
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76010 ***

language: Finnish




KULTAHUNTU

Satuja prinsessoista ja muista olennoista


Kirj.

HANNA CEDERHOLM



Suomennos





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1922.




SISÄLLYS:

Kultahuntu.
Pikku Pentti ja prinsessa.
Hyr-ryr ja punainen kerä.
Miten Pekka pelasti prinsessan.
Suunnaton aarre.
Neljä veljestä.
Kurt aseenkantaja.
Taivas ja maa hukkuvat.




KULTAHUNTU.


Sattuipa kerran, että prinsessan kaikki kamarineidot olivat
kerääntyneet linnan kehruutupaan, mutta kukaan ei ajatellutkaan
rukkeja, jotka olivat rivissä seinän vieressä.

Sinä päivänä oli neidoilla muuta tehtävää, kuin kiertää valkeata
pellavaa hennoilla sormillaan, sillä maassa vallitsi suuri puute.
Kuningas ja kuningatar olivat päättäneet olla hyvänä esimerkkinä
alamaisilleen, ja nyt oli kaiken linnan naisväen avustettava työtä
köyhien hyväksi.

Pehmeästä villasta oli kudottava sukkia ja lämpimiä nuttuja.
Valkaisematon kangas ommeltava paidoiksi. Raidallinen puoliväliä
takeiksi ja hameiksi, ja paksu tiivistetty sarka leikattava
päällysvaatteiksi. Kaikki nämä tavarat oli sitten jaettava
hätääkärsiville ihmisraukoille, ja jokaiselle aikoi kuningas vielä
tämän lisäksi antaa kirkkaan hopeataalarin.

Tällainen oli kuninkaan ja kuningattaren päätös, ja sentähden olivat
prinsessan kaikki kamarineidot kerääntyneet kehruutupaan. Kuningatar
hovinaisineen leikkasi ja jakoi työt.

Keskellä lattiaa oli suuri pyöreä pöytä. Sen ääreen istuutuivat neidot
käsitöineen toinen toisensa jälkeen. Prinsessakin oli istuutunut pöydän
ääreen, mutta käsityö lepäsi hänen helmassaan ja hän katseli vilkkaasti
ympärilleen.

— Mitä sinä teet, Keijukka? sanoi hän vasemmalle vierustoverilleen.

— Tästä tulee rohdinpaita Torpanmäen vanhukselle, sanoi Keijukka.

— Onpa kangas karkeata, sanoi prinsessa.

— Puhdasta se on ja vahvaakin, sanoi Keijukka. Mutta prinsessa katsoi
jo toisaalle.

— Mitä sinä teet, Aunikki? sanoi prinsessa oikeanpuoleiselle
vierustoverilleen.

— Tästä tulee vuohennahkatakki Isonjärven Pikku-Ollille, sanoi Aunikki.

— Sepä on painava, sanoi prinsessa.

— Pehmeä se on ja lämmin, sanoi Aunikki.

Mutta prinsessa oli jo kääntynyt pois.

— Mitä sinä teet, Helli? kysyi prinsessa neidolta, joka istui häntä
vastapäätä.

— Tästä tulee kameelinlankahame Syväsuon eukolle, sanoi Helli.

— Tummapa se on, sanoi prinsessa.

— Se on pitkä ja leveä, sanoi Helli.

Prinsessa katseli sylissään olevaa työtä, otti lankarullan ja pujotti
langan neulansilmään. Mutta ommeltuaan muutaman piston antoi hän työn
jälleen vaipua.

— Tämä ei ole ollenkaan hauskaa, kun kaikki on niin rumaa, sanoi hän.

— Sinä puhut ymmärryksesi mukaan, sanoi kuningatar, joka paraillaan
leikkasi sarkahousuja.

— Äiti kulta, sanoi prinsessa, täällä sisällä on niin synkkää,
pärevalkea sihisee ja pihisee eikä ota palaakseen, ja talikynttilät
käryävät pihdeissään. Kaikki ommeltava on niin raskasta, niin tummaa ja
paksua, että ihan silmät väsyvät jo pelkästä sen katselemisesta. Anna
minun ottaa esille kullalle hohtava pukuni, ompelen siitä hunnun.

— Älähän toki, lapsikulta, sanoi kuningatar, pukuhan on kaikkein
parhaimpasi, et sinä sitä voi leikata rikki.

— Mutta ajattele, miten se valaisisi huoneen, sanoi prinsessa.

— Ja saanko kysyä, mitä sitten panet yllesi tanssiaisiin toisena
joulupäivänä, sanoi kuningatar.

— Ehkä Helli pesisi vanhan harsopukuni, sanoi prinsessa kyynelsilmin.

— Sen varmasti teen, sanoi Helli. Samassa astui kuningas sisään.

— Ovatpa täällä hyppyset ahkerina, sanoi hän hykerrellen käsiään. Mutta
mitä näenkään, tyttäreni, prinsessa, istuu työttömänä. Mitä ajattelet,
lapseni, etkö sinäkin tahdo vetää korttasi kekoon?

— Asia on niin — — —, sanoi prinsessa.

— Että minä pesen prinsessan harsopuvun, sanoi Helli.

— Mitä tämä merkitsee? sanoi kuningas.

— Asia on niin — — —, sanoi prinsessa.

— Että tyttäremme tahtoo ommella hunnun kullanhohtoisesta
tanssiaispuvustaan, sanoi kuningatar.

— Hunnun, sanoi kuningas, mitä sinä sillä teet?

— Annan sen köyhille, sanoi prinsessa.

Kuningas purskahti nauruun. Ei se paljon lämmitä, sanoi hän, mutta kun
hyvästä sydämestä, jotakin antaa, tuottaa se kait siunausta. Anna vain
köyhille huntu, lapseni, vai mitä äiti sanoo?

Kuningatar nyökkäsi armollisesti, ja prinsessa kapsahti kuninkaan
kaulaan. Sitten tuotiin kullanhohtoinen puku. Kaikki neidot
kurkottivat kaulaansa, kun se levitettiin pöydälle, ja kultalangat
loistivat pärevalkean ja talikynttilöiden valossa tehden huoneen heti
valoisammaksi.

— Siinä näette, sanoi prinsessa, enkös minä sanonut. Ja hän otti suuret
sakset, ruveten leikkaamaan rikki pukua, josta oli itse niin iloinnut
sen saadessaan. — Huntuni nimeksi pannaan Kultahuntu, sanoi hän, ja
kauniimpaa kuin se ei ole koko maailmassa! Sitten hän rupesi ompelemaan
innokkaasti.

Kukaan ei ajatellut, mistä mahtoi johtua, että työ äkkiä kävi niin
helpoksi ja hauskaksi, kaikki juttelivat kilvan, eivätkä vanhat hirret
kehruutuvan tummuneissa seinissä pitkiin aikoihin olleet nähneet niin
iloisia kasvoja. — — —

Jouluaaton edellisenä päivänä oli kaikki valmista, ja nyt oli
vaatteet jaettava. Kansa oli kerääntynyt linnan pihalle, ja kuningas,
kuningatar, prinsessa ja koko hovi seisoivat suurella parvekkeella.

— Tässä on hame Syväsuon eukolle, sanoi kuningatar, ja kun eukko seisoi
niiaten parvekkeen edessä, antoi kuningas hopeataalarin hänen käteensä.

— Tässä on rohdinpaita Torpanmäen vanhukselle, sanoi kuningatar taas,
ja vanhuskin sai kuninkaalta hopeataalarin.

— Tässä on vuohennahkatakki Suurjärven Pikku-Ollille. Pikku-Ollin
silmät tulivat yhtä pyöreiksi kuin hopeataalarit, kun hän älysi
saavansa kaiken tämän.

Toinen toisensa jälkeen astui parvekkeen luo, ja kaikilla heillä kotiin
lähtiessään oli kirkas hopeataalari ja uusi vaatekappale pyhäksi. Mutta
kukaan ei vielä ollut saanut Kultahuntua.

Prinsessa seisoi kuninkaan ja kuningattaren vieressä. Hänellä oli huntu
kädessään, mutta hänen oli mahdoton ratkaista, kenelle sen antaisi. Kun
hän nyt seisoi ulkona kylmässä, ja kirkas päivänvalo loisti silmiin,
tuntui lahja niin mitättömältä. Hän katseli salaa huntua ja ajatteli,
että lämmittää se tosiaankaan ei voinut.

Silloinpa huomasi hän vanhan vaimon ontuen tulevan parveketta kohden,
ja kaikki vaatteet olivat jo lopussa. Ei ollut enää mitään annettavaa.

— Sinäkö siellä, Riitta-muori, sanoi kuningatar, missä olet näin kauan
viipynyt? Nyt ei ole kerrassaan mitään jäljellä.

— Tie oli niin liukas ja vaivalloinen, sanoi Riitta-muori. Arvasin,
että tulen myöhään. Aina minulle raukalle käy huonosti.

— Niin, sanoi kuningas, säkissä ei ole ainoatakaan taalaria enää.

— Ja minulla on vain kullanhohteinen huntu, sanoi prinsessa, tuntien
itsensä onnettomaksi, kun ei hänellä ollut mitään tummempaa,
painavampaa ja lämpimämpää. Mutta jos tahdot sen, saat sen kernaasti.

— Kiitos, sanoi Riitta-muori, mökkini on ihan maantien vieressä, joten
kaikki näkevät ikkunasta sisälle. Ehkä harsonpalanen ikkunan edessä
vähän parantaisi asiaa.

— Aurinko kurkistaa joka tapauksessa sisälle, sanoi prinsessa tullen
äkkiä säteilevän iloiseksi.

Seuraavana päivänä, kun Riitta-muori katseli tielle, ei hän voinut
ymmärtää, miksi kaikki näytti niin erilaiselta. Hän ei oikein tuntenut
itseäänkään ja huomasi kuitenkin, tarkemmin katsoessaan, että kaikki
oli vanhalla paikallaan. Niitty oli tien vieressä ja järvi niityn
alla, järven takana oli metsä ja metsän takana vuori. Mutta lumi ei
milloinkaan ollut näyttänyt niin valkoiselta, ilma ei koskaan ollut
kimaltanut niinkuin tänään, eikä aurinkokaan ennen ollut loistanut niin
kirkkaasti taivaalla.

Riitta-muori pani kiireesti kahvipannun tulelle. Koko ajan hyöriessään
hän hyräili itsekseen jotakin vanhaa laulunpätkää, jonka oli
nuoruudessaan kuullut.

Äkkiä kuului koputus ovelta. Ulkona seisoi vain vaeltava kisälli, ja
sellaisia ei Riitta-muori juuri suosinut, mutta tänään oli tämäkin
asia vähän toisin. Nuorukainen näytti oikein siistiltä ja otti sisään
astuessaan heti lakin päästään.

— Hyvää päivää, muoriseni, sanoi hän, ikkunanne loisti niin kirkkaasti,
että minun täytyi poiketa sisälle. Teilläpä on siistiä ja somaa jo näin
aamulla. Tuntuu ihan siltä, kuin tulisi kotiin.

— Vai siltäkö tuntuu? Riitta-muori katseli hieman ihmeissään
ympärilleen. Aurinko loisti sisälle Kultahunnun läpi, ja kahvipannu
kiilsi uunilla.

— Niinpä niin, sanoi Riitta-muori, huonomminkin voisi olla, eihän sitä
käy kieltäminen. Nyt saattekin kupin kuumaa kahvia ja oikein vehnäsen
kera.

Kisällistä maistuikin kahvi, ja kun hän oli lähdössä, käänteli hän
lakkia käsissään. — Ehkä voisin tuoda jonkin tuulen kaataman puun
metsästä ja hakata muutaman halon, sanoi hän, eihän tuo kait olisi
haitaksi näin talvipakkasella. Luulisinpa, ettei teillä, muoriseni, ole
juuri liikoja puita.

Ennenkuin Riitta-muori osasi odottaakaan, oli kisälli jo täydessä
työssä. Hänen hakatessaan tuli naapuritalon emäntä kahlaten kinoksien
lomitse.

— Mitä näenkään, huusi hän jo kaukaa, onko Riitta-muori ottanut rengin?

Riitta-muori ymmärsi leikin ja pyysi emäntää käymään sisälle, koska
kahvi sattui olemaan kuumaa. Mutta niin pian kuin naapurin emäntä oli
astunut ovesta sisälle, löi hän hämmästyksestä kätensä yhteen.

— Enpä ole ennen huomannut, miten somaa täällä on, sanoi hän katsellen
joka taholle. Aurinkokin paistaa niin kauniisti, että ihan sydän ilosta
sykähtää, tuumaili hän seistessään akkunan luona ja katsellessaan ulos
prinsessan hunnun läpi.

Emäntä, joka koko ikänsä oli ollut tyly ja saita, niin suuren talon
emäntä kuin olikin, tunsi äkkiä mielensä kumman helläksi. Hän nieli
nielemistään eikä saanut sanaakaan sanotuksi. Niin oudot olivat ne
ajatukset ja tunteet, jotka pyrkivät esille.

— Lähdenpä taas, sanoi hän viimein, tulinkin vain kysymään, ettekö
tahtoisi, Riitta-muori, tulla meille pyhiksi, te kun olette niin yksin
täällä tuvassa.

Riitta-muori ihan hämmästyi. — Olen niin tottunut yksinäisyyteeni,
sanoi hän vähän vitkaan.

Mutta siitä ei emäntä tahtonut kuulla puhuttavankaan; hän lupasi
lähettää lapset noutamaan Riitta-muoria tolppakelkalla, niin ei
tarvitsisi kahlata hankien läpi. Eihän toki voinut kieltää. Ja niin
innokas oli emäntä, että Riitta-muorikin, joka jo ennestään oli
iloinen, lopulta oikein mielellään ajatteli lähtöään. Olihan totta,
että hänellä oli puute ja vaikeat ajat, kun ei edes ollut ehtinyt
ajoissa linnaankaan saamaan hopeataalaria. Ruokakaappi oli enimmäkseen
tyhjä, se oli myönnettävä, ja olisihan ihanaa viettää joulua
riisryynipuuron ja läskin ääressä.

Tuntui kuitenkin vähän raskaalta ottaa vain vastaan Isontalon
emännältä, kun ei itsellä ollut mitään annettavaa.

Riitta-muori katseli apua etsien ympärilleen, ja niin hänen silmänsä
osuivat Kultahuntuun ikkunassa. Huntu oli niin pitkä, että se ulottui
lattiaan saakka. Riitta-muori sai pöydältä käteensä sakset ja leikkasi
hunnusta sopivan kaistaleen. Sitten kääntyi hän emännän puoleen.

— Kiitoksia vain, taidanpa sitten tulla, sanoi hän, ja ellette vähäksy,
niin olkaa hyvä ja ottakaa tämä pala minulta joululahjaksi.

Kotiin tullessaan oli emäntä iloisempi kuin koskaan ennen. Hän rupesi
heti tupaa siistimään ja viimeksi naulasi hän Riitta-muorilta saamansa
huntupalasen ikkunaan, sillä olihan ihan merkillistä, tuumi hän, miten
huntu koristi Riitta-muorin nokista tupaa.

Niin tapahtui täälläkin.

— Näkyypä heti, että joulu on talossa, sanoi isäntä sisään astuessaan.
Ja vaikka oli tavallisesti ärtyisä, pysähtyi hän nyt oven suuhun ja
kopisteli lumen jaloistaan, ennenkuin astui peremmälle.

Kaikki muutkin ovesta tulijat ajattelivat isännän tavoin, ettei iso
tupa koskaan ollut näyttänyt niin korealta kuin tänään. Kultahuntu
kimalsi ja loisti ikkunassa, ja tarvitsi vain vilkaista siihen, niin
heti kävi mieli iloiseksi.

Riitta-muori haettiin tolppakelkalla, eikä kukaan talossa muistanut
ennen viettäneensä niin hauskaa joulua. — — —

Pian tiesi koko kylä, että Isossatalossa ja Riitta-muorin mökissä oli
jotain erikoista. Kohta ovesta tultua tuntui niin kotoisalta ja hyvältä
ja heti huomasi olevansa tervetullut. Jos pannussa sattui olemaan
lientä, sai kahvitilkkasen, ellei ollut, niin hyväpä niinkin.

Huntu loisti ikkunassa niin ihmeellisesti, että sinnepäin katsoessa
tuli sydänjuuria myöten iloiseksi.

Kaikkein ihmeellisintä oli kuitenkin, ettei ilo enää poistunut.
Ympärillä oli valoisampaa, missä hyvänsä kulkikin, pakkanen ei tuntunut
niin purevalta, eikä puute niin kovalta.

Eipä kulunut kauan, ennenkuin ulkopitäjissä jo kerrottiin, että kansa
tällä kulmalla oli muuttunut, ja sen olot tulleet paljoa paremmiksi.
Matkalaiset, joita kulki seudulla, kertoivat kummia asioita. Alkoi
tulla ihmisiä kaukaa katsomaan, oliko totta kaikki, mitä kerrottiin.

Sekä Riitta-muori että Isontalon emäntä jakoivat mielellään hunnustaan.
Oli tarpeeksi, kunhan heillä oli palanen ikkunansa edessä. Se loisti ja
valaisi joka tapauksessa.

Niinpä joutui palasia prinsessan kullanhohteisesta hunnusta taloihin
ympäri maata. Aina kaukaisissa erämaan mökeissäkin saattoi nähdä sen
loistavan.

Prinsessa vain ei tiennyt mistään. Hän oli tyytyväinen, kun
Riitta-muori iloitsi hänen rakkaasta hunnustaan. Ei hän saattanut
tietää, että ken vain katseli Kultahunnun läpi, sen elämä tuntui
muuttuneen. Eikä hän aavistanut, että moni ihminen näki kaiken kauniin
ja hyvän elämässä vain siksi, että pieni palanen Kultahuntua riippui
ikkunan edessä.




PIKKU-PENTTI JA PRINSESSA.


Pentti-kyläsepän mökki oli ihan tienristeyksessä. Iso maantie tuli
pääkaupungista ja vei edelleen sisämaahan, kun taas läntinen tie vei
suurelle merelle ja avaraan maailmaan sen toiselle puolen.

Juuri siitä syystä, että niin monta tietä lähti tienristeyksestä, oli
Pentti-kyläsepän valitsema pajanpaikka hyvä. Tulivatpa matkustavaiset
miltä suunnalta tahansa, niin he aina pysähtyivät pajan luo. Milloin
oli kenkä irtaantunut hevosen jalasta, milloin potkurauta tylsynyt,
tai houkutteli vain ahjosta tuleva valo matkustavaiset sisälle
lämmittelemään käsiään hiilloksen edessä, sillävälin kuin hevoset vähän
hengähtivät. Aina vaihdettiin ohimennen muutama sana. Pentti-kyläseppä
kuuli uutisia idästä ja lännestä, etelästä ja pohjoisesta, ja
Pikku-Pentti, joka hoiti palkeita, heristi korviaan, niin että oikein
huomasi niiden joka päivä kasvavan.

Pentti-kyläseppä oli hiljainen mies, joka hoiteli taitavasti moukariaan
eikä paljoa huolinut kuulemistaan, mutta Pikku-Pentti painoi puheet
mieleensä.

— Kuulehan isä, sanoi hän eräänä iltana, heidän istuessaan tuvassa
äidin valmistaman illallisen ääressä, — nyt on prinsessa Kultakutri
naimaiässä.

— Mistä sinä sen tiedät? kysyi seppä.

— Hän on minun ikäiseni, sanoi Pentti, ja etkö kuullut, kun kauppiaat
kertoivat, että hänestä on tullut kovin kaunis?

— En huomannut sitä, sanoi seppä.

— Minäpä huomasin, sanoi Pikku-Pentti, ja nyt lähden kaupunkiin häntä
katsomaan.

— Älä puhu tyhmyyksiä, sanoi Pentti-kyläseppä, sinä hoidat palkeita ja
sillä hyvä.

— Isä kulta, sanoi Pikku-Pentti, kyllähän minä työni teen niin
hyvin kuin taidan, ei sitä kenenkään tarvitse epäillä, mutta kun
tunnollisesti aherran Martin päivään saakka, saan kai lomapäivän ja
voin silloin käydä pyhänä kaupungissa, eikö niin?

Tämä oli isän mielestä järkevää puhetta, ja kun ei hänellä ollut syytä
panna vastaan, antoi hän suostumuksensa.

Pikku-Pentti hoiti palkeita kuin mies, ja oli entistä nopeampi
töissään. Kun seppä lähti päivällislevolle, otti Pikku-Pentti pienimmän
moukarin ja takoi itse. Mutta kenellekään ei hän kertonut, mitä takoi.

Tuli sitten pyhä.

— Saat nyt sitten lähteä, koska tulin luvanneeksi, sanoi isä ja sopi
erään ajomiehen kanssa, jolla oli matka kaupunkiin, että Pikku-Pentti
sai istua hänen rattaittensa takaistuimella.

Pikku-Pentti puki ylleen pyhävaatteet ja painoi lakin päähänsä. Ainoana
matkatavarana oli hänellä siniruutuinen mytty tuvan kirstulla.

— Mitä sinun mytyssäsi on? sanoi äiti, se on painava ja kilisee niin
kummasti.

— Äiti kulta, sanoi Pentti, ei siinä mitään erinomaisempaa ole, eikä
siitä taida hyötyäkään olla, mutta otanpahan sen nyt kuitenkin mukaani.

— Jumala siunatkoon sinua, poikaseni, sanoi äiti silittäen Pikku-Pentin
hiuksia, sillä hän oli aina ollut hyvä poika. Kun Pikku-Pentti kiipesi
kärryjen takaistuimelle, seisoi isä pajan ovella ja nyökkäsi hänelle.

— Mitä asiaa sinulla on kaupunkiin? kysyi ajomies, kun he olivat jonkun
matkaa ajaneet.

— Menen linnaan syömään Martinpäivän hanhea, sanoi Pikku-Pentti.

— Onneksi olkoon! sanoi ajomies ja nauroi niin, ettei voinut istua
suorana kärryissä.

Kun he tulivat pääkaupunkiin, astui Pikku-Pentti alas rattailta, kiitti
hyvästä kyydistä ja lähti suoraa päätä kuninkaan linnaan.

Hän pujahti sisään takaportista, jonka luona ei ollut vahtia, nousi
portaita ja kulki käytävän läpi suoraan kuninkaalliseen keittiöön.
Siellä seisoi mestarikokki kääntämässä Martinpäivän hanhea vartaassa
tulen yläpuolella. Hän oli punainen kuin kukko ja äkäinen kuin
kalkkuna. Kaikki alikokit ja kyökkipojat olivat juosseet linnanpihalle
katsomaan kuinka kuningas koko komeudessaan nousi ratsaille mennäkseen
vastaanottamaan korkeita vieraita, joiden tänään piti syödä linnassa
Martinpäivän hanhea.

— Sen sanon, sanoi mestarikokki, että tätä hanhea ei kannattaisi
tarjolle panna, ellen itse korkeassa persoonassani seisoisi sitä tässä
kääntämässä.

— Odotahan, sanoi Pikku-Pentti, minulla taitaa olla sopiva varras — ja
samassa hän avasi sinisen myttynsä.

— Ohoo, sanoi mestarikokki, voit toki arvata, että parempia vartaita
kuin meillä täällä linnassa ei ole koko maailmassa.

— Saadaanpa nähdä, sanoi Pikku-Pentti. Tämän vartaan olen itse takonut,
ja se on sellainen, ettei siinä mikään paisti pala, sillä se pyörii
itsestään.

— Näytä, sanoi mestarikokki epäluuloisesti. Mutta kun hän oli pannut
lihavan hanhen vartaaseen, ja se itsestään pyöri tulen yläpuolella,
ihastui hän ikihyväksi.

— Nyt mekin lähdemme linnanpihalle, sanoi hän, ja sitten saat palan
hanhea päivälliseksi.

Mutta kun he tulivat linnanpihalle, oli siellä suuri hälinä. Kuningas
tahtoi välttämättä ratsastaa lempiraudikollaan, ja siltä oli juuri
pudonnut kenkä vasemmasta takakaviosta. Se aristeli jalkaansa, ja asia
näytti arveluttavalta.

— Minä tahdon ratsastaa raudikolla! sanoi kuningas ja polki jalkaa,
niin että kruunu meni vinoon.

Tallirengit juoksivat ympäri pihaa kuin sokeat kanat, ja ylihovimestari
repi harmaita hiuksiaan.

— Voi minua onnetonta, huusi hän, eikö täällä ole yhtään seppää?

Silloin astui Pikku-Pentti kumartaen esille. — Ellei muuta tarvita,
niin ehkä voin auttaa.

— Tulen joka tapauksessa liian myöhään ottaakseni vastaan korkeasti
kunnioitetut vieraani, sanoi kuningas onnettomuutta ennustavalla
äänellä.

Armollinen herra kuningas, sanoi Pikku-Pentti ottaen auki siniruutuisen
myttynsä, tässä on hevosenkenkä, jonka itse olen takonut, ja joka on
sellainen, että kun se pannaan hevosen vasempaan takakavioon, niin ei
ratsastaja koskaan myöhästy, olipa matka miten pitkä tahansa. Samassa
nosti hän tottuneesti raudikon vasenta takajalkaa, ja yks' kaks' oli
hän naulannut kengän kiinni.

— Kiitos, sanoi kuningas, ja armon aurinkona valaisi hänen hymynsä
äkkiä koko linnanpihan. Tässä saat aluksi kirkkaan kultarahan ja sitten
voit väen kanssa syödä Martinpäivän hanhea ja juoda maljani.

— Voikaa hyvin kaikkityyni, sanoi kuningas ja viittasi hyväntahtoisesti
kädellään, jää hyvästi, rakkahin sydänkäpyni, sanoi hän lähettäen
lentosuukon linnan portaille päin. Kun Pikku-Pentti katsoi sinne,
näki hän prinsessan seisovan alimmalla astuimella, ja hänen kiharansa
loistivat auringossa kuin kulta.

Hänen ympärillään loisti niin, että Pikku-Pentin mielestä oikein koski
silmiin. Kyllä oli totta, että hän oli kaunis! Äkkiä Pikku-Pentti
huomasi, että he olivat kahden, sillä kuningas oli ratsastanut
laskusillan yli, ja kansa seurasi häntä hurraten.

Kuinka olikaan, ei edes näkynyt yhtään kamarineitoa, vaan prinsessa
seisoi ihan yksin portailla.

— Sinäkö autoit isää? kysyi prinsessa ja katsoi Penttiä silmiin.

— Ei siitä kannata puhua, sanoi Pentti ottaen lakin päästään.

— Oli se kuitenkin hyvin tehty, sanoi prinsessa, astui alas portaalta
ja ojensi sormenpäänsä Pentille.

Pentti punastui ihan otsaa myöten.

— Kaikkein armahin pikku prinsessa, sanoi hän, minä olen Pikku-Pentti
tienhaaran luona olevasta pajasta ja olen tullut kaupunkiin sinua
katsomaan.

Prinsessa väistyi askeleen taaksepäin, mutta Pentti ei sitä innoissaan
huomannut.

— Olen tuonut sinulle jotakin, sanoi hän ja rupesi avaamaan
siniruutuista myttyään, mutta huomaan, ettet sitä lainkaan tarvitse.

— Mitähän se on? sanoi prinsessa tullen hiukan lähemmäksi.

— Pieni avain vain, jonka olen takonut, sanoi Pikku-Pentti; kun sinulla
on se kädessäsi, avautuvat kaikkien sydänten ovet sepposen selälleen.

— Kiitos, sanoi prinsessa, minäpä koetankin sitä ensinnä sinuun, ja
samalla katsoi hän nauraen Penttiä silmiin.

Pikku-Pentti tuli yhtä kalpeaksi kuin äsken oli ollut punainen, mutta
ei sanonut sanaakaan, katseli vain, hänkin puolestaan, prinsessaa
suoraan silmiin kirkkaalla luottavalla katseellaan. Viimein prinsessa
hämmentyi ja katsoi pois.

— Hyvästi ja paljon kiitoksia, sanoi hän. Jää tänne päivälliseksi, niin
saat syödä Martinpäivän hanhea ja juoda isän maljan väen kanssa.

— En sanoi Pikku-Pentti ihmetellen, mistä sai rohkeutensa, kun en saa
istua sinun vieressäsi, en huoli koko komeudesta! — Samassa kietoi hän
kätensä prinsessan ympärille ja suuteli häntä keskelle suuta. Prinsessa
huudahti, ja Pentti itse oli yhtä ihmeissään teostaan.

— Herra antakoon minulle anteeksi! sanoi hän katsellen pitkään itkevää
prinsessaa, — en tarkoittanut pahaa.

Sitten otti hän siniruutuisen myttynsä ja lähti linnan pihalta raskain
sydämin.

— Menenpä saman tien kotiin saakka, ajatteli hän, ja parasta olisi
ollut, kun en sieltä olisi lähtenytkään.

Hän kulki kaupungin portin läpi ja edelleen valtamaantietä pitkin,
kunnes viimein tuli tienristeykseen, jossa Pentti-kyläsepän mökki oli.
Tuvassa istuutui hän nurkkaan ja näytti niin miettiväiseltä, että äiti
kävi levottomaksi.

— Eikö sinulle käynyt hyvin kaupungissa, Pentti pieni? sanoi hän
silitellen kömpelösti kosteat hiukset pois Pentin otsalta.

— Kyllähän minun hyvin kävi, sanoi Pentti katsoen kiitollisesti äitiin.

— Ehkei prinsessa ollutkaan kaunis, sanoi seppä, joka samassa tuli
sisään. Oli kuin olisi isketty tulta, Pentin ympärillä ihan säkenöi,
kun hän nousi pystyyn.

— Maailmassa ei ole mitään kauniimpaa, sanoi hän, mutta taidanpa lähteä
taas.

— Minne nyt menet? sanoivat seppä ja hänen vaimonsa yht'aikaa.

— Lähden sydänmaahan päin, sanoi Pentti, sillä kohta kuninkaan väki
taitaa tulla minua hakemaan.

— Et suinkaan sinä ole mitään rikosta tehnyt? sanoi äiti.

— En ole tehnyt väärin, mutta ehk'en oikeinkaan, sanoi Pikku-Pentti,
puristi äidin ja isän kättä sekä pyysi, etteivät he olisi hänestä
huolissaan; kyllä hän toimeen tulisi ja menettelisi aina parhaan
ymmärryksensä mukaan.

Pentti kyläsepän mökki tuntui tyhjältä kun Pikku-Pentti oli poissa.
Seppä oli ottanut itselleen apulaisen pajaan, ja äiti teki töitään
kuten ennenkin. Usein, kun ei kukaan nähnyt, pyyhkäisi hän kyyneleen
silmän nurkasta.

Aika vain ei pysähdy, ja pian oli vuosi vierähtänyt siitä päivästä,
jolloin Pikku-Pentti lähti. Eräänä iltana koputettiin tuvan ovelle,
ja kun seppä avasi, seisoi Pikku-Pentti ulkona. Seppä syleili häntä
ja taputti selkään. Äiti itki ilosta, ja vähälläpä oli, ettei
Pikku-Penttikin itkenyt.

Työtä hän oli tehnyt ja ahertanut tunnollisesti; näkisipä vain isä,
miten taitavaksi hän oli tullut ammatissaan; tämä tosin kuulosti
kerskailulta, mutta sitä hän ei tarkoittanut. Oli muuten ihmeellistä,
miten vaikeata oli unohtaa asioita, joita ei tahtonut muistaa. Ja
ikävöinyt hän oli.

— Nyt sinä varmaan jäätkin tänne? sanoi äiti.

Mutta Pikku-Pentti arveli, ettei se käynyt päinsä. Nyt oli hänen
lähdettävä länteen päin, ehkä meren tuolle puolen.

— Onko prinsessa jo naimisissa? kysyi hän ikäänkuin ohimennen.

— Eikä ole, sanoi sepänväki, vaikka kyllä kosijoita riittää. Oi voi,
miten monet hovivaunut tästä viime vuoden aikana ovat ajaneet ohi! Ja
kuitenkin olivat useimmat prinssit tulleet laivoilla meritse.

— Jopa täytyykin taas lähteä, sanoi Pikku-Pentti eikä suostunut
jäämään, vaikka toiset miten pyysivät. Ei vain pitänyt hänestä
huolehtia, kyllä hän toimeen tuli ja menetteli parhaan ymmärryksensä
mukaan.

Kun hän oli lähtenyt, kävi Pentti-kyläsepän mökki entistä
hiljaisemmaksi, eivätkä äidin mielestä edes ajatukset osanneet oikein
meren taakse.

Päivä kului toisensa jälkeen, kuukausi kuukauden perästä, ja kohta oli
vierähtänyt kaksi vuotta siitä, kun Pentti lähti länteenpäin. Eräänä
iltana koputettiin tuvan ovelle, ja kun Pentti-kyläseppä avasi, oli
Pikku-Pentti ulkopuolella.

— Tässä olen taas, sanoi hän syleillen isää ja äitiä.

— Hän oli purjehtinut yli merien ja matkannut vierailla mailla,
ja näkisivätpä vanhemmat, miten hän oli edistynyt ammatissaan!
Nyt ei hän enää takonut rautaa ja terästä, vaan nyt oli hänellä
alasimellaan hohtavinta hopeaa. Hän takoi juomakannuja, kastemaljoja
ja alttariastioita. — Mutta mitä tähän maahan oikein kuuluu, kysyi hän
ikäänkuin ohimennen, joko prinsessa on naimisissa?

— Ei ole, sanoi sepänväki, kuningas kyllä toivoi, mutta prinsessa
ei tahtonut; ei mikään kosija ollut hänelle kyllin hyvä, eikä voitu
käsittää, miksei kukaan häntä miellyttänyt. Kuningas ja kuningatar
olivat vanhoja, ja kun he kerran kuolevat, mahtaa prinsessan olla
vaikea yksin hallita valtakuntaa.

— Kyllä aika neuvon tuo, sanoi Pentti.

— No, nyt sinä kai jäät kotiin, Penttiseni? sanoi äiti silitellen
hämillään Pentin päätä, niinkuin oli tehnyt hänen lapsena ollessaan.

Ei se käynyt laatuun, selitti Pentti, sillä nyt oli lähdettävä itää
kohti, ehkäpä aina itämaille saakka. Raskasta oli lähteä taas, mutta
tässä eivät puheet auttaneet. Ikävä hänen tietysti tuli, nyt kuten
ennenkin. Mutta pois hänen täytyi lähteä, ja silleen asia jäi.

Kun hän taas oli lähtenyt, kävivät päivät Pentti-kyläsepän ja hänen
vaimonsa mielestä pitkiksi tienristeyksen pajamökissä. — Hiekka
tiimalasissa vain valui valumistaan, ja pian oli kolme vuotta kulunut
siitä, kun Pentti lähti itää kohden. Eräänä iltana koputettiin tuvan
ovelle, ja kun Pentti-kyläseppä avasi oven, oli Pentti siellä. Se ei
ollutkaan enää heidän Pikku-Penttinsä, — hänestä oli tullut pitkä ja
niin harteikas, ettei häntä ollut tuntea, mutta hän syleili heitä
kumpaakin, ja mieli oli ennallaan.

Äiti pani pannun tulelle, ja Pentti sai kertoa kokemuksiaan. Nyt ei hän
enää takonut hopeaa alasimellaan, vaan puhtaasta kullasta hän takoi
rannerenkaita ja kaulaketjuja sekä taidokkaasti koristettuja sormuksia,
joissa oli kalliita jalokiviä. Mutta mieluummin jäi hän nyt takomaan
hevosenkenkiä isänsä pajaan, kuin lähti jälleen vieraille maille. Ei
hän kuitenkaan voinut unohtaa sitä, mitä tahtoi.

— Mutta mitä tänne kotimaahan kuuluu, sanoi hän ikäänkuin ohimennen,
joko prinsessa on naimisissa?

— Ei eikö Pentti ollut kuullutkaan, sanoivat seppä ja hänen vaimonsa
yhtaikaa, — eikö hän tiennyt, että kuningas ja kuningatar olivat
kuolleet, ja prinsessa ihan yksin!

Ja kun neuvosto välttämättä tahtoi, että hänen oli valittava itselleen
puoliso, jotta valtakunta saisi kuninkaan, oli prinsessa päättänyt
ja käskenyt, että kaikkien maan seppien oli huomenna kokoonnuttava
pääkaupunkiin. Jos joku heistä osaisi takoa lukon, johon sopisi se
avain, jota hän kantoi nauhassa kaulassaan, saamatta ottaa avainta
käteensä, lupasi hän valita tämän herrakseen ja puolisokseen, ja
hänestä oli tuleva valtakunnan hallitsija.

— Nyt täytyy meidän lähteä sinne, sekä sinun että minun, sanoi
Pentti-kyläseppä, sillä prinsessa on määrännyt, ettei kukaan saa jäädä
pois.

Seuraavana aamuna olivat kaikki kolme matkalla kaupunkiin,
Pentti-kyläseppä, hänen vaimonsa ja Pikku-Pentti. Sepän vaimo ei ollut
tahtonut jäädä yksin kotiin sinä päivänä.

— Ole sinä vain levollinen, sanoi Pentti-kyläseppä vaimolleen, en minä
osaa takoa niin hienoja lukkoja, kyllä sinun täytyy minut pitää elämäsi
loppuun saakka.

Vaimo silitti kaikessa hiljaisuudessa hänen takinhihaansa, sillä hän ei
oikein voinut uskoa, että oli olemassa mitään, johon hänen ukkonsa ei
pystynyt. Mutta Pikku-Pentti ei koko matkalla sanonut yhtään sanaa.

Kaupungissa oli tietysti suuri hälinä, ihmiset astuivat toistensa
kantapäille juostessaan isolle torille, jossa kilpailun piti tapahtua.
Ihmisiä oli niin paljon liikkeellä, koska oli Martinpäivä, ja kaikki
siis olivat vapaita.

Joukot tekivät kunniaa prinsessan saapuessa koko hoviseurueensa
saattamana, ja kunniamarssi raikui hänen astuessaan lavalle, joka
oli rakennettu nimenomaan häntä varten. Sen juurella seisoivat
sepät pitkissä riveissä, ja prinsessa asettui heidän eteensä, niin
että kaikki voivat nähdä avaimen, joka riippui kultanauhassa hänen
kaulassaan.

Eräs airut astui esiin ja ilmoitti, että nyt sai kuka tahansa tulla
suorittamaan mestarinäytteensä.

Heti olivat muutamat nuoret miehet valmiit koettamaan onneaan, mutta
kun he olivat saaneet lukkonsa valmiiksi, huomattiin, että avain ei
lainkaan sopinut niihin. Yksi toisensa jälkeen astui nyt esiin, mutta
kellään ei ollut parempaa onnea. Katsomassa olevat ihmiset rupesivat
jo väsymään ja nurisemaan. Eikö koko valtakunnassa ollut seppää, joka
taisi ammattinsa?

Silloin tuuppasi Pentti-kyläsepän vaimo poikaansa selkään.

— Penttiseni, sanoi hän, etkö sinä voisi koettaa?

Pentti oli koko ajan seisonut katsomassa prinsessaa, ja nyt havahtui
hän kuin unesta. Tuumimatta sen enempää astui hän pitkin askelin lavan
luo.

— Kaikkein armollisin prinsessa, sanoi hän kumartaen kohteliaasti, minä
olen Pikku-Pentti tienristeyksen luona olevasta pajasta, ja nyt minäkin
kerran tahtoisin koettaa, voisinko saavuttaa onnen.

Prinsessa sekä punastui että vaaleni eikä hän kääntänyt silmiään
Pentistä, Silläaikaa kuin tämä työskenteli. Ei kestänytkään kauan,
ennenkuin lukko oli valmis. Ja kas ihmettä! Kun ylihovimestari asetti
avaimen lukkoon, ponnahti vieteri heti auki.

Ihmiset hurrasivat, rummut pärisivät, ja koko kansa huusi: Eläköön
prinsessa! ja eläköön kuningas!

Mutta Pentti seisoi prinsessan vieressä ja katseli häntä silmiin.

— En voinut koskaan unohtaa sinua, sanoi prinsessa.

— En minäkään koskaan sinua, sanoi Pentti, vaikka olisin kunne kulkenut.

— Ja nyt sinä olet minun, sanoi hän, kumartui ja suuteli prinsessaa
keskelle suuta.

— Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar! huusi kansa.

— Nyt saan istua sinun vieressäsi syömässä Martinpäivän hanhea! sanoi
Pentti taas ja pani prinsessan käden kainaloonsa ihmisten riemuitessa
ja huutaessa torilla ja läheisillä kaduilla:

— Eläköön kuningas ja kuningatar!




HYR-RYR JA PUNAINEN KERÄ.


Olipa kerran tonttupari, mies ja vaimo, nimeltään Hyrre ja Hyrrä.
Heillä oli myöskin lapsi, pienoinen poikalapsi, ja hänen nimensä oli
Hyr-ryr.

Ei pidä luulla, että Hyrre ja Hyrrä olivat tavallisia kotitonttuja,
kaukana siitä. Heidän toimintansa ei rajoittunut yhteen ainoaan taloon,
niinkuin kotitonttujen. Päinvastoin. He olivat milloin siellä milloin
täällä, kaikkialla, missä heitä tarvittiin, ja tietäkää, että sellaisia
paikkoja ei ollutkaan harvassa.

Jos valjaat katkesivat alamäessä, oli Hyrre yks' kaks' panemassa kiven
pyörän eteen, niin että kärryt pysähtyivät, ja hevonen ei pillastunut.
Jos rupesi satamaan juuri kun iso pyykki oli pantu kuivumaan, niin
olipa Hyrrä heti saapuvilla auttamassa vaatteita sisälle. Kukaan ei
nähnyt häntä, eikä voitu ymmärtää, miksi työ kävi kuin leikin teko, ja
mielipaha, joka oli uhannut ukkospilven tavoin, haihtui kuin utuhattara
näköpiiristä.

Mihin Hyrre ja Hyrrä tulivatkin, aina oli heillä työtä yllin kyllin,
niin etteivät päivät tahtoneet riittää, ja he usein saivat ottaa yöt
avuksi.

Mutta tästä johtui, että Hyr-ryr oli paljon yksin. Se kävi hyvin
laatuun niin kauan kuin hän oli pieni. Perhe asui yksinäisessä
seudussa, jossa talojen välillä oli pitkät matkat. Eräänä talvena
nukkuivat he jonkun aikaa erään navetan ylisillä; Hyr-ryr oli silloin
kuuden vuoden vanha. Lämmin höyry kohosi katon läpi, ja alhaalta kuului
lehmien unista liikehtimistä. Välistä sattui kellokas kääntämään
päätään, ja läppä kellossa kilahti.

— Nyt on varmaan aamu, sanoi Hyr-ryr hieroen silmiään.

— Ei ole, sanoi Hyrrä, nuku sinä vain vielä vähäisen.

Mutta kun hän taas heräsi, tunki kalpea talvinen aamunsarastus sisään
ikkuna-aukoista, ja hän oli yksin navetanylisillä. Vieressä oli
tuopillinen maitoa. Leivänpuolisko oli hänellä taskussaan. Tämän tuli
riittää iltaan asti, jolloin Hyrrä palasi kotiin tuoden jotain hyvää
tullessaan käärittynä esiliinaansa. Hyr-ryrrän mielestä oli illallinen
hauskin hetki päivästä. Silloin hän sai syödä itsensä kylläiseksi ja
kuulla päivän tapahtumia. Mutta iltaan kesti kauan, eikä päivästä
koskaan tahtonut tulla loppua. Hyr-ryr loikoi vatsallaan ja tirkisteli
alas navettaan. Hän näki karjakkojen tulevan ja menevän ja kantavan
suuria saavillisia lypsylämmintä maitoa. Hyr-ryrrän mielestä oli maito
tuopissa hapanta, leivänkannikka kova, ja kävi yksitoikkoiseksi lojua
vatsallaan katselemassa alas. Mutta vielä ikävämpää oli istua yksinään
jossakin puolipimeässä nurkassa. Alas hän ei saanut mennä, sen oli
Hyrre-isä kieltänyt, eikä isän kanssa käynyt leikkiminen. Hyr-ryr potki
jaloillaan, niin että oljet ritisivät ja ratisivat.

— Tänä vuonna täällä on hirveän paljon rottia, sanoi eräs karjakoista
ja katseli ylisille.

— Isännän pitäisi hankkia rottakoira, sanoi toinen.

— Tai virittää loukku, sanoi kolmas.

— Tai panna myrkkyä, sanoi se, joka istui juuri tirkistysraon
alapuolella.

Hyr-ryr kävi äkkiä ihan hiljaiseksi. Rottakoira, sanoivat he, ja
loukkuja ja myrkkyä! Ei kotona navetanylisillä tosiaan ollut hauska
olla yksinään. Sinä iltana oli vallalla surullinen mieliala Hyrren ja
Hyrrän kotiin tullessa. Hyr-ryr itki ja valitti.

— Minä en ymmärrä, mikä poikaa vaivaa, sanoi Hyrrä, hänellä ei ole
lainkaan kärsivällisyyttä. Hyrrekin pudisti päätään ja oli huolestunut.

— Pojan täytyy saada jotakin tehtävää, sanoi hän, meidän täytyy keksiä
hänelle jotain työtä. Pian hän on täysi mies.

— Niin, niin, sanoi Hyrrä, ainahan työtä riittää. Sitähän on maailmassa
enemmän kuin tarpeeksi. Nyt nukutaan asian päälle, ja huomenna on uusi
päivä.

Mutta sinä iltana istuivat Hyrre ja Hyrrä kauan ylhäällä
keskustelemassa. Tietysti täytyi jokaisen valita oma elämänuransa,
mutta Hyr-ryr oli vielä kovin nuori ja hänellä oli paljon opittavaa,
ennenkuin hän voi lähteä maailmalle. Eikähän voitu kieltää, että vuodet
tuovat kokemusta tullessaan, ja ettei vanhusten neuvoja pidä hyljeksiä.
Siksi istuivat Hyrre ja Hyrrä sinä iltana niin kauan ylhäällä
neuvottelemassa siitä, miten menettäisivät Hyr-ryrrän suhteen, jotta
hänelle kävisi hyvin maailmassa, ja jotta hän voisi parhaiten olla
hyödyksi. Sillä siitä olivat molemmat selvillä, että jokaisen elämällä
täytyi olla tarkoituksensa, ja että kaikkein vähäpätöisinkin olento
aina voi tehdä jotakin hyvää.

Kun he mietteissään olivat päässeet näin pitkälle, ryömivät he heiniin
ja nukahtivat. Mutta alhaalta navetasta nousi lämmin höyry, ja kuului
lehmien liikahtelu hiljaisessa yössä.

Seuraavana päivänä oli Hyr-ryr aikaisin jalkeilla. Tällä kertaa eivät
Hyrre ja Hyrrä vielä olleet ennättäneet lähteä, kun Hyr-ryr äkkiä
tärkeän näköisenä seisoi heidän edessään.

— Hyvää huomenta, sanoi hän ojentaen itseään, tässä on mies, joka
haluaa jotain tehtävää, sillä nyt alkaa uusi päivä.

— Kuulkaapas tuota, sanoi Hyrre, luulenpa, että pojassa on sisua, ja
hän loi poikaa rohkaisevasti olalle. Mutta Hyrrä katsoi moittivasti
mieheensä, hänen mielestään kiitos oli ennenaikaista. Sitten hän meni
erääseen ylisten nurkkaan ja palasi vetäen perässään suurta säkkiä.

— Mitä tuossa säkissä on? kysyi Hyr-ryr.

— Odota, niin näet, sanoi Hyrrä. Mutta kun säkki avattiin, oli se vain
täynnä punaisia langanpätkiä. Hyr-ryr nolostui.

— Mutta äiti, sanoi hän, mitä minä noille teen?

— Sinun tulee solmia langanpätkät yhteen ja keriä ne sitten kerälle,
mutta isä osaa varmaan selittää tämän asian paremmin kuin minä.

Hyrre-isä antoi sormiensa solua partansa läpi, ja hänellä olikin hyvin
pitkä parta, mietti hetken aikaa ja sanoi:

— Se, minkä nyt tulen sanomaan sinulle, on hyvin tärkeätä, kuuntele
sentähden tarkasti äläkä koskaan unohda sanojani. Katsos, Hyr-ryr,
maailmassa on paljon asioita, joita ihmisten tekee mieli: kunniaa
ja kiitosta, rakkautta ja onnea ja valtaa, ja sitten rikkautta,
varsinkin rikkautta. Kunhan he saavat sitä, niin he luulevat saavansa
kaiken muunkin, mutta sanonpa sinulle, että yhden asian he unohtavat,
nimittäin kärsivällisyyden. He ajattelevat, ettei se tuota mitään iloa,
ja siksi sitä niin usein puuttuu joka alalla. Kaikki nuo punaiset
langanpätkät ovat vain katkennutta kärsivällisyyttä, ja äiti ja minä
olemme poimineet ne elämän poluilta. Mutta sille, joka sitoo yhteen,
kun kärsivällisyys katkeaa, joka alkaa uudelleen ja käy jälleen työhön
käsiksi, sille käy viimein hyvin, sillä, sanon sinulle, kärsivällisyys
on se punainen lanka, joka johtaa sekä rikkauteen että siihen, mikä on
rikkautta parempi!

Harvoin puhui Hyrre näin paljon yhdellä kertaa. Hyr-ryr katseli säkkiä,
eikä tiennyt, uskaltaisiko ottaa langanpätkän käteensä. Silloin
ratkaisi Hyrrä asian:

— Mitä miettimistä siinä enää on, sanoi hän ja veti jakkaran säkin
luo. Istu tähän, Hyr-ryr, ja aloita, mutta tiedäkin, että jos
kärsivällisyytesi loppuu, niin aukeavat solmut itsestään ja jäljelle
jää vain sadasosa koko siitä työstä, minkä olet tehnyt, sillä sen, joka
kerran aikoo auttaa toisia, tulee vaatia eniten itseltään.

Kun vanhemmat olivat lähteneet, istui Hyr-ryr jakkaralle ja solmi
yhteen langanpätkiä. Se ei hänen mielestään ollut lainkaan ikävää
työtä. Kun hän oli solminut muutamia, kääri hän ne kokoontaittamansa
paperipalan ympärille. Tämä oli paljon mukavampaa, kuin maata
vatsallaan katselemassa alas navettaan. Nyt teki hän hyötyä maailmassa,
se oli ihan varma. Tästä pienestä alusta tulisi kerran, ehkä viikon
tai parin kuluttua suuri, suuri kerä. Kun se valmistui, aikoi hän
heittää sen jostakin navetanylisten luukusta alas, ja se oli pyörivä
alas mäkeä, yli tien laakson läpi, pyörivä ja pyörivä. Se sai neuvoa
ihmisille maan päällä kärsivällisyyden tien, joka johtaa kunniaan ja
kiitokseen, rakkauteen ja onneen, valtaan ja rikkauteen, sekä siihen,
mikä on näitä parempi!

Kaikkea tätä mietti Hyr-ryr istuessaan jakkaralla solmiamassa yhteen
langanpätkiä. Silloin kuuli hän kellokkaan kääntävän päätään, ja hänen
täytyi katsoa, mitä oli tekeillä. Kun hän taas istuutui työnsä ääreen,
ei se tuntunut ihan yhtä hauskalta kuin ennen. Yhtäkkiä tuli hiiri
esille kolostaan ja asettui Hyr-ryrrän eteen. Ensin hän tuskin huomasi
sitä, mutta silloin se tuli lähemmäksi. Ja yhtäkkiä muisti Hyr-ryr,
että hiiri tavallisesti sai ne muruset, jotka putosivat lattialle, kun
hän taittoi leipäänsä. Nyt oli häneltä unohtunut sekä ruoka että juoma.
Hän korjasi laiminlyöntinsä, ja hiiri sai osansa. Mutta kun hän taas
rupesi soimiakaan langanpätkiä, oli se entistä vaivalloisempaa. Hän
ryhtyi työhön, vaikkakin se nyt kävi hitaasti. Silloin lensi ampiainen
sisälle lähimmästä ullakon lävestä suoraan kattoon, jossa sillä oli
pesänsä kattohirren reunassa. Hyr-ryr ei ollut ennen nähnyt tätä, ja
hän kiipesi tynnyrin päälle päästäkseen lähemmäksi. Kaikki nämä hommat
kestivät hyvän aikaa. Kun hän taas istuutui työnsä ääreen, huomasi
hän, ettei vielä ollut päässyt pitkälle, mutta ei aikakaan vielä ollut
pitkälle kulunut. Sormet vain eivät enää tahtoneet totella Hyr-ryrrää.

— Tämä on ikävää työtä, ajatteli hän, eikä aikaakaan, niin oli hän
heittänyt kerän lattialle ja paneutunut vatsalleen katsellakseen alas
navettaan. Sinä päivänä ei työn teosta enää tullut mitään.

Kun Hyrre ja Hyrrä tulivat kotiin, tahtoivat he heti nähdä, mitä heidän
poikansa oli saanut aikaan. Mutta kun hänen piti ottaa kerä esille,
huomasi hän, että solmut olivat auenneet ja hänellä oli näytettävänään
vain pieni, vaivainen kerän alku. Paperipalanen pilkisti esille joka
puolelta, ja Hyr-ryr oli hyvin häpeissään.

— Alku aina hankala, sanoi Hyrre, mutta Hyr-ryr ryömi heiniin itsekseen
päättäen seuraavana päivänä päästä pitemmälle.

Mutta eipä silloinkaan käynyt paljoa paremmin. Mistä lie johtunut,
että navetanylisillä nyt oli niin paljon enemmän mielenkiintoisia
asioita kuin ennen. Ja niin kävi joka päivä. Tosin kasvoi hänen
kärsivällisyytensä jonkun verran, mutta ei kulunut päivääkään niin
ettei se kerran olisi katkennut, ja silloin hän heitti kaiken luotaan,
ennenkuin oli ennättänyt suorittaa Hyrrä-äidin antaman työmäärän. Heti
aukesivat solmut, ja hänen suorittamastaan työstä jäi vain sadasosa
jäljelle.

Työ joutui hiljalleen, mutta aika kului. Hyr-ryr kasvoi, tullen yhä
pitemmäksi ja paksummaksi, mutta kerä ei ollut läheskään valmis.

Kesäisin he asuivat ladoissa tai jossain koivulehdossa, talvisin
vinteillä ja ylisillä, ja aina oli säkki mukana.

Mutta eräänä päivänä tapahtui, että Hyr-ryr istui jalat ristissä ladon
ovella, kun vanhukset tulivat kotiin.

— Katsokaapas tätä! sanoi hän, ja näytti voitonriemuisena suurta
punaista palloa. Kerä oli valmis! Isä ja äiti taputtivat sekä
Hyr-ryrrää että toisiaan, niin iloisiksi he tulivat. Ja Hyr-ryr antoi
kerän kieriä laakson läpi juuri niinkuin hän monta vuotta sitten oli
ajatellut. Kaikki kolme istuivat ladon ovella katselemassa, miten
punainen lanka loisti kuun valossa.

— Kärsivällisyyttä ja onnea ihmisille, sanoi Hyrryr seuraten lankaa
katseellaan.

— Nyt olet tehnyt suuren työn, sanoi Hyrre, sillä olet voittanut
itsesi. Nyt olet valmis lähtemään maailmalle muita auttamaan,
poikaseni. Ja sen sanon sinulle, Hyr-ryr, että kaikki eivät lopulta
suoriudu tehtävästä yhtä hyvin kuin sinä. Voit vielä elämäsi aikana
joutua sitomaan yhteen monta langanpätkää.

Hyr-ryr katseli kerää, joka jo oli kaukana laaksossa, ja hänestä tuntui
siltä, kuin olisi hän oppinut vaikean läksyn, ja osannut sen nyt.

Siitä päivästä lähtien kiertelee Hyr-ryr maailmaa aivan niinkuin Hyrre
ja Hyrrä. Ja niinkuin hekin, on hän aina saapuvilla juuri siellä, missä
häntä eniten tarvitaan.

Jos joskus tunnet kärsivällisyytesi loppuvan, mutta puret hammasta
ja alat uudelleen, niin varmasti on silloin Hyr-ryr ollut läsnä ja
solminut yhteen punaisen langan.




MITEN PEKKA PELASTI PRINSESSAN.


Ihmiset kertoivat, että öisin näkyi valkeata Isonvuoren itäisen
harjanteen rotkosta. Olipa sellaisiakin, jotka väittivät rotkon olevan
niin äärettömän syvän, että se ulottui aina maan keskipisteeseen
saakka, ja että sieltä öisin loisti ikuinen tuli. Mutta ne, jotka
tiesivät asian paremmin, sanoivat peikkojen asustavan vuoren sisällä.
Ja niin olikin.

Pekka oli kauan mielessään hautonut ajatusta lähteä ottamaan asiasta
selvää. Ainakin sata kertaa, ehkäpä useammastikin oli Pekka päivisin
kiivennyt jyrkkää vuoren harjannetta, aivan rotkolle saakka. Niin
useasti oli hän kivunnut vuorenlohkareiden välitse, että osasi tien
ulkoa. Tuon kiven luona oli käännyttävä vasemmalle, tuossa oikealle. Ja
juuri siinä kohdassa, jossa käyrä mäntypahanen näytti kasvavan suoraan
ulos kalliosta ja ojentavan ohuen vartensa kauas jyrkänteen yli, siinä
oli kavuttava pitkin runkoa ja saatava jalansija toisella puolella.
Sillä jos kävisi niin hullusti, että sattuisi luiskahtamaan syrjään,
ei olisi suurta toivoa päästä leikistä ehjin nahoin. Nämä seikat oli
hyvä tietää. Hyvä senkin vuoksi, että kenties tuli pakko yön pimeydessä
paeta samaa tietä kuin oli tullut. Nimittäin jos ei voinut pitää
puoliaan peikkoja vastaan, vaan oli parempi lähteä pakosalle.

Tätä oli Pekka kauan miettinyt ja punninnut mielessään. Mutta oli
kuitenkin toista tehdä suunnitelmia päivällä kuin toteuttaa niitä
pimeänä yönä. Tosin hän oli parina iltana lähtenyt sinne, ja kyllä
valkea oli loistanut rotkosta, sitä ei voinut kieltää, mutta hän ei
kuitenkaan ollut tullut laskeutuneeksi alas. Ja epävarmaa on, miten
asian olisi käynyt, ellei mustankirjava pukki eräänä iltana olisi
hävinnyt. Aikaisin seuraavana aamuna olivat äiti ja siskot lähteneet
etsimään pukkia, mutta sitä ei löytynyt. Silloin oli Pekka päättänyt,
että tuli mitä tuli, hän menisi sinä iltana rotkoon, sillä kyllä peikot
olivat Mustan ottaneet, siitä ei ollut epäilystä. Ja että peikot
asustivat vuoressa, se taas oli ihan varma.

Tosin olivat monet muutkin koettaneet laskeutua rotkoon, päästäkseen
sitä tietä vuoreen. Se tapahtui siihen aikaan, jolloin kaikki toivoivat
löytävänsä kadonneen prinsessan. Kuningashan oli antanut kuuluttaa,
että hän antaisi tyttärensä ja puolen kuningaskuntaa sille, joka
löytäisi prinsessan ja toisi hänet takaisin isän kotiin. Prinssejä ja
korkea-arvoisia ylimyksiä oli tullut pitkien matkojen takaa tarjoamaan
kuninkaalle palvelustaan. Ja kotimaassa oli tuskin ainoatakaan
nuorukaista, joka ei ollut koettanut onneaan. Kaikkialta oli etsitty,
ja yhtä turhaan. Pahimmin oli sillä kertaa käynyt niille, jotka olivat
uskaltaneet mennä alas rotkoon. Heidän kohtaloaan ei hän ollenkaan
tahtonut ajatella, nyt kun itse oli päättänyt laskeutua alas, maksoi
mitä maksoi. Täytyi vain olla rauhallinen, eikä milloinkaan saanut
kadottaa rohkeutta.

Huomenna oli muuten juuri vuosi kulunut prinsessan katoamisesta. Nyt
oli suruvuosi lopussa, ja ilon päivät alkaisivat taas. Mutta kuningas
ja kuningatar eivät tunteneet surussaan mitään eroa. He olivat yhä yhtä
surullisia, eikä mikään maailmassa voinut heitä lohduttaa.

Kaikesta tästä oli Pekka kuullut kerrottavan, ja hän ajatteli sitä
nyt, kun hän hämärissä kiipesi ylös Isonvuoren rinnettä. — Äidin
pyykkinuora, jonka hän kaikessa hiljaisuudessa oli lainannut, riippui
vyyhdettynä selässä, ja rautakankea, jolla isä väänsi kiviä, kantoi
hän toisella olkapäällään. Oli hankala päästä eteenpäin, etupäässä
rautakangen takia. Se painoi niin hirveästi, että Pekka sai monta
kertaa vaihtaa olkapäätä. Mutta kun hän tuli tien jyrkimpään kohtaan,
oli se hänelle hyväksi avuksi. Se oli vahva tuki, johon voi nojata, ja
matka sujui helpommin. Yks'kaks' oli hän saapunut rotkolle.

Oli pimeä ilta. Kun hän kumartui rotkon yli, näki hän valkean loistavan
kuilusta. Pekka tunsi sydämensä takovan liivejä vasten. Hän veti syvään
henkeä ja seisoi aivan liikkumatta.

Silloin tuntui siltä, kuin olisi joku nykäissyt häntä takinhihasta.
Pekka puri hampaat yhteen ja käänsi rautakangen niin, että se ulottui
rotkon poikki, sitoi nuoran kankeen ja laskeutui rotkoon hiljaa kuin
varjo.

— Parempi on heti lähteä matkaan kuin seistä tuolla ylhäällä keskellä
noituutta ja kummittelua, ajatteli hän liukuessaan nopeasti ja
äänettömästi nuoraa pitkin alas. Tuolla alhaalla näyttää ainakin olevan
valoa, joten saa tietää, kuka tulee korvaan kuiskimaan!

Kuta alemmaksi hän tuli, sitä valoisammaksi kävi. Nyt loppui rotko, ja
hän oli tullut luolaan vuoren sisään ja riippui nuorassa, aivan kuin
hämähäkki langassaan.

Samassapa hän huomasikin pukkinsa, joka oli juuri hänen allaan,
täydessä taistelussa kahden peikon kanssa, ja nepä vasta rumia olivat.
Pekka liukui yhtenä hujauksena alas, ja istui äkkiä hajareisin
mustankirjavan pukin selässä.

— Mitä te ajattelette, ärjäisi hän peikoille. Miks'ette anna Mustan
olla rauhassa?

Peikot hämmästyivät niin, että päästivät irti nuoran, jonka olivat
kietoneet pukin sarviin. Silmänräpäyksessä oli Musta sysännyt heidät
oikealle ja vasemmalle, niin että vain läjähtivät vuorenseiniin.
Samassa hetkessä työntyi vuoren halkeamasta esille vanhempi peikko,
puettuna turkkiin ja nahkatakkiin kesän helteestä huolimatta.

— Onko pukinpaisti valmista? huusi peikko kaukaa kahdelle rumilukselle,
jotka ryömivät permannolla koettaen päästä jaloilleen.

Kun eivät nämä vastanneet mitään, katseli hän ympärilleen ja huomasi
Pekan istumassa mustankirjavan pukin selässä.

— Mitä näenkään? sanoi peikko, ihmislapsi! Nyt keitosta tuleekin hyvä.
Pukki on vanha ja suoninen, mutta poika näyttää mainiolta. Tämähän
parantaa asian. Pataan molemmat!

— Seis, sanoi Pekka, mitä rohkenetkaan? Kummanko pukki on, sinun vai
minun?

Silloin tuli peikolle niin hauska, että se sai pidellä vatsaansa,
jottei katkeaisi nauruun.

— Sinäpä et pelkää, sanoi peikko.

— En ainakaan sinua, sanoi Pekka. Samassa Musta otti vauhtia ja töytäsi
päin suur-peikkoa, joka sai sellaisen iskun mahaansa, että putosi
istumaan. Musta seisoi sarvet ojossa valmiina uuteen hyökkäykseen, eikä
peikkojen ollut hyvä kömpiä ylös.

— Varro vain, sanoi suur-peikko, tämän saat vielä maksaa.

— En minä voi vastata siitä, mitä Musta tekee, sanoi Pekka, se on vähän
itsepäinen. Mutta viisas se myöskin on, siitä saat olla varma.

— Etkö voi pitää sitä sarvista, niin ettei se puske? sanoi suur-peikko.

— Koeta itse, niin saat nähdä, sanoi Pekka.

Suur-peikko, joka oli päässyt ylös, koetti, mutta kävi niinkuin
edelliselläkin kerralla. Nyt hän jäi istumaan, eikä kumpikaan toisista
peikoista voinut häntä auttaa, sillä ne olivat vielä huonommassa
kunnossa kuin hän.

— Kuulehan pojannaskali, sanoi suur-peikko, on parasta lopettaa tämä
pila, sillä meillä on kiire, ettäs tiedät.

— Mitä on tekeillä? kysyi Pekka.

— Niin, näes, sanoi suur-peikko, tänään onkin semmoinen päivä, että
meillä on häät talossa. Ja nyt kertoi peikko, että peikkokuninkaan
poika yöllä oli menevä naimisiin kristityn prinsessan kanssa. Sillä
niin oli päätetty ja määrätty, että kun hänet vuoden ajan oli pidetty
piilossa vuoren sisällä, pidettäisiin häät. Tänä iltaan oli vuosi
kulunut, ja nyt piti peikkokuningas tanssiaiset ja suuret pidot, ja
tanssi oli paraillaan käynnissä seitsenpeninkulmaisessa metsässä.
Siellä pyörivät peikot, menninkäiset ja metsänneidot tanssissa, ja
lyhtyukot olivat vahteina.

— Entäs prinsessa? kysyi Pekka.

— Hän tanssii peikkokuninkaan pojan kanssa, sanoi suur-peikko.

Peikko näytti Pekan mielestä tyhmältä ja hän ajatteli, että nyt täytyi
osoittautua viisaammaksi.

— Kuule, sanoi hän, te kai sitten olette keittiöpeikkoja, koska on puhe
sopasta ja paistista?

Suur-peikko nyökkäsi. Pienet keittiöpeikot, jotka viimeinkin olivat
kömpineet ylös, vilkuilivat levottomina Mustaan, joka seisoi sarvet
ojossa.

— Niin, sanoi Pekka, ehkä on parasta kiiruhtaa, koska pidot ovat
täydessä käynnissä. Alammeko sopasta vai paistista? Toisin sanoen,
kumpi ensin pannaan pataan, Mustako vai minä?

— Ehkä autat meitä ensin pukin valmistamisessa, niin tulee sitten sinun
vuorosi, tuumi suur-peikko.

— Se oli minunkin aikomukseni, sanoi Pekka, mutta tulin ajatelleeksi
erästä asiaa. Ette te voi tarjota prinsessalle kristityn verta ettekä
myöskään vanhaa pukkia!

— Hämähäkeistä ja sammakoista hän ei ainakaan huoli, sanoi suur-peikko.

— Ei, kuka sitä uskoisikaan, hän kun on tottunut joka päivä saamaan
paistettuja kananpoikia. Ja sehän on halvinta, mitä prinsessalle voi
tarjota hääpäivänä.

— Mistä sellaista saamme? sanoi suur-peikko.

Sitä asiaa ei kannattanut surra, tuumi Pekka, sillä heillä oli kotona
nuori kukko, joka maistuisi vallan erinomaiselta. Jos hänen vain
sallittiin ratsastaa Mustalla pois, ei kestäisi kauan, ennenkuin
kananpoika olisi padassa.

Se ei olisi hullumpaa, mietti suur-peikko, mutta varmuuden vuoksi
täytyisi hänen itsensä lähteä mukaan katsomaan, että kaikki kävi
kunnolleen.

Sitä ei Pekka lainkaan vastustanut. Hän ehdotti, että sidottaisiin
nuora Mustan ympärille, sitten kiipeisivät hän ja peikot ylös ja
hinaisivat yhteisin voimin pukin perässä.

Ja niin kävi, että Musta hetkistä myöhemmin lähti metsän läpi
kotiinpäin Pekka ja suur-peikko selässään. Pukki oli villinä ilosta,
kun se jälleen oli ylhäällä vihreällä maanpinnalla, ja kipinät vain
sinkoilivat sorkista, kun ne iskivät kiviin tiellä.

— Ei voi moittia vauhtia, sanoi suur-peikko.

— Eipä niinkään, sanoi Pekka, ei siinä mitään vikaa ole. Nyt olemme
kohta perillä.

Ei kestänytkään kauan, ennenkuin Musta kääntyi tallin mäelle. Seinässä
oli suurella luukulla varustettu läpi.

— On parasta, ettemme herätä kaikkia kanoja, sillä siitä nousisi niin
kauhea kaakatus, sanoi Pekka ja työnsi luukun auki, pistä pääsi sisään
ja sano, minkä minä otan.

Suur-peikko teki niin, mutta silloin Pekka työnsi luukun kiinni, ja nyt
oli peikko pinteessä eikä päässyt ulos eikä sisälle.

— Päästä irti, päästä irti, huusi peikko.

— Odota kunnes aurinko nousee, sanoi Pekka, minun täytyy nyt ratsastaa
häätaloon. Samassa hän pisti kukon koriin, heittäytyi pukin selkään ja
lähti matkaan.

Peikko huusi ja metelöi, mutta miten hän väänteli ja kääntelikin
itseään, niin kiinni hän pysyi, eikä päässyt pois.

Mutta Musta ja Pekka painelivat taas vuorta ylös, niin että kipinät
sinkoilivat pukin sorkista, ja pikku kivet vierivät jyrkännettä alas
kolisten yön hiljaisuudessa. Kun Pekka tuli rotkolle, seisoivat
molemmat pikku peikot siellä pitämässä vahtia, kuten käsketty oli.

— Suur-peikko lähetti minut edeltä kysymään, tahtooko prinsessa saada
kukon padassa paistettuna vai riisin kera keitettynä, mutta ratsastin
harhaan, enkä nyt lainkaan tiedä, miten pääsisin seitsenpeninkulmaisen
metsän kaukaisimmalle aukealle.

— Ratsasta näin ja noin, sanoivat peikot. Kun tulet sinne, käänny
vasemmalle ja sitten oikealle; kun olet päässyt ison suon ohi, kulkee
tie suoraan eteenpäin:

Pekka ratsasti peikkojen ohjeiden mukaan. Milloin kääntyi hän
vasemmalle, milloin oikealle, ja kun hän oli päässyt ison suon ohi,
ratsasti hän suoraan eteenpäin. Pian oli aukea ihan hänen edessään,
ja hän näki peikkojen, metsänneitojen ja menninkäisten tanssivan kuun
valossa. Peikkokuningas istui lahon kannon päässä. Hänen oikealla
puolellaan istui prinsessa ja peikkoprinssi seisoi tämän vieressä.

Pekka pysähtyi ihan heidän eteensä ja nosti lakkia. Peikkokuningas
rypisti kulmiaan.

— Mikä nulikka sinä olet? sanoi hän vihaisesti.

— Minä olen vain hääpaisti, sanoi hän, ja tässä on soppaliha,
jatkoi hän taputtaen Mustaa, ja tässä korissa on nuori kukko, joka
valmistetaan prinsessalle. Mutta keittiöpeikko pyytää kysyä, onko se
paistettava padassa vaiko keitettävä riisien kera?

Peikkokuningas oli epätietoinen: — Sitä minä en ymmärrä, sanoi hän nyt
sangen armollisesti, kysy prinsessalta.

Pekka kumartui prinsessan puoleen, joka istui kalpeana ja vavisten.

— Tottele minua, sanoi hän hiljaa, koeta voittaa aikaa, mutta kun minä
sanon: hei! käy silloin minua kaulasta kiinni. Ääneen sanoi hän: Mitä
teidän kuninkaallinen korkeutenne määrää?

— Paistettava padassa, sanoi prinsessa, ei, odota, mieluummin
keitettävä riisin kera! Voi ei, en voi valita niin nopeasti, minun
täytyy ajatella asiaa.

— Ajattele, rakkaani, sanoi peikkoprinssi.

Pekka katsoi häneen pitkään.

— Kumpikohan meistä osaa paremmin kävellä käsillään, teidän
korkeasukuisuutenne vai minä, sanoi hän.

— Se nähdään heti, sanoi prinssi. Ja samassa hän rupesi kävelemään
käsillään ympäri aukeata, pistäen välistä päänsä esille käsivarren
alta ja kävellen yhdellä kädellä. Peikot riemuitsivat ja huusivat,
ja nyt oli Pekan vuoro. Olihan hänkin taitava, mutta ei häntä voinut
verratakaan prinssiin. Hän sai osakseen ulinaa ja pilkkaa, ja
peikkoprinssi pyllisti rintaansa katsellen armollisesti häneen.

— Mutta kumpikohan osaa heittää paremmin kuperkeikkaa, sanoi Pekka.

Peikkoprinssi lähti samassa hetkessä liikkeelle. Ei ikinä oltu nähty
sellaisia kuperkeikkoja. Tosin oli Pekkakin taitava, mutta ei häntä
voinut verratakaan prinssiin. Peikot riemuitsivat ja kirkuivat.
Peikkoprinssi pullisti poskiansa tyytyväisyydestä.

— Mutta saapa nähdä, kumpi meistä paremmin osaa ratsastaa Mustalla!

Peikkoprinssi hypähti silmänräpäyksessä pukin selkään, ja Musta heitti
hänet samassa menemään sarviensa yli. Mutta silloin oli Pekkakin
paikalla ja hyppäsi selkään.

— Hei! sanoi hän, ja prinsessa kietoi kätensä hänen kaulaansa; Musta
ihan lensi tiheikköjen ja pensaiden läpi.

Silloinpa vasta syntyi viuhuna, kuhina ja suhina.

— Nyt ovat peikot kintereillämme, sanoi prinsessa ja piiloitti kasvonsa
Pekan takinkaulukseen.

— Älä pelkää, sanoi hän, ja samassa kiekui kukko korissa. Oli aamu, ja
aurinko nousi.

Nyt tuli kaikille peikoille kiire pelastautua niin hyvin kuin taisivat,
sillä ei koko maailmassa ole ainoatakaan peikkoa, joka sietäisi
Luojan kirkasta päivänpaistetta. Mutta keittiöpeikko, joka oli kiinni
tallinseinän luukussa, johon aurinko paahtoi ja loisti, veti syvän
henkäyksen ja haihtui tyhjiin. Kun Pekka tuli perille prinsessan
kanssa, riippui luukussa vain vanha turkki.

Pekka ratsasti prinsessan kera suoraan kuninkaan linnaan. Siellä nousi
sellainen riemu, että se kohosi kattoon saakka. Kuningas kutsutti heti
koolle hallituksen ja koko hovin, ja Pekka lyötiin ritariksi. Hän sai
miekan, jonka terä oli karaistua terästä, ja jossa seisoi kultaisin
kirjaimin:

    »Kun miekkas vedät taistohon,
    sä ole uljas peloton!»

— Kirjoitus on hyvä, ja kirkas on kalpa, jonka saat, sanoi kuningas
ojentaessaan miekan Pekalle. Ole uljas ja peloton, kuten tähänkin
saakka, kun taistelet noituutta ja pimeyden pahoja voimia vastaan,
mutta pistä miekkasi tuppeen, kun taistellaan omista eduista ja
vallasta.

Kuningas piti sanansa ja antoi Pekalle puolet kuningaskunnastaan sekä
pikku prinsessan käden. Ja prinsessa antoi hänelle sydämensä. Viikon
kuluttua oli häät. Päivälliseksi tarjottiin paistettuja kananpoikia
ja torttua, ja kaikki lapset koko valtakunnassa saivat lättyjä
vadelmahillon kera.




SUUNNATON AARRE.


Sattuipa kerran maassa, joka on kaukana täältä, auringon vasemmalla
ja kuun oikealla puolella, että kuningas näki merkillisen unen.
Heti kutsutti hän luokseen oppineet läheltä ja kaukaa, jotta he
selittäisivät unen hänelle. Ja kuninkaan unen selitettiin merkitsevän
sitä, että jossakin paikassa valtakunnassa oli kätkettynä suunnaton
aarre.

Kun uni tuli tunnetuksi, syntyi koko valtakunnassa suuri hämminki.
Aarrehan voi olla missä tahansa. Yhtä hyvin jokaisen omassa
puutarhapahasessa kuin naapurin. Kukapa sen oikein tiesi, miltä maa
ennen vanhaan oli näyttänyt. Eivätkö suur-aateli ja pikkuruhtinaat
olleet eläneet loistossa ja komeudessa linnoissaan ja sillävälin
taistelleet keskenään. Laki, oikeus ja järjestys eivät siihen aikaan
olleet suuriarvoisia. Eihän voinut tietää, kuka oli omistanut aarteen,
kun se oli kaivettu maahan tai laskettu meren syvyyteen. Siksi voi
aarretta yhtä hyvällä syyllä hakea kaikkialta.

Jokainen, joka omisti pienenkään maatilkun, kaivoi maata aamusta
iltaan. Ne, jotka asuivat vuorilla, väänsivät suuria kivilohkareita
paikoiltaan ja etsivät rotkoista ja kuiluista. Toiset samoilivat
linnojen raunioitten sorakasojen ympärillä, ja toivoivat
villiintyneitten ruusupehkojen takaa ehkä löytävänsä jonkun vanhan
käytävän tai salakomeron suun. Kaikki, jotka asuivat suurten vesien
rantamilla, kutoivat tiheäsilmäisiä verkkoja ja vetivät niitä yli
pohjahiekan hienojen uurteiden.

Jokainen ajatteli omalla tahollaan, että ehkä juuri hänellä tänään
olisi onni matkassaan, ehkä sallittaisiin juuri hänen löytää tuo
suunnaton aarre.

Tosin ei kuningas ollut luvannut mitään palkintoa suuren aarteen
löytämisestä. Ja sehän oli kylläkin ihmeellistä. Mutta kaikki
ajattelivat tietysti, että jos kerran aarre löytyisi, olisi palkintokin
kuninkaallinen.

Oli totta, että kuningas tiesi kaiken, mikä tapahtui koko maassa.
Ei siten, että hän olisi antanut vakoilla kansaa. Kaukana siitä.
Mutta linnaan tulevilla lähettiläillä ja matkamiehillä oli paljon
kerrottavaa. Ne, jotka olivat kulkeneet laaksojen läpi, olivat nähneet
kylien kaikki asukkaat lapioineen ja kuokkineen pelloilla. Jos tie taas
oli mutkitellut harjanteiden yli, oli rautakangen kalske vuorenseinää
vasten tunkenut matkamiesten korviin. Ja kaikki, jotka olivat
purjehtineet merta myöten laivoillaan, olivat kohdanneet merivenheitä
vetämässä verkkoja edestakaisin yli merihiekan hienojen uurteiden.

Useammasti kuin kerran oli silloin näyttänyt siltä, kuin olisi aarre
löytynyt, niin loistivat ja salamoivat verkot, kun ne nostettiin yli
vedenpinnan. Mutta se oli vain harhaa ja heijastusta. Vesipisarat ne
kimalsivat verkkojen hiuksenhienoissa silmukoissa ja pikkukalojen
hopeasuomut välkkyivät. Niissä oli näkinkenkiä ja leviä, joille meren
salaperäinen tenho loi välkkeen.

Lopulta kuningas kyllästyi kaikkeen tähän etsintään, josta ei ollut
mitään tulosta. Hän oli tullut ajatelleeksi, että jos saataisiin
tietää aarteen laatu, niin ehkä helpommin voitaisiin arvata, mistä
sitä oli etsittävä. Sentähden antoi hän kuuluttaa kaikissa valtakunnan
kirkoissa, että kuka tahansa valtakunnan uskollisista alamaisista, sai
tässä asiassa lähteä kuninkaan puheille ja sanoa suoraan mielipiteensä.
Ja jos kävisi niin, että jonkun neuvo johtaisi aarteen löytämiseen,
saisi tuo miekkonen toivoa kolmea asiaa, jotka kuninkaallisesta armosta
myönnettäisiin hänelle.

Voi arvata, että nyt alkoi pyhiinvaellus linnaan. Laskusilta
oli alhaalla koko päivän. Joukkoja saapui ajaen, ratsastaen ja
jalan. Ylhäisten herrojen puvut loistivat silkkiä ja samettia, ja
töyhdöt heilahtivat heidän hypätessään alas satulasta. Herrojensa
värejä kantavat ratsupalvelijat riensivät tarttumaan kultaisiin
kuolaimiin. Mutta aivan vieressä seisoi joukoittain päiväpalkkalaisia
töllistelemässä. He olivat jättäneet päivätyönsä lähteäkseen etsimään
aarretta. Ja nyt olivat he heittäneet menemään lapion ja kuokan
kiirehtiäkseen kuninkaan luo kaiken muun kansan kera. Piispat ja
virkamiehet tulivat ajaen vaunuissaan.

Koko linnanpiha oli tupaten täynnä ihmisiä, jotka odottivat
puheillepääsyä. Linnassa istuivat kuningas ja kuningatar valtakatoksen
alla, ja suuressa asesalissa tarjottiin kahvia leivän kera.
Mestarikokki itse seisoi keskellä keittiön lattiaa. Hän oli niin
innoissaan, että hänen valkea lakkinsa oli keikahtanut vinoon.
Keittiöpojat suurine esiliinoineen hyörivät hänen ympärillään kuin
päättömät kanat.

— Kaatakaa maitoa kerman sekaan, huusi mestarikokki, se kyllä kelpaa
kansalle! Älkää unohtako sikuria, on synti ja häpeä tarjota koko
valtakunnalle parhaita kahvinpapuja!

Mutta valtaistuinsalissa haukotteli kuningatar salaa viuhkansa takana.
Kunniakatoksen alla oli lämmin ja painostava. Kävi pitkäveteiseksi
kuunnella uskollisen kansan puhetta. Valtakunnan kaikki säädyt olivat
jo olleet edustettuina. Oli juteltu sinne tänne kruunujalokivistä ja
vihityistä alttari-astioista, toiset olivat puhuneet taikasormuksista
ja kallisarvoisista juomasarvista. Nyt oli sananvuoro hovikirkon
saarnaajalla.

— Oletetaan, sanoi hän, että aarteena yksinkertaisesti olisi puhdas
raha. Seteliraha olisi varmasti jo kauan sitten muuttunut tomuksi ja
tuhkaksi. Kullasta tiedämme, että kulta ei muuta ole kuin multaa. Ja
hopea — — —

— Seis! sanoi kuningas, näinhän ei aarteesta jää mitään jäljelle.
Sitäpaitsi ei hopeasta ole olemassa mitään sananpartta. Emmeköhän
lopeta tältä päivältä. Ja sitten hän nousi, sillä nyt oli hänkin
väsynyt.

Silloin astui muuan pojannaskali pelottomana valtaistuimen juurelle.
Ylihovimenojenohjaaja viittoi kädellään häntä astumaan syrjään, mutta
kuningas oli jo huomannut pojan.

— Kas tuota veitikkaa, sanoi kuningas, onko hänelläkin jotain
sanottavaa?

— Teidän majesteettinne antanee armollisesti anteeksi — — —, alkoi
ylihovimenojenohjaaja, mutta hän ei päässytkään pitemmälle.

Poika oli asettunut ihan kuninkaan eteen ja kumarsi lakki kourassa
minkä jaksoi.

— Herra kuningas, sanoi hän, olkaa niin hyvä, älkääkä menkö vielä!

— Pois tieltä, huusi ylihovimenojenohjaaja.

— Odota hieman, sanoi kuningas. Ja sitten hän kysyi pojan nimeä ja
mistä hän tuli.

Poika sanoi olevansa nimeltään Jukka ja tulevansa Suovuorelta.

— Mutta nyt täytyy kuninkaan seurata minua, sanoi poika, sillä suon
Taava-muori käski sanoa, että hän tietää aarteen nimen, mutta sitä hän
ei sano kenellekään muulle, kuin kuninkaalle itselleen.

— Eikö hän sitten voi tulla tänne? kysyi kuningas.

— Ei se käy päinsä, tuumi Jukka.

— Miksei? kysyi kuningas.

— Koska hän, raukka, on niin vanha! sanoi Jukka.

Kuningas antoi satuloida Vihuri-varsan ja nousi ratsaille. Hän nosti
itse pojan eteensä satulaan ja sitten annettiin mennä.

Mökissä suon reunalla makasi Taava-muori vuoteessa ja luki Raamattuaan.
Hän oli niin leininmurtama ja heikko, että hänen oli vaikea liikahtaa.
Mutta kuitenkin oli hän tyytyväinen. Ja tänäänhän hän oli lähettänyt
tyttärenpoikansa kuninkaan luo. Siksi laski hän myötäänsä kirjan alas
ja katsoi ovelle.

Tupa oli siistitty ja lakaistu ja tuoreita katajia oli ripotettu
lattialle. Jukka oli sen siistinyt parhaansa mukaan ennen lähtöään.
Ikkunalaudalla oli palsami punaisena ja koreana tuohipöntössään. Puita
oli uunin edessä, vesiämpäri täynnä vettä. Kirkas kahvipannu loisti
hyllyllä. Voihan sattua, että tänään tuli hienoja vieraita. Miten
olikaan, astuikin kuningas sisään.

Kissamirri hyppäsi alas uuninloukosta ja meni ottamaan vastaan korkeata
vierasta, sillä aikaa kuin Jukka, pyyhkäistyään kiireesti tuolia
takkinsa hihalla, työnsi sen vuoteen viereen.

— Tässä olen nyt, sanoi kuningas ja istuutui, mitä muorilla oli
sanottavana?

— Tässä maassa ajatellaan vain kultaa ja kunniaa, sanoi Suomaan Taava,
mutta minä olen lukenut, että aarre, josta näit unta, on toista laatua.
Sen nimi on totuus.

Silloin taputti kuningas häntä kädelle ja sanoi, että saataisiinpa
nähdä, oliko Taava-muori arvannut oikein. Sitten sanoi hän hyvästi,
ratsasti pois eikä sen enempää ajatellut koko asiaa.

Mutta kerran myöhemmin, kun ei kellään enää ollut mitään sanottavaa
kuninkaan unesta, ja uskolliset alamaiset kaikessa hiljaisuudessa
olivat palanneet toimiinsa tietämättä aarteesta enempää kuin ennen,
muistuivat muorin sanat kuninkaan mieleen.

Hän tuli ajatelleeksi, että niillä ehkä sentään oli jokin tarkoitus. Ja
hän kutsutti luokseen kaikki maan oppineet.

Kohta ei enää ollut ainoatakaan tiedettä, jota nämä eivät olisi
läpeensä tutkineet. He ojensivat kaukoputkensa taivaan äärettömyyttä
kohti. Heidän tutkivat katseensa tunkivat aina maan uumeniin saakka.
He raivasivat itselleen uusia teitä kaukaisissa maissa, merien tuolla
puolen.

He löysivät monta totuutta, mutta suunnatonta aarretta, jota etsivät,
he eivät löytäneet.

Silloin kuningas eräänä päivänä antoi satuloida Vihuri-varsan ja
ratsasti mökille suon reunaan.

Taava-muori makasi vuoteessa ja luki Raamattuaan.

— Tässä olen taas, sanoi kuningas, sillä totuuden aarretta, josta
puhuit, on vaikea löytää.

— Sanonpa sinulle, missä se aarre on, sanoi Suomaan Taava.

— Jos sen teet, sanoi kuningas, niin saat toivoa kolme toivomusta.

— Minun toivomuksiani ei mikään maallinen kuningas voi täyttää, sanoi
Taava, mutta annan sinulle kolme sanaa elämän kirjasta. Katso, näin on
kirjoitettu:

— »Totuus ei ole taivaassa eikä merien tuolla puolen, vaan ihmisen
omassa sydämessä.»

— Kiitos, sanoi kuningas ja kumartui suutelemaan Taava-muorin ryppyistä
kättä.

Ratsastaessaan kotiin tähtien tuikkiessa, mietti hän noita vanhoja
sanoja. Hän oli iloinen ja samalla kuitenkin hyvin murheellinen.

— Totuus? ajatteli hän tuumien, kysyen. Totuus, joka asut minun omassa
rinnassani, kuka sinut selittää? Hän painoi kättään sydämelleen.
Jokaisessa sen lyönnissä tunsi hän veren nopean kulun, siinä ilmeni
elämä, tuo selittämätön, suunnaton aarre — iäisyyden välähdys
katoavaisuuden maailmassa.




NELJÄ VELJESTÄ.


Eräänä iltana oli Antti nuotion ääressä kuullut kerrottavan neljästä
prinsessasta. Sanottiin, että kuningas oli kovin huolissaan siitä,
miten saisi kolme vanhinta naitetuiksi, sillä oli kieltämätöntä, että
jokaisen heistä olisi pitänyt olla hieman toisenlaisen, kuin oli.
Vanhin, prinsessa Prima, oli liian kaunis, toinen, prinsessa Secunda,
oli liian viisas, ja kolmas, prinsessa Tertia, oli liian kiltti.

Sinään voivat nämä asianhaarat ehkä pikemminkin tuntua eduilta kuin
vioilta; niin ei kuitenkaan tässä tapauksessa ollut asian laita. Prima
oli nimittäin niin kaunis, ettei kukaan voinut irroittaa katsettaan
hänestä, ja se kävi ajan pitkään jotenkin vaivalloiseksi. Secunda
oli niin viisas, että hän tiesi kaiken paremmin kuin kukaan muu
ja se tuntui painostavalta niiden mielestä, joiden kanssa hän oli
tekemisissä. Ja Tertia taas oli niin kiltti, että hän vain kerran
elämässään oli sanonut ei, ja silläkin kertaa: Ei, onko se mahdollista!
Mutta neljäs, pieni prinsessa Quarta oli samanlainen kuin ihmiset
yleensä, ja hänestä ei ollut mitään kerrottavaa.

Antti vain ei voinut unohtaa kuulemaansa ja kun hän seuraavana
sunnuntaina kirkolla tapasi kolme veljeänsä, pyysi hän heitä mukaansa
kotiin. Asia oli nimittäin niin, että heillä kaikilla oli työtä
omalla tahollaan. Maunu oli räätälinkisälli ja työssä erään mestarin
luona naapuripitäjässä. Lassista oli tuleva leipuri, ja vaikka hän
asui samassa kylässä kuin vanhemmat, niin ei hän usein käynyt heidän
luonaan, sillä hän oli niin ahkera ja uuras työssään, että otti harvoin
lomahetken. Jukka oli maalarinopissa kaupungissa, ja Antti itse kuului
nuoresta iästään huolimatta sotaväkeen ja kantoi kruunun takkia. Siksi
tapasivat he toisensa vain sunnuntaisin, ja tulivat silloin usein
yhdessä kotiin kirkosta. Äiti tarjosi kahvia, ja päivälliseksi hän
keitti riisiryynipuuroa suuressa padassa. Ja kun kävi oikein hyvin,
tarjosi isä kotitekoista olutta perunain paineeksi. Veljesten mielestä
oli aina hauska tavata toisensa, sillä he pitivät toisistaan ja tulivat
hyvin toimeen keskenään.

— Pojat, sanoi Antti, kun he kulkivat kotiinpäin kirkosta, nyt saatte
kuulla jotakin.

Isä ja äiti olivat ajaneet kotiin maantietä myöten Harmon vetämissä,
vastamaalatuissa linjaalirattaissa. Kaikki neljä poikaa kulkivat jalan,
kuten luonnollista olikin, ja he olivat poikenneet metsän läpi vievälle
oikotielle.

— Nyt saatte kuulla jotakin, sanoi siis Antti, ja sitten hän kertoi,
mitä tiesi neljästä prinsessasta.

— Ja kun nyt miettii ja sovittaa asiat yhteen, sanoi hän, niin
ymmärtää, mikä tarkoitus on suurilla juhlilla Viherlaakson niityllä,
joita tänään kirkossa kuulutettiin. Varmaankin tahtoo kuningas
naittaa tyttärensä. Ja minusta näyttää siltä kuin välittäisi hän
viis ulkomaalaisista prinsseistä, kreiveistä ja parooneista. Nehän
nyrpistävätkin nenäänsä melkein kaikelle. Sentähden tekee kuningas
oikein, jos tyytyy oman maan miehiin. Ja sen minä sanon, että mies on
aina mies.

Tämä oli toisten mielestä viisasta puhetta, ja vaikka Antti olikin
nuorin, kuuntelivat veljet häntä jonkinlaisella ihailulla.

— Nyt olen tuuminut, sanoi Antti, että teidän kaikkien kolmen on
pidettävä huoli itsestänne ja saatava kukin prinsessanne.

— Oletko pähkähullu! huusivat kaikki veljet samalla kertaa.

— Hullumpaakin on kuultu, tuumi Antti.

— Ja miten minä voisin istua kuninkaan pöydän ääressä, minä kun olen
vain räätälinkisälli, sanoi Maunu, joka oli vanhin.

    — Vaatteista täällä kaikki riippuu,
    niissähän se kuningaskin liikkuu,

etkö sitä ole ennen kuullut? sanoi Antti varmasti.

— Entäs sitten minä, joka vain vastaan taikinaa ja leivon pullia? sanoi
Lassi, järjestyksessä toinen.

    — Kaikille meille tulisi kuolema,
    ellei ois' jollakin leivät huolena,

sanoi Antti taas.

— Ja, miten huolisi kuningas perheeseensä minua, joka vain olen
maalarinoppilas! sanoi Jukka, kolmas veljeksistä.

    — Ken pensselin kädessään hallitsee,
    kerran taiteen maassa vallitsee,

sanoi Antti.

— Entä sinä itse, etkö sinäkin tahdo saada prinsessaa?

— Minä olen vielä liian nuori mennäkseni naimisiin, sanoi Antti.
Samalla ajatteli hän tyttöä, jonka oli eräänä päivänä tavannut
metsälähteellä, ja jolla oli niin nauravat, siniset silmät. Mutta siitä
asiasta ei hän maininnut veljille mitään.

Viherlaakson niitty, joka sijaitsi aivan pääkaupungin ulkopuolella,
ei enää ollut mikään varsinainen niitty, vaikka sillä oli vielä nimi
jäljellä niiltä ajoilta, jolloin porvarien lihavat lehmät ajettiin
sinne laitumelle ja lehmänkellot kilkattivat joka ilta kaupungin
kaduilla lehmiä taas kuljetettaessa kotiinpäin. Lopulta kuningas eräänä
päivänä arveli, että elämä hänen hallituskaupungissaan oli sentään
liian maalaista, ja määräsi, ettei kellään, joka asui kaupungin muurien
sisäpuolella, saanut olla lehmää. Siitä lähtien oli Viherlaakson niitty
vain juhla- ja kokoontumispaikka, jossa nuoriso kesäiltoina huvitteli
leikkien ja tanssien.

Täällä oli nyt pidettävä suuri juhla, josta oli kuulutettu kaikissa
maan kirkoissa. Ja sellainen oli kuninkaan tahto ja päätös, ettei
ketään, olipa hän kuka tahansa, saanut estää ottamasta osaa iloon, jos
vain hän itse halusi olla mukana. Ei tehty mitään eroa herran ja rengin
välillä. Se, joka omisti paremman takin, otti sen ylleen, mutta jolla
ei ollut muita vaatteita kuin ne, mitkä olivat yllä, ei sen vuoksi
ollut muita huonompi. Sillä kuningas oli antanut kuuluttaa, että tänä
päivänä oli kaikilla oleva aivan samat oikeudet ottaa osaa juhlaan, ja
jokainen oli oleva yhtä hyvä kuin toinenkin. —

Maantietä myöten, joka vei kaupunkiin aivan Viherlaakson niityn ohi,
ajoivat Antti, Maunu, Lassi ja Jukka Harmon vetämissä vastamaalatuissa
linjaalirattaissa. Hekin olivat matkalla juhlaan, mutta olivat vielä
vähän arvelevalla mielellä.

He ajoivat hiljaa, jotta matka ei liiaksi rasittaisi Harmoa. Kuinka
olikaan, he ajoivat erään vanhan vaimon ohi, jonka oli vaikea päästä
eteenpäin.

— Minäpä astun alas ja annan muorille paikkani sanoi Maunu, muutoin ei
hän ikinä pääse matkansa päähän.

Niin hän tekikin, ja muori autettiin rattaisiin ja asetettiin istumaan
Antin viereen, joka ajoi. Maunu kulki vieressä ja pysytteli ajopelien
rinnalla.

— Minne matka? sanoi muori.

— Juhlaanpa tietenkin, kuten te ja kaikki muutkin, sanoi Maunu.

— Onko sinulla mitään toivomusta, jonka täyttämisessä voisin auttaa?

Maunu tuumi. Olihan hänellä toki toivomuksia.

— Ainahan toivoa voi, sanoi hän lopulta, mutta sellaisen toivomuksen
täyttäminen ei ole niinkään helppoa.

— Sano kuitenkin, tuumi vaimo.

— Kangas, jota nykyisin saa ostaa, on niin huonoa ja niin kallista,
sanoi Maunu, mutta minä toivoisin, ettei kenenkään, jolla on minun
ompelemani vaatteet, tarvitsisi palella.

— Käyköön, niinkuin tahdot, sanoi muori, ja samassa hän oli kadonnut.

Veljesten mielestä tämä oli ihmeellistä. Maunu nousi taas kärryihin, ja
niin he ajoivat eteenpäin. Jonkun ajan kuluttua ajoivat he taas vanhan
eukon ohi, joka kulki kepin varassa ja pääsi huonosti eteenpäin.

— Kyllä minä nyt astun kävelemään, että eukkoparka saa ajaa jonkun
matkaa, sanoi Lassi.

Sanottu ja tehty. Eukko istui Antin viereen ja Lassi astui kärryjen
vieressä. Kävi kuten edellisellä kerralla. Hän kysyi heiltä matkan
tarkoitusta ja kuultuaan sen, sanoi hän Lassille:

— Enkö voisi auttaa sinua täyttämällä jonkun toivomuksesi?

Lassi tuumi. Toivomuksia hänellä kyllä oli.

— Voisinhan toivoa, sanoi hän lopulta, mutta ei ole helppoa saada
toivomustaan täytetyksi.

— Sanohan nyt, sanoi eukko.

— Leivän saanti on nykyjään niin vaikeata, mutta toivoisin, että minun
leipomani pullat eivät koskaan loppuisi.

— Tapahtukoon tahtosi, sanoi eukko, ja samassa hän oli hävinnyt.

Veljesten mielestä tämä oli ihmeellistä. Lassi nousi taas kärryihin, ja
niin he ajoivat eteenpäin. Tienkäänteessä sivuuttivat he taas vanhan
vaimon, joka vaivalloisesti kulki eteenpäin kainalosauvojen avulla.

— En voi mitenkään antaa tuon kävellä, sanoi Jukka. Hän astui
rattailta, ja vanhus autettiin istumaan. Hän kyseli heidän matkaansa ja
saatuaan vastauksen, sanoi Jukalle:

— Eikö sinulla ole mitään toivomusta, jonka täyttämisessä voisin auttaa?

Jukan ei tarvinnut miettiä. Hänellä oli selvillä toivomuksensa, mutta
sitä ei ollut helppo täyttää.

Vanhus tuumi, että voisihan joka tapauksessa koettaa.

— Voi, sanoi Jukka, elämä on nykyään niin raskasta. Tahtoisin osata
maalata niin kauniisti, että kaikki, jotka näkisivät tauluni, tulisivat
iloisiksi ja onnellisiksi.

— Toivomuksesi on täyttyvä, sanoi vanhus, ja samassa oli hän kadonnut.

— — — Nyt olette olleet tyhmiä kuin aasit kaikkityyni, sanoi Antti ja
maiskutti Harmolle. Sinun Maunu, olisi pitänyt toivoa saavasi prinsessa
Prima, Lassin olisi pitänyt toivoa itselleen prinsessa Secunda ja Jukka
olisi voinut pyytää prinsessa Tertiaa. Sellaisissa toivomuksissa olisi
ollut jotakin järkeä. Mutta nyt on kaikki yhtä pitkää kuin leveätä.
Ette ole saavuttaneet mitään tyhmillä toivomuksillanne. Ja juhlaankin
saavumme liian myöhään. Semmoista se on, kun on kyydittävä jokaista
muijaa, jonka ohi ajetaan.

Mutta samassa kiristi hän ohjaksia ja antoi rattaiden pysähtyä, sillä
tomupilvessä heidän edessään liikkui naisolento.

— Olitte te joka tapauksessa oikeassa, sanoi Antti, on autettava siinä,
missä voi.

Tällä kertaa ei kuitenkaan mikään vanha eukko katsonut heihin suuren
päähineen alta. Antti hämmästyi koko lailla. Siinä oli vaaleakutrinen
tyttö, jolla oli nauravat sinisilmät. Nuo silmät oli Antti kerran
ennenkin nähnyt, metsälähteen partaalla. Ja senjälkeen ei hän ollut
voinut unohtaa niitä. Nyt tuli hän äkkiä hyvin iloiseksi. Hän nosti
tytön rattaisiin ja käveli itse vieressä.

— Kiitos, sanoi tyttö, ajan mielelläni. Olin hakemassa kummiani, joka
ei vielä ollut tullut, mutta en löydä häntä. Te kai olette myöskin
matkalla juhlaan?

Niin, tiedämmehän, että he olivat matkalla sinne, ja siksi kaikki neljä
veljestä nyökkäsivät samalla kertaa.

— Toivon, että teille kävisi hyvin, sanoi tyttö kuin puhuisi hän heille
kaikille, mutta hän katseli Anttia sanoessaan näin.

— Minulle käy aina hyvin, sanoi Antti, ja tunsi sydämensä jyskyttävän
harmaan takin alla.

— Tästä saat jotakin kiitokseksi kyydistä, sanoi tyttö antaen Antille
pienen hopeasydämen. Jos lataat tällä pyssysi, niin osaat aina maaliin.

Antti otti lahjan ja kiitti. Mutta hän ei voinut pidättäytyä sanomasta:
— Saan minä joka tapauksessa sattumaan sydämeen.

Sanoessaan tämän nauroi hän ja nosti alas tytön, sillä nyt
he olivat perillä, Viherlaakson niityllä, ja juhla oli jo
täydessä käynnissä. Suoraan heidän edessään, toisella puolella
juhlakenttää, olivat kuninkaan ja kuningattaren valtaistuimet.
Valtakatos oli purppuranpunainen, ja siinä oli kultaiset reunat ja
tupsut. Alapuolella, matoilla peitetyillä portailla, seisoi koko
kuninkaallinen hovi juhlapuvuissa. Hoviherrat lyhyissä polvihousuissa
ja silkkisukissa ja hovinaiset avokaulaisissa ja pitkälaahusteisissa
puvuissa. Ylihovimestaritar oli hienoin kaikista, ja sentähden olikin
hänellä pisin laahustin. Häntä vastapäätä seisoi ylihovimestari
kullalla kirjaillussa hännystakissa, ja säären ympärillä oli hänellä
sukkanauharitarimerkki, jonka hän oli saanut, kun kuningas oli
lähettänyt hänet Englantiin viemään ilosanomaa vanhimman tyttären,
prinsessa Priman, syntymästä.

Prinsessat istuivat kultajakkaroilla kuningattaren valtaistuimen
vieressä. Prinsessa Prima oli niin kaunis, ettei kukaan voinut
irroittaa katsettaan hänestä. Prinsessa Secundasta huomasi heti, että
hän tiesi kaiken paremmin kuin muut. Ja prinsessa Tertia hymyili niin
kiltisti, että jokainen käsitti, että hänen oli mahdotonta vastata
mihinkään kieltävästi. Mutta neljäs kultajakkara oli yhä vielä tyhjä.

— En käsitä, missä Quarta viipyy, sanoi kuningatar.

— Tämä on anteeksiantamatonta, sanoi kuningas, mutta me ja koko hovi
emme enää voi odottaa.

Kuuluttajat puhalsivat hopeatorviin, kuningas nousi ja piti kansalle
puheen.

Nyt nähtiin, mihin kukin kykeni, sanoi hän. Jokainen sai itse kertoa,
mitä osasi tehdä, ja jos se oli jotakin huomattavaa, niin oli aina
saapuvilla sellaisia, jotka voivat astua esiin todistamaan hänen
puheensa.

Kun kuningas mitä kauneimmin sanoin oli pitänyt puheensa, alkoi suuri
kansainvaellus valtaistuimen juurelle. Kaikki koko valtakunnan nuoret,
naimattomat miehet saivat astua esiin sanomaan, mihin pystyivät, ja
kaikki kirjoitettiin muistiin suuriin kirjoihin. Ennen pitkää seisoivat
myös Antti, Maunu, Lassi ja Jukka kuninkaallisen valtaistuimen edessä.

— Mitä sinä osaat, kysyi kuningas katsoen Maunuun.

— En minä muuta osaa, kuin ommella pyhä- ja arkivaatteita, sanoi Maunu,
sillä minä olen vain köyhä räätälinkisälli.

— Onko täällä ketään, joka voi todistaa hänen hyväkseen? kysyi kuningas.

— On kyllä, kuului lempeä ja kaunis ääni, ja kun Maunu katsahti ylös,
huomasi hän haltijatar Primaveran seisovan kuninkaan valtaistuimen
vieressä. Hän tiesi, että tämä oli prinsessa Priman kummi, mutta
kun hän lähemmin katseli häntä, huomasi hän tämän samaksi vanhaksi
vaimoksi, jonka hän oli auttanut rattaisiin.

— Sen verran voin sanoa, sanoi haltijatar Primavera, että sen, joka
kulkee Maunu-räätälin ompelemissa vaatteissa, ei koskaan tarvitse
palella, olkoon pakkanen kuinka kova tahansa. Sitäpaitsi on hän kunnon
mies, ja minä puolestani soisin, että kummityttäreni Prima ottaisi
hänet miehekseen.

— Tuo kuulostaa paljolta, tuumi kuningas.

— Ei liian paljolta, sanoi haltijatar Primavera ja istuutui jälleen
korkeanojaiseen kultatuoliin lähelle valtaistuinta.

Kaiken, mitä oli sanottu, kirjoittivat kirjurit suuriin kirjoihin.
Kuningas viittasi kädellään, ja Lassi astui esiin.

— Entäs sinä, sanoi kuningas, mihin sinä pystyt?

— Ei ole kehumisen varaa, herra kuningas, sanoi Lassi. Minä leivon
pullia, ja siinä kaikki.

— Onko täällä ketään, joka voi todistaa hänen hyväkseen? kysyi kuningas.

— On kyllä, sanoi korkea, sointuva ääni. Tällä kertaa oli haltijatar
Secundaria, prinsessa Secundan kummi, noussut kultatuoliltaan.

Lassi katseli häntä, ja vaikka hän nyt oli säteilevän kaunis, oli Lassi
kuitenkin varma siitä, että tämä oli sama vanha eukko, jonka hän oli
auttanut rattaisiin.

— Sen saatan sanoa, sanoi haltijatar Secundaria, että ne pullat, joita
Lassi-leipuri leipoo, riittävät kaikille, vaikkapa maassa olisi pahin
nälänhätä. Sitäpaitsi on hän kunnon mies, ja minä soisin mielelläni,
että kummityttäreni, prinsessa Secunda, ottaisi hänet miehekseen.

— Tuo kuulostaa paljolta, tuumi kuningas.

Mutta haltijatar Secundaria sanoi, ettei se suinkaan ollut liikaa. Ja
sitten hän istuutui kultatuolilleen.

Kuningas viittasi taas kädellään, ja tällä kertaa astui Jukka esille.

— Annappa kuulla, mitä sinä osaat, sanoi kuningas.

— Minä olen vain maalarinoppilas, sanoi Jukka, mutta maalata osaan!

— Onko täällä ketään, joka tahtoo todistaa hänen hyväksensä? kysyi
kuningas kuten ennenkin. Ja taas vastasi kirkas ääni:

— On kyllä.

Kun Jukka katsahti ylös, oli kolmas haltijatar, Tertiania, prinsessa
Tertian kummi, noussut kultaiselta tuoliltaan. Ja kun hän lähemmin
katseli häntä, huomasi hän, että tämä olikin vanhus, jonka hän oli
nostanut rattaisiin.

— Sen voin sanoa, sanoi haltijatar Tertiania, että Jukka maalarin
maalaamat kuvat ovat niin kauniita, että kaikki, jotka niitä
katselevat, tulevat iloisiksi ja onnellisiksi. Sitäpaitsi on hän
kunnon mies, ja minä puolestani soisin kernaasti, että kummityttäreni,
prinsessa Tertia, valitsisi hänet miehekseen.

— Tuo kuulostaa paljolta, sanoi kuningas.

— Onhan se paljon, mutta ei kuitenkaan liikaa, sanoi haltijatar
Tertiania, ja sitten istuutui hän kultatuolilleen.

Kuningas antoi kuuluttaa, että nyt täytyi hänen ja neuvoston lukea
läpi kaikki kirjat ja sitten neuvotella perusteellisesti. Kun päätös
on tehty, puhaltavat kuuluttajat hopeatorviinsa, ja sitten ilmoitetaan
vaalin tulos. Siihen mennessä sai kansa huvitella mielensä mukaan.
Ruokaa ja juomaa oli runsaasti tarjolla. Juhla oli kestävä kolme päivää.

Kun kolmas päivä oli lopussa, puhalsivat kuuluttajat hopeatorviinsa,
ja taas kerääntyi kansa valtaistuimen ympärille. Kuningas itse nousi
puhumaan sekä ilmoitti, että hän ja kuningatar ja koko neuvosto olivat
päättäneet, että kolme vanhinta prinsessaa menisivät naimisiin Maunun,
Lassin ja Jukan kanssa, jottei kenenkään koko valtakunnassa enää
tarvitsisi palella, eikä olla nälissään, ja kaikki olisivat iloisia ja
onnellisia.

Mutta itse ei kuningas ollut oikein tyytyväisen näköinen. Hän nimittäin
ei voinut käsittää, kenet ottaisi perintöprinssiksi. Sillä hänellä oli
vielä vanhat ennakkoluulonsa, ja hänestä tuntui aivan mahdottomalta,
että räätälistä, leipurista tai maalarista aikanaan tulisi kuningas
hänen jälkeensä. Silloin prinsessa Quarta astui valtaistuimen luo ja
sanoi polvistuen:

— Korkea isäni, tänään minä täytän viisitoista vuotta, enkä voi
ymmärtää, miksen minä voisi mennä naimisiin samalla kertaa kuin kolme
korkeata sisartani. En käsitä, missä kummini viipyy, mutta tulevilla
langoillani, Maunulla, Lassilla ja Jukalla on veli, ehkä kuninkaallinen
isäni suvaitsisi koetella häntä.

Kuningas viittasi kädellään, tosin ei kovinkaan armollisesti, ja Antti
astui esille ja asettui asentoon.

— No, annahan kuulua, sanoi kuningas, mikä sinä olet miehiäsi ja mitä
temppuja osaat.

— Olen sotilas valtion palveluksessa, ja osaan kuolla kuninkaan ja
isänmaan puolesta, mutta se ei ole mikään taito, sanoi Antti.

— Hyvin vastattu, sanoi kuningas. Osaatko yhtä hyvin kohdalleen, kun on
kysymys kuulista ja ruudista?

— Voinhan koettaa, sanoi Antti, otti pyssynsä ja ampui suoraan sydämeen
vanhaa kirkonkukkoa, joka liikkui tuulessa, eikä oikein tiennyt,
kumpaanko suuntaan se kääntyisi.

— Hei! sanoi kuningas, se oli mestarilaukaus, ja jos Quarta tahtoo
sinut, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan. Sotilas olen itse, ja
sotilaasta voi tulla sekä perintöprinssi että kuningas.

Ja niin hän samalla teki Antista kenraalin, ja soittokunta soitti ja
kansa riemuitsi.

— Näetkös, sanoi Quarta, minun pieni hopeasydämeni auttoi sinua!

— Sinun pieni hopeasydämesi minulla on tallella, sanoi Antti ja otti
sen esille povitaskustaan. Enkö sanonut, että joka tapauksessa osaisin
suoraan sydämeen. Sinun pientä hopeasydäntäsi en milloinkaan anna pois.

Kuningas ja kuningatar pitivät häät kaikille neljälle prinsessalle
samalla kertaa. Antti oli puettuna kenraaliunivormuun, leveät raidat
housuissa, ja kaikilla hänen veljillään oli kullalla kirjaillut
hännystakit. Sillä Maunusta oli tullut ylihoviräätälimestari, Lassi oli
ylihovileipuri ja Jukka oli ylihovimaalari.

Koskaan ei kuninkaan tarvinnut katua sitä vaalia, joka oli
kuulutettu Viherlaakson niityllä. Hänen maassaan vallitsi rauha
ja hyvinvointi. Kenenkään ei tarvinnut palella, sillä Maunu oli
perustanut suuria räätälinverstaita, joissa oli työssä sadoittain
räätäleitä ja tuhansittain räätälinoppilaita kaiket päivät, eikä
yhtään vaatekappaletta annettu pois, ennenkuin se oli kulkenut
ylihoviräätälimestarin käsien kautta.

Ei kenenkään myöskään tarvinnut nähdä nälkää, sillä Lassi oli
suurenmoisten leipomojen ylivalvoja, ja niissä leivottiin pitkät rivit
mitä maukkaimpia pullia. Eivätkä ne koskaan loppuneet, söivätpä lapset
siinä maassa miten monta pullaa tahansa.

Kirkkojen korkeat holvit ja museoiden suuret salit olivat täynnä Jukan
maalaamia kuvia. Kuvat olivat niin ihmeellisen kauniit, että kaikki,
jotka näkivät ne, tunsivat itsensä iloisiksi ja onnellisiksi.

Ja kun vanha kuningas ja kuningatar iäkkäinä kuolivat, tuli Antista
kuningas ja prinsessa Quartasta kuningatar. Pieni hopeasydän, jonka
Antti kerran oli saanut matkalla Viherlaakson niitylle, oli käärittynä
silkkipaperiin hyvässä tallessa kultarasiassa, jota kuningas aina
piti povitaskussaan. Kuningas Antti itse oli sotilas ja myöskin suuri
sotapäällikkö, mutta hän oli pistänyt miekkansa tuppeen, ja maassa
vallitsi rauha. Kansa ihaili ja kunnioitti häntä, sillä sen ajan
ihmiset ymmärsivät, että rauha ja sopu on parasta, mitä elämä voi
tarjota.




KURT ASEENKANTAJA.


Oli kylmä ja kolea syys-ilta. Sade oli liottanut tiet tehden ne
käyttökelvottomiksi. Oli pilkkopimeä, ja vaikea kulkea niiden,
jotka eivät olleet kylästä kotoisin. Kurt Sigurdinpoika oli tosin
ollut näillä mailla pari kertaa, mutta nyt oli hän eksynyt pimeässä
eikä voinut löytää tietä. Hän oli joutunut metsään, törmäsi puitten
runkoihin ja sotkeutui pensastoihin.

Yrittäessään eteenpäin hän oli varmaankin tullut jollekin aukealle.
Hänen ympärillään tuntui avarammalta. Suoraan edessä näkyi valon
kajastus ilmassa, ja ihmeekseen hän huomasi, että säkeniä nousi kohti
pilvien peittämää, öistä taivasta. Hän hapuili lähemmäksi, törmäsi
sammaleiseen kumpuun, ja, kumma kyllä, hänestä tuntui, kuin palaisi
sen sisällä tuli. Hän tunnusteli käsillään ja rupesi varovaisesti
kiertämään kumpua. Äkkiä hän huomasi loistavan pyörylän vähän maan
pinnan yläpuolella. Lähemmin tarkasteltaessa osoittautui pyörylä
huuruiseksi ja harmaaksi lasiruuduksi, jonkinlaiseksi ikkunaksi, joka
oli kummun sammalseinässä. Kurt Sigurdinpoika raapi risulla pois
pahimman lian, asetti kasvonsa ikkunaan ja kurkisti alas. Hän näki
vanhan noita-akan istuvan hämmentämässä pataa. Tämä mutisi hiljaa
itsekseen ja seurasi katseellaan höyryn kiemuroita, sen kohotessa
ylöspäin.

— Hohoi! huusi Kurt koputtaen nyrkillään lasiruutuun. Se oli vanha
laiva-ikkuna ja lasi oli paksua. Noita-akka ei liikahtanutkaan.

— Hohoi, hohoi! huusi Kurt Sigurdinpoika minkä jaksoi. Ehkä tuo
noita-akka on kuuro, ajatteli Kurt. Hän päätti etsiä sisäänkäytävän
huoneeseen tai koppiin, miksi tuota kuoppapahasta nyt tahtoi nimittää.

Mitään ovea ei hän pimeässä löytänyt, vaikka kuinka olisi hakenut. Jos
sellainen oli olemassa, oli se hyvin kätketty. Mutta hänen mieleensä
johtui antaa merkkejä räppänästä. Hän ryömi sentähden nelinkontin ylös
kummun rinnettä. Aivan oikein, katosta löytyi läpi. Sieltä tietysti
olivat tulleet säkenet, jotka hän ensin oli huomannut. Kurt sulki
silmänsä savun ja säkenien takia, ojensi päänsä läven yläpuolelle ja
huusi taas »hohoi» niin kovaa kuin jaksoi. Tällä kerralla oli paremmat
seuraukset. Noita-akka katsahti ylös ja mutisi hiljaisen kirouksen
nähdessään korkealla Kurt Sigurdinpojan avomieliset silmät ja nauravat
kasvot.

— Tepä asutte mukavassa luolassa; missä ovi on?

— Ei ole ovea maankiertäjille, sopii lähteä tiehensä! vikisi noita-akka.

— Tänä yönä on niin pimeä ja kylmäkin, huusi Kurt takaisin. En osaa
eteenpäin, älkää nyt vastustelko, vaan päästäkää minut sisälle.

Akka pisti puun padan alle saadakseen tulen loimuamaan ja kärventämään
ylhäällä olevalta kasvot.

— Hyi hitto, sanoi hän, tänne alas asti tuntuu kristityn veren haju.

Kurt Sigurdinpoika vetäytyi pois säkenien tieltä, mutta hänen sisunsa
oli jo vähällä ruveta kiehumaan. Eikö nyt hän, nuori mies, voisi pitää
kurissa vanhaa noita-akkaa! Säkenet kohosivat yhä taajemmin pimeälle
yötaivaalle. Seisoessaan hiljaa niitä katselemassa kuuli Kurt veden
lorisevan ja ymmärsi metsäpuron virtaavan jossakin aivan lähellä.
Hiljaa ja ketterästi kuin ilves hiipi hän ääntä kohden. Hän täytti
selässä kantamansa nahkasäkin vedellä reunoja myöden, kipusi taas
kumpua ylös ja kaatoi säkin koko sisällyksen räppänästä kekäleiden
päälle, niin että vesi sylkien ja sähisten kuin vihainen kissa valui
kuumille liesikiville. Samassa hetkessä ryömi Kurt Sigurdinpoika
räppänän läpi, heilautti itsensä sivulle ja hyppäsi ketterästi
lattialle noidan eteen. Eukko ihan pökertyi, niin äkkiä kaikki kävi.
Hän töllisti vastatullutta suunnattomasti hämmästyneenä.

— Nyt aion levähtää, sanoi Kurt, ja sitten toivon teidän neuvovan
minulle suorimman tien kuninkaankaupunkiin, sillä huomenaamulla haluan
olla sen muurien sisällä.

— Ovi on tuolla nurkassa, ja se on kyllä suorin tie, sanoi noita-akka
töykeästi, ellet pidä parempana lähteä samaa tietä kuin tulit.

— Ovitie on kyllä hyvä, sanoi Kurt pudistaen sadeveden nutustaan. Mutta
ensin istumme täällä vähän juttelemassa. Haluaisinkin sitäpaitsi kovin
mielelläni, että ennustaisitte minulle.

— Tahdotko, että ennustan sinulle? kysyi noita-akka tullen vähän
paremmalle tuulelle.

— Olen aina toivonut, että oikea noita ennustaisi minulle, ja otaksun
osuneeni nyt oikeaan?

— Miltä kannalta asian ottaa, sanoi eukko ja kääntyi katsomaan, näkyikö
häntää hameen alta. Minähän kyllä olen koko-noita, mutta poikani on
vain puoli-noita.

— Sepä kuulostaa merkilliseltä, sanoi Kurt Sigurdinpoika, joka oli
istuutunut uunin vieressä tuolin virkaa toimittavan pölkyn päähän.
Ennustatteko vesihöyrystä vai kahvinporosta?

— Voin minä yhtä hyvin ennustaa kädestäkin, sanoi noita-akka.

— Olkoon menneeksi, sanoi Kurt ojentaen kätensä akalle.

— Kas, kas, sanoi tämä tutkittuaan innokkaasti kämmenen juovaverkkoa.
Onnenpoikapa sinä oletkin, sen näkee selvästi kädestäsi. Kaikki
käy mielesi mukaan. Linnassa tulet sinä asumaan, ja ruhtinaita ja
kuninkaita olet sinä näkevä joka päivä.

— Tuo jo kuulostaa joltakin, tuumi Kurt Sigurdinpoika.

— Sinun juoksijasi on paras lähinnä kuninkaan omaa, jatkoi noita-akka
ennustustaan. Panssaripaitasi on tehty hopeasuomuista, mutta koskaan et
kuitenkaan saa omaksesi sydämesi rakastettua.

— Pyh, sanoi Kurt, tuota ennustusta en usko. Olisipa kumma, ellei
minussa olisi miestä saamaan sitä tyttöä, jonka tahdon.

— Saatpa nähdä, sanoi noita-akka. Mikä on kirjoitettu, sitä ei kukaan
voi muuttaa. Mutta koska sinusta tuossa tuokiossa tulee niin suuri
herra, voisit ehkä hiukan huolehtia Funtelista.

— Kuka on Funteli, kysyi Kurt.

— Sehän on minun poikani, sanoi akka, ja kuten sanoin, hän on vain
puoli-noita, sillä hänen isänsä oli kuninkaallisen armeijan sotilas,
uskotpa tai et. Eräänä päivänä noidat ryöstivät hänet, ja sitten
menimme naimisiin. Vuorenkuningas piti meille suuret häät linnassaan.
Sotilas oli minun ukkoni, ja Funtus oli hänen nimensä. Ja sitten
pantiin pojan nimeksi Funteli. Siinä kaikki.

— Hänkö on teidän tupanne rakentanut? kysyi Kurt Sigurdinpoika.

— Hänpä tietenkin, sanoi noita, eikös heti näy, että se on oikea
ihmisasunto.

— No, eihän tuo juuri ole mikään linna, sanoi Kurt.

— Niin, minä tahtoisinkin, että Funteli joutuisi juuri kuninkaan
linnaan, sanoi noita-akka. Sillä sotilas hänestä täytyy tulla, kuten
isästäänkin, vaikkapa minä sitten halkeaisin sen asian johdosta. Ja kun
sinä nyt lähdet, niin saat ottaa hänet mukaasi, koska ennustin sinulle
niin koreita asioita.

— Missä Funtelisi on? kysyi Kurt Sigurdinpoika.

— Tule esille, tule esille, Funteli poikaseni, huusi noita.

Hieroen silmiään ryömi Funteli esille huoneen pimeimmästä nurkasta.
Kurt ajatteli itsekseen, ettei hän juuri ollut kaunis, mutta kun
hänellä ei ollut häntää ja hän sitäpaitsi oli puettu kuten muut
ihmiset, niin tuumi Kurt, että voihan ainakin koettaa. Ja sen hän sanoi
eukolle.

Tämä tuli niin iloiseksi, ettei hänen ystävällisyydestään vierasta
kohtaan lainkaan tahtonut tulla loppua.

Funtelin täytyi heti ottaa esille kiiltomatoja suuresta ruukusta.
Ne olivat niin hyvin säilytetyt, että ne loistivat yhtä kirkkaasti
kuin elokuun yönä ulkona metsässä. Hän asetti ne suurella
taitavuudella siten, että joka seinällä loisti säteilevä tähti, ja
pieni maakoppipahanen näytti ihan muuttuneelta. Noita itse tarjosi
voikukkakahvia, sillä hän tiesi, että heidän maukas noitaruokansa ei
maistuisi ihmislapselle.

Päivänkoitteessa lähtivät Kurt Sigurdinpoika ja Funteli kaupunkiin.
Kuljettuaan muutaman tunnin näkivät he linnan torninhuippujen loistavan
auringossa. Nyt oli heillä jäljellä enää niukka neljännes matkasta.
Molemmat tulivat hyvin tyytyväisiksi ja istuutuivat metsänreunaan
lepäämään, sillä he olivat kulkeneet aika vauhtia, ja päivä oli kuuma.
Tie oli leveä ja tasainen, se oli suuri valtatie kuninkaan kaupunkiin.
Tien toisella puolella oli metsä, jonka reunassa he istuivat, toisella
puolella laskeutui vuoren seinämä jyrkkänä alas, ja sen juurella
virtasi vuolas, syvä joki, jonka vesi solui rauhallisesti kaupungin
laiturien kivipaasien välitse ja siltojen kaarien alla.

Juuri heidän siinä istuessaan tuli itse kuningas Päiviö ajaen
kuusivaljakolla.

— Hei, hei, katsokaapas suurta herraa! huusi Funteii rynnäten
katsomaan. Funteli oli niin ruma seisoessaan siinä tiepuolessa
heiluttamassa lakkiaan, että kuninkaan hevoset pelästyivät ja lähtivät
laukkaamaan. Samassa silmänräpäyksessä oli Kurt Sigurdinpoikakin
hypännyt jaloilleen ja ryntäsi nyt pillastuneiden hevosten perässä.
Vaunu kääntyili tien tomussa, ja joka hetki näytti siltä, kuin
viskautuisi se syvänteeseen. Mutta juuri kun oikea takapyörä oli
luiskahtamaisillaan alas, oli Kurt paikalla, sai toista etuhevosta
kuolaimista kiinni ja kiskaisi eläimet koko voimallaan sivulle.

— Tuon teit hyvin, sanoi kuningas Kurtille, kun vaahtoiset
hevoset seisoivat hiljaa. Otan sinut palvelukseeni. Saat tulla
aseenkantajakseni.

— Kiitoksia tarjouksesta, sanoi Kurt, joka seisoi rauhoittaen
sivelemässä vapisevien hevosten harjaa. Ei kannata kieltäytyä.

— Ja minkä paikan minä saan, kysyi Funteli, joka nyt oli astunut esille.

— Korkean, sanoi kuningas, sillä sinä pääset roikkumaan.

— Armoa, herra kuningas! huudahti Kurt. Olen luvannut hänen äidilleen
auttaa poikaa pääsemään sotilaaksi kuninkaan armeijaan.

Kuningas oli nuori ja iloinen, ja nyt tuli hänelle hauska.

— Se muuttaa asian, sanoi hän nauraen sydämensä pohjasta.
Kuninkaallisen aseenkantajan täytyy katsoa, että hän pitää sanansa.
Funteli pääsee kuormastoon. Ja nyt ylös kumpikin! Asettukaa vaunun
taakse ja pitäkää kiinni. Nyt lähdetään kuninkaan linnaan.

Seuraavana päivänä matkusti kuningas suuren seurueen kera rajan
yli. Hän lähti naapurikuninkaan vieraaksi, sillä nyt oli vietettävä
tämän tyttären, prinsessa Veronican ja kuningas Päiviön juhlalliset
kihlajaiset. Hopeasuomuinen panssaripaita yllä ratsasti Kurt
aseenkantaja heti kuninkaallisen vaunun jäljessä. Hän kantoi kuninkaan
keihästä ja kultaista kilpeä. Mutta viimeisen vaunun takaistuimella
istui Funteli uudessa univormussaan.

Samana iltana oli linnassa suuret tanssiaiset kaikkien korkeiden
vieraiden kunniaksi. Ja ulkona puistossa pyörähtelivät uskolliset
alamaiset tanssilavalla. Siellä oli Kurt Sigurdinpoika oikein
vauhdissa. Hänelle ei tuottanut vaikeuksia saada tyttöä vaikka joka
sormelle. Kun tanssi paraillaan oli käynnissä tulivat kuningas Päiviö
ja prinsessa Veronica tanssilavalle. Kansa hurrasi ja kuningas Päiviö
puristi jokaisen kättä.

— Suloinen morsiameni, sanoi kuningas prinsessa Veronicalle, tässä näet
Kurt aseenkantajan, joka eilen pelasti henkeni.

— Sinäkö sen teit, sanoi prinsessa Veronica katsoen Kurt Sigurdinpoikaa
hyvillä, kirkkaansinisillä silmillään. Kiitän sinua sydämestäni, sillä
kuningas Päiviöstä tulee nyt minun herrani ja puolisoni. Etkö tahtoisi
tanssia kanssani yhtä tanssia, Kurt aseenkantaja?

Tietenkin Kurt tahtoi. Soittajat rupesivat soittamaan ja Kurt
aseenkantaja vei prinsessan tanssiin. Pyörittiin kierros ja toinenkin,
eikä Kurt aseenkantaja edes tahtonut lopettaakaan. Prinsessa oli kevyt
kuin höyhen ja hänen hiuksensa keltaiset kuin kulta. Oli ihanaa pitää
häntä käsivarsissaan. Kurt aseenkantaja tanssi tanssimistaan. Hän pyöri
niin että prinsessa Veronica ihan hengästyi.

— Sinäpä vasta olet tanssimestari, sanoi hän, kun soitto taukosi. Kurt
kumartui suutelemaan hänen hameensa helmaa.

Kun kuningas Päiviö ja prinsessa Veronica olivat menneet, lähti
Kurt aseenkantaja hiljaa pois tanssilavalta. Hän kulki puiston
läpi maantielle. Hän kulki vinhaa vauhtia päästäkseen eroon
rauhattomuudesta, joka painoi häntä. Mutta kun hän myöhään yöllä palasi
takaisin kuninkaankartanoon, tiesi hän, että noita-akan ennustus
kuitenkin oli tosi: »Linnassa oli hän asuva, ruhtinaita ja kuninkaita
oli hän joka päivä näkevä, muttei koskaan ollut hän saava omakseen
sydämensä rakastettua.»




TAIVAS JA MAA HUKKUVAT —


Olipa kerran pikkuinen prinsessa, jonka piti viettää häitä. Hän oli
hyvin nuori, ja hänen arvoisan äitinsä, kuningattaren, mielestä olisi
naimista hyvin voitu hiukan lykätä. Mutta hänen armollinen isänsä,
kuningas, oli toista mieltä. Kun hänellä viiden poikansa lisäksi
vielä oli seitsemän tytärtä, niin oli hän tyytyväinen saadessaan
vanhimman heistä hyviin naimisiin. Kuningaskunta ei ollut iso, sato
oli viime aikoina kerta toisensa jälkeen ollut huono, oli vaikeata
saada kokoon varat, ja valtiovarainministeri pudisti kaljua päätään.
Kun asiain näin ollen nuoren naapurikuninkaan lähettiläät eräänä
päivänä tulivat kosiomatkalle hallitsijansa puolesta, otti kuningas
heidät hyvin armollisesti vastaan. Hän pani heidän kunniakseen
toimeen juhlapäivälliset, ja osoitti heille kaikin mahdollisin tavoin
suosiotaan. Lähtiessään oli heillä kuninkaan ja kuningattaren suostumus
siihen, että sinisilmäisestä ja kultakutrisesta prinsessa Veronicasta
tulisi kuningas Päiviön morsian.

Pian tämän jälkeen saapui kuningas Päiviö itse suuren seurueen kera
kiittämään kuningasta ja kuningatarta suotuisasta vastauksesta.
Hänen kypärässään liehui valkeita kameelikurjen sulkia ja hänen
panssaripaitansa oli taottu puhtaasta kullasta. Aseenkantaja Kurt,
joka ratsasti ihan hänen jäljessään, kantoi keihästä ja kultaista,
auringon merkeillä taidokkaasti koristeltua kilpeä. Prinsessa odotti
peilisalissa, hovineitojensa ympäröimänä, ja hänen sydämensä löi
kiivaasti kuin vangitun linnun. Onnikohan nyt saapui ratsastaen
laskusillan yli, vaiko ehkä suru?

Kun kuningas Päiviö seisoi hänen edessään, ja hän katseli tämän
nuoriin, reippaisiin kasvoihin, tuli hän äkkiä niin iloiseksi, että
ojensi molemmat kätensä suudeltaviksi. Peilisalissa pidetyissä
tanssiaisissa tanssivat he kaikki tanssit kahden, ja siitä päivästä
lähtien tiesi Veronica, että onni oli aivan kuningas Päiviön näköinen.

On päivänselvää, että häät olivat komeat. Monta kuningasta ja
kuningatarta oli kutsuttu vieraiksi. He saapuivat ajaen kullatuissa,
usean hevosen vetämissä vaunuissa. Esiratsastajien koreat puvut
loistivat auringossa, ja ihmettelevää kansaa seisoi tien vierillä.
Prinsessa Veronican kummi, haltijatar Smaragda, saapui häätaloon
leijaillen puitten latvojen yläpuolella ja puettuna pilvireunuksiseen
vaippaansa. Häälahjaksi antoi hän Veronicalle kultaisen otsavanteen,
jonka ainoana koristuksena oli suuri, säteilevä jalokivi. Kivi oli
vihreä kuin syvä, peilikirkas merivesi.

Veronica ja hän olivat linnan puistossa.

— Katso, sanoi haltijatar Smaragda, kääntäen kultavanteen niin, että
kukkaryhmien ja leikattujen pensaiden vehreys kuvastui kiveen. Taas
käänsi hän vannetta, ja Veronica näki ihmeekseen poppelien hiljakseen
huojuvat latvat ja taivaan sinen loistavan kiven kirkkaassa pinnassa.

— Onneksesi, sanoi haltijatar Smaragda, antaessaan vanteen Veronicalle,
tähän sisältyy kaikki. Annan sinulle taivaan ja maan. —

Häiden jälkeen vei kuningas Päiviö nuoren kuningattarensa
omaan maahansa. He asettuivat asumaan kalliosaarella olevaan
metsästyslinnaan. Meri huuhteli rantojen sileitä kallioita. Kun seisoi
alhaalla ritarisalissa, jossa keihäät, metsästystorvet ja kaaripyssyt
riippuivat seinillä, tuntui aivan siltä, kuin ulottuisi vesi ihan
linnan muureihin asti, sillä katsoipa mistä ikkunasta tahansa, niin
näki merta, vain merta taivaanrantaan saakka. Sieltä näkyi meri tyynenä
ja myrskyävänä sekä vaahtopäiden lukemattomat sotajoukot. Joka aamu
nousi auringon kehrä kirkkaana ja vastapestynä meren syvyydestä. Mutta
jos illalla istui tornikamarissa, jonka ikkunat olivat päinvastaiselle
suunnalle, näki auringon katoavan jonnekin sinertävän metsänreunan
taakse. Pisimmät kuusenlatvat ulottuivat ikkunanpieleen, ja kauempana
hehkuivat mäntyjen rungot tulenkarvaisina. Siellä olivat kuninkaan
metsästysmaat, mutta sitä ei nuori kuningatar ajatellut. Hän ajatteli
kotiaan, joka oli lännessä päin, ja vaikka onni asuikin hänen
sydämessään, istui hän usein tornikamarin ikkunassa katsellen länteen,
puiden latvojen yli. Hänen ohitsensa kiitivät pilvet linnan lammikossa
uiskentelevien joutsenten tavoin.

Kurt Aseenkantaja toi kuningattaren valkean ratsun linnan pihalle.
Joka ilta ratsastivat kuningas ja hän kerran kalliosaaren ympäri.
Joskus ratsastivat he kahlauspaikan poikki suuriin metsiin. Kurt
aseenkantaja ratsasti heidän perässään, ollakseen saapuvilla, jos
jotakin tarvittaisiin. Hän auttoi kuningattaren satulaan, ja joka päivä
kumartui hän suutelemaan tämän hameen lievettä.

Kuningas Päiviö ja kuningatar Veronica elivät onnellisina yhdessä,
kunnes eräänä päivänä puhkesi sota. Heidän maansa asema oli syrjäinen,
ja sanomat siitä, mitä maailmassa tapahtui, saapuivat heille myöhään ja
niukkoina. Joku matkalainen oli tietävinään yhtä toinen toista. Kuta
hälyyttävämmiksi huhut kävivät, sitä levottomammaksi tuli kuningas
Päiviö.

— Minunkin täytyy varustautua sotaan, sanoi hän eräällä
ratsastusretkellä kuningatar Veronicalle, jonka hatun leveät lieret
estivät kuningasta huomaamasta, miten hän kalpeni. Mutta illalla pyysi
kuningatar häntä olemaan ajattelematta sotaan lähtöä.

— Miten minun käy, jos sinä lähdet? sanoi hän valittaen.

Kuningas rypisti otsaansa, mutta ei tällä kertaa puhunut lähdöstään sen
enempää.

— Teroita miekka ja katso, että ori kengitetään uudestaan, sanoi hän
seuraavan päivän ratsastusretkellä aseenkantajalleen Kurtille.

Taas kalpeni kuningatar Veronica, ja tultuaan kotiin, sulkeutui hän
huoneeseensa ja itki.

Seuraavana aamuna seisoi hän kyyhkyslakan luona syöttämässä lintuja.
Seistessään siinä huomasi hän kyyhkysen lentävän luokseen. Se
teki kierroksen hänen päänsä yläpuolella ja istuutui sitten hänen
ojennetulle kädelleen. Silitettyään sen kiiltäviä höyheniä, otti hän
sen tuoman kirjeen lukeakseen. Kirje oli hänen isältään. Jokainen sivu
oli täynnä sotatietoja. Sota levisi maasta maahan, ja nyt olivat hänen
isänsäkin joukot varustetut. Tämä oli jo vanha, mutta ei sentään liian
vanha kaatumaan oikean asian puolesta! Kaikki hänen viisi veljeään
olivat jo lähteneet sotaan. Ei yksikään mies saanut istua kotilieden
ääressä! Missä viipyi Päiviö joukkoineen?

Veronica tunsi sydämensä kutistuvan kokoon tuskasta. Nopeasti piilotti
hän kirjeen hameeseensa ja ajatteli, ettei ikinä jättäisi tuota sanomaa
herralleen ja puolisolleen. Sinä päivänä ei hän lähtenyt ratsastamaan.
Kurt aseenkantaja sai taluttaa hevosen takaisin talliin. Mutta kun tuli
ilta, ojensi hän vaieten kirjeen kuningas Päiviölle.

Kaksi päivää myöhemmin ratsasti kuningas länteen päin sotajoukkonsa
etupäässä. Kuningatar Veronica seisoi katsomassa ulos tornikamarin
ikkunasta. Hitaasti kiemurteli ratsujoukko eteenpäin kahlauspaikan
poikki. Kuningas Päiviön ori hyppi jo toisella rannalla, ja hänen
varustuksensa loisti auringossa. Hän kääntyi satulassa ja katsoen
linnaa ja kalliosaarta heilutti hän raskasta kypäriään korkealla
ilmassa, niin että sulat liehuivat. Nuori kuningatar ojensi
käsivartensa häntä kohti, ja kun ratsujoukko oli kadonnut ensimäiseen
tienkäänteeseen, nojasi hän päänsä ikkunanpieleen ja kyyneleet valuivat
pitkin hänen poskiaan.

Vuoden kuluttua sai kuningatar Veronica sanoman puolisoltaan. Kurt
aseenkantaja oli ratsastanut päivät ja yöt.

— Herrani ja kuninkaani tervehtää armollista puolisoaan, sanoi hän, ja
näin kuuluu hänen sanomansa:

»Kuolema kulkee kentillä kuin viikatemies. Isäsi, kuningas, on
kaatunut. Armollisen äitisi on pukeuduttava leskenpukuun. Lohduttakoon
Jumala häntä hänen surussaan.»

— Miten kuningas Päiviön itsensä laita on? kysyi kuningatar Veronica
kalpein huulin.

— Hänen maineensa kasvaa päivä päivältä, mutta kuitenkaan ei hän ole
yhtä iloinen kuin ennen, sanoi Kurt aseenkantaja. Joukkomme harvenee.
Missä miekkojen teräskielet puhuvat, siellä ihmiset vaikenevat. Mutta
sotilaan ammatti on joka tapauksessa hyvä. Silmä silmästä, hammas
hampaasta.

— Tervehdä herraasi ja kuningastasi, sanoi kuningatar. Kurt
aseenkantaja kumartui suutelemaan hänen hameensa lievettä.

Kaksi vuotta myöhemmin seisoi Kurt jälleen kuningattarensa edessä.

— Näin kuuluu herrani ja kuninkaan! sanoma, sanoi aseenkantaja:

»Taivas ja maa hukkuvat. Maailman neljällä kulmalla palaa. Kahlaamme
veressä. Kaupungit ovat raunioina ja kansat lakaistaan pois. Kunpa
saisi pistää miekkansa tuppeen! Kaipuu vetää kotia kohden, mutta
velvollisuus käskee: jää!»

— Miltä kuningas nykyisin näyttää? kysyi kuningatar, ja hänen äänensä
vapisi.

— Kalpealta ja synkältä, sanoi Kurt aseenkantaja. Mutta olen kuitenkin
sitä mieltä, että sotilaan on hyvä saada tapella sydämen halusta.

— Sano herralleni, että hän on minulle hyvin rakas, sanoi kuningatar
hiljaa. Kurt aseenkantaja kumartui suutelemaan hänen hameensa
lievettä. —

Vuosi kului toisensa jälkeen, ja aina vain leimusi sodan liekki
yhtä kuumana. Nälkä, puute ja kallis aika kulkivat kautta maailman,
ja kuningas Päiviön maassa astui suru sisälle monen mökin ovesta.
Kuningatar Veronica kulki kaikkialla hiljaisena ja auttavana. Missä
puute oli suurin, siellä oli hän läsnä. Kuitenkin kasvoi nurina
alinomaa kumeana ja uhkaavana. Missä viipyy kuningas Päiviö? Miksi
eivät meikäläiset saavu? Rauhaa! Rauhaa ja leipää!

Enimmäkseen asui kuningatar kalliosaarella. Hänen kullankeltaisessa
tukassaan oli nyt leveät hopeajuovat. Joka ilta istui hän
auringonlaskun aikaan tornikamarissa ja katseli sinertäviä metsiä
lännessä. Jossakin siellä kaukana taisteli kuningas Päiviö toivotonta
taistelua, sillä aikaa kuin levottomuus kuohui nuoren viinin tavoin
täällä kotiseudulla. Nähneekö hän milloinkaan enää kuningas Päiviön
kultaisten varuksien loistavan kalliosaaren salmen läntisellä rannalla!

Hän muisti kumminsa, haltijatar Smaragdan, sanat: »Annan sinulle
taivaan ja maan.» Miten huonosti olivatkaan sanat käyneet toteen! Hän
otti kultavanteen hiuksistaan, ja istui se kädessään. Hän käänteli
vannetta ja katseli kiven heijastavaa pintaa. Kääntäessään sen alas
päin, näki hän veden kalliosaaren ympärillä. Hän näki aaltojen hiovan
kalliopaasia, ja levien keinuvan veden pinnan alla iltamainingeissa.
Kääntäessään kiven ylöspäin, näki hän mäntyjen kyhmyiset latvaoksat ja
korkealla niiden yläpuolella kiitävät pilvet.

— Mitä huolin minä taivaasta ja maasta, ajatteli kuningatar Veronica
surullisena, ja piti huomaamattaan kiveä suoraan edessään. Mutta
kun hän sattumalta katsahti sen kirkkaaseen pintaan, kohtasi hänen
katseensa sinertävän metsänreunan lännessä. Metsän tuolla puolen näki
hän laaksoja ja järviä ja taas uusia peninkulmien laajuisia metsiä
ja uusia niittymaita. Ja noiden rajattomien etäisyyksien takana
kohtasi hänen hämmästynyt katseensa vieraita maita ja tuntemattomia
seutuja. Hän näki savuavia kyliä ja taistelevia ihmisiä. Kaikkein
kauimpana oli kaksi sotajoukkoa taistelussa keskenään mustan kuoleman
virran rannalla. Hän näki herransa ja puolisonsa kultaisten varuksien
loistavan ja hänen valkean sulkatöyhtönsä heiluvan taistelun
kuumimmassa tuoksinassa. Toinen oli tässä voittava, toinen kuoleva,
mutta kumpi? Toinen oli ratsastava kuoleman virran mustan veden halki,
toinen ylös elämän viheriöiviä kunnaita. Mutta kumpi noista kahdesta,
joiden komentosanat johtivat joukkoja? Ahdistava tuska valtasi hänet,
kunnes hän näki kultaisen asepuvun horjuvan ja oriin hitaasti kulkevan
alaspäin kantaen herraansa yli kuoleman virran tumman syvyyden.

Tietämättä oikein, mitä teki, painoi hän kultavanteen jälleen päähänsä,
nousi ylös ja kulki linnan läpi puistoon. Tultuaan kahlauspaikalle,
otti hän silkkikenkänsä ja sukkansa käteensä, keräsi kokoon hameensa
laskokset, ja astui hienouurteiselle merenhiekalle. Sillä nyt hän
tiesi, että hänen oli kuljettava eteenpäin, läpi metsien, yli järvien
ja vuorten, aina kuoleman virran mustan veden partaalle asti.

Hän kulki kulkemistaan. Joskus sai hän ajaa vähän matkaa jonkun
ajomiehen rattaissa tai olla kyyryllään laivurin purren kokassa.
Viimein saapui hän kuoleman virralle. Joki oli leveä ja vuolas, mutta
hänen täytyi päästä sen yli. Lauttamies mittaili häntä katseellaan
päästä jalkoihin.

— Jos saan päässäsi olevan kultavanteen, niin soudan sinut yli, sanoi
hän.

Kuningatar otti haltijatar Smaragdan vanteen käteensä ja katseli sitä.

— Ken ymmärtää, mitä omistaa, ennenkuin kadottaa sen, ajatteli hän
ojentaessaan vanteen lauttamiehelle ja astui veneeseen.

Kun portit joen toisella puolen avautuivat, seisoi kuningas Päiviö
kultaisessa asepuvussaan odottamassa häntä. Kypärää valkeine
töyhtöineen piti hän käsivarrellaan. Kuningatar huomasi hänen hiuksensa
yhtä harmaiksi kuin omansa.

— Päiviö, Päiviö, sanoi kuningatar Veronica painaen päänsä hänen
sydäntään vasten, olen pelännyt ja vavissut sinun puolestasi, sillä maa
hukkuu.

— Mitä siitä, sanoi kuningas Päiviö, eikö se ole ansainnut kohtaloaan!

— Miksi muuttuu ympärillämme niin valoisaksi, ja miksi taivuttavat
kaikki päätään? sanoi Veronica.

— Maailmojen Herra lähestyy, sanoi kuningas Päiviö, vaipukaamme
polvillemme ja kumartakaamme häntä. Taivas ja maa hukkuvat, mutta hänen
valtakuntansa pysyy iankaikkisesti.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76010 ***