*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75735 *** language: Finnish TUOMENTERTTUJA Poiminut Hilja Hahnsson [Hilja Haahti] Helsingissa, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1899. SISÄLLYS: Tuomenterttuja. I. Luonnon lauluja. Lauluni. Huhtikuun päivä. Koivun laulu kevät-aamuna. Mänty, kuusi ja koivu. Talvirunoihini. Kuu ja tähtöset. Myrskyssä. Vierailla vesillä. Alppi-orvokki. "Vanamolleni". Miksi huokuvat hongat hiljaa? Aamupilviä. Toivon vaipuessa. II. Tunteita ja mietteitä. Erään arvostelun johdosta. Elon aallokossa. Silmikon aikana. Et konsanaan! Haave vain. Vaan kevät on nyt kumminkin! Oi, jos nukkua saisin silloin. Jos nukkuisin nurmen alle. "Kevään laulajan" hautausjuhlana. 60-vuotiaalle äidilleni. Elintehtävää etsiessä. III. Elämästä. Kalastajatyttö. Myrskypääskynen. Koivuniemen lintu. Eräs turvaton. Pikku hiiren pakinoita. Varsalle. Haudan kuusi. Kihlattu ystävä. Lapsi ja soittajavanhus. Lapsenhoitaja. Allin mietteitä matkalla joulukirkkoon. Pieni kipinä. Salokirkossa. Muna-Reeta. IV. Kanaanin kukkuloilta. Nöyryyttä ja rakkautta. Adventtina. Pitkäperjantai ja pääsiäinen. Mestarin luona. Yksi on tarpeellinen. Jeesus korvessa. Herran työtä suuressa maailmassa. Rukous. V. Käännöksiä. Neekerivaimo (Geibel). Heinen lauluja. Kaislikkolaulu (Lenau). Kuollut sotilas (Seidl). Terve, Ceesar! (Gerok). Tuomenterttujä. Mä astuin aamuna Toukokuun Veden kirkkahan partahalle, Näin nuoren kukkivan tuomipuun Ja istuin oksien alle. Ja niin oli tuomen kukkaset Kuin puhdasta valkolunta, Ja niinpä ne nukkui lainehet Kuin vienoa onnen unta. Mä taitoin terttuja vihkosen, Kevätterttuja nuoren tuomen, Mä kuuntelin kieliä kannelten, Kevätkieliä luonnossa Suomen. I. Luonnon lauluja. "Linnut liitteli sanoja, Puitten latvat lausehia." Kalevala. Lauluni. Mä vanhoja lauluja laulelen, Lie ennen kuullut ne jokainen: Sama onhan ainian ilta ja huomen Ja tuulien kuiske ja tuoksu tuomen, Sama kaunis maamme ja kallis kansa, Samat taistelut kullakin vuorostansa, Samat riemut ja tuskat ihmisten, Samat tuntehet nuoren sydämen! Vaan uuttakin lienee lauluissain, Sydänkielien sointuja rinnastain: Kevät uusihan uudeksi luonnon luopi, Puu toinen toisia kukkia tuopi. Ajat vaihtuvat, lastuja virta kantaa, Me pyörteissä kuljemme kohden rantaa, Taru vanha, mut uusi ainiaan, Sydän uusi kun tuntevi uudestaan. Huhtikuun päivä. On tuoksua tuulonen täynnä, Kevättuoksua hurmaavaa, Niin kuulakas ilma ja taivas, Vaan roudassa harmaja maa. Kevät kuiskivi: kohta jo joudun, Vain puuttuvat urvut puun, Säde lämmin ja ensi pääsky Ja vuokkoset Toukokuun! Koivun laulu kevät-aamuna. Kasvan laidassa kaunihin lehdon, Rannalla raikkahan, läikkyvän lammen, Nurmella kukkaisella. Ihmisten maille on matkoja täältä: Kirvehen pelvotta norjana nousen Auringon armastella. Seijasna kaartuvi taivahan kansi, Päivä jo liehuvat lehväni kultaa, __ Suukkoja suihkavi varhain; Lintujen lauluja latvani raikuu, Ilmojen kannelta oksani soittaa, Tuuli on tuttuni parhain. Miksikä kaste nurmikon peittää? Miksi on pilvikin synkkä ja itkee? Miksikä yö on musta? Kenpä ne ymmärsi, joutavat murheet! Huoli on turha ja maailma kirkas, Täynnänsä riemastusta. Hilpeä tuulonen, kutrini kampaa! Valkaise varteni, aurinko armas! Leivo, jo lauluhun suori! Leikkihin, tanssihin latva ja lehvät, Kevään maailma on niin kaunis, Riemukas mieleni nuori! Mänty, kuusi ja koivu. Mänty se kasvavi kankahalla Korkea, suora ja vankka; Sieltä mä mökkini hirret hankin, Missä on männikkö sankka. Vihrein oksin varjoa tarjoo Tumma ja tuuhea kuusi; Kohtapa nousee kuusien suojaan Mökkini oiva ja uusi. Sorja on valkeavartinen koivu; Koivikkorantahan soudan, Sorjimman koivun, kultani kauniin Sieltä mä mökkihin noudan. Talvirunoiluni. Miks talvin aina runoilen Säteistä, lumihiutuvista? — Oi, ymmärrän sun, vihkonen, Kuin kaiun talvituntehista. Nuo talot, kadut, puistotkin, Ne kuinka mieltä ahdistavat! Ja touhut, toimet kaupungin, Ne kuinka hengen pirstoavat! Mä väsyneenä käyskelen, Työn kahlehissa aatokseni. — Kas, silloin hento hiutunen Hyväillen koski käteheni... Niin hiljaa lunta laskeuu, Se viillyttää ja viihdyttääpi; Muu kaikki multa unhottuu, Vain hellät muistot heräjääpi. Mä muistan jäiden välkkehen Ja lumikentän kimalluksen, Mä näen metsän huurteisen, Mä kuulen luonnon kuiskauksen... — — Tai taasen taivas selkiää Ja talven säde tuikahtaapi. On kalvas, kylmä valo tää, Vaan lämpimäks se mielen saapi. Se onhan säde kumminkin, On auringosta armahasta, Kun paistavi se kauvemmin, Ei viivy kevät saapumasta. Saa lehto viitan vihannan Ja nurmi nuori kukkaverhon; Vapaana luonnon helmahan Mä silloin liidän lailla perhon! — Oi lumihiude valkoinen, Oi talven säde taivahasta, Te siivin muiston, toivojen Mun viette kauvas touhinasta — Mun viette sinne, missä saan Mä olla häirimättä yksin, Ja sydän luonnon kanssa vaan Lyö herkin yhteistykytyksin... Kun sydän saapi sointuihin, Soi vastakaiku laulelmissa, Ja siksi teistä laulankin, Mä luonnon lapsi kaupungissa. Kuu ja tähtöset. On kuu ja tähtöset maailmoita, Se tiedän, varmaan se kerrotaan, Vaan mulle kirkkaita ikkunoita Ne ovat kuitenkin ainiaan. Kun yksin ulkona kuljen illoin Ja taivas välkkyy ja kimmeltää, Mä kodin valkeita näen silloin Ja luoksi viittovi matkan pää. Myrskyssä. Siuuri, suuri on Herrani, Meri kertovi Herran kunniaa. Aallot mahtavat pauhaapi, Kuin lastua, laivaa ne keinuttaa, Yltympäri jyskää, Riehuvi, ryskää, Luonnonvoimat ne raivoaa. Suuri on Herra Voimassansa, Suurta on olla Suojassansa, Matkata outoja rantoja kohden Enkelivartion kanssa. Laupias, laupias Herrani, Hän lastaan myrskyssä suojelee, Merta hän käskee: ääneti! Ja aallon pauhina hiljenee; Ja keinuissa laivan Tyyntä on aivan Rinnassa, jossa hän hallitsee. Laupias Herra Ohjaa meitä, Rantahan johtaa Myrskyn teitä. Kiitos, kiitos Herrani aina! Lastansa ei hän heitä. Vierailla vesillä. Lainehet rientävät pohjoista päin, Loiskivat, kuiskivat viehättäin. Soitanto tuttu ja armas, oi, Ystävän äänenä mulle soi! Noinhan kuulin sun ennenkin, Suomeni merta kun purjehdin; Kaukana syntymämaani nyt on, Tääll' olen vieras, tuntematon. Rientäös, laine, rientäös vaan Sinne Suomea suutelemaan! Rakkaita rantoja kaulaillen Kuiskuta niille mun terveisen'! Kerro, kuinka on hurmaavaa Aavoja selkiä matkustaa, Kuinka on sittekin armaimmat Syntymävalkarnat rauhaisat. Täällä mun rintani laajenee, Siellä se lämmeten hehkuilee; Maailma suuri on vastassain, Onneni, lempeni Suomessa vain! Alppi-orvokki. Punehtiva kukkani hentoinen, Miksikä kalpenit? Uneksitko nurmista Alppien, Muistitko tunturit? Kevätlapsi lempeän auringon, Vartesi värjähtää! Liiaksiko talvemme kylmä on, Harmaja taivas tää? Vapauden riemuja lauloivat Vuorien tuuloset; Huoneheni seinät on ahtahat — Siksikö kaihoilet? Hoitelisin, hellisin kukkastain, Kunhan et kuihtuis pois! — — Orvokkini päätänsä painaa vain, Mielensä kuolla ois. "Vanamolleni." (Nuorelle morsiamelle.) Nukkuvi vanamon varsi, Kasvi kaino, hentokainen, Syvän hongikon sylissä, Luonnon hellän helmalasna, Peittosena pehmyt nietos, Valkovaippanen varana. Mistä sen suloinen rauha, Mistä lempeä leponsa? Mäen mäntyjen humusta, Tuulen tuutulauleloista. Mistä sen unet utuiset? Aamuisista auterista, Päivän herttaisen helosta, Ruskosta ihanan illan. Kevätlintuset keveät Saapuvat salojen maille, Kuuluvi liverrys leivon, Pääskyn vienoinen viserrys, Käkikin kukahtelevi, Rastahaiset raksuttavi. Taivon siintävän sinessä Säde kirkas kimmeltävi Sulatellen, lämmitellen. Pois pikku pisarehina, Keväisinä kyynelinä Haihtuvi jo maasta hanki, Vaippa valkea vanamon. Se heräten henkäseikse, Katselevi, kuuntelevi: Oi, miten lämpö läikehtivi, Miten ilma on ihana! Kuinka sointuisat sävelet, Luonto kaunis kaikkialla! Kuinka on herttaista herätä Suukosta sulon kevähän! Nukuithan, vanamon nuppu, Rakkahana, rauhaisana! Vain unelmat untuvaiset, Armahaiset, Liihotellen liitelivät, Kiitelivät Uinuvaisen ympärillä, Entehinä etsiellen, Aavistuksina avaten Mairehia maailmoita, Kaunoja kevätketoja... Heräsithän, hento kasvi, Nousit valveille valohon! Tunnetko keväisen tuoksun? Näetkö sätehen säihkyn? Lauleloita Ihanoita Kaikuvi mehevä metsä, Hanki suli, Kevät tuli, Kohta saapi jo kesäsi. Punehtien puhtahana Kaino kukkanen kupunsa Auringolle aukaisevi, Ilmojen ihasteheksi, Suloksi suvisen luonnon, Onnellisna, riemullisna. Oi vieno vanamon varsi Luonnon lempeän sylissä! Ihana osasi ompi, Kaunis kohtalo sinulla: Uinua utuista unta, Kevätkoittohon herätä, Kehjetä kesän valossa Kukkana kukoistamahan! Miksi huokuvat hongat hiljaa? Miksi huokuvat metsän hongat Niin haikean hiljaisesti, Ja tuulonen vaikertaapi, Ja vaiti on lintujen laulu? Oi miksi, miksi? Yli maan käy huokaus huolen, Ja mielihin murhe hiipii: Oi, kaunisna kukkivat kummut, Oli lehdot laulua täynnä Ja riemua ihmisrinnat; Nyt uhkaa murskava myrsky, Sen entehet puita puistaa, Käy ilmassa henkäys hyinen, Alas kukkanen painavi päänsä. Surun syytä on kyllin, kyllin, Siis itkeös, luonto, itke, Maa, kylpeös kyynelissä Ja kukkanen kastehelmin! Puhu, tunturin vapaa tuuli, Tuo murheen tuntehet julki! Älä vaikene, peipponen pieni, Suo kaihosi kaikkien kuulla! Miksi hunnutat huolesi, luonto, Miksi hiljaa vain sä huokaat, Oi miksi, miksi? Sano, tokkohan säälivi halla, Vaikka kukkanen pieni pelkää? Sivu seudun myrskykö siirtyy, Jos puiden huojuvan huomaa? Saa vuotaa kyynelet orvon, Ei maiden mahtavat huoli, Tyly vieras työntävi luotaan, Ehkä ilkkuen itkuja köyhän. Pyhä pilkaksi muiden on murhe, Siksi itkevi orpo yksin, Ja kukkanen kastehen kätkee, Ja vaiti on laulaja lehdon, Ja siksipä huokuvat hongat Niin haikean hiljaisesti... Ei kuule mahtavat maiden, Vaan kuulevi mahtavampi, Hän huomaa huokauksenkin, Sanomattakin muistaa murheet: Ja hälle haastavi luonto Ja itkevi kyyneleensä, Ja siksipä huokuvat hongat Vain hiljaa, hiljaa. Aamupilviä. Mun maani, sun aamusi koittava on, Mun kansani, henkesi voittava on, Et kuolla tahdo, et kuolla saata, On Herra suojaava synnyinmaata! Sua, Suomeni, köyhäksi mainitaan, Vaan aarre on kansasi valveillaan, Maat muokatut, korpien koulutalot, Oma kieles ja kantelos soinnut jalot. Nimi sulla pienen ja heikon on, Olet kuitenkin vahva ja voittamaton: Sun lastesi rakkaus voima on suuri, Ja luottamus Luojahan mahtava muuri. Ei, ei ole iltaa synkeys tää, Se on aamun alkavan hämärää, Yö mennyt jo on, pian aurinko loistaa, Vain haihtuva pilvi sen silmistä poistaa. Siis, kansani, toivoen työhön vaan! Maa armas, kukkia kantamaan! Et kuolla tahdo, et kuolla saata, On Herra suojaava synnyinmaata. Toivon vaipuessa. Hain äsken päivästä pilkkehen, Vaan usva äkkiä peitti sen Surunsynkällä harsollansa. Mä kuulin honkien huokunaa, Nyt oksat myrskyssä ruskahtaa Kuin voihkien tuskissansa. Niin raskas, raskas on rintanikin, Kuin haudan äärellä istuisin, Mihin toivoni kohta vaipuu. Voi kansani, kaikkiko kohtalo vei, Ja muutako sulle sallita ei Kuin onnen entisen kaipuu? II. Tunteöa ja mietteitä. "Mun rinnassani vaihtuu tuntehet Kuin taivaan tähdet, meren aaltoset, Ne säveliä luovat rintahani, Ja siksi juuri tiedän laulavani." _J.H. Erkko_. Erään arvostelun johdosta. "On 'Hiljan' runot nuorteat Ja ihanteensa puhtahat, Sujuupi mitta, kieli kunnon lailla, Syvyyttä vaan hän vielä ompi vailla; Mut jos hän kerran rakastais, Niin toisen kaiun kannel sais." Niin, nuorteat, sen ymmärsin, Olenhan nuori itsekin. Myös tiedän, että ihanteihin luotan Ja niiden kerran voittavankin vuotan. Jos mitta, kieli tyydyttää, Iloista kuullaksein on tää. Syvyyttä vailla — hyvinhän Mä myöskin tämän käsitän: Ei metsämaitten pieni puro saata Kuin virta vuolas uurreskella maata, Ja korven kuuset korkeat Sen näköalat sulkevat. Mut tyynen pinnan alla vaan Käy joskus pyörre kuohumaan. En silloin saata kertoella kiellä, Mi kaikki liikkuu, pulppuaapi siellä. Ken sinne voisi katsahtaa, Sais nähdä uutta maailmaa. Tää puro pieni, kuinkahan Se saisi uoman laajemman? "Jos 'Hilja' kerran rakastuisi vainen, Niin tunnepiiri aukeis toisenlainen." — Ei, erehdyitpä, ystäväin. Et tuntenut mun sydäntäin! Jo paljon, paljon rakastin, "Syvyyttä" puutun kumminkin! On mulle kuiskutellut luonnon kieli, Ja lempehen on leimahtanut mieli. Mun maani kaunis, kultainen, Mä sulle annoin sydämen'! Ja koti, äiti armahan', Oi, kuinka teitä rakastan! Ja entäs oma veljyeni sitten, Ja oppilaat ja piiri ystävitten, — Ja tähtitarhojenkin taa Mun lemmen siipi kannattaa. Ei, toista siihen tarvitaan, Se saapuneekin aikanaan: Kentiesi paljon elon taisteluita Ja suruja ja vastuksia muita. On maailma kuin ahjon suu, Mut siinä kulta puhdistuu. Käyn turvallisna tuonne pois, Jos mikä vastassani ois; Toivonkin joskus sinne kaihoellen, Vaan taasen pois mä väistyn värjähdellen. Sen tiedän: onnellisin on Hiljainen puro kuusikon. Vaan tuo — tuo toinen rakkaus — Mi lie se kumma arvoitus? Oh, suotta sillä päätäni nyt huumaan! Jos kerran kohtaan sen, niin sitte tuumaan. Nyt, vapaa, vilpas puronen, Mä kevähästä riemuitsen! Elon aallokossa. Mä maailman myrskyistä laulelin, En tuntenut niitä, mä aavistin. Siit' tuskin vuosi on vierinyt, Ja keskellä niitä on purteni nyt. Mä tyynien lahtien lapsonen, Mä laulelin taistosta tunteitten; Nyt vasta on rinnassa riehusäät Ja tunteita tempovat tuulispäät. Mut johtotähteni kimmeltää, Ei saa sitä taistelu himmentää. Kun taukoamatta katson vaan, Niin varmaan rintahan rauhan saan. Silmikon aikana. Hän rakas ompi mulle Kuin veli rakkahin, Ja hänen ystävyyttään Mä onneks katsoisin. Vaan ah, hän toista pyytää, Ei tyydy siihen vain, Ja siksi katsehensa Vie rauhan rinnastain. On ikkunalla kukka, Hän mulle antoi sen; Ah, itkeä mä voisin, Kun sitä katselen. Hän henki siihen varmaan Tunteensa hellimmät, Siks sydäntäni viiltää Sen oksat vihreät. Miks sytyttää en taida Sydäntä hehkumaan! Sen hälle lahjoittaisin Ja sit' en saatakaan. Mun ystäväni kallis, Suo anteheksi, oi! Mut lemmen vastineena Vain lempi olla voi. En lemmen tulta koskaan Mä vielä tuntenut, Minulle siitä kertoi Vain keväthaaveilut. Kuin nuoret muut, mä joskus Siit' yksin unta näin, Mut tosi-elämässä Mä oudoks sille jäin. Ah, sydän liekö mulla Niin kylmä, tunteeton? Vai tääkö pyhin tunne Vain vieras sille on? Tai ehkä umpussansa Se vielä uinailee Ja auringossa kerran Kukaksi aukenee... Säteeni saapuneeko, Sit' en mä tiedäkään, Sä vaiko joku toinen, Tai ehkei yksikään. Vaan nyt on umpun aika Ja kevät varhainen — Ah, anna silmun olla, Sä muuten särjet sen! Et konsanaan! Sä sätehenä mulle? Et konsanaan! Mä kukkasena sulle? En milloinkaan! Mä taistelin ja emmin, Nyt tiedän sen: Jos heräjän ja lemmin, En sua, en! Tuo säihky silmäs tumman On tulta vain, Se tuotti tuskan kumman Mun rintahain. Oi, säde keväimellä, Se toista lie, Niin vieno, armas, hellä, Mi onneen vie. Kai lieden hehkuvaksi Sun lämpös sais, Työahjon kirkkahaksi Se kuumottais, Vaan umpun unet vienot Se riistää vois, Ja kukan helvyt hienot Se polttais pois. Jo tuomet kaikki lehtii, Mä kukka en; Kevääni, jos se ehtii, On myöhäinen. Vaan säteheks sä mulle? Et konsanaan! Mä kukkaseksi sulle? En milloinkaan! Haave vain. Se oli haave vain, Min kevättuuli kerran toi, Niin kaunoinen ja vieno, oi — Mut haave vain... Ja tiesinhän mä sen: Ei konsa kestä kuplaset, Taas tuuli viepi haavehet, Niin, tiesin sen — En luullut koskevan... Ja siksi silmät ummistin Ja viivähdin ja uneksin Sen unelman... Ah, en mä luullut ois! Vaan niin on mulla mieli nyt, Kuin oisi pääsky lähtenyt Ja kesä pois... Vaan kevät on nyt kumminkin! Vaan kevät on nyt kumminkin, Sen kertoo käki kukahtain, On luonnon kevät kaunehin Ja kevät rinnassain. Oi hengi, raitis tuulonen! Jo huoli pois on häipynyt. Mä laulelen ja riemuitsen: Niin, onhan kevät nyt! Oi, jos nukkua saisin silloin... Oi, jos sammua saisin kerran, Kuni aamulla tähtönen! Hetken tuikkii se, sitten häipyy Valovirtahan päivyen. Oi, jos nukkua saisin kerran, Kuni aaltonen lahdelman! Hetken telmää se, sitte viihtyy Luona rannikon rauhaisan. Oi, jos nukkua saisin silloin, Kun on rintani hehkuvin, Kun on taivahan toivo varmin, Kun on lempeni lämpimin! Oi, jos nukkua saisin silloin, Kun on ehjinä ihanteet, Eikä himmeäks saanut silmää Pettymyksien kyyneleet! Oi jos nukkua saisin silloin, Kun on voimani vahvimmat, Elon nestehet pulppuvimmat, Työstä toivehet runsahat! Oi, jos nukkua saisin silloin, Kun on katkerin kaipaus, Kun on kuumimmat kyynelvirrat, Kun on vaikein unhotus! — — Oi, jos nukkua saisin silloin, Kun on kukkia täynnä maa, Kun on auringon paiste kirkas, Linnut oksilla riemahtaa! Oi, jos nukkua saisin silloin Kevätkukkien kätköhön, Sulosuojahan Suomen armaan, Alle miettivän männikön! Oi, jos nukkua saisin silloin Laulun vienoihin säveliin! Ne mun hellästi maasta kantais Taivon tarhoihin kirkkahiin. Jos nukkuisin nurmen alle. Jos ainaiseksi ma nukkuisin Tuon kentän kukkivan alle, Niin kukkisi nurmi kuitenkin, Ei laulais leivonen hiljemmin Ilosointuja armahalle... Ohi vierahat astelis rientäen — Mitä kumpuni kuuluis noihin? Joku ystävä viipyis hetkisen, Sois ehkä muistolle kyynelen — Ja kulkisi karkeloihin... "Kevään laulajan" hautausjuhlana Kevät-aurinko loistavi kirkkainnaan, Kevätkukkia kirkkohon kannetaan: Nyt kevään laulaja uinumaan Käy helmahan synnyinmaan. On täynnään kaihoa sydämet, Joka silmässä kiiltävät kyynelet, Etuparvena seisovat pienoiset, "Sedän" lempimät hellimmin. Hän kertoi kaunihit jutelmat, Hän lauloi laulelot ihanat, Ja opetuksensa parhaimmat Soi lapsille, rakkailleen. Hän uskoi silmihin kirkkaisiin, Hän luotti nuorihin sydämiin, Ja kevättoukoihin vihantiin Pani toivonsa varmimman. Niin pehmeä, tuore on nuori maa, Nuo kyynelet kylvöä kasvattaa. Ei ykskään lapsista pettää saa "Sedän" toivoa milloinkaan! Näin kylvöstä laulajan rakkauden On versova vehreys keväinen: Tulevaisuus Suomen on nuorien — Maa kerran kukkiva on. Ja aurinko paistavi temppeliin Ja arkku se peittyvi kukkasiin; Kevät hiipivi mielihin kaihooviin: Ei kuole laulajan työ! 60-vuotiaalle äidilleni. Oli poskesi hohtava kerran ja tukkasi musta, Täys rintasi toivoja, silmäsi innostusta, Niin lämmin mielesi, altisna aattehille, Sydänjuuret kiinnetyt syntymäkunnahille. Kukit silloin kielona koivuhaan Ja loistit ruusuna metsämaan, Kevätriemua kertoi kerttunen pensastossa, Ja aamun auteret leikkivät auringossa. Ei myrskyt säästele kukkasta hentokaista, Ei vuodet ja kohtalon johtumus nuorta naista. Elo toivojas täyttikin — kaikkea ei se riistä —, Vaan saippuakuplina monta se rikkoi niistä. Sai huolet silmäsi kyyneliin, Työ painoi voimasi uuvuksiin, Tyly maailma loukkasi lämmintä, hellää mieltä, Kevät kauvaksi siirtyi syksyn ja talven tieltä. Vaan tiesit, että sen kaiken Luojasi sääsi, Ja siksi on pystynä vieläkin harmaja pääsi, Ei toivosi horjunut, säilyi uskosi vakaa, Näit auringon loistehen tummien pilvien takaa. Sä jäljet huolien umpehen loit, Mitä rikkoivat muut, sen anteheks soit, Ja tyynen kirkas ain' oli silmäsi hellä, Kun päivyt päilyvä nurmella härmäisellä. Niin, kielo on kuihtunut, ruusu jo hangen alla, Ja purppura hohtavi iltasi taivahalla, Vaan kevään henkäys ilmassa vielä säilyy, Ja aamunraitisna oksissa tuulonen häilyy. Ja illan aurinko ruskollaan Se kultaa taivon ja kultaa maan; Oli armas aamusi, kaunis on jälleen ilta, Kuin muiston heijastus päiviltä muinaisilta. Ja vaikka on aikoja kielosen vienyt halla, Ja vaikka on ruusunen hempeä hangen allam Et kukkia kaipaa — sulla on kyllin noita, On toisia, joit' ei halla ja hanki voita: On ijäisen nuoruuden kukkia nuo, Ja kukkina lemmen ne lempeä luo: Sä annoit kaunoisimpia niistä mulle — Mitä onkaan mulla vastahan antaa sulle? Sua kiitän rauhasta lapsuuden Ja ensi riemuista pienoisen, Sua kiitän öittesi valvonnasta, Sua kiitän hellästi vaalimasta! Sua kiitän kylvöstä siementen, Sua kiitän onnesta nuoruuden, Sua kiitän lämmöstä kodin hyvän, Sua kiitän aarteista henkes syvän! Ken rakkauttasi mittaiskaan? Sen sydämessäni tunnen vaan. Siks kiitän lahjoitta loistavitta Ja kuihtuvaisitta kukkasitta. Ota lapsen rakkaus lämpöisin! Sun on se ja aina on ollutkin. Se on köyhä sun lempesi rinnalle panna, Vaan puutteet unhota, anteeks anna! Ota lapsen hartahin rukous Se on voimakas onnentoivotus, Sen siivet pilvien taakse kantaa, Se antavi sen, mit' en voi mä antaa. Anon sulle armosta taivahan Elon ehtoon pitkän ja rauhaisan, Kesä-illan lämpimän, kirkkahan verran, Min kultana hohtavi siunaus Herran! Elintehtävää etsiessä. Oi Herra, kipinäisen rintahani Jo syntymässä, kätkit hehkumaan; Sen polttavan mä tunsin poveani. Mut viriävän verkallensa vaan. Ja hämärissä maisten terhen-öiden Mä kuljin tietämättä, epäröiden, Min kutsumuksekseni määräsit. Mä uutterasti toimin monenlaista Ja sulta paljon siunausta sain, Mut kaikki työni oli katkonaista, Siks suotta siitä tyydytystä hain. Sävelten, kirjan, koulun, kodin toimet Ne kirjailivat päivieni loimet; Vain harvoin kipinääni hoitelin. Vaan nyt — sen voimakkaasti tunnen, tiedän, On aika mulla tieni varmistaa. Jos valinnassa viivytystä siedän, Kenties en koskaan eheyttä saa. Elämä rientää, rientää yhtenänsä, Se lyhyt on ja kallis tehtävänsä, Mut mikä mun? Oi Herra, selvitä! Mä kulkisinko tietehien teitä Ja pyrkisinkö ehkä kauvaskin? Vai enkö tiedon taimistoita heitä, Vaan niille elämäni uhraisin? Mä mietin; mutta silloin rinnassani Mä tunnen kuumotusta kipunani, Ja uudet ajatukset heräjää. Niin, synnyinlahja, kipinäinen pieni, Mä valitessa sinut unhotin. Sä voisitkohan kirkastaa mun tieni, Sytytkö konsanansa liekkihin? Kun sinut sain, en sammuvasi sallis. Oletko lahja mitätön vai kallis? Mä kysyn; vielä viipyy vastaus. Mut yhden tiedän: armo-annit saapi Vain taivahasta kukin ihminen; Jos kipinäni liekiks leimahtaapi, Niin antajalle pyhitän mä sen. On kyllin laulajoita maailmalla, Mä tahdon käydä Herran lipun alla Ja hänen johtoansa noudattaa. Jos voisin, hänestä mä lauleleisin Ja maailmasta hänen valossaan, Ja sanan voimalla mä joukot veisin Ikuista armoansa katsomaan. Kentiesi joku silloin pysähtäisi Ja hänet löytäis, omaksensa jäisi Ja julistaisi hänen kiitostaan. Oi kunniata suurta, ihaninta, Jos ase itse Herran olla vois! Oi onnen rikkautta runsahinta, Kun hänen säveltänsä kannel sois! Ah Herra, onko mahdollista mulle Näin joskus tehdä palvelusta sulle Ja työtäs maailmassa toimittaa? Ja Herraltani vastauksen kuulen: "Sä ensin omakseni kokonaan! Mun Henkeni, kuin helluntaisen tuulen, Täytyypi rintaas päästä huokumaan. Sä pyri siihen, se on tehtäväsi, Mä sitte suunnittelen elämäsi, Sä heitä kaikki haltuhuni vaan!" Mä vaiti seison, sydämessä sota — Eteensä vihdoin maahan kumarrun. — Mä olen tässä, johtohosi ota! Nyt heikkonakin olenhan jo sun. En kysy siis, en pyydä vastausta, Hiljaisna vuotan sulta kutsumusta; Kun siihen kypsyn, lähetät sä sen. Vaan vuotellessakaan en sammumahan Mä kipinääni heitä himmeää, Mä lietson hiljaa, luotan tulevahan, Mi aavistuksissani hämärtää. En tiedä, täyttyneekö toiveheni, Vai liekö turha lempiaatokseni... — Vain Herran tahto tapahtukohon! III. Elämästä. "Tääll' yksi soutavi tyynempää Ja toinen tuimia säitä." _S. Nyman_. Kalastajatyttö Mä venhosessa keinun Ja hoidan verkkojain, On tuttavani tuuli Ja aalto armahain. Ken onnekkaampi oisi Kuin kalatyttönen? Siks laulelenkin aina Ja aina riemuitsen. Mä lahdelmalle soudan, Kun päivä sarastaa, Ja tuoreutta tuoksuu Vihanta metsä, maa, Kun koite kultahohteen Jok' aaltoselle luo — Kas, silloin Ahti aarteet Mun pyydyksiini tuo. Vaan joskus aalto riehuu Ja tuuli raivostuu, Ja kaarnapirstan lailla Veneeni viskauu. Kun mahtavin on myrsky Ja kuohu voimakkain, Oi, silloin vasta nautin Ja laulan, laulan vain. Myrskypääskynen Oi myrskypääskynen, vaiti, vaiti! — — Kuohut ne käy Ja vaahdon pirskehet lentää, Maata ei näy, Jos minnekkä katse entää. Hän kaukana soutavi, armahain, Jäin luodon mökkihin yksin vain... Oi myrskypääskynen, vaiti, vaiti! Vaan pääskynen myrskyä ennustaa, Ja tuuli se kiihtyen raivoaa, Lainehet tyrskivät, Vaahtovat, hyrskivät, Taivas on tumma, jo leimaus väikkyy — Lintu säikkyy, Huutaen lentävi loitommas... — Oi myrskypääskynen, vaiti, vaiti! Auttaos, Luoja laupias! Koivuniemen lintu. (Tarun mukaan) Kerrotaan, että kun Östersundomin kirkossa tehtiin kiitosta Sakari Topeliuksen kuoleman johdosta, lensi pieni lintu alttarin kaiteelle livertelemään. Tuttavalle ikkunalle Lensin livertäin: Sieltä aina jyvät mulle Heitti ystäväin. Tyhjä lauta! — Vaan ei huolta: Vuotan, kohta saan. Nokallani naputtelen... Etkö kuulekaan? Vielähän on maassa hanki, Lehto marjaton; Etkö muista lintustasi, Jonka nälkä on? "Ällös pyydä, lintu rukka", Koivu huminoi. "Pois on mennyt ystäväsi, Ei hän kuulla voi. Pikkuisessa huonehessa Kauvas muutti hän, Kerrottihin Luojan luoksi Hänen lähtevän." Tuuli huokas haikeasti, Itki lehtokin, Vaiti lähdin, loitos lensin Mielin murheisin. — Kuule! Mistä kellon kaiku? Mistä virsi soi? Mistä tuuli tullessansa Säveleitä toi? Herran huone kunnahalla, Huone hiljainen. Vaikenee jo vieno virsi Rukouksehen... Enkä tiedä, mitä tunsin, Mitä tahdoinkaan, Lähemmäksi, lähemmäksi Aina lensin vaan. Ihmisiä taajat joukot... Kaikki unhotin, Lensin, outo, kaitehelle Herran alttarin... Mitä tunsin, en mä tiedä, Suru suli vain, Säveleitä kumpuellen Pyrki rinnastain. Visertelin kiitosvirren, Uuden, sointuisen; Jumalalle? ystävälle? Tuskin tiesin sen. Ehkä lintusensa laulun Kuuli kumpikin, Tunsin, että sävel nousi Kauvas pilviöin... Kepeältä tuntui siipi, Pois kun liitelin, Enkä sitte ystävääni Surrut kauvernmin. Eräs turvaton. Pikkuinen kissa raukka, Turvaton kulkijain! Siinä se hyrrää, kehrää, Kyyryssä vuoteellain. Kättäni vasten painaa Pehmeän pääkkösen, Nauttivi lämmöstä huoneen, Lämmöstä hellyyden. Ulkoa toin sen äsken — Mistäpä tullut lie — Sinne, sen kohta jälleen Luotani matka vie. Pikkuinen ystävä raukka, Kulkija turvaton! Yks olet niistä, joita Maailma täynnä on. Hetkinen lämpöä joskus, Muuten pakkasta vaan, Yksin ja ystävittä Heitetty kulkemaan! Pikku hiiren pakinoita. Se ihminen, se vast' on jättiläinen, Ja mua pienoista se vainoaa; Sen kätyri on peto repiväinen, Kismirri, jolt' en konsa rauhaa saa. Mä mitä pahaa tein Vihattu ollaksein? Täytyyhän munkin toki syödä hiukan, Kun muuten nälkähän mä kuolisin. En paljon pyydä, juustopalan niukan Tai talimurun taikka jotakin. Kuin oikein hiukoan, Niin puuta nakerran. Saa ihminen ja kissa kyllin syödä, Sen loukostani useasti näin, Ei niitä ruoan tähden purra, lyödä, Ei jäljissänsä juosta hätyyttäin: Mut minä vapisten Syön joka murusen. Mä kuulin kerran, kuinka Mirrin harmaan Tekoja mahtavia kiiteltiin: Se tappoi yöllä kolme hiirtä varmaan — Iloisna kyökkipiika kehui niin. Vavahdin kauhussain: Ne oli siskojain! Niin, kuoli multa siskot, äiti parka, Nyt ikävissä yksin vikisen, Mut hengestäni sentään olen arka Ja surman suuta aina pakenen. Ei juuri hauskaa lie, Kun kissa hampain vie. Mua äiti ennen sanoi vilkkahaksi, Ja iloinen mull' onkin luonto kai, Mut tää jo käypi liian tukalaksi — En tiedä mistä mulle aatos sai: Miks lienen ollenkaan Mä luotu maailmaan? Varsalle. Pikku Sievä, hopsis, hei, Ensimatkalainen! Sorja, norja jalkas ei Paljon paina vainen. Vanha äitis ponnistain Kuljettaapi meitä. Sinä kirmaellen vain Kiidät pitkin teitä. Lapsukainen, katsohan Kuink' on mailma suuri! Luulit kai sen loppuvan Veräjälle juuri. Tuonne, tänne teitä vie — Voisi mennä harhaan. Vilvakkain on metsätie, Valitsemme parhaan. Pehmyt ompi sammalmaa, Mänty huminoipi, Pieni puro pulppuaa, Linnun laulu soipi. Luonnon kieltä tutkimaan Ruveta et huoli, Riemastusta tunnet vaan, Kiidät kuten nuoli. Hyppele, kun hauskalta Maailmasi näyttää! Vielä "luonnon huokaus" Sunkin rintas täyttää. Kasvat, vartut, pienoinen, Jätät äidin oman, Tulet orjaks ihmisen Ehkä tunnottoman. Kaulas jalo, kaareva, Ikeen alle taipuu, Jalka kevyt, notkea, Kuormatyössä vaipuu. Ruoska, nälkä — niistä en Malta sulle haastaa; Enhän raahdi kertoen Iloasi raastaa. Kirmaele, vallaton, Viel' et tunne niitä! Lyhyt lapsuus-aika on, Nauti, nauti siitä! Pikku Sievä, hopsis, hei, Ensimatkalainen! Sorja, norja jalkas ei Paljon paina vainen. Haudan kuusi. Nuor' immyt jouluna osti sen, Vei armaan ystävän haudallen. Lumi lenteli hiutehin pehmoisin, Se peitti jo kentän ja kummunkin. Nimi ristillä kirkasna kiilteli vaan, Sitä kuusonen suojasi oksillaan. Ja kuusi kuiski ja huminoi; Niin oudolta korvissa immen se soi. Hän muisteli menneitä joulujaan Ja onnea, lempeä, armastaan. Oli kynttilät silloin loistaneet, Ei hiutehet oksia valkaisseet. Ei kuusen kuisketta kuullut hän, Vain äänen armahan ystävän. Nyt kuusi oudosti huminoi, Kuin ääniä, lauluja lehvistä soi. Nimi ristillä kiilteli kallehin, Se kuului oksilta kuusenkin. Ja impi ymmärsi kuiskehet, Ja tulvana vierivät kyynelet. Hän itkikö surren ja kaivaten? Vaan miksi on silmänsä loisteinen? Hän itki helmihin oksat puun, Ja rauhan mielehen murrettuun. Hän itki, kuin jouluna itkeä voi, Kun kuusesta enkelten lauluja soi. Kihlattu ystävä. Tyttö neuloi nyrpehillä mielin, Vuotti viipyväistä ystäväänsä. Tyytymättömänä virkki viimein: "Sitte kuin on kihlattuna Anni, Ei hän muita muista, yhtä yksin, Sulhollensa suopi kaiken aian, Ystäviltä viepi viimeisenkin. Luokseni nyt tulevansa luulin, Eipä jounnut, joutaneeko koskaan." Nauruhuulin hälle veikko västas: "Suotta, sisko, Anniasi vuotat! Sydäntautinenko tulla taitais? Hyvin nuoli sattui, jätti haavan: Ei hän tänne pääse, hän on sairas." Mutta äiti luona ikkunansa Katsoi miettiväisnä kauvas, kauvas, Aatoksissa väikkyi armas aika, Kauvan, kauvan sitte kadotettu; Ja hän kääntyi tyttärensä puoleen, Silmä kosteana kyyneleistä. "Ei hän ole sairas", äiti lausui, "Häll' on juhla, juhannus on tullut. Ihana on suven ilo-aika, Mutta kiirehesti pois se kiitää; Juhannus se kesässä on kerran, Kerran vain on juhla sydämenkin. — Lapsi, ällös ystävääsi soimaa, Ällös riistä riemuhetkiänsä, Häirimätön salli juhla hälle!" Lapsi ja soittajavanhus. Laps soittajan luokse hiipi Ja kymmenpennisen vei, Vain katsoi kirkkahin silmin. Mut sanaa virkkanut ei. Hän kuunteli, vanhus soitti; He seisoivat vastuksin Ja katsoivat toinen toistaan, Ihan ääneti kumpikin. Ja ukko, hän soittaa, soittaa, Ei tauota muistakaan. Laps nauttivi, niinkuin tahtois Hän kuunnella ainiaan. Vaan soittajan silmä kostuu, Kuin kaste sen peittänyt ois, Hän äkkiä taukoo, kääntyy Ja näyttää lähtevän pois. — Voi, loppuiko soitto? Jos kehtais Luo hiipiä kiittäen... Laps kainona ukkoa katsoo, Käden tarjovi pienoisen. Nopeasti hän siihen tarttuu Ja painavi suutelon; Taas tyttö kun silmänsä nostaa, Jo poissa hän sieltä on. Laps seisovi ihmeissänsä, Ei ymmärrä ensinkään, Vaan vanhus, hän kyyneleitä Pois pyyhkivi mennessään. Oi, kerran, aikoja sitten Oli hälläkin tyttönen, Ja kaukana tästä maasta Oli syntymäpaikka sen. Eteläisen päivyen hehku Sen silmiin loistoa loi; Isä soitti, hän seisoi, katsoi, Ja tunteja kuunnella voi. Nyt tumman laakerin alla Hän nukkuvi kaukana, Isä vanhana yksin kiertää Maan vierahan tannerta. Oli pohjolan routa jo melkein Hänen rintansa peittänyt; Mikä kumma, kun kyyneleinä Sulamaan se pyrkivi nyt? Oi, entinen aika, saapuu Taas muistona kangastain... Sen toivat viattomat silmät Ja lämpöinen katse vain! Lapsenhoitaja. Tuudin, tuudin tuutuasi, Kehtoasi keinuttelen, Nuku jo, lapseni, lepohon! Tuolta kuuluvi kadulta Kaupungin meno meluinen, Liike, huuto ja hälinä. Siksikö sinäkin itket, Kun se karkoitti unesi, Pelästytti pienokaisen, Säikytti sydänkäpysen, Kuten valjun vaalijansa? Millä lasta lohduttaisin, Itkusi iloksi saisin? Outohan olen ma täällä, Toimissani tottumaton, Itsekin ikävin mielin. — Jos ma laulella laverran, Kerron kehtovirsiksesi Siitä mi ain' on muistossani, Aatoksissani asuvi: Siell' on kultainen kotini, Äitini maja matala, Kallioitten kaarroksessa, Korpivuorien varassa — Oi suloista hiljaisuutta, Metsän rauhoa rakasta! Yksin lintunen liversi, Leivo taikka lehtokerttu, Kyntörastas raksutteli, Pääsky räystäällä pakisi. Noita lintuin lauleloita Kuuntelin kesäiset aamut, Vielä illatkin ihanat, Taikka kiipesin kiville, Kalliolta kalliolle, Mistä kauvas katseheni Lensi lehtojen ylitse, Kuusikoitten kukkuloitse. Rinta oli riemusta rikasna, Sydän onnesta sykähti, Kilvan lintujen keralla Lauleskelin lakkaamatta, Taikka kaiun kumppalina Huutelin huhauttelin. Syksy sai, pimeni päivä, Linnut lähtivät lehosta, Kukat kuolivat kulohon, Lehdet kaikki kellastuivat, Mutta kaunis kallioni, Tumma vuoreni vakava Silloin vasta sirkistyikin, Puhkesi punertamahan. Kainoiset kukat kanervan, Puolanmarjat maittavaiset Hohtavina houkutellen Luoksi kutsuivat minua... Silloinpa läheni lähtö, Ennätti ero etehen. Itkin päivät, itkin illat, Aamut aikaiset kujersin; Ei se auttanut minua, Poistanut poloisen huolta. Tupa oli täynnä, pelto pieni, Halla viljamme viannut, Minä suurin siskosista, Vanhin vieraalle menohon, Maailmalle matkaamahan. Murehtivi muuttolintu Etäisen etelän mailla, Lakastuvi lehtykäinen, Kun se puustansa putosi. Kevät luopi uudet urvut, Tuopi linnutkin takaisin; Vieneekö minua vielä, Kuljettaako konsanansa Äiti kultani kotihin? Laulu loppui jo minulta, Väsähti valitusvirsi. — Uuvu nyt sinäkin ulpu, Pienoinen, väsy välehen! Tuudin, tuudin tuutuasi, Kehtoasi keinuttelen, Nuku jo, lapseni, lepohon! Allin mietteitä matkalla joulukirkkoon. Juokse, juokse, Hepo vilkas, vikkelään! Kirkon luokse Joulu-yönä riennetään. Hanki hohtaa sätehissä kuutamon, Suuri metsä äänetön ja tumma on. Juokse, juokse Kirkon luokse, Hepo vilkas, vikkelään! — — Iltasella Kuusen alla leikittiin, Riemuella Yltäkyllin saimme niin. Äiti kertoi, mistä riemu runsahin: Jeesus syntyi autuudeksi lastenkin. Iltasella Riemuella Siksi kaikin saimme niin. Laulut vienot Sitte kaikui enkelten, Siivet hienot Suojas unta lapsien. Niin en tiedä nukkuneeni milloinkaan, Nytkin valvehella aina muistan vaan Laulut vienot, Siivet hienot Joulun ihme-enkelten. — — Kuule, tiellä Kulkusia helkähtää! Monta siellä Kirkkohon on pyrkijää. Kaikille on Herra Jeesus syntynyt. Kaikki häntä kiittämähän käyvät nyt; Siksi siellä Onkin tiellä Monta kirkkoon pyrkijää. Reki liitää Poikki kirkkojärven jään, Hepo kiitää — Määrähän jo ehditään. Tuolla paljon kynttilöitä tuikahtaa! Kirkossa on lämmintä ja loistavaa. Reki liitää, Hepo'kiitää, Määrähän jo ehditään. Ah, nyt kaikuu Kaunis soitto urkujen, Virsi raikuu Ylistystä Jeesuksen! Ristihin mä kädet lasken hiljaa vain, Juhlallinen, outo tunne rinnassain. Soitto kaikuu, Virsi raikuu Ylistystä Jeesuksen. Pieni kipinä. "Sä miksi siinä seisot, poika? — Noin tielle tunkevat ne vaan. Ne kerjäävät, ja sivumennen Kentiesi leipä siepataan." Ja neiti kääntyi kumppaniinsa, Ja ärtyiseltä ääni soi; Mut pojan punehtuupf poski Ja tumma silmä salamoi. "Kai neljänneksen tässä vuotin: Mun aikaa vuoro ollut ois. Kaks rinkeliä pyysin ostaa; Kun saan ne, lähden kohta pois." "Kas tuossa! — No, mut maksu myöskin!" "Jo äskenhän mä maksoin sen." "Sä maksoit? Kelle?" "Pöydällenne Mä laskin viisipennisen." "Oh, pöydällekö? Lörpötystä — En sitä nähnyt ainakaan. — Niin, tiesinhän: tuo poika tuossa Ei tänne tullut ostamaan!" Vihaisna neiti haasteleepi, Epäillen lasta tarkastaa: Mut taasen hehkuu pojan poski Ja silmä iskee salamaa. Hän äänetönnä kädestänsä Heittääpi leivät pöydällen, Ja huulet yhteen painettuina Hän ulos astuu joutuen. Vaan myyjähän hän mennessänsä Nuo suuret, tummat silmät luo... Ken selittää sen kaiken voisi, Min lausuu synkkä katse tuo! On siinä nöyryytyksen tunne, Masennus köyhän, poljetun, Ja itsetiedon harmi, uhka, Ja lause: "Vielä kostan sun!" Kentiesi kerran varttuneena Tuo poika käykin kostamaan; Siit' ehkei kärsi myyjäneiti, Vaan moni syytön sijastaan. Hän ehkä työmiesmelskehissä Esille lapsuusmuistot tuo, Hän kipinäisen pudottaapi, Ja liekkihin se metsän luo. Ja nuorukaisen hehkuu poski Ja silmä taasen salamoi; Kaikk' kumppaninsa häntä seuraa, Ja "alas rikkaat!" ääni soi. Oi, jospa taivon kaste puhdas Sen liekin silloin sammuttaisi Jos joukon toisen, taajan, suuren, Nuo hurjat vastahansa sais! Se joukko kertois huolistansa Ja taisteluista puuttehen, Vaan myöskin, kuinka kädet hellät Sai torjutuksi kurjuuden. Se kertois, kuinka nääntyvälle Toi rikas leivän runsahan, Ja langenneelle lohdutusta Ja sairahalle hoitajan; Ja kuinka tiedon aatelisto Ei kätke kultasoihtuaan, Vaan opin tenhotemppeleihin Myös syvät rivit johdetaan. Ja täänkin joukon silmät säihkyis Ja sydän sykkis innostuin, Ja rakkauden suurta työtä Se ylistäisi riemusuin. Tuo toinen parvi seisattuisi, Sen johtajakin vaiti jäis, Ja polttaville poskipäille Vain kyynel kirkas vierähtäis. Ja suuren lemmen lämmin virta, Se katkeruuden huuhtois pois, Ja silloin kaiken sorron kosto Ylevä anteeks-anto ois. Salokirkossa. Soi kellot ja kansaa tulvii, Jo kirkko on täytenään; Näen nuoria reippaan parven, Näen vanhoja kyyryssään. Tuoll' ulkona tuuli raivoo, Pyry riehuvi piiskaten. He kulkivat pitkiä teitä Lumen kautta ja pakkasen. Ja kirkkokin on niin kylmä Ja he istuvat värjöttäin, Vaan katse ahmien tähtää Ylös saarnastuolihin päin. Oma kylmäni unhottuupi Tätä joukkoa katsoissain. — Katajainen kansani kallis, Miten liikutat tunteitain! Vähän sait sinä paistetta päivän, Vähän kultia maailman; Siks lämmön lähdettä etsit Ja aarteita taivahan. Ja niitä kun henkesi kaipaa, Et köyhänä vaivukaan, Ei jäädytä myrsky ja kylmyys, Et sorru sä konsanaan. Muna-Reeta. Torin kulmassa tyynnä hän istui, Oli pyylevä muodoltaan, Hymyhuulinen, veitikkasilmä, Munat parhaat vakkasessaan. Hänen luoksensa rouvat ja piiat Ne tunkivat kilpaillen; Rahat helkkivät, eukko laski Ja kiitteli niiaten. Lumituisku kun kasvoja pieksi, Vilun ärtyä kärsivät muut, Hän reipasna leikkiä haastoi, Sai nauruhun yrmeät suut. "Hän on tottunut kylmään ja tuuleen", Niin tuumivat ostajat, Ja turkkia käärien kiinni Kodin lämpöhön kiiruhtivat. Vaan Reeta, hän istuu, istuu Kädet kontassa, hytkyttäen, Hymy huulilla kauppaa varten, Sydän rinnassa poltteinen. "Miten voinee Maijuni pieni, Paha yskäkö ahdistaa? Joko lienee markkoja kyllin, Jotta Ilmari saappaat saa? Ja Villelle uusi taulu Ja Toivolle rukkaset... Ja kohtahan varmaan loppuu Taas Maijunkin lääkkehet... Oven kunhan ne lapset sulkis Ja hoitelis valkeaa... Huh, kuinka nyt pakkanen pistää! Ihan kauppakin seisahtaa." Hän viittoo rouvia luokseen, Kehuskellen myytäviään. Käsivarsia huitoen haastaa, Tai laskevi pennejään. Vaan pakkanen kiihtyy, kiihtyy, Käsi Reetan on niinkuin jää; Hän myypi, hän ei sitä huomaa — Sydän äidin se lämmittää... IV. Kanaanin kukkuloilta. "Minne majan rakennankin, Vuoristoihin, laaksoihin, Ikkunani laadin kohti kukkuloita banaanin." _K. Gerok_. Köyryyttä ja rakkautta. Fil. 2: 3-5. Nöyrä Jeesus, mulle suo Mieles nöyrä, kuuliainen, Rintahani sydän luo Uusi, taipuvainen! Poista pyyntö kunnian, Tyhjä, turha kiilto mainen! Korkealla viittoohan Kruunu taivahainen. Rakastava Jeesus, oi, Anna rakkautes tulta! Sydämeni saada voi Yksinään sen sulta. Mieli kylmä, itsekäs, Poista, Herra Jeesus, multa! Hehkuvaksi liekissäs Kirkastuta kulta! Adventtina. On lumihiuteita lentänyt, Ja maa on valkoinen, puhdas nyt. — Oletko valkoinen, sydänkin, Kun vieras saapuvi puhtahin? Et — musta, musta ja syntinen... Kai pois hän kääntyvi inhoten... Oi, mistä valkoista lunta sais, Mi syämmen syntisen puhdistais? Ei pesten valkene pilkut nuo, Vaan vieras sittekin käypi luo, Sisälle astuvi armoinen Ja itse siistivi huonehen. Ei lumi poistanut tahrojain, Sen liekki taivainen voipi vain: Sydämen syntisen puhdistus On Herran Jeesuksen rakkaus. — Ja lunta ulkona tuiskuaa, Niin kaunis, valkea siell' on maa. Ja puhdas myöskin jo sydän on, Sen vieras puhdisti verraton. Pitkäperjantai ja pääsiäinen. Taivas itkee! Pilvet tummina, kaihokkaina Kulkevat pitkänäperjantaina, Vuotavat viljalta kyyneleitä, Itkien Jeesusta, itkien meitä. Kolkko on korkeus, musta on maa. — Syntinen, saatatko viipyä vielä? Riennä jo ristille, itkeös siellä! Tähtesi Jeesus kärsiä saa — Oi itke, taivaskin itkee! Taivas loistaa! Aurinko nousevi välkkyväisnä Riemun juhlana pääsiäisnä. Herra on astunut haudastansa, Voittanut kuoleman voimallansa; Siksipä loistavat taivahat, maat. — Syntinen, saatatko viipyä vielä? Kiitosta laulaos hartaalla miellä! Herrasi elää, sä elää saat — Oi riemuitse, taivaskin loistaa! Mestarin luona. Luk. 4: 40. On aurinko laskenut vuorien taa Ja illan rauhaan vaipunut maa; Jo työstään väsynyt On Jeesus Mestari nyt. Lepohetkeä jäljestä vaivojen Hän nauttivi piirissä rakkaitten. Käy kansaa Pietarin huonehen luo. Mitä tahtoo tunkeva joukko tuo? Oi, rauha on luonnossa vaan, Ei tyynnä se tuskia maan, Yhä jäytävät taudit ja puuttehet: Avunpyyntöhön rientävät ihmiset. "Oi Mestari, sairas on lapseni mun!" "Me tuomme luoksesi halvatun." "Oi auttaos, Mestari, Luo valkeus silmiini!" He pyytävät äänin kiihkehin, He katsovat ilmein luottavin. Rakas Mestari, etkö sä suutukaan, Kun tunkevat rauhasi rikkomaan? Ei, poissa on uupumus, Vain jäljellä rakkaus. Niin hellän katsehen heille hän suo, Niin altisna astuvi kurjien luo. Pään päälle raukkojen sairasten Käden laskevi siunaten, auttaen; Jo silmihin sokean Valo loistavi taivahan. Ja riemu kaikuvi rajaton: "Hyvin Mestari kaikki tehnyt on!" Jo päivä on laskenut vuorien taa Ja illan rauhaan vaipunut maa. Nyt, rakkahin Mestari, Mä myös käyn luoksesi. On sairas synnistä sydämein, Ei löydä kasvojas katsehein. Tule hellänä niinkuin muinoisin, Ota vastahan helmoin avoimin, Pane päälle sairahan pään Käsi lempeä lepäämään! Oi käske, ja silmäni aukenee! Hyvin, Mestari, jälleen kaikki tee! Yksi on tarpeellinen. Luk. 10: 38-42, "Oi Martta, Martta huolekas, Miks noin sä häärit askartain? Sä ällös moiti siskoas, Jos ei hän auta puuhissas: Yks tarpehen on vain! Maria löysi luonani Osansa hyvän, suloisen; Pois täällä huoli haihtuvi — Käy, lapsi, askareistasi, Yks vain on tarpehen!" Niin, sydän, sydän levoton, Miks paljo pyrit sinäkin? Miks kiinnyt tointen kiihtohon Ja turhat pienet rientos on, Kun yks on korkehin? Suruni — kuinka vähäiset — Ja niitä itkin kumminkin! Ja riemut — kuinka lyhyet! Ne miksi kietoi tuntehet Ja "yhden" unhotin? Sun luonas, Herra Jeesuksein, Se pieneks käy, mi pientä on, Saa viihdytystä sydämein Ja kirkastuupi silmällein Yks määrä verraton. Oi, sinne jalkais juurehen Mä tahdon tulla puuhistain, Ja oppilaana kuunnellen Mä onnellisna tunnen sen: Yks tarpehen on vain! Jeesus korvessa. Mark. 1: 13. Rotkot ja roukkiot jylhät, Kalliot harmajat, Vuorien huiput ylhät Synkkinä seisovat. Ei kasva kukka, ei nouse puu, Ei paista päivä, on kätkössä kuu, Vain tummana taivas kaareutuu Ja raskahat pilvet kulkee. Täällä ken tohtivi olla Keskellä korpien? Ken se on kalliolla Seisoja ylhäinen? Pedot kiljuvat äärellä rotkoissaan, Kun valtias tyynnä hän viipyy vaan, Hän taivasta etsivi katseillaan — Mitä miettivi siinä yksin? Ruhtinas ruhtinaiden, Maan sekä taivahan, Valtias korvenkin maiden, Käskijä leijonan, Hän on hengen kutsusta lähtenyt, Ei muistele seutua synkkää nyt, Isän luoksi on katsehet käännetyt, Hän ääneti rukoileepi. Hengessä tunteneeko Saapuvan kiusaajan? Voimia rukoileeko Voittohon maailman? Niin raskasna eessä on taistelun tie, Se kolkkoa korpea synkempi lie, Ja kautta tuskien vihdoin vie Se kuolohon ristinpuuhun. Kaamea ulvonta saapi Kalliot kaikumaan. Maahan jo lankeaapi Seisoja paadeltaan. Yö mustana laskevi laaksoihin, Yhä yltyvi synkeys, taistokin; Hän Herralle huokaa hartaammin. Hän huokaa, ja vastaus saapuu. Väistyvän pilven alta Tähtiä välkkyilee, Kirkkaus taivahalta Hohtaen häikäisee. Pedot luolihin hiipivät oudostain, Suhu kuuluvi siipien valkeain, Ja parvia enkelten palvelevain Luo Jeesuksen laskeutuupi. Herran työtä suuressa maailmassa. (Helsingin N.N.K.Y:n ensimmäisen vuosijuhlan johdosta 25.3.1897). I. Monet vaarat väijyvät suuressa maailmassa, Tie liukas nuoren on kulkea yksinään, Pian voimat vaipuvat taistossa vaikeassa, Jos auttaen ei suo suojaa yksikään. Monet murheet murtavat suuressa maailmassa On siellä huolta ja tuskia tulvillaan, Surun polttavat kyynelet poskia uurtamassa, Jos kenkään niit' ei kiirehdi kuivaamaan. On yksinäistäkin suuressa maailmassa, Koti kenties kaukaa muistojen kaihoa luo, Sydän kaipaa vierasna ihmisten touhinassa, Jos rakkautta ei kenkään, kenkään suo. Vaan riemuja myös on suuressa maailmassa, Elon kiehtovat kukkaset kutsuvat poimimaan, Pois rauha riistyvi riehussa huumaavassa, Jos puuttuvi ohjaus onnehen oikeaan. II. Vaan yksi etsii, etsii, Ei väsy konsanaan, Hän rakkauden voimin On valmis auttamaan. Hän kärsi Golgatalla, Tähtemme kuoli hän; Nyt ihmistenkö saattais Hän nähdä nääntyvän? Ei, helma häll' on hellä Ja sydän lämpöinen, On sijaa siinä aina, Hän sulle tarjoo sen. Hän kyyneleesi kuivaa, Jos itket yksinäs, Jos ystäviä kaipaat, Hän ompi ystäväs. Taas onnesta jos sykkii Sun nuori sydämes, Hän hyvin ymmärtääpi Silloinkin tuntehes. Jos hälle ilos kannat, Hän pyhittääpi sen, Ja antamansa onni On ijankaikkinen. Kätensä verta vuoti, Kun perkas polkuas, Ja orjantappuroita Hän kantoi puolestas Käy hänen jäljissänsä, On siinä paras tie! Jos raskas ois se joskus, Hän helmassaan sun vie. Niin, hyvä paimen Jeesus, Hän etsii lammastaan. Oi, hälle itses anna Omaksi kokonaan! Suuressa maailmassa On silloin hyvä sun, Ja matkan päässä löydät Sä kodin turvatun. III. Hän, Mestari, seuraajilleen On antanut käskyn tään: "Tee työtäni maailmassa, Käy siskojas etsimään! Olet taivahan matkalainen: Nyt muillekin näyttäös tie! Olet armosta armoa saanut: Sen tuntoon muitakin vie! Työmaata on paljon, paljon, Työvoimia puuttuu vaan. Mene Herrasi suureen työhön Ulos suurenen maailmaan!" Ja joukot käskyä noutaa, Rivit kasvavat, taajenevat, Sydänlämpönsä työhön he suovat Ja voimansa parhaimmat. Ja missä on kurjuus suurin Sekä vaaroja runsaimmin, Sitä suurempi siellä on into, Sitä suurempi siunauskin. Pääkaupungin turhuudessa Monet viettely-äänet soi; Mut Herralle olkoon kiitos: Hän vaaroista varjella voi. Pääkaupunki nielikin monta, Moni vaipuva vaikeroi; Mut Herralle olkoon kiitos: Myös langennut nousta voi. Ja Mestari voimakas, suuri, Hän valvovi lapsiaan, Ei Herran tahdotta taitu Hiuskarvanen ainoakaan. Hän auttavi palvelijoitaan, Hän siunaa heikkojen työn, Hän päiväksi saattaa muuttaa Myös maailman synkeän yön. IV. Tää yhdistyskin toimii Herran työtä, On kylvö taivahan sen tarkoitus, Se soisi solmivansa siskovyötä, Min yhdistäisi Herran rakkaus. Se tahtois maailmasta etsiskellä Ne nuoret, jotka Jeesuksetta käy, Se tahtois olla toivon säde hellä, Miss' yö on tumma, tähtikään ei näy. Kun vuosi sitten toimehen se ryhtyi, Se siemen pienokainen oli vaan, Mut mielet lämpes, voima voimaan yhtyi, Jo taimeks on se noussut kasvamaan. Sinulle, Herra, kiitos armostasi! Sun ompi työ, sun menestyskin on. Me heikot kuljemme sun voimassasi, Sun siunaukses viepi voittohon. Sä meissä löydät paljon hitaisuutta, On sydän kylmä, heikko uskokin. Se anteeks suo ja anna voimaa uutta, Sun rakkauttas liehdo rintoihin! Ja anna puuksi taimen nousta kerran, Sun annos auringossa varttuen! Suo työmme tulla kunniaksi Herran Ja siunaukseks Suomen kansallen! Rukous. Tule luokseni, Herra Jeesus, Tule, siunaa päiväni työ, Tule illoin ja aamuin varhain, Tule vielä, kun joutuu yö! Tule askele askeleelta Mun kanssani kulkemaan! Sua ilman en saata olla, Pysy luonani ainiaan! V. Käännöksiä. Neekerivaimo. (E. Geibel). Missä sirpit suihkailevat ruovikossa korkeassa. Papukaijat kirskuttavat rannan sokur'vaahterassa, Siellä istuu musta vaimo koralleita kaulassansa. Lapsellensa lauleskellen hiljaa kehtolauluansa. "Uinu, uinu, poika raukka, syntynyt mun surukseni! Elos ennen alkuansa hukkahan jo sulta meni. Uinu, uinu, viel' et tiedä tuskistasi vastaisista, Liian varhain herran julmuus herättää sun unelmista. Riemua et saa sä maistaa maailmassa konsanahan, Missä vierii Niger-virta, siellä vaan se tunnetahan; Milloinkaan et keihollasi iske maahan tiikereitä, Etkä rummun paukkuessa tee sä tanssiliikenteitä. Ei, sun päiväs, yös on täynnä kyyneleitä, huokausta, Juhdan lailla vaiti kärsit valkomiehen rasitusta, Valkoisille ruovon taitat, kaadat puita metsistämmme, Heille, jotka maamme syövät, pukeuvat hiellämme. Viisahina valkomiehet matkustavat ulapoita, Pyssyssänsä tallentavat ukkosta ja salamoita, Heill' on kummat höyrymyllyt, sadat pyörät liikkehessä, Vaan ei älyn kumppanina sääli asu sydämessä. Vapaudestansa kyllä kerskuvat he useasti, Siitä, kuinka rannikkomme anastivat uljahasti; Mutta jalo mies kun väitti mustiakin ihmisiksi, Hänet rohkeudestansa tuomitsivat hylkyriksi. Suloinen on saarna heillä rakkauden Jumalasta, Joka kuolollansa osti ihmiskunnan kuolemasta; Mutta kuinka uskon sanan, jok' ei töissä johda heitä? Rakkauden käskystäkö kiduttaa he voivat meitä? Oi sä suuri henki, mitä tehnyt on tää heimo kurja, Koska sille vihas näytät, mieles näin on meille nurja? Sano, milloin taivahasta taasen annat lohdutusta, Sano, milloin tuskistansa pääsevä on kansa musta! Ah, se tapahtuu, kun taapäin Missisippi virtoaapi, Pumpulpuu kun hohtavaiset, tummat sinikukat saapi, Puhvelin ja krokotiilin ruvetessa ystäviksi, Valkomiesten, kristittyjen muuttuessa ihmisiksi." Heinen lauluja. 1. Sä kaunis kalatyttö, Vedä venhosi rannalle, Käsityksin kanssani istu, Niin lemmestä nautimme! Sydämelleni painaos pääsi, Älä pelkää laisinkaan! Joka päivähän tohdit mennä Meren aaltoja soutelemaan. Sydän mulla on aallon lainen, Niin lieto ja myrskyinen, Ja helmiä kätköksissä On syvyydessä sen. 2. Olet juur' kuni armas kukka, Niin vieno ja puhtoinen. Sua katson, ja kaihon tunne Valtaapi sydämen'. On niinkuin pääsi päälle Kädet laskea pitäis mun, Rukoillen, että taivas Noin puhtaana suojais sun. 3. Sun laulun siivillä kannan Pois kauvas, armahain, Luo Gangesin kukkivan rannan, Kevätseutujen kauneimpain. Puutarhat tuoksua tuottaa, Kuu hurmaa hohteineen, Ja lootoskukkaset vuottaa Sua siskoksi rinnalleen. Siell' leikkivät orvokit illoin Ylös tähtihin katsahtain, Ja ruusut kertovat silloin Sadut armahat hiljaa vain. Se kukkii ja hehkuu ja loistaa, Ylös katsovi ääneti vaan, Se tuoksuu ja itkee ja värjyy Vain lemmenkaihostaan. Käy kaurihit hyppiellen Ja kuunnellen kukkien luo, Ja kaukana kuohahdellen Pyhän virran vierivi vuo. Oi, sinne luontohon lauhaan Tule juurelle palmupuun, Niin vaivumme illan rauhaan Ja lemmen haaveiluun! 4. On lootoskukkanen arka, Kun aurinko välkehtii; Se nuokkuen päätään painaa, Yön onnesta haaveksii. Sen kulta, kuu, sitä silloin Sätehillänsä suutelee, Ja kukkanen hellästi hälle Sydänlehtensä aukaisee. Kaislikkolaulu. (N. Lenau). Lammikolla uinuvalla Väikkyy hohde kuutamon, Kalpealla kiehkuralla Seppelöi se kaislikon. Rannan hirvet tähtiyössä Ylös luovat katsehen, Suhahtaapi kaislavyössä Joskus siipi lintusen. Kyynel silmän himmentääpi Armahani kaipaus Läpi sielun väräjääpi Niinkuin iltarukous. Kuollut sotilas. (G. Seidl). Maan vierahan tantereella On kuolleena sotilas, Unohdettuna muiden joukkoon, Vaikk' kyll' oli urhokas. Moni päällikkö ristirinta Ohi korskana ratsastaa, Mut hän, joka nukkuvi tuolla, Ei keltään ristiä saa. Ja toisia kaatuneita, Niit' itkien etsitään, Mut hälle raukalle yksin Ei vierähdä kyynelkään. Vaan kaukana poissa sieltä, Kotipaikassa soturin, Isä huokaa huolimielin: "Hän kuollut on varmaankin." Ja äiti äänehen nyyhkii: "Niin, kuinkahan lieneekään... Ihan äkkiä seisahti kello Ykstoista lyötyään." Ulos kalpea tyttö katsoo Syys-iltahan synkkähän: "Ja jos oisikin armas kuollut, Sydämelleni elää hän." Ja kolmen silmistä vuotaa Niin kuumina kyynelet, Ja taivasta kohden nousee Niin hartahat huokaukset. Ne kyynelet taivas poimii Ylös pilvehen pienoiseen, Ja vinha tuuli sen kantaa Luo kaukaisen tantereen. Siell' otsalle kuollehen hiljaa Ne kasteena lasketaan; Näin hällekin kyynelet vuotaa Sotakentällä vierahan maan. Terve, Ceesar! (E. Gerok). "Oi terve, Ceesar!" hurja huuto soipi, "Sua tervehtivät kuoloon valmihit!" Pian hurmevirrat hiekan purppuroipi, Vaan keisar' ennen hymyn suoda voipi Eteensä käyvät gladiaattorit. Kohoopi sirkus kohden korkeutta, Ja täynnä ovat kaikki istuimet. Vuottaissa rahvas laskee sukkeluutta, Veristä murhanäytäntöä uutta Himoovat silmät kymmentuhannet. Vain viittaus, ja miekan pistoksille Jo paljas ruumis alttihina on. Ken pelkää, pilkkanauru kaikuu sille, Vaan hyvähuudot soivat sankarille, Jos sievästi hän kaatui kuolohon. Sä julma Rooma! Riemus toisten turma, Ja kaunotaitees ihmisteurastus, On näytelmäksi tullut sulle surma, Ja keisarisi, Neeron, silmäin hurma On öisen kauhuliekin leimahdus. — Vaan katso, mitä gladiaattoreita Nyt kansan nähtäväksi saatetaan? Ei idän voimakkaita Herkuleita, Ei valkotukkaisia germaaneita. On tänään joukko outo laatuaan. Siin' eikö seiso parvi harmaapäitä? Ja neitojahan nuoria on nuo! Kas vaimoja ja pienoisia näitä! — Oi Rooma, kristittyjes verihäitä Nyt Neero huviksesi viettää suo! Niin tyynet kasvot, pyhän rauhan kuvat; He astuvat kuin saatto pappien, He käyvät piiriin, nuorat irtauvat, Kentälle sirkuksen he polvistuvat, Ja virsi kaikuu outo, ihmeinen. He myöskin tervehtivät valtiastaan, Ei häntä, joka tuossa tuijottaa, Vaan toista, suurta rauhanruhtinastaan, Jok' kultapilvistänsä katsoo lastaan Ja jolle taivon harput humajaa. "Oi terve, Kristus!" ääni kajahtaapi, "Sua tervehtivät kuoloon valmihit! On taisto lyhyt, kruunu viittoaapi, Ah autuas, ken periä sen saapi; Sä korjaa sielut, jotka lunastit!" Ja todistajapiirin tykönänsä He silloin havaitsevat riemuiten, Ei tuo se ole, joka mielissänsä Sirkuksen täyttää myöten ääriänsä, Kuin jättikäärme heitä kietoen, — Ei, enkeleitä alas liiteleepi, Käsissä palmun-oksat, kruunutkin, Valoisa sädeseppel kiilteleepi, Pää päätä, piiri toista läheneepi, Sulaen kirkkauden sylihin. Nyt, jalopeura, kilju vimmassasi, Et säikähdytä laumaa Jeesuksen! Hyeena, syöksy kohden uhrejasi, Teroita, tiikerikin, hampaitasi, Muserra kypsä vilja taivainen! Kuollutta kymmenen sai nähdä kansa, Kakskymmentä se näky herättää, Ja ristiin vannovat he uskovansa. Verestä kirkko syntyy uudestansa, Ja myrskyn kautta liekki viriää. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75735 ***