The Project Gutenberg eBook of Ikuinen salaisuus, by Jack London

Ikuinen salaisuus.
Jumalat nauravat…
Leopardinkesyttäjän tarina.
Mielipuolen kertomus.
Varjo ja valo.
Mill Valleyn öinen hirviö.
Sota.
Yön lapsi.

IKUINEN SALAISUUS.

Hänen äänensä soinnahti päättäväisyyttä. Siinä ei ollut häivettäkään rukouksesta, mutta se päättäväisyys oli sellaista, mikä seuraa pitkäaikaisia rukouksia. Eikä hän ollut rukoillut sanoilla, vaan koko olemuksellaan. Hänen huulensa olivat aina pysyneet mykkinä, mutta hänen kasvonsa ja silmänsä ja koko sielunsa olivat kauan kaunopuheisesti huokuneet kysymyksiä. Sen oli mies tietänyt, mutta hän ei ollut milloinkaan vastannut, ja nyt tyttö pyysi selvin sanoin häneltä vastausta.

Tyttö odotti seuranneen äänettömyyden vallitessa, silmät suunnattuina valoon, jota seuloutui tuuheiden havukruunujen lomitse ja joka ympäröi isojen honkien rungot leppoisalla lämmöllä. Se hillitty, värikäs valo näytti melkein säteilevän itse rungoista, niin täynnä se oli näiden puuntoa. Tyttö näki sen katselematta, samoin kuin hän kuuli kuuntelematta joen kumean humun heidän alapuolellaan olevan laakson pohjalta.

Hän katseli miestä. "No?" kysyi hän äänessään sellainen päättäväisyys, mikä on olevinaan ehdottoman vaativa.

Hän istui pystysuorana, nojaten selkäänsä kaatuneeseen puunrunkoon, ja mies loikoi kyljellään hänen vierellään, toinen kyynärpää maassa ja pää käden varassa.

Tyttö värähti miehen äänen kuullessaan — ei vastenmielisyydestä, vaan vastustushalusta sen hyväilevän hellyyden lumovoimaa kohtaan. Hän tiesi, miten vastustamaton hänen vieressään oleva mies oli ja miten runsaita tyvenen rauhan lupauksia sisältyi tämän jok'ainoaan hyväilevään äänenpainoon, tämän käden pelkkään kosketukseen tai tämän hengityksen heikkoihin lehahduksiin, mitkä kohtasivat hänen niskaansa ja poskeansa. Mies ei voinut ilmaista yhtään ajatusta sanoin, katseella tai kosketuksella tämän ilmaisun hienolla ja salaisella tavalla herättämättä hänessä sellaista tunnetta, että miehen käsi hiveli hänen poskeansa pehmeästi ja lohduttavasti. Tämä ainainen hyväileväisyys ei johtunut liian ylenpalttisesta lempeydestä ja hyvyydestä, eikä se ollut sairaalloista haavemielisyyttä eikä herkkäitkuista rajua rakkautta. Se oli voimakasta, tenhoavaa, miehekästä. Se oli lisäksi suurimmalta osalta tiedotonta miehelle itselleen. Tällä oli siitä vain hämärä aavistus. Se oli osa tämän olemuksesta, ikäänkuin tämän sielun hengitystä, tahatonta ja tarkoittamatonta.

Mutta nyt tyttö oli päättäväinen ja epätoivoissaan, ja hän terästi itseänsä miestä kohtaan. Mies koetti katsella häntä suoraan kasvoihin, mutta hänen harmaat silmänsä tähtäsivät herkeämättä ja silmäkulmien värähtämättä miestä, ja tämä antoi päänsä vaipua hänen polveansa vasten. Hän antoi sormiensa kevyesti solua miehen hiusten läpi, ja hänen kasvoilleen tuli levottomuuden ja hellyyden ilme. Mutta kun mies kohotti häneen katseensa jälleen, hänen harmaat silmänsä olivat värähtämättömät ja hänen silmäkulmansa yhtä sileät ja rauhalliset kuin ennenkin.

"Mitä muuta voin sanoa?" virkkoi mies. Hän kohotti päätään ja katseli tyttöä silmiin. "Minä en voi mennä kanssasi naimisiin. En voi lainkaan mennä naimisiin. Minä rakastan sinua — tiedät sen — enemmän kuin omaa elämääni. Minä vertaan sinua kaikkeen muuhun, mitä rakastan elämässä, ja sinä olet kaikkea sitä kalliimpi. Saattaisin uhrata kaiken omistaakseni sinut, mutta en saa. En voi mennä kanssasi naimisiin. En milloinkaan voi mennä kanssasi naimisiin."

Tyttö puri hampaansa yhteen kyetäkseen hillitsemään itseään. Mies aikoi jälleen painaa päänsä hänen polvelleen, mutta hän esti sen.

"Oi, en, en!" huudahti mies kiihkeästi. "En ole milloinkaan ollut naimisissa. Vain sinun kanssasi tahdon mennä naimisiin, enkä voi!"

"Tiedän sen", keskeytti mies hänet jälleen, "mutta en voi sanoa sitä sinulle."

"Sinä et ole ajatellut minun asemaani, Chris", jatkoi tyttö lempeällä äänellä.

"Sinä et tosiaankaan ole ajatellut minun asemaani. Sinä et tiedä, mitä saan kestää omaisteni taholta sinun vuoksesi."

"En luullut heidän suhtautuvan niin epäystävällisesti minuun", sanoi mies katkerasti.

"Mutta se on totta. He tuskin jaksavat sietää sinua. Eivät he näytä sitä, mutta he melkein vihaavat sinua. Minä se olen joutunut sen kaiken kestämään. Mutta asiat eivät ole aina olleet tällä kannalla. Aluksi he pitivät sinusta niin kuin… niin kuin minä. Mutta siitä on neljä vuotta. Aika kului — vuosi, kaksi vuotta — ja sitten he alkoivat kääntyä sinua vastaan. Heitä ei voi moittia siitä. Sinä et sanonut sanaakaan. He ajattelivat, että sinä olit elämäni tuhoksi. Siitä on neljä vuotta nyt, etkä ole puhunut heille sanaakaan avioliitosta. Mitä heidän pitäisi ajatella? Sitä, mitä ovatkin ajatelleet: että olit elämäni tuhoaja."

Puhuessaan tyttö hiveli hivelemistään hyväillen miehen hiuksia, murheissaan siitä, että hänen täytyi tuottaa tuskaa rakastetulleen.

"Aluksi he pitivät sinusta. Kuka voi olla sinusta pitämättä? Sinä tunnut vetävän puoleesi kaikkien elollisten olentojen kiintymystä kuten puu imee kosteutta maasta. Se tulee osaksesi luonnollisena oikeutenasi. Milred-täti ja Robert-setä olivat sitä mieltä, ettei ollut olemassa vertaistasi. Olit heidän A:nsa ja O:nsa. He arvelivat, että olin maailman onnellisin tyttö, kun olin saavuttanut sellaisen miehen rakkauden. 'Sillä sen olet totisesti taitanut tehdä', sanoi Robert-setä kujeellisesti nyökäten. Luonnollisesti he pitivät sinusta. Milred-täti huokasi ja sanoi setään kiusoittelevasti katsahtaen: 'Chrisia ajatellessani melkein toivoisin olevani itse nuori.' Ja setä vastasi: 'En moiti sinua siitä, rakas ystävä, en vähääkään.' Ja sitten he olivat hukuttaa minut onnitteluihin, kun olin saavuttanut sellaisen miehen rakkauden.

"Ja he tiesivät minun rakastavan sinua. Miten olisin kyennyt sitä salaamaan? Sitä suurta, sitä ihmeellistä, mikä oli tullut elämääni ja täyttänyt kaikki päiväni. Neljä vuotta olen elänyt pelkästään sinulle, Chris. Jok'ainoa silmänräpäykseni on ollut sinun. Valveilla ollessani olen rakastanut sinua. Nukkuessani olen uneksinut sinusta. Kaiken, mitä olen tehnyt, olen tehnyt sinun vuoksesi, sinua ajatellen. Ajatuksenikin sinä olet muovannut, näkymättömällä läsnäolollasi. Kaikkien pyrkimysteni, suurten ja pienten, päämäärä olet ollut."

"Et orjuuttanut minua. Aina annoit minun saada tahtoni läpi. Sinä se olit nöyrä orja. Sinä teit kaiken puolestani, eikä se minua loukannut. Sinä arvasit ja toteutit toivomukseni aivan huomaamattomasti, niin luonnollista ja välttämätöntä oli kaikki, mitä teit minulle. Se ei loukannut minua, sanoin. Sinä et ollut sätkynukke. Etkä pitänyt ääntä itsestäsi. Ymmärrätkö minua? Et tuntunut tekevän mitään. Kaikki mitä teit tuntui lankeavan aivan luonnostaan.

"Orjuuteni oli rakkauden orjuutta. Rakkauteni sinua kohtaan se teki kaikki päiväni sinulle pyhitetyiksi. Sinä et tunkeutunut väkirynnäköllä ajatuksiini. Sinä hiivit niihin, olit aina niissä — miten suuressa määrässä, sitä et saa milloinkaan tietää.

"Mutta ajan kulumistaan kuluessa Milred-täti ja Robert-setä rupesivat kääntymään sinua vastaan. He alkoivat pelätä. Mitä tulisikaan minusta? Sinä tuhosit elämäni. Minun musiikkini? Tiedät, miten unelmani siitä ovat haihtuneet. Sinä kevännä, jona ensimmäisen kerran tapasin sinut — olin silloin kaksikymmen-vuotias — minun oli määrä matkustaa Saksaan. Aioin opiskella ahkerasti. Siitä on neljä vuotta, ja yhä olen täällä Kaliforniassa.

"Minulla oli muita ihailijoita. Sinä karkoitit heidät — ei, sitä en tarkoita, minä itse se karkoitin heidät. Mitä välitinkään ihailijoista tai mistään, kun sinä olit olemassa? Mutta kuten sanottu Milred-täti ja Robert-setä alkoivat pelätä. On puhuttu jos jotakin — ystävät ja tutut, kielevät ihmiset ja sen sellaiset. Aika kului. Et virkkanut mitään. Minä saatoin vain ihmettelemistäni ihmetellä. Tiesin, että rakastit minua. Paljon pahaa puhuttiin sinusta, ensin puhui setä ja sitten Milred-täti. He ovat kuin isäni ja äitini. En voinut puolustaa sinua. Mutta pysyin sinulle uskollisena. En antautunut milloinkaan väittelyihin sinusta. Olin ääneti. Raskas tunnelma vallitsi kodissani — Robert-sedällä oli ainaisesti hautajais-ilme, ja Milred-tädin sydän uhkasi pakahtua. Mutta mitä minä saatoin tehdä, Chris? Mitä minä saatoin tehdä?"

Mies, jonka pää jälleen lepäsi tytön polvella, huokasi, mutta ei vastannut mitään.

"Milred-täti oli kuin oma äitini. Mutta en mennyt enää hänen luokseen luottavaisesti sydäntäni avaamaan. Lapsuuteni kirja oli sulkeutunut. Se oli ihana kirja, Chris. Minulle herkähtää kyynelet silmiin toisinaan, kun ajattelen sitä. Mutta siitä ei kannata puhua. Minä olen sentään ollut hyvin onnellinen. Ja olen iloinen siitä, että saatan ujostelematta puhua rakkaudestani sinua kohtaan. Ja tämän ujostelemattomuuden saavuttaminen on ollut ihanaa. Minä rakastan sinua… en osaa sanoa, kuinka paljon. Sinä olet kaikkeni — ja enemmänkin kuin kaikkeni. Muistatko lasten joulukuusen? Ja kuinka olimme sokkosilla? Ja kuinka tartuit käsivarteeni niin lujasti, että huudahdin kivusta? En puhunut sinulle milloinkaan, että sain sinelmiä käsivarteeni. Ja sinun on mahdoton aavistaa, miten onnelliseksi ne minut tekivät. Siinä oli sinun sormiesi painamia mustia ja sinisiä merkkejä — sinun sormiesi, Chris, sinun sormiesi. Siinä oli näkyviä jälkiä sinun kosketuksestasi. Ne pysyivät viikon, ja minä suutelin merkkejä — oi, niin monen monet kerrat. Minusta oli raskasta nähdä niiden kalpenevan, nipistin käsivarttani saadakseni ne säilymään. Olin vihainen palaavalle valkoiselle iholle, mikä karkoitti sinelmät. Niin — ei, en kykene sitä selittämään, mutta rakastin sinua niin!"

Seurasi äänettömyys, minkä kestäessä tyttö yhä hyväilemistään hyväili miehen hiuksia, samalla hajamielisesti katsellen isoa harmaata oravaa, joka kurahdellen hyppeli iloisesti hongikossa. Punaharjainen tikka, joka tarmokkaasti taoskeli kaatunutta puunrunkoa, käänsi sitten puoleensa hänen huomionsa. Mies ei katsellut ylös. Hän päinvastoin painoi kasvonsa entistä lujemmin tytön polvea vasten, ja hänen hartiansa kohoilivat ja laskivat, kuin hän olisi hengittänyt hyvin raskaasti.

"Sinun pitää sanoa se minulle, Chris", sanoi tyttö ystävällisesti. "Tämä salaperäisyys surmaa minut. Minun täytyy saada tietää, minkä tähden emme voi mennä naimisiin. Tuleeko aina olemaan samanlaista kuin nyt? Tulemmeko vain pysymään rakastavaisina, jotka tosin tapaavat toisensa usein, mutta pitkien väliaikojen päästä? Siinäkö kaikki, mitä elämällä on antaa sinulle ja minulle, Chris? Emmekö milloinkaan tule olemaan toisillemme enempää? Oi, myönnän, että on ihanaa rakastaa — sinä olet tehnyt minut rajattoman onnelliseksi, mutta toisinaan kalpaa muutakin. Minä tahdon saada enemmän sinua omakseni, Chris. Tahdon omistaa sinut kokonaan, kokonaan. Tahdon, että saamme olla alati yhdessä. Minä kaipaan sitä täydellistä toveruutta, mitä emme nyt voi saavuttaa, mutta minkä saavutamme avioliitossa…" — tyttö vaikeni hengästyneenä. "Mutta me emme mene naimisiin. Unohdin sen. Ja sinun on sanottava minulle — miksi."

Mies kohotti päänsä ja katseli tyttöä silmiin. Puhuttelipa hän keitä tahansa, hänellä oli aina tapana katsella heitä silmiin.

"Olen ajatellut sinun asemaasi, Lute", aloitti hän alistuvasti. "Olen tehnyt sen alusta alkaen. Minun ei olisi pitänyt jatkaa. Minun olisi tullut väistyä. Sen tiesin. Ja sitä ajatellessani tunsin velvollisuuteni sinua kohtaan, ja kuitenkaan… kuitenkaan en väistynyt. Hyvä Jumala, mitä olisin tehnyt? Rakastin sinua. En kyennyt poistumaan. Se ei ollut minun vallassani. Jäin. Tein itsekseni lupauksia… mutta rikoin lupaukseni. Olin kuin juomari. Olin juopunut sinusta. Olin heikko, tiedän sen. Horjuin. En jaksanut mennä. Koetin. Matkustin — muistat sen kyllä, mutta et tietänyt, minkä tähden. Nyt tiedät. Matkustin, mutta en jaksanut pysyä poissa. Vaikka tiesin, ettemme milloinkaan saattaisi mennä naimisiin, palasin luoksesi. Ja olen nyt täällä luonasi. Karkoita minut pois, Lute. Minulla ei ole voimaa mennä omasta aloitteestani."

"Mutta miksi sinun pitäisi mennä?" kysyi tyttö. "Sitäpaitsi minun täytyy tietää, miksi, ennenkuin voin karkoittaa sinut pois."

"Oi, Lute, älä pakota minua", pyysi mies, ja hänen silmänsä ja hänen äänensä rukoilivat.

"Sinun täytyy sanoa se minulle", intti tyttö. "Se on velvollisuutesi minua kohtaan."

Mies horjui. "Jos teen sen…", aloitti hän. Sitten hän lopetti ajatuksensa päättävästi: "Silloin en saattaisi milloinkaan antaa sitä itselleni anteeksi. Ei, en voi sanoa sitä sinulle. Älä koeta minua pakottaa, Lute. Se olisi sinulle yhtä raskasta kuin minulle."

"Jos se on jotakin… jos on esteitä… jos se salaisuus todellakin estää…" Tyttö puhui hitaasti, pitkin pysähdyksin, tapaillen hienotunteisia sanoja, joihin pukea ajatuksensa. "Minä rakastan sinua, Chris. Rakastan sinua niin kiihkeästi kuin naisen on mahdollista rakastaa, siitä olen varma. Jos sanoisit minulle: 'Tule!' — lähtisin mukaasi. Seuraisin sinua vaikka minne. Rupeaisin sinun asepojaksesi kuten muinaisaikojen naiset, jotka matkasivat kaukomaihin ritareineen. Sinä olet minun ritarini, Chris, etkä sinä voi tehdä mitään väärää. Sinun tahtosi on minun lakini. Nyt, kun sinä olet tullut elämääni, en enää pelkää mitään. Minä nauraisin maailmalle ja sen tuomioille. Nauraisin, sillä sinä olisit minun, ja sinä olet minulle enemmän kuin maailman mielisuosio. Jos sanot: 'Tule!' — minä…"

"Ei, ei!" huudahti mies. "Se on mahdotonta. Menimmepä avioliittoon tai emme, en voi edes sanoa: 'Tule!' En tohdi. Todistan sen sinulle. Sanon sen sinulle…"

Hän nousi istumaan tytön vierelle, ja hänen kasvonsa ilmaisivat lujaa päättäväisyyttä. Hän tarttui tytön käteen ja piti sitä omassaan. Hänen huulensa liikkuivat puhuakseen. Salaisuus tahtoi purkaantua. Se värisi ilmassa. Tyttö terästäytyi kuuntelemaan, aivan kuin se jo olisi ollut peruuttamaton. Mutta mies pysyi ääneti ja tuijotti suoraan eteensä. Tyttö tunsi miehen käden höltyvän ja puristi sitä osaaottavasti ja rohkaisevasti. Mutta hän tunsi, että jännitys laukesi miehen jäsenistä, ja hän tiesi, että toisen sielu ja ruumis herpaantui samalla. Toisen päättäväisyys tyrehtyi. Toinen ei puhuisi, hän tiesi sen, ja uskon varmuudella hän tiesi senkin, että niin tapahtui koska toinen ei voinut puhua.

Tyttö tuijotti epätoivoisesti eteensä tukahduttava jähmetyksen tunne sydämessään, kuin toivo ja onni olisi kuollut häneltä. Hän näki auringon säteiden satavan hehkuville honganrungoille. Mutta hän näki sen aivan koneellisesti ja hajamielisesti. Hän katseli luonnonnäkyä ikäänkuin hyvin etäältä, mielenkiinnotta, ikäänkuin hän itse olisi ollut vieras maailmassa ja ikäänkuin hänellä ei enää olisi ollut mitään osuutta maahan ja puihin ja kukkasiin, joita hän niin suuresti rakasti.

Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi ollut niin kaukana, että hänessä heräsi kummallinen persoonaton uteliaisuus ympäristöään kohtaan. Lähinnä olevien puiden lomasta hän näki kukkivan kastanjapuun, ja oli kuin hän olisi nähnyt sen ensimmäistä kertaa. Hänen silmänsä viipyivät keltaisessa diogeneenlyhtyryhmässä, mikä kasvoi erään aukion laidassa. Kukat herättivät tavallisesti aina hänessä voimakasta ja haltioitunutta ihastusta, mutta nyt hän ei tuntenut mitään sellaista. Hän tuijotti kukkia ajatuksissaan kuin hashiksensyöjä myrkyn humalluttamana tuijottaa mielikuvituksensa loihtimaa kukkaa. Hänen korvissaan kaikui joen ääni — käheä ja unelias vanha jättiläinen, joka torkahdellen mumisi unennäyistään. Mutta hänen mielikuvituksensa ei ruvennut toimimaan kuten tavallisesti; hän tiesi, että sen äänen synnytti vain vesi, mikä virtasi kalliopaasia pitkin alapuolella olevan syvän laakson pohjalla, ja ettei se ollut mitään muuta.

Hänen katseensa liukui diogeneenlyhdyistä aukiolle. Siellä kahlasi polviaan myöten villikaurassa kaksi hevosta, molemmat kastanjanruskeita raudikkoja, aivan samanlaisia, ja ne hehkuivat kullalta auringon paisteessa, ja niiden nahassa välähteli ikäänkuin jalokiviä. Hän tunsi melkein hämmästyen toisen niistä omaksi hevosekseen, Dollyksi, lapsuus- ja tyttövuosiensa toveriksi, jonka kaulaan nojaten hän oli itkenyt surunsa haihduksiin ja laulanut ilmoille ilonsa. Näky sai hänen silmänsä kostumaan, ja hän havahtui jälleen tajuihinsa ja tiesi, että hänellä nyt kuten ennenkin oli osallisuutensa maailmaan, sen kärsimyksiin ja suruihin.

Mies vaipui etukumaraan, täydelleen heikkoutensa vallassa, ja laski huohottaen päänsä hänen polvelleen. Hän kumartui miehen puoleen ja painoi pehmeän ja pitkän suudelman tämän hiuksille.

Hän tukahdutti nyyhkytyksen, mikä häneltä oli päästä pystyyn noustessaan, ja puristi huulensa yhteen. Miehen kasvot olivat kalmankalpeat, niin järkyttynyt hän oli kestämästään sisäisestä taistelusta. He eivät katsoneet toisiinsa, vaan menivät suoraa päätä hevostensa luo. Tyttö nojasi Dollyn kaulaa vasten miehen kiristäessä satulavöitä. Sitten hän otti ohjakset käteensä ja odotti. Mies katseli häntä kumartuessaan, silmissään anteeksiannon-rukous, ja hänen silmänsä vastasivat. Hän tuki jalkaansa miehen käteen ja ponnahti satulaan. Mitään virkkamatta ja enää toisiansa katselematta he käänsivät hevoset ja alkoivat ratsastaa kapeata polkua, mikä luikerteli synkkien metsäholvikkojen halki ja aukiopaikkojen poikki alhaalla laaksossa oleville laitumille. Polku muuttui karjanuraksi ja sitten metsätieksi, mikä päätyi aidatulle tielle, ja he ratsastivat matalain, ruskeankeltaisten kalifornialaiskukkulain keskitse veräjälle, mistä pääsi laakson pohjalla kulkevalle maantielle. Mies laskeutui maahan ja alkoi päästellä veräjäriukuja.

"Oi, odotahan!" huudahti tyttö ratsunsa selästä, ennenkuin toinen oli ennättänyt koskea kahteen alimpaan riukuun.

Hän ajoi tammaansa eteenpäin pari askelta, ja sitten hevonen teki veräjän yli sievän pikku hypyn. Miehen silmät loistivat, ja hän taputti käsiänsä.

"Sinä kelpo eläin!" huudahti tyttö ja kumartui kiihkeästi eteenpäin satulassa ja painoi päänsä hevosen kaulalle, mikä hohti tulipunaisena auringon paisteessa.

"Vaihdetaanpa hevosia nyt kotimatkalla", ehdotti hän, kun mies talutti hevosensa veräjän läpi ja asetti riu'ut paikoilleen. "Sinä et milloinkaan ole pitänyt Dollyä sen ansaitsemassa arvossa."

"Sinusta Dolly on liian vanha ja sävyisä", tenäsi Lute. "Se on vain kuusitoista-vuotias, ja se voittaa juoksussa yhdeksän nuorta hevosta kymmenestä. Mutta se ei ole milloinkaan vauhko. Se on liian vakava, ja siksi sinä et pidä siitä — äläpäs kielläkään, hyvä herra, tiedän sen. Ja tiedän myöskin, että se kykenee juoksussa jättämään jälkeensä sinun Washoe Ban-kuuluisuutesi. Niin, väitän sitä ehdottomasti. Lisäksi voit ratsastaa sillä nyt itse. Tiedät Banin tulevan toimeen, ratsasta sentähden Dollyllä ja koeta, mihin se kelpaa."

He vaihtoivat hevosten satulat, iloiten tästä keskustelun käänteestä ja päättäen käyttää sitä mahdollisimman paljon hyväkseen.

"Minusta on oikein ihanaa se, että olen syntynyt Kaliforniassa", huomautti Lute Banin selkään ponnahtaessaan. "Naistensatulalla ratsastaminen on häpeäksi sekä hevoselle että naiselle."

"Sinä näytät nuorelta amatsonilta", sanoi mies hyväksyvästi ja katseli hellästi tyttöä tämän kääntäessä ratsuaan.

"Vanhalle myllylle", huudahti tyttö hevosten lähtiessä liikkeelle.
"Sinne on vajaa maili."

Tyttö nyökkäsi, ja hevoset tottelivat ohjasten kehoitusta ja käsittivät, että kilpajuoksu oli kyseessä. Pöly tuprusi pilvinä heidän takanaan, kun he laskettivat pitkin sileätä tietä. He kääntyivät tienmutkassa, ratsastajat hevosineen muodostivat terävän kulman maapinnan kanssa, ja monet kerrat heidän piti kumartua välttääkseen riipuksissa olevia puiden oksia. He karkuuttivat yli pienten puusiltarumpujen niin, että paukahteli, ja leveiden, kumisevien rautasiltojen yli niin, että rautapalkit tärisivät.

He ratsastivat vieri vieressä ja säästivät eläimiä loppupinnistykseen, mutta antoivat kuitenkin niiden pitää yllä vauhtia, mikä pani niiden voimat ja kestävyyden koetukselle. Kun he käännähtivät erään valkotammiryhmän kohdalla, tie levisi heidän eteensä luotisuorana monen sadan metrin pituudelta, ja tämän tiejakson päässä he näkivät päämääränsä, ränstyneen myllyn.

Hän pani ratsunsa parantamaan vauhtia äkkiä eteenpäin kumartumalla ja samassa silmänräpäyksessä höllentämällä ohjaksia ja antamalla sen kaulalle kevyen läimäyksen vasemmalla kädellään. Sitten hän kurkotti hiukan sivulle.

Tamma alkoi vähitellen päästä johtoon. Chris ja Lute katselivat hetken toisiansa, mutta Dolly paransi parantamistaan vauhtiansa, niin että Chrisin piti kääntää päätään. Oli enää vain satakunta metriä myllylle.

Mies nyökkäsi, ja tyttö painoi tuntuvasti ja reippaasti kannuksilla ratsunsa kylkiä pakottaakseen sen yrittämään kaikkensa, mutta samalla hän näki oman hevosensa vähitellen pääsevän edelle.

"Kolme hevosenpituutta jäljessä!" riemuitsi hän, kun he hiljensivät vauhdin käynniksi. "Tunnusta nyt, ettet uskonut moista siitä vanhasta tammasta."

Tyttö kumartui sivulle ja antoi kätensä hetken levätä Dollyn hiestyneellä kaulalla.

"Ban on kuhnus Dollyn rinnalla", selitti Chris. "Dolly on mainio, kun ottaa huomioon, että se on intiaanikesässään."

Lute nyökkäsi hyväksyvästi. "Sepä kohtelias sanontatapa — intiaanikesä. Se on hyvin sattuva. Niin, laiska Dolly ei ole. Siinä on intiaanikesän koko hehku, mutta ei sen tulisuutta. Se on hyvin viisas, vuosiensa vuoksi."

"Siitä se johtuu", huomautti Chris. "Sen tulisuus on lientynyt vuosien myötä. Se on kyllä ennen saattanut sinut moneen kovaan koetukseen."

"Ei", vastasi Lute. "En milloinkaan ole nähnyt sitä todella hurjana. Ainoana vaikeutenani sillä ratsastaessa on ollut veräjien aukaiseminen. Se pelkäsi, kun ne painuivat kiinni sen takana — kenties eläimen satimeen joutumisen pelkoa. Mutta senkin pelkonsa se voitti urhoollisesti. Eikä se ole milloinkaan juonitellut. Se ei ole kertaakaan pillastunut tai ollut äksynä tai hurjana koko elämässään — ei ainoatakaan kertaa."

Hevoset kulkivat yhä käyntiä, vielä laukkaamistaan läähättäen. Tie kiemurteli laakson pohjaa ja kulki silloin tällöin joen yli. Sen molemmilta puolilta kuului niittokoneiden yksitoikkoista surinaa, minkä toisinaan katkaisivat heinämiesten huudahtelut. Laakson länsipuolen kukkulat kohosivat vihreinä ja tummina, mutta itäpuolen aurinko jo oli paahtanut ruskeaksi.

"Tuolla on kesä, ja täällä on kevät", sanoi Lute. "Oi miten ihana oletkaan, Sonomalaaksomme!"

Hänen silmänsä loistivat ja hänen kasvonsa hehkuivat kotiseudun-rakkautta. Hänen katseensa vaelteli hedelmäpuutarhoissa ja viinimäkirinteillä ja tähyili purppuranpunaisia varjoja, joita näytti riippuvan kuin tummaa savua kukkulain kätköissä ja etäisissä jokilaaksoissa. Kaukaa, korkeiden vuorien välistä, joiden jyrkkiä rinteitä manzanita-pensaat verhosivat, hän näki kaistaleen pientä tasankoa, minkä villiheinä ei vielä ollut kadottanut vihreyttään.

"Oletko milloinkaan kuullut puhuttavan aavelaitumesta?" kysyi hän katse yhä kaukaiseen vihreään täplään tähdättynä.

Mutta äkkiä hän loi kauhistuneena silmänsä vierellään olevaan mieheen. Dolly seisoi takajaloillaan sieraimet suurina ja silmät hurjina ja pieksi raivoisasti ilmaa etujaloillaan. Chris heittäytyi hevosen kaulalle estääkseen sen kaatumasta selälleen, ja samalla hän kannusti sitä pakottaakseen sen laskemaan etujalkansa maahan ja kulkemaan käyntiä.

Mutta hänen hämmästyksekseen tamma laski päänsä, kohosi uudelleen takajaloilleen jännittäen kaarelle selkänsä ja rupesi sitten jäykin etujaloin jarruttamaan maata vasten.

"Se tahtoo heittää minut maahan!" huudahti Chris, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tamma nousi jälleen takajaloilleen hänen allaan ja koetti uudelleen paiskata hänet selästään.

Lute katseli näytelmää, ihmetteli hevosensa ennenkuulumatonta käyttäytymistä ja ihaili rakastettunsa ratsastajantaitoa. Chris oli aivan rauhallinen ja ilmeisesti nautti tapahtumasta. Ja yhä uudelleen, puolikymmentä kertaa, Dolly jäykisti ruumiinsa ja käyristi selkänsä. Sitten se paiskasi päätään korkealle, kohosi taas takajaloilleen, pyöri paikoillaan ja huitoi etukavioitaan. Lute tiukensi ratsunsa ohjia, ja samassa hän näki välähdyksen Dollyn silmissä, mitkä ilmaisivat sokeata, eläimellistä kiukkua ja pyörivät kuin päästä pois pullistuakseen. Silmänvalkuaisten hieno vaaleanpunerva vivahdus oli kadonnut, ja sen sijalle oli tullut synkkä marmorinvalkeus, mikä lisäksi hehkui ikäänkuin sisäistä tulta.

Luten huulilta pääsi heikko kauhun huudahdus, mutta hän tukahdutti sen heti. Tamman toinen takajalka näytti herpaantuvan, ja silmänräpäyksen sen pystysuoraksi kohonnut ruumis horjahteli puoleen ja toiseen, ja oli tietymätöntä, kaatuisiko se eteen- vai taaksepäin. Mies, joka kumartui sivulle satulasta, jottei jäisi hevosen alle, jos se sortuisi selälleen, heittäytyi koko painollaan eteenpäin sen kaulaa vasten. Teko ehkäisi vaaran, ja tamman etujalat painuivat takaisin maahan.

Mutta siitä ei ollut apua. Dolly ojentautui niin, että sen kasvoviiva melkein tuli kaulaviivan suoraksi jatkoksi, ja sen valtasi pillastus, ja se alkoi kiitää kuin nuoli tietä alas.

Nyt vasta Lutessa heräsi todellinen pelko. Hän kannusti Washoe Bania, mutta tämä ei kyennyt pitämään yllä samaa vauhtia kuin hullaantunut tamma ja jäi vähitellen jälkeen. Lute näki Dollyn pysähtyvän ja kavahtavan taaskin takajaloilleen, ja hänen ennättäessään paikalle tamma parhaillaan uudelleen yritti paiskata ratsastajaansa selästään. Eräässä tienmutkassa Dolly seisahtui äkkiä kesken karkuaan. Lute näki rakastettunsa lennähtävän satulasta: äkillisestä nykäyksestä Chris menetti sääriotteensa. Hän tosin tuiskahti pois satulasta, mutta ei pudonnut maahan, ja tamman jatkaessa karkuaan Lute näki hänen pitävän kiinni sen harjasta toisella kädellä toinen jalka poikittain satulassa. Ravakasti ponnistaen hän kapusi jälleen paikoilleen ja ryhtyi hevosta hillitsemään.

Mutta Dolly poikkesi tieltä ja kirmasi alas ruohikkorinnettä, jolla loisteli lukemattomia keltaisia mariposa-liljoja. Niityn alalaidassa oleva aita ei estänyt sitä vähääkään. Se tunkeutui läpi kuin aita olisi ollut hatara hämähäkinverkko ja katosi pensaikkoon. Lute seurasi epäröimättä perästä, kannusti Bania aidan aukon läpi ja sukelsi tiheikköön. Hän nojasi tiukasti ratsunsa kaulaa vasten, jotteivät oksat ja köynnöskasvit repisi häntä. Hän tunsi hevosen vajoavan tuuheaan vihreyteen ja joenpohjan kylmään pikkukivikkoon. Edestäpäin kuului veden loisketta, ja hän näki vilahdukselta Dollyn, kun tämä kirmasi ylös matalaa rantaäyrästä kääpiötammiviidakkoon, minkä runkoihin se koetti lyödä ratsastajansa.

Viidakossa Lute melkein tavoitti tamman, mutta jäi auttamattomasti jälkeen sen takana olevalla kesantopellolla, minkä poikki Dolly kiiti ylpeästi ylenkatsoen tukalaa maaperää ja myyränkoloja. Kun se sitten teräväkulmaisesti kääntyi pellolla olevalle pensaikkoalueelle, Lute oikaisi suoraan pellon poikki ja pidätti sitten Bania: hän oli päässyt edelle. Hän kuuli tiheiköstä hirmuista pensaiden ja oksain rusketta. Sitten Dolly murtautui näkösälle, ja sileällä maalta se sortui uuvuksissa polvilleen pehmoiseen multaan. Se nousi pystyyn ja horjui eteenpäin, mutta nilkutti ja sen täytyi pysähtyä. Se oli vaahdossa tuskanhiestä, ja se vapisi surkeasti.

Chris istui yhä sen selässä. Hänen paitansa oli siekaleina. Hänen kämmenensä olivat täynnä naarmuja, ja hänen kasvojaan pitkin virtasi veri: hänellä oli ammottava reikä lähellä ohimoa. Lute oli kyennyt hillitsemään itsensä hyvin, mutta nyt hän alkoi äkkiä tuntea kuvotusta ja vavista väsymyksestä.

"Chris!" sanoi hän hiljaa, melkein kuiskaamalla. Sitten hän huokasi:
"Jumalan kiitos!"

"Oh, minä olen aivan all right", huudahti Chris ja pani ääneensä kaiken jäljellä olevaan voimansa, mutta sitä ei ollut paljon, sillä hänkin oli ollut hirvittävässä hermojännityksessä.

Kun hän hypähti satulasta maahan, hänestä näki, miten ankarasti mielenliikutus häneen oli vaikuttanut. Hän aloitti uljaalla lihasliikkeellä nostaessaan jalkansa satulan yli, mutta maahan päästyään hänen täytyi nojautua voipunutta Dollyä vasten. Lute lennähti satulasta ja löi käsivartensa hänen ympärilleen kiitollisuutensa puuskassa.

He jättivät hevoset sitomattomina seisomaan, ja tyttö johdatti rakastettunsa siimeikkääseen tiheikön kolkkaan, missä solisi kristallikirkas vuoripuro.

"Mitä sinä sanoitkaan: eikö Dolly milloinkaan ole ollut hurjana?" kysyi Chris, kun verenvuoto oli lakannut ja hänen hermonsa ja valtimonsa olivat jälleen saavuttaneet tasapainon.

"Minä olen aivan hämmästyksen vallassa", vastasi Lute. "En kykene käsittämään sitä. Milloinkaan koko elämänsä aikana Dolly ei ole tehnyt moista. Ja kaikki eläimethän pitävät sinusta niin paljon — se ei voinut johtua vihasta. Ja Dollyhän on lastenhevonen. Olin vain pieni tyttö ratsastaessani sillä ensimmäistä kertaa, ja aina tähän päivään asti…"

"Tänään se oli kaikkea muuta kuin lastenhevonen", keskeytti Chris. "Se oli saatana. Se koetti iskeä minut puunrunkoja vasten ja murskata aivoni oksiin. Se etsi sitä varten kaikkein pahimmat ryteiköt. Sinun olisi sietänyt nähdä, mihin kaikkeen se tunkeutui. Näitkö, miten se koetti paiskata minua selästään?"

"Mutta mitä se tarkoittaa moisilla juonilla?" kysyi Lute. "Kukaan ei ole milloinkaan nähnyt sen heittävän selästään ratsastajaansa — ei kukaan."

Chris kohautti olkapäitään. "Ehkä on kysymyksessä jokin ammoinen unohtunut vaisto, mikä on nyt jälleen herännyt."

Tyttö nousi seisaalleen ilme päättävänä. "Otan siitä kyllä selvän", sanoi hän.

He palasivat hevosten luo ja tutkivat Dollyn perinpohjaisesti, mutta tuloksetta. Kaviot, jalat, suitset, suun, ruumiin — missään ei ollut vikaa. Satulassa ja satulaloimessa ei ollut mitään ärsyttävää tai pistävää, selkä oli sileä ja naarmuton. He etsivät käärmeen- tai hyönteisenpiston merkkejä, mutta eivät löytäneet.

"Mitä tahansa se lienee ollutkin, se oli kuviteltua, se on varmaa", sanoi Chris.

He nauroivat sille ajatukselle, sillä molemmat olivat kahdennenkymmenennen vuosisadan lapsia, terveitä ja normaaleja, ja vaikka kumpaakin viehätti idealistien perhostenpyydystely, he aina pysähtyivät siihen rinteenrajaan, mistä taikausko alkaa.

"Jokin paha henki", nauroi Chris. "Mutta mitä pahaa minä olen tehnyt ansaitakseni sellaisen rangaistuksen?"

"Nyt olet aivan liiaksi olevinasi", vastasi Lute. "Mutta ehkä onkin kysymys jostakin Dollyn tekemästä pahasta, mistä, en tiedä. Sinä jouduit sillä ratsastamaan aivan sattumalta. Minä olisin saattanut istua sen selässä tänään… tahi Milred-täti tahi kuka tahansa."

Näin puhuessaan tyttö tarttui hevosensa jalustimenhihnaan aikoen lyhentää sitä.

"Siitä ei tule mitään", selitti Chris. "Sellainen olisi huonoa kurinpitoa. Sen jälkeen, mitä nyt on tapahtunut, minun on aivan yksinkertaisesti pakko ratsastaa sillä kotiin."

Mutta hänen ratsunansa oli hyvin uupunut ja hyvin sairas tamma, joka kompasteli ja nilkutti, jolla oli hermovärähdyksiä ja lihaskouristuksia — hirvittävien ponnistusten jälkimaininkeja.

"Luulenpa, ettei runokirja ja riippumatto ole minulle pahaksi kaiken tämän jälkeen", sanoi Lute, kun he ajoivat leiriin.

Leirin olivat laatineet kaupunkiinväsyneet ihmiset uljaaseen punapuuholvikkoon, jonka korkealla olevien havukruunujen lomitse auringon paiste seuloutui maahan, taittuen ja vaimeten leppoisaksi valoksi ja viileäksi siimeeksi. Jonkin verran syrjässä pääleiristä oli keittiö ja palvelusväen teltat, ja puolimatkassa leirin ja niiden välillä oli elävien honkapylväiden muodostama ruokasali, missä aina leyhyi raikkaita tuulahduksia ja missä ei kaivattu katosta auringonsuojaksi.

"Dolly poloista… se on todella sairas", sanoi Lute illalla, kun he olivat jälleen käyneet tammaa katsomassa. "Mutta sinä pääsit vahingoittumattomana, Chris, ja siinä on tarpeeksi kiitollisuuden aihetta pienelle naispahaiselle. Luulin sen ennenkin tietäväni, mutta vasta tänään olen tietänyt, miten kallis olet minulle. Kuulin vain kavionkapsetta ja kamppailun melskettä tiheiköstä. En nähnyt sinua enkä tietänyt, mitä sinulle tapahtui."

"Ajatukseni olivat sinun luonasi", vastasi Chris ja tunsi, miten hänen käsivarrellaan lepäävä käsi puristi sitä.

"Rakas Lute, rakas Lute", hyväili mies häntä äänellänsä, kun hän häipyi hämärään.

Lute sulki huokaisten kirjan, jota oli lukemassa. "Tänään meidän ei pitäisi ratsastaa", sanoi hän.

"Anna minun mennä", ehdotti Chris. "Sinä olet täällä. Palaan vilahduksessa."

"En tiedä", vastasi ääni. "Robert varmaankin vei hänet jonnekin myötänsä… hevosenostoon tai kalastamaan, en tiedä. Täällä ei tosiaankaan ole muita kuin Chris ja sinä. Lisäksi saatte siten paremman ruokahalun päivälliseksi. Olette loikoilleet riippumatossa koko päivän. Ja Robert-sedän täytyy saada sanomalehtensä."

Muutamaa minuuttia myöhemmin he olivat ratsastustamineissa ja satuloivat hevosensa. He ratsastivat maantielle, mitä keskipäivän aurinko paahtoi, ja suuntasivat matkansa Glen Elleniin. Pikku kaupunki nukkui auringon paisteessa, ja unelias rihkamakauppias ja postimestari jaksoi nipin napin pitää silmiänsä sen aikaa auki, mikä meni sanomalehti- ja kirjepinkan antamiseen.

Tuntia myöhemmin Lute ja Chris poikkesivat maantieltä korkeata rantapengermää laskeutuvalle karjatielle, käydäkseen juottamassa hevosia ennen leirille paluutaan.

"Dolly näyttää kokonaan unohtaneen eilispäivän", sanoi Chris, kun he antoivat hevosten kahlata poreilevaan veteen polviin saakka. "Katsohan sitä."

Tamma oli nostanut päätään ja höristänyt korviaan, kun viiriäinen rapsahteli viidakossa. Chris kumartui eteenpäin ja syyhytteli sen korvanseutuja. Dolly oli siitä ilmeisen ihastuksissaan ja asetti päänsä hänen hevosensa kaulalle.

"Mutta minä en luota siihen enää milloinkaan täydelleen", sanoi Chris.
"En sen eilisten hullutusten jälkeen."

"Minustakin tuntuu siltä, että sinun on varminta istua Banin selässä", nauroi Lute. "Se on merkillistä. Minun luottamukseni Dollyä kohtaan on horjumaton. Tunnen itseni aivan turvalliseksi jälleen. Baniin taas luotan yhtä lujasti kuin ennenkin. Katsohan sen kaulaviivaa! Eikö se ole kaunis? Banista tulee vielä yhtä viisas kuin Dollystä, kunhan se pääsee Dollyn ikään."

"Sen kyllä uskon", vastasi Chris nauraen. "Ban ei tee minulle tepposten tapaisiakaan."

He antoivat hevosten nousta vedestä. Dolly seisahtui ajamaan turvallaan kärpästä polvestaan, ja Ban tunkeutui sen ohi kapealle tielle. Paikka oli niin ahdas, että kääntäminen oli hyvin hankalaa, ja Chris antoi sen kulkea. Lute, joka ratsasti takana, katseli rakastettunsa selkää ja ihaili miehen lihaksekkaihin hartioihin saakka paljaan kaulan muotoja ja ääriviivoja.

Äkkiä Chris pidätti hevostaan. Lute ei voinut tehdä muuta kuin katsella, niin odottamattomasti kaikki tapahtui. Heidän ala- ja yläpuolellaan oli melkein pystysuora rantatörmä. Tie oli tuskin jalkapolkua leveämpi. Mutta Washoe Ban perääntyi ja teki samalla pyörähdyksen, seisoi silmänräpäyksen supisuorana takajaloillaan ja putosi sitten takaperin tieltä.

Se tapahtui niin aavistamatta ja nopeasti, että ratsastaja tempautui mukaan. Hän ei ennättänyt ponnahtaa tielle. Ennenkuin hän ennätti sitä ajatellakaan, oli hän putoamassa, ja hän teki sen ainoan, mikä oli mahdollista tehdä — irroitti jalkansa jalustimista ja hyppäsi ilmaan, sivulle. Alapuolella olevaan kivikkoon oli kaksitoista jalkaa. Hän istui siellä pystyssä, pää koholla ja silmät suunnattuina hevoseen, joka oli putoamassa hänen päälleen.

Samassa hän kohosi jaloilleen sukkelasti kuin kissa ja kimposi syrjään. Seuraavassa silmänräpäyksessä Ban makasi hänen vieressään. Eläin potki hiukan ja päästi hirvittävän kiljahduksen, jollaisen hengenvaarallisesti vahingoittuneet hevoset toisinaan päästävät. Se oli pudonnut melkein selälleen, ja siinä asennossa se makasi, pää sivulle vääntyneenä, takajalat hervottomina ja liikkumattomina ja etujalat heikosti ilmaa sätkien.

"Nyt minä alan jo tottua tällaiseen", hymyili tyttö hänelle. "Minun on kai turha kysyä, oletko loukkaantunut? Voinko tehdä jotakin?"

Mies hymyili vastaan ja astui hevosen luo, avasi satulavyön ja kohensi eläimen päätä.

"Sitä ajattelinkin", sanoi hän nopeasti tutkittuaan. "Minusta tuntui siltä. Kuulitko sinä sen ruskahduksen?"

"Niin, se oli elämän loppu, Ban on nyt mennyttä kalua." Chris alkoi kavuta tielle. "Ratsastin Banilla viimeistä kertaa. Mennään nyt kotiin."

Eläin koetti kohottaa päätään. Kyyneliä kimalsi miehen silmissä, kun hän kääntyi poispäin, ja myös tytön silmissä, kun heidän katseensa kohtasivat. Tyttö ei ilmaissut osanottoaan sanoilla, vaan puristi lujasti miehen kättä, miehen kävellessä hänen hevosensa rinnalla tomuista tietä.

"Se teki sen tahallaan", huudahti Chris äkkiä. "Osoittamatta varoituksen oireitakaan. Se heittäytyi takaperin tahallaan."

"Niin, osoittamatta varoituksen oireitakaan", myönsi Lute. "Minä näin. Ja näin, miten se tapahtui. Ban teki pyörähdyksen ja heittäytyi alas samalla kertaa, aivan kuin sinä itse olisit pakottanut sen siihen hurjalla taakse-riipaisulla."

"Minä en tehnyt mitään, vannon sen. En edes ajatellut hevosta. Se kulki luonnollisesti ohjakset melko höllällä."

"Minä olisin nähnyt, jos olisit tehnyt sen", sanoi Lute. "Mutta kaikki oli tapahtunut ennen kuin ennätit tehdä mitään. Riuhtaisua ei tehnyt sinun kätesi, ei edes tiedottomasti."

Mies katseli ivallisesti taivasta ja hymyili mielikuvitukselliselle ajatukselleen.

Martin tuli heitä vastaan, ottaakseen Dollyn huostaansa, kun he saapuivat hongikon sille laiteelle, missä talli sijaitsi, mutta hänen katseensa ei lainkaan ilmaissut hämmästystä, kun hän näki nuoren herran palaavan kotiin jalkaisin. Chris jättäytyi silmänräpäykseksi jälkeen Luten poistuessa.

Tallirenki nyökkäsi ja sanoi sitten, vielä tarmokkaammin nyökäten:
"Osaan, sir."

"Vedän viivan silmistä korviin — ristikkäin, tarkoitan, ja siinä, missä viivat leikkaavat toisensa…"

"Aivan niin", keskeytti Chris. "Tiedätte juottopaikan toisessa joenmutkassa. Sieltä löydätte Bani jolta on katkennut selkä."

"Kas vain, täälläkö sinä olet? Olen etsinyt sini; päivällisestä saakka.
Sinua odotetaan innokkaasti."

Lute pudisti päätään. "Se tulee kyllä aikanaan tiedoksi. Martin kertoo sen huomenna Robert-sedälle."

"Mutta älä huoli olla pahoillasi tapahtumasta", sanoi hän hetkisen vaitiolon jälkeen ja asetti hiljaa kätensä miehen käteen.

"Se oli minun varsani", sanoi Chris. "Sinua lukuunottamatta ei kukaan muu ollut sillä ratsastanut. Minä itse olin sen opettanut. Olin tuntenut sen syntymästä saakka. Tunsin sen sekä ulkoa että sisältä, kaikki sen tavat ja pikku oikut, ja olisin pannut pääni pantiksi, että sen oli mahdotonta tehdä moista. Tapaus tuli niin odottamatta, se ei pureskellut kuolaimiaan, ei ollut levoton. Olen ajatellut asiaa. Lisäksi se ei ollut ollenkaan äissään, rauhaton eikä tottelematon. Eikä sillä ollut aikaakaan sellaiseen. Kysymyksessä oli päähänpisto, ja se noudatti sitä salamannopeasti. Olen aivan ymmällä siitä nopeudesta. Sekunnissa olimme poissa tieltä, ilmassa.

"Se oli tahallista — tahallinen itsemurha. Ja murhayritys. Se oli salajuoni. Minä olin uhrina. Minä olin sen vallassa, ja se viskautui alas vieden minut mukanaan. Eikä se sentään vihannut minua. Se rakasti minua… niin paljon kuin hevonen osaa rakastaa. Olen ihan ymmällä. En kykene käsittämään tapausta, enempää kuin Dollyn käyttäytymistä eilen."

"Sen tiedät. Se vain on merkillinen sattuma, että kaksi hevosta saa sellaisen kohtauksen kahden päivän kuluessa, kun sinä ratsastat niillä."

"Niin, se on ainoa selitys", vastasi mies ja alkoi kävellä tytön rinnalla. "Mutta kuka odottaakaan sinua?"

"Oi, muistan. Siitä koituu minulle uusi kokemus. Epäonnistuin silloin kerran, kauan aikaa sitten, kun olin niin ylenpalttisen nykyaikainen."

"Niin olimme kaikki", vastasi Lute, "lukuunottamatta Mrs Grantlya.
Sellainen tuntuu olevan hänen mieliharrastuksenaan."

"Hän on pikku noita", huomautti Chris. "Hänessä on vain hermoja ja kaksi mustaa silmää. Lyön vetoa siitä, ettei hän paina yhdeksääkymmentä naulaa, ja siinäkin on suurin osa magnetismia."

"Hän on oikein kammottava… toisinaan." Lute värisi tahtomattaan. "Hän saattaa minut tuntemaan kylmiä väreitä selkäpiissäni."

"Kamppailua terveyden ja sairaalloisuuden välillä", selitti Chris kuivasti. "Ota huomioon, että terveet ne aina tuntevat kylmiä väreitä. Sairaalloiset eivät niitä lainkaan tunne. He herättävät niitä muissa. Sellainen kuuluu luontaisesti heidän olemukseensa. Mistä omaisesi ovat hänet keksineet?"

"En tiedä — kyllä, tiedänpä sentään. Milred-täti tapasi hänet
varmaankin Bostonissa — enpä sittenkään tiedä. Joka tapauksessa
Mrs Grantly tuli Kaliforniaan, ja hänen oli luonnollisesti käytävä
Milred-tädin vieraana. Tunnethan kotimme vieraanvaraisuuden."

He pysähtyivät kahden ison punapuun väliin, mitkä olivat ruokasalin ovenpielinä. Oksaverkon läpi he saattoivat nähdä tähdet. Salia ja sen puunrunkopylväitä valaisivat vahakynttilät. Pöydän ympärillä istui neljä henkeä silmät tähdättyinä psykografiin. Chris katseli heitä ja tunsi eräänlaista surumielistä syyllisyyttä, kun hänen katseensa hetkeksi kiintyi Luten Milred-tätiin ja Robert-setään, jotka olivat niin lempeitä sydänpäivänsä kypsyyden saavuttaneita ihmisiä ja niin hyväntahtoisen hilpeitä huolimatta pikku kohluista, joita olivat kokeneet elämässään! Hän loi vain pikaisen, ivallisen silmäyksen mustasilmäiseen ja hentoon Mrs Grantlyyn ja kääntyi sitten katselemaan neljättä henkilöä, komeata miestä, jolla oli iso pää ja harmaat ohaukset, mitkä olivat ristiriidassa vankkapiirteisten ja nuorekkaiden kasvojen kanssa.

"Muudan Mr Barton. Juna oli myöhästynyt. Sentähden et tavannut häntä päivällisellä. Hän on vain liikemies — vesi- ja sähkövoiman vuokraaja tai jotain sen tapaista."

"Se ei olekaan varsin luultavaa. Hän on perinyt rahansa. Mutta hän on tarpeeksi älykäs niiden tallentajaksi ja muiden ihmisten aivojen pestaajaksi. Hän on hyvin vanhoillinen."

"Sitä saattaakin edellyttää", selitti Chris. Hänen katseensa kääntyi takaisin isäntä-pariskuntaan, joka oli ollut isänä ja äitinä hänen vierellään seisovalle tytölle. "Kuulehan", sanoi hän, "minusta tuntui siltä, kuin olisin saanut iskun eilen, kun sanoit, että he olivat kääntyneet minua vastaan ja tuskin sietivät minua. Tunsin itseni sitten, eilisiltana, oikein syylliseksi, kun tapasin heidät, pelkäsin ja vapisin — ja samoin tänäänkin. Mutta kaikesta huolimatta en kyennyt havaitsemaan minkäänlaista muutosta heidän suhtautumisessaan minuun."

"Rakas ystävä", huokasi Lute, "vieraanvaraisuus on heille yhtä luonnollista kuin hengittäminen. Mutta ei se aiheudu pelkästään siitä. Ne kelpo ihmiset ovat tuiki rehellisiä. Niin ankarasti kuin he moittivatkin sinua poissa ollessasi, he sulavat ja ovat pelkkää harrasta ystävällisyyttä, kun he tapaavat sinut. Niin pian kuin heidän silmänsä näkevät sinut, heidän kiintymyksensä ja rakkautensa pulpahtaa ilmoille. Sinä olet sellainen. Kaikki eläimet pitävät sinusta. Kaikki ihmiset pitävät sinusta. He eivät voi sille mitään. Etkä sinäkään sille mitään voi. Sinä olet täydellisen rakastettava, ja parhainta on, ettet itse sitä tiedä. Sinä et tiedä sitä. Nyt parhaillaankaan, kun sanon sen sinulle, sinä et käsitä sitä, etkä tule sitä milloinkaan käsittämään — ja juuri se käsityskykysi puute tekee sinut niin suosituksi. Sinä et usko sanojani ja pudistat päätäsi, mutta minä tiedän sen, minä, joka olen orjattaresi, ja kaikki ihmiset tietävät sen, sillä hekin ovat orjiasi."

"Minuutin kuluttua menemme muiden luo. Pane merkille se miltei äidillinen hellyys, mikä syttyy Milred-tädin silmiin. Kuule Robert-sedän äänensävy, kun hän sanoo: 'No mitä kuuluu, Chris-poikani?' Ja huomaa, miten Mrs Grantly sulaa, kirjaimellisesti sulaa, kuin kastepisara auringon paisteessa.

"Entä tuo Mr Barton. Et ole milloinkaan ennen nähnyt häntä. Sinä pyydät meidän muiden mentyä levolle häntä polttamaan sikarin kanssasi — maailmalle outo herra Muudan, häntä, monien miljoonain miestä, mahtavaa miestä, pöyhkeätä ja tuhmaa kuin härkä, ja hän lähtee kanssasi polttelemaa sikaria ja ravaa jäljestäsi kuin pieni koira, kuin sinun pieni koirasi. Hän ei ajattele niin tekevänsä, mutta kumminkin hän tekee niin. Oi, tiedän sen niin hyvin, Chris. Olen tarkastellut sinua niin usein ja rakastanut sinua sen ominaisuutesi vuoksi ja rakastanut sinua vielä enemmän siksi, että olet ollut niin ihastuttavan ja sokean tiedoton siitä, mitä teet."

"Minä olen aivan pakahtua itserakkauteen sanojesi johdosta", nauroi mies, kietoen samalla käsivartensa tytön ympärille ja vetäen tämän puoleensa.

"Niin", kuiskasi tyttö, "ja juuri tällä hetkellä, kun naurat kaikelle, mitä sanoin sinulle, vedät minua puoleesi — sinä… tunteesi, sielusi, nimitä sitä miksi tahansa, mutta se olet sinä itse — vedät puoleesi kaiken sen rakkauden, minkä olemukseni sisältää."

Hän painautui lähemmä miestä ja huokasi kuin uupumuksesta. Mies painoi kevyen suudelman hänen hiuksilleen, ja sulki hänet syliinsä miehekkään hellästi.

Milred-täti teki pöydän ääressä nopean liikkeen ja käänsi katseensa psykografista muihin.

"Kas niin, aloittakaamme nyt", sanoi hän. "Käy pian liian viileäksi.
Missä ovat lapset, Robert?"

Luten ennustus siitä, millä tavalla hänen rakastettunsa otettaisiin vastaan, kävi toteen. Mrs Grantly — eteerinen, sairaalloinen, kylmää magnetismia säteilevä nainen — lämpeni ja suli, kuin hän todellakin olisi ollut kastepisara ja Chris aurinko. Mr Barton virnisteli ihastuneena nuorelle miehelle ja oli suunnattoman rakastettava. Milred-täti tervehti häntä mitä hartaimman äidillisesti, ja Robert-setä kysyi iloisesti ja sydämellisesti: "No, Chris-poikani, miten ratsastusretki sujui?"

Mutta Milred-täti kietoi saalin paremmin ympärilleen ja hoputti heitä osanottajiksi käsillä olevaan puuhaan. Pöydällä oli arkki paperia. Sen päällä kolmen tuen varassa, oli pieni kolmikulmainen, kapeista puusäleistä tehty laite. Kahdessa tuessa oli herkkäliikkeinen pyörä. Kolmas, mikä oli sijoitettu kolmion huippuun, oli varustettu lyijykynällä.

Epäröitiin hetkinen, sitten Milred-täti asetti kätensä puusäleille ja sanoi: "Jonkunhan aina on antauduttava muiden naurun esineeksi."

"Rohkea muori", huudahti hänen miehensä ihailevalla äänellä. "Pankaa nyt pahintanne, Mrs Grantly."

"Minäkö?" kysyi nainen. "Minä en tee mitään. Voima, tahi miksi sitä sanonettekaan, on minun ulkopuolellani, samoin kuin se on teidän kaikkien ulkopuolella. En uskalla sanoa mitään sen voiman laadusta. On olemassa sellainen voima. Olen tullut vakuutetuksi siitä. Ja tekin tulette varmasti siitä vakuutetuiksi. Olkaa nyt ystävällisesti kaikki hiljaa. Pitäkää kättä kevyesti, mutta vakavasti laitteella, Mrs Story, mutta älkää tehkö mitään tahallanne."

Milred-täti nyökkäsi ja piti kättään psykografilla muiden muodostaessa hiljaisen ja odottavaisen piirin hänen ympärilleen. Mutta mitään ei tapahtunut. Minuutit vierivät, ja psykografi pysyi liikkumattomana.

"Olkaa kärsivällinen", neuvoi Mrs Grantly. "Älkää jarruttako vaikutuksia vastaan, joita kenties tunnette itseenne heräävän. Mutta älkää tehkö itse mitään. Voima suorittaa kaiken. Tulette tuntemaan, että teidän on pakko tehdä jotakin, ja sellainen tunne käy aivan vastustamattomaksi."

"Toivoisin sen tunteen pitävän kiireempää", julisti Milred-täti, kun viisi minuuttia oli mennyt hänen kätensä hievahtamattakaan.

Äkkiä Milred-tädin käsi alkoi värähdellä. Hänen kasvoilleen tuli levoton ilme, kun hän näki kätensä liikkuvan ja kuuli kynän ratisevan psykografin huilussa.

Menoa kesti yhtä mittaa viisi minuuttia, mutta sitten Milred-täti ponnistaen veti kätensä pois ja sanoi hermostuneesti naurahtaen:

"En tiedä, teinkö sen itse vai enkö tehnyt. Tiedän ainoastaan, että minut valtasi hermostus seisoessani sielutieteellisenä höpäkkönä ja teidän juhlallisten katseittenne maalitauluna."

"Harakanvarpaita", kuului Robert-sedän arvostelma, kun hän katseli vaimonsa töhertämää paperia.

"Aivan mahdotonta lukea", selitti Mrs Grantly. "Tämä ei lainkaan näytä kirjoitukselta. Voima ei ole vielä ruvennut vaikuttamaan. Tahdotteko te koettaa, Mr Barton?"

Tämä astui esiin, juhlallisen alttiina, ja asetti kätensä laitteelle. Kymmenen pitkää, typerää minuutta hän seisoi paikoillaan hievahtamattomana kuin kuvapatsas, liikemiesvuosisadan jäykkänä ruumiillistumana. Robert-sedän kasvot alkoivat liikahdella. Hän iski silmää, mytisteli suutansa, häneltä pääsi tukahdettuja kurkkuääniä, hyvin, hyvin syvältä, lopulta hän myhähti, kadotti itsehillintänsä ja puhkesi isoon nauruun. Kaikki yhtyivät hänen iloisuuteensa, Mrs Grantlykin. Mr Barton nauroi muiden mukana, mutta hän oli hiukan pahastunut.

Myös vaimonsa ja Luten kehoittamana Robert-setä, yhä nauraen, asetti kätensä psykografille. Yht'äkkiä hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi. Hänen kätensä oli ruvennut liikkumaan, ja kynän kuuli ratisevan paperilla.

"Kas hittoa", mutisi hän, "tämäpä omituista. Katsokaa. Minä en kuljeta sitä itse. Tiedän, etten tee sitä. Mutta käsi liikkuu! Katsokaahan!"

"Koettakaa olla vakavina", kehoitti Mrs Grantly läsnäolijoita. "Näin ajattelemattoman tunnelman vallitessa psykografi ei voi toimia kunnollisesti."

"No niin, nyt sitä on siinä", sanoi Robert-setä ja veti kätensä psykografilta. "Katsotaanpa."

Hän kumartui eteenpäin ja kohensi silmälasejaan, "joka tapauksessa siinä on jotakin kirjoitusta, ja sitä te muut ette kyenneet saamaan. Katsohan, Lute, nuorilla silmilläsi."

"Oi, millaisia koukeroita!" huudahti Lute paperia silmäillessään. "Ja kas, tässähän on kahta eri käsialaa."

"Tämä on ensimmäinen selitys. Painakaa mieleenne lause: 'Minä olen positiivinen henki, en suinkaan negatiivinen.' Toteuttakaa sitten positiivista rakkautta ja keskittykää siihen. Silloin tulee rauha ja sopusointu värähtelemään läpi ja ympäri ruumiinne. Teidän sielunne…" Tässä alkaa toinen käsiala. Se kirjoittaa: "Mölysammakko 95. Dixie 16. Kultainen ankkuri 65. Kultavuori 13. Jim Butler 70. Jumbo 75. Pohjantähti 42. Rescue 7. Black Butte 75. Ruskea Toivo 16. Rautahyrrä 3."

"En, totisesti en ole", vannoi Robert-setä. "Luen vain mitä on kirjoitettu. Mutta millä hitolla — anteeksi — tämä on saatu kokoon paperille, senpä tahtoisin kernaasti tietää."

"Alitajunta-minänne", ehdotti Chris. "Olette lukenut kurssinoteerauksia tämän päivän lehdestä."

"Yksi päivä tai yksi vuosi merkitsee samaa alitajunta-minälle", sanoi Mrs Grantly. "Alitajunta-minä ei unohda milloinkaan. En tahdo sanoa, mistä sen luulen johtuvan."

"Tai ehkä se on teosofiaa", ehdotti Milred-täti. "Viesti jollekin vastakääntyneelle."

"Tämä saattaa teidät yhteyteen mahtavampien henkien kanssa", luki Lute. "Teistä tulee yksi joukkoamme, ja nimenänne tulee olemaan Arya, ja tulette… Valloittaja 20. Valtakunta 12. Columbia-vuori 18. Puolitie 140 — niin, siinä kaikki. Ei, tässä on vielä jokunen koukero: Arya, Kandorista… se on varmasti mahatman."

"Olisipa hauska kuulla, miten alitajunnan kannalta selitätte tämän teosofian, Chris", sanoi Robert-setä ärsyttävällä äänellä.

Chris kohautti olkapäitään. "Mahdotonta selittää. Olette varmaankin saanut jollekulle toiselle tarkoitetun viestin."

"Linjakontakti kenties?" hihitti Robert-setä. "Henkistä langatonta lennättämistä usealta taholta — sanoisin."

"Tämä on mielettömyyttä", sanoi Mrs Grantly. "Milloinkaan en ole nähnyt psykografin toimivan näin kelvottomasti. Häiritseviä voimia on vaikuttamassa. Sen olen tuntenut alusta alkaen. Se johtuu kenties siitä, että otatte kaikki asian liiaksi leikin kannalta. Olette liian hilpeitä."

"Säädyllinen arvokkuus olisi paremmaksi", myönsi Chris ja asetti kätensä psykografille. "Antakaa minun koettaa. Eikä kukaan teistä saa nauraa tai hihittää eikä edes ajatella nauramista ja hihittämistä. Ja jos tohditte vielä kerrankaan myhähtää, Robert-setä, on tietymätöntä, millainen salaopillinen rangaistus teitä kohtaa."

"Minä olen kilttinä", lupasi Robert-setä. "Mutta ellen toden teolla voi olla myhähtämättä, minun pitänee hiipiä hiljaa tieheni?"

Chris nyökkäsi. Hänen kätensä oli jo ruvennut liikkumaan. Ei ollut ollut minkäänlaisia valmistavia värähdyksiä eikä kirjoitusyrityksiä. Hänen kätensä aloitti kohta, ja lyijykynä liikkui nopeasti ja tasaisesti paperilla.

Chris näytti häiriintyvän hänen äänestään, ja sitten kaikki pysyivät hiljaa. Kuului ainoastaan lyijykynän yhtämittainen ratina. Äkkiä Chris tempasi kätensä psykografilta, aivan kuin olisi saanut piston. Huoaten ja haukotellen hän perääntyi askelen pöydästä ja tuijotti toisten kasvoja kuin vastikään havahtunut.

"Sen minä vakuutan", sanoi Mrs Grantly tyytyväisenä, katsellen paperia, minkä oli ottanut käteensä.

"Näin se kuuluu. Se alkaa sanoilla 'Varo itseäsi', mitkä on kirjoitettu kolme kertaa perätysten ja paljon kookkaammilla kirjaimilla kuin muu. Varo itseäsi! Varo itseäsi! Varo itseäsi!… Chris Dunbar, minä aion tuhota sinut. Olen jo tehnyt kaksi murhayritystä sinua vastaan ja epäonnistunut. Mutta minä tulen onnistumaan. Olen niin varma onnistumisestani, että uskallan sanoa sen sinulle. Minun ei tarvitse sanoa, minkä tähden. Sen tiedät sydämessäsi. Paha mitä teet… ja siihen se äkkiä loppuu."

Mrs Grantly laski paperin kädestään pöydälle ja katseli Chrisia, johon muut jo olivat kohdistaneet katseensa ja joka haukotteli kuin uneliaisuuden valtaamana.

"Olen jo tehnyt kaksi murhayritystä sinua vastaan", luki Mrs Grantly, joka uudelleen silmäili paperia.

"Minuako vastaan?" kysyi Chris haukotustensa lomassa. "Eihän henkeni ole ollut kertaakaan vaarassa. Oh, miten minua nukuttaa!"

"Poikani, sinä ajattelet lihasta ja verestä rakennettuja ihmisiä", nauroi Robert-setä. "Mutta kirjoittaja on henki. Näkymättömät olennot ovat tehneet murhayrityksen sinua vastaan. Kummitukset ovat luultavasti aikoneet kuristaa sinut nukkuessasi."

"Oi, Chris!" puuskahti Lute kiihkeästi. "Iltapäivällä! Käsi, mikä tarttui ohjaksiisi."

Mrs Grantly innostui, hän oli päässyt jäljille. "Mitä tapahtui iltapäivällä? Oliko henkenne vaarassa?"

Chrisin uneliaisuus oli kadonnut. "Nyt alkaa minunkin mielenkiintoni herätä", myönsi hän. "Emme ole puhuneet siitä mitään. Banilta katkesi selkä iltapäivällä. Se heittäytyi alas rantatörmältä, ja minä olin vähällä jäädä sen alle."

"Miten ihmeellistä", sanoi Mrs Grantly ääneen itsekseen. "Tässä piilee jotakin. Tämä on varoitus. Ja eilen teidän kävi huonosti ratsastaessanne Miss Storyn hevosella, Siis kaksi murhayritystä!"

"Tuhmuuksia", nauroi Robert-setä, mutta hänen äänessään soinnahti kiihtymystä. "Sellaista ei tapahdu nykyaikaan. Me elämme kahdennellakymmenennellä vuosisadalla, parahin Mrs Grantly. Ja moinen tuoksahtaa keskiajalta, lievästi sanoen."

"Minulla on niin ihmeellisiä kokemuksia psykografista", aloitti Mrs Grantly, mutta vaikeni äkkiä ja astui pöydän ääreen asettaen kätensä psykografille.

Kynä rupesi heti kirjoittamaan. Kaikkien muiden paitsi Mr Bartonin kasvot kumartuivat pöydän puoleen ja seurasivat kynän liikkeitä.

Robert-setä suoristautui, ja hänen kasvonsa olivat ensimmäistä kertaa vakavat.

"Tämä on totisesti merkillistä!" puuttui puheeseen Mr Barton. "Molemmissa papereissa on sama käsiala. Kummallista, sanon, totisesti kummallista."

"Näyttäkäähän minulle", sanoi Robert-setä, otti paperin ja tarkasteli sitä. "Niin, se on Dickin käsialaa."

"Hän oli Luten isä", täydensi Milred-täti. "Lute on ottanut meidän nimemme. Hän ei ole milloinkaan nähnyt isäänsä. Tämä kuoli hänen ollessaan muutaman viikon ikäinen. Dick oli minun veljeni."

"Merkillistä, ylen merkillistä!" Mrs Grantly pohti psykografin ilmoitusta. "On tapahtunut kaksi murhayritystä Mr Dunbaria vastaan. Alitajunnan vaikutusta ei voi ottaa selitykseksi, sillä kukaan meistä ei tietänyt tämänpäiväisestä tapahtumasta."

"Minä tiesin", vastasi Chris, "ja minun käteni oli psykografilla. Se selitys on yksinkertainen."

"Mutta käsiala", puuttui Mr Barton puheeseen. "Teidän kirjoituksenne ja
Mrs Grantlyn kirjoitus näyttävät samanlaisilta."

Mutta Luten mielikuvitus työskenteli. Muiden väitellessä puoleen ja toiseen ja ilman ollessa täynnä sellaisia sanoja kuin "sielullinen ilmiö", "sieluhypnotismi", "selittämätön totuus" ja "spiritismi" hän näki hengessään kuvan, minkä oli lapsuudessaan luonut isästään, jota ei ollut milloinkaan nähnyt. Hänellä oli isän miekka, isästä oli useita vanhanaikuisia valokuvia, hän muisti paljon mitä isästä oli sanottu, isästä kerrottuja tarinoita — ja se kaikki oli aineksina, joista hän oli laatinut kuvan isästään lapsenmielikuvituksessaan.

"Onhan olemassa mahdollisuus, että sielu tiedottomasti suggeroi toista", sanoi Mrs Grantly, mutta Lute näki edessään isänsä, joka ratsasti kookkaalla punaisenharmaalla sotahevosella. Nyt isä johti joukkoaan. Hän näki isän yksinäisillä tiedusteluretkillä tai keskellä ulvovia intiaaneja Salt Meadowsissa, mistä palatessaan isällä oli jäljellä vain kymmenen prosenttia miehistään, ja siitä kuvasta, minkä hän oli luonut itselleen isästään, heijastui tämän sielun laatu sellaisena, jollaiseksi hän sen ajatteli hartaassa esteettisyydessään — isän urhoollisuus, hänen luonteensa vilkkaus, hänen kiihkeä ritarillisuutensa, hänen kuohahteleva kiivautensa oikean asian puolesta, hänen lämmin jalomielisyytensä ja anteeksiantavaisuutensa, hänen katsantokantainsa aateluus. Ensimmäiseksi ja viimeiseksi ja kaikkea hallitsevana hän näki isänsä kasvoilla sen intohimoisuuden ja toimintatarmon, minkä johdosta isälle oli annettu nimi "Dick Curtis-sankari."

"Meidän pitää tarkistaa asiaa", kuuli hän Mrs Grantlyn sanovan.
"Annetaan Miss Storyn koettaa psykografia. Kenties tulee lisätietoja."

"Ei, ei, ei millään muotoa", puuttui Milred-täti puheeseen, "tämä on liian kamalaa. On varmasti väärin häiritä kuolleita. Sitäpaitsi olen hermostunut! Tai vielä parempi on… sallikaa minun mennä vuoteeseen, niin voitte sitten jatkaa kokeitanne. Niin on parasta, ja voitte kertoa minulle kaiken varhain aamulla."

Milred-tädin poistuessa ja hyvää yötä toivotettaessa ainoastaan Mrs
Grantly teki heikkoja vastaväitteitä.

"Robert tulee takaisin", huusi Milred-täti, "kohta kun on saattanut minut telttaani."

"Sääli olisi nyt lopettaa", sanoi Mrs Grantly "Saamme kenties kokea jotakin hyvin harvinaista! Ettekö halua koettaa, Miss Story?"

Lute totteli, mutta asettaessaan kätensä psykografille hän tunsi epämääräistä, selittämätöntä pelkoa moisesta yliluonnollisella-Ieikkimisestä. Hän oli kahdennenkymmenennen vuosisadan lapsi, ja tämä oli keskiaikaa, oli setä sanonut. Mutta hän ei kyennyt vapautumaan vaistomaisesta pelosta, mikä hänessä heräsi — ihmisen perintöä ammoisilta villeiltä aikakausilta, jolloin karvainen, apinamainen alkuihminen pelkäsi pimeätä ja personoi luonnonvoimat hirvittäviin muotoihin.

Mutta kun salaperäinen voima pani hänen kätensä liikkeeseen ja pakotti sen kirjoittamaan paperille, tilanteen outous häipyi, ja hän tunsi vain jonkinlaista uteliaisuutta. Sillä hän näki edessään uuden näyn — tällä kertaa äitinsä, josta hänellä ei myöskään ollut minkäänlaista muistoa. Kuva, minkä hän loi äidistään, ei ollut selvä ja elävä, vaan hämärä ja epämääräinen — pyhimyskasvot, joita ympäröi sulouden, hyvyyden ja lempeyden sädekehä, mutta joista silti huokui tyyni päättäväisyys, luja tahto, mikä sentään ei pitänyt ääntä itsestään ja oli elämässä etupäässä ilmennyt alistuvaisuutena.

Luten käsi oli lakannut liikkumasta, ja Mrs Grantly oli jo lukenut kirjoituksen.

"Tämä on toisenlaista käsialaa", sanoi hän. "Naisen käsialaa.
Allekirjoituksena on Martha. Kuka on Martha?"

Lute ei hämmästynyt. "Se on äitini", sanoi hän aivan levollisesti.
"Mitä hän sanoo?"

Hän ei ollut käynyt uneliaaksi kuten Chris, mutta hänen tavallinen vilkkautensa oli hillittyä, ja hän tunsi miellyttävää raukeutta. Ja viestiä luettaessa hän koko ajan näki äitinsä edessään.

"Rakas lapseni", luki Mrs Grantly, "älä tee niin kuin isäsi tahtoo. Hän oli aina kiihkeä ja käytti usein liioittelevia sanoja. Älä kaihda rakastettuasi. Rakkaus ei voi tehdä mitään pahaa. Rakkauden kieltäminen on synti. Jos tottelet sydäntäsi, et tee syntiä. Mutta jos välität maailman mielipiteistä, jos kuuntelut ylpeyden ääntä ja niitä, jotka koettavat kääntää sinut sydämesi neuvoja vastaan, silloin teet synnin. Älä tee niin kuin isäsi tahtoo. Hän on paha nyt, kuten hänellä oli tapana olla eläessään, mutta hän tulee kyllä käsittämään, että minun neuvoni on viisas, kuten hänellä oli tapana käsittää eläessään, Rakasta, lapseni, ja rakasta hellästi. — Martha."

"Antakaa minun lukea", huudahti Lute, sieppasi paperin ja ahmaisi kirjoituksen silmillään. Hän värisi sanomattomasta rakkaudesta tätä äitiään kohtaani, jota ei ollut milloinkaan nähnyt, ja tämä haudantakainen viesti tuntui äidin mielikuvituskuvaa paremmin vakuuttavan hänelle, että hänen äitinsä oli todella kerran ollut olemassa.

"Tämä on merkillistä", toisti Mrs Grantly. "Milloinkaan en ole kokenut tällaista. Ajatelkaahan, rakas ystävä, sekä isänne että äitinne on ollut keskuudessamme tänä iltana."

Lutea värisytti. Raukeus oli kadonnut, ja hän oli jälleen oma itsensä, vapisi vaistomaisesta näkymättömän-kammosta. Ja häntä kidutti se, että hänen todelliset tai kuvitellut vanhempansa tai näiden varjomuistot olivat esiintyneet kahden vieraan henkilön läsnäollessa, sairaalloisen ja hysteerisen Mrs Grantlyn, ja tylsän ja typerän Mr Bartonin, joka oli niin kömpelö sekä ruumiiltaan että sielultaan, ja hänestä tuntui myös sopimattomalta, että nämä vieraat saivat tutustua hänen ja Chrisin välillä vallitsevaan läheiseen suhteeseen.

Hän kuuli sedän askelten lähenevän, ja tilanne selveni hänelle täydellisesti. Hän taittoi nopeasti paperiarkin kokoon ja piilotti sen povelleen.

"Olkaa ystävällisiä älkääkä sanoko sedälle mitään tästä toisesta viestistä, Mrs Grantly ja Mr Barton. Eikä Milred-tädillekään. Se vain kiihoittaisi heitä ja aiheuttaisi heille turhia huolia."

Salassa hän tarkoitti myös rakastettunsa suojelemista, sillä hän tiesi, että tämän nurja suhde hänet setäänsä ja tätiinsä näiden tietämättä huonontuisi psykografin salaperäisten lausuntojen johdosta.

"Ja annetaan nyt psykografin olla", jatkoi Lute kiireisesti.
"Unohdetaan koko tämä hölynpöly."

"Hölynpölykö, rakas lapsi?" sanoi Mrs Grantly paheksuvasti, kun
Robert-setä astui seuraan.

"Sitä on liian myöhä kysyä", vastasi Lute kevyellä äänellä. "Ei yhtään pörssitiedotusta sinun lukuusi. Psykografi on esittänyt osansa loppuun tänä iltana, olemme lopettaneet keskustelun asian teoreettisesta puolesta. Tiedätköhän, mihin asti kello on ennättänyt?"

Lute näytti veitikkamaiselta kysyessään leikillisesti, ilmeisen teeskennellysti keimaillen: "Toverinasi… Mr Barton?"

Lute purskahti iloiseen nauruun. "Aivan niin kuin sanoin teidän tekevän. Enkö ole mainio ennustajatar? Mutta tiesin jo ennen kuin nyt sinut tavatessani, että ennustukseni oli toteutunut. Erosin vastikään Mr Bartonista, ja tiesin hänen olleen kanssasi kävelyllä eilis-iltana, sillä hän vannoi kaikkien nurkkajumaliensa nimessä, että sinä olet ylen oiva nuori mies. Vaikka olisin nukkunut, olisin nähnyt, että poloinen oli joutunut Chris-Dunbar-lumouksen uhriksi. Mutta en ole vielä lopettanut kuulusteluani. Missä olet ollut koko aamupäivän?"

"Tiedän erittäin hyvin mitä tahdot. Tahdot nähdä hevosen, mikä tulee omakseni."

Mutta tytön kasvot olivat äkkiä muuttuneet vakaviksi, ja hänen silmiinsä tuli levoton ilme.

"Sen nimi on Comanche", jatkoi Chris. "Hyvin kaunis, aivan erikoisen kaunis, kalifornialaisen ponin ihanne. Sen ääriviivat… no, mikä sinulla on?"

"Ei ratsasteta enää", sanoi Lute, "ainakaan vähään aikaan. Luulenpa tosiaankin olevani hiukan kyllästynyt siihen."

Mies katseli tyttöä hämmästyneenä, ja tyttö vastasi urheasti katseella katseeseen.

"Minä näen ruumisvaunusi ja hautaseppeleesi", aloitti mies, "ja kuulen hautapuheen, näen maailman lopun ja tähtien tippuvan taivaalta ja taivaankannen kohoavan kuin esiripun, näen elävien ja kuolleiden kokoontuvan viimeiselle tuomiolle, lampaiden ja vuohien, karitsain ja oinasten ja niin edespäin, valkovaatteiset pyhät, helisevät kultaharput ja kadotetut, jotka ulvovat tulimereen suistuessaan… kaiken sen näen sinä päivänä, jona sinä, Lute Story, et enää välitä ratsastamisesta. Ratsastamisesta, Lute! Ratsastamisesta!"

"Naurettavaa!" puuskahti mies. "Mikä on? Etkö voi hyvin? Sinä, joka aina olet ihan inhoittavan terve, jumalallisen terve!"

"Ei, ei se johdu huonovointisuudesta", vastasi tyttö. "Tiedän, että se on naurettavaa, Chris, tiedän sen, mutta epäilys valtaa minut. En voi sille mitään. Sinä sanot aina, että olen niin terveesti juurtunut maahan ja todellisuuteen ja kaikkeen sellaiseen, mutta — ehkä se on taikauskoa, en tiedä — mutta kaikki mitä on tapahtunut, psykografin ilmoitus, mahdollisuus, että isäni käsi, ties miten, on saattanut tarttua Banin ohjaksiin ja syöstä sen ja sinut kuoleman kitaan, isäni sanojen, että hän on tehnyt kaksi murhayritystä sinua vastaan, ja sen tosiasian yhtäpitäväisyys, että kahtena viime päivänä olet kaksi kertaa ollut hengenvaarassa hevosten takia — kaikki se saa aikaan, että minussa tosiaankin herää epäilys. Mitä jos kaiken takana piilisi jotakin? En ole lainkaan varma asiasta. Tiede on kenties liian itsetietoinen kieltäessään näkymättömän. Näkymätön, sielun voimat ovat ehkä liian hienoja, liian henkisiä, jotta tiede voisi päästä niihin käsiksi ja kykenisi niitä tutkimaan ja määrittelemään. Etkö käsitä, Chris, että itse epäilyssäkin on järkeä? Epäilyksen perusta lienee tosin heikko — oi, hyvin heikko — mutta minä rakastan sinua liian paljon antautuakseni pieneenkään uhkayritykseen. Sitäpaitsi olen nainen, ja senkin jo pitäisi olla taikauskoisuuteen taipuvaisuuteni riittävänä selityksenä.

"Niin, niin, tiedän, että sanot kaikkea sellaista epätodelliseksi. Mutta olen kuullut sinun laskettelevan paradokseja epätodellisen todellisuudesta kuvittelun todellisuudesta sairaalle mielelle. Ja minuun nähden se pitää paikkansa, niin, pitää, se on kuvittelua ja epätodellista, mutta minulle, sellaiseksi olen kerta kaikkiaan luotu, se on täysin todellista — todellista kuin kauhea uni vielä ihan heräämisen kynnyksellä."

"Loogillisin epäloogillisen päteväksi todistelu, minkä milloinkaan olen kuullut", hymyili Chris. "Joka tapauksessa erinomainen väittelynaihe. Sinun onnistuu esittää filosofiasi puolustukseksi enemmän mahdollisuuksia kuin minun omani puolustukseksi. Muistuu mieleeni Sam, puutarhuri, joka teillä oli pari vuotta sitten. Satuin kuulemaan, kuinka hän ja Martin väittelivät tallissa. Tiedät, miten kiihkeä jumalankieltäjä Martin on. No, Martin oli valanut Samin niskaan kokonaisen vedenpaisumuksen logiikkaa. Sam tuumiskeli hetken ja sanoi sitten: 'Sinä puhut kuin vanha talo palaa, Martin, mutta sinulla on huonommat mahdollisuudet kuin minulla.' — 'Mitenkä niin?' kysyi Martin. — 'No, katsohan, Martin, sinulla on vain yksi mahdollisuus minun kahta mahdollisuuttani vastaan.' — 'Tuota en kykene käsittämään', sanoi Martin. — 'No, katsohan, Martin, asian laita on tälleen. Sinä sanot, että sinulla on vain mahdollisuus muuttua mullaksi ja puutarhan kaalien höysteeksi. Mutta minulla on mahdollisuus saada koroittaa ääneni Herraa ylistämään, kun kuljen pitkin taivaan kultaisia katuja — ja lisäksi mahdollisuus muuttua mullaksi mukanasi, Martin.'"

"Kuinka saattaisin ottaa sen psykografi-huijauksen vakavalta kannalta?" kysyi Chris.

"Sinä et kykene selittämään sitä — isäni käsialaa, minkä Robert-setä tunsi — niin, kerta kaikkiaan, et kykene sitä selittämään."

"Minä en tunne kaikkia sielun salaisuuksia", vastasi Chris. "Mutta luulen moisten ilmiöiden saavan tieteellisen selityksensä lähitulevaisuudessa."

"Minulla on joka tapauksessa salainen halu saada kuulla enemmän psykografilta", tunnusti Lute. "Se on vielä ruokasalissa. Voimme kokeilla sillä nyt, me molemmat, eikä kukaan saa sitä tietää."

Chris tarttui hänen käteensä ja huudahti: "Mennään sitten! Siitä tulee hauskaa."

"Leiri on autiona", sanoi Lute asettaessaan psykografin pöydälle. "Mrs
Grantly ja Milred-täti ovat makuulla, ja Mr Barton on mennyt jonnekin
Robert-sedän kanssa. Kukaan ei voi häiritä meitä." Hän asetti kätensä
puusäleille. "Nyt aloitamme."

Muutama minuutti meni mitään tapahtumatta. Chris aikoi sanoa jotakin,
mutta tyttö vaiensi hänet. Enteellisiä värähdyksiä oli alkanut tuntua
Luten kädessä ja käsivarressa. Sitten lyijykynä rupesi kirjoittamaan.
He lukivat sen kirjoituksen, sana sanalta:

"On olemassa järjen viisautta suurempi viisaus. Rakkautta ei luoda järjen rutikuivilla metodeilla. Rakkaus on sydämestä kotoisin ja yläpuolella kaiken järjen, kaiken logiikan, kaiken filosofian. Usko omaa sydäntäsi, tyttäreni. Jos sydämesi käskee sinun luottaa rakastettuusi, niin naura järjelle ja sen kylmälle viisaudelle, tottele sydäntäsi ja luota rakastettuusi. — Martha."

"Tämän viestin on sinun oma sydämesi sanellut", huudahti Chris. "Etkö käsitä sitä, Lute? Ajatus on sinun omasi, ja alitajuntasi on ilmaissut sen paperille."

"Käsialaa. Katsohan sitä. Se ei lainkaan ole minun käsialani kaltaista. Se on siroa, vanhanaikaista käsialaa, jollainen oli edellisen sukupolven naisilla."

"Et kai tarkoita todella uskovasi, että tämä on vainajan viesti?" keskeytti mies.

"Se on mieletöntä!" huudahti mies. "Tämä on mielikuvituksen lukinverkkoa. Kuollut ihminen on kuollut. Hän on tomua. Hän on kaalinhöystettä, kuten Martin sanoo. Mitä kuolleista! Minä nauran kuolleille. Heitä ei ole olemassa. Heitä ei ole. En pelkää haudan mahtia enkä ihmisiä, jotka ovat vainajina, poissa, maan tomuna… Entä mitä sinulla on tästä sanomista?" sanoi hän taistelunhaluisesti ja asetti kätensä psykografille.

Silmänräpäyksessä hänen kätensä rupesi kirjoittamaan. Kumpikin hämmästyi alun äkillisyydestä. Ilmoitus oli lyhyt:

Chris hätkähti ilmeisesti, mutta nauroi. "Tämä on kuin ihmenäytelmää.
Meille esiintyy Kuolema haudasta haastaen. Mutta missä ovat Hyvät työt,
oi missä? Entä Sukulaiset? Ja Ilo? Ja Kodin hyvät vallat? Ja Ystävyys?
Ja koko niiden hilpeä seurue?"

Mutta Lute ei yhtynyt hänen uhmaansa. Tytön kasvot ilmaisivat kauhua.
Hän laski vapisevan kätensä miehen käsivarrelle.

"Oi, Chris, lopetetaan tämä. Olen pahoillani, kun aloitimme. Jätetään kuolleet rauhaan. Tämä on väärin. Tämä on varmasti väärin. Tunnustan, että tämä on vaikuttanut minuun. En voi sille mitään. Sekä ruumiini että sieluni vapisee. Oi näitä haudantakaisia sanoja, kuollutta miestä, joka nousee mullasta suojelemaan minua sinulta! Siihen on jokin syy. Syynä on se elävä salaisuus, mikä estää sinua menemästä kanssani naimisiin. Jos isäni eläisi, hän suojaisi minua sinua vastaan. Hän on kuollut, mutta yhä hän koettaa suojella minua. Hänen kätensä, hänen varjokätensä ojentuvat sinua kohden henkeäsi uhaten!"

"Rauhoituhan", sanoi Chris hyvittelevällä äänellä, "ja kuuntele minua. Tämä kaikki on petosta. Leikimme oman olemuksemme subjektiivisilla voimilla, ilmiöillä, joita tiede ei vielä ole selvittänyt, siinä koko seikka. Psykologia on niin nuori tiede. Voi sanoa, että alitajunta-minä on vastikään keksitty. Se on vielä pelkkää salaisuutta, sen lakeja ei ole määritelty. Se on kerta kaikkiaan selittämätön ilmiö. Mutta meillä ei ole lainkaan syytä heti panna sitä viralta listimällä se spiritismiksi. Psykografi taas…"

Hän vaikeni äkkiä, sillä kun hän sanojaan korostaakseen asetti kätensä psykografille, käsi joutui silmänräpäyksellisesti kuin kouristuksen valtaan, kiiti tahtomattaan pitkin paperia ja kirjoitti kuin hurjistunut ihminen olisi kirjoittanut.

"Ei, en tahdo enää ottaa tähän osaa", sanoi Lute, kun kirjoitus oli valmiina. "On kuin katselisin sinun ja isäni välistä taistelua. Tämä kaikki muistuttaa painiskelua ja lyömistä."

Hän osoitti lausetta, mikä kuului: "Sinä et voi välttää minua etkä oikeudenmukaista rangaistustasi."

"Minulla kenties on liian vilkas mielikuvitus, sillä näen hänen kätensä sinun kurkullasi. Tiedän, että hän on kuollut ja poissa, kuten sanot, mutta kuitenkin näen hänet kuin maan päällä elävän ihmisen, näen hänen kasvojensa hehkuvan vihaa, vihaa ja kostonhimoa, ja näen niiden tähtäävän sinua."

"Emme koske enää siihen", sanoi Chris. "En uskonut sen tekevän niin voimakasta vaikutusta sinuun. Mutta minä olen vakuutettu siitä, että koko seikka on subjektiivinen ilmiö, mihin kenties liittyy pikku annos suggestiota — sellainen ilmiö eikä mitään muuta. Ja tilanteemme yleinen jännittyneisyys on tehnyt olosuhteet ylen otollisiksi tälle hämmästyttävälle ilmiölle."

"Mainitsit tilanteestamme", sanoi Lute heidän hitaasti kulkiessaan polkua pitkin. "En tiedä, mitä meidän pitäisi tehdä. Jatkammeko tähänastiseen tapaan? Mikä on parasta? Oletko ajatellut jotakin?"

Chris kävi sisällistä taistelua ja sanoi hetken kuluttua: "Olen aikonut puhua setäsi ja tätisi kanssa."

"Ei", vastasi mies hitaasti, "vaan yhtä paljon kuin olen sanonut sinulle. Minulla ei ole oikeutta sanoa heille enempää kuin olen sinulle sanonut."

Nyt oli tytön vuoro taistella. "Ei, älä sano heille mitään", sanoi hän vihdoin. "He eivät käsittäisi sitä. En minäkään sitä käsitä, mutta minä uskon sinua, ja on luonnollista, etteivät he kykene samalla lailla uskomaan. Sinä sanot minulle, että on olemassa salaisuus, mikä estää avioliittomme, ja minä uskon sinua, mutta he eivät jaksaisi uskoa, vaan heissä heräisi ajatus, että salaisuus on rikoksellista laatua. Sitäpaitsi se vain enentäisi heidän levottomuuttaan."

"Minun pitäisi kadota, tiedän, että minun pitäisi kadota", sanoi mies puoleksi itsekseen. "Ja sen voin tehdä. En ole heikko rakastaja. Siitä, etten jaksanut pysyä poissa kerran, ei välttämättä seuraa epäonnistuminen toisellakin kertaa."

Tyttö veti raskaasti henkeä. "Tuntuu siltä, kuin minulta ryöstettäisiin kaikki, kun kuulen sinun puhuvan pois menosta ja poissa pysymisestä. En saisi sinua enää milloinkaan nähdä. Se olisi liian kauheata. Äläkä moiti itseäsi heikkoudesta. Minä se ansaitsen sen moitteen. Minä se estin sinut pysymästä poissa viime kerralla, tiedän sen. Minä tahdoin sitä. Ja minä tahdon sitä… Emme voi mitään tehdä, Chris, emme mitään muuta kuin jatkaa ja antaa asian itsestään ratketa jollakin tavalla. Yhdestä seikasta voimme olla varmat: se tulee ratkeamaan jollakin tavalla."

"Menitpä tai jäitpä tänne — se on vain renkaana asian kehityksen ketjussa. Mutta en soisi sinun menevän, Chris, sen tiedät. Ja nyt se asia sikseen. Sanat eivät saa mitään aikaan. Älkäämme milloinkaan puhuko tästä — tai vain — tai vain kerran, jonakin ihmeellisenä, onnellisena päivänä, jona saatat tulla minulle sanomaan: 'Lute, nyt on kaikki hyvin. Salaisuus ei sido minua enää. Olen vapaa.' Antakaamme siihen asti asian ja psykografin ja kaiken muun olla haudattuna ja koettakaamme saada niin paljon kuin mahdollista siitä vähästä, mikä meillä on.

"Ja osoittaakseni sinulle, miten hartaasti koetan saada niin paljon kuin mahdollista siitä vähästä, mikä meillä on, lähden mukaasi iltapäivällä hevosta katsomaan — vaikka toivon, ettet huolisi ratsastaa… ainakaan muutamaan päivään tai viikon päiviin. Minkänimiseksi sitä sanoitkaan?"

"Sen nimi on Comanche", vastasi mies. "Tiedän, että tulet siitä pitämään."

Chris loikoi selällään, pää paljaalla paadella ja katse tarkkaavasti tähdättynä jokilaakson toiselle puolelle, vastarannan metsäiselle vierteelle. Hän kuuli siellä pensaikon ruskahtelevan ja rautakenkäisten kavioiden kapsahtelevan kiviä vasten; silloin tällöin siellä irtosi sammaltunut kivi ja putosi polskahtaen jokeen, mikä kuohui hänen alapuolellaan villissä sekamelskassa olevilla kalliopaasilla. Toisinaan hän näki vihreydestä vilahdukselta Luten kullanruskean ratsastuspuvun ja raudikon, jolla tyttö ratsasti.

Tämä ratsasti aukiolle, mistä maavieremä oli pyyhkäissyt pois puut ja pensaat. Hän pidätti hevosta vieremän partaalla ja loi tutkivan katseen sen rinteelle. Neljäkymmentä jalkaa hänen alapuolellaan rinne päättyi pieneen, kovapintaiseen pengermään, mihin vierinyt sora ja multa oli ahtautunut.

"Tässä on mainio koepaikka", huudahti hän joen poikki. "Annan raudikon kulkea tästä alas."

Hevonen laskeutui varovasti petollista, jyrkkää rinnettä, menetti takajalkojensa sijan silloin tällöin, mutta piti etujalkansa jäykkinä; pelkäämättä tai hermostumatta, tyynesti ja maltillisesti se kohotteli etukavioitansa, kun ne vajosivat liian syvälle luisuvaan maahan, mikä liikkui sen edessä kuin aaltoava virta. Kun se saavutti tukevan jalansijan vieremän alla, se kapusi pikku pengermälle nopsana, ripeänä ja notkeana liikkeiltään, mitkä muodostivat vastakohdan sille tyynelle varovaisuudelle, jolla se oli laskeutunut rinnettä.

"En ole milloinkaan nähnyt näin varmajalkaista ja selväpäistä hevosta", huusi Lute vastaukseksi, kääntäen samalla eläimen sivulle kiviseen alamäkeen, missä hän jälleen katosi puiden sekaan.

Chris seurasi tytön kulkua äänen ja niiden vilahdusten nojalla, joita näki tästä silloin, kun kohdalle sattui harva iehvistö: tyttö ratsasti ristiin rastiin alas jyrkkää, tietöntä rinnettä. Miehen alla olevalla kivikkoisella vastarannan äyräällä tyttö sukelsi näkösälle, antoi hevosen laskeutua eräältä kolmen jalan korkuiselta paadelta ja pidätti sitä etsiäkseen ylikulkupaikan.

Neljän jalan päässä hänestä virrassa oli kapea vedenpäällinen kallio. Sen takana kiehui kohiseva pyörteikkö. Mutta useita jalkoja kalliosuikaleesta vasemmalle alavirtaan oli pieni sorasaareke, jolle pääsyä vaikeutti suunnattoman iso paasi. Ainoana keinona päästä saarekkeelle oli ensin hypätä paadelle. Tyttö ajatteli tarkasti asiaa ja heilautti vasenta kättään merkiksi siitä, että oli tehnyt päätöksensä.

Chris oli levottomuutensa vallassa kohonnut istualleen paremmin nähdäkseen, mitä toinen aikoi tehdä.

"Se ei kykene tekemään syrjähyppäystä särkälle", varoitti Chris. "Sen on mahdotonta pysyä jaloillaan. Se sortuu pyörteeseen. Tuskin yksi tuhannesta hevosesta kykenee sen tekemään."

Hän antoi hevoselle valtoimet ohjat, ja se hyppäsi ketterästi ja tarkasti laskien virran poikki paadelle, jalat lähellä toisiaan paikan ahtauden takia.

Samassa kuin se pääsi sille, Lute kosketti kevyesti en kaulaa ohjaksella ja käänsi sen vasemmalle, ja horjahdellen tukalalla alustallaan, etujalat melkein luiskahtamaisillaan edessä olevaan pyörteeseen hevonen kohosi takajaloilleen ja teki puolikäännöksen, hyppäsi vasemmalle ja päätyi kuin päätyikin kapealle sorasaarekkeelle. Kevyellä hyppäyksellä se sitten ponnahti virran toisen puoliskon poikki, ja Lute antoi sen risteillen kavuta ylös rantatöyrästä Chrisin luokse.

"Osta Comanche kaiken nimessä", sanoi Lute maahan laskeutuessaan. "Teet hyvän kaupan. Uskaltaisin yrittää mitä tahansa tällä hevosella. En milloinkaan ole niin luottanut hevosen jalkavuuteen."

"Sen omistaja sanoo, ettei se milloinkaan ole kadottanut jalansijaa ja että on mahdoton saada sitä kaatumaan."

"Osta se, osta se heti", neuvoi tyttö, "ennen kuin mies ennättää ruveta katumaan. Ellet sinä osta, ostan minä. Oi näitä jalkoja! Luotan niihin niin, että istuessani sen selässä en lainkaan muista, että sillä onkaan jalat. Ja se on nopea kuin kissa ja tottelee silmänräpäyksessä. Sitä saattaisi ohjata silkkilangoilla. Oi, tiedän kyllä olevani herkkä haltioitumaan, mutta ellet sinä osta sitä, Chris, ostan minä. Muista, että olen kilpaostajanasi."

Chris hymyili hyväksyvästi satuloita vaihtaessaan. Sitten he vertailivat Dollyä ja Comanchea toisiinsa.

"Luonnollisesti se ei ole yhtä sopusointuinen Dollyn pariksi kuin Ban", sanoi Lute pahoitellen, "mutta sentään sillä on kaunis karva. Ja ajattelehan, millainen hevonen sen karvan alla on!"

Chris auttoi tytön satulaan ja seurasi tätä mäkeä ylös maantielle.
Tyttö pidätti äkkiä Dollyä ja sanoi:

"Mutta muistan Comanchen", vastasi Lute. "Ratsastamme suoraa päätä maatilalle ja ostamme hevosen. Ei päivällinen tiehensä juokse."

"Mutta keittäjätär juoksee", nauroi Chris. "Hän on jo uhannut erota, kun aina myöhästymme aterioilta."

"Entä sitten?" vastasi tyttö. "Milred-täti voi hankkia uuden keittäjättären, ja Comanche on silloin joka tapauksessa meidän."

He käänsivät hevoset poispäin kesäleiriltä, ja ratsastivat pitkin Nun Canyon-tietä, mikä johtaa vuorenharjanteen ylitse Napa-laaksoon. Mutta tie oli jyrkkä, ja he pääsivät vain hitaasti eteenpäin. Toisinaan he olivat sata jalkaa jokiuoman yläpuolella toisinaan he painuivat alas ja ratsastivat joen yli kaksikymmentä kertaa hyvin lyhyellä taipalella. He ratsastivat sileärunkoisten vaahterain ja mahtavien' punapuiden varjossa ja avoimien vuoritasankojen poikki, joilla maa oli rutikuivaa ja auringonpaahteesta halkeillutta.

He saapuivat eräälle sellaiselle tasangolle, missä heillä oli edessään neljännespeninkulma sileätä tietä. Tämän toisella puolella kohosi vuoren mahtava röykkiö. Toiselta puolelta putosi jokilaakson pysty seinämä pahoina vierteinä ja äkkijyrkänteinä laakson pohjalle saakka. Tässä kuilussa oli rinnan ihanaa vihreyttä ja synkkiä rotkelmia, ja harhailevat auringonsäteet ja aurinkopälvet pitivät siellä kisailuaan. Kuohuvan veden kohu humisi tuulettomassa ilmassa, ja villimehiläiset surisivat.

Hevoset panivat pieneksi raviksi. Chris ratsasti ulkolaidalla, katseli syvyyteen ja nautti näkemästään. Mehiläisten surinan läpi erotti nyt vesiputouksen pauhun. Se yltyi joka askelelta, minkä hevoset juoksivat.

Lute kumartui eteenpäin satulassaan katsoakseen. Vesi kuohui heidän alapuolellaan pitkin sileätä kalliopaatta ja syöksyi sen reunalta ilmaan — sykkivänä valkoisena nuorana, mikä oli lakkaamattomassa liukuliikkeessä ja minkä ainemäärä alituisesti vaihtui, mutta muoto pysyi muuttumattomana, kevyenä vesivuona, mikä oli yhtä aineeton kuin höyry ja yhtä ikuinen kuin vuori; se kiiti ilman halki kalliopaaden reunalta kaukana alhaalla olevien puiden latvoille, joiden vihreyteen se häipyi kokoontuakseen näkymättömissä olevaan suvantoon.

He olivat sivuuttaneet putouksen. Tämän pauhu vaimeni etäiseksi humuksi, mikä jälleen sulautui mehiläisten surinaan ja vihdoin lakkasi kokonaan kuulumasta. Yhteisen tunneläikähdyksen vallassa he katselivat toisiansa.

Kaikki yhtyi virittämään heitä ihanaan tunnelmaan — heidän ruumiinsa liikkeet, mitkä sulautuivat ratsujen liikkeihin, heidän verenkäyntinsä lievä vilkastuminen, mikä herätti heissä suloista terveyden tuntoa, lämpöinen ilma, mikä leyhähteli heidän kasvoillaan, hiveli heidän ihoaan balsamisilla ja virkistävillä hyväilyillä, täytti heidän olemuksensa ja vaivutti heidät hienoiseen aistihurmioon, maailman kauneus, mikä vielä aineettomammin ja hienoisemmin valeli heitä hurmiolla, jollaista vain sielu tuntee ja joka on persoonallista ja pyhää ja jota ei saata sanoiksi pukea, mutta jonka voi kuitenkin ilmaista sielun sisimpiä heijastelevan silmän säteily.

Niin he katselivat toisiansa hevosten ravatessa heidän allaan, ja luonnon kevät ja heidän nuoruutensa kevät lämmitti heidän vertaan, ja olemassaolon salaisuus väreili heidän silmissään ja tuntui yhdellä ainoalla taikasanalla selvittävän ja ratkaisevan elämän kaikki raskaat pulmat ja arvoitukset.

Tie kääntyi niin, että he näkivät jokilaakson taustan yläosan ja joen etäisen uoman siellä korkealla yläpuolellaan. He pyörsivät tienmutkassa ja kumartuivat katselemaan uutta luonnonnäkyä, mikä äkkiä levisi heidän silmäinsä eteen. Ei minkäänlaista varoittavaa ääntä. Tyttö ei kuullut mitään, mutta jo ennen kuin miehen hevonen syöksyi syvyyteen, hän tunsi, että ravaavien ratsujen välinen sopusointu särkyi. Hän käänsi päätään niin nopeasti, että näki, miten Comanche putosi. Se ei kompastunut eikä astunut harhaan. Se putosi, kuin se olisi kuollut kesken juoksuaan tai saanut lamauttavan iskun.

Ja siinä silmänräpäyksessä hän muisti psykografin; oli kuin kaikki muistot olisivat äkkiä salamana iskeneet hänen aivoihinsa. Hänen hevosensa perääntyi tuntiessaan hänen ruumiinsa painon kupeillaan, mutta hänen päänsä kurkotti sivulle ja silmänsä tähtäsivät putoavaa Comanchea. Tämä vieri rentonaan pitkin vuorenseinämää, jalat hervottomina ja elottomina allaan.

Hän ei tietänyt, miten oli joutunut maahan, seisoessaan tienreunalla. Hänen rakastettunsa oli poissa satulasta ja vapaana Comanchesta lukuunottamatta jalustimeen takertunutta oikeata jalkaansa. Rinne oli niin jyrkkä, ettei mikään hillinnyt putoamisen vauhtia. Maata ja pikku kiviä, joita putoavain liikkeet olivat irrottaneet, vyöryi heidän mukanaan ja edellään pienenä maavieremänä. Tyttö seisoi hievahtamatta painaen kädellään sydänalaansa. Mutta samalla kuin hän näki, mitä tapahtui todellisuudessa, hän näki sisäisillä silmillään, miten hänen isänsä oli varjokädellään antanut töytäyksen, mikä oli syössyt Comanchen kesken juoksuaan ratsastajineen kuiluun.

Hevosen ja miehen alla ammottava jyrkänne päättyi matalaan, rosoiseen harjanteeseen, minkä juurelta alkoi uusi, toiselle harjanteelle putoava vierre. Kolmatta jyrkännettä rajoitti kolmas, joenäyrästä pitkin kulkeva harjanne, mikä oli neljäsataa jalkaa tytön alapuolella. Hän näki rakastettunsa turhaan tempovan jalkaansa jalustimesta. Comanche törmäsi kovasti kallionkielekkeeseen. Sen vauhti pysähtyi sekunnin murto-osaksi, ja silloin miehen onnistui tarttua nuoreen manzanita-vesaan. Tyttö näki hänen vahvistavan otettaan toisella kädellä. Sitten Comanchen putoamista jatkui. Tyttö näki jalustimenhihnan pingoittuvan ja sitten myös rakastettunsa ruumiin ja käsivarsien. Manzanita-vesa heltisi juurineen, ja mies ja hevonen kierähtivät kallionkielekkeeltä ja katosivat näkyvistä.

Putoavat ilmaantuivat taas näkösälle seuraavalla rinteellä, vierivät monen monet kerrat päälletysten, milloin mies, milloin hevonen alla. Chris ei enää ponnistellut vastaan, ja yhdessä molemmat syöksyivät kolmannelle jyrkänteelle. Lähellä viimeistä kivikkoharjannetta Comanche puuttui kallionkielekkeeseen. Se makasi liikkumatta, ja lähellä sitä, yhä jalustimella siihen kytkettynä, makasi sen ratsastaja suullaan.

"Kun se vain pysyisi hiljaa paikoillaan", kuiskasi Lute itsekseen, ja hänen ajatuksensa suunnittelivat jotakin pelastuskeinoa.

Mutta hän näki Comanchen rupeavan sätkyttelemään jälleen, ja hän näki selvästi isänsä kummituskäden tarttuvan suitsiin ja kiskaisevan hevosen liikkeelle. Comanche keikahti kallionkielekkeeltä, hievahtamaton ihmisruumis seurasi mukana, ja sekä hevonen että mies katosivat näkyvistä. Heitä ei näkynyt enää. He olivat alhaalla.

Lute katseli ympärilleen. Hän oli yksin maailmassa. Hänen rakastettunsa oli poissa. Mikään ei osoittanut tämän olleen olemassa, lukuunottamatta Comanchen kavionjälkiä tien tomussa ja kallionkielekkeelle jääneitä putoamisen merkkejä.

Syvyydestä kantautui tuulettoman ilman kautta vain mehiläisten surina ja virtaavan veden humu.

Hän tunsi, miten Dolly kosketti hänen käsivarttaan turvallaan, ja hän painoi päänsä tamman kaulaa vasten ja odotti. Hän ei tietänyt, miksi hän odotti tai mitä hän odotti, mutta hänestä tuntui siltä, ettei hänellä enää ollut muuta tehtävää kuin odottaa.

JUMALAT NAURAVAT…

Carquinez oli vihdoinkin päässyt oikeaan vireeseensä. Hän loi salasilmäyksen heliseviin ikkunoihin, katseli kattoparruja ja kuunteli hetken hurjasti pauhaavaa kaakkoismyrskyä, mikä oli ottanut maataloni ulvoviin leukoihinsa. Sitten hän kohotti lasinsa takkatulen loimua vasten ja hymähteli kultaisesta viinistä iloiten.

"Se on kaunista", sanoi hän. "Se on suloisen kaunista. Se on naistenviiniä, harmaaviittaisten pyhimysten juomaksi luotua."

"Viljelemme sitä omilla lämpöisillä kukkuloillamme", sanoin Kaliforniastani ylpeänä. "Eilis-iltana ajoit ohi viiniköynnösten, joiden rypäleistä sitä valmistetaan."

Carquinezin sulatteleminen maksoi vaivan. Hän ei ollutkaan koskaan täysin oma itsensä ennen kuin tunsi viinin leppoisan lämmön soutavan suonissaan. Hän oli tosin taiteilija, aina taiteilija, mutta selvinä aikoina hänen ajatustoimintansa usein kadotti nuortean eloisuutensa ja korkean tunnevirityksensä ja hän saattoi helposti käydä yhtä kuolettavan ikäväksi kuin englantilainen sunnuntai — ei ikäväksi kuin muut ihmiset, mutta ikäväksi sen räiskyvän eloisan Monte Carquinezin rinnalla, joka hän oli ollessaan todella oma itsensä.

Nyt Carquinez oli elähtynyt viinistä — "kuten luomis-savi sai elämän, kun Jumala puhalsi siihen henkensä", ilmaisi hän sen itse. Myrsky ravisteli taloa, kun hän siirtäytyi lähemmä tulta ja välkytti hymyillen viiniä sen loimua vasten. Hän katseli minua, ja hänen silmiensä lisääntyneestä loisteesta ja niiden virkeästä ilmeestä käsitin, että hän vihdoinkin oli virittynyt oikeaan sävel-lajiinsa.

"Kenen muun tahdosta kuin heidän ihminen on oppinut tuntemaan kyllästystä?" huudahti hän.

"Mistä on siis peräisin haluni välttää kyllästystä?" kysyin voitonriemuisesti.

"Myöskin jumalista", nauroi hän. "Heidän peliänsä me pelaamme. He sekoittavat ja antavat kaikille kortit… ja ottavat itselleen tikit. Älä luulekaan päässeesi turvaan pakenemalla kaupunkien huumetta. Älä edes sinäkään viinimäkinesi, auringonnousuinesi ja -laskuinesi, maamiehentaitoinesi ja yksinkertaisine elämäntapoinesi.

"Olen tarkkaillut sinua siitä saakka kuin tulit tänne. Sinä et ole voittanut. Olet laskenut aseesi. Olet tehnyt aselevon vihollisen kanssa. Olet tunnustanut olevasi väsynyt. Olet liehuttanut väsymyksen valkoista neuvottelulippua. Olet julkisesti tunnustanut, että elämäsi luode on alkanut. Olet paennut pois elämästä. Olet tehnyt itsesi syypääksi pelijuoneen, kurjaan pelijuoneen. Olet pettänyt pelissä. Kieltäydyt pelaamasta. Olet heittänyt korttisi pöydän alle ja juossut piiloon, tänne kukkuloittesi keskelle."

Hän heilautti taakse suorukkeiset hiuksensa liekehtiviltä silmiltään ja vaikeni niukasti siksi aikaa, mikä meni pitkän, ruskean meksikkolais-savukkeen kieräyttämiseen.

"Mutta jumalat tietävät sen. Se on vanha juoni. Kaikki ihmispolvet ovat sitä yrittäneet… ja tapanneet. Jumalat tietävät, mitä heidän on tehtävä sinunlaisillesi. Tavoitteleminen on omistamista, ja omistaminen on kyllästymistä. Sentähden sinä et viisaudessasi enää tavoittele mitään. Olet valinnut sensijaan aselevon. Hyvä. Sinä tulet kyllästymään aselepoon. Sanot välttyneesi kyllästymiseltä! Olet vain vaihtanut sen vanhuuteen. Ja vanhuus on eräs kyllästymisen muista nimistä. Se on kyllästymisen naamiopuku. Sepä se!"

Carquinezilla oli aina saatanan kyky paljastaa toisen sielu ja paloitella se sirpaleiksi.

"Rappeutumisen tulo tapahtuu salaisesti", vastasi hän. "Olet kypsä lahoamaan."

Nauroin ja annoin hänelle anteeksi nimenomaan hänen saatanallisen julkeutensa vuoksi. Mutta hän ei halunnut anteeksiantoja.

"Etkö luule minun sitä tietävän?" kysyi hän. "Jumalat voittavat aina. Olen nähnyt ihmisten vuosikausia pelaavan peliä, mikä on näyttänyt päättyvän heidän voitokseen. Mutta loppujen lopuksi he ovat tapanneet."

"Myönnän, että olin kerran joutua petetyksi. Salli minun kertoa tapaus.
Se oli Marvin Fiske. Muistatko hänet? Ja hänen Dante-kasvonsa ja hänen
runoilijasielunsa, hänen, joka lauloi lihan ylistystä kuin todellinen
Rakkauden pappi. Ja Ethel Baridin sinä kyllä myöskin muistat."

"Niin, sellainen hän oli. Pyhä kuin Rakkaus, mutta vielä suloisempi. Kerta kaikkiaan rakkautta varten luotu nainen, mutta kuitenkin — kuinka sanoisin? — täynnä pyhyyttä kuten ilma täällä täynnä kukkain tuoksua. No niin, he menivät naimisiin. He pelasivat robbertin jumalien kanssa…"

Tämä katseli minua säälivästi, ja hänen äänensä kumahti kuin hautajaiskellojen soitto.

"Maailma arvailee. Maailma näkee vain pinnalta asiat. Mutta minä tiedän sen. Eikö mielessäsi ole milloinkaan herännyt ihmetystä siitä, miksi nainen pukeutui huntuun, hautaantui elävänä kuolleiden kurjaan luostariin?"

"Sopiva vastaus", sanoi hän, "konetyötä kuin patjanpäällinen. Maailman mielipide! Maailmahan tietää niin paljon. Sinun laillasi hänkin pakeni elämää. Hänet oli voitettu. Hän nosti väsymyksen valkoisen lipun. Ei ole ollut olemassa piiritettyä kaupunkia, mikä olisi nostanut antautumislipun niin suuren suru- ja kyyneltaakan sortamana.

"Kerron sinulle nyt koko tarinan, ja sinun on uskottava minua, sillä tiedän sen. He olivat pohtineet kyllästymisen ongelmaa. He rakastivat Rakkautta. He tunsivat Rakkauden arvon sen viimeistä hiventä myöten. He rakastivat sitä niin suuresti, että olisivat tahtoneet säilyttää sen ikuisesti lämpöisenä ja hehkuvana sydämessään. Heidät valtasi riemu sen tullessa, ja he pelkäsivät sen menettämistä.

"Rakkaus oli pyyde, ajattelivat he, suloinen tuska. Se etsi alati tyydytystä, ja kun löysi mitä etsi, se kuoli. Rakkauden kieltäminen oli rakkauden elämä, rakkauden antaminen oli rakkauden kuolema. Pysytkö mukana? Heidän mielestään elämällä ei ollut tapana isota sellaista, mitä sillä jo oli. Syömään ja sentään olemaan nälissään — siihen ihmiset eivät ole milloinkaan kyenneet. Kyllästymisen ongelma. Aivan niin. Omata ja säilyttää ruokahalun kiihoittava ärsyke taakkaansa notkuvan pöydän ääressä. Sellainen oli heidän ongelmansa, sillä he rakastivat Rakkautta. He pohtivat sitä usein, silmät rakkauden suloista hehkua hohtaen; sen punainen veri väritti heidän kasvonsa, sen ääni soi heidän äänessään, se piili milloin värinänä heidän kurkussaan, milloin purppuroi heidän äänensä sillä kuvaamattomalla hellyydellä, minkä ainoastaan se voi herättää.

"Mitenkö tiedän kaiken tämän. Näin — paljon. Ja lisää sain tietää naisen päiväkirjasta. Siitä tapasin tämän Fiona Macleodilta lainatun sitaatin: 'Sillä totisesti tämä harhaileva sävel, tämä hämykuiskaus, tämä kasteen-suloinen tuulahdus, tämä tulisiipinen harpunsoittaja, jota kukaan ei saa nähdä kuin yhden silmänräpäyksen — riemun sateenkaarikimmellyksessä tai intohimon äkillisessä salamanleimahduksessa, tämä arkatuntoinen salaisuus, jota nimitämme Amoriksi, tulee, ainakin eräille hurmioisille näkijäsieluille, ei huulilla hymni, minkä kaikki voivat kuulla, eikä orkesterin viulujen vienosti laulaessa, vaan hurmion kiihdyttämänä, pyyteen mykällä kaunopuheisuudella haastaen.'

"Miten kyetä pidättämään luonaan se tulisiipinen harpunsoittaja, joka haastaa pyyteen mykällä kaunopuheisuudella? Sen ravitseminen merkitsi sen kadottamista. Heidän rakkautensa toisiaan kohtaan oli suurta rakkautta. Heidän aittansa huojui rikkauttaan, mutta kuitenkin he tahtoivat pitää rakkautensa nälän sen täydessä kiihkeydessä.

"Eivätkä he olleet laihoja pieniä linnunpoikasia, jotka olivat pyrähtäneet teorisoimaan Rakkauden kynnykselle. He olivat voimakkaita todellisuudentajun omaavia sieluja, he olivat rakastaneet ennen muita, siihen aikaan, jolloin eivät vielä olleet kohdanneet toisiaan, ja siihen aikaan he olivat kuristaneet Rakkauden hyväilyillä, surmanneet sen suudelmillaan ja syösseet sen kyllästymisen kuiluun.

"He eivät olleet kylmiä haamuja, se mies ja se nainen. He olivat inhimillisen lämpöisiä. Heillä ei ollut anglosaksilaista viileyttä veressään. Heidän verensä väri oli punainen kuin auringonlasku. Se hehkui. Heidän luonteensa oli täynnä ranskalaista aisti-iloa. He olivat idealisteja, mutta heidän idealisminsa oli gallialaista. Sitä ei tukahduttanut viileä ja tumma neste, jollaista englantilaisen veri on. Heissä ei ollut lainkaan stoalaisuutta. He olivat englantilaisista esi-isistä polveutuvia amerikkalaisia, mutta kuitenkaan heissä ei ollut sitä hillittyä, itsensäkieltävää aavemaista pimeässä-hapuilua, mikä on englantilaisille ominaista.

"Sellaisia he olivat, ja he olivat luodut iloa varten, mutta he laativat teorian itselleen. Voi kaikkia ihmisten teorioja! He leikkivät logiikalla, ja heidän logiikkansa oli tällaista… Mutta salli minun ensin kertoa eräästä keskustelusta, mikä meillä oli eräänä iltana. Se koski Gautier'n 'Madeleine de Maupinia'. Muistatko kirjan sankarittaren? Hän suuteli kerran, vain yhden ainoan, ja sen jälkeen hän ei enää tahtonut suudella. Ei sen tähden, etteivät suudelmat olisi olleet hänestä ihania, mutta hän pelkäsi, että ne rupeaisivat inhoittamaan toistuessaan. Siis siinäkin kysymys kyllästymisestä! Hän koetti pelata jumalia vastaan itse asettamatta panosta. Mutta sellainen sotii jumalien säätämiä pelisääntöjä vastaan. Eivätkä ne säännöt ole pelipöydässä nähtävillä. Ihmisten on pelattava oppiakseen säännöt.

"Mutta minun piti puhua heidän logiikastaan. Mies ja nainen päättelivät näin: Miksi suudella toisiansa vain kerran? Jos oli viisasta suudella vain kerran, niin eikö ollut viisaampaa olla kokonaan suutelematta? Sillä lailla he voisivat pitää Rakkauden elossa. Jos se saisi paastota, se olisi alati heidän sydämensä ovella sisälle pyrkimässä.

"Aiheutui kenties heidän syntyperästään, että he johtuivat tähän onnettomaan teoriaan. Sukuperintö pyrkii vaikuttamaan, toisinaan mitä mielikuvituksellisimmalla tavalla. Kirottu Albion muutti heidät siis onttopäiseksi ikiliikkujan-keksijäksi ja julkeaksi, kylmästi laskevaksi ja luonnottomaksi lutkaksi. No, en tiedä niin tarkalleen… mutta sen tiedän, että he hylkäsivät ilon hillittömän ilon-himonsa vuoksi.

"Mies sanoi — luin sen paljon myöhemmin hänen naiselle kirjoittamastaan kirjeestä: 'Tahdon pitää sinut sylissäni, ihan lähelläni, mutta silti kaukana. Tahdon ikävöidä sinua ja olla ikuisesti sinua saamatta ja siten alati omistaa sinut.' Ja nainen: 'Tahdon pitää sinut aina parahiksi yltämäni ulkopuolella. Tahdon aina kurkottaa sinua kohden ja kuitenkin alati olla sinuun ylettymättä, ja tahdon niin olevan aina ja tunteemme pysyvän alati tuoreena ja uutena, ensihehkua täynnä.'

"Eivät he silleen ilmaisseet sitä. Heidän rakkausfilosofiansa särähtelee minun suussani. Kuinka kykenisin erittelemään sitä ainetta, mistä heidän sielunsa olivat luodut? Minä olen synkän syvyyden partaalla värisevä sammakko ja tuijotan mulkosilmilläni heidän liekehtiväin sielujensa salaperäistä ihmettä.

"Ja he olivat oikeassa tavallaan. Kaikki on hyvää… niin kauan kuin emme omista sitä. Kyllästys ja omistaminen ovat Kuoleman parivaljakko Kuoleman parivaljakko.

"Sen he olivat oppineet eräästä Alfred Austinin runosta. Sen nimi oli
'Rakkauden viisaus'. Se oli Madeleine de Maupinin ainoa suudelma.
Mitenkä se kuului?

"'Yks suudelma — ja jää hyvästi! Kuolla paremp' on kuin syöstä korkealta maan mutahan, hiutuen voimasta heikkouteen.'

"Mutta he olivat viisaampia. He eivät tahtoneet suudella ja erota. He eivät tahtoneet lainkaan suudella, ja niin he uskoivat saavansa pysyä Rakkauden ylimmällä huipulla. He menivät naimisiin. Sinä olit Englannissa siihen aikaan. Eikä ole milloinkaan ollut sellaista avioliittoa. He säilyttivät salaisuutensa omana tietonaan. Minä en tietänyt mitään siitä silloin. Heidän hurmionsa hehku ei jäähtynyt. Heidän rakkautensa tuli paloi kirkastumistaan kirkastuvalla liekillä. Milloinkaan ei ole nähty sellaista. Aika vieri, kuukaudet, vuodet, ja heidän tulisiipinen harpunsoittajansa muuttui päivä päivältä säteilevämmäksi. Kaikki ihmettelivät. Heidät ristittiin ihmeelliseksi rakastavaispariksi, ja heitä kadehdittiin suuresti. Toisinaan naiset säälittelivät nuorta rouvaa, koska tällä ei ollut lapsia; sillä tavalla sellaisten olentojen kateellisuus ilmaisekse.

"Enkä minä tuntenut heidän salaisuuttaan. Aprikoin ja ihmettelin. Aluksi olin, luultavasti alitajunnallisesti, odottanut heidän rakkautensa kuluvan loppuun. Sitten havaitsin, että aika se kului, mutta heidän rakkautensa pysyi. Silloin heräsi uteliaisuuteni. Millainen oli heidän salaisuutensa? Millaiset olivat ne salaperäiset kahleet, joilla he pitivät rakkautta vankinaan? Millä he pidättivät sitä sydämetöntä peikkoa? Millainen oli ikuisen rakkauden taikajuoma, minkä he olivat yhdessä juoneet kuin muinoin Tristan ja Isolde? Ja kenen käsi oli sekoittanut taikajuoman?

"Kuten sanottu uteliaisuuteni heräsi, ja aloin pitää heitä silmällä. He olivat hulluja rakkaudesta. He elivät alituisessa rakkauden humalassa. He ylvästelivät sillä. He mässäsivät rakkauden taiteella ja runoudella. Ei, eivät he olleet hermosairaita. He olivat aivan terveitä, ja he olivat kauneudenpalvojia. Mutta he olivat toteuttaneet mahdottomuuden. He olivat luoneet kuolemattoman pyyteen.

"Entä minä? Olin paljon heidän seurassaan ja näin heidän rakkautensa ikuisen ihmeen. Vaivasin aivojani ja ihmettelin ihmettelemistäni, mutta sitten eräänä päivänä…"

"Page on sen kirjoittanut — Curtis Hidden Page, muistaakseni. No niin, ne säkeet ne tulivat avaimekseni. Eräänä päivänä ikkunakulmauksessa… muistathan, millä lailla nainen soitti? Toisinaan hän nauraen kysyi, kävinkö heillä heidän vuoksensa vaiko musiikin. Kerran hän nimitti minua 'sävelillä-hekumoijaksi', sanoi minun potevan 'musiikkiraivoa'. Millainen ääni hänellä olikaan! Kun hän lauloi, uskoin kuolemattomuuteen, kunnioitukseni jumalia kohtaan kävi melkein nöyräksi ja keksin parhaat keinot, joilla päästä selkoon heistä ja heidän pelitempuistaan.

"Kelpasi jumalien katsella tätä miestä ja tätä naista, jotka olivat olleet naimisissa vuosikausia ja lauloivat rakkausrunoja yhtä neitseellisesti kuin vastasyntynyt Rakkaus, niin kypsällä ja runsaalla hehkulla, ettei nuori rakastavaispari milloinkaan kykene tuntemaan moista. Nuoret rakastavaiset olivat kalpeita ja vähäverisiä tämän kauan naimisissa olleen parin rinnalla. Oi sitä näkyä: he olivat pelkkää tulta, liekkiä ja hellyyttä, ja ilma heidän välillään värisi äänen ja silmäin hyväilyistä, joita he tuhlasivat toisilleen joka hetki, jokaisella liikkeellään, jokaisella vaitiolollaan — oi sitä näkyä; heidän rakkautensa ajoi heitä toisiansa kohden, samalla kuin he itse pysyttelivät erossa kuin lepattavat koiperhoset — toinen toisensa tulenliekkinä — kierrellen toisiansa hämmästyttäviä, huimaavia tähtiratoja pitkin. Oli kuin heitä olisi hallinnut jokin suuri fyysillinen laki, mikä oli painolakia voimakkaampi ja hienompi, ja kuin heidän ruumistensa olisi ollut pakko sulautua toisiinsa minun silmäini edessä. Ei ollut kumma, että heitä sanottiin ihmeelliseksi rakastavaispariksi.

"Palaan nyt löytämääni avaimeen. Eräänä päivänä tapasin ikkuna-istuimelta runokokoelman. Se avautui kuin vanhasta tavasta 'Rakkauden odotuksen' kohdalta. Sivu oli kulunut ja nuhraantunut runsaasta käsittelemisestä, ja luin siltä:

'Ihana olla aivan lähetyksin on, toinen tuntea ja säilyttää suloista aistimusta kosketuksen…

Ei, rakkaus, vielä ei! Sun verhonasi viel' olkoon hiljaisuuden pyhä tenhoisuus, viel' kätke kohtalomme salaisuus, min hetki kerran lyö… mut vielä ei…

Oi, rakkautemme vielä kasvakoon! Sen kukoistuksen kerran kuolo vie. Ravitse sielun suudelmin se, salli sen kieltäymyksen unta nukkua ah vielä hetkinen… hetkinen…'

"Suljin kirjan jättäen peukaloni sen väliin ja istuin tuolilla hiljaa ja hievahtamatta kauan. Minua häikäisi kirkkaus, minkä säkeet olivat luoneet ympärilleni. Se oli kuin ilmestys. Oli kuin Jumalan sinkauttama salama olisi äkkiä valaissut pimeän kuilun. He tahtoivat pitää vankinaan Rakkauden oikullisen hengen, nuoren elämän ennustajan — nuoren elämän, joka pyrkii syntymään!

"Kävin säkeet läpi ajatuksissani: 'Hetki kerran lyö… mut vielä ei!… Ei, rakkaus, vielä ei… Ravitse sielun suudelmin se, salli sen kieltäymyksen unta nukkua.' Ja minä nauroin ääneen, ha-ha! Näin valkoisena näkynä heidän viattomat sielunsa. He olivat lapsia. He eivät ymmärtäneet. He leikkivät Luonnon tulella ja makasivat paljastettu miekka välillään. He nauroivat jumalille. He tahtoivat tyrehdyttää Maailmanpuun mahlan juoksun. He olivat keksineet järjestelmän ja ruvenneet sitä käyttämään elämän rulettipöydässä — toivoivat voittavansa. 'Varokaa! Varokaa!' huusin. 'Jumalat ovat toisella puolen pöytää. He säätävät uudet pelilait joka kerta kun ihmiset keksivät uuden järjestelmän. Teillä ei ole lainkaan voittamisen toivoa.'

"Mutta sitä en huutanut heille. Odotin. He kyllä havaitsisivat järjestelmänsä arvottomuuden ja hylkäisivät sen. He tyytyisivät siihen onneen, minkä jumalat soivat heille, eivätkä koettaisi siepata suurempaa.

"Odotin. En sanonut mitään. Kuukaudet menivät menojaan, ja heidän rakkautensa nälkä yltyi yltymistään. Milloinkaan he eivät suoneet sille lievitykseksi rakkaudensyleilyä. He kiihoittivat kiihoittamistaan sitä kieltäymyksellä, ja se kiihtyi kiihtymistään. Menoa jatkui niin kauan, että minäkin jouduin ymmälle. Nukkuivatko jumalat? ihmettelin. Vai olivatko ne kuolleet? Nauroin itsekseni. Mies ja nainen olivat tehneet ihmeen. He olivat pettäneet Jumalan. He olivat saattaneet lihan häpeään ja kunnon Maa-äidin kasvot synkistymään. He olivat leikkineet Maan tulella eivätkä olleet kärventyneet. He olivat haavoittumattomia. He olivat itse jumalia, osasivat erottaa hyvän pahasta eivätkä maistaneet puun hedelmää. 'Silläkö lailla kohotaan jumaliksi?' kysyin itsekseni. 'Minä olen sammakko', sanoin itselleni. 'Ellei silmiäni sumentaisi muta, olisin häikäistynyt ihmeestä, minkä olen saanut nähdä. Olen pullistellut viisaudellani ja rohjennut arvostella jumalia.'

"Mutta en sentään, en sentään ollut erehtynyt. He eivät olleet jumalia. He olivat mies ja nainen — pehmeätä savea, mikä huokaili ja hiutui, molemmat täynnä himoa, heikkouksien jäytämiä, jollaisia ei ole jumalilla."

Carquinez keskeytti kertomuksensa kieräyttääkseen uuden savukkeen ja nauraakseen katkerasti. Se ei ollut kaunista naurua, se oli kuin paholaisen ilkuntaa, ja se kajahteli huoneessa myrskyn pauhua kovemmin, mikä vaimentuneena tunkeutui kuuluviimme ruskahtelevasta ulkomaailmasta.

"Minä olen sammakko", sanoi hän puolustelevasti. "Mistä he olisivat osanneet ymmärtää? He olivat taiteilijoita eivätkä biologeja. He tunsivat muovailusavensa, mutta eivät tunteneet savea, mistä olivat itse tehdyt. Mutta se minun on tunnustettava, että he pelasivat — suurta peliä. Milloinkaan ei ole pelattu sellaista peliä, ja epäilen, tullaanko enää milloinkaan pelaamaan sellaista peliä.

"Milloinkaan eivät rakastavaiset ole olleet sellaisessa hurmiossa kuin he. He eivät olleet surmanneet Rakkautta suudelmilla. He olivat elähdyttäneet sitä kieltäymyksellä. Ja kieltäymyksellään he kiihdyttivät sitä niin, että se oli pakahtua pyyteestä. Ja tulisiipinen harpunsoittaja leyhytteli heitä tulisilla siivillään niin että he olivat kadottaa tajuntansa.

"He kaipasivat ja hiutuivat suloisessa vaivassa ja autuaassa, hurmioisessa kuolemantuskassa, sellaisen kiihkeyden vallassa, etteivät rakastavaiset sitä ennen eivätkä sen jälkeen ole moista milloinkaan tunteneet.

"Ja silloin tapahtui eräänä päivänä, että torkkuvain jumalain päät lakkasivat nyökähtelemästä. He havahtuivat ja näkivät miehen ja naisen, jotka olivat pitäneet heitä pilanaan. Ja mies ja nainen katselivat toisiansa silmiin eräänä aamuna ja tiesivät, että jotakin oli kadonnut. Tulisiipi oli kadonnut. Se oli paennut hiljaa yöllä heidän askeettisesta juhlapöydästään.

"He katselivat toisiansa silmiin ja tiesivät, ettei tapahtuma heitä liikuttanut. Heidän pyyteensä oli kuollut. Käsitätkö? Heidän himonsa oli kuollut! Eivätkä he olleet milloinkaan suudelleet toisiansa. Ainoatakaan kertaa he eivät olleet suudelleet toisiansa. Rakkaus oli kadonnut. Milloinkaan enää he eivät kaipaisi ja liekehtisi. Heillä ei ollut mitään jäljellä -ei värisevää levottomuutta, ei suloista tuskaa, ei valtimon koskenkohua, ei huokauksia, ei lauluja. Pyyde oli kuollut. Se oli kuollut yöllä kylmässä ja koskemattomassa vuoteessa, eivätkä he olleet nähneet sen kuolemaa. He saivat sen tietää vasta toistensa silmistä.

"Jumalat eivät kenties ole hyviä, mutta he ovat usein sääliväisiä. He olivat panneet pienen norsunluupallon pyörimään pelipöydällä ja vetäneet panokset itselleen. Jäljellä ei ollut mitään muuta kuin mies ja nainen, jotka tuijottivat toistensa kylmiin silmiin, ja niin mies kuoli. Se oli jumalien laupeudenteko. Ennen kuin viikko ennätti vierähtää, Marvin Fiske oli vainajana — muistat tapahtumat. Ja naisen päiväkirjasta, minkä tämä kirjoitti siihen aikaan, luin kauan senjälkeen Mitchell Kennerlyn säkeet:

Ja Carquinez, joka samettitakissaan takkaroihun loisteessa näytti todelliselta Mefistolta, tarkasteli minua mustilla silmillään.

"Sanotko siis heidän voittaneen? Niin luulee maailma! sanon minä, ja minä tiedän asian oikean laidan. He voittivat samalla lailla kuin sinä voitat täällä viinimäkiesi keskellä."

"Mutta entä sinä", kysyin kiihkeästi, "sinä sävel- ja aisti-orgioinesi, mielipuolisine kaupunkeinesi ja vielä mielipuolisempine ilveinesi — luuletko sinä voittavasi?"

Hän pudisti hitaasti päätään. "Siitä, että sinä raittiine maalaiselämäntapoinesi joudut tappiolle, ei lainkaan välttämättä seuraa, että minä muka voittaisin. Me emme voita milloinkaan, me ihmiset. Toisinaan luulemme voittavamme. Se on vain pientä pilaa jumalien puolelta."

LEOPARDINKESYTTÄJÄN TARINA.

Hänellä oli uneksiva, kaukokatseinen ilme silmissään, ja hänen surullissävyisestä, yksitoikkoisesta äänestään, mikä oli tyttömäisen lempeä, tuntui huokuvan syvälle syöpynyttä alakuloisuutta. Hän oli "leopardimies", mutta ei näyttänyt sellaiselta. Hän sai leipänsä esiintymällä harjoitettujen leopardien kanssa häkissä suuren yleisön edessä ja saattamalla kylmät väreet kulkemaan pitkin samaisen yleisön selkäpiitä osoittamalla määrättyjä esimerkkejä kuolemanhalveksumisesta, joista hänen esimiehensä maksoivat hänelle suhteellisesti sen mukaan kuin ne herättivät kylmiä väreitä katselijain selkäpiissä.

Kuten sanottu hän ei näyttänyt sellaiselta. Hän oli kapeaharteinen, kapealanteinen ja vähäverinen, ja se, mikä hänen olemustaan painosti, ei vaikuttanut synkkyydeltä, vaan oikeamminkin suloiselta ja hiljaiselta kaihomielisyydeltä, minkä taakkaa hän kantoi yhtä suloisesti ja hiljaisesti. Kokonaisen tunnin olin koettanut houkutella hänen huuliltaan jotakin tarinaa, mutta häneltä tuntui puuttuvan mielikuvitus. Hän ei nähnyt lainkaan romantiikkaa ihaillussa ammatissaan, ei sankaritekoja, ei mitään jännittävää — kaikki oli pelkkää harmaata, yksitoikkoista ja äärettömän ikävää.

Leijonatko? Niin, hän oli ollut kamppailussa niiden kanssa. Se ei ollut mitään. Se ei kysynyt mitään muuta kuin levollisuutta. Kuka tahansa saattoi tavallisella kepillä pakottaa leijonan pysymään hiljaa. Kerran hänellä oli ollut leijonan kanssa yhteenotto, mikä kesti puoli tuntia. Ei tarvinnut muuta kuin lyödä sitä kuonolle, aina kun se yritti hyökätä, ja kun se turvautui kavaluuteen ja hyökkäsi pää alaspäin painettuna, piti vain ojentaa jalkansa. Kun se iski sitä kohden, veti kesyttäjä jalkansa takaisin ja löi petoa kuonolle. Siinä kaikki.

Hänen silmäinsä ilme oli yhtä uneksiva kuin tavallisesti ja hänen sanansa olivat yhtä vienoja, kun hän näytti minulle haavojaan. Niitä oli paljon, eräs aivan veres: naarastiikeri oli kynsäissyt häntä olkapäästä jalkaan asti. Näin sirosti korjatut repeämät hänen lakissaan. Hänen oikea käsivartensa näytti kyynärpäästä alaspäin sellaiselta, kuin se olisi kulkenut puimakoneen läpi, niin paljon ja pahoja merkkejä kynnet ja kulmahampaat olivat siihen jättäneet. Mutta eihän se mitään, sanoi hän, vanhoja haavoja vain pakotti hiukan, kun oli kosteat ilmat.

Äkkiä kirkasti muudan muisto hänen kasvonsa, sillä hän halusi yhtä kernaasti kertoa minulle jonkin tarinan kuin minä halusin sellaisen kuulla.

"Te olette kai kuullut puhuttavan leijonankesytläjästä, jota toinen mies vihasi?" kysyi hän.

Hän vaikeni ja katseli miettivästi sairasta leijonaa, joka oli vastapäisessä häkissä.

"Sillä on hammassärky", selitti hän. "Niin… leijonankesyttäjän suurnumerona oli työntää pään leijonan kitaan yleisön edessä. Mies, joka vihasi häntä, oli läsnä joka näytännössä ja toivoi kerran saavansa nähdä leijonan iskevän hampaansa kesyttäjään. Hän seurasi kiertuetta kautta maan. Vuodet vierivät, ja hän tuli vanhaksi, ja leijonankesyttäjä tuli vanhaksi, ja leijona tuli vanhaksi. Ja vihdoin erään päivänä ensimmäisellä penkillä istuessaan hän sai nähdä mitä oli odottanut. Leijona puraisi, ja lääkärin noutaminen oli hyödytöntä."

Leopardinkesyttäjä katseli kynsiään kasvoilla ilme, mikä olisi ollut arvosteleva, ellei se olisi ollut niin alakuloinen.

"Niin, sellaista sanon kärsivällisyydeksi", jatko hän, "ja kärsivällisyys on minun makuuni. Mutta eräällä toverilla, jonka tunsin, ei ollut makua. Hän oli pieni, laiha, lyyhy ranskalainen, joka nieli miekkoja ja teki taikatemppuja. De Ville nimeä hän käytti itsestään, ja hänellä oli kaunis vaimo. Vaimo esiintyi trapetseilla, ja hänellä oli tapana viskautui katosta alapuolella olevaan verkkoon ja heittää täysvoltti ilmassa.

"De Villen luonne oli yhtä kiivas kuin hänen kätensä oli nopea, ja hänen kätensä oli yhtä nopea kuin tiikerin käpälä. Kun sirkuksen johtaja eräänä päivänä nimitti häntä ranskalaiseksi paholaiseksi tai joksikin sentapaiseksi, hän asetti miestä vasten puisen veitsenheittotaulunsa, ja se kävi niin nopeasti, ettei toinen ennättänyt hievahtaakaan, ja sitten de Ville pani toimeen oikean ilotulituksen veitsillään ja naulasi ne puuhun sirkuksenjohtajan ympärille, niin lähelle tätä, että ne lävistivät miehen vaatteet ja että useimmat naarmuttivat hänen nahkaansa.

"Klovnien piti irroittaa veitset, jotta johtaja pääsi vapaaksi, sillä hän oli kiinninaulittu. Siitä pitäen päätimme varoa de Villeä ja olla osoittamatta hänen vaimolleen sen suurempaa huomaavaisuutta kuin kohteliaisuus parahiksi vaati. Nainen oli muutoin oikein intohimoinen heilakka, mutta kaikki pelkäsimme de Villeä.

"Mutta joukossamme oli muudan, Wallace, joka ei pelännyt mitään. Hän oli leijonankesyttäjä, ja hänelläkin oli temppuna työntää päänsä leijonan kitaan. Hän olisi työntänyt päänsä minkä leijonan kitaan tahansa, mutta piti parhaana Augustusta, isoa, hyväluonteista petoa, johon aina saattoi luottaa.

"Kuten sanottu Wallace — kuningas Wallaceksi nimitimme häntä — ei pelännyt eläviä eikä kuolleita. Hän oli kuningas, ja se riitti. Olen nähnyt hänen juovuksissa vedon vuoksi menevän häkkiin raivoissaan olevan leijonan luokse ja kurittavan sitä kepittä. Hän vain löi petoa kuonolle nyrkillään.

Takanamme syntyi äkkiä meteli, ja leopardinkesyttäjä kääntyi hyvin tyynesti katsomaan. Siellä oli jaettu häkki, minkä toisessa osastossa oleva koirasapina oli sormeillut väliseinän rautatankoja, ja silloin toisen osaston iso harmaa susi oli tarrannut sen käteen ja koetti nyt vetää sen luokseen. Poloisen apinakoiraan käsivarsi näytti venymistään venyvän kuin karkea kautsuköysi, ja sen vaimot päästivät hirmuisen äläkän. Ainoatakaan vartijaa ei ollut saapuviin ja sentähden leopardinkesyttäjä astahti pari askelta lähemmä, antoi sudelle kovan iskun kuonolle kädessään olevalla kevyellä bamburuokokepakolla ja palasi surumielisesti ja anteeksipyytävästi hymyillen jatkamaan katkennutta ajatustaan, aivan kuin ei olis minkäänlaista keskeytystä tapahtunut.

"… katseli kuningas Wallacea, ja kuningas Wallace katseli naista, ja de Ville näytti tuimalta! Me muut varoitimme Wallacea, mutta siitä ei ollut apua. Hän nauroi meille, samoin kuin hän nauroi de Villelle eräänä päivänä, kun hän painoi de Villen pään puurosankoon, koska pieni ranskalainen tahtoi tapella.

"De Ville näytti hirveältä — autoin häntä puuron kaapimisessa, mutta hän oli levollinen kuin kivi eikä uhkaillut lainkaan. Mutta minä näin hänen silmissään hehkun, minkä olin monesti nähnyt villeillä! pedoilla, ja vaivauduin antamaan Wallacelle viimeisen varoituksen. Hän nauroi, mutta senjälkeen hän ei katsellut madame de Villeä yhtä useasti kuin ennen.

"Kului monta kuukautta. Mitään ei tapahtunut ja aloin uskoa, että kysymyksessä oli paljon melua tyhjästä. Olimme parhaillaan Lännessä ja esiinnyimme Friscossa. Meillä oli silloin iltapäivänäytäntö, ja avara sirkusteltta oli täynnä naisia ja lapsia, kun saavuin etsimään Punaista Dennyä, ensimmäistä akrobaattia, joka oli lainannut minulta kynäveitsen, mutta ei ollut sitä palauttanut.

"Kulkiessani pukeutumissuojien ohi kurkistin sisälle eräästä telttakankaan reiästä nähdäkseni, oliko mies siellä. Häntä ei ollut, mutta aivan edessäni näin trikoihin pukeutuneen kuningas Wallacen, joka odotti vuoroaan mennäkseen leijonahäkkiin ohjelmanumeroaan suorittamaan. Hän kuunteli huvitettuna parin trapetsitaiteilijan riitelyä. Kaikki muutkin pukeutumishuoneessa olevat kuuntelivat sitä, paitsi de Ville, joka tuijotti Wallacea sammumattoman vihan tuike silmissään. Wallace ja kaikki muut olivat niin kiintyneinä riitaveikkoihin, etteivät he panneet merkille de Villen ilmettä eivätkä sitä, mitä sitten tapahtui.

"Mutta minä näin sen teltanseinämän reiästä. De Ville otti nenäliinan taskustaan, oli kuivaavinaan hikeä otsaltaan — oli kuuma päivä — ja kulki samalla Wallacen ohi tämän selän taitse. Hän ei pysähtynyt, mutta löyhäytti nenäliinaansa ja asteli suoraan ovelle, missä hän käänsi päätään ja katsahti pikaisesti taakseen ennen kuin meni ulos. Hänen katseensa pani minut pelkäämään, sillä se ei ilmaissut ainoastaan vihaa, vaan voitonriemuakin.

"De Ville aikoo jäädä väijyksiin, sanoin itselleni, ja hengähdin totisesti helpotuksesta, kun näin hänen poistuvan ulos sirkusalueen portista ja nousevan kaupunkiin menevään raitiovaunuun. Muutamaa minuuttia myöhemmin olin isossa teltassa, missä tapasin Punaisen Dennyn. Kuningas Wallace oli aloittanut ohjelmanumeronsa ja piti yleisöä jännityksen vallassa. Hän oli epätavallisen juonikkaalla tuulella, ja hän ärsytteli leijonia siksi, kunnes ne kaikki karjuivat, tarkoin sanoen kaikki paitsi vanha Augustus, sillä tämä oli liian vanha ja lihava ja laiska suuttuakseen mistään.

"Vihdoin Wallace läimäytti piiskalla vanhaa leijonaa käpälille ja sai sen asettautumaan asentoon. Vanha Augustus tirkisteli hyväntahtoisesti ja aukaisi kitansa, ja Wallace työnsi päänsä sinne. Ja sitten leijonan leuat loksahtivat kiinni — kratsh — silleen."

Leopardinkesyttäjä hymyili miettivästi, ja hänen silmiinsä syttyi niiden tavallinen kaukokatseinen ilme.

"Se oli kuningas Wallacen loppu", jatkoi hän surumielisellä, hillityllä äänellään. "Kun rauha oli palannut sirkukseen, kumarruin tilaisuuden tultua haistelemaan Wallacen päätä. Minulta pääsi aivastus."

"Nuuskaa — jota de Ville oli heittänyt hänen hiuksiinsa pukuhuoneessa.
Vanha Augustus ei tehnyt sitä varsin. Se vain aivasti."

MIELIPUOLEN KERTOMUS.

John Claverhouse oli kuukasvoinen ihminen. Tiedätte, minkä näköisiä sellaiset ihmiset ovat: heillä on kovasti ulkonevat poskipäät, heidän leukansa ja otsansa muodostavat ympyrän poskien kanssa, heidän leveä pallukkanenänsä on joka taholta yhtä etäällä tämän ympyrän kehästä, litistynyt kasvojen keskipisteeseen kuin taikinapallero kattoon. Siitä kenties johtui, että inhosin häntä, sillä hän tosiaankin kidutti silmiäni, ja minusta tuntui siltä, että itse maa kärsi, kun sen piti kantaa häntä kamarallaan. Äidilläni oli kenties ollut taikauskoisia houreita kuusta…

Olipa miten oli, minä vihasin John Claverhousea. En sen tähden, että hän olisi tehnyt minulle jotakin sellaista, mitä ihmiset sanoisivat vääryydeksi tai konnankujeeksi. Kaukana siitä. Kyseellinen paha oli syvällisempää, mutkallisempaa laadultaan, niin pettävää, niin käsittämätöntä, että sitä ei voi sanoin selittää ja määritellä. Moista koemme jokainen joskus elämässämme. Näemme ensimmäistä kertaa jonkun henkilön, jonkun, jonka olemassaolostakaan meillä ei silmänräpäystä aikaisemmin ollut edes aavistusta, ja sentään sanomme itsellemme kohta tavatessa: "Tuosta miehestä minä en pidä!" Minkä tähden emme pidä hänestä? Oi, emme tiedä, minkä tähden, tiedämme vain, ettemme… Vastenmielisyytemme on herännyt, siinä kaikki. Niin oli asian laita minuun ja John Claverhouseen nähden.

Mitä oikeutta sellaisella ihmisellä on olla onnellinen? Mutta kuitenkin hän oli optimisti. Hän oli aina iloinen, ja hänen naurunsa oli aina herkässä. Kaikki oli niin all right siitä kirotusta miehestä. Oi, miten hänen ilonsa minua raivostutti. Se, että muut nauroivat, ei häirinnyt minua. Olipa itsellänikin tapana nauraa — kunnes kohtasin John Claverhousen.

Mutta hänen naurunsa! Se ärsytti minua, hullaannutti minua pahemmin kuin mikään muu seikka auringon alla. Se vainosi minua, tarrasi kiinni minuun eikä tahtonut päästää minua rauhaan. Se oli mahtavaa Gargantua-naurua. Valvoinpa tai nukuinpa, aina se oli kimpussani ja raastoi ja repi sydänhermojani kuin summaton riivinrauta. Päivän sarastaessa se kajahteli korviini niityiltä suloisia aamu-uniani häiritäkseen. Ahdistavassa keskipäivän kuumuudessa, kun kasvit nuokkuivat ja linnut pakenivat metsän syvimpiin uumeniin ja koko luonto oli horroksissa, hänen hahatuksensa ja hihityksensä linkoutui taivaalle auringon uhmaksi. Ja keskiyön pimeässä sen kuuli yksinäisiltä teiltä, kun hän matkasi kotiin kaupungista, hänen sietämättömän naurunhohotuksensa, ja se herätti minut unesta kiemurtelemaan vuoteessani ja pusertamaan kynnet kämmeniini.

Hiivin salaa ulos yöllä ja päästin hänen karjansa hänen pelloilleen, ja aamulla kuulin hänen raikuvan naurunsa, kun hän ajeli elukoita pois. "Eihän se mitään", sanoi hän, "ei sovi vihoitella viattomille luontokappale-raukoille siitä, että ne pyrkivät paremmille laitumille."

Hänellä oli koira, jota hän nimitti Marsiksi, iso, mainio eläin, puoleksi hirvikoira, puoleksi verikoira. Mars oli hänen suuri ihastuksensa, ja hän ja se olivat siinä yksissä. Mutta minä odotin aikani, ja eräänä päivänä vihdoin houkuttelin koiran pois kotosalta ja tein siitä lopun strykniinillä ja häränlihalla. Tapaus ei lainkaan vaikuttanut John Claverhouseen. Hän nauroi yhtä sydämellisesti ja useasti kuin ennenkin, ja hänen kasvonsa olivat yhtä täyskuumaiset kuin olivat aina olleet.

Silloin panin hänen heinäsuovansa ja latonsa palamaan. Mutta seuraavana aamuna — oli silloin sunnuntai — hän lähti aivan iloisena ja hilpeänä jonnekin.

"Forellin pyyntiin", sanoi hän, ja hänen kasvonsa loistivat kuin täysi kuu. "Minä olen hullaantunut forelleihin."

Voiko enää ajatella mahdottomampaa ihmistä! Koko hänen heinäsatonsa oli mennyt savuna ilmaan hänen suoviensa ja latonsa palaessa. Tiesin, ettei hänellä ollut vakuutusta. Ja kuitenkin hän meni, vaikka silmien edessä oli nälänhätä ja ankara talvi, iloisesti pyydystämään forelleja, ajatelkaahan, siksi, että oli "hullaantunut" niihin. Jos hänen otsallaan olisi näkynyt pieninkin pilven häive, tai jos hänen häränkasvonsa olisivat venyneet ja vakavoituneet ja vähemmän muistuttaneet kuuta, tai jos hän edes yhdenkään kerran olisi karkoittanut ainaisen hymyn kasvoiltaan, olisin varmasti voinut antaa anteeksi hänelle sen, että hän oli olemassa. Mutta onnettomuus vain teki hänet entistä iloisemmaksi.

Herjasin häntä. Hän katseli minua kasvoillaan tylsä ja hymyilevä hämmästys.

"Pitäisikö minun tapella kanssanne? Miksikä niin?" kysyi hän hitaasti. Ja sitten hän nauroi. "Miten lystikäs te olettekaan! Hi-hi-hi! Saatatte minut hengiltä! Ha-ha-ha! Hi-hi-hi!"

Mitä tehdä? Se oli sietämätöntä. Kaikkien pyhien nimessä, miten häntä vihasinkaan! Entä hänen nimensä sitten — Claverhouse! Moinen nimi! Mites mieletön nimi! Claverhouse! Taivasten tekijä, miksi hänen nimensä oli Claverhouse? Utelin sitä utelemistani itseltäni. Minulla ei olisi ollut mitään sitä vastaan, että hänen nimensä olisi ollut Smith tai Brown tai Jones — mutta Claverhouse! Arvostelkaa itse. Toistelkaa sitä itseksenne — Claverhouse! Kuulettehan, miten naurettava se on — Claverhouse! Onko ihmisellä, jolla on sellainen nimi, oikeutta elää: Kysynpä! "Ei", vastaatte. Ja minäkin sanon: Ei!

Mutta minulle johtui mieleen hänen kiinnityslainansa. Tiesin, ettei hän kykenisi maksamaan sen korkoja nyt, kun hänen heinänsä ja latonsa olivat tuhoutuneet. Toimitin sentähden niin, että kiinnitys joutui ovelan, vaiteliaan ja kovakätisen koronkiskurin haltuun. Minä pysyin salassa, mutta joudutin tämän välikäden avulla tuomioistuimen päätöstä, mikä julisti hänet menettäneeksi lunastusoikeuden kiinnitettyyn tilaansa, ja John Claverhousen piti joidenkuiden päiväin kuluttua — niitä ei totisesti suotu hänelle enempää kuin lain määräämät — joutua maantielle karjoineen ja kamppeineen. Menin katsomaan, miten hän suhtautui seikkaan, sillä hän oli asunut taloaan lähes kaksikymmentä vuotta. Mutta hänen mulkosilmänsä loistivat, ja hänen kasvonsa hohtivat kuin täysi kuu.

"Ha-ha-ha!" nauroi hän. "Totisesti on nuorin poikani lystillinen tenava! Oletteko moista milloinkaan kuullut? Kuunnelkaahan! Pojan leikitellessä pikirannassa hiekkatörmästä luhistui kappale ja pärskäytti veteen pudotessaan hänet läpimäräksi. 'Isä!' huusi tenava. 'Iso, iso kala huitaisi pyrstöllään ja kasteli minut…'"

"Minä en tapauksessa näe mitään nauramista", sanoin väsyneesti, ja tiedän näyttäneeni happamelta.

Hän silmäili minua hämmästyneenä, ja sitten syttyi se kirottu hohde jälleen, jota jo olen kuvannut, hänen kasvoillensa, ja ne loistivat lempeästi ja lämpöisesti kuin kesäinen kuu, ja samalla hän nauroi: "Ha-ha-ha! Sepä somaa! Ettekö näe…? Hi-hi-hi! Ha-ha-ha! Se veikkonen ei näe…! Kuulkaahan siis! Iso kala…"

Mutta minä tein täyskäännöksen ja marssin tieheni. Mitta oli täyttynyt. En kestänyt kauempaa. Tästä piti tulla loppu, ajattelin. Kirottu ihminen! Maailman oli päästävä hänestä. Ja mäkeä noustessani kuulin kuinka hänen hirviömäinen naurunsa kajahteli taivaan pilvissä.

Voin kerskata tekeväni kaiken säällisesti ja kunnolla, ja kun päätin surmata John Claverhousen, päätin tehdä sen tavalla, jota minun ei tarvitsisi jälkeenpäin ajatellessani hävetä. Inhoan hutiloimista ja vihaan raakuutta. Jo pelkkä ihmisen nyrkillä-lyöminen on minusta vastenmielistä — hyi! Se on ällöttävää. Minun oli siis mahdotonta ampua tai pistää kuoliaaksi John Claverhousea — oi sitä nimeä! Enkä tahtonut suorittaa tekoani ainoastaan kauniisti ja taiteellisesti, vaan myös sellaisella tavalla, ettei minuun voinut langeta epäluulon häivettäkään.

Siinä tarkoituksessa hieroskelin nerokyhmyjäni, ja viikon herkeämättä asiaa haudottuani minulla oli suunnitelma kypsänä. Sitten tuumasta toimeen. Ostin viisi kuukautta vanhan vesikoirarotuisen nartun ja ryhdyin sitä kaikella tarmollani harjoittamaan. Jos joku olisi vakoillut minua, hän olisi nähnyt, että tämä harjoitus tarkoitti yhtä ainoata seikkaa — noutamista. Opetin koiran, jonka ristin Bellonaksi, noutamaan kepakoita, joita heittelin veteen, enkä ainoastaan noutamaan, vaan myöskin tekemään sen silmänräpäyksessä, niitä pureskelematta tai niillä leikittelemättä. Pääasia oli, ettei se antanut minkään pidättää itseään, vaan nouti kepakon mahdollisimman nopeasti. Otin tavakseni juosta pakosalle ja antaa koiran ajaa itseäni takaa keppi suussa, kunnes sa saavutti minut. Se oli terhakka koira, ja se antautui leikkiin sellaisella innolla, että pian saatoin olla tyytyväinen.

Sitten lahjoitin sen John Claverhouselle ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Tiesin totisesti mitä tein, sillä tunsin hänen pikku heikkoutensa, pienen salaisen synnin, johon hän säännöllisesti ja parantumattomasti teki itsensä syypääksi.

"Ei", sanoi hän, kun panin koiran talutusnuoran pään hänen käteensä, "ei, ette varmaankaan tarkoita totta?" Hänen kirotut kuukasvonsa töllistelivät ja virnistelivät täydessä pyöreydessään.

"Minä… minä olen melkein ajatellut, ettette pidä minusta", selitti hän. "Ajatelkaahan, miten hassusti saattaa erehtyä!" Ja hän nauroi sille seikalle tikahtuakseen.

Purin hampaitani, sillä hänen iloisuutensa ärsytti minua, ja sähähdin niiden lomasta: "Se on Marsin juoksutovereita, kuten tiedätte."

Silloin alkoi täyskuun hohde levitä hänen kasvoilleen, ja hän huudahti:
"Se oli minun entinen koirani. Noo, tämä on siis leskenä nyt. Ha-ha-ha!
Hi-hi-hi!" räjähteli hän minua kohden, ja minä tein täyskäännöksen ja
kiiruhdin juoksujalkaa matkoihini mäkeä ylös.

Viikko vieri, ja lauantai-iltana sanoin hänelle: "Taidatte muuttaa maanantaina?"

"Siispä teillä ei enää ole tilaisuutta saada juhla-ateriaa forelleista, joihin olette niin 'hullaantunut'."

Hän ei tajunnut sanojeni ivaa. "Oi, mene ja tiedä", hihitti hän.
"Pistäydynpä aamulla joelle ja yritän oikein kovilla paukuilla."

Silloin olin kaksin verroin varma asiastani, ja palasin kotiin ihastuksesta suunniltani.

Varhain seuraavana aamuna näin hänen kulkevan ohi verkko ja säkki käsivarrella, ja Bellona juoksi hänen kantapäissään. Tiesin, minne hän oli menossa, ja kiersin niityn poikki taloni taitse ja kapusin pensasviidakon läpi vuoren laelle. Pysyttelin tarkasti näkymättömissä ja kuljin harjannetta myöten pari peninkulmaa vuoren pengermälle, missä paikkakuntamme pikku joki muodostaa putouksen ja sitten pitää pienen hengähdyshetken leveässä ja tyynessä lammikossa keskellä kallioita. Siinä oli näytelmän paikka! Istuuduin rinteelle, mistä saatoin nähdä kaiken, mitä tapahtui joella, ja sytytin piippuni.

Muutaman minuutin kuluttua John Claverhouse ilmestyi jokirantaan. Bellona juoksi hänen vierellään, ja kumpikin oli oikein innoissaan, ja nartun lyhyet, kimeät haukahdukset sekaantuivat miehen syviin rintaääniin. Suvannolle saavuttuaan hän viskasi verkon ja säkin maahan ja otti housuntaskustaan jonkin esineen, mikä näytti isolta, paksulta kynttilältä. Mutta tiesin, että se oli dynamiittipötky, sillä hän pyydysti forelleja dynamiitilla. Hän kietoi tiukasti dynamiitin ympärille palttinasuikaleen ja kiinnitti sytytyslangan. Sitten hän sytytti langan ja heitti helvetinkoneen suvantoon.

Salamana Bellona seurasi sitä veteen. Teki mieleni huikata ilosta. Claverhouse kutsui narttua takaisin, mutta tuloksetta. Hän pommitti sitä peltipurkeilla ja pikku kivillä, mutta koira ui siksi, kunnes sai dynamiittipötkyn suuhunsa; silloin se kääntyi uimaan rannalle. Nyt vasta Claverhouse havaitsi vaaran uhan ja alkoi juosta. Kuten olin aavistanut ja suunnitellut, kiipesi koira rantaäyräälle ja karkasi miehen jäljestä. Oi, se oli totisesti suurenmoista! Suvanto oli kuten sanottu vuorenpengermän alla. Pengermän ylä- ja alapuolella saattoi päästä joen yli porraskiviä myöten. Claverhouse ja Bellona juoksivat kehää, ylös alas ja kiviä pitkin. En ollut osannut uskoa, että niin kömpelö mies kykenisi juoksemaan niin nopeasti. Mutta hän juoksi, Bellona takanaan, hetki hetkeltä lähempänä. Juuri siinä silmänräpäyksessä, jona koira tavoitti henkensä edestä pakenevan miehen ja työnsi kuononsa tämän polventaipeeseen, välähti äkkiä salama, tuprahti savupilvi ja jymähti hirvittävä pamaus, ja sillä kohtaa, missä mies ja koira olivat olleet vilausta aikaisemmin, ei näkynyt enää muuta kuin iso maakuoppa.

Niin kuului ruumiintarkastuskunnan lausunto, ja sentähden saatan kerskata ottaneeni John Claverhousen hengiltä sievällä, hienolla ja taiteellisella tavalla. Koko jutussa ei tapahtunut minkäänlaista hutilointia, raakuutta eikä mitään häpeällistä. Milloinkaan enää ei hänen helvetillinen naurunsa kaiuta vuoria, eikä minun enää milloinkaan tarvitse kärsiä hänen kuukasvojensa näkemisestä. Päiväni ovat nyt rauhallisia, ja nukun erinomaisesti öisin.

VARJO JA VALO.

Menneisyyttä muistellessani käsitän, miten merkillinen se ystävyys oli. Lloyd Inwood oli pitkä, solakka ja jalorakenteinen, joustava ja tumma. Paul Tichlorne oli pitkä, solakka ja jalorakenteinen, joustava ja vaalea. Toinen oli toisen vastine kaiken muun paitsi värin puolesta. Lloydin silmät olivat mustat, Paulin siniset. Voimakasten mielenliikutusten hetkinä veri väritti Lloydin kasvot oliivinruskeiksi, mutta Paulin purppuranpunaisiksi. Lukuunottamatta tätä värieroa he olivat yhtä samanlaisia kuin kaksi marjaa. Kumpikin oli kiihkeä, kykeni äärimmäiseen voimanponnistukseen ja kestävyydenkoetukseen, ja molemmat elivät samoissa hurmiomielialoissa.

Mutta tähän merkilliseen ystävyysliittoon kuulu kolmaskin henkilö, ja se kolmas oli lyhytkasvuinen, lihava, vanttera ja laiska, ja se olin minä, häpeä sanoa. Paul ja Lloyd tuntuivat olevan luodut toistensa kilpaveikoiksi ja minä rauhanrakentajaksi heidän välilleen. Kasvoimme yksissä kaikki kolme, ja hyvin useasti olen kestänyt omissa nahoissani kiukkuiset iskut, mitkä toinen heistä tarkoitti toiselleen. He kilpailivat aina, koettivat voittaa toinen toisensa ja kun he joutuivat sellaiseen taisteluun, ei heidän voimanponnistuksillaan ja intohimoisella kiihkeydellään ollut ollenkaan rajoja.

Tämä ankara kilpailu vallitsi sekä heidän opinnoitaan että leikkejään. Jos Paul opetteli ulkoa "Marmionista" laulun, opetteli Lloyd kaksi, Paul sitten kolme, Lloyd neljä, kunnes kumpikin osasi koko runoelman ulkoa. Muistan erään uimarannassa sattuneen tapauksen, mikä traagillisesti selittää heidän keskinäistä elämänkamppailuaan. Meillä pojilla oli tapana leikkiä sukeltelemalla kymmenen' jalkaa syvän lammikon pohjalle ja pidellä kiinni siellä olevista puunjuurista nähdäksemme, kuka kykeni kauimmin pysyttelemään veden alla. Paul ja Lloyd saatiin yllytetyiksi sukeltamaan yht'aikaa. Kun näin heidän tiukan päättäväisten kasvojensa katoavan veteen, minut valtasi aavistus jostakin kauheasta. Hetket kuluivat, vesirenkaat häipyivät, lammikon pinta sileni karehtimattomaksi, mutta mustaa tai kullanheleätä päätä ei ilmaantunut henkeä vetämään. Me rannalla olijat rupesimme käymään levottomiksi. Kauimmin henkeään pidättelemään kyenneen pojan pisin saavutus oli sivuutettu, mutta vieläkään ei mitään näkynyt. Hitaasti kohoilevat ilmakuplat osoittivat, että heidän keuhkonsa tyhjenivät ilmasta, mutta sitten ei noussut ilmakupliakaan. Jok'ainoa sekunti kävi loputtomaksi, ja kykenemättä enää sietämään jännitystä hyppäsin veteen.

Löysin heidät pohjasta tiukasti juuriin tarranneina: heidän päittensä väliä oli vajaa jalka, ja kummankin silmät olivat selki selällään, toinen tuijotti toista herkeämättä. He kärsivät kauheasti, vääntelehtivät ja kiemurtelivat vapaaehtoisen tukehtumisensa tuskissa, sillä kumpikaan ei tahtonut antaa perään ja tunnustaa hävinneensä. Koetin pakottaa Paulia hellittämään juuresta, mutta hän teki hurjaa vastarintaa. En jaksanut pidättää kauemmin henkeäni ja palasin pinnalle hirveästi hädissäni. Selitin nopeasti tilanteen, ja puolikymmentä meistä sukelsi pohjaan ja tempasi heidät väkisin irti. Kun saimme heidät vedestä, oli kumpikin tajutonna, ja vasta uutteran pyörittelyn, hivuttelun ja hieronnan jälkeen saimme heidät virkoamaan. He olisivat hukkuneet, ellei heitä olisi pelastettu.

Kun Paul Tichlorne pääsi korkeakouluun, luultiin yleisesti, että hän ryhtyisi opiskelemaan valtiotiedettä. Lloyd Inwood, joka kirjoittautui korkeakouluun yht'aikaa, valitsi saman alan. Mutta Paulilla oli koko ajan ollut salaisena suunnitelmana ruveta opiskelemaan luonnontieteitä, erikoisesti kemiaa, ja viimehetkessä hän muutti alaa. Vaikka Lloyd jo oli tehnyt työsuunnitelman lukuvuotta varten ja aloittanut valtiotieteen luentojen kuuntelemisen, hän seurasi heti Paulin esimerkkiä ja antautui tutkimaan luonnontieteitä, pääaineenaan kemia. Heidän kilvoittelunsa tuli pian tunnetuksi koko korkeakoulussa. Toinen kannusti toista, ja he tunkeutuivat syvemmälle kemian ongelmiin kuin ainoakaan ylioppilas ennen heitä — niin syvälle, että he jo ennen loppututkintoansa olisivat kyenneet panemaan pussiin opiston kaikki kemian professorit ja dosentit lukuunottamatta Moss-"ukkoa", kemiallisen osaston dekaanusta, ja tämänkin he monta kertaa saattoivat tiukalle. Lloyd keksi hämähäkkisyövän "kuolemanbasillin", ja tämä keksintö ja hänen syankalium-kokeensa taudin parantamiseksi tekivät hänet ja hänen yliopistonsa kuuluisaksi kautta koko maailman; eikä Paul jäänyt hiuksenkaan vertaa jälkeen, kun hänen kokeilujen tietä onnistui valmistaa hyytelömäisiä epäorgaanisia yhtymiä, joissa tapahtui amoebamaisia liikuntoja, ja kun hän loi uutta valaistusta hedelmöittymisprosesseihin hämmästyttävillä kokeillaan, joita hän teki kloornatriumilla ja magneesia-Iiuoksilla sekä meriorganismien alimmilla muodoilla.

Heidän ylioppilasaikanaan sentään, silloin, kun he olivat kiihkeimmin syventyneinä orgaanisen kemian ongelmiin, tapahtui Doris van Benshotenin tulo heidän elämäänsä. Lloyd tapasi hänet ensin, mutta ennen kuin vuorokausi oli ennättänyt kulua umpeen, Paulkin hankkiutui tytön tuttavaksi. He luonnollisesti rakastuivat häneen, ja hänestä tuli se ainoa arvo, mikä heille teki elämän elämäksi. He palvoivat häntä yhtä kiihkeästi ja hehkuvasti, ja heidän kamppailunsa tytöstä kävi niin ankaraksi, että koko ylioppilaskunta löi suuria vetoja lopputuloksesta. Itse Moss-"ukko" lankesi eräänä päivänä, sen jälkeen kuin Paul hänen yksityislaboratoriossaan oli aivan odottamatta purkanut tunteitaan, syntiin ja löi kuukauden palkastaan vetoa siitä, että Paulista tulisi Doris van Benshotenin mies.

Vihdoin tyttö ratkaisi ongelman omalla tavallaan, Paulia ja Lloydia lukuunottamatta kaikkien tyytyväisyydeksi. Hän saattoi heidät yksiin ja sanoi, ettei hän tosiaankaan kyennyt valitsemaan heidän välillään, koska hän piti yhtä paljon kummastakin, ja koska moniavioisuus ei ollut sallittua Yhdysvalloissa, hänen valitettavasti täytyi luopua kunniasta ja onnesta mennä naimisiin jommankumman kanssa. Kumpikin nuorukainen syytti toistaan tästä asian surkeasta lopusta, ja heidän keskinäinen katkeruutensa kiihtyi entisestään.

Mutta pian tuli käännekohta. Loppu alkoi minun kodissani, sen jälkeen kuin he olivat päässeet yliopistosta ja kadonneet maailman näköpiiristä. Kumpikin oli varakas, eikä heillä ollut erikoista halua eikä lainkaan pakkoa antautua opettajiksi. Minun ystävyyteni ja heidän keskinäinen vihollisuutensa liitti heitä tavallaan toisiinsa. He kävivät luonani sangen usein ja karttoivat äärimmäisen tarkasti yht'aikaista vierailua, mutta olihan ehdotonta, että he ennemmin tai myöhemmin kohtaisivat toisensa kodissani.

Sinä päivänä, minkä vielä niin hyvin muistan, Paul Tichlorne oli koko aamupäivän istunut työhuoneessani syventyneenä lukemaan erästä tieteellistä aikakauskirjaa. Minä saatoin siis olla omissa harrastuksissani ja olin parhaillaan ruusujeni parissa, kun Lloyd Inwood saapui. Leikkelin, karsin ja kiinnittelin köynnöskasveja parvekkeellani suu täynnä nauloja, ja Lloyd autteli askareitani; silloin johduimme puhelemaan näkymättömien olentojen salaperäisestä suvusta, niistä ihmeellisistä, vaeltelevista olennoista, joita vielä elää saduissa. Lloyd innostui ja puhui hermostuneella, iskevällä tavallaan ja oli pian pohtimassa näkymättömyyden fyysillisiä mahdollisuuksia. Absoluuttisen mustaa esinettä, väitti hän, olisi tarkimmankin näkökyvyn mahdoton erottaa.

"Väri on aistimus", sanoi hän. "Sillä ei ole mitään objektiivista todellisuusvastinetta. Valotta emme näe värejä emmekä itse esineitä. Kaikki esineet ovat mustia pimeässä, ja pimeässä on mahdoton nähdä niitä. Ellei valo kohtaa niitä, ei niistä heijastu valoa silmään, eikä meillä niin muodoin ole minkäänlaista näkötodistusta niiden olemassaolosta."

"Aivan niin", jatkoi hän innokkaasti. "Ja se tapahtuu siksi, etteivät ne ole absoluuttisen mustia. Jos ne olisivat ihan mustia, absoluuttisen mustia niin sanoakseni, emme kykenisi niitä näkemään — emme tuhannenkaan auringon valossa. Väitän, että on mahdollista oikeista, sopivalla tavalla yhdistetyistä väriaineista valmistaa absoluuttisen musta väri, mikä tekee kaiken sillä sivellyn näkymättömäksi."

"Sepä olisi merkillinen keksintö", sanoin välinpitämättömästi, sillä koko asia tuntui minusta liian mielikuvitukselliselta, jotta sitä olisi voinut pitää muuna kuin ajatusleikkinä.

"Merkillinen!" Lloyd löi minua olalle. "Totisesti merkillinen. Niin, poikaseni, jos sivelisin itseni sellaisella värillä, ei se merkitsisi vähempää kuin koko maailman herruuden saavuttamista. Kuningasten ja hovien salaisuudet olisivat minun, samoin diplomaattien ja politikoitsijain juonet, pörssipelaajain keinottelut, trustien ja syndikaattien suunnitelmat. Voisin tunnustella kaiken ja kaikkien valtimoa ja tulla maailman mahtavimmaksi voimaksi. Ja minä…" Hän keskeytti äkkiä ja lisäsi sitten: "Niin, olenpa jo aloittanut kokeiluni, ja uskallan sanoa päässeeni niissä sangen pitkälle."

Avoimelta eteisenovelta kajahtava nauru pani meidät hätkähtämään. Paul
Tichlorne seisoi siellä pilkallinen hymy huulillaan.

Näin Lloydin kasvojen venähtävän, mutta hän vastasi ivallisesti:
"Voinhan käyttää auringonsuojaa." Sitten hän käännähti äkkiä tiukasti
Paulia kohden. "Kuule, Paul, älä sekaannu tähän asiaan, jos käsität
mitä rauhaasi sopii."

Yhteenotto tuntui olevan tulossa, mutta Paul nauroi hyvätuulisesti. "En tahdo sormellanikaan nykäistä hassuja väriaineitasi. Vaikka onnistuisitkin herkkämielisissä toiveissasi, tulee varjo aina olemaan kompastuksenasi. Siitä et voi päästä eroon. Minä käännyn aivan päinvastaiselle taholle. Panenpa päämääräkseni varjon hävittämisen…"

"Niin, luonnollisesti mahdoton!" Paul kohautti olkapäitään ja poistui pitkin ruusukäytävää.

Se oli alkuna. Kumpikin ryhtyi ongelmansa selvittämiseen sillä hirvittävällä tarmolla, mistä he olivat tunnettuja, ja sellaisella kiukulla ja katkeruudella, mikä pani minut pelkäämään, että jompikumpi heistä onnistuisi. Molemmat luottivat minuun täydellisesti, ja niinä pitkinä kokeilujen viikkoina, mitkä nyt seurasivat, olin kummankin uskottuna, kuulin heidän teoriansa ja näin heidän kokeensa.

Lloyd Inwood virkisti itseään omituisella tavalla, kun ruumiillinen ja sielullinen jännitys kävi sietämättömäksi pitkällisen ja yhtämittaisen työn jälkeen. Hän meni nyrkkeilykilpailuihin. Juuri eräässä sellaisessa raa'assa esityksessä, johon hän oli laahannut minut toverikseen saadakseen puhua uusimmista saavutuksistaan, hänen teoriansa sai vakuuttavan vahvistuksen.

"Näetkö tuon miehen, jolla on punainen poskiparta?" kysyi hän osoittaen ottelupiirin toiselle puolelle, viidennelle tuoliriville. "Ja näetkö hänen lähimmän naapurinsa, miehen, jolla on valkoinen hattu? Miehestä toiseen on pitkä matka, eikö olekin?"

Hän kumartui puoleeni ja puhui vakavasti. "Punapartaisen ja valkohattuisen miehen välillä istuu Ben Wasson. Olet kuullut minulta hänestä. Hän on maan etevin kevyen sarjan nyrkkeilijä. Hän on karibineekeri, täysverinen, mustin mies koko Yhdysvalloissa. Hänellä on yllä musta takki, mikä on napitettu leukaa myöten. Näin hänen tulevan ja istuutuvan tuolle paikalle. Kohta kun hän istuutui, hän katosi. Katsele oikein tarkasti: hän kenties liikuttaa suutaan."

Tahdoin mennä piirin toiselle puolelle tarkistamaan Lloydin väitettä, mutta hän pidätti minua. "Odota", sanoi hän.

Odotin ja tähysin ja näin punapartaisen miehen kääntävän päätään kuin puhuakseen tyhjälle tuolille, ja tältä tyhjältä paikalta erotin nyt silmäparin liikahtelevat valkuaiset ja kahden hammasrivin valkoiset kaksois-kuunsirpit sekä silmänräpäyksen ajan neekerinkasvot. Mutta kun neekeri lakkasi hymyilemästä, hän lakkasi näkymästäkin, ja hänen tuolinsa tuntui yhtä tyhjältä kuin hetkistä aikaisemmin.

"Jos hän olisi aivan musta, saattaisit istua hänen vieressään häntä näkemättä", sanoi Lloyd, ja tunnustan, että tämä esimerkki saattoi minut melkein vakuutetuksi siitä.

Kävin sitten useita kertoja Lloydin laboratoriossa ja tapasin hänet aina syventyneenä absoluuttisen mustan luomista tarkoittaviin kokeiluihinsa. Hänen kokeensa käsittivät kaikki mahdolliset väriaineet, esim. kimröökin, tervat, hiiltyneet kasviaineet, öljyjen ja rasvojen noen ja kaikki mahdolliset animaaliset aineet.

"Valkea valo on muodostunut seitsemästä perusväristä", sanoi hän. "Mutta sellaisenaan se on näkymätöntä. Ainoastaan esineistä heijastumalla se tulee näkyväksi. Ja ainoastaan heijastuva osa tulee näkyväksi. Tässä esimerkiksi on sininen nuuskarasia. Valkoinen valo kohtaa sen, ja yhtä poikkeusta lukuunottamatta kaikki värit, joista se on kokoonpantu, sammuvat — violetti, indigo, vihreä, keltainen, oranssinväri ja punainen. Sininen on vain poikkeuksena. Se ei sammu, se heijastuu. Sentähden tämä nuuskarasia näyttää meistä siniseltä. Emme näe muita värejä, koska ne ovat sammuneina. Näemme ainoastaan sinisen. Samasta syystä ruoho on vihreätä. Valkoisen valon vihreät väriaallot kohtaavat silmämme."

"Kun maalaamme talomme, emme peitä niitä värillä", sanoi hän minulle eräällä toisella kerralla. "Oikeastaan panemme niihin määrättyjä aineita, joilla on sellainen ominaisuus, että ne sammuttavat valkoisesta valosta kaikki muut värit paitsi sen, minkä tahdomme taloomme. Kun jokin aine heijastaa kaikki värit silmäämme, tuntuu se valkoiselta. Kun se sammuttaa kaikki värit, se on musta. Mutta kuten sanottu meillä ei vielä ole mitään täydellisen mustaa. Kaikkia värejä ei ole saatu sammumaan. Täydellisen musta on voimakkaassa valossa absoluuttisen näkymätön. Katsohan tätä esimerkiksi."

Hän osoitti palettia, mikä oli hänen työpöydällään. Sille oli sivelty moninaisia mustien väriaineiden vivahduksia. Erittäinkin erästä tuskin kykenin erottamaan. Se sai silmissäni aikaan sekavan aistimuksen; hieroin niitä ja katselin uudelleen.

"Se on", lausui hän juhlallisesti, "mustinta mustaa mitä kukaan kuolevainen milloinkaan on nähnyt. Mutta odotahan vielä vähän, niin kyllä saan valmistetuksi niin mustaa mustaa, ettei kukaan kuolevainen voi sitä katsella — eikä nähdä sitä."

Toisaalla taas tapasin Paul Tichlornen yhtä kiihkeästi tutkimassa valon polarisaatio-, taittumis- ja interferenssi-ominaisuuksia, yksinkertaista ja kaksinkertaista refraktiota sekä kaikkia mahdollisia orgaanisia yhtymiä.

"Läpikuultavuutta: sellaista kappaleen tilaa tai ominaisuutta, että kaikki valosäteet pääsevät kappaleen läpi", sanoi hän minulle, "sitä minä tavoittelen. Lloyd kompastuu täydellisine läpikuultamattomuuksineen varjoon. Mutta minä pääsen siitä. Läpikuultavasta kappaleesta ei lankea varjoa, eikä se heijasta valo-aaltoja — tarkoitan, että niin on täydellisesti läpikuultavan kappaleen laita. Jos välttää voimakasta valaistusta, ei sellainen kappale ainoastaan ole varjoton, vaan se tulee näkymättömäksikin sen tähden, ettei se lainkaan heijasta valoa."

Eräällä toisella kerralla seisoimme ikkunan ääressä. Paul hieroskeli joitakin ikkunalaudalla olevia linssejä. Äkkiä hän sanoi keskustelussamme tapahtuneen pienen pysähdyksen jälkeen: "Ah, minulta putosi linssi. Kurkotahan ulos, poika, ja katso, minne se joutui."

Aioin kurkottaa ulos, mutta peräännyin, sillä satutin otsani. Hieroin silmäkulmiani, joihin teki kipeätä, ja katselin kysyvästi ja nuhdellen Paulia, joka nauroi poikamaisen riehakkaasti.

Ja minä tutkin. Ennen kuin kurkotin päätäni eteenpäin olivat automaattisesti toimivat aistini sanoneet minulle, ettei ikkunassa ollut mitään, ettei mikään erottanut minua ulkoilmasta, että ikkunankehys oli typötyhjä. Ojensin käteni, ja se kosketti kovaan esineeseen, sileään, kylmään ja tasaiseen, ja tuntoaistini sanoi minulle vanhasta kokemuksestaan, että siinä oli lasia. Katselin vielä kerran, mutta en kyennyt näkemään mitään.

"Valkoista kvartsipitoista hiekkaa", paapatti Paul, "hiilihappoista soodaa, sammutettua kalkkia, lasisirusia, mangaanihappoista vetysuperoksidia — siinä sitä on edessäsi, hienointa ranskalaista levylasia, minkä on valmistanut suuri St. Gobain-yhtiö, maailman hienoimpain lasien valmistaja, ja tämä on hienointa lasia, mitä yhtiö milloinkaan on valmistanut. Se maksaa huikean hinnan. Mutta katsohan sitä. Sinä et kykene näkemään sitä. Sinä et tiedä sitä olevan olemassa, ennenkuin pusket otsasi siihen.

"Niin, poikaseni, tämä on vain havainto-opetusta — määrätyistä sinänsä läpikuultamattomista aineksista saa niitä määrätyllä tavalla yhdistämällä esineen, mikä on läpikuultava. Mutta moinen kuuluu epäorgaaniseen kemiaan, väität. Sangen totta. Mutta näillä jalkaini sijoilla seisten tohdin väittää, että siinä suhteessa saan orgaanisessa kemiassa tapahtumaan kaikki samat ilmiöt, mitkä esiintyvät epäorgaanisessa. — Katsohan."

Hän piti minun ja valon välillä koeputkea, ja panin merkille, että se sisälsi tummaa tai sakkaista nestettä. Hän kaatoi sisällyksen toiseen koeputkeen, ja se muuttui melkein heti kimaltelevan kirkkaaksi.

"Tai katsohan tätä!" Nopeasti, hermostuneesti koeputkivarastoaan käsitellen hän muutti erään valkoisen liuoksen viininväriseksi ja erään vaaleankeltaisen liuoksen tummanruskeaksi. Hän asetti palasen lakmus-paperia happoon, ja se muuttui silmänräpäyksessä punaiseksi; kun hän asetti sen alkoholiin, se muuttui heti siniseksi.

"Lakmus-paperi on yhä lakmus-paperia", sanoi hän esitelmä-äänellä. "En ole muuttanut sitä miksikään muuksi. Mitä minä siis tein? Muutin vain sen molekyylien järjestystä. Ensin sammutin siitä kaikki muut valon värit paitsi punaisen, ja sitten sen molekyyli-rakenne muuttui niin, että punainen ja kaikki muut värit sammuivat sinistä lukuunottamatta. Ja niin edespäin ad infinitum — äärettömiin asti. Suunnitelmani on seuraavanlainen." Hän oli hetken vaiti. "Aion etsiä — ja löytää — juuri ne reagenssit, mitkä elävään organismiin vaikuttaessaan saavat aikaan vastikään näkemiesi kaltaisia molekyyli-muutoksia. Mutta ne reagenssit, mitkä keksin ja jollaisia minulla muutoin jo onkin, eivät tee elävää ruumista siniseksi tai punaiseksi tai mustaksi, vaan ne tekevät sen läpikuultavaksi. Kaikki valo tulee kulkemaan sen läpi. Se tulee näkymättömäksi. Siitä ei lankea lainkaan varjoa."

Joitakuita viikkoja myöhemmin menin metsästämään Paulin kanssa. Hän oli etukäteen luvannut minulle, että saisin ilon metsästää oikein mainiolla koiralla — aivanpa ihmeellisimmällä koiralla, millä milloinkaan oli metsästetty, väitti hän, ja hän toisteli vakuutustaan siksi, kunnes uteliaisuuteni heräsi. Mutta määräpäivän aamuna petyin, sillä en nähnyt minkäänlaista koiraa.

"Minä en saata nähdä sitä", sanoi Paul välinpitämättömästi, ja lähdimme riistamaille.

En lainkaan käsittänyt, mitä minulle tapahtui, mutta minulla oli tunto jostakin uhkaavasta ja vaikeasta sairaudesta. Kaikki hermoni olivat poissa vireestään, ja päätellen tepposista, joita ne tekivät minulle, aistimeni olivat aivan epäkunnossa. Kummalliset äänet säikyttivät minua. Toisinaan kuulin syrjään lakoutuvan heinän kahinaa ja kerran askelten ääniä kivikolta.

Kiivetessäni erään aidan yli kuulin koiran hiljaista, kiihkeätä vingahtelua, ilmeisesti ainoastaan parin jalan päästä, mutta ympärille katsellessani en nähnyt mitään.

"Paul", sanoin, "on parasta palata kotiin. Pelkäänpä olevani sairastumaisillani."

"Tuhmuuksia, poikaseni", vastasi hän. "Auringonpaiste on mennyt päähäsi kuin viini. Kyllä pian piristyt. Nyt on ihana sää."

Mutta kulkiessamme kapeata poppelilehto-polkua jokin esine töytäsi jalkojani vasten, ja horjahdin ollen kaatua. Loin äkkiä tuskallisen silmäyksen Pauliin.

Puristin suuni kiinni ja laahustin eteenpäin, tosin hyvin ymmällä ja aivan vakuutettuna siitä, että jokin vaikea ja salaperäinen tauti oli iskenyt hermoihini. Tähän asti silmäni vielä olivat säilyneet, mutta kun saavuimme lakeuksille, hämääntyi näkönikin jollakin tavalla. Kummallisia, moninaisia sateenkaaren värivälähdyksiä alkoi väivähdellä edessäni tiellä. Minun onnistui säilyttää itsehillintäni siksi, kunnes moniväriset valovälähdykset olivat karkeloineet ja lepatelleet vähintään kaksikymmentä sekuntia. Sitten istuuduin maahan, uupuneena ja vavisten.

"Minä olen lopussa", läähätin ja panin kädet silmilleni. "Se on noussut nyt silmiini. Paul, menemme kotiin."

Mutta Paul nauroi kauan ja äänekkäästi. "En sanonut sinulle! Eikö se todellakin ole maailman ihmeellisin koira? Noo, mitä arvelet?"

Hän käännähti hiukan ja alkoi viheltää. Kuulin pehmeitä askelia, palavissaan olevan eläimen läähätystä ja koiran haukahtelua, minkä laadusta ei voinut erehtyä. Sitten Paul kumartui ja näytti hyväilevän tyhjää ilmaa.

Ja hän hieroi kädelläni koiran kylmää kuonoa ja poskia. Se oli aivan varmasti koira, jolla oli pointerin rakenne ja sileä, lyhyt karva.

Se riitti, paasin taas pian tolkkuihini ja omaksi herrakseni. Paul pani koiralle kaulanauhan ja sitoi nenäliinansa sen häntään. Ja sitten näimme kummia: tyhjä kaulanauha ja liehuva nenäliina laukkasivat pitkin lakeutta. Merkilliseltä näytti, kun kaulanauha ja nenäliina vartioivat viiriäisparvea akaasiaviidakossa, aivan hievahtamattomina siihen asti, kunnes olimme saaneet linnut lentoon.

Tuon tuostakin koirasta näkyi edellämainitsemiani monivärisiä valovälähdyksiä. Paul selitti, että ainoastaan niitä hän ei ollut tullut ottaneeksi lukuun ja ettei niitä hänen luullakseen saanut millään poistetuksi.

"Niitä on suuri joukko", sanoi hän, "noita tuollaisia ilmiöitä. Ne syntyvät siitä, että valo taittuu kivennäis- ja jääkiteihin, sumuun, sateeseen, vedenpirskeeseen ja sen sellaiseen, ja pelkäänpä, että ne jäävät veroksi, mikä minun on maksettava läpikuultavuudesta. Vältyin Lloydin varjolta, mutta sain sen sijaan ristikseni sateenkaarivälähdykset."

Pari päivää myöhemmin tunsin kauheata löyhkää Paulin laboratorion edustalla. Se oli niin voimakasta, että oli helppo keksiä sen lähde — portaitten yläpäässä oli mätänevä ainejoukko, mikä muistutti ääripiirteiltään koiraa.

Paul hämmästyi tutkiessaan löytöäni. Se oli hänen näkymätön koiransa tai oikeammin sanoen hänen entinen näkymätön koiransa, sillä nyt se oli aivan näkyväinen, joitakin minuutteja aikaisemmin se oli juoksennellut ihan terveenä ja ehyenä. Nyt sen pää oli kovan iskun musertama. Se, että koira oli surmattu, oli jo merkillistä, mutta se, että se oli mädäntynyt niin pian, oli selittämätöntä.

"Ne reagenssit, joita siihen ruiskutin, olivat vaarattomia", selitti Paul. "Mutta ne olivat voimakkaita, ja kuoleman kohdatessa ne näyttävät saavan aikaan silmänräpäyksellisen hajaantumisen. Merkillistä! Hyvin merkillistä! No, siispä ei pidä kuolla. Ne eivät lainkaan vahingoita niin kauan kuin on elossa. Mutta kuka kummahan on lyönyt koiran kuoliaaksi."

Se seikka selveni sentään, kun muudan säikähtynyt palvelijatar kertoi, että Gatter Bedshaw samana aamuna, ainoastaan tunti sitten, oli tullut raivohulluksi ja pitänyt sitoa kotonaan metsänvartijan tuvalla, missä hän houraili taistelleensa kiukkuisen ja jättiläiskokoisen eläimen kanssa Tichlornen niityllä. Hän väitti sitä näkymättömäksi, millainen muuten lieneekin ollut, nähneensä omin silmin, ett! se oli näkymätön; hänen vaimonsa ja tyttärensä pudistelivat itkien päätään hänen kertomukselleen, mutta siitä hän kiihtyi entistä enemmän raivoihinsa ja puutarhurin ja ajomiehen piti kiristää sideremmejä.

Paul Tichlorne siis teki itsensä näkymättömyyden salaisuuden herraksi, mutta Lloyd Inwood ei jäänyt hiuksenkaan leveyden vertaa jälkeen. Menin hänen luokseen noudattaen hänen kehoitustaan käydä katsomassa, miten hän oli edistynyt työssään. Hänen laboratorionsa sijaitsi yksinäisenä keskellä hänen laajoja tiluksiaan. Se oli rakennettu pienelle viehättävälle aukiolle, mitä ympäröi joka taholta tiheä metsä ja sinne vei mutkitteleva ja eksyttävä tie. Mutta olin kulkenut sen tien niin monesti, että tunsin sen jok'ainoan kaistan, ja äimistyinpä totisesti, kun aukiolle saapuessani en lainkaan nähnyt laboratoriota. Ihmeellistä, latoa muistuttavaa rakennusta, minkä ainoa savupiippu oli punaista hiekkakiveä, ei ollut olemassa. Ja näytti siltä, kuin sitä ei olisi milloinkaan ollutkaan olemassa. Paikalla ei näkynyt raunioita, ei pirstaleita, ei mitään.

Aioin kulkea aukion poikki. "Tässä", sanoin itsekseni, "sijaitsi oven edessä ollut porrasaskelma." Tuskin ne sanat olivat päässeet huuliltani, kun jalkani sattui johonkin esineeseen, kompastuin eteenpäin ja löin pääni johonkin, mikä tuntui hyvin oven kaltaiselta. Koetin kädelläni. Se oli ovi. Löysin ovenrivan ja painoin sitä. Kun ovi kääntyi saranoissaan, avautui koko laboratorion sisäpuoli näkyviini. Tervehdin Lloydia, suljin oven ja peräännyin muutamia askeleita tielle. Kun palasin ja avasin oven, näin kaikki huonekalut ja kaikki yksityiskohdat sisältä. Se oli totisesti hämmästyttävää, se äkillinen siirtyminen tyhjästä olemattomuudesta keskelle valoa, muotoja ja värejä.

"No, mitä arvelet tästä?" kysyi Lloyd ja puristi kättäni. "Maalasin eilen iltapäivällä ulkopuolen pariin kertaan absoluuttisella mustalla nähdäkseni, mitä se vaikutti. Miten on otsasi laita? Taisitpa puskea sen oveen niin että tärähti?"

"Mitäs turhia", keskeytti hän minun onnitteluni. "Sinä voit tehdä vielä suuremmat kummat."

Samalla hän ryhtyi riisuuntumaan, ja seisoessaan sitten apposen alastomana edessäni hän pani purkin ja pensselin käteeni ja sanoi: "Kas niin, sivelehän minut nyt ylt'yltäni tällä."

Se oli öljyistä, kumilakkaa muistuttavaa ainetta, mikä levisi pian ja helposti iholle ja kuivui kohta.

"Tämä on vain edeltävä varovaisuuskeino", selitti hän lopetettuani, "nyt käsille oikea laji."

Otin toisen purkin, mitä hän osoitti, katselin sen sisällystä, mutta en nähnyt mitään.

Tottelin ja tunsin jotakin kylmää ja märkää. Kun vedin käteni purkista ja katselin etusormeani, minkä olin siihen pistänyt, oli sormi kadoksissa. Liikuttelin sitä, mutta en voinut nähdä mitään. Oli kuin olisin menettänyt yhden sormistani enkä saanut siitä minkäänlaista näköaistimusta ennen kuin pidin sitä kattoikkunan kohdalla, jolloin sen varjo selvästi piirtyi lattiaan.

Pistin pensselin näennäisen tyhjään purkkiin ja vedin hänelle pitkän viivan poikki rinnan. Siitä, mihin pensseli koski, katosi elävä liha. Maalasin hänen oikean jalkansa, ja hänestä tuli yksijalkainen mies, joka uhmasi kaikkia tasapainolakeja. Pensselin vedolla pensselin vedon jälkeen, jäsen jäseneltä, maalasin Lloyd Inwoodin olemattomaksi. Se oli oikein kamalaa työtä, ja olin iloinen, kun pääsin niin pitkälle, ettei hänestä näkynyt muuta kuin palavat mustat silmät, jotka näyttivät riippuvan vapaasi ilmassa minkäänlaisitta kannattimitta.

"Silmiä varten minulla on hienoa vaaratonta liuosta", sanoi hän. "Pieni ruiske sitä, ja vilahduksessa olen poissa."

Sen jälkeen kuin hän oli taitavasti ruiskuttanut silmänsä, hän sanoi: "Nyt minä liikuskelen, ja sinä sanot sitten, minkälaisia aistimuksia saat."

"Ensinnäkään en näe sinua", sanoin ja kuuntelin hänen nauruansa, mikä kajahteli tyhjästä ilmasta. "Luonnollisesti", jatkoin, "et pääse varjostasi, mutta sehän oli odotettavissakin. Kun kuljet minun ja jonkin esineen välitse, katoaa esine, mutta sen katoaminen on niin kummallista ja käsittämätöntä, että minusta tuntuu siltä, kuin silmäni olisivat hämärryksissä. Kun liikut nopeasti, minulla on hämmentävä sarja epäselviä näköaistimuksia. Ne koskevat silmiin ja uuvuttavat aivoja."

"On ja ei", vastasin. "Kun olet lähellä minua, minulla on samantapainen tunne kuin hämärässä makasiinissa, pimeissä käytävissä ja syvissä kuiluissa. Ja samoin kuin merimiehet tuntevat maan tumman häämötyksen pimeästä, minä tunnen ruumiistasi häämötyksen. Mutta kaikki on hyvin muodotonta ja aineetonta."

Puhelimme kauan sinä viimeisenä iltapäivänä hänen laboratoriossaan, ja pois lähtiessäni hän puristi näkymättömällä kädellään voimakkaasti kättäni ja sanoi: "Nyt minä valloitan maailman!" Enkä minä tohtinut kertoa hänelle, että Paul Tichlorne oli saavuttanut yhtä suuren voiton.

Kotona minua odotti Paulin kirjelippunen, millä hän pyysi minua kohta luokseen, ja kello aloitteli yhtä, kun ajoin pyörälläni hänen talolleen. Paul huusi minua tenniskentältä, ja laskeuduin maahan ja menin kentälle. Mutta se oli tyhjä. Siellä ällistellessäni osui tennispallo käsivarteeni, ja käännähtäessäni vingahti korvani sivu toinen. Ne tuntuivat tulevan minua kohden tyhjästä ilmasta, niitä tuli tiheästi, tiheästi, aivan satamalla. Mutta kun minuun jo osuneita palloja alkoi tulla toistamiseen, käsitin, millä kannalla asiat olivat. Otin mailan, annoin silmäini panna parastaan ja näin silloin sateenkaarenvärisen välähtelyn, mikä vuoroin syttyi ja sammui ja liukui pilkin maata. Juoksin sen perästä, ja kun olin antanut sille puolikymmentä tuntuvaa läimäystä mailallani, kuulin Paulin äänen:

"Riittää! Riittää! Oi, oi! Älä enää! Sinähän lyöt minua paljaalle iholle! Oi! Oi-oi-oi! Kyllä minä olen kiltti! Kyllä minä olen kiltti! Tahdoin vain näyttää sinulle muodonvaihdostani", sanoi Paul valittavalla äänellä, ja minusta tuntui siltä, että hän hieroi niitä kohtia, joihin olin häntä lyönyt.

Muutamaa minuuttia myöhemmin pelasimme tennistä — mutta minä olin alakynnessä, sillä minulla ei ollut aavistustakaan hänen asemastaan muulloin kuin sellaisissa tapauksissa, jolloin kaikki näkökulmat hänen, auringon ja minun välilläni olivat määrätynlaatuiset. Silloin hän välähteli, mutta ainoastaan silloin. Ja ne välähdykset olivat kauniimpia kuin sateenkaaren heleintä sinistä, hienointa violettia, kirkkainta keltaista ja kaikkia mahdollisia välivivahduksia, mitkä säihkyivät kuin timantit, häikäisivät, hämmensivät.

Mutta kesken peliämme tunsin äkkiä kylmyyttä, mikä toi mieleen syvät kuilut ja pimeät luolat, samanlaista kylmyyttä kuin aamulla tuntemani. Seuraavassa silmänräpäyksessä näin pallon ponnahtavaa keskeltä tyhjää ilmaa aivan verkon viereltä, ja samassa Paul Tichlorne välähti sateenkaarimaisesti kahdenkymmenen jalan päässä. Hän ei voinut olin pallon takaisinlyöjä, ja tuskalliseksi kauhukseni käsitin, että Lloyd Inwood oli astunut näyttämölle. Tullakseni siitä vakuutetuksi tähyilin hänen varjoansa ja havaitsinkin sen, muodottoman laikan, mikä oli yhtä leveä kuin hänen ruumiinsa — aurinko oli aivan keskitaivaalla — ja liikkui maassa. Muistin hänen uhkauksensa, ja minut valtasi varmuus siitä, että heidän monivuotinen kilpailunsa nyt huipentuisi kauheaksi kamppailuksi.

Huusin varoituksen Paulille ja kuulin kuin villipedon karjahduksen, mihin vastasi toinen samanlainen. Näin tumman laikan nopeasti liukuvan pitkin kenttää ja monivärisen loistavan välkkeen yhtä nopeasti liukuvan sitä kohden, ja sitten valo ja varjo yhtyivät, ja kuulin näkymättömien iskujen ääniä. Tennisverkko valahti maahan kauhistuneiden silmieni edessä. Juoksin tappelijain luo ja huusin:

Mutta heidän yhteenkietoutuneet ruumiinsa sattuivat polviini, ja lensin kumoon.

Ja sitten huusi Paulin ääni: "Niin, olemme saaneet aivan tarpeeksemme rauhanhieromisistasi!"

Heidän äänistään tajusin, että he olivat eronneet. En tietänyt, missä Paul oli, ja lähestyin sentähden Lloydin varjoa. Mutta toiselta taholta sain huumaavan iskun leukaani ja kuulin Paulin äänen kiukkuisesti huutavan: "No, etkö aio pysyä erossa!"

Sitten he joutuivat jälleen yhteen, ja heidän kovat iskunsa, heidän voihkeensa ja läähätyksensä sekä välähdysten ja varjon liikkeiden nopeus osoittivat selvästi kamppailun katkeruutta.

Huusin apua, ja Gaffer Bedshaw syöksyi kentälle. Kun hän lähestyi, näin hänen katsovan minua hämmästyneenä, mutta hän töytäsi taistelijoihin ja singahti suulleen maahan. Epätoivoisesti parkaisten ja huutaen: "Herra Jumala, minä törmäsin suoraan niihin!" — hän ponnahti pystyyn ja karkasi hurjaa vauhtia kentältä.

Minä en kyennyt tekemään mitään ja jäin sentähden istualleni, voimattomana ja kuin taiottuna. Keskipäivän aurinko paistoi huikaisevan kirkkaasti tyhjälle tenniskentälle. Ja tämä oli tyhjä. En kyennyt näkemään mitään muuta kuin varjon ja sateenkaarenvälähdykset, pölyn, minkä näkymättömät jalat panivat tupruamaan, maan, minkä kovasti ponnistavat kantapäät myllersivät, ja kentän rautalanka-aitauksen, mikä mutkistui pari kertaa, kun heidän ruumiinsa paiskautuivat sitä vasten. Siinä kaikki, ja hetken kuluttua sekin oli lopussa. Ei näkynyt enää välähdyksiä, ja varjo oli muuttunut pitkäksi ja liikkumattomaksi, ja minulle muistui mieleen, miten jäykästi heidän pojankasvonsa olivat tuijottaneet toisiinsa silloin, kun kumpikin oli tarrannut kylmän lamimikon pohjalla luikerteleviin juuriin.

Minut löydettiin tuntia myöhemmin. Palvelijani olivat saaneet vihiä siitä, mitä oli tapahtunut, ja erosivat joukolla talosta. Gaffer Bedshaw ei toipunut milloinkaan saamastaan toisesta iskusta ja istuu nykyään mielisairaalassa, parantumattomana. Ihmeellisten keksintöjen salaisuus sammui Paulin ja Lloydin kanssa, ja kauhunlyömät sukulaiset antoivat hajoittaa heidän laboratorionsa. Itsestäni tahdon mainita, etten enää harrasta kemiallisia keksintöjä ja että koko! kyseellisestä tieteestä kodissani ei saa puhua sanaakaan. Olen jälleen ryhtynyt ruusujani hoitamaan. Luonnon värit välttävät minulle.

MILL VALLEYN ÖINEN HIRVIÖ.

Hän oli hyvin levollinen ja tyyni mies, ja hän istui hetkisen muurin harjalla vakoillen vaaroja, joita saattoi piillä kosteassa pimeydessä. Mutta hänen kuulonsa luotinuora tapasi vain näkymättömien puiden lomitse puhaltavan tuulen suhinaa ja huojuvien kuusien oksain kahinaa. Tuuli kantoi siivillään tiheää sumua, ja vaikk'ei hän saattanutkaan nähdä sumua, hän tunsi sen kosteuden kasvoillaan, ja muuri, jolla hän istui, oli märkä.

Hän oli äänettömästi kiivennyt muurin harjalle ulkopuolelta, ja äänettömästi hän liukui maahan sen sisäpuolelle. Hän otti taskustaan sähkölyhdyn, mutta ei käyttänyt sitä. Oli tosin pimeä, mutta hän ei halunnut valoa. Lyhty kädessä ja sormi sytytinnastalla hän kulki pimeydessä. Maa tuntui samettisen pehmeältä ja kimmoisalta hänen jalkainsa alla, sillä sitä peitti kuiva havu-, lehti- ja multakerrostuma, jota ilmeisesti ei oltu liikutettu vuosikausiin. Lehvistöt ja oksat hankasivat häntä, mutta oli niin pimeä, ettei hän kyennyt niitä väistelemään. Pian hän rupesikin kulkemaan käsi eteen tunnustelemaan ojennettuna, ja monen monesti käsi törmäsi karkeihin puunrunkoihin. Hän tiesi, että hänen ympärillään oli vain puita, hän aavisti niitä kohoavan korkealle joka taholla, ja hänellä oli kummallinen tunne omasta äärettömästä pienuudestaan keskellä mahtavia runkoja, jotka olivat kallellaan hänen yläpuolellaan ja minä hetkenä tahansa olisivat voineet musertaa hänet. Edessäpäin oli talo, hän tiesi sen, ja hän odotti tapaavansa tien tai polun, joka johtaisi sinne.

Kerran hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi ollut satimessa. Joka puolella hänen hapuileva kätensä kohtasi puita ja oksia, ja sitten hän joutui sakeaan pensastiheikköön, josta ei tuntunut lainkaan pääsevän pois. Silloin hän sytytti varovasti lyhtynsä ja suuntasi sen valon maahan jalkojensa juurelle. Hän kulki hitaasti ja varovasti ja antoi lyhtynsä valaista kaikkia esteitä. Hän näki korkearunkoisten puiden keskellä aukeaman ja kääntyi sitä kohden, sammutti lyhtynsä ja kulki pitkin kuivaa maanpintaa, jota yläpuolella oleva tiheä lehvistö oli suojannut tihkuvalta sumulta. Hänellä oli hyvä paikallisvaisto, ja hän tiesi lähestyvänsä taloa.

Mutta silloin se tapahtui — se aavistamaton ja odottamaton. Laskiessaan jalkaansa maahan hän astui jollekin pehmeälle ja elolliselle, mikä nytkähti hänen ruumiinpainonsa alla ja ponnahti pystyyn. Hän loikkasi syrjään ja kumartui tehdäkseen uuden loikkauksen, minne tahansa, jännittyneesti odottaen tuntemattoman hyökkäystä. Hän odotti hetken, ihmetellen, mikähän kumman otus oli osunut hänen jalkansa alle, sillä se ei äännähtänytkään eikä edes hievahtanut enää, vaan ilmeisesti vaani yhtä kiihkeästi kuin hänkin. Jännitys kävi sietämättömäksi. Hän kohotti lyhtyään, painoi nastaa, katsoi… ja häneltä pääsi kova kauhun parkaisu. Hän odotti näkevänsä mitä tahansa, säikähtyneen vasikan tai vuohen tai raivostuneen leijonan, mutta ei sitä, mitä hän näki. Lyhdyn räikeä, kirkas hohde valaisi hänelle silmänäpäyksellisesti näyn, jota hän ei olisi unohtanut tuhannessakaan vuodessa — pitkän ja vaaleaverisen miehen, jolla oli vaalea tukka ja parta ja joka oli apposen alasti lukuunottamatta pehmeiksi parkittuja mokkasiineja ja vyötäisverhoa, mikä näytti vuohennahalta. Miehen käsivarret ja jalat olivat paljaina, samoin hartiat ja suurin osa rintaa. Miehen iho oli sileä ja karvaton, mutta auringon ja tuulen purema, ja sen alla liikahtelivat voimakkaat lihakset kuin paksut käärmeet.

Mutta ei vain tämä, niin odottamatonta kuin se olikin, ollut saattanut muurin yli tullutta miestä huudahtamaan. Hänen kauhunsa oli aiheuttanut toisen kasvojen kuvaamattoman hurja ilme, villipedonkiilto inisen sinisissä silmissä, joita valo tuskin häikäisi, havuneulasia täynnä oleva tukka ja parta ja toisen peloittava vartalo, joka kyyristyi heittäytyäkseen hänen kimppuunsa. Hän näki kaiken tämän yhdessä välähdyksessä, ja hänen huutonsa vielä kestäessä outo olento teki hyppäyksensä, hän heitti sitä lyhdyllään ja viskautui itse maahan. Hän tunsi toisen jalkojen törmäävän kylkiluihinsa ja karkasi pystyyn ja pakoon villimiehen ryskähtäessä raskaasti suulleen pensaikkoon.

Kun tuli hiljaista, pakenija pysähtyi ja jäi polvilleen odottamaan. Hän kuuli toisen liikahtelevan, hapuilevan häntä, eikä hän uskaltanut ilmaista itseään jatkamalla pakoyritystään. Hän tiesi, ett! pensaat kahisisivat ja että häntä ajettaisiin takaa. Kerran hän veti esille revolverinsa, mutta pani sen jälleen pois. Hän oli saavuttanut taas rauhallisuutensa ja toivoi pääsevänsä poistumaan metelittä. Hän kuuli useasti, miten mies kierteli tiheikössä häntä etsien ja seisahtui välillä hiljaa kuuntelemaan. Se herätti hänessä mielijohteen. Hänen toinen kätensä nojasi lahonneeseen puupalaseen. Hän hapuili ensin ympäristöään pimeässä saadakseen selville, oliko siinä heilahdustilaa kädelle, otti sitten puupalasen maasta ja heitti sen menemään. Se ei ollut iso, ja se lensi kauas, osuen kovasti ruskahtaen johonkin pensaaseen. Hän kuuli olennon karmaisevan pensaikkoon, ja sillä aikaa hän ryömi pakoon. Hän konttasi hitaasti ja varovaisesti siksi, kunnes hänen polvensa kastuivat kosteasta mullasta. Kuunnellessaan hän ei erottanut mitään muuta kuin tuulen vaierruksen ja oksilta putoilevain kastepisarain tipahtelun. Yhtä varovasti kuin ennen hän kohosi pystyyn, meni kivimuurille, kiipesi sen yli ja oli jälleen tiellä.

Hän haparoi pensaikkoon, veti sieltä polkupyörän ja valmistautui hyppäämään sen selkään. Hän oli juuri asettamassa sitä oikeaan asentoon, kun hän kuuli, kuinka raskas ruumis tömähti hypystä maahan, ilmeisesti jaloilleen. Hän ei vitkastellut sekuntiakaan, vaan rupesi juoksemaan kädet polkupyörän ohjaustangolla, kunnes pääsi hyppäämään satulaan, sai jalkansa poikimiin ja alkoi ajaa. Takanaan hän kuuli jalkojen nopeaa töminää tieltä, mutta hän loittoni eikä sitten kuullut enää mitään.

Pahaksi onneksi hän oli sattunut kääntymään selin kaupunkiin ja joutui nyt matkaamaan yhä ylemmä vuoristoon. Hän tiesi, ettei siellä ollut yhtään poikkitietä, mille päästä kääntymään. Ainoa mahdollinen paluutie kulki oudon hirviön olinpaikan ohi, eikä hän tohtinut kohdata sitä. Puoli tuntia ajettuaan, kun tie jyrkentymistään jyrkentyi, hän laskeutui pyörältä. Varmuuden vuoksi hän jätti pyörän tien varteen, kapusi aidan yli, mikä ilmeisesti rajoitti jotakin vuorilaidunta, levitti sanomalehden maahan ja istuutui.

"Uhhuh!" pääsi häneltä ääneen, kun hän kuivasi kasvoiltaan hikeä ja kosteutta.

Ja "Uhhuh!" toisti hän pyörittäessään savuketta ja pohtiessaan, miten päästä palaamaan.

Mutta hän ei lähtenyt paluuta yrittämään. Hän päätti pysyä poissa vaaralliselta tieltä pimeän ajan, ja hän torkkui pää polvien varassa ja odotti aamun valkenemista.

Hän ei tietänyt, miten kauan oli torkkunut, kun hän heräsi nuoren aavikkosuden haukuntaan. Katsellessaan ympärilleen ja todetessaan, että haukunta tuli hänen takanaan olevasta metsänreunasta, hän näki, miten yö sillä välin oli muuttanut muotoaan. Sumu oli hälvennyt, tähdet ja kuu loistivat, ja tuulikin oli tyyntynyt. Oli tullut ihana Kalifornian kesäyö. Hän koetti uinahtaa jälleen, mutta aavikkosuden haukunta häiritsi häntä. Puoliunissaan hän kuuli villiä ja ihmeellistä laulua. Kun hän katseli ympärilleen, hän havaitsi aavikkosuden lopettaneen mekastuksensa ja juoksevan pitkin harjanteen lakea, ja sen jäljestä juoksi, nyt laulamatta, sama alaston olento, jonka hän oli kohdannut huvilan puutarhassa. Susi oli nuori aavikkosusi, ja se oli joutumaisillaan kiinni kun kilpajuoksu katosi katselevan miehen näkyvistä. Hän värisi kuin kylmästä noustessaan pystyyn, kiipesi aidan yli ja istui pyöränsä selkään. Mutta mitään muuta hän ei saattanutkaan tehdä, ja hän tiesi sen. Hirvittävä olento ei enää ollut hänen ja Mill Valleyin välillä.

Hän ajoi huimaa vauhtia mäkeä alas, ja sen alla olevassa käänteessä hän pimeässä osui tiellä olevaan kuoppaan ja lennähti suin päin ohjaustangon ylitse.

"Tänä yönä minua ei totisesti onni potki", mutisi hän tutkiessaan polkupyöränsä murtunutta haarukkaa.

Ja hän heitti käyttökelvottoman polkupyörän olalleen ja alkoi taivaltaa jalkapatikassa. Vihdoin hän saapui puutarhan kivimuurin kohdalle, ja melkein kuvitellen nähneensä vain unessa tämänöiset tapahtumat hän etsi tieltä jälkiä ja löysikin sellaisia — isoja mokkasiininjälkiä, joiden varvaspuoli oli painunut syvälle tien tomuun. Kumartuessaan niitä tarkastamaan hän kuuli äkkiä saman kamalan laulun, minkä oli kuullut vuorilaitumella. Hän oli nähnyt hirviön ahdistavan aavikkosutta ja tiesi, ettei pitäisi puoliaan kilpajuoksussa. Eikä hän yrittänytkään sitä, vaan tyytyi piiloutumaan pimeän turviin toiselle puolelle tietä.

Ja jälleen hän näki saman olennon, joka muistutti alastonta miestä: se juoksi tietä pitkin nopeasti ja kevyesti ja lauloi samalla. Olento seisahtui aivan hänen kohdalleen, ja hänen sydämensä lakkasi lyömästä. Mutta sen sijaan että olisi lähestynyt hänen piilopaikkaansa, olento hypähti ilmaan, tarttui tien varrella kasvavan puun oksaan ja ponnahteli reippaasti oksalta oksalle kuin apina. Se kiipesi sillä lailla kymmenkunta jalkaa muurin yläpuolelle ja heittäytyi muurin ylitse toiseen puuhun, hyppäsi sitten maahan ja katosi näkyvistä. Toinen katseli menoa hämmästyneenä, odotti muutamia minuutteja ja lähti sitten vaellustaan jatkamaan.

II.

Dave Slotter nojautui uhittelevasti liikepöytään, mikä sulki pääsyn James Wardin, toiminimi Ward, Knowles & Co:n vanhemman osakkaan yksityiskonttoriin. Dave oli pahalla päällä. Kaikki olivat katselleet häntä epäluuloisesti esikonttorissa, ja mies, joka hänellä nyt oli edessään, oli tavattoman epäluuloinen.

"Kuulettehan, että hän par'aikaa sanelee eikä tahdo häiriintyä", kuului vastaus. "Tulkaa uudelleen huomenna."

"Huomenna on myöhäistä. Painelkaa vain sisään ja sanokaa Mr Wardille, että kysymyksessä on elämä tai kuolema."

"Sanokaa hänelle vain, että olin lahden takana Mill Valleyssa viime yönä ja että tahdon antaa hänelle tietoja."

Päästessään sisälle yksityiskonttoriin Dave oli yhä sotaisella tuulella, mutta kun hän näki siellä olevan kookkaan, vaalean miehen, joka parhaillaan oli sanelemassa nais-pikakirjurille, käännähtävän tuolissaan häntä katsomaan, hänen mielentilassaan tapahtui äkillinen muutos. Hän ei tietänyt, miksi se tapahtui, mutta hän oli siitä salaisesti kiukuissaan itselleen.

"Oletteko Mr Ward?" kysyi hän typertyneellä äänellä, mikä kiukustutti häntä entistä pahemmin; Hän ei ollut lainkaan aikonut kysyä sitä.

"Harry Bancroft", valehteli Dave. "Olen teille outo, ja nimeni on samantekevä."

"Tehän asutte siellä?" vastasi Dave ja katseli epäröivästi pikakirjoittajattareen.

Tyttö nousi, kokosi paperinsa ja poistui. Dave katseli hämmästyneenä James Wardia, kunnes tämä katkaisi ajatussarjan, mikä parhaillaan alkoi ounastella hänen aivoissaan.

Ja Dave jatkoi, erään varmistuvan vakaumuksensa uhallakin, mikä oli aivan järjetön.

"Aioin tehdä sisäänmurron", vastasi Dave aivan rehellisesti. "Sain tietää, että asuitte siellä aivan yksiksenne kiinalaisen kokin kanssa, ja se kuulosti houkuttelevalta. Mutta en tehnyt sisäänmurtoa. Tapahtui sellaista, mikä esti minut siitä, juuri sen tapahtuman tähden nyt olen täällä. Tulen varoittamaan teitä. Kohtasin villin miehen, joka oli vapaana puutarhassanne — oikean paholaisen. Minunlaiseni hän olisi voinut repiä tuhanneksi kappaleeksi. En ole milloinkaan juossut niin kuin sitä miestä pakoon. Sillä ei ole juuri nimeksikään vaatteita, se kiipeilee puissa kuin apina ja juoksee kuin hirvi. Näin sen ajavan takaa aavikkosutta, ja totisesti susi ei jätättänyt silloin, kun molemmat katosivat näkyvistäni."

Dave vaikeni ja tarkasteli, mitä hänen sanansa vaikuttaisivat. Mutta ne eivät vaikuttaneet lainkaan. James Ward näytti levollisen uteliaalta, siinä kaikki.

"Kovin merkillistä, kovin merkillistä", sanoi hän. "Villi mies, sanotte. Miksi saavutte tänne siitä minulle kertomaan?"

"Varoittamaan teitä vaarasta. En ole hentomielisimpiä, mutta en pidä ihmisten surmaamisesta… turhan päiten, tarkoitan. Mielestäni olitte vaarassa. Arvelin, että minun oli varoitettava teitä. Sellainen on asiani, rehellisesti sanottuna. Luonnollisesti, jos tahdotte antaa minulle jotakin vaivoistani, otan annin vastaan. Sekin oli tarkoituksenani. Mutta en välitä siitä, annatteko minulle jotakin vai ettekö. Joka tapauksessa olen varoittanut teitä ja tehnyt velvollisuuteni."

Mr Ward mietiskeli, rummutellen sormillaan kirjoituspöytää. Dave näki, että hänen kätensä olivat isot, voimakkaat ja hyvinhoidetut, mutta kovasti auringonpaahtamat. Hän pani myöskin merkille seikan, mikä jo ennemminkin oli kiinnittänyt hänen huomiotaan — Mr Wardilla oli kapea suikale ihonväristä kasvolaastaria toisessa silmäkulmassa. Mutta ajatus, mikä väkisin pyrki tunkeutumaan hänen mieleensä, oli toistaiseksi yhtä järjetön kuin syntyessäänkin.

Mr Ward otti povitaskustaan esille lompakkonsa, veti siitä setelin ja ojensi Davelle, joka sitä taskuunsa tunkiessaan havaitsi sen kahdeksikymmeneksi dollariksi.

"Kiitos", sanoi Mr Ward osoittaen, että keskustelu oli päättynyt.
"Annan tutkia asiaa. Vapaana liikuskeleva villi mies on vaarallinen."

Mutta Mr Ward oli niin tyyni, että Dave saavutti jälleen rohkeutensa. Lisäksi oli uusi olettamus välähtänyt hänen mieleensä. Villi mies oli ilmeisesti Mr Wardin veli, mielipuoli, jota pidettiin yksityisesti eristettynä. Dave oli kuullut jotakin sentapaista. Kenties Mr Ward tahtoi pitää seikkaa salassa. Sen tähden hän oli antanut kaksikymmentä dollaria.

"Kuulkaahan vielä", aloitti Dave, "kun ajattelen tarkasti asiaa, muistuttaa se villi mies kovasti teitä…"

Dave ei päässyt pitemmälle, sillä samassa silmänräpäyksessä hän näki Mr Wardissa merkillisen muutoksen ja tuijotti samoihin hirveän raivokkaihin silmiin kuin edellisenä yönä, samoihin raatelukynsiin ja samaan valtavaan jättiläishahmoon, joka silloin aikoi karata hänen kimppuunsa. Mutta tällä kerralla hänellä ei ollut sähkölamppua heittoaseena, ja kaksi lihaksikasta käsivartta kietoutui hänen ympärilleen niin kauhealla voimalla, että häneltä pusertui tuskan voihke. Hän näki toisen valkoisten hampaiden paljastuvan aivan kuin koiralla, kun se tahtoo purra. Mr Wardin parta hipoi hänen kasvojaan, ja hampaat olivat aivan iskemäisillään hänen kurkkuunsa. Mutta ne eivät iskeneet. Sensijaan Dave tunsi toisen ruumiin jäykistyvän kuin rautaisesta tahdonvoiman pakosta, ja sitten hänet lingottiin menemään sellaisella voimalla, että ainoastaan seinä saattoi estää hänen vauhtinsa, ja hän jäi läähättäen lattialle makaamaan.

"Mikä on tarkoituksenne, kun tulette tänne rahoja kiristämään?" tuiskahti Mr Ward hänelle. "Kas niin, antakaa raha minulle takaisin."

"Luulin teidän tulleen hyvissä aikeissa. Nyt tunnen teidät. Pysykää ikuisesti poissa näkyviltäni ja kuuluviltani, muuten panetan teidät vankilaan, mikä onkin oikea paikkanne. Käsitättekö?"

Ja Dave meni, mitään hiiskumatta, ja hänen molempia käsivarsiansa pakotti sietämättömästi Mr Wardin hirvittävän kovan otteen jäljiltä. Kun hänen kätensä oli ovenrivalla, hänet pysäytettiin.

"Teillä on ollut hyvä onni", sanoi Mr Ward, ja Dave pani merkille, että hänen kasvonsa ja silmänsä olivat julmat, vahingoniloiset ja ylpeät. "Teillä on ollut hyvä onni. Jos olisin tahtonut, olisin voinut reväistä lihakset käsivarsistanne ja nakata tuohon paperikoriin."

"Uhhuh", sanoi Dave ainoastaan, ja niine hyvineen hän katosi konttorista ja tästä kertomuksestamme.

III.

James G. Ward oli neljänkymmenen ikäinen, menestynyt liikemies, mutta hyvin onneton ihminen. Neljäkymmentä vuotta hän oli turhaan koettanut ratkaista ongelmaa, minkä hän itse muodosti ja mikä vuosia myöten muuttui pahenemistaan pahenevaksi painajaiseksi. Hänessä oli kaksi ihmistä, ja ajallisesti niiden kummankin välillä oli tuhansia vuosia. Hän oli luultavasti tutkinut kysymystä persoonallisuuden dualismista syvällisemmin kuin tämän pulmallisen ja salaperäisen psykologian alan parhaat asiantuntijat. Hänen tapauksensa oli aivan erilainen kuin kaikki siihen saakka tunnetut. Eivät edes romaanikirjailijain hurjimmat mielikuvituksenlennot olleet päässeet häneen asti. Hän ei ollut tohtori Jekyll eikä Mr Hyde, eikä hän ollut samanlainen kuin onneton nuori mies Kiplingin "Greatest story in the world"-kertomuksessa. Hänen molemmat persoonallisuutensa olivat niin sekaantuneet toisiinsa, että ne todella koko ajan olivat tietoiset itsestään ja toinen toisestaan.

Hänen toinen minänsä oli mies, jonka kasvatus oli nykyaikainen ja joka oli elänyt suurimman osan yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskoa ja kappaleen kahdennenkymmenennen ensimmäistä vuosikymmentä. Toisessa minässään hän näki villin, joka eli monien vuosituhansien takaisissa alkeellisissa olosuhteissa. Mutta kumpi oli hänen oikea minänsä, sitä hän ei kyennyt milloinkaan sanomaan. Sillä hän oli niitä molempia, ja aina niitä molempia. Hyvin harvoin tapahtui, ettei toinen minä tietänyt mitä toinen teki. Sitävastoin hänellä ei ollut minkäänlaisia näkyjä eikä muistoja menneisyydestä, jossa hänen esihistoriallinen minänsä oli elänyt. Tämä alkeellinen minä eli nykyajassa, mutta samalla kun se eli nykyajassa, sen oli pakko elää elämää, jollaista ilmeisesti oli jo eletty hämärässä muinaisuudessa..

Lapsuudessaan hän oli ollut ongelmana isälle ja äidilleen ja kotilääkäreille, mutta näillä ei ollut etäisintäkään aavistusta siitä, mistä hänen kummallisen käyttäytymisensä avainta olisi etsittävä. Niinpä he esimerkiksi eivät voineet käsittää hänen tavatonta uneliaisuuttaan aamupäivisin eivätkä hänen ylenpalttista virkeyttään öisin. Kun he tapasivat hänet kuljeskelemassa portaissa tai eteisissä öillä tai kiipeilemässä korkeilla katoilla tai harhailemassa vuorilla, he luulivat häntä unissakävijäksi. Mutta todellisuudessa hän oli ihan hereillä ja häntä vain hallitsi alkuaikainen viettinsä vaellella yöaikaan. Kerran hän kertoi eräälle typerälle lääkärille totuuden, mutta sai kärsiä sen häpeän, että koko hänen tunnustuksensa ylenkatseellisesti leimattiin "uniksi".

Asian laita oli sellainen, että hän valveutui hämärän ja illan tullessa. Huoneen neljä seinää oli silloin hänelle ärsyttävänä pakkoaitauksena. Hän kuuli tuhansien äänien kuiskailevan pimeästä. Yö kutsui häntä. Mutta kukaan ei häntä ymmärtänyt, eikä hän enää milloinkaan koettanut muille selittää tilaansa. Muut panivat hänet unissakävijäksi ja ryhtyivät senmukaisiin varovaisuustoimenpiteihin — mutta hyvin monesti tuloksetta. Lapsuusajan kuluessa hänen oveluutensa kehittyi, niin että hän vietti suurimman osan öitään ulkosalla, missä eli toisen minänsä elämää. Siitä seurasi, että hän nukkui aamupäivät. Aamupäivälukeminen ja koulunkäynti oli mahdotonta, ja havaittiin, että hän kykeni oppimaan vain iltapäivisin. Silloin kasvatettiin ja kehitettiin hänen nykyaikaista minäänsä.

Mutta lapseksi hän oli arvoitus ja jäi sellaiseksi. Häntä pidettiin pienenä pahana henkenä, joka oli sydämettömän julma ja ilkeä. Kotilääkärit nimittivät häntä keskuudessaan psykologiseksi hirviöksi, suvustaan huonontuneeksi vesaksi. Ne harvat leikkitoverit, jotka hänellä oli, pitivät häntä ihmekapineena ja pelkäsivät kaikki. Hän voitti heistä jok'ainoan kiipeämisessä, uinnissa, juoksussa ja konnankujeiden keksimisessä, eikä kukaan tohtinut tapella hänen kanssaan. Hän oli niin hirveän voimakas, niin mielipuolisen raivokas.

Ollessaan kymmenvuotias hän pakeni vuoristoon ja vietti siellä seitsemän viikkoa ihanaa yövaeltajan elämää, kunnes hänet löydettiin ja vietiin kotiin. Oli ihme, millä hän oli onnistunut hankkimaan ravintonsa ja pysymään voimissa sen ajan. Muut eivät tietäneet, eikä hän milloinkaan puhunut heille siitä, miten monta kaniinia oli surmannut, miten paljon viiriäisiä, poikasia ja aikuisia, oli pyydystänyt ja syönyt, miten monissa talonpoikien kanatarhoissa oli käynyt ryöstöretkillä, eikä hän myöskään puhunut maaluolista, jotka oli itselleen kaivanut ja verhonnut kuivilla lehdillä ja kasveilla ja joissa oli nukkunut makeasti monen monet aamupäivät.

Yliopistossa hän oli kuuluisa uneliaisuudestaan ja tylsyydestään aamupäiväluennoilla ja loistavasta vireydestään iltapäivisin. Yksityisluennoilla ja lainaamalla toveriensa muistiinpanoja hänen onnistui korvata inhoittavat aamupäiväkurssit, ja hänen iltapäiväopintonsa olivat hänelle voittokulkua. Jalkapalloilussa hän osoittautui mestariksi ja kauhuksi, ja melkein kaikissa voimailukilpailuissa hän saattoi olla melkein varma voitostaan, mutta toisinaan hänet silloin valtasi ihmeellinen raivovimman puuska. Hänen toverinsa eivät tohtineet nyrkkeillä hänen kanssaan, ja viimeisessä painiottelussaan hän puri vastustajaansa olkapäähän.

Yliopistoajan jälkeen hänen isänsä epätoivoissaan lähetti hänet eräälle karjanhoitotilalle Wyomingiin. Kolmen kuukauden kuluttua miehekkäät karjapaimenet olivat vakuutettuja siitä, etteivät tulleet toimeen hänen kanssaan, ja pyysivät sähkösanomalla hänen isäänsä noutamaan pois heidän luokseen lähettämänsä villi-ihmisen. Ja kun isä saapui viemään häntä pois, karjanhoitajat selittivät, että he mieluummin olivat tekemisissä ulvovien ihmissyöjien, raivohullujen, gorillain, aarniokarhujen ja ihmissyöjätiikerien kanssa kuin tämän kummallisen nuoren ylioppilaan kanssa, jonka hiukset olivat keskeltä päätä jakauksella.

Eräässä suhteessa hänellä oli muistoja alkuihmisminästään, ja ne muistot olivat kielellisiä. Jonkin ihmeellisen atavismi-oikun johdosta hänelle oli jäänyt rotumerkiksi rippeitä muinaisminänsä kielestä. Ilon, hurmion tai taistelunhalun hetkinä hän voi yhtäkkiä puhjeta laulamaan barbaarisia lauluja. Niiden nojalla saattoi ajallisesti ja paikallisesti määritellä hänen nykyaikaan eksyneen toisen puoliskonsa, minkä olisi pitänyt olla tomuna jo tuhansia vuosia. Kerran hän varta vasten esitti useita vanhoista lauluistaan professori Wertzille, joka opetti anglosaksia ja jota pidettiin hyvin etevänä kielentutkijana. Ensimmäisen kuultuaan professori heristi korviaan ja kysyi, mitä kumman mongerrusta se oli. Kun hän oli laulanut toisen laulun, oli professori haltioissaan. James Ward lopetti esityksensä laulamalla laulun, mikä aina vastustamattomasti tuli hänen kielelleen painin tai taistelun ankarimmassa tuoksinassa. Silloin professori Wertz selitti, että se oli muinaissaksaa, alkuteutonia joltakin ajalta, mikä oli vanhempi vanhinta tieteellisen tutkimuksen esineenä ollutta. Kieli oli niin vanhaa, ettei hän tuntenut sitä, mutta siinä vilisi sanamuotoja, jotka olivat hänelle tuttuja ja joiden hänen harjaantunut intuitionsa sanoi olevan oikeita ja todellisia. Hän kysyi, mistä laulut olivat peräisin, ja pyysi saada lainata kallisarvoisen kirjan, missä ne olivat. Hän kysyi myöskin, minkä tähden nuori Ward aina oli ollut olevinaan tuiki taitamaton saksan kielessä. Eikä Ward kyennyt selittämään taitamattomuuttaan eikä lainaamaan kirjaa. Useita viikkoja rukoiltuaan ja suostuteltuaan professori Wertz alkoi tuntea vastenmielisyyttä, nuorta miestä kohtaan, uskoi, että tämä oli valehtelija, ja sanoi Wardia hirviömäisen itsekkääksi ihmiseksi, koska tämä ei antanut hänen tutkia ihmeellistä mongerrusta, joka oli vanhempi kuin vanhin kieli, minkä kielentutkijat tunsivat tai mistä olivat uneksineetkaan.

Mutta sekarotuiselle nuorelle miehelle ei ollut erikoista iloa tiedosta, että hän puoleksi oli nykyaikainen amerikkalainen ja puoleksi alkuaikaisteutoni. Nykyajan amerikkalainen hänessä ei kumminkaan ollut velttiö, ja hän laati jonkinlaisen tasapainon molempien minäinsä välille: sen, joka oli yövaeltajana villi ja teki toisen minän uneliaaksi aamupäivisin, jäi sen, joka oli sivistynyt ja hienostunut ja tahtoi olla tavallinen ihminen ja elää ja rakastaa ja hoitaa liikeasioita kuten muutkin ihmiset. Iltapäivät ja alkuillat hän omisti jälkimmäiselle, yöt toiselle; aamupäivät ja osan yötä kaksoset saivat nukkua. Mutta aamupäivisin hän nukkui vuoteessa sivistyneen ihmisen lailla. Yöllä hän nukkui kuin villi eläin, kuten oli nukkunut sinä yönä, jona Dave Slotter polki hänen päälleen puistossa.

Hän suostutti isänsä luovuttamaan hänelle pääomaa, ja hän muutti sen kukoistavaksi ja älykkäästi hoidetuksi liikkeeksi, minkä hyväksi hän työskenteli koko sielullaan iltapäivisin ja mitä hänen yhtiötoverinsa johti aamupäivisin. Alkupuolen iltaa hän vietti seuraelämässä, mutta kellon lähetessä yhdeksää tai kymmentä hänet valtasi vastustamaton rauhattomuus, ja silloin hän katosi ihmisten parista seuraavaan iltapäivään saakka. Ystävät ja tutut luulivat, että hän käytti paljon aikaansa urheiluun. Ja he olivatkin oikeassa, jos kohta he eivät mitenkään olisi aavistaneet hänen urheilunsa laatua, vaikka olisivat nähneetkin hänen ajavan takaa aavikkosusia öisillä kilpajuoksuretkillään Mill Valleyn kukkuloilla. Eivätkä he uskoneet merikapteeneita, kun nämä kertoivat kylminä talviaamuina nähneensä miehen uivan Raccoon-salmen vuorovedessä tai Goat Islandin ja Angel Islandin välillä käyvissä voimakkaissa virroissa monen peninkulman päässä rannikolta.

Hän asui Mill Valleyssa olevassa huvilassaan ypö yksin lukuunottamatta Lee Singiä, kiinalaista kokkiaan ja palvelijaansa, joka tiesi paljon isäntänsä kummallisuuksista, joka oli hyvällä palkalla tehty vaiteliaaksi ja joka ei milloinkaan puhunut tiedoistaan. Yön huviteltuaan, aamupäivän nukuttuaan ja Lee Singin valmistaman aamiaisen syötyään James Ward matkasi lahden poikki San Franciscoon keskipäivä-lautalla ja meni klubilleen ja konttoriinsa, yhtä tavallisena ja nuhteettomana liikemiehenä kuin kuka tahansa kaupungissa. Mutta päivän iltaantuessa yö alkoi kutsua häntä. Hänen kaikki aistinsa valpastuivat, hänet valtasi rauhattomuus. Hänen kuulonsa herkistyi äkkiä, yön tuhannet äänet kertoivat hänelle houkuttelevaa ja tuttua tarinaansa, ja yksin ollessaan hän alkoi kävellä edestakaisin pienessä huoneessaan kuin vangittu erämaan eläin.

Kerran hän rakastui. Mutta sitä iloa hän karttoi tarkasti sittemmin. Hän rupesi pelkäämään. Ja monet päivät oli nuorella naisella, joka säikähdyksessään oli kadottanut ainakin osan nuorta naisellista arvokkuuttaan, sinelmiä käsivarsissa, olkapäissä ja ranteissa, merkkejä hyväilyistä, joita James Ward oli tuhlannut hänelle sulassa rakkaudessa, mutta myöhään illalla. Siinä oli James Wardin erehdys. Jos hän olisi osoittanut naiselle hellyyttään iltapäivällä, olisi kaikki sujunut hyvin ja kauniisti, sillä silloin hän olisi kohdellut naista kuin hillitty gentlemanni ainakin — mutta yöllä hän oli Germanian synkistä muinaismetsistä peräisin oleva raaka naisenryöstäjävilli. Viisaus sanoi hänelle, että hän kyllä iltapäivisin saattaisi esiintyä rakastuneena, mutta hän oli myöskin kyllin viisas käsittääkseen, että hänen avioliitostaan tulisi hirveä onnettomuus. Häntä kauhistutti, kun hän ajatteli naimisissa oloa ja sitä, että joutuisi olemaan vaimonsa seurassa pimeän tultua. Hän oli sentähden karttanut kaikkea hakkailua, järjestänyt kaksois-olemassaolonsa, ansainnut miljoonan liiketoimillaan, pysytellyt loitolla äideistä, jotka tahtoivat naittaa tyttärensä, ja kaikenikäisistä kirkas- ja sirkeäsilmäisistä nuorista naisista, tutustunut Lilian Gersdaleen ja ehdottomasti päättänyt, ettei milloinkaan olisi tämän seurassa kello kahdeksan jälkeen illalla; hän ahdisteli yöt aavikkosusiaan ja nukkui maaluolissa metsässä — ja hän oli saanut salaisuutensa peitetyksi kaikilta muilta paitsi Lee Singiltä…. ja nyt Dave Slotterilta. Se se, että tämä oli päässyt selville hänen kaksois-elämästään, peloitti häntä. Vaikka hän olikin koettanut herättää kauhua murtovarkaassa, saattoi tämä aivan hyvin päästää asiasta huhun liikkeelle. Ja vaikk'ei mies sitä tekisikään, tulisi joku muu ennemmin tai myöhemmin paljastamaan hänet.

Sentakia James Ward nyt teki uusia sankarillisia' ponnistuksia lannistaakseen teutoni-barbaarin, joka oli hänen toisena minänään. Hän noudatti niin tarkasti päätöstään tavata Liliania ainoastaan iltapäivisin ja ensimmäisinä iltatunteina, että tuli aika, jolloin nuori nainen suostui hänen lähentelyihinsä ja jolloin hän itse hartaasti toivoi, ettei Lilianin tarvitsisi sitä katua. Ei ole ollut olemassa ammattinyrkkeilijää, joka olisi harjoitellut hirmuisemmin ja omantunnontarkemmin kuin hän harjoitteli itseään olemuksessaan asuvan villin lannistamiseen. Muun muassa hän koetti uuvuttaa itseään päivän kuluessa niin, että uni tekisi hänet turraksi yön houkutuksia vastaan. Hän otti lomaa liiketoimistaan ja teki pitkiä metsästysretkiä, metsästeli hirviä kaikkein vaikeakulkuisimmilla ja tukalimmilla mailla, joita saattoi löytää — ja aina päiväaikaan. Yöt hän pysytteli sisällä ja oli lopen uuvuksissa. Asuntoonsa hän sijoitti kymmenittäin voimistelulaitteita, ja kun muut tekivät jonkin liikkeen kymmenen kertaa, hän teki sen sata kertaa. Mutta korvaukseksi hän rakennutti itselleen makuuhäkin talonsa katolle. Siellä hän ainakin sai hengittää siunauksellista yöilmaa. Kaksinkertaiset ristikkoseinämät estivät häntä pakenemasta metsään, ja joka ilta Lee Sing lukitsi hänet häkkiin ja päästi pois joka aamu.

Elokuussa hän hankki useita palvelijoita Lee Singin avuksi ja ryhtyi uhkayritykseen: pani toimeen vieraskutsut Mill Valley-huvilassaan. Lilian, tämän äiti ja veli ja puolikymmentä yhteistä ystävää oli vieraina. Kaksi päivää ja yötä kaikki sujui hyvin. Ja kolmantena iltana, jolloin hän pelasi bridgeä kello yhteentoista, hänellä oli täysi syy ylpeillä itsestään. Hänen onnistui salata rauhattomuutensa. Mutta sattuma oli saattanut Lilianin hänen oikeanpuoliseksi vierustoverikseen pelipöytään. Lilian oli eteerinen pieni kukka, ja tämän hentous kiihoitti häntä hänen yötunnelmassaan. Hän rakasti myöskin Lilianin hentoutta, mutta hän tunsi melkein vastustamatonta halua lyödä käsivartensa nuoren naisen ympärille ja pahoinpidellä tätä. Varsinkin silloin, kun Lilian voitti häneltä. Hän antoi noutaa sisälle yhden metsästyskoiristaan, ja aina kun tunsi olevansa räjähtämäisillään intohimosta, hän hyväili koiraa, ja se helpotti. Pörröisen koiranturkin koskettaminen tuotti hänelle Iievitystä ja auttoi hänet kestämään koko illan. Ei kukaan aavistanut, miten hirvittävää taistelua isäntä taisteli huolettomasti nauraessaan ja tarkoin laskelmin pelatessaan.

Hyvää yötä sanottaessa hän piti huolen siitä, että joutui eroamaan Lilianista muiden läsnäollessa. Kun hän oli päässyt makuuhäkkiinsä ja hänet oli lukittu sinne, hän teki ruumiinharjoituksia kolme, neljä kertaa enemmän kuin muulloin, kunnes uupuneena vajosi vuoteelleen; mutta hän ei saanut unta ja hautoi mielessään kahta ongelmaa, mitkä erikoisesti häntä huolestuttivat. Toisena olivat nämä ruumiinharjoitukset. Ne olivat järjettömiä. Mitä enemmän hän harjoitteli tällä ylenpalttisen ankaralla tavalla, sitä väkevämmäksi hän kehittyi. Tosin hän siten sai väsytetyksi teutonilaisen yövaeltaja-minänsä, mutta todennäköisesti hän vain viivästytti sen onnettomuudenpäivän tuloa, jona hänen voimansa kävisi hillittömäksi ja voittaisi hänet, ja silloin se olisi hirvittävämpi kuin milloinkaan ennen. Toisena ongelmana oli hänen avioliittonsa — hänen oli jotakin viekkautta käyttäen saatava olla erossa vaimostaan aina pimeän tultua. Näihin tuloksettomiin mietiskelyihin hän vihdoin nukahti.

Mistä se iso aarniokarhu tuli sinä yönä, oli kauan salaisuutena, ja Sausalitossa esiintyvän Springs Brothers-sirkuksen omistajat etsityttivät kauan ja turhaan "Big Beniä, maailman suurinta opetettua karhua." Big Ben oli päässyt pakoon, ja tuhansista huviloista ja herraskartanoista se valitsi juuri James G. Wardin asunnon vierailupaikakseen. Aivan yht'äkkiä Mr Ward seisoi makuuhäkkinsä permannolla, jännityksestä vavisten, rinta taistelunhalusta läähättäen ja huulilla vanha sotahuuto. Pihalta kuului hurjaa koirien haukuntaa. Ja terävästi kuin veitsen viilto leikkasi meteliä koiran kuolinhuuto — hänen oman koiransa, hän tiesi sen.

Ihokkaissaan ja malttamatta siepata tohveleita jalkaansa hän tunkeutui ulos ovesta, minkä Lee Sing oli huolellisesti lukinnut, ja karkasi alas portaita pimeyteen. Kun hänen paljaat jalkansa koskettivat hiekkakäytävää, hän pysähtyi äkkiä, työnsi kätensä portaiden alle ja veti sieltä tutusta kätköpaikasta ryhmysauvan — vanhan aseensa, mitä oli käyttänyt joillakin mielettömillä vuoristoon tekemillään seikkailuretkillä. Raivokas koiranhaukunta lähestyi, ja sauvaansa heilauttaen hän syöksähti tiheikköön sitä kohden.

Heränneet vieraat kokoontuivat isolle kuistikolle. Joku sytytti sähkövalon, mutta he eivät nähneet muuta kuin toistensa säikähtyneet kasvot. Kirkkaasti valaistun ajotien takana puut muodostivat läpitunkemattoman mustan muurin. Mutta jossakin siellä pimeydessä käytiin kamalaa kamppailua. Kuului helvetillisenä sekamelskana eläimellisiä ääniä, haukuntaa ja mörähtelyä, kovia iskuja ja raskaiden ruumiiden painosta lakoutuvien pensasten ruskahtelua.

Taistelu siirtyi puiden keskeltä ajotielle katselijain eteen. Ja nyt he näkivät. Mrs Gersdale parahti ja tarrautui puolitainnoksissa poikaansa. Lilian takertui niin kouristuksentapaisesti kuistikon aitaukseen, että hänen sormiansa pakotti monet päivät jälkeenpäin, ja tuijotti kauhistuneena vaaleatukkaista, hurjasilmäistä jättiläistä, jonka tunsi siksi mieheksi, jonka kanssa hänen piti mennä naimisiin. Mies heilutti ryhmysauvaa ja nuiji hellittämättömästi, mutta rauhallisesti pörröistä petoa, joka oli isompi kuin kaikki Lilianin ennen näkemät karhut. Pedon käpälät olivat repineet Wardin ihokkaan siekaleiksi ja viiltäneet hänen ihonsa verille.

Lilian Gersdale tunsi kyllä suurimmaksi osaksi kauhua rakastettunsa puolesta, mutta suurelta osalta myös tätä itseään kohtaan. Hän ei ollut osannut aavistaakaan, että hänen sulhasensa tärkätyn paidanrinnuksen ja moitteettoman puvun verhossa piilisi niin hirvittävä ja suurenmoinen villi. Eikä hänellä ollut ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitenkä mies taistelee. Moinen kamppailu ei totisesti kuulunut nykyaikaan, eikä hänen edessään ollutkaan nykyajan ihminen, mutta sitä hän ei tietänyt. Sillä taistelija ei ollut Mr James G. Ward, san-franciscolainen liikemies, vaan nimetön ja tuntematon, raaka ja villi olento, joka olosuhteiden oikusta oli herännyt uuteen eloon kolmituhatvuotisesta unestaan.

Koirat kieppuivat kamppailijain ympärillä, yhä raivokkaasti haukkuen, ja kirmailivat edestakaisin kääntääkseen puoleensa karhun huomion. Kun peto käännähti torjumaan sellaisia sivustahyökkäyksiä, syöksähti mies lähemmä ja mäjäytti vastustajaansa sauvallaan. Jok'ainoa isku kiihdytti karhun kiukkua, se karmasi kohti miestä, ja mies ponnahti sivulle koirain ohitse, väistyi tai teki hyökkäyksen uudelta taholta. Silloin koirat pitivät varansa ja ryntäsivät pedon kimppuun, niin että tämän raivo kääntyi niihin.

Loppu tuli äkkiä. Karhu pyörähti ja antoi eräälle koiralle niin valtavan iskun käpälällään, että koira singahti kauas, kylkiluut ja selkäranka murskana. Silloin ihmispeto joutui pois suunniltaan. Raivosta pärskyen se päästi kurkustaan villin, käsittämättömän äänen, syöksähti samalla eteenpäin, heilautti molemmin käsin ryhmysauvaansa ja iski karjahtelevaa karhua keskelle kalloa. Ei karhunkaan pääkuori kestänyt niin musertavaa lyöntiä, ja peto kaatui, ja koirat karkasivat silmänräpäyksessä saaliinsa kimppuun. Ja myllertäväin koirain ylitse mies ponnahti karhun ruholle, ja siinä hän seisoi kirkkaassa sähkövalossa ryhmysauvaansa nojaten ja lauloi voitostaan jollakin oudolla kielellä…

Vieraat kiiruhtivat ottamaan isäntää hoiviinsa ja onnittelemaan häntä, eikä heillä enää ollut edessään alkuaikainen villi teutoni, vaan James Ward; hän katseli edessään olevaa vaaleata, eteeristä nykyajan tyttöä, jota hän rakasti, ja hänestä tuntui siltä, kuin jotakin olisi ratkennut hänen aivoissaan. Hän horjui lopen uupuneena tytön luokse, antoi sauvansa pudota ja oli kaatua. Hänessä oli särkynyt jotakin. Hänen aivojansa raastoivat sietämättömät tuskat. Oli kuin hänen sielunsa olisi revitty siekaleiksi. Hän seurasi muiden katsetta ja havaitsi kuolleen karhun ruhon. Näky täytti hänet kauhulla. Hän päästi huudon ja olisi syöksynyt pakoon, elleivät toiset olisi estäneet häntä ja saattaneet huvilaan.

IV.

James G. Ward on yhä toiminimi Ward, Knowles & Co:n johtajana. Mutta hän ei asu enää maalla, eikä hän enää aja takaa aavikkosusia kuutamoöinä. Alkuaikainen teutoni kuoli hänestä sinä yönä, jona hän kamppaili karhun kanssa Mill Valleyssa. James G. Ward on nyt kokonaisuudessaan James G. Ward, eikä hiventäkään hänen minästään kuulu enää väärään aikakauteen eksyneelle historiantakaiselle villille. Ja James G. Ward on niin täydellisen nykyaikainen, että sivistystä seuranneen arkamielisyyden kirous painaa häntä kaikella voimallaan. Hän pelkää nykyisin pimeätä, ja ajatuskin yön viettämisestä metsässä herättää hänessä hirveätä kammoa. Hänen kaupunkitalossaan vallitsee mitä turhan tarkin järjestys, ja hän harrastaa ylettömästi keksintöjä, joiden tarkoituksena on sisäänmurtojen torjuminen. Hänen kotinsa vilisee sähköjohtoja, ja ulko-ovien sulkemisen jälkeen talossa oleva vieras saattaa tuskin liikahtaa hälytystä aiheuttamatta. Hän on myös keksinyt ovilukon, minkä saa auki avaimetta ja mitä hänen matkustavat vieraansa voivat kuljettaa liivintaskussaan ja käyttää silmänräpäyksellisesti ja välittömästi kaikissa olosuhteissa. Mutta hänen vaimonsa ei pidä häntä pelkurina. Lilian-rouva tuntee miehensä siksi hyvin. Ja kuten sankarit yleensä James G. Ward on tyytyväinen saadessaan levätä laakereillaan. Eivätkä hänen urhollisuuttaan epäile ne ystävät, jotka tuntevat tarinan Mill Valleyssa tapahtuneesta kamppailusta.

SOTA.

Hän oli nuori mies, iältään vain kaksikymmentäneljä- tai -viisivuotias, ja hän olisi saattanut istua hevosensa selässä nuoruuden huoletonta mielihyvää tuntien, ellei hän olisi ollut niin suuressa jännityksessä ja niin kissamaisen varuillaan. Hänen mustat silmänsä vaanivat joka taholle, katselivat, kun varvut ja oksat liikahtelivat pikkulintujen hypähdellessä niillä, koettivat koettamistaan läpäistä vaihtelevat puu- ja pensaikkoalat ja palasivat alituisesti tarkastelemaan pikku pensaikkoja, joita kasvoi tien molemmin puolin. Ja vakoillessaan hän myös kuunteli kuuntelemistaan, vaikka kaikkialla ympäristössä vallitsi täydellinen hiljaisuus — hyvin kaukaa lännestä vain kuului raskaan tykistön jyskettä. Se oli kaikunut hänen korvissaan monet tunnit, ja se olisi herättänyt hänen huomiotaan ainoastaan siinä tapauksessa, että se olisi lakannut. Sillä hänellä oli läheisempi tehtävä, ja poikittain hänen satulankaarellaan keinahteli karhiini.

Hän oli sellaisessa hermojännityksessä, että viiriäisparvi, joka äkkiä pölähti lentoon melkein hänen hevosensa turvan alta, pani hänet säpsähtämään, koneellisesti ja silmänräpäyksellisesti kiristämään ohjaksia ja heittämään karbiinin puoleksi olkapäätään vasten. Hän virnisti hämillään, rauhoittui ja jatkoi ratsastustaan. Hän oli sellaisessa jännityksessä, niin kokonaan antautunut tehtäväänsä, että hiki sai esteettömästi virrata otsalta hänen silmiinsä, valua pitkin nenänvartta ja tippua satulan-nastalle. Hänen ratsumiehenhattunsa nauha oli tahroilla ja märkänä hiestä. Myös hänen kimonsa oli kauttaaltaan hiessä. Oli keskipäivä, sää helteinen, eikä käynyt pienintäkään tuulen hengähdystä. Jopa linnut ja oravat piileksivät auringon paahdetta puiden varjokoissa.

Mies ja hänen hevosensa olivat ylt'yltään lehtien ja siitepölyn peitossa, sillä he välttivät avoimia paikkoja niin paljon kuin mahdollista. He pysyttelivät pensaikoissa ja puiden alla, ja mies pysäytti aina ratsunsa ja tähyili eteensä ennen kuin ajoi auringonpaahteisen aukeaman tai puuttoman laitumen poikki. Hän painui painumistaan pohjoiseen, vaikkakin teki monia mutkia, ja pohjoisen taholta hän näytti pahimmin pelkäävän sitä, mitä vaani. Hän ei ollut pelkuri, mutta hänen rohkeutensa oli tavallisen siviilimiehen rohkeutta, eikä hänen päämääränään ollut kuolla, vaan saada elää.

Erästä pientä mäenrinnettä karjapolkua myöten noustessaan hän joutui niin tiheään pensaikkoon, että hänen piti laskeutua maahan ja taluttaa hevostaan. Mutta polun kääntyessä länteen hän poikkesi siltä ja jatkoi matkaansa pohjoiseen, jälleen pitkin tammia kasvavan harjun lakea.

Harju päättyi jyrkkään alamäkeen — niin jyrkkään, että hänen täytyi laskeutua ristiin rastiin alas rinnettä, liukuen ja kompastellen kuivilla lehdillä ja takkuisissa köynnöskasveissa ja pitäen valppaasti silmällä hevostaan, joka uhkasi kaatua hänen päälleen. Hiki valui hänestä virtanaan, ja pistelevä siitepöly, mitä tunkeutui hänen suuhunsa ja sieraimiinsa, kiihdytti hänen janoaan. Vaikka hän kuinka koetti varoa, meno synnytti melua, ja hän pysähtyi useasti, läähättäen kuivassa helteessä, ja kuunteli, eikö alapuolelta kuulunut mitään epäilyttävää.

Rinteen alla hän saapui tasaiselle maalle, mikä kasvoi niin tiheätä metsää, ettei hän saattanut erottaa sen laitaa. Sitten metsän laatu muuttui, ja hän voi jälleen istua satulassa. Käkkyräisten vuoritammien sijasta siellä kohosi kosteasta, hedelmällisestä maasta korkeita, suoria, reheviä ja paksurunkoisia puita. Vain siellä täällä oli tiheikköjä, mutta ne oli helppo kiertää; siellä täällä hän tapasi puistomaisia aukioita, joilla karjat olivat käyneet laitumella ennen kuin sota karkoitti ne pois.

Hän saattoi ratsastaa nopeammin nyt laaksoon saavuttuaan, ja puolen tunnin kuluttua hän seisautti hevosensa vanhan aidan luo, mikä oli erään lakeuden laidassa. Hän ei pitänyt siitä, että lakeus oli kauttaaltaan aivan aukea, mutta hänen täytyi ratsastaa sen poikki jokiuomaa osoittavalle puurajalle. Sen poikki oli vain neljännesmailin matka, mutta pelkkä ajatuskin sille menosta tuntui hänestä vastenmieliseltä. Jokirannan puiden kätkössä saattoi vaania kivääri, kaksikymmentä, kenties tuhat kivääriä.

Kaksi kertaa hän yritti lähteä lakeudelle, ja kaksi kertaa hän pysähtyi. Oma yksinäisyytensä peloitti häntä. Sodan valtasuoni, joka jyskytti lännessä, osoitti hänellä olevan tuhansia aseveikkoja, mutta täällä ei ollut mitään muuta kuin hiljaisuus, hän itse ja kenties lukematon määrä surmankuulia väijymässä. Mutta hänen tehtävänään oli tavata se, mitä hän niin pelkäsi tapaavansa. Hänen oli määrä ratsastamistaan ratsastaa, kunnes kohtaisi toisen miehen, tai muita miehiä, vihollisen tiedustelijoita, joiden tehtävänä oli ilmoittaa kuten hänen piti ilmoittaa, että he olivat sattuneet vastatusten.

Hän muutti mieltään, ratsasti kappaleen matkaa pitkin metsänreunaa ja tähysti jälleen. Tällä kertaa hän havaitsi pienen maalaistalon keskellä lakeutta. Sieltä ei näkynyt minkäänlaisia elämän merkkejä. Savua ei noussut kattopiipusta, ei näkynyt pöyhisteleviä kanoja eikä kalkkunoita eikä kuulunut niiden kaakotusta. Keittiön ovi oli auki, ja hän katseli niin kauan ja tarkasti mustaa aukkoa, että hänestä melkein tuntui siltä, kuin talonpoikaisvaimon olisi pitänyt ilmestyä sieltä millä hetkellä tahansa näkösälle.

Hän nuoli siitepölyn ja tomun pois kuivilta huuliltaan, piristi ruumistaan ja sieluaan ja lähti ratsastamaan hehkuvassa auringon paisteessa. Ei liikahdustakaan missään. Hän ratsasti talon ohi ja lähestyi jokirannan puu- ja pensasseinämää. Hän oli yhden ainoan ajatuksen kiroissa: nopea kuula singahtaisi hänen ruumiiseensa. Hän tunsi itsensä niin heikoksi ja turvattomaksi, ja hän painautui satulaansa vasten.

Hän sitoi hevosensa metsänreunaan ja jatkoi matkaansa satakunta metriä jalan, kunnes tuli joelle. Se oli kaksikymmentä jalkaa leveä, hyvin heikkovirtainen, viileä ja puoleensavetävä, ja hän oli kovasti janoissaan. Mutta hän odotti lehevässä kätköpaikassaan, silmät suunnattuina vastarannan puihin. Lieventääkseen odotuksen sietämättömyyttä hän laskeutui istuvilleen ja asetti karbiinin polvilleen. Minuutit vierivät, ja hänen jännityksensä helpotti vähitellen. Lopulta hän ajatteli, ettei ollut minkäänlaista vaaraa, mutta juuri kun hän aikoi kääntää oksia sivulle ja kumartua veteen, hän havaitsi jonkin liikkuvan pensaikossa toisella puolella.

Se saattoi olla lintu. Mutta hän odotti. Jälleen jokin liikahti pensaissa, ja sitten ne jakaantuivat niin äkkiä, että häneltä oli vähällä päästä huudahdus, ja sieltä katselivat miehen kasvot. Kasvoja ympäröi monen viikon ikäinen punertava parta. Niiden silmät olivat siniset ja kaukana toisistaan, ja silmäkulmissa oli naurunkureita, vaikka kasvojen yleis-ilme oli uupunut ja kärsivä.

Kaiken sen hän saattoi nähdä mikroskooppisen selvästi, sillä välimatkaa ei ollut enempää kuin kaksikymmentä jalkaa. Ja kaiken sen hän näki niin nopeasti, että hän näki sen kohottaessaan karbiinin olalleen. Hän tähtäsi, ja hän tiesi, että hänellä oli edessään mies, joka oli kuoleman oma. Oli mahdotonta ampua ohi moiselta matkalta.

Mutta hän ei ampunut. Hän laski hitaasti karbiininsa ja odotti. Vesipulloa pitelevä käsi ilmaantui näkösälle, ja punaparta kurkotti vettä kohden täyttääkseen pullonsa. Hän kuuli veden pulputtavan. Käsivarsi ja pullo ja punainen parta katosivat pensaikkoon, mikä sulkeutui jälleen. Hän odotti kauan, mutta sitten hän hiipi janoaan sammuttamatta takaisin hevosensa luo, ratsasti hitaasti auringonpaahteisen lakeuden poikki ja sukelsi vastalaidan metsien suojaan.

II.

Uusi päivä, samoin helteinen ja tyven. Hylätty maalaistalo, iso, monta ulkorakennusta ja keittiöpuutarhan käsittävä, keskellä erästä aukiota. Metsästä ratsasti kimollaan sama nuori pirteä- ja mustasilmäinen mies, karhiini poikittain satulannupilla. Hän hengitti helpommin talolle päästyään. Paikalla oli selvästi ollut taistelu aikaisemmin kesällä. Romua ja ruosteisia tyhjiä patruunia oli maassa, minkä hevosten kaviot olivat myllertäneet sen kosteana ollessa. Aivan keittiöpuutarhan vieressä oli nimi- ja numerolaudoilla varustettuja hautoja. Keittiönoven pielessä kasvavassa tammessa riippui kaksi risaisiin, kauhtuneihin vaatteisiin puettua hirtettyä miestä. Niiden kuihtuneet ja vääristyneet kasvot eivät muistuttaneet lainkaan ihmiskasvoja. Kimo päristi niille, ja ratsastaja taputteli sitä rauhoittavasti ja sitoi sen loitolle hirtetyistä.

Sisälle taloon mennessään hän näki pelkkää hävityksen kauhistusta. Hän polki tyhjille patruunille kulkiessaan huoneesta toiseen ikkunoista tähystelläkseen. Ihmisiä oli majaillut ja maannut kaikkialla, ja erään huoneen lattialla hän näki selviä merkkejä siitä, että siellä oli pidetty haavoittuneita.

Hän palasi ulos, vei hevosensa ladon taakse ja meni puutarhaan. Kymmenkunta puuta nuokkui siellä kypsien omeniensa painosta. Hän tunki taskunsa täyteen niitä ja söi samalla kuin poimi. Sitten hänen päähänsä pälkähti muudan ajatus, hän katseli aurinkoa ja laski, kuinka pitkä aika häneltä kuluisi leirille takaisin ratsastamiseen. Hän riisui paitansa, veti sen hihat solmuun ja teki säkin. Sen hän täytti omenilla.

Juuri kun hän oli nousemassa hevosen selkään, eläin höristi äkkiä korviaan. Mieskin kuunteli ja kuuli epäselviä ääniä, jollaisia pehmeään multaan iskevät kaviot synnyttävät. Hän hiipi ladon nurkalle ja tähysti. Kymmenkunta ratsastajaa lähestyi hajajärjestyksessä kentän toiselta laidalta; ne olivat nyt vain sadan metrin päässä talolta. Joitakuita laskeutui maahan, muiden pysyessä satulassa, mikä osoitti, että miehet eivät aikoneet viipyä paikalla kauaa. Ne tuntuivat neuvottelevan, sillä hän kuuli niiden puhelevan kiihkeästi vierasten maahantunkeutujain vihatulla kielellä. Aika kului, mutta ne eivät näyttäneet pääsevän päätökseen. Hän pani karbiininsa nahkakoteloon, nousi hevosen selkään ja odotti kärsimättömästi, omenasäkki satulannupilla.

Hän kuuli läheneviä askeleita, ja hän kannusti kimoaan niin äkkiarvaamatta, että eläimeltä pääsi hämmästyksen hirnahdus, kun se aloitti laukan. Ladon nurkkauksella hän näki vihollisen; se oli vain poikanen, yhdeksäntoista- tai kaksikymmentävuotinen, mutta univormussa, ja se hypähti nopeasti syrjään, jotta ei jäisi hevosen alle. Samassa silmänräpäyksessä kimo teki hyppäyksen sivulle, ja ratsastaja näki vilahduksen talon edustalle kokoontuneista miehistä, jotka olivat saaneet hälytyksen. Jotkut hyppäsivät satulasta, ja hän näki niiden tähtäävän pyssyillään. Hän ratsasti keittiön oven ja siimeessä kiikkuvien kokoonkäpertyneiden ruumiiden ohi ja pakotti viholliset perääntymään talon etusivulta. Laukaus kajahti, sitten toinen, mutta hän ratsasti nopeasti ja kumartui eteenpäin, istui satulaa vasten painautuneena, toisella kädellä pidellen omenasäkkiään ja ohjaten hevostaan toisella.

Talon aitaus oli neljän jalan korkuinen, mutta hän tunsi kimonsa ja antoi sen mennä yli täydellä vauhdilla muutamien hajalaukauksien pamahdellessa. Kahdeksansadan metrin päässä oli metsä, ja kimo teki kentällä taivalta valtavin hypyin. Nyt ampuivat kaikki. Ne laskettelivat laukauksiaan niin nopeasti, ettei hän enää voinut erottaa eri pamahduksia. Kuula lävisti hänen hattunsa, mutta sitä hän ei havainnut, sitävastoin hän huomasi toisen osuvan omenasäkkiin. Ja hän hätkähti ja painautui vielä entistä matalammaksi, kun kolmas kuula, mikä oli ammuttu liian alas, osui kiveen hevosen jalkojen väliin ja kimmahti ilmaan, hyristen ja laulaen kuin jokin kummallinen hyönteinen.

Laukaukset lakkasivat, kun kiväärinmakasiinit tyhjentyivät, ja äkkiä tuli hiljaista. Nuori mies riemuitsi mielessään. Hän oli päässyt vahingoittumattomana hirveästä kuulasateesta. Hän katseli taakseen. Aivan niin, ne olivat ampuneet kiväärinsä tyhjiin. Hän näki, miten monet parhaillaan latasivat. Toisia juoksi talon takana olevien hevostensa luokse. Hänen vielä katsellessaan tuli kaksi jo satulaan päässyttä miestä täyttä karkua kulman takaa. Samassa hän näki miehen, jolla oli hänelle tuttu punainen parta, putoavan polvilleen maahan, heittävän kiväärin poskelleen ja tähtäävän kylmäverisesti ja tarkasti pitkää laukausta.

Nuori mies kannusti hevostaan, kumartui syvälle eteenpäin ja heittelehti puoleen ja toiseen satulassa hämmentääkseen toisen tähtäyksen. Vielä ei kuulunut laukausta. Metsä läheni hevosen joka hyppäyksellä. Sinne oli enää vain sata metriä, ja laukaus viipyi vielä.

Mutta sitten hän kuuli sen, ja se oli hänen viimeinen kuuloaistimuksensa, sillä hän oli kuollut ennen kuin ennätti maahan hitaasti satulasta pudotessaan. Ja maalaistalolta tähystelevät miehet näkivät hänen putoavan, näkivät hänen ruumiinsa ponnahtavan, kun se kohtasi maan, ja näkivät hänen päällensä valahtavan kokonaisen vyöryn punaposkisia omenoita. Katselijat nauroivat odottamattomalle omenasateelle ja taputtivat käsiään punapartaisen miehen mestarilaukaukselle…

YÖN LAPSI.

Oltiin vanhalla Alta-Inyo-klubilla — oli sanfranciscolaiseksi lämmin yö — ja kaukainen katuhälinä tunkeutui vaimenneena sisälle avoinna olevista ikkunoista. Keskustelu oli kosketellut virkamiesten lahjomista, viimeisiä merkkejä siitä, että kaupunginhallitus tultaisiin puhdistamaan valonaroista aineksista, ja sitten kääntynyt yleensä elämässä vallitsevaan hirvittävään kehnouteen ja mädännäisyyteen, kunnes joku sattui mainitsemaan O'Brienin nimen — O'Brienin, lupaavan nuoren nyrkkeilijän, joka oli menettänyt henkensä kilpaottelussa edellisenä iltana. Oli kuin ilma olisi kohta puhdistunut. O'Brien oli ollut ihanteellismielinen moitteeton nuori mies. Hän ei juonut, ei tupakoinut eikä käyttänyt voimasanoja, ja hänen ruumiinsa oli ollut kuin nuoren jumalan. Olipa hänellä ollut rukouskirjansa mukana otteluissa. Se löydettiin hänen takkinsa taskusta pukuhuoneessa… jälkeenpäin.

Nuoruus, puhdas ja terve, tahraton. Nuoruus oli ihanaa ja ylistettävää meistä yöistujista, joilla itsellä se oli takana ja keski-ikä käsissä, ja me ylistimme Nuoruutta niin intomielisesti, että loihdimme hereille Romantiikan ja annoimme sen tuntikaudeksi vietellä itsemme kauas pois inhimillisestä yhteiskunnasta ja sen uhkaa täynnä olevasta hälystä. Bardwell tavallaan aloitti siteeraamalla Thoreauta, mutta vanha, kaljupäinen ja pöhöttynyt Trefethan se otti kiinni siitä sitaatista ja muuttui ruumiillistuneeksi Romantiikaksi kokonaisen tunnin ajaksi. Aluksi aprikoimme, montakohan visky-grogia hän olikaan mahtanut ottaa päivällisen jälkeen, mutta hyvin pian meiltä unohtui kaikki sellainen.

"Oli vuosi 1898 — ja olin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen silloin", sanoi hän. "No, tiedän teidän kaikkien nyt laskevan yhteen. Olette oikeassa. Minä olen neljäkymmenseitsen-vuotias nyt, näytän kymmentä vuotta vanhemmalta, ja lääkärit sanovat… piru periköön lääkärit!"

Hän kohotti korkean lasinsa huulilleen ja maisteli harvakseen suuttumustaan hillitäkseen.

"Mutta olen ollut nuori… kerran. Olin nuori kaksitoista vuotta sitten, ja päätäni peittivät hiukset, ja olin vyötäröiltäni kapea kuin kilpajuoksija, eikä pisinkään päivä ollut liian pitkä minulle. Minussa oli ydintä anno 98. Sinä muistat minut, Milner. Tunsit minut jo siihen aikaan. Enkö ollut sangen reipas mies?"

Milner nyökkäsi myöntävästi. Hän oli samoin kuin Trefethan kaivosinsinööri ja koonnut omaisuuden Klondykessa.

"Totisesti olit sellainen, vanha veikko", sanoi Milner. "En unohda milloinkaan, miten pontevasti selviydyit tukkimiehistä sinä iltana, jolloin se pirun sanomalehtimies nosti tappelun. Nyrkkeilijä Slavin oli silloin siellä" — tämä sanottiin meille muille — "ja hänen toimitsijansa tahtoi järjestää ottelun hänen ja Trefethanin kesken."

"No, katsokaahan minua nyt", komensi Trefethan ärtyisesti. "Tällaiseksi Goldstead on tehnyt minut… Luoja ties, montako miljoonaa, mutta sielussani ei ole mitään jäljellä… tai oikeammin suonissani. Mainio punainen vereni on ollutta ja mennyttä. Olen kuin maneetti, iso röykkiö värisevää protoplasmaa, kuin… kuin…"

"Naiset katselivat minua… siihen aikaan, käänsivät päätään katsellakseen minua vielä kerran. Merkillistä, etten tullut menneeksi naimisiin. Mutta tyttö. Hänestä minun nyt piti puhua. Tapasin hänet tuhat mailia maailman ulkopuolella, niin, vieläkin kauempana. Ja hän siteerasi minulle ne Thoreaun sanat, mitkä Bardwellilta vast'ikään kuulimme — ne sanat päiväsyntyisistä jumalista ja yösyntyisistä, valkoisista jumalista ja mustista.

"Se tapahtui sen jälkeen kuin olin tehnyt valtauksen GGoldsteadin luona — jolloin en tietänyt, millainen kultakaivos siitä joesta paisuisi — niin, silloin tein sen retkeni itään Kalliovuorten yli Isolle Orjajärvelle. Siellä pohjoisessa Kalliovuoret eivät ole pelkkiä harjuja. Ne ovat raja, rajamuuri, ylikulkematon seinä. Siellä ei ole minkäänlaista tietä, vaikkakin vaeltavat ansamiehet ammoisista ajoista alkaen silloin tällöin ovat kulkeneet niiden yli, — no, enemmän on ollut sille taipalelle sortuneita kuin siitä selviytyneitä. Ja juuri sen tähden minä ryhdyin yritykseen. Se oli retki, josta kuka tahansa saattoi ylpeillä. Ja vielä tänä päivänä olen siitä retkestäni ylpeämpi kuin mistään muusta teostani.

"Se on tuntematon maa. Siellä on suuria alueita, joita ei ole milloinkaan tutkittu. Siellä on isoja laaksoja, joihin valkoisen miehen jalka ei ole kertaakaan astunut, ja intiaaniheimoja, joiden elämä on melkein yhtä alkeellista kuin kymmenentuhatta vuotta takaperin… melkein, sillä he ovat joutuneet hiukan kosketuksiin valkoisten kanssa. Silloin tällöin käy kauppapaikoilla jokunen parvi sellaisia intiaaneja, mutta siinä kaikki. Hudsonbay-yhtiönkään ei onnistunut löytää niitä ja saattaa valtansa alle.

"Mutta tytöstähän oli kysymys. Matkasin erään joen vartta ylös — täällä Kaliforniassa sellaista sanottaisiin kymiksi — nimettömän ja kartoittamattoman joen. — Se oli komea laakso; milloin sitä rajoittivat korkeat seinämät, milloin se laveni kauniiksi, leveiksi ja pitkiksi aloiksi, joilla kasvoi melkein miehen mittaista heinää, oli kukkasia helottavia niittyjä ja neitseellisiä, uhkeita kuusikkoja. Koirat kantoivat kuormaa selässään, näännyksissä ja käpälät hellinä; koetin löytää jonkin pienen intiaaniyhteiskunnan saadakseni rekiä ja ajomiehiä ja voidakseni jatkaa retkeä ensimmäisillä lumilla. Oli syysmyöhä, ja olin aivan ymmällä siitä, että kukat vielä kukoistivat. Minunhan piti olla subarktisessa Amerikassa ja korkealla Kalliovuoristossa, ja silti siellä oli runsaasti kukkasia kaikkialla. Ennemmin tai myöhemmin valkoisia uudisasukkaita asettuu sinne, ja he luovat koko laakson vehnävainioiksi.

"Sitten näin savua ja kuulin koirain haukuntaa — intiaanien koirain — ja saavuin leirille. Intiaaneja oli ainakin viisisataa, oikeita intiaaneja, ja kuivaustelineistä näin, että syysmetsästys oli ollut tuottoisa. Ja niin kohtasin tytön — Lucyn. Se oli hänen nimensä. Saatoin keskustella intiaanien kanssa vain merkkikielellä, mutta pian he veivät minut jonkinlaiselle isolle vajalle — puoliteltalle, joka oli seinätön siltä taholta, missä leirituli paloi. Tämä avoteltta oli kokonaan hirvennäköistä — savustetuista, käsin kiiltäviksi hangatuista ja kullanruskeista. Sen sisällä vallitsi sellainen sirous ja järjestys, ettei moista milloinkaan ole tavallisessa intiaanileirissä. Vuode oli tehty tuoreista kuusenhavuista. Siinä oli joukoittain nahkasia, ja niiden päällä oli joutsenenuntuvainen peitto — milloinkaan en ole nähnyt sen peiton kaltaista. Ja peitolla istui Lucy jalat ristissä. Hän oli pähkinänruskea. Tyttö, olen sanonut, mutta tyttö hän ei ollut, hän oli nainen, pähkinänruskea nainen, amatsoni, aivan kehittynyt rotunainen, majesteetillisen kypsä. Ja hänen silmänsä olivat siniset.

"Ne ne minut tenhosivat — ne hänen silmänsä — siniset, eivät posliininsiniset, vaan tummansiniset kuin meri ja taivas yhteensulautuneina, ja hyvin älykkäät. Niin, vielä enemmän — niissä oli naurua — lämpöistä naurua, aurinkoista ja inhimillistä, hyvin inhimillistä ja… sanoisinko naisellista. Niin, ne olivat naisen silmät, todellisen naisen silmät. Tiedätte mitä tarkoitan. Saatanko sanoa enempää? Ja niissä sinisissä silmissä oli samalla kertaa polttavaa rauhattomuutta, uneksivaa kaipuuta ja lepoa, täydellistä lepoa, eräänlaista kaikkiviisasta ja filosofista tyyneyttä."

"Luulette varmaankin minun olevan hutikassa. Mutta en ole. Tämä on vasta viides grogini päivällisen jälkeen. Olen selvä kuin kala. Olen juhlatuulella. Istun tässä pyhän Nuoruuteni pöytäkumppalina. En se minä — vanha Trefethan — puhu, minun Nuoruuteni se puhuu, ja minun Nuoruuteni se sanoo, että ne silmät olivat ihmeellisimmät, mitkä milloinkaan olen nähnyt — niin tyynet ja kuitenkin niin rauhattomat, niin älykkäät ja kuitenkin niin uteliaat, niin vanhat ja kuitenkin niin nuoret, niin tyytyväiset ja kuitenkin niin kaihoisan uneksivat. En kykene niitä kuvaamaan, poikaseni. Kun olen kertonut teille hänestä, käsitätte kenties paremmin itse.

"Ajatelkaahan — sellaista melskakieltä! Saatatte kuvitella tunteitani. Hän oli nainen, valkoinen nainen — mutta se melskakieli! Oli hämmästyttävää, että siellä maailman rajojen ulkopuolella oli valkoinen nainen — mutta se melskakieli! Se särähteli korvissani, totisesti. Se vihlaisi kuin väärä sävel. Ja kuitenkin väitän, että se nainen oli runoilija. Säattepa kuulla.

"Hän lähetti intiaanit pois. Ja ne menivät todellakin. Ne noudattivat hänen käskyjään ja tottelivat häntä sokeasti. Hän oli hi-yu-skookum-päällikkö. Hän käski nuorten miesten pystyttää minulle teltan ja ottaa koirani hoiviinsa. Ja nuoret miehet tekivät sen. Ja he tunsivat hänet niin hyvin, etteivät tohtineet näpistää mokkasiininhihnaakaan varusteistani. Hän oli ruumiillistunut Järkkymätön Laki, ja sen sanon teille, että tapaus kävi luihini ja ytimiini ja että kylmiä väreitä karehti selkäpiissäni, tapaus: tavata valkoinen nainen kaukana vuoristossa villiheimon päällikkönä, tuhansien mailien takana Ei-Kenenkään-maassa.

"Kuten sanottu hänen sanansa särähtelivät väärällä sävelellä. Mutta pyydän teitä unohtamaan sen. Minä totisesti unohdin sen, kun istuin joutsenenuntuvapeiton laidalla ja kuuntelin ja katselin ihmeellistä naista, ihmeellistä kuin ihmeellisin niistä, joita Thoreau tai joku muu runoilija on loihtinut eteemme.

"Viivyin siellä viikon. Ja se tapahtui hänen pyynnöstään. Hän lupasi antaa minulle koiria ja rekiä ja intiaaneja, jotka auttaisivat minua matkaamaan Kalliovuorten yli, parhaan solan läpi, viisisataa mailia pitkän taipalen. Hänen telttansa sijaitsi syrjässä muista, korkealla jokiäyräällä, ja pari intiaanityttöä valmisti hänen ruokansa ja toimitti hänen kotiaskarensa. Ja me puhelimme puhelemistamme ensilumen sataessa ja luodessa minulle rekikeliä. Ja tällainen oli hänen tarinansa.

"Hän oli syntynyt rajalla, köyhän uudisasukkaan tyttärenä, ja te tiedätte, mitä se merkitsee — työtä, alituista työtä, ääretöntä ja loputonta työtä.

"'En milloinkaan nähnyt maailman ihanuutta', sanoi hän. 'Minulla ei ollut aikaa. Tiesin, että se oli olemassa jossakin, tupamme ympärillä, mutta piti aina paistaa, pestä ja puhdistaa, eikä työllä ollut mittaa eikä määrää. Toisinaan olin aivan sairaana ikävästä päästä pois maailmalle, varsinkin keväisin, jolloin lintujen laulu saattoi minut melkein hurjaksi. Tahdoin juoksennella ulkona korkeassa heinikossa, kahlata sen kasteessa ja vaeltaa metsissä ja kiipeillä vuorenharjanteilla ympäristöä nähdäkseni. Oi, minulla oli hyvin paljon haaveita — seurata jokien juoksua, polskia lampareissa, tulla vesiliskojen ja täplikkäiden forellien hyväksi ystäväksi, tarkkailla oravien ja jänisten ja pienten turkiseläinten elämää ja oppia tuntemaan niiden salaiset tiet. Jos minulla vain olisi aikaa, ajattelin, voisin hiiviskellä keskellä kukkasia ja kuulla, kunhan vain pysyttelisin oikein hiljaa, kuinka ne kuiskailivat toisilleen viisauksia, joita ihmiset eivät tunteneet.'"

"Erään toisen kerran hän kertoi: 'Minun mieleni teki juoksennella ulkona öisin kuin villi eläin, juoksemistani juosta kuutamossa ja tähtien tuikkeessa, juosta valkoisena ja alastomana pimeässä, minkä varmasti tiesin tuntuvan mustalta sametilta, juosta juoksemistani, juosta loputtomasti. Eräänä iltana, jolloin olin aivan lopussa — oli ollut hirvittävän kuuma päivä, eikä taikina ollut ottanut käydäkseen, ja kirnuaminen oli epäonnistunut, ja olin ärtyisällä ja juonikkaalla päällä — niin, sinä iltana kerroin isälle juoksuhalustani. Hän katseli minua ikäänkuin ihmeissään ja hiukan kauhistuneena. Sitten hän antoi minulle kaksi pilleriä. Sanoi, että minun oli parasta paneutua levolle ja nukkua hyvin; silloin olisin taas oikein pirteä aamulla. Senjälkeen en maininnut milloinkaan haaveistani isälle enkä kenellekään muulle.

"Vuoristokodista muutettiin pois — elintarpeiden puutteessa, luullakseni — ja perhe asettui Seattleen. Siellä hän teki työtä tehtaassa — pitkät tunnit ja hirvittävän raskasta työtä. Vuoden päästä hän pääsi tarjoilijattareksi kurjaan ravintolaan — pöksäksi hän sitä nimitti.

"Kerran hän sanoi minulle: 'Romantiikkaa minä varmaankin kaipasin. Mutta romantiikkaa ei saanut tiski- ja pyykkisoikoista eikä tehtaista tai pöksistä.'

"Ollessaan kahdeksantoista-vuotias hän meni naimisiin — miehen kanssa, jonka piti mennä pohjoiseen, Juneau'hon, ja perustaa sinne ravintola. Miehellä oli joitakuita dollareita säästössä, ja tämä vaikutti hyvinvoivalta. Hän ei rakastanut miestä, sen hän sanoi ihan ehdottomasti, mutta hän oli lopen uupunut ja tahtoi päästä loputtomasta raatamisesta. Lisäksi Juneau oli Alaskassa, ja hänen kaipuunsa muovautui nyt haluksi nähdä se ihmeellinen maa. Mutta hän ei saanut nähdä sitä paljoakaan. Mies perusti ravintolansa, pienen ja halvan, ja hän havaitsi pian, minkä tähden mies oli mennyt hänen kanssaan naimisiin… päästäkseen palvelijatarta palkkaamasta. Hän se melkein yksinään sai hoitaa koko pöksän ja tehdä kaikki työt, tarjoilusta tiskaukseen. Ja samalla hän sai melkein yksinään valmistaa ruoan. Sitä menoa kesti neljä vuotta.

"Ajatelkaahan häntä, aarniometsän lasta, joka oli täynnä luonnon-elämän vaistoja ja ikävöi aavoja aloja, mutta oli vankina pienessä ruokalapöksässä, alituisessa raadannassa neljä sietämätöntä vuotta…

"'Kaikki oli niin mieletöntä', sanoi hän. 'Mitä hyötyä kaikesta oli? Miksi minä olin syntynyt? Oliko elämällä vain moinen tarkoitus — tehdä työtä tekemästä päästyä ja aina olla väsyksissä? Mennä vuoteeseen väsyksissä ja havahtua väsyksissä; joka päivä samanlainen kuin edellinen, ellei vieläkin raskaampi?' Hän oli kuullut lukupappien, kuten hän sanoi, puhuvan ikuisesta elämästä, mutta hän ei kyennyt käsittämään sitä, mitä hän teki, otolliseksi valmistaumiseksi kuolemattomuuteen.

"Mutta vielä hänellä oli unelmansa, vaikkakin ne heräsivät harvemmin kuin lapsuudessa. Hän oli lukenut joitakuita kirjoja — mitä, sitä ei ole helppo sanoa, luultavasti lainakirjasto-romaaneita, mutta ne olivat ravinneet hänen mielikuvitustaan. 'Toisinaan', sanoi hän, 'ollessani niin pökerryksissä lieden kuumuudesta, että olisin pyörtynyt, ellen olisi saanut vähän raitista ilmaa, työnsin pääni ulos keittiön ikkunasta ja ummistin silmäni, ja silloin näin mitä ihmeellisimpiä asioita. Äkkiä olin vaeltamassa pitkin maantietä, ja oli niin puhdasta ja rauhallista, ei ollut likaa, ei tomua, vain puroja, jotka solisivat suloisilla niityillä, ja leikkiviä karitsoita, kukkain tuoksua, jota tuuli kuljetti, ja lempeä päivän paiste kaiken yllä; kauniita lehmiä, jotka torkkuivat seisoen polviaan myöten lampareissa, ja nuoria tyttöjä kylpemässä joen lahdelmassa, niin valkoisia ja niin soreita ja luonnollisia — ja silloin tiesin olevani Arkadiassa. Olin lukenut kerran eräästä kirjasta siitä maasta. Tai myöskin ratsasti tietä myöten ritareita, jotka välkähtelivät auringon paisteessa, tai vallasnainen valkoisella tammalla, ja loitommalla näin linnantornin kohoavan korkeutta kohden, tai myöskin tiesin, että seuraavan tienmutkan takana tapaisin palatsin, valkoisen ja ilmavan ja satumaisen, jonka edustalla olevilla nurmikoilla suihkulähteet kumpuaisivat, kukat helottaisivat ja riikinkukot keikaroisivat… ja sitten avasin silmäni, ja keittiön lieden hehku ympäröi minut jälleen, ja kuulin Jaken sanovan — Jake oli mieheni — kuulin Jaken sanovan: 'Miks'et ota papuja tulelta. Aiotko antaa minun koko päivän odottaa?' — Romantiikkaa! Luullakseni sain sitä varsinaisimmin kokea kerran, kun muudan juopunut armeenialainen kokki menetti järkensä ja koetti katkaista kaulani kyökkiveitsellä ja sain palohaavan käsivarteeni liedestä, ennenkuin ennätin kajauttaa miestä kalloon perunahuhmarella.

"'Halusin viettää huoletonta elämää keskellä kauneutta ja romantiikkaa ja kaikkea sellaista, mutta minulla tuntui olevan nurja onni ja tunnuin syntyneen vain ruoanlaittajaksi ja tiskaajaksi. Juneaussa vietettiin hurjaa elämää siihen aikaan, mutta minä katselin muita sikäläisiä naisia, eikä heidän elämäntapansa houkutellut minua. Minä tietysti tahdoin olla puhdas. En tiedä, minkä tähden, tahdoin vain, ja ajattelin, että minun oli yhtä hyvä kuolla tiskaamiseen kuin heidän laillaan'."

Trefethan vaikeni silmänräpäykseksi ja liitteli ajatuksissaan yhteen kertomuksensa lankoja.

"Niin, samaisen naisen minä kohtasin siellä pohjan perillä, villin intiaaniheimon ja tuhansia neliömaileja käsittäväin metsästysmaiden hallitsijana. Ja kaikki oli lisäksi aivan yksinkertaista ja luonnollista — hän olisi saattanut elää ja kuolla keskellä kattiloita ja patoja. Mutta sitten 'tuli kuiskaus, tuli näky'. Mitään muuta ei tarvittu, ja se tuli todellakin.

"'Havahduin eräänä päivänä', sanoi hän. 'Kuulin kuiskaukseni, näin näkyni sanomalehden kappaleelta. Muistan jok'ainoan sanan ja osaan lukea ne ulkoa teille.' Ja niin hän luki Thoreaun 'Ihmisluonnon huudosta':

"'Mieltäni niin virkistää nuorten mäntyjen näkeminen, joita vuosi vuodelta versoo viljavainioilla. Me puhumme intiaanin sivistämisestä, mutta se ei merkitse samaa kuin tehdä hänet paremmaksi. Hämyisän metsäelämänsä valppaassa itsenäisyydessä ja yksinäisyydessä hän säilyttää yhteytensä heimonsa jumaliin ja pääsee silloin tällöin harvinaisella ja kummallisella tavalla sulautumaan luonnon elämään. Hän näkee välähdyksiä tähtitietoudesta, jollaista ei meidän salongeissamme tunneta. Hänen sielussaan vallitseva ikuinen valo, mitä himmentää vain tähtien etäisyys, on kuin kalpeaa, mutta ihanaa tähtivaloa verrattuna keinotekoisen valaistuksen häikäisevään, mutta lyhytaikaiseen loisteeseen. Seurasaarten asukkailla oli päiväsyntyiset jumalansa, mutta niitä ei pidetty yhtä vanhoina kuin……yösyntyisiä jumalia.'

"Niin, juuri tämän kohdan hän luki, sana sanalta, ja minulta unohtui hänen kouliintumaton ääntämisensä, sillä se oli juhlallista, uskontunnustus — pakanallinen, epäilemättä, ja valautunut elävään muotoon — hänen omaksi persoonallisuudekseen.

"'Loppu oli reväisty pois', jatkoi hän, ja hänen äänessään soinnahti syvä kaipaus. 'Se oli vain sanomalehden kappale. Mutta se Thoreau on viisas mies. Toivoisin tietäväni enemmän hänestä.' Hän vaikeni hetkeksi, ja vannon, että hänen kasvonsa muistuttivat sanomattomasti pyhimystä hänen lausuessaan: 'Minusta olisi voinut tulla hyvä vaimo hänelle.'

"Ja sitten hän jatkoi: 'Luettuani ne sanat tiesin tarkalleen, miten minun laitani oli. Minä olin yön lapsi. Minä, joka olin elänyt koko elämäni päiväsyntyisten parissa, olin itse yön lapsi. Sen tähden minä en milloinkaan ollut tuntenut tyydytystä ruoanlaittamisesta ja tiskaamisesta, sen tähden minun mieleni oli tehnyt tanssia alastomana kuutamossa. Ja minä tiesin, ettei likainen pieni Juneau-pöksä ollut oikea paikkani, ja sanoin sillä siunaaman hetkellä: 'Lähden pois.' Ja käärin kokoon vähäiset vaateryysyni ja lähdin. Jake näki sen ja koetti estää minua.

"'Sitä sinä et tee', sanoi hän ja ojensi kätensä tarttuakseen minuun. 'Uunin kuumuus on käynyt päähäsi. Kuuntelehan nyt mitä sanon, ennenkuin teet minkäänlaisia hullutuksia.'

"Mutta minä vedin esille pienen revolverin ja sanoin: 'Tämä puhuu puolestani.'"

"Arvatkaapa, pojat, mitä se tyttö teki. Hän oli kaksikymmentäkaksi-vuotias. Hän oli seisonut koko ikänsä pesusoikon ääressä eikä tietänyt elämästä enempää kuin minä tiedän neljännestä tai viidennestä ulottuvaisuudesta. Kaikki hänen tiensä veivät päämäärään. Ei, hän ei liittynyt balettiseurueeseen. Alaskassa on parasta matkata veneellä. Hän meni rantaan. Muudan intiaanikanootti oli juuri lähdössä Dyeaan — tiedättehän, sellainen vene, mikä on koverrettu yhdestä ainoasta puunrungosta, kapea ja syvä, noin kuusikymmentä jalkaa pitkä. Hän antoi intiaaneille pari dollaria ja astui siihen.

"'Romantiikkaako?' sanoi hän minulle. 'Se oli romantiikkaa alusta alkaen. Kaikkiaan kolme perhettä oli kanootissa, ja siinä oli niin ahdasta, ettei saattanut käännähtääkään, koiria ja intiaanilapsia ryömi kaikkialla, ja jok'ainoa kynnelle kykenevä hoiti airoa ja kuljetti kanoottia. Ja kaikkialla mahtavien, juhlallisten vuorten huipuilla vyöryi pilviröykkiöitä, joita aurinko punasi. Ja oi sitä hiljaisuutta! Sitä syvää, ihmeellistä hiljaisuutta! Joskus näki kaukana puiden latvoilta savua, mikä kohosi yksinäisen erämiehen nuotiosta. Se oli kuin huviretkeä, juhlallista huviretkeä, ja minä näin unelmaini toteutuvan, ja odotin, että minulle tapahtuisi jotakin millä hetkellä tahansa. Ja tapahtuikin.

"'Oi ensimmäistä leiriämme, eräällä saarella! Kaloja, joita pojat keihästivät puron suulta, ja isoa hirveä, jonka veneemme nuoret miehet ampuivat juuri rannalle niemen kainaloon kääntyessämme! Kukkia oli kaikkialla, ja vähän matkan päässä rannasta alkoi heinikko, mikä oli sakeaa, mehukasta ja miehen korkuista. Menin muutamien tyttöjen kanssa niityn poikki sen takana olevalle kukkulalle, ja keräsimme sieltä marjoja ja juuria, mitkä maistuivat hapahkoille ja olivat hyvää ruokaa. Ja marjamaalla kohtasimme ison karhun, joka oli siellä illallisellaan, ja se sanoi 'Uh!' ja juoksi matkoihinsa yhtä peloissaan kuin mekin. Ja sitten leiri ja nuotion savu ja kiehuvan metsänriistan tuoksu!… Se oli ihanaa. Vihdoinkin olin päässyt yön lasten luo, ja tiesin, että sinne minä kuuluin. Ensimmäistä kertaa elämässäni, siltä minusta tuntui, olin onnellinen, ja paneutuessani levolle sinä iltana, telttakankaan-kaistaleen alle, tuijotin tähtitaivasta, johon mahtava vuorenhuippu leikkasi mustan aukon, ja kuuntelin yön ääniä ja tiesin, että samanlainen tulisi olemaan seuraava päivä ja sitä seuraava, samanlaisia kaikki, kaikki päiväni, sillä en aikonut palata maailmaan. Enkä palannutkaan.

"'Romantiikkaa! Sitä sain seuraavana päivänä. Meidän oli matkattava leveän merenlahden poikki — ainakin kaksitoista, viisitoista mailia leveän, ja rupesi tuulemaan ollessamme keskellä sitä. Sinä iltana aallot heittivät minut ja susikoiran maihin, ja minä vain olin hengissä.'

"Ajatelkaahan", keskeytti Trefethan kertomuksensa. "Kanootti upposi, kaikki muut paitsi hänet meri löi kuoliaiksi kallioita vasten. Hän kahlasi maihin, pitäen kiinni koiran hännästä, pelastui kalliokarikolta ja päätyi rantaan pienelle hiekkakaistaleelle, mikä oli ainoa koko sillä rannikon-osalla.

"'Onneksi se oli manterella', sanoi hän. 'Ja niin minä vaelsin halki metsien ja yli vuorten suoraan, suoraan eteenpäin. Minusta tuntui siltä, kuin olisin ollut etsimässä jotakin, ja tiesin, että löytäisin sen. Minua ei peloittanut. Olin yön lapsi, eikä aarniometsä saattanut surmata minua. Ja toisena metsävaelluspäivänäni minä löysin sen. Osuin pienelle aukiolle, missä oli ränstynyt maja. Lahonneita vilttejä oli makuulavitsoilla, ja liedellä oli pannuja ja kasareita. Mutta se ei ollut ihmeellisin löytöni. Majan ulkopuolelta, metsän laidasta, löysin… teidän on mahdotonta arvata, mitä löysin sieltä. Kahdeksan puuhunsidotun hevosen luurangot. Ne olivat nääntyneet nälkään, ja niistä oli jäänyt jäljelle vain luut. Ja jok'ainoalla hevosella oli ollut kantamus selässä. Kantamukset lojuivat luiden keskellä — vernissattuja säkkejä, ja niiden sisällä oli hirvennahka-säkki, ja tämän sisällä… mitä luulette siellä olleen?'

"Nainen vaikeni, työnsi kätensä kuusenhavuvuoteensa kulmauksen alle ja veti esille nahkapussin. Hän avasi sen ja kaatoi käteeni ihanimman kuvavirran, minkä milloinkaan olen nähnyt — puhdistamatonta kultaa, huuhdottua kultaa, osaksi karkeata kultahiekkaa, mutta suurimmaksi osaksi kimpaleita, ja se näytti niin uudelta, että tuskin havaitsi sen olleen vedessä.

"'Sanotte olevanne kaivosinsinööri', sanoi hän, 'ja tunnette tämän maan. Tiedättekö mainita kultaa kuljettavan joen, jossa on tällaista kultaa?'

"Sitä en tietänyt. Siinä ei ollut hiventäkään hopeaa. Se oli melkein puhdasta, ja sanoin sen hänelle.

"'Niin, totisesti puhdasta', sanoi hän. 'Myydessäni saan tästä yhdeksäntoista dollaria unssilta. Te ette saa enempää kuin seitsemäntoista Eldorado-kullasta, ja Minook-kullan hinta ei ole täyttä kahdeksaatoista. No niin, tätä minä löysin luiden keskeltä — kahdeksan hevosenkantamusta, sataviisikymmentä naulaa kussakin.'

"'Suunnilleen samanarvoiseksi minäkin olen sen laskenut', vastasi hän. 'Moista tapausta sanon romanttiseksi! Olin raatanut niin kauheasti kaiken ikäni, ja kohta kun aloitin vaellukseni, sattui se tapaus, kolme päivää lähtöni jälkeen. Ja kuinka oli käynyt miehille, jotka olivat kaivaneet kaiken tämän kullan? Se arvoitus askarruttaa usein mieltäni. He kuormittivat hevosensa, sitoivat ne puihin ja katosivat sitten aivan jäljettömiin maan pinnalta. En ole milloinkaan kuullut puhuttavan heistä. Heistä ei tiedetä mitään. No, koska minä olen yön lapsi, olen kai heidän laillinen perillisensä.'"

"Arvatkaahan, mitä tyttö teki? Hän piiloitti kaiken muun kullan paitsi kolmekymmentä naulaa, mitkä hän otti mukaansa rannikolle. Sitten hän kutsui merkeillä luokseen ohi soutavan kanootin, matkasi Pat Haleyn kauppa-asemalle Dyeaan, varustautui ja kulki Chilcoot-solan läpi. Se tapahtui 88 — kahdeksan vuotta ennen Klondyke-löytöä, ja Yukon oli silloin villinä erämaana. Hän pelkäsi miehiä, mutta hän otti mukaansa kaksi intiaanityttöä, kulki järvien poikki ja alas jokea käyden kaikilla Yukonin alajuoksun varren vanhoilla leiripaikoilla. Hän vaelteli useita vuosia niillä main ja matkasi sitten sinne, missä minä hänet tapasin. Hän ihastui seutuun, kun hän — kuten hän itse sen lausui — 'näki mahtavan hirvihärän kahlaavan polvia myöten keskellä laakson punaisia miekkaliljoja'. Hän liittyi intiaaneihin, paransi heidän sairaitaan, saavutti heidän luottamuksensa ja tuli vähitellen heidän johtajakseen. Hän oli poistunut seudulta vain yhden ainoan kerran, ja silloin hän kulki Chilcootin läpi mukanaan joukko nuoria intiaaneja, etsi kätkemänsä aarteen paikan ja otti sieltä kullan.

"'Ja tässä minä nyt olen, vieras', lopetti hän kertomuksensa, 'ja tässä on kallein aarteeni.'

"Hän otti esille pienen nahkapussin, jota hän kantoi kaulallaan kuin medaljonkia, ja avasi sen. Pussissa oli, rasvaiseen silkkikaistaleeseen kiedottuna, ajan kellastuttama ja käsien kuluttama sanomalehden kappale, jossa oli puheena ollut Thoreau-sitaatti.

"'No, oletteko te onnellinen… ja tyytyväinen?' kysyin häneltä.
'Neljännesmiljoonan omistajana teidän ei tarvitsisi raataa Valloissa.
Kaivannette sentään toki yhtä ja toista?'

"'En paljoa', vastasi hän. 'En tahtoisi vaihtaa asemaani ainoankaan yhdysvaltalaisen naisen asemaan. Täällä on kansani, ja minun paikkani on täällä. Mutta toisinaan' — ja hänen silmissään välähti uneksiva kaiho, mistä olen puhunut — 'toisinaan ikävöin aivan hirveästi sitä Thoreauta tänne.'

"'Voidakseni mennä naimisiin hänen kanssaan. Ajoittain tunnen itseni hyvin yksinäiseksi. Olenhan nainen — oikea nainen. Olen kuullut puhuttavan toisenkin laatuisista naisista, sellaisista, jotka ovat karanneet maailmalle minun laillani ja tehneet merkkitekoja — sellaisista, jotka rupeavat sotilaiksi ja merimiehiksi. Mutta sellaiset naiset ovat jo alkujaan eriskummallisia. He ovat enemmän miehiä kuin naisia, he näyttävät miehiltä, eikä heillä ole naisten tavallisia tarpeita. He eivät välitä rakkaudesta eivätkä halua pikku lapsia käsivarrelleen tai pyörimään jaloissaan. Minä en ole sitä lajia. Sanokaahan, vieras, näytänkö minä mieheltä?'

"Ei hän näyttänyt. Hän oli nainen, kaunis, pähkinänruskea nainen, jolla oli voimakas, terve ja täyteläs ruumis ja ihanat tummansiniset naisensilmät.

"'Enkö olekin nainen?' kysyi hän. 'Kyllä, minä olen. Minä olen kauttaaltaan nainen. Ja se se on kumma, että vaikka olen yön eli luonnon lapsi kaikessa muussa, en ole sellainen rakkauden ollessa kysymyksessä. Luulen, että siinä suhteessa kukin pitää eniten omasta rodustaan. Niin on ainakin minun laitani ja on ollut kaikki nämä vuodet.'

"'Ei, ei milloinkaan', sanoi hän ja katseli minua vilpittömästi silmiin. 'Minulla on ainoastaan ollut mies — nimitän häntä Häräksi. Luultavasti hän on yhä Juneaussa pöksäänsä hoitamassa. Ottakaa selkoa hänestä, jos jolloinkin palaatte sinne, silloin havaitsette sen nimityksen oikeaksi.'

"Ja minä otin selkoa miehestä, kaksi vuotta myöhemmin. Hän oli täsmälleen sellainen kuin nainen sanoi — kömpelö ja tuhma, Härkä — kiikutti jalkojaan vetäen antimiaan pöytään.

"'Niin. Eukko tuli mielenvikaan. Hän sanoi aina, että uunin kuumuus kävisi hänelle päähän, ja niin se kävikin. Eräänä päivänä hän tähtäsi minua revolverilla ja pakeni matkoihinsa kanootilla muutamien siwashien mukana. He joutuivat myrskyyn rannikolla, ja kaikki hukkuivat.'"

"Mutta entä tyttö?" huomautti Milner. "Keskeytit tarinasi juuri silloin, kun se alkoi käydä mielenkiintoiseksi ja tunteikkaaksi. Eikö se kehittynyt sellaiseksi?"

"Kehittyi", vastasi Trefethan. "Kuten hän itse sanoi hän oli villinainen kaikessa muussa paitsi rakkaudessaan, siinä hän halusi oman rotunsa miestä. Hän oli hyvin suloinen siitä puhuessaan. Mutta suoraan asiaan. Hän tahtoi mennä naimisiin minun kanssani.

"'Vieras', sanoi hän. 'Tahdon saada teidät. Te pidätte täkäläisestä elämästä, muuten ette olisi täällä ettekä koettaisi kulkea Kalliovuorten yli syyskelin aikaan. Tämä on kaunis seutu. Ette löydä monta kauniimpaa. Miksi ette jäisi tänne? Minä olisin hyvä vaimo.'

"Sitten minun piti vuorostani vastata. Ja hän odotti. En kiellä olleeni hyvin kovassa kiusauksessa. Olin jo puoleksi rakastunut häneen. Kuten tiedätte en ole ollut naimisissa. Ja kun katselen taaksepäin elämääni, saatan sanoa, että hän on ainoa nainen, joka on tehnyt sellaisen vaikutuksen minuun. Mutta olosuhteet olivat liian nurinkuriset, ja minä valehtelin kuin gentlemanni. Sanoin hänelle jo olevani naimisissa.

"'Minun ei tarvitse tehdä muuta', sanoi hän, 'kuin lausua sana, ja silloin ette pääse täältä. Jos lausun sen sanan, jäätte tänne. Mutta en aio lausua sitä. En tahdo ottaa teitä vasten tahtoanne… ja ellette tahdo ottaa minua.'

"'Tapahtuu suuri vahinko, vieraani', sanoi hän erotessamme. 'Pidän ulkonäöstänne ja pidän teistä. Jos muutatte mieltänne, niin palatkaa.'

"Minun mieleni teki antaa hänelle jäähyväissuudelma, mutta en tietänyt, miten se kävisi päinsä, miten hän siihen suhtautuisi. Kuten sanottu, olin puoleksi rakastunut häneen. Mutta hän teki itse aloitteen.

"'Suudelkaa minua', sanoi hän. 'Silloin minulla on edes jotakin muistelemista.'

"Ja me suutelimme hangella Kalliovuorten kaukaisessa laaksossa, ja niin minä erosin hänestä; hän jäi tiepuoleen seisomaan, ja minä lähdin koiriani tavoittamaan. Minulta meni kuusi viikkoa, ennenkuin pääsin solan läpi ja vuorelta alas lähimmälle Ison Orjajärven rannalla olevalle kauppapaikalle."

Katumelu tunkeutui kuuluviimme kuin etäisten tyrskyjen kohu. Tarjoilija sipsutti äänettömästi luoksemme ja antoi meille uudet sifonit. Ja Trefethanin ääni kajahti hiljaisuudessa kuin hautauskello.

Näimme hänen harmahtavat viiksensä, kaljun hänen päälaellaan, pussit silmien alla, riippuvat posket, kaulan pöhöttymät, hänen yleisen väsähtäneisyytensä, raukeutensa ja lihavuutensa, näimme raunion miehestä, joka kerran oli ollut voimakas, mutta joka oli senjälkeen elänyt liian hyvillä päivillä.

"Ei ole liian myöhäistä, vanha veikko", sanoi Bardwell, melkein kuiskaamalla.

"Toivoisin, etten olisi niin raukkamainen kuin olen!" puuskahti Trefethan. "Silloin saattaisin palata hänen luokseen. Hän on siellä yhä. Piristyisin ja eläisin monet vuodet… hänen kanssaan… siellä pohjolan vuoristossa. Täällä pysyminen merkitsee itsemurhaa. Mutta minä olen vanha mies — neljänkymmenenseitsemän — katsokaa minua. Surullisinta on", hän kohotti lasinsa ja katseli sitä, "surullisinta on, että täällä on niin kevyttä tehdä itsemurha. Olen veltto ja arkamainen. Pitkän koirilla-ajon ajatteleminen peloittaa minua, kovien aamupakkasten ja jäätyneiden rekiohjasten ajatteleminen kauhistuttaa…"

Lasi meni koneellisesti hänen huulilleen. Äkillisen raivonpuuskan vallassa hän näytti aikovan paiskata sen permantoon. Mutta sitten hän katui ja epäröi. Lasi kohosi hänen huulilleen ja jäi niille. Hän nauroi kaikuvasti ja katkerasti, mutta hänen sanansa olivat juhlalliset: "Niin, Yön lapsen malja. Hän oli ihme."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK IKUINEN SALAISUUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.