Title: Palvelusväkeä
Yksinäytöksinen huvinäytelmä
Author: Roderich Benedix
Translator: E. Piirinen
Release date: August 25, 2025 [eBook #76729]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1913
Credits: Tapio Riikonen
language: Finnish
Yksinäytöksinen huvinäytelmä
R. Benedixin mukaan suomeksi sommitteli
Lauri Suonperä (Erland Piirinen)
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1913.
AUKUSTI, kirjanpitäjä, noin 35 v.
RISTIINA, keittäjä, noin 40 v.
ANNA, kamarineiti, noin 37 v.
JURONEN, kuski, noin 40 v.
PEKKA, tallirenki, noin 25 v.
HANNA, sisäkkö, noin 20 V.
REETTA, maitotyttö.
Näyttämö esittää herraskartanon kyökkiä.
Perällä ovi, samoin oikealla, ja vasemmalla. Oikealla taka-alalla hella ja siinä kuparikattila, jossa on kiehuvaa vettä. Peräseinällä molemmilla puolilla kyökkipöytä. Etualalla oikealla ja vasemmalla pienempiä pöytiä. Kaikellaisia kyökkikaluja seinillä ja kyökkipöydillä.
Oikea ja vasen katsojista.
Ensimäinen kohtaus.
Hanna, Pekka.
HANNA (lieden luona puuhaamassa kahvipannun kanssa.)
PEKKA (tulee keskeltä).
Huh, kun onkin kylmä! Onkos sulla kahvi valmiina, Hanna?
HANNA (ynseästi).
Niinkö sinä sanot »hyvää huomenta?»
PEKKA (hellästi).
Se tulee perästä, Hanna; kun on näin kamalan kylmä, niin ei voi sanoa kunnollisesti hyvää huomentakaan, ennenkuin saa vähän lämmikettä.
HANNA (on kaatanut kahvia kuppiin ja tuo sen Pekalle).
Siin' on, ahmatti!
PEKKA (juo ahnaasti).
HANNA (nyreissään).
Semmoisia te miehet olette!
Mikäs sinua nyt vaivaa?
— Ennen olit niin hellä; et ensinnä kysynyt kahvia, vaan olit makea kuin hunaja! Mutta nyt, kun olemme kihloissa, on hellyys tipotiessään. Mitenkäs sitten käy, kun naimisiin joudumme?
PEKKA (on juonut kahvin).
Ah, kuinka se lämmittää ja virkistää tätä syntistä ruumista! Mutta Hanna, mitäs puheita ne olivat! Ajattelehan toki että minun täytyy jo aikaisin aamulla syöttää hevoset, puhdistaa vaunut, kantaa vettä, jotta aivan paleltuu kylmästä — ja vasta kuppi kahvia taas tekee minut ihmiseksi. Kas niin, nyt olen jälleen piristynyt ja sanon »hyvää huomenta».
HANNA (ivallisesti).
Todellakin?
PEKKA (levittää kätensä).
Tulehan tänne, tipuseni!
HANNA (kieltäytyen).
Ettet vain rasittaisi itseäsi liikaa.
Älä nyt hölmöttele, Hanna!
Kun et vaan itse sitä tekisi. Tahdotko vielä kupin kahvia?
Kahviako? En! Mutta tulehan tänne!
Enkä tule.
Tuo tuntuu jo vähän arveluttavalta!
Mikä?
Sinä murjotat ja torailet.
Kuinka niin?
(Täyttää pannusta kupin, jota Pekka pitää kädessään.)
Nyt, kun vielä olemme kihloissa, on tämä tämmöinen joskus lystikästäkin. Mutta kun olemme mies ja vaimo — — —
No?
Hm, ajattelin vain, että jos olisin miehesi, en kärsisi tuollaista murjottamista.
Vai niin? Sehän on varsin hauska ja lohdullinen tulevaisuuden toive. Sinä kait oikein tutkit aviomiehen osaa ja mietit kuinka voisit minua paraiten pitää komennossa?
Älä hölmöttele!
Sitä en tee, ainakaan nyt.
No, no, ei huolita riidellä, ollaan järkeviä ja ajatellaan vaikka tulevaisuutta. Minä sitä kuvittelen oikein kirkkaaksi.
Vai niin!
Niin, näes, jos meillä olisi pieni palstatila, hevonen tallissa ja lehmiä navetassa ja sitte vielä pari porsasta jossain loukossa. Alussa meillä täytyisi olla renki, myöhemmin ehkä piikakin, — ja — jos käy hyvin, vielä toinen hevonenkin. Ja sitten, kun minä iltasin palaan kotia työstä ja me istumme kahden tuvassamme, — ja sinä sitte tuot minulle vadillisen perunoita, jotka on keitetty omassa takassa, ja kimpaleen oman porsaan läskiä — — ah, Hanna, se maistuu vissisti hyvältä! Kyllähän täälläkin on ruoka ja juoma hyvää, ehkä parempaa kuin meillä omassa kodissa tulee olemaankaan, mutta jalat ovat kuitenkin vieraan pöydän alla; täytyy olla ja elää niinkuin herrasväki tahtoo, ja olla heidän oikuistaan riippuvainen.
Niin, Pekka, minäkin tahtoisin, että olisimme päässeet niin pitkälle! Palvelustyttö parka ei suinkaan ole kadehdittavassa asemassa. Pitää juosta ja hypätä koko päivän ja sitte saa vielä karsaita katseita ja haukkumisia, ellei kaikki käy herrasväen mielen mukaan.
No, älä sure! Kun tänä talvena käy hyvin, pääsemme kappaleen lähemmäksi. Tyvestä puuhun noustaan, se on vanha, hyvä sananlasku. Ja kun sitten muistamme, kuinka oman konnun hankkiminen on ollut meille vaikeaa, olemme kahta vertaa tyytyväisemmät.
Noin kun puhut, kuuntelen sinua mielelläni, Pekka!
Todellakin! No sittehän tulet syliini.
Oikeastaan minun ei pitäisi —
Pian, Hanna, ennenkuin joku tulee!
Jos lupaat minulle —
PEKKA (ottaa häntä kädestä).
No älä siinä nyt rimpuile, ei meillä ole aikaa, kuten muilla ihmisillä —
(Aikoo syleillä. Näyttämön takana soi kello.)
Peijakkaan palvelus! (Kovempi soitto näyttämön takana.) Kyllä, kyllä, minä tulen jo. (Menee keskeltä.)
HANNA (yksin).
Sinun täytyy jo tottua siihen, että vaimosi on etusijassa ja sitten vasta kahvi.
(Menee hellan luo ja valmistaa aamiaista, kaataen kahvia suuresta, kannusta, pieneen ja pannen sen sekä kupit ja maitokannun pienelle kahvitarjottimelle.)
AUKUSTI (tulee sisään).
Toinen kohtaus.
Hanna, Aukusti.
AUKUSTI (hellästi).
Hyvää huomenta, rakas Hannaseni!
HANNA (lyhyesti).
Huomenta! (Asettaa aamiaisen pöydälle oikealla.)
Niin lyhyesti, Hanna? Enkö saa ystävällisempää tervehdystä?
Tahtoisin tietää miksi; tervehdykseni oli tarpeeksi kohtelias.
AUKUSTI (juo kahvia).
Mutta minä tahtoisin enemmän kuin kohteliaisuutta.
Sitä ette ole kuitenkaan ansainnut minulta.
Kuinka niin?
Te tiedätte vallan hyvin, mitä minä tarkoitan.
En tosiaankaan!
Ettekö pelaa herran kanssa samaa peliä joka minua niin piinaa?
Joka piinaa teitä?
Älkää nyt turhaan teeskennelkö! Tehän minulle yhtä päätä kannatte nuoren herran sukkia tai jotain muuta sen tapaista ja niitä minun täytyy sitte ommella ja paikkailla iltakaudet.
On melkein vahinko, että noin sievien sormien täytyy neuloa, mutta minkäs minä sille mahdan?
(Aikoo tarttua Hannan käteen.)
HANNA (lyö häntä kädelle).
Pois hyppyset! Neulominen kylläkin käy laatuun, mutta kun minun aina täytyy itse viedä tavarat takaisin herralle, ja hän tahtoo silloin minua syleillä, teidän sillä alkaa vahtiessa rappusilla, niin se ei ole oikein.
Pyh, ei pidä olla niin oikukas ja katsoa kaikkia asioita niin vakavalta kannalta. Nähkääs, Hanna, ihminen on vain kerran nuori ja nuoruudestaan täytyy nauttia. Ja kun on niin soma kuin te, täytyy ottaa mitä tarjotaan; sitte kun tulee vanhuus, on kylliksi aikaa ruveta kunnialliseksi ja hurskaaksi.
Hyi, miten inhoittavaa jutella tuollaista roskaa kunnialliselle tytölle.
ANNA (tulee huomaamatta ja jää seisomaan perälle)
Kolmas kohtaus.
Edelliset, Anna.
Ei ole mitään suloisempaa kuin rakkaus. Miksi tahdotte odottaa kunnes aika on ohi? —
(Aikoo syleillä häntä.)
ANNA (astuu väliin).
Sangen somaa, Aukusti herra!
AUKUSTI (itsekseen).
Huh, perhana!
ANNA (yhä enemmän suuttuneena).
Vai tämmöistä peliä pidetään minun selkäni takana?
Mutta Anna, sehän on leikkiä.
Kaunista leikkiä! Olen ollut jo hyvän aikaa tuolla perällä ja olen kuullut kaikki.
Mutta ethän suinkaan luule —
Luule? Minä en yleensä luule mitään, mutta minä näen kaikki! Sinä olet uskoton, olet petturi!
(Näyttämön takana soi kaksi kertaa.)
Kuulehan, soitetaan!
Senkö vuoksi minä olen heittänyt ihanimmat unelmani ja ollut sinulle uskollinen, saadakseni tuollaista kiittämättömyyttä palkakseni?
Soitettiin.
Ooh, kyllä minä ymmärrän vallan hyvin! Kaikki mitä olen kahtenatoista vuotena säästänyt, ne olet minulta houkutellut, sitä varten olet minua mielistellyt, mutta rakkautta et koskaan ole ajatellutkaan.
Anna!
Kyllä minä ymmärrän suunnitelmasi! Tahdot naida minut, perustaaksemme muotikaupan, jonka koko liike on minun niskoillani, jotta itse saisit olla laiskana. Sitte pitäisi minun myöskin ottaa puotiin sieviä ompelijoita, joiden päät voisit panna pyörälle, sillä aikaa kun minun pitää häärätä ostajien kanssa.
Ei nyt pidä niin silmittömästi suuttua.
Suu kiinni, petturi! Välimme on lopussa.
(Soitetaan kaksi kertaa.)
Soitetaan taas.
Meidän välimme on loppu, mutta ei kunnian kukko laula Hannallekaan.
HANNA (joka tähän asti on kuunnellut vaiti ja myhähdellen, äkkiä 'pelästyen). Mutta minkäs minä sille —?
Hävetä Hannan pitäisi. Tuollainen tyttöletukka ja houkuttelee miesväkeä!
Minäkö häntä houkutellut?
Luuleeko Hanna, vaikka onkin pari vuotta nuorempi, silti olevansa joku herkkupala? Mutta Hannalla mahtaa olla erityisiä taipumuksia kiemailla miesten kanssa ja ottaa mistä saa.
Kuka uskaltaa minusta sellaista sanoa?
ANNA (kiehuen kiukusta, hyvin kielevästi).
Minä juuri. Minä tiedän kaikki! Nuoren herran kanssa on Hanna tekemisissä, täällä kiertää hän Aukusti herraa ja pettää kunniallista Pekkaansa. Mutta tästä kaikesta pitää tulla loppu' Vanhan neidin pitää saada tietää kaikki, ja minä olen vissi ettei hän kärsi talossa tyttöä, joka kiemailee miesväen kanssa. Herra Jumala, jos nuoren herran morsian saisi tietää tästä. Ei, talo pitää puhdistaa, ennenkuin hän muuttaa tänne. Vanha neiti panee vielä vähän arvoa minun sanoilleni, ja saadaanpas nähdä, kumpi pitää paikkansa, taitava kamarineito vai tuollainen maatiaispullukka! Varmasti minä toimitan pois talosta tuollaiset! (Soitetaan kaksi kertaa.) Kyllä, kyllä, minä tulen jo. — Mutta tuollaisen tyttöletukan toimitan hyvin pian pois tästä talosta. Kun kehtaakin. Hyi!
(Sylkäsee ja menee.)
HANNA (itkien).
Tämä on vallan kauheata, kun tuolla tavoin kohdellaan kunniallista tyttöä!
Rauhoituhan, Hanna!
Ja se on teidän syynne! Mitähän neiti minusta ajatteleekaan?
Anna on kuin kiukkuinen kissa. Hyi toki, minä en enää tahdo tietää hänestä mitään! Kuuleppas, Hanna, me sovimme sentään paljon paremmin yhteen, Pekka ei ole sentään mitään sinulle: sinä hieno tyttö ja hän jörö renki! Anna hänen laputtaa ja koeta minun kanssani.
(Aikoo syleillä häntä.)
PEKKA (tulee huomaamatta).
Neljäs kohtaus.
Aukusti, Hanna, Pekka.
Päästäkää irti!
Kuivaa kyyneleesi; on vahinko kun kauniit silmäsi tulevat punaisiksi!
Minä en tahdo tietää teistä mitään!
AUKUSTI (aikoo taas syleillä häntä).
Minä huudan!
PEKKA (tarttuu Aukustin kaulukseen ja heittää hänet pois).
Saakeli soikoon!
Kuka uskaltaa — ah, Pekka — Mutta tämä on hävytöntä!
Tyttö on minun, herra kirjanpitäjä. Ymmärrättekö? Jos joku tuppaa liian lähelle niin siltä väännän niskat nurin.
Raakoja uhkauksia!
Raakoja tai ei, mutta niin käy, totta vie. Varjelkaa vaan kinttujanne!
Näkyy, että mies seurustelee vain hevosten kanssa!
Parempi hevosten kuin teidän laistenne kanssa! Hevonen on hyvä, uskollinen eläin, mutta te olette liehakoiva, kiemurteleva, kurja ketunhäntä, jota kurittamaan minun nyrkkini ovat oikeastaan liian hyvät!
On oikeastaan arvoani alentavaa olla tekemisissä tuollaisen moukan kanssa!
Onkin viisainta että laputatte tiehenne, muuten voi sattua että mäjähytän teidän raihnaisen ruumiinne puuroksi!
AUKUSTI (suuttumustaan pidätellen).
Kyllä minä vielä voin näyttää mihin kykenen! Minä ilmoitan herralle että hänen tallirenkinsä kurttiseeraa sisäkköä ja luulenpa ettei hän talossaan kärsi sellaista, vaan käskee rengin hankkimaan itsellensä toisen paikan.
Sen minä kyllä uskon teistä! Pettäminen ja panetteleminen on aina ollut teidän tehtävänne!
Hyvä, hyvä! Tallirenki saa kohta nähdä, kenen kanssa hän on tekemisissä. (Menee.)
Voi Pekka, mitä tästä tulee?
No, miksi itket?
Jos hän tekee totta uhkauksestaan — nuori herra —
Mitä hänestä?
Hän itse lähentelee minua — ja kun saa kuulla, että me rakastamme toisiamme —
Niin panee hän minut pois palveluksestaan — mitä siitä? Hyvä renkimies ansaitsee aina leipänsä.
Ja kuu sinä menet pois, jään minä tänne yksin noiden kauheiden ihmisten kanssa.
No kai siuullekiu löytyy toinen paikka —
Mutta sitä ennen saan kestää —5
Älä itke, Hanna, se täytyy kestää.. Sinä olet hyvä tyttö, ja olet minulle uskollinen..
Voi Pekka kulta! (Nojaa häneen ja itkee.)
Kas niin, nojaa vain minuun, minä tahdon sinua tukea koko elämän ijän, kuten nyt! Kahden rakastavaisen täytyy kantaa yhdessä ilot ja surut; nyt on surun aika, sitten tulee varmasti ilon päiväkin.
JURONEN (tulee kirja kädessä).
Viides kohtaus.
Edelliset, Juronen.
Niin, niin!
HANNA (loittonee Pekasta, pyyhkii kyyneleensä ja antaa Juroselle suuren kupin kahvia).
JURONEN (hitaasti, hyväntahtoisesti).
Älähän pelästy, pikku velho, minä suon Pekalle muiskunkin; olen itse tehnyt samoin, kun olin vielä maitoparta, niinkuin tuo tuolla! (Istuu pöydän ääreen oikealla.) He, tehän ette näytä olevan hyvällä tuulella, Hanna on itkenyt, mikäs teitä sitte vaivaa?
HANNA (istuu lieden luo ja rupeaa kuorimaan perunoita).
PEKKA (pahoillaan).
Hm, kun sitä on pakoitettu tienaamaan leipänsä palvelijana ja olemaan herrasväen tahdosta riippuvainen niin ei ole mitään syytä olla iloinenkaan.
Niin niin!
Toden totta, Juronen, minä en ymmärrä, miten olette voinut olla täällä niin kauan!
Niin niin.
Tekin ikävöitte omaa kotia, minä tiedän sen.
JURONEN (myöntäen).
Niin niin!
Te aijotte perustaa ruokalan?
JURONEN (samoin).
Niin niin.
Te olette pitkän palvelusaikanne kuluessa säästänyt sievosen summan!
JURONEN (hyväntahtoisesti).
Niin niin.
Miksi siis yhä vielä palvelette?
Minulla ei ole vielä tarpeeksi varoja, Pekka.
Teistä tulee oivallinen isäntä, Juronen.
JURONEN (hyväntahtoisesti).
Niin niin.
Ja kun sitte naitte keittäjän — hän on teille hyvin sopiva.
Niin niin.
Hän valmistaa ruokaa niin hyvin, että vieraita tulee joukottain.
Niin niin.
Hän odottaa varmasti vain teidän rakkauden tunnustustanne, mutta te viivyttelette yhä.
Niin niin.
Ja hänellä saattaa olla melkoinen summa säästössäkin.
Sekään ei ole vielä tarpeeksi, Pekka.
Kun aluksi panette kummankin säästöt yhteen —
Se ei ole vielä tarpeeksi, täytyy olla varovainen, Pekka. Kun miettii ensin, niin seuraa menestys, mutta kun vasta perästä ajattelee, niin se vie monen perikatoon. Ei ole vielä tarpeeksi.
Jos olisin teidän sijassanne, uskaltaisin koettaa, sillä palveleminen käy sentään ajan pitkään raskaaksi.
Niin niin. — Mutta, Pekka, yhdeltä hevoselta on pudonnut kenkä, se täytyy viedä pajaan kengitettäväksi.
Kyllä, kyllä minä pidän huolen siitä. (Mennessään Hannalle.) Pää pystyyn, et saa näyttää kyyneleitäsi, he eivät saa pilkata sinua. (Menee.)
Onko sitten jotain tapahtunut, Hanna?
Ah — nuori herra — tahdoin sanoa kirjanpitäjä —
Ahaa, minä ymmärrän! Herra katselee mielellään sieviä tyttöjä ja kirjanpitäjä — niin niin, minä ymmärrän kyllä! Niin nuoren kuin sinun, täytyy vasta vahingosta viisastua.
RISTIINA (tulee oikealta).
Kuudes kohtaus.
Edelliset, Ristiina.
Hei, hyvää huomenta, hyvää huomenta!
HANNA (nousee, kaataa keittäjälle kupin kahvia ja panee sen pöydälle oikealla).
Kuinka päivät lyhenevät; säännöllisesti tulee nukkuneeksi liian kauan aamusin. Onko kahvi valmista? Hyvää huomenta, Juronen.
Hyvinkö nukkunut, Ristiina?
Hm, niin ja näin. Mitä unta olette sitte nähnyt, Juronen?
En mitään.
Ette mitään?
Tiedättehän etten näe paljon unta — ja jos joskus jotain näenkin, unohdan sen taas.
Se on teidän vanha, paha tapanne, Juronen; unet ovat taivaan viittauksia, niitä ei saa jättää huomioonottamatta. Ja erittäinkin viime öisillä unilla on suuri merkitys, kun eilen illalla oli täysi kuu. Minä näin tärkeän, ihmeellisen unen. Hanna, mitä unta sinä olet nähnyt?
HANNA (istuu taas perunoita kuorimaan).
Minäkö? Ah, minä olen sen taas unohtanut.
Unohtanut? Harmillinen muistamattomuus! (Maistaa kahvia.) Hm hm, mikä kahvissa on? Se on taas äsken paahdettua?
Eilen.
Ja paahdettu liian ruskeaksi, olenhan minä jo sanonut monta kertaa — liian ruskeaksi paahdettu — paahtaminen on kahvissa pääasia. (Katsoo merkitsevästi Juroseen.) Kun minulla kerran on oma talouteni ruokalassani — koko paikkakunnalla ei tule olemaan parempaa kahvia kuin minulla.
JURONEN (lukee yhä ja juo hitaasti kahvia).
Mietippäs, Hanna, ehkä vielä muistat, mitä unta näit.
Niin niin, nyt muistan taas: olin pudonnut veteen.
RISTIINA (tarkkaavaisena ja tärkeännäköisenä).
Veteen? Vesi merkitsee rahaa.
Niin, niin, nyt muistan taas aivan hyvin — te veditte minut ylös!
RISTIINA (yhä tarkkaavaisempana).
Minä? Oikeinko todella?
Ihan varmasti, te se olitte!
Jatkakaa, jatkakaa! Nyt saadaan kuulla.
Sitten veitte minut tiheän metsän läpi ja minä olin väsynyt ja nälkäinen aivan nääntymäisilläni.
Sangen kummallista!
Sitten otitte taskustanne leipää, sen panitte kahtia halki ja annoitte minulle.
Ihmeellistä, hyvin ihmeellistä. Kuulkaa, Juronen. Mutta aattelehan
Hanna, minäkin olen nähnyt unta sinusta.
(Ovikello soi.)
HANNA (menee vasemmalle).
Ovikello!
RISTIINA (touhuten).
Juronen, te ette ole koskaan tahtonut uskoa unia, mutta nyt epäilyksenne häviävät. Niin niin, Juronen, on asioita, joita ei voi kieltää.
No, no enhän minä ole niin epäuskoinen, mutta kuten sanottu, minä näen harvoin unta. Siihen tarvitaan erityistä taikauskoa.
Ja se minulla on ollut jo lapsesta saakka.
HANNA (palaa, tuoden sanomalehden).
Sanomalehti on tullut. (Panee sen Jurosen pöydälle.)
JURONEN (alkaa lukea sitä).
No, Hanna, tulehan nyt kuuntelemaan, uneni koskee sinua ihan tarkalleen. Näin unta että olin suuressa kellarissa, se oli niin suuri, etten voinut nähdä sen perälle asti.
Onko uni pitkä, Ristiina?
Älkää keskeyttäkö minua! Kuulehan nyt, Hanna, tarkasti. Minä olin siis suuressa kellarissa ja haparoin kauheasti ympärilleni. Äkkiä avautui ovi ja sisään tuli —
ANNA (tulee sisään).
JURONEN (nauraen).
Kamarineitsyt!
Seitsemäs kohtaus.
Edelliset, Anna.
Ah, miks'ei juuri — (huomaa Annan). Vai niin — (itsekseen) no, tuolle ininä en ainakaan kerro sitä.
ANNA (lyhyesti).
Aamiainen vanhalle neidille, hän nousee ylös.
HANNA (järjestää aamiaisen tarjottimelle ja kaataa pannusta uutta kahvia).
RISTIINA (terävästi).
Neiti voisi sanoa hyvää huomentakin, kun tulee kyökkiin!
Se on aivan tarpeetonta, kun näkee toisensa koko päivän. Onko tuolla sanomalehti? (Ottaa sanomalehden ja katsoo heti viimeistä sivua.)
JURONEN (nauraen).
Ja neiti vihaa kaikkia liikoja puheita!
Niin kyllä, täytyy oppia vaikenemaan, kun on herrasväessä.
RISTIINA (on ottanut pöytänsä laatikosta pienen kirjan, mustetta ja kynän ja laskee; itsekseen).
Vaieta ja pauhata, miten milloinkin.
ANNA (lukien).
Neiti Valoketo on kihloissa herra Antti Mäkitalon kanssa. — No vihdoinkin on tuo vanha kopso saanut sulhasen. Hahhahhaa, mutta sulhasmies kyllä katsoo enemmän isän kiiltäviä kolikoita kuin morsiamen sinisiä silmiä. Ja vanha rikas Kultanummi on kuollut, jälkeenjääneet pyytävät hiljaista osanottoa — hahhahhaa. — Kun he tyhjentävät täydet arkut, jotka vanhus on jättänyt jälkeensä, eivät he suinkaan vuodata liikoja kyyneleitä.
(Soitetaan kaksi kertaa.)
ANNA (heittää sanomalehden pöydälle).
Minä en tarvitse mitään huomautusta, minä tiedän kyllä itsekin, mitä minun on tehtävä! (Tarkastelee leipiä, jotka Hanna on pannut tarjottimelle ja pistää ne taskuunsa.) Tähän täytyy saada toisia leipiä.
Mutta olenhan minä ne oikein valikoinut, vanha neiti pitää kovaksi leivotuista.
Minä myös! Ja minä haen neidille sellaisia, joista hän pitää.
(Menee ottamaan toisia leipiä kaapista.) (Soitetaan kaksi kertaa.) Niin niin! Vanha neiti on pahalla tuulella tänä aamuna ja minun pitäisi huvittaa häntä. Sitten täytyy kai minun kertoa hänelle Hannan tarina, jonka perille olen tänään päässyt — se huvittaa häntä suuresti. (Menee.)
HANNA (menee perunoita kuorimaan).
RISTIINA (joka sillä aikaa on puoliksi laskenut, puoliksi kuunnellut).
No, silläpä on suuta; Jumala armahtakoon sen ihmisen hyvää nimeä, joka joutuu tuon hampaiden väliin.
Hevoseni ovat parempaa seuraa, ne ovat mykkiä.
Tässä täytyy tehdä viikkotili — olen aivan pyörällä. Mutta minunhan piti kertoa teille uneni. Minä olin siis pimeässä kellarissa —
Olimme jo siinä kun ovi avautui —
Aivan oikein, ovi avautui ja sisään astui valkeisiin puettu henki, jolla oli suuri parta ja tulisoihtu kädessä.
AUKUSTI (tulee).
Kahdeksas kohtaus
Edelliset, Aukusti.
Herra tahtoo aamiaisensa!
RISTIINA (kärsimättömästi).
Kun aina häiritään!
HANNA (järjestää aamiaisen, kuten ennen).
AUKUSTI (Juroselle).
Herra tahtoo mennä ratsastamaan kello kolme.
Ilmoitan sen Pekalle.
Täytyy panna uusi satulapeitto.
Niin niin, minä toimitan sen, vaikka voisitte itsekin sanoa siitä
Pekalle.
Hm, tallihan on kuitenkin teidän alaanne.
Minä olen kuski, Pekka tallirenki, toimittakoon kukin virkansa.
AUKUSTI (olkapäitään kohottaen, Hannalle).
Älkää polttako sormianne, Hanna!
RISTIINA (tilikirjansa ääressä).
Herra varjelkoon, miten kohtelias! Jos kamarineiti kuulisi sen.
HANNA (antaa Aukustille aamiaisen).
AUKUSTI (hiljaa hänelle).
Olkaa iloinen, Hanna, minä en jätä teitä. (Aikoo mennä.)
Tässä on sanomalehti, viekää se mukananne herralle.
Enhän ole vielä itsekään sitä lukenut. (Menee.)
Niin oikein, herra voi odottaa! Mutta kyllä minä sinulle näyttäisin, jos olisin herra!
Nyt kai saa olla hetken rauhassa. Siis henki — kai kuuntelet, Hanna?
HANNA (perunoita kuorien).
Kyllä!
Juronen, kuunnelkaa tarkoin, sillä tämä on tosiaankin ihmeellistä. Siis henki antoi minulle suuren pussin rahaa ja sanoi minulle: se on sinun, mutta sinun pitää jakaa se sen kanssa, joka seuraavana aamuna antaa sinulle ensiksi jotakin.
(Ovikello soi.)
HANNA (menee vasemmalle).
Niin niin.
Minun pitää jakaa, Juronen, mutta mitä minun pitää jakaa? Miten voin selittää tämän unen?
Niin niin, katsokaahan unikirjastanne.
Minä olen jo ajatellut sinne ja tänne — tiedättekö, Juronen, neljätoista vuotta sitten näin myöskin niin merkillisen unen, joka kävi ihan prikulleen toteen, sillä seuraavana päivänä tulitte te taloon. Muistatteko?
JURONEN (naureskellen).
Niin niin, neljätoista vuotta sitten. Tulin silloin sotapalveluksesta, olin pulska poika ja Ristiina neiti ei katsellut minua karsaasti.
Niin, niin, Juronen, me olemme aina olleet hyvissä väleissä ja luulen, että olemme niin edelleenkin. Kun te vain panisitte enemmän arvoa unille.
HANNA ja REETTA (viimemainitulla kaksi suurta maitokannua, tulevat vasemmalta).
Yhdeksäs kohtaus.
Juronen, Ristiina, Hanna, Reetta.
HANNA (ottaa kyökin hyllyltä kaksi pienempää maitoastiaa)..
REETTA (kaataa niihin maitoa, ollen samalla hyvin puhelias).
Hyvää huomenta keittäjä — ah, herra Juronen, sanokaa toki, mihin te eilen menitte, minä näin teidät tuolla kylässä —?
Olin vain vähän jaloittelemassa.
Minä olin juuri menossa lehmiä lypsämään. Mutta kuulkaas, keittäjä, teidän olisi eilen illalla pitänyt olla kuulemassa sitä meteliä!
Mitä sitten meteliä?
Kauniin Hertan naittajaisia.
Siellä oli kai ilo ylimmillään?
Jestanpoo! Tanssi toisensa perään. Siellä niitä oli soittajiakin — puoli tusinaa; tanssittiin puoleen yöhön. Ja välillä aina laulua ja piirileikkejä.
RISTIINA (kääntyneenä häneen, mutta yhä istuen).
Mitä muuta uutta kuuluu?
Tunnette kai Hilman, Leppäsen puotitytön?
Kyllä, vallan hyvin!
Ajatelkaa, hän on kuollut!
Älkää nyt!
Putosi alas kellarin rapuista — kahden tunnin kuluttua kuoli.
Niin niin, eipä sitä tiedä milloin ja miten henki lähtee.
Ja oletteko kuulleet jutun kauniista neiti Honkavuoresta?
Ei minulla ole aavistustakaan.
Hän on poissa, aivan tipotiessään.
Niinkö?
On paennut erään kauppiaan kanssa. Isä on ollut kovin suutuksissaan, mutta mitä se auttaa, hänen täytyy kuitenkin antaa tyttö tälle. Kuulkaa, keittäjä, maito kallistuu ensi viikolla, ruokaa on niin vähän, talvi on tullut liian aikaisin. Huh, kun tänään onkin kylmä! (Ottaa kannunsa.) Eilisiltana oli ne »Hyväntekeväisyysseuran» arpajaiset. Kuka tietää, ehkä onni on ollut minullekin suotuisa! Näin viime yönä unta suuresta hämähäkistä, ja hämähäkit — niinkuin tiedätte — merkitsevät onnea? Ah, kunpa nyt voittaisikin. Hyvästi kaikki! (Rientää pois.)
RISTIINA (innoissaan).
Arpajaiset! Se on viittaus taivaasta! Nyt tiedän uneni merkityksen.
Juronen, huomatkaa nyt!
Niin niin.
Mitä unet käskevät, pitää täyttää, muuten käy hullusti. Minun pitää jakaa aarteeni, arpalippuni? Se on aarre, tai oikeastaan siitä voi tulla aarre.
PEKKA (tulee sisään, ottaa sanomalehden pöydältä ja lukee seisten).
Kymmenes kohtaus.
Edelliset, Pekka.
RISTIINA (jatkaen keskeyttämättä).
Hanna, tule tänne; sinä olet tänään antanut minulle ensimäiseksi jotakin — se oli kahvia — sinä näit unta minusta, kuinka minä annoin sinulle puolet leivästäni; se sopii ihmeellisesti yhteen, se on kohtalon todellinen viittaus. Minä luovutan sinulle puolet arvastani — antakaa minulle 50 penniä. Tässä on arpa — katsokaas!
HANNA (nousee ylös, epäillen).
Ei, ei minulla ei ole varaa.
RISTIINA (on noussut ylös, innokkaasti).
Hanna, ajattele unta, ei saa sulkea ovea, kun onni kolkuttaa.
HANNA Niin kyllä — mutta.-Pekka!
Hm?
Mitä sinä tuumit?
Minä katselen vapaita paikkoja.
Minä kysyn — mitä sinä tuumit arvasta?
PEKKA (epäröiden).
Hm, hm!
RISTIINA (innokkaasti).
Pekka, ottakaa tilaisuudesta vaari, tällaista ei aina tarjota.
No ota sitte, Hanna.
Mutta en minä oikein raskisi.
No, sitte minä otan sen. En ole vielä milloinkaan koettanut. Tuoss' on viisikolmatta. Maksa sinä toinen puoli, Hanna!
Kyllä.
Voimmehan kerran koettaa.
Minä haen rahan. (Menee).
Saat nähdä, Pekka, me voitamme, voitamme varmasti!
Hm, se on minusta hauskaa! Mutta koska te olette niin varma siitä, niin ei teidän olisi pitänyt antaa arpaa!
RISTIINA (törkeästi).
Uni käski minua, Pekka, uni! Jos en olisi sitä totellut, en olisi varmasti voittanut mitään. Onni ei anna leikitellä kanssaan, pitää täyttää sen tahto, muuten se kääntää selkänsä. (Istuutuu taas.)
AUKUSTI (tulee.)
Yhdestoista kohtaus.
Edelliset, Aukusti.
Herra tahtoo puhua kanssanne, Pekka!
Vai niin? (Menee.)
AUKUSTI (lämmitellen uunin luona, kavalasti).
Tallirenki vissiin ihmettelee mitä herra hänelle sanoo.
Kuinka niin?
Hm, herra ei puhu hänelle hyvää.
Miksi niin?
Uusi raudikko on rampa, se on kai Pekan syy.
JURONEN (painavasti).
Ei, se ei ole Pekan syy, sitä ei herra ymmärrä, sen me tiedämme paremmin!
RISTIINA (laskee uutterasti).
Hui hai, mitä se minua liikuttaa?
Kuka tietää! Tuolla yläkerrassa selitellään niin paljon sellaista, mikä tulee meidän turmioksemme, mutta kantelijat ja panettelijat ovat kurjimpia olentoja maan päällä.
AUKUSTI (kiivaasti).
Tarkoittaako tuo minua?
JURONEN (rauhallisesti).
Niin no, se koira älähtää, johon kalikka sattuu.
(Ovikello soi.)
RISTIINA (katsoo ympärilleen).
JURONEN (nousee ylös).
Pekka on hyvä poika, en ole vielä nähnyt parempaa hevosten hoitajaa, ja kuka heittää kiven hänen tielleen, tekee syntiä ja herra itsekin, kun epäilee niin uskollista palvelijaa. Ymmärtäköön tämän herra kirjanpitäjä miten tahtoo. (Menee vasemmalle.)
Tuossa ihmisessä huomaa tallin tuoksun joka sanassa. (Ottaa sanomalehden, asettuu perälle ja lukee,)
No niin, maku on erilainen, monet ihmiset haisevat mieluummin tallilta kuin pumaadalta.
Tekisitte paremmin, kun pitäisitte huolen laskuistanne, ettekä sekaantuisi meidän puheisiimme.
HANNA (tulee takaisin).
Kahdestoista kohtaus.
Edelliset, Hanna.
HANNA (antaa Ristiinalle rahat).
Tässä on raha. (Menee perunoita kuorimaan.)
Hyvä Hanna, arpa on Pekalla! (Aukustille.) Tahdotteko käskeä minua vaikenemaan kyökissä? Täällä on minulla sananvalta, enkä anna kenenkään tukkia suutani! Ymmärrättekö, herra kirjanpitäjä?
AUKUSTI (kohauttaa halveksivasti olkapäitään).
ANNA (tulee).
Kolmastoista kohtaus.
Edelliset, Anna.
ANNA (Hannalle).
Vanha neiti tahtoo puhutella Hannaa.
HANNA (menee).
ANNA (katsoo voitonriemuisesti Aukustiin, menee sitte Jurosen luo).
Mitäs kuski lukee?
JURONEN (ojentaa hänelle kirjan).
On hyvin vanhanaikaista, Juronen, lukea tällaisia romaaneja. Teidän täytyy hankkia uusia jännittäviä pariisilaisromaaneja.
JURONEN (ottaa kirjansa).
Niin, no, maku voi kyllä olla vanha, mutta se on hyvä: paha saa aina palkkansa, ja raapivat kissat ja viekkaat naiset rangaistaan säännöllisesti. Todellisessa elämässä ei aina käy niin.
Voitte olla oikeassa. (Aukustille.) Voinko saada lisälehden?
AUKUSTI (antaa hänelle sen).
ANNA (asettuu Hannan paikalle ja on lukevinaan, mutta kuulustelee, mitä tapahtuu).
PEKKA (tulee takasin).
Neljästoista kohtaus.
Edelliset, Pekka.
PEKKA (kiihtyneenä).
No, nyt olette saavuttanut tarkoitusperänne, herra kirjanpitäjä, riemuitkaa nyt!
Mistä on kysymys?
JURONEN ja RISTIINA
Mikä nyt on?
Eipä paljon, minä olen saanut potkut.
Mitä, potkut?
JURONEN (vihasena).
Niin niin.
Oh, kyllä minä tiedän mistä se johtuu. Teidän omallatunnollanne, herra kirjanpitäjä, on se, että olette riistänyt kunnialliselta mieheltä leivän ja palkan!
Minä? Minkä minä sille voin?
Älkää teeskennelkö — minun pitää lähteä pois talosta, jotta te voitte vapaasti lähennellä Hannaa.
Hyi, hyi!
JURONEN (suuttuneena).
Niin niin.
Hävytön epäluulo!
ANNA (lehden yli, häijysti).
Niin niin, lyön vetoa, että asia on niin.
No, kun tekin sen vakuutatte, on se varmasti totta.
Tämä on kauheaa!
Mutta miksi sitte, minkä syyn herra sanoi?
Että on minun syyni, kun raudikko on rampa.
Mutta minähän voin todistaa —
Minä vetosinkin teihin ja eläinlääkäriin, mutta silloin herra vasta oikein suuttui, maksoi minulle kolmen kuukauden palkan ja käski minun heti mennä, kuuletteko, heti!
Heti?
Heti? Niin niin, se on —
Salaisesti sovittu asia!
Kuulumatonta!
En milloinkaan ole mokomaa nähnyt.
Minä menen, menen heti, panen tavarani kokoon, enkä jää enää hetkeäkään taloon. Juronen, kai pidätte vähän huolta kimosta, kunnes uusi tallirenki on tottunut; te tiedätte, syödessään se ei päästä ketään lähetteen ja potkii silloin helposti. Niin, minä menen, herra kirjanpitäjä, mutta ei se teitä auta, Hanna on hyvä ja jos Jumala tahtoo, ei hänkään jää kauaksi taloon.
Mitä nämä puheet merkitsee, poika?
PEKKA (astuen uhkaavasti hänen eteensä, pontevasti).
Ei sillä äänellä, poika! Minä en tahdo, että minusta sanotaan: minä erosin talosta toralla ja riidalla; muuten olisin puhunut teille toisin. Mutta älkää ärsyttäkö minua, sillä silloin voisin unohtaa päätökseni ja silloin ei teissä enää olisi monta luuta eheänä. (Menee.)
Hyi ja vielä kerran hyi! Tuollaista en ole vielä milloinkaan nähnyt ja olen ollut talossa jo viisitoista vuotta. Ei pitäisi enää jäädä tänne, kun tuolla tavoin menetellään.
Niin, Ristiina, kunpa vain olisi jo kylliksi.
Mitä tarkoitatte?
JURONEN (vältellen).
Niin niin.
RISTIINA (katsoo häneen tuhmasti, kun ei ymmärrä, mitä Juronen tarkoittaa).
JURONEN (viittaa päällään perälle).
RISTIINA (ikäänkuin ymmärtäisi).
Niin — oikein! (Menee kirjansa luo ja istuu.) Ja sitte pitäisi vielä laskea, kun sappi on halkeamaisillaan.
JURONEN (lukien, mumisee itsekseen).
Niin, kunpa olisi jo kylliksi!
ANNA (menee Aukustin luo, hiljaa, häijysti).
Ei siitä sentään ole teille mitään hyötyä!
AUKUSTI (istuu yhä ja katsoo ylös, mutta ei pane pois sanomalehteä).
Mitä?
Että olette ajanut pojan pois talosta.
Kuinka voitte luulla —?
ANNA (yhä hiljaa).
Älkää koettakokaan kaunistella minulle mitään; mutta minä toistan vielä: ei se teitä kuitenkaan hyödytä.
AUKUSTI (samoin yhä hiljaa).
Kuinka niin?
Saatte nähdä! Ette ole tarpeeksi älykäs.
HANNA (tulee itkien).
Viidestoista kohtaus.
Edelliset, Hanna.
HANNA (yhä itkien).
Tätä minä en kestä!
ANNA (viittaa voitonriemuisesti Hannaan ja menee tämän selän takaa lieden luo, jossa hän on lukevinaan mutta tarkkaa kaikkia).
RISTIINA (nousee ylös).
No Hanna, mikä nyt on?
JURONEN (osanottavasti).
Tyttö itkee, mitä sitten on tapahtunut?
Puhuhan toki!
Kuka on Hannalle tehnyt jotain?
HANNA (nyyhkyttäen).
Minut on —
Sano pois!
Erotettu!
RISTIINA (lyö käsiä yhteen).
Mitä tämä nyt on?
Onko paholainen tänään irti?
ANNA (Aukustille hiljaa).
Te näette: — minä pelaan myös hyvin!
Tämä on sentään kauheaa — ensin Pekka, nyt Hanna — mutta minkätähden?
HANNA (nyyhkien).
Neiti oli kovin vihainen, ja hänhän on muuten niin hyvä ja ystävällinen — nyt väitti hän että olin kietonut nuorta herraa pauloihini — se on hävytöntä — — että hän lähettää minut pois, siihen tyydyn — — mutta sanoa minusta sellaista.
JURONEN (lohduttaen).
No no, sellaiset valheet eivät vahingoita ketään.
Tämä käy yli ymmärrykseni. Niin kauan kun olen ollut talossa, ei meillä ole ollut niin kunnollista sisäkköä, kuin Hanna — ja hänet pannaan pois.
Oi, minä tiedän mistä tämä kaikki tulee, siihen ei ole kukaan muu syynä kuin kamarineiti!
Minäkö?
HANNA (kuivaten kyyneleensä, voimakkaammin).
Te, eikä kukaan muu!
Mitä minulla on Hannan kanssa tekemistä?
HANNA (kiivaammin).
Olette mustasukkainen, kun kirjanpitäjä minua liehakoi.
ANNA (halveksivasti).
Minä mustasukkainen — tuollaiselle?
Miksi ei? Kun tulee vissiin ikään, niin eivät miehet katsele enää niin halukkaasti kuin ennen.
ANNA (kiivaasti).
Vissiin ikään? Mitä se merkitsee?
No, ette ainakaan voi kieltää, että olette jo aikoja sitte sivuuttanut rippikouluijän!
Julkeaa, minä olen -—
Yli kolmenkymmenenviiden, sen voin todistaa!
JURONEN (itsekseen).
Pahanilkinen kissa.
Alkaako keittäjäkin?
Miksi ei? Tässä talossa menetellään niin häpeällisesti, että rehellinen ihminen ei voi vaieta.
Luuletteko, että rupean kanssanne kiistelemään?
Te häviäisitte.
Kuinka niin?
Koska olette väärässä. On sikamaista, että Hannaa sillä tavoin panetellaan.
ANNA (ivallisesti).
Tosiaanko? Olenko osunut oikeaan? Onko neitonen vetänyt teitäkin nenästä? No, se ilahuttaa minua!
(Ovikello soi.)
Siinä sen nyt kuulitte! Hän myöntää itse, että hän on puhunut minusta pahaa — ja ilman mitään syytä. Mutta minä menen heti neidin luo ja sanon hänelle kaikki — teidän pitää todistaa.
Aivan niin, kun Pekankin täytyy mennä pois, on paljon helpompi ja hauskempi kun pääsette yhdessä.
HANNA (pelästyen).
Mitä? Pitääkö Pekankin mennä pois?
Kyllä, valitettavasti! Sen on kirjanpitäjä saanut aikaan.
No, sitte minä en myöskään jää. Hyvä Jumala, mitä äitini sanoo, kun tulen kotiin! Hän ehkä luulee, että minä todellakin olen huono ihminen.
Ole vain rauhallinen, Hanna, minä tulen mukaan ja sanon äidillesi totuuden.
(Ovikello soi.)
Hanna, kuuletteko?
HANNA (kuulematta Jurosta ja ovikelloa).
Ah, rakas Ristiina, tehkää se!
Minä puhun kaiken totuuden.
JURONEN (hitaasti, hyväntahtoisesti).
Minun kai täytyy avata. (Menee vasemmalle.)
ANNA (ivallisesti).
Siitä tulee liikuttava kohtaus.
Pilkatkaa vain, kielevän suunne takia joudutte vielä kurjuuteen. (Hannalle.) Iltapäivällä tulen mukaasi, tahdon kertoa äidillesi maailman pahuudesta. Ah, vaimoraukka ei ensinkään usko sinusta pahaa, sillä köyhät ihmiset eivät ole niin pahoja, täytyy mennä suuriin taloihin, jos tahtoo kokea jotain oikein pahaa.
ANNA Osaapas tuokin olla suulas.
Minulla on, Jumalan kiitos, kieleni vielä oikealla paikalla; mutta minä en käytä sitä ryöstämään tyttö raukkojen kunniaa, vaan minä puolustan sillä viattomuutta.
Ah, minä kiitän, rakas Ristiina!
RISTIINA (yhä innokkaammin).
Minä en puhu milloinkaan liikaa, sillä minun sanani eivät pahenna ketään, minä en ole puheellani saanut milloinkaan niin pahaa aikaan, kuin muut olkapään nytkäyksellä ja ivallisilla kasvojen ilmeillä.
JURONEN ja REETTA (tulevat vasemmalta.)
Kuudestoista kohtaus.
Edelliset, Juronen, Reetta.
JURONEN (menee -paikalleen).
REETTA (hengästyneenä).
Ristiina neiti, Ristiina neiti!
RISTIINA (pelästyen).
Herra Jumala, mikä nyt on?
Antakaahan kun ensin hieman hengähdän.
Onko joku onnettomuus tapahtunut?
Tämäpäs on merkillinen päivä!
Mitähän se mahtaa olla?
KAIKKI (uteliaina Reetan ympärillä).
Arpajaiset!
No, no?
Te, Ristiina, olette voittanut!
Voittanut?
REETTA (vetäen syvään henkeä).
Kymmenentuhannen markan pankkitalletuksen.
Kymmenentuhannen?
RISTIINA (hämillään).
Ihanko totta? Etkö tee pilkkaa?
Saatte heti kuulla! Tuossa on sanomalehti ja siinä seisoo; sain sen postinkantajalta.
JURONEN (ottaa lehden).
Mutta nyt minun pitää mennä, näin hyvää uutista ei minulla ole ollut kerrottavana pitkään aikaan! Keittäjä voittaa kymmenentuhatta markkaa! Hyvästi! (Menee.)
Minä olen kuin puulla päähän lyöty!
HANNA (vavisten).
Sitten ehkä minäkin olisin voittanut?
Oikein, tässä se seisoo! Mikäs numero teillä on, Ristiina?
Numero? Numero? Vai niin — (menee — hämmentyneenä laatikkonsa luo ja etsii) — — minä muistin sen ulkoa ja nyt on muistini hävinnyt — (löytää arvan) — — tässä, tässä, numero 43,718.
Kuinka?
RISTIINA (antaa hänelle arvan).
Siin' on.
JURONEN (lukien ja verraten).
»Eilisiltaisissa arpajaisissa lankesi päävoitto, kymmenentuhannen markan pankkitalletus numerolle 43,718.4 Oikein on, aivan oikein.
RISTIINA (lyö käsiään yhteen).
Ihan tottako?
AUKUSTI (lähestyy perällä Annaa ja puhuu hiljaa hänelle).
RISTIINA (pyyhkii silmiään).
Juronen, minä tyydyn Jumalan tahtoon.
HANNA (epäröiden).
Mutta sanokaa toki miten minun arpani laita on?
Sinähän olet myös voittanut, lapsi.
HANNA (iloisesti).
Voittanutko? Voittanut! Ettekö pidä minua pilkkunanne?
Ei, ei, se on ihan varma! Näetkö nyt kuinka pitää seurata kohtalon viittauksia! Jos et olisi totellut untasi, et olisi voittanut mitään, ja jos en minä olisi antanut sinulle toista puolta, niinkuin unessa käskettiin, en minäkään olisi voittanut mitään. (Loistavin kasvoin, yhä hämillään ja liikutettuna.) Minä en voi sitä vielä ensinkään uskoa.
Siis voittanut? Ja miten paljon?
No niin, puolet kymmenestä tuhannesta tekee viisituhatta.
HANNA (huutaa ääneen).
Viisituhatta markkaa! Pekka! Pekka!
(Juoksee pois keskeltä.)
JURONEN (istuutuu ja laskee hiljaa; sormi nenällä).
Siis viisituhatta markkaa — kun lasken siihen lisäksi — tekee se — hm, hm —
AUKUSTI (sillä aikaa hiljaa Annalle).
Siis sovinto?
Sillä ehdolla —
Minä täytän sen — mutta tulkaa, täällä ei meillä ole mitään tekemistä.
ANNA (Ristiinalle).
Toivotan onnea, keittäjä, ette kai tekään sitte enää jää kauemmaksi taloon?
RISTIINA (ajatuksissaan, katsomatta häneen).
Tuskin, tuskin.
Minä ilmoitan sen neidille.
(Menee Aukustin kanssa.)
Saatte yksin viettää täällä noidan juhlaa, te pahansuovat henget. Ei ei, kaikki menee päässäni ympäri — minun täytyy istua — siis voittanut — ja puolet olen antanut pois — niinkuin unessa käskettiin — ja muuten en olisikaan voittanut mitään — ja se oli hyvin tehty, he molemmat voivat sitä tarvita — ja juuri nyt — voittanut, voittanut — minun pitää sentään — missä minun virsikirjani on — — -? (Etsii laatikostaan.)
JURONEN (on laskenut).
Viisituhatta markkaa ja molempain säästöt — nyt on kylliksi.
RISTIINA (löytää virsikirjansa).
Siinä se on — minkä virren nyt otan —?
JURONEN (menee Ristiinan luo, juhlallisesti).
Ristiina!
RISTIINA (katsoo häneen hämmästyneenä).
No, Juronen!
JURONEN (juhlallisesti).
Teille ei ole tuntematonta, että minä jo vuosia sitten olen mielihalulla katsellut teitä, ja jos minä päättäisin astua aviosäätyyn, että — — niin niin, kuinka minun piti sanoakaan — oikein, että olen valinnut teidät emännäkseni, tahdon sanoa, olen toivonut.
RISTIINA (nousee ylös, häveten ja juhlallisesti).
Voi, voi, herra Juronen, tämä yllätys — ette ole milloinkaan sanallakaan ilmaissut —
Minä en kuulu kevytmielisiin poikiin, jotka toimivat ajattelematta, koska minulla kuskina varovaisuus on kai synnynnäistä.
RISTIINA (niiaa).
Minä ymmärrän antaa sille arvoa!
Ovathan ajatuksenne aina pyörineet suunnitelmassa perustaa hyvä ruokala —
Hyviä annoksia, ihmiset tulevat olemaan tyytyväisiä minuun —
Minä aion myöskin täyttää paikkani isäntänä —
RISTIINA (niiaa).
Oikein komea isäntä — mutta päivällisen jälkeen pitää olla kahvia — meidän kahvimme pitää saada hyvä maine koko paikkakunnalla.
Kun meillä nyt molemmilla on vähän säästettyä ja arpajaisvoitosta vielä saadaan lisää, niin kai siinä pitäisi jo olla tarpeen aluksi — niin kysyn täten nöyrimmästi, jos Ristiina on halukas ottamaan minut aviomiehekseen.
RISTIINA (kainosti).
Ah, rakas Juronen!
Näin minä olen sitte sanottavani soveliaasti esittänyt ja odotan vastausta.
RISTIINA (kainosti).
Minä en tiedä, — minulle ei ole vielä milloinkaan tapahtunut sellaista —
JURONEN (hellästi).
Eikö Ristiina olisi aikaisemmin tällaista tapausta ajatellut?
No, minä en voi kieltää, että joskus —
No, antaa minulle sitten vaan varman vastauksen!
RISTIINA (peittää esiliinalla kasvonsa ja niiaa).
Tahdotteko?
Tahdon!
No, sitten julistan minä täten Ristiinan juhlallisesti rakkaaksi morsiamekseni!
RISTIINA (heikosti).
Ah — Juronen!
JURONEN (vetää hänet luokseen).
Rakas Ristiina!
Te olette sentään odottanut kovin kauan, eikö tämä olisi voinut tapahtua aikasemmin?
JURONEN (vakavasti).
Ei, aikaisemmin ei ollut vielä kylliksi!
Seitsemästoista kohtaus.
Edelliset, Hanna, Pekka.
HANNA (vetää Pekan sisään, vilkkaasti).
Tule vaan, tule vaan!
Onko se totta, ihan totta?
RISTIINA (irtautuu Jurosen sylistä, kainosti).
Kyllä, Pekka, kyllä minä olen morsian.
Ja voitto?
Se on myöskin totta.
PEKKA (syleilee riemuissaan Hannaa).
Tuhat tulimmaista! Hanna, Hanna, kuka sitä olisi uskonut? Äsken juuri olimme vielä niin onnettomia ja nyt — raha riittää aluksi, emme tarvitse enää odottaa —
Meidän pitää kiittää hyvää Ristiinaa, sillä jollei hän olisi luovuttanut meille puolta arvasta —
Se on totta! Hyvä Ristiina, jos hevosta joskus tarvitsette, niin parhaani minä teille valjastan.
Niin, niin, näin käy, kun ottaa huomioon unet. — Juronen, teidän pitää luvata minulle, että pidätte unet kunniassa! Ah, Herra nähköön, mitenkä tyytyväinen ja iloinen minäkin nyt olen, ja toivon kaikille ihmisille yhtä hauskoja unia kuin itsellänikin oli.