The Project Gutenberg eBook of Ruhtinatar Aurore, by Pierre Benoît

Ritarillisen Sachsenin ja vaaliruhtinaallisen Hannoverin vanhat linnat, nuo goottilaiset palatsit, synkät ja äänettömät ulkoa, tarumaiset sisältä paksuine kultapaneleineen, kirjosilkkiseinäverhoineen, raskaine koru-uutimineen, mikä kummallinen ja haaveellinen näky ne ovatkaan meille? Murhenäytelmä yhtyy siellä paimenleikkiin, joka ovelle kolkuttaa vehkeily, pitkin hämäriä käytäviä rakkaus johtaa sarabandiaan…

ALKULAUSE

Olen kauan epäröinyt tuoda päivänvaloon kuoleman minulle uskomaa talletusta. Mutta sitten, ajatellen että luutnantti Vignerte ja hänen rakastettunsa ovat astuneet ikuiseen varjoon, minusta näytti, ettei ollut enää mitään syytä vaieta niistä traagillisista tapahtumista, joiden näyttämönä lähimpinä kuukausina välittömästi ennen suurta sotaa oli saksalainen Lautenburg-Detmoldin hovi.

P. B.

PROLOGI.

Aivan itsestään, tuolla tottumuksella, jolla täytetään komennot, komppanian synkkä joukko järjestyi ryhmärivistöön.

Yö lähestyi kolkkona ja kylmänä, pitkien vesiviirujen halkomana. Oli satanut koko päivän. Aukeaman keskellä sameat vesilätäköt kuvastelivat ruosteen väristä taivasta.

Metsän reunassa kohosi huvimaja, kahdeksannentoista vuosisadan hupaisa tuote; pari kolme kranaattia oli vikuuttanut sen sivuja. Alimman kerroksen suuren huoneen kynttiläkruunut säteilivät valoaan korkeiden ikkunoiden lävitse niiden laseissa monistuen ja tekivät tämän lokakuun myöhäisillan vieläkin synkemmäksi ja pimeämmäksi.

— Hyvä. Heti kun miehenne ovat sijoitetut, menette hakemaan määräykset komennuspaikasta. Pataljoonanne päälliköllä on ne… Toivotan menestystä.

Hämärässä miehet näyttivät kummallisilta, kyttyräselkäisiltä hahmoilta, sauvojensa yli kumartuneina ja selässä reput, joihin he olivat kasanneet mitä erilaisimpia esineitä. Juoksuhauta on kuin autio saari. Ei tiedä mitä kaikkea siellä voi tarvita? Sotilaat ottavatkin sinne mukaansa kaiken, mitä vain voivat kuljettaa.

Miesjoukossa vallitsi raskas ja yrmeä hiljaisuus, hiljaisuus, joka syntyy silloin, kun mennään miehittämään sektoria, jossa ei ole totuttu oleskelemaan. Ja lisäksi Blanc-Sablon oli huonossa huudossa. Vihollisjuoksuhauta oli kyllä sangen kaukana — kolmen tai neljänsadan metrin päässä — mutta maanlaatu esti kaivamasta muuta kuin kurjia suojapaikkoja, jotka myötäänsä lohkeilivat ja sortuivat, töin tuskin hirsitukien avulla koossa pysyen. Muutoin se oli metsäinen, ristiin rastiin uurrettu paikka, jossa ei nähnyt viittäkymmentä metriä eteensä. Ja ei mikään ole sodassa niin hermostuttavaa kuin salaperäinen näkymättömyys.

Kynttilöiden sytyttäminen merkitsi kortinpeluuta. Se käy päinsä silloin, kun kuopat ovat riittävän syviä ja katoksena kelpo palanen telttakangasta.

Tämä kysymys jäi vastauksetta. Lokakuussa 1914 ei sota ollut vielä tullut hallinnollisesti järjestetyksi vuorovaihtoineen ja lomineen… Ei tiedetty mikä luku päiviä oli vietettävä viheliäisissä juoksuhaudoissa, joita ei arvattu ryhtyä parantamaan ja paikkaamaan. Sehän ei maksanut vaivaa. Kuukausi oltiin jo oltu liikkumatta. Ennen viikon loppua varmastikin lähdettäisiin taas etenemään.

Minä tunnustelin kepilläni metsäpolkua, jota kolmen askeleen päähän valaisi yhden sotilaan viitan alle kätketty huono lyhty. On peloittavaa olla oppaana metsässä, yöllä, tuntemattomalla tiellä. Takananne seuraavat miehet, itse johtajatkin, kuin lampaat, tarkaten vain, ettei äkkiä pysähdyttäessä nenä töksähtäisi edelläkävijän säkkiin, joka on ainoa, minkä he näkevät. Toiset saattoivat ajatella vuoroansa, korttipeliä, kotiaan, mitä tahansa… Minua hallitsi vain yksi ainoa huoli: ei saanut viedä eksyksiin tätä sokeata joukkoa.

Mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin kumea töminä, joka epämääräisesti mateli takanani. Puut yläpuolellamme olivat kuin musta holvi. Aika ajoin aukeita kohtia kuljettaessa kohotettiin katse; mutta taivas oli yhtä tumma kuin puiden kaarikatto.

Sittenkuin meidän kapteenimme, Craonnen jälkeen, oli jättänyt meidät siirtyäkseen pataljoonan päälliköksi toiseen rykmenttiin, oli Raoul Vignerte, joka oli sotilaana vanhempi kuin minä, ottanut käsiinsä komppanian johdon. Hän oli viidenkolmatta vuotias nuori mies, hoikka ja ihmeteltävän tumma. Kaksi sotakuukautta oli lähentänyt meitä enemmän kuin mitä kymmenen rauhanvuotta olisi voinut tehdä. Tuntematta toisiamme ennen elokuuta 1914 meillä oli kuitenkin yhteisiä muistoja. Minä olin bearnelainen, hän landelainen. Minä olin suorittanut Sorbonnessa saksan tutkinnon. Hän oli kaksi vuotta myöhemmin suorittanut historian. Vuorotellen iloisena ja äänettömänä hän oli joka suhteessa erinomainen komppanianpäällikkö. Sotamiehistä hän joskus tuntui hiukan eristäytyvällä, hiukan haaveilevalta, mutta heitä miellytti hänen tyyni urheutensa, hänen alinomainen huolenpitonsa heidän hyvinvoinnistaan. Vignerte ei nukkunut kuten minä miesten kanssa. Mutta he tiesivät, että kun hän otti itselleen yksityisasumuksen, valitsi hän aina huonoimmassa kunnossa olevan suojan, sellaisen, jossa oli vähimmän olkia ja joka oli enimmän alttiina.

Minua kohtaan hän ei lyönyt laimin ainoatakaan huomaavaisuutta, mikä vain tarjoutui, saadakseen minut unohtamaan että hän, vaikka oli minua kaksi vuotta nuorempi, oli minun päällikköni. Omasta puolestani minä taas, ihastuksissani saadessani totella sellaisia toveria, olin iloissani päästessäni vapaaksi siitä jokahetkisestä vastuusta, mikä komppanian päälliköllä on. Tilitysten ja luetteloiden laatiminen, neuvottelut vääpelin ja majoittajan kanssa, kirjanpito, niin vähäinen kuin se sodassa onkin, eivät olisi minua kovin suuresti hauskuttaneet. Vignerte, joka peräytymisen aikana ei ollut nukkunut tuntiakaan yöllä, joka oli poistunut viimeisenä palavasta Guisestä ja tunkeutunut ensimmäisenä raunioiksi ammuttuun Ville-au-Bois'han, tämä sama Vignerte suoritti pienimmätkin yksityiskohdat järjestelmällisellä tarkkuudella. Joskus, kun näin tämän miellyttävän ja älykkään miehen suuntaavan koko tarkkuutensa näihin sietämättömiin pikku seikkoihin, pysähdyin ajatukseen: Mitähän ratkaisua hän miettii? Mistä synkistä ajatuksista hän tahtoo vapautua? Silloin, ikäänkuin peläten ajatuksiensa arvatuiksi tulemista, hän kääntyi minun puoleeni jollakin pilapuheella, ja koko rykmentissä ei silloin ollut iloisempaa ja huolettomampaa miestä.

Tänä iltana hänellä oli raskasmielisyyden hetkensä. Se ei ole ihmeellistä, kun on vastattava kahdestasadasta viidestäkymmenestä miehestä uudessa sektorissa. Ja lisäksi hänellä saattoi olla määräyksiä, joita minä en vielä tuntenut.

— Vielä kymmenen minuutin matka komennuspaikalle, vastasin. Ja alentaen ääntäni kysyin: Kuuluuko mitään uutta?

— Yksi pataljoonan komppanioista saa luullakseni lähteä liikkeelle. Mutta meidän vuoromme se ei kuitenkaan ole. Minä jään muutoin komennuspaikalle. Te suoritatte miehistönvaihdon ilman minua. Tulen sitten neljännestunnin kuluttua määräykset mukanani.

Oli tosiaan murheellinen paikka tuo Blanc-Sablon. Notkon rinteellä kitukasvuinen metsä, kranaattien runtelema, törröttävin rungoin, ammottavin aukoin, ja edessä puilla ja risuilla suljettu tie, joka vei muutaman sadan askeleen päässä sijaitsevaan vihollisten miehittämään kylään.

Sotamiehet, jotka tähän asti olivat marssineet äänettöminä, eivät voineet olla päästelemättä lyhyitä huudahduksia ja selittelyitä.

— No, totta vie! Onpas täällä siistiä! Tämmöiset paikat eivät satu muille kuin meille…

Miehistönvaihto muistuttaa hiukan kotiljongitanssia. Komppanian komentajan, joukkuepäälliköiden, korpraalien ja sotilaiden on tuota pikaa löydettävä vastakumppaninsa, komentajan, joukkuepäällikön, korpraalin, sotilaan, joiden kunkin on otettava paikkansa. Tämä tapahtuu viidessä minuutissa, meluttomasti, jollei vihollisen tykistö satu sulkemaan tulipiiriinsä tätä kokoontunutta joukkoa, josta puolet on vailla suojaa, ja hävitä sitä.

Äänettömyyttä on saapuvien verrattain helppo noudattaa, mutta poistuvien sitävastoin vähemmän helppo. Ilo siitä, että pian saa nukkua turvassa, levätä muutamia päiviä rintaman takana, tekee heidät puheliaiksi. He antavat neuvoja seuraajilleen:

— Ja sitten, älä aseta itseäsi alttiiksi tässä ampuma-aukossa. Vastapäätä vihollispuolella on eräs kansalainen, jolla on kaunaa minua kohtaan. Laukaisin häntä päin naamaa pari kolme kertaa tänään; jollei hän ole kuollut, janoaa hän kostoa. Siispä…

Tosiaan, mikä viheliäinen sektori: neljä, viisi pientä vartiopaikkaa miehitettävänä, kaksitoista etuvartijaa, lukuunottamatta patrulleja. Ah, minun sotilasparkani eivät saa paljoa nukkua.

Poistuvan komppanian upseeri se näin hyvästeli. Äänten hälinä häipyy metsään.

Surullisena, keltaisen sumurenkaan ympäröimänä se kohoaa harmaitten pilvien keskeltä.

Se valaisee alakuloista, kelmeää maisemaa, katkottuja puidenrunkoja, sotkettua ja viileskeltyä savimaata. Ihmiset ovat kadonneet suojapaikkoihinsa. Vartijat pitävät alassuin kivääreitänsä, joiden kiiltävät painetit eivät saa näkyä. Takanamme kohoaa pieniä litteitä kumpuja liikuttavien, käden korkuisten säleristikkojen ympäröiminä.

Sotilaat eivät ole niitä vielä nähneet. Sitä parempi! Nähkööt mieluummin ne huomenna, päivänvalossa, kun ovat tottuneet, kun aurinko valaa autiomaamme yli heleitä säteitään.

Viisi pientä vartiostoani, kaksitoista etuvartijaani ovat sijoitetut. Komppania on majoittunut myyränkoloihinsa. Toinen puoli miehistöä, vahtipalveluksesta vapaana, kuorsaa jo.

Kahden halukkaan miehen kanssa — valveillaolijoita ja uteliaita tapaa aina — lähden kiertokululle.

— Sanotte luutnantti Vignertelle, että olen mennyt tavoittamaan yhteyttä 23.-nnen kanssa; — hän odottakoon minua suojapaikassani. Palaan neljännestunnin kuluttua.

Me hiivimme pitkin esteaitojen vierustoja. Säännöllisten välimatkojen päässä kirkas valo kohoaa saksalaisten juoksuhaudasta ja vaipuu jälleen sinertävään kehään.

— Olen 24:nnen upseeri ja haen yhteyttä joukkonne kanssa. Kuuluuko mitään uutta teille?

— Ei mitään, luutnantti, paitsi että iskimme yhteen saksalaisen patrullin kanssa. Äsken kuulemanne laukaukset johtuivat juuri siitä. Yksi saksalainen sai surmansa.

— Hyvä. Meidän pikku vartiostomme on teistä sata metriä oikealla, tuolla metsikössä… Ah niin, kello kaksi kulkee patrulli. Eikö totta?

— Ei mitään, vastaa hän, ei ainakaan täksi yöksi. Luulenpa, että 22:nen saa ehkä rökkiinsä. Sen edessä on puuvarustus, jonka alla hyvällä syyllä saamme uskoa kaivettavan miinakäytävää. 22:nen saa mennä tutkimaan ja häiritsemään mikäli mahdollista tätä myyräntyötä. Yksi joukkue lähtee kello kuusi aamulla; muut tulevat avustamaan liikettä. Heti kun pamahdukset kuuluvat, on 23:nnen avattava tuli vastapäistä juoksuhautaa vastaan vetääkseen sen huomion puoleensa. Meidän ei tarvitse lähteä, paitsi jos asiat luistavat huonosti. Mutta joka tapauksessa 23:s tekee vastahyökkäyksen ennen meitä. Siispä rauhallinen yö. Entä mitä teille?

— Komppania on sijoitettu, sanoin. Niin huonosti muutoin, että olen varma, ettei ole mitään syytä epäillä miehistön valppautta. Heistä on aina hyvä joukko hereillä. Olen päässyt yhteyteen oikealla. Sielläkään ei ole mitään erikoisempaa tapahtunut, paitsi että on ollut, pieni yhteenotto saksalaisen patrullin kanssa. Yksi patrullin sotilaista sai surmansa.

— Olenpa utelias tietämään, sanoi toverini, mistä on kotoisin meitä vastassa oleva väki.

— 160:s, Posen — 180:s, Altona — 182:nen, Lippe — 182:nen, Lautenburg… Lautenburg…

— Tunnetteko ehkä Lautenburgin? kysyin hiukan hämmästyneenä hänen äänensä soinnista.

— Kyllä tietysti, sanoin kärsimättömästi. Ja mitäpä sillä toisekseen on väliä, onko Lautenburgista vai muualta!

Minä tarkastelin häntä, mikä kävi sitäkin helpommin päinsä, kun hän ajatuksiinsa vaipuneena ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota.

— Vignerte, sanoin hänelle, mikä teidän on? Ette näytä normaaliselta.
Joku ikävä uutinenko?

— Hyvä ystävä! Ikävä uutinenko? Ja keneltä sitten? Olen yksin maailmassa. Tiedätte sen hyvin.

— Sittenkin, väitin. Olette hermostunut tänä iltana. Ehdotan, että jäätte minun luokseni. Komentopaikkannehan voitte sijoittaa minne haluatte.

Ehdotus oli hänen puoleltaan niin odottamaton, että kaksi seurassani olevaa sotilasta kohotti hämmästyneenä päänsä. Komppania ei ollut milloinkaan nähnyt Vignerten koskevan kortteihin.

— Kas niin, sanoi hän, te kaksi, Damestoy ja Henriquez, teillähän on kortit, eikö totta?

Se oli kummallinen peli. Tunnin kuluttua Vignerte oli oikein kelpo tavalla pehmitetty. Molemmat sotamiehet katsoivat toisiinsa hämmästyneinä, kysyen itseltään, mikä oli ihmeellisempää tässä menossa, kunnia, jonka luutnantti Vignerte oli heille suonut, vaiko summa — kymmenkunta frangia — jonka he häneltä olivat voittaneet.

— Tämä peli on typerää; kello on kahdeksan, minä menen valvomaan ensimmäistä vahdinmuutosta.

En unohda koskaan tätä yötä. Taivas oli vähitellen päässyt eroon pilvipeitteestään. Kuu, melkein täysinäinen, valoi hohtoaan kylmään, tummansiniseen avaruuteen. Sen alla, synkkien metsikköryhmien välissä, hiekka ja juoksuhaudat näkyivät pitkinä, valkeina vakoina.

Syvä hiljaisuus vallitsi. Hetkittäin harhautunut luoti suhahti ohitsemme. Ja silloin odotimme kiväärin pamausta alhaalta, laaksosta.

Vaihdoimme matalalla äänellä pari sanaa etuvartijoittemme kanssa, joista osa oli sijoittunut kranaatin tekemään kuoppaan, osa kyyristynyt pensaston taakse. Komppania oli levitetty tavattoman laajalle rintamalle, joka oli vähintään viisisataa metriä. Sen tarkastaminen vei meiltä hyvän aikaa.

Menimme sinne. Neljä sotamiestä oli siellä täydessä touhussa kaivamassa äsken ammutun saksalaisen ruumista maahan niin syvälle kuin mahdollista.

Vignerte etäännytti heidät kädenliikkeellä ja kumartuen haudan ylitse kaivoi syrjään hiekkaa, jota sotilaat olivat mättäneet. Ruumis tuli näkyviin.

Damestoy ja Henriquez nukkuivat hökkelissä, jonne kolme tuttavaa oli tullut heitä tapaamaan. Sotamiesten suurella arvonannolla he olivat järjestäneet meille parhaimman paikan. Kaksi oljilla täytettyä nurkkaa ja kasan ruskeita peitteitä.

Näiden kunnon ihmisten tyven hengitys oli ainoa hiljaisuuden keskeyttäjä sekä, ajoittain, pienten metsähiirien vikinä, joita lähkäiset oljet olivat houkutelleet majaan. En nähnyt Vignerteä, joka oli ojentunut viereeni, mutta tunsin ettei hän nukkunut. Majan ovi oli raollaan siniseen avaruuteen, jonka laesta riippui, kuin kyynel, hopeatähti.

Yksi tunti kului siten, mahdollisesti. Vignerte ei ollut liikahtanut. Varmaankin hän oli jo nukahtanut, tämä salaperäinen toveri, jonka sota oli minulle lähettänyt. Miksi hän oli ollut niin levoton tänä iltana? Mikä muisto oli tullut anastamaan ajatuksen ja liittänyt sen kovakouraisesti sodan tuhansiin pikkuseikkoihin ikäänkuin estääkseen sitä harhailemasta pitkin kiellettyjä maailmoja?…

— Ystäväni, rakas ystäväni, te tiedätte, onko minulta oikeus nimittää teitä näin. Älkää jättäkö minua tähän levottomuuteen tilastanne. Te kärsitte tänä iltana. Sanokaa minulle kärsimyksenne. Jos olisimme Pariisissa tai missä muualla tahansa, en utelisi salaisuuksianne. Mutta sellainen luottamus, joka muulloin olisi naurettavaa, tulee täällä pyhäksi. Me saamme ehkä huomenna taistella, Vignerte! Huomenna ehkä neljä sotamiestä kaivaa meille samanlaista hautaa, jossa nyt nukkuu äsken kaatunut saksalainen. Ettekö puhuisi minulle, Vignerte, ettekö sanoisi…

— Se on pitkä juttu, ystäväraukkani. Ja ymmärtäisittekö? Tarkoitan: ettekö pitäisi minua jollakin tavalla hulluna?

— Olkoon sitten. Ennen pitkää nämä muistot kuristavat minut, ja ne ovat tosiaan senlaatuiset, että olisi itsekästä viedä ne mukanaan. Sitä pahempi teille, ette saa nukkua tänä yönä…

Ja tässä seuraa sitten se kummallinen tarina, jonka luutnantti Vignerte minulle kertoi 30 p:nä lokakuuta 1914 paikassa, jolle sitä miehittäneet joukot ovat antaneet nimen Kuolemankestikievari.

Te olette yliopiston käynyt, alkoi hän. Ette pahastune, jos tämän kertomuksen alku ei ole aivan vapaa katkeruudesta yliopistoa kohtaan, jossa minä en ole voinut loppuun opiskella. Tämä katkeruus on epäilemättä kohtuuton, koska saan kiittää yliopistoa, — senjohdosta, ettei se huolinut minua helmaansa — muistoista, joita en vaihtaisi Sorbonnen opettajanistuimeenkaan.

Olen suorittanut niiden opinnot, joilla on hiukkasen lahjoja eikä lainkaan onnea. Olen ollut vapaaoppilas. Se on, olen sitoutunut joka vuosi suorittamaan määrätynlaisia tutkintoja, hankkimaan erikoistietoja, joiden lopputuloksena olisi tutkinto opettajakelpoisuutta varten maaseudun lyseoissa.

Vastasin aluksi niitä toiveita, joita minuun asetti departementtini kouluneuvosto. Vapaapaikkani Mont-de-Marsan'in lyseossa vaihtui ylemmän retoriikkaluokan paikkaan Henrik IV:n lyseossa. Sieltä minä v. 1912 pyrin normaalikorkeakouluun.[1] 35 oppilasta hyväksyttiin. Minut oli sijoitettu 37:nneksi. Ikäänkuin lohdutukseksi sain apurahan tällä kertaa lisensiaattitutkinnon [2] suorittamista varten Bordeaux'n yliopiston historiallis-kielitieteellisessä osastossa.

Minä tein silloin ajattelemattomuuden, jota eräät minua kohtaan mielenkiintoa tuntevat henkilöt arvostelivat ankarasti. Sisäoppilasvuotenani olin, aivankuin vanki, joka koppinsa ristikon läpi näkee kedot ja kentät, pikimmältään nähnyt Pariisin. Kesäkuussa, suurpalkinnon päivänä, muistan lyseolaisparkana olleeni katsomassa Elyseen Kentillä, kun miljonäärien kulkue palasi. Jokainen noista automobiileista, jotka kiiltävänä virtana vyöryivät puistokujaa pitkin, maksoi kymmenen kertaa enemmän kuin mitä koko minun vähäinen persoonani oli maksanut sitten maailmaantulonsa jälkeen. Kaikkialla kohtasi silmää ihmeellinen loisto ja värikkyys. Tulin häikäistyksi. Minulla ei ollut tuota ylellisyyttä vastaan asetettavana ainoatakaan niistä ajatuksista, jotka tekevät heikoista ja voimattomista kapinallisia. Ah, kunpa minunkin vuoroni vain kerta tulisi! »Balzac on ihmeteltävä realisti», jankkasi minun ylemmän retoriikan opettajani. He ovat siis tosiolentoja, tämän rajoitetun kunnon miehenkin tunnustuksen mukaan, nuo nuoret maaseudun sankarit, jotka, mieluummin kuin suostuivat keskinkertaiseen oloon ja elämään jossakin maakuntansa kolkassa, läksivät suurkaupunkiin, kesyttivät sen ja tekivät siitä pyyteittensä tottelevaisen palvelijan…

Ja nyt tahdottiin minut lähettää maakuntaan. Minusta ei välitetty, minut oli köykäiseksi havaittu. Hyvä, saajaanpa nähdä.

Niinpä minä siis luovuin stipendistäni ja päätin kirjoittautua
Sorbonnen yliopistoon suorittaakseni siellä lisensiaattini.

Ääni sanoi minulle: »Älä mene yliopistoon. Mutta älä halveksi sen oppiarvojakaan. Ne merkitsevät paljon niille, jotka eivät ole käyneet yliopistoa. Sen ulkopuolella ne ovat oivallisia keppihevosia.»

Vuoden kuluttua olin suorittanut lisensiaattini, eläen tuntien annolla ja saaden niistä puuhista yltyvän halun olla vapaana; ja sitten, lopullisesti voitettuna, alistuin kohtaloon, jota olin tähän asti halveksinut.

Minä hain apurahaa laveampaa historian opiskelemista varten Bordeaux'n yliopistossa. Ja minä sanoin hyvästit Pariisille.

Julkisen opetuksen neuvosto, jonka tehtävänä on lausuntojen antaminen tällaisista asioista, kokoontui tavallisesti lokakuun alkupäivinä. Ne kaksi kuukautta, jotka minun oli odotettava, vietin Landes maakunnassa, pienessä merenrannalla sijaitsevassa kylässä erään vanhan papin luona (anteeksi kulunut lauseparsi, mutta se on tosi), joka oli ollut tuttu vanhempieni kanssa ja tarjosi nyt minulle köyhän talonsa käytettäväksi.

Siellä, ystäväni, minä elin elämäni rauhallisimmat päivät. Vapaana, kuljeskellen mieltä myöten suuren metsäisen luonnon helmassa, tarvitsematta pitää vaarin muusta kuin ruoka-ajoista, lueskellen, ensimmäisen kerran, sellaista, mikä ei sisältynyt tutkinto-ohjelmaan, tarkaten vain poistuvan kesän ihmeellistä ihanuutta.

Pappila oli lammen rannalla, jonka kapea, ruohoinen salmi yhdisti mereen. Aamulla herätti minut nousuveden kohina. Ikkunastani näin punertavan harmaan taivaan ja vihreän veden yhä korkeammalle kohoavan pinnan. Telkkien ja kuovien lentävät parvet kiertelivät ylhäällä valittavin huudoin. Ah, kunpa olisin voinut jäädä sinne! Nähdä vuodenaikojen rauhallisen vaihtumisen, olla vailla säätyä, asiakirjoja, papereita, erossa elämän virrasta. Juosta joka päivä pitkin suoraviivaisia rantahietikoita, missä suuret laineet seuraavat toisiaan tuulen ajamina, missä hopeanhohtoiselle hiekalle nousseet medusat näyttävät suunnattomilta ametistikoristeilta!…

Eräänä lokakuun aamuna sain kaksi kirjettä: toinen tuli Bordeaux'n akatemiasta ja ilmoitti minulle, että komitea »ei ollut katsonut voivansa myönteisesti suhtautua minun apuraha-anomukseeni.»

Toisen oli allekirjoittanut hra Thierry, saksan kielen ja kirjallisuuden professori Sorbonnessa. Vuoden ajan oli tämä erinomainen ja etevä oppinut ollut minun opettajanani; hän se oli korjannut muistelmakirjoitukseni »Clausewitz ja Ranska», jonka olin heinäkuussa valmistanut lisensiaattitutkintoa varten. En ollut koskaan voinut muuta kuin ylistää häntä. Tunsin, että hän oli osoittanut minulle niin suurta ystävyyttä, että hän ehkä hiukan katui sitä.

Hän kuului tuohon komiteaan. Hänen kirjeensä koetti puolustella päätöstä. Henkilökohtaisesti hän oli tehnyt, minkä oli voinut. Mutta eräät jäsenet olivat ilmituoneet epäilynsä minun yliopistollisesta kutsumuksestani, ja hän itse tunnusti, ettei hän tässä kohden ollut voinut riittävällä vakaumuksella puolustaa asiaani. Muutoin oli parempi, että näin oli käynyt. Hän ei mielellään nähnyt minun opiskelevan maaseudulla. »Palatkaa heti», päätti hän kirjeensä, »ehkäpä tavalla tai toisella voimme järjestää kaiken tämän niin, että teidän on mahdollista jäädä Pariisiin.»

Jätin kunnon pastorini, luvaten palata takaisin tammikuun loma-ajaksi, ja toisena päivänä sen jälkeen astuin junasta Orsayn asemalla.

Oli jo talvi. Lehtensä karistaneessa Luxembourgissa saattoi laskea kaikki puiston harmaat patsaat. Pienessä huoneistossa Royer-Collard-kadun varrella, jossa professori Thierry asui, paloi takkavalkea. — Rakas lapseni, sanoi hän minulle — ja, yksin kun olin, tunsin sanomatonta mielihyvää tästä alkulauseesta, — älkää moittiko komiteaa. Virkatoverieni velvollisuus on valvoa tarkasti yliopiston etuja, ja itsekin myöntänette, että olette usein opinnoissanne osoittanut jonkinlaista — kuinka sanoisin… haaveellisuutta, niin, sellaista haaveellisuutta, mikä on ollut omansa herättämään vastustusta vakavissa mielissä. Minä, minä tunnen teidät, se on toista. Minä tiedän, että tästä mielikuvituksesta hyvin ohjattuna jää jäljelle vain onnellinen alkuperäisyys. Mutta ensiksi yksi kysymys. Tunnetteko todellakin kutsumusta yliopistolliselle alalle?

Mitäpä voi vastata, kun on taskussa tarkalleen sataseitsemän frangia ja muutamia sentimejä? Vakuutin pontevasti tuntevani kutsumusta.

— Hyvä, sanoi hän, olen järjestänyt asianne. Apurahaa tulette saamaan enintään 1200 frangia. Olen suositellut teitä eräälle vanhalle ystävälleni, joka on Ternes'issä yksityiskoulun johtajana. Hän tarvitsee historian opettajaa: kuusi tuntia viikossa, satakuusikymmentäviisi frangia kuukaudessa ja tilaisuus ohjata oppilaiden lukuja. Teidän on kyllä lujasti tehtävä työtä harjoittaaksenne samalla opintojanne Sorbonnessa. Mutta tunnen teidät ja vastaan teistä. Tänään on tiistai. Jos tämä tarjous teitä miellyttää, saatte aloittaa työn ensi perjantaina.

Minä tunsin yliopiston synkän ja kylmän pakkopaidan puristavan itseäni kaulaan asti. Ah! Elyseen Kentät! Naiset turkisviitoissaan hyvine hajahduksineen! Kuinka »tämä tarjous» ei olisi voinut minua, »miellyttää»? Sataseitsemän frangia ja muutamia sentimejä…

— Tapaan hra Berthoinieun tänä iltana. Tulkaa luokseni huomenna kello kymmenen, ilmoitan teille silloin kohtaamisajan.

— Tiistai, 21 p. lokakuuta 1913. — Yö läheni. Auguste-Comte-kadulla töksähdin keskelle lapsiparvea, joka tuli ulos Montaignen lyseosta. Ah, te pikku oppilaat, pikku stipendiaatit, opiskelkaa matematiikkaa, menkää teollisuuskouluun, asettukaa konttoripöydän taakse, ellette tahdo jonakin päivänä olla tällainen surkuteltava haamu, joka Luxembourgista painuu alas Assas'in kadulle.

— Äsken juuri vihelsi luoti ulkona; se meni aivan päämme päällitse. Oletteko ajatellut, ystäväiseni, että jos te tällä hetkellä olisitte saanut päähänne pistäytyä ulkona, kuula olisi kaatanut teidät kuolleena maahan? Mitä mieltä olette sattuman osasta elämässä?

— Eräänä päivänä, vastasin minä, oli yhdestoista komppanian osasto kuohuksissaan. Ei kukaan tahtonut lähteä vedenkantoon. Jokainen väitti, ettei ollut hänen vuoronsa. Kun rähinä pitkittyi, tulin minä paikalle. Lähetin ensimmäisen, joka käsiini osui, sotilaan, joka oli kiljunut kovimmin. Hän läksi muristen ja väittäen hänelle tehtävän vääryyttä. Hän jätti viittansa paikalle. Palatessaan hän ei enää löytänyt sitä. Kranaatti oli pirstonnut sen palasiksi samoin kuin hänen kaksitoista toveriaan.

Minä, joka en koskaan iltaisin kävellyt siltojen ylitse, tyytyen quartier latinin vähäisiin, iloihin, mikä voima työnsi minua tänä iltana? Muistan viettäneeni yksinäisen mässäyksen Grand U:ssa; sitten sain halun juoda kahvini Weberin terassilla. Aikomuksessa olla mitään itseltäni kieltämättä kuljin Olympian lamppurivistön sivuitse lujasti päättäneenä kävellä tämän paikan edustalla. Hiukan lämmenneenä Barsac-pullostani kuljin hyvin suorana katsoen häikäilemättömästi ohikulkijoita.

Oli kylmä. Menin sisälle Weberiin, ja hetikohta valot ja ihmisjoukko saattoivat minut jälleen araksi. Istuuduin nöyrästi erääseen nurkkaan niiden kömpelyydellä, jotka pelkäävät, että heidän tottumattomuutensa huomataan.

Aivan edessäni joukko nuorta väkeä piti hälinää. Katselin kadehtien heidän rehentelyään, asentojaan, koko tuota onnea, jota minä en ehkä koskaan saavuttaisi. Ah, tosiaan, kuinka vähän sovelias yliopistoon olikaan tämä nuori mies, johon ei mennyt prameileva oppineisuus, kirjaluettelot ja selostukset ja jolle hyvin istuvan liivin, taidokkaasti solmitun kravatin, housunlahkeista pilkistävien hienojen sukkien näkeminen aiheutti melkeinpä sydämen tykytystä!

Heitä oli neljä henkeä, joista yksi nainen, punaposkinen ja sievä, upeisiin nahkoihin puettu. Hän oli ehkä hiukan maalattu, mutta se ei ole minusta milloinkaan vaikuttanut vastenmieliseltä. Istuen täytetyllä, selkänojattomalla penkillä kauniin nuoren miehen vieressä hän oli kasvot minuun päin. Kaksi muuta istui selin minuun, mutta peileistä näin heidän kasvonsa, joita lopullaan oleva hyvä päivällinen oli hiukan lämmentänyt.

Ymmärsin tänä iltana, miten nöyryyttävää oli tulla juomaan kahvia suureen ravintolaan. »Oh, sanoin itselleni, sinun olisi ollut parempi pysyä kotona, syödä missä hyvänsä ja panna maata; nukkua, nukkua. Uni on köyhän pakopaikka. Ei olisi pitänyt tulla tänne.»

Olin juuri tekemäisilläni sen huomion, että yksi aterioitsijoista, joka istui selin minuun, katseli minua pitkään peilissä, kun hän jo nousi ja tuli minua kohden.

Olin tullut tämän Ribeyren tutuksi ylemmällä retoriikkaluokalla. Hän oli jo lisensiaatti ja opiskeli hänkin Normaalikorkeakoulussa, esiintyen joka, paikassa koko tuolla erinomaisella luontevuudella, jonka hiukkanen onnea ja muut yllykkeet, antavat.

— Ah, ystävä, älä puhu siitä roskalaitoksesta. Ja sitten vielä sanotaan, että siellä opetetaan nuorisoa! He olisivat saaneet minut hengiltä, jos olisin heitä kuunnellut…

— Minun on ollut pakko kuunnella heitä. Ja on vieläkin, vastasin katkerasti. Mutta mitä puuhailet nykyjään? Etpä ole juuri ikävystyneen näköinen.

— Minua on onni potkinut, poikaseni. Pääsin erään valtiopäivämiehen sihteeriksi, miehen, josta kuuden kuukauden kuluttua tuli ulkoasiain ministeri. Olen seurannut häntä. Ja tässä nyt olen. Mutta tulehan pois nurkastasi. Esitän sinut ystävilleni ministeriöstä.

Ribeyre tosiaan esitti minut: — Ystäväni Vignerte. Uuttera lukumies. Palkittu monissa aineissa. »Agrégé» [3] ehkä? Eikö, sitä parempi itsellesi. Mutta hän tietää siitä varmasti enemmän kuin me kolme yhteensä, lukuunottamatta Clotildea.

Minä olin piinanpaikassa. Ah, miten hyvin tämä ylistyspuhe sopiltaan minun huonoihin, polvista rypistyneisiin housuihini!

Kaikki olivat muutoin erittäin ystävällisiä. Olihan tietojeni ylistys pikemminkin heidän kohteliaisuutensa, heidän elämisentaitonsa kiitosta.

— Näkemiin, ystävät! Sulkeudun suosioosi, Clotilde. Sinä tulet kanssani, Vignerte, saatat minua jonkun matkaa.

— Pistäydyn Orsayn asemalla. On hommattava pari ukon kirjettä. Seuraa minua.

Royale-katu välkehti. Pitkiin silkkikaapuihin kääriytyneitä naisia laskeutui autoista erään ravintolan eteen. Tämä ylellisyys huumasi minua, ruoski minua, yllytti minua koettamaan saada hyötyä Ribeyren tapaamisesta. Tunsin, että hän oli valmis hämmästyttämään minua uuden menestyksensä johdosta. Kuka tietää, ehkäpä voisin käyttää hyväkseni hänen haluaan näytellä minulle valtaansa. Mitä voidaankaan saavuttaa ihmisten turhamielisyyttä imartelemalla!

Mikä joutava turhamielisyys valtasi minut itseni noustessani hänen kanssansa ulkoasiainministeriön mahtavia portaita? Kookas lakeija avasi meille hissin. Toinen otti meidät vastaan ensimmäisessä kerroksessa.

— Kyllä, herra, kauppaministeri soitti. Hän syö huomenna päivällistä ministerin kanssa. Tälle oli ilmoitettava, että he tapaisivat toisensa Kamarissa. Olen antanut sen kirjeellä tiedoksi.

Minuuttia myöhemmin olimme ihailtavan somassa harmaaseen ja kultaan verhotussa pikku työhuoneessa.

Ja hän alkoi avata kirjeitä, tehden kuhunkin merkintöjä punaisella kynällä.

— Voit huoletta puhua minulle. Tämä ei ole erikoisen syvällistä työtä. Sanohan nyt, mitä sinä oikein teet nykyjään? Miten on yliopistollisten asioittesi laita?

Minä kerroin hänelle, kerroin kaikki aina Henrik IV:n lyseosta alkaen ja mainiten lopuksi hra Berthomieun koulussa minua odottavasta opettajantoimesta.

— Mitäpä muutakaan neuvoksi? vastasin synkästi. En halua kuolla nälkään.

Nälkään! Tämä sana kaikui omituisesti keskellä näitä seinäverhoja,
Boulen huonekaluja, Sèvres'in porsliineja.

— Rakas ystävä, sinä et saa mennä Berthomieun kouluun. Semmoisesta joutuu aivan hunningolle. Minä tunnen sinut. Vakuutan sinulle, ettet ole lainkaan luotu yliopistoa varten. Ei sitä, vaan tätä sinä tarvitset.

Hän osoitti kädenhuitaisulla meitä ympäröiviä ylellisiä vallan merkkejä. Mikä psykologi, tämä Ribeyre! — Kuulehan, sanoi hän istuutuen tuolini käsinojalle. Suostuisitko väliaikaisesti poistumaan maasta? Sanon väliaikaisesti, sillä vain täällä Pariisissa on mahdollista pelata ja voittaa. Mutta mitä, sinulla ei ole penniäkään. Täällä voisi tulevaisuus olla sellaisen pojan kuin sinun, jolla on edessä elettävänä kokonainen vuosi tarvitsematta huolehtia toimeentulosta.

Hän jatkoi nauttien täysin siemauksin siitä, että sai näytellä mahtavan osaa edessäni.

— Katsos, kysymyksessä on palvelus, jonka sinä teet minulle samoinkuin minä sinulle. Söin tänään aamiaista Saksan lähetystössä Marçais'n kanssa. Sinä et tunne Marçais'ta? Hän on meidän lähettiläämme Lautenburgissa. Tiedätkö sinä, maantieteessä tutkinnon käynyt, missä on Lautenburg?

— Lautenburg-Detmoldin suurhettuakunta. Hallitseva suurherttua hänen korkeutensa Fredrik-August, sanoi hän oppineesti. Tämä korkeus on huolissaan viisitoistavuotisesta perillisestään, jolle hän etsii opettajaa. Sinähän tiedät, että ranskalainen on ensimmäinen kaikissa maailman hoveissa. Olethan lisensiaatti?

— Pyh, he puhuvat kaikki ranskaa siellä. No niin, suurherttua on antanut Marçais'n tehtäväksi tämän lähtiessä Pariisiin etsiä pojalle opettaja. Marçais on ihastuttava mies ja verrattoman hieno!… Charvet valmistaa hänen kravattinsa. Hän keinottelee kyllä arvopapereilla ja on usein kovassa pulassa, mutta sitä ei tarvitse moittia; älykkäänä miehenä hän ymmärtää asiansa. Huomenna hän menee opetusasiain ministeriöön. Ymmärrät, että hän sitä tietä saa kotiopettajia vaikka kuinka monta, etenkin sellaista palkkiota vastaan, jonka suurherttua on tarjonnut: 10.000 Saksan markkaa vuodessa.

— Parasta, että järjestämme asian heti. Odotas, minä kirjoitan kirjeen
Marçais'lle.

Hän antoi minun lukea sen. En voinut muuta kuin punastua niistä ylistelevistä suosituksista, joita siinä minusta annettiin.

— Marçais saa sen huomenaamulla. Hän on vakaantunut poikamies ja nousee kello 9. Silloin hän ensi töikseen saa tämän kirjeen käteensä. Ah, niin, osoitteesi?

— No niin, muistakin vain palata sinne Cujas-kadullesi, jottet löisi laimin hänen tapaamistaan.

— Kas niin, veli veikkoseni! Ukko Berthomieun keittojen asemesta saat sinä maistaa palatsien ja linnojen elämää. Lautenburg näyttää olevan hieno paikka. Marçais on jo kaksi vuotta kieltäytynyt ylennyksestä saadakseen pysyä siellä. Suurherttua on miellyttävä. Suurherttuatar metsästää kettuja paremmin kuin joku mies. Marçais kertoi minulle ajaneensa piloille parhaimman hevosensa häntä seuratessaan. Sinun on osattava vain vallata itsellesi paikka siellä, siinä kaikki.

Huomasin hänen näin sanoessaan luovan pikaisen silmäyksen kurjaan ulkoasuuni.

— Älä ole siitä huolissasi, sanoin minä varmuudella, joka hämmästytti häntä.

Hän katsoi minuun ja hymyili yhä: — Kas, kas, uskonpa paljastaneeni jonkun omalle itselleen. Niin, taistele siellä vieraalla maalla, poikaseni. Ja palaa luoksemme erinäisten tuhatlappusten kera. Esimieheni täällä istuu tukevasti, ja jos hän rupeaa luisumaan, jätän minä laivan sitä ennen. Sellaisesta kyllä selviytyy. Katsos, jotta ihmiset tekisivät hyödyllisiä palveluksia, ei tule enää tarvita heitä. Ei ole mitään parempaa kuin ministerien työhuoneet. Mutta pitää omata jotakin voidakseen odottaa, voidakseen kestää iskun. Muuten on pakotettu myymään itsensä maaherran virastoon 2000 markasta. Kuudentuhannen markan säästöönsaanti ei tule olemaan sinulle vaikeata. Ja kun sinulla on vapaa ylläpito, niin käytä jäännös pukutarpeisiin. Siinä saat rahallesi aina sadan prosentin koron. Tässä voit jäljitellä Marçaista. Ellei hän olisi niin hyvin puettu, olisi hän jo aikoja sitten tehnyt haaksirikon.

Tällaiset olivat Etienne Ribeyren sanat. Muiden arvokkaiden neuvojen mukana hän antoi minulle todistuksen siitä, että elämässä voi joskus sattua niin, että vieras ja välinpitämätön tekee puolestanne enemmän kuin ystävä.

Oh, ihanaa lokakuun kuutamoa Pariisissa! Seine virtasi hienon, kelmeän sumuharson peitossa. Lähetystötalon nurkalla panin suosituskirjeeni Bourgogne-kadun postilaatikkoon. Sitten tunsin kävelemisen, yksinolon tarvetta. 10.000 markkaa, 12.500 frangia! Raha ei anna onnea! Mikä sen sitten antaa, kysyn teiltä? Mikä antaa minulle tämän varman astunnan, tämän turvallisuuden, tämän iloisuuden?

Varenne-katu, Barbet-de-Jouy-katu, Montparnassen bulevaardi saivat kukin vuorostaan ihmetellä minun ylpeyttäni. Minä en nähnyt ohikulkijoita, olin sokaistu. En tiedä miten silmiini pysähtyivät Observatorion lähellä erääseen liikkuvaan, pelokkaaseen varjoon katulyhdyn alla. Se oli solakka tyttö, jolla oli harvinaisen runsas punertava tukka. Iloni oli liian painava tänä iltana jaksaakseni kantaa sitä yksin. Mutta en hetkeäkään ajatellut hänen lähellänsä, että hänen ruumiinsa oli juuri hänen. Tuo hoikka ruumis oli Elyseen Kenttien naisten, Maximin muotinaisten ja niiden vieläkin kauniimpien naisten, jotka epäilemättä odottivat minua kaukaisessa saksalaisessa hovissa, wagnerilaisen virran rannalla, joka kohisi heidän kärsimättömyyttään viihdyttääkseen vienoimpia Intermezzon säveleitään.

Hän luki uuninsa ääressä. Astuessani sisään tuli hän minua vastaan ihastuneesti hymyillen.

— Kaikki on selvää, rakas ystävä, hra Berthomieun kanssa. Te pääsette hänen kouluunsa.

Ja minä kerroin hänelle, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut, voimatta halustani huolimatta esiintyä tyynesti ja kätkeä iloni.

Mielipahakseni hän ei ottanut välittömästi osaa ilooni. Hän silmäili minua hämmästyneenä ja vieläpä, niin minusta näytti, hiukan paheksuenkin.

Yliopistomiehet ovat kaikki kaltaisiansa, ajattelin. Ulkopuolella yliopistoa ei mitään menestystä. Ja minä luovuin maltillisuudestani, jossa vain vaivoin olin pysytellyt, ilmaistakseni oikein selvään ylpeyteni uuden asemani johdosta.

— Sanalla sanoen, päättelin, kysyn kuinka monta tutkintoa ja kilpailua saisin kestää, kuinka monta vuotta odottaa päästäkseni asemaan, joka minulle nyt äkkiä tarjotaan 10.000 markkaa vuodessa.

Hän katseli hetkisen kamiininsa hehkuvia hiiliä, sitten hän nousi, meni kirjastohuoneeseensa ja palasi sieltä kantaen paksua suurta kirjaa, joka oli sidottu tuollaisiin monille englantilaisille tai saksalaisille teoksille luonteenomaisiin paksun äiteliin kultaväreillä kyllästettyihin vaatekansiin.

— Kysymyksessäoleva tarjous on teille varmaankin tehty
Lautenburg-Detmoldin suurherttuan puolesta? kysyi hän.

— Niin, niin, tiettävästi. Opettaaksenne hänen ainoata poikaansa
Joachim-herttuaa.

Vanha opettajani mietti vielä hetkisen, kohotti sitten harmaat silmälasinsa minua kohden ja sanoi:

— Totta puhuen en vielä. Mutta päätökseni on muodollinen, ja vain siinä tapauksessa, että minulle tarjotaan parempi paikka, peräydyn tästä.

— Sitten älkäämme puhuko enempää, sanoi herra Thierry vieden kirjan paikoilleen.

— Kunnioitettu opettajani, sanoin hänelle, ettekö tahtoisi puhua minulle suoraan? Tiedän teidän liiaksi huolehtivan minun menestyksestäni neuvoaksenne minua luopumaan näin loistavasta tarjouksesta, ellei teillä olisi siihen mitä painavimpia syitä. Sivumennen minun on teille sanottava, että tullessani tänään luoksenne, luulin saavani käyttää hyväkseni teidän verratonta nykyisen Saksan asioitten ja ihmisten tuntemustanne, luulin saavani tietää teiltä arvokkaita yksityisseikkoja Lautenburg-Detmoldin hovista. Näitä yksityiskohtia, kunnioitettu opettajani, näen teidän tietävän epäilemättä vieläkin enemmän kuin saatoin itselleni kuvitella. Tapaan aivan heti herra de Marçais'n, Lautenburgin lähettiläämme. Mutta minun on hyvin vaikea kysellä häneltä. Ja diplomaattina hän varmaankin harrastaa eräänlaista varovaisuutta, jota teillä ei ole sama syy noudattaa minuun nähden. Lyhyesti, sallikaa minun tehdä teille eräs kysymys, johon sisältyy koko tämä vaikea asia. Jos teillä olisi poika, herra Thierry, antaisitteko hänen tehdä sen, minkä minä aion tehdä? Antaisitteko hänen lähteä Lautenburgiin?

Myönnän että hämmästykseni alkoi muuttua jonkinlaiseksi levottomuudeksi. Ymmärsin sangen hyvin, ettei lapsellinen pahastus siitä, etten käyttänyt hyväkseni hänen minulle hankkimaansa tilaisuutta, voinut ohjata niin tasapuolisesti ja tyynesti harkitsevaa miestä.

— Teillä on varmaankin hyvin painavia syitä, opettajani, sanoin hiukan vapisevalla äänellä, antaessanne noin ehdottoman vastauksen.

— Rakas lapseni, te ajattelette kait, ettei tuossa hallitsevien sukujen vuosikirjassa voi olla mitään sellaista pikkuseikkaa, jonka nojalla kohtalonne siellä kaukana antaisi minulle aihetta pelkoon; olen todennut erään nimen, eräitä muistoja, siinä kaikki. On totta, että tiedossani on Lautenburg-Detmoldin hovista erinäisiä yksityisseikkoja, joita en usko itse de Marçais'nkaan tuntevan, mikä ei ole hänelle viaksi luettava, vaikkapa hän olisi terävänäköisempikin diplomaatti kuin mitä hän kuuluu olevan. Sitäpaitsi hän ei ole vielä varsin kauvoja ollut Lautenburgissa. Hän ei ehtinyt oppia tuntemaan suurherttua Rudolf-vainajaa.

— Ettekö sitäkään tiedä? Hän oli nykyisen suurherttuan vanhempi veli.
Hän on ollut kuolleena jo muutamia vuosia, niin, kaksi, ellen erehdy.

— Hänen kuolemansa johdosta siis suurherttua Frcdrik-August pääsi valtaistuimelle?

— Ei välittömästi. Lautenburg-Detmoldin valtion perustuslaki on hiukan omituinen. Salilaista lakia [4] ei ole siihen sovellutettu. Herttuallinen kruunu siirtyi suurherttuan kuoltua hänen puolisolleen suurherttuatar Aurore-Anna-Eleonoralle.

— Aivan oikein. Ja siitä johtuu, kun suurherttua Rudolfilla ei ollut lapsia, että teidän tuleva oppilaanne, herttua Joachim, suurherttua Fredrik-Augustin ja erään saksalaisen kreivittären poika, on tullut Lautenburg-Detmoldin valtion mahdolliseksi perilliseksi. Tarvittaisiin, jotta hänen perimysoikeutensa lakkaisi, että hänen isänsä avioliitto suurherttuatar Auroren kanssa siunautuisi, mikä näyttää sangen epätodennäköiseltä.

— Luulen muistavani nyt, sanoin. Eikös ollut noin kaksi, kolme vuotta sitten eräs saksalainen suurherttua, joka kuoli Afrikassa, Kongossa, tutkimusmatkalla?

— Tiettävästi, vastasi hra Thierry. Se oli juuri suurherttua Rudolf. Hän harrasti aina maantieteellisiä tutkimuksia. Hänen matkansa ei ollut muutoin aivan puhtaasti tieteellinen. Muistaessani, että muutamia kuukausia myöhemmin seurasi meille Kongon menetys, olen usein tullut ajatelleeksi, että Lautenburgin suurherttua matkusti sinne suorittamaan jotakin tehtävää korkean serkkunsa, keisarin, laskuun. Hän ei tietenkään saanut työtänsä loppuunsuoritetuksi, koska hän kuoli Kongossa jonkun ajan kuluttua sinne tulonsa jälkeen. Olisi mielenkiintoista…

— En missään tapauksessa, rakas opettajani, sanoin minä keskeyttäen, kuitenkaan huomaa näissä asioissa mitään, mikä antaisi aihetta siihen pelkoon, jota äsken osoititte.

— Rakas lapsi, sanoi hän minulle hieman väkinäisesti. Historioitsijan velvollisuus on olla pitämättä mitään totena, mikä ei ole asianmukaisesti tarkistettu. Tätä silmälläpitäen myönnän teille, etten tiedä muuta kuin sangen epämääräisiä ja vaikeasti todettavia seikkoja. Eräitä huhuja, eräitä viittailuja, joitakin yksityisseikkoja, jotka olen joku aika sitten saanut tietooni eräältä ystävältäni, — nimi jääköön sanomatta — ja siinä onkin kaikki. Mutta uskon sananlaskuun, joka sanoo, ettei savua ilman tulta.

— Pidättekö ehdottomasti sen omana tietonanne, sanoi hän minulle, lupaatteko?

— No hyvä. Näyttää siltä, ettei Lautenburg-Detmoldin hovissa aina kuolla luonnollisella kuolemalla.

— Onnettomuudeksi, tai pikemmin onneksi, en mitään varmaa. Mutta tulee pakostakin todenneeksi, että kaksi henkilöä oli Fredrik-Augustin tiellä kruunun saamisen esteenä.

— Suurherttua Rudolfhan kuitenkin kuoli Kongossa auringonpistokseen, sanoin, kaikki sanomalehdet kertoivat niin.

— Tiettävästi. Tämä kuolema siellä oli luonnollinen. Niin paljoa ei näy voivan sanoa kreivitär Tepwitzin kuolemasta. Hän oli nykyisen suurherttuan ensimmäinen puoliso, Joachim-herttuan äiti.

— Suurherttua Fredrik-August on erittäin mielenkiintoinen ihminen, jatkoi herra Thierry. Hän on älykäs ja laajatietoinen, mutta peloittavan teeskentelevä. Pelaako hän omaan laskuunsa? Württembergin kuninkaan, hänen välittömän yliherransa, laskuun? Keisarinko? Olen tutkinut kysymystä saksalaisen politiikan kannalta. Se ei ole aivan yksinkertainen asia. Fredrik-August on kunnianhimoinen. Ja minä luulen, ettei hän kammoksu mitään keinoja.

— Hänen olisi pitänyt laskuissaan ottaa huomioon kruununperillinen suurherttuatar, sanoin minä. On kait suurherttuan toki täytynyt saada hänen suostumuksensa mennessään naimisiin hänen kanssaan.

— He saattoivat olla yhtä mieltä. Myönnän, etten tunne kysymyksen tätä puolta. En tunne suurherttuattaresta muuta kuin hänen ikänsä, sanoi hän ottaen jälleen esille kultakantisen kirjansa, hänen etunimensä Aurore-Anna-Eleonoran, hänen venäläisen syntyperänsä ja sen että hän on syntyjään Tjumenin ruhtinatar. Tjumenin ruhtinas on Astrakanin läänin korkeimpia herroja. Voi olla mahdollista, että suurherttuatar on ennakolta sopinut nykyisen suurherttuan kanssa. Te tiedätte hyvin, että valtion etu aiheuttaa joskus avioliittoja. Mutta toistan vielä kerran, etten tiedä mitään hänestä.

— Kaikki tämä näyttää minusta epäselvältä, sanoin hiukan pettyneenä. Mutta en millään tavalla voi huomata, miten joku vaatimaton kotiopettaja voisi joutua kärsimään näiden korkeiden henkilöiden keskinäisistä suhteista.

— Se, mitä sanoitte, näyttää kylläkin oikealta. Mutta eihän koskaan tiedä, mitä kaikkea voi tapahtua näin arveluttavien asianhaarojen vallitessa. Joskus huomaa sotkeutuneensa aivan tietämättään monenlaisiin juoniin, ja tiedättekö edes, mitä teiltä odotetaan tuossa hovissa? Mutta nyt sanon teille sisimmän ajatukseni. Teille on luvattu 10.000 mk palkkioksi, eikö totta? No niin, en voi sille mitään, että tuo summa tuntuu minusta ylen suurelta. Ystävällänne Bouvelet'lla, joka oli normaalikorkeakoulussa opiskellut ja agrégatio-tutkinnon suorittanut, ei ollut Sachsenin kuninkaan hovissa enempää kuin 8.000 markkaa.

Huomasin sangen selvästi, että vanhalla opettajallani oli tarkoin tietyt syynsä puhuessaan minulle tällä tavalla, mutta että ikävyyksiin joutuminen esti häntä selvemmin asiasta puhumasta. Muutoin luulen, että se olisi ollut hyödytöntäkin. Uteliaisuuteni oli siksi suuri. Seikkailuhalu heräsi minussa. Ja sentähden minä mitä päättäväisimmällä äänellä sanoin hänelle:

— Kiitän teitä, kunnioitettu opettajani, siitä, että olette varoittanut minua, mutta päätökseni on tehty. Pysyttäytymällä alati erilläni, menemättä milloinkaan tehtävieni ulkopuolelle luulen voivani välttää kaikki vaarat, olivatpa ne mitä laatua hyvänsä. Sallitteko minun vielä esittää pyynnön?

Heti kun huomaan jotain epäilyttävää, kirjoitan teille, pyydän neuvoja, ja silloin on vielä tilaisuus…

— Kavahtakaa kaikin mokomin sitä, ystävä parkani! huudahti hän. Painakaa lujasti mieleenne, että siellä olette ehdottomasti vakoojien ympäröimänä. Älkää koskaan kirjoittako riviäkään, jota ei suurherttua voisi lukea, sillä saatte olla varma siitä, että jos hän saa halun kirjeittenne lukemiseen, hän ei kysy siihen teiltä lupaa. Kerta Lautenburgiin joutuneena olette täysin eristetty kaikista. Tunnen herttuallisen palatsin. Sen komeus ei estä sitä muistuttamasta pikemmin linnaa kuin palatsia.

Herra Thierry hymyili hymyä, joka toi mieleeni Ribeyren sanat: älykkäänä miehenä hän ymmärtää asiansa.

— Kaikesta huolimatta, sanoi hän, näen teidän siis tehneen lopullisen päätöksen. No niin, ehkäpä epäilykseni ovat liioiteltuja. Ja lisäksi te olette nuori, yksinäinen. Teissä on neuvokkuutta, tahdonvoimaa. En itsekään tiedä, teenkö oikein moittiessani teitä seikkailujenhalustanne. Tässä kohden minua rajoittavat vanhat yliopistotottumukset: rauhallinen elämä, kirjasto. Lautenburgissa esimerkiksi, täydensi hän, on teillä käytettävissänne kirjasto, joka on maailman kauneimpia. Suurherttuan kokoelma on kuuluisa. Siellä on muunmuassa Erasmuksen käsikirjoitukset ja suurin osa Lutherin. Lähtekää sitten, rakas lapseni.

— Palatkaahan kumminkin, lisäsi hän, vielä luokseni tavattuanne Marçais'n. Ehkäpä voin antaa teille muutamia käytännöllisiä neuvoja miten parhaiten voitte hoitaa ja täyttää opettajantehtävänne.

Asunnossani Cujas-kadun varrella odotti minua pikakirje, joka oli sirosti keltaisella vahalla sinetöity. Herra de Marçais ilmoitti minulle siinä, että hän mielihyvällä näkisi minut luonaan vielä samana päivänä kello kolmen aikana.

Mennessäni Alphonse-de-Neuville-kadulle, jonka varrella Ranskan Lautenburgin-lähettiläs asui, minä koko matkan palauttelin mieleeni yksityiskohtia keskustelustani professori Thierryn kanssa. Hän tietää varmasti enemmän kuin uskaltaa sanoa, ajattelin. Teenköhän hullusti? Pyh, sittenpähän näkee. Hulluutta on päästää käsistään 25-vuotiaana 12,000 livren tulot ja viettää keskinkertaista ja suljettua, ahdasta elämää.

Sen mukaan arvostellen, mitä minulle sittemmin tapahtui, on mielipiteeni tästä asiasta edelleen sama.

Kreivi Mathieu de Marçais oli kasvoiltaan ja ryhdiltään likipitäen sellainen, jollaiseksi voi kuvitella herra de Marçelluksen, ja ennenkaikkea hän oli umpimielinen ja täynnä diplomaattien salamyhkäisyyttä. Moisen näköisenä voi hyvin komeilla täysin kaljulla päälaella. Kenelläkään ei ole sitä vastaan mitään.

Miellyttävän näköinen 40-vuotias naisihminen puhdisti ja leikkasi parhaillaan juhlallisena ja tärkeänä täysivaltaisen lähettilään kynsiä, kun minut saatettiin hänen huoneeseensa.

— Herraseni, sanoi hän minulle elkein, jotka tosiaan olivat jotakin erikoista, en voi tarpeeksi pyytää anteeksi kursailemattomuuttani, jolla otan teidät vastaan. Mutta aika, herraseni, aika Pariisissa, tiedättehän, miten kallisarvoista se on kaikille. Ajatelkaa kuinka tarkoin minun täytyy se jakaa, minun, joka en saa oleskella tässä rakkaassa kaupungissa enempää kuin viisitoista päivää vuodessa.

Hän lateli minulle sitten puolitusinaa kuluneita puheenparsia, katsellen itseään peilistä ja tarkaten minua salaa. Sain tuntemuksen, että tämä ensimmäinen tutkinto, niin ratkaiseva kuin se hänen älyllään varustetulle henkilölle onkin, ei ollut minulle epäedullinen. Mutta tunsin myös, etten ollut liioin saanut muutetuksi hänen ankaraa mielipidettään siitä tavasta, jolla yliopistomiehet pukeutuvat.

Kun toinen hänen käsistään valmiiksi hoidettuna pehmeästi upposi hyvältä tuoksuvaan lämpöiseen veteen, päätti hän käydä suoraan asiaan.

— Pyytäessäni teitä tänne, herraseni, en millään muotoa ajatellut teidän asettamistanne jonkinlaisen kuulustelun alaiseksi, minkä toimittamiseen minä sitäpaitsi olen täysin kykenemätön. Tiedän että teillä on kaikki välttämättömät tieteelliset edellytykset. Moraalisista ja älyllisistä edellytyksistä minä sain — jo ennen kuin itse tulin sen nähneeksi ja todenneeksi — edeltäkäsin takeet ystävämme Ribeyren suosituskirjeestä.

Minä kumarsin. Hän kumarsi. Hän näytti ihastuneelta, kun oli puhunut niin hyvin.

— Varmaankin haluaisitte mielellänne tietää, mikä tulee tehtävänne Lautenburgissa olemaan. Oh, ei suuria. Joachim-herttualla on jo opettaja tietopuolista kasvatusta varten. Komendantti majuri Kessel pitää huolen hänen sotilaallisesta ohjauksestaan. Teidän osallenne tulee ranskankielen ja yleisen historian opetus. Ah, niin on vielä yksi asia, josta suurherttua minulle nimenomaan mainitsi…

— Siinä sitä nyt ollaan, sanoin minä itselleni, ajatellen Thierryn epäilyksiä.

Tämä kysymys, niin viaton ja luonnollinen kuin olikin saattoi minut hiukan ymmälle.

— Tämä on erittäin tärkeää ja kuuluu päätehtäviimme. Suurherttua pyysi minua pitämään sitä erikoisesti silmällä opettajaa valitessani. Syy on seuraava. Suurherttuatar Aurore on ihastunut ranskalaiseen runouteen. Voi sattua, että teitä silloin tällöin lainataan hänen käytettäväkseen. Hänen korkeutensa tahtoo näin valmistaa pienen yllätyksen puolisolleen, joka alinomaa valittaa niiden voimien niukkuutta, joita Lautenburg tässä suhteessa voi tarjota. »Hyvä kreivi», sanoi hän minulle, »tiedän, että olette kirjallisuuteen perehtynyt ja että makunne on hienostunut, panen toivoni teihin.» Suokaa siis anteeksi, herraseni, jos minun tässä asiassa täytyy vaatia teiltä todellista näytettä.

— Kas tuolla, lisäsi hän osoittaen märällä kädellään lasikaappia. Siellä on hyvien runoilijoiden teoksia. Valitkaa ja lukekaa kohdasta, joka ensiksi eteenne aukenee.

Totta puhuen tuossa lasikaapissa oli vain sangen kuluneita ja vanhentuneita kirjoja. Minun oli pakko tyytyä erääseen Casimir Delavigne'in [5] teokseen. Niin hyvin kuin voin lausuin tuon ihmeteltävän Les limbes-runon [6]

— Mainiota, täydellistä! puhkesi hra de Marçais tuntijana puhumaan.
Eikö totta, rouva Mazerat?

Käsienhoitajatar kakisteli tukahtuneesti osoittaakseen sitä suunnatonta ihastumista, johon tämä runo oli hänet saattanut. Olen nähnyt elämäni aikana naurettavia kohtauksia; naurettavampaa en koskaan.

— Kaikki luonnistuu siis mitä parhaiten, sanoi kreivi nousten. Minun ei tarvitse sanoa teille, että teitä tuossa hovissa kohdellaan kaikella toivottavalla arvonannolla. Suurherttua on erinomainen mies. Suurherttuatar — hän kohotti silmänsä — venakko, herraseni, kauneuden puolesta sillä on kaikki sanottu. Prinssi Joachim on hyvin taipuisa, ehkä hieman hidasajatuksinen. Mutta saksalaisilta ei voi vaatia ranskalaisten vilkkautta. Sanalla sanoen hovissa on vain pelkkiä hyviä miehiä ja ihastuttavia naisia. Ratsastatteko?

— Opitte. Harjoittelette Kesselin kanssa. Verraton ratsastaja… Ja te tulette syömään aamiaista lähetystöön. Minulla on siellä hovissa pieni Poiret'n kirjoittama hauska juttu. Kerrotte minulle uutisia hänestä. Saatte opuksen lukeaksenne kun palaan takaisin hoviin, kymmenen päivän kuluttua, sillä te lähdette ennen minua. Teitä odotetaan tulevaksi mahdollisimman pian. Jos lähdette ylihuomenna klo 10 illalla, olette Lautenburgissa sunnuntaiaamuna klo 9:n tienoissa.

— Sovittu. Palauttakaa minut kunnioittavasti suurherttuan muistoon ja laskekaa ihailunosoitukseni hänen korkeutensa suurherttuattaren jalkojen juureen. Ah, hyvä jumala, mikä pölkkypää minä olen!

— Pääintendentti, hra von Soldau, antoi tehtäväkseni jättää tämän teille, sanoi hän vaatimattomasti. Matkakulut. Toivotan onnea. Näkemiin. Anteeksi, rouva Mazeret, nyt olen kokonaan teidän.

En ollut koskaan Pariisissa tuhlannut rahaa ajoneuvoihin muulloin kuin lomalle lähtiessäni tai kaupunkiin palatessani, jolloin matka-arkkuni pakoitti minut siihen. Nyt kuitenkin, heti kun olin päässyt kadulle, nousin hevoseen ajaakseni kotiin, niin kiire oli minulla päästä näkemään, mitä oli tässä kirjeessä, jota en uskaltanut kadulla avata.

Tosiaan minä aloin jo tuntea siunausta, jota tuottaa maan mahtavien tuttavuus. »Herra Professoria pyydetään täten, seisoi paperissa, jonka otsakkeessa oli herttuallisen rahaston leima, suosiollisesti ottamaan vastaan ensimmäinen kolmannes palkkiostaan ynnä lisäksi tuhat markkaa korvaukseksi matkakuluista.» Tähän miellyttävään kehotukseen oli liitetty kolmetuhatta viisisataa markkaa.

Minulla oli enemmän kuin neljä tuhatta frangia, minulla, joka eilen harhailin Pariisissa tietämättä miten tulla toimeen kahdeksan päivän ajan!

Thierryn luo tehtävä käynti painoi minua. Päätin suoriutua siitä heti kohta ja sanoa hänelle että matkustaisin seuraavana aamuna.

— Säteilevistä kasvoistanne päättäen, sanoi hän minulle, näen että kaikki on käynyt toiveittenne mukaan. Sitä parempi, tein ehkä väärin peloitellessani teitä. Milloin lähdette?

— Siispä tämä on jäähyväiskäyntinne, rakas lapsi. Mitä sanoisin teille? Olen varma, että suoriudutte loistavasti kasvatusopillisista tehtävistänne. Pitäkää mielessänne suuri ohje, jonka isä Pascal on lausunut: Koettakaa aina saada oppilaanne pysymään tehtävänsä yläpuolella. Tätä ohjetta on lyseon opettajan mahdoton noudattaa, koska hänen täytyy sovittaa vaatimuksensa luokan keskitason mukaan. Mutta kun saa onnen opettaa yhtä ainoaa oppilasta, on se sekä mahdollista että velvollisuus.

Tämä erinomainen mies antoi minulle sitten muutamia neuvoja niiden kirjojen valinnasta, joita olin tarvitseva luentojeni valmistamisessa. Hän jätti käytettäväkseni Saksan kirjallisuuden historiansa, josta olin niin usein aikaisemmin saanut arvokasta apua.

— Älkää kiittäkö minua, sanoi hän, kun sopersin joitakin sanoja kiitokseksi. Minä ehkä tulenkin olemaan kiitollisuuden velassa teille. Olen maininnut, että teillä on Lautenburgissa mainio kirjasto. Sen hoitaja, professori Cyrus Beck — olen tullut hänet tuntemaan erinäisissä kongresseissa — valvoo sitä tarkoin. Mutta hän on tiedemies. Olen varma että saatte vapaasti lainata teoksia ja käsikirjoituksia, jotka eivät välittömästi koske hänen tekeilläolevaa suurta työtänsä metallien muutosteorioiden historiasta. Te ehkä tiedätte, että minä itse kirjoitan parhaillaan teosta, joka käsittelee Hannoverin hovissa XVII:n vuosisadan loppupuolella vallinneita tapoja. Olen Kansalliskirjastossa nähnyt Lautenburgin herttuan kirjaston luettelosta, että siellä on aivan ratkaisevan tärkeitä asiakirjoja. Kiiruhdin tänä aamuna, heti kun olitte luotani lähtenyt, ottamaan muistiin numerot pääteoksista, joita minä pyytäisin teidän silmäilemään minun hyväkseni. Olen muutoin varma, että tämä työ tulee teitä huvittamaan. Tässä on luetteloni. Merkitsen erikoisesti tämän teoksen: Stattmutter der Koeniglichen Haeuser Hannover und Preussen,[8] kirjoittanut suurhettuatar von Ahlde, julkaistu Leipzigissä vuonna 1852. Täällä Pariisissa meillä on siitä vain epätäydellinen painos; suosittelen teille myös Cramerin ja Palmbladin kirjoja, samoin herttua Ulrich von Wolfenbüttelin Roomalaista Octaviaa (die Roemische Octavia).

— Valitettavasti, jatkoi hän, sillä aikaa kuin minä varovaisesti puristin paperin käteeni, minä en voinut kirjoittaa muistiin muuta kuin painetut kirjat. Lautenburgin käsikirjoituksia ei ole luetteloitu. Niitä selaillessanne, rakas lapseni, voitte tehdä minulle suurimmat palvelukset. Ei ole epäilemistä, ettette voisi löytää sieltä arvaamattoman tärkeitä asiakirjoja 17:nnen vuosisadan saksalaisen yhteisön elämästä, joka oli näöltään hienostunutta, mutta pohjaltaan väkivaltaista ja julmempaa kuin koskaan on voitu kuvitella.

Hän piti minun molempia käsiäni omissaan; hänen liikutuksestansa ymmärsin, että hänellä oli vielä jotakin minulle sanottavaa.

— En halua mistään hinnasta palata enää aamulliseen keskusteluumme, mutisi hän vihdoin. Mutta, lapseni, tiedättehän millä harrastuksella seuraan pyrintöjänne. Jättäessäni teidät tunnen sen vasta oikein selvästi. Ja niin minä nyt kaikesta sydämestäni neuvon teitä: älkää milloinkaan noudattako halujanne, älkääkä kehoituksiakaan, jotka voisivat viedä teidät kasvattajan-toimenne ulkopuolelle. Lautenburgissa on hyvin rikas aineisto niille, joiden tehtävänä on, kuten meidän, historian kirjoittaminen. Kirjoittakaamme ja varokaamme eksymästä osastamme.

Tarkoitin täyttä totta, kun lupasin hänelle muistavani aina hänen viimeiset neuvonsa.

— Kuulkaa vielä. Lukuunottamatta prinssi Joachimia, suurherttuaa ja suurherttuatarta ei herra de Marçais tiedä muista lautenburgilaisista yhtään mitään. Siellä oli kuitenkin kerran eräs paroni von Boose. Jos hän on vielä siellä, niin koettakaa kaikin mokomin pysyä hänestä kaukana. Epäilkää häntä, kavahtakaa häntä.

Tahdoin tietää syyn tähän vihoviimeiseen suositteluun. Mutta professorista oli taas tullut omantunnontarkka historioitsija, arvosteluistaan arka tiedemies.

— Ei, ei, sanoi hän. Ne ovat liian henkilökohtaisia vaikutelmia. Olkoon miten tahansa, jos tuo mies ei ole enää Lautenburgissa, niin älkää kyselkö hänestä mitään. Odottakaa kunnes hänestä puhutaan, kunnes häneen viittaillaan… Niin, ystäväni, nyt meidän on sitten erottava.

Masentunut mielentila, johon tämä vierailu oli minut saattanut, hävisi pian pankkiirin luona, jossa vaihdoin Ranskan rahaksi puolet Saksan pankin seteleistä. Muu osa iltaa kului räätälissä, suutarissa ja liinavaatekaupassa.

Ensimmäisen kerran elämässäni tunsin tuota ihmeellistä ja katkeraa iloa, jota huoleton ja laskematon rahan tuhlaaminen tuottaa. Varreltani keskikokoisena minun ei ollut vaikeata löytää Old Englannista minulle sopiva kokopuku, päällysnuttu ja jalkineet. Entiset viheliäiset vaatteeni pantiin pakettiin ja lähetettiin Cujas-kadulle.

Silloin, luottaen itseeni, uskalsin lähteä oikein suuren maailman räätälin pakeille. Mahdikkuudella, jonka selkänojana oli paksu lompakkoni, tilasin puvun, lievetakin ja toisen lyhyen takin. Maksoin etukäteen pyydetyt 800 frangia, saatuani lupauksen, että koko tilaukseni tuotaisiin minulle seuraavan päivän iltana.

Kello seitsemän illalla. Capusiini-bulevaardi näytteli lokakuun ihmeitään. Mikä ilo kävellä pitkin sitä hyvin puettuna, rahaa kukkarossa, kaiken valtijaana, ymmärrättehän. Olympian siniset valokellot kilahtelivat huumaavasti. Ajoneuvot jyrisivät, autot toitottivat. Sumun läpi epäselvästi häämöittäen Madeleine-kirkko kohotti korkeuteen valtavaa varjorykelmäänsä.

Eteenpäin, eteenpäin. Huomisen perästä on jätettävä kaikki tämä.
Nauttikaamme lyhytaikaisesta kuninkuudestamme.

Outo vaikutelma. Minulla oli rahaa. Mutta en voinut pakottaa sitä hankkimaan minulle seuraa tällä hetkellä. Minulla oli rahaa, mutta ellei minulla ollut yhtäkään ystävää sitä kanssani jakamaan, oli kuin ei minulla rahaa olisi ollutkaan.

Valoisa ajatus juolahti silloin mieleeni äkillisen muiston kera. Menin sisälle Weberiin. Siellähän juuri tähän aikaan tapasivat toisensa Ribeyre ja hänen eiliset ystävänsä. Piinnyin ajattelemaan Clotildea. Hänellä oli eilen hartioillaan suuri mustasilkkinen vaippa, josta hänen ruusuinen, kumman sileähiuksinen päänsä sukelsi esiin. Mikä ilo saada näyttäytyä hänelle uudessa asussani!

— No, ystäväiseni, kaikki on hyvin. Tulen juuri Marçais'n luota, joka on ihastuksissaan. Sinulla näyttää olevan lumoava ääni! Hitto vieköön, etpä ole hukannut aikaa, sanoi hän huomaten ulkoasuni muutoksen. Luulin havainneeni pilkallisen hämmästyksen vivahteen Ribeyressä. Ajattelin Baudelaireä, jonka Gautier kertoi hankaavan lasipaperilla uusia pukujaan ottaakseen niistä pois tuon uutuuden kiillon, joka on niin rakas ministereille ja poroporvareille. Varmuuteni horjahti, nautintoni oli mennä menojaan yhdellä iskulla. Pyh! ajattelin sitten. Onhan kysymys vain valmiina ostetuista vaatteista. Enhän mitenkään voinut tulla tänne läntistyneissä kengissä ja takissani, joka on jo kahden vuoden vanha. Saavatpa nähdä parin päivän päästä. Ja tietoisuus siitä että olin käynyt mitä kallishintaisimman räätälin luona palautti minulle, jälleen varmuuteni.

Clotilde saapui samassa. Hänellä oli yllään valkoisen ketun nahasta tehdyt turkikset, jotka tänä iltana näyttivät minusta ylellisyyden ja aistikkuuden huippusaavutukselta. Sitten kun olin ostanut hänelle kaikki kukat, joita eräs myyjätär oli hänelle tarjonnut, hän tuli huomaavaiseksi minua kohtaan ja antoi minun pian ymmärtää, että olin nyt paljon enemmän hänen mieleensä.

— Clotilde, sanoi Ribeyre, jos minua rakastat, niin petät tänä iltana ystäväni Vignerten kanssa Survillen. Vignertellä on rahaa ja hän matkustaa ylihuomenna, kaksi seikkaa, joita naiset tavallisesti osaavat pitää arvossa.

Neljännestä aikaisemmin tämä pilapuhe olisi tuntunut minusta kerrassaan sopimattomalta. Mutta voimakas valkoviini teki tehtävänsä; Clotilde nauroi huvitettuna eikä vastannut kieltävästi.

Surville saapui mukanaan eräs toverinsa nimeltä Mouton-Massé. He palvelivat molemmat sisäasiainministeriössä, toinen lähettiläänä, toinen apulaispäällikkönä.

— Me emme jää istumaan koko iäksemme tähän pesään, sanoi suuri Surville. Kaksi kertaa peräkkäin, se on liikaa. Erittäin hauskaa, herra, te tulette syömään kanssamme.

— Ystäväni Vignerte pyytää teitä minun kauttani hyväntahtoisesti illallisille, sanoi Ribeyre. Hän lähtee ylihuomenna Lautenburgin hoviin ja haluaa antaa meidän maistaa matkaeväitään.

Herrat väittelivät runsaat kymmenen minuuttia pyöritellen kielellään
nimiä, jotka olivat minulle täydellistä hepreaa: Viel, les
Sergents, Tour ja joukon jatkoksi kummallisia eläinten nimiä: Käki,
Tarhasimpukka, Punainen aasi.

Minä en enää kuunnellut. Kolmas viiniannos valoi sisääni äärettömän onnellisuuden tunteen. Kahvilan kuuma ilma huumasi minua. Muistelin halveksuen eilistä päätöstäni, opintoapurahoja, tutkintoja, neljän tiedekunnan dekaaneja, vararehtoria virkahuoneessaan Koulukadun varrella. Nämä aistikkaat naiset, nämä kopeat miehet, jotka liikkuivat ympärilläni häikäisevässä sähkövalossa, toivat mieleen Sorbonnen kylmän käytävän ja Henri Martinan freskon: sen, jossa Anatole France, tutkijan asuun puettuna, konfeteilla siroitellun maiseman keskellä, esittää kahdelletoista huonostipuetulle nuorelle loppututkinnon suorittaneelle persoonallista käsitystään ihmiskohtalosta.

— Elämän todellinen käsite ja aate, tuossahan se on! ajattelin minä aistillisesti tarkastellessani Clotildea, joka kiinnitti vihreänkeltaista kukkavihkoa valkeaan turkisviittaansa.

Ribeyre ja hänen ystävänsä olivat vihdoin tulleet yksimielisiksi, me nousimme autoon, ja se kiidätti meidät Gaillon-torille ravintolan eteen, jonka nimen olen unohtanut.

Sisällä raskaat verhot peittivät ohikulkijoilta tarkoin salinikkunat. Surville, joka tunsi paikan, vei meidät pieneen huoneeseen, jonne katettiin nopeasti pöytä viidelle hengelle.

Olin Clotilden vieressä tai ainakin naisen, jolla oli hänen nimensä. Se oli minulle pääasia. Mitä näillä kuuluisilla illallisilla tarjottiin, sen olen tosiaan unohtanut. Varmaankin sellaisia aineita, jotka pippuroivat suuta, sillä me joimme ylettömästi. »Annatko minulle täydet valtuudet?» kysyi minulta Ribeyre veikein katsein osoittaen minulle vuoroon Clotildea, vuoroon Survilleä. Pieni, musta tarjoilija täytti virkaintoisesti määräykset. En ole aivan varma asiasta, mutta luulen, että Ribeyre tunsi hänet. Ei enää samppanjaa, oli ystäväni vihjannut hänelle. En tiedä enää. Olimme alkaneet juomalla osterien paineeksi pullollisen Pouilly-viiniä. Sitten Mouton-Massé oli tilannut Saint-Emilion'ia v:lta 1892. Sitten Clotilde vaati oman maakuntansa viiniä. En laiminlyönyt tätä tilaisuutta osoittaakseni hänelle huomaavaisuuttani ja lähentelemistäni ja uskalsin käskeä tarjoilijan tuoda parasta lajia. Senjälkeen Ribeyre sai tilaisuuden tuottaa pöytään pitkäkaulaisessa ja ahdassuisessa maljakossa Wolxheim-viiniä. Voin lisätä että suurin menestys oli minulla tilatessani loppujen lopuksi väkevää les Landes-maakunnan kirkkoviiniä. Ei ainoakaan meidän seuralaisistamme ollut ennen maistanut tätä peloittavaa kotitekoista juomaa, joka saa mehunsa meriauringon paahtamista hiekkakerroksista ja joka jättää pään selväksi, rinnan kevyeksi, mutta iskee säälimättömästi jalkoihin.

Sorville ja Mouton-Massé sinuttelivat minua. Clotilde nimitti minua Raouliksi ja vaati minua pyhästi lähettämään postikortteja. Ribeyre, joka ei ollut vielä aivan humaltunut, vaan keskusteli yhä pikku neekerin kanssa, iski minulle silmää: »Älä ujostele.»

Olin jumalten kaltainen nopean nousuni tietoisuudessa. Näin jälleen kurjat rattaat, jotka kaksi päivää aikaisemmin veivät minut Lande'in kaukaista asemaa kohden. Yksi ainoa lyhty tässä yössä, ja tuulta, tuulta. Meren kohinaa. Ja sisässäni vieläkin mustempi yö.

Sula kulta, Sauterne-viini, kimalteli laseissa. Sähkölamppujen kaihtimet heijastuivat niissä kuin pienet punaiset tulppaanit. Näin Clotilden hampaiden loistavan kristallipikarin läpi, josta hän joi pienin siemauksin, naurun nykiessä hänen valkoista kaulaansa. Hänen kätensä, joka oli omassani, välitti minulle tämän lempeän eläimen hytkähdyksiä ja liikahduksia. Ribeyre riemuitsi. Mouton-Massé söi kirsikkaohukaisia. Sorville joi.

Sattui pieni kiista likööriä juotaessa, jota Sorville tahtoi välttämättömästi! tarjottavaksi bordeaux-laseissa Mouton-Massé huomautti turhaan hänelle, että pikarit riittivät varsin hyvin, koska pullot jäivät pöydälle. Hän vastusteli ja sai lopulta haluamansa lasin.

Ravintolan isännät olivat jo poistuneet. Sikarien savu himmensi sähkön. Kukat kuihtuivat pöydällä. Surville kuorsasi. Mouton-Massé oli vetänyt esiin muistikirjan ja tutkisteli jotakin yhteenlaskua, josta hän sadatellen koetti ottaa selvää, ja Ribeyre, joka ei ollut luopunut päähänpistostaan, piti oikeata kättänsä minun kainalossani ja vasenta Clotilden kainalossa, työntäen meitä toisiamme kohden ja kuiskaillen jotakin nuorelle naiselle, joka nauroi huulet kosteina ja selkä pienten puistatusten värisyttämänä.

Perjantai-iltana 24 p. lokakuuta 1912 oli kaikki valmiina lähtöäni varten. Tavarani oli pantu suureen uuteen matka-arkkuun; toinen pienempi laatikko sisälsi kirjani. En ollut tahtonut jättää ainoatakaan niistä vanhoista, vaatimattomista esineistäni, jotka olivat vuokrahuoneessani ja jotka edustivat kolmea työteliästä ja surullista vuotta. Kaikki, pakattuna siististi vanhaan matka-arkkuun, joka oli ennen ollut äitini oma, myöskin kahtena harjoitusvuotena käytetty reserviupseerin-univormuni, kaikki, sanon minä, olin antanut viedä Orsayn asemalle lähetettäväksi tuolle vanhalle papille, joka oli pitänyt minua luonansa loma-aikoinani.

Kello viisi lopetin kirjeeni, jossa hänelle ilmoitin uudesta paikastani. Laskuni olivat maksetut. Minulla oli vielä hiukan yli kaksituhatta kolmesataa frangia, niihin luettuina kymmenen kultarahaa, jotka onnekseni olin tallettanut Ribeyren haltuun. Päätin lähettää kohtuullisen summan vanhalle papilleni hänen hiekkasärkillä luhistuvan viheliäisen kirkkonsa korjaamiseksi.

Pantuani kirjeen Tournon-kadun postilaatikkoon palasin Luxemburgin kautta ja sivuutin Medicien kalpean suihkukaivon, jonka äärellä olin niin monta kertaa odottanut kuviteltuja kutsuja. Vartijat olivat menneet vahtikojuihinsa, olivat näkymättömissä. Suuri kuninkaallinen puutarha ei ollut milloinkaan ollut autiompi kuin tänä talveen kallistuvan syksyn iltana.

Lehdettömien puiden keskellä, tummenevan taivaan alla kuningattarien viluinen kuvapatsassarja ikäänkuin suurentui marmorijalustoillaan ja näytti oudon valkealta lähestyvässä yössä.

Senaatin kello löi puoli kuusi. Pariisin sydämessä se oli kuoleman ja yksinäisyyden hetki.

Iso kahdeksankulmainen suihkulähteenallas levitteli vaiennein vesin peiliänsä, joka oli — mistähän syystä — kirkkaampi kuin taivas. Eräs mies, minua lukuunottamatta ainoa tässä kuuluisassa puistossa, oli pysähtynyt altaan reunalle tehden kummallisia kylväjän liikkeitä. Hän heitti leipää linnuille. Siellä oli kolmisen tusinaa varpusia ja harmaita sepelkyyhkysiä, jotka lennähtelivät tavattoman äkkipikaisin liikkein.

Hän oli vanhus, puettu vihertävään palttooseen, jonka nahkakaulus oli lopen kulunut. Jalkojen juuressa oli säkki.

Vanhus katsahti minuun moittivan näköisenä, viskasi säkin olkapäälleen ja meni tiehensä.

Neljä tuntia myöhemmin nousin itäisellä asemalla Pariisista Berliiniin menevään pikajunaan.

II.

—Kymmentä vaille kaksitoista, vastasin minä valaistuani sähkölampulla kelloani.

— Henrique, mene kolmanteen sektoriin. Sano adjutantille että hän pitää huolta toisen joukkueen vaihtamisesta. Hänen on tultava tekemään raportti tänne luutnantti Vignertelle. Sinä, Damestoy, menet toiseen sektoriin, sanot päällikölle, että hän tekisi samoin ensimmäiselle joukkueelle. Ja ettei hän unohda, kello kaksi, patrullia. Yhdennentoista komppanian on varustettava se, korpraali Toulet'n. Onko selvä? Eteenpäin, uneliaisuus pois!

Molemmat sotamiehet kömpivät ulos. Kahden sekunnin ajaksi peittyi sininen taivas näkyvistämme.

Mikä oudon hiljainen yö. Töin tuskin kuuli sieltä täältä jonkun eksyneen kiväärinlaukauksen, kanuunanlaukauksia ei ainoatakaan.

Oletteko lukenut Paroni von Heidenstamin? Meyer Förster on siinä varastanut hiukan Tolstoilta — (koko se luku, jossa kuvataan kilpailua keisarin maljasta, on otettu Anna Kareninasta) — ja paljon, valitettavasti! meidän Octave Feuillet'ltämme. Siitä huolimatta lukekaa kuitenkin sivut, jotka kuvaavat Hannoveria, saksalaisen linnaväen elämää, lumen peittämää kuninkaallista puistoa. Niissä on vaikutelmia, aivan samanlaisia kuin mitä minä sain saapuessani Lautenburgiin sunnuntaina 26 p:nä lokakuuta 1913 kello kymmenen aamulla.

Kello kahdeksasta alkaen olin nähnyt valpurimaisen Harz-vuoriston huippujen vähitellen katoavan ja häipyvän etelässä vaskenkarvaisiin pilviin. Sitten seurasi hedelmällisiä tasankoja vailla kauneutta, vailla erikoisuutta. Sitten, kun juna oli sivuuttanut Allerin, maisema kävi vaihtelevaksi. Tuli näkyviin basalttiuomassaan soliseva mutkikas Melna joki, joka laskee Alleriin noin kuusikymmentä kilometriä ennen Lautenburgia. Päämäärä lähestyi.

Taivas oli surullisen harmaa. Kaupunki, kukkulan rinteellä, jonka ympäri Melna kiertää, muistutti jossain määrin Pau'ta tai pikemminkin, punatiilisten talojensa vuoksi, Saint-Gaudens'ia. Kaukana taivaanrannalla, metsikön keskellä, näin korkean tornin. Arvasin että se oli linna.

Kuten hevonen, joka vainuaa tallin, juna lisäsi vauhtiaan. Sivuutimme puroja, jotka virtasivat raitojen siimeksessä. Kun näki veden kuohuvan kivien kohdalla ja vesikasvien heiluvan, aavisti suloisen solinan, jota ei kuullut. Kaiken kaikkiaan kerrassaan kirkas ja tyyni maisema, hiukan Île-de-France'ia muistuttava. Hyvä Jumala, saattoihan täällä hyvinkin elää onnellisena.

Lautenburgin asema kuitenkin oli suoraan sanoen epämiellyttävä. Kuin Metzin kuuluisa asema, vain pienempi ja omituisempi. Minulla ei muutoin ollut aikaa yksityiskohtaisemmin tarkastella sitä.

— Herra professori Vignerte? kysyi minulta matelevaisesti mutisten kypäripäinen virkamies, jolle olin antanut pilettini.

Kypäripäinen mies antoi merkin. Kaksi kookasta kultaan ja mustaan puettua lakeijalurjusta kiiruhti luokseni.

Sillä aikaa kun toinen otti matkatavarakuittini, auttoi toinen minua nousemaan suunnattoman suuriin vaunuihin, jotka heti läksivät liikkeelle.

Kymmenessä minuutissa olimme ajaneet läpi Lautenburgin ja jytyytimme koko komeudessamme linnan suureen pihaan. Yksi ainoa vartija aivan sattumalta tuli tiellemme.

— Jos herra professori suvaitsisi vaivautua nousemaan vaunuista, lausui lakeija avaten vaunujen oven, sillä aikaa kun ajuri puhalsi torveensa.

— Herra professorilla on kait ollut hauska matka? Pyydän herra professoria seuraamaan minua. Tulen näyttämään professorille hänen huoneistonsa.

Vaikka olisin suorittanut kymmenen agregatio-tutkintoa, ei minua Ranskassa olisi puhuteltu tällä professorin-tittelillä kymmenessä vuodessakaan niin monta kertaa kuin Lautenburgissa tänä ainoana tuloni aamuhetkenä.

Tavarani olivat huoneessani. Näin eräänlaisella mielihyvällä, että mitä maukkaimman näköinen kevyt aamiainen oli katettu pyöreälle sohvapöydälle.

— Jos herra professori pienintäkään kaipaa, ei tarvitse muuta kuin soittaa. Ludwig, herra professorin kamaripalvelija, on viereisessä huoneessa valmiina palvelukseen.

Poistumista hankkiessaan paksu ukkeli kumarsi vieläkin syvempään, ojentaen minulle punaisella lakalla runsaasti sinetöidyn kirjeen.

— Ehkä herra professori suvaitsee hyväntahtoisesti tutustua tähän kirjeeseen, jonka on lähettänyt herra komendantti von Kessel.

Herra komendantti von Kessel, hänen korkeutensa kruununperillisen herttuan ohjaaja, esitti minulle anteeksipyyntönsä sen johdosta, ettei voinut ottaa minua vastaan heti saavuttuani. Mutta koko Lautenburgin hovi oli metsästysretkellä ja hänenkin oli täytynyt seurata oppilastaan. Hän kehoitti minua sentähden käyttämään päiväni palatsin tutkimiseen. Hänellä olisi kunnia odottaa minua seuraavana päivänä, maanantaina, neljännestä vaille kymmenen, esittääkseen minut kello kymmenen suurherttua Fredrik-Augustille.

Haluten heti paikalla ryhtyä käyttämään etuoikeuksiani soitin. — Ludwig tuli sisälle.

Ah, sinä, ajattelin minä, jo pelkkä sinun näkemisesi saisi professori
Thierryn rauhoittumaan.

Tällä noin kolmikymmenvuotisella palvelijalla oli ilmeettömimmät kasvot mitä milloinkaan olen nähnyt ennen Saksaan tuloani. Sittemmin olen tottunut näkemään näitä reiluja, vaaleita pullosilmäisiä päitä. Meidän vangeistammehan on yhdeksällä kymmenestä sellainen pää.

En voinut saada kirvoitetuksi Ludwigilta muuta kuin yhden tiedon, sen, että tulisin aterioimaan maakerroksessa (minun huoneistoni oli ensimmäisessä kerroksessa), ruokasalissa, joka oli varattu perintöherttuan siviili- ja sotilasvirkailijoille, s.o. minulle, komendantti von Kesselille ja Kielin yliopiston professorille Cyrus Beckille, ollen jokaisella meistä sitäpaitsi tilaisuus saada ateria katetuksi huoneeseensa.

Vignerte, joka kertomuksensa alusta alkaen oli puhunut samalla tasaisella äänellä, muistaen vaikeudetta pienimmätkin yksityiskohdat kertomuksessaan ja eläen nähtävästi päivät ja yöt vain kokemiaan tapauksia mielessään hautoen, hän pysähtyi tässä.

— Tunnen, rakas ystävä, että muistelmani eivät ikävystytä teitä. Mutta tässä minä alan tuntea kertojantehtäväni vaikeuden. Tähän asti kävi kaikki hyvin aikajärjestyksen mukaan. Nyt luulen, että minun, vaikka kertomukseni siitä hämärtyisikin ja pikku piirteitten pilvi peittäisi teiltä johtavat ajatukset, täytyy hetkellisesti luopua sitä noudattamasta. Sallikaa siis, että esitän teille Lautenburgin ja sen asukkaat kunkin erikseen, analyyttisesti. Sitten kun kaikki tämä on saanut sijansa, palaamme tapahtumiin. Ne pitävät huolta yhtenäisyydestä, synteesistä.

Se ei ole palatsi, vaan pikemmin monta palatsia, koska Lautenburg-Detmoldin suurherttuoiden asuinpaikka on yhtymä eräästä renessanssin aikaisesta linnasta, joka on rakennettu goottilaisen tornin kylkeen, ja Ludvig XIV:n aikaisesta, Versailles'ia julkeasti jäljittelevästä palatsista. Erikseen kumpikin näistä rakennuksista on melko tyylikäs. Mutta niiden yhteensulattaminen on tuottanut ääretöntä vaivaa nykyisen prinssin isoisän, suurherttua Ulrichin arkkitehdille, joka sai toimekseen näiden toisiinsa sopeutumattomien rakennusten yhdistämisen. Hän on suoriutunut siitä pystyttämällä yhden kylkirakennuksen vasemmalle, sivutornin oikealle ja kohottaen keskelle jonkinlaisen hallin, jossa on jotakin sekä Orsayn asemasta että Versailles'n kappelista. Myönnän että probleemi oli mutkikas, mutta miksi pitääkin juuri Saksassa aina ilmetä tällaisia tapauksia, jotka käyvät yli arkkitehtien voimien?

Sellaisenaan tätä ihmerakennusta käytetään neuvostoja juhlasalina. Minun on sanottava, että se, ollen yhteydessä palatsin gallerian ja linnan kunniasalin kanssa, hyvin täyttää tämän tehtävänsä.

Palatsi liittyy linnaan keskikohdaltaan, joten rakennusryhmän pohjapiirros on T:n muotoinen. Koko rakennusyhtymä sijaitsee mäellä, josta on näköala kaupungin yli ja joka on hyvin jyrkkä linnan juurella mutta loivasti viettävä palatsin takana. Melna-joki, virrattuaan Lautenburgin halki, kiertää linnan noin sata metriä syvässä rotkossa, sitten se etääntyy ja muodostaa aidan ranskalaistyyliselle puutarhalle, joka leviää palatsin takana.

Kaupungin puolelta johtaa herttuan palatsiin suunnattoman suuri puistokuja yhä vielä Versailles'n mallia. Se on myös paraatikenttä ja siellä pidetään sotaväen tarkastukset. Kullattu ristikkoaita alkaa palatsin vasemmasta kyljestä ja päättyy, sisälleen kolmikulmaisen pihan jättäen, linnan oikeaan kylkeen, jonka päätoimi jää ulkopuolelle.

Juuri tässä tornissa, joka on ainoa jäännös Lautenburgin vanhojen linnakreivien goottilaisesta asumuksesta, liehuu mustavalkoinen juhlalippu, jonka keskellä on kultainen leopardi ja Lautenburgin tunnuslause: Summum decus, flectere.[9] Tämä torni on luonnollisesti pilattu, kuten muukin osa linnasta, ylenpalttisilla koristeaiheilla Augsburgin tapaan. Kun linnantornin yläreunassa on rautapeltipäällysteiset aukot, on ihmeteltävillä käsipuilla varustettujen ulkoportaiden yläpuolella korinttilainen päälliskoriste.

Melna-joelle päin oleva puoli on vähemmän turmeltu. Rotko on sitä suojellut, ajattelen minä, ja taiteilijat piirustusvehkeineen ovat epäilemättä katsoneet kaksikin kertaa, ennenkuin ovat lähteneet pistämään sinne kaunistuksiaan. Köynnös on korvannut ne ja samaa ovat tehneet joen rannalta työntyvät suuret pyökit, jotka huojuttelevat tummia lehvistöjään suurten, soikeitten ikkunoiden alla.

Minun ei tarvitse kuvata teille palatsia. Se on kutistunut Versailles, Versailles, jossa on 15 julkisivun ikkunaa 89:n asemesta, mutta kuitenkin erittäin hyvin jäljitelty Versailles, sanalla sanoen majesteetin yhä vielä majesteetillinen jäljennös.

Ranskalainen puisto hannoverilaisen taivaan alla vaikuttaa kaikesta huolimatta. Paikan omistajat ovat siihen ilmeisesti keskittäneet mitä suurinta huolta. Saksalainen järjestys on tehnyt ihmeitä. Kaikki on suoraviivaista ja sileätä. Moitteeton nurmimatto vie Persephonen suihkukaivolle. Se on erittäin hyvä teos, Ernout'n tekemä, joka itse oli Coysevox'in hyvä oppilas. Tämän puiston ylhäisen asun ymmärtää jo, kun tietää, että puutarhan suunnitelman teki La Quintinie, joka sitä suorittamaan lähetti parhaimman työmiehensä.

Ranskan kuninkaalta eläkkeen saanut suurherttua Yrjö-Wilhelm oli suuri Ludwig XIV:n ihailija, ja hänen pojanpoikansa Fredrik on valistuneen itsevaltiuden kauneimpia edustajia. Hän otti vastaan Voltairen tämän läpikulkumatkalla ja tutustui Rousseauhon Grimm'in luona. Hän se antoi laittaa ne englantilaiset puutarhat, jotka ympäröivät hänen isoisänsä teettämää ranskalaista puistoa ja laskeutuvat maalauksellisina pengerminä Melnaa kohden. Kirkkaan ja kuohuilevan joen yli vie puusilta, jolla on sama nimi kuin Meilleraien sillalla ja joka on niin leveä, että sitä myöten pääsevät hyvin ajamaan ylitse ratsastusseurueet metsästämään linnan uhkeaan metsään, Heerenwald'iin, jonka kumpuja ja lehtoja näkee niin pitkälle kuin silmä kantaa.

Kaksi suurta paneloitua huonetta ensimmäisessä kerroksessa linnan pohjoisosassa, siis siinä, joka on päinvastaisella puolella kuin piha.

Toinen näistä huoneista, se, jossa teen työtä, on terassille päin.
Avonaisesta ikkunasta näen puiden tumman meren kelmeän taivaan alla.
Kaikkialla vallitsee tavaton rauhallisuus.

Toisessa, iloisemmassa, on kaksi ikkunaa rotkoon päin, jossa Melna kohisee. Kauempaa näkyy Kuninkaantori, 182:sen jalkaväkirykmentin kasarmi, ja räikeästi maalattu tuomiokirkko. Valkoinen pilvenhattara liikkuu kahta rinnakkaista mustaa viivaa pitkin: Hannoverin juna, joka toi minut tänne.

Siunaan määräystä, jonka nojalla minut on sijoitettu tähän rakennuksen osaan. Jättiläismäinen uuni omituisine rautakoristeineen, kaikki tämä polveutuu ajoilta, jolloin saksalainen maku ei ollut vielä parantumattomasti pilalla.

Olen aivan linnan päässä, juuri asesalin yläpuolella. Tämä erinomaisen mielenkiintoinen sali on nykyjään melkein hylätty ja autio. Sieltä on otettu pois suurten, nimeltään mainittujen linnakreivien varukset, niin Götz von Vertheidigen-Lautenburgin, hänen, joka oli Albert Karhun oikea käsi, niin Miltiades Bussmannin, joka haavoitti Henrik Leijonaa, niin Hugon mainitseman Cadwallan, jonka kypärissä näkyy vieläkin jälki jättimäisen Wilhelm von Barrenin kauhean sotanuijan iskusta.

Suurherttua Fredrik-Augustin huoneet ovat palatsin ensimmäisessä kerroksessa. Hänen huoneensa, kuten Ludvig XIV:n oli, sijaitsevat päärakennuksen keskiosassa. Työhuone on oikealla, puistoon päin.

Suurherttua teki työtä hyvin yksinkertaisen Ludvig XV:n tyylisen kirjoituspöydän ääressä.

— Herra Vignerte, minun ei tarvitse sanoa teille, kuinka paljon hyvää herra de Marçais'n kirje teistä kertoi. Tiedän, että teidät on Ranskan ulkoasian ministeri valistuneen harkintansa mukaan valinnut. Tekisin väärin, ellen lausuisi olevani täysin tyytyväinen sellaisiin suosituksiin. Toivon yksinkertaisesti, että saisitte Lautenburgissa tuntea hiukan sitä iloa, jota me tunnemme ottaessamme teidät vastaan.

Suurherttua on kookasvartaloinen ja vain vuotta nuorempi vanhempaa veljeänsä, suurherttua Rudolf-vainajaa. Syntyneenä 1868 hän on siis nyt 45 vuoden ikäinen. Hänellä on vaalea, hiukan kalju pää, puhtaaksiajellut kasvot ja siniset silmät, jotka ensin koko painollaan iskeytyvät teihin ja sitten käyvät harhaileviksi. Juhlatilaisuuksia lukuunottamatta en ole koskaan nähnyt häntä puettuna toisin kuin divisionakenraalin tummansiniseen, punakauluksiseen, tähdittömään arkiunivormuun.

— Herra von Kessel, jatkaa hän, on ehkä jo teille ilmoittanut, mikä tehtävänne tulee olemaan. On tarpeetonta sanoa teille, herra Vignerte, että aion tässä suhteessa suoda teille mahdollisimman suuren vapauden. Tiedätte että poikani on kirjoitettu Kielin yliopistoon. Haluan että hän ottaa siellä oppiarvonsa. Teidän on siten pakko noudattaa määrättyä ohjelmaa. Kuitenkin saatte itse valita opetusmenetelmänne. Teille kuuluu erikoisesti historian ja kirjallisuuden opetus. En tunne teidän valtiollisia mielipiteitänne, herrani, lisäsi hän hymyillen. Kuvittelen ne hiukan vapaamielisiksi. Älkää luulko että teitä pakotetaan muuttamaan kantaanne. Vapaamielisyys ei ole pelättävää muille kuin kansanvalloille. Viisas valtion päämies on aina osannut käyttää sitä hyödykseen.

Oppilaani oli kookas, vaalea nuorukainen, hiukan uneliaan näköinen. Ymmärsin ettei minun koskaan tarvitsisi hillitä hänen mielensä vilkkautta.

— Joachim, sanoi suurherttua ei aivan niin rakastettavalla äänellä kuin minulle puhuessaan, tässä on herra Vignerte, teidän uusi kirjallisuuden opettajanne. Toivon että hänen johdollansa edistytte nopeammin kuin herra Ulricht'in aikana. Kuinka monta ääntä hän sai, Kessel, viimeisessä taktiikan kuulustelussa?

— Se ei ole kylliksi. Tahdon että seuraavalla kerralla saatte enemmän ääniä. Voitte mennä.

— Te näette, herra, sanoi suurherttua palaten meidän luoksemme, että voitte ehdottomasti luottaa minun arvovaltaani. Arvostelkaa poikaani tarkasti vieläpä ankarastikin. Tulette aina saamaan minun hyväksymiseni.

— Ah, niin, sanoi hän minun puoleeni kääntyen. Marçais on kait teille ilmoittanut, että te ehkä joskus saatte tilaisuuden näytellä lausujanlahjojanne suurherttuattarelle? Oh, lisäsi hän, tästä mainitseminen on minun puoleltani ehkä liiallista huolenpitoa. Voi hyvin käydä niinkin, ettei puolisoni käytä hyväkseen teitä. Hän on tällä hetkellä taas kokonaan hevosintohimonsa vallassa. Mutta kaikkihan on edeltäkäsin otettava huomioon, ja voitte olla rauhallinen, lopetti hän hienosti hymyillen, pidän huolta siitä, ettei vapauttanne ylenmäärin rajoiteta.

— Olen onnellinen saadessani asettautua täysin suurherttuattaren käytettäväksi milloin hän vain haluaa.

— Jos suurherttuatar saisi halun nähdä teitä, täytyisi minun voida ilmoittaa teille siitä heti. Jätän silloin sanan kamaripalvelijallenne. Käykää usein katsastamassa huoneistoanne, jotta tarvittaessa heti saisitte sanan.

Tapahtui niin että linnaan tuloni jälkeisestä päivästä Lautenburgin husaarien juhlaan saakka, jossa näin hänet ensimmäisen kerran, menin päivittäin viisi tai kuusi kertaa huoneistooni kiusaantuneempana enemmän kuin mitä tahdoin itselleni tunnustaa siitä, etten koskaan tavannut minua odottamassa kutsua, jolla suurherttuatar Aurore-Anna-Eleonora olisi osoittanut minulle hyvänsuopaisuuttaan.

Onko oikein käyttää hovi-sanaa puhuttaessa Lautenburgin herttuoiden läheisimmästä seurapiiristä? Tämä sana on hiukan liian suurellinen. Mutta en löydä toista, ja se soveltuu kyllä siihen ankaraan etikettiin, jota linnassa noudatettiin.

Olen jo puhunut teille komendantti kreivi Albert von Kesselistä, II:nnen preussiläisen tykistörykmentin päälliköstä Königsbergin linnaväessä.

Berliinin sota-akatemian käyneenä Kessel on epäilemättä Saksan armeijan parhaita upseereja. Hän on upseeri koko sydämeltään ja sielultaan. Mutta yksinomaan vain ammattiinsa kiintyneenä hän ei osoita enempää kuin on välttämätöntä tuota preussilaisten sietämätöntä kopeutta. Hän on minulle ollut aina moitteettoman kohtelias, enkä ole milloinkaan voinut muuta kuin ylistää neuvoja, joita hän on minulle antanut, ja sitä vaikutusta, joka hänellä on perintöherttuaan.

Paksu eversti von Wendel, Hanaun kyrassierejä, hoitaa samalla kertaa sekä palatsin kuvernöörin että suurherttuan sotaväen päällikkyyttä. Tässä viimeksimainitussa ominaisuudessaan hänellä on alaisinaan kapteeni Müller Württembergin jääkäreitä, ulaaniluutnantit Bernhardt ja de Choisly, suurherttuan esikuntaupseereja.

Hän on kunnon mies, joka viettää aikansa huutamalla, kun suurherttua ei ole paikalla, ja vapisemalla kuin haavanlehti, milloin suurherttua saapuu. Luulen että Kessel tuntee häntä kohtaan syvää halveksumista. Hän itse kunnioittaa rajattomasti Kesseliä, joka on esikunnan päällikkö. Koskaan ei hänen päähänsä pälkähtäisi, että hän molempien virkojensa nojalla, voisi antaa määräyksiä tälle vaiteliaalle tykistömiehelle.

Korvaukseksi on hänellä vihamiehenä pikku luutnantti von Hagen, Lautenburgin husaareja, suurherttuattaren käskyläisupseeri. Useita kertoja on ollut yhteenottoja everstin ja luutnantin välillä. Mutta tätä viimeistä suojelee suurherttuatar, joka ei voi laskea häntä luotaan. Suurherttua taas ei mistään hinnasta tahdo juttujen syntymistä tältä taholta. Wendelin on täytynyt taipua. Jo ensimmäisinä päivinä tuloni jälkeen tunsin näiden kahden miehen välillä vallitsevan vihamielisyyden. Menemättä yksityiskohtaisuuksiin linnan kuvernööri on lausunut pari kolme katkeraa sanaa toimensa vaikeuksista. Tiedän että jos yllyttäisin häntä… Mutta olen luvannut pysyväni vain omalla alallani, milloinkaan sekaantumatta muiden asioihin.

Kuitenkin tuo pikku Hagen on minusta hirveän vastenmielinen monokkeleineen, tuijottamistapoineen ja horjuttamattoman miehen itsekylläisyyksineen. Suurherttuatar kiinnitti hänet palvelukseensa kaksi vuotta sitten. Näytti siltä että sillä hetkellä, jolloin suurherttuatar valitsi hänet Lautenburgin husaarien joukosta, hän oli taittamaisillaan niskansa jonkin pelijutun takia.

Muut ovat yleensä rakastettavia. He ovat tulleet vieläkin ystävällisemmiksi kuultuaan että olin reserviupseeri. Sinä päivänä eversti von Wendel kutsui minut päivällisille. Rouva von Wendel, hellämielinen nelikymmenvuotias venakko, puhutteli minua koko ajan herra luutnantiksi. Jälkiruoan aikana, sillä aikaa kuin vääpeli teki ilmoitustaan, hän kysyi minulta liikutetulla äänellä, olinko lukenut »Messinan morsiamen».

Lopultakin minusta on parempi viettää päiväni näin kuin istua
Sorbonnessa herra Seignobosin luennoilla.

Ensimmäisellä on niin huomattava sija tässä kertomuksessa, etten voi mitenkään olla kuvailematta sitä hiukan tarkemmin.

Jälkimmäisestä, Kielin yliopiston professorista Cyrus Beckistä, on kohtuullista lausua lyhyt valittelu, koskapa olen tahtomattani tullut hänen kuolemansa aiheuttajaksi.

Kirjasto sijaitsee nykyhetkellä linnan autiossa kappelissa. Palatsiin on rakennettu uusi hiukan jesuiittamaistyylinen kappeli. Ihmeellinen, pitkulainen sali, joka suorassa kulmassa leikkaa kunnia- ja asesalit, on jäänyt vapaaksi. Vasemmalla oleva ovi vie asesaliin. Kirjastoon päästään kunniasalin perällä olevasta ovesta.

Kolme tai neljä kertaa suurempana se muistuttaa Bredessä sijaitsevan Montesqieun linnan kirjastoa, sillä erotuksella, mikäli muistan, että Bredessä kattokaaret ovat romaanilaista tyyliä. Tätä rakennustaiteellista seikkaa lukuunottamatta on kirjasto sisustukseltaankin aivan samanlainen kuin Montesqieun linnassa oleva. Keskellä on suunnaton lasikaappi mitä mielenkiintoisimpine rahakokoelmineen. Siellä on eräs Konradinin kultamitali, joka on kerrassaan mestariteos.

Viisi tai kuusi pulpettia on muodostettu pyörillä liikkuviksi pöydiksi, jotka ovat hyvin käytännöllisiä työskentelyä varten. Kirkas sähkövalaistus tekee tutkimisen ja kirjojen etsiskelyn erittäin mukavaksi. Sali on tosiaan niin synkkä, että ilman tätä valaistusneuvoa olisi mahdotonta lukea tai kirjoittaa.

Älkää odottako saavanne pienintäkään selostusta niistä rikkauksista, jotka ovat tänne kerääntyneet Gutenbergin ajoista alkaen. Uskon ettei voitaisi kirjoittaa ainoatakaan teosta Saksanmaasta turvautumatta Lautenburgin kirjastoon. Nimikirjassa, johon tänne työskentelemään tulleiden pyydetään hyväntahtoisesti merkitsemään nimensä, on mitä kuuluisimpia nimiä; olen löytänyt sieltä Leibnitzin, Humboldtin, Ottfried Müllerin, Curtiuksen, Schleiermacherin ja Renanin nimet.

Vieläkin kalliimpia aarteita on sakastissa. Siellä, puulaatikoissa, joissa ennen säilytettiin kasukoita ja ehtoollismaljoja, ovat nyt koossa arvaamattoman tärkeät käsikirjoitukset, jotka on kerätty sinne Lautenburgin herttuoiden julkisista ja yksityisistä arkistoista tai näihin asioihin innostuneiden herttuoiden toimesta muualta hankittu. Nykyisen suurherttuan veljen suurherttua Rudolfin ansioksi on luettava muutamat kaikkein tärkeimmät asiakirjat. Hra Cyrus Beck, kirjastonhoitaja, joka pitää huolta järjestämisestä, on sulkenut ne lukon taakse ja vartioitsee niitä tarkoin.

Käsikirjoitusten järjestäjäksi suositteli suurherttua Rudolfille noin kymmenen vuotta sitten rehtori Etlicher tätä Kielin yliopiston professoria.

Nykyinen suurherttua on pysyttänyt hänet tässä virassa pyytäen häntä varaamaan neljä tuntia viikossa herttua Joachimin tutustuttamiseksi eksaktisiin tieteisiin.

Vanha professori viettää puolet vapaasta ajastaan sakastissa käsikirjoitusten parissa ja toisen puolen laboratoriossaan keskellä sulatusuunejaan ja tislausastioitaan. Tämä laboratorio sijaitsee kolmikulmiossa, jonka muodostaa asesali, kappeli ja linnan muuri. Siitä on kuten minunkin huoneestani näköala Melnan putoukselle tai pikemminkin puihin, jotka peittävät melkein koko näköalan.

Ensi kertaa tunkeutuessani tähän laboratorioon Kesselin johdolla, joka tahtoi esittää minut virkaveljellemme, sain melkein samanlaisen vastaanoton kuin Gulliver Laputan akateemikkojen hämähäkinverkkojen keskellä.

Kirkuva ääni kaikui vastaamme kiihkeästi vaatien heti sulkemaan oven, koska veto muka oli sammuttamaisillaan sulatusuunit. Sitten pieni ukkeli kohosi äkäisenä eteemme paksun savun keskeltä. Tohtori Cyrus Beckillä oli kalju pää, niin siloisen kiiltävä kuin olisi se ollut sorvattu mitä hienoimmalla terällä. Pitkä, kellahtava, kemiallisten pilkkujen tahraama kaapu verhosi häntä päästä jalkoihin. Kapistuksiensa keskellä hän tosiaan näytti sangen romanttiselta.

Kesselin näkeminen rauhoitti häntä. Hän pyysi anteeksi ja selitti meille toimittavansa parhaillaan ratkaisevaa koetta erään tieteellisen tutkimuksensa (nimen olen unohtanut) tuloksista. Hän lauhtui melkein rakastettavaksi, kun seuralaiseni ilmoitti hänelle, että minäkin aioin tehdä eräitä tutkimuksia käsikirjoitusosastossa. Hän kumarsi, kun komendantti lisäsi, että suurherttua pyysi häntä antamaan minulle tässä asiassa kaikkea mahdollista apua, mutta näin hyvin, ettei hän oikein pitänyt tästä aiheestani.

— Pyh, ajattelin huolettomasti, tällä vanhalla ukonkääkällä on tietysti omat tapansa ja tottumuksensa. Ajan pitkään löydän kyllä kohdan, josta pääsen häneen kiinni.

Minulla ei ollut mitään kiirettä. Päätin kuluttaa ensin kaksi viikkoa levossa ja rauhassa ennenkuin ryhtyisin tekemään professori Thierryn ja mahdollisesti omiakin töitäni.

Lautenburg-Detmoldin suurherttuakunta, yksi Saksan 27:stä liittovaltiosta, ulottuu pohjoisesta etelään noin sadan kilometrin pituudelta. Sen leveys idästä länteen vaihtelee kahden- ja neljänkymmenen kilometrin välillä. Siinä on 280.000 asukasta.

Schwarzhügel, viimeinen Harzin sivuhaara, on ainoa vuoriseutu, joka katkaisee hannoverilaisen tasangon yksitoikkoisuutta.

Vesistöihin nähden suurherttuakuntaa rajoittaa Weser-joki, ja sen halki virtaa Aller. Melna on tärkein joki pituuteensa katsoen, virratessaan Lautenburgin alueen läpi.

Kuusi- ja pyökkimetsä, Heerenwald, joka alkaa Lautenburgin pohjoisosassa, peittää runsaan kolmanneksen Lautenburgin alueesta. Jäännös on hiekkamaata, epäkiitollista maanviljelykselle, mutta erittäin soveliasta kalkinpoltolle, mikä on maan pääelinkeino.

Kaksi kaupunkia: Sandau, yksinomaan tehdaskaupunki tasangolla, pohjoisessa, 22,000 asukasta. Lautenburg, suurherttuakunnan pääkaupunki, 40.000 asukasta, arkkipiispanistuin, korkein oikeus; yksi prikaati ratsuväkeä, muodostettu 11:nnestä rakuuna- ja 7:nnestä husaarirykmentistä; yksi rykmentti jalkaväkeä, 182:nen; puoli rykmenttiä tykistöä, yksi insinööriosasto.

Hallitusmuoto on monarkkinen; Lautenburg-Detmoldin suurherttuat seuraavat toisiaan valtaistuimella erikoisoikeuden mukaan, ollen naisilla myös tämä oikeus. XVIII:n vuosisadan lopulla suurherttuatar Charlotte-Augusta harjoitti yksin hallitsijan valtaa. Nykyjään suurherttua Fredrik-August pitää valtikkaa mentyään naimisiin kruununperijättären kanssa.

Lautenburgin suurherttua on Württembergin kuninkaan välitön vasalli ja
Saksan keisarin välillinen vasalli.

Lautenburgin valtio lähettää kolme edustajaa valtiopäiville. Kaksi näistä edustajista on agraareja, kolmas, Sandaun, on sosialisti. Kaikilla kolmella on oikeus ottaa osaa herttuakunnan valtiopäiviin, jotka kokoontuvat kaksi kertaa vuodassa Lautenburgin linnassa. Sama oikeus on Lautenburgin valtuuston presidentillä ja kahdella virkaveljiensä valitsemalla valtuuston jäsenellä. Muut valtiopäivämiehet valitsee rajoitetulla äänioikeudella suurherttuakunnan väestö. Suurherttua on näiden valtiopäivien puheenjohtaja. Kuusi jäsentä käsittävä pysyvä valiokunta hoitaa istuntojen ulkopuolella kaikki juoksevat asiat.

Neljä kertaa viikossa annan opetustunteja nuorelle suurherttualle: kaksi tuntia historiaa, yhden tunnin filosofiaa ja yhden kirjallisuuden historiaa. Menen tällöin hänen huoneistoonsa, joka on palatsin oikealla sivustalla. Keskiosa, kuten jo on mainittu, kuuluu hänen isälleen, ja vasen puoli on kokonaan erotettu suurherttuatar Aurorelle.

Joachim-herttuan työhuoneen seinät on verhottu parhaimmilla Kiepertin tekemillä saksalaisilla kartoilla. Lisäksi kaksi muotokuvaa, suurherttuan ja hänen ensimmäisen vaimonsa, joka oli omaa sukua kreivitär von Tepwitz, kelpo baijerilaisnainen, kuollut kolme vuotta sitten.

Ei ole taipuisampaa oppilasta kuin tämä nuori saksalainen herttua. Hän tietää jo paljon asioita. Valitettavasti kaikki on kuitenkin yhden suunnitelman varassa. Jos suurherttua Fredrik Augustin kuollessa Lautenburgin valtiosta tulisi keisarikunnan alue, en suuria hämmästyisi.

Henkilöt, joilta ei koskaan ole puuttunut mitään, voivat paheksua väitettä, että mukava ja huoleton elämä riittää joka suhteessa onnellisena olemiseen. Minä olen onnellinen. Minun ei tarvitse ajatella muuta kuin luentojani. Kaksi tai kolme käsikirjaa, joita ei täällä ollenkaan tunneta, antavat minulle aineiston.

Olen onnellinen, sanon teille. Jonakin päivänä tulen aterioimaan suurherttuan luona. Odottaessani olen syönyt kolme kertaa päivällistä eversti von Wendelin luona. Hänen vaimonsa on ottanut minut oikein tosiystäväkseen. Olen antanut hänelle muutamia niistä kirjoista, jotka toin mukanani suurherttuatarta varten. Hän on rakastettava nainen, ja on edullista olla everstin kanssa hyvissä väleissä.

Aamiaisen syön tavallisesti Cyrus Beckin, Kesselin ja esikunnan kanssa. Pikku Hagen tulee silloin tällöin. Toiset nauravat salavihkaa hänet nähdessään ja sanovat sellaisena päivänä suurherttuattaren antaneen hänelle lomaa. Illalla kaikki pujahtavat tiehensä: herroilla on suhteita kaupungilla. Minä jään yksin professorin kanssa, ja joskus, ei aina, vaiteliaan Kesselin seuraan. Keskustelu sisältää silloin pääasiallisesti Cyrus Beckin valituksia. Hänen oppilaansa ei muka edisty tarpeeksi. Ja sitten tämä opetus ei ole hänen ammattiinsa kuuluvaa. Ah, kuinka suurherttua Rudolf-vainaja osasikaan paremmin ymmärtää professoria. Hän oli oppinut. Näytti siltä, ettei hänellä maantieteessä ollut vertaistaan.

— En ole tuntenut hänen korkeuttansa suurherttua Rudolfia, vastasi tyynesti Kessel. Tiedän vain että suurherttuan tehtävänä on olla suurherttua, tuntea tykistö niin raskas kuin kevyt, jotta maantieteilijät saisivat rauhassa työskennellä.

Kummallista, professori latelee valituksiaan Kesselille, jota hän ilmeisesti pelkää, eikä minulle, joka olen ranskalainen. Sanon teille, että näiden ihmisten uskollisuus on jotakin käsittämätöntä.

Päivällä tuottaa Lautenburgissa käveleminen minulle mitä suurinta nautintoa. Kauniit saksalaiset univormut viehättävät minua, mutta tämä tavaton kuri ja järjestys tekee minut hiukan levottomaksi. Sotilassoittokunta soittaa kahdesti viikossa Kuninkaantorilla teatterin edessä. Minua huvittaa sivuuttamieni nuorten tyttöryhmien viehättävä kömpelyys. Muistan ja myönnän oikeaksi mitä vanha ratsuväen kenraali von Dewitz sanoi ajutantilleen:

»Nämä nuoret tytöt ovat puhdasta rotua, ystäväni, ja on tosiaan ilo katsella heitä! He eivät ole puoli-naisia, teeskenneltyjä, he ovat äitejä! Vastaan heistä kokonaisille sukupolville. Katsokaahan tuota vaaleatukkaista, joka astelee tuolla taaempana! Mitkä purppuraiset posket, mikä ryhti! Metrin pituiset askeleet! Minunlaiselleni vanhalle soturille se on nautinto; iloitsen katsellessani heitä.» [10]

Minä myöskin tunnen nautintoa ja iloitsen, ja nähdessäni tämän ehdottoman tottelevaisuuden, tämän täydellisen päämääränsä huomioonottamisen, muistelen, mitä Sedanin ranskalaiset upseerit sanoivat palatessaan vankeudesta:

Ilta lähenee punertavana ja kelmeänä, valot syttyvät ravintoloihin. Kukkaistyttö käy ohitseni. Syön tänä iltana everstin luona. Mitähän jos toisin vihkosen lemmikkejä rouva von Wendelille?…

III.

Eräänä joulukuun aamuna olin valmistamassa iltapäivän luentoani ja istuin mukavasti suuren takkavalkean ääressä. Oli kylmä ja kirkas ilma. Talven kellertävä, kalpea aurinko valaisi ikkunoita, joissa huurre kimalteli pieninä opaalipisaroina.

Kynnyksellä seisoi Otto, sisäpalveluksen päällikkö, vanha aliupseeri, jonka paikka oli palatsin virkailijoiden ja palvelusväen välillä. Hän piti palatsin työmiehiä ja palvelijoita sotilaallisessa kurissa ja nuhteessa.

Hänen valkea takinetumuksensa ja leveät punaiset kasvonsa erottautuivat räikeästi käytävän hämäryydestä. Hänen takanaan näkyi kaksi miestä, jotka kantoivat kummallisia laitteita.

Hän astui sisälle kahden miehen seuraamana. Näillä oli kädet täynnä lipputankoja.

— Huomenna on Lautenburgin 7:nnen husaarirykmentin juhla, herra professori. Se on suuri ilonpäivä kaupungille. Palatsi on kokonaan liputettu, ja minä tulin asettamaan liput teidänkin huoneenne kolmeen ikkunaan.

Vilkaisin ulos. Kuninkaantorilla näkyi miehiä pystyttämässä innokkaasti koristelulaitteita: paaluja, tankoja, juhlalippuja.

Miehet ryhtyivät kiinnittämään kolmea mahtavaa lipputankoa, joista keskimmäisessä liehui Saksan valtakunnan lippu, toisissa Württembergin valkopunainen ja Lautenburg-Detmoldin mustanvalkea, kultaista Leopardia kantava kansallislippu. Kaikki kolme lippua yhdisti viereisiin ikkunoihin vihreästä kankaasta tehty jättiläisköynnös, jonka kuviot jäljittelivät palkintoseppeleitä.

Työtä valvoessaan Otto antoi minulle lähempiä tietoja seuraavan päivän juhlamenoista.

— Se on meillä aina hyvin suuri juhla, herra professori. Jo tänä iltana on palatsissa juhlavalaistus ja sitten on soihtukulkue, kun hänen majesteettinsa Württembergin kuningas ja hänen ylhäisyytensä kenraali Eichhorn, joka edustaa hänen majesteettiaan keisaria, ovat saapuneet.

— Onko tapana, että keisari lähettää edustajan kaikkiin rykmenttien juhliin?

— Ei kaikkiin, herra professori. Mutta 7:s husaarirykmentti ei ole samanlainen kuin muut. Sen sotalippu on kunniamerkillä koristettu. Prinssi Eitel on sen kapteeni. Ja sitten etenkin sentähden, että sen everstinä on hänen Ruhtinatar korkeutensa meidän suurherttuattaremme, keisarin serkku. Ymmärrätte silloin…

— Ymmärrän, että siitä tulee hyvin kaunista ja että saatte paljon puuhaa.

— Herra professori voi niin sanoa. Kas niin, nyt onkin täällä jo kaikki kunnossa. Kiitämme herra professoria hänen ystävällisyydestään.

Olin sitäkin enemmän iloinen uutisesta, joka tarjosi minulle tilaisuuden saada nähdä komean saksalaisen paraatin, kun kellon yhtätoista käydessä eräs lakeija toi minulle sanan komendantti von Kesseliltä.

Prinssin kasvattaja ilmoitti minulle, että hänen oppilaansa täytyi iltapäivällä mennä suurherttuan kanssa linnaväen valmistavaan katselmukseen. Hän pyysi minua sentähden hyväntahtoisesti siirtämään opetustuntini juhlan jälkeiseen päivään.

Aamiaiselle tuli tri Cyrus Beck myöhästyneenä, enemmän hoffmanilaisempana kuin koskaan ennen ja hyvin kiihtyneen näköisenä.

— Kysymys on tietysti tästä, vastasi hän kiukkuisena. Oletteko lukenut tämän häväistyskirjasen, herraseni?

— Niin, häväistyskirja, rivo kirja. Täytyy omata ranskalaisen koko kevytmielisyys käsitelläkseen eräitä asioita moisella vapaudella. Itse tiede on tehty naurunalaiseksi tässä kirjassa, herraseni. Kas näin: henkilö käyttää koko elämänsä kahden tai kolmen kysymyksen tutkimiseen, särkee tislauspulloja, polttaa kasvonsa sulatuspannussa, joutuu tuhat kertaa vaaraan lentää ilmaan laboratorioineen päivineen, ja tekee kaiken tämän vain jotta joku romaanikirjailija parilla halveksuvalla sanalla, jotka uskoo ratkaiseviksi, sanoo teille teidän tekonne, saattaa teidät naurunalaiseksi yleisön silmissä.

— En tiedä tarkkaan, mikä kohta Peau de Chagrin'issa on herättänyt teissä mielikarvautta, sanoin, ja en sitä paitsi ole tarpeeksi kykenevä puolustamaan Balzacia tässä asiassa. Sallikaa minun kuitenkin sanoa teille, että hän yleensä oli hyvin vahva todisteluissaan. Hänen teostensa historiallinen puoli on hyvin luotettavaa. Olen toisaalta kuullut erään etevän asianajajan sanovan, että Cesar Birotteaun konkurssi, Roguin'in kauppakirjojen siirto ovat juriidiselta kannalta katsoen mestarillisesti tehtyjä. Ja lisäksi…

— Herraseni, sanoi professori kiihtyen yhä enemmän ja enemmän. Ei oikeus eikä historia ole koskaan pyytäneet olla tarkkoja tieteitä. Joku tuollainen väärämielinen kirjailija, niinkuin teidän Balzac'inne, voi niissä loistaa. Mutta tiede, herraseni…

— Hyvä herra Beck, sanoin hänelle ärsyttävästi, jos La peau de Chagrin on tehnyt teihin tämän vaikutuksen, mitä sanoisittekaan sitten, kun olette lukenut La Recherche de l'Absolu'n.[12] Siinä meillä on eräs Balthazar Claês, joka valmistelee, hänkin, suurta työtä yhtä laajoihin kokeisiin nojautuen kuin te; ja kuitenkin voi olla niin, että löydätte hänen tutkimuksistaan ehkäpä hyvinkin tärkeitä tietoja.

Hän ei oikein ollut selvillä, teinkö pilkkaa vai puhuinko vakavasti. Mutta viisaasti kyllä hän kirjoitti teoksen nimen. Sitten hän syventyi lusikoimaan huulilleen yhtämittaisesti lientä saksalaiseen tapaan.

Odotin uutta kieltoa. Hämmästykseni oli suuri, kun hän vastasi minulle, ettei hänellä ollut mitään syytä laiminlyödä tätä juhlatilaisuutta.

— Meille on varattu paikat kunniaparvekkeella, sanoi hän ylpeästi, diplomaattikunnan viereen.

Tämä oppinut tupajussi, joka lapsellisesti iloitsi siitä, että hänelle oli varattu julkinen paikka sotilasparaatissa, huvitti minua tavattomasti. Kuinka erilainen tämä kelpomies onkaan verrattuna meidän sotalaitosta vastustaviin maailmanparantajiimme! ajattelin, tietämättä kumminkaan täysin, kumpi näistä kahdesta tyypistä oli hyvä.

Koko palatsi oli joutunut yleisen mylläkän alaiseksi. Upseerit olivat jo paraatipuvuissa ja koettivat panna parastaan joka taholla. Sivuutin Kesselin, joka oli hyvin touhuissaan: »Kuningas saapuu kello yhdeksän», sanoi hän minulle; menkää asemalle. Teille on siellä mielenkiintoista nähtävää. Sitä ennen voitte, jos haluatte, olla läsnä sotaväen katselmuksessa, jonka suurherttua pitää kello kolme esplanaadilla.»

Kiitin häntä, mutta kun en tahtonut riistää uutuuden viehätystä seuraavan päivän näytelmältä ja kun huomasin itseni tosiaan liian syrjäiseksi ja naurettavaksi yksinäni noiden monivärisiin univormuihin puettujen miesten joukossa, sulkeuduin kirjastoon. Siellä ryhdyin tekemään muistiinpanoja seuraavaa luentoani varten, joka käsitteli aleksandrialaisen filosofian historiaa.

Kun poistuin sieltä, oli jo yö käsissä. Päätin tehdä pienen kierroksen kaupungille. Se oli juhlallisesti valaistu. Kun olin päässyt keskelle paraatipaikkaa, käännyin takaisin, ja linna kokonaisuudessaan kohosi edessäni aivan kuin liekkien vallassa. Lapsellinen ihastus, jonka väritulet ja kirjavat lyhdyt synnyttivät, esti minua huomaamasta, ettei tämä ilotulitus ehkä sentään loukannut ylenpalttisuudellaan hyvää makua. Mutta Saksassa on aina liiaksi kaikkea lukuunottamatta tätä.

Keskustassa näkyi keltaisista sähkölampuista muodostettu mahtava keisarillinen kotka, joka oli ainakin kymmenen metrin korkuinen. Vasemmalla oli punaisista lampuista tehty Württembergin leijona; oikealla vihreistä lampuista Lautenburgin leopardi. Näiden eläimien kuvaaminen sähkölampuilla oli vaikea tehtävä, joka varmaankin oli pannut ilotulitusmestarin kovalle koetukselle. Ne olivat joka tapauksessa sangen hyvin onnistuneet.

Tummista joukoista ympärilläni kuului ihailun ja ihmettelyn sorinaa. Paraatipaikan perälle oli jo kunniakoroke tehty seuraavan päivän paraatia varten.

Hannover-katu, joka on Lautenburgin kaunein, oli tulvillaan väkeä. Tämä joukko tuli ja meni pitkin jalkakäytäviä aivankuin vedettynä ihmeellisesti järjestetyissä vetolaatikoissa. Jonkin korttelin kohdalla sekoittui vilinään äkkiä, univormujen koko komeus. Lautenburgin husaarien punaiset kauhtanat vilahtelivat Detmoldin rakuunoiden sinisten viittojen ja jalkasoturien tummien päällystakkien rinnalla. Erikoisesti juhlaa varten kaupunkiin tulleet ylioppilaat näyttelivät lakkejaan ja naarmujaan pöyhkeydellä, joka hävisi äkisti, kun he sivuuttivat jonkun upseerin.

Joulun läheisyys oli täyttänyt myymälöiden valaistut ikkunat odottamattomalla paljoudella esineitä, jotka aivan liikuttivat katselijaa. Ruokatavarakaupat oli ahdettu täyteen hanhia sievästi koristettuina Saksan kahdenkymmenenseitsemän valtion väreillä. Vartaassa riippuivat vierekkäin Rudolfstadtin sininen ja Württembergin punainen hanhi. Leikkelyliikkeet olivat tehneet makkaroista laitelmia, jotka kuvasivat keisarikunnan kuuluisimpia rakennuksia: valtiopäivätaloa, Berliinin asemaa, Kölnin tuomiokirkkoa. Enimmän suosiota saavutti sianihrasta tehty riemukaari, jonka korkokuvat olivat punaista gelatiinia ja kattoholvi hanhenmaksaa.

Nuoria tyttöjä kulki toisiansa käsistä pitäen ryhmittäin ohitse luoden kainosti alas silmänsä upseerien hallitsevan katseen edessä.

Söin päivällistä Lohengrinin ravintolassa, joka on Lautenburgin suurin ja komein. Muistatteko lapsuutemme puuhevosia? Tuollainen paikka, johon on sijoitettu musiikki ja vanha kultauksista hohtava hevoskulu, muistuttaa suuresti varakasta saksalaista ravintolaa. Luullakseni vain tupakoitsijat voivat istua siellä tuntematta vaivautumista. Katossa leijailevat tupakkapilvet saattavat ajattelemaan pantagruelilaista Walhallaa.

Kello löi kahdeksan, kun kadulta voimakkaasti kuuluvat hoch! hoch! -huudot saivat ravintolan kaikki vieraat syöksymään ovelle. Välkkyvin sapelein ratsasti katua pitkin rakuunajoukko asemalle tekemään kunniaa Württembergin kuninkaalle ja kenraali von Eichhornille.

Väkeä oli niin tavattomasti aseman ympärillä, ettei kannattanut ruveta hakemaan itselleen paikkaa. Vasta Roon-kadun kulmassa sain vilahdukselta nähdä rakuunoiden ympäröimän automobiilin, jossa suurherttua Fredrik-August ja Württembergin kuningas istuivat vastapäätä oppilastani ja kenraali von Eichhornia.

Huudot olivat huumanneet korvani. Kahvilasta, jonne menin, täytyi minun paeta aivan tukahtumaisillani. Ylioppilaat pöytien päälle nousseina puhuivat, lauloivat, lausuivat värssyjään tyhjennellen suunnattomia tinakannujaan. Kaduilla, häikäisevien sähkölamppujen alla, tytöt, puettuina 1900-vuoden malliin, päähineissä, jotka kohosivat vinosti korkeuteen, ruualla itsensä täyteen pakanneina keskeyttivät tuontuostakin loruilunsa kirkaistakseen tuon iänikuisen suursaksalaisen hoch-huudon.

Palatessani linnaan kiertäen Kuninkaantorin ympäri kuljin upseerien pitopaikan ohitse. Sekunnin ajan näin valaistujen lasien läpi juominkien hurjan menon. Heitä oli siellä kolmisenkymmentä henkeä sakean pilven ympäröiminä, ja pöydällä loikoa retkotti kukkien ja viinipullojen keskellä kaksi alastonta naista.

Pastori Silbermann Voitonkadun temppelissä ja arkkipiispa Kreppel tuomiokirkossa viettivät kello kahdeksan aikana heille kuuluvia julkisia juhlamenoja, jumalanpalveluksia, joita kuulemaan katoliset ja reformeeratut sotilaat, vietiin osastoittain. Kello kymmenen oli sitten sotaväen katselmus.

Ilma suosi Lautenburgin husaareja. Aurinko säteili kirkkaana ja kylmänä. Torilta näki, miten heikko länsituuli irroitti linnan puista tummia lehtiä, jotka hitaasti putoilivat Melna-jokeen.

Olen jo maininnut, etten nähnyt huoneestani paraatitoria, jossa sotaväen tarkastus oli tapahtuva. Mutta aikaiseen nousseena olin nähnyt 182:sen preussilaisen jalkaväkirykmentin, josta kaksi komppaniaa oli erotettu pitämään järjestystä, marssivan Kuninkaantorin poikki sijoittuakseen paikalleen. Väen lukuisa kerääntyminen sai sydämeni tuntemaan niiden mieluisaa iloa, jotka tietävät, että heille on paikka varattu.

Kello seitsemän olin valmis, mutta päätin kumminkin saapua paikalle paljon myöhemmin, vasta sitten kun koroke olisi jo ainakin puoleksi väkeä täynnä. Otin käteeni kirjan ja koetin syventyä siihen välittämättä vaivautua tutkimaan syytä hermostumiseen, joka yhä enemmän valtasi minut.

Kello yhdeksän, kun valtava melu tunki ulkoa huoneeseeni, uskoin voivani itseäni naurettavaksi tekemättä lähteä vaeltamaan torille.

Kuinka pieneksi tunsin itseni astuessani tuon suunnattoman torin poikki, jonka kaikilta tahoilta paikalle virtaava, sotilasrivien halkoma väkijoukko teki vieläkin avarammaksi.

Koroke oli jo melkein täynnä saapuessani paikalle. Olisin sangen työläästi keksinyt minulle varatun paikan, ellen olisi nähnyt erään käden heiluttavan lakkia ja viittovan minulle. Se oli herra de Marçais.

— Paikkani on aivan teidän vieressänne, sanoi minulle tämä rakastettava diplomaatti. Mainiota. Keskustelemme odottaessamme.

Ylpeänä saadessaan häikäistä minua hän mainitsi minulle meitä lähellä istuvien arvohenkilöiden nimet. Itävalta-Unkarin lähettiläs, kreivi Bela, tyyten kadonneena avariin turkkeihin, päässä hopeatöyhtöinen astrakaanilakki, Nechljudoff, Venäjän lähettiläs hyvin yksinkertaisessa puvussa, arkkipiispa Kreppel, paksu kultaristi violetin värisen kauhtanan päällä, Kielin yliopiston rehtori Etlicher.

— Mitä, sanoi hän ihastuneena. Te ette tunne suurherttuatar Auroren hovinaista ja erottamatonta uskottua neiti Melusine von Graffenfriediä? Mihinkä te sitten olette käyttänyt aikanne siitä lähtien kun tänne tulitte?

— Niin, hyvin kaunis. Ette ole ensimmäinen, joka sen huomaa. Mutta tiedättehän, ystäväiseni, lisäsi hän luoden minuun merkillisen ivallisen katseen, siinä ei voi tehdä mitään. Muutoin ette näe häntä tämän jälkeen enää muulloin kuin suurherttuattaren läsnäollessa. Odottaessamme tämä ei maksa mitään, eikö totta…

— Neiti von Graffenfried, on virkoja, jotka ovat hyvin huonosti hoidettuja linnassa. Kas tässä yksi linnan asukkaista, jota ei ole teille vielä esitetty ja joka hartaasti toivoo sitä kunniaa. Maanmieheni, herra Raoul Vignerte, hänen korkeutensa kruununperillisen herttuan opettaja.

Ihana tyttö kääntyi ja verhoten minut enkelimäiseen katseeseensa, joka, en tiedä miksi, saattoi minut omituiseen sekaannukseen, virkkoi:

— Kiitän teitä, rakas kreivi, tehdessänne herra Vignerten minulle tunnetuksi muullakin tavoin kuin maineensa kautta. Ja te, herra, sallikaa minun toivoa, että saamme jälleen nähdä toisemme tarvitsematta siihen näin juhlallisia tilaisuuksia. Mutta näytätte tekeviin työtä uutterasti.

Ei ollut ensimmäinen kerta saadessani näin todeta, miten paljon taitavammin hienostuneet tyhmyrit osaavat sovittaa sanansa kuin tunnetusti älykkäät ihmiset. Herra de Marçais antoi siitä minulle, uuden todistuksen vastatessaan minun puolestani:

— Ehkä sentähden, rakas neiti, sanon sen teitä loukkaamatta, että on helpompi tunkeutua linnan kirjastoon kuin teidän ystävyyteenne.

— Sanoissanne ei ole mitään loukkaavaa, päinvastoin, sanoi hän hymyillen, ja herra Vignerte, joka on todellinen oppinut, sanoo teille, että arvokkaimmat kirjastot ovat ne, joihin vaikeimmin pääsee, eikö niin, herra Beck, sanoi hän kääntyen naapurimme vanhan tiedemiehen puoleen, joka oli vastikään tullut paikalle ja tarkasteli hämmästyneellä mielenkiinnolla torin sivuille keskittyviä joukkoja.

Ihmettelin millä tavattomalla taidolla tämä tyttö osasi väistää keskustelun, joka uhkasi käydä sopimattomaksi.

— Olette ehdottomasti oikeassa, neiti, kiiruhti vanha virkaveljeni vastaamaan oppineille ominaisella naivisuudella, herra Vignerte tietää muutoin, että koko kirjasto on hänen käytettävänään käsikirjoituksia myöten.

Ratsujoukko oli juuri tullut näkyviimme torin toiselta puolelta. Lyhyet komentohuudot kajahtivat samassa.

Ratsumiehet ja jalkaväki ojentuivat huomioasentoon. Painetit rasahtivat kivääreihin. Kolmetuhatta sapelia lensi huotrastaan, kolme tuhatta salamaa välähti.

Trumpetit ja pikkuhuilut puhalsivat hidasta marssia, jonkinlaista sotasoittoa, jykevää ja tuimaa, joka hyvin sopi tähän synkkään joulukuun aamupäivään.

Kun se lakkasi, kajahti väkijoukosta huuto, kumea, järeä ja pitkä kuin aalto, joka vyöryy katkeamattomana.

Pieni ratsujoukko lähestyi käyntiä ajaen tyhjälle keskitorille. Württembergin kuningas, sotamarsalkan univormussa, ratsasti ensimmäisenä mustan hevosen selässä. Hänen oikealla puolellaan oli suurherttua Fredrik-August yksinkertaisessa kenraalin univormussa. Kuninkaan vasemmalla puolella kenraali von Eichhorn toi nähtäväksi koko rykmentin esikunnan loiston. Hänen vierellään ratsasti nuori perintöherttua hyvin soman näköisenä Detmoldin rakuunien sinisessä asetakissa.

Heidän takanaan välkkyivät saksalaisen armeijan loistavimmat univormut, jättiläismäinen valkoisten husaarien upseeri, kaartintykistöupseeri mustaan ja kultaan puettuna, amarantinvärisin rinnusliepein; harmaita husaareja; keltainen ulaani.

— Mitä? Ja te olette reserviupseeri, ystäväiseni! Missä on, kysyn teiltä, everstin paikka sotaväen tarkastuksessa? Hänen rykmenttinsä edessä. Tuolla, katsokaa, 182:sen rykmentin eversti von Mudra. Tarkastus alkaa hänen rykmentistään. Tuolla noin hän ratsastaa esikunnan etupäässä. Hän siirtyy takaisin riviin sitte kun hänen joukkonsa on tarkastettu.

Kuninkaallinen joukkue ratsasti aika vauhtia äkkiä hajaantuneiden rykmentin komppanioiden keskitse. Mustareunaiset valkoliput kallistuivat eteenpäin vieraiden ohikulkiessa. Sitten uusi komennus. Rykmentti puristui kokoon. Oli Detmoldin rakuunain vuoro.

Solakkana ja suorana, ylvään näköisenä valkovöisessä sinisessä puvussaan, hieno pää mustan, hopeakotkaa kantavan kypärin verhoamana eversti von Becker ratsasti kuninkaan eteen tervehtien häntä, kunnioittavasti sapelillaan ja esittäen oivallisen rykmenttinsä, joka ylpeästi istui suurten, väkevien ratsujen selässä.

Tämä liikkumaton joukko vaikutti niin mahtavalta ja voimakkaalta, että puristin tuskallisena Marçais'n kättä.

— Hm, mutisi hän, meidän kyrassierimme ja spahimme saavat työtä, jos se milloinkaan tapahtuu.

Käsky, jonka toistivat komentavat majurit, kapteenit, joukkueiden luutnantit, ja maa vapisi 11:nnen Detmoldin rakuunarykmentin ratsastaessa oikealle 182:sen jalkaväkirykmentin taakse sijoittuakseen paikalleen katselmuksen ajaksi.

Edessämme ensimmäisellä penkillä neiti Melusine von Graffenfried nojasi käsipuuhun ja hymyili.

Toinen oli pikku Hagen. Juhlallisen kankeana, hiukan kalpeana hän ohjasi hevostaan kahdeksan tai kymmenen askeleen päässä Lautenburgin husaarien everstin takana.

En voinut totta puhuen erottaa selvästi suurherttuatar Auroren kasvoja. En nähnyt vielä muuta kuin hänen hoikat ääriviivansa. Hän ajoi käyden pienellä upeasti satuloidulla hevosella. Naisen ratsupuvun päällä hänellä oli Detmoldin husaarien punainen, Brandenburgin keltaisilla narsisseilla kirjailtu viitta. Musta, keltaisella narsissilla kaunistettu töyhtö liehui hänen päänsä päällä.

Hänkin tervehti sapelilla Württembergin kuningasta. Tämä ratsasti eteenpäin ja, kumartuen suurherttuattaren puoleen, suuteli hänen kättänsä.

Voimakas huuto kajahti väkijoukosta. Eläköön suurherttuatar! Eläköön kuningas! Eläköön keisari!

— Suurherttuatar näyttää minusta tänään hyvin tyyneltä hevosellaan, sanoi hän.

— Niinkö, vastasi nuori tyttö kohottaen hartioitaan päätään kääntämättä. Suurherttuatar antoi kaataa kaksi pulloa extra-dry'tä Tarass-Bulban kauroihin. Siinä selitys.

— On, vietävän pikku berberiläinen, niinkuin näette, karvainen kuin sänkymatto. Suurherttuatar on tuonut sen Volgan soilta. Ruma, vauhko, itsepäinen elukka. Aina käy niin, ettei ole muita kuin suurherttuatar, joka voi nousta sen selkään. Se ottaa kurssin pois tallirengeiltä. Suurherttuatar yksin tekee sille mitä tahtoo.

Husaarit ratsastivat täyttä neliä asemapaikalleen rakuunain taakse, jotka itse taas olivat jalkaväen takana.

Meihin selin Württembergin kuningas ja kenraali von Eichhorn istuivat ratsuillaan aivan liki koroketta, kääntyneinä suurherttua Fredrik-Augustiin ja herttua Joachimiin päin, jotka paraatikentän toisesta päästä esittivät heille ohimarssivat joukot.

En ole mikään preussilaisten paraatiaskelten suosija. Mutta vakuutan teille että, jos kohta niitä Ranskassa pilkataankin, ne ovat täysin paikallaan saksalaisessa ympäristössä.

Kuusi 77:nnen tykistöpatteria seurasi nelistäen. Mustissa kypäreissä kiilsivät kupariluodit.

Sitten joukkueittain, hyvässä järjestyksessä, Detmoldin rakuunat läksivät liikkeelle, ja heitä seurasi kahdensadan metrin päässä Lautenburgin husaarirykmentti.

Suurherttuatar ratsasti molempien rykmenttien välissä. Jäykempänä kuin koskaan pikku Hagen näytti olevan seitsemännessä taivaassa. Synkkä viha heräsi sydämessäni tätä luutnanttia kohtaan.

Joukkojen ohikulku oli päättynyt. Sillä aikaa kun suurherttua Fredrik August ja herttua Joachim liittyivät Württembergin kuninkaan ja kenraali von Eichhornin seuraan korokkeen edessä, molemmat ratsurykmentit siirtyivät paikalle, jonka herttuat olivat jättäneet, loppunäytöstä varten.

— Huomatkaa, sanoi Marçais minulle, nyt saatte nähdä jotakin kasakkamaista.

Oikealla sininen rykmentti, vasemmalla punainen, pienempi. Edessä, kahdenkymmenen askeleen päässä, kaksi ratsastajaa melkein kylki kyljessä.

Eversti von Beckerin suuri ruunikkohepo korskui. Tarass-Bulba, tiukasti suitsien pusertamatta, pysyi liikkumattomana.

Korokkeen aitaan nojaten Melusina von Graffenfried katsoi silmä samalla kertaa tuijottavana ja harhailevana.

Kaksi sapelia suhahti; ja silloin, tavattomalla pauhulla, virta läksi vyörymään.

Nyt oli yksi ainoa hevonen etummaisena, Tarass-Bulba. Kuinka kauan tätä kesti? Ehkä kymmenen sekuntia, ja sitten kolme tuhatta hevosta ja kolme tuhatta ratsastajaa pysähtyi äkkiä korokkeen edessä. Huutoja, kavioitten töminää. Maa tuntui järkkyvän.

En koskaan unohda tätä näkyä. Oikealla von Becker, takakenossa satulassaan, hevonen tuimasti jarrutettuna, tervehti, sapelillaan prinssejä.

Viiden, ehkä kuuden metrin päässä näin suurherttuattaren pystyyn kavahtaneen hevosensa selässä. Hänen kalpeisiin kasvoihinsa ei tämä tavaton tilanne nostanut vähintäkään punaa. Iso musta huntu peitti täysin hänen hiuksensa. Hänen vihertävät silmänsä säikkyivät. Murat'a [13] muistuttaen, samalla kertaa mies- ja naisolentona, hän piti ylhäällä kohotettua sapeliaan.

Kolmesta rinnasta kajahti yhtä aikaa ihailun huuto. Melusine von Graffenfried, Marçais ja minä saimme kunnian antaa alun myrskyisälle suosionhuudolle.

Silloin Tarass-Bulba laskeutui etujaloilleen. Silittäen toisella kädellään hevosen pörröistä kaulaa Lautenburgin Aurore ojensi toisen Albert-kuninkaalle, joka uudelleen suuteli suurherttuattaren kättä.

Kortti, jonka Ludvig toi minulle palattuani huoneeseeni, antoi minun tietää, että olin pyydetty aterialle, joka alkaisi kello kahdeksan peilisalissa hänen majesteettinsa Württembergin kuninkaan ja hänen ylhäisyytensä kenraali von Eichhornin kunniaksi. Sija 23, kolmas pöytä.

Vietin iltapäivän kamarissani, epämääräisen aarteen ääressä: availlen kirjoja, joita en voinut lukea.

Kello seitsemän menin alas puistoon. Kaksi tuntia aikaisemmin olin kuullut etäisiä torvenpuhalluksia, jotka kuoleutuivat Melnan rotkoon. Kuninkaan ja suurherttuattaren johtama metsästysretki oli päättynyt.

Palatsi oli valoa tulvillaan. Leveistä ikkunoista näin suunnattoman suuret, kukista ja kristalleista notkuvat pöydät.

Enimmät ylemmät virkailijat ja kaikki Lautenburgin upseerit oli kutsuttu päivällisille. Kolmesataa, ruokaliinaa oli jaettu kahdelletoista pöydälle.

Minä olin erään rakuunaupseerin ja erään hovineuvoksen rouvan välissä.
He eivät puhuneet minulle sanaakaan koko aterian aikana.

En nähnyt suurherttuatarta, en kuningasta enkä herttuoita, sillä kukat peittivät minulta kokonaan ensimmäisen pöydän.

Maljojen ja samppanjapullojen synnyttämän metelin aikana käytin tilaisuutta hyväkseni ja siirryin huomaamatta valtiopäiväsaliin ja sitten juhlasaliin. Sieltä saatoin nähdä hallitsijoitten sisääntulon.

— Oh, minä, se on toista se; suurherttuatar pyysi minua tekemään kierroksen täällä ennenkuin muut tulevat. Palvelijat ovat niin ymmärtämättömiä. Minun on katsottava, että kukat täällä ovat hyvässä järjestyksessä.

Minä silmäilin ihmeteltävää kukkien paljoutta ympärilläni. Ei muita kuin violetin värisiä iiriksiä ja keltaisia ruusuja, mutta ne harvinaisen suuria ja kauniita.

— Ne ovat hänen kukkiaan, Volgan iiriksiä ja Daghestanin ruusuja.
Niitä tuodaan hänelle joka kuukausi kokonainen rautatievaunullinen.
Hän väittää, että kukat täällä ovat niin vähäpätöisiä ja värittömiä,
selitti Melusine.

Neiti Melusine von Graffenfried oli puettu valkeaan atlashameeseen ja iiriläisillä helmillä koristettuun harsopuseroon. Ainoana koristuksena vaalealla kaulalla ruusuhelminauha.

Hän hymyili yhä; hänen tuoksuva ja hieno olemuksensa oli jonkinlaisessa raukeuden tilassa.

— Ja te johduitte ajattelemaan häntä keskellä näitä kukkia? Sanonpa sen hänelle heti kohta.

— Ei, ei, haluan että opitte hänet tuntemaan, että tulette meitä katsomaan. Meille käy aika pitkäksi, tiedättehän. Ei muita kuin pikku Hagen. Hän ei aina ole huvittava.

— Herra Vignerte, sanoi Melusine yhä sydämellisemmin nauraen, te menette äärimmäisyydestä toiseen, äärimmäisestä sulkeutuneisuudesta äärimmäiseen avopuheisuuteen. Tiedättekö että noilla kysymyksillänne ette missään tapauksessa ole erikoisen kohtelias minua kohtaan?

Hän taivutti itseään. Näin aivan edessäni hänen kauniin kaulansa; hänen mustat hiuksensa hipaisivat poskeani.

— Eikö totta, sanoi hän minulle hiljaa, olin teistä paljon kauniimpi tänä aamuna ennenkuin näitte hänet?

Sapelien ja kannusten helistessä seurue astui juhlasaliin, jossa tuhannet sähkölamput syttyivät yhtä aikaa.

Saksalaisten hovien vastaanotoille antavat verrattoman komeuden keisarikunnan loisteliaat univormut. Häikäistyjen silmieni eteen levisi ylenmääräinen paljous sinisiä, punaisia, mustia turkiksilla ja kultakirjailuilla kaunistettuja levättejä ja nuttua.

Etummaisena, Württembergin kuninkaan taluttamana, suurherttuatar Aurore astui saliin.

Hänen yllään oli vihreä Metternich-samettipuku, joka jätti vasemman hartian aivan paljaaksi viimeisintä uskallettua rajaa myöten. Hänen takanaan näin poimuilevan, pitkän laahuksen, joka oli kirjailtu hienoilla hopeakuvioilla. Oikeassa kädessä kimalsi platinarenkaaseen kiinnitetty jalokivi, vasemmassa briljantteihin juutettu smaragdi.

Aamulla en ollut nähnyt hänen hiuksiaan. Nyt ne olivat nähtävissä, koko tuo vaaleankeltainen hiuskerrostuma, pään ympäri kierrettynä ja peittäen sen kuin kultainen kalotti; ja ylimmäisenä levitteli puolikaartaan outo barbaarinen smaragdidiadeemi.

Hetkeksi silmämme kohtasivat toisensa. Luulin ymmärtäväni, että se, mitä hän luki silmistäni, ei ollut hänelle vastenmielistä. Olin luultavasti ainoa, joka tässä etiketin kahlehtimassa seurassa rohkenin tietämättäni katsella tätä naista tällä tavalla.

Muistatteko, rakas ystävä, Gustave Moreaun taulua Fée aux griffons,[14] Muistatteko tuota epämääräistä olentoa syvänsinisessä maisemassa, joka ei kuitenkaan ollut niin syvä kuin Lautenburgin Auroren vihreät silmät? Hän muistuttaa likipitäen suurherttuatarta. Sama tavoittamattomuus, sama muotojen piinaava salaperäisyys. Melusine, niin hienostunut ja niin eloisa, näytti melkein kömpelöltä ja paksulta tämän Titanian rinnalla.

Mutta Moreaun taulusta puuttuu tuo lapsellinen ja samalla päättäväinen piirre, joka huokuu tämän prinsessan koko olemuksesta. Jonkinlaisena pohjolan kreolittarena, samalla kertaa raukeana ja tuimana hänellä on päivän paahtaman lumen pehmeys ja kirpeä kiilto. Heikosti hahmottuvat lantiot ovat kyllin korkeat. Huomaa että, jos hän suostuisi puristamaan sitä, hänen vartalonsa olisi harvinaisen jaloviivainen. Mutta väljä samettivaate salaa kaiken sen taipuisuuden, jonka lihan välitön kosketus aiheuttaa. Mielettömästi johdutte ajattelemaan, että ilman tätä päällystä tämä ruumis kohoaisi esiin kuin kylmä ja puhdas lilja.

Keskellä kaikkia näitä kasvoja, joihin viini on painanut alkavan verentungoksen punoittavan leiman, tämä kalpea, puolialaston patsas kuultaa ihmeteltävän sirona ja valkoisena.

Hänen huulensa ovat punatut, hänen silmänsä sinertävien renkaiden ympäröimät totta puhuen, hänen kyntensä ovat hyvin ruusuiset. Mutta miten selvästi tuntee, että hän on vain huvitettu näistä menetelmistä, joilla toiset koettavat lisätä kauneuttansa. Hänen kauneutensa hymyilee näille apukeinoille. Hän käyttää niitä vain paremmin tunteakseen olevansa niistä riippumaton.

Hymy… se mikä päilyy hänen kalpeilla kasvoillaan, on täysin sovinnainen. Etiketin vankina hän on ottanut kasvoilleen olosuhteiden vaatiman ilmeen. Tarkasteleva katsoja aavistaa sen sitäkin paremmin, kun hänen tehtyä vakavuuttaan horjuttaa silloin tällöin ilme, joka synnyttyään heti taas häviää. Tämä ilme sisältää yhtä paljon tunteita kuin prisma värejä. Jos joskus opin paremmin tuntemaan hänen korkeuttansa, koetan ehkä analyseerata niitä. Odottaessani olen havainnut tässä loistavassa ilmiössä kaksi kiistämätöntä värivivahdusta, pilkallisuuden ja ikävystymisen.

Tämä pehmeä ja raukea nainen, onko hän tosiaan tuo aamullinen huima amatsooni? Sellaisena pidin hänestä enemmän. Minua kiusaa hänen olkapäänsä suuri alastomuus. Tahtoisin peittää sen paksulla hermeliiniturkiila.

Heitä on tusinan verran hänen ympärillään. Oh, tiedän hyvin, että hän on heidän valtijattarensa ja että he katsovat häneen jäykästi kuin komentosanaa odottavat sotilaat. Mutta elleivät he uskoisi itseään nähtävän, kuinka pikaisesti he luopuisivatkaan tästä pidättyväisyydestään.

Ja mitä muuta sitten todistaa tuo pieni punainen husaari, joka tuolla kauempana kukkavihkon takaa luo hänen kauniiseen olkaansa peloittavan himokkaan katseen? … Tiehesi, maalainen! Käänny kömpelöitten ja säyseitten saksattariesi puoleen, joilla on pulleat käsivarret ja diabolon muotoiset vartalot. Tämä nainen tässä ei ole sinun rotuasi. Hän ei ole sinua varten, moukka!

Kiroan sinua ja kadehdin sinua. Kadehdin sinun tummanpunaista viittaasi, sinun keltanarsissejasi, kiiltäviä koristeitasi, 7:nnen husaarirykmentin luutnantin-arvoasi, joka, muun puutteessa, muodostaa hierarkkisen siteen sinun ja piinaavan kauniin everstisi välille. Voisin silloin lähestyä häntä ja lausua hänelle, kuten sinä nyt, kohteliaisuuksia tämänaamuisesta näytteestä.

Kasvot melkein kokonaan kätkettyinä iiriskimppuun, jota hän lähentää nenäänsä, suurherttuatar kiittää heikosti upseereja, jotka häntä onnittelevat.

— Eihän. Liioittelette. Kaikki ansio on Tarass-Bulban. Minä se ihmettelen teitä, kun saatoitte seurata mukana konkareillanne. Tarass-Bulban rinnalla täkäläiset hevoset ovat oluenpanijain juhtia.

Ehkä kuvittelen, mutta minusta ei näytä mahdottomalta, ettei hän voisi, jos vain tahtoisi, puhua saksaa vähemmän muukalaisesti korostaen.

Vasemmalla, köynnöksillä verhotussa nurkkauksessa 182:sen soittokunta virittää valssin. Tanssi alkaa.

— Me olemme tässä tanssijoitten tiellä, herrat. Menkää hakemaan kumppaninne, jotka varmaankin ovat minulle vihaisia. Viekää minut paikalleni, kreivi, sanoi hän tarttuen kenraali von Eichhornin käsivarteen.

He kääntyivät, nämä saksalaiset ja saksattaret, arvokkaasti ja harkitun vakaisesti. Kannukset helähtelivät. Keisarikunnan kauniit värit välkähtelivät sähkökruunujen alla kuin häikäisevässä kaleidoskoopissa.

— Siitä syystä, neiti, etten osaa hyvin, ja sitten siitä, että siviilipuku on niin naurettava ja köyhä keskellä kaikkia näitä univormuja.

— Se ei ole mikään puolustus, väittää Melusine. Odottakaas, näen tuolla kunnon rouva von Wendelin, joka soveltuu hyvin hyvästi teidän pukuunne. Menkää pyytämään häntä.

— Minulla ei ole aikaa. Minun täytyy valvoa ja sijoitella yksinjääneitä tyttöraukkoja ja arkoja tanssijoita. Tarjotkaa minulle käsivartenne ja seuratkaa minua.

Tämä kaunis nainen, jonka käsivarren tunnen sivullani, antaa minulle varmuuden, joka minulta puuttui.

Kiireestä kantapäähän hienona hän on istuutunut suurherttuattaren läheisyyteen. Taivas! Hän antaa minulle merkin lähestyä.

— Teitähän on aivan mahdoton tavoittaa! sanoi hän minulle nauraen.
Tulkaa, herraseni.

— Olen ajatellut hiukan teitä, teidän korkeutenne, lähettäessäni tänne herra Vignerten. Mutta teillä ei näytä olevan kiirettä käyttää lahjoja, joita teille annetaan.

— Minäkö! Enhän pyydä muuta kuin saada oppia tuntemaan herra Vignerten.
Hän näyttää erinomaiselta. Anteeksi, herraseni, jos sanon: näyttää.
En ole vielä omakohtaisesti voinut sitä todeta. Te työskentelette
ahkerasti, sanotaan?

Sama kysymys, jonka Melusine minulle teki. Alhaista! Ikuisestiko minun on laahattava sinua mukanani, pedantin viitta? Täytyykö minun aina käydä uutterasta lukutoukasta, joka vietän yöni uneksuen muille tuntemattomista, ääretöntä nautintoa ja hekumaa tuottavista asioista? Tahdon vastata. Tunnen, että tulen vastaamaan tälle halveksijalle jotakin hyvin ratkaisevaa. Mutta hän nousee.

Hän on lähellä, tuo pikkuinen punahusaari. Hän käy esiin samalla kertaa nöyränä ja ihastuneena. Oh, tiedän, että kerran on päivä tuleva, jolloin hän saa minulta korvilleen.

Salissa syntyy tyhjä tila. Suurherttuatar Auroren valssi on kuin vedenpyörre. Pelätään joutumasta sen piiriin. Tanssijat jättävät tilan vapaaksi.

He tanssivat. Aluksi hidasta saksalaista valssia, kolmijakoista. Sitten tahti kiihtyy Se on enää vain kaksijakoista. Se ei ole enää edes bostonia, vaan hurjaa ja notkeaa pyörimistä. Katselijat kuiskailevat ihastuneina. Suurherttua Fredrik-August katselee kaunista pyörrettä hymyllä, joka on melkein ylpeyden hymyä.

Se ei ole enää Hagen, niin norja ja nopea kuin hän onkin, joka johtaa pyörimistä. Se on kookas, vihreä ja valkoinen nainen. Yhä huolettoman ylimielisenä hän kääntyy, kääntyy, kääntyy.

Hagen jättäytyy pyörteen vietäväksi. Sanomaton ilo värittää hänen vaaleat nuorukaiskasvonsa. Hän antautuu valtijattarellensa. Punainen, vihreä, punainen, vihreä, sitten kaikki sekaantuu. Näkyy täyteväri. He pyörivät, pyörivät, pyörivät…

Hän istuutui jälleen paikalleen aina yhtä liljamaisena ja ikävystyneenä. Tehdessään liikkeen korjatakseen pukunsa oikeata olkainta hänen kaunis iirisvihkonsa, jota hän ei ole jättänyt kädestään, putoaa maahan. Kiiruhdan, otan ja ojennan sen.

Olen palannut kamariini. Olen avannut ikkunan, ja nojautuneena ikkunalautaan, silmät kylmiin tähtiin kiinnitettyinä, luulen, että olen itkenyt.

Ymmärrän. Hän vihaa minua leppymättömästi. Mistä syystä? Mitä olen tehnyt? En tiedä.

Korviini kuuluu vielä heikosti soittoa. Kuninkaantoria pitkin vyöryy kirkkaasti valaistuja ajoneuvoja. Ne, jotka istuvat niissä, ovat onnellisia. He näkevät hänet yhä vielä niinkuin minä näin hänet.

IV.

Kas niin, Raoul Vignerte! Mihin sinä siis pyrit? Mikä on oleva sinun erheesi? Mitä! Muutamia viikkoja sitten sinä vielä aamuisin huolehdit illan ravinnostasi. Sinä et ajatellut olevan olemassa suurempaa onnea kuin sen, että sai olla varma seuraavan päivän toimeentulosta. Nyt sinä saat olla huoleti huomisesta ja koko kuukaudesta ja aina. Sinun ei tarvitse muuta kuin tehdä työtä. Työnteko on ainoa asia, jota ei koskaan kadu. Etkä sinä kuitenkaan ole onnellinen. Onnellinen, sanoin, sinähän kärsit. Kärsit enemmän kuin silloin, kun saavuit Orsayn asemalle kopeloiden taskuistasi, olisiko sieltä löytynyt tarpeeksi kuparia juomarahaksi matkalaukun kantajalle, jottei sinun olisi tarvinnut ryhtyä lompakkoosi, joka kyllä ilmankin ohentuisi nopeasti. Sinä kärsit. Mistä? Kirotusta mielikuvituksestasi. Etkö tunne tästälähtien, että kohtalo saa turhaan tarjota sinulle Pariisin naiset ja Iranian aarteet voimatta tyydyttää pilviin ylettyvää unelmaasi, jota mielessäsi haudot? Hänkö, tämä nainen, suurherttuatar? Kurja hupsu! Sanoit olevasi klassikko. Puhuit pilkallisesti nauraen romanttisesta teatterista, ja kas nyt sinä olet valmis, hetkellä, jolloin itse saat samanlaista kokea, pitämään luonnollisena Ruy Blas'in [15], hänen armonsa Finlas'in markiisin palvelijan, seikkailua. Sinäkö se valitsit itsellesi jumaliksi Le Play'n ja Auguste Comte'in? Kylläpä olet huvittava! Unelmiesi kuningatar, hän on vähemmän sinulle kuin tuolle pienelle punahusaarille, joka on tottunut joutilaisuuteen, arvoasteisiin ja vaakunatieteeseen…

Ja minä olen ryhtynyt tekemään työtä, ja, vähitellen, se on totta, kirjaston tomu on haudannut haluni, vihani ja suruni.

En astunut koskaan jalallani palatsin vasempaan sivurakennukseen. Minä nautin ajatellessani, että hän istuu siellä ikävissään Melusinensa kanssa. Minä en sovi elämään täällä, minä.

Kahdessa vuodessa saan kokoon viisi- tai kuusituhatta frangia, kolmen tai neljän kirjan ainekset ja sitten palaan takaisin Pariisiin ja menetelmäni avulla ja muistaen mitä minulta on mennyt hukkaan Pariisi tulee olemaan minun. Ja Pariisi on parempaa kuin tämä halveksittava muukalaisnainen.

Professori Thierry oli antanut minulle aivan erinomaisen työsuunnitelman, tulin sen huomaamaan sitä paremmin, mitä perinpohjaisemmin syvennyin kirjastoon. Ludvig XIV:n aikuisten germaanilaisten ruhtinaitten historia valaisee erinomaisesti tämän kuninkaan omaa historiaa, tuoden paremmin näkyviin sen alkuperäisen kauneuden.

XVII:n vuosisadan saksalaisten prinssien ainoa huoli oli jäljitellä Ranskan kuningasta. Hänen hovissaan työskennelleiden taiteilijain tai heidän oppilaittensa palvelukseenottaminen oli keino, jota he yleisesti käyttivät. Mutta kun jokainen ranskalainen ylimys piti kunnia-asianaan yksinomaan yhden ainoan taiteilijan omistamista, joka teki työtä vain suojelijansa hyväksi, on huvittavaa huomata, miten saksalaiset muodostivat jonkinlaisia yhtiöitä hankkiakseen vähemmillä kustannuksilla sen tai sen maalarin, kuvanveistäjän, puutarhurin. He muistuttavat noita vaatimattomia pariisilaisia talouksia, jotka liittyvät yhteen ostaakseen kauppahalleista säkin vihanneksia tai lampaan.

Olen tavannut arkistossa suuren joukon luetteloita ranskalaisista maalareista ja arkkitehdeista, jotka ovat työskennelleet ei ainoastaan Lautenburgin ja Detmoldin herttuoiden, vaan myöskin Lüneburg-Cellen ruhtinaiden ja Hannoverin vaaliruhtinasten laskuun. Ernout on veistänyt enimmät puutarhojen marmoriryhmistä. Gourvil, Quintinien oppilas, on ne piirustanut. Lesigne, Lebrunin oppilas, on suorittanut kivityöt, Catalanilainen Giroud on huolehtinut lukkoja rantatöistä. Zeyer, öljymaalari, prinsessa Sofia-Dorotean opettaja, on koristanut viehättävillä aiheilla Lautenburgin palatsin ja Hannoverin Herrenhausen'in [16] ovet.

Heidän laskuistaan ovat ruhtinasten taloudenhoitajat kiukkuisesti kiistelleet. Usein nämä ruhtinaat itse ovat alentuneet omakätisesti kirjoittamaan taiteilijoille ja pyytämään laskun alentamista. Olen mielenkiinnolla selaillut laajaa Giroud'n asiakirjaa, jonka tämä taiteilija esitti Hannoverin presidiaalioikeudelle v. 1690 selvitykseksi laskusta, jonka hän oli kirjoittanut muutamista Herrenhausen'iin valmistetuista patenttilukoista. Herttua Ernest-August, tuleva vaaliruhtinas, ei saanut laskun alennuspyyntöänsä hyväksytyksi. Ainakin siihen aikaan näyttää Hannoverissa olleen kelvollisia tuomareita.

Olin päättänyt kohdistaa tutkimukseni pääasiallisesti ranskalaiseen vaikutukseen Saksan hoveissa XVII:llä vuosisadalla. Minulla oli edessäni iso piukka asiakirjoja, jotka riittivät täydellisesti tyydyttämään Thierryä ja antamaan minulle itselleni ainekset teokseen. Tämä Zeyer, kiiltovärimaalari, prinsessa Sofia-Dorotean opettaja, on syynä siihen että minun täytyy tässä laajentaa alkuperäistä suunnitelmaani. Löysin hänen laskujensa joukosta hänen todistuksensa sille tutkintokomitealle, joka oli tuominnut Hannoverin onnettoman hallitsijattaren. Hän on siten vastuussa tapahtumista, jotka tässä esitetään.

Vignerte pysähtyi, mietti hetkisen, ja teki minulle sitten seuraavan odottamattoman kysymyksen:

    Comte de Koenigsmark, amoureux d'une reine,
    Puis son amant, ainsi du moins dit la rumeur,
    Dans la chambre royale ou brulaient des verveines,
    À l'heure où le jour naît, à l'heure où le jour meurt.

    Qui pourra dire toutes les folies pensées
    Qui elle se plaisait tant a dérouler pour vous,
    Celle qui mélait les jacinthes aux pensées,
    Dans la masse de ses cheveux d'or un peu roux?[17]

    [Kreivi Königsmark rakasti kuningatarta ja
    tuli hänen rakastajakseen, niin ainakin huhu kertoo,
    kuninkaallisessa huoneessa, jossa yrtit hehkuivat
    päivän noususta päivän laskuun.]

    [Kuka voi kuvailla kaikki ne mielettömät ajatukset,
    joita hän lausuili teille,
    hän, joka siroitti hyasintteja ajatuksiinsa,
    ja kutriensa punertavaan kultaan.]

— Näiden säkeistöjen tekijä, sanoi Vignerte, oli lukenut Blaze de Buryn kirjan. Se on ainoa ranskalainen kirja, joka sopii tähän draamaan. Muistatteko sitä?

— Sittenpä minun täytyy kertoa teille tämä tarina. Se ei selitä teille minun seikkailuani, vaan saa sen näyttämään vieläkin kummallisemmalta._

— Muistatte varmaankin millainen oli Hannoverin valtion tila v. 1680.
Sen johdossa oli mies, joka oli yhtä suuri elostelija kuin valtiomies,
Ernest August, ensin Osnabrückin piispa, herttua, sitten Hannoverin
vaaliruhtinas.

Ensiksi: hänen hallitsijahuoneensa yhdistäminen veljen huoneeseen.
Siihen oli vain yksi keino: Yrjön naittaminen Sofia-Dorotealle.
Avioliitto saatiin aikaan vuonna 1682. Brunswick-Lüneburgin herttuatar
oli silloin vasta kuudentoista vuoden vanha.

Toinen Ernest-Augustin päämäärä oli korkeampi: Englannin kruunu. Onni suosi häntä: kuolema korjasi peräkkäin kaksitoista kuningatar Annan lasta. Vaikk'ei Ernest-August nähnytkään politiikkansa voittoa — hän kuoli vuonna 1698 — korjasi hänen poikansa Yrjö kuitenkin sen hedelmät. Vuonna 1714, kuningatar Annan kuollessa, hän nousi Suur-Britannian valtaistuimelle nimellä Yrjö I. Hän nousi yksin, sillä kahdeksantoista vuotta sitten, häpeällisten juonien johdosta, hän oli eronnut vaimostaan, ja kun puoliso kruunattiin Englannin kuninkaaksi, päätti onneton Sofia-Dorotea päivänsä Ahlden linnassa, joka oli pikemmin vankila kuin palatsi.

Suokaa anteeksi, että esitän näin kuivasti nämä tapahtumat: pääasia on selvyys.

Kertomus Sofia-Dorotean avioerosta on kertomus kreivi Philip-Christophe von Königsmarkin murhasta.

Kuuluen erääseen Ruotsin jaloimpia sukuja, Sachsenin vaaliruhtinas-prinssin ystävä, yhtä tumma ja kaunis kuin Sofia-Dorotea oli vaalea ja kaunis, kreivi Philip ja Brunswick-Lüneburgin herttuatar olivat lapsuusaikanaan tutustuneet toisiinsa Cellessä ja silloin kaikessa viattomuudessa kihlautuneet. Elämä oli heidät erottanut. Philip oli antautunut viettämään Jaakko II:n hovissa, Ludvig XIV:n hovissa, Dresdenissä, Venetsiassa kauniin ruotsalaisen kondottierin seikkailevaa elämää.

Herättikö Sofia-Dorotean naimisiinmeno eloon hänen vanhan rakkautensa, loukkasiko se hänen turhamielisyyttään? Oli miten oli, mutta eräänä kauniina aamuna Hannover näki kreivi Philip von Königsmarkin saapuvan.

Vaaliruhtinaan hovi oli elostelujen paikka, roskaläjä, jonka keskellä kuihtui hitaasti kaunis liljankukka Sofia-Dorotea.

Puolisonsa pettämänä, jota hän oli aina halveksinut, pakotettuna teeskentelemään ystävyyttä kauhealle kreivitär von Platenille, Ernest-Augustin lemmitylle, hän eli niin hyvin kuin taisi yksinäisyydessä, kohdistaen kaiken huolensa yksinomaan kahden lapsensa kasvatukseen, pojan, josta piti tulla Englannin kuningas, tyttären, josta oli tuleva Preussin kuningatar.

Kreivi Philip on tullut kostamaan, valloittamaan takaisin Sofia-Dorotean sydämen. Mutta ennenkuin hän edes ehtii nähdä herttuatarta, iskee kreivitär von Platen häneen silmänsä. Kreivi arvelee viisaaksi olla loukkaamatta kaikkivaltiasta suosikkia. Mutta täytyy mennä hyvin pitkälle, jottei loukkaisi tätä naista, jossa Messalina ja lady Macbeth yhtyivät. Kreivi Philip menee niin pitkälle kuin mahdollista: häpeäjuttuun sotkettuna kreivitär olisi hänen vallassaan. Mutta toisin oli käyvä. Hän oli joutuva kreivittären valtaan.

Silloin alkaa Philip von Königsmarkin ja Sofia-Dorotean kaunis idylli. Synkkä Herrenhausen-palatsi on heidän lyhytaikaisen rakkautensa todistaja. Sofia-Dorotea uskoi aluksi, että kaunis kreivi oli tullut Hannoveriin vain nähdäkseen onnettomana ja hylättynä sen, jonka isän tahto pakotti menemään naimisiin toisen kuin sydämen valitun kanssa. Philipin melkein julkinen suhde kreivitär Plateniin lisäsi hänen kärsimystänsä. Mutta eräänä aamuna mennessään seuranaisensa kanssa Herrenhausenin puiston lehtimajaan, jossa hänen oli tapana istua joka päivä, hän näki kreivin puikahtavan sieltä tiehensä. Penkille jäi paperikäärö, johon oli Benseraden tyyliin kirjoitettu pieni rakkausruno.

Onko Sofia-Dorotea ollut Königsmarkin rakastajatar? Luettuani heidän kirjeenvaihtonsakin de la Gardien arkistossa, epäilen vielä. Sen ymmärsin kuitenkin, että oli mahdotonta olla sitä epäilemättä niin turmeltuneessa hovissa kuin Hannoverin, jossa tiedettiin, että perintöherttuan puoliso otti joka yö huoneistossaan vastaan kauniin ruotsalaisen seikkailijan.

Kostonhaluinen kreivitär von Platen sai viimeisenä kuulla olevansa koko linnan naurunesineenä. Mutta tuona päivänä kreivin ja herttuattaren turmio päätettiin.

Keskiviikkoiltana, ensimmäisenä päivänä heinäkuuta 1694, löysi Königsmark kotiinsa palatessaan pöydältään kirjelipun, joka sisälsi nämä yksinkertaiset lyijykynällä hätäisesti kirjoitetut rivit:

Tänä iltana kello kymmenen jälkeen prinsessa Sofia-Dorotea odottaa
kreivi Königsmarkia.

Tämä kirjelippu, tämä väärennys, Sofia-Dorotean käsialan jäljennös, oli kreivitär von Platenin työtä.

Huolimattomana ja urhoollisena kuin Bussy d'Amboise Königsmark läksi prinsessan luo. Kello kaksi aamulla hän poistui prinsessan huoneesta. Samana päivänä aamulla Sofia-Dorotea näki parvekkeeltaan kahden miehen levottomin liikkein harhailevan puistossa. Kreivi Philipin palvelijat siellä etsivät herraansa. Eivät he eikä kukaan ollut häntä enää näkevä.

Siinä murhenäytelmä, ystäväni. Tässä sen ratkaisu: Sofia-Dorotean avioero. Tämä nuori kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha nainen on tekemisissä vihollismaailman kanssa. Hän tahtoo jättää puolisonsa, joka kauhistuttaa häntä. Häntä vastassa on isän kirous. Vanha herttua Yrjö-Wilhelm on naittanut tyttärensä valtion etuja silmälläpitäen. Onneton rakkausseikkailu ei saa särkeä kauniita laskelmia, joiden tuloksena on ehkä Englannin kruunu. Onneton rouva ei tahdo kuulla mitään vastaväitteitä. Hän on muutenkin vaarallinen: ruotsalaisella kreivillä oli suhteita. Lopuksi, Sofia-Dorothealle mitä nöyryyttävimmän oikeudenkäynnin jälkeen hänet julistettiin erotetuksi miehestään. Lapset otettiin häneltä pois. Tavalliseksi herttuattareksi tulleena Englannin kuninkaan puoliso kuoli vuonna 1726 vankina Ahlden linnassa. Vasta silloin isän kirous peruutui. Hänen syntymälinnansa holvi avautui hänen ruumiilleen. Se lepää Cellen tornissa hautaholvin pimeimmässä nurkassa, yksinkertaisessa nimikirjoitusta vailla olevassa kirstussa. Se sisältää viimeiset jäännökset Sofia-Dorotheasta, Hannoverin vaaliruhtinaan Yrjö-Ludvigin, sittemmin Englannin kuninkaan Yrjö I:n puolisosta.

Olen pääpiirteittäin kertonut teille niin lyhyesti kuin mahdollista Philip von Königsmarkin ja Sofia-Dorothean tarinan. On tarpeetonta sanoa teille, että hyvin monta kohtaa tässä draamassa on jäänyt hämäräksi. Kreivin murha on tapaus, jonka yksityiskohtia kaikkein vähimmän tunnetaan. Todistajat ovat yksimielisiä siitä, että kreivitär von Platen valmisti ansan, johon kreivi joutui saaden surmansa. Kymmenen salamurhaajaa lävisti hänet miekoillaan. Hirveä kreivitär antoi itse hänelle viimeisen iskun. Mutta mitä tehtiin ruumiille? Tässä salaperäisyys alkaa. Mielipiteet ovat jakaantuneet. Haudattiinko kreivi, kuten jotkut arvelevat, puistoon kaivettuun kuoppaan? Vai kätkettiinkö hänet, toisen arvelun mukaan, jota minun on syytä uskoa, kalkilla peitettynä niinsanotun ritarisalin kivilattian alle? Tai viskattiinko hänet muitta mutkitta likaviemäriin, joka purkautui linnan juurella virtaavaan Leine-jokeen, kuten Salaisen historian tekijä väittää? [18]

Onko hänen ruumiinsa, kuten Horace Walpole väittää, sama, joka muutamia vuosikymmeniä myöhemmin löydettiin Herrenhausenin toilettihuoneen lattian alta? Teen nämä kysymykset vain selittääkseni teille, vaikka se itsellenikin vielä tuntuu selittämättömältä, miten kuumeenomaisella kiihkeydellä ponnistelin näiden asioiden selvillesaamiseksi. On otettava huomioon, että tämä probleemi esiintyi minulle polttavampana kuin kenellekään toiselle, johtuen tämä ympäristöstä, jossa olin ja joka oli niin samanlainen kuin Königsmarkin draamassa, ja niistä arvokkaista asiakirjoista, joita oli käytettävänäni herttuallisessa kirjastossa.

Tärkein siihen asti tunnetuista lähteistä oli Königsmarkin ja Sofia-Dorotean kirjeenvaihto, joka on nykyjään de la Gardien kirjaston arkistossa Löberodissa Ruotsissa. Tämän kirjeenvaihdon löysi professori Palmblad, joka julkaisi siitä otteita v. 1851 Upsalassa. Viitatessaan Palmbladin tutkimuksiin minulta jäähyväisiä ottaessaan Thierry toivoi, että käsiini Lautenburgissa mahdollisesti osuisi osa tästä kirjeenvaihdosta, joka harhaili pitkät ajat Saksassa, ennenkuin päätyi Löberodiin. En löytänyt mitään tästä, mutta korvaukseksi tein muutoin tärkeän löydön.

Sofia-Dorotean tytär, mainitsin jo edellä hänestä, oli joutunut naimisiin Preussin kuninkaallisen prinssin, tulevan kuningas-korpraalin Fredrik I:n kanssa. »Erittäin tyly ja itsevaltainen puoliso», sanoo meille Blaze de Bury. »Hänen ensimmäinen työnsä kerta valtaistuimelle noustuaan oli kieltää jyrkästi vaimoansa ylläpitämästä minkäänlaisia suhteita Ahlden linnan vankiin. Vasta sitten kun Sofia-Dorotea oli perinyt äidiltään kahdeksankymmentätuhatta ekyä, mikä oli sangen iso summa siihen aikaan, ahne itsevaltijas osoitti vaimonsa äidille jonkinlaista hellyyttä, joka muutoin oli sangen hyötynäkökohtaista, sillä se perustui yksinomaan niihin oikeuksiin, joita hänen vaimollaan saattoi tähän perintöön olla, oikeuksiin, jotka loppujen lopuksi saatiin todennetuiksi kuuluisan lainoppineen Thomasiuksen tutkimusten avulla.»[19]

Nöyränä vaimona, jollainen Preussin kuningatar oli, salaisesti rippi-isänsä yllyttämänä hän oli aina moittinut itseään siitä, ettei ollut julkisesti uskaltanut puolustaa vankina elävää äitiään, jonka viattomuuden hän tiesi. Hän käytti hyväkseen pelätyn puolisonsa heikkoja hetkiä ja alkoi kerätä peruutusoikeudenkäyntiä varten tarpeellisia asiakirjoja. Mutta valitettavasti Sofia-Dorotea kuoli vuonna 1726. Hänen kuninkaallinen tyttärensä ei kuitenkaan luopunut yrityksestään. Hänen toimestaan ja ennenmainitun lainoppineen Thomasiuksen valistuneella avulla pantiin kokoon suunnaton noin tuhatkaksisataa todistusta käsittävä asiakirja. Siinä osoitettiin selvästi Sofia-Dorotean viattomuus ja kreivitär von Platenin halpamaisuus.

Tämä tyttären äidinrakkautta ilmaiseva muistomerkki ei ollut hyödyttävä mitään. Nimetön huomautus asiakirjan kannessa ilmoittaa, että Englannin kuninkaan Yrjö II:sen Preussin Fredrik I:selle tekemästä esityksestä oikeudenkäyntiä Sofia-Dorotean jälleen arvoonsa asettamiseksi ei pantu alulle. Englannin kuningas huomautti sisarelleen, hyvällä syyllä, että kaikki se, mikä esitettäisiin heidän äitinsä vapahtamiseksi, koituisi raskauttavaksi heidän isälleen.

Valtion etujen edessä Preussin heikko kuningatar taipui. Asiakirja, joka tästä lähtien oli tullut hyödyttömäksi yllämainittujen mielipiteiden muutoksen johdosta, raukesi sikseen ja joutui vuonna 1783 Lautenburgin suurherttuattaren Charlotta-Augustan haltuun.

Juuri tämä asiakirja minun oli tammikuun lopulla vuonna 1914 onni löytää herttuan kirjastosta vielä luetteloimattomien käsikirjoitusten joukosta.

Alkaen Sofia-Dorotean uskotun neiti von Knesebeckin kuulustelupöytäkirjasta kreivitär Platenin [20] tunnustukseen saakka tämä asiakirja sisälsi täydellisen kertomuksen Herrenhausenissa tapahtuneesta salaperäisestä draamasta. Oppineiden tavallisella luontevalla huolettomuudella asiakirjoihin nähden, joita ei ole luetteloitu, kuljetin huoneeseeni nuo kuusi paperisalkkua, jotka paljastivat yksityiskohtiaan myöten tämän synkän tarinan.

Kuinka paljon rakkautta ja ritarillisuutta, mitä rikoksia ja lemmenleikkiä, mitä ylellisyyttä, mitä elämän ja kuoleman vimmaa sisälsivätkään nämä kellastuneet lehdet, nämä eri kielillä kokoonpannut asiakirjat! Yöllä, kun kaikki linnassa nukkuivat, siirsin pöytäni miellyttävän takkavalkean ääreen ja tein työtä kuumeisella kiihkolla. Tässä minä sain käsitellä elävää historiaa eikä toisen tai kolmannen käden kautta kulkenutta, jota minulle oli seulottu määrättyä ohjelmaa noudattaen Sorbonnen kirjastossa. Kuivaan oppitietoon sekaantui minun aivoissani totta puhuen hyvä annos kummallista romantiikkaa. Hannoverin hovi tanssi silmieni edessä haavekuvallisena ja verisenä: Ernest-August, vaikeneva poliitikko; Yrjö-Ludwig, irstailija ja vähälahjainen; kreivitär Platen, pelottava Messalina, joka kaikesta huolimatta oli mahtanut olla kaunis ja tavoittelun arvoinen; Königsmark, tumma seikkailija, kultakirjailtu takkinsa veren tahraamana, ja ennen kaikkea Sofia-Dorotea, kalpea, solakka ja puhdas, hopealla kirjaillussa silkkipuvussa, joka hänellä oli yllään hääpäivänään.

Hopeapuvussa, tosiaanko? Tämä, tämä oli historiaa, kirjallista kuvausta. Kuinka paljon kauniimmaksi ja todellisemmaksi minä kuvittelin hänet toisessa puvussa, puvussa, jonka olin jo nähnyt, vihreässä sametissa!

Talvi teki loppuaan. Kevät oli tulossa. Ikkunastani, joka oli puoleksi auki, jotta uuni paremmin vetäisi, tuli sisään kosteita, lämpimiä tuulenhenkäyksiä. Tunsin varjossa mustilta näyttävien puiden oksien sulavan lähestyvää versomista odottaen.

Silloin, useita kertoja, ystäväni, rakas ystäväni, — kuoleman joka puolelta vaaniessa on hyvä tunnustaa nämä mielettömyydet, jotka ovat meidän kaltaistemme miesten elämälle palkinto ja kunnia — viehtyneenä kauniin murhatun seikkailijan, kauniin kuolleen kuningattaren muisteloon, vaiston johtamana, jonka erehtymättömyyden myöhemmin sain tuta, avasin sydän jyskyttäen huoneen oven. Käytävä oli pimeä. Vanhat portaat natisivat jalkojeni alla. Olin usein nähnyt juhlasalista vilkkuvan vartijan uneliaan lyhdyn. Mitä olisin sanonut, kysyn teiltä, jos minut olisi huomattu?

Puistoon päin avattu ovi jätti näkyviin tummansinisen suorakulmion, jonka keskellä värähteli salaperäinen Kassiopeia. Minä kävelin kuutamoisia nurmikoita pitkin pysytellen puiden varjossa. Palatsin keskiosassa näkyi yhdestä ikkunasta valo. Miten myöhään suurherttua Fredrik-August työskenteli!

Kaikki oli pimeää vasemmassa sivurakennuksessa. Mutta kun olin saapunut rakennuksen päähän ja nojasin muuria vasten, tiesin pian, että koko maailma ei sentään nukkunut.

Ei ollut vielä kevät. Mutta tunsi tosiaan, että satakielen aika oli pian lähellä. Ruusuinen, pitkittäinen valonsäde virisi ohuena haravoidulle hiekalle, heijastaen siihen verhojen ja uutimien katkoman kuvan toisesta valaistusta ikkunasta.

Satakieli ei vielä laulanut tässä ranskalaisessa puistossa Saksanmaalla, jonne kohtalo oli minut vienyt. Mutta ikkunan takana valittava, värähtelevä, viiltävä, hidas ja vieno sävel, joka tuon tuostakin aiheettomasti katkesi synnyttäen hermostuneessa mielessäni mitä kummallisinta ailahtelua, tunkeutui palatsin sisältä aivan sydämeen asti… Neiti Melusine von Graffenfried soitteli siellä viulullaan valtijattarelleen Schumannin herkänhempeimpiä kehtolauluja.

Petermanns Mittheilungen[21] on maailman hirvittävin maantieteellinen kokoomateos, ja, se myönnettäköön, arvokkain. Meidän Annales de Geographie[22] on siitä vain kalpea heijastus. Venäläisillä on suurenmoinen maantieteilijä, Woikow. Meillä on Vidal de la Blache, jonka esipuhe Lavissen Ranskan historiaan on mestariteos. Mutta nämä tässä ovat yksinäisiä. He eivät ole voineet käsitellä kaikkea. Petermnns Mittheilungen saattaa aivan ymmälle yleismaailmallisella tietorikkaudellaan. Opettajani Sorbonnessa — en mainitse heidän nimiänsä, se pahoittaisi heidän mieltänsä nyt — ovat satoja kertoja vakuuttaneet minulle, ettei mitään vakavaa maantieteellistä tutkimusta voinut harjoittaa ilman tätä valtavaa apulähdettä.

En tahdo liioitella oppilaalleni jakamani opetuksen arvoa enkä laajuutta uskoessani teille, etten valmistanut ainoatakaan opetustuntiani käyttämättä hyväkseni Mittheilungen'ia. Joka kerta kun minun oli tarkemmin selostettava jotakin kohtaa, nojauduin tähän verrattomaan kokoelmaan.

Tällä tavalla juuri käytin sitä hyväkseni luennoidessani perintöherttualle erikoisesti nykyhetken kysymyksestä, Kamerunista ja saksalaisten äskeisistä valtauksista Kongossa. Oli kulunut parhaiksi kaksi vuotta siitä, kun kuuluisa Cambon Kiderlen-Waechterin neuvotteluista syntynyt sopimus oli antanut keisarikunnalle mainion bec de canard'in ja Togomaan seudun. Minusta oli aivan luonnollista omistaa jonkunverran huomiota tälle seudulle, josta keisari oli läimäyttänyt niin peloittavan nyrkiniskun diplomaattipöytään.

En koskaan unohda sitä päivää. Se oli maanantai, maaliskuun toinen päivä. Siitä on nyt kahdeksan kuukautta.

Tutkittuani Mittheilurigenin karttoja kirjoitin muistiin kuuden Kamerunia ja Kongoa käsittelevän artikkelin nimen ja numerot. Sitten merkitsin muistiin Berliinin yliopiston professorin Heidschützin kirjoittaman artikkelin, joka käsitteli kulkuteitä (luonnollisia ja tehtyjä).

Asettaen kirjaston pöydälle niteen, jossa tämä artikkeli oli, valmistuin tekemään siitä muistiinpanoja.

Kun aukaisin kirjan kysymyksessäolevasta kohdasta, irtautui lehtien välistä paperi ja putosi maahan.

Se oli neljään osaan taitettu, kellastunut paperiarkki. Siihen oli kirjoitettu isolla, paksulla, omintakeisella käsialalla. Se oli saksaa latinalaisin kirjaimin. Ei mitään nimikirjoitusta. En sitä tarvinnutkaan, sillä olin heti aavistanut, mistä oli kysymys ja kuka oli kirjoittanut tämän paperin. Se sisälsi täydellisen matkasuunnitelman erääseen Kongon autioimpaan seutuun pitkin liiankin kuuluisaa Sangha-jokea. Matkat oli tarkoin merkitty professori Heidschützin artikkelista saatujen tietojen mukaan. Tämä professori, en ollut siinä erehtynyt, antoi tästä alueesta kaikkein tuoreimmat tiedot: kuljettavat tiet, kaalamot, apuneuvot, jotka olivat tarpeen tähän maahan lähdettäessä, ja kaiken tämän aina maihinnoususta Librevillessä jälleen laivaan nousemiseen saakka. Jokainen pysähdyspaikka oli mainittu. Uesso, kaksi päivää — ranskalainen vartiopaikka, vettä, kantajia; Manna, yksi päivä, kantajia; Gléglé, N'Saghan yläpuolella, ruuhia j.n.e.

Minut valtasi salainen ilo. Näin siis kohtalo antoi käsiini suunnitelman, jonka oli tehnyt itse suurherttua Rudolf tutkimusmatkastaan seutuun, jossa sairaus oli hänet tuhoava. Se ei ollut lainkaan, tunsin sen selvästi, samaa iloa, jota historioitsija tuntee löytäessään mielenkiintoisen todistuskappaleen saksalaisten vehkeilyistä Kongossa, tutkijan silmissä kiistämättömän todistuksen siitä, että Agadirin iskua oli ennakolta valmistettu. Historialliset huoleni olivat hyvin kaukana tällä hetkellä! Kaikki työni, jotka olin saanut valmiiksi tuon kuuluisan juhlan jälkeen, jossa suurherttuatar oli häväissyt minua kaikkien nähden, kuten uskoin, nämä työt olin tehnyt vain harmista!

Oikein ymmärtääksenne niiden tunteiden laadun, jotka minua ahdistivat tutkiessani yksityiskohtia myöten tätä kallisarvoista paperia, minun täytyy näyttää teille ne korkeat telineet, joita mielikuvitukseni oli jatkuvasti rakentanut tuosta päivästä alkaen. Turhaan koetin pakottaa itseni vihaamaan suurherttuatarta: minä en voinut. Tästä yrityksestä sain vain yhä polttavamman halun lähestyä häntä, saada hänet huomaamaan minut, saada hänet uskomaan, että korkein toivoni oli uhrautua hänen hyväkseen. Uhrautua! Mikä sitten sai minut ajattelemaan, että tämä häikäisevä, ylpeä nainen tarvitsi minun vähäpätöistä palvelustani ja alttiuttani?… Tässä juuri, ystäväni, mielikuvitukseni oli tehnyt tehtävänsä. Totta puhuen se ei pohjautunut aivan tuulentupiin. Arvelette kai, että olin pitkinä yksinäisinä öinäni tyyten unohtanut professori Thierryn tapaisen vakavan miehen puheet. Päinvastoin, minkä laajuuden Olinkaan antanut niille! Tajusin hämärästi olevani salaperäisyyden ympäröimänä. Tunsin, kuten tunnen teidät tässä vierelläni hämärässä, että jokin murhenäytelmä oli syynä levottomuuteen, joka minua joskus epämääräisesti ahdisti. Tätä tuntemusta olivat tutkimukseni, Königsmarkien hämäräperäiselle historialle omistetut yöni vain lisänneet. Sepittelyä, sanotte te. Yksinäisen työskentelyn ja ehkä hiukan liiaksi jännittyneen tunteen aiheuttamaa hermoston ärtymystä. Näin ajatellessanne olisitte oikeassa, elleivät itse tapahtumat olisi aiheuttaneet tätä kiihtymystä.

Oli miten oli, ennen suurherttua Rudolfin matkasuunnitelman löytöäni olin jo ehtinyt sepittää itselleni romaanin, joka tyydytti mielikuvitustani. Suurherttua Fredrik-Augustia, joka oli niin moitteeton ja hyvänsuopa minua kohtaan, minä kuvittelin vaimonsa, tämän jumaloidun suurherttuattaren pyöveliksi. Kauneus harhautti minut tekemään törkeää vääryyttä. Se sai minut uskomaan miehestä, jota sain kiittää nykyisestä niin mukavasta elämästäni, kuviteltua pahaa, samalla kun pystytin sielussani alttarin naiselle, joka oli minua julkisesti halveksinut ja joka sitten, joka kerta kuin satuin hänet näkemään, ei ollut koskaan huomaavinaankaan minun olemassaoloani. »Onko hän sitten marttyyrin näköinen», sanoin itselleni kylmän harkinnan hetkinäni, »tämä ikävystynyt olento, joka viettää yönsä soittelemalla Melusinensa kanssa, päivänsä ratsastamalla, metsästämällä pikku punahusaarinsa seurassa! Tämä Hagen… Eikö hänellä sitten ole silmää nähdä, että juuri suurherttuaa täytyy surkutella ja rakastaa! Oh, minulla ei olisi hänen kärsivällisyyttänsä.»

Turhia tyynnytyksen, unohtamisen yrityksiä! Sekuntia myöhemmin, palaten rakkaisiin houreisiini, kuvittelin Lautenburgin Auroren koettamassa huimasta ratsastuksesta, metsästyksestä, musiikista, kaikesta saada lievikettä suruunsa, jota hän tunsi puolisonsa katoamisen johdosta, tuon kauniin, urhean miehen, joka häntä rakasti ja jota hän jumaloitsi… ja mustasukkaisuus, joka sai virikettä näistä unelmista, teki ne minulle vain sitäkin rakkaammiksi.

Turhia olivat monet keskustelut, joilla koetettiin osoittaa minulle kuvitelmani häilyväisyyttä. Turhaan rouva Wendel synkeässä vihassaan suurherttuatarta kohtaan oli koettanut huoaten puhua minulle suurherttua Rudolf-raukasta, joka oli ollut niin onneton; minä syrjäytin päättäväisesti kaiken, mikä saattoi horjuttaa kuvitelmieni tasapainoista rakennelmaa.

Pitäkää minua hulluna. Mutta joka tapauksessa, kun kerta olin tämän hulluuden vallassa, ymmärrätte missä kuumeisessa tilassa minä, pantuani ensin paikoilleen Mitiheilurigen'in niteen ja tungettuani salkkuuni tuon kallisarvoisen paperin, nousin kamariini.

Sesam, aukene! Minulla oli nyt salaperäinen avain, jolla saatoin päästä suurherttuattaren luo, voittaa hänen kiitollisuutensa. Nähdessään nämä rakastetun puolison kirjoittamat rivit hän on ymmärtävä, että se, joka ne on löytänyt, joka ne tuo hänelle, ei ansaitse saada osakseen välinpitämättömyyttä. Ehkäpä suurherttuatar pyytää minulta anteeksi… Silloin minulla on varalla ratkaisevat sanat pysäyttääkseni noiden kauniiden huulien lausuman anteeksipyynnön. Hän silloin ehkä vieläkin enemmän hämmästyy, että hän on voinut olla sellainen minua kohtaan.

Kaksi kertaa rutistin kokoon ja viskasin uuniin aloitetun kirjeen, jonka piti seurata löytämääni asiakirjaa. Toinen ei tuntunut tarpeeksi kuhnioittavalta, toisessa painostettiin liiaksi löydön tärkeyttä. Loppujen lopuksi rajoituin mahdollisimman yksinkertaiseen sanontaan:

Sattuma on johtanut minut löytämään asiakirjan, joka ei voine olla liikuttamatta Teidän Korkeuttanne. Sallinette minun lähettää sen tässä kuoressa todistuksena kunnioituksesta ja alttiudesta, jota tuntee nöyrä palvelijanne.

Ajattelin parilla selittävällä sanalla ilmaista kaikki neiti von Graffenfriedille, joka oli aina osoittanut minulle mielistelevää ystävällisyyttä. Minua odotti vastoinkäyminen: Melusine oli hetki sitten lähtenyt Lautenburgista; minun täytyi jättää lähetteeni vanhalle puolihupsulle venäläiselle kamarineidille. Eukko otti kirjeen epäluuloisesti vastaan ja katosi mutisten käsittämättömiä sanoja.

Palasin heti senjälkeen huoneeseeni. Siellä kuumeeni aleni aivan pian. Toimenpiteeni melkein jo kadutti minua. Mitä se hyödytti? Miksi sekaannuin tähän asiaan? Luulenpa jo toivoneeni, että tuo vanha venakko, vieläkin hupsumpana kuin miltä näytti, hävittäisi kirjeeni.

Askeleita kuului käytävässä. Huoneeni ovelle koputettiin. Ludwig astui sisään.

Peräytyen hän päästi sisälle lakeijan. Olin lysähtää kokoon tuntiessani suurherttuattaren sini- ja kultavärit palvelijan virkapuvussa.

Tyrmistyneenä kirjeeni näin nopeasta vaikutuksesta seurasin häntä huomaamatta edes pistää hattua päähäni.

Me kuljimme viistoon puiston halki. Minne minua vietiin? Me saavuimme englantilaiseen puutarhaan ja laskeuduimme sitä pitkin Melna-joelle, joka ilta-auringon värittämänä virtasi raitojen siimeksessä.

Kastanjatiheiköstä pamahti kiväärin laukaus. Luulin kuulevani oksissa rapinaa aivankuin lintu olisi tupertunut alas.

Olin nyt jonkinlaisessa lehtimajassa. Suurherttuatar seisoi siellä kivääri vielä savuavana kädessään.

— Suokaa anteeksi, herraseni, huvittelen ampumalla rastaita, sanoi hän yksinkertaisesti.

Olin yksin unelmieni kuningattaren kanssa. Tiesin, että tällainen kohtaaminen kerran tapahtuisi, mutta en olisi koskaan voinut aavistaa, että sen näyttämönä olisi tämä lehtimaja, johon kävelyilläni olin niin usein pistäytynyt mitään epäilemättä.

Muutamien sekuntien ajan hän katseli minua ääneti. Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä hämmennystä, jonka vallassa olin. Vasta myöhemmin, hyvin paljon myöhemmin ymmärsin, kuinka suuresti tämä hämmennykseni oli vaikuttanut edukseni. Noin vapiseva keskustelija ei voinut olla vihamies.

Hyvin lempeällä äänellä, niin lempeällä, etten tuntenut sitä, hän puhui vihdoin.

— Kiitän teitä, herra Vignerte, ilmoituksestanne. Olitte oikeassa ajatellessanne, ettei mikään, mikä muistuttaa suurherttua Rudolfista, voisi olla minua liikuttamatta.

Kerroin hänelle yksityiskohtaisesti löytöni. Tein sen varmaankin hyvin kaunein ja ylevin sanoin, sillä tunsin, että hän oli liikutettu.

— Herraseni, sanoi hän, — ja hänen sanoissaan väreili ääretön hellyys, — jos, kuten toivon, meidän on suotu oppia enemmän tuntemaan toisiamme, uskon, ettette lopuksi ole minulle enää vihainen eräistä hiukan tyhjistä elkeistä, joita olen teille osoittanut. Ei, älkää vastustako. Nuo elkeet olivat tahallisia. Välinpitämättömyys on naisilla aina teeskenneltyä. Tietäkää, että minua ymmärtääksenne tarvitsette ominaisuuksia, joita ei teillä lainkaan ole.

Missä olivat nyt ne kauniit sanat, joilla olin luvannut vastata tähän kaikesta huolimatta jo ennakolta aavistamaani lauseeseen?

— Työskentelettekö yhä edelleen yhtä uutterasti, herra Vignerte? kysyi
Aurore hymyillen hymyä, jossa olin näkevinäni lievää ironiaa.

— Oh, en aio riistää teitä ylhäiseltä oppilaaltanne. Mutta muistelen kuitenkin, että suurherttuan ystävällisenä tarkoituksena tuottaessaan teidät tänne oli lainata teitä silloin tällöin minun käytettäväkseni. En voi syyttää muita kuin itseäni siitä, etten vielä tähän päivään asti ole käyttänyt hyväkseni tätä huomaavaisuutta.

Epäilys, joka minut valtasi koettaessani oivaltaa, puhuiko hän tosissaan vai ei, naulitsi minut paikkaani. Seisoin äänettömänä.

— Jumala nähköön, melkein, sopersin minä siunaten mielessäni Kesseliä ja vanhaa eversti Wendeliä, joita sain kiittää tästä äskenopitusta taidosta.

— No niin, herraseni, me pelaamme bridgeä joka ilta, neiti von Graffenfried, luutnantti von Hagen ja minä. Te tulette neljänneksi. Tällä teette palveluksen, joka on paljon suurempi kuin mitä kuvittelette, sanoi hän hymyillen. Tarpeetonta on lisätä, että tulette silloin milloin vain haluatte.

Olen kuullut lisäksi sanottavan, että teillä on mitä mielenkiintoisimpia ranskalaisia kirjoja; tutustuisin hyvin mielelläni niihin, mikäli se ei tuota harmia kelpo rouva von Wendelille.

— Sovittu siis, sanoi hän ollen kuin ei olisi mitään huomannut. Te tulette milloin niin haluatte, herra Vignerte, mutta jos katsotte kiitollisuuteni osoitteeksi sitä, että esitän teille pyynnön, niin sallikaa minun silloin sanoa teille, että olisin onnellinen, jos näkisin teidät tänä iltana luonani puoliyhdeksän tienoissa.

— Herra Vignerte, sanoi hän hiljaa, vakavalla äänellä, on selvää, että kaikki, mikä tätä koskee, jää meidän keskeiseksemme.

Puhuessaan hän näytti minulle kirjettä, jonka oli vetänyt esiin isoliepeisen mustan takkinsa taskusta.

— Tänä iltana siis, herra Vignerte, ja jos tahdotte ylenmäärin osoittaa rakastettavuuttanne, koettakaa poistuessanne liikkua niin varovasti kuin mahdollista, jottette pelästyttäisi rastaita.

Palasin linnaan tehden kierroksen pitkin Melna-joen rantaa. Jäävarpunen liihoitteli joella hipoen siivillään rusoittavaa vedenpintaa. Se oli sen smaragdin värinen, jonka näin Lautenburg-Detmoldin Auroren kalpeassa sormessa, hänen puhuessaan minulle.

Suurherttuattaren pelipöytä oli sijoitettu ensimmäiseen kerrokseen kummallisen pieneen Ludvig XV:n tyyliseen salonkiin. Kaksi taulua Boucher'lta, yksi Largillière'iltä ja yksi erittäin hieno Watteau'lta olivat salongin suurin kaunistus. Ja kaikkialla kukkia, suunnattomat määrät.

Muistaen, että Hagen myös tulisi sinne, olin asettanut kunnia-asiakseni olla saapumatta ensimmäisenä. Kello oli tosiaan jo neljännestä vaille kymmenen, kun koputin Aurore von Lautenburgin huoneiston ovelle.

— Kuinka onnellinen olen, sopersi viehättävä tyttö tarttuen käteeni. Suurherttuatar tervehti minua hymyillen ja viitaten pöytään, jonka ääreen hän jo oli istuutunut Hagenin kanssa.

Minusta näytti, että punahusaari oli hyvin huonolla tuulella. Tämä toteaminen ilostutti minua suuresti, ja koko pelin ajan minä tarjosin hänelle mitä valikoiduimpia kohteliaisuuksia.

Aurore von Lautenburgilla oli yllään eräänlainen mustasta silkistä valmistettu tunika, jota kaulan ja kyynärpäitten kohdalta reunustivat yltäpäältä kullalla kirjaillut, runsaasti avoimet kallisarvoiset turkikset. Hieno, kulta rihmainen hiusverkko piti koossa hänen tavattoman upeata keltaista tukkaansa.

Hän pelasi rohkean huolettomasti, voittaen melkein aina ja laiminlyömättä kertaakaan vastalyöntiä. Melusine pelasi myös hyvin. Minä tein törkeitä virheitä lyöden tyynesti valttikortteja ja lopettaen, kuten oli kohtuullista, voittamalla.

Tunsin valtavaa iloa ajatellessani, että vain suurherttuattaren läsnäolo esti Hagenin jo useita kertoja heittämästä kasvoihini korttejaan.

— Poikaseni, sanoi hän tuttavallisesti Hagenille, kortit turmelevat teidät. En unohda, että teillä on huomenna tarkastajakenraali Hildensteinin toimittama katselmus ja että teidän täytyy olla jalkeilla kello kuusi aamulla.

— Teidän ei tarvitse enää pelätä jättää meitä kahta, Melusinea ja minua, yksiksemme, koska herra Vignerte hyväntahtoisesti suostuu pitämään meille seuraa. Menkää siis rauhassa nukkumaan.

Äidillisesti hän ojensi Hagenille tämän sapelin. Hagen kiinnitti sen vyöhönsä luoden minuun vihaisen katseen, jota minä en ollut näkevinäni.

— Menkäämme minun huoneeseeni, tahdotteko? sanoi Aurore. Herra
Vignerte, ottakaa mukaanne kirjat, jotka olette minulle tuonut.

Edgar Poen Psychologie de l'Ameublement[23] nimisessä teoksessa esitettyjen ohjeiden mukaisesti suurherttuattaren huone oli pyöreäseinäinen. Iso, kattoon kiinnitetty punertava lasiamppeli levitti sameata, varjotonta valoaan.

Seinillä oli muutamia Burne Jones'in, Constable'in ja Gustave Moreau'n piirroksia.

Tämä huone oli täynnä kolmenlaisia esineitä, jotka minua yli muun miellyttävät: kukkia, turkiksia ja jalokiviä.

Kukkia helotti joka taholla ja tarvitsin runsaasti viisi minuuttia tottuakseni niiden ylenpalttisuuteen. Sitten minut vähitellen valtasi suloinen herpautuminen ja rauha, niin että saatoin melkein laskea ne.

Siinä oli luonnollisesti ruusuja ja liljoja. Mutta tähän suuremoiseen kukkakudelmaan oli Tshernan ja Kaukasian kasvisto kirjaillut mitä odottamattomimpia muunnoksia ja vivahteita.

Mongolian tulikukat riiputtivat seiniltä lähes metrin pituisia terttujaan. Kaunokkiruusut täyttivät pöydät myskinhajuisilla kimpuillaan. Suuret passiflorat, jotka keväisin elähdyttävät Aralin meren autioita rantoja, Erivanin tuberoosit, karmosiinipunaiset purtojuuret, suuret, kirjavat neilikat, kannusruohot ja amarantit, balsamiinit ja mustakumina, Kasbekin esikot, Darielin vuorisolien suuret, punaiset päivänkukat. Kolkkiksen eternelli, jossa piilottelihe myytillinen vihreä asfiirilintu, kaikki nuo meillä tunnetut ja tuntemattomat kukat muodostivat tässä kosteassa huoneessa ikuisen kevään.

Katseeni pysähtyivät etenkin iiriksiin, jotka olivat violetin, melkein mustan värisiä ja tuoksuivat huumaavasti.

— Ne ovat mielikukkiani. Ne ovat niiden kukkien veljiä, joita poimin lapsena Volgan rannoilla.

Istuutuen tavattoman isolle, matalalle vuoteelleen, jota peitti kaksi jääkarhun nahkaa, hän irroitti hiusverkon, joka piti koossa hänen hiuksiansa. Tuuhea, vaalea tukka valahti turkiskauluksen yli. Hänen jalkojensa juuressa tiikerin taljalla, kyynärpää jättiläismäisen petoeläimen kalloon nojaten Melusina viritteli jonkinlaista guslia, josta hän näppäili valittavia ja sameita säveleitä.

Suurherttuatar irroitti yksitellen koristeensa asettaen ne pikku pöydille ympärilleen. Erään piirongin päällä vihreässä onyksilippaassa, joka oli persialaiseen tapaan maalattu, minä tunsin sen itämaisen diadeemin, jota hän oli käyttänyt 7:nnen husaarirykmentin juhlassa. Sen vieressä oli toinen samanlainen, vielä raskaampi ja safiireilla koristettu.

Taljoissa, joita oli levitetty lattialle, oli kaikkialla armenialaista alkuperää olevia punaisia ja vihreitä pikku täpliä. Suuri, helminauhan muotoinen ambra- ja turkoosirengas riippui vuoteen pääpuolella, ja ylhäällä pienessä, hämärässä syvennyksessä oli sinisen ja kullan värinen pyhäinkuva, jonka edessä tuikki yölamppu.

Kaksi suurta, harvinaisen taiteellisesti siselöityä hopeamaljakkoa oli suurherttuattaren lähellä. Toisessa oli kuihtuneita kukkalehtiä, toisessa tavaton paljous valmistumattomia jalokiviä. Hän upotti sinne kätensä ja nosti kourallisen kiviä antaen sitten helmien ja korindonien, kalsedonien, beryllien, sardonyksien ja viherkivien himmeän hohtavana sateena valua takaisin maljakkoon…

O Lautenburgin markkreivitär, minun edessäni te olitte tatarilainen prinsessa, itämaiden haltijatar, Volgan salaperäisten aaltojen hengetär.

Hän pyysi minua kertomaan tapahtumista, jotka olivat johtaneet minut Lautenburgiin. Hän tiesi niistä jo hiukan Marçais'lta, mutta hymyilystä, joka säesti tätä lausetta, ymmärsin, ettei hän aivan korkealle arvostanut tämän diplomaatin terävänäköisyyttä.

Hän pyysi siis saada tietää elämäkertani. Tyydytin tämän halun kertomalla mahdollisimman vähin sanoin tarinani. Lopuksi, tuntiessani, että hän kävi tarkkaavaiseksi ja myötämieliseksi, en malttanut olla kuvailematta hänelle sitä tuskaa, jonka ensimmäinen kohtauksemme oli minulle aiheuttanut, minulle, joka heti hänet nähtyäni en halunnut sydämessäni muuta kuin olla hänelle mieliksi.

Silmät suljettuina, puhallellen valkeasta savukkeestaan renkaita, jotka leijailivat kattoa kohden, Melusine von Graffenfried nyökäytti hyväksyvästi päätään.

— Unohtakaamme kaikki tämä, tahdotteko, herra Vignerte, sanoi suurherttuatar, ja antakaa minulle kättä.

Ja kääntyen Melusinen puoleen hän sanoi tälle venäjäksi, aavistamatta, että ymmärsin jonkun verran hänen äidinkieltänsä:

— Tämä ei ole vielä se, johon voimme luottaa lähtiessäni Kirchhaus'iin.

Neiti von Graffenfried vastasi olkapäitään kohauttamalla, mikä näytti merkitsevän: Enkö sitä sanonut teille.

Sillä aikaa kuin Melusine järjesti teekupit raskaan, porisevan kuparitornin ympärille, Aurore oli noussut ja avannut pienen kirjoituskaapin. Hän viittasi minua luokseen.

Hämmästykseni läheni melkein tyrmistystä. Hän ei voinut pidättää hymyään.

— Mutta silloin, teidän korkeutenne, en ymmärrä enää. Kenen on paperi, jonka teille annoin, jota saan…

— Rauhoittukaa, rauhoittukaa, herra Vignerte; paperia, joka on hankkinut teille minun kunnioitukseni ja nyt myös ystävyyteni, tätä paperia ei ole kirjoittanut puolisoni, suurherttua-vainaja. Mutta se on silti arvokas minulle, niin, ehkäpä erittäin arvokas.

— Tiedän kyllä, vastasin, tästä aamusta alkaen. Se on Kamerunin äärimmäisin kauppala, viimeinen saksalainen vartiopaikka; kymmenen peninkulman päässä Flattersin linnoituksesta, joka on ensimmäinen ranskalainen paikka.

— Se on se, lisäsi hän, ja sitäpä ette näy tietävän, että juuri tuossa kyläpahasessa kuoli auringonpistokseen suurherttua Rudolf 10 p:nä toukokuuta 1911. Sinne hänet on haudattakin. Ymmärrätte, miten liikutetuksi tulin saadessani tästä listasta, joka ilmaisi hänen matkansa pysähdyspaikat, lukea sen paikan nimen, jonne hän pysähtyi ainiaaksi.

— Eräs ystävä, vastasi suurherttuatar. Suurherttuan uskollinen matkatoveri. Sama, joka kaksi kertaa pelasti hänen henkensä Kongossa. Sama, joka, vaikkei voinutkaan pelastaa häntä sairauden kynsistä, valvoi hänen vieressään loppuun asti, piti huolta hänen hautajaisistaan.

Suurherttuatar oli noussut ja seisoi aivan suorana ja hiukan kalpeana. Hänen jalkojensa juuressa Melusine oli lakannut näppäilemästä guslia, joka oli laskettu matolle.

— Herra, sanoi Lautenburgin Aurore, mitä mielitte sanoa? Selittäkää, pyydän.

Mutta olin jo saanut hiukan takaisin kylmäverisyyttäni, oivalsin hämärästi tehneeni virheen. Olisin halunnut puhua muista asioista.

— Teidän korkeutenne, änkytin minä, suokaa minulle anteeksi. En todellakaan tiedä, pitääkö minun, voinko…

Kirosin harmillista ja ennenaikaista huudahdustani, joka yhdessä sekunnissa oli saattanut vaaraan kahden kuukauden uutterat lähentymisyritykseni. Ahtaalle joutuneena ja etsien apua silmäni kohtasivat Melusinen.

— Herraseni, sanoi hän minulle, neiti von Graffenfried on ystäväni, ja tietäkää, että minulla ei ole mitään salattavana niiltä, joille kerta olen antanut tämän nimen. Voitte puhua hänen kuultensa, vieläpä pyydän teitä niin tekemään.

Tätä pyyntöä ei käynyt vastustaminen. Soperrellen kuten ne, joilla ei ole esitettävänä muuta kuin pelkkiä arveluita, tein hänelle jotenkuten selvää keskustelustani professori Thierryn kanssa, jolloin ensimmäisen kerran kuulin puhuttavan paroni von Boosesta.

— Ymmärrän, mutisi hän vihdoin, tai paremmin, luulen ymmärtäväni huolimatta kertomuksenne tahallisista ankoista.

— Tämä todistaa, herraseni, kuinka vähän tulee luottaa liian hätäisiin otaksumiin. En tiedä, mistä herra Thierry on saanut nuo juttunsa, joilla hän on pannut päänne pyörälle. Jos, kuten vakuutatte, hän on omantunnontarkka historiantutkija, luulenpa, että hän olisi menetellyt hiukan harkitummin, jos hänellä olisi ollut käsissään tämä ja tämä.

Hän ojensi minulle äskeisen kirjeen, johon hän oli liittänyt toisen kirjeen.

— Nämä ovat, selitti hän, kaksi viimeistä kirjettä, jotka sain Kongosta suurherttua Rudolfilta. Ensimmäisessä hän kertoo, miten Ulrich von Boose pelasti hänet puhvelin kynsistä, joka oli puhkaissut hänen hevosensa toisessa, miten tämä sama Boose vapahtaa hänet viiden kuuden alkuasukkaan käsistä, jotka lähestyivät pahoissa aikeissa.

Hän katseli minua hymyillen, sillä aikaa kuin luin hänen osoittamansa kohdat.

Joimme Melusinen täyttämistä kupeista väkevää teetä, jossa uiskenteli sitroonankuoria. Sitten suutelin suurherttuattaren ja puristin Melusinen kättä.

Palasin omalle puolelleni puiston läpi huomattuani ulosmennessäni varjon, joka minusta hyvin näytti luutnantti von Hagenilta.

Laukaus, sitten vielä toinen, pamahti äänettömässä, kirkkaassa yössä.
Me kuuntelimme. Jatkoa ei seurannut.

— Tämä tässä, vastasi hän, on ensinnäkin yksi suurherttua Rudolfin kirjeistä Lautenburgin Aurorelle. Tämä toinen on Boosen laatima asiakirja, jonka avulla, kuten olen teille kertonut, pääsin suurherttuattaren suosioon ja läheisyyteen. On hyvä, lisäsi hän, nähdä nämä paperit, jottette kuvittele uneksivanne kuunnellessanne kertomustani. Nämä tässä ovat todellisuutta. Tutustukaa niihin.

Tarkastin uteliaasti näitä kahta paperia: toisessa oli Boosen voimakasta, tarmokasta käsialaa, toinen oli täynnä venytettyjä, naisellisia kirjaimia, jotka ilmaisivat enemmän unelmoimiseen kuin toimintaan taipuvaa luonnetta. Nähdessäni tämän kirjeen saksalaiselta suurherttualta, joka tällä hetkellä lepäsi merien tuolla puolen Kongon kalkkimaassa kuuman vyöhykkeen punaisten puiden välissä, tunsin tavatonta liikutusta. Koskettaessani kirjettä sain uskomattoman selvän tuntumuksen siitä henkilöstä, jolle, se oli kirjoiteltu. Lautenburgin Aurore oli lähellämme. Minusta tuntui kuin olisin jo kauan aikaa tuntenut hänet.

Vignerte sammutti lampun, ja palanen öistä taivasta tuli jälleen näkyviin. Annoin hänelle takaisin paperit. Hän jatkoi:

Puhuessaan Dupuis'n ja Cotonet'n kirjeistä Brunetière on sanonut, että niissä on vähemmän henkevyyttä kuin halua olla henkevä. Ja samaa voi likipitäen sanoa kaikista muistakin Musset'n teoksista. Toisinpäin käännettynä tämä arvostelma pitää erinomaisesti paikkansa suurherttuattaren keskusteluista puhuttaessa. Tämä ylpeä nainen osoittautui niissä aina kaltaiseksensa. Ja kun hän oli poikkeuksellinen olento, oli kaikki, mitä hän sanoi, poikkeuksellista. Hän oli ylevä arvosteluissaan, koskaan pöyhkeilemättä, koskaan kirjoihin nojautumatta, koskaan herättämättä »putoavien kirjojen kolinan» kaikua.

Tuntematta hänen makuansa ja tietojansa olin edellisenä iltana tuonut hänelle kolme kirjaa: Le Voyage du Condottlère, Les Eblouissenents, Les Evocations.

— Olen lukenut kaikki nämä, sanoi hän. Valintanne ei ollut huono. Näen, että rakastatte runoutta.

— Se on Revue du Caucase,[24] joka ilmestyy Tiflisissä. Näissä vähäisissä sivuissa, näissä yksinkertaisissa kertomuksissa matkoista kuolemattomiin seutuihin, on enemmän kauneutta kuin enimmissä nykypäivien runoilijoissamme. Se on suuri lähde, josta uuden ajan runoilijat tulevat täyttämään leilinsä.

— Shakespeare on kuollut kolme vuosisataa sitten, ja nummet, joissa hän näki Macbethin, ovat nyt paljaaksikarsitut ja täynnä tehtaita. Kauppamatkustajat vaeltelevat nyt Espanjassa Don Quichotten asemesta. Italiassa Carducci on jonkinlainen heikkomielinen Hugo. Teidän kauniit maakuntanne ovat joutuneet, kuten Sveitsi, turistien tyyssijoiksi. Kaikkien kukkuloitten liepeillä on kiertoportteja.

Suarès, jonka teoksen teiltä sain, tuntee sen, ja kun hän puhuu meidän
Dostojevskistamme, voittaa hän oman itsensä. Hänen pitäisi pistäytyä
Darielin solissa. Olen varma, että ne miellyttäisivät häntä enemmän
kuin Ebro ja Duro, joiden tapaisia näkee kaikkialla rautatien varsilla.

Rouva de Noailles on epäilemättä teidän suurin runoilijanne. Mutta miksi hän tahtoo itsepäisesti esiintyä kreikkalaisena! Kreikkalainen ei hän ole enempää kuin indialaisen bakkuksen Ariadne tai Circassian Medea. Sen, mikä hänellä on parhainta, on hän saanut Armeniasta ja Persiasta, jotka ovat meidän maitamme. Kreikkalainen! Sehän on aivan naurettavaa. Ettekö ole sitten koskaan nähnyt häntä? Olen kerran syönyt aamiaista hänen kanssansa Evianissa. Voin sanoa hänen miellyttäneen minua, sillä hän on kaunis ja ilkeä. Mutta tiedän tosiaan, ettei hän ole kreikkalainen tyyppi. Meidän maassamme elää eräs naakkalintu. Se on villi, lentää hyvin korkealle ja käyttää taitavasti nokkaansa. Sen sulat ovat mustia ja sinisiä. Se on solakka ja eloisa. Rouva de Noailles on tataarilainen naakka eikä Eginan kömpelö ja lihava kyyhkynen.

— Tämä, vastasi hän suudellen kirjaa, en osaisi hyvin puhua siitä, sillä jumaloitsen sitä.

Tunsin hurmaavaa nautintoa kuunnellessani ympäristössä, joka tyydytti kaikkein korkeimmatkin ylellisyyden vaatimukseni, tämän kiihkeästi ihailemani naisen puhuvan asioista, jotka ovat rakkaimpia minulle. Sanoin sen hänelle suoraan.

Hän näytti siitä liikutetulta, luulen. Laskien kätensä olkapäälleni hän mutisi, en muista enää millä kielellä:

Ja kääntyen Melusinen puoleen hän toisti edellisen illan venäläisen lauseen:

— Ei, todellakaan hän ei ole vielä se, johon voimme luottaa lähtiessäni Kirchhaus'iin.

— Luulenpa, ystäväni, sinutelleeni teitä. Ei pidä kiinnittää siihen huomiota. Sekoitan hiukan kaikkia murteita ja meillä sinutellaan melkein aina kaikkia, uskollisista eläinpahasista tsaariin asti.

Seurasi pitkä hiljaisuus, jota hetkittäin katkaisivat kummalliset sävelet Melusinen soittimesta.

Luontevuuteni säilyttämiseksi selailin pikku pöydällä vieressäni olevan avatun kirjan lehtiä lukematta niitä.

— Minä, sanoi hän, vaadin ennen kaikkea runoilijalta määrättyä sielun ylevyyttä. Sentähden rakastan Shelleytä ja Lamartinea, ja sentähden Heine on ollut minusta aina vastenmielinen. Oh, tiedän, mitä aiotte sanoa: Nordsee ja monta muuta. Tunnen paremmin kuin kukaan, mitä olen velkaa hänelle. Mutta hän on kuten tuo Deutz, joka myi teidän herttuatar de Berrynne, ja minua aina haluttaa tarttua pinsetteihin ojentaakseni niillä hänelle ihailuni.

Mitä kello mahtoi olla, en tiennyt. Verhojen takaa, avonaisesta ikkunasta tuoksahti äkkiä sisään tuota kylmää raikkautta, joka käy aamunsarastuksen edellä. Suitsusavu kallistihe kuin kaatumaisillaan oleva pylväs.

Syventyneenä nyt Reisebilder'iin suurherttuatar ei nähnyt minua enää. Melusine pani hymyillen sormen huulilleen ja vei minut huoneesta hänen valtijattarensa huomaamatta poistumistamme.

Ulkona oli kylmä. Yön tumma sini vaaleni lännessä, muuttui hitaasti punertavaksi, sitten vihreäksi ja sitten kellertäväksi. Istahdin penkille oven viereen suurherttuattaren ikkunan alle, tuntien jonkinlaista murheellista, surumielistä iloa, tässä samassa paikassa, jonne niin monena yönä olin tullut vain saadakseni olla häntä lähellä.

Silloin raukea ääni, yksitoikkoinen mutta kirkas kuin vuoripuron jääkylmä vesi, lauloi.

Suurherttuattaren ääni Melusinen guslin säestämänä! Tässä olennossa ei ollut mitään soraäänistä. Hänen äänensä oli sellainen, jollaiseksi sen olin kuvitellut.

Hän lauloi Ilsen romanssia, kauneinta »Matkakuvista.» Ja kun olimme äsken juuri puhuneet siitä yhdessä, tuntui minusta kuin olisin vielä osittain ollut hänen huoneessaan.

    Ich bin die Prinzessin Ilse,
    Und wohne im Ilsenstein;
    Komm mit nach meinem Schlosse,
    Wir wollen selig sein.

    Dein Haupt will ich benetzen
    Mit meiner klaren Well',
    Du sollst deine Schmerzen vergessen,
    Du sorgenkranker Gesell!

    In meinen weissen Armen,
    An meiner weissen Brust,
    Da sollst du liegen und träumen
    Von alter Märchenlust.

    Ich will dich küssen und herzen,
    Wie ich geherzt und geküsst
    Den lieben Kaiser Heinrich,
    Der nun gestorben ist.

    Es bleiben tot die Toten,
    Und nur der Lebendige lebt
    Und ich bin schön und blühend,
    Mein lachendes Herze bebt.

    Komm in mein Schloss herunter,
    In mein kristallenes Schloss.
    Dort tanzen die Fräulein und Ritter,
    Es jubelt der Knappentross.

    Es rauschen die seidenen Schleppen,
    Es klirren die Eisensporn,
    Die Zwerge trompeten und pauken,
    Und fiedeln und blasen das Horn.

    Doch dich soll mein Arm umschlingen,
    Wie er Kaiser Heinrich umschlang; —
    Ich hielt ihm zu die Ohren,
    Wenn die Trompet erklang.[26]

    Olen prinsessa Ilse,
    Ja asun llsensteinissa;
    Tule kanssani linnaani,
    Olemme onnellisia.

    Kostutan päätäsi
    Kirkkaalla laineellani,
    Sinä unohdat tuskasi'
    Surunsairas poikani!

    Minun valkeilla käsivarsillani,
    Minun valkealla povellani,
    Olet lepäävä ja uneksiva
    Muinaisista taruista.

    Suutelen ja hyväilen sinua,
    Kuten olen hyväillyt ja suudellut
    Rakasta Henrik keisaria,
    Joka on nyt kuollut.

    Kuolleet pysyvät kuolleina,
    Ja vain elävä elää,
    Ja minä olen nuori ja kukoistava,
    Minun naurava sydämeni värisee.

    Tule alas linnaani,
    Minun kristallilinnaani.
    Neidot ja ritarit siellä tanssivat,
    Aseenkantajat pitävät iloaan.

    Silkkiset laahukset kahisevat,
    Rautakannukset helisevät,
    Kääpiöt lyövät vaskirumpua,
    Ja puhaltelevat torveen.

    Mutta Sinua käsivarteni syleilee,
    Kuten ennen Henrik keisaria;
    Peitin käsin hänen korvansa,
    Kun pasuuna soi.

Olin antamassa tuntia oppilaalleni vanhan ajan historiassa, kun suurherttua astui huoneeseen.

Olin tänään puhunut Joachim-herttualle Aleksanterin seuraajista, epigonien toimeenpanemista katutaisteluista Babylonissa aina Cyropedeonin taisteluun saakka, joka Lysimachoksen tappion johdosta laski perustan Lagidien ja Seleucidien hallitsijasuvuille. Olin koettanut piirtää nuorelle saksalaiselle prinssilleni Eumeneen, argyraspidien päällikön, Polysperschonin, Antipaterin, Antigone Gonataksen ja Demetrius Poliorceten suuret ja traagilliset hahmot. Hän kuunteli minua tehden innokkaasti muistiinpanoja, kuuliaisuudella, jota en olisi suonut aivan niin täydelliseksi…

Suurherttua oli istuutunut ja kuunteli hänkin. Hänen vakavien ja älykkäiden kasvojensa vaikutuksesta en tuntenut enää puhuvani vähälahjaiselle Joachimille, vaan Fredrik-Augustille. Hänelle oli aiottu loppupäätelmäni koettaessani selittää miten epigonien valtakuntien heikkous oli helpottava keskittyneen Rooman voittoa.

— Älkää ollenkaan välittäkö läsnäolostani, sanoi silloin hymyillen
Fredrik-August, jos tarkoituksenne on verrata Roomaa Preussiin.

Olin tosiaan ilmeisen haluton painostamaan hänen kuullensa itsenäisten
Saksan liittovaltioiden vasallisuhdetta Preussin kuninkaaseen.

— Turvatkoon tämä vasallius, sanoi hän, kuten Rooman liittomaiden alistuneisuus, Saksan suuruuden ja maailman rauhan.

Lopetin tuntini ilmoittamalla oppilaalleni käsitellyn aineen lähdekirjat, ja mainitsin pääteoksen: Droysenin Hellenismin historian.

— Anteeksi, herra Vignerte, sanoi suurherttua, eikö ole mitään ranskalaista teosta, jota voisi käyttää Droysenin asemesta?

En ollut koskaan tuntenut Sorbonnessa häpeää, jota nyt tunsin vastatessani kieltävästi.

— Herrani, sanoi hän kauniilla, sointuvalla, hiukan surunvoittoisella äänellään, olette tähän asti saattanut luulla minua säästeliääksi ylistyksiin nähden, joita epäilemättä tunnette ansaitsevanne. Mutta minulla on paha tapa odottaa melko kauan, ennenkuin julkilausun ajatukseni. Nyt on se hetki tullut, herra. Teidän tietämättänne oppilaanne oli eilen tutkinnossa, jonka piti eräs Kielin yliopiston professori. Osoittamatta vähääkään puolueellisuutta ranskalaista opetusmetodia kohtaan tämä professori ei voinut muuta kuin kumartaen todeta ne erinomaiset tulokset, jotka olette saavuttanut.

— Tiedän, että elonleikkaaja ansaitsee sitä enemmän ylistystä, mitä epäkiitollisemmalla maaperällä hänen viljansa on kasvanut. Sallikaa minun tällä hetkellä lausua teille kiitokseni ja toivomukseni, että Lautenburgin vieraanvaraisuus tyydyttäisi teitä, niin että voisitte viedä loppuun asti yrityksen, joka on niin hyvin alkanut.

— Teidän korkeutenne, vastasin minä todellakin liikutettuna, olen ylenmäärin kiitollinen teidän korkeutenne hyväntahtoisuudesta.

— Minä, sanoi hän painokkaasti, minähän olen kiitollisuuden velassa teille. Olen juuri saanut kuulla, herra Vignerte, että te vähennätte sitäkin niukkaa vapaata aikaa, minkä poikani kasvatus teille jättää, omistautumalla tehtävään, joka on minulle ehkä vieläkin rakkaampi. Jääköön kaikki tämä ainiaaksi meidän keskeiseksemme. Tiedän, mitä vaikeuksia vastaan olette saanut taistella, ennenkuin olette saavuttanut suurherttuattaren luottamuksen, jonka hän teille nyt, luullakseni, on lahjoittanut. En tuntenut teitä tarpeeksi, herrani, ilmaistakseni teille jo heti alussa, selvemmin kuin mitä tapahtui, toivomukseni saada nähdä teidän asettuvan hänen käytettäväkseen ja koettavan huvittaa häntä, vapauttaa hänet synkistä ajatuksista, jonkinlaisesta moraalisesta rauhattomuudesta, joka on vahingoksi hänen ruumiilliselle hyvinvoinnilleen.

Hänen äänessään oli niin vaikuttavaa surumielisyyttä, että tunsin voimakasta liikutusta.

— En tarvitse lupauksia, herra. Tunnen teidät nyt ja tiedän, että kaikki, minkä suinkin voitte tehdä suurherttuattaren hyväksi, sen teette. Se on paras tapa vahvistaa todeksi luottamus, jota teille osoitan. Tehtävänne ei tule olemaan aina helppo. Naisella, etenkin kun hän on saanut kokea rakastetun olennon kuoleman, ei ole sitä mielentasaisuutta, josta me miehet ylpeilemme. Tehkää parhaanne, herra Vignerte.

— Lausuisin vielä muitakin kiitoksia, jollei kaikki arvonannon osoitus olisi tarpeetonta sen luottamuksen jälkeen, mitä olen teille osoittanut äskeisellä puheellani. Sallinette minun kuitenkin ottaa huomioon sen ylimääräisen uhrautumisen, jota teiltä vaaditaan. Olen antanut määräyksen palkkionne korottamisesta viiteentoistatuhanteen.

— Katsokaas, sanoi hän hymyillen tuota hymyä, jonka hän osasi saada niin viehättäväksi, pelaattehan te nyt joka ilta bridgeä viiden pfennigin panoksilla!

Tulin hiukan myöhästyneenä aamiaiselle ja tapasin professori Cyrus
Beckin kiihkeästi väittelemässä Kesselin kanssa.

Tämä viimeksimainittu näytti ilmeisesti huvikseen kiusoittelevan vanhaa oppinutta, joka leikinlaskua ymmärtämättä oli suuttumuksesta aivan tummanpunainen.

Minulla oli liiaksi miettimisen aiheita kyetäkseni seuraamaan heidän keskusteluaan. Kuulin hämärästi professorin vakuuttavan, että kemialla olisi tulevassa sodassa paljon ratkaisevampi merkitys kuin kaikilla muilla taisteluvälineillä, ja että hän, Cyrus Beck, oli tekemäisillään keksinnön, jolla voitaisiin vaatimattoman laboratorion ja muutamien keitinpullojen välityksellä hävittää kokonainen armeijakunta.

Lopuksi hän haastoi minut todistajaksi komendanttia vastaan pyytäen minua toistamaan kohdan, jossa Renan toivoo, että ihmiskunnan kohtalot asetettaisiin oppineista kokoonpannun komitean käsiin, jolla olisi hallussaan niin voimakkaita räjähdysaineita, että niillä voitaisiin räjähdyttää maa tuhansiksi sirpaleiksi, jos sen asukkaat uskaltaisivat ruveta tekemään tyhmyyksiä.

— Ilmeisesti, sanoin minä hänelle. Pyydän, sallikaa minun, herra Beck, nyt pyytää teiltä hiukan opastusta.

Ukko oli noussut. Suureksi hämmästyksekseni hän loi minuun kiukkuisen katseen ja, ennenkuin olin hämmästyksestäni tointunut, poistui huoneesta paukauttaen oven kiinni perässään.

Katsoin Kesseliin. Tämä mies, niin kylmä ja käytöksessään moitteeton, sananmukaisesti aivan hytki naurusta.

— Kylläpäs keksittekin! sai hän vihdoin sanotuksi. Miesparkaa! Näittekö hänen raivokasta ilmettään? Ja hän kun luuli saavansa tukea teistä.

— Mutta miksi hän suuttui? kysyin minä, ja kummasteluni oli niin luonnollinen, että Kessel vuorostaan hämmästyi.

— Kysyin häneltä, koska en sitä tietänyt ja saadakseni tietää, sanoin hiukan harmistuneena.

— Ah, hyvä, mainiota, sattumalta siis, enpä ole eläissäni nähnyt parempaa. Kirchhaus, rakas ystävä, ettekö tiedä, mikä se on täällä Lautenburgissa?

Aika ajoin, ilahduttaakseen 7:nnen husaarirykmentin upseereita, hän myöntyi ajamaan kettua tai hirveä. Mutta kaikkein enimmän hän piti yksin metsästyksestä, sateessa ja tuulessa, ilman vartijoita, ilman palvelijoita, ilman ajomiehiä, mukana vain koira ja suunnan määrääjänä sattuma.

Kuinka monta kertaa näin hänen pikku salongissaan omin käsin täyttävän patroonia. Somat sinisen, vihreän, violetin säämiskän ja trikolorin väriset hylssyt olivat rivissä hänen edessään pöydällä, johon oli ruuvattu kiinni puuttaja. Laskien tarkoin hylssyjen vetävyyden hän pani jokaiseen annoksen ruutia, tulpan, lyijypalan ja pienen valkean pahvilevyn. Panokset kiinnitettyään hän kirjoitti kuhunkin niistä lyijyn numeron.

Hagen otti osaa kaikkiin retkiin, ja tosiaan olisi ollut vaikeata syrjäyttää häntä, koska tämä kuului hänen palvelukseensa. Melusine von Graffenfried, joka oli veltto ja huono liikkuja, jäi mieluummin palatsiin pehmeille turkistaljoille polttamaan ainaisia vaaleita savukkeitaan. Korvaukseksi herra de Marçais tuli melkein aina mukaamme. Hän sai siten tilaisuuden näytellä huomiotaherättäviä urheilupukujaan, joita suurherttuatar aina osasi sopivalla tavalla kehua. Hän oli muutoin mukava toveri, hilpeä ja sukkela.

Me läksimme linnasta ratsain kahden tienoissa iltapäivällä. Oli ensiksi kuljettava Heerenwald'in läpi. Oravat hypähtelivät kuusissa, fasaanit kohosivat raskaasti lentoon metsäteiltä. Tiheikön sisältä kuului lehtokurpan läpättävä siipienhavina.

Marçais olisi mielellään tahtonut pysähtyä tänne. Hänestä oli mielusinta ampua fasaaneja suuressa metsässä, aukeamassa, sivullaan palvelija lataamassa kivääriä ja ilmoittamassa lintujen ohikulusta: fasaani vasemmalla, herra kreivi; kana oikealla.

Mutta suurherttuatar Aurore ei ollut tähän taipuvainen. Hän kammoi kaikkea, mikä vivahti julkiseen metsästykseen, ja tunsi etupäässä halua vesilintujen ampumiseen.

Pian kitukasvuiset puut harvenivat. Suuri harmaan kelmeä suo tuli näkyviin. Taivaalla oli aurinko jo vaipunut matalalle näkyen suurena punaisena pallona.

Kaksi palvelijaa odotti meitä pienessä yksinkertaisessa kioskissa. He ottivat huostaansa meidän hevosemme. Marçais'lla oli koiransa Dick, suuri sininen auvergnelainen metsäkoira, isoääninen, hiukan liian etäältä ajava, mutta hyvin paikallaan pysyvä. Suurherttuattaren mustansininen espanjalainen lintukoira, hyvin ruma, näytti Tarass-Bulban koira veljeltä.

Millä nautinnolla suurherttuatar heitti ohjakset ja hyppäsi maahan. Näen vielä liikkeen, jolla hän avasi hammarlessinsä ja työnsi siihen kaksi säämiskänväristä patroonaa. Kuulen messingin kylmän kilahduksen, kun se naksahtaa pyssynpiipun terästä vasten…

… Ollessani viisitoista vuotias ja asestettu vanhalla kiväärillä, olin jo maistanut tätä tavatonta iloa, metsästämistä suurella suolla. Myöhemmin, rykmentissä, osumiset liikkuviin kuviin tuottivat minulle lapsellista iloa samoinkuin kauniit kaksoislaukaukset hajaantuviin kurppiin.

Daxin pohjoispuolella on suunnaton räme, jota rajoittavat viheliäiset Hermin ja Gourberan kauppalat. Sinne päästään erästä solaa myöten, jonka nimi on Cible, koska keisarin metsästäjät ennen muinoin paukuttelivat siellä.

Samanlainen suo oli täälläkin. Mikä pehmeän hiekan, upottavan maan valittava vetistely, mikä korkea, terävä heinä, joka leikkaa kuin sapeli varomattomasti nyhtäisevää kättä.

Tämän liejun, näiden petollisten vihreiden mättäiden, näiden kaislareunaisten suonsilmien, tämän näöltään yksitoikkoisen suomaiseman kaikki eroavaisuudet ja monilukuinen kasvisto olivat minulle tuttuja.

Kuten Volgan rämeiden kaunis metsästäjätär niin minäkin tunsin kaikki näiden alastomien seutujen linnut: mustan kanan eli rantakanan, joka hyppii lehdettömissä pensaissa; ruisrääkän, joka juoksee vinhaa vauhtia korkeassa ruovostossa, eksyttää jäljiltä parhaimmatkin koirat, hengästyttää metsästäjän ja saa hänet uskomaan, että jänis on lähellä, ennenkuin se päättää nousta lentoon, tehden sen, lintuparka, hyvin kömpelösti ja joutuen silloin helposti saaliiksi.

Siellä oli vielä monenlaisia sorsia, joihin luoti ei ota pystyäkseen, vaan liukuu syrjään ja jotka syöksyvät huimaavaa vauhtia ilman halki viistossa, kovaiskuisessa lennossa: sinisorsia, lusikkanokkasorsia, kauniita punapäisiä palosorsia; helakoita tavisorsia, jotka uivat parittain ja joilla punertavissa rinnoissaan on kolme höyhentä mustan apilaan muotoisena kuviona…

Siellä oli kahlaajalintuja, mustan ja valkoisen kirjavia kuin harakat, nousten nopeasti ilmaan ja sitten äkkiä paiskautuen maata kohden väistääkseen laukausta…

Siellä oli lopuksi soiden kuningattaret, linnuista kauneimmat, vaikeimmat ampua, suokurpat: pieni, tuskin leivosen kokoinen vihreä- ja sinijuovainen lintu, jota meillä nimitetään taivaanvuoheksi, tavallinen suokurppa, viiriäisen kokoinen mutta pelkkää jännettä koko lintu, ja, harvinaisin kaikista, heinäkurppa, joka on peltopyyn kokoinen.

Alakuloisin, rämein huudoin ne halkovat ilmaa hämmästyttävällä nopeudella, ällistyttävin kaartein ja kääntein. Tähtäätte oikealle, ja kun tuuli on vienyt savun, näette vasemmalla, hyvin kaukana, pienen harmaan linnun, joka häviää.

Näiden hannoverilaisten soiden keskellä, jotka olivat erehdyttävästi Landes'ien soitten näköisiä, Lautenburgin Aurore oli vieläkin kauniimpi kuin palatsissa juhlapuvussaan. Pieni pyöreä lakki päässään, jaloissa pitkävartiset, pehmeät vesisaappaat hän käveli hypähdellen keveästi kuin paimentyttönen hyllyviä mättäitä pitkin. Tämän vetisen, kostean ilmakehän kellertävät huurut heijastivat ruosteenvärisen hohteen hänen kasvoilleen. Marçais ampui kylmäverisesti, tarkkaan. Pikku Hagen hermostui ja laukaisi aina liian nopeasti kiväärinsä. Minä olin paljon taitavampi kuin he, mutta mikä kehno ampuja olinkaan suurherttuattareen verrattuna.

Jättäen meille rantakanat ja sorsat hän kiinnitti huomionsa vain kurppiin. Yö kaartui alakuloisena vetisen suomaan ylitse. Taivaanranta hohti kuparin karvaisena päivän viimeisten säteitten hehkussa. Vesilätäköt kiilsivät vihreinä, vähitellen syventyvinä ja tummuvina. Kivääreistä leimahti joka laukauksella kalpea liekki, joka pimeyden lisääntyessä kävi yhä punertavammaksi.

Tämä oli suurherttuattaren hetki. Hänen espanjalainen koiransa näytti ikäänkuin monistaneen itsensä. Joka kerta kun eläin pysähtyi, kuultiin kurppien lentävän. Ei Marçais, ei Hagen enkä minä nähnyt niitä enää. Mutta Aurore, hän näki ne, jokainen hänen laukauksistaan pudotti pienen harmaan linnun.

Hetken odotus, pimeässä kuului taipuvien ruohojen kahinaa. Silmät välkkyen, yltä päältä märkänä, kiiltävänä ja mustana espanjalainen syöksyi esiin tuoden valtijattarelleen maahan pudonneen kurpan.

Oli yö. Matalalla taivaalla lensi kaukaisin, kirkuvin huudoin näkymätön kurkirivi. Suurherttuatar otti linnun koiralta. Me siirryimme lähemmäksi. Näin hänen silittävän vielä lämpöistä hentoa ruumista. Siinä ei näkynyt mitään haavaa. Ei mitään, mistä olisi käynyt ilmi lyijypalan tekemä näkymätön musta reikä, jota tietä hento elämä oli liitänyt pois.

Silloin, tuolla epäjohdonmukaisuudella, jonka huomaa monissa metsästäjissä, Lautenburgin Aurore vei huulilleen pienen, voimattoman pään ja suuteli sitä.

VI.

Keskiviikkoiltana, 16 p:nä toukokuuta 1914, tapahtui minulle se kunnia, että Lautenburgin suurherttuatar kertoi minulle elämäntarinansa. Sallikaa minun selostaa teille tämä kertomus, ei eritoten siitä syystä, että eräiden hänen elämänsä yksityiskohtien tunteminen ehdottomasti auttaa ymmärtämään murhenäytelmää, jonka toiminta nyt alkaa kiihtyä, vaan sen ilon tähden, jota tunnen saadessani avata tämän koristeitten säiliön, käsitellä näitä ihania barbaarisia jalokiviä, joita se on täynnänsä ja jotka aina, olkoon kuinka pimeä tahansa, tulevat valaisemaan yötäni.

Hagen oli silloin poissa, hänen täytyi ottaa osaa eräisiin 7:nnen husaarirykmentin toimeenpanemiin illallisiin. Näin suurella ilolla, että suurherttuatar, niin luontevasti kuin hän suhtautuikin tähän vaiteliaaseen ja itsepintaiseen rakastajaan, oli paljon vapaampi minun seurassani kuin Hagenin.

Puoleksi makuullaan valkealla jääkarhun taljalla, joka peitti hänen pitkää leposohvaansa, hän oli puettu tuona iltana hyvin väljään, kevyeen, turkkilaisesta silkistä tehtyyn keltaiseen, ruosteen ja hopean värisillä koruompeluksilla kirjailtuun tunikkaan. Silloin tällöin hän rutisti kokoon vierellään matalalla sohvapöydällä olevan maljakon suuria ruusuja, ja silloin kuului heteitten kevyt putoilu siniselle matolle.

Matolle kyyristyneenä, hiukset puoli valtoimenaan Melusine nojasi raukeata päätään valtijattarensa paljaisiin jalkoihin, joita hän hetkittäin painoi rintaansa vasten.

Nojatuolista, jossa istuin, näin hänen valensialaisen kaulahuivinsa raottumasta nuoren naisen hienon, raukean poven hekumallisesti kohoilevan. Avonaisen ikkunan edestä oli verhot vedetty syrjään, ja yötuuli, joskus niitä kohautellen, sekoitti savukkeiden, ruusujen ja ambran huumaavaan hajuun Heerenwaldin raikkaita palsamituoksuja.

Pitämättä lainkaan väliä vaikutuksesta ja tyylistä, sekoittaen kolme kieltä keskenään, siirtyen ranskalaisesta teitittelystä saksalaiseen kolmannen persoonan käyttöön ja venäläiseen sinutteluun Aurore puhui.

»Sinä tiedät», alkoi hän, »etten ole juuri kohonnut mennessäni naimisiin. Ruhtinattaresta tulin suurherttuattareksi, ei muuta. Ja Hohenzollernien suvuksi puolisoni suku ei ole aivan niin vanha kuin minun.

Olen Tjumenin ruhtinatar. Tiedän kyllä, että teidän länsimaiset historianne eivät tiedä juuri mitään meistä. Mutta jos menisit Samarkandiin, Kara-Korumiin taikkapa vain Tiflisiin, saisit lukea vanhoista aasialaisista kronikoista asioita, jotka saattaisivat sinut unelmoiden syventymään meidän alkuperämme vanhuuteen, ja sinä ymmärtäisit, että teidän Broglienne, teidän Cumberlandinne ovat pelkkiä nousukkaita meidän rinnallamme.

Eräs tjumenilainen ruhtinas mestattiin sentähden että oli tehnyt vastarintaa Jaroslaw Suurelle, ja en mene häntä pitemmälle taaksepäin ajassa, jotten ikävystyttäisi sinua nimillä ja karkoittaisi sinua viettämään yötäsi muualla. Eräs toinen ruhtinas antoi Iivana Julmalle niin kovan palan purtavaksi, että tämä piti parempana tehdä sovinnon hänen kanssaan ja lähetti hänelle suurenmoisia lahjoja, muun muassa suuren pöytäkellon, jonka taulu oli täynnä safiireja. Se ei kuitenkaan estänyt tämän tjumenilaisen poikaa tuomasta neljäkymentätuhatta ratsumiestä Krimin kaanille, kun kaani lähti piirittämään Moskovaa, vuonna 1571, muistaakseni.

Ei pidä luulla, että me, siitä syystä että aluksi olemme taistelleet tsaaria vastaan, olisimme villiä kansaa. Boris Godunov tarvitsi kipeästi meitä taistelemaan tataareja, tserkessejä ja tseremissejä vastaan. Totta on, että mielellämme taistelimme eurooppalaisia vastaan. Tjumenin Aleksis, Pietari suuren kummipoika, johti suurta Pultavan taistelua. Vastapalvelukseksi tämä tsaari jätti hänet uudistuksiltaan rauhaan. Meillä on eräs teidän Mignardinne tyyliin maalattu taulu, joka esittää häntä karvalakissaan, messukasukan tapaan kirjaillussa turkissaan, pitkine viiksineen, jotka tsaari oli sallinut hänen pitää, mutta leikkauttanut kaikilta muilta.

Ensimmäinen, jolta parta leikattiin, oli Wladimir, minun isoisäni isä. Tämä Wladimir se oli tulemaisillaan ammutuksi Barclay de Tollyn käskystä, en muista enää mistä syystä. Hän komensi Astrakanin kasakoita, jotka taistelivat Champs-Elysées'ssä ja näyttivät tehneen puhdasta jälkeä. Isoisäni isä oli paljon rosvonnut, mutta hän myi kaiken saaliinsa saadakseen rahaa, jota hän kiirehti tuhlaamaan Palais-Royalissa. Hän pani panoksensa punaiselle ja musta tuli neljätoista kertaa.

Wladimirin isä oli aluksi ollut hyvin hyvissä väleissä Katarina II:n kanssa. Kun keisarinna sai hänestä tarpeekseen, naitti hän Wladimirin isän eräälle Anhaltin hovin neidolle. Minun sukuni liittoutui tällöin ensimmäisen kerran täkäläisten kanssa. Toivon, että minuun päättyy tämä luettelo. Melusine, en tahdo pahoittaa sinua, mutta tuo saksatar oli typerä ja itara. Hän ei esimerkiksi voinut saada näköisekseen ainoatakaan niistä seitsemästä lapsesta, jotka hän lahjoitti puolisolleen. Kaikki olivat pikku kasakoita.

Isoäitini oli Erivanista. Sanotaan, että olen hänen näköisensä, mutta hän oli kauniimpi kuin minä. Hän vaihtoi uskontoa päästäkseen naimisiin isoisäni kanssa, johon oli hullaantunut. Ennen hän palveli tulta, mikä onkin maailman kaunein uskonto.

Isäni, hänestä saan tilaisuuden puhua sinulle vielä tuonnempana, on suvussani toinen, joka liittoutui saksalaisten kanssa, vieläpä Hohenzollerien päälle päätteeksi. Mutta minun on selitettävä miten se tapahtui. Isäni oli, kuten isoisäni Wladimir, kiihkeä pelaaja. Hän oli vannonut voittavansa Ranskassa takaisin sen mitä toinen oli siellä menettänyt. Hän olisi tosiaan joutunut häviöön siellä, jos koskaan voi joutua puille, paljaille sellainen, joka omistaa maa-alueita, suuria kuin kuusi teidän maakuntaanne, lukemattoman joukon kasakoita, ja karjalaumoja, jotka kaksinkertaistuvat joka vuosi.

Joka tapauksessa hän vietti kymmenen kuukautta vuodesta Pariisissa — hän otti osaa kilparatsastuksiin — Aix'ssä, Nice'issä, kaikkialla, missä voi tavata hänen kaltaisiaan tyyppejä. — Aix'ssä hän tuli tuntemaan äitini. Se tapahtui kesällä vuonna 1882. Hän oli eräänä iltana Villa des Fleurs'issä yhdessä Kreikan Yrjö-kuninkaan ja suuriruhtinas Wasilin kanssa. He olivat juoneet paljon. Silloin isäni tuli puhuneeksi naisista kauheita asioita, väittäen, että he olivat kaikki samanlaisia ja että hän, Tjumenin ruhtinas, jonka oli pakko mennä naimisiin asemansa vuoksi, oli valmis ottamaan kenen tahansa.

Otapas silloin, sanoi suuriruhtinas, vaimoksesi ensimmäinen nainen, joka tulee tänne.

— Kernaasti, siinä tapauksessa, ettei hän jo ole naimisissa, lisäsi isäni, jolla oli uskonnollisia mielipiteitä.

Yrjö-kuninkaalla ei näyttänyt vielä koskaan olleen niin hauskaa. Miesparka, surin häntä kovin, kuusi kuukautta sitten, kun hänet murhattiin. Mutta haluaisinpa, että osaisitte kuvitella, Melusine ja sinä, nuo kolme miestä odottamassa oven avautumista ja sen sisällekäymistä, josta oli tuleva Tjumenin prinsessa, sillä he tunsivat hyvin isäni itsepäisyyden ja tiesivät, että hän olisi nainut vaikka Pomarèn kuningattaren tai rouva Dieulafoy'n ennemmin kuin olisi menettänyt vetonsa.

Minun äitini se tuli sisälle, se on, Hessen-Darmstadtin herttuatar Eleonore, silloin kuudentoista vuotias ja englantilaisen kasvattajattarensa seuraamana. Vapisen vielä nytkin. Jos englannitar olisi astunut ensimmäisenä sisälle, olisi isäni varmasti ottanut hänet puolisokseen, ja minusta olisi tullut vähemmän kaunis.

Äitini oli tosiaan kaunis kuin päivä. Vaalea Melusine. Ehkä ei kuitenkaan niin kaunis kuin sinä, rakas Melusine. Tunsin häntä vähän, koskapa olin vasta viiden vuoden vanha, kun hän kuoli. Hän ei koskaan voinut oikein tottua tataarilaisuuteen. Muistan, miten hän ensimmäisinä syksyn kuukausina vapisi kuullessaan isokuovien huutavan Volgan soilla. Isä petti häntä usein. Hän ei osannut muuta kuin itkeä ja minusta näyttää siltä kuin hermostuttaisi se enimmän miehiä.

Kuinka ei voinut viihtyä meidän palatsissamme, kysyn vielä nytkin itseltäni? Pyydän, älä kuvittelekaan sitä miksikään alkuasukkaitten hökkeliksi. Vuonna 1850 tuli eräs ranskatar luoksemme. Voit lukea hänen kirjoittamansa kirjan: Voyages dans les steppes de la Caspienne.[27] Se ilmestyi Pariisissa. Hänen nimensä oli rouva Hommaire de Hell. Hänen miehensä oli insinööri, jonka oli tehtävä maanmittauksia. Voit saada todennetuksi tämän asian vanhoista kirjoistasi. Isoisäni otti insinöörin rouvan vastaan. Tämä rouva on antanut hyvin tarkan kuvauksen palatsista.

Se oli rakennettu erääseen Volgan saareen. Esivanhempani olivat menetelleet näin villien nomaadien takia. Tämä syy on nyt poissa, mutta pittoreski on jäänyt jäljelle.

Kaikkein kaukaisin muistoni on erään Astrakaniin kolme kertaa viikossa kulkevan höyrypurren torven ääni. Se oli hauskaa, sillä se toi luoksemme vieraita, kuvernöörin, Ranskan lähettilään, joka oli yhtä rakastettava kuin Marçais ja joka ensin toi minulle nukkia ja myöhemmin kirjoja. Kuten oikeat ylimykset ainakin isäni oli aina hyvällä tuulella saadessaan vastaanottaa vieraita.

Huoneeni ikkuna oli joelle päin. Näin keltaisilla laineilla sorsaparvien viilettävän alas virtaa vakavina ja tönkkinä kuin kiiltoöljyllä silatut vieteriset leikkilinnut, ja tämä tapahtui, voitko kuvitella, sillä aikaa kuin neiti Jaufre, opettajattareni, pänttäsi päähäni partisiipin sääntöjä: kun määräyssana on edessä, noudattaa se pääsanaa; kun se on jäljessä… Minäpä nousin silloin hiljaa, sieppasin pitkän sorsapyssyni, ja pam, pam, päin sorsia. Palvelijat menivät veneellä noutamaan minulle sorsat. Isä ei suuttunut, paitsi jos en ollut saanut vähintään puoli tusinaa ammutuksi. Tämän jälkeen älä ihmettele, jos joskus teen kielivirheitä.

Pianonsoittoa opetti minulle eräs italialainen. — Tasavaltalainen. Hän olisi tahtonut saada meidät uskomaan salamielisillä hymyilyillään, että hän oli muka Garibaldin luonnollinen poika. En muista muuta kuin että hänen ristimänimensä oli Teobaldo. Eräänä päivänä, olin silloin viidentoista vuotias, hän käänsi minulle lehteä soittaessani ja suuteli minua niskaan. Myönnän, että olin häntä hiukan kiihdyttänyt, nähdäkseni mitä seuraisi, ymmärräthän. Aloin aivan hytkyä naurusta. Hän piti sitä väristyksinä ja suuteli minua yhä kiihkeämmin. Minä nauroin ja nauroin. Isä tuli sisään, ja luulin saavani nuhteita, mutta huone oli hämärä. Hän poistui jälleen vieden mukanaan hylssyjentäyttämisvehkeensä, jonka hän oli jättänyt pöydälle, pikku riistaa varten isä valmisti itse panokset saadakseen ne mielensä mukaisiksi.

Seuraavana päivänä olin neiti Jaufren seurassa kävelemässä pienessä hyvin tiheässä kuusimetsässä saaren länsirannalla. Me olimme melkein puskea päämme suureen, hervottomaan möhkäleeseen, joka keinui seedripuuhun ripustettuna. Se oli Teobaldo-raukka. Neiti Jaufre pakeni päästäen suuren huudon. Minä, minä käänsin ruumista jaloista nähdäkseni paremmin. Mutta sitten minäkin sain jalat alleni. Hänen musta, pöhöttynyt kielensä riippua letkotti ulkona. Silmät olivat sammuneet ja, mikä kaikista kamalinta, niissä oli sama ilme kuin silloin, kun hän suuteli minua. Siitä lähtien miehet ovat aina olleet minulle vastenmielisiä.

Sitten erään kerran tulin unelmoivaksi luettuani Lermontovin Demoonin, Lermontovin, joka on paljon suurempi runoilija kuin teidän Vignynne ja vieläpä Byronkin. Kalpenin. Kaksi punaista täplää ilmestyi poskiini. Astrakanista tuli lääkäri. Meidän kesken sanottuna osasin lahjoa hänet. Hän määräsi minulle Pjatigorskin vesiä. Juuri sinne minä halusin, sillä siellä, kuten tiedät, kaatui Lermontov kaksintaistelussa.

Pjatigorskin vedet ovat pieniä putouksia, jotka suihkuavat mustaa graniittia ja kiiltokiveä sisältävien kallioiden seinämistä. Se näyttää hyvin komealta. Kahdeksan päivän perästä olin saanut tästä jo niin tarpeekseni, että terveyteni palasi.

Uskon, etten olisi jaksanut odottaa noita viittätoista isäni määräämää päivää, ellen olisi sattunut tapaamaan erästä vanhaa, omituisen miellyttävää ranskalaisukkelia, joka ansaitsi leipänsä Pjatigorskissa toimimalla muukalaisten oppaana näiden vuoristoretkillä. Hän oli valtiollinen rikoksellinen. Luulen hänen olleen Vaillant'in ystäviä. Lyhyesti, hänet oli karkoitettu teidän maastanne Carnot'n aikana, ja, kuten kaikki, hän oli paennut Venäjälle.

Tämä mies oli sangen oppinut, mutta hänellä oli aivan omat erikoiset aatteensa. Otin hänet suojelukseeni ja seuraani, varsinkin koska neiti Jaufre nosteli käsiänsä taivasta kohden toistellen: Mitä sanoo hänen korkeutensa! kun mies puhui minulle henkilöistä ja asioista, joista en siihen asti ollut tiennyt mitään. Niitä olivat Saint-Simon, Enfantin, Bazard, Karl Marx ja Lassalle ja rautainen palkkalaki. Ja mitä kaikkea lienevät olleetkaan.

En ollut koskaan lukenut Tolstoita. Ukko antoi minulle Ylösnousemuksen. Minulla ei ollut aavistustakaan sellaisesta maailmasta. Saadakseni neiti Jaufren oikein kimmastumaan annoin selittää itselleni Tolstoin yhteiskunnalliset aatteet. Vanhus riemuitsi: Ah, neiti! Jos tahtoisitte, mikä kaunis saavutus!

Seurauksena tästä oli, lähtiessäni Pjatigorskista, että toin mukanani kotiin Barbessoul-ukon. Se oli hänen nimensä. Isä aluksi kyllä hieman ällistyi, kun näki meidän palaavan tämän patriarkan kanssa. Mutta kun minä näytin terveeltä ja iloiselta, ei hän sanonut mitään. Ja olihan hän jo sitäpaitsi tottunut minun päähänpistoihini.

Hän teki enemmänkin. Sen saaren läheisyydessä, jossa palatsi oli, oli toinen pikku saari, suuruudeltaan noin puoli neliökilometriä. Isä lahjoitti sen minulle viisinekymmenine talonpoikineen miehiä, vaimoja ja lapsia, perustaakseni sinne Barbessoul-ukon aatteiden mukaisen yhdyskunnan puoleksi Saint-Simonin, puoleksi Tolstoin opin perustalle: yksityisomaisuus poistettiin, työkalut jaettiin tarpeitten ja kykeneväisyyden mukaan j.n.e.

Aluksi kävi kaikki hyvin. Vietin joka päivä neljä tuntia tämän yhdyskunnan keskuudessa. Barbessoul-ukko oli riemuissaan. Hänen asemansa yhdyskunnassa oli puolittain papin, puolittain työnjohtajan. Isä luuli minun tulleen hulluksi.

Ette hämmästy, kun sanon, että sain pian kaikesta tästä kyllikseni. Asiat menivät muutoin aivan hunningolle: yhdyskunnan jäsenet soutelivat öisin ryöstämään kanoja jokivarren asukkailta, tuntien itsensä minun vaikutusvaltani nojalla turvatuiksi. Isä oli hyväntahtoisesti vapauttanut heidät veroista ja päivätöistä: oli peloittavaa nähdä miten suunnattomasti he joivat kvassia. Barbessoul-ukko oli ainoa, joka ei tuntenut, miten he tuoksuivat viinalta, naisetkin. Ajattelehan, että kahden kuukauden kuluttua eräs talonpojista oli saanut haltuunsa kaikki maanviljelystyökalut. Toiset olivat jättäneet ne pantiksi saadakseen kvassia. Kun he eivät siis enää voineet tehdä työtä, vetelehtivät he aamusta iltaan ja soutelivat öisin näpistelemään rantaseutulaisia. Eräänä yönä syttyi oikea tappelu. Kaksi talonpoikaa lyötiin kuoliaaksi. Isä suuttui silmittömästi, piti minua mielettömänä ja tahtoi hirtättää vanhan Barbessoulin. Minun hartaista pyynnöistäni siitä ei kuitenkaan tullut mitään, mutta yhdyskunta hajoitettiin. Siitä lähtien ei minuun enää mene sosialismi. Ilman isäni kasakoita olisivat nuo ihmiset aivan varmasti ottaneet toinen toisensa hengiltä.

Eräänä helmikuun päivänä vuonna 1909 olin vastikään täyttänyt kaksikymmentä vuotta, istuin veneessä eräässä Volgan sivuhaarassa aikeissa ruveta ampumaan telkkiä, kun näin vuorella isän mielikasakan tekemässä suuria liikkeitä. Hän oli pistänyt lakkinsa sapelin kärkeen ja heilutti sitä vimmatusti.

Hän huusi myös, mutta en kuullut mitään. Ymmärsin, että kotona oli jotakin tapahtunut. Mutta tahdoin näyttää välinpitämättömältä, vaikka olinkin kovin utelias tietämään, mitä oli tapahtunut. Palasin joelta vasta tuntia myöhemmin; miesparka oli silloin aivan kuolemanväsynyt, niin kauan hän oli heiluttanut käsivarsiaan ja läähättänyt. Hän sanoi minulle, että ruhtinas odotti minua työhuoneessaan. Menin sinne mahdollisimman hitaasti, odottaen tietysti kelpo ripitystä.

Sitä ei kuitenkaan kuulunut. Isä oli ihastuneen näköinen. Hän syleili minua ja, osoittaen pöydällä olevaa suurta, punaisella lakalla suljettua kirjettä, selitti minulle mistä oli kysymys.

Tsaari siinä kirjoitti isälle. Hän ilmoitti, että toukokuussa saapuisi Pietariin keisari Wilhelm, että suuria juhlia pantaisiin toimeen ja että lopuksi pidettäisiin paraati Tsarskoje Seloossa. Tässä paraatissa tsaari toivoi näkevänsä myöskin Astrakanin ja Aralin kasakat edustettuina ja hän pyysi Tjumenin ruhtinasta tuomaan brigaadin kasakoita tullessaan. »Tsaaritar», lisäsi hän, »tekisi tässä tilaisuudessa mielellään tuttavuutta pikku sisarentyttärensä kanssa.» Unohdin sanoa teille, että olin hänen sisarentyttärensä sen johdosta, että isäni oli mennyt naimisiin Hess-Darmstadtin suurherttuattaren kanssa.

En koskaan, voin sen sanoa, ollut tuntenut päiviäni pitkiksi palatsissamme Volgan saarella. Siitä huolimatta tunsin isääni kuunnellessani tavatonta iloa ja mielessäni oli tästä hetkestä alkaen vain yksi ainoa ajatus: hämmästyttää tsaari, tsaaritar, Saksan keisari ja koko maailma. Katselin kaiket päivät itseäni peilissä, ja enpä tosiaan ollut kovin pahoillani kuvasta, jonka vastassani näin.

Tähän asti oli pukuni hankittu Astrakanista Menjuzanin sisarilta, erittäin taitavilta ranskalaisilta ompelijattarilta, jotka tekivät joka vuosi matkan Pariisiin malleihin tutustuakseen ja keräsivät tuloksillaan kultaa ylhäisiltä tserkessiläisnaisilta. Isä avasi minulle rajattoman luoton, ja kaksi päivää myöhemmin läksin kaupunkiin neiti Jaufren kanssa. Mutta minun on sanottava sinulle, että minulla oli omat suunnitelmani.

Palasin Astrakanista valittaen, ettei siellä ollut yhtään mitään. Itkin isälleni vakuuttaen, etten tahtonut näyttäytyä hovissa pyntättynä kuin joku alkuasukas. Oivallatte, etten aikonut niin vain päästää käsistäni hyvää tilaisuutta saada nähdä Pariisin. Isä raapi tietysti jonkun aikaa korvallistaan. Mutta huomasin heti, ettei hän ollut varsin vastahakoinen tapaamaan entisiä tuttaviaan.

Maaliskuun ensimmäisinä päivinä läksimme matkalle. Saapuessamme tähän Pariisiin, josta minulle oli niin paljon kerrottu, koetin kaikin tavoin varoa näyttämästä hämmästyneeltä. Siitä johtui se hiukan omituinen käytökseni, jolla urheilin.

Isä joutui tyyten lukuisien vierailujen ja välttämättömien käyntien helteeseen. Ritzissä tuskin näin häntä enää muulloin kuin aterian aikana.

Hän tahtoi lähettää minut Redferniin vaatteita tilaamaan. Pelkästä vastustamisen halusta menin Doucet'hen. En ole koskaan nähnyt mitään naurettavampaa kuin neiti Jaufren nenälasineen ja mustine pihkakivikoristeisine satiinihameineen keskellä näitä kauniita tyttöjä, jotka tulivat, menivät, tervehtivät minua voidakseni tehdä hyvin valintani.

Lyhyessä ajassa olin tilannut kuusi silkkihametta, tusinan kävelypukuja, kaksi ratsupukua ja muun vaatevaraston sen mukaisesti.

En ollut koskaan ennen tavannut itseäni niin avoimesti vaatetettuna. Neiti Jaufre oli suunniltaan. Hän uskoi täytyvänsä huomauttaa minulle, että nuoren tytön puvuksi pukuni oli ehkä hiukan liian rohkea. Lähetin hänet pois näiden koettelujen ajaksi. Sitäpaitsi isäni, joka kerran oli tullut mukaani, oli hyväksynyt valintani katsellen minua ilmein, joista tunsin itseni ylpeäksi, sillä tiesin, että hän oli tuntija.

Tuona iltana, hiukan tunnontuskissaan siitä, että oli minua koko ajan niin paljon laiminlyönyt, isä lupasi aterioida kanssani ja antoi määräyksen neiti Jaufrelle tuoda minut täsmälleen kello kahdeksan Gabrielin puistokadulle Laurentin eteen. Tarpeetonta sanoa teille, että kahdeksan aikaan siellä ei ollut minua vastassa ketään. Istuuduin penkille odottamaan. Ajan tappamiseksi kaiversin pienellä kirjoteräisellä tikarilla, joka riippui vyöni silmukassa, nimeni tuohon penkkiin. Se on kai siinä vieläkin.

Kellon tullessa kymmentä yli kahdeksan ja nähdessäni erään vanhan herran, luovivan ympärillämme ilmeisesti osoittaen halua koetella hiukan minun hermojani käskin neiti Jaufren mennä ostamaan minulle laatikon Mercedes savukkeita Matignonin puistokadun varrella olevasta tupakkakaupasta. Hän vastusteli hiukan, mutta läksi vihdoin. Vanha herrasmies lähestyi silloin. Hänellä oli ruudulliset housut ja harmaa knalli. Hän lausui minulle joukon hullunkurisia asioita, puhuen jostakin Offémont-kadun varrella olevasta pienestä huoneistosta, jossa oli Jouy-kankaalla vuorattu hissi. Käänsin päätäni, jottei hän olisi nähnyt, miten suuri työ minulla oli pidättää nauruani, niin suuri, että kovasti hämmästyin kuullessani tuiman korvapuustin mäjähtävän. Kääntyessäni huomasin isäni. Vanha herrasmies poistui jäykkänä mutisten jotakin, ettei tässä nyt enää saisi edes leikkiä laskea… Kuunvalossa näin hänen harmaan knallinsa aivan luttuun lyödyksi.

Neiti Jaufre palasi savukkeineen. Isä kehoitti tylysti häntä menemään syömään Ritziin ja sitten maata.

Laurentissa istutaan ulkona tuuheiden puiden alla pikku pöytien ääressä kaihdettujen lamppujen valossa. Siellä oli väkeä tuhottomasti. Isä oli täällä enemmän kotonaan kuin palatsissamme Volgan saarella. Hän esitteli minulle joukon kuuluisia henkilöitä, Bunau-Varillan, Charles Derennes'in, hra de Bonnefonin, prinsessa Lucien Murat'n, Maurice Rostandin. Viimeksimainittu miellytti minua suuresti hurskaine kuoripojan ilmeilleen. Me olemme yhä vielä kirjevaihdossa keskenämme, ja hän on luvannut tulla minua tervehtimään Lautenburgiin.

Kello yksitoista isä saattoi minut takaisin Ritziin ja sanoi minulle täytyvänsä vielä käydä lähetystössä Grenelle-kadun varrella. Mutta arvaattehan, etten ollut nukkumistuulella. Neiti Jaufre kuorsasi kuin vonkuva hyrrä, ja luulen, etten koskaan saisi häntä hereille. Olisittepa nähnyt hänen typertynyttä ilmettään, kun sanoin hänelle, että isän oli määrä tavata meidät kello kaksitoista ja että oli noustava.

Rauhankadulla otimme auton. »Grelot'hon», sanoin ajajalle. Tämän nimen olin kuullut Laurentissa.

Grelot on kuningasmielisten paikka. Epäilenpä, ystäväiseni, opiskelevaksi ja vakavaksi kun sinut tiedän, oletko koskaan käynyt siellä. Kun astuimme sisään, tulin hiukan kademieliseksi menestyksestä, jota saavuttivat neiti Jaufren pihkakiviliivit, joku viinillä kyllästetty pikku hummaaja kiljaisi äkkiä, että kasvattajattareni oli rouva Falliéres. Silloin koko sali alkoi vedellä kuorossa kuuluisaa laulua, jonka loppukerto oli:

    La Tante Julie.
    La Tante Octavie,
    La Tante Sophie,
    Le cousin Léon,
    L'oncle Théodule,
    L'oncle Thrasybule,
    Les cousins Tibulle
    Et Timoléon.[28]

Minä naaroin sydämeni pohjasta, ja välitön iloisuuteni elostutti koko tätä joukkoa, joka meidän sisääntullessamme näytti aimolailla ikävystyneeltä.

Me joimme samppanjaa lasin toisensa jälkeen. Sitten tanssittiin. Näytin näille ranskalaisille, mitä venäläinen ruhtinatar osaa. Siellä ei ollut muita kuin eräs mustalainen, joka kykeni tanssimaan kanssani. Meille osoitettiin myrskyisää suosiota.

Eräs neekerisoittaja tuli pyytämään neiti Jaufrea. Uskoittepa tai ette, mutta neiti Jaufre suostui. Samppanjaa juotuaan hän ei enää ollut sama nainen. Kaksi tanssijatarta oli istuutunut minun viereeni, toinen tumma, nimeltä Zita, hopeansinisessä hameessa, toinen kokonaan ruusunpunaisessa puvussa, Crevette, joka sanoi minua prinsessaksi, tietämättään puhuen totta. He söivät leivoksiani ja joivat samppanjaani. Mutta minä olin onnellinen, hyvin onnellinen ja toistelin jo hiukan elostuneena: Kaunis, kaunis Pariisi!

Huomasin äkkiä, että useiden näiden tyttöraukkojen silkkisukat oli parsittu kantapäistä aivan kiiltonahkakenkien yläpuolelta. Silloin käänsin huudahtamalla kaikkien huomion puoleeni ja viskasin ilmaan kourallisen kultarahoja. Tytöt pyrähtivät rahojen jälkeen ja saivatkin melkein kaikki kolikot talteen lukuunottamatta viittä tai kuutta kultarahaa, joiden päälle herrat hyvin sievästi olivat panneet jalkansa.

Luulenpa, että olisin viettänyt siellä koko yön, ellei viereisestä salista olisi yht'äkkiä kuulunut riemukkaita huutoja:

Katsoin ja näin isäni tulevan. Häntä he sanoivat Liliksi hänen etunimensä vuoksi, joka oli Wassili.

Hänkin oli ylen iloinen ja käsipuolessaan hänellä oli kaksi niin sievää tyttöä, että oikein kadehdin heitä.

Hän oli liiaksi kiintynyt omiin hommiinsa huomatakseen minua. Ryhdyin heti valmistamaan peräytymistä. Mutta neiti Jaufren poisvieminen oli tukala työ. Hän ei tahtonut erota neekeristä. Autossa hän hyräili avopäin:

Ikkunaan nojaten hän sitten äkkiä purskahti kiihkeästi nyyhkyttämään väittäen, etten ollut häntä tarpeeksi kunnioittanut.

Isällä oli Doucet'ssa 38600 frangin lasku. Hän ei nurissut, ja minusta näytti, että hänen tyttärensä huvittelu oli maksanut vähemmän kuin eräiden muiden, mikä seikka minua hieman harmitti.

Palatessamme Venäjälle meitä odotti palatsissa toinen kirje tsaarilta, joka ilmoitti isälle, että keisarin tulo Pietariin oli määrätty tapahtuvaksi 15 p:nä toukokuuta ja että isäni oli sen mukaisesti toimittava.

En voi kuvata teille sitä komeutta, jolla hän varusti kasakkajoukkonsa. Astrakanin kasakoilla on musta, sokeritopan muotoinen lakki kuten armenialaisilla, punainen, turkisreunainen viitta ja keltaiset patroonavyöt. Aralin kasakoilla on taivaansininen turkisviitta, valkoiset patroonavyöt ja kalmukkilainen pyöreä lakki, jonka halkaisija on 75 cm ja josta he ovat saaneet nimen »Suurpäät». Asestuksena heillä on käyrä sapeli, johon Aralin muhamettilaiset kasakat kaivertavat Koraanin lauseita, lyijypäiset pamput ja pitkät keihäät.

Isä laitatti kaikkien liinaisten rintamusten ja housunraitojen sijalle samanlaiset kullasta ja hopeasta. Eräänä päivänä huhtikuun loppupuolella, kun pikku saffranipuut puhkesivat maasta, hän piti joukkonsa katselmuksen. Auringonvalo oli vielä niukkaa ja kelmeää, mutta se riitti luomaan näihin komeihin ratsastajiin sellaisen hohteen, että saattoi hyvin kuvitella, miltä he tulivat näyttämään toukokuun kirkkaassa auringonpaisteessa Tsarskoje Selossa.

Heidän lähtöpäivänänsä Pietariin syntyi rettelöltä ja kommelluksia. Kuvitelkaa, että nämä miehet, jotka eivät pelänneet vihollisia, rajumyrskyjä eivätkä soita ja vettä, kammoavat rautatietä. Heidän hevosensa samoin. Puolet niistä pillastui nähdessään pikku höyryveturin puuskuttavan ja viheltävän keskellä aroa. Jollei pappi olisi siunannut näitä eläimiä, ei kukaan olisi tahtonut nouda niiden selkään.

He läksivät vihdoin kahdellatoista peräkkäisellä junalla, jotka tarvitsivat kaksitoista päivää suuren Venäjänmaan poikki kulkeakseen. Me, jotka käytimme pikajunaa, läksimme vasta kahdeksan päivää myöhemmin.

Tsaari oli asettanut käytettäväksemme salonkivaunun, tarjosimme siellä paikan molemmille eversteille ja kuudelle muulle upseerille. Pappi piti seuraa neiti Jaufrelle ja Kuninille, joka oli isäni mielikasakka. Heidän haltuunsa olin uskonut puvustoni.

Pietari on Suuri kaupunki kasarmeineen, kirkkoineen ja suunnattomine puutarhoineen. Näkee, että mies, joka laati tämän kaupungin suunnitelman, oli hyvin kaukonäköinen. Saimme loistavan asunnon Talvipalatsissa, ja jo ensimmäisenä iltana soi tsaari meille yksityisen vastaanoton. »Ah», sanoi hän, »tässähän on pikku sisarentytär», ja näin hyvin, että hän huomasi minut kauniiksi. Tsaaritar syleili minua ja kutsui serkkuni suuriruhtinattaret esitelläkseen minut heille. Annoin Olgalle ja Tatjanalle kaksi kaulaketjua Kaukasian rubiineista, joiden sisällä on aivankuin timanttikyynel, ja pikku tytöille punahelmiset kaulakäädyt. Isä oli tuonut Tsaarevitshille upean isosta timantista tehdyn töyhtösoljen ja pienen kasakansapelin, jonka ponsi oli pelkkää safiiria ja säihkykiveä.

Seuraavan päivän jälkeisenä päivänä kaikki pääkaupungin kellot soivat julistaen keisarin saapumista. Tsaari, tsaaritar ja suuriruhtinaat olivat lähteneet Kronstadtiin häntä vastaan.

Olen senjälkeen nähnyt niin monta kertaa hallitsijain saapumisia kaupunkeihin, että ne ovat melkein kokonaan hävittäneet mielestäni muiston tästä tapauksesta. Samantekevää, se oli joka tapauksessa hyvin kaunista.

Parvekkeeltani näin hallitsijoiden tulon palatsiin. Suuriruhtinaiden johtamat valkoiset kyrassierit nelistivät vaunujen sivuilla. Preobrasenskin rykmentti muodosti kunniakujan. Koko tämän ajan isän kasakat saivat olla kasarmissa ja heitä oli kielletty menemästä ulos. Olin siitä aluksi kiukuissani, mutta ymmärsin pian tämän toimenpiteen johtuneen siitä, että he olivat Venäjän komein ratsuväki ja että tsaari piti heitä huolellisesti piilossa antaakseen heidän sitten loistaa suuressa loppuparaatissa.

Bothnian lempeän, poutapilvisen taivaan alla rintahaarniskat ja sapelit näyttivät sinisiltä ja keltaisilta.

Keisari ajoi yhdessä tsaarin, tsaarevitshin ja kruununprinssin kanssa ensimmäisissä vaunuissa. Hän oli puettu venäläisen kyrassierieverstin pukuun hopeakypärissä kultainen kotka siivet levällään. Hän tervehti joka taholle iloisen näköisenä. Fredrik-Wilhelm oli mustien husaarien univormussa.

Keisarinna ja tsaaritar saapuivat viimeisinä saksalaisten prinssien ja kenraalien seurassa.

Esittelyistä ei tahtonut tulla loppua. Minä saavutin menestystä. »Kas tässähän on pikku sisarentytär», sanoi keisari ottaen minua kädestä ja vieden minut keisarinnan luo. Pitsien ja strutsinsulkien peittämä vanha rouva syleili minua sanoen suuresti rakastaneensa minun äitiraukkaani. Fredrik-Wilhelm ja Adalbert ahmivat minua koko ajan silmillään. Adalbert on sievä poika, mutta itsepäisen ja salasisuisen näköinen. Pidän enemmän kruununprinssistä, joka on hulivili. Sanon teille, että Saksassa ei tule ikävä, kun hän pääsee valtaistuimelle.

Käytin koko iltapäivän valmisteluihin illan juhlaa varten. Pelkäsin, etten tekisi tarpeeksi häikäisevää vaikutusta. Hermostuin; pienimmästäkin äkäilin neiti Jaufrelle. Voinpa melkein sanoa, että ennakolta aavistin kaikki ne harmit ja ikävyydet, joita olin saava kokea tämän kirotun iltajuhlan takia.

Ei voi kuvitella itselleen sitä komeutta, mikä Pietarhovin juhlissa vallitsee. Keisarilla oli yllään toinen univormu, vieläkin häikäisevämpi kuin ensimmäinen. Mutta olisittepa nähnyt hänen ilmeensä, kun hän näki isäni univormun. Puvun loisteliaisuudessa ei kukaan voi kilpailla Tjumenin ruhtinaan kanssa. Jalokiviketjun rinnalla, joka, hänen vasemman olkansa päällä piti kiinni punaista turkisviittaa, keisarinnan timantit näyttivät moabitilaisen porvarisrouvan viheliäisiltä helyiltä.

Kun minä astuin esiin, näin tsaarin tekevän pienen hämmästyneen liikkeen. Hetkisen pelkäsin pukeutuneeni liian alastomasti. Sitten tämä pelko haihtui huomatessani tekemäni vaikutuksen. Ajatelkaahan, että ylläni oli Doucet'n pukimon suuri numero yksi, sininen samettihame, hyvin yksinkertainen, mutta tiukasti vartalonmukainen tietenkin, ja koristuksina yksinomaan safiireja. Lasten tavoin minä jo ajattelin sitä vaikutusta, jonka tekisin seuraavana päivänä. »Kuinka heidän silmänsä suurenevatkaan», sanoin itselleni,»kun he näkevät numero kahden, punaisen hameeni, jossa ei ole muita kuin rubiineja!»

Tanssittiin. Nautin nähdessäni näiden hitaisiin valsseihin tottuneiden saksalaisten sotkeutuvan meidän venäläisessä, hermostuneessa, vilkkaassa valssissamme ja harppaavan yhdellä jalalla kaksi askelta pysyäkseen mukana, tai tahtia tapaillen seisovan yhdellä jalalla kuin haikarat. Tanssin kruununprinssin kanssa. Hän lausui kohteliaisuuksia pukuni johdosta ja sanoi, että Saksan keisari ei ollut ehdoton itsevaltias, kosk'ei hän ollut koskaan saanut hovinsa naisia estetyksi asettamasta ainakin kuusi väriä pukuihinsa. Toivoen häntä hiukan kiusoittelevani sanoin, ettei se ollut ihmeellistä ja että minun pukuni oli Pariisista. Mutta hän myönsi kohta, että olin oikeassa ja ettei ollut mitään Pariisin veroista, ja kertoi minulle verrattoman koomillisin virnistyksin, niinkuin vain hän osasi, joukon hullunkurisia juttuja tästä kaupungista, niin veikeitä, että kuulin, kun hän vei minua paikalleni, vanhan rouvan ohimennessämme, suihkaavan hänelle: »Tahdikkuutta, Fritz!»

Jo aamulla olin huomannut keisarin upseerien joukossa kookkaan Brandenburgin keltanarsisseilla kirjailtuun tummanpunaiseen univormuun puetun husaarin. Hän oli vereväkasvoinen ja hänen rehelliset likinäköiset, siniset silmänsä olivat lornjetin takaa seuranneet minua hellittämättä. Minä tietysti olin koko ajan niin kuin en olisi mitään huomannut. Olisinpa hyvin hämmästynyt tällä hetkellä, jos minulle olisi sanottu, että tämä tummanpunainen univormu olisi eräänä päivänä minun.

— Aurore, sanoi keisarinna minulle, tässä on serkkuni Rudolf, Lautenburg-Detmoldin suurherttua, joka pyytää kunniaa saada tanssia kanssanne.

Hän tanssi hirveän huonosti, tämä punahusaari, sekaantuen yhtämittaa askeleissa. Hän pyyteli anteeksi. Minä tuskin vastasin hänelle enkä edes kiittänyt häntä kun valssi loppui. Hän palasi paikalleen keisarinnan taakse pyyhkien tuon tuostakin lornjettiaan niin onnettoman näköisenä, että se olisi saanut kivetkin heltymään.

Seuraavana päivänä kuulin sen ilosanoman, että kahden päivän kuluttua pantaisiin toimeen ketunmetsästysretki. Kuinka onnittelinkaan itseäni siitä, että olin tullut ottaneeksi mukaan Tarass-Bulban, pienen berberiläishevoseni. Menin sitä katsomaan kasakoittemme kasarmiin. Se oli ollut niin kärsimätön, että se oli täytynyt teljetä aivan yksin erääseen talliin, jonka oven se oli puoleksi särkenyt pyrkiessään ulos.

Huomatessaan minut eläin hirnui ilosta ja oli tuossa tuokiossa ahmaissut sokerin, jota olin sille tuonut.

Poikani, puhelin sille upottaen käteni sen pitkään, sotkuiseen harjaan, meidän on oltava valmiit. Me jätämme heidät kaikki taaksemme, eikö niin?

Eläin hirnahti minulle, ystävällisesti ymmärtämyksen merkiksi, ja minä läksin koettelemaan ratsastuspukuani.

Tullessani sisälle tapasin isäni vakavan ja ihastuneen näköisenä. Olen aina kammonnut yllätyksiä. Ne ovat ehdottomasti vastenmielisiä.

Näin, ettei isä oikein tiennyt, miten alkaisi sanottavansa, ja se varmensi epäilyksiäni.

Kun on kasvanut maalla, niin tuntee ainakin sukukirjat. Siispä kysyin isältä, oliko hänen tarkoituksenansa naittaa minut Württembergin kuninkaalle, joka silloin oli kuudenkymmenenkahden vuoden ikäinen.

Hänen majesteettinsa Württembergin kuningas ei ole kunnioittanut minua pyytämällä kättäsi, vaan hänen korkeutensa Lautenburg-Detmoldin suurherttua.

Isällä, joka kuitenkin itse on ruhtinas, oli suu niin täynnä majesteetteja ja korkeuksia, että jouduin aivan epätoivoon.

— Mitä! huudahdin minä. Tuoko, joka on sarfanihummerin näköinen? Ei koskaan.

— Ei koskaan, toistin minä polkien jalkaani. En sitäpaitsi huomaa, mitä tekemistä tuolla punaisella lyhytsilmällä ja Württembergin kruunulla on keskenään.

— Asianlaita on niin, sanoi isäni opettavaisesti, että
Württembergin Albert-kuninkaalla ei ole lasta, että hän on
kuusikymmentäkaksi-vuotias, kuten sanoit, sokeritautinen, ja että
Lautenburgin suurherttua on hänen perillisensä.

— En huoli hänestä, vastasin. Ennemmin otan vaikka kasakka Kuninin, ja sitäpaitsi, en tahdo mennä naimisiin.

Isä alkoi tulistua. Hän kertoi minulle koko jutun. Lautenburgin Rudolf oli aivan mielettömästi rakastunut. Hän oli puhunut keisarinnalle, ristiäidilleen, tämä oli puhunut keisarille, keisari tsaarille ja tsaari isälle. Sellaiset ehdotukset, paitsi sitä, että olivat suureksi kunniaksi, olivat melkein käskyjä, ja…

— En lainkaan, vastasi hän hämmentyneenä, mutta enhän voinut olla kiittämättä, hyväksymättä…

— Hyväksymättä jotakin, joka ei sido mihinkään, siihen että suurherttua saa olla sinun ritarinasi ylihuomenna metsästysretkellä.

— Ellei muusta ole kysymys, voitte luottaa minuun. Kyllä minä osaan tästä saksalaisesta karkoittaa ajatuksen etsiä perijätärtä Venäjältä.

— Lupaa käyt täytyä kauniisti, pyysi isäni hätääntyneenä. Alanpa jo katua, että olen antanut sinun alati olla vapaudessasi. Ajattele, että kysymyksessä on kuninkaallinen kruunu, ei enempää eikä vähempää.

Kuninkaallinen kruunu! Tyttärensä näkeminen kuningattarena! Muuta ei hänellä päässänsä ollut, tällä vanhalla kalmukilla.

Illalla noustessani ajoneuvoista juhlaesittelyä varten oivalsin, että isä oli sitoutunut paljon enempään kuin mitä oli uskaltanut minulle tunnustaa.

— Täällähän meidän pikku morsiamemme on, sanoi keisari ottaen minua kädestä.

Keisarinna, hautovan kanan näköisenä, suuteli minua otsalle. Näytti olevan perhetapa sellainen.

Vieläpä tsaarikin katsoi täytyvänsä lisätä kalpeasti hymyillen Wilhelm
II:lle:

— Sinä et siis tyytynyt miehiini? Nyt sinä otat minulta vielä naisalamaisenikin!

Minä hymyilin tyynen ja ylevän näköisenä, mutta silmäilin vaivihkaa punahusaariani, joka ei tiennyt, minne olisi itsensä sijoittanut, ja sanoin itsekseni:

Metsästysretken päivä tuli. Minua huoletti vain yksi asia: metsästyksen tapahtuminen liian puhdistetulla ja haravoidulla alueella. Tulin tässä suhteessa pian rauhoitetuksi. Metsässä oli kyllä suuria puistikkoja naisia varten, mutta niiden sivuilla hyvin tiheitä ryteikköjä, puroja ja, siellä täällä, pieniä suomaita ja rotkoja.

Tarass-Bulba, jolle ennen lähtöä olin antanut puoli naulaa whiskyssä kasteltua sokeria, oli hilpeä mutta rauhallinen.

Valehtelisin, jos kieltäisin, ettei hevoseni paikalletulo herättänyt ihmettelyä ja huudahduksia. Kruununprinssi kysyi, miksi en ollut antanut lyhentää sen karvaa.

Suurherttua Rudolf oli ratsastanut viereeni. Olin niin ystävällinen, että poikaraukka rohkaistuneena sanoi minulle puoliääneen:

— Teille ei siis ole vastenmielistä, armollinen neiti, että olen ritarinanne?

— Kuinka olette voinut sellaista luulla, herraseni? vastasin. Tämä hovielämä on tukahduttavaa. Ei voi koskaan olla rauhallinen. Täällä metsässä sitävastoin, täällä on ilmaa, täällä on tilaa. Voimme jutella.

Minäkin olin hyvin tyytyväinen, tunsin, ettei hän jättäisi minua tuumaakaan.

Ensimmäinen kettu saatiin ajetuksi. Mitään mainittavampaa ei tällöin tapahtunut, paitsi että Tarass-Bulba torventoitotuksista ilostuneena otti muutamia polkanaskeleita ja asetti etujalkansa kuningas Adalbertin juhdan lautasille, sillä seurauksella, että tämä arvon herra oli vähällä keikahtaa nurinniskoin satulasta. Tästä hetkestä alkaen vältettiin minun pientä berberiläistäni kuin ruttoa.

Lautenburgin suurherttua ratsasti tuollaisella Saksassa niin tavallisella suurella tummanruskealla hevosella, jonka polvitaipeet ovat paksut kuin kinkut ja jonka selkä on leveä kuin biljardipöytä, Lisäksi huomasin pian, että tämä alhainen eläin oli kovasuinen ja nelisti pää jalkojen välissä.

— Ystäväparka, ajattelin minä, saatpa pian tekemistä, kun ojat tulevat eteemme.

Toinen, sitten kolmas kettu hakattiin hengiltä ilman vastuksia. Äkkiä neljäs loimahti esiin minun ja suurherttuan välillä. Näin sen. Se oli laiha, melkein hännätön eläin. Älysin, että sitä kannatti ajaa.

Tällä kertaa tulimme todelliseen metsään. Silloin minä kosketin berberiläiseni kaulaa ja höllitin ohjaksia. Yhdessä minuutissa suurherttua oli sivuutettu.

Näin silmänräpäyksen ajan hänen punertavat, huohottavat kasvonsa… Hän oli nyt neljännesvirstan päässä takanani.

— Te saitte minut säikähtämään, sanoi poikaparka saavuttaessaan minut.
Luulin, että hevosenne pillastui.

Puro ilmestyi jalkojemme juureen. Hän suoriutui joten kuten sen ylitse. Pientä nurmikkoista mäenrinnettä pitkin kettu pyyhälsi edellämme kolme koiraa kantapäillään.

Sitten tuli uudelleen tiheikköjä. Olin kumartunut hevosen kaulalle enkä saanut kasvoihini ainoatakaan raapaisua oksista, jotka Tarass-Bulban pää sinkautti syrjään ja jotka heti taas sulkeutuivat. Mutta seuralaisparkani kasvot olivat jo verissä. Pieni tammi riipaisi maahan hänen lornjettinsa. Tunsin, että hän täten oli tullut kykenemättömäksi jatkamaan ajoa. Hänen suuri hevosensa puhalsi kuin säkkipilli.

— Rohkeutta, huusin minä, kettu väsyy! Ja minä kosketin kannuksella
Tarass-Bulbaa.

Pikku hevoseni ei pidä tällaisesta leikinteosta. Se otti suunnattoman hypyn. Takana toinen koetti, vaivaloisesti seurata perässä katkeavien oksien peloittavasti rasahdellessa.

— Alatpa jo saada tarpeeksesi, sanoin itsekseni, seuraavan esteen jälkeen olet kuitti mies.

Seuraava este tuli pian eteen viisitoista jalkaa leveän ja yhtä syvän vetisen ojanteen muodossa, jonka reunat olivat ruohon ja pensaitten peitossa ja siten hyvin petolliset. Hetkisen kysyin itseltäni, pääsisikö Tarass-Bulbakaan sillä vauhdilla, mikä nyt oli, päähän asti. Mutta epäilykseni oli suotta. Nousten kuin pääskynen pieni urhea heponi oli ojanteen toisella puolella.

Niin oli kuin luulin. Ratsu ja ratsastaja olivat, lentäneet nurin. Ensimmäinen ei ollut tavannut reunaa takajaloillaan ja sinkauttanut siten toisen säälittä ojaan.

Hyppäsin maahan ja lähestyin suurherttuaa hieman peläten jatkaneeni leikkiä liian pitkälle.

— En luule, mutisi hän heikosti. Pelkäsin niin kovin teidän puolestanne nähdessäni teidän heittäytyvän tämän kirotun ojan ylitse.

— Oh, ehkä ei aivan niin, sanoi hän aseettomaksi tekevällä lempeydellään, ruhjevamma korkeintaan.

— Sanon teille, että jalkanne on sittenkin poikki, tunnen sen verran näitä asioita.

Samalla aikaa leikkasin metsästystikarillani hänen saappaansa halki.
Hervoton, roikkuva jalka tuli esiin.

— Tämäpä on kaunista, ajattelin, vähintään kuuden virstan päässä muista.

Rudolf ei sanonut enää mitään, katsoi vain minuun hyvillä, äärettömän lempeillä silmillään. Olisi voinut luulla, että hän tunsi itsensä onnelliseksi.

— Mistä hyvästä? huudahdin. Olen taittanut jalkanne ja te kiitätte minua. Odottakaahan edes siksi, kunnes olen auttanut teidät pälkähästä.

— Vai niin, sanoin raivostuneena. Tulla toisten luo ilman kettua, ja kun minulta kysytään, missä on suurherttua Rudolf, saan vastata; Olen jättänyt hänet erään ojan pohjalle toinen jalka murtuneena. Ei, herraseni!

— Kuinka tahdotte, sanoi hän heikosti. Mutta en tiedä oikein, miten, aiotte suoriutua.

Suuri konkari seisoi jonkun askeleen päässä nyhtäen tylsästi ruohoa suuhunsa Tarass-Bulban pilkallisesti katsellessa.

Kun olin taluttanut sen paikalle, käsitin, etten koskaan jaksaisi nostaa suurherttuaa sen selkään.

— On sekin ajatus ratsastaa hevosilla, jotka ovat korkeita kuin rakennustelineet! paasasin kiukustuneena.

Haavoittunut katsoi minuun kasvoillaan yhä sama anteeksianova ilme, joka lopuksi muuttui epätoivoiseksi.

Pieni berberiläinen tuli vitkastellen. Se epäili, että jotakin tulisi sille tapahtumaan.

— Aiotteko hinata minut tuon eläimen selkään? sopersi hän. Mieluummin jäisin tänne.

— Ei koskaan, toistin minä polkien jalkaa. Tarass-Bulba on sitäpaitsi lauhkea kuin lammas. Pitäkää vain kiinni.

Hän oli painava, tämä saksalainen. Mutta nostin hänet kuitenkin ja sijoitin hänet tukevasti satulaan suitsien avulla.

Luuletteko, etten palatessani pitänyt itseäni aivan pahkahulluna! Olin onnistunut tekemään vain säälittäväksi sen, jota tahdoin vihata. Ja sitten tuli vielä lisäksi Tarass-Bulban hämmästynyt katse, joka saattoi minut suunniltani.

— Mitä olen tehnyt, näytti hevoseni sanovan minulle, että annat kannettavakseni saksalaisen ja pidät parempana tuota alhaista ruunikkoa, jolla ei ole harjaa ja jonka kaviot ovat leveät kuin paistinpannut?

Ei pidä koskaan taittaa sellaisten ihmisten jalkoja, joiden kanssa ei halua mennä naimisiin. Minun tuskin tarvitsee kertoa teille miten kävi. Minua eivät voi sitoa muut kuin omat tekoni, ja huimapäisyyteni sai aikaan sitoumukseni, johon kaikki maailman keisaritkaan eivät olisi saaneet minua suostumaan.

Herätin suurta huomiota palatessani toisten luo ruunikolla ratsastaen ja taluttaen Tarass-Bulbaa, joka kantoi suurherttuaa hihnoilla sidottuna selässään. Metsästys keskeytettiin. Kaikki tunkeutuivat ympärillemme. Minun täytyi kertoa mitä oli tapahtunut ja tein sen mahdollisimman lyhyesti, kuten kerrotaan tapahtumista, joista ei ole syytä suurin ylpeillä. Mutta loukkautunut lisäsi värittäviä yksityisseikkoja. Kuume teki hänet kaunopuheiseksi ja sai minut näyttämään sankarittarelta. Minun täytyi ottaa vastaan onnitteluja koko hovilta.

Keisari, joka näkee kaikki asiat väärin ja suurennellusti, puhkesi lausumaan:

— Hän on ihmeteltävä, tämä lapsi, joka ensimmäisenä päivänä jo osaa pelastaa sulhasensa elämän.

Keisarinna suuteli minua. Se on perhetapa. Isäni oli seitsemännessä taivaassa.

Olin raivoisa ja hymyilevä. Kiukkuni kohdistui Tarass-Bulbaan, joka palatsiin palatessamme sai enemmän ruoskaniskuja kuin koskaan sen jälkeen.

Minulla on eräs ominaisuus. En kärsi epäselviä tilanteita. Tietoisena siitä, että suurimmaksi osaksi omasta, syystäni olin tästä lähtien sidottu niin julkisesti, etten enää voinut vapauttaa itseäni ilman tuollaista skandaalia, jota jokainen arvoaan kunnioittava ruhtinatar kavahtaa enemmän kuin varmaa onnettomaksi tulemista, päätin vielä samana iltana esittää ehtoni hänelle, jota hovi jo nimitti sulhasekseni.

Pyysin puheillepääsyä, minkä hän empimättä myönsi lähetettyään pois siteidenasettajan.

— Herraseni, tuloni varmaankin hämmästyttää teitä. Mutta tapanani on aina ollut tehdä se, minkä arvelen hyödylliseksi, ollenkaan ottamatta huomioon, onko se sopivaa vai ei. Mielestäni on nyt erittäin tärkeätä teidän saada kuulla seuraavaa:

Tulin Pietariin tehdäkseni isälleni seuraa, nähdäkseni kauniita juhlia, lyhyesti huvitellakseni, mutta en suinkaan etsiäkseni itselleni puolisoa. Kosijoita olen hylännyt, suvaitkaa uskoa minua, yhtä monta kuin on maakuntia Venäjällä, ja viimeinen oli eräs persialainen prinssi, joka omistaa vuoriston, josta löytää jalokiviä yhtä helposti kuin multasieniä Perigordissa, ja suurempia kuin ne.

Minä siis tulin tänne. En tiedä mikä heihin kaikkiin on mennyt. Minun on muitta mutkitta mentävä naimisiin. Tätä en sano teitä pahoittaakseni. Mutta olemmehan, herraseni, tunteneet toisemme vasta kolme päivää.

Oli miten oli, joka tapauksessa olen nyt melkeinpä velvollinen ottamaan teidät puolisokseni. Olosuhteiden pakosta ei voida ottaa huomioon, mikä te olette ja mikä minä olen. Meidän historiassamme on neljä keisaria ja keisarinnaa, kruunuja ja epäilemättä myöskin tulo- ja meno arvioita pidettävänä tasapainossa; tunnen, että isä tulisi onnettomaksi, ellen minä pääsisi kuningattareksi, nyt kun hän on nähnyt, mahdollisuuden siihen. Kaiken lisäksi olen taittanut jalkanne.

— Juuri siitä meidän on puhuttava, koskapa, sanon sen teille suoraan, juuri tämä aiheuttamani tapaturma on saanut minut niin nopeasti hyväksymään asian, josta en vielä eilen tahtonut kuulla puhuttavankaan. Olen, siitä kiitollinen, sillä se antaa minulle vaikutelman, ettei avioliittoni ole tyyten järkiavioliitto, mikä minunlaisestani naisesta on hyvin miellyttävää.

— Tahtoisin toisenkin jalkani ja käteni poikki, sanoi hän lempeän surumielisesti, kunhan minun vain ei tarvitsisi kuulla teidän lausuvan tuota kauheata sanaa järkiavioliitto.

— Olen tehnyt päätökseni, sanoin tunteettomasti. Suostun tulemaan puolisoksenne. Mutta pitänette kohtuullisena, että asetan teille pari pientä ehtoa.

— Sanokaa, sanokaa, lausui hän kiihkeästi. Tiedättehän, että kaikki, mitä pyydätte, myönnetään edeltäkäsin.

— No, no! sanoin hymyillen. Ehkäpä havaitsette hetikohta myöntyneenne liian nopeasti. No niin, hyvä ystävä (korostin tätä sanaa), olen jo lapsuudestani alkaen nauttinut mitä täydellisintä vapautta, ja tarkoitukseni on saada nauttia sitä naimisiin mentyänikin. Tahdon, ettei mitään elämässäni muuteta, ei mitään, ymmärrättekö?

— Älkää erehtykö sanojen merkityksestä, sanoin. Otaksukaa, ettei tässä puhu teille nuori tyttö eikä nainen ja huomatkaa ehtojeni tarkoittavan, että liittomme minun taipumattoman tahtoni mukaan on oleva ystävyysliitto eikä mikään muuta.

En tiedä, olisinko pitemmälti jatkanut pientä pulmallista puhettani, jollei hänen miehinen hölmöytensä olisi antanut siihen aihetta.

— Olkaa säädyllinen älkääkä puhuko tyhmyyksiä, vastasin tyynesti. Suostun sanomaan teille, etten rakasta ketään muuta paitsi — koska tämä rakastaa-sana nyt kerran on niin ylen tärkeä — syntymämaatani, metsästystä, isääni, kukkia, jätettäköön minut jo rauhaan, ja paria kolmea muuta asiaa, jotka eivät tosiaan voi antaa aihetta mustasukkaisuuteen, ominaisuuteen, jonka ilmeneminen älykkäässä miehessä on hyvin valitettavaa. Oletteko tyytyväinen?

— Tämä, jatkoin, on meidän pieni yksityissopimuksemme. Viranomaiset pitävät huolen julkisesta puolesta ja kaikesta muusta. Minä en välitä siitä vähääkään ja toivoakseni ette te myöskään. Minun ei tarvitse lisätä, että saatte minusta toverin, joka on aina teidän arvoisenne, olosuhteiden tasalla minkälaiset ne ovatkin, ja kykenevä, jos Jumala niin tahtoo, kantamaan Württembergin kruunua. Tässä käteni sen vahvistukseksi.

Hän tarttui käteeni ja suuteli sitä tulisesti. Hänen silmistänsä loisti ilo kuumeen asemesta. En voinut olla ihmettelemättä helppoutta, jolla olin saanut hänet paulaan. Sitten äkkiä ymmärsin hänen päätelmänsä: »Olen hänelle niin hyvä, huomaavainen ja rakastettava, että hän jonkun ajan kuluttua, jota aikaa en tahdo ennakolta määritellä, tulee siitä liikutetuksi.»

Tämä miesparan ajatus oli niin yksinkertainen, etten voinut olla tuntematta hiukan liikutusta. Me erosimme mitä parhaimpina ystävinä.

Palatessani huoneistooni kuulin tavatonta hirnumista isolta pihalta. Se oli Tarass-Bulba. Ikävystyneenä tallissaan se oli särkenyt oven, syössyt nurin tallirengin ja kaksi vartijaa, ja kutsui minua nyt alhaalta korvia särkevästi hirnuen. Minulla oli paljon enemmän vaivaa sen rauhoittamisesta kuin mitä minulla oli ollut suurherttua Rudolfista.

Ensi töikseni jo syksyllä 1909, kun olin tullut Lautenburg-Detmoldin suurherttuattareksi, lyhdyin panemaan toimeen välttämättömiä parannuksia saadakseni itselleni edes jossain määrin mukavan asunnon. Puutarhat olivat saaneet kasvaa omin valtoinensa, ja palatsi oli täynnä hirveätä romua, josta ei edes neekerikuningas olisi huolinut.

Melusine, joka tuli keväällä v. 1910, voi sanoa sinulle, että elämäni oli silloin suunnilleen samanlaista kuin nytkin, paitsi että siihen aikaan, kun ikävä ahdisti, saatoin livistää Venäjälle tuulettamaan aivojani.

Mutta kuka muuttui niin suurherttua Rudolf. Ei niin että hän olisi koskaan lakannut osoittamasta minulle mitä liikuttavinta huomaavaisuutta, tuo miesparka. Mutta vuoden kuluttua, kun hän oli saanut selvästi havaita, etteivät hänen viattomat pikku laskelmansa pitäneet paikkaansa, etteivät pitäisi koskaan, että tulisin aina olemaan häntä kohtaan sellainen, kuin olin sanonut eikä mitään enempää, hän kävi synkäksi ja pysytteli kotosalla. Lautenburgissa häntä nimitettiinkin vain Rudolf vaikenijaksi.

Pahempaa kuin tämä oli hänen joutumisensa huonoihin väleihin keisarin kanssa. Wilhelm II uskoo kuuluvansa Ludvig XIV:n kaltaisten hallitsijoiden joukkoon. Hän äkämystyy niille saksalaisille ruhtinaille, jotka eivät käy näyttäytymässä Berliinissä, ja syyttää heitä separatistisista pyrkimyksistä. Rudolf ei enää astunut jalallaan hoviin.

Lautenburgissa hän ei enää halunnut nähdä ketään. Seitsemäs husaarirykmentti sai olla vailla everstiänsä. Puolet päivistään ja öistään hän vietti kirjastossa selaillen mineralogisia teoksia, mielitiedettänsä harjoittaen. Hän vietti siellä kaiken aikansa, kunnes herra von Boose tuli tänne.

Melusine tunsi hänet, tämän Boosen, jonka nimi saa sinut vapisemaan. Sano hänelle, Melusine, ettei ollut kurjempaa bridgen pelaajaa. Hän osasi vain tavallista peliä eikä koskaan tahtonut asettua vastarintaan. Mitään kilpailua ei voinut ajatellakaan. Pyysin suurherttuaa liittymään joukkoomme neljänneksi, mutta hän oli niin taitamaton ja epäkohtelias, että minun täytyi lähettää hänet takaisin jatkamaan rakkaita opintojaan.

Boose oli hyvin oppinut, se tunnustus täytyy hänelle antaa. Kuvittelehan, että hän kolmenkymmenenkahden vuotiaana, tavallisena insinööriluutnanttina oli topografian professori sota-akatemiassa. Hänen kirjansa Architectonique de la plaine hanovrienne on suuressa arvossa kaikkialla Europassa. Eräänä päivänä Berliinissä hän löi korvalle erästä komendanttimajuria, joka väitti, että Harz-vuoristossa on tertsiäärikauden jälkeisiä kerrostumia. Rudolf, joka ihaili Boosen teoksia, meni puhumaan hänen puolestaan sotaneuvostoon. Hänen välityksellään von Boose pääsi vain kuudenkymmenen päivän linnavankeudella. Rangaistusajan kuluttua sai mieheni aikaan, että hänet siirrettiin kolmanteen insinööripataljoonaan Lautenburgiin.

Keväällä y. 1911 matkustin Venäjälle viettämään isäni luona pääsiäistä. Siellä sain suurherttua Rudolfilta kirjeen, jonka olen kai jo näyttänyt sinulle. Hän ilmoitti minulle, että keisari oli kutsunut hänet puheilleen ja kysynyt eikö hän suostuisi asettamaan valtakunnan palvelukseen tieteellisiä lahjojaan. Tutkimukset olivat osoittaneet Kamerunissa löytyvän suunnattomia mineraalirikkauksia. Oli välttämätöntä saada asiasta tarkka selko ja myöskin todeta kaikella mahdollisella varovaisuudella rajamaitten mineraalilähteet, jotta saataisiin selville, olisiko Saksalle niiden anastamisesta mitään hyötyä. Nämä seudut, lapseni, minua pahoittaa sanoa se, sinulle, olivat se Kongon osa, jonka Ranska luovutti Saksalle 1912 vuoden sopimuksella.

Rudolf läksi siis tutkimusmatkalle Boosen kanssa. Hän pyysi anteeksi, että hänen saamiensa ohjeiden pakotuksesta, täytyi jättää Eurooppa näkemättä sitä ennen minua, lisäten, että hän, jos hän niin suorasukaisesti rohkenee sanoa, oli varma siitä, ettei hänen matkallansa olisi mitään vaikutusta elämäni tavalliseen kulkuun. Missä hän, ystävä raukka, suuresti erehtyi.

Pariisista, Bordeaux'sta, Saint-Louis'sta, Senegalista sain häneltä kirjeitä. Sitten Kongosta pari kolme, ne, jotka olen sinulle näyttänyt. Sitten kului hyvin pitkä aika, kunnes eräänä päivänä lankoni Fredrik-August saapui Lautenburgiin tuoden huonoja uutisia. Auringonpistoksen kohtaamana suurherttua oli kuollut Sanghassa, melkein matkansa päässä. Hänen viimeinen sanansa oli ollut minun nimeni.

Melusine on sanova sinulle, että itkin Rudolfia, ja toisin kuin itkisin Tarass-Bulbaa, jos se huomenna kuolisi. En ole koskaan tehnyt vääryyttä tälle eläimelle. Rudolfia kohtaan olen aina ollut suora ja rehellinen ja kuitenkin minusta tuntui kuin olisin jollain tavoin syyllinen hänen kuolemaansa.

Hänelle, joka lepää siellä kaukana hehkuvan auringon paahteesta halkeilevan savimaan povessa, toimitin hautajaisten asemesta suurenmoisen sielunmessun. Keisari, keisarinna, kaikki Saksan ruhtinaat olivat, läsnä. Lautenburgin punaiset husaarit surunauhat sapeleissaan muodostivat kunniakujan, ja uskonnollisten menojen aikana heidän univormunsa toivat mieleeni Pietarhovin punaisen husaariraukan, joka tanssi niin huonosti ja oli niin hyvä.

Jokainen tämän kertomuksen lause, ystäväni, on ollut merkki siitä luottamuksesta, jota osoitan sinulle. Saat siitä edelleen todistuksen jokaisessa seuraavista sanoistani.

Sinä tunnet. Hagenin etkä kovin paljoa pidä tästä minun pikku käskyläisupseeristani. En tiedä mikä hänessä on voitolla, uhrautuvaisuusko vai rakkaus. Uhrautuvaisuus sallii meidän turvautua kaikessa häneen, mutta rakkaus antaa hänelle meidän oman etumme silmälläpitämiseen selvänäköisyyttä, jota meillä itsellämme ei ole.

En minä eikä Melusine kuusi kuukautta Rudolfin kuoleman jälkeen osanneet epäillä sitä, mitä minulle oli tapahtuva. Hallitsijattaren velvollisuuksiin kiintyneenä suoritin tehtäväni täsmällisyydellä, joka hämmästytti itseäni. Olen ollut valtiopäivien puheenjohtajana, olen allekirjoittanut päätöksiä, olen siirtänyt toiseen tuomioistuimeen riita-asioita, nimittänyt virkamiehiä kaikkien tyytyväisyydeksi, luulen. Ja Lautenburgin kaupunkia ei ole koskaan hoidettu paremmin kuin minun esimiehyyteni aikana.

Hagen, hän epäili. Näin hänet päivä päivältä yhä synkempänä. Lopuksi, kyllästyneenä näkemään ympärilläni kyynärän pituisia kasvoja käskin hänen joko puhua suunsa puhtaaksi tai lähteä toipumislaitokseen. Hän lankesi jalkoihini.

— Kuinka en olisi tällainen, nyyhkytti hän, kun te tulette kuulumaan toiselle?

Hän ei rauhoittunut, vaikka vakuutin hänelle, etten ymmärtänyt vähääkään hänen puheestaan.

— Onko se mahdollista, sopersi hän, mutta Berliinissä ja vieläpä täälläkään ei puhuta muusta kuin teidän läheisestä avioliitostanne herttua Fredrik-Augustin kanssa.

Tällä kertaa olin jo saanut liiaksi. Sellainen henkilö, jollainen minä kerskaan olevani, voidaan taivuttaa yhden kerran avioliittoon yllättämällä, mutta kaksi!

Kun Hagen, joka kävi useita kertoja kuukaudessa Berliinissä, oli kertonut minulle kuulemansa, käsitin kuitenkin kalkitunkin, että asia oli vakavaa laatua. Ymmärsin sen vieläkin paremmin seuraavana päivänä saadessani kirjeen isältäni. Oli liiaksikin näkyvää, että hänet oli asiaan suostutettu käymällä kiinni hänen heikkoon puoleensa, tyttären kohottamiseen kuninkaalliselle valtaistuimelle.

Kuinka ikävää syventyä hallitsijasukujen yksityisasioihin saadakseni sinulle ymmärrettäväksi mitä sitten tapahtui! Tapahtukoon se mahdollisimman lyhyesti. Miksi minusta oli tullut Lautenburgin suurherttuatar? Päästäkseni isäni toiveitten mukaan Württembergin kuningattareksi Albert-kuninkaan kuoltua. Lautenburgin vallanperimyksestä ei ole voimassa salilainen laki, s.o. Rudolfin kuoltua pysyin minä yhä suurherttuattarena. Mutta Württembergin kruununperimyksestä, siitä määrää tämä laki. Tehkäämme itsellemme selväksi tämä: vain Lautenburgin suurherttua saattoi tulla Württembergin kuninkaaksi. Siis päästäkseni Württembergin kuningattareksi täytyi minun ensin tehdä herttua Fredrik-Augustista, ottamalla hänet puolisokseni, Lautenburg-Detmoldin suurherttua.

Isän kirjeellä ei ollut muuta tarkoitusta kuin taivuttaa minua tähän liittoon.

Luulen, että vastauksessani, jonka hänelle heti kirjoitin, en muistanut aina ottaa huomioon sitä kunnioitusta, jota tyttären tulee osoittaa isälleen.

Mutta täytyy käsittää, että olin kiihdyksissäni. Olinko näin pakotettu menemään naimisiin jokaisen saksalaisen kanssa? Mikä kohtalo sille, joka ei olisi koskaan tahtonut mennä naimisiin!

Kului noin viikon verran niin sain keisarinnalta kirjeen. Hän nimitti minua tietysti rakkaaksi lapsekseen, tuhlasi minulle mitä imartelevimpia mairesanoja, mutta kirjeen lopussa oleva kutsu saapua Berliiniin oli kuitenkin kaikitenkin käsky…

Kun noudatin sitä, tein sen vähemmän taipuvaisuudesta kuin halusta päästä selville niistä juonista, joita minua vastaan hovissa punottiin.

Otin mukaani Melusinen ja Hagenin. Keisarinna otti minut vastaan hämmentyneen näköisenä, minkä edeltäpäin arvasin, ja hänen selittelynsä tuntuivat hätäisiltä. Tarvitseeko minun kertoa niistä?

L'amour ne règle pas le sort d'une princesse.
La gloire d'obéir est tout ce qu'on lui laisse.[30]

[Rakkaus ei määrää prinsessan kohtaloa.
Kuuliaisuuden kunnia on ainoa mikä hänelle suodaan.]

Rakkaus! Kuuliaisuus! Mitäpä olisi hyödyttänyt sanoa hänelle, että hänen päättelynsä oli väärä, etten ollut koskaan rakastanut ketään ja etten missään tapauksessa ollut kuuliaisuudesta mennyt naimisiin ensimmäisellä kerralla. Rudolf raukkaa ei ollut enää ilmaisemassa meidän pientä yksityissopimustamme, joka vapautti minut juuri näistä kahdesta asiasta. Ja mitäpä olisi hyödyttänyt väitellä kunnon rouvan kanssa, joka saneli vain läksyänsä.

Kuuntelin häntä yhteenpuristetuin huulin, sanomatta sanaakaan. Kun hän oli lopettanut sanoihinsa takertuen, lausuin:

— Saanko tietää teidän majesteetiltanne päivän, joksi avioliittoni
Fredrik-Augustin kanssa on määrätty?

Hän huudahti torjuen ja vakuutti, ettei keisarin tarkoituksena suinkaan ollut kiirehtiä asioita ja ettei mitään päivää oltu vielä määrätty.

Lähden tänä iltana Astrakaniin, sanoin Melusinelle ja Hagenille, jotka levottomina odottivat minua. Pankaa matkalaukut kuntoon. Joka minua rakastaa, seuraa minua.

Hagen ojensi minulle pikapostin, joka oli lähetetty Lautenburgista. Viiden tai kuuden kirjeen joukossa oli yksi Venäjän postileimalla varustettu. Tunsin isäni käsialan.

Ah, he olivat oivallisesti käyttäneet hyväkseen minun huolimattomuuttani. Sain myöhemmin tietää, että ennen kirjettäni, jonka olin kirjoittanut hänelle noin viisitoista päivää aikaisemmin, oli isäni luo saapunut erikoinen keisarin lähettiläs. Hänen ei ollut tarvinnut olla kovinkaan taitava diplomaatti saadakseen isäni asiansa puolelle. Mainio Württembergin kruunu oli taas tehnyt tehtävänsä. Harkituin mutta taipumattomin lausein isä saneli minulle tahtonsa: minun oli otettava Fredrik-August, tai…

En voinut lukea pitemmälle, vaan revin kirjeen tuhansiksi palasiksi, tuossa tuokiossa panin menemään sähkösanoman, kolmisenkymmentä rukoilevaa, uhkaavaa, mieletöntä sanaa Tjumenin ruhtinaan osoitteella.

Muistat, Melusine, miten pelkäsimme Berliinin mustaa kabinettia. Sinä nousit junaan ja menit lähettämään sähkösanoman Köpenickistä.

Sinun mentyäsi en kestänyt enää, vaan sulauduin kyyneliin, kiukun, raivon kyyneliin. Näen itseni vietä tuossa kauheassa berliiniläisessä huoneessa. Hagen nyyhkytti jalkojeni juuressa. Hän oli tarttunut käsiini, käsivarsiinikin ja peitti ne kyynelillään ja suudelmillaan: »Minne tahdotte, milloin tahdotte, sopersi hän, lähden, seuraan teitä.» Kaiken kaikkiaan olen hyvin ylpeä ajatellessani, että yhdestä sanastani preussilainen upseeri olisi ollut valmis jättämään armeijansa, isänmaansa.

Mutta hänen viiksiensä kosketus käsivarteeni palautti minut nopeasti todellisuuden tuntoon. Muistin Sachsenin Louisea, alhaisia mustalaisia, jotka kiskovat rahaa kuningattaren syleilyistä saadulla maineellaan. Työnsin viattoman Hagenin luotani ja pääsin jälleen itseni herraksi.

Kaksi päivää, jotka odotin vastausta, vietin sisällä. Lopulta se tuli, tuo pieni sininen paperi. Sinä katsoit minuun, Melusine, ja minä avasin hymyillen sähkösanoman. Se sisälsi vain nämä sanat:

Tiedän, ystäväni, että minun tässä täytyy pysähtyä selittämään sinulle eräitä seikkoja, koska muuten tuskin kertomukseni jatkoa ymmärtäisit. »Kuinka», kysyt sinä varmaankin itseltäsi, »kaikki on voinut järjestyä sillä tavoin, että sellaisen lujatahtoisen naisen kuin Auroren on täytynyt taipua? Kuinka on tämä Fredrik-August, näkymätön ja mahtava, menetellyt saadessaan näin puolelleen keisarinnan, Rudolfin ristiäidin, ja keisarin?»

Olet luullakseni lukenut vuoden 1909 vaiheilla riittävän tarkasti lehtiä, tietääksesi, että tähän aikaan eräs Eulenburg-asia, eräs Moltke-Harden-riitajuttu piti Saksan hovia suuressa pinteessä. Henkilökohtaisesti minä vähät välitän siitä tavasta, jolla, nämä ihmiset hauskuuttelivat toisiaan. Kohtuutonta on vain mielestäni se, että näistä jutuista kimmahti kivi minun elämääni.

Veljensä eläessä Fredrik-August näyttäytyi harvoin Lautenburgissa. Näin hänet kolme tai neljä kertaa, joista kerran häissäni, toisen kerran pari kuusi kuukautta myöhemmin hänen haudatessaan vaimonsa, yksinkertaisen naisihmisen, joka käytti kalvosimia kuin mikäkin pöytäkaluston kiilloittaja. Sinun jalo oppilaasi tuskin on äitiänsä älykkäämpi.

Muun ajan Fredrik-August oli Berliinissä. Tämä mies, jonka olet nähnyt niin asiallisena ja kylmänä, vietti siellä iloista elämää. Ystävä, älä usko koskaan ihmisiä, jotka sanovat sinulle, että elostelu on vahingollista. Fredrik-Augustin menestys todistaa päinvastaista.

Nykyisellä suurherttualla on aivan erikoinen taito saattaa huonoon valoon muita joutumatta itse vaaraan. Hän on käyttänyt taitoaan hyväkseen vuonna 1909 Berliinissä. Bülowien läheisenä ystävänä, Eitelin ja Joachimin tuttavana voi vain hän yksin kertoa niistä pienistä kohtauksista, joissa hän oli läsnä. Mutta hän ei kerro sinulle, ystäväni, kuten hän ei ole kertonut minullekaan, sillä et sinä enkä minä voisi koskaan maksaa riittävästi hänen luottamuksestaan. Yksinomaan vaikenemistaan hän saa kiittää suurherttuallisesta kruunustaan ja ehkäpä pian Württemberginkin kruunusta. Kun keisarinna hermostuneesti kehoitti minua alistumaan kohtalooni, puolusti hän silloin, tuo kunnon rouva, vain kahden poikansa kunniaa.

Aivokuume, jonka isäni sähkösanoma minulle aiheutti, kesti yhden kuukauden, minkä ajan horjuin elämän ja kuoleman välillä, ja minkä ajan, uhrautuvaisuudella, jota en unohda, Melusine ja Hagen valvoivat yötä päivää vuoteeni ääressä.

Vihdoin toivuin. Minulta oli leikattu hiukset. Olin laiha mutta kaunis vielä. Eräänä päivänä katsellessani peilistä, miten hullunkuriseksi pienet vaaleat niskakiharat kasvoni tekivät, Hagen, jonka vuoro oli pitää vartiota, tuli ilmoittamaan minulle herttua Fredrik-Augustin saapumisen.

Olin vielä riittävän sairas voidakseni kieltäytyä ottamasta häntä vastaan, mutta olin jo kauan halunnut päästä mittailemaan voimiani hänen kanssaan. Tunnustan häpeäkseni, että, tuona päivänä en päässyt voiton makuun.

Hän astui sisään ja tervehti minua juhlallisesti ja jäykästi. Siniset silmät hänen ajelluissa, kuivakkaissa kasvoissaan milloin himmentyivät milloin loistivat.

— Olen onnellinen, rakas sisareni, sanoi hän, tavatessani teidät vihdoinkin ylhäällä ja todella virkeän näköisenä.

Minulla ei ole mitään syytä olla sanomatta teille hetikohta käyntini mieluisaa tarkoitusta. Huomenna tulee kuluneeksi yhdeksän kuukautta kaivatun veljeni suurherttua Rudolfin kuolemasta. Kun lain määräämä suruaika on silloin kulunut loppuun, olisivat heidän majesteettinsa keisari ja keisarinna hyvin onnelliset, jos hyväntahtoisesti suvaitsisitte määrätä teille parhaiten sopivan päivän häittemme viettämiseksi, sillä he ovat nimenomaisesti ilmaisseet tahtovansa olla häissämme läsnä.

— Sanokaa, rakas veljeni, vastasin, heidän majesteeteillensa, että hääpäiväni jätän heidän määrättäväkseen ja suvaitkaa lisätä, että toivon viimeisen kerran näin vaivaamani heitä.

Menimme naimisiin eräänä synkkänä maaliskuun päivänä vuonna 1912. Lupauksensa mukaisesti keisari ja keisarinna olivat vihkiäismenojen aikana läsnä ja matkustivat sitten samana iltana takaisin Berliiniin. Kello viiden tienoissa ensin raatihuoneella, sitten linnassa hallitusviranomaiset ja virkailijat vannoivat uskollisuuden valan uudelle suurherttualle. Kello kahdeksalta oli juhla-ateria, joka läheisen surun johdosta annettiin vain rajoitetulle vieraspiirille, ylemmille upseereille ja herttuakunnan arvohenkilöille, yhteensä noin kolmekymmentä henkeä, alakerroksen peilisalissa.

Tuskin oli päästy toiseen ruokalajiin, kun ylemmästä kerroksesta päidemme yläpuolelta alkoi kuulua milloin kovempaa milloin pehmeämpää jysähtelyä.

Aluksi siihen ei kiinnitetty huomiota. Mutta jysähtely jatkui aivan vimmatulla, säännöllisyydellä.

Rypistäen keveästi kulmiaan suurherttua antoi merkin lakeijalle, joka seisoi hänen tuolinsa takana.

— Jumalan nimessä, Kessel, huudahti suurherttua puoleksi kiivastuneena puoleksi hymyillen, rientäkää toki katsomaan, mitä on tekeillä yläpuolellamme. Suokaa anteeksi, herrat, sanoi hän kääntyen vieraiden puoleen.

Kessel meni. Viisi minuuttia myöhemmin hän palasi hyvin punaisena.
Jyske oli tauonnut.

— Kas niin, komendantti, jatkoi Fredrik-August alkaen tulla kärsimättömäksi. Ette kai ole luullakseni löytänyt tuolta ylhäältä mitään murhayrityksen valmisteluja. Kehoitan teitä rauhoittamaan vieraitani. Mitä siellä oli?

— Muurareita? Tällä hetkellä! Tänä päivänä! Se on jo liikaa. Ja mitä tekivät sitten nämä muurarit? Ah ei, pyydän, herra von Kessel, puhukaa!

— He ovat, sopersi upseeri väkinäisesti, muuraamassa kiinni keltaista käytävää.

Jäätävä hiljaisuus. Keltainen käytävä yhdisti toisiinsa Lautenburgin suurherttuan ja suurherttuattaren huoneistot.

Fredrik-August on voimakas, ystäväni. Totesin sen tuona iltana ja ihailin sitä, kun hän, lyöden otsaansa ikäänkuin tahtoen sanoa: se on totta, olin unohtanut, antoi käskyn hovimestarille:

-— Pitäkää huolta, ettei näiltä kunnon miehiltä, joiden on työskenneltävä koko yö, puutu mitään.

Samantekevää, olin onnellinen, sillä tunsin hyvin, että oli myöskin ihailua hänen ivallisessa katseessaan, jonka hän loi minuun ikäänkuin sanoakseen minulle:

Aurore vaikeni. Kului joku hetki äänettömyydessä. Sitten Melusine ikkunan luo siirtyneenä veti äkkiä uutimet syrjään. Näimme silloin, että oli jo päivä.

Katsoin suurherttuatarta, joka kyynärpää polvea vasten nojasi leukaansa käteensä ja uneksui. Ei mitään velttoutta piirteissä, ei mitään uurteita ihossa tämän alusta loppuun valvotun yön johdosta.

Raikas aamu näki Auroren vieläkin kauniimpana kuin kuuma ilta oli hänet nähnyt.

VII.

Sattui joskus iltana tai parina viikossa, että suurherttuatar oli mieluummin yksinään. Käytin silloin ikävissäni nämä illat työskentelyyn.

Königsmark-tutkielmani oli pian jäänyt sikseen. Minua tuskin halutti enää penkoa tätä tomua sitten kuin sattuma oli suonut minun ottaa osaa toiseen romaaniin, jonka päähenkilöt elivät ympärilläni, puhuivat minulle joka päivä.

Tänä heinäkuun iltana, jonka Auroren oikusta sain viettää yksikseni, puhkesi kova rajuilma. Mustalle taivaalle avatusta ikkunastani kuulin yöllä miten puut rapisivat rankkasateessa. Työskentelin äärimmäisen veltosti mieli enemmän kiintyneenä maisemiin ja seutuihin, jonne Tjumenin ruhtinattaren kertomus minut oli vienyt, kuin Herrenhausenin murhenäytelmään, ja oli varmasti mitä odottamattomin sattuma, että sain käsiini ratkaisevan pääasiakirjan, josta heti aion teille puhua.

Olen aikaisemmin selostanut teille yksityiskohdittain, jotka teistä silloin varmaankin tuntuivat kerrassaan kuivilta, Preussin kuningattaren äitinsä Sofia-Dorotean puhdistamiseksi kokoaman asiakirjapinkan. Tänä iltana, tutkittuani ensin kaksi toisarvoista todistuskappaletta, sain käsiini asiakirjan, johon oli merkitty S. 2 — N:o 87.

Se sisälsi kaksi suurta sivua hyvin tiheää saksalaista kirjoitusta. Jo ensimmäisistä riveistä välinpitämättömyyteni hävisi. Kävin tarkkaavaiseksi. Ymmärsin saaneeni käsiini jotakin, jolla saattoi olla ratkaiseva merkitys.

Tämä asiakirja esitti erään Bauer-nimisen miehen tunnustuksen. Mainittu mies oli kuollut Rudolfstadtin suurherttuan metsävahtina ja oli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin palvellut Herrenhausenissa. Viimeisellä hetkellään tämä mies, katolilainen, kutsutti papin luokseen kuulemaan rippiä. Kirkonmies, joka oli kuullut puhuttavan Preussin kuningattaren toimeenpanemista tutkimuksista, laati synninpäästön yhteydessä pöytäkirjan niistä tapahtumista, joihin Bauer oli ottanut osaa. Juuri tätä, kuolevan, rippi-isän ja kahden todistajan nimikirjoituksillaan vahvistamaa tunnustusta olin nyt ryhtymässä tutkimaan.

On selvää, että omistin näin alkuperäisluontoiselle todistukselle heti mitä tarkinta huomiota.

Bauer oli niiden kymmenen miehen joukossa, jotka tarjoutuivat kreivitär von Platenille tuona traagillisena yönä heinäkuun ensimmäistä päivää vasten v. 1694 murhaamaan kreivi Königsmarkin.

Hänen tunnustuksestansa kävi ilmi, että sillä aikaa kuin odotettiin kreivin lähtemistä prinsessan tyköä, kreivitär von Platen tarjosi miehilleen punssia.

Hän kielsi olleensa niiden joukossa, jotka tikarin- ja miekanpistoin tappoivat kreivin, mutta tunnusti pidelleensä häntä kiinni maassa, sillä aikaa kuin kreivitär von Platen, toinen jalka kreivin otsalla, koetti saada tätä tunnustamaan olleensa Sofia-Dorotean rakastaja.

Tunsin useimmat näistä yksityisseikoista. Ne on esitetty Blaze de Burynkin teoksessa. Mutta tunnustuksen seuraava kohta ratkaisi täydelleen kuuluisan riitakysymyksen, minne kreivin ruumis oli joutunut.

Kun kreivi Königsmarkista oli henki lopen lähtenyt, lausui Bauer, käski armollinen rouva von Platen kantaa ruumiin saliin uunin eteen, jonka takana on kuusi jalkaa pitkä pronssilaatta. Armollinen rouva painoi erästä vieteriä. Laatta siirtyi syrjään päästäen näkyviin pienen komeron. Huomasin epäselvästi, sillä olin hyvin hämmennyksissäni, kasan valkeata jauhoa, joka näytti silmääni kalkilta. Sinne panimme ruumiin. Armollinen rouva päästi meidät sitten menemään kehoitettuaan meitä pesemään pois veritahrat, joita joillakuilla meistä oli vaatteissaan. Hän jäi yksin ritarisaliin Festmann-nimisen kamaripalvelijansa kanssa…

Huomaatte, että minulla oli syyni, kun sanoin teille sivumennen, että Königsmarkin ruumis kätkettiin Herrenhausenin ritarisaliin uunin metallilaatan taakse. Bauerin todistuksella ei ollut minun silmissäni muuta arvoa kuin että se varmensi kiistämättömästi tämän paikan. Näin siinä lisäksi todistuksen joko Ernest-Augustin tai hänen poikansa kanssarikollisuudesta. Ottakaa huomioon, että kreivitär von Platen painoi jotakin salavieteriä. XVII:n ja XVIII:n vuosisadan saksalaiset ruhtinaat olivat hyvin arkoja salalukoistaan. Kun tällainen salaisuus oli ilmaistu kreivitär von Platenille, oli se tapahtunut jostakin tärkeästä syystä.

Olin työhön ryhtyessäni valmistanut itselleni kahvia, jota olin ryypiskellyt kolme suurta kuppia. Väkevä juoma alkoi vaikuttaa, ensimmäisestä löydöstä elpyneenä järkeni oli tällä hetkellä kirkkaimmillaan. Tällä seikalla on merkityksensä, pyydän huomauttaa.

Jonkun asian keksiminen ei ole vielä mitään, sen varmentaminen on kaikki. Kuinka oikeastaan saatoin mennä Hannoveriin pyytämään lupaa saada käydä Herrenhausenissa, viipyä ritarisalissa yksinäni tarpeeksi kauan, sillä myönnätte kai, ettei minulla ollut lainkaan halua päästää joku palatsin vartijoista löytämilleni jäljille? Juuri tällöin juolahti päähäni ajatus, jonka esitän teille todistuksena kahvin hyvästä vaikutuksesta johtopäätöksiä tehtäessä. Olin, kuten muistanette, tutkiessani XVII:n ja XVIII:n vuosisadan saksalaisten ruhtinaiden palveluksessa olleiden ranskalaisten käsityöläisten historiaa huomannut, että Hannoverin vaaliruhtinas Ernest-August oli uskonut lukkojen valmistamisen eräälle Giroud-nirniselle katalonialaiselle käsityöläiselle, joka samalla tavoin oli tehnyt töitä Lautenburgin suurherttualle. Samaisella Giroud'illa oli vielä ollut laskuihin nähden vaikeuksia Ernest-Augustin kanssa. Tähän aikaan olin vain hätäisesti silmäillyt tätä asiaa koskevia papereita. Ne oli tutkittava seikkaperäisesti. Ehkäpä löytäisin niistä jotakin tietoa Herrenhauseniin tehdyistä lukoista. Päätin ottaa heti asiasta selvän.

Kello oli hiukan yli kahdentoista. Pistin taskuuni sähkölampun ja hiivin hiljaa ulos. Luulin tällä hetkellä kuulevani pientä narinaa autiossa käytävässä. »Joutavia, ajattelin, antaisinko nyt vanhojen paperien säikyttää itseäni!…»

Astuessani kirjastoon löysin sen ikäväkseni valaistuna. Professori Cyrus Beck siellä työskenteli piirrellen mustalle taululle kaavojaan ja keskeyttäen työnsä vain tarkastaakseen viittä tai kuutta edessään olevaa avattua kirjaa.

Tuloni oli varsin luonnollista, usein sattui, että tulin myöhään yöllä kirjastoon valmistamaan jotakin seuraavan päivän opetusohjelman osaa. Siitä huolimatta hän kuitenkin katseli minua tuollaisella oppineiden epäluuloisuudella, ikäänkuin peläten jotakin häneltä ryöstettävän.

Pari kolme ystävällistä sanaa lepytti hänet pian. Hän uskoi minulle päässeensä kokeissaan ratkaisevalle asteelle ja että varmasti huomenna, ellei jo tänä iltana… Puoliavoimesta ovesta kuului hänen sulatusuuniensa kohina kuin iso liekki olisi hulmunnut.

Arvelin hyödyttömäksi sanoa hänelle, että minäkin olin pääsemässä ratkaisuun eräässä tärkeässä kysymyksessä.

Jonkun ajan kuluttua muutoin hän pani kirjansa pois, kääri kokoon paperinsa, pyyhki kaavansa taululta ja poistui toivottaen minulle hyvää yötä.

Odotin hänen lähtöään kärsimättömästi, sillä olin jo löytänyt mitä etsin.

Tutkimisvarmuudella, joka jo alusta alkaen oli minua hämmästyttänyt, olin saanut käteeni pääasiakirjan, Giroud'n Emest-Augustille osoittaman faktuuran vuodelta 1682.

Ritarisalin uunia varten tehty kuusi salalukkoa, sataviisikymmentä markkaa lukko, — summa… 900 livreä.

Ei tarvinnut olla mikään salalukkojen tuntija ymmärtääkseen mistä oli kysymys. Kassakaapeissa ja muissa säiliöissä käytetään yhä vielä samaa järjestelmää. Herrenhausenin ritarisalin uuninlaatassa oli kuusi numeroitua lukkoa. Laatta saatiin aukeamaan siten, että kierrettiin peräkkäin kutakin lukkoa siinä järjestyksessä kuin keksijän, Giroud'in, nimessä olevat kirjaimet olivat.

Jos muistatte, että tämä Giroud oli ollut Lautenburgin suurherttuan lukkoseppänä, arvaatte ilman muuta, että ensimmäinen ajatukseni oli koetella, pitivätkö Lautenburgin linnan asesalin uunin metallilaattaan nähden paikkansa päätelmät, jotka olin tehnyt Hannoverin linnan ritarisalin uunista, ja silloin ymmärrätte, miten kärsimättömästi odotin Cyrus Beckin poistumista.

Kun hän vihdoinkin meni, odotin vielä neljännestunnin ajan. Sitten sammutin sähköt, avasin kirjastosta oikealle vievän oven ja löin sen kolahtaen kiinni ikäänkuin olisin lähtenyt omalle puolelleni huoneistooni. Sitten, välttäen pienintäkin kolinaa, sivuuttaen hapuilemalla kirjoituspöydät ja rahakokoelmat palasin takaisin ja avasin hiljaa vasemman oven, joka vei asesaliin.

Suuria kuutamon läikkiä heijastui pimeälle lattialle korkeiden, suippokaaristen ikkunoiden hahmoisina. Menin suoraan uunin luo. Tunsin jännittyneenä käsieni koskettavan raskasta rautalevyä. Vasta sitten kuin sormeni olivat kohdanneet ylhäällä vasemmalla eräänlaisen rautakohokkeen, sytytin sähkölamppuni.

Minulle ei ollut vähintäkään vaivaa tämän kohokkeen selvillesaamisesta; se kääntyi saranoillaan jättäen näkyviin jonkinlaisen taulun. Koko laite muistutti suuresti meidän kaasumittareitamme.

Tein harmistuneen liikkeen. Odotin näkeväni kirjaimia, mutta taulu olikin numeroitu. Se oli jaettu kahteenkymmeneenviiteen osastoon.

Sammuttaen lamppuni istahdin tukevalle tammijakkaralle, joka oli uunin vieressä.

Otin taskustani lyijykynän ja palan paperia, ja polvillani jakkaran edessä sytytettyäni jälleen lamppuni kirjoitin nopeasti aapisen kaksikymmentäviisi kirjainta ja niiden alle vastaavat numerot. Kirjoitettuani sitten Giroud'n nimen sain seuraavan numeroyhdistelmän: 7. 9. 18. 15. 21. 4.

791815214. Kosolti päiviä saa kulua, ennenkuin tämä luku häviää muististani.

Käänsin kapean valosäteen suorakulmaista laattaa kohden. Suunnaton pettymys valtasi minut. Kuuden kohokkeen asemesta, joiden levyssä piti olla, näin vain kaksi.

Kun sentapaisessa päättelyssä, jonka äsken olin suorittanut, yksi ainoa kohta ei käy yhteen, on se merkki siitä, että koko päättely on väärä. Olin luullut asiaa liian yksinkertaiseksi…

Yksinomaan omantuntoni rauhoittamiseksi aukaisin ensimmäisen kohokkeen ja väännettyäni taulun keskellä olevaa viisaria asetin sen numeroon 7: g.

Siirryin laatan oikealle puolelle ja tein samoin toiselle kohokkeelle asettaen viisarin numeroon 9. i.

Silloin kuulin sydämeni jyskyttävän. Musta, pystysuora rako ilmestyi laatan keskikohdalle. Tämä rako suureni suurenemistaan. Kaksi seinää siirtyi, toinen oikealle toinen vasemmalle, niin että keskelle jäi 80 cm levyinen aukko.

Olin tullut rauhalliseksi, aivan tavattoman rauhalliseksi. Muistan hokeneeni itsekseni: »Mikä ihmeellinen tapa tutkia historiaa! Mitä ajattelisi tästä herra Seignobos?»

Ottaen mukaani jakkaran, jota olin käyttänyt pöytänä, tunkeuduin aukosta sisään. Syrjäänsiirtyneissä rautalevyissä oli sisäpuolella kaksi kädenripaa. Hyvin hiljaa mutta helposti vedin levyt jälleen yhteen, ei kuitenkaan aivan kiinni, peläten mahdollista, turmiollista sulkukoneistoa.

Muistatteko, ystäväni, elokuun 24:ttä päivää, Belgiassa, Beaumontin kylässä, kun tunkeuduimme holviin, jonne viisi ulaania kerrottiin kätkeytyneen? Te seurasitte perässäni syyttäen minua varomattomaksi. Mutta minä hymyilin ajatellessani, että nämä viisi pakolaista olivat lapsenleikkiä verrattuna siihen pimeyteen, johon minä tunkeuduin tuona yönä Lautenburgissa.

Vedettyäni laatan puoliskot melkein kiinni huomasin olevani pienessä komerossa, jonka leveys oli kuusi jalkaa ja korkeus samoin kuusi. Oikealla ja vasemmalla oli kiviseinä, mutta perällä metallilaatta, jonka, kummallakin sivulla oli taas kaksi kohoketta. Tiesin sen muuten jo ennakolta.

Tuskin olin saanut toisen taulun viisarin siirretyksi numeroon 15, kun murtuvan puun ratina, kamalasti kaikuen tässä hiljaisuudessa, jähmetytti minut päästä, jalkoihin. Suunnattoman levyn koko alaosa, metrin verran maasta lukien, oli kääntyessään murskannut säpäleiksi tammijakkaran, jonka sisälletullessani olin asettanut levyä vasten.

Kyykistyen kömmin toiseen huoneeseen, joka oli yhtä suuri kuin ensimmäinenkin.

Uskotte, että tällä kertaa asettaessani viidennen taulun viisarin numeroon 21 ja kuudennen numeroon 4 olin hyvin varovainen. Turhaa vaivaa. Levy jakautui kahtaanne kuten ensimmäinenkin ja liukui hitaasti näkymättömillä saranoillaan.

Se oli yhtä korkea mutta suunnilleen kaksi kertaa niin leveä ja pitkä kuin edelliset.

Kapea sädekimppu sähkölampustani valaisi selvästi mutta vähäisen alan kerrallaan.

Mutta äkkiä, ystäväni, sydämeni jähmettyi. Minut valtasi pelko, pelko.
Nurkassa vasemmalla osui silmiini merkillinen valkea kasa.

Lähestyin sitä vastustamattoman voiman vetämänä ja lähestyessäni teki mieleni paeta. Kalisevien hampaitteni välistä mutisin: »Se on harhanäky, minä uneksun, tiedän hyvin, että uneksun. En ole Hannoverissa. Olen Lautenburgissa. Palatsissa. Aivan lähelläni on Cyrus Beck, joka tekee työtä. On vartijat. On Ludwig, kamaripalvelijani. On komendantti Kessel, joka on niin hyvä, niin kunnollinen…»

Valkea kalkkikasa oli nyt edessäni, jalkojeni juuressa. Pikemmin lankesin kuin polvistuin sen eteen.

Kummallisia, muodottomia, vaalenneita, kauheita jäännöksiä törrötti tuossa kasassa. En ymmärrä, miten siinä hirveässä tilassa missä olin, rohkenin tarttua yhteen niistä, koetella sitä, katsella sitä…

Joka tapauksessa tein niin. Käsissäni oli luu, oikean jalan sääriluu, minä katsoin sitä, tunnustelin…

Ja silloin minulta pääsi äänekäs huuto: keskellä tätä luuta tunsin vanhan taittuman jäljen, renkaanmuotoisen ruston.

Kuinka saatoin seuraavana aamuna antaa historian tunnin herttua Joachimille, on minulle vieläkin käsittämätöntä. Vältin katsomasta peileihin peläten näkeväni kasvoni liian hämmentyneinä.

Melusine, jota vanha venäläinen kamarineitsyt oli mennyt hakemaan, tuli pian. Huomasin siitä iloisesta hämmästyksestä, jota hän osoitti, miten oudolta tuloni tähän aikaan hänestä tuntui.

— Tapaamaan suurherttuatarta, herraseni? Tepä ette haikaile koskaan. Mutta koska juuri te haluatte, niin… Ajattelenpa, että teillä näin harvinaiseen aikaan tullessanne on varmaankin…

Puhuessaan hän veti uutimet syrjään. Auringon valo sattui suoraan kasvoihini. Hän huomasi silloin, missä tilassa olin, ja saattoi tuskin pidättää huudahdusta.

Olin tullut tänne kuin unissakävijä yön tapausten väkisin vetämänä. Yksinjäätyäni tuntui yritykseni mielettömältä. Ja enkö ollut mielipuolen näköinen hetkisen jo epäiltyäni, että tosiaan olin järkeni kadottanut. Hän, Aurore, miten hän ottaisi vastaan kertomuksen kummallisesta seikkailustani? »Vapauttaa hänet synkistä ajatuksista, jonkinlaisesta moraalisesta rauhattomuuden tilasta, joka on vahingollista hänen ruumiilliselle terveydelleen.» Tämä lause tuli mieleeni. Suurherttua Fredrik-Augusthan oli pyytänyt minua koettamaan tässä suhteessa parastani. Suoritinpa tätä tehtävääni tosiaan omituisella tavalla. Minua halutti lähteä karkuun.

Hän oli tänä aamuna niin iloinen, etten luullut voivani koskaan häiritä häntä.

— No, ystäväiseni, sanoi hän? Mikä suo minulle ilon nähdä teidät? Oletteko kumonnut, tuntijärjestyksenne? Ja aiotteko tästälähtien omistaa aamupäivänne minulle?

— Vältitte kaatumisen istuutumalla, sanoi hän totisena. Melusine, anna minulle sininen rasia.

Se oli pieni turkoosikivinen rasia. Mitähän barbaarista lääkettä se mahtoi sisältää? Kun Aurore antoi minun haistella sitä, vavahdin kuin sähköiskun saaneena.

Kerroin hänelle sitten kaiken, minkä te jo tiedätte, alkaen ensimmäisistä Königsmarkin historian tutkimuksistani aina viimeiseen näytökseen saakka: laskeutumiseeni asesalin holviin ja surulliseen löytöön, minkä siellä tein.

Ihmeteltävällä kylmäverisyydellä hän kuunteli minua sanaakaan sanomatta loppuun asti, vaihtaen ainoastaan silloin tällöin Melusinen kanssa katseen, jossa kuvastui enemmän hämmästystä kuin liikutusta.

— Kertomuksenne on hyvin mieltä kiihdyttävä. Mutta hämmästyttäisinkö teitä, jos sanoisin, etten tunne itseäni erikoisemmin liikutetuksi. Yksi ainoa asia vain on siinä hiukan masentava, ja se on se, että olette löytänyt Lautenburgissa luurangon tarkalleen samassa paikassa, jossa sen piti olla Hannoverissa. Mutta mitäpä se muuta todistaa, jos otaksumme, että kysymyksessä ei ole luonnollinen kuolema, kuin että Lautenburgin vanhat herttuat eivät osoittaneet ihmiselämää kohtaan suurempaa kunnioitusta kuin heidän hannoverilaiset naapurinsakaan? Epäilin tätä samaa enkä ole siitä mitenkään järkytetty.

Luurangon löytäminen sinänsä ei minua niin suuresti järkyttänyt, rouva, vastasin minä.

— Mikäs sitten? kysyi hän tuolla halveksuvalla ilmeellään, jonka hänen kasvonsa saivat, niin pian kuin hän kuvitteli, että jotakin suurenneltiin hänelle.

— Se, sanoin yksinkertaisesti, mutta korostaen sanojani, että osuin saamaan käteeni oikean jalan sääriluun tuosta holviin kätketystä ruumiista ja että tämän sääriluun ulkopinnalla, keskellä, on vanhan murtuman yhteenkasvettuma.

Aurore oli käännähtänyt. Hän puristi käsillään otsaansa, johon kuolonkalpeus oli äkkiä levinnyt. Hänen tuijottavat, silmänsä suurenivat peloittavasti. Hän huusi:

Neiti von Graffenfried oli kiiruhtanut suurherttuattaren luo, joka oli horjahtanut pitkälleen sohvalla aivan jäykistyneenä. Hänen silmäluomensa avautuivat puoleksi. Sanomaton tyrmistys näkyi hänen katseessaan.

— Hullu! hullu! huusi hän vielä. Hän on Sanghassa, minulla on kirjeet,
Sanghassa.

— Tein minkä luulin velvollisuudekseni, sopersin Melusinelle, auttaessani häntä, kun hän koetti saada valtijattarensa hengittämään sinisen rasian tuoksua.

— Älkää pelätkö, lisäsi hän puoliääneen. Aivokuume, jota hän kerran sairasti, on jättänyt hänet tavattoman herkäksi vaikutuksille. Ja tällä kertaa hänellä todella oli syytäkin. Mutta katsokaa, hän tointuu jo.

Aurore raotti hämmästyneitä silmiään. Hän näki meidät kumartuneina ylitsensä ja hänen muistinsa palasi. Katseessani näkyi varmaankin suunnaton levottomuus. Hän hymyili ojentaen minulle kätensä, jonka peitin suudelmilla.

— Anteeksi, lapseni, kun niin pelästytin teidät, mutisi hän. Hyvä
Melusine, aina paikallaan kun tarvitaan, ja te, ystävä, kiitos.

Hän kohotti päätään hymyillen ja vastasi minulle venäläisellä lauseparrella:

»Voivatko varikset pahastua auringolle, joka panee kiiltämään kiväärinpiipun.»

Oli harvinainen suosionosoitus saada istuutua Auroren pöytään.
Vain Melusine yksin oli tähän saakka katsottu siihen arvolliseksi.
Myöhemmin sain omassa nahassani tuntea, kuinka suuri tämä kunnia oli.
Odottaessani näin siinä vain uuden todistuksen löytöni tärkeydestä.

Ajattelette ehkä, että tätä aamiaista painosti äsken sattunut tapahtuma. Ei vähintäkään, ja Auroren hilpeys, olkoonkin että oli keinotekoista, elähdytti siitä huolimatta seuraamme loppuun asti. Koko ajan hän puhui muista asioista. Ihailin hänen itsehillitsemiskykyänsä sitäkin enemmän, kun hallussani oli salaisuus, tarpeeksi järkyttävä saattamaan hänet pois tasapainosta. Tällä hetkellä, jolloin tunsin, että olimme mitä vakavimpien tapausten kynnyksellä, nautin ajatellessani, kuinka olin osannut laittaa itseni tarpeelliseksi ylhäiselle ruhtinattarelle, joka viisi kuukautta oli ollut sen näköinen kuin ei olisi tiennyt minua olevan olemassakaan.

— Erehdyt, sanoi Aurore hymyillen. Olen tätä voimakkaampi. Ilmoita päinvastoin, että ei kello viisi vaan kello neljä on automobiilin oltava valmiina.

— Niin, sillä tahdon olla rauhassa jonkun tunnin, ennenkuin te tulette keskiyön aikana minua hakemaan, sanoi hän minulle.

— Tämä hämmästyttää teitä, jatkoi hän. Onko se, minkä tulitte minulle ilmoittamaan mielestänne tärkeä vai ei? Minä ajattelen näin: yksi ihminen on voinut kokea näköhäiriön; kahdelle ihmiselle sellainen ei enää ole yhtä mahdollista. Kello kaksitoista, ystäväni, koputan teidän ovellenne. Ja sitten saan koetella teidän salalukkojen tuntemustanne. Sovittu, eikö niin? Ja nyt, Melusine, mene käskemään auto kello neljäksi, sillä kaksi kertaa olen jo peruuttanut vierailun, joka minun on tehtävä Lautenburgin kunnon pormestarinrouvan luo. En syö kolmatta kertaa sanaani.

Tämä määräys annettiin niin käskevästi, että Melusine läksi luotuaan kumminkin sitä ennen minuun pitkän, pyytävän katseen.

— Ystävätärraukka, tuolla katseellaan hän uskoo minut teidän suojelukseenne. Oli miten oli, kello kaksitoista, päätetty, eikö niin?

— Madame, sanoin päättävästi, teen mitä teidän korkeutenne tahtoo. Minä sekä ymmärrän että hyväksyn aiheenne. Sallikaa minun ainoastaan huomauttaa teille kahdesta seikasta: ensiksikin, että olisi paljon otollisempaa, jos minä tulisin hakemaan teitä kuin että te antautuisitte vaaraan kohdata jonkun linnan käytävissä: toiseksi, että kello kaksitoista on vahdin kierto, niin että voimme kohdata hänet, ja että on parempi poistaa kaikki häiriömahdollisuudet, kun on kysymyksessä näin arka yritys.

— Luvallanne olen täällä kello puoli yksitoista. Yksi tunti riittää meille hyvin. Ja neiti von Graffenfried, joka jää huoneistoonne, ottakoon pitääkseen huolen mahdollisista sattumuksista.

— Jos tarkoitatte Hagenia, tuota pitkävihaista poikaparkaa, ilmoitan teille, että hän viettää tämän illan seurapiirinsä keskuudessa, tuollaisissa toverikunnissa, joita kukaan oikea saksalainen ei lyö laimin, vaikkapa itse Lorelei häntä houkuttelisi.

— Hagen tai joku muu, vastasin hiukan kiusautuneena, on parasta ottaa kaikki huomioon.

— Olet oikeassa, pikku veli, sanoi hän vakavasti. Kello puoli yksitoista odotan siis sinua.

Kun päivällisen jälkeen palasin huoneeseeni, tuntui minusta kuin hetki, jolloin minun oli mentävä hakemaan suurherttuatarta, ei koskaan koittaisi.

Kello tuli vihdoin kymmenen ja sitten neljänneksen yli. Laskeuduin hiljaa ja avasin kirjaston oven. Mikä onni! Se ei ollut valaistu. Jos Cyrus Beck olisi saanut valitettavan päähänpiston työskennellä tänä yönä, olisi kaikki täytynyt aloittaa jälleen alusta.

Kello löi puoli yksitoista. Tarvitsin tuskin kahta minuuttia puutarhan poikki kulkemiseen. En tulisi myöhästymään.

Yö oli pimeä emmekä voineet nähdä toisiamme. Kuitenkin minusta tuntui kuin olisi käsi, jonka hän asetti olalleni, hiukan vapissut. Yhdellä iskulla sain jälleen takaisin koko varmuuteni.

— Minun piti mennä sinne, mutta joskus tulee muuttaneeksi mieltään. Kai tekin ajattelitte viettää yön huoneessanne työskennellen. Ja kumminkin olette nyt täällä.

— Oli niin painostavaa tänä iltana. Sain halun hengittää hiukan raitista ilmaa puutarhassa.

— Enpä näin ollen siis huomaa mitään sopimatonta siinä, että teen teille seuraa kävelyretkellänne.

Tällä kertaa huomasin hänen äänessään niin peittelemätöntä ivaa, että olin lyömäisilläni korttini pöytään.

Kiitän hyvästä ja kauniista tarkoituksestanne, herra luutnantti, mutta en tahdo salata teiltä, että kävelen kernaammin yksinäni.

Kolmen neljänneksen lyönti sai minut raivoihini. Tekisikö tämä pölkkypää koko suunnitelmamme tyhjäksi?

— Herra professori, sanoi hän, meillä Saksassa on eräs asia pyhä. Kunniasanamme. Haluan uskoa, että Ranskassakin on niin laita. Jätän teidät rauhaan. Voitteko kuitenkin sitä ennen vakuuttaa minulle kunniasanallanne, ettei teillä tänä iltana ole kohtausta suurherttuatar Auroren kanssa?

Minua värisytti. Kuinka paljon tuo mies mahtoi tietää siitä, mitä oli tapahtumassa? Kuitenkin vielä tälläkin kertaa hillitsin itseni.

— Herra von Hagen, eräs teidän romaaninkirjoittajistanne, Beyerlein nimeltään, on kirjoittanut hyvin huonon romaanin Perääntyminen. No niin, me kaksi olemme aikeissa ruveta näyttelemään tuon romaanin kaikkein naurettavinta kohtausta, sillä erotuksella vain, että kysymyksessä ei ole ratsuväen lippumiehen tytär, vaan teidän hallitsijattarenne, Lautenburg-Detmoldin suurherttuatar. Ja minua hämmästyttää…

Hän puhkesi nyyhkytykseen, tämä punahusaari. Mutta tuolla toisella puolella suurherttuatar odotti minua.

— Olen, herraseni, käytettävissänne, jo huomenna, milloin vain tahdotte, sanoin.

— Huomenna, sanoi hän katkerasti. Ajattelette siis, että antaisin teidän mennä häntä tapaamaan? Sillä hän odottaa teitä: ette vastannut minulle äsken. Ei, herraseni, ei. Heti kohta.

Se oli liikaa. Tavattomalla voimalla kiskaisin käsivarteni irti hänen otteestaan ja työnsin hänet menemään. Hän horjahti ja törmäsi muuria vasten.

Tunsin itseni kyllin voimakkaaksi riistämään häneltä sapelin ja kääntämään sen häntä itseään vastaan. Mutta saatoin siinä yrityksessä haavoittua. Syntyisi melua, skandaali. Ei käynyt päinsä.

— Herra von Hagen, sanoin matalalla äänellä. Kuunnelkaa minua. Puhuessanne tuolla tavoin, etsiessänne riitaa täytyy teidän, tiedän sen, itse rakastaa suurherttuatarta.

— Kuulkaa minua siis, sanoin kärsimättömällä ja käskevällä äänellä, joka vaikutti häneen. Toistan, että rakastatte häntä. No niin, nyt vetoan yhtä paljon rakkauteenne kuin sotilaan uskollisuuteenne. Suurherttuatar Aurorea, tätä jumaloitua naista, uhkaa tänä yönä suuri vaara. Jokainen minuutti, jokainen sekunti, jonka te minulta tässä riistätte, lisää tätä vaaraa, ymmärrättekö, ja siitä voin antaa teille heti paikalla kunniasanani.

— Niin, herra von Hagen. Menkää heti kotiinne; älkää panko maata.
Lautenburgin Aurore voi ehkä tänä yönä tarvita teidän palveluksianne.

— Olkoon niin, herraseni, minä menen. Mutta muistakaakin, jos olette pettänyt minua…

— Älkää siitä olko huolissanne, vastasin, sillä sanon teille, että pikku kohtauksemme, jota ehdotitte äsken, suoritamme jos tahdotte huomenaamulla. Haluan sitä yhtä hartaasti kuin tekin.

— Kello kuusi. Meilleraien sillan luona. Se on rauhallinen paikka ja
Melna on aivan vieressä.

— Pitäkää te siitä huoli. Jätän tämän asian kokonaan teidän ratkaistavaksenne.

Kun tulin sisään, luki hän kasvoistani, että oli tapahtunut jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, sillä hän ei kysynyt viipymiseni syytä.

Kun olimme käytävän ovella, aukeni Melusinen huoneen ovi ja neiti von
Graffenfried tuli näkyviin.

— Se on totta, sanoi Aurore. En muistanut sanoa sinulle, että siirsimme lähtömme tuntia aikaisemmaksi. Älä pelkää mitään, rakkaani. Jää tänne äläkä laske ketään sisälle, Palaamme ennen kahtatoista.

Tuskallisena, kyyneleet kauniissa tummissa silmissään neiti von
Graffenfried tarttui minun käsiini.

— Luvatkaa, ettei hänelle tapahdu mitään, rukoili hän. Uskon hänet teidän haltuunne.

Me astuimme pimeyteen. Kun olimme päässeet portaitten keskiväliin, tunsin suurherttuattaren käden tarttuvan käsivarteeni. Se ei vapissut, vakuutan teille.

— Lapsi, mutisi hän, ja samalla tunsin hänen pistävän kätensä minun taskuuni ja panevan sinne jotakin.

— Se on browninki ja hyvä onkin. Käytä huoleti sitä heti ensimmäisessä tilaisuudessa ja ketä vastaan tahansa. Annan itse sinulle esimerkin.

Olimme tulleet porraskäytävän päähän. Hän kävi edellä, ja hän itse avasi oven.

Hän ei mennyt eteenpäin vaan sulki oven. Käheä huudahdus pääsi hänen huuliltaan.

Voimakas punertava valo kajasti oikealta puolelta, valaisten taivaan.
Linnan toinen puoli oli tulessa.

Liekkien hohteessa puutarhan marjakuuset näyttivät varjokeiloilta.
Persephonen suihkukaivon vesi kimalsi mustan- ja ruusunpunaisena.

— Mutta, jatkoi suurherttuatar, kuka on voinut sanoa hänelle, että tulisimme tänä iltana! Meitä oli vain kolme, jotka sen tiesimme: minä, sinä ja… hän.

Tarkastelimme hetkisen valtavaa näytelmää. Hälyä ja kiirettä alkoi syntyä palatsissa, joka tuli häirityksi ensiunessaan.

Lähestyessämme törmäsimme yhteen Hagenin kanssa. Hän syöksyi kuin hullu alas palatsin oikeanpuoleisia portaita.

— Te, te! hoki hän ilosta huudahtaen tuntiessaan suurherttuattaren. Voi kuinka pelkään! Kuinka olen onnellinen!

— Jääkää hänen luoksensa, huusin Hagenille. Ja minä käännyn ja syöksyin sisälle juhlasaliin tuimaa vauhtia.

Minä olin jo kaukana. Juosten juhlasalin läpi tunkeuduin linnan oikeanpuoleiseen osaan. Vasen puoli oli liekeissä, kirjasto ja asesali tietenkin.

Mitä aioin tehdä? Tuskinpa olin siitä itsekään selvillä. Jokin voittamaton voima työnsi minua. Olen myöhemmin koettanut selittää itselleni tätä yritystäni. Huoneessani olivat rahani, paperini, muutamia kirjeitä äidiltäni, koko minun elämäni, ja sittenkään, olen varma siitä, en hetkeäkään tuntenut juuri tämän takia syöksyväni tulen läpi huonettani kohden.

Ensimmäisen kerroksen käytävästä, jonka päässä oli huoneistooni vievä ovi, tunkeutui valtava savupyörre, josta sinkoili punaisia säkeniä.

Olin jo kaukana. Riisuin takkini ja kiedoin sen pääni ympäri. Kuinka pääsin huoneeni ovelle, en tiedä. Muistan vain, että lukkoon tarttuessani poltin sormeni.

Turhaan koetin avata ovea. Avain kiertyi lukossa aivan niinkuin ennenkin, mutta ovi pysyi kiinni.

Silloin vasta huomasin paksun rautatangon, joka oli ruuvattu kiinni puoleksi oveen puoleksi seinään.

— Niinkö, armollinen herraseni, ajattelitte siis, että olisin vielä ollut huoneessani!

Takaisintulo käytävää alas ei kestänyt minuuttiakaan, kun asetin jalkani käytävän viimeiselle portaalle, kuului takanani tavaton jysähdys. Portaitten yläosa ja koko käytävä oli luhistunut.

Kun hurjan näköisenä, hiukset kärventyneinä saavutin jälleen suurherttuattaren, oli puistoon keräytynyt paljon väkeä. Suurherttuattaren ja Hagenin vieressä seisoi kookas mies. Se oli suurherttua.

— Herra Vignerte, huudahti hän iloisesti huomatessaan minut. Minkä painon te kirvoitatte sydämeltäni! Tulette kaukaa!

Temmaten puolisonsa mukaansa hän oli syöksynyt taaksepäin noin kaksitoista metriä. Kaikki muut tekivät tyrmistyneinä samoin.

Suunnaton punaisenkellertävä tulipatsas leiskahti punertavaa taivasta kohden. Seurasi hirvittävä räjähdys. Linnan seinien nähtiin aukeilevan, horjuvan ja sitten sortuvan rytisten raunioiksi.

Ympärillämme satoi kaikenlaisia sirpaleita, kipsipaloja, säkeniä, tiiliä, murtuneiden hirsien säpäleitä.

Meidän lähellämme osui kapteeni Mülleriin, joka oli lähestynyt tulta hiukkasen, yksi sirpale.

Palosotamiehet, jotka tuota pikaa, olivat saapuneet paikalle, ponnistelivat voimiensa takaa saadakseen tulen leviämisen estetyksi. Takaa, isosta pihasta kuuluu kumea, tahdikas poljento linnaväen joukkojen rientäessä pikamarssissa tulipalopaikalle.

Tunnin kuluttua päästiin tulen herroiksi. Puolentoista tunnin kuluttua voitiin ruveta vetämään raunioista esiin ensimmäisiä ruumiita.

Kello kahden tienoissa taivaalle levisi vaalean kellertävä hohde. Aamu vaikeni hiljaisesti.

Tällä hetkellä sivuutti meidät neljä sotilasta, jotka kantoivat paareja, ja me saatoimme tuntea professorin hirveästi runnellun ruumiin.

Suurherttua kumartui, katsoi kuollutta ja, vedettyään liinan jälleen kauheiden jäännösten ylitse, mutisi:

— Moisen vanhan hullun kanssa saman katon alla saattoi juuri, odottaakin tällaisen onnettomuuden kerran tapahtuvan.

Me käännyimme nyt kulkemaan palatsin vasenta kylkirakennusta kohden, suurherttuatar, Melusine ja minä. Kello oli kuuden maissa. Päivä näytti tulevan hyvin lämmin. Rusoittava auringonhehku valaisi tätä mullistuksen ja hävityksen paikkaa.

Melusine oli yhtynyt meihin jo tulipalon alussa. Tähän asti hän oli auttanut suurherttuatarta pitämään huolta palokuntalaisista ja haavoittuneista sotilaista, joita oli kannettu juhlasaliin.

Äkkiä hän nosti päänsä ja hymyillen osoitti minulle jotakin kirkkaalla, lämmön vaalentamalla taivaalla.

Se oli lintu, joka lännestä saapuen lensi ylitsemme. Sen lento oli räpyttelevää; nousten ja laskien kuten ainakin linnut, joiden siivet ovat liian lyhyet, se katosi vasemmalle englantilaiseen puistoon Melnan puolelle.

Toinen, sitten vielä toinen tuli ja katosi samalle suunnalle. Sitten niitä tuli peräkkäin noin kaksikymmentä.

— Melusine-raukkani, sanoi suurherttuatar oudon näköisenä, sinä et jaksa enää. Mene hiukan lepäämään. Minä menen sillä aikaa lehtimajaan ja koetan virkistää itseäni noilla linnuilla.

— Ei, ei, vastasi suurherttuatar. Raoul Vignerte tekee minulle seuraa. Minulla on puhuttavaa hänelle. Mutta sinut määrään lepäämään. Lähetä minulle vain kiväärini ja patroonia. Lainaa omasi Vignertelle, jonka pyssy on tuolla alhaalla linnan soraläjien alla.

Melusine jätti meidät. Hän näytti tosiaan loppuun uupuneelta väsymyksestä ja mielenliikutuksesta.

Me menimme kiertotietä päästäksemme rastaita peloittamatta lehtimajaan, jossa minulla oli ollut ensimmäinen kohtaukseni Lautenburgin suurherttuattaren kanssa. Pihlajista nähtiin tuon tuostakin jonkun rastaan pyrähtävän lentoon ikäänkuin tähyilläkseen ja sitten rauhoittuneena, laskeutuvan jälleen oksalle.

Kun pääsimme lehtimajaan, ajattelin, että oli tehtävä jonkinlaisia ampuma-aukkoja, sillä puut kasvoivat tavattoman tiheässä, ja lehtiverkko ympäröi meitä raikkaana, läpinäkymättömänä seinänä.

Hän oli ollut koko matkan aivan ääneti. Tyly päättäväisyys kuvastui hänen kasvoillaan. Minäkään en puhunut. Mitäpä, olisin hänelle sanonut? Eivätkö ajatuksemme tällä traagillisella hetkellä olleet samat? Mitä olisi hyödyttänyt vaihtaa niitä?

Äkkiä hänen kasvojensa kiinteä ilme lientyi hieman. Hän alkoi puhua matalalla äänellä. Olin tosiaan hämmästynyt tästä kummallisesta kohtauksesta ja tästä yhtä kummallisesta päähänpistosta lähteä tällaisella hetkellä ampumaan lintuja, joiden tapoja, hän ryhtyi minulle kuvailemaan.

Ladattu kivääri polviensa päällä hän alkoi puhua minulle oudosti hymyillen, niin että pelkäsin tällä hetkellä kaamean yön vaikuttaneen vahingollisesti hänen järkeensä.

— Rastaat. Sinä kai tunnet ne, nuo suuret rastaat. Mutta ne lentävät nopeasti. Vastoin luuloa niitä on hyvin vaikea ampua, sillä ne ovat pohjaltaan sangen petollisia. Tietää niiden olevan läheisyydessä, kuten me tiedämme tällä hetkellä. Niitä ei näe. Vain aavistaa missä ne ovat. Täytyy ampua arviolta. Minä olen tottunut, siihen. Kun siis sanon sinulle: ammu, ja osoitan suunnan, ammut sinä vaikk'et maalia näkisikään. Menet katsomaan ja siellä on rastas maassa.

Hän alensi äänensä. Se kävi teräväksi. Käsi ojennettuna hän osoitti minulle erästä kohtaa, tuskin huomaamatonta lehtien kahinaa tiheässä puistikossa.

— Taitamaton, mutisi hän. Siis minun on se tehtävä. Hän kohotti ja laukaisi kiväärinsä.

Paukaus, tavaton, hirveä huuto. Minä vapisin kuten vapisivat vielä oksat, joita lyijykuula oli hipaissut.

Nojaten savuavaan kivääriinsä suurherttuatar sanoi minulle kalpeasti hymyten:

Sen takana, verilätäkössä, jota maa joi, kasvot sananmukaisesti lyijykuulan silpomana, jonka hän oli saanut melkein suoraan vasten kasvojaan, Melusine von Graffenfried vääntelehti kuolinkamppailun kouristuksissa.

Suurherttuatar oli tullut tiheikön lävitse. Melusinen toinen silmä oli puhki, toinen tuijotti Auroreen mielettömällä kauhun ja kärsimyksen ilmeellä.

Aurore katseli häntä kylmästi ja mutisi Hamletin lauseen Poloniuksen murhan jälkeen:

— Olisinpa tahtonut, että se olisi ollut joku arvokkaampi. Kamalasti korahdellen Melusine heitti henkensä.

Hetkisen suurherttuatar pysyi liikkumattomana. Hänen piirteissään kuvastui leppymätön kovuus, joka peloitti minua. Värisemättä hän kesti kuolevan lasimaisen silmän tuijotuksen.

— Lähtekäämme, sanoi hän vihdoin. Täytyy ilmoittaa palatsiin tästä uudesta onnettomuudesta.

Hän otti minun vapisevista käsistäni sirotekoisen, kirjoteräksisen pyssyn, joka oli ollut neiti von Graffenfriedin, ja asetti sen ruumiin viereen.

Seistessäni yksin kuolleen vieressä en aluksi uskaltanut katsoa siihen. Missä olivat nyt, Jumala paratkoon, tuo kaunis, kalvakka iho, nuo soikeat kasvot, raukeat ihanat silmät: kamala verinen sotku, sekaisin hiekkaa ja hiuksia.

Inhoittavat, keltaiset hyönteiset surisivat jo näiden surkeiden jäännösten ympärillä. Taitoin pähkinäpuusta lehdekkään oksan ja aloin sillä hätistellä niitä pois melkein samalla tavalla kuin meillä vanhat sokerileivoskauppiaat huiskivat paperiviuhkalla kärpäsiä koreistaan.

Suurherttuatar palasi pian. Rouva von Wendel, pari kolme hovineitiä ja Melusinen kamaripalvelijatar tulivat hänen mukanaan itkien ja valittaen, Suurherttuatar, aina hermojensa herrana, antoi käskyjä. Melusinen ruumis; nostettiin paareille ja kannettiin palatsiin.

Lähestyessämme palatsia näimme suurherttuan saapuvan surullisen saaton eteen. Hän oli lähdössä tarkastamaan yöllä haavoittuneita, kun sai tiedon uudesta onnettomuudesta, joka oli kohdannut Lautenburgin hovia.

— Ah, rouva, sanoi hän puristaen Auroren kättä, mikä valitettava onnettomuus!

— Sattumalla on sallimuksensa, herra, vastasi suurherttuatar ihmeteltävän vakavasti.

— Tiedänkö minä sen? vastasi Aurore. En totta puhuen tiedä siitä sen enempää kuin te tämän yön tulipalon syistä.

— Olette oikeassa, mitäpä hyödyttää syiden etsiminen, kun surullinen tulos on liiankin todellinen. Sallikaa minun liittyä, seuraanne valittamaan sitä suunnatonta vahinkoa, jonka neiti von Graffenfriedin menetys teille on tuottanut.

— Suunnatonta todellakin, herra, vastasi Aurore ja juuri siksi en vitkastele kiittää teitä, koskapa juuri te olette laittanut niin, ettei tämä vainaja ole aivan tyyten korvaamaton. Olikohan teillä jokin onneton aavistus siitä, mitä nyt on tapahtunut, sinä päivänä, jolloin päätitte herra Vignerten persoonassa antaa minulle toisen uskotun?

— Tiedän, rouva, että pidätte hyvin suuressa arvossa herra Vignerten palveluksia, ja näette minun olevan siitä hyvilläni. Kun kumminkin neiti von Graffenfriedin kauhea loppu liikuttaa niin suuresti minua erittäin teitä ajatellessani, johtuu se siitä, että tiedän olevan asioita, joissa nainen on korvaamaton.

Tällainen myrkytettyjen osanotonilmausten vaihto näiden kahden henkilön välillä vaikutti minuun jollain tavoin kaamealta. Kessel, rouva von Wendel, kaikki muut olivat läsnä ja kuulivat voimatta aavistaa kaikkea sitä traagillisuutta, mikä tässä piili. Tunsin samalla kertaa ylpeyttä ja kauhua suurherttuattaren uskottuna olemisestani. Muistin äkkiä herra Thierryn. Olin luvannut hänelle, etten koskaan sekaantuisi Lautenburgin hallitsijoiden sisäisiin asioihin!…

En tiedä mitä minun enemmän piti ihmetellä, suurherttuan hirveää kohteliaisuutta vaiko suurherttuattaren kylmää ylevyyttä. Pelkäsin hetkisen, että suurherttuan alhaiset pistopuheet olisivat saaneet hänet horjumaan, menettämään tyyneytensä. Niin ei käynyt, ja hänen vasta-iskunsa oli hyökkäystä etevämpi.

— Korvaamaton, herraseni, sanoitte. Enhän ajattelekaan, että hän voisi korvata Melusinen, pyytäessäni teitä nyt jättämään herra Vignerten kokonaan minun käytettäväkseni. Luotan päinvastoin hänen alttiuteensa auttamaan minua säilyttämään mahdollisimman elävänä muiston meidän rakkaasta kuolleestamme ja tämän surullisen päivän tapauksista.

Herra Vignerte on tällä hetkellä ilman asuntoa, tulipalon johdosta. Hyväksynette, että hän tästä päivästä alkaen saa nauttia minun vieraanvaraisuuttani.

— Toivomuksenne mukaan, rouva. Kunpa hänen seuransa toisi teille edes hiukan rauhaa, joka on moraaliselle terveydellenne niin tarpeellista näiden vaikeiden koettelemusten jälkeen, jotka Kaikkivaltias on nähnyt hyväksi kannettavaksemme, antaa.

Suurherttuattaren ruumiskappeliksi muutetussa, huoneessa ruumiskirstu katosi Sirkassian ruusujen ja iiristen kukkiin, joiden välistä kohosi suitsusavumaljoja.

Aurore oli tahtonut jäädä yksin minun kanssani valvomaan kuollutta ystävätärtään.

Puettuna mustaan armenialaiseen tunikaan hän mutisi puoliääneen kauniita ortodoksisia rukouksiaan.

En ollut kahteen päivään sulkenut silmiäni. Keskiyön aikana vaivuin äärimmäisen väsyneenä unenhorteeseen nojatuolissani.

Kun aukaisin silmäni, seisoi suurherttuatar edessäni. Suurten kynttilöiden valo loi hänen kasvoihinsa häilähteleviä, vienoja varjoja.

— Sinä menehdyt väsymyksestä. Mene nukkumaan, ystävä, ystäväraukka, jota olen voinut epäillä.

Mikä ihmisvoimien heikkous. Uni riisti minulta tämän yön, jonka olisin voinut viettää hänen luonaan keskellä kuolinkukkien kirpeää tuoksua, tässä ruumisalttarin ilmakehässä, jossa voi odottaa kaikkea.

Asetuin levolle neiti von Graffenfriedin huoneeseen. Vanha hupsu palvelijatar tuli nuristen vaihtamaan kuolinliinat uusiin lakanoihin.

Tiistaina 28 päivänä tapahtuivat Melusinen hautajaiset. Suurherttua, suurherttuatar ja perintöherttua seurasivat jalkaisin ruumisvaunuja, joiden valkoista käärinliinaa peittivät Daghestanin palsamintuoksuiset kukat.

Olin upseerien, palatsin virkailijoiden ja Lautenburgin arvohenkilöiden joukossa. Eskadroona 7:nnestä husaarirykmentistä oli suurherttuattaren käskystä kunniavartiostona. Suurherttuan käskystä katedraalin sielukellot löivät kumein ja verkkaisin lyönnein surusaatolle tahtia.

Kookas vanhus ankaran askeettisin Moltke-kasvoin ja puettuna ylväästi poimuilevaan vanhanaikaiseen lievenuttuun, kävi edellä, rinnallaan juron näköinen, ynseä luutnantti Brunswickin husaarien sinisessä univormussa. Nämä olivat Richard ja Albrecht von Graffenfried, vainajan isä ja veli.

Kun arkku kannettiin Siegstrassen kappeliin, värisytti jäätävä kylmyys jäseniäni. Ajattelin eräänlaisella kauhulla, että hän, Melusine, jonka aistillisen ihana ruumis olisi välttämättä tarvinnut katolilaisten hautajaismenojen harrasta, hiljaista loistoa, kuului reformeerattuun kirkkokuntaan.

En ollut koskaan ennen käynyt missään protestanttisessa kirkossa. Sellainen on kauhea paikka. Eivät siellä kyyneleetkään uskalla kohota silmiin, pelosta että tuossa paikassa jäätyvät.

Laiha ruumiinsa kohoten esiin jonkinlaisesta pyörökateederista, vapaamuurarien esimiehen vaatteusta muistuttavassa kummannäköisessä puvussaan pastori Silbermann puhui. En tiedä mistä syystä hän oli valinnut aiheekseen raamatun kertomuksen Jeftan tyttärestä. Ei mikään sopinut niin huonosti voimattoman, raukean vainajan muistolle kuin tämän kolkon, tylyn juutalaisnaisen mieliinpalauttaminen.

Koko sillä kiihkeydellä, jolla joku matematiikan professori innostuisi todistamaan kolmikulmioiden kolmea yhdensuuruisuustapausta, pastori puhui.

Kun hän tuli kuuluisaan lauseeseen: Lyö tätä rintaa, joka sinulle aukenee, siirtyivät silmäni suurherttuattareen. Näin että hän itki.

Automobiilit veivät meidät kirkosta asemalle. Arkku nostettiin vaunuun kukkineen, jotka jo olivat kaikki käpristyneitä.

Palatsiin palatessani kohtasin peilisalissa, joka viiden aikana iltapäivällä oli yhtä autio kuin keskiyölläkin, äkkiä luutnantti Hagenin. Hän oli kalpea ja näytti odotelleen minua.

— Herraseni, sanoi hän matalalla äänellä, odotin teitä kaksi tuntia toissapäivänä Meilleraien sillalla.

Olin, sanon sen, täydelleen unohtanut meidän pikku kohtauksemme.
Tunnustin sen hänelle aivan avomielisesti.

— Voinko toivoa, että tämän jälkeen teille, ei enää satu näin harmillisia unohduksia? mutisi hän matalalla äänellä.

Puhuessaan hän pyyhkäisi poskeani hansikkaalla, joka hänellä oli oikeassa kädessään.

Olin vastaamaisillani tuimalla korvapuustilla. Mutta hänen teeskennelty tyyneytensä sai minut hillitsemään itseni.

— Määrätkäämme, pyydän, heti ehdot, sanoi hän. Ei todistajia, ketään, luonnollisesti. Mutta te olette loukattu puoli. Minkä aseen valitsette?

Jos olisin ollut vähemmän liikutettu, olisi tämä kysymys saattanut minut kovasti hämille. Nyt en sitävastoin epäröinyt lainkaan.

— Se ei ehkä ole aivan sääntöjen mukaista, sanoi hän. Mutta yhdentekevää, suostun. Seitsemän laukausta mielen mukaan merkinannosta lukien. Ja välimatka?

Tapasin suurherttuattaren huoneessaan. En ollut, käynyt siellä sitten murhenäytelmän jälkeen. Hän viittasi minua istumaan ja pysyi vaiti. Vähitellen hämärä ympäröi meidät. Yölamppu, joka paloi jumalankuvan edessä, himmeni punertavaksi. Melusinen gusli oli vielä matolla. Ajatuksemme olivat samat. Ne kohdistuivat tuohon toiseen kauniiseen aistillisuuden soittimeen, joka sekään, tällä hetkellä jo salaperäisten maatumisilmiöitten saaliina, ei enää koskaan väräjäisi.

Mitkä tunnit Aurore nukkui? Melusine yksin sen oli tietänyt. Kuulimme lintujen heräävän aamun sarastaessa. Peipposten ja varpusten piipitystä seurasi satakielen surunvoittoinen laulu. Te linnut, kuulisinko teidän seuraavan huomenlaulunne?

Hän katsoi minuun moittivan näköisenä. Minusta tuntui kuin hän olisi ajatellut: Melusine, hän ei ollut koskaan väsynyt.

Ah, jospa hän tietäisi, sanoin itselleni. Ja hetkisen tunsin kiusausta kertoa hänelle kaikki.

Palasin huoneeseeni poistuen sieltä hetken kuluttua ja kiertäen varovaisuuden vuoksi kunniasalin kautta, jottei suurherttuatar ikkunastaan voisi minua nähdä.

Kello oli juuri lyönyt viisi, kun saavuin Meilleraien sillalle. Tämä pieni odotusaika tuntui minusta kokonaiselta onnen iäisyydeltä. Koskaan ei luonto ollut näyttänyt silmiini niin ihanalta, koskaan en ollut rakastanut elämää niin kiihkeästi kuin tällä hetkellä, jolloin ajattelin, että minun ehkä täytyi se jättää.

Tiesin, että Hagen oli linnaväen parhaita miekkailijoita. Hän oli myös etevä pistoolinkäyttäjä, sitävastoin kuin minun kehitykseni ja harjaantumiseni oli rajoittunut siihen, että reserviupseerin harjoituskursseillani olin ampunut pari tusinaa revolverin patrooneja.

Käsipuuhun nojaten katselin, miten Melna kohisi allani kallioiden välissä. Pieniä hopeataimenia hypähteli kuohujen keskellä. Muistin niitä lohia, joita kymmenen vuotta aikaisemmin oli pyydystänyt Ossaussa Laruns'in ja Pont-de-Béonin välillä.

Minne tämä joki virtasi? Alleriin, joka laskee Weseriin, ja se taas Pohjanmereen, joka on yhteydessä Kanaalin kanssa. Kanaali on Atlantin meren haarautuma, johon purkautuu Adour. Adouriin purkautuu Peyrehoraden sinisen linnan likellä. Paun vuoripuro, vahventuneena sitä ennen Ossaun vuoripurosta.

— Pyydän anteeksi, herra professori, että olen antanut odottaa. Mutta kello ei ole vielä, aivan kuusi.

— Minulla on mukanani kaikki mitä tarvitaan voidaksemme taistella todistajitta.

— Kun aseeksi oli sovittu browninki, otin omani mukaan. Voimme vetää aseista arpaa, jos niin haluatte. Mutta luulen, että se on tarpeetonta, malli on sama. Ehkä odottaessamme tahtonette hyväntahtoisesti allekirjoittaa tämän.

Hän oli kirjoittanut minun ja omassa nimessään asiakirjan, jossa molemmat ennakolta tunnustimme, että kaikki oli tapahtunut laillisesti.

— Jos onnettomuus sattuisi, poistaa tämä eloonjääneeltä kaikki ikävyydet, katsoi hän hyväksi selittää minulle.

Olin kumminkin utelias tietämään, miten merkinanto tapahtuisi. En voinut olla sanomatta sitä hänelle.

— Sointiviisari on asetettu kello kymmentä yli kuuden kohdalle, sanoi hän. Voitte todeta. Kun kello läpsähtää soimaan, saamme ampua, ollen meillä vapaus vaihtaa paikkaa. Se on muutoin mainittu asiakirjassa.

En tosiaan tiennyt sanoa tästä menettelystä, oliko se traagillista vai naurettavaa.

— Kahdeksan, yhdeksän, kymmenen. Herra professori, olette hiukan pitempi kuin minä. Mitatkaa te vuorostanne jos tahdotte, otamme sitten keskipituuden.

Asetin jalkani viivalle, jonka hän oli vetänyt ensimmäiseen paikkaan.
Me seisoimme nyt vastatusten.

Herätyskello oli asetettu sillan käsinojan päälle niin, että kellotaulu oli meidän kummankin näkyvissä. Terävä nakutus kuului selvästi virran kumean kohinan halki.

Katsoin vastustajaani. Hänen silmänsä, maahan luotuina kuin nuoren tytön, tarkastelivat jalkojani.

— Hän odottaa soimista ja minä seuraan viisaria, ajattelin. Jospa herätyskello rupeaakin soimaan aikaisemmin kuin viisari näyttää?

Äkkiä näin Hagenin kohottavan päänsä; hänen uljas tyyneytensä oli kadonnut. Kauhistunut ilme levisi hänen kasvoilleen.

Käännyin, ajattelematta että tämä liike saattoi maksaa elämäni. Samassa kello alkoi soida räikeästi kilisten ja jatkoi sitten soimistaan.

— Jompikumpi teistä, herrat, voi selittää syyn tähän outoon näyttämölleasetukseen, sanoi hän kylmästi.

— Ymmärrän, sanoi hän luettuaan. Browningeilla. Herra Vignerte, käytätte hyvin huonosti esineitä, joita haltuunne uskotaan. Ja te, luutnantti von Hagen, onnittelen. Olette hämmästyttävän kekseliäs.

— Jos teillä, herrat, on tällainen tapa osoittaa minulle uskollisuuttanne, jota olette korviini toitottaneet, saatte tietää, ettei se ole varsin suuresti minun mieleeni. Herra Vignerte, te olette muukalainen ja niinmuodoin ette tunne täällä voimassaolevia asetuksia kaksintaistelusta. Mutta te, luutnantti, te tunnette ne.

— Te tiedätte hyvin, että 7:nnen husaarirykmentin upseeri ei saa taistella saamatta ensin everstin hyväksymistä. Luutnantti Techner rangaistiin tämän määräyksen rikkomisesta, siitä ei ole vielä vuottakaan, kolmenkymmenen päivän linna-arestilla. Oletteko unohtanut hänet?

— Te menette panemaan univormun yllenne, herra von Hagen, sitten menette kasarmiin ja olette siellä majuri von Haugwitzin käytettävänä siihen asti, kunnes teille, raporttitietä, on ilmoitettu viidentoista päivän aresti, mihin, ottaen huomioon ansionne, rajoitan rangaistuksenne. Voitte mennä, herraseni. Ottakaa herätyskello mukaanne.

VIII.

Suojapaikkamme harmaassa oviaukossa, josta nyt kylmä aamuilma tunki sisälle, näyttäytyi musta hahmo.

Se oli vartijajoukkueen sotilas, jonka olin kaiken varalla käskenyt herättää meidät tähän aikaan.

Puolen tunnin kuluttua, hyökkäys, sanoi Vignerte. Lähtekäämme, täydennän ulkona kertomukseni. Se on muutoin jo hyvin lähellä loppuaan.

Kaikki tähdet olivat sammuneet. Yksi ainoa kimalteli vielä hyvin matalalla, idän puolella, paikassa, josta nouseva päivä sen pian karkailtaisi.

Olimme sijoittuneet tukkivarusteen päälle rotkon reunalle; siitä meillä oli vapaa näköala komppaniamme miehittämän linjan ylitse. Saatoimme sieltä erinomaisesti seurata pian alkavan äkillisen hyökkäyksen kaikkia käänteitä.

Sivullamme oli suorakulmion muotoon koottu risuläjä. Se oli sotilaan vaatimaton hauta. Saatoin pienestä, valkeasta puurististä lukea seuraavat veden jo liuottamat sanat:

»Mohammed Beggi ben Smail, II.-sta siirtomaarykmentistä, kaatui Ranskan puolesta 23 p:nä syyskuuta 1914. Rukoilkaa hänen puolestansa.»

Olen harvoin nähnyt mitään niin liikuttavaa kuin tämä pieni risti, joka lapsen hartaudella pyysi kristillistä rukousta musulmanisotilasparan tomulle.

Vignerte tuijotti edessämme olevaa maisemaa odottaen hetkeä, jolloin häipyvä pimeys sallisi hänen tarkastaa seutua. Mutta se ei tullut vielä vähiin aikoihin. Töin tuskin erotti taivaanrannalla vihollisen miehittämien kukkuloiden mustat ääriviivat.

Hurtebisen ja Craonnen ylitse, sanoi hän, Laonin, Sains-Richanmontin ja Guisen poikki, Capellen ja tuon Nouvionin metsän kautta, jossa hyökkäsimme valkeita, kyrassiereja vastaan, ajatukseni usein liitää Hannoverin hiekkaisille tasankomaille, Lautenburgiin, jonne olen jättänyt Auroren. Miten hänen käy huoneessaan turkiksiensa ja jalokiviensä keskellä? Jumalani, mitä he ovat, mahtaneet hänelle tehdä?

Kun Meilleraien sillan kohtauksen jälkeen palasimme palatsiin, ei hän puhunut minulle sanaakaan. Aterioitsimme yhdessä. Sitten hän ryhtyi panemaan maljakkoihin suuria mustia iiriksiä ja valkeita kuminankukkia.

Neiti Marthe saapui joka vuosi tähän aikaan näyttämään suurherttuattarelle Pariisin huvikauden tuhansia viehättäviä korukapineita. Hiukkasen Madelainen puistokadun tuoksua tuli tämän hienon ja sievän tytön mukana huoneeseen.

— Tulin eilen illalla, armollinen rouva, vastasi nuori tyttö. Pyydän anteeksi, että näin heti tulin häiritsemään teidän korkeuttanne, mutta minun täytyy lähteä paluumatkalle tänä iltana.

Neiti Marthe otti pahviaskeistaan esille pieniä pariisilaisia koruja, tylliviuhkoja, samettisia ja läikesilkkisiä käsilaukkuja, pieniä maali-, puuderi ja kasvolaastarirasisioita, kaikenlaisia tuollaisia ylellisyystavaroita, jotka muutamille käyttäjilleen antavat nousukkaan leiman.

— Jättäkää minulle kaikki nämä, sanoi Aurore. Sanotte Duvelleroylle, että asia järjestetään. Tarvitsen marraskuussa Watteau- tai Lancret-mallisen viuhkan; sen pitää olla valmis, kun tulen Pariisiin.

— Hyvä. Te lähdette tänä iltana kello viiden junassa. Jäätte aterialle luokseni. Saatte kertoa minulle hiukan siitä, mitä Rauhankadulla ensi talvena tapahtuu.

Koko aterian ajan ihmettelin sitä miellyttävää yksinkertaisuutta, jolla tämä pikku pariisitar vastasi suurherttuattaren kysymyksiin. Olin ylpeä kauniista kotimaalaisestani nähdessäni Auroren, joka oli niin kopea Lautenburgin naisia kohtaan, kohtelevan tätä tyttöä kuin vertaistaan. Matta millä ihmetyksellä pallinkaan merkille, miten tavaton itsensähallitsemiskyky oli tällä prinsessalla, joka kolmen päivän ja kolmen yön järkytyksistä huolimatta vielä pystyi keskustelemaan keveän huolettomasti tuhansista Pariisin muotien pienistä yksityisseikoista.

— Laurence ei ole enää Pyramiidi-kadun varrella. Se on muutettu suureen myymälään Auber-kadulla. Ehkäpä käyn siellä.

— Teidän korkeutenne tehköön niin. Laurence harjoittaa etenkin suurta vientiliikettä. Enimmät sen kaupoista tapahtuvat ulkomaalaisten välityskauppiaiden kautta.

Olin onnellinen tästä lörpöttelystä, tästä hilpeästä väliajasta keskellä traagillisia tapauksia, jotka se sai minut melkein unohtamaan.

— Tässä matkaanne varten, lapsukaiseni. En tahdo myöhästyttää teitä junasta. Auto vie teidät hotelliinne ja sieltä asemalle. Olen käyntiinne hyvin tyytyväinen. Muistakaa viuhkaani. Näkemiin sitten. Marraskuussa tulen teitä tervehtimään.

Kun pikku auringonsäde oli poissa, vaipui suurherttuatar hetkiseksi ajatuksiinsa, kosketellen pitkin huonetta siroteltuja korukapineita. Sitten hän sanoi minulle:

— Saan ilmoittaa teille, jatkoi hän, että olen saanut erään kirjeen, kirjeen herra von Booselta.

— Luuletteko, sanoi hän, että tämä ystävällinen Marthe-neiti on tehnyt matkan Pariisista tänne vain tuodakseen minulle Duvelleroyn korukapineita — sangen somia muutoin?

Olimme juuri nousseet aterialta. Kamaripalvelija tuli sisälle tuoden iltapostin — kymmenkunta kirjettä — jotka hän antoi suurherttuattarelle.

Hän tarkasti kirjeiden sinetit toisen toisensa jälkeen. Sitten hän avasi yhden.

Se oli avustuspyyntö eräältä hampurilaiselta hyväntekeväisyysyhdistykseltä. Siinä ilmoitettiin kansanjuhlasta, joka seuraavana maanantaina pantaisiin toimeen työläisten lastenseimien hyväksi.

— Me menemme sinne, sanoi Aurore lyhyesti. Se on Boosen kanssa sovittu merkki.

Pari päivää sitten olin saanut tietää kaikki. Suurherttuatar oli minulle kertonut, miten hän, heti kun olin antanut hänelle Petermanns Mittheilungenista löytämäni asiakirjan, oli kirjoittanut parooni von Booselle Kongoon. Mitä todisteita hän oli voinut esittää tälle miehelle, en ole koskaan saanut tietooni. Tosiasia oli, että Marthen tuoma kirje ilmoitti suurherttuattarelle, että von Boose oli lähtenyt Afrikasta. Nyt hän oli saapunut Hampuriin. Hänellä oli epäilemättä tehtävänä tärkeitä paljastuksia.

— Ystäväiseni, alan epäröidä vaikkakin myöhään; en tahdo hyväkseni käyttää uhrautuvaisuuttasi. Tiedätkö, että olet sotkeutunut hyvin peloittavaan juttuun?

— Minuun nähden on toisin. Minä taistelen vapauteni puolesta, joka on minulle elämääni kalliimpi. Ja sitten vielä minä olen kaikesta huolimatta Lautenburgin suurherttuatar ja ennen kaikkea Tjumenin ruhtinatar. Minun takanani on tsaari, koko suuri Venäjä. Se täytyy ottaa huomioon. Mutta sinä, ystävä, ajattele Cyrus Beckiä, ajattele Melusinea. Miksi, mistä hyvästä sinä uhrautuisit?

Katseessani, jonka häneen loin, kuvastui sellainen moite, että hän, korkea, halveksuva ruhtinatar, painoi päänsä alas.

— Olkoon niin sitten. Lähdemme huomenna. Soita. Annan määräyksiä matkaa varten.

Hän oli hiukan kalpea ja seisoi jäykässä kunnia-asennossa oikea käsi kypärin tasalla, jonka metallinen leukahihna oli käännetty hänen rypistyneen leukansa alle.

— Luutnantti von Hagen, tosiaan! sanoi Aurore, joka oli jälleen päässyt tasapainoon, mistä lähtien arestissa istuvat upseerit eivät enää suvaitse oleskella linnoituksessa?

— Suonette minulle selityksen, herraseni… Arestinne ei ole loppunut, mikäli tiedän?

— Loppunut? huudahti suurherttuatar. Oletteko menettänyt järkenne, herra von Hagen!

— En, teidän korkeutenne, sanoi pikku luutnantti matalalla ja itsepintaisella äänellä. Arestini on loppunut tänä iltana.

— Loppunut! huusi Aurore aivan suunniltaan joutuen. Tiedättekö, luutnantti, mihin asetatte itsenne alttiiksi jatkaessanne tätä pilaa? Tiedättekö, että on vain yksi tapaus, yksi ainoa tapaus, jonka sattuessa voidaan keskeyttää minun määräämäni arestirangaistus?

Tämä näyttää teistä ehkä epätodennäköiseltä: keskellä niitä draamallisia kohtauksia, joiden näyttämönä Lautenburgin hovi sattui olemaan, olivat heinäkuun viimeisen viikon suuret tapaukset menneet melkein huomaamatta ohitsemme. Olimmehan kyllä omistaneet hiukan huomiota Serbian nootille, mutta asesalin yön jälkeen ei meille ollut olemassa enää mitään muuta kuin ne tapahtumat, joista olen teille kertonut, ei Itävallan ultimatumia, ei Saksan Kriegszustandia, ei mitään, sanon minä. Ja nyt tämä, niin yksinkertainen sana: sota!

Silmäilin tyrmistyneenä Hagenia. Hän oli vaihtanut punaisen viittansa vihreän harmaaseen kenttäpukuun.

Tukahduttaen hämmästyksensä pysyäkseen mahdollisimman kylmänä Aurore kysyi:

— Tänä iltana Venäjää vastaan luultavasti, teidän korkeutenne, sanoi pikku luutnantti, ja huomenna epäilemättä Ranskaa vastaan. Suurherttua saapui tunti sitten Berliinistä tuoden mukanaan armeijakunnan liikekannallepano-käskyn.

Aurore meni ikkunan ääreen ja avasi sen selko selälleen. Vallitsi painostava kuumuus.

— Ja suurherttua, luutnantti, on varmasti antanut teidän tehtäväksenne ilmoittaa minulle, tämän suuren uutisen… En siinä tapauksessa huomaa, mitä hyötyä teillä on noista neljästä husaarista, jotka näen tuolla alhaalla oven luona.

— Asiaan, asiaan, luutnantti, älkää vapisko noin. Ellette edes kykene ilmaisemaan mistä on kysymys, ette koskaan saa voimaa sen suorittamiseen. Sanokaa suoraan siis, minä olen kai vankina palatsissa, eikö niin?

— Oh, teidän korkeutenne, huudahti Hagen, kuinka olette voinut ajatella että… Minäkö hyväksyisin…

— Rouva, sanoin minä astuen esiin, älkää kiusatko itseänne kauempaa. Herra von Hagen, miksi ette voi yksinkertaisesti sanoa saaneenne, tehtäväksenne vangita minut.

— Teidän korkeutenne, sanoi Hagen, joka sai hiukan varmuutta, olen vain sotilas ja tottelen saamiani käskyjä arvelematta. Mutta on helppo käsittää: herra Vignerte on ranskalainen ja lisäksi upseeri. Ranska asettaa väkeänsä liikekannalle meitä vastaan. Ranskalaisia lentäjiä on kuuleman mukaan jo pommitettu…

— Te olette sotilas, herraseni, ja tottelette saamianne käskyjä, keskeytti suurherttuatar. Se on aivan paikallaan, mutta voitteko valtuuttaa minulle, ettette ole itse ollut tätä käskyä aikaansaamassa?

Hagen ei vastannut, mutta vihainen katse, jonka hän loi minuun, oli riittävän kaunopuheinen.

Hän itsekin pani hartioilleen väljän, tumman viitan. Sitten hän meni laatikolleen. Näin hänen penkova sitä, ottavan eri esineitä, jotka hän sujautti viittansa avariin taskuihin.

— Herra von Hagen, sanoi hän palatessaan luoksemme, linnoitukseenhan teidän on vietävä herra Vignerte? Mihin aikaan?

Silloin rajattoman halveksuvasti hymyillen hän asetti kätensä von
Hagenin olkapäälle.

— Olet siis, sanoi hän, hetkiseksi voinut kuvitella itsellesi, että jättäisin hänet sinun käsiisi?

Musertava majesteetillisuus oli hänen katseessaan, hänen ryhdissään, hänen sanoissaan. Näin luutnantin painavan päänsä alas ja vapisevan koko ruumiiltaan.

— Ludwig von Hagen! jatkoi hän. Eräänä päivänä, siitä on nyt neljä vuotta, sain kuulla että eräs VII:n husaarirykmentin upseeri oli pelannut, oli harjoittanut vilppiä. Se merkitsi hänelle häpeää ja kuolemaa. Seuraavana päivänä tuon upseerin velat oli maksettu, asia haudattu hiljaisuuteen, ja hän itse, päässen minun käskyläisupseerikseni, hämmästytti koko linnaväkeä ihmeellisellä ja nopealla menestyksellään. Siitä on syntynyt puheita, joita olen halveksinut. Itse parhaiten tiedät, että tähän toimenpiteeseen johti minut halu pelastaa häpeästä kunnon nuori mies, joka oli hyvää sukua ja jota luulin rehelliseksi ja uskolliseksi.

Tämä tässä sitävastoin, sanoi hän viitaten minuun, ei ainoastaan ole minulle mitään velkaa vaan on vielä aiheettomien epäluulojen johdosta saanut puoleltani osakseen välinpitämättömyyttä ja halveksumista. Hän ei siitä masentunut. Hiljaisuudessa hän on työskennellyt hyväkseni. Hän ei ehkä itse vielä tunne tekonsa koko merkitystä. Joka tapauksessa hän tiesi panevansa alttiiksi elämänsä. — Ja nyt se mies, joka saa kiittää minua kaikesta, tulee vangitsemaan sitä, jota minä saan kiittää kaikesta.

— Mitä tahdotte minun tekevän? sopersi hän värisevällä ja sortuneella äänellä.

— Että maksat velkasi minulle, vastasi Aurore. Se päivä on nyt tullut, enkä voi kuitenkaan surkutella sinua siitä, että olet itse saattanut itsesi tähän suoritustilaan.

— Mene alas ja aloita lähettämällä pois sotilaat. Keksi jokin syy, joka ei sitten tuota sinulle ikävyyttä.

— Nyt, sanoi hän, kun luutnantti oli palannut, menet autovajaan. Siellä on vielä joku ohjaajista. Käsket vetää ulos suuren harmaan Benz-auton kaikkine varusteineen, sammutetuin lyhdyin, ja ohjaat sen itse tuonne alas. Kello on kahtakymmentä vaille yhdeksän; ole valmis viimeistään kello kymmenen.

Levitettyhän pöydälle matkakartan Aurore kumartui sitä tarkastamaan. »Selvästi paljon lyhyempi Aix-de-Chapellen ja Belgian kautta», mutisi hän, »mutta tunnen paremmin Wiesbadenin ja Thionvillen tien.»

— Olen pannut palttoosi taskuun rahaa ja revolverin: niillä läpäisee kaikkialla.

Ystäväni, Aurore oli hyvin kaunis silloin. Jos olisitte nähnyt hänet noin, ymmärtäisitte mielenliikutuksen, joka tällä hetkellä sortaa ääneni.

Kuinka kaukana olikaan nyt hänen ynseä itsepäisyytensä. Hän lankesi polvilleen suurherttuattaren eteen.

— Te lähdette, lähdette hänen kanssansa ainiaaksi, sopersi hän nyyhkyttäen.

— Luullessanne niin, herra von Hagen, on tottelevaisuutenne teille sitä suuremmaksi ansioksi. Tietäkää siis, etten lähde pois. Olen sidottu tähän paikkaan, jota inhoan täällä, jäljelläolevan tehtäväni vuoksi. Mutta tällä hetkellä olen velvollinen pelastamaan sen, joka on uhrannut kaikki minun puolestani.

— Odottakaahan vielä, ennenkuin kiitätte minua, sanoi Aurore. Herra von Hagen, teillä on kai mukananne, otaksun niin, henkilötodistuksenne ja liikekannallepanomääräyksenne?

— Niin, sanoi suurherttuatar tyynesti, ehkä tahdotte jättää ne herra Vignertelle. Meidät voidaan pysähdyttää matkallamme täältä rintamalle. Tiedän kyllä, että minun tuskin tarvitsee muuta kuin ilmoittaa nimeni selviytyäksemme mistä hyvänsä. Mutta voimme joutua tekemisiin typerien vahtisotilaiden kanssa. Ei saa hukata aikaa. Luutnantti Hagen pääsee menemään esteettömästi kaikkialla. — Nopeasti siis.

— En ota koskaan enempää kuin mitä olen teille antanut, herra von Hagen, vastasi Aurore säälimättömästi. Mutta ei pidä mitään liioitella. Ette joudu vaaraan, ellette itse tahdo. Pyydän teiltä vain kahta asiaa: ilmoittakaa lähtömme vasta kello kymmenen jälkeen ja järjestäkää niin että luullaan meidän lähteneen Aix-la-Chapellen tietä. Jos suurherttua on kyllin julkea käyttääkseen puhelinta tai sähköttämistä, ei suuntamme saa olla hänelle tunnettu. — Siispä näkemiin: huomenna tähän aikaan olen takaisin.

Itsekin syvästi liikutettuna lähestyin häntä ja ojensin käteni tälle miehelle, joka pani tällä hetkellä kaikki alttiiksi minun tähteni. Mutta hän perääntyi ja vastasi minulle sanoin kuvaamattoman vihaisella katseella:

— Herra, rukoilen Jumalaa, että hän antaisi meidän pian kohdata toisemme toisaalla.

Aurore kohautti olkapäitään; kuulin hänen mutisevan jotakin miesten typeryydestä. Mutta hän meni jo portailla. Seurasin häntä luotuani viimeisen silmäyksen turkisten, jalokivien ja kauniiden, kalpeiden kukkien kamariin…

Asetuin istumaan hirvittävään Benz-autoon. Läksimme liikkeelle. Kun ajoimme Meilleraien sillan yli löi Lautenburgin ja linnan tornin vanha kello yhdeksän.

Loppumattomiin jatkuva valkea tie hohti harmahtavana kuunvalossa. Auto kiiti sitä pitkin meluttomasti, huimaavaa vauhtia. Käänteissä sain tuntea, miten uskomattoman varma ohjaajattareni käsi oli.

Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, että ennenkuin pääsin oikein tajuihini, olimme jo tehneet matkaa yli sata kilometriä. Silloin Auroren lause: »Huomenna tähän aikaan olen takaisin», palasi muistiini ja ajattelin, että muutamien tuntien kuluttua minun oli erottava, suurherttuattaresta.

En noussut kapinaan. Hurja vauhti, jolla kiisimme eteenpäin, vaikutti minussa turruttavaa uupumusta ja tunsin melkeinpä nautintoa. Mustat metsiköt, hopeanhohtoisten jokien ylitse vievät sillat pakenivat ja jäivät taaksemme. Sivuutimme heinäkuorman: viisikymmentä senttimetriä vasemmalle vielä ja olisimme olleet kuoleman omat. Kuolema, toistin tämän sanan, katsoin Auroren tiukkoja kasvoja; hänen ohjausratasta puristavissa käsissään näkyi hienojen hansikkaiden läpi valkeita viiruja.

Ja sitten äkkiä ajattelin sotaa. Se oli siis totta? Onnistuisiko minun päästä isänmaahani? Mutta, tunnustan sen häpeäkseni, tämä ajatus ei voinut herättää huomiotani, nopeus huimasi minua, riisti minut itseltäni. Tällä hetkellä olin täysin välinpitämätön siitä mitä minulle vielä saattaisi tapahtua.

Neliskulmainen kaihdin ohjasi erään sähkölampun valon tiekartalle, mutta Aurore tuskin vilkaisi siihen. Hän tunsi erinomaisen hyvin tämän tien. Muistin, että hän oli sanonut minulle tehneensä, tämän matkan lukemattomia, kertoja mennessään kylpylaitoksiin.

Hän osasi milloin tahansa arvelematta sanoa kaupungit, joiden punertava kajastus läheni ja suureni, näkyi oikealta tai vasemmalta puolelta, sitten jäi taaksemme ja katosi. Pari kolme kertaa hän sanoi minulle: Kassel, Giessen, Wetzlar…

Lyhdyn alla mittarin vieressä kiilsi kello. Mutta en nähnyt viisareita.
En ajatellutkaan enää mitään…

Hiljentämättä vauhtia ajoimme mäkisen kaupungin halki, jossa talot olivat tummien puistikoiden kätkössä.

— Wiesbaden, mutisi Aurore; minun huvilani, sanoi hän sivuuttaessamme yhden taloista. Kello ei ole vielä yhtä. Olemme ajaneet kelpo tavalla.

Hän käänsi oikealle eräälle sivukadulle. Etäällä vasemmalla näkyi taivaalla jonkin suuren kaupungin valoheijastus.

Se vyöryi kohisten alhaalla. Hetkittäin näki taivaan selvitessä sen vihertävän vaahdon.

Sillan yli päästyämme kuulimme kauempaa komennon, järeän werda ja sitten terävän kiväärinpamahduksen.

Silmäsin kompassia. Etenimme suoraan länttä kohden. Nopeusmittari näytti 105. Ensimmäisen kerran minut valtasi ällistys.

— Wetzlarin ja Wiesbadenin välillä, oli vauhtimme 145, sanoi hän yksinkertaisesti.

Suureksi hämmästyksekseni näin, ettei hän valinnut kiertotietä välttääkseen kaupunkia, kuten hän oli tehnyt tähän asti. Suoraa tietä pitkin, kaikki lyhdyt sytytettyinä, me ajoimme linnoitusta kohden, jonka muurit kohosivat vähitellen eteemme.

Auto hiljensi. Taloja, etukaupungin osia. Sitten käskevä werda! Me pysäytimme.

Parikymmentä sotilasta ympäröi meidät. Kaikilla oli vihreän harmaa univormu ja kaapuun verhottu kypäri.

— Näytän ne luutnantillenne, vastasi Aurore, pyydän hakemaan hänet tänne.

Tämä tuli juuri parhaiksi paikalle. Vaalea jättiläinen kiukustuneena häiriytyneestä unestaan. Kun hän huomasi siviiliväkeä, kävi hän tuimasti kuulustelemaan.

— Herra, sanoi suurherttuatar kuivasti, pyydän teitä ensiksi kieltämään sotilaitanne kolhimasta pyssynperillä autoani. Ja sitten suvaitkaa katsoa tätä.

Samalla hän käänsi sähkölamppua niin että se valaisi oveen maalattua
Lautenburgin vaakunaa.

— Hänen korkeudellensa Lautenburg-Detmoldin suurherttuattarelleko minun on kunnia…? sopersi hän ojentuen kunniantekoasentoon.

— Suokoon teidän korkeutenne minulle anteeksi, sanoi upseeri typertyneenä. Takaisin! kiljaisi hän samassa sotilaille, sysäten lähimpänä seisovat rajusti, taemmas. Miten voin palvella teidän korkeuttanne?

— Aivan yksinkertaisesti, sanoi suurherttuatar. Kenraali von Offenburg on kai yhä vielä Thionvillen komendanttina? En usko, että hänen ylhäisyytensä tällaisena yönä on levolla. Saattakaa minut hänen Luoksensa. Antakaa yhden miehistänne nousta autooni ja näyttää meille tietä.

Upseeri teki heti mitä pyydettiin, kumartaen hyvin syvään ja pahoitellen, että palveluksensa esti häntä lähtemästä itse oppaaksi.

Linnanpäällikkö ei ollut kasarmissa. Löysimme hänet lopuksi esikuntineen asemalta. Asemasilta oli mustanaan väkeä, jonka liikkeitä hän valvoi. Suunnaton määrä tykkejä oli tuotu paikalle ja yön pimeydessä näyttivät niiden mustat hahmot vedenpaisumuksenedellisen ajan jättiläiseläimiltä. Tämä näky, josta sai raa'an voiman ja väkevyyden tuntumuksen, värisytti minua.

Kun eräs käskyläisupseeri oli ilmoittanut hänelle suurherttuattaren läsnäolon, kiiruhti kenraali von Offenburg luoksemme. Hyvin komeana pitkässä, harmaassa turkisviitassaan hän kumarsi Aurorelle muistuttaen, hänelle saaneensa kerran kunnian tanssia hänen kanssaan Berliinissä. Mutta kuinka hän koettikin puhua, hän salasi huonosti hämmästyksen, jota hänelle tuotti meidän läsnäolomme tällä hetkellä ja tässä paikassa.

— Älkäähän liikoja kummeksiko, kenraali, sanoi Aurore hymyillen. Niin pian kuin kuulin suurista tapahtumista, joita täällä valmistellaan, en voinut, enää pysyä Lautenburgissa. Tahdoin nähdä joukkojamme rintamalla ja niin lähdin liikkeelle käskyläisupseerini kanssa. Luutnantti von Hagen, 7:nnestä husaarirykmentistä, sanoi hän esitellen minut.

— Teidän korkeutenne, paasasi von Offenburg, miksi olette silloin tullut, tänne! Täällä ei ole mitään nähtävää, XVI osasto on kuin kallio, se ei hievahda paikaltaan. Miksi ette mennyt Aachenin suunnalle?

— Todella, sanoi suurherttuatar, minulle kyllä, mainittiin siitä.
Aix-la-Chapellen tietä pitkin…?

— Se on totta, sanoi Aurore. Mutta Belgian rintama ei herätä mielenkiintoani; päinvastoin en olisi koskaan antanut anteeksi itselleni, jos olisin jättänyt näkemättä sodan aamuna Ranskan rintaman.

— Tervehdin teissä 7:nnen husaarirykmentin urheata, everstiä, sanoi von Offenburg kohteliaasti suudellen suurherttuattaren kättä. Voinko olla teille hyödyksi?

— Luonnollisesti, sanoi Aurore. Tiedättekö, että etuvartijanne pysähdyttivät minut äskettäin aivan häikäilemättömästi. Toivoisin teiltä oikeastaan saattoväkeä, mutta Benz-autoni saisi silloin kovasti hillitä itseään mukautuakseen teidän rakuunoittenne tahtiin. Mutta he saavat saattaa minut vain etuvartiolinjalle saakka ja te annatte minulle jonkinlaisen lupakirjan, joka paluumatkalla säästää minut ikävyyksiltä. Kiiruhtakaamme, aamu jo sarastaa ja tahdon nähdä nousevan auringon valossa rintaman rajapaalut.

— Kas noin, sanoi hän piirtäen siihen nimensä. Teillä on vielä aikaa. Villeruptiin, joka on Ranskan puolella kahdet kilometrin päässä rajalta, on tuskin kahtakymmentäkilometriä. Ehditte sinne puolessa tunnissa. Mutta älkää luulko saavanne nähdä ranskalaisia sotilaita. Heidän hallituksensa on antanut heille määräyksen, perääntyä kaksi peninkulmaa rintaman taakse, jottei millään muotoa voitaisi syyttää heitä vihollisuuksien alkamisesta, täydensi hän leveästi nauraen.

Puoli plutoonaa rakuunoita saattoväkenämme läksimme muhkeasti Thionvillestä. Kun olimme ajaneet pari kilometriä Audun-le-Roman'in tietä, kuiskasi, suurherttuatar korvaan:

Takanamme, nousevan päivän sarastuksessa, rakuunat hajaantuneina häipyivät minuutin kuluttua näkyvistämme.

Kylmä aamutuuli puhalsi ohimoihini. Tavaton liikutus valtasi minut nyt ja en tosiaankaan tällä hetkellä ajatellut tätä naista, jonka puolesta olisin uhrannut kaikki, ja joka minun nyt oli jätettävä ainiaaksi. Katselin edessäni olevia kumpua, jotka toinen toisensa jälkeen kohosivat näkyviin. Tämä verraton paluumatkani haihtui mielestäni ja antoi tilaa viiltävämmälle, voimakkaammalle tunteelle.

Se oli voimakkaimmillaan kun auto äkkiä pysähtyi niin että olin lentää nurin ja suurherttuatar osoitti minulle vaieten tien oikealla puolella kymmenen askeleen päässä meistä seisovaa rajapylvästä.

Kahden metrin korkuisena, oikealta puoleltaan mustana ja valkoisena vasemmalta sinisenä, valkeana ja punaisena se vaikutti tällä hetkellä äärettömän hämmentävältä ja häiritsevältä.

Katsoin suurherttuattareen ja huomasin onnen tuntein liikutuksen merkkejä näissä suljetuissa, lujapiirteisissä kasvoissa.

Ei ollut vielä aivan valoisaa. Auto oli tuntuvasti pienentänyt vauhtiaan. Näytti siltä kuin Aurore olisi tahtonut antaa minun katsella ohimennessä pieniä yökukkia, joita tuuli nuokutteli laaksojen rinteillä.

— Äkkiä tartuin seuralaiseni käsivarteen. Auto pysähtyi. Eräällä ylängöllä, josta näki yli tien ja joka hämärässä kuvastui ainakin kahdensadan metrin korkuisena, tuli liikkumaton ratsastaja näkyviin.

Se oli ranskalainen rakuuna. Eroitti kypärin keltaisen töyhdön ja keihään punavalkean viirin. Sitten tuli paikalle toinen, pian oli heitä kymmenen, sitten kaksi kymmentä ja he läksivät hiljaista ravia etenemään meitä vastaan.

Upseeri ratsasti edellä. Hän oli kookas nuori mies, tummatukkainen ja kalpeakasvoinen. Tervehdittyään sapelillaan hän kysyi meidän lupalippujamme.

— Herra, vastasi suurherttuatar, pidän parempana tunnustaa teille suoraan, ettei minulla ole mitään sellaista, sillä epäilen ettette ole tyytyväinen tähän, jonka minulle on antanut Thionvillen saksalainen kenraali, sanoi hän vetäen esiin von Offenburgin kirjoittaman lupatodistuksen.

Nuori luutnantti teki liikkeen, joka saattoi merkitä, että olosuhteet eivät hänen mielestään sopineet leikinlaskuun.

— Herra, jatkoi Aurore huomattuaan yhdellä katseella minun täydellisen kykenemättömyyteni selityksien antoon tällä hetkellä, on asioita, joita on liian pitkällistä kertoa tiellä autossa. Lyhyesti ilmoitan, että olen Lautenburg-Detmoldin suurherttuatar. Seuralaiseni herra Vignerte on ranskalainen upseeri, luutnantti kuten tekin. En tiedä onko Ranskassa jo ryhdytty varovaisuussyistä vangitsemaan saksalaisia. Joka tapauksessa on Saksassa eilisestä alkaen tätä menetelmää ruvettu noudattamaan ranskalaisiin nähden. Seuralaiseni tahdottiin vangita; tuon hänet teille. Siinä kaikki.

— Minun on ehkä lisättävä, herra, että olen syntyjäni venäläinen, niin ettei teidän tarvitse pelätä minua ja lahjaani, jonka olen teille tuonut.

Upseeri oli noussut ratsailta. Hän kumarsi kunnioittavasti Aurorelle, joka oli laskeutunut minun kanssani autosta tielle.

— Luutnantti de Coigny 11:nnestä rakuunarykmentistä, Longwystä, sanoi hän.

— Voitte kai antaa hänelle hevosen, sanoi suurherttuatar. Ja sitten, jos saan antaa teille neuvon, viekää hänet viipymättä siviili- tai sotilasviranomaistenne luo. Hän tulee Saksasta, hän tietää paljon asioita, jotka voivat olla hyödyksi tälle maalle, missä kukat ovat kauniita, mutta missä varustautuminen näyttää sangen laiminlyödyltä.

Hän katseli näin puhuessaan villiä metsäruusupensasta, joka kasvoi kallion reunalla. Herra de Coigny veti luokseen rehevimmät oksat, teki ruusuvihkon ja ojensi sen suurherttuattarelle.

— Kiitoksia, herraseni, sanoi Aurore viehkeästi hymyillen nuorelle miehelle, jota hänen tavaton kauneutensa piti lumottuna. Tahtoisitteko hyväntahtoisesti väistyä taemmas hevosinenne? Tie on kapea ja minun täytyy kääntää auto.

Koko yöllinen välinpitämättömyyteni, äkillinen liikutus, joka valtasi
minut ajaessamme Ranskan rajojen sisälle, hävisi, haihtui olemattomiin.
Ajattelin enää vain sitä, että neljännestunnin kuluttua olin kadottava
Auroren ainiaaksi.

Herra de Coigny oli komentanut miehensä taemmas. Kuulin suurherttuattaren sanovan hänelle vienolla äänellä:

— Suokaa hänelle anteeksi, herra, hän on saanut kestää hermotäristyksiä, jollaisia sota ei ole hänelle koskaan tuova.

— Rohkeutta, ystävä, sanoi hän matalalla mutta lujalla äänellä. Sinä pääset nyt kotiisi, isänmaahasi, joka on kaunis ja jota rakastan. Se tarvitsee sinua, sillä sota tulee olemaan ankara, ankarampi kuin luulet. Mutta sinä saat nähdä kauniita asioita, hevosten tulisen laukan elokuun auringonsäteissä, saat kokea yleviä innostuksen hetkiä, jolloin järkeily vaikenee, kaikkea sitä, mikä minun kaltaiseni naisen saa pahoilleen siitä, ettei ole syntynyt mieheksi.

Kohtalosi ei ole valitettava. Ja jos luulet toista, niin ajattele sen kohtaloa, joka palaa yksinään, ilman sinua Lautenburgiin.

— Voi, sopersin minä kyynelteni lomitse, jääkää, älkää palatko Saksaan.
Ajatelkaa mitä teille voi siellä tapahtua.

— Ystäväiseni, luulinpa minun seurani saaneen sinut käsittämään mitä on viha. Boose on paluumatkalla. Oletko siis unohtanut asesalin uunin, Kongon kirjeet ja koko luon salaperäisen ristiriidan, ja ajatteletko, että minä hetkellä, jolloin rikos paljastui, jättäisin rikoksentekijän sikseen?

Kyyneleeni vuotivat yhä runsaammin, ja äkkiä ääretön tuska riipaisi sydäntäni samalla kun tunsin otsallani lyhyen suudelman…

Käännähdin rajusti päästäen huudon ja aloin kuin hullu juosta tietä pitkin, siksi kunnes kompastuin ja kaaduin pitkin pituuttani ojaan.

Kun villin näköisenä, murtuneena kömmin pystyyn, ei autosta ollut enää jäljellä muuta kuin pieni harmaa pilkku kaukana idässä.

Audun-le-Roman'issa, jonne tulin seitsemän tienoissa rakuunahevosella, jonka Coigny oli antanut käytettäväkseni, hankittiin minulle viipymättä auto, joka läksi kiidättämään minua Nancya kohden.

Luulin Ranskassa liikekannallepanon olevan jo täydessä käynnissä. Mutta siitä ei näkynyt merkkiäkään. Silloin muisto niistä hirveistä valmistuksista, joita olin nähnyt tänä yönä ja joiden tarkoitusta ei käynyt epäileminen, tuli painostavimmaksi ajatuksekseni.

Minut vietiin heti maaherran luo. Annoin hänelle niin tarkan
kertomuksen kuin mahdollista kaikesta, mitä olin nähnyt ja kuullut.
Hän kuunteli minua kiihkeän tarkkaavaisesti tehden muistiinpanoja.
Kun jätin hänet, läksi hän puhelimitse ilmoittamaan saamansa tiedot
Pariisiin.

Liian hermostuneena asettuakseni levolle astuin erääseen Stanislas-torin varrella olevaan kahvilaan. Kaiveltuani taskuani maksaakseni vedin sieltä esiin laukun, jonka Aurore oli sinne pannut. En ollut vielä koskaan ollut niin rikas kuin tällä hetkellä, jolloin rahalla, jota ennen olin niin himoinnut, tuskin oli enää mitään arvoa minulle.

Kuljin pitkin suurta katua ja pysähdyin tietämättäni erään myymälän eteen. Menin sisään ja ostin sieltä itselleni puvun, jonka näette vieläkin ylläni, huomaamatta edes — niin suuri oli turtumakseni — että sinisen puseron sijalla oli kenttäpukuun kuuluva musta, punakauluksinen viitta.

Kello kaksitoista läksi juna viemään minua Pariisia kohden. Ensimmäistä kertaa näin silloin nuo seudut, jotka perääntymisemme on tehnyt meille unohtumattomiksi: Dormans'in, jonka silloin ylitse marssimme toisena päivänä syyskuuta sydämissä murhe, murhe, jonka Sedanin vuosipäivä teki vieläkin kauheammaksi; Jaulgonnen kauniin tien, jota pitkin ahdistimme vihollista; Château-Thierry'n Marne-virran rannalla korkeine linnanraunioineen, missä viimeisen kerran saimme nukkua vuoteissa.

Kello oli kaksikymmentä minuuttia yli viiden, kun juna pysähtyi Château-Thierryn asemalle. Siellä sain kuulla uutisen yleisestä liikekannallepanosta. Nyt se oli pystytetty, tuo tuli- ja rautamuuri, joka erotti minut suuresti rakastamastani Lautenburgin hallitsijattaresta.

Vallitsi painostava myrskyn ilmakehä, joka ei kuitenkaan häirinnyt suuren Pariisin rauhaa, noustessani junasta itäisellä asemalla. Oi Pariisi, olin ennen niin pelännyt puolestasi, kun tämä hirvittävä hetki koittaisi, pelännyt kiihtymystäsi, intohimoasi, sitä levottomuutta, minkä innostus aiheuttaa. Ja nyt oli tämä hetki läsnä eikä edes murhakaan ollut saanut sinua pois tasapainostasi, sen murha, joka väitti voivansa mielensä mukaan joko ehkäistä tai päästää valloilleen vallankumouksen.

Minun liikekannallepanomääräykseni oli hävinnyt Lautenburgin linnan tulipalossa, mutta se ei minua huolestuttanut, sillä tunsin ulkoa sen sisällön ja olin päättänyt jo seuraavan päivän aamuna lähteä Pau'hon liittyäkseni jalkaväkirykmenttiin.

Pukeuduin eräässä matkailijakodissa univormuuni ja lähdin
Lafayette-katua pitkin kulkemaan keskikaupungille päin.

Ihmiset olivat pikemmin kuumeisia kuin häliseviä. Kaikkialla sotilaita, upseereja kuten minä, mutta kaikilla käsikoukussaan äiti, vaimo, jotka katselivat poikaansa, miestänsä sanomattomin ylpeyden ja liikutuksen tuntein. Minä vain olin yksin, yksin tänä traagillisena iltana, vieläkin yksinäisempänä tässä kaupungissa kuin tuona iltana jolloin olin sen jättänyt.

En tiennyt vielä minne olin menossa. Mutta pääsin siitä jo parempaan selvyyteen tullessani Royale-kadulle, jonka valaistut parvekkeet olivat väkeä täynnä. Weberin edustalla tuli Clotilde mieleeni. Oli elokuu, hänellä ei siis ollut enää valkoista ketunnahkaa. Varmaankin hänellä oli heleäsilkkinen pusero… Sitten tämän tytön muisteleminen kammotti minua.

Elyseen-Kenttien vihreys alkoi jo tummentua syksyisen taivaan alla. Poikkesin oikealle ja läksin kulkemaan pientä puistokatua pitkin, joka suurine puineen ja kahviloineen muistuttaa kylpykaupunkia. Autoja pysähtyi valaistujen ravintoloiden eteen. Ohjaajat avasivat ovet.

Olin tullut Gabrielin puistokadulle, joka lehvien varjostamana oli synkkä kuin tunneli. Hitain askelin kävelin sitä eteenpäin. Ääretön ahdistus kalvoi koko olemustani. Pian näin lasien välkkyvän.

Silloin istuuduin sitä vastapäätä penkille, jonka tiesin siinä olevan. Hapuillen sormeni tunnustelivat penkin kulunutta, rosoista pintaa, töksähtäen siellä täällä suuriin kuhmuihin ja koloihin.

Äkkiä ne pysähtyivät. Ne olivat löytäneet mitä etsivät. Kumarruin ja saatoin helposti, vaikka oli jo täysi yö, erottaa penkissä kolme merkkiä, kolme kirjainta A.A.E., jotka Tjumenin pikku ruhtinatar oli ennen muinoin kaivertanut siihen.»

EPILOGI.

Hän vaikeni ja minä kunnioitin hänen äänettömyyttänsä. Sitten vähitellen tunsimme ajatuksemme irtautuvan murhenäytelmästä, jonka Vignerte oli loitsinut esiin, ja kiintyvän siihen, mikä nyt oli leviämässä eteemme.

Kello oli neljännestä vailla kuusi. Aurinkoa ei vielä näkynyt, mutta se tuntui tuota pikaa nousevan. Takanamme hiljaisuudessa neljä yhteyssotilasta oli liittynyt meihin, yksi kustakin komppanian neljänneksestä.

Kului pitkä minuutti. Sitten heikko vihellys saapui korviimme itäinen jätti juoksuhautansa.

Oli noin kolmesataa metriä näiden juoksuhautojen ja sen puuvarustuksen välillä, jonka puhdistamisen ystävämme olivat saaneet tehtäväkseen. Kolmensadan metrin kulkeminen ryömimällä vatsallaan suurimman osan aikaa kesti runsaasti neljännestunnin.

Yö oli kylmä, mutta ohuet, idässä jo punertavat pilvet ennustivat kaunista päivää.

Traagillisia hetkiä nämä, jotka kuluvat tällaisessa odotuksessa. Kuitenkaan ei ainoakaan niistä, jotka ovat ehjin nahoin tällaisesta hirveästä tilanteesta päässeet, ole koskaan katunut kokemiaan.

Äkkiä kuului terävä pamahdus laakson pohjalta. Sitten kaksi, kolme… Pieni saksalainen vartiosto oli nostanut hälyytyksen, mutta, kuluneesta ajasta päättäen, liian myöhään; meikäläiset olivat jo heidän kimpussaan.

Silloin, oikealla puolellamme, aivan kuin metallikangasta olisi revitty, kiväärit alkoivat rätistä. Seuraten saamiansa ohjeita 23:s komppania oli avannut tulen vetääkseen vastassa olevien saksalaisten huomion puoleensa ja estääkseen heitä antamasta apua ahdistetuille tovereilleen.

Nyt koko vihollislinja vastasi hyvää ennustavalla hermostuneisuudella. Heidän huonosti tähdätyt luotinsa lensivät korkealta ylitsemme. Aika ajoin vain jokunen katkennut oksa putosi viereemme leijaten aivan kuin lehmuksen siivitetty lehti. Ne jotka ovat taistelleet metsissä, tuntevat tämän ilmiön.

Tätä meteliä oli kestänyt viisi minuuttia, kun suunnaton tulipatsas nousi taivaalle oikealla puolellamme peittäen savupilveen vastapäiset kukkulat ja sammuen sitten puunsiru-, kivi- ja multasateeseen. Samalla hetkellä kuului tavattoman kumea, mahtava jymähdys.

— Hyökkäys onnistui, mutisin Vignertelle. Sinne oli kaivettu miina. He ovat räjähdyttäneet sen.

Meidän puolellamme kiväärituli jatkui yhä. Äkkiä kaikki hiljeni.
Raketti suhahti taivaalle meidän linjoiltamme.

Tämä ilmoitti tykistölle, että 22:nen oli esteettömästi päässyt takaisin juoksuhautoihinsa ja että tykistön vuoro oli nyt toimia. Sulkutuli alkoikin heti.

Takaapäin kuultiin niiden nyt viuhuvan, noiden näkymättömien hirviöiden, jotka kiisivät ylitsemme tuhoa tuottavissa kaarissa. Viuhuminen kasvoi ja siirtyi eteenpäin niin hitaasti, ettei voinut käsittää, miksi ei näkynyt noita lintuja, jotka pitävät niin suurta ääntä.

Kun ne saapuivat vihollisjuoksuhautojen yläpuolelle, näkyi sininen ja punainen liekki, savua ja sirpaleita, jotka sinkosivat korkeuteen keltaisena patsaana, ja sitten vapisutti ilmaa tavaton räjähdys.

Se oli eräs sotilaistamme, jonka välityksellä olimme yhteydessä pataljoonan päällikön kanssa. Hän saapui juoksusta hengästyneenä.

— Pataljoonan päällikkö! Hän pyytää teitä tulemaan heti komennuspaikalle.

— Menen sinne, sanoin Vignertelle. Mitä uutta tuolta alhaalta päin?
Tiedätkö, onnistuiko 22:sen hyökkäys?

— Erinomaisesti, luutnanttini, vain kaksi miestä kaatui. He räjähdyttivät miinan, hävittivät juoksuhaudan ja toivat mukanaan nelisenkymmentä vankia. Hyvin suoritettu. Mutta menkää pian, päällikkö kiirehti kovin.

Läksin; hyvin mukava polku vei komennuspaikalle, joka sijaitsi muutamien satojen metrien päässä takanapäin. Vain yksi ainoa kohta polulla oli vihollistulelle alttiina. Kuljin tällä kohdalla kyyristymättä, sillä tällä haavaa saksalaisten rintama, meidän tulestamme vaienneena, ei tuottanut mitään vaaraa.

— Ah, siinähän te olette. Anteeksi että kiirehdin teitä. 22:sen menestys on siihen syynä.

— Tehän olette suorittanut tutkinnon saksankielessä, jotavastoin minä, siitä lähtien kun pääsin Saint-Cyr'istä, en ole lainkaan tullut puhuneeksi tätä kirottua kieltä. Meillä on täällä eräs merkittävä vanki. Olen turhaan koettanut kuulustella häntä. Häneltä ei saa sanaakaan. Kuitenkin hän voisi antaa meille hyödyllisiä tietoja. Hän on insinööri-pataljoonan päällikkö. Hän se järjesti tuon miinan, joka räjähti niin kauniisti. Caste, joka otti hänet vangiksi, ylennetään varmasti kapteeniksi.

— Ylempi upseeri, eikä osaa ranskaa, sehän kummallista! sanoin.
Tiedättehän, että monet tekeytyvät osaamattomiksi.

— Tiedän sen ja siksi juuri olen kutsunut teidät. Katsokaamme, kieltääkö hän ymmärtävänsä sitä virheetöntä saksankieltä, jolla te häntä puhuttelette. Kas täällä miehemme.

Astuin sisälle pataljoonan päällikön majaan, jossa saksalaista upseeria säilytettiin kahden sotilaan vartioimana, samojen, jotka olivat saattaneet häntä vihollisten juoksuhaudasta lähtien. He olivat tämän johdosta niin ylpeitä, etteivät malttaneet olla kiinnittämättä minun huomiotani tähän seikkaan.

— Revolverinlaukauksella hän tappoi Labourdette-raukan. Mutta luutnantti Caste'n kanssa hyökkäsimme häneen käsiksi.

Vanki oli noin nelikymmenvuotias, silmät siniset ja kylmät, kasvonpiirteet kovat ja älykkäät. Hän tuskin vastasi tervehdykseen astuessani sisälle.

— Herra, sanoi hän lopuksi mitä puhtaimmalla ranskankielellä, kuten olin odottanutkin, mitä hyödyttää tämä kuulustelu? En voisi sanoa teille muuta kuin vähäpätöisiä asioita kuten nimeni, josta te ette välitä. Mitä sotilaallisiin tiedonantoihin tulee, niin olen upseeri kuten tekin. Jos olisitte minun asemassani, ette sanoisi mitään, eikö totta? Sallikaa minun menetellä samoin.

— Emme saa häneltä tietää mitään, sanoin päällikölleni. Oliko hänellä edes mitään papereita, kun hänet vangittiin?

— Ei mitään, luutnanttini, paitsi tämän, vastasi toinen heistä vetäen hihastaan rutistuneen paperin. Muita se on aivan rikki revitty eikä sisällä montakaan sanaa.

Lyijykynällä kirjoitettu, puoleksi sotkeutunut paperilappu, jonka sotamies ojensi minulle, oli reväisty jostakin kirjeestä. Heti kun olin saanut sen silmieni eteen, puistatti minua kuin olisin saanut sähköiskun.

— Se hämmästyttää minua suuresti, vastasi hän röyhkeästi, sillä paperi, joka on hallussanne, ei ole allekirjoitettu, ettekä te ole mikään noita.

— Te kurja, sanoin hänelle suutahtaen, nimenne on Ulrich von Boose, ja olette Lautenburg-Detmoldin suurherttuan Rudolfin murhaaja.

Kuolettava kalpeus oli levinnyt upseerin kasvoille. Hänen kätensä jäykistyivät. Kuitenkin jaksoi hän sanoa värisevällä äänellä:

— Herra komendantti, panen vastalauseeni tästä kohtelusta. Suvaitkaa kieltää luutnanttianne herjaamasta vangittua vihollista. Se on kerrassaan sopimatonta.

— Jättäkää minut rauhaan! kiljaisi päällikköni. Mutta tulimmaista, luutnantti, mitä tämä juttu oikein merkitsee? Mitä paperi sisältää?

— Anteeksi, päällikköni, mutisin. En tunne voivani selittää teille… Mutta tahdotteko hyväntahtoisesti heti lähettää hakemaan tänne luutnantti Vignerten? Hän tietää, kuka tämä mies on, ja selittää teille kaikki.

— Olkoon menneeksi, murisi pataljoonan päällikkö. On tämäkin nyt koko juttu, tämä.

Vignerten nimestä saksalainen kävi vieläkin kalpeammaksi. Hän loi minuun raivokkaita katseita. Elleivät nuo kaksi sotilasta olisi tukevasti pidelleet häntä, olisi hän syöksynyt kimppuuni riistääkseen minulta paperin, jota nyt ryhdyin hiukan tyynemmin tutkimaan.

Viimeisen kerran, sanottiin siinä, toistan teille tämän: tunnen liian hyvin tapanne suoriutua muista voidakseni olla arvaamatta, mitä aikeita teillä minuun nähden on. Olen suostunut lähtemään sotaan. Mutta se pitkittyy; olen joka päivä vaarassa menettää henkeni. Se olisi epäilemättä teille mieluista: suurherttuan ja suurherttuattaren jälkeen minä, eikö niin? Ja sitten te olisitte rauhallinen… En ole niin typerä. Jollei minua viidentoista päivän kuluessa tästä lukien ole kutsuttu pois rintamalta, esikuntaan, ja ylennetty arvossa, mitä ylennystä katson palveluksistani voivani vaatia, ilmoitan teille tämän: yksityiskohtainen kertomus asiasta tullaan ystävieni toimesta julkaisemaan puolueettomien tai vihollismaiden lehdissä osoitettuna kaikille niille henkilöille, joita teillä asian ilmitullessa on syytä pelätä. Ja voin vakuuttaa teille, että tätä kertomusta tullaan sitäkin enemmän uskomaan, kun todistuksiin liitetään näyte käsialasta, jonka te tunnette hyvin.

Tämä viimeinen lause oli kirjoitettu käsialalla, joka tyyten erosi muusta kirjeen kirjoituksesta. Toinen oli hienoa ja sujuvaa, toinen tarmokasta ja isokokoista. Molempia olin kuluneena yönä saanut tarkastaa. Toinen oli niiden kirjeiden käsialaa, jotka suurherttua Rudolf oli lähettänyt Kamerunista, toinen taas Mittheilungenista löydetyn matkasuunnitelman.

Mutta äkkiä kylmä hiki kihosi ohimoilleni: mitä saisi hän maksaa tästä tiedosta? Suurherttuatar! Minua onnetonta, joka en ollut ajatellut, että hänkin…

— Tuolla luutnantti tulee, sanoi päällikkömme, joka majan kynnykseltä oli pitänyt seutua silmällä.

Aurinko nousi valaisten taistelukenttää. Luotien raastamassa pensaassa visersi peipponen.

Alhaalla rinteellä huomasin minäkin nyt Vignerten. Hän nousi rauhallisesti polkua ylös. Näin hänen kookkaan, joustavan ruumiinsa, sitten vähitellen erotin hänen hienon tumman päänsä.

— Mitä ihmettä, herraseni, sanoi päällikkö minulle, oletteko tullut aivan pähkähulluksi?

Nyt Vignerte oli meistä enää vain sadan metrin päässä. Näin hänen pidentävän askeleitaan kulkeakseen suojattoman paikan yli, joka hänet vielä erotti päällikön suojatusta paikasta.

Silloin rusottavalta taivaanrannalta kuului kauhea viuhina, joka kasvoi kasvamistaan. Näkymätön esine lähestyi vaalenevalla taivaalla pannen ilman tärisemään. Vonkuminen kasvoi yhä ja me ymmärsimme, että pirullinen kaari päättyisi meidän kohdallamme.

Kuin pikku sammakoitten nähtiin sotilaiden siellä täällä loikkaavan koloihinsa.

Yllätettynä juuri suojattoman paikan keskellä Vignerte oli pysähtynyt.
Eteenpäin vaiko taaksepäin: tunsimme hänen turmiollisen epäröimisensä.

— Vignerte, huusin epätoivoisesti. Pitkällenne, Jumalan tähden, pitkällenne!

Sekunnin ajan näin hänet vielä. Hän ei liikahtanut enää paikaltaan. Aivan suorana, kasvot myrskyä vastaan, hän vienosti hymyten tyytyväistä ja haltioitunutta hymyä katsoi auringonnousua kohden.

Kiviä ja rautakappaleita satoi suojapaikan päälle, minne päällikkö oli minut äkillisellä tempauksella mukanaan vetäissyt. Kun kaamea sade oli lakannut, katsoimme kauhun suurentamin silmin ulos.

Rinteellä oli tavattoman syvä, musta kuoppa, jonka vasemmalla reunalla nähtiin punaisia ja sinisiä vaateriekaleita.

Niin kuoli 31 p:nä lokakuuta 1914 luutnantti Vignerte rakastettuaan
Lautenburg-Detmoldin suurherttuatarta Aurorea.

[2] Järjestyksessä toinen Ranskan yliopistoissa jaettavista kolmesta oppiarvosta ennen tohtorinarvoa.

[3] Agrégé = agrégatio-tutkinnon suorittanut. Lisensiaattitutkinnon jälkeen seuraava oppiarvo.

[17] Kreivi Königsmark rakasti kuningatarta ja tuli hänen rakastajakseen, niin ainakin huhu kertoo, kuninkaallisessa huoneessa, jossa yrtit hehkuivat päivän noususta päivän laskuun.

Kuka voi kuvailla kaikki ne mielettömät ajatukset, joita hän lausuili teille, hän, joka siroitti hyasintteja ajatuksiinsa, ja kutriensa punertavaan kultaan.

[18] Histoire secrète de la Duchesse de Hanovre julkaistu Lontoossa 1732 ilman tekijän mainintaa, joksi luullaan paroni von Blelefeldiä, Preussin hovin lähettilästä Hannoverissa. Nojaten tähän kirjalliseen todistuskappaleeseen ja seuraaviin olen täydentänyt Vignerten kertomusta Blaze de Buryn artikkeleilla, jotka ilmestyivät Revue de deux Mondes'lssa ja koottiin vuonna 1855 kirjaksi nimeltä: Episode de l'histoire du Hanovre, Les Königsinark.

[19] Blazc de Bury. Episode de l'histoire du Hanovre. Huomautuksia ja oikaisuja, s. 378.

[20] Tämän Oraison funèbre de la comtesse C.E. de Platen -nimisen tunnustuksen kaksoiskappale säilytetään käsikirjoituksena Wienin arkistossa.