The Project Gutenberg eBook of Kuolevan laulun mailta
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kuolevan laulun mailta
        ynnä Pohjan saloilta

Author: Lauri Hannikainen

Release date: July 11, 2025 [eBook #76479]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1917

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEVAN LAULUN MAILTA ***

language: Finnish




KUOLEVAN LAULUN MAILTA ynnä POHJOLAN SALOILTA

Kirj.

Lauri Hannikainen





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1917.






SISÄLLYS:

KUOLEVAN LAULUN MAILTA.

Tuonen lintu.
Kaksi itkua.
Onnea pakoon.
Ilta Muuannossa.
Pesshi.
Vanha laulaja.
Ukko uupui...

POHJOLAN SALOILTA.

Kyytipoika.
Kuun kääntäjä.
Perintöpiippu.
Jouluaattona pohjolan salolla.






KUOLEVAN LAULUN MAILTA




Tuonen lintu.


Kulkija, Suomen poika, nuorukainen, on löytänyt satujen maan!

Hän on hakenut sitä hartaasti. Hän on etsinyt pyhää, koskematonta
luontoa, pyhää, polkematonta erämaata, hän on etsinyt ihmisiä, puhtaita
luonnonihmisiä, luonnon omia lapsia, herkkiä, viattomia, sivistyksen
turmelemattomia. Ja hän on löytänyt!

Niin! Hän on löytänyt unelmiensa maan Vienan erämaitten kätköstä,
sieltä sinisten vaarain takaa!

Hurmautuneena hän antautuu satujensa maalle, tuntee siirtyvänsä ajassa
tuhat vuotta taaksepäin, unohtaa entisen itsensä ja huomaa pian
olevansa ehjä erämaan lapsi, vapaa ihminen karjalaisessa korpikylässä,
suurten selkosten takana, harjurinteellä, salojärven rannalla.
Samanlainen kuin kaikki muutkin siellä! Pyhällä hartaudella hän
sulautuu siihen elämään, kyntää peltoa kevätauringon juuri paljastamaa,
kiertelee saloja metson soitimella, nukkuu öitä nuotiolla, käy keihäs
kädessä kontiota vastaan, tanhuaa kilvaten kisoissa, tavoittelee
kyläkaunottaren suosiota miehekkäällä reippaudellaan kuten muutkin
pojat, itkee Hilipän lesken kuolemata, iloitsee hyvästä kalakeväästä
kuten muukin kylän väki, kumartelee pirtissä jumalankuvia ja palvoo
salolla salojumalia.

Joskus hän muistaessaan entisiä elinmaitaan vavahtaa ja hänen sydämensä
täyttää pelko, että kaikki tämä ihana nykyisyys onkin vain unta, tahi
lyhyttä satujen aikaa, joka loppuu pian. Silloin hän aina entistäänkin
suuremmalla innolla heittäytyy erämaan kylän ihanaan elämään ja
hukuttautuu siihen. Eihän tämä _voi_ loppua! Ei! Tämä ei _saa_ koskaan
loppua!

       *       *       *       *       *

Kulkija, Suomen poika, nuorukainen, astelee salolta kohden kylää,
erämaan kylää, uutta kotikyläänsä, selässä painava kontti kaloja
täynnä. Viikon saalis! Noita, köykkyselkä vanha ukko, hänen toverinsa,
kepeästi tulla keinuttelee sammaleisella polulla hänen jälessään,
samoin kalakontti selässä.

On lauantai-ilta. Ja kevät ihanimmillaan. Kulkijat kiiruhtavat
käyntiään. Polku sukeltautuu viidakkoon. Koivunnupun voimakas tuoksu
leuhahtaa sieltä vastaan, täyttää rinnan ja saa vanhan noidankin veren
hulmahtamaan. Polku nousee vaaralle. Kas sieltä jo kylä näkyy! Lampi
sen alla on vielä jäässä, samoin suvanto. Koski ja joki siellä jo
vapaina pulppuavat. Aurinko lähenee läntistä taivaanrantaa punertaen
kylän saunasavut, jotka hiljaisina ja vakaina kuin uhrialttareilta
kohoavat korkeutta kohti ja siellä pilveksi yhtyen katoavat avaruuteen.

Polku alkaa laskeutua vaaralta. Pari lammasta tulla töllöttelee
vastaan. Ne huomaavat kulkijat, pysähtyvät, ponnahtavat syrjään ja
katoavat metsään. Samassa tulee näkyviin tyttönen, kuin metsänneito,
kirkkaassa karjalaispuvussa ja kutrit vapaina ilmaan hulmuten punaisen
otsipaikan alta. Kepeästi kuin keijukainen kiveltä kivelle hyppien hän
kiitää suoraan kulkijoita kohti. Heläyttää:

— Hei, veljet! Oletteko täällä nähnyn miun kankahilla kaikattajie
karitsalampahuisieni?

Sai vastauksen ja katosi metsään lampaittensa perään.

Aurinko alkaa laskea. Salo punertuu. Kaukaa kuuluu karjankellon
kilkatus ja vuoresta vuoreen kaikuu paimentorven ääni. Suomen pojan
mielen valtaa voittamaton herkkyys.

Ihmeellinen lauantai-ilta Vienan kevään parhaillaan kesäksi taittuessa!
Kaikesta henkäilee vastaan vanha kalevalainen aika, keijukaisesta,
joka juuri metsään katosi, ja luonnosta suuren jumalan, ikihongikosta,
johon kirves ei ole koskenut sen jälkeen kuin sen aikoinaan Väinämöinen
kaskimaakseen kaatoi.

— Oi, miten tämä on ihanaa! Ukko kulta! Noita! Veli! Sano, eikö
tämä Karjalan saloelämä ole ihanaa? huutaa nuorukainen toverilleen
riemahtaen.

— On, poikaseni! Ihanaa on vielä nyt. Mutta ukko ylijumala vain
tiennee kuinka kauan. Kaikkialle tunkee jo paha. Kaikkialla aletaan
jo unohtaa isien opetukset, vanha mahti ja sana. Monet kylät, jotka
minun lapsuuteni aikoina vielä olivat kuin meidän kylämme, ihmiset
veljiä keskenään, rakastivat ja auttoivat toisiaan, kunnioittivat
jumaliaan ja vanhoja miehiä, ovat nyt niin muuttuneet, ettei niitä enää
entisiksi tunne. Kaikki vanha hyvä katoaa ja kuolee! Kaikkialla lentää
jo Tuonen lintu! Uudet, oudot, kurjat tavat tunkeutuvat vanhojen hyvien
sijaan. Ei sentään vielä meillä! Kiitos siitä ukolle pilvenpäälliselle
jumalalle ja Maarialle neitseelle! Meillä ei vielä Tuonen lintua ole
nähty, ja toivon, etten minä sitä onnetonta näekään! Toivon, että
turpehen alle pääsen, ennenkuin se lintu meidänkin vesiämme soutaa ja
ennenkuin meidänkin kylämme isiensä pyhät perinnöt hylkää!

Nuorukainen tarkkaa ihmetellen noidan vakavaa puhetta. Arastellen hän
vihdoin kysyy:

— Tuonen lintu...! Mikä on Tuonen lintu?

— En ole nähnyt, kuten jo sanoin, mutta vanhat miehet kertoivat, että
kun _se_ jonnekin saapuu, niin pian niillä mailla veljet alkavat
veljiään vihata, heimot sortuvat, metsät kaatuvat, ihmiset muuttuvat
paholaisiksi, kaikki vanha mahti vaipuu, sanan voima katoaa, pahuus
valtaan pääsee, jumalia häväistään ja uhrikarsikot maahan kaadetaan.

Nuorukaisen pää painuu alas. Hän muistaa entiset elinmaansa... Siellä
on Tuonen lintu käynyt ja käynytkin jo kauan sitten — — —

Saavutaan veräjälle, siitä kujalle ja kylään. Siellä väki jo on saunaan
käymässä. Saunaan painuvat salolta saapuneetkin, saunaan kiiltomustaan,
vuosisatojen savussa karstoittuneeseen. Nousee lauteille nuori väki.
Viimeisenä kapuaa noita, valelee vastan, laskee sen kihisevälle
rauniokiukaalle, tupsahuttaa tunnuslöylyn, sähähyttää selkälöylyn,
pirahuttaa pintalöylyn ja aloittaa hartaan saunapalveluksen:

    Terve löyly, terve lämmin!
    Terve tervehyttäjälle!
    Löyly orteh, löyly parteh,
    Löyly seinän sammalih,
    Löyly patsahan nenih,
    Löyly kiukahan kivih!
    Paha kauas nyt pakene
    Tämän ihmisen ihosta,
    Luojan luomasta lihasta!
    Tuonne mie sinut nyt manoan
    Hiitten hirmuloin sekahan,
    Kahen kallion rakohon,
    Kolmen kolon koukerohon,
    Rutjan koskehen kovahan,
    Ylitse Imandron järven!
    Tuonne mie sinut nyt manoan
    Kivilöin päälle kivistämähe,
    Paasiloin päälle pakottamahe!
    Ei kivet kipua tunne
    Eikä paa'et pakotusta...

Vihdoin lähellä puolta yötä päättyy saunahartaus ja miehet nousevat
verkkaan rinnettä ylös kohti kotipirttejänsä, levolle laskeutuakseen.
Mutta yht'äkkiä pysähtyy noita. Virkkaa:

— Kas, jo aukeaapi lepän lehti... Tänä yönä joutuu joutsenet, näille
maille matkallansa. Lähteekö ken teistä kerrallani jahtihin jalohon,
pyhän linnun pyyäntähän?

Metsämiehen veri Suomen pojankin suonissa kuohahtaa:

— Valmis olen!

Hetkisen kuluttua noita pyssy selässä, turkki yllä, laskeutuu
kylärinnettä alas jokisuvannolle ja hänen jäljessään toistakymmentä
nuorta miestä, samoin varustettuina.

Suvanto on vielä jäässä, ainoastaan sen alapäähän on vapaana vaahtoava
koskenniska viiltänyt leveähkön kaistaleen sulaa vettä. Jäälle aivan
rantapiihin, pensaikon liepeelle, on rakennettu joukko havukojuja
hanhenammuntaa varten. Niihin käyvät nyt miehet, asettavat turkit
alleen, laskeutuvat pitkälleen ja jännittynein mielin jäävät odottamaan
lintujen saapumista sulaan.

Yö on sanomattoman ihana, valoisa ja kuulas, kuin vain Vienan-Karjalan
kevätyö voi olla. Tuulikin taukoaa kokonaan. Kaikkialla vallitsee
salaperäinen äänettömyys. Kyläkoski vain hiljaa kohisee.
Havukojuistakaan ei kuulu vähäisintäkään hiiskahdusta. Tuntuu kuin
joutsenenpyytäjät kaikki olisivat vähitellen vaipuneet turkeilleen
uneen. Hetket käyvät loppumattoman pitkiksi. Suvantosula virtaa
elottomana. Siihen ei lennä, ei laskeudu mitään...

Yö kallistuu aamuksi. Silloin äkkiä värähtää ilma, kaukaa kuuluu
lentoa, se lähenee, lähenee yhä, saapuu jo aivan kohdalle... ja samassa
laskeutuu valkea joutsen, komea kaartokaula, suvantosulaan, piirtää
pitkän vaon sen mustaan pintaan ja alkaa hiljalleen meloa suoraan
Suomen pojan kojua kohti...

Se saapuu jo ampumamatkalle. Nuorukainen kohottaa pyssyn, tähtää
kyynärpäittensä varassa... laukaisee...

Lintu käännähtää, heittää ylpeästi kaulaansa ja alkaa uida suvantoa
ylöspäin.

Harmin ja häpeän puna kohoaa nuorukaisen poskille. Hän lataa nopeasti
uudelleen vanhan suustaruokittavan rihlapyssynsä ja seuraa samalla
tarkasti joutsenen jokaista liikettä.

Siellä se ui! Ja ui yhä omassa rauhassaan! Valtavana kuin kuningas se
lipuu eteenpäin. Nyt se saapuu kahden seuraavan kojun ampumamatkalle.
Niistä laukaistaan...

Lintu heittää ylpeästi kaulaansa ja ui edelleen, kuin ei mitään olisi
tapahtunut. Jo ammutaan kolmannesta, neljännestä, viidennestä ja niin
kaikista kojuista...

Lintu vaan ui...

Sepä kumma! Monet ampujista ovat koko Vienan kuuluja, mutta tällä
kertaa tuntuu, kuin kaikilla olisi siikanen silmässä.

Yhä kasvavalla jännityksellä seuraa nuorukainen joutsenen kulkua
suvantosulan synkällä pinnalla...

Nyt se ui suoraan toista rantaa kohti... nyt hypähtää jäänreunalle
kävelemään... jo laskeutuu se veteen jälleen ja ui taasen kohti
nuorukaisen kojua.

Vallitsee ääretön hiljaisuus! Suomen poika kohottaa pyssynsä, tähtää
tarkasti... on juuri laukaisemaisillaan, kun samassa tuntee voimakkaan
tempaisun jalassaan. Kiivastuen hän katsahtaa taakseen...

Kojun ovella näkyvät noidan kalmankalpeat kasvot, joilta kuvastuu
sanomaton kauhu.

— Elä ammu, veli! hän kuiskaa ontosti. - Elä ammu! Se on hän... _Tuonen
lintu!_

Pyssy painuu. Kylmät väreet karmivat nuorukaisen selkäpiitä.

Seudun valtaa kuoleman kaameus. Joutsen ui uljaana ohi kaikkien
kojujen...

Kukaan ei laukaise pyssyään...

Aurinko nousee. Tuonen lintu levittää valkeat siipensä, kohoaa ilmaan
ja katoaa sinisten vaarain taa...

Vienan-Karjalassa 1909.




Kaksi itkua.

Katkelma laajemmasta hääkuvauksesta.


Jo otti isä sulhasen rahat vastaan. Puhemiehen kera hän kättä lyö.

Vahakynttilät jumalankuvain edessä syttyvät.

Kaunis Moarie miehelään lähtee. Kalpeana hän polvilleen käy palavain
tulituohusten eteen, itkee isälleen:

    Mitä nyt olet kultahyväsein
        kulmillesi alas kumartautunut
        kultasyntyisien jumalain eteen?
    Etkö nyt oman tyttösi
        nuorta onnetonta olentoa
        vierasten valtoihin heitä?
    Mitä nyt olet valkea hyväsein
        vahatuohuksien keralla
        valkeiden valan ylhäisien
        valkeasyntyisien eteen vaipuellut?
    Etkö nyt tulituohuksiesi tulella
        tuhkaksi tummenna
        vallan nuoren varteni
        vakavia neitsyysvaltasia?
    Etkö nyt valkea hyväsein
        vaihtanut vallan nuoren varteni
        vakavia neitsyysvaltasia
        vanhojen tsaarien aikuisihin
        valehtelemalla saatuihin
        vaskirahasihin?
    Etkö nyt valkea hyväsein
        vaihtanut valkean impesi,
        kultaisien kunnioitten kantajan
        kultaista kauneutta
        vanhojen kuningasten aikuisihin
        kunniattomasti saatuihin
        kultarahasihin?
    Etkö nyt valkea hyväsein
        outojen omiksi antanut
        vallan nuoren kainon varteni
        valkeita kultakumpusia?
    Kovin nämä, kovin suurina suruina sulkeutuvat
        kovin nuoreen kurjaan miel'alaseeni!

       *       *       *       *       *

Rientää päivä. Morsiotalosta kaikuu ilmoille valtava häälaulu
ja kisapirtistä hilpeä karkelon käynti. Jo riistetään tyttöyden
tulipunainen otsipaikka kauniin Moarien tummilta; kutreilta! Vapaina
hulmunneet hiukset kiedotaan kokoon ja haudataan ikuisiksi ajoiksi
vaimouden keltaisen liinan, kultaisen otsipaikan alle.

Hiipii maille ilta. Kaunis Moarie saatetaan saunaan. Alkaa _neitosen_
viimeinen kyly.

Itkettäjät itkevät:

    Valkene oi ihanainen impi
        valkeaks kuni valtajoutsenet joella,
        vallan olemattomaks nyt kun neitsyysvaltasi vajenee!
    Suoriele sulkalintusien soinnulliseks,
        näinä neitsyytesi myöhäisinä iltasorjasina,
        suijun olemattomaks nyt kun sorsa-aikasi sujenee!
    Nytpä lehtihyväseni lehtikylyset,
        lempeät vastan lempilehtiset
        lennelkää lempi-ilmasien halki
        lempeinä lehtirepoloina
        lempijumalien eteen!
    Nytpä kiukaan kultaiset kipunat
        kohotkaa kultaisena jokena
        kulta-ilmasien halki
        kultaisten kultasyntyisten pyhien eteen
        itkemään ihanan impeytesi ihanaa impipyhyyttä!
    − − −




Onnea pakoon.


Nuorukainen! Pakene! Riennä pois! Riistäydy irti onnestasi, silloin kun
se on ihanimmillaan, jos tahdot säilyttää onnesi ikuisesti, jos tahdot
nauttia sen humauksesta muistoissasi läpi elämän!

Näin kuiskaa ääni nuorukaisen povessa. Hän koettaa tukahduttaa sen:

Minäkö pakenisin onneani? Minäkö jättäisin satujeni maan, hylkäisin
ihanan erämaan kyläni, jossa onni on ikuinen? Minäkö riistäytyisin
irti Vienan maasta, sen virtain pauhusta ja koskien kohinasta, sen
riistaisista kankaista ja kalaisista järvistä, sen ihmisistä, isistäni,
äideistäni, veljistäni, siskoistani ja... En koskaan! En koskaan!

Mutta ääni hänen povessaan käy päivä päivältä voimakkaammaksi. Yhä
useammin se huutaa:

Nuorukainen! Pakene! Nyt on päivä korkeimmillaan! Riennä taipaleelle,
ennenkuin aurinko alkaa laskeutua!

Nuorukainen ponnistaa viimeisetkin voimansa saadakseen äänen
vaikenemaan. Hänen sisimmässään käy ankara kamppailu. Hän vyöryttää
tahtonsa kaikki taistelujoukot ääntä vastaan. Mutta ääni on sittenkin
voimakkaampi ja se voittaa. Nuorukainen taipuu.

Minä lähden sitten! hän virkkaa murtuneella äänellä. Viivyn vain pari
päivää enää tässä lumotussa seudussa. Sallithan sen! Viivyn vain ensi
praasniekkaan! Helluntaihin! Toisena helluntaipäivänä lähden! Nythän on
vielä kelirikkokin! Lähden heti kun taas soitten yli alkaa päästä.

Ääni vaikenee.

Nuorukainen heittäytyy, nyt koko rakkaudellaan ihanan elämän
pyörteeseen, tahtoen nauttia joka pisaran siitä, ennen pakenemistaan.

Oi miten hurmaavia nyt ovatkaan yöt salolla metsonsoitimella ja kuulaat
aamut erämaan kalajärvillä, miten onnellisia kirkkaat päivät auran
kurjessa ja lempeät illat pirtin hämärässä, miten hilpeitä vapaat
hetket raikkaissa kisoissa keväisellä kentällä kylän nuorison keralla!

Niin lähenee helluntai ja lähenee lähtöpäivä! Peloittavalla vauhdilla
se tuntuu tulevan.

Valkenee jo helluntai-aamu ja alkaa ihana päivä, kisoineen, kesteineen,
lauluineen. Yön hämärtyessä vihdoin nukahtaa nuorukainen onnellisena
porontaljaiselle vuoteelleen, unenhorroksissakin vielä raukeasti
seuraten Joukahaislaulua, jota kaksi vanhusta pirtissä hiljaa
vierettelee eteenpäin.

Valkenee toinen helluntaipäivä. Nuorukainen hypähtää vuoteeltaan.

Pakene! Riennä pois! Nyt on päivä korkeimmillaan! huutaa ääni taas
hänen rinnassaan.

Tänään lähden! huoahtaa nuorukainen istuutuen penkille ja vaipuen
ikkunanpieltä vasten, katseen kiiriessä heloittaville keväisille
rinteille, kylätanhuville ja läikkyvälle järvelle, jotka kaikki hänestä
nyt tuntuvat rakkaammilta kuin milloinkaan ennen.

Hän tuskin huomaakaan, että elämä pirtissä jo on päässyt täyteen
vauhtiin, aamiainenkin katettu pöytään. Hän haukkaa palasen, pari ja
istahtaa jälleen ikkunansa ääreen.

Kas siinä kiitää jo ohitse parvi kylän tyttöjä juhlavaatteissaan,
kirkkaat sarafaanit varrella hulmuten ja otsipaikan purppuraiset
punanauhat tuulessa liehuen. Parvi keinuu eteenpäin nurmikoisella
polulla. Siinä Sahhaarein Tatjanakin, kyläkaunotar, uljaana kuin
jumalatar!

Nuorukaisen sydän värähtää. Pitääkö hänetkin tänne jättää...

Eteisestä kuuluu kopinaa. Pirtin ovi avautuu ja sisään astuu muutamia
kylän ukkoja. He tekevät ristinmerkin ja käyvät sitten suoraan
nuorukaista kohti. Nuorukainen kohoutuu vastaan, tervehtien lämpimästi
heitä, rakkaita metsästys- ja kalastustovereitaan. Mutta säpsähtää?
Käden lyönti ei tunnu samalta kuin ennen. Siinä on nyt jotakin uutta,
vierasta...

Hetkisen kuluttua virkkaa vanha Ontrei:

— Sinäpä et olekaan se mies, miksi olet meille itsesi sanonut! Sinä
et olekaan tavallinen tukkipoika ja maankulkija, vaan oppinut herra
Suomesta!

Nuorukainen kalpenee. Miten on salaisuus nyt tullut ilmi? Ja niin hyvin
kun kaikki tähän asti on mennyt...

Yht'äkkiä hän oli koko kylän kera tullut oikeaksi veljeksi, joksi
"herra" ei voi tulla koskaan. Hän oli saanut nähdä erämaankansan elämän
kansan omilla silmillä katsottuna, jota ei "herra" voi nähdä koskaan!
Ja hän oli joka talossa aivan kuin omainen. Pitikö siis nyt vielä viime
hetkessä syntyä juopa hänen ja hänen rakkaimpiensa välille?

— No niin, entäpä sitten, jos vähän oppia olen saanutkin? Olenhan
teidän veljenne! Vai pelkäättekö _nyt_ minua?

— Emme, veli! Emme pelkää! — Vanha Ontrei pysähtyi puheessaan ja hänen
katseensa lämpeni.

Hetken kuluttua hän taas jatkoi:

— Meistä tuntui se ensin vain hiukan oudolta, se nimittäin, että _sinä_
olet oppinut herra!

— En ole "herra"! tiuskaisi nuorukainen punehtuen. — Veljennehän olen,
kuten tähänkin asti!

— No veli kallehin sitten! Me vain oikeastaan tahdoimmekin tässä tehdä
sinulle pienen pyynnön. Sinä kun tiedät jotakin maailmasta, niin kerro
meille, kerro koko kylälle! Me emme tiedä niin mitään. Täällä elämme
kuin lampahat karsinassa ja kontio korvessa. Emme tiedä Jumalastakaan
muuta, kuin että jumalankuvat on seinällämme. Kerro sinä Hänestä meille
jotakin ja mistä muusta itse tahdot! Kunhan vain kerrot!

(Voi kansaa, joka näin anoo tiedon rippeistä edes hivenen itselleen
ja jolle kukaan ei anna mitään, kun muualla taas oikein väkipakolla
kansalle koetetaan tietoja syöttää! huokaa nuorukainen ajatuksissaan.)

— Kerron! Kerron mielelläni! hän huudahtaa. — Mutta yhdellä ehdolla!
Ja se on, että teidän kaikkien täytyy pitää minua edelleenkin samana
veljenä kuin ennenkin, veljenä, joka teille iltaisin honkanuotioilla
tshaijut kiehauttaa ja kalastajasaunoilla kalat keittoa varten
puhdistaa.

— Pidämme, veli! Pidämme juuri samana veljenä! Kunhan vain nyt kerrot
meille maailmasta ja Jumalasta!

Ukot kättelevät nuorukaista uudelleen ja nyt toisella tavoin kuin
äsken. Nyt ehkä sydämellisemmin kuin koskaan ennen.

       *       *       *       *       *

Lähdetään kisakentälle. Siellä on jo melkein koko kylän väki koolla,
nuoret keskikentällä pareiksi ryhmittymässä ja vanhempi väki
reunustalla. Siinä istuvat ukot, eukot ja nuoremmatkin vaimot odotellen
kisan alkamista, saadakseen taas kiistellä, ken brihoista on voimakkain
ja uljain, ken neitosista ryhdikkäin ja notkein. Pikku lapset pellon
pientarella leikkiä lyövät.

Saapuu kentälle jo vanha Ontreikin ja Suomen poika. Nuorukainen tempaa
lähimmän kaunottaren parikseen ja kiitää kepein askelin keskikentälle
toisten parien joukkoon. Jo helähtää kisalaulu, parit järjestäytyvät...

Samassa kajahtaa kuuluviin vanhan Ontrein voimakas ääni:

— Vuottakaa hetkinen, veljet ja tshikkoset!

Kisalaulu vaikenee ja kaikkien katse kiinnittyy ukkoon.

— Mitä? Mitä nyt? Mitähän ukolla on sanomista? kuuluu kuiskauksia
sieltä täältä.

— Niin, vuottakaa hetkinen ja istahtakaa! Minulla on hiukan sanottavaa
teille veljet, kylän rahvas! jatkaa ukko. — Me elämme kuin lampahat
karsinassa ja kontio korvessa emmekä tiedä mistään mitään. Nyt on tämä
Suomen poika, uusi veljemme, joka tänään tai huomenna meidät taas
jättää ja kotimaitaan kohti lähtee, luvannut sitä ennen pakista meille
maailman asioista ja myöskin Jumalasta, josta kaikesta omassa maassaan
on paljon saanut tietää.

— Jumalasta! kertaa rahvas monelta taholta.

— Aivan niin! Ja nyt kun rae tässä kaikki istumme koolla, koko kylä,
tahtoisin minä, että pyytäisimme häntä heti pakisemaan meille. Onhan se
harras toivomme?

— On! Pakise, veli! Kerro, kerro! kuuluu ympäri kenttää.

Pikku lapsetkin jättävät leikkinsä ja hakeutuvat vanhempiensa kainaloon
tai polvelle. Kaikkien katse kiinnittyy Suomen poikaan. Hän tuntee
hämmentyvänsä. Ei tiedä mitä kertoisi, mistä alkaisi, ja Jumalata hän
tuskin vuosikausiin on muistanutkaan. Hän vaipuu ajatuksiinsa.

Ihmeellinen on helluntaitunnelma silloin, erämaan kylässä aurinkoisella
rinteellä salojärven rannalla! Kirkkaasti heloittaa Herran päivä,
kiurut pilvissä virsiään vetävät, peipot lehdossa piipertävät, ja
kaukaa kuuluu kyläkosken ikuinen laulu. Äänetönnä istuu kansa.

Nuorukainen kohottaa päänsä. Jo valkenee hänelle... Hän alkaa puhua
syntymämaasta, isänmaasta ja sen ihanuudesta, isänmaanrakkaudesta ja
sen vaatimuksista. Sitten siirtyy hän kertomaan Suomen kansasta ja
sen vaiheista aikojen myrskyissä, Karjalan heimosta, sen kohtaloista,
kovasta osasta ja elämästä. Lopuksi hän täyttää kansan toivomuksen
puhumalla myös Jumalasta. Hänen mieleensä muistuu, miten ennen lapsena
ollessa äiti hänelle Jumalasta oli kertoellut, ja juuri niin hän
kertoo kaikki tälle erämaan kansalle, joka ensi kerran nyt kuulee
lähemmin siitä Jumalasta, jota se kaavamaisesti palvoo. Ja onnellisessa
lapsuuden tilassa uinuva kansa lapsen mielellä kätkee sisimpäänsä
kaiken. Nuorukainen innostuu innostumistaan. Hän puhuu kuin huumauksen
vallassa. Hievahtamatta kuuntelee kansa, ja outo kiilto väikehtii sen
silmistä.

Vihdoin lopettaa hän ja lysähtää sammaleiselle kivelle istumaan.
Hän herää kuin unesta, vasta kun kansa, kuvaamaton ilo kasvoillaan,
kiiruhtaa hänen luokseen lausumaan kiitoksiansa siitä, mitä on saanut
Kuulla.

Kuluu hetkinen ja pikku lapset aloittavat jälleen leikkinsä pellon
pientareella. Vanha Ontrei, vielä kyyneleet silmissään, koroittaa
äänensä ja kiitettyään nuorukaista lausuu:

— Nyt on meillä suuri päivä! Paljon olemme saaneet kuulla uutta, suurta
ja vakavaa! — Nuoret, käykääpä kisoihin nyt! Leikin vuoro on taas!

Kajahtaa kisalaulu, ja reippaasti rientävät parit karkeloon keväisellä
kentällä. Sahhaarein Tatjanan Suomen poika tempaa. Raikuu riemu!
Innostuvat kisaajat ja katsojat. Ilo loistaa yhtä puhtaana heidän
kasvoiltaan kuin äskeistä puhetta kuullessa. Kauniisti kaareilevat
neitoset. Voimakkaasti, jäntevästi, notkeasti polkevat pojat
huimaavassa kisassa. Leikki on kaukana! Se on nyt mittelyä miehen
kunnosta, kovaa kamppailua herruudesta neitomaailmassa, suosiosta
miesten keskuudessa.

Kas! Suomen poika parhaillaan yksintanssiin käy. Tatjana siipoittaa
sirosti edessä. Nuorukainen panee parhaansa liikkeelle, leimauksena
laskeutuu hän kyykkyyn, ponnahtelee kuin teräsjousi, kiitää tulisesti
pitkin piiriä, heittäytyy selälleen, pyörähtää pystyyn, kierähtää
koroillaan ja taas laskeutuu kyykkyyn. Jo kuuluu hyväksyvää murahtelua
partasuidenkin parista.

— Antaudu, Tatjana! Antaudu jo! huutavat katselijat. — Liian kauan
kiusaat!

Mutta kaunotar siipoittaa yhä edellä. Nuorukainen alkaa väsyä. Hän
hypähtää pystyyn, ojentaa kätensä neitoa kohti... Tämä käännähtää
ympäri, siipoittaen pakoon edelleen. Nuorukaisella ei ole muuta neuvona
kuin kyykkyyn taas ja entistäänkin tulisempi vauhti. Silmät alkavat
jo lyödä säkeniä, maailma mustuu ja metsät rupeavat juoksemaan ympäri
kylää...

— Antaudu, Tatjana! Antaudu! huutavat kaikki.

Nuorukainen ponnistelee tahtonsa ja tarmonsa viimeisillä voimilla.

Vihdoin tuntee hän kepeän kosketuksen olkapäähänsä. Vihdoinkin!

Hän lennähtää pystyyn. Siinä ovat kaunottaren kädet jo vastassa! Alkaa
huikea loppupyöritys, johon kaikki parit yhtyvät.

Vasta iltapäivään päästessä, auringon joutuessa kalmakuusikon kohdalle,
loppuvat kisat ja väki kentältä rientää koteihinsa.

Illansuussa alkaa nuorukainen tehdä lähtöä kylästä. Katkerata on, mutta
lähteä _täytyy._ Ääni hänen sisimmässään ei anna rauhaa.

— Pakene! Riennä pois! se huutaa huutamistaan.

Nuorukainen käy talosta taloon. Hyvästelee ukot, eukot, miehet,
vaimot, pojat, tyttäret, lapset, hevoset, koirat, kaikki! Aina hänen
talosta toiseen siirtyessään tuntuu, kuin palanen hänen sydämestään
repäistäisiin irti. Niin on hän vihdoin käynyt koko kylän, syönyt,
juonut jokaisessa sen talossa.

Aurinko on jo painunut mailleen. Nuorukainen astelee parhaillaan
lehtonotkanteen läpi, oikaisten kohti kotoista pirttiä,
koskenpuoleisessa päässä kylää.

— Vielä on kelirikko Suurenjärven soissa! Elä lähde tänään! oli hänelle
sanottu joka talossa. Jätä lähtösi huomiseen, niin ennättää polku edes
vähäsen kuivahtaa!

— Huomiseen jätän! päättää nuorukainen vihdoin.

Samassa kuuluu lehdosta kahaus aivan läheltä.

— Kas, Tatjana! Sinäkö täällä? Ja syli täynnä tuomen kukkia!

Tyttö punehtuu, painaa päänsä alas, nostaa silmänsä jälleen ja luo
katseensa järvelle, jonka pinnalla virit iltaruskossa karkeloivat.

Nuorukainen istahtaa hänen viereensä, virkkaa viimein:

— Mitäpä mietit, tyttö?

Hetkisen kuluttua kaunotar kääntää päänsä ja luo säihkyvän katseen
suoraan nuorukaisen silmiin:

— Minkätähden sinä lähdet pois?

— Elä kysy, tyttö! En sitä tiedä itsekään! Lähteä _täytyy,_ sen vain
tunnen!

— Meidän kylämme on köyhä, huono! Siksi sinä lähdet!

— Ei, tyttöseni! Kylä on rikas ihanuudesta ja hyvyydestä! Rikkain kylä
maailmassa minulle!

— Meidän metsissämme sinulle ei ole tarpeeksi riistaa, vesissämme
tarpeeksi kalaa!

— Oi tyttö kulta, elä puhu! Täynnä on riistaa metsät, viljaa vedet!

— Miksi siis lähdet?

Nuorukainen vaikenee. Kova taistelu käy hänen sisimmässään. Pakene,
pakene! huutaa ääni siellä. Hän koettaa vielä viimeisen kerran
vastustaa sitä. Mutta se voittaa taas.

Tyttö kohottaa päänsä, komea vartalo saa ruhtinaallisen ryhdin, silmät
välähtävät hänen sanoessaan:

— Enkö _minä_ ole sinulle kyllin kaunis?...

— Kaunotar! huudahtaa nuorukainen, yrittää jatkaa, mutta sanat
takertuvat kurkkuun...

Pitkän äänettömyyden jälkeen tyttö hiljaa ja kuin omissa ajatuksissaan
lausuu tuskin kuuluvasti:

— Veli! Näethän niemen tuon, mihin viimeinen ruskotus parhaillaan käy!
Sitä olin _meidän_ niemeksemme ajatellut. Yhdessä olisimme metsästä
hirretkin kaataneet...

* * *

Ihanasti loistaa valkeneva päivä, mutta nuorukaisen mieli on musta,
hänen nyt viimeistä kertaa noustessaan rakkaalta porontaljaiselta
vuoteeltaan.

— Tänään siis minun täytyy jättää ihana kylä, jossa puhtaus,
viattomuus, hyvyys asuu kaikkialla, niin luonnossa kuin ihmisten
sydämissäkin, huokaa nuorukainen käydessään pöytään, johon talon
tyttöset parhaillaan kantavat juhlaleivoksiaan, höyryävän samovaarin
ympärille.

Kansa kylässä rientää työhön. Ulkoa kuuluu iloista kohinaa, hevosten
kavioiden kopsetta ja kyntömiesten huutoa.

Nuorukainen, vielä viimeisen kerran kyynelsilmin hyvästeltyään talon
väkeä, nostaa laukun selkäänsä, terästää mielensä ja tarttuu oven
ripaani Samassa tempaistaan ovi auki ja sisään astuu vanha Ontrei,
Noita-Jooseppi ynnä pari muuta miestä.

— Terveh, veli, lähtöä näyt tekevän! virkkaa vanha Ontrei. — Heitä
laukku selästäsi! Viivy vielä tämä päivä! Pidämme sinulle kylän pyhän.
Ja sinä pakiset meille asioista, kuin teit eilenkin.

— No kun olen aamuun jäänyt, voin jäädä iltaankin! tuumii nuorukainen
ajatuksissaan. Ja ääneensä hän lausuu:

— Olkoon menneeksi! Jään iltaan. Kiitos teille kunniasta, aivan
ansaitsemattomasta minulle!

Niin alkaa taas ihana päivä. Väki rientää pelloilta, pukeutuu jälleen
juhlapukuihin, keräytyy kisakentälle, ja eilinen yhdessäolo uudistuu,
nyt vieläkin valtavampana ja hartaampana.

Iltapäivällä pidetään vielä ukkojen kokous Rotosen pirtissä, jossa
nuorukainen uudelleen saa ukoille tehdä selkoa valtiollisista ja
kansallisista unelmistaan Vienan-Karjalan asioista, joihin hän on
viittauksia tehnyt puheissaan koko kansalle kisakentällä. Suurenmoisen
innostuksen vallassa ukot häntä vihdoin kättelevät lausuen:

— Unohtukoot vanhat veljesvihat! Nyt olemme taas yhtä verta Suomen
veljien kanssa! Yhtä verta, yhtä kansaa, vaikka välillämme kirottu
raja, yhteisten uhrikarsikkojen ylitse vedetty! Pian se kasvaa umpeen!

       *       *       *       *       *

Saapuu ilta. Nuorukainen lähtee. Koko kylä käy saattamaan.

Nuorukainen olisi mielellään tahtonut heittää vielä viimeiset
jäähyväiset myös kylän neitosille, mutta he tuntuvat kaikki hävinneen
jäljettömiin.

Tullaan aukealle aholle, pohjoiseen kaltevan vaaran rinteellä.

Kas sieltä kohoavat nuotiosavut ja siellä liehuvat kylän neitoset.
Suurelle valkealle hurstille on levitetty lasit, sokerit, rinkelit koko
kylää varten.

Vanhempi väki istahtaa niityn reunalle, nuoret käyvät tasaiselle
kentälle. Juodaan lähtötshaijut piiraineen ja niin alkaa huimaava
kisa taas! Suomen pojan lähtökisa! Nuorukainen heittää laukkunsa
kanervikkoon, lähtevän polun päähän, tarttuu Sahhaarein Tatjanan käteen
ja rientää kisan hyörinään. Kaikuu laulu, vaarasta vaaraan se kiirii,
kuumenee kisa ja viimein kiihtyy tuliseen loppupyöritykseen. Huumaa
ihana Tatjana! Nuorukaisen päätä huimaa. Hän irtautuu, lennähtää polun
päähän, sieppaa laukun selkäänsä, rientää kohti erämaata ja katoaa
sinne suureen yksinäisyyteen − − −

Vienan-Karjalassa 1909.




Ilta Muuannossa.


Kyyrösen pirtissä hämärtyy ilta. Talonväki päivän askareita lopettelee.
Matkamies penkillä piippuaan polttaa.

— Isäntä! Veli! Olet luvannut vieraalle soittaa...

Laskeutuu valkealle; pöydälle musta kantele. Soittaja sovittaa kielet
sopeeseen. Vanhempi väki käy äänettömäksi. Lapset vielä lattialla
leikkivät, mutta soittajan heille viitattua taukoaa leikkikin. Helähtää
kantele! Helähtää hellästi, niin surumielisesti ja ihanasti. Matkamies
tuntee povessaan oudon värähdyksen. Kyynelet tahtovat pyrkiä silmiin.
Kauas katoaa nyt se maailma, mistä hän on tullut, ja hän tuntee
joutuneensa uuteen, ennen aavistamattomaan. Muinaisaikain urohot,
vanhat sankarit nyt sieltä astuvat esiin, ja vavahtaen tuntee matkamies
sisimpäänsä herkästi käyvän sen soiton salaperäisen voiman, joka ennen
esi-isiä hurmasi ja elähytti.

Uneen vaipuu pirtti, uneen kylä. Kaikki hiljenee, järvikin lakkaa
läikkymästä, ja synkkänä kuvastuu sen kalpeaan pintaan kalmisto
ikikuusineen.

Hiljaa hiipii soittaja pirtistä, laskeutuu portaille, siihen istahtaa,
kanteleen polvilleen nostaa, katseensa kohottaa ja virkkaa:

— Veli! Matkamies! Katso tuonne! Siinä talon näet, missä ennen kantele
soi, Jehkin Iivanan kantele! Nyt niemessä tuolla soittaja nurmen alla
nukkuu, nukkuu suuri soittaja, minkä vertaista maailma enään ei näe...

Katkeaa puhe. Ajatukset siirtyvät entisiin aikoihin, entisiin
muistoihin...

Katse luotuna kalmalehtoon soittaja soittaa. Helähtää kantele kummasti
silloin salokylässä kaukaisessa, äänettömänä kesäyönä. Sävelet sattuvat
sydämeen, kiirivät nurmen alla nukkujan luo, häipyvät salolle ja
katoavat kauas tuntemattomia kotimaitaan kohti — - —

Muuannossa 1915.




Pesshi.


Nousee Pesshi pöydästä, tekee ristinmerkin ruokansa siunaamiseksi ja
astuu vierasta vastaan:

— Terve vierahalle!

— Terve taloh!

— Perttih käy! Pesshi Shemeikan pöytäh istu!

— Kiitos, veli! Kiitos!

— Kenpä olet?

— Kulkija vain! Kerääjä vanhan runon.

Pesshi luo vieraaseen läpitunkevan katseen.

Vieras tietää, että hänen edessään nyt on mainio laulaja, tarkka
taitomies, mutta joka pitää salaisuutensa ominaan eikä ainakaan
kymmeneen vuoteen ole kenenkään kuullen vanhaa virttä vetänyt. Ennen
hän kuului iloinen laulaja olleen ja paljon käytetty loitsija, mutta
sitten yht'äkkiä oli muuttunut umpimieliseksi, eikä kenkään saanut enää
vanhaa mahtia irti hänestä. Yksinäisyydessä hänen jokainen tiesi yhä
vieläkin omia sankareitaan ja jumaliaan palvovan.

Emäntä kantaa sisään porisevan samovaarin. Isäntä ja vieras istahtavat
sen ääreen, ja puhe pääsee alkuun. Vihdoin käy vieras asiaan:

— Etköhän veli laulaisi vähän? Himoittaisi niin Väinämöisestä kuulla!

— Mitäpä niistä vanhoista lauluista! Eihän niistä nykypäivien
rahvahalle ole! Naurettavia koko hörötykset!

— Elähän veli moisia pakise! Minulle ne ovat parasta mitä tiedän!

— No kaikkeapa sinäkin hyvänä pidät! Mutta jos niin on kuin sanot, elä
siitä muille mainitse! Sinulle nauraa koko rahvas! Nauraa, niinkuin
nauroi minulle jo kymmenisen vuotta sitten, kun minä Tuli-Lapista
kotikylille suurena tietäjänä saavuin. Mitäpä hyvää niissä vanhain
miesten loruissa olisi! lopettaa Pesshi pilkallisesti.

— Sanan voima! vastaa vieras.

Pesshi hätkähtää... luo vieraaseen pitkän, hievahtamattoman katseen ja
virkkaa, nyt aivan muuttuneella äänellä:

— Sanan voima! Uskotko _sinä_ siihen?

— Uskon!

Pesshi laskee kämmenensä vieraan olalle ja kuiskaa:

— Mennäänpä veli tuonne vanhaan savupirttiini! Siellä saamme olla
kahden kesken.

Savupirtissä he sitten kauan tarinoivat. Pesshin sydän laukeaa. Hän
alkaa kertoa, kertoa paljon ja ihmeellisiä asioita vanhoilta ajoilta
ja matkaltaan Tuli-Lapissa, mutta niistä ei vieras saa puhua ennen
kuin ukon kuoleman jälkeen, koska ne sisältävät hänen testamenttinsa
heimolleen.

Vihdoin katsoo vieras voivansa taas kysäistä:

— Etköhän nyt laulaisi vähäsen Väinöstä, tai seposta Ilmollisesta?

- Voisihan sinulle laulaa! Eihän nyt kyllä oikein laulun aika
ole. Sotivan ne niin kuuluvat maailmassa ja tuntuu se meillekin
monella tavoin! — Vaikea on alkuun päästä, kun niin pitkät ajat on
laulamattakin ollut!

    "Kulkku kuivi kukkujalta,
    Laki lahoi laulajalta",
huokaa ukko.

Vieras ottaa taskustaan runolaulajan "kanteleenavaimen" — taskumatin,
kiertää kannen auki, kaataa siihen ja tarjoaa...

Ukko katsoo tutkivasti:

— Mitäpä on!

— Sattuupa vain olemaan vanhoja rauhanajan muistoja, rauhanajan
aikuisia aineita! Viskyksi tätä ennen sanottiin!

— Mutta meilläpä on mahti moinen, jotta ken tarjoaa, juo itse ensin!
virkkaa ukko.

Vieras täyttää mahdin määräyksen ja tarjoaa ukolle uudestaan, tarjoaa
ryypyn puhdasta viskyä.

Hyvän mielen ilme leviää loitsijan kasvoille, vapisevin käsin hän vie
huulilleen, heittää kitaansa... naama kiertyy kahdeksannumeroksi, suu
vääntyilee peloittavasti, rykäisee, rykäisee vielä kerran ja puhaltaa
pitkään...

— Aijai, veli! Mutta olipa se rasvaa! Niin on kuin öisin kissan
niellyn, raapi, sihisi ja piteli vastah... a pehmiet oltih kynnet
lopuks'.

Vieras tarjoaa toisen ryypyn. Se menee jo paremmin, ja tyytyväisenä
pyyhkäisee ukko partaansa.

Vieras tarjoaa kolmannen.

— En, veli! Enempää en ota! Vuota sie konsa mie kuuntelen kuinka hän
nivelissä kulkou!

— No vähäänpä sinä tyydytkin! virkkaa vieras. — Muistuu tässä mieleeni,
kun pari vuotta sitten Tuli-Lapissa...

— Oletko sinäkin Tuli-Lapissa käynyt?

— Olen!

Ukko jää hämmästyneenä katsomaan.

— Niin, minun piti kertoa, jatkaa vieras, siitä, kun siellä muutamalle
lappalaiselle ryyppyä tarjosin, iltasella nuotiota rakentaessamme.
Annoin yhden. Annoin toisenkin, sanoen samalla: "Kas tässä toiselle
jalalle!" Mutta kun hän sen oli ottanut, se ukko heinäkenkä, horjahti
hän ja kierähti kanervikkoon kuin ammuttu ilves. "Voi, voi, hyvä
herra!" hän sieltä surkeasti uikutti, "voi, voi, kun se toinen ryyppy
meni samaan jalkaan!" Minun oli pakko antaa hänelle vielä kaksi lisää
vastapainoksi, siihen tyhjään jalkaan, ennenkuin ukko jälleen pysyi
pystyssä ja oli iloinen.

— Niin, semmoisia ne ovat! Kyllä minä ne tunnen! nauroi Pesshi.

— Mutta eiköhän tässä jo laulukin luistaisi?

— No nyt kyllä, nyt luistaa!

Ukko rykäisi ja alkoi:

    "Lappalainen kyyttöselkä
    kantoi viikkoista vihoa,
    kauonaikuista karehta
    peällä vanhan Väinämöisen
    tietäjän ijänikuisen"
    j.n.e.

Sitten lauloi hän pitkät laulut Väinämöisen veljenpojasta ja
Iro-neidosta ynnä paljon muuta.

Runonkerääjä kirjoitti kynä kuumana, haltioissaan. Päästiin vihdoin
loitsuihin. Tulivat "Tulen laulut", menivät siinä "Metsän virret",
mutta kun parhaillaan "Raudan lukua" luettiin, tunkeutui sisään joukko
kylän naisia. He olivat kartanolle kuulleet mitä savupirtissä tapahtui
ja nyt he räpättävin joukoin tulivat Pesshin "höpsötyksille" nauramaan.

Loitsu katkesi. Loitsija kohousi seisaalleen, iski kämmenensä pöytään
ja karjaisi:

— Ulos akat!

Naiset luikkivat tiehensä. Loitsija huohotti, läähätti, kasvot
värisivät mielenliikutuksesta. Hän vaipui ikkunanpieltä vasten. Katse
näytti pyrkivän jonnekin kauas etäisyyteen, minne vieras ei voinut sitä
seurata...

Siinä istui vanha taitomies, kuin haavoitettu kontio, silloin tällöin
murahtaen itsekseen.

Vieras hiipi hiljaa pirtistä ja painoi oven ääneti kiinni...

Shemeikan kylässä 1915.




Vanha laulaja.


Pimenee syysilta. Nouseva myrsky viuhahtaa puiden latvoissa. Alkaa
vihmoa vettä.

Kulkija kiiruhtaa käyntiään. Taloon pitäisi ennättää yöksi.

Kas! Jo vilkkaa valo. Siinähän on Ristivaara! Siinä matkan määrä!
Suuren laulajan koti.

Sydän pampahtaa kulkijan rinnassa. Juoksujalkaa hän rientää vaaran
rinnettä ylös.

Hetki vielä ja niin saa hän hämärtyvässä pirtissä, takkavalkean
hiipuvassa loisteessa kuunnella kuulun laulajan vierettelevän virsiään
vanhoista urohista. Ja heläjää silloin isien perintökannel hurmaavasti
suuren soittajan sormissa.

Niin hän mielessään kuvailee.

Hän astuu pirttiin. Siellä on väki pitkän pöydän ääressä parhaillaan
ilta-ateriaansa nauttimassa.

— Terve vierahalle! kuuluu pöydästä.

— Terve taloh! Onhan tämä Pedri Shemeikan talo?

— Niin on! Käy sie vierahaisein suoloa leibeä ottamah! virkkaa vanha
emäntä pöydän takaa.

Vieras käy pöytään ja tervehtää siinä istujia. Suurella
kunnioituksella, melkein vavisten, hän tarttuu vanhan ukon harmaaparran
käteen, arvaten hänet Karjalan kuuluksi Pedriksi, mainehikkaaksi
laulajaksi, urheaksi karhunkaatajaksi, uljaaksi petranhiihtäjäksi.

— Siehän olet Pedri Shemeikka?

— Hän se on! vastaa nuori väki. - Puhukaa kovempaa! Ukolta on kuulo
melkein mennyt.

Ukko havaitsee, että vieraan sanat olivat tarkoitetut hänelle. Hän
suoristautuu ja asettuu aivan vieraan eteen. Komea mies vielä, vaikka
ikää jo yli yhdeksänkymmenen.

— Mitäbä vieras sanoo?

— Sanoin vain, että siehän olet Pedri Shemeikka! Laulajien kuningas,
suuri kanteleensoittaja!

— Mie olen!

Vieras koroittaa äänensä ja, jotta ukko paremmin kuulisi, huutaa aivan
hänen korvaansa:

— Tulin sinun lauluasi kuulemaan! Sinun kuuluisata kanneltasi
kuulemaan! Maineesi on kauas kulkenut. Tahdoin miestä itseänsä nähdä!

— Laulaa siulle saatan, a soittaa en... _Ei ole kannelta!_

— Ei ole kannelta? Kanteleensoittajien kuninkaallako ei ole kannelta?
huudahtaa vieras, tuskin tajuten mitä kuulee.

— Ei ole!

— Miten se on mahdollista?

— Herrat vietih!

— Miten vietih?

— Katsho, veli! Ryypyt annettih, kaunihisti pagistih, markat maksettih,
da i niin vietih!

— Mitkä herrat? kivahtaa vieras.

— Mitä lie gasetanloatijoita oltih! huokaa ukko.

Murhe täyttää vieraan mielen. Taas siis sama juttu! Monenmoiset
Karjalan kävijät, ajattelemattomat kerääjät, jotka kaikkialta ihanista
runokylistä ovat hevoskuormittain kanteleita mukaansa raastaneet
ja siten kanteleensoitolle Karjalassa ennenaikaisen kuoliniskun
antaneet, ovat siis itse kanteleensoittajien kuninkaaltakin hänen pyhän
perintösoittimensa ryöstäneet!

Miks'eivät soittajat tee uusia itselleen?

Eihän niiltä vanhoilta puolisokeilta ukoilta enää tule uusia tehdyksi,
ja nuoret eivät osaa tai eivät viitsi.

Ei siis neuvona muu kuin kärsiä soiton puutetta viimeiset elämänsä
päivät, niinkuin on kaiken muun puutetta koko elämänsä ajan oppinut
kärsimään.

Levolle vaipuu talon väki. Levolle vaipuu vieraskin. Uni vaan ei
silmiin tahdo tulla. Hänen mielessään kiertää uudelleen ja uudelleen:
enkö siis kuuluisan Pedrin soittoa saanutkaan kuulla!

Aamusella ensimäisten nousijain keralla nousee myös vieras vuoteeltaan.
Talon nuoren väen neuvomana hän löytää kuivan haapaisen puun, saa
pyytämänsä työkalut ja niin alkaa veistellä, jotta pirtti roikaa.

— Mitäbä veistelet, vieras?

— Kanteloa sinulle, ukkoseni!

— Osannetko loatie!

— Olen nähnyt loa'ittavan!

Ja syntyihän siitä vihdoin kantele kuin syntyikin!

Hievahtamatta oli ukko työn kulkua seurannut ja missä vieras näytti
epätietoinen olevan, siinä aina opastanut.

Kantele oli valmis. Messinkilankaa kieliksikin löydettiin.

Riemuisalla mielellä ukko otti kanteleen käsiinsä, hyväili sitä kuin
lasta, rupesi vähitellen vääntelemään tappeja, väänteli ja käänteli,
nosti korvalliselleen ja taas väänteli... Mutta äsken niin valoisaksi
käynyt katse alkoi vähitellen synkentyä hänen syväpiirteisillä
kasvoillaan.

— Ei saa kannelta sopeeseen! kuiskasi pirtti.

Ukko oli käynyt niin vähäkuuloiseksi, ettei kyennyt enää kannelta
virittämään. Jotenkin tyytyväisen näköisenä hän sen kylläkin monasti
laski polvilleen ja heläytti, mutta tunsiko hän sen sormenpäissään, vai
kuuntelevan väen kasvoistako luki, ettei soitto soitolle tuntunut, kun
hän sen äkkiä taas tempasi korvalliselleen, alkaen jälleen väännellä
kielitappeja.

Niin meni päivä, meni toinen. Kannel ei tullut sopeeseen. Ei saanut
ukko kieliä sovintoon. Ja kukaan ei saattanut auttaa! Avutonna seisoi
koko pirtti, niin soittajan lapset kuin lastenlapsetkin ja naapurien
väki, samoinkuin kanteleen laatijakin.

Vähän puuttui enää. Mutta sitä vähää ei kukaan kyennyt saamaan aikaan!

Ukko kävi synkäksi. Hän ei puhunut mitään, ei kohottanut katsettaan.
Hän vain hiljaa näppäili kieliä.

Tuska valtasi kaikkien mielen. Rintaa painoi omituinen ahdistus.
Sanomaton alakuloisuus levisi pirttiin. Ihmiset liikkuivat ääneti kuin
kuolevan vuoteen äärellä. Kaikki puhelukin tapahtui vain kuiskaillen.

Jokainen tunsi, jollei muuten, niin vaistomaisesti, että nyt on menossa
jotakin pyhää, jota ei koskaan enää saada takaisin. Mahti on menossa
maan rakoon jo ennen mahtajan menoa!

Riutuu ilta. Hämärtyy pirtti. Ukko siirtää kanteleen polviltaan.
Pimeimpään nurkkaan hän sen laskee. Kuuluu hiljainen kolahdus ja
samalla kumma, tuskin tuntuva kielen värähdys, kuin haudan takaa...

Pirtti vavahtaa.

Kuuluu ukon ääni:

— Jo ne on minun soittoni soitettu, minun lauluni laulettu − − −




Ukko uupui...


Kevät oli tulossa, suuren sota-ajan ensimäinen kevät, kun muutamana
iltana vieri viesti Karjalasta:

    "Ukko uupui,
    vanha vaipui,
    kuoli Pedri Shemeikka."

Kuoli siis jo Pedrikin! Niin ne menevät nyt urohot, vaipuvat
viimeisetkin siitä polvesta, joka näillä Suomen kankahilla vielä
kalevalaista hengenvoimaa viljeli, esi-isien vanhoista tiedoista
elämänohjeensa otti, sanan voimaan kaikki työnsä ja toimensa nojasi.

    Sinnepä meni jo miesi
    Manan suurille saloille,
    Manan hirven hiihäntähän,
    Manan karhun kaa'antahan.
    Sinne siirtyi ukko Pedri
    Laulumaille laajemmille,
    Luokse muiden muinaisien
    Tuonen tummille tuville...


Läksimme Karjalaan, suurta laulajaa hautaan saattamaan.

Saavuimme Ristivaaraan. Välkehti tähtikirkkaana taivas. Kuusimajassa
kartanolla nukkui Pedri arkussaan ja kasvoilta kalpeana heijasti
kimmeltävän taivaan palo. Paljastetuin päin seisoi ympärillä kansa,
tuikkivat vahakynttilät käsissään. Sielumessu tenhoisa, valtava,
kohosi siinä Korkeimman puoleen kevätyönä ihanimpana, ja kynttiläin
loisteeseen sulautuva tähtitaivaan tuike viritti pyhät kultalangat
kalmakuusikosta taivahan kirkkauteen...

Yön valvoi hartaana kansa, kertoellen muistojaan kaatuneesta urohosta.

Valkeni aamu. Maan poveen saatettiin ukko, ihanaan ikikalmistoon
kuusien synkeään suojaan, niemen kärkeen, järven laineen
laulateltavaksi. Ja korkealle kohosi taivoa kohti honkanuotion savu
erämaan haudan ääreltä. Tuhannet kerrat oli ukko nuotion loimun äärellä
nukkunut. Nyt hän nukkui viimeistä kertaa, nukkui pyhän tervaksen
tuoksuun, pyhän turpeen turvalliseen helmaan. Värähti kansan sydän,
kierähti kaipauksen kyynel. Honkien latvoissa humisi hiljainen
hautavirsi, johon yhtyi koko erämaa...






POHJOLAN SALOILTA




Kyytipoika.

Palanen päiväkirjastani Lapin matkalta.


Läksimme Kittilän kirkolta juhannusaattona parilla hevosella pohjoisia
ilmoja kohti, katkaisemaan viimeistä ajotiepalasta, mikä tätä kautta
johtaa Lapin syvimpään erämaahan. Minä sain paikkani matkakapineiden
ja pikku kyytipojan kera ensimäisessä hevosessa. Toiseen sijoittautui
matkatoverini ynnä joukko iloisia saattajia.

Tie vei Sirkankylään, suuntautuen suoraan kohti Levi- ja Kätkätunturien
välistä aukkoa pohjoisella taivaanrannalla.

Kyytipoika vieressäni, Antti nimeltään, oli harvapuheinen, elottoman
näköinen, kitukasvuinen pojannysä, päässään syvään otsalle painettu
lippalakki ja yllään polviin saakka ulottuva takki, jonka hihoista
käsien oli vaikea löytää ohjaksiin. Poika näytti noin kuusi- tai
seitsenvuotiaalta, mutta sanoi olevansa kolmannellatoista.

— Mistäs sinä Antti olet kotoisin?

Pitkänpuoleinen äänettömyys...

— Olenpahan tästä kirkon tältä puolen.

— Mistäpä täältä?

Vielä pitempi äänettömyys...

— Tuosta vain, tuosta mökistä ahon poskesta.

— Tuostako, jossa portailla mies seisoo?

— Niinpähän vain.

— Kukas se mies on?

— Onpahan vain minun isäni.

— No etkö sinä sano isällesi päivää! kysyin ohi ajaessamme,
tervehdittyäni miestä.

— E-enpähän mie.

— Miksi et?

— E-enpähän vain.

— No sinä olet kai käynyt juuri kotonasi sitten?

— E-enpähän mie.

— Etkö pitempäänkään aikaan?

— Eihän tuolla ole tullut kuletuksi.

Jatkoin yhä kyselemistä:

— Onko teitä montakin lasta?

— Onhan meitä.

— Montako sinulla on veljeä?

— Kaks'han niitä.

— Entäs sisaria?

— Yks'hän niitä.

— Elääkö äitisi?

— Ka hepo hemmetti! karjaisi Antti, kavahti pystyyn ja alkoi pieksää
hevosta minkä jaksoi. 'Kärrit lensivät vaappuen ja paukkuen pitkin
kurjan kurjaa tietä. Minä koettelin parhaani mukaan pysyttäytyä niissä,
peläten joka hetki ojaanlentämistä.

En voinut käsittää mistä nyt moinen hirveä vihurin puuska poikaan oli
puhaltanut. Koetin kiellelläkin, mutta siitä ei ollut vähintäkään apua.
Viimein taukosi kuitenkin meno ja luullen, ettei Antti ollut kuullut
viimeistä kysymystäni, uudistin sen heti, kun tärinä sen verran oli
tauonnut, että jälleen saattoi puhella.

— Niin, elääkö sinun äitisi?

— Ka hepo hemmetti! karjaisi Antti, ja sama hirvittävä lento alkoi
jälleen. Ihme ja kumma, että siinä nytkin sentään ehjinä säilyttiin,
vaikka kärrit pompahtelivatkin kehnolla tiellä kiveltä kivelle ja
kuopasta kuoppaan.

Huikea meno taukosi vihdoin taukoamistaan, hepo huohotti, lönkötellen
hiljaa, ja minä vaivuin selkänojaa vasten omiin mietteisiini, katse
kiintyneenä ympärillä leviävään silmänkantamattomaan aapaan. Niin
unhotin pian koko äskeisen menon ja sen aikaansaajankin.

Kotvasen niin kuljettua tunsin pienen kosketuksen käsivarteeni.
Siihen laskeutui pikku ajomieheni pää. Silmät olivat menneet kiinni,
hengitys käynyt tasaiseksi ja raskaaksi. Mies täydessä unessa! Ohjakset
luistivat käsistä. Minä otin ne ja ajelin verkalleen eteenpäin. Toinen
hevonen oli jäänyt kauas jäljelle. Sitä ei näkynytkään.

Antti nukkui yhä ja heräsi vasta, kun minä olin kaataa ajopelit
muutamaan suureen kiveen. Hän nyhtäisi ohjakset pois käsistäni, alkaen
taas ajella.

— Oletpa Antti taitanut nousta varahin tänä aamuna, kun noin nukuttaa!

— E-enpähän mie.

- No sitten olet varmaankin valvonut myöhään eilen illalla!

— Niinpähän vain.

— Montako tuntia olet nukkunut?

— En mie ole nukkunut.

— Missä sinä sitten olet yösi viettänyt, kyydissäkö, kalastamassa, vai
missä?

— Ka missäpähän mie!

— Niin, missä?

— Kyyvissäpähän mie aina.

— Oletko montakin yötä peräkkäin?

— Olen.

Ajettiin juuri suuren suon halki, joka oli valkoisenaan muuraimen
kukkia, aivan kuin lumen peitossa. En ollut koskaan moista runsautta
nähnyt Ihastuksissani huudahdin:

— Kas tuostapa tulee paljon marjoja!

— Tulee — jos ei palellu, myönteli Antti harvakseen.

Ajettiin sanaa puhumatta pitkähkö taival. Sääskiä, joita aikaisemmin
illalla ei ollut näkynyt juuri kovinkaan paljoa, alkoi nyt lennellä
ilma mustanaan. Antti painoi lakkiräyskänsä niskaa myöten päähän,
niin että korvatkin menivät umpeen ja pienet elottomat silmät tuskin
pääsivät tuijottamaan suuren lipan alta.

Minä turvauduin pikiöljyyn. Vetelin sitä vankat annokset niskaan,
tukkaan, naamaan ja käsiin. Tarjosin Antillekin.

— E-enpähän mie.

Ajeltiin taas ääneti jonkun matkaa.

— Mitä? Sanoitko jotakin? käännyin kyytimieheni puoleen, luullen
kuulleeni pienen äännähdyksen sieltä päin.

— Tuo hepo tarttis pikiöljyä, tulee hiljaa kuivettuneitten huulien
raosta.

Katsahdan hevoseen. Sen selässä on sääskiä aivan harmaana loimena.

Antti alkaa ruoskalla läimäytellä niitä.

Matka jatkuu. Tie nousee nyt Levitunturia kohti. Omituinen alakuloisuus
valtaa mielen. Keskiyönaurinko peittyy jylhän tunturin suojaan, notko
alkaa huokua tielle raskasta utua, ajopelit vierivät äänettömästi
pitkin pehmeätä kangasrinnettä, ja yksitoikkoista hiljaisuutta
katkaisee vain silloin tällöin viklan huuto kaukaiselta jängältä.

Suurimman hiljaisuuden vallitessa kuulen äkkiä vierestäni aran, hellän
äänen:

— Äitini... minun äitini, kuoli kolme vuotta sitten. Se ol' ihmiseks'
hyvä.

Katsahdan hämmästyen pikku kyytipoikaani. Jäinen, eloton ilme kasvoilta
on sulanut, silmäkulmassa kimmeltää heikko kosteus ja poskipäille
kohoaa hieno punanheijastus. Mutta se kaikki kestää vain hetkisen — ja
vierelläni istuu jälleen eloton kivikuva.

"Äitini... minun äitini... se ol' ihmiseks' hyvä", kaikuu yhä
mielessäni niin kummasti. Ja nekö sanat oli todellakin lausunut, ja
lausunut niin hellästi, tuo jäinen ihmisenalku, jonka sisimmässä ei
olisi luullut olevan sijaa minkäänlaiselle herkemmälle tunteelle.

Äitini... minun äitini...

Harmaa salo värähtää, yötuuli huokaa surumielisesti, ja katseeni kiitää
kauas, kauas yli äärettömän yksinäisyyden...

Allivuotson autiotuvassa 1913.




Kuun kääntäjä.


    "Leivohan nyt Elli vaan selvempää leipää,
    kun viikon lopulla tulee kuunkääntöönkin lähtö!"

                      Kuusamolainen sananparsi.

Lauantai-ilta alkoi laskeutua maille. Viikon työt lähenivät loppuaan.
Tukitkin olivat jo löytäneet rauhaisen lepopaikan Kerälän koskien
alla tyynessä suvannossa. Ruuhkain purkamisessa oli päivä kulunut, ja
suurimmat niistä olivatkin jo irtautuneet. Pari pientä vain alakoskessa
vielä jäljellä.

— Olipa, mies, totta tosiaan aika mies tuo Puolangan poika, Jyrykarin
ruuhkan laukaisija! Kun siinä ruuhka purkautui, niin hyppivätpä silloin
tukit kuin huuhkaimen pojat maailmanlopun edellä. Ja pauke kävi! Kävi
totta tosiaan! Nuolaisivatpa kuohut jo purkajan housujakin, mutta niin
hän vain vihdoin kymmentuumaisen selkään kiepsahti ja sillä tulla
viiletti koskea alas kuin vanha paholainen Kerpun muijan venheessä.

— Mikäpäs oli tulla, kun muu ei auttanut, eihän hän rannalle enää
voinut päästä, ja jos ei tuo sallimuksen tukki hänen jalkainsa alle
sattunut, niin koskeenpa jäi kuin kiiliäinen... ja me olisimme saaneet
kunnon hautajaiskahvit...

— Hm! Mutta kenenkäs se onkaan huomenna kahvinkeittovuoro?

— Eikö tuo lie Mäkeläisen!

— Hehei, Mäkeläinen!

Ei vastausta.

— Mäkeläinen!!

Sama juttu.

— Mies nukkuu jo!

− − −

Pienessä tuohikattoisessa kojussa kosken partaalla taukosi vihdoin
puhelu. Siinä nukkui kuusi miestä. Koski lauloi heille tuttua lauluaan,
ja hiljaa rätisten paloi rakovalkeinen honkanuotio oviaukon edustalla.

Äärimmäisenä vasemmalla nukkui Aaretti Mäkeläinen. Punerva liekki
valaisi hänen ahavoituneita kasvojaan, joilta kuvastui elämän onni ja
rauhaisuus. Ja suupielessä lepäsi hyväntahtoinen hymy, sama unessa,
sama valveilla, ikuisesti, niin sateella kuin poudallakin, niin rukiin
ja viinan ääressä kuin jäkäläkeiton ja pettuleivänkin.

Salomaalla hän oli syntynyt, kasvanut ja seitsentoistavuotiaasta
lähtien ei hän ollut kirkollakaan käynyt kuin kerran, nimittäin
vihillä ollessaan. Korven kohtuun hänen isävainajansa, Vanha-Aaretti,
oli uutistalonsa raivannut. Nyt se oli pojalla ja eli hän siinä
aika reilusti. Tavallisina vuosina ei tarvinnut kuin puoleksi panna
peiäjätä leipään, ja kun oikein hyvä kesä sattui, pääsi talven yli
neljännekselläkin.

Maanviljelemistä hän melkein halveksi. Tukinuitossa hän siksi keväänsä
ja puolet kesäänsä aina kuluttikin, vaimonsa Ellin ja poikiensa taloa
hoitaessa. Syksyt hän taas metsiä kävi, rihlapyssyllään lintuja ja
oravia rouskutellen. Monet salot hän jo olikin samonnut, monet kosket
kolunnut ja kaikki pohjolan jokivarret juossut. Harvan miehen keksi
oli niin monta tukkia kosken kuohuihin kohauttanut kuin hänen. Monta
oli hän honkaa nähnyt kannoltaan kaatuvan ja monen nuotiosavun lävitse
oli hän tarkannut syksyisen tähtitaivaan tuikeita jo viitenäkymmenenä
vuonna peräkkäin.

Kaikki tukkilaiset hänet tunsivat ja kaikki hänestä vilpittömästi
pitivät — pitivät ehkä myöskin sen vuoksi, että häntä oli niin hauska
huiputtaa. Yksinkertainen hän oli, perin yksinkertainen, mutta
rehellinen kuin raamattu ja hyväntahtoinen kuin herranenkeli. Hänen
rajaton rehellisyytensä ilmeni siinäkin, ettei hän voinut uskoa
kenenkään muunkaan valehtelevan. Leikin hän kyllä leikiksi käsitti,
mutta mitä hänelle vain vakavalla naamalla vakuutettiin, sen hän
arvelematta uskoi ja pureksimatta nieli. Sen vuoksi olikin senkin
tuhannet lystit hänen kustannuksellaan pidetty, mutta kaikki otti ukko
vastaan hyväntahtoisesti hymyillen, hiljaa itsekseen myhäillen ja
välittämättä vähääkään koko maailman pahuudesta...

Valkenee valkenemistaan kesäinen sunnuntaiaamu. Kilpaa helisevät linnut
lehtomailla, ja kaukana korpisuolla hirvi toveriaan huutaa, ammuu
aamutervehdyksen, jotta kumajavat vaarat.

Tuohikojun ovesta pilkistää uninen pää. Aaretti Mäkeläinen sieltä
kahvinkeitolle kohoutuu. Hiljaa hissuttelee hän rantakiville,
huuhtaisee silmiään solisevassa koskessa, täyttää nokisen pannun,
nousee kojulle jälleen, puhaltaa valkean ja istahtaa sen ääreen,
katsellen kuinka tulenliekit nuoleskelevat pannun pohjaa ja kylkiä.

Hänen katseensa siirtyy vähitellen koskeen ja sen vaahtoaviin
ryöppyihin sekä niistä vihdoin lekottelevaan usvaan, jota aamutuuli
ajelee suvannolla kosken alla...

— So so! Mitäs Mäkeläinen taas miettii? kuuluu kojusta. — Johan siellä
kahvi kuohuu ylitse! Elähän ukko-kulta sammuttele hiiliä kalliilla
kahvillamme!

Ukko vavahtaa, kohauttaa näreistä keitinsalkoa ja laskee pannun
sammalikkoon selviämään.

Miehet tuohikojusta vääntäytyvät yksi toisensa jälkeen kytevän
hiiloksen reunustalle, istahtavat siihen ja kurkottelevat keittäjälle
tuohisia lippiään.

— Saapas vaan nähdä, millaiseksi nyt sää muuttuu. Huomenna kääntyy kuu,
ja laneetta sattuu tällä kertaa niin hullulle paikalle, virkkaa muuan
miehistä, nokista almanakkaansa tutkiskellen.

— Vai huomenna kääntyy! Kukahan tuota nyt on kääntämässä? tokaisee
hymysuin toinen.

Mäkeläisen katse teroittuu ja jää tarkkaavasti kuuntelemaan viimeisiä
sanoja.

— Niin, kukahan sitä todellakin kääntelee? tuumii ukko salaa itsekseen.
— Kai niillä on allakkaherroilla omat miehensä siinä hommassa! Ja
mitähän vehkeitä ne sinne lie rustailleetkaan, sen jälkeen kuin ne
matkankin sinne vallan kyynärän päälle tarkkaan ovat mitanneet?

Ukon päässä rupeavat kiertämään ihmeelliset ajatukset. Hän oli kyllä
kuullut joskus puhuttavan kuun tervaushommista ja sen kääntämisestä,
mutta aina oli ollut hänelle suuri arvoitus, miten tämä kaikki
tapahtui. Hän istuu mättäällään ja näyttää täysin unohtaneen
ympäristönsä.

— Hehei! Onkos Mäkeläinen päättänyt paastota pyhän kunniaksi, vai mikäs
on, kun ei ruoka maistu? kysäisee muuan miehistä.

Ei vastausta. Ukko istuu yhä mättäällään, visapiippuaan imeskellen.
Katse tähtää pitkin pieksun vartta kosken kohisevan kitaan, kohoutuen
siitä vain joskus silmäilemään taivaanrannalla rauhattomasti
juoksentelevia pilven hattaroita.

Tulipa jo puolipäiväisenkin aika, mutta mietteissään istuu yhä ukko.

— No saisiko tuota sivullinen tietää, mitä meidän Mäkeläinen miettii,
kun ei syöntikään käy koko päivänä? tokaisee vihdoin taas joku,
ravistaen ukkoa käsivarresta.

Ukko kohottaa hiukan päätään:

— Niin, sitähän minä vain tässä... vielä sitä aamullista asiata... että
kukahan sen kuun kääntämisen oikein toimittaa... matkankin sinne ne
ovat mitanneet... kääntämiset allakkaansa merkinneet... mitähän muuten
koko kääntäminen pyhittänee...? Vanhat miehet kertoivat kuun ennen aina
paistaneen pyöreenä kuin leivän ja kääntämättä yöt läpeensä, viikot ja
vuodet...

Hämmästynyt hymy leviää miesten kasvoille.

— Niin, että kukako kuun kääntää? Eikös Mäkeläinen sitä tiedä? Herrat
tietysti! Juuri ne allakkaherrat, vetää muuan jätkä ukolle vasten
naamaa.

— Ka sitähän minäkin olen arvellut ja niin sanottavan kuullut, vaikk'en
sitä varmana ole pitänyt, tuumii ukko.

— Manttaaliluvun mukaan siihen työhön kukin talo on velvollinen
vuorollaan miehiä panemaan. Yksi mies aina kuudestoistaosa manttaalia
kohti. Ja kukin pitäjä kautta koko maailman aina ajallaan pitää siitä
huolen, herrain määräyksen mukaan. Kunta maksaa matkat kääntöpaikalle.
Eikös Mäkeläinen sitä tiedä, vaikka se näinä kuukausina juuri on meidän
pitäjän asiana? lisää toinen jätkä ensimäisen puheeseen.

— Korpelankyläläiset kuuluvat viime viikolla jo sinne menneen, jatkaa
sama mies. — Mitenkäs se onkaan Mäkeläisen manttaaliluku?

— Yksi kahdeksatta osaa.

— Jaha, vai yksi kahdeksatta osaa, jatkaa sama jätkä, muuan oikea
otsatukkajätkä, ja siepaten käteensä tuohikaistaleen hän alkaa
siihen hiilellä piirrellä numeroita, kuin jotakin tärkeätä laskua
suorittaakseen.

Aaretti Mäkeläinen seuraa jännityksellä jätkän hommia. Mies näyttää
vihdoinkin saaneen laskelmansa valmiiksi, kohottaa katseensa, rykäisee
ja lausuu tärkeällä äänellä:

— Niin, eihän siitä mihinkään päästä. Kyllä sinne on ensi viikolla
Mäkeläisenkin talosta kaksi miestä laitettava.

Mäkeläinen hypähtää seisaalleen ja vilkaisee arasti puhujaa silmiin.

— Meidänkö talosta? pääsee häneltä kuin hätähuuto.

— Teidän! Niin juuri teidän! Eikös kunta siitä ole ilmoitusta
lähettänyt?

— En tiedä, kun en kohta kuukauteen ole kotona käynyt...

Nousipa siitä pojille aika ilo, kun Aaretti-ukko poistui hiukan
syrjään, rauhassa kuulemiaan mietiskelemään.

Ilta olikin pian käsissä, ja vähitellen painuttiin taas yöpuulle.

Miesten tasainen hengitys tiesikin pian unettaren saapuneen.
Mutta kojun vasemmalla seinustalla kiilsi yhä kaksi silmää, jotka
hievahtamatta tähtäsivät tuohikaton raosta ulos avaruuteen. Aaretti
Mäkeläinen siinä vielä valveilla mietiskeli asioitaan.

Tuli aamu. Miehet nousivat viikon työtä alkamaan. Mutta Aaretti
Mäkeläistä ei löytynyt mistään! Huudettiin ja haeskeltiin, mutta
turhaan. Samassa huomattiin, että yksi veneistäkin oli poissa.

— Minnekä mies on keskellä yötä lähtenyt? Ja sanaa puhumatta! Ei edes
pomolle ilmoittanut!

Muistui mieleen eilinen hulluttelu. Se kuunkääntöjuttu!

— Olisikohan lähtenyt kotiansa kuunkääntöä järjestämään? arveli joku
joukosta.

Kaikki purskahtivat hilpeään nauruun.

— Miks'ei sekin olisi mahdollista, kun kysymys on Aaretti Mäkeläisestä,
tuumi pomo.

Ne, jotka olivat pilaan eniten syylliset, lähetettiin heti veneellä
etsimään kadonnutta hänen kotoaan, jos hän sinne todellakin oli
kuunkääntöasiassa lähtenyt, kuten yleisesti uskottiinkin. Pila voisi
muuten jatkua liian pitkälle ja kunnon ukko Aaretti sen vuoksi joutua
naurunalaiseksi koko pitäjässä, vieläpä koko maassa. Se olisi sentään
jo liikaa niin hyvän miehen osalle.

Vene kiiti kahden miehen soutamana huimaavasti alas Kerälän koskia sekä
sitten pari pientä järveä ja jokipalasta. Jopa näkyi Mäkelään vievän
tien pää suvannossa lehtevien koivujen siimeksessä — ja siinä vene, se
kadonnut!

Kiirein askelin, minkä jalat suinkin sallivat, harppasivat miehet
huonohkoja suoporrastuksia pitkin taloa kohti ja kohosivat vihdoin
rinnettä ylös Mäkelään. Astuessaan eteiseen he kuulivat pirtistä
Aaretin vakaan äänen:

— Leivohan nyt Elli vaan selvempää leipää, kun viikon lopulla tulee
kuunkääntöönkin lähtö!

Kuusamossa 1909.




Perintöpiippu.


Aapeli Känttärä oli hyvä mies, rauhaisa, vilpitön, lempeä ja kaikin
puolin kunnon ukko. Hän ei koskaan vihoitellut lapsilleen, ei pauhannut
palkollisilleen, puhumattakaan siitä, että hän milloinkaan olisi
käräjätuvan ovea avannut. Hän antoi palttua maailman pahuudelle, eleli
vain omassa rauhassaan ja parhaimmassa sovussa kotiväen, naapurien ja
koko pitäjän kanssa. Hänen puhelunsakin aina oli rauhaisaa, lauhkeata
ja hiljaista, eikä hän tavallista äänenpainoaan koroittanut koskaan.
Mutta suuttuuhan se sentään hyväkin mies, kun oikein sille paikalle
sattuu!

Niin tapahtui Aapeli Känttärällekin! Ja vieläkin häntä joskus
harmittaa, muistaessaan että sen piti sattua juuri jouluaattona, pyhän
rauhanjuhlan aattona, jolloin muut ihmiset, pahimmatkin kiukkupussit
ja äkätärrit, koettavat sitoa sisunsa, hillitä kiukkuisen kielensä ja
pukeutua rauhan hahmoon.

Talon väki oli juuri alkamassa aamuaskareitaan, piiat ryhtymässä pirtin
pesuun ja renginvekamat vääntäytymässä halonpilkontaan pyhien varaksi.
Isäntä Aapeli itse oli tapansa mukaan heti herättyään koivennut talliin
hevosille apetta sekoittamaan ja juomista antamaan. Mutta yht'äkkiä hän
sieltä tulla romisteli takaisin, polkaisi kiivaasti lumen jaloistaan,
astui pirttiin, läimäytti oven kiivaasti kiinni, nakkasi sarkatakkinsa
nurkkaan ja karjaisi:

— Häh! Minnekä se on joutunut? Hähäh! Hätkähti koko talo. Kissa putosi
kiukaan reunalta ja pakeni leivinuuniin, koira loikkasi sängyn alle,
ja ällistyneenä katsoi koko talon väki ikuisesti sävyisäksi tunnetun
isäntänsä nyt niin hirmustunutta ulkomuotoa.

Olipas se ärjäys! Kenpä olisi Aapeli Känttärän kurkusta uskonut
sellaisen irtoavan!

Entäs sitten hänen naamataulunsa! Se ei ollut milloinkaan tottunut
kiukun kuvastimena toimimaan ja senpä vuoksi se tekikin nyt
tehtävänsä niin kömpelösti, että sen näkeminen olisi saanut koko
pirtin purskahtamaan rämänauruun, ellei jokainen olisi selvästi
tuntenut, että nyt oli hirveitä tapahtunut. Eihän mies ennen ollut
näyttänyt kiivastumisen merkkiäkään, vaikka mitä olisi sattunut, ei
edes silloinkaan kun naapuri kaskestaan päästi tulen Aapelin metsään
polttaen osan parasta palstaa, eikä silloin kun mustalaiset varastivat
hänen parhaimman kyntöruunansa. Mikähän nyt tällä kertaa olikaan
saattanut miehen pois suunniltaan?

Emäntä istui säikähdyksestä kalpeana, saamatta sanaa suustaan, ja
ääneti kyyköttivät siinä piiat ja rengitkin.

— Niin, mikä minnekä joutunut? väänsi vihdoin renkipoika kuuluviin.

— Mikä! Piippu! Etkö sinä senkin tohelo näe, että minulta on piippu
poissa? tiuskaisi Aapeli, iskien kämmenellään pöytään, jotta mäiskähti.
— Piippu! Se perintöpiippu!

— Piippu! kertasi koko pirtti, havaiten samalla, että isännän
suupielestä todellakin oli poissa se äkkiväärä, joka siinä tavallisesti
tuprusi ja keikahteli.

Kukaan ei uskaltanut hymyillä, vaikka mieli tekikin.

— Niin, piippu! Se isävainajan piippu! huokasi Aapeli.

— Etsitään, etsitään! rauhoitti emäntä. - Kyllähän se löytyy! Elä nyt
hätäile!

Koko talo alkoi etsiä. Jok'ikinen, ken vain kynnelle kykeni,
ukkorengistä pienimpään pojantenavaan asti, konttasi pitkin lattioita,
nuuski penkkien alta, tallusteli pitkin pihateitä ja haraili
tallin permantoa. Isäntä itse käänteli yhä uudelleen ja uudelleen
vaatteittensa taskuja nurin sekä konttasi ja nuuski kuten muutkin.

Eihän Aapeli Känttärä niitä kaikkein kovimpia piippumiehiä ole,
ei läheskään sellainen kuin Raitamäen seppä, joka syödessäänkin
aina palasen puraistuaan sytyttää, mutta jotenkin samanlainen
kuin Tornatorin vosmestari, jolle piippu on välttämätön elämän ja
hyvinvoinnin ehto.

Kieltämättömän rakas sentään on Aapelillekin piippu ja juuri tämä
vanha perintöpiippu. Siihen hän on aivan kuin kiinnikasvanut, samaten
kuin vanha metsämies kasvaa kiinni erehtymättömään tuliluikkuunsa,
jonka tukkia hän puolisen vuosisataa on poskeaan vasten painanut,
tai erämaankulkija sauvaansa, jonka kädensijaa hän vuosikymmenien
pitkät vaiheet on kourassaan hionut. Olihan tämä piippukin jo lähes
viisikymmentä vuotta killunut Aapelin hampaissa, ja sentähden siitä
eroaminen nyt tuntui niin perin haikealta. Sehän oli ollut hänen ainoa,
jokahetkinen, rattoisa toverinsa ja sellainen ystävä, jonka kanssa ei
koskaan tullut pienintäkään erimielisyyden aihetta.

Päästiin jo puoleen päivään. Piippua vaan ei löytynyt! Jopa tarjosi
renkipoika omaansa lainaksi:

- Eikö isännälle kävisi piipusta tämä, kunnes oma, se vanha, löytyy?

— Pidä piippusi omissa ikenissäsi! Enpä mieli tuommoisen pelin
tuprutuksella oman piippuni makeutta mielestäni huuhtoa!

Ja vaimonsa puoleen kääntyen hän jatkoi:

— No, eukko! Hätäilinkö suotta? Eihän piippua löydy, sitä isävainajan
piippua, joka hänen suupielistään heltisi vasta silloin, kun henki
ukosta läksi, ja josta alkaen minä sitä olen lämpimänä pitänyt. Ja
silloin olin tuskin kolmeatoista täyttänyt.

— Kun ei löydy, niin minkäs sille mahtaa!

— Niin, minkäs sille mahtaa! Hähäh! Mutta millaiseksi arvelet
piiputtoman joulun tulevan minunlaiselleni miehelle? Se ei ole mikään
joulu! Kuuletko! Se ei ole joulu ollenkaan! Piiputon joulu minulle on
samaa kuin muille ihmisille joulukirkko ilman pappia ja jouluvirttä.
Se piippu on näet minulle sielun ja hengen asia, eikä ruumiin! Mutta
sitähän ei akat ymmärrä!

— Hanki sitten itsellesi uusi piippu!

— Uusi piippu! Hähäh! Vai uusi piippu! Ehei! Entinen se olla pitää, tai
pahimmassa tapauksessa samanlainen ja yhtä arvokas.

Viimeisiä sanoja lausuessaan hänelle näyttää juolahtavan mieleen jokin
seikka, joka yht'äkkiä muuttaa valoisammaksi kasvojen alakuloisen
ilmeen.

— Niin, eukko, sanonpa vieläkin: piiputon joulu ei minulle ole joulu!

Sen sanottuaan Aapeli kiskaisee nurkasta sarkatakin ylleen, heittää
harteilleen vielä lammasnahkaturkin, astelee talliin, valjastaa
kantakirjatammansa kirkkoreen eteen ja sanaa puhumatta ajaa heläyttää
kotipihasta maantielle, laskettaen kirkolle päin.

— Minne sinä ajat? huutaa emäntä portailta hänen peräänsä, mutta
aisakellon kilke estää hänen äänensä kuulumasta perille.

— Voi tuota ukkoparkaa! Joko nyt mokomankin piipunnysän takia järkensä
menetti? Minnehän se nyt ajoi?

Aapeli Känttärä sivuutti jo lähimmän naapuritalon. Siellä seisoi väkeä
pihalla.

— Kah, päivää! Ja hyvää joulua! Minnekä se Känttärä vielä nyt ajaa?
Eikös teillä jo kohtapuoleen ole sauna-aikakin! Ette kai enää kirkolle?

— Kirkolle! mörähti Aapeli, heläyttäen ruoskalla tammaa lautasille.

— Kas vaan! Mistä se nyt noin oli vihoissaan? ihmetteli väki pihalla. —
Eihän edes hyvää päivää sanonut! Olikos tämä nyt naapuri Aapeli, joka
aina on hyvällä päällä eikä suutu koskaan?

Kirkolle oli Känttärän talosta kolmatta peninkulmaa. Ilta alkoi jo
hämärtyä, kun Aapeli noin puolen matkaa ajettuaan kohtasi ensimäisen
vastaantulijan, erään myöhästyneen jouluostoksilta palaajan. Se oli
Hietapuron ukko, Aapelin paras ystävä ja kasvinkumppani.

— Onnellista joulua, Aapeli!

— Ka, mikähän tästä joulusta tullee! mörähti Aapeli, heläytti taas
tammaa lautasille ja kiiti pois hämmästyneen Hietapuron ukon näkyviltä.

— No mikäs, mikäs, mikäs nyt? ihmetteli ukko itsekseen, vilkaistuaan
Aapelin perään ja kiiruhtaen sitten hevostaan kotia päin, jossa
tiesi eukkonsa jo hätäisenä odottelevan — niin, odottelevan, mutta
minkäs niille kirkonkylän kauppiaille mahtaa, kun ne niitä ryyppyjään
tarjoilevat! Viipyyhän siellä väkisinkin!

Aapeli Känttärä läheni kirkonkylää. Sinne jo vallan saapuessaan hän
muutamassa jyrkässä ylämäessä kohtasi köyhän, surkean kalastajan,
Kutuniemen Roopetin, joka hänelle usein kesäisin pyyteli kalaa ja joka
nyt tilaisuutta hyväkseen käyttäen rohkeni anoa vähäistä jouluapua:

— Hyviä joulunpyhiä, isäntä! Etteköhän antaisi vanhalle Roopetille taas
roposen jouluavuksi?

— Hähäh! ärjäisi Aapeli, huitaisi taas tammaa lautasille ja katosi
samassa näkyviltä.

— Kas tuota, kun ei antanut! Ja aina ennen on antanut! Paljon
antanutkin! tuumiskeli ihmetellen ja pahoilla mielin ukkoparka, huokasi
pitkään ja laskettihe tappikelkkansa kannaksilla mäkeä alas.

Aapeli Känttärä saapui kirkolle, ajoi siellä suoraa päätä setänsä,
vanhan herrastuomari Centrénin taloon. (Nimi oli aikaisemmin ollut
Känttärä, mutta kaupungin koulussa, jota herrastuomari poikasena pari
vuotta oli käynyt, siitä tehtiin Centrén, eikä hän sittemmin ollut
halunnut sitä takaisin muuttaa.)

— Onkos herrastuomari kotona?

— Kyllä se on, mutta meni juuri saunaan.

— No minä menen sitten sinne. On tässä vähän tärkeänpuolista asiata ja
pitäisi joutua kotiinkin illaksi.

Aapeli astelee saunalle ja työntyy ovesta sisään.

— Kukas siellä porstuassa kopuaa? kuuluu ääni lauteilta.

— Minähän täällä vain, setä-ukkoseni!

— Kas, Aapeliko siellä? Käy sisään ja löylyyn, poika!

— Kiitos, kiitos! Sisään saatan kyllä tulla, vaikk'en juuri lauteille
asti. Enpä minä näitten uloslämpiäväin löylystä välitä! Olisi tässä
ollut vain vähäsen asiata. Minulta näet hukkui tänään piippu, se isän
perintöpiippu, jonka hän sai ukkovaarilta, silloin kun tekin omanne,
juuri samanlaisen. Ja kun, tuota, te ette enää polta ja kun, tuota,
minä en voi tulla toimeen ilman sellaista piippua, varsinkin kun nyt on
juuri joulut edessä, niin olisin kysynyt, ettekö te lainaisi tai möisi
omaanne minulle. Antaisin vaikka lehmän siitä teille!

— Hahahaa! nauroi setä lauteilta.

Se ei tuntunut Aapelista hyvältä naurulta.

— Hahahaa! nauroi setä yhä. — Ja sen piipunko vuoksi olet vielä
jouluaattona lähtenyt kotoasi tälle pitkälle matkalle?

— Sen!

— Eikö kellään siellä teidän puolessa olisi ollut sinulle piippua
pyhiksi lainata?

— Olisipa kylläkin. Mutta minä arvelin, etten enää näin vanhana oppisi
niitä uudenaikaisia polttamaan. Ja olisihan muuten se teidän piippunne
minulle niinkuin sukupiippu, puhumattakaan siitä, että se on aivan
samanlainen kuin omani oli. Ja sen vuoksi sen juuri tahtoisinkin.
Joulukin tulisi paremmin joululle silloin!

— Kuulehan, Aapeli, jatkoi setä lauteilta, alkaen jälleen vastallaan
ropsuttaa. — Minä annoin sen oman piippuni pari viikkoa sitten
muutamalle mustalaiselle, joka oli meillä kattiloita tinaamassa.

— Senkö piipun, minkä isältänne saitte? - Aapeli ei tahdo käsittää
kuulemaansa ja tuntee vähitellen verien syöksähtävän kasvoilleen.

— Juuri sen!

— Senkö perintöpiipun? sammaltaa Aapeli.- Meidän sukupiippujamme!

Aapeli käännähtää, sieppaa turkin käsivarrelleen, lakin kouraansa ja
karkaa ulos. Sarkatakin lieve kopsahtaa oven pieleen.

— Mikäs siellä kopsahti?

Aapeli kopaisee takin lievettä:

— Mitä! Mitä! Siunaa ja varjele! Siel... siellähän on — _piippu!_

Taskun vuori tässä petoksen oli tehnyt. Aapeli älysi sen. Olihan hän
kyllä silloin hädissään monasti liepeistäkin koetellut, mutta miten se
lie johonkin paksuun saumaan ajautunut, kun ei tuntunut.

Riemusta liikutettuna Aapeli raotti saunan ovea, pilkisti sisään ja
huusi:

— Hyvää ja onnellista joulua, setä!

Sitten hän sytytti piippunsa. Voi, miten se nyt maistui ihanalta! Eihän
hän muistanutkaan, että se näin hyvää oli ollut!

Sitten hän hyppäsi rekeen ja lasketti ilomielin täyttä vauhtia kotiin
päin. Pian saavutti hän Kutuniemen Roopetin.

— Iltaa, Roopetti! Ja hyvää joulua! Nouseppa tänne rekeen! Pannaan
kelkka perään. Kaipa se Roopetti muuten voi tulla meillekin joulun
pyhiksi, yksinäinen mies kun on.

— Ky... ky... kyllä! Kiitoksia vain! änkytti ukko aivan ällistyksissään.

Kopsuivat tamman kaviot, natisivat reen jalakset, heleästi helkkyi
aisakello, ja nopeaan katkesi taival. Pian oltiin jo lähellä kotoa,
naapuritalon kohdalla. Siinä virkkoi Aapeli toverilleen:

— Pidähän vähäsen hevosta! Pistäydyn tuossa pirtissä hiukan.

Siellä olivat saunasta juuri saapuneet, joulukuusta sytyttelivät ja
jouluateriaansa alkoivat, kun Aapeli astui sisään:

- Tulin vain toivottamaan rauhallista joulua teille!

— Samaapa sinullekin, veli Aapeli! Taisit kirkolla käväistä, ihan viime
kiireissä vielä?

— Niin kävin! No hyvästi vain ja pistäytykääpä pyhinä meillä! Kiire on!
Pitää tästä kylpyyn joutua! Olen jo vähän myöhästynytkin.

Ajoi Aapeli Känttärä kotipihalleen. Siellä oli koko väki vastassa.

— Hei! Piippu löytyi! Se perintöpiippu! huusi Aapeli vieläkin
mielenliikutuksen vallassa.

— Mistä? kysyi väki.

— Löytyipähän vain!

Kukaan ei rohjennut kyselyä jatkaa.

Saunaan siitä heti suoriuduttiin. Olipa siellä hiilos jo saanutkin
kyllikseen rauneutua, ukkoa odoteltaessa.

Ennen saunaan menoa Aapeli käväisi vielä kaapilla, otti sieltä kaksi
pulloa eli "purakkaa", kuten hän niitä hyväillen nimitti. Toisen kätki
hän kainalossaan olevaan puhtaaseen vaatemyttyyn, mutta toisen hän
jätti palvelustytölle, sanoen:

— Viehän tämä Hietapuron ukolle ja sano minun puolestani hauskaa joulua!

Sitten he astelivat saunaan, joulusaunaan, siihen saunojen saunaan.

Vääntäytyy lauteille Aapeli, ynnä hänen molemmat poikansa, sekä kaksi
renkiä ja Kutuniemen Roopetti.

— Heittäkääpä pojat kipollinen kiukaalle! Vielä toinen! Kolmas! Aha,
jo alkaa nykiä! saneli Aapeli hymyillen. — Kipsautappas vieläkin
kipollinen!

Renkipoika tekee työtä käskettyä.

— Haijai, kuinka onkin makeata löyly täällä! ihastelee Kutuniemen
Roopetti. — Niinhän tämä on hyvää ja autuasta kuin Järvenpään Pekan
saunassa, siinä maailman mainitussa!

— Makeata on, makeata on...! myhäilee Aapeli. Mutta annappas poika
vielä pari kipollista kiukaalle ja tuo sitten se purakka tänne sieltä
vaatemytystäni!

Sai Aapeli purakan. Hän oli vanhan kansan mies ja sellaisena antoi
suuren arvon kaikelle, mitä esi-isät olivat arvossa pitäneet. Hän otti
ryypynkin, otti kohtuudella ja nautti siitä. Varsinkin joulusaunassa!
Hän tarjosi myös Roopetille, pojilleen ja rengeille.

— Viskatkaapa pojat hieman vettä kiukaalle, niin otamme täällä löylyn
kihossa vieläkin pikku ryyppyset, tupsahutamme tukkalöylyt! Kun nyt
kerran on jouluaatto ja piippukin löytyi!

Ääneti nauttivat sitten miehet joulusaunan suurta suloa löylyn ihanassa
lumossa.

Päästyään vihdoin pirttiin he vierähtivät kahiseville oljille, tuntien
sanomatonta joulurauhaa. Aapelin kasvot vallan loistivat. Ne hehkuivat
sisäistä onnea! Heilahtihan hänen hampaissaankin taas vanha, rakas ja
kultainen perintöpiippu. Silloinhan voi Aapelikin täysin tuntein ryhtyä
joulunpyhiä vastaanottamaan ja nauttia niistä koko sydämellään.

Tämän jälkeen ei Aapeli Känttärältä koskaan enää kadonnut piippu, eikä
häneltä myöskään koskaan enää järkkynyt mielen rauha ja sen tasapaino.
Olihan hänellä omanaan se, minkä hän yksinkertaisessa mielessään
pyhimmäksi maailmassa tiesi: _perintöpiippu!_

1916.




Jouluaattona pohjolan salolla.


Koittipa suuressa maanseläntakaisessa pitäjässäkin vihdoin jouluaatto.
Koitti, mutt'ei vaiennut! Hiukan tuntui kyllä keskipäivällä valon
kajastusta eteläisellä taivaalla, mutta maiseman yllä leijui ainainen
hämärä.

Posti etelästä saapui aamusella varhain, tuoden minulle omaisilta ja
tuttavilta tulleiden joulutervehdysten ja lahjojen lisäksi joukon
leluja ja jouluherkkuja, joita odotellen oikeastaan näin kauan olinkin
kirkonkylässä viipynyt, saadakseni viedä ne mukanani joululahjoiksi
muutamaan kaukaiseen erämaan taloon, Tuohusvaaraan, jonne minut
joulunviettoon oli kutsuttu.

Suoriuduin nopeasti matkakuntoon, valjastin virkeän haarasarvisen
ajokkaani, heittäysin pulkkaan kimsuineni kamsuineni ja lasketin
tulista lentoa kuuden peninkulman taipaleelle pohjoista kohti.

Keli oli verraton, joten toivoin hyvissä ajoin ennen iltaa ennättäväni
perille. Iloisesti kapsahtelivat poron kaviot ja tuiskuna tuprusi lumi
pulkan laiteilla. Jätin pian mutkittelevan maantien ja ajaa hivautin
rinnettä alas suurelle jängälle, missä rastitetut puut vain osoittivat
pohjoiseen vievän porotien suuntaa, tien, joka vähän käytettynä oli jo
kerinnyt melkein näkymättömäksi umpeutua viimeisen ajajan jäljeltä.

Lähtiessä oli ollut vielä kireänpuoleinen pakkanen, mutta matkan
varrella se lauhtui lauhtumistaan. Samalla rupesi koillisesta
navakasti puhaltelemaan ja taivaalle kohosi synkkä pilviseinämä.
Tuulen yhä kiihtyessä alkoi lumi jänkäsuon avaralla pinnalla kirmata,
lentää ja hyppelehtiä, iskien kirpeästi vasten naamaa. Pian hiertyi
vielä taivaskin lunta kylvämään. Salo kohahteli uhkaavasti ja
hetkisen kuluttua se jo ulvoi. Niin alkoi mitä kauhein pyry. Oli
vasta keskipäivän aika, joten pohjolan talvipäiväisen hämärän olisi
pitänyt olla juuri kuultavimmillaan, mutta kaikki kävi nyt pian aivan
yöpimeäksi ja vaikeata oli enää erottaa rasteja puissa. Poro tunsi
jaloissaan kuitenkin tien pohjan ja pysyi sillä, joten sain huoletonna
lasketella eteenpäin. Kääriydyin vain huppuun pulkassani ja annoin
pyryn pauhata. Niin oltiin kuljettu vihdoin kolmisen peninkulmaa, kun
poro yht'äkkiä vajosi melkein umpeen, hypähti pystyyn, vajosi jälleen
sarviaan myöten, hypähti taas, kaatui ja riuhtaisi pulkankin nurin.
Olimme joutuneet tieltä syrjään. Sain vihdoin haarasarviseni pystyyn ja
rauhoittumaan. Nostin matkareppuni joulupaketteineen selkääni ja aloin
rämpiä tietä etsimään, kahlaten kainaloita myöten lumessa ja vetäen
poroa hihnasta perässäni. Lumi peitti entiset jälkemme ja rasteja ei
näkynyt missään. Väliin taas luulin niitä näkeväni, mutta niitä oli
silloin joka puussa ja joka suunnalla. Pyry sakeni yhä, tuuli kiihtyi
myrskyksi ja pimeä erämaa tuntui täyttyvän aaveilla ja hornanhengillä,
jotka kaameasti kiljuen lentelivät kaikkialla, ilkkuen avutonta tilaani
pohjolan pimeän korven kolkossa yksinäisyydessä.

— Onpa tämäkin jouluaatto! Ei juuri voi sanoa, että ympärillä
vallitseisi joulurauha! hymähdin itsekseni ponnistautuen eteenpäin
lumessa. Eteenpäin! Niin eteenpäin, mutta minne?

Poro seurasi aluksi pitkät ajat vastustelematta perässäni, mutta alkoi
viimein näyttää uupumisen merkkejä. Se heittäytyi hankeen pitkäkseen
ja vasta monien hyväilemisien ja taputtelujen jälkeen sain sen jälleen
lähtemään liikkeelle.

Niin siinä taas kahlasimme, poro ja minä. Ryömimme ja kahlasimme tunti
tunnilta, pyryssä ja hirnuvassa myrskyssä. Rupesi jo tuntumaan hiukan
toivottomalta. Nälkäkin alkoi kalvaa. Olihan mukanani tosin oikein
juhlaruokaa, mutta ei sitä tehnyt mieli juuri sellaisessa "juhlassa"
ruveta nauttimaan, ensimäisen nälkänsä sammutteeksi.

Muistuivatpa väkisinkin mieleen lapsuuteni aikaiset jouluaattoillat
vanhempien kodissa, siellä suloisessa lämpimässä, kimmeltelevän kuusen
ääressä jouluriemun raikuessa ja joulupuuron höyrytessä. Olin silloin
tuskin koskaan tullut ajatelleeksikaan, että jouluaattona voi olla
ihmisiä muuallakin kuin kotipirttien lämpimässä ja että jouluaattona
voi olla olemassa muutakin kuin joulurauhaa, iloa ja onnea — - —

Hupsis! Taas heittäytyi poro pitkäkseen ja riuhtaisi nurin minutkin
syvään lumeen. Kauan sain sitä nyt hyväillä ja maanitella, ennenkuin
vihdoin päästiin matkaan jälleen. Pyrystä ilmestyi esiin tumma seinämä.
Suo loppui siihen ja tultiin metsään.

Kulku kävi nyt vieläkin vaivalloisemmaksi. Joka toisella askeleella
tuntui puu olevan edessä ja joka toisella taas löi jäinen risu vasten
kasvoja tai sattui kompastuttava kivi jalkoihin. Poroa oli hyvin vaikea
saada enää seuraamaan mukana. Eteenpäin kumminkin mentiin hiljalleen.
Niin, eteenpäin! Mutta minne?

Kuinka kauan tätä menoa lienee kestänyt, en voi sanoa. Viimein
loppuivat kuitenkin voimani, eikä auttanut muu kuin yöpyä metsään —
jouluaatoksi!

Sidoin poron puuhun kiinni. Se kaivautui heti syvään kinokseen, alkaen
etsiä jäkälätä lumen alta. Minä ryhdyin raivaamaan nuotion sijaa ja
makuuhautaa itselleni, muutaman suuren kiven kupeelle.

Hetkisen kuluttua loimusikin siinä iloinen tuli. Sen valossa taitoin
kuusen oksia vuoteeksi ja sen tehtyäni, aioin juuri ruveta eväitä
esille ottamaan, kun samassa luulin huomaavani valon välähdyksen
kauempaa puitten välistä. Sydämeni sykähti! Kas, jo taas välähteli
valoa! Se katosi pyryn sakeaksi paisuessa, mutta heikompien puuskien
aikana aina kuumotteli näkyviin.

Riemastuen ja kuin uusia voimia saaden irroitin heti poron ja läksin
painaltamaan kohti valoa, joka onnen ja joulurauhan tähtenä loisti nyt
vastaani pimeän ja pyryn lävitse.

Metsä loppui. Eteen tuli pieni järvi. Sen takaa näkyi nyt aivan
selvästi valo, joka osoittautui pienen mökin ikkunasta tulevaksi.
Päästyäni jäälle, josta pyry oli huuhtonut paksuimman lumen pois,
huomasin poronkin käyvän virkummaksi. Istahdin pulkkaan, ja niin
saavuttiin hiljaa hölkötellen mökin rantaan.

Ilo tulvahti mieleen! Hetken kuluttua pääsen siis lämpimään pirttiin ja
saan varmaan aimo joulu-aterian, sillä lieneehän köyhimmässäkin mökissä
ruokaa jouluna, vaikkapa muulloin puutetta nähtäisiinkin!

Köytän poron ja astun pirttiin.

Pöydän ääressä, kitupiikin valossa istuva isäntä hypähtää seisaalleen,
emäntä rientää vastaan, ja makuulla olevat lapsetkin kohoutuvat
istumaan, ilon ilme kasvoillaan. Sieppaan lakin päästäni. Isännän ja
emännän katse synkkenee, ja lapset tuijottavat säikähtyneinä minuun.

— Hyvää iltaa!

— Iltaa! kuuluu juro vastaus.

— Ja joulurauhaa!

— Samaapa vieraallekin!

Silmäilen tarkemmin pirttiä. Takassa lekottaa tuli, nurkassa seisoo
joulukuusi, kynttilätön ja koristeeton, pitkällä pöydällä viruu kalan
tähteitä ja avattu raamattu, oljilla nurkassa loikovat lapset.

— Onpa siellä nyt kauhea ilma ulkona! Läksin kirkolta aamusella,
silloin oli vielä kaunis sää, mutta sitten alkoi pyry, ja niin eksyin
siihen poroineni, selitän minä. — Olin matkalla Tuohusvaaraan —

— Tuohusvaaraan! kertaa pirtti.

— Niin, sinne juuri! Mutta eksyin tieltä ja tässä nyt olen teidän
jouluarmoillanne ja pirttinne lämpimän tarpeessa.

— Vai Tuohusvaaraan oli matka! virkkaa isäntä. — Ja nyt olette joutunut
tänne Korpilompoloon. Tästä on suoraa tietä Tuohusvaaraan peninkulmaa
pitemmältä kuin kirkolta sinne.

— No kuinka pitkältä tulee kirkolta tänne?

— Viisi peninkulmaa!

— Kas semmoisen potkauksen se pyry saattaa matkamiehelle tehdä! Mutta
samapa se! Kiitos vain Jumalalle, jottei minun nyt enää tarvitse
harhailla tuolla yössä ja hirvittävässä ilmassa, vaan olen päässyt
teidän pirttinne suojaan!

— Niin, Jumalalle kiitos! lausuu emäntäkin, ristien kätensä. — Ja
auttakoon Jumala niitä, jotka siellä yössä ja pyryssä vieläkin ovat,
jatkaa hän purskahtaen itkuun.

— Kas nytpä alan tässä jo lämmitäkin hiukan! Mutta eiköhän emäntä olisi
hyvä ja laittaisi minulle jotakin syötävää? Nälkä on niin armottomasti!

— Lämmintä meillä kyllä on vieraalle antaa, mutta ruokaa ei! virkkaa
isäntä murtuneella äänellä.

Emäntä vaikeroi hiljaa uunin kupeella, ja isäntä istuu allapäin ikkunan
luona. Hetken kuluttua hän taas jatkaa:

— Toissa päivänä läksi meidän Antti-poikamme kirkolle, jauhoja, kahvia,
sokeria ynnä muita joulutarpeita ostamaan, mutta ei vieläkään ole siltä
matkaltaan saapunut. Lienee pyryyn eksynyt, niinkuin sinäkin. Hänen
sieltä tulevan luulimme, kun sinä pirttiin astuit!

— Kaipa hän sieltä sentään kohta tuleekin. Tunteehan hän tiet
tarkkaan! koetin lohdutella, tosin varsin hyvin tietäen, kuinka heikko
lohdutukseni oli. Paljonkos siitä on apua tien tuntemisestakaan
tällaisella säällä ja yöpimeässä lisäksi.

— Mutta kuulkaahan! jatkoin sitten. — Minulla on tuolla vähän syömisiä
pulkassani. Koetetaanpa pureskella niitä siihen saakka, kunnes poikanne
kotiutuu!

Lapset kohoutuivat taas oljiltaan, vilkaisten minuun odottava ilme
kasvoillaan.

Nostin selkäreppuni pirttiin. Ensimäiseksi tuli sieltä käsiini
vankka pussillinen pikkuleivoksia. Tyhjensin sen keskelle pöytää.
Lapset, kolme poikaa ja kaksi tyttöä, kampeutuivat toinen toisensa
jälkeen nurkastaan ja alkoivat tirkistellä pöydälle. Kehoitettuani
heitä parikin kertaa rohkenivat he vihdoin ottaa leivoksen kukin ja
nielaisivat sen nälkäänsä melkein purematta.

— No käykäähän isäntä ja emäntäkin maistamaan!

— Mitäpä meistä, kunhan lapset vaan saavat! virkkoi isäntä, poistuen
samalla taas etehiseen höröstelemään, eikö kirkolta tulijaa kuuluisi.

Emännältä unohtui vaikeroiminen hetkiseksi, ja säteilevin silmin hän
seurasi sitä riemua, millä lapset pistelivät poskeensa vieraan tuomisia.

Minä puolestani tukevalla tavalla avustin lapsia
leivostensyönti-hommassa, ja pian olikin pöytä puhtaana.

Sitten tuli makkaran vuoro ja sen jälkeen juustopalasen. Nämä
kelpasivat isännälle ja emännällekin. Jaoimme ne kahdeksaan yhtä
suureen osaan ja ravitsimme itseämme kukin osallamme, juoden päälle
kihisevää sahtia, jota emäntä sillanalaisesta kellarista tuontuostakin
aina uuden haarikailisenn sai nostaa pöytään.

Niin saatiinkin ensi nälkä sammumaan, ja sitä mukaa kuin se sammui,
virtasi iloa pirttiin. Lapset rupesivat leikkien piehtaroimaan
oljillaan, ja mielenrauha näytti palautuvan isäntään ja emäntäänkin,
ilmeten myös siinä, että he nyt rupesivat uskomaan vakuutuksiani heidän
poikansa pikaisesta kotiinpalaamisesta.

Minä kuulin emännän hiljaa miehelleen kuiskaavan:

— Tuon vieraan lähetti Jumala!

Minun oli vaikea pidättää liikutustani. Aloin taas kopeloida laukkuani,
katsoakseni millä voisin yhä iloa kohottaa. Sieltä löytyi vielä
ruokatarpeita, jotka joutuivat emännän huostaan, seuraavia aterioita
varten. Sitten löytyi pari nippua kuusen kynttilöitä, jotka pitkien
joulu-iltojen varaksi olin mukaani ottanut. Lasten avustamana sidoin
nyt osan niistä kuuseen, asetin pari uunin reunustalle, pari joka
ikkunalaudalle sekä muutamia vielä pöydälle, ja pian loisti koko
pirtti kymmenien kynttilöiden valosta. Vielä kiinnitimme kuusen
oksille omenoita, makeisia ja kaikkea muuta, mitä laukustani siihen
tarkoitukseen soveltuvaksi löydettiin. Ja monet lahjat, puukot,
torvet, rummut, nuket, tinasotamiehet ynnä muut, mitkä olivat aiotut
Tuohusvaaran rikkaille lapsille, saivat nyt tuottaa Korpilompolon
köyhille erämaan lapsille ilon, jommoisesta he eivät koskaan olisi
osanneet uneksiakaan. Poissaolevalle veljellekin osa jätettiin,
toivoen, että hänkin pian saapuisi yhteiseen iloon ja tekemään sen
täydelliseksi.

Meidän parast’aikaa näissä puuhissa ollessamme kuuluu rymyä etehisestä.
Ovi avautuu. Isäntä ja emäntä syöksähtävät vastaan, ja pyryssä
kohmettunut poika sulkeutuu samassa äidin syliin.

Siitäpä vasta riemu nousi!

— Anttikin tuli! huutavat lapset. — Antti, Antti! Katso mitä vieras
toi! Katso kynttilöitä ja namusia ja muutakin! Ja täällä on sinullekin
osasi! Lahjojakin!

Silloin vasta Antti silmää ympärilleen. Hän katsoo kummastuneena
kuuseen, katsoo kynttilöihin uunilla, ikkunalaudalla ja lopuksi minuun:

— Vieraanko se oli nuotio tuolla metsässä?

Samassa muistin, että olin unohtanut palavan nuotion metsään.
Vaikk'eihan se näin talvella niin vaarallista olekaan!

— Niin, minulta se jäi!

— No kiitos teille siitä!

— Mistä niin?

— Siitä nuotiosta! Se minut pelasti. Olin juuri nääntymäisilläni
hankeen kuormineni, poroni ei jaksanut enää vetää, enkä vähääkään
tiennyt missä olin, kun äkkiä näin tulen loimottavan jostakin ja
kipunoita sinkoilevan ilmaan. Riensin kohti ja niin tulin nuotiolle,
suuren kiven luo, saman kiven, jonka päällä ennen pienempänä niin
monet kerrat olin leikkinyt. Tunsin paikan heti ja samassa näin jo
koti-ikkunastakin valon tuikkavan.

Kummallinen on kohtalon käsi! Se saattaa eksyneen erämaankulkijankin
tietämättänsä virittämään tulen toisen eksyneen pelastamiseksi.

Iloa ja onnea hohti nyt koko pirtti ja pirtin väki, iloa rajatonta ja
syvää, kaukana ikikorven muuten niin ilottomassa kätkössä.

Ulkona raivosi myrsky, pyry pieksi kaameasti kattoa, ja tuuli kolkosti
lakehisessa ulvoi. Mutta sisällä täytti sydämet suuri, selittämätön
rauha. Ja hartaana kumpusi nokisen kurkihirren alta jouluvirsi
Korkeimman kuuluville, kautta koko maailman myrskyn ja pauhinan.

1915.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEVAN LAULUN MAILTA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.