The Project Gutenberg eBook of Tenhotar, by Hans von Kahlenberg

Tosin en tiedä, miten tulen kirjoittaneeksi sinulle juuri tänään kauniissa sunnuntai- ja pääsiäiskellotunnelmassani, sillä oikeastaanhan minä olin sinua kohtaan hyvin raivoissani, raivoissani ja suutuksissani ja jonkun verran murheissani meidän viimeisen yhdessäolomme johdosta Berlinissä, missä sinä jäässä kylmennetyn samppanjan ja oivallisten ostereiden ääressä niin alastomasti ja peittelemättä selittelit käsitystäsi eräästä tietystä aiheesta.

Sinähän tiedät, että minä sen aiheen suhteen olen kertakaikkiaan parantumaton, itsepintainen idealisti. Sillä minä kysyn sinulta, skeptikolta ja realistilta, minkä arvoista elämä ylipäänsä olisi, minkä arvoista kaikki meidän työmme, minun häärimiseni täällä yksinäisessä maan kolkassa, kuuluisuuden tavoittelu, ilo siitä, mitä me tunnemme itse sisässämme ja ulkona kauniissa jumalan luonnossa, jos me emme voisi keskustella kenenkään kanssa, jos ei olisi suloisia naisia, rakasta, kaunista näkyä, rakasta, elävää, osaaottavaa olentoa, jota voimme kutsua omaksemme.

Niin, niin, suloisia naisia! — Sinä voit nyt sanoa mitä tahansa ja sinulla saa nyt olla minkälaisia kokemuksia tahansa — minä säälin sinua silti usein. Minä väitän, että he ovat ainoa seikka maailmassa, mikä tekee elämän meille ylipäänsä elämisen arvoiseksi. Heidän joukossaan on enkeleitä, suloisia, viattomia kukkia, tuhatkertaa meitä parempia, hienompia, viisaampia j.n.e., suorastaan taivaasta tänne alas lähetettyjä, jotta meillä täällä tomussa säilyisi aavistus siitä, millaista kerran oli tuolla ylhäällä.

Naura vaan jos tahdot minua romantikkoa, hullua, Parsifalia! On niin kaunista olla hullu! Ja sanoakseni sen suoraan sinulle, vanhalle, rakkaalle ystävälleni, huolimatta sinun helvetillisestä, oudosta maustasi — minä olen onnellinen, kuvaamattomasti, äänekkään iloisesti, äänettömän autuaasti onnellinen! — Minä rakastan.

Siinä se nyt on. Tuo sana kaikuu minusta melkein pyhyyttä loukkaavalta saneessani sen sinulle. Tiedätkö sinä ylipäänsä, mitä rakkaus on, tuollainen oikea ensimäinen, hyvä, riemukas ja vahva rakkaus, sinä, joka olet suuri ihmissydämen tuntija, valantehnyt asiantuntija rakkaus asioissa, verraton tunteiden vivisektori, erittelijä? — Sinä tiedät hyvin paljon, paljon enemmän kuin sinun turpeenpuskijasi ja maalais-Pylades raukkasi, mutta sitä et sinä kuitenkaan tiedä.

Ja miten voisit sinä sen tietää? Sinä suurkaupunkilainen, joka aina olet kuljeksinut talorivien ja sähkölamppujen keskellä, joka olet ollut kuuluisa 26-vuotiaana, sinä jumaloitu naiskammioiden sankari, jonka jaloissa salonkien kuningattaret ovat maanneet, nuo naiset, jotka sinä tunnet ja joita sinä kuvaat paremmin kuin kukaan muu, nuo naarastiikerit madonnanhaluineen, nuo hempeämieliset Messalinat, nuo sydämeltään ja mielikuvitukseltaan prostitueratut, jotka minusta ovat huonompia kuin katunaiset, tuo rehellinen, likainen, julkea joukko, jolta puuttuu Eau de Lys ja prerafaeliittiset poimujen laskokset.

Tiedätkö sinä, kun olen lukenut jotain tuollaista kirjaa, jolla on viheriät, sileät sisiliskokannet, perin uudenaikaisine kulmineen ja koristekiehkuroineen ja levottomaksitekevine puolinais- ja sfinksivertauskuvineen, kun olen sitä lukenut täällä vanhassa, savuuttuneessa kojussani, hirvensarvien, vanhojen Preussin kuningasten ja heidän alapuolellaan riippuvien vanhojen jäykkien sotamiesten keskellä, niin minun tekisi mieleni paiskata se seinään ja rynnätä ulos. Raitista ilmaa! Puita! Maan tuoksua! Täällä on kuitenkin vielä luontoa, totuutta, siveyttä!

— — — Eikä hän kuitenkaan ole mikään maalaiskukka, ei mikään metsässä, lähteen lorinassa puhjennut — vaan suurkaupungin kukka, suon ja kivimeren yli kasvava sininen ihmekukka. Mitenkähän voisikaan olla toisin? Kuusitoista vuotta! Suloiset kuusitoista! — Puoleksi lapsi vielä, puoleksi neito! Se on suloisin ikä. Minä en pidä »nuorista daameista», jotka jo kolme talvea ovat liikkuneet ulkona, joiden olkapäitä jokainen houkkio on tarkastellut ja joiden viaton teeskentelemättömyys turmellaan typerillä imarteluilla. Jokainen miehinen silmä, joka heitä on himoinnut, on jättänyt heihin tahran.

Ei, sellainen ei ole minun mielitiettyni. Minä olen ensimäinen, tuo onnellinen, mitään aavistamaton metsästäjä, joka jyrkällä vuorenrinteellä huomaa edelweiss-kukan. Tämä on ymmärrettävä kirjaimellisesti. Sinä tunnet Portnachin solan. Niin laiska et liioin sinäkään ollut meidän mainiolla retkellämme Jugspitzelle, jota sinä Eibseen terrassilta seurasit kaukoputkella. Siellä minä hänet tapasin aivan yksinänsä, vanhemmat olivat rientäneet edellä ylemmälle reunalle. Hän oli reipas. Hän oli halunnut tehdä sisemmän kierroksen, tuo pieni, uskalias berlinitär. Siinä hän seisoi märkää, jättiläismäistä kallioseinää vastaan puristautuneena, siinä hän seisoi kalpeana ja vavisten helmat arasti kohotettuina kohisevien ja kuohuvien vesien keskellä pärskyvässä vesisuihkussa, mikä kasteli pienoisen, soman päivänvalon kuten jonkin riepusen.

Minä otin ohjatakseni häntä. Miten arasti hän sipsutteli, nojaten joka askeleella minun pitkään vuoristosauvaani! — ja kuitenkin turvallisesti. Hänellä oli nyt rohkeutta. Hän tiesi, että tuo suuri, jykevä mies ruskeassa, karkeassa villamekossa oli ohjaava hänet tuon pelottavan, jättiläismäisen kivi- ja vesilabyrintin läpi. Olla vahva, olla mies on ainoastaan barbarinen luonnonetu, mutta, se, josta useimmin ja puhtaimmin riemuitaan; kuitenkin on kaikki tuo vain siksi, että saamme tukea ja suojella pientä, herkkää ja hentoa olentoa, olentoa, joka pienellä hymyllä käärii meidät sormensa ympäri.

Mitä muuta minun pitäisi sinulle vielä kertoa? Minä esitin itseni. Minä sain puhella vanhempien kanssa. Minusta tuli jäsen heidän pieneen piiriinsä — vähitellen, soutamalla ja huopaamalla, kuten on tapana ylväiden, varovaisten pohjoissaksalaisten kesken. Sitten olivat he sitä sydämellisempiä. Kaksi vanhempaa sisarta on naimisissa, veli on upseerina, luutnanttina I:n rakuunarykmentissä. Mathilde on nuorin. Mathilde — hänessä on jotakin kirkasta, puhdasta, kuten muinaissaksalaisissa keisarinnoissa ja vaaleissa linnanneidoissa. — Miten minä pidän siitä nimestä! Heidän perheellään on kaikilla sievät nimet: Elisabeth, Magdalene. Isä on salaneuvos, preussilainen virkamies vanhaa lajia, hieman kuivahko, jonkun verran tiukka, kunnianmies kiireestä kanta päähän. Äiti on oikea saksalainen vaimo, kukoistava, äidillinen, näppäräkätinen. Jotakin puhdasta on tässä rouvassa, ei mitään epäjärjestystä, eikä mitään epäselvyyttä! Kun minulla itselläni ei ole ollut äitiä, niin minä tunnen tämän kaksinverroin. Tämä rouva on voittanut kokonaan minun sydämeni. Ja Mathilde — minä vihaan lyhennyksiä. Minä nimitän häntä Mathildeksi, enkä Tildcheniksi tai Tillyksi, tai vielä vähemmän englantilais-saksalaisesta Mattieksi, Mandieksi — koko nimi sopii hänelle parhaiten. Hänellä on vaalea palmikkokruunu, vaaleat silmät, tuore hipiä, tuoksuvan kiiltävä kuin ruusun lehti. Minä ihailen naisten kaunista hipiää. Se tuntuu minusta sisäisen puhtauden vertauskuvalta. Jokaisen vilpittömän mielen liikutuksen saattaa lukea suonentykinnässä viattomuuden maitovalkean alta.

Ja hän on kuitenkin vielä niin lapsekkaan nuori! Se on melkein synti. Minä olen pyytänyt rouva B:tä olemaan sanomatta hänelle vielä mitään. Minä haluan kosiskella häntä. Lehti lehdeltä minä tahtoisin tämän nupun avata, tunkeutua hänen ajatuksiinsa, sydämeensä, aisteihinsa, kunnes hän on minun ruumiineen ja sieluineen. Ruumiineen ja sieluineen! Mikä ajatus! Mikä tehtävä!

Kunnioittaen, melkein peläten suhtaudun minä siihen. Mitä tietää niin nuori olento maailmasta, elämästä, koko suuresta ihmiskunnan olemuksesta? Että hyvä jumala loi maan ja taivaan seitsemässä päivässä, että Fredrik Suuri kävi kainalosauvoilla, että joku Goethe on kirjoittanut jonkun Faustin! Minun tehtävänäni tulee olemaan johdattaa häntä, opastaa häntä pitäen häntä sylissäni. Miten helposti selviääkään maailman arvoitus, kun pieni pää lepää turvallisena uskollisella, rakastavalla rinnalla!

Sentähden onkin minusta niin hauskaa, että Mathilde ei ole ollut pensionaatissa. Minä vihaan noita kokouksia välinpitämättömissä, kodittomissa paikoissa, missä ei ole riittävää valvontaa ja mistä ei suinkaan puutu huonoja aineksia. Minä olen pitänyt aina maalla saamani yksityisopetuksen suurena etuna. Ja kun sinä ja sinun kaltaisesi olette pilkanneet minua »pähkähulluksi», niin minä en ole kadehtinut teitä. Hän on nauttinut vain yksityisopetusta, käynyt pienillä kursseilla valittujen perheiden tyttärien kanssa. Hänen paras ystävänsä on erään eläkettänauttivan kenraalin tytär, hauska, tummasilmäinen lörpöttelijä. He ovat melkein eroittamattomia, heidän välillään on olemassa ainainen rakastettava naurunhihitys ja kikatus, sattuu tuhansia pieniä vähäpätöisyyksiä, jompikumpi saa uuden puvun, haaveillaan jotain kuollutta runoilijaa tai kunnioitettua opettajaa… Miten rajattoman liikuttavaa tuollainen yksinkertaisuus on. Minulle se on jotakin pyhää. Minä rukoilen voidakseni olla hänen arvoisensa. Minä tutkistelen itseäni, ajatuksiani, sanojani. Vieläpä minä haluaisin varjella silmiäni herättämästä häntä ennen aikojaan, tekemästä häntä levottomaksi, häntä, minun kukkaani liljannuppuani, keijukaistani!

Naura vain minulle! Kohauta olkapäitäsi! Näytä vain pilkallisinta Mefistonilmettäsi ihmiselle, aasille, pölkkypäälle, joka kuusitoista vuotiaassa lapsessa, lyhythameisessa tytössä on löytänyt aarteensa, kruununsa, pelastuksensa!

TOINEN KIRJE.

Minä en ole hymyillyt enkä saanut ivallista ilmettä. Minä tunsin kyllä nuo paksut kuoret, tuon Semper idem -vaakunan ja nuo tiheään kirjoitetut sivut, jollaisia kirjoittivat Himbund-liiton nuorukaiset.

Mutta minä en ole hymyillyt. Minä olen vain huokaissut! Eikö tuo mies sitten koskaan pääse irti penikkataudista!

Vaivoin olen sinut pelastanut iäkkään, hyvin magdaleenamaisen lesken kynsistä, ja nyt sinä valitset itsellesi lyhythameisen tytön, berliniläisen tyttöheilakan, salaneuvoksen tyttären! — Miesparka! Jumalat tahtovat tuhota sinut.

Tunnen kuvauksesi. Tunnen originaalin. Minä näen sellaisia tusinoittain joka päivä Branderburger Thorin ja Savigny-torin välillä, monasti heillä on kainalossa vielä koulukartasto ja niskassa heiluva palmikko, he iskevät silmää ja nauraa kikattavat kilparadalla, järjestävät itselleen kohtauksia konditorioihin, lukevat Tovotea ja Maupassantia saaden lainakirjastojen nuoret amanuenssit punastumaan, ja haaveilevat ravintolain yksityishuoneista, vanhoista miljonamiehistä ja perheystävistä, jotka ovat lähetystövirkamiehiä.

Sinä häpeämätön pessimisti! tulet sinä sanomaan, ja sitten seuraa kokonainen kiihkoisa puhe uudenaikaista taidetta ja kansanturmelijoita vastaan.

Hyvä ystäväni! Minulla oli myöskin kerran periaatteita. En tiedä, olivatko ne juuri niin kauniita kuin sinun. Yhtä rehellisiä ne olivat. Minulla ei ole niitä enää. Minä en ajattele enää mitään. Minä vain katselen kaikkea ja ihmettelen.

Niin, välistä minäkin ihmettelen! Minä painan alas nöyrästi Metistonpääni tuon skeptillisen tosiasian edessä, jota sanotaan elämäksi! Sinä olet sittenkin kiusallisempi huvinäytelmä kuin mitä minä, Hans Herbert Gröndahl, vanha, täysinoppinut komediantti ja komediankirjottaja olen osannut luullakaan.

Ja kuitenkin! Minun täytyi nauraa lukiessani sinun kuvaustasi palmikkokruunuista, sinisistä silmistä, tuosta hentoudesta ja vaaleudesta ja tuosta W:stä kotoisin olevasta salaneuvoksen tyttärestä.

Muistatkos sinä vielä, miten sinä pidit minulle moraalisaarnoja minun seikkailujeni johdosta, olit suutuksissasi, syytit minun mielikuvitustani ja pirullisia viettelemiskeinojani?

Tällä kertaa täytyy sinun ainakin myöntää, että minä olen joutunut seikkailuun viattomalla tavalla, kaikkein viattomimmalla, kerrassaan kuin unessa. Tiedäthän, että »ystävilleen» j.n.e.

Kellon lähetessä neljää minä lojuin hiljaa ja kapalolapsen tavoin unen jumalan helmoissa, kun Martin ilmoitti kahden naisen pyrkivän puheilleni.

Martin on tottunut sellaisiin tapauksiin. Hänessä on jotakin muodollisesti papillslista, hänen käytöstapansa muistuttaa virkatoimessa olevaa hengenmiestä, joka avaa kaikkein pyhimmän oven.

Äskettäin kävi luonani minun rakas, vanha, paksu Jule-sisareni, joka Münchenissä harjottaa jaloa maalaustaidetta. Hän on sivumennen sanoen maailman riettain, rehellisin, uskollisin nainen, joka tuntee ilmeistä vastenmielisyyttä kureliivejä ja siveellisessä elämässä kaikkea kureliivejä vastaavaa kohtaan. Martin tarjoili meille aterian kestäessä ylen arvokkaasti ja varovan juhlallisesti, mikä alkoi vaikuttaa lamauttavasti. Jule kävi hiljaisemmaksi ja hiljaisemmaksi. Hänessä on eteläsaksalaiseen iloisuuteen yhtynyt hyvä annos sukkelapuheisuutta, jota hän näkee mielellään pienempienkin jumalien nauttivan. Martin ei räpäyttänyt silmiäänkään. Jule loi silloin tällöin hänen tasaisiin, läpitunkemattomiin kasvoihinsa melkein aran syrjäsilmäyksen.

Päivällistä seurasi kahvi. Martin liikkuu nopeasti ja äänettömästi edestakaisin. Salissa ovat säle- ja rullakaihtimet alaslaskettuina — huomaa, kello oli kolme iltapäivällä. Lamput luovat valoaan punaisten silkkiverhojen lävitse, juhlallisesti ja hillitysti kuten kirkonkynttilät. Jule nauraa ja puhuu hyvin ujostelematta. Hän polttaa piippua, johon on itse leikannut tupakan, ja kulauttaa ryypyn konjakkia toisensa jälkeen. Martin tarjoaa tulta lekkuvasta liekistä, joka lähtee käärmetanssijattaren otsasta, ja heruttaa juomaa hoikan, kaisloista nousevan najadin vihreästä kalaruumiista. Jule kaipaa hattuaan ja päällystakkiaan. Martin oli huolellisesti ottanut molemmat eteisen reikelistä roikkumasta ja kätkenyt ne sopivasti asetetun maalausjalustan taakse, mitä koristi Lenbachin maalaama Bismarckin kuva. Hän tuntee tarpeen kadota makuuhuoneeseen. Makuuhuoneessa on yö. Vuode on pantu kokoon ja peitetty keltaisella, maahan asti riippuvalla silkkipäällyksellä. Pääpuolen yllä on sähkölamppu, jota suopea Cupido pitelee hymyillen kumartaen. Peilin edessä on, suunnitelmallisessa järjestyksessä, kampoja, käherryssaksia, pitkähaaraisia, sileitä ja koukeroisia hiusneuloja, hopeinen nappikoukku, jossa on norsunluinen varsi. Julella on jalassaan Lahmann-sandaalit ja hänellä on lyhyeksi leikattu tukka.

»Häh —», sanoi minun vanha, uljas sisareni, tullen jälleen sisään ja läjäyttäen oven kiinni perässään, niin että se kauttaaltaan vapisisi. »Jos sinä olisit ollut läsnä paratiisissa, niin hyvä Jumala olisi voinut säästää omenan itselleen.»

Martin siis ilmoitti kahden tytön pyrkivän puheilleni. Sinä tiedät, että kohteliaisuus naissukupuolta kohtaan on minun heikko puoleni. Jospa sinä tietäisit, mitä minä tämän kohteliaisuuden vuoksi olen jo kärsinyt! Tuo kärsiminen on minuun nähden fyysillistä.

Minä nousen siis. Kurkistan peiliin, sipaisen viiksiäni ja korjaan hieman kravattiani. Ulkonaisesti olin siis kunnossa.

Poikamiehenkotiani minä voin aina näyttää. Siitä minä olen ylpeä, ja
Martin on hyvin kasvatettu sitä varten. En avant dove!

»Hyvät naiset, mikä on tuottanut minulle kunnian?» kaksi mitä suloisinta tytönheilakkaa, toinen vaalea, toinen tumma, suloisia, julkeita, kalkkunanpunaisia olentoja. Hyvästä kodista — hansikkaat, kengät, — vettä ja saippuaa on paljon käytetty. Tuollaisen minä näen heti.

»Oletteko Te siis kuuluisa herra Gröndahl. Me olemme lukeneet teidän kirjanne »Kiellettyjä hedelmiä». Ystävättäreni ja minä halusimme kerran tutustua teihin.»

Tumma puhuu näin, pakotetun nenäkkäästi, silmät julkean kirkkaina.
Vaalea seisoo häveliäästi, silmäripset alaspainuneina.

»Olen kirjalleni hyvin kiitollinen, koska se hankkii minulle tällaisen viehättävän tuttavuuden… Tehkää hyvin ja istuutukaa, hyvät naiset!»

He istuutuvat, molemmat luonnollisesti samalle tuolille. He nauraa hihittävät. Vaalea tyrkkii hyvin voimakkaasti tumman polvea ja kyynärpäätä.

Tämä on jo vallan julkea: Minun nimeni on Kathinka Schnebeling ja minun ystävättäreni on Isolde Schulze. Me ihailemme uudenaikaista kirjallisuutta. Ystävättäreni ihailee Teidän kirjojanne. Hänellä on myöskin Teidän valokuvanne. Se on hänellä mukana.»

»Ja nyt te olette luonnollisesti kovasti pettyneet — vanha, kaljupäinen mies…»

Taaskin hihitystä. Näillä pikku tytöillä täytyy olla hyvin lujat luut kestääkseen niin hyvin toistensa sysäyksiä ja nyhkäisyjä.

»Meidän koko luokkamme ihailee »Kiellettyjä hedelmiä». Me kaikki olemme sen lukeneet. Oi, me luemme kaikki!»

Minä näyttelen moralistia: »Mutta se on kuitenkin oikeastaan teidän iällänne…»

»Oh, minä olen ollut myöskin jo kerran Wintergartenissa Hubi-serkkuni kanssa, ja »Sodoms Enden» olemme me myöskin nähneet, salaa!»

»Hubi-serkkunne on onnellinen ihminen… Mutta eikö sitä sitten huomaa teidän äitinne ja isänne?»

»Oh, isäkö?! Hän istuu kotona ja panee pasianssia» (kirjaimilla on mahdoton kuvata sitä halveksuntaa, mikä ilmeni hänen äänessään tuon kelpo vanhan herran kunniakasta askartelua kohtaan) »Itta» — millaisia nimiä näillä pikkutytöillä onkaan! Issy, Cissy, Missy j.n.e., kissannaukumisen ja lapsenlallattelemisen sekoituksia, aivan kuin säännöllinen ja kunniallinen ristimänimi olisi heille yhtä mahdoton kuin säännöllinen ja kunniallinen »ei» tai »jaa» — —, »Itta halusi niin kovin päästä Teidän luoksenne, ja niin minä tulin hänen mukanaan. Itta haaveksii taiteilijoista. Minä pidän upseereista, ennen kaikkea kaartinupseereista ja rakuunoista.»

Minä annoin tuoda viiniä ja makeisia. Martin ymmärtää mitä paraiten sen asian.

Sillä välin he tarkastelivat katseillaan huonetta. He aivan paloivat uteliaisuudesta. Pöydälläni oleva avokaulainen keisarinnan kabinetti-valokuva tuotti heille ilmeistä pettymystä: »Ah, keisarinna!»… Muutamat Boucher'in taulut hyvittivät heitä jossain määrin. He pukkasivat toisiaan kylkeen ja hihittivät. Varmasti he olivat luulleet tapaavansa seinät täynnä alastomia naisia, kaikki viisi Borrisonia vähintäänkin!

»Onko totta, että Te saatte joka päivä rakkauskirjeitä? Olga Krohn sanoo sillälailla.»

Olga Krohn on hurmaava tyttö. Osoitan miehistä vaatimattomuutta: »Silloin tällöin… kuten tänään… sattuu, että armaat naiset osottavat kuolevais-raukalle suosiotaan.»

Silloin he tarkastelivat minua kriitillisesti kuten kaksi pientä ihmissyöjätärtä, nähdäkseen, tulinko avaamaan moitteettoman valkean paidanrinnan ja esittämään tavanmukaisen vertavuotavan sydämen suurella teatteritempulla.

»Mutta jättäkäämme minun vaatimaton ja kokonaan epäromanttinen persoonani..»

He elostuivat ja alkoivat jaaritella: Hubin serkusta, gymnasisteista, eräästä ylioppilaasta, eräästä vaalean hakkailijasta… Mitä toinen ei sanonut, sen toinen ilmaisi — tumma oli aina askeleen edellä ja vaalea seurasi auttaen hänen perässään… Susi Hausnerista ja Litty Mehringista ja Daisy Grimmesta… Oh, hän oli hyvin kehno, tuo Daisy Grimme!

Ja kun minä kerran aivan vaatimattomasti uskallan lausua puhtaasti teknillisen, »tilaisuutta» koskevan epäilyn… Heillä oli musiikkituntinsa, kurssinsa, ompelijattarella käyntinsä. Järjestelmä toimi erinomaisesti. Näiden seikkain läpi näkyi salainen keskinäinen suvaitsevaisuus, pelko menettää oppilaat ja asiakkaat.

Sanon sinulle, että nämä molemmat palavat, somat, pienet tyttöset olivat ihastuttavia!

Minä kuittasin suutelemalla kättä sanomatta sanaakaan. Äänetön kädensuuteleminen on erittäin vaikuttava, kunnioittava, vaatimaton, paljon puhuva — ja mykkä! Minä suosittelen sinulle äänetöntä kädensuutelemista. — — —

Tuhat tulimmaista! Sellaisia ovat loppujen lopuksi meidän sisaremme. Sellaisten kanssa mennään naimisiin. Sellaisten kanssa saadaan tyttäriä, jotka jälleen vuorostaan käyvät huonomaineisten vanhainpoikain asunnoissa. Huh, huh…

KOLMAS KIRJE.

Nyt sinä luulit osanneesi pilkkaan myrkkynuolellasi. Harhaanammuttu, vanha sielujen myrkyttäjä!

Minä pakenen yksinkertaisesti Mathilden luokse. Kun näkee tosiasian silmiensä edessä, niin epäilykset haihtuvat. Uskovainen, jolle madonna on ilmielävänä ilmestynyt, ei tarvitse dogmeja eikä logiikkaa. Onnellinen ei suutu edes moraalisesti.

Mutta usein tuntuu minusta, kuin väristys, syvempi hengittäminen, tulevan kevätmyrskyn, kirkkaan sädehtivän auringonlämmön aavistus kävisi solakan verhon läpi.

Tuo suloinen hiljaisuus! Tunnetko mitään nimitystä, mikä olisi parempi kuin se, jota Koriolanus käytti vaimostaan: »Minun suloinen vaikenevaiseni!» Siinä on sellainen koskemattomuuden syvyys. Moneen nähden on sitä suorastaan mahdoton käyttää, sinuun esimerkiksi. Ainoastaan luonnossa ilmenee tämä vaikenevaisuus — meressä — taivaassa — naisessa…

Minä koetan oppia tuntemaan hänen viatonta päivänaherrustaan. Hänellä on kotonaan pienet tehtävänsä, teen valmistaminen, tomun pyyhkiminen ja aamusuklaan vieminen isälle. Myöskin omat kapineensa hän pitää itse järjestyksessä, pienet takkinsa, sukkaset, koristeliinaset ja nauhaset. Äiti on kasvattanut hänet yksinkertaiseksi ja taloudelliseksi, sellaiseksi kuin itsekin on. Mathilde osaa keittää. Jopa hän osaa itse kulettaa silitysrautaakin, minusta se on hurmaavaa.

Sen lisäksi hän ottaa muutamia kieli-, kirjallisuus- ja musiikkitunteja ystävättärensä Katharina v. W:n kanssa. Sitten käyvät he vielä kursseilla. Niihin liittyy aina pieni kävely ystävättären kanssa. Molemmat tytöt ovat eroittamattomia. Miten siinä jaaritellaan ja suudellaan — miten siinä vaihdetaan viattomia tuttavuuden osoituksia ja ilmaistaan kuudentoista vuotisen kaikkein rakkaimpia salaisuuksia.

Miten paljon siinä täytyy olla sellaista, josta me emme mitään aavista, jota me emme ollenkaan käsitä, en ainakaan minä, joka olen karkea, yksinkertainen maalaisjunkkari, joka olen kasvanut ilman äitiä ja sisaria ja joka olen naisiin nähden ujo poropeukalo!

Miten paljon toiselta puolen meidän onkaan annettava heille ja miten paljoon saatava heidät perehtymään.

Ennen kaikkea hänet on tutustutettava minun rakkaaseen, vanhaan Templiniini, sen kaikkiin muistoihin ja kauneuksiin. Meidän rajaseudullamme on kauneutensa, hyvin syvällisiä, neitseellisiä kauneuksia, jotka paljastuvat ainoastaan ymmärtävälle, ystävälle, rakastajalle, sitten on vielä koko kaunis, laaja Jumalan maailma, Italia, Norja — meri…

Käynti Partenkirchenissä oli hänen ensimäinen matkansa. Olen hyvin kiitollinen sen johdosta, että olen rikas ja että voin tarjota rakkaalleni niin paljon kaunista.

Miten tulevatkaan häntä hämmästyttämään taiteen suuret ilmestykset, häntä, pientä, barbarista berlinitärtä, joka ei mitään tiedä!

Kaikki mielikirjani luen hänen kanssaan! Goetheä, Gottfried Kelleriä,
Stormia.

Vieläpä on hänestä tuleva hyvä patriootti, hän on ottava osaa kaikkiin niihin toivoihin ja kärsimyksiin, jotka liikuttavat isänmaata, hän on oleva ylpeä meidän ylpeistä Hohenzollereistamme, meidän ihailtavasta, vanhasta Bismarckistamme.

Mathilden äiti nauraa minulle: »Te olette erinomainen ihminen, rakas Achim!» Olen niin iloinen siitä, että he havaitsevat minut Mathilden arvoiseksi.

Tämä kysymys askarruttaa kovin ajatuksiani. Sinä tiedät, että minä en ole koskaan viettänyt mitään kevytmielistä elämää. Kaikki alhainen on ollut minulle aina vastenmielistä, niin miehissä kuin naisissakin, eikä mikään taiteellinen valaistus eivätkä mitkään intohimon sofismit ole voineet sitä minun silmissäni kaunistaa. Te pilkkaatte usein minun Joosefinmielipiteitäni.

Ja kuitenkin, miten paljon tarttuukaan puhtaaseenkin nuoruuteen sanoja — vaikutelmia — mitä kenties on vain kuullut, nähnyt. Mitä on minun niinsanottu kunniallisuuteni verrattuna Mathilden sädehtivään, tiedottomaan puhtauteen ja viattomuuteen. Minä vapisen pelosta, että jokin tahra voisi sattua siihen. Minä varon sanojani, katsettani. Melkeinpä minä koetan hillitä ääntänikin.

Miten helliä ja liikuttavia ovatkaan nuo pienet puhelut hänen kanssaan! Minä kysyn ja hän vastaa: Jaa ja ei, aivan kuin hän tuskin uskaltaisi itse mitään tahtoa, ennen kuin hänellä on siihen lupa, ennenkuin hän, joka tulee hänen elämänsä sisällöksi, on pannut kirjoituksen tuolle puhtaalle liljanvalkoiselle paperille. Suokoon Jumala, että olisin hänen arvoisensa, että tuo kirjoitus olisi silloin oikea kirjoitus!

Kun minä saavuin iltapäiväteelle — minä olen heillä alituisena vieraana Berlinissä käydessäni — oli heillä vieraana rouva von F. He seurustelevat hänen kanssaan. Hän kuuluu heidän piiriinsä. Salaneuvoksetar sanoo, että toisin ei voi ollakaan, ettei voikaan olla miehelleen ensimäinen. Kysymykseen tulee silloin tietty yhteiskunnallinen esprit de corps.

Tuossa on jotain tottakin. Miten minä vihaankaan tätä maailman löyhää moraalia!

Mathilde oli myöskin salissa. Rouva von F. puhui hänen kanssaan, kehui hänen pukuaan, suuteli hänen viatonta otsaansa. Tuo nainen! minun aarteeni, minun liljannuppuni, minun madonnani seurassa!

Mutta minä käsitän, hänen miehensä on korkeassa asemassa. Hän itse on rikas ja rakastettava, hänellä on puolueensa.

Minä pyysin rouva von B:tä olemaan laskematta Mathildea saliin rouva von F:n ollessa siellä. Se tapahtui tänään vasten hänen tahtoaan.

Minä olin hyvin järkyksissä. Tyttöseni katsahti minuun puoleksi pelästyneenä, aatellen, mikä paha mieli ystävää tänään vaivasikaan. Jospa sinä tietäisit, että se on sinun puhtautesi joka minut saa vapisemaan eikä mikään muu, ei mikään muu koko maailmassa, sen jälkeen kun sinä olet tullut omakseni!

Minusta tuntuu siltä kuin näyttäisin nyt vakavammalta. Usein näyttää minusta melkein siltä kuin hän olisi itkenyt, suloisen pelon armaita, viattomia kyyneleitä. Valvookohan hän usein iltaisin kapeassa, valkeassa vuoteessaan ja mitähän ajattelee? Ajatteleeko hän silloin minuakin?

Kysymys oli pienistä kapioista, paitasista, vuoteesta, mitä piti hankittaman. Molemmat rouvat puhuivat hiljaa yhdessä. Kuului vain heidän äänensä vieno ja salaperäinen kuiske, kuten joululahjoista puhuttaessa.

Minä suutelin hänen käsiään. Miten minä kunnioitan tätä rouvaa, joka on säilyttänyt minulle minun aarteeni. Minä lupaan antaa sen hänelle takaisin yhtä puhtaana, kerran, kun kaikki on puhdasta ja valoisaa, minun vaimoni, minun jalokiveni, minun auringonsäteeni!

NELJÄS KIRJE.

Seikkailuni alkaa minua huvittaa, enemmän psykologiselta kuin personalliselta puoleltaan. Minä olen jo niin pitkällä. Se johtuu minun ammatistani, leikkelijätottumuksestani.

Keskiviikkona minä sain soman, ruusunpunaisen kirjelappusen, missä oli
tyttökoululaisen käsialaa, pystysuoraa, teeskentelevää, oikullista:
Hyvä herra! Odottakaa minua huomenna samaan aikaan. Minä tulen yksinäni
Teidän J.

Minä avasin itse oven. Se lisää asian salaperäisyyttä ja osoittaa että on huomaavainen ja täynnä odotusta. Siinä hän seisoi tummansinisessä puvussaan, kaulassa musta astrakaannahka, hehkuvan punaisena.

Sinä tiedät, että minä pidän suutelemista taiteena. Muutamat ihmiset eivät tule sitä koskaan oppimaan, kuten esimerkiksi sinä! Suudelmaan sisältyy kaikki: kysymys, vakuutus — raja… koko tuleva rakkaudensävel hiljaisena, kevyenä alkusoittona. Mitään tyhmyyksiä ja taitamattomuuksia ei tehdä sitten jälkeenpäin.

Hän salli sen tapahtua, vastaamatta sanottavasti, mutta pysyen hiljaa. Pikku sydän hyppi haletakseen, puoleksi pelosta. »Eihän tätä vain kukaan näe?»

Minä rauhoitin häntä: kerrosta ylempänä asuu valokuvaaja. Te voitte aina näyttää kuin olisitte käyneet siellä, jos joku tapaa teidät portaissa. Makuuhuoneesta on toinen uloskäytävä pihan puolelle. Martin vaikenee kuin hauta.

Hän oli ajatellut kaikkea tätä. Hän salli jälestäpäin vielä kerran sievästi suudella itseään.

»Ethän sinä vain ajattele mitään pahaa minusta, että tulin »sen» tähden? Vastaan: En, totisesti en! Minun käyntini johtuu kokonaan siitä, että minä olen lukenut sinun kirjasi — ja sitten kotona on niin hirveän ikävä ja sitten sinä olet niin soma.»

Minä sanon: Enpä totisesti! ja suutelen häntä, suutelen hänen valkean kurkkunsa punaiseksi ja puren hänen korvalehteään.

Millaiset pikku rinnat hänellä on! valkeat, kiinteät, makeat kuin omenanpuolikkaat! ja kaula sitten niin soma-asentoinen! Ja käsivarret sitten, jotka kietoutuvat ympäri ja pitävät kiinni, niin ohuina, pehmeinä, katkaisemattomina kuin silkkilanka… Hänen äänessään on pieni liikuttava lapsekkuus, siinä on houkutusta ja valitusta. Se on oikea sireeninääni.

Nyt on minulla hänelle nimikin: »Hempukka». Se sopii hänelle erinomaisesti ja koko lajille, joka on himokas, veijarimainen, rakkautta varten luotu, pohjaltaan kykenemätön mihinkään.

Jääkylmä — sitä hän on kaikista rakkaudenvakuutuksistaan huolimatta.
Kaikki käy liian mukavasti, tasaisesti: »Minä rakastan sinua, Herri!
Minä pidän sinusta niin! Sinä olet ainokaisin, taivaallisin mies, mikä
on maailmassa.» Mutta somalta se kuitenkin kaikuu.

Mitään äänekästä sanaa ei kuulu, mitään rumaa liikettä ei tapahdu, hän on aina pikku daami, niin puhdas, valkea ja tuoksuva, tuo hieno, hauras olento! Minä en ole koskaan käsittänyt niitä miehiä, jotka ovat rakastuneet tervasaippuanhajuun ja vanulla täytettyihin alushameisiin. Siihen minä olen liiaksi esteetikko.

Hänestä tulee sitten koulumestari ja minusta nöyrä oppilas. Minä ihmettelen sitä, mitä minun rouvani tietää. Ja miten ja mistä hän sen tietää?

Sitten hän kertoo: Editseni kulkee kokonainen yhteiskunnan pohjakerros, josta meillä ei ole aavistustakaan, haaremimaailma, pensionaatin pienet valkeat vuoteet, joissa maataan yhteensullottuina, saan kuulla palvelusväen juttuja, avaimenreiässä kuunneltuja asioita, saan tutustua leikkivään, nipistävään kirjojen ja vaikutelmain himoon. Vieläpä tämän maailman huumorissakin on jotakin peitettyä, hihittävää, luihua, se on takapiha- ja Natteaubourdoir -huumoria. Hän kertoi minulle jutun eräästä tuttavastaan, nelikymmenvuotiaasta rouvasta ja useampien lasten äidistä, joka karkasi rakastajansa, sirkustaiteilijan kanssa miehensä nenän editse tämän jäädessä seisomaan asemasillalle vaimonsa sateenvarjo ja matkalaukku kädessä. Tuo sateenvarjo ja matkalaukku huvittivat Hempukkaa, kutittivat häntä hänen pienessä, kavalassa, vaarattomassa petomaisuudessaan.

Sitten on olemassa veljiä, serkkuja… »Serkun» luonnonhistoria sai osakseen aivan erityisen selityksen. Sellainen ei ole enää aivan veli, muttei aivan »vieraskaan mies.» Hänelle uskotaan salaisuuksia ilman että hänen silti tarvitsisi tulla julkeaksi. Sellaisen kanssa ei paljasta itseään ihmisten silmissä eikä velvoita itseään mihinkään. Luonto näyttää hänet synnyttäneen aivan erikoisesti, puoli- ja väliolennoksi, toimittamaan näinä arkaluontoisina, hämärinä siirtymiskausina vakoilupalvelusta, maaperäntunnustelua… Tässä kohden kuvaustaan Hempukka ei ole niin erikoisen selväpiirteinen. Hän pelkää minua. Usein minä vainuan »serkun» esitöitä. Jollakin lailla ja jollain hetkellä on hän aina ollut kerran kaikkialla läsnä. Saat nousta niin aikaiseen kuin tahdot ja kuitenkin saat päätellä: Alussa oli serkku. Minä esitän tämän sinulle selviönä.

Sitten tahtoo Hempukka kuulla minulta seikkailuja. Siinä hän on aivan kyllästyttämätön. Hänellä on pienen hirviön mielikuvitus, joka tahtoo tulla tyydytetyksi, mielikuvitus, jossa on raiskausta, sukurutsausta, luonnottomuutta. Koko maailmanhistoria, koko taide ja vähintäänkin puolet uskontoa sisältää hänestä vain sitä. Sen hän on havainnut, se on jäänyt hänen muistiinsa, ja tässä hänen typerässä yksipuolisuudessaan on jotakin, joka tehoaa ja pelottaa, siinä on nuoli, joka kulkee hyvin suoraan, keskelle elämää, sydämeen, Akileen kantapäähän: »Se on tyhmää, rakkaani! — Se on niin yksitoikkoista, sitä minä en siedä…»

Minun poikamiehen talouteni kaikki yksityiskohdat ovat hänestä mielenkiintoisia, Whipchen, Martin, ja kaikki joutavuudet.

Samppanja ei tee häneen mitään vaikutusta. Siihen hän on liian rikkiviisas, liian vähän luonnollinen.

Kaikki on leikkivää kuten kissanpoikasessa. Hän antaa itseään suudella, silitellä, tarttua itseensä…

Sitten käärmemäinen liike, kivun ja lapsen pelko, hyvä naimiskaupan mahdollisuus.

Sitten hänestä tulee laskeva. Meillä ei ole omaisuutta. Else ja Dada ovat myöskin menneet naimisiin.

Avioliittoon hän suhtautui ilman mitään kuvitelmia. Se on järjenasia, elatuksesta huolehtimista.

Väärä, luonnoton kasvatus, kaiken salassapitäminen. Mitä saattavat sitten tyttörukat toivoa? Miestä, joka ei heitä ollenkaan miellytä, jota he eivät voi edes itse valita, joka voi ostaa heidät itselleen kuten jonkun naikkosenkin. Voidaanko sitten ihmetellä, jos he sitä ennen haluavat hieman maistella samppanjavaahtoa?

Ja miten viisaasti hän sitten käyttäytyy, tuo pieni, tyhmä olento, jolla ei ole älyä kymmenen pennin edestä, joka on kokonaan sivistymätön, kuten itämainen haareminainen!

Ja nuo pienet hanhen aivot sanovat itselleen vaistomaisesti: »Tuossa on se oikea. Hän ymmärtää jotakin asiasta. Il sait aimer.»

»— Jospa se tulisi ilmi!» se on heidän ainoa pelkonsa, suloinen, kammottava pelko. Sitten nauraa hihittää hän noita tyhmiä ihmisiä, isää, äitiä, ihmisiä kadulla, — hän nauraa sen johdosta, että on täällä ylhäällä yksin hyljeksityn poikamiehen kanssa, hänen asunnossaan.

Hän on kokonaan tämän ajatuksen läpitunkema: »Sinä olet niin epäsiveellinen!»

Hän kietoo käsivartensa minun kaulani ympäri, nimittää minua pikku enkelikseen, rakkaakseen, suloiseksi sydänkäpysekseen — ja vakuuttaa rakastavansa minua ikuisesti, ikuisesti.

Ihmeteltävää vain on miesten ainainen tyhmyys, usko ihmeeseen, usko siihen, että hän on aina ensimäinen ja ainoa, jolle tuo ihme tapahtuu.

VIIDES KIRJE.

Tiedätkö sinä, että minä usein suorastaan säälin sinua, että minusta tuntuu siltä, kuin minun pitäisi käännyttää sinut.

Mathilde käännyttäisi sinut. Sinä tulisit uskomaan ja polvistumaan kuten minäkin.

Ja kun minä astun tuohon taloon, tuohon rauhalliseen, hyvinjärjestettyyn: Ainoanlaatuiset vanhemmat. Koskaan ei yhtään terävää sanaa, koskaan ei mitään erimielisyyttä. Kun hra von B. vaan miehekkäästi pysyy periaatteessaan, silloin hänen vaimonsa myöntyy, tuo oikea, viisas rouva, esittääkseen kenties sopivammalla hetkellä käytännöllisemmän ehdotuksensa, johdattaakseen sen miehensä mieleen ikäänkuin tämän omana mielipiteenä.

Minä olen nyt oppinut tuntemaan myöskin Mathilden veljen, joka tilapäisesti on komennettu tänne telegraafipalvelukseen. Hänessä on oikeaa ratsastajaverta, hän on verevä, reipas ja hänellä on oivalliset, vankat, kunnialliset mielipiteet. Niissä ominaisuuksissa on juuri se side, joka pitää vanhan Preussin koossa, panee ohjakset yksityiselle kansalaiselle, jos hän silloin tällöin, kuten hänkin minulle avoimesti tunnusti, jonkun verran on joutunut hillittömille teille.

Luonnollisesti minä asetin luottoni hänen käytettäväkseen mahdollisten tapausten varalta, vain meidän kesken, veljenä ja toverina. Enkö minä sitten ole hänen veljensä, Mathilden veljen veli?

Hänen täytyi kättä paiskaten luvata minulle, että meidän välinen sopimuksemme ei jäisi vain pelkäksi tyhjäksi sanahelinäksi.

Mathilde on talon auringonpaiste. Hän tuntee isän pienet mieliteot; miten monta sokeripalaa hän panee kuppiin; tuo hänelle tulitikut. Hän auttaa äitiä tämän järjestelyissä vieraiden vastaanottoa varten. Hän koristaa silloin pöydän, nostaa sille hopeat ja kristallit, aina hänelle ominaisella, hiljaisella pidätetyllä suloudella. Miten kaikki häntä rakastavat! Ja minä rakastan heitä kaikkia, koska he rakastavat minun armastani, koska minä en ole koskaan tuntenut mitään omaa perhettä, enkä sitä suloutta, mikä on seurapiirillä mihin kuuluu osaaottavia ihmisiä, henkisiä sukulaisia, jotka kuuluvat minulle ja joille minä jotakin merkitsen. Heistä kaikista on kerta tuleva minun omaisiani.

Äskettäin minä olin hänen kanssaan kahdenkesken. Se tapahtui aivan sattumalta.

Hän näytti käyvän pelokkaaksi, hänessä oli epämääräinen tunne jostakin tavattomasta, lähestyvästä.

Minä koetin puhua jostain aivan välinpitämättömästä, vaikka mieleni teki langeta polvilleni hänen eteensä.

Seurustelutapoja en minä tulekaan koskaan oppimaan. Rouva von B. oli askareissaan, suuri, valkea esiliina vyöllä. »Me olemme laittaneet uudet verhot Mathilden kamariin.»

Aavistiko hän minun tunteeni? Hän jätti minut seisomaan ovelle hänen itsensä järjestäessä, ikkunalla valkeaa, kohoilevaa muslimia.

Pienoinen pesänen, aivan valkean valkea. Vuoteen yläpuolella Rafaelin pienet enkelinpäät — kirjahylly, jossa oli Geibelin teokset, »Naisen rakkaus ja elämä», Schillerin teokset, »Ekkehardt», »Virvatulia», pari englantilaista Tauchnitz-romaania…

Miten pitää minun nyt oikein menetellä, niin etten särkisi tätä hentoa rakennelmaa, niin että olisin kylliksi hempeä, jalosydäminen, ritarillinen!

Myöskin toinen sisar, rouva Buderus, on nyt palannut etelästä. Mies on vielä Spaassa kylpemässä. Hän, rouva Buderus, on hyvin kaunis. Alakuloisuuden varjo tekee nämä kauniit, ylpeät kasvot melkein vielä viehättävämmiksi. Avio on jäänyt lapsettomaksi. Kaikki rikkaus, suuren maailman huvitukset, jotka hänelle niin suuressa määrässä ovat tarjona, eivät tietysti voi mitenkään korvata tätä naissydämelle.

Vanhimmalle sisarelle on nyt tuo iloinen tapaus sattunut. Hänen miehensä on kapteenina yleisesikunnassa. Hän on erinomaisen kunnollinen ja eteenpäin pyrkivä upseeri.

Heidän täytyy rajoittaa menojansa. Miten minä heitä rakastan, tämän rakkauden johdosta tapahtuvan menojen rajoituksen vuoksi, näitä kahta kelpo ihmistä, jotka ovat uskaltaneet seurata sydämensä ääntä elettävän hetken ja seuraelämän vaatimuksista huolimatta.

Minä pidän rouvista, joilla on paljon lapsia ja jotka ovat äitejä. Madonna lapsi sylissä on niin ihana vertauskuva, joka osottaa naiskutsumuksen oikeata täyttymystä, ylipäänsä elämän täyttymystä, jonka edessä koko syntinen maailma polvistuu uskovaisena ja vapahdettuna.

KUUDES KIRJE.

Minulla on taipumusta rippi-isäksi. Koko tuo perhe on minun silmieni edessä kuin avattu kirja. Minä näen heidät kaikki, sydämiä ja munaskuita myöten.

Äiti on turhamainen, kunnianhimoinen, sysää miestään eteenpäin, on aina toimessa, voidakseen pienin varoin pitää vieraskutsuja ja hankkia pukuja. Sen johdosta on talossa alinomaista ärinää ja pistelyä. Tämän perheen aamu-, päivä- ja iltakeskustelu koskee rahaa. Jokaisen kutsun edellä on ensin riita. Mies ei enää tahtoisi ottaa niihin osaa. Hän on vanha, väsynyt, äreä. Hän tahtoi mieluummin asua Arnstadtissa tai Eberswaldessa, omistaa siellä neli-huoneisen huvilan ja hoidella ruusuja… Mutta hän menee kuitenkin, vetää hännystakin päälleen, kumartelee ja pokkuroi edelleen. Sillä lailla hänestä tulee ministeripäällikkö.

Hempukka tietysti on äitinsä puolella. »Mamma» on mahtava rouva. Mitä hän tahtoo, tapahtuu myöskin. Hän on aina oikeassa.

Molemmat vanhemmat tyttärensä on hän saanut onnellisesti pois käsistään. Ensimäisen asia oli hiukan takerrellut. Kihloissaolo kesti kauan, sulhanen oli kaukana-asuva serkku, mutta hänellä oli tulevaisuus tiedossaan. Kyyneliä ja kohtauksia perheessä. Pidettiin lujasti kiinni hänen sanastaan, kunnes he olivat onnellisesti päässeet saman katon alle. Sen jälkeen he menehtyvät lapsien paljouteen.

Siinä on äidin pääkiusa. Myöskin Hempukka nyrpistää nenäänsä: »Miten voidaankaan sillä lailla! Heidän pitäisi toki tehdä »jotakin» — kun mies ei ole vielä edes majurikaan.— Tuon »jonkin» suhteen, mitä voitaisiin tehdä, näyttää Hempukka olevan verrattain selvillä. Salaneuvoksen perheessä ei ujostella kun keskustelu käy kiivaaksi.

Toinen tytöistä oli perheen kauneus. Hänet piti naittaa mahdollisimman korkealle, hänet toimitettiin avokaulaisena ylhäisyyksien ja sukulaisten vieraskäynneille. Eräästä pienestä sentimentaalisesta välinäytöksestä erään meriupseeriserkun kanssa teki äiti lopun yhtä pontevasti kuin tehokkaastikin. Mies on inhoittava, impotentti, mutta hänellä on rahaa, paljon rahaa. Dada hankkii itselleen hyvitystä. Meriupseeriserkku on päässyt oikeuksiinsa. Hempukka kertoo minulle kaikki: »Ah, sinähän et ole sellainen»… Heillä on täällä jossakin asunto.

Veli on äidin lemmikki. Hän on oikea veli Hurjimus, tekee velkaa, pelaa, juoksee naisten jäljissä, ei säästä siinä suhteessa salaneuvoksen piikojakaan, mikä seikka suuresti huvittaa Hempukkaa. Sen johdosta jatkuvia kohtauksia. Rikas vävypoika ei anna vipata itseltään mitään. Äiti on tehnyt velkoja: »Tiedätkö sinä, elämä on meillä usein sietämätöntä.» Minä uskon sen hyvinkin.

Hempukka on myöskin siepannut itselleen kosijan ensimäisellä koekalastusmatkalla, maalaisen, rikkaan miehen, jolla on ylhäinen nimi.

Tuo mies tuntuu olevan typerä… »Sitten hänellä on niin suuret kädet!… Hän ei ole puoliksikaan niin soma kuin sinä!»…

Hempukka itkee sitten oikein tosissaan, vaikkakin hän on luonnollisesti lujasti päättänyt ottaa hänet miehekseen, ja itkemään hän tulee varmasti myöskin morsiuskruunu päässä.

»Pyydystämisen» taktiikasta hän antaa muutamia hyvin somia yksityiskohtaisia tietoja.

»Luonnollisesti täytyy sinun aina tehdä niin kuin et mitään tietäisi. Se on pääasia. Kun hän saapuu, niin silloin on oltava pelästynyt ja juostava tiehensä järjestämään tukkaansa, sinne, missä äiti jo koko aamun on häntä vaaninut ja minä vetänyt päälleni uuden puseron… Kaikki on uskottava, mitä hän, mies, sanoo, mitään ei ole kysyttävä! Aivan kuin me emme olisi ottaneet hänestä riittävästi selvää Otti-tädiltä, siitä mitä hänellä on ja mikä hänen sukuperänsä on. Äiti puhuu aina sillä lailla kuin olisin vielä lapsi ja kuin pitäisi minun olla vielä pensionaatissa. Sen ohessa on äiti jo järjestänyt kaikki huoneet hänen maatilallaan. Äitini ajattelee että minun pitäisi antaa jotakin salaa veljelleni, kun olemme naimisissa. Mutta senkös minä teenkin! Minä olen niin kyllästynyt kotoiseen köyhyyteen!»

Mutta kaikkein rakkain hän on, melkein intohimoinen käytökseltään, pienine, tekokainoine hellyyden osoituksineen, kun hän sivelee tukkaani kätösellään, ja kun hänen suudelmansa… hän painaa kovasti, jotta ne tulisivat kuumiksi. Toisinaan suutelee hän minua jopa keskelle suutakin: »Minä voisin kuolla sinun puolestasi! Totisesti!»

Sen voisi melkein luulla. Sitten minä panen hänet koetukselle: »Mehän voisimme mennä toistemme kanssa naimisiin».

Silloin hänestä tulee heti hempukka: »Taiteilija kuten sinä… ja katsos, hän on parooni ja hirveän rikas. Hänen täytyy viedä minut kanssaan hoviin, äiti on sanonut, ja minä hankin kaikki pukuni Parisista, kuten Dadakin. — Täytyy toki olla järkevä, armaani.»

Samalla hän näykkii sokerimanteleita, kuten pieni, valkea, hyvin kiltti madonna.

… »Ja katsos, sinua minä kuitenkin rakastan. Sinä olet kuitenkin minun todellinen, ainoa rakkauteni. Sinulle minä kuitenkin kuulun.»

Sitä sanoessaan hän on hirveän naivi, mutta sitten voi hän tulla oikein sentimentaaliseksi:

»Sinä olet niin kevytmielinen!… Ja kuitenkin minä sinua niin rakastan, ja rakkaushan toki ei ole mitään pahaa…»

Hän katsahtaa minuun epävarmasti, kätkee sitten pienen päänsä minun kaulalleni ja suutelee minua: »Sinä olet niin siveetön!»…

Uudenaikainen taideteollisuus on laskenut liikkeeseen mitä ihastuttavimpia uusia koristelaseja, Tiffany-, Koepping-, ja sennimisiä. Minä ihailen näitä. Minulla on niitä kokonainen kokoelma, liljateriöitä, tulppaaneja, korkeita, solakoita kellokukkia.

Hän pitää niistä myöskin. Hän tarttuu niihin somasti pienine suipposormineen ja antaa auringonsäteiden heijastella niissä.—

Aikaisemmin nähtiin ne yksinkertaisina, valkeina, punaisina tai sinisinä. Naivi silmä näkee ne vieläkin sellaisina… Mutta nyt on niissä kaikkia värejä, violettia, harmaata välkkyvänä, läikehtivänä, pikku suonia ja hermoja.

SEITSEMÄS KIRJE.

Hänen on täytynyt tuntea, että viikkoja sitten minun kaikki huomioni on keskittynyt häneen, että minä elän vain hänestä, että minä tahtoisin elää vain hänen tähtensä. Jokainen nainen, kaikkein viattominkin, vilpittöminkin, tuntee tämän.

Hänen olennossaan on mukautuvaisuutta. Tämä suuri rakkaus, joka tunkeutuu häneen, saa hänet valtoihinsa. Hän puhuttelee minua. Hän alkaa huolehtia minusta. Minulla on paikkani pöydässä, kahvikuppini, serviettirenkaani, jonka hän tuntee.

Minun huuleni ovat koskettaneet noita pehmeitä, tuoreita huulia, ne ovat hipaisseet hänen ruusuisia, pyöreitä poskiaan.

Hän punastui. Minä tunsin hänen vapisevan. Ensimäinen suudelma, minkä miehen suu on painanut hänen huulilleen. Miten sanomattomasti paljon puhtaampi ja pyhempi on tämä toimitus naisen kuin meidän puoleltamme!

Mieleeni juolahti eräs ruma tapaus. Puutarhurin tytär Templinissä. Minä olin silloin vielä poikanen. Päivällä oli korjattu heiniä ja tyyni ilta oli täynnä heinän tuoksua: Tytöllä oli tuoreet huulet ja valkeat hampaat… Minä suutelin häntä…

Hän on nyt minun morsiameni, vaikkei sitä ole julkaistukaan lehdissä. Virallinen ilmoitus, tätien ja akkain onnittelu, peloittaa minua. Sinä tunnet minun ujouteni. Mathilden äiti, rakastettavana kuten aina, suostui minun toivomukseeni.

Minä näen nyt hänet joka päivä. Hänellä on sormessaan minun sormukseni. Me sinuttelemme toisiamme ja kutsumme toisiamme etunimillä. Äitini kuoleman jälkeen minä en ole sitä kuullut. Minä voisin kuunnella sitä aina hänen huuliltaan.

Hän on yhä aina sama ruusunnuppu. Minä en tahtoisi häntä pelästyttää. Nuo kömpelöt, julkiset hellyydenosoitukset, joita sulhanen ja morsian toisilleen tuhlailevat, ovat minusta vastenmielisiä, tuo kärkäs leikkiminen ja hullutteleminen yhden pisteen ympärillä on minusta arvotonta. Edelweiss-kukka avautuu yhtenä yönä. Sellainen tulee juuri hänenkin olla, kun huntu laskeutuu, minun valkean, hennon, neitseellisen morsiameni, eloaluovan rakkauden pyhän salaisuuden paljastuessa.

Eräs nuori serkku, joka lukee lakia, käy täällä joskus. Mathilde soittaa pianoa hänen kanssaan. He sinuttelevat toisiaan, nauravat yhdessävietetyn lapsuuden tapauksia ja muistellen, nimiä, joista minä en tiedä mitään. Minä en osaisi olla mustasukkainen. Se olisi loukkaus suloisimman, lempeimmän olennon viattomuutta kohtaan.

Minä puhelin äidin kanssa. Me olemme sopineet siitä, että häät vietetään pian. Niin on parasta tehdä, vaikka hän onkin hyvin nuori.

»Koska Te olette niin hyvä, jalosti ajatteleva mies», sanoi Mathilden äiti, kun hän antoi suostumuksensa.

Minun vaimoni ei ole koskaan tunteva rakkautta muuksi kuin pyhäksi sakramentiksi, missä taivas ja maa sulautuvat yhteen. Ei koskaan häpeää! Jumalan tähden, ei mitään häpeää!

Minä olen ystävällinen Fritz Rönneä kohtaan. Minä kutsun hänet meille.
Metsästyskautena saa hän ampua meillä hirviä.

Luottamus on rakkauden luja ankkuri, jonka suojassa se turvallisena lepää syvyyksien päällä.

Avioelämän kauneus ja jalous erottaa sen tilapäisistä suhteista, intohimon juhlatunnelmista, joiden vuoksi minä en kadehdi autuaita jumalia.

KAHDEKSAS KIRJE.

Se tapahtui aivan luonnollisesti. Olin nyrjäyttänyt polveni ja makasin vuoteessani, kun hän saapui. Minun makuuhuoneeni, miehen makuuhuone huvitti häntä, häntä huvitti sen valkeissa puukehyksissä olevat kuvat, suuri peilikaappi, palava tuli kamiinassa, tummat, alaslasketut ikkunaverhot, joiden läpi kuului epäselvää melua pihalta.

Hän antoi ensin hieman pyytää itseään. Sitten hän kävi tinkimään: »Mutta sitä ei, rakkaani… eikö niin, sitä ei…» Hän pelkäsi muiden vuoksi. Heillä on aivan tavaton käsitys meidän kyvyttömyydestämme hillitä itseämme. Tyttöjen pienissä kertomuksissa me olemme hirviöitä, villejä eläimiä, jotka hyökkäämme kaikkien kimppuun, kauniiden ja rumien, nuorien ja vanhojen, joka yö aina uuden, pitäen hirveitä orgioita.

Mutta he pitävät siitä. Se kutittaa heitä… Se ilmaisee sitä voiman kaipuuta, joka kiusaa rappeutunutta naista ja rappeutunutta aikakautta, kykenemättömyyden tunnustusta, kykenemättömyyden, joka ensin tarvitsee valloittajaa voidakseen toimia, tarvitsee Bismarckiä joka päivä.

Hän teki sen hyvin somasti, säännönmukaisessa järjestyksessä, kuten pieni pensionaattityttö, joka riisuutuu iltaisin. Hän asetti sievään läjään yöpöydälle kureliivit, alushameet, housuset, sukanpitimet, hiusneulat.

Samalla hän lörpötteli: Hän tiesi tarkkaan, mikä hänessä oli sievää. Heidän on täytynyt siitä usein puhua keskenään. »Minun käsivarteni ovat vielä liian hoikat, mutta parissa vuodessa ne kyllä muuttuvat. Tässä on minulla pieni, ruskea pisama. Se on sangen sievä. Elisabethilla on kuvankauniit olkapäät. Dadalla ovat taas jalat — hänellä on luoma kupeessa — se on rumaa! Kathi pitäisi sinun nähdä! Hän on ihmeen sievä, pyöreä ja valkea kaikkialta. Mutta hän tietää sen myöskin.»

Hän on aivan lähelläni, alastomana, pehmeänä, tuoksuavana… Minä suutelen häntä. Minä pitelen hänen hentoa, sileää ruumistaan. Minä puristan häntä itseäni vastaan…

Hän sallii itselleen tehtävän kaikki eräänlaisella uneliaalla hekumalla. Kenties hän ajattelee »serkkua». »Eikö totta, sinä olet järkevä, rakkaani»…

Minä en tunne mitään, en ollenkaan mitään häntä kohtaan, vain hervotonta, fyysillistä hyväntunnetta.

Toisinaan minä olen karkea. Minä puhuttelen häntä ankarasti. Minä soimaan häntä.

Silloin hän käy araksi ja nöyrän pyytäväksi. Lopulta hän alkaa itkeä, avuttomasti, kuten lapsi.

Kuitenkin hän koettaa saada minut uudestaan innostumaan. Uhkaus kutkuttaa häntä. Hän tuntee silloin jotakuinkin samaa kuin jos pistäisi kätensä leijonan kitaan.

Toisinaan hän ei oikein luota minuun: »Sinä et rakasta minua ollenkaan. Sinä pidät minua vain leikkikalunasi. Oh, minä tiedän sen! Minä tiedän sen.» Sitten hän käyttäytyy mustasukkaisesti tai koettaa loukata minua.

Pikkuinen hirtehinen koko tyttö! Minä luulen, että jos hän arvelisi minun ampuvan itseni hänen tähtensä, niin se hivelisi ja kutkuttaisi hänen hermojaan vieläkin enemmän.

Hän menisi silloin suloisine murhaajattarentunteineen ylhäiseen, kunnialliseen avioliittoon.

Usein minä koetan häntä pelästyttää: »Jospa minä en nyt päästäisikään sinua vapaaksi! Jospa minä antaisinkin sinut ilmi!»

Hän painautuu vielä lähemmäksi minua, niin lähelle kuin mahdollista, pehmeine, kiertyvine jäsenineen. Hänen silmänsä, jotka etsivät minun silmiäni, loistavat kuten tähdet: »Sitä sinä et tee, siihen sinä olet liian säädyllinen, liiaksi gentlemanni, rakas, suloinen Herrini!»

Usein minä ajattelen, että hänet pitäisi ottaa esille, tuottaa hänelle tuskaa, saattaa hänet tuntemaan koko kipu, koko häpeä…

Ah, suuri, ylevä vaimo, joka kantaa lasta sylissään ja on äiti, äänettömänä pilkaten koko remuavaa, arkaa seurapiiriä!

Mutta emmekö mekin ole sellaisia — puolinaisia miehiä — gentlemanneja — miehuutemme kustannuksella?

Enkö minä itse ole vain lemmiskelijä, joka pitää suloista, nuorta, lämmintä naista sylissään eikä valtaa häntä, väkisin, intohimon alkuperäisellä voimalla?

Mitä on meistä tullut, kun tunteet, jotka ovat antaneet meille elämän, ovat muuttuneet leikittelyksi, hienostuneiksi erikoiskeinoiksi, herkuiksi, joita näykitään vain hampailla.

Ah, tuo suuri, aatelinen, aito kansa, joka tekee työtä, rakastaa, siittää lapsia, suorittaa elämän voitonriemuista työtä, joka jatkuu yli kuoleman — ja kuolleitten!

Minun sydäntäni kouristaa kipeänkatkera vapautuksen halu. Minä puristan häntä lujemmin, minä hengitän vahvemmin…

Hän mutisee: »Ei vaan mitään lasta, rakkaani! Eikö totta, sinä et tee minulle mitään?»…

YHDEKSÄS KIRJE.

Onhan suuri ja pelottava asia elää hädän ja kuoleman uhalla, sieluineen ruumiineen, elää luodakseen uutta elämää.

Mutta onko sitten olemassa mitään ihanampaa, suurempaa! Ei, minä en kadehdi jumalia. Juuri tuo katoavainen — puute ja hätä, se se aateloi ihmisrakkauden, tekee sen katoamattomaksi ja jumalalliseksi. Ei se ole Prometheus, joka yksinäisessä vihassaan uhmaa jumalia — — se on mies, joka tarttuu vaimonsa käteen, kun hänen allaan maailma luhistuu kokoon: viimeinen ihminen!

Avioliiton kautta tulee ihminen vasta ihmiseksi. Mies, nainen, on jotakin yksipuolista, valmistumatonta, harhaileva atoomi kaikkeudessa. Vasta isyys, äitiys tuottaa heille valmiuden, sitoo heidät yleiseen, suureen, järkevään, kuolemattomaan.

Minä mietin paljon näitä asioita, joihin meidän täytyy syventyä filosofeeraamalla, mutta jotka naisen varma vaisto tuntee!

Miten paljon he ovatkaan meitä etevämpiä! Pyrkiessään vain yhteen päämäärään — naisena — äitinä olemiseen, tietäen — että siinä on koko elämäntehtävä, että siihen perustuu koko sukupolven merkitys.

Minä koetan saattaa hänet osalliseksi minun aikaisemmasta elämästäni, minun lapsuudestani, niistä vaikutelmista ja tapahtumista, jotka ovat määräävästi vaikuttaneet minun kehitykseeni. Vikojani, erhetyksiäni minä en liioin salaa häneltä. Hänen pitää nähdä minut sellaisena kuin todellisesti olen.

Se on vaikeaa. Se on oikeutettu rangaistus. Sillä lailla kurittaa mies itseään puhtaaseen vaimoon nähden. Mutta sillä lailla tuleekin puhdas vaimo hänen vapauttajakseen, tasoittaa hänen hillitsemättömyytensä, muuttaa hänen kuuman intohimonsa elämääkantavaksi voimaksi.

Hän ei puhu paljon. Minä pitelen hänen kättään. Hän ei riistä sitä minulta. En häpeä sitä sanoa — äskettäin minä olen hänet kyynelillä kastuttanut.

Ei, Mathilde, hyvä ja pyhä, minä tahdon olla hyvä! Sinun ei tarvitse säikähtää minun tähteni.

Kun minä nyt palaan poikamiehen kotiini ja Grumke on kattanut illallispöydän, niin minä kuvittelen, millaiseksi meidän yhdyselämämme muodostuu. Mathilde istuu pöydässä, äitini paikalla, johtaen ja ohjaten kaikkea kevyin liikkein ja valvovin silmin.

Minä en tarkoita sitä, että hän oikeastaan on toimessa. Minä en välitä ollenkaan noista niinkutsutuista »hyvistä perheenemännistä» enkä alinomaisista pesujuhlista ja kyökin liikekannallepanosta. Hänen läsnäolonsa, hänen pelkkä läsnäolonsa on se voima, joka saa kaikki hyvään järjestykseen, antaa kaikelle juhlallisuutta ja hilpeyttä.

Sitten minä olen iloinen siitä, että olen rikas, että tuon pienen, valkean käden ei tarvitse tulla kovaksi eikä tuon hennon selän kumaraiseksi hellan ja parsimistyön ääressä. Ei niin, että minä noita naisia halveksisin! Minä kunnioitan heitä! Heidän kovat kätensä liikuttavat minua. He muodostavat parhaan osan kansamme voimasta. Valtion pitäisi pystyttää heille muistopatsaita samalla lailla kuin sankareilleenkin.

Mutta kuitenkin minä olen kiitollinen siitä, että niin ei tarvitse käydä, että myöskin esteettinen puoli voidaan säilyttää meidän vahvassa ja hyvässä rakkaudessamme.

Onkohan hänellä siitä mitään aavistusta? Hän ei kysy koskaan. Suloista luottamusta! Minä luulen, että jos minä olisin aivan köyhä, että hän seuraisi minua yhtä mielellään ja luottavaisesti.

Tuo tunne liikuttaa minua. Minä en anna hänelle mitään suuria lahjoja. Minä itse olen aina yksinkertainen — sinähän tunnet minut. Äskettäin minä kannoin itse matkalaukkuni asemalta, kun juuri silloin ei ollut yhtään kantajaa saatavissa. Hän ajattelee lopultakin, että hänen armaansa on köyhä mies.

Ah, minä tahtoisin saada kuningaskunnan saadakseni vain laskea sen hänen syliinsä! Hän tarttuisi kenties päähäni: »Mitä minä tekisin kuningaskunnalla? Sinun rakkautesi merkitsee minulle enemmän kuin kaikki kuningaskunnat!»

Siksi minä olen onnellinen, että minulla sitä on myöskin niin runsaasti. Minä en ole tuhlannut tunteitani, minun ei tarvitse sydämeni pohjasta karkoittaa mitään kolmeakymmentäviittä naisen etunimeä, kuten eräs ystäväni hääpäivänsä edellisenä iltana. Mathilde ei ole vielä oppinut tekemään rakkaudessa huonoja, esteettisiä tekoja, jollaisia on viisastelevissa romaaneissa, viisastelevien miesten kirjoittamissa, jotka ovat tehneet luonnollisen luonnottomaksi ja liikaluonnolliseksi. Hänestä ei ole myöskään tullut katkeraa ja ylenhäveliästä, kuten monesta hienosta tyttörukasta, joka loukkaantuneena on sulkeutunut itseensä maailman karkeuden ja kyynillisyyden vuoksi. Kuten kuninkaallisen aarteen, täyden ja kokonaisen, ottaa hän, tuo kuninkaallinen, kuninkaallisesti vastaan.

Millainen kevät meidän kauniissa, vanhassa puutarhassamme, kun sireeni kukkii ja kultasade riiputtaa painavia, hunajasta raskaita terttujaan!

Meillä tulee käymään paljon vieraita — rakas äiti, sisaret, lapset.
Meidän vanhaan taloomme on jälleen tuleva eloa.

Äidin haudalla, kuusien alla, on hän seisova minun vieressäni. Hän on hymyilevä meille.

Ah, Harry! voiko sitten olla niin paljon autuutta meidän vaivaisessa, ahtaassa maailmassamme!

… Olla isä! saada oma itsensä luoma lapsi, häneltä, rakkaimmalta, minun omaltani, suloisimmissa tuskissa minulle syntynyt lapsi!…

Mitä olisi elämä ilman sitä? Tahtoisiko hän synnyttää ilman kipuja? Ilman pelkoa? katselematta kuolemaa silmästä silmään elämän ylevimmällä hetkellä?

Emmekö me ryömi polvillamme näiden ylevien, taivaallisten olentojen edessä ja suutele heidän jalkojaan, kuten katooliset tekevät madonnalleen!

Miehet ovat itsekkäitä. Mitä he olisivat, jos ei olisi olemassa ihania, hentoja olentoja muistuttamassa heille, että on olemassa jotakin korkeampaa kuin voima, kunnianhimo — että kaikki Caesarin ja Aleksanderin maine ei vedä vertoja yksinkertaisen naisen teolle, naisen, joka omasta, hiljaisesta ja pyhästä elämästään antaa toiselle elämän.

KYMMENES KIRJE.

On itsestään selvä asia, että hänen on mentävä naimisiin, saatava levähdyspaikka, elinkeino. Hän ei ajattele siitä sen enempää. Vanhaksipiiaksi jäädään vain silloin, kun ollaan rumia, tai ei saa ketään, tai ollaan liian vaativaisia. Hän ei hyväksy sitä. Hän on ylpeä siitä, että on niin pian saanut yhden, joka on rikas ja jota hänen ystävättärensä tulevat kadehtimaan.

Ystävättärien mielipaha näyttelee tässä suurta osaa — mitä läheisempi ystävyys, sitä syvempi mielipaha. Tällä sukupuolella se vastaa sitä, mitä me kutsumme kunniaksi, maineeksi j.n.e. Ei mikään ihme! He eivät tunne mainetta ja kunniaa eivätkä välitä siitä. Heidän naistuttaviensa saavutukset taiteen, virkojen j.n.e. alalla eivät liikuta heitä lainkaan, kenties vain sikäli, mikäli ne tuottavat heille tuota todellisesti kadehtimisenarvoista: rahaa, pukuja, miehiä.

Ja oikeastaan he ovat vallan oikeassa, kateus, jota tunnetaan, joka panee selkäpiin värisemään! Se kutittaa, se hivelee hermoja, muu on mielettömyyttä.

Se, että hän antautuu miehelle, josta hän ei ollenkaan välitä, on hänestä yhdentekevää.

Minä luulen, että me arvostelemme liian korkealle ylipäänsä tämän naisten ominaisuuden. Vai onko vuosituhansien orjuus tehnyt heidät tylsiksi ja nöyriksi?

Rakastaa jotakin miestä, joka ei viehätä? — Ei koskaan! Mennä hänen kanssaan naimisiin? — Miksei?

»Rakkaudelta» he vaativat hienostelua, intohimoa. Siksi naiset rakastavat taiteilijoita, esteettisiä miehiä, jotka pitävät heidän hermojaan kauan vireillä. Varsinaisesta toimituksestahan nämä välittävät vähimmin, se on velvollisuus.

Lapsensaantia hän pelkää, koska se tekee vielä kipeämpää — kivut — rumentuminen — linnat, jotka veltostuvat… »Elisabethilla on maha, joka kokonaan pilaa hänen näkönsä…»

».. Se käy vielä päinsä, sellainen, jos on paljon palvelijoita ja voi ottaa imettäjän. Pienet lapset näyttävät hyvin somilta valkeissa pitseissä ja punaisissa nauharuusuissa…»

Siinä on pääkohta, siinä hän viipyy hyvin kauan! Vaunut, palvelijat, hovitanssiaiset, joihin hän tulee menemään.

Ja sellaisia tolvanoita on olemassa, jotka vielä uskovat miessukupuolen suurempaan tarmokkuuteen.

Vain ranskalaiset sanovat: Mitä nainen tahtoo, sitä tahtoo Jumala. He ovat paljon oikeammassa tässä suhteessa. Saksalainen mies kehuu itseään, tuo hänessä asuva vanha, naivi barbaari. — Ja meidän naisemme ovat viisaampia. Thusnelda hymyili tuskin huomattavasti, kun Hermann joi simaa ja keihästeli villihärkää.

Heillähän onkin liiaksi mahtikeinoja! — rakastuneisuus! Ja kun sitä ei ole enää jälellä — tohvelia heiluttavat tavallisesti sellaiset naiset, jotka eivät rakasta. — Rakastunut nainen on alistuvainen. Mies nauttii tiikerikissasta, joka antaa silitellä itseään. — Pikku sota vetelee. Kyyneleet, härnäys. Hermot antavat perään. Aleksander tahi Caesar nöyrtyy nähdessään nyrpeän naaman, nieltyään äänettömänä aterian, oleskellessaan jatkuvasti vihaavan, soimaavan naisen läheisyydessä.

Mikään ei huvita minua enempää kuin naissuvun pyrkimys viralliseen, poliittiseen tai taloudelliseen valtaan. Sitä pyrkimystä edustavat rumat naiset, sulottomat naiset, kaksineuvoiset olennot. Se on tyhmää.

Naikkosten vuoksi, Helenain, Kleopatrain vuoksi menee perikatoon kreikkalaisia, troijalaisia, Antoniuksia — Nelsoneja, Gambettoja, Boulangereita joka päivä. Elisabeth ja Katarina olivat neroja, koska he olivat naisia. Louise Micheliä ja naiskongresseja nauraa viheliäisin räätälinkisällikin, jota hänen vaimonsa pieksää.

Ja syystä. Miten voivatkaan naiset tuntea niin huonosti voimiensa määriä ja alkujuuria! He menettelevät samoin kuin naarastiikeri, joka toivoo itselleen sarvia voidakseen tapella kömpelön härän kanssa. Niin, härän! Ja jollemme me olisi oikeita härkiä, niin me antaisimme heidän toimia kaikessa rauhassa, jättäisimme heille kaiken työn, kaiken poliittisen jaarittelun parlamenteissa, ja asettuisimme lopultakin hyvin mukavasti hyvinharjotetun hevosen selkään vahvempien sääriemme mitä yksinkertaisimman logiikan nojalla.

Mutta me olemme juuri härkiä ja aivan liian rakastuneita! Tuollainen pikkuinen sipsutteleva jalka, pehmeät pikku posket tai rinnat… Simson antaa leikata kiharansa. Parhaatkin laskelmat pettävät.

Hän on aivan ylpeä siitä, ylpeä rohkeudestaan, siitä, että ajurille on itse antanut osotteen, että hänen lankonsa on äskettäin kohdannut hänet Kurfürstenstrassella, siitä, mitä kaikkea hän valehtelee äidilleen, kun palaa kotiin. Ja silloin hän valehtelee taitavasti, nautinnolla, keksien aivan tarpeettoman pitkiä ja monimutkaisia juttuja, vain siksi, että valehteleminen häntä huvittaa, hän tekee sen asian harrastuksesta.

»Ja hätätilassa sinä voisit aina antaa kunniasanasi siitä, että meillä ei ole mitään yhteistä. Eikä meillä todella mitään olekaan.»

… »Ja se johtuu vain siitä, kun minulla ei muutoin ole mitään, kun minun täytyy nyt mennä naimisiin, ja minä kuitenkin pidän sinusta niin kauheasti, Herri!»…

Sitten suutelee hän minua melkein intohimoisesti, mutta hänessä ei ole rahtuakaan intohimoa. Jos hänelle ilmestyisi pieninkin hankaluus, niin kolmasti hän kieltäisi minut: Sitä miestä minä en tunne. Ja se lähtisi niin luontevasti hänen kieleltään! ja jos hän voisi sen lisäksi tehdä vielä jotakin ja toimittaa minut pois tästä maailmasta, niin sen hän tekisi yhtä kylmäverisesti.

Varsinaisesta moraalista ei hänessä ole jälkeäkään. Sitä minä myöskin aina ihmettelen tässä sukupuolessa. Asian käytännöllisyys, menestys tai asianhaarain mukaan, epäonnistuminen, on heistä ratkaiseva tekijä. Me teemme siitä kuitenkin liikuttavia juttuja. Gretchen katuu kuritushuoneessa, Gretchen, joka jonkun paksun Hansin kunnon vaimoksi joutuneena olisi todennäköisesti tullut rouva Martheksi ja tuntenut tuon »Heinrich, minä kammon sinua» asemasta vain mieluista muistaa, suloista liikutusta sen johdosta, että oli nuoruudestaan niin hyvin nauttinut.

Nainen, joka aiheuttaa häväistysjutun, on siveetön, inhottava, viekas kokotti, naikkonen, joka saa jonkun prinssin kunnon aviomieheksi, jota hän on pettänyt, herättää heissä kunnioitusta.

Demimonde-naisesta, joka on timanteilla lastattu, suuresta näyttelijättärestä, jolla on Messalinan maine, keisarinnasta, joka pitää yhteyksiä tallirengin kanssa, he eivät jaksa kyllikseen kuulla puhuttavan. Vieläpä se herättää heissä kateuden ja ihmettelynsekaisen tunteen. Mutta palvelustyttöraukka, joka saa lapsen ja joutuu kurjuuteen. Piru vieköön! Silloin nostetaan aika melu.

Mikä aiheutuu rakkaudesta, on pyhää. Minä en lue siihen koskaan rahalla saatavaa rakkautta. Sitä ei kukaan kadu.

Siihen on myöskin syynä miehissä ilmenevä naivisuus tai julkeus. Lendemain, huomispäivä on tullut sananlaskun tapaiseksi. Elostelijalla on kaksinkerroin mieluisa tunne: Sinä olet tuhonnut elämän. Sentähden ylläpidetään teoriaa, kenties myöskin pelotusteoriana.

Oikeastaan pitäisi antaa meille ajattelemisen aihetta tiettyjen »hyvien tyttöjen» kevytsydämisyys (»hyvä» ilman Goethen käyttämää sivutarkoitusta).

Minä tunsin kerran erään pienen, sievän tytön. Hän pelkäsi myöskin lendemain. Hän odotti lendemainiä.

Ja sitten tuli tosiaankin aamu ja mitä kaunein auringonpaiste linnunlauluineen — ja hän nauroi, nauroi täydellä naamalla: »Minä olen niin iloinen, rakkaani! Minä luulen, että minä voisin lentää!»

Minä olen äskettäin lukenut erään, romaanin, naisen kirjoittaman, jonka nimenä oli »Erään tytön elämänvaiheet.» Se melkein liikutti minua. Voi raukkaa! Hän olisi tahtonut, muttei uskaltanut, sillä hän pelkäsi liiaksi mustaa miestä.

Yhtä typeränä minä pidän sitä miestä, joka ehdottomasti tahtoo olla ensimäinen kuten suuri, hyvä, viisas Goethe antaa Jornansa sanoa: »Ja uskokaa minua, maailmassa ei ole mitään kallisarvoisempaa kuin sydän, joka on intohimoinen ja pystyy rakastamaan. Siitä ei ole kysymys, onko se rakastanut tai rakastaako paraikaa.»

Onko se nainen parempi, joka kenties fyysillisesti on pidättäytynyt, persoonallisesta omituisuudesta tai tilaisuuden puutteesta, mutta jonka mielikuvitus hekumoi mitä luonnottomimmissa kauheuksissa, kuin sellainen, joka kenties kirkkaana toukokuun päivänä on seurannut luonnon suloista kutsua, ajattelematta mitään, moraalisoimatta millään lailla?

Se on jossain määrin rokonistutussysteemiä… Minä olen kenties tehnyt
Hempukkani hyvin hyväksi aviovaimoksi.

Minulla oli kerran ystävätär, joka oli hengeltään vahva, mutta lihaltaan heikko. Hän vakuutti, että jos seurauksia ei olisi, niin se kuuluisi seuraleikkeihin.

On kenties hyvä, että me emme ole vielä niin pitkällä. Me olemme vielä »ensimäisiä», viranomaisen ykkösellä leimaamia, me olemme Kolumbuksia, hunnunnostajia, prinsessa Ruususen unesta herättäjiä.

Hempukkani tekee siitä pilaa. Hänessä on eräänlaista vihankaunaa, kun hän puhuu »ensimäisestään». Kenties tunne kärsitystä vääryydestä on ajanut hänet minun syliini, minun, tietävän ja anteeksiantavan.

»Mutta etkö sinä sitten yhtään pelkää elää »hänen» kanssaan, aina vieraana — näytellä ainaista komediaa?»

Valehteleminen ei olekaan vaikeata. Heidät kasvatetaan siihen. He huomaavat itsensä niin merkillisiksi. Siinä on taasen tuon sukupuolen ihmeteltävä elämisenkyky.

Hänen miehensä tulee uskomaan häneen aina, näkemään aina vain valkean otsan ilmeettömin, hyvin, tervein, typerin moukansilmin.

YHDESTOISTA KIRJE.

Minun hääni! Kesäkuun 24 p:nä ovat minun hääni. Päiväntasauksena!
Ruusujuhlana! — Häät — ylevä hetki! — Tiedätkö sinä, mitä se merkitsee?
Kuka voi sen tietää! Kuka voi sen sanoin ilmaista!

Minä en käsitä, miten minä aikaisemmin olen elänyt, egoistina, itsekkäänä ihmisenä.

Ja ne ylevät unelmat, ihanteet, ajatukset! Minä näytän itsestäni ihmiseltä, jolle yöllä on selvinnyt elämän suloisuus. Ja nyt hän elää. Hän luo elämää.

Ja kuka on minulle sen opettanut? Pieni, sanaton, ihmeellinen ihme, hento, valkea kukkaverhiö, unelmoivan, viattoman sielun ympärillä.

Ja me puhumme ylevästä hengestä, viisaudesta, suurteoista. Tässä on arvoituksen ydin: tiedottomassa, herttaisuudessa, olevassa viattomuudessa.

Ajatteleeko tai filosofeeraako hän minun tavallani: Kaikki tämä tapahtuu luonnollisesti kuin itsestään. Hän sallii minun suudella itseään, syleillä itseään.

Miten minä rakastan tätä kaunista varmuutta! Sellaisena hän tulee pysymään puolisona, äitinä, täyttämään kutsumuksensa. Miten paljon varmemmin toimii luonto vaimossa. — Neito — rakastettu — äiti! Me harhailemme kaikilla poluilla, saastutamme sielun ja ruumiin, polvistautuaksemme lopulta nöyrinä lempeän olennon edessä, joka ei ajattele ja joka on yhtä tyhmä kuin lapset: Ota minut! Opeta minut elämään! Tee minut onnelliseksi!

Kun minä nyt tulen hänen luokseen, niin minä tapaan hänet hautautuneena valkeisiin liinavaatteisiin, pitseihin, kirjaviin silkkikankaisiin.

Ah tuota lempeää, salaperäistä koneistoa, joka johtaa morsiamen puolison kotiin kuin lumista ruusupilveä pitkin, asioita, jotka verhoutuvat ja lupaavat nautintoa, puhtautta, hellyyttä. Minä uskallan tuskin tarttua häneen karkeilla sormillani. Hänen tarkoitusperänsä on minulle suloinen salaisuus, saa minut uneksimaan… kuten nuo lapsuutemme aikuiset joululahjapaketit, jotka olivat huolellisesti käärityt ja sidotut suloisen jännityksen ja odotuksen kohottamiseksi.

Hän ottaa sen hyvin vakavalta kannalta. Hän näyttää kokonaan antautuneen tähän puuhaan. Eikö sitten olekin vakavaa koristaa pientä personaansa, tehdä se viehättäväksi? Enkö minä ole se, jota varten hän sitä koristaa?

Eikö olekin ikivanha, pyhä tapa, että morsian voitelee itsensä ja koristaa, että hän ruumiinsa suloisen lahjan tekee vielä suloisemmaksi. Sellaiset naiset ovat äriseviä kriitikkoja, jotka eivät tunne kutsumustaan eikä sisintä olemustaan, jotka vastustavat turhamaisuutta ja tahtovat saattaa käytäntöön univormut ja samanlaiset puvut. Nainen antaa vain itsensä. Hänen sielunsa on aivan yhtä hänen ruumiinsa kanssa näinä hetkinä — on elämän ylläpitäjä… Hänenhän tulee olla onni, riemu, kauneus.

Aavistaako hän ne taistelut, ne halut, jotka minua usein raastavat, aavistaako hän sen, että minä tahtoisin siepata hänet, kuten villi peto, raahata hänet mukaani, niellä hänet… Hän on hyvin rauhallinen, taltuttaa viattomuutensa pyhyydellä kaikki pahat halut, niin että minä olen säyseä ja tottelevainen. Mutta hän ei hävitä minusta sitä suurta riemua, joka kohottaa minut kotkan tavoin korkealle, sitä halua, joka tahtoo sulkea hänet syliini ja näyttää häntä auringolle.

Minun kotini on koristettu. Viikkoja ovat verhoilijat ja puusepät olleet toimessa.

Mathilden äiti on kaikki järjestänyt. Moni vanha kapine ja seikka käy minun säälikseni. — Mutta tulenhan minäkin uudeksi ihmiseksi. On oikein, että kaikki muuttuu uudeksi.

Häät tullaan pitämään täällä Templinissä, juhla, missä koko väkeni saa olla läsnä. He harjoittelevat jo sitä varten, opettaja oppilaittensa kera. Työmiesten kesken kuiskaillaan. Kaikki katsahtavat minuun ystävällisesti. Ah, ihmiset ovat kuitenkin hyviä!

Maan päällä on olemassa täydellistä onnea. On olemassa enkeleitä.
Neljän viikon päästä on enkeli minun vaimonani.

Miten suloista täytyy ollakaan nähdä elämän, tuon luonnonkehityksen säteilevän yksinkertaisuuden kehittyvän hänessä — luomalla uutta elämää tulee hänen oma elämänsä täydellisemmäksi. — Mitä on tyttö, nainen äitiin verrattuna? Eikö äitiin sisälly kaikki inhimilliset hyveet, uhrautuvaisuus, hyvyys, kärsivällisyys…

Pikkuisen kuningattaren tavoin tullaan hänet vastaanottamaan. Eikö tämä maailma sitten täällä, hänen maailmansa, jonka esikuvana ja kaitselmuksena hän tulee olemaan, olekin pieni kuningaskunta, kokonainen maailma pienoiskoossa. »Perheenisä ja perheenäiti», vanha, kaunis, saksalainen käsite. Täällä voi se vielä toteutua. Me voimme sitä vielä olla.

Niin kauan kuin perhe pysyy, niin kauan yhteiskunta pysyy turvallisena, varmoilla perusteilla: puhtaat naiset ja miehet, jotka pystyvät perustamaan kodin, jotka uskovat puhtauteen.

Niin, tässä on isku vasten sinun kasvojasi! Ja nyt ystävällinen kaunis pyyntö. Tule.

Ja kun sinä naurat haaveilijaa, niin tule katsomaan Mathildea hääpuvussaan, valkeana, valkea myrttikruunu päässä — ja Tuomaksen tavoin: mene ja usko. Mene ja kirjoita uskon ja rakkauden kirja.

Minä olen niin täynnä sitä, jotakin pitäisi siitä siirtyä sinuun. Minä tunnen itseni voitokkaaksi julistamaan maailman riemun suurta oppia — ja minun madonnani nimi on Mathilde.

Vielä eräs pieni, soma piirre hänestä, myötäjäismetsästäjättärien, noiden korkeampien ilotyttöjen aikakaudella, jolloin äidit kasvattavat jo keskenkasvuisia tyttäriään »hyviä naimiskauppoja» varten.

Hänellä oli äskettäin erään alusvaatekaupan kataloogi: Siinä oli kalliiden pitsien malleja, jotka miellyttivät häntä.

Äiti, järkevänä kuten aina, neuvoi hänelle hymyillen halvempia: »Pienokaiseni, nämä ovat prinsessoja varten, ja sinä olet vain köyhä salaneuvoksen tytär…»

Luonnollisesti otin minä huolehtiakseni kaikesta. Luonnollisesti täytyi äitiä hieman suostutella. He tarjoavat minulle rajatonta hyvyyttä. Pitääkö näiden rakkaiden ihmisten nähdä puutetta, tehdä kenties laskelmia ja surra, silloin kun minä elän ylellisyydessä!

Hänen täytyy pitää minua poikanaan. Minä kuulun jo perheeseen. Missä olisi sitten yhteenkuuluvaisuus ja luottamus, jos minä en saisi myöskin jakaa vaikeuksia heidän kanssaan? Onko minun omaisuuteni minun ansaitsemaani? Tarvitsenko minä sitä? Minä olisin onnellinen olkikattoisessa majassa.

Mathilden vuoksi minä iloitsen rahoistani. Senkin hän on vasta opettanut minut tuntemaan. Se lisää minun kykyäni tehdä hänet onnelliseksi.

Suo anteeksi, että minä tämän ylipäänsä mainitsen. Me olemme myöskin usein kiistelleet rahanarvosta ja palvonnasta meidän aikanamme. Moni julkisen elämän ilmiö osottaa sinun olevan oikeassa. Minä itse olen elänyt muutamia hetkiä, jotka ovat saattaneet minut epäluuloiseksi ja surulliseksi.

Hän ei tiedä siitä mitään. Jos hänen pieni kätensä täytetään kullalla, niin hän tulee jakamaan sen hymyillen, siunaten, tiedottomasti. Siitä tietoisuudesta on hän pysyvä vapaana. Vaikka koko maailma tavottaisi ja laskisi markkojaan, niin hän on äänetön, lepäävä jalokivi luomakunnan sydämessä. Sen, jonka tehtävänä on kehoittaa meitä muistamaan taivaallista ja katoamatonta olevaisessa, ei tarvitse tuntea sadanmarkansetelin arvoa.

Tule, sinä onneton, eksynyt Aatamin lapsi, lepäämään meidän palmujemme varjossa!

KAHDESTOISTA KIRJE.

Myötäjäiset on hyvin tärkeä asia. Kun sulhanen ne kustantaa, niin voimme ryhtyä toimeen tarpeellisen arvokkaina.

Minun kaikkeinpyhimpänäni on nyt siisti muotikauppa kataloogineen, näytteineen, wieniläisine ja parisilaisine mallipiirustuksineen. Siellä me nyt istumme hyvin vakavasti, Hempukka ja minä, ja valikoimme: ruusunvärisiä silkkipaitoja valenciennespitseineen, vaaleansinisiä, suloisia, valkeita alushousuja vaalean heliotroopinvärisine ja vaaleanvihreine kielekeompeluksineen.

Monesti me olemme kahden vaiheilla, mutta hän mukautuu aina minun suurempaan asiantuntemukseeni.

Se ihastuttaa häntä: »Sinä tiedät kaikki. »Hänelle» minä kelpaisin yhtä hyvin, vaikka vetäisin ylleni säkin. — Jumalani! Mitä minä sitten teen, kun sinä et enää kuulu minulle!»

Sitten itkee hän hiukkasen. Mutta sitten me keksimme jälleen jotakin perin somaa ja hyvin kallista, jollaista ei ole edes Dadallakaan. Ja me olemme lohdutetut. Sulhanenhan maksaa.

Vähintäinkin täytyy hänen kelpo lailla hellittää kukkaroaan — jo kiittämättömyytensä vuoksi. Mies, joka ei näe, miten hänen vaimonsa on puettu, on oikea tolvana. Nainen laittaa itsensä sieväksi häntä varten, näkee vaivaa. Ja millaista vaivaa! Hän kähertää hiussuortuvan, joka ihanaisesti laskeutuu oikeaan paikkaan otsalle, pitää huolta siitä, että puku on sopiva hänelle. Miten paljon miettimistä, kärsivällisyyttä, usein tuskaa, kysyy tämä! — Ei ihme, jos hän antaa hyljätyn niille ihmisille, jotka osaavat sitä paremmin arvioida.

Sitten me olemme aivan onnellisia. Hän käänteleikse edessäni kuin tanssinukke. Kun hän on mielestäni sievä, niin hän on onnellinen.

Sitten hän on kuin nuhdeltu lapsi. Mutta hän tottelee aina. Kaikki naiset tottelevat minua, koska he tuntevat persoonattoman, mieltymyksen lajiin, halun tuottaa heille huvia. Minä luulen, että jos joutuisin sultaaniäidin eteen: »Olkaa niin hyvä ja pankaa turbaani hieman enemmän oikealle»… niin hän tottelisi ja olisi siitä minulle kiitollinen. Ja siihen hänellä olisi syytä.

Se on meidän hyveemme, meidän maailmanmiesten. Ja eikös se sitten ole oikeastaan kaikkein korkein hyve? Spinoza sanoo: Joka ei pidä ihmisten vioista, ei pidä ihmisistäkään! Kaikkein inhimillisintä ihmisissä on minusta nainen. Minä pidän heistä. Minä pidän heidän vioistaan. He tuntevat sen. He pitävät puolestaan minusta. He luottavat minuun.

Se on aivan tiedotonta: »Sinä olet niin hyvä», sanoo Hempukka usein.
Sitten hän tarttuu käteeni ja suutelee sitä, melkein intohimoisesti:
»Sinä olet hyvä.»

Tuossa »sinässä» ilmenee jälleen vihan kaunaa, pientä, luihua, vastakarvaista kissansylkyä.

Onko hän sitä todella? Sitä minä tuskin uskon. Hän olisi pitänyt hänelle moraalisaarnan ja häväistynä ja nolattuna lähettänyt hänet kotiin kuten pilkkamaineinen Josef-vainaja. Ranskalaisilla on tästä hyvä sananparsi: Il y a des choses qui ne se refusent pas. — Tai olisi hän hänet ottanut ja tyydyttänyt halunsa ja sitten moraalisessa kohmelossa kiusannut hänet jälestäpäin katuvaksi Magdalenaksi… Sellaista on näiden hyvesankarien hyve.

Kun minä näen hänet edessäni, niin valkeana, hienona ja somana, aivan täydessä hempukkamaisuudessaan vieressäni, iloisesti laverrellen lintusen tavoin kaikesta siitä, mitä hänessä on, kaikista häijyyksistään ja omaperäisistä kujeistaan… — minä olen käsitellyt häntä taiteilijana, en karkeasti, en miehisen itsekkäästi, en pappimaisen tuhoavaisesti.

Hän tietää sen myöskin sangen hyvin, tuo pikku hanhi, mikä hän on. Hän rakastaa minua.

Hän tulee usein nyt sentimentaaliseksi: »Minä en voi elää ilman sinua!
Minä haluaisin mieluummin kuolla!»

Toisinaan sanoo hän aivan villinä: »Minä tahdon karata kotoa. Minusta on kaikki yhdentekevää. Minä asettaudun tänne enkä enää poistu minnekään. Saat tehdä minulle mitä tahdot.»

Sen hän sanoo perin viisaasti istuen hyvin lähellä minua, näykkien makaroonia — ja sitten väijyy hän sanojensa vaikutusta. Hän kaipaa suurempaa vaikutusta, tunteenpurkausta, kohtausta, petoa: miestä.

Sitten tarkastelee hän impeyttään kuin kuvastimessa: »Se ei ole kuitenkaan mitään. Oikeastaan minä en olekaan tehnyt mitään. Eihän kukaan voi sanoa mitään »meistä»…

Hän pitää naimisiinmenoaan suurena uhrina, uhrina minulle. Pikku egoisti! Onkohan koskaan noihin pieniin aivoihin syntynyt kertaakaan mitään ajatusta, joka ei olisi koskenut hänen omaa, kallista, pientä minäänsä?

Hän suree minun asuntoani: Whipcheniä, Martinia, laseja… Sitten hän tulee oman itsensä vuoksi niin liikutetuksi, että hän nyyhkyttää. Mutta siitä tulee nenä punaiseksi, ja hän osaa menetellä esteettisesti.

Kiihkeimmät naiset saadaan pysymään aisoissa seuraavalla tavalla: »Lapseni, se ei sovi sinulle, sinun äänesi kaikuu rumalta, sinä turmelet kampauksesi.» He tahtovat miellyttää ja heidän pitää miellyttää.

Saako naisemasipatsiooni tässä koskaan mitään muutosta aikaan? Itämaiden nainen, joka voitelee ruumiinsa ja koristaa sitä jalokivillä, on lapsellisin ja suurin. Ikivanha ja kaikkein uudenaikaisin.

He alkavat esiintymällä henkevästi. Sitten he hymyilevät… Ja kun sitten henkevyys palaa, niin miehenä olet jo tehnyt tehtävän. Minä olen liian usein saanut tämän kokea.

Enkä minä tahtoisi tätä asiain tilaa muuttaakaan. Vain enemmän rehellisyyttä minä kaipaisin! Juuri tässä suhteessa valhetellaan sanomattoman paljon. Kaikki on vain: Qui s'excuse, s'accuse, aistillisuutta, mikä verhoutuu kaikkiin kaapuihin, vieläpä kieltäymyksenkin. Kaikki naiset ovat kerran elämässään tahtoneet mennä luostariin. Miksei anneta perään kaikkein voimakkaammalle elämänvietille, kuten nälälle, janolle, kunnianhimolle, väsymykselle. Vanha, kaunis lause, että nainen on luotu miehen iloksi ja ratoksi, ottaa lasit nenälleen ja leikkaa tukkansa, ja tulee miehen pilkaksi ja muuttuu itse kaksineuvoiseksi, käsittämättömäksi, arvoitukselliseksi olennoksi.

Sitä, että naiset tulevat dogmaattisiksi, loogillisiksi, periaatteellisiksi, valitan minä eniten kaikista aikamme epäkohdista. Heidät halutaan järjestää rykmentteihin ja vannottaa. Kansat, joilla on vähimmin aurinkoa ja aistillisuutta, ovat ensimäisiä tässä sopimattomuudessa: Te sidotte itse oman elonsuonenne! Rappeutuneet miehet ovat tässä työssä mukana.

»Ei mikään voita lahjaa taivahaista: pidellä sylissänsä sievää naista.»

Eikä tämä pidä paikkaansa ainoastaan meihin, vaan myöskin heihin nähden. Missä on nainen, jonka sydän ja aivot ovat kylliksi suuret, tuo rakastettu ja rakastava nainen, tuo kypsä suloinen hedelmä katkerien ja kitukasvuisten hedelmien joukossa?…

Jokainen mies pitää häntä olentona, joka yksistään ja yksinomaisesti on määrätty hänelle, Aatamin kylkiluuna, epätäydellisyytenä. Ainoastaan me, jotka häntä todellisesti rakastamme, näemme hänessä olennon itsessään, ihmisolennon, joka omituisuudessaan on mielenkiintomme ja osanottomme arvoinen.

Joutukoot satimeen! »Tyhjä taulu» on suurinta miesten hävyttömyyttä, ulkokultaisuutta, rehentelyä, mistä me tietoisesti ja mielellämme pidämme kiinni. Olennon, jolla on silmät, korvat, aistit, sata kertaa hienommat ja valppaammat silmät, korvat, aistit kuin meillä, eikö sellaisen olennon pidä nähdä, kuulla, tuntea kuten mekin?

Miesten itsekkyys tekee heidät sokeiksi. Minä en sääli itsekkäitä. Entä petetty aviomies! Hän on syystä naurettava ja halveksittava. Jos hän olisi todella elänyt vaimonsa kanssa, jos hän olisi koettanut oppia tuntemaan häntä, hänen ajattelemis- ja tuntemistapaansa aina hänen valheellisuuteensa asti — eikö meissä itsessämme sitten ole valheellisuutta? — niin olisiko hänen sillä lailla käynyt? Eikö hän olisi voinut varoittaa, tarttua asiaan ajoissa, ja tarvittaessa jo aikaisemmin päästää hänet vapaaksi?

Niin, jollemme me näyttelisi kaikkia osia. On olemassa »miehen» osa, jota me mielellämme näyttelemme, »naisen» osan vastakohtana, jonka me olemme heille itsevaltaisesti antaneet. He kostavat siten kuin voivat.

Maailma ei huokaile eikä kaihoa parannusta, vaan totuutta. Totuus on korkeinta ihmisrakkautta, vain suhteellisesti vertauksellisesti epäsiveellinen, ankara, paha. Ja jos vertauksellisuus sortuu korkealta jalustaltaan, niin silloin nousee se, mikä on alhaista. Mikä on alhaista? Mikä on halveksittavaa? Mikä on ylevää, ihailtavaa, jos kaikki inhimillinen on inhimillistä?

Pyhä sääli lepää raskaana synnytystään odottaen maailman yllä, hienoin, puhtain kristinuskon ydinmehu. Ainoastaan fariseukset häiritsevät sitä. Publikaanille se on luonnollista.

Suo anteeksi tämä poikkeaminen! Se luodaan lopulta. Saksalainen luo sen. »Historian moraali.» — Ja se on hyvä, vanha tapa, sillä moraalia on kaikkialla, vaikkei se olekaan vitsa- ja sokerileivosmoraalia.

Hän oli pukenut itsensä hyvin somaksi, pannut ylleen erään myötäjäispukunsa kimmeltävän, silkkisen puvun, vihertävän, missä oli matala kaulus.

»Minä olen sanonut äidille, että minä vielä tänä iltana tulen käymään
Kathin luona, ja minä tahdon tosiaankin mennä sinne.»

Minä olin koristanut kaikki paikat ruusuilla. Me joimme samppanjaa ja söimme pieniä, kutkuttavia makeisia sen lisäksi.

Hän istui minun polvellani: »Rakastatko sinä minua? Tuletko rakastamaan minua ikuisesti, Herri? Etkö tule unhoittamaan minua koskaan?»

Sitten me muistelimme kaikkea kaunista rakkaudessamme, hänen ensimäistä käyntiään, ensimäistä suudelmaa, kaikkea salaista ja suloista… jokaista esinettä minun huoneessani, valokuvia, Bismarckia…

»Tämä on kuin saari, aivan kuin olisin kotona. Ah, rakkaani!»… Sitten nyyhkyttää hän taas hieman.

— Gretchen'in vanha, suloinen lohdutus. Kaikki tekevät siten. Entäs
Daisy Grimme! Hän tekee vielä pahemmin.

»Jospa se olisi mahdollista! Jospa minä tänään voisin olla täällä luonasi — ja aina!»…

»Nyt täytyy minun mennä niihin äiteliin, vastenmielisiin tanssiaisiin — ja huomenna!!» — — —

Uusi kyynelvirta. Hän takertuu kaulaani. Hän hehkuu aivan. Hän suutelee minua..

»Eikö totta, sinä uskot sen, sinä uskot kuitenkin, että minä sinua rakastan, vain sinua!»

»Jumalani! jospa me nyt olisimme vain kahden kesken maailmassa!
Paratiisissa!»…

Eikö totta, minun kirjeeni, ne sinä olet polttanut? Sinähän poltat ne toki kaikki?»…

— »Tapaammekohan me vielä toisemme? Oh, jumalani! Miten hirveätä se olisi! Minä paljastaisin kaikki.»

»Ah, sinä! Nyt sinä otat itsellesi toisia naisia. Minusta sinä et ylipäänsä ole juuri välittänyt. Sano, että olet minusta hieman välittänyt! Sinähän olet niin siveetön!»

»Jos minä nyt voisin! Että sinä et minua enää vallannut.. Tuo kauhea mies saa nyt minut.»

KOLMASTOISTA KIRJE.

Ajattele minun kauhistustani, kun sinä astuit sisään Achimin kanssa! Mutta vain hetken olin minä peljästyksissäni. Sinähän olet niin ymmärtäväinen ja rakas ja hyvä. Ja ne suloiset, viheriät lasit, jotka sinä minulle lahjoitit! Se on niin sinun kaltaistasi. Sinun luonasi oli niin ihastuttavan taivaallista. Minä en tule sitä koskaan, en koskaan unhoittamaan, tulen sinua aina rakastamaan. Sinun täytyy usein käydä meitä katsomassa, ensi kesänä, kun olemme täällä maatilalla. Nyt me matkustamme — Italiaan. Achim on lahjoittanut minulle timanttiset kaulakäädyt. Taivaallista, sanon minä sinulle — me keskustelemme sitten kaikesta, sinun pitää kertoa minulle, kuka sinulla nyt on. Sinähän olet niin ymmärtäväinen. Jospa sinä olisit Achim! Ah, elämä on usein hyvin raskasta!

Näytinkö mielestäsi somalta vihittäessä? Tuo tyhmä kirkonpalvelija oli asettanut laahuksen kokonaan hullunkurisesti. Se suututti minua koko ajan, ja myrtti oli otsalla liian korkealla.

J.K. — Tottahan sinä olet polttanut kirjeet, kaikki! Eikä Martin sano mitään? Se olisi kamalaa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TENHOTAR ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.