The Project Gutenberg eBook of Aviovaimo This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Aviovaimo Romaani Author: Anna Baadsgaard Translator: Hertta S. Release date: June 9, 2025 [eBook #76251] Language: Finnish Original publication: Helsinki: Otava, 1918 Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AVIOVAIMO *** language: Finnish AVIOVAIMO Romaani Kirj. ANNA BAADSGAARD Suomentanut Hertta S. Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1918. I. Oli jo soitettu toinen kerta, laiva oli lähtövalmiina. Ihmisiä tungeksi edestakaisin rautaportaalla. Kirstuja ja matkalaukkuja kantavat kaupunginlähetit raivasivat itselleen äänekkäin huudoin tietä. Kahden kelmeältä pallolta näyttävän kaarilampun kirkas valo valaisi satamaan kokoontunutta väkijoukkoa, tummia olentoja vettävaluvien sateensuojien alla. Taustassa olevan puuryhmän rungot näyttivät pimeässä aavemaisilta, eriskummallisesti kietoutuneilta käsivarsilta oksien hienon lehtikudelman sulautuessa tumman, sadetta vihmovan iltataivaan väriin. Ympärillä olivat jykevät makasiinit. Ne muistuttivat suuria, nukkuvia eläimiä, jotka vartioivat iloiseen kaupunkiin johtavaa tietä, kaupunkiin, jonka melu ja hälinä kuului satamaan ainoastaan kaukaisena humuna ja tärinänä ilmassa. Eräät ajoneuvot pyrkivät väkijoukkojen lävitse ja pysähtyivät laivan rantaportaan eteen. Ovi avautui ja kaksi herraa, vanhempi ja nuorempi, molemmat pitkiä ja solakoita, nousi vaunuista. Vanhempi, jonka tukka ja parta hohtivat valkoisena lyhdyn valossa, antoi käskevällä äänellä lyhyen määräyksen saapuneelle kantajalle, nuoremman auttaessa kahta naista vaunuista. Oikeastaan vain toinen — pieni, lihava, keski-ikäinen rouva — otti avun vastaan. Nuori, vaaleaverinen, tummaan matkapukuun puettu tyttö hypähti kevyesti ja reippaasti alas kääntäen iloiset, odotuksesta säihkyvät silmänsä laivaa kohti, jonka monet valaistut ikkunarivit loistivat juhlallisina pimeydessä ja sateessa. Vanhempi nainen pysähtyi ja katsahti tutkivasti vaunuihin. "Onko nyt kaikki mukana? Arne, älä unohda valokuvauskonettasi... Ellen on tietenkin jättänyt sateensuojansa... Uuden silkkisuojansa, jonka hän sai syntymäpäivänään täti Karinilta." "Ole huoletta, äiti kulta", sanoi nuorukainen taputtaen häntä keveästi olkapäälle, "minä järjestän kyllä kaiken, nouse Ellenin kanssa vain kannelle. Katsokaa, että saatte hyvän paikan komentosillalla, jotta näette ympäristön." Tyttö pisti päättävästi kätensä äitinsä kainaloon. "Kas niin, äiti, nyt me menemme. Älä kaikesta huolehdi. Isä ja Arne toimittavat tavarat. Mitäs me muuten miehillä? Jotain hyötyä kai heidänkin pitää tehdä." "Mutta Ellen!" Vanhempi nainen katsahti tyttärensä kasvoihin kummeksuva katse hiukan ulkonevissa sinisenharmaissa silmissään, joiden ilme oli vielä melkein lapsellinen. Hän ei ollut milloinkaan voinut oikein ymmärtää sitä ujostelematonta kunnioituksen puutetta, jota tyttö osoitti isäänsä kohtaan. Itse hän oli kaksikymmentäkaksivuotisen avioliittonsa aikana yhtä nöyrästi ihaillut miestään kuin kihlauksenkin aikana, jolloin hän oli tuntenut olevansa valittu poikkeus naisista, jotka eivät milloinkaan voineet kyllin panna arvoa suunnattomalle onnelleen. Ja kuitenkin tuntui niin omituiselta — ja hieman katkeraltakin — että Ellen avomielisine olemuksineen ja tyttömäisellä uhmallaan vaikutti paljon enemmän isäänsä kuin hän, hänen vaimonsa, jonka koko elämä oli ollut yhtä rakkausuhria hänen kunniakseen. Molemmat naiset olivat kannella nojautuneina kaidetta vasten ja katselivat maihin. Etukumarassa, valkean harson hivellessä terveitä poskia Ellen seurasi perheen matkakirstuja tuovia kahta kantajaa, joiden leveät hartiat notkuivat raskaan taakan alla. Nyt tuli professori Krohn suorana ja hienona, päällystakin kaulus pystyssä, kädet taskuissa. Kalpeat, terävät kasvot tummine silmineen olivat ylhäiset ja itsetietoiset kuten aina — ei niissä näkynyt merkkiäkään matkahermostumisesta, odotuksesta tai muista sellaisista vähäpätöisistä inhimillisistä tunteista, ajatteli Ellen hymyillen. Arnella oli valokuvauskoneensa toisessa ja Ellenin sateensuoja toisessa kädessä. Arne oli herttainen, hienotunteinen ja avulias, mutta mieheksi kenties liian herkkäluonteinen. Isää ja äitiä silmäiltyään Ellenin katse siirtyi rannalla oleviin ihmisiin. Tuossa he seisoivat märkien sateensuojiensa alla, asultaan ja iältään sekalainen joukko, ja toivoivat luultavasti laivan pian lähtevän, että voisivat jälleen ryhtyä huvituksiinsa ja asioihinsa. Tällainen pitkällinen hyvästijättö väsytti... Työläästi vaihdettiin sanoja kapean, pikimustan vesijuovan yli, joka erotti matkustajat ja heidän rannalla seisovat ystävänsä. Nenäliinat otettiin jo valmiiksi esiin, jotta olisivat käsillä laivan vihdoinkin lähtiessä. Nyt kuului kolmas soitto. Ellenin valtasi onnentunne, ja hän ummisti hetkeksi silmänsä. Nyt alkoi tuo ihanuus: matka, seikkailu — Jokapäiväisyys jäi kotiin sateiseen kaupunkiin, tulevaisuus toi muassaan auringonkilotusta sinisellä merellä, säteiden tanssia valkealla vaahdolla, uusia ihmisiä, uusia elämyksiä. Ah, kuka saattoi tietää, miten paljon iloista ja odottamatonta hän saisi kokea yön ja meren tuolla puolen. Viime tingassa, juuri kun rantaporras vedettiin ylös, tuli nuori mies juosten pieni ruskea nahkalaukku kädessään. Ellen ei voinut olla hymyilemättä hänen innolleen... ihminen menettää ehdottomasti jonkun verran arvokkuuttaan, kun hänellä on liian kiire... Miehen terveet kasvot punoittivat, lakki oli työnnetty takaraivolle paljastaen vaalean tukan, ja päällystakin liepeet lepattivat. Mutta hän ennätti kuitenkin mukaan. "Hohoi — varokaa —" Porras irtautui rannasta. Koneet alkoivat jyskyttää, höyrypillin ääni vihloi korvia, ja laiva lähti hitaasti liikkeelle mustassa, hiukan väreilevässä vedessä sateisena kevätiltana. Likaisenharmaat pakkahuoneet loittonivat. Ne hukkuivat öiseen pimeyteen. Ranta alkoi loistaa ja kimmeltää. Tuolla oli Langelinjen paviljonki, loistaen kuin tarulinna ilman ja veden synkkyydessä. Yö oli täynnä valoja, pieniä värjyviä liekkejä, hopeanvalkeita, kellertäviä, punaisia ja vihreitä; niitä ei näkynyt vain rannalta, vaan myös ohikulkevista veneistä, satamasta ja linnoituksen valonheittäjästä. Ja kaiken tämän loistavan värileikin keskitse laiva kulki varmaa suuntaansa, hiljalleen edeten, muistuttaen tyynin ja levein siivenlyönnein ilmaa halkovaa jättilintua. Rouva Krohn ei ollut nähnyt hituistakaan kauniista väylästä. Paikaltaan yläkannella hän tähysteli miestään, ja kun ei nähnyt häntä, valtasi hänet tuskallinen levottomuus, joka niin usein viime aikoina oli häntä vaivannut. Professori Krohn poti ankaraa hermostusta. Se oli pakottanut hänet ottamaan virkavapautta rasittavasta ylilääkärintoimestaan eräässä kaupungin suurimmista sairaaloista sekä vetäytymään muutamaksi viikoksi lepoon ja rauhaan jonnekin länsirannikolle. Hänen vaimollaan, joka nöyrän ja uskollisen luonteensa epäitsekkyydellä eli vain miehelleen, ei ollut hetkenkään rauhaa, ellei hän nähnyt miestään tai tiennyt, missä hän kulloinkin oli, ja hän kärsi kaksin verroin, kun ei uskaltanut miehelleen näyttää levottomuuttaan. Hän päästi pienen vapisevan kätensä irti porraskaiteesta ja hiipi märän kannen poikki, alas portaita, jotka keinuivat alkavassa aallokossa, ruokasaliin. Hän loi silmänsä joka suunnalle huoneessa, jossa tarjoilijat kultanappi-takeissa kattoivat pitkää pöytää. Sivulla olevien pikkupöytien ääressä istui jo matkustavaisia. Mutta professori Krohnia ei siellä näkynyt. Oli mahdotonta erehtyä hänen ryhdikkäästä vartalostaan ja ylväästä valkotukkaisesta päästään. Ennenkuin rouva Krohn sulki oven mennäkseen, hän näki uunin yläpuolella olevasta peilistä kuvansa. Tämä näky vaikutti häneen tuskallisesti kuten aina. Hattu oli tietenkin vinossa — hänen hattunsa eivät koskaan pysyneet suorassa — poskipäät olivat liian punaiset, ja suun ympärillä oli levoton, rasittunut piirre, joka niin sanomattomasti kiusasi hänen miestään. Niin, hän tiesi sen liiankin hyvin — hän ei ollut kaunis, hänen käytöksensä ei ollut arvokas eikä siro. Hän ei ollut missään suhteessa sopiva kuuluisan, hienon ja monipuolisesti sivistyneen professori Krohnin puolisoksi. Lyhyen ajan, muutamia onnellisia vuosia, hän oli omannut hiukan sitä kukoistusta, minkä nuoruus suo useimmille ihmisille — kuten aurinko ja toukokuun värileikki saattaa kirkastaa köyhimmänkin maiseman. Silloin hän oli osannut lumota miehensä, nyt — voi, nyt hänellä ei enää ollut muuta kuin rakkautensa, rakkautensa, joka miehen silmissä ei enää ollut minkään arvoinen. Hänen siinä seisoessaan epätietoisena käsi ovenrivassa tuli Arne hytistä. "Mitä etsit, äiti? Miksi et ole Ellenin luona kannella? Eikö väylä olekaan kaunis?" Arne oli suojelevasti kietonut nuoren, voimakkaan käsivartensa hänen hartiainsa ympärille. Rouva Krohn koetti hymyillä pojalleen, mutta hymy oli väritöntä ja huolestunutta, ja hänen silmänsä näkyivät harhailevan nuorukaisen ohitse etsien toisia piirteitä — toisia kasvoja, jotka olivat hänen koko maailmansa. "Etkö ole nähnyt isääsi, Arne?" "Olen, hän on mennyt hyttiin vähän lepäämään. Hän tulee kyllä ylös, illallisen ajaksi. Älä mene sinne, luulen isän mieluimmin olevan rauhassa." Hänkö häiritsisi! Hänhän tahtoi vain auttaa, lohduttaa — niin, ei edes sitäkään — vain olla hänen läheisyydessään, huolehtia hänestä, kuten äiti lapsestaan, joka on sairas. "Minä tahtoisin niin mielelläni — katsoa, millaista siellä on." "Vai niin, äiti kulta, niin, tee sitten kuten tahdot. Hytin numero on 92; pyydä siivoojatarta näyttämään tietä." Rouva Krohn vetäytyi poikansa käsivarren alta ja nyökäytti kiitollisena päätään hänen osoittamastaan huolenpidosta. Arne oli hänen oma lapsensa paljoa sydämellisemmin kuin Ellen, niin hänestä tuntui. Hän ei ymmärtänyt tervettä, reipasta tyttöään, jonka naisellisuus oli vallan toista kuin hänen omansa. Mutta Arnen mieli oli pehmeä ja hänen luonteensa huolestuneen epäröivä, Arnen oli yhtä vaikea kuin hänen itsensäkin tarttua elämään kiinni. Ulkomuodoltaan hän muistutti isäänsä. Kun rouva Krohn näki hänen pitkän, solakan vartalonsa, hänen säännölliset, hienot, kalpeat piirteensä tumman tukan alta, oli kuin hän olisi nähnyt edessään Ove Krohnin niiltä ajoilta, jolloin hänen lapsuusihastuksensa muuttui nuoren tytön tietoiseksi rakkaudeksi. Tavatessaan siivoojattaren, itsetietoisen nuoren naisen, jolla oli vartalo tiukassa kureliivissä ja vaalea puolileninki yllä, rouva Krohn näytti hermostuneelta ja oli hämillään, ja hänen äänensä kuului ikäänkuin anteeksipyytävältä, kun hän kysyi miehensä hyttiä. Näytettyään hänelle tien siivoojatar kohautti halveksivasti olkapäitään. Tuommoinen mitätön löntys — kuinka oli mahdollista, että hän oli naimisissa tuon kauniin, hienon herran kanssa numero 92:ssa. Hänhän näytti valtiomieheltä. Rouva Krohn kulki pehmeitä brysselinmattoja pitkin kapeaan käytävään, jota reunustivat hyttien kiiltävät, valkeat seinät. Tuossa oli kai hänen miehensä hytti. Hän oli tullut kovin pahoilleen, kun miehensä tahtoi matkalla jakaa hytin Arnen kanssa eikä hänen kanssaan, mutta hän ei ollut uskaltanut panna vastaan. Katossa riippuva sähkölamppu valaisi kirkkaasti pienen huoneen ja molempia toistensa yläpuolelle asetettuja vuoteita sekä vastapäätä olevaa punapäällyksistä sohvaa. Professori Krohn oli heittäytynyt täysissä pukimissa alemmalle vuoteelle. Kun hän siinä lepäsi silmät ummessa, kalpeat, teräväpiirteiset kasvot kirkkaasti valaistuina, kapea, valkoinen käsi hervottomasti riippuvana, hän muistutti kuollutta. Veri tulvahti vaimon sydämeen, hän oli tukehtua. Hän tunsi vihlaisevaa kylmyyttä poskissaan, ja häntä alkoi pyörryttää... Hän ei uskaltanut ajatella ajatusta loppuun... Ove, Ove... Ei, hän ei kestänyt nähdä häntä noin, hänen täytyi puhua, riistää hänet tuosta kauheasta kuolemantuntuisesta horroksesta — vaikkakin hän siitä suuttuisi. Hän polvistui vuoteen ääreen, pani kätensä hänen kädelleen ja kuiskasi levottomana: "Ove... nukutko... ethän vain ole sairas?" Professori Krohn hätkähti, veti pois kätensä vastenmielisesti ja kiivaasti, ikäänkuin kosketus olisi kiusannut häntä. "En, en suinkaan. Mutta tarvitsen lepoa. Miks'et anna minun olla rauhassa? Olinhan sanonut Arnelle, etten tahtonut tulla häirityksi." Vaimon suuret, lapselliset silmät täyttyivät kyynelillä, suu värähti, ja äänessä oli pidätettyä itkua, kun hän vastasi: "Niin, mutta tiedäthän, että olen levoton puolestasi, Ove. Et ole ollut oma itsesi viime aikoina." Professori oli kääntynyt seinään päin. "Älä siitä välitä", sanoi hän ynseästi. "Lääkärinä kai itse parhaiten tiedän, miten minun on tautiani hoidettava, ja lepoa minä ennen kaikkea tarvitsen. En halua, että hysteerinen nainen siinä ruikuttelee ja säälii minua." "Ove —" Rouva Krohn oli noussut ja ottanut nenäliinan sekä piteli sitä vapisevassa kädessään tietämättä, uskaltaisiko painaa sen silmilleen, joista kyyneleet virtasivat. "Oh, älä sano minua semmoiseksi — se sana on niin ruma." "Ellet voi kärsiä sitä sanaa, niin koeta sitten käyttäytyä niin, ettei se sovi sinuun... Mutta älä nyt herran nimessä itke, Margareta. Tiedäthän että vihaan perhekohtauksia." "Niin, niin —" Rouva Krohnin pienet surulliset kasvot jäykistyivät hänen koettaessaan pidättää kyyneleitään. Hän epäröi. Hänen miehensä halusi tietenkin jäädä yksin, mutta oli niin vaikeata mennä, kun katkeran sanan muisto kalvoi mieltä. Professori Krohn silmäili vaimoaan. Tämä hermostutti häntä seisoessaan siinä silmäkulmat kouristuksentapaisesti koholla ja poskipäillä kuumetäplät. Itku rumensi häntä, hän loukkasi professori Krohnin kauneusaistia. Ja kuitenkin oli jotain liikuttavaa hänen tavassaan kietoa nenäliina käsiensä ympäri, jotain lapsellisen kömpelöä kuin koulutytössä, joka on saanut nuhteita. Nuo pienet kädet olivat kuitenkin voimakkaat ja rohkeat työskentelyssään hänen ja lasten hyväksi. Ja hän oli tuntenut itsensä kuitenkin joskus onnelliseksi niiden hyväilyistä. Hänen mielensä muuttui. "Margareta", sanoi hän muuttuneella äänellä. Ja kun vaimo epäröiden lähestyi, onnellisen kysyvänä, hän veti hänet luokseen ja suuteli häntä otsalle. "Onko nyt hyvin?" kysyi hän hymyillen, ja tätä nuoruudenaikaista hymyä vaimo ei voinut vastustaa. Hän nyökäytti päätään sanaakaan sanomatta. Äkillinen ilo teki hänet melkein kauniiksi. "Mene nyt Ellenin luo ja ole viisas ja järkevä", sanoi professori taputtaen häntä hyvästiksi olalle. "Tulen neljänneksen kuluttua. Silloin syömme illallista." Rouva Krohn nousi tottelevaisesti. Hän näytti rakastuneelta nuorelta tytöltä lähtiessään hytistä. * * * * * Ellen Krohn oli mennyt musiikkisalonkiin yläkannelle. Hän oli löytänyt hauskan paikan eräässä nurkassa, jossa istui selkäkenossa resedanvihreällä samettisohvalla pienten jalkain tanakasti painuessa pehmeään mattoon. Hänen tummansininen takkinsa oli avoinna valkean puseron päällä, matkahuntu oli irtaantunut hatusta ja valunut vapaissa poimuissa hänen hartioilleen. Hän istui silmät ummessa ja nautti laivan hiljaisesta keinumisesta — hymyilevänä terveenä ja nuorena. Tuntui hyvältä päästä pois kotoa joksikin aikaa. Kodin ilma oli viime aikoina tuntunut niin raskaalta. Isä oli ollut hermostunut ja ärtyisä, äiti hoiteli häntä levottomalla huolella ja sai vain pahoja sanoja vaivojensa palkaksi. Ellen ajatteli äitiään samalla hiukan halveksien ja syvää hellyyttä tuntien. Parempaa ja uhrautuvampaa ihmistä ei ollut koko maailmassa. Mutta ei ollut mitään hyötyä siitä, että asetti itsensä niin alhaiseksi, että joutui kaikkien palvelijaksi; silloin joutui vain muiden poljettavaksi. Miehet olivat kyllin itserakkaita muutenkin, joten heidän ei ollut hyvä saada osakseen vielä sokeata alistuvaisuutta. Ei, uudenaikaiset naiset olivat viisaampia. He ymmärsivät, että miehen ja vaimon tuli olla hyviä tovereita, joiden tuli koettaa mukautua toistensa mukaan, ettei vaaka painuisi toiselle eikä toiselle puolen. Ellen mielestään oli uudenaikainen nainen. Hän ei ainakaan olisi miehelleen alamainen, jos milloin menisi naimisiin — mutta hän olisi hyvä hänelle ja koettaisi tehdä hänet onnelliseksi — jos mies sen ansaitsi. Hän nyökäytti päätään parisen kertaa veitikkamaisesti, ja hänen hymynsä muuttui vienoksi ja uneksivaksi. Oli varmaankin ihanaa rakastaa — ihanaa antaa yhdelle ainoalle sydämen sisimmässä asuva hellyys ja rikkaus kokonaan. Vielä hän ei ollut sitä kokenut — hän ei ottanut lukuun koulutyttöaikuisia rakastumisia — mutta hän tunsi voivansa rakastaa. Rakkaus iti hänessä ja oli kerran puhkeava yhtä varmasti kuin pyökin lehvä kehkeytyi ruskeasta umpusta kevätauringon paisteessa. Ellen tunsi äkkiä, ettei hän ollut yksin salongissa. Hän avasi silmänsä ja räpytteli niitä kirkkaassa valossa. Tuossa oli se nuori herra, joka oli astunut laivaan viime hetkessä. Nuorukainen seisoi ovessa katsellen epäröiden ympärilleen. Hän oli oikein hauskan näköinen. Piirteet olivat selvät ja päättäväiset. Suora nenä, voimakas, hiukan eteenpäin kaareutuva leuka, jalo, leveä otsa, joka antoi ilmeelle jotain valoisaa. Silmiä peittivät silmälasit, mutta Ellen oli varma, että ne olivat siniset. Tuossa Ellenin edessä olevalla pöydällä oli kuvalehtiä. Nuori herra lähestyi lausuen ruotsinkielellä: "Sallitteko, neiti?" — ja asettui jonkun matkan päähän tytöstä. Ellen itse otti jonkun vihon ja alkoi katsella kuvia. Uneksiakseen täytyy olla yksin, vieraan läsnäolo oli repäissyt rikki unelmien kudoksen. Mutta hänen oli mahdotonta pitää ajatuksiaan koossa. Tuossa oli sulttaani Abdul Hamidin kuva — miten inhoittavan näköinen hän oli! Naisen asema Turkissa mahtoi olla kauhea. Hän muisti äkkiä Pierre Loti'n kuvaukset Konstantinopolista. Sitten hän käänsi lehden — Het Loo, hollantilainen linna. Tuossa oli muotipiirroksia... ja tässä kevätruno, jonka alla oli vallan tuntematon nimi. Se oli varmaankin jonkun nuoren ensikertalaisen — kuten Arnen — kirjoittama. Sillä Arne kirjoitti runoja — sen Ellen kyllä tiesi, vaikka hän koetti ympäristöltään salata tämän pienen heikkoutensa. Mutta hänen sisarensa oli usein löytänyt pieniä täyteen töherrettyjä paperilappusia hänen kirjoituspöydältään tai hänen kirjoistaan. Ei, tämä aikakauslehti ei todellakaan ollut hauska. Ellen ojensi kätensä ottaakseen toisen, ja koska nuori ruotsalainen herra oli saanut juuri saman ajatuksen, koskettivat heidän kätensä toisiaan. Ellen lensi tulipunaiseksi ja veti pois omansa. Nuorukaisen kädet eivät olleet niin valkoiset ja kapeat kuin isän ja Arnen, mutta tuossa lumivalkoisesta kalvosimesta pistävässä jäntevässä ranteessa ja voimakkaassa, ruskeassa kädessä oli jotakin miellyttävää. Koko ihmisestä huokui jotain tervettä ja raikasta, ja hänen äänensä kaikui pehmeänä, kun hän sanoi: "Suokaa anteeksi, ehkä neiti haluaa sen lehden?' "En, kiitos, se on yhdentekevää —" Ellen koetti puhua luonnollisesti. Tuo mies ei saanut luulla häntä ujoksi koulutytöksi, vaikka hän, harmillista kyllä, olikin äsken punastunut. "Minä olen sitäpaitsi nähnyt ne lehdet kotona." "Neiti on kenties Kööpenhaminasta?" "Olen", vastasi hän lyhyesti. Ei tietenkään saanut olla liian suosiollinen. Mutta nyt nuori ruotsalainen alkoi niin innostuneena kehua Kööpenhaminaa, että Ellen unohti pidättyväisyytensä ja kuunteli liikutettuna ja ylpeänä. Hän rakasti kaupunkiaan, ja hänestä oli hauskaa kuulla vieraan ylistävän sitä. Sen aaltoileva, vilkas elämä, sen taiteen ja tieteiden harrastus ja varsinkin sen omituinen ulkomuoto. Häntä miellytti eniten vanha Kööpenhamina, Gammelstrandin varrella olevat hiljaiset talot sopusointuisine väreineen. Hän piti myöskin Slottsholmin harmaista rakennuksista ja vaskenvihreistä katoista. Hän ihaili kanavia, joiden tyynessä pinnassa talot, laivain mastot, köysistöt ja ruosteenkarvaiset purjeet kuvastuivat. Mutta hän myönsi, että myöskin uudella Kööpenhaminalla oli viehätyksensä, sen laajeneminen nummella, Frederiksbergin hauska huvilayhdyskunta ja Österbron leveät, valoisat kadut raikkaine tuulahduksineen salmelta. Kaikkein paras oli ehkä Langelinje linnaidylleineen, kaunis englantilainen kirkko ja ylväs Gefion, joka ajaa muhkeita härkiään vaaleanvihreitten puunlatvojen alla, suihkukaivon valkovaahtoisten helmirihmojen kohotessa sinitaivasta kohden. Kun Ellen ja nuori ruotsalainen jonkun aikaa olivat pohtineet Kööpenhamina-aihetta, esittäytyivät he toisilleen: "Yngve Alvén, lääketieteen ylioppilas, Upsala", oli hänen käyntikorttiinsa painettuna. "Minä luulinkin teitä ylioppilaaksi", sanoi Ellen soluttaen korttia sormiensa lomitse. "Mitenkä niin?" "Siksi, että — saattoi nähdä, että olitte sivistynyt ihminen, liian hyvin puettu ollaksenne taiteilija ja liian vähän jäykkä ollaksenne upseeri." Nuorukainen nauroi. "Siinäpä vasta määritelmä käsitteestä ylioppilas! — sallikaa nyt minun arvata — olemme kenties tasa-arvoisia?" Ellenin syvät silmät säihkyivät. "Sitä toivon pian olevani! Minä nimittäin valmistaudun ylioppilastutkintoon." "Hyvä! Entä mitä aiotte sitten opiskella?" "Kieliä — etupäässä englanninkieltä ja kirjallisuushistoriaa." "Se oli viisaasti valittu. Sellainen sopii naiselle paljon paremmin kuin lääkäriksi tai juristiksi lukeminen." "Miksi niin?" — Ellen liekehti heti nuoruuden uhmassa. "Toivon, ettette kuulu niihin miehiin, jotka tahtovat pysyttää naisen tavanomaisissa kehyksissä." "En, en tietenkään", sanoi hän hymyillen tytön innolle. "Minä vain tahdon suojella naisia — juuri siksi, että pidän heitä niin suuressa arvossa. Mieltäni pahoittaa, kun ajattelen heitä taistelemassa todellisuutta vastaan sen kauhistuttavimmissa muodoissa ja katsomassa elämän kurjuutta silmästä silmään. Toivon vain, että miehet nyt kuten ennenkin kantaisivat raskaimmat taakat. Taistelussa ihminen kovettuu, ja on niin surullista, kun naiset menettävät käsitystapansa hienouden, lämpimän, osaaottavan mielenlaatunsa, joka tekee heidät niin välttämättömiksi miehille ja lapsille." Ellen istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena. "Tuo kuulostaa kauniilta", sanoi hän vihdoin lempeällä, muuttuneella äänellä. Ehkä hänelle ensi kerran elämässä johtui mieleen, että saattaisi kuitenkin tuntua hyvältä saada nauttia voimakkaan ja hyvän miehen hellyyttä ja suojaa. Ovi avautui ja salonkiin tulvahti sadeilman tuoksua. Arnen solakka vartalo näkyi oviaukossa. "Vai niin, täällähän sinä olet, Ellen... aiomme syödä nyt. Isä ja äiti ovat jo ruokasalissa." Ellen nousi ja taivutti hiukkasen päätään Yngve Alvénille, joka oli noussut antaakseen tilaa. Nuorukainen värähti mielihyvästä, kun tytön hame hipaisi hänen polviaan. "Kuinka merkillisesti sinun harsosi on kiinnitetty", sanoi Arne veljellisesti arvostellen. "Solmi se hatun ympäri tai ota kokonaan pois." "Huntu — oh —" Ellen kohotti koneellisesti valkean hunnun matalan, tummansinisen malkahatun yli ja solmi sen ruusukkeelle pyöreän leuan alle. Sitten hän seisoi hetkisen epätietoisena — esitelläkö vai eikö? — Äkkiä hän päättäväisesti lausui: "Veljeni, Arne Krohn — kandidaatti Yngve Alvén Upsalasta." Arne tervehti hieman jäykästi, Yngven sinisissä silmissä tuikahti ilo. "Jos herrasväellä ei ole mitään sitä vastaan, niin minä mielelläni seuraisin syömään illallista... täytyy vahvistaa itseään kestääkseen niitä hankaluuksia, joita yö saattaa tuoda mukanaan." "Niin, kapteeni sanoo, että Kattegatilla joudumme myrskyn käsiin." Arnen vastaus oli kohtelias, mutta samalla hiukan muodollinen. Katseessa, jonka hän loi Elleniin, oli mykkä kysymys: Minkä uuden tuttavuuden sinä olet tehnyt? Mutta Ellen vältti hänen silmäystään. Hän seisoi avoimessa ovessa hymyillen pimeyteen nuorekkaan onnellista ja salaperäistä hymyä. Sitten he kolmisin menivät ruokailusaliin. Ellen nukkui ylemmässä sängyssä peite leukaan saakka vedettynä. Hän ei ajatellut nukkumista. Oli niin hauskaa lojua näin — ikäänkuin suuressa keinussa — ja kuunnella meren kehtolaulua, sen hillittyä pauhua ja aaltojen loiskuntaa laivan kylkiä vasten. Ei ollut noussut myrskyä, kuten kapteeni oli ennustanut — hyvä tuuli vain enensi vauhtia. Ruokailtaessa oli käynyt ilmi, että kandidaatti Alvén aikoi samaan kylpypaikkaan länsirannikolle kuin professori Krohnin perhe. Tai ehkä — Ellen epäili, että hän oli tehnyt tämän päätöksen vasta sen jälkeen kuin oli tullut tutuksi hänen kanssaan. Hvidestrand ei ollut mikään muotikylpypaikka, ja oli tuskin luultavaa, että se oli tunnettu Ruotsissa. Mutta jos Yngve Alvén aikoi sinne hänen takiaan, niin hän oli narrannut vallan hävyttömän totisella naamalla! — Ellen ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan sitä. Ellen oli kokonaan menettänyt mielensä tavallisen tasapainon. Täällä hän lepäsi täysin hereillä, hän, joka tavallisesti nukahti heti, kun oli kallistanut päänsä tyynylle. Jos hän olisi ollut yksin hytissä, niin häntä olisi haluttanut laulaa, hyräillä aivan hiljaa. Mutta ei käynyt päinsä häiritä äitiä, joka nukkui alemmassa vuoteessa. Pikku äiti parka, jonka surut ja ilot vaihtelivat isän oikullisten mielialojen mukaan — hän tarvitsi kyllä lepoa. Missä hän oli ennen kuullut tuon nimen — Yngve —? Hän ei tuntenut ketään muuta sennimistä. Ehkä hän oli lukenut sen jostain vanhasta sadusta. Sillä oli niin valoisa, raikas kaiku — se sopi niin hyvin hänelle... Ajatuksissaan hän toisti: Yngve — Yngve — kunnes hänestä tuntui, ikäänkuin aaltojen loiskunnassa, tuulen suhinassa, koneiden jyskeessä olisi soinut hänen nimensä. Koko ympäristö näytti ottavan osaa hänen sydämensä iloiseen odotukseen, yön hiljaiseen riemujuhlaan hänen kanssaan. Lopulta hän sentään oli nukahtanut ja nukkunut muutamia tunteja. Kun hän heräsi, oli jo valoisa. Hän nousi istualleen ja katseli ulos pienestä pyöreästä ikkunasta. Meri oli hopeanhohteinen ja heikosti väreilevä kirkkaan aamulaivaan alla, taivaanrannalla näkyi ainoastaan ruskoisten pilvihattaroiden vyöhyke. Hehkuva punainen täplä selventyi harmahtavasta usvasta, vähitellen suurentuen ja hälventäen pilvet; aurinko nousi kuin merestä kasvava tulikukka. Leikkivät laineet hohtivat viininpunaisina, ja opaalinhohteinen taivas muuttui ruusunpunaiseksi. Kaksi lintua lensi lähellä veden pintaa, ne kaartelivat toisiaan, nousivat ja laskeutuivat iloisesti leikkien ja muuttuivat lopulta korkeudessa kahdeksi pieneksi mustaksi pilkuksi. Ellen ei voinut irroittaa katsettaan kevätaamun sulosta ja päivän sarastuksesta. Hän iloitsi harmaitten sadepilvien hajaantumisesta; aamu lupasi kaunista päivää. Siinä mielentilassa kuin hän nyt oli, hän otti sen hyväksi enteeksi. Hän katseli yhä pienestä ikkunasta, kunnes aurinko sai loistoa ja voimaa ja aamunkoiton rusotus muuttui päivän kirkkaaksi sineksi. Nyt lepäsi aurinkojuova kultasiltana meressä. Laiva soljui ohitse, kuunari täysin purjein. Kannella seisoi kolme miestä, ja musta villakoira istui arvokkaana partaan äärellä mustana täplänä aurinkoa vasten. Ellen olisi niin mielellään ottanut sen lystikkään, pörröisen pään käsiensä väliin. Sitten hän olisi suudellut sen viisaita silmiä... Oi, kuinka aamu oli kaunis! — Miten elämä oli ihanaa! II. Hotellin vieraat olivat nousseet ruokapöydästä ja menneet viereiseen huoneeseen — valkoiseen huoneeseen, kuten sitä nimitettiin valkoisten seiniensä vuoksi, jotka yhdessä korihuonekaluston ja krookuskeltaisten uutimien kanssa antoivat huoneelle valoisan ja ilmavan leiman. Se oli hauska huone pianoineen, kirjakaappeineen ja monine tauluineen, jotka suurimmaksi osaksi olivat jäljennöksiä, uudenaikaisten tanskalaisten maalarien teoksista. Molemmat ikkunat antoivat puutarhaan, jossa pitkät rivit keltanarsisseja ja pieniä surkastuneita hyasintteja kasvoi valkealla hiekkapohjalla ja aidan luona olevien matalakasvuisten puiden versovat oksat kuvastuivat selvin piirtein kylmänsinistä kevättaivasta vasten. Tehtailija Brein, tanakka punapartainen, noin viidenkymmenen vaiheilla oleva mies, oli asettunut tavalliselle paikalleen yhtä pyylevän rouvansa viereen sohvalle. Tehtailija keskusteli vilkkaasti nuoren tukkukauppias Hagenin kanssa, joka venyi huolimattomasti matalassa keinutuolissa. Välistä hän kohottautui maistellakseen vihreätä chartreusea, joka helmeili hänen edessään pöydällä hiotussa liköörilasissa. Hän oli hyvin vaaleaverinen, ja hänen englantilaistyyppiset teräväpiirteiset kasvonsa ilmaisivat päättäväisyyttä ulkonaisesta välinpitämättömyydestä huolimatta. Tukkukauppias Hagen oli asunut Pietarissa useita vuosia, ja herrat vaihtoivat mielipiteitä Tanskan edellytyksistä olla kauppasuhteissa Venäjän ja Siperian kanssa. Rouva Hagen, joka oli syntynyt Venäjällä tanskalaisista vanhemmista, oli luonteeseensa saanut jonkun verran kotimaansa raskasmielisyyttä, minkä huomasi syvien, harmaitten silmien ilmeestä ja kapean, värittömän suun piirteistä. Hän oli vetänyt poikansa Finnin luokseen ja torui häntä siitä, että hän oli maljakosta ottanut herkullisen näköisen leivoksen, ennenkuin oli saanut luvan siihen. Pieni kuusivuotias kuunteli äitinsä nuhteita osoittamatta uhmaa enemmän kuin katumustakaan. Hänen pieni auringonpolttama nenänsä, josta iho kesi, oli rohkeasti pystyssä, ja sinisilmät vilkuilivat ikävöiden viereiseen huoneeseen, jossa hän näki pari samanikäistä toveriaan leikkimässä ruskea- ja valkotäpläisen lintukoiran kanssa. Kun rouva Hagenin laihat, kapeat kädet vihdoin hellittivät Finnin valkeasta merimiespuserosta, huoahti poika helpotuksesta ja oli jo samassa nuorten ystäviensä luona. Rouva Brein kallisti täyteläistä, ruumiinmukaisen mustan silkkipuseron verhoamaa poveansa pöydän yli ja sanoi puoliääneen rouva Hagenille: "Eikö ole surkeasti professori Krohnin laita, hän on kuulemma vallan murtunut — tuskin oikein järjissään — ja niin äärettömän vaikeata on tulla toimeen hänen kanssaan. Pikku rouva raukka onkin sen näköinen kuin ei uskaltaisi puhua eikä olla vaiti. Ei voi olla surkuttelematta häntä, vaikka —" rouva Brein kohautti olkapäitään säälivin elein — "ei ole juuri ihme, ettei hänen miehensä ole erikoisen ihastunut häneen." "Eipä niinkään." Rouva Hagenin vastaus oli hajamielinen ja välinpitämätön. Hän mietiskeli aina omaa elämäänsä, josta oli niin vaikea päästä selville, eivätkä hänen ajatuksensa senvuoksi ennättäneet kierrellä muitten asioissa. Samassa rouva Krohn tuli ruokasalista. Hän seisoi hetkisen ovessa katsellen ympärilleen levottomin ja aroin katsein, tumman punan levitessä hänen kasvoilleen. Hänen hopeanharmaan leninkinsä kangas oli hyvin kaunista, mutta hänen lyhyt vartalonsa ei ollut siinä minkään näköinen, ja hänen tukkansa näytti aina huolimattomasti kammatulta, sillä hänen hermostuneet kätensä sivelivät sitä melkein joka hetki. "Eikö rouva Krohn haluaisi istuutua tänne?" ehdotti rouva Brein innokkaasti, samalla siirtyen lähemmäksi miestään. "Kahvi on kaadettuna — kunhan se ei vain olisi jo jäähtynyt." Rouva Krohn istahti äärimmäiseen sohvannurkkaan. Hän pani kuppiinsa rouva Breinin ojentaman sokerin ja kerman aivan koneellisesti. Mutta hän tuskin katsahtikaan pieneen rouvaan, ja hänen kasvonsa olivat koko ajan yhtä jännittyneet ja murheelliset kuin huoneeseen tullessa. Paikaltaan sohvasta, hän saattoi nähdä puutarhaan, jossa professori Krohn käveli kädet selän takana ja katse luotuna käytävän valkohiekkaan, käveli ja käveli, lakkaamatta, etukumarassa, kivettynein ilmein. Oi, jospa; hän olisi voinut tietää, mitä ajatuksia hänen mielessään nyt liikkui! — He olivat olleet yhdessä kävelemässä ennen päivällistä istutusten luona, tuolla matalien kuusien ja tuulenpieksämäin koivujen alla, jotka yhä turjottivat lehdettömin oksin. Hänen miehensä oli ollut verraten hyvällä tuulella, torunut vaimoaan siitä, että hän menetti rohkeutensa täällä kylmän, yksinäisen luonnon helmassa eikä kyennyt tajuamaan sen kauneutta. Kerran hän oli kumartunut poimimaan muutamia vuokkoja, jotka siellä täällä tekivät karun metsämaan valkeaksi — kuin sulamattomat lumitäplät. Professori Krohn oli kiinnittänyt sellaisen pienen kukan vaimonsa rintaan, ja rouva Krohn oli tuntenut itsensä niin iloiseksi, ikäänkuin nyt ensimmäisen kerran olisi saanut lahjan häneltä. Mutta päivällistä syötäessä professori oli tullut hiljaiseksi ja alakuloiseksi, eikä vaimo ollut ymmärtänyt syytä siihen. Ja hän oli vetäytynyt kylmään kuoreensa; hän oli kohottanut muurin heidän välilleen. Kun hän oli sillä tuulella, tuntui rouva Krohnista, kuin hän ei olisi mitään miehelleen, vähemmän kuin vieras, joka sattumoisin osui hänen tielleen. Vieraan kanssa hänen miehensä saattoi puhua ystävällisesti, mutta hänet hän työnsi luotaan jäätävällä ylenkatseella, jos hän uskalsi lähestyä häntä. Rouva Brein sanoi hänelle taas jotakin, ja hän käänsi päätään valmiina kuuntelemaan, katseessa fyysillisen tuskan ilme. "Huomasiko rouva Krohn uudet vieraat päivällispöydässä? — Eivätkö he lievimmin sanoen; näyttäneet mystillisiltä? — Nuori tyttö oli kyllä kaunis, mutta hyvin rohkean ja julkean näköinen, ja äiti muistutti rappiolle joutunutta varietee-laulajatarta. Ette kai tunne heitä?" Pikku rouva Krohn muisti hämärästi kahdet vieraat kasvot, jotka molemmat olivat tuntuneet hänestä vastenmielisiltä, ja muisti äkkiä, että Arne oli lakkaamatta tuijottanut nuoren neitosen ihmeellisiin kullanruskeihin silmiin ja tuuheaan, tummaan tukkaan. "Kyllä minä näin heidät", vastasi hän, "mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, keitä he ovat." Neiti Karlsson, vanhanpuoleinen kansakoulunopettajatar, joka käytti silmälaseja ja jonka tukka oli sileäksi kammattu, lopetti samassa sanomalehden lukemisensa ja yhtyi keskusteluun. "Kuulin sivumennen heidän nimensä... Rouva Atkinson tyttärineen. He ovat luultavasti ulkomaalaisia, mutta asuvat Kööpenhaminassa. Neiti sanoi olevansa oppilaana kuninkaallisessa teatterissa..." "Hiljaa —" sanoi rouva Brein pannen sormen varoittavasti suulleen. Neiti Karlsson katsoi säikähtyneenä ympärilleen. Molemmat uudet tulokkaat olivat astuneet huoneeseen. Äiti istuutui oven suussa olevaan nojatuoliin ja kätki vahvasti maalatut kasvonsa ja punaisen tekotukkansa sanomalehden taakse. Mutta tytär meni reippaasti ja pää pystyssä vieraitten keskitse pianon luo ja alkoi selailla nuottihyllyllä olevia nuotteja. Hän näkyi aikaansaavan hiljaisuuden koko ympäristössään. Keskustelu taukosi kaikkialla, ja ryhmät hajaantuivat vaistomaisesti. Vaikka nuori neitonen ei kääntynyt kenenkään puoleen erikoisesti, veti hän kaikkien huomion puoleensa. Hän ei ensinkään sopinut tällaiseen länsijyllantilaiseen hotellihuoneeseen, hän, ansarikukka, jonka oikea paikka oli mannermaan suurkaupungeissa. Kun hän siinä liukui lattian poikki kissamaisen pehmein liikkein ruumiinmukaisessa, pronssinvärisestä sametista tehdyssä empire-leningissään, tumma tukka solmukkeissa ja kiharoissa kaitaisten, kalpeiden kasvojen ympärillä ja ihmeelliset, ruskeat silmät loistaen, hän oli kuin uudenaikaisen taiteilijan unelma elävöityneenä. Ågot Brein, tehtailija Breinin veljentytär, kuiskasi uudelle ystävättärelleen, Ellen Krohnille: "Mitä pidät hänestä? — Minun mielestäni hän on iljettävä —" "Niin minunkin", sanoi Ellen. Hänen katseensa kylmeni. Kaikki naiset tarkastelivat neiti Atkinsonia vihamielisin katsein. He ymmärsivät, että miesten mielestä hän oli viehättävä, ja siksi he sekä pelkäsivät että halveksivat häntä. Kaikessa hiljaisuudessa he tuomitsivat hänet rehellisten naisten piirin ulkopuolelle. Mutta silti hän ei ollut vaaraton vastustajana ja kilpailijana. Tukkukauppias Hagen muuttui hajamieliseksi, kysymys Tanskan vientikaupasta ei tällä hetkellä kiinnittänyt hänen mieltään. Hän oli puolittain kääntynyt kiikkutuolissaan, niin että saattoi nähdä neiti Atkinsonin suoran selän ja hänen hiukan etukumarassa olevan valkean niskansa tumman tukan alta. Äkkiä hän nousi mennen hänen luokseen. Rouva Hagen hätkähti, ja hänen kasvoilleen valahti tuskallinen ilme. Mutta vain silmänräpäykseksi, sitten hän taas vajosi tavalliseen raskasmielisyyteensä. Mitä siitä väliä — hänen miehensä ei ollut hänelle enää mitään. Nyt hänellä oli vain pikku Finn — pikku Finn, hänen kaikkensa. Huoneessa oli aivan hiljaista, kaikki saattoivat kuulla noiden kahden keskustelun. Se koski musiikkia, ja tukkukauppias pyysi neiti Atkinsonia laulamaan. Hän esteli ensin — huone oli liian pieni — siellä oli liian paljon ihmisiä — ja raaka meri-ilma vaikutti haitallisesti hänen ääneensä. Mutta viimein hän heltyi Hagenin pyynnöistä, veti esiin pianotuolin, työnsi pitsiset hihansa ylemmäksi ja istuutui. Hänen äitinsä laski lehden helmaansa ja katseli jännittynein, ihailevin katsein tytärtään. Lähinnä seisovat naiset vetäytyivät hieman kauemmaksi — rouvan vaatteista kävi sietämätön patshulin lemu. Maud Atkinson soitti. Herkän, pehmeän alkusoiton, jossa taitteiset akordit muistuttivat harpun sointuja. Vähitellen siitä kehkeytyi unelmoiva sävel, ja hän lauloi tummalla alttoäänellä, jossa väliäänet sointuivat metallinkaikuisina: "Der stiger fra Rosernes Kalke en Duft, berusende söd som al Elskovens Fryd — Der bæres igennem den sövntunge Luft fra skulpende Bölger i dyssende Lyd i Nattens fortryllende Timer. Der bliver i Skoven saa underlig tyst, naar Sollyset slukkes, naar Dag er forbi, og Maanen har kastet et flimrende lyst, forvildende Skær paa den slyngede Sti i Nattens bedaarende Ttmer. Nu træder de koglende Taager en Dans med viftende Slör over Engenes Bund — Jeg skimter to Öjnes blödt slörede Glans, jeg kysser en Kind og en skælvende Mund i Nattens livsalige Timer — Seurasi sitten jälkisoitto, pehmeänä ja hiljaisena kuin kesäyön maininki, joka laskeuu levolle rannan ruohistoon. Vielä pari hyräilevää säveltä, viimeisten aaltojen loiske, nukahtavan tuulen viimeinen leppoisa suhahdus. Ja Maud nousi pianon äärestä kättentaputusten raikuessa. * * * * * Professori Krohn käveli puutarhassa, pyöreän nurmikon ympärillä, jossa ensimmäinen vihreä ruoho alkoi orastaa. Välistä hän nosti päätään katsellen aidan yli mataloita hiekkasärkkiä ja jyrkkää harjannetta, joka niiden ääreltä kohosi kanerva- ja kuusikkopeitteisenä. Rannikkopäällysmiehen talon takaa, jonka valkea pääty ja mustansininen liuskakatto näkyivät mäen yli, luikerteli polku syvän, jyrkkien, metsäisten rinteiden reunustaman kuilun halki. Muutamia sauhunkeveitä pilvenhattaroita liiteli vaalealla taivaalla ikäänkuin harjun lakea myöten. Lännessä näkyi meri tummansinisenä kaistaleena laajojen vihreitten niittyjen takaa, jotka muodostivat rajaviivan nummen ja rannan välille. Mutta professori Krohn ei ajatellut luontoa, joka oli niin autio ja karu, ja kuitenkin niin ihmeellisen raikas ja suurenmoinen. Hän oli vaipunut miettimään omaa sairauttaan. Ei kukaan niin hyvin kuin hän tiennyt, millaisin jättiläisaskelin se edistyi. Oli kauheata tuntea, miten sielu ja ruumis menettivät joustavuutensa, miten lihakset veltostuivat ja joka hermo tärisi pienimmästäkin rasituksesta... Häneltä oli kenties iäksi mennyt se silmän terävyys ja käden varmuus, jotka olivat hankkineet hänelle etevän kirurgin nimen. Ja jos hänen täytyisi lopettaa työskentelynsä, lakata tavoittelemasta yhä enemmän mainetta ja tuloja, niin minkä eteen hän sitten eläisi? Hän ei ollut luotu pieniä olosuhteita varten — hän ei voinut sietää, että joku toinen anastaisi hänen paikkansa hänen itsensä istuessa unohdettuna, köyhänä ja kelpaamattomana jossain kolkassa sitä kaupunkia, missä hän oli vallinnut kyvyllään, persoonallisella viehätysvoimallaan — ja ehkä myöskin häikäilemättömällä tahdollaan. Ja mitenkä sairaus kehittyisi? Sitä ei edes hänkään saattanut tietää. Ehkä hän saisi elää useita vuosia murtunein voimin ja hengenlahjoin, tai kenties kuolema tulisi piankin. Kuolema... hän oli katsonut sitä silmiin niin lukemattomia kertoja. Hän tunsi täydelleen suurimman osan niistä ulkonaisista muodoista, joissa se saattoi kohdata ihmistä. Mutta itse kuolemasta hän ei tiennyt mitään. Kun hän oli kuullut kuolevan omaisten puhuvan jälleennäkemisestä ja iankaikkisesta elämästä, oli hän halveksien kohauttanut olkapäitään ja kääntynyt pois. Hän ei oikeastaan ollut jumalankieltäjä, mutta hänellä ei ollut koskaan työteliäässä elämässään ollut aikaa ajatella näitä kysymyksiä. Nyt hän oli tullut ajatelleeksi, että olisi ehkä ollut hyvä, jos toivo olisi elähyttänyt häntä kuoleman hetkellä, sillä ajatus ikuisesta tuhosta — se oli kauhea. Jos hän olisi ollut hyvin vanha, niin olisi varmaankin helpompi kuolla. Mutta hän oli vasta viisikymmentäkaksivuotias. Hänessä oli vielä kiihkoisa elämänhalu, ja ääretön työmäärä odotti häntä. Vaimoaan ja lapsiaan hän ei paljoakaan ajatellut. Hän oli tavattoman itsekäs luonne, oma itsensä oli hänelle kylliksi, ja kuoleman ajatus oli vieroittanut häntä vielä enemmän ihmisistä. Kuolema silmiensä edessä hän oli yksin. Kuolemassa särkyivät kaikki maalliset siteet, kukaan ei voinut auttaa, kukaan ei voinut seurata kuolevaa. Professori Krohnin mieleen ei ollut juolahtanut, että hän oli pahoittanut vaimoaan lyhyillä ja niukoilla vastauksillaan, kun tämä päivällispöydässä huolestuneena oli koettanut saada selville, mikä häntä vaivasi. Hän piti vaimostaan samalla totunnaisella tavalla kuin oli ollut kiintynyt vanhempiinsa, niin kauan kuin he olivat vielä eläneet. Hän oli tottunut vaimoonsa niinkuin huoneeseen, jossa asuu, maisemaan, jonka monena vuonna on nähnyt ympärillään. Mutta hän kuului niihin miehiin, jotka elävät varsinaista elämäänsä koko harrastuksellaan ja tarmollaan ulkona maailmalla ja jotka tuntevat vain viileää kiintymystä kotonaoleviin. Oi, jospa vain tapahtuisi jotain uutta ja odottamatonta, jotain, joka tempaisi hänet hetki hetkellä enentyvästä tylsyydestä... Hän oli usein nähnyt, mimmoinen vaikutus odottamattomalla onnella — tai odottamattomalla murheella — oli ollut hermostuneen ihmisen mielentilaan. Uutta, ulkoapäin tulevaa voimaa, joka saattoi pitää koneiston vielä jonkun aikaa käynnissä, hän tarvitsi. Puutarhassa alkoi tulla kylmä. Kevät oli niin ihmeellisen myöhäinen täällä. Pajujen urvut ja pienten kastanjapuitten tahmeat nuput kertoivat elämän pulppuamisesta rungoissa. Iltaisin muuttui ilma koleaksi ja kylmäksi, vaikka oltiinkin jo toukokuun lopulla. Professori meni ruokasaliin. Raollaan olevan oven kautta hän kuuli viereisessä huoneessa olevien kesävieraiden puhelun sorinan. Häntä ei haluttanut liittyä muiden seuraan. Hän oli ennen ollut vilkas ja suosittu seuramies, mutta viime aikoina oli häntä alkanut vaivata turha puhelu. Yksinäisyys oli parasta. Ja hänen ajatuksensa alkoivat kierrellä sitä ainoata kysymystä, joka oli hänen mielestään jonkin arvoinen. Eikö ollut mitään pelastusta — mitään mahdollisuutta saada valtaa ruumiinsa ja sielunsa yli? — Hän katui, ettei ollut matkustanut yksin. Hänen täytyi päästä pois jokapäiväisestä ympäristöstään ja vaimonsa väsyttävästä rakkaudesta, hänen huolestuneesta huolenpidostaan. Hänen täytyi tuntea itsensä täydellisesti vapaaksi saadakseen takaisin rohkeutensa ja elämänilonsa, jotka olivat hänen terveytensä ehtona. Äkkiä professori Krohn pysähtyi herkeämättömässä vaelluksessaan. Hän oli kuullut laulua viereisestä huoneesta, kauniin, tumman naisenäänen. Tuo ääni sai hänen sydämensä sykkimään kuten ennen hänen nuoruutensa aikoina. Kuka tässä talossa osasi laulaa noin? Laulajatar oli varmaankin se nuori neiti, jonka hän oli tänään nähnyt päivällispöydässä. Hän muisti hänen ihmeelliset silmänsä, kullanruskeat ja lempeät kuin tumma kevätesikko, hänen punaisten huuliensa uhmailevan kaarevuuden. Hän oli loistava ulkomaalainen lintu harmaiden kotivarpusten seassa. Hän meni arkihuoneeseen juuri kun laulu lakkasi ja Maud nousi pianon äärestä. Naiset istuivat jäykkinä ja arvokkaina uhraten vain muutamia kylmän kohteliaita sanoja kiitokseksi, herrojen sitävastoin kerääntyessä nuoren laulajattaren ympärille, joka vastaanotti heidän suosionosoituksensa aivan luontevasti, hymyillen sovinnaiseen tapaan, ikäänkuin seisoisi musiikkilavalla tuntemattoman yleisön edessä, josta ei ensinkään välittänyt. Mutta kun professori Krohn raivasi itselleen tien hänen ihailijajoukkonsa lävitse ja esittelytti itsensä hänelle, niin hänen käytöksensä muuttui. Hän ymmärsi vaistomaisesti, että tuon valkotukkaisen, keski-ikäisen, hienon ja etevän näköisen herrasmiehen arvostelu merkitsi jotakin. Hän vastasi hänelle erinomaisen kohteliaasti, ja keskustelu heidän välillään sukeutui pian niin vilkkaaksi, että muut herrat vetäytyivät pois toinen toisensa jälkeen, tukkukauppias Hagen rypistetyin kulmin ja yhteenpuserretuin huulin. Professori Krohn saattoi usein osoittaa suurta häikäilemättömyyttä, kun tahtoi päästä toivottuun tulokseen, ja muiden synkät katseet eivät vaikuttaneet häneen vähääkään. Siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli päättänyt saavuttaa neiti Atkinsonin huomion, olivat toiset huoneessaolijat hänelle vain ilmaa. Arne oli seisonut äärimmäisenä. Hän ei ollut rohjennut tunkeutua lähelle ja pyytää tulla esitellyksi Maudille. Mutta Maud oli koko ajan tuntenut hänen silmiensä katseen, samojen tummien, ihmeellisen synkkämielisten silmien, jotka olivat seuranneet häntä päivällispöydässä. Ja puhuessaan professori Krohnin kanssa hän huomasi, että kaunis nuori mies, joka oli häneen niin tuijottanut, oli ihmeellisesti professorin näköinen. Ehkä he olivat isä ja poika... Maud haki tahtomattaan noita nuoria, kalpeita kasvoja, joiden hienot piirteet olivat jääneet hänen mieleensä. Mutta Arne oli mennyt, ja Maud kääntyi jälleen professori Krohnin puoleen, joka saattoi hänet kahvipöydän ääreen, hankki hänelle tuolin ja osoitti hänelle miellyttävää kohteliaisuutta, kuten aina naiselle, jota tahtoi viehättää. Hän esitteli hänet vaimolleen. Pikku rouva Krohn taivutti sanaakaan sanomatta hieman päätään. Naiset vetäytyivät vähitellen kahvipöydästä, varsinkin sen jälkeen kuin rouva Atkinson, loistaen ilosta tyttärensä valloituksen takia, lähestyi ja ilmaisi ylpeytensä sanatulvassa, joka oli kauheaa tanskankielen rääkkäämistä. Mutta ei edes hänen läsnäolonsa peloittanut professori Krohnia. Hän, joka tavallisesti asetti hienon käyttäytymisen vaatimukset hyvin korkealle, näytti olevan vallan sokea punatukkaisen naisen vioille. Hän syventyi yhä enemmän keskusteluunsa nuoren tytön kanssa, jonka laulu oli tuonut hänelle hänen synkimpänä hetkenään viestin elämästä ja onnesta. Tyttö kiinnitti hänen mieltään ei ainoastaan kauneutensa, vaan myöskin älynsä ja tietojensa takia, joita hänellä näkyi olevan, sekä maailmanhalveksumisellaan, joka oli niin jyrkässä ristiriidassa hänen kukoistavan nuoruutensa kanssa. Professori Krohn oli väsynyt yksinkertaisiin naisiin, ja häntä huvitti jutella tämän nokkelasanaisen neitosen kanssa, joka tunsi elämää eikä kuvitellut liikoja. Vähitellen vieraat poistuivat. Rouva Krohn oli heittänyt mieheensä viivähtävän, surullisen katseen, jota tämä ei huomannut. Kun palvelijatar tuli hakemaan kahvitarjotinta, oli huoneessa vain kolme henkeä — professori Krohn ja Maud innokkaasti juttelemassa ja rouva Atkinson tyytyväisin ilmein kuuntelemassa, ikäänkuin hän itse olisikin valloituksen tehnyt. III. Arne Krohn loikoi kallioiden välissä suojatussa rotkossa kanervien ja katajien keskellä. Tummasta vihannuudesta kohosi kullankeltaisia rantamaitteita, sinikelloja ja horsmia ja siellä täällä kukkivia orjanruusuja kuin valkeita perhosia, jotka liitelivät edestakaisin okaisilla oksilla. Korkealla hänen päänsä päällä kirkkaansinisellä taivaalla näkyi puolikuu valkeana ja läpinäkyvänä, kuten irrallinen pilvenhattara. Toiselta puolelta rotko oli matalampi jättäen näköalan vapaaksi kaukaisille hiekkasärkille, joiden suipot huiput kohosivat kohti korkeutta terävin piirtein. Rinteen päivänpaisteisella puolella kimalsi hiekka huikaisevan valkeana, varjossa sillä oli sinertävä, lämmin loiste. Kaukaiset kukkulat olivat unelmien maita, joille ajatus saattoi lähteä seikkailuretkelle aavistaen tuhansia ihania mahdollisuuksia piilevän äärimmäisen usvaseinän takana. Arne lepäsi rentonaan kanervikolla käsivarret niskan alla ja katseli sinitaivaalle. Miten leivoset ilakoivat — hän saattoi nähdä yhden niistä pienenä mustana pilkkuna päänsä päällä. Silloin tällöin katkaisi hiljaisuuden jonkun vesilinnun vihlova kirkuna ja kankaalta kuului käen kukuntaa. Oli ihanaa lepäillä täällä ja hengittää keuhkojen täydeltä terveyttä ja elämäniloa. Viime viikkoina, jolloin kesä oli puhjennut täyteen kukoistukseensa, Hvidestrand oli muuttunut ihastuttavaksi paikaksi. Jokapäiväiset pikkusurut unohtuivat, ja sielussa ja ruumiissa virisi puolittain itsetiedoton olemassaolon riemullisuus, sama ilo, joka sai lintuset ilakoimaan aamusta iltaan lyhyen kesän jokaisena päivänä. Aurinko ja ilma olivat ruskettaneet Arnen hienot kasvot, ja hänen tummissa silmissään, joissa ennen oli ollut synkkämielinen ja mietiskelevä katse, oli nyt haaveilevaa onnenodotusta. Kotona Kööpenhaminassa oli ollut niin paljon sellaista, mikä oli häntä kiusannut, — hänen koko elämänsä oli ollut hiljaista taistelua isän kovuutta vastaan, murheellisen, syrjäytetyn, hellästi rakastetun äitiparan hiljaista puolustamista. Mutta nyt hänen ajatuksensa askartelivat muualla. Tässä raikkaassa luonnossa näinä ihanina kesäpäivinä hänen ilossaan oli uutta tunnetta, joka hitaasti versoi, vahvistuen päivä päivältä, kuten taimet hänen ympärillään kehkeytyivät kesäauringon lämmössä. Viime vuosina hän oli katsellut kaikkia naisia hävyn ja ihailun sekaisin tuntein. Hän saattoi ihastua valkeaan niskaan, posken pehmeään pyöreyteen, hän saattoi kauan uneksia kauniista tytönkasvoista, jotka oli sattumalta nähnyt ihmisvilinässä, teatterissa tai konsertissa, tytönkasvoista, jotka taas kohta katosivat ihmisvilinään ja joita hän ei sen koommin nähnyt. Mutta kaikki tämä oli ollut vain haaveilua, hänen heräävän rakkaudenkaipuunsa aikaansaamaa. Hän ymmärsi vasta nyt, mitä oli rakastaa naista niin, että hänen äänensä sointukin sai sydämen värähtämään, että hänen lausumansa ystävällinen sana teki koko päivän valoisaksi. Ja hän tiesi, miten voimakkaaksi sellainen tunne saattoi tehdä miehen: antaa hänelle rohkeutta kohdata elämää sellaisenaan ja taistella siinä todellisessa toivossa, ettei taistele vain oman itsensä takia. Arne kääntyi kyljelleen ja katseli vihreällä mäenrinteellä huojuvia korsia, jotka kohottivat päänsä korkeammalle rehevää ruohikkoa. Aivan hänen vieressään oli ruusupensas, ja hän nautti sen kellanvalkeiden kukkien tuoksusta. Pari muurahaista kulki oksaa pitkin — miten kiire niillä oli. Nyt putosi toinen niistä sametinpehmeälle ruusunlehdelle ja kiiruhti kukan kultaiseen kupuun. Arne taittoi ruohon ja hätyytti sen sieltä. Leivoset livertelivät lakkaamatta. Eivätkö ne lainkaan väsyneet? Varjo lankesi rinteelle, hame sihahti katajikossa. Arne katsahti ylös. Maud Atkinson seisoi särkän harjalla valkopukuisena ja solakkana sinitaivasta vasten ja hymyili hänelle puolittain rohkaisevasti, puolittain ivallisesti. Hänen tumma, vierassointuinen äänensä kuului Arnen yläpuolelta. "Loiotteko täällä uneksien, herra runoilija?" Kun toiset joskus sanoivat Arnea runoilijaksi, niin hän piti sitä ivana ja loukkauksena. Mutta Maud sai sanoa mitä tahtoi — ja nuorukainen oli eräänä iltana rohkaissutkin itsensä ja lukenut hänelle muutamia pikku runojaan. "Neiti Maud —" hän nousi kovasti punastuen. "Älkää mitenkään antako minun häiritä itseänne — siellä oli teidän varmaankin hyvin mukava. Onko teillä mitään sitä vastaan, että minä tulen luoksenne?" "Oi, jospa tahtoisitte..." Maud kokosi hameensa helmat toiseen käteensä paljastaen siten kauniit jalkansa, joiden verhona oli läpinäkyvät sukat ja valkeat kengät. Varovasti empien hän alkoi laskeutua rinnettä. "Ei suinkaan täällä vain ole kyykäärmeitä?" "En ole nähnyt yhtään. Mutta täällä on leivosia kosolta, jotka laulavat meille, ja orjanruusuja keskellä kanervikkoa. Minusta tämä on ihana paikka." "Niin, tosiaan, täällä ei ole hullumpaa." He heittäytyivät kanervikkoon toistensa viereen. Arne tunsi itsensä niin onnelliseksi Maudin läheisyydessä, ettei tahtonut häiritä hiljaisuutta. Hän saattoi vain tuijottaa tyttöön, vain iloita hänen kauneudestaan. Raitis, vapaa elämä meren rannalla oli jo lyönyt leimansa Maudiin. Hänen kasvonsa, jotka olivat ensi päivinä olleet niin lumivalkoiset, olivat ruskettuneet, ja tuuli sai vapaasti puhaltaa hänen tummat suortuvansa otsalle ja poskille. Hän oli pannut syrjään kallisarvoiset pukunsa ja verhoutunut yksinkertaisiin, vaaleihin kesäleninkeihin, kuten muutkin tytöt kylpylässä. Hän oli ikäänkuin vapautunut liiasta hienoudesta ja liittynyt lujemmin luontoon ja omaan itseensä. "Tuntuu niin kummalliselta olla tällaisessa erämaassa", sanoi hän vihdoin. "En luule loikoneeni kanervakankaalla sitten kuin Skotlannissa lapsena." "Skotlannissa on kai kaunista?" kysyi Arne. Hän tunsi tehneensä jotenkin nolon kysymyksen, mutta kaikki keskusteluaineet kaikkosivat hänen ollessaan Maudin seurassa. "Suurenmoisen kaunista. Skotlannissa vietin onnellisimmat vuoteni. Isäni eli silloin vielä. Olisittepa tuntenut hänet. Oi, hän oli gentlemanni, taiteilija — vallan toisenlainen kuin äiti." Hänen äänensä muuttui tylyksi ja teräväksi, kun hän mainitsi äitinsä, ja Arne katsoi tahtomattaan toisaalle puolittain häveten hänen puolestaan. Hetkisen kuluttua Maud jatkoi, ikäänkuin tahtoen avata hänelle sydämensä: "Isä oli pianisti ja olisi varmaan luonut itselleen suuren tulevaisuuden, ellei olisi ollut niin tyhmän rehellinen ja mennyt naimisiin äidin kanssa. Äiti veti häntä alas kaikin tavoin. Isä alkoi juoda — ja hän, joka oli antanut konsertteja Euroopan suurkaupungeissa, päätti päivänsä kolmannen luokan orkesterin johtajana kööpenhaminalaisessa varieteessa." Puhuessaan Maud oli repäissyt muutamia ruohonkorsia, jotka hän enempää ajattelematta sitoi renkaaksi. Sen hän nyt heitti luotaan ja kääntyi Arnen puoleen ilkkuvasti hymyillen. "Teidän mielestänne se kai ei ollut erityisen hauska elämänjuoksu?" "Ei, se oli hyvin surullinen", sammalsi Arne hämmentyneenä, "mutta te, neiti Maud, te tulette pääsemään pitkälle laulajattarena. Te olette perinyt isänne musikaaliset lahjat ja olette tekevä hänen nimensä kuuluisaksi." Maud pudisti hiljaa päätään. "Voi, kuinka vähän te tunnette maailmaa, kandidaatti Krohn. Niinkuin lahjat veisivät ihmistä eteenpäin tässä elämässä! Ei, rahaa siihen tarvitaan, suosijoita ja vaikutusvaltaisia suhteita — eikä minulla ole mitään tästä kaikesta." Arne tunsi suurta sääliä häntä kohtaan. Hän ymmärsi, mimmoinen ero täytyi olla Maudin ja hyvissä, rikkaissa kodeissa kasvaneiden tyttöjen välillä. Maud oli saanut tuntea elämän varjopuolia jo pienestä pitäen, ja hänen lapsenmielensä oli tullut kylmäksi, maailmaa halveksivaksi. Oliko siis niin ihmeteltävää, ettei hän ollut tullut samanlaiseksi kuin toiset, nuo onnelliset? Ja kuitenkin he tuomitsivat häntä — Arne rakasti häntä kaksin verroin siksi, että hän kauneudestaan huolimatta oli seurapiiristä poissyösty — halveksittu. Kuinka Arne toivoikaan voivansa suojella häntä, vetää hänet onnen auringon paisteeseen, jotta hänessä piilevä hyvä pääsisi versomaan. Kunpa hän ei olisi ollut niin nuori... sillä nyt hänen sanoillaan ja lupauksillaan ei ollut mitään merkitystä, hänen rakkautensa oli tehoton. Maudin mieliala vaihtui. Hänen kasvonsa alkoivat loistaa ruumiillisesta hyvinvoinnista. Hän painoi niskansa ruohikkoon, ja hänen punaiset huulensa avautuivat syvään henkäykseen. "Oh, millainen tuoksu", hän huudahti. "Tunnetteko — havua, suopursua, ajuruohoa, metsäruusua ja ennen kaikkea suolaista, ihanaa meri-ilmaa? Eikö pidäkin olla kiitollinen merta kohtaan. Se antaa meille ihanan väsymyksen, joka sitten vaihtuu voimaan. Miten täällä voikaan nukkua! Nukkuminen on sulaa nautintoa!" "Niin minäkin ajattelen joka ilta", sanoi Arne. "Koetan aina pitkittää sitä tilaa, jossa olen juuri uneen vaipumaisillani, mutta kuitenkin vielä tajuissani." Maud katsahti häneen uneksivasti puoliavoimien silmäluomiensa alta. "Meillä on varmaankin usein samanlaiset ajatukset", sanoi hän. Arne lehahti polttavan kuumaksi. Mitä Maud tarkoitti — mitä merkitsi hänen silmiensä ilme? — Saattoiko olla mahdollista, että Maud välitti hänestä... Arne tarttui hänen käteensä. "Jos te, neiti Maud, ajattelisitte eräästä asiasta kuten minä, niin olisin onnellisin ihminen maan päällä." Maudin kasvot värähtivät. Hänen katseensa muuttui hyvin murheelliseksi, kun hän hiljaa veti kätensä Arnen kädestä. "Te olette lapsi", hän sanoi lempeästi. "Lapsille ei suututa, mutta heitä täytyy opettaa olemaan järkeviä." "Te sanotte minua lapseksi! — Silloin ette välitä minusta vähääkään — te ivaatte kai minua, kun olen rohjennut pitää teistä." Arne heittäytyi kiivaasti kyljelleen ja kätki kasvonsa kanervikkoon. Käsi, jonka Maud oli päästänyt, puristui tuskasta, niin että suonet näkyivät sinisinä ja selvinä ruskettuneen ihon läpi. Miten kaunis hän oli siinä maatessaan — sorea, suora selkä vaaleassa kesätakissa, kihara tumma tukka ja niska, joka oli niin päivettynyt urheilupaidan alaskäännetyn kauluksen yläpuolella... Maud piti enemmän Arne Krohnista kuin kenestäkään muusta miehestä, jonka tunsi, mutta mitä apua siitä oli? Olisi hyvin kevytmielistä hänen kiintyä vallan nuoreen mieheen, joka vasta muutamien vuosien kuluttua saattaisi tarjota hänelle jonkinlaisen yhteiskunnallisen aseman. — Hän hymyili omituisen katkerasti ja halveksivasti muistellessaan äitinsä usein uusiutuvaa neuvoa: ei saa mielistellä poikaa, kun haluaa isää. Ei, hänen kaltaisensa köyhän tytön, seikkailijattaren, jolla ei ollut muuta omaisuutta kuin kauneutensa, tuli ajatella rehellistä rakkautta vain ylellisyytenä. Hänen täytyi ajatella tulevaisuuttaan — ja että voisi kostaa sille kunnioitusta nauttivalle yhteiskunnalle, joka katseli häntä halveksien, menemällä naimisiin erään sen etevimmän miehen kanssa, riistettyään hänet vaimolta ja lapsilta, välittämättä vanhasta moraalista, sovinnaisista tavoista. Mutta hänen tuli sääli Arne Krohnia. Hän lausui lempeästi hänen nimensä, ja Arne kääntyi hitaasti, melkein vastahakoisesti, häntä kohden. "Arne, annan teille hyvän neuvon", hän jatkoi. "Älkää pitäkö minusta niin paljon, minä en sitä ansaitse." "Neiti Maud, kuinka voitte noin sanoa?" "Voin, sillä tunnen itse itseni parhaiten", vastasi hän surullisesti. Heti tämän jälkeen hän nousi. "Lähtekäämme täältä. Täällä on melkein liian kuuma — ja sitäpaitsi on parasta katkaista keskustelumme." He kulkivat äänettöminä hiekkaista tietä, joka luikerteli kankaalla matalien särkkien keskitse. Puhelinpatsaiden muodostaman suoran linjan takaa näkyi meren tummansininen juova ja valkea vaahtoreunus rannassa. Kauempana, missä tie kääntyi rannalle, oli talonpoikaistalo mataline, valoisine rakennuksineen, joita peitti sammaltunut katto, ja niiden lähellä kanervoittunut mylly, joka erottui mustana aaveena taivasta vasten. Kankaan sametinruskeuden ja niittyjen kirkkaanvihreän lakeuden välissä leveni loistavan kellervä, pitkulainen juova — pelto, täynnänsä kukkivaa peltokaalia. Siellä täällä märehti muutamia valkeita ja mustia lehmiä, ja joitakuita lampaita kurkisti uteliaina mäentörmällä. Professori Krohn tuli heitä vastaan lähellä taloa. Hänen pitkä vartalonsa näytti solakalta ja nuorekkaalta vaaleanharmaassa kesäpuvussa. Hän käveli kevyesti ja notkeasti heilutellen keppiään, mutta nähdessään Maudin ja Arnen hän pysähtyi äkkiä. Hänen tummat silmänsä harmahtavien kulmakarvojen alla välähtivät vihaisesti. Hän nosti hattuaan ja tervehti ivallisen kohteliaasti. "Neiti Atkinson — ja minun herra poikani!". Arne hämmentyi. Voimatta selvittää itselleen syytä hän tunsi, ettei isänsä pitänyt siitä, että hän oli yhdessä Maudin kanssa. Hän punastui hiusmartoon saakka valkean ylioppilaslakin alle, puristi hermostuneena kädessään olevaa kanervanoksaa, niin että kukat musertuivat hänen sormissaan. Maud tervehti menettämättä mielenmalttiaan. Hän oli vain hiukan kalpeampi kuin tavallisesti. "Sinunhan ei sitäpaitsi pitäisi olla täällä, Arne", sanoi professori kylmästi. "Sinä olit sopinut sisaresi kanssa kävelyretkestä. Hän odottaa sinua." "Se on totta; olin sen vallan unohtanut", sammalsi Arne. Professori Krohn katseli ivallisesti poikaansa. Kuinka tuo poika olikaan äitinsä kaltainen! Päättämätön, pehmeä ja helposti johdettavissa — hänen toisinaan osoittamansa itsepäisyyskin oli vain heikkoutta. "Ei saa unohtaa lupauksiaan", jatkoi professori yhtä terävällä äänellä. "Kiiruhda nyt hotelliin äläkä anna Ellenin odottaa kauempaa kuin on välttämätöntä." Arnessa heräsi äkillinen mielenkuohu. Miksi hänen isänsä saisi kohdella häntä kuin koulupoikaa, nöyryyttää häntä Maudin edessä? — Koko lapsuutensa hän oli saanut kärsiä isänsä tyranniutta, oli jo aika seurata omaa tahtoaan, tuntea olevansa mies. "No, eipä sillä niin kiirettä ole", sanoi hän huolettomasti. "Ellenillä on kyllä muitakin kävelytovereita." Professorin keppi kolahti kovasti kiveen. "Kysymys ei ole siitä. Jos olet sopinut hänen kanssaan, niin sinä menet. Kuuletko, Arne?" Nuo molemmat tummat silmäparit, jotka olivat niin toistensa näköiset, kohtasivat toisensa katkeroituneessa katseessa. Arne seisoi isänsä edessä uhmaavasti alaspainunein päin, yhteenpuristetuin huulin, vastaamatta ja tottelematta. Samassa Maud ojensi kätensä ja kosketti hänen käsivarttaan. "Menkää, Arne", hän kuiskasi. "Minä pyydän teitä." Professori Krohnin katkeruus yltyi. Milloin nuo olivat tulleet noin tuttavallisiksi... Mitä merkitsi kummankin nuoren kasvoille valahtanut myötätunnon ja ymmärtämyksen ilme... Arne ei enää vastustanut. Katsahtamatta isäänsä, mutta syvään kumartaen Maudille hän otti jäähyväiset ja kääntyi hotelliin vievälle polulle. Kun hän oli poistunut, kääntyi professori neiti Atkinsonin puoleen. "En tiedä, voinko korvata poikani seuran", hän sanoi ivallisella äänellä. "Nuoret sopivat kaiketi parhaiten toisilleen." Maud veti ohuen, valkoisen, keltaisilla ruusuilla kirjaillun silkkihuivin lujemmin hartioittensa ympärille. "Oh", sanoi hän surullisesti, "tiedättekö, professori, minä en tunne itseäni nuoreksi. Olenkin monta vuotta vanhempi poikaanne. Minä pidän hänestä paljon. Hän on rakastettava nuori mies." Tässä Arnen nuoruuden tunnustamisessa oli jotain ylemmyyttä, joka sai professorin hyvälle tuulelle. Maud kai piti hänen poikaansa nulikkana, jonka kanssa saattoi viettää vapaan hetken. Olihan luonnollista, ettei Arne voinut olla mitään Maudin kaltaiselle lahjakkaalle ja kehittyneelle naiselle, maailmannaiselle. He jatkoivat matkaansa niittyjen halki, missä kirjava kukkanauha osoitti puron uomaa merta kohden ja missä lokit ja sirriäiset kirkuen lentelivät heidän yläpuolellaan. Leveätä, vihertävää, sähkölennätinpylväiden molemmin puolin reunustamaa tietä he saapuivat rannalle, missä pelastusvenheet olivat ja tarpeen vaatiessa laskettiin vesille, missä ylimpänä oli leveä kivivyö siellä täällä kasvavine ohdakkeineen ja mataloine pajuineen, ulommaisen reunan levittyessä valkeana ja kovana kirkkaansinistä merta vasten. "Ah, kun saisi matkustaa, matkustaa", huudahti Maud seuraten katseillaan hitaasti loittonevan höyrylaivan savua. "Se on parasta, mitä tiedän. Koko lapsuuteni ja aikaisimman nuoruuteni olen kierrellyt kaikissa Euroopan pääkaupungeissa. Mutta isä eli silloin vielä. Nyt saamme, äiti ja minä, koreasti pysyä vieraassa maassa, jonne kohtalo on meidät viskannut.' "Saatte matkustaa milloin tahdotte, neiti Maud", sanoi professori Krohn matalalla äänellä. Maud ei ollut ymmärtävinään hänen viittaustaan. Päätöksen teolla ei ollut kiirettä. Hän ei ollut rakastunut tuohon valkotukkaiseen professoriin, joka ikänsä puolesta olisi voinut olla hänen isänsä. Tosin hänen asemansa professorinrouva Krohnina olisi hyvin edullinen, eikä hänen äitinsä enää puhunutkaan muusta. Mutta siihen liittyi paljon sellaista, mikä vaikutti Maudiin tuskallisesti. Arne oli hänelle rakkaampi kuin hän tahtoi edes itselleen tunnustaa. Hän tunsi myös jonkinlaista sääliä lempeätä, alistuvaista vaimoa kohtaan, joka luultavasti kuolisi surusta, jos miehensä hänet hylkäisi... Hän alkoi puhua merestä, valaistuksesta, ja professori, joka ymmärsi, ettei Maud vielä halunnut tehdä päätöstä, ei myöskään tahtonut pakottaa häntä siihen. Häntä itseäänkin hirvitti välien rikkuminen, avioero, skandaali. Mutta kuitenkaan hän ei tahtonut luopua tästä myöhäisestä intohimosta, joka oli hänet vallannut tuoden uutta toivoa, uutta terveyttä hetkenä, jolloin kuoleman kuvittelu oli jo vallannut kaikki hänen ajatuksensa. Ja että Maud halusi tulla hänen vaimokseen, sen hän oli jo antanut selvästi huomata. Professori ihaili häntä siksi, että hän huolimatta epäiltävästä syntyperästään ja vaillinaisesta kasvatuksestaan kuitenkin oli täydellinen hieno nainen, joka vaati kunnioitusta. Jos hän naisi Maudin, niin tämä ei koskaan käyttäytyisi sopimattomasti niissä piireissä, joissa hän tulisi liikkumaan. Mahdoton anoppi olisi tietysti pidettävä loitolla, mutta Maudista hän saisi vain kunniaa. Professori yhtyi tytön kevyeen keskusteluun ja puheli iloisesti ja luontevasti hänen kanssaan mitä jokapäiväisimmistä asioista. Häntä huvitti huomatessaan, millä nuorekkaalla vilkkaudella hän saattoi siirtyä toisesta aineesta toiseen. Tänään hän ei vähääkään tuntenut ikänsä ja sairautensa painoa. Ja hän tarkasti salaisella ilolla omaa varjoansa valkealla hiekalla Maudin vieressä. Se oli niin komearyhtinen ja hieno; se liikkui niin reippaasti ja varmasti — kukaan ei olisi voinut luulla sitä vanhan miehen varjoksi. "Katsokaa", huudahti Maud äkkiä ja kääntyi sille suunnalle, missä hotellin valkoinen rakennus kohosi tummien kanervarinteiden yli. "Nuoret kokoontuvat!" Professori kääntyi. Nuorten herrojen ja neitosten parvi oli kerääntynyt kuistin eteen innokkaasti keskustellen ja viittoillen eri suunnille, ikäänkuin eivät olisi olleet yksimielisiä siitä, minkä tien valitsisivat. Siellä olivat Arne ja Ellen Krohn, kandidaatti Yngve Alvén sekä neidit Ågot Brein ja Vivika Baumer. "Oli varmaan puhetta huvimatkasta töyrylle tänään", sanoi professori. "Eikö teidän pitänyt lähteä mukaan, neiti Atkinson?" "Minun — ei; kun on neitosia mukana, ei minua koskaan pyydetä", sanoi Maud katkerasti. "Kaikki nuoret tytöt katsovat minuun halveksien. Heistä minä varmaankin kuulun alempaan luokkaan kuin he." "Sanokaa mieluummin, että he ovat mustasukkaisia teille." "Niin — ehkä sitäkin." Näytti siltä, kuin nuoret olisivat sopineet tiestä. He tulivat kävellen rantatietä, Yngve Alvén ja Ellen etumaisina, sitten Arne ja molemmat toiset tytöt. "Miten hauskoilta vaaleat puvut näyttävätkään ilmaa ja merta vasten", sanoi Maud lempeämmällä äänellä. "Teidän tyttärenne kävelee aina kandidaatti Alvénin kanssa. Ettekö luule, professori, että heistä tulee pari?" Professori Krohn kohautti olkapäitään. "Sitä on vaikea tietää", sanoi hän kuivasti. Ollessaan Maudin kanssa hän ei mielellään kuullut puhuttavan siitä, että hänellä oli täysi-ikäinen tytär. Miksi hän olikaan sitonut itsensä niin aikaisin? Miksi hän olikaan kiintynyt tuohon pieneen maalaistyttöön, joka ei voinut kiehtoa hänen tunteitaan enemmän kuin hänen älyäänkään? Margaretahan oli vain hänen taloudenhoitajattarensa — niin, ja hänen lastensa äiti — — — Hänen mieleensä muistui äkkiä retki, jonka hän oli Margaretan kanssa tehnyt Tisvildeen, kun he olivat kihloissa. He olivat kulkeneet valkohiekkaisella rannalla, sinisen meren äärellä, kuten hän ja Maud nyt. Hän ei ollut koskaan ollut rakastunut vaimoonsa niinkuin nyt Maudiin, mutta hän oli pitänyt hänestä toisella tavalla, tyynellä ja leppoisella kiintymyksellä. Margareta punoutui hänen parhaimpiin muistoihinsa. — — — Kävi vaikeaksi erota vaimosta ja lemmikkilapsesta, reippaasta pikku Ellenistä, jonka hän äsken ajatuksissaan oli kieltänyt. "Professori on muuttunut kovin hiljaiseksi", sanoi Maud äkkiä. "Olenko —." Ponnistaen tahtonsa hän jatkoi: "Suokaa anteeksi, neiti Atkinson. Me vanhemmat saamme niin usein raskaita ajatuksia. Mutta nyt se on ohitse, ja minä koetan tuntea itseni yhtä nuoreksi kuin te. Menemmekö tätä tietä?" Hän tarjosi Maudille käsivartensa ja vei hänet uudelleen särkkien keskelle, pois rannalta, missä hänen lapsensa kulkivat nuorten ystäväinsä kanssa. IV. Merenrannalla ei ole milloinkaan niin kaunista kuin tyynenä kesäiltana valoisien öiden aikana, jolloin taivaanranta punoittaa auringonlaskun hohteessa ja kirkkaan meren tummansininen värisointu on vaalennut himmeimpään helmiloistoon. Kepeitä purppuraisia pilvenhattaroita leijailee taivaalla kuin sammuneen rovion kipinöitä, ja kaikkein alimpana leijuu tumma usvajuova — savu kaukaisuuteen kadonneesta höyrylaivasta. Valkeat hiekkasärkät ja valkoinen ranta saavat vaalean ruusunpunaisen hohteen, talonpoikaiskartanon ikkunat loistavat kuin sulatettu kulta. Melkein huomaamaton tuulahdus saa merenpinnan väreilemään. Sitten väreilyt haihtuvat ja heimiäishohteinen meri lepää tyynenä ja kirkkaana kuin lasi. Kolme nuorta tyttöä laskeutui valkeata rantatöyrästä kultaisessa auringonlaskussa. He olivat kietoneet käsivartensa toistensa vyötäisille ja juttelivat matalin äänin. Keskimmäinen, Vivika Baumer, oli pitkäkasvuinen ja valkopukuinen, paksu musta tukka keskeltä jakauksella, kammattuna korvien yli, joten se muodosti kehyksen kapeitten, madonnamaisten kasvojen ympärille. Hänen silmäkulmansa olivat mustat ja hienokaarteiset, mutta kun hän kohotti silmäluomensa pitkine ripsineen, oli katse sininen ja omituisen kirkas. Hänen ihonsa oli äärettömän valkoinen ja huulensa himmeän punaiset kuin kelmeät ruusunlehdet. Hän näytti hyvin vakavalta, ja se loi hänen olemukseensa jotain herttaisen arvokasta, joka erotti hänet noista toisista iloisista tytöistä. Ågot Brein kulki Vivikan vasemmalla puolella tummanvihertävässä, ohuessa leningissä vallattomien punertavien kiharoiden muodostaessa sädekehän hänen päänsä ympärille. Hänen raikas suunsa nauroi joka hetki, niin että harmaat silmät katosivat veitikkamaisiin ryppyihin ja kaksi syvää naurukuoppaa ilmestyi hänen ruskettuneisiin, hieman laihoihin poskiinsa. Hänestä oli vaikeata kävellä niin hitaasti, hän oli joka hetki valmiina riistäytymään irti tanssiakseen pitkin valkoista, sileätä rantaa, joka houkutteli kuin tanssiaissalin vahattu lattia. Mutta ystävän käden kevyt kosketus sai hänet hillitsemään mielensä. Kolmas nuorista tytöistä oli Ellen Krohn. Hänen paksu, vaalea tukkansa oli palmikoituna pään ympärillä, ja iltarusko sai sen hohtamaan vaaleana kultana, Ågotin kiharoiden loistaessa hehkuvana kuparina. Hänen vaaleansininen tyllileninkinsä oli avokaulainen, ja pitkät, kapeat, tiheään rypytetyt hihat laskeutuivat hennoille ranteille. Tuntui siltä, kuin noitten kahden toisen jyrkät vastakohdat olisivat Ellenissä yhtyneet suloiseen sopusointuun. Hänessä oli Vivikan rauhallista levollisuutta ja Ågotin raitista iloisuutta; hän oli täysin terve ja onnellinen tyttö, joka eli sopusoinnussa itsensä ja koko maailman kanssa. He olivat jutelleet maisemasta, kylvyistä ja hotellissa asuvista vieraista. Mutta vähitellen keskustelu hiljeni. Illan ihanuus häivytti heidän mielistään pikkumaisuudet ja jokapäiväisyydet. Heidän ajatuksensa siirtyivät hiljaisessa, kultahohteisessa valaistuksessa lumottuun maahan, jossa nuoruudenunelmat elävät. Ja Ågot huudahti hillitysti: "Miten elämä sentään on ihanaa!" "Ihanaa", toistui Ellenin puoliavoimien huulien takaa. Mutta Vivika sanoi: "Luulen, ettette kumpikaan tunne elämää. Te ette tiedä, kuinka rikasta tai surullista se voi olla. Sillä elämä — elämä ei ole ainoastaan puhdas ruumiillinen ilo olemassaolosta, se ei ole myöskään huvituksia ja ilonpitoa — eikä työtä. Minun mielestäni on ainoastaan suhteellamme toisiin ihmisiin jotakin merkitystä." "Mutta Ellen ja minä, olemmehan mekin muitten ihmisten kanssa tekemisissä", sanoi Ågot innokkaasti, "miksi emme sitten tuntisi elämää yhtä hyvin kuin sinä?" Vivika ei heti vastannut. Hän seurasi katseellaan lokkia, joka kaarteli välkkyvän veden yllä, kohosi ja laskeutui ja nousi niin korkealle, että se näkyi vain mustana pilkkuna punertavia pilviä vasten. Lopulta hän sanoi: "Muistatteko tuon säkeen, jonka Ibsen on kirjoittanut: Ej nogen Sjael kan alle favne, hvis ikke först han elsked en. — Ei kukaan voi syleillä kaikkia, ellei hän ensin ole rakastanut yhtä. — Sitä minä tarkoitan. Ihmisellä on täytynyt olla suuri tunne, ennenkuin hän voi tajuta, miten rikas elämä on. Ja vaikka surukin saapuu, vaikka hän menettäisi sen, johon on kiintynyt, niin ei hän koskaan enää ole niin köyhä ja ahdasmielinen kuin ennen, niin täynnä omaa itseään kuin me nuoret olemme. Rakkaus ja suru, joita hän löytää muissa ihmisissä, ovat hänelle tuttuja, eikä hän enää tuomitse, vaan koettaa lohduttaa. Ja jos hän kykenee keventämään edes hiukankin toisen kuormaa, on kuin omakin taakka tuntuisi helpommalta. Tuntuu niin omituiselta tietää olevansa rengas suuressa ketjussa — tietää, että vaikka teko olisi kuinka vähäinen tahansa, niin on siitä kuitenkin hyötyä, eikä sitä saa jättää tekemättä. Ja siten saa omakseen uuden onnen menetetyn sijaan." "Vivika", Ellen katsoi häneen rukoilevasti ja pisti kätensä hänen käteensä, "etkö kertoisi meille — sulhasestasi?" Vieno puna kohosi Vivikan poskille. Hänen rintansa aaltoili valkean puvun alla. Hänen aina matalahko äänensä muuttui kuiskaukseksi. "Luulin teidän tietävän kaikki. — Tapasin hänet kolme vuotta sitten eräässä kylpylaitoksessa Norjassa. Tage Selchau oli hänen nimensä. Hän oli yhdessä äitinsä kanssa, jonka ainoa poika hän oli. Ja sitten me aloimme pitää toisistamme, hän ja minä. Tiesin kyllä, että hän oli heikko, mutta minä toivoin onnen voimistuttavan, ja sitä hän itsekin luuli. — Mutta toisin kävi. Hänen äitinsä ja minä seurasimme häntä toisesta parantolasta toiseen. Kaksi vuotta me matkustelimme, milloin Norjassa, milloin Sveitsissä, mutta hänen tilansa yhä vain huononi. Sitten hän kuoli — viime kesänä. Ja nyt minä olen muuttanut kodistani Tagen äidin luo; hän ja minä pidämme yhtä elämämme loppuun saakka." Syvä hiljaisuus seurasi Vivikan sanoja. Ellen puristi hänen kätensä lujemmin omaansa, ja Ågot huomasi ihmeekseen kyynelien kihonneen silmiinsä. Mutta hän pyyhkäisi ne nopeasti pois kätensä ruskealla ulkosyrjällä ja kysyi pidätetystä liikutuksesta kovalla äänellä: "Etkö toivo, ettet olisi koskaan häntä tavannut? Sehän toi mukanaan vain surua sinulle." "Mitenkä saatat noin sanoa", kuohahti Ellen. "Vivikahan on kuitenkin saanut kokea jotain suurta. Hänen surunsa on suurempaa kuin monen tyhjänpäiväinen ilo. — Etkö itsekin ole sitä mieltä?" "Olen", sanoi Vivika hiljaa. Hänen kätensä hyväili Edenin rannetta sinisen hihan alla. "Luulen melkein sinun ymmärtävän hiukan, mitä minä tarkoitan elämällä, Eden, muuten kai sinäkin ajattelisit kuin Ågot." Mutta Ellen ei voinut puhua siitä, mitä tämä kesä oli hänelle opettanut, ei edes näille kahdelle, jotka olivat hänen hyviä ystäviään. Hän kumartui äkkiä ja poimi hyvin nopeasti rantaohdakkeen, joka kohotti teräksenharmaita piikkilehtiään sametinpehmeästä valkeasta hiekasta. Ågot juoksi hänen luokseen, otti hänen punastuvat kasvonsa molempien käsiensä väliin ja katseli häntä ilkamoiden silmiin. "Ellen, Ellen, kuka on saava tämän kukkasen? Kandidaatti Alvénilleko sinä sen poimit? — Mutta ethän tahtone antaa hänelle ohdakkeita ja okaita — — — Jos maltat mielesi hetkisen, niin näytän sinulle, missä täällä kasvaa metsäruusuja." "Anna minun olla rauhassa, Ågot", sanoi Ellen puolittain nauraen ja itkien ja polki pienellä ruskealla kengällään santaan. "Sinä olet suuttuvinasi, kun minä teen sinulle kiusaa hänestä, mutta tiedänhän sinun vain teeskentelevän. Sinä ihastut jo pelkästään hänen nimensä kuulemisesta." "Hyi, Ågot, sinä olet vallan mahdoton tänä iltana." "Niin, olepas nyt kiltti", sanoi Vivika lempeästi. "Jos Ellen nyt elää onnellisia hetkiä, niin älkäämme häntä kadehtiko. Minulla on ollut omani — ja sinun aikasi tulee vielä, Ågot." "Älä joutavia! Kukapa välittäisi tällaisesta punapäästä!" Mutta Ågot itse nauroi lohduttomille sanoilleen, tarttui Elleniä vyötäisistä ja tanssitti häntä mukanaan. Vivika katseli heitä lempeän surumielisesti hymyillen kuin rakastava vanhempi sisar, joka antaa pikkusiskojen huvitella häiritsemättä heidän iloaan. Sitten Ågot ja Ellen palasivat ja asettivat Vivikan keskelleen; ketju oli jälleen ehyt. Joku ehdotti, että he palaisivat särkkien kautta kankaan poikki. Siihen suostuttiin. He etenivät leveätä rantatietä. Sammalikkojen ja niittyjen ruskeanharmaat ja tummanvihreät lakeudet hämärään häipyvinä levisivät matalia särkkiä kohden, jotka estivät taivaanrantaa näkymästä. Siellä täällä pisti esiin pieniä järviä opaalinvärisinä vesipeileinä, muistuttaen sametintummaan maisemaan vaipuneita suuria helmiä. Läntisen taivaan kultapohjasta kohosi pitkähköjä purppuraisia ja loistavan karmiinipunaisia sulkapilviä. Ne kohtasivat muita, tummansinipunervia pilvenlonkia, jotka muodostivat merta kohden jyrkästi laskeutuvien kaukaisten kunnaiden yli uivia kaupunkeja kupoleineen ja torneineen. Äkkiä hypähti heidän edessään jänis, joka loikki mättäältä mättäälle säikähtynein liikkein, pitkät korvat luimussa. "Eikö täällä ole kaunista?" sanoi Vivika hiljaa. "Niin koskematonta ja suurenmoista. Maailman pauhu on niin kaukana. Tuhannet pikkuseikat, jotka häiritsevät jokapäiväistä elämäämme, eivät meitä täällä saavuta. Tuntuu kuin voisi istua kädet sylissä ja odottaa —" "Mitä?" kuiskasi Ellen. "Uutta taivasta ja uutta maata, jossa löytää kadottamansa." Ågot kääntyi ja katseli Vivikan puhdaspiirteisiä, levollisia kasvoja. "Uskotko siihen?" hän kysyi. "Jollen siihen uskoisi, en voisi kestää elämää." Ågot ei sanonut enää mitään. Jos Vivika löysi uskostaan lohtua, oli se hänelle onnellista. Itse oli Ågot pieni epäilijä, ja kesken nuorekkainta elämän riemua hänelle saattoi tulla katkeran toivottomuuden hetkiä, jolloin kaikki hänen edessään murtui. "Luonnossa täällä rannalla ja särkillä on sentään jotain kaameaa", sanoi Ellen. "Äiti on kertonut minulle erään tapahtuman, jota usein ajattelen. Kaksi nuorukaista, jotka hän tunsi, olivat huvimatkalla täällä. He kulkivat pitkin rantaa, toinen toisesta hiukan edellä. Äkkiä kuulee edelläkulkija huudon, ja kun hän kääntyy, näkee hän vain ystävänsä käsivarret ja kädet hiekan yläpuolella. Tämä huitoo tuskallisesti — oi, eikö teistäkin tunnu, kuin näkisitte hänen kätensä? — ja tietysti toinen heti rientää takaisin, niin pian kuin mahdollista. Mutta liian myöhään. Kun hän ennätti sille paikalle, missä oli nähnyt ystävänsä, oli tämä kokonaan kadonnut. Hiekka oli niellyt ja tukehduttanut hänet." "Eikö häntä koskaan löydetty?" "Kyllä, mutta hän oli silloin jo kuollut." "Huu, miten kauheaa." Hiljaisuus hiipi heidän ympärillään. He olivat saapuneet särkkien keskelle, missä jalat upposivat pehmeään hiekkaan ja missä ruusunpiikit olivat repiä heidän hameensa. Ellen kulki hiukan edellä. Hän ajatteli Yngve Alvénia. Hänen kesäinen onnensa kietoutui tämän yhden ihmisen ympärille, jonka nimeä hän ei pari kuukautta sitten ollut edes kuullut. Nyt puhui kaikki hänestä, särkät, meri ja hotellimuurit tiesivät tuhansia kertomuksia Ellenistä ja Yngve Alvénista, ja vain heistä. Ja mikä oli kaikkein parasta, hän ei tiennyt muuta mahdollisuutta olevan, kuin että kaikki päättyisi kuten vanhoissa rehellisissä saduissa. Hänen ajatuksensa alkoivat askarrella Vivikassa. Oli niin surullista, että hänen oli täytynyt menettää rakastettunsa ja että hän eli kuin nunna, joka on pyhittänyt elämänsä muistoille ja surulleen. Mutta tulisiko todella niin käymään? Eikö Vivika voisi tulla onnelliseksi jälleen ja mennä toisen kanssa naimisiin? Täytyi toivoa sitä hänen itsensä takia. Mutta Ellen ajatteli, että heille toisille, Ågotille ja hänelle, se olisi tappioksi. Vivika merkitsi heille niin paljon nyt. Hän oli kuin korkeavartinen valkoinen lilja. Ja tuntui hyvältä, kun oli joku, johon saattoi katsoa kuin ylempäänsä. Äkkiä Ellen huomasi, että kaksi ihmistä oli kulkenut heidän edellään. Hän näki heidän askeltensa jäljet hiekassa — kapea miehen jalka ja sen vieressä jälki sirosta, suippokorkoisesta naisen kengästä. Jäljet olivat vallan lähekkäin. Hän seisoi korkealla kukkulalla ja katseli syvään kuiluun, kukkuloiden väliseen umpilaaksoon. Pohjalla loisti jotain punaista kuin suuri unikko... Se oli naisen golf-nuttu. Nainen lepäsi rentonaan niska hiekkaan painautuneena ja kasvot kohti kultaisia iltapilviä. Mies istui hänen vieressään, kumartuneena hänen ylitseen innokkaasti jutellen. Ellen ei voinut heti nähdä hänen kasvojaan, mutta soreassa, hyvinpuetussa vartalossa oli jotain, joka sai hänen sydämensä kouristumaan. Hän muisti erinäisiä, hotellissa kuulemiaan sanoja, naisten vihamielisiä kuiskutuksia, jotka aina vaikenivat, milloin hän tuli lähelle. Ennen hän aina oli pudistanut aavistukset yltään mahdottomina ja mielettöminä, mutta nyt muuttui tuska todellisuudeksi, ja hän näki äkkiä edessään äitinsä huolestuneen kysyvät, epätoivoiset silmät. Niin, siellä olivat — Maud Atkinson ja hänen isänsä. Ellen painoi molemmat kätensä rintaansa vasten. Hän haavoitti itseään ohdakkeiden teräviin lehtiin, mutta ei sitä huomannut, ei nähnyt veripisaraa, joka kihosi hänen kädestään. Hänen suuhunsa tuli iljettävä maku. Miten maailma oli ruma — se maailma, joka hänestä hetki sitten oli ollut niin kaunis ja miellyttävä, vain Vivikan surun lempeän varjon himmentämä... Mutta suru, joka häntä nyt raastoi, surmasi kaiken auringonvalon, pimensi elämän, sillä kehen saattoi luottaa, kun rakkaimmat ja parhaimmat pettivät? Oi äiti, äiti parka! Ellen kääntyi hitaasti ja meni molempia toisia vastaan. Hänen nuorekkaat kasvonsa olivat lumivalkeat, ja silmiin oli tullut säikähtynyt katse, ikäänkuin ne olisivat nähneet jotain kamalaa. "Mennään jälleen rannalle", hän sanoi käheästi. "Tulkaa — täällä ei ole turvallista. Särkkien keskellä on vallan liian yksinäistä. Eikä tiedä, keitä voi tavata..." V. Lauhkea kesäilta oli houkutellut vanhemmat naiset puutarhaan. He istuivat pyöreän pöydän ympärillä lehmusmajassa — rouva Selchau (Vivika Baumerin anoppi), rouva Brein, neiti Karlsson ja professorin rouva Krohn. Rouva Hagen, joka oli paljon nuorempi heitä, liittyi heihin pantuaan pikku Finnin levolle. Mamma Atkinson — hotellivieraat eivät koskaan maininneet häntä muulla nimellä — kulki monta kertaa edestakaisin puutarhakäytävällä ja katseli majaan, mutta näki siellä niin peloittavia katseita, ettei uskaltanut mennä lähemmäksi. Tuon naisparan elämä hotellissa oli kaikkea muuta kuin kadehdittava. Kaikki pysyivät hänestä loitolla. Eräänä iltana olivat muutamat vapaamieliset herrat ja naiset pyytäneet häntä pelaamaan whistiä kanssansa, mutta kun rouva Atkinson itsepäisesti syleksi sormiinsa jakaessaan kortteja ja polki kanssapelaajansa jalalle joka kerta, kun alkoi innostua, ei näitä pyyntöjä uudistettu. Hänellä ei ollut paljoakaan iloa tyttärensä seurasta. Vaikka nuoret tytöt yhtä päättävästi vetäytyivät syrjään hänen tyttärensä seurasta kuin vanhemmat naiset äidin, olivat herrat sitä innokkaammat pitämään hänelle seuraa. Neiti Atkinsonin kuljeskellessa puistossa ja särkillä äkämystyneiden naisten aviopuolisoiden, poikien ja veljien kanssa, sai hänen äitinsä olla yksikseen. Ja hänestä aika kai tuntui hirvittävän pitkältä. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt hänen avaavan kirjaa tai tekevän käsityötä. Palvelijattaret kertoivat hänen tuntikausia saattavan loikoilla leposohvalla ja poltella paperosseja. Mennessään kävelemään hän säännöllisesti suuntasi kulkunsa lähimmälle kalastuspaikalle, jossa hän sikäläisen väestön keskuudessa herätti suunnatonta huomiota punaisella peruukillaan ja ylellisillä puvuillaan. "Olen sentään arvellut, emmekö me käyttäydy väärin tuota ihmisparkaa kohtaan", sanoi lempeä rouva Selchau. "Nyt hän kävelee tuolla ja tuntee itsensä yksinäiseksi ja onnettomaksi." "Hän? Ei hänelle juolahda mieleenkään olla onneton!" — Rouva Brein pudisti päätään ikäänkuin haluten karistaa yltään kaikki moraaliset epäilykset. — "Tuollaiset naiset elävät niin perinpohjaisesti nuoruudessaan, että loppuiällään tulevat tylsiksi ja välinpitämättömiksi. Jos hän vain saa hyvää ruokaa ja poltella paperosseja, on hän tyytyväinen. Ja sitten hän ryypiskelee; palvelijatar kertoi hänen vaatekaappinsa olevan täynnä portviinipulloja." "Hän ei kuitenkaan vahingoita ketään muuta kuin itseään", sanoi neiti Karlsson. "Pahemmin on tyttären laita." Kukaan ei vastannut. Rouva Krohnin kädet vapisivat niin, että puikot kilahtelivat. Mutta hän jatkoi koneellisesti työtään katsahtamatta ylös. Hän oli ollut avioliittonsa aikana monta kertaa mustasukkainen, mutta ei hän milloinkaan ollut tuntenut sellaista kiduttavaa tuskaa, sellaista vihlovaa kipua kuin nyt, milloin vain kuuli Maud Atkinsonin nimen. Joka aamu herätessään hän tunsi mielensä yhä raskaammaksi, ja häntä peloitti jokainen uusi päivä, joka saattoi tuoda mukanaan suuren, musertavan surun, surun, jonka varjossa hän jo eli. Puutarhakäytävän hiekka narskui kevyitten askelten kosketuksesta — askelten, jotka olivat tuomassa onnettomuuden hänen elämäänsä. Maud Atkinson siellä tuli punainen golf-nuttu valkean puvun ylle vedettynä; tuuhea, tumma tukka pörrötti liinalakin alta. Äiti meni häntä vastaan aikoen tarttua hänen käsivarteensa, mutta Maud ravisti hänet luotaan kärsimättömin elein. "Minne menet, lapsi kulta?" kysyi rouva naurettavalla ulkomaisella murteellaan. Mitä Maud vastasi, sitä eivät naiset voineet kuulla. Hän meni lehtimajan ohitse pää pystyssä, täysin tietoisena siitä, että häntä katseltiin ja arvosteltiin, mutta luomatta seurueeseen ainoatakaan silmäystä. Tultuaan veräjälle hän lausui lyhyet jäähyväiset äidilleen ja suuntasi matkansa rantaan. "Hän on varmaankin sopinut tapaamisesta jonkun kanssa", sanoi neiti Karlsson hiljaa. Hän oli ainoa, joka ei ollut ymmärtänyt, että aihe Maud Atkinson oli kielletty rouva Krohnin läsnäollessa. Rouva Selchau kiirehti puhumaan siitä kuuluisasta pianistista, jonka piti illalla antaa konsertti hotellissa. Ehkä jälkeenpäin olisi tanssia — se olisi jotakin nuorille tytöille. Kysymystä pohdittiin innokkaasti. Pikku rouva Krohn istui kuunnellen äänten sorinaa, joka kuulosti kaukaiselta meren kohinalta. Hänestä tuntui, kuin aallot peittäisivät hänet ja hän vaipuisi yhä syvemmälle epätoivoonsa ja yksinäisyyteensä. Kaikki muu oli hänelle tuiki yhdentekevää — kaikki elämän eri kysymykset, vähäpätöisimmät, tärkeimmät... Hän oli kaiken ulkopuolella, niin kiinni omassa surussaan ja pienen maailmansa piirissä, joka oli luhistumaisillaan hänen päällensä. Ja yhä hän vain kutoi — kaksi oikein, kaksi nurin, kaksi oikein, kaksi nurin — miehelleen tulevan sukan suuta. Hänen miehensä ei tahtonut käyttää muita sukkia kuin hänen kutomiaan, hienoimmasta ja pehmeimmästä langasta tehtyjä... Mutta äkkiä hän tuli ajatelleeksi, ettei Ove Krohn ehkä koskaan tulisikaan käyttämään näitä sukkia. Tämän jälkeen hän kai ei enää saisi tehdä miehelleen näitä pikkupalveluksiaan, jotka olivat täyttäneet hänen elämänsä onnellisella työllä. — Mihin hän nyt käyttäisi käsiään ja aikaansa? Lapset... Ei, he eivät tarvinneet häntä enää niinkuin Ove oli tarvinnut. Ehkä siitä oli jo kauankin, kun Ove oli lakannut rakastamasta häntä, mutta hän oli kuitenkin saanut vaalia häntä, täyttää hänen jokaisen pienen toivomuksensa, ja hän oli ollut kyllin mieletön luulemaan, ettei miehensä voisi tulla toimeen hänettä. Kaksi oikein — kaksi nurin — kaksi oikein — kaksi nurin — sukan suu kasvoi, mutta kenen hyväksi hän työskenteli? Niin koneellisesti oli rouva kutonut, että kun hän lopetti, oli kuin kone olisi seisahtunut. Hän irroitti langan sormestaan ja alkoi kääriä kokoon mallisukkaa. "Luulen, että menen kävelemään rannalle", sanoi hän soinnuttomasti, melkein anteeksipyytäen. Miten vähän hän välittikin näistä vieraista ihmisistä, niin oli kuitenkin mahdotonta erota heistä loukkaavalla tavalla. — "Onhan mahdollista, että tapaan lapset siellä." "Niin, teidän tyttärenne lähti äsken ulos Vivikan ja Ågotin kanssa", vastasi rouva Brein. Naiset katselivat rouva Krohnin jälkeen, kun hän kulki tietä pitkin pienenä ja vähäpätöisenä lavendelinvärisessä leningissään, kuin kapea varjo hämärän keskellä. Rouva Selchau huokasi ja veti kudotun saalinsa paremmin olkapäilleen, ikäänkuin häntä olisi ruvennut vilustamaan. "Raukka", hän sanoi. Eikä kukaan lisännyt siihen mitään, ei edes neiti Karlsson. Rouva Krohn oli hetkisen kävellyt edestakaisin rannalla, kun näki miehensä tulevan vastaan. Ja äkillisenä vastakohtana tuskalle, joka oli painostanut häntä päivin ja öin, hän tunsi riemun täyttävän mielensä. Hän omisti hänet vielä, hänellä oli vielä oikeus sanoa itseään hänen vaimokseen. Nykyisyys oli hänen, mitä tulevaisuus sitten toikaan mukanaan. Hän meni miestänsä vastaan, tarttui hänen käsivarteensa ja katsoi häneen hymyilevänä, mikä sai miehen hämmästymään. Hän ei ymmärtänyt, kuinka hymyily saattoi olla niin valoisaa, sillä hän aavisti, että sen takana piili tuska. "Ove, kuinka sinä voit — näen sinua niin harvoin." "Niin, minunhan täytyy hoitaa terveyttäni ja siksi tehdä pitkiä kävelymatkoja", sanoi professori Krohn kevyesti. "Sinua rasittaisi liiaksi olla mukana." Hän ei vastannut. Molemmat tiesivät, ettei selitys ollut tosi. Rouva Krohn ei milloinkaan väsynyt, kun käveli miehensä kanssa — ainakaan hän ei koskaan valittanut. Mutta vaikka hän luki miehensä ajatukset, oli hän kuitenkin kiitollinen hänen ystävällisyydestään. Kaikki muu oli parempaa kuin kaamea todellisuus. Niin köyhäksi hän oli tullut, että riippui kiinni heidän vanhan suhteensa varjossa, joka vielä kiinnitti heidät toisiinsa. Professori Krohn ajatteli kulkiessaan, mistä mahtoi johtua, että Margareta oli niin kaunis tänä iltana. Ehkä se johtui vaaleasta leningistä, joka teki hänet tavallista nuorekkaammaksi. Ja laskevan auringon hohde valaisi kaunistaen hänen kasvojaan. Noita pieniä kasvoja, jotka hän oli nähnyt niin kauan kuin jaksoi muistaa. Ne olivat aina olleet samanlaiset. Vuosien tuomista rypyistä ja lihasten velttoudesta huolimatta hän saattoi erottaa lapsuusajan ja nuoruusvuosien pehmeät piirteet. Nämä kasvot olivat aina katsoneet häneen sydämellisellä kiintymyksellä, rakkaudella, joka kaikkensa antoi tyytyen vain siihen vähäiseen, mitä hän vastalahjaksi tahtoi antaa. Äkkiä hän tuli ajatelleeksi, että tuntuisi hyvältä, jos nämä kasvot olisivat kumartuneina hänen ylitseen kuoleman hetkellä. "Mitä olet tehnyt itsellesi tänä iltana, Margareta", hän kysyi, "sinä olet niin herttainen". "Olenko!" Rouva Krohn punastui ja otti vastaan hänen sanansa kuin köyhä, joka odottaessaan vaskikolikkoa saakin kultarahan. "Olet, olet — sinä muistutat nuorta tyttöä, jonka kerran tunsin — Margareta Langea." "Oi Ove — ajatteletko koskaan sitä pientä tyttöä?" "Useammin kuin luuletkaan." Häh taputti vaimoaan hiljaa käsivarrelle. "Minä olin usein häijy hänelle, mutta hän ei sentään koskaan suuttunut minulle. Hän ei koskaan kantanut vihaa minua kohtaan." Margaretan silmät kyyneltyivät. Oli kuin taivas ja meri ja nuo rakkaat kasvot, jotka olivat olleet hänen elämänsä onni, olisivat peittyneet sumuun. "Sitä hän ei nytkään tee, Ove, tapahtukoon mitä tahansa." Tapahtukoon mitä tahansa... Se kuulosti niin nöyrältä ja alistuvaiselta. — Pieni Margareta parka! Margareta teki hänelle vaikeaksi riistäytyä irti ja etsiä onnea, joka antaisi hänelle voimia elämiseen. Professori veti hänen käsivartensa kainaloonsa, ja he menivät rannalle päin. Muutamia kalastajavenheitä lähti yökalaan; moottorien surina kuului selvästi tyynessä ilmassa. Vähitellen professorin mieliala muuttui. Häntä alkoi väsyttää kävellä täällä Margaretan kanssa samalla tavalla kuin niin monta kertaa heidän pitkän avioliittonsa aikana. Heillä ei ollut mitään uutta toisilleen kerrottavana, eikä Margaretan luonteessa ollut mitään yllättävää. Yhteiselämä oli ollut yhtä yksitoikkoista kuin mereltä kuuluva koneiden jyske. Pitkä jono auringottomia, värittömiä, harmaita arkipäiviä. Että hän näin kauan oli tyytynyt tällaiseen elämään, johtui siitä, että hänen luonteensa oli vanhoillinen, että hän suosi totunnaista ja pelkäsi skandaalia. Sitäpaitsi hänen toimensa oli vienyt kaikki hänen voimansa ja korvannut kodin tyhjyyden. Hän oli tuskin ennättänyt ajatella itseään ennenkuin nyt, kun sairaus pakotti hänet luopumaan työstä. Nyt hän vasta ymmärsi olleensa onnea vailla, vailla elämän lumoavaa juhlaa. Hän tiesi myöskin ajan olevan täpärällä, että hänen täytyi kiiruhtaa, jos mieli nauttia riemua, ennenkuin hiiviskelevät kaameat varjot saisivat hänet ainaiseksi valtoihinsa. Vaikka professori Krohn ei sanallakaan virkkanut vaimolleen, mimmoiset ajatukset olivat saaneet hänessä vallan, niin tämä kuitenkin tiesi, että hänen mielensä oli muuttunut. Ja hän tunsi nyt miehensä katselevan häntä toisin silmin kuin äsken. Hänen mielestään hän ei enää ollut herttainen — kaikkea vielä! Eikä hän ajatellut enää Margareta Langea, pientä tyttöä, joka muinoin oli osannut vallata hänet omakseen. Rouva Krohn arveli olevan parasta poistua, ennenkuin hänen käskettiin mennä. Hän veti kätensä pois miehensä kainalosta. "Ehkä minä käännyn tästä, Ove, ja palaan kotiin." "Niin, tee se", vastasi mies välinpitämättömästi. "Siellä on kai vielä naisia lehtimajassa." "Se on minusta yhdentekevää." Professori katsahti häneen kummastellen, hiukan paheksuvasti. "Sinun ei pitäisi olla niin paljon yksin, Margareta. Sinulle on vahingollista pysytellä niin paljon syrjässä. Mutta tee kuten tahdot. Hyvää yötä!" "Hyvää yötä, Ove." Hän ojensi kätensä, mutta mies ei sitä huomannut. Hän oli kääntynyt toisaalle ja katseli merelle ikäänkuin haluten jatkaa kävelyään. Vaimon, käsi vaipui veltosti alas. "Älä ole liian kauan ulkona iltakylmässä", pyysi hän hellyydellä, joka oli aivan epäitsekästä, melkein äidillistä. Professori vastasi vain kärsimättömällä päännyökkäyksellä. Rouva Krohn palasi hitaasti niittyjen poikki. Hän ei huomannut lehtimajassa vielä istuvia naisia; hän kulki kuin huumeessa, ja tultuaan huoneeseensa ja riisuttuaan päällystakkinsa hän istuutui ikkunan ääreen. Kalvavassa tuskassaan hän tajusi selvästi vain yhden asian — tässä hän tahtoi istua ja odotella Ellenin paluuta. Meren ja taivaan kultainen hohde oli sammunut, ja maisema oli kääriytynyt sinertävään kesähämärään, kun nuo kolme nuorta neitosta palasivat rannalta. He kulkivat jälleen rinnatusten, mutta Ellen oli nyt keskellä. Vivika oli kietonut kätensä hänen vyötäröilleen, ja Ågot piteli hänen kättään, ikäänkuin he ymmärtäisivät hänen surunsa ja tahtoisivat näin sanoitta lohduttaa häntä. "Paljonkohan kello lienee?" tuumi Vivika. "Varmaankin on jo myöhäistä. Täällä on niin hiljaista." "Niin, eihän nyt tulekaan pimeä", jatkoi Ågot. "yt on valoisien öiden aika." Koko kotimatkan he olivat jutelleet jokapäiväisistä asioista ollakseen huomaamatta Ellenin äänettömyyttä. Ja hän oli heille kiitollinen siitä. Heidän ääntensä levollinen sointu vaimensi hänen levottomuuttaan, ja hän koetti uskotella itselleen, että huhut olivat liioiteltuja, ettei tällä kaikella ollut mitään merkitystä — — — mutta hän ei voinut uskoa omia lohtuperusteitaan. "Tuolla tulee joku herra", sanoi Vivika. "Kukahan se on? Luultavasti joku hotellista." Ellenin sydän löi raskaasti — kovasti. Hän oli heti tuntenut pitkäkasvuisen, rotevan vartalon harmaassa puvussa, ruskettuneen, vaalean pään ja valkolakin. — Mutta hän ei ollut yhtä onnellinen kuin tavallisesti kohdatessaan Yngve Alvénin. Tänä iltana hänestä tuntui, kuin hän mieluimmin olisi välttänyt häntä. Heikko vihellys osoitti, että Ågot oli huomannut, kuka tulija oli. "Nyt saa Ellen parempaa seuraa kuin me kaksi", sanoi hän. "On parasta, että jätämme hänet rauhaan, Vivika." "Ei, ei!" — Ellen pidätti heitä kouristuksentapaisesti. — "Ette saa mennä — kuuletteko — en ensinkään välitä puhua hänen kanssaan." "Mitäs puhetta tuo on", sanoi Ågot melkein äkäisesti. "Älä ole olevinasi, tyttöseni. Et sinä tavallisesti ole juonikas, siksi olenkin pitänyt sinusta. Tietysti haluat mieluummin kulkea hänen kanssaan kuin meidän kanssamme. Älä nyt tyhjiä." "Hiljaa", sanoi Vivika, "hän on nyt täällä." Yngve Alvén pysähtyi tyttöjen eteen ja nosti lakkiaan. "Neidit ovat kävelyllä — onkin ihana ilta." "Niin, tällaisia ihania iltoja onkin harvoin." — Ågot se keksi tämän vastauksen. "Oletteko kävelleet kauaksikin?" "Melkein pelastusaseman luo. Aioimme palata särkkien yli, mutta muutimme mieltämme. Siellä on niin kaameaa, etenkin näin illalla." Muut yhä puhuivat. Ellen ei ollut vielä virkkanut sanaakaan, ja Yngve koetti turhaan vangita hänen katsettansa. "Niin, se on totta, kun siellä kulkee eikä näe muuta kuin valkeita hiekkatöyräitä — ja siellä täällä kenties jonkun elottoman, syvän lietesilmäkkeen — tuntuu melkein siltä, kuin olisi siirtynyt johonkin kuolleeseen kiertotähteen. Semmoiseksi olen kuvitellut kuu-maiseman. Vai miltä teistä tuntuu, neiti Krohn?" Ellenin pää painui, kun Yngve mainitsi hänen nimensä. Vihdoinkin hän kohtasi hänen katseensa, mutta se oli niin kummallisen säikähtynyt ja hämmentynyt, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt sellaista hänen kirkkaissa silmissään, jotka tavallisesti olivat yhtä levolliset kuin pilvetön kesätaivas. "Niin, olette oikeassa", mutisi Ellen. Ågot Brein puristi lujasti hänen kättään ikäänkuin haluten herättää hänet. Sitten hän tarttui Vivikan käsivarteen. "Tule, mennään me kaksi tätä tietä. Täti pyysi minua toimittamaan erään asian rantakatsastajan vaimon luona. Hän haluaisi ostaa muutamia ylimääräisiä munia häneltä — setä ei tule milloinkaan kylläiseksi. He eivät ole vielä menneet levolle, koska näkyy valoa ikkunoista." "Eikö ole liian myöhäistä neitien kulkea yksin?" kysyi Yngve kohteliaasti. Mutta Ågot ei välittänyt hänen kysymyksestään, vaan ainoastaan nyökäytti veitikkamaisesti päätään molemmille nuorille, jotka seisoivat hämmentyneinä toistensa edessä, ja veti Vivikan mukaansa kapealle polulle, joka vei katsastajan talolle. Kun he olivat jääneet kahden, kääntyi Yngve Ellenin puoleen. "Saanko saattaa teidät kotiin, neiti Krohn?" Hän otti Ellenin käden kainaloonsa, eikä tyttö vastustellut. Mutta hän kulki äänettömänä, ja käsi lepäsi velttona ja hervottomana Yngven käsivarrella. "Neiti Ellen, miten on laitanne?" kysyi Yngve lopuksi. "Ette kai ole minulle vihoissanne?" "Teille? — En." Ellen pudisti päätään. "Jollekin toiselle tai toisille sitten?" "Ei auta olla vihoissaan kenellekään", sanoi Ellen raskaasti. "Ihmiset käyttäytyvät niinkuin voivat — niinkuin heidän mielestään on oikein." "Luulen tietäväni, mitä te ajattelette", sanoi Yngve matalalla äänellä. "Ettekö todellakaan ole huomannut sitä ennen kuin nyt?" "En." Ellen oli luullut olevan mahdotonta puhua siitä, mitä hän oli nähnyt tänä iltana. Mutta sanat pursuivat esille hänen tahtomattaan, katkerina ja surullisina. "Lapsethan luulevat aina, että vanhempien elämäntarina on lopussa. Meistä tuntuu luullakseni, kuin he eivät olisi oikeutetut elämään omaa elämäänsä. On luonnollista, että he ovat olemassa vain meitä varten. — Oi, mutta elämä ei olekaan niin yksinkertaista, niin luonnollista, kuin me kuvittelemme. Mahdottominkin voi olla mahdollista. Eikä ihminen tunne itseään eikä muita, ei voi luottaa kehenkään — ei ainoaankaan." Hänen äänessään soiva epätoivo koski Yngveen kaksin verroin siksi, että tyttö koetti puhua levollisesti niinkuin ihminen, joka tuntee maailman eikä enää elä harhakuvitelmissa. Kuinka sääli, että hänen nuori, luonnollinen sielunsa sai moisia kolauksia! Tällaisten nuorten tyttösten suhteen tuli menetellä varovasti. "Rakas neiti Ellen", sanoi hän puristaen tytön käden lujemmin kainaloonsa. "Niin ette saa sanoa. Meillä ei ole oikeutta kadottaa luottamustamme ihmisiin, vaikka yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta meidät pettäisi. Jos vain yksi on uskollinen, niin meidän täytyy tuon yhden takia antaa anteeksi muille. Ja ennen kaikkea itseensä täytyy luottaa, muuten ei ole lujaa pohjaa jalkojen alla." "Onko todellakin olemassa kestävää pohjaa tässä maailmassa? Eikö kaikki ole heteikköä, lentohiekkaa?" "Nyt minun täytyy torua teitä", sanoi Yngve vakavasti. "Te ette tarkoita mitä puhutte. Vastatkaa minulle suoraan. Eikö todellakaan ole ainoatakaan ihmistä, johon te luotatte empimättä?" Ellen mietti: "On kyllä", sanoi hän viimein, "äitini". "Ettekö luota minuun?" Ellen katsahti häneen. Jos Yngve olisi kysynyt eilen, niin hän olisi hetkeäkään arvelematta vastannut myöntävästi. Mutta nyt oli hänen sielussaan syntynyt epäilys, joka ulottui Yngveenkin, niin rakas kuin hän olikin hänelle. "Minähän tunnen teitä niin vähän", sanoi hän. Yngvestä tuntui, kuin hänen kurkkuunsa olisi takertunut karvas pala. Itkuako hän nieleksi? Hänen silmissään oli kostea kiilto kuin kyynelistä. Ellenin kävi häntä sääliksi — —. Hän toivoi voivansa sulkea hänen kasvonsa käsiinsä ja suudella hänen silmiään, jotka hänen takiaan olivat himmentyneet. Mutta hän ei voinut lohduttaa häntä, jos mieli olla täysin rehellinen ja totuudenmukainen. Jotain hänen sydämessään oli särkynyt — luottamus elämään ja onneen, joka ennen oli pursunut hänessä niin voimakkaana ja rohkeana. "Hyvä", sanoi Yngve hetken kuluttua. Hänellä oli täysi työ saada äänensä selkeäksi. "Ellette luota minuun, neiti Ellen, on minun koetettava voittaa luottamuksenne — vähitellen, kunhan opitte tuntemaan minua paremmin. Sillä ettehän aikone työntää minua luotanne? Ystävänne saan kai olla — sanokaa?" Ellen nojasi päänsä hetkeksi hänen olkaansa vasten. "Saatte", sanoi hän, "olen teille siitä kiitollinen. Olkaa ystäväni — ja äitini ystävä. Me tulemme tarvitsemaan teitä nyt lähestyvinä päivinä. Veljeni on kyllä äärettömän kiltti ja herttainen, mutta hän ei ole — hänessä ei ole miehekkyyttä." Yngve ajatteli ensimmäistä iltaa, jolloin oli nähnyt Ellenin laivalla. Silloin hän oli lumonnut hänet luontevuudellaan ja reippaudellaan — — — Mutta nyt hän oli paljon lähempänä hänen sydäntään, nyt, kun haki hänen luotaan turvaa pikku tytön tavoin, jota on kohdannut ensimmäinen suuri suru. He kulkivat äänettöminä kotiin päin. Yngvelle oli kylliksi tuntiessaan Ellenin hennon käsivarren kainalossaan, tietäessään Ellenin uskoutuneen hänelle hädässään. Enempää hän ei saanut pyytää — nyt. Puutarhan veräjällä Ellen veti kätensä pois. Heidän piti erota tässä, sillä Yngve asui eräässä hotelliin kuuluvassa lisärakennuksessa. "Kiitos tästä illasta", sanoi Ellen hiljaa. "Kiitos itsellenne, neiti Ellen!" He seisoivat puutarhan korkeimman puun, lehmuksen, alla. Yngve tarttui hänen käteensä ja taputti keveästi toisella hänen tukkaansa. "Älkää olko pahoillanne", pyysi hän. "En — en —" Ellen tunsi äänensä pettävän. Sitten hän riuhtaisi itsensä äkkiä irti ja pakeni pitkin käytävää. Portailla hän kääntyi ja nyökkäsi vakavasti saattajalleen. Hänen pienet kasvonsa olivat hämärässä oudon kalpeat. Ovi sulkeutui, ja Yngve meni hitaasti asuntoonsa. * * * * * Kun Ellen tuli huoneeseensa, joka oli yhteinen äidin kanssa, nousi rouva Krohn paikaltaan ikkunan äärestä. "Sinä tulet myöhään kotiin, Ellen; missä olet ollut?" "Olin pelastusaseman luona Vivikan ja Ågotin kanssa." Rouva Krohn käveli joitakuita kertoja edestakaisin huoneessa, pysähtyi sitten pukupöydän ääreen ja alkoi vapisevin käsin muutella sillä olevia pikkuesineitä. "Etkö ole nähnyt isää?" Ellen istui vuoteen vieressä olevalla tuolilla ja aukoi leninkinsä nappeja. Hänen kätensä herpautuivat äkkiä, ja pusero valahti alas. "Kyllä, näin isän", sanoi hän sammaltaen. "Missä hän oli?" Rouva Krohn laski hajuvesipullon kiihkeästi pöydälle ja kääntyi tyttäreensä päin. "Särkkien luona lähellä pelastusasemaa", sanoi Ellen kohottamatta katsettaan. "Oliko hän yksin?" Ellen epäröi hetkisen. Koulussa sanottiin aina, ettei hän osannut valehdella, vaikka henki olisi ollut kysymyksessä. Arne nimitti häntä toisinaan Pyhäksi Yksinkertaisuudeksi, kun halusi kiusoitella häntä hänen rehellisyytensä vuoksi. Mutta nyt Ellen ymmärsi, että hänen täytyi valehdella — äitinsä takia. "Oli", hän vastasi. Rouva Krohn huokasi syvään helpotuksesta. Hetkisen kuluttua hän sanoi, äänessä iloinen sointu: "Emmekö nyt mene levolle, tyttöseni?" "Mennään, rakas äiti." Ellen riisuutui hitaasti sinä iltana. Rouva Krohn oli jo vuoteessa, kun Ellen tuli hänen luokseen pitkässä, valkeassa yöpaidassaan, vaalea tukka keskeltä jakauksella ja palmikoituna kahteen paksuun palmikkoon, jotka riippuivat hänen terveitten kasvojensa molemmin puolin. Hän kumartui äitinsä puoleen ja suuteli häntä hiljaa poskelle. "Hyvää yötä — ja nuku hyvin, äiti." "Hyvää yötä, rakas lapsi", sanoi rouva Krohn hiukan kummastuneena. Ellen oli tavallisesti hyvin säästäväinen hyväilyissään. Mitähän tuo suudelma merkitsi? VI. Rouva Krohn ei saanut unta. Hän tuijotti pieneen huoneeseen, jossa kesäyön hämärä oli sulattanut kaikki ääriviivat. Vuoteen valkeat lakanat erottautuivat pimeässä. Vaalea leninki, jonka Ellen oli heittänyt tuolille, muuttui aavemaiseksi. Kasteiset ikkunat alkoivat hohtaa. Kuu oli noussut. Sohvan yläpuolella, ikkunoita vastapäätä riippuvassa peilissä näkyi kylmä heijastus, joka sai lasin muistuttamaan jäätynyttä lammikkoa. Ja vähitellen valo aleni, niin että ikkunaristikko kuvastui harmaanruskealla seinällä. Ellenin levollinen hengitys sekoittui vanhan, nurkassa seisovan bornholmilaiskellon tasaiseen tikitykseen. Meren kohina kuului hyvin selvästi tyynessä ilmassa. Professori Krohn asui vinttikerroksessa olevassa huoneessa, joka sijaitsi hänen vaimonsa makuuhuoneen yläpuolella. Rouva Krohn tiesi aina, milloin miehensä tuli kotiin iltaisin, eikä hän voinut nukkua, ennenkuin oli kuullut oven käyvän ja erottanut levottomien askelten kapseen ylhäältä. Vasta kun kaikki oli hiljaista ja rouva Krohn oletti miehensä nukkuvan, alkoivat hänen omat jännittyneet hermonsa laueta ja päästä lepoon. Hiljaisuus ja hämärä laskeutuivat kuin vilpoiset, hyväilevät kädet hänen silmilleen, ja hän sai säännöllisesti nauttia parin tunnin lepoa, ennenkuin aamun kajastus ja lintujen viserrys hänet herättivät. Näinä yön tunteina, Ellenin nukkuessa ja kaiken ollessa talossa hiljaista, rouva Krohn lepäsi ajatellen menneitä vuosia. Koko elämä soljui hänen editseen kuvasarjoina, valoisina ja synkkinä, ja kaiken yllä lepäsi kaihoisa loiste, joka on ominaista menneisyydelle. Rouva Krohn oli mielestään aina tuntenut miehensä. He olivat kasvaneet samassa pienessä seelantilaisessa kaupungissa. Ove Krohn oli tuomarin poika, ja hän itse oli varakkaan puutavarakauppiaan tytär. He olivat aina tanssineet toistensa kanssa lastentanssiaisissa, ja heillä oli ikäänkuin sovittuna tapana antaa aina toisilleen kotiljonkirusetit. Margareta saattoi muistaa poikenneensa tästä tavasta vain yhden ainoan kerran. Hän oli neljäntoistavuotias, ja hänen suurin kunnianhimonsa oli kuulua täysikasvaneiden joukkoon. Piirilääkärin poika, joka oli ylioppilas, oli liehakoinut häntä hieman, ja äkillisen uhman vallassa Margareta antoikin hänelle rusettinsa. Mutta kosto seurasi — Ove ei ollut näkevillään häntä enää sinä iltana, ja Margareta oli epätoivoissaan. Tuo ylioppilas, mitäpä hänestä. Ove Krohn oli hänen epäjumalansa silloin kuten aina muulloinkin. Jo koulupoikana oli Ovella ollut tuo kylmä, levollinen käytös, joka sai Margaretan taipumaan hänen tahtonsa mukaan sokeassa ihailussa. Jos he olivat epäsovussa, niin Margaretan täytyi aina taipua, vaikka Ove olisikin ollut väärässä. Ja ihaillessaan Ove Krohnia hän ihaili myös hänen omaisiaan. Aina kun hän kulki torin varrella sijaitsevan harmaan kivirakennuksen ohitse, missä tuomarin perhe asui, täyttyi hänen mielensä hartaudella, ja hän lehahti tulipunaiseksi ilosta, kun rouva Krohn nyökkäsi hänelle heijastuspeilin äärestä, istuessaan ikkunalla kukkivien pelargonioiden ja lakkaviolien takana. Tuo kookas, solakka rouva Krohn oli kaunis; hänen nenänsä oli kaareva ja tukkansa paksu ja musta. Margareta vertaili usein surumielisenä toisiinsa häntä ja omaa pyylevää, arkipäiväistä äitiään, joka oli niin kiltti ja herttainen, mutta joka parhaimmalla tahdollaankaan ei voinut tehdä hienoa ja ylimyksellistä vaikutusta. Tuomari oli pieni, jäykkä ja laiha mies, virkavaltainen sormenpäihinsä asti. Mutta Margaretan rakkaus loihti hänenkin kuivan ja epämiellyttävän olemuksensa ylle kaunistavan hohteen. Hän ei käynyt usein Oven kodissa, ja kun äiti joskus lähetti hänet sinne asialle, niin hän nousi portaita sykkivin sydämin ja tuskin uskalsi vetää soittokellon nuorasta. Ilmakin oli tuomarin huoneissa toisenlaista kuin muualla hänen mielestään. Siellä oli aina niin vilpoista kesäisin ja suloisen lämmintä talvisin, ja vastaan lehahti omituinen hieno, mieto tuoksu, joka vaikutti kuin keveä hyväily. Huonekalut olivat jykevät ja vanhanaikaiset, tummapäällyksiset, ja seinillä olevat taulut olivat enimmäkseen arvokkaita vanhoja vaskipiirroksia tummissa mahonkipuitteissa. Kotona huonekalut olivat päällystetyt tulipunaisella plyyshillä, ja värillisten öljypainokuvien ympärillä oli leveät kultakehykset, joista puutavarakauppias niin paljon piti. Margareta tunsi selvästi eron omassa kodissaan vallitsevan uudenaikaisen rihkamakomeuden ja tuomarin kodissa silmää hivelevän vanhan kulttuurin välillä. Ja nähdessään kuvansa rouva Krohnin vierashuoneen ikkunain välissä riippuvissa kauneissa empirepeileissä hän tunsi katkeruudella, ettei ollut sopiva tähän ympäristöön. Hänen hehkuvat kasvonsa — tuomarin talossa käydessään hän punastui yhtämittaa — ja lyhyt kömpelö vartalonsa eivät ensinkään sopineet tänne. Ainoastaan tummien, solakoiden ihmisten, joiden kasvot olivat hienopiirteiset, kuten Oven ja hänen äitinsä, tuli oleskella tällaisissa suojissa. Täytettyään kuusitoista vuotta Margareta alkoi muuttua. Kaikki ihmiset kaupungissa huomasivat sen, ja hän tunsi sen itsekin hiljaisella, onnellisella ihmettelyllä. Hänestä tuli suloinen neito. Hänen pieni pyöreä vartalonsa kehittyi, ja hänen käytökseensä tuli viehkeyttä. Iho muuttui hienommaksi, silmiin tuli kirkkautta ja ilmeeseen syvyyttä — ja hänen tapansa kammata tukkansa sekä rippileninkinsä tekivät muutoksen täydelliseksi. Hän kuuli ihmisten joskus kuiskaavan, kun hän kulki heidän ohitseen kadulla: Margareta Langesta on tullut oikein sievä tyttö. Ja vaistomaisesti hän kohotti päätään hymyillen kuvalleen puodinikkunoissa. Sitten seurasi pari onnenvuotta. Lapsuudessaan Margareta oli useinkin ollut synkkämielinen. Nyt hän karisti päältään mietiskelyt, hän nautti elämästä tervein mielin ja herkin sykähtelyin vastaanottaen kaiken sen, mihin sisältyi ilonaiheita. Hänestä kaikki oli kaunista — vuodenaikojen vaihtelevat ihanuudet, kodin viihtyisyys ja hyvinvointi, ystävättäriensä seurassa viettämänsä hauskat hetket — ja kaiken tämän takana oli salainen aurinko, joka kultasi olemassaolon, ajatus, joka viipyi Ove Krohnin luona. Hänen rakkautensa ei tarvinnut paljon virikettä elääkseen. Satunnainen tapaaminen silloin tällöin, tervehdys, pari nopeasti vaihdettua sanaa olivat kylliksi tekemään hänet onnelliseksi pitkiksi ajoiksi eteenpäin. Oven käytös häntä kohtaan oli muuttunut. Hän ei tosin ollut luopunut entisestä vallanhimostaan eikä mielistellyt häntä niinkuin muut nuoret herrat, joita hän tapasi. Mutta väliin saattoi hänen katseessaan pilkahtaa ihailua ja hänen äänensä soida pehmeämpänä, ja siitä Margareta tiesi olevansa hänelle enemmän kuin ennen. Sitten tuli kesä, Oven ylioppilaaksitulokesä. Margareta käveli eräänä päivänä ystävättärensä Karin Bangin kanssa pitkin rantaa kiertävää puistokujaa. Miten hyvin hän muisti lehmusten kukkatuoksun, rannalla leikkivät aurinkotäplät ja puitten välistä siintävän vuonon sinisen hohteen! Äkkiä hänen sydämensä alkoi tykyttää vallan haljetakseen. Karin näki hänen karahtavan tulipunaiseksi ja alkoi kiusoitella häntä sen johdosta... Ove näet tuli vastaan muutamien toveriensa kanssa. Tytöt pysähtyivät ja onnittelivat vastaleivotuita ylioppilaita. Miten Oven tummat kasvot loistivatkaan valkean lakin alla! Hän puristi Margaretan kättä lujasti kiittäessään häntä, ja pyysi hänet sitten toiseen valssiin "klubin" metsätanssiaisissa. Kun he erosivat, toivoi Margareta Karinin olevan vaiti, jotta hän saisi ajatella rauhassa — ajatella vain Ovea vaaleassa kesäpuvussa valkolakki päässä. Hän saattoi vielä tuntea hänen sikarinsa miedon hajun, johon sekoittui hieman rouva Krohnin vierashuoneen hienoa tuoksua... Ja äkkiä hän jätti Karinin ja juoksi puistotietä pitkin käsivarret levällään, ikäänkuin tahtoen syleillä koko maailmaa. Sitten tuli tanssiaisilta. Se oli onnellisin ilta Margaretan elämässä, onnellisempi kuin hänen hääiltansa, sillä silloin hän ei ollut enää niin nuori ja toivorikas. Kihlausvuosien monet pettymykset olivat hänen takanaan, hän tunsi Oven paremmin. Ei silti, että hän olisi rakastanut Ovea vähemmin. Eipä suinkaan — hänen rakkautensa oli yhä kasvanut, kunnes se oli täyttänyt hänen koko elämänsä... Mutta hän tiesi, että Ove oli vaativainen, että hän saattoi olla kylmä ja kova, ja hänen luonteensa oli alistunut ja kesyttynyt yhteiselämässä Oven kanssa, joten hän ei koskaan enää saattanut olla sama luonnollinen tyttö, joka kerran oli katsellut niin iloisin silmin tulevaisuuteen. Oi — mutta metsätanssiaisissa, silloin Ove oli ollut rakastunut häneen! Silloin hän kerrankin oli unohtanut valtiutensa ja tehnyt Margaretasta kuningattaren siksi yhdeksi onnelliseksi yöksi. Ja he kuljeskelivat yhdessä yksinäisiä polkuja, synkkien puiden alla, tanssipaikalta tuikkivien valojen vilkuttaessa runkojen välillä ja musiikin soidessa uneksivana, kaukaisena. Ilma oli leppoisan kostea, ruohot, lehdet ja märkä maa lemusivat... Äkkiä hän oli tuntenut Oven käsivarren hartioittensa ympärillä ja hänen poskensa omalla poskellaan. Kun hän joskus jäljestäpäin oli tuntenut katkeruutta Ovea kohtaan, ei hänen tarvinnut muuta kuin ajatella sitä hetkeä, ja hän antoi Ovelle kaiken anteeksi sen onnen takia, joka silloin oli hänet täyttänyt. Ensimmäistä huumaavaa riemua seurasi sitten kihlausajan ääretön yksitoikkoisuus. Hän näki Oven vain kahdesti vuodessa, jouluna ja kesäloman aikana. Muun ajan hän eli vain kirjeistä. Ajatellessaan menneitä aikoja hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut huono tytär vanhoille rakkaille vanhemmilleen. Hän oli heidän nuorimpansa; vanhemmat sisarukset olivat kaikki naimisissa ja jättäneet kodin. Hänen isänsä ja äitinsä olivat olleet niin sanomattoman hyvät ja kultaiset hänelle, ja hän oli saanut järjestää elämänsä niinkuin itse halusi. Kaikki hänen pienet toivomuksensa täyttyivät. Hänen huoneensa oli kaunein koko talossa. Aamuisin, ennenkuin hän vielä oli noussut — hänelle tuotiin aina kahvi sänkyyn —, hän saattoi kuulla isänsä äänen, kun tämä jutteli kirjeenkantajan kanssa käytävässä. Ja jos joukossa oli kirje Ovelta, niin leikkisä ääni kuulosti kaksin verroin iloiselta ja tyytyväiseltä, ja kirjeenkantaja sai sikarin. — Voi, mitenkä nuo rakkaat vanhukset olivat sydämellisesti ottaneet osaa hänen kaikkiin iloihinsa ja suruihinsa. Ehkä he olivat hiukan ylpeitäkin siitä, että hän oli kihloissa tuomarin pojan kanssa, mutta ennen kaikkea he sentään ajattelivat, että Ove oli se, jonka heidän Margaretansa oli valinnut. Ja hänen takiaan he ummistivat silmänsä Oven vioilta eivätkä suvainneet kodissaan puhuttavan ainoatakaan pahaa sanaa hänestä. Miten Ove eleli Kööpenhaminassa, siitä ei Margareta tiennyt mitään. Hänen ensi alussa osoittamansa hellä huomaavaisuus muuttui pian tavanomaiseksi ylimielisyydeksi ja itsetietoisuudeksi. Hän ei kirjoittanut erittäin säännöllisesti, ja hän oli kerta kaikkiaan sanonut, että Margareta ei saanut odottaa häneltä mitään kaihomielisiä kirjeitä. Mutta Margareta oli kiitollinen jokaisesta sanasta ja säilytti kaiken, mikä tuli Ovelta, yksinpä kortitkin, joissa oli vain lyhyt tervehdys kulmassa. Hänen mielestään päivät ja vuodet olivat kuin muuri, joka erotti hänet Ovesta. Kukin eletty päivä oli muurista purettu kivi; hän oli tullut askeleen lähemmäksi päämaaliaan. Hän ajatteli vain, miten saada nämä päivät loppumaan, ja hän unohti, että samalla kaikkosi hänen kallis, lyhyt nuoruudenaikansa, joka ei enää koskaan ollut palaava. Nyt hänestä tuntui, että tuon menneen odotusajan olisi pitänyt antaa hänelle paljon enemmän, jos hän vain itse olisi tahtonut. Hän olisi voinut olla vanhemmilleen enemmän, enemmän kaikille rakkaille ystävilleen pienessä kotikaupungissa, ja hän olisi voinut kehittää itseään paljon enemmän, ollakseen arvokkaampi täyttämään paikkansa Oven puolisona. Mutta silloin hän ei sitä ymmärtänyt. Hän oli joutunut tylsyyden tilaan, joka lamautti hänen ruumiinsa ja sielunsa. Näinä vuosina oli hän, tuo pieni, terve Margareta Lange, muuttunut laihaksi ja kalpeaksi, ja hänen silmissään paloi ainainen tyydyttämätön kaipaus. Oi, miten hyvin hän muisti nuo päivät, jolloin istui ikkunan ääressä käsitöineen, ommellen kapioihinsa lukemattomia korureikiä ja pykäliä. Hänen edessään oli ahdas pikkukaupungin katu, vuoroin aurinkoisena, vuoroin varjoisena, märkänä sateesta tai valkeana lumesta, mutta aina yhtä uneliaan hiljaisena; vain joskus häiritsi hiljaisuutta, työkärryjen raskas räminä, jostain porttikäytävästä kuuluva koiranhaukunta tai ohikulkevien puheensorina. Hän tunsi useimmat ohikulkijat ja toisinaan tervehti heitä — jotakuta vanhaa neitiä tahi lapsia, jotka tulivat koulusta tai menivät ystäviensä luo. Karin Bang kulki usein ohitse; hän keksi myötäänsä asiaa asemalle, sillä hän oli ihastunut erääseen rautatievirkamieheen. Talvi-illat olivat pisimmät. Margareta istui käsitöineen tai syventyneenä jonkun kirjan lukemiseen; isä ja äiti pelasivat bezigue-peliä. Niin pian kuin lamppu oli sytytetty, puutavarakauppias otti korttipakan ja laski sen arkihuoneen pyöreälle pöydälle. "Emmekö nyt käy käsiksi bezigueen, äiti", sanoi hän. Ja rouva Lange järjesti kortit, vaikka Margareta tiesi, ettei peli häntä huvittanut, vaan että hän pelasi ainoastaan miehensä vuoksi. He pelasivat tunnin toisensa jälkeen, ja hiljaisuutta häiritsivät vain yksitoikkoiset huudahdukset — "kuninkaallinen pariskunta" — "bezigue" — "kaksinkertainen bezigue". Kun kello vihdoin löi kymmenen, kokosi isä kortit, haukotteli pari kertaa ja sanoi hyväntahtoisella äänellään: "Ehkä sitten otamme pienen tuutingin, ennenkuin käymme levolle, Helena?" Ja totitarjotin tuotiin sisälle, ja naiset joivat kahvia. Kello yksitoista olivat tulet sammutetut ja talossa oli hiljaista. Puutavarakauppias oli naputtanut ilmapuntariin nähdäkseen, nousiko se, ja hän oli myös repäissyt lehden seinäallakasta. Rouva Lange oli tarkastanut, että kaikki ovet olivat kiinni ja että palvelijatar oli kotona. Sitten vanhukset nukahtivat rauhallisesti, mutta Margareta heittelehti vuoteellaan sydän sairaana kaihoten elämää, joka meni menojaan. Kymmenen vuotta oli näin kulunut, kymmenen äärettömän pitkää vuotta. Viimeinen oli raskain. Silloin oli Margaretan isää kohdannut halvaus, ja vaikka hän näytti siitä pian toipuvan, ei hän enää tullut entiselleen. Hän ei pystynyt enää työhön, ja päivän toisensa jälkeen hän istui ikkunan ääressä, tähyili heijastuspeiliin ja torkkui piippua imien. Illan tullen hän ei edes voinut pelata beziguea, hän ei voinut koota ajatuksiaan, niin että olisi kyennyt seuraamaan pelin menoa. Rouva Lange pani hänelle pasianssia, ja hän katseli sitä virkkoen jonkun pienen huomautuksen; sitten pää valahti rinnalle ja hän oli vähällä nukahtaa. Kun kirjeenkantaja toi kirjeen Ovelta, niin hän tosin sanoi kuten tavallisesti: "Teille pitää kai olla sikari, Hansen", mutta äänessä ei ollut enää samaa iloista sointua. Ja rouva Lange kutistui ja kävi kumaraselkäiseksi, ja hänen kasvoihinsa ilmestyi paljon väsymyksen ryppyjä. Margaretan täytyi auttaa häntä nyt taloudessa. Itse hän liikkui heidän keskellään hiljaisena ja kuihtuneena kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana, vuosien ja sairauden riistäessä tuuma tuumalta ne kaksi, jotka olivat hänen parhaat ystävänsä. Sitten tuli viimein hääpäivä. Ove oli suorittanut loistavan tutkinnon ja oli päässyt alilääkäriksi erääseen sairashuoneeseen; sitäpaitsi hänen praktiikkansa kasvoi kasvamistaan. Häntä pidettiin erinomaisen etevänä lääkärinä ja hänestä odotettiin paljon. Kun Margareta vihdoin viimein saavutti elämänsä suuren päämaalin, oli hän jo väsynyt — tie sinne oli ollut niin pitkä. Ehkä hänen olisi pitänyt vapauttaa Ove lupauksestaan. Mutta tämä ei ollut koskaan ilmaissut hänelle haluavansa päästä siitä, ja itsellään hänellä ei ollut voimia luopua Ovesta. Sen sijaan että hän tähän saakka oli elänyt elämänsä kaipauksessa ja tyhjyydessä, hänen elämänsä muuttui nyt avioliitossa levottomaksi, tuskalliseksi jännitykseksi, jota muutamat onnenhetket, jolloin Ove oli hänelle hyvä, valaisivat. Jos Ove vain silitti hänen tukkaansa tai sanoi hellän sanan, niin hän tunsi saaneensa palkan huolenpidostaan, lohdun kaikista pettymyksistään. Ensi vuosina, jolloin heidän tulonsa vielä olivat pienet, hän tunsi ilolla voivansa auttaa miestään työskentelyllään kodissa, ahkeruudellaan ja säästäväisyydellään. Oi, hän oli täyttänyt paikkansa paljoa paremmin vaatimattomana pikku tohtorinnana neljännen kerroksen huoneistossa kaukana Vesterbrolla kuin myöhemmin rikkauden ja maineen päivinä. Hän ei osannut kantaa kallisarvoisia pukujaan eikä seurustella emäntänä niiden arvohenkilöiden ja kuuluisuuksien kanssa, joita hänen miehensä maine toi heidän kotiinsa. Hän kulki yhtä kömpelönä ja vieraana omassa kodissaan suurissa vastaanotoissa kuin pikku Margareta aikoinaan tuomarin huoneistossa. Kuta useampia vuosia kului, sitä katkerammin hän tunsi omat puutteellisuutensa. Hän menetti vähitellen viimeisenkin hitusen itseluottamuksestaan. Pienessä kodissa Vesterbrolla olivat lapset syntyneet — Arne, Ellen ja pikku Poul, joka kuoli. Margareta oli hyvin kiintynyt lapsiinsa, mutta äitiydentunteesta vei hänessä kuitenkin aina voiton hänen suuri rakkautensa mieheensä. Lapset olivat toisessa sijassa, he ja hän olivat olemassa vain Ovea varten, ja jo heidän lapsuudestaan saakka hän koetti teroittaa sitä heidän mieliinsä. Mutta Ellenin reipas luonne ei aina mukautunut — hän oli kyllä äärettömästi kiintynyt isäänsä, mutta ei tahtonut sokeasti alistua — ja Arne asettui äitinsä puolelle koettaen lapsellisella ritarillisuudella suojella häntä niitä nöyryytyksiä vastaan, joita äiti lempeän, epäitsekkään luonteensa takia niin usein sai kärsiä. Ja vuodet olivat vierineet huomaamatta, toinen toisensa jälkeen, kunnes Margareta huomasi olevansa keski-ikäinen rouva, jolla on täysikasvuisia lapsia. Hänen vanhempansa olivat aikoja sitten kuolleet, ja kun hän milloin käväisi kotikaupungissaan, ohjautuivat hänen askeleensa ensiksi hautausmaalle, jossa nuo molemmat rakkaat nimet olivat kaiverrettuina yhteiseen hautapatsaaseen. Kodin puutarhasta haudalle tuodut vanhanaikaiset punaiset ruusut kukkivat heinäkuussa, ja seljapensaiden valkoiset kukat putoilivat tähtinä haudan pehmeään nurmeen. Aidan luona kasvavien puiden lomitse näkyivät vihertävät niityt, sininen ulappa ja kaukaiset metsät, jotka olivat olleet hänen lapsuutensa unelmamaina. Ne olivat aina peittyneet usvaan, joten näytti kuin ne olisivat olleet niin kovin kaukana — kuten lapsuudenaika ja se elämä, joka kerran oli ollut hänen elämänsä. Hän ei käynyt tervehtimässä ketään muuta kaupungissa kuin Karin Bangia. Tämä ei ollut mennyt naimisiin. Rautatievirkamies oli ottanut toisen, ja Karin oli perustanut pienen koulun. Häneen oli tullut jotain miesmäistä. Hän esitelmöi toisinaan naistenkokouksissa ja harrasti politiikkaa ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Mutta kun hän oli yksin Margaretan kanssa, saattoi tapahtua, että hänen karski luonteensa muuttui ja hän nyyhkytti käsivarret kiedottuina vanhan ystävättärensä kaulaan. "Sinä olet onnellinen", sanoi hän toisinaan, "sinä sait sen, jonka tahdoit." "Naimisissaolo ei ole aina helppoa, usko minua", vastasi Margareta. "Ehkä ei, mutta tyhjyydentunne — tyhjyydentunne on sentään pahinta kaikesta." Margareta ei vastannut. Hän ei voinut kertoa avioliittonsa pettymyksistä kenellekään ihmiselle. Ja sitäpaitsi hän tiesi, että Karin oli oikeassa, hän ei olisi halunnut vaihtaa osaansa hänen kanssaan. Nyt hänestä tuntui, että hän menneinä vuosina oli kuitenkin ollut onnellinen. Nyt vasta oli suru hänet saavuttanut. Tämän surun rinnalla eivät hänen elämänsä muut huolet olleet mitään. Hän ei ollut ennen ymmärtänyt, mitä merkitsee kärsiä. Kärsiä joka ajatuksellaan, kärsiä ruumiinsa joka hermolla. Kärsiä niin, että hänen toisinaan täytyi painaa kätensä jyskyttäville ohimoilleen, ikäänkuin pidättääkseen esiinpursuvaa katkeraa tuskaa, samalla kuin hänen täytyi kysyä itseltään, oliko hän tulemassa mielipuoleksi. Hän oli menettävä Oven... ja vielä toisen naisen takia... Mitä oli elämä sitten muuta kuin ammottava tyhjyys, vailla järkeä ja oikeutta... Oi, miten hyvältä tuntui, että vanhukset olivat kuolleet, ettei heidän tarvinnut kokea tätä surua ja häpeää. Hänen omat vanhempansa olivat viimeiseen saakka luottaneet tyttärensä onneen ja iloinneet siitä. Ja Oven isä ja äiti — kuinka he olivatkaan ylpeilleet pojastaan, hänen kyvystään, hänen kuuluisasta nimestään! Nyt tuo nimi tulee vedetyksi lokaan; sitä kuiskaillaan kohta joka sopessa ja mainitaan pääkaupungin häväistyslehdissä. Oi, Ove ei ollut oma itsensä, hän ei tiennyt mitä hän teki — jospa joku voisi ehkäistä sen, niin kauan kuin se vielä oli mahdollista — hänen itsensä takia, vain hänen itsensä takia. Mutta se oli mahdotonta. Hän tunsi Oven. Hän ei koskaan ottanut vastaan neuvoja, hän ei seurannut mitään muita lakeja kuin omaa tahtoaan. Margareta heittelehti edestakaisin, hän käänsi tyynyään, joka poltti hänen kuuman poskensa alla. Sitten hän kohottautui kyynärpäittensä varaan ja katseli yöpöydällä olevaa kelloa kesäyön heikossa valaistuksessa. Se oli kohta kaksitoista, eikä Ove ollut vielä tullut kotiin. Nyt narisi ulko-ovi, kuului askeleita ja ääniä. Oven ääni — hänen sydämensä jyskytti kuuluvasti —, naisen kirkas naurahdus — ja sitten rouva Atkinsonin imelä kotkotus: "Tuhannen kiitosta, herra professori, että olette kunnioittanut tytärtäni kävelemällä hänen kanssaan." Ei siis ollut totta, mitä Ellen oli sanonut. Ove ei ollut kävellyt yksin illalla. Ei, kuinka hän saattoi sitä luullakaan! Hänhän oli itse nähnyt hänen ilmeestään, kuinka hän kaipasi muualle, kun he erosivat rannalla. Rouva Krohn heittäytyi äkkiä pitkäkseen ja kätki kasvonsa tyynyyn. Hän ei halunnut kuulla mitä he sanoivat toisilleen. Niin halpamainen hän ei sentään ollut, että olisi tahtonut vakoilla miestään. Nyt Ove nousi portaita. Hän ei voinut olla kuulematta hänen askeleitaan. Ja kesken tuskiaan hän huokasi helpotuksesta. Ove oli siis sanonut hyvää yötä Maudille ja oli yksin, eikä Margaretan tarvinnut ajatella noiden kahden olevan yhdessä. Yläkerran ikkuna suljettiin. Margareta saattoi kuvitella miehensä seisovan ikkunan ääressä katsellen hämärtyvää maisemaa ja meren vaaleata juovaa, solakka vartalo tummana taivasta vasten, tukka loistaen hopealta. — Oi tuota valkoista tukkaa! — Itku nousi hänen kurkkuunsa. Jospa hän olisi kadottanut miehensä silloin, kun he molemmat olivat nuoria, sillä nyt oli kauheata ajatella, että vieras vaalisi häntä hänen sairautensa aikana, vieras hyväilisi hänen valkeita hapsiaan... Ove alkoi kävellä edestakaisin pitkin lattiaa. Margareta makasi kauan kuunnellen loppumattomia, levottomia askeleita. Mutta mitä tuo oli — rämisevä ääni, ikäänkuin tuoli olisi työnnetty syrjään — tai liukunut jonkun kaatuvan raskaan esineen tieltä — ja sitten hiljaisuus. Tuska valtasi Margaretan. Hänen mielestään kellon hiljainen raksutus kuulosti heikolta sydämensykinnältä, joka oli aivan taukoamaisillaan. — Oliko Ove kaatunut tuolla ylhäällä? Mitä oli tapahtunut? — Ei, hän ei voinut kestää tätä tietämättömyyttä, hänen täytyi mennä Oven luokse. Olihan hän vielä hänen vaimonsa. Margareta hypähti vuoteesta, heitti aamunutun ylleen ja pisti jalkansa tohveleihin; hänen ruskea tukkansa, joka vielä oli paksu ja kaunis, riippui pitkänä palmikkona pitkin selkää. Vinttikerroksen pimeydessä hän tapaili miehensä ovelle ja koputti hiljaa. Kukaan ei vastannut. Silloin hän avasi ja astui sisään. Ove istui nojatuolissa pöydän ääressä. Pää retkotti taaksepäin, kädet retkottivat velttoina yli käsinojain. Margareta näki kalpeat, jäykät kasvot, kaksi tuijottavaa silmää, jotka ikäänkuin rukoilivat apua. Tuokiossa hän oli miehensä vieressä. "Ove, Jumalan tähden, mitä on tapahtunut?" Mies kohotti hieman päätään. Sinertävät huulet avautuivat ja käheä, koriseva ääni kuiskasi: "Vihreä lääkepullo — pesupöydällä —" Margareta ymmärsi. Ove oli useita kertoja talven kuluessa saanut samanlaisia sydämenkouristuskohtauksia. Hän löysi pienen lääkepullon, otti tipat lusikkaan — hän tiesi montako tuli ottaa — ja antoi miehelleen. Sitten hän antoi hänelle lasillisen vettä, jonka hän halukkaasti tyhjensi. Margareta oli kumartuneena hänen ylitsensä, tyhjä vesilasi kädessä ja seurasi hänen kasvojensa ilmettä. Jumalan kiitos, vaara oli ohitse tällä kertaa. Silmissä kuvastunut kuolemantuska lieveni ja huulien kalmansini katosi. Hän hengähti muutamia kertoja syvään, painoi käden sydämelleen ja istuutui paremmin tuoliin. "On — kiitos!" "Tahdotko enemmän lääkettä?" "En, pane pois lasi." Margareta asetti lasin pöydälle ja tuli jälleen hänen luokseen. Ove ojensi kätensä ja veti hänet lähemmäksi. "Margareta, kuinka sinä saatoit tietää, että minä olin sairas?" "Olin valveilla ja kuuntelin." Margareta punastui kuin rikoksesta tavattu. "Kuuntelin askeleitasi. Ne pysähtyivät niin äkkiä, niin käsittämättömästi — kuulin tuolin luisuvan taaksepäin, kun sinä siihen kaaduit. Ja minua alkoi peloittaa, joten tulin tänne nähdäkseni, kuinka laitasi oli." Professori Krohn istui hajamielisesti taputellen vaimonsa kättä. "Sinä pieni, uskollinen sielu!" Hän petti vaimoaan, ja tämä tiesi sen, mutta oli sittenkin samanlainen. Hän lepäsi valveilla odotellen miestään eikä voinut saada rauhaa, ennenkuin oli kuullut hänen palaavan kotiin ja kaiken olevan hyvin. Niin ei Maud koskaan tekisi. Ja kuitenkin — Eikö ollut melkein sietämätöntä olla sellaisen uskollisuuden esineenä? — Margaretan rakkaus painoi häntä kuin velka, jota hän ei milloinkaan kyennyt maksamaan. Hän toivoi, ettei Margareta olisi pitänyt hänestä niin paljon. "Olit kiltti, kun tulit tänne, mutta nyt sinun täytyy mennä levolle jälleen, ei minua epää mikään vaivaa. Se oli vain pieni sydämenkouristus, jota joskus olen tuntenut." "Niin, Ove, mutta eikö se ole vaarallista?" "Vaarallista?" — Hän päästi vaimonsa käden ja käänsi päänsä muualle. — "Kaikki voi olla vaarallista, jos sairaus saa epäsuotuisan käänteen, mutta tiedäthän, että sydänvikainen voi elää kauankin. Älä nyt enää ajattele tätä." Oi, kuinka Ove saattoi pyytää, ettei hän ajattelisi hänen sairauttaan, välittäisi siitä — sehän oli mahdotonta. Vaikka hänen täytyisi erotakin hänestä, vaikka hänen täytyisi elää toisessa osassa maailmaa, niin hän luuli tuntevansa, milloin tuska ja kivut raastoivat Ovea, ja hän kärsisi hänen kanssaan. Mutta nyt hänen täytyi tyytyä siihen, että oli saapunut oikealla hetkellä ja saanut auttaa häntä. Nyt hän ei saanut väsyttää Ovea, joka tarvitsi lepoa. "Minä menen nyt, Ove. Kunhan saisit nukkua hyvin!" "Saan kyllä. Hyvää yötä, Margareta?" Joka kerta, kun he erosivat, uusiutui sama; Margareta epäröi eikä olisi voinut jättää miestään, vaikka tämän sanat olivat lyhyet ja kärsimättömät, ikäänkuin hän vain odottaisi pääsevänsä hänestä. Näin oli ollut koko heidän avioliittonsa ajan. Margareta meni hiljaa ulos. Kun professori Krohn jäi yksin, veti hän nojatuolin avoimen ikkunan ääreen ja istuutui siihen. Laaja, aukea maisema oli niin äänetön ja synkkä vaalean kesäyöntaivaan alla, jonka länsirannalla vielä heijastui kultainen hohde. Niittyjen keskellä päilyi pieni lampi norsunluunhohteisena. Ja lakkaamattomana, rauhallisena ja yksitoikkoisena kuului meren kohina yön halki kuin nukkuvan tasainen hengitys. Professori Krohnin ajatukset olivat raskaat. Kuolema oli jälleen häntä kutsunut, selvemmin ja käskevämmin kuin milloinkaan ennen. Kuolema oli ollut hänen vieraanaan, hän oli tuntenut sen jäisten sormien kouristuksen sydämensä ympärillä, ja maa kukoistuksineen oli hälvennyt hänen tuijottaessaan tyhjään huoneeseen. Juuri tänä iltana, jolloin hän oli tuntenut itsensä niin nuoreksi ja vapaaksi, niin voimakkaaksi katkomaan kaikki estävät siteet, oli kohtaus tullut. Kesken huumaustaan hän oli lukenut kuoleman salaperäisen kirjoituksen seinällä. Vielä lyhyt aika — ja kaikki on lopussa. Mitä ihminen eniten suree, kun elämä luisuu hänen käsistään? Sitäkö, että elämä ei ole ollut kyllin rikasta, kyllin täyteläistä, että päivät ovat soljuneet ohi hänen voimatta tarttua onneen kiinni? Vai onko raskainta ajatella, ettei ole ollut kyllin hyvä niille harvoille, jotka ovat häntä rakastaneet? Ne harvat, jotka lopulta kuitenkin ovat ihmisen koko maailma. Häneen nähden ne ovat — Margareta ja lapset. Eroaisiko hän Maudista, matkustaisi pois eikä enää milloinkaan näkisi häntä? Eläisi loppuikänsä niin, ettei katumus häntä kiduttaisi? Saavuttaisiko hän rauhan, jos voisi sen tehdä? — Levottomuus, joka oli pannut hänen verensä kiehumaan ja kuohumaan, joka oli raadellut häntä kuin skorpionin pistoin, kenties vaimentuisi. Ja ehkäpä kuoleman usvat olisivat armolliset sille, joka rauhallisesti ja vastarintaa tekemättä antautuisi niiden kylmään syleilyyn. Ei, ei, hän ei voinut. Hänen uhmaava tahtonsa nousi taisteluun itsensävoittamista vastaan. Elää hän tahtoi, elää, iloita ja nauttia, vaikka aika olisikin lyhyt. Hän ei tahtonut päästää voittamaansa ihanaa naista. Niin pitkän ajan, joka tuntui hänestä iankaikkisuudelta, hän oli ollut velvollisuudentunteensa sitoma. Margareta oli saanut hänen koko nuoruutensa, miehuudeniän parhaat vuodet, eikö siinä ollut kylliksi? Ja lapset — Arne oli aina osoittanut hänelle jäykkää uhmaa. Jo siitä saakka, kun oli pieni poika, hän oli ollut isäänsä vastaan. Hänen silmänsä olivat katsoneet moittivasti joka kerta, kun hän oli huomannut, että jumaloitu äiti sai kärsiä vääryyttä. Että myöskin hänen isänsä saattoi kärsiä ollessaan sidottu naiseen, jota ei rakastanut, sitä Arne ei koskaan voisi ymmärtää... Ellen taas — hän oli reipas tyttö, jonka mieli oli valveutunut vastaanottamaan uuden ajan uusia virtauksia. Ellen ei tulisi häntä tuomitsemaan, vaikka hän riistäytyisikin elinkautisvankeudestaan. Maud oli laulanut hänelle tänä iltana särkkien keskellä. Hän muisti, miten hänen kaunis päänsä kohoutui sinipunervaa iltataivasta vasten — hiukan takakenossa, huulet puoliavoimina. Hänen hieno kurkkunsa liikkui laulaessa, rinta nousi ja laski valkean pitsipuseron alla. Hän lauloi Lange-Müllerin serenaadia, kesäyönlaulua ihastuttavine, hyväilevine sointuineen. Runossa oli kaksi säettä, jotka lakkaamatta soivat Ove Krohnin korvissa: "Der stirrer imod os fra Döden et Blik, det kan kun besejres ved Livets Musik." Niin, elämän musiikki, sen omasi Maud. Ja siksi Ove Krohn ei saattanut hänestä luopua. Hänhän ei halunnut käydä kuolemaa, vaan elämää kohti. VII. Kun hotellivieraat eräänä aamuna kokoontuivat aamiaiselle, levisi kummallinen huhu heidän keskuudessaan. Sitä kuiskailtiin nurkissa, kukaan ei uskaltanut lausua sanoja ääneen eikä edes oikein uskoa niitä. Kysyttiin kahvia kaatavalta tarjoilijattarelta, ja siten sai hiipivä huhu täyden vahvistuksen. Professori Krohn oli matkustanut pois myöhään edellisenä iltana neiti Atkinsonin ja hänen äitinsä kanssa. Naisten kasvoille valahti äkillinen kalpeus. Muutamat rouvat hengittivät helpommin. Maud Atkinson oli ollut heidän salaisen mustasukkaisuutensa aiheuttaja. Mutta kaikkien mielet valtasi sääli rouva Krohnia ja hänen lapsiaan kohtaan. Pieni, sävyisä, vaatimaton professorinrouva oli saanut monta ystävää, huolimatta siitä, että hän oli umpimielinen ja hiljainen. Ja uutisen esiinloihtiman äkillisen mielenliikutuksen aikana vain harvat itsekkäät sielut tunsivat jonkinlaista vahingoniloa. Miehet näyttivät yhtyvän vaimojensa ja tyttäriensä suuttumukseen. Mutta jäätyään yksin huoneeseen he alkoivat huomautella, että professori Krohnia oli onni potkaissut vietävästi. Ja sitäpaitsi, kun miehellä oli niin kuihtunut ja ikävä vaimo, niin asia todellakin oli anteeksiannettava. Yngve Alvén ei ollut koskenut lautasella olevaan ruokaansa. Hänen kaikki ajatuksensa olivat Ellenin luona. Mitenkä hän kestäisi tämän, tyttö parka! Hänhän oli ollut niin kiintynyt isäänsä, ihaillut häntä ja pitänyt häntä esikuvana. Kunhan hän ei vaiti kadottaisi luottamustansa elämään ja ihmisiin ja paaduttaisi mieltään niin, ettei hänen rakkautensa löytäisi tietä hänen sydämeensä... Aamiaisen jälkeen Yngve otti lakkinsa ja lähti ulos. Hänen täytyi saada olla yksin, kuljeksia itsensä väsyksiin saadakseen takaisin mielensä tasapainon. Ulos tultuaan hän huomasi, että kaikki oli niin omituisen hiljaista. Raskaat, harmaat pilvet riippuivat matalalla, painostavina maan ja meren yllä. Yön ja aamun kestänyt rankkasade oli tauonnut, ja puutarhan märistä pensaista ja käytävien lätäkköisestä hiekasta levisi kostea tuoksu. Leivoset eivät liverrelleet tänään; niityltä, jossa suopursut ja ajuruohot lemusivat, kuului vain vihlova hyypän kirkuna. Hiljaisuutta häiritsi kumea, uhkaava ääni, kaukainen kohina ja kiehuminen, ja kun Yngve käänsi katseensa merelle, hän huomasi valkoisten hyrskyjen tanssivan kirkkaanvihreätä vettä pitkin. Vaikka ilma tuntuikin tyyneltä, oli meri raivoissaan. Oli tulossa myrsky. Se kiehui jo pohjalla, läheten joka hetki. Kalalokit lentelivät parvittain maalle, rajusti kirkuen ja siipiään räpytellen. Rannan korkeassa ruohikossa alkoi näkyä ensimmäisten rajujen tuulenpuuskien aaltoilu. Yngve lähti kävelemään rannalle. Oli kuin tyrskyjen mahtava kohina, joka yhä vain yltyi, olisi täyttänyt tyynen, tukahduttavan ilman tuskalla. Yngve lämpeni ja väsyi. Joka hetki hänen täytyi pysähtyä hengittämään ja pyyhkimään hikeä otsaltaan. Hän ei tiennyt, uskaltaisiko tavata Elleniä. Ainakaan ei heti. Hyljätyn vaimon ja lasten täytyi kai saada kantaa ensimmäinen surunsa yksin. Hänellä ei ollut oikeutta vielä lukeutua perheeseen. Hän oli vain vieras, jonka osanotto ehkä saattaisi näyttää tunkeilevalta. Täällä rannalla hän oli tavannut Ellenin eräänä iltana joku aika sitten. Hän muisti, miten hiljaisena ja kalpeana tyttö kulki ystävättäriensä mukana. Silmät, jotka eivät halunneet kohdata hänen katsettaan, käsi, joka vapisi hänen käsivarrellaan, ja koko hänen muuttunut olentonsa ilmaisivat, kuinka raskaasti suru oli häneen koskenut. Juuri hänessä epäilys oli juurtunut niin syvälle siksi, että hänen luottamuksensa oli niin täydellinen ja kokonainen. Yngve tiesi, että olisi saattanut voittaa hänet, ellei tämä onnettomuus olisi tullut heitä erottamaan. Ellen oli tullut niin iloisena ja riemuiten häntä vastaan ilman minkäänlaista väärää häveliäisyyttä, ja he olivat viettäneet niin ihania päiviä yhdessä. Vaikk'ei sitovaa sanaa oltu lausuttu, olivat he kumpikin kuitenkin tunteneet kuuluvansa toisilleen. Mutta nyt Ellen oli nähnyt, kuinka vähän ihmisten lupaukset merkitsivät, eikä elämä kuvastunut hänelle enää yhtä kirkkaana ja valoisana. Se oli täynnään aavistamattomia vaaroja, katkeria pettymyksiä. Ehkä hänen mielestään naisen oli parempi paaduttaa sydämensä rakkautta vastaan kuin kärsiä, niinkuin hänen äitinsä kärsi tänään. Yngve oli saapunut rannalle. Aallot vyöryivät mahtavina, mustansinisinä, lasinvihreinä, valkoharjaisina, ilman uhkaava harmaus taustana. Suuri osa rannasta oli kuin poispyyhkäisty, ja Yngven täytyi joka hetki väistellä maalle syöksyviä hyökyaaltoja. Siellä, missä ranta muodosti korkeihin, jyrkkiin riuttoihin päättyvän kannaksen, näkyi vain sadeusvaa. Ei saattanut nähdä mitään, meri ja taivas ikäänkuin yhtyivät. Hän oli juuri kompastumaisillaan johonkin tielle sattuneeseen esineeseen, airoon, jonka laineet olivat heittäneet rannalle. Mikä olikaan sen veneen kohtalo, johon tämä airo oli kuulunut? Tällainen myrsky toi paljon onnettomuuksia mukanaan. Merellä vinkui ja vonkui... Kohina, joka voitti hyrskyjen pauhun, kuului pitkäveteisenä, valittavana, ikäänkuin ilma olisi ollut täynnä tuskanhuutoja. Myrsky läheni. Yngve seisoi hetkisen hiljaa, katse merelle tähdättynä, ja hengitti syvään. Hän halusi vetää keuhkoihinsa raitista, vilvoittavaa tuulta. Oli vapauttavaa taistella rajuilmaa vastaan; odotuksen synnyttämä levottomuus muuttui varmuudeksi. Ja hän tunsi rohkeutensa palaavan. Niin, hän menee Ellenin luo, koettaa lohduttaa häntä hänen onnettomuudessaan, seistä ystävänä hänen rinnallaan pyytämättä muuta kuin oikeutta kantaa surun taakkaa yhdessä hänen kanssaan. Hän kääntyi ja palasi hotelliin taistellen tuulta vastaan, lakki korville vedettynä, takinkaulus pystyssä. Myrsky oli pyyhkäissyt pois maasta huokuneen lemun, muuttanut ilman puhtaaksi ja kylmäksi. Yngveä melkein paleli ohuessa takissa. Hotelliin päästyään hän koputti rouva Krohnin ovelle. Ensin ei kukaan vastannut, mutta kun hän koputti toistamiseen, avasi Ellen oven. Tytön silmät olivat itkusta punaiset ja turvonneet, ja poskilla paloivat kuumetäplät. Ulkonaisesti hän oli kuitenkin levollinen. Hänen silmiinsä oli tullut kylmä katse, ja huulet olivat lujasti yhteenpuserretut, ikäänkuin hän olisi päättänyt yksinään kantaa surunsa ja pitää loitolla vierasten osanoton ja uteliaisuuden. Mutta Yngve ei antanut hänen kylmän käytöksensä peloittaa itseään. Hän sulki hänen molemmat kätensä omiinsa ja veti hänet luokseen, ja hänen lämmin katseensa ja käden lempeä, hellä puristus voittivat Ellenin vastarinnan. Nyyhkyttäen hän painoi päänsä hänen olkaansa vasten. Kesken surua hänet valtasi onnenvarmuus. Yngve oli yksi niistä, jotka kykenivät olemaan uskollisia, ja kunhan he vain pitivät yhtä, saattoi kaiken kestää. Hänen sylissään oli niin turvallista — siinäkin hän saattoi tuntea surua, mutta ei katkeruutta eikä epäilystä. Yngve ei koskaan pettäisi häntä, sen hän tunsi. "Ellen — rakas pikku Ellen —" "Tulkaa", sanoi Ellen äkkiä ja veti hänet mukaansa. Hän pelkäsi käytävässä olevan kuuntelevia korvia. "En tiedä mitä tehdä äidille", kuiskasi hän, kun he tulivat sisään. "Hän on istunut noin siitä saakka, kun sai kirjeen aamulla." Rouva Krohn istui tuolilla ikkunan luona, kädet velttoina sylissä, jäykkänä ja liikkumattomana, huomaamatta mitä ympärillään tapahtui. Myrskyisen päivän levoton kajastus valaisi hänen kasvojaan, jotka yhtäkkiä olivat muuttuneet ilmeettömiksi ja ryppyisiksi niinkuin vanhan naisen. "Äiti ei tahdo liikkua, ei syödä, tuskin puhua kanssani", jatkoi Ellen, "eikä hän osaa edes itkeä. Olen niin levoton hänestä. Hän ei varmaankaan ole huomannut, että te olette täällä." Ellen meni äitinsä luo ja kumartui hänen puoleensa, käsi selkänojan ympärillä. Yngve lähestyi epäröiden. "Rakas äiti, tässä on hyvä ystäväni, herra Alvén. Hän haluaa niin mielellään auttaa meitä, minkä vain voi." Rouva Krohn kohotti tylsät, ilmeettömät silmänsä. Yngve tarttui hänen käteensä, joka jäi velttona hänen puristukseensa. "Rakas rouva Krohn, olisin niin iloinen voidessani auttaa teitä edes vähän tai olla pienenä tukena." "Kiitos", vastasi rouva Krohn hiljaa vetäen kätensä pois alkaen huojuttaa yläruumistaan kuin ihminen, jolla on kovat tuskat. "Mutta me emme voi tehdä mitään", jatkoi hän kohta ja käänsi katseensa myrskynpieksämään maisemaan, joka oli niin synkkä kiitävien pilvien alla. "Voimme kylläkin", sanoi Ellen. "Nyt meidän täytyy lähteä pois täältä. Herra Alvén voi auttaa meitä laskun järjestämisessä, hankkia meille vaunut ja kaikkea tuollaista, niin meidän ei itse tarvitse puhua isännän kanssa. Sitä kai sinä kuitenkin tahtoisit välttää, äiti? Ja Arne — niin, en tiedä, missä hän on. En ole lainkaan nähnyt häntä tänään." Rouva Krohn oli kääntänyt päätään, kun kuuli Arnen nimeä mainittavan. Mielenkiinnon kipinä välähti hänen silmissään. Mutta hetkistä myöhemmin hänen ajatuksensa kulkivat jo taas entisiä latujaan. Hän ojensi kätensä ja alkoi etsiä ikkunalaudalta. "Mikä on, äiti, etsitkö jotain." "Kirje — isäsi kirje." "Voi rakas pikku äiti, älä lue sitä nyt taas. Älä ajattele sitä, jos suinkin voit olla sitä tekemättä. Sen näkeminen tuottaa sinulle vain kärsimystä." Mutta rouva Krohn hoki: "Kirje — kirje —" ja hänen kätensä hapuilivat tyhjää ikkunalautaa, joka loisti niin kylmän valkoisena synkkää maisemaa vasten. "Antakaa hänelle kirje", kuiskasi Yngve. Ellen avasi piironginlaatikon ja otti sieltä avatun kirjeen, mutta rouva Krohn ei lukenut sitä. "Äiti parka", sanoi Ellen. Hän oli vetänyt Yngven mukanaan huoneen pitkällä seinällä olevan sohvan luo soikean peilin alle, jossa nummen raskaat ääriviivat kuvastuivat. "Ettekö luule hänen voivan menettää järkensä?" "En, en — älkää sitä pelätkö", sanoi Yngve rauhoittaen. "Tämä on vain käänne, joka menee ohitse, ja saatte nähdä, että äitinne tulee entiselleen." "Ei entiselleen", vastasi Ellen hiljaa, "ei, entiselleen hän ei koskaan tule. Te ette saata aavistaakaan, kuinka kiintynyt äiti oli isään. Minä olen usein ajatellut, että niin paljon ei koskaan saisi pitää toisesta ihmisestä. Siinä menettää jotakin omasta persoonallisuudestaan. Enkä luule sen olevan oikein." "Ettekö voi ajatella — ajatella, että rakastaisitte jotakuta, Ellen?" Ellen kääntyi hänen puoleensa huulilla valoisa hymy, joka hetkeksi sai hänen surulliset kasvonsa loistamaan. "Kyllä, voisin", sanoi hän laskien kätensä Yngven käteen. "Mutta en samalla tavalla kuin äiti. En voisi antaa itseäni niin kokonaan, ettei minusta olisi enää itsestäni mitään jäljellä." Yngven sydän sykki ilosta, ja hän puristi pienen käden lujasti omaansa. "Sitä teidän ei pidäkään tehdä", sanoi hän. "Ei rahtuakaan omasta itsestänne saa mennä hukkaan. Siihen te olette vallan liian kallisarvoinen." "Mutta ei ole aika puhua siitä nyt", aloitti Ellen muuttuneella äänellä. "Meidän täytyy ajatella äitiä. Tehän aiotte lääkäriksi — ettekö voi sanoa, mitä minun tulee tehdä saadakseni hänet tuosta mielentilasta?" Yngve Alvén hillitsi itsensä päättävästi ja piilotti itsekkään onnentunteensa sydämensä syvimpään sopukkaan, — kerranhan se kuitenkin saisi vapaasti leimuta. Hän saattoi nyt kyllä odottaa tietäessään Ellenin pitävän hänestä. "Jos vain voisimme suunnata rouva Krohnin ajatukset toisiin uomiin, olisi hyvä", sanoi hän. "Eikö veljellänne ole mitään vaikutusvaltaa äitiinsä?" "On, luulen olevan; äiti on aina pitänyt eniten Arnesta. Hän ei ole tahtonut tehdä eroa meidän välillämme, mutta minä olen kuitenkin huomannut, että hän on ollut enemmän kiintynyt Arneen kuin minuun. — On kummallista, ettei Arne ole ensinkään käynyt äidin luona." "Ehkä menen katsomaan, onko veljenne huoneessaan?" "Menkää, kiitoksia, menkää... Minä en oikein uskalla jättää äitiä tänään." Yngve hyväili Ellenin kättä vielä kerran ja nousi sitten lähteäkseen. Arne Krohn ei ollut huoneessaan. Palvelustyttö sanoi hänen menneen ulos aikaisin aamulla ennen aamiaista. Hetkisen Yngve viipyi katsellen ympärilleen pienessä huoneessa, jossa Arnen tavarat olivat huiskin haiskin ilman minkäänlaista järjestystä, mikä on niin tavallista nuorilla miehillä. Ikkunan edessä olevalla keltaiseksi maalatulla pöydällä oli piippuja ja tupakkamasseja kaikessa sovussa kaulusten, kalvosinten ja kaulaliinain kanssa; avatussa kirjassa oli kuihtunut ruusu kirjanmerkkinä erään runon kohdalla. Se oli rakkausruno — ja Yngve muisti nyt, että Maud Atkinson oli muutamia päiviä sitten leikkiä laskien pistänyt ruusun Arnen napinreikään. Aavistus muuttui todeksi. Arne parka, kaksin verroin oli isku sattunut häneen! Hänhän oli itse rakastanut Maudia. Ja epätoivo oli syössyt hänet matkaan; ajattelematta äitiä ja sisarta hän oli paennut saadakseen olla yksin, painautuakseen piiloon kuin sairas eläin vaanivien katseiden alta. Sitä oli helppo ymmärtää. Professori Krohnin lasten tuskassa oli häpeää. Mutta minne hän oli voinut joutua? Kuljeskeliko hän rannalla myrskyssä ja rajuilmassa — nyt alkoi sataa kuin saavista kaataen, ja meren ja maan ääriviivat häipyivät rankkasateessa. Sillä eihän hän ollut voinut — Yngve ajatteli kauhulla Arnen katseen pohjalla piilevää synkkämielistä ilmettä. Arnen luonne oli hempeä, hänellä ei ollut paljon voimia surua kantamaan. Ja tällaisena päivänä olisi niin helppo hävitä, antaa aaltojen kuljettaa itsensä pois —. Ihmisruumiilla ei ollut minkäänlaista merkitystä noissa rajuissa tyrskyissä. Kenenkään ei tarvinnut ajatella itsemurhaa, saattoi olettaa onnettomuuden tapahtuneen. Hänhän olisi esimerkiksi voinut olla uimassa ja siten joutua liian kauaksi. Yngve meni Ellenille ilmoittamaan, ettei Arne ollut huoneessaan, ja sanoi lähtevänsä rannalta hakemaan häntä. Ellen kiitti häntä levollisesti, vielä hän ei ollut rauhaton Arnen puolesta, hänellähän oli niin usein tapana kuljeksia rannalla yksinään. Ellen oli vetänyt esiin matkakirstun ja järjesti siihen äitinsä vaatteita. Hän ei voinut olla toimettomana, jos mieli pysyä rohkeana. Sitäpaitsi hänestä oli luonnollista, että he matkustavat kotiin niin pian kuin mahdollista, kunhan hän vain saisi äitinsä heräämään tylsyydentilasta, joka nyt teki mahdottomaksi päättää mitään. "Kunhan vain pääsisimme kotiin", sanoi Ellen. Hänen käsissään oli hänen vaaleansininen leninkinsä, ja hän laski sen varovaisesti kirstuun. "Kööpenhamina on niin suuri, siellä katoamme vilinään. Meillä ei kuitenkaan ole enää mitään iloa Hvidestrandissa." Vaikka hän puristi silmänsä kiinni ja uljaasti koetti taistella vastaan, ei hän kuitenkaan voinut estää paria kyyneltä putoamasta vaaleansiniselle leningille, joka oli niin monena hauskana päivänä rannalla somistanut häntä. Hänestä tuntui, kuin siitä vielä olisi tuoksunut meren suolaisuus, päivänpaahtama multa ja kukkasten mesi. Nyt hän menettäisi kaiken. Häntä odottivat Kööpenhaminan tukahduttavat kadut ja kodin ahtaat huoneet. Tuo kaikki olisi niin kuollutta nyt, kun isä oli poissa. "Enkö milloinkaan enää saa nähdä teitä tuossa leningissä?" kysyi Yngve surullisena. Hänenkin mielestään osa kesästä katosi kirstuun kuin avoimeen hautaan. Ellen pyyhkäisi tukan otsalta ja katseli häneen heikosti hymyillen, kyyneltensä keskeltä. "Kenties, kenties — ensi vuonna", hän sanoi. Näihin sanoihin "ensi vuonna" sisältyi hänen ja Yngven yhteinen toivo. Heidän onnensa saattoi elää talven yli kuin kukka, joka versoo lumen alla, kunnes uusi kesä valoisampine päivineen saa sen puhkeamaan auringossa. Kun Yngve toisen kerran oli menossa rannalle, hän tapasi hotellin eteisessä Vivika Baumerin. Hän oli pannut sadetakin hartioilleen ja vetänyt myssyn päähänsä, niin että hänen hienot, kapeat kasvonsa olivat vallan tumman kankaan kehystäminä. "Aiotteko ulos tällaisessa ilmassa, neiti Baumer!" kysyi Yngve ihmeissään. "Aion, en voinut olla sisällä koko päivää." Hän laski kätensä Yngven käsivarrelle. Tummansininen sadetakki valui hiukan syrjään, niin että saattoi nähdä hänen valkean villapuseronsa ja kapean käden, jota koristi leveä kultasormus — hänen kihlattunsa sormus —. "Kandidaatti Alvén, oletteko puhunut Ellenin kanssa?" jatkoi hän. "Millä mielellä hän on?" "Neiti Krohn on levollinen ja maltillinen", sanoi Yngve. "Mutta rouva parka on vallan murtunut, kivettynyt surusta. Olen myöskin hieman levoton Arne Krohnista — kukaan ei ole nähnyt häntä sitten aamun." "Mitä te sanotte?" Vivikan käsi vapisi, hänen siniset, tummien ripsien reunustamat silmänsä olivat ammollaan. "Ei suinkaan hänelle vain ole tapahtunut mitään onnettomuutta?" Yngve tuskin tiesi, mistä johtui, että hän uskoi salaisen pelkonsa tälle nuorelle tytölle, jota hän tunsi niin vähän. Ehkäpä se johtui siitä, että Vivika tunsi niin viihdyttävää, lämmintä myötätuntoa muiden ihmisten suruja kohtaan. "Minulla on erikoinen syy pelkooni", sanoi Yngve. "Luulen että Arne Krohn itse oli lämpimästi kiintynyt Maud Atkinsoniin." "Luuletteko? Vivika oli tullut hyvin kalpeaksi. Ihmisparat", jatkoi hän hiljaa. "Ja mitä aiotte nyt tehdä, herra Alvén?" "Olen ajatellut kulkea rantaa pitkin hakemassa häntä. Neiti Baumer, koska te joka tapauksessa olette matkalla ulos, niin ettekö tahtoisi auttaa minua? Jospa te kulkisitte päinvastaiseen suuntaan, niin ehkäpä jompikumpi meistä löytäisi hänet." "Tietysti minä sen teen", sanoi Vivika innokkaasti. Hän avasi portin. Sade ja tuuli löivät häntä vastaan, niin että hän vaistomaisesti peräytyi askeleen. "Ilma on varmaankin vielä liian raju teille, neiti Baumer", sanoi Yngve. "Ehkä on parasta teidän jäädä kotiin." "Ei, minä en sula. Tulkaa, älkäämme hukatko aikaa." He kulkivat yhdessä niittyjen poikki vievää tietä. Vivika taivutti solakan vartalonsa kumaraan, musta tukka ryöstäytyi irti myssyn alta ja liehui hänen silmillään. Huolimatta levottomuudestaan Yngve ei voinut olla huomaamatta vieressään kulkevaa neitosta. Miten rohkeasti tämä taistelikaan myrskyä vastaan, vaikka oli niin hento ja pieni. Hän ei näyttänyt tuntevan levottomuutta, ei väsymystä, kun oli kysymys muiden palvelemisesta. Vivika Baumerissa oli jotakin, joka toi mieleen nuoren nunnan, pyhimyksen. Tuollaiselta mahtoi Thüringenin Elisabet näyttää, kun hän avasi korinsa, missä hänen köyhille aikomansa antimet olivat muuttuneet ruusuiksi. He eivät voineet puhua toistensa kanssa. Myrsky pauhasi ylivoimaisena. Muutaman turhan yrityksen jälkeen he vaikenivat kumpikin, ja rannalle saavuttuaan he erosivat toisilleen nyökäyttäen, mennen kumpikin omalle suunnalleen. Yngve kulki kulkemistaan, melkein huumaantuneena tuulen ja tyrskyjen pauhusta sekä ilmanpaineesta, joka salpasi häneltä hengen. Näköala maalle päin oli täällä rantapenkereen estämä. Vain sähkölennätinpylväiden huiput näkyivät mustina juovina taivasta vasten. Aallot ajelivat toisiaan pilvenkorkuisina, vihertävävaahtoisina, huuhdellen rannan ja särkyen pirstoiksi. Suuria vaahtosiekaleita jäi märille kiville. Kuljettuaan jonkun matkaa Yngve huomasi miehenjalan jäljet ja aivan vieressä koirankäpälien syvennykset. Hänen mielensä täyttyi riemulla. Arne oli varmaan kulkenut tästä. Scott, hotellikoira, oli hänen hyvä ystävänsä ja seurasi häntä usein pitkillä kävelyillä. Jäljet näkyivät noin neljänneksen kilometriä pitkin rantaa. Sitten ne kääntyivät sisämaahan päin, ja Yngven toiveet heikkenivät. Jäljet katoaisivat pian niittyjen ruohossa ja nummen korkeassa kanervassa, eikä hän siis kauempaa voisi näitä viittoja myöten kulkea. Hän poikkesi rannalta ja alkoi kulkea siihen suuntaan, mihin arveli Arnen kulkeneen. Tässä oli tie, joka oikeastaan erottui vain syvien pyöränjälkien takia. Kauempana se muodostui oikeaksi ajotieksi. Sen molemmin puolin oli viljeltyjä maita, missä kasvoi huononpuoleisesti ruohoa kullankarvaisten maksaruoho- ja vaaleanpunaisten ajuruoholäikkien välissä. Jonkun matkan päässä oli yhteensulloutunut lauma lampaita. Etäämpänä näkyi erään talonpoikaistalon tumma olkikatto. Matalat, pitkät, valkeaksi rapatut huonerivit viheriään vivahtavine ikkunoineen katsoivat merelle päin, ja takana niiden suojana oli pitkä rivi hietakinoksia. Talon luona ei kasvanut ainoatakaan puuta, ja perunamaapahanen teki kasvitarhan virkaa. Yngve muisti äkkiä olleensa täällä ennen; hän tunsi talon ja muisti siinä asuvien ihmisten historian, jonka hän oli kuullut kerrottavan kalastusasemalla. Nyt siinä asui vain kaksi vanhusta yksinään, mies ja vaimo. Heillä oli ollut monta lasta, jotka kaikki olivat kuolleet kasvavina ollessaan, paitsi kahta, kahta reipasta nuorta poikaa, jotka olivat kalastajia, kuten isänsäkin. Eräänä myrsky-yönä he hukkuivat merellä. Toinen oli kaksikymmentäkaksivuotias, toinen kaksikymmenvuotias. Vanhempi oli kihloissa ja aikoi pian viettää häänsä. Vanhukset olivat kuin lamaannuksissa saadessaan sanoman poikiensa kuolemasta. Kesti kauan, ennenkuin he saattoivat uskoa sitä. Sitten vanha isä meni ulos kuin unissakävijä, valjasti hevosen ja ajoi itse rantaan, jonne poikien ruumiit olivat ajautuneet. Hän meni tuomaan kotiin poikansa. Kaikkea tätä Yngve ajatteli kulkiessaan perunapellon läpi taloon vievää tietä. Ovi ei ollut lukossa. Hän astui suoraan eteiseen, missä vanha, takkuinen, epämääräistä rotua oleva koira ilmaisi paheksumisensa ja ihmettelynsä vieraan näkemisestä lyhyin, kähein haukahduksin, mikä päättyi muutamiin tyytymättömiin murahduksiin. Yngve rauhoitti koiraa silittämällä sen päätä ja puolisokeita silmiä, minkä jälkeen koira salli hänen, astua tupaan. Matala huone oli vallan hämärä. Yngve erotti epäselvästi yhdellä seinällä korkean sängyn punapilkkuisine verhoineen, nurkassa olevan bornholmilais-kellon ja ikkunain välissä laskulaudalla varustetun pöydän, jonka ääressä vanhukset istuivat. Mies istui pöydän päässä tupruttaen pitkää piippuaan; ryppyisissä, ahavoituneissa kasvoissa oli syvä, miettivä ilme, tuuheitten kulmakarvojen alta näkyvä katse oli sammunut, ja harmaanvalkoiset hapset riippuivat pitkinä suortuvina kaulalle pienen mustan lakin alta. Yllään hänellä oli raitainen villapaita; hihat näkyivät tummansinisen sarkaliivin alta. Jaloissa hänellä oli puukengät. Vaimo oli pieni ja hento, ja hänen kasvonsa olivat terävät, mutta kalpeat, päätä verhosi musta liina. Paikaltaan ikkunoiden välistä hän ensiksi näki vieraan ja nykäisi kyynärpäällään miestään, joka nousi äkkiä ja tokaisi ihmetellen: "Kas vaan, kukahan hän on." Yngve astui lähemmäksi ja koetti selittää vanhuksille, että hän haki erästä nuorta miestä, joka oli ollut poissa hotellista koko päivän. He eivät häntä ymmärtäneet, ja Yngven täytyi toistaa sanansa monta kertaa mahdollisimman selvästi ja tanskankielisin kääntein, ennenkuin he ymmärsivät mitä hän tarkoitti. Vanha vaimo osoitti höperöä ihmettelyä sen johdosta, että ruotsalainen oli eksynyt heidän seudulleen. Vasta kun Yngve oli kertonut iästään, yhteiskunnallisesta asemastaan ja syntymäpaikastaan, hän sai tietää, ettei kukaan vieras ollut kulkenut siitä ohi tänään, mutta että koira oli haukkunut muutamia tunteja sitten, niin että varmaankin oli joku ollut särkkien keskellä. "Oi Herra Jumala, minne hän on voinut joutua", sanoi vaimo huojuttaen päätään edestakaisin ja kietoen käsivartensa kudottuun villahuiviin ikäänkuin viluissaan. "Tänään on vasta Herran ilma — Herran ilma — jos joku joutuu veteen, niin hän voi sinne jäädä." "Niin, eikä hän olisi ensimmäinen, jonka meri on ottanut", sanoi mies, ja hänen harmaa päänsä painui syvemmälle piipun yli, joka oli sammunut. "Ei, eipä ensimmäinen." Ja vanhusten lohduttomat sanat kaikuivat yhä Yngven korvissa, kun hän jatkoi etsimistään yksinäisten särkkien keskellä, nummella ja suossa, missä syvät silmäkkeet alituiseen pakottivat hänet kulkemaan kiertoteitä päästäkseen eteenpäin. Täällä ei näkynyt jälkeäkään, eikä hän kohdannut ketään. Hänen ympärillään oli synkkä, autio, sadevihmaan peittynyt luonto, jota rajumyrsky oli runnellut, luonto, joka Yngvenkin rohkeaan ja toivorikkaaseen mieleen toi ajatuksen ihmiskyvyn heikkoudesta, kohtalon järkkymättömyydestä. Vihdoin hänen täytyi luopua tuloksettomasta hakemisestaan ja mennä kotiin. Vivika oli tullut ennen häntä, eikä hänkään ollut saanut minkäänlaisia tietoja Arnesta. Yngven oli vaikea viedä tällaista sanaa Ellenille, kaksin verroin vaikeaa, koska hän näki tytön silmistä, että tämä oli alkanut epäillä pahinta. Kun Yngve kertoi nähneensä koiran jälkiä hiekassa niiden rinnalla, joita hän luuli Arnen jäljiksi, huudahti Ellen valittaen: "Scott on tullut takaisin tunti sitten — yksin..." Ja he katselivat toisiaan uskaltamatta kumpikaan sanoiksi pukea pelkoaan. Loppuosa päivästä kului tuskassa ja toivottomassa odotuksessa. Ja vähitellen rouva Krohn alkoi ymmärtää, että häntä odotti uusi suru. Hän ei ollut vielä kadottanut kaikkea. Hän saattoi tulla siis vieläkin köyhemmäksi kuin miksi tämä päivä oli jo tehnyt hänet. Hitaasti hän heräsi tuskallisesta horroksestaan tietoisuuteen siitä, että elämällä oli hänelle vielä arvoa siksi, että vielä löytyi joku, josta hän piti ja jonka takia hän oli levoton. Ja illan tullen, kun Ellen hetkiseksi oli mennyt Vivika Baumerin luo, rouva Krohn kääri huivin hartioilleen ja meni ulos etsimään poikaansa. Sade oli tauonnut, mutta myrsky vonkui kietoen hänen hameensa säärien ympärille. Tiellä oli suuria vesilätäköitä, ja niityillä oli sadevesi kokoontunut pieniksi lammikoiksi, joiden pinta väreili tuulessa. Hyypät lentelivät hänen yllään valittavasti kirkuen. Margaretasta tuntui niiden herkeämätön levottomuus olevan osa hänen sieluaan raatelevasta tuskasta. Taivaanrannalla olivat pilvet hajaantuneet; iltataivaan kirkas juova lepäsi kultaisena reunuksena sinipunervan meren äärellä. Äkkiä pilkisti aurinko esiin, ja hän sulki vaistomaisesti silmänsä, sillä niin nopea oli vaihdos harmaanraskaan myrskypäivän hämärästä hehkuvaan, palavaan iltavalaistukseen, joka sai valkean rannan veripunaisena hohtamaan. Oi, aurinko, joka nyt laski... eikö se vienyt mukanaan kaikkea sitä, mikä elämässä oli ollut hänelle rakkainta? — Parasta kai olisi hänelle, jos hän pääsisi näkemästä uuden päivän nousua — jos se päivä, joka nyt sammui, olisi hänen viimeisensä. Hänen mielensä oli niin täynnä katkeruutta, joka myrkytti kaiken. Nykyisyyden, tulevaisuuden ja menneisyyden valoisimmat muistot. Ove oli ollut osallisena hänen parhaimmista tunteistaan aina siitä saakka, kun hän oli pieni tyttönen, joka leikki lapsuutensa puutarhassa. Hän ei ollut koskaan voinut kuvitella elämää ilman Ovea. Ja häntä pyörrytti ajatellessaan edessä olevia äärettömän tyhjyyden pitkiä vuosia. Kenties hän lisäksi ei ollut menettänyt ainoastaan Ovea, vaan myöskin poikansa, vanhimman lapsensa, joka oli heidän ensimmäisen rakkautensa pantti. Arnella oli isänsä kasvot, mutta äitinsä sielu — hänen rakkaalla pojallaan, joka aina oli suojellut häntä miehekkäällä hellyydellä. Oi, hän ei varmaankaan ollut pitänyt heistä kylliksi — Arnesta ja pikku Ellenistä —, hän oli syrjäyttänyt heidät Oven tähden, niinkuin kerran menneisyydessä oli unohtanut vanhempansa sen tunteen rinnalla, joka niin täydellisesti oli hänet vallannut. Hän oli rakastanut väärin, rakkaudella, jonka sisimpänä vaikuttimena oli itsekkyys. Rangaistaisiinko häntä nyt sillä, että hän menettäisi Arnenkin? Margareta Krohn teki tiliä itsensä kanssa. Hän otti vastaan surun — hän ei työntänyt sitä enää luotaan onnettomuutena, jota ei jaksanut kantaa. Hänen rakkautensa Oveen oli kuin suuri puu, joka oli peittänyt varjoonsa kaikki muut tunteet hänen sydämessään. Nyt ne saivat puhjeta ja kehkeytyä voimakkaina ja elämänhaluisina, nuo pienet, laiminlyödyt rakkaudenidut, jotka ennen olivat kuihtuneet hoidon puutteessa. Hänestä tulisi parempi ihminen, parempi äiti lapsille, jos hän vain saisi pitää heidät... Hän oli kulkenut tuijottaen hiekkaan, omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Kohottaessaan päänsä hän näki kirkkaassa auringonvalossa, joka huikaisi häntä, miehen tummat ääriviivat lähestyvän itseään, nuoren miehen, jonka vartalo oli raskaasti etukumarassa... Margareta uskalsi tuskin uskoa silmiään. Oi taivaan Jumala, oliko mahdollista, että hänen rukouksensa niin pian saisi vastauksen? — Hän huudahti heikosti ja levitti käsivartensa: "Arne, Arne!" Ja nyt hän näki, että tulija todellakin oli hänen poikansa. Hän tuli horjuen kuin ihminen, joka on vaeltanut itsensä uuvuksiin. Hänen vaatteensa olivat läpimärät sateesta, ja kostea, tumma tukka oli liimautunut ohimoille. Hänen silmissään oli niin epätoivoinen katse, että äiti sulki hänet lämpimästi osaaottaen syliinsä ja puristi hänet kovasti rintaansa vasten, ikäänkuin tahtoen suojella häntä koko maailmaa ja ennen kaikkea sitä vaaraa vastaan, joka piili hänessä itsessään. "Oi poikani, kuinka levottomat me olemme olleet sinun tähtesi. Missä olet ollut koko päivän?" Arne oli painanut päänsä äitinsä olkaa vasten, niinkuin hänen tapansa oli ollut lapsuudessa, kun hän uskoi äidille surunsa. Hänen kätensä kietoutuivat äidin niskan taa. Hiljaa kuiskaten, niin että vain äidin syvää rakkautta uhkuva sydän saattoi erottaa sanat, hän sanoi: "Minusta tuntui aamulla, etten voisi elää kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Kun menin ulos, oli aikomukseni tehdä kaikesta loppu... Mutta koko ajan näin sinun kasvosi edessäni, äitikulta, enkä sitten voinutkaan — en voinut." "Jumalan kiitos, ettet voinut!" Äidin poski painautui pojan poskea vasten. Hänen kätensä soluivat hyväillen pitkin selkää ja hartioita. Hän ajatteli kaukaista aikaa, jolloin Arne oli ollut hyvin sairas. Kun hän tuli paremmaksi, tuntui hänestä, kuin hän olisi saanut pojan elämän lahjaksi. He seisoivat yhä sylitysten ikäänkuin leväten. Suru, joka oli ollut molemmille niin ylivoimainen, kadotti osan katkeruuttaan, siksi että he kantoivat sen yhdessä. Ne tuhannet säikeet, jotka sitoivat heitä elämään ja toisiinsa, punoutuivat jälleen vahvaksi siteeksi, jota kumpikaan ei tahtonut katkoa. Auringon äärimmäinen kultareuna hukkui tummaan mereen. Ja äkkiä tuuli taas yltyi lennättäen pilviä mantereen yli kohti harjuja, jotka kohottivat särmäisiä reunojaan punervansinistä taivasta kohden. Yhä suuremmiksi muuttuivat repeytyneiden pilvien lomista esiinpistävät siniläikät hohtaen kaikissa värivivahduksissa: sinikivenä, kultasinenä, vihertävänä ja merensinenä. Pilvet ikäänkuin keventyivät, muuttuen läpinäkyviksi, sauhumaisiksi hattaroiksi. Ja tuuli työskenteli edelleen, kunnes ilma oli vallan puhdas, ääretön loistava taivas, jolla kesätähdet pian syttyivät lähettämään valoa maisemaan, myrskyn laantuessa ja meren hiljaisin huokauksin nukahtaessa päivän riehumisen jälkeen yön syvään lepoon — Kun Yngve ja Ellen myöhemmin Vivika Baumerin kanssa tulivat rannalle — hän oli osoittanut heille niin paljon myötätuntoa, etteivät he enää voineet pitää häntä vieraana, vaan rakkaana ystävänä — he tapasivat rouva Krohnin ja Arnen, jotka tulivat hitaasti käsi toisen kainalossa. Iloinen huudahdus Ellenin huulilla kuoli. He näyttivät kumpikin niin kummallisilta, ikäänkuin palaisivat pitkältä, pitkältä matkalta eivätkä vielä olisi sopeutuneet jokapäiväisen elämän vaatimuksiin. Ellen ymmärsi vaistomaisesti, ettei kukaan saanut häiritä heitä, — heillä oli kylliksi toisissaan. Sinä iltana rouva Krohn seurasi Arnea hänen huoneeseensa, auttoi häntä riisumisessa ja istui hänen luonaan pidellen hänen kättään, kunnes hän oli nukkunut. Ja hän tunsi sydämensä jälleen heräävän. Niin kauan kuin oli vielä jokukin, joka tarvitsi hänen rakkauttaan, oli elämä elämisen arvoinen. VIII. Professorinrouva Krohn ja hänen lapsensa olivat jälleen Kööpenhaminassa. He olivat muuttaneet pienempään huoneistoon Frederiksbergin huvilayhdyskuntaan ja elivät hyvin vaatimattomasti. Arne oli maannut sairaana ankarassa hermokuumeessa ja toipui hyvin hitaasti. Rouva Krohnin aika kului poikansa hoitamisessa. Ellen luki ankarasti tutkintoaan varten. Kun hänellä vain oli aikaa, hän koetti parhaansa mukaan kohottaa tunnelmaa kodissa. Salainen onnen tunne auttoi häntä kestämään raskaat päivät toivehikkaana ja rohkeana. Yngve Alvénin ajatteleminen sekä häneltä saadut kirjeet olivat aurinkona hänen kulkiessaan synkkinä syyspäivinä koulun ja kodin väliä sateessa ja loassa ja palatessaan kodin hiljaisiin huoneisiin, äidin ja Arnen matalasointuiseen, surulliseen keskusteluun, joka synkän sävelen tavoin vaimensi elämänilon. Mutta Ellen odotti kärsivällisesti; hän uneksi "ensi vuodesta", Yngven tapaamisesta Hvidestrandissa, ja rakkaudestaan voimaa saaden hän sälytti omansa ja toisten taakat nuorille, vahvoille hartioilleen ja kantoi ne hymyillen ja reippaasti. Rouva Krohn koetti kaikin voimin täyttää tekemänsä lupauksen: elää lastensa hyväksi. Mutta haava hänen sydämessään ei ottanut parantuakseen, hän ei voinut olla ajattelematta miestään. Hän tiesi hänen olevan matkoilla ulkomailla, Itävallassa, Etelä-Saksassa ja Sveitsissä. Hän siirtyi toisesta parantolasta toiseen saamatta apua sydänvialleen. Hän kirjoitti usein heidän yhteiselle asianajajalleen, joka oli ollut heidän ystävänsä, ja Margareta sai silloin tällöin lukea kirjeet. Hän ei uskaltanut kysyä, oliko Maud Oven kanssa; hänen nimeään ei kertaakaan mainittu niissä kirjeissä, jotka varatuomari salli hänen lukea. Avioeron alkuvalmistukset olivat suoritetut. Margareta ei vastustellut eikä asettanut minkäänlaisia vaatimuksia. Hän tyytyi kaikin puolin niihin ehtoihin, jotka hänen miehensä heidän asiamiehensä kautta asetti. Mutta nyt ei ollut pitkään aikaan tullut tietoja professori Krohnilta. Ja tuska ja jännitys täyttivät yhä raskaampina Margaretan mielen, hänen turhaan odottaessaan synkän, auringottoman päivän toisensa jälkeen. Sumu levitti kostean, harmaan huntunsa huvilapuutarhan pensaitten yli, ja kellastuneet lehdet varisivat hitaasti tien lokaan jääden sinne jalkojen tallattaviksi, — kukin lehti oli kuin menneitten kesäpäivien kuollut ilo. Kun eteiskelloa soitettiin, hän hätkähti ajatellen siellä olevan kirjeen Ovelta tai sanan varatuomarilta. Mutta siellä oli vain välinpitämättömiä ihmisiä, jotka askartelivat jokapäiväisissä toimissaan — sanomalehtimummo, lähetti jostakin puodista, Ellenin tai Arnen tovereita. Silloin Margareta huokasi, ja synkät ajatukset alkoivat kulkea entisiä latujaan päätyen alati vaanivaan tuskaan — väristen uuden toivon elähyttäminä ovikellon soidessa. Eräänä yönä uneksi hän olevansa entisessä kodissaan. Hän kulki kaikkien huoneitten läpi ja tuli viimein miehensä työhuoneeseen. Kun hän avasi oven, hän näki — ja unissaan hän ihmetteli sitä — Oven istuvan kirjoituspöytänsä ääressä harmaassa arkitakissaan. Ove oli selin, ja ikkunasta tuleva valaistus lankesi hänen valkeille hiuksilleen. Äkkiä hän kääntyi ja nyökäytti hiljaa hänelle. Miten hyvin Margareta tunsi tuoni tavan kääntyä! — Hän näki selvästi pöydän mahonkilevyllä lepäävän kapean käden ja nimettömässä kimmeltävän vihkisormuksen. — "Niin, nyt olen palannut kotiin, Margareta", sanoi Ove. Siinä kaikki, mutta kun hän sitten heräsi, oli hänen päänaluksensa märkänä kyynelistä, ja hänestä tuntui, kuin hän todellakin olisi nähnyt miehensä ja puhellut hänen kanssaan. Vanha rakkaus ja vanha suru saivat hänet uudelleen valtoihinsa entisellä voimallaan. Koko päivän hän makasi odotellen suuremmalla jännityksellä kuin tavallisesti. Hän oli varma siitä, että miehensä ajatteli häntä, että hän tavalla tai toisella oli lähettänyt hänelle sanan unessa. Hän istui hämärän tullen yksinään arkihuoneessa. Huvilatien lyhdyt olivat sytytetyt; valo lankesi leveänä juovana matolle ja säihkyi seinillä olevien taulujen puitteissa. Päivä oli ollut tyyni ja sadeusvainen. Iltahämärä hävitti puutarhan pensaitten ääriviivat. Tien toisella puolella olevia taloja tuskin saattoi erottaa. Kaikki oli niin hiljaista, että rouva Krohn kuuli ruokasalin kellon tikityksen ja Arnen askeleet, kun hän kulki edestakaisin huoneessaan yläkerrassa. Silloin katkaisi hiljaisuuden kiivas kellonsoitto. Rouva Krohn hätkähti. Hän muisti nähneensä vilahduksen kirjeenkantajan punaisesta takista lyhdyn luona. Kirje — odotettu — oliko se todellakin tullut? Hän nousi nopeasti ja meni eteiseen. Vapisevin käsin hän työnsi syrjään salvan. Ellen siellä seisoi. Rouva Krohn ei tahtonut oikein uskoa pettymystään tällä kertaa. Hän oli niin elävästi tuntenut, että Ove oli lähettänyt hänelle sanan. Mutta tulija oli todellakin vain Ellen, joka saapui tunniltaan kirjat kainalossa, sateenvarjo vettä valuen. Rouva Krohnin koettaessa mukautua ajatukseen, että oli tälläkin kertaa erehtynyt, tuli Ellen eteiseen, jätti kirjat tuolille ja pani sateenvarjon telineeseen. Sitten hän äkkiä veti esiin jotain valkoista sadetakkinsa syvästä taskusta. "Tapasin kirjeenkantajan ulkopuolella, ja hän antoi minulle kaksi kirjettä", sanoi hän. "Oi äiti, sytytä tuli, jotta näemme, keneltä ne ovat." Kun sähkövalo syttyi, huudahti Ellen ilosta. Päällimmäisessä kirjeessä oli ruotsinmaalainen postimerkki, ja hän repäisi kuoren nopeasti auki huomaamatta äitiään, joka seisoi siinä ojennetuin, vapisevin käsin. "Mutta toinen kirje, toinen...?" "Niin, se on varmaankin sinulle, näemmä." Vasta annettuaan kirjeen Ellen huomasi, että osoite oli kirjoitettu hänen isänsä käsialalla. Ja hän hillitsi itsensä kesken lausetta omassa kirjeessään, hän unohti Yngven rakkautta uhkuvat sanat katsellessaan äitinsä kasvoja. Tämä oli tullut kalmankalpeaksi, suu värisi, ikäänkuin hän olisi purskahtamaisillaan itkuun. Mutta sitten hän kohotti katseensa, ja kyynelten läpi hohti uusi valo. Katseessa ei ollut iloa, vaan jotakin, joka on enemmän kuin ilo. Hän näytti ihmiseltä, joka kadotettuaan uskonsa on sen jälleen löytänyt, ihmiseltä, jota on syvästi loukattu, mutta jolle hyvityksen hetki on koittanut. Vihdoin hän käänsi kirjeen kokoon ja sanoi äänellä, joka vain hiukan vapisi: "Ellen, isäsi on hyvin sairas. Hän pyytää minua tulemaan luokseen." "Mutta äiti!" — Ellen tuijotti häneen ymmärtämättä mitään. — "Mitä sinä sanot? — Onko isä sairas — missä hän on? Ja milloin matkustat?" "Niin pian kuin mahdollista — mieluimmin jo tänä iltana. Voit itse lukea kirjeen." Rouva Krohn puhui levollisesti. Hänen täytyi olla vahva, kun Ove häntä kutsui. Viimeisen kerran — sen Ove oli tiennyt. Eikä hänen tarvinnut odottaa turhaan. Hän matkustaa yötä päivää, kunnes saapuu hänen luokseen, eikä jätä häntä, ennenkuin — ennenkuin — Ellenin kädessä oli isän kirje. Kirjaimet olivat sulautuneet hänen kyyneleisissä silmissään pieniksi, ajatuksettomiksi, mustiksi pilkuiksi. Tämä kaikki tuli niin odottamatta —. Hän värisi mielenliikutuksesta, ja häntä paleli märässä sadetakissa. Äiti oli mennyt, ja Ellen oli yksinään eteisessä, joka hänestä tuntui nyt niin kolkolta ja — kylmältä. Kesti ennenkuin hän saattoi tajuta kirjeen sisällyksen. Se oli kirjoitettu eräästä tyrolilaisesta parantolasta. Professori Krohnin käsi oli vapissut, niin että kirjoitusta oli vaikea lukea. Hän oli varmaan kovin sairas. Näissä muutamissa lyhyissä lauseissa hän kutsui vaimoaan luokseen kuolevan tavoin kaivaten sitä, mikä oli ollut hänelle rakkainta maailmassa... "Rakas Margaretani! Koska olen hyvin sairas, ja täkäläiset lääkärit arvelevat minun elävän vain muutamia viikkoja enää, näkisin mielelläni, että tulisit luokseni, niin pian kuin voit. Ota Arne mukaasi, niin sinulla on joku, joka järjestää puolestasi matkan. Ellenille lähetän sydämellisimmät terveiseni. Hänen ei pidä keskeyttää lukujaan minun tähteni, ja sitäpaitsi kuolevan ihmisen näkeminen ei ole terveellistä hänen ikäiselleen tytölle. — Rakas Margareta, minä olen menetellyt kovin väärin sinua kohtaan, mutta toivon kuitenkin, että tahdot antaa minulle anteeksi lapsuutemme ja vanhan rakkautemme tähden. Kaipaan kotia, sinua ja lapsia. Minun on helpompi kuolla, kun sinä olet luonani. Ovesi." Ellen nyyhkytti nojaten käsillään sähkövalon alla olevaan pöytään. Miks'ei hän saisi seurata mukana? Hän oli aina pitänyt niin paljon isästään ja tahtoi niin mielellään nähdä hänet vielä kerran —. Eikö ollut väärin, että hänet sivuutettaisiin? Mutta hänen kai täytyi alistua isänsä tahtoon. Hän alkoi ymmärtää, että isän päätös oli johtunut rakkaudesta häneen. Hän tahtoi säästää häntä synkästä muistosta, joka heittäisi varjon hänen nuoruutensa yli. Isä oli aina halunnut nähdä hänet iloisena ja huolettomana — Mutta äkkiä hänen mieleensä juolahti, ettei hänellä ollut aikaa seistä tässä itkemässä. Jos äiti ja Arne lähtevät matkalle jo samana iltana, parin tunnin kuluttua, niin on siitä paljon touhua. Hänen täytyi auttaa pakkaamisessa, ajurin tilaamisessa ja syönnin järjestämisessä... Palvelijalle oli, tyhmästi kyllä, annettu lupa olla vapaana sinä iltana. Ellen pyyhki päättävästi kyyneleensä ja juoksi portaita toiseen kerrokseen, missä hän kuuli äidin menevän Arnen huoneeseen. Illallisateria oli merkillinen ateria. Rouva Krohn ja Arne koettivat uskotella Ellenille, että he söivät hyvällä ruokahalulla. Hän oli järjestänyt aterian parhaansa mukaan, paistanut munia ja käristänyt leipää teen kanssa. Mutta itse asiassa ei kumpikaan saanut syödyksi mitään. Rouva Krohn katseli koko ajan kelloa, jonka viisarit siirtyivät vallan liian hitaasti hänen rauhattomiin ajatuksiinsa verraten, jotka jo olivat kaukana kotoa, matkalla miehensä luo. Ja Arne kuulosteli jokaista kadulta kuuluvaa ääntä — eikö vaunuja ala jo kuulua — ja hän nousi joka hetki mennäkseen ikkunan luo tähystämään. Ellen huomasi surullisena, että maukkaat keitoksensa jäivät koskemattomiksi. Viimeisinä viitenä minuuttina viisarit eivät todellakaan edenneet. Kello oli pysähtynyt. Ellen oli levoton, että äitinsä huomaisi sen — sanottiinhan, että kellon äkillinen pysähtyminen merkitsi kuolemaa. Mutta rouva Krohn oli niin kiireissään kootessaan matkatavaransa, nyt kun vaunut viimeinkin olivat tulleet, ettei hänellä enää ollut aikaa katsella viisareita. Ellen saattoi heitä asemalle. Hän pysyi rohkeana viimeiseen saakka, katsoi, että äiti ja Arne saivat kunnolliset vaununosastot, kääri äitinsä ympärille huiveja ja matkapeitteitä ja puhui koko ajan iloisesti ja rohkaisevasti, niinkuin hänen mielestään ei olisi minkäänlaista vaaraa tarjolla. Mutta kun hän palasi tyhjään kotiin, missä pöytä vielä oli katettuna ja äidin ja Arnen lautasliinat kokoonkäärimättöminä, niinkuin he juuri olivat ne jättäneet, valtasi hänet yksinäisyydentunne, ja hän purskahti katkeraan itkuun äitinsä paikalla, kasvot tuolin selustaa vasten, jossa vielä tuntui hänen äitinsä tukan tuoksu. Ainoa, mikä häntä lohdutti, oli tietoisuus Yngven kirjeestä. Hän etsi sen taskustaan ja luki sen moneen kertaan — ja vähitellen kyyneleet lakkasivat valumasta, ja itkettyneistä silmistä pilkisti esiin hymyily. * * * * * Rouva Krohnille oli matka kuin unta; hänen mieleensä jäi vain hämäriä, epäselviä vaikutelmia maisemista, jotka kiitivät hänen ohitseen tyynenä, hämäränä iltana, pienien valojen vilkuttaessa siellä täällä, sähkölennätinpatsaiden liukuessa ohi, veturin tulenhohteisesta savusta, vaunun tärinästä, kun he syöksyivät eteenpäin —. Siellä täällä pysähdys, ovi aukaistiin ja junailija huusi eri asemien nimet. Toisia matkustajia poistui, toisia tuli sijaan; rouva Krohn näki heidän kasvonsa kuin usvan läpi. Vasta kun he joutuivat lautalle matkatakseen Warnemündeen, hän tuli tietoiseksi ympäristöstään. Oli kuin jotain olisi hänessä särkynyt, kun hän sanoi Tanskalle jäähyväiset, sillä oli kuin hän olisi menettänyt tuen, joka oli ylläpitänyt häntä, huolimatta matkan epätodellisuudesta. Tutun kielen kuulemisessa oli jotain kotoista, samoinkuin junailijan jokapäiväisissä, ystävällisissä kasvoissa. Nyt muuttui kaikki huimaavan oudoksi ja vieraaksi. Oli hyvä, että Arne oli mukana, auttamassa häntä eteenpäin suuressa, vieraassa maailmassa, jossa hän tunsi itsensä avuttomaksi kuin eksynyt lapsi. He matkustivat yötä päivää pysähtymättä missään. Pohjois-Saksan nummet ja mäntymetsät kiitivät heidän ohitseen; he sivuuttivat Sachsenin ja Baijerin vuoristomaisemat vihertävine jokineen, kuohuvine kivirotkoineen, korkeista savupiipuista tupruavine sauhuineen ja tehtaankoneiden jyskeineen. Suurkaupunkien hyörinää seurasi suurten tasankojen ääretön hiljaisuus. Vihdoin valkeni hetki, jolloin he näkivät alppijonon kohoavan edessään kuin utuiset, sinertävät pilvet taivaalla, ilma muuttui puhtaaksi ja kevyeksi hengittää, ikäänkuin vuorenhuippujen ikuinen lumi jo olisi täyttänyt heidät kylmällä raikkaudellaan. Rouva Krohn ja Arne jättivät Innsbruckissa pikajunan, joka huimaavalla vauhdilla oli kiidättänyt heidät Euroopan halki. Täältä heidän oli määrä jatkaa sivurataa myöten siihen parantolaan, jossa professori Krohn oleskeli. He saapuivat lähimmälle asemalle iltapäivällä, matkustettuaan kaksi päivää. Viimeisen osan he kulkivat vaunuissa ahtaiden tunturilaaksojen ja laajojen havumetsien halki. Silloin tällöin he sivuuttivat pienen kylän, jossa somat puutalot vihreine ikkunaluukkuineen ja veistokoristeisine parvekkeineen olivat rakennetut kirkon ympärille, jonka valkea torni ja punainen suippokatto kohosivat tiheään rakennettujen talojen yli, kirkon, jonka seinien sisällä pienen yhteiskunnan kaikki surulliset ja kauastähtäävät ajatukset yhtyivät kohotakseen kohti korkeutta äärettömässä kaipuussa. Eräässä pikkukylässä kutsuivat kellot iltarukoukseen. Margareta kätki kasvonsa käsiinsä ja rukoili hänen puolestaan, jonka pian tuli kuolla, — rukoili hänelle lievitystä tuskassa, rauhaa levottomalle sielulle. Tie alkoi kohota. Se luikerteli tiheän, synkän kuusimetsän halki, missä ei kuulunut muita ääniä kuin hevosten kavioiden kapse ja vaununpyörien ratina. Tyynenä syysiltana riippui usva kirkkaina pisaroina kuusten neulasissa. Alkoi hämärtää. Vihdoin metsä loppui ja heidän edessään kohosi valkoinen rakennus. Margareta tarttui poikansa käteen ja puristi sitä lämpimästi, itkun pusertuessa kurkkuun. Nyt he olivat perillä — oi Jumala, kunhan vain eivät olisi tulleet liian myöhään! Hetkistä myöhemmin hän oli ylilääkärin huoneessa kookkaan, harmaatukkaisen miehen edessä, jonka kasvot olivat vakavat ja luottamusta herättävät. Arne puhui tohtorin kanssa hänen puolestaan, itse hän ei olisi saanut sanaakaan suustaan, ja kaikki vieraskieliset sananparret olivat häipyneet hänen muististaan. Heidän keskustelunsa vyöryi hänen ohitseen hänen ymmärtämättä siitä sanaakaan. Hän vain katseli poikaansa äänettömin, kysyvin katsein, ja tämä nyökäytti hänelle lempeästi ja rauhoittavasti. Hän ymmärsi saavansa tavata Oven elossa. He kulkivat matoillapeitettyjä portaita, läpi äänettömien käytävien, lääkärin opastamina. Äkkiä heidän ohitseen liukui olento, joka näytti niin tummalta valkoista seinää vasten. Arne katsahti ylös, ja veri syöksyi hänen sydämeensä, joka alkoi tykyttää kiivain, epätasaisin lyönnein. Tulija oli Maud. Hetkisen he katsoivat toisiaan silmästä silmään, Maudin surullinen katse oli kuin hyväily, anteeksipyyntö. Mutta hän ei osoittanut muuten tuntevansa, ei tervehtinyt eikä pysähtynyt. Hän kulki hiljaa edelleen, varjomaisen laihana mustassa puvussaan, portaille, jotka veivät ulompaan suojamaan. Hän oli matkapukimissa ja kantoi ruskeaa laukkua kädessään. Ehkä hän matkusti pois heti. Arne loi levottoman katseen äitiinsä, mutta tämä kulki levollisena hänen vieressään, katse maahan luotuna. Hän ei ollut nähnyt Maudia, ja Arne hengitti helpommin. Professori Krohn makasi suuressa, valoisassa huoneessa, jonka ikkunat antoivat puistoon. Hän ei ollut kuullut oven käyntiä, ja kun Margareta astui sisään, hän näki miehensä makaavan liikkumattomana selällään, silmät ummessa, teräväpiirteiset kasvot kattoa kohden ja toinen laihoista käsistä velttona peitteellä. Margaretan mieleen johtui, että näin hän oli hänet kerran ennenkin nähnyt — keväällä, hänen maatessaan hytissään matkalla Hvidestrandiin. Tuska, joka hänet silloin oli vallannut, oli ollut enteenä tälle hetkelle, tälle myöhäiselle tapaamiselle, ennenkuin hän kadottaisi hänet kokonaan. Hän polvistui sängyn ääreen ja painoi poskensa hänen kättään vasten. Ove avasi silmänsä ja hymyili hänelle. Siinä kuvastui heikosti nuoruusajan hymyily. "Margareta, sinäkö se olet? — Ja Arne — hyvää päivää, poikani." Hän ojensi toisen kätensä Arnelle. Heidän välillään vallinnut katkeruus oli kuin poispuhallettu. Professori Krohnin ajatuksissa Arne oli jälleen sama pieni poika, jonka hän uljaassa isyydenilossaan oli nostanut hartioilleen. Hänen vanhin lapsensa, jonka kirkas lapsennauru oli täyttänyt heidän ensimmäisen kotinsa pienet huoneet. "On kuin saisin kodin tänne nähdessäni teidät taas... Kuinka on Ellenin laita?" "Hän voi hyvin, isä. Hän lähetti sinulle paljon terveisiä." Margareta oli vielä polvillaan sängyn ääressä. Hänen hartiansa vapisivat ankarista nyyhkytyksistä. Pitkä, musta matkaharso valui hänen itkettyneille kasvoilleen. Arne kiersi molemmat käsivartensa äitinsä värisevän vartalon ympärille ja kohotti hänet syliinsä. "Katsohan, tässä on tuoli, äiti. Istu nyt, tarvitset lepoa matkan jälkeen." Professori Krohn nyökäytti sängystä pojalleen. "Oikein, Arne. Sinä olet kiltti äidillesi, kuten aina olet ollut. No, Margareta, ota hattu päästäsi, että saan nähdä kasvosi." Rouva Krohn irroitti harson, siveli nenäliinalla silmiään ja otti pois hatun. Hänen täytyi totella Ovea nyt kuten ennenkin. Hän oli jälleen entisessä lumouksessa. "Miten oletkaan entisesi näköinen", sanoi professori Krohn. "Sinulla on vielä lapsenkasvosi, Margareta, vaikka niihin on tullut hieman ryppyjä vuosien varrella — — Mutta sinähän olet tullut vallan harmaaksi!" Hän toisti hitaasti, ihmetellen: "Sinähän olet tullut vallan harmaaksi! — Minunko vuokseni?" "Oi, rakas Ove, älä puhu siitä — mitä merkitystä sillä on, minkä näköinen minä olen. — Minä olen vanha vaimo enkä ole koskaan ollut kaunis." "Olet, kerran, Margareta. Tuona iltana metsätanssiaisissa." Hän oli vetänyt Margaretan käden peitteelle ja hyväili sitä hiljaa. Margaretan poskia peitti kirkas puna. "Niinkö", sanoi hän. "Se oli elämäni onnellisin ilta." Ja professori vastasi hiljaa: "Niin minunkin." Oi, Jumalan kiitos, että hän saattoi sanoa hänen kerran olleen ilona hänen elämässään, kuten Ove hänen! — Oli kuin nämä sanat hyväilisivät hänen sydäntään häivyttäen katkeruuden, lahjoittaen hänelle muistojen runsauden. "Miten kaunista metsässä oli sinä iltana! Minä ajattelen sitä usein maatessani täällä. Ja lastentanssiaisia pienessä klubissamme siellä kotona. Muistatko, kun sinä annoit tohtorin pojalle kotiljonkirusettisi? Hän oli ylioppilas ja minä vain koulupoika." Hänen silmissään oli tuikahdus entisajan veitikkamaisuutta ja myös entistä tyranniutta. Margareta pudisti päätään ja hymyili hänelle, kyynelten vieriessä pitkin poskia. "Oi Ove, se oli varmaankin ainoa kerta, jolloin ehdoin tahdoin tein toisin, kuin tiesin sinun toivovan." "Siksi minä sen muistankin", sanoi Ove iloisesti. "Se oli kerta liikaa." Miten iloinen Margareta oli kuullessaan hänen puhuvan noin — aivan kuin entisinä päivinä. Arne oli mennyt ikkunan luo. Hän katseli puutarhaan, missä myöhäiset asterit nyökyttivät punaisia ja sinipunervia päitään raskaitten sadepisarain painon alla. Ylt'ympärillä kuusimetsä sulkeutui yksivakaisena ja tiheänä, niinkuin se olisi kerännyt lokakuun-illan koko pimeyden tuoksuvien, mustanvihreiden oksiensa sisään, jotka leviytyivät rungosta kuin syleilevät käsivarret. Puunlatvojen yläpuolella alkoivat tähdet tuikkia, auringonlasku lähetti kultaisia ja rusoisia valojuovia halki harmaan ilman. Isän ja äidin täytyi saada puhella häiritsemättä nuoruusaikojen muistoista... Arne ajatteli kohtaustaan Maudin kanssa. Oli kylläkin totta, että hänen sydämensä oli sykkinyt rajusti äskeisenä jälleennäkemisen hetkenä. — Mutta se johtui yllätyksestä, tuskasta, hänen ajatellessaan mikä vaikutus Maudin näkemisellä olisi äitiin... Nyt hän oli täysin rauhallinen. Ja hän tunsi itsensä ihmeellisen vapautuneeksi, ikäänkuin olisi karistanut yltään taakan, joka kauan oli painanut hänen mieltään. Niin, hän oli nyt parantunut. Maud ei merkinnyt hänelle enää mitään. Ja tämä ajatus toi mukanaan tietoisuuden siitä, että hän oli nuori ja että elämällä oli häntä varten ehkä vielä paljonkin iloja — joskus tulevaisuudessa. Vanhempien hillityt äänet kuuluivat ikkunan luo. "En pidä siitä, että hiuksesi ovat tulleet valkoisiksi, Margareta", sanoi professori Krohn, "kaunis ruskea tukkasi! — Muistatko, miten tapani oli vetää sinua pitkästä letistä, kun olit pikkutyttö? — Sinulla oli punaruutuinen leninki — ja harmaat kangaskengät, joista olit hyvin ylpeä. Niiden veroisia ei ollut koko kaupungissa." "Oi Ove, että saatat kaiken tuon muistaa." "Niin, Margareta, eikö se ole ihmeellistä. Minä en enää ajattele ensinkään sitä, mikä on tapahtunut viime aikoina, enkä työtäni, lääkärinä-oloani. Muistelen vain entisiä aikoja, vanhoja päiviä, kaikkia noita lystikkäitä muistoja lapsuutemme ajoilta. Olen elänyt uudestaan poikavuoteni näinä viime viikkoina, mutta kaikki on niin selvää nyt, kun sinä olet luonani." Arne ei kuullut äitinsä vastausta, se pursui esiin hillittynä itkuna. Hetkisen kuluttua professori Krohn jatkoi muuttuneella äänellä: "Maud on ollut täällä parantolassa. Hän tahtoi matkustaa pois, kun sai kuulla sinun saapuvan. En tahdo tavata häntä enää — mutta, Margareta, hän on ollut minulle kuin tytär, sen jälkeen kuin sairastuin. Olen pitänyt huolta hänen tulevaisuudestaan — ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan? Sinulle ja lapsille jää kuitenkin riittävästi." "Niin, Ove, sitä en ensinkään pelkää." Molemmat vaikenivat. Tuntui siltä, kuin Maudin nimi olisi katkaissut heitä yhdistäneen siteen, särkenyt herkän mielialan. Arne kääntyi samassa, ja professori Krohn huusi hänet luokseen alkaen puhua Ellenin luvuista. Margareta painoi päänsä tuolin kovaa selustaa vasten ja sulki silmänsä. Lattia alkoi keinua hänen jalkainsa alla, ja hänen korvissaan soi ja suhisi, heijastusta junan tärinästä ja melusta, kun se kiiti taukoamattomalla matkallaan eri maiden halki. Hän oli nääntyä väsymyksestä nyt, kun jännitys ei enää ylläpitänyt hänen voimiaan. Ja jälleennäkemisen ilon oli Maudin nimen mainitseminen samentanut. Professori Krohn ei puhunut enää Maudista. Arne kuuli parantolassa, että Maud oli äitinsä kanssa matkustanut Wieniin, missä hänen oli määrä jatkaa lauluopintojaan. Hän oli nähtävästi vapaaehtoisesti jättänyt hänen isänsä, kun kuuli, että tämän tila oli toivoton. Seurasi sitten joukko hiljaisia, rauhallisia päiviä, jolloin Margareta joko yksinään tai poikansa kanssa istui Oven vuoteen ääressä. He juttelivat tavallisesti kuten ensimmäisenä iltanakin kodista ja vanhoista muistoista. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta ei koskaan sanottu sanaakaan, joka viittaisi tulevaisuuteen. Margareta ei jaksanut kestää ajatusta, että Ove olisi poissa hänen ja lasten elämästä, että hänen aikansa laskettiin päivissä ja tunneissa. Margareta, joka tavallisesti oli vaiti, puhui nyt melkein lakkaamatta istuessaan miehensä luona. Häntä peloittivat joskus sattuneet vaitiolot. Ehkä kuolemanpelko hiipi lähelle hiljaisuuden vallitessa, ja hän koetti taistella pitääkseen sen loitolla Oven luota... Oi, jospa hän voisi täyttää Oven mielen menneitten, valoisien päivien kuvilla, niin että ne seuraisivat häntä kuolemaan, valaisten pimeyden Hänen mielestään se oli hänen rakkautensa viimeinen palvelus. Professori Krohn sai alituiseen sydänkouristus- ja hengenahdistuskohtauksia. Mutta väliajoilla hän saattoi tuntea itsensä täysin terveeksi. Vastoin parempaa tietoaan hän silloin uneksi parantumisen mahdollisuuksista. Hän ei puhunut siitä kenellekään muulle — sillä sehän oli mahdotonta — mutta kun hän makasi siinä valoisassa huoneessaan, johon ikkunain takana oleva kuusimetsä loi vihertävää hohdettaan, ja näki Margaretan ja Arnen rakkaitten kasvojen kumartuvan ylitseen, niin hän ajatuksissaan uneksi voivansa mahdollisesti seurata heitä Tanskaan ja aloittaa elämän uudelleen. — Eräänä aamuna professori Krohn näytti hyvin virkeältä, kun hänen vaimonsa ja poikansa tulivat hänen luokseen. Hän kohoutui istumaan sänkyyn asetettujen tyynyjen varaan, ja hänen poskiaan peitti lievä puna. Hän nyökäytti heille hymyillen, melkein iloisesti. "Olen nukkunut oikein hyvin", hän sanoi, "enkä tunne juuri ensinkään hengenahdistusta. Sydämeni lyö aivan tasaisesti, se tottelee lakeja eikä ensinkään pyri vastahankaan." "Niin, professori näyttääkin erikoisen terveeltä tänään", sanoi pieni sairaanhoitajatar, joka oli tuonut teetarjottimen. "Ja aurinko — näettekö, kuinka se paistaa! Ilma on niin lauha, että voin maata avoimin ikkunoin tuntematta ensinkään vetoa. Menisitte hetkiseksi kävelemään, se olisi teille terveellistä. Kukapa tietää, vaikka saisitte minutkin kanssanne jonakuna päivänä." "Oi, rakas Ove, jospa pääsisitkin mukaan", sanoi Margareta lempeästi. "Alan melkein luulla, että petkutan herroja virkaveljiäni! — Eikö päivä olekin kuin kevätpäivä, Margareta? Entä mitä sanot kukista, jotka neiti toi tullessaan minulle." Hän silitti hiljaa sinipunervaa kukkakimppua, joka oli peitteellä. "Mutta nehän ovat krookuksia", huudahti Margareta hämmästyneenä. "Siten niitä nimitettäisiin meillä kotona, mutta täällä niitä sanotaan 'syysliljoiksi', ja niitä kasvaa villeinä alppiniityillä syksyisin. — Tässä on yksi napinreikääsi, Margareta. Nyt voit uneksia keväästä. Ja kerro minulle sitten, kuinka kaunista metsässä on." Oli mahdotonta vastustaa Ovea, kun hän oli sillä tuulella. Hänen iloinen mielensä tarttui Margaretaan ja Arneen. He suostuivat ehdotukseen ja ottivat iloiset jäähyväiset. Ovessa rouva Krohn vielä kääntyi, ja hänen miehensä nyökäytti hänelle hymyillen. Hän näytti melkein nuorelta huolimatta valkoisesta tukastaan maatessaan siinä silmät hohtaen ja posket punoittaen. Päivä olikin ihmeellisen ihana. Ilma oli sees ja sinisenhohteinen, syksyisen kuulakka. Puiston kirjavat asterit ja daaliat loistivat auringossa. Maa oli vielä kostea edellisten päivien sateesta, ja teillä oli varisseita lehtiä kuin kultarahoja, joita antelias käsi oli sinne sirotellut. Margareta käveli äänettömänä puiston halki nojaten poikansa käsivarteen. Monta silmäparia seurasi heitä parantolan ikkunoista, pientä mustiinpuettua naista, jolla oli niin merkilliset, lapselliset kasvot ja harmaa tukka, sekä solakkaa, kaunista nuorukaista, joka oli vakava ja kalpea. He olivat saapuneet kaukaa ollakseen läsnä rakkaansa kuolinhetkellä, mutta täällä se ei ollut mitään tavatonta. Kun Margareta siinä käyskenteli ihmeellisen kirkkaassa ja kevyessä ilmassa, kullankarvaisten käytävien halki, missä puut odottivat hiljaisina, että myrsky karistaisi viimeisetkin lehdet, valtasi hänet selittämätön tunne. Se ei ollut surua eikä iloa, se oli omituinen juhlatunnelma, ikäänkuin hän vallan huomaamatta olisi siirtynyt ajasta ja paikasta tuntemattomaan rauhaan. Ja hänen mielessään ei enää ollut tilaa pelolle eikä toivolle, sillä kaikki se, mikä oli tapahtuva, oli täytetty, ja iankaikkisuuden suuri rauha lähestyi. Kun he palasivat puistosta parantolan eteishalliin, valtasi Margaretan kuolemankylmyys. Syyspäivän aurinko ei kyennyt tunkeutumaan suureen, vilpoisaan huoneeseen. Ja täällä oli niin hiljaista, että heidän askeleensa kumahtelivat kivilattiata vasten. Omituinen odottava, kuulostava hiljaisuus... Hänen mielialansa muuttui äkkiä, ja hänet valtasi tuska. Jotakin oli tapahtunut, hän tunsi sen — oli tuntenut sen koko ajan. Mutta hänen sielunsa oli liidellyt kuin vieraassa maailmassa, missä surut ja ilot yhtyivät toisin kuin täällä. Nyt hän jälleen värisi maallisen voimattomuutensa painosta. Hän kiiruhti ylös portaita, vaikka polvensa vapisivat niin, että hän tuskin pysyi pystyssä. Käytävässä Oven huoneen kohdalla tuli ylilääkäri heitä vastaan. Margareta oivalsi yhdellä silmäyksellä hänen kasvojensa ilmeen — huudahti heikosti ja pysähtyi painaen kädellään sydäntään. Professori Krohn oli kuollut muutama minuutti sitten, aivan rauhallisesti ja hiljaa. IX. Tuuli kuljetteli suuria valkeita ja harmahtavia pilviä tummansinisellä, lämpöä väräjävällä taivaalla heitellen varjoja aavalle, äärettömälle maisemalle särkkien välissä. Auringon voimakkaat valot syttyivät ja sammuivat jälleen varjoaaltojen liukuessa yli maan — niittyjen kirkkaan vihreyden, vainioitten punaruskean nurmen ja siellä täällä ruispellon kultaisten sarkain. Kukkia heloitti kaikkialla, ne kiipeilivät särkkien jyrkkiä rinteitä ja kutoivat kauniita kuvioita valkeaan hiekkapohjaan, ne pukivat niityt heleihin väreihin, mutta mieluimmin ne seurasivat puron juoksua ja syvien rotkojen kulkua merta kohden. Hailakanpunainen apilas muodosti kukkakiehkuran pitkin syrjiä. Siellä kasvoi myöskin pieniä, valkeita silmäruohoja, joiden lehtisäikeet vivahtivat vienoon sinipunervaan, kullankeltaisten voikukkien ja hienojen hunajantuoksuisten käenkaalien ja illakkojen seassa. Vainiot olivat täynnään valkoisia päivänkakkaroita ja sinipunaisia, suuria kellokukkia, jotka nuokkuivat pitkissä varsissaan. Laihassa hiekkamaassa, missä viljaa kasvoi niukalti, saivat kukat loistoa ja väririkkautta kuin kaikkein satoisimmissa seuduissa. Rouva Margareta Krohn kulki niittyjen halki kapeaa polkua pienelle järvelle, joka näytti pitkulaiselta, tummansiniseltä läikältä vihreässä ympäristössään. Hän oli puettuna syvään surupukuun, ja hänen tukkansa oli melkein valkoinen, mutta hänen ennen niin levottomat liikkeensä olivat muuttuneet hillityiksi, ja hänen kasvoillaan lepäsi syvä, uneksiva rauha. Hitaasti hän kulki auringonpaahteessa kuunnellen leivosten lirityksiä, meren kohinaa ja hyyppäin kirkunaa. Kaikki nämä äänet soivat ihanana, juhlallisena luonnonmusiikkina, joka sopeutui hänen ajatuksiinsa kuin vienosti heläjävien soittimien säestys. Hän eläytyi vanhoihin muistoihinsa ja uneksi olevansa pikku tyttö, joka poimi kukkia kodin ympärillä olevilta niityiltä, isän ja äidin odottaessa tienkäänteessä niin kaukana, ettei hän voinut heitä erottaa. Ja hän tunsi samanlaista iloa kuin silloin tuoksuvista puna-apilaista ja päiväkakkaroista, hän seurasi kuten silloinkin pienten siniperhosten leijailua kukalta kukalle ja hyttysten tanssia ilmassa. Kesä oli muuttumaton, ja saattoi olla hetkiä, jolloin hän tuskin ymmärsi, että hän itse oli muuttunut toiseksi, että hän kulki täällä harmaantuneena ja kumaraisena, että elämä, oikea elämä, oli mennyt menojaan kuin päivä, joka ei enää koskaan palaa. Rouva Krohn oli matkustanut lastensa kanssa Hvidestrandiin kesän alussa. Tällä paikalla oli häneen voimakas vetovoima, vaikka siihen sisältyivätkin hänen raskaimmat muistonsa. Hän käveli niin mielellään yksinään meren rannalla hiekkasärkkien keskellä ja pitkin istutusten hiekkaisia käytäviä, missä voimakas otsonin ja pihkan tuoksu teki ilman niin kevyeksi hengittää. Suurenmoinen, yksinäinen luonto tuuditti hänen mielensä rauhaan. Täällä saattoi kulkea tuntikausia näkemättä ainoatakaan ihmistä — linnut vain kirkuivat ja visertelivät päivät pääksytysten, lampaat kalusivat äärimmäisten särkkien niukkaa ruohoa, ja istutusten keskeltä hypähti silloin tällöin pelästynyt jänis tai metsäkauris, joka kätkeytyi näreikköön. Ja rouva Krohn rakasti ympärillään eläviä eläimiä, ne estivät häntä tuntemasta yksinäisyyden painostusta, ja kuitenkaan ne eivät häntä häirinneet. He eivät asuneet tänä vuonna hotellissa. Arnen ja Ellenin kanssa rouva Krohn oli vuokrannut huoneet eräästä talonpoikaistalosta, joka oli rakennettu rantaniittyjen keskelle lähelle merta. Tänne oli Yngve Alvén myöhemmin saapunut. Hän ja Ellen olivat nyt kihloissa. Arne kulki alussa aina yksinään, mutta sittenkuin Vivika Baumer oli tullut hotelliin, kävelivät he kaksi usein yhdessä. He eivät olleet yhtä iloinen ja loistava pari kuin Yngve ja Ellen. He luulivat varmaankin molemmat, ettei heitä varten ollut olemassa enää mitään onnea, mutta rouva Krohn ajatteli toisinaan, kun näki heidät yhdessä, että onni saattoi tulla aavistamatta, odottamatta ja etsimättä kuin harvinainen kukka, joka kasvaa kiviperäisellä maalla. Ja jos kaksi sellaista ihmistä kuin Arne ja Vivika, kaksi niin syvällistä ja hienotunteista luonnetta, löytäisi toisensa, niin siitä syntyisi vahva ja sydämellinen liitto, jota ei mikään voisi murtaa. Talon vaari, kumaraselkäinen ja valkohapsinen kahdeksankymmenvuotias vanhus, jonka katse oli hajamielinen niinkuin usein kuuroilla, oleskeli vainioilla paimentaen pieniä musta- ja valkotäpläisiä lehmiä. Hänen seuranaan oli aina hänen nuorin tyttärenpoikansa, nelivuotias kiharapää, jolla oli siniset silmät ja kellertäviä kesakoita nenänjuuressa. Nämä kaksi olivat erottamattomat — vaari ja pikku Sven. Monta kertaa päivässä nähtiin heidän kulkevan vainion poikki käsikädessä; paljoa he eivät voineet puhua toistensa kanssa — vaari ei voinut kuulla Svenin jokelluksia —, mutta he ymmärsivät toisiaan sanoittakin, ja pikkupojun ruskea käsi pujottautui uskollisesti vaarin suureen, kovettuneeseen kouraan. He olivat viehättävä näky, missä heidät vain yhdessä nähtiin. Mutta kaikkein kauneinta oli nähdä heidän auringonlaskun aikana tulevan vainion poikki lehmiensä etunenässä, maillensa menevän auringon valaessa heihin kultaansa. Eräässä pellon nurkkauksessa Margareta näki jotain omituista — kokoelman kiviä, suuria ja pieniä, jotka olivat määrätyn matkan päässä toisistaan ja nyörillä sidotut maahan pistettyihin pulikkoihin. Hänen siinä seisoessaan ja katsellessaan niitä ihmetellen, mitä ne mahtoivat merkitä, tuli pikku Sven hänen luokseen. Alussa poikanen oli ollut arka kuin jänis, mutta vähitellen oli Margaretan ystävällisyys päässyt voitolle, ja nyt poju jutteli rohkeasti hänen kanssaan leveätä murrettaan ja kertoi hänelle halukkaasti pikku iloistaan ja suruistaan. "Mitä nämä ovat olevinaan, Sven?" kysyi Margareta. "Miksi sinä olet sitonut kivet kiinni?" "Nehän ovat lehmiä ja hevosia", sanoi pikku poika, joka seisoi kädet sinisen pumpuliesiliinansa taskuissa ja katseli mahdikkaasti häneen. Miten tyhmiä ne pääkaupunkilaiset olivatkaan! "Ja pienet ovat lampaita", jatkoi hän selittäen. "Niin, tietysti. Sehän minun olisi pitänyt ymmärtää", sanoi rouva Krohn ja taputti pikku Svenin kultaista tukkaa. "Nyt minä menen tieheni, etten säikytä lehmiäsi ja hevosiasi." Ja Margareta jatkoi hymyillen matkaansa. Oli kuin hitunen pikku Svenin lapseniloa olisi tarttunut häneen, ja hän alkoi uudelleen uneksia menneistä ajoista, jolloin itse oli ollut lapsi. Meri, joka tuolla etäämpänä kohisee, muuttuu tyveneksi lahdeksi, joka pistäytyi Margaretan syntymäkaupunkia ympäröivään vihantaan seelantilaiseen maisemaan. Hiekkasärkät ovat metsiä, jotka pehmeinä ja kaartuvina häviävät sinertävään usvaan taivaanrannalla. Hänen äitinsä on saava ne kukat, jotka hän poimii, ja asettava ne korkeaan kristallimaljakkoon peilin eteen kodin arkihuoneessa, ja lasista heijastuu kukkien kirjava koreus samoinkuin vanha rakas huone pianoineen ja kirjakaappeineen sekä keskellä lattiaa olevine pyöreine pöytineen. Peilistä hän näkee isän ja äidin liikkeet, näkee ne vallan selvästi. Isä hartiakkaana ja lihavana, pitkä piippu hampaissa ja pienet silmät veitikkamaisesti yhteensiristettyinä, ja äiti, jonka kasvot ovat niin herttaisen lempeät ja jonka sileäksi kammattua, hieman harmaantunutta päätä koristaa pieni pitsimyssy. Oi, isä ja äiti — onko mahdollista, että he ovat kuolleet, kun hän kuitenkin tuntee heidän välittömän läsnäolonsa, kun hän voi nähdä heidän kasvonsa ja kuulla heidän äänensä, niinkuin vain muutamat päivät ja tunnit, eikä monet vuodet, heitä erottaisivat... Pitkin aurinkoista, sievien, punakattoisten talojen lomitse vievää, lyhyttä pikkukaupunginkatua kulkevat pojat latinakouluun. Tuolla on eräs, joka on muita pitempi ja solakampi; hänen hienopiirteiset kasvonsa osoittavat tietoista tahtoa kuten miehen kasvot. Mutta puutavarakauppiaan vierashuoneen ikkunassa kukkivien lakkaviolien takana seisova tyttönen saa kuitenkin ystävällisen tervehdyksen, mikä saa hänet punastumaan ilosta. Hänen mielessään viriää jo rakkaus, mutta siinä ei ole intohimoa, ei mustasukkaisuutta eikä katkeruutta, ei mitään siitä, mikä sittemmin tuli heidän välilleen ja synkensi elämän. Isä ja äiti saivat istua yhdessä pitkät talvi-illat, kun vanhuus oli saapunut. Hänen täytyi jäädä yksin. Mutta hän tiesi, että näin oli paras. Ove Krohnin olisi ollut vaikea olla pelkkänä katselijana, kun muut elivät elämää täysin siemauksin. Hänen levoton mielensä ei olisi voinut alistua, mikä oli välttämätöntä, jottei vanhuus tuntuisi kärsimykseltä. Ja vaikka Ove oli vienyt mukanaan hänen elämänsä oikean sisällyksen, ei hän tahtonut toivoa häntä takaisin. Margareta soi hänelle sen rauhan, minkä hän oli saavuttanut, — ikuisen unen pienessä hautausmaassa Tyrolin vuoristossa. * * * * * Pienen järven rannalla särkkien välissä rouva Krohn tapasi Ellenin. Hän oli heittäytynyt matalalle, kanervikkoiselle rinteelle, kädet niskan alla, ja katseli siniselle kesätaivaalle, missä valkohattarat purjehtivat raikkaassa tuulessa. Lintuparvi lensi ohitse tuolla ylhäällä, niin suurena, että nuo tuhannet mustat pilkut hetkiseksi peittivät auringon. Heikosti suhajavin sivahduksin parvi laskeutui järven vastakkaiselle rannalle; ja sähkölennätinlangat olivat pitkälti pienten tummien lintujen peittäminä. Ellen loikoi siinä toivoen, että joku säikyttäisi ne yht'aikaa lentoon, jotta hän saisi kuulla lukemattomien pienten siipien suhahduksen. Äkkiä hän näki äitinsä ja huusi häntä. "Äiti — äiti, etkö näe minua? Tule tänne luokseni istumaan. Täällä on kuin paratiisissa, kunhan vain ei olisi kärpäsiä — mutta jotain pahaa täytyy aina kärsiä." Ellenin vaaleat suortuvat kietoutuivat kehänä hänen pienten terveitten, ruskettuneiden kasvojensa ympärille. Hänellä oli valkoinen puku. Hän ei mitenkään jaksanut kantaa raskasta, mustaa leninkiä tällaisina ihanina, kuumina kesäpäivinä, ja Yngve Alvénkin halusi mieluimmin nähdä pikku morsiamensa vaaleissa puvuissa. "Oletko yksin, Ellen? Missä Yngve on?" "Hän on mennyt uimaan. Minun on määrä odottaa häntä täällä, ja sitten olemme aikoneet mennä Rantalaan katsomaan, miten vanhukset jaksavat. Sinähän tiedät — heidän molemmat poikansa hukkuivat." "Kyllä, tiedän että Yngve tuntee heidät." Rouva Krohn istuutui rinteelle tyttärensä viereen. Heidän edessään oli kapea, pitkulainen järvi. Rantaan oli kiinnitetty pieni, valkoinen vene, ja kaislikon harmaanruskeitten töyhtöjen seassa näkyi muutamia keltaisia kukkia. "Yngve on kiltti, kun ajattelee niitä yksinäisiä vanhuksia", jatkoi Margareta. "Niin, eikö Yngve olekin herttainen?" Ellenin kasvot loistivat. Hän kohoutui äkkiä istumaan, kiersi kätensä polvien ympärille ja muuttui miettiväksi. — "Tiedätkö, pikku äiti, olen aina sanonut itselleni, etten pitäisi hänestä liian paljon — minä en tahtoisi vallan kokonaan sulautua toiseen ihmiseen. Minussa täytyisi itsessänikin olla jotakin, johonka, ei kukaan saisi koskea, ei edes Yngvekään. Mutta nyt minä tunnen, miten hän päivä päivältä saa yhä enemmän minusta — en voi peittää häneltä mitään. Minä en varmaankaan tule viisaammaksi kuin sinä olet ollut, äiti kulta, ja kuitenkin me kaksi olemme niin erilaiset." Rouva Krohn taputti hiljaa tyttärensä kättä. "Pikku Ellen, en luule, että koskaan voi pitää liian paljon toisesta ihmisestä. Kunhan vain rakastaa oikealla tavalla, on kaikki hyvin. Mutta rakkaus ei saa olla itsekästä, kuten minun on ollut —" "Sinun? — Mutta äiti, eihän kukaan ole voinut olla epäitsekkäämpi kuin mitä sinä aina olit suhteessasi isään?" "Onpa kylläkin", sanoi rouva Krohn raskaasti. "Ajattelen toisinaan, että minun olisi pitänyt vapauttaa Ove lupauksestaan. Jospa olisin voinut kantaa sen uhrin, niin ehkä Oven elämä olisi ollut onnellisempi." "Entä sinun sitten?" "Se kai olisi muodostunut samanlaiseksi kuin niin monen muunkin yksinäisen naisen. Ehkä olisin asettunut pieneen syntymäkaupunkiini ja auttanut täti Karinia koulun pidossa." Ellen kietoi kiivaasti käsivartensa äidin kaulaan ja hiipi sydämellisesti hänen syliinsä. "Ei mutta mitä sitten meistä olisi tullut, Arnesta ja minusta? Silloinhan me emme olisi ensinkään syntyneet maailmaan! — Ja minä olen niin onnellinen ja kiitollinen siitä, että elän. Arne tulee hänkin vielä iloiseksi, joskin hänen on ollut vaikeata jonkun aikaa. Minähän pidän silmällä häntä ja Vivikaa joka päivä... Ei, äitikulta, sinulla ei ole mitään syytä moittia itseäsi. Parasta niinkuin käy, etkö itsekin ole sitä mieltä?" "Niin meidän täytyy ainakin koettaa uskoa", sanoi rouva Krohn hiljaa. "Muuten olisivat elämän surut liian raskaat kantaa. — Mutta aja nyt vakavat ajatukset pakosalle, tyttöseni, ja ole jälleen iloinen. Tuolla tulee sulhasesi." Yngve Alvén tuli näkyviin särkkien keskeltä, ahavoituneena ja voimakkaana, heiluttaen pyyhinliinaa, joka oli hänen kädessään. Jo kaukaa kohtasivat hänen ja Ellenin loistavat katseet toisensa. Tultuaan heidän luokseen hän tervehti rouva Krohnia sillä ystävällisellä kunnioituksella, jota hän aina oli osoittanut hänelle, Ellenin hypähtäessä pystyyn ja tarttuessa hänen käsivarteensa. "Miten ruskeaksi sinä olet tullut, Yngve", sanoi hän ihaillen, "ja vahvalta kuin jättiläinen sinä näytät. Kun kerran valmistut lääkäriksi, niin sinun täytyy lähettää kaikki potilaasi tänne Hvidestrandiin parantumaan." Yngve katseli häntä hymyillen. "No sitä en sentään halua ehdottomasti luvata, vaikka olenkin innokas Hvidestrandin ihailija. Meillä Ruotsissa on länsirannikolla paljon ihania paikkoja, joissa sairaat voivat elvyttää voimiaan —. Mutta sinä et tunne minun maatani vielä. Olen iloinen saadessani viedä sinut vanhempieni luo Värmlantiin, kun me elokuussa matkustamme täältä." "Jos vain voin jättää äidin —" Puolittain Yngven leveitten hartiain peitosta Ellen katseli epätietoisena äitiään. Yngve napsautti häntä leikillisesti poskelle. "Luuleeko neiti olevansa niin korvaamaton? — Äiti voi varmaankin tyytyä Arnen seuraan jonkun aikaa, eikö niin?" Rouva Krohn nyökäytti lempeästi tyttärelleen. "Vaikka Ellen on ollut minulle enemmän kuin koskaan tänä viime vuonna, niin en tahdo olla niin itsekäs, että pidättäisin hänet luonani siitä syystä." "Ehkäpä saat toisen tyttären, ennenkuin minä lähden", sanoi Ellen veitikkamaisesti. "Hiljaa siinä, et saa huutaa muitten salaisuuksista." Yngve pyöräytti hänet ympäri ja suuteli hänen silmiään. "Ettekö aikoneet Rantalaan?" kysyi rouva Krohn. "Silloin on parasta, että menette, jotta joudutte kotiin illaksi." Nuoret pysähtyivät, Ellen hengästyneenä ja punaposkisena. Hän siveli molemmin käsin otsalle valahtaneet vallattomat kiharat syrjään. "Mutta silloinhan jäät taas yksin, äiti kulta", sanoi hän epäröivästi. "Älkää siitä välittäkö. Nyt olen suorittanut iltakävelyni ja menen mieluimmin kotiin lepäämään." "Niin, koska äitisi ei kaipaa meitä, niin on parasta, että menemme", sanoi Yngve. Rouva Krohn ymmärsi heitä niin hyvin. He pitivät hänestä niin paljon, sen hän tiesi, mutta sittenkin heistä oli hauskinta olla kahden. He eivät tienneet suurempaa iloa kuin kulkea käsikoukussa laajojen tasankojen poikki, missä kalalokit ja hyypät kirkuen lentelivät heidän päittensä päällä, missä merituulet voimakkaina ja vilvoittavina heitä hyväilivät, jäähdyttäen kuumia poskia ja hurmaten heitä raikkaudellaan kuin nuori viini. Nuo kaksi eivät tienneet, mitä väsymys oli; he kuljeskelivat siellä varhain ja myöhään, eikä päivä ollut kyllin pitkä todistamaan heidän onneaan. Margareta katsoi heidän jälkeensä, kun he olivat sanoneet jäähyväiset ja kulkivat kapeaa polkua, joka kaartui merenrannan mukaan. He olivat niin iloiset ja reippaat, niin vaaleaveriset ja valkopukuiset, ikäänkuin aurinko olisi koonnut heihin säteensä. He tulivat onnellisiksi, sen hän tiesi. Yngve oli suojaava vaimoaan ja pitävä elämän synkät puolet hänestä loitolla niin hyvin kuin taisi ja kantava raskaimman osan heitä kohtaavista suruista. Hän oli hienotunteinen ja hyvä Elleniä kohtaan arkielämän pikkuseikoissakin. Jospa Ove olisi ollut sellainen... Mutta hän ei halunnut ajatella loppuun sitä ajatusta, joka hänessä vastoin hänen tahtoaan oli syntynyt. Semmoisena kuin Ove oli, hän oli häntä rakastanut enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ei moitteen varjokaan saanut hänen muistoaan himmentää. Margareta palasi hitaasti niittyjen halki kohti matalaa, valkoista rakennusta, jonka olkikaton takaa kohosi kanervapeitteinen harju kesäpäivän sinertävässä lämpöusvassa. Hän nyökkäsi vaarille ja pikku Svenille, joka ahkerasti hääri kivilaumansa muuttamisessa. Voimakas ilma oli väsyttänyt hänet, ja hän iloitsi päästessään lepäämään — lepäämään ja uneksimaan. Hetkistä myöhemmin hän jo lepäsi sohvallaan huoneessaan. Valkeat uutimet peittivät ikkunain alaosan, mutta avoimien yläruutujen läpi tunkeutui huoneeseen aurinkoa, ilmaa ja niittyjen viileää tuoksua. Meren pauhu kuulosti tänään vain hiljaiselta, kaukaiselta kehtolaululta, joka tuuditti ajatukset lepoon. Margareta nukahti. Viime aikoina hän oli saanut takaisin levollisen, turvallisen lapsuusunensa. Hän heräsi siihen, että joku koputti ovelle, ja kuuli Arnen äänen huutavan: "Saanko tulla sisään, äiti?" Unenpöpperössä hän kohottautui istumaan sohvassa. Hän oli varmaankin nukkunut kauan; huoneessa näkyvä kajastus osoitti illan tulleen. Avattuaan oven hän näki, ettei Arne ollut yksin. Vivika Baumer oli hänen vieressään. "Kas, neiti Baumer", sanoi hän. "Hyvää iltaa!" "Ei neiti Baumer enää." — Arne kietoi käsivartensa nuoren tytön ympärille ja vei hänet hellävaroen äitinsä luo. — "Tässä on Vivika, minun oma Vivikani." "Rakas rouva Krohn!" Vivika loi häneen tummat sinisilmänsä, joissa oli melkein katuva ilme. "Minä en ota teiltä Arnea. Mutta meitähän voi olla kaksi, jotka rakastamme häntä, eikö niin?" Rouva Krohn sulki hänet syliinsä ja painoi suudelman hänen valkealle otsalleen, sileäksikammatun tukan alle. "Pikku tyttöseni! Minä en voi muuta kuin kiittää sinua siitä, että tahdot tehdä poikani onnelliseksi. Minä tiedän, ettei hän koskaan voisi saada parempaa vaimoa kuin mitä sinä tulet olemaan." "Meidän laitamme oli niin kummallinen", sanoi Arne. "Me luulimme molemmat, ettei meitä varten enää olisi olemassa onnea. Me koetimme lohduttaa toisiamme, tahdoimme olla vain ystäviä, jotka kantoivat taakkansa yhdessä. Mutta sitten me eräänä päivänä heräsimme ja huomasimme vanhan surun kuolleeksi ja voimattomaksi ja tunsimme onnea — paljon suurempaa, paljon rikkaampaa kuin olimme saattaneet aavistaakaan." "Miten iloinen olen puolestasi", sanoi rouva Krohn. "Te molemmat tulette vaalimaan onneanne, sen tiedän. Te ette sitä hukkaa." Hän ajatteli sitä edellisen kesän iltaa, jolloin oli pidellyt Arnea sylissään ja tuntenut, miten vähällä oli ollut kadottaa hänet. Nuoruuden suru on raju, mutta lyhytaikainen, se on ohimenevä kuin kesäinen myrsky. Mutta Arne oli nyt vakaantunut, ja hänen valintansa oli osunut oikeaan. Jos milloinkaan joku nainen oli miestä varten luotu, hänen parhaiden ajatustensa, rakkaimpain ja puhtaimpain unelmiensa kuva, niin oli Vivika luotu Arnelle. "Minä olin niin varma siitä, etten koskaan menisi naimisiin", sanoi Vivika. "Mutta Arnea ei voi vastustaa. Sen te kai ymmärrätte paremmin kuin kukaan muu, rouva Krohn?" "Niin, minä ymmärrän. Hän on isänsä näköinen", sanoi Margareta ja katseli Oven valokuvaa, joka oli pöydällä puoliksi punaisten kurjenpolvien peitossa. Ulkoa kuului ovien avaamista ja sulkemista. Reippaiden askelten kapsetta kuului viereisen huoneen lattialla, iloista naurua ja nuorekkaita ääniä, jotka katkaisivat iltapäivän hiljaisuuden. "Nyt ovat Yngve ja Ellen palanneet kotiin", sanoi Arne iloisesti. "Tuntuu aina siltä, kuin myrsky pauhaisi koko talossa. Mitä luulet heidän sanovan tästä — Vivikasta ja minusta?" "No, mikään yllätys se ei heille ole." — Rouva Krohn hymyili hienotunteisesti. "He ovat jo kauan valmistaneet minua tätä uutista kuulemaan. Muistakaa, että he itse ovat nuoria ja rakastuneita. Siksi he näkevät kaiken niin selvästi." "Missä te olette — missä te olette — me tiedämme sen jo!" kuului Ellenin raikas ääni huutavan eteisessä, ja silmänräpäystä myöhemmin olivat hän ja Yngve huoneessa, ja kihlautuneille sateli iloisia onnentoivotuksia. Margareta istui sohvassa ja katseli nuoria. Hänen ajatuksensa siirtyivät erääseen päivään monta, monta vuotta sitten, erääseen kesäpäivään, jolloin hän oli kulkenut Karin Bangin kanssa rantakujaa myöten siellä kotona ja tavannut Oven, joka tuli toveriensa kanssa. Elämä uusiutuu... Kunpa se käsittelisi lempeästi lasten onnea... * * * * * Ellen oli koristanut illallispöydän kukilla. Valkeita metsäruusuja hän oli asettanut lautasten ympärille, mutta punaisia Vivikan ja Arnen paikoille. Kun äänet raikuivat iloisimpina pöydän ääressä ja rouva Krohnkin nauroi nuorten lystikkäille päähänpistoille, huudahti Arne äkkiä: "Aurinko — aurinko!" He nousivat kaikki, syöden, nauraen, lautasliinat käsissä, ja juoksivat puutarhaan katsomaan auringonlaskua. Täällä heidän oli tapana istua joka ilta. "Auringonlaskun seuduksi" oli Arne ristinyt tämän maiseman. Tuskin missään näki avarampaa taivasta kuin täällä, missä se kaareutui suurten niittyjen ja rannattoman meren yli. Tämä taivas oli kuin jättiläistaulu, johon aurinko ja pilvet maalasivat mitä ihanimpia maisemia, aina uusia, tuhansin vivahduksin vaihtelevia, tuhansin värein välkkyviä. Iltaan mennessä oli tuuli vallan tyyntynyt. Valkeat pilvenhattarat, jotka olivat tehneet päivän niin kauniiksi, viipyivät vielä idän taivaalla vaaleanpunertavina, muistuttaen valkeita vuorenhuippuja auringonlaskussa. Lännessä, missä taivas oli hohtava kuin hyvin taottu kultalevy, näkyi kapea, sinipunerva pilvijuova avaruudessa. Aurinko oli juuri vaipumaisillaan mereen, ja sitä peitti kevyt purppuraharso. Ja sinipunerva pilvi vaihteli mitä eriskummaisimmissa muodoissa. Se loi maisemia vuorineen ja metsineen, mahtavine jokineen ja kapeine, viheriään vivahtavine järvineen, se kasvoi lopulta meren yli uivaksi kaupungiksi, missä pyöristetyt kupolit ja soreat tornit kohosivat kohti kultalakea. Puutarhassa ei enää naurettu ja hulluteltu. Kaikki seisoivat äänettöminä ja katselivat aurinkoa, jonka äärimmäinen reuna enää näkyi meren yläpuolella. "Auringonlaskussa on jotain juhlallista", sanoi Arne lopuksi. "On kuin sanoisi jäähyväiset hyvälle ystävälle." "Yö muistuttaa meitä kuolemasta", sanoi rouva Krohn, "se saa meidät ajattelemaan niitä, jotka ovat menneet pois". Hän seisoi lastensa keskellä, pienenä ja kumarana mustassa surupuvussaan. Miten paljon hän heistä pitikin, miten sydämellisesti hän ottikin osaa heidän onneensa, niin oli hän kuitenkin yksin ja tuli päivä päivältä olemaan vieläkin yksinäisempi. Nuoret astuivat elämään reippain, luottavin askelin; tulevaisuus kuului heille. Mutta hänen tiellään lepäsivät illan varjot. "Äiti rakas —" Arne oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen ikäänkuin tuntien hänen ajatuksensa — "tahdotko — tahdotteko kaikki kuulla muutamia rivejä, jotka kirjoitin äskettäin eräänä päivänä: "Jo painuu päivä, meren aallot palaa, kun iltarusko purppuraansa valaa, ja lännen taivas vielä heloittaa. Niin verkkaan vaeltaen pilvet kulkee, niin herkkään huntuun ilta seudun sulkee, ja sielun kaipuu sadun siivet saa. Oi, pilven kultalinnat illan taivaan, mä astun hiljaa unten pilvilaivaan, ja illan tuuli minut kauas vie; Mä autuaitten maille riennän, sinne niin kauas taivaan kaupunkeihin, minne vain unten lapsilla on unten tie. On kerran koittava se hetki, milloin myös sadut raukee kuolon uneen, silloin kun elon päivä tekee laskuaan. Oi, iltarusko kultaa kuolon kehdon ja avaa autuaitten levon lehdon, kun vihdoin viihtyä mä uneen saan!" *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AVIOVAIMO *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.