The Project Gutenberg eBook of Kristiina kuningatar This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Kristiina kuningatar Vuosisatansa merkillisin nainen Author: Adolf Borstendörfer Release date: June 8, 2025 [eBook #76246] Language: Finnish Original publication: Helsinki: Kustannus Oy Minerva, 1929 Credits: Tuula Temonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KRISTIINA KUNINGATAR *** language: Finnish KRISTIINA KUNINGATAR Vuosisatansa merkillisin nainen Kirj. Adolf Borstendörfer Suomennos saksankielestä Helsingissä, Kustannus Oy Minerva, 1929. 1. Kuninkaallisen linnan vahtisotilaat tekivät kunniaa. Upeapukuinen lakeija riensi nopsajalkaisena vetäisemään vaununoven syvään kumarrellen auki, ja hintelä, yksinkertaisessa asussa esiintyvä, pienikasvuinen mieshenkilö, herra Schering Rosenhane, Ruotsin valtiokansleri ja kuningataräiti Maria Eleonoora erikoinen suosikki, nousi tutajavin askelin komeisiin vaunuihin. Hän oli tänäänkin menossa leskikuningattaren pieneen, syrjäiseen linnaan, joka kohosi ankarana ja koruttomana Fyrisvallin lehtojen keskeltä. Mitään hyvää viestiä hän ei varmaankaan tuonut Upsalasta ja kuninkaallisesta linnasta, sillä hänen pitkä nenänsä kuumotti entistä murhemielisemmän näköisenä hänen ryppyisistä kasvoistaan. Kun hän tervehti Kustaa Aadolfin leskeä, sujui kolminkertainen kumarrus häneltä niin onnettomasti, että kuningattarenkin ankarille, ilottomille kasvoille liukui hymyn varjo. — Kas niin, mitä uutta teillä on kerrottavana tyttärestäni, herra kansleri? Onko hän vihdoinkin tehnyt päätöksensä? Maria Eleonoora viittasi keveällä kädenliikkeellä vierastansa istumaan. — Hän ei ole sitä tehnyt, majesteetti! Juuri siksihän alankin olla aivan neuvoton! Avuttomasti huoahtaen kansleri sipaisi kädellään arveluttavasti harvenneita hiussuortuviaan ja jatkoi sitten puhettaan. — Mutta kunpa siinä olisikin kaikki! Siinä tapauksessa asiasta kyllä selvittäisiin, jos hänen korkeutensa Kaarle Kustaa kerran ikävystyttää kuningatarta niin sanomattomasti! Miksikäpä pitäisikään juuri zweibrückeniläisen kerran joutua kantamaan Ruotsin kruunua. — Armollinen majesteetti, jalo serkkunne Preussin vaaliruhtinas Freedrik Wilhelm on tuonnottain tiedustellut, saisiko hänen poikansa suosiota kosijana — sillä tavoinhan keinot kyllä keksittäisiin! Kauheinta on kuitenkin — ah, minä tuskin tohdin toistaa sanoja, jotka hän tiukkaan ja miesmäiseen tapaansa tänään minulle nakkasi — että hänen kuninkaallinen majesteettinsa Kristiina aikoo — —, hän nielaisi pari kertaa sekä löyhytteli hatullaan viileyttä kuumenneille kasvoilleen — aikoo suorastaan luopua kuninkuudesta! — Mitä se tietää? Maria Eleonoora oli kavahtanut seisaalleen ja mitteli perin kiihtyneenä huoneen lattiaa. Varomattomasti vanutteli hän hienoa pitsikudosta luisevissa käsissään ja heitti sen sitten menemään. — Mitäkö se tietää? Ah, olen aivan suunniltani, kun olen joutunut tuomaan näin onnetonta viestiä teidän majesteetillenne! Mitä se tietää? Niin — hänen majesteettinsa Ruotsin kuningatar Kristiina aikoo — luopua valtaistuimestaan, aikoo vierittää kuninkuuden raskaan taakan ainaiseksi harteiltaan! — Mitä? Sellainenko tosiaankin on Kustaa Aadolfin tytär, hallitsijan, joka pakotti koko maailman jalkainsa juureen? Brandenburgittaren rumat kasvot kuvastivat tavatonta kiihkoa, ja hänen terävillä poskipäillänsä paloi kaksi vastenmielisen näköistä punaista täplää hänen alkaessaan uudelleen astella edestakaisin. — Tuo pahantapainen lapsi on saatettava järkiinsä, hänelle on selitettävä, että kysymyksessä on paljon enemmän kuin hänen mielettömät oikkunsa! Teidän velvollisuutenne se on, herra kansleri. — Aivan oikein, majesteetti! Suvaitkaa kuitenkin ottaa huomioon, että tuo pahantapainen lapsi — on parahiksi täyttänyt kahdeksankolmatta vuotta! Majesteetti, siinä iässä hänellä on oikeus toimia mielensä mukaan! Hänen majesteetillansa Kristiinalla on muuten miehekästä päättäväisyyttä siinä määrin, ettei minun kaikista suostutteluistani olisi suurtakaan apua. Yksi ainoa toivonsäde minulla vain on vielä, majesteetti! — Ah, kaikki ei siis vielä ole hukassa, te siis vielä tiedätte keinon, jolla pahin on vältettävissä. Puhukaa, herra kansleri! Selittäkää se minulle! pyyteli kuningataräiti. — Viimeisenä keinonani, armollisin majesteetti, on — — kreivi Tott! Tiedättehän, että viime juhlassa hän herätti hänen majesteettinsa Kristiinan erikoisen mieltymyksen. Kuningatar on osoittanut hänelle aivan erikoista suosiota ja lahjoittanut hänelle flandriaiaisen mielikkiratsunsa, suosionosoitus, joka on eittämättömästi harvinainen. Kreivi Tott miellyttää kuningatarta. Ja miksikäpä ei? Hän on kohtelias kavaljeeri, puhuu oivallisesti ranskaa sekä italiankieltä, tuntee klassikoita, laulaa, tanssii, soittaa ja on peloton miekkailija, kuten viimeksi pidetyssä juhlassa kävi ilmi. Kaiken kukkuraksi hän on ikivanhan suvun jälkeläinen. Hänestä voitaisiin tehdä herttua! Ehkäpä kuningatar suostuisi hänen tähtensä jättämään vallastaluopumissuunnitelmansa! Maria Eleonoora oli astunut aivan kanslerin äärelle. — Tarkoitatteko, että kreivi Tott tulisi, Kustaa Aadolfin perinnön vaalijaksi — — — Lause jäi häneltä keskeneräiseksi. Hänen katseensa liukui etsivänä kautta koruttoman huoneen pysähtyen vaatimattomaan öljymaalaukseen, joka esitti hänen puolisoaan kuningas Kustaa Aadolfia ratsunsa selässä. — Miksikä ei? Ainahan hän zweibrückeniläisen veroinen on, ja sitäpaitsi — — hän on kelpo luterilainen. Vain viittaus häneltä, ja Macedo etunenässänsä jesuiitat ennen pitkää kaikkoaisivat Upsalan hovista Roomaan. Hurskaiden isäin vaikutus — olkoon, että se kohdistuukin vain puhtaasti tieteellisiin kysymyksiin — hänen majesteettinsa Kristiinaan tuntuu minusta ylipäänsä perin turmiolliselta! Näin ollen minusta näyttää, että vain kreivi Tottin avulla kykenemme selviytymään pulasta! Entä teidän majesteettinne? Saanko lähtiessäni tästä linnasta mukaani armollisimman suostumuksenne ja myöntymyksenne? — Kyllä, herra kansleri! Mitä suosiollisimmin Maria Eleonoora ojensi hänelle luisevan kätensä, jonka hän vei kunnioittavasti huulillensa. — Kaikki on siis päätetty! Jo iltapäivällä kutsun kreivin palatsiini ja keskustelen hänen kanssaan asiasta. Hänhän on suurenmoinen ihminen! Järkevä ja harkitseva mitä suurimmassa määrin. — Hän ei varmaankaan tule kieltäytymään, jos näkee hyötyvänsä asiasta. Olen siitä vakuutettu! — Toivokaamme sitä, herra kansleri! Älkääkä unohtako, että teidän on kokonaan jätettävä tyttäreni huomioonottamatta laatiessanne suunnitelmianne ja laskelmianne. Kysymyksessä ei ole kuningattaren etu, vaan valtakunnan etu. Valtio on kaikki, sanoi suuri isänikin aikoinaan, kansalainen ei mitään! Älkää unohtako, että Kristiinakin on vain kansalainen, jos kohta maan korkein! Päättäkää miten hyväksi näette, mutta älkää milloinkaan unohtako, että kysymyksessä on Kustaa Aadolfin perintö! * * * * * — Meibom, vaikka teillä olisikin kymmenesti etusija puheillepääsyyn — niin minun _täytyy_ saada puhutella kuningatarta ensiksi. Kuuletteko! Minun _täytyy!_ Kääpiömäinen oppinut, jonka rujoa vartta verhosi pitkä, musta kauhtana, mitteli paheksuvin katsein nuorta henkivartioston everstiä, joka halusi riistää häneltä etusijan. Jos kohta hänestä, Meibomista, ei ruumiinvoimiin ja ulkomuotoon nähden ollutkaan kreivi Magnuksen kilpailijaksi, jos kohta nuoren upseerin salamoiva haarniska miellyttikin kuningatarta enemmän kuin hänen kunnioitusta herättävä tiedemiehenviittansa, nautti hän hovissa sittenkin miltei yhtä suurta arvonantoa kuin toinenkin. Olihan hän nuoren kuningattaren opettaja, ja tämä oli yhtä älykäs ja oppinut kuin mikä senaikainen oppiarvon saanut maisteri hyvänsä. Ihan hiljattainkin oli Upsalan yliopiston holvikattoisessa aulassa pidetty henkinen voimanmittely, ja nuori kuningatar oli saanut väitöskirjallansa ensimmäisen palkinnon. Ja hänenkö olisi pitänyt väistyä nuoren kreivin tieltä, joka ei. pystynyt muuhun kuin latelemaan Kristiinalle kohteliaisuuksia, joita tämä — Herra paratkoon — kaikeksi onnettomuudeksi kuunteli liiankin mielellään. Kamaripalvelija, jonka askeleita Praagin linnasta peräisin olevilla upeilla lattiamatoilla ei ollut lainkaan kuulunut, keskeytti hänen mietteensä. — Kreivi Magnus Gabriel de la Gardie! Nuori eversti suoristi ryhtihän. — Älkää panko pahaksenne, oppinut herra — mutta koska kuningatar itse käskee! Suupielet hymynkareessa hän katseli Meibomin suuttunutta ilmettä. Sitten hän seurasi kamaripalvelijaa, joka kunnioittavana avasi raskaan tammioven. — Jätettäköön meidät kahden kesken ja muut odottavat eläkööt toivossa! Eversti ja kreivi Magnuksen selostus henkivartioston uusinnasta vienee aikaa kohtalaisen kauan! kuului Kristiinan ääni. Kuningatar, joka nousi kirjoituspöytänsä äärestä ja riensi ripein askelin everstiä vastaan, oli pituudeltaan tuskin keskimittainen. Hänen otsansa oli leveä, silmät kauniinmuotoiset ja tuliset. Nenän kaari oli jalo sekä rohkea, suu ennemminkin suuri kuin pieni, mutta hyvin viehättävä. Hänen äänensä helähti sointuvana hänen nyt kääntyessään everstin puoleen. — Meibom kai oli taas joltisenkin mustankipeä, rakas Magnus! Miesparka ei yhä vieläkään käsitä, että nainen saattaa lukea Horatiusta sekä keskustella Platonin viisaustieteestä samalla kuin hänen silmänsä sekä sydämensä mieltyvät komeaan henkivartioston everstiin! — Voi sinua! Hämillään ja ryhdikkäänä Magnus seisoi hänen edessänsä vaaleahiuksinen pää painuneena kuin koulupojalla. — Sinähän vain leikittelet minulla, Kristiina! Kuinka usein olenkaan istuessani yksinäisessä kammiossani sinua ajatellen sanonut itselleni: Magnus, olet aikamoinen aasi! Rakastat niin, että olet toisin ajoin rakkaudenkiihkosta aivan suunniltasi, mietit mitä ihanimpia sanoja, joita aiot sanoa rakastetullesi, kun taas saat katsoa hänen ihaniin silmiinsä — ja kun niin tapahtuu — seisot rakastamasi naisen ääressä ja — — ja — — — — Ja olet kuitenkin aikamoinen jöröjukka, joka pystyy vain viisastelemaan sekä nurkumaan, niinhän? Kristiinan kaunismuotoinen, suurehko käsi siveli hellästi hänen partaista poskeaan. — Muut sinun sijassasi riemuitsisivat, Magnus, tietäisivätpä ehken myöskin, mikä kavaljeerin velvollisuus on! — Kristiina! Rajusti kietaisi toinen molemmat käsivartensa hennon kuningattaren hennoille uumille, pusersi häntä kuumasti rintaansa vasten. — Kun tietäisin, että todellakin minua rakastat, että tämä ei ole vain oikkua, kanssani leikittelevän kuningattaren oikkua, niin — — — Mitä sitten? — Kristiina, manalaankin menisin tähtesi, jos minut sinne lähettäisit. — Manalaanko? Niinkö todellakin, sinä jöröjukka? Leppeänä hiveli kuningattaren katse toisen voimakasta olemusta. Sitten hänen äänensävynsä kokonaan muuttui, ja hän kävi vakavaksi. — Istuhan, Magnus! Hän viittasi kirjoituspöydän äärellä olevaan tuoliin. Istuhan ja kuuntele, mitä minulla on sanottavana. Lausuit pelkääväsi, että — — mieltymykseni sinuun on vain kuningattaren oikkua. Voit rauhoittua! Vain muutamia päiviä vielä, enkä minä enää ole oleva kuningatar, ja silloin — — — Mitä puhutkaan, Kristiina? Nuori jättiläinen oli kavahtanut seisaalleen ja tuijotti kuningatarta tietämättä mitä ajatella. — Sitä, että ensinnäkin on sinun käytävä taas istumaan! Ja kuuntelehan nyt rauhallisesti. Olen kyllästynyt hallitsemiseen. Olen perinpohjin väsynyt olemaan vain suuren isäni tytär, isän, jonka todellisesta suuruudesta Euroopassa sitäpaitsi toistaiseksi ollaan sangen erimielisiä. Sitäpaitsi — minulle tyrkytetään puolisoksi Kaarle Kustaata, tuota naurettavaa narria, jonka posliininsiniset silmät muistuttavat lammasta eikä suinkaan ihmistä. Brr — minua puistattaa ajatellessani, että hänen rakkautensa tulisi osakseni. Kuten usein olen sinulle valitellut, tahtoisin avaraan maailmaan, tahtoisin tutustua henkilöihin, joille en ole pelkkä kuvatus ja kuningatar. Olen väsynyt hallitsemiseen enkä ole salannut asianlaitaa kansleriltakaan. Hän on kylläkin huikeasti ruikutellut sekä rukoillut vedoten manallemenneen herra, isäni kuvaan. Hyötynyt hän ei ole siitä. Ja käsitettyään, etten piittaa zweibrückeniläisestä lainkaan, on hän tarjonnut minulle toista sulhasmiestä! — Ja hän on — — —? Kreivin poskipäät punehtuivat arveluttavasti, kun hän teki ripeän kysymyksensä. — Hän on — mutta suvaitkaa ensin hieman tyyntyä, jalo herra eversti, myhäili Kristiina. — Hän on — — ettehän te sitä kuitenkaan arvaa — kreivi Tott, eikä kukaan muu! — Sitä ajattelinkin, puuskahti Magnus sanomaan vasten tahtoaan. — Puolisoksesi siis annettaisiin tuo naurettava narri, jolle osoitit viime juhlassa suosiotasi siinä määrin, että hän on siitä pitäen pitänyt nenäänsä monin verroin entistä pystympänä. — Kanslerille, joka ryhtyi omasta alotteestaan kreivin puhemieheksi, olen ilmoittanut — — Suostuvasi! puuskahti nuori eversti sanomaan nauliten katseensa kuningattaren keimailevasti hymyileviin kasvoihin ikäänkuin olisi toisen katseesta ollut luettavissa elämä tai kuolema. — Kylläpä jöröjukkani osaa kiivastua! Enpä olisi moista uskonutkaan! Taas siveli Kristiina toisen vaaleita kiharoita. — Mutta rauhoituhan, Magnus, luonnollisesti olen antanut hänelle saman vastauksen kuin silloinkin, kun hän tarjosi minulle Kaarle Kustaata. Olen sanonut hänelle, että en ylipäänsä menekään naimisiin, vaan haluan noudattaa Englannin neitsytkuningattaren esimerkkiä. Ainoakaan mies ei ole ylpeilevä siitä, että on johdattanut minut alttarille. — Enkö minäkään? — Et sinäkään, ystäväni! Olen kuitenkin valinnut sinulle paljon paremman osan. Sinusta on tuleva matkamarsalkkani; kun lähden avaraan maailmaan, olet ratsastava rinnallani ja ainiaan jakava sekä suuret että pienet murheeni! Onko henkivartioston eversti Magnus Gabriel de la Gardie siihen suostuvainen? Vastauksen asemasta jättiläinen hetkeksi nosti kuningatarta niin korkealle, että tämä oli miltei päänmitan häntä pitempi. Sitten hän pusersi Kristiinan rajusti rintaansa vasten. — Olenko minä siihen suostuvainen, Kristiina! Olenko minä siihen suostuvainen! Kuinka ihanalta tuntuukaan, kun saa heittää vihatun hovietiketin kammitsat menemään! Päästä näkemään sinun kerallasi maailmaa! Sano, Kristiina, milloin asia ratkaistaan, niin että saan riemuita siitä! — Ensimmäiseksikolmatta toukokuuta on valtiopäivät kutsuttu koolle Upsalaan, Magnus! Sen päivän jälkeen ei Ruotsin kruunu ole enää pusertava otsaani. Sitten käy matka Brysseliin, missä luovun isäini uskosta. — Aiot — ruveta katolilaiseksi? — Aion, Magnus! Älä kysy, minkä takia en enää tunne voivani hyvin luterilaisen kirkon helmassa. Riittää — niin on! Ota ajasta vaari täydentääksesi tietojasi espanjankielessä, sillä habsburgilaisen arkkiherttuan hovissa Brysselissä mainitaan vietettävän sangen iloista elämää! Ja jätä minut nyt yksin, Magnus! Minulla on vielä paljon huollettavanani, sillä hallitsijattaren velvollisuudet ovat vakavia. Suudelma vielä, kömpelö jöröjukkani, ja näkemiin valtiopäivillä! Kunhan ne vain ovat ohitse, tarvitsee minun enää — olla vain nainen! 2. Toukokuun ensimmäinenkolmatta vuonna 1654 oli aurinkoinen kevätpäivä, ja koko Upsala sädehti heleässä päivänpaisteessa. Kaupungissa oli jo päiväkausia vallinnut kuumeinen kiihtymys, sillä valtiopäiväin avajaisethan olivat näytelmä, jonka näkemisestä Upsala ei saanut iloita kovinkaan useasti. Kaduilla tungeskeli ihmisiä, jotka ihmettelivät Göötanmaan herrain upeata asua, nauroivat kuollakseen vermlantilaisten nahkalakkeja ja tappelivat kultarahoista, joita muuan lihava ongermanlantilainen kauppaherra viskeli rahvaalle. Ja peitsiniekkain airueiden ratsastaessa valkoisilla hevosillansa täyttä neliä kuninkaalliseen linnaan vievää jyrkkää katua pitkin oli innostus rajaton. Laulettiin, huudettiin, hurrattiin, nuoret tytöt heittivät uljaille ratsastajille lentosuudelmia, torailevat äidit pidättelivät tyttäriään vaaleista palmikoista pitäen, lapset kirkuivat joutuessaan väkijoukon jalkoihin. Uumajan lappalaiset kaupittelivat sokerihunajaansa, päihtyneet merimiehet tappelivat, sinipukuiset kaupunginvartijat erottivat riitaveikkoja ja veivät pahantekijöitä toruskelevan oikeudenpalvelijan pakinoille, koirat haukkuivat, sillä niistä ei piitattu, jäivätpä ne kiireessä vielä vaille ruokapalaakin, naurusuiset kapakoitsijat korjasivat taskuihinsa riikintaalereita, joita olutta janoava yleisö liiankin auliisti kantoi kapakoihin, professorit ja valtaherrat jauhoittivat kiharaisia tekotukkiaan vieläkin kerran, ennenkuin arvokkaasti asettivat ne päihinsä, sillä olihan valtiopäiväin sekä kuningattaren nähden toki esiinnyttävä kunnialla — — — Kolme fanfaaria! Koristeellisissa pinkokauluksissa upeilevat nuoret torvenpuhaltajat panivat parastansa. Sen näki heidän ankarasti punottavista poskistaan heidän laskiessaan torvensa huuliltaan. Kuninkaallisen linnan valtaistuinsaliin vievät raskaat tammiovet aukenivat jo. Verkalleen täyttivät juhlapukuiset valtiopäivämiehet salin. Herrat jakautuivat juhlallisin askelin kahden puolen valtaistuinta. Ruma Söödermanlannin herttua keskusteli kuiskaten holsteinilaisen herran keralla, joka arvoltaan oli Lyybekin piispa ja jonka ihraleuka tänään tärähteli kiihtymyksestä. Eräässä nurkassa seisoskeli nöyränä Sulim Pasha, Suur-turkin täysivaltainen edustaja, kun taas alituiseen tanssiaskelin liikkuva kreivi Tott oli kutsunut luokseen hovipojan, joka pyyhkieli viimeisetkin pölyt hänen korkeavartisista saappaistaan. Salin parvekkeella, jonne veivät leveät, leijonain vartioimat kiviportaat, istuivat naiset samettilavitsoilla. Vaaleat tukkansa, joiden runsaus muulloin antoi heille niin paljon vaivaa, olivat he tänään sirosti sidelleet tiheäsilmukkaisiin silkkiverkkoihin, joihin oli kirjottu turkkilaista kultarihmaa, ja leyhyttelivät afrikkalaisen strutsin höyhenistä valmistettuja jättiläisviuhkojaan, vaikka silkkisen hipiän keveä värinä ei suinkaan todistanut heidän olevan kuumissaan. Mutta siihen aikaan oli viuhkakieli Upsalassa muotina, ja alhaalla salissa seisoskelevat komeapukuiset herrat ymmärsivät siroa merkkikieltä liiankin hyvin, vaikka he silmäilivätkin parvekkeelle vain salavihkaa silloin tällöin. Henkivartiosto marssi nyt saliin kilisevin kannuksin. Parvekkeella istuvain naisten viuhkat vaipuivat, ja salaamatta ihastustaan he ihailivat värikästä näkyä. Erikoisesti kääntyivät kaikkien katseet eversti ja kreivi Magnuksen nuorekkaaseen, raikkaaseen olemukseen. Maan valtaherrat rykäisivät vieläkin kerran ja pyyhkäisivät hansikoiduin käsin juhlapuvustaan viimeisen pölyhiukkasen, sillä henkivartioston saapuminen oli merkkinä kuningattaren pikaisesta tulosta. Taaskin kolme fanfaaria! Tällä kertaa äskeistä mahtavampana, juhlallisempana torventoitotuksena. Kumaraisena saapui kansleri Schering Rosenhane saliin. Hänen raihnainen olemuksensa upeili loisteliaassa puvussa, joka painoi niin raskaana hänen hartioitansa, että hän kykeni pysyttelemään pystyssä vain nojautumalla kultaiseen kanslerinsauvaan. Nyt hän seisoi keskellä salia, ja kunnioittavasti tervehtivät valtaherrat häntä. Hän löi sauvallaan kolmasti marmorilattiaan, johon oli tänään levitetty raskaita flandrialaisia mattoja, Praagin linnasta peräisin olevaa ryöstösaalista. — Hänen majesteettinsa kuningatar! — Hänen kuninkaallinen korkeutensa Zweibrückenin perintöprinssi Kaarle Kustaa! Taaskin kolme fanfaaria! Tällä kertaa riemukkaasti, liikutetusti helähtäen! Ja sitten saapui Kristiina seurassansa perintöprinssi, jonka ilmeettömät, nukkemaiset kasvot näyttivät tänään huomattavasti entistäänkin persoonattomammilta. Sirostellen, pöyhkeilevästi pidellen serkkuansa kädestä hän johdatti kuningattaren valtaistuimelle. Kristiina oli pukeutunut valkeaan silkkipukuun, jossa hänen vartalonsa näytti tavallista kookkaammalta ja suuremmalta. Hänen valkeilta olkapäiltänsä riippui raskas kuninkaallinen vaippa, jonka suunnatonta laahusta kaksi hovipoikaa kantoi. Hänen tuhkanvaaleat hiuksensa valuivat kaikessa runsaudessaan kuningasviitalle, ja hänen päässänsä oli kuninkaallinen kruunu, joka loi kalvaille kasvoille marttyyrin ilmeen. Oikeassa kädessänsä hän piteli valtikkaa, jonka päässä valtakunnanomena loisteli kultaisena pallona. Valtaistuimen ääreen saavuttuaan hän nousi sinne vievät askelmat verkkaisin, arvokkain askelin, sitten hän kääntyi seisaalleen jääden valtiosäätyjen puoleen: — Jalot herrat, rakkaan isänmaamme neuvonantajat ja suojelijat! Kotikonnuiltanne, aurankurjesta ja peltosaraltanne olen kutsunut teidät tänne neuvotellakseni kanssanne maan asioista vielä kerran. Astuessamme tänään eteenne haluamme julkituoda teille, etteivät heikon naisen voimat enää riitä johdattamaan rakkaan isänmaamme kohtaloita sillä tavoin kuin rakastetun isämme ja teidän unohtumattoman hallitsijanne kuningas Kustaa Aadolfin perintö velvoittaa. Siksi olemme päättäneet luopua kuninkaallisesta vallastamme jättäen sen ansiollisen kanslerimme Schering Rosenhanen käsiin, jonka kädestä sen aikoinaan vastaanotimme! Tällä hetkellä en siis enää ole kuningattarenne, vaan ainoastaan valtakuntani kansalainen. Vallastaluopumukseni olen tehnyt teille tiettäväksi, ja niinmuodoin luovutan kuninkaalliset arvomerkkini käsistäni! Hän astui saliin ja ojensi polvistuneelle kanslerille kruununsa, antoi raskaan kärpännahkaviitan valua hartioiltansa ja laski valtikan sekä valtakunnanomenan samettityynylle, jota polvistunut hovipoika piteli. Sydänjuuriaan myöten liikutettuna kansleri ryhtyi vastaamaan hänelle: — Jumala, joka johdattaa niin hyvin ihmisten kuin kansain kohtalot, on säätänyt niin, että rakastettu ja ansiollinen kuningattaremme Kristiina on luovuttanut valtikkansa käsistänsä. Valtiosäädyt, joiden puolesta tänään puhun, kiittävät eroavaa kuningatarta hänen suuresta tarmostansa, hänen yli-inhimillisestä velvollisuudentunnostansa ja hänen kuninkaallisesta rakkaudestansa Ruotsin valtakuntaa kohtaan. Eroavan kuningattaren julkituotua minulle tahtonsa on minulla kanslerina velvollisuus johdattaa Ruotsinmaan uusi kuningas valtaistuimellensa. Vaasasuvun laki säätää niin, että Zweibrückenin perintöprinssistä Kaarle Kustaasta tulee eroavan kuningattaren seuraaja. Saman lain mukaan on uusi kuningas kruunattava vielä tänään iltapäivän toisella tiimalla. Tänne kokoontuneet valtiosäädyt, jotka ovat pyytäneet minua esiintuomaan eroavalle kuningattarelle isänmaan kiitoksen, yhtykööt kerallani julistamaan: Kauan eläköön Kristiina, eroava kuningatar! Eläköön Ruotsinmaa! Kanslerin sanat humahtivat kautta salin, ritarit kiskaisivat miekkansa huotristaan ja heiluttivat niitä korkealla ilmassa, hovinaiset viskasivat parvekkeelta tulipunaisia ruusuja, jotka putosivat Kristiinan jalkain juureen matoksi, jota pitkin entinen kuningatar lähti astumaan nopein askelin. Kasvot hehkuen Kristiina kulki pää painuneena, kiihkeästi kohoilevin povin. Hänen katseensa etsi aaltoilevasta ihmisjoukosta vain yhtä ainoata, ja tämä ainoa kiitti häntä kumartamalla vaaleata päätään. Kreivi Magnus, henkivartioston eversti, kaikkien kauniiden naisten suosikki, hymyili. Ketä mahtoikaan tuo hymy koskea, kuiskuttelivat kerkeäkieliset naiset. Vain muuan sen tiesi! Hänen katseestaan huokui turvallisuudentunnetta ja onnea, kun hän asteli armaansa ohitse. * * * * * Upsalan kaupungissa siinsi öinen taivas sinisenä, valaen kaduille ja turuille taikahohdettaan sekä karkoittaen aavemaisen hämärän loitolle salaisimmistakin sopukoista. Oli aika, jolloin kautta pohjoisen maan käy valtaisa aavistus kaiken heräämisestä, kun kevät laulaa sielläkin voitollista hymniänsä. Linnassa helisivät janitsaarisoittokunnan säveleet. Päihtyneet miesäänet lauloivat uudelle kuninkaalle ikivanhoja loppukertoja, joita jo göötalaiset olivat laulaneet purjehtiessaan leveissä etelämaisissa aluksissaan Ruotsinmaan kallioisille rannoille. Ihmetellen seisoskelivat upsalalaiset linnan ympärillä. Ken onneksensa pääsi vilahdukselta näkemään sisälle, kertoili siellä nähtävistä, kuultavista, maistettavista ja haistettavista ihanuuksista ällisteleville katsojille, jotka silkasta uteliaisuudesta painoivat nenänsä lysyyn linnanmuuria vasten. Uuden hallituskauden alku tapahtui hurjan menon merkeissä. * * * * * Hämyisiä, piiloisia pylväskäytäviä myöten päästiin linnasta villiintyneeseen puistoon, jossa joutsenten kimakat huudot kaikuilivat öisin. Puiston helmassa piili salaperäisiä lampia, ja niiden kalvossa uiskentelivat lumpeenkukat muistuttaen lumottuja kuninkaanlapsia. Päihtyneiden vieraiden pitäessä menoaan linnassa seisoi erään kallioluolan varjossa kaksi lujasti toisiinsa pusertunutta ihmistä. — Kristiina, kuumasti kiitän sinua siitä, että heitit kuninkuutesi ollaksesi vain nainen, vain rakastava nainen! Kuuletko laulua ja soittoa? Noin juhlitaan uutta kuningasta, uskovat ihmishoukat! Meitä näin juhlitaan, Kristiina! Vapauttamme! — Magnus, ei noin mielettömästi! Sinä aivan rusennat minät. Muista aina, että meillä on vielä edessämme suuri päämäärä ja että rakkaudellemme aukeaa avara maailma, torjui Kristiina. Muista, että vielä on voitettavanamme paljon vaikeuksia! Sinun ei kuitenkaan pidä olla huolissasi, jöröjukka! Enhän enää ole kuningatar, jonka oikkuja sinun on pelättävä, vaan heikko nainen, joka on liiankin suuresti tuen tarpeessa. Tähtien karkelosta putosi äänettömänä tähti piirtäen tulisen juovan öisen taivaan lakeen. — Olkoon tuo meille hyvän alun merkkinä, puhui Kristiina hiljaa. — Sitä se on, armahin! Silloin Kristiina painoi päänsä toisen olkapäätä vasten, ja hänen kuuma suudelmansa oli tämän vihkimyksenhetken pyhänä sinettinä. 3. Brysselin muurit kumahtelivat kanuunanlaukauksista. Nukkujat heräsivät niiden kuminaan hetkeksi säikähtyen, sillä heistä jo tuntui, että Alban herttuan verenjanoiset sotajoukot pommittivat taas kaupunkia. Mutta sitten he hieraisivat unet silmistään, kiskaisivat yömyssyt päästänsä ja muistivat, että tämä aamutervehdys oli tarkoitettu Ruotsin entiselle kuningattarelle Kristiinalle, jonka dominikaanimunkki isä Guemes oli tänään Pyhän Mikaelin tuomiokirkossa ottava katolisen kirkon helmaan. Kiireesti he pukivat nutun ja housut yllensä, piittaamatta työstä, työpajoista ja virkahuoneista tämän taivaallista! Olihan toki riennettävä hyvissä ajoin, jos mieli nähdä suurta juhlakulkuetta, joka oli juhlamenojen jälkeen vaeltava läpi kaupungin. Brysselin ahtailla kaduilla tunkeili jo näin varhain suunnaton väenpaljous. Vain vanhukset ja synnyttäjät olivat nurkuen jääneet kotiin. Kuka suinkin kynnelle kykeni oli rientänyt kadulle juhlapukuisena tervehtimään ruotsalaista kuningatarta. Kaupungin toreille nelistivät ratsumiehet Utrechtista ja Nymwegestä raskaissa panssaripaidoissansa. He olivat kyrassiereja, jotka olivat tällä erää kuningattaren henkivartiostona. Leveähousuiset jalkasoturit marssivat raskain askelin pitkin brysseliläistä mukulakivitystä, kolautellen tahdikkaasti pyssyjensä periä kumajaviin katukiviin ja laulaen flaamilaista sotalaulua. Loisteliaat vaunut toinen toisensa jälkeen — kahdeksan ja kymmenenkin hevosen vetäminä — ajoivat tuomiokirkon sisäänkäytävän äärelle, espanjalaiset palvelijat levittivät kalleita mattoja kirkon portaille, jotta ylimysten ei tarvinnut astua kivipaasille, kerjäläiset, rujot, sokeat vanhukset, joita lapsenlapset taluttivat, tunkeutuivat lähemmäksi, ojensivat kerjäten päähineitään ja häipyivät laskemaan aarteitansa holvikaaren varjoon saatuaan ne täyteen kuparikolikoita. Tuomiokirkon mahtavat kellot alkoivat kumahdella, ja toisten kirkkojen kellot yhtyivät kuoroon. Pyhän Jaakopin kirkosta kuului valtaisa pauhina, ja Sablonin kirkon heleät kellot kilahtelivat vanhasta Katariinankirkosta kajahtavan malmisen kuminan lomasta. Parvittain astelivat nunnat nopein askelin tuomiokirkkoa kohden. Toisilla oli yllään avarat, mustat puvut, jotka pullistuivat katuja pitkin humahtelevassa tuulessa mustina purjeina, toisilla ruskeat kaavut, joiden valkoiset siivekkäät hilkat muistuttivat aallokon yllä liiteleviä lokkeja. Litteähattuisia jesuiittoja, jotka kumartelivat tervehdyksiään joka taholle, hiiviskeli kiireisinä talojen seinämillä, paljasjalkaisia kerjäläismunkkeja kulki ruskeissa, karvaisissa kaavuissansa, keltaiset, palavat vahakynttilät käsissä vakavin, arvokkain askelin ja nöyrästi painunein päin uteliaitten, riemuitsevien katsojain lomassa. * * * * * Saman vanhan talon seinämällä, missä kreivi Egmont tuskin vuosisataa aikaisemmin oli joutunut elämästä kuolemaan, nojasi seinäsyvennystä vasten muista katsojista erillään seurue, joka jo ulkonäkönsäkin puolesta erosi muusta rahvaasta. Nämä viisi henkilöä, jotka seisoivat syvennyksen suojassa innokkaasti keskustellen, saattoivat olla joko aatelisia tai sitten hovimiehiä. Heistä kookkain, jota toiset puhuttelivat nimellä "conte", oli noin kolmikymmenvuotias mies. Kvitteninkeltainen iho, sysimustat säihkyvät silmät ja mustansininen tasattu parta, joka valui leveänä espanjalaiselle kaulukselle, leimasivat hänet heti italialaiseksi. Roomasta kotoisin oleva kreivi Sentinelli oli itse asiassa rientänyt Brysseliin kuultuaan ruotsalaisen majesteetin tulosta ja toivoi nyt saavansa kuningattaren hovissa joko kavaljeerina tai hovimiehenä aseman, johon arvonsa hänet oikeutti. Taskussaan hänellä oli sinetöity pergamenttirulla, jonka hän toivoi saavansa ojentaa Kristiinalle tullessaan julkisesti hänelle esitellyksi. Pergamentti sisälsi hänen pyhyytensä paavi Aleksanteri VII:n suosituskirjelmän. — Conte Erminio, olette siis kirkon uskollinen poika, kun kuljetatte mukananne hänen paavillisen pyhyytensä omakätistä kirjettä! puhui tanakka, pienikasvuinen mieshenkilö kuiskaten kreiville. Sentinellin ohuilla huulilla karehti arvoituksellinen hymy. — Ainakin hänen pyhyytensä paavi pitää minua sellaisena! Onhan salaisen seuramme kunnioitettava mestari opettanut meitä olemaan viekkaita tullessamme tekemisiin vihollisten kanssa. Mutta sanonpa teille vakavasti, ystäväni, että tästä näytelmästä on ehdottomasti tehtävä loppu mahdollisimman pian! Katsokaahan vain, kuinka rahvas töllistelee suljettuja kirkonovia, joista Kristiina, ruotsalainen majesteetti, ilmestyy näkyville luultavastikin tuossa tuokiossa. Kuningattaren nujertaminen tuntuu minusta houkuttelevalta tehtävältä, ja Schering Rosenhane, tuon pohjoisen maan kansleri, on palkitseva vaivani kilisevin dubloonein! Kunhan vain pääsen hänen palvelukseensa, ystäväiseni, niin saatte nähdä, kuinka pian pohjolan jäinen neitsyt on sulava syleilyssäni. Mutta kuulkaa — juhlamessu on lopussa, kuningatar on tulossa! Mikaelinkirkon molemmista torneista puhalsivat tulipunaisiin pukuihin pukeutuneet torvensoittajat kolme mahtavaa fanfaaria. Tuomiokirkon ovi aukeni. Ensimmäisenä hengellinen herra loisteliaassa messukaavussansa, jonka hohtokivin kirjottu kudos kimmelsi ja säihkyi aamuauringossa, niin että katsojat luulivat aivan heittävänsä henkensä ihmetyksestä, sitten kardinaali piispansauvoineen ja -päähineineen, ja vihdoin kultakankaaseen puettujen nuorten hovipoikain kantaman katoksen alla kuningatar Kristiina. Hänen jalot kasvonsa, joita vaaleat, runsaat kiharat reunustivat, olivat tänään hänen juhlapukunsa silkkiäkin valkoisemmat. Hänen päänsä oli kumarassa, ja hän tuskin huomasikaan tervehdyksiä ja riemuhuutoja, joita kohisi häntä vastaan joka puolelta. Kreivi Sentinelli tunkeutui häikäilemättömänä esiin hälisevän joukon lomitse. Hänen kaidoilla huulillaan karehti voitollinen hymy, kun hän viskasi Kristiinan jalkain juureen heleän kukkavihon. Veripunaisia olivat ruusut, joiden terälehdet lennähtivät kuningattaren jalkain juureen. Tahtomattaankin tämä hetkeksi pysähtyi. Hänen katseensa liukui yli kukkain, nauliutui pelottomasti lähemmäksi tunkeutuneen kreivin kasvoihin. Kaksi tulista hiiltä, jotka paloivat kvitteninkeltaisissa kasvoissa, upposi tuokioiden ajaksi Kristiinan sinisiin silmäteriin. Sitten riisti aallehtiva kansanjoukko kreivin mukaansa. Muuan oli kyllä huomannut italialaisen. Kreivi Magnus, kuningattaren seuralainen, hänen henkivartiostonsa entinen eversti, tunsi kuuman punan valahtavan poskipäillensä. Mielihalusta hän olisi syössyt iskemään maahan tuon julkean roiston, joka oli rohkeine katseineen suorastaan ahminut kuningatarta. Se ei kuitenkaan käynyt päinsä. Eihän hän ollut Ruotsissa, missä noudatettiin ankaria tapoja ja ankaraa kuria, vaan Espanjan Alankomaiden pääkaupungissa. Ilma täällä oli niin kosteata ja painostavaa, että sitä tuskin saattoi hengittää. Ja yhtä painostavia olivat ihmisetkin. Entä kuningatar? Hänkin oli muuttunut Brysseliin tultuaan, habsburgilaisen arkkiherttuan kuihtuneen, sinisuonisen käden johdatettua hänet kaupungintaloon, jonka upeat suojat oli luovutettu hänen asunnoksensa. Saihan hän, Magnus, kyllä vielä silloin tällöin katseen noista sinisistä silmistä, jotka toivat mieleen kotimaan keväisen taivaan, mutta viime päivinä kuningatar oli muuttunut. Melkeinpä kreivi rehellisyydessänsä häpesi sanoa asiaa suoraan: kuningatar oli muukalaistunut! * * * * * Laveassa kaupungintalon puistossa, joka ulottui tuntimäärien matkan aina Senneen asti, vietti Brysselin kaupunki illalla juhlaa. Puista riippui italialaisia paperilyhtyjä, joita peloton maailmanmatkaaja Marco Polo oli tuonut kaukaa murjaanien maasta, piiloisista puistikoista kaikuili huilun tai tirolilaisviulun valittavia säveleitä kohden öistä taivasta. Hiljakseen hiipiväin parien varjokuvat piirtyivät valaistuja puutarhamuureja vasten silloin tällöin, kadotakseen sitten ikäänkuin maan nieleminä. Brabanttilaisiksi talonpoikaistytöiksi puetut hovipojat tarjoilivat makeata, ryyditettyä muskatelliviiniä, Antwerpenin herkullisia hunajasämpylöitä ja virvoittavaa sorbettia, juomaa, jonka Suurturkin lähettiläs oli tuonut Brysseliin. Tunnelma kävi vähitellen yhä huimemmaksi ja hillittömämmäksi. Ranskalainen juovuttava viini, joka kihahteli kielellä niin miellyttävästi, alkoi vaikuttaa. Miesten katseet kävivät rohkeammiksi ja naisten raukeammiksi, alistuvammiksi. Eräässä kohden puistoa seisoi kuningatar, jonka hahmo kuvastui selvästi öistä taivasta vasten. Hänen poskipäillensä oli kohonnut vieno puna, ja hänen katseensa oli riemullisempi kuin koko päivänä. Kreivi Sentinelli oli polvistunut hänen eteensä painaen oikeata kättänsä sydäntään vasten. — Minun on tunnustettava teille, että rohkeutenne on saanut minut hämilleni! Kristiinan ääni kaikui epävarmana sekä hiljaisena, kun hän kääntyi polvistuneen puoleen — Pohjoisessa maassamme emme ole tottuneet sellaiseen! Puhukaa, mikä on saanut teidät lähestymään minua? — Mikäkö minut on siihen saanut? Ah, teidän majesteettinne kysymys käy minuun kipeästi, sillä siitähän huokuu peittelemätöntä ivaa! Vai eikö kuningattarista kaunein tietäisi tänään viehkeydellään ja sulollaan vieneensä voiton kaikista Brysselin naisista? Kun uskalsin heittäytyä teidän kuninkaallisen majesteettinne jalkain juureen, tapahtui se vain siksi, että olin suunniltani, siksi, että unohdin järjen äänen, jonka olisi tullut sanoa minulle: On mielettömyyttä, että lähestyt sitä ainoata, jonka katse sivuuttaa sinut ilman muuta! Tiedän kyllä, että mielettömyyttä se on, ja sittenkään — en voinut muuta! Ajatuksiinsa vaipuneena Kristiina leikitteli helmillä, jotka valuivat kolminkertaisena ketjuna hänen valkoiselta joutsenkaulaltaan. — Sananne ovat minulle outoja, kreivi! Kotimaassani miehet sovittavat sanansa painavammin kuin te! Puheenne kiihkeys yllättää minut, saa minut hämmennyksiin! En ole tottunut moisiin sanoihin. Ja sitäpaitsi saattaa olla niin, että ryytiviini on saanut teidät kuumenemaan, ja kun huume huomenna on haihduksissa, ette enää muistakaan maanneenne polvillanne ruotsalaisen kuningattaren jalkain juuressa! Kreivi Sentinelli nousi verkalleen seisomaan. Suoristautuen hän sanoi hiljaa: — Viidennestätoista ikävuodestani lähtien olen ollut sotilas. Olen otellut Suurturkkia vastaan ja ollut mukana suuressa sodassa taistelemassa unohtumatonta isäänne vastaan, jota silti pidän mitä suurimpana sotasankarina, vaikka taistelinkin Tillyn riveissä! Viisitoista kertaa olen haavoittunut, usean kerran miltei kuolettavastikin. Ainoakaan haava ei kuitenkaan ole vihlaissut minua niin kipeästi kuin teidän sananne, kuningatar! Sittenkin kykenen puolustautumaan. Kuunnelkaa minua! Kuukausia sitten kuulin Roomassa nimenne ensi kerran. Kuulin kerrottavan, että Kustaa Aadolfin tytär, joka sulonsa ja kauneutensa puolesta muistuttaa enemmän enkeliä kuin maallista olentoa, aikoisi palata ainoaan oikeaan uskoon! Erään uutislehden puupiirroksesta näin kuvanne, kuningatar! Kömpelön ja karkeatekoisen vain, ja kauneutenne nyt virratessa olemukseeni tiedän, ettei se ollut näköisenne. Mutta sittenkin — kun kuvan näin, valtasi minut tunne, jonka kaltaista en ole kokenut milloinkaan! Sinun on nähtävä kuningatar, kajahti sielussani! Myin tilukseni Campaninassa, pyrin hänen pyhyytensä paavin puheille ja pyysin häneltä suosituskirjettä. Hänen pyhyytensä on minulle sangen suosiollinen, sillä jo vuosisatain ajan on Sentinellin suku taistellut hänen viirinsä johtamana sotajoukkojen etummaisissa riveissä. Hän antoi minulle haluamani kirjeen, joka minun piti henkilökohtaisesti ojentaa teille, kuningatar. Tässä se on! Kristiina tarttui sievästi rullalle käärittyyn pergamenttiin. Hartaana hän kohotti paavin sinetin huulilleen ja mursi sen sitten. Tumma puna hulmahti hänen kasvoillensa. Kirjeessä paavi kutsui häntä luoksensa Roomaan. Hän vakuutti "sangen rakkaalle tyttärellensä" erikoista suosiotansa ja suositteli hänelle kreivi Sentinelliä kunniallisena kavaljeerina ja hyvänä kristittynä. Lopuksi lähetti hän kuningattarelle kirjeellisen siunauksensa. Sen jälkeen vaiettiin pitkään. Yhä vain Kristiina tuijotti mietteissänsä avoimeen pergamenttirullaan, kreivin seistessä ristityin käsivarsin hänen edessänsä, enemmän muistuttaen kuvapatsasta kuin elävää ihmistä. Kuningatar käänsi päänsä verkalleen häntä kohden. — Teillä on hyvä suositus, conte Erminio, sanoi hän hiljaa. — Henkilö, jolla on suojelijana hänen pyhyytensä, on ehdottomasti hyvä kristitty. Ja kunniallista kavaljeeria saattaisin hyvin tarvita hovikunnassani! Sitä tosin johtelee minulle kreivi Magnus Gabriel de la Gardie, ruotsalaisen henkivartiostoni eversti. Hän on kuitenkin pohjoismaalainen jöröjukka ja vielä varsin tottumaton vieraiden hovien hovielämään. Taas liukui hänen katseensa italialaisen norjaan olemukseen, ja hänen puolittain ummistuneisiin silmiinsä tuli ihmeellinen hohde. — Kuitenkin — jos hän asettuisi poikkiteloin tiellenne — on teidän annettava hänen rauhassa murista, ettekä saa piitata asiasta sen enempää. Onhan hänellä hyvä sydän, mutta hän ei pysty kuosikkaaseen keskusteluun. Hän astelee kuin sotilas eikä niinkuin hovimies, ja katujemme mukulakivet Tukholmassa ovat hänelle rakkaammat kuin jonkun juhlasalin parkettilattia. Olen teille suosiollinen, kreivi! Vastaanottakaa tämä kuningattaren vakuutus, mutta kaikki on tullut ylleni niin äärettömän valtavana — hänen rinnastansa kohosi kevyt huokaus — että minun on ensin perehdyttävä asiaan, mietittävä tätä kaikkea uutta. Varmaankin olisi mieluisaa lähteä teidän rinnallanne taivaltamaan kohti Roomaa, seitsemän kukkulan kaupunkia, mutta suokaa minulle aikaa huomiseen saakka! Silloin olen antava teille tarkan tiedon! — Huomiseen siis! Intohimoisesti vei kreivi hänelle ojennetun käden huulilleen. Kevyt väristys kävi kautta Kristiinan olemuksen, kun hän tunsi italialaisen polttavan suudelman kädellänsä. — Huomiseen siis, kuningattarista kaunein! Vielä kerran hänen tulinen katseensa sivusi Kristiinaa; seuraavassa silmänräpäyksessä pimeys nielaisi hänet helmaansa. Kristiina siveli kädellään korkeata, marmorinvalkeata otsaansa. — Mitä tästä kaikesta on tuleva? valitti hän hiljaa. Puistosta kajahti pikarien kilinää ja kaukaista soittoa. Jossakin nyyhkytti viulu hiljakseen, puun oksalla lauloi satakieli hopeanheleätä unelmaa. Sen viserrys oli kuin hyvästijättöä. Puistotien valkoiseen hiekkaan lankesi leveä varjo. Hänen edessään seisoi kreivi Magnus, hänen ruotsalaisen henkivartiostonsa eversti. Toisen silmät olivat murheelliset ja moittivat, kun hän katsoi kuningattareen. — Sinua jo kaivataan, Kristiina! sanoi hän hiljaa. — Niinkö todellakin? Hänen äänensä tuntui Magnuksesta vieraalta ja ärtyneeltä. — Brysselin säädyt ovat toimeenpanneet tämän juhlan minun vuokseni; olen kuningatar, johon tämä ilonpito sekä nämä kunnianosoitukset kohdistuvat! — Kunnianosoitukset! Katkerana Magnus toisti tuon sanan. — Kristiina — siitä pitäen kuin lähdimme isänmaastamme, en enää tunne sinua entiseksi. Upsalassa sain viimeistä kertaa hyväillä sinua, siellä siveli kätesi viimeistä kertaa hyväillen poskeani. Sanoit silloin, että minusta tulisi matkamarsalkkasi, joka saisi jakaa suuret ja pienet murheesi — — mutta kuinka on asianlaita tänään? — Toistaiseksi — Luojan kiitos — ei ole esiintynyt huolia, joiden tähden olisin tarvinnut osanottoasi. Olet muuten niin omituinen, niin raskasmielinen, ystävä! Neuvoisinpa melkein, että etsisit mielen lämmikettä ranskalaisesta kuohuviinistä; ehkäpä se auttaa sinua saamaan kepeyttä, jota vailla Euroopan hoveissa kerta kaikkiaan ei tulla toimeen. — Eikö siis Upsalan hovi ole sinusta eurooppalainen, Kristiina? Oletko yhden ainoan vuoden kuluessa kokonaan unohtanut isänmaasi, oletko jo luopunut ruotsalaisuudestasikin niinkuin olet luopunut isäisi uskosta? Kuningattaren kasvoille tuli torjuva ilme. — Tänä iltana en mielelläni puhuisi, sinun kanssasi niistä asioista, Magnus! Sinä et kenties kykene käsittämään, että ihmiset ovat täällä aivan toisenlaisia kuin meidän pohjoisen maamme jäätiköillä. Oletko Upsalassa tai Tukholmassa konsanaan nähnyt sellaista riemua vaeltaessani kaduilla kuin Brysselin asukkaiden tervehtiessä minua tänään? — Onko Ruotsissa ainoakaan kulkuri tai seikkailija konsanaan uskaltanut mitellä kuningatarta julkein katsein niinkuin tänään italialainen, joka heitti kukkia jalkaisi juureen? Kristiina, niin tervehditään maassamme porttoja, jotka asuvat kaupunginmuurin liepeillä! — Magnus! Pidän kiihtymyksesi hyvänäni! Mutta kavaljeeri, joka oli siksi kohtelias, että lähetti minulle suureksi ilokseni ruusutervehdyksen — kuuletko, Magnus, suureksi ilokseni — on niin korkeasäätyinen ja polveutuu siksi vanhasta aatelissuvusta, ettei herjauksesi ylety häneen. Tiedän, että mustasukkaisuutesi saa sinut parjaamaan häntä! Siitä huolimatta on minun pyydettävä sinua tästä puoliin jonkun verran varomaan sanojasi. Hänen pyhyytensä paavi on suositellut kreivi Sentinelliä minulle mitä parhaiten. Olen päättänyt koettaa saada hänet hovikuntaani kavaljeerikseni ja seuralaisekseni! — Entä minä, Kristiina? — Kreivi Magnus Gabriel muistakoon aikoinaan tekemäämme sopimusta, jonka mukaan pidätin itselleni täyden toimintavapauden! Vaikka conte Erminio ratsastaakin oikealla puolellani, on kaartineversti Magnuksella silti oikeus ratsastaa vasemmalla puolellani! — Minun on mukauduttava! Kreivin ääni soinnahti katkeralta ja masentuneelta. — Mutta vielä on koittava päivä, Kristiina, jolloin muistat tämän hetken ja sydäntäni viiltäneen katkeran loukkauksesi! Raskaat kyynelhelmet valuivat hänen poskipäitään pitkin vierien hänen kiharaiseen partaansa. — Olen ollut mukana taisteluissa ja saanut haavoja, jotka ehkä olisivat pusertaneet tuskanhuudon jonkun toisen huulilta; minä en ole milloinkaan itkenyt! Tänään itken, sillä tänään minulla on haava sydämessä, joka on kaikkina aikoina sykkinyt vain sinulle ja tulee edelleenkin sykkimään! Hänen sanoistaan huokui katkeruutta, kun hän jatkoi: — Tiedän, että juuri nyt tarvitset tukeani paremmin kuin ennen konsanaan! Ja minä tulen olemaan paikallani, voit luottaa siihen. Antakoon Jumala sinulle sitten voimaa, jotta voittaisit pettymyksen, jota kohden niin sokeana juokset! Tänään sinulla ei enää liene mitään sanottavaa minulle, ja minä en halua ratsastaa, vasemmalla puolellasi, sillä synkkä muotonihan voisi temmata sinut taivaastasi. Hyvästi! Lehvikössä nyyhkytti satakieli yhä. Se lauloi katkeransuloista lauluaan lemmenhurmasta ja lemmentuskasta. * * * * * Erään kaidan syrjäkadun varrella Upsalassa, siellä, missä kuninkaallisen yliopiston kirjastot lavenevat Ylätorille päin, oli vanha, miltei tyyten rappioitunut talorähjä, jonka omisti kaupunginkirjuri Jens Tödering. Kirjuria, sangen oppinutta herraa, joka piittäsi enemmän kaikenkaltaisesta tieteestä kuin kotitalonsa huonosta kunnosta, pitivät naapurit varsin omituisena eläjänä. Hänen pukunsa oli enemmänkin kuin yksinkertainen, ja mitättömiä olivat hänen ruokavelkansa kauppasaksa Uve Tensdalelle, jonka saatavat hän kuun ensimmäisenä päivänä aina tunnollisesti suoritti, — eipä olisi ollut syytä piitata herrasta suuriakaan, ellei olisi ollut muuatta seikkaa, jota naapurit kelpo lailla kummastelivat. Jens Töderingin luokse saapui — etupäässä iltaisin ja tavallisesti joka kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina — kaulaa myöten verhoutuneita henkilöitä, kannettiinpa kantotuoleja toisinaan aina hänen matalan ovensa äärelle saakka. Keitä olivat oudot vieraat, jotka niin kiirettä pitäen pujahtivat rappeutuneeseen taloon, ja mitä varten he sinne kokoontuivat? Eräällä naapurilla — hänen kannattajansa nimittivät häntä kaikkitietäväksi — oli tapana tärkeän näköisenä painaa etusormensa viinasta punottavaa nenäänsä vasten ja selittää: — He kai manaavat siellä henkiä. Talo oli nimittäin hautausmaan aidan vierellä, minne haudattiin niiden ihmispoloisten ruumiit, jotka kuoltuaan joutuivat tiedonlähteiksi tohtorinaluille ja anatomian ylioppilaille, näiden leikellessä heitä terävine veitsineen. Toiset taas uskoivat, että kysymyksessä oli salaista aarteiden kaivamista, toiset epäilivät peräti alkemiaa ja kullantekoa, kolmannet taas hillittömiä juominkeja. Mutta oikeudenpalvelija, jota huoveilleen asian olisi pitänyt ennen kaikkea askarruttaa, kävi vain hämilleen, jos siitä sattui tulemaan puhetta, ja näin ollen oli kai salaperäisten vieraiden jokakuukautinen käynti viranomaisten tiedossa, ja sellainen seikka taas on kaikkina aikoina saanut uteliaat porvarismielet rauhoittumaan. Yksisilmäinen yövartija lauloi taas kerran yhdeksättä tiimaa, taas vetivät perheenemännän huolekkaat kädet turkkilaisesta verasta tehdyt poimureunaiset uutimet talon rikkilyötyjen akkunain paikkailtujen ruutujen eteen, kun Jens Töderingin talon vinolle ovelle kiiruhti joukko mieshenkilöitä, joista toisilla näytti olevan kiire puikahtaa sisälle. He eivät vilkaisseet oikealle eivätkä liioin vasemmalle, vaan yrittivät parhaansa mukaan kätkeytyä kohotettujen kauluksiensa ja viittojensa huppukaulusten suojaan. Pitkässä etehisessä seisoi jo palvelija, joka auttoi, tulokkaiden ylle pitkät, mustat viitat, joihin kuului samanlainen huppukaulus, missä oli vain aukot silmiä, nenää ja suuta varten. Toisissa näistä viitoista oli mustalla pohjalla omituisia kirjokuvioitakin, kaikenlaisia puuta myöten matavia kiemuraisia käärmeitä sekä omituisenmuotoisia kolmioita. Pitkä torvenpuhallus — synkeä sekä aavemainen kuten valmistelut etehisessäkin olivat olleet — kutsui läsnäolijat leveään, matalaan kokoussuojaan, joka laveni kellariksi hautausmaan alle. Suojassa oli goottilainen holvikatto, ja se oli katettu kiviliuskoilla sekä kalkittu kauttaaltaan harmaaksi. Sen leveällä sivustalla oli pitkä, musta pöytä, jonka yli riippuvaan pöytäliinaan oli maalattu omituisia kabbalistisia merkkejä kuten pääkalloja, ristissä olevia luita ja Merkuriuksen käärmeitä. Pöydällä oli kaksi seitsenhaaraista kynttilää, joissa paloi savuavia keltaisia vahakynttilöitä; samaten mustiin verhotulla pulpetilla oli avoin kirja, ja sen edessä vaalennut ihmisen pääkallo. Pöydän takana istui viisi salaperäistä olentoa, joiden huppukaulukset olivat punaista verkaa eikä mustaa, niinkuin muiden vieraiden. Puoliympyrässä tämän pöydän äärellä — täyttäen koko suojan — oli kolme riviä istuimia. Ensimmäinen rivi oli matalia jakkaroita, sellaisia, joita tavallisesti vain lapset käyttävät, toinen rivi oli nojattomia, kömpelötekoisia lavitsoita, kolmas taas koristeellisesti veistettyjä tuoleja, joissa oli sekä käsi- että selkänojat. Nyt kuului tukahtuneena — paksut kiviseinät estivät äänen kuulumasta — kaupungintornin kellon kymmenen kumeata lyöntiä, samassa silmänräpäyksessä nousi hintelä, punaiseen huppukaulukseen verhoutunut henkilö seisaalleen. Hän oli istunut keskimmäisenä ja soitti nyt omituista, kiemurakoristeista hopeakelloa ryhtyen sitten puhumaan. — Kaikkivaltiaan Mitrasjärjestön rakkaat veljet! Illuminaatit! Niin oppipojat, kisällit kuin mestaritkin! Maailmoiden rakennusmestari, joka lähetti valon sieluihimme ja antoi meille vapaan tahdon, olkoon kanssanne! Veljet, olemme kokoontuneet tänne tuomitsemaan vihollisiamme! Kaikkivoipa Mitrasjärjestömme, jota myöskin nimitetään illuminaattijärjestöksi, pitää ylhäisimpänä tehtävänään maailman puhdistamisen kaikesta siitä pimeydestä ja tietämättömyydestä, jota valtaistuimet ja kirkot aiheuttavat! Mutta jos haluamme edelleen jatkaa tätä tietä, on meidän poistettava esteet, joita tiellemme tulee. Sen, joka on meitä vastaan, on kaaduttava! — Näinmuodoin kutsun veli syyttäjää lausumaan ilmoituksensa. Jos hän voi nimittää jonkun henkilön, olkoonpa tämä mies tai nainen, vanhus tai lapsi, joka työskentelee meitä vastaan, astukoon hän esiin! Istuvain joukosta nousi muuan tuntematon sekä astui pöydän ääreen. — Syytän Kristiina Vaasaa, Ruotsin valtakunnan entistä kuningatarta! Kuulkaa sanojani: Kieltäytyessään avioliitosta Zweibrückenin Kaarle Kustaan kanssa Kristiina Vaasa on tehnyt asiallemme suurta vahinkoa, sillä zweibrückeniläinen ylimys, kunnianarvoisa veljemme, on jäänyt naimattomaksi, koska hän yhä vielä kantaa Kristiina Vaasan kuvaa sydämessään. Jos hän kuitenkin kuolee lapsettomana, joutuu kruunu suvun eräälle sivuhaaralle ja näinollen raukeavat tyhjiin kaikki hänen ponnistuksensa Euroopan valtaistuinten kaatamiseksi ja yhtenäisen Euroopan luomiseksi, Euroopan, jossa me olemme herroja, aivan niinkuin ijäiseen valoon menneen veljemme Henrik IV:n bourbonilaisen suunnitelmat olivat tuomitut raukeamaan tyhjiin. Sitäpaitsi syytän Kristiina Vaasaa eräästä toisestakin rikoksesta: Hän on ottanut uskotuikseen jesuiittoja, jotka taistelevat mitä ankarimmin niin hyvin meitä kuin kaikkia muitakin salaisia järjestöjä vastaan! Hän, joka ei aikaisemmin tuntenut muuta raamattua kuin filosofinsa, on muuttunut jumaliseksi ja on siten huonona esimerkkinä kaikille niille, jotka näkivät ja näkevät hänessä esikuvansa. Hän lujittaa, kirkon valtaa! Siksi hän on ansainnut kuoleman! — Pyyhittäköön hänen nimensä elävien riveistä niinkuin minä hajoitan tuuliin hänen kuvansa tuhan! Puhuja vaikeni tuokioksi ottaakseen kaapunsa taskusta kokoonkäärityn pergamenttirullan, joka osoittautui karkeatekoiseksi hiilipiirrokseksi ja jonka hän vei seitsenhaaraisen kynttiläjalan liekkeihin. Punaiset liekkikielekkeet nuolivat tuossa tuokiossa kuvaa, iskeytyen tulisina kynsinä sen silmiin, otsaan ja suuhun. Hiiltyneet hiukkaset lennähtivät hopealautaselle, jota ensimmäinen puhuja piteli varovaisena kynttilän alla. Hänen käsistään otti syyttäjä maljakon ja puhalsi hiiltyneeseen pergamenttiin, niin että tuhka lensi joka puolelle. Sitten hän jatkoi: — Niinmuodoin vaadin minä kunnianarvoisaa veli suurmestaria sanomaan sanansa, jotta kokous sen kuulisi! Suurmestari — sama henkilö, joka oli avannut looshikokouksen — nousi vaivalloisesti seisaalleen ja tuki itseään molemmin käsin pöydän levyyn. — Rakkaat veljet! Illuminaatit, niin oppipojat, kisällit kuin mestaritkin! Kaikki olette kuulleet veli syyttäjän sanat! Tuntemattoman veljen pääkallon edessä hän on lausunut syytöksensä ja polttanut syytetyn kuvan siroittaen sen tuhan tuuliin, niin ettei ainoakaan tuhkahiukkanen enää toista tapaisi! Kristiina Vaasa, jota jo kauan olemme katselleet epäilyksellä — senvuoksi annoimme jo Brysselissä hänen seuralaiseksensa erään veljen — _on_ vikapää kuolemanrangaistukseen, johon kaikkivaltiaan veljeskuntamme kokous hänet täten tuomitsee! Tämän kirjan kautta — hän löi oikealla kädellään pergamenttikantista kirjaa, — joka on sinetöity Salomonin sinetillä ja joka sisältää kaikkivoivan veljeskuntamme lait, olkoon se vannottu! Älköön veljeskuntamme käsi kirvotko hänen yltänsä, ennenkuin hänet on kaadettu! Jos kaikkeinrakkaimmat veljet, niin hyvin oppipojat, kisällit kuin mestaritkin, ovat samaa mieltä, niin odotan heiltä merkkiä! Mykkinä kaikki kolmekymmentä nousivat ja veivät kätensä kaulalleen ikäänkuin olisivat leikanneet sen näkymättömällä veitsellä. Taaskin puhuja soitti hopeakelloa. — Kiitän veljiä! Kokous on päättynyt! — Pyydän kuitenkin veljiä tuomion täytäntöönpanijaa sekä tuomaria luokseni neuvotellakseni heidän kanssansa tähdellisistä asioista. 4. Siellä, missä Hohensattelin ryhmyiset kalkkikiviharjanteet kallistuvat mahtavina Innsbruckin kaupunkia kohden Tiroolissa, seisoi eräänä heleänä kesäpäivänä vuonna 1655 eräs hintelä mieshenkilö, jonka olemusta olisi miltei voitu sanoa kääpiömäiseksi. Hän oli talonpoikaispuvussa, päässä hänellä oli leveälierinen tirolilaishattu komeine teerensulkineen, ja ankarasta helteestä huolimatta hänellä oli vaippa toisella hartiallansa. Miehen kasvot olivat kellahtavat ja hiutuneet. Matalan otsan varjosta nousi terävä nenä valtavana, miltei hipoen luisevia, ulkonevia poskipäitä. Tuuheiden, ylöspäin kaartuvain kulmakarvain alla liekehti pikimusta, luihu silmäpari tähyillen pahanilkisenä ja hiuduttavana kesäpäivän ihanuutta. Tämä eriskummallinen miekkonen odotti kaikesta päättäen jotakuta, sillä tuontuostakin hän kaivoi lyhyen, vihreän nuttunsa taskusta kallisarvoisen kellon, "Nyrnbergin munan", jolla nimellä hovikelloseppä Vitzalter oli tuonut kellot käytäntöön Praagista. Pikkumies astuskeli uupumattomana edestakaisin. Hänen leveästä, pöhöttyneestä suustansa kuului käsittämätöntä muminaa, joka ei varmastikaan ollut mitään siunausta, ja kiihtyneenä hän huitoi lyhytsormisia käsiään. Vihdoin hän totesi, että Brandjochilta päin lähestyi tomupilvi, ja ennen pitkää hän jo erotti miehenkin, joka ratsasti mustalla hevosella Hohensattelin solaan. Vain jokunen minuutti, ja ratsastaja oli ennättänyt hänen luoksensa. Tulijan asu oli upea ja ylhäinen, mutta niin hyvin nuttu kuin saappaatkin olivat valkean pölykerroksen peittämät — merkkinä siitä, että hänellä oli ankara ratsastusmatka takanansa. — Oletteko veli Jakobus Eisenlohr, keisarillisen Innsbruckin kaupungin kaupunginkirjuri? Kitukasvuinen otti vaieten hatun päästänsä ja yritti kumarruksentapaista. — Antakaa minulle siinä tapauksessa merkki ja tunnussana. Taas kohotti kitukasvuinen oikeata kättään, painoi sen ensin matalaa rintaansa vasten ja asetti sitten sormensa haralleen. — Tunnussanan on kaikkien maailmoiden rakennusmestari kirjoittanut näkeväin sydämiin, kähisi hän hiljakseen. — Hyvä! Kuulkaa siis kunnianarvoisan mestarin käsky: Ruotsin kuningatar Kristiina lähestyy seurueineen ja hovilaisineen keisarin kaupunkia lausuakseen uskontunnustuksensa hampurilaiselle Luukas Holsteinille. Tehän tiedätte, minkä vuoksi salainen veljeskuntamme on ryhtynyt taistelemaan tuota kuninkaallista houkkaa vastaan! Vapaan ihmisyyden hän tahtoo pusertaa pakkopaitaan, niin ettei kehitykselle jää tilaa lainkaan. Korkea mestari on sitäpaitsi päättänyt, että hänet on raivattava tieltä! Kuitenkin niin, ettei veljeskunnan ylle lankea epäilyksen varjoakaan. Tuomio on pantava täytäntöön jo Innsbruckissa, mikäli tilaisuus sallii! Oletteko ymmärtänyt? Taas kähisi kitukasvuinen hiljaisen myöntymyksensä. — Kuningattaren hovikuntaan on lähetetty muuan veli, jonka mielipiteet teidän on tarkoin otettava huomioon! Hänen kanssansa voitte keskustella kaikista tähdellisistä seikoista. Onko asia selvä! — Olen kuullut käskynne! — Sitten on kaikki hyvin! Matkustan nyt kuningattaren luokse, niin ettei poissaoloni vaikuta silmiinpistävältä. Kaikkien maailmoiden rakennusmestari suojelkoon teitä! — Olkoon hän niin teidän kuin kaikkien muidenkin veljien kanssa! Vieras oli jo heilauttanut itsensä ratsunsa selkään. Kannusten painallus vain — ja hän kiiti jo sinne, mistä oli tullutkin. Mutta kitukasvuinen kietoutui entistä paremmin vaippaansa. — Katsotaanpa, eikö tämä kuninkaallinen vieraskäynti vihdoinkin tuota niitä kiliseviä guldeneita, joita kirjuri Jakobus Eisenlohr niin kipeästi tarvitsee? mumisi hän itsekseen. * * * * * Innsbruckilaiset olivat kovapäistä väkeä, eikä heidän kalloihinsa juuri tahtonut mahtua sellaista, mitä he eivät voineet käsittää. Suhtautuen juhlimiseen vastahakoisesti he seisoskelivat nyreinä kaupungin kaidoilla kaduilla katsellen muurareita, jotka laittoivat riemuportteja kaikille toreille ja kadunristeyksiin ruotsalaisen majesteetin varalta. — Maksaa taas kauniit rahat — — — ja me, kuiviin imetyt porvarit, joudumme suorittamaan laskut, mellasti punakkana muuan kunniallinen käsityöläismestari, joka tuli parhaillaan "Mustasta Karhusta". — Ja mitä varten — mitä varten tämä kaikki? puuttui puheeseen muuan rento räätäli. — Koska joku luterilainen on palannut ainoaan oikeaan uskoon. Sehän on vain oikein ja kohtuullista eikä kaipaa minkäänlaista palkitsemista! — Aivan oikein, herrat! — — Mutta uskaltakaapa vain esittää valituksianne keisarillisen hovikanslian herroille. — Kylläpä saisitte korvillenne! Sanon sen teille — ja kaupunginkirjurina olen asioista perillä! — Ah — tehän siinä olettekin, herra sihteeri Eisenlohr? — Aivan oikein — tehän sen tosiaan tiedätte! Mutta mitä tässä mahtaisi, mihinkä voisimme ryhtyä? — Mihinkäkö voisitte ryhtyä, kysytte! Kaupunginkirjuri oli hypännyt ketteränä istumaan kaivon kividelfiinin selkään ja heilutteli hämähäkkimäisen laihoja jalkojaan ilmassa. — Kuulkaahan! Te tiedätte, että arkkiherttua toimeenpanee ylihuomenna ruotsalaiselle kuningattarelle linnassa naamiojuhlan, josta pitäisi tulla suurenmoinen. Kuudelle päättäväiselle miehelle kykenen hankkimaan pääsyn juhlaan. — Kokoontukoot innsbruckilaiset sitäpaitsi juhlapaikan porttien ääreen. Sillä aikaa kuin nuo kuusi — minä huolehdin kyllä hyvistä naamioista — esittävät juhlasalissa vastalauseensa kuningattaren käynnin pitkittymisen johdosta, huutavat porvarit torilla yhteen ääneen: "Alas ruotsalainen kuningatar, hyvinvointimme hävittäjän Kustaa Adolfin tytär!" Saatte nähdä, hyvät ihmiset, miten nopeasti hän on matkustava matkoihinsa, tuo jäämaan neitsyt! — Ja te — te voitte sitten tyytyväisinä hieroskella kämmeniänne, sillä eihän teidän enää tarvitse maksella hopeaguldeneita, jotta ruotsalainen majesteetti saisi pitää iloa kustannuksellanne! Myöntymyksen kohinasta, näkyi, että kaupunginkirjurin tuumaan suhtauduttiin myötämielisesti. Kuulijain ryhmä oli sillä välin niin kasvanut, että katu oli miltei sulkeuksissa. Uteliaita työntyi lähemmäksi yhä enemmän ja enemmän, lihamarkkinoilta tulevat tyytymättömän näköiset vaimot jäivät seisomaan ja nyökkäilivät myöntymystään. — Oikeassa olette, miehet! Älkää unohtako, että ruotsalainen on huseerannut Itävallan maassa pirun lailla. Jos kerran mieheni täytyi antaa henkensä taistellessaan Tillyn joukoissa Kustaa Aadolfia vastaan, ei tyttären pidä täällä juhliman. Lähteköön hän kaupungista, jolle hänen isänsä on tuottanut niin suurta kurjuutta! — Lähteköön hän kaupungista! innostui väkijoukko huutamaan. — Aivan niin, ihmiskullat! — Muistakaa aina sitä, kuinka vilja on kallistunut suuren sodan jälkeen, kuinka lihanhinnat ovat kavunneet niin korkealle, että sunnuntainakin voitte keittää vain kuivia maaomenoita, joita meille on tuotu Amerikan maasta. — Mutta enpä halua kiihoittaa teitä tekoihin, joista ette itse vastaisi. Toimikaa niinkuin hyväksi näette! Jos kuitenkin punnitsette sanojani ja miellytte niihin, on teidän tarkoin niistä vaiettava! Mutta kaupunginkirjuri Jakobus Eisenlohria voitte puhutella joka päivä auringonlaskun jälkeen Puukupin kapakassa! * * * * * Innsbruckin linnassa työhuoneessaan, jonne hän lyhyen käyntinsäkin ajaksi oli koonnut latinalaisia ja kreikkalaisia klassikoita, oppineita kirkkoisiä ja muita kirjailijoita käsittävän huomattavan kirjaston, istui Kristiina iltapuhteella silmäillen miettiväisenä polvillansa olevaa pergamenttia. Upsalasta lähetetty hovikuriiri oli tuonut sen samana aamuna, ja sen sisällys oli kuningattaresta kaikesta päättäen tärkeä, sillä hän luki sitä yhä uudelleen ja uudelleen. — Rakas kuningatar Kristiina, oli siihen kirjoitettu vapisevalla vanhuksen käsialalla, — vai saako vanha opettajasi entisten aikain tapaan sinutella sinua, hyvä, uljas lapseni? — Siitä pitäen kuin lähdit luotamme ja luovuit isäisi uskosta on kovakouraisesti käyty käsiksi iäkkääseen opettajaasi Johannes Matthieehen. — Älä kuitenkaan uskokaan vanhan opettajasi sentähden olevan sinuun vihastunut! Olenhan kaiken aikaa tuossa kauheassa sodassa, jonka sain elää miltei kauttaaltaan, alituiseen rukoillut Jumalaa yhdistämään kristikunnan! Ja koska raihnainen ruumiini ei enää tunnu vainoojaini mielestä heidän kostosuunnitelmiinsa soveliaalta, olen viime viikkoina saanut olla rauhassa! Mutta, sinulle he ovat aivan erikoisesti vihoissaan, hyvä, uljas lapseni! Ja hanhensulkani miltei kieltäytyy kirjoittamasta sanojani: he suunnittelevat sinulle turmiota! Meibom, jonka: kyllä hyvästi muistat, kertoi salaa minulle asiasta, hiljattain. Hän on kummallinen eläjä, mutta vilppiä hänessä ei ole. Kaiketi tiedät, että hän kuuluu Mitras-järjestön mahtavaan, salaiseen veljeskuntaan, jonka päämiehenä on Schering Rosenhane, mies, joka on peräti arvoton Ruotsinmaan kansleriksi! Tämä järjestö, joka on levinnyt kautta maailman, on nyt päättänyt perikatosi! Kaiken takana on Rosenhane, siitä panen harmaan pääni pantiksi! Meibom tuli asian johdosta pidetyn kokouksen jälkeen perin kiihtyneenä vaatimattomaan majaani ja ilmaisi minulle asian. Miesparan oli vannottava kymmenin kaamein valoin, ettei hän ilmaisisi mitään kokouksessa näkemästään tai kuulemastaan. Ja sinun tähtesi hän rikkoi valansa, Kristiina! Mietihän toki! Ah, ihanaa on saada lähimmäisiltään osakseen sellaista rakkautta, kuin sinä saat! Mutta, kuule minua nyt tarkoin: Meibom on ilmaissut minulle tämänkin. Hovikuntaasi on varmastikin pujahtanut vihamiehiä, jotka etsivät turmiotasi. Ole senvuoksi varuillasii, Kristiina, ja muista aina varoitustani! Onhan sinulla kylläkin Magnus luonasi, ja se rauhoittaa minua! Lausu hänelle sydämelliset terveiset, valvokoon hän sinua valppaasti! Monet hartaat terveiset sinulle itsellesi vilpittömältä ja uskolliselta opettajaltasi. Johannes Matthielta. Raskaasti huoahtaen Kristiina laski pergamenttilehden kädestänsä. Mikäli hänen, vanhan opettajansa sanat olivat tosia — eikä hän sitä epäillytkään — oli hän vihollisten ympäröimä! Mutta kuka mahtoi tahtoa hänelle pahaa? Kuka oli mies, jonka salainen veljeskunta oli valinnut aseeksensa? Hän muisti äkkiä varoituksen sanat, jotka kreivi Magnus oli kuukausia sitten hänelle lausunut. Siitä pitäen hän, Kristiina, oli yhä enemmän laiminlyönyt entistä ystäväänsä, oli kaikkina näinä pitkinä kuukausina, tuskin suonut hänelle katsettakaan. Italialaisen katseet paloivat paljon kuumemmin kuin hänen ruotsalaisen ystävänsä uskolliset silmät, ja kreivi Magnuksen kyetessä sopertamaan vain raskasmielisiä sanoja sai conte Erminion siro, tulinen puhetaito hänen sielunsa kuumenemaan. Conte Erminio! Olisiko tämä lopultakin vihamies, joka vainosi hänen henkeänsä? Kristiina tunsi sydämensä hetkeksi taukoavan lyömästä. Mutta oitis senjälkeen hän moitiskeli itseänsä houkaksi! Olisiko hänen pyhyytensä paavi suositellut conte Erminiota, ellei hän olisi tiennyt, että kreivi oli vilpittömästi kiintynyt heihin molempiin? Ja eikö tuomioherra Luukas Holstein, jolle hän oli tehnyt uuden uskontunnustuksensa, ollutkin suuresti ylistänyt italialaista? Ja sitten: conte Erminio _rakasti_ häntä. Rakasti häntä etelämaisen sydämensä koko hehkulla ja intohimolla. Italialaisen rakkaus tosin oli rohkeata, tunkeilevaa; hän, Kristiina, tunsi olevansa kuin palvelustyttö toisin hetkin, kun hänen oli pakostakin painettava katseensa maahan noiden hehkuvain katseiden tieltä. Ja sittenkin, huomispäivän suurissa tanssiaisissa oli kreivi luvannut valmistaa hänelle aivan erikoisen yllätyksen! Mikä tämä yllätys sitten mahtoi olla? Miettiväisenä hän nojasi päätään kättään vasten. Samassa kajahti käytävästä miesmäisten askelten ääntä, ovet temmattiin auki, ja kynnyksellä seisoi italialainen kreivi. — Niin ajatuksiinsa vaipuneenako, kuningattarista kaunein? Hieman keimailevasti Kristiina katsahti tulijaan. Tämän äänessä oli lumoava soinnahdus, jonka tenhoa Kristiina ei milloinkaan täysin kyennyt vastustamaan. — Mietin yllätystä, jonka kavaljeerini on huomenna minulle luvannut! — Ja minä olen saapunut kysymään naisista viehkeimmältä, millaisessa naamiopuvussa hän ihanuudessa vie huomenna voiton kaikista muista naisista? — Se on vastoin sopimusta, conte Erminio! Tiedättehän sangen hyvin, että se on salaisuus, jota ainoakaan nainen ei ilmaise kavaljeerillensa ja suosikillensa. Teidän on etsittävä minut, kreivi, ja jos niin on kuten minulle liiankin usein vakuuttelette, että askeleistani, vartalostani, tukkani väristä voisitte tuntea minut tuhannen joukosta, voitte huomenna todistaa sananne tosiksi! Sentinellin tummien kulmain väliin uurtui silmänräpäyksen ajaksi poikittainen, ärtymystä todistava ryppy. Oitis karehti hänen suupielissään kuitenkin taas hurmaava hymy. — Huomenna toivon voivani antaa teille todisteen siitä, että tuntisin teidät tuhansien joukosta; sen vuoksi en ole kysynyt! Ellette kuitenkaan etukäteen ilmaise minulle naamiopukuanne, on yllätyksen suhteen antamani lupauksen täyttäminen käyvä minulle vaikeaksi! Sepä vahinko, sillä olin jo iloinnut siitä niin kovin! Se olisi koroittanut teidät tuona iltana kaikkia muita naisia korkeammalle. Hän oli astunut niin lähelle kuningatarta, että hänen kuuma hengityksensä hipoi tämän poskea. — Ja siitä olisitte nähnyt, kuinka teitä rakastan, kuinka nääntyen sydämeni teitä kaipaa! Hämmentyneenä oli Kristiina astunut hieman tuonnemmaksi. Hän alistui siihen, että toinen tarttui hänen käteensä vieden sen huulilleen ja tempasi hänet sitten rajusti syleilyynsä. — Milloinka on rakkauteni saava palkintonsa? kuiskasi hän kuumasti. Kuningatar tahtoi vastata, mutta kykeni vain sopertamaan. — Teidän on annettava minulle vielä aikaa! Ensin on teidän näytettävä toteen rakkautenne! — Näytettävä toteen! Toisen suupieliin tuli uhmaisa ilme. — Kuningattarellani on oikeus vaatia todisteita! Selveten huumauksestaan hän siveli sankkaa, silkinmustaa tukkaansa. — Unohdimme, mistä oli puhe! Tarkoituksenanne oli selittää minulle naamiopukunne, kuningatar! — Aivan oikein! Kristiinan katse liukui arvioiden kreivin kvitteninkeltaisten kasvojen yli nauliutuen tämän hehkuviin silmiin. Hänessä heräsi selittämätöntä epäluuloa. Minkä vuoksi toinen niin välttämättä halusi saada selville hänen naamiopukunsa? Miksikä hänen oli saatava siitä selko näin aivan ennen aikojaan? Taas muistui hänen mieleensä vanhan opettajan lähettämä varoitus. — Koska olette noin myrskyisä, herra kavaljeerini, on minun naispoloisen kai alistuttava. Kuunnelkaa siis tarkoin; Tulen juhlaan suursulttaanittareksi pukeutuneena. Ylläni on raskas, kukikas viitta kiinalaisesta silkistä, ja päässäni minulla on kahdellatoista rubiinilla kirjottu kultainen otsakoriste, johon on kiinnitetty kasvot verhoava brabanttilainen pitsihuntu. Oletteko käsittänyt sanani, conte Erminio? — Täydelleen! — Ja pukunne jokaisen yksityiskohdan olen tarkoin painava mieleeni, naisista ihanaisin! — Entä te, herra kreivi? — — Kun nyt olen ilmaissut tämän, niin eikö ole oikeus ja kohtuus, että kerrotte, saavutteko te sattumalta Suurturkin puvussa? Sentinelli hymyili jäisesti. — Juuri se, kuningatar, kuuluu yllätykseen, jota olen huomiseksi valmistellut. Ettekä te suinkaan olisi minulle kiitollinen, jos ilmaisisin sen teille jo tänään. 5. Innsbruckin linnan espanjalaisessa salissa oli huimat naamiohuvit. Espanjalaiset hovisoittajat, joita johti maestro Juan des Ximenes, panivat parastaan. Heidän puhaltamisesta pulleat poskensa hehkuivat ja punottivat sulasta kiihtymyksestä ja ammatti-innosta; ja elleivät sinipukuiset maurilaiset olisi alituiseen kantaneet heille jäähdytettyä Falernon ja Brixenin viiniä, olisivat he — Luoja, tiesi — ennen pitkää antaneet musiikille palttua. Yhdeksänsataaneljäkymmentä naamioitua tungeskeli tiroolilaisen linnan suojissa. Ovenvartijain lukuisa joukko oli heidät laskenut, ja kolmekymmentä keisarillista hovivirkailijaa oli heidät rekisteröinyt, niinkuin kelpo virkamiesten tuli. Satakahdeksankymmentä ompelijatarta, räätäliä, parturia, kähertäjää, komedianttia ja parfymoijaa näki vaivaa vieraiden asun viimeistelemisestä. Täällä poimuteltiin tuolla siirrettiin nappia, toisaalla käherrettiin itsepintaisia suortuvia siroille kiharoille, italialaiset näyttelijät hankasivat kulmakarvoja poltetuilla mantelinsydämillä niin että silmät saivat tulisen ilmeen, parfymoijat vihmoivat somista rubiininpunaisista lasipulloista Arabian hyviä tuoksuja siroille naishartioille, voitelivat tuoksuvin öljyin, salvoin ja unkarilaisin mehustein miesten partoja sekä tukkia, puhdistivat ja leikkasivat kynsiä, kiinnittelivät avaria pitsihihoja, laittoivat kaiken niin somaksi kuin mahdollista. Vieraiden lomassa kuljettivat sinipukuiset maurilaispojat virvokkeita pyörivillä pöydillä kautta salin, somiin vanhanaikaisiin tiroolilaispukuihin puetut hovipojat kuuluttivat tarjolla olevia juomia: makealta tuoksuvia Tiroolin ja Dalmatian viinejä, ryydinmakuista muskatelliviiniä viheriäisestä Steiermarkista, suonissa tulena polttavaa tokaieria kesyttömästä Unkarinmaasta, punaista melnikeriä Böömin viljavilta viinimailta, nenässä kirpelöivää kuohuviiniä, jota Ranskan dauphin oli lahjoittanut arkkiherttualle, ryydein maustettua hunajaviiniä Persiasta ja Kaukaasiasta sekä polttavankirpelää alicantea helteisestä Espanjasta. Naamioiduilla, jotka karkeloivat linnassa huimana pyörteenä, oli puvut, joiden hinnalla olisi voitu ravita suuren kaupungin nälkäiset enemmän kuin vuoden päivät. Kooltaan kyyhkysenmunan suuruisina kimmelsivät hohtokivet ja himmeästi loistelevat helmet niin hyvin miesten kuin naistenkin pää-, rinta- ja kaulakoruissa. Upeita pitsejä, joita oli säästelemättä käytetty kauluksiin, kaularöyhelöihin ja hihasomisteihin, olivat sadat nyplääjättäret valmistaneet silmäinsä uhalla. Varsinkin kolme naamioitua herätti erikoista huomiota. Näistä ensimmäinen oli suursulttaanitar, jonka satumaisen kaunis puku viehätti niin hyvin naisia kuin miehiä, sitten tulenpunaiseen atlaspukuun puettu kavaljeeri, joka aivan silmiinpistävästi koetti palvella ihanaa sulttaanitarta, ja kolmantena musta ritari suljetuin silmikoin ja hopeakilvin, joka oli hienointa toledolaista työtä. Parhaillaan soivat viulut erään italialaisen tanssin hivuttavaa loppusoittoa, ja naamioidut parit käyskentelivät hengästyneinä siroin, verkkaisin askelin pitkin peilikirkasta parkettilattiaa. Taaskin oli tulipunainen kavaljeeri lähestynyt sulttaanitarta, vähää ennen puoliääneen vaihdettuaan vaiteliaan mustan ritarin kanssa pari sanaa. — Minun on puhuteltava teitä, kaunis naamio, kuiskasi hän kuumasti sulttaanittarelle. — Kunpa saisin pyytää teitä tulemaan puutarhapengermän takaiselle parvekkeelle! — Onhan minun toki lunastettava sanani, jonka eilen teille annoin! — Jonka eilen minulle annoitte? Puhutte arvoituksellisesti, outo naamio, mutta, siitä huolimatta uskallan seurata teitä ja olen innokas kuulemaan, mitä salaista teillä on ilmaistavananne! Sulttaanitar laski kätensä atlaspukuisen ritarin käsivarrelle ja lähti tämän keralla puutarhan hämäriin lehtokäytäviin. Muiden huomaamatta musta ritari seurasi heitä. — — — Juhlasaliin oli samaan aikaan kerääntynyt noin kuusi naamioitua käsittävä ryhmä, joka näkyi kuiskuttelevan keskenään sitä salamyhkäisemmin, mitä lähemmäksi kellonviisari siirtyi keskiyönhetkeä. Parhaillaan veivät soittajat viinistä kosteille huulilleen huilujaan, torviaan ja fagottejaan, notkeat tanssinopettajat juoksentelivat tanssijain rivien lomassa järjestääkseen nämä suurta paimenkarkeloa varten. Silloin syöksähti muuan hovivirkailija kauhusta kalpeana, harpaten neljä porrasta kerrallaan, arkkiherttuan korokkeelle vieville portaille. Vastahakoisesti rypistellen matalaa otsaansa tuli ylin hovilakeija don Miguel Caraffa häntä vastaan. — Häneen on kai mennyt horna, koska hän uskaltaa töminällänsä häiritä kaikkein korkeimpain seurustelua! Hovivirkailija haukkoi suonenvedontapaisesti henkeään ja huitoi epävakaisesti vasemmalla kädellään. — Siellä — — kilpa-ajoradalla — — — ainakin tuhannen hengen — — — suuruinen joukko, joka — — manailee kaameasti — — ruotsalaista majesteettia! Don Miguel Caraffa valahti kalpeaksi ja tempoi vaistomaisesti kaulahuiviansa. — Hän on kai erehtynyt. Alamaiset tahtovat osoittaa suosiotaan kuningattarelle — — luultavasti! Samassa tunkeutui äskeinen kuusihenkinen naamioitujen ryhmä tanssijain rivien lomitse arkkiherttuan aition luokse. Sen johtajalla oli pergamenttirulla, jota hän kohotti korkealle muiden huutaessa: — Alas ruotsalainen kuningatar, jonka isä on hyvinvointimme murskaaja Kustaa Aadolf! Joukon tulo oli kaiketikin ennakolta sovittu merkki, sillä miltei samaan aikaan kaikuivat tuhatpäisen ihmisjoukon kiroushuudot kadulta. Vieraat valtasi sanomaton pakokauhu. Kaikki ryntäsivät oville, kauhistuneet soittajat viskasivat soittokoneensa käsistänsä harpaten pöytäin ja nuottijalustain ylitse espanjalaiseen saliin. Kelmeät palvelijat, joiden otsilta valui hiki virtanaan, koettivat rauhoittaa vallasväkeä, linnanvouti kreivi Piccolomini juosta kaahotteli punaisena kuin kalkkuna pakenevien keskellä jaellen sekavia käskyjä. Silloin kajahti puutarhaan vievältä ovelta äkkiä huuto — pamahtaen kanuunankuulan lailla keskelle sekasortoa: — Kuningatar on _murhattu_! Hän makaa verissään suurella puutarhaparvekkeella! Salissa huudettiin kauhusta. Pyörtyneinä vaipui naisia lattiaan, miehet harppoivat mielettöminä pitkin huonetta, vääntelivät neuvottomina käsiään, keisarilliset kamaripalvelijat seisoivat pelokkaita haamuja muistuttaen seinävierillä ja vapisivat kuin haavanlehdet tuulessa. Silloin ryntäsi turkmenilaisen kauppiaan mahtava hahmo kauhistuneen joukon lomitse. Hän oli kreivi Magnus Gabriel, joka nyt huusi kuuluvalla äänellä: — Vartijat kaikille oville. Murhamies, joka on tehnyt sellaisen tihutyön, ei saa päästä pakoon. Leveine hartioineen häikäilemättä raivaten tiensä läpi tungoksen hän heilautti itsensä toiselle puolen kaidetta, joka erotti salin puutarhasta. Siellä, leikattujen taksuspensaiden ja hiekkakiviveistosten lomassa, sametinpehmoisen nurmikon saartamana, kohosi parvekerakennus tähtitaivasta kohden. Sen sisältä loisti valotäpliä, jotka silloin tällöin hehkuivat kirkkaammin sitten taas kadotakseen — tummia hahmoja, jotka kuutamossa näyttivät kumman haaveellisilta, hiipieli kuin jättiläismuurahaisia rakennusta ympäröivillä teillä. Nyt Magnus näki, että keisarillisen henkilääkärin Jessenius Birkin haudankaivajakasvot silmäilivät uteliaina puutarharakennuksen pylvässisäänkäytävästä. Oitis oli Magnuskin ovella. — Onko hän kuollut? huusi hän lääkärille niin kiihkeänä, että tämä kavahti parisen askelta kauemmaksi ennenkuin ennätti malttaa mielensä. — Hän on kuollut — saanut kaksi tikariniskua, jotka ovat lävistäneet keuhkot ja sydämen, mutta kysymyksessä on — — — Henkivartioston eversti oli kuullut vain lauseen ensimmäiset sanat. Hänen rintansa ympärille pusertui äkkiä rautainen rengas, hän olisi tahtonut huutaa tuskansa julki kuudanyön hiljaisuuteen, mutta vain käheä voihkaisu puhkesi hänen rinnastansa. — Kristiina! — — — Rakennuksen ainoassa huoneessa puuhailivat ihmiset lattialla lojuvan ruumiin ääressä. — Tiehenne sieltä — — — tahdon itse hänet nähdä, ottaa hänet syliini — ainakin kuolemassa! Kristiina! — Kris — — Hämmentyneenä hän hoiperteli loitommaksi. Vainaja, joka makasi lattialla suljetuin silmin, verhottuna turkkilaiseen, kukikkaaseen silkkivaippaan, hiuksissa veripunaisin rubiinein kirjottu otsakoriste, joka muistutti tukkaan takertunutta sädehtivää hyönteistä, ei ollut kuningatar. Säännölliset, somat kasvot, jotka hän kaiketi oli nähnyt ennenkin, mutta ei Kristiinan kasvot! — — Hän tunsi, kuinka hänen olemuksessansa havahtui vieras tahto, jota vastaan hän ei kyennyt taistelemaan; hänen oli levitettävä kätensä, tahtoipa hän tahi ei. Kellertäväin vahakynttiläin suipot liekit ja käryäväin soihtujen savuava katku loivat kummallisia varjoja vainajan kasvoille. Hiljaisuudessa, jonka kuoleman kita oli sylkäissyt piiloisalle parvekkeelle, kajahti äkkiä huuto, joka kumahti kipsikoristeista kattoa vasten torventoitotuksen tavoin. Tuo huuto oli puhjennut kreivi Magnuksen huulilta — tämän onnellisesti hymyilevät kasvot muistuttivat nyyhkyttävää lasta, joka odottamatta näkee äidin lähestyvän. Sitten hän vielä tunsi, kuinka hänen otsansa peittyi vuolaisiin hikihelmiin, hän sai vielä riipaisseeksi rintaansa, jossa sydän takoi valtaisena väkivasarana, sitten sipaisi jättiläismäinen käsi hänen kasvojaan ja silmiään pyyhkäisten olemattomiin kaiken, mikä häntä ympäröi — valot, vainajan, hälisevät ihmiset, imelähkön vahantuoksun, kiireiset askeleet — olemattomiin, niinkuin opettaja pyyhkäisee märällä sienellä laskuesimerkin koulun taululta — — — Herätessään ja yrittäessään avata silmiään hän tunsi niskassaan omituista, pistävää kipua. Myöskin tuntui huone pimeältä. Mutta sitten painui hellä käsi hänen kuumeesta palavalle otsallensa, ja tuttu, mutta ylen kauan kaivattu ääni kuiskasi hänelle: — Sinun on maattava hiljaa, Magnus! Et saa kiihtyä, ettet uudelleen sairastu ilkeään hermokuumeeseen! Silloin hän makasi hiljaa vuoteensa pehmeillä untuvapieluksilla. Ja raoittaessaan silmiään hän näki, että vuoteen ääressä istui muuan nainen, näki kasvot, joita saarsi kellervänkultaisen tukan ihana runsaus. — Kristiina! Kaihoten Magnus ojensi molempia käsiään ikäänkuin peläten, että kaikki oli vain unta, joka seuraavassa tuokiossa kenties jo katoaisi. Mutta kasvot eivät kadonneet, vaan kumartuivat hänen puoleensa. — Minulla on paljon anteeksi pyydettävää sinulta, Magnus! Taas silitteli kuningatar hänen hehkuvia kasvojaan. — Ottaessani italialaisen palvelukseeni olin sokaistu! Näin vain hänen ulkomuotonsa, mutta en mustaa sielua, joka piili sen kätkössä. — Hän tahtoi murhata sinut, Kristiina! — Tiedän sen, Magnus. Luojan kiitos arvasin hänen hankkeensa ajoissa! Suursulttaanittaren puvussa esiintyi kamarineitini, en minä. Poloisen oli maksettava puvunvaihdos hengellänsä. Vastoin tarkoitustani! Aavistinhan, että jotakin konnuutta oli tekeillä, mutta en luullut, että luonani oli murhamies! — Entä Sentinelli, missä hän on? — Paennut, Magnus. Hän sekä hänen apurinsa, musta ritari, joka murhatyön teki! — Entä sinä, Kristiina — — —? — Minulla on paljon anteeksipyydettävää sinulta, Magnus, sanoinhan sen jo. Olin kiittämätön uskollisinta ystävääni kohtaan! — Uskollisintako vain — — —? — Ja rakkainta! Hän kumartui painamaan hellän suudelman Magnuksen otsalle. — Sinun on nyt tultava pian terveeksi, Magnus! Innsbruckin porvarit eivät pidä Kustaa Aadolfin tytärtä mielisuosiolla muuriensa suojassa. Ratsastamme ennen pitkää etelää kohden, Magnus — — rinnakkain! — Rinnakkain! Hän tarttui Kristiinan valkoiseen käteen ja vei sen huulilleen. — Kuinka sinua rakastankaan, Kristiina, kuinka tahdonkaan sinua palvella. Entä minne matkamme käy, armahin? — Roomaan, Magnus! Roomaan! Toinen näki Kristiinan ihanain silmäin sädehtivän riemusta ja pakotti omat huulessakin iloiseen hymyyn. Mutta hänen sieluunsa kohosi tumma pilvi, joka oli kuin tulevan onnettomuuden aavistus! * * * * * Lähellä sirkus Maximusta, Aventinuksen ja Tiberin välissä, muinaisen Rooman kivikummitusten saartamana, joiden katkenneet pylväät olivat kuin pääkallon maatuneita hampaita, kohosi campaninilaisten kivenhakkaajien ja päiväpalkkalaisten rappeutuneiden majojen lomassa rakennus, joka ansaitsi huomiota ainakin jossain määrin, vaikka ajan hammas kenties olikin jättänyt jälkensä myöskin siihen. Pakanuuden aikana se mahdollisesti oli ollut kylpymaja ja saattoi hyvinkin olla peräisin komeutta rakastavan keisarin päiviltä, sillä sisäänkäytävän äärellä kohoavain pylväiden marmori oli vielä nytkin valkoista ja virheetöntä. Rakennukseen vievän pylväskäytävän kiviset patsaat olivat kylläkin jo aikoja sitten murskaantuneet ja jo vuosisatoja sitten peittyneet maankamaran ruskeaan multaan. Vihamielisinä tuijottivat tyhjät jalustat toiseksi vaihtuneen maailman syksyistä upeutta. Talossa oli jo tiesi kuinka kauan asunut muuan vanha sokea juutalainen, jota naapurit nimittivät vain "sokeaksi Nathaniksi". Hänen todellista nimeään ei luultavasti ainoakaan koko kaupungissa tiennyt. Sokea Nathan ei seurustellut kenenkään kanssa, lukuunottamatta erästä kyttyräselkäistä, hieman löylynlyömää levantiinilaista, joka hankki juutalaiselle elintarpeet sekä veden. Kukaan ei liioin tiennyt, mistä hän sai elatuksensa. Olihan sokea Nathan kylläkin sangen viisas mies, kykenihän hän tähdistä lukemaan ihmisten kohtalot ja olihan hänellä ennustamisen harvinainen lahja, mutta lukuisat apuatarvitsevat, jotka tavallisesti iltapuhteessa kävivät hänen syrjäisessä kodissansa, selittivät yksimielisesti, ettei juutalainen ollut suostunut ottamaan minkäänlaista korvausta, vaikka olikin antanut heille hyviä neuvoja. Saapuihan taloon kylläkin ylhäisiä herroja, jotka peittelivät kasvojansa arasti viittojensa liepeillä, aamupäivisin pysähtyi oven eteen komeita kantotuoleja, joista nousi tarkoin hunnutettuja naisia, ja kerran — jotkut naapurivaimot vannoivat asian todeksi, sillä he olivat nähneet tapauksen omin silmin — noudettiin Nathan kotoaan upeilla vaunuilla, joissa oli kardinaalin vaakuna, ja samat vaunut toivat hänet usean tunnin kuluttua takaisin. Keskipäivä oli tulossa. Kylmästä vuodenajasta huolimatta — olihan uusi vuosi ovella — paistoi aurinko kuumana Rooman kaduille. Kaduilla ja toreilla leikittelivät vallattomat lapset, naiset torailivat arpajaisnumeroista, pitkät sipuliniput hartioille viskattuina kaupittelivat toskanalaiset talonpojat tavaroitansa kivitalojen epäsiisteillä pihoilla, polvenkorkuisissa kiiltosaappaissa ja metallisissa pyöröpäähineissä prameilevat paavin henkivartija-soturit kolkuttelivat uneliaita juomanlaskijoita hereille ja antoivat täyttää puiset kenttäpullonsa musteenkarvaisella apulialaisella viinillä, jota kapakanisännät säilyttivät umpeenneulotuissa vuohennahkasäkeissä, kunnianarvoisia pappismiehiä, violettipukuisia apotteja ametistikoristeiset paimensormukset kaidoissa sormissansa, mustaviittaisia ja poimupäähineisiä nunnia, kalvaita, ylhäisennäköisiä jesuiittoja pitkissä kauhtanoissansa ja nahkahihnoin nyöritetyin paljain jaloin vaelteli seitsemän kukkulan kaupungin kaikilla kujilla ja kaduilla. Tähän aikaan pysähtyi kaksi vuokrattua kantotuolia sokean Nathanin talon eteen, ja niistä nousi huolellisesti hunnutettu nainen sekä tämän seuralainen, vaaleapartainen kavaljeeri. — Ovi näyttää olevan auki, kuiskasi nainen seuralaisellensa. — Mene sinä edellä, Magnus, mutta älä ilmaise meidän kummankaan nimeä. Sillä välin maksan minä kantajat. Kreivi nyökkäsi. — Mielihyvin menen edellä, Kristiina, ja noudatan tarkoin kaikkia määräyksiäsi. Oven avattuaan hän tunsi vastassansa kummallisen, ummehtuneen hajun, jossa oli jotain miltei haudanomaista. Kaita käytävä, jonka seinillä vielä näkyi muinaisroomalaisten freskojen jätteitä, vei oviaukkoon, jota peitti musta, runsaasti kullalla kirjottu verho. Nyt kuului sisältä raskaita, laahustavia askeleita. Sitten vedettiin verho syrjään, ja sokea Nathan seisoi kynnyksellä. Hänen kookkaat hartiansa olivat tuskin lainkaan kumarassa, ja yllään hänellä oli kauhtanaa muistuttava sinipunainen silkkiviitta. Laihaa, jänteistä kaulaa kiersi kellastunut pitsiröyhelö. Ja tämä kaula kannatti valtavaa päätä, jonka otsa kaartui korkeana ja jota sekasortoiset, lumivalkoiset hiussuortuvat reunustivat. Tuuheain kulmakarvain alta kuumottivat virvaliekkeinä hohtavat sokeat silmäterät, muistuttaen persialaisia opaaleja. Juutalaisen nenä kaartui jyrkän otsan varjosta terävänä kuin korppikotkalla miltei peittäen kieron, ohuen suun, ja ylähuulen varjosta häämötti kaksi kulmahammasta, luultavastikin ainoat jäljelläolevat. Sekasortoinen, kellahtavanvalkoinen juutalaisparta, kuopalle painuneiden poskien kohdalta hieman kiharainen, valui pitsiröyhelölle ja pitkän kauhtanan rinnalle. Luisevine käsineen, jotka muistuttivat väkeviä linnunkynsiä, piteli vanhus syrjäänvetämänsä oviverhon liepeistä. Ja sitten hän ryhtyi puhumaan. — Jahve siunatkoon tulonne, jalo herra, niin teidän kuin kuningattarenkin, jonka askeleet lähestyvät oveani. Magnus tuijotti hämmästyneenä juutalaisen kivettyneitä piirteitä. Mistä vanhus saattoi tietää hänen syntyperänsä; mistä hän tiesi, että Kristiina oli parhaillaan tulossa hänen ovellensa. Vielä enemmän hän hämmästyi Nathanin viitatessa ovelle, joka samassa aukeni. — Sieltä hän tulee, Ruotsinmaan herttainen kukka, sen miehen tytär, jonka tahto oli suuri, mutta joka vuodatti paljon verta pyrkiessään päämääräänsä. Alamaisin palvelijanne katsoo vieraansa erittäin tervetulleiksi, jos suvaitsette astua halpaan majaani! Kristiina kuiskasi seuralaisellensa kiireesti pari sanaa ruotsiksi: — Kuka kumma onkaan ilmaissut tuumamme juutalaiselle, sillä vain sinun kanssasihan olen siitä keskustellut paavin aikanaan mainittua Nathanin kyvyistä? — Ei kukaan! Kristiina, hän on näkijä, joka tietää salatut asiat, vastasi hänelle Magnus. Huone, johon he nyt astuivat, sai valonsa ainoastaan kattoon upotetusta maidonvalkeasta lasilevystä. Paremmin se muistutti rihkamakauppiaan myymälää kuin asuinhuonetta, sillä siellä oli hujanhajan huonekaluja, kallisarvoisia seinäverhoja, madonsyömiä kirjoja, pergamenttikääröjä, kalliita hopeaisia kynttilänjalkoja, tomuttuneita talouskaluja. Juutalainen, joka liikkui lattialla, hujanhajan olevain esineiden lomassa taitavasti kuin näkevä ikään, työnsi vieraillensa kaksi pielustettua tuolia ja pyysi heitä istumaan. Itse hän istui nahkaiselle istuimelle nojaten sen nojiin molemmin käsin ja liikkumattomana kuin kuvapatsas. — Olette saapuneet luokseni, keskeytti hän painostavan hiljaisuuden, — kuullaksenne minulta, mitä tulevaisuus teille tuo helmassansa! Tiedän sen, älkää kysykö minulta mitään. Kaikki, jotka saapuvat luokseni, haluavat kuulla, mitä tällainen sokea vanhus näkee tulevista ajoista! Nimenne ilmaisitte minulle jo silloin, kun palatsi Farnesessa päätitte lähteä Nathan-vanhuksen luokse, sillä kristittyjen suuri rabbiini oli armossaan maininnut minusta poloisesta! Sinä, kuningatar — hänen ilmeetön äänensä kävi äkkiä liikutetuksi ja lämpimäksi — olet vasta rikkaan elämäsi alkutaipaleessa! Näen kuitenkin jo vihamiehiä, jotka väijyvät sinua, vieläpä nytkin, vaikka eräs läheisiäsi heitti tähtesi henkensä. Loitolta he seuraavat vaellustasi ja odottavat hetkeä, jolloin voivat ajokoiran tavoin syöstä jalon hirven kimppuun. Antakaa Nathan-vanhukselle tuokion verran aikaa, niin että hän saa silmäillä tulevaisuuden helmaan. Oikealla kädellänsä hän siveli maidonhohtoisia silmäteriänsä, ja hänen päänsä vaipui raskaana rintaa vastaan. Molemmat kuulijat miltei pidättivät henkeään, jotta eivät olisi havahduttaneet näkijävanhusta. ennen aikojaan. Vihdoinkin — lyhyet minuutit olivat tuntuneet heistä loppumattomain tiimain pituisilta — kulki kevyt värinä kautta juutalaisen olemuksen. — Näen — näen, sanoi hän käheään ja hengästyneesti, — tuolla, on suuri tori! Yö sitä saartaa, eikä taivaalla ole ainuttakaan tähteä! Pälyileviä ihmisiä hiipii kuningattaren vaiheilla, joka on mies ja kuitenkin nainen! Minnekä hän nyt suuntaa askeleensa? Voi, hänen ympärillänsä on äänetöntä ja pimeätä! Nyt hän on yksinään. Kuulen avaimen kirskahtaen kiertyvän lukossa. Kuningatar on yksinään eikä kuitenkaan yksinään! Mutta hänen seuralaisensa ovat mykkiä ja saavat kuningattaren kauhun valtaan. Kreivi Magnus, hän mainitsi tämän nimen ensimäistä kertaa, — jos mielitte pelastaa, kuningattaren, on teidän pidettävä kiirettä! Ja te pidätte kiirettä, kuningatar _pelastuu_. Mutta jo lähenee häntä uusi turma! Varokaa kerjäläistä — varokaa kerjäläistä! Sanon sen teille! Kuningatar oli kavahtanut seisaalleen ja pusersi kädellään seuralaisensa käsivartta. Hänen katseensa oli nauliutunut puhujan huuliin. Tämän painunut rinta kohoili sihajavina tempauksina, kylmää hikeä valui hänen otsaltaan. Hänen suunsa kuiskasi kuulumattomia sanoja. Minuutit kuluivat, ja sitten Nathanin vartalo kävi jäntevämmäksi. Hänen kasvoillensa liukui havahtumisen ilme. Ollen unen ja valvetilan välimailla hän viittoili haparoiden vasemmalla kädellänsä. — Henki on tänään jättänyt minut, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. — Oletteko käsittänyt, mitä se huulteni välityksellä teille ilmoitti? Kristiina myönsi hiljaa. — Sitten on kaikki hyvin! Vanhus astui hapuillen kuningattaren luokse ja laski oikean kätensä painavasti tämän vaaleille palmikoille. — Tässä päässä on paljon sellaista tietoa, mikä tekisi miehelle suurta, kunniaa! Paljon tietoa ja viisautta! Ja vielä kerran on koittava hetki, jolloin naisellinen sielu on voittava sen miehekkään rohkean hengen, joka kuningatarta vielä tällä hetkellä hallitsee. Jehova olkoon kanssanne, kuninkaallinen majesteetti, niin teidän kuin seuralaisennekin kanssa, jonka Jumala on johdattanut luoksenne suojaksenne, toiseksi silmäpariksenne, kilveksenne ja miekaksenne. Teidän on käsitettävä minut oikein. Se ainoa, joka johdattaa kaikkien maailmoiden kohtaloita, se ainoa, joka ohjaa tomujyvänkin oikealle paikallensa, olkoon kanssanne. Ei, ei, älkää antako rahaa Nathan-vanhukselle, keskeytti hän, sillä hänen herkkä korvansa oli tajunnut, että kuningatar laski pyöreälle pöydälle muutamia kultarahoja. — Antakaa minulle sensijaan vaatimaton sormus, joka on sormessanne — sormus sitoo minut teihin, vaikka olisitte tuhannen penikulman päässä täältä. Niin kauan kuin elän, tahdon olla apunanne! Menkää Jumalan kaitsemina, te molemmat! * * * * * Alkoi olla puolipäivä kreivi Magnuksen astuessa Via Appialle vieville portaille. Rappeutuneiden kaiteiden ääressä kyhjötteli puolikasvuisia katupoikia, päiväpalkkalaisia, jotka söivät puolisekseen parisen suolattua sipulia huuhtoen kurkkunsa musteenpunaisella viinillä, noitia muistuttavia kerjäläisvaimoja ja viettelevän soreita, kiehtovakatseisia kukkaistyttöjä. Magnus kiinnitti yhtä, vähän huomiota katupoikain huutoihin kuin ruokalevolla istuskelevain työmiesten kirouksiin. Kerjäläisnaisille hän viskasi pari scudia, kukkatyttöihin hän ei vilkaissutkaan. Hänellä oli varmaankin tekeillä jotain tärkeätä, koska hän kiirehti katua pitkin niin nopein askelin ja silmäili tuon tuostakin taskukelloaan, joka oli paavin arvokas lahja ja riippui kultaisista ketjuista hänen kaulassaan. Pienessä kirjelipussa, jota hän piteli oikeassa kämmenessänsä, oli varmaankin tärkeä viesti, kun hänellä oli niin kova kiire Colosseumia kohden. Rappeutuneen rakennuksen jättiläismäiset ääriviivat kohosivat vihdoin heleänkultaisesta maisemasta, jota hedelmällisten viinimäkien leppoisat kunnaat kauniisti saarsivat. Hengästyneenä silmäili hän ympärilleen. Luojan kiitos — hän ei ollut tullut liian myöhään, sillä kantotuolia, jonka piti täällä häntä odottaa, ei vielä edes näkynytkään. Vielä kerran hän silitti rypistyneen kirjelipun sileäksi, vielä kerran hän luki ne harvalukuiset rivit, jotka muuan lähetti oli edellisenä iltana tuonut hänelle palatsiin. — Ruotsin kuningattaren vaaleatukkaiselle kavaljeerille! oli siihen kirjoitettu epäselvällä käsialalla. — Muuan teille tuntematon nainen — hänellä lienee oikeus sanoa olevansa kaunis — ilmoittaa ruotsalaisen kuningattaren vaaleatukkaiselle kavaljeerille odottavansa tämän huomenna puolenpäivän aikaan saapuvan Colosseumin luokse tärkeän asian vuoksi, joka ei kylläkään koske häntä, vaan hänen korkeasyntyistä valtijatartaan. Kantotuoli, jonka vaakunassa on kaksi ristiin laskettua miekkaa, on odottava häntä ja vievä hänet paikkaan, missä hän saa tilaisuuden puhutella näiden rivien lähettäjää. Jos kavaljeeri peläten tuntematonta naista — pohjoisen maan herrat tuntuvat olevan jääsydämisiä — ei saapuisi, niin tietäköön hän siten tekevänsä huonon palveluksen ruotsalaiselle majesteetille. Siis huomenna kello kahdentoista aikaan Colosseumille! — M. Kuka mahtoikaan kirjeen kirjoittaja olla, ja mitä; tärkeätä sanottavaa hänellä olikaan? Ehkäpä kaikki olikin loppujen lopuksi vain viekkautta, jolla hänet houkuteltiin loukkuun? Mutta siinä tapauksessa tuntematon nainen ei olisi noudattanut häntä kantotuolissaan ja vielä, keskipäivällä! Sitäpaitsi — hän, Magnus, oli kätkenyt nuttunsa suojaan pistoolin ja tunsi olevansa varustautunut. Samassa saapui kadunkulmauksesta raskas kantotuoli, jota neljä jättiläismäistä neekeriä kantoi. Kantajat, joiden puvut olivat kirkuvan sinistä sekä kullanväristä, kangasta, laskivat taakkansa maahan sekä katselivat etsivästi ympärillensä. Kreivi Magnus astui lähemmäksi. Ovessa näkyi selvästi vaakuna — kaksi ristiin laskettua miekkaa. Muuan neekereistäkin huomasi hänet nyt. Kunnioittavasti hän astui Magnuksen luokse. — Oletteko kreivi de la Gardie, teidän armonne? kysyi hän nöyrästi. — Siinä tapauksessa pyydän teitä käymään tähän kantotuoliin, joka saattaa teidät illustrissiman luokse, jatkoi hän saatuaan myöntävän eleen vastaukseksi kysymykseensä. Magnus painoi ikäänkuin ohimennen miehen käteen kultarahan. — Kuka on valtijattaresi? kysäisi hän. — Kukako valtijattaremme on? Neekerin ilme kävi hyvin hämmästyneeksi. — Eikö armollinen herra sitten tiedä, että tämä kantotuoli kuuluu armolliselle rouva Marozzialle, jonka palvelijoita olemme? Marozzialle! Olihan Magnus täällä Roomassa kuullut tuota nimeä mainittavan useastikin. Eikö tuo nainen ollutkin Tiberin kaupungin suurin kurtisaani, jonka suosiosta ylimykset ylpeilivät. Mitä ihmettä Marozzialla mahtoi olla sanottavana hänelle? Mietteisiinsä vaipuneena hän nousi kantotuoliin, joka vei hänet kukoistavain viinitarhain„ reheväin puistojen ja kukkaniittyjen kautta maaseudulle erään uljaan, valkoisesta, marmorista rakennetun talon luokse, joka sijaitsi keskellä valtavaa, puistomaista puutarhaa. Kaksi valkopukuista hovipoikaa riensi avaamaan kantotuolin ovea ja auttamaan häntä laskeutumaan maahan, kolmas kiiruhti hänen edellänsä mahtaville portaille, joiden vierustoilla upeili delfiinejä esittäviä, kummallisia veistoksia, kadoten korkeasta, valkoisesta ovesta. Oitis hän sitten vetäisi sen molemmat puoliskot auki kutsuen vierasta sisälle. — Suonette anteeksi, armollinen herra, jos pyydän teitä hetkisen odottamaan, kunnes illustrissima kutsuu teidät puheillensa. Hän viittasi raskasta samettiverhoa kohden, joka erotti huoneen viereisestä suojasta. Magnus astui akkunan ääreen. Siellä loitolla, keveän autereen verhossa, joka yötä ja päivää kattoi laaksoa kietoen verhoonsa kaupungin ääriviivat, oli Rooma, oli Palazzo Farnese, oli Kristiina! Vain hänen tähtensä! Magnus oli noudattanut kummallista kutsua, vain hänen tähtensä hän oli syöksynyt tähän seikkailuun. Sisältä kuului hiljaista harpunsoittoa. Keino, joka saa veren syöksähtämään sydämeen, kuten hänen oli tunnustettava. Mutta miten hänen oli tulkittava musiikki, joka kaikuili häntä vastaan täällä niin intohimoisena? Näkymättömät kädet vetivät samettiverhon syrjään. Magnuksen katseelle avautui huone, jossa ei ollut ainoatakaan akkunaa ja johon vain leposohvan yllä palava veripunainen amppeli loi himmeätä valoa. Leposohvalla loikoi nainen. Hänen vartaloaan verhosi valkoisena valahtava silkki, ja kallein hohtokivin kirjottu otsakoriste kruunasi hänen päätään. Huolimatta siitä, että hänen elämänsä kesäpäivät olivatkin jo miltei ohitse, saattoi hänen kasvojansa vieläkin sanoa kauneiksi, vaikka poskien pyöreydessä ei enää näkynytkään nuoruuden kimmoisuutta. Hänen tizianinpunainen, sankka tukkansa, oli koottu väljiksi kiharoiksi, joiden alta otsa loisteli alabasterinvalkoisena. Ja tämä nainen hymyili niin tenhoavasti, että Magnuksen sydän kuumeni. Hymyili ja ojensi hänelle valkoiset, runsain sormuksin koristellut sormensa, jotka toinen vei kunnioittavasti huulilleen. Lumoavalla eleellä! hän viittasi vierasta istumaan taiteellisesti veistetylle jakkaralle leposohvan ääreen. — Pohjoisen maan herra kavaljeeri on siis sentään siksi kohtelias, että täyttää naisen pyynnön. Niin paljon en oikeastaan osannut odottaakaan! — Naisen toivomus on minulle aina käsky, semminkin jos täyttämällä sen samalla palvelen kuningatartani, jonka tähden olette käskenyt minut luoksenne, armollinen rouva! Marozzian kasvoille häilähti keveä varjo — silmänräpäykseksi vain — sillä pian senjälkeen hän taas hymyili Magnukselle. — Kas vain, on siis ollut perää siinä, että te, herra kreivi — niin miehevän kaunis kuin varreltanne ja kasvoiltanne olettekin ja naisille varsin mieluinen — palvelette vain valtijatartanne. Meistä roomattarista tuntuu kavaljeerin moinen uskollisuus kuitenkin — suokaa kova sanani minulle anteeksi — houkkamaiselta! Älkää toki velvollisuuksianne täyttäessänne unohtako, herra kreivi, että on muitakin kuin yksi ainoa _Kristiina_; muutoin menetätte elämän ihanimmat riemut! Marozzia oli noussut, ja puolittain suljettujen silmäluomien lomasta liukui hänen katseensa polttavana yli Magnuksen olemuksen. Hänen povensa kohoili kiivaasti, kun hän puhui edelleen: — Te vaikenette, herra kreivi, luotte katseenne maahan? Tajuatteko vihdoinkin, kuinka sokeana olette tähän saakka kulkenut; Haluatteko, että Marozzia — huulteni hymyäkin pitävät Rooman kavaljeerit kullan arvoisena, senhän tiedätte — avaa silmänne? Hänen täyteläinen, valkoinen käsivartensa liukui esiin hihan pitsiröyhelöstä, kietoutui Magnuksen kaulaan, veti hänen päänsä kurtisaanin povea vasten. — Ah, kuinka sinua rakastan, Magnus, kuinka palavasti olenkaan sinua kaihonnut siitä pitäen kuin näin sinut paavin juhlassa ensi kerran Kristiinan rinnalla! Magnus oli kaiken aikaa ollut umpeassa hervottomuuden tilassa; hänestä tuntui kuin olisi hän turhaan turvannut aistimiinsa taistellakseen lamauttavaa painajaisunta vastaan. Kurtisaanin nyt mainitessa Kristiinan nimen hän tunsi yhdellä, iskulla havahtuvansa ja viilenevänsä. Kiivaasti hän vapautui Marozzian käsivarsien puserruksesta. — Roomattaret ja eritoten te, armollisin rouva, erehtyvät otaksuessaan kaksimielisillä sanoillaan ja selvillä viitteillään niin nopeasti huumaavansa pohjoisesta maastani peräisin olevan miehen. Ellen erehdy, oli tarkoituksenanne kertoa minulle valtijatartani koskevista asioista, donna Marozzia. Olen tullut tänne kuullakseni noita tietoja — _yksinomaan_ noita tietoja! — Niinkö, herra kavaljeerini? Marozzian silmistä, leiskui vihaa. — Kuulkaa siis — aioin niitä kertoa! Kuuletteko, sellainen aikomus minulla oli! Mutta sydämestänne uhoava jäinen kylmyys on minut hyytänyt — en enää tiedä, mistä teitä varoittaisin. Tiedän vain, että kuningatar on suuressa vaarassa, sillä mahtavat viholliset työskentelevät häntä vastaan. Hän ei ole välttävä kohtaloaan, tuo ruotsalainen majesteetti — vahinko! Mies, jolle tuonnottain annoin suosioni, oli mahtava herra ja kertoi minulle tarkoin tuuman kaikki yksityiskohdat. Panin kaiken muistiin, kunnes — — niin, kunnes kylmyytenne sai minut hämmennyksiin! _Nyt_ en enää kykene kertomaan teille kerrassaan mitään! Marozzian käytöstä inhoten Magnus astui loitommalle. Hänen silmissänsä paloi suuttumuksen kirkas tuli, kun hän kääntyi toisen puoleen: — Ette ole näinä tuokioina käyttäytynyt hienon naisen tavoin, donna Marozzia! Jos taas uskotte voivanne kiristämällä saada minut taipumaan puoleenne, erehdytte suuresti. Vielä kerran teen teille erään kysymyksen: jos olette halukas ilmaisemaan minulle, millainen vaara kuningatarta uhkaa, niin puhukaa! Ellette, niin sallikaa minun poistua! Marozzia nousi verkalleen leposohvalta. Hänen silmistään, joiden alustat olivat maalatut mustiksi, loimusi kuluttavaa tulta, ja hänen sieraimensa värisivät, kun hän nyt ylähuuli ivallisesti koholla vastasi Magnukselle: — Kenties olette oikeassa, herra kreivi, ja minä olen erehtynyt. Te olette halveksinut, minua, olette työntänyt Marozzian luotanne! Jos aikoisitte — tiedän kyllä, että niin ei ole — kertoa Rooman kavaljeereille tästä hetkestä, niin pitäisivät nämä teitä mielettömänä, kun olette menetellyt tällä tavoin. Ja kuulkaa nyt tarkoin, mitä sanon. En ilmaise teille, mikä turma kuningatarta uhkaa. Menköön hän perikatoansa kohden teidän, turhaan tähyillessänne, mistä käsin vaara häntä uhkaa! Aion yllyttää hänen vihollisensa panemaan kaikki voimansa liikkeelle! Sen teen! Ja minulla on siihen valta! Kuulkaa mitä sanon, herra kreivi, minulla _on_ siihen valta! Ah, kuinka suuresti olenkaan iloitseva, kun hänen kuolinkellonsa soivat Pyhän Pietarin kirkosta ja te, kreivi Magnus, luotte murheellisena maahan siniset silmänne, joiden katse on järkähtämätön kuin kotiseutunne järvien viileä kalvo. Kenties noista uskollisista silmistä: virtaa kyyneleitä, ja Marozzia on naurava. Menkää nyt — jättäkää minut! En jaksa enää sietää läsnäoloanne! Hän viittasi ojennetuin käsin ovea kohden. Kreivin poskille kohosi lievä puna. — Donna Marozzia, kädenviittaustanne ei olisi tässä kaivattu! Jokainen kavaljeeri tietää, ettei hänellä ole mitään etsittävää teidänlaisienne luota! Salatkaa asia vain minulta, yhtykää kostonhimoisena kuningattaren vihollisiin, ja sittenkin tulevat nämä toteamaan minut mieheksi, joka kykenee häntä suojelemaan, mieheksi, joka on hädän hetkellä valmis antamaan henkensäkin hänen edestänsä. Voisin vielä sanoa teille paljonkin hienojen naisten säädyllisyydestä ja tavoista, mutta unohdin, että olen — Italiassa! Pää ylväästi pystyssä hän astui ovelle. Marozzia katsoi hänen jälkeensä — pitkän kotvasen. Hänen kasvonsa olivat raivosta vääntyneet, ja hänen oikea kätensä pusertui nyrkkiin. — Minulleko tämä! raivosi hän. — Ruotsalaisen herra kreivin laskelmat tulevat raukeamaan tyhjiin! Annan, apuni tuon hempeän vaaleatukkaisen jääneitseen murskaamiseen! * * * * * Oltiin juhla-aterialla, jonka paavi Aleksanteri VII antoi ruotsalaisen kuningattaren kunniaksi. Paavi, joka oli rakastettavaisuudellaan hurmannut Florensin naiset ollessaan vielä kardinaali Fabio Chigi, pani tälläkin kertaa liikkeelle säihkyvän kaunopuheisuutensa sekä älykkäisyytensä parhaansa mukaan huvittaakseen pohjoismaista kuningatarta, jonka tietorikkaudesta hänelle oli niin paljon kerrottu. Rooman klassikoista oli puhe johtunut Rooman kaupunkiin. Kristiina oli lausunut haluavansa joskus päästä näkemään öisen kaupungin lumoa, Cirkus Maximuksen valtaisaa silhuettia, pylvästen sekasortoa ja rappioituneita kivipalatseja. — Rakkaan vieraani tätä toivomusta en ikävä kyllä kykene täyttämään, niin mielelläni kuin tahtoisinkin. Vaarallista on naisen öiseen aikaan lähteä kaupunkimme kaduille. Niin, jos olisitte mies, uskaltaisin antaa teidän jonkun upseerini seurassa ihailla kaupunkini ihanuutta. Naisena ette kuitenkaan missään nimessä, voi sitä tehdä. Nämä sanat askarruttivat Kristiinaa yhä hänen joitakuita päiviä myöhemmin istuessaan katselemassa kaupungin vilinää huoneestaan, jossa hänellä oli tapana työskennellä ja opiskella puolikin päivää yhteen menoon. Palazzo Farnesesta, missä hän asui, oli aava näköala yli seitsemän kukkulan kaupungin. Hänessä heräsi yhä suurempi kaipuu lähteä yölliselle kävelymatkalle kaikista varoituksista huolimatta. Mutta kuinka? Kreivi Magnus oli ravistanut totisena ja torjuvan näköisenä päätään, kun hän, Kristiina, oli maininnut asiasta. Ainoakaan hänen seurueestaan tai hovilaisistansa ei lähtisi hänen kanssansa, sen hän tiesi. Yksinään hän ei kuitenkaan mitenkään uskaltanut lähteä seikkailemaan. Eikö tosiaankaan? Hänen mieleensä muistui äkkiä, että hänen vaatteidensa joukossa oli yhä vielä ylioppilaanpuku, jota hän oli käyttänyt valepukunaan hiipiessään vuosikausia sitten Upsalan yliopiston anatomiassakin. Se hänen oli etsittävä vaatekirstustansa. Ylioppilaaksi pukeutuneena hän kyllä uskaltaisi lähteä matkaan, kaiken varalta otettuaan mukaansa ladatun italialaisen pistoolin. Näin ei öisen kaupungin tenho sittenkään jäisi häneltä näkemättä! Oli illan kuudes tunti Kristiinan antaessa kamarineidollensa vapautta. — Selailen vielä hiukan kirjojani, sanoi hän sivumennen, — ja sitten menen oitis makuulle. Voit vielä valmistaa minulle illallisen ja sitten saat lähteä. Tiedän kyllä, että kernaasti joskus viettäisit iltaa maanmiestesi seurassa. Lähellä sikstiiniläistä kappelia, pitää kapakoitsija Ihering ravintolaa, minne Roomassa asuvat alamaiseni kokoontuvat tarinoimaan ja tanssimaan. Tuossa on sinulle kultaraha; pidä hauskaa omalla tavallasi! Palvelijatar kiitti suutelemalla valtijattarensa kättä. Hän punastui ilosta, sillä vieraassa, oudossa kaupungissa hän tunsi itsensä perin yksinäiseksi. Kello kahdeksan tienoilla, kaupungin satalukuisten temppelien kellojen kutsuessa uskovaisia iltamessuun astui mahtavan renesanssipalatsin sivuportista sorea nuori ylioppilas, jolla oli yllään sievä saksalainen puku. Kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, kenenkään päähän ei olisi pälkähtänytkään, että ruotsalainen majesteetti piili noin poikamaisessa asussa. Eikö kukaan tosiaankaan? Neljää kerjäläistä, jotka oleilivat palatsin lähettyvillä hyvän matkan päässä toisistaan, kiinnosti tulija kaikesta päättäen koko lailla, joka tapauksessa lähti kaksi raajarikkoa johtajansa vihellyksen kuultuaan seuraamaan ylioppilasta niin nopeaan kuin rujot jäsenet suinkin sallivat. Ja ihmeellistä, mitä kauemmaksi he pääsivät, sitä nopeammiksi heidän askeleensa kävivät ja vähäisemmäksi heidän onnahtelunsa. Kristiina, joka ei huomannut tästä kaikesta kerrassaan mitään, nautti kauan kaihotusta vapaudestaan täysin siemauksin. Hänestä tuntui miltei samalta kuin lapsuusaikoina, kun hän oli vastoin pitkäpiimäisten opettajainsa toivomusta kavunnut mitä hurjimpain ratsujen selkään, ammuskellut isänsä aseenkantajain keralla kaari pyssyllä ja temmannut arvon Meibomilta kerran tekotukan päästä voitettuaan hänet filosofisessa väittelyssä. Aurinko laski aaltojen syliin hehkuvana ja nopeasti niinkuin se nouseekin etelän mailla. Siellä, missä äsken oli ollut täysi päivä, vallitsi äkkiä tähtinen yö. Janoisin katsein kuningatar joi lumoavaa maisemaa, joka levisi hänen eteensä. Ravintoloista ja kapakoista kaikui venetsialaisten viulujen surunvoittoista soittoa, sointuvat miesäänet lauloivat haavemielistä laulua. Tummasilmäiset immet nojailivat kaidoilla kujilla seinävieriin tarinoiden päivänpaahtamain nerviläisten kalastajaan kanssa, uutterat käsityöläiset tekivät vielä valmistuksiaan seuraavan päivän töitä varten ennenkuin sulkivat työpajansa ja menivät lähimpään osteriaan pelaamaan moraa sekä juomaan pikarillisen viiniä. Hämärissä porttikäytävissä hiiviskeli pälyileviä kerjäläisiä, jotka tilaisuuden tullen ryntäsivät uhriensa kimppuun hellittämättä ennenkuin olivat "Kristuksen laupeuden tähden" saaneet kerjätyksi pari scudia. Kaksi heitukkaa, jotka keskustelivat naamioidun kavaljeerin kanssa, nauroi lyhyeen ja katkonaisesti niin että sivullista aivan hyyti; kadulla olevassa kuopassa lojui päihtynyt mies sätkytellen käsiään sekä jalkojaan. Aikomattaan Kristiina oli joutunut yhä loitommalle vilkasliiikkeisiltä kaduilta. Etäällä hän jo näki Tiberin hopeanhohtoisen vyön, jonka reunoille saakka "alakaupunki" levisi. Silloin häh tunsi hihaansa tartuttavan. Kääntyessään katsomaan hän näki hampaattomat, likaiset kerjäläiskasvot, joiden omistaja viittoi likaisella kädellään talorivejä kohden. — Älkää menikö sinne, armollinen herra! Noissa taloissa väijyy kuolema! Kauhea rutto nousee Campaninan soista, ja sen, johon se iskee okansa, on kuoltava samalla hetkellä! Vastenmielisyyttä tuntien Kristiina riuhtasihe vapaaksi, avasi kukkaronsa ja heitti tungettelijan jalkojen juureen kultarahan. Kerjäläinen kiitti viitaten sinne päin, mistä Kristiina oli tullut. — Jos armollinen herra haluaisi sattumalta nähdä sellaista, mikä ei Roomassa ole tuttua kaikille, ryhtyy Beppo kymmentä kultarahaa vastaan kernaasti opastamaan häntä Cirkus Maximukseen, Colosseumiin ja katakombeihin. Beppo voisi juosta edellä, niin ettei armollinen herran tarvitse hävetä. Ah, mikäpä onkaan kauniimpaa kuin kuutamoyö Cirkus Maximuksessa, jatkoi hän kasvojensa vetäytyessä omituiseen virneeseen. Kuningatar mietti asiaa. Miehen tarjous oli hänen toiveittensa mukainen. Kuitenkin piili siinä jotakin, mikä ehkäisi häntä. Vaikka mies kuuluikin Roomaa kansoittaviin tuhansiin kerjäläisiin, oli hänen ulkomuotonsa sittenkin erikoisen kaamea. Mutta olihan hän itse ehdottanut, että menisi edellä, niin ettei hänestä olisi haittaa? Mitään vaaraa ei kaiketi ollut tarjolla, kun hän, Kristiina, kerran esiintyi miehenä, ja olihan hänellä sitäpaitsi taskussansa ladattu pistooli. Seikkailu kutsui! Ja se ratkaisi asian! — Otan tarjouksesi vastaan, kääntyi hän sanomaan kerjäläiselle. — Tässä on sinulle viisi kultarahaa käsirahaksi! Sinun on kuitenkin oltava hyvä opas ja näytettävä minulle kaikki katsomisen arvoinen! Oletko ymmärtänyt? Kerjäläinen hyppäsi tasajalkaa ja heitti kuhmuisen hattunsa ilmaan siepaten sen sitten taitavasti lennosta. — Ymmärsin, kaiken mainiosti, armollinen herra! Suvaitsetteko nyt seurata minua! Varjon kaltaisena hän hiiviskeli pitkin katua mainiten kaikkien rakennusten nimet. — Piazza del Monte Cavallo — Porta Pia — Fontana di Trevi — San Giovanni di Fiorentin palatsi, jos teidän armonne suvaitsee! Piazza Colonna — Fontana di Trevi — Antoniuksen pylväät, armollinen herra! Varokaa, nousemme nyt noita portaita, ja kääntykää sitten vasemmalle, Ponte San Sistolle päin! Oitis olemme perillä! Erotatteko tuota hämärää rakennusta tuolla uinuvain viinimäkien keskellä. Se on päämäärämme. Menen edellä kolkuttamaan Hettoren valveille, jotta hän avaa meille portin sekä varustaa meidät soihduilla. Se maksaa teille toiset viisi kultarahaa, armollinen herra! Kristiina antoi hänelle rahat. Pitkin, harppauksin kerjäläinen riensi menemään, ja ennenkuin Kristiina oli ennättänyt talon luokse, näki hän oppaansa jo keskustelevan kuiskaten terään harmaahapsisen, yrmeän näköisen miehen kanssa, joka ravisti parisen kertaa päätään tarmokkaasti. Hänen tullessaan lähemmäksi miehet hämmentyneinä vaikenivat. — Hän ei ensin oikein tahtonut, tuo Hettore, ryhtyi kerjäläinen taas puhumaan, — hän pelkää menettävänsä yöunensa. Minun täytyi luvata hänelle, että emme viivy kovin kauan. Puoliyö on kohta käsissä. Suvaitkaa seurata minua! Talon isäntä oli noutanut kaksi palavaa soihtua ja kulki nyt yrmeänä edellä. Hän pysähtyi raudoitetun, oven eteen, joka sijaitsi viiniköynnösten kiertämässä kiviholvissa, avain kirahti lukossa, ja sitten avautui heidän eteensä hämärä, musta aukko, josta kuluneet portaat veivät maan alle. Kerjäläinen astui ovesta ensimmäisenä. — Armollinen herra, menen edellä, näyttääkseni teille valoa. Olkaa varovainen, sillä porrasaskelmat ovat kuluneet liukkaiksi! Muistakaa varoa askeleitanne! Teidän on pysyteltävä paremmin vasemmalla puolen; tässä kohden tekee porraskäytävä mutkan! Vielä kaksi porrasta, ja olemme perillä, teidän armonne! Näette katakombit! Hän kohotti soihtuaan korkealle. Seinävierillä seisoi, istui, kyyristeli ja lojui mitä erilaisimmissa asennoissa, miehiä, naisia, Vanhuksia ja lapsia. Ruumiit eivät olleet lahonneita, muumiomaisesti käpristyneitä vain ja niiden kasvot olivat kuivettuneet nahkaa muistuttaviksi. Soihtujen lepattavan valon luodessa kammioon epämääräistä, häipyvää valonkajastetta ne näyttivät ivallisen vääntyneiltä, kaamean eläviltä, ikäänkuin olisivat ne peittelemättä ivaansa katsoneet edessään seisovia ihmislapsia. — Uskoisiko armollinen herra minulle nyt hetkeksi soihtunsa, sillä meidän on mentävä kaitaan käytävään, jota pitkin pääsemme kulkemaan vain ryömimällä. Vasemmalle, teidän armonne, seuratkaa minua tarkoin. Suovathan molemmat soihdut teille riittävästi valoa? Ja nyt — — Äkkiä katosi molempain soihtujen valo kuin maan nielemänä. Samassa silmänräpäyksessä Kristiina kuuli kolauksen, joka muistutti sulkeutuvan oven pamahdusta. Vielä saattoi hän kuulla kiireesti poistuvain askelten äänen. Kaikki kävi niin yllättämällä, ettei kuningatar ensimmältä oikein tajunnutkaan, mitä oli tapahtunut. Asemansa kaameus ja toivottomuus selveni hänelle vasta vähitellen. Voimakkaat viholliset, jotka vihassansa vainosivat häntä, olivat ovelasti saaneet hänet valtoihinsa. Vankina kenties umpeen luhistuneessa sivukäytävässä katakombeissa, joita vanhan kaupungin alla oli kilometrimäärin, oli hänen kohtalonsa ihmissilmin katsoen ratkaistu. Päiväkausia hän saisi harhailla pimeissä hautakäytävissä, kunnes hän kykenisi yhä huonommin ja huonommin vastustamaan paikan kauhuja. Lopulta hän vaipuisi horroksiin unohtaen nälänkin, joka oli kalvava häntä lakkaamatta. Entä Magnus? Ah, ensi päivinä tämä varmastikin panisi liikkeelle taivaan ja maan. Paavin käskyläiset samoaisivat kaupungin joka kolkan, kaikki sopet tutkittaisiin, viattomia vangittaisiin, epäiltyinä heitä kidutettaisiin ja lopulta heidät — — vapautettaisiin. Magnus-parka! Hänen surunsa, olisi vilpitöntä, sen Kristiina tiesi. Kuinka usein hän olikaan leikitellyt Magnuksella, oikutellut hänelle! Huolimatta siitä, että tämä oli uskollisista uskollisin, huolimatta siitä, että hän, Kristiina, rakasti Magnusta! Hän tunsi, kuinka kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä, kuinka hänen sisimmässään havahtui sanomaton kaipaus kuulla Magnuksen äänen lämpöistä kaikua, nähdä hänen hyväin silmäinsä uskollista katsetta. — Magnus! Kristiinan huuto kajahti holvissa tukahtuen sen ahtaisiin seiniin. Jossakin karisi muurilaastia seinistä, hienoa hiekkaa, valui rasahdellen maahan, etäällä vinkaisi rotta. Toiset rotat vastasivat. Kristiina tunsi sanomattoman elämäntahdon havahtuvan yhdellä iskulla sisimmässänsä. Sen miehen tähden, jota hän tänä ahdingon hetkenä tajusi rakastavansa niin äärettömästi ettei ainoatakaan muuta konsanaan, täytyi hänen tehdä kaikkensa pelastaakseen maanalaisesta vankilastansa. Ehkäpä hänen onnistuisi seiniä pitkin hapuilemalla päästä käytävän suulle, ja ehkäpä hän huutamalla saisi ihmisiä rientämään apuun! Hän laskeutui polviensa varaan, jotta ei loukkaisi itseään ryömiessään takaisin ahtaaseen solaan. Oikealla kädellään hän hapuili korkeata seinää ponnistaen sen johdolla eteenpäin. Sitten hän tunsi kompastuvansa johonkin, mikä liukui poikittain hänen tiellensä. Hän luiskahti, hapuili tukea ja kaatui saaden ankaran täräyksen. Kotvan aikaa hän makasi paikallaan huumaantuneena, sitten hän hieman kohottautui, hapuili kädellään ympärilleen. Kirkaisten hän kavahti poispäin — hänen kätensä oli osunut kuivettuneisiin vainajankasvoihin. * * * * * Kun kreivi Magnus illalla — iltapäivän hän oli viettänyt Englannin lähettilään luona, — saapui palatsiin, pyrki hän kuningattaren puheille. Koska kamarirouva oli saanut vapautta, oli hänen odotettava pitkään, ennenkuin toinen palvelijatar tuli ilmoittamaan hänelle mitään. — Valtijatarta ei ole linnassa, mutta hän ei ole myöskään ilmoittanut, minnekä hän on lähtenyt! Hämmästyneenä Magnus kuuli uutisen. Kristiina oli poistunut kotoa, vaikka paavi oli erikoisesti varoittanut häntä yöaikaan astumasta kaupungin kaduille. Asia oli perin kummallinen! Eikä kukaan tiennyt mitään kuningattaren lähdöstä? Se oli vieläkin kummallisempaa! Niin kiireesti kuin suinkin Magnus riensi avaralle torille ja puhutteli ensimmäistä kerjäläistä, jonka tapasi nojaamasta, erääseen madonnanpatsaaseen. Eikö tämä ollut nähnyt ylhäistä naista, joka oli jonkun aikaa sitten lähtenyt palatsista. Ruvettunut kerjäläinen, ummisti viekkaasti toisen silmänsä sekä vastasi jotakin ylimalkaista. Ei hän mitään osannut muistella, sillä hän oli hieman heikkopäinen ja ajattelisi asiaa ainoastaan siinä tapauksessa, että armollinen herra lupaa hänelle kuusi kultarahaa. Magnus oivalsi asian. Hän otti kukkarostansa neljä kultarahaa ja piteli niitä kerjäläisen avoimen silmän edessä. — Nämä neljä kultakolikkoa saat pitää, jos vastaat minulle. Saat sitäpaitsi vielä kymmenen, jos autat minua löytämään naisen, sillä luulen, että hänet on väkivalloin laahattu jonnekin. Mies kävi oitis puheliaaksi. — Osuitte miltei asian ytimeen, armollinen herra! Tosin ei palatsin sivuportista noin tunti sitten tullut henkilö ollut mikään nainen, vaan sievännäköinen vaaleatukkainen ylioppilas. Voisin kuitenkin panna pääni pantiksi siitä, että nuorukainen oli sama naishenkilö, jota etsitte. Ja tätä mieltä olivat minua paitsi myöskin Beppo, Jacopo ja Sardi, jotka lähtivät hiipimään nuoren herran jäljessä! Minusta tuntuu siltä, että joku muukalainen oli yllyttänyt heidät käymään nuorukaisen kimppuun. Minne tämä vaelsi, en parhaimmalla tahdollanikaan kykene sanomaan, sillä näin vain, että hän kääntyi kulmauksesta. Aprikoivana Magnus laski käsivartensa ristiin. Olisiko Kristiina tosiaankin lähtenyt palatsista mieheksi pukeutuneena! Ja minnekä? Samassa hänen mieleensä juolahti keskustelu, joka kuningattarella oli hiljattain ollut paavin kanssa. Eikö paavi ollutkin johdattanut tuuman hänen mieleensä sanoessaan: — Niin, jos olisitte mies, voisitte uskaltaa lähteä yöaikaan kaupunkimme kaduille! Ja Kristiina — olihan hän jo Upsalassa useamminkin kuin kerran pukeutunut mieheksi mennessään yliopiston julkisille luennoille, joihin naiset eivät päässeet. Ja juutalaisvanhuksen varoittavat sanat muistuivat hänen mieleensä: — Näen suuren torin, oli tämä sanonut. — Yö saartaa, sitä. Pälyileviä ihmisiä hiiviskelee kuningattaren kintereillä, joka on mies ja sittenkin nainen! Minne käy hänen tiensä? Voi, hänen ympärillänsä on äänetöntä ja pimeätä! Nyt hän on yksinään! Kuulen avaimen kirskahtaen kiertyvän lukossa. Kuningatar on yksinään — eikä hän kuitenkaan ole yksinään! Mutta hänen seuralaisensa ovat mykkiä ja kauhistavat kuningatarta. Kreivi Magnus, jos mielitte pelastaa kuningattaren, on teidän pidettävä kiirettä! Niin oli sokea Nathan puhunut aikoinaan. Ah, olihan hän pannut merkille vanhuksen sanat! Mutta kuka pystyi tulkitsemaan niiden hämärän sisällön? — Kerjäläinen, joka pelkäsi jäävänsä kolikoittansa, yskäisi. — Jos teidän armonne suvaitsisi vielä käyttää kaksikymmentä kultarahaa — hänen äänensä painui araksi kuiskeeksi — jättäen ennen kaikkea asian ilmoittamatta paavin poliisikunnalle, luulisin kyllä löytäväni rouvashenkilön. Toverini auttaisivat minua, mutta kaksikymmentä kultakolikkoa siihen kyllä menisi, lisäsi hän epäröiden. Kreivi Magnus nyökkäsi suostumustaan. — Tulkaa siinä tapauksessa mukaan, armollinen herra! Kerjäläinen tarttui rohkeasti hänen käsivarteensa, ja hän salli sen tapahtua. Eräässä kadunkulmauksessa hänen seuralaisensa vihelsi kummallisen pitkään — kaameannäköinen jalkapuoli olento seisoi seuraavassa silmänräpäyksessä heidän edessään kuin taivaasta tipahtaneena. Ammattiveljet vaihtoivat parisen sanaa — nopeaan ja hämmentävästi elehtien. — Hän on mennyt etelänpuoleiseen kaupunginosaan, huokasi kerjäläinen. — Taipaleesta tulee pitkä. Beppo kuljetti häntä! Matkaa jatkettiin mutkikkaita kujia pitkin. Taaskin kerjäläinen vihelsi äskeiseen omituiseen tapaansa, taaskin ilmestyi lähimmän piiloisan porttikäytävän varjosta olento, joka oli lihaa ja verta. Pimeydessä välähteli katkonaisia sanoja. Tässä se koira häntä puhutteli, armollinen herra! Piazza del Monte Cavallo! Känsäinen, luiseva käsi viittaa nurkan toiselle puolen. Porta Pia! Fontana di Trevi! Piazza Colonna! Hiisi vieköön, mies on raahannut Itänet Tiberin ylitse! Antoniuksen patsaat! Varokaa kuluneita portaita, armollinen herra! Ponte San Sisto! Uusi vihellys! Risainen ryysykimppu, joka ei lainkaan muistuta ihmisolentoa, ryömii esiin, kähisee _yhden ainoan_ sanan! Yhden ainoan sanan vain, mutta se saa kerjäläisenkin hätkähtämään. — Teidän on rohkaistava mielenne, armollinen herra, ette saa menettää malttianne, ette saa ajatella pahaa Rooman kerjäläisistä, vaikka näistä yksi onkin peto — donna, jota etsitte, armollinen herra, on katakombeissa! — Missä? — Katakombeissa, joihin ensimmäiset kristityt hautasivat vainajansa! Magnus tuntee herpaisevan kauhuntunnun hiipivän jäseniinsä, hänen sormensa pusertuvat niin lujasti kerjäläisen oikeaan olkapäähän, että tämä kiljaisee kuin koira, jota on polkaistu. — Lieneeköhän hän vielä hengissä meidän ennättäessämme sinne? sanoo hän käheästi. — Suokoon madonna hänelle voimaa kestämään manalan kauhuja! Kerjäläinen ristii arkana silmänsä. — Mutta meidän on riennettävä, armollinen herra, silmänräpäyksenkin viivyttely merkitsee hänelle kuolemaa! Kapakanisäntä Hettore murahtelee ja manailee Magnuksen ja kerjäläisen kotvasta myöhemmin kolkuttaessa hänet hereille. Murahtelee, manailee ja valehtelee. Vannoo kaikkien pyhimysten ja de Campo Santon madonnan kautta, ettei hän ole nähnytkään mitään nuorta herraa sekä kerjäläistä. Vannoskelee näin vielä, vaikka kreivi uhkailee häntä hirsipuulla, ja käy epävarmaksi vasta nähdessään toisen kämmenellä kolme kultarahaa. Vihdoin hän saa ilmaisseeksi, että hän kylläkin päästi molemmat katakombeihin, mutta muistelee vain kerjäläisen palanneen tuomaan hänelle avainta. Murahtelee yhä vieläkin, mutta avaa lopulta katakombeihin vievän oven ja sytyttää kaksi soihtua. Homeen ja lahoamisen katku uhoaa heitä vastaan. Magnus tahtoisi syöksähtää ensimmäisenä, mutta kerjäläinen pidättää häntä. — Ette saa kiirehtiä noin, armollinen herra. Portaat ovat liukkaat ja soihtumme voivat sammua liiankin helposti. He ovat perillä. Vainajien luut, pääkallot, jotka aikoinaan vaipuivat filosofisesti omistajiensa olkia vasten, silmäilevät rauhanhäiritsijöitä oudon vilkuilevin katsein, tervehtivät maan päältä tulevia. — Kristiina! Jättiläispommin lailla kiirii huuto pitkin kajahtelevia käytäviä ja pamahtaa pääkalloihin niin että näiden hammasrivit loksahtavat kauhusta toisiaan vasten. — Kristiina! Punasilmäinen rotta vinkaisee jossakin sopessa vastauksen. Jalka hapuilee karstaantuneessa homekerroksessa, jähmettyneissä lahoamisjätteissä. — Jos tahdotte etsiä häntä, on meneteltävä varovaisesti! Kaikki käytävät on meidän tarkastettava, kaikkia sivukäytäviä on meidän valaistava. — Kristiina! Magnuksen äänen kaiku kiirii taas toivottomana pitkin holvien seinämiä. Pelästynyt rotta vinkaisee taaskin! Hauraita luita murskaantuu heidän kantapäittensä alla. — Varokaa, teidän on kumarruttava, armollinen herra. Tässä on käytävä, jota pitkin tuskin pääsee kulkemaan. Kirottua! Soihdut käryävät, niin että silmistä vuotaa vesi kuin viimeisellä tuomiolla. Santa Madonna! Tuolla hän makaa, hän, jota etsimme! Jumala paratkoon, nainen hän on, sillä vaaleat hiukset valuvat hänen harteillensa! Ei noin rajusti, armollinen herra! Kyllä hän on elossa — hän on vain pyörtynyt! Mutta ellette menettele varovaisemmin donnaa virvoitellessanne, katkeaa hänen elämänlankansa käsissänne! Magnus oli kohottanut Kristiinan pään syliinsä ja silitteli hyväillen hänen hiuksiansa. — Armahin! Hänen huulensa sopersivat kuumasti Kristiinan nimeä. Rajuin, anelevin suudelmin hän peitti tämän otsan ja huulet. — Herää, herää, ainokaiseni! kuiskaili hän rukoilevasti ja pelokkaasti. — Elämäni on hukassa, ellet sinä elä! Ja todellakin! Hänen kuuma lempensä voitti kuoleman hyisen kouristuksen, joka tänä yönä oli tavoittanut Kristiinan sydäntä. Kristiina avasi silmänsä. — Missä olen? kuiskasi hän. — Sylissäni! riemuitsi Magnus. — Meidän on riennettävä pois täältä. Elämä kutsuu! Colosseumin varjossa seisoi toisiinsa puristuneina kaksi ihmistä. Mykkinä sekä liikutettuina he katselivat tähtitaivaan ihanaa kantta, joka muodosti valtavan rakennuksen ikuisesti saavuttamattoman holvikaton. — Ikuinen kuin taivas on rakkauteni sinuun, sanoi Magnus hiljaa. Unelmoiden kallisti Kristiina silloin päänsä hänen rintaansa vasten. Hitaasti ja verkalleen levisi taivaalle aamua ennustavan ruskon ensimmäinen hauras hohto, ja sen valossa havahtuivat aavemaiset jumalten patsaat ihanaan elämään. Iäisen rakkauden jumala hymyili villiviinin saartamasta nurkkauksestansa hellän suojelevasti ja samalla houkuttelevasti molemmille ihmislapsille. Loitolla lauloi riemuitseva paimenhuilu tervehdystä havahtuvalle auringolle! 6. Kesällä vuonna 1665 vallitsi suorastaan harvinainen, sietämätön helle. Vilja kuivui pelloille, linnut vaikenivat uupumuksesta ja janosta. Janoava maa repeili. Pitkä vaunujono taivalsi tällaisena elokuun päivänä uupuneesti Arlesista Aixiin vievää maantietä pitkin. Vaunujen äärellä oli ratsastajia», jotka nelistivät edellä katsomaan, eivätkö Aixin tornit jo kohta ilmestyneet näkyviin. Silloin ensimmäiset vaunut pysähtyivät, ja koko jono seisahtui. Kuningatar Kristiina, sillä hän se oli hovikuntineen matkalla Fontainebleauhin, kumartui huutamaan erästä seurueeseensa kuuluvaa herraa vierellensä. — Mistä tämä häiriö johtuu? — Löysimme tieltä puolikuolleen kerjäläisen, majesteetti! — Virvoitettakoon häntä, ja kun hän on tointunut, istukoon hän tavarakärryihin ja jatkakoon matkaa kerallamme. Ainahan hänelle työtä löytyy. Älköön kukaan sanoko, että Ruotsin Kristiina on evännyt apunsa hädässä olevalta ihmispoloiselta! Menkää, tehkää mitä olen käskenyt ja kertokaa minulle asiasta myöhemmin. Kotvasen kuluttua kerjäläinen saatetaan kuningattaren luokse. Helle vaivaa häntä vieläkin ankarasti, ja vain hämmentyneesti mumisten hän kykenee kiittämään pelastajaansa. Hänen hiutuneista kasvoistaan hohtaa tumma silmäpari. Magnus, joka ratsastaa kuningattaren vieressä, ei oikein pidä noista silmistä, mutta Kristiina ei siitä piittaa. Mikä hänen nimensä sekä ammattinsa on, tiedustelee kuningatar, Kerjäläinen käy entistä masentuneemmaksi sanoessaan nimensä. — Monaldeschi — Nicolo Monaldeschi! Ja sitten hän kertoo kohtalonsa. Kerkein kielin hän kertoo olevansa peräisin hyvästä kodista. Hänen pyhyytensä paavin joukoissa hän oli otellut turkkilaisia ja venetsialaisia vastaan, ja kolmasti hän oli haavoittunut. Kun sitten solmittiin rauha, sai hän mennä matkoihinsa. Kurjat elämänehdot, vehkeileviä sukulaisia, jotka anastivat hänen perintönsä ja antoivat hänen vajota vajoomistaan, kunnes hän lopulta rupesi kiertäväksi ratsastuksenopettajaksi, ja vähitellen joutui maantielle. Kuningatar nyökkäsi lyhyeen. — Voitte ilmoittautua tallimestarilleni. Otan teidät tallirengiksi! Kerjäläinen tahtoisi syöksyä suutelemaan hänen käsiänsä, mutta Kristiina viittaa torjuvasti. Hän huutaa seuralaisillensa pari sanaa, vaunu jono lähtee taas liikkeelle. * * * * * Fontainebleau! Satulinna merenvihreine kuparikattoineen, jonka harjalla lemmenjumalat, vedenhaltijat ja delfiinit lyövät leikkiään, jonka puutarha houkuttelee tuhansin kukkaihmein, piiloisin lehtikujin, pensastoin, keilaradoin, haavemaisin hiekkakiviluolin ja tummin sypressein. Tämän kaiken ihanuuden lomasta kohoaa ihme, jonka mukaan linna sai nimensä: suihkukaivo, jonka laatimisesta yli sata kaivonkaivajaa neuvotteli kuuden vuoden ajan, jonka taiteilijan sielu suunnitteli ja taiteilijan kädet loivat. On ilta! Puiston tuhansilta poluilta, pensastoista, lehtikujilta ja nurmikoilta puhkeaa valomeri. Kiinalaiset paperilyhdyt syttyvät, pronssimaljakoista syöksähtää punaisena suitsevia tulikielekkeitä yötaivasta kohden. Sirot gondoolit liukuvat puistolampien peilikirkkailla kalvoilla, nukkuvain ankkain opaalivihreäin höyhenten hohtaessa kaislikkorannoilta. Näkymättömien soittoniekkain sävelet kaikuvat hurmaavina illassa, kiiltomadot kahajavat huumaantuneina lehvikoissa. Linnan pengermältä helähtelee vieraiden hilpeätä naurua. Muotopuoli kääpiö, kuninkaan hovinarri, hyppelee huimasti, juoksee sitten yhdellä harppauksella kuningattaren luokse kätkeytyen tämän puvun poimuihin kuin sylikoira. Kristiina keskustelee vilkkaasti hovinaisten keralla. Hänen älykkyytensä, hänen tietorikkautensa, hänen loistava joustavuutensa tulee vasta täällä — Euroopan hoveista hienostuneimmassa kaikin puolin näkyviin. Hän panee merkille, että kun hän puhuu, naulitsee nuori, tuskin kaksikymmenvuotias kuningas mitäänsanomattoman katseensa häneen, ja Kristiinan on pakostakin hymyiltävä viuhkansa suojassa. Jos Magnus olisi läsnä — hän on tällä haavaa Pariisissa huolehtimassa ostoksista — niin mahtaisiko hän olla mustasukkainen kuninkaalliselle majesteetille? — Parhaillaan ryhtyvät soittajat soittamaan turkkilaista tanssia. Naiset ja kavaljeerit nousevat, asettuvat pareiksi. Ludvig on astunut Kristiinan luokse ja pyytää kunnioittavasti tätä tanssipariksensa. — Tanssitte kuin keijukainen, kuninkaallinen sisar, sanoo hän vihdoinkin keskeyttäen painostavan hiljaisuuden. — Tosiaankin sopisi kadehtia miestä, jonka rinnalla te tanssitte läpi elämän. Kristiinan katse on painunut maahan, keveä puna kohoaa hänen kasvoillensa. — Minua sanotaan kadehdittavaksi Ludvigiksi, jatkaa kuningas. — Valtakuntani on suuri, ja kuninkuudelleni annetaan arvoa kautta Euroopan. Ja sittenkin: yhtä minulta vielä puuttuu, puolisoa, joka jakaa suruni ja iloni. Olen köyhä, sillä olen yksinäinen. Hovini, ministerini Mazarin, kanslerini, jopa harvalukuiset ystävänikin näkevät minussa vain kuninkaan, ihmistä ei milloinkaan. Minulla ei ole ketään, jolle voisin avata sydämeni. Vastausta anellen hän katsoo Kristiinan kasvoihin, mutta tavuakaan ei puhkea tämän huulilta. Silloin hän murhemielisenä jatkaa: — Entä te, kuninkaallinen sisar, eikö teitäkin kalva sama kaiho, ettekö tekin kaipaa ihmistä, joka teitä rakastaa, joka täyttää jokaisen toivomuksen, minkä hän katseestanne lukee. Täytyykö minun puhua; vieläkin suorasukaisempia sanoja? Kruununi painaa raskaana hartioitani, autatteko minua kantamaan sen taakkaa? Taaskin hän katsoo ahdistetusti Kristiinan marmorivalkeiksi valahtaneihin kasvoihin. Huomaamattaan he olivat etääntyneet tanssijain joukosta ja totesivat joutuneensa autiolle nurmikolle. Kristiina on nyt hillinnyt mielensä. Suurin, sinisin silmäterin hän nyt katsoo kuningasta. — Sire, — hänen äänensä helähti lämpimänä, — niin hyvin vilpittömyyttänne kuin kosintaanne katson suureksi kunniakseni. Kun siitä huolimatta annan siihen epäävän vastauksen — ymmärtäkää minua oikein — ei se tapahdu siitä syystä, että en käsittäisi, millainen kunnia on päästä Ranskan kuningattareksi. Sydämeni ei kuitenkaan enää ole vapaa! Minä rakastan jo! Rakastan miestä, joka on arvoltaan minua paljon alhaisempi ja jonka puolisoa minusta siitä syystä ei milloinkaan voi tulla. Siitä huolimatta rakastan häntä! Olen teiltä kohtaan vilpitön, Sire, kenties vilpittömämpi kuin hovitavat sallivatkaan! Toivon kuitenkin, että osaatte suhtautua vilpittömyyteeni arvonannolla. Luotan vaiteliaisuuteenne, Sire! Kuninkaan pää oli painunut. Hänen äänensä kaiku oli hiljainen ja verhoutunut, kun hän nyt vastasi Kristiinalle: — Vilpittömyytenne on minulle kunniaksi, kuninkaallinen sisar, vaikka se riistääkin minulta kaiken toivon! Kiitän kuiteinkin teitä siitä, että olitte niin vilpitön minua kohtaan ja vastustitte houkutusta ojentaa, ulkonaisen mahdin takia kätenne Ranskan kuninkaalle, joka ei voinut saada sydäntänne. Kunnioittavasti hän vei Kristiinan oikean käden huulillensa. Tarjoten hänelle käsivartensa, hän sitten jatkoi: — Sallikaa, että nyt saatan teidät muiden vieraiden luokse. Meitä on jo voitu kaivata, ja Ranskan hovissa ollaan sangen teräväkielisiä! Illan kahdeksas tunti saattoi olla käsissä kreivi Magnuksen palatessa vaahtoisella ratsullansa Pariisista. Hän oli ostanut hovia sekä palvelijoita varten elintarpeita, joita pienessä Fontainebleaussa oli vaikea saada, ja pukeuduttuaan hän riensi puutarhajuhlaan, jonka kuningas oli toimeenpannut Kristiinan kunniaksi. Astuessaan esipihalle vievästä portista hän jäi hämmästyneenä seisomaan. Mitä ihmeen tähdellistä asiaa saattoikaan kavaljeerilla, joka puhui niin innokkaasti Monaldeschille, olla tallirengille? Ja kuka vieras sitten oikein olikaan? Hiljaa, jotta eivät puhetoverit kuulisi, hän hiipi pihaa kiertävän jokseenkin korkean parvekkeen kaiteen suojassa lähemmäksi. — Tunnen kuningattaren tavat varsin tarkoin, kuuli hän Monaldeschin sanovan. — Hänellä on tapana aamun kymmenennellä tunnilla käyskennellä kirjojaan lukien Galerie des Cerfiä pitkin. Ketään ei hänellä ole seuralaisenansa! — Sitä parempi! Vieras nauroi lyhyeen ja ivallisesti. — Veljeskunta on palkitseva teidät kilisevällä kullalla, markiisi, kun suunnitelmamme tähden rupesitte kurjaksi kerjäläiseksi ja olette nyt tallirenkinä! Käydessänne toimeen on teidän joka tapauksessa noudatettava mitä suurinta varovaisuutta, sillä serkkunne Sentinelli oli vähällä menettää henkensä uhkarohkeutensa tähden. Monaldeschi torjui hymyillen. — Olkaa aivan huoletta, kuningatar on kaatuva tikarini iskusta! Miksikä hänen pitikään luopua isäinsä uskosta ja käydä vastustamaan Ruotsinmaan kanslerin suunnitelmia. Työni suoritus ei huolestuta minua lainkaan, kunhan vain hankitte kelpo ratsun, joka teidän on toimitettava kasvihuoneen luokse, niin että pääsen rivakasti pakenemaan Lyoniin. Ruotsalaisen majesteetin lippu lasketaan huomenna puolitankoon Fontainebleaun linnassa; voitte luottaa Monaldeschiin! Magnusta puistatti. Kuningatarta vastaan suunniteltiin taas uutta konnankoukkua! Hänen henkensä oli siis taas vaarassa. Rynnätäkö roiston kimppuun ja iskeäkö hänet hengiltä? Mutta hyödyttikö se Kristiinaa? Murhasuunnitelma olisi kylläkin sillä erää rauennut tyhjiin, mutta vihamiehet lähettäisivät uusia vainolaisia lepäämättä ennenkuin verityö oli tehty. Ei, oli meneteltävä viisaammin! Murhamiesten tekoset oli estettävä, ja sitäpaitsi oli heidät vielä paljastettavaan. Kuningatarta ei saanut varoittaa, hänen oli huomenna mentävä kävelyllensä kuten aina, mutta hänen, Magnuksen, oli oltava valmiina asettumaan tikarin tielle. Huomispäivästä tulisi verinen, sen hän tiesi; mutta ei kuningatar, vaan vainolainen itse oli lankeava Kristiinaa vastaan kohottamaansa veitsenterään! * * * * * Aamupuhde oli myrskyinen ja sumea. Kuningatar, joka einehti kello yhdeksältä, istui masentuneena akkunan ääreen ja silmäili taivaalla ajelehtivia pilviröykkiöitä, jotka ennustivat huonoa säätä. — Kuinka ikävää, sillä iloitsin jo niin suuresti siitä, että pääsisin aamuratsastukselleni ensin tapani mukahan käveltyäni Galerie des Cerfissä. Nyt ei siitä kuitenkaan näytä tulevan mitään, ja minun on tyydyttävä selailemaan Horatiusta ja kuuntelemaan, kuinka tuuli ulvoo huoneeni uunissa! Magnus, joka istui häntä vastapäätä, puuttui hilpeänä puheeseen. — Sää ei tule meitä haittaamaan, armahin. Ja vaikkapa meidän pitäisikin luopua ratsastusmatkastamme, vien sinut puistolammelle soutelemaan, kuten sinulle jo aikoja sitten lupasin. Sittenhän voit kyllä mennä tapasi mukaan kävelemään parvekkeelle, sillä sehän on katettu, niin ettei sää tuota sinulle mitään haittaa. Kuningatar suostui riemumielin tuumaan, ja kotvasen kuluttua molemmat lähtivät huolellisesti kietoutuneina viittoihinsa puutarhaan, missä vielä vallitsi aamun tuntu. Keveä sumu aallehti kasteesta kosteain nurmikkojen yllä; jossakin lauloi lintunen. Kuin hunnun lävitse he erottivat metsäiset harjanteet, jotka saarsivat Fontainebleauta avarana kaarena. — Tule, armahin! Terhenneidot kutovat tiheän hunnun onnemme vaiheille! Keveänä Kristiina juoksi veneeseen, joka liukui sitten kaislikkosaarten lomaan Magnuksen käydessä voimakkaana airoihin. Harmaa sumu kätki puiden latvat näkyvistä, ja lammen vesi hohti maidonkarvaisena pienen aluksen hiljakseen keinahdellessa sen kalvossa. Kasvihuoneiden lähistölle saapui sillä välin muuan vaahtoisa ratsu. Monaldeschi kaikesta päättäen tunsi tulokkaan, sillä hän tervehti tätä jykeällä kädenlyönnillä, ja sitten syventyivät molemmat innokkaaseen keskusteluun. Keinahdellen vene lipui, vehreäin rantakunnaiden lomaan. Voitollinen aurinko oli karkoittanut sumun, viheriäiset puunlatvat loivat kuvajaisensa lammen laineisiin, ja veden liplattelu aluksen kokkaa vasten oli kuin salaperäistä satua, jota vihreäpartainen ahti kertoo pienille ihmislapsille. Hankaimet natisivat ja vinkuivat, nyt karahti kokka hiekkaan. Kristiina nousi veneestä ja astui Magnuksen keralla hämyisiä lehtokujia pitkin linnaan päin. Lehvikko kahahteli ja humisi, siellä täällä pujahti päivänsäde korkeain puunrunkojen lomaan, pelästynyt pähkinähakkinen lenteli pensaikossa. Pengermän luona Magnus sanoi hyvästit lemmityllensä. — Sinun ei siis kuitenkaan tarvitse luopua aamukävelyistäsi parvekkeella, Kristiina, lausui hän myhäillen, — ja saat käyskennellä Horatius tai Sallutius kädessä viileässä holvikäytävässä. Muistelen sinua kaiken aikaa iloiten siitä, että iltapäivällä taas saan pusertaa kättäsi! Galerie des Gerfs oli varjojen vallassa kuningattaren mennessä sinne yläterassilta. Sitä rajoittava piha oli autio. Jossakin loitompana, linnan taloussiipirakennuksen takana, takoi vaunuseppä pyöränrautaa. Syviin mietteisiin vaipuneena Kristiina lueskeli kirjaansa. Lainkaan hän ei huomannut, että hänen taaksensa hiipi muuan mies, jonka silmät paloivat salakavalasti, eikä hän liioin tiennyt, että oikealla kädellänsä mies puristi tikaria. Tulijan varjo lankesi sitten kirjan lehdelle. Hämmästyneenä kuningatar kääntyi ja näki tallirenkinsä seisovan edessänsä. Hän näki miehen raivoista vääntyneet kasvot, näki veitsen kimmeltävän tämän kädessä. Tukahtuneesti kirkaisten hän kohotti kättään suojukseen. Mies oli syöksähtämäisillään hänen kimppuunsa, mutta samassa kajahti laukaus. Monaldeschin ase vaipui, ja koristen hän lyyhistyi maahan. Kauhusta kalpeana kuningatar horjahti loitommaksi, mutta samassa ehättivät vahvat käsivarret hänen tueksensa. Hän näki ystävänsä Magnuksen kasvojen kumartuvan puoleensa. — Kristiina! Magnuksen äänessä värähteli vieläkin äskeisen tuskanhetken tuntua. — Jumala on armossansa sallinut, että toisen kerran saan olla pelastajasi! Olet vahingoittumaton, eikä sinun enää milloinkaan tarvitse pelätä mitään, mutta tuo murhamies, keveästi käännähtäen viittasi hän Monaldeschiin, joka vääntelehti hiljakseen ähkyen maassa, — on toivoakseni vielä ennen manalanmatkaansa ilmaiseva meille, kenen asioilla hän on ollut. Tunnusta, roisto, kuka on yllyttäjäsi! Raju ivanilme liukui kuolevan kasvoille. — Markiisi Monaldeschi ei kuolemankaan kasvojen edessä riko valaa, jonka hän on vannonut mestarillensa! Kyselkää minulta niin paljon kuin suinkin mielitte, mutta huuleni pysyvät suljettuina, kunnes kuolema ne sinetöi! Voihkaisten hän paino! kätensä raskaasti huokuvaa rintaansa vasten. — Kerjäläisen te korjasitte tieltä, ylen älykäs rouva, ettekä kuitenkaan huomannut, että hän oli vastustajanne, joka väijyi teitä! Kuolemani kostetaan vielä; toisia, veljiä on astuva tilalleni. Kuoleman viime kouristuksessa hän puolittain kohottautui, sitten hänen päänsä jyskähti kivilattiaa vasten. Eksynyt auringonsäde osui kimmeltävään tikariin, joka oli hänen vieressänsä maassa. Väristen Kristiina astui loitommaksi. Ellei Magnus olisi rientänyt hänen avuksensa, olisi _hänen_ verensä nyt kostuttanut käytävän liuskakiviä. Molemmin käsin hän tarttui rakastettunsa käteen. — Olen suuressa kiitollisuudenvelassa sinulle, Magnus, enkä milloinkaan ole unohtava tätä. Mutta kerrohan, kuinka ennätit ajoissa estämään murhatyön? Magnus kertoi nyt, kuinka hän sattumalta oli saanut juonesta vihiä. — Jo alusta lähtien pidin kerjäläistä epäilyttävänä, Kristiina. Muistatko vielä, kuinka korjasit hänet tieltä? Ovatko mielessäsi sanat, jotka sokea juutalainen sinulle lausui. Minä painoin ne lujasti muistiini. Hänen näkijänkatseensa tiesi etukäteen väijytyksestä katakombeissa, ja sitäpaitsi hän varoitti uudesta vaarasta. — Mutta jo lähestyy kaameampi vaara, sanoi hän aikoinaan. — Varokaa kerjäläistä — varokaa kerjäläistä! Hänen näkijälahjansa ei pettänyt siinäkään kohden. — Mutta annahan minun nyt tarkastaa vainajan taskut; ehkäpä niistä löytyy todisteita, joita tarvitsen paljastaakseni hänen avustajansa. Katsopa tätä kirjekääryä. Siinä on ruotsalainen sinetti, ja Schering Rosenhane itse on allekirjoittanut sen. Hän luki. Äkkiä kävi hänen ilmeensä hyvin hämmästyneeksi. — Kristiina, kansleri väijyi henkeäsi, koska murskasit hänen suunnitelmansa. Kas tässä, lue kirje, joka, paljastaa hänet sekä Mitrasveljet, joita hän käytti apureinansa. Annan hänen valita, tahtooko hän luopua murhahankkeistaan tai vedetäänkö hänet oikeuteen. Salamurhaaja ei ole enää lähestyvä sinua, Kristiina, päiväsi tulevat tästä puoleen olemaan murheettomia! — Niin minun kuin sinunkin, Magnus! Kuningatar oli kallistanut päänsä Magnuksen rintaa vasten. — Eroittumattomasti yhtykööt kohtalomme, armahin. Hovielämä on tyhjää ja tympäisevää. Huuliltasi puhjennut sana, Magnus, uskollisten silmäisi katse, suusi suudelma on arvokkaampi kuningaskunnan kaikkea viehätystä. Päättäessäni luopua valtaistuimesta kutsuin sinua matkamarsalkakseni, Magnus, tänään pyytää sydämeni sinua puolisokseni! En tosin saa nimittää sinua siksi maailman silmissä, mutta mitäpä me enää piittaisimmekaan maailmasta. Rippi-isäni, kunnianarvoisa pater Stauffacher, vihkiköön meidät linnan kappelissa kenenkään tietämättä. Ja sitten, Magnus, aukeaa avara maailma kahdelle ihmislapselle, jotka rakastavat toisiaan, ja elämä on vielä edessämme. Samoihin aikoihin, jolloin Monaldeschi, katala murhamies, suunnitteli murhayritystä kuningatarta vastaan, piteli kasvihuoneiden lähistöllä muuan ratsupalvelija kahta satuloitua hevosta. Aika näytti tulevan hänelle odotellessa pitkäksi, sillä kärsimättömänä hän siirtelehti jalalta toiselle vihellellen bretagnelaista laulua. Olisiko markiisia kohdannut kova onni? Keneltä hänen oli mahdollista saada vastaus tähän kysymykseen? Kysellessä oli joka tapauksessa meneteltävä varovaisesti, jotta ei kyselijä itsekin joutuisi hornan kattilaan. Hän tunsi, että oli jo puolipäivä, sillä aurinko paistoi kohtisuoraan hänen niskaansa. Nyt hänestä tuntui miltei varmalta, ettei markiisi saapuisi lainkaan. Tuntia myöhemmin — molemmat ratsut pureskelivat hyvässä sovussa mehukasta ruohoa lainkaan kaipaamatta hänen vartiointiaan — maleksi hän muina miehinä ja viattoman näköisenä kuin karitsa linnan liepeillä. Häntä vastaan tuli neljä palvelijaa, jotka kantoivat vaatteella verhottua ruumista. Hän aavisti kumppaninsa kohtalon ja oli jo ryntäämäisillään pensaikon suojaan. Uteliaisuus oli kuitenkin siksi voimakas, että hän kysäisi valkotukkaiselta palvelijalta, joka sattui kulkemaan ohitse: — Ketä tuolla kannetaan? Hänelle annettiin seuraava vastaus: — Kurjimusta siellä kannetaan, katalaa italialaista, joka yritti salamurhata hyvän kuningattaremme. Herra kreivi ehätti kuitenkin estämään hänen konnankoukkunsa. Sinkautti hänen kylkiluittensa lomaan kuulan, niin että miekkoselta unohtui ylösnousemus. Tunnustamatta kuuluu roisto muuten menneen manalaan! Herra kreivi löysi kuitenkin hänen tavaroittensa joukosta todisteita — tiedän sen tallimestarilta, joka kertoi sen kamaripalvelijalle — joiden takia niiltä, jotka Monaldeschin palkkasivat kätyrikseen, koska itse olivat liian raukkamaisia, on menevä halu moisiin hankkeisiin! Schering Rosenhane — Ruotsinmaan kansleri, kuuletteko — on juonessa mukana! Ratsupalvelija oli kuullut tarpeeksi. Viittä tuntia myöhemmin ajaa karautti hän sellaista vauhtia maantietä pitkin, että talonpojat ristivät silmiään nähdessään hänen huiman metsästäjän lailla nelistävän ohitse. Tunsihan hän kaulansa seutuvilla ilkeätä kutkutusta ikäänkuin olisi hamppuisella köydellä ollut hyvä halu pujottautua hänen kaulaansa. Lähellä Lyonia — hän erotti linnoitetun kauppakaupungin muurit — lakkiasi hevonen, jolla hän ratsasti, hengittämästä. Hän irroitti siltä satulan ja nousi toisen hevosen selkään iskien kannukset sen kupeisiin niin lujasti, että sen kyljet puhkuivat kuin sepän palkeet. Vasta portinvartijan vetäessä puomia hänen tieltään hän pysähtyi. Prokuraattori Estoilen komean talon edessä hän nousi satulasta, riuhtaisi soittokellon vedintä kellon helähtäessä soimaan niin että käytävä kaikui ja vanhan Margotin rynnätessä säikähtyneenä katsomaan, oliko itse manalan herra tulossa taloon. Paholaista ei kuitenkaan näkynytkään, ryysyinen ratsupalvelija vain, joka lokaisine saappaineen tärveli hänen vastapestyt permantonsa. — Armollinen herra! — Armollinen herra! Pyylevä Estoile ryntäsi tulijaa vastaan. — Missä Monaldeschi on? — Onko kaikki käynyt hyvin? kysyi lihava prokuraattori hengästyksissään. — Helvetissä, sanon minä teille. Kreivi Magnus lähetti kuulan hänen kalloonsa! Ja kuningatar on elossa, että tiedätte — ja on jääväkin eloon — ja vainajan matkalaukusta on löytynyt kirjeitä, joista selviää, että Schering Rosenhane — niin kai tuo nimi oli — on kaiken takana. Ja kreivi tietää kaikki vehkeemme kirjeistä, joihin ne on kirjoitettu mustalla valkoista vasten! Hän aikoi kavahtaa seisaalleen, mutta tavoitteli rintaansa äännähtäen käheään sekä korajavasti ja kaatua jymähti sitten säikähtyneen isäntänsä jalkain juureen, joissa oli kiiltonahkaiset toulousilaiset kengät. * * * * * Puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä polvistui linnankirkon alttarin ääreen kaksi onnellista ihmistä. Kunnianarvoisa vanhus, joka seisoi messukaapuun pukeutuneena heidän edessänsä, levitti siunaten kätensä heidän yllensä. — Näin olette te yhtä sekä Jumalan että ihmisten edessä, älköön mikään muu kuin kuolema teitä erottako! Kuningatar on avioliiton sitein liittynyt kreiviin ja on nyt hänen aviovaimonsa! Jumala katsoo häntä mielisuosiolla, sillä Kaikkivaltias riemuitsee enemmän hänestä naisena kuin kuningattarena! Olkoon Hänen armonsa teidän kanssanne kaikkena elinaikananne! Lehteriltä kumpuilivat hiljakseen urkujen säveleet, nuorukaisäänet yhtyivät kuoroon virittäen voitollisen laulun. Metsän siivekkäät laulajat visertelivät linnan puistossa, aurinko kutoi kultaista kiloansa yli kukkain, puiden ja pensaiden. Kristiina ja Magnus käyskentelivät keskellä kesän ihanuutta. He kulkivat käsi kädessä. Heidän silmistään hymyili onnen aurinko, ihanuudessa kilpaillen kunniasta sen päivänkehrän keralla, joka loi lämmintä kajastettaan yli puiston ja linnan. 7. Kolmekymmentä vuotta on kulunut. Ruotsin entinen kuningatar Kristiina on käynyt monessa maassa, ja valtakunnassa siitä pitäen kuin hän Fontainebleaun linnankirkossa liittyi Magnukseen avioliiton sitein. Suuri maailma ei kylläkään tiennyt tästä liitosta mitään ja ihmetteli ensimmältä suuresti, kun kaunis Kristiina pysyi niin kauan naimattomana.. Kosiomiehiä matkusteli vieraista hoveista häntä tapaamaan, yrittäen saada häntä suostutetuksi suunnitelmiinsa, ylistäen milloin mitäkin kuninkaallista sulhasmiestä mitä hehkuvimmin kuvauksin. Kristiina, suhtautui aina vain torjuvasti hymyillen heidän välityspuuhiinsa. Ajan oloon alettiin kuningattaren naimattomuutta pitää itsestään selvänä tosiasiana. Kun hänestä tuli puhe, kohauteltiin sääliväisesti olkapäitä ja sanottiin, että hän oli "vuosisatansa merkillisin nainen". Tämä ei kylläkään estänyt valtakuntia pyytelemästä häntä hallitsijakseen. Ruotsi kutsui hänet takaisin, kylläkin vain muutamiksi kuukausiksi. Kuningas oli heikonlainen, valtiovallan peräsin luisui yhä enemmän ja enemmän hänen voimattomista käsistään. Kristiina matkusti Tukholmaan, tarttui väkevin käsin ohjaksiin, palautti epäjärjestykseen menneet hallitusasiat taas oikealle tolalle ja antoi sitten ohjakset takaisin hallitusneuvostolle. Häntä koetettiin pidättää maassa — turhaan. * * * * * Palazzo Corsinin edessä Roomassa seisoskelee valtaisa, väkijoukko, joka tähyilee huolestuneesti ensimmäisen kerroksen verhottuihin akkunoihin. Muuan muukalainen kyselee syytä väenpaljouteen, ja joka puolelta ryhdytään antamaan hänelle selitystä. — Hyvänen aika, herra, ettekö tiedä, että tässä palatsissa asuu Ruotsinmaan kuningatar Kristiina? Kuka hän on, sitäkö haluatte tietää, herra? Onhan elämä lyhyttä, ja se, mikä oli uutta kolmekymmentä vuotta sitten, on nyt vanhaa. Jos siis ette vielä tietäisi, niin kuulkaa, että noiden muurien takana asuu _Rooman enkeli_. Ah herra, eipä ole ainoatakaan kerjäläistä, sairasta tai tarvitsevaa, jota, hän ei olisi auttanut näinä pitkinä vuosina! Hän ja hänen ainainen seuralaisensa kreivi Magnus, jalosyntyinen herra hänen isänmaastansa. Siunattakoon Jumala ijäisesti noiden molempain elämää! Ja nyt kuningatar on sairastunut — äkilliseen kuumetautiin. Lääkärit, joiden kantotuoleja kannetaan tästä ohitse tuontuostakin, ravistelevat epäilevän näköisinä valkoisia irtotukkiaan. Korkean rouvan laita lienee sangen huonosti! Ja saatuaan tämän kuulla ovat Rooman kerjäläiset, sairaat ja tarvitsevaiset kokoontuneet rukoilemaan hänen puolestansa! Suokoon Luoja, että vielä kauan saisimme pitää _enkelimme!_ Mutta sairashuoneessa, jonka verhotuista akkunoista ei valo pääse häiritsemään nukkujaa, vallitsee hämärä. Kuumeen kourissa heikoksi ja uupuneeksi käynyt kuningatar nukkuu nyt rauhallisesti. Hengitys on säännöllistä, niin että häntä voisi miltei luulla terveeksi. Hänen kaidoissa, kalvaissa kasvoissansa on kuitenkin outo ilme, joka herättää sairaan jalkopäässä istuvassa Magnuksessa tuskaa ja pelkoa. Lähenevän kuoleman tuntu kuvastuu hänen piirteistänsä. Magnus tietää sen, sillä taistelukentällä hän on sen nähnyt useammin kuin sadasti. Huoneeseen saapuu Dominicus Sforza, lääkäri. Pitkään ja tarkkaavaisesti katsoo Sforza nukkuvan kasvoja, tunnustelee hänen valtimoaan, ravistaa sitten epäilevästi päätään, niin että irtotukan kutrit lyövät kovitettua liinaista kaularöyhelöä vasten. — Mistä pitäen majesteetti nukkuu? kysyy hän sitten. — Varhaisesta aamusta lähtien jo. Viime yön jälkeen eivät kuumekohtaukset ole uusiintuneet! Kreivin katse on tuskallisena nauliutunut lääkärin kasvoihin. Hän tietää — päätös on nyt lankeava! Toinen lykkää perusteellisena sarvisankaiset silmälasinsa leveälle otsallensa. — Oletteko hänen majesteettinsa sukulainen, herra kreivi? Tarkoitan vain, kun olette niin suuressa määrin hänen uskottunsa! Jos niin on, niin valmistautukaa kuulemaan pahinta: kuningatar ei ole elävä huomiseen! Magnus horjahtaa. Hänen rinnastansa puhkeaa raskas nyyhkäisy. — Eikö Kristiinalle ole enää mitään apua? — Ei mitään! Asia käy teihin hyvin kipeästi, mahdollisesti olette läheisemmässä suhteessa kuolevaan kuin yleensä tiedetäänkään! Kuulkaa tarkoin mitä sanon: annan nyt kuningattarelle lääkettä, joka havahduttaa hänet lyhyeksi tuokioksi. Saatte puhua hänelle, ja hän on tunteva teidät. Lähestyvästä kuolemasta ette kuitenkaan saa hänelle puhua, sillä siitä voisi vain aiheutua hänelle tarpeettomia tuskia. Jos teillä on jotakin tärkeätä puhuttavaa keskenänne, niin muistakaa, että ennenkuin tuntiakaan on kulunut, vaipuu hän taas tajuttomuudentilaan, mistä hän ei enää herää. Oletteko käsittänyt sanani, herra kreivi? Menen siis ilmoittamaan asiasta papille, niin että hän valmistaa pyhän sakramentin! Tämä koskee teihin kipeästi, herra kreivi, ja niin minuunkin, sillä kuningatar oli hyvä ihminen. Ainakin kuolevan silmäin edessä on teidän hillittävä itsenne! Lääkäri on poistunut. Tuskaisin mielin Magnus katsoo sairaan kasvoja. Onko lääkärin lääke havahduttava Kristiinan — vaikkapa vain lyhykäisten minuuttien ajaksi — vai onko hän nukkuen siirtyvä tuonpuoleiseen elämään, suomatta hänelle, Magnukselle, viimeistä katsetta. Silloin — Magnus pidättää hengitystään — kuolevan kasvoille kohoaa kevyt punerrus, hänen hengityksensä käy kuuluvammaksi, hiljainen huokaus kumpuaa hänen rinnastansa, hän avaa silmänsä. — Magnus! Hänen kutsunsa on vaimea niinkuin sairaan linnun siipien havina. — Näin ihmeellistä unta, armahin! Olin kanssasi autiolla saarella. Ympärillämme myrskysi meri, mutta en pelännyt, sillä olinhan sinun väkeväin käsivarsiesi syleilyssä. Silloin kaareili ilmassa päittemme päällä suunnaton, musta lintu, joka äkkiä syöksähti minua kohden. Sinä katosit, ja minä seisoin kallioriutalla, raivoisain kuohujen keskellä. Tiedän, mitä tämä uni merkitsee: minä kuolen, ystäväni! — Sinä elät, Kristiina, minun tähteni ja niiden monien tuhansien tähden, jotka tuolla ulkona anovat Luojalta parantumistasi! — Niinkö he tekevät? Kristiina kohotti päätään pielusten varasta. — Voi, miten hyviä he ovat! Kiitän Luojaani siitä, että sain auttaa heitä. On ihanaa kyetä auttamaan, Magnus! Hänen kalvas, läpikuultava kätensä tarttui Magnuksen käteen. — Sinä, Magnus, olet myöskin aina ollut niitä, jotka alituiseen auttavat muita ihmisiä! Olit minulle uskollinen kaikkina pitkinä vuosina, vaikka en useasti palkinnutkaan rakkauttasi niinkuin minun olisi, pitänyt! Suuret kyynelhelmet vierivät kalvaille poskille. — Sinun ei ole soimattava minua siitä, armahin; kun olen mullan alla, on sinun aina muistettava, että rakastin vain sinua! Hurjassa tuskassaan Magnus antoi päänsä vaipua sairaan kätten varaan. Mieletön nyyhkytys vavisutti häntä. — Et saa itkeä, Magnus! Sinun on aina muistettava, että kohtalomme oli hyvä ja yhdisti meidät kolmeksi vuosikymmeneksi! Puolisoiden on monasti erottava paljon ennemminkin! Kuolemani ei liioin ole tuskallinen, tunnen sammuvani verkkaisesti! Huoneen ulkopuolelta kuuluvasta kilinästä päätellen oli: kirkonpalvelija tulossa. Pappi saapui jakamaan kuolevalle pyhää ehtoollista. Kristiina kuuli sen, ja riemullinen punerrus kohosi hänen kasvoilleen. — Saan siis ennen kuolemaani tehdä sovinnon Luojani kanssa, kuiskasi hän hiljaa. — Ah, Jumala on suuri ja armollinen! Sinun on liitettävä rukouksesi rukouksiini! * * * * * — Kuningatar on vastaanottanut pyhän sakramentin. Hän haluaa vielä kerran nähdä teitä, herra kreivi! Harmaantunut pappi seisoi kynnyksellä. — Hän on uskonut minulle kaikki kohtalonsa; tiedän, että hän oli Jumalan edessä aviopuolisonne. Astukaa hänen vuoteensa ääreen lausumaan hyvästit hänelle, joka entistä enemmän kantaa Vapahtajaa sydämessänsä! Kristiina makasi pieluksiinsa vaipuneena. Hänen kasvonsa olivat palttinanvalkeat. Niistä hohti ylimaallista taivaallisen riemun tuntua. Magnuksen tullessa sisälle hän ojensi tälle oikeata kättään. — Hyvästi, Magnus, sanoi hän sammuvalla äänellä, — olen rakastanut sinua suuresti! Mykkänä Magnus ojensi hänelle kätensä, vielä kerran heidän katseensa, yhtyivät. Huokaus vielä, ja Ruotsin Kristiina makasi vainajana. — Hän on lähtenyt luotamme! sanoi pappi laskien kuihtuneen kätensä lohduttavasti kreivin olalle. Polvistukaa kerallani rukoilemaan vainajan sielun puolesta. Mielettömästi parahtaen Magnus heittäytyi vainajan ääreen. Hänen päänsä, joka oli näinä viime päivinä käynyt harmaaksi, pujahti Kristiinan käsien väliin ikäänkuin olisi lapsi paennut äidin turviin. Tuhantinen väkijoukko seisoi ulkona kunnioittavasti vaieten. Se tiesi, että "enkeli" kamppaili kuoleman puserruksessa, eikä halunnut äänekkäin sanoin häiritä hetken pyhyyttä. Silloin astui pappi väkijoukkoon. — Kuningatar on kuollut, sanoi hän hiljaa. Ikuisen kaupungin kerjäläiset, sairaat ja tarvitsevaiset kuulivat viestin. Mykkinä he vaipuivat polvillensa, ojensivat laihat käsivartensa taivasta kohden ja rukoilivat kuningattaren puolesta, joka oli ollut enkeli heitä kohtaan. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KRISTIINA KUNINGATAR *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.