The Project Gutenberg eBook of Rakkaus This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Rakkaus Author: Frances Mary Peard Translator: Mary Hämeen-Anttila Release date: May 20, 2025 [eBook #76124] Language: Finnish Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1918 Credits: Tuula Temonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAKKAUS *** language: Finnish RAKKAUS Kirj. FRANCES MARY PEARD Suomentanut Mary Hämeen-Anttila Kariston 75 pennin romaaneja 12 Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1918. SISÄLLYS: I. Herra Flemyngin koulu. II. Se vanha, vanha tarina. III. Rakkaudentunnustus. IV. Lady Harringtonin toivomukset. V. Sopimusehdotus. VI. Dorothyn vastaus. VII. Koettelemuksen päiviä. VIII. Luja rakkaudessaan. IX. Eri tahoilla. X. Muutoksia. XI. Stephen hengenvaarassa. XII. Ratkaisu. I. HERRA FLEMYNGIN KOULU. Kunnianarvoisalle Herra Fil. Maist. Flemyngille omistetaan tämä Kuva, jossa näkyy kaakkoispuolelta hänen Koulunsa Ashwoodissa lähellä Mildonia — perustettu An. Dom. 1770 in Gloriam Dei Opt. Max. in Usum Ecclesiae & Reipublicae — kaikella kunnioituksella hänen kuuliainen palvelijansa Geo. Marwood. Niin kuuluu erään omituisen taulun alikirjoitus, joka riippuu kirjakaappini yläpuolella makuuhuoneessani, kuluneeseen mustaan puukehykseen suljettuna. Rumempaa kuvaa ei hevin joudu näkemään. Rakennus, joka on esitetty tarkoin perspektiiviä noudattaen, kohoaa siinä aivan suorana ja silkoisena ilman vähintäkään katon tai ikkunaympäryksen ulkonemaa; ainoastaan itäisen sivun pääsykäytävän otsassa on pienoinen holvikaaren aihelma. Kuusi ikkunaa alikerrassa etupuolella, joka on etelään päin, kuusi niiden yläpuolella toisessa huonekerrassa sekä vielä niiden yläpuolella rivissä kaksitoista pienempää, ilmeisesti kuuluen makuuhuoneisiin ilman lämpöä ja raitista ilmaa — sarja luukkuja, jotka arkisesti ja tyhjänpäiväisesti tuijottavat katsojaan. Itäpuolella leviää muurin ympäröimä laaja aukio puolittain puutarhana ja puolittain laidunmaana. Puutarhassa on keskellä ympyriäinen kukkapenger ja kumpaisellakin sivulla seitsemän tai kahdeksan neliömäistä lavaa, siellä täällä marjakuusten koristamina; reunuksina on soraa turpeen sijasta. Kolmikolkkaista hattua käyttävä mies on kävelyllä puutarhassa, ja etäämpänä laidunmaalla seisoo palvelija pidellen hevosta ohjaksista. Etelän puolella näkyy jonkunlainen latvoista yhteen kasvanut vaahterakuja, jossa vaeltelee omituisina pikku ryhminä poikia, joilla on pitkä tukka, pitkä takki ja liivit, poimutellut kaularöyhelöt ja polvihousut, samalla kun kaksi vakavaa pappispukuista miestä lähestyy säveästi vasemmalta. Sen näköinen on tauluni. Ja kaikesta sen värittömyydestä, sen rumuudesta ja jäykkäpiirteisyydestä huolimatta minä voin toisinaan istua katsellen sitä kunnes runollinen muutos hiipii kaiken yli. Silloin olen kuulevinani ääniä, jotka ilmaisevat kesäistä rattoa — kuulen lintujen viserrystä ja hyönteisten surinaa, kuulen viikatteen viuhinaa ja poikien hälyä. Näen kauniita kukkia noilla rumilla ja jäykillä istutuspengermillä, näen keveitä varjoja noiden huojuvien vaahterain alla, ja ennen kaikkea näen Dorothy Flemyngin valoisine, aurinkoisine, säihkyvine kasvoineen, pehmeässä musliinipuvussaan ja herttaisen vanhanaikainen pikku isoäidin ilme kasvoillansa rientävän puutarha-veräjästä isäänsä vastaan. Nuori sir Jasper Harrington väitti aina, että Dorothy oli kuin laululintunen, ja hän olisi tuskin voinut keksiä parempaa vertausta — tuossa pikku olennossa oli jotakin niin viehkeätä, niin luottamuksellista ja eloisaa. Kaikki ihmiset pitivät hänestä. Kaikki hento, säikkynyt tai loukkaantunut tuntui etsivän häneltä turvaa ja odottavan hänen suojelustansa. Saattoihan olla naurettavaa ajatella häntä esitaistelijaksi ja puolustajaksi, mutta hyödyttömämminkin olisi voinut apuun vedota. Tuon pikku olennon miehuullisessa esiintymisessä oli jotakin vastustamatonta. Eräänä kertana, kun muuan iso, karkea ja ärtynyt mies rääkkäsi hevostaan, hän ryntäsi esiin ja sai miehen suorastaan häpeämään kiivailla nuhteillansa. Mies meni tiehensä mutisten jotakin anteeksipyynnöltä kuulostavaa — ainakin käyttäen aivan toisenlaista sävyä kuin äsken syytäessään sisukkaita sadatuksia. Dorothy seisoi siinä voitonriemuisin ilmein, mutta sitten hän äkkiä alkoi väristä joka jäsenessään ja tuli kotia kalpeana ja kuohuksissa. "Kuinka pahoja ihmiset saattavatkaan olla!" huudahti hän melkein itkien ja kallisti pienen ruskeatukkaisen päänsä rouva Harrietin olkaa vasten. "Mikä nyt on, rakas veljentyttäreni?" sanoi vanhus, ja hänen himmeät silmänsä alkoivat kuvastaa levottomuutta. "Onko niillä vielä jotakin mielessä Austin-parkaa vastaan? Siinä tapauksessa on parasta, että me lähdemme tiehemme, hän ja minä." Dorothy kohotti pienet kätensä, sulki niihin rakkaat, vanhat kasvot, veti ne alas luokseen ja suuteli niitä. "Nyt sinä vain kuvittelet", sanoi hän puolittain moittivalla, puolittain suojelevalla äänellä. "Eikä minun olisikaan sopinut saattaa sinua huolestuneeksi. Onko Molly maininnut sinulle, että ruusunlehdet ovat valmiita pantavaksi sekaan? Tule, mennään katsomaan, onko hän höystänyt riittävästi ryytineilikoilla." Ja niin he molemmin nousivat ylös soukkia portaita, pitkä kumarahartiainen mummo ja reipas, eloisa pikku olento, jonka tukka ja silmät olivat niin lämpimän vaaleanruskeat väriltään — hän, joka puolusti mykkiä luontokappaleita ja oli raihnaan rouva Harriot-poloisen apuna, hoiti taloutta ja opetti pieniä poikia ja oli kauttaaltaan tunnollinen ja nuhteeton, mutta kuitenkin aina punastui ja sai rukoilevan ilmeen kasvoilleen, kun sir Jasper Harrington kohtasi hänet maantiellä ja hyppäsi alas hevosen selästä tervehtimään. Se oli omituinen pikku talous, tuo "herra Flemyngin koulu", jota pikemmin olisi sopinut nimittää "Dorothyn valtakunnaksi", koskapa siellä — kuten monella muullakaan taholla — nimellinen päämies ei pitänyt hallitusohjia käsissään. Herra Flemyng ja hänen sisarensa olivat kumpikin kookasvartisia, hyväluontoisia ja hajamielisiä — jonkun verran leväperäisiä luonteeltaan. Mutta heissä oli myöskin lempeätä arvokkuutta, avonaista vilpittömyyttä, ja luottavaisuutta, jota oli yhtä kaunis katsella kuin lapsissa. Molempien yllä lepäsi myös jonkin kestetyn koettelemuksen varjo. Sillä tarinalla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä meidän kertomuksemme kanssa, eikä meidän ole tarvis saattaa itseämme tai muita alakuloisiksi sen kertomisella. Mutta kenties juuri se olikin tuottanut tosin sääliteltävän, mutta kaikessa tapauksessa armeliaan usvaverhon rouva Harriet Fosterin vanhuuteen, niinkuin syyspäivän lopulla sumu verhoaa maan ja pehmittää sen mitään vahinkoa tekemättä. Miten herra Flemyng oli milloinkaan saattanut johtua koulun perustamiseen, sitä oli mahdoton käsittää, sillä tuskinpa kukaan on konsanaan ollut niin kerrassaan soveltumaton siihen toimeen kuin hän. Pahinkin jukuripää poikajoukosta olisi voinut vilpistellä läksyissään ihan hänen silmiensä edessä ilman kiinnijoutumisen vaaraa, ja rankaiseminen oli aivan vastoin hänen luontoaan, vaikka hän eli ja toimi sellaiseen aikaan, jolloin koivurieska ja rottinki olivat tavallisimpia kasvatusvälineitä. Ei olisi voinut odottaa muuta kuin että meidän senaikaiset pitkätakkiset ja kaularöyhelöiset esi-isämme olisivat käyttäneet hyväkseen opettajansa omituisuuksia, mutta heidän ylistyksekseen olkoon sanottu, että noiden pikku veitikkain keskuudessa ylipäätään vallitsi kunniantuntoinen ja ylevämielinen henki. Pidettiin halpamaisena ja kehnona keinotella herra Flemyngin hyväluontoisuudella ja luottamuksella. Jos he eivät koulussa erikoisen paljoa muuta oppineetkaan, niin eipä tuotakaan kehitystä saanut halveksia, ja se oli pääasiallisesti Dorothyn vaikutuksen ansiota. Pojat palvoivat häntä. He olisivat tahtoneet käydä taisteluihin hänen puolestaan; ainoana vaikeutena vain oli vihollisten puute. Saada "musta silmä" sellaisessa ritaritehtävässä oli kunniamerkki, jota kaikki toiset katselivat kademielin. Siellä oli esim. pikku Marwood, jonka isä oli piirtänyt tuon kummallisen taulun ja tekstannut ylen komean otsikkokirjoituksen kirkosta ja valtiosta j.n.e. pelkästään kiitokseksi huolenpidosta, jota Dorothy omisti hänen äidittömälle ja pelokkaalle pojulleen. Edelleen kuului ihailijapiiriin master ["nuoriherra". Suom.] Stephen Harrington, joka oli muutamiksi lupa-ajoiksi jätetty hänen hoivaansa ja jota hän myös oli hoitanut pienokaisen sairastaessa jotakin lastentautia; senjälkeen Stephen alituiseen puhui hänestä, kunnes äiti antoi noutaa hänet kartanoon kiittääkseen häntä. Sittemmin tuli Dorothy sinne aina tuolloin tällöin, ja nuori sir Jasper, joka aluksi vain hieman uteliaasti katseli hänen ruskeita silmiään, alkoi pian tuntea erityistä huvia saadessaan tämän silmäparin loistamaan eloisammalla kirkkaudella tai alas luoduksi, mikäli hän tahtoi. II. SE VANHA, VANHA TARINA. Kuinka kummallisia olentoja me ihmiset olemmekaan, ristiriitaisuuksien liutana ja kuitenkin aina yhtäläisinä! Vuosisadan toisensa jälkeen, sukupolvi sukupolven kintereillä, me vaellamme läpi maailman, milloin isoissa tekotukissa, milloin käherretyin kiharoin — fryygialaisissa myssyissä tai avopäin pörrötukkaisina, roomalaisissa kypäreissä, kreikkalaisissa hiusnauhoissa tai syyrialaisissa turbaaneissa, kuinka kulloinkin — kaikki leikkiäksemme samaa leikkiä. Toinen toisensa jälkeen tuntee samoja pienempiä tai suurempia mielenliikutuksia, saa samoja kokemuksia toiveista, levottomuudesta ja pettymyksistä. Ettekö usko, että kun Sokrates purki sydämensä tunteita Xantippalle, piteli hän tämän kättä omassaan ja katsoi häntä silmiin ja tunsi ilon tulvehtivan voimakkaassa ylevässä sielussaan, kun Xantippa ujosti kohtasi hänen katseensa? Hupsu filosofi-parka ei nähnyt terävyyttä, joka vaani pehmeän hunnun alla. Ja tässä meillä nyt on nuori sir Jasper Harrington Englannin maltillisessa teollisuusmaassa alottamassa samaa leikkiä, mikä silloin sai ateenalaiset lehdot hohtelemaan tavallista rikkaammin ihanuuksin, kun aurinko lähetti kimpun kultaisia säteitä niiden viileään siimekseen. Hän tuli kävellen pitkin kartanon suurta lehmuskujaa, läiskäytellen ratsupiiskallaan ja ihmetellen itsekseen, mikä hitto Dorothy Flemyngin kasvoissa tekikään ne viehättävämmiksi kuin kaikkien niiden kauniiden ja ylhäisten naisten, joita hänen kotonaan vieraili. Se oli se vanha, vanha tarina — aina yhtäläinen eikä sentään milloinkaan sama. Ja on muitakin seikkoja, jotka ovat yhtä uusia ja yhtä vanhoja. Sokrateen kosinnasta meillä ei ole mitään yksityiskohtia tiedossamme. Xantippa tuotti hänelle kylliksi huolia ajan mittaan, voidaksemme otaksua, että kaikki kävi alussa rauhallisesti ja mutkattomasti. Niissä ensi hommissa ei varmaankaan ollut tiellä mitään vanhempien vastahakoisuutta, ei holhoojia, jotka yksinomaan pitivät varallisuutta silmällä. Mutta kuinka olikaan Hero-paran ja hänen Leanderinsa laita, hyrskyävien aaltojen eroittamina kun olivat? Mitä saivatkaan kokea Romeo ja Julia — keskenään vihamielisten Montagu- ja Capulet-sukujen lapset? Ja Tasso ja Leonora? Ja viehättävä herttuatar May, joka karautti kuolemanratsastukselleen rakkaan Guyn kanssa, loordi Leighin kolkuttaessa portille? Kuinka kävikään näiden kaikkien? Ja kuinka nyt kävisi lady Harringtonin, joka oli vanhaa Bruce sukua ja oli myötäjäisillään auttanut Harringtonin jaloilleen — ja olihan kartanon omakin taulusali ylen runsaana kokoelmana tuimia panssaripukuisia soturi-muotokuvia Harringtonien menneisyydestä! Ja minun Dorothy-parkani — kuinka hänen kävisi? Koko seutuhan tiesi, ettei koko maailmasta voinut löytyä sir Jasperille edullisempaa elämänkumppania kuin neiti Montagu, nuori perijätär, jonka tilukset rajoittuivat hänen maihinsa. Ja jos Jasper-herra osoittautuisi vastahakoiseksi eikä tahtoisi ottaa häntä — niin, silloin oli myladylla kokonainen parvi pyrkijättäriä varalla. Lady Mary Bentinck esimerkiksi, vanhan kreivin tytär — sir Charles Bassettin vanhin tytär Charlotte — joku Fitz-Anbynin sisaruksista — lady Di Riverstone... Voi, Dorothy, Dorothy — miksi olitkaan paluumatkalla kylästä sinä toukokuun iltana! Dorothy näki jo kaukaa hänen lähestyvän. Hän oli tiellä, jonka molempia sivuja reunusti nurmiturve ja tuoksuva kasteinen orapihlaja-pensasto, kukat juuri aukeamaisillaan. Vaaleanvihreitä tammia kohosi ylväinä molemmin puolin. Suoraan hänen edessään oli kaistale yleistä laidunmaata, ja tällä avoimella kedolla, jolle laskeva aurinko venytti pitkiä soluvia varjoja kelta-orjantappurain yli, siintävien ylänköjen ollessa taustana etäisyydessä ja tuulen väräytellessä ruohikkoa, näkyi Jasper Harrington tulevan verkalleen ratsastaen. Mitä hän mieteksi? Liikkuivatko hänen ajatuksensa lady Di'n luona? Vai Philippa Fitz-Aubynin? Tai kenties George Selwynin viime pilapuheissa, taikka amerikkalaisessa sodassa, vai äskeisessä ilmapallon keksinnössäkö, tai myöskin — mikä on kaikkein luultavinta — uuden nuoren lintukoiransa Junon harjoittelussa? Tuolla hän joka tapauksessa ilmestyi esiin, ohjakset heitettyinä hevosen kaulalle, ja aurinko paistoi niin leppoisasti häneen ja tuuli leikki hänen hiuksillaan — ja Dorothy, joka toisinaan saattoi saada äärimäisen ujouden puuskan, katseli ympärilleen kaihoisin silmäyksin, keksiäkseen mahdollisesti jonkun väistymiskeinon. Mutta pensasaidassa ei näkynyt ainoatakaan aukkoa, eikähän hän voinut kääntyä takaisin ja kipaista juoksuun, sillä sir Jasper oli saattanut jo huomata hänet yhtä hyvin kuin Dorothy oli havainnut sir Jasperin. Hänen olisikin tehnyt mielensä antaa itselleen korvapuusti tästä puolittain suloisesta ja puolittain tuskallisesta säikyn tunteesta, jota hän ei kyennyt selittämään itselleen. Ja niin lähestyivät he toisiaan. Sir Jasper oli jättänyt taakseen aurinkoisen aukeaman ja tullut nuorten puiden kasteiseen varjoon, ja ratsasti edelleen välinpitämättömästi kolmikolkka-hatussaan ja viininpunaisessa ratsastustakissaan, hiukset sidottuina niskaan mustalla nauhalla. Pikku Dorothy käveli nopein askelin. Hänen pehmoinen neitseellinen helmenvärinen pukunsa näytti vielä vaaleammalta, kun välkkyvä nurmi oli taustana, ja hartioilla oli musta pitkä shaali, joka oli heitetty rinnan yli ja solmittu vyötärön taakse isoksi ruusukkeeksi. Leveä hattu varjosti hänen kasvojaan. "Kenties hän ei edes näe minua", ajatteli hän tuntien sekä toivoa että pettymystä. Sillä sir Jasper piti silmiänsä maahan luotuina, ja Dorothyn askeleet nurmikolla olivat aivan kuulumattomat. III. RAKKAUDENTUNNUSTUS. Eikö näkisi häntä? Sellaisissa tilaisuuksissa tulee lukuun muitakin aistimuksia kuin näkeminen ja kuuleminen. Ennenkuin Dorothy ehti ajatella päätelmäänsä loppuun oli sir Jasper jo hypähtänyt satulasta ja seisoi siinä hattu kädessään. Hänen rehelliset siniset silmänsä katselivat Dorothya suoraan silmiin. "Tätä voin sanoa onnenpotkaukseksi, neiti Flemyng", huudahti hän vilkkaasti. "Oletteko menossa kartanoon? Sallitteko minun lyöttäytyä seuraanne?" Dorothy oli niiannut säveästi ja pudisti nyt päätänsä. "Matkani kulkee ainoastaan ohi vuokratilan, sir. Toivottavasti mylady jaksaa hyvin?" pakoittautui hän lisäämään, samalla kun ajatteli, että sir Jasper nyt varmastikin oli täyttänyt kohteliaisuuden vaatimukset ja antaisi hänen mennä menojaan. Hän ihan tyrmistyi huomatessaan nuoren aatelismiehen laskevan ohjakset käsivarrelleen ja kääntävän hevosensa, yhä vielä hattu kädessä saatellakseen häntä jalkaisin samaa tietä, jota oli tullutkin. Mutta katsahtaessaan sir Jasperiin tehdäkseen vastaväitteitä, hän heti loi katseensa maahan ja punastui rajusti; silloin hän lähti pitkittämään kulkuansa niin nopeasti kuin pääsi ja sanaakaan hiiskumatta. "Minä tahtoisin puhua kanssanne Stephen-veljestä", sanoi Jasper. Dorothy hiljensi hiukan askeliaan. Jos se oli seurassapysymisen syynä, niin sehän oli aivan luonnollinen aihe. "Isänne on tehnyt hyvin paljon hänen kehittymisekseen." "Hän on todella huomattavasti edistynyt latinassa", myönsi Dorothy vakavan virallisella ilmeellä, joka Jasperin mielestä oli aivan ihastuttava. "Niin meistäkin. Serkkumme Parker on ollut vierailulla luonamme, ja äitini pyysi häntä tutkimaan Stepheniä hiukan. Se oli kylläkin koetteleva hetki poika-paralle, mutta hän suoriutui siitä loistavasti. En ole milloinkaan nähnyt äitiäni tyytyväisempänä — ja Stephen sanoi, että se oli neiti Flemyngin ansiota kaikkityyni." "Oh ei, ei suinkaan", tokaisi Dorothy. "Mutta tämä ilahduttaa minua suuresti, sillä se varmasti antaa hänelle enemmän luottamusta omaan kykyynsä. Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, että mainitsitte asiasta minulle." "Minulla — meillä — on vielä muutakin, josta meidän tulee kiittää neiti Flemyngiä", jatkoi sir Jasper nopeasti ja hyvin tunteellisella sävyllä. "Pikku-poloinen! Minä en luule, että äitini kaikesta hellyydestään huolimatta on koskaan oikealla järjestelmällä kasvattanut häntä. Näytti siltä, että hänestä oli sukeutumassa surkuteltava pikku raukka ilman vähintäkään reippaatta. Kaikki tuntui pelottavan häntä, aina siihen asti kunnes hänet lähetettiin teidän luoksenne — isänne luokse", oikaisi sir Jasper varsin säädyllisesti. "Ja nyt?" kysyi Dorothy ja katsahti puhujaan, maailman purppuraisimmat huulet hymyyn vetäytyneinä. "Oh, nyt — nyt hän on oikea urho. Ensi talvena hän ratsastaa kanssani ajokoira-retkille. Ja aamulla hän ratsastaessaan antoi hevosen hypätä yli ränstyneen aidan. Miten sen laita on, neiti Flemyng? Ei suinkaan isänne anna opetusta ketunajossa, kieliopillisten taivutusten lisäksi, vai mitä? "Eikä miekkailussakaan tai nyrkkeilyssä? Stephenillä nimittäin oli eilen kotia tullessaan 'musta-silmä', jota ihan mielikseen katseli. Hän oli tapellut nuoren Bassettin kanssa kotimatkalla — ja suoriutunut voittajana. Syytä taisteluun..." "Tästä menee tie vuokratilalle", keskeytti Dorothy epätoivoisella rohkeudella. Hän tiesi tappelun aiheen yhtä hyvin kuin Jasperkin, ja hänen poskensa hehkuivat purppuraisina sir Harringtonin kavalan vihjauksen johdosta. "Tämä tie johtaa vuokratilalle — hyvästi, sir!" Hän niiasi taas keveästi ja kääntyi mennäkseen, mutta toinen pysäytti hänet. Voi, Jasper, Jasper! Tuossahan olivat neiti Montagun metsät vain pikku matkan päässä hänen silmäinsä edessä — laajalle ulottuvat sankat korvet, ilta-auringon rusotuksen kultaamina —; tuossa avautui karu nummi, joka herätti kaikkien maalaisherrasmiesten kateutta, kun se oli seudun mainioin kurppien pesimispaikka. Ja kartanossa istui tällä hetkellä neiti Montagu itse juomassa teetä myladyn luona, puettuna himmeän oranssinväriseen silkkiin, joka sopi erinomaisesti hänen tummaan hipiäänsä, ja jauhoitettu tukka suorittuna korkealle suunnattoman hiuslaitteen päälle — samaan asuun, jossa hovimaalari hänestä myöhemmin muotokuvan ikuisti. Ja Jasperin tarvitsi vain ojentaa kätensä saadakseen sekä hänet itsensä että metsät ja kurppa nummen — ja sensijaan hän ojensi kätensä ja pysäytti pikku Dorothy Flemyng-paran, koulumestarin tyttären. "Dorothy", hän sanoi, "en milloinkaan ennen ole tuntenut sellaista hellyyttä Stepheniä kohtaan kuin hänen kertoessaan tästä minulle!" "Antakaa minun mennä, sir — antakaa minun mennä!" huudahti Dorothy taistellen itsensä kanssa. Sillä Jasper oli pidättänyt hänet ainoastaan siten, että oli aivan keveästi laskenut kätensä hänen käsivarrelleen, ja Dorothyn lausuessa tämän veti Jasper kätensä takaisin ja seisoi hänen edessään hattu kädessä ikäänkuin tyttö olisi ollut kuningatar. Ja Jasper näytti todellakin muhkealta ja ritarilliselta seistessään siinä auringon paistaessa suoraan hänen kasvoihinsa ja säteilevät silmät kohdistettuina häneen. "Minä en voi mennä tieheni, se on aivan mahdotonta", selitti Jasper. "Minä rakastan teitä niin lämpimästi, Dorothy, että minun täytyy sanoa se teille. Ettekö tahdo tulla vaimokseni? Miksi kieltäytyisitte siitä? Voi, elämäni, sieluni — eihän voi olla mahdollista, että te pelkäätte minua?" Häntä? Ei, ei! Mutta itseään ja puhujan hellää äänensävyä. Ja Jasper käsitti sen. Hän luki sen Dorothyn silmistä sinä ainoana kertana, minkä tämä uskalsi kohottaa ne. Ja nyt loistivat Jasperin silmät voitonriemusta, ja hänen äänensä sai vakavamman soinnun. "Yksi ainoa pikku sananen vain vastaukseksi — en pyydä enempää. Eikö neiti Flemyngillä voi olla sen vertaa sääliä minua poloista kohtaan, että sanoisitte edes, etten ole teille vastenmielinen?" pyysi hän uudistuvan levottomuuden vallassa. Sillä Dorothy oli kääntynyt poispäin ja väänteli käsiään lapsellisessa tuskaannuksessa. Ja äkkiä kääntyi hän jälleen kiivaasti puhuttelijaansa kohti. "Kuinka te voitte olla niin julma?" huudahti hän kiihkeästi, silmät täynnä kuumia kyyneleitä. "Julma? Minä!" "Niin — te! Uskotteko muka todellakin, että mylady ottaisi minut vastaan tyttärenään — että minä, köyhä Dorothy Flemyng parka, Stephenin opettajatar, olisin sopiva puoliso sir Jasper Harringtonille, ylhäiselle tulevalle kartanon omistajalle?" Sir Jasper keskeytti hänet tuimasti ja puhuessaan tempoi hevosta suitsista kerta toisensa perästä. "Sekö estäisi, että te olette vähävarainen? Joutavia! Minä olen kuullut äitini sanovan, että Flemyng-suku on yhtä hyvää kuin yksikään muu tällä paikkakunnalla." Dorothy pudisti surullisesti päätänsä. "Mitä minä sitäpaitsi välitänkään tuosta kaikesta?" huudahti toinen ja sulki Dorothyn käden omaansa. "Sanokaa vain, että rakastatte minua, niin minä saan rauhan sieluuni." Kiihkeä ilme hävisi Dorothyn silmistä. Hän antoi kätensä olla Jasperin kädessä ja katsoi häneen suloisen ja surullisen arvokkaasti, jollainen sävy oli aivan uutta hänessä. "Voipiko se tehdä teidät tyytyväiseksi?" kysyi hän. "Silloin sanon teille, että minä en voi kieltää sitä. Et, ei — antakaa minun puhua loppuun. Sillä, nähkääs, sir Jasper", hän jatkoi vapisevalla äänellä, mutta pystyssä päin ja katsoen häntä suoraan silmiin, "tyydyttääkseni teitä olen nyt lausunut teille sen, mitä en luullut kuolemankaan saavan minua ilmaisemaan. Te olette todellinen aatelismies, sir Jasper, ja minä en kadu sanojani — mutta siihen loppuukin kaikki. Ettekö luule minun tietävän yhtä hyvin kuin kartanon armollinen rouva, että minä en ole kelvollinen morsian hänen pojalleen? Ja luuletteko, ettei meilläkin, jotka kuulumme Flemyng-sukuun, ole omaa ylpeyttämme — ja että minä voisin suvaita hänen sanovan minulle hylkäyksensä?" Jasper keskeytti hänet taaskin, ja puhuessaan hän kumartui suutelemaan Dorothyn kättä sen ajan kaunista ja säädyllistä kohteliaisuutta noudattaen. "Sitä hän ei tee milloinkaan", vakuutti hän. "Voi, te ette tiedä", huudahti Dorothy-rukka yhäti urheana taistellen omaa sydäntään vastaan. Hänen oli kovin vaikea pysyä järkähtämättömänä, kun Jasper katseli häntä tuolla tavoin ja koko hänen sydämensä nousi sitä vastaan hänen puolestaan. Kenties ei kenelläkään tytöllä ole milloinkaan ollut niin tukalaa taistelua kamppailtavana. Ja juuri silloin alkoi satakieli visertää surunvoittoisia säveliään läheisessä pensaikossa. "Te ette tiedä, te ette tiedä", toisti hän rukoilevalla äänellä. "Minä tiedän, etten milloinkaan luovu rakkaudestani — ettekä tekään, Dorothy", sanoi Jasper hiljaa. "Ja äitini rakastaa minua liian suuresti, asettuakseen onneani vastaan." "Voi — se on ihan mahdotonta!" "Luota minuun, Dorothy." Mutta Jasper ei voinut saada häntä myöntämään tämän enempää. Dorothy rakasti häntä ja tunnusti sen, mutta hän ei tahtonut suostua siihen, että he tapaisivat toisiaan ulkona, ja yhtä vähän sai Jasper tulla hänen kotiinsa, ellei hän sitä ennen ollut saanut myladyn suostumusta, esittääkseen kosintansa hänen isälleen. Hän ei edes antanut Jasperin seurata häntä pienelle oikotielle, vaikka tämä nurkui hänen epäystänsä vastaan. Ja Jasper seisoi siinä ja katseli viehkeän olennon jälkeen, joka poistui illansuussa epävarmemmin askelin kuin tavallisesti — ilmeisesti hieman järkkyneenä ja epäröivänä, urhoollisista sanoistaan huolimatta. "Minun tulee ottaa huoltaakseni rakastettuni", sanoi nuori mies itsekseen. Hänen silmissään loisti riemukas ja voitollinen hehku, kun hän nousi satulaan ja ohjasi kulkunsa kotia kohden, Neiti Montagun metsät verhoutuivat hämärän vaippaan, ja neiti Montagu itse ajoi hänen ohitseen suurissa kuomuvaunuissaan. Hän huoahti havaitessaan Jasperin tulevan ratsastaen kotiin juuri kun hän palasi vierailultaan ja nähdessään vilaukselta sen onnellisen ja hymyilevän ilmeen, jota hämykään ei vielä kyennyt peittämään. Jasper puolestaan oli unhoittanut kohtauksensa neiti Montagun kanssa jo ennen kuin tämä oli poissa näkyvistäkään. Tällähaavaa hänen sielussaan kuohui jotakin, mikä hääti hänen ajatuksistaan kaikki muut mahdollisuudet, kaiken levottomuuden — niin, kaiken paitsi valoisan nykyisyyden. Neljänkolmatta iässä, rakastunut ja rakastettu! Eikö siinä ollut rajatonta lumousvoimaa? Muutamien vuosien kuluttua olisi kaiketi satoja järkevämpiä ajatuksia noussut hänen mielessään, mutta niin ylenpalttista onnea, josta hän nyt nautti, hän ei olisi saanut tuntea. Dorothy oli nuorempi iältään, mutta hänellä oli surullisempi kokemus elämästä, joten hän kenties oli toisissa asioissa kehittyneempi. Hän meni kotiinsa sekä rauhattomana että onnellisena, mutta Jasperin valoisia unelmia ei sellainen ristiriitaisuus ollut häiritsemässä. Hän oli lapsuudestaan tottunut siihen, että kaikki aina myötäsi hänen tahtoonsa, ja miksi nyt nousisi mitään esteitä hänen tielleen? Oh, teitä hupsuja onnettomuuden ennustajia — onko keijukaistarinain ajoilta asti milloinkaan ilmennyt rakastuneelle prinssille mitään mahdottomuuksia? IV. LADY HARRINGTONIN TOIVOMUKSET. Melkein kaikki ovat nähneet "kartanon" tai jonkun muun paikan, joka muistuttaa sellaista asuinsijaa — kauniin, vanhan, vaaleanharmaan rakennuksen, joka sijaitsee hiukan alavalla kohdalla, ja kaksi uhkeata lehmuskujaa, jotka johtavat rakennuksen edustan ruohikkoiselle aukiolle. Tämä kartano oli jo pitkät ajat ollut Harrington-suvun hallussa ja joutunut pari kertaa poiskin sen käsistä, sillä tällä suvulla, kuten muillakin, oli ollut ylä- ja alamäkiä maallisella urallaan. Eikä voinut väittää, että se nykyäänkään oli ehdottomasti varma kauniin tilan pysyväisestä omistusoikeudesta, sillä se oli hankittu takaisin vasta sir Charlesin naimisliitolla, kun hän sai puolisokseen neiti Brucen — nykyisen lady Harringtonin — ja myladyn isää ei ollut saatu muuttamaan järkähtämätöntä päätöstänsä, että kartano yksinomaisesti taattaisiin hänen tyttärellensä. Se oli arkaluontoinen kohta, tämä puolinainen omistusoikeus, joka ei voinut tulla varmemmaksi ennenkuin uuden sukupolven esiintyessä. Naiset ovat arvaamattomia olentoja ja ottavat vaikutuksia kaikesta, mikä loukkaa tai mairittelee heitä. "Vaimosihan saattaa taas kumota kaiken", sanoi sir Charlesin isä raivoissaan. Mutta eversti Bruce ei tahtonut kuulla puhuttavankaan muunlaisista sopimuksista, ja, siinä istui nyt lady Harrington hallitsijattarena kartanossa. Koko maailma oli kuitenkin vakuutettu siitä, että sir Jasper tulisi hallitsemaan siellä hänen jälkeensä, niin että herrat Harringtonit pääsisivät taas täysiin oikeuksiin vanhassa kodissaan. Mylady istui salongissa odotellen poikaansa, kun kuuli hänen askeleensa eteisestä. Keskellä huonetta oli pöytä, jolla loisteli suuri kukkavihko kauniissa maljakossa; muuna sisustuksena oli pari lepotuolia, jotka todella ansaitsivat nimityksensä, kirjailtuja verhoja, lyijykynä- ja mustaliitupiirustuksia seinillä, hopeisia kynttilänjalkoja vahakynttilöineen, antiikkisia kaappeja, spinetti ja joukottain posliinikuvia. Pöydän ääressä istui noin viidenkymmenen ikäinen kaunis rouvashenkilö, tukka jauhoitettuna ja tuuhea pitsiröyhelö kyynärvarsien kohdalla. Hän katsahti tulijaan ja pudisti päätänsä, moittiva hymy huulillaan, kun Jasper reippaasti astui huoneeseen. "Vihdoinkin, sir! Sinua ei suinkaan voi sanoa täsmälliseksi ja huomaavaiseksi kosijaksi!" Nuori mies punastui korviaan myöten. Hän oli unhoittanut kaiken, mikä koski neiti Montagua, ja minä pelkään, ettei muistutus tuntunut kovinkaan mieluisalta. "Pyh!" huudahti hän kärsimättömään. Mutta sitten hän hillitsi itsensä, meni äidin luo ja suuteli häntä. "Minun piti ratsastaa Dacren luo puhelemaan hänen kanssaan tänä iltana", selitti hän ja heittäytyi huolimattomasti toiseen lepotuoliin. "Näyttää siltä kuin hän olisi antanut sinulle hyviä tietoja fasaaneista", virkkoi lady Harrington ja otti taas käsityönsä. "Mutta soisin sinun tulleen kotiin aikaisemmin; neiti Montagu viipyi täällä hämärään saakka. Hän oli erittäin sievä oranssinvärisessä silkkipuvussaan." "Minä inhoan oranssinkeltaista", mutisi Jasper. "Niin minäkin oikeastaan. Mutta hän on niin tumma — ja se sopi hänelle todellakin aivan erinomaisesti." "Niin, tumma hän kyllä on! Minä en pidä tummista — _sinähän_ olet vaaleaverinen, äiti", selitti nuori mies herttaisen kohteliaasti, ja tästä ei mylady suinkaan ollut välinpitämätön. Hän laski hyväilevästi kätensä Jasperin olalle. "Kuulehan, sir — ei ole laisinkaan soveliasta asettaa vanhaa äitiänsä esikuvaksi! Olisin liian yksinkertainen, jollen huomaisi, että jos kaksikymmenvuotias ja viidenkymmenen ikäinen asetetaan rinnakkain, täytyy viisikymmenvuotiaan joutua armottomasti tappiolle vertailussa — enkä minä siitä napisekaan. Ilomielin näkisin nuorten kasvojen valaisevan vanhaa kotiamme, Jasper." "Et milloinkaan neiti Montagun!" "Ja miksen?" Mylady antoi käsityön vaipua helmaansa ja käänsi kauniit ja vakavat kasvonsa häntä kohden, "Usko minua, sinun onneasi minä aivan etusijassa ajattelen. Ellen olisi vakuutettu siitä, että neiti Montagu tekisi sinut onnelliseksi, en milloinkaan koettaisi saada häntä miniäkseni, vaikka hän sitten omistaisi koko pitäjämme tilukset, Mutta hän on nuori, herttainen, kaunis ja rikas — mitä enempää voit vaatia?" "Yhtä ainoata, äiti." "Mitä siis?" "Ennenkuin otan naista aviokseni, minun tulee rakastaa häntä, mylady. Ja minä en rakasta neiti Montagua." "Mutta sinähän voit vastedes rakastua häneen." "En milloinkaan." Mylady istui tovin ääneti, ja kärsimättömyyden häivä kuvastui hänen kasvoillaan. Mutta sitten hän lausui tyynesti: "Siinä tapauksessa sinä teet oikein Jasper. Se asia on siis ratkaistu. Mutta onhan muita — neiti Fitz-Aubyn esimerkiksi — ja Charlotte Bassett..." "Mutta _hän_ on tuhatkertaisesti enemmän arvoinen kuin ne kaikki!" huudahti Jasper äitinsä hämmästykseksi mitä vilkkaimman ihastuksen vallassa ja ponnahti seisaalleen. "Ei ole koko maailmassa ketään puoleksikaan niin kaunista ja hyvää kuin hän, tiedätkös, äiti! Miksi meidän tarvitsisi tavoitella rahoja? Me tulemme hyvin toimeen nykyisillä oloillamme. Minä kuolen surusta, jollen saa häntä vaimokseni — ja sinä saat hänestä parhaimman ja herttaisimman tyttären, mitä milloinkaan voit toivoa!" Hän oli tarttunut äidin käsiin ja tuijotti häntä silmiin hehkuvin katsein, samalla kun katkonaisten sanojen tulva syöksyi hänen huuliltaan. Ikkunat olivat auki, päästäen sisälle leppoisaa illan vilpoisuutta, iso hyönteinen liiteli suristen ympäri kattoa, ja ulkoa kuuluva satakielten kuoro säesti Jasperin tunteenpurkausta. "Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä!" hoki hän moneen kertaan. "Ja minä en ikinä rakasta ketään muuta kuin häntä!" Onko moista tunnustusta milloinkaan lausuttu toisenlaisin sanoin? "_Ketä_ — mitä sinä tarkoitat?" huudahti lady Harrington raskain sydämin. "Ketäkö? Ketä muuta kuin Dorothya — käsittänethän, että tarkoitan Dorothy Flemyngiä? Ei ole ketään hänen kaltaistaan! Voi, äiti — sinun tulee pitää hänestä minun tähteni!" "Laske irti käteni, Jasper. Missä on järkesi, sir? Koulumestarin tytär!" Ihmisten oli tapana sanoa lady Harringtonista, että hän usein oli ryhdiltään kuin kuningatar. Ja sellaisena kuin hän nyt nousi tuolistaan, majesteetillinen hohto silmissään, olisi hän hyvin voinut esittää Aragonian Katarinaa. Nuori rakastaja tunsi tarpeelliseksi hillitä kuohuvaa hurmaannustansa. "Flemyngit ovat myös aatelia", sanoi hän tukahtuneella äänellä, kääntyen pois äidistä ja siirtyen pari askelta ikkunaa kohden. Mutta sitten hän tuli takaisin ja pysähtyi jälleen äitinsä eteen. "Minä olisin antanut vaikka mitä, säästääkseni sinulta pahastusta tässä asiassa..." "Pahastusta!" keskeytti rouva kylmästi. "Mahdottomuudet eivät minua pahastuta." "... mutta sitä ei voinut auttaa. Hän on viehättävin olento, mitä tässä maailmassa on milloinkaan elänyt. Ei kukaan voi vastustaa häntä." "Kyllä ymmärrän... Ja sinun sydämesi meni heti satimeen", sanoi lady Harrington samalla kylmällä ja kovalla äänenpainolla kuin äskenkin. Jasper karahti punaiseksi. "Sinä erehdyt! Moiti minua niin paljon kuin haluat, mutta älä häntä! Pikku Dorothy on yhtä osaton kuin sinäkin näistä suunnitelmista. Hänen kaikkena vikanaan on, että hän on niin sanomattoman suloinen!" "Vai niin! Mutta on muitakin yhtä viehkeitä." "Ei minun silmissäni. Sano minulle, äiti, — kun sinä menit isän kanssa naimisiin, tuntuiko sinusta silloin, että ketään muuta saattoi verrata häneen?" "Sellaista ei ollutkaan olemassa." "Ja yhtä vähän on sellaista tyttöä olemassa, jonka voisi asettaa Dorothyn rinnalle!" huudahti Jasper. "Hän ansaitsisi olla kuningatar — ei kukaan noista toisista ole sen arvoinen, että kelpaisi edes kynttilää sytyttämään hänelle! Oh, äiti, äiti — ethän tahdo särkeä sydäntäni?" Hän oli taas tarttunut äidin käsiin ja suuteli niitä, ja lady Harrington seisoi siinä tosin ryhdikkäänä ja kylmäkiskoisena, mutta hän ei työntänyt häntä pois luotansa. Pyrkivätköhän rakkaat muistot raivautumaan esille hänen sielussaan? Ajatteliko hän kauniin ja kiihtyneen poikansa ja tämän isän sattuvaa yhtäläisyyttä? Muisteliko hän, mitä helliä ja intohimoisia sanoja oli tulvinut huulilta, jotka sittemmin kuolema oli kylmentänyt? Ja satakielen laulu — oliko sekin soinut muinaisina iltoina sillä tavoin kuin se tänä kauniina toukokuun iltana kajahteli? Jasper yhäti tulkitsi tunteitansa kiihkeällä sanatulvalla — mielettömällä kylläkin, ehkä, mutta kuka tietää? Onhan lopultakin olemassa myös jotain sellaista, mikä käy yli kaiken inhimillisen viisauden — ja kenties nuo lauselmat saivatkin syntynsä siitä... "Soita Marshamia! Tämä kaikki tuli niin äkkiarvaamatta", sanoi mylady. "Puhumme asiasta enemmän huomenna, kun olemme kumpikin tyynempiä." Hän kumartui äkkiä ja suuteli poikaansa kiihkeästi. "Jasper, Jasper — sinun on täytynyt joutua kesäyön unelmaan ja sen lumoukseen!" Voi teitä hupsuja viisauden julistajia! Jalokivi saattaa olla lumouksen kätkössä, kun prinssi ratsastaa löytöretkelleen, mutta metsät yleensä avautuvat ja lohikäärmeet käyvät vaarattomiksi, kun hän voitonriemuisena rientää eteenpäin voittaakseen rakastettunsa, joka odottaa hänen paluutansa. Tapahtuuko sellaista ainoastaan keijukaissaduissa? V. SOPIMUSEHDOTUS. Lady Harrington, joka tässä kohden edusti lohikäärmettä, makasi valveilla koko yön. Hänen ajatuksensa liikkuivat kartanossa ja pitkän gallerian muotokuvissa — ja hän ajatteli myös Dorothy Flemyngiä, koulumestarin tytärtä, joka uskalsi asettua sille paikalle, missä lady Di'n tai neiti Montagun olisi tullut istua. Mutta niin laajalti kuin hänen aatoksensa harhailivatkin, hän näki aina silmiensä edessä toisen kuvan — Jasperin isän, sama loiste silmissään, minkä hän oli äsken nähnyt pojallaan, ja sama kähäräisyys aaltoilevassa tukassa. Heilläkin oli ollut vaikeuksia liittonsa solmimisessa, edellämainituista kartanon omistusoikeutta koskevista määräyksistä johtuneita, Vanha sir Hugh Harrington oli loukkaantuneena kääntynyt pois ja noitunut ja sanonut pojalleen: "Vaimosihan voipi taas kumota kaiken!" Ja Charles oli langennut polvilleen rakastettunsa eteen ja suudellut hänen kättänsä ja vakuutellut: "Tehkööt mitä tahtovat kartanon suhteen, sydänkäpyseni, kunhan se vain ei eroita meitä toisistamme!" Nuo sanat, jotka turvasivat hänen sydämensä Charlesille ikuisiksi ajoiksi, tuntuivat nyt laajenevan sulkemaan piiriinsä Jasperinkin. "Koulumestarin tytär... Ei, minä en voi milloinkaan antaa suostumustani siihen, ja kuitenkin — rakastaneekohan Jasper todellakin häntä niin hellästi?" Lohikäärme-parat! Heillä on aarteensa varjeltavana, ja heihin isketään haavoja, joita kukaan ei tarjoudu sitomaan. Lady Harrington heittelehti edestakaisin vuoteessaan. Kaikista päätöksistään huolimatta ajatteli hän enemmän sir Charlesia kuin sir Jasperia. Viimein hän nousi ylös ja meni eräälle kaapille, josta otti esille medaljongin; tämän sisällä oli pienoiskuva ja ruskea hiussuortuva, ja hän suuteli sitä moneen kertaan, kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan. Me hautaamme surumme, ja ruohoa kasvaa niiden päälle — ja toisinaan kauniita kukkasiakin — mutta välistä sattuu maanjäristyksiä, ja haudat aukenevat. Aamulla juoksi Stephen äitinsä huoneeseen, pieni nukketeatteri sylissään. "Minä näytän tätä neiti Flemyngille. Saan kai viedä sen sinne, vai mitä, äiti? Me annamme nukkien tanssia, jotta rouva Harriet saa katsella." "Sinä olet liian vanha nukkien kanssa puuhaamaan", vastasi lady Harrington terävästi. "Ja sinun ikäisesi pojan pitäisi löytää parempaa tekemistä kuin naisten parissa leikkimistä." "Kyllä löydänkin", huomautti Stephen punastuen. "Minä tappelin äskettäin nuoren Bassettin kanssa." "Mistä syystä?" "Hän väitti, että hänen sisarensa on yhtä kaunis kuin Dorothy, ja minä sanoin, että se oli vale — ja me tappelimme, ja minä annoin hänelle selkään." Tätä kaksinkertaista Dorothyn ihailua oli lady Harringtonin vaikea sietää, ja hänen kasvoillaan oli hyvin kylmä ilme, kun hän hetkeä myöhemmin kutsui Jasperin aamiaishuoneeseensa. Jasper puolestaan ei tuntenut minkäänlaista pelkoa tulevaisuuden suhteen. Ainoastaan ne, joilla on jotakin kokemusta tiellä olevista kompastuskivistä, pitävät niitä silmällä, ja hän ei ollut tähän asti kohdannut mitään vastuksia. Dorothy oli ehdottomasti hänen — ja hänen äitinsä kyllä antaisi suostutella itsensä. Hän seurasi äitiä huoneeseen ja odotti, mitä tämä sanoisi, huolimattoman miellyttävässä asennossa nojaten toisella kädellä pöytään. Hänen kasvoillaan ei ollut jälkeäkään levottomuudesta. Mylady vain kiihdyksissä oli. "Jasper", aloitti hän ja lisäsi sitten hyvin kiivaasti: "Olitko sinä todella järjilläsi, puhellessamme eilen illalla?" "Miks'en minä olisi järjilläni ollut?" "Ja sinä tarkoitat oikein tosissasi vakuuttaa, että sinä — että sinä rakastat tuota tyttöä?" "Minä jumaloin häntä." "Mieti tarkoin, Jasper. Oletko niin varma tunteistasi? Etkö voisi rakastaa neiti Montagua?" "Mahdotonta — vaikka hän olisi kuningatar ja minun suloinen Dorothyni kerjäläistyttö. Sinä vastaisit samalla tavoin, jos olisit minun sijassani, äiti!" huudahti nuori mies säihkyvin katsein. "Älä sano niin, Jasper. Minä ajattelisin nimeäni ja sukuani ennenkuin esiintyisin köyhän koulumestarin tyttären kosijana." "Oh, äiti — Dorothy tuottaisi kunniaa herttuankin valinnalle." "Jumalan nimessä, Jasper, säästä minua kaikilta mielettömiltä purkauksilta!... Minun on todella täytynyt tulla vanhuuttani tylsäksi, kun voin kallistaa korvani moiselle järjettömyydelle — ja minä en anna mitään lupausta, muista se. Minä en lupaa kerrassaan mitään, mutta — minä tahdon nähdä tytön. Hiljaa! Ei mitään ihastuksen lauselmia — minä en voisi kestää sitä — mutta minä tahdon puhua hänen kanssaan. Miten häpeäpilkku voitaisiin peittää, sitä en todellakaan tiedä — mahdottomalta näyttää minusta, että se voitaisiin salata. Luonnollisesti hänelle sinun vaimonasi kävisi pakolliseksi täydellisesti katkaista kaikki suhteet omaisiinsa... Isän pitäisi viipymättä muuttaa pois paikkakunnalta — sinun ja hänen olisi matkustettava ulkomaille joksikin aikaa..." "Me suostumme mihinkä hyvänsä, mihinkä hyvänsä..." "Ja minä en lupaa mitään, olen sen sanonut... Mutta minun täytyy puhutella häntä. Onhan mahdollista, että hän ei suostu näihin ehtoihin... Mieletöntä kuitenkin on toivoa mitään sellaista — eipä hän niinkään helposti taida luopua tilaisuudesta päästä lady Harringtoniksi", lisäsi mylady katkerasti. "Hän luopuu kaikesta, mitä maailmassa on, minun tähteni", selitti Jasper luottavaisesti. "Kuten minäkin teen", ajatteli hänen äitinsä itsekseen. Mutta hän ei sanonut mitään siitä — hän vain katsoi Jasperiin ja veti soittokellon nuorasta. "Anna valjastaa hevoset vaunujen eteen ja sano Marshamille, että hän ajaisi koululle ja veisi minun terveiseni neiti Flemyngilie sekä ilmoittaisi, että minua ilahduttaisi suuresti, jos hänellä olisi tilaisuutta saapua tänne hetkeksi, koska haluaisin puhutella häntä." VI. DOROTHYN VASTAUS. Dorothy-poloinen! Hän oli ajatellut monenlaisia mahdollisuuksia, mutta ei sitä, että hänen täytyisi lähteä kartanoon tässä kylmässä komeudessa ja myladyn oma kamarineitsyt takaistuimella, jonkunlaisen rikollisuudentunteen painaessa hänen sydäntään. Hän ajatteli kuolevansa häpeästä, jos lady Harrington moittisi häntä kaikesta siitä, mitä Jasper oli sanonut — eikä hän voisi paremmin kieltää hänen sanojaan kuin unhoittaa, kuinka suloisilta ne olivat kuulostaneet hänen korvissaan. Hänen sydämensä pamppaili melkein kuuluvasti, kun hän näki sir Jasperin seisovan portailla odottamassa hänen tuloaan, ja hänestä tuntui, ettei hän edes uskaltanut kohottaa katsettaan vastaukseksi nuoren miehen innokkaaseen kuiskaukseen aivan myladyn oven luona. Oli ikäänkuin sumua hänen silmäinsä edessä, kun hän astui sisään kepeästi niiaten ja pysähtyi vapisevana ovensuuhun. Jasper oli ainoastaan avannut hänelle ja kuiskannut nuo sanat, jotka saivat hänet vielä enemmän hämilleen kuin hän jo ennestään oli — ja sitten Jasper sulki oven ja jätti hänet kuin turvattomaksi. Huone oli hänelle kyllä tuttu edellisistä käynneistä, mutta nyt tuntui kaikki kovin vieraalta. Lady Harrington oli kahdesti kehoittanut häntä istumaan ennenkuin hän käsitti sanojen merkityksen. Hänen lähellään oli posliininen paimentyttö — tanssiva paimentyttö, jolla oli surullinen ja rukoileva ilme silmissään. Miksi noissa kuvissa katse on usein surullisen moittiva, iloisesta tanssista huolimatta? Dorothy tunsi epämääräistä sääliä tuota pientä paimentyttöä kohtaan, joka oli tuomittu ainaiseen tanssimiseen... Mutta kesken näiden mietteiden alkoi hän selvästi eroittaa lady Harringtonin sanat. "... jonka minä en voi kieltää kohdanneen minua odottamattomana iskuna. Ellen ole käsittänyt poikaani väärin, on hän jo puhunut teille kiintymyksestä, jota hän väittää tuntevansa teitä kohtaan." Lady Harrington tuskin tarvitsi mitään vastausta tähän, mutta hän otti nuoren tytön rukoilevan katseen ja äkillisen punastumisen myöntymykseksi. "En tahdo moittia teitä, Te olette kenties ollut ajattelematon, mutta minä käsitän, että on puolustuksia nuorelle naiselle teidän asemassanne, ja minä otan sen kernaasti huomioon. Samalla kertaa tahdon huomauttaa, että minun tuskin tarvitsee viitata siihen, kuinka paljon hänen nykyinen toivomuksensa poikkeaa hänen tulevaisuudenmahdollisuuksistaan yleensä, sillä ero on itsestään selvä." Hän näytti odottavan vastausta, ja Dorothyn huulilta tuli todellakin hiljainen: "Kyllä, mylady!" Pikku paimentyttö katsoi säälivästi Dorothy parkaa "Minä tanssin, minä — sillä minun täytyy tanssia", tuntui sen katse sanovan, "mutta maailma on kuitenkin täynnä surua". Lady Harrington ei ajatellut sitä, että Dorothysta tuntui kaikkein kauheimmalta kuulla näin avoimesti puhuttavan hänen ihanasta vastalöydetystä onnestaan, jonka auvoisuus kaikista orjantappuroista huolimatta oli vertaa vailla. Se oli kuin pyhyyden häväisemistä. Hän tiesi, että tämä unelma ei voinut toteutua, mutta se oli hänelle pyhä aarre, liian kallis tuolla tavoin käsiteltäväksi. Ja nuori tyttö puolestaan tiesi vähän siitä myrskystä, joka riehui ankaran tuomarittaren rinnassa, tämän istuessa häntä vastapäätä, pidellen kädessään pikku medaljonkia, jossa hän säilytti kiharatukkaisen miehen pienoiskuvaa — muotokuvaa, joka esitti äänettömän rukouksen nuorukaisen puolesta isän kuoltua. Mutta mylady jatkoi järkkymättömästi: "Minun täytyy pyytää, että te mietitte sekä omaa asemaanne että hänen. Tällaiselle avioliitolle ei ole paremmin syntyperän kuin muunkaan suhteen mitään puolustusta maailman silmissä. Isänne on koulumestari, hänellä on vähäpätöinen asema yhteiskunnassa, ja minä en tiedä, onko hänellä suhteita, jotka voisivat auttaa häntä arvokkaammalle sijalle." Hän vaikeni taas. Dorothy oli yhä vielä ääneti, mutta hän kohotti päätänsä ja alkoi jälleen saavuttaa malttia. "Minun täytyy vaitiolostanne päättää että hänellä _ei_ ole sellaisia tuttavuuksia. Teidän tulee suoda minulle anteeksi, että puhun avoimesti ja koristelemattomasti — sellaisissa olosuhteissa, joihin nyt olemme joutuneet, on parasta käydä suoraan käsiksi asiaan. Poikani on aivan yksinkertaisesti hairahtanut suunnattomaan hupsuuteen, ja soveliainta olisi kenties ollut minun lähettää kutsumaan isäänne, mutta erityiset asianhaarat saivat minut kääntymään mieluummin teidän puoleenne suoraan..." "Mylady", keskeytti Dorothy matalalla ja aluksi epävarmalla äänellä, "suokaa anteeksi, kun sanon teille, että on tarpeetonta haastaa tästä asiasta pitemmälti. Kun sir Jasper eilen illalla puhui minulle — tuosta asiasta — vastasin hänelle, että olisi julkeata minun vastaanottaa niin kunniakasta tarjousta, Hän tietää, ettei minulla ole milloinkaan ollut suostumisen ajatustakaan. Ei ole mitään aihetta enempään selittelyyn, mylady." Dorothyn ääni vapisi, ja väri vaihteli hänen poskillaan, mutta hän nousi ylös päättävästi ja niiasi keveästi kuin hyvästiksi, ja hänessä ilmeni tyyntä arvokkuutta, jonka lady Harrington täysin hyväksyvästi pani merkille. Dorothyn sanat olivat antaneet hänelle odottamatonta toivoa. Jos nuoren tytön oikeudentuntoon voitaisiin vaikuttaa, niin selkkauksesta kenties selvittäisiin mutkattomasti — ja Jasper kyllä pian tointuisi pikku vastoinkäymisestään. "Erittäin hyvin sanottu, lapsi", virkkoi mylady ystävällisemmällä sävyllä kuin hän tähän asti oli käyttänyt. "Te olette sillä osoittanut, että teillä on sekä arvostelukykyä että oikeudentuntoa, ja sitä minä en unohda. Me koetamme nyt yhdessä saada kaikki kuntoon, ennenkuin poistutte. Olkaa hyvä ja istuutukaa vielä siksi aikaa kunnes minä palaan." Dorothy ei tahtonut enää istuutua paikalleen. Hänen sydämensä oli niin täynnä; että se tuntui melkein olevan pakahtumaisillaan. Voi — mitä olikaan hän tehnyt joutuakseen kokemaan kaikkea tätä samalla kertaa katkeraa ja suloista, tätä surua, jota hän ei voinut toivotella olemattomaksikaan! Hän ei kenties enää ikinä saisi vaihtaa sanaakaan Jasperin kanssa, mutta tämä oli kuitenkin rakastanut häntä, sanonut häntä elämäkseen, sielukseen. Mikään ei voisi ottaa häneltä pois sitä, mikä oli ollut — ilman sitä kävisi elämä liian murheelliseksi... Juuri silloin kuului ääniä ulkopuolelta — ääniä ja nopeita askelia. Ovi kiskaistiin auki, ja Jasper riensi sisälle äitinsä kanssa. Myladyn käsi oli hänen käsivarrellaan, mutta Jasper vapautui siitä ja kiirehti Dorothyn luo. "Armahin neiti Flemyng — rakastatteko minua?" kysyi hän suoraa päätä. "Mutta tämähän on..." "Suokaa anteeksi, mylady", keskeytti Jasper kääntyen nopeasti äitinsä puoleen, "tämä kysymys koskee ainoastaan neiti Flemyngiä ja minua. Sittemmin voi muita kysymyksiä tulla puheeksi, mutta minä tahdon nyt vastauksen tähän kysymykseen. Ja te, sydämeni lemmitty, ette suinkaan kieltäydy vastaamasta minulle", lisäsi hän mitä hellimmällä ja suostuttelevimmalla äänellä. "Minä olen sanonut myladylle, että..." sopersi Dorothy. "Vastatkaa minulle! Minä en tahdo, että salaatte totuuden. Oletteko te voinut sanoa, että te ette tunne mitään hellyyttä minua kohtaan, vaikka tiedätte, että minä rakastan teitä lämpimästi, kaikesta sydämestäni?" tiukkasi hän kiihkeästi. "En, en, sir! Mutta..." "No — se on riittävä vastaus. Asia ei siis ollutkaan niin kuin te sanoitte, mylady." "Sinä hourit, Jasper! Minä en ole koskaan tehnyt sellaista kysymystä." "Et, mutta sinä sanoit, että hän on valmis luopumaan kaikesta. Mutta sitähän te ette tahdo tehdä, Dorothy." "Ei ole ollutkaan mitään, mistä luopua", selitti Dorothy, koettaen puhua päättäväisellä sävyllä. "Sen te sanotte vain luullen, että teidän pitää sanoa niin! Mutta minä tiesin kyllä, että voin luottaa teihin, vaikka äitini tahtookin särkeä sydämeni." Hän oli niin täynnä vastakohtia — niin rakastunut, niin ärtyinen, niin miehekäs ja samalla kertaa niin lapsellinen, että lady Harrington ei voinut pidättyä hymyilemästä, niin pahoillaan kuin muuten olikin. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Jasper taas hänen vieressään sadoin vilkkain vastalausein, ja koko ajan sai pienoiskuva — jota hän piteli kädessään — hänet ajattelemaan Charlesia ja tämän kaunopuheisia silmiä. "Mitä hyvänsä — kunhan se vain ei eroita meitä!" Siitä oli jo neljännes vuosisata kulunut, kun nuo sanat lausuttiin, ja kuitenkin hänestä tuntui kuin se olisi tapahtunut eilen. "Jasper, sinä käytät hyväksesi minun heikkouttani sinua kohtaan", sanoi mylady hitaasti. "Oh, sinusta tulee anoppien rakkakin ja parhain, etkä joudu milloinkaan, milloinkaan katumaan suostumustasi. Dorothyni — sano hänelle, ettei hänen tarvitse milloinkaan katua sitä." "Mutta se voisi tapahtua ainoastaan erinäisillä ehdoilla." "Vaadi mitä hyvänsä, mitä hyvänsä! Dorothy uhraa tietysti kaikkensa minun tähteni, niinkuin minäkin kaikesta kieltäytyisin hänen vuokseen... Vai kuinka, sydämeni lemmitty?" "Hiljaa, Jasper, ja kuule minua loppuun asti", sanoi lady Harrington kääntämättä katsettaan hänestä. "Neiti Flemyngin nykyinen asema olisi yli pääsemättömänä esteenä. Hänen täytyy siis katkaista kaikki välinsä menneisyytensä kanssa. Koulu on saatava unohduksiin — ja sentähden pitää herra Flemyngin viipymättä muuttaa pois paikkakunnalta." Tällä kertaa ei Jasper puhjennut kiihkeään mielenilmaisuun, vaan Dorothy. "Isäni — rakas isäni — pakotettaisiinko hänet siirtymään paikkakunnalta? Luuletteko te, mylady, että minä uhraisin hänet voittaakseni mitään tässä maailmassa? Oh, minua hävettää, että olen voinut kuunnella teitä näin kauan! Hän, joka on niin hyvä, niin ylevä! Miten tulisi hän — ja miten tulisi Harriot-täti toimeen ilman minua? Uskoitteko te todellakin, että minä niin kelvottomasti kääntäisin selkäni heille? Ei — en koskaan, en koskaan, mylady!" Lady Harringtonin katse oli nyt kiintynyt Dorothyyn, ja hän silmäili nuorta tyttöä jotenkuten ihailevasti. Tytön selitys liikutti hänen mieltänsä, ja kuitenkin oli kenties aivan luonnollista, että hän käytti hyväkseen täten tarjoutunutta veruketta. "Sittenhän meillä ei ole sen enempää puhumista asiasta", hän virkkoi kylmästi. "Mylady!" huudahti Jasper nuhtelevalla äänellä. "Dorothy! Sinä et tarkoita, mitä sanoit, äiti — ja te ette kuullut kaikkea, Dorothy." "Minä olen kuullut kylliksi", vastasi Dorothy mielenliikutuksesta vavisten. "Kuulin isääni loukattavan, ja täällä ei ole ketään muuta kuin minä puolustamassa häntä. Pidättekö te Flemyng-sukua niin tuiki halpana, että katsotte oikeudeksenne kohdella meitä noin ylenkatseellisesti? Minä en ole milloinkaan tavoitellut teidän rakkauttanne, sir!" "Mitä? Ettekö siis tahdo uhrata mitään minun vuokseni?... Äiti — sinä et voi tarkoittaa, mitä sanoit!" "Minun tarkoitukseni ei ollut loukata ketään. Mutta muuten olen mennyt niin pitkälle kuin minulle on mahdollista, Jasper. Sinulla on vapaa valinta!" Jasper kumartui Dorothyn puoleen ja virkkoi hiljaa: "Olen tehnyt valintani — minä luovun kartanosta." Dorothyn rinnassa raivosivat myrskyävät tunteet. Hän katsahti nuoreen mieheen ja vastasi samalla ylpeällä sävyllä kuin hänen äitinsä: "Ei saa milloinkaan sanoa Dorothy Flemyngistä, että hän on eroittanut teidät oikeudenmukaisesta perinnöstänne. Ja muuttaminen tältä seudulta olisi myöskin isäni hylkäämistä." "Ette suinkaan voine rakastaa häntä enemmän kuin minua?" "Hän on minulle niin rakas, etten jätä häntä milloinkaan." Jasper kääntyi hänestä pois kiivaan suuttumuksen vallassa. "Tämä on kaunista rakkautta, tämä!" mutisi hän. "Alanpa uskoa, että olitte oikeassa, mylady — ja minä en tavoittele sellaista sydäntä, jossa minä olen toisella sijalla." "Olkaa hyvä ja antakaa minun mennä!" sanoi Dorothy. Hän hengitti nopeasti ja taisteli miehuullisena kyyneliä vastaan, joiden pelkäsi tunkeutuvan esille. Lady Harrington, joka nyt näki kaiken kääntyneen hänen tahtonsa mukaan, katseli nuorta tyttöä mielenkiintoisesti ja ihaillen. Jasper sitävastoin oli kuvitellut, että Dorothy ihan lennähtäisi hänen syliinsä, ja hän tunsi itsensä syvästi loukatuksi, kun Dorothysta kaikki uhrautuvaisuus oli tuntunut järjettömältä. Hän tiesi itse olevansa valmis uhraamaan hänen tähtensä hyvin paljon, ja hän oli odottanut, että Dorothy vastavuoroon olisi tahtonut tehdä samoin. Kenties olisi ollut enemmän kuin kuolevaiselta voipi vaatia, ellei hän olisi ottanut lukuun omistamiansa etuja. Hän rakasti Dorothy Flemyngiä — niin, varmastikin — mutta eikö hän ollut sir Jasper Harrington, nuori, rikas, komea ja hemmoteltu? Kyllä tytön olisi pitänyt ainakin antaa arvoa kunnialle, mikä hänen osalleen oli tullut! Lady Harrington soitti, ja Jasper saattoi Dorothyn vaunuihin. Tämä ei uskaltanut katsahtaa häneen eikä huomannut hänen syvää jäähyväiskumarrustaan. Hyvästi, hyvästi! Palvelija kiipesi ajoistuimelle, ja vanhat kuomuvaunut vierivät pois. Oliko nyt tämä kaiken loppuna? Rakkaus, joka oli muuttunut vihaksi — ja Dorothy vanhoissa vaunuissa sulamassa kyyneliin. Täällä ei nyt ollut lohikäärmeitä eikä korpia tien sulkijoina, vaan prinssi itse kääntyi pois. Ja niin he erosivat, ja varjot venyivät yhä pitemmiksi, ja pilviä nousi, ja puiden välitse suhisi surullinen valitus. Hyvästi, hyvästi! VII. KOETTELEMUKSEN PÄIVIÄ. Myrskyn jälkeen tulee tyyntä ja hiljaista, sanovat lohduttajat. Mutta he unohtavat, että sellainen hiljaisuus usein saattaa olla vaikeampaa kestää kuin itse myrsky. Jokainen ankara ja vihlova suru tuottaa sielunjännitystä. Laiva on vajoamaisillaan, mutta ken ja mikä pääsee maihin? Hirmumyrsky raivoaa hurjana vuorenkuvetta pitkin, ja ihmiset taistelevat suojellakseen asuntojansa. Vasta perästäpäin, kun kaikki on ohi, hävitys tuntuu pahimmin. Dorothylle oli ollut hyvin tuskallista lähteä kartanoon ylpeän lady Harringtonin luo — ja sitten ajaa sieltä takaisin tietäen, että hänen ja Jasperin välille oli äkkiä avautunut vieläkin vaikeampi juopa kuin varempi syntyperän ja varallisuuden eroavaisuus. Mutta hänen urhoollinen pikku sydämensä ei ollut vielä silloin niin masentunut kuin hänen päästyänsä rauhallisen ja epäkauniin kotinsa suojaan, noiden ilmeettömien ikkunarivien taakse, joita vaahterat varjostivat, ja nähdessään taas pöydällään röykkiön mustetäpläisiä ainevihkoja. Tämä hiljaisuus oli satakertaisesti painostavampi kuin mikään pyörremyrsky olisi ollut. Se puristi surmaavana taakkana hänen sydäntänsä, kun ei ollut ketään jakamassa kuormaa hänen kanssaan, ja se levittäytyi hänen eteensä kuin hellittämätön painajainen loppumattomina päivinä ja öinä. Paljon kidutusta häneltä kuitenkin säästyi senvuoksi, että hän oli ylevämielinen ja oikeudentuntoinen. Hän ei tuntenut mitään katkeruutta lady Harringtonia kohtaan, ja tuskin Jasperkaan hänessä herätti moitteen ajatusta. Mitä he olivat sanoneet, se oli aivan luonnollista heidän kannaltaan katsoen, ei voinut olla toisin. Mutta että Jasper oli pyytänyt häntä uhraamaan isänsä, se oli jättänyt karvautta hänen sydämeensä. "Kuinka hän saattoi ajatella, että minä olisin uskoton isääni kohtaan, ja kuitenkin luottaa minun uskollisuuteeni?" mietti vakaa pikku tytär itsekseen, ja häneen koski kipeästi, että se, jota hän rakasti, oli tahtonut houkutella häntä sellaiseen halpamaisuuteen. Mutta ei tarvitse luulla, että herra Flemyngillä tai rouva Harriot-paralla oli mitään ikävyyksiä hänen kärsimyksistään. Hän päin vastoin osoitti heille nyt kaksin verroin hellää huolenpitoa, ja hän hymyili heille urhoollisesti, vaikka olikin vakuutettu siitä, että hän omasta puolestaan ei enää milloinkaan elämässään tuntisi myhäilyn halua. Eräänä päivänä koulutyön päätyttyä huusi isä häntä puutarhasta. Dorothy arvasi heti, että kysymyksessä oli jokin pula, josta hänen kanssaan tahdottiin neuvotella, jokin selkkaus, joka hänen tuli selvittää. Hän laski käsistään musliinihuivin, jota oli laittamassa laskoksille, ja riensi alas portaita, ja sitten kun isä oli katsahtanut häneen hellästi hymyillen ei hän näyttänytkään enää kiinnittävän huomiota Dorothyn läsnäoloon. "_O fallacem hominum spem, fragilemque Fortunam_!" kuuli tämä isän sanovan puoliääneen. Dorothy oli tottunut näihin hajamielisyyden kohtauksiin, jolloin koulumestarin sielu oli kiintynyt vanhoihin foliantteihin, se kun alituiseen eli näissä. Dorothy odotti hetkisen ja sitten hän laski kätensä kevyesti isän käsivarrelle. "Sinä tahdoit sanoa minulle jotakin, isä — eikö niin?" "Minäkö, lapseni? En", vastasi herra Flemyng lempeällä äänellä. "Mutta sinä huusit minua!" "Huusinko? Sitten oli kai jotakin — kyllä, kyllä. Kenties sisareni tietää, mitä se oli." "Koskikohan se ehkä poikia?" koetti Dorothy johdatella. "Minä luulen, että se oli jokin kirje — niin, aivan oikein", lisäsi herra Flemyng äkkiä varmistuen. "Tässä se on. Sinä varmaan tulet pahoillesi, kun joudut eroamaan eräästä oppilaastasi — niin herttaisesta ja lahjakkaasta pikku pojasta. Siitä minä tietenkin tahdoin puhua kanssasi, sillä kirje saapui juuri äsken. Ja odotahan hiukan, oli jotain muutakin, josta Evans kertoi samalla kertaa — jotakin sir Jasperista, luullakseni — mutta se ei koskenut meitä niin läheisesti, ja nyt se on häipynyt mielestäni." Dorothy seisoi siinä kultareunainen paperi kädessään ja katseli isäänsä. Hänen huulensa vapisivat. "Se on ihan kerrassaan haihtunut mielestäni", kertasi koulumestari hajamielisenä ja jatkoi sitten: "Barbara", — siten hän usein puhutteli tyttäriä äidin nimellä, — "Rolston oli täällä tänä iltana ja aikoi viedä pikku Dickin mukanaan. Se olisi paha, sillä poika on ihmeellisesti edistynyt viime aikoina. Mutta se riippui jotenkuten vuodentulosta, sanoi Rolston — en enää muista millä tavoin. Hän ei voi pitemmälti maksaa pojasta, ja minä ajattelin parhaaksi sanoa hänelle, että Dick saa kaikessa tapauksessa jäädä tänne." "Ilman mitään korvausta?" "Niin, lapseni, kai me silloin tällöin voimme kustantaa jonkin ihmisystävällisen teon. Mehän saamme aina maksun nuoresta Mortonista ja nuoresta Harringtonista..." Dorothy piteli kirjettä hänen edessään sanaakaan virkkamatta. Herra Flemyng otti sen ja katseli sitä ymmällään. "Oh — sen minä olin unohtanut", sanoi hän, "mehän emme saakaan pitää pikku Harringtonia täällä enää. Pelkäänpä toimineeni hiukan ajattelemattomasti Dickin suhteen. Mutta jos he nyt ovat köyhiä, lapseni — jos he ovat niin köyhiä, niin hän saanee toki tulla kaikessa tapauksessa. Emme kai häviä siinä mitään. Ja jos häviämme, niin varmaankin saamme siitä lopuksi korvauksen." Lady Harringtonin kirje uhkui vilpitöntä kiitollisuutta siitä ajasta, minkä hänen poikansa Stephen oli viettänyt koulussa, mutta hän ilmoitti päättäneensä nyt ottaa hänet pois sieltä. Hän kiitti herra Flemyngiä sydämellisin sanoin. Dorothy käsitti myladyn tehneen päätöksensä sen johdosta, että hän katsoi parhaaksi katkaista kaikki suhteet kartanon ja koulun välillä. Ja hän tunsi, että siinä todella katkesi ketjunsilmu, sillä jos Stephen olisi jäänyt kouluun, ei ero Jasperista olisi tuntunut hänestä niin täydelliseltä. Eikä siinä kaikki. Paitsi suurta surua tuntui myös satoja pikku pistoksia kohdistuvan häneen, toisarvoisia ja ilkeitä, mutta silti paljonkin merkitseviä. Sillä maksu Stephenistä oli varsin tärkeä tekijä heidän pikku taloudessaan, ja samalla kun he menettivät sen, jätettiin Dick Rolston heidän armeliaisuutensa varaan. Dorothy oli menettää kärsivällisyytensä, kun hän ajatteli Rolstonin epäluotettavaisuutta sekä Dickin hyvää ruokahalua ja töhryisiä kirjoitusvihkoja. Ja mitä lieneekään Evans kertonut sir Jasperista? Saisikohan hän enää milloinkaan nähdä häntä? Voisiko hän kestää sitä näkemistä? Oi, kyllä — hän kestäisi mitä hyvänsä, jos vain saisi tyydyttää sydämensä kaipuuta silloin tällöin näkemällä hänet vaikkapa kaukaakin. Huomenna oli sunnuntai, ja silloin olisi hän äitinsä kanssa kirkossa. Oh, kunhan vain huominen päivä jolloinkin tulisi! Ja se tulikin vihdoin — — ihana kesäpäivä kirkkaine sinitaivaineen ja riemuitsevine leivonviserryksineen ja kukkivine orapihlajapensaineen — ja maalaisia vaelsi joka suunnalta pientä muurinvihreän peittämää, kaunista, kosteaa vanhaa kirkkoa kohden. Dorothy, rouva Harriet Foster ja herra Flemyng, puolentusinan pikkupojan seuraamina, saapuivat kirkon portille juuri kun kartanon vaunutkin vierivät sinne. Pikku Dorothy-parka! Jos hän edes olisi voinut vajota maan alle, tai jos isä olisi jouduttanut askeliaan! Mutta ei — hän talutti sisartaan toisessa käsivarressa ja tytärtään toisessa, ja hän vetäytyi päinvastoin hiukan taaksepäin, kun mylady astui ulos, ja nosti hattuaan hänelle herttaisen kohteliaaseen tapaansa. Stephen seurasi äitiään, punaiseen takkiin puettuna, ja Dorothyn nähdessään koetti hän riuhtaista itsensä irti, mutta mylady piteli häntä lujasti kädestä. Armollinen rouva hymyili ystävällisemmin kuin koskaan tuolle oven luona seisovalle pikku ryhmälle, ilmeisesti tahtoen osoittaa Dorothylle, että asia nyt oli täydellisesti loppuun ajettu ja että hän, joka oli suoriutunut taistelusta voittajana ei kantanut enää mitään kaunaa. Voittajana, niin! ajatteli nuori tyttö punastuen. Se oli ollut tosiaan ylen epätasainen taistelu, hänen ja tuon ylhäisen naisen kesken, jolla oli arvoa, rikkautta, kauneutta ja välkkyviä jalokiviä... Dorothyn silmät sumentuivat kyynelistä, kun hän niiasi ja ajatteli, että lady Harrington hymyili hänelle ja että Jasper ei ollut siellä. VIII. LUJA RAKKAUDESSAAN. He astuivat pieneen kirkkoon toinen toisensa perästä. Voisiko Dorothy milloinkaan unohtaa tätä päivää? Hän oli luullut, että Jasper mahdollisesti matkustaisi pois, ja nyt hän oli varma siitä, että niin oli käynyt. Mutta pelkällä otaksumalla ja todellisuudella on ero, jonka me kaikki varmaan olemme huomanneet. Hän ei pitkään aikaan kyennyt eroittamaan tai käsittämään mitään. Hänen sydämensä jyskytti niin rajusti, että se hänestä tuntui tukahuttavan kaikki muut äänet, paitsi kumeata ja yksitoikkoisia sorinaa, jonka silloin tällöin keskeytti kukon kimakka kiekuna läheisestä maatalosta. Sitten vähitellen alkoi viuluja ja huiluja kuulua urkulehteriltä, ja seurakunta nousi veisaamaan aamuvirttä. Se oli omituisen hullunkurinen mukaelma kirkkomusiikista, mukana monia arkiaikaisia juoksutuksia ja liverryksiä, mutta kesäinen aurinko paistoi niin ihanasti kirkkoon, ja holvatusta sisäänkäytävästä näkyi ulkoa vipajavia vihreitä varjoja, ja kaikki lauloivat täydessä hartaudessa, ja vanhan virren yksinkertaiset sanat tuntuivat hillitsevän Dorothyn harhailevat ajatukset ja tunkevan suoraan hänen sydämeensä. Hän oli menetellyt oikein, ja se oli tosin käynyt hänelle kalliiksi, mutta se oli myös tuonut mukanaan suloisen tyydytyksen, joka vähitellen kehittyisi rauhaksi. Dorothy oli saavuttanut jalomman voiton kuin lady Harrington, vaikka hän juuri nyt tunsi taistelun jälkeen haavan kirvelevän. Rouva Harriot parka kietoutui häneen kiinni ja katsoi alas veljentyttärensä pikku kasvoihin huolestunein ja levottomin ilmein. Hän ei ollut varma siitä, että virsi oli oikea, vaikka säveleen piti olla hänelle tuttu, eikä hän myöskään tiennyt oliko oikein, että he veisasivat sitä seisaallaan. Samassa havaitsi Dorothy, että Dick Rolstonin isä loi heidän taholleen vahingoniloisen katseen... Oi niin, ehdottomasti tarvitsivat nuo molemmat vanhat Dorothyn suojelusta! Rakkaus oli lähestynyt kaikessa tuoreudessaan, voimassaan ja ihanuudessaan, se oli avannut sylinsä ja pyytänyt häntä tulemaan — mutta oli olemassa toinenkin rakkaus, joka kaikessa heikkoudessaan, vajavaisuudessaan ja tiedottomassa avuttomuudessaan vetosi häneen. Hän oli valinnut ylevimmän rakkauden, ja eiköpä hän vähitellen oppisi tajuamaan sen valinnan suurempaa arvoa? Mutta miksi vasta vähitellen? Vaikka Jasper oli matkustanut pois ja lady Harrington oli voittanut ja nuori tyttö tunsi sydämensä murtuneeksi, oli kuitenkin jo nyt vaikuttamassa tietoisuus, että hän oli menetellyt oikein, ja vuodatti öljyä ja viiniä hänen sydänhaavaansa. Mutta oli tulossa jotakin, mitä hän ei ollut lainkaan odottanut. Kun hän saapui kotia ja riensi huoneeseensa, löysi hän kirjeen pöydältään. Miten se oli sinne tullut, sitä ei Dorothy saanut milloinkaan tietää, mutta sitä hän ei ensiksi ajatellutkaan. Hän otti kirjeen ja suuteli sitä, ja sitten repäisi sen auki polttavasti kaivaten joitakin sovittavia sanoja. Kirje kuului seuraavasti: /# "Taivaan tähden, neiti Dorothy, lähettäkää minulle muutamalla rivillä tieto, että kaikki tämä on julmaa erehdystä, sillä minä olen menettää järkeni, kun vain ajattelen eilistä päivää. Minun on täytynyt käyttäytyä aivan kamalasti, sillä muutoin ette olisi voinut hyljätä minua sillä tavalla. Mutta jos teillä olisi vähänkin aavistusta, kuinka minä teitä rakastan, niin ette saattaisi olla niin kova. Voiko olla mahdollista, että te ette rakasta minua kyllin paljon, luopuaksenne kodistanne minun tähteni, kun minä teidän vuoksenne luovun ainiaaksi omastani? "Äitini luulee, että minä olen matkustanut Lontooseen, ja olinkin matkalla sinne, kun en välittänyt minne menin. Mutta jokainen askel, joka vie minua pois luotanne, rakkakin, tuottaa minulle niin tuimaa tuskaa, että olen pysähtynyt Mildoniin Will Carterin tarjoilupaikkaan ja viivyn täällä kunnes saan teiltä vastauksen, ettekö ole taipuvainen edes hiukan mukautumaan sen rukouksista, jonka sydän jakamattomasti kuuluu teille. Dacre lähettää poikansa noutamaan teidän vastaustanne. Minä voisin jatkaa kirjoittamistani teille loppumattomiin, mutta jokainen sekunti, ennenkuin saan tietää kohtaloni, tuntuu minusta vähintään tunnilta. Vain yksi ainoa sana teiltä, ja minä olen heti jalkainne juuressa — sanokaa vain, että ketään ei saa olla meidän välillämme. Aivan varmaan te ette kieltäydy tekemästä yhtä uhrausta minun tähteni." #/ Kun Dorothy oli lukenut kirjeen loppuun, suuteli hän sitä moneen kertaan ja vuolaat kyyneleet vierivät sen päälle hänen silmistään. Oli niin suloista tietää olevansa vieläkin rakastettu — ja hänhän oli luullut, että Jasper oli karkoittanut hänet sydämestään ainiaaksi. Dorothy Flemyng ei ollut mikään ylpeä kaunotar, joka olisi ylvästellyt valloituksillaan ja tuntenut itsensä varmaksi viehätyksensä voimasta. Hänellä oli päinvastoin niin pienet ajatukset itsestään, että hänestä tuntui ihmeelliseltä, kuinka sir Jasper oli milloinkaan voinut rakastua häneen, jotavastoin häntä ei olisi ollenkaan ihmetyttänyt, jos nuoren miehen kiintymys olisi jäähtynyt. Tehdä yksi uhraus? Voi, mitä itselleen kuuluvaa hän ei olisikaan uhrannut — pelkästä kiitollisuudesta hänen hellien rukoustensa vuoksi! Ei hän itsensä vuoksi vetäytynyt takaisin, se piti sir Jasperin tulla oivaltamaan. Varmastikin se oli maailman epäitsekkäintä rakkautta, joka antoi hänelle voimaa urhoollisen pikku vastauksensa kirjoittamiseen sir Jasperille. Mutta kenties ei monikaan mies olisi käsittänyt sitä siten, ja Jasperhan ei nähnyt hänen suudelmiaan eikä kyyneliään. Dorothy kirjoitti täten: /# "Kallis sir Jasper! Teiltä saamani kirje on tuottanut minulle paljon iloa, sillä minä pelkäsin, etten ollut ilmilausunut ajatustani niinkuin minun olisi tullut lausua ja että te olitte käsittänyt tarkoitukseni väärin. Olen hyvin kiitollinen siitä kunniasta, jota olette minulle suonut, mutta toivomuksenne ei kuitenkaan voi koskaan toteutua. Sillä mylady on aivan oikeassa siinä, mitä hän sanoi, ja minä en milloinkaan voisi hyljätä rakasta isääni ja täti parkaani, jotka tarvitsevat paljon huolenpitoa. Minä pyydän siis, kallis sir Jasper, ettette sen enempää ajattele minua, joka en ole sen kunnian arvoinen. Mutta voitte olla vakuutettu siitä, että lämpimiä rukouksia ja sydämellisiä toivotuksia lähettää alituiseen ylös korkeuksiin teidän onnenne ja menestyksenne puolesta nöyrä palvelijatarenne Dorothy Flemyng." #/ Ja Dorothy piti sanansa. Hänen viattomat rukouksensa suojelivat Jasperia ehkä useinkin viettelyksen hetkenä. IX. ERI TAHOILLA. Tämän jälkeen ei Dorothy kuullut sen enempää sir Jasperista, mutta hänen sydämensä tuntui keveämmältä. Hän uskoi toisen nyt täydesti ymmärtäneen häntä. Hänestä oli selvää, että Jasper ei enää ajattelisi häntä — ja kuitenkin hän toivoi, että nuori aatelismies muistelisi häntä ystävyydellä. Hän olisi kärsinyt sanomattomasti, jos olisi tiennyt, mihin hullutuksiin sir Jasper antautui Lontoossa — miten hän taisteli rakkauttansa, ylpeyttään ja vihaansa vastaan — kuinka hän vannoi, ettei enää ikinä ajattelisi Dorothya, ja epätoivon puuskassa vakuutti lähtevänsä taistelemaan amerikalaisia vastaan, kun elämällä ei enää ollut mitään merkitystä sen jälkeen kun hän oli menettänyt kaiken toivon Dorothy Flemyngin voittamisesta. Hän heittäytyikin moniin hurjiin seikkailuihin, ja Dorothyn rukoukset ne luultavasti suojelivat häntä liialta pahalta. Lady Harrington hallitsi kartanoa kuten ennenkin eikä millään osoittanut, että hän olisi kaivannut vanhinta poikaansa. Ja neiti Montagu ei tahtonut edes kuunnella kosijoitaan, vaan ajeli silloin tällöin kartanoon ja sai kuulla osia Jasperin kirjeistä. Ja sitten hän ajoi jälleen kotiaan suurissa kuomuvaunuissa niinkuin sinä toukokuun iltana, jolloin Jasper ratsasti kartanoon niin voitonriemuisena kosintansa jälkeen — ja hän ajatteli häntä huoaten joka kerta kun ajoi yhteismaan poikki, missä oli nähnyt hänen tulevan ratsastaen onnellinen hymy huulillaan. Ja Dorothy teki työtä ja ahersi noiden kahden lempeän ja avuttoman vanhuksen hyväksi, joiden tuki hän oli — ja hän piti poikia kurissa ja taisteli urhoollisesti tukalaa köyhyyttä vastaan — ja kaikesta huolimatta hän säilytti iloisen ystävällisyytensä ja viehkeän kauneutensa. Ainoastaan korkeampi voima saattoi antaa hänelle sellaista kestävyyttä, sillä Flemyng-perhe oli kovin ahtaalla. Raskas kesä, raskas syksy ja raskas talvi. Armelias sumu laskeutui yhä tiuhempana rouva Harriot-poloisen hengenvoimille. Hän joutui kuukausi kuukaudelta yhä enemmän tarvitsemaan hoitoa ja huojennusta, eikä kukaan voinut häntä hoivata paremmin kuin Dorothy. Kun hra Flemyng havahtui tietoisuuteen sisarensa tilasta, otti hän sen niin raskaalta kannalta, ettei hänen tyttärensä voinut muuta kuin koettaa johtaa hänen ajatuksiaan muuhun. Hän keksi alinomaa pieniä rakkaudellisia kujeita ja viekkaita temppuja, jotka olisivat voineet houkutella tarkkanäköisen katselijan hymyilemään, ellei noissa yrityksissä ilmenevä liikuttava hellyys heruttanut kyyneliä hänen silmiinsä. Isänsä tukena olikin Dorothyn täytynyt olla aina äidin kuolemasta asti. Hänen lempeytensä, hänen perinjuurinen vilpittömyytensä, hänen luottavaisuutensa ja hajamielisyytensä — kaikki vaati tytärtä ainaiseen valppauteen hänen puolestaan. Hän saattoi ottaa takin yltään ja antaa sen kerjäläiselle — kenties lahjoittaa tälle päällisiksi vielä peruukkinsa — ja hän antoi pettää itseään kuinka julkeasti hyvänsä. Kuitenkin näki ihmisten usein häpeävän, kun olivat puijanneet häntä. Minkään pahan uskominen oli niin täydellisesti vastoin hänen luontoaan, että kehnous ainakin sai halun näyttäytyä paremmassa verhossa hänen edessään. Pikku talouden täytyi tulla toimeen parhaansa mukaan. Poikien ruokahalu [Englannissa ovat yleisiä sellaiset koulut, joissa oppilaat saavat täyden hoidon ja asunnon. Suom.] saattoi toisinaan vallan peljästyttää Dorothya, mutta hän oli käytännöllinen pikku taloudenhoitajatar, ja sitäpaitsi hän hallitsi heidän keskuudessaan kuin kuningatar ja oli kiintynyt heihin yhtä paljon kuin hekin häneen. Oli kuitenkin yksi häiritsevä aines. Dick Rolston oli aina ollut iso, karkea ja kömpelö poika, ja sen jälkeen kun herra Flemyng oli antanut hänen jäädä sinne armeliaisuudesta, kävi poika melkein sietämättömäksi, etenkin Dorothylle. Pari suurta tappelua oli taisteltu Dorothyn tähden, mutta Dick oli liian iso lannistettavaksi, ja toiset pojat eivät voineet tehdä muuta kuin inhota ja halveksia häntä ja karttaa hänen vahvoja nyrkkejään. Dorothy koetti tehokkaimmilla keinoillaan taltuttaa häntä, mutta mikään ei auttanut. Hän napisi silloinkin kun Dorothy auttoi häntä läksyjen lukemisessa, ja eräänä kertana hän oli niin epäkohtelias, että se olisi nostattanut yleisen kapinan, ellei Dorothy olisi päättäväisellä tavallaan kääntynyt häntä vastaan. "Epäkohtelias naista kohtaan! Ettekö häpeä, sir!" sanoi hän ja katsoi Dickiä suoraan silmiin. Ja nuori Rolston karahti tulipunaiseksi kasvoiltaan ja vaikeni. Voi arvata, kuinka koko koulu tämän jälkeen koetti kurittaa Rolstonia, mutta se tapahtui aina pimeässä tai etäisissä sopukoissa, sillä hänen nyrkkinsä olivat yhtä peloittavat kuin ennenkin. Herra Flemyngillä oli aina joku puolustus hänelle, mutta Dorothysta oli raskasta tehdä niin paljon Dickin hyväksi, kun ei edes saanut kiitollista katsetta palkaksi kaikesta vaivasta. Jos Dorothylla olisi ollut enemmän elämänkokemusta, niin hän olisi käsittänyt, että Dickiä ärsytti juuri kiitollisuudenvelan tunne. Hän tiesi, että hänen isänsä oli puijannut herra Flemyngiä, ja hän vihasi herra Flemyngiä, kun tämä oli antanut pettää itseään, hän vihasi Dorothya hänen ystävällisyytensä vuoksi, ja itseään hän kenties vihasi enemmän kuin kaikkea muuta. Rajuja myrskyjä riehui pojan sydämessä, mutta tämä ei ollut aivan siinä tilassa kuin muut luulivat. Silloin tällöin lähetettiin kartanosta lahjaksi metsänriistaa, mutta muuten oli kaikki yhteys sen kanssa lakannut. Erään kerran Dorothyn mennessä ulos isosta portista, joka taulussani sulkee tien kouluun ja leikkikentälle, tunsi hän käsivarsiparin kietoutuvan kaulaansa. Se oli Stephen; poika oli salaa poistunut kartanosta kotiopettajansa luota, tullakseen näyttämään hänelle pientä laivaa, jonka hän oli laittanut saksanpähkinän kuoresta. Hän kertoi myös saaneensa Jasperilta kirjeen ja arpajaislipun, ja se oli hänellä ollut jo kahdeksan päivää, ja hän sanoi mielellään käyvänsä hakemassa, jos Dorothy halusi nähdä sen. Dorothy saatteli häntä takaisin portinvartijan tuvalle asti pitkin kahisevien, kellastuneiden syyslehtien peittämää tietä, jonka molemmin puolin orapihlajapensaston marjat loistivat hehkuvan punaisina. Sen jälkeen ei sattunut paljoakaan, mikä olisi muistuttanut noista erikoisista unelmarikkaista kevätpäivistä. Että lady Harrington oli kirkossa, että Jasperin hevosia käytettiin jaloittelemassa ja hänen koiransa hyppelivät hänen ympärillään tavatessaan hänet, siinä kaikki, mitä Dorothy tiesi kartanosta koko pitkän talven mittaan. Hän ei edes kuullut huhuiltavan, että neiti Montagusta oli varmastikin tulossa myladyn miniä, koska niin usein vieraili kartanossa. Dorothyn askeleet olivat yhtä keveät kuin konsanaan, ja hänen hipiänsä hohti yhtä puhtaana. Kukaan ei pannut merkille, ettei hän enää laulanut ja viserrellyt ulkosalla kuten lintunen. Salliessaan ajatustensa joskus kohdistua itseensä uskoi hän usein, että haava, jonka hän oli saanut, oli parantumassa; mutta kun hän vähimmin aavisti sitä, saattoi joku aivan vähäpätöinen pikku seikka elvyttää tuskan uudelleen. X. MUUTOKSIA. Päivät kuluivat — niinkuin ne kuluvat meiltä kaikilta — ja samoin viikot ja kuukaudet. Kun kevät saapui, nukahti rouva Harriot ainiaaksi. Kuolema lähestyi häntä rauhallisesti ja hiljaa, mutta juuri viimeisellä hetkellä huudahti hän ihastuneesti: "Austin!" ja hymyili jollekulle, jota toiset eivät nähneet. Hänen kuolemansa aiheutti tyhjän tilan pikku talouteen — aukon, joka herra Flemyngissä herätti jonkunlaista hermostusta, kuten Dorothy huomasi tuntien pistoksen sydämessään. Hän pelkäsi nimittäin sen saattavan olla samanlaisen hämäryyden enteenä kuin tädin aistit sumensi hänen viime aikoinaan... Mutta mitään muutoksia ei tapahtunut. Ei kuulunut mitään Jasperista, eikä mikään keskeyttänyt jokapäiväisen elämän yksitoikkoista kulkua. Lady Harringtonin talvi oli kuitenkin ollut vaikeampi kuin Dorothyn. Hän oli suorastaan menettänyt vanhimman poikansa, ja hän sai tästä surullista aavistelua, kun avasi Jasperin kirjeitä, jotka kovin heikosti korvasivat hänen henkilöllistä läsnäoloaan. "Herra Garrick on esiintynyt uudessa osassa..." "Herra Burken puhe herätti yleistä tyytymättömyyttä..." "Kerrotaan että Pall Mallilla tapahtui eilis-iltana huomiotaherättävä rosvous..." Kaikki tuollainen muistutti kirjoitusharjoituksen lauselmia ja saattoi lady Harringtonin aivan epätoivoiseksi — hän kun olisi tahtonut tietää jotakin pojasta itsestään ja verrattain vähän välitti Garrickista tai Burkesta. Hän uskoi toimineensa parhaiten, mutta hänestä tuntui yhä vieläkin, että pienoismuotokuvan silmät katselivat häntä soimaavasti aina kun hän vain vilkaisi siihen. "Kuinka olisikaan käynyt, jos kartano olisi meidät eroittanut?" tuntuivat hänen puolisonsa silmät haastavan. "On enemmän arvoista kuin varallisuus ja säätyasema." Kerran hän meni jo niin pitkälle, että kirjoitti pojalleen, että jos tämä tulisi takaisin, niin hän ei luullut pahastuvassa hänelle, järjestipä tämä elämänsä miten hyvänsä. Kesti kauan ennenkuin vastaus tuli ja siinä kirjeessä selitti sir Jasper, että hän ei milloinkaan menisi naimisiin naisen kanssa, joka ei rakastanut häntä kyllin paljon uhratakseen kaiken muun hänen tähtensä. Ja sitäpaitsi hän inhosi kartanoa ja aikoi lähteä sotaan. Mutta hän ei mennyt sotaan. Eräänä huhtikuun lauantaina levisi kylällä tieto, että sir Jasper makasi sairaana Lontoossa, ja mylady oli tilannut postihevoset olemaan häntä vastassa Mildonissa, ja hän matkasi hoitamaan poikaansa niin joutuisasti kuin hevoset jaksoivat juosta. Sitä oli alipuutarhuri Evansin poika kertonut, ja uutinen levisi nopealla vauhdilla, mutta se ei ollut vielä ehtinyt Dorothyn korviin, kun tämä ehtoopäivällä lähti asialle, josta hän ei suinkaan pitänyt, Dick Rolstonin isän puheille muutaman kilometrin päähän koulusta. Aina silloin tällöin oli hän jonkun verran vapaampina päivinä tehnyt sellaisen epätyydyttävän matkan, joka ei milloinkaan johtanut mihinkään tuloksiin. Rolston oli aina yhtä mairittelevan kiitollinen kuin Dick oli juro ja nyrpeä, mutta aina vain oli yhtä huonot ajat ja hän luotti herra Flemyngin lupaukseen — ja Dorothy meni tiehensä kuvaamattoman voimattomuudentunteen valtaamana. Hän lähti kotiin päin virran reunaa myöten. Koko matkan Belfortista Mildoniin oli virta syvä ja leveä, ja siitä pitkin ylöspäin oli tapana silloin tällöin lautata hiiliä, ja takaisin tullessaan toivat lauttausmiehet puita satamapaikalle. Toisella puolen kohosi ranta vähitellen pengerminä, ja veteen pistäysi laakeita sorakaistaleita, joilla kasvoi paksulehtisiä ruohomättäitä. Vastapäisellä puolella oli virran reuna leikkautunut jyrkänteeksi; siellä oli pieniä varjoisia syvennyksiä, joiden yli puut ojentautuivat. Dorothyn vaeltaessa eteenpäin pitkin rantaäyrästä valoi laskeva aurinko kultahohdettaan yli seudun. Vesi kimmelteli kuin hehkuva ahjo. Ylös virtaa lipui verkalleen muutamia hiilialuksia, nelikulmaiset purjeet levällään, ja auringon hohde väritti nekin, niin että ne loistivat kuin kultakangas. Tässä maailmassa on yhtä ja toista, mikä silloin tällöin kiiltelee lainatulla loisteella ja saa ikäänkuin sädekehän ympärilleen, vaikka se kenties itsessään on kulunutta ja rapistunutta... Keveitä, lempeitä varjoja lankesi rantaäyrään polvekkeisiin, lehvistöä levisi kaikkialle, kevätkukkasia kurkisteli nurmikosta, ja pyöristyneiden polvekkeiden takana solui kullankimmeltävä virta voimakkaan vakaana merta kohti, Dorothy poimi kevätkukkasia ja vastapuhjenneita lehtiä ja pysähtyi katselemaan näköpiiristä häipyviä aluksia... Silloin hän kuuli äkkiä läheltä rysähdyksen ja huudon, joka vihlaisi hänen sydäntään. "Oi, minä hukun! Minä hukun!" XI. STEPHEN HENGENVAARASSA. Se oli Stephenin ääni, ja Dorothy syöksähti sille suunnalle, mistä parkaisu kuului. Toisella puolella pikku syvennystä, jolta hän oli katsellut, kohosi rantaäyräs äkkijyrkkänä vedestä. Hän kuuli oksien katkeilevan ja rahisevan, ja yli kaiken kajahteli kimakka pojan hätähuuto: "Minä hukun! Minä hukun!" Dorothy oli parissa sekunnissa onnettomuuspaikalla — hän raastoi pensaita tieltään, tähysti ympärilleen, kapusi niin pitkälle kuin pääsi ja piteli kiinni oksista. Syvällä hänen alapuolellaan taisteli poika vyötäisiään myöten painuneena vuolaaseen virtaan. Iso oksa, jonka latvapuolelle hän oli kiivennyt, oli katkennut, ja silloin hän oli tarttunut toiseen pienempään oksaan toisensa perästä, ja viimeinen oli juuri taittumaisillaan... Hänen pelosta vaalenneet kasvonsa olivat kääntyneet ylöspäin, vikevä vuolle syöksyi eteenpäin hänen ympärillään, ja pieni leikkilaiva riippui lehvistöön takertuneena, Dorothy seisoi siinä voimattomana. Hän ehti ainoastaan käsittää pojan aseman yhdellä ainoalla kauhistuttavalla silmäyksellä ja päästää läpitunkevan avunhuudon, kun viimeinen heikko tukikohta jo murtui ja pienet lumivalkeat kasvot avuttomina ajautuivat pois. Oi, kuinka tuskainen silmänräpäys! Hirveätä oli nähdä hänen tempautuvan edemmäksi ja edemmäksi... Mutta silloin kuului äkkiä vastaushuuto, nopeita askelia ryntäsi eteenpäin pensaston läpi, ja Dick Rolston seisoi huimalla hyppäyksellä hänen edessään. "Hän on vedessä!" huusi Dorothy. "Tuolla — tuolla kaukana!" Dick heitti takin yltään, ja silmänräpäyksessä hän syöksyi alas äyrästä ja jokeen, uiden reippain vedoin sitä paikkaa kohden, missä oli nähnyt vilahduksen pikku Stephenistä. Dorothy juoksi pitkin rantaa ja huusi apua; pensaiden oksat, jotka löivät häntä kasvoihin, puolittain sokaisivat hänet, mutta silloin tällöin hän näki kuitenkin kullankimmeltävän joen ja siellä Dickin pään. Hän näki tämän katoavan ja luuli auttajan uponneen, ja hän kirkui taas yhä kimakammin. Mutta Dick kohosi uudelleen, ravisti itseään, ui edelleen kuin saukko ja hävisi taas. Ja sitten näki Dorothy hänen vaivaloisesti pyrkivän rantaa kohden ja tiesi, että Dick oli päässyt käsiksi Stepheniin. Siitä syntyi kamala kamppailu. Virran voimakkuus ja avuton taakka painoivat urheata uimaria veden alle. Päätyessään ihan lähelle rantaa hän oli niin menehdyksissä, että sekä hän että Stephen alkoivat lopullisesti vajota. Dorothyn hätähuuto oli kuitenkin jouduttanut pari miestä paikalle; nämä heittäytyivät veteen ja onnistuivat suurella vaivalla saamaan ylös molemmat pojat tajuttomina. Siinä he nyt makasivat rantaäyräällä — vaaleaihoinen hento ja heikko Stephen ja Dick, jonka suun ympärillä juro piirre oli teroittunut valtavassa taistelussa veden voimaa vastaan. Miehet raapivat korvallistaan ja katselivat pelokkaasti ihmetellen, kun Dorothy tajuttomien viereen polvistuneena koetti kaikkia yksinkertaisia hengenpelastuskeinoja, mitä saattoi muistaa. "Olis parei roikottaa kantapäistä pystyssä, niin pääsis vesi valumaan ulos." "Ei, siit' ei olis mihkään. Otetaan saarninoksia ja laitetaan paarit, ja sitten kannetaan ne..." "Kantaisitteko heidät koululle?" kysyi Dorothy ja nousi nopeasti ylös. "Se on lähin asumus täältä. Minä riennän edellä ja järjestän kaiken valmiiksi heitä varten." Ja Dorothy piti sanansa. Kun miehet tulivat noruvine taakkoineen vihreästä portista sisään, seisoi hän jo ulko-ovella odottamassa. Vuoteet ja lämpimät peitteet olivat kunnossa ja pikku Molly oli matkalla lääkäriä hakemaan, juosten niin nopeaan kuin suinkin pääsi. Ennenkuin lääkäri — herra Jones — ehti paikalle, oli Stephen jo tullut tajuihinsa eikä tahtonut päästää irti Dorothyn kättä. Ja sitten tulivat kartanosta toinen toisensa jälkeen kauhuisina juosten taloudenhoitajatar rouva Williams, kotiopettaja herra Ardley, Evans ja Dacre — kaikki melkein järjiltään peljästyksestä. Stephen tuntui pujahtaneen salaa opettajansa valvonnasta ja menneen virralle laivaa uittamaan. Me tiedämme, mikä siitä oli seurauksena. Rouva Williams purki läähättäen kiitollisuuttaan ja oli valmis suutelemaan neiti Flemyngiä. "Ajatelkaa, jos mylady olisi menettänyt molemmat poikansa samalla kertaa!" huudahti hän yhteen henkäykseen. Ensi kerran nyt Dorothy kuuli puhuttavan, että sir Jasper oli sairaana. "Tavattoman kallisarvoinen elämä tämä", sanoi tohtori Jones levottomana. "Aivan erikoisen kallisarvoinen. Toistaiseksi hänen pitää jäädä tänne, ja ehdotonta hiljaisuutta on noudatettava hänen ympärillään. Mikään uhraus ei ole liian suuri, kun on kysymyksessä hänen huomatussa asemassaan oleva nuorukainen." Lääkärin näin haastaessa tunsi Dorothy sielussaan hieman kapinallisuutta siitä, että näin suurta kohua pidettiin syyllisestä Stephenistä, kun sitävastoin kukaan ei näkynyt välittävän koko seikkailun sankarista, jurosta Dickistä. Mutta kun hän sitten jonkun ajan kuluttua sai lääkärin mukanaan Dickin vuoteen ääreen, tapasi hän siellä isänsä hellästi ja varovasti hoivaamassa poikaa. "Olen lähettänyt Mollyn hakemaan hänen isäänsä, taatto", sanoi Dorothy hiljaa. "Poika-parka! Poika-parka!" "Hyvä herra Flemyng", virkkoi tohtori Jones mahtipontisesti, "suokaa minun onnitella teitä sen suotuisan käsityksen johdosta, jonka luulen uskaltavani lausua nuoren herra Harringtonin toipumisesta. Minulla on aikaisemmin ollut kunnia rokottaa hänet. Äärettömän kallisarvoinen henki, sir, äärettömän kallisarvoinen." "Ken tietää, eikö tämä ole enemmän arvoinen kuin hänen", sanoi herra Flemyng hiljaa ja osoitti Dickiä. — XII. RATKAISU. Seuraavana päivänä makasi Stephen heittelehtien kuumeessa, jonka hän oli saanut rajusta mielenliikutuksesta ja pitkästä vedessäolemisesta. Herra Ardley oli kirjoittanut Lontooseen lady Harringtonille. Rouva Williams asettui koululle hoitamaan Stepheniä, mutta Stephen ei tahtonut antaa kenenkään muun hoivailla häntä kuin Dorothyn, niin että taloudenhoitajattaren sielläolosta ei juuri ollut hyötyä muulloin kuin pojan toisinaan vaipuessa muutaman minuutin levottomaan uneen ja nuoren tytön saadessa silloin kätensä vapautetuksi pienten kuumien sormien kouristuksesta. Dorothy hiipi näinä välihetkinä toiseen hiljaiseen huoneeseen, josta ei ollut suljettu pois päivänpaistetta, vaikka Dick Rolston makasi siellä — kuolleena. Niin, Dick oli kuollut — tuo juro, nyrpeä ja urhoollinen Dick-parka. Hän ei ollut laisinkaan tullut tajuihinsa. Stephenin virotessa oli yleensä luultu, että toinen, joka oli niin voimakas, piankin tointuisi, mutta kova kamppailu oli käynyt hänelle liialliseksi ponnisteluksi. Hän olisi epäilemättä voinut pelastaa oman henkensä, ja kuka tietää, mitä taistelua hänen oli täytynyt käydä itsensä kanssa, jotta hän ei ensi sijassa totellut itsesäilytyksen vaistoa? Mutta hän oli tehnyt paljon suurempaa — hän oli uhrautunut pelastaakseen toisen, ja tässä urotyössä oli Jumala ottanut hänet pois. Mitä parempaa olisikaan voinut toivoa? Ken meistä ei tahtoisi saada sellaista loppua, joka pyyhki pois niin paljon arvotonta? Luuletteko ettei ollut mitään ansaita kyyneleitä, joita hänen tähtensä vuodatettiin — herra Flemyngin ja Dorothyn ja vaatimattoman pikku Mollyn sekä poikien, kun nämä tulivat sisään niin hiljaa yksitellen ja katselivat hartaina Dickin kasvoja, jotka tuntuivat heistä sädekehän ympäröimiltä... Ja jälkeenpäin puhelivat he alituiseen ylpeydellä koulutoveristaan Dickistä, joka oli saanut sankarikuoleman. Yksi ainoa silmäys vainajan kasvoihin pyyhki heti pois kaikki ne muistot hänestä, jotka eivät olleet ylevintä lajia. "Urhoollinen hän oli aina", sanoi yksi. "Ja hän tappeli noiden poikien kanssa, jotka kivittivät koiraa", sanoi toinen, Eikö ole jotakin ansaita sellaisia todistuksia? Ja hänellä ei ollut äitiä. Dick-parka! Oli paljon parempi näin. Dorothy itki katkeria kyyneliä hänen tähtensä niinä pitkinä öinä, jolloin Stephen lakkaamatta heittelehti edestakaisin vuoteessaan ja napisi, ellei hän heti ollut saapuvilla. Hän oli aivan menehdyksissään kaikesta siitä, mitä hänellä oli tehtävää, ja alituisesta kaipuusta saada kuulla, miten Jasperin laita oli. Hän tiesi, että Jasperin täytyi olla sairaana, kenties kuolemaisillaan, ja että he eivät enää milloinkaan saisi vaihtaa sanaakaan keskenänsä. Rouva Williams meni joka päivä kartanoon katsomaan palvelusväen askareita, ja herra Ardley vaelsi alakuloisena edestakaisin kartanon ja koulun väliä. Viimein hän tapasi henkiheimolaisensa herra Flemyngistä, ja sen jälkeen kävelivät nämä kaksi ehtimiseen vaahterain alla keskustellen milloin minkin oppineen kirjailijan teoksista. Dorothy istui eräänä ehtoopäivänä Stephenin huoneen ikkunassa ja katseli melkein ihmetellen noita kahta pitkää mustaa hahmoa, joilla oli peruukit ja kolmikolkka hatut, vakavina leikkiviä poikia ja jäykkäpiirteistä pikku puutarhaa, missä keltanarsissit loistivat auringon paisteessa ja vanhalla aurinkokellolla oli paikkansa. Kenties me emme voi milloinkaan vapautua jonkinlaisesta ihmettelystä, että muu maailma on kaltaisensa, vaikka meillä itsellämme on suuria mielenkuohuja. Tuossa makasi nyt Stephen sairaana ja Jasper oli kuolemaisillaan ja Dick oli kuollut — ja kuitenkin kävi kaikki tavallista menoaan, aivan kuin heitä ei olisi milloinkaan ollut olemassa, Elämä antaa meille vastauksen tähän arvoitukseen — vastauksen, joka voi johtaa lohdutukseen, — mutta kuitenkin se tuntuu aina merkilliseltä ja oudostuttavalta, ja Dorothy nojasi päätänsä ikkunaa vasten ja vaipui miettimään sitä. Senvuoksi hän ei huomannut, että jotakin tapahtui portilla, eikä myöskään kuullut Mollyn pelokkaita sanoja portaissa, mutta hän kuuli, että huoneen ovi avautui hiljaa — ja kääntyessään näki hän lady Harringtonin seisovan siinä kasvot yhtä valkeina kuin hänen jauhoitettu tukkansa. "Saanko tulla sisään?" kysyi mylady kuiskaten, "Se on äiti!" huusi Stephen, ja seuraavassa hetkessä oli äiti poikansa luona ja sulki hänet syliinsä, Kaikki horjui Dorothyn silmissä, sillä nyt seisoi oviaukossa joku toinenkin — se oli sir Jasper ratsastuspuvussaan — Jasper kovin kalpeana, laihana ja muuttuneena ulkonaisesti, mutta sama ilme silmissään kuin ennenkin. "Oi, hän ei saa millään muotoa tulla sisään!" sanoi lady Harrington nopeasti. "Mene estämään hänet, Dorothy!" Hymyilikö hän todellakin? Oliko tämä unta? Mitä saattoi Dorothy tehdä? "Oh, sir!" sopersi hän, kun äkkiä tunsi olevansa hänen syleilyssään. "Sanokaa nyt vain, ettette vihaa minua — että annatte minulle anteeksi, rakkahin! Onhan melkein mahdotonta, että voitte tehdä sen, mutta jos tietäisitte, kuinka minä olen kärsinyt! Vasta sairauteni aikana oivalsin, kuinka mielettömästi olin käyttäytynyt. Kuinka — ettekö anna minulle anteeksi? Minun täytyy saada teidän anteeksiantonne — minun täytyy! Ja minä luen anteeksiantoa teidän silmistänne, jotka ovat aina olleet maailman suloisimmat." "Maailman suloisimmat silmät." Se on vanha rakkaudenlaulu, joka aina uudistuu. Ja katsokaa nyt tänne! Pimeässä pienessä käytävässä seisoo kaksi rakastavaista, melkein sanaakaan hiiskumatta ylenpalttisessa onnessaan; Stephenin vuoteen ääressä purkaa äiti sydämensä hellyyttä; viereisessä, hiljaisessa huoneessa makaa Dick, joka on antanut henkensä toisen pelastamiseksi. Katsokaa tätä kaikkea! Sillä Luojan kiitos — vaikka me olemme surun painamia ja syntisiä, me saamme tällaisesta aavistusta, mitä kerran tulee osaksemme täydellisyydessä ja rajattomuudessa. Vanha koulu siirtyi toisiin käsiin, kun herra Flemyng tämän jälkeen muutti kartanoon jatkamaan lempeätä ja uneksivaa elämäänsä. Lady Harrington osoitti hänelle aina mitä suurinta ystävällisyyttä ja valpasta huolenpitoa. Stephen lähetettiin Westminsteriin kouluun, ja jättäessämme sir Jasperin ja Dorothyn me näemme heidät pariskuntana rauhallisessa kodissaan. Puut suhisevat taaskin jäähyväisiä, mutta se ero on tuskaton. Ja Dickiä ei ole unohdettu. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAKKAUS *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.