HILJENTYKÄÄMME

Puheita ja kertoelmia

Kirj.

MAILA TALVIO

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1929.

SISÄLLYS:

Hiljentyminen
Paimenet kedolla
Kirkkain lyhty
Jouluvieras
Leikillä vain
Syntyneet ja syntymättömät
Lokakuu
Valkoiset kengät
Graniittilohkareet
Laulajille
Muistopäivä maaliskuussa
Orjantappurapensas
Tuomipuu
Kirjojen rakastaja
»Suuren tarpeen tähden»
Iäisyyskaipuuta
Isänmaan kasvojen edessä
Snellmanin laulu
Kylvön ja korjuun päivät
Niin lähestyy makian leivän juhla
Simonin huoneessa
Kruunu
Hiljentykäämme muistamaan

HILJENTYMINEN

Ystäväni sanoo nykyajan suuren levottomuuden johtuvan siitä, ettemme osaa hiljentyä. Mutta se on yhtä suuri onnettomuus kuin jos menettäisimme hengittämisen taidon. Jollei unta olisi, jolloin me tiedottomasti hiljennymme, niin olisimme mennyttä. Ja ystäväni kertoo eräästä tunnetusta valtiomiehestä, jonka oli tapana joka päivä hiljentyä puoleksi tunniksi tahtonsa avulla tilaan, jolloin hän ei ajatellut mitään, ainoastaan kuunteli valtimonsa tykintää ja hengitti syvään avonaisen ikkunan ääressä. Tämän puolen tunnin hiljentymisen jälkeen oli hänen päänsä selkeä ja hänen mielensä hilpeä ja hän oli valmis kamppailemaan kaiken sen kanssa, jota valtiomiehen päivä on täynnä.

Myöskin muistelee ystäväni erästä lämmittäjää huvilaivalla — ystäväni on vain kerran elämässään ollut ulkomailla ja melkeinpä lienee tämä lämmittäjä tehnyt häneen syvimmän vaikutuksen. Keskellä huolettomien ihmisten vilinää astui lämmittäjä ulos mustasta kuilustaan, kalpeana, hiestyneenä, äänettömänä. Katseli Välimeren leppeää sineä, ei kuullut mitään, ei puhunut mitään, ainoastaan hengitti. Ja painui sitten taasen työhönsä.

— Me olemme onnettomat, rikkirevityt, kuumeiset ja rikolliset sentähden, ettemme enää osaa hiljentyä, selitti ystäväni. — Me olemme kadottaneet yhteyden Hiljaisuuden kanssa, jota uskonnolliset ihmiset sanovat Jumalaksi, niinkuin he myöskin sanovat hiljentymistä rukoilemiseksi. Hiljaisuutta ei toki pidä sekoittaa tyhjyyden kanssa. Ne ovat jotakin aivan päinvastaista. Hiljaisuus on täynnä näkymätöntä elämää. Vuosisatojen elämä on talletettu tähän Hiljaisuuteen. Vainajamme ovat Hiljaisuudessa alati läsnä. Jo ajallisuuden unessa lepäämme heidän luonaan, ja kesken kuumeista elämää saamme koneittemme äärestä kohota hengittämään jaksaaksemme taasen eteenpäin. Minä kutsun tätä kohoamista hiljentymiseksi ja katson tätä hiljentymistä suurimmaksi armolahjaksi, mikä ihmiselle voidaan antaa.

Se on niin yksinkertainen asia, etteivät ihmiset useinkaan kiinnitä siihen huomiota. Me astumme sen ohitse niinkuin vuosisatoja saatamme astua aarteen ohitse, joka on kätketty jalkojemme alle. Kunnes sitten kerran tulee hetki, jolloin sen löydämme. Usein löydämme sen äärimmäisen hädän hetkellä. Minä löysin hiljentymisen lahjan tällä tavalla.

Äitini oli minulle ylen rakas. En kohdellut häntä niinkuin minun olisi pitänyt, mutta rakastin häntä yli kaiken maailmassa. Rukoukseni illoin päättyi aina siihen, että Jumala antaisi minun kuolla ennen häntä. Olin matkalla, kun sain puhelimitse sanan, että kiirehtäisin kotiin, koska äitini oli sairastunut. Hätäännyin, sillä tiesin, ettei hänen ollut tapana turhien sairauskohtausten tähden hälyyttää ketään jättämään velvollisuuksiaan. Ettei minulta vain salattaisi pahinta! Eräällä asemalla astuin junasta, menin puhelimen ääreen ja koetin saada yhteyttä kotiin. Johto epäkunnossa! Niinhän aina sattuu juuri silloin, kun puhelinta enimmän tarvitsisimme. Otin auton ja lähdin ajamaan. Vauhti tyynnytti aluksi hermojani. Laskin, että voittaisin aikaa useita tunteja. Tulin siihen johtopäätökseen, ettei minulta toki salattu mitään, enhän ollut lapsi, minkätähden minulle ei olisi sanottu totuutta! Mutta tästä huolimatta jouduin levottomuuden valtaan, jommoista en ikinä ennen ollut kokenut. Niinkuin kipunat pimeässä kulkevat silmäimme ohi, niin kulkivat muistot äidistäni. Näin hänet sellaisena kuin hän oli tullessaan pienen vuoteeni ääreen lukemaan kanssani pientä rukousta. Usein nukuin kesken rukouksen sanoja ja äiti meni vuoteille, joissa muut lapset lepäsivät. Näin hänet arkisissa askareissa ja näin hänet valmistamassa matkalaukkuja, kun meillä lapsilla oli edessä retkemme kouluun. Kaikki tottelemattomuudet ja niitäkin pahemmat rikkomukset kulkivat mieleni läpi kirvelien ja pistäen, ja minä päätin, etten tästäpuoleen koskaan pahoita hänen mieltään. Kun nyt tulen kotiin, lankean polvilleni hänen eteensä, pyydän anteeksi kaikkea, ripitän itseni hänelle ja pyydän anteeksi. — Olimme viimeisellä sadan kilometrin taipaleella, kun täytyi pysähdyttää korjaamaan jotakin auto vikaa. En voinut vastustaa kiusausta, vaan lähdin kauppapuotiin maantienlaidassa soittamaan kotiin. Silloin kuulin ympärilläni puhuttavan jostakin, joka oli kuollut torstaina. En kuullut vainajan nimeä, mutta muistin silmänräpäyksessä, että juuri torstaina olin saanut tiedon äitini sairastumisesta. Nyt odotin vain tarkkaavana jotakin nimeä, joka voisi johdattaa minut perille siitä, kenen kuolemasta tässä oli puhe. Puhujat olivat maalaisukkoja, jotka kuljettivat kuormia asemalle ja olivat poikenneet ostamaan tupakkaa. He eivät maininneet mitään nimeä, puhelivat hitaasti, niinkuin vieraat ihmiset puhuvat heille yhdentekevistä uutisista — kuinka hyvin tämän kaiken muistan, jokainen pikkuesine tuossa kauppapuodissa, yksinpä siellä vallitseva hajukin on tarttunut mieleeni, ikäänkuin kaikki olisi siihen poltettu! Mistä lienenkään yhtäkkiä saanut sen voiman, että kylmästi sekaannuin asiaan, tein joitakin valmistavia kysymyksiä ja vihdoin kysyin, kuka on kuollut. Silloin sain vastauksen: no, se lehtori vainajan leski sieltä Lepolasta, se vanha lehtuurska. Ja minun sydämeni löi pari kertaa ikäänkuin tainnuttaen minut, mutta huuleni sopersivat jotakin miehille vastaukseksi ja minä viivyin vielä vähäisen, salatakseni heiltä kuka minä olin. Sillä sen minä tunsin, että minun piti saada yksin pitää tämä tietoni, joka tällä hetkellä oli ainoa, minkä omistin. Menin maantielle, kävelin jonnekin päin ja haukkasin ilmaa. Olin tukahtumaisillani. Sydämeni tykytti kuin paise. Kuollut, kuollut, minun äitini kuollut!

Jota lähemmäs kotia tulin, sitä enemmän valtasi minut aivan uusi tunne: minua pelotti! Minä tiesin että minun nyt täytyy nähdä äitini ruumiina. Jo tämä sana »ruumiina» kaamoitti. Entä jos kuolema on lyönyt häneen niin kauhean leiman, etten ikinä saa sitä silmistäni. En tahdo häntä ensinkään nähdä! päättelin. Tahdoin säilyttää hänet mielessäni elävänä. Ja minä tarrauduin kiinni muistoon hänestä sillä hetkellä, jolloin viimeksi hänet näin. Onneksi muistin hänet aivan selvästi sellaisena kuin näin hänen nojaavan portinpieleen, lähtiessäni kotoa viikko sitten. Vasta viikko, yksi ainoa viikko! Näin hän aina oli seisonut meidän lähtiessä matkalle, peitettyään meidät rekeen tai rattaille ja samalla syleiltyään meitä, lapsiaan. Sellaisena tahdon hänet pitää muistissani.

Miten kipeästi koskikaan mieleeni, kun seudut alkoivat olla niin tuttuja, että niihin liittyi muistoja yhdessäoloista äidin kanssa. Jokainen mäki, kukkula, tienmutka kiihdyttivät tuskaani, kunnes viljavainioiden takaa näkyi talo korkeiden koivujen lomitse. Puut seisoivat kuin vartijat, hiljaa, lehteä liikahtamatta. Kaikki tuntui oudon yksinäiseltä. Vaikken olisi saanutkaan surusanomaa, olisin varmaan nyt tietänyt, mitä oli tapahtunut. Vihdoinkin oltiin perillä — juuri siinä, missä olin nähnyt äidin viikko sitten. Mutta kaikki suunnitelmani menivät tässä nurin: hänen luokseen! oli ainoa ajatukseni. Ja minä sanoin sen sisarilleni, jotka kalpeina tulivat vastaan. He tyrskähtivät itkuun nähdessään minut, mutta minä tervehdin heitä nopeasti, pysähdytin heidät oven taakse ja valmistauduin yksinäni astumaan äitini luo. Hän oli nyt taasen kokonaan minun äitini, äitini, jota ikävöin. Kuitenkin tuntui ovikin tuossa edessäni, jonka takana hän oli, sinetöidyltä. Jäin seisomaan. Kuulin sydämeni lyönnit. Tuntui siltä kuin se olisi irtaantunut paikaltaan lähteäkseen lentoon. Se värähteli kuin lintu, joka on joutunut ihmiskäteen eikä tiedä kohtaloaan. Vangitun pienuus, orpous ja kaipaus värisyttivät sydäntäni enkä minä koskaan ole ollut niin irti maasta kuin sillä hetkellä.

Tulin kuolinhuoneeseen. Seisoin hetken arkun jalkapäässä ja katselin äitini käsiä, jotka olivat rinnalla ristissä. Siitä kohosi katseeni pitkin valkoista vaatetta kasvoille. Sydämeni löi muutamia viimeisiä kovia lyöntejä niinkuin malmikello, jota aiotaan läpällään särkeä. Sitten hiljeni.

<tb>

Jälkeenpäin olen koettanut johdattaa mieleeni, mitä oikeastaan läpikävin. Mutta kaikki ilmaisumuodot ovat riittämättömät sitä kuvaamaan. Kaikki, mitä maailma oli antanut, rakkauden onni, nuoruuden ilo, puhumattakaan vähemmistä arvoista, meni tyhjäksi muutamien silmänräpäyksien rinnalla siinä kuoleman läheisyydessä. Vastaanotin hiljentymisen armolahjan ja pääsin Hiljaisuuden rajalle. Ja näin valon Hiljaisuuden maasta, missä Jumala asuu. Ja lepäsin täydellisessä ajattomassa hiljaisuudessa yhdessä äitini ja lukemattomien sielujen kanssa, jotka olivat ajan tuolla puolen.

Tämän hetken jälkeen, jota en mistään hinnasta antaisi pois elämästäni, katselin äitini armaita kasvoja enkä enää voinut itkeä. Eikä minun sydämeni enää lyönyt, vaan minä olin rauhallinen ja terve, ikäänkuin olisin pitkän sairauden jälkeen nukkumalla nukkunut itseni terveeksi. Tunsin todella terveyttä ja vapautta, jonkamoista en milloinkaan ole tuntenut, ja seurustelin äitini kanssa niinkuin olisin mieskohtaisesti tietänyt hänen olotilansa, josta pian pääsen osalliseksi itsekin. Tunsinko sen? Olinko käynyt kuoleman maassa? Olin käynyt rajalla ja nähnyt valon Hiljaisuudesta. Mutta joka kerran, vaikkapa silmänräpäyksen iäisyyden on tuntenut kasvoillaan tämän valon, hänelle ei elämä enää koskaan voi kokonaan pimetä. Maailman tuska voi hänet saartaa, hänen sydämensä tottelemattomuus voi tuottaa hänelle yllätyksiä, mutta hän on kerta kaikkiaan käynyt rajalla, minne näkyy kajastus Hiljaisuudesta ja aina hän etsimällä voi löytää sen tien pään, jolla sielun hiljentyminen tapahtuu ja täällä hän jälleen parantuu.

Hiljentyminen voi tapahtua monella muotoa, unessa, valveilla, keskellä työtä, keskellä synnintekoa, tähtitaivaan alla tai auringon nousussa. Kuitenkin on kuolema — sen läheisyys tai sen muistaminen — luonnollisin opastajamme vastaanottamaan hiljentymisen armolahjaa.

Kuinka korkeaksi käykään ajallisuus, kun siihen lankeaa valo kuoleman takaa, ja kuinka eloisaksi äärettömyys taaksepäin ja eteenpäin. Toisiksi muodostuu nyt arviointimme, pyrkimyksemme, halajamisemme. Hetken tarpeet ja välikappaleet ovat vain riittämättömiä vertauskuvia. Kaiken näkyväisen takana on näkymätön äärettömyys. Sellaiset käsitteet kuin terveys, pelottomuus, vapaus, pyhyys yhdessä muodostavat sen ilmansinen, joka säteilee kasvoillemme kuoleman maasta.

Ja ystäväni lausui tämän kaiken rauhallisesti, katsellen kauas eteensä.
Vaikenimme pitkän aikaa. Sitten hän jälleen lausui:

Ainoa, mitä voin rauhattomille kanssaihmisilleni sanoa, on: oppikaamme hiljentymään!

PAIMENET KEDOLLA

Nuori Phares, kuninkaan voudin poika Jerusalemista, seisoi kedolla Betlehemin laaksossa ja katseli ylös mäkiin, missä tiesi kotikaupunkinsa olevan. Hänen kädessään oli käyräsauva, paimenen merkki, ja hän nojasi siihen poskeaan ja pidätti kyyneliä. Sillä hän oli ensi kertaa poissa kotoa ja hän tiesi, että siellä kotona on niinkuin eilenkin illalla ja niin monena iltana ennen: äiti käy ovelle ja kuulostelee tuleeko isä, hän silmää kätkyeeseen, missä pieni Ben nukkuu, hän ottaa lampun, varjelee liekkiä kädellään ja kulkee palvelijoiden luo ja katsoo, että kaikki majassa on paikallaan. Lapsi kehdossa äännähtää, sotamiehet muurin vaiheilla ovat tehneet valkean ja heittävät noppaa. Nyt kuuluu huilujen ja symbaalien ääni. Nyt kulkee kameli porttia kohden. Onko kuningas suuttunut ja ajanut pois tanssijat? Kymmenet keveät askeleet kiiruhtavat pihakivillä! Isän ääni käskee avata portin.

Äiti tulee ovelta ja laskee istuimelle uuden nahkaisen viitan. Se on valkoinen ja siitä leviää villojen haju. Kun Phares sen näkee, kuohahtaa hänessä. Se on häntä varten, se on paimenen viitta. Hän ei kuitenkaan nyt voi mitään sanoa, sillä äiti on mennyt lapsen kätkyen ääreen. Tämä lapsi on armolahja heille kaikille. Se jäi eloon, kun sen nuori äiti kuoli.

Näin oli eilen. Hän, Phares, oli vielä mukana, hän pani maata omaan vuoteeseensa ja äiti istuutui hänen vuoteensa laidalle ja vakuutti hänelle, että hänen on parempi paimenena Betlehemin kedolla kuin sadanpäämiehenä kuninkaan linnassa. Sillä paimenen ympärillä on hiljaisuus, hän kaitsee eläimiä, jotka antavat kaikkensa ihmisen hyväksi, hän suojelee niitä petoja vastaan, hän ottaa olalleen karitsan, joka ei pääse kiipeämään vuoren rinnettä suurten perässä, hän lähtee etsimään eksynyttä, ja tuo sen laumaan. Ja joka jalkansa loukkaa, tai jota rosvo haavoittaa, sitä saa hän vaalia. Ja hän kuuntelee Herran puhetta hiljaisuudessa. Milloin se kuuluu öljypuun lehvien suhinassa, milloin pitkäisen jylinässä, milloin tähden välkkeessä. Ja enkelinsäkin kautta Jumala puhuu, niinkuin monesti on isille tapahtunut. Mutta Daavidin kaupungissa ei ole niin, vaan siellä pettää veli veljeä, siellä sanoo ystävä väärän todistuksen ystävästä, siellä mitataan väärällä mitalla, siellä vuotaa viatonta verta. Ihmiset hukkuvat rikoksiinsa, niinkuin he vedenpaisumuksen päivinä hukkuivat. Onko hänkään onnellinen, joka Daavidin istuimen on anastanut ja jonka ympärillä äsken huilut soivat? Mariannen, hänen kuningattarensa veri ei ollut vielä kuivunut muurista, kun salamurhaajat jo etsivät onnettoman äitiä ja hänen poikiaan. Nuori hän oli, Mariamne, kun Herodes hänet Jerusalemiin toi, makkabealaisten tyttäriä hän oli. Niin käy ihmisten, kun he eivät kuule ainoaa totista Jumalaa.

»Ei, poikani Phares, nuorimpani, rakkaimpani, huomenna varhain vyötät sinä kupeesi ja lähdet Betlehemiin enosi majaan. Hän ottaa sinut mukaansa kedolle. Ja valvo sinä jo ensimmäinen yö ja kuuntele hiljaisuutta ja opi tuntemaan tähdet. Ja opi erottamaan vaarat ja petoeläinten äänet, ja erottamaan kaukaisuudet. Sillä minä, sinun äitisi, olen myöskin lampurin tytär ja tiedän, ettei ole helppoa äänettömässä yössä erottaa liikkuuko jalopeura kaislikossa Jordanin varrella, vai kuuluuko sen karjunta korvesta, vai onko se lähellä laumaa. Ja opi tuntemaan joka eläin laumassasi. Katso, ne eivät ole samanlaiset, vaan kullakin on omat tarpeensa. Mutta hyvä paimen tuntee jokaisen. Ja turvallisesti nukkuvat lampaat ja karitsat kylki kyljessä, kun ne näkevät keskellänsä paimenen, joka valvoo. Katso, uljas on paimen, kun hän siinä ajattelee omiansa, jotka tuntevat hänen äänensä ja seuraavat häntä sinne, kunne hän ne johdattaa. Ja niin on ihmisenkin: ei tiedä hän missä vihollinen vaanii, eikä tiedä hän, koska hänen jalkansa haavoittuu ja hän lankeaa. Eikä tiedä hän, kulkeeko vihollinen kaislikossa Jordanin varrella, vaiko korvessa, vaiko jo aivan lähellä. Vain Herra voi auttaa, kun me häntä avuksi huudamme. Niin, ei tiedä ihminen, kaislikossa ja viidakoissa, vaiko kuninkaan kartanoissa, vaiko ihmisen sydämessä synti liikkuu kuin liekki. Katso, poikani, sinä olet linnan pihoilla leikkinyt kuninkaallisten lasten joukossa, ja kun he sanoivat, että heistä tulee kuninkaita, niin sanoit sinä, että sinustakin tulee! Sinä et tietänyt, että sadanpäämies jo ojensi keihäänsä nostaakseen sinut sen nenään. Sinä olit silloin pieni, ja isäsi otti sinut syliinsä ja toi sinut kotiin. Ja nyt on tapahtunut, että sinä olet löytänyt armon kuninkaan nuorimman ystävättären silmissä, niin että hän käskee orjiensa kulkea tästä voudin pihan läpi ja vetäisee syrjään kantotuolinsa verhoja ja katsoo sinuun. Nyt sinä ymmärrät, että sinun täytyy lähteä. Itketkö, poikanen? Äitisikin itkee. Mutta kuivatkaamme kyynelemme: Herra on kanssamme, kun häntä avuksemme huudamme.»

Näin oli äiti puhunut, milloin kuiskaillen aivan hänen korvansa juuressa, milloin nostaen ylös silmänsä. Hänessä, Phareksessa, oli luonto noussut äitiä vastaan ja hänen teki mielensä tarttua viittaan ja paiskata se maahan. Eikö hän jo ollut mies? Eikö tämä käsivarsi saisi heiluttaa peistä, eikö hän saisi kantaa kypärää, eikö hän saisi käskeä ja hallita? Entä jollei hän lähdekään korpeen! Siellä on hiljaisuus kuin kalliohaudassa. Menisikö hän hautaan nyt, kun hän nuori on? Korvessa ei enää ole ryöväreitäkään, joita vastaan voisi sotia, sillä kuningas on heidät lyönyt.

Nyt — mitä tapahtuukaan muurien alla? Nainen huutaa. Hädässä hän on. Mutta sotamiehet nauravat ja sataa kiviä. Phareskin nauraa, sillä syntinen nainen on kivitettävä.

Äiti ei naura. Hän lyö rintoihinsa ja taipuu maata kohden, niinkuin kivet sattuisivat häneen. Hän huutaa avukseen Herraa, poika näkee sen, vaikkei äiti mitään sano. Phares hypähtää vuoteeltaan ja seisoo äidin luona.

»Hädässä me olemme. Synteihimme hukumme. Mutta sinä, poikani, kuuntele kedolla hiljaisuutta, katsele merkkejä taivaalla, eikö jo Luvattua kuulu.»

Eikä poika enää voinut mitään sanoa äitiään vastaan, vaan hän nojasi pään äidin olkaan, niinkuin nyt tänä iltana paimensauvaan, ja he molemmat katselivat kätkyeeseen, missä lapsi nukkui. Ei mitään se vielä tietänyt maailmasta. Pienet kädet lepäsivät vaatteella, jolla se oli peitetty, ja rusotus varjosti poskia.

»Hyvä on syyttömänä olla», sanoi äiti. »Ja vain syyttömällä on rauha.»

»Mutta onko yhtään, joka syyttömänä pysyy?» huusi poika.

»Herra, Herra, me avuksemme huudamme sinua!»

Näin oli ollut eilen. Ja samaan tapaan varmaan kului kotona tämäkin ilta. Äiti ei lakannut avuksi huutamasta Herraa ja lapsi nukkui kätkyessään. Ainoastaan hän, Phares, oli kaukana. Hän seisoi kedolla, keskellä laumaa, ilta oli tummunut ja yksinäisyys levisi ympärillä. Poika ajatteli äitinsä käskyä, mutta hiljaisuus oli vain pelottava, eivätkä tähdet antaneet mitään merkkiä. Kyyneleet pyrkivät ylös rinnasta. Sydäntä poltti, ruumista paleli. Jokohan hän herättäisi enon ja pyytäisi häntä valvomaan kanssaan? Hän, Phares, oli itse tahtonut valvoa, ja toiset olivat hymyilleet ja sanoneet, että antaa lapsen koettaa, ja lähteneet rotkoon levolle. Mutta hän ei ollut ajatellut, että hiljaisuus saattaisi näin painaa ja pelottaa. Olisipa edes kaupungista kuulunut jokin elonmerkki. Siellä oli koolla niin paljon kansaa, ettei ollut sijaa majoissa, vaan heitä nukkui teltoissa ja talleissa. Mikä hetki yötä jo lieneekään? Suuret ovat täällä tähdet, ja alhaalla ne kulkevat. Tuonkin tuolta voisi miltei poimia käteensä.

Mikä risahti? Poika muisti jalopeuran, josta ei tiedä, missä se käy, ja hypähti pystyyn. Ei kuulunut muuta kuin hänen sydämensä raskaat lyönnit. Hän painoi hampaat yhteen ja nieli kyyneleensä. Tämä paimensauvako nyt onkin hänen osansa? Ei miekka eikä keihäs, vaan tämä käyrä puu! Taasen nousi hänen luontonsa ja hänet valtasi halu heittää se pois tyköään, tuonne piikkisiin pensaisiin! Mutta olihan se hänen ainoa aseensa, äiti oli sen hänelle aamulla ojentanut, ja niin hän painoi posken sitä vasten ja tuijotti pimeyteen. Silmälaudat kävivät raskaiksi.

Lieneekö hän nukahtanut, mutta yhtäkkiä värisi valo yli tienoon, niin että hän näki seetripuiden rungot ja tuuheat latvat, ja laumassa syntyi liikettä ja eläimet kavahtivat seisomaan ja seisoivat suurena rykelmänä, mutta kaikkien päät katsoivat samaan suuntaan. Jalopeura! ajatteli Phares ja kylmyys lävisti hänet kiireestä kantapäähän asti. Samassa tuli eno kiirehtien hänen luokseen ja hän ymmärsi, että eno oli valvonut kaiken aikaa. Hänen sydämensä sai helpotusta ja hän kysyi, oliko äkisti tullut aamu. Mutta vanha paimen jäi katsomaan taivaanrantaa kohden, ja muutkin kiiruhtivat luolasta, sillä he olivat heränneet unestaan ja luulivat hekin aamun koittaneen. Ja toiset heistä löivät rintoihinsa, ja toiset lankesivat kasvoillensa. Mutta ääni puhui ylhäältä:

»Älkää peljätkö, sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle.»

Phares muisti taasen äitinsä ja hänestä tuntui siltä, että äiti olikin lähettänyt hänet tänne tätä varten. Eikä hän ensinkään peljännyt, vaan nosti silmänsä häikäisevää korkeutta kohden.

Ja näki enkelin.

Ja enkeli puhui:

»Teille on tänäpänä Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra. Ja tämä on teille merkiksi: te löydätte lapsen kapaloituna makaavan seimessä.»

Silloin nostivat he kaikki silmänsä ja valkoisten siipien kahina täytti taivaan sen toisesta rannasta toiseen asti. Ja valo oli kirkkaampi kuin auringon valo, mutta lempeämpi kuin kuun sädehtiminen. Ja ylistys soi ylhäältä alas maata kohden:

»Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto.»

Ja oli kuin sininen teräs olisi säihkynyt toisesta taivaan äärestä toiseen ja harput ja huilut soineet etäisimpiin maan ja meren rantoihin asti. Ja kuitenkin vallitsi hiljaisuus syvempi kuin vuorilla sydänyöllä. Vähitellen hävisivät enkelinsiivet eikä ollut jäljellä kuin pilvien solmuja, loistavia ja pitkiä. Ja valkeuskin kävi hiljaisemmaksi, niin että paimenet uskalsivat nousta maasta. Ja suuri riemu ja odotus oli heidät vallannut ja he ymmärsivät, että Jumala oli osoittanut heille suuren armon. Ja siinä heidän koettaessaan selviytyä hämmingistään, muisti vanha Ruben, mitä oli kirjoitettu Messiaasta. Ja kaikki totesivat, että kansan ahdistus juuri nyt oli suuri ja he ymmärsivät, että Hän nyt oli syntynyt: Vapahtaja.

Ja kiireesti he päättivät lähteä Betlehemiin katsomaan mitä oli tapahtunut ja minkä Herra oli heille ilmoittanut. Eivätkä he ihmetelleet, että laumat olivat kokoontuneet heidän ympärilleen ja seurasivat heitä. Eivätkä vanhat ihmetelleet, että heidän askelensa olivat keveät kuin nuoruudessa, eivätkä nuoret ihmetelleet, että he ikäänkuin lentäen lähestyivät Betlehemiä. Ihme oli täyttänyt heidät voimallaan eikä heidän tarvinnut kysyä paikkaa. Vaan kun he olivat päässeet kamelileirin ohi, joka lepäsi ulkopuolella kaupunkia, ja pujotelleet telttojen välitse, ja tulleet parin majan ohi, niin taivuttivat he päänsä sisään matalasta oviaukosta ja katso, siellä näkivät he lapsen äitinensä ja lapsi makasi kapaloituna seimessä. Ja paimenet lankesivat maahan ja rukoilivat. Ja kertoivat valosta, jonka olivat nähneet ja kaikesta, mitä heille tästä lapsesta oli ilmoitettu.

Mutta nuori Phares tiesi nyt, minkätähden äiti oli lähettänyt hänet tänne: enkeliä näkemään hän oli hänet lähettänyt. Ja poika painoi kuuman poskensa paimensauvaansa vasten ja itki. Ei miekkaan, ei keihääseen, ei kuninkaan valtikkaan hän enää sitä vaihtaisi! Syyttömän hän oli nähnyt, sen, joka syyttömänä pysyy.

Ja paimenet kiittivät ja ylistivät Jumalaa. Mutta lapsi avasi nöyrät totiset silmänsä ja katsoi ensi kerran ihmisiin.

KIRKKAIN LYHTY

Ulkona on jo pimeä.

Ihmiset puhuvat joulusta.

Joulu on ovella, mutta ei tunnu joululta. Tulleeko koskaan tuntumaan.

Ennen odotettiin joulua, laskettiin viikkoja, päiviä, tunteja. Toivottiin ajan pysähtyvän ja joulun viipyvän. Nyt toivotaan, että joulu olisi ohi. Ennen se oli samaa kuin kymmenet lamput ja kynttilät. Nyt tihenee pimeys. Ennen joulu tiesi laulua ja naurua. Nyt on laulu unohtunut eikä kukaan osaa nauraa. Ainoastaan itkeä osataan. Kyynelet kirvelevät rinnassa siitä asti, kuin herätään, siihen asti, kuin nukutaan. Kaikki tekee kipeää. Enimmin koskevat muistot. Ja kuitenkin ovat nämä muistot lempeitä ja hyviä. Eikä mitään iloisempaa ole eikä tule olemaan. Ne ovat onnellisen ajan muistoja, lapsuuden muistoja. Kuinka kaukana onkaan lapsuus! Kuinka ihmeellisiä olivatkaan entiset joulut! Ilo raikui kodissa äärestä äärelle. Silloinkin kun oli surua, niin siitä tuli iloa. Olihan heitä kuollut montakin, tosin pieninä. Mutta kun itketti tai pelotti, niin meni äidin luo: heti tuntui hyvältä.

Mutta kun ei enää voi mennä äidin luo, niin silloin on edessä tykkänään uusi aika, silloin on ilokin poissa, eikä joulu ole joulu. Eivät koskaan he tulleet ajatelleeksi, että voisi käydä näin. Kuka olisi voinut kuvitella, että heiltä puuttuisi iloa. Mitään ei ollut niin paljon kuin iloa. Äiti kyllä makasi vuoteessa, mutta he olivat tottuneet siihen, äitikin. Ja juuri siksihän häneltä riitti aikaa heille kaikille, kun hän aina oli kotona. Vasta nyt jälkeenpäin he olivat saaneet kuulla, että hänellä oli suuret kärsimykset. Viimeisenä päivänä he itse olivat sen nähneet. Mutta vasta viimeisenä päivänä. Juuri sehän se oli niin kauheaa, että he olivat luulleet äidin iloisuutta todelliseksi. Miksei hän ollut sanonut, että hänellä oli tuskia? Kuinka toisin he olisivat olleet, jos olisivat tietäneet lähdön olevan niin lähellä. He olivat myöhästyneet! Jonkin kerran äiti oli maininnut, ettei kenelläkään ole oikeutta suruillaan pimentää aurinkoa muilta. Mutta hänen olisi pitänyt sanoa se paljon selvemmin, että hän taisteli oman ilonsa puolesta. Äidin vuoteen ympärille he kaikki aina olivat tulleet, milloin yksitellen, milloin joukolla. Äidin huonehan olikin ollut varsinainen koti, muut huoneet olivat vain huoneita. Aina siellä oli jokin kasvi kukassa, usein monta. Äidin lempikukat tuotiin tänne sitä myöten kuin ne puhkesivat. Ja kaikki kukat olivat oikeastaan äidin lempikukkia, ruohotkin ja sammalet, jopa kivetkin. Äiti saattoi jäädä pitkiksi hetkiksi katselemaan kiveä. Tämä oli oikeastaan ihmeellistä. Äiti oli oikeastaan ihmeellinen ihminen! Nyt vasta he sen käsittivät. Täytyykö välttämättä kuoleman tulla, ennenkuin elävät tietävät, kuka heidän läheisimpänsäkin on? Mutta miksi äiti todella salasi heiltä, kuka hän oli? He olisivat voineet kiittää häntä paljon paremmin, totella häntä kaikessa ja varoa, ettei hänelle tulisi paha mieli. Nyt varmaan ei olisi näin vaikeaa. Ja näinkö aina tulee olemaan? Hehän voivat elää vielä monta kymmentä vuotta. Eihän kuusitoista vuotta oikeastaan vielä ole mikään pitkä ikä, eikä kaksikymmentäkään, eikä kaksikymmentäneljäkään. Ja elää kaikki seuraavat kymmenet vuodet ilman iloa, ilman jouluja!

Näitä ajatteli nuorin sisaruksista, istuen käsityö helmassa ja tuijottaen lumiseen puutarhaan. Yhtäkkiä hänen täytyi nousta ja kiiruhtaa pois. Hän kuuli vanhimman sisaren kysyvän, oliko tämä heidän päätöksensä mukaista, oliko tämä oikein.

Ei ollut, ei ollut, hän tiesi sen! He olivat päättäneet, etteivät näytä suruaan, he olivat päättäneet valmistaa joulun vastaanottoa niinkuin ennenkin. Isähän oli antanut rahaa lahjoihin ja kaikkeen. Kaiken tämän hän tiesi. Mutta hän ei enää jaksanut!

Kyynelet, jotka olivat kokoontuneet pitkin päivää, purkautuivat esiin. Ne tyrehtyivät vasta, kun hän ei enää voinut ajatella eikä muistaa mitään. Mutta siinä samassa palasi kaikki mieleen. Tuossahan oli äidin huoneen ovi. Siitä hänet oli kannettu ulos. He eivät olleet käyneet siellä päiväkausiin. Isä yksin siellä kävi. Sekin oli kauheaa, etteivät he voineet sinne mennä. Mutta tässä oli nyt jokin uusi asia, joka heitä kiusasi. Mitä hän olisi antanutkaan, jos nyt olisi voinut mennä kysymään äidiltä. Nyt hän olisi osannut kysyä. Hänellä oli niin tärkeää kysyttävää. Voiko kukaan siihen enää vastata?

Seuraavalla hetkellä seisoi hän sisarusten edessä, posket kalpeina, silmät itkettyneinä ja kysyi:

— Kuka oli äiti?

Ja hän katsoi, nämä sanat lausuttuaan, kuin hengen hädässä molempiin sisariinsa.

He hämmästyivät kysymystä. Mitä sellaiseen saattoi vastata. Kenestä he sitten olisivat tietäneet, jollei omasta äidistään, kuka oli hän. Hän oli yksinkertaisesti heidän äitinsä, sanoi toinen, ja toinen lisäsi huoaten: maailman paras ihminen. Silloin nuorin sisaruksista puhkesi puhumaan:

— Niin kyllä, meidän äitimme ja maailman paras ihminen. Mutta kuka oli hän itsellensä? Me puhuimme hänelle aina itsestämme ja hän auttoi meitä kaikkia. Mutta mitä hän ajatteli, kun hän oli yksinään. Tiedättekö sitä?

Huoneessa oli niin hiljaista, että kuului, kuinka puikot koskettivat toisiaan tyttöjen kutoessa.

— Meitä hän ajatteli, sanoi vanhin sisaruksista.

— Ja isää tietysti, lisäsi keskimmäinen. — Ja kaikkia kärsiviä.

— Eikö sitten koskaan itseään? kysyi nuorin. — Mutta sitä minä en voi uskoa. Minä ajattelen aina itseäni. Eihän äiti silloin voinut ajatella meitä, kun hän oli kuudentoista vanha niinkuin minä nyt. Eihän meitä silloin ollut. Mitä hän silloin ajatteli?

Kukaan ei vastannut.

— Ajatteliko hän silloinkin muita ihmisiä? Varmaan hän silloin ajatteli itseään. Mitä hän silloin tahtoi? Muuttuiko hän sitten niin paljon? Kuinka voi niin paljon muuttua? Miksei hän puhunut itsestään meille? Miksei hän sanonut, että hänellä oli kärsimyksiä? Tiesittekö te, että hän oli niin sairas? Minä en koskaan tullut ajatelleeksi, että hän voisi kuolla. Minä en tiedä hänestä mitään. Eikö se ole kauheaa: minä en tiedä, kuka oli minun oma äitini!

Sisarukset keskeyttivät hänet, ettei hän toki huutaisi. Isähän saattoi tulla koska hyvänsä. Ei pidä tehdä tyhmiä kysymyksiä! Kuka lapsi oikeastaan tuntee äitiään? Äiti on aina salaisuus, niin sanoi kerran kummisetä — eivätkö he muistaneet? Ja kummisedän äiti oli kuollut, kun hän vielä oli pieni. Isän pöydällä oli kirje kummisedältä, kukaties siinä oli jotakin tärkeää. Joka tapauksessa he olivat päättäneet etteivät näyttäisi suruaan. Se ainakin oli äidin tahdon mukaista. Ja nyt olisi äiti käskenyt heitä pitämään huolta siitä, että joululahjat tulisivat valmiiksi. Ylihuomenna oli jouluaatto ja heillä oli vielä paljon tekemistä.

Nuorin sisaruksista kävi äänettömäksi ja painui työhönsä. Se oli isän joululahja, äiti itse oli sen aloittanut, vielä viimeisen edellisenä päivänä. Hän oli purkanut muutamia pisteitä, jotka olivat epätasaiset. Tyttö oikaisi työn polvelleen ja tarttui neulaan ajattelematta, että oli jo pimeä.

Äitikö salaisuus? Kummisetä oli sanonut, ettei äitiä pitänytkään yrittää tuntea. Tai saattoi yrittää, mutta äiti oli jotakin yhtä pohjatonta kuin luonto. Kalarannassa tästä kerran oli väitelty. He, lapset, olivat ääneti kuunnelleet ja ajatelleet, että kaikesta sitä saattoi kiivastuakin. Mutta nyt hän käsitti, miten pohjatonta oli tämä: oma äiti, miten vaikeaa löytää tie äidin olemukseen ja miten tärkeää löytää tämä tie. Eihän saattanut itseäänkään tuntea, jollei tuntenut äitiään. Ja täytyihän toki itsensä tietää.

— Se on totta, lausui nyt keskimmäinen sisaruksista. — Vähän me tunsimme äitiä. Täytyy koettaa kysyä isältä.

Vanhin kuiskasi parahtamalla:

— Mitä sinä ajattelet!

Keskimmäinen koetti puolustaa itseään sillä, ettei hän tarkoittanut nyt, vaan joskus myöhemmin. Huone oli käynyt aivan pimeäksi. Tyttöjen ajatukset kiersivät äidin ympärillä. Niin selvänä näkyi hän silmälle, niin luoksepääsemätön oli hän ajatukselle. Olisi pitänyt sytyttää tuli, mutta jokainen istui ajatuksissaan, eteensä tuijottaen. Vasta kun isän askelet portailta kuuluivat, pääsivät tyttäret jalkeille, sähkö syttyi, joululahjat hävisivät näkyvistä ja jokainen riensi valelemaan silmiään. Isä riisui päällysvaatteensa, aikoi omaan huoneeseensa, mutta palasi ja avasi äidin huoneen oven.

Nyt hän oli siellä.

Tyttäret pidättivät henkeään, liikkuivat varpaisillaan ja tuntui siltä, kuin olisi tapahtunut jotakin tärkeää. Saako isä tietää jotakin? Vai tietääkö hän ennestään kaikki? Koska sitä voi häneltä kysyä? Hyvinkö pitkien aikojen perästä? Hetket tuntuivat pitkiltä, sydänten lyönnit olivat raskaat ja kiihkeät. Nyt lähestyivät isän askelet, raskaina ja väsyneinä. Kuitenkin hän hymyili astuessaan huoneeseen. Tyttäretkin hymyilivät kiiruhtaessaan häntä vastaan. He puhelivat siitä, että isälle oli tullut kirje kummisedältä, se oli hänen pöydällään. He olivat täällä järjestelleet ja lukeneet sanomalehteä. Isä kysyi, muistivatko he, että jouluaatto jo oli niin likellä. Tarvitsivatko he lisää rahaa? Piti muistaa kaikkia, jotka ennenkin olivat saaneet joululahjoja. Huomenna kai piti lähteä kauppiaalle. Ja ylihuomenna — niin, sitten he lähtevät haudalle äidin luo.

Tytöt vakuuttivat, että kaikki oli valmista. Joulukuusikin oli tuotu. Se oli oikein, sanoi isä taasen ja kysyi, eikö täällä ollut lämmitetty. Hän kosketti kädellään uunia. Mutta ei huomannut, että se oli kuuma. Samassa hän meni pois ikäänkuin levottomuuttaan salatakseen. Nuorin tyttäristä kiiruhti hakemaan puita pesään. Painettuaan oven umpeen jälkeensä hän ajatteli, ettei isältä vielä voi mitään kysyä. Isä on sen näköinen, että hän itsekin kysyy. Mitä hän kysyy? Tytön latoessa puita hiilille, jotka vielä hehkuivat, joutuivat toiset sisaret pieneen kiistaan joulukuusen koristeista. Ne olivat äidin laatikossa ja molemmat kehoittivat toisiaan ottamaan ne esiin. Niin kauas kuin saattoi muistaa taaksepäin, oli vain äiti käsitellyt näitä koristuksia. Kaikki oli kauniisti ladottu pumpuleihin ja silkkipapereihin. Kun vain muistelikin näitä kääröjä, tuoksui vastaan iloinen, onnellinen joulu. Kauheaa!

— Hankitaan uusia koristeita, kuiskasi vanhin sisar epätoivoisesti. —
Tai koristetaan kuusi vain kynttilöillä.

— Minä en nyt siedä nähdä kuusta! sanoi toinen.

He eivät huomanneetkaan, koska isä palasi ovelle. Kirje oli hänen kädessään ja hän pyyhki hikeä otsaltaan. Hän viittasi kädellään ja tyttäret seurasivat häntä. He astelivat perätysten hiljaa, ikäänkuin äiti vielä olisi nukkunut huoneessaan. Sähkönappulat kiertyivät käytävässä, ovia avattiin ja suljettiin.

Turhaa oli enää yrittääkään pidättää kyyneliä. Mitään lohdutusta tähän tyhjyyteen ei ollut. Asumattomuus oli ennättänyt ottaa haltuunsa tämän huoneen, joka ennen oli ollut kodin keskipiste. Elottomuus oli laskeutunut yli tuttujen esineiden. Sähkövalo näytti kylmästi kaiken, mikä elämän kosketuksesta oli kulunut ja haalistunut. Yksinpä vihreät kasvitkin ikkunalla tuntuivat eristäytyneen ympäristöstä ja vaipuneen yksinäisyyteen. Paljaat puut ikkunaristikon takana levittivät verhon ulkomaailman eteen. Siellä jossakin oli lumisia peltoja, ja ihmisiä, jotka odottivat joulua. Tässä karussa, ikäänkuin paljaaksi riistetyssä ympäristössä menehtyi sydämen arka kipeys ja sijaan tuli tyhjä yhdentekevyys. Kyyneleet kuivuivat, turtumus valtasi mielen. Tämä kai oli sitä penseyttä, josta raamatussa erikoisesti varoitettiin.

Isän oli vaikea löytää sanoja. Hän puhui jotakin siitä, että heillä oli ollut raskasta ja että he olivat syyttäneet itseään laiminlyönneistään. Eihän ihminen milloinkaan voi olla kyllin varovainen kuolemanhetken edessä. Heidän olisi pitänyt ottaa varteen niin paljon. Mutta se oli myöhäistä nyt.

Yhtäkkiä isän puhuessa tunsi kuusitoistavuotias, että hänen sydämessään jälleen heräsi eloon kipeä odotus. Ehkäpä isä itsestään alkaa selvittää sitä, mitä he eivät ole voineet kysyä: äidin salaisuutta, sitä, kuka oli heidän äitinsä.

Sitten isä levitti kirjeen kattolampun alle. Hän ei kuitenkaan nähnyt lukea, vaan alkoi muistista kertoa, mitä kirje sisälsi. Kummisetä oli ollut matkalla ja saanut vasta nyt tietää heidän raskaasta menetyksestään. Hänen ajatuksensa olivat sen jälkeen olleet heidän luonaan ja hän oli hengessä läpikäynyt ne monet onnelliset hetket, joita oli saanut viettää heidän äitinsä seurassa. Nyt kun heidän kaikkien eteen varmaan olivat astuneet ne kysymykset, jotka aina seuraavat rakastettumme kuolemaa, niin tahtoo hän kertoa heille pienen tapahtuman, tapahtuman, joka teki häneen syvän vaikutuksen.

Isä vaikeni ja ojensi kirjettä eteensä. Kaikki tyttäret nousivat sitä ottamaan, mutta nuorimman käteen se joutui. Isä kiersi lampun yöpöydällä palamaan. Se valaisi Uutta testamenttia, joka oli kulunut äidin käsissä. Tyttö kävi kiihkeästi läpi sen osan kirjettä, jonka isä oli selostanut. Nyt tuli uutta. Hän luki:

»Minähän olin teillä, kun pieni poikasi kuoli. Se oli näin joulun alla sekin. Sinä lähdit kaupunkiin ja pyysit minua jäämään kotiin. Pysyttelin lasten luona. Ei ollut helppoa vastata heidän kysymyksiinsä. Kun äiti tuli huoneeseen, tekivät he hänelle uudelleen kaikki kysymykset, jotka minä luulin heille jo selvittäneeni. Tässä yhteydessä puhui äiti heille tähän tapaan.

»Me itkemme, mutta me emme saa valittaa. Enkeli on tullut läpi pimeyden, lyhty kädessä. Valo on hyvin kirkas. Se näyttää meille, miten suloinen ja rakas pieni pojumme on. Vasta tämän kirkkaimman lyhdyn valossa sen voimme nähdä. Tiedättekö kuka tätä kirkkainta lyhtyä näyttää? Se on kuoleman enkeli. Hän se taluttaa kädestä pientä pojuamme ja tuo hänet meille ikiomaksi, niin omaksi, ettemme koskaan voi häntä menettää. Te ette ehkä vielä tätä näe. Se on vielä salaisuus. Se on joululahja, joka vielä on käärössä. Mutta älkää, äidin rakkaat, nyt enää kyselkö. Kerran me kaikki ymmärrämme. Joulunako? Niin, jouluna. Silloin on joulu, kun ymmärrämme. Nyt koetamme vain nähdä enkelin, joka taluttaa luoksemme pientä pojuamme ja näyttää kirkkainta lyhtyä.»

Hiljaiset nyyhkytykset täyttivät huoneen. Alkoi tuntua helpommalta. Lämpeni. Tutut esineet heräsivät kuin unesta. Oli kuin joku olisi tullut sisään ja herättänyt. Kysymyksetkin alkoivat rauhoittua. Isä lausui hiljaa:

— Nyt koetamme vain nähdä enkelin, joka taluttaa luoksemme äitiä.

JOULUVIERAS

Joulu ei toki olisi mitään, jollei Jaakko-setä saapuisi taloon. Koko hänen olentonsa on täynnä joulua. Jo vanha laukku, jollaista ei kenelläkään enää ole, niin että ihmiset kadulla kääntyvät sitä katsomaan, kun vanha herra asemalta kantaa sitä läpi kaupungin — niin, tämä vanha laukkukin on oikea joulusalaisuus. Ja kuitenkin näkee selvästi, ettei siinä ole muuta kuin jokin yksinäinen vaatekappale. Mutta plyysikangas, josta se on tehty, on sata vuotta sitten kudottu jossakin kaukaisessa kaupungissa ja laivalla tuotu merten takaa. Ei millään höyrylaivalla, joka saapuu satamaan määrätunnilla, niin että voi lähteä rantaan ottamaan sitä vastaan, vaan purjealuksella, josta ei tiedä, saapuuko se viikon vaiko kuukauden perästä. Sellaisen aluksen tielle sattuu myrskyjä, tyyntä ja sumua. Harvoin käy niinkuin on laskettu käyvän. Iloinen plyysikangas, josta laukku on tehty, helottaa ikäänkuin se olisi leikattu sadun yrttitarhasta. Lapset saavat heti ottaa laukun haltuunsa, tyhjentää pois sedän paidat ja sukat ja sitten kääntää laukun nurin ja taasen oikeinpäin, asettaa pikku Liisan laukkuun ja kantaa häntä siinä, tehdä siitä Nooan arkin, tai partiolaisen telttakatoksen, tai mitä vain tahtovat. Eikä laukku mene rikki eivätkä sen kukkaset menetä väriään. Ja mikä on merkillisintä: laukku ei menetä salaisuuttaan, vaikka se on selkosen selällään, ja aina se on täynnä, vaikka se on ihan tyhjennetty. Jo tämän laukun mukana saapuu joulu taloon. Jo koko Jaakko-setä on samanlainen kuin hänen laukkunsa. Joulutontut ja haltiat tuntuvat istuvan hänen hartioillaan ja taskuissaan ja pitelevän kiinni hänen takinliepeistään niinkuin pojat, kun he tarrautuvat kiinni ajurin rekeen ja juoksevat siinä ajurin huomaamatta. Jaakko-setä on niin tottunut tähän haltiaseuraan, ettei hän lainkaan näe siinä mitään merkillistä. Hui, pikkuruikkuset tontut livistivät puuhkalakin sisään, kun setä eteisessä otti lakin päästään, Liisa näki sen selvästi. Ja sedän käsistä syntyy eläimiä, kun hän illalla asettaa ne seinää vasten: pupu juoksee, västäräkki viipottaa pyrstöään, hämähäkki marssii pitkin jaloin kattoa kohden. Setä saattaa myöskin sormistaan rakentaa kokonaisen kodin: kas noin pystytetään aidan säleet. Se maalataan punaiseksi ja pylväitten päät valkoisiksi. Millainen portti tehdään? Valkoinen, niin, se on kaikkein kauneinta. Ja sitten lapset aina harjalla ja vaatteella puhdistavat sen, kun on satanut ja pärskynyt multaa. Aidan sisäpuolella on koti. Siellä asuvat isä, äiti ja lapset. Siellä asuvat myöskin hevonen, lehmä, »bää» eli lammas ja kissa ja koira. No, mikä on hevosen nimi? Polle, Ilo, Mielo, Oma, Tuima… Ptruu, lapset, ei ole kuin yksi hevonen! Tämä on pieni koti, eikä siellä ole varaa pitää kuin yksi hevonen. No, se on Ilo! Ilo onkin oikein kaunis nimi. Mutta nyt täytyy katsoa, että Ilon elämä ei ole surullinen. Iloa täytyy rakastaa ja hoitaa, harjata hänet, pestä hänen jalkansa, kun hän illalla tulee työstä, katsoa että hän saa ruokaa ja juomaa, antaa hänen kaikessa tuntea, että hän on perheen jäsen. Entä mikä on lehmän nimi? Heluna, Viikuna, Tokka, Marjo, Mansikki… Top top, lapset, koti on pieni, sillä voi olla vain kaksi lehmää. Heluna ja Mansikki ovat oikein kauniita nimiä. Ja miten nyt Helunaa ja Mansikkia on hoidettava? »Niin että Heluna ja Mansikki eivät ole surulliset, heitä pitää harjata, antaa ruokaa ja juomaa ja silittää niin, että he ovat perheen jäseniä», selittävät lapset. Koiran nimi on Vahti ja kissa on Pekka. Koira on lappalainen, se kaivaa kuopan lumihankeen ja nukkuu siinä. Sitä ei palele, vaikka on kylmä. Kissa makaa uunin kyljessä. Hän tietää, koska navetassa lypsetään, silloin hän on siellä, nostaa hännän pystyyn kuin kynttilän ja hankaa kylkeään äitiä vasten. Miau, miau! Muistavatko lapset vielä mitä puhuimme kodista viime jouluna? No, eikö kukaan muista? Mitä Anna ajatteli, kun oli ollut vieraissa Emma-tädin luona ja tuli kotiin? Varmaan Anna muistaa. No niin, ettei missään ole niin hyvä kuin kotona. Ja Anna juoksi heti huoneiden läpi katsomaan oliko kaikki paikoillaan, ja oli kovin hauskaa, kun äiti illalla kumartui Annan ja Laurin ja Liisan vuoteiden yli — eikö ollut niin? Tässäkin kodissa tämän punaisen aidan ja valkean portin takana tunnetaan, että kotona on paras, että koti on kaikkein kallein paikka maan päällä.

Mitä tapahtuikaan kerran, kun isälle tarjottiin Ilosta monta tuhatta markkaa ja isä möi Ilon ja ajatteli, että hän ostaa halvemman hevosen ja saa ylijäämällä jonkin hyvin tarpeellisen maanviljelyskoneen. Kaikki lapset itkivät, kun he sanoivat Ilolle hyvästi. Ja uusi isäntä ajoi pois Ilolla läpi lumisen kujan. Mutta seuraavana päivänä seisoo Ilo tallin edessä, hirnuen. Olihan se kummallista! Ilon oli ollut niin ikävä kotiin, että hän karkasi, juoksi yli viiden aidan matkan varrella ja löysi vanhan kotinsa. Hänen oli nälkä ja jano ja hän sai ruokaa ja kaikki hyväilivät häntä. Isä vei pois rahat eikä enää myy Iloa. Niin kallis on koti eläimillekin.

Ja sitten puhutaan lasten leikkipaikoista, saunasta, kaivosta, sireenipensaasta, koivusta, kuusesta, aitasta, äidin kirkkovakasta, isän puukosta, pellosta, jota isä kyntää, uunista, missä äiti paistaa leivän, kaikesta, mitä löytyy punaisen aidan ja valkoisen portin piirissä. Äärettömän paljon siellä onkin. Siitä voisi kirjoittaa kokonaisia kirjoja. Ja entä äidin kangaspuista ja lasten aapiskirjasta, isän kirkkorattaista! Anna, Lauri ja Liisa tuntevat jo joka polun kodissa. Ja kuitenkaan ei ole ollut muuta nähtävää kuin Jaakko-sedän käsi, joka muodosti seinälle säleaidan varjon.

Mutta siinä se onkin taito nähdä sekin, joka on näkymätöntä. Se minkä näkee ja omistaa niin, että siihen voi koskea käsin, se usein ei teekään ihmistä pysyvästi iloiseksi ja onnelliseksi. Täytyy omistaa sellaista, mitä ei voi kadottaa. Mutta näitä ihminen ymmärtää vasta joskus, surujen perästä. Nyt täytyy keksiä kodille nimi. No, sanokaapas nyt, mikä on meidän suloisen kotimme nimi? Mäkelä, Harjula, Annala, Laurila, Liisala — äidin nimi on Anna, ehkä Annala sopiikin parhaiten. Se on oikein kaunis nimi. Jaakkola! huutavat lapset yhtäkkiä, Mutta Jaakko-setä pitää Annalaa paljon kauniimpana.

Kaikkein parhaiten huomasi Jaakko-sedän tarpeellisuuden sinä jouluna, jolloin hän ei tullut Annan, Laurin, Liisan ja isän ja äidin luo. Oli kyllä muita vieraita ja paljon joululahjoja. Emma-täti ja Miina-täti nauroivat Jaakko-sedän punakukillista ikäloppua matkalaukkua. Kuinka maisteri saattoikin kuljettaa sellaista junassa ja läpi kaupungin? Sehän oli miltei tyhjä, eihän maisteri omistanut sen vertaa tavaroita, että olisi voinut täyttää laukun. Kuin uhalla hän raahusti tuota muinaismuistoa pitkin katuja, ikäänkuin oikein näyttääkseen, että ihmisten nauru on hänelle yhdentekevää. Hän oli oikeastaan ylpeä ja epäkohtelias herra, tuo maisteri Auriola. Hyvä oli, ettei hän ollut täällä, Emma-täti olisi varmasti sanonut hänelle katkeria totuuksia, vaikka olikin jouluilta. Mistä maisteri ylpeili? Mitä hän maailmassa oli toimittanut? Oliko hän edes pystynyt opettamaan, siihen aikaan, jolloin hän oli lyseossa? Eikö häntä oltu erotettu? Mikä oikeastaan oli syynä siihen, että hänet potkittiin pois koulusta? Tai ottiko hän itse eron, elääkseen tyhjäntoimittajana?

Tällaisista asioista keskusteltiin joulukuusen ääressä sinä vuonna, jolloin ei Jaakko-setä ollut vieraana. Yöllä, kun äiti kantoi makuuhuoneeseen pienen Liisansa, joka, uusi nukke sylissä, oli nukkunut isän sohvalle, niin lapsi huitoi käsillä ympärilleen ja huusi, että Jaakko-setä on hyvä setä ja että Liisa lyö Emma-tätiä, jos Emma-täti tahtoo tehdä pahaa sedälle.

Anna kysyi, senkö tähden Jaakko-setä ei tullut, että Emma-täti tuli.
Äiti lupasi puhua siitä huomenna, nythän oli jo niin myöhäinen ilta.
Mutta kun lapset huomenna kysyivät samaa, ei äiti sittenkään tahtonut
vastata.

— Äiti, sinä lupasit! sanoi Anna.

Ja silloin äiti kertoi, että Jaakko-setä asuu kaukana, eikä hänellä tänä vuonna ollut rahaa maksaa niin kallista matkaa.

— Eikö isä voinut lähettää? huusi Lauri ja huitaisi leikkisapelillaan ilmaan. — Minä sanon isälle!

Mutta äiti kertoi isän kyllä lähettäneen vanhalle opettajalleen tuhat markkaa. Jaakko-setä oli kuitenkin aivan heti lähettänyt rahat takaisin. Emma-täti oli oikeassa: Jaakko-setä ei tahtonut olla kenellekään kiitollisuuden velassa. Sentähden ei kukaan saanut olla häntä vastassa asemalla eikä kukaan saanut saattaa häntä: hän ei tahtonut, että joku maksaisi hänen ajurinsa. Hän kantoi itse matkalaukkunsa. Eikä hänelle uskaltanut antaa joululahjoja. Eikä silloin tehnyt mieli antaa niitä muillekaan. Eivätkö lapset olleet huomanneet, että tänä vuonna oli paljon enemmän joululahjoja kuin muina vuosina?

Se oli totta. Liisa oli saanut kolmekymmentäkaksi joululahjaa, Lauri kaksikymmentäyhdeksän ja Anna kaksikymmentäkahdeksan.

— Onko Jaakko-setä köyhä? kysyi Lauri, silmät suurina.

— Jaakko-setä ei ole köyhä, huusi pikku Liisa. — Jaakko-sedällä on kello, joka osaa lyödä. Isän kello ei pane muuta kuin tiki ja taki. Ja sitten on joulupukki Jaakko-sedän. Joulupukki on Jaakko-sedän hevonen.

— Mutta Jaakko-sedällä on aina ollut samat harmaat vaatteet, puhui Anna järkevästi. — Jaakko-sedän vaatteet olivat viime jouluna niin suuret, että hän saattoi kätkeä Liisan takkinsa sisään.

— Niinkuin kissanpojan! sanoi Lauri.

— Jaakko-setä oli ollut sairaana ja laihtunut, selitti äiti.

Voiko Jaakko-setä olla sairaana? Lapsille tuli ihmettelemistä. He saivat kuulla, että hän oli ollut isoisän koulutoveri ja isän opettaja, kun isä oli pieni. Hänellä oli ollut isä ja äiti ja koti, jossa oli vaunut ja monta hevosta ja suuret metsät ja paljon kalliita tauluja saleissa ja kamareissa, ja kukkia puutarhassa. Myöhemmin hänellä oli ollut vaimo ja lapsia. Ja kaikki olivat kuolleet, niin että Jaakko-setä nyt oli yksin ja asui pienessä kamarissa. Eivät koskaan lapset olleet tietäneet tätä. Mutta tuleehan hän vain ensi jouluna? Emma-täti ei saa tulla. Aina Emma-täti on pahalla tuulella ja myöskin Miina-täti. Aina heillä on päänkipua ja särkyä käsissä ja jaloissa. Jaakko-sedällä ei ole päänkipua eikä särkyä. Ja entä se kaunis laukku sitten, jossa on niin suuria ruusuja, ettei sellaisia ole koko kaupungissa! Tuleehan setä vain ensi jouluna? Mutta sinne on hirveän pitkä aika. Kokonainen vuosi.

Tulivat lumisateet ja lumipallosodat, tulivat kuuraiset päivät, jolloin lapset saivat hiihtää ja liukua kelkkamäessä. Anna oli nyt partiotyttö, hän sai partiotyttöpuvun ja hänen osastonsa lippu ommeltiin heillä. Äiti ompeli lipun ja lapset istuivat ympärillä eivätkä voineet meluta siinä huoneessa, missä lippua neulottiin. Laurilla oli paljon tovereita, he rakensivat lumilinnan puistikkoon ja ampuivat sieltä vihollista, joka yritti vallata linnan. Liisa oli kotona pihamaalla. Ei saanut mennä kadulle, ettei jäisi autojen alle. Vanha joulukuusi seisoi kivimuurien nurkkauksessa. Tiaiset etsivät sen oksilta jotakin syötävää ja talon pikkulapset loivat lunta kuusen juurelle ja taasen muualle. Ikkunoista heitettiin kyyhkysille herneitä. Räätälin Antti viskeli niitä haloilla ja lumipalloilla. Talonmies heitti halkoja luukusta kellariin. Lapset auttoivat. Suuri hevonen veti kuorman porttiholvista ja pysähtyi kellarin eteen. Hevonen ei purrut, sitä voi taputtaa, se sai sokeria ja leipää. Räystäät alkoivat tippua, pitkät jääpuikot riippuivat korkealla kattojen nurkilla. Täytyi varoa, etteivät ne pudonneet päähän, koko piha helisi, kun ne putoilivat. Kun talonmies meni katolle, pölisi sieltä alas lunta ja silloinkos täytyi juosta pois alta. Posetiivinsoittaja tuli pihamaalle. Pieni Liisa muisti yhtäkkiä Jaakko-sedän, heitti ämpärin ja lapion kädestään ja juoksi miehen luo. Musiikki kaikui iloisesti ympäri pihaa. Vanha mies nyökkäsi hymyillen lapsille, aurinko paistoi ja varpuset sirkuttelivat. Liisan teki mieli kysyä mieheltä, oliko hän Jaakko-setä, vaikka hän kyllä tiesi, että Jaakko-setä oli aivan toisenlainen ja että hän oli kaukana poissa eikä tule tänne ennenkuin jouluksi. He eivät kukaan olleet muistaneet Jaakko-setää moniin aikoihin. Porttiholviin juoksi koira, ensin se rupesi haukkumaan, mutta sitten se istuutui ja ulvoi. Liisaa itketti, hän lähti juoksemaan leikkiämpärinsä luo, mutta sitten hän syöksyi portaihin ja koetti kiiruhtaa äidin tykö. Tuomarin Sanna lauloi parvekkeella samaa säveltä, mitä posetiivi soitti. Liisa pääsi kotiovelle, löi sitä nyrkeillään ja painoi kelloa. Hengästyneenä hän seisoi äidin edessä ja pyysi miehelle rahaa.

— Tai muuta, sanoi hän äkkiä, koska hän oli muistanut, ettei
Jaakko-setä ota rahaa.

— Ehkä hän ottaa rahaakin, sanoi äiti ja pisti kätensä Liisan kaulalle päällystakin alle. — Tule sitten sisään, lapsi, olet aivan hiessä.

— Tuleehan Jaakko-setä jouluksi! puhui tyttö. — Onko jouluun vielä pitkä aika?

Oli vielä koko kevät, kesä ja syksy. Joka vuodenajalla oli omat ilonsa. Jaakko-setää muistettiin todenteolla vasta sinä pyhänä, jolloin kirkossa veisataan »Hosianna» ja jolloin sellaisetkin ihmiset menevät kirkkoon, jotka eivät muuten siellä käy.

Isä itse huomautti, että nyt täytyy kirjoittaa talon jouluvieraalle ja kutsua hänet juhlallisesti. Eikä muita kutsutakaan. Kaikkien lastenkin pitää kirjoittaa kutsukirje.

Mutta kummallista: Anna ja Lauri eivät tahtoneet. Annan piti
Luciajuhlassa esiintyä yön kuningattarena ja Laurin Matti Väkevänä.
Heillä ei ollut aikaa nyt ajatella joulusetää.

— Ei ole joulupukkia, nauroi Lauri. — Ei ole tonttuja. Tiedänhän minä, että kun jollekulle vain pannaan päähän punainen lakki, niin hän on tonttu. Ja kun tahdotaan joulupukki, niin pannaan isän turkki nurin ja moristaan, terveisiä Pohjoisnavalta, ovatko lapset olleet kilttejä?

Hän puhui miesmäisellä äänellä, nauroi ja meni soittamaan Jaskalle, milloin harjoitus alkaisi.

— Joulupukki on satua, sanoi Anna, — tontut ovat satua. Mutta antaa niiden olla, ne ovat kuitenkin hauskat. Älä itke, Liisa, kyllä joulupukki tulee ja tontut tulevat. Katso nyt, Lassi, kuinka häijy sinä olet. No, kun Liisa itkee!

Annan ja Laurin pikkusisko itki. Hän oli monta vuotta nuorempi heitä eikä vielä ollut tullut niin viisaaksi kuin he. Kaksi veikkoa heidän väliltään nukkui hautausmaassa, eivätkö hekään olleet tulleet enkeleiksi? Olisiko Lauri sanonut niinkin, ettei ole enkelejä?

Pikku Liisalle oli tullut suru. Hänen kaunein nukkensa Impi istui vaunuissaan eikä enää puhunut hänelle mitään. Äsken hän oli ojentanut kätensä — Liisa muisti sen kyllä — ja sanonut äidilleen: saahan Impi jouluksi uuden puvun? Impi tahtoo sinisen. Tuleeko Emma-täti? Emma-täti on Impin kummi, Emma-täti on lahjoittanut Impin. Impi on tullut suuresta kaupungista Saksan maalta. Impi ei tahdo nähdä sitä pahaa setää, jonka nimi on Jaakko. Näin oli Impi sanonut, mutta nyt hän ei puhunut mitään. »Impi ei osaa puhua», oli Lauri sanonut, »Impi on tehty kankaasta ja tappuroista.» Liisa karkasi kauneimman nukkensa kimppuun ja tahtoi särkeä sen, mutta hän ei sittenkään voinut. Impi putosi suulleen vaunuihin, kaunis käherä tukka riippuen yli syrjän, ja pikku äiti lyyskähti nurkkaan ja itki. Hän itki niin, että oli läkähtyä. Hän ei enää tiennyt, minkätähden hän itki, hänen oli paha olla, rinnassa teki kipeää, mutta hän ei voinut sitä sanoa, kun äiti kysyi. Hän vain itki ja veti henkeään. Äidin sylissä hän vähitellen rauhoittui ja kyyneleet kuivuivat. Impi ja kaikki muut nuket olivat hänen ympärillään. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä äidiltä, olivatko ne kaikki vain kangasta ja tappuroita, mutta hän ei voinut puhua, nyyhki vain. Äiti käski Annan tuoda Mirrin, sen kauniin kissan, jonka Emma-täti niinikään oli antanut viime jouluna. Mirri asui äidin piironginlaatikossa ja tuli esiin vain juhlatilaisuuksissa. »Se on tehty sametista, silmät ovat porsliinia», olisi Lauri varmaan sanonut. Lapsi viskasi komean lelun lattiaan, riuhtaisi itsensä irti äidin sylistä ja itki jälleen, sydän pakahtumaisillaan.

Äiti sai kuulla, mitä vanhemmat sisarukset olivat puhuneet ja hän käsitti, että pienen Liisan lelumaailma yhtäkkiä oli elollisesta muuttunut elottomaksi. Tämä oli saattanut särkeä jotakin lapsessa. »Siinä se onkin taito: nähdä sekin, joka on näkymätöntä.» Äiti tunsi tänä jouluna tarvitsevansa Jaakko-setää paremmin kuin koskaan. Etteihän vain hänen nuorimpansa vielä eheään sieluun olisi tullut repeämä. Ettei vain yksinkertaisuus hänen sisimmässään olisi saanut kolausta ainiaaksi. Leikin, sadun ja mielikuvituksen maailma ovat kalliita asioita. Kuinka köyhä onkaan ihminen, joka kieltää ne. Äiti ymmärsi, että täytyi ryhtyä pelastamaan jotakin, joka oli menemäisillään hukkaan. Joulun sisältö sellaisena, jommoisena se oli ollut hänellä lapsena, oli muuttunut. Se oli menettänyt yksinkertaisuutensa, eheytensä, elonsa.

Nyt olivat näyteikkunat täynnä helyä ja valoa. Pienet tontut hiihtivät kauniilla suksilla alas mäkeä, piparikakku-ukot ja -akat lepäsivät läjissä leipurien myymäläpöydillä, makeiset ja hedelmät hohtivat, kirjat näyttivät salaperäisiä kansiaan ja joulukuuset kimmelsivät. Myöskin seimi oli nähtävänä paperikaupan ikkunassa. Vaalea neitsyt Maaria, yllään taivaansininen viitta, piteli Jeesus-lasta, joka tähtisilmin katseli maailmaan. Annan, Laurin ja Liisan äiti pysähteli ikkunoihin ja mietti, mitä hän ostaisi lapsilleen. Häneltä ei puuttunut rahaa. Viime vuonna ei valinta ollut vaikea. Tänä vuonna hän oudosti pelkäsi joululahjoilla pahentavansa viattomuutta. »Mutta joka pahentaa yhden pienimmistä, hänen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.» Miten paljon hän jo lienee maailmassa tehnyt pahennusta rakkaimmilleen. Ei pahasta tahdosta, vaan ymmärtämättömyydestä. Ainoa, mitä hän uskalsi ostaa, olivat kirjat. Hän muisti, että hän lapsena oli viettänyt joulupyhät aamusta iltaan satukirjojen ääressä. Vieläkin hän muisti nuo sadut. Varmuuden vuoksi hän kaupassa vielä pitkään silmäili joka kirjaa. Kirjat sisältävät lääkettä, kirjat voivat myöskin sisältää myrkkyä.

Lapsilla puolestaan ei ollut pulaa joululahjojen valitsemisesta. He olivat jo katsoneet valmiiksi, mikä sopi isälle, äidille ja siskoille. Mutta isä ei tänä vuonna antanut rahaa, tai isä antoi niin vähän, ettei sillä mitään saanut. Ja äiti asettui isän puolelle, tai äiti näytti yllyttäneen isän tähän pikkumaisuuteen. Mitä tämä oikeastaan oli? Ennen he olivat saaneet mitä pyysivät. Ja nyt heitä pidettiin kuin kerjäläislapsia. Oliko isä tullut köyhäksi? Jaska sanoi tätä kohtelua hävyttömäksi, hänen isänsä oli vakuuttanut Laurin isällä olleen tehtaasta entistä enemmän tuloja. Tänä vuonna ei siis saadakaan joulua!

Heidän portaissaan on hiljaista, lähetit eivät tungeskele heidän ovellaan niinkuin ennen, ei tule suuria kääröjä, joiden muodosta, paperien alta, voisi päätellä, mitä ne sisältävät. Isä ja äiti puhelevat hiljemmin kuin ennen, katselevat silloin tällöin toisiinsa ja pysyvät hyvin tyyninä, kun Anna ja Lauri paiskaavat oven kiinni ja huutavat, että nyt ei siis tulekaan joulua ja se on hävytöntä!

Mitä tämä tietää? Ehkä isällä ja äidillä sittenkin on varattuna jokin ihmeellinen joululahja, joka maksaa tuhansia markkoja, ja jota he pitävät salassa. Tai joka saapuu vasta juuri jouluaattona. Ehkä radio, oikein hyvä, sellainen kuin Jaskalla. Mutta saisi sitä sentään olla muutakin. Ja heidän joulurahansa: kerjäläisille he ennen ovat antaneet sen määrän! Mutta mikä se on se suuri joululahja, jota isä ja äiti pitävät niin salassa?

Viikkoa ennen joulua jäätyivät eräänä iltana vesilätäköt ja aamulla oli kaupunki lumivalkoisena. Se se vasta oli joululahja. Nyt esiin sukset ja kelkat! Ihmiset tulivat iloisen näköisiksi, pojat lumittivat toisiaan, tiukuset helisivät. Mutta pari päivää myöhemmin satoi vettä. Kaikki kimmeltävä joulupumpuli oli nyt likaista lumisohjoa, reenjalakset kitisivät katukiviä vasten, ihmiset kiiruhtivat näyteikkunoiden ohitse, sateenvarjot pystyssä.

Keskellä vesisadetta saapui kaupunkiin Jaakko-setä. Hän seisoi märkänä oven takana, kun Lauri avasi. Punakukillinen laukku, jonka setä ensinnä työnsi eteiseen, sattui juuri Emma-tädin eteen, kun hän napitti sadetakkiaan. Siunaa ja varjele, mikä märkä kummitus siinä tuli! Emma-täti kirkaisi, niin hän säikähtyi. Hänhän olisi voinut juuri sillä hetkellä ottaa askelen ja kompastua tuohon epämuodostumaan, tuohon nyyttiin, joka nakattiin vastavallatulle permannolle! Eikö hän aina ollut sanonut, että täytyi hankkia varmuusketju. Kaikenlaiset henkilöt pääsevät sisään.

Jaakko-setä ei kuitenkaan vielä ollut sisällä. Hänen laukkunsa vain oli ilmiantanut hänet. Pieni Liisa huusi ääneen hänen nimensä, karkasi Emma-tädin ohi ja riippui tuon tien sedän kaulassa. Laurikin huusi heti äidille, että Jaakko-setä on tullut: se on Jaakko-setä! Ja poika oli niin iloissaan, että hän oli kietomaisillaan kätensä sedän ympärille. Hän ei kuitenkaan sitä tehnyt, vaan ojensi kätensä, löi kantapäät yhteen ja sanoi tervetuloa. Äiti ja Anna eivät päässeet lähellekään, Liisa riuhtoi sedän käsivarsilla niinkuin kala, heittäytyi selälleen niin, että tukka hulmusi, ja taasen karkasi kaulaan. Kaikki huusivat, nauroivat ja puhuivat yhtaikaa.

— No, nyt on joulu tullut! sanoi äiti. — Katsokaas nyt, lapset: se tuli kuitenkin.

— Ja pukki on ja tonttuja ja enkeleitä! huusi Liisa, kädessä sedän kello, joka oli kuin suuri nauris.

Lauri otti permannolta sedän hatun. Se oli vanha tuttu. Kas vaan, niin hauskalta tuntui, että olisi luullut tonttujen karkaavan esiin sen sisästä.

Kaikki tämä tapahtui portaissa. Kuusi katseli sitä parvekkeelta, jonne se oli pantu odottamaan jouluaattoa. Setä huomasi kuusen ja nyökkäsi sille ja kaikki muutkin huomasivat yhtäkkiä, kuinka kuusi vavahti ilosta ja ajatteli: kahden päivän perästä on joulu!

Emma-täti, joka tänä vuonna oli pyydetty muualle ja joka oli tullut toivottamaan hyvää joulua, seisoi eteisessä, sateenvarjo kädessä ja katseli vuoroin sedän matkalaukkua, vuoroin melua harmaatukkaisen ukon ympärillä. Märästä laukusta valui vettä permannolle, lakastumattomat kukkaset helottivat. Maku on erilainen, ajatteli Emma-täti. Mahtaa tulla hauska joulu, jos loppu pitää, mitä alku lupaa. Mutta kun talon rouva tahtoi esittää hänelle vieraan, niin selitti hän nopeasti, ettei hänellä enää ole aikaa, ei mitenkään, toivotti vielä kerran hyvää joulua ja lähti. Jaakko-setä seisoi yhä portaissa, riemuitseva lapsi sylissä, ja teki syvän kumarruksen. Ihmetellä täytyi, kuinka nopeasti täti meni.

No nyt sen tiesi, että joulu oli tullut! Tuskin ennätti äiti tarjota sedälle syötävää, kun lapset ottivat hänet haltuunsa. Kaikki kävi entiseen tapaan. Sedän paidat ja sukat lensivät vierashuoneen vuoteelle, laukku oli Nooan arkkina, isän kepin nenään pantiin nenäliina, se oli lippu ja se nostettiin arkin toiseen päähän. Liisa asettui arkkiin ja lauloi: »Koska meillä on joulu, juhla armas lapsien.» Anna ja Lauri esittivät sedälle surujaan: heillä ei vielä ollut kenellekään yhtään joululahjaa, isä oli antanut niin vähän rahaa. Sillä ei voinut saada yhtään mitään. Lauri olisi tahtonut antaa isälle sikarikotelon, oikein hopeisen, tai uushopeisen, ja äidille käsilaukun, mutta kun ei raha riittänyt mihinkään.

— No, ei se mitään, selitti setä. — Me keksimme jotakin paljon parempaa.

— Kyllä isä antaa rahaa, jos sinä pyydät, sanoi Lauri.

— Niin, yhtyi Anna puheeseen, — pyydä sinä, rakas kulta Jaakko-setä, sinä »joulusetä»!

— Emme tarvitse paljon rahaa, toisti setä.

Veli ja sisar istuivat hänen molemmilla polvillaan ja hän katseli heitä silmiin ja ihmetteli kuinka suuriksi he olivat tulleet ja varmaan hyvin voimakkaiksi. Liisa hyppäsi pois arkista, asettui keskelle ja silitti sedän ryppyjä.

— Sinulle on tullut paljon enemmän ryppyjä, sanoi Anna.

— Noin ne kulkevat ylhäältä alas, puheli Liisa ja veteli pienillä sormillaan vakoja pitkin. — Kesällä kun me olimme maalla, niin kävi ukkonen ja satoi hirveästi ja hiekkaan tuli tällaisia teitä. Onko sinun poskiasi myöten vuotanut vettä?

Setä vaikeni hetken. Sitten hän yhtäkkiä rupesi kysymään suurempien lasten kouluasioita. Puhuttiin partiolaisten leirikokouksesta ja Matti Väkevästä. Ja taasen palattiin joululahjoihin. Se oli aivan kauheaa, kun ei isä antanut rahaa! Eikä äitikään auttanut. Viime jouluna saatiin niin paljon kuin vain tahdottiin. Nyt? Sitä oli niin kovin vähän.

— Ei tarvitakaan enempää.

Ja sitten setä sanoi, että paljon suurempi arvo toki on sillä lahjalla, jonka jokainen itse on tehnyt, kuin sillä, joka on valmiina ostettu. Paljon iloisemmiksi tulevat isä ja äiti, jos heidän lapsukaisensa itse ovat keksineet jotakin.

Mutta mitä he sitten saattavat keksiä?

— No vaikka mitä!

Eivät he mitään voi keksiä.

— Ohoh!

Täytyi saada kotiin paperia, liimaa ja hiukkasen muutakin. Kaikki lapset pukeutuivat lähteäkseen sedän mukana ostoksille. Impikin tahtoi kaupungille, Liisa näki selvästi, kuinka hän ojensi kätensä vaunusta. Tietysti Impi otetaan mukaan! Tytöt kulkivat sedän sateenvarjon alla ja pitelivät häntä käsivarresta. Oli sellainen tungos, että Lauri töin tuskin pysyi mukana. Paperikaupassa säteili joulukuusi. He saivat samasta kaupasta kaikki, mitä he tarvitsivat: kauniita, erivärisiä papereja, lakkaa, almanakkoja.

Nytpäs tuli talossa kiire! Vain puolitoista päivää oli jouluaattoon. Miksei setä ollut tullut varhemmin? Työtä tehtiin kolmessa huoneessa, sillä kenenkään ei pitänyt saada tietää, mitä syntyi. Vain setä kulki huoneesta huoneeseen. Mutta jokaisen täytyi itse tehdä lahjansa, jotta se tuottaisi vastaanottajalle oikein suurta iloa. Tehtiin kuvia, kuvakirjoja, runoja, satukirjoja, lamppumattoja, sahattiin leipälautaa, ompelurasiaa, kahvipannun alustaa. Setä poistui hetkeksi tervehtimään isää, kun hän tuli kotiin, ja silloin kolme malttamatonta ääntä jo huusi häntä. Äiti tuli koputtamaan ovelle, että päivällinen oli pöydässä. Silloin huudettiin kaikkialta: ei saa tulla! Oli toki sellainen jännitys ja odotus ilmassa, ettei olisi malttanut syödäkään. Ja sitä jatkui seuraavan päivän. Sillä seuraavana päivänä korjattiin runot ja kirjoitettiin ne puhtaaksi, sidottiin kirjat ja opittiin hauskasti lausumaan ja esittämään. Oli vielä jäljellä suuri työ, joka valmistettiin yhdessä: seimi, neitsyt Maaria ja Jeesus-lapsi, Joosef, paimenet, lehmät ja hevoset. Tämän täytyi tulla niin kauniiksi, että jokainen jouluaattona panisi kädet ristiin ja kiittäisi hyvää Jumalaa, joka oli antanut Jeesuksen syntyä maailmaan. Ja kaikki täytyi illalla saada valmiiksi, sillä huomenna varhain mentäisiin tervehtimään vainajia, kuolleita veljiä, isoisää ja isoäitiä.

Kuinka kaunista olikaan hautausmaalla! Maa oli käynyt kuuraan ja tuhannet jääkukkaset kimmeltelivät kummuilla, kivillä ja risteillä. Ihmisiä kulki pitkissä jonoissa porttia kohden, ääneti he lähestyivät omaistensa leposijaa ja laskivat alas seppeleensä. Sitten he seisoivat muistellen poismenneitä ja ehkä ajatellen sitä, että näin hekin jokainen kerran tulevat nukkumaan maan povessa.

Kaupungilla kiirehtivät ihmiset viimeisissä jouluvalmisteluissaan. Setä kertoi Annalle ja Liisalle, että taivaassakin varmaan tänään oli ollut kiire. Jumala oli lähettänyt kaikki enkelinsä maan päälle jouluvieraiksi.

— Kenen luo luulette enkelien mieluimmin menevän? sanoi setä.

— Köyhien luo, vastasi Anna.

— Hyvien luo, sanoi Liisa.

— Mutta pahathan heitä parhaiten tarvitsevat, puhui isä, joka tuli jäljempänä äidin kanssa.

— Kyllä niin, vastasi Jaakko-setä. — Koska he ovat onnettomimmat. Mutta olisi liian kovaa, elleivät enkelit tulisi iloistenkin luo.

— Silloinhan ne eivät tulisi meidän luoksemme! huudahti Anna.

— Enkelien pitää tulla kaikkien luo! pyysi Liisa, peloissaan siitä, että joku jäisi heitä vaille.

— Kyllä heidät lähetetään, sanoi setä. — Toivokaamme vain, että heidät kaikkialla nähdään ja otetaan vastaan.

Setä sanoi sen sillä tavalla, että tytöt tunsivat, kuinka taivaasta laskeutui maan päälle siivekkäitä valkeita olentoja. Selvästi näki, kuinka ne menivät ihmisten jäljessä, valmiina kuivaamaan heidän kyyneliään ja iloitsemaan heidän kanssaan. Pojasta tuntui siltä, kuin kuolleet veljet olisivat kulkeneet tässä heidän keskellään.

— Joulu on nyt parhaimmalla puolellaan, sanoi hän reippaasti, jotteivät kyyneleet nousisi hänen silmiinsä, hänen, suuren pojan.

Joulu oli todella parhaimmalla puolellaan. Kuusi ei vielä ollut koristettu, äiti ei vielä ollut soittanut läpi jouluvirttä, niinkuin hänen oli tapana tehdä ennenkuin ilta tuli, sedän vanha laukku seisoi nurkassa aivan pullollaan lahjoja. Niin, ja koko talo oli sellaisen juhlaodotuksen vallassa, että tontut ja enkelit varpaisillaan livistivät esiin joka oven takaa.

Silloin isä, kädessään tähti, jota hänen juuri piti nousta kiinnittämään kuusen latvaan, katseillaan etsi äitiä ja lapsiaan.

— Nyt isä kertoo teille jotakin, sanoi hän. — Te saatte tänä jouluna hyvin suuren lahjan: antamisen ilon. Te ette saa niitä kalliita lahjoja, joita saitte viime vuonna. Olemme, isä ja äiti, antaneet teidän joulurahanne köyhille lapsille. Oletteko nyt iloiset?

Lapset seisoivat ääneti. Sellainenko se olikin se suuri lahja!

Äiti tuli ja ojensi kätensä Jaakko-sedälle, sitten hän syleili miestään ja lapsiaan.

Isä nousi tuolille ja kiinnitti kuusen latvaan joulutähden.

Olipa se oikein kirkas ja komea Betlehemin-tähti!

LEIKILLÄ VAIN

Se tapahtui todella vain leikillä. Ei minkäänlaista pahaa tahtoa ollut leikin takana. Vai voisiko olettaa kenenkään tarkoittavan täyttä totta kahden vuorokauden nimipäivänvieton, s.o. yhtämittaisten krapukestien, lohen-onginnan ja muun ilonpidon jälkeen. Oli syöty, juotu, tanssittu, laulettu, käyty saunassa, uitu, purjehdittu, loikoiltu riippumatossa ja nurmikoilla, keinuttu, painiskeltu, povattu korteilla ja kahvinporosta, ennustettu kämmenten viivoista, kuljettu moottorilla saaren ja mannermaan väliä — sanalla sanoen: oli keksitty kaikki, mitä kesävieraat saattavat keksiä, kun he tahtovat pitää hauskaa. Loppujen lopuksi oli lyöty vetoa. Eikä voitto ollut mikään mitätön. Johtaja Suuli vain saattoi noin yhtäkkiä sanoa: no, pannaanpa vaikka Foordi! Hän oli silloin hiukan höyryssä, mutta toiselta puolen hänen varoissaan ei Foordi merkinnyt mitään. Ja asioitsija Söderman suostui Foordiin, vaikka hän varmaan huomispäivänä tulisi sitä katumaan. Niinpä ystävykset kiivaasti väitellen iskivät yhteen oikeat kouransa ja arkkitehdinrouva Eklund vahvisti vedon kädellään, joka kimmelsi kalliita kiviä. Siis oli lyöty vetoa, ja seura vaati, että ryhdyttäisiin siitä johtuviin käytännöllisiin toimenpiteisiin. Niinpä niin. Mutta miten asia oli käytännöllisesti järjestettävä?

Uskomattoman hauskaa, kuten sanottu, oli ollut. Yksi pari oli joutunut kihloihin ja toinen oli joutumaisillaan. Naapuritalon purjevene oli kastettu »Saaraksi», koska tässä juuri johtajanrouva Saara Suulin nimipäiviä vietettiin. Se oli tapahtunut sillä tavalla, että Saara-rouva paiskasi viinipullon purjeveneen kylkeä vasten ja vierasjoukko hurrasi rannalla. Isäntäväen palkitun pystykorvan penikat, kokonaista kahdeksan kappaletta, olivat yhtäkkiä saaneet uudet omistajat — tosin oli alunpitäen aiottu ottaa niistä tuhat markkaa kappaleelta, mutta nyt muodostui niiden lahjoittamisesta erikoinen ohjelmanumero, ja onhan sekin jotakin näin kahden vuorokauden nimipäiväkesteissä. Kaikenkaltaista huvittavaa oli siis keksitty — näkötorniin menosta vain puhuttiin vielä ja hauskaa oli ollut.

Yksi perhe oli vierasjoukosta puuttunut ja se oli jonkin verran hermostuttanut sekä isäntäväkeä että vieraita. Epäiltiin, etteivät Nurmiset olleet halunneet saapua. Ja se oli paljasta ahdasmielisyyttä ja hiustenhalkomista, sillä kyllä nyt Nurmisen piti tietää, niin nimismies kuin olikin, että se pieni määrä juomia, mikä Suulilla tarjottiin, oli laillisella tavalla hankittu. Ja heidän käytöksensä oli sitä suututtavampaa, kun Elli Nurminen oli Saara Suulin luokkatoveri, aivan niinkuin Huldi Vuorenrinnekin, joka oli läsnä, jopa keskeisenä henkilönä. Sillä Huldihan se juuri oli laulullaan ihastuttanut seuraa. Hän valmistautui paraikaa laulajattareksi, hänellä oli siihen aikaa nyt, kun hän oli päässyt eroon miehestään. Mikäpä se alunpitäen oli ollut Huldille tuo hämäläinen maanviljelijä, joka Huldilta vaati, että hän seisoisi hellan ääressä, tuntisi talon kaikkien lehmien nimet ja lahjoittaisi talolle perillisen! Ei Huldista sellaiseen ollut, taiteilijaveri hänessä juoksi, mikä hullu tunne hänet lieneekään vallannut, kun hän laivamatkalla kerran riippukoivujen lomitse näki rannalla Karelan saunan ja kauniin vanhan päärakennuksen. Äh, omenapuut tekevät hulluksi, kun ne näkee kukassa. Humalaan siitä tulee. Ja tällaisessa humalassa oli Huldi luvannut rakastaa Karelaa myötä- ja vastoinkäymisessä. Ulkonaisesti oli kyllä ollut pelkkää myötäkäymistä, mutta sisällisesti oli Huldi tuntenut tukehtuvansa hiljaisella maaseudulla. Omenapuiden kukinta-aika on niin lyhyt ja yhtä lyhyt itse asiassa on ihmisen kukinta-aika. Huldi oli jo lähellä neljääkymmentä, kun hän vihdoin pääsi eroon Karelasta, pääsi ulkomaille ja valmistautui ensimmäistä konserttiaan varten Helsingissä.

Se on sellainen ilkeä asia tuo ensi konsertti Helsingissä. Jollei ole sitä antanut, niin ei katsota laulajattareksi. Eikä saa oppilaita eikä oikeastaan saa konsertteja menestymään maaseutukiertueellakaan. Mutta arvostelijat ovat sietämättömiä, pahansuopia ihmisiä, eikä tästä säännöstä ole poikkeusta. Näillä Saaranpäivillä oli Huldi Vuorenrinne kuitenkin käynyt täydestä laulajattaresta. Häntä oli kannettu käsin, hänelle oli pidetty serenaadi, kaksikin vieraista — molemmat varakkaita vanhojapoikia — olisi kernaasti yrittänyt onneaan iloisen lesken elämänkumppalina, jos olisi uskaltanut. »Katsoa saa, mutt'ei omistaa», oli Huldi merkitsevästi laulanut. Ja niinpä häntä katseltiin. Hän oli wieniläisesti puettu, hänhän tuli suoraan Wienistä. Virkistystä hän tarvitsi, tuo Helsingin ensi konsertti vei hermot aivan pilalle.

Mutta nuo Nurmiset! Se oli sittenkin hävytöntä, etteivät he olleet tulleet. Jo viikkoja ennen kuin rouva sairastui, oli Saara Suuli häntä pyytänyt ja luokkatoveri oli kiittänyt ja sanonut iloitsevansa kutsusta. Ja nyt Elli oli päässyt sairaalasta juuri kuin varta vasten. Mutta se oli vain Nurmisen virkaintoa. Häntä oli sanomalehdissä kehuttu spriitakavarikointien johdosta. Ja kerran hän henkensä kaupalla oli hypännyt spriiautoon ja pysäyttänyt sen. Kun tällaista kehutaan julkisuudessa, niin se menee päähän. Ja nyt he molemmat ovat niin pyhiä, etteivät näyttäydy täällä. Johtaja Suuli sanoikin suoraan, että hänestä olisi huvittavaa, jos Nurminen poliiseineen ja hengenhaistajineen ilmestyisi tänne ja toimisi niinkuin hänen »virkansa vaatii». Rouva Suuli asettui sovittavalle kannalle. Eivät he itse asiassa olisi Nurmisista paljon kostuneet. He olivat hiljaista väkeä. Siinä se oli rouva, joka seisoi hellan ääressä, joka tunsi lehmiensä nimet ja joka oli lahjoittanut miehelleen niin monta perillistä, ettei liene ollut aivan helppoa nimismiehen palkalla ravita heitä.

— Se roisto — en paremmin sano — se oli, joka minunkin autoni vei! murisi asioitsija Söderman. — Sitä en anna anteeksi, en jumaliste.

Syntyi kaksi puoluetta, toinen, joka katsoi, että nimismies oli menetellyt hienotunteisesti, kun ei ollut tullut näille nimipäiväjuhlille, toinen, joka piti sitä virkaintoiluna ja tekopyhyytenä. Johtaja Ruohola ja talon emäntä koettivat lakkaamatta toimia välittäjinä puolueiden kesken ja tämän sovittamistyön yhteydessä sattui Ruohola lausumaan:

— Antaa heidän olla rauhassa. He ovat onnellinen pariskunta.

Mitä? Sanoiko joku »onnellinen pariskunta»? Ja koko juhlajoukko purskahti nauruun. Lasit parvekkeen pitkillä pöydillä oli juuri täytetty ja keskustelu lähti uudelle suunnalle. »Onnellinen pariskunta», eikö se ollut yhtä mahdoton käsite kuin »onnellinen ihmiskunta»? Mitä merkitsi »onnellinen pariskunta»? Sitäkö, ettei kodissa koskaan ollut riitaa? Tai erimielisyyttä? Tai olivatko nuo kehutut Nurmiset vakuuttaneet lapsensa sairautta vastaan? Löytyikö vakuutusyhtiö, joka takasi aviopuolisot mustasukkaisuuden, epäluulon, huonotuulisuuden ja sen semmoisten paholaisten varalta? Joka tapauksessa mahtoi tuo onnellinen pariskunta olla ikävä pariskunta. Huhhuh, taivas ilman pilviä, mikä ikävystyttävä näky! Miltä näytti valokuva, joka oli otettu pilvettömällä säällä? Arkkitehti Eklundin rouva väitti, ettei taiteellista ulkoilmavalokuvaa yleensä voinut saada syntymään ilman pilviä ja että niinsanotun onnellisen avioliiton muodosti juuri tuollainen elämä, jossa oli päivänpaistetta ja pilviä. Niin, ja myrskyäkin tuli avioliitossa olla, huomautti taiteilija Reitti, sai sataa tulta ja tulikiveä — sellaista oli hänen molemmista avioliitoistaan puuttunut ja se oli pahinta, se oli arkea, sentähden hän oli tehnyt siitä lopun. Ajatella kotia, jossa vaimo istuu ja odottaa, vaatien miestä kellonlyönnilleen olemaan kotona: paisti kuivaa, silakkalaatikko happanee; kun mies saapuu kotiin, ovat rouvan silmät itkettyneet. Suurkiitos sellaisesta! Sellainen oli Blonda, ensimmäinen rouva Reitti. Häneen oli mies todella ollut rakastunut, mallinakin hän oli erinomainen, mutta hän surmasi rakkauden niinsanotulla hyvyydellään, sillä, että vain hiljaisuudessa itki ja kitui. Sellaisessa vanhenee ja rumenee, ei kelpaa malliksi eikä ole intresantti millään tavalla. Hanna taas teeskenteli iloisuutta. Häntä ei saanut itkemään eikä suuttumaan, vaikka olisi tullut kotiin vuotta myöhemmin kuin lupasi tulla. Hän paistoi paistin uudelleen tai teki siitä merkillisen hyvää sekoitusta, aina hän hymyili ja nauroi, ja jos hänelle kiroili vasten silmiä, niin hän vain vaikeni ja odotti, että myrsky menisi ohitse. Kerrankin hän, Reitti, taisteli sellaisessa seisahduskohdassa, ettei päässyt aiheessaan eteenpäin, ei vaikka mikä oli. Ei syntynyt hyvää, vaikka mitä teki — se on sellainen tulppa, joka joskus tulee eteen, sen taiteilijat kyllä tuntevat. Silloin täytyy löytää riitatoveri, jolle saa purkaa kiukkuaan. Silloin täytyy heitellä vuorenlohkareita, täytyy juoda humalaan, särkeä peilejä, lyödä rikki, mitä vastaan sattuu. — Mutta siihenpä vaaditaankin erikoista mieltä, että tämän ymmärtää. Hanna ei ymmärtänyt, tai hän oli niin ylpeä, ettei alentunut ymmärtämään. Hän ei tahtonut rikkoa luonteensa klassillisia viivoja, nimittäin ei riidellä. Mutta sillä hän rikkoi koko avioliiton. Ja hyvä olikin: tuli vapaus! Hanna oli mennyt sairaanhoitokursseille ja Reitti asui matkustajakodissa. Blonda ja Hanna — lehtori Lund nosti lasiaan heidän kunniakseen. Sellaisen naisen kun olisikin saanut omakseen! Sellaisesta ja vain sellaisesta hän oli nähnyt unta, nähnyt koko ikänsä. Mutta ei ainoaakaan sellaista hän ollut kohdannut ja sentähden hän oli jäänyt naimattomaksi. Rouvat Sarja ja Kaura yltyivät nyt äänekkäästi selittämään, että juuri sellaisia »todellisia naisia» he olivat olleet. Kun he rakastuivat, niin he olivat valmiit parsimaan sukkia ja hämmentämään vellipataa, mutta heidän miehensä — oh, ei voinut kertoakaan, minkälaisia he olivat olleet. Samassa silmänräpäyksessä he yksityiskohtia myöten kuvasivat, kuinka heidän kotoinen onnensa pala palalta meni rikki riitojen, väärinkäsitysten, epäluulon ja uskottomuuden takia. Tultiin siihen johtopäätökseen, että koko rakkaus oli sokkosilla-oloa. Sidotuin silmin ihmiset hapuilivat ympärilleen ja saivat kiinni, mitä eteen sattui. Leikki päästi asianomaiset pian eroon toisistaan ja niin olisi pitänyt olla elämässäkin. Sitä jännittävämpää oli kuulla, millä tavalla »onnellinen pariskunta» säännösteli elämäänsä. Eikö todella koskaan tullut erimielisyyksiä? Eikö ollut suruja? Eikö…? Vai olivatko Nurmiset jumalisia? Jumalinen nimismies — hahhahhah! Kas, joskus, ennen vanhaan tapasi ihmisiä, jotka eivät säikähtäneet, vaikka katto olisi pudonnut heidän päänsä päälle — Ruohola tiesi sellaisia. Hän oli liikkunut pohjoisessa ja siellä niitä oli ollut. Hän puhui kuin kummituksista, kun hän kuvasi heitä: he olivat todella vakuutetut kaikkea onnettomuutta vastaan. Oli kummallista, etteivät lääkärit käyttäneet hyväkseen jumalisuuden lääkettä. Se oli rokotusainetta. Nehän ovat mammuttieläimiä, nuo ihmiset! sanottiin. Sellaisia ei enää synny sähkön aikakaudella. He kuuluvat pärevalkean ja nauriiden aikakauteen. »Onnellinen pariskunta!»

— Pötyä koko juttu! huudahti yhtäkkiä asioitsija Söderman, paiskasi maahan sikarinpätkän ja polki sitä kenkänsä korolla. — Lyön vetoa, että jos joku nuori mies tulee Nurmisten taloon, niin rouva on yhtä altis kiusaukselle kuin kuka muu tahansa. Kysymyksenalaista on vain, löydetäänkö jostakin mies, joka viitsii antautua leikkiin. Tai jos herra Nurmiselle tarjotaan hyvä ryyppy, niin hän tahtoo toisen ja kolmannen, ja pian nousee suomalainen sisu, niinkuin kenellä muulla tahansa. Tai jos meidän laulajatar menee taloon, niin nähdään, eikö synny avioeroa. Minä lyön vetoa…

Niin kömpelösti viritettyyn ansaan ei mene kukaan, selitettiin vastaan. Ja paikkakuntalainen neiti Marja Rautalahti otti varsin vakavan kannan ja selitti, ettei heidän nimismiehensä kotionnea saataisi rikki millään keinoin. Sellainen nimismies heillä oli. Mutta sopiihan koettaa, esitettiin vastapuolueen taholta. Leikillä vain! Talon emäntä sanoi, että yhtä hyvin saatettaisiin keksiä muuta leikkiä, heittää kuperkeikkaa tai vaikkapa seisoa päälaella. Söderman tuli neiti Rautalahden eteen, ojensi oikean kätensä ja vaati vedonlyöntiä. Neiti nakkeli niskojaan ja sanoi, ettei hän sellaiseen rupea. Johtaja Suuli pysyi sanassaan: Foordin saa, joka jommaltakummalta Nurmiselta onnistuu ottamaan suukon. Mutta sen verran hänkin tietää, ettei se onnistu. Pari herroista oli kuullut emännän esittävän kuperkeikkaa ja he riisuivat takkinsa. Koiranpennut tepastelivat esiin ja johtivat hetkeksi keskustelun toisaalle. Tuli taasen hauska ja keveä olla. Ainoastaan Söderman piti yhä puhetta äskeisestä asiasta, muisteli hyvää autoaan, jonka viranomaiset olivat takavarikoineet, ja ärsytteli itseään:

— Minä John Sigurd Söderman, minäpä annan niille kaikille yhtaikaa. Vai onnellisia, vai uskollisia, vai siveitä! Olen kurkistanut moneen naissydämeen, ja jokainen oli navetta: pukkeja siellä asui, sarviniekkoja, partaniekkoja, kavioniekkoja. Sellainen navetta oli minunkin rouvani sydän. Siellä asui yksi entinen huvilanomistaja ja yksi hammaslääkäri — ulos molemmat!

Kysyttiin nauraen, mitä asujamia John Sigurd Södermanin omassa sydämessä oli. Varmaan se oli kyyhkyslakka. Tai lammaskarsina. Vai olisiko se ollutkin konttorihuone, jossa pienet konekirjoittajattaret nakuttivat.

Söderman nauroi.

— Rauha heidän tomulleen! sanoi hän ja heilutti kättään. — Kyyhkysiä olivat, pieniä karitsoja, koneella nakuttivat kuin tikat. Ollutta ja mennyttä — rauha heidän tomulleen! Mutta senpä tähden minä tiedän, ettei yksikään naissydän ole voittamaton. Nuori herra — tai keski-ikäinen herra — tulee taloon. Ensi päivänä hän ihailee lapsia ja kesyttää heitä karamelleilla. Seuraavana päivänä hän kantaa emännän avuksi kahvipannun verannalle ja vakuuttaa, ettei koskaan ole juonut tällaista kahvia. Kolmantena päivänä rouva valittaa, ettei hänen miehensä anna mitään arvoa tälle kahville, eikä hänellekään, vaimolleen. Nyt pitää herrasmiehen kiivaasti vakuuttaa, että mies toki on korvia myöten rakastunut. Silloin rouva kiihtyy ja todistaa tosiasiain perusteella, että hänen miehensä laiminlyö häntä, niin, suorastaan osoittaa suosiota jollekin toiselle naiselle. Nyt ollaan niin pitkällä, että lähdetään kahden rantaan, tai soutelemaan, tai jäädään iltateen jälkeen saliin, ja sitten putoaa hedelmä puusta kuin Eevan omena. Suukko, tietysti, mistäpä muusta voisi olla puhetta. Sellaisia he ovat kaikki!

— No, näytä nyt, että poimit omenan! sanoi johtaja Suuli ja hänen mukanaan koko vierasjoukko. — Foordin saat, koska olen luvannut, mutta pidä sanasi sinäkin, jos häviät vedon.

Söderman irvisti. Rouva Nurminen oli tullut niin rumaksi ja vanhaksi, että täytyi maksaa suuret rahat sille, joka viitsi häntä lähestyä. Sen sijaan hänellä oli toinen ehdotus. Olihan tuossa tuo laulajatar, johon joka mies täällä oli rakastunut. Mitenkä nimismies Nurminen voisi häntä vastustaa. Mutta Huldi Vuorenrinne kimmahti kiukkuun: hänkö sellaiseen peliin? Ei ikinä! Söderman saa hänen puolestaan mennä navettaansa tai kyyhkyslakkaansa.

— Vaikken jaksanutkaan hoitaa lehmiä Hämeessä, sanoi Huldi arvokkaasti, — niin en minä muiden ihmisten avioliittoa rupea rikkomaan, jos missä vielä nykyaikana joku onnellinen sattuisi löytymään.

No mutta, no mutta, eikö nyt neiti Vuorenrinne leikkiä ymmärtänyt. Tämähän oli sulaa leikkiä. Kyllä nimismiehen herrasväki sieti hiukan läksytystä siitä, ettei saapunut tänne, vaikka oli kutsuttu. No, ja entäs siitä, että Nurminen takavarikoi Södermanin auton, sellaisen auton, se ei ollut mikään Foordi eikä peltilaatikko! Hän oli lainannut sen ystäville ja hänen syynsäkö se oli, että he siinä jotakin luvatonta kuljettivat. Hän, Söderman, tarvitsi auton, Petsamoon hänen piti lähteä, eikä ollut helppoa tulla toimeen ilman autoa, kun siihen oli tottunut. Eikö ole jotakin, jota sanotaan teatterisuudelmaksi? Sellaisesta leikkisuudelmasta tässä tietysti oli puhe.

Nyt rupesi gramofooni soimaan. Sävel oli noita vastustamattomia venäläisiä valsseja, jotka vetävät sydämen sydäntä vasten ja huulet huulten puoleen.

Söderman ja laulajatar tanssivat. He olivat miltei yksinään lattialla ja jatkoivat puheluaan. Sävelet olivat kuin viiniä. Muutkin kiiruhtivat sen luo. Pian oli permanto täynnä tanssivia pareja. Huldi ja hänen tanssittajansa erkanivat tungoksesta, tulivat hiestyneinä pihamaalle ja puhelivat kuiskaten. Huldi käski asioitsija Södermania peseytymään ja meni itsekin pukemaan ylleen jotakin lämpimämpää. Ennen pitkää istuivat he autossa ja kiitivät läpi peltojen, ohi ruiskuhilaiden ja vaalenevien kauravainioiden. He olivat päättäneet lähteä valloittamaan Foordia ja sillä sitten käydä Petsamossa.

Iloisina ja seikkailunhaluisina he olivat asettuneet vaunuun, mutta nyt laulajatar yhtäkkiä kävi miettiväksi. Söderman läheni häntä ja yritti kiertää käsivarren hänen ympärilleen. Huldi vetäytyi nurkkaan ja teki torjuvan liikkeen. Mikäs nyt sitten tuli? Ei mikään, mutta ei sovi vain. Asioitsija istui suuttuneena nurkassaan ja Huldi Vuorenrinne pysytteli omalla haarallaan. Todella hauskaa. Hetken perästä huomautti Söderman, että taitaa olla parasta kääntyä takaisin. Ei tällaisella tuulella mitään Foordeja valloiteta. Mutta samassa laulajatar rupesi nauramaan ja selitti kuiskaten, että nämä pellot, tämä hiljaisuus, riihen lemu, kuhilaat olivat herättäneet hänessä muistoja.

Vai niin, sanoi Söderman, — vai niin. Taisitte kuitenkin rakastaa sitä hämäläistä maatiaista.

Huldi kohautti olkapäitään. Hetken perästä hän virkkoi:

Tässä on sentään runoutta, tässä maaseudussa.

Ja hän oli taasen käynyt totiseksi, kun hän katseli kaurapeltoja, karjalaumoja, orelvaa pelloilla ja lapsia, jotka ilakoiden juoksivat auton perässä.

— Ja te luulette laululla saavanne irti leipänne, sanoi Söderman ja naurahti. — Ei, kuulkaas, kyllä siinä pitää olla kylmäverisyyttä. No, ollaankos taas hyvällä päällä!

Kuin tilattuna ilmaantui auton eteen vasikka. Täytyi hiljentää vauhtia ja lopuksi täytyi pysäyttää ja lähteä ajamaan eläintä tiepuoleen. Huldi nauroi katketakseen. Asioitsija nauroi ja kuljettajakin nauroi. Puheltiin koirista, joiden yli oli ajettu, säikähtyneistä maalaishevosista, ja oltiin tuota pikaa nimismies Nurmisen portin edustalla. No, nyt se alkaa!

Mutta oliko täälläkin juhlat? Lippu liehui katolla ja portin pieliä kiersi katajaköynnös. Huldi Vuorenrinne painoi käden rintaansa vasten ja veti syvään henkeään. Humala hänen päästään alkoi haihtua.

— Minä menen yksin sisään, kuiskasi hän kiireesti. — Jääkää te tänne.
Ajakaa jonnekin tuonne kauemmas ja tulkaa tunnin perästä minua hakemaan.

Hän puhui niin päättävästi, että Söderman, joka hänkin jo oli astunut alas autosta, jäi paikoilleen.

— Vai niin. Missä minä sitten sen tunnin kulutan. No, kaipa tuo menee, mutta älkää olko kauemmin. Kello on nyt neljä. Teillä tietysti ei ole kelloa. Tai se käy väärin. Viideltä, kuten sanottu olemme täällä. Ja pitäkää nyt puolenne, että pääsemme Petsamoon.

Auto kääntyi maantielle ja Huldi Vuorenrinne seisoi portilla. Vai tältä siis näytti »onnellisen» ihmisparin koti! Hiljaisella pihamaalla ei näkynyt muuta elämää kuin nurmen ja kukkaisryhmien helottava kasvu ja perhosten leijailu kukkasesta kukkaseen. Humala nousi valkeita ikkunanpieliä pitkin ja runsaat latvat riippuivat katonrajassa kuin rypäletertut. Terttujen alitse viillätti pääskysiä, siivet kimmeltäen taivasta vasten. Jossakin kalahti lehmänkello.

Tämä oli kuin unta.

Yhtäkkiä ilmaantui kuistille lapsi, sitten koira, sitten palvelijatar. Ja vieras vietiin humalaterttujen alitse eteiseen, jossa verenpisarat helottivat, ja huoneeseen, jossa valkoiset päälliset verhosivat huonekaluja ja valkoiset matot kulkivat yli permannon. Herrasväki oli puutarhassa päivällisellä. Tänään oli heidän kymmenes hääpäivänsä.

Vai niin, vai niin.

Vieras jäi saliin. Hän ymmärsi nyt, mikseivät Nurmiset olleet voineet saapua luokkatoverin nimipäiville, ja hän ymmärsi myöskin, etteivät he kuuluneet sinne. Hän seisoi kuin paikalleen naulattuna, muistot tulvien mieleen. Ei ollut hyvä olla. Mitä varten hän olikaan tullut tänne? Ja missä hän oikeastaan oli? Tai oliko hän tullut vanhaan kotiinsa? Ja missä hän olikaan vaeltanut? Pitkillä matkoilla hän oli ollut. Joskus oli hänenkin elämässään ollut näin hiljaista, paljon kukkasia ja huoneissa valkeita vaatteita. Ei, kylmäverisyyttä! kuuli hän jonkun äänen sanovan ja muisti, että oli lyöty vetoa ja että hän siitä syystä oli täällä. Mutta se unohtui kokonaan, kun luokkatoveri, Elli, astui sisään. Hän oli valkoisissa vaatteissa ja hänen hiuksensa olivat lumivalkoiset. Hän ei voinut astua yksin. Toiselta puolen talutti häntä hänen miehensä, toiselta puolen tytär, joka oli aivan saman näköinen kuin Elli silloin, kun he molemmat olivat tulleet kouluun.

Vaihdettiin iloiset tervetuliaissanat. Elli oli onnellinen vieraan saapumisesta, lapset kutsuttiin tervehtimään, koira tuli ja paneutui pitkälleen matolle. Mutta talon isäntä tuki vaimoaan, kunnes oli asettanut hänet nojatuoliin ja koonnut tyynyjä hänen hartioidensa alle. Silloin hän hymyillen katsoi häneen ja kysyi, tahtoiko hän jäädä luokkatoverinsa kanssa kahden. Elli nyökkäsi päätään, kuiskasi jotakin lapsille ja niin ei huoneessa ollut muita kuin Elli ja Huldi, aikoinaan luokkansa vallattomimmat ja iloisimmat tytöt.

Oli niin paljon kysyttävää, ettei tietänyt, mistä alkaa, toverukset katselivat toisiaan ja tunsivat vähitellen vuosien elämysten alta toistensa piirteet. Sitten he muistelivat kepposia koulussa, opettajia, huviretkiä, tanssiaisia. Nykyisyyttä he eivät koskettaneet. Vain salavihkaa he totesivat kaiken sen vieraan, mitä ei silloin ollut, rypyt ja ilmeet, mitä aika oli tuonut muassaan. Ja taasen alkoivat lauseet sanalla »muistatko» ja toverit ja opettajat kutsuttiin silmien eteen. Ja Elli ja Huldi nauroivat niinkuin kouluaikana ja painoivat toistensa käsiä. Ellin mies oli jo pari kertaa raoittanut ovea ja lasten askelet kopisseet ikkunan alla, mutta yhä viipyivät entiset tytöt muistoissaan.

Yhtäkkiä kuului auton törähdys, toinen, kolmas, pitkään ja läpitunkevasti.

Hymy jäykistyi Huldin huulilla ja hän painoi lujasti kätensä tuolin kylkiin. Hänen autonsahan oli tullut, varmaan tunti jo aikaa sitten oli kulunut, hän ei voinut jäädä, ei viipyä. Hänen tiensä vei muualle. Luokkatoveri ei antautunut: tottahan hän nyt näin monen vuoden jälkeen saisi pitää luonaan nuoruudenystävättärensä. Hehän eivät vielä ensinkään olleet puhelleet kaikesta, mitä oli tapahtunut sitten, kun he erkanivat eri teille. Huldin piti oppia tuntemaan hänen miehensä, ja entä lapset sitten. Nuorin oli vasta aivan pieni… Huldi vakuutti, ettei hän voinut lähettää pois autoaan. Ei, hänen seuraansa ei voinut pyytää sisään, erinäisistä syistä. Mutta jääkö tämä käynti sitten tällaiseksi unennäöksi? sanoi toinen. Ja toinen vastasi, että niin kai on parasta.

Elli piteli lujasti Huldin kättä.

— Sinä aiot laulajattareksi, sanoi hän. — Voi, kuinka olisin halunnut kuulla sinua! Ajattele, kun emme kouluaikana ensinkään tietäneet, että sinulla oli sellaiset lahjat!

Huldi vaikeni. Hän katseli ikäänkuin sisäänpäin.

— Paleleeko sinua? kuiskasi ystävätär.

Toinen pudisti päätään, teki äkkiliikkeen ja sanoi hyvästi. Samassa hän kuitenkin jäi seisomaan Elli Nurmisen eteen, katsoi häntä pitkään ja silitti hänen hiuksiaan.

— Ei sinunkaan elämäsi aina liene ollut helppoa. Kas itsestäni en puhukaan. Mutta sinä, joka olet pysynyt täällä hiljaisuudessa? Hiuksesi ovat valkeat.

Ja toinen sanoi:

— Ei ole ollut helppoa, mutta rikasta on ollut. En mitään antaisi pois elämästäni. Olen ollut onnellinen. Hyvin onnellinen.

— Vielä yksi kysymys, pyysi luokkatoveri. — Miten ihminen voi olla onnellinen? Miten te teette?

Elli mietti.

— Kun risti nostetaan hartioillemme, niin me emme yritäkään siirtää sitä alas. Me kannamme. Kannamme iloisesti.

— Ja te pidätte todella vielä toisistanne, sinä ja miehesi?

Elli punastui ja kosketti kukkaa rinnallaan. Se oli lakastunut, sillä se nähtävästi oli aamulla siihen pantu.

— Sen hän tänään antoi sinulle? sanoi Huldi. — Ja sinä hänelle myös?

— Niin.

— Kummallista.

Huldi auttoi toipuvan pystyyn, sitten tulivat omaiset, jotka olivat tottuneet häntä hoitamaan. Ja Huldi Vuorenrinne näki autoon noustessaan heidät kaikki portailla, kiinteässä ryhmässä, käsiään heilutellen.

<tb>

Oli menty kappaleen matkaa, kun asioitsija Söderman sanoi:

— No?

Hän liikehti levottomana ja tupakoi kiivaasti. Laulajatar ei tuntunut kuulevan, mitä hän sanoi. Vihdoin Söderman vihaisesti asettui nurkkaansa. Ja oli nukkuvinaan. Maantiekuoppien kohdilla hän heräsi ja tuntui ihmettelevän, missä oli. Jaahah, jaahah, kyllä muisti, kyllä muisti. Että nainen kuitenkin saattoi olla niin kavala! Navetta se oli joka naisen sydän. Ketunpesä. Mitäs sitten tehdään, jos Suuli nyt vaatii häneltä auton. Mitäs laulajatar siihen sanoo?

198

Huldi Vuorenrinne katsoi pitkään matkatoveriinsa.

— Mutta koko vetohan oli humalaisten leikkiä.

— Leikkiä ja leikkiä — tiedättekö, mitä pelivelat ovat? Niitä sanotaan kunniaveloiksi. Jos Suuli vaatii autoa, niin se on teidän hankittava. Te ette päästänyt minua edes taloon. Mutta asia on vielä pelastettavissa, jos me pidämme suumme kiinni. Osaatteko, neiti Huldi? Olemme olleet autoilemassa vain, eikö niin? Ei siis yhtään sanaa Nurmisista!

Huldi nauroi.

— Me olemme käyneet vaikkapa näkötornissa ja piirtäneet nimemme kirkonkylän puoleiseen seinään!

— Hyvä, hyvä! huusi Söderman. — Loistava te olette, neiti Vuorenrinne, minä nain teidät sittenkin!

He ajoivat pihamaalle naurussa suin ja toisiinsa katsellen, niinkuin kaksi hyvää salaliiton tehnyttä veitikkaa.

Nimipäivätalossa oltiin päivällisillä, väsyneet palvelijattaret kantoivat lautasröykkiöitä, joilla näkyi kukkurallaan kravunkuoria, silpohernepalkoja ja muita ruoanjätteitä. Katajaköynnökset ovenpielissä näyttivät nuutuneilta. Silkkipaperikoristukset salin katossa riippuivat risoina. Parvekkeen ovessa tuli Saara Suuli, ja kun hän näki kaivatut vieraat, niin hän päästi ilonhuudon. Ja nyt kokoontuivat kaikki kysymään, missä he olivat olleet, joko he olivat kihloissa, vai oliko tapahtunut auto-onnettomuus, vai joko Söderman oli voittanut vedon?

Asioitsija seisoi pöydän ääressä ja tyhjensi lasin toisensa perästä. Hänen oli niin nälkä ja jano, ettei hän voinut sanoa mitään, ennenkuin oli tointunut. Huldikaan ei saattanut antaa tietoa heidän retkestään, koskei hän saanut suunvuoroa.

— Kyllä me tiedämme, missä te olette käyneet, sai johtaja Suuli vihdoin äänensä kuulumaan. — Nurmisella tietysti.

— Ei, ei, ei, ei!

— No missä te olisitte käyneet?

— Arvatkaa.

— Tunnustakaa pois vain, että hävisitte.

— Se saa minun Foordini, joka arvaa, sanoi Söderman, suu täynnä piirakkaa.

Naurettiin. Tuon Foordin, joka ei ole mailla halmeilla!

— Totta puhuen, sanoi asioitsija — minä en enää huoli koko Foordia. Toista meillä olla pitää, eikös niin, Huldi. Se oli oikein mukava matka. Siitä muodostui oikein sellainen pieni afäärimatka. Niin, kas minä pääsin tällä retkellä eroon siitä Lohikosken huvilasta. Lyötiin jo kättä päälle, ja siitä tulee sievoinen voitto. Sillä huvilalla on ollut niin monta kysyjää, mutta siinä on haitannut liika komeus. Se on kerrassaan herrashuvila. Mutta nyt tuli sitten kerrankin mies, joka ei komeutta pelännyt. Niin että, veli Suuli, minulle pitää olla tykkänään toinen houkutus nyt kuin kolme tuntia sitten. Ja sillä on tuolla meidän laulajattarellamme kerrassaan luonteva sydän. Kärsivällisesti odotti vain ja piirteli nimiä ja muistovärssyjä hirsiseinään, kun minä afäärejä tein. Ai sun saa… Nythän sen arvaa kuka tahansa! Ei, kas sellainen sydän se olla pitää, jossa on kuin parkettilattiat ja jatsiorkesterit. Se ei ole mikään navetta se. Vaan niinkuin Lohikosken huvila.

— He ovat olleet näkötornissa! huudettiin nyt joka taholta. — No,
Söderman, onko arvattu oikein? Huldi, näkötornissa te olitte!

Mutta mihin Huldi oli joutunut? Juuri vastahan hän oli tässä. Hänet tavotettiin puutarhasta ja tuotiin muitten joukkoon. Mikä hänelle oli tullut? Kas, häntä tarvittiin todistamaan, että Söderman lasketti loruja. Ei niitä huviloita sentään niin myyty. Södermanin sydän se oli oikein lorujen varastopaikka.

— Kävittekö näkötornissa? sanoi talon emäntä, ojentaen Huldille kukkurallista vatia.

Missä he olisivat käyneet, huudettiin pöydästä pöytään. Näkötorniinhan ihmiset menivät kirjoittaakseen seiniin nimiään.

Laulajatar oli kalpea.

— Kyllähän minä kävin näkötornissa, sanoi hän. — Ja kirjoitettiinhan siellä nimiä. Ja ehkä muistovärssyjäkin. Sieltä näkee kauas. Eri näköaloja. Hyvin erilaisia.

Saara Suuli tarttui hänen käsivarteensa, kuiskasi miehelleen, että hän panisi gramofoonin soittamaan jotakin repäisevää, ja käski palvelijoiden toimittaa kahvin pöytään.

Huldi, sinä et voi hyvin. Mennään puutarhaan. Tapahtuiko siellä näkötornissa jotakin?

— Ei, ei. Leikillä vain sinne läksimme. Totta puhuen minua huimasi. Ei luulisi, että näköalat voivat niin vaikuttaa.

Hän vetäisi kätensä ystävättären kädestä ja kiiruhti puutarhan pimentoja kohden.

Hänen täytyi nyt olla yksin.

SYNTYNEET JA SYNTYMÄTTÖMÄT

Tuuli ajeli vaahto-palloja, kevyitä kuin höyhenet Korjan nuoren isännän jalkoihin, hänen siinä seisoessa rannalla tähystelemässä selälle. Kapeat vaahtoseppeleet reunustivat niitäkin pitkiä loivia laineita, jotka suurella ulapalla olivat temmeltäneet temmellyksensä ja jotka täällä lahdenpoukamassa asettuivat levolle niinkuin vanhukset vaarin- ja muorinpäiville tullessaan. Hänellä Lauri Korjalla, oli toki pitkältä sinne, ne olivat parhaat temmellykset vasta edessäpäin. Ja ehkäpä juuri käsissä: näytti olevan tämänpäiväisestäkin retkestä tulossa hauska leikki. Ilma oli sen makuista. Hän oli jo oppinut tuntemaan merenrantaa, tätä Elsan kotiseutua, sen verran että ymmärsi noiden vihreiden soimujen tietävän myrskyä. Noin ne kiemuroivat meressä niinkuin mitkäkin revontulet.

Hyvä oli, myrskyhän se oli kaikkien trokarien paras liittolainen, myrsky ja kirkkoaika. Ja parempaa kirkkoaikaa tuskin sopi ajatella kuin tämänpäiväinen: lähetyssaarnaaja Kiinassa, kolehti Kiinan-lähetyksen hyväksi — hahah, se tuli kaikki kuin tilattu juhlapäivällinen hotellissa! Kyllä Eerikki Kuupan moottori vie, kyllä sillä ovat ne hevosvoimat, mitkä tälläkin myrskyllä. Ja Elsa on siitä hyvä, ettei turhia pelkää. Elsa on muutenkin hyvä, aikamoisen taistelun takana oli tyttö, mutta nyt hän on oma, nuolkoot näppejään tohtorit ja agronomit: Elsa on hänen, Lauri Kuupan! Ja hänellä on Korjan nimikin, ja perillinenkin on jo tiedossa. Tulkoonkin vain poika eikä tyttö. Elsa luulee tulevan tytön. Mutta Kuupan suvussa on aina ollut poikia, senpä tähden ei heille ole riittänyt taloja, senpä tähden tämä Elsa ja tämä Korja tulivatkin hänelle, Lauri Kuupalle, kuin taivaasta. Kun vain pääsisi eroon anopista ja kälystä! Mutta he istuvat pikkurivissä toisella puolen pihaa eivätkä omenapuut ole korkeita puita. Niiden takaa näkee, mitä tahtoo ja näkee sellaistakin, mitä ei tahdo nähdä. Näkee alituisesti kahdet tummat silmät kiinni ruudussa. Tällä Korjan suvulla on silmät kuin palavat hiilet.

Helkkarissa, aikamoinen myrsky taitaa riehua ulapalla! Lieneekö tuhoutunut laiva, kun tuollaisia puunkappaleita ajaa laineilla.

Kunpa ei olisi tullut luvattua apteekkarille… Mutta hänen suunsa tuntee eron hyvän ja huonon tavaran välillä ja sama on laita hänen vieraittensa. Niin, ja tuleehan siinä voittoakin, kun vie yhtaikaa kolmesataa litraa.

On hyvä saada tavaraa vähenemään kotoa. Se on se Elli aikamoinen pentu haistamaan jälkiä. Se se on oikea hengenhaistaja. Tulee lähelle ikäänkuin antaakseen suuta, levittää sieraimensa ja yhtäkkiä ovat silmät suuret ja nauravat ja sormi sojottaa kuin toruvalla opettajalla. Hitto vie, siinä on sellainen tyttö, että mieli panee vetämään syliinsä yksin tein. Mutta silloin hän kivahtaa: hyi, olet juonut, mene metsään! Se sellainen ei kuitenkaan olisikaan mitään, mutta tässä tuonnoin, kun hän keskellä yötä hyppäsi sisään ovesta Laurinpäivä-vieraiden joukkoon ja pyyhkäisi lasit lattialle, niin että aineet lainehtivat, ja nauroi ja sähisi, että tätä tapaa ei pidetä Korjalla, tämä talo ei ole mikään Kuuppa! Sussiunatkoon, lettiniekka, mikä sinut mammasi viereltä tänne toi, revin vaatteet päältäsi ja pidän kuin piikaletukkaa — ajatus kuin tulen liekki leimahti Laurissa, mutta kun he kaikki jo olivat höyryssä, niin tyttöpä saikin riehua ja mennä ja kukapa hänet pimeässä kiinni otti. Eikä asiasta edes kehdannut jälkeenpäin puhua. Toiset luulivat nähneensä vain pikkuäijiä eikä ensinkään mitään Elliä — kuinka hän nyt olisi uskaltanut! Mutta kyllä Korjan isäntä sen tunsi, että hänen kallossaan reikä oli. Eivätkä pikkuäijät lyö reikiä. Elli oli mennessään viskannut häntä lasilla, tai pullolla, siinä uskossa hän vain oli. Ja jotakin lienee tietänyt Elsakin, koskei ollut viikkokausiin puhunut äitinsä ja sisarensa kanssa. Elsa oli toki järkevä, aina miehensä puolella, niinkuin sopikin. Hyvä hän oli joka suhteessa. Mutta tästä Laurinvieton aaveesta eivät he olleet mitään puhuneet, Elsa oli vain aamulla vetäissyt haavaan jotakin voidetta ja hyvin tuntui parantuvan. Joskus täytyi Elliltä onkia, oliko hän todella käynyt pahanteossa, vai olisivatko vierailta itseltään menneet lasit permannolle.

No niin, kai tässä vähitellen vakiintuukin, kun vuosia karttuu ja poikakin tulee. Parasta, ettei poika opi juomaan.

Ja kun Lauri Korja ajatteli lastaan, niin hänen mieleensä samalla johtuivat Korjan vainiot ja eläimet, ja lämmin läikähti hänen rintaansa. Se on sentään asia; lapsi, noin jo syntymättömänä. Aina johtui mieleen, että vuoden perästä se jo jokeltaa kätkyessä. Ja kymmenen perästä se jo kävelee isän kanssa pelloilla.

Mahtoiko olla mitään perää siinä, että juominen menee perintönä jälkeläisille? Elsa luki kaikenlaisia kirjoja. Mutta ilmanaikojaan panivat pelotuksia kirjoihin.

Vaan jopa viipyi tänään Kuupan »Jehu». Oliko tuolla etempänä tosiaan niin kova tuuli? Kohina kyllä kävi puissa ja silloin tällöin vinkuikin, mutta niemi suojeli Korjan lahdenpohjukkaa, täällä ei sittenkään tiennyt, miltä aavalla näytti. Toki sentään jo näki Marjasaaresta, että meri oli nuolemaisillaan sen mennessään. Vaahtopäät vyöryivät niska niskassa niinkuin satapäinen lammaslauma, jota sudet ajavat takaa. Rannassa pärskyi, ikäänkuin kalliolla vakituisesti olisi seisonut joku, joka heristeli nyrkkejään ja teki hullun hyppyjä. Aurinko meni pilvimöhkäleiden taakse. Outo, vihreä hämärä peitti maan. Sadekuuro ratkesi irti saaren lähettyvillä ja syöksyi veteen.

Että tulikin luvattua apteekkarille. Jos olisi joku muu, niin ei viitsisi tällaiseen ilmaan. Mutta entä jollei »Jehu» tulekaan?

Jaa-ah, tämä ilma totisesti ei houkuttele ihmisiä kirkkoon, vaikka pöntössä seisoisi lähetyssaarnaaja ihmissyöjien maasta! Jaahah, mennä hytkyttääpä siinä sentään joku rattaillaan ja koirakin juoksee perässä. Mattilan vanhukset taitavat olla, nehän ovatkin ahkerimpia kirkossakävijöitä. Mutta monta markkaa Kiinan lähetykselle tuskin tänään heruu. Pitääpä antaa joku seteli tyttöjen käteen haaviin pantavaksi. Ehkäpä sitten paremmin saa heidät lähtemäänkin.

Nuori Korja kopeloi kukkaroaan ja kääntyi taloa kohden. Ohhoh, hatun vie päästä! Ja vaahtoa lentää kuin sataisi lunta. Luntapa se taitaa ollakin. Tulisiko näin aikainen talvi? No, Ellihän siinä juoksee, mikähän nyt on, kun noin kiirehtii rantaan.

Tyttö tulee kirkkopuvussaan, pidellen toisella kädellään olkihattua, toisella painaen alas helmojaan, joita tuuli pullistaa. Hän huutaa jotakin, mutta sanoja ei kuule. Samassa helähtää kellonläppäys ikäänkuin jossakin kaukana. Toinen läppäys, yhteensoitto — kaukaa sekin. Vai sitä Elli sanoo, että kirkkoon. Vai käski äiti sanoa. Mutta meillä on tässä Elsan kanssa hiukkasen muuta ohjelmaa. Vai hyvä saarnamies. No, sehän on hauskaa. Kyllä kai sinne väkeä tulee, kun on niin hyvä saarnamies. Menkööt nyt kaikki Korjasta, tässä on kymppi haaviin isännän ja emännän puolesta. Kun sattui niin ikävästi, että tuli sitä muuta ohjelmaa. Ei muuta kuin vieraita vain. Lupasivat moottorilla lähteä tulemaan, vaikka eihän sitä tiedä, kun näin tuulee. Mutta täytyy kuitenkin olla kotona, jos niinkuin tulisivat. Elsan tuttavia vain, eikö Elsa ole puhunut?

Hän ojensi Ellille seteliä. Tyttö ei kuitenkaan jättänyt, häntä rauhaan.

— Sinä lähdet kai itse moottorilla? tiukkasi hän, suupielet hymyssä.

— Mitenkä niin? Odotan vieraita, johan sanoin. Pidä kiirettä, etkö kuule, että soitetaan. Mitä katselet? Tätäkö arpea? Vai tiedätkö siitä jotakin? Älä naura, ettei tulisi riitaa näin pyhäaamuna.

Tyttö vain ei lähtenyt. Tumma hame pyrki ylöspäin kuin ilmapallo ja valkoiset alusvaatteet hulmahtelivat.

— Kenelle Elsa panee evästä? Näin kellarin edessä.

— Mistä minä tiedän kenelle Elsa panee evästä. Mitä sitä minulta urkit.
Olisit kysynyt sisareltasi.

— Elsa ei ole puhunut minulle ja äidille sitten nimipäiväkestien.
Olkoon mykkänä siihen asti, että puhuu.

Lauri Korja lähenee tyttöä ja nipistää häntä leuasta.

Hänellä on sellainen mukava pyöreä leuka, juuri yhtä pieni kuin Laurin oma peukalo, ja valkoiset hampaat.

— Eikös sanassa sanota, että pitää sopia riitaveljen kanssa — mitä?
Vieraitaan varten kai Elsa ruokaa laittaa.

— Ei, ne ovat matkaeväitä! sanoo Elli ja kurottautuu varpailleen. Ja sitten hän koettaa puhua pitkän lankonsa korvaan.

— Sinä menet moottorilla ja minä tiedän, minne. Ja minä tiedän, mitä te rupeatte tekemään, kun me olemme lähteneet. Ja minä tiedän kaikki. Mutta älkää tehkö sitä!

Lauri Korja oli hellittänyt kätensä tytön leuasta ja pusersi sen nyrkkiin. Hilliten suuttumustaan hän kysyi, mitä tyttö luuli tietävänsä, oliko hän poliisien palkkaama urkkija, oliko hän… Niin, senkin hän kysyi, oliko hän viskannut häntä otsaan. Juuri niin. No, koska, senhän hän itse parhaiten tiesi.

Mutta Elli ei vastannut tähän, ajatteli nähtävästi vain jotakin omaa sanottavaansa. Nuori isäntä puolestaan ajatteli, ettei hän tässä rupea asumaan tuollaisen valvonnan alaisena. Hän panee myytäväksi koko talon, jos niiksi tulee, on niitä toki muualla paikkoja, missä saa elää rauhassa. Ja Elsa ymmärtää sen, vaikka onkin tähän Korjaan kiintynyt. Jo nyt perhanaa, että tuollainen pieni itikka saa häntä näykkiä ja pistellä. Lauri Korja tarttui tytön olkapäihin, käänsi hänet tielle ja sysäsi hänet menemään. Silloin tuli suuri läiskä vaahtoa, siitä riitti molempien kasvoille. Ja heidän pyyhkiessään pois vaahtoa, muistivat he, mitä jo olivat unohtamaisillaan.

— Noh, Elli, ollaankos ystäviä? sanoi lanko. — Rauhan kämmen tuohon.

— Kyllä, kunhan vain lopetat, vastasi tyttö.

— Lopetan? kivahti mies. — Mikä minun pitäisi lopettaa?

— Tiedät kyllä, tiukkasi tyttö.

— Hävytöntä! puhalsi toinen tulemaan. — Olenko minä isäntä vaiko sinä?

Tyttö keskeytti:

— Minä olin hakemassa vasikoita karjakon kanssa. Toissailtana, kun olivat päässeet karkuun. Me löysimme vanhan riihen luota litran mitan. Ja siellä kumisee yhdessä kohden maa, niinkuin sillalla kävisi. Ja sen tietää karjakkokin. Ja tietävät muutkin… Noh, tuossa Elsan tuttavat nyt tulevat. Jehuhan se on. Ja Eerikki! Kuka lienee tuo toinen öljytakkinen.

Vähältä piti, ettei Lauri Korja lyönyt Elliä. Mutta hän sai heti toista ajattelemista. Moottori heilahti esiin pärskeestä ja upposi heti aaltojen kuiluun. Sen käynnistä ei kuulunut mitään, sen sijaan toi se mukanaan koko meren kohinan: vonkunaa, läiskähtelyä, vihellystä. Vaan Jehupa ei ollut tietääkseen, eheänä nousi ja laski. Ja suu naurussa vei Eerikki käden ohimoilleen. Pystyssäkin pysyi mies, vaikka meri meni ylitse.

— Terve, terve, huusi Lauri eteensä. — No, naiset kai ovat jänistäneet?
Niin kai, kun tuli tällainen ilma.

Elli nauroi. Vai jänistivät naiset, vai! Hänellä oli vielä yksi asia sanottavana, äiti oli lähettänyt hänet pakiparastaan sitä varten. Hän oli yrittänyt puhua siitä Elsalle, mutta Elsa ei päästänyt likelleen. Elsa olisi saanut olla hänelle, Ellille, kiitollinen, että hän viitsi mennä hummaavien miesten joukkoon pitämään järjestystä. Elsan oma tehtävä se olisi ollut. Ja nyt hän oli näin suutuksissa: ei sanaa puhunut viikkokausiin. Ja niinkuin he ennen olivat pitäneet toisistaan. Eihän heitä ollut kuin he kaksi. Itkettämään rupesi, kun sitä ajatteli. Vaan Elli nauroi. »En ikänä minä mene naimisiin», päätteli hän ja ponnisti pysyäkseen paikalla. Äiti tuli jo rakennuksen nurkalle ja viittasi häntä. Taisivat taasen soida kirkonkellot. Mutta soikoot: eiköhän Lauri sentään hätkähdä, kun kuulee sen yhden asian! Mutta entä jos hän sen tietää eikä välitä? Mistä hän sen tietäisi! Äiti vain oli näkemässä. Samassa syöksyi tytön niskaan vettä ikäänkuin ammeesta kaataen. Hän oli heti paikalla märkänä pintaa myöten. Vaatteet liimautuivat kiinni ruumiiseen. Satoi. Niemeltä erottautui risahdus. Puu kaatui saunan vierustalle aidan yli. Se oli pieni keikaus vain. Heidän vanha koivunsa! Elli unohti, että hänellä vielä oli jotakin sanottavaa ja juoksi tuulen mukana. Hii-hii-huii! Hii-ih!

Äiti ja Elsa seisoivat lasieteisessä. Elsan kädessä oli voileipäkäärö ja hän tuijotti porraskiveen, josta sadesäikeet kimposivat takaisin.

— Tuohon kiveen noin, sanoi äiti hiljaa. — En ole koskaan astunut tästä ohi, ilman että olen sitä muistanut. Sano sinä, Elsa, se miehellesi. Ehkä hän sitten ymmärtää, minkätähden minä en suosi väkeviä. Kaikki nämä vuodet olen rukoillut tyttärilleni raitista miestä, vaikka miten köyhää, mutta…

Elsa nosti päänsä ja hänen silmänsä leimahtelivat. Ja sitten sitä tuli. Lauri ei ollut juoppo, hävytöntä oli sitä tulla hänelle sanomaan. Äiti oli rukoillut hänelle sellaista kuin opettaja Mustonen, tai se vaaleatukkainen puuseppä, tai… Ei kiitoksia, hän oli valinnut oman makunsa mukaan. Olihan siinä ollut valitsemisen varaa pappeja, tohtoreja, ylioppilaita ja kaiken kaltaista. Sopii Ellin ottaa opettaja Mustonen, Ellihän on niin raitis, ettei uskalla syödä leipääkään.

— Menkää nyt jo kirkkoon, aurinkokin jo paistaa! pääsi nuorelta emännältä kuin voihkaisu.

Ja hän vaipui penkille, piteli sydäntään ja tunsi syntymättömän lapsensa läsnäolon. Kuin unessa viittasi hän omaisiaan menemään ja jäi yksin. Se oli tuskaa ja onnea tämä. Poika siitä tulee. Musteni silmissä ja suuhun nousi ilkeä kuvotus. Mutta kunhan se sitten onkin tässä hänen käsivarrellaan! Hän kasvattaa siitä kunnon ihmisen. Äitikin on sitten tyytyväinen. Näin hän istuu ja laulaa lapselleen. Iltarukouksenkin hän sille lukee. Siitä onkin kauan, kun hän on lukenut iltarukouksen.

Hän kuuli kirkonkellojen soivan. Aurinko paistoi häneen. Läpi kirjavien lasiruutujen näkyi, kuinka lehdet lentelivät pihamaan sannalla. Orvokit katsoivat lavasta suurina ja viisaina. Niin hyvä hänen oli siinä olla, että hän olisi tahtonut jäädä siihen ainiaaksi. Mutta nyt tulivat miehet rannasta ja samassa katsahti hän porraskiveen ja ymmärsi, mitä hänen äitinsä oli mahtanut läpikäydä silloin, kaksikymmentä vuotta sitten. Jotakin sellaista kuin jos nyt Lauri makaisi tuossa kylmänä. Hirveää! Pois sellaiset ajatukset!

Ja hän oikaisi hameensa poimuja paikalleen, meni miehiä vastaan ja kuunteli naurussa suin, kun he kertoivat, millainen myrsky oli ollut, ja miten Jehu oli sen kestänyt. Ei sellaista myrskyä tulekaan, jota ei Jehu kestä! Kun Lauri rupesi hankaamaan kenkiään porraskiveä vasten, niin Elsa pyysi häntä keittiöön, ja jota likemmä kulmaa hänen jalkansa tuli, sitä levottomammaksi Elsa kävi. Täytyi sanoa Laurille, mitä siinä kiven ääressä oli tapahtunut, ettei Lauri syydä siihen likaa. Eihän hän voi tietää.

Lapsi, lapsi, pieni syntymätön, se se teki äidin niin turhanpäiväisen herkäksi! Mutta mikä mallitalo tästä sitten tuleekaan! Ja entä jos heittäisi juomien viljelyäkin vähemmäksi. Vaikkapa tykkänään poiskin. Nyt vain vähän haukattavaa miehille ja sitten kiireesti matkaan. Hyvä on, että vanhan riihen taustakin tyhjenee, kyllä se täällä tiedetään, mitä siellä on! Ja parasta on, ettei sinne enää mitään tuodakaan. Onneksi on myrsky hellittänyt.

Nousi tulinen kiire. Hevonen pantiin aseihin ja miehet hävisivät metsikköön. Sillaikaa valmisti nuori emäntä ateriaa. Olipa hyvä, että talo oli saatu tyhjentymään näin tyystin. Kyllä kai siinä sentään muutkin vainusivat jotakin paitsi äiti ja Elli. Elsan kädet vapisivat. Koira oli tiellä, kissa oli tiellä. Ja mikä tuon navettatytönkin yhtäkkiä tuohon toi? Hänelle oli tullut vieraita ja hän pyysi emännältä sokeria lainaksi. Niin, olihan niitä navetan puolella muitakin, jotka eivät olleet menneet kirkkoon. Äidit eivät päässeet pieniltä lapsiltaan. Kunhan vain ei joku hiipisi vanhan riihen taakse. Miehet varmaan muuttavat varastot muualle. Kunhan ottaisivat kaikki mukaansa! Tai vaikkapa kaataisivat maahan, mitä eivät saa mahtumaan. Tällainen työ olisi suoritettava pimeällä, niinkuin ennenkin. Niin ja porraskivestäkin täytyy laasta pois multa. Elsa Korja olisi mielellään lähettänyt jonkun muun sitä tekemään, mutta eihän ollut muita. Niin hän kyyristyi suuren vanhan kiven ääreen. Oliko siinä verta? Ei toki, märkä se vain oli. Laurille täytyy kertoa, mitä tässä tapahtui, sen olisi voinut kertoa aikaisemminkin. Silloin olisivat kestit ehkä muuttuneet toisenlaisiksi. Olipa onni, että ilma näin rauhoittui. Heidän täytyisi päästä lähtemään ennenkuin se taasen yltyy. Kolme päivää myrskyä, se on taksa täällä! Miksei tuo kivi edes kuivu? Aina vain pysyy tummana niinkuin silloinkin. Ymmärtäisipä senkin, miksi juuri tänään on tuon tapauksen vuosipäivä Ja lisäksi kahdeskymmenes. Elli syntyi isän kuoleman jälkeen. No niin, kylläpä hän tänään on lapsellinen kaikkia muistelee ja sovittaa näihin aikoihin.

Vihdoin viimein miehet tulivat, rattaat täynnä jyväsäkkejä. Metsässä oli kaatunut puita, kertoivat he. Viivytti työtä, kun täytyi raivata runkoja pois. Ei, ei tässä nyt ole hätäpäivää, ilmahan on varsin kaunis, kyllä Jehu kestää.

— Elsa hoi, etkö tänään annakaan ryyppyä? Niin, ja kai matti on täytetty.

Elsa avasi kaapin oven. Hän oli hiukan ajatellut, ettei enää annakaan ryyppyä. Pienen syntymättömän tähden hän sellaista oli päätellyt. Täytyihän siitä kuitenkin ensin neuvotella Laurin kanssa, ei sellaista niin äkkiä voinut panna täytäntöön. Mutta se täytyi sanoa Laurille ennen lähtöä, mitä oli tapahtunut kaksikymmentä vuotta sitten. Elsasta tuntui hyvin tärkeältä, että hän saisi tietää sen ennen matkaa. Häntä poltti paha omatunto, kun hän ajatteli, että he jo puoli vuotta olivat olleet naimisissa, eikä hän ollut kertonut miehelleen tuota Korjan perheen synkkää muistoa. Hän lensi tulikuumaksi, kun hän pyysi miestään hetkeksi makuuhuoneeseen. Laurilla ei olisi ollut aikaa. Hän veti paksua villapaitaa päänsä yli. Mutta sitten hän kuitenkin tuli. He seisoivat uusien, kiiltävien rautasänkyjen edessä, ja muurinkorvalla naksutti herätyskello.

— No? sanoi mies ja silmäsi ulos.

Huone kävi äkkiä harmaaksi kuin hämärässä. Elsa tavoitti Laurin käsivarsia ja etsi päälleen nojattavaa, voidaksensa sanoa tuon raskaan, vaikean asian. Lauri ei heti kuullut. Ja Elsa korotti ääntään, katsoi häneen hätääntyneenä ja kertoi uudelleen.

— Sinä et ole sitä tietänyt. On ollut paha, etten ole sitä sanonut.
Tänään tulee kaksikymmentä vuotta. Isä kaatui juopuneena ja löi päänsä
porraskiveen. Oli ollut vieraita. Minun isäni joi silloin tällöin.
Siihen hän kuoli. Halveksitko minua nyt?

Elsa purskahti itkuun. Mutta Lauri nosti ylös hänen päänsä, suuteli häntä ja nauroi.

— Olenhan minä sen tiennyt, sanoi hän. — Sen kuulin jo ennenkuin sinua tunsinkaan. Mitä se nyt sitten on. Älä sinä itke, en minä niin turhanaikainen ole. Äläkä ole täällä huolissasi. Vietämme illan apteekkarilla ja huomenna olemme kotona. Ja usko minua: poika siitä tulee. Mikä pannaan nimeksi?

Viime sanat hän kuiskasi. Elsa auttoi öljytakkia hänen ylleen, kantoi eväslaukun rantaan ja heilutti kättään etenevää alusta kohden. Se nousi tarmokkaasti aaltojen harjalle ja laski varmana pohjalle. Nopeakulkuinen se oli, Jehu. Laurin vastaus Elsan arkaan ilmoitukseen oli jättänyt mieleen oudon tunteen. Kuinka hän olikin saattanut nauraa? Aavistiko hän Elsan olevan surullisen, kun hän äkkiä tuli moottorin perään, pani kädet torvelle ja huusi rannalle, ettei Elsa siinä vain kylmettyisi.

Silloin nuori vaimo vielä nosti kättään, kääntyi ja astui taloa kohden. Kellastuneet koivunlehdet riensivät hänen edelleen, ne muodostivat piirin ja pyörivät pihamaalla. Emäntä kääntyi äkkiä ympäri. Moottori oli jo päässyt sille kohdalle, missä aava meri painoi päälle. Siinä täyttivät vaahtopäät kokonaisen vyöhykkeen. Jehu upposi niin, ettei sitä näkynytkään. Elsa Korju piteli molemmin käsin sydänalaansa.

Päivä kului sentään jotenkuten. Joku talonväestä seisoi aina tähystelemässä ulapalle, ikäänkuin hänet olisi siihen palkattu. Emäntä ei mennyt ikkunaankaan, kyseli vain hilpeästi uutisia kirkosta. Hän ei kuunnellut, mitä tytöt kertoivat, mutta nauroi, kun muut nauroivat. Vai ovat puhelinlinjat poikki — sen hän kuuli. Hänen teki mieli lähteä äidin puolelle, hän istuutui kuitenkin penkille ja kyseli samoja asioita, joita juuri oli kysynyt. Illansuussa kerrottiin, että tyhjä vene ajelehti lahdella. Silloin hän meni ulos muiden mukana. Tyhjä vene siinä oli. Ehkä se vain olikin irtaantunut laiturista. Ja nyt jo saattaa rauhoittuakin, sillä nyt Lauri ja Eerikki alkavat olla perillä.

Myrsky kuitenkaan ei rauhoittunut. Kotilahti kiehui ja vellosi.
Sadekuurot eivät pudonneet pisaroittain, vaan pilvittäin. Ryskyi
ikäänkuin metsät olisivat kaatuneet ja kalliot syöksyneet päällekkäin.
Huii-hiuu! Tuulella oli monenlaisia ääniä. Nousiko katto ilmaan?

Elsa Korja karkasi vuoteesta ja meni ikkunaan. Pilkkosen pimeä! Vesi piiskasi ruutua. Ei mitään voinut erottaa. Onnettomat ihmiset, jotka nyt ovat merellä! Moni on täältäkin päin. Toki hänen miehensä jo istuu lämpöisessä ja katon alla. Apteekkarilla pidetään hauskaa, lauletaan ja soitetaan.

Salamoiko? Vuoroin pimenee, vuoroin lentää valoisaksi. Hän kuvittelee! Tässä yksinäisyydessä tulee hulluksi. Miksi hän oikeastaan on suutuksissaan äidille ja Ellille? Syyttä suotta. Jos koettaisikin lähteä heidän puolelleen. Miksi koira haukkuu?

— Enhän toki ole yksin! kuiskaa Lauri Korjan nuori vaimo samassa. — Sinä lapseni olet luonani, olet enemmän kuin koskaan. Teillä syntymättömillä, teillä on halu valoon ja onneen. Meillä syntyneillä, meillä on veto pimeään ja pahaan. Jumala, Jumala…!

Hän oli tuskin päässyt takaisin vuoteeseen, kun koira taasen haukkui.
Käveltiinkö pihamaalla? Selvästi siellä liikkui lyhty. Ellin ääni…!
Mitä oli tapahtunut?

Lauri! Onnettomuus! He ovat hukkuneet — varmaan niin on.

Ja hän sai vaatetta ylleen, kiskaisi auki ovia ja tuli ulos. Oli kuin porraskivi hänen jalkojensa alla olisi parahtanut. Hän ei enää kuullut tuulta, hän kuuli vain sydämensä jyskyttävän. Hänelle ei tarvitse sitä sanoa, eikä häneltä tarvitse sitä salata, hän tietää sen! Kengännauhat ovat auenneet ja takertuneet jalkoihin. Kuka siinä kuljettaa lyhtyä? Hän erottaa, että siinä on hevonen ja rattaat. Elli hyppää rattailta. Elli kietoo kädet sisarensa ympäri ja kuljettaa häntä äidin puolelle.

— Minä tiedän kaikki, he ovat hukkuneet, puhui Elsa. — Herra Jumala, näinhän minä, kuinka moottori vaipui eikä enää noussut. Sano, sano kaikki, mitä tiedät.

Elli auttaa häntä portaissa. Hän vapisee.

— Eihän mitään tiedä varmuudella. Lähden sinne voudin kanssa. Ei, et sinä voi tulla. Rakas, rakas Elsa, jää tänne äidin luo. Muista lastasi.

Niin, lapsi, Laurin lapsi! Hän muistaa ja käy yhtäkkiä voimakkaaksi. Pienellä syntymättömällä on oikeus valoon. Silmänräpäyksen ajan hän näkeekin kaiken elämän valon. Korjan pellot kangastavat häikäisevinä: siinä on työssä ihmisiä ja hevosia ja koneita. Leivo laulaa, lapsi astuu hänen vierellään… Samassa valo häviää. Mutta niin synkkää ei tarvitse olla kuin hän uskotteli. Eikä olekaan. Mistä hänelle sellainen ajatus tulikin, että olisi tapahtunut jotakin!

Äidin keittiössä istuu kalastaja, Huuperi, ja äiti seisoo hänen edessään. Äidin kasvot eivät tiedä hyvää, mutta Huuperi on läpitunkematon. Hän luo sisaruksiin kovan katseen ja kun nuori emäntä tiukasti häneltä kysyy, mitä hän tahtoo, niin hän sanoo, että pirtulaiva hukkui. Silloin ovat sekä äiti että nuorempi tytär hänen kimpussaan ja hukkuneen vaimokin huutaa, ettei se ole totta. Sellainen jo harmittaa miestä, joka tällaisella ilmalla on tullut tuomaan tänne sanaa. Hän lyö lakin päähänsä ja nousee. Silloin naiset kaikki ovat häntä pyytämässä puhumaan.

— Hukkuivat, toistaa hän ärtyneesti. — Jehu oli Jehu, mutta menipä sittenkin. Monet kerrat on päässyt etsiviä ja jumalanilmaa pakoon. Mutta kerran jokainen kuitenkin kiinni joutuu. Tohtoria — mistä hänet otti, kun linjat olivat poikki. Vai ei ole totta, vai ei ole mahdollista? Menkää katsomaan, onko totta! Siellä makaavat kanisteriensa päällä, öljykangas peittona. Kyllä siinä koetettiin keinotekoista hengitystä ja pirtuakin annettiin, mutta ei tullut henkeä. Siinä saaren tällä puolen se tapahtui. Siinä on moni muukin mennyt. Mitäs — kun ihmiset tahtovat mennä, niin menkööt. Oppineet ja oppimattomat, köyhät ja rikkaat, isäntämiehet ja… Vai ei ole totta — hyvästi sitten vain, siinä on palkkaa miehelle, joka tällaisella ilmalla lähtee auttamaan trokareja ja vielä tuomaan sanaa kotiin. Menkää katsomaan, sanon, eivätkö makaa kanisterilastinsa päällä, peittonaan öljykangas. Ja sen päällä vielä meren vaahtoa kuin lunta.

Ei yhtään kyyneltä ole Korjan nuoren emännän silmissä. Hänen rinnassaan lyö kuin moukari, lyönnit tärähtävät läpi ruumiin. Hän taipuu solmimaan kengännauhojaan. Äiti ja sisar tuovat hänelle vaatteita. Kalastaja riisuu öljytakkinsa.

— Ottakaa, se on uusi, sanoo hän. — Pitääkö ihmisten olla niin hulluja!
No, kun annan, niin ottakaa. Luntako täällä tuleekin.

Lumiviima vinkuu heitä vastaan.

— Lunta, toistavat Elsa Korjan huulet.

Lunta! laulaa moukari hänen rinnassaan.

Lunta! sanoo sydänkin.

Pieni syntymätön vaikenee. Hänellä saattaa ehkä nyt olla jotakin sanomista, hänelläkin. Tätäkö varten isä ja äiti kutsuivat hänet elämään?

LOKAKUU

Nuori ystäväni oli kirjeteitse kutsunut minua luokseen. Hänelle oli tapahtunut jotakin, hän ei osannut vielä sanoa, mitä, eikä hän tietänyt, voisiko hän siitä koskaan puhua. Mutta joka tapauksessa hän pyytämällä pyysi minua tulemaan, ehkä hän kuitenkin voisi jotakin sanoakin!

Tulin.

Me tapasimme toisemme kahden päivän kuluessa, mutta me puhelimme asioista, joita kuka hyvänsä olisi voinut olla kuulemassa. Ymmärsin, ettei hän voinut kajota siihen, mikä häntä ahdisti, enkä tiedustellut mitään. Tänään minun piti lähteä. Molemmat tiesimme tämän ja vaitiolot keskustelujemme välissä kävivät yhä pitemmiksi. Kävelimme puutarhassa, hän näytti minulle omenapuun, joka oli ruvennut antamaan niin suuria hedelmiä senjälkeen, kun myrsky kaasi toisen sen viereltä — niitähän oli tällä palstalla ennen kaksi ja ne kantoivat komeita lehtiä, mutta pudottivat hedelmänsä raakiloina. Se oli, tämä puu, kokonaan muuttunut sen jälkeen, kun se jäi yksinään. Me nousimme kalliolle ja katselimme tätä ihmeen ihanaa syksyä, joka näytti tahtovan korvata kesän kylmyyttä ja auringottomuutta. Me menimme rantaan ja kuuntelimme kaislojen kahinaa. Siinä minä kesken pitkää äänettömyyttä lausuin jotakin hyvin vähäpätöistä, luultavasti jotakin sellaista, että lokakuu kuitenkin on ihmeen ihana kuukausi. Aioin juuri katsoa kelloa ja ryhtyä ajattelemaan lähtöä, kun hän yhtäkkiä lausui:

— Lokakuu!

Ja toisti vielä kerran tämän sanan tavalla, josta huomasin satuttaneeni kipeään kohtaan.

— Niin, sanoi hän, — kaunis ja julma. Kaikki se repii, kaikki se raastaa. Minutkin se aina raastaa paljaaksi. Eikö ole omituista, että kaikki läheiset omaiseni kuolevat lokakuussa. Niin, ja ystäväni menetän aina lokakuussa. Olen todella ollut niin rikas, että yksi on riittänyt jo muutaman lokakuun osalle. Kenet menetän ensi lokakuussa? Sinutko? Pitääkö niin olla, kunnes lehtoni on paljas?

Sinä tiedät parhaimman ystäväni — olen menettänyt hänet. Nyt, nyt, lokakuussa. Syyttä, suotta, turhan tähden! En tiedä, en ymmärrä. En kai ollut hänelle minkään arvoinen. Hän oli minulle kaikki kaikessa, oli enemmän kuin sisar, sillä hän oli ymmärtäjäni työssä. Tuskin oli ajatusta, jota emme olisi jakaneet, tuskin hetkeä, jolloin ei toinen olisi ollut toisessa läsnäoleva. Etäisyyksien päässä tunsimme toistemme hyvien ajatusten seuraavan toisiamme. Kirjeet eivät kulkeneet välillämme, mutta ajatukset menivät kirjeistä ja ne riittivät. Me tunsimme salaperäisellä tavalla, milloin toisen oli hyvä, milloin paha olla. Toisen onnelliset työpäivät olivat toisenkin onnellisia työpäiviä.

Tänne rantaan me usein tulimme hetkeksi hengähtämään, kun ajatuksemme olivat väsyneet työstä. Minun puutarhassani on paljon kukkia, mutta vielä paljon enemmän muistoja, muistoja levähdystemme hetkistä. — Minä tunsin, milloin hän lähestyi porttiani — sellaisinakin aikoina, jolloin hän tuli aivan odottamatta. Minulle vain yhtäkkiä tuli halu mennä ikkunaan, tai aidalle, tai tielle. Ja siellä hän tulikin eikä ensinkään ihmetellyt, että olin häntä vastassa. Silloin kuitenkin ihmettelimme, kun hän kahta viikkoa aikaisemmin, kuin oli ajatellut, palasi ulkomailta ja keskellä rankkasadetta tuli tänne — juuri tänne, minun seisoessani räystään alla pitämässä sadetta. Hän tarttui takaapäin käteeni ja naurahti. Me nauroimme molemmat. Vai oli siellä Keski-Euroopassa ollut niin hirvittävän kuuma, eihän täällä meillä koskaan ollut liian kuuma, suloinen maa tämä Suomi! Ja me seisoimme räystään alla ja nauroimme kuin vallattomat lapset ja rupesimme sitten puhumaan töistämme.

Hänellä oli ihmeellinen käsi. Sen kosketuksella oli suorastaan lääkitsevä vaikutus. Kun hän esimerkiksi joskus oli asettanut kääreen polttavalle päälaelleni, niin tiesin, ettei vesi siinä vaikuttanut ihmettä, vaan hänen tuoksuva ja lempeä kätensä. Kenelläkään ihmisellä ei ole sellaisia käsiä. Näillä käsillään hän soikin minulle ne säästeliäät hellyydenosoitukset, jotka meidän välillämme tulivat kysymykseen. Jonkin kerran hän pujotti molempien käsiensä sormet sormieni lomiin — se tapahtui silloin, kun jokin työ oli tullut valmiiksi ja me olimme erikoisen iloisia. Joskus aamuyöstä minä heräsin unesta ja minulle tuli voimakas mielikuva, että hän kerran sulkisi silmäni kuoleman uneen. Hyvillä armailla käsillään hän sen tekisi, ilman kyyneliä — ja minun uneni olisi suloista ja syvää.

Kuinka on mahdollista, että tällainen ystävyys särkyy? Olen kysynyt ja kysynyt. Olen sadatellut ihmisten juonia, olen syyttänyt inhimillisen luonnon kehnoutta. Olen syyttänyt itse Jumalaa ja nähnyt edessäni tyhjyyden.

Tyhjää täällä on, sitten kun hän lähti. En näe taivaan sineä, en osaa iloita auringosta, en mistään. En käynyt katsomassa kurkiakaan, vaikka kuulin niiden muuttohuudot. Ja tämä oli ennen juhlallisinta, mitä tiesin. Yhdessä hänen kanssaan me juoksimme vuorelle katselemaan kurkien auraa. Milloin näimme linnut aivan likeltä, milloin kaukaisena, pois häipyvänä jonona! En tänä vuonna mennyt niitä katsomaan, vaikka kuulin huudot. Sydäntäni kouri ja kirveli ja minä ajattelin: minkälaiset ovatkaan ne ihmiset, joihin ainoa ystäväni minut vaihtoi? Enkä minä enää luota ystävyyteen, enkä mihinkään. Sinustakin ajattelen nyt: jahka tulee uusi lokakuu, sinäkö silloin vaihdat minut muihin?

Hän tuijotti minuun polttavin silmäterin. Käänsin pois katseeni.

— Näetkö nyt, sanoi hän, — sinä vaikenet.

Tartuin vaistomaisesti hänen käteensä ja aloin johdattaa häntä. En oikeastaan tietänyt minne. Olin itsekin johdatuksen tarpeessa, sillä minä en voinut taata, ettei lokakuu vastakin tekisi tuhojaan hänen puistossaan.

Seisoimme omenapuiden alla. Seisoimme kumpikin mietteissämme. Olimme jo ikäänkuin loitonneet toisistamme. Mutta yksinäistynyt omenapuu piteli hellävaroen ylhäällä oksiaan, jotka hehkuivat kuin kulta ja purppura.

Yhtäkkiä nuori ystäväni havahtui, sanoi, että asemalle jo oli kiire ja kiitti minua siitä, että tulin. Hän hymyili vakuuttaessaan, että olin antanut hänelle paljon.

Minua vilutti. Mitäpä olisin antanut. Lokakuunsa on kullakin.

— Autoit minua näkemään yksinäistyneen puun, sanoi ystäväni. — Vasta nyt sen näin.

Molemmat loimme siihen katseemme. Syysaurinko valoi säteitänsä sen voitolliseen yksinäisyyteen.

VALKOISET KENGÄT

Kuolinsanoma on jälleen käynyt yli maan, yksi noita kuolinsanomia, jotka pysähdyttävät eloonjääneet ja joiden ohi me emme pääse ajattelematta poismennyttä. Se tulee lempeänä ja lohdullisena. Tuskinpa kenenkään toisen ihmisen kuolema Suomenmaassa saattaisi vaikuttaa eloonjääneisiin siinä määrin luonnolliselta ja valoisalta kuin tämän poismuuttaneen. Me emme tee johtopäätöksiämme sen vuoksi, että vainaja olisi ollut niin ikäloppu ja vaivojen runtelema, että hänelle oli helpotus päästä pois — sekä hänelle että jälkeenjääneille. Hän oli kyllä hyvin iäkäs, mutta hänen hengenvoimansa olivat yhä vieläkin lakastumattomat, hän oli elämänhaluinen ja mieleltään iloinen, ja kun hän puhui kuolemasta, niin se tuskin merkitsi hänelle pitempää matkaa kuin matka hänen kotiseudultaan Helsinkiin. Ja Helsingissähän hän oli käynyt monta kertaa.

Kuoleman mailla hän oli käynyt paljon useammin. Hän oli näillä mailla varmaan yhtä kotonaan kuin suurissa tuvissa Suistamon saloilla. Kuinka hyvä tuttu Kuolema hänelle olikaan! Lukemattomat kerrat hän hautajaistilaisuuksissa oli koko seutukunnan puolesta kumartunut yli vihityn nurmikon ja lähestynyt Kuoleman herraa sekä vainajaa. Laulaen ja itkien hän lähestyi Kuolemaa ja laulaen ja itkien hän hiljentyi kaikissa elämäntilanteissa, jotka häneen olivat tehneet syvän vaikutuksen. Tämä laulaminen ja itkeminen oli taiteilijan haltioitumista. Tässä tilassa hän eli ja hengitti. Tästä tilasta hän ammensi ilonsa ja voimansa.

Kun sanoma kävi kertoen, että hän oli astunut sen rajan yli, jota hän elämässä niin monta kertaa oli lähestynyt, muistui mieleeni valkeat kengät, jotka hän oli varannut poislähtöänsä varten. Muistin, miten säteilevästi hän oli hymyillyt sanoessaan, ettei hän toki näitä valkeita kenkiä tarvinnut elämää varten, vaan astuakseen niillä Jumalan eteen. Olisin suonut viisaiden ja epäilijöiden näkevän hänet, kun hän tämän sanoi. Siinä pysähtyneenä häntä muistelemaan huomasin äkkiä, että hyräilin jotakin laulua, ikäänkuin koko olemukseni olisi virittynyt juhlaan poismenneen kunniaksi:

Tuuti lasta tuonelahan, alle nurmen nukkumahan…

Tämä laulu soi nyt hänelle ja minusta tuntui, että kokonaan ymmärsin sen vasta nyt. Varmaan joku tämän vainajan henkisisar joskus oli sen kautta lähestynyt poismennyttä jossakin kaukana ajassa ja jossakin kaukaisessa salojen kalmistossa.

    Tupa suuri Tuonelassa,
    Manan majat avarat.

Näissä avarissa majoissa tapahtuvat jälleennäkemisen suuret kohtaamiset. Valkeissa kengissä, valkeissa vaatteissa.

<tb>

Näin hänet yhden ainoan kerran, Matjoi Plattosen, itkijävaimon
Suistamosta.

Hän oli saapunut Helsinkiin suuren juhlatoimikunnan pyynnöstä ja esiintyi Seurasaaren ulkomuseossa satojen ja tuhansien kuulijoiden edessä. Hän oli tätä esiintymistä varten kahdeksankymmenvuotiaana, ypö yksin kulkenut tuon pitkän matkan kotoisilta sydänmailtaan; juhlatoimikunta maksoi kulut, kirjoitti hänestä kauniisti pääkaupungin sanomalehdissä ja Matjoi ymmärsi, että hänen oli laulettava. Oli kiitollista kirjoittaa hänestä: tuollainen salaperäinen ilmiö Karjalan laulumailta, viimeinen itkijätär! Ja niin seisoi Suistamon vanhus uteliaitten helsinkiläisten edessä, yllään kotiseutunsa sunnuntaipuku, mustan- ja valkeankirjava karttuunihame, päässä valkoinen huivi, jalassa saappaat ja kasvoissa tuhannet rypyt, ja hänen vanha särkynyt äänensä, joka kerran heleänä täytti Suistamon metsät laidasta laitaan, niin että varmaan jokainen kylän lähettyvillä tiesi, missä Matjoi paimensi karjaansa, teki tutut liverryksensä täällä oudossa ympäristössä ja oudolle yleisölle.

Ei niin, että Matjoi olisi ollut pääkaupungissa ensi kertaa. Olihan hän ollut täällä suurilla laulujuhlilla, heitä oli silloin useita, mutta nyt ei pyydetty muita kuin etevin, hän, Matjoi. Tämän tietää vanha vaimo tarkalleen ja lausun sen myöskin julki. Hän ei täällä pääkaupungin yleisölle esiinny mitenkään arkana tai tottumattomana. Valta-asemat, raha ja sen semmoiset eivät tee häneen vaikutusta. Hän on täällä sama kuin kotonaan Suistamossa, mutta kuulijakunta on toinen. Siellä, missä runous vielä kukkii kansan huulilla, muodostaen oleellisen osan elämää, on kaikupohja toinen kuin täällä, missä runous opitaan kirjoista. Täällä, missä täytyy käydä koulua runouden ymmärtämistä varten eikä ymmärretä sitä sittenkään, Matjoi vaistomaisesti säästää itseään, laulaa tilauksesta, ei kieltäydy, kun uusi autollinen pääkaupunkilaisia saapuu, mutta antaumus pysyy laulusta poissa. Vain silloin, kun kuulijoiden joukkoon sattuu hengenheimolainen, taiteilija, unohtaa Matjoi virallisuuden ja antautuu. Kun hänelle kerrotaan Seurasaaren herttaisesta professorista, joka perusti koko tämän ulkomuseon ja joka nukkuu tässä töidensä keskellä Karunan kansan kirkon pihalla, värähtää itkijättären koko olemus ja hän vaipuu hautakummun ääreen ja laulun lähteet kumpuavat.

Hän tuntuu seisovan Tuonelan joella ja huutelevan yli mustan veden vainajalle. Tule hetkeksi takaisin, pyydä kauniisti Jumalalta, jätä käärinliinat pantiksi!

Kuinka moni kuulijoista ymmärsi Matjoi Plattosta, hänen siinä vavistessaan luomistyössä? Kuinka moni tunsi lakastuneessa ulkokuoressa ikuisesti nuoren hengen voiman? Kuinka moni vaistosi, että haudallaitkijä näki haudan taakse ja tunsi kasvoillaan Luojan henkäyksen? Koskettiko taiteen taika edes johonkin arjen raatajista?

Matjoi Plattonen on taiteilija. Hengenvoimansa varassa hän luontevasti liikkuu missä ympäristössä ja olosuhteissa tahansa. Hänessä on synnynnäinen kulttuurin ja hyvän maun vaisto. Kun hän, tämä sydänmaiden lapsi joutuu kosketuksiin eurooppalaisen taiteen kanssa, niin hänen jylhät rypistyneet kasvonsa vetäytyvät hymyyn joka säteilyllään yllättää. Tämän hymyn aikana ei muista, että hän on koulunkäymätön, lukutaidoton, kahdeksankymmenvuotias. Oudosti muistuu mieleen Ida Aalberg. Niin toisenlainen kuin hienostunut Ida Aalberg olikin, elää hänessä ja luonnonlapsessa, kuuluisassa itkijänaisessa, sama salaperäinen tenho. Kyselimme Matjoilta kuulumisia yleensä ja muun muassa paimenten huhuilusäveliä. Ja heti välähti hänen silmissään ja hänen sormensa alkoivat tapailla jotakin. Hän keksi rannassa läjän mustia kuivia kaisloja. Tuossa tuokiossa taittoi hän niistä pillin, leikkasi siihen pari pientä läpeä ja alkoi soittaa. Ja heti näimme karjan iloisesti kulkevan metsään, kuulimme kellot, kuulimme paimenen huudot. Matjoi itse oli siirtynyt kauas täältä, hänen silmänsä näkivät kotimetsät ja nuoruuden leikkikentät.

Taasen muistui mieleen Ida Aalberg. Hän saattoi tulla huoneeseen, missä oleili arkisia ihmisiä, puhella laahustellen arkisista asioista. Taiteilija tuli kuin siivitettynä, hänen äänensä helähti ja heti heräsivät ihmiset ja seurustelu yleni ja vapautui.

Kun me Matjoille lausuimme julki ihailumme, kuunteli hän sitä levollisesti. Hän oli kutsumuksestaan tietoinen. Kysyimme, oliko Karjalan nuoremmassa polvessa runoilijoita. Matjoi vaikeni eikä mielellään halunnut vastata. Vihdoin hän sanoi: »He säästävät itseään.» Vastauksen saattoi ymmärtää, miten tahtoi. Taide vaatii alttiiksipanoa. Vielä kysyimme, emmekö saisi Matjoille antaa matkaan jotakin pientä muistoa. Hän mietti vähäisen ja sanoi sitten, että hän mielellään veisi lapsenlapsilleen valkoista leipää tuliaisiksi. Eikö hän sitten itseään varten halunnut mitään? Hän mietti nyt pitemmältä, ja kun hän vastasi, näimme hänen mainitsevan jotakin, jota hän kauan oli toivonut.

Jos hän voisi saada valkoiset kengät. Ei tätä maailmaa varten.
Lähtiessään Jumalan eteen hän niitä tarvitsisi.

Hän sai toivomansa muiston ja hyvästeli laululla ystäviään.

Suistamon viimeinen suuri taiteilija ei vielä usean auringonkierroksen aikana tarvinnut valkoisia kenkiään. Hän teki pisimmän matkansa, Unkariin asti, lähes yhdeksänkymmenvuotiaana ja hämmästytti nuoret kanssamatkustajansa väsymättömyydellään, iloisuudellaan ja elämänhalullaan.

Nyt tuli valkoisten kenkien vuoro. Matka Jumalan eteen kulki tuttua tietä eikä se ollut hänelle pitkä. Jälleennäkemisen suuret kohtaukset tapahtuivat Manan avarissa majoissa. Siellä olivat monien sukupolvien runolaulajat vastassa.

Näitä ajattelin, kun vastaanotin Suistamon viimeisen suuren taiteilijan kuolinsanoman.

GRANIITTILOHKAREET

Olet, ystäväiseni, pari kertaa ennenkin ollut täällä taiteilijan työpajassa, mutta kuinka lienee ollutkaan: silmäsi eivät ole avautuneet näkemään graniittilohkareita heti portin edustalla. Niitä ei ole päästetty pihamaalle, painavina paasina ne on pudotettu veräjän taakse. On maksanut vaivaa liikutella niitä, eikä ole pelkoa siitä, että kukaan tulisi niitä tuosta ryöstämään.

Tänään ne huomaat, nuo graniittilohkareet portin takana. Huomaat myöskin graniittiveistokset portin sisäpuolella. Silmäsi kiintyvät mykkiin möhkäleihin jalkaisi juuressa.

Ne on louhittu kovimmasta kalliosta — tiedäthän, etteivät hauraammat kelpaa. Kosketa niitä: eivät liikahda, puhu niille: ei värähdystä, polje niitä — et muruakaan saa irti, lyö niihin nyrkkisi: itse vain satutat lihaasi. Täällä vierellä elää nurmen heinä, huojuu, tuoksuu, nousi keväällä, kuolee syksyllä, kukoistaa ja värisee. Graniittilohkareissa ei mikään muutu. Vuosisadasta vuosisataan ne pysyvät samoina. Sanoiko joku, että kivellä on sydän ja että »ken näkee kiven sydämeen, se näkee toden vasta»?

Vanhat viisaat sanoivat ja runoilija sanoi. Taiteilija näki yössä unen. Hän kuuli kiven sydämenlyönnit ja niiden kaipaus oli mahtavampi kuin yhdenkään kedon heinän. Tapahtui samaa kuin silloin, kun maa oli autio ja tyhjä, pimeys lepäsi syvyyden päällä ja Jumalan henki liikkui vetten päällä. Luomisen kevät kävi yli graniittipaasien. Ne nostettiin taiteilijan työmaalle, ne sykkivät taiteilijan sydäntä vasten. Katsele niitä: ne tuntevat, ne hymyilevät, niiden sydän lyö kätesi alla.

Sinä näet kiven kukkivan. Tässä kukkimisessa elää jotakin, joka on ulkopuolella lakastumisen lakia.

— Ei mistään saa niin pehmeitä viivoja kuin graniitista.

Taiteilija lausuu nämä sanat. Hän on tullut yrttitarhaansa. Hänen ympärillään kohoilee outo kasvillisuus, graniittikukkaset, hänen henkiin herättämänsä, arvoituksellisesti hymyillen kuin juhlalliset jättiläisliljat yökasteessaan.

<tb>

Taiteilija tuntee graniittilohkareet. Me toiset, me tunnemme jotakin muuta, joka raskaana ja liikkumattomana lepää porttimme ulkopuolella. Me tunnemme murheen. Ei yksikään jää siitä osattomaksi. Me koetamme sitä kiertää, me yritämme sitä lähestyä — se pysyy liikkumattomana, lyijynraskaana, mykkänä.

Kuinka moni meistä muistaa, ettei mistään voi muovata niin pehmeitä viivoja kuin murheesta!

LAULAJILLE

Tänään he tulevat jälleen mieleeni, nuo laulajat, jotka seisovat kanssamme hiljaisuuden sillalla ja joiden ääni kantaa meidän puolestamme rajalle, milteipä rajan yli. En nyt tarkoita tilaisuuksia, joissa lasketaan laakereja laulajien jalkain juureen, vaan tilaisuuksia, jolloin heille lausutaan niukka kiitoksen sana, jos sekään. Ja kuinka paljon he kuitenkin ovat antaneet, antaneet hetkellä, jolloin vain he saattoivat antaa. En tarkoita tilaisuuksia valaistuissa saleissa, tai lehditetyillä laululavoilla iloisina suvipäivinä. Nämä päivät antavat laulajille runsaasti kiitosta ja myöskin huvia. Tarkoitan juhlia, joihin laulajat saapuvat äänettömin askelin ja liukuen huomaamattomalle sijalle. He tulevat vaatimattomasti ikäänkuin haluaisivat olla näkymättöminä läsnä. Usein he tulevat ventovieraiden takia. Ei liene aina aivan helppoa päästä irti päivän aherruksesta, ei ole aina helppoa lähteä tuuleen ja sateeseen. Ehkei myöskään aina liene helppoa siinä määrin unohtaa omaa itseään kuin nämä juhlat vaativat. Joka tapauksessa he kuitenkin hiljentyvät mielessään, tulevat äänettömin askelin, etsivät etäisen sopen ja odottavat hetkeään.

Yksi elämän matkamiehistä on jälleen lähtenyt. Laskettuna paarien päälle odottaa hänen tomunsa niitä kolmea lapiollista multaa ja niitä kolmea lausetta, joilla jälkeenjääneet vihkivät köyhimmänkin kanssasisaruksistaan maaksi maan poveen. Äänettömyys on usein ahdistava. Vieläkin ahdistavammin vaikuttaa jokainen ääni. Nyyhkytyksetkin tuntuvat ikäänkuin liian aineellisilta. Kuoleman läheisyys vaatii ehdotonta hiljaisuutta. Ja kuitenkin ahdistaa hiljaisuuskin. Salpautunein hengenvedoin odottaa jokainen hetkeä, jolloin multa kolahtaa arkun kanteen. Tällä hetkellä tuntee jokainen jotakin ainutlaatuista. Kuolevaisen osa järkyttää häntä. »Tänään sinulle, huomenna minulle», lausuvat lapionheitot. Niinkuin ehtoollisviinin vastaanottavat haudan partaalla seisovat ylösnousemuksen lupauksen, mutta ahdistus, joka tämän jälkeen seuraa, on silti oudon raskas. Pian aletaan peittää hautaa umpeen.

Silloin kajahtaa laulu. Se tulee kuin vapahdus kaikelle, mikä tällä hetkellä on vangittuna rintaan. Se antaa tuskan hetkille äänen, se kantaa yli kuilun, toiselle puolelle. Hän joka meni, ei mennytkään, sillä laulun siivillä voi seurata häntä! Laulussa vahvistuu jälleennäkemisen kaukainen aavisteleva toivo.

Laulajat, he, jotka haudan partaalla antoivat salpautuneille tunteille lievennyksen, he, jotka nostivat mielet maasta ja jakoivat sieluille lohdutusta, he lähtevät hiljaa, niinkuin he tulivatkin. Ei kukaan ole kiittämässä.

Mutta ehkä niin on oikeinta. Heidän sallittiin antaa ääni suurelle hiljaisuudelle niinkuin leivosten kuoro antaa äänen keväimelle tai poispakeneva joutsenparvi syksylle. Me iloitsemme tai itkemme kuunnellessamme niitä, mutta me emme muista niitä kiittää.

Laulajat, te, jotka hiljaa tulette haudan partaalle, älkää koskaan väsykö saapumasta suuren hiljaisuuden juhliin! Jaksakaa alati rientää ventovieraankin paarien ääreen! Jaksakaa tuntea ikäänkuin seisoisitte läheisen omaisen arkun ääressä. Tämä tunne on kuolevaisen oikea suhde kanssaihmiseen. Elämä pimittää usein silmämme niin, ettemme tätä suhdetta näe. Haudan partaalla putoavat suomukset silmistämme. Ette koskaan, laulajat, niin laula sydämestä sydämeen kuin täällä — tämä tieto antakoon teille voimaa yhä uuteen alttiiksipanoon. Teidän etuoikeutettu ja ainutlaatuinen asemanne hautojen ääressä on ihmiskiitoksen ulkopuolella ja yläpuolella.

MUISTOPÄIVÄ MAALISKUUSSA

Näin maaliskuussa, kun kevään juhlalliset päivät ovat käsissä, näin maaliskuussa, kun joka vuorokausi tuo mukanaan uutta ja yllättävää kevätennettä, näin maaliskuussa saapuu myöskin muuan nimipäivä, joka ei koskaan mene ohitseni ilman, että silloin vietän yksinäisen hartaushetken.

Veisaan mielessäni läpi virren »Ah sielun' vallita suo Herran ja turvaa Isääs' rakkaaseen». Otan samalla esiin vanhan kuluneen sauvan, jota säilytän kirjahyllyssäni kirjojen takana. Ja ajattelen häntä, joka kerran kulki tämän sauvan varassa ja jolle sain veisata tuon vanhan virren: »Ah sielun' vallita suo Herran.» Silloin kun hän kamppaili kuolinkamppailussaan. En itke, kun ajattelen tätä vainajaa, en edes joudu hempeän liikutuksen valtaan. Hänen koko olemuksensa oli terveyttä, valoa ja hengen tasapainoa. On terveeksitekevää häntä ajatella, on virkistävää viipyä hänen muistonsa ääressä ja lohdullista on ajatella hänen kuolemaansa. Hän eli mielellään, hän otti kiitollisena vastaan jokaisen uuden päivän, hän kantoi kiitollisena ristiään ja hän määräsi levollisena sukulaisille, mitä jokainen saisi hänen kuoltuaan ottaa kodista, ja ainoastaan varoitti: älkää riidelkö. Hän teki sen yhtä terveellä äänensävyllä, kuin hän vieraiden tullessa Matildan-päiville antoi palvelijattarelleen määräykset kestityksestä. Hän iloitsi aina, kun sukukunta saapui, ja samaten lienevät köyhät, tarvitsevat ja kärsivät olleet tervetulleita hänen luokseen. Se kävi ilmi, kun häntä laskettiin hautaan, ei hänen eläessään. Sillä hänen hyvät tekonsa suoritettiin salassa.

Ajettiin vanhaa, virstanpituista puukujaa, tultiin komean Lielahden kohdalle ja kuljettiin vainioiden läpi Niemen taloa kohden, jonka matalat rakennukset näkyivät mäen kaltaalta, puiden keskeltä. Se oli kaikesta päättäen kerran ollut vanhanaikainen, umpeen rakennettu hämäläistalo, siihen aikaan, jolloin Niemen-täti oli toimelias emäntä ja perheenäiti. Nyt oli talo yhtiön hallussa, rakennuksia oli poistettu, työläisiä ja heidän lapsiaan liikuskeli portailla ja avartuneella pihamaalla. Niemen-täti oli saanut päärakennuksen päädyn asuttavakseen ja hänen matalan kuistinsa edessä pysähtyy hevosemme.

Ei ketään tule vastaan. Menemme pimeästä kylmästä eteishuoneesta suoraan suureen saliin, jossa Niemen-täti istuu kiikkutuolissaan likellä uunia. Hymy leviää yhtaikaa emännän ja vieraitten kasvoille. Vasta sitten lausutaan tervehdys. Niemen-täti pääsee vaivalloisesti kävelemään, hän saa permannolta viereltään käsiinsä molemmat sauvansa ja lähtee hitaasti tulemaan meitä kohti, jotka riisumme yltä päällysvaatteitamme.

— Terveisiä, sanomme me.

Täti yskähtelee, menee sauvojensa varassa takaisin kiikkutuoliin ja, niellen pienen liikutuksen, vastaa:

— Vai on taas tultu.

Me asetumme keltaisille puutuoleille kahden puolen keltaista pöytää, jolla seisoo karahviinillinen sahtia, ja kyselemme toistemme vointia. Leppoisa hyvänolon tunne sulkee meidät syliinsä, ikäänkuin olisimme tulleet jollekin ystävälliselle vainiolle, jolla kypsyminen tapahtuu rauhallisesti ja vehmaasti, luonnonlakien mukaan. Täällä on täsmälleen samanlaista kuin viime juhannuksena, sitä edellisenä jouluna ja niin vuosia taaksepäin. Vaaleankeltaiset huonekalut, suoratyyliset ja ankaran kovat, kulkevat pitkin seiniä, »senkin» yläpuolella on pitkä rivi pieniä, täsmälleen yhdenkokoisia kuvia siltä ajalta, jolloin ensimmäinen valokuvaaja asettui Tampereelle. Siinä näkyy karskeja isäntämiehiä pyhävaatteissaan, emäntiä, kihlasilkki hartioilla, suuret työn kovettamat kädet hajasormin helmassa, ja hämmästyneitä tai pelästyneitä lapsia, joita on pakotettu mukaan valokuvaan. Pitkän kapean huoneen toisesta ikkunasta näkyy vanhan, nyt hoitamattoman puutarhatilkkusen takaa kappale Näsijärveä ja toisesta ikkunasta pihamaa, jolla työläisvaimot kulkevat askareissaan ja lapset juoksevat leikeissään. Yli salin lattian kulkevat säännöllisen välimatkan päässä toisistaan iloiset punaraitaiset matot, johtaen tädin makuuhuoneeseen, josta näkyy kapea puusänky, pöydällä läjässä kirjoja — ei ole erehtymistäkään siitä, etteivät ne olleet uskonnollisia — sekä porsliininen tuoppi. Sieltä on ihana näköala yli järven ja Tampereen kaupungin. Tuskin olemme asettuneet tuoleillemme, kun kyökin ovesta tulee kaino vaalea palvelustyttö käsi ojolla tervehtimään. Jokaiselle vieraalle annettuaan kättä ja niiattuaan menee hän emäntänsä luo, saa hänen taskustaan avaimet, ottaa hopealusikat »klahvista» ja palaa sen tiensä kyökkiin. Harvakseltaan jutellaan tädin kanssa nyt sukulaisista ja paikkakunnan tapahtumista. Kuulemme kyökistä, miten kahvi jauhetaan ja kupit kilisevät. Sitten tunnemme tuoksun ja voimme jo päätellä, milloin tarjotin saapuu sisään, suuri tarjotin, peitettynä lumivalkealla liinalla ja yleensä ankaran siistissä asussa. Siinä on pari hopeaesinettä, joista miltei joka kerta puhutaan: isäntävainaja ne toi Tampereelta kerran metsää myytyään. Puhelemme myöskin hiukkasen valtiollisista asioista, täti lukee tarkkaan ne lehdet, mitkä hänelle tulevat, ja tietää sen verran kuin sensuuri siihen aikaan salli kirjoittaa. Pian ovat uutiset suurin piirtein läpikäyty, syntyy pitkiä äänettömiä hetkiä, jolloin ainoastaan katselemme toisiimme, kuulemme kärpäsen surisevan, tai lapsen itkevän ulkona, tai pensaan lyövän ruutuun. Mutta ennen kaikkea kuulemme kellon käyvän korkean kaappinsa päässä. Se on vanha Könninkello, jota täti pitää erittäin suuressa arvossa. Sehän onkin mitannut hänen elämänsä tunnit siitä asti, kun hänet Mäkkylästä tuotiin tänne Niemeen Näsijärven rannalle. Noin se kävi ne toimen vuodet, jolloin hän täällä emäntänä ahersi, se merkitsi hetket, jolloin lapset syntyivät ja kuolivat. Kaikki seitsemän kuolivat, ja isännät kuolivat hekin, sekä ensimmäinen isäntä, jolle täti toimitettiin kovin nuorena ja joka eli vain lyhyen ajan, että toinen isäntä, joka oli kaikkien hänen lastensa isä ja jonka kanssa he olivat hyvin onnelliset. Kellon heiluri merkitsi elämän kovat tunnit ja helpommat tunnit; nyt se on kuin mikäkin ystävä, kun täällä yksikseen istuu ja sitä kuuntelee.

Tai eipä täällä yksinkään tule oltua, muistavathan sukulaiset, ja tulee yksi ja toinen vieraampikin katsomaan.

Niemen-täti sanoo jotakin puoliääneen vaalealle tytölle, kun tämä kantaa pois kahvikupit. Ja me vieraat tiedämme nyt täsmälleen, mihin toimenpiteihin kyökissä ryhdytään. Tädillä nähtävästi tänään on terveempi päivä, niin että hän haluaa pitää vieraat kauemmin luonaan. Käydään siis uudelleen läpi kaikkien sukulaisten kohtalot ja voimiset. Ja taasen on hiljaista, kuuluu vain jonkun juopuneen mellastusta pihamaalta, josta saadaan hetkeksi puheenaihetta ja siirrytään sitten pohtimaan vanhoja asioita. Tädillä on hyvä muisti, ja hän tietää suvun ja suvunsuvun jäsenet kuin itse kirkonkirja. Kyökistä alkaa nyt kuulua paistamisen sirinä ja plättyjen haju tulee samalla saliin. Puhumme jotakin entisaikojen pidoista, häistä ja hautajaisista. Toistamme vielä niitäkin asioita, joista alussa puhuimme. Pikkuseikkoihin ei kajota, eikä kenestäkään koskaan puhuta pahaa. Täti haukottelee eikä ensinkään salaa sitä. Se ei kuitenkaan merkitse, että meidän pitäisi lähteä pois. Kenenkään ei tarvitse rasittaa itseään seuranpidolla, sanoo asian, jos sellainen mieleen tulee, muuten oleilee vain. Ja on ihmeen hyvä olla. Kello käy, aurinko muuttaa suuntaa. Muistamme yhtäkkiä vielä jonkun sukulaisen, josta emme ole puhuneet. Huone on tulvillaan plättyjen tuoksua, kun kyökin ovi lentää auki, kolahtaen »senkin» seinään, ja tarjotin täydessä lastissa purjehtii sisään. Siinä on ohukaisia kymmenen kertaa suuremmalle vierasjoukolle, kuin meitä on. Arvaamme, että täti on ottanut lukuun ne lapset, joiden itkun tai naurun vuoron perään olemme kuulleet pihamaalta.

Pari kolme tuntia kyläiltyä tädin luona on sitten aika lähteä. Hänen valoisat, viisaat kasvonsa puhkeavat jälleen hymyyn — en koskaan nähnyt hänen nauravan — ja hän nousee, vaivalloisesti siirtäen oikean käden kepin vasempaan käteen ja oikaisee meille rypistyneen kätensä.

— Jumalan haltuun.

Ja meidän pukeutuessamme seisoo hän sauvojensa varassa, yllään tuttu sileätekoinen kotikutoinen puku, harmaat hiukset sileinä kaartamassa otsaa ja harmaissa silmissä suuri hyväntahtoisuus kaikkia luotuja kohtaan.

Näin maaliskuussa, kun hänen nimipäivänsä palaa, palautan niin mielelläni muistooni hänen kuvansa. Otan myöskin esiin toisen niistä sauvoista, joihin hän nojasi ja jonka sain omakseni. Kun pitelen sitä kädessäni ja ajattelen niitä rakkauden palveluksia, joita hän salaa teki lähimmäisilleen, tuntuu minusta siltä kuin tuo vanha sauva viheriöitsisi niinkuin Aaronin sauva.

ORJANTAPPURAPENSAS

Isä iski lapionsa ryteikköön ja oli juuri katkaisemisillaan villejä vesoja, kun hän huomasi pensaiden joukossa uuden kasvin. Hän hellitti kätensä lapion kahvasta ja pyyhki otsaansa. Orjantappurapensas! Sitä hän ei vielä ollut täällä uudessa kodissa huomannut.

Se oli ollut yhtä ainutta löytöretkeilyä siitä asti kuin he tänne muuttivat. Jokainen päivä toi esiin jotakin odottamatonta. Joka hetki juoksivat lapset sisään tuomaan jotakin uutta, milloin vihreää lehteä, milloin pientä kukkasta, milloin lasisirpaletta, joka auringossa oli säteillyt niin, että he luulivat sitä kalliiksi kiveksi. Ehkäpä se edellisten asujaimien elämässä joskus oli ollutkin kallisarvoinen tarvekalu, kunnes se sitten oli mennyt rikki, ja silloin joutuu tavallisesti rikkatunkiolle. Metsittynyttä täällä oli, tiet olivat kasvaneet umpeen, pensaikot eivät päästäneet aurinkoa kukkalavoille, täytyi repiä ja avata.

Isä pyyhki hikeä otsaltaan ja tarttui uudelleen lapioon. Orjantappurapensas ei kuulunut tänne, tämä ala oli tarkoitettu tykkänään toisia kasveja varten. Kuinka tuo yksinäinen villiruusu olikin tunkeutunut tänne keskelle sireenipensaita, jopa juuri ikkunan alle! Se täytyi siitä irroittaa joka juurta myöten, muuten ei ryteikköön saanut järjestystä. Mutta taasen pysähtyi isän käsi. Ehkäpä se oli ainoa lajiaan koko heidän pienen uuden kotinsa alueella, tämä piikkinen pensas, ehkei sitä pitänyt hävittää, vaan siirtää jonnekin syrjään, jotta eivät sen okaat näin uhkaisi ohiastujaa niinkuin tässä. Niin minä teen, ajatteli isä, siirrän sen tuonne keittiötarhan taakse. Ja uudelleen nousi lapio ja upposi keskelle juurikkoa.

Mutta villiruusu piti puoliaan, sen suuret punertavat piikit löivät kasvoja vasten ja puhkeavat lehtisilmut tuntuivat puhuvan jotakin. Muutkin pensaat puhuivat nyt, nekin. Ne sanoivat, että villiruusu täällä oli tungettelija, heidät oli tänne varsinaisesti istutettu, se oli tullut ties mistä ja pisteli täällä keskellä hymyileviä kukkivia puutarhakasveja. Ainaista riitaa se tuotti eikä siitä tullut loppua ennenkuin tuo rikkaruoho nyhdettiin ylös viimeistä juurta myöten ja paiskattiin takapihalle.

Isä naurahti. Sellaista se oli, kun eli niin kiinteää yhdyselämää herkän naisen kanssa. Miehevä mies tuli siinä varsin hentomieliseksi! No niin, saattoihan jättää riitelijän vastaiseksi paikalleen ja tehdä muuta työtä, täällä ei ollut puutetta työstä. Tai kaikkein parasta: antaa äidin ratkaista ruusun kohtalon.

Oli tuollainen kumma kevätpäivä, jolloin ihmistä vetämällä vetää luonnon povelle. Kädet haluavat upottautua multaan, silmät janoavat taivaan sineä, sieraimet himoitsevat nuoren vihannan tuoksua, koko mieli ilakoi kilpaa lintujen ja heränneiden hyönteisten kanssa. Kasvun riemu ja ihmisen työilo ovat ylenpalttiset.

Isä askarteli ryteikössä, lasten äänet kuuluivat omenapuiden alta, ainoastaan äiti oli sisällä.

Isä viskasi hiekkaa ruutuun. Äidin hymyilevät kasvot ilmestyivät ikkunaan. Hetken perästä hän oli portailla ja sitten isän vierellä.

— Katsopa tuota. Mitä teemme tuolle?

Äiti astui lähemmä pensaikkoa. Sitten hän kosketti piikkiseen oksaan.
Hänen kasvonsa kalpenivat, hymy pakeni ja hän mietti hetken.

— Orjantappura, sanoi hän sitten, ikäänkuin olisi ollut kahden tuon pensaan kanssa. — Se on tänne istutettu. Joku on sitä erikoisesti rakastanut, joku on tahtonut nähdä sen ikkunasta.

Ja hän vei hymyillen kättään yli piikkien ja kyynelet tulivat hänen silmiinsä.

— Niin, sanoi isä, — mitä me teemme sille?

Hän ei enää puhunut sanaakaan pensaan siirtämisestä. Hän tunsi vaimonsa ja tiesi, että luultavasti muut pensaat nyt olivat vaarassa. Äitikään ei puhunut, ainoastaan katseli pensasta ja hymyili, ja hänen kyynelensä vuotivat alas multaan.

Minusta on kuin pääsiäinen, kuiskasi hän vihdoin.

Saanko tämän pensaan omakseni? Kiitos. Katso, niin, ymmärräthän minut.

Hän etsi miehensä käden. Ja lasten äänet ja linnun laulu, auringon lämpö ja kaikki versova elämä yltympärillä yhtyi suureksi pisaraksi, jota he nauttivat hiljaa ja kiitollisina kuin terveeksitekevää lääkettä.

Villiruususta, jota myöskin sanotaan orjantappuraksi, tuli koko puutarhan keskipiste. Kaksituhatta vuotta sitten oli eräs piikkinen kasvi kaukana Itämailla joutunut siksi armoitetuksi, joka kierrettiin kruunuksi Ihmisen pojan kulmille hänen pitkänäperjantainaan. Orjantappurapensas muistutti alati tästä. Siitä tuli äidin opettaja myötäkäymisen ja vastoinkäymisen päivänä. Sen sisältö oli ehtymätön. Kuin keitaasta, jonka suoni ei milloinkaan kuivu, vuotivat saarnat orjantappuran olemuksesta. Se antoi rohkeutta, kun masennus yritti voittaa mielen, se auttoi pystyyn, kun ihminen yritti vaipua ristin alle, se teki nöyräksi, kun turha ylpeys nosti päätään, se antoi melun keskellä rauhan, se antoi kyynelen, kun maailma nauroi, ja se antoi hymyn, kun maailma langetti tuomionsa. Ja kun mammona yritti kietoa kahleihinsa, antoi se vapauden.

Orjantappurapensas oli kodissa äidin nimikko. Vieraat astuivat sen ohitse sitä näkemättä. Isä pysähtyi joskus sen ääreen ja muisteli hetkeä, jolloin hän oli ollut niin sokea, että oli iskenyt lapion sen juurelle. Lapset tiesivät, ettei äiti mistään voinut kertoa niin kauniita tarinoita kuin omasta villiruusustaan. Ja joku ihminen, joka hyvin surullisena oli tullut taloon, sai äidin pensaasta oksan.

Keväällä, kun luonto heräsi, oli kuin sen piikit olisivat vuotaneet täyteen purppuraa. Tuli juhannus ja villiruusun kukat rusottivat kuin riutuva iltarusko. Ja kun syksyllä kaikki elämä sammui, paloivat harmaassa sateessa orjantappuran marjat. Talvella peittivät nietokset puutarhan, ei elonmerkkiä voinut erottaa. Ainoastaan punaiset marjat hehkuivat piikkisillä oksilla. Äiti katseli niihin heittäessään linnuille leivänmuruja. Lapset kertoivat niistä jo satuja vieraille lapsille.

Ja kun koittivat pääsiäisjuhlan pyhät päivät, silloin väreili ilmassa jo luonnon ylösnousemus. Mutta viimeiseen asti puhuivat orjantappuran hedelmät niistä veripisaroista, joiden aina täytyy vuotaa ihmisen syntien takia.

TUOMIPUU

Suurkaupungissa, valtaväylän varrella kasvoi tuomipuu. Milloin ja mistä oli sen siemen tänne tullut? Joka tapauksessa se oli langennut otolliseen maahan ja saavuttanut voimakkaan kasvun. Puu oli koko seudun ainoa. Toisella puolen aitausta kulkivat kasarmien pitkät latteat rakennukset, toisella puolen kulki katu, päättyen tänne ja vieden täältä maaseudulle, metsiin, kyliin, toisiin kaupunkeihin ja kauas erämaihin.

Tuomi kasvoi aitauksen vierellä, ympärillään kasarmien paljas pihamaa. Aurinko pääsi tänne esteettömästi, samoin myrskyt. Molemmat hellittelivät puuta, molemmat antoivat sille voimastaan. Niinpä oli tuomi tyvestä latvaan asti notkea kuin viirisalko, luja ja tiivis. Talvisin, kun sen tumma varsi piirtyi lunta vasten, ei juuri kenenkään huomio siihen kiintynyt. Sotilaat liikkuivat arkiaskareissaan eivätkä huomanneet puuta enempää kuin säleaitaakaan. Jonkin kerran etsi nuori sotilas vitsaa lyödäkseen hevostaan ja suutahti, kun ei yksikään tuomen oksista ollut hänen ulottuvillaan. Toisen kerran pysähtyi pari kuutamokulkijaa juuri sille kohdalle tietä, missä tuomen latva tuntui uneksuen värisevän sinisessä korkeudessa. Poika painoi siinä tytön syliinsä. Ei ollut keitään näkijöitä, kaarilamput valaisivat ikävystyneinä tyhjää katua. Joskus kajahtivat tässä yövaeltajien laulut tai ratsumiehen hevosen kavionkopsahtelut. Yöt olivat hiljaiset. Päivisin riitti taukoamatonta menoa. Kuormia tuli iltamyöhällä ja varhaisesta aamusta asti. Ihmisiä kiirehti mennen, tullen. Eläimiä kuljetettiin nuorasta, vankkureihin sidottuina. Joskus oli liikkeellä kuusipuita, joskus koivuja. Koivut asettuivat joskus tänne kasarmin portillekin. Mutta ne eivät humisseet ne olivat uuvuksissa, ja aamulla ne olivat kuolleet. Tuomi pysyi täällä sukukantansa ainoana. Se kohosi kuin lipputanko, joka odottaa juhlapäiviä. Juhlapäivät tulivat keväällä. Ennenkuin ainoakaan puu ennätti viheriöittää kaupunkia, paisuivat tämän tuomen lehtisilmut, ja kun vihdoin tuli kukinta-aika, silloin ei yksikään ohikulkija mennyt ohitse ihmettelemättä tai pysähtymättä. »Kuin morsian!» sanottiin. Ei puuttunut niitäkään, jotka halusivat saada osansa »morsiamesta». Poikia kiipesi aidalle. He tarttuivat tuomen varteen ja ravistivat. Joku tarkasti puun pintaa, sopisiko sitä pitkin nousta latvaan ottamaan täyteläisiä kukkaterttuja. Mutta puu oli varustautunut kaiken varalta. Se oli pudottanut kaikki alemmat oksansa, niin ettei ollut minkäänlaista kädensijaa. Kaikki sen voima oli kokoontunut latvaan ja tämä oli runsas ja kukkea kuin viiniköynnös hedelmällisimmässä viinivuoressa kuuman taivaan alla.

Tytöt olisivat mielellään ottaneet pari oksaa mukaansa kaupungin kivimuuriin, missä he asuivat. Pikkupojat olisivat halunneet ottaa niinkuin otetaan puista linnunpesiä. Tytöt jatkoivat matkaansa, mutta pojat etsivät kiviä ja viskelivät kohti latvaa, niin että maahan putoili kukkien lunta. Pojat polkivat niitä jaloillaan ja uhkasivat vielä kerran näyttävänsä puulle. Oli sellaisiakin kulkijoita, jotka pysähtyivät kukkivan tuomen eteen ikäänkuin kuunnellakseen jotakin puhetta. Vanha suutarinvaimo, joka asui parin kadunkulman matkan päässä, meni hakemaan miestään, palkkasuutaria, katsomaan. Ja niin lapsellinen oli vanha mieskin, että hän vihdoin viimein lähti portaille, vaikka toraillen, ettei sellaisiin ole aikaa. Ja kun vaimo sanoi, että puu oli aivan niinkuin tuomi myllymäessä siellä kotipuolessa, niin ei mies enää sanonut mitään, vaan kääntyi selin vaimoon. Yksi kadunlakaisijoista, se, jolla oli sairas tytär, kertoi suutarinväelle, ettei tyttö näin tuomipuun kukkiessa tahdo hievahtaa ikkunasta. Hän sanoo kuuntelevansa saarnaa. Tuomipuu saarnaa kaikille ohikulkijoille. »Jos meidän Herramme Jeesus vielä kulkisi näkyvänä ihmisten joukossa, niin hän taitaisi pukea sanoiksi tuomipuun saarnat.» Ei suinkaan se lapsi elä kauan. Hän sanoo tuon tuomipuun voiman pitävän itseään hengissä. Hän on aina ollut heidän lapsistaan kaikkein viisain ja parhain. Ja juuri hänelle lähetettiin sairaus! Ei sitä ymmärrä.

Niin se oli. Sairas tyttö istui käsitöineen maakerroksen ikkunassa katsellen tuomipuuta. Hän pelkäsi, että puulle tapahtuisi jotakin. Ihmiset eivät voi katsella kauneutta haluamatta sitä hävittää. Minkätähden onkin niin? Talvisin ei ollut vaarallista. Ihmiset eivät nähneet, että tuomi silloinkin oli kaunis. Se vuorotellen teki työtä ja lepäsi, paini myrskyn kanssa, kärsi pakkasessa, hymyili auringonpaisteessa ja uneksi kuun valossa. Tyttö maakerroksessa toisella puolen katua tunsi tämän kaiken. Yksin valvoessa vuoteessaan hän kesken tuskiaan muisti puun seisovan yksinään taivasalla. Ja puu oli kuin hänen ystävänsä. Kun kevään aurinko kävi lämpöiseksi, vei isä ulos hänen tuolinsa ja talutti hänet auringonpaisteeseen. Mikä ihanuus olikaan häntä vastassa! Ruohoja nousi maasta, ei olisi hennonut laskea jalkojaan alas, jottei estäisi niiden kasvua, lapset leikkivät hiekassa, kärpästen siivet kimmelsivät sinertävän vihreinä kuin kyyhkysen selkä. Ja tuli suuri perhonen! Sen siivet olivat punaiset kuin ruoste. Mutta kaikkein kaunein oli tuomipuu.

Älä ole noin kaunis, ajatteli tyttö, sillä minä rupean itkemään. Ja tohtori on sen kieltänyt. Jos me olisimme kahden maailmassa, niin voisit kukkia rauhassa. Mutta kaikki ihmiset pysähtyvät sinua katselemaan. Ja jokainen tahtoo repiä sinulta jotakin. Sinä puhut siitä, miten olet paennut korkealle, jotta saisit pysyä kauniina. Mutta eivät he kuule sitä. Nyt, nyt…!

Tyttö sulki silmänsä ja kuuli, kuinka kivet lensivät läpi valkeiden latvojen. Sitten hän pyysi äitiä ja sisarta auttamaan itseään sisään. Ja vasta yöllä hän rauhoittui. Oli valoisaa, kaikki nukkuivat. Hän ponnisti voimiaan ja pääsi ikkunaan. Sinertävässä hämärässä tuntuivat tuomen kukat levittävän keuhkojaan ikäänkuin olisivat tahtoneet hengittää ulos päivän pölyn ja juoda kasteista yöilmaa. Pian ennusti vaaleneva taivas aamun koittoa. Tuomen oksat vavahtivat: lintu oli asettunut puuhun. Tytön sydänkin vavahti: mitähän nyt tapahtuisi? Oliko lintu käki?

Uupuneena onnestaan aikoi sairas tyttö koettaa palata vuoteeseensa, mutta jäi kuuntelemaan lintua. Peippoko lauloi? Kunhan jo pääsisikin vuoteeseen. Nyt kuului kadulla askelia. Ne eivät olleet miehen askelia. Nainen tuli yksinään. Hän oli valkeissa vaatteissa. Mutta kuinka uupunut hän oli! Miksi hän noin tuijotti? Mitä hänelle oli tapahtunut? Oi, kunhan hän vain huomaisi tuomipuun. Sepä nyt voisi kertoa, että hänellekin ovat yrittäneet tehdä pahaa, kadun tomu on koettanut häntä tukahduttaa, mutta hän on noussut yhä korkeammalle… Vieras tyttö kulki askelen kerrallaan. Hän ei edes voinut itkeä. Tuomen oksat värähtivät. Lintu lensi, laulu lakkasi… Sairas tyttö pääsi vaivoin vuoteeseensa. Hänestä tuntui siltä, kuin kukkiva tuomi olisi huutanut menijän jälkeen: nouse, taistele, älä joudu epätoivoon, katso näin!

Ja tuomi hohti valkoisena ja voimaa antavana sairaan sulkeutuneidenkin silmäluomien edessä. Se oli nyt täydessä kukassa.

Eräänä aamuna seisoivat suutarinvaimo ja kadunlakaisija kasarmin aidan luona, päivitellen mitä oli tapahtunut: tuomipuu oli poissa. Tallatut lehdet osoittivat, että se oli raahattu ulos portista. Kuka tämän oli tehnyt? Minkätähden? Kun eivät he muuten saaneet sitä valtoihinsa, niin kaatoivat. Vapaaehtoisesti ei se antanut kukkiaan. Naapurukset vaihtoivat ajatuksia siitä, mitä olisi tehtävä ja kenen puoleen voisi kääntyä valittamaan. Mutta he eivät voineet keksiä ketään tuomaria tähän asiaan. Ja eihän tuomipuu kuitenkaan enää tule paikalleen. Molemmilla oli kädessä näivettyneitä valkeita lehtiä ja molemmat kääntyivät kotejaan kohti.

Se muistutti aina tuomea siellä myllymäessä, ajatteli vanha vaimo.
Siellä kotipuolessa.

Ja mies ajatteli: mitenkä sen nyt kertookaan sairastavalle tytölle? Ja hän seisoi hyvän aikaa ovensa edessä tuijottaen käteensä. Siinä oli nyt kaikki, mitä oli jäljellä tuomipuusta. Ja monta, monta vuotta se oli ollut koko tämän alueen keidas ja vilvoitus!

KIRJOJEN RAKASTAJIA

On paljon ihmisiä, jotka tultuaan outoon suurkaupunkiin ensiksi haluavat tutustua sen ravintoloihin, kahviloihin, katuelämään, kauppapuoteihin ja huvittelutilaisuuksiin. Teatterit ja taidekokoelmat katsoo jokainen sivistyneistöön lukeutuva ihminen tietysti myöskin velvollisuudekseen tuntea. Mutta on muutamia, joiden ensi työ, heidän tultuaan outoon kaupunkiin, on etsiä kirjakaupat ja viipyä niiden ikkunoissa.

Itse puolestani muistelen erikoisen mielelläni hetkiä maailmankaupungeissa, jolloin olen vaipunut katselemaan kirjoja, noita pieniä niteitä, jotka lehdillään saattavat säilyttää kokonaisen ihmiselämän viisauden, näkemyksen ja kokemuksen, jopa kokonaisten sukupolvien ajattelun tulokset. Takanani on humissut ihmisvirta, ne, joilla on kiire ja ne, jotka oleilevat. Olen katsellut kirjojen kansilehtiä, tavaillut nimiä, arvioinut uusien tuttavuuksien koristeellista ulkoasua ja tehnyt johtopäätöksiä koko täkäläisen lukevan yleisön sivistystasosta. Niin, jos katuelämästä sitä kehystävine rakennuksineen jo saa selvän vaikutelman siitä, mitä kansa tässä maassa on, niin paljon elävämmän kuvan siitä antavat kirjakaupat. Kun tiedät, mitä kansa lukee, niin tiedät, minkä arvoinen se on. Kehittymättömille tai henkisesti sairaille oloille ovat tunnusmerkilliset räikeäkantiset halpahintaiset ajanviete- ja sensatioromaanit ja epäkohteliaat myyjät, joilla ei ole aavistusta siitä, mitä kirjat sisältävät ja joille on yhdentekevää, tyrkyttävätkö he yleisölleen kirjoja vaiko kapaturskaa. Kulttuurisissa oloissa kohtaa ostajaa kirjakaupassa myyjä, joka tekee miltei oppineen vaikutuksen, niin paljon hän tietää, niin paljon neuvoja hän kykenee antamaan ja niin hienosti hän esiintyy. Niin oudolta kuin ensi hetkessä saattaakin kuulua, näyttää hän hallitsevan sitä alaa, jonka tuotteita hän yleisölle välittää, eikä hän seiso myymäpöydän takana vain saadakseen menemään kaupaksi mahdollisimman paljon tavaraa, vaan hän seisoo siellä tietoisena sivistystehtävästään. Hän on yleisönsä neuvonantaja,-opastaja, kasvattaja.

Niiden monien kirjakauppa-apulaisten joukossa, joilta ulkomaanmatkoilla olen lyhyessä ajassa saanut erinomaisia katsauksia sekä kirjallisuuteen että lukijakuntaan, muistan erikoisesti Wienissä, Grillparzerin teosten kustannusliikkeen myymälässä poikasen, jonka pää tuskin ulottui myymäpöytää korkeammalle. Se oli erinomaisen vilkas ja kohtelias lapsi, täynnä tietoisuutta kutsumuksestaan ja innostusta työhönsä. Kun vanhemmat myyjät sattuivat olemaan poissa huoneesta, otti hän vastaan ylioppilaat, jotka tulivat kyselemään kurssikirjoja, ja antoi heille tietoja antikvaarisista kappaleista ja eri painoksista. Heidän mentyään piti hän minulle esitelmän Grillparzer-huoneesta raatihuoneella, kasasi eteeni joukon luetteloja siksi aikaa, kun hän vastaili muille ostajille ja vuoroin sukelsi alas hyllyjen alle, vuoroin nousi tikapuita ylös katonrajaan tai hävisi vanhan, oudosti mutkittelevan talon sokkeloihin etsimään, mitä mikin ostaja tarvitsi. Hän näytti ulkomuodosta arvaavan, mihin ammattiin mikin ostaja kuului, ja tämän epäröidessä ja hapuillessa jo tekevän johtopäätöksen, mitä hän tarvitsi. Samassa olivat asianomaiset kirjat jo hänen edessään, ja pojan tumma, lyhyeksi keritty pää vilahteli toisessa päässä huonetta, missä toiset ostajat tarvitsivat hänen apuaan. »Woher weisst du denn das?» kysyi hymyillen vanha herra, jolle poikanen oli selittänyt, että eräs vanhempi editsioni Goethen teoksia oli parempi kuin tämä uudempi, koska uudemmassa esiintyvät korjaukset olivat huonontaneet tekstiä. »Mistä sinä sen tiedät?» »Das weiss ich schon aus Vaters Studierstube» (sen tiedän jo isän työhuoneesta), kuului pojan vastaus.

Kuka olikaan tämä poikanen? Ehkä hänen isänsä oli professori. Ehkä opettaja. Joka tapauksessa oli selvää, että hän varhaisesta lapsuudestaan asti oli nähnyt kirjoja rakastettavan ja kunnioitettavan. Hän käsitteli niitä hellyydellä, ikäänkuin ne olisivat olleet eläviä olentoja, joita hän hyväili, ja varmaan hän jokaisen vapaan hetkensä käytti lukemiseen. Mikä hänestä kerran tulee? Kirjankustantajako vai kirjakauppias? Varmaa on, ettei hän vaihtaisi oleskeluaan ja työskentelyään kirjojen parissa mihinkään muuhun maan päällä. Kirjat ovat hänen parhaita ystäviään, niinkuin ne jo ovat olleet hänen isänsä ystäviä, hänen ilonsa on johdattaa kanssaihmisiä näiden ystävien luo.

Muistelen Pariisissa Flammarionin kirjakauppaa, joka ulottuen läpi kokonaisten korttelien vaikuttaa totisessa, koristelemattomassa laajuudessaan ensi hetkessä kävijään suorastaan juhlalliselta. Suurkaupungin humu vaikenee täällä ja ostaja keskustelee kirjakauppa-apulaisen kanssa ikäänkuin ajattelijan kammiossa. Koko se ajattelu, mikä pysyy vangittuna kirjoissa hyllyillä, täyttää oudosti hehkuen ilman ja vaikuttaa tartuttavasti vieraaseen, niin että hän astuttuaan ulos kirjakaupasta kunnioittaen tuntee: Pariisi on Pariisi ehkä sentähden, että sillä on tällainen kirjakauppa.

Tsaarinaikaisessa Pietarissa oli sielläkin hyviä kirjakauppoja, joissa köyhät ylioppilaat ja nuoret ulkomaalaiset tiedemiehet viipyivät tuntimääriä, hengittäen tuhansien tomuttuneiden niteiden kyllästyttämää ilmaa ja nähden unia omista kirjastoista. Muistuu mieleeni muuan vanha mies, joka eräässä kirjakaupassa Nevskillä toimi jonkinlaisena varastonhoitajana ja joka joskus kiireen tullen sai myöskin palvella ostavaa yleisöä. Tämä Matvej, joka ikänsä oli kanniskellut ja kuljetellut kirjoja, osaamatta niitä lukea, kunnioitti kirjataitoa siinä määrin, että hän kohteli ostajapiirin yksilöjä sen mukaan, miten läheltä hän arvioi heidän kuuluvan kirjaväkeen. Kun tuli kauppaan vakava lukumies, niin otti Matvej hänet vastaan tykkänään toisella tavalla kuin keikailevan tyhjäntoimittajan. Ja kun tuli professori tai akateemikko, niin Matvej kohteli häntä tuttavallisen ystävällisesti, yhtämittaa käyttäen sanaa »me», siten osoittaakseen kunnioitustaan oppineen ammattia kohtaan. Pieni poika, joka tuli ostamaan 50 kopeekalla aapista, sai häneltä hyväntahtoisen taputtelun olalleen ja tämäntapaisen rohkaisun: opi sinä lukemaan, opi, pääset ehkä papiksi — minä en osaa lukea, arvaan kirjat ulkomuodosta ja se riittää minulle, mutta sinä opi lukemaan!

Muistelen myöskin erästä liettualaista miestä —. ja heitä lienee ollut useampiakin silloisessa Liettuassa, jossa ennen vuotta 1905 kaikki kansankielisten kirjain viljeleminen rangaistiin vankeudella ja maanpakolaisuudella kuin pahin rikos — muistelen miestä, joka antoi henkensä kirjojen edestä. Hän tiesi tuon ankaran kiellon, mutta hän tiesi myös, että hänen kansansa ilman kirjoja menehtyy, ja niin hän selkärepussaan kuljetti liettuankielisiä virsikirjoja, uusiatestamentteja ja valistuslehtisiä Saksan puolelta Venäjän rajan poikki. Hänet ammuttiin eräällä tällaisella retkellä. Hänen hautansa sijaa ei tunneta ja hänen nimensä on ehkä pienen aikaa ollut jonkun omaisen muistossa, mutta kirjat, jotka hän hengenvaaran uhalla ennätti tuoda isänmaahansa, ovat varmaan valaisseet ihmissieluja, jotka nyt, vapaudenajan koitettua, kykenevät tekemään työtä Liettuan kansan eteen sen ponnistellessa sivistyskansojen rintamassa.

Niin on jokaisella kansalla ollut kirjanrakastajansa, huomatut ja vähemmän huomatut — ja varmaan olisi ilman näitä ja heidän työtään maailma pimeämpi ja köyhempi.

Meillä suomalaisilla on ollut Matti Pohtomme, kerjäläispoika, jonka kotina oli maantie ja joka kesäisin olkapäillään ja talvisin kelkalla vuosi vuodelta kuljetti kokoon kirjoja, niin että niitä lopulta oli monta tuhatta eli suurin osa silloista suomenkielistä kirjallisuutta. Miten suunnaton hänen rakkautensa kirjoihin on ollut, aavistamme, kun ajattelemme, että hän koko elämänsä ajan kulki maata ristiin rastiin, ostaen vanhoja kirjoja tai irrallisia lehtiä, maksaen aarteet kirjansitomistyöllä tai uudenaikaisilla kirjasilla, joita kuljetti mukanaan, kieltäen itseltään kaikki elämän mukavuudet ja nautinnot ja tullen toimeen mitä niukimmalla ravinnolla. Matti Pohdon ehyttä ja alttiiksipanevaa harrastusta on Suomen kansan kiittäminen siitä, että suuri osa sitä vanhaa suomalaista kirjallisuutta, mikä meni hukkaan Turun palossa, sieltä täältä maasta pelastettiin jälkimaailmalle. Tällaisesta kirjanrakastajasta saattaa Suomi syystä olla ylpeä ja kiitollinen. Sellaista tuskin millään muulla kansalla on ollut.

Älkäämme unohtako sitäkään miestä, joka leikkasi aapisen puuhun, kun sota uhkasi hävittää viimeisenkin kirjan. Hän tiesi, että kirjojen mukana menee mahti maan rakohon, ja hänen on täytynyt läpikäydä suuri hätä rakkaiden kirjojensa puolesta, ennenkuin hän keksi, että puustahan hän voi tehdä kirjaimet.

Me nykyajan kirjaväki käymme vastaanottamaan joulun ja kevään runsasta kirjasatoa valoisissa, ehkäpä komeissa kirjakaupoissa sekä kaupungissa että maaseudulla. Varokaamme vain, ettemme nyt, kun kaikki tieto on kättemme ulottuvilla, menetä kiintymystämme ja hellyyttämme kirjoja kohtaan.

»SUUREN TARPEEN TÄHDEN»

Eräänä päivänä kertoi tuttavani, erittäin tietorikas kansalainen, kun olimme puhelleet Itä-Hämeen museohankkeesta, että Medelplanin puuaapinen vielä 40 vuotta sitten oli ollut olemassa jollakin ullakolla Pälkäneellä ja tulipalossa tuhoutunut.

Medelplanin puuaapinen? Sekö, joka leikattiin Isonvihan aikana? Eihän toki! Jos se olisi säilynyt meidän päiviimme asti, niin olisihan se saatettu kunniasijalle Kansallismuseoon, sen ääreen pysähtyisi jokainen oppinut, sen ääreen johdettaisiin jokainen koululainen ja ulkomaalaisillekin se olisi huomattava nähtävyys, se kun kaunopuheisemmin kuin mitkään esitelmät voi kertoa siitä ajankohdasta historiaamme, jota nimitämme Isoksivihaksi. Ei suinkaan voi olla kysymys tästä puuaapisesta?

Tuttavani vakuutti, että juuri tämä puuaapinen oli ollut olemassa n. 40 vuotta sitten. On vielä vanhoja ihmisiä, jotka muistavat sen nähneensä.

Kahden vuosisadan aikana on tämä puuaapinen niin sanoaksemme symbolisoinut Isonvihan kauhun aikaa. Kun tämä historiamme kausi esitetään kouluissa, kun kaikki väkivallanteot, kirkonkellojen upottamiset ja maan autioitumisen kuvaukset ovat järkyttäneet kuulijat, silloin huippenee kuvaus tähän: kirjat olivat niin tyyten hävinneet, että oli syytä pelätä lukutaidonkin häviävän maasta. Silloin muuan mies veisti aapisen puuhun. Tämän tosiasian kuvaaminen ei milloinkaan jää tehoamatta kuulijoiden mieliin. Lapsikin tajuaa, mitä merkitsisi, jollei kotona olisi »kukkokirjaa». Eikä liene yhtään lasta kansakouluiässä, joka ei olisi kuullut kertomusta Medelplanin puuaapisesta. Vastaanottaessamme tämän liikuttavan kuvauksen, tunnemme aina ne erinomaisen suuret edut, mitkä omistamme esivanhempiimme verraten ja meissä herää into käyttää hyväksemme asemaamme nykypäivien runsaiden tiedonlähteiden ääressä. Puuaapisen sadun, kuten mainittu, tuntevat kaikki maamme kansalaiset. Se on tosi satu ja meille erikoisen rakas.

Kuinka omituista ajatella, että sillaikaa kun huulemme vuosikymmeniä ovat kerranneet puuaapisen satua, sillaikaa on itse tuo esine, historiallinen puuaapinen, hylättynä virunut romuläjässä ullakolla! Tulipalo vihdoin on korjannut talteen, mitä eivät ihmiset ymmärtäneet pelastaa itselleen.

Kuinka paljon tietäisivätkään Suomen ullakot kertoa historiallisista esineistä, jotka ovat joutuneet »sinne ylös», kun uusi muoti on tuonut taloon uutta, jonka tieltä vanhan on pitänyt väistyä! Sukujen sammuessa ovat historiallisten henkilöiden talot ja tavarat joutuneet huutokauppoihin, ullakolta on kannettu alas »romu» ja myyty rovon hintaan. Paljon on mennyt sellaista, joka olisi voinut valaista menneisyyttä. Muistan eräälläkin ullakolla suuren läjän kirjeitä. Siellä sanottiin olevan Runebergin ja hänen toveripiiriinsä kuuluvien henkilöiden kirjeitä. Oli tarkoitus käydä läpi kirjeet. Tätä ei kuitenkaan tehty — kenelläkään ei »ollut aikaa», tuli muutto toiselle paikkakunnalle ja kiireessä käytettiin kirjeläjä täytteeksi lasitavarain pakkaukseen. — Jossakin Kuopion puolessa oli nähty lasten leikkikalujen joukossa kirjeitä, joiden alla oli Yrjö Maunu Sprengtportenin omakätinen nimikirjoitus.

Eräässä talossa oli tapana säilyttää juhlapuvut. Siellä oli isoäidin äidin morsiuspuku ja hänen sulhasensa häätamineet hopeasolkisia kenkiä ja silkkisukkia myöten. Siellä tavattiin ristiäispukuja ja surupukuja läpi monen sukupolven. Kun suku merkkipäivinä kokoontui, pukeutuivat eri-ikäiset jäsenet näihin vaatteisiin ja, tutkittuaan edesmenneiden luonteita kirjeiden ja perintätietojen nojalla, esittivät asianomaisen puvun alkuperäistä kantajaa. Ainutlaatuinen vaikutus syntyi, kun vanhoihin pukuihin näin palasi henki.

Nämä puvut olisivat vaikkapa paikkakunnan kotiseutumuseossa voineet jälkipolville kuvastaa vanhoja aikoja. Mutta suku hävisi, puvuista tuli rääsymattoja. Jälkeenpäin, kun kotiseutumuseo syntyi, surtiin ja pahoiteltiin tätä. Mutta valittelu tuli myöhään.

Suomen ensimmäinen veturi, Ilmarinen, sulatettiin virkaheitoksi jouduttuaan. Nyt se kuuluisi rautatiemuseomme ensimmäisiin nähtävyyksiin, mutta silloin ei ymmärretty.

Hartolan lähes 300 vuotta vanha kirkko, joka yksinäisyydessään saarnasi maantien vaeltajalle vaikuttavammin kuin paras ihmissuu, hajoitettiin ja käytettiin tytärseurakunnan kirkkoa tehtäessä rakennusaineena. Jouduin muutamia kuukausia myöhemmin autioituneelle kirkonpaikalle, missä perustukset vielä olivat tasoittamatta. Sattui olemaan iltayötä ja satoi lumiräntää, vaikka oli kesäkuun aikaa. Alttarin puoleisessa osassa oli läjittäin vanhoja kirjoja ja kirjanlehtiä, puoleksi mullan peittäminä. Tuuli repi lehtiä, joiden ääressä ihmiset kerran olivat vaipuneet hartauteen. Ihmiset itse olivat maan mullassa. Astuin toiselle puolelle rauniota ja näin kolme pääkalloa, jotka katsoivat suoraan minuun. Vainajien tyhjät silmäkuopat katsoivat ihmiseen, joka vielä astui vihreän maan kamaralla. Noiden kolmen silmäparin takana oli tuhansien tuhansia, oli vuosisatoja. Nykypolvi oli vienyt kirkon, jonka nämä vainajat elämän päivinä olivat sydämen hartaudella rakentaneet. Jokainen nykypolvi vie niin paljon, vie ajattelemattomuudessa ja lyhytmielisyydessä, vie itseltään, varastaa itseltään kallista sukuperintöä. Ja nämä teot ovat siitä kohtalokkaat, että ne ovat peruuttamattomat.

Siellä jossakin pitäjässä oli kerran seppä, joka mietti ikiliikkujaa ja joka, vaikkei hän ollut saanut minkäänlaista oppia, teki niin tarkkakäyntisiä kelloja, kaappikelloja, seinäkelloja ja taskukellojakin, etteivät myöhemmän ajan ostokellot vedä niille vertoja. Eräässäkin talossa on tämän sepän tekemä kaappikello. Kun se on ruma ja vanha, niin oli se jo tuomittu virkaheitoksi ja sijaan tuotu uusi. Mutta aitan nurkasta oli vanha kello pian jälleen tuotu tupaan, kun ei uusi osannut näyttää aikaa luotettavasti. Suomessa on ollut monta merkillistä seppää, joiden takomat kauniit raudoitukset, lukot ja aseet olisivat olleet säilyttämisen arvoiset. Ilmarisen takomataito elää laulussa, mutta olisipa mukavaa, jos meillä Kansallismuseossa olisi nähtävänä hänen kättensä töitä. Esimerkiksi Sampo! Nykyjään on joka miehellä taskussa almanakka, mutta ennenvanhaan käytettiin tuvan nurkassa sauvoja, yksi joka viikonpäivää varten, ja siirrettiin näitä huoneen toisesta päästä toiseen sitä mukaa, kuin viikko kului. Kävi sitten kerran niinkin, että talon poika kihlasi tytön ja piti lauantaina mentämän pappilaan. Kuinka lienee kuitenkin ollut muuta ajattelemista niin, että unohdettiin siirtää kepit ja mentiinkin pappilaan vääränä päivänä. Näihin vanhanajan »almanakkoihin» oli veistetty kaikenkaltaisia merkkejä. Mutta lieneekö niitä säilynyt yhtään. Muistitiedot niistä vain kertovat.

Puuaapisesta sanotaan tietosanakirjassa: »Kun Isoviha oli hävittänyt
Suomen kirjapainot, leikkasi Viipurin kirjapainon entinen johtaja
Daniel Medelplan Pälkäneellä 1719 aapiskirjan (Lasten paras tavara eli
ABC kirja joca on suuren tarpeen tähden leicattu Puuhun ja Pälkänen
seura kunnan toimituxen kautta Prändetty) puulaattoihin.»

Kuinka paljon sisältävätkään sanat »suuren tarpeen tähden»! Suomen kansan tulisi yleensä suuren tarpeen tähden valmistaa mieltään historiallisia muistojaan varten. Juuri historiallisen mielen puutteessa on meiltä meidän oman kylmyytemme Isonvihan tähden mennyt hukkaan ja menee joka päivä esineitä, todistuskappaleita ja perintätietoja, joita emme mitenkään enää saa takaisin. Paikkakunnat ovat huutokaupoissa antaneet pois hevoskuormittain kuvallista historiaansa. Hajotetaan vuosisataisia kirkkoja, päästetään vanhat hautausmaat rappeutumaan. Kuinka onkaan tässä kansallisomaisuutemme vähentynyt, kuinka onkaan siten loukattu kansamme sydänjuuria! Kuinka paljon köyhempiä olisimme, jollei meillä olisi Kansallismuseota, Turun linnaa kokoelmineen, Paikkarin torppaa, Aleksis Kiven kuolinhuonetta, Suomenlinnaa, Seurasaaren ulkomuseota ja muita samanlaisia pyhäkköjä, jotka johdattavat meitä hiljaisuuteen. Entä kuinka paljon köyhempiä olisimmekaan, jollei Matti Pohto olisi pelastanut meille vanhimpia kirjallisia muistomerkkejämme. Tuskinpa olemme, jokainen meistä, tulleet selvittäneiksi itsellemme, minkä suurtyön suoritti tämä köyhä kansanmies, Matti Pohto. Lienee hän saanut, kelkalla kuljettaessaan kallisarvoisia kirjoja ja kirjanlehtiä, monet kerrat väistyä hankeen niiden tieltä, joilla oli varaa kulkea hevosella. Ja murhaajan käsi hänet lopetti keskellä ainutlaatuista historiallista työtään. Tässä miehessä todella oli historiallista mieltä ja museohenkeä. Ja sitä on koko hänen kansassaan, vaikka se vielä piilee syvällä kätköissään. »Suuren tarpeen tähden» täytyy Suomen kansan valmistaa koteja historiallisia esineitään varten.

Museoiksi sanotaan näitä koteja. Ne ovat pyhäkköjä, missä esi-isien ja äitien muistoa vaalitaan, missä kulkija voi hiljentyä muistelemaan heitä ja missä koulunuoriso voi oppia heiltä.

Elämme levotonta aikaa — historiallisen mielen heräys saattaa tällä hetkellä vaikuttaa samantapaisesti kuin uskonnollinen liike. Historiallisen mielen herääminen on omiaan mitä suurimmassa määrässä kokoamaan, kohottamaan, yhdistämään ja rauhoittamaan. Juuri nyt, kun nopeat kulkuneuvot puhaltavat edellään uutta aikaa saloseutuja myöten, olisi nopeasti pelastettava, mitä pelastettavissa on. Vain se, joka tuntee menneisyytensä ja on oppinut siltä, tietää tehtävänsä elinhetkeään ja tulevaisuuttaan varten.

IÄISYYSKAIPUUTA

V. 1555 tietävät aikakirjat kertoa Helsingin kirkkoherrasta, herra Siffridistä, jonka palkka nousee kahteen lestiin eli 96 tynnyriin viljaa. Edellisinä vuosina on Helsinki kuninkaan tahdosta etsinyt sopivaa asuinsijaa jostakin Suomenlahden rannikolta, minne se voisi houkutella Venäjänkin kauppiaita. Kuninkaan mahtisanalla on sinne myöskin hankittu asukkaita. Kirkko hautausmaineen sijaitsi Forsbyn talon alueella, sillä kohdalla Vanhaakaupunkia, missä »Oulunkylän kylätie eroaa isosta maantiestä». Vuodelta 1639 on säilynyt kirkkoherra Bergerin ja seurakunnan välinen tilityskirja ja niinikään historia- ja kirkonkirja, jossa tiedetään kirkon omistaneen muutamia hopeaesineitä sekä m.m. »Een gamball messings Crona medh 8 pipor, förährad af Henrich Carsten». Tietoa täydentää reunamuistutus: sulatettu. Helsingin historioitsijan Henric Forsiuksen mukaan oli Carsten ensimmäinen hänen tietämänsä Helsingin pormestari ja luultavasta myöskin Vanhan-Helsingin viimeinen. Muita kirkon tavaroita mainitaan: »Een stor messingsliusstaka på Altarads förährad af Matz Bertillson.» Tähänkin messinkiseen kynttiläjalkaan liitetään tiedonanto: sulatettu.

Kuten tiedämme, ei Helsinki ottanut menestyäkseen Vantaan varrella, ja määrätään asukkaat sentakia muuttamaan puoli penikulmaa eteläänpäin. V. 1631 lahjoittaa Kustaa Adolf II Helsingille kirkonpaikan kaupungin uudelta asuinsijalta ja alitallimestari Gert Skytte lainaa rakentamistyötä varten 5 lestiä eli 240 tynnöriä viljaa, josta hyvästä hän saa käytettäväkseen Viikin kuninkaankartanon ym. Pitkän aikaa kirkko hautausmaineen Vanhassakaupungissa kuitenkin vielä kokoaa muuttojalalla olevat helsinkiläiset jumalanpalvelukseen ja myöskin viimeiseen leposijaan. V. 1643, marrask. 20 p. suostuu holhoojahallitus Helsingin kaupungin porvariston pyyntöön saada apua kivikirkon rakentamiseen. Niinsanottu »Tullhälle» Katajanokalla, siis tullihuone tontteineen luovutettiin tiilenlyöntipaikaksi ja Töölön talosta osoitettiin paikka, minne tiilet saattoi ajaa varastoon. Maaherran oli hankittava leskelle, joka omisti Töölön, toinen ja yhtä hyvä vastaavaisuus. Vihkimätilaisuudessa sai kirkko Christinan nimen. Koska vihkiminen tapahtui, ei ole tiettyä, mutta v. 1650 on tuomari Marten Mårtensson Cronsköld »förährat på kalcken ett burderat klädhe medh guldhs och sölfver». Vuosiluku 1654 tavataan yhdessä niistä kirkonkelloista, jotka maaherra Creutz myöhemmin lahjoitti Helsingin kirkolle, ja lienee tämä kello ollut peräisin tästä Christinan kirkosta, jolloin myöskin kellotapulin oletetaan sijainneen paikalla, missä se kauan oli, nim. Helsingin Isontorin eli Raatihuoneentorin itäisellä laidalla, suunnilleen nykyisen valtioneuvoston palatsin pihamaalla.

V. 1657 paloi Christinan kirkko ja nyt alkaa köyhässä, sotien, hallan ja ruton ahdistamassa maassa epätoivoinen rahankeruu kirkon rakentamisen hyväksi. Tähän kirkkoon tuodaan rakennusaine Högeholmenilta (nyk. Korkeasaari). V. 1693 valittaa Kaarle XI (29 p. jouluk.) ettei hän hyvästäkään tahdostaan huolimatta kaupungin avunpyynnön johdosta saada rakennusapua kirkkoa ja kellotapulia varten voi antaa muuta kuin mitä tähän mennessä on myönnetty: oikeuden kantaa kolehtirahoja kautta koko valtakunnan. V. 1667, Viipurin piispan, piispa Brommiuksen käydessä tarkastusmatkalla, määrättiin »järjestys kellonsoittoon ja hautauskustannuksiin nähden, mikä tästä puoleen Helsingissä varteen otettava on». Tähän aikaan tavataan kaupungissa 4 kirkonkelloa sekä tapulissa kellolaite.

V. 1710 valmistaudutaan Helsingissä jo vastaanottamaan vihollista. Puhutaan suuren kirkonkellon alasottamisesta ja kuljettamisesta Tukholmaan. Tähän aikaan on Helsingin urkurina eräs Bloom, joka todennäköisesti ei ole kaikkien mieleinen, koska 1709 joku ylioppilas nimeltä Johan Zadler hakee urkuriksi ja suorittaa näytteetkin. Bloomin puolue kuitenkin voittaa. 1712 anoo Bloom maistraatilta, että hänelle kylmänä vuodenaikana hankittaisiin urkulehterille rosti ja padallinen tulisia hiiliä, jotta hän saisi lämmittää käsiään. Tähän suostuttiinkin vihdoin, kun tarpeelliset tarkastukset ja varoitukset oli toimitettu, mutta »som organisten nu ej eller der med accomoderas med mindre en aldeles extrem köld det fordra skulle».

1713 paloi Helsinki ja sen kirkko poroksi.

Kun kaupunkilaiset sitten Uudenkaupungin rauhan jälkeen alkavat palata kotiin, on heidän ensimmäisiä toimenpiteitään kirkon rakentaminen. Väliaikaisesti tehdään Isonkadun (nyt Aleksanterinkatu) merenpuoleiseen päähän, pienen torin varrelle, jonka laidalla kaupungin laivasilta sijaitsi, laudoista suoja jumalanpalveluksia varten. Sielunpaimenena toimii tällöin maisteri Joh. Wång, joka oli palannut ensimmäisten pakolaisten joukossa. Kirkko kohoaa hiljalleen kirkkojen entiselle paikalle Isontorin eli Raatihuoneentorin läntiselle laidalle, suunnilleen siihen, missä Nikolainkirkon läntinen siipirakennus sijaitsee. Rakennusaineina käytetään Kampin jättiläishonkia, jotka Pietari suuri kaadatti kaleeripuiksi, mutta jätti kaupunkiin, kun porvaristo niitä kävi anomassa kirkkohirsiksi. Lokak. 17 p:nä 1723 pidetyssä maistraatin kokouksessa puhutaan uudesta kirkosta, jonka kirkkoväärtinä toimi Thomas Uhrväder.

Syyskuun 11 p:nä 1727 kokoontuivat pormestari, raati, papisto ja kaupunginvanhimmat, jolloin pormestari lausui julki ilonsa korkea-arvoisen herra rovasti Wângin ja herra rykmentinpastori von Glahnin sekä kaupunginvanhimpien hyvästä voinnista, jonka toivoi jatkuvan, sekä esitti, että kun kirkontornissa nyt toimitetaan maalauksia, niin kirkolle pitäisi antaa nimi, joka maalataan näkyviin kultaisin kirjaimin. Pormestari esitti kuningattaren nimeä Ulrika, koska Haminan kirkko kantaa kuninkaan nimeä, Fredrik. Papisto pyysi saada harkita asiaa ja rovasti pyysi saada sepittää nimen alle muutamia säkeitä latinan ja ruotsin kielellä.

Pormestari ilmoitti vielä, että kaupungin pitäjänkirkossa (Helsingin pitäjän) oli hyviä penkkejä, joita voitaisiin käyttää uudessa kirkossa. Kirkon ympärille piti tehtämän lauta-aitaus ja kellotapuli korjattaman.

Istunnossa syysk. 30 p. päätetään, että kaupungin heikkojen tulojen tähden lukkari ja yksi kaupunginpalvelijoista velvoitettaisiin, muassaan »stambok», siis jonkinlainen lista, kiertämään kaupunkia ja kokoamaan varoja kellotapulin rakentamisen hyväksi. Maaherra ilmoittaa kolehtitulojen Hernösandista Helsingin kaupungin kirkon hyväksi nousevan 459 taalariin kuparirahaa.

Marraskuun 18 p:nä hyväksyi maaherra ehdotuksen, että vanhan kirkon penkit siirrettäisiin uuteen, ja lautapenkit tehtäisiin sinne rahvasta varten. Lähetetään piispalle kirjelmä, jossa ehdotetaan, että kirkko vihittäisiin, mikäli mahdollista, ennen ensimmäistä adventtia. Joulukuun 2 p:nä vastaa piispa, ettei hän kelirikon vuoksi itse voi saapua vihkimään uutta kirkkoa, mutta hän uskoi tehtävän täkäläiselle rovastille, Johannes Wangille. Samassa istunnossa nousee raatimies Streng huomauttamaan, ettei rovasti Wang ole tilittänyt haltuunsa saapuneita keräyskirjelmiä, vaikka hän on saanut useita muistutuksia. Senjälkeen lähtee raatimies Streng tapaamaan rovastia. Hän tuokin mukanaan ohuen kirjan, »johon etusijassa herra paroni ja maaherra on piirtänyt korkeanylhäisen nimensä». Toista kirjelmää ei rovasti nyt löydä, kolmannen hän on jättänyt raatimies Bockille, mutta siinä ei ollut yhtään merkintää.

Kaikesta päättäen ei Wang nauttinut ehdotonta luottamusta. Lokakuun 19 p:nä pöytäkirja tietää hänen rettelöineen erään ostamansa talon maksamisesta. Hänen runosäkeensä kuitenkin tulivat kirkon seinälle, mutta itse hän pian kuoli.

Henrik Forsius kertoo kirkosta:

»Tämä uusi ja uhkea Herran temppeli on rakennettu puusta ja sijaitsee torin itäisellä laidalla [Nykyisen senaatintorin läntinen laita, Isoonkatuun asti], muodostaen ristikirkon. Sen pituus on idässä ja lännessä 45 ja leveys etelässä ja pohjoisessa 41 kyynärää. Kirkko on katettu rautaplootuilla. Torni katettiin 1746 paanuilla ja läkkiplootuilla. Toiselle puolelle tornia on helein värein maalattu aurinko ja toiselle puolelle täysikuu. Sakaristo on rakennettu kirkon pohjoispuolelle, jota tietä papisto pääsee sisään. Sakaristo on neliön muotoinen, sivut n. 9 kyynärää pitkät. Koristuksista sisäpuolella ansaitsee ensinnä mainitsemista saarnatuoli, joka sädeloistoineen heti pistää sisäänastujan silmään. Sitä kaunistavat kullatut, taidokkaasti veistetyt kuvat ja vetää se vertoja jok'ikiselle saarnatuolille maassamme. Sen itäisellä puolella luetaan sanat: Jos te pidätte minun sanani, niin olette totisia opetuslapsiani. Joh. 8: 31. Yläpuolella, kolmiosaisessa reunustuksessa, luetaan kultaisin kirjaimin: Petter Steen, Maria Elisabeth Groen, Christina Schele, joiden kolmen aviopuolison anteliaisuutta saamme kiittää siitä, että tämä ihana saarnatuoli on tänne rakennettu ja toimitettu. Sen neljännellä sivulla tavataan vuosiluku 1726. (Petter Steen oli Helsingissä syntynyt, Tukholmassa asuva kauppias, joka Jumalan kunniaksi oli lahjoittanut kotikaupunkiinsa tämän saarnatuolin. Groen oli hänen ensimmäinen vaimonsa ja toinen Schele, kotoisin Turusta.)

Alttaritauluun on kirkkain ja puhtain värein maalattu Kristuksen kirkastus opetuslapsille vuorella. Sen yläpuolella seinässä nähdään heleästi maalattuna auringon nousu. Tämän ympärillä luetaan sanat:

              Jehovah
    Tu lux, tu vita, tu medicina
                et
              Ulrica
    Tu Nomen splendidum, tu Meum Decus eris

Tämän vierelle on maalattu Helsingin vaakuna ja heti sen alle seuraava varoitus:

    Tu stad, o Helsingfors, Tin gamla synd lägg af,
    Om Tu ej segla vill ännu en gång i qvaf
                      1727

[Säkeet rovasti Wangin.]

Kirkon kolmen pääoven yläpuolella nähdään yhtä monta siististi tehtyä penkkilehteriä, jotka kulkevat pitkin seinää. Niinikään on tähän korkeaan kirkkoon varattu kaikki, mikä kuuluu kunnioitusta herättävään jumalanpalvelukseen, ennen kaikkea korkeat valoisat ikkunat, luvultaan 11, ja niin isot, että seurakunta saa niistä tarpeeksi valoa. Sitäpaitsi on siellä valettuja messinkikruunuja, luvultaan kuusi, joihin pimeänä vuodenaikana sytytetään kynttilät. Kahdessa näistä ei tavata mitään kirjoituksia. Muissa on lahjoittajien nimet, kuten Jobst Huuk, Anno 1704. Lars Hindersson, Margaretha Hindersdotter, sekä J.L.S.S.A.M.D.S. A:o 1659. Kymmenen messinkiplootusta tehtyä lampettia riippuu kirkon seinillä. Porstuvista, jotka sijaitsevat kunkin sisäänkäytävän edessä, johtavat kirkkoon kaksoisovet ja käytettiin näitä porstuvia muinoin aseita varten, jotka siinä riisuttiin. Nyt on siellä penkkejä kaukomatkaisia kirkkomiehiä varten. Kirkon seinien sisäpuolella ei ole yhtään hautaa, jottei ummehtunut haudan ilma saastuttaisi sovinto-opin lempeää henkäystä.»

»Vasta 1746 kellotapuli saavutti», kertoo Forsius edelleen, »nykyisen uljaan nousunsa, kun ensin kivistä muuria oli korotettu ja sen päälle hirsikerroksista pystytetty torni sekä vihdoin rakennuksen ulkomuodon somistamiseksi tehty peltikatto.

Itse muuri on nyt 23 1/4 kyynärää korkea ja torni, kivijalasta huippuun laskien, 34 kyynärään asti. Kivimuuri on neliskulmainen, sivut noin 18 kyynärää pitkät. Tämän muurin ylälaitaan on jätetty 8 aukkoa, jotta vartijat heti tästä äkkäisivät mahdollisen vaaran, joka saattaisi uhata kaupunkia. V. 1750 varustettiin torniin, soittokellojen yläpuolelle, erinomaisen hyvä ja kunnollinen tornikello. Tämä ilmoittaa nyt päivän sekä aamu- että iltapäivätunnit ja laskee vaelluksemme askeleita kuolon hiljaista asuntoa kohden. Soittokellot, jotka kumisevin heilahduksin kutsuvat Siionin laumaa julkisiin jumalanpalveluksiin, on valettu eri muotoon ja kokoon. Suurimman kellon kyljessä on seuraava kirjoitus: Denna klockan är af ädle Herrar, förnämlige gode männ förährat, hvilckas nampn i Kyrkans bok finnas här sammanstädes. Vastakkaisella puolella luetaan: Den ädle och Velb. Herr e, Herr Ernest Johan Creutz tili Malma, Tammerkoski och Casaritz, Landshöfdinge öfver Nyland och Tavastehus Län. Den ädle och Velb. Fru, Fru Anna Isaacs Dotter Sölfversparre, Fru tili Ora, Malma, Tammerkoski och Casaritz. Lisäksi on kelloon kaiverrettu kokonaisia säkeistöjä Daavidin 150 psalmista ja vihdoin vuosiluku, jolloin tämä suurkello valettiin ja vihittiin nykyiseen tehtäväänsä, nimittäin 1654. Toisessa kellossa luetaan sanat: Denna klocka är guten af Kongi. Styckjutaren Gerhardt Meijer i Stockholm. Kolmannessa, joka on pienin, ei ole mitään kirjoituksia.»

Eräässä tarkastuspöytäkirjassa tiedetään kirkon olleen yli 9 kyynärää korkean sekä että kuorissa oli katettu penkki ruhtinaallisia henkilöitä varten. V. 1746 oli »doomi» uusittu ja 1752 se laudoitettiin ja maalattiin punaiseksi. Alttaritaulu mainitaan kaupunginarkkitehti Hillerin ja hänen rouvansa lahjoittamaksi. Saarnatuolin alkuperästä tavataan (Matts Weckströmillä) seuraava toisinto: Kaarle XII tarvitsi rahaa ja lainasi sitä hollantilaiselta Petter Pettersen van der Huesenilta. Kuninkaan palatessa Turkista vaati van der Huesen tiukasti pois rahojaan. Kuningas käski hänen ottaa sanansa takaisin. Rikas mies vastasi silloin: minkä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin, sanoi Pilatuskin. Kuningas julmistui ja tuomitsi hänet vapaaehtoisiin sakkoihin. Silloin lahjoitti hollantilainen Ruotsille kolme saarnatuolia, joista yksi joutui Helsinkiin ja asetettiin v. 1726 rakennettuun kirkkoon.

Saarnatuolin sisäpuolella olivat todella Huesenin nimen alkukirjaimet vielä n. v. 1750 luettavissa, vaikka kuluneina. Nähtävästi papit saarnatuolissa polvistuessaan ja seisoessaan polviensa kosketuksella olivat ne kuluttaneet.

Tulevina vuosikymmeninä tietävät aikakirjat kertoa kirkon rapistumisesta. Katto vuotaa ja kivikirkko, etupäässä tulipalon pelosta, alkaa taasen häämöttää kaupunkilaisten mielissä. Vanhalla kuitenkin on pakko tulla toimeen. Kerätään varoja ja paikataan sitä voimien mukaan, jopa saa se uudet urutkin. V. 1790 lakataan käyttämästä hautuumaata eteläpuolella kirkkoa. Raatimies Bockin ja kauppias Sederholmin maanpäälliset ja ikuisiksi ajoiksi lunastamat perhehaudat sekä provianttimestari Weckströmin jälkeläisten muistokivillä varustetut hautapaikat ovat vielä tällöin pystyssä.

Kun Suomen sodan aikana v. 1808 tulipalo hävitti 77 taloa Helsingistä, säilyi kirkko, mutta joutui kaupunkia uudestaan suunniteltaessa vasaran alle.

Helsingin tultua pääkaupungiksi ja sitä uudestaan järjestettäessä, havaittiin ns. Raatihuoneen tori eli Isotori ahtaaksi ja kirkko tarvetta vastaamattomaksi. Kaupungin vanha unelma kivikirkosta läheni nyt toteutumistaan. Satavuotista Herran huonetta kuitenkaan ei voitu purkaa, ennenkuin oli olemassa kirkko, jota voitiin käyttää, kunnes suunniteltu uusi templi oli valmiina. Siksi tuli nykyinen Vanha kirkko, joka rakennettiin keskelle Kampin hautuumaata. Osa entisestä kirkonsisustuksesta: urut, messinkilampetit, messinkiset kattokruunut ja saarnatuoli siirrettiin uuteen puukirkkoon, jota nyt kutsutaan Vanhaksi kirkoksi, ja joka vihittiin 17. XII 1826 — eräässä protokollassa sitä sanotaan »väliaikaiseksi luterilaiseksi kirkoksi»; Forsiuksen mainitsema alttaritaulu myytiin ja joutui Mikkelin kaupungin kirkkoon.

V. 1830 oli päästy niin pitkälle, että protestanttisuuden 300-vuotisjuhlaa vietettäessä voitiin laskea tulevan kirkon peruskivi. Tämän toimittivat Porvoon piispa Joh. Molander, ent. kenraalikuvernööri Fabian Steinheil, ministerivaltiosihteeri kreivi Rob. Rehbinder sekä rakennusintendentti C.L. Engel ym. Kivi laskettiin vuoreen entisen kirkonpaikan yläpuolelle.

Rakentaminen tälle paikalle osoittautui kuitenkin erittäin työlääksi. Jyrkän kaltevuuden takia täytyi tehdä erinäisiä muureja ja holveja, jottei raskas paino sortuisi.

V. 1840, kun yliopisto vietti kaksisatavuotisjuhlaansa oli kirkko siinä kunnossa, että siellä voitiin pitää juhlajumalanpalvelus. Kirkon vihkimispäivä sen sijaan siirtyi epämääräiseen tulevaisuuteen, sillä odottamattomia seikkoja rakennustyössä esiintyi alinomaa. Päätornin ympärille täytyi varovaisuuden vuoksi rakentaa neljä pienempää tornia. Teoksessaan »Helsinki 1800—1900» kertoo E.G. Palmen tästä kovanonnen kirkonrakentaisesta: »Peruskiven laskemisesta oli kulunut enemmän kuin kaksi vuosikymmentä, kun uusi kirkko vihdoin 5 p. toukok. 1852 voitiin vihkiä. Syksyllä samana vuonna, ensimmäisenä adventtisunnuntaina se luovutettiin seurakunnalle.»

Silloisten sanomalehtien mukaan tuli kirkko maksamaan 335 533 ruplaa 99 1/2 kopeekkaa. Sisustus maksoi lisäksi 64 558 ruplaa 14 kopeekkaa. Urakoitsija Koristileff oli saanut haltuunsa rakentamistyön, mutta sitä valvoi eräs paroni Rosenkampfin taitavimpia rakennusmestareja, tarkastaja Kantiin Uudestakaarlepyystä. Tämä tunnontarkka mies pystytti itselleen kirkon viereen pienen rakennuksen, jossa asui perheineen 7—8 v., jotta voisi pitää silmällä tärkeää työtä. Pelko kirkon luhistumisesta oli niin yleinen — mm. sanotaan sen aiheuttaneen urakoitsijan kuoleman — että siitä puheltiin kaikkialla. Topelius kertoo kahden kauppamatkustajan lyöneen vetoa parista pullosta samppanjaa siitä, mille puolelle kirkko kaatuu. Odotettiin kirkon ratkaisevan kuka voittaisi vedon. Ukko Kleineh, jonka hotellissa kauppamatkustajat asuivat, oli vieraanamiehenä. Kirkko kuitenkin pysyi paikallaan.

Aikalaisen, kokoilija Matts Weckströmin muistiinpanot saattavat täydentää edellistä, varsinkin sentähden, että ne tuovat eteemme sen ajan Helsingin mielipiteet uudesta kirkosta. Annamme Weckströmin kertoa.

Kirkko sai nimekseen Nikolai. Alttaritaulu, joka esittää Kristuksen hautaamista, on pietarilaisen hovimaalari Neffin tekemä ja keisari Nikolain lahjoittama. Tuskin oli taideteos saatu pystyyn, kun jokin teline putosi sitä vasten ja puhkaisi kankaan, joten se oli paikattava. Urut ovat Walker ja Spanch'ilta Ludvigsburgissa.

Muodottoman tornin juurelle sijoitetut patsaat ovat Schievelbeinin ja
Wredovin veistämät ja valetut sinkkiin Devarannella Berliinissä.

Tornin kellolaitoksen on tehnyt Könni Vaasan läänistä. [Könnin kello näytti helsinkiläisille aikaa, kunnes vapaussodan alussa punaiset sen särkivät.] Kellotaulun numerot ovat 10 1/8 tuumaa pitkät, tuntiviisari 19 2/8 tuumaa ja minuuttiviisari 24 6/8 tuumaa pitkä. Kirkkoa voidaan monessa suhteessa sanoa epäonnistuneeksi. Pahinta on, ettei useihin paikkoihin tahdo kuulla pappia. Sakaristo oli tykkänään unohdettu, joten pieni sakaristo täytyi sijoittaa alttarin taakse. Havaittiin myös, ettei kirkko saanut tarpeeksi valoa, joten »katolle oli tehtävä jonkinlainen kyyhkyslakka».

Leveä, matala torni ei näyttänyt hyvältä ja vaikutusta lieventämään tehtiin sen ympärille neljä pienempää. Tämän johdosta lausui prof. Nervander: alussa oli uudessa kivikirkossa yksi suuri ja ruma torni, nyt se on saanut neljä vähempää rumaa. Ilman edelläkäyvää tarkastusta tilattiin Ruotsista jonkinlainen mekaanikko valmistamaan kellonsoittoa koneelliseksi. Tämä herra halkaisi kellon, sai hyvän maksun ja läksi tiehensä. Vasta nyt huomattiin päätorni sopimattomaksi kelloille, mahtavien kiviportaiden kahden puolen rakennettiin kaksi siipirakennusta ja kellot sijoitettiin läntiseen näistä, joten ne nyt ovat kellokopissa eivätkä kellotornissa.

Pian havaittiin kirkon läntiseen sivuun ilmestyneen huomattava halkeama, joka aiheutti tukimuurin rakentamisen.

Näin Weckström. Kirkon luoja, Johan Carl Ludvig Engel, ei enää ollut näkemässä suurimman luomuksensa viimeisiä vaiheita. Se taiteellinen näkemys, jonka pohjalla hän hahmotteli Suomen nuoren pääkaupungin pääkirkon, oli kaukana siitä todellisuudesta, joka moninaisten vaiheiden jälkeen kohosi graniittikalliolle, suunnilleen samalle kohdalle, minkä Kustaa Adolf II kerran lahjoitti Helsingille kirkonpaikaksi. Engel oli väsyneenä ja murtuneena vaipunut viimeiseen uneen. Kirkon perustukset ovat vastaiseksi kestäneet ja sen seinien sisäpuolella, sen portailla ja edustalla on suoritettu huomattava osa isänmaan historiallista juhlaohjelmistoa.

Hautausmaasta ei ole näkyvissä jälkeäkään. Viimeinen kivi yliopistorakennuksen edustalla, jonka iäkkäät helsinkiläiset vielä muistavat nähneensä, on siirretty tuntemattomiin kätköpaikkoihin. Katuliikenne käy yli hautojen, jotka niiden omistajat kerran olivat lunastaneet suvuilleen »ikiajoiksi».

Vanhan Helsingin ensimmäisestä kirkosta kertoo perimätieto, että Kärkölästä kotoisin oleva Helsingin kaupunginlääkäri Pihlflyckt osti täällä talon, jonka pihamaalla oli ikivanha suippokattoinen rakennus. Pihlflyckt säilytti rakennuksessa suoloja, joita piti kaupan. Tämä rakennus oli aikaisemmin muutettu kolme kertaa ja väitettiin sen olevan Vanhan-Helsingin kirkkohirsistä. Kun Helsinkiä uudestaan luotaessa rakennus määrättiin purettavaksi, muutti Pihlflyckt sen Kärkölään. Onko siellä siitä vielä jotakin jäljellä?

Sukupolvet väistyvät tehdäkseen tilaa uusille. Jokainen rakentaa temppelejä sielunkaipuunsa, uhrimielensä ja varojensa mukaan. Millaiset tulevat olemaan ne Herran-temppelit, jotka meidän sukupolvemme jättää jälkeensä? Tuleeko meillä olemaan voimaa ja kaipuuta luoda edes yksikin mahtava doomi, joka kestää vuosisatoja, jakaen kirvoitusta yksinäisille etsijöille? Kodikkaat pienet kirkot, joissa jokainen kävijä pian oppii tuntemaan koko seurakunnan, ovat niitä perhekappeleja, joiden lämmössä sisäinen yhteenkuuluvaisuutemme lujittuu. Mutta emmekö tarvitse myöskin sitä suurta temppeliä, jossa olemme yksinämme kuin kuolemassa? Emmekö tarvitse myöskin taivasta tavoittelevia torneja symbolisoimaan iäisyyskaipuutamme?

ISÄNMAAN KASVOJEN EDESSÄ

Isänmaa — kuinka monta kertaa onkaan lausuttu tämä sana! Kansalaiset ovat haltioituneet sen ääressä ja runoilijat ovat laulaneet sen ylistystä. He ovat maininneet isänmaata untensa morsiameksi, »siksi leiväksi mitä me syömme, siksi kieleksi mitä me puhumme». Tuskin löydämme sitä taiteilijaa, joka ei olisi ollut polvillaan isänmaan pyhän nimen edessä. Tuskin vietetään sitä vakavaa juhlaa, jossa ei omistettaisi puhetta isänmaalle.

Kauneimmat puheet isänmaalle ovat kuitenkin olleet ne, joita ei ole kirjoitettu eikä edes lausuttu jollekin yleisölle. Sellaisiksi voidaan lukea ne puheet, joita siirtolainen on pitänyt yksinäisyydessään, kaukana synnyinmaastaan, kun koti-ikävä on kalvanut hänen mieltään, ne puheet, joita kuoleva sotilas on pitänyt vieraalla maalla, ehkä vuosisatoja sitten, taisteltuaan vieraan lipun alla, vieraan maan kunniaksi. Moni suomalainen sotilas on ollut siinä asemassa kaukaisista ajoista asti, ajoista, jolloin ei suomalaista isänmaata ollut olemassa, ja jolloin oli vain kotiseutu. Tämän kotiseudun hän näki sammuvin silmin, näki kaivotien, näki omaiset, näki pihan, jolla lapsena oli kulkenut, veräjän, josta oli astunut, pirtin, jonne oli saanut tulla tuiskua pakoon, pankon, jolle oli saanut nousta, kun kylmä paukkui ulkona ja sudet ulvoivat jäällä. Kuolinkamppailunsa kestäessä suomalainen sotilas tämän näki ja ehkä puheli jotakin isänmaalle — eivätkö lienekin nämä puheet olleet kauneimmat!

Isänmaata ei vielä ollut.

Onko siis todella ollut aika, jolloin ei suomalaista isänmaata ollut olemassa?

Muutama vuosi sitten, siinä vapauden ensi aikoina, tapahtui täällä Helsingissä, että ylioppilaat panivat toimeen esitelmätilaisuuksia sotilaille. Erääseen tällaiseen oli onnistuttu saamaan puhujaksi Richard Danielson-Kalmari. Niinpä oli harmaassa kasarmihuoneessa koolla harmaapukuisia nuoria miehiä ja heidän edessään seisoi puhuja, kertoen tarinaa kaukaiselta keskiajalta. Silloin ei ollut olemassa suomalaista kansaa, oli vain heimoja, jotka taistelivat keskenään. Näillä heimoilla riitti yllinkyllin riitaa kalavesistä ja metsästysmaista ja ne tuhosivat toisiaan sillä kateudella ja pitkävihaisuudella, joka on suomalaiselle luonteelle tunnusmerkillistä. Keskellä riitaa tulee yhtäkkiä riiteleville heimoille tieto: vihollinen on porttien edessä, vanha vihollinen idästä! Riidat pysähtyivät ja kuin salaman valossa näkivät riitelijät, joita tuhannet pienet väärinkäsitykset olivat vieneet käräjätupiin, joita tuhannet mitättömät asiat olivat erottaneet, ikäänkuin yhdellä iskulla sen suuren, joka heitä yhdisti, näkivät, että itse asiassa heidän yhteinen suuri kotinsa on isänmaa, että heidän vaaransa on yhteinen, tehtävänsä yhteinen, että heillä on yhteinen kieli, että heillä ei ole varaa tuhlata voimiaan sisäisiin riitoihin, että heidän täytyy pitää yhtä, jos mielivät elää. He näkivät tämän kaiken vasta vaaran hetkellä ja silloin kulkivat sanakapulat talosta taloon ja suomalaiset heimot nousivat kuin yksi mies. Ja vihollinen lyötiin. Silloin näki Suomen kansa ensi kerran isänmaansa kasvot.

Mutta puhujan tätä esittäessä vasta vapautuneen Suomen vartijajoukolle, oli kuin humaus olisi käynyt läpi joukon, eikä ollut enää seiniä rajoittamassa näköpiiriä, vaan läsnäolijat näkivät kauas menneisyyteen, näkivät isänmaansa suurimman vaaran — riidan, ja isänmaan kasvotkin tulivat oudon läheisiksi. Ja varmaan jokainen, joka oli mukana silloin, tuona iltahetkenä, vannoi sisimmässään, jotakin tämäntapaista: minä tahdon päästä yli pikkuasioiden, minä tahdon päästä yläpuolelle mitättömien väärinkäsitysten, jotka erottavat meitä veljiä toisistamme, minä tahdon olla suomalainen, minä tahdon elää ja kuolla Suomen puolesta, kaiken sen puolesta, mikä tekee isänmaan eheäksi, suureksi ja mainehikkaaksi maailman kansojen joukossa ja mikä tekee sen voimakkaaksi kunnialla puolustamaan sijaansa kulttuurimaiden keskellä. Tämä vala mielessä jättivät läsnäolijat kokoushuoneen, mennen kukin tehtävänsä ääreen ykskaikki oliko tuo tehtävä »suuri» vaiko »pieni».

<tb>

Helsingissä oli jokin vuosi sitten sairaanhoitajattarien maailmankongressi. Monet kymmenet kansallisuudet olivat edustettuina. Mukana sattui olemaan eräs amerikkalainen nainen — nimi tuntui täysin englantilaiselta — mutta hän hämmästytti suomalaisia sillä, että hän aina hyvin hartaasti lauloi suomenkielellä »Arvon mekin ansaitsemme», tuon laulun, joka oikeastaan on meidän aikaisin kansallislaulumme, ja myöhemmin myöskin »Maamme»-laulun. Kuka oli tämä tuntematon? Kerrankin kun oltiin koolla helsinkiläisessä puistossa ja pidettiin puheita puolelle ja toiselle, useilla maailman kielillä, niin nousi vuorostaan tämäkin hoitajatar ja, laskien kätensä hongan kyljelle, katsoi suoraan ylös taivaan sineen. Hän alkoi puhumalla jotakin Suomen taivaan sinestä ja Suomen hongan urhoollisesta kasvusta. Hän kertoi, että hänen esivanhempansa 300 vuotta sitten olivat lähteneet liikkeelle Rautalammelta. Ensin he olivat raivanneet Suomen korpia Rautalammella, sitten he olivat lähteneet Ruotsiin, Värmlantiin ja sielläkin he olivat raivanneet korpia. Sitten kun asuntomaat olivat tulleet leipää antaviksi, heidät häädettiin. Nyt lähtivät he Amerikkaan ja raivasivat jälleen korpia siellä. Aina vain raivasivat, kunnes kuolivat. Mutta tässä suvussa on kautta aikojen säilynyt tieto — luonnollisesti suku on täysin amerikkalaistunut ja pitää Amerikkaa isänmaanaan — suomalaisesta alkuperästä, ja kaikkien maailman kansojen joukossa, lähinnä amerikkalaisia, on Suomen kansa tälle suvulle rakkain. Ja niin oli tälläkin suvun jäsenellä, tällä sairaanhoitajattarella aina ollut tarve päästä näkemään esi-isien maata, ja hän oli lähtenyt matkaan ja oli nyt täällä. Myöhemmin oli hoitajattaremme suuren retkikunnan mukana tullut Punkaharjulle, siellä muistikirjaansa kirjoittanut tärkeimmät suomalaiset sanat ja sitten yksinään lähtenyt esi-isiensä asuinpaikalle, Rautalammelle.

Hän näki varmasti, tämä suomalaisen suvun jäsen, kun hän 300 vuoden jälkeen lähestyi esi-isiensä asumaseutuja, isänmaan kasvot.

<tb>

Kerran automatkalla tulimme keskiyön aikaan lauantai-iltana Hämeessä erään kylän läpi — aurinko oli silloin jo laskenut, saunan tuoksu tuntui vielä ja monissa paikoin oli saunan ovi auki, jolloin kuului, kuinka sirkka siritti. Me ajoimme aivan hiljaa ja seisahdutimme silloin tällöin koneen, saadaksemme katsella kesäyön ihmeellistä hämyä. Ja me kuljimme pienen talon ohitse, jonka vieressä ruisvainio seisoi aavistellen kaikkein täyteläisimmän kukkeutensa hetkien olevan läsnä, ja ruisrääkkä äänteli. Näimme aivan tavallisen harmaan rakennuksen ja sen portailla vanhan miehen, yllään puhdas aluspuku, joka vielä tuoksui saunalta. Hän tuli tielle, vaikeni pitkän aikaa ja sanoi lopulta, kun vaistosi meidän mielialamme, ettei malttanut mennä maata, kun oli niin kaunis ilta.

Niinpä istui tämä mies siinä yksinään, viikon aherrettuaan, eikä tuntenut väsymystä. Hän näki kotinsa, pienen kolkan isänmaata. Kaikki oli siinä hänen ympärillään, hänen työmaansa, hänen vaimonsa ja lapsensa. Hän ei tehnyt itselleen selkoa, miksi hän siinä oli onnellinen, miksi hän siinä vietti iäisyyshetkiä. Hän vain istui ja katseli. Saatamme olla varmat siitä, että hän tässä pienessä arkisessa ympäristössään näki isänmaan kasvot.

<tb>

Useimmat meistä ovat nähneet isänmaan kasvot sellaisina hetkinä, jolloin Suomen riitelevät heimot kerran tajusivat, että isänmaa on heille yhteinen, että heillä on yhteinen kieli ja että heille on yhteistä kaikki, mikä maan päällä on pyhää: vaaran hetkinä. Me olemme nähneet vapaussodan ajat. Monella meistä on selviä muistoja siitä, miltä vaara tuntui. Miltä sitten? Oliko isänmaa silloin arkinen, vai tuntuiko isänmaan käsite samanlaiselta kuin tavallisesti? Ei, ne olivat ihmeellisiä aikoja ne silloiset. Olemmeko tulleet ajatelleeksi, mitä merkitsee, että juuri tämän sukupolven sallittiin ennen kaikkia edellisiä sukupolvia lunastaa vapaaksi isänmaa että juuri me saimme täyttää työn, jonka esi-isät ja -äidit olivat panneet alulle ja jota he olivat kehittäneet että me saimme nähdä heidän taistelujensa, kärsimystensä ja kaipauksiensa määrän toteutuvan, että me saimme nähdä vapauden aamun? Olemmeko tulleet ajatelleeksi, mikä velvoitus tähän sisältyy?

Me voimme kaikkia asioita ja käsitteitä syventää ja me voimme niitä myöskin madalluttaa. Me omistamme esimerkiksi kappaleen maata. Me voimme polkea sen jalkaimme alle, jättää sen rikkaruohon valtaan, kulkea näkemättä sitä. Me voimme myöskin upottaa siihen hikemme ja vaivannäkömme, voimme rakastaa sitä, voimme nähdä siinä kappaleen isänmaata. Ja katso, meidän rakkautemme lämmössä se kantaa kukkaa ja hedelmää. Me voimme täyttää elämämme kiitävät hetket arvokkaalla sisällöllä, me voimme jokaisesta silmänräpäyksestä muodostaa kappaleen iäisyyselämää, jonka aikana meidän sisäinen ihmisemme kasvaa. Me voimme myöskin antaa elämämme hetkien vieriä pois tyhjinä, turhina, pieninä, kitukasvuisina. Niinpä me voimme elää isänmaassamme omistamatta sitä. Se ei näytä meille kasvojaan, sillä meidän silmillämme ei ole kykyä nähdä. Me ajattelemme tähän tapaan: minä nyt olen vain minä, mitä sillä on väliä, miten minä elän. Me voimme myöskin, toimien vaikka miten näkymättömällä paikalla, omistaa koko isänmaan, nähdä sen kasvot surussa, ilossa, häpeässä tai toivossa, tuntea vastuunalaisuutta kaikesta, mitä täällä tehdään. Miten köyhänä kulkeekaan elämän läpi ihminen, joka madalluttaa ja alentaa kalliit, peruuttamattomasti kiitävät hetket. Miten rikas onkaan se, joka syventää ne, nähden ihmiskutsumuksensa korkeuden, nähden Jumalan-lapsen perintöoikeutensa!

Me erehdymme, kun luulemme elämänilomme kärsivän, jos vihkiydymme kokonaan työhön isänmaan kasvojen edessä. Ilo saavutetaan juuri sitä tietä. Isänmaa elää ilolla kannetuista uhreista. Niin pian kuin uhrimieli isänmaan lasten povessa sammuu, on isänmaamme hylättynä ja lapset vailla kotia.

Mitä sitten voimmekaan isänmaan hyväksi tehdä? Isänmaalla on eri tarpeita eri aikoina, ja niinkuin rakastava lapsi äitinsä kasvoista näkee, mitä hän milloinkin toivoo, niin on kansalaisen tiedettävä, mitä aika häneltä milloinkin vaatii. Ja hänen on oltava valmis kuulemaan velvollisuuden ääntä ja täyttämään tämä velvollisuus vapaaehtoisesti ja iloisella mielellä. Tulee hetkiä, jolloin isänmaa vaatii lapsiltansa hengen. Meidän suomalaisten on alati muistettava miten yksinäinen ja harvalukuinen kansa me olemme. Emme saata turvautua suuriin sukulaisiin. On paras ottaa lukuun, ettei apua tule mistään, että meidän on luotettava ainoastaan omaan itseemme. Tällainen asiaintila vaatii yksilöä kasvamaan täyteen ihmismittaansa ja täyteen kansalaiskuntoonsa. Täällä ei ole varaa elättää velttoa, nautiskelevaa väkeä, joka vaaran hetkellä pettää. Joskus, kuten sanottu, isänmaa vaatii suuria uhreja. Joskus se vaatii pieniä — mikäli nyt pieniksi voidaan sanoa välttämättömyyksiä, näyttivät ne miten vähäpätöisiltä tahansa. Meidän aikamme näkee suurten uhrien päivät vielä aivan läheisessä menneisyydessä. Nykyhetki tuntuu vaativan »pieniä» uhreja: meidän on luovuttava nautinnoista, turhuuksista, salatusta rikollisuudesta, omanvoitonpyynnöstä, riidanhalusta, kostonhimosta, kaikesta tuosta sisällisestä kurjuudesta, jolle me vaadimme pyhitystä sen takia, että sota-aika muka on sen tuonut. Usein kuulee saksalaisten puhuvan mielialasta maailmansodan alussa, ja he erottavat vielä tästä erään ajanjakson, jonka he katsovat kuuluvan korkeimpaan ja puhtaimpaan, mitä heidän isänmaassaan on eletty: elokuun mieliala v. 1914. Me suomalaiset elimme tämäntapaisen ajan helmikuussa 1899. Puhdas inhimillisyys ja puhdas patriotismi elävöittivät silloin mieliämme. Uhrivalmiina, vapaina turhuudesta, rehellisinä ja vilpittöminä, sisällisesti vapaina seisoimme silloin isänmaan kasvojen edessä. Ja Suomi-äiti katsoi meihin surussaankin onnellisena. Sillä äiti ja lapset olivat yhtä.

<tb>

Nyt —! Me olemme saavuttaneet itsenäisyyden, sortajat ovat poissa. Omat miehemme pitelevät ohjaksia, me määräämme itse kohtaloltamme. Mutta missä ovat uhrivalmius, kansalaiskunto, rehellisyys, vilpittömyys, sisällinen itsenäisyys? Paljas, puhdas inhimillisyys katsotaan arvottomaksi, koetellut kansalaishyveet ovat käyneet vanhanaikaisiksi. Keskinkertaisuus on korkeassa kurssissa, oveluus menee viisaudesta ja omanvoitonpyyntö esiintyy silmillään yleishyvän naamari. Siellä täällä kuuluu kaamea kuiske: eihän tällaista tapahtunut edes silloinkaan, ennen…! Ottakaammepa käteemme sanomalehti, mikä hyvänsä, miltä maankulmalta ja miltä päivältä tahansa, niin on tuossa yhdessä numerossa lueteltu niin monta murhaa, kavallusta, ryöstöä ja kaikenkaltaista rikosta, että niistä olisi riittänyt kymmenen vuoden osalle ennen vanhaan.

Joskus johtuu mieleen lapsellinen pelko, että joku niistä, jotka antoivat henkensä maamme vapauden lunnaiksi, lyhyen hetken ajaksi voisi nousta kumpunsa yöstä saadakseen nähdä miltä näyttää vapaassa Suomessa. Hän jätti kotinsa ylimaallisen innoituksen vallassa ja kuoli uskossa, että kansamme kunnialla on vaaliva kalliistiostettua, vuosisatoja ikävöityä vapauttaan. Mitä hän sanoisikaan, jos nyt loisi tänne silmäyksen? Eikö hän kysyisi meiltä jälkeenjääneiltä uhriksi kannettua elämäänsä? Tätä vartenko vuoti niin paljon verta? Ja Suomi-äiti, hän ei tällä hetkellä etsi niitä neuvokkaita taitureita, jotka pystyvät vipuilemaan sille tai sille arvoasteelle ja sulavasti kumartelemaan sillä tai sillä parkettipermannolla, tai joustavasti mukautumaan siihen tai siihen tilanteeseen, tai sirosti kantamaan niitä tai niitä kunniamerkkejä — hän etsii ihmistä, etsii lyhty kädessä rehellistä, vilpitöntä ihmistä!

<tb>

Me tarvitsemme tällä hetkellä sen vartioketjun lisäksi, jonka sotajoukkomme muodostaa ulkonaisia vaaroja vastaan, vartioketjun sydämemme ovelle. Vihollinen ahdistaa sitä ankarasti, jollei tuota vihollista saada voitetuksi, hukumme, huolimatta ulkonaisesta itsenäisyydestämme. Mistä on sitten löydettävissä vartiosto, joka voisi tehdä puhdasta sydämessämme?

Vartioston nimi on: Jumalan kymmenet käskyt, juuri ne samat, joita kerran taoimme päähämme ymmärtämättä niistä paljonkaan. Ja miksei koko vanha katkismus synnintunnustuksineen, jossa luetaan tähän tapaan: että se vanha Aatami, joka meissä vielä on, pitää jokapäiväisen katumuksen ja parannuksen kautta synteineen ja paheineen upotettaman ja kuoletettaman, ja jälleen joka päivä nouseman ylös uusi ihminen, jonka pitää pyhyydessä, vanhurskaudessa ja puhtaudessa Jumalan edessä vaeltaman. Harvoinpa lienee esi-isien ja esi-äitien synnintunnustuksella ollut niin vaikuttava tausta kuin minkä nykyaika tarjoaa.

Kun olemme saaneet luotettavat vartijat sydämemme ovelle, on sisällinen itsenäisyytemme turvattu. Ja silloin alamme kelvata työntekijöiksi isänmaan kasvojen edessä ja vartiopalvelukseen isänmaan porteilla.

SNELLMANIN LAULU

Jokainen Snellman-päivä kutsuu meidät suomalaiset uudelleen isänmaan kasvojen eteen, noiden kasvojen, joiden tutut armaat piirteet ovat hänen, samoin kuin jokaisen Suomen uskollisen pojan ja tyttären silmissä kuvastuneet elämäntehtävän korkeina ratkaisevina hetkinä. Me tiedämme mitä Snellman isänmaan kasvoista luki: suurtyö, jonka hän kaikiksi ajoiksi kansalleen jätti, hänen elämäntyönsä, josta hänen kansansa alati elää, sanoo sen meille. Isänmaan kasvojen edessä, tunkien katseensa Suomen kansan syvimpään olemukseen, ammensi hän voiman elämäntehtäväänsä. Uhrautuvaisuutta, uskollisuutta, työiloa, rakkautta loppumattomiin, oman itsensä unohtamista ja asian muistamista, alttiiksipanoa idealin tähden, rohkeutta vihamiesten ja epäröivien ystävien keskellä, sitkeyttä ja hellittämättömyyttä laimeiden sydänten piirittämänä, sydämen paloa penseiden mielten saartamana, rautaista tahtoa yksinäistymisenkin uhalla, omantunnon rauhaa omantunnon pakosta suoritetun työn jälkeen — tätä löydämme Suomen voitollisimmassa persoonallisuudessa.

Samalla kertaa kuin Snellmanin suuri runoilijaystävä näki isänmaan kasvot haltioitumisen hetkellä ja puki rakkautensa tätä maata kohtaan sanoiksi kielellä, joka oli hänen sydämensä kieli, mutta joka ei ollut tämän maan äidinkieli, joka ei ollut Saarijärven Paavojen sydämen kieli, samoihin aikoihin kohotti Snellman saman rakkauden läpitunkeman äänensä sen kielen puolesta, joka on tämän kansan itsenäisen elämän perusta, sen äidinkieli, sydämen kieli, runon kieli. Runoilijaystävän innoituksen näkyjä säestää mahtavana Snellmanin teräksinen tahto, joka yhtaikaa vasarana ja alasimena takoi valtavimman Sammon, mitä tässä maassa Ilmarisen jälkeen on taottu. Snellmanin laulu, velvollisuuksien laulu, velvoituksen laulu, työn laulu se on innostanut kyntäjää Suomen pellolla painamaan auransa syvemmälle tämän maan kamaraan, se on tukenut jokaista sanan viljelijää, joka on lähtenyt viemään tiedon leipää pettumaille, se on soinut niiden korvissa, jotka ovat muutamassa vuosikymmenessä runottarien armosta luoneet Suomen suomenkielisen kirjallisuuden, vieden Agricolan ajatuksen suomenkielen paikasta maailman kielten joukossa Euroopan parnassolle: »Kyllä se kuulee Suomen kielen, joka ymmärtää kaikkein mielen.» Snellmanin laulu, Suomen herätyksen malmikello, isänmaan kasvojen edessä kaiutettu, se se on loihtinut esiin suurimman ihmeen: kutsunut esiin tämän kansan sisimmän ominaisimman hengennousun, tämän kansan itsensä, se se on, joka on tehnyt meistä suomalaisen suomenkielisen Suomen kansan, erikoisen ja ainokaisen maailmassa.

Tämäkin Snellman-päivä, kahdestoista toukokuuta 1928 kutsuu meidät isänmaan kasvojen eteen. Ne ovat samat tutut armaat kasvot, jotka Snellman sielunsa silmillä näki, joita hän rakasti ja jotka hän meille kirkasti.

Ja kuitenkin on näissä kasvoissa tänäpänä jotakin uutta. Aavistamaton valo on langennut rakkaille piirteille: vapauden päivän valo. Suomen hengen korpivaellus on päättynyt. Itsenäisenä kansana, oman tahtonsa toteuttajana, ilman vierasta määrääjää astuu Suomen kansa kansojen joukossa. Tielle, jota meidän sukupolvemme — armoitettu sukupolvien joukossa — saa astua, lankeaa Suomen vapauden valo. Siinä missä vapautemme suurimman esitaistelijan ja kansallistuntomme herättäjän täytyi kamppailla orjanmieltä ja pimeyttä vastaan, on meidän nyt suotu vapaasti, ajatuksessa, sanassa, laulussa ja teossa suorittaa päivätyömme suomalaisten sukupolvien sarjassa, toteuttaa omaa itseämme. Velvoittavampana kuin milloinkaan on Snellmanin Sampo, Snellmanin jälkisäännös jäänyt meidän käsiimme. Kohtaako toukokuun 12 päivä kymmenentenä vuonna Suomen vapautta täällä isänmaan kasvojen edessä sen tietoisen, teräksisen, vakaan suomalaisen kansan, joka sisimpään kutsumukseensa luottaen astuu velvollisuuksien tietä ja jättää Snellmanin perinnön kartutettuna ja rikkaampana tuleville polville? Joko on kunniassansa se suomenkielinen kansallisvaltio, jonka Snellmanin tietäjäsilmä näki?

Paljon on vielä työtä suoritettava Snellmanin hengessä.

<tb>

Te kansalaiset, joiden nuoruus on saman ikäinen kuin isänmaan vapaus, ja te, joiden lapsuusajan leikkikentille ensi kerran lankesi säde Suomen vapauden päivästä, muistakaa, minkä velvoituksen lahjan saitte omaksenne. Ja me kaikki suomalaiset, olkaamme valmiit antamaan sydäntemme palon ja käsiemme voiman sille kansalle, sille isänmaalle, jonka kasvot nyt katsovat meihin. Meidän isiemme ja meidän äitiemme, meidän suurmiestemme ja meidän nimettömien vainajiemme elämäntyö ja muisto olkoot oppaamme, kun rae etsimme Suomen, tämän suuren kotimme parasta.

Tässä isänmaan kasvojen edessä korotamme äänemme kansojen kaitsijan puoleen: Salli, sinä Korkein, meidän uljaasti kilvoitella, salli meidän työmme ja rakkautemme kautta kasvaa suureksi kansaksi!

KYLVÖN JA KORJUUN PÄIVÄT

Puhe Satakunnan Parantolan vihkiäisissä

Kerran, vuosia sitten seisoi erään helsinkiläisen sairaalan edessä, lippunsa ympärillä, kourallinen nuoria ihmisiä, odottavasti silmäillen eteensä. Vastavihitty lippu oli tuskin ennättänyt silitä uutuutensa laskoksista. Sen iloiset värit, kypsyvän viljan kulta ja ruiskukan sini, kohosivat laulaen taivasta kohden, vaikkei taivas tänään ollut korkea eikä myöskään iloinen. Oli kolea sää ja pilvistä lohkeni harvakseltaan jäisiä lumisiruja. Me, jotka siinä ääneti odotimme, tuskin huomasimme sitä. Kyynel omassa silmäkulmassamme oli jäätynyt ja meitä vilutti. Vilu ei johtunut yksin siitä, että talven kääriliinat laskeutuessaan kohti kuollutta luontoa, myöskin hipaisivat meidän kasvojamme. Kuolema oli hipaissut meitä lähempää, se oli kylmännyt suoraan sydäntämme: se oli joukostamme äkkiarvaamatta temmannut toverin, muistuttanut meitä kaiken katoavaisuudesta, järkyttänyt meitä käsittämättömyydellään ja saanut meitä toistelemaan kysymyksiä, joita jokainen kuolevainen kylmenneen omaisen läheisyydessä on toistellut ja tulee toistelemaan ajasta aikaan. Kuollut nuori tyttö ei ollut sukulaisemme, mutta hän oli ensimmäinen, joka temmattiin nuoresta osakunnastamme, ensimmäinen, jota nuori lippumme saattoi. Näin ollen kävi hän meille kaksinverroin läheiseksi. Hän oli nyt lisäksi se osatoverimme, joka tiesi, mitä ei yksikään meistä vielä tietänyt, hän oli astunut sisään siitä portista, mikä kerran oli avautuva jokaiselle meistä. Vielä hiljan eli hän meidän elämäämme, liikkui joukossamme, me kosketimme hänen kättään, katsoimme häntä silmiin ja kuulimme hänen äänensä. Ja nyt pari päivää sitten saamme kuulla, että hän on puhaltanut huuliltaan lämpöisen verensä, että hän on peruuttamattomasti poissa.

Mutta jo lähestyykin valkoinen arkku ja meidän lippumme laskeutuu maata kohden. Me koetamme tukahduttaa mielenliikutustamme ja kiinteissä riveissä lähtee pieni joukkomme seuraamaan vainajaa. Kivimuurit toistelevat askeltemme kaiun. Katu on kylmä ja paljas vieras tämä kaupunki, välinpitämättömät sen vastaantulijat. He eivät tule ajatelleeksi, että siellä kaukana maaseudulla, meren rannalla on koti, jossa näinä päivinä on vuodatettu kuumia kyyneliä ja että siellä kirvelevin sydämin tunnetaan kaikki mitä me tällä hetkellä tunnemme. Siellä tiedetään: nyt ne ovat lähteneet sairaalasta, nyt ne tulevat asemalle, nyt lähtee juna. Ja yöllä kotiväet laskevat tunteja ja kuulevat junan rytinän, sen armottomasti tärisyttäessä nukkunutta. Ja sitten he kokoavat suruvaatteensa ja syyskukkansa ja valmistautuvat lähtemään asemalle.

Eivät näin he ajatelleet hänen palaavan. He olivat niin taistelleet valmistaessaan häntä elämää varten, hän oli itse niin hartaasti ponnistanut läpi koulun, saadakseen valkoisen lakin ja sitten lähteäkseen yliopistokaupunkiin. Ja tähän se kaikki loppui, valkea arkku tuli hänen osakseen. Miksi, miksi?

Katujen risteyksessä ajaa tuulenpuuska edellään lakastuneita lehtiä. Lippu avautuu ja hulmahtaa ikäänkuin nostaakseen masentuneita mieliämme. Me painaudumme riveissämme lähemmä toisiamme. Kenen vuoro on ensi kerran? Niinkuin lehti tuulessa on ihminen ja meidän oma lähtömme käy yhtäkkiä niin todelliseksi, että meitä jäätää ytimiin asti. Kuinka onkaan mahdollista, että elämän hyörinässä niin usein olemme voineet unohtaa kuolevaisen osan? Turhuutta olemme kasanneet elämämme tunteihin. Ja kuitenkin on jokainen hetki tätä lyhyttä olemassaoloa ylen kallisarvoinen. Opimmeko tästä hetkestä jotakin, vai menetämmekö senkin? Vajavainen on ihminen ja avuton. Heikko on hänen tahtonsa ja hidas hän on hyvään. Kuinka hän kerran kestää, kun hänen viimeinen hetkensä koittaa?

Näitä me kysymme ja kuuma tuska täyttää sydämemme. Me olemme hädässä itsemme, kanssaihmisten, koko kärsivän luomakunnan puolesta. Ah, miksi onkaan kärsimys niin suuri? Miksi jätetään jokainen elävä olento niin lohduttomaan yksinäisyyteen? Apua! Lehdet ja lumisirut kiiruhtavat piirissä edellä. Meidän huulemme tapailevat sanoja, jotka meille joskus opetettiin ja joita me emme silloin ymmärtäneet. Tutut kasvot, äitimme kasvot, painuivat silloin yli vuoteemme ja lausuivat meille nuo sanat. Nyt yhtäkkiä me ne ymmärrämme — eivätkö ne liene olleetkin juuri tätä hetkeä varten. Olisiko tästäkin jokin ulospääsy? Kuin eksyneet linnut me olemme lyöneet rikki siipemme ruutujen ristikkoihin ja nyt meitä vastaan kajastaa helpotus.

— Hänellä oli keuhkotauti suvussa, lausuu joku hiljaa.

— Häntä väsytti viime aikoina aina, kuiskaa toinen.

— Kyllä sitä on Satakunnassa, keuhkotautia, ääntää kolmas.

Ollaan jo torilla. Lippu avautuu ja jää hulmuamaan kunnes saatto seisahtuu. Jokainen vaihtelu tämän viimeisen palveluksemme täyttämisessä repii nyt uudelleen auki sydämemme haavat. Kuolleen siirto ajopeleistä läpi asemahuoneiden, kuusilla merkityn tavaravaunun näkeminen, toverimme nostaminen kuusenhavujen keskelle, seppeleen laskeminen, lipun viimeinen kunnianteko ja vaunun sulkeminen — kaikki tämä järkyttää meitä uudella voimalla. Ja kun me sitten torilla hajaudumme kukin haarallemme ja ponnistamme yli lehtien, pyörivän hiekan ja lumisirujen, niin olemme avuttomat ja nöyrät ja rukoilemme vain voimakasta isänkättä, joka tahtoisi tarttua käteemme ja tukea meitä. Meissä elää myöskin palava tarve saada käyttää elämämme arvokkaasti ja suorittaa jotakin, joka kelpaa viedä mukaan ajasta iäisyyteen. Muu on mitätöntä ja halpaa — vain se kelpaa, joka kestää viimeiselläkin hetkellä. Tätä ajatellessa käy yksinäinen, kotiseudulle matkaava nukkuja meille jälleen läsnäolevaksi ja läheiseksi ja me toteamme, ettei raja elämän ja kuoleman välillä olekaan mikään ylitsepääsemätön kuilu, vaan silta, joka voi kantaa ajatuksen, kunhan ajatus vain on harras.

Tuona kaukaisena syyspäivänä tehtiin kylvö, jonka sadon olemme tänä talvena korjanneet. Emme tietäneet sen tapahtuneen. Se oli tapahtunut niin salaa, sydäntemme väristessä elämän ja kuoleman arvoituksen edessä.

Usean vuoden kuluessa saatoimme sitten samalla tavalla samaan tautiin sortuneita tovereja ja näissä saatoissa nousi kylvö näkyviin. Meille kävi selväksi, että satakuntalaisten ylioppilaiden voimakas kotiseutu on kauttaaltaan keuhkotaudin tartuttama. Jokaisella oli siitä omakohtaiset kokemuksensa. Tiedettiin kertoa kokonaisista pitkistä sisarussarjoista, jotka oli peitetty multaan, tiedettiin kertoa perheistä, jotka olivat kuolleet sukupuuttoon. Silloin lausui joku sen ääneen: Satakunnan on saatava parantola, joka asettuu etunenään johtamaan keuhkotautiruton tuhoamista. Yhä uusissa hautasaatoissa oli tällä ajatuksella aikaa kypsyä ja voimistua, sillä seitsemänä ensi vuonna Satakuntalaisen Osakunnan elämää vei keuhkotauti jokikisen, joka meidän joukostamme kaatui. Me opimme jo näkemään pettävän punan taudille alttiin toverin poskilla ja me vapisimme, kun hän väsyneenä alkoi jäädä pois yhdessäoloista. Emmekä me paljon enää uskaltaneet toivoa, kun lääkäri kevättalvella määräsi hänet lähtemään kotiin sairastamaan.

Eräänä kevättalvena sitten oli parantola-ajatuksemme saavuttanut sellaisen kasvun, että me päätimme alkaa kesällä kiertää Satakuntaa ja valmistaa sitä vastaanottamaan suurta ideaamme. Tietenkin tarvittiin tässä muutakin kuin uskoa, mutta iltamilla ja arpajaisilla oli ennenkin tässä maassa saatu aikaan paljon ja niin me kaikella vakavuudella ryhdyimme valmistamaan ohjelmaa iltamia varten, joiden tarkoitus oli samalla parantola-aatteemme tunnetuksitekeminen ja varojen kerääminen sitä varten. Kolmena suvena perätysten me sitten, noin 25—30-henkisenä joukkona, kiersimme Satakunnan ristiin rastiin.

Niille, jotka olivat noilla kesäretkillä mukana, muodostavat niiden muistot kokonaisen satukirjan täynnä viisaita opetuksia ja kirkkaita kuvia. Kesäretket Satakunnan keuhkotautiparantolan hyväksi näyttivät sekä nuorille että vanhoille, miltä pohjalta korkea ilo kasvaa ilmoille. Sen maaperänä on aina elämän ja kuoleman vakavuus, ja ilma, jota kohti sen kasvu nousee, on aina ihmissydämen ylpeä tarve saada suorittaa jotakin merkitsevää. Niin suotiin meidän pienelle joukollemme onni vierailla Satakunnan kesässä juuri niinä viikkoina, jolloin kevättouot olivat alkaneet vihannoida ja apila puhkesi. Apilan tuoksu, huojuvat ruisvainiot, valkoiset ruusut, rauhallinen joki, joka kulkee kohti mertaan, levoton virta, joka hakee tietään kivien ja karien keskitse ja jonka pohjalla pieni sairas eläin kärsimyksestään kasvattaa helmiä, asumattomat salot, kajajavat nummet, kodit, koulut, kirkot, hautuumaat ja seuraintalot muodostivat noina viikkoina sen lumotun valtakunnan, jossa me suuren ajatuksemme sanansaattajina liikuimme. Me tulimme hautausmaille ja vietimme hartaushetken sekä tuntemattoman että tutun vainajan leposijan ääressä, me istuimme kirkossa vanhan urkurin vierellä ja näimme auringonsäteiden tulvivan kukkasille alttarilla ja ihmiskasvoille penkeissä, me seisoimme kodeissa, jotka viestimme kunniaksi olivat pukeutuneet juhla-asuun ja me puhuimme ja lauloimme lehditetyissä seurataloissa. Ja kaikkialla olivat ihmissydämet avoinna sanallemme ikäänkuin se olisi sisältänyt jokaisen oman sisimmän ajatuksen. Ja usein tapahtui, että kuvatessamme tautituhoa, muistot mieskohtaisista elämyksistä pakahduttavina nousivat rintaan ja nyyhkytys täytti huoneen. Moni äiti lähestyi meitä silloin, painoi kättämme ja lausui siunaavan toivotuksen. Kerran ajaessamme läpi aaltoilevan lakeuden, osoitettiin meille harmaata taloa, johon aurinko helotti. Siinä asui nuori keuhkotautinen tyttö, jolle ei lääkäri enää antanut mitään toivoa ja joka oli tiedustellut retkemme tarkoitusta. Me pysäytimme hevoset, astuimme alas rattailta ja valmistauduimme laulamaan. Ääneti lähestyimme päätyhuonetta. Tuskin milloinkaan oli laulumme kohonnut niin hartaista rinnoista. Ikkuna avautui, hoitajatar lausui sairaan kiitoksen. Hän olisi tahtonut sanoa enemmän, mutta itku tukahdutti hänen äänensä. Hänen ei tarvinnut mitään sanoa: me ymmärsimme, että tämä sairas antoi meidän asiallemme hyväksymisensä. Mekään emme löytäneet sanoja. Ojensimme kukkasemme — niitä oli meillä aina niin paljon matkassa! — ikkunaa kohden ja jatkoimme kulkua läpi kukkivien maiden. Myöhemmin kuulimme, että sairas tyttö oli käskenyt kiinnittää ruusumme seinälle ja että hän aina oli niihin katsellut. Muutaman viikon kuluttua hän oli kuollut.

Kaiken aikaa tunsimme yleensä sairaiden ja heidän läheistensä myötätunnon ympäröivän itseämme. Heidän ajatuksensa tukivat voimakkaasti askeleitamme ja antoivat lapsellisille teoillemme pyhityksen.

Niinpä ovat viljankorjuupäivät tänä talvena Harjavallassa olleet myöskin — ja ehkä ennen kaikkea keuhkotautiin sortuneiden ja tämän taudin tähden kärsineiden päiviä. Niinpä ne ovat olleet myöskin monen nimettömän ja nimittämättömän ihmisen päiviä. Vaikeuksien ja vastusten jälkeen on kärsivä Satakunta monien lämminsydämisten kansalaisten yhteistyön tuloksesta saanut elää päivän, jolloin parantola on avannut ovensa vastaanottamaan niitä, joita varten se on syntynyt. Ja nämä päivät saattavat vakuuttaa kaikille, vähäisimmillekin, jotka ponnistavat lieventämään kärsimystä maan päällä: kylvön päiviä seuraa kerran elonkorjuun päivät.

NIIN LÄHESTYY MARIAN LEIVÄN JUHLA

Niin lähestyy makianleivän juhla, jota myöskin pääsiäiseksi kutsutaan. Ja perheenisät käyvät läpi lammaskatraitaan ja valitsevat ne, jotka ovat uhrattavat. Ja muutamat katsovat uhrattaviksi parhaimpansa, mutta toiset huonoimpansa. Veri kuin veri, ajattelevat he. Ja koko Jerusalem valmistuu vastaanottamaan juhlaa. Kaikki kiirehtivät vireinä askareissaan, pääsiäispäivien odotuksessa.

Ainoastaan tuo nasarealainen mies, joka itseään sanoo profeetaksi, hän jatkaa toimetonta kulkuaan ja viettää päiväkaudet temppelissä. Hänellä on muka nyt niin tärkeää puhuttavaa, että siihen menee aika varhaisesta huomenesta hamaan iltaan asti. Ja ympärilleen hän houkuttelee kodista vaimot ja kaupitsijan pöydän äärestä nuorukaiset. Ja siellä ovat rammat ja raajarikot ja vaivaiset. Ja aviorikkojat saavat kuulia, että heidän syntinsä annetaan anteeksi. Ja miehelle, joka viittansa alla kätkee tikaria, antaaksensa siitä vihamiehelleen hänen tekojensa mukaan, saarnataan, että tulee antaa anteeksi, tulee rakastaa! Villitys todella on käynyt uskomattoman suureksi. Ja kaukaa tulvii kansaa nasarealaisen ympärille. Temppeli on täynnä, vaivaiset tiepuolessa unohtavat pyytää almua, sillä he vain odottavat tuon miehen tuloa päästäksensä vaivoistaan. Ja sairaat tungeskelevat hänen tielleen vain saadakseen tarttua hänen kuluneeseen viittaansa. Illan tullen on toki hänenkin sanatulvansa lopussa. Hän lymyää silloin joukkoa, joka meluaa ja ylistää. Sanotaan hänen viettävän yönsä Öljymäellä. Toiset kertovat tähtien laskeutuvan hänen ympärilleen, toiset Mooseksen ja Eliaan puhuvan hänen kanssaan Joku niistä kahdestatoista, jotka alati kulkevat hänen jäljessään, tietävät hänen rukoilevan ja puhelevan taivaallisen isänsä kanssa. Ja on vielä joku, joka on kertonut nähneensä hänen lepäävän, pää öljypuun juurta vasten, viitta kiedottuna laihojen olkapäiden ympäri.

Laihtunut hän todella on ja kalvettunut viime aikoina taitaapa tuntea, että on raja kansan johtajien kärsivällisyydellä. Kauan ovat he tätä villitystä katselleet. Syyttäköön nyt itseään.

Niin lähestyy makianleivän juhla, jota myöskin pääsiäiseksi kutsutaan. Ja todella tuntee nasarealainen vaelluksensa mitan täyttyvän. Pimeys nousee hänen ympärillään kuin öinen meri. Ja kaikki autioituu oudosti, niin että siinä, missä ennen liikkui ystäviä ja vihamiehiä, siinä on nyt vain yksinäisiä.

Ei vielä, ei vielä. Hänellä on vielä niin paljon puhumista. Ihmisen täytyy saada tietää viimeisten päiväin tapahtumat.

Siinä ovatkin taasen ystävät ympärillä, on leski, jonka hän kohtasi Nainin portilla, ja poikanen, jonka hän nosti paareilta. Siinä on sokea, joka istui tomussa kaktuspensaiden ryteikössä ja kohotti hänen puoleensa kuolleet silmänsä. Nuo silmät täyttyvät nyt niin helposti kyynelillä. Siinä on vaimo, jolle hän sanoi: mene, äläkä tee enää syntiä. Kun hän oli astunut jonkin askelen, kohtasi kivi hänen ohimoaan, siinä on vieläkin arpi. Kunhan tuo vaimo jaksaisi pysyä tiellä, henki tosin on altis, mutta liha on heikko. Ihmisiä on tullut kaukaa, kaikkia painaa murhe, kaikkien katseissa on kaipaus. Täytyy saada osoittaa heille tie, jonka päässä taakka nostetaan raskautetun hartioilta, täytyy osoittaa kaipaavalle lähde, joka sammuttaa hänen janonsa.

Kuka minuun rupeaa, sillä minä tunnen voiman lähtevän itsestäni? ajattelee nasarealainen. Ei kukaan ole minuun kajonnut, mutta kuka se on, jonka rukous on niin voimallinen, että se tunkeutuu keskelle ajatustani? Jeesus näkee hänet jo. Se on se nainen, jonka kansa tahtoi kivittää ja jonka ohimossa yhä on arpi. Tämä nainen on polvillaan, syrjemmällä, eivätkä hänen huulensa liiku. Nasarealainen puhuu sodasta ja nälästä ja ruttotaudista ja hävityksen kauhistuksesta ja merkeistä kuussa ja auringossa.

Taivaan ja maan pitää hukkuman, mutta minun sanani ei pidä suinkaan hukkaantuman…

Oi profeetta, älä puhu, älä puhu, säästä itseäsi. Etkö näe vihamiesten katseita. Anna minulle anteeksi, sinähän näet kaikki, sinähän tiedät kaikki, sinä näit minunkin lävitseni, ja katso, minun syntini olivat veriruskeat, enkä yksin öin, vaan päivinkin olin tahrinut itseäni. Ja yhtäkaikki sinä katsoit puoleeni ja sanoit: mene, äläkä enää syntiä tee. Mutta nyt, mestari, sinä tahdot jättää minut. Vihamiehesi etsivät syyn varjoa, seisoin oven alla ja kuuntelin heidän puheitaan: henkeäsi he tahtovat! Unessa näin jotakin hirveää: ristin kuvan. Anna minulle anteeksi, että ehtoosta seurasin sinua. Seisoin taempana, mutta sinä lankesit kasvoillesi. Silloin näkyi taivaalla uudelleen ristin kuva. Mestari, oi älä puhu enää, he ovat kaikki täällä ja menevät täältä ylimmäisen papin saliin ja pitävät neuvoa. Eivätkä nuo sinun ystäväsikään kaikki niin hyviä ole. Minulla oli kallis koru, jonka isäni oli antanut äidilleni, kun hän vielä morsian oli. Ja yksi heistä, tuo tumma, sanoi, että myisin sen ja antaisin hinnan vaivaisille. Mutta minä näin, että hänen itsensä teki sitä mieli. Oi mestari, nyt sinä vihastut ja käsket minun vaieta. Ja vaitihan olenkin, ei ääntäkään pääse huuliltani. Mutta enhän taida sydämeni hätää hiljentää. Sillä maa pimenee, jos sinä täältä lähdet. Tule, menkäämme Jordanin toiselle puolelle, tai korpeen, me seuraamme sinua sinne ja siellä sinä meille puhut. Anna anteeksi heikkouteni! Vaan miksi siis tulit ja näytit, että valoa on, miksi istutit meihin puhtauden ikävän, jos nyt annat oikaista itsesi ristin puun päälle? Olisit antanut myydä ja vaihettaa, vihata ja valehdella, kadehtia ja tappaa. Miksi pysähdytit minutkin, kun minä humaltuneiden joukossa nauraen tulin? Minä olin kuoleman ansainnut, miksi pysähdytit kädet, jotka jo olivat tarttuneet kiviin? Sitäkö varten, että minun pitäisi nähdä ainoan Pyhän kulkevan Pääkallonpaikkaa kohden?… Minä vaikenen, minä tyydyn, minä rukoilen sinulta anteeksi. Olet lahjoittanut minulle sanat: mene, äläkä enää syntiä tee. Niissä riipun kiinni, ne ovat minun turvani ja minun väkevyyteni. Sinä ajattelet pääsiäislammasta, joka pian uhrataan Juudaanmaan kodeissa. Oi, mikä olen minä, että minä uskallan ajatella niitä mitä sinä ajattelet. Otsani painan tomuun, minä tomu ja tuhka. Mutta sinä Jeesus, mestarini, säästä itseäsi meidän kaikkien tähden!

Kavahtakaat, valvokaat ja rukoilkaat, sillä ette tiedä koska se aika tulee. Niinkuin ihminen, joka muille maille vaelsi, jätti huoneensa ja antoi palvelijainsa haltuun, ja kullekin hänen askareensa, ja käski ovenvartijan valvoa. Niin valvokaat siis, sillä ette tiedä, koska huoneen herra tuleva on, ehtoona, taikka puoliyönä, eli kukon laulaessa, eli aamulla. Ettei hän äkisti tullessansa löytäisi teitä makaamasta. Mutta mitä minä teille sanon, sen kaikille sanon: valvokaat.

Hän vaikenee, mestari. Ja raivaa itselleen hiljaa tietä läpi väkijoukon, ja opetuslapset ovat hänen ympärillään. Mutta eivät he voi pidättää kansaa. Vaan se lainehtii niinkuin levoton vesi. Siinä on silmiä, joissa palaa viha ja siinä on silmiä, jotka ilmaisevat kuvaamatonta kiitollisuutta. Punainen iltarusko hehkuu yli kaupungin.

Mutta se vaimo, jolla oli arpi ohimossa, näki nasarealaisen pyyhkivän otsaansa, ja hikipisarat, jotka valuivat alas hänen kasvojaan, olivat kuin veri. Ja hän erkani kaikista eikä nopeasti tummuvassa illassa enää voinut erottaa, kunne hän meni.

Niin oli lähestynyt lähemmäksi makianleivänjuhla. Sitä valmistettiin eri haaroilla eri tavalla. Mutta se nainen, jolla oli ohimossa arpi, pysytteli opetuslasten jäljissä, nähdäksensä mitä he tekevät. He seisoivat öljymäen alla ja näkivät vaikeitten kattojen ja muurien häämöttävän pimeästä. Ja olivat levottomat ja neuvottomat. Koko ilta oli ahdistava kuin kuolemansairaan houre.

Vaimo ei enää uskaltanut toistaa, mitä temppelissä oli ajatellut. Hän vain palautti mieleensä mestarin sanoja.

Mene, äläkä enää syntiä tee… Valvokaat ja rukoilkaat…

Yhtäkkiä leimahti yli kaupungin sininen salama. Siinä oli jälleen se risti!

Ja yhä lähemmäksi lähestyi se, minkä tuleman piti.

SIMONIN HUONEESSA

He ovat poikenneet savimajaan, missä Simon asuu. Joku opetuslapsista seisoo ovella, seuraten vilinää Jaffan portin tienoilla. Siinä kiehuu ja kuohuu, on kuin kaikenväristä vaahtoa pursuisi pitkin katua. Yli ihmispäiden nousevat kameelien kaulat ja keinuvat satulakatokset. Viikunoita, taateleja, rypäleitä, öljyä ja vettä huudetaan kaupan. Telttavaatteita levitetään. Ja yhä kestää pääsiäisvieraiden lähestyvää jonoa.

Tässä Simonin huoneen seinustalla ovat kaktukset vanhoja ja tomuisia. Jokainen ohikulkija iskee niihin sauvansa, nälkäiset aasit nyhtävät pois jokaisen versovan lehden. Niin on jäljellä vain piikkisiä tynkiä, joihin maantien tomu painuu kuin haavoihin.

Niin se näyttää olevan ihmisenkin elämässä, että missä hänen sydämensä hyvyys on kasvattanut vihreän lehden, siinä tulee nälkäinen synti ja nyhtää sen, eikä ole jäljellä kuin piikkisiä tynkiä ja haavoja, joihin maantien tomu kirveltäen painuu.

Sieltä on jotakin tulossa, tuolta kiehuvasta joukosta. He, opetuslapset eivät ole tahtoneet uskoa siihen, vaikka mestari on siitä puhunut. Mutta nyt hän sen hengessään tuntee: he vaativat viatonta verta.

Ja opetuslapsi hypistelee piikkejä vierellään ja katselee runneltuja vesoja. Ja hänen mieltänsä repelee ikäänkuin hänen lihaansa viileskeltäisiin. Kuinka ihania kukkia jaksavatkaan kasvattaa nämä kaktukset. Ja mihin rakkauden töihin pystyykään ihmissydän. Mutta ohikulkijat eivät säästä pensaita kukinta-ajan iloksi, vaan he silpovat ne. Ja miksi pyytääkin ihminen raadella ja kiduttaa? Noin he iskevät juhtaansa, joka mäessä ponnistaa, ja siitä ihmisen tunnet, kuinka hän eläintänsä kohtelee. Hän on myöskin lähimmäisellensä julma. Eikä hän kavahda pyhää, ei kaikkein pyhintä, hän himoitsee viatonta verta.

Sisällä huoneessa puhelee Simon taudistansa. Hän on vielä nuori, pian on hänen jätettävä tämä majansa ja lähdettävä taamma, sinne, kussa spitaaliset kuolemaansa odottavat. Häntä on useampaan kertaan jo käyty käskemässä, hiukset kasvavat jo hopealankaa — noin, tuolla lailla! Ja huulissa ja sormissa jo tuntuu mädätys.

Hän ei sitä sano, mutta opetuslapsi tietää hänen odottavan ihmettä. Hän on jo niin moneen kertaan pysähtynyt mestarin tielle — mikä siinä onkaan, ettei mestari ole häneen ruvennut ja päästänyt häntä vitsauksestaan? Nytkään ei Jeesus näytä kuulevan häntä. Se on sitä, ajattelee opetuslapsi, että hän tuntee oman hetkensä lähestyvän. Ei milloinkaan hän ole tuntunut näin väsyneeltä. Mutta ethän, taivaallinen Isä, voi jättää ainokaista poikaasi murhamiesten käsiin!

Opetuslapsi muistaa, etteivät he ole syöneet ja heillähän on ruokaa mukanaan. Hän irroittaa kätensä kaktuksen oksasta — kas vaan, käsi on turvonnut, ne ovat niin myrkylliset nämä oksat. Mutta hänen tekee mieli vielä kerran koko kädellään pusertaa piikkisintä tynkää, jotta hänen lihaansa koskisi, sillä hän näkee nyt mestarin hikipisarat. Oi Jeesukseni, Herrani, et koskaan ole ollut tämän näköinen! Ja opetuslapsi vetää nopeasti poveltaan esiin leipää ja kysyy kenellä hunajaa olikaan. Ja pian on pöydällä ateria, ja Jeesus kastaa palastaan kimalaisen hunajaan ja vie sen huulilleen. Mutta ei enää sitävarten, että hän nousisi vuorille ja haahteen saarnaamaan, vaan sitävarten, että hän jaksaisi kestää viimeiseen asti.

Simon yhä puhelee taudistaan. Opetuslapset liikkuvat toimeliaina, puhellen kaikesta, mitä he nyt aikovat tehdä, mutta itse asiassa he ovat neuvottomat ja levottomat. He haluavat palvella mestaria, mutta he eivät osaa sitä osoittaa ja kun he käskevät hänen säästää itseään, niin on heidän puheensa kovaa ja särisevää. Eikä mestari mitään siihen vastaa. Joku sanoo Simonille, että hän olisi hiljaa, eikö hän näe, että mestari itse kärsii, joku sanoo, että mestari toki parantaisi Simonin ja että he menisivät Kidronin joen yli ja mestari päästäisi kaikki spitaaliset taudistaan. Joku kuiskaa, ettei ole syytä levottomuuteen, eihän hänen muuta tarvitse kuin sanoa sanansa, niin legioonat ovat valmiina.

Opetuslapsella, joka äsken seisoi ovella, on se tunne, että hän tahtoisi repiä sydämen rinnastaan ja heittää sen mestarin jalkojen eteen. Mutta ei mitään muuta hän voi kuin ojentaa hänelle kappaleen leipää ja pyytää, että hän sen söisi. Sitten hän rientää ovelle hengittämään. On tukalaa, on tukahduttavaa. Ja iltaan on vielä aikaa. Opetuslapsi alkaa väsyä, hänen sydämensä ei enää jaksa tuntea niinkuin äsken, hän käsittää, että hän nyt jättää mestarin yksin kärsimään. Kaikki kaksitoista ovat väsyneet, he ovat aikansa kärsineet mestarin mukana ja nyt he ovat jättäneet hänet yksin. He meluavat ja puhuvat ulkopuolelta sydäntään — se on kauheaa. Anna anteeksi heikkoutemme, ääntelevät opetuslapsen huulet. Mutta hänen ruumiinsa ei muuta pyydä kuin laskeutua pitkäkseen ja nukkua.

Siellä sisällä puhuu mestari kalkista, joka hänen on tyhjennettävä. Ja Simon toistaa hänen sanansa ja puhuu elämän ja terveyden puolesta, mutta vaikenee sitten. Ja mestarikin on vaiti. Alakuloisuus ja lamaannus ovat tukalat.

Yhtäkkiä raivautuu kansanjoukosta joku, lähestyen kiireesti Simonin huonetta. Hän on kokonaan viittansa peitossa, vasta kun hän puhuu, tuntee opetuslapsi hänet yhdeksi niistä syntisistä, jotka ovat löytäneet armon Jeesuksen edessä. Nainen ei huomaa, että kaktukset repivät kappaleen hänen hunnustaan, nopeassa käynnissään tempaisee hän itsensä irti. Ja vaipuu maahan Jeesuksen eteen, ja hänen sydämensä lyönnit täyttävät huoneen.

Kaikki on hiljentynyt. Jeesuksen käsi on hellittänyt leipäpalasesta ja hänen silmänsä lepäävät päälaella, jota harmaa viitta peittää.

Siinä on hänen edessään nyt se sydän, jota ei opetuslapsi äsken jaksanut siihen laskea. Siinä on nyt se nöyryys, joka kelpaa Jumalalle, siinä on nyt se lapsenmieli, jolle avautuu taivasten valtakunta, siinä on nyt se tomu ja tuhka, johon Herra saa puhaltaa elävän hengen. Siinä on koko ihmiskunta oikeassa suhteessa Isäänsä.

Ja kirkkaus valaisi Jeesuksen kasvoja, kun hän parantuneeseen syntiseen katsoi. Ja vaimo otti esiin lasillisen kallista nardusta ja valoi sitä jaloille, jotka olivat haavoittuneet kivisillä poluilla seuratessaan kadonneita. Ja vaimon kasvot olivat kuolemanvakavat, kun hän hajoitti hiuksensa ja kuivasi niillä Jeesuksen jalkoja.

Mutta hiljaisuus Jeesuksen kasvoilla säteili.

Opetuslasten joukosta alkoi nyt kuulua kiivailua hukkaan haaskatun voiteen tähden. Mutta se yksi opetuslapsi seisoi oven edessä tomuisten pensaiden luona eikä hän löytänyt sanoja vaientaakseen kanssaopetuslastensa puhetta. Hänen sielunsa oli kuin tulessa, sillä nyt vasta hän ymmärsi mikä on se uhri, joka Jumalalle kelpaa: ihmissydän. Eikä Herra kysy, mitä ennen on ollut, hän kysyy sen vilpittömyyttä tällä hetkellä. Syntinen vaimo se oli, joka mestarin yksinäisyyden hetkellä oli mahdollinen laskemaan sydämensä hänen jalkainsa juureen.

Ja opetuslapsi löi rintoihinsa, huusi mykin huulin armahdusta, ja hänen kyynelensä valuivat kaktuspensaan silvotuille oksille.

KRUUNU

Kotini ikkunalla kasvaa kaktus. Se on sitä heimoa, josta perintätiedon mukaan Kristuksen pään ympäri kierrettiin seppel hänen Golgatan-matkalleen. Näitä kaktuksia kasvaa runsaasti Jerusalemissa ja sen lähistöillä ja tämäkin minun kaktukseni on Jerusalemista kotoisin. Joku merenkulkija on sen sieltä tuonut, kun se oli pieni taimi. Nyt se on jo suuri ja vanha ja antaa helposti mielikuvan kaktusryteiköstä vanhan Juudaan pääkaupungissa. Kaktus on siellä halpa kasvi, jota ohikulkija sauvallaan silpoo ja jonka yrttitarhanhoitaja nyhtää ylös, paiskaa läjään ja polttaa. Suojakseen on se kasvattanut mahtavat piikit ja kukinta-aikana loihtii se kidutetuille oksilleen ihmeellisen ihanat kukat. Ensimmäinen kiirastorstai oli myöskin tämän poljetun kasvin suuri päivä.

Kun Jeesus lopullisesti oli tuomittu ja luovutettu ruoskittavaksi, ympäröi häntä piiskan viuhina ja pilkkanauru. Me, jotka kahden tuhannen vuoden jälkeen viivymme tämän näytelmän edessä, tunnemme tässä joukossa kaikkien aikojen pilkkaajat. Pilkkaajien seura, josta kuningas Daavid puhuu ensimmäisessä psalmissaan, sanoen: »Autuas on se, joka ei vaella jumalattomien neuvossa eikä seiso syntisten tiellä eikä istu kussa pilkkaajat istuvat» — tämä pilkkaajien seura on jättänyt penkkinsä ja hekumoi kalpean ihmisenpojan ympärillä. »Arvaa, Kristus, kuka sinua löi?» Kansalle ei riitä, että se pian saa oikaista ristille vihatun miehen, että se saa lyödä naulat käsiin ja jalkoihin, nähdä veren vuotavan, nähdä tuskan hien pusertuvan esiin, nähdä kuoleman saapuvan hiljaa näännyttäen ja nähdä joka silmänräpäyksen täyttyvän kuolemankamppailun piinalla Joukolle ei riitä tieto siitä, että tämä näytelmä pian taritaan sen nautittavaksi. Vaan sitä ennen täytyy saada pilkata uhria, lyödä häntä kasvoihin, syljeskellä häntä silmiin, asettaa hänet valtaistuimelle ja nauraa »kuningasta». Tietenkin pitää kuninkaalla olla kruunu! Ja niinpä joku irvihammas pistäytyy ulkona, taittaa halveksitusta kaktuspensaasta oksan, kiertää sen kiehkuraksi ja painaa kidutetun ohimoille, niin että piikit syöpyvät syvälle ihoon. Nythän kuninkaalla on kruunu! Ja nauru räiskää ja pilkka viuhuu ja huvittavat jutut kokoavat ihmisiä ryhmiin kertojan ympärille. Ja kaskut viettävät voittojaan eri haaroilla kuolemaantuomitun ympärillä. Hänestä tiedetään yhä uusia juttuja, hänen sanojaan väännellään ja käännellään, hänen saarnojaan sanellaan, matkien tuttua ääntä. Onko hän todella sanonut senkin ja senkin pöyristyttävän asian? Hän tahtoo hajoittaa temppelin ja rakentaa sen kolmessa päivässä uudelleen — sellaisia hän puhuu. Nekin, jotka tähän asti ovat uskoneet köyhää saarnaajaa viattomaksi ja hyväntahtoiseksi mieheksi, hämmästyvät, kun kuulevat toisteltavan hirvittäviä kertomuksia. Ja saadakseen varmuutta, raivaavat he itselleen tien läpi ilveilevän ruoskijajoukon ja kyselevät häneltä itseltään, onko hän todella tehnyt niinkuin tässä kerrotaan. Mutta hän ei mitään vastaa. Hiukset liimautuneina orjantappurakruunun alle, hikikarpaloiden ja veripisaroiden vuotaessa alas kasvoja hän tuskin kuulee, mitä ympärillä tapahtuu.

»Arvaa, Kristus, kuka sinua löi!»

Se on ihmislaumojen huvittelua, juuri tämä: parjata sitä, joka on tehnyt omantuntonsa mukaan, tahria puhtautta, pilkata hyvettä, sylkeä viattomuutta, punoa valheita totuuden ympärille, hävittää kauneutta, häväistä pyhää, nauraa itse Jumalaa — tässä ilonpidossa on kautta aikojen kaikilla sukupolvilla ollut edustajansa. Eikä suinkaan puutu edustajia meidänkään aikakaudeltamme. Saatamme, me nykyajan lapset, ehkä ylpeillä runsaastakin edustuksesta ensimmäisen kiirastuorstain tapahtumapaikalla.

»Terve sinulle, juutalaisten kuningas!»

Mutta hän ei mitään vastaa. Ei valitusta kuulu hänen huuliltaan.
Kaktuksen piikit hänen päänsä ympärillä hohtavat säteinä.

Kaktus kotini ikkunalla, alati muistutat sinä minulle ihmisenpoikaa, jolle tarjottiin maailman kunnia ja joka vaihtoi sen omantunnonrauhaan. Joulun lapsesta sinä, kaktukseni, puhut, joka antoi ristiinnaulita itsensä, jotta synnin maailmaan tulisi sovitus.

Ja sitten, kaktukseni, puhut sinä vielä kruunusta. Sinä sanot, että sille, joka pysyy uskollisena loppuun asti, annetaan elämän kruunu. Minusta tuntuu siltä kuin tämä ainoa tavoittelemisen arvoinen kruunu olisi punottu sinun omista okaisista oksistasi.

HILJENTYKÄÄMME MUISTAMAAN

Pääsiäispuhe

Hiljentykäämme muistamaan.

Hän on laskettu hautaan, ihmisenpoika. Kaikki nuo käytännölliset toimenpiteet, jotka kuolema elämään jääneille tuo mukanaan ovat suoritetut loppuun. He pelkäsivät, etteivät saisi ottaa häntä alas ristiltä, maaherra kuitenkin antoi luvan. Onneksi oli tyhjänä uusi hauta, puistossa siinä lähellä. Ja niin he ostivat liinavaatteen käärivät hänet siihen ja kuljettivat tänne. Ja nyt hän lepää tuossa. Pitkästä jännityksestä uupuneina seisovat ystävät haudan ääressä. Siinä on se hurskas mies, joka odotti Jumalan valtakuntaa ja joka sitten kävi maaherran luona. Siinä ovat vaimot, jotka tulivat Galileasta ja jotka Golgatalla, taempana seisoen, seurasivat tapahtumain kulkua. Näin siis piti käydä. Eivät kuitenkaan he tätä uskoneet. Joku tahtoo vielä kerran avata vaatetta nähdäkseen Herran kasvot, koskettaakseen hänen runneltua kättänsä — viimeisen kerran. Mutta se hurskas mies muistuttaa heille, että kidutus toki nyt on ohi, tuska latonut ja hiljaisuus tullut. Totta, totta, nyt ei kukaan enää voi häntä panetella, pilkata ja kiduttaa. Tuntuu helpotukselta tietää tämä. Hurskas mies kehoittaa heitä kaikkia lähtemään pois, voivat vielä herättää huomiota ja houkutella vihamiehet tänne. Vaimoista tuntuu siltä kuin kaikki heidän rakkautensa, toivonsa ja uskonsa olisi koottu tähän hautaan — minne he täältä menisivät! Ulkopuolella on pimeää ja tyhjää ja siellä kotipuolessa muistuttaa joka askelen ala häntä. Tämä hauta on heidän kalleimpansa. Hurskas mies, ihmisenpojan ystävä, etsii päättäväisenä suuren kiven, ponnistaa kaikki voimansa ja vierittää kiven haudan eteen, sitten hän lähtee. Naiset jäävät vielä haudalle.

Muistot kulkevat siinä heidän silmiensä ohitse. He näkevät hänen seisovan keskellä viljapeltoa ja puhelevan opetuslapsille. Tai seisoo hän yksinään ja katselee kylväjää, jonka sormien lomitse jyvät putoilevat. Tai lähenee hän heidän matalaa majaansa, kumartaa ovessa päätään ja astuu sisään ja aterioitsee heidän kanssansa. Ja missä hän liikkuu, siellä on hyvä olla. Kuinka moni sai terveytensä, kun hän pani kätensä hänen päälaelleen! Ja tämän he vangitsivat, ruoskivat, surmasivat. Kuinka hän katseli ketoa ja iloitsi kukkasista ja heinistä, joita tuuli huojutteli. Kuinka hellästi ja rauhallisesti hän katseli lasta, jonka oli ottanut polvelleen. Kuinka hän helli vanhoja, sairaita, leskiä, orpoja. Kuinka hän asetti raivoavan meren. Hän olisi voinut asettaa vihollisenkin. Mutta hän ei tahtonut. Näin piti kai käydä. Ja kaikki nuo onnellisen ajan muistot häipyvät yhtäkkiä vaimojen silmistä ja viime päivien kauhunkuvat astuvat sijalle. Kuinka häntä pilkattiin, solvattiin, lyötiin, kidutettiin. »Jerusalemin tyttäret, älkää minua itkekö, vaan itkekää itseänne ja lapsianne… Isä, anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä, mitä tekevät.» Ja sitten äärimmäisellä piinan hetkellä, kuolinkamppailussa: »se on täytetty!» On kuin nämä viimeiset sanat hetkeksi kuuluisivat yli kauhun. »Se on täytetty.» Mutta samassa palaa vaimojen sydämiin tuska ja heidän silmänsä etsivät hautaa. Se kätkee nyt kaiken, mikä oli heille rakasta ja pyhää. Minne he menevät: Herra on täällä. Ja kyynelet vuotavat ja rintaansa lyöden he rukoilevat. Hetket ovat pitkät ja raskaat, sydän täynnä surua ja palavaa tahtoa täyttää hänen käskynsä.

On jo tullut pimeä. Tähtien valossa erottautuvat kaupunginmuurit. Lehdetön kaktusryteikkö kiertää muuria kuivana ja täynnä okaita. Kuivana ja täynnä tuskaa polttaa heidän rintansa. Vihdoin etsivät he lievennystä siitä ajatuksesta, että he heti aamulla kokoavat hyvänhajuisia yrttejä ja tuovat tänne. Ja niin lähtevät he matkalle kaupunkia kohden ja ajattelevat haudan hoitoa.

Vuosisadoista on tullut vuosituhansia. Sukupolvi sukupolven perästä on mennyt hautaan. Niinkuin hiekkajyväset meressä on sammuneiden sydänten lukumäärä Mutta Jeesuksen Kristuksen kuolema on ehtymättä vuodattanut lohtua kuolinkamppailuihin. Hänen haudaltaan on ehtymättä loistanut valoa yli hautojen. Puistosta Golgatan lähellä soi muistojen humina yhä ja alati yli kaukaisten kalmistojen. Suuri on kalmistojen lukumäärä, sillä täynnä on elämä kuolleiden työtä ja kuolleita. Työ on jäänyt tänne, haudat ovat auenneet vastaanottamaan työntekijät.

Me hiljennymme ihmisenpojan haudan eteen. Kahdentuhannen vuoden jälkeen kutsumme, me Aatamin lapset, silmiemme eteen hänet, joka syyttömänä kulki elämän läpi. Me hiljennymme hänen kuolemansa ääreen ja kertaamme hengessä sanat: se on täytetty.

Me hiljennymme myöskin hautojen ääreen, joissa nukkuu oma syyllinen sukukuntamme. Me hiljennymme muistamaan edesmenneitä, jotka saivat turvata sanoihin: se on täytetty.

Me näemme ihmisparin tulevan korpeen ja alkavan aukoa tilaa auringolle. Me näemme kodin nousevan, lasten syntyvän. Me kuulemme heidän ensimmäisen parahduksensa. Me näemme kyntäjän raatavan pellollansa. Uskollinen eläin raataa hänen mukanaan, molemmat vuodattavat hikensä multaan. Me näemme rajuilman uhkaavan kotia ja viljapeltoa. Se menee ohi… Se pysähtyy tälle kohdalle ja tuhoaa kaikki. Me näemme ihmisen nousevan ihmistä vastaan, kansan kansaa vastaan. Me näemme vihan runtelevan ihmisrinnassa. Me näemme ihmisen kuolemanpelon, me näemme hänen kuolinkamppailunsa, me seuraamme häntä haudalle.

Siinä haudan partaalla kuuntelemme sanomaa hiljaisuudesta. Poismenneet puhuvat meille. Oma sydämemmekin puhuu meille. »Näin lasketaan kerran minutkin maahan, en tiedä koska. Millaista on elämä haudan takana? Kukaan ei ole sieltä palannut kertomaan. Monet ovat kysyneet, minäkin olen kysynyt. Mutta minä tiedän, että monet ovat uskon ja toivon tietä saaneet varmuuden siitä, että siellä vallitsee kirkkaus ja rauha.» Jotakin sentapaista tuntee sydämemme. Ja on kuin maan tomu olisi menettänyt painonsa ja autuus läpitunkisi meidät.

On vaikeaa tällaisten hetkien jälkeen palata maailmaan ja sen ikeen eteen. Täällä on tahriutuminen aina lähellä. Mutta hiljentymisen kautta sallitaan meidän kesken kuumeista työtämme päästä yhteyteen sen elämän kanssa, minne vainajamme ovat siirtyneet. Mikä voima onkaan tässä! Kuinka heikkoja olisimmekaan ajassa, jollei meillä olisi yhteyttä kaiken sen kanssa, mikä ennen meitä on siirtynyt hiljaisuuteen.

Mutta hautausmailla ja haudoilla jaetaan meille erikoisessa määrin hiljaisuuden lahjaa. Sentähden teemme viisaasti, jos pyhitämme hautausmaamme hellyytemme kautta Jumalan puistoksi. Niinkuin vaimot Kristuksen hautaanlaskemisen jälkeen heti ajattelivat haudan hoitoa, niin saamme mekin ajatella hautausmaittemme vaalimista.

<tb>

Kokonaisten paikkakuntien siveellinen taso voidaan arvioida sen mukaan, miten siellä suhtaudutaan hautausmaihin, onko paikkakunnalla naisia, jotka tuovat haudoille hyvänhajuisia yrttejä, onko miehiä, jotka nostavat kallistuvia aitoja, muistokiviä ja ristejä, onko nuorisoa, joka kokoontuu hartaaseen kaunistamistyöhön, onko lapsia, jotka äidin vierelle polvistuneina kitkevät rikkaruohoja ja noutavat vettä kukkasille. Kokonaiset paikkakunnat saattavat odottaa siveellistä nousua ja henkistä korotusta, jos ne rientävät täyttämään kallisarvoista velvollisuuttaan vainajien viimeisiä leposijoja kohtaan. Tämä kansalaisen ja kuolevaisen velvollisuus on samalla hänen onnellisimpia oikeuksiaan.

Me opimme haudoilla kotiseutumme, isänmaamme ja heimomme historiaa. Me näemme muistomerkkien muodoista sukupolvien kauneuskaipuun ja hellyyden tarpeen. Me opimme täällä ymmärtämään, mikä elämässä on tavoittelemisen arvoista, mikä arvotonta. Yksikään hautakirjoitus ei itse puolestaan lausu: se on täytetty. Mutta sanat »tässä lepää» toistuvat askel askelelta, vakuuttaen meille, että maan vaeltajat ovat päässeet määränpäähän, saaneet laskea matkasauvan ja levätä. Joku omainen on, muistaen myrskyjä elämän merellä, piirtänyt rakkaansa hautatauluun: »lepää rauhassa» Täällä luemme: »minä olen ylösnousemus ja elämä» ja täällä: »minä olen pyyhkivä pois kaikki kyynelet teidän silmistänne.» Ja yli koko hautausmaan kuulemme syventyneinä sen muistoihin, sanat Golgatalta: »se ori täytetty» ja »Isä, sinun käteesi annan henkeni».

Senjälkeen hiljenee. Ei mitään voida lisätä, ei mitään ottaa pois. Kuolevan viimeinen tahto on sinetöity. Meidän kuollessamme murtuu sinetti ja me saamme vastaanottaa perintöosamme.

Lähestykäämme poismenneitämme, ajatelkaamme omaa elämäämme ja omaa poismenoamme. Hiljentykäämme muistamaan.