The Project Gutenberg eBook of Ursula tädin onnettomuus
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Ursula tädin onnettomuus
        Novelli

Author: Georges Ohnet

Translator: Eino Cedeerberg

Release date: May 6, 2025 [eBook #76037]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1911

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK URSULA TÄDIN ONNETTOMUUS ***

language: Finnish




URSULA TÄDIN ONNETTOMUUS

Novelli


Kirj.

GEORGES OHNET



Ranskankielestä suomentanut

E. S. [Eino Cederberg]





Hameenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1911,




Georges Ohnet.


Georges Ohnet syntyi Pariisissa 3 päivänä huhtikuuta 1848. Opiskeltuaan
yliopistossa jonkun vuoden lakitiedettä, ryhtyi hän v. 1870 parin
lehden poliittisen osaston toimittajaksi. Kirjallisen tuotantonsa
alkoi hän julkaisemalla ja esityttämällä pari murhenäytelmää,
"Regina Scarpin" v. 1875 ja "Marthen" v. 1877. Nämä eivät kuitenkaan
saavuttaneet suosiota niiden omituisen, salaperäisen käsittelytavan
takia. Mutta sitä suurempaa huomiota herätti se romaanisarja "Batailles
de la Vie" ("Elämän taisteluja"), jota hän nyt ryhtyi julkaisemaan.
Huomattavimpia ovat "Serge Panin" v. 1881, joka käsittelee venäläistä
aihetta, "Le maitre de forges" (Tehtailija) v. 1882, joka ajaa
kansanvaltaisuuden asiaa, "Lise Fleuron" v. 1884, "Nimrod et Cié" ja
"Comtèsse Sarah" 1883, joka käsittelee ranskalaisen ylimystön elämää.
Kuuluisimmat ovat kuitenkin leikillinen "Le docteur Romeon" ("Tohtori
Romeon") 1889, "La grande madneire" 1885, ("Suuri kalkkikaivos")
järisyttävine kuvauksineen työväestön elämästä, ja "Noir et rose"
("Mustaa ja punaista") 1887, joka kokoelma käsittää myös novellin
"Ursula tädin onnettomuus". — Näiden kuvausten luonteiden käsittely oli
äärimäistä, karrikeerattua ja usein luonnotonta. Mutta kun toiminta
aina oli jännittävä, ahmi yleisö hänen teoksiaan mielenkiinnolla,
vaikkei Ohnet'in kirjallista kykyä kovin korkeaksi arvattukaan. Teokset
levisivät laajalle ehtien korkeita painoslukuja. — Paremmin kuin
hänen ensimäiset draamalliset yrityksensä, onnistuivat ne draamat,
joita hän muodosti mukailemalla omia proosateoksiaan. Yleisö, joka
oli jo romaaneissa tutustunut kuvattaviin henkilöihin, katseli niitä
innostuksella, kun tapasi ne näyttämöllä. — Ohnet sai aikanaan kestää
ankaria hyökkäyksiä, kun uskalsi arvostella äärimäistä realismia, sen
mahtavimmillaan ollessa 1870 luvulla, mutta nauttii nykyjään ansaittua
lepoa ja suosiota.






Ursula tädin onnettomuus.




1.


Tätinsä hymyilevässä puutarhassa, Saint-Mandé'ssa, sipsutti Aline
Bernard pieni kori käsivarrella, suuri ruskea olkihattu takaraivolla
ja leikkeli ruusuja puutarhasaksilla. Hän tarkkasi asuinrakennuksesta
tulevia ääniä, riipi paljaiksi rabatteja vapisevin käsin ja katkaisi
ajatuksissaan yhtä monta nuppua kuin puhjennutta ruusua.

Hehkuva kesäaurinko kohdisti säteensä puutarhaan, saattoi kellertävät
viinirypäleet kypsymään ja persikoiden sinertävän kuoren halkeamaan.
Kuuma ilma värisi, pääskyset lentelivät korkealla ilmassa ajaen
toisiaan viuhuavin siivin. Nuori tyttö oli kuumuuden raukasema, kaula
oli hien kostuttama, katse kirkkaan auringonpaisteen häikäisemä ja hän
puri valkeilla hampaillaan päivänruusun veripunaista terälehteä.

Sydän ahdistuksissaan ja levottomin ajatuksin kuunteli hän eloa
uhkuvassa, vaan hiljaisessa puutarhassa. Mutta kartano oli ikäänkuin
uinahtanut laskettujen uutimiensa taakse, eikä hiljaisinkaan kuiske tai
pieninkään liike ilmaissut, mitä sen asukkaat puuhasivat tänä kauniina
iltapäivänä.

"Miten kauvan tätä kestääkään!" mutisi nuori tyttö. "Tarvitaanko nyt
niin paljon sanoja? Isä aikonee kai pitää puheita — minun olisi itseni
pitänyt puhua tädin kanssa."

Hän huokasi, mutta se ei keventänyt hänen ahdistettua sydäntään.
Ja äkkiä hän oli näkevittään sen pienen huoneen, jossa herra
Bernard vakavan liikutuksissaan — äidin ollessa kumartuneena
työnsä yllä — kunnioittavasti kuvasi Ursula tädille tyttärensä
tulevaisuudensuunnitelmia. Hän kuuli isänsä sanovan juhlallisin äänin,
jonka hän niin hyvin tunsi:

"Avioliitto on vaarallista arpajaispeliä. Vain joka sadas arpa voittaa."

Ursula täti nyökäytti hyväksyvästi päätään ja rouva Bernard kiitti
taivasta kaikesta siitä aviollisesta onnesta, jota hän oli saanut
nauttia.

Lopulta, määrättömien puheharjoitusten jälkeen pääsi Alinen isä siihen
aiheeseen, joka oli saanut aikaan tämän perheneuvottelun; hänen
tyttärensä kättä oli äsken pyydetty. Siinä oli se vaikea pääpykälä,
johon tuon kauniin tytön koko huomio oli suunnattu. Voi Jumala, kuinka
tämä oli päättyvä? Mitä oli Ursula täti sanova?

Hänen pieni sydämensä löi yhä kiivaammin, ja viileä, varjoisa huone,
jossa hänen elämänsä kohtalo ratkaistiin, vaihtui pian uuteen kuvaan:
nuori, komea mies sinisin silmin ja vaalein viiksin, kauniisti
kantaen tykkiväen mustaa pukua, rinnassa punaseen nauhaan kiinnitetty
kunnialegioonan risti ja kapteeninarvon merkkinä kolme kultapäärmettä
käsivarressa.

Nimi "Roger" liukui tytön huulien yli. Senjälkeen oli hän näkevillään
Vincennes-tien, jonka varrelle hän oli uteliaisuudesta pysähtynyt
nähdäkseen sotilaita eräänä kauniina aamuna, jolloin hän oli lähtenyt
ostamaan kukkia äitinsä nimipäiväksi. Hänen seistessään huumaantuneena
nopeasti ohivierivien tykkien ryskeen ja auringon paisteessa
salamoivien säilien takia, ratsasti kauniin ja sotaisan näköinen
kapteeni hänen ohitseen punasella orhillaan. Aline tunsi hänet, sillä
hän oli edellisenä iltana tanssinut hänen kanssaan monta kertaa eräässä
hyväntekeväisyysjuhlassa. Mutta ikäänkuin patsaaksi jähmettyneenä ei
hän tullut edes päännyökäyksellä vastanneeksi siihen kohteliaaseen
kumarrukseen, jolla nuori kapteeni häntä hymyillen tervehti.

Tykkiväki oli mennyt ohi pauhinalla ja ryskeellä, vieden mukanaan
raskaat mustat tykkinsä ja kuormavaununsa; tomupilveen oli kaunis
upseeri kadonnut ja mennessään vienyt nuoren tytön sydämen.

Siitä oli pian puoli vuotta, ja he olivat usein tavanneet toisensa,
mutta vain matkan päässä; he eivät koskaan puhutelleet toisiaan ja
kuitenkin kertoivat he toisilleen tuhansia asioita katseillaan.
Aina siihen päivään saakka, jolloin kapteeni Roger, ratsastaessaan
pitkin kapeata kujaa puutarhan muurin vieritse, "sattumalta" kohosi
jalustimilleen ja heitti katseen siihen pieneen kiinalaiseen
huvimajaan, jossa herra Bernardin oli tapa kuumina kesäpäivinä maata
päivällisuntansa.

Sinä päivänä ei siellä kuitenkaan nukkunut herra Bernard, vaan siellä
istui ompelemassa nuori tyttö puettuna valkeaan puseroon, ja seuranaan
Ursula tädin sylikoira. Mopsi haukkui vimmatusti, nuori tyttö katseli
uutimien takaa ja sävähti ruusunpunaiseksi.

Senjälkeen istui hän vähäväliä kiinalaisessa huvimajassa, saatuaan
herra Bernardin uskomaan, että kadulta tuleva meteli häiritsi tämän
unta. Ja uskollinen mopsi, josta Ursula täti ylpeänä väitti: "hän
on vahtina voittamaton," kuullessaan kauniin orhin kavion kapseen
katukivitystä vastaan, huiskutti ystävällisesti häntäänsä ja katsahti
Alineen loistavin silmin, jotka sanoivat: "Olkaamme nyt iloiset! Tuossa
tulee ystävämme tuoden kädessään minulle sokeripaloja ja huulillaan
sinulle helliä sanoja."

Ja muutaman minuutin ajan seisoi nuori tyttö ikkunassa kuunnellen
kapteenia, kauniin kellertävän oriin mieluisasti pureskellessa
hajuherneen tuoksuavia terttuja.

Mutta miten taitava nuori tyttö luonnostaan onkin peittämään
ajatuksiaan, painoi kuitenkin rakkaus Alineen erikoisen leimansa. Hänen
isänsä täytyi huomata tyttärensä muuttuneen käytöksen. Nähdessään
hänen liikutuksissaan ja kuumeellisesti tähtäävän hiljaisuuteen, ei
vastaavan puhuteltaessa, tanssivan yksinään keskellä salia, ja äkkiä,
laulaessaan Faustin cavatinaa, purskahtaen itkuun, epäili hän tytärtään
ja kuulusteli häntä.

Aline kertoi kaiken yhdessä henkäyksessä kiltille isälleen, joka
jumaloi häntä, kertoi tanssiais- ja maantiekohtauksen, puhelun
kiinalaisen huvimajan ikkunassa ja sekoitti kertomukseensa helliä
huudahduksia ja mairittelevia rukouksia.

Hän oli niin kunnioitettava, niin hellä ja niin hyvä. Rakkaan, kiltin,
pikkuisän piti tehdä tyttärensä onnelliseksi ja antaa hänet sille, jota
hän rakasti!

Hän oli sulkenut herra Bernardin pään molempiin käsiinsä, kietonut
käsivartensa hänen kaulaansa, rukoillut ja avannut koko sydämensä tänä
hellänä hetkenä. Mutta isä näytti vakavalta, ja kutakuinkin pitkän
vaitiolon jälkeen sanoi hän:

"Ymmärtämätön lapsi, oletko kylliksi harkinnut asiaa, valitessasi
sotilaan?"

"Oi, isä, enhän minä häntä valinnut! Eikä hän ollut noissa
tanssiaisissa univormuun puettuna! Ja sitäpaitsi otti hän minut
hyökkäyksellä yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä. Jos sinä tietäisit —!
Se oli aivan kuin salaman isku!"

Mutta herra Bernard ei "tiennyt". Hän oli rakastanut vaimoaan tyynesti,
avioliiton jälkeen enemmän kuin sitä ennen, eikä ymmärtänyt mitään
salamaniskuja. Hän katseli hämmästyksissään kahdeksantoistavuotista
tyttöä, joka oli kasvanut mitä porvarillisimmassa ympäristössä, eikä
koskaan ollut käynyt teatterissa tai lukenut romaaneja, ja joka äkkiä
näytti intohimoista ja hehkuvaa mielikuvitusta. Mistä hän oli ne
saanut? Olikohan rouva Bernard säilyttänyt näitä kuohuvia aineita
naisellisen luonteensa salaisessa syvyydessä ja jättänyt ne perinnöksi
tyttärelleen? Sillä mitä häneen itseensä tuli, niin...

Ymmärtäväisenä isänä viskasi hän järkisyiden jääkylmää vettä Alinen
hehkulle.

"Pikku tyttöni teki aivan oikein, kun ei salannut minulta mitään,
mutta hyvin väärin kun toimi niin varomattomasti. Kuinka? Tuota nuorta
miestä, jota et vähintäkään tunne, puhuttelet sinä muurin yli. Ja kun
minä ajattelen, etten tahtonut lähettää sinua mihinkään pensioniin,
jotta voisin hyvin kasvattaa sinut kotona! Kaunis tulos!"

"Oi isä, tiedänhän, että olen tehnyt väärin, mutta en voinut sille
mitään!"

Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja hän liitti rukoillen kätensä
yhteen. Mutta yhdessä suunreunassa hymyili jo toivo.

Herra Bernard oli tottumaton tyttösensä kyyneleihin. Hän syleili häntä,
lohdutti häntä, melkein pyysi häneltä anteeksi, mutta pysyi lujana
isällisessä päätöksessään:

"Ei mitään kohtauksia, ei mitään merkinantoja, täydellinen
syrjäänvetäytyminen, kunnes saat toisia määräyksiä. Lupaatko minulle
sen?"

"Lupaan, isä!"

Jo seuraavana päivänä alkoi herra Bernard salaisesti sotajuonensa,
hankki tietoja kapteenin perheestä, varallisuussuhteista, periaatteista
ja tulevaisuudesta — koska hänen tielleen nyt oli sattunut kapteeni.

Kahdeksan päivän kuluttua vei hän tyttösensä syrjään ja sanoi hyvin
huolestuneen näköisenä:

"Nyt tiedän sen, mitä halusin tietää. Kapteeni Rogerin äiti, rouva
Dartsnoy, erinomaisen kelpo vanha rouva, on vielä elossa; isä oli
virkamies; 30000 frangin tulot, asuu Bonne-Neuvellen varrella,
sotilaana loistava tulevaisuus. On mahdotonta hyljätä hänet! Herra
Jumala, mitä sanoo Ursula täti?"

Aline ei ryhtynyt mihinkään keskusteluihin; hän heittäytyi isänsä
kaulaan ja suuteli häntä niin, ettei kukaan ollut vielä elämässään
ukkoparkaa niin suudellut ja esitti loppumattomia mietelmiä siitä
kaikkivoimaisesta vaikutuksesta, jolla rakkaus valtaa nuoren tytön
sydämen.

Seuraavalla viikolla sai kapteeni Roger tilaisuuden esittäytyä herra
Bernardille. Hän osottautui rakastettavaksi, yksinkertaiseksi ja
vaatimattomaksi miellyttäen Alinen isää, joka kauvan epäiltyään viimein
kysyi, eikö hän sattumalta haluaisi erota rykmentistä.

Kapteeni innostui; hän jumaloi ammattiaan, hän ei tiennyt sen
ihanampaa. Pitäisikö hänen 28 vuotisena jättäytyä hyödyttömäksi? Herra
Bernard ei uskaltanut sitä pyytää. Päätettiin, että koska kerran kaikki
ennusti nuorille onnellista tulevaisuutta, Ursula tädille puhuttaisiin
heidän tunteistaan.




2.


Ja sill'aikaa kun tätä tärkeätä neuvottelua nyt parhaillaan pidettiin,
jatkoi Aline yhä kukkien leikkaamista, vaipuen suloisiin haaveihin,
joiden päähenkilönä oli iloinen kapteeni.

Näytti siltä kuin tytön ajatukset olisivat vastustamattomalla voimalla
vetäneet luokseen niiden esineen, sillä kullalla kirjailtu kaapu
kohosi samassa puutarhamuurin yli; kujalta kuului kavionkapinaa
kivitystä vastaan ja iloinen tuliaishirnunta. Voittaen halunsa juosta,
sitä pikemmin päästäkseen rakastettunsa luo, kulki Aline tavallista,
välinpitämätöntä kävelyä huvimajan luo, astui portaita ylös ja avasi
ikkunan, seinille maalattujen kiinalaisten ystävällisten katseitten
seuraamana. Ikkunan alla odotti kapteeni Roger paljain päin.

Aline katseli hetken nuoren miehen kauniita, päivänpaahtamia kasvoja,
hänen sinisiä silmiään ja vaaleita viiksiään; sitten huudahti hän
kauhuissaan:

"Pankaa hattu kohta päähänne! Herra Jumala, mitä te ajattelette? Ei ole
koko kujalla varjon näköistäkään. Saatte vielä auringonpiston."

Mutta kapteeni oli tarttunut nuoren tytön valkeaan käteen ja silitteli
sitä kunnioittavan hellästi.

"Saatte viipyä vain hetken," sanoi Aline. "Mutta olen niin iloinen
saadessani tavata teidät. Ette voi käsittää, miten rauhaton olen.
Aamiaisen jälkeen en ole voinut hetkeäkään pysyä paikallani. Isä puhuu
parhaillaan Ursula tädin kanssa. He ja äiti ovat sulkeutuneet tuonne
alakertaan. Herra Jumala, miten heillä riittääkin puhumista? Eihän se
lopu milloinkaan! Kunhan täti ei vain keksisi liian montaa koukkua!"

"Pankoon tiellemme mitä vaikeuksia hyvänsä, me voitamme ne."

"Te puhutte kuin sotilas."

"Minä puhun kuin rakastunut."

"Jos teidän pitäisi odottaa saadaksenne minut?"

"Minä odotan!"

"Kuinka kauvan?"

"Aina!"

Aline pudisti päätään ja sanoi leikillään:

"Te olette ehkä kenraali, ennenkuin pääsemme naimisiin!"

"Rakastaisitteko minua sentakia vähemmän?

"En, mutta tahtoisin mieluummin mennä naimisiin, niinkauvan kuin olette
kapteeni."

He hymyilivät toisilleen ja olivat jo unhottaneet hetken huolet,
varmoina toistensa rakkaudesta ja vahvoina kukoistavassa
nuoruudenvoimassaan.

Aline oli vetänyt pois kätensä. Hän ojentautui kapean ikkunanpielen
yli, aivankuin huumeissaan kukkien tuoksusta ja kaikissa jäsenissään
suloisen raukeuden tunne. Tässä syrjäisessä ja hiljaisessa nurkassa,
joka jäi korkeiden muurien väliin, olivat he kuin erämaassa, saattoivat
kuvitella olevansa kahden koko mailmassa. Ja puhumatta, silmä silmään
kiintyneenä, tunsivat he onnea, kun vain saivat olla toistensa luona.

"Kävin tänään Pariisissa äitiäni tapaamassa, rakas Aline," sanoi
kapteeni, "ja hänen kanssaan sopimassa. Niinpiankuin maaperä on täällä
kyllin muokattu, tulee hän minun laskuuni pyytämään isältänne teidän
kättänne."

"Oi Jumalani!" huudahti Aline, jolle levottomuus taas muistui mieleen.
Hän katsahti huvimajan ovesta rakennukseen päin, joka yhä pysyi
sulettuna ja äänettömänä. "Keskustelu on kestänyt jo yli puolen tuntia.
Mitä siellä tapahtuneekaan. Kahdeksan päivää tarvitsi isä, ennenkuin
uskalsi ryhtyä tuohon kysymykseen, eikö hän uskalla nytkään."

"Onko tuo Ursula täti sitten niin kauhea? kysyi Roger hymyillen.

"Kauhea? Ei! Hän pitää meistä sydämellisen paljon. Mutta te ette voi
oikein käsittää hänen asemaansa —"

Nuori tyttö muuttui perin vakavaksi ja silmät taivaaseen käännettyinä
ja kädet ristissä puhui hän hurskaan hartaasti, ikäänkuin pyhästä
marttyyrista:

"Hän on kärsinyt niin paljon!"

"Mutta mehän kärsimme myös!" huudahti kapteeni. "Ainakin minä kärsin!
Sillä te, neitiseni, tyydytte odottamaan niin tyynesti, että se saa
minut epätoivoon."

Samassa esti muuan ääni nuoren tytön vastauksen. Salin lasiovi avautui,
ja pieni, pyylevä, viisikymmenvuotias kaljupäinen mies, jolla oli
harmahtava poskiparta, näkyi portailla.

"Se on isä!" huudahti Aline. "Nyt on kokous päättynyt! Hyvästi!
Ilmoitan teille tuloksen mahdollisimman pian."

Hän vei sormet huulilleen, viskasi kapteenille lentomuiskun ja ruusun,
jonka Roger tavoitti ilmasta ja kiirehti ulos. Hän kiiti pitkin
puutarhan käytävää ja ohimennessään peloitti mehiläisiä ja perhoja.

"No?" kysyi hän hämmästyneenä, huomatessaan isänsä liikkumatonna
nojaavan kielojen koristamaa rautasuojusta vastaan. "Oletko puhunut
siitä?"

"Olen," vastasi herra Bernard hämillään "olen ilmoittanut tädille
kaikki tuumamme. Hän haluaa puhella kanssasi."

Aline katsahti epäluuloisesti isäänsä, mutta rakkaus ajoi hänet
eteenpäin ja sen enempää kyselemättä syöksyi hän saliin kuin
myrskytuuli.

Ursula täti istui uunin ääressä sylikoira jalkojen juuressa. Hän
oli yksinkertaisesti puettu vanha neiti, pää hiukan kuin hevosen
pää, litteä yläruumis, pitkällisen impenä olon kuivattama, ja pitkät
käsivarret aina liikkuvine käsineen, jotka tekivät taitavasti kaikkia
naiskäsitöitä.

Parhaillaan neuloi hän harmaasta villalangasta puseroita köyhille
lapsille. Kuullessaan sisarentyttären tulevan, nosti hän päänsä
ja katsahti suurilla silmillään, joiden kirkas katse oli mustien
ja paksujen silmäluomien vastapainona miellyttävä. Rouva Bernard,
pieni kulmikas ja hiljainen nainen, joka istui siskoaan vastapäätä
nojatuoliin kyyristyneenä, näytti perin alakuloiselta. Alinea
estääkseen teki hän rukoilevan liikkeen, mutta huomatessaan tämän
päättäväisyyden ja kärsimättömyyden, pudisti hän päätään, huokasi ja
vaikeni. Herra Bernard oli seurannut heti tytärtään, ja seisoi nyt
ovipielessä surkean näköisenä.

Aline silmäili ympärilleen. Hän tunsi, ettei hän ollut tullut sinne
kuulemaan voiton tai tappion sanomaa, vaan mieluumminkin itse
suorittamaan taistelun. Veri kohosi hänen poskiinsa ja vakavin askelin
kulki hän huoneen poikki istuutuen aivan Ursula tädin viereen.

"No, tyttöseni," sanoi vanha neiti terävällä äänenpainolla, "sinun
kuuluu olevan luonamme niin ikävä, että tahdot hylätä meidät? En voi
käsittää, mitä sinulta puuttuu täällä? No niin, kai ne ovat samoja
hullutuksia, kuin kaikilla nuorilla tytöillä. Sinun äitiäsi ne myös
kiusasivat ennenaikaan. Mutta sinähän olet minun mielestäni vielä niin
kovin nuori."

"Täytin viime kuussa kahdeksantoista, täti."

"Tiedän sen. Kahdeksantoista vuotta! Ei sillä ijällä vielä ole mikään
Metusalem," sanoi vanha neiti nauraen.

Kun Aline näki tädin nauravan, ajatteli hän, että asia saattoi päättyä
paremmin, kuin hän oli luullutkaan. Ja rohkaistuna sanoi hän:

"Oi, täti, jospa tietäisit, miten häntä rakastan!"

"Todellako?" sanoi vanha neiti, jolla tuntui olevan yksi parhaimpia
hetkiään. "Ja miten vanha hän on?"

"Pian kaksikymmentäyhdeksän vuotta, täti."

"Vai niini Yksitoista vuotta sua vanhempi."

"Isä on äitiä 12 vuotta vanhempi."

"Missä hän asuu?"

Aline epäröi hetken. Hän arvasi, että hänen vastauksensa oli ratkaiseva
asian. Yhtäkaikki vastasi hän rohkeasti:

"Vincennesissä."

Ursula tädin kasvojen ilme muuttui ankaraksi ja uhkaavaksi.
Näytti ikäänkuin hänen ylleen äkkiä olisi laskeutunut korkeiden
linnoitusmuurien varjo. Hän katsahti sisareensa, joka vapisi,
lankoonsa, joka piiloutui ikkunakomeroon, ja huudahti, kauhean
epäluulon uhrina:

"Mikä hän on viraltaan?"

Aline nosti siniset, rehelliset silmänsä Ursula tätiin ja vastasi,
kasvoissaan sellainen ilme, kuin olisi hän rukoillut armoa
kuolemaantuomitulle:

"Hän on seitsemännentoista tykistörykmentin kapteeni."

Jos salama olisi lyönyt taloon ja sattunut vanhaan neitiin, ei hän
olisi enemmän säikähtänyt, kuin nyt. Hän nousi istumasta, pani pitkät
kätensä ristiin rinnalleen ja huusi, punasena vihasta ja säihkyvin
silmin:

"Upseeri! Siis todellakin upseeri! Ja sinä, sinä Aline, minun
sisarentyttäreni, — minun kummityttöni."

Sanat tukehtuivat hänen kurkkuunsa. Hän astui ulos huoneesta,
pysähtyi kynnykselle kummituksen näköisenä ja änkytti, kasvoiltaan
mustansinertävänä:

"En voinut aavistaa, että onnettomuuteni noin unohdettaisiin! Mutta sen
sanon teille: minun kynnykseni yli ei koskaan pane jalkaansa sellainen
mies, joka kuuluu armeijaan! Mieluummin pakenen itse. Aline pitäköön
kernaasti päätöksensä, onhan hänellä vapautensa. Mutta meillä ei sen
jälkeen enään ole mitään tekemistä toistemme kanssa, ja minä olen
ainakin tehnyt kaikkeni estääkseni, ettei hänen elämänsä turmeltuisi
niinkuin minun!"

Hän pudisti uhkaavasti käsivarttaan, niinkuin onnettomuutta ennustava
Kassandra, ja poistui. Isä, äiti ja tytär katsahtivat toisiinsa. Oli,
ikäänkuin kiinnipaiskattu ovi olisi musertanut kaikki toiveet.

"Johan minä sanoin teille," virkkoi lopulta herra Bernard.
"Onnettomuutensa jälkeen ei Ursula täti saata muuta vastata. Herra
Jumala, miten tästä pulasta päästään? Mitä minä sanon sille nuorelle
miehelle, josta olen kuullut pelkkää hyvää?

"Mutta isä" kysyi Aline harmissaan, aijotko todellakin myöntyä?

"Onko muuta keinoa?"

"Muuta keinoa? Suostut tietysti ennen vaikka niihin! Uhrata minun
onneni haaveellisen oikun, epäoikeutetun vihan takia? Ethän voine
sellaista ajatellakaan? Onko Ursula tädin onnettomuus ehdottomasti
saattava minutkin onnettomuuteen? Täytyykö minulle välttämättä sattua
samaa kuin hänelle? Ei, olen varma siitä — vakuutan sen — voisin vaikka
vannoa sen!"

Pikku Aline innostui, puolustaessaan omaansa ja Rogerin asiaa,
tarmokkaana kuin kapteeni itse.

"Rakas lapseni," huudahti rouva Bernard kauhuissaan, "sinähän tunnet
tädin — minä pyydän sinua, elä vastusta häntä, alistu — —!"

"Mieluummin kuolen!"

Mielenliikutus oli järkyttänyt hermoston tasapainon, hän ei voinut
enään itseään hillitä, vaan purskahti itkuun.

"Aline! Rakkaani!" huusivat herra ja rouva Bernard samalla kertaa.

He ottivat hänet syliinsä, hellittelivät häntä, lohduttivat häntä ja
antoivat mitä hellimpiä vakuutuksia.

Niin, he halusivat tehdä mieluummin vaikka mitä, kuin nähdä hänet
onnettomana. He aikoivat taistella viimeiseen saakka, jotta Aline saisi
miehekseen sen, jonka tahtoi.

Nähdessään vanhempainsa yhdessä hänen kanssaan asettuvan Ursula tätiä
vastaan, hymyili nuori tyttö kesken kyyneleitään.




3.


Ursula täti oli mennyt huoneeseensa. Sulettuaan oven ja turvauduttuaan
kaikkia vihamielisiä hyökkäyksiä vastaan, seisoi hän ajatuksissaan
keskellä lattiaa.

Koko ympäristö oli sopusoinnussa hänen elämänsä surumielisen
arvokkuuden kanssa: malvanväriset seinäverhot, mustapunaiset
huonekalut, pronssinen kamiinin kannatin, vieläpä kellonheilurikin,
joka kuvasi rukoilevaa enkeliä. Erääseen huoneen nurkkaan oli laadittu
kappelin tapainen, jossa oli samettiverhoinen rukouspalli. Katosta
riippui hopealamppu lyhyissä ketjuissaan. Kaiken tämän jumaloimisen
keskuksena näytti olevan — venäläisten pyhimyskuvien tavoin —
hopeakehyksinen muotokuva.

Se kuvasi nuorta, viiksikästä upseeria, pakollisine hymyineen, jonka
valokuvaaja komentaa esiin, silmät tuijottaen tyhjään ilmaan, ja
puettuna jalkaväen pitkään kaapuun sekä päässä 1854 v:n mallinen
korkea töyhtöhattu. Kuvan alle oli kaiverrettu pieneen metallilevyyn:
"Louis-Silvain-Exupère de Mirieux, kaatunut Sevastopolin piirityksessä.
Jumala hänen sieluaan armahtakoon!" Kuihtunut kukkavihko oli
kiinnitetty kehykseen.

Ursula täti astui muutaman askeleen muistojen nurkkaan päin. Raskaasti
huoaten vaipui hän polvilleen, suuntasi kuvaan kostean katseen ja
kuiskasi:

"Sotilas sukuun sinun poistuttuasi? Ei, se ei ole tapahtuva!"

Vanhasta neidistä näytti valokuvatun urhon hymy käyvän
ystävällisemmäksi, ja keventynein sydämmin tunsi hän voivansa torjua
kaikki hyökkäykset.

Se mies, jonka kuolemaa Ursula täti itki, oli eläessään ollut
kutakuinkin vapaamielinen herra. Jäätyään 20 vuotiaana isättömäksi
ja äidittömäksi, oli hän alkanut uransa hävittämällä suurimman osan
omaisuuttaan, antamalla kilpa-ajohevosten tavoitella palkintoja, joita
ne eivät koskaan saaneet, ja itse juoksemalla naisten jälessä, jotka
hän sensijaan aina sai käsiinsä. Tällä tavoin oli hän lyhyeen aikaan
ehtinyt kukkaronsa pohjaan ja hänen täytyi turvautua koronkiskureihin.

Hän oli kevytmielinen, vaan hyväsydäminen: hän oli niitä ihmisiä, jotka
ensin tekevät pahaa lähimäisilleen ja senjälkeen katuvat sitä sydämensä
pohjasta, mikä ei kuitenkaan paranna asiaa. Hänellä oli usein kuuma
paikka, holhoojansa, herra Prévôt'in, Ursulan isän, erään entisen
kauppiaan luona joka, ei ymmärtänyt kevytmielisiä syrjähyppyjä ja usein
selitti, että kaunis Ludvig kaikkine rakastettavaisuuksineen vielä
kerran päättäisi uransa huonosti.

Ursula sensijaan, joka oli melkein yhdenikäinen tämän nuoren miehen
kanssa, ei voinut häntä kyllin ihailla ja olisi epäilemättä pantannut
sydämensä voidakseen ylläpitää Ludvigin ylellistä elämää. Hän jumaloi
Ludvigia. He olivat kasvaneet yhdessä ja kaikkein varhaisimmassa
nuoruudessa olivat he leikillään menneet kihloihin. Ursulan täyttäessä
kaksikymmentä vuotta, piti hän yhä kiinni tästä lapsellisesta
lupauksesta, kun taas Ludvig uuden vapautensa huumaamana liiteli
kukasta kukkaan.

Vanhemman tyttären intohimo sai herra Prévôt'in levottomaksi.
Hän koetti puhua Ursulalle järkeä, mutta hänen painavimmatkin
todistuskappaleensa otti tämä vastaan itsepäisesti, kuin espanjalainen
muuli. Viehättävän Ludvigin don-Juan tavat olivat vastustamattomasti
kietoneet pauloihinsa tämän pitkän, laihan ja tummahkon tytön. Mitä
rikollisemmaksi hänet kuvattiin sitä mieltäkiinnittävämpi hän oli
Ursulan mielestä. Onhan miehiä, jotka enemmän valtaavat vikojensa, kuin
toiset hyveillensä kautta.

Ursulan isä sanoi:

"Minä en koskaan anna sinua tuolle lurjukselle. Hän tekisi sinun
elämäsi helvetiksi."

"Minun rakkauteni parantaisi hänet", vastasi Ursula. "Hyvä luonne
keksii aina keinoja."

"Mutta hän on tuhlannut koko omaisuutensa ja hiukan enemmänkin."

"Eikö minulla ole varoja kahdelle?"

"Ei ole rikas silloin enään kun on tekemisissä tuhlarin kanssa."

"Minä teen hänet kelpo ihmiseksi."

"Mistä sen tiedät?"

"Olen varma siitä!"

"Oh, sinä olet hupsu!"

Ursula tyytyi siihen, että häntä pidettiin hulluna, mutta ei luopunut
mielipiteistään. Ja vielä kaksikymmenneljävuotiaana odotti hän yhä
kärsivällisesti sitä hetkeä, joka sallisi hänen ruveta sovelluttamaan
mieheensä moraalisia parannusteoriojaan. Mitä Ludvigiin tulee, kohteli
hän Ursulaa kuin siskoaan ja kun hänen kassansa oli tyhjä, antoi hän
Ursulan tyhjentää säästönsä omaan taskuunsa. Kun hän sitten jonakin
kauniina päivänä oli voittanut pelissä, toi hän Ursulalle kauniita
lahjoja, jotka houkuttelivat kyyneleitä tuon tunteellisen tytön silmiin.

Hänellä ei ollut ensinkään kiire mennä naimisiin Ursulan kanssa, vaikka
hän toisinaan tytön isän rikkauden takia sitä vakavasti ajatteli. Kun
hänen ystäviensä kesken tuli puhe Ursulasta ja hänestä, ja kysyttiin,
milloin hän aikoi viettää häitään, vastasi hän viitaten tytön
laihuuteen: "Ei ole mitään kiirettä. Hän on oleva minun pelastusvyöni."
Ja sitten naurettiin yhdessä. Mutta hänen täytyikin tunnustautua
ennenkuin oli odottanutkaan.

Eräällä iltana oli hän holhoojansa luona niin säikähtäneen näköisenä,
että Ursula arvasi jotakin ikävää tapahtuneen. Hän kuulusteli Ludvigia.
Tämä kieltäytyi sanomasta alakuloisuutensa syytä, mutta Ursula pyysi
niin itsepäisesti, että hän lopulta tunnusti kaiken. Kaikki hänen
suunnitelmansa olivat rauenneet, hän ei tiennyt mitään keinoa, millä
päästä pulasta.

"Oletko vakavasti päättänyt muuttaa elämäsi?" kysyi Ursula.

Kun hän vastaamatta loi silmänsä taivaalle, sanoi tämä:

"Mene isäni luo pyytämään minun kättäni."

Ja Ludvig meni. Mutta herra Prévôt, joka 35 vuoden aikana oli
puuhannut rikkautensa kokoamiseksi, ei ollut ensinkään taipuvainen
äkkiä laskemaan yli neljättä osaa siitä sellaisiin käsiin, jotka aina
olivat avoinna. Herra Prévôt otti vastaan holhokkinsa varustusten
takaa, ja kun hänen tyttärensä sekaantui leikkiin, vannoi hän kaikkien
jumalien ja jumalatarten nimessä, että hän mieluummin tekisi tämän
perinnöttömäksi kuin sallisi hänen mennä naimisiin rakastettunsa kanssa.

"Silloin en mene koskaan naimisiin!" vastasi Ursula itkien.

"Hyvä! Hoida sitten siskosi lapsia!"

"Ja minä menen sotaväkeen!" jatkoi Ludvig samaan tapaan.

"Erinomaista! Silloinpahan teet sinäkin jotain hyötyä."

Nuori mies täytti sanansa. Hän ajatteli:

"Kunhan Ursula on itkenyt kuukauden, hankkivat he sotajoukkoon miehen
minun sijalleni."

Ursula ehti itkeä vain neljätoista päivää. Syttyi sota Venäjän kanssa,
ja Ludvigin rykmentin täytyi matkata Krimin niemimaalle. Oli ikäänkuin
salama olisi iskenyt. Ei voinut ajatellakaan luopumista lippujen alta,
sillä silloin olisi häntä pidetty pelkuriraukkana. Ludvigin täytyi
tyytyä kohtaloonsa ja koettaa nyt vain oppia kunnon soturiksi.

Eräänä päivänä tuli Ludvig holhoojansa luo univormuun puettuna,
nahkatuppinen sapeli uljaasti sivulla, pää kerittynä kuin
elinkautisvangilla ja kädessä pieni kukkavihko Ursulalle. Hetki oli
valtava; Tämä perheen melkein oma poika oli sotaan lähtiessään aivan
mieltäkiinnittävä, ja vaikkei häntä ennen olisikaan rakastettu, niin
nyt hän jo melkein ansaitsi sen. Herra Prévôt itse tunsi silmiensä
kyyneltyvän, niin iloinen kuin hän olikin päästessään tuosta
vaivaloisesta vekkulista.

Ludvigin ja Ursulan jäähyväiset olivat perin liikuttavat. He olivat
salissa kahdenkesken, sanaakaan virkkamatta. Vähitellen pimeni,
niin että he vaivoin saattoivat eroittaa toistensa kasvoja. Tässä
ystävällisessä hämyssä näytti laiha Ursula hiukan tavallista
hauskemmalta; Ludvig sai äkkiä hellyyden kohtauksen, halusi kiinnittää
hänet itseensä katkeamattomilla siteillä ja tarttui hänen käteensä
sanoen:

"Sinä kai ajattelet minua joskus poissaollessani?"

Tyttö vain nyyhkytti.

"Ja jollen minä enään palaa?"

Ursula hypähti pystyyn ja huudahti kiihkeästi:

"Ei koskaan, minä vannon sen! — Ei koskaan ole kukaan toinen — —"

Hän ei voinut jatkaa enempää. Ludvig sulki hänet syliinsä ja suuteli
häntä. Ursula oli ikäänkuin pyörryksissä, hänestä tuntui siltä,
kuin koko sali pyörisi kauheaa vauhtia. Ja hänen onnekseen astui
kamaripalvelijatar samalla hetkellä saliin, kädessään palava lamppu.
Seuraavana päivänä matkusti Ludvig.

Sen päivän jälkeen kulutti Ursula kaiken aikansa sotauutisten
lukemiseen ja pistämällä mustia ja valkeita nuppineuloja sotakarttaan.
Hän matkasi ajatuksissaan yli Asovan meren, nousi maihin Eupatoriassa,
taisteli Alman, Tschernajan ja Traktisin luona ja luki kaikki anastetut
kanuunat ja liput sulhasensa ansioksi. Häneen eivät kuuluneet
Saint-Armond, Pélissier tai lordi Raplon, eivät ranskalaiset,
englantilaiset eivätkä turkkilaiset; ainoastaan Ludvig, joka Akilleen,
tuon kauhua herättävän sankarin lailla, piti kurissa Todtlebenin ja
tsaarin kaikki sotilaat.

Ludvig kirjoitti usein, valittaen pakkasta. Ursula jätti huoneensa
lämmittämisen. Hän tahtoi kärsiä yhdessä rakastettunsa kanssa. Miksei
hän saanut yhdessä Ludvigin rinnalla asettaa rintaansa ampumatauluksi?
Hän haaveili urheista amazoneista, jotka haarniskaan puettuina
seurasivat miehiään taistelutantereelle, ja niistä urheista naisista,
jotka v. 1792 taistelivat tasavallan lippujen alla. Hän olisi
puolustanut Ludvigia, olisi ohjannut itseensä sen kuolettavan iskun.
Hän näki joka yö unta tuon iskun suuntaajasta, kauheasta kasakasta,
jonka punainen parta ja verenhimoinen hymy painui hänen mieleensä. Hän
heräsi kauhuissaan ja kuiskasi:

"Ei, se ei voi olla mahdollista! Jumala on häntä suojeleva, koska en
minä kerran ole hänen luonaan."

Ja hän rukoili hehkuvan hartaasti.

Piiritys oli kestänyt jo puolen vuotta, ja Ludvig voi erinomaisen
hyvin. Hän oli päässyt hengissä "Viheriän kukkulan" valloituksesta, ja
verisistä hyökkäyksistä valkeita piiritysmuureja vastaan; mutta äkkiä
lopetti hän kirjoittamisen.

Ursula kävi äärettömän levottomaksi. Hän odotti aamuin, illoin
kirjeenkantajia kuin Messiasta. Mutta postimestari antoi vain
turhanpäiväisiä kirjeitä. Kului kolme viikkoa. Herra Prévôt kävi
itse levottomaksi. Hän ajatteli: "Olisikohan tuo vekkuli todellakin
päättänyt päivänsä sankarina?" Sotaministeristö sai kaikki uutiset
sotajoukon tilasta. Holhooja meni keskusvirastoon, harhaili tunnin
ajan käytävissä ja löysi lopulla muutaman osaston päällikön luo,
joka, katseltuaan erästä äsken laadittua luetteloa, vastasi aivan
lakoonisesti: "Ludvig-Silvain-Exsupére de Mirieux, hävinnyt yöllä 17
päivää vastaan — — —"

Holhooja oli kuin ukkosen lyömä. Hän oli veripunaisessa pilvessä
näkevinään kalpeat kasvot tuijottavin silmin, jotka katselivat häntä
soimaten, ja hänen omatuntonsa huusi: "Sinä olet sen aiheuttanut!" Hän
koetti ottaa asian järkevältä kannalta ja sanoi: "Hitto vieköön, hänhän
olisi saattanut tyttäreni onnettomaksi!" Mutta kuitenkin palasi hän
kotiin niin liikutettuna, ettei se voinut jäädä huomaamatta.

Ursulan ei tarvinnut ensinkään kysellä saadakseen tietää
onnettomuutensa: katsahtaessaan isän kasvoihin ymmärsi hän kaiken. Hän
huusi sydäntäsärkevästi: "Ludvig on kuollut!" ja pyörtyi, ennenkuin isä
ehti sanoa: "Ei, ainoastaan hävinnyt. Kenties hän vielä löytyy. Ehkä
hänet on vangittu?"

Ursula häilyi elämän ja kuoleman rajoilla. Hän oli paraneva sairas,
kun Invaliidihotellin jyrisevät tykit ilmoittivat Sevastopolin
antautumisen. Toivo heräsi hänessä uudelleen, hän ajatteli, että Ludvig
ehkä kirjoittaisi. Mutta mitään ei kuulunut. Entinen syvä hiljaisuus.
Ja niin luultiin yleisesti, että Ludvig uinui tuntemattomassa haudassa
jonkun kuulien lävistämän vallin juurella.




4.


Nyt piti Ursula itseään leskenä ja vietti suruvuottaan. Turhaan
koetti hänen isänsä lohduttaa häntä, huvittaa häntä. Hän kohteli
isänsä yrityksiä kylmyydellä, joka sai tuon kunnon miehen vetäytymään
takaisin. Itsessään tunsi herra Prévôt kunnioitusta tuota surua
kohtaan, jota ei mikään voinut lieventää. Hän alkoi yhä enemmän
kunnioittaa tytärtään ja tottui pitämään häntä pyhimyksenä. Aina
puhuessaan Ursulan onnettomuudesta, puhui hän matalalla äänellä,
ikäänkuin peläten, että joku kuunteli häntä. Koko talo muuttui
hiljaiseksi ja autioksi. Oli ikäänkuin varjo olisi laskenut sen ylle.

Joka päivä meni Ursula kirkkoon rukoilemaan rakastettunsa sielun
puolesta. Hän palveli häntä pyhimyksenä ja kamarissaan rukoili hän
pitkät rukoukset Ludvigin valokuvan edessä, jonka kehyksellä riippui
viimeinen tämän antama, kuihtunut kukkavihko; hän itki rakkauttaan,
joka oli kuihtunut kukkaansa.

Hän kohteli isäänsä erinomaisen rakkaasti ja hoiti häntä ihmeteltävän
uhrautuvasti hänen viime hetkeensä saakka. Hän vihasi ainoastaan
yhtä — mutta sitä rajattomasti — sotajoukkoa. Se oli riistänyt hänen
sulhasensa. Se oli vienyt Ludvigin hänen käsistään tykkien suihin
ja kuulasateeseen. Se oli muutamien suunnattomien tyhmyyksien takia
yllyttänyt miehiä, jotka eivät olleet tehneet toisilleen mitään
pahaa, teurastamaan toisiaan ja riistäneet häneltä hänen itkemänsä
rakkaan. Oi, koko tuo vihattava, toimeton armeija, tuo tyhmä ja julma
ihmiskoneisto liehuvin lipuin ja tärisevin rummuin. Mitä varten se oli
olemassa? Riistääkseen vaimoilta miehet, nuorilta tytöiltä sulhaset ja
äideiltä pojat!

Ollessaan kävelemässä kaduilla, oikaisi hän yli ajotien, päästäkseen
jalkakäytävällä kohtaamasta sotilasta. Hänessä herätti kauhua
kaikki, mikä käytti punaisia housuja ja rämisevää miekkaa.
Saint-Mandé'ssa, jossa hän asui kesäisin, näki hän kerran vaalin
aikana edusmiesehdokkaan, joka muun ohjelmansa ohella jyrkästi vaati:
"Pois sotajoukot!" Ursula keräsi hänelle ääniä ystäviensä joukossa ja
taivutti puutarhurin äänestämään häntä.

Tämä pitkä, luiseva ja musta vanha neiti oli sisimmältä sydämeltään
kelpo ihminen. Palvelusväki kunnioitti häntä ja sisar jumaloi.
Kymmentä vuotta vanhempana oli Ursula kasvattanut häntä ymmärtävästi
ja hellästi kuin äiti. Kun tämä tuli täysi-ikäiseksi ei hän hetkeäkään
aikonut estää häntä menemästä naimisiin, siten pidättääkseen hänet
yksinomaan itseään varten. Hän oli älykkäästi kyllä itse valikoinut
sisarelleen miehen, mutta kaikkein rauhallisimman. Tämä mies ei ollut
edes täyttänyt asevelvollisuusvaatimuksia, vaan oli vapautettu niistä
likinäköisyytensä takia. Hän oli porsliininappitehtailija, hänen
tehtaansa oli Charentonin luona, ja hänen nimensä oli Emile Bernard.

Tämä hyväntahtoinen, pyöreä nuori mies oli niitä, joista ensi
silmäyksellä voi sanoa: "Tuo ei tee madollekaan pahaa."

Hänen lyhyt, pyöreä persoonansa oli tarkoitettu ilman syrjähyppyjä
tai kolauksia, suoraan ja rauhallisesti pyörimään elämän kaltaita
myöten. Samoinkuin rouvansa, jumaloi hänkin Ursulaa, ja hyväksyi ilman
vastaväitteitä surullisen "onnettomuus "-tarinan.

Hän olisi kyllä voinut väittää, että monet miehet kaatuvat sodassa,
ilman että heidän leskensä tai morsiamensa ainaisesti rupeavat
vihaamaan elämää tai sotajoukkoa. Hänellä esimerkiksi oli serkku,
joka ensin oli ollut naimisissa majurin kanssa, ja tämän kaaduttua,
everstin kanssa. Mutta hän katsoi paremmaksi, sokeasti uskoa legendan
Ludvig-Silvain-Exupères'in hienosta marttyriudesta. Hän totuttautui
näyttämään murheelliselta joka kerran kuin Ursula, onnettomuuden
vuosipäivänä, sai suuren itkukohtauksensa! Hän piti paljon rouva
Bernardista, joka vastasi hänen tunteisiinsa ja tämän rehellisen
tunnesopusoinnun tuloksena oli tytär.

Tytär! Ursula oli suunniltaan ilosta. Hän oli vavissut pelosta,
että siitä tulisi poika, sillä pojathan voidaan pakoittaa kantamaan
sotatakkia. Jo ennenkin oli hän kunnioittanut lankoaan. Mutta tyttären
syntymisen jälkeen muuttui hän yhä kohteliaammaksi. Hän sanoi yhä
uudelleen:

"Tahdikkaita miehiä on harvassa; niitä on pidettävä arvossa.
Bernardilla on tahtia."

Hän oli ollut niin tahdikas, että oli hankkinut itselleen tyttären!

Pienokainen pani koko talon nurin. Ursula täti rupesi kummiksi, ja oli
niin ymmärtäväinen, ettei vaatinut lapsukaiselle Ursula-nimeä. Hänet
kastettiin Aline'ksi. Hän oli vaalea, silmät mustat ja punaiset huulet,
niin että hänestä näytti aikaa myöten tulevan täydellinen kaunotar.

Ursula täti oli ihan rakastunut tuohon pieneen sievään olentoon,
ja unohti vähäksi aikaa Ludvigin valokuvan. Hän tuntui muuttuneen.
Vieraat henkilöt saivat usein keskustelun kuluessa kautta rantain puhua
armeijasta, ilman että vanha neiti nosti mitään myrskyä. Hän rypisti
kulmakarvojaan, puri huuliaan, vaan ei sanonut sanaakaan. Ennen lapsen
syntymistä olisi hän syössyt ylös ja huutanut:

"Armeija! Raakalaisaikojen epäsikiö! Joukko uhrilampaita, joukko
murhaajia!"

Hän piti tästä huudahduksesta, jonka näennäinen kaksimielisyys: samalla
kertoa uhrit ja murhaajat, selvästi osoitti hänen oman mielipiteensä,
jossa oli puoleksi sääliä, puoleksi vihaa.

Kunnon Bernard, joka oli hyvillään kälynsä leppymisestä, sanoi
vaimolleen:

"Olen niin iloinen; minusta näyttää Ursula tyyntyvän; hänen
raskasmielisyytensä on vähenemässä."

Rouva Bernard pudisti päätään ja vastasi:

"Ei, Aline valtaa tällä hetkellä hänen ajatuksensa, mutta onnettomuuden
muisto ei koskaan katoa hänen sielustaan. Hänen vihansa vaanii kuin
salattu tulipalo, mutta ensi tilaisuudessa puhkeaa se esiin."

Rouva Bernard oli oikeassa. Raivo armeijaa vastaan puhkesi monesti
esiin. Ensi kerran vuonna 1859. Vanha neiti oli mennyt Alinen ja
tämän hoitajattaren seurassa Saint-Mandé'in puistoon ja näki kaikki
rakennukset lippujen koristamina. Hän kysyi vihoissaan:

"Mitä tämä merkitsee? Eihän tänään ole elokuun 15 päivä?"

Yhä enemmän juhlapukuisia ja riemukatseisia ihmisiä tulvaili
Pariisista. Suurten puiden varjossa syötiin aamiaista ja nurmikolle
jätettiin rasvaisia papereita ja tyhjiä pulloja. Ursula kysyi Alinen
hoitajattarelta:

"Mitä tämä elämä, tämä liike merkitsee? Vietetäänkö lähistössä jotakin
kansanjuhlaa?"

"En tiedä, neiti!" vastasi nuori tyttö hämillään. "Mutta ehkäpä on
viisainta mennä kotiin. Pienokainen voi yhtä hyvin leikkiä puutarhassa."

"Mennä kotiin? Minkätähden? Selittäkää! Mitä on kyseessä?"

"No hyvä, neiti — voinhan sen kertoa — joukot palaavat tänään
Italiasta, ja armeija kulkee tästä ohi matkalla Saint-Maur'iin."

"Armeija?"

Ursula oli jo pannut käsityönsä kokoon ja käveli nopeasti eteenpäin.
Mutta liian myöhään. Kadut olivat täynnä kansaa. Poliisiketju piti
järjestystä yllä, ja oli perin vaikea päästä eteenpäin. Kaukaa kuului
yhä kasvava meteli; katupojat tulivat juosten, ja lehviä heiluttaen.
Mutta huudon ja metelin voittivat rumpujen tärinä ja torvien toitotus,
jotka ilmoittivat voittajien lähestyvän.

Ursula alkoi juosta. Hän oli ikäänkuin huumauksissaan ja oli vähällä
menettää järkensä. Hänestä tuntui ikäänkuin kaikki nämä punahousut
vainoaisivat häntä. Hän raivasi ihmisjoukkojen läpi tietä terävin
kyynäspäin, niinkuin laivan etukeula halkoo aaltoja. Ja rumpujen kumean
äänen vainoamana hän pakeni, vetäen mukanaan pikku Alinen.

Tullessaan bulevardin kulmaukseen ja nähdessään talonsa portin, luuli
hän olevansa pelastettu. Hän henkäsi syvään. Vielä muutama askelta;
senjälkeen olisi hän suojassa. Mutta katunurkkauksessa kääntyikin
häntä vastaan suuri ihmisjoukko, täytti katukäytävän ja kapean kadun;
pajunettien teräkset ja nahkalakkien messinkireunat välkkyivät. Siinä
teki Vincennesiin tuloaan jalkaväki, kukkia pyssynsuissa ja lippu
tuulessa liehuen, tomuisena, mustuneena, läpiammuttuna; sen kotkaa
koristi punainen nauharuusu ja kunnialegioonan risti.

Kaikki ikkunat olivat täynnä uteliaita, kaikui kättentaputusten ja
"hyvä" huutojen myrsky; äkkiä alettiin soittaa sähköä täynnä olevaa
rykmentin musiikkia, josta levisi kansajoukkoihin innostuksen aaltoja.
Kirkkaan taivaan alla ja leudon lämpimänä kesäpäivänä marssivat pienet
sotilaat voitonylpeinä, hymyillen ja onnellisina; oli, ikäänkuin he
olisivat kannattaneet koko isänmaan kunniaa.

Täti huudahti ja pani käden silmilleen päästäkseen näkemästä tätä
komeata ja vihattavaa näytelmää; sen jälkeen kalpeni hän ja pyörtyi.
Hänet kannettiin Castenjol'in apteekkarin taloon. Ja tässä tyhjässä
puodissa — apteekkari apulaisineen oli näet parhaillaan isänmaallisesti
huutamassa: "Eläköön armeija!" — tointui Ursula parka. Kaukaa kaikuivat
marssin viime säveleet, melua seurasi hiljaisuus. Ursula tädin silmät
täyttyivät kyynelillä ja puoleksi tukahtuneella äänellä sanoi hän:

"Ne tulevat takaisin! Mutta hän ei tullut koskaan! Äidit, sisaret ja
morsiamet iloitsevat tänään, — mutta minä, minä!"

Hän sai uuden kohtauksen, huusi, huitoi pitkillä käsillään ja pyörtyi.

Tämän tapahtuman jälkeen sulkeutui hän huoneeseensa kuudeksi viikoksi.
Häntä vaivasi hirveä alakuloisuus, hän ei tahtonut nähdä ketään,
vaan lepäsi tuntikausia polvillaan Ludvigin valokuvan edessä,
jonka molemmille puolin hän hartaasti sytytti pieniä, punaisia
vahakynttilöitä.

Ruoka kannettiin hänen huoneeseensa, eikä hän puhutellut sanallakaan
palvelustyttöä, joka sen toi hänelle. Kun huonetta aamusin siistittiin,
käveli hän puutarhassa. Kaukaa näki hänen hitaasti kävelevän
edestakaisin pää painuneena litteätä rintaa vastaan; hän näytti
kummitukselta. Herra ja rouva Bernard alkoivat pelätä hänen terveyttään
ja kysyivät neuvoa lääkäriltä, joka oli perheen hyvä ystävä. Kun tälle
oli tarkasti selitetty Ursulan tila, huudahti hän kiivaasti:

"Mitä lääkkeitä minun pitäisi hänelle määrätä? Hän ei ole ensinkään
sairas! Hän on vain hupsu!"

"Voi, herra tohtori!" huudahti rouva Bernard säikähdyksissään. "Sanokaa
mieluummin: pyhimys!"

"No, olkoon menneeksi! Vaikkapa pyhimyskin, jos se teitä huvittaa, hyvä
rouva Bernard! Mutta tuollaista pyhyyttä ei paranna muu kuin kylmä
kylpy. Viekää sisarenne tohtori Blanchen luo, tai pudistelkaa häntä
vakavasti, niin se virkistää häntä."

Pudistaa häntä — oi, herra Jumala, eiväthän he edes uskaltaneet mennä
hänen huoneeseensa. Mutta virkistääkseen häntä, niinkuin tohtori oli
sanonut, pisti heidän päähänsä lähettää pikku Aline hänen tielleen, kun
hän käveli tavanmukaisen aamukävelynsä. Lapsi juoksenteli puutarhassa
iloissaan kuin vapaaksi laskettu vuohi ja erään pensaan juurella
tarttui hän nauraen kummitätinsä hameisiin. Vanha neiti aikoi avata
pienet kädet, vapauttaa itsensä ja jatkaa matkaansa. Äkillisellä
tempauksella pudisti hän irti Alinen, joka kaatui hiekalle ja rupesi
huutamaan:

"Täti teki minulle pahaa, kun aijoin suudella häntä — täti teki minulle
pahaa!"

Vanha neiti pysähtyi äkkiä, ja nähdessään jumaloimansa lapsen
kasvot kyynelissä, suli hänen sydämensä katkeruus. Hän tarttui
kummityttäreensä kuin haukka kyyhkyseen, puristi häntä rintaansa
vastaan ja suuteli hänen pieniä käsiään, jotka olivat täynnä hiekkaa.
Senjälkeen hän voitettuna puhkesi itkuun ja tuijotti liikkumattomana
lankoaan ja siskoaan, jotka kiiruhtivat paikalle.

Tämän jälkeen herra ja rouva Bernard eivät koskaan voineet
täydellisesti tyyntyä. He pelkäsivät uutta kohtausta. He katselivat
Ursulaa, hänen ollessaan tyyneenä, niinkuin merimies tähyää
liikkumatonta merta, jonka myrsky aivan äkkiä voi pohjia myöten
myllertää.




5.


Peljätty kohtaus läheni, mutta vasta muutaman vuoden perästä ja paljon
vähemmän draamallisissa olosuhteissa.

Kun Aline tuli siihen ikään, jolloin hänen oli alettava soittaa pianoa,
antoi täti, joka itse soitti sitä hyvin, huvikseen opetusta Alinelle.
Hän vihki Alinen sormiharjoitusten tuskallisiin salaperäisyyksiin, ja
sali kaikui Gerny'n ja Bertinin säveliä. Mutta koska Aline edistyi
nopeasti, täytyi harjoitustenkin kehittyä mutkaisemmiksi.

Saint-Mandé'n kruununvouti, rauhaa rakastava mies, oli suositellut
erästä etevää musiikkimiestä, hyvää ystäväänsä herra Perserania,
joka kykeni käsittelemään kaikkia soittoneuvoja, kaikkia yhtä
keskinkertaisesti.

"Säestäessähän tuo monipuolisuus on kylläkin hyvä", sanoi herra Bernard.

Ja kruununvoudin suojatti otettiin ystävällisesti vastaan.

Ensi päivinä oli täti, estääkseen opettajan hämminkiä, hyvin
tahdikkaasti asettunut käsitöineen puutarhan suurten puiden varjoon ja
salin ikkunoiden kautta tulvasi häntä vastaan kaksinlaulujen säveliä
ja huilulla, tenoritorvella, viululla ja pianolla esitettyjä Tulonin
polonesia, Arbanin fantasioja ja Alardin Faust-sävellyksiä. Ja herra
Perseran säesti oppilastaan elävästi ja hartaasti kaikilla näillä
soittoneuvoilla, olivatpa ne sitten puuta, terästä tai messinkiä,
käsiteltiimpä niitä sitten suulla, sormilla tai jousella. Hän polki
jalallaan tahtia, innostui niin, että kasvot kävivät tulipunaisiksi
ja viikset kohosivat pystyyn, ja kun Aline eksyi monien merkkien
sokkeloihin, antoi hän kuulua jyrisevän: "toisella tavoin, saakeli
soikoon!"

Täti, joka kuuli kaiken tämän, kävi levottomaksi. Hänessä heräsi heikko
epäluulo. Minkätähden kiroili tuo soittoniekka? Kun hän kysyi sitä
herra Bernardilta, pani tämä sen musikaalisen innostuksen laskuun.

"Musiikin hengetär hallitsee kunnon Perserania," sanoi hän. "Katseleppa
tarkemmin täti, millainen innostus! Voisi luulla hänen johtavan koko
orkesteria ja väkirynnäköllä hyökkäävän kaikkia musikaalisia vaikeuksia
vastaan."

Täti nyökäytti päätään. "Väkirynnäköllä!" Siinä oli juuri oikea
sana, ja jonkullaisella vaistomaisella vastenmielisyydellä vainusi
hän sotilasta tuossa omituisessa soittoniekassa. Kun hän eräänä
päivänä kuunteli kaukaa tapansa mukaan, kuuli hän pianon ja
eskornetin esiinloihtimia vastenmielisiä sotamarssin säveliä. Aline
houkutteli pianosta jyriseviä akordeja ja herra Perseran puhalteli
tunteellisesti ja vakavasti, niin että sali kaikui tunnettua sävelmää:

    "Partant pour la Syrie,
    Le jeune et beau Dunois — —"

Kesken kiivainta tahtia keskeytti hänet äkkiä varjo, joka pimensi
nuottilehden, Hän käännähti ja huomasi Ursula tädin, joka seisoi
ikkunan ja hänen välillään ja tarkasteli häntä omituisin katsein.

"Mitä te soititte, herra Perseran?" kysyi täti terävästi. "Neitiseni,"
sanoi soittoniekka ja kumarsi, hymyillen vaatimattomasti, "soitin
marssia, jonka itse olen säveltänyt.

"Marssia? Vai niin, te säveltelette marsseja? Ketä varten?"

"Ensimäisen tiraljöörirykmentin soittokuntaa varten, jonka johtajana
minulla on kunnia olla, neitiseni."

Täti kohotti kätensä taivasta kohti, hänen silmänsä olivat
tunkeutumaisillaan kuopistaan, hän avasi suunsa, vaan ei
kyennyt lausumaan pienintä ääntä. Perseran näki kyllä hänen
mielenliikutuksensa, mutta kun hän ei voinut ymmärtää sen salaisia
syitä, jatkoi hän kohteliaasti:

"Olkaa vakuutettu, neitiseni, että olen omistava kaikki vapaat hetkeni
ollakseni Teille mieliksi."

Nämä sanat palauttivat tädin puhelahjan.

"Ollaksenne minulle mieliksi! Te! Kuinka on uskallettu suositella
teitä, joka kuulutte armeijaan? Ja miksi te itse ette ole siitä
maininnut?

"Mutta neitiseni, ettehän Te ole koskaan sitä kysynyt."

"Bernard!", huusi vanha neiti kiivaasti, "Bernard!"

Ja kun lanko hädissään syöksi huoneeseen, huudahti täti:

"Niin, ihailkaa nyt töitänne. Sillä te valitsitte tämän herran. Noin
harhaan johdatte te minun luottamukseni!"

"Mutta kuka tämä mies sitten on?"

Täti katsahti Perseraniin ja virkkoi halveksien ja inholla:

"Tiraljööri!"

Hän lähti pois huoneesta. Seuraavana päivänä tuli Perseranin sijaan
naisopettaja. Kolme päivää oli Ursula-täti vihoissaan, mutta senjälkeen
näytti hän unohtaneen koko asian ja kaikki tyyntyi entiselleen.

Tämä uusi seikkailu sai herra Bernardin miltei iloiseksi. Hän sanoi
tyytyväisenä vaimolleen:

"Täti on ehdottomasti tullut järkevämmäksi. Hän tyytyi vain ajamaan
Perseranin tiehensä. Ennen muinoin olisi hän lyönyt häntä!"

Tuo kelpo mies erehtyi kuitenkin. Ulkomuodoltaan oli Ursula tyyni,
mutta sisässä kuohui yhä. Ja ennenpitkää antoi eräs kauhea tapahtuma
uutta yllykettä sille vihalle, jonka hän kohdisti armeijaa ja kaikkea
sen yhteydessä olevaa vastaan.

Vuoden 1870 sota syttyi. Vanha neiti luki sen sanomalehdistä. Hän
kalpeni, aikoi nousta seisaalleen, mutta jalat vapisivat ja se suuri
villalankakerä, jota hän kuteessaan käytti, vieri hänen polviltaan
uunin eteen.

"Nyt alkavat nuo hullutukset uudelleen!" huudahti hän. "Eivätkö ihmiset
ole vieläkään väsyneet murhaamaan toisiaan? Kamalat aavistukset
liikkuvat mielessäni — näen hirveitä onnettomuuksia — verivirtoja. Ja
kyynelvirtoja! Oi Jumala!"

Hän alkoi nyyhkyttää, mutta kuivasi kohta kyyneleensä ja poistui
huoneeseensa, johon hän sulkeutui rukoilemaan.

Herra ja rouva Bernard olivat hyvin suruissaan; he eivät ottaneet
vastaan mitään sanomalehteä ja käskivät palvelusväen olemaan vaiti.
Vanha neiti ei kuullut sanaakaan ensi onnettomuuksista. Mutta isänmaan
onnettomuuksia surevan lankomiehen kasvot puhuivat selvää kieltä. Täti
joka oli kauhean levoton, ja joka alati päätti tehdä kysymyksiä, joita
ei uskaltanut, otti viimein kuulusteltavakseen 14 vuotiaan Alinen ja
kysyi kiihkeästi:

"Sano, lapseni, miten on asianlaita? Elä salaa minulta mitään: Me
olemme voitetut?"

"Ah, täti, keisari on vangittu, armeija saarrettu — kaikki on mennyttä,
ja väitetään, että Pariisia aletaan piirittää."

"Piirittää!" huudahti Ursula. "Sotamiehiä kaikkialla, ulkona ja sisällä
— ehkäpä majoituksia — ja tykinjyrinää öin, päivin! Ja sitäkö pitäisi
minun sietää! En koskaan!"

Herra Bernard joka kuuli kälynsä huudahdukset, syöksähti huoneeseen.

"Saksalaiset ovat raakalaisia!" valitti vanha neiti. "Ne ovat
venäläisten liittolaisia ja veljiä, niiden, jotka murhasivat
Ludvig-raukkani. Lähtekäämme tiehemme; Minä en tahdo enään olla täällä.
Pankaamme matkatamineet kuntoon ja paetkaamme — yhdentekevää mihin
maahan, kunhan meidän vain ei tarvitse kuulla aseenkalsketta, uhrien
valituksia ja murhaajien ulvontaa!"

Mutta hän kohtasi odottamattoman kovaa vastarintaa. Herra Bernard
kieltäytyi lähtemästä. Hän selitti aikovansa täyttää velvollisuutensa.

"Millä tavoin?"

"Taistelemalla kunkin kunniallisen ranskalaisen tavoin."

"Te! Teidän ikäisenne mies? Ja missä?"

"Kansalliskaartin riveissä."

"Ja miten on käyvä meidän, teidän vaimonne, tyttärenne ja minun?"

"Vetäytykää turvaan. Se on tuottava minulle suurta helpotusta."

Nyt tapahtui sydäntäsärkevä kohtaus: rouva Bernard vakuutti, ettei hän
aikonut hyljätä miestään. Hän aikoi jakaa hänen kohtalonsa, kärsiä
hänen kanssaan ja, jos vaadittiin, kuolla hänen rinnallaan samana
uskollisena puolisona, jona oli elänytkin.

"Sinä hylkäät siis minut?" sanoi Ursula katkerana.

"Voisinko epäröidä, valitessani sinun ja mieheni välillä? Matkusta,
jätä meidät kovan kohtalomme käsiin. Ota myötäsi Aline ja
kamarineitsyt. Te jäätte silloin ainakin eloon."

Kelpo rouva ei voinut enään jatkaa, hänen omat sanansa liikuttivat
häntä ja hän suli kyyneleihin.

"Hyvä!" sanoi Ursula juhlallisesti. "Olen jakava teidän kohtalonne."

"Oi, miten paljon sinä meistä pidät!" huudahti rouva Bernard.

"Kultainen sydän!" myönsi herra Bernard syvästi liikutettuna.

He heittäytyivät toistensa syliin.

Mutta vaikka täti suostuikin jäämään Pariisiin, ei hän kuitenkaan
halunnut nähdä piiritystä. Hän peitätti seuraavana päivänä ovet ja
ikkunat pehmeillä patjoilla, päästäkseen kuulemasta sotameteliä ja
eli ikäänkuin säkkiin suljettuna. Hän ei kuullut taistelun pauhua
eikä kansanmeteliä, hän ei nähnyt sydäntäviiltävää ja suurenmoista
näkyä: Parisia suruissaan, nälissään ja verta vuotavana. Kysymättä ja
valittamatta uhrasi hän sen, minkä muutkin, mutta hänen silmissään
kuvastui kauhu, hänen aavistaessaan Ranskan kansan kuolintaistelua. Kun
hän Pariisin antaumispäivänä huomasi ympäröivien henkilöiden kasvot
tavallista alakuloisemmiksi ja surullisemmiksi, sanoi hän:

"Kaikki on nyt menetetty, eikö totta?"

Kun hänen läheisensä vastauksen asemasta taivuttivat päänsä alaspäin,
polvistui hän Ludvigin valokuvan eteen, rukoillen Ranskan puolesta.

Piirityksen lakattua meni hän asemalle vaunuissa, joiden uutimet olivat
alas lasketut, ja matkusti yöjunalla Arachoniin, jossa hän oleskeli
aina kommunihallituksen kukistumiseen asti.

Kohtalo näytti niinmuodoin yhä ampuvan nuoliaan tähän sairaaseen
sydänraukkaan; yhä tuotti se uusia kärsimyksiä ja repi säälittä auki
haavat, jotka onnettomuus kerran oli häneen lyönyt.

Miten olisi Ursula-täti voinut unohtaa? Miten olisi hänen vihansa
voinut sammua? Toisten surut kartuttivat yhä hänen omia surujaan.
Kaiken kärsimänsä tuskan oli hänellä oikeus lukea armeijan syyksi.
Ainoastaan tämän murhajoukon vuoksi oli hän vavissut, itkenyt ja
kaivannut. Eikä hänen vihansa sitä kohtaan ollut sittenkään suurempi,
kuin se paha, jonka se oli hänelle tuottanut.




6.


Jyrkästi evättyään sen pyynnön, jonka herra Bernard oli tehnyt kapteeni
Rogerin puolesta, istui Ursula-täti ajatuksissaan, ja koko hänen
surullinen menneisyytensä palasi jälleen hänen mieleensä. Hellyydestä
kummitytärtään kohtaan tutki hän itseään, olivatko hänen kärsimyksensä
olleet niin kovat, että hän saattaisi pysyä lujana päätöksessään,
vaikkapa se loihtisi esiin Alinen kyyneleet.

Tämä itsetutkinto vahvisti häntä. Niin, hänellä oli täysi oikeus
pysyä vastarinnassaan viimeiseen asti. Hänen ja armeijan välillä
oli ollut kaksikymmenvuotinen taistelu, joka alituisesti oli
haavoittanut hänen sydäntään. Ja tämä armeija, joka oli riistänyt
häneltä sulhasen, tahtoi nyt riistää myös kummityttären, Alinen,
hänen jumaloidun lapsensa, antaakseen hänet eräälle kapteenille, joka
kulettaisi häntä linnoituksesta linnoitukseen, kunnes hän jättäisi
Alinen yksin maailmaan leskeksi, ilman nojaa, ilman toivoa, kaipauksen
muserrettavaksi.

Hän tiesi kokemuksesta, miten tuskallinen oli niiden naisten elämä,
joiden rakastettu on taistelutantereella. Ja sitä hän ei suonut
Alinelle. Pitikö tämän kärsiä, niinkuin hän itse oli kärsinyt? Ei
milloinkaan! Aline, lapsi, ei tuntenut asioita, hänen itsepäisyytensä
johtui tietämättömyydestä. Mutta kunhan hän saisi tietää siitä,
mikä häntä vartosi, niistä suruista, joita tämä liitto hänelle
tuottaisi, tulisi hän järkiinsä. Hän oli kiintynyt kauniin, nuoren
miehen uljaaseen asentoon, kullallakirjaillun sotatakin loistoon.
Sotatakki! Miten lapsellista! Mutta kyllä hän kohta käsittäisi näiden
viettelykeinojen tyhjyyden. Ja hänet oli saatava naimisiin jonkun
paksun notaation kanssa, joka oli rehellinen, tyyni, hiljainen ja
erillään kaikista sotakomennoista.

Täti alkoi heti sotajuonensa. Ensin aikoi hän kehoittaa; vasta
senjälkeen oli ryhdyttävä ankaruuteen. Hän tasoitti otsakurtut, loihti
huulilleen hymyn ja meni syömään päivällistä tavalliseen aikaan,
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Ruokasalissa odottivat isä, äiti ja tytär, suruissaan ja alakuloisina.
He näkivät kummastuneina tädin aivan tyyneesti istuutuvan tavalliselle
paikalleen. He kuulivat hänen puhuvan vapaasti, vieläpä iloisestikin,
eivätkä olleet uskoa korviaan. Hän ei näyttänyt enään ensinkään
muistavan sitä kohtausta, jonka muisto painoi raskaana heitä itseään.

He hengähtivät vapaammin ja katsahtivat ihastuneina toisiinsa.
Itsekseen ajattelivat he:

"Täti on muuttanut mielensä. Koko asian voi ehkä vielä järjestää."

Mutta he eivät uskaltaneet virkkaa mitään. He pelkäsivät
vaistomaisesti, että yksi sopimaton sana voisi turmella kaiken.
Puolisen jälkeen tarttui täti kummityttärensä käteen ja sanoi hyvin
ystävällisesti:

"Tulethan kanssani pienelle kävelylle puutarhaan!"

Alinea puistatti; hän tunsi, ettei asia vielä ollut päättynyt, vaan
että se päinvastoin alkoi uudelleen. Ilta oli leuto, ja hämärähetken
tuomassa viileydessä tuoksuivat rabattien kukat miltei huumaavasti.
Tyyni hiljaisuus oli kaikkialla, ja jostakin kaukaa kuului kirkonkellon
ääni harvakseen ja surumielisesti. Nuoren tytön hermot, jotka olivat
olleet jännityksessään monta tuntia, heltisivät äkkiä, hän ei voinut
pidättää kyyneliään, vaan vaipui penkille peittäen kasvot käsiinsä.

"No, no, lapseni!" sanoi Ursula täti paljon säikähtäneempänä, kuin itse
olisi halunnut.

"Oi, täti, jospa tietäisit, miten mieleni on paha!"

Sattuma oli tuonut heidät samaan paikkaan, jossa Aline pienenä lapsena
oli tullut tädin tielle, tarttunut pienine lapsenkäsineen hänen
hameeseensa ja riistänyt hänet irti mielenmustuudesta ja ihmisvihasta.
Sinäkin päivänä oli Aline itkenyt, kun hänet niin tylysti työnnettiin
takaisin. Ja vanhan naisen sydän oli heti sulanut näiden kyynelten
vaikutuksesta. Ursula oli yhä kuulevinaan Alinen huutavan: "Täti teki
minulle pahaa!" Ja nyt taas tuotti hän tytölle surua. Oliko hänen
kohtalonsa niinmuodoin kiusata sitä olentoa, jota hän enin rakasti
maailmassa? Hän tarttui Alinen käteen ja sanoi:

"No, niin, pieni rakas ystäväni, tyynnyhän! Sinä et ole kokenut
elämää. Kun toimin tahtoasi vastaan, niin katson siinä vain sinun omaa
parastasi. Sinä tiedät, miten paljon sinusta pidän. Pyydä minulta mitä
tahdot, olen valmis täyttämään toivomuksesi!"

Nuori tyttö pudisti vaaleakiharaista päätään ja sanoi:

"Oi, minulla on vain yksi toivomus: saada mennä naimisiin rakastettuni
kanssa."

"Vakuutan sinulle, että se merkitsisi suoraa onnettomuuden syliin
heittäytymistä!"

Aline loi tätiin kauniit silmänsä ja sanoi tunteellisen vakuuttavasti:

"Ei, täti, sitä en usko."

Täti ajatteli suruissaan: "Miten hän on itsepäinen! Aivan kuin minä
hänen ikäisenään! Minun isäni sanoi samaa minulle, kuin minä äsken
hänelle, mutta en minäkään häntä uskonut. Miten kauheasti olenkaan
sentakia saanut kärsiä!"

"No, katsos nyt", jatkoi vanha neiti, "et ole nähnyt tuota nuorta
miestä, kuin jonkun kerran. Tunnet jotakin haaveellista kiintymystä —
mutta sinähän et tunne häntä. Ei mikään sido sinua häneen. Opetamme
sinut tuntemaan muitakin. Tiedätkö, mitä aijon esittää isällesi?
Hauskaa huvimatkaa! Matkustamme Sveitsiin. Tulet näkemään uusia maita.
Sieltä olet palaava uusin ajatuksin — mitä arvelet siitä?"

Puoli vuotta sitten olisi tämä matkauutinen saanut Alinen hyppimään
ilosta. Hänen sydämensä oli silloin tyhjä ja ajatukset vapaat. Mutta
nyt kuuli hän kummitätinsä ehdotusta kylmänä.

"Kiitän sinua, täti", sanoi hän. "Huomaan että edelleenkin pidät
minusta, vaikka tuotan sinulle mieliharmia. Mutta jos haluat täyttää
toivomukseni, niin salli minun viipyä täällä. Täällä saan edes itkeä
rauhassa, eikä kukaan vieras näe punaisia silmiäni."

Hän puhkesi taas itkuun, ja kyyneleet vuosivat läikkyvinä puroina
pitkin kalpeita poskia. Täti sulki hänet syliinsä, hyväili häntä,
kutsui häntä mitä hellimmillä nimillä ja pyysi häntä luopumaan
rakkaudestaan.

"Tee se minun tähteni, pikku rakkaani. Elä katkeroita minun viimeisiä
elonpäiviäni, syöksemällä minut epätoivoon, jos menet naimisiin, tai
itse suremalla, jollet mene naimisiin hänen kanssaan. Ole järkevä ja
taipuvainen! Elä viitsi ajatella naimiskauppaa tuon sotamiehen kanssa!
Lisään perintöäsi 200,000:lla frangilla. Lapseni, ajattele minun
kohtaloani. Ota oppia minun surullisesta kokemuksestani."

Herättäessään eloon näitä katkeria muistoja, huudahti vanha nainen
äkkiä:

"Oi, Ludvig-parkani! Jumala tiesi, ettei hänellä ollut taipumuksia
sotamiehen ammattiin, ja ettei hän mielellään lähtenyt sotaan! Ja
kuitenkin — oi Jumalani! Nyt olen itkenyt häntä kaksikymmentä kaksi
vuotta!"

"Siitä huomaat itsekin, täti", sanoi Aline hellästi, "että kun kerran
todella rakastaa, ei enään voi rakastaa ketään toista."

Täti nousi nopeasti paikaltaan, eikä sanonut enään sanaakaan. Hän oli
huomannut mahdottomaksi saada aikaan mitään. Hän meni huoneeseensa
pahoillaan, kiusaantuneena ja vakaasti päättäen olla myöntymättä.

"Tyttö on hyvin itsepäinen", sanoi hän langolleen. "Mutta toivon
kuitenkin, että hän palaa järkiinsä. Yö tuo tullessaan hyviä neuvoja.
Hyvästi!"

Ja koiransa seuraamana vetäytyi hän huoneeseensa.

Samaan aikaan joi kapteeni Roger teetä rykmentin huoneustossa,
toverinsa kapteeni Prévillen seurassa. Hän kuunteli hajamielisenä
ystäväänsä, joka piti teknillisillä lauseparsilla höystettyä esitelmää
ranskalaisten kartessigranaattien etevämmyydestä preussilaisten
rinnalla.

"Näetkös", sanoi Préville, "metalli, josta me valamme kuulamme on
pehmeämpää ja hauraampaa ja sentakia hajoaa se helpommin sirpaleihin —
— —"

"Anteeksi, ystäväni, mitä nyt taas sanoitkaan?"

"Sanoin, että — — — poika parka, miten sinua säälin! Olet niin
alakuloisen näköinen ja tuijotat eteesi. Sinun rakkaustarinasi ei taida
oikein menestyä?"

"Ei, siinäpä se", huokasi Roger. "Vanhemmat ovat minun puolellani,
mutta talossa on muuan kirottu täti, jonka oikkujen mukaan koko
talo on tanssinut jo parikymmentä vuotta. Hänellä on kamalan kiero
silmä sotilaita vastaan yleensä ja tykkiväkeä vastaan erittäinkin,
arvelen. Sanalla sanoen, hän ei halua kuulla minusta puhuttavankaan
ja on uhannut sisarentyttärelleen, ei ainoastaan tekevänsä hänet
perinnöttömäksi, mikä ei minua liikuta, vaan myös kirota hänet, mikä
ei ole ensinkään hauskaa. Voitko käsittää, miten voisi mennä naimisiin
sellaisilla ehdoilla?"

"Perinnöttöminä ja kirottuina! Aivan kuin murhenäytelmissä!" huudahti
Préville iloisesti. "Piruko sitä vanhaa naista vaivaa? Tahdotko, että
minä menen puhumaan hänen kanssaan?"

"Ei, ystäväni, et tiedä, mihin leikkiin silloin antautuisit! No niin,
näet, ettei asemani ole juuri erittäin hauska — sinun täytyy asettua
minun kannalleni."

"Otaksun, että aijot pitää puoliasi, Roger", jatkoi Prévlle. "Eikö
linnoitus rupea antautumaan? Entäs sitte? Mehän osaamme piirittää. Ja
sinun on voitettava rykmenttimme kunnian ja oman onnesi takia!"

"Minä olen voittava! Mutta hitto minut vieköön, jos tiedän, millä
tavoin!"




7.


Yhtäkaikki ymmärtää tykkiväki, niinkuin Préville oli sanonut, juuri
piiritystä, ja Roger tunsi jo salateitä, jotka ulottuivat aina
vihollisen varuslinjaan asti. Pieni puutarhan sola juuri antoi parhaan
tilaisuuden Alinen tapaamiseen. Ja nuoren tytön oli tapa nykyjään
entistä enemmän istuutua kiinalaiseen huvihuoneeseen työskentelemään ja
ajattelemaan.

Vastuksista viisastunut Roger ei enään koskaan ratsastanut
puutarhanmuurin ohi, eikä kaunis orhi enään koskaan iloisesti
hirnahtanut, päämaaliin jouduttaessa. Rakastunut nuori mies tuli
sinne jalkaisin, vakoilevin katsein, ollen siksi varovainen, että
pukeutui siviilipukuun. On tunnustettava, että sekin puku sopi hänelle
erinomaisesti, ja ettei hän siinä vaihdossa mitään menettänyt.

Hän oli keksinyt sopivan syvennyksen muurissa huvihuoneen ikkunan
alla, noin metrin korkeudella maasta. Hän nousi siihen molemmin
jaloin ja ylettyi silloin Alinen käteen. Siinä voivat he keskustella
täydessä rauhassa, uskoa toisilleen huolensa ja toiveensa. Heidän ainoa
silmälläpitäjänsä oli Ursula-tädin sylikoira, mutta heitä suojeli
täydellisesti heidän rakkautensa puhtaus.

Sola oli aina tyhjä, eikä kukaan koskaan häirinnyt heidän
keskusteluaan. Mutta neljäntenä päivänä, Rogerin parhaillaan seistessä
syvennyksessä, kuului askeleita puutarhasta.

"Voi, herra Jumala!" kuiskasi Aline, "joku tulee! Teidät nähdään!"

"Ei!" vastasi Roger.

Hän kohottautui käsiensä varassa ikkunaan. Nuori tyttö vetäytyi
taaksepäin ja huudahti heikosti: kapteeni oli hypähtänyt huvihuoneeseen
ja seisoi hänen edessään.

Hetken hämillään olo.

"Nyt ette tehneet oikein", sanoi Aline punastuen.

"En tehnyt sitä teitä säikähdyttääkseni", vastasi kapteeni rukoilevasti.

Tyttö uhkasi häntä hymyillen sormellaan, viittasi hänet istumaan ja
sanoi:

"No, niin, koska te nyt kerran olette täällä — — —."

He istuutuivat keskusteluaan jatkamaan.

Puheltuaan viimeksi sisarensatyttären kanssa, oli Ursula-täti
valmistautunut kohtaamaan hiljaista taistelua, itkettyneitä silmiä ja
alituista pahaa tuulta. Mutta ihmeekseen näki hän nuoren tytön pysyvän
aivan tyynenä. Aivan samallainen, kuin ennen erimielisyyttä, oli Aline
sen jälkeenkin. Hän ei tosin enään laulanut aamusin huoneessaan, häntä
eivät kohdanneet enään mitkään äkilliset ilonpurkauskohtaukset, eikä
hän tanssinut yksintanssia keskellä puutarhaa, kuin varsa keväällä.
Mutta hän ei ollut ensinkään alakuloinen. Hän oli päinvastoin valppaan
ja tyytyväisen näköinen, ja se antoi Ursula tädille miettimistä. Hän
epäili petosta, ja sanoi itsekseen: "Tässä piilee joku salaisuus.
Aline ei ensinkään näytä tytöltä, joka olisi eroitettu rakastetustaan.
Kohtaako hän salaisesti tuota miekanhelisyttäjää? Ei! Hän ei ole ollut
ulkona koko viikolla. Onko hän kirjevaihdossa hänen kanssaan?"

Hän piti vaaria kirjeenkantajasta, ja otti itse vastaan kaikki kirjeet.
Hän ei tavannut mitään epäiltävää, ei mitään, joka olisi haiskahtanut
kasarmille. Ehkäpä rakastaja viskaa kirjeitä muurin yli? ajatteli hän.
Muka pensaiden puhdistamista varten asetti hän puutarhurin vahtiin. Hän
sanoi tälle:

"Lähistön vihanneskauppiaat viskaavat puutarhaan kaikellaista juurta ja
roskaa. Kun näette niiden viskaavan, niin tuokaa se minulle, vaikka se
olisi mitä."

Tämä vakoilu ei hyödyttänyt mitään. Se sola, johon Roger kohdisti
pääpiirityksensä, vältti Ursula-tädin silmän. Hän oli tuntikausia
vakoilemassa jonkun pensaan takaa. Mutta kapteenia, joka hiipi aivan
lähellä muuria, ei näkynyt, ja molempien nuorten salaisuus pysyi yhä
salaisuutena.

Mutta kun Aline palasi kiinalaisesta huvihuoneesta, jossa hän ei
koskaan viipynyt neljännestuntia kauvemmin, koska hän tiesi itseään
vakoiltavan, hyräili hän aina jotakin laulua. Hänen silmänsä säihkyivät
kirkkaina, hänen poskensa punoittivat. Koko loppupäivän oli hän
ikäänkuin jonkunlaisessa onnentilassa. Täti huomasi sen. Ja nyt alkoi
hän tietysti kääntää huomionsa kiinalaiseen huvimajaan.

Eräänä iltapäivänä, jolloin Aline meni tavalliseen pakopaikkaansa,
hiipi täti varpaillaan perästä. Portaiden luo päästyään pysähtyi hän
kuuntelemaan. Hän kuuli hiljaista ääntä suletun oven läpi. Kenen
kanssa oli Aline sinne sulkeutunut? Isänsä? Ei, herra Bernard oli
päivällisen jälkeen lähtenyt tehtaalleen. Rouva Bernard taas oli jäänyt
ruokasaliin. Olisikohan se — —?

Vanha nainen ei tuumaillut enään hetkeäkään; hänen verensä kuohahti.
Kolmella hyppäyksellä juoksi hän ylös portaita, avasi oven ja katseli
ällistyneenä tätä ihmeellistä näkyä: kapteeni Roger istui eräällä
sohvalla, polvillaan Ursula-tädin syvään uneen vaipunut mopsi, ja
puheli Alinen kanssa, joka ompeli.

Kaikki kävi nopeasti kuin unessa. Kun Aline näki kummitätinsä, nousi
hän istualta ja huusi kauhuissaan; Roger syöksähti pystyyn, huolimatta
mopsista, joka vieri lattialle ja haukahti surkeasti. He hävisivät
kuin satujen henget; Aline oven, kapteeni Roger ikkunan kautta. Ja
täti huomasi olevansa yksin huvihuoneessa, ainoana seurakumppaninaan
mopsi, joka katseli häntä ihmettelevin silmin. Raivostunut vanha neiti
syöksähti mopsin kimppuun, joka niin häpeällisesti oli pettänyt hänen
luottamuksensa, pieksi sitä päivänvarjollaan ja huusi:

"Sinä kelvoton, tyhmyri, tolvana, joka lepäilet ja kääntelehdit tuon
murtovarkaan sylissä, etkä hauku, pure ja pane koko taloa liikkeeseen!"

Hän viskasi mopsin jälkeen särkyneen päivänvalonsa varren, riensi
nopein askelin halki puutarhan ja sanoi uhkaavin katsein:

"Vai niin, minua käytetään pilan esineenä! Hyvä! Katsokaamme vain!"

Hän meni vajaan, jossa puutarhuri piti työkalujaan, otti sieltä laudan,
nauloja ja vasaran, ja hetken kuluttua kuuli Aline hänen naulaavan
umpeen huvihuoneen ikkunaa. Nuori tyttö säikähti. Hänestä tuntui, kuin
täti nyt ainiaaksi sulkisi hänet sisään, niin ettei hän enään koskaan
saisi nähdä rakastettuaan. Hänen sydämensä jähmettyi. Hän kauhistui
huomatessaan olevansa yksin, riensi saliin ja heittäytyi äitinsä syliin.

Herra Bernard oli kunnon mies. Sitä oli Ursula täti saanut kokea
kahdenkymmenen vuoden aikana. Mutta hän vihasi vainoja, ja pelkkä
ajatuskin, ettei hänen tyttärensä ollut onnellinen, muutti hänet
kokonaan. Hän oli tyytynyt kaikkeen aina siitä päivästä lähtien,
jolloin hän oli tullut taloon käsi kädessä morsiamineen. Kaikkeen:
urhoollisen Ludvigin marttyriuteen, tädin synkkään luonteeseen, hänen
mielenvika-kohtauksiinsa, jotka olivat järkyttäneet perheen onnea.
Mutta hän ei aikonut kärsiä, että hänen tyttärensä silmät olivat
itkusta punaiset ja ilme alakuloinen. Hän oli hankkinut Alinen, rouva
Bernardin suosiollisella avustuksella, mailmaan vain nähdäkseen hänen
hymyävän ja laulavan.

Hän, joka oli kahdeksan päivää hiiviskellyt kälynsä ympärillä
tunnustaakseen tälle, että hänen tyttärensä rakasti sotilasta, ei
hetkeäkään epäillyt nousta Ursulan vihaa vastaan, saattaakseen Alinen
jälleen iloiseksi.

Hän vei kälynsä syrjään suuren kastanjapuun suojaan ja kävi suoraan
asiaan:

"Täti, me olemme olleet koko viikon mitä ikävimmässä asemassa. Ettekö
arvele olevan syytä tehdä loppua kaikesta tästä."

Hän vaikeni. Vanha neiti, joka alussa oli kuunnellut häntä, silmät
maahan painettuina, oli äskettäin katsahtanut häneen uhkaavasti. Hänen
huulensa liikkuivat, ikäänkuin olisi hän aikonut jotakin sanoa mutta
hän hillitsi itsensä, ja suuttumuksensa salaten oli hän päättänyt
vastalauseitta kuulla kaiken, mitä hänen lankonsa rohkenisi sanoa.
Bernard oli kalpea ja hämillään, mutta jatkoi rohkeasti:

"Te tiedätte, täti miten paljon teistä pidämme. Olemme jakaneet kaikki
surut kanssanne. Jokainen teidän kärsimyksenne on löytänyt vastakaikua
rinnoissamme. Mutta, totta puhuen, ettekö pelkää menevänne hiukan
liiallisuuksiin vihamielisyydessänne? Teillä on epäilemättä tuhat
hyvää syytä pysyä erillänne eräistä henkilöistä, jotka kuuluvat —
sen yhteiskuntaluokan nimeä on turha mainita meidän keskemme. Mutta
kaikki summittaiset hylkäystuomiot ovat epäoikeutetut; täytyy tehdä
poikkeuksiakin. Kunnon ihmisiä löytyy kaikkialla. Ja mitä tulee
sisarentyttärenne sydämenvalintaan, on se järkevämpi kuin näyttääkään.
Sillä tämä nuori mies —"

Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan. Täti kuohui kuin tulivuori ennen
purkausta ja vavistuksella muistaen huvihuonekohtausta, huudahti hän
äkisti:

"Hän on lurjus! Niin, herraseni, lurjus! Hän on uskaltanut hiipiä
talooni kuin rosvo — muurin yli! Tapasin hänet huvihuoneessa — tuolla
puutarhassa — tyttärenne jalkojen juuressa!"

"Ei hänen jalkojensa juuressa, täti", oikaisi herra Bernard. "Hän istui
sohvassa. Aline on kertonut minulle kaiken. He puhelivat, lapsiraukat —
—"

"Surkutelkaa heitä! Asettukaa vihollisteni puolelle! Hyväksykää heidän
käytöksensä, joka on järisyttävän epäsiveellinen!"

"Oma syynne. Ankaruutenne kautta pakoitatte heidät pettämään meitä."

"Herraseni, jalot sydämet eivät koskaan petä, tapahtuipa mitä hyvänsä!"

"Mutta joka tapauksessa on koetettava olla edes hiukan
oikeudenmukainen", jatkoi herra Bernard, joka yhä tulistui. "He
rakastavat toisiaan ja te eroitatte heitä toisistaan. He tekevät
kaikkensa saadakseen tavata toisensa — se on aivan luonnollista. Heidän
asemassaan — — —"

"Tekisitte te samalla tavalla?"

"Hyvin mahdollista!"

"Herraseni, isänrakkaus vie teidät harhaan."

"Ja teidät sokaisee yksipuolinen viha!"

"Yksipuolinen?"

Ensikerran kuuli Ursula-täti epäiltävän hänen mielipiteittensä
oikeutta, ensikerran nousi rohkea ääni tinkimään hänen
"onnettomuuttaan". Luullen herra Bernardin tulleen hulluksi, katsahti
hän häneen levottomasti. Hän huomasi herra Bernardin aivan punaiseksi
kasvoiltaan, mutta olevan täydessä järjessä. Tämä sanoi ainoastaan sen,
minkä halusi sanoa. Täti huomasi olevansa vaarallisessa asemassa ja
että hänen valtansa olisi ainiaaksi mennyt, jollei hän sitä palauttaisi
jollakin taitavalla iskulla.

"Yksipuolinen!" huudahti hän. "Minun vihani! On häpeämätöntä, että
puhutte niin, ja tyttärenne on vetelys, joka on käyttäytynyt niin
sopimattomasti!"

Herra Bernard kuunteli tyyneesti Ursula tädin hyökkäyksiä häntä itseään
vastaan, mutta kun tuli puhe Alinesta, muuttui hän. Lammas sai ensi
kerran elämässään rohkeutta. Hän unohti kaiken punnitsemisen ja huusi
vapisevin äänin:

"Anteeksi, mutta te ette tiedä, mitä sanotte! Minun tyttäreni on
enkeli! Lapsi parka kärsii, on epätoivoissaan, vaikka hänen pitäisi
olla suunniltaan ilosta. Te katkeroitatte tahallanne hänen elämäänsä.
Ja minkätähden? Erään hullun päähänpiston takia, joka ei sovi
järkevälle naiselle. Sillä kerrankin sanon sen nyt teille — teidän
onnettomuutenne on tyhmää pilaa, joka on kestänyt aivan liian kauvan!"

Nämä katkerat sanat kuullessaan huusi täti sydäntäsärkevästi. Hänestä
tuntui, kuin olisi herra Bernard pistänyt tulikuuman raudan hänen
sydämensä läpi. Tuo kunnon mies katui jo sanojaan ja olisi halunnut
peruuttaa ne. Hän meni vanhan neidin luo, mutta tämä ojensi uhkaavasti
kättään, ikäänkuin siinä olisi ollut paljastettu miekka ja poistui
pitkin askelin, sanomatta sanaakaan.

Epäsopu hallitsi nyt talossa yksinvaltiaana, ja näytti aivan
mahdottomalta enään elää yhdessä. Herra Bernard ilmoitti aivan lyhyesti
vaimolleen ja tyttärelleen, että he seuraavana päivänä muuttaisivat
tehtaalle. Siellä oleva pieni huvila, jossa hän oli asunut ennen
avioliittoaan, oli tuleva heidän turvapaikakseni kesän loppuun saakka.
Senjälkeen järjestettäisiin asiat toisella tavoin.

Rouva Bernard ilmoitti sisarelleen, että muutto tapahtuisi kahden
päivän perästä. Täti vaikeni uhkaavasti. Hän ei sanallakaan vastustanut
eroa, joka oli murtava hänen sydämensä. Hän puri huuliaan, heitti
pitkän katseen ja hänen poskensa punehtuivat, kun hän taivutti päätään
suostumisen merkiksi. Sen jälkeen käänsi hän selkänsä sisarelleen, joka
vielä epämääräisesti toivoi anteeksiantavan hyvyyden ja rajattoman
hellyyden kohtausta, ja meni huoneeseensa rukoilemaan.

Senjälkeen kuin oli ryhdytty arvostelemaan sitä palvelusta, jota hän
osoitti Ludvig-Silvain-Exupèrelle, harjotti hän sitä yhä kiihkeämmin.
Vainothan vain kiihoittavat uskonintoa. Ei milloinkaan ollut niin monta
pientä kynttilää palanut valokuvan ympärillä. Ursulan terävät polvet
melkein puhkaisivat reikiä rukousjakkaran samettiin.

Solmu oli siis sekava. Ei näkynyt mitään sovinnonmahdollisuutta.
Sama itsepintainen taipumattomuus molemmin puolin. Ollen kokonaan
rakkautensa vallassa, ei Aline ajatellut muuta kuin vapauttaan. Täti
varustautui vihansa taakse, eikä ensinkään koettanut estää nuorta
tyttöä poistumasta. Muutaman päivän kuluttua olivat nämä kunnon
ihmiset, jotka jumaloivat toisiaan, auttamattomasti eroavat. Ainoastaan
ihme saattoi estää sen.




8.


Oli lähdön edellinen päivä. Tätiä ei vielä näkynyt. Hän kuuli
huoneessaan, miten alakerrassa kuletettiin vaatekoreja ja
matkalaukkuja. Hän tunsi itsensä onnettomaksi ajatellessaan, että talo
oli huomenna oleva tyhjä. Istuessaan yksin hautakammiossaan, jossa
kaikki puhui kuolleesta rakkaudesta, kysyi hän itseltään tuskallisesti,
oliko hän oikeutettu vaatimaan, että tuon rakastetun tytön tuli
vapaehtoisesti tukahduttaa rakkautensa. Jos Aline olisi astunut
askeleenkin vanhaa loukattua neitiä kohti, jos hän olisi antanut
tädille tilaisuuden osoittaa ylevää jalomielisyyttä suostumalla tuohon
avioliittoon, rukoillut häntä ja myöntänyt hänelle kaiken sotakunnian,
olisi hän ehkä myöntynyt. Mutta ei! Häntä ei enään rukoiltu,
tehtiin kapina, ja hänet jätettiin nurkkaan yksikseen kuin vanha,
loppuunkulutettu vetojuhta! Oi tätä lasta, jota hän niin hellästi oli
kasvattanut, jonka vuoteen ääressä hän oli viettänyt niin monta yötä,
kun hän oli sairas! Tämä vaalea, ruusuposkinen, iloinen pikku olento,
jonka kädet olivat niin pehmeät ja suutelot niin raikkaat, hänen ainoa
lohtunsa elämässä, hänen ainoa toivonsa — hän matkustaisi pois! Kaikki
oli lopussa. Ei milloinkaan enään saisi hän Alinea nähdä!

Epätoivoissaan itki täti huoneensa juhlallisessa hiljaisuudessa, mutta
hän tukahdutti nyyhkytyksensä, sillä hän ei halunnut, että kukaan
arvasi hänen heikkoutensa.

Hän syöksähti rakastettunsa alttarin luo ja huusi kiihkoissaan:

"Sotilas, ei, se on mahdotonta, eikö totta? Ei koskaan!"

Hämärsi jo. Vanha neiti heräsi haaveistaan, kun huoneen ovi avautui.
Hänen kamaripalvelijansa astui sisään.

"Mitä nyt?" kysyi täti tyytymättömänä. "Mitä halutaan?"

"Siellä on eräs herra, joka pyytää saada puhutella neitiä."

"Eräs herra? Mikä herra?"

"Minä en tunne häntä."

"Tuntematon? Heikko toivo heräsi Ursula tädin sielussa. Jospa se
olisi kapteeni Rogerin joku sukulainen tai ystävä? Jospa sovinto
yhdennellätoista hetkellä palauttaisi kaiken entiselle hyvälle
kannalle? Hän vapisi ilosta.

"Hyvä, pyydä hänet astumaan sisään. Minä tulen."

Hän pani tukkansa kuntoon ja meni saliin.

Paksu, punakasvoinen herra, jonka poskiparta oli leikattu saksalaiseen
tapaan ja hiukset kärvennetyt, seisoi uunin luona odottamassa. Hänen
pukunsa oli ulkomaalaisen, ja ulkomuoto perin jokapäiväinen. Vanha
neiti katsahti häneen nopeasti ja pakoitti itsensä hymyilemään:

"Kenen kanssa minulla on kunnia —?"

Paksu herra röyhisti rintaansa, astui askeleen kohden kohden Ursulaa ja
sanoi jovialisin kasvonilmein:

"Olenko minä sitten niin muuttunut, serkku, että te että enään tunne
minua!"

Serkku! Ursula katseli lähemmin näitä pulleita kasvoja, jotka eivät
johdattaneet hänen mieleensä mitään tai ketään. Sentakia sanoi hän
perin hämmästyneenä:

"Herraseni — en kuullut oikein — anteeksi — kuinka sanoittekaan?"

"Serkku — ihan totisesti!" vastasi paksu herra. "Mitä tämä merkitsee
Ursula, etkö todellakaan enään muista minua?"

Kuullessaan tämän "Ursula" nimen ja odottamattoman sinuttelun, meni
täti kalpeaksi kuin ruumis ja hän änkytti, silmissä hirveä ilme:

"O—onko se—se mahdollista?"

"On kyllä — Ludvig!"

Ursula seisoi ikäänkuin patsaaksi muuttuneena, kylmänä ja
liikkumattomana.

"Tämä on helkkarinmoinen yllätys, eikö totta?" huudahti
Ludvig-Silvain-Exupère, ja räjähti nauramaan tavalla, joka herätti
kauhua vanhassa neidissä. "Näin heti, ettet minua tuntenut. Mutta sinä
et ole muuttunut. Ah, Ursula hyvä, ompa perin hauska taas tavata näin
pitkän eron jälkeen."

Täti ei enään kuullut häntä; hän ajatteli: "Nousevatko kuolleet
haudoistaan? Tai onko todellakin edessäni niin katkerasti
itkemäni ystävä? Ajatusten myrsky riehui hänen päässään, joka oli
halkeamaisillaan. Hän horjui kahden aikeen välillä: heittäytyä
sulhasensa syliin, tai kuristaa hänet omin käsin. Häntä halutti purra
hampaita, huutaa, raivota, mutta hän sai pakoitetuksi pysyttäytymään
vaiti Hänet valtasi kauhea uteliaisuus. Ennenkaikkea tahtoi hän repiä
rikki tämän ylösnousemistapauksen salaisen verhon.

"Mutta miten se on mahdollista — —?" änkytti hän.

"Niin, se on koko romaani."

"Tässä pimeässä salissa, silmä silmää vasten sen miehen kera, jolle hän
oli pyhittänyt elämänsä, kohtasi Ursulaa näköhäiriö. Hänestä tuntui,
kuin ei kahtakymmentä vuotta olisikaan kulunut, että hänen surunsa
olisikin ollut vain unelma, ettei Ludvig ollutkaan lähtenyt sotaan,
vaan että hän äskettäin olisi pyytänyt hänen kättään ja että herra
Prévôt astuisi pian huoneeseen lausuen: 'Te rakastatte toisianne,
lapset, minä yhdistän teidät!' Mutta kun huoneessa edelleenkin vallitsi
hiljaisuus, ja kummitus näki Ursulan pysyvän liikkumatta ja mykkänä,
luuli hän, että Ursula odotti vain hänen kertomustaan ja jatkoi, hiukan
murtaen kieltä ulkomaalaisen tavoin. Mutta vanha neiti oli äärimäisen
kiihottunut, hänen korvansa suhisivat ja hän kuuli vain jonkun sanan
sieltä, täältä.

"Ludvig oli kärsinyt kauheasti vallihaudassa jonne satamalla satoi
graniittisirpaleita. Tehtiin suojavalleja kovasta lumesta ja
usein täytyi maata yökaudet vahdissa, sillä venäläiset tekivät
lakkaamattomia, odottamattomia hyökkäyksiä, ampuivat kumoon
etuvarustukset ja panivat toimeen verikylvyn vahtiapitävän
ratsuväenosaston kesken. Ei mitään syötävää, vielä vähemmän juotavaa,
ja niin saatanallinen pakkanen, että kädet jäätyivät kiinni
pyssynperään. Eräänä sumuisena ja jääkylmänä aamuna, jolloin hän loikoi
puoleksi paleltuneena eräässä suojahaudassa, ajatteli hän surulla
rakkaita ystäviään Ranskassa. Hän oli ikäänkuin unessa näkevinään
perheen rauhaisan, valoisan ja lämpimän asunnon. Suloinen lämpö virtasi
hänen suoniinsa ja vähitellen vaipui hän miellyttävään uupumistilaan;
silloin kaikui mielettömiä eläköönhuutoja. Hän aikoi huutaa: 'Aseihin!'
ja ampua, mutta hänen otsaansa kohtasi ankara isku, hän näki tuhansia
valoja, tunsi polttavaa tuskaa — ja senjälkeen oli hänen ympärillään yö.

"Hän heräsi mukavassa sängyssä, eräässä huoneessa, jota lämmitti
suunnaton porsliiniuuni. Kaksi naista istui vuoteen ääressä puhuen
kieltä, jota hän ei ymmärtänyt, vaan joka oli laulavaa ja vienoa. Hän
oli Jekaterinoslavissa, jonne venäläiset olivat lähettäneet hänet
halaistuin päin muiden vankien mukana. Koska sairashuoneet olivat
täydet, oli eräs rehellinen porvarisperhe saanut käskyn pitää huolta
hänestä, ja äiti ja tytär olivat nyt hoitaneet häntä monen viikon ajan.

"Täti liikahti äkkiä. Hänen kiihtyneessä mielessään alkoi häämöittää
ajatus: heräävä rakkaus nuoren tytön ja haavoittuneen välillä. Hän
vapisi mustasukkaisuudesta ja vihasta.

"Ludvig kertoi edelleen, ja kuvasi mielihyvällä sitä huomaavaisuutta,
jota molemmat naiset olivat hänelle osoittaneet. Hän kertoi isästä,
perin rehellisestä herra Balanoffista, rikkaasta viinikauppiaasta,
joka oli vaivoin saanut sanotuksi: 'Poika parka — kauhea sota — suuri
onnettomuus — haavoitettu — ystävä — — —' Ja heistä oli todellakin
tullut hyviä ystäviä, huolimatta vuotaneesta verestä, tykeistä, jotka
yhä jyrisivät, venäläisten tappioista ja ranskalaisten voitoista — niin
riutuvan suloinen oli talon tyttären, lempeän Maschan silmien ilme,
hänen katsellessaan rakastettavaa potilasta.

"Rauhan tultua olivat vangit saaneet vapautensa. Mutta Mascha oli
ruvennut itkemään niin sydäntäsärkevästi, että hän kiitollisuudesta
siirsi matkaansa tuonnemmaksi. Kesällä olivat kukkatarhat täydessä
kukoistuksessaan ja iltaisin opetti hän tytölle ranskaa ja tämä hänelle
venäjää. Mascha kykeni nyt sanomaan: 'Mon bien aimé', ja hän kykeni
vastaamaan: 'Maschinka'."

Tuliko hänen yhä edelleen selittää ja pyytää anteeksi? Jossakin kaukana
oli ollut pitkä, tummahko tyttö, jota hänelle ei mitenkään tahdottu
antaa, ja aivan hänen äärellään oli nuori, vaaleanverinen kaunotar,
jota hänelle ystävällisesti tarjottiin. Eihän hänellä voinut olla
Ranskassa mitään tulevaisuuden toiveita tai onnea; Venäjällä tarjottiin
hänelle osuus hyvään liikkeeseen ja kelpo tyttö. Hän oli ruvennut herra
Balanoffin liikekumppaniksi ja Maschan mieheksi; oli koettanut unohtaa
kotimaan olot, sysännyt mielestään entisen kotipiirinsä ja hankkinut
itselleen uuden.

Onni oli häntä seurannut; hän oli keksinyt ruveta valmistamaan
sampanjaa valkeasta Krimin viinistä ja kauppa oli luistanut
onnellisesti. Hän asui Odessan hienoimmassa talossa ja hänellä
oli ihastuttava tytär, jonka hän kohta aikoi naittaa eräälle
viljakauppiaalle. Oi, hän oli usein muistellut rakkaita ystäviään
Ranskassa! Hän oli ensi aikoina hankkinut heistä tietoja Pariisissa
olevan asiamiehensä kautta; tämä oli kirjoittanut, että neiti Prévôt
oli mennyt naimisiin herra Bernardin kanssa ja oli hyvin onnellinen. Se
oli ilahduttanut häntä.

Sillä eihän elämässä aina kaikki käy suunnitelmien mukaan, eikö totta?
Hän katsahti Ursulaan, naurahti ja sanoi:

"Me, jotka vannoimme, ettemme koskaan menisi naimisiin muiden kuin
toistemme kanssa — muistatko sitä, serkku?"

Hän olisi voinut jatkaa puhettaan loputtomiin asti. Täti ei enään
kuullut häntä. Hän istui muserrettuna nojatuolissaan, miltei
pyörryksissä ja huomasi kauhulla ja kummastuksella haaksirikon
kohdanneen kaikkea sitä, josta hän oli haaveillut, johon hän oli
uskonut.

Oliko tämä kaikki mahdollista? Eikö kaikki ollut noitatemppuja,
pimeyden juonia? Mitä? Kaikki tunteet riehuivat hänessä. Raunioina
oli se komea ja uljas temppeli, jonka hän oli pyhittänyt
surulleen. Koko hänen onnettomuutensa, hänen elämänsä tarina
oli kädenkäänteellä julistettu valheeksi. Hänen otsaltaan oli
riistetty se ikuisen uskollisuuden sädekehä, joka oli tehnyt hänet
niin mieltäkiinnittäväksi. Koko tämä parantumaton suru oli vain
mielikuvitusta! Hänen polvistumisensa sankarin, kaatuneen marttyyrin
kuvan edessä olivat vain olleet tyhmiä, narrimaisia liikkeitä!

Marttyyri voi prinssin lailla. Ylhäinen sankari oli muuttunut
viinatehtailijaksi ja valmisti väärennettyä sampanjaa. Runollinen
vainaja nousi kuvitellusta haudastaan aviomiehenä ja perheenisänä. Oi
kauhua! Ja hänen täytyi taipua koko tähän nöyryyttävään totuuteen,
tunnustautua poljetuksi, pilkatuksi ja omituiseksi mustine hattuineen
ja epämääräisine surupukuineen!

Hänen mielestään olisi ollut kohtuullista, jos maa äkkiä olisi auennut,
niin että hän olisi voinut sinne heittää tuon inhoittavan olennon,
jonka kuolema oli saattanut hänet epätoivoon, vaan jonka ylösnousemus
koski häneen vielä enemmän.

Mutta Ludvig-Silvain-Exupère istui siinä kömpelönä, paksuna, uhkuen
terveyttä, eikä näyttänyt ensinkään mielellään katoavan, tuottaakseen
entiselle morsiamelleen iloa. Hän kierteli itseään tuolissa joviaalisen
tyytyväisenä, ja se sai Ursulan vihan muuttumaan raivoksi. Hän tunsi
kaiken veren kohoavan päähän ja sen jälkeen syöksevän sydämeen. Hän
luuli saavansa halvauksen, yritti ja onnistuikin pääsemään seisaalleen.

Samassa huomasi hän varjon ikkunassa; se oli Alinen, joka ennen
lähtöään sanoi jäähyväiset vihreille, varjokkaille käytäville,
mielikukkia kasvavalle kukkalavalle ja koko puutarhalle, jossa hän
oli liidellyt onnellisena ja suruttomana. Täti huomasi hänet. Äkkiä
muisti hän, mitä tuo rakas lapsi oli saanut kärsiä viimeisen kahdeksan
päivän kuluessa. Hän oli näkevinään Alinen kalpeana, surullisena ja
rukoilevana. Ja kaikki tämä oli tapahtunut tuon paksun, punaisen,
inhoittavan vanhan herran takia, jonka tukka oli käherretty ja
poskiparta leikattu lihapullan muotoiseksi! Hänen silmiinsä kohosi
katkera kyynelvirta ja hän puhkesi katkerasti itkemään.

"Ursula!" huudahti Ludvig-Silvain-Exupère perin hämmästyneenä ja astui
häntä kohden.

Täti siirtyi taaksepäin ja huusi leimuavin katsein:

"Elkää lähestykö minua!"

"Mutta — — —"

"Menkää tiehenne! En voi teitä enään koskaan nähdä!" huudahti hän.
"Minä inhoan teitä! Isälläni oli kaksi tytärtä: sen te olette
unohtanut, kiittämätön! Minun sisareni meni naimisiin, enkä minä.
Minä olen surrut teitä kaksikymmentä vuotta. Olette todellakin liian
röyhkeä, tullessanne tänne! Mutta nyt olette tehneet kaiken pahan,
minkä _voitte_ tehdä. Menkää tiehenne! Muutoin en vastaa itsestäni!"

Kauhistunut Ludvig-Silvain-Exupère mutisi itsekseen venäjänkielellä:
"Vott diavolskoie prikliutscke nie vesma nepriatnoie!" mikä merkitsi:
"Saakelin ikävä seikkailu!" Ja hän kiiruhti huoneesta sanaakaan
sanomatta, ympärilleen vilkaisematta.

Hänen mentyään syöksähti Ursula salista ja juoksi portaita ylös
huoneeseensa; siellä töytäsi hän raivon hengettären tavoin "muistojen
nurkkaan", kaasi rukoustuolin, repi seinältä valokuvan, tempasi
hopealampun, heitti nämä esineet lattiaan ja polki niitä, ikäänkuin
hän olisi aikonut jauhaa ne siruiksi. Näiden ponnistusten väsyttämänä,
vihasta vavisten ja katsellen ympärilleen, oliko vielä jotakin
särettävää, horjahti hän viimein lepotuoliinsa, liikkumattomana ja
velttona.

Herrasväki ja palvelijat, jotka olivat kuulleet tämän kauhean metelin,
tuijottivat toisiinsa alakerrassa hämmästyneinä. Kun meteli oli
vaijennut, rohkeni herra Bernard hiipiä yläkertaan. Hetkisen kuunteli
hän epätiedoissaan eteisessä. Ei ääntä, ei henkäystä kuulunut, kaikki
oli vaiti ja rauhallista. Hän nakutti hiljaa ovelle. Ei mitään
vastausta. Se sai tuon kelpomiehen levottomaksi, hän ajatteli, että
Ursula oli ehkä sairas — ehkä — — —. Hän ei epäillyt enään, väänsi
lukkoa ja astui huoneeseen. Hän näki kaikki pyhät esineet pirstaleina
ja kälynsä pyörtyneenä. Hän huudahti, syöksähti Ursulan luokse, taputti
hänen käsiään ja huusi:

"Täti! Herra Jumala, mitä täällä on tapahtunut? Ettekö tunne minua?
Vastatkaa!"

Ursula tuntui heräävän ikäänkuin perin syvästä unesta. Hän katsahti
lankoansa ja tultuaan täyteen tietoisuuteen, heräsi hänen vihansa
uudelleen.

"Se on hän! Se on hän!" sanoi hän osoittaen kauvan itkemänsä marttyyrin
kuvaa. "Hän on palannut takaisin! Hän elää!"

Herra Bernard tuijotti häneen ymmärtämättä heti; niin hämmästynyt hän
oli.

"Ludvig?"

Ursula kohosi pystyyn ja sanoi uhkaavalla äänellä:

"Elkää koskaan lausuko sitä nimeä minun läsnäollessani!"

Hän käveli edestakaisin, ajatuksissaan, ikäänkuin tuumien tehdä tärkeän
päätöksen, ja seisahtui herra Bernardin eteen, jota yllätys yhä piti
mykkänä.

"Mitä teihin tulee, rakas ystävä", sanoi Ursula, "niin menkää noutamaan
kapteeni Rogeria."

Aline ja hänen äitinsä olivat arvattavasti seisseet kuuntelemassa oven
takana, sillä tuskin oli täti lausunut nämä odottamattomat sanat, kun
molemmat astuivat huoneeseen iloa säteilevin kasvoin, hymyillen ja
ojentaen kätensä vanhaa neitiä kohden.

"Oi, täti, mikä onni!"

Nyt seurasi itkukohtaus — mutta kyyneleet olivat tällä kertaa
ilokyyneleitä — ja hetken aikaan ei kuulunut muuta kuin huokauksia ja
suudelmia.

Kello oli seitsemän ja perhe kokoutunut saliin, kun kapteeni Roger
astui huoneeseen herra Bernardin saattamana. Hänen kasvoillaan oli
kunnioittava ilme ja vaikka hän oli pukeutunut sotatakkiin, pysyi
Ursula täti tyynenä, eikä rakennus sortunut heidän ylleen.

"Astukaa esiin, herraseni," sanoi vanha neiti, "hauska tutustua teihin."

Täti katsahti häneen ja huomasi hänet kaikin puolin miellyttäväksi
nuoreksi mieheksi.

"Te olette ratsuväen upseeri?"

"Viime talvena tulin kapteeniksi, neitiseni."

"Oletteko kauvan ollut sotapalveluksessa."

"Yhdeksän vuotta. En opiskellut viimeistä vuottani sotakorkeakoulussa,
vaan määrättiin minut Loire-armeijan rykmenttiin ja palvelin kenraali
Chanzyn komennossa."

"Olette toivoakseni taistellut urhoollisesti?"

"Kykyni mukaan, neitiseni", vastasi kapteeni rakastettavasti.

"Oletteko ollut haavoitettu?"

"Kaksi kertaa. Ensikerralla miekanpisto Doulmiersin taistelussa ja
toisen kerran pyssynluoti Vendomesta väistyttäessä."

"Hyvä! Sepä vasta oiva sotilas!" huudahti täti ihastuneena. "Ettekä kai
ole milloinkaan ollut vankina?"

"Kyllä, neitiseni, saksalaiset löysivät minut puolikuolleena
lumihangelta ja veivät minut Mainziin, jossa kaupungin neidot, se on
tunnustettava, hoitivat minua erinomaisen huolellisesti."

"Teitä myös!"

Ja kun kapteeni näytti hiukan hämmästyvän, kun hän ei tiennyt tämän
keskeytyksen merkitystä, jatkoi täti:

"Ja jos joku voittajien tyttäristä — niiden joukossa oli tietysti
nuoria, sieviä tyttöjä — olisi rakastunut teihin ja teille olisi
tarjottu hänen kättään ja suuria myötäjäisiä, niin mitä olisitte
tehnyt?"

"Olisin tietysti kieltäytynyt", sanoi kapteeni ja katsahti hellästi
Alineen, jonka silmät täyttyivät kyynelillä. "Minun sydämeni olisi
sanonut minulle, että minun onneni kukoistaisi ainoastaan Ranskassa."

"Erittäin hyvin, herraseni!" huudahti Ursula täti. "Niin on järkevän
miehen ja kelpo kansalaisen puhuttava!"

Hän katsahti tyytyväisenä Alineen, kääntyi senjälkeen kapteenin puoleen
ja sanoi:

"Suokaa meille se ilo, että jäätte syömään päivällistä kanssamme. Ja
sen jälkeen on teidän, serkkuseni, jos tahdotte tehdä minulle mieliksi,
kerrottava sotaisia muistelmianne."








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK URSULA TÄDIN ONNETTOMUUS ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.