language: Finnish

IMMENRYÖSTÖ

Viisinäytöksinen huvinäytelmä

Kirj.

ARVI A. SEPPÄLÄ

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1919.

HENKILÖT:

KLARA KLINGENSKJÖLD, leskirouva, fideikomissin omistaja
CECILIA, hänen tyttärensä
SEBASTIAN KLINGENSKJÖLD, forstmestari
OSVALD KLINGENSKJÖLD, tehtailija
NATHALIA KLINGENSKJÖLD, Cecilian täti
AARNO KLINGENSKJÖLD, ylioppilas
ERNST KLINGENSKJÖLD, asioitsija
TAAVI KLINGENSKJÖLD, muonarenki
HANNU KLINGENSKJÖLD
EDVIN HAMMAR, luutnantti
ARVO AAVASALO, ratsumestari
LAPUAN KALLE "pinnareita"
MAAILMAN JANNE "
HETA REITEVÄ, kapakoitsijatar
"JORDANIN NEITSYT", tarjoilijatar
KIEVARIN EMÄNTÄ
KIVEKÄS, etsiviäpoliiseja
RANKONEN, "
NIMISMIES, "
LEMMENHEIMO, varatuomari
VIINURI
KANA-MAIJA
PEHTOORI
KAKSI AUTONOHJAAJAA y.m.

Tapahtuu Turussa ja sen lähistöllä v:n 1905 jälkeen.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

(Vierashuone Pyhäjoen kartanossa; vanhanaikaisesti, mutta komeasti sisustettu. Kalusto on rococo-tyylinen ja hyvin säilynyt. Seinillä vanhoja naisten ja sotilaspukuisten herrojen muotokuvia. Perällä kaksi akkunaa ja niiden välissä antiikkinen, kullatturaaminen trymopeili. Oikealla ja vasemmalla ovet. Oikealla etualalla nahalla päällystetty penkki ja sen edessä suuri pöytä. Samalla puolen keskilattialla sohva, sen edessä pieni pöytä tuoleineen ja sohvan vasemmassa päässä täyteläisistä tyynyistä kasattu istuin. Vasemmalla taka-alalla on flyygeli istuimineen. Kattoruunu ja kynttiläjalat ovat myöskin vanhanaikaiset. — On iltapäivä.)

I kohtaus.

Edvin. Arvo.

EDVIN (noin 28 vuotias, miellyttävännäköinen mies, puettuna hännystakkiin, tulee sisälle Arvon kanssa). Minulla on sinulle hiukan puhumista, Arvo.

ARVO (jonkun verran vanhempi, hyvinvoivannäköinen mies, joka ottaa elämän hauskalta kannalta. On puettu sakettipukuun). Niinkö?… Minä olenkin aina ihmetellyt, mitä sinä oikeastaan vainuat tästä vanhasta huuhkaimenpesästä! (Heittäytyy veltosti sohvalle ja haukottelee.)

EDVIN. Mutta sinähän revit suusi!

ARVO. Siihen on minulla kaksi ylivoimaista syytä.

EDVIN. Mitkä sitten?

ARVO. Ensiksikin roima päivällinen ja toiseksi pohjattoman ikävä ympäristö.

EDVIN. Oo, kiitoksia paljon!

ARVO. Voitko sen kieltää. Täällä tuoksuu nenään oikein vuosisatain home. Tuntuu aivan kuin olisi jossain historiallisessa museossa. Perkamentteja, toukkia ja museokuoriaisia! Huonekaluja, joilla on mäyräkoiran jalat ja seinät täynnä esi-isien haalistuneita muotokuvia. Sitten elää päivät päästään menneissä vuosisadoissa ja kuulla vain paljailta sukuluetteloita… Huh! Anna minulle sikaari! Näitä suojia pitää hiukan savuttaa edes!

EDVIN (antaen sikaarin). Kas tässä, ole hyvä!

ARVO. Kiitos! — No niin, totuus ulos! Mitä sinä oikein tahdot näistä ummehtuneista suojista?

EDVIN. Tuulettaa niitä hiukan.

ARVO (leikaten huolellisesti sikaarin). Ei, poika! Luovu hitossa siitä hommasta ja anna kuolleiden haudata kuolleitansa!

EDVIN. Kuinka niin?

ARVO. Se on toivotonta. Yksi hyppysellinen esi-isien tomua merkitsee täällä enemmän kuin kymmenen lakkautuspalkalla olevaa luutnanttia yhteensä.

EDVIN. Luuletko todellakin niin?

ARVO. Olen varma siität — Vanha Hannu herra tahtoi aikoinaan tuulettaa näitä nurkkia. Ja minä vakuutan sinulle, että silloin oli Pyhäjoessa elämää! Hannu ryyppäsi renkiensä kanssa kilpaa ja ammuskeli heikkoina hetkinään esi-isiensä muotokuvia. Mutta kuinkas kävi… Hän velkaantui korviaan myöten ja sitten pidettiin sukukokous. Fideikomissi otettiin häneltä pois ja annettiin hänen veljelleen, nykyisen rouvan miesvainajalle. Ja siitä alkaen ovat Pyhäjoessa vallinneet vain traditsionit.

EDVIN. Ja tuo merkillinen Hannu?

ARVO. Hm!… (Kohauttaen olkapäitään.) Luisui kai johonkin katuojaan…
Mutta hiton hauska mies hän oli kaikissa tapauksissa.

EDVIN. Sinä et totta totisesti juuri rohkaise minua!

ARVO. Pitäisikö minun vielä rohkaistakin sinua! Ja mitävarten sitten?

EDVIN. Sinä olet tutumpi täällä.

ARVO. Ahaa! Minä ymmärrän! Sano vain suoraan, kumpaa sinä oikein tähtäilet, äitiä vai tytärtäkö?

EDVIN. Juokse järveen!

ARVO. Niin, niin, molemmat ovat otettavia! Eikä erotuskaan ole niin kovin huutava. Äiti on vain senverran vanhempi kuin hän on lihavampi ja tytär senverran solakampi kuin hän on nuorempi. Molemmilla on etunsa.

EDVIN. Ähs, sinä olet sietämätön!

ARVO. Älä yhtään teeskentele! Luuletko, etten ole huomannut.

EDVIN. No niin, koska sinä olet huomannut… Minulla on todellakin vakavia aikeita.

ARVO. Kumpaan nähden?

EDVIN. Tulimmaista! Sanoithan huomanneesi!

ARVO. Olen huomannut sinun yhtä tasapuolisesti mielistelevän sekä äitiä että tytärtä. Ja äiti on ollut niin paljon enemmän etusijalla kuin hän on kokeneempi ja rohkeampi.

EDVIN (ärtyneesti). Minkä minä sille voin, että äiti pyörii aina tyttärensä kantapäillä.

ARVO. En minäkään!… Mutta toinen se niistä kai on. Kun mies hakkailee yht'aikaa kahta naista, vetää häntä tavallisesti toiseen järki ja toiseen sydän. Mutta älä silti luule, että minä tiedän sinun lopullista valintaasi.

EDVIN (kärsimättömästi). Olen mielistellyt äitiä saadakseni tyttären.

ARVO. Noo, kas niin!

EDVIN. Eikö se ole selvää kieltä?

ARVO. Kyllä!… Sinun menettelysi ei vain ole ollut yhtä selvää. Nyt olet vaarassa saada molemmat.

EDVIN. Nämä ihmiset riippuvat toisissaan kiinni kuin takkiaiset.
Onneksi olen selvillä Ceciliasta.

ARVO. Poika parka!

EDVIN. Mitä sinä sanot?

ARVO. On viisainta, että otat sovinnolla äidin. Rouva on silminnähtävästi hullaantunut sinuun, ja kun lesket innostuvat, silloin on siitä leikki kaukana… Minäkin olin kerran ihan puolivälissä… (Yskäsee.) No niin, mitä sinä nyt aiot?

EDVIN. Puhua asian selväksi rouvan kanssa.

ARVO (kuivasti). Asia on selvä puhumattakin. Rouva ei tule koskaan suosioilla peräytymään tyttärensä tieltä. Ja miksi hän sen tekisikään? Komea nainen ja hyvässä iässä. Hän tarvitsee miehen.

EDVIN (kärsimättömästi). Älä puhu roskaa! Asia on muutenkin kiusallinen!

ARVO. Minä tiedän sen. Sinun pyrkimyksesi käy niin monen paatuneen ihmisen harrastuksien yli, ettei sinulla ole aavistustakaan.

EDVIN. Mutta Cecilia on minun puolellani!

ARVO. Mitä se auttaa, kun kaikki toiset ovat vastaan.

EDVIN. Luuletko todellakin niin?

ARVO (laskien sormillaan). Ensiksi on äiti, joka näkisi sinut mieluummin miiehenään kuin poikanaan. Sitten kaksi niin syntisen ennakkoluuloista tätiä, että he ennemmin suorisivat tytön ristikkojen taakse kuin laskisivat epäsäätyiseen avioliittoon. Sitten on Osvald, joka itse pyörii tytön kuin kissa kuuman puuron ympärillä ja merkitsee siis samaa kuin kilpailija. Lopuksi on Sebastian. Olenpa varma, että tuo jesuiitta myisi tytön mieluummin Osvaldille korjatakseen huonoja raha-asioitaan kuin antaisi hänet sinulle.

EDVIN (hämmästyen). Osvald minun kilpailijani! Tuo narri, joka on ostanut nimensäkin!

ARVO. Sitä suurempi syy on hänellä ostaa vielä sellainen, jolla on peritty nimi.

EDVIN. Ei, se ei voi olla mahdollista!

ARVO. Oo, tämä suku on tottunut ennenkin lyömään rahaa nimestään. Osvald luki viisikymmentätuhatta fliisiä pöydälle ja Hannu herra, joka oli rahapulassa, teki hänet ottopojakseen. Myöhemmin lienee Hannu luovuttanut jostain kauniista summasta hänelle sukuoikeutensakin noin epävirallisesti ja vetäytynyt vapaaehtoisesti syrjään.

EDVIN (kiivaasti). Ja nuo houkkiot tahtovat työntää Cecilian hänelle!
Se on katalaa! Se ei saa tapahtua!

ARVO. No niin, en tahtoisi maalata pirua seinälle. Mutta en olisi ystäväsi, jollen sanoisi suoraan, kuinka täällä asiat ovat. Usko minua — tässä asiassa saat sinä taistella ei ainoastaan nykyisiä, vaan myöskin ammoin kuolleita Klingenskjöldejä vastaan aina viidennellätoista vuosisadalle saakka. Sillä heihin tullaan vahvasti vetoamaan.

EDVIN (uhmaillen). Sen teenkin ja sinun pitää auttaa minua!

ARVO. Tarkoitatko, että naisin lesken ja naittaisin tytärpuoleni sinulle? .. Se on vähän liian paljon vaadittu!

EDVIN. Sinun täytyy raivata nuo sukulaiset pois, että saan puhua rouvalle.

ARVO. Voinhan koettaa, jos sinua todellakin huvittaa iskeä pääsi seinään.

EDVIN. Sen täytyy nyt tapahtua tai ei koskaan!… Kunpa vain sitä ennen saisin tavata Cecilian.

ARVO. No, koeta veikkonen, koeta!

EDVIN. Tietysti! — Minäpä laulan. Ehkä hän kuulee ja tulee.

ARVO. Ainahan suuri ääni houkuttelee luokseen. (Menee akkunaan.)

EDVIN (menee flyygelin ääneen ja laulaa):

Yksi ruusu on kasvanut laaksossa, joka kauniisti kukoistaa! Yksi kulkijapoika on nähnyt sen eikä voi sitä unhoittaa.

Hän olisi kyllä sen poiminnut ja painanut povelleen. Mutta köyhänä ei ole tohtinut, vaan on jättänyt paikoilleen.

(Cecilia tulee.)

II kohtaus.

Edvin. Arvo. Cecilia.

(Cecilia on 20-vuotias pitkä, solakka ja miellyttävän näköinen. Hienoilla piirteillä hiukan kyllästynyt ja surumielinen ilme. Käytös sydämellinen ja vaatimaton, mutta hieman arka ja pelokas.)

CECILIA. Oo, teidäthän on jätetty kokonaan oman onnenne nojaan!

EDVIN (iloisesti). Me olimme, vaan emme enää, kun sinä tulit!

CECILIA. Setä Sebastian pelaa herra Osvaldin kanssa kirjastossa ja äidillä on kai jotain tehtävää.

ARVO. Teidän tulonne, neiti, korvaa kaiken!

CECILIA. Olette kovin kohtelias, ratsumestari!… (Menee Edvinin luokse.) Sinä laulat kauniisti, Edvin.

EDVIN. Oo, eikö mitä! — Mutta nyt emme saa hukata aikaa! Minulla on sinulle vähän puhumista.

ARVO. Sitten minun täytyy hävitä.

EDVIN. Ei, jää tänne kaikin mokomin! Sinun poistumisesi kutsuisi tänne vain muita.

ARVO. No niin, minä koetan olla kuuro ja sokea. (Menee perälle akkunaan.)

EDVIN (Vie Cecilian sohvalle istumaan ja istuu hänen viereensä). Olen päättänyt tänään puhua rouva äidillesi asiasta.

CECILIA (ilostuen). Ooh, niinkö, Edvin?

EDVIN. On erityisiä syitä, miksi haluan varmuuden asiasta. Jollei vain sinulla ole mitään sitä vastaan.

CECILIA. Ei suinkaan! Sinähän sen tiedät parhaiten.

EDVIN. Ei, ei, Cecilia! Sinun on itsesi myöskin päätettävä tässä asiassa.

CECILIA. Minun päätökseni Oli valmis silloin, kun annoin sinulle lupaukseni, Edvin. Ja kaikki muu saa olla sinun vallassasi.

EDVIN (kiertää kätensä hänen vyötäisilleen). Sinä olet oivallisin tyttö maailmassa, Cecilia!

CECILIA (surumielisesti). Minä olen vain sellainen raukka, Edvin. Ilman mitään kokemusta ja omaa tahtoa.

EDVIN. Sellaisena juuri olet parhain kaikista! Ja sinun tähtesi olen valmis mihin uhkayritykseen tahansa.

CECILIA (nojautuen häneen). Ja sinä olet niin hyvä ja voimakas, Edvin!

EDVIN. No niin, minä puhun siis äidillesi?

CECILIA. Oi, tee se, Edvin! Minäkin ikävöin varmuutta… Tämä salaaminen on niin vaikeata minullekin.

EDVIN. Mutta luuletko hänen suostuvan?

CECILIA (epävarmasti). Luulen, että äiti pitää paljon sinusta.

EDVIN. Ja entä sukulaisesi?

CECILIA. Niin, en tiedä… Mutta senhän ei pitäisi liikuttaa heitä.

EDVIN. Niin, ei pitäisi, ei… Mutta jos he kumminkin sekaantuvat asiaan.

CECILIA (epäröiden). He ovat kyllä ennakkoluuloisia… Mutta jos äiti myöntyy, niin toisista ei ole lukua.

EDVIN. Vaan jos hänkään ei suostuisi?

CECILIA. Silloin saa kaikki jäädä sinun ja kohtalon valtaan… Mutta ei, äiti ei voi olla suostumatta!

ARVO (merkitsevästi). Luulen, että pilvi nousee! (Cecilia ja Edvin hypähtävät ylös sekä menevät flyygelin luokse, jossa ovat katselevinaan nuotteja).

EDVIN. Se pilvi nousi vähän liian aikaisin!… Mutta muista lupauksesi,
Arvo! (Rouva tulee.)

III kohtaus.

Cecilia. Edvin. Arvo. Rouva.

(Rouva on noin 40-vuotias, kookas ja lihavahko nainen. Ylimysmäisillä piirteillä kova ja kylmähkö ilme; kasvot muuten hyvin säilyneet. Käytös ylpeä ja jäykkä; ainoastaan Edviniä kohtaan osoittaa hän erikoista lempeyttä. Ääntää liiaksi sihisten nimen "Cecilia".)

ROUVA (vaanien). Cecilia!

CECILIA (mennen nöyrästi hänen luokseen) Niin, äiti.

ROUVA (hieman nuhdellen). Sinun ei pitäisi unohtaa tehtäviäsi, rakkaani!

CECILIA. Herrat olivat täällä yksin.

ARVO. Olimme todellakin niin rohkeita, että kulutimme neidin kalliista 'aikaa.

ROUVA. Ooh, suokaa anteeksi! En tiennyt herrain olleen yksin. Missä ovat Sebastian ja Osvald?

CECILIA. Pelaavat kirjastossa, kuten tavallista.

ROUVA. Niin, se on heidän ainainen intohimonsa. (Istuu sohvalle.) Istu tänne vereeni, Cecilia! (Cecilia tottelee kuin lapsi, mutta huomattavan vastenmielisesti.) Niin, he kaksi pelaavat aina.

ARVO. Peli on erinomainen ajanviete ja kehittää ajatuskykyä

EDVIN. Sinä kyllä sen tiedät. Sehän on sinun erikoisalasi.

ROUVA. Mutta teillä, luutnantti, on jalompi erikoisala.

EDVIN (hämillään). Minulla?… En ymmärrä, mitä rouva tarkoittaa.

ROUVA (hymyillen). Tehän laulatte. En tiennyt teidän laulavan.

EDVIN. Nyt liioittelette, rouva! Minun lauluni kelpaa vain tyhjille seinille.

ROUVA. Olette liian ankara, luutnantti! Te laulatte todellakin ihanasti.

ARVO. Älä ole noin vaatimaton, Edvin! Tiedetäänhän, että sinä laulat kuin itse Caruso.

ROUVA (mahdollisimman herttaisesti). Ettekö tahtoisi olla niin ystävällinen ja laulaa meille vähän, luutnantti?

EDVIN. Mielelläni, jos rouva niin haluaa… Rohkenenko pyytää neitiä säestämään?

CECILIA (katsoo avutonna äitiään).

ROUVA. Mene vain rakkaani!

CECILIA. Mitä minä säestän?

EDVIN. Carmelaa, jos neiti suvaitsee. (Asettuu flyygelin luokse ja laulaa.)

    Tuolla mökki on muurin luona,
    Siellä neitonen kaunehin.
    öiset tähdet kun taivahalla loistaa,
    silloin luoksensa ikävöin.
    Uinu Carmela, olet onneni päällä maan!
    Lempesi oi, mulle taivahan avajaa!
    Uinu Carmela, olet onneni päällä maan!
    Lempesi oi, mulle taivahan avajaa!

    Kun ma kaihoten iltaisin laulan,
    lemmen onnesta haaveillen.
    Silloin rintani riemusta nousee,
    silloin syömmeni sykähtää!
    Laula Carmela, sä oot onneni päällä maan!
    Laulusi oi, mulle taivahan avajaa!
    Laula Carmela, sä oot onneni päällä maan!
    Laulusi oi, mulle taivahan avajaa!

(Laulun loppuessa painuu Cecilian pää yhä alemmaksi; hänen on vaikea hillitä liikutustaan. Viimein ratkee hän hysteeriseen itkuun ja poistuu kiireesti huoneesta. Kaikki katsovat hämmästyneinä hänen jälkeensä.)

ROUVA (harmistuneena). Lapsi raukka on niin tavattoman herkkätunteinen, ettei voi ensinkään hillitä itseään. Ja te lauloitte todellakin liikuttavasti, luutnantti.

EDVIN. Olen syvästi pahoillani, rouva, jos tuotin hänelle jotain mielipahaa.

ROUVA. Ooh, ei tee mitään! Hänen ikäisissään on tuollainen tavallista.
— Sallikaa minun kiittää teitä kauniista laulustanne! (Ojentaa kätensä
Edvinille.)

EDVIN (hämillään). Olette liian ystävällinen, rouva! (Sebastian tulee.)

IV kohtaus.

Edelliset. Sebastian.

(Sebastian on 50-vuotias, sekä henkisesti että ruumiillisesti läpeensä kuivakiskoinen mies. Hänen äänensä on ohut ja hillitty; käytöksensä ylhäisen alentuvainen ja kohtelias melkein liikoihin saakka. Puettu hienosti ja huolellisesti.)

SEBASTIAN (taputtaen käsiään sisään tullessaan). Bravo! Bravo! Se oli kaunista; oikein kaunista, luutnantti!

ROUVA. Vastako sinä tulet, kun kaikki on ohi?

SEBASTIAN. En päässyt, rakas käly; en päässyt! — Te laulatte kauniisti, luutnantti; oikein kauniisti!

EDVIN. Minä kiitän!

SEBASTIAN. Musiikki on minun heikkouteni.

ROUVA. Ja peli, koska se saa sinut laiminlyömään vieraamme!

SEBASTIAN. Niinkö?… Suokaa anteeksi, herrat! Mutta minulla oli eräs tärkeä tehtävä; hyvin tähdellinen tehtävä.

ARVO. Velvollisuudet ennen kaikkea! (Osvald tulee.)

V kohtaus.

Edelliset, Osvald.

OSVALD (noin 45-vuotias pyylevä mies. Käytös pöyhkeä ja rehevä kuin miehen, joka on tullut tuntemaan rahan voiman. Koettaa käyttäytyä kuin hieno mies, mutta alkuperä voittaa.) Hittoko sinua riivaa veli Sebastian, kun pötkit tiehesi kesken peliä!

SEBASTIAN. Mutta emmehän voineet laiminlyödä vieraitamme, hyvä serkku!

OSVALD. Nyljit ensin minut kuin oravan ja sitten kun onni kääntyi luikit tiehesi! Onko se aatelismiehen tapaista, minä kysyn?

SEBASTIAN (ärtyneesti). Minä luulen, että sinä et kelpaa minua opettamaan siinä asiassa!

OSVALD. Mutta minä kelpaan puijattavaksi, sinä kanalja! Mitä?

SEBASTIAN. Minä toivon, että säästät minua noilta moukkamaisilta nimityksiltäsi!

ROUVA. Ettekö voisi säästää tuota kiistaanne sopivampaan tilaisuuteen?

OSVALD. Suokaa anteeksi! Mutta minun on riideltävä heti pakalla, kun asia tapahtuu. Muuten siitä ei tule mitään. Minulla on niin siivottoman hyvä luonne!

SEBASTIAN. Minä vetoan näihin herroihin.

OSVALD. Herrat kyllä tuntevat siksi paljon pelitapoja, etteivät sinun menettelyäsi hyväksy.

ARVO. Meidän on todellakin vaikea asettua tässä tuomariksi. Mutta jos herrat suvaitsevat, tulen peliin kolmanneksi. Ja voitte olla varmoja siitä, etten nouse ensimäisenä pöydästä.

OSVALD. Se on miehen puhetta! Mutta sinun on tultava myöskin, Sebastian.

ARVO. Tietysti. Annetaan pelionnen ratkaista.

SEBASTIAN (vastenmielisesti). No, mennään sitten, vaikkei minulla nyt olisi aikaa! (Poistuvat).

VI kohtaus.

Rouva. Edvin.

EDVIN (pienen äänettömyyden jälkeen hiukan hermostuneena). Hyvä rouva, olen niin palavasti halunnut tilaisuutta puhua kanssanne kahdenkesken.

ROUVA. Oo, niinkö…?

EDVIN. Minulla on eräs asia, joka läheisesti koskee teitä, rouva.

ROUVA (vilkkaasti). Mutta, herra varjelkoon! Teidänhän olisi pitänyt vihjaista vain. Teille on minulla; aina aikaa.

EDVIN. Se on eräs rohkea pyyntö.

ROUVA (mairitellen). Oo, minulle sen voitte luottamuksella sanoa. Me kaksi ymmärrämme aina toisiamme.

EDVIN. Mitään en toivo niin hartaasti, vaikka pyydänkin teiltä kovin paljon.

ROUVA. Te olette kovin hienotunteinen, luutnantti! Mutta rohkaiskaa mielenne!

EDVIN. No niin, te rouvani, olette varmaankin huomannut, että minä jo pitemmän ajan olen…

ROUVA (huoaten). Niin, olen sen todellakin huomannut. Mutta olen odottanut, että te sanoisitte sen.

EDVIN. En ole rohjennut. Olen luullut teidän pitävän kiinni ennakkoluuloista, rouva.

ROUVA (rohkaisevasti). Todellisten tunteiden edessä luhistuvat ennakkoluulojen muurit!

EDVIN. Olen sanomattoman iloinen, että ajattelette niin, rouva! Te todellakin rohkaisette minua.

ROUVA. Ja kuitenkaan ette ole vielä tarpeeksi rohkea, herra.

EDVIN. No niin, rouva, otaksun, ettei teiltä ole jäänyt huomaamatta minun lämmin ihailuni teidän tytärtänne kohtaan…

ROUVA (kuin ukkosen iskemänä). Mi-mitä! Minun tytärtäni!!!

EDVIN. Niin, rouva. Ja koska hänkin tuntee samaa, niin toivon, ettette kiellä meiltä suostumustanne.

ROUVA (nousten kuin käärmeen pistämänä, vaivoin hilliten vihaansa.) Te-te uskallatte! Te olette… rohkea, herra! Minä en voi sanoin kuvata hämmästystäni; aivan suunnatonta hämmästystäni!

EDVIN. Mutta… minä en ymmärrä teitä, rouva!

ROUVA. Vielä vaikeampi on minun ymmärtää teitä, herra! Te olette kovin rohkea, herra!… Sitä voisi: ehkä vielä sattuvammin nimittää toisella nimellä!

EDVIN (kylmästi). Minä huomaan, rouva, että me emme sittenkään ole oikein käsittäneet toisiamme!

ROUVA (vihaisesti). Minä en tiedä, mitä teistä ajattelisin! Mitä teille sanoisin! Mutta sen saa tehdä toinen… Odottakaa! (Poistuu ylpeän näköisenä.)

EDVIN. Mitä tämä on?… Minne hän meni? Olisiko Arvo sittenkin oikeassa! (Rouva tulee Sebastianin kanssa.)

VII kohtaus.

Edvin. Rouva. Sebastian.

ROUVA. Tämä herra on pyytänyt Cecilian kättä… Tyttäreni holhoojana saat sinä vastata minun puolestani.

EDVIN. Emmekö voi ratkaista tätä kahdenkesken? Minä uskon kyllä teitäkin, rouva.

ROUVA. Tyttäreni holhoojana on hänellä oikeus, vieläpä velvollisuuskin, olla läsnä asioissa, jotka niin läheltä koskevat hänen tulevaisuuttaan.

SEBASTIAN (ylhäisen nuhtelevasti). Minun täytyy todellakin kummastella herra luutnanttia. Ja sallikaa minun sanoa se julki.

EDVIN. Miksi niin, jos saan luvan kysyä?

SEBASTIAN. Sen ajattelemattomuuden — sanoisinko kevytmielisyyden — tähden, jolla olette arvostellut omaa asemaanne ja myöskin meidän… No niin, en tahdo kieltää, että teillä on hyvä taloudellinen asema ja kunniakas elämänura. Mutta se ei ole meidän vikamme eikä teidänkään, että me emme kuulu samalle tasolle yhteiskunnassa. Sen vuoksi jääkin teidän viaksenne vain se, että olette tämän erotuksen unohtanut.

EDVIN (kuohahtaen). Minä en ole unohtanut mitään! Mutta te näytätte unohtaneen, ettemme elä enää keskiajassa.

SEBASTIAN. Älkää kiihoittuko, nuori herra! Minä en oikeastaan moiti teitä! Minä tiedän, että ajan kumoukselliset virtaukset pyrkivät horjuttamaan kaikkia vanhoja arvoja. Minä tiedän myöskin, ettei laajemmissa piireissä — tarkoitan niitä, joilla ei ole mitään menneisyyttä takanaan — anneta paljoa arvoa sukuoikeuksille. Mutta siitä ei suinkaan johdu, että me emme antaisi niille arvoa. Päinvastoin meidän velvollisuutemme on vartioida näitä pyhiä muistojamme. Te olette aikanne lapsi, herra luutnantti. Me emme tuomitse teitä.

EDVIN. Hyvin jalomielistä, herra!

ROUVA. Olen pahoillani! Mutta teidän tulee ymmärtää,, että meillä on velvollisuuksia, ei ainoastaan itseämme, vaan sukuamme, sen menneisyyttä, ja nimeämme kohtaan.

SEBASTIAN. Siis lyhyesti, ja nyt kun olemme perustelleet todella painavat syymme, täytyy meidän antaa teille ystävällinen, mutta järkähtämättömän kieltävä vastauksemme.

EDVIN. Onko se teidänkin ystävällinen ja järkähtämätön ajatuksenne, rouva?

ROUVA (hämillään). Olen pahoillani, ettemme paremmin ymmärtäneet toisiamme. Mutta pitihän teidän itsekin käsittää, että tyttäreni asema on liian ylivoimainen teille.

EDVIN (terävästi). No, kuka on täällä sitten se tasavoimainen minulle?

ROUVA (puree sanatonna huuliaan).

SEBASTIAN. Kas niin, minä toivon, että olemme ratkaisseet tämän arkaluontoisen asian tarpeettomasti loukkaamatta teidän tunteitanne. Sillä mikään ei olisi minulle ikävämpää kuin jos me eroaisimme epäsovussa.

ROUVA. Minäkin toivon, ettei tämä väärinymmärrys muuttaisi hyviä välejämme.

EDVIN. Sitä en todellakaan voi luvata! Sillä tiellä, joka johtaa sukulaisuuteen, voidaan tuskin erota muuten kuin sukulaisina tai…

ROUVA (tuimasti). Niinkuin tahdotte, luutnantti! Luulin muuten teidän osaavan arvostella suosiotamme.

EDVIN. Jota olette niin loistavasti osoittaneet!… Kyllä rouva! Aivan varmaan sen teen. Te epäilitte omaa kykyänne ja toitte tämän herran minua nöyryyttämään kuin jotain pahantapaista pojannulikkaa. Sellainen suosio ei lähde niinkään helposti mielestä.

SEBASTIAN. No niin, kukin on säätynsä orja. Luulen teidänkin sitä olevan, koska halusitte nousta omanne yläpuolelle. — Tule, Klara, sinä olet kiihoittunut! (Tarjoo käsivartensa ja poistuvat mahtavin liikkein.)

VIII kohtaus.

Edvin. Cecilia.

EDVIN (Seisoo hetkisen sanatonna ja kävelee sitten muutamia askeleita edestakaisin hyvin kiihtyneenä) Kirous ja kadotus! Tämä on ennenkuulumatonta! Oo, noita narreja, narreja!… Arvo oli oikeassa, he ovat aaseja kaikki.

CECILIA (tulee kiireesti). Edvin!… Mitä on tapahtunut, Edvin?

EDVIN. Sain nenälleni, Cecilia! (Heittäytyy sohvalle.)

CECILIA. Oo, minä arvaan! (Menee hänen luokseen.) Äiti ei siis suostunut?

EDVIN. Ei.

CECILIA. Se ei voi olla mahdollista! Pitäähän äiti niin paljon sinusta.

EDVIN. Lapsi… jospa hän pitäisi vähemmän!

CECILIA. Tätä minä en ymmärrä!

EDVIN. Hyvä olisi, ettet koskaan sitä oppisi ymmärtämään! (Nousee kävelemän.)

CECILIA. Etkö sinä oikein selittänyt…?

EDVIN. Kyllä Cecilia! Aivan varmaan sen tein. Mutta hän haki sinun setäsi ojentamaan minun harhalle menneitä käsitteitäni. Onhan hän sinun holhoojiasi, tuo… kunnioitus sinua kohtaan estää minua sanomasta mitä hänestä ajattelen.

CECILIA. Minun on vaikea tätä käsittää. Enhän minä sitä kummastele, että setä… mutta että äitikin!

EDVIN. Vetosi juuri setääsi… Sitäpaitsi sinut on luvattu toiselle.

CECILIA (kauhistuen). Kenelle?

EDVIN. Herra Osvaldille.

CECILIA. Ei koskaan! Ennemmiln vaikka järveen!

EDVIN (surullisesti). Cecilia parka! Mitä sinä voit näitä itsekkäitä omaisiasi vastaan?

CECILIA (lujasti). En ainakaan anna pakoittaa itseäni!

EDVIN (sulkien hänet syliinsä). Sinä olet erinomainen tyttö, Cecilia! Oikea ruusu tässä nokkospesässä! En mistään hinnasta tahtoisi sinusta luopua!

CECILIA (kietoen kätensä hänen kaulaansa). Eihän sinun tarvitsekaan,
Edvin! Eihän Edvin! Minä pidän sinusta niin sanomattoman paljon!
Rakastan sinua kaiken uhalla! Rakastan, rakashan!

EDVIN (suudellen häntä). Ja minun sinä olet, Cecilia, niin totta kuin olen rehellinen mies! — (Havahtuen.) Mutta ei, minun täytyy lähteä! Ei ole kunniaksi miehelle viivytellä talossa tällaisen tapauksen jälkeen!

CECILIA (kietoutuen lujemmin häneen). Sinä et saa mennä, Edvin! Minä en laske sinua!

EDVIN. Etkö sitten käsitä, että tällainen tapaus on miehelle sama kuin ulospotku?

CECILIA. Koska me sitten tapaamme taas?

EDVIN. Niin, se on totta!… Mutta minä en sille mitään voi' Se on sinun ja sattuman vallassa!

CECILIA (itkien). Mitä minusta sitten tulee? Jos sinä jätät minut, niin minä en tahdo elää!

EDVIN (tuskallisesti). Mutta mitä me sitten teemme?

CECILIA. Vie sitten minut ennemmin mukanasi!

EDVIN. Ja sinulla olisi rohkeutta lähteä?

CECILIA. Tuhat kertaa ennen kuin jäädä tänne! Oo, sinä et aavista kuinka kuollutta ja kolkkoa tämä elämä on.

EDVIN. Ja sinä olisit valmis minun tähteni luopumaan kaikesta.

CECILIA. Ainoa, mikä kiinnitti minua tänne, oli äitini;. Mutta koska hänkin niin vähän välittää minun onnestani, niin voin luopua hänestäkin. (Arvo tulee.)

IX kohtaus.

Cecilia. Edvin. Arvo.

ARVO. Anteeksi, että häiritsen! Mutta tulin ajatelleeksi, että sinä olisit jo tarpeeksi kypsä lähtemään.

EDVIN. Sinä, sinä siis tiedät…

ARVO. Tiedän… Herra Sebastian lausui syvän valittelunsa, että kaartin luutnantilla oli niin paljon rohkeutta.

EDVIN (kuohahtaen). Hänellä on sitä vielä enemmän jos niiksi tulee!

ARVO. Paljon mahdollista, mutta toivon, ettet osoita sitä nyt.

EDVIN. Mitä sinä tarkoitat?

ARVO. Että tämän jälkeen pitäisit itseäsi ilmaan räjähytettynä miehenä, jolla ei ole mitään järjellistä syytä viipyä talossa.

CECILIA. Oo, te olette julma!

ARVO. En Ollenkaan, rakas neiti! Mutta rukkaset ovat eräänlainen siveellinen ulospotkaus, joka ei kyllä käy erittäin jäsenille, vaan sitä enemmän kunnialle. Eikä se eroa juuri luonnollisesta muussa kuin siinä, että jälkimmäisen perästä voi vielä joskus poikkeustapauksessa palata taloon, mutta edellisen tuskin koskaan.

EDVIN (tarmokkaasti). Cecilia, oletko valmis siihen, mitä sanoit?

CECILIA. Olen, Edvin!

ARVO. Onko tunkeilevaa kysyä: mihin?

EDVIN. Seuraamaan minua.

ARVO. Kas niin, vähempää en sinulta odottanutkaan!

EDVIN. Älä nyt rupea neuvomaan! Se ei kumminkaan mitään auta. Tässä asiassa en anna kenenkään mestaroida tekojani.

ARVO. Kuka sitä sitten tahtoo? On vain kysymys, onko se järkevää.

EDVIN. Hiiteen kaikki järkevä! Olen saanut nenälleni ja nyt minä toimin!

ARVO. No, toimi, toimi veikkonen! Ota neiti syliisi, nouse satulaan ja anna huristaa kuin kirgiisi!

EDVIN. Mutta mitä minä sitten teen? Tyttö itse pyytää minua viemään hänet tästä pesästä, jossa hän ei voi elää. Olisinko silloin mies, jos jättäisin hänet tänne?

ARVO. Onko asia niin?

CECILIA (pyyhkien silmiään). On… Tahdon täältä pois.

ARVO. Hm!… Mutta pilaisikohan hyvä neuvo asiaa. Rakastuneet eivät koskaan ole liiaksi järkeviä.

EDVIN. Mikä neuvo?

ARVO. Että poistumme nyt yhdessä ja tulet hakemaan morsiamesi yöllä kuin kristitty ihminen.

EDVIN. Sinä tarkoitat siis…

ARVO. Minä vain kysyn, kuinka pitkälle sinä luulet tämän neidin kanssa pötkiväsi päivällä, ennenkuin viranomaiset nappaavat sinut kiinni.

EDVIN. Se on totta!

ARVO. Mutta kun tulet yöllä hyvä auto mukanasi, niin voit taivaltaa 60 kilometrin nopeudella tunnissa aina aamuun saakka. Ja silloin olen minäkin teidän nöyrin palvelijanne.

EDVIN. Mitä siihen sanot, Cecilia?

CECILIA. Minä suostun jo ennakolta kaikkeen!

EDVIN. Ole sitten valmiina keskiyön aikaan. Me tulemme.

CECILIA. Mutta minä nukun toisessa kerroksessa eikä minulla ole ulko-oven avainta.

EDVIN. No, parvekkeelle siinä ainakin pääset. Me käytämme tikapuita.

ARVO. No niin, luottakaa meihin, neiti… Varustautukaa myöskin lämpimillä vaatteilla yöllistä matkaa varten.

CECILIA. Ollen silloin valmiina.

ARVO. Kas niin, nyt me lähdemme. — Tämä tulee tietysti kuohuttamaan koko sukua. Sentähden on parasta, että etsimme Hannu herran käsiimme.

EDVIN. Mitävarten?

ARVO. Saatpa nähdä, että meillä on hänestä paljon hyötyä. Hänestä saamme tälle yritykselle jonkinlaista oikeudellista pohjaa, jos hän suostuu puolellemme. Onhan hänkin neidin setä!

EDVIN. Ah, se on totta! Mutta mistä löydämme hänet?

ARVO. Kuulemani mukaan majailee hän jossain vähemmän siistissä laitakaupungin kapakassa. Meidän on kai mentävä nyt sinne.

EDVIN. Mutta siitäpä sukeutuu sangen mieltäkiinnittävä tuttavuus! Minua alkaa tämä jo huvittaa.

ARVO. No niin, heitä nyt jäähyväisesi! Minä katselen muualle. (Menee akkunaan.)

EDVIN. Sinä olet oivallinen! (Sulkee Cecilian syliinsä.) Kunpa olisin varma, ettei sinun koskaan tarvitsisi tätä sokeaa luottamustasi katua, Cecilia!

CECILIA (luottavaisesti). Ei koskaan, ei koskaan, Edvin! Sinä tiedät kuinka kuolettavaa tämä elämä on. Minä aivan tukehdun.

EDVIN. No, herran nimessä sitten! Ja minä lupaan, että jos se minusta riippuu, niin sinun ei milloinkaan tarvitse tätä askeltasi katua.

CECILIA. Minä luotan sinuun. Edvin.

ARVO. Noo, kas niin… Tuo on kyllä kaunista, mutta jättäkää loppu toistaiseksi.

EDVIN. No niin, hyvästi Cecilia! Muista klo 12!

CECILIA. Minä muistan! Hyvästi Edvin!

ARVO. Ja nyt me lähdemme kuin nenänsä polttaneet miehet. Nöyrinä ja alistuvina, mutta ei toivottomina! (Menevät ja kohtaavat ovella Sebastianin.)

X kohtaus.

Edelliset. Sebastian.

SEBASTIAN. Jaha, herrat siis lähtevät! Olen syvästi pahoillani ettemme voineet paremmin vastata toiveitanne.

EDVIN. Olette liian ystävällinen, herra!

SEBASTIAN. Minä ymmärrän niin hyvin teitäkin. Nuoruus ja kuuma veri yhdessä aikamme hämmentyneiden käsitteiden kanssa.

ARVO. Aivan niin. Hän tulee kyllä tyynemmin ajateltuaan järkiinsä.

SEBASTIAN. Minä toivon sitä… Tämä tuntuu teistä ehkä liian ankaralta.
Mutta meillekin on isiemme perintö, nimemme, kallis asia.

EDVIN. Juuri niin, herra! Minä tunnen yhden sen nimisen, joka maksoi siitä perinnöstä viisikymmentätuhatta markkaa. Sievä summa, vai mitä?… Hyvästi!… Palvelijanne, herra! (Menevät.)

TOINEN NÄYTÖS.

("Kukkuvan kellon" ravintola; kehnonpuoleinen kolmannen luokan kapakka. Perällä ja vasemmalla ovi; oikealla taka-alalla tiski, jolla lepää jalkain päälle asetettu soikiomainen viinatynnyri, voileipätarjotin sekä oikeanpuoleisessa päässä kokonainen armeija olutpulloja ja laseja. Tiskin takana hyllyillä on pulloja, laseja, tupakkaa, tarjottimia y.m. Oikealla akkunan edessä jykevä pöytä vankkoine selkänojattomine tuoleineen; vasemmalla toinen ja samalla puolen perällä kolmas samanlainen pöytä. Tiskin päässä kassassa istuu tarjoilijatar, jota vieraat kutsuvat "Jordanin neitsyeksi". Peräpöydän ääressä istuu epäiltävännäköinen mies olutpuolikas edessään. On myöhäinen ilta.)

I kohtaus.

Hannu. Heta, Janne. "Jordanin neitsyt".

HANNU (noin 60-vuotias jykevärakenteinen mies; paksu kuin sillitynnyri, punainen nenä ja viinabasso. Harmahtava tukka hullunkurisesti pörrössä, rasvoittuneilla kasvoilla ainainen hyväntuulisuus jai harmaissa silmissä viekas älyllisyys. Istuu akkunan luona pöydän ääressä, oikea jalka tuolille nostettuna, ja lukee sanomalehteä).

Kuuleppas Heta pulmuseni, lennätäppäs tänne pari purkkia kaljaa! Tämä henkinen työskentely raukasee.

HETA (lihava jykevännäköinen eukko, seisoo selkä kenossa tiskin takana kuivaillen laseja ja puhuen torailevalla äänellä) Enkä tuo, sinä iankaikkinen laiskuri! Vielä minä juottaisin sinulle olvenikin, mokoma!

HANNU. No, no, Heta, vieläkö sinä yhä kiukuttelet! Ei saa antaa auringon laskea vihansa yli. — Tuo sitten kunnon napsu!

HETA. Juokse kaivolle ja vedä nahkaasi, senkin ruoja! Et sinä kumminkaan maksa.

HANNU. Maksa!… Ähs, sinä olet paksu materialisti, Heta! Maksua kaikesta! Aivankuin ei tosi ystävyys maksaisi enää mätää munaa!

HETA (vimmastuen). Minäkö paksu! Että sinä kehtaatkin! Olet laiskotellut minun kustannuksellani jo vuosikausia; isännöinyt täällä, syönyt ja juonut kuin piispa pappilassa. Ja silläkö tavalla sinä palkitset minun hyvyyteni?

HANNU. Eihän hyvyys ole mitään hyvyyttä, jos se palkitaan. Silloin se on vain mitätön liikeasia.

HETA. Mutta kenenkä varojen sinä luulet sellaista hassausta kestävän?
Vedät nahkaasi päivät päästään kuin pesusieni! Onko se siivoa?

HANNU. Sen vaikuttaa tämä kevytmielinen ympäristö, Heta, kevytmielinen ympäristö! Pitäisikö minun elää kieltäymyksissä kuin katumuksentekijä tällaisessa talossa, jossa ruokitaan isoovia ja juotetaan janoovia; jossa vallitsee ainainen jano. Jos juominen on rikos, niin silloin ei täällä maailmassa ole muuta kunnollista kuin kameeli, joka juo vain kerran kuussa.

HETA. Mutta kuka sen maksaa, sinä iankaikkinen viisasteIija?

HANNU. Kylä maailma maksaa! Älä sinä sure, kun en minäkään sure! En ole, näetkös, tahtonut haavoittaa sinun tunteitasi tunkemalla maksua. Se olisi ollut rumaa näin ystävien kesken.

HETA. Rumaa!… Syöt ja juot minut vielä kadulle, senkin viheliäinen juopottelija! Vielä minä rupeaisn elättämään sinua iankaiken! Jopa minä sitten hullu olisin! E-ei!

HANNU. Sinä olet kiittämätön kapine, Heta; vailla kaikkea jaloutta ja moraalia!

HETA. Ja mistä minun pitäisi sitten kiittää sinua, hyvä herra?

HANNU. Miehekkäälle luonteelle on vastenmielistä muistuttaa ansioistaan. Mutta noin huutavaa kiittämättömyyttä vastaan ei voi muuta. Muistelehan, Heta, mitä minä olen ollut sinulle!

HETA. Ja mitä sinä olet ollut? Et kerrassa mitään! Roskaa! Vai vielä sinä tässä rupeat komeilemaan! Kiität kun saat olla!

HANNU. Enkö ole hankkinut sinulle monta hyvää kundia? Jollei minua olisi ollut, niin olisit saanut torkkua täällä torakoittesi kanssa kilpaa!

HETA. Sellaisia vieraita! Tyhjiä kuin kirkon rotat! Tekevät viidenkymmenen pennin ostoksen ja viiden markan vahingon! Kauniita vieraita! Hankkivat minulle maistraatin varoituksenkin, heittiöt! Kaikki tyynni paljaita pinnareita, roistoja!

HANNU. Jollei minun arvokas olemukseni olisi luonut tähän lafkaan jonkinlaista yhteiskunnallista vakavuutta, niin tämä olisi jo aikoja suljettu jonain paheiden pesänä!

HETA. Paras syntipukki sitä sanoikin! Olet häpeäksi koko talolle!

HANNU. Kunniaksi, Heta, kunniaksi! Näin edustavaa miestä et löydä koko
Suomen maasta!

HETA. Tuollaisen nyt aina löytää! Tällainen tyttö saa parempiakin kuin tuollainen lopenkulunut haaska!

HANNU (kiihtyen). Sinä… sinä, norsu!

HETA. Minä lyön laudalta monta nuorempaakin, kun pahan pään eteeni otan!

HANNU. Ainakin laudan. Sinä voisit lyödä!

HETA (raivostuen). Mitä?.. Uskallappas siellä vielä ilvehtiä, taikka!
(Uhkaa pullolla.)

HANNU (lepytellen). No, no, Heta! Hittojakos me toraillaan! Sovitaan pois! Sinä olet hermostunut.

HETA. Olenko minä hermostunut! Mikä hävyttömyys se taas oli? Vai hermostunut!… (Lapuan Kalle ja muita sällejä tulee.)

HANNU (rauhoittaen). Kas niin, Heta! Ei kiistellä enää. Mitä sinä olisit ilman minua? Hento, turvaton nainen kuin kaisla myrskyssä!

HETA. Mitä sinä uskallat! Olenko minä mikään hento kaisla!… Ja sen minä sanon sinulle, että saat mennä! Jollet siivoa täältä vanhoja luitasi siksi, kun palaan, niin minä heitän sinut ulos raamit kaulassa! Se olkoon sanottu! (Menee kiukkuisena perälle.)

II kohtaus.

Edelliset. Janne. Kalle.

KALLE. Hei, Hannu! Onko nuoripari taas riitaantunut, koska hän näytti niin äkeältä?

HANNU. Älä laske leikkiä vakavassa asiassa! Tuhattulimmaista, tämä vie miehen suoraa päätä hirteen!

JANNE. Mitä on sitten tapahtunut?

HANNU. "Ollakko vai ei olla? Siinä pulma!"… Perhehuolia, perhehuolia!

JORDANIN NEITSYT. Neiti Heta sanoi juuri Hannun irti todistajain läsnäollessa ja Hannu saa mennä!

HANNU. Hitto vieköön, tämä on traagillista! Minä en ole kahteen päivään saanut varsinaista humalaani, puhumattakaan ylimääräisistä, jotka tällä kehitysasteella kiistelevät varsinaisten kanssa tärkeydestä. Ajatelkaas, minä, joka en ole 30 vuoteen selvää päivää nähnyt, olen aivan veden jälkinen. Ajatelkaa ja heltykää kyyneliin!

KALLE. Onpa ikävääkin, jos hän totta on!

HANNU. Se on järkyttävää! Se on lopun alkua, sanon minä! Minun henkinen joustavuuteni luopuu minusta ja minä aivan hiudun olemattomiin.

JORDANIN NEITSYT. Näkeehän sen!

HANNU. Vielä toinen mokoma tällaista paastoa ja minusta on tullut aineeton ihminen; henkiolento, jota saatte lähestyä vain mediumin kautta.

JANNE. No, miksi sinä suututit häntä!

HANNU. Lempo hänen tiesi! Tulin epähuomiossa ryypänneeksi Hetan "jamaica-rommin" ja siitä hän hurjistui.

KALLE. No, se on vain myrskyä vesilasissa.

JANNE. Toisinaan sadetta ja väliin päivänpaistetta! Niinhän se on rakastuneitten!

HANNU. Hittoja kanssa! Se ei olekaan myrskyä vesilasissa, kun on Hetasta kysymys! Tämä myrsky on kestänyt liian kauvan!… Ja minne minä sitten menen? Ymmärrättekö, mitä sellainen muutos merkitsee minulle, joka olen nykyajan mukavuuksiin tottunut mies. Suoraan sanoen, puolittain perheellinen mies!

JANNE. Sinun asiasi ovat hullusti, perin hullusti.

HANNU (huoaten). Niin, ei niitä ole joka nurkassa, jotka pystyvät sisarellisesti jakamaan leipänsä… ja…

JANNE. Yhtä ja toista muuta!

KALLE. Eipä juuri. Sinä tarvitsetkin niin hiton paljon!

JANNE. Se kai siihen syynä onkin, miksi hän ajaa sinut pois.

KALLE. Sinä olet paljon pulskistunut siitä ajasta, kun makasimme propsipinojen välissä!

HANNU. Vaiti, Kalle! Älä muistuta minulle siitä. Se kuuluu minun alennustilaani.

JANNE. No, voithan sinä jonkun aikaa elää paljailla rasvoillasi. Ja sitten etsit uuden Hetan!

HANNU. Hävyttömintä kaikesta on, että minun täytyy kestää tämä vastoinkäyminen selvin päin!… Mutta niinhän se aina on, että koettelemukset eivät tule yksi kerrallaan eikä silloin, kun ihminen on vastustuskykyisin. — Eikö teillä ole mitään keinoa, pojat?

KALLE.. No, aina vähän! — Hei, Jordanin neitsyt, yksi napsu ja purkki kaljaa miestä kohden! (Tarjoilija vie miehille pyydetyt juomat.)

HANNU.. Sinä olet kunnon poika, Kalle! Vielä sitä on sentään toveruuttakin maailmassa!

KALLE. No, ainahan sitä sentään senverran pitää miehellä pyöreätä olla, ettei koira kintuille laske! (Asettuvat pöydän ääreen.)

JANNE. Kas vaan, Hannu alkaa kirkastua!… Kippis, sinä vanha veijari!

HANNU (surullisen filosoofisesti). Ei, Hannu ei voi enää kirkastua! Tämä maailma huononee päivä päivältä! Hameet lukevat housuille lakia ja nero kiertelee agitaattorina. Ystävyyttä ja tunteita myydään rahasta kuin flanellia narikassa… Hyve on pukeutunut vormuun ja kauppaa "Sotahuutoja!" Ja suostunnat nousevat vuosi vuodelta!… Tämä on lopun alkua, sanon minä!… Lähde pois, Hannu tästä kylmästä maailmasta isiesi luokse! Sinä kuulut siihen aikaan, jolloin vielä kunnioitettiin miehen kuntoa ja hyveitä. Sinä et sovi tähän turmeltuneeseen aikaan!… Kippis! (Juo.)

KALLE. Hannu on surullinen. Millä me ilahutamme häntä, pojat?

HANNU. Minua on syvästi haavotettu tänä iltana. Mutta minä asetun yläpuolelle kaiken ja annan sen anteeksi.

JANNE. Parasta onkin, että asetut Hetan yläpuolelle, niin kaikki tulee hyväksi taas.

HANNU. Ystävät… lauletaan joku kevytmielinen laulu. Minä, kuten kaikki kulttuuri-ihmiset, olen herkkä sävelille. Ne herättävät minun paremman 'ihmiseni!

KALLE. Se on päätetty, pojat! (Edvin ja Arvo tulevat valepuvuissa, viittoihinsa kääriytyneinä ja hatut silmille painettuina. Istuvat vasempaan pöytään. Miehet vaikenevat ja katselevat tulijoita epäillen.)

III kohtaus.

Edelliset. Edvin. Arvo.

EDVIN. Luulenpa totisesti, että olemme osuneet oikeaan paikkaan!

ARVO. Aivan varmaan. Ja joll'en erehdy, niin tuolla on etsimämme henkilö.

EDVIN. Tuo rasvakäärykö tuolla pöydässä?

ARVO. Hän juuri.

KALLE (epäluuloisesti). Noilla miehillä ei näytä olevan välit oikein selvillä poliisin kanssa!

HANNU (huoaten). Paha omatunto, paha omatunto!… Sanoinhan, että maailma yhä turmeltuu.

JANNE. Näyttävät olevan parempaa väkeä!… Opintomatkalle lähteneitä liikemiehiä.

KALLE. Kenenkähän kassa on lähtenyt luistamaan.

EDVIN. Totisesti, tämä ympäristö ei kehoita juuri jatkamaan tuttavuutta! Nämä uudet ystävämme näyttävät miehiltä, jotka voivat kääntää taskun nurinpäin. Ainakin on heitä näin ensi näkemällä vaikea hevosvarkaista erottaa.

ARVO. Hst! Puhu hiljempaa! Eiväthän nuo mitään salonkileijonia olekaan, mutta en luule heidän pitävän sellaisesta tittelistä.

EDVIN. Entäs sitten?

ARVO. He voivat tarttua puukkoon uskomattoman äkkiä.

EDVIN. Pelkäätkö heitä sitten?

ARVO. En, mutta en halua myöskään mitään tarpeetonta reikää nahkaani.

KALLE. Mitähän maitonaamoja nuo oikein luulevat olevansa.

JANNE. Niitä pitäisi vähän kutittaa, että näyttäisivät naamansa.

HANNU. Ainakin niiltä pitäisi' kiristää muutama purkki olutta pöytään.
Se olisi vähintäinkin heidän siveellinen velvollisuutensa!

JANNE. Menemmekö hiukan tomuttamaan noita kulkureita, että saadaan aikaan kunnollinen tappelu?

KALLE. Mennään tunnustelemaan niitä hiukan. (Menevät Edvinin ja Arvon luo ja pyörivät kädet syvälle housuntaskuihin työnnettyinä ja niska kyyryssä heidän ympärillään.)

JANNE (härnäillen). Herrain silmät eivät kai ole yhtä paria, kun ette kehtaa niitä näyttää.

EDVIN. Mitä te tahdotte?

KALLE. Vai oletteko niin myöhään joutuneet nenävarastolle, että häpeätte haistinvaajaanne? (Sällit räjähtävät nauramaan.)

EDVIN. Ei ensinkään! Mutta te voitte menettää haistinvaajanne, jollette pysy loitommalla.

JANNE. Herrat eivät varmaankaan ole koskaan ennen haistelleet nyrkintomua, kun olette niin suurisuisia.

ARVO. Olisi parasta, jos oman etunne tähden pysyisitte etäällä.

HANNU (yllyttäen). Hei pojat, muu ohjelma on jo suoritettu ja tappelu alkaa tavalliseen aikaan!

KALLE (siepaten hatun Edvinin päästä ja lyöden sen lujasti lattiaan).
Tuossa on tuo! Siitä on vähän aikaa, kun se putosi!

EDVIN (hypähtäen kuohuissaan ylös). Mitä te sitten oikein tahdotte?

JANNE. Tapella luonnollisesti!

KALLE. Nylkeä kaksi kettua, herra. (Pyörähtää kyykistyen Edvinin edessä.) Herran pojat!

EDVIN (heittäen pois viittansa). Miksette sitä heti sanoneet? Olemme vain hukanneet kallista aikaa! (Iskee nyrkillään muutamia hyvin tähdättyjä iskuja Kallen rintaan, jolloin tämä kaatuu selälleen, ja hyökkää Jannen kimppuun lyöden hänetkin kumoon. Arvo sieppaa tuolin ja nousee pöydälle seisomaan.)

KAIKKI (hypähtävät ylös; kuuluu huutoja). Hei pojat! — Tuleen, pojat!
Lamput sammuksiin!… Lyökää niitä! — Paukuttakaa niitä tuolilla!

KALLE (kömpii ylös yskien). Si-si-sillä mie-hellä on pi-piru nyrkissä.
Kun sa-salpasi mi-minulta hengen!

HANNU. Hei, pojat! Eläköön kunnollinen tappelu! Se oli kaunis alku, nuorimies! Minä tunnen alaa, minä!

JANNE. Tuhat perhanaa! Pankaa toimeksi, miehet'… Mitä te töllistelette, senkin aasit! (Kömpii rintaansa pidellen ylös.)

KALLE. Eteenpäin, pojat! Kyllä me kaksi miestä suolaamme! (Huutoja; melua; miehet hyökkäävät pullot käsissä.)

EDVIN (vetää esiin revolverin. — Miehet peräytyvät epäröiden). Älkää pelästykö, miehet! Minä kutsun vain tarjoilijan! (Laukasee kerran tiskillä olevaan juomalasikasaan, niin että lasit helisevät. Hannu lentää säikähtyneenä istumaan ja miehet peräytyvät hämmästyneinä.)

JANNE (melkein ihastuneena). Se on koko perhana mieheksi!

HANNU. Tuhattulimmaista! Siinä miehessä on ruutia! (Lähestyy varovasti.) So, so nuorimies! Kas niin, pistäkää pyssy piiloon! Me olemme itse asiassa rehellisiä ja sävyisiä miehiä! Kas niin, sovitaan pois koko juttu. Se oli kaunis alku, sen voin vakuuttaa. Ja minä tunnen alaa jonkun verran!… Mutta lempoko teitä riivasi, kun paukautitte niin että olin pyllylleni lentää! (Heta hyökkää miesten keskelle heiluttaen mahtavaa kumipamppua.)

IV kohtaus.

Edelliset. Heitä.

HETA (raivoissaan). Te lurjukset ja hulikaanit! Vai tänne te tulette tappelemaan ja häpäisette minun siivon ravintolani, jota vastaan maistraatti on vain kerran muistuttanut. Jollette ole ihmisiksi, niin jumaliste minä voitelen teidät niin, ettette elämässänne terveeseen suuhun syö. Vai tänne te kelvottomat tulette mellastamaan ja elätte kuin villit! Viette minulta vielä ravintolaoikeudet, senkin kulkurit! Saatatte minut maantielle ja häpäisette hyvän nimeni ja maineeni, joita vastaan ei yksikään elävä sielu voi muistuttaa! Jos te vielä uskallatte lujaa yskäistä, niin minä pehmitän teidät, että saadaan lakanoilla nostella! Onko tämä mikään markkinapaikka.

HANNU. Henkäise nyt jo välillä.

HETA. Mitä täällä on tapahtunut? Miksi ette puhu lurjukset!

HANNU. Se on sula mahdottomuus, hyvä ystävä! Sula mahdottomuus!

HETA. Kuka täällä ampui?

EDVIN. Minä… ja ammun vastakin, jos silmilleni hyökätään.

HETA. Kuka teitä on sitten häirinnyt?

EDVIN. Kysykää näiltä kantavieraitanne, jotka te näytätte tuntevan niin hyvin nimeltä.

HANNU (rauhoittaen). Nämä toverit tahtoivat vain hiukan motionia! Kun he näkevät eheän takin jonkun yllä, niin vaikuttaa se hieman ärsyttävästi heidän yhdenmukaisuuteen tottuneeseen silmäänsä. Muuten oli se hyvin viaton juttu! Perin viaton, Heta!

HETA (uhkaavasti). Jos te käytte vieraiden kimppuun, niin varokaa korvianne!

EDVIN (hilpeästi). Antakaamme sen jutun olla!… Ja te, rouvani, heittäkää pois tuo pamppu, vaikka se pukeekin teitä niin oivallisesti!… Laittakaa sen sijaan näiille reippaille pojille juomaa pöytään. Minä maksan kaiken!… He saavat sietää hiukan eheääkin takkia.

HETA. No, se on toinen asia. Sitävartenhan tämä paikka onkin.

KALLE. Se on miehen puhetta!

HANNU. Se tuli kuin minun suustani ja sielustani.

JANNE. Näkihän sen jo ensi iskuista, että siinä on mies!

ARVO. Ehkä tästä tulee vielä hyvää perässä, kun niin vihainen alku oli!

(Miehet asettuvat pöytiin ja Heta ja tarjoilijatar lennättävät heille juomia pöytään.)

HANNU (mennen Edvinin pöytään). Anteeksi, nuoret herrat. Te olette sivistyneitä miehiä. Ja minä toisinaan kaipaan sivistynyttä seuraa, että saan keskustella hiukan syvemmistä asioista… Nämä toverit ovat kyllä kunnon poikia, mutta heidän kasvatuksensa on hieman laiminlyöty. Ja heidän henkiset harrastuksensa liikkuvat enemmän arkipäiväisillä aloilla. — Kas niin, minun nimeni on… mutta eihän se kuulu asiaan. Otaksun, että herratkin haluavat mieluimmin unohtaa omansa.

ARVO. Siinä osasitte oikeaan!

HANNU. Arvasin sen! No, mitäs nimistä! Tällaisissa paikoissa rehelliset miehet tuntevat toisensa vain naamasta… Manullakin oli nimi… No niin, olen tehnyt voitavani unohtaakseni sen.

EDVIN. Koska te näytätte olevan noin reippaita poikia, niin kai te kunnollista palkintoa vastaan otatte suorittaaksenne erään pikkutehtävän?

HANNU (hyväntahtoisesti). Vaikka kaksi, nuori herra; vaikka kaksi!

EDVIN. Sen pitäisi tapahtua jo tänä yönä.

HANNU. Minä tarkoitan: jollei se ole lakia ja yleistä moraalia vastaan. Katsokaas, me olemme sentään jossain määrin kunniallisia miehiä, vaikkei meistä kaikki kelpaakaan juuri lapsenkummiksi.

EDVIN. Siitä voitte olla rauhallinen! On kysymyksessä vain naisenryöstö, josta on tytön kanssa jo edeltäpäin sovittu. Hauska ja aivan kunniallinen seikkailu.

HANNU (innostuen), No, silloin te käännyitte oikean miehen puoleen. Se on juuri minun erikoisalani. Minä nimittäin janoan ritarillisia tekoja! Se istuu veressä, nähkääs… Mutta eihän se vain ole vaarallista?

ARVO. Ei ollenkaan! Me tulemme mukaan. Ajamme sinne autolla.

EDVIN. Morsiameni omaiset juonittelevat ja tahtovat pakottaa hänet menemään toiselle miehelle.

HANNU. Lurjukset! Kyllä me tytön sieppaamme, että suit sait vaan! Missä hän on?

ARVO. Onpahan vain eräässä kartanossa tässä lähistöllä. Pyhäjoen kartanossa.

HANNU (ällistyen). Py-pyhäjoen!… Minä tunnen sen paikan. Hm!… Siksi te kai käännyittekin minun puoleeni.

EDVIN. Aivan niin… mutta vaikuttaako se asiaan, vaikka se onkin sukulaistalo?

HANNU. Eikä hitossa! Sitä parempi!… (Innostuen.) Minulla onkin tuolle herrasväelle hiukan vanhaa hapatusta, ja nyt minä sen maksan. He ovat kohdelleet minua koiramaisesti, sillä ilman noita helliä sukulaisia minä olisin vielä isäntänä Pyhäjoessa!… Siitä tulee saakelin lystikäs leikkaus! Samalla kuin autan tuota tyttöraukkaa saan nolata noita rakkaita sukulaisia! Mikä verraton jutku!

EDVIN. Onko asia päätetty?

HANNU. Päätetty, tuossa käteni! Tulimmaista, siitä tulee sukkela temppu! Saakelin hauska leikkaus, jossa tahdon minä olla mukana!… Kas niin, jättäkää tämä asia minun huolekseni. Minä otan mukaani vain pari ripeätä nuorukaista…

ARVO. Onko se tarpeellista, kun me tulemme mukaan?

HANNU. Se on välttämätöntä jälkien peittämiseksi, On parempi, ettette näytä siellä naamaanne. Teidät voitaisiin tuntea! Minulla on loistava suunnitelma; luottakaa minuun!

EDVIN. No olkoon sitten niin.

HANNU. Mutta suokaa anteeksi, herrat…

ARVO. Noo, sanokaa pois vain!

HANNU. Te ymmärrätte, herrat… hitto soikoon, te käsitätte, ettei ihminen elä paljailla hyvillä töillä! Minä olen puolittain perheellinen mies. Sentähden pieni vippaus… pieni etulaukaus ei tekisi pahaa… Yö on kylmä ja tarvitsee hiukan lämmitystä. Nähkääs, herrat, hieman evästä mukaan.

EDVIN. Mutta jos se pilaa hyvän yrityksen.

HANNU. Ei mitään vaaraa, herrat! Ei mitään vahinkoa! Minun normaalitilani on alituinen humala; ainainen hieno huimaus. Se voi kyllä huiputtaa unikoita, muilta näin monivuotista toveriaan se ei petä!

EDVIN (antaen muutamia seteleitä). No, tuossa on ensi hätään. Miehenne saatte itse valita, kunhan he vain ovat kunnollisia.

HANNU. Kerrassaan uskollisia ja kunnon poikia, herra!… Kiitoksia, herra, tämä on ruhtinaallista!… Te voitte luottaa meihin! — (Huutaa.) Janne ja Kalle! (Miehet lähestyvät.)

JANNE. Mistä on sitten kysymys?

HANNU. Tällä nuorella herralla on meille eräs tehtävä! Oikein hiton sukkela jutkaus, sen voin vakuuttaa!

KALLE. Onko se tehtävä kuumaa?

HANNU. Ei kuumaa eikä kylmää, vaan siltä keskiväliltä, pojat.
Seikkailu, oikein hiton kuosikas seikkailu!

JANNE. Tarvitaanko siinä muuta kuin nyrkit?

EDVIN. Ei missään nimessä aseita! Sen pitää käydä hiljaa!

KALLE. Tietysti tuppirauta mukaan. Puukoton mies on kuin hännätön koira!

EDVIN. No niin, me tulemme sitten puolen tunnin kuluttua teitä hakemaan. (Menee tiskin luo maksamaan.)

HANNU. Voitte luottaa meihin, herra!

EDVIN. Mutta muistakaa: ei mitään väkivaltaa eikä aseita:! (Poistuu
Arvon kanssa.)

V kohtaus.

Hannu. Heta y.m.

HANNU (heiluttaen rahoja Hetan edessä). Mitä sanot näistä, Heta pulmuseni? Rotannahkoja, aivan uusia rotannahkoja! Sellaista se on, kun on hyvää sukua ja ylhäisiä tuttavuuksia!

HETA (hyvillään). No ole jo tuossa! Paljonkos noita nyt on!

HANNU. Niin sitä käy, kun ihmisellä On entisyyttä ja sivistystä! —
Mutta minunhan pitääkin tänä iltana lähteä talosta. Niin kuului tuomio.

HETA. No otitko sinä sen nyt niin vakavalta kannalta. Ole höpsimättä tuossa! Et sinä kotoasi minnekään lähde!

HANNU. Mutta entä jos pistäisi päähäni lähteä. Sinä olet hiukan pirunnahkainen heilu, Heta. Ja sinä olot haavottanut minua syvästi.

HETA (hyvitellen). No, mitä sinä tuosta iäkseen kaivelet! Suuttuuhan sitä toisinaan ihminen tällaisessa elämässä!

HANNU. No, olkoon! Kun on ihmisellä luonteen aateluutta, niin sitä unohtaa helposti loukkaukset. Mutta sinun pitää laittaa kunnolliset eväät matkalle. Juomaa ei saa puuttua.

HETA. Sinä saisit heittää vähemmälle nuo juomat. Vai vielä matkalle, se on jo liikaa.

HANNU. No, no, Heta! Älä nyt turhia intoile, vaan laita mukaan! Yö on kylmä ja autossa voi vilustua. Kas niin, Heta, pikku puimiseni, älä nyt nökötä. Laita Hannu pojalle oikein rennosti evästä mukaan! (Taputtaa häntä.) Se on päätetty, eikö niin?

HETA (hyvillään). Ole siinä!.. Vanha mies!

HANNU (kiertäen kätensä Hetan kaulaan). Mutta nuori sielu!

KOLMAS NÄYTÖS.

(Pyhäjoen kartanon puutarhaportti. Kauempana taustalla näkyy osa kartanon vanhanaikaista, kaksikerroksista päärakennusta parvekkeineen. Rakennukseen johtaa portilta leveä puistokäytävä, jonka molemmin puolin on puita, pensaita ja nurmikkoa. Etualalla näkyy automobiili käännettynä oikealle johtavalle maantielle; vasemmalla toinen auto suunnattuna samalle taholle. On kirkas kuutamoinen yö.)

I kohtaus.

HANNU (tulee perältä juosten ja langeten; on hyvin hengästynyt ja peloissaan). Hitto periköön koko immenryöstön!… Minä olen jo aivan lopussa ennenkuin ollaan edes hienossa alussakaan! Talon entisenä isäntänä minun piti suostutella koiria, mutta sainkin sangen koiramaisen vastaanoton. Vanha "Farao" tunsi kyllä minut ja heittäysi ystäväksi. Mutta sitten tuli muristen uusi farao, joka ei Joosepista mitään tiennyt, näytti kaksi riviä kauhistavia hampaitaan ja aikoi pistää minut yhdeksi suupalakseen… Jollen olisi ottanut sääriä selkääni niin olisinpa nyt mennyttä miestä… Niin, niin, vikkelyyttäni saan kiittää, että yksi vihreä vesa vanhasta sankarillisesta sukupuusta säästyi maailmalle… Huh, kun jokainen jäseneni aivan ui kylmässä hiessä ja vapisee kuin haavanlehti. (Istuu tien vierelle ja huoahtaa.) Jospa nyt olisin "Kukkuvassa kellossa" ja pari purkkia olutta edessäni. Heta ei tosin ole mikään sulotar, mutta joka tapauksessa enkeli kahlekoiraan verraten… Jospa vain pelastun täältä ehjin nahoin, niin lupaan pyhällä aatelismiehen sanallani, että omistan kaikki jälellä olevat parhaat vuoteni yksinomaan hyväntekeväisyystarkoituksiin. (Kuuluu askeleita; Hannu piiloutuu kauhistuneena pensaan taakse.) Joku tulee!… Minä olen hukassa!… Olen mennyttä miestä…!

II kohtaus.

Hannu. Kalle.

KALLE (tulee kiireesti). Mihin sinä pakenit senkin talitynnyri?
Paneppas toimeksi!

HANNU (ihastuneena). Jumalan kiitos, ettei tosi miehuus ole aivan sukupuuttoon hävinnyt maailmasta!

KALLE. Mitä sinä höpiset?

HANNU. Minä jo luulin, ettei ole muuta kuin yksi uljas mies Suomen maassa… Ja häntäkin alkaa haitata liika lihavuus.

KALLE. Ole vaiti, mitä sinä siitä tiedät! Juokset, kun joku lujaa yskäisee!

HANNU. No, no, Kalle! Tuo ei ole urosten eikä hyvien toverusten kieltä!

KALLE. Se on suoraa kieltä! — Missä ovat toiset?

HANNU. Tikapuita etsimässä… jolleivät ole paenneet kanaljat.

KALLE. Nahjukset!… Mitä me nyt teemme?

HANNU. Alistumme ja odotamme. — Mutta kuuleppas, Kalle, joll'ei inhimillisyyden kipinä ole sinusta tykkänään sammunut, älä jätä minua yksin.

KALLE. Pelkäätkö sinä sitten jotain?

HANNU. Pelkään!… Kuule, mies, älä puhu niin halveksivasti aatelismiehestä! Minä en totta totisesti tiedä mitä pelko tahtoo sanoa! Mutta kyllä kai minä olen mieluimmin tekemisissä järjellisen ihmisen kuin järjettömän luontokappaleen kanssa.

KALLE. Tarkoitatko sitä koiraa?

HANNU. En… Minä tarkoitan oikeata hirviötä… Se oli kerrassaan norsu koiraksi! Leijona on vain karitsa tämän rinnalla.

KALLE. Ole rauhassa, vanha narri! Minä tein koiran äänettömäksi.

HANNU. Mitä?… Teitkö sinä koiran äänettömäksi? Älä puhu niin kevytmielisesti siitä hirviöstä!

KALLE. Minä kutitin sitä hiukan puukolla ensimäisen ja toisen kaulanikaman väliin ja se herkesi äänettömäksi.

HANNU (innostuen). Jos se on totta, niin sitten ei ole hätää! Äänetön tässä tapauksessa merkitsee samaa kuin vaaraton… Huh, se rauhottaa minua suuresti! Se ruoja iski minua suoraan lihavimpiin osiin ja repi housuni;. (Tarkastelee.) Tuhat sarvipäätä! Eikös loistakin paljas messinki reijistä! Nämä housut saa luutnantti maksaa, taikka sitten ei ole lakia eikä oikeutta maassa!

KALLE. Älä pulise turhaan! Keskustellaan ennemmin, mihin nyt ryhdymme.

HANNU. Saat suolata minut elävänä anjovislaatikkoon taikka etikoida kuin kurkun, jos sen tiedän! Minun kaikki loistavat suunnitelmani haihtuvat kuin lievä takahumala sen koiran kanssa otellessa.

KALLE. Sinä tunnet talon.

HANNU. Tunnen, tunnen kuin omani! Mutta se juuri ei kehoita minua hyökkäämään esi-isieni sukukartanoon näin öiseen aikaan.

KALLE (halveksien). Sinä pelkäät, senkin humalasäkki!

HANNU. Katsos, minulta jäi tänne niin monta oivallista pyssyä. Entäs jos nuo tekevät meidätkin äänettömiksi? Mitä sanot siihen?

KALLE. Roskaa! Jos koko suku on yhtä rohkeata kuin sinä, niin minä en pelkää vaikka heillä olisi mörssäreitä!

HANNU (katsellen ylös puihin). Jospa olisi omenain kypsymisaika, minä en olisi hetkeäkään epätietoinen.

KALLE. Sinä varastaisit omenia, lurjus!

HANNU. Se olisi ainakin vaarattomampaa!… Oikein järjellisesti punniten asiaa, minulla ei ole mitään sisäistä kutsumusta immenryöstöön. Mitä pirua se mies ajattelee!

KALLE. Miksi niin?

HANNU. Ikäänkuin ei sitä lajia elintarveainetta olisi tarpeeksi ryöstämättäkin. Minulla on aina ollut hameväkeä tarjona niin paljon, kuin tieltäni pois työnnän.

KALLE (ivallisesti). Sinä olet sinä ja luutnantti on luutnantti!

HANNU. No niin, luutnantin laita voi olla toisin. Niillä heilakoilla on aina ollut käsittämätön heikkous minuun. Ne heiskaleet osaavat panna arvoa miehen ominaisuuksille. Ja kuka uskoisi!

KALLE. Luutnantti kai tahtoo valita.

HANNU. Mitä valitsemista niissä on? Itse pääasiassa ovat kaikki samanlaisia. Ihminen on uusi vain yhden kerran ja sitten ovat kaikki yhtäläisiä!

KALLE. Ja mitä hittoa se meille kuuluu! Luutnantti maksaa ja me toimimme.

HANNU. Siinäpä se mutka juurii onkin, näetkös! Onko ylimalkaan viisasta sotkeutua tähän koirankuriin? Luutnantti maksaa ja se on perin hyvä asianhaara. Mutta millä hän maksaa nahkamme, jos joudumme klusteriin? Ja se on hemmetin nolo asianhaara. Onko yleensä viisasta tehdä mitä tahansa edes maksustakaan?… Ajatteles poika, se on tarkoin punnittava asianhaara… Ergo harkitkaamme asiaa.

KALLE. Vai niin, sinä aijot jänestää!

HANNU. No, no, poika! Älä ole noin hävyttömän kiivas.

KALLE. Sinä olet kurja pelkuri!

HANNU. Aatelismies ei ole koskaan pelkuri, tiedä se!… Mutia jos hän on viisas, niin hän on varovainen. Sillä varovaisuus on viisauden lapsi… Hän ei mene älyttömästi hukkaamaan pois sitä, mikä hänellä on, tietämättä, mitä hän sillä voittaa. Sillä hän tietää, ettei ihminen ole kuolematon. "Parempi on elävä aasi kuin kuollut keisari", sanoo Caesar. Siis se, mitä kutsutaan rohkeudeksi, onkin vain jonkinlaista aistiviallisuutta, eräänlaista järjen vajanaisuutta.

KALLE (kiukkuisesti). Ymmärränkö oikein sinun kieroilemisesi, sinä elävä aasi! Sinä aijot petkuttaa luutnanttia, mitä?

HANNU. No, no, sitä en ole sanonut! Minä vain punnitsen asian periaatteellista puolta.

KALLE. Minä annan pitkän peevelin sinun periaatteillesi. Ja sen sanon sinulle suoraan, että älä luikertele mies, jos nahkasi on sinulle kallis!

HANNU. No, no, älähän kiivastu mies!

KALLE. Minä en tiedä, mikä sinua oikeastaan uhkaa täällä. Mutta sen minä tiedän ja toivon sinunkin tietävän, mikä sinua odottaa meidän piloteilta, jos vilpistelet. Pitää sitä toki sen verran olla kunniantuntoa, maailmassa. Emmehän ole roistoja!

HANNU (alakuloisesti). Se on juuri se, josta minä en ole niin vuoren varma kuin sinä. Sivistynyt ihminen ei ole milloinkaan varma mistään. Hän on epäilijä; ja siinä onkin juuri korkeamman ja alemman kehitysasteen eroitus.

KALLE. Älä lörpöttele! Mitä se tähän kuuluu?

HANNU. Perhana, jos hyveistä maksettaisiin ihmisille, niinkuin tällaisista kollikissan töistä pikkutunneilla, niin tekisinpä elämänkäänteen ja toimitteleisin vain paljaita hyviätöitä. Ja pelkäänpä, että meitä ahkeroitsisi aika paljon ihmisiä tällä kauniilla elämänuralla. Mutta kun hyvää pitää tehdä hyvän itsensä vuoksi, on siihen vaikea järkevän ihmisen antautua. Siitä syystä sillä alalla työskenteleekin vain paljaita amatöörejä eikä yhtään ammatti-ihmistä. Siis kun kaikki ympäri käydään, on ihminen pohjaltaan hyvä. Mutta puhtaasti taloudellisista syistä ei hän voi harrastaa niin laiminlyötyä elämänalaa!

KALLE (kävellen levottomasti). Mutta missä hitossa nuo toiset nahjustelevat! Heidän olisi pitänyt jo olla täällä tikapuineen… (Kuuluu askeleita.) Hst! Siellä tulee joku!

HANNU (asettuu kauhistuneena Kallen taakse). Pysy edessä mies, jos toveruus ja hyvä omatunto ovat sinulle jonkin arvoiset!

III kohtaus.

Hannu. Kalle. Janne, 1 ohjaaja.

JANNE (tulee kantaen ohjaajan kanssa tikapuita). Tässä ovat tikapuut.

KALLE. Viimeinkin! Teittekö ne uudesta vai missä viivyitte?

JANNE. Emme tahtoneet löytää sopivia. Toiset olivat liian raskaita.
Olemme hukanneet väin aikaa.

KALLE. Ryhdytään sitten toimeen.

HANNU (uljaasti). Minun tehtäväni on johtaa hyökkäystä. Lyökää telki ulko-oven eteen, niin eivät pääse kimppuumme, vintiöt! Ja pystyttäkää tikapuut vasempaa balkongia vastaan. Eteenpäin mars, kanaljat!

JANNE. Ja Hannu saa kiivetä ylös! Hän on rohkein meistä ja tuntee talon.

HANNU (pelästyen). Mi-minäkö?… En jumaliste astu jalallanikaan noille telineille! En vaikka niiden yläpäässä odottaisi minua ikuinen autuus!

JANNE. Mitä? Niskotteletko mies? Ei se ole yhden määrättävissä!

KALLE. Niin, mitä siihen sakki sanoo!

HANNU. Tuhattulimmaista! Ettekö te sitten käsitä, että tuollaiset tiet kuuluvat solakammille miehille! Olenko minä mikään sirkusvoimistelija taikka "lentävä hollantilainen?" Minä pysyn maaperässä, minä! Kas niin, ei sanaakaan siitä, pojat!

JANNE. Vai niin, sinä pidät noita rasvojasi kovin suuressa, arvossa.

HANNU. Niin, niin, poika! Ne ovat maksaneet minulle kokonaisia pääomia.

KALLE. Eihän tuollaista norsua mitkään tikapuut kestäisi… Mutta mennään nyt.

JANNE. Eikä Hannu uskalla kiivetä korkeammalle kuin Hetan sänkyyn.

HANNU. Menkää, menkää kultapojat! Minä jään vartioimaan.

(Miehet poistuvat tikapuineen ja häviävät vasemmalle. Hetkisen kuluttua kuuluu kova kolaus ja sen jälkeen yläkerran akkunasta kiukkuinen miehen ääni.)

ÄÄNI. Mitä se on?… Kuka siellä on?

HANNU. Tulimmaista, nuo aasit eivät osanneet toimia hiljaa! On terveellisintä siivota itsensä pois täältä! (Aikoo hiipiä pois.)

ÄÄNI. Ketä te olette?… Ja mitä te tahdotte?… Vastatkaa!

HANNU (kauhuissaan). Me-me olemme kunniallisia, perustuslaillisia miehiä! (Aikoo paeta, mutta samassa pamahtaa vihainen laukaus. Hannu hypähtää kohoksi ja putoaa istuvilleen maahan kiljahtaen) sus siunaa! Nyt ne ampuivat minut! (Makaa hetken liikkumatonna ja alkaa varovasti liikkua.) Herra varjelkoon! Olenkohan minä vielä hengissä! (Tunnustelee itseään.) Ei, se ei voi olla mahdollista. Sattuihan laukaus minuun… Parasta pysyä kuolleena, muuten sieltä pamahtaa uudelleen! (Heittäytyy maahan.)

IV kohtaus.

Hannu. Janne.

JANNE (Tullee kiireesti). Silläkö tavalla sinä vartioitset? Näytit itsesi niille! Ylös, senkin aasi! Ja otakin koivet allesi heti!

HANNU. Hst! Älä puhu niin kevytmielisesti! Minä olen kuoliaaksi ammuttu!

JANNE. Roskaa! Nouse ylös ja tehdään jälkiä. Ne heräsivät.

HANNU (nousten). Jos sinä vakuutat, että minä olen vielä hengissä, niin minä nousen! (Jää kivusta irvistellen istumaan.) Tuhat sarvipäätä, minä olen kuin olenkin haavoitettu! En voi liikkua paikasta pois.

JANNE. Olisikohan se laukaus sattunut?… Mihin…?

HANNU. Johonkin sellaisiin ruumiinosiin, joita enemmän tarvitaan kuin niistä puhutaan.

JANNE. Älä hitossa!

HANNU. Tunnen housujani; kuumottavan.

JANNE. Tässä on vaarallista viipyä! Tule!

HANNU (tunnustellen). Tulimmaista! Tänne on sattunut kokonainen haulipanos! Ja sitten minä olen nauta, jollei sinne ole menneet vielä valtitkin!

JANNE (hätäillen). Mitä me nyt teemme? Etkö sinä voi kävellä?

HANNU (pelästyen). Auta hyvä veli minut pois tästä, jos minua rakastat.
Muuten nuo roistot suolaavat minua uudella haulipanoksella.

JANNE. No, pitääkö minun kantaa sinua? Yhtähyvin voisin siirtää vuoria!

HANNU. Ei tarvitse muuta kuin ojennat minulle auttavan kätesi. Sitä vaatii tosi toveruus.

JANNE (kiskoen hänet ylös). No, kas niin! Voitko kävellä?

HANNU. Näin verekseltä se sujuu aika hyvin. Pistelee vain kuin neuloilla!

JANNE. Karkaise luontosi ja astu karskisti!

HANNU. Vieköön perhana koko immenryöstön!… Luutnantti saa maksaa viitosen ylimääräistä jokaisesta haulista, jos oikeutta ja moraalia on maailmassa! (Häviävät puiden sekaan.)

V kohtaus.

Edvin. Arvo. 2 ohjaaja.

EDVIN (tulee kiireesti Arvon kanssa). Se oli pyssynlaukaus!

ARVO. Siltähän se kuului.

EDVIN (levottomasti). Sitten ne ovat heränneet. Kenelläkään meikäläisistä ei ole ampuma-aseita.

ARVO. Ainakin tuo laukaus hälytti siellä kaikki ihmiset.

EDVIN. Senkin tomppelit! Niin varomattomia!

ARVO. Ja miksi he aikailevat?

EDVIN. Tulimmaista, jos ne nyt sotkevat hyvän pelin! Minun olisi; pitänyt mennä mukaan. Mutta on niin kirotun valoisa! Olisivat tunteneet.

ARVO. Sepä se!… Sama oli minun. (2:nen ohjaaja tulee vasemmalta.)

EDVIN. Ovatko autot kunnossa?

2:NEN OHJAAJA. Ne ovat valmiit lähtemään milloin tahansa,

EDVIN. Onko riittävästi bentsiiniä? Meidän täytyy jättää taaksemme vähintäinkin pari|sataa kilometriä tänä yönä.

2:NEN OHJAAJA. Kyllä riittää, herra. (Menee oikeaan autoon istumaan.)

ARVO. Minulla on melkein omantunnon vaivoja, Edvin. Toivon sinun muistavan, että tämä ei ole paljasta poikamaisuutta.

EDVIN. Kuinka hitossa sen unohtaisin!

ARVO. Hän on tuskin muuta kuin lapsi vielä ja minua surettaisi, jos hän saisi koskaan syytä moittia meitä.

EDVIN. Minuakin hänen sokea luottamuksensa kauhistaa. Mutta ole rauhassa, Arvo! Jos miehen tarmo ja rehellinen tahto jotain merkitsevät maailmassa, niin hän ei tule moittimaan milloinkaan meitä!

ARVO. Sitten minä olen levollinen.

EDVIN. Minua vain hiukan arveluttaa nämä meidän apulaisemme. He eivät juuri herätä luottamusta.

ARVO. Täysiä hulikaaneja he ovat. Mutta siksihän niiltä pitäisi luistaa tällainen yöllinen seikkailu.

EDVIN. Kun ei vain luistaisi liiankin hyviin.

ARVO. Pelkäätkö, että ne voivat ottaa myötäjäisetkin yksin häpein?

EDVIN. Melkein… ja se olisi kiusallista — Olen ryhtynyt rohkeaan yritykseen, mutta muu ei olisi auttanut. Tyhmyyttä vastaan ei voi sotia taivaan herrakaan!

ARVO. Kas tuolla he tulevatkin! (Kuuluu lähestyviä askeleita.)

EDVIN. Viimeinkin! Jumalan kiitos! (Cecilia, Kalle ja 1:nen ohjaaja: tulevat.)

VI kohtaus.

Edelliset Cecilia. Kalle.

CECILIA. Oletko se sinä, Edvin?

EDVIN. Minä, Cecilia!… Jumalan kiitos!

CECILIA (heittäytyen hänen syliinsä). Tässä saat minut, Edvin, koditonna ja suvutonna!

EDVIN (syleillen häntä). Ei, Cecilia, ei koditonna eikä suvutonna! Sinä saat molemmat, siitä vastaan minä.

CECILIA. Olen niin levoton… Nuo apulaisesi ovat hiukan pelottavaa väkeä.

EDVIN. Ole rauhallinen. Cecilia! Ne ovat vain ripeitä ja häikäilemättömiä poikia, ja sellaisia tarvittiin.

KALLE. Eiköhän olisi parasta tehdä jälkiä, herrat. Me telkesimme kyllä oven, mutta luulenpa, etteivät ne tällä kertaa ehdi juuri partaansa ajamaan pukeutuessaan.

EDVIN. Olette oikeassa! Emme saa hukata minuuttiakaan… Olemmeko täällä kaikki?… Missä ovat toiset?

KALLE. Paksu-Hannu ja Janne ovat vielä poissa.

ARVO. Siellä ammuttiin…?

KALLE. Yläkerran akkunasta laskivat yhden laukauksen. Pelkään, että se herätti koko talonväen.

EDVIN (ohjaajalle). Menkäähän katsomaan missä ne viipyvät, kun eivät tule! (1:nen ohjaaja menee.)

CECILIA (painautuen lähemmäksi Edviniä). Minua niin peloittaa!

EDVIN. Mikä sinua peloittaa, rakas?

CECILIA. Kuinkahan tämä vielä päättynee?

EDVIN. Hyvin, kun vain pysymme rohkeina!

CECILIA. Minä säälin hiukan äitiä. Ehkä hän ei tarkoittanut sillä niin pahaa.

EDVIN. No, eipä juuri hyvääkään. Mutta siitä puhumme myöhemmin. Luota vain minuun, niin kaikki käy hyvin.

CECILIA. Niin, arpa on heitetty. Olen valinnut sinun ja kotini väliä.
Loppu saa olla kohtalon käsissä!… (Hannu, Janne ja ohjaaja tulevat.)

VII kohtaus.

Edelliset. Hannu. Kalle. Janne. Maija, ohjaaja.

HANNU (tulee ähkien ja noituen; kantaen jotain vilttien kiedottua raskasta esinettä). Arvasinhan sen kohtakin, että minulle ne vaarallisemmat tehtävät jätetään! Mitä te olette saaneet aikaan, vintiöt? Missä on neiti, minä vain kysyn, te sillit ja livekalat? (Laskee kuormansa maahan.)

ARVO. No, no, mikäs Hannua vaivaa?

HANNU. Minä olen aina sanonut, että nykyinen polvi on mätää. Vailla kaikkea miehuutta ja siveellisiä periaatteita! Paljasta viheliäistä pinnarijoukkoa!

EDVIN. Mistä Hannu noin on innostunut?

HANNU. Kuka kävi vaaraa uhmaten uljaasti tuleen ja sieppasi typykän? Se oli Hannu! Kuka sai haulipanoksen ruumiiseensa? Eikö sekin ollut Hannu? Aina vain Hannu!

EDVIN. Mitä teillä siinä on?

HANNU. Mitäkö tässä on? Neitsykäinen tietenkin! Hannu nappasi tytön ja kapaloi kuin vauvan! Niin kävi kaikki kuin mampsellin tanssi ja kobran uiminen!

EDVIN. Mutta näyttäkäähän viimeinkin mitä siellä oikeastaan on?

HANNU. Ei, luutnantti saa itse ilon avata paketin! Se tehtävä kuuluu rakastuneille eikä sankareille! Olkaa hyvä!

EDVIN. No, katsotaanpa sitä aarretta. (Avaa viltin, jonka sisästä ilmestyy vanha eukko.) Mitä tämä on? Kartanon Kana-Maija! (Yleistä naurua.)

HANNU (ällistyen). Mitä? O-onki tämä noituutta, minä kysyn? Vanha kurttuinen mummo kuin kapaturska! Sinä Janne, senkin silli, sanoit, että tämä on neiti!

JANNE (häijynkurisesti). Taisinpa hieman erehtyä, kun siellä oli niin pimeätä.

EDVIN. Minä huomaan, että te keräilette muinaisesineitä.

MAIJA (tointuen). Armahtakaa, herrat! Minä olen vanha ihminen!

HANNU (raivostuen). Sen me kyllä näemme, hitto vieköön! Emmekä suinkaan iloksemme! Mikä lempo sai teidät, vanhan kurppanan, kukkumaan puistossa keskellä yötä kuin rakastunut heiskale?

MAIJA. Kuulin laukauksen ja hiivin katsomaan.

HANNU. Pankaapas nyt kiireesti vanhat luunne liikkeelle ja hävitkää näköpiiristä! Hannu on kyllä itse ruumiillistunut hyvyys, lihalliseen muotoon pukeutunut jalomielisyys, mutta hänenkin kärsivällisyydellään on rajansa.

ARVO. No, tyyntykäähän! Älkää nyt pelottako mummoa!

HANNU. Ja missä on sitten neiti.

CECILIA. Tässä, kaikki on hyvin!

EDVIN. Kas niin, annetaan mummon mennä ja lyödään kaikki leikiksi!
(Maija poistuu.)

HANNU. Kaunista leikkiä! Ensin minua pamautetaan 16 kaliiberin haulikolla kuin metsän otusta ja sitten minut narrataan kantamaan tänne vanha akka! Se lysti tuli kalliiksi, luutnantti! Siellä vuoti jaloa verta, vaikka tosin vähemmän jalosta paikasta!

EDVIN. Oletteko vahingoittunut?

HANNU. Senpä luulisin! Sitten en tahdo enää tyhjentää purkkia olutta, jollei minulla ole eräissä ruumiinosissa vähintäinkin yhtä monta haulia kuin on kaviaarirakeita paremmanpuoleisessa kaviaarivoileivässä.

EDVIN. Olen pahoillani, että teidän kävi niin huonosti!… Mutta meidän on järjestettävä pakomme. Koska meitä varmastikin ajetaan takaa, niin lähdemme eri suunnille eksyttääksemme heidät jäljiltä… Ja yksi joukosta jää tähän lähistölle vakoilemaan sekä sähköttää määrättyihin paikkoihin minulle mihin toimiin he ryhtyvät.

JANNE. Kyllä minä jään vakoilemaan.

EDVIN (antaen hänelle paperin ja rahaa). Tässä on rahaa ja paperi, jossa on tarkat ohjeet, kuinka teidän tulee menetellä.

JANNE. Luutnantti voi luottaa minuun!

HANNU. Mutta jos tämä nuori neiti luovuttaisi meille viittansa ja myssynsä ja pukeutuisi mieheksi, niin me vetäisimme itse paholaistakin nenästä.

EDVIN. Mitä sanot siihen Cecilia?

CECILIA. Minä suostun kaikkeen! (Antaa myssynsä ja viittansa Hannulle.)

HANNU (ojentaen hänelle knallinsa). Saanko luvan, koska minä kaiken luonnonjärjestyksen ja todennäköisyyden mukaan olen neidin lihallinen setä…! Tämä hattu ei tosiaan ole juuri uutta hullumpi. Sen päälle on vain muutaman kerran istuttu.

CECILIA (vastenmielisesti). Kiitoksia, mutta ottaisin mieluimmin vähemmän istutun!

ARVO. Ehkä minä saan tarjota neidille tämän. Tämä on aivan istumaton!
(Antaa lakkinsa.)

CECILIA. Kiitos! (Ottaa lakin ja painaa päähänsä.)

EDVIN. Ja tässä palttoo!… (Auttaa hänen ylleen palttoon.)

HANNU. Saanko vielä neidiltä yhden hansikkaan. Pudotan sen tielle merkiksi.

CECILIA. Tässä on! (Antaa hänelle käsineen.) Emmekö jo viimeinkin lähde?

EDVIN. Paikalla, Cecilia! Kas niin, menkäämme nyt! (Edvin, Cecilia ja
Arvo asettuvat autoon sekä lähtevät oikealle.)

VIII kohtaus.

Hannu. Kalle. Janne. Ohjaaja.

HANNU (asettaen myssyn päähänsä ja viitan hartioilleen). No nyt… pojat!

KALLE. Mitä? Aijotko sinä, senkin silavatynnyri, pukea ne päällesi?

HANNU. Tietysti. Kukas tässä muu osaa näytelläi hienoa neitiä kuin se, jolla on siihen synnynnäisiä lahjoja!

KALLE. Norsua sinä voit näytellä, mutta et naista!

HANNU. No sinäkö sitten luulet paremmin onnistuvasi, kanalja? Oletko pessyt kasvojasi tällä vuosiluvulla?

JANNE. Ainakin hän mahtuisi kohtuuden rajoihin.

HANNU (kivusta irvistellen). Tuhattulimmaista, kun ne haulit pistelevät! Minä voin tuskin kävellä. Mutta se ei tee mitään, kun minun kumminkin täytyy ottaa neitseellisiä askeleita.

1:NEN OHJAAJA. Herrojako minun on kyydittävä?

HANNU. Herroja niin, herroja! Näettehän sen päältäkin!… Mutta koska meidän täytyy kulkea incognito, niin voitte heittää pois tittelit ja puhutella meitä aivan kuin vertaisianne… Hst!… Kuuluiko mitään?…

JANNE. Siellä tullaan! Joutuun matkaan! (Kiirehtivät autoon ja poistuvat oikealle, Janne hiipii syrjään.)

IX kohtaus.

Rouva. Sebastian. Osvald y.m.

SEBASTIAN (huutaen miehille). Tänne päin! Joutuun, miehet! Muuten pääsevät käsistämme! Mitä nahjustelette? (Tulee juosten, pyssy kädessä, rouva ja muutamia seipäillä varustettuja miehiä jälessään.) Ooh, ne konnat ovat päässeet livistämään!… Tarkastakaa miehet ympäristö!… (Miehet hajaantuvat eri tahoille.)

ROUVA (tulee hätäisesti pukeutuneena; hengästyneenä ja hädissään). Mitä taivaan nimessä tämä tietää, Sebastian?

SEBASTIAN. Roistot pääsivät pakoon! Kirottua! Olisinpa minä heidät löylyttänyt!

ROUVA. Herra Jumala! Mitä tämä merkitsee? Cecilia on poissa ja hänen huoneensa ylösalaisiin!

SEBASTIAN. Niinkö?… Sitten minä aavistan pahinta!… (Katselee maahan.) Minä näen auton jälkiä maassa. Tavalliset varkaat eivät käytä automobiileja!

ROUVA. Hyvä luoja, sinä siis tarkoitat…?

SEBASTIAN. Että tässä on tapahtunut naisenryöstö.

ROUVA. Luuletko, että luutnantti…?

SEBASTIAN. On korvannut vastoinkäymisensä!… Ja Cecilia on ollut samassa juonessa. Tuo suvustaan pilaantunut lapsi!

ROUVA. Herra varjelkoon! Uskotko sinä moisen julkeuden mahdolliseksi?

SEBASTIAN. Nykyään voi uskoa mitä tahansa.

OSVALD (tulee puhisten suuri halko kädessä). Ovatko ne roistot luistaneet käsistämme?

SEBASTIAN. Heitä pois halkosi! Se olisi ollut paikallaan noin kymmenen minuuttia sitten.

OSVALD. Tulimmaista, eihän sitä voi ihminen hypätä vaatteisiin! — Onko mitään arvoesineitä hävinnyt?

ROUVA. On… arvokkain kaikista. Cecilia on hävinnyt.

OSVALD (poissa suunniltaan). Ce-ce-ecilia!… Mitä sanotte?… Ei suinkaan!

SEBASTIAN (osoittaen maahan). Katso itse! Eivät kai varkaat pöytähopeoita kuljettele automobiileilla.

OSVALD (raivoissaan). Tuli ja leimaus! Tämä on tuon kirotun luutnantin järjestämä! Voi turkasen tulimmainen! Olisinpa minä vain ehtinyt ajoissa!

ROUVA. Voi kurjaa lasta! En olisi koskaan uskonut Cecilian siinä määrin unohtavan itseään… Mitä nyt ihmisetkin sanovat?

SEBASTIAN. Tämä on skandaali, suunnaton häväistys! Luutnantti saa tämän vielä kalliisti! maksaa.

OSVALD. Roistoja on lähdettävä takaa-ajamaan! Ei saa hukata aikaa!

SEBASTIAN. Mistä saat lentokoneen! Muulla et heitä saavuta.

OSVALD. Mutta tämä asia ei saa jäädä tähän. Minä mullistan vaikka taivaan ja maan löytääkseni karkulaiset! Ja ennen en lepää, ennenkuin olen vaatinut luutnantin tilille loukkauksestaan! (Miehet palaavat.)

SEBASTIAN. Eikö mitään näkynyt?

PEHTOORI. Seurasimme jälkiä aina tienristeykseen saakka. Siellä olivat autot lähteneet eri tahoille. Toisella tieltä me löysimme tämän. (Näyttää hansikasta.)

ROUVA. Se on Cecilian, tunnen sen!

OSVALD. Mitä turkin tulimmaista me nyt teemme! Pääni on aivan sekaisin!

SEBASTIAN. On heti soitettava Turun etsivälle poliisille, että ryhtyvät viipymättä toimiin karkulaisten etsimiseksi.

OSVALD. Mutta sitten ei saa hukata aikaa!

ROUVA (masentuneena). Onko viisasta tehdä asia julkiseksi? Kenties emme menetelleet tyttöraukkaa kohtaan niin aivan oikeudenmukaisesti. Minua kaduttaa, että olin hänelle niin kova…

SEBASTIAN. Sinä et ole onnistanut pitämään tytärtäsi oikealla tiellä,
Klara! Nyt lyhdyn minä asiaan. Tässä on kysymyksessä nimemme!

OSVALD. Aivan niin, käydään heti lujin käsin asiaan!

ROUVA (huoaten). Cecilia raukka!

SEBASTIAN. Tule, Klara, yöilma ei ole sinulle terveellistä… Menkäämme sisään! (Tarjoo käsivartensa rouvalle ja poistuvat kaikki.)

X kohtaus.

JANNE (tulee hiipien esille). Vai niin, vai etsiviin aikovat turvautua!
Hyvä on, luutnantti saa sen ajoissa tietää. Siitä vastaan minä!

(Kiirehtii oikealle.)

NELJÄS NÄYTÖS

(Vierashuone Aitainsuon kestikievarissa. Vasemmalla ja oikealla ovi sekä perällä akkuna, jonka edessä on pöytä. Vasemmalla ulko-oven vieressä istuttava sohva ja taka-alalla kiikkutuoli sekä muita tuoleja. Oikean oven vieressä suuri jykevärakenteinen vaatekaappi.)

I kohtaus.

Edvin. Cecilia.

CECILIA (istuu peräpöydän luona ja on kätkenyt kasvonsa käsiinsä).

EDVIN (tulee ulkoa ja menee Cecilian luokse). Tuo nimismies on ovela kettu. Häh vartioitsee vain sinua; hän tietää erinomaisen hyvin, etten voi karata ilman sinua. — Sinä itket, Cecilia!

CECILIA (koettaen salata). Enhän, Edvin! En suinkaan!

EDVIN. Kyllä, silmissäsi näkyy kyyneleitä. Minkätähden?

CECILIA. Suo anteeksi, Edvin! Minä olen niin heikko, kun pitäisi olla luja.

EDVIN. Cecilia raukka! Sinua ehkä kaduttaa tämä askeleesi.

CECILIA. Oi, ei, ei, Edvin! (Surumielisesti.) Minä en kadu, mutta luuletko olevan niin hauskaa minun tavallani luopua näin yhtäkkiä kaikesta entisestä… kodistaan ja omaisistaan. Ja… lopuksi joutua kiinni kuin rikokselleen.

EDVIN. Sehän minuakin kuohuttaa! En olisi koskaan uskonut, että kunniallisten ihmisten pakeneminen on Suomessa niin vaikeata! Hittoko lähettikin tuon nimismiehen tiellemme!

CECILIA. Ennemmin tai myöhemmin se olisi tapahtunut kummiinkin. Nimismies kertoi, että kaikille poliisiviranomaisille maaseudulla on sähkötetty meistä.

EDVIN. Se on etsivien toimesta… Ja me kun olimme kaiken niin oivallisesti suunnitelleet! Koetimme huolellisesti välttää tiheämmin asuttuja seutuja.

CECILIA. Mitä luulet heidän tekevän minulle?

EDVIN. Lähettävät sinut kotiisi, ei mitään muuta!

CECILIA. Ja kuinka käy sitten sinun?

EDVIN. Oo, minun puolestani älä huolehdi, rakas läpsii! Korkeintaan nostavat oikeusjutun. Minä kärsin vain niin sanomattomasti sinun tähtesi, Cecilia!

CECILIA. Minun tähteni, rakas!

EDVIN. Sinulla ei tule olemaan helpot päivät tämän jälkeen.

CECILIA. Minuakin kauhistaa kotiin joutuminen. He kai kohtelevat minua syvään vajonneena olentona. Mutta sinun tähtesi kestän vaikka mitä, kun vain tiedän, että välität minusta.

EDVIN. Siitä voit olla vakuutettu, Cecilia!… Mutta jos he yrittävät naittaa sinut tuolle Osvaldille.

CECILIA (kiertäen kätensä hänen kaulaansa). Se ei tule koskaan tapahtumaan, Edvin. Tulkoon elämäni kuinka tuskalliseksi tahansa, niin sinusta en luovu! En koskaan — kuulitko… en koskaan, koskaan!

EDVIN (vetäen hänet syliinsä). Ja sinun puolestasi taistelen vaikka koko maailmaa vastaan! Minä en anna heille rauhaa yöllä enkä päivällä, vaan keksin tuhansia keinoja ja kidutan heitä kunnes suostuvat!

CECILIA. Sinä olet niin luja ja rohkea, Edvin! (Silittelee hänen tukkaansa.)

EDVIN (synkästi). Toisellaista tahdoin valmistaa sinulle, Cecilia… Kuvittelin niin… paljon kaunista… (Huoaten.) Mutta onni ei ole meidän itsemme ohjattavissa.

CECILIA. Älä kiusaa itseäsi sillä, rakas! Ei puhuta enää siitä… (Äänettömyyden jälkeen, ulos katsellen.) Siellä ulkona on niin kauniista…

EDVIN. Ja me olemme vankeja… (Kuuluu askeleita; eroavat nopeasti ja
Cecilia tuijottaa ulos akkunasta. Nimismies tulee.)

II kohtaus.

Cecilia. Edvin. Nimismies.

NIMISMIES. Anteeksi, että häiritsen! — Mutta herrasväkihän näyttää surulliselta.

EDVIN. Iloitako meidän pitäisi?

NIMISMIES. No, älkäähän nyt ottako sitä noin traagillisesti. Onhan kysymyksessä vain hauska kepponen.

EDVIN. Pelkään, ettette tunne olosuhteita, nimismies.

NIMISMIES. Voi olla, mutta tuollaiset jutut tavallisesti päättyvät pieneen perhekohtaukseen.

EDVIN. Ei näiden ihmisten kanssa!

NIMISMIES. No niin, omasta puolestani olen tällaisissa asioissa nuorten kannalla. Mutta virkamiehenä on minun täytettävä velvollisuuteni. Te kyllä ymmärrätte.

EDVIN. Erinomaisen hyvin!

NIMISMIES. Olen tilannut hevosen… Mutta koska vielä ei ole kiirettä junaile, niin ehkä herrasväki suvaitsee pistäytyä luonani kahvilla.

EDVIN. Kiitoksia! Mutta onko se kaukana?

NIMISMIES. Tässä aivan vieressä.

EDVIN. Teidän toivomuksenne on meille samat kuin käsky, herra nimismies! Menemmekö, Cecilia?

CECILIA. Koska nimismies on niin ystävällinen…

NIMISMIES. Luulen sellaisen ajan lyhennyksen olevan teille terveellistä, neiti. Olette hiukan hermostunut!. Tehkää niin hyvin! (Poistuvat, jonka jälkeen on lyhyt hiljaisuus.)

III kohtaus.

Hannu. Kalle.

HANNU (tulee Kallen kanssa maisen viitta ja myssy käsivarrellaan).
Tuhattulimmaista, minä en osaa enää kävellä!

KALLE. Miksemme huristaneet eteenpäin? Vainukoirat ovat kintereillämme.

HANNU. Kuulithan, että kone on epäkunnoissa. Sitä ei voi ohjata.

KALLE. Mitä se tekee? Onhan moottori kunnossa!

HANNU. Häh, sinä kanalja! Etkö sinä ymmärrä, että se on vaarallista? Mutta sehän se on, että sinä et ymmärrä fysiikkaa… Mehän olisimme puskeneet ensimmäiseen tien käänteessä olevaan kallioon, niin ettei olisi jäänyt muuta kuin märkä, siivoton täplä… Tomuharjalla ja pyhinliinalla olisivat saaneet meidät kokoilla siitä, se on varmaa;!

KALLE. Ähs, sinä olet aina sellainen pelkuri!

HANNU. Minäkö? Punnitseppas mies puheesi!

KALLE. Niin, pelkuri!

HANNU. Minä en totta totisesti ole pelkuri! Minä olen leikissä mukana, kun se on kristillistä!… Mutta laskettaa 30-hevosvoimaisella moottorilla 75 kilometrin vauhdilla tunnissa suoraapäätä helvettiin!… E-ei poika! Sellainen kiirehtiminen loukkaa minun uskonnollista elämänkatsomustani;!… (Emäntä tulee.) Kas, siinähän tuleekin kievarin sydän ja sielu!

IV kohtaus.

Hannu. Kalle. Emäntä.

EMÄNTÄ. Haluavatko herrat kahvia?

HANNU (hyväntuulisesti). Mitäs kissoja! Ei emäntä huoli niin suuriin puuhiin ruveta. Paistatte vain muutamia omeletteja, tuotte voita, leipää ja viiliä. Ja ehkä myöskin tusinan verran löysäksi keitettyjä munia sekä jonkun verran liikkiötä. Siinä on meille kylliksi!

EMÄNTÄ. Sitten saavat herrat odottaa! (Menee.)

V kohtaus.

Hannu. Kalle.

KALLE. Tarkoitatko sinä, että meidän pitää ahtaa kaikki tuo provijantti sisäämme täällä?

HANNU. Tietysti! Pitäisikö meidän luutnantin kukkaron kustannuksella kulkea isoten ja janoten kuin pyhissävaeltajat?

KALLE. Ja joudumme etsiväin käsiin!

HANNU. Siitä ei ole pelkoa! Me ennätimme heitä rohkeasti pieksun mitan joka kymmenellä metrillä… Sitäpaitsi vanhana maanviljelijänä minä tiedän, että sellaisessa talossa jossa on tunkio väentuvan porraspielessä voi kunnollisesti syödä.

KALLE. No syödään, mutta ei viivytellä!

HANNU (heittäytyen sohvalle pitkäkseen). Minä olen väsynyt ja veltto kuin väännetty nahka!

KALLE. Sellaista se on, kun on lihava!

HANNU. Onko se sitten ihme? Istua toista vuorokautta autossa sekä ravita itseään tomulla ja tärinällä. Huh, minä en tule enää koskaan entiselleni.

KALLE. Kuinkahan paljon olemmekaan tehneet matkaa!

HANNU. Minä olen menettänyt kaiken tietoisuuteni sekä ajasta että paikasta. Juuri emännän puheesta kuulin, että Suomessa sitä sentään vielä ollaan… Ei luulisi Suomessa olevan niin hiivatisti maanteitä! Jos olisin akateemikko, niin kirjoittaisin väitöskirjan meidän maanteistä. "Caesarin tie" on vain viheliäinen pätkä Suomen maanteihin verrattuna!

KALLE. Vait!… Kuuluiko mitään?.. (Menee akkunaan.) Kas niin, siellä ne roistot laskettavat pihaan!

HANNU (ylös hypäten). Noita piruja!… Nyt joutuun kamariin ja ovi reikeliin! Tule Kalle! (Menevät oikeasta ovesta ja sulkevat oven. Etsivät tulevat emännän seuraamana).

VI kohtaus.

Kivekäs. Rankonen. Emäntä.

KIVEKÄS. Tänne on tullut eräs nainen ja herra?

EMÄNTÄ. Ei tänne mitään naista eikä herraa ole tullut!

RANKONEN. Mitä? Eikö ole tullut? Älkäähän juonitelko emäntä! Ei se kumminkaan mitään auta. Onhan niiden auto tuolla ulkona.

EMÄNTÄ. Se on totta! Täällä ei ole muita kuin kaksi herraa. Toinen hyvin lihava.

KIVEKÄS. Naisella on automobiiliviitta ja jonkinlainen myssy päässä…
Taidatte olla samassa juonessa!

EMÄNTÄ (suuttuen). Missä juonessa? Tämä on kunniallinen paikka, sen voi kuka tahansa todistaa! Tämä ei ole mikään semmoinen…

RANKONEN. No, no, pianhan se nähdään! Missä nuo herrat sutten ovat?

EMÄNTÄ (viitaten kamariin). Luultavasti tuolla! — Mutta jos te luulette, että täällä kärsitään mitään luvatonta…

KIVEKÄS. Me emme luule vielä mitään! (Menee ovelle ja kolkuttaa.)

HANNU (sisältä). Kuka siellä?

KIVEKÄS. Eräs henkilö, jolla on asiaa!

HANNU. Mutta meillä ei ole eräälle henkilölle mitään asiaa! Saatte mennä, sanoi Malmberg köyhille!

KIVEKÄS. Avatkaa joutuen!

HANNU. Me emme ole esittelykelpoisia! Me muutamme juuri vaatteita!

KIVEKÄS. Lain nimessä: avatkaa! Me olemme etsiviä poliiseja!

HANNU. No etsikää sitten pirusti! Mitä se meille kuuluu!

RANKONEN. Älkäähän juonitelko siellä! Siitä voi olla pahoja seurauksia!

HANNU. Etsikää, etsikää, niin te löydätte! Mutta älkää kolkuttako, teille ei kummiinkaan avata!

KIVEKÄS. Aukasetteko hyvällä vai pitääkö meidän murtaa ovi?

EMÄNTÄ. Ette saa särkeä ovea! Herrat kyllä avaavat, jos he ovat kunniallisia miehiä.

HANNU. Siinä puheessa on jotain järkeä, emäntä… Teitä vastaan ei voi seisoa kukaan muu kuin oma miehenne! Ja hänkin vain poikkeustapauksissa! (Avaa oven ja astuu esiin myssy päässä ja viitta hartioilla.)

VII kohtaus.

Hannu. Kivekäs, Rankonen. Emäntä.

HANNU. Mitä väkivaltaa tämä on, herrat? Teidän byrokraattisilta pyyteiltänne ei saa enää kainouskaan olla rauhassa!

KIVEKÄS (ällistyen). Missä on neiti?

HANNU. Tuhattulimmaista, mikä neiti?… Luulitteko te, persanan pojat kolkuttaneenne piikain luhtin ovelle?

RANKONEN (vetää taskustaan valokuvan ja katsoo ällistyneenä Hannua).
Mitä tämä on? Kuka te olette?

HANNU. Hieman pyylevämpi keskupaikalta ja himpun verran miehekkäämmät ja jalommat kasvonpiirteet! Eikö niin?… Vähän iäkkäämpi myöskin ja jonkun verran parrottunut.

KIVEKÄS. Tässä ei auta viisastelemiset! Me tarkastamme huoneen!
(Työntää Hannun kamariin ja menevät sinne perässä. Emäntä poistuu.)

HANNU. Niinkuin herrat näkevät, täällä ei ole mitään naisen nimellistä.

VIII kohtaus.

Kivekäs. Rankonen.

KIVEKÄS (tulee melkein heti Rankosen seuraamana). Mitä arvelet, toveri? 8 RAHKONEN. Olemme pahasti erehtyneet! Ne ihmiset ovat suuria aaseja, jotka sanoivat, että toinen heistä on nainen.

KIVEKÄS. No, pitkälle ne eivät ainakaan pötki. Kaikkiin mahdollisiin paikkoihin on sähkötetty. Ja kaksi taittavaa miestä työskentelee toisaalla.

RANKONEN. Suututtaa vain, että juuri me erehdyimme!

KIVEKÄS. Kaikissa tapauksissa meidän täytyy kuulustella näitä herroja… He näyttävät epäilyttäviltä.

RANKONEN. Tehdään niin… (Huutaa.) Kuulkaahan, herrat! Tulkaapa tänne!
(Hannu ja Kalle tulevat.)

IX kohtaus.

Kivekäs. Rankonen. Hannu. Kalle.

HANNU. No mistä on kysymys?

KIVEKÄS. Meidän täytyy viran puolesta hiukan kuulustella teitä. (Asettuu pöydän ääreen.) — Mistä te olette?

HANNU. Sieltä, josta näin pulskat pojat ovat pois!

KIVEKÄS (tuimasti). Olisi parasta, jos oman etunne tähden olisitte juonittelematta. Me voimme vaikka vangita teidät!

HANNU. Missäs teidän vangitsemismääräyksenne on? (Etsivät ällistyvät.) Näettekös nyt? Ei sitä tällaisia poikia niin vain pussiin pistetä! Eipä saakeli soikoon pistetäkään! Sitä osataan vähän korkeampaa juridiikkaa ja yhtä ja toista, jos niiksi tulee.

KIVEKÄS. Se ei liikuta minua! Minä kysyn: mistä te olette?

HANNU (mahtavasti). Jos minä nyt sanoisin, että olemme varatuomareita Jonas Castrenin astianajotoimistosta Helsingistä, niin taitaisittepa pakaroillenne Lentää!

KIVEKÄS. Se valhe ei pysty minuun! — Jos kerran olette kunniallisia miehiä, eihän teillä ole syytä salata mitään.

HANNU. Se on totta. Silloin kun vedotaan kunnon mieheen, olen minä aivan avuton kuin äskensyntynyt lapsi! Silloin alkaa kunniantunto minussa, käydä kuin uusi viini vanhassa leilissä. Ja minua ei saisi poikkeamaan rehellisyyden tieltä itse taivaan herrakaan!

KIVEKÄS. No niin, mistä te sitten olette?

HANNU. Me olemme toiminimi Nissinen & K:nin kauppamatkustajia Pietarsaaresta, jos totta puhutaan eikä valehdella. Profrytteria ammatiltamme ja yhteiskunnalliselta asemaltamme.

KIVEKÄS (merkiten muistikirjaansa). Ja nimenne?

HANNU. Salomon Soikkanen… jos saan luvan! Ja tämä toverini on Julius
Jassikka.

KIVEKÄS. Mitä te kauppaatte?

HANNU. Lemmennousua.

KIVEKÄS (lyö nyrkillään pöytään). Joko te taas alatte!

KALLE (yrmeästi). Heinänsiemeniä ja maanviljelyskoneita. — Mitäs kieräilet? Mikset puhu niinkuin asia on!

HANNU. Ja agentuuri! "Lacta"-separaattoreille.

KIVEKÄS. Onko teillä minkäänlaisia papereina?

HANNU. Onhan sitä aina papereita matkassa.

KIVEKÄS. Näyttäkääpäs.

HANNU (viekkaasti). Nähkääs, herrat. Asia on oikeastaan sillä tavalla… Me olemme hiukan deekikselle joutuneita miehiä. Sattuuhan sitä, herra paratkoon! Nuorekas sielu ja rento luonto!… Te ymmärrätte! Meidän kaupoista ei ole paljon ollut viime aikoina. Nähkääs, herrat, on tullut hiukan juhlittua ja pedattua matkan varrella. Uhkapeli ja hieno juopottelu ovat kauppamatkustajain perisyntejä. Ja pelkäänpä, että on tullut hiukan hukattua sekä lompakoita että papereita… Ymmärrättehän, herrat, että meistä on hieman vastenmielistä joutua etsiväin kanssa kosketuksiin. Mutta totuus on sentään totuus ja se täällä maailmassa lopultakin paikkansa pitää! Kas niin, nyt se tuli sanotuksi!

KIVEKÄS. Hm! Vai niin… Te luulitte kai meidän etsivän teitä?

HANNU. Niin, hitto hänen tiesi! Sitä me tosiaan uskoimme. Paha omatunto, paha omatunto!… Mutta nyt kun asia on puhuttu kohdalleen, niin emmekö lyö leikiksi? Meillä on vähän olutta matkassa. Eikö saisi olla herroille hiukan?

KIVEKÄS. Kiitos vain! Eihän vähä vahingoittaisi, kun olemme nieleskelleet niin paljon tomua.

RANKONEN. Virkistäisihän se! — Minä menen sanomaan ohjaajalle.

KIVEKÄS. Ja minä pyydän emännältä lasit. (Menevät kumpikin ulos.)

X kohtaus.

Hannu. Kalle.

KALLE. Mutta kyllä sinä osaat valehdella!

HANNU. Mitäpä ei tekisi ihminen hyvän asian eteen!

KALLE. Jos sinä hyvää päivää sanot, kun tiellä vastaan tulet, en minä sitäkään todeksi usko tästä lähtien!

HANNU. Älä puhu roskaa, vaan kiirehdi hakemaan oluet. Sekoita tuntuvasti viinaa oluen joukkoon! Se vaikuttaa kuin maanjäristys valvoneissa miehissä.

KALLE. Vai niin, sinä aijot siis…

HANNU. Me teemme nelijalkaisia vielä tänään noista miehistä.

KALLE. Senpä minä tahdon nähdä! (Poistuu ulos. Janne tulee.)

XI kohtaus.

Hannu. Janne.

HANNU (hämmästyneenä). Janne!… Oletko sinä ihminen vai kummitus?

JANNE. Ihminen ja paremman puoleista sorttia!

HANNU. Jollen olisi näin valistunut mies, niin lentäisinpä pakaroilleni sulasta hämmästyksestä ja lukisin kaikki, mitä ulkoa osaan. Jätimme sinut Pyhäjoen tiehaaraan ja nyt astut täällä eteemme kuin joku kyöpeli.

JANNE. Hiljaa, Hannu! Luutnantti heilineen on myöskin täällä.

HANNU. Ihme numero toinen! Mitenkä hitoissa he täällä ovat? Heidänhän pitäisi huilata aivan toisella taholla.

JANNE. He saivat heti etsivät jäljilleen…

HANNU. Samoin kuin mekin!… Jatka!

JANNE. Sitten antoivat ratsumestarin huiputtaa heitä edelleen ja istuivat moottoriveneeseen. Ja niin tulimme tänne suoraan vesien yli.

HANNU. Mutta siiloin he juoksivat sutta pakoon ja tuli karhu vastaan.

JANNE. Niin, vallesmanni sieppasi heidät kiinni.

HANNU. Kiinni! Täälläkö?

JANNE. Juuri täällä. Mitä me nyt teemme?

HANNU. Ryypätään, Janne, ryypätään!

JANNE. Ja jättäisit heidät pulaan, senkin rasvakäärö!

HANNU. Vaiti ruoja! Minä en totisesti tiedä mitä olisi tehtävä. Mutta se on ainakin varmaa, että minä juon nuo etsivät pöydän alle, vaikka terveys menisi.

JANNE. Sinä aijot vapautua heistä…?

HANNU. Puhtaasti siveellisillä keinoilla, poikaseni! Jos humala ja jumalanvilja jotain vaikuttavat syntisessä ihmisessä, niin nuo etsivät haistelevat vielä tänään lattianrakoja. Mutta sinun on parasta siivota luusi. He eivät saa nähdä sinua. (Kuuluu ääniä.)

JANNE. Siellä tullaan!… Minä menen tuonne. (Aikoo mennä kamariin.)

HANNU. Hölmö! Ei sinne; tuonne kaappiin, lurjus!

JANNE. Kaappiinko…?

HANNU. Miksei? Eihän siellä tuule eikä sada, sanoi entinen mies!
(Työntää hänet kaappiin ja sulkee oven.)

XII kohtaus.

Hannu. Kalle. Kivekäs. Rankonen.

KALLE (tulee ulkoa ja vetää päällystakkinsa taskuista olutpuolikasta sekä laskee ne pöydälle). Riittääkö nämä?

HANNU. Vasta ensihätään, Kalle, vasta ensihätään!

KALLE (vetää takkinsa povesta 6 puolikasta). Entäs nämä?

HANNU. Enemmän, Kalle, enemmän!

KALLE (vetää takkinsa taskuista taas 8 puolikasta). Entäs nyt?

HANNU. Enemmän, Kalle poikaseni, enemmän!

KALLE (vetää taas housuntaskuista 4 pulloa). Jokohan riittää?

HANNU. Vasta 26 pulloa! Aijotko petkuttaa, lurjus?

KALLE (ottaa housunkauluksen alla vielä 8 puolikasta). Pitäsiihän siinä olla kerraksi.

HANNU. Enemmän. Kalle, enemmän, jos on!

KALLE (vetää saapasvarsistaan vielä 6 olutpuolikasta). Jolleivät nämä riitä, niin sitten siinä olet pohjaton kuin papin säkki!

HANNU. Neljäkymmentä purkkia olutta. No onhan siima alkajaisiksi. Mutta minut saa vaikka suolata kuin Paimelan lahnan, jollei sinulle jäänyt vielä muutamia, lurjus…! Avaa pulloja! Tässä ei ole aikaa siekailla!

KIVEKÄS (tulee Rankosen kanssa laseja kädessä). Oo, täällähän on pöytä koreana!

HANNU. Hiukan ensi hätään, herrat; hiukan ensihätään! Istukaa pöytään, herrat! Tehkää hyvin! (Kaataa laseihin.)

RANKONEN. Kiitos! Minulla onkin niin hitonmoinen jano!

HANNU. No, sitten lasit pohjaan, herrat! Kippis! (Tyhjentävät; kaataa uutta.)

KIVEKÄS. Kas tämä virkistää!

HANNU. Toiset perään yhteen menoon! Kaksi silmääkin on ja nenä kolmas!
(Juovat.) Kas niin!

RANKONEN. Eikö herra Jassikka ensinkään ota?

KALLE. Periaatteellisista syistä minä en nauti olutta muuten kuin ruuan yhteydessä.

KIVEKÄS. Hieman outo periaate kauppamatkustajalle.

HANNU. Hän on periaatteellinen hölmö! Minulla on ollut elämässäni vain yksi periaate ja sen minä olen horjumatta pitänyt. (Koputtaa lasiaan.) Kippis, herrat. (Juovat.)

RANKONEN. Ja mikä se on?

HANNU. Etten milloinkaan periaatteitten kanssa painiskele. Otan vastaan päivän kerrallaan ja kaksikin yhteen menoon, jos pöydällä ainetta piisaa. Kippis, tämä on periaate! (Juovat.)

RANKONEN. Se on erittäin mukava periaate.

HANNU. Paras kaikista! Kun ei laita itselleen ansoja, ei lankea koskaan. Ja kaikki lankeamiset ovat siveellisesti alentavia! Siksi en harrasta mokomaa härkätaistelua oman itsensä kanssa… Kippis! (Juovat.)

KIVEKÄS. Minusta tässä oluessa: on hieno sivumaku!

HANNU. Aivan niin, siinä on hieno maku!

KIVEKÄS. Tarkoitin sivumakua.

HANNU. Hartsia, ystäväni! Hiukan hartsinmakua; ei mitään muuta! Alentaa äänirekisteriä; muuttaa äänen miehekkääksi. Värjää nenän karmosiinipunaiseksi ja istuttaa ruusut poskille! Ovat hartsanneet tynnyreitään, kanaljat! — Hei, pannaan pohjaan! (Juovat)

KIVEKÄS. Se ei ole hartsinmakua; se on jotain muuta.

HANNU. Tosiaankin!… No, juodaan pois, että saadaan uudet pullot.
(Kaataa laseihin.) Hei, pojat! "Hyvä talo, mutta pitkät ryyppyvälit!"
(Juovat.) Ja nyt koettelemme tätä. (Täyttää taas lasit.) Entäs tämä?
(Juovat.)

RANKONEN. Aina hullumpaa!

HANNU. Eikös hitossa! Ei sitä voi yhdestä lasillisesta päättää! Otetaan toinen. (Juovat.)

KIVEKÄS. Sama asia; aivan sama maku!

HANNU. Sepä nyt on hittoa! Kolmas kerta toden sanoo! (Täyttää lasit ja tyhjentävät heti.)

RANKONEN. Ei parane; siinä on jotain.

HANNU. Ei auta; täytyy ottaa uudet pullot.

KALLE (kaataen toisista pulloista). Maistakaapas tätä, herrat!

HANNU. No, koetetaan sopiiko tämä suuhun! Minä alan innostua tähän kokeiluun! (Juovat.)

KIVEKÄS. Nyt tulee jo liikaa! Emmekö henkäise väillä?

RANKONEN. Tämä menee päähän kuin hylky! (Pyyhkii otsaansa.)

HANNU. Taikka oikeammin toisesta päästä toiseen! Oluen tavallinen ominaisuus. Paljasta kauttakulkuliikennettä; ei mitään muuta! En ole koskaan oluesta pitänyt. Mutta juohan tätäkin näin matkalla, ennenkuin selkäänsä ottaa!… No..kippis! (Juovat.)

KIVEKÄS (hyvin humalassa). Hullua, kuinka minua pyörryttää ja raukasee.
(Haukottelee.)

KALLE. Se on valvomisen vika. Siihen auttaa vain muutama hyvä siemaus.

HANNU. Ei, mutta terve Sherlock Holmes! Te olette vesikauhuisen näköinen. (Juovat, jonka jälkeen Kivekäs alkaa torkkua.)

RANKONEN (nauraen humalaisen naurua). Te taidatte olla aika vekkuli mieheksi!

HANNU. Paras minä olen äitini lapsista! Paiskataanko lauluksi? (Laulaa.)

    "Kuulehan nyt kultani minua,
    ikävöinyt olen minä sinua.
    Hei kuk kuk kuu! Hei kuk kuk kuu!
    Hän nukkuu!"

KIVEKÄS (havahtuu, juo lasinsa ja nousee). Mi-minä pistäydyn hk-hiukan poissa. (Menee horjuen kamariin.)

HANNU. Tuon miehen jalat eivät ole yhtäparia, taikka sitten eivät ole minun silmäni!

RAHKONEN. Toveri on hiukan väsähtänyt.

HANNU. Mutta me kaksi emme väsähdä! Hei kippis, vanha veijari!

RANKONEN. Olkoon menneeksi! Te olette hitonmoinen toveri pöydässä.

HANNU. Hitonmoinen, se on oikea sana! Ja sen päälle hitonmoinen siemaus! (Juovat.) Meneppäs Kalle katsomaan, minne se toinen etsivä sielu hävisi! (Kalle menee kamariin ja Hannu laulaa.)

Perjantaina pappilaan, Pollella tulen sua hakemaan! Hei kuk kuk kuu!
Hei kuk kuk kuu! Hän nukkuu!

KALLE (tulee) Nukkuu kuin kivi!

HANNU. Miehestä tuli nahka! Rauha kaatuneelle; me pojat valvomme!
(Juovat.)

RANKONEN. Minä me-menen katsomaan sitä toveria! (Nousee ja horjuu kamariin.)

XIII kohtaus.

Hannu. Kalle. Janne.

HANNU. Kas niin, kaksi kaatunutta!… Taistelu on voitettu!… Mutta kylläpä onkin hiton kaunis kasa kranaatinkuoria kentällä! Minun pääni on kuitenkin vielä pystyssä!

KALLE. Sinä olatkin oppineempi!

HANNU. Siinä näet, "jottei oppi ojaan kaada eikä taito tieltä työnnä". Se on vanha viisaus, joka pitää paikkansa! — (Nousee.) Mutta heiluuko kievari vai heilunko minä? (Menee kaapin luo ja avaa sen.) Tule ulos kaapista, Janne! Luulenpa, että ilmaston vaihdos tekee sinulle hyvää! (Janne kömpii esille kaapista.)

KALLE (hämmästyneenä). Mitä noituutta tämä on? Janne kaapissa! Mistä hiivatista…

HANNU. Suu poikki, nyt ei ole aikaa puhua roskaa! Mene ja tyhjennä etsivien taskut; ota heidän poliisimerkkinsä. Minulla on loistava ajatus! (Kalle menee kamariin.)

JANNE. Huh, kylläpä nyt maistuu purkki kaljaa. Hyi sitä ilmaa! (Ottaa olutta.)

HANNU. Nauti poika terveydeksesi! Minä olenkin ihan ympäri kännissä!… Enpä olisi kaskaan uskonut tarvitsevani sitä taitoa näin ihmisrakkaaseen tarkoitukseen. Mutta (haukottelee) "kaikki tiet vievät Roomaan".

KALLE (tulee muutamia papereita kädessä). Tässä ovat sekä merkit että paperit.

HANNU. Kas niin, nyt me rupeamme etsiviksi, menemme nimismiehen luo ja otamme täysillä valtuuksilla haltuumme luutnantin ja hänen morsiamensa. Mitä sanotte siitä?

JANNE. Se on kuninkaallinen ajatus!

KALLE. Loistava, hitto soikoon!

HANNU (ylväästi). Älkää ihmetelkö siiloin mitään, kun minä olen matkassa! — Mutta nyt me lähetämme asianomaiselle poliisiasemalle sähkösanoman, että pääsemme rauhassa kulkemaan. (Antaa Jannelle paperin.) Kirjoita!

JANNE. Mitä minun pitää kirjoittaman?

HANNU. Karkulaiset saatu kiinni. Kaikki hyvin. Kivekäs. — Nyt sinä viet tämän sanoman lähimmälle asemaille ja lähetät menemään. Mutta kiireesti!

JANNE. Aivankuin tulta jalkain alla! (Kiirehtii ulos.)

HANNU. Kas niin, nyt ne keskeyttävät etsiskelyt. Mutta meidän etsiskelymme alkaa… Kyllä minä johdan keskustelua siellä. Vaan jos sinä pelaat huonosti, niin saat mennä hirteen…

(Cecilia, Edvin ja nimismies tulevat.)

XIV kohtaus.

Edelliset. Cecilia. Edvin. Nimismies.

HANNU (hämmästyneenä) Mitä näenkään!… Tuhattulimmalsta, siinähän ovatkin meidän karkulaisemme, joita olemme ajaneet takaa kautta Suomen! Tuodaan aivankuin tarjottimella! Hitto soikoon, sitäpä voi kutsua onnenpotkaukseksi!

NIMISMIES. Anteeksi, mutta minä en tunne herroja!

HANNU. Minä olen etsiväylikonstaapeli Kivekäs Turun poliisilaitoksesta; tällä kertaa hieman toisellakymmenellä, mutta aina tehtävänsä tasalla oleva mies. Ja tämä toverini on etsiväpoliisi Rankonen, jos saan luvan. Olemme juuri etsineet tätä herraväkeä. Tässä on merkkini, jos sallitte. (Näyttää poliisimerkkiä nimismiehelle.)

NIMISMIES. Hm!… No niin, tämä säästää minut enemmistä toimenpiteistä. Minun on siis luovutettava pakolaiset teille.

HANNU. Aivan niin, jos suvaitsette! Olette tehnyt meille korvaamattoman palveluksen, nimismies. Mutta olkaa varma, että teitä tullaan muistamaan ensi pääsiäisenä, taikka sitten ei minun sanallani ole mitään kantavuutta tässä maassa!

KALLE (hiljaa) Mikä muuten on luultavampaa!

NIMISMIES (katsellen pöytää). Täälläpä on kaunista siivoa!

HANNU. Kodikasta, nimismies, enemmän kodikasta kuin kaunista!

NIMISMIES (ivallisesti). Onko teillä aina tapana valmistautua tehtäviinne näin perusteellisesti?

HANNU. Valitettavasti meidän tavallinen ohjelmamme on paljoa kuivempi… Mutta näin maaseudulla vieraillessamme me toisinaan upotamme ja kuoletamme "Vanhan Aatamin".

NIMISMIES. Vai sillä tavalla!

HANNU. Kohtasimme täällä pari kauppamatkustajaa, ja, niinkuin nimismies tietää, ne herrat eivät ole suinkaan mitään lihansakiduttajia. Heillä oli ainetta mukana ja saivatpa minutkin tinkimään hieman siveellisistä periaatteistani. Nyt he nukkuvat kuin aasit tuolla toisessa huoneessa… (Huoaten.) Sääli miehiä kaikissa tapauksissa; sillä heidän uransa ei tulle olemaan pitkäaikainen. Siihen ovat he liiaksi väkeviin meneviä, raukat!

NIMISMIES. No niin, tämä herrasväki jää siis teidän haltuunne.

HANNU. Luonnollisesti. Kyllä me viemme mammanpiian mammalle takaisin kaikella kunnialla!… Noo, nuorlpari, teidän kuherrusmatkanne loppui sangen lyhyeen kuin Molkan tupakki! Mitä?

NIMISMIES. Teidän leikinlaskunne on hieman paksunlaista!

HANNU. Eikö mitä, todellisuus on aina paksumpaa! — Te laskitte hyvin, luutnantti! Mutta te unohditte, että me elämme järjestetyssä yhteiskunnassa.

EDVIN. Se on minun asiani! (Kääntää selkänsä.)

HANNU. Hitto soikoon, luulitte laskettavanne vain autolla läpi elämän heila rinnalla! Ettekä ottanut huomioon,, että mekin satuimme olemaan matkassa! No niin, sellainen huomaamattomuus on sattunut hyvin monelle! (Nauraa hyväntuulisesti ja ottaa olutta.)

NIMISMIES (Cecilialle). Toivoin voivani luovuttaa teidät parempiin käsiin… Mutta, ikävä kyllä, näyttää käyvän toisin.

CECILIA. Mekin olisimme sen suoneet! Olette ollut niin ystävällinen, nimismies.

EDVIN. Kyllä minä nämä herrat vielä opetan!

NIMISMIES. Jos he käyttäytyvät tahdittomasti, niin uhatkaa ilmoittaa poliisimestarille! Vanhojen poliisimiesten tapana on kohdella kaikkia rikollisina. — No niin, jääkää nyt hyvästi! Ja parempaa onnea! (Puristaa kädestä.)

HANNU. No, joko te menette, nimismies? Olisin mielelläni tahtonut kuulla, minkä menetelmän mukaan te nipistitte heidät kiinni. Minulla on aivan uusi pettämätön järjestelmä. Minä etsin henkilöni sieltä, missä kaikkein vähimmin luulisi niiden olevan.

NIMISMIES. Siltä se näyttää! Mutta minulla ei nyt ole aikaa keskustella. — Minun ei kai tarvinne huomauttaa herroille, että heitä on kohdeltava hyvin!… Hyvästi! (Poistuu.)

XV kohtaus.

Cecilia. Edvin. Hannu. Kalle.

EDVIN (pyöräyttää Ceciliaa riemuissaan). Pelastettu! (Puristaa Hannun kättä.) Te pelasitte mainiosti! Te olette voittamaton nero! Eläköön Hannu!

HANNU. Kas niin, siinä ette sanonut mitään uutta! Mutta parempi on toistaa kunnollista vanhaakin kuin puhua roskaa!

EDVIN. Te olette suuri mies!

HANNU. Jollei nerojen luontainen kainous estäisi, niin myöntäisin sen.
Sillä onpa tämä juttu vaatinut minulta yli-inhimillisiä ponnistuksia.
Ja minä toivon, että se otetaan huomioon lopputilissä.

EDVIN. Luonnollisesti, kuinkas muuten!

HANNU. Minä olen: pro primo kertaalleen läpiammuttu; pro secundo aavan läpiväsynyt; ja pro tertio ihan läpi humalassa. Näistä kolmesta riittäisi jokainen erikseenkin nujertamaan tavallisen kuolevaisen.

EDVIN. Aivan niin, kuinkas on haulien laita?

HANNU. Aijoin otattaa ne pois, mutta lääkäri selitti, että vähemmällä kivulla ja ajanhukalla saa haulia urheilukaupasta!

CECILIA. Sepä oli hauska lääkäri!

HANNU. Sitten hän sanoi, että uusimman lääketieteen mukaan ei lyijystä ole ihmisruumiin taloudessa mitään haittaa muualla kuin uidessa. Se kasvattaa ympärilleen lyijyvalkeata, josta muodostuu suojeleva kalkkeutumiskerros.

KALLE. Kumpaa se suojelee: lyijyä vai ihmistä?

HANNU. Sitä hän ei sanonut. Luulen, että se kanalja oli eläinlääkäri, sillä hän tutki minua kuin kilpa-ajoihin vietävää hevosta.

EDVIN. Ettekö kysynyt?

HANNU. Ilmaisin hänelle mustan epäluuloni. Mutta hän selitti, ettei hän valitettavasti ole eläinlääkäri. Silloin hänellä ainakin olisi potilaita, — "jotka eivät nauti lain turvaa", huomautin väliin! — eikä, vaan joiden taudeista kehtaa säädyllisessä seurassa puhua, sanoi hän.

EDVIN. Ja siihen se asia jäi?

HANNU. Niin, koko suuri remontti supistui muutamaan grammaan sublimaattivettä, sidepumpulia ja vanua. En ole koskaan nähnyt niin hävyttömän yliolkaisesti kohdeltavan arvokasta ihmisruumista!

KALLE. Eiköhän olisi terveellistä poistua. Etsivät saattavat milloin tahansa herätä.

HANNU. Silloin me pidätämme heidät irtolaisuudesta ja toimettomasta elämästä!

EDVIN. Se olisi hävyttömyyden huippu!

HANNU. Minunkin omatuntoni sotii sitä vastaan. Vie etsiville takaisin heidän merkkinsä, ettei heille tapahtuisi ikävyyksiä. (Kalle menee.)

EDVIN. Ja sitten kiireesti matkaan!

CECILIA. Mihin lähdemme?

EDVIN. Takaisin Turkuun. Sieltä he eivät osaa etsiä meitä. Ja Arvo sähköitti, että omaiset hommaavat sukukokousta, joka lausuu lopullisen kirouksen asiasta.

CECILIA. Voi noita onnettomia!

HANNU. Siinä kokouksessa tahdon minä olla mukana!

EDVIN. Todellakin, siitä tulee mainiota!

HANNU. Minä marssitan sinne komennuskunnan uusia sukulaisia; nuorempien veljien nuorempia poikia. Ne eivät kyllä ole aivan "comme il fauit" perhejuhlassa, mutta hiton hyviä äänestyksessä!

EDVIN. Verratonta! Suuremmoista!

HANNU. Minun tietääkseni yksi tällainen pikkuserkku on muonarenkinä
Korpilahdella. Hänet täytyy ottaa lukuun. (Kalle tulee.)

EDVIN. Sen me teemme! Tule Cecilia! Silloin me lähdettiin. (Menevät kaikin.)

VIIDES NÄYTÖS.

Yksityishuone Hamburger Pörssissä Turussa. Oikealla ja vasemmalla ovi sekä perällä akkuna. Keskellä suuri, valkealla vaatteella verhottu pöytä; oikealla oven vieressä sohva. Vasemmalla uuni ja samalla puolen peränurkassa pianino sekä lukuisasti tuoleja ympäri huonetta. Seinillä muutamia mauttomia tauluja ja erittäin räikeänvälrinen reklaamilehti; "Trelleborg—Sassnitz."

I kohtaus. Lemmenheimo. Viinuri.

LEMMENHEIMO (Punakka, hyväntuulisen näköinen mies; tällä kertaa hienossa nousuhumalassa; tulee salkku kainalossa viinurin saattamana.) Eikä vieläkään ketään! Tämäpä on hittoa!

VIINURI. Äi ole!… Härasvekki antta odotta.

LEMMENHEIMO. Kello on jo puoli tuntia yli määräajan. Se on jo enemmän kuin akateeminen neljännes.

VIINURI. Kun ole fiini vekke, niin akademisk qvartti ole hyvin suuri.

LEMMENHEIMO. Minä jo ehdin suoriutua kahdesta ottingista odottaissani.
VIINURI. Häradsöödinki voi viilä tyhjentte yks ottingi til'.

LEMMENHEIMO. No enpä tiedä… Ehkä yksi rommi tuuttinki.

VIINURI. Jaha, yks rummityyttingi då?

LEMMENHEIMO. … että tulee hiukan tunnelmaa.

VIINURI. Jaha… dunnelma, dunnelma! Jaha! Jaha!.. Yks het rummityyttingi tule oikken jevligt fiin dunnelma! (Menee.)

LEMMENHEIMO (heittäytyen sohvalle pitkälleen). Herrasväki, näyttää kilpailevan myöhästymisessä… No jos heillä on kärsivällisyyttä, niin on sitä minullakin… varsinkin kun saan siitä kunnollisen maksun. (Aarno tulee.)

II kohtaus.

Lemmenheimo. Aarno.

AARNO (hyvin vilkas nuori mies). Mitä?.. Eikö täällä olekaan ketään?

LEMMENHEIMO (ylös kömpien). No, ei voi juuri sanoa, ettei täällä ole ketään… Vaikka juridinen totuus on, jos tarkoitatte kokouksen osanottajia, ettei täällä ole ketään… (Tervehtii.) Tuomari Lemmenheimo, jos saan luvan!

AARNO. Aarno Klingenskjöld. — Minä luulin jo myöhästyneeni.

LEMMENHEIMO. Sen te teittekin, herra… huolimatta siitä, ettei täällä ole ketään.

AARNO. Tein sen aivan tahallani! Minusta on koko kokous suorastaan naurettava.

LEMMENHEIMO. Se koskee kokouksen periaatteellista puolta… Ja nauraminen kuuluu jokaisen yksilöllisiin oikeuksiin.

AARNO. Antaa luutnantin pitää kultansa!

LEMMENHEIMO. Epäilemättä hän sen tekeekin, sillä se on luutnantin oma asia.

AARNO. Mitä hittoja tarkoittaa tämä kokous sitten?

LEMMENHEIMO. Se on taas sukulaisten oma asia… Tämä kokous voi vain lausua mielipiteensä asiasta.

AARNO. Eikö mitään muuta?

LEMMENHEIMO. Ei mitään muuta.

AARNO. Miksi ette hitossa puhunut heille tervettä järkeä sitten?

LEMMENHEIMO. Se on taas minun asiani… Katsokaas, minun velvollisuuteni on käyttää järkeäni ihmisten hyödyksi, mutta ei aiheettomasti ajaa sitä kenenkään päähän… Eihän viisaudella olisi silloin mitään merkitystä maailmassa, jos sitä olisi joka miehen päässä.

AARNO. Siis paljasta ilmaan huitomista koiko kokous!

LEMMENHEIMO. Iankaikkisuuden näkökulmasta katsottuna on kaikki ilmaan huitomista, nuori herra!… Mutta ne elämme siitä ja sillä ja se seikka jalostaa asiat sekä tekee ne arvokkaiksi… (Viinuri tuo tuuttingin.) Eikö saisi olla yksi kuuma tuuttinki?

AARNO. Ei, kiitoksia! Minä en käytä.

LEMMENHEIMO. Hm! Se on kyllä hyvä periaate, sekin… (Maistaa lasistaan.) — Herra on kai jotain suvun sivuhaaraa?

AARNO. En tiedä… Kuinka niin?

LEMMENHEIMO. Kun tuntuu olevan niin terveet mielipiteet… Hm! (Maistaa uudelleen lasistaan.)

AARNO. Tuleekohan tänne ketään?

LEMMENHEIMO. Kylläs… Tulevathan ne toisetkin… aikaa voittaen. Aikaa voittaen, nuori herra!

III kohtaus.

Edelliset. Rouva. Sebastian.

SEBASTIAN (tulee: taluttaen rouvaa). Mitä?… Olemmeko me ensimäisiä!…
Sietämätöntä!

LEMMENHEIMO. Ainakin toisia, jos järjestyksestä pidetään kiinni.

SEBASTIAN. Päivää, tuomari! Te olette jo täällä! Jaha! Jaha! Se on hyvä.

ROUVA (tervehtien armollisesti). Päivää serkku!… Te olette paljon kasvanut sitten viime näkemän. — Olette kai kuullut, mitkä surulliset asianhaarat ovat aiheuttaneet tämän tapaamisen?

AARNO. Olen rouva… Näin siitä sanomalehdissä.

ROUVA. Niin, eikö se ole kauheata! Joutua vielä sanomalehtiin!… Nuo sanomalehdet… niillä ei ole tahtia… ei minkäänlaista tahtia! Ne eivät tee mitään eroa ihmisten välillä…

SEBASTIAN. Mutta missä ovat toiset? Tällainen säännöttömyys on kiusallista!

LEMMENHEIMO. No, vastahan päivä on puolivälissä. Aikaa voittaen… aikaa voittaen, forstmestari.

SEBASTIAN. Tällä tavoin odotuttaa itseään… Osvaldkin! Se on hävytöntä!

ROUVA. No häneltä nyt ei voi muuta odottaa!… (Nathalia tulee.)

IV kohtaus.

Edelliset. Nathalia.

NATHALIA (kuivan särmikäs vanhapiika). Päivää;, rakkaat sukulaiset!…
Oo, mitä pitikään minun vanhojen silmieni nähdä!

SEBASTIAN. Niin, rakas sisko! Sellainen häpeä; sellainen skandaali!
Minä en löydä sanoja!

ROUVA. Minä olen aivan suunniltani! Aivan muserrettu! Kuka olisi sellaista uskonut.

NATHALIA. Sinä olit liian heikko, Klara! Sinä et herättänyt tyttäressäsi tarpeeksi kunnioitusta ja terveellistä pelkoa.

ROUVA. Kuka uskaltaa sanoa, etten kasvattanut Ceciliaa terveitä periaatteita silmällä pitäen? Ehkä liiaksikin… Sillä minua vaivaa epäilys, että juuri se vieroitti hänet minusta ja saattoi ensimäisen seikkailijan syliin.

SEBASTIAN. Kaikki on luutnantin syy. Hän oli vanhempi ja kokeneempi.

ROUVA- Ja kuinka hyvin tuota herraa kohdeltiin meillä! Aivan kuin läheistä sukulaista. Ja että hän ilkesikin!…

NATHALIA. Sinä kasvatit käärmettä povellasi, Klara!

SEBASTIAN. Mutta missä ihmeessä viipyy Osvald! Tämä on jo liikaa!

NATHALIA. Se juutalainen! Häntäkö meidän pitää odottaa?… (Osvald tulee kuin höyryveturi.)

V kohtaus.

Edelliset. Osvald.

OSVALD. Anteeksi, hyvät sukulaiset! Mutta minulla on ollut niin paljon työtä!

SEBASTIAN (painokkaasti). Sinä annat meidän odotuttaa itseäsi, Osvald!

OSVALD. Tulimmaista, niinkuin ei minulla olisi ollut kyllin työtä karkulaisten etsimisessä. Minä en ole säästänyt aikaa enkä rahaa!

AARNO. Eikö heistä ole mitään kuulunut?

OSVALD. Olivat siepanneet ne kiinni jo, mutta päästivät uudelleen menemään, narrit!

NATHALIA. Kuinka voi sellainen olla mahdollista!

OSVALD. Väärän ilmotuksen johdosta. Niitä on ollut juonessa kokonainen joukko!

ROUVA. Kyllä, kyllä on pahuus noussut yli: äyräittensä!

NATHALIA. Eikö ole enää lakia ja järjestystä maassa!

SEBASTIAN (koputtaen pöytään). Kas niin, hyvät naiset ja herrat! Koska minä ilokseni huomaan, että useat kunnioitettavista sukulaisista ovat kutsua noudattaneet, niin alkakaamme siis kokous. Olen kutsunut tänne tuomarin pitämään pöytäkirjaa ja samalla valvomaan laillisten muotojen noudattamista.

LEMMENHEIMO (asettuen pöydän sivuun, kaivaen papereita salkustaan ja rykäisten mahtavasti). Ensiksi minä pyydän kysyä: onko kellään läsnäolijoista mitään muistuttamista kokouksen laillisuutta vastaan?… (Äänettömyys.) Ehkä sitten toimitamme nimenhuudon. — Onko 'täällä jalosukuinen rouva Klara Eugeniita Klingenskjöld?

ROUVA. Minä.

LEMMENHEIMO. Hänen tyttärensä jalosukuinen neiti Cecilia Charlotta
Elisabeth Klingenskjöld?

SEBASTIAN. Hänestä on juuri kysymys.

LEMMENHEIMO. Jaha! Jaha! — Jalosukuinen neiti Nathalia Anastasia
Eudocia Beatrice Alice Adelaide Klingenskjöld?

NATHALIA. Minä, tuomari!

LEMMENHEIMO. Jalosukuinen naimaton neiti Eufemia Emilia Lovisa Katarina
Kristina Klingenskjöld?

NATHALIA. Estetty, sairauden tähden!

LEMMENHEIMO.. Jalosukuinen herra forstmestari Sebastian Aristarcus
Gustaf Adolf Napoleon Romulus Remus Atos Portos Aramiis Bonifacius
Lennartti Klingenskjöld?

SEBASTIAN. Minä.

LEMMENHEIMO.. Tehtailija Osvald Osrik Klingenskjöld?

OSVALD. He, he, olenhan minä, olen.

LEMMENHEIMO.. Jalosukuinen ylioppilas Aarno Johannes Klingenskjöld?

AARNO. Minä olen.

LEMMENHEIMO.. Jaha!… Muita täällä ei olekaan. Ennenkuin alotamme käsittelyn, ehkä forstmestari tahtoa selventää tilannetta muutamalla sanalla.

SEBASTIAN (rykäisten juhlallisesti!). Hyvät sukulaiset, naiset ja herraa! Me kokoonnumme tänne surullisessa ajankohdassa. Kumouksellinen henki, vallattomuus ja kaikenlaiset hajoittavat voimat jäytävät kansamme elinjuuria. Yhteiskunnan perustukset järkkyvät; ei kunnioiteta enää inhimillisiä oikeuksia eikä kotien rauhaa ja pyhyyttä. Nyt on jo tultu niin pitkälle, että kumouksellinen henki ja varattomuus ovat nostaneet päätään meidän omassa keskuudessamme — meidän, jotka korkein maailmanjärjestys on asettanut moraalin, järjestyksien ja lakipohjaisen yhteiskuntarakennuksen kulmakiviksi… Mitä se on?

(Ovella syntyy jonkinlaista nujakkaa, kun viinuri koettaa estää Hannua ja hänen tovereitaan pääsemästä huoneeseen.)

HANNU. Mitä, aijotko sinä hunsvotti sulkea meiltä tien! Rohkenetko sinä selkärangaton mies astua aatelismiehen tielle?

VIINURI. Teme hoone ole ylösotettu, min härre!

HANNU. Tuhat sarvipäätä! Kyllä minä otan sinut pian ylös ja paiskaan alas, niin ettei jää muuta kuin märkä täplä, jota ei voi kuivatakaan muulla kuin imupaperilla!

VIINURI. Teme yks härre ei päästä sisään!

HANNU. Ja miksei, sinä senkin häntyri?

VIINURI. Hene inte kraji! Ei ole kova, kova kaula… så där! Var så guud!

ERNST. Ei ole kovaa kaulassa, hän tarkoittaa,

HANNU. Vai niin, sinä vintiö! Kyllä minä laitan sinulle kovan kaulaasi, jollet väisty! Viisi sormea veisuvarteen, sinä kanalja!

VIINURI. Pite olla kraji, kraji, så där!

HANNU. Katso etten ota kraavelistasi kiinni, sinä lautasennuolija!
(Työntää hänet syrjään ja astuvat sisään, kaikki hienossa humalassa.)

VI kohtaus.

Edelliset. Hannu. Taavi. Ernst.

HANNU. Nöyrin palvelijanne, rakkaat sukulaiset ja sukulaisettaret!

SEBASTIAN. Kuinka uskallatte, te maankiertäjät tunkeutua tänne?

HANNU. Terve, Sebastian, monesta ajasta! Ja sinä, käly, morjens, sanoi voi perunaa!

OSVALD. Kuinka rohkenette te tunkeutua suljettuun kokoukseen!

ÄÄNIÄ (huutaen ja meluten). Tämä on hävytöntä! — Heittäkää ulos ne! —
Poliisia!

HANNU (jyrisevällä äänellä). Kuka rohkenee kajota likaisilla
käsillään todelliseen Klingenskjöldiin suoraan alenevaa povea!
Kuka tuhattulimmaista, sanon minä, uskaltaa uhmailla kunniakkaan
Klingenskjöldien suvun laillista päämiestä vastaan sukukokouksessa?

ROUVA. Tämä on ennenkuulumatonta!

HANNU. Kas niin, hiljaa naiset ja herrat! Jos tässä ruvettaisiin aateliskalenterin mukaan menettelemään, niin haluaisinpa nähdä, kuinka monta teistä jäisi tänne jälelle… Teillä ei ole yhdelläkään sekoittamatonta verta suonissanne, paitsi minulla ja myöskin tuolla keltanokalla tuossa! (Lyö nyrkillään pöytään, istuu pöydän ääreen ja nostaa oikean jalkansa toiselle tuolille.)

SEBASTIAN. Tämä on suunnatonta hävyttömyyttä!

NATHALIA. Minä pyörryn!

HANNU. Olkaa niin hyvä! Siinä on painamatonta puuta.

OSVALD. Mutta hyvä herra, mehän sovimme!… Tehän unohdatte sopimuksen!

HANNU. Hyvä herra, minä en unohda mitään! Tein teidät ottopojakseni ja luovutin teille sukuoikeuteni hienolla maksulla. Mutta se tapahtui epävirallisesti, ja nyt minä tahdon valistuneempana miehenä hiukan tarkastaa kuinka te asutte maailmaa, hunsvotit! Minä en myynyt teille sukuani enkä esi-isiäni… Mitä hittoa teillä on Klingenskjöldien luurankojen ja muumioitten kanssa tekemistä, herra? Tämä on sukukokous, johon teillä on yhtä vähän oikeutta kuin jonkun Etelä-Afrikkalaisen ruhtinaan tai neekeripäällikön perinnönjakoon. Mitä turkasen tulimmaista teillä on jonkun vieraan suvun kanssa tekemistä, te juureton ja suvuton aatelismies!

OSVALD. Tämä on vääryyttä ja väkivaltaa!

HANNU. Kiittäkää onneanne, ettei teidän tarvitse huolehtia menneistä vuosisadoista, vaan omasta lihavasta itsestänne! Ei ole niinkään hauskaa laahata mukanaan tuota vuosisatain hometta ja ryönää!

OSVALD. Minä panen vakavan vastalauseen teidän menettelyänne vastaan!

HANNU. Sen te kyllä voitte tehdä, mutta siinä onkin kaikki, mitä te voitte!… Kas niin, herra, te saatte jättää sukukokoukset niille, joilla on jotain sukua takanaan! Jos tahdotte välttämättömästä ottaa osaa sukukokoukseen, niin menkää johonkin Heinolan Hujansaloon tai Sysmän sydänmaille… Siellä te voitte valvoa sukuoikeuksianne, täällä ne hoidan minä.

ROUVA. Mutta keitä ovat sitten nämä toiset? Ja millä oikeudella ovat he täällä?

HANNU. Ne ovat reiluja aatelismiehiä. Tällä kertaa hiukan toisella kymmenellä, mutta muuten nuhteettomia miehiä.

SEBASTIAN. Se on todistettava!

HANNU. Notarius publicus, tarkastakaa miesten sukuselvitykset! (Miehet antavat paperinsa.)

LEMMENHEIMO. Jaha! Jaha! Ernst Fabian Klingenskjöld. Kunnossa on.

NATHALIA. Kukas on sitten tämä ukko?

TAAVI. Min oon Korplahelta.

HANNU. Hän on todellinen Klingenskjöld, jossa ei vilppiä ole. Sitä todistavat hänen yksvakaiset piirteensä!

TAAVI. Täss olsi niinkun revanssi! (Antaa paperin Lemmenheimolle.)

LEMMENHEIMO. Taavi Klingenskjöld, muonarenki Korpilahdelta, esittää täydellisen sukuselvityksen.

ROUVA. Hänen oikeutensa on kiistanalainen! Häntä ei voida hyväksyä!

HANNU. Kuinkas on armollisen rouvan oman suvun laita? Historiallinen totuus on, että viimeinen sinun sukuasi mestattiin Kristian tyrannin aikana Lindköpingissä. Jos hän on sen jälkeen jatkanut sukuaan, niin täytyy sen olla jokseenkin päätöntä sukua.

ROUVA. Minun sukuni on historiallinen! Sinä et tunne historiaa!

HANNU. Niitä on aika paljon, jotka tuntevat historian. Mutta hiton vähän niitä, jotka historia tuntee!

SEBASTIAN. Ehkä me tästä ikävästä häiriöstä huolimatta kuitenkin jatkamme kokousta. Päämies-oikeuteni nojalla minä toimin puheenjohtajana.

HANNU. Mitä, tuhattulimmaista! Sinä päämies! Minä kyllä myin polettini sinulle, ja se kauppa tuotti minulle monta rehellistä ja teeskentelystä vapaata humalaa. Mutta se koski vain valtiopäiviä.

SEBASTIAN. Mutta sittenhän sillä ei ole mitään merkitystä!

HANNU. Oliko se minun vikani, että tuli yksikamarinen eduskunta.

SEBASTIAN (aivan suunniltaan). Mi-minä en todellakaan löydä sanojia!

HANNU. Sitä suurempi syy sinulla on luovuttaa puheenjohtajan tehtävät miehelle, jonka ei tarvitse etsiä sanoja! Ei siihen toimeen sanattomista ole.

SEBASTIAN. No, koska sinulla ei ole rahtuakaan kunniantuntoa, niin olkoon! Mutta minulla on kai oikeus esittää asia.

HANNU. Tee se sitten lyhyesti! Mainitse pääkohdat!

SEBASTIAN. Minun ei tarvinne lähemmin kosketella syytä, mikä on saattanut meidät yhteen tälle puolueettomalle alueelle. Meidän on vain päätettävä, mihin toimiin ryhdymme tämän tavattoman tapauksen johdosta. Siis lyhyesti… minä ehdotan, että kokous panee vakavan vastalauseen moista vallattomuutta vastaan.

NATHALIA. Hyvä!

SEBASTIAN. Ja toiseksi eroittaa suvusta niskotelleen jäsenen.
Kolmanneksi ja viimeiseksi, nostaa oikeusjutun viettelijää vastaan.

LEMMENHEIMO. Anteeksi, että huomautan vähän! Tällä kokouksella ei ole mitään juridillista oikeutta ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin asiassa mitä tulee ehdotuksen eri kohtiin: Pro primo: että pantaisiin vakava vastalause. Sen voi tämä kokous tehdä; mutta siinä onkin kaikki, mitä se voi tehdä. Pro secundo: että eroitettaisiin suvusta. Sitä ei voi kukaan tehdä!

HANNU. Ei taivaan herrakaan!

LEMMENHEIMO. Sukulaistunteenne voitte kieltää. Mutta jos joku määrätty yksilö syntyy johonkin sukuun, ei sille voi kukaan mitään. Sitä voi yhtä vähän muuttaa asianomainen itse kuin koko sukukaan.

NATHALIA. Eikö sitten olekaan oikeutta maassa?

LEMMENHEIMO. Juuri siksi, että on oikeutta maassa, sitä ei voi muuttaa.

NATHALIA. Mutta saanee ainakin oikeusjutun nostaa?

LEMMENHEIMO (vilkkaasti). Tietysti!… Sen aina voi tehdä! (Ottaa taskustaan pinkan reklaamikortteja ja rupee jakelemaan läsnäolijoille.) Ehkä herrasväki suvaitsee!

HANNU (lukee kortista koneellisesti). "Lakiasiaintoimisto Lemmenheimo &
Mestis: Ajaa asioita kaikissa maamme oikeuksissa; välittää kiinnityksiä
ja kiinteistökauppoja. Erikoisala skandaali- ja avioerojutut.
Kohtuullinen palkkio ja nopea suoritus"… Hm! Ajanmukainen lafka!
(Pistää kortin taskuunsa.) Teillä on varmaankin hyvin paljon työtä.

LEMMENHEIMO. Ehkä palaamme päiväjärjestykseen.

HANNU. Siis vaihtakaamme asiassa mielipiteitä. Sinä keltanokka saat suvun nuorimpana jäsenenä avata ensimäisenä suusi. Anna tulla vedettömät sanat tässä valitussa seurassa!

AARNO. Minä katson tämän asian koskevan siksi läheltä yksilöllistä vapautta, että tämän kokouksen puuttuminen siihen olisi sulaa mielettömyyttä. Kun nuoret — niinkuin näyttää — pitävät toisistaan, kuuluu se asia heille eikä kenelläkään syrjäisellä ole oikeutta sekaantua siihen. Meidän on kerta kaikkiaan heitettävä ennakkoluulot ja alettava katsella elämää sellaisena kuin se on. Meidän on yritettävä itse osottaa, mihin kykenemme eikä rappeuduttava menneiden sukupolvien laakereilla. Ehdotan, ettei asia anna aihetta minkäänlaisiin toimenpiteisiin.

HANNU. Oikein, keltanokka! Sinä puhuit kuin Sokrates! — Kuka tahtoo vielä puhua?

NATHALIA. Ei kukaan, kun kokous on saanut tällaisen käänteen.

HANNU. No, Taavi… tuo sinä esille syvä maahenkinen viisautesi! Näytä näille heiskäleille, että sinulla on muutakin kuin maannousua päässäsi.

TAAVI. Min oon täss asiass sitä mieltä, että kun nuorill on semmoi iili mennä yhteen, niin antaa pojan saada plikan. Vanha sananlasku sanoo, että ennen hallittee kapallisen kirppuja kuin kaksi rakastunutta. Ja kyllä se niin on. Ei siitä hangottelemisesta kumminkaan sen valmiimpaa tule. Antaa nuorten ruveta yksiin leipiin.

HANNU. Sinä puhuit kuin itse Salomo!

ROUVA. Tämä on ennenkuulumatonta!

HANNU. Hyvät naiset ja herrat! Minä suvun päämiehenä luovutan tytön luutnantin rajattomaan nautinto-oikeuteen, käytäntöön ja hallintoon ilman vastalauseita, prosesseja tai muita metkuja, kuitenkin erinäisillä ehdoilla. (Tuomarille) Notarius publicus, kirjoittakaa!

LEMMENHEIMO. Mitä minä kirjoitan?

HANNU. Pro primo: että luutnantti kustantaa minulle vuosittain minun säätyäni ja arvoani vastaavan viftin; — puolipiste… Pro secundo: että luutnantti kustantaa minulle, paitsi tätä lakimääräistä, vielä moniaita muita ylimääräisiä viftejä, — piste… Minä olen puhunut.

NATHALIA. Luopio! Roisto!

ROUVA. Sukunsa häväisijä!

SEBASTIAN. Sinä kurja myisit hänet epäsäätyiseen avioliittoon viinaryypystä!

HANNU. Moni on saanut tehdä sen vielä vähemmästä.

NATHALIA. Näinkö pitkälle on jo tultu!

HANNU. Hiljaa, narrit! Millä te oikeastaan ylpeilette muulla kuin tyhjällä! Mitä merkitsevät perityt nimet ja arvot muuta kuin ei mitään!

SEBASTIAN. Sinä valehtelet, lurjus!

HANNU. Minä todistan sen.

SEBASTIAN. Sitä et voi!

HANNU. Kun minä myin tälle herralle nimeni, en huomannut myyneeni siinä mitään. Kun myin sinulle päämies-oikeuteni ja tuli yksikamarinen eduskunta, en huomannut menettäneeni siinäkään mitään. Ja kun minä aamulla herään putkan lattialla, on minun mahdoton itseäni moukista erottaa. Joko sitten moukat käyttäytyvät kuin aatelismiehet taikka aatelismies käyttäytyy kuin moukka. Mitään eroa en siinä vain huomaa.

SEBASTIAN. Tämä on suunnatonta häväistystä!

OSVALD. Ennenkuulumatonta konnuutta!

HANNU. Vai niin, sinäkö täällä korkeimpana kukkona laulat! Sinä irroitit itsesi elinvoimaisesta sukupuustasi ja ymppäsit itsesi vieraaseen runkoon. Mutta et huomannut, että ajan virta oli vienyt maaperän sen juurien alta pois; ja että se runko oli laho. Jollei sulfiittitehtaasi ja raha-arkkusi painaisi sinua maaperään, niin saisit nyt huitoa tyhjää ilmaa kuin seinälle ripustettu paperiäijä.

ROUVA. Mikä sinä sitten oikeastaan olet?

HANNU. En kerrassa mikään! Mutta se johtuu vain siitä, että luulin jotain olevani. Minä perin kaiken sen, mikä nykyajan ihmisen on itsensä hankittava. No niin, koska kakki on näin valmista, niin juhlitaanpa hiukan, minä ajattelin. Mutta kun en ollut mitään itse hankkinut, en osannut mitään säilyttääkään. En nimeäni enkä omaisuuttani. Ihmissuku tarvitsee nuorennushakkausta, herra forstmestari, ja minä jouduin leimattujen joukkoon!… (Lyö nyrkillään pöytään.) — Koska kaikki puheenvuorot ovat käytetyt, ryhdymme äänestykseen!

SEBASTIAN. Tarpeetonta! Se tulos on selvä liimankin!

HANNU. Siis kokouksien enemmistö on sitä mieltä, ettei asia anna aihetta toimenpiteisiin… (Lyö nyrkillään pöytään. — Edvin ja Arvo tulevat.)

VII kohtaus.

Edelliset. Edvin. Arvo.

ROUVA (kiivaasti). Minua kummastuttaa teidän suunnaton julkeutenne, luutnantti! Te rohkenette astua vielä silmieni eteen!

ARVO. Anteeksi, rouva ja kunnioitettava herrasväki, että rohkenimme tunkeutua tänne! Mutta Edvin on taipuvainen sovitteluun!

HANNU. Ei miltään sovitteluja, sanon minä! Kun minä asetan asiat jetsulleen, niin sitä ei voi petrata kukaan muu kun valtiokirkon pappi!

SEBASTIAN. Jos luutnantti vakavasti katuu rikostaan, niin sovittelu voi vielä olla mahdollinen.

HANNU. Ähs, sinä jesuitta! Panisitko itseäsi paremman miehen ryömimään säkissä ja tuhassa!

ARVO. En voi sanoa, missä määrin Edvin katuu tekoaan tai katuuko hän sitä ensinkään…

HANNU. Joka tuskin on luultavaa!

ARVO. Mutta hän tahtoo vedota teidän äidintunteisiinne, rouva.

ROUVA (katkerasti). Joita hän on niin liikuttavasti kunnioittanut!

ARVO. Ei pidä olla sovittamaton, rouva! Tunteet juuri saattoivatkin nämä rakastavaiset siihen! Ja heidän iällään ovat ne ihmiselle koko maailma! Vanhemmilta ovat ne jo ohi ja siksi ei heidän pidä asettaa omia tunteitaan etusijaan. Teidän paras osanne on menneisyydessä, mutta heille kuuluu tulevaisuus, rouva.

ROUVA (epäröiden). Luutnantti on minua katkerasti loukannut!

ARVO. Epäilemättä! Mutta unohtakaa loukkaukset, rouva! Unohtakaa ennakkoluulot! Uusi aika tuo uusia arvoja, ja uusia katsantotapoja! Mikä teidän nuoruudessanne näytti toiselta, on nyt aivan poikki! Uusi aika on tullut; vaakunat häviävät ja tilalle astuu todellinen mielen aateluus! Olisitteko te, rouva, vanhan suvun kunniakas edustaja, viimeinen omaksumaan tätä aateluutta?

HANNU. Perhana, kun puhuu kauniisti! Jollen olisi jo aikoja tätä aateluutta omaksunut, niin hän aateloisi pian minutkin!

ROUVA (huoaten). No niin, minun täytyy kai: alistua siihen, mitä ei! voi auttaa!

LEMMENHEIMO. Jos saan sanoa ajatukseni, on rouvalla siihen juridillisesti pätevät syyt. Se on, kuten tieteellisesti sanotaan, "Force majeure" eli ylivoimaiset syyt.

NATHALIA. Älä ole heikko, Klara!

SEBASTIAN. Minä en ymmärrä sinua, Klara!

HANNU. Pyydä ratsumestarin valistamaan hiukan järkeäsi. Hän pystyy kyllä siihen!

SEBASTIAN. Minä en puhunut sinulle!

HANNU. Mutta minä puhuin sinulle, senkin kapaturska! Sinä kai tahtoisit juhlallisesti kirota tytön vanhaan hyvään tapaan! Mutta et kai ole romaaneista lukenut, että holhoojan kirousta otettaisiin vakavalta kannalta yläilmoiissa. Ja nyt sinä tahtoisit saada äidin siihen hommaan, narri!

ROUVA (päättävästi). En voi sille mitään, että olen ensisijassa äiti!
Tahdon nähdä tyttäreni! Missä on Cecilia?

EDVIN. Hän ei ole kaukana! Minä tuon hänet heti. (Poistuu.)

NATHALIA. Tule Sebastian! Me emme sovi tähän seuraan eikä tähän aikaan!

SEBASTIAN. Keneltä tahansa olisin odottanut tätä, mutta en sinulta,
Klara!

ROUVA. Enhän minäkään voi olla enempää kuin ihminen!

HANNU. Hitto vieköön, siinä onkin tarpeeksi vaimosta syntyneelle! Te ette ole edes sitäkään, vaan muumioita, paljaita muumioita!

ROUVA. Kenties se niin on, että aika on elänyt meistä edelle! Olen huomannut, että kehitys on mennyt maailmassa eteenpäin, mutta me olemme jääneet katselemaan taaksemme!

OSVALD. Tämäpä nyt oli noloa!

HANNU (lyöden häntä olkapäälle). Heitä hiiteen nuo houreet sinäkin ja elä kunnon porvarina! Ennen kehittyi aatelismiehiä ruutinsavussa, mutta mikään historia ei kerro sulfaatinhajusta!

SEBASTIAN. Menkäämme siis! (Sebastian, Nathalia ja Osvald poistuvat.)

HANNU. Saatte mennä, sanoi Malmberg köyhille!

TAAVI. No, ei sitten muuta kuin hyvästi vaan! (Poistuu.)

HANNU. Tulimmaista, ratsumestari! Te olette oikea helmi miesten joukossa! Saarnasitte kuin ensi luokan prelaatti ja ne, joita ette voinut kääntää, löitte käpälämäkeen sanan voimalla! Sellaisesta minä pidän!

ARVO. Niinkö?

HANNU. Mutta miksette hitossa soittanut noin loistavasti suutanne heti alussa, niin olisimme säästyneet kaikesta tästä lemmon touhusta?

ARVO. Minun aikani ei ollut vielä tullut. Epäilemättä se olisi ollut järkevintä.

HANNU. Aivan niin… Mutta, täällä maailmassa olisikin hyvin vähän heilumista, jos täällä tehtäisiin vain sitä, mikä on järkevintä.

VIII kohtaus.

Edelliset. Edvin. Cecilia.

CECILIA (rientäen äitinsä syliin). Äiti!

ROUVA. Sinä paha, paha lapsi! Minkälaisen tuskan minulle tuotit.

CECILIA. Suo anteeksi, anteeksi, äiti! En voinut muuta! Minä en voinut, äiti! .. Ethän tahdo enää eroittaa meitä, ethän äiti?

ROUVA. No, koska se on sinun järkähtämätön tahtosi, niin täytynee kai minun alistua!

AARNO. Siinä teette kauniisti, rouva!

ROUVA. Ota hänet ja tulkaa onnellisemmiksi kuin minä olen ollut!

CECILIA (riemuiten). Edvin! Edvin, äiti suostuu kumminkin.

EDVIN (hämillään). En tiedä, kuinka teitä kiittäisin! Minua… hävettää…

ROUVA (liikutettuna). Tee hänet onnelliseksi. Siinä on minulle tarpeeksi!

EDVIN. Sen lupaan, äiti! Vai kuinka, Cecilia rakas?

CECILIA. Minä olen niin onnellinen, äiti! Niin sanomattoman onnellinen!

ARVO.. Toisen voitto on toisen tappio! Te voititte elinkautisen toverin, neiti, ja minä menetin monivuotisen ystävän! Sallikaa minun onnitella teitä! (Puristaa heitä kädestä.)

LEMMENHEIMO. Pyydän saada onnitella herrasväkeä! Ja ehkä saan tarjota palvelustani avioehtovälikirjaa laadittaissa.

ERNST. Samoin minä pyydän onnitella! Ja eikö herrasväki suvaitse ottaa elinkorkovakuutusta tämän iloisen tapahtuman johdosta? Esimerkiksi C taulun mukaan…

ARVO. Ja sallikaa minun myöskin kiittää teitä, rouva, ylväästä päätöksestänne! (Puristaa kädestä.)

ROUVA. Sitä on niin helppo sanoa! Heitä odottaa onni ja päivänpaiste, minua yksinäisyys ja ikävä, sillä tätä eivät sukulaiset koskaan anna anteeksi minulle.

HANNU. Eikös hitossa! Kaikki paremmanpuoleiset näytelmät päättyvät kahteen tai kolmeen kihlaukseen. Rouva ottaa miehen! On tässä saatu aikaan suurempiakin asioita.

ROUVA. Oo, säästäkää minua pilastanne!

HANNU. Te ratsumestari voitte yhtähyvin pelata skruuvinne ja nukkua päivällisunenne Pyhäjoessakin kuin muualla. Ottakaa rouva! Siinä on teille ihmistä tarpeeksi ja riittää vielä kokonainen hevoskuorma kirkkomaahankin, kun aika joutuu!

ARVO. Olette liian nopea toimissanne! Onko rouva niin vain otettavissa sitten?

HANNU. Kaikki ovat otettavissa, kun vain on oikea ottaja! Eikä hänkään kuulu olevan enempää kuin ihminen… Siis tämän urhoollisen ratsumestarin nimessä minä pyydän kättänne, rouva!

ROUVA. Narrittelija!… Ja mitä tekee urhoollinen ratsumestari sill'aikaa?

ARVO (kumartaen). Yhtyy hengessään samaan pyyntöön, koska tämä suuri mies tahtoo väkisin onnellistuttaa koko maailman!

ROUVA. Siihen pyyntöön on vaikea vastata näin yhtäkkiä. Mutta Pyhäjoki tarvitsee miehisen hoitajan… (Ojentaen kätensä.) Siis jos ratsumestari suvaitsee!…

ARVO (ottaen häntä kädestä). Kaikesta sydämestäni, rouva!

HANNU. Toinen pari! Eläköön! Ja jos emme tämän johdosta laita pöytää koreaksi, niin olemme suuria nautoja! (Heta tulee hengästyneenä ja hikisenä.)

IX kohtaus.

Edelliset. Heta.

HETA. Missä on se Hannu rakkari? Mitä sinulla on oikein tekeillä, senkin porsas? Se Korpilahden äijä sanoi täällä hierottavan naimiskauppoja!

HANNU (peräytyen). No, no, Heta! Älä unohda, ettei nyt olla "Kukkuvassa kellossa"!

ARVO.. No, nyt saa Hannukin omansa! Nyt naitetaan Hannu!

HANNU. Kostaisitteko hyvän pahalla, hunsvotit?

HETA. Jos sinulla on jotain "kuuskapia", niin varo korviasi!

ARVO. Tehän olette tämän herran kanssa salakihloissa.

HETA (kiukkuisesti). Mitä se teihin kuuluu? Ja kuka te olette?

ARVO.. Tahtoisin vain auttaa teitä yhteen päin!

HETA (innostuen). Jestas tuota herraa! Suokaa anteeksi, herra! Mutta näin yksinäisen naisihmisen täytyy olla miehiä kohtaan — kuinka nyt sanoisin — hiukan ylpeähkö. Eihän sitä tiedä mitä niillä on mielessä!

ARVO. Onko se totta, että te asutte yhdessä tämän herran kanssa?

HETA. Kyllä se on totta, Jumala paratkoon! Ei siitä pääse ylös eikä ympäri! Mutta syy ei ole minun. Minä olen pohjaltaan siveellinen ihminen enkä tahtoisi olla silmätikkuna kenellekään elävälle sielulle.

ROUVA. Ja kummiinkin vietätte sellaista elämää!

HANNU. Kuulihan rouva, että hän on siveellinen ihminen… Vai kuvitteletteko, että me olisimme vajonneet johonkin — sanokaamme — helmasyntiin? Minä kummastelen teidän mielikuvitustanne, rouva!

ROUVA. Tahdotteko te uskotella, että tuo elämänne on niin viatonta!

HETA. No, enhän minä juuri sitäkään tarkoittanut! Liha on lihaa, herra nähköön; varsinkin kun sitä on siunattu ihmiselle näin paljon. Sen kai rouvakin tietää, kun menee vain omaan itseensä.

ROUVA. Oo, kelvottomat! Minkälaista elämää te elätte!

HETA. Sanokaas muuta, rouva! Minä olen sen aina sanonut hänelle! Mutta saakos tuota raatoa tottelemaan! Puhukaa rouva sille haaskalle järkeä. Minuakin tämä elämä tuskastuttaa; olen jo kääntynyt kirkkoraadinkin puoleen ja lupasivat ne ottaa asiaan kiinni. Aivan tässä pitää pelätä Jumalaa ja hävetä ihmisiä!

HANNU. Tulimmaista, vai kirkkoraadin puoleen! Niin tyhmä sinä et ainakaan ollut, Heta!

HETA. Olin niinkin, ja lupasivat oikein poliisivoimalla ryhtyä asiaan!

HANNU. Aina ne kulkevat kirkko ja syntinen vaimo käsikädessä, kun on joku kunnon mies hirtettävä, korkealentoinen ihmishenki kuristettava. Oletkos miespolveen käynyt kirkossa, Heta? Tiedätkös, miltä kirkko sisältäpäin näyttää?

HETA. Heittiö! Tiedätkö sinä mikä on miehen velvollisuus vieteltyään turvattoman naisen? Vai vielä sinä rupeat tässä minua halveeraamaan!

ARVO. On parasta, että menette yhteen, niin ei tule mitään harmia.

HANNU. Sitten ne harmit vasta alkavatkin tavallisesti! Vaan jos te tahdotte yhdistää synnynnäisen sivistyksen alkuperäiseen raakuuteen, niin tässä seison enkä muuta voi. Mutta minä en takaa, tulenko minä onnelliseksi. Ja minä pesen käteni, kuten kerran eräs minua paljon tyhmempi mies töki.

HETA (mielistellen) No, mitä sinä Hannu turhaan juonittelet! Tee niinkuin herrasväki sanooi. Kyllä minä sinut hoidan vanhoilla päivilläsi eikä sinulta tule mitään puuttumaan. (Tarttuu Hannun käteen.)

HANNU. Minun täytyy kai alistua. Se on aina kaikkien suurten miesten kohtalo.

ARVO. Oikein Hannu!… Nyt on kukin saanut leiviskänsä.

HANNU. Mutta minä sain liian suuren.

EDVIN. Kullekin mitataan ansionsa mukaan täällä maailmassa.

HANNU. Jos ansiot tulevat kysymykseen, niin olemmepa aika aaseja, jollemme kata pöytää koreaksi tämän kolminkertaisen kihlauksen johdosta. On sitä monasti ryypätty vähemmästäkin syystä.

ARVO. Oikein Hannu! Eläköön Paksu-Hannu! Eläköön!

KAIKKI. Eläköön Hannu! Eläköön!