The Project Gutenberg eBook of Kadulta
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Kadulta
Author: A. I. Kuprin
Translator: S. L.
Release date: April 4, 2025 [eBook #75788]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Yrjö Weilin, 1907
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KADULTA ***
language: Finnish
KADULTA
Kirj.
A. Kuprin
Suomentanut S. L.
Helsingissä,
Yrjö Weilin
1907.
I.
Niin aivan oikein. Olette arvannut aivan oikein... anteeksi, minulla ei
ole kunniaa tietää Teidän nimeänne... Pääsyynä perikatooni on luonteeni
heikkous. Samaa sanoi tuomari oikeudessa, silloin kun minua syytettiin.
"Edessänne arvoisa korkea oikeus, on räikeä esikuva siitä mihin
perinnöllinen juoppous, huono ravinto ja pahat taudit voivat uhrinsa
viedä." Sen jälkeen kolme professoria minut tarkasti ja yhteen ääneen
he vakuuttivat samaa. Kirjotin samassa nämä sanat muistikirjaani.
— Sillä minun täytyy tunnustaa: vaikka itse olenkin kadottanut
intelligentin ihmisen ulkomuodon, rakastan sivistystä ja tieteitä.
Minuun katsoen hän jatkoi: Te tietysti ette voisi uskoa, että tämä
olento, jonka tässä näette istuvan, kerran on ollut mies, jolla on
ollut edessään sileä tie, kunniakas nimi ja loistava virkaura. Mutta se
on totinen totuus. Puhun Teille vertauskuvissa.
Tuolla mäellä on pieni, Marja niminen ravintola — anteeksi — pahin
luola maailmassa. Tämän ravintolan seinällä riippuu kaksi taulua,
ikäänkuin muistutukseksi niille, jotka vielä ovat selviä.
Toinen tauluista kuvaa puolialastonta repaleista miestä, sanotaan
vaikka, minun kaltaistani; hän nukkuu loassa aidan luona, vierellään
röhkivä sika. Alla on kirjotus: "Saattaisi olla ihminen!" Toisessa
taulussa on kirjotus: "Osti rahalla, osti luotolla!" Taululle on
piirretty kaksi olentoa: toinen laiha, rappeutunut, jonka housun
lahkeet koirat ovat pureksineet, hän pitelee päätään, silmänsä
pullottavat — tämä ostaa luotolla. Häneen selin istuu toinen,
tuollainen lihava porvari, jolla on komea poskiparta. Veltosti
retkottaen tuolilla polttelee hän sikaria, edessään on hänellä
laatikko, kultarahoja täynnä. —
En ole mikään kauppanero mutta nämä taulut, vaikka ovatkin ala-arvoisia
ja huokeita, ansaitsevat huomiota. Ne ikäänkuin viittaavat omaan
elämääni. Ha, ha, ha! Ravintoloitsija siellä, Wukol Naumytsh, on
ankara ukko. Kerran virkoin hänelle: "Sinä, Wukol Naumov, voisit
tilata vielä kolmannenkin taulun, semmoisen, jossa tuo rappeutunut
toisella kädellään tarttuisi pankkiiria rintaan ja toisella anastaisi
hänen kassansa. Alla olisi kirjotus: 'Tästä seuraus!'" Tietysti
ravintoloitsija ei ymmärtänyt leikkiä. Puhuin hänelle vain huvikseni,
mutta hän aikoi kutsua poliisin. Ikäänkuin minä olisin uhannut häntä
itseään jollain vaarallisella aseella. Arvaahan sen — hm.
Kolmatta taulua, se tahtoo sanoa mielikuvitukseni luomaa, hyvä herra,
en ole suotta ottanut esimerkiksi. Sillä kerran yritin itse tätä tekoa,
ja silloin olisin päässyt elävien kirjoista. Jumalan kiitos, ei oikeus
pitänyt minua syyntakeisena, vaan päästi vapaaksi. Muussa tapauksessa
olisin saanut lähteä kaukaisiin maihin, "kullan ja kuparin hankintaan".
Koska nyt olemme näin pitkälle päässeet, niin sallikaa minun kertoa
kaikki järjestyksessä. Suokaa anteeksi, herra, mutta ulkomuodostanne
ja puheestanne päättäen olemme työtovereita. Niinmuodoin
kenties elämäkertani kelpaa lehtenne kaunokirjalliseen osastoon
sunnuntai-lukemiseksi taikka välipalaksi. Kernaasti minun puolestani.
Voisitte nimittää sitä esimerkiksi: "Kuinka tyhmästi muutamat
ihmiset asettavat elämänsä", tahi vielä sopivammin: "langenneen
synnintunnustus". Voin siis vaatia Teiltä pari lasia lisää. Mutta,
pyydän, tavallista, kahdeksan kopekan. Siihen ei ainakaan ole sekotettu
glyseriiniä. "Hoi, palvelija! kaksi olutta. Mitä muljotat, tomppeli,
katsot kuin lehmä uutta konttia? Et näy ymmärtävän ketä palvelet,
tyhmyri!"
Ei näy luottavan minuun, halju. Tosin kyllä sain kerran täällä aikaan
suuren hämmingin. Ja sitäpaitsi ovathan vaatteeni — niinkuin "Suuressa
Hotellissa" eräs laulajista laulaa:
Kummallinen on puku mulla,
Kirjavampi se on kuin sulla.
Kummallinen on puku mulla
Rallallallallaa!
Tottelen, herra ravintoloitsija. Erehdyin, tiedänhän sen: että
tämmöisessä paikassa ja yhtäkkiä — kupletteja. En laula enää, suljen
suuni. No, niin, vaan Te hyvä herra, suokaa anteeksi. Jos asiaa
oikein harkitsemme, en olisi kelvollinen olemaan kanssanne samassa
huoneessakaan. Kuka Te olette, kuka olen minä! Mutta Te tunsitte
myötätuntoisuutta kohtalon murjomaa kohtaan, ettekä ole hävennyt pyytää
häntä istumaan viereenne. Sallikaa minun suudella kättänne... No, no,
no, en tee sitä... Älkää pahastuko, suokaa anteeksi.
No niin. Äsken sanoin olevani entinen ylioppilas, mutta se ei ole
totta. Yksinkertasesti, huomasin, että Te olette intelligentti ihminen
ja ajattelin: ylioppilas pääsee parhaiten hänen suosioonsa. Aivan
oikein. Mutta Te olette kohdellut minua ritarillisesti, ja siksi tahdon
puhua Teille avomielisesti... Yliopistossa olen ollut yhden ainoan
kerran elämässäni, ja se oli arkeoloogisessa kokouksessa, ollessani
sanomalehdessä uutisten hankkijana. En salaa, että olin jokseenkin
pehmeä ja kaikesta siitä mitä siellä puhuttiin, en käsittänyt mitään.
Jostain kivisistä akoista joltain aikakaudelta...
Kuitenkin, sallikaa minun huomauttaa, etten minäkään ole kokonaan
sivistystä vailla. Muistan vielä nytkin: Alkibiades oli rikas ja
arvossa pidetty, luonto oli ylenmäärin tuhlannut hänelle selvää
järkeä... j.n.e.
Isäni oli verhoilija. Hänellä oli oma liike Moskovassa. Äitiäni muistan
vähemmän. Muistan ainoastaan, että hän oli lihava silmäpuoli nainen,
jonka sokea silmä alituisesti liikkui, ikäänkuin hän sillä olisi
iskenyt silmää jollekin. Vieläkin muistan, kuinka vanhin sälleistämme
syleili häntä minun näkyvissäni sanoen: "ei ole vaaraa, Andrjushka on
pieni, eikä ymmärrä mitään, annamme hänelle kopekan..." Taisivat olla
aika juoppoja, isäni ja äitini. He haisivat aina viinalle ja hakkasivat
minua millä sattui, niinkuin sanotaan: pampulla, hampulla ja vaikka
millä. Kasvatukseni he laiminlöivät kokonaan ja minä kasvoin kuin
rikkaruoho kadulla ja pihalla. Varsinaisena kasvattajanani oli meidän
oppipoikamme Jushka.
Täytyy sanoa Teille, että elämässäni olen nähnyt jos jonkinlaisia
olentoja. Taitaa riittää kun sanon, että olen istunut vankeudessakin.
Mutta, Jumal'auta, niin hävytöntä, niin irstasta kuin hän oli, en
ole tavannut toista. Mitä hän meille toisille pojille opetti, mitä
pani meitä tekemään halkopinojen välissä, vaunuvajan takana, en voi
Teille sanoa, hävettää. Totisesti, ja hän itse oli silloin melkein
kapalolapsi...
Vähäpätöisiä tekoja ovat tupakoiminen, juominen, kortin pelaaminen ja
rahojen varastaminen isältä. Sunnuntaisin, kun meillä oli vieraita, isä
itsekin huvikseen juotti minut humalaan ja vaati tanssimaan... Jushkan
opetus oli pahempaa. Yhdentoista vanhana opin tuntemaan naisen. Tämäkin
tapahtui vanuvajan takana, saman Jushkan johdolla. —
Ihmeellistä todellakin on, että tämä ihminen on kokonaan kadonnut
näköpiiristäni, enkä tiedä missä hän lienee: pakkotyössäkö, vai ovatko
tappaneet hänet kuin koiran... Mutta ei koskaan kenelläkään muulla
ole ollut minuun sellaista pirullista vaikutusta. Pelkäsin häntä
tavattomasti. Voitteko uskoa, vielä nytkin näen joskus unissani miten
hän minua pieksää ja herään kauhuissani... Terveydeksenne! Entä Te
itse? Ettekö? No, niinkuin tahdotte. Hyvä! Kylmää.
Tällä välin olin kuitenkin ehtinyt varttua. En tiedä kuka
ihmeitätekevistä lienee minut survaissut kymnaasiin valmistavalle
luokalle. Nyt se vasta varsinaisesti alkoi syntisen sieluni vaellus
petoksien läpi. Kolmessa vuodessa taisin olla kaikissa oppilaitoksissa,
sekä klassillisilla- että reaali-osastoilla. Missä täytin opettajan
taskut pureksitulla paperilla, missä löysivät minut juopuneena kadulta.
Yhdessä paikassa varastin toverilta höyhenkokoelman... ja paljon muuta
samantapasta.
Kotiin tultuani huomasi isä tavallisesti silmistäni mitä oli
tapahtunut. "Joko taas potkittiin pois?" Minä vaikenen. "Voi sinua
lurjusta! Odotappas, panen sinut suutarin oppiin. Mene, hae nuora
tänne."
Vihdoin ei ollut enää uusia kouluja. Jälellä oli ainoastaan eräs
yksityinen kymnaasi. Erinomainen laitos, uskallan vakuuttaa, sanalla
sanoen ihmeitten noitalinna. Joku kauppiaan poika, joka viiteentoista
vuoteensa on kyyhkysiä hoitanut, eikä virheettömästi ole osannut isää,
äitiä kirjottaa, voipi viiden vuoden kuluttua saada päästötodistuksen
tästä koulusta. Totta on, että siellä viimeisillä luokilla istui
viisikolmattavuotiaita partasuita miehiäkin. Eräästä tämänkaltaisesta
kerrottiin, että hän kävi koulua yhdessä poikansa kanssa. Poika oli
valmistavalla luokalla, isä seitsemännellä. Kotona laitettiin heille
kummallekin voileipiä aamiaiseksi.
Pääasiallisesti kävi siellä kauppiaitten ja aatelisten poikia, kaikki
poikkeuksetta toisista kouluista pois potkituita. Opetuksesta otettiin
melkoset rahat. Muuten tämä laitos muistutti eläintarhaa: siinä oli
varkaita, tuossa pahantekijöitä ja tuolla maailman murjomia... Oikea
valikoima mitä turmeltuneimpia poikaviikareita. Nämä Herran lahjat ne
tekivät vaikka mitä, ratsastivatpa opettajien selässäkin. Mutta kyllä
meillä olivat opettajatkin... sellaisia hanhia!...
Tässä oppilaitoksessa sain minäkin viimeisen voitelun. Lyhyen ajan
kuluttua minulle sielläkin huudettiin — mars! Mistäkö syystä?
Kaikellaisista. Pitkä juttu. Alkoi juttu siitä, että luokanvalvoja otti
minulta pois sellaisen pienen runokirjan, oman runottareni tuotteita,
j.n.e. Miksi niitä muistella!... Passons niinkuin ranskalainen sanoo.
Tulin kotiin. Isä aikoi tarttua nuoraan, mutta huomatessaan minut
itseään voimakkaammaksi, jätti sikseen ja suuttui.
— Yksi tie, sanoi hän, on sinulla jälellä, sinä senkin vietävä. Saat
mennä sotamieheksi.
Menin vapaaehtoseksi. Neljänä vuotena peräkkäin pyrin junkkarikouluun,
mutta en mitenkään saanut päähäni siihen tarvittavaa viisautta.
Luulen, etteivät tutkijat enää jaksaneet katsella naamaani, koska
viimein hyväksyivät. Koulusta lähetettiin minut kolme eri kertaa
takasin sotapalvelukseen kaikenlaisista kepposista. Vihdoin sain
päästötodistuksen alivänrikkinä. Kaksi vuotta tätä hapanta nimeä
kannettuani korotettiin minut upseerien joukkoon.
Siitä, miten upseerina ollessani aikani kulutin, en rupea laajasti
kertomaan. Sanon lyhyesti: join, mellastin, kirjotin vekseleitä,
tanssin kadrillia julkisissa pahamaineisissa paikoissa, kuritin
juutalaisia ja istuin päävahdissa. Yhden asian sanon kuitenkin,
vakuutan sen kunniasanallani — korttipelissä en tehnyt vääryyttä. Siitä
huolimatta erotettiin minut korttien vuoksi. Malttakaahan, oikea syy
taisi kuitenkin olla pahempi. Ei pitäisi minun... No, olkoon menneeksi,
kerron.
II.
Rykmentissä oli minulla rakastajatar, erään upseerin vaimo. Tiedättehän
sellainen likanen, ikävä pikkukaupunki idässä, eikä meillä ollut muuta
huvia kuin virka — lyödä sotamiehiä korvalle — viina, kortit ja sitten
vielä nämä rouvat. Ja näin me sitten elimme romaaneitamme, niin että
jok'ikinen olimme toistemme kaltaisia. Eikä kukaan nähnyt siinä mitään
erinomaisempaa. Kaikki tiesivät että se ja se elää sen ja sen kanssa,
ja sen mies elää nyt sen kanssa, joka ennen eli luutnantti Ivanovin
kanssa ja Ivanov eli ennen... sanalla sanoen — sopusointu.
Rakastajattareni nimi oli Maria Nikolajevna. Hän oli hoikka,
hento, kasvot kuin surullisen enkelin, laihat, hempeät, suu pieni,
ruusunpunanen tukka kullankeltanen, silmät suuret, vaalean siniset.
Sivistynyt nainen. Oli päässyt institutista diploomilla, soitti ulkoa
herra Chopin'ia, oli vanhaa aatelista sukua ja varakas. Kaikki hänen
ympärillään pyörivät, mutta eivät onnistuneet. Minä, tiedättekö,
vallotin hänet hävyttömyydellä ja niin odottamatta, etten itsekään
tahtonut sitä uskoa. Hänellä oli kaksi lasta, kaksi tytärtä.
Kuljin pääsiäisonnitteluilla. Totta puhuen, nämä käynnit ovat vain
juomatilaisuuksia. Vuokrataan ajuri koko päiväksi ja ajetaan talosta
toiseen. Minne vain tulet, notkuvat pöydät ruokaa ja juomaa.
Saavuin myöhään illalla Maria Nikolajevnan luo. Istun enkä käsitä
mitään, mitä syön, mitä juon, mitä lörpötän. Hänen miehensä,
alikapteeni, joka samoin koko päivän on kulkenut vierailuilla, nukkuu
kuorsaten viereisessä huoneessa. Aika alkaa tuntua pitkältä, puhe
ei luista. Suru valtaa mieleni. Alan kertoa Maria Nikolajevnalle
lapsuudestani, Jushkasta, isästä, nuorasta, ja siitä miten minut
kouluista pois ajettiin. Ja kuinka pirullinen ihminen saattaa olla,
kuulkaahan. Itse itken, pyyhin nenääni, kyyneleet valuvat sekä silmistä
että nenästä, ääneni värähtelee ja minä kerron kauniille sivistyneelle
naiselle kaikkein likasimpia asioita. Taisinpa kääntää koko sieluni
nurin! Mutta kerron niin, että oma olentoni herättää myötätuntosuutta:
ettei muka kukaan ymmärrä minua, vaikea lapsuus, kovettunut sydän,
hyväilyä ei ollut koskaan tullut osakseni, ja mitä kaikkea lienenkään
loruillut. Huomaan hänenkin itkevän. Hän istuu alla päin, kädet
polvilla ja suurista silmistään valuvat kyyneleet vuolaana virtana.
Tämäpä se minut valtasikin. Kuulin miehen kuorsaavan viereisessä
huoneessa ja heittäydyin Maria Nikolajevnan jalkoihin kuin ensimäinen
rakastaja teatterissa: "Oi! voitko sinä todellakin itkeä? Mitä itket?
Minunko kohtaloani?..."
— Voi, näitä siunattuja kyyneleitä! Millä voin minä ne palkita? Suljin
hänet syliini. Hän ei vastustanut, eikä puhunut sanaakaan, antautui
kuin karitsa. Hänen kasvonsa olivat aivan märkänä kyynelistä.
Silloin tulin tuntemaan mitä merkitsee pitää toista ihmistä vallassaan.
Siitä illasta alkaen oli Maria Nikolajevna orjani, sanan täydessä
merkityksessä. Sain tehdä hänelle mitä vain mieleni teki. Myöhemmin
sanoi hän usein minulle: "tiedän että sinä olet roisto; olet likaisin
ihminen, olet irstas, sitäpaitsi olet pienen pieni, halpamainen
ihminen, olet alkoholisti, sinussa saan tyytyä kaikkein alhaisimpaan;
jokaiselle naiselle, jolla on hitunenkaan itsekunnioitusta, olet sinä
vastenmielinen sekä fyysillisesti että siveellisesti... ja kuitenkin
rakastan minä sinua. Olen orjasi, sinun omaisuuttasi. Jos sinä
murhaisit jonkun, jos ryöstäisit, tai raiskaisit lapsen — sinultahan
voi odottaa vaikka mitä, — sittenkään en lakkaisi sinua rakastamasta,
en koko elämässäni. Sinä olet — tautini." Tällaisia ylistysvirsiä
hän usein minulle lauleli ja kirjeissään kirjotteli. Olen pannut
hyvin mieleeni hänen sanansa.... Ja miksi, sanokaa se minulle. — Te
kun olette sivistynyt ja arvossa pidetty ihminen — miksi niin usein
viisaat, herttaiset, ihanat naiset rakastavat kaikemmoisia renttuja?
Kenties vaikuttavat siihen äärimäiset vastakohdat? Paljon olen nähnyt
elämässäni samallaisia tapauksia. Luulette ehkä, että Maria Nikolajevna
oli intohimoinen? Ei ensinkään. Suostui ainoataan hartaisiin
pyyntöihini, muuten kohteli minua äidin tavoin. Ei sillä lailla kuin
oma äitini, joka minut maailmaan synnytti, vaan niinkuin todellinen
äiti lempeästi, kärsivällisesti, hellästi hoivaten ja huolta pitäen...
Niin, minä puhuin vallasta. Tästä vallastani villiinnyin niin, voitteko
kuvitella, että inhosin Maria Nikolajevnaa rajattomasti. Käyttäydyin
eläimellisesti häntä kohtaan, ajoin hänet pois luotani, kun hän tuli
minua tervehtimään. Hänen lempeät kirjeensä kuleksivat viikkokausia
avaamattomina. Rahoja kiristin häneltä juomiseen, peliin, vieläpä
naisiinkin. Ja, tiedättekö mitä Teille sanon? Tämä on viisaasti
ajateltu. Ei mikään pahe tässä maailmassa jää rankaisematta. Jos
pikku poikana olet revässyt siivet kärpäseltä, pannaan sekin tiliisi.
Herra Jumala tuolla ylhäällä pitää meistä kaikista kaksinkertasta
italialaista kirjanpitoa; kirjoihinsa on Hän merkinnyt sekä tulot että
menot. Muuten, darviinilaisethan sanovat ettei Jumalaa ole, olkoon
sitten sallimus, yhdentekevää. Olen varmasti vakuutettu siitä, että
kun minua sittemmin on niin paljon rääkätty, on se tapahtunut Maria
Nikolajevnan vuoksi. Olin reväissyt häneltä siivet, turmelin hänet,
poljin häntä, mustensin hänen sielunsa. Kaiken tämän tein tuntematta
vähintäkään sääliä ja häntä itseään vihasin hulluuteen asti!...
Kerran oli luokseni kokoontunut seurue nuoria miehiä. Joimme,
pelasimme, sitten taas joimme ja taas pelasimme. Minä hävisin
putipuhtaaksi. Kahdesti lähetin palvelijan Maria Nikolajevnan luo
hakemaan vahviketta ja taas hävisin. Muistan vielä, että hän toisella
kerralla lähetti pienen kirjelipun: "Armaani, koettakaa hillitä
itseänne sellaisista teoista, joita huomenna itsekin kadutte. Mutta
tapahtuipa mitä tahansa, muistakaa, että Teillä on ystävä, joka on
valmis tekemään kaikki Teidän hyväksenne."
Tämän kirjeen revin eteisessä, ottaessani palvelijalta rahoja.
Luutnantti Parfinenko kokosi kaikki rahat, mitä yhteisessä kassassa
oli, sairastui yhtäkkiä vatsatautiin ja läksi kotiin. Me toiset
yllyimme uudelleen juomaan. Tätä oli kestänyt jo toista vuorokautta
lakkaamatta. Kääntyi puhe naisiimme. Millä oli pitkät sääret, tämä
oli kyllä hyvä, mutta hän oli liian laiha: puettuna oli kaunis, mutta
alastomana ruma. Toisella oli syntymämerkki lantion kohdalla. Kolmas
osasi käyttää niin valittuja lemmensanoja salaisina hetkinä. Neljäs
suuteli näin. Sanalla sanoen jokainen sai osansa. Mitä me olisimme
ujostelleet omassa isänmaassamme? Antaa tulla!
Alkoivat tiedustella minun omaani. Minäpä juovuspäissäni kerskasin,
että jos vain tahdotte, vihellän ja hän saapuu tänne heti kuin
uskollinen koira ja itse näyttää teille kaikki? Toverit epäilivät.
Silmänräpäyksessä lähetin hänelle kirjeen: "niin ja niin, rakas Mary,
tulkaa heti, muuten ette näe minua enää koskaan. Ja ettette luulisi
tätä leikiksi, tai uhkaukseksi, niin heti kun miehenne tulee kotiin,
paljastan kaikki..." sana "kaikki" oli alleviivattu kolme kertaa.
Mitä arvelette? Hän tuli. Kalpeana, hengästyneenä, tuskin saattoi
pystyssä pysyä. Kynnyksen yli astuttuaan hän pysähtyi ja nojasi
ovipieleen, huulet olivat siniset kuin kuolleella, hampaat suussa
kalisivat. "Hyvää iltaa, Andrej Mihailovitsh! kuljin tästä ohi, näin
Teillä valoa, ajattelin, kenties olisi mieheni täällä? Pelkäsin,
että saatte hänet korttipeliin. Tehän olette sellainen viettelijä."
Sanalla sanoen, ei hän tiennyt mitä puhui, oli kuin houreissa. Koko
rykmenttihän tiesi, että hänen miehensä oli matkustanut hankkimaan
patrooneja piirihallinnolta! Hän puhui ja koetti hymyillä, mutta
silmät, ne suuret, siniset silmät katsoivat minuun kauhistuneina.
Hyi! Minä halveksin häntä sillä hetkellä. "Riisuudu", sanoin hänelle.
Hän riisui päällystakkinsa huitoen käsillään kuin juopunut. Hän oli
ymmärtänyt heti mitä minä tahdoin. Niin, hän riisui päällystakkinsa.
Mutta minä karjuin: "riisuudu vielä, riisu liivit, ota hameet pois!"
Hän ei räpäyttänyt silmääkään, eikä voinut irrottaa minusta katsettaan.
Ylimäinen nappi aukeni, hän alkoi hakea toista, vaan ei löytänyt sitä
heti. Ei kuulunut sanaakaan, ei äännähdystäkään. Silloin toverit
astuivat väliin. Vaikka he olivatkin juopuneita, eläimistyneitä
raakalaisia, loukkasi tämä panttomiimi heitä. Loukkasi siihen määrään,
että Maryn mentyä näimme aliluutnantti Bakanovin makaavan lattialla
pyörtyneenä. Hän olikin vielä lapsi, niin kohtelias, niin sävyisä, niin
ujo, mutta joi hurjasti. Kaikki he lupasivat säilyttää salaisuuden,
vaan miten olisivat voineet vaieta! Jutusta tuli koko rykmentin
julkinen salaisuus, ja minun ilkitöitteni malja — käyttääkseni
korkeampaa puhetapaa — oli täytetty. Kaikki alkoivat katsoa minuun
kierosti, huomasin, että he karttoivat antaa kättä minulle, ja jos joku
sen tekikin, katsoi hän syrjään ikäänkuin itse olisi ollut syyllinen.
Julkisesti ei minulle kukaan sanonut mitään, sillä kaikki säälivät
Maria Nikolajevnaa. Kaikki huomasivat yhdellä kertaa ettei tässä
ollut kysymyksessä tavallinen romaani, eikä tyhjänpäivänen suhde ajan
kuluksi, vaan että tämä oli jotain rumaa, suurta ja sairaalloista,
jotain joko sielullista taikka aistillista.
Surkuteltiin myös hänen miestään, joka oli arvossa pidetty alikapteeni,
ja eli, ja taitaa vieläkin elää suloisessa tietämättömyydessä.
Kaikki odottivat jotain sattumaa.
Kerran me pelasimme maaherraklubissa. Peli oli julkisesti kielletty
upseeriklubeissa, mutta siitä ei välitetty! Minäkin astuin korttipöydän
luo. Sinä iltana voitin aina, vaan sydämeni oli levoton, en voinut
iloita. Omituista oli vielä, että eteisessä tapasin aliluutnantti
Bakanovin, me emme tervehtineet, noin vain sivumennen katsahdimme
toisiimme, mutta en tiedä miksi minusta yhtäkkiä alkoi tuntua niin
vastenmieliseltä ja niin surulliselta.
Peli oli kiertänyt seitsemän-kahdeksan kertaa, tuli uudelleen minun
vuoroni. Panin — muistan sen kuin eilisen tapahtuman — oikealle
ruutu-kakkosen, vasemmalle pata-kuninkaan ja aloin miettiä, hiljaa
itsekseni mumisten: "käänny pelaajalle onneksi" — heitin kakkosen.
Voitin! Mutta — mikä kohtalon iva! — hairahduin, kaksi korttia putosi
yhdellä kertaa. Äkkiä kuulin takanani sanat: "Te, herra aliluutnantti,
paitsi että olette heittiö, olette vielä petturikin!" Minä käännyin ja
Bakanov löi minua vasten kasvoja. Joku vieressä antoi myös korvapuustin
ja sitten toinen, ja kolmas ja niitä sateli joka puolelta! Minä huudan:
"Hyvät herrat, malttakaa! Mitä tämä merkitsee? Tässä on väärinkäsitys!"
Vaan minulle huudetaan: "Ulos klubista! Hän on ajettava pois! Heittäkää
ulos ikkunasta! Petturi! Huomispäivänä ulos rykmentistä!"
Ymmärrättehän? he eivät tahtoneet hävästä Maria Nikolajevnaa ja
sentähden tarttuivat sattumaan. Kahden päivän perästä ehdotti
upseeriyhdistyksen tuomioistuin, että jättäisin erohakemuksen ja
pyytäisin siirtoa reserviin. Näin heittivät minut rykmentistä ulos,
kuin rupisen koiran... Ja syystäkin. Niin, olen rehellinen, tiedän sen
ansainneeni. No niin, vähätpä siitä... passons! Vieläkö olutta? Kiitän,
minä en kieltäydy. Vous êtes très aimable. Mutta en viihdy yksin, aina
vain yksin...
III.
Mikä sitten olin? kysykää ennemmin, mitä en ole ollut. Nyt vasta
alkoikin elämäni. Olin päällysmiehenä kanavarakennuksessa, lämmittäjänä
"Asovan meren laivayhtiössä", piirustajana, matka-asiamiehenä,
hammaslääkärioppilaana, olen kantanut niinimattoja laivarannassa ja
juuri tässä kaupungissa olen ollut latojana kirjapainossa. Latojana
ollessani muun muassa menin naimisiin. Tämä tapahtui aivan sivumennen.
Puolentoista vuoden kuluttua jätin vaimon ja pikku poikani. Hauska
lapsi meillä oli... ja niin ihana! Ylipäänsä rakastan lapsia hulluuteen
asti, lapsia ja eläimiä. Erotessa ei meillä ollut mitään tappelua, ei
riitaa eikä pettymystä. Yksinkertasesti minut viekotteli pakoon eräs
kaunis toukokuun aamu. Oli mielessäni toinenkin ajatus, nimittäin että
vaimoni ilman minua jotenkin tulisi toimeen, mutta minun kanssani
hänkin olisi ollut mennyttä. Ja sentähden sanaa kenellekään hiiskumatta
pistin passin taskuuni ja huristin toiseen kaupunkiin.
Senjälkeen elelin laulajana. Olin operetissä, — kuorolaulajana; jonkun
aikaa kuuluin teatterin näyttelijäkuntaan. Pääosiani oli laulava toinen
ilveilijä. Toista vuotta olin luostarissa luostariveljenä. Jumalani,
enhän jaksa kaikkea muistaakaan!
Luostarista sain potkut hyvin pian. Minut, näettekös, pantiin hoitamaan
luostarin ravintolaa. Ei sovi moittia, hauskasti elettiin. Asunto
ja ruoka oli vapaa, tuoppikeräyksestä [Venäjällä nunnat ja munkit
keräävät rahaa tuopin muotoisiin astioihin] tuli kymmenen ruplaa
kuukaudessa ja sitten oli vielä kaikellaisia sivutuloja. Koetimme juoda
varovasti, vain sivumennen... Ylipäänsä elämä oli hauskaa. Heittiöt
viihtyvät aina pyhien paikkojen läheisyydessä... Voi kiusausta!
Kesäsin kokoontui alttarimme ympärille tuhanteen nouseva naisjoukko.
Enimmäkseen talonpoikaisnaisia, mutta oli joukossa kauppiaitten sekä
tilanomistajain rouviakin, ja paljon muita, sekä vanhoja että nuoria.
Sattuvaa! naiselle ei voi tuottaa mikään suurempaa nautintoa, kuin
tehdä syntiä ja katua, katua ja tehdä syntiä. Varsinkin kun on näin
pyhä ympäristö...
Nyt kerron miksi minua pyydettiin jättämään pyhä paikka.
Ravintolamme seinillä riippui painettuja paperilehtiä, eivät ne
olleet rukouksia, muuten vain... erään pyhän isän nerokkaita runoja.
Päällekirjotus oli näin kuuluva: "Henkinen taistelu näkymätöntä
vihollista vastaan." Muistan vieläkin muutamia paikkoja siitä: "Veli,
sulje rukouksella ovi, ettei sisään pääse uhkuva povi... j.n.e.."
Kerran kirjotin minä lyijykynällä sanojen yläpuolelle omia rytmejäni,
sentapasia, joita kirjotellaan, anteeksi, eräitten yksinäisten
paikkojen seinille. Myöhemmin unohdin tämän kokonaan.
Odottamatta saimme uuden korkea-arvoisuuden. Tuli haltija luostariin,
tarkasti ja siunasi kaikki, ja oli hyvin tyytyväinen. Viimeiseksi
tämä suuri komea pappi suvaitsi tulla ravintolaan. Hänen jälessään
tulivat: isä apotti, isä rahastonhoitaja, isä taloudenhoitaja ja koko
veljeskunta. Me ravintolaveljet lyyhistyimme pitkin seiniä, ja kuten
mykät varjot koetimme sopertaa kunnioittavan tervehdyksemme.
Äkkiä kysyy haltija: "mitäs teillä seinillä on?" — "Ne on, sanoo
taloudenhoitaja, pantu opetukseksi tietämättömälle kansalle... on
koetettu saada runomuotoon."
Korkea-arvoisuus astui lähemmä, tarkasti hetkisen, kääntyi ympäri
vihasta tulipunasena. "Kenenkä likanen kynä on kirjottanut nämä
hävyttömyydet?" Katseen loi hän meihin jokikiseen sangen tutkivan.
Arkipiispa oli hyvin tarkkanäkönen: huomasi, ettei veli Prohor, joka
oli läsnä silloin kun runot kirjotin, voinut nostaa katsettaan maasta,
ja heti meni hänen kimppuunsa. "Sinäkö!" Prohor heti jalkoihin:
"Anteeksi pyhä haltija, olin vain silminnäkijänä, enkä heikkoudesta
sitä kieltänyt. Kirjottaja on ravintolaveli Andrej." Sitten haltija
kääntyi minun puoleeni. "Jos, hän sanoi, omenassa on mato, poistetaan
siitä keskus, ettei koko hedelmä pilaantuisi. Huomenna poistakaa
tämä kirjailija luostarista. Käyttäköön ilkeää mielikuvitustaan
katulehdissä."
Ja, mitä arvelette, oikea ennustaja näkyi piispa olleen! Ei kulunut
kolmeakaan kuukautta, kun kohtalo vei minut erääseen sanomalehteen,
ensin korehtuurinlukijaksi, sitten uutistenhankkijaksi.
Ilma siellä oli kevyttä, iloa kylliksi, ei vaadittu oppia eikä kykyä,
lehti toimitettiin pääasiallisesti ravintoloissa ja kahviloissa.
Ihmiset ympärillä olivat virkeitä, uteliaita. Ihanaa oli! Vaan
täälläkin kompastuin. Sellainen on kohtaloni.
Me opimme elämään kaikellaisilla apukeinoilla. Esimerkiksi, kaupungin
ulkopuolella olevissa puistoissa ja laulukahvilojen ravintolahuoneissa.
Ruokamme ansaitsimme myöskin piirioikeuksien kustannuksella. Leipuria
syytetään siitä että hänen oppipoikansa nukkuvat leivinpöydällä
ja tiinuilla, ravintoloitsijaa siivottomuudesta, höystekauppiasta
sakariinin myymisestä. Eniten syytettiin kuitenkin leipureita ja
sokerileipureita. Minä istun huoneessa hyvin näkyvällä paikalla,
silloin tällöin merkitsen jotain muistikirjaani. Kenelle nyt olisi
mieluista joutua sanomalehden palstoille? Kirjottaessani silmään
sivulle ja näen ettei leipuri aijo poistua, vaikka hänen asiansa on
jo aikoja loppunut. Hän vain katselee minua levottomana. Odotan vielä
kymmenkunta minuuttia ja lähden salista välinpitämättömän näkösenä,
ikäänkuin olisin kotonani. Hän tulee jälessä. Kadulla kysyy hän
imelällä äänellä: "Sallikaa minun kysyä, oletteko sanomalehtimies?"
Minä tokasen: "Niin olen, mitä Te tahdotte?" — "Muuten vain...
he-he-he!... Minunkin asiaani käsiteltiin juuri, kenties satuitte
kuulemaan?" — "Kuulin." — "Kirjotitteko muistiin?" — "Kirjotin." —
"Voi niitä asioita! Mutta aivan syyttä minua syytettiin... Näettekös,
meillä on läheisyydessä... Vaan mitäs me tässä kadulla seisomme?
Ettekö haluaisi lähteä kanssani hetkiseksi... Tässä aivan lähellä on
pieni ravintola... Niin kertoisin kaikki juurta jaksain... Kyllä nyt
sietääkin saada ryyppy viinaa. Ja siellä valmistetaan erinomaisia
piirakoita puolalaiseen tapaan. Emmekö pistäytyisi?" Koetan tekeytyä
ankaran ja arvokkaan näköseksi. "Niin, ei minullakaan ole mitään
sitä vastaan, mutta sovitaan etukäteen, että maksamme puoleksi. Me
toimituksessamme emme salli tarjoiluja!"
Tietysti olet ravittu ja aika kännissäkin ravintolasta poistuessasi
ja lisäksi on sinulla taskussasi kortti, jolla saat pullon viinaa.
Kaikesta tästä et ole maksanut kopekkaakaan.
Mutta toistan Teille, kompastuin, kompastuin siksi, etten pysynyt
alallani. Meillä lehdessä oli eräs taimi, joka toimitti kaupungin
uutis- ja sunnuntailukemis-osaston. Sanon Teille suoraan, hän
oli peto eikä ihminen! Ajatelkaa itsekin, paljonko voi ansaita
tiedoilla duumasta ja parilla tuhannella rivillä kertomusta? No,
sanokaamme kaksi, kolme sataa ruplaa kuukaudessa. Vaan hänellä oli
oma juoksijaorhinsa, päivällistä hän söi hienoimmassa ravintolassa,
rakastajattarena oli hänellä ranskatar. Sitäpaitsi hän pukeutui kuin
keisari Salomo loistoaikanaan ja joi ainoastaan samppanjaa, jota
tuotiin pullollinen samassa kuin liemiruokakin tarjottiin. Sanalla
sanoen, hurja hän oli elämässään.
Kerran toimituksessa kutsuu hän minut syrjään. Salaperäistä! "Kuulkaa",
sanoo hän, "on eräs asia. Voimme kumpikin ansaita tuhat ruplaa.
Tahdotteko?" — "No, kuinka en olisi tahtonut!" — "Hyvä, tässä on Teille
valmiit numerot. Menette Dehtjarenkon luo. Tiedättehän?" — "Tiedän". —
"Kahden viikon kuluttua ilmottaa hän maksukyvyttömyytensä, mutta nyt on
hänelle hyvin tärkeää, ettei kukaan tiedä millä kannalla hänen asiansa
ovat. Ymmärrättekö?" Samassa antoi hän minulle kaikki tarpeelliset
ohjeet.
Saavuin Dethjarenkon luo: "Ottavatko vastaan?" — "Ottavat." — "Viekää
korttini". Kortillani oli: avustajana siinä ja siinä lehdessä,
kirjeenvaihtajana siinä ja siinä pääkaupungin lehdessä, kirjailija,
y.m. ja kaiken tämän yläpuolella, viholliselle kauhistukseksi, komeili
aatelisvaakuna! Hän tulee vastaani. — "Onko minulla kunnia puhutella
herra Dehtjarenkoa?" — "Minä olen, mikä on asianne?" — "Nähkääs,
aijon kirjottaa sarjan esitelmiä kansantalouskysymyksestä itäisissä
elinkeinopiireissä. Teidän toiminimenne tietysti tulee olemaan
parhaitten joukossa..." Sanalla sanoen — kuormallinen kohteliaisuuksia.
Hän kuuntelee äänettömänä. Sitten virkkaa: "Kaikki tuo on hyvää, mutta
mitäs tekemistä minulla siinä on?" — "Katsokaa tähän, jatkoin minä,
olen koonnut muutamia numeroita ja varmuuden vuoksi tulin näyttämään
olisiko Teillä mahdollisesti jotain lisättävää?" Hän nauroi, otti
kirjan ja poistui toiseen huoneeseen. Hetken kuluttua hän palasi.
"Ei ole mitään muistuttamista, sanoi hän, kaikki on hyvin kokoonpantu.
Kuitenkin lisäsin vähän muutamiin kohtiin... Odottakaa sentään hieman
painattamista. Viikon päästä, kenties, voin antaa Teille toisia
numeroita. Näkemään."
Tulin portaille, katsoin — viisi satasta. Vähän. Tässä, tiedättekö, se
sielunvihollinen ampui minua ahneuden pommilla. Saavuin toimitukseen
— velho ja loitsija odottaa minua. "No, miten kävi?" — "Ei kerrassaan
mitään, vastasin, ensin kuunteli asiani, katsahti kirjaan ja antoi
takasin: 'Tämä, sanoi hän, ei kuulu minuun'." — "Kuulkaa, krokodiili,
taidatte valehdella?" — "Rehellisen miehen kunniasanalla!..." —
"Jaha... sanoi hän, koska niin... hyvä on. Kyllä kirjotan hänelle
läksyn."
Seuraavana päivänä kyhäsi pätkän. Ja kuinka viisaasti osasi kirjottaa:
ei maininnut ei nimeä eikä sukunimeä, vaan jokainen lapsikin olisi
voinut ymmärtää että se tarkotti Dehtjarenkoa. Siitä tuli huono juttu.
Dehtjarenko kirjotuksen luettuaan suuttui ja heti kuvernööriin;
Kuvernööri kutsui päätoimittajan luokseen ja samana iltana minut
Jumalan karitsa ajettiin ulos toimituksesta.
IV.
Kaksi vuotta tämän jälkeen elin, mutta millä? — totisesti, en vieläkään
tiedä. Asunnoistani en maksanut, — sehän on luonnollista — olin velkaa
ravintoloihin, juoksentelin panttilaitoksesta toiseen. Etupäässä
elin lainailemalla. Sanomalehtiajoilta oli minulla paljon tuttuja
kaupungissa. Tässä tulin tuntemaan sananparren: puhua sukkeluuksia
ja lainata rahoja, täytyy tapahtua äkkiarvaamatta. Tapaat jonkun
kävelyllä, puhelet yhtä ja toista, ja äkkiä virkat välinpitämättömästi:
"Tosiaankin, eikö Teillä olisi huomiseen ruplaa tai kahta?" — Ruplahan
on niin pieni raha, että olisi häpeä olla antamatta. Ja näin,
toimittamatta mitään onnistui minun ei ainoastaan välttää nälkäkuolema
vaan sen lisäksi olin joka ilta pikku pöhnässä.
Toisinaan tein työtäkin. Kerran eräs professori armahti minua, uskoen
minulle kirjastonsa järjestämisen ja luettelon laatimisen. Hän oli
hyvänlainen, kaunis vanhus, jolla oli hopeanharmaa tukka ja lempeät
silmät. Noin seitsemän kuukautta olin järjestellyt sitä, kun kerran
hänen päähänsä pisti tarkastaa kirjasto, — ukko rukka kauhistui,
hyrähtipä itkemäänkin. "Sanokaa edes, puhui hän, Jumalan nimessä,
kenelle olette myynyt? Maksan kolmin, jopa nelinkertasestikin. Nämä
kirjat ovat kaikki harvinaisuuksia, joita on ainoastaan yksi kappale!"
— Säälin häntä sanomattomasti, vuodatinpa kyyneleitäkin, mutta miten
olisin voinut muistaa? Olin myynyt niitä suurissa väkijoukoissa käsistä
käsiin ja sitten vielä painon mukaan.
Naisetkin elättivät minua. Ja miten kirottu onkaan kohtaloni: aina
sattui minulle kaikkein sydämellisimpiä, kaikkein lempeimpiä naisia
— yksin palvelijain, kaupustelijain, jopa tavallisten katunaistenkin
joukossa. Miksi aina niin sattui -. lempo sen ties! Itse en ainakaan
tiedä.
Asua sain mitä sekavimmissa seurakunnissa. Tulin tuntemaan
yömajatkin. Kerran vietin yöni Floorovin luostarissa. Vaikka tämä
olikin naisluostari, oli siellä yösijoja kummallekin sukupuolelle,
erikseen tietysti. Herrasväen osasto maksoi kymmenen kopekkaa.
Tätä vieraanvaraista laitosta me kutsuimme hotel Floridaksi, tahi
matkustajakoti Florentziaksi. Eräänä iltana saavuin sinne myöhään ja
aika hutikassa. Siellä on pitkä valosa käytävä, kahden puolen sitä on
kammioita neljälle hengelle. Minulle osotettiin tyhjä vuode.
Aamulla herättää talonmies kaikki järjestyksessä. En ollut nukkunut
tarpeekseni, päätäni särki, olin äkäsellä tuulella. — Katson, minua
vastapäätä hommailee nuori mies. Hänen tukkansa on lyhyeksi leikattu ja
parta Henrik IV:n malliin, mutta hänen alusvaattensa, sallikaa minun
sanoa, vetävät viimeistä virttä. Vastenmielisesti seuraan jatkoa, Hän
alkaa kiillottaa kenkiään. Hankaa ja voihkii, viimein lopettaa. Olisi
voinut vaikka peilailla niissä kengissä. Yhtä perinpohjasesti puhdistaa
hän takkinsa ja liivinsä. Äkkiä vetää hän patjan alta housunsa,
hän on näköjään nukkunut koko yön niitten päällä. Minä kysäsen:
"Turvallisuudenko vuoksi Te niitä siellä pidätte, nuori mies? Ettäkö ei
kukaan varastaisi?" Hän nauraa. "Ei, vaan sentähden etteivät kadottaisi
kuosiaan, käyvät paremmin." Minä jatkan: "Eikö ole yhdentekevää, meidän
asemassamme, miten housut sopivat. Ollapa vain puhdas omatunto ja
ryyppy viinaa." — Hän nauraa ja kysyy: "Mikä on omatunto? Syödäänkö
sitä?" Hän miellytti minua, tuo nuori mies, huomasin heti ettei
hän ollut kuiva ihminen, ehdotin hänelle että yhdessä menisimme
ravintolaan. "Ylipäänsä", sanoi hän, "minä kyllä otan, mutta aamulla
pelkään sen rupeavan löyhkäämään ja minun täytyy mennä toimeeni."
— "Turhia, ottakaa teetä, pureksikaa sitä ja kaikki on ohi." Hän
epäröi: "Ehkä todellakin teetä?" Sillävälin oli hän pukeutunut:
paperirinnustimen oli ottanut naulasta, pannut puhtaan kauluksen ja
mustan kaulaliinan, jossa oli sinisiä tähtiä, — katson, piru vieköön! —
täydellisesti muotilehden mukainen pariisilainen ratsastusklubin jäsen,
housuissakin on laskokset edessä. Minä ihmettelen: "mikä muutos!" Hän
vain hymyilee: "me emme voisi olla toisin."
Tuumasta toimeen, menimme siis ravintolaan, sieltä toiseen ja
kolmanteen. Viimein huomasimme että varamme olivat lopussa, ei ollut
millä maksaa. Silloin hän kysäsee, paljonko on kello. "Neljä." —
"Odottakaa minua noin neljännes tunti." — Komea lakki päähän ja ovesta
ulos. Sanoin itsekseni: "No, vanha ystäväni, nyt on edesvastuu sinun
niskoillasi. Luultavasti ei asia pääty ilman poliisia. Mutta kekseliäs
oli nuorukaiseni." Kuitenkin odotan. Pyysin sanomalehden. Kuluu
neljännes- ja puoli tuntia ja enemmänkin... Olin jo lukenut kaikki
ilmoituksetkin; karannut pieni musta villakoira, haetaan läksyjen
kuulustelijaa... Tunnustaa täytyy, olin alakuloinen. Palvelija kulkee
ohitseni katsellen minua mitä hävyttömimmällä tavalla. Tulee pöydän luo
ja alkaa heiluttaa ruokaliinaansa aivan nenäni edessä ja kolistelee
tarpeettomasti astioita. Mitä tehdä? Olin jo koonnut ilmaa keuhkoihini
pyytääkseni laskua, kun nuorukainen yhtäkkiä töytää sisään. "No, kai
pitkistyitte odotukseen?" — "Täytyy myöntää..." — "Mitä joutavia.
Palvelija, paljonko tulee?" — "Kaksi ja kaksikymmentä." — "Anna lisää
pullo punasta viiniä ja ota maksu." Kultaraha kilahti pöytään.
Päivän kuluessa meistä tuli ystävät ja illalla hän kertoi minulle
elämästään. "Toimeni, sanoi hän, on hyvin yksinkertasta, vaan ei
niinkään helppoa, kuin ensi näkemältä luulisi. Minä — 'ammun'." —
"Mitenkä 'ammutte?' kerjäättekö, valittaen köyhyyttä?" — "E-i, ei aivan
niin. Kerjäläiset pyytävät kaduilla ja he ovat epäsiistejä, punanenäsiä
olentoja, näille on kaksikymmentä kopekkaa suuri rikkaus. Ajatelkaa nyt
itsekin, kuka uskaltaisi tarjota minulle kahtakymmentä kopekkaa, kun
minulla on virkalakki päässäni, ylläni siisti puku ja päälle päätteeksi
sointuva aatelisnimi? Minä menen suoraan kotiin, pyydän ilmottamaan
tulostani, esitän itseni kuten vertainen, ojentaen käteni. 'Pyydän
anteeksi, että häiritsen, mutta olen ahtaissa olosuhteissa tätä nykyä,
päivä toisensa jälkeen odotan virkaan nimitystä...' j.n.e.... Mitenkä
hän uskaltaisi antaa minulle ruplaa vähempää? Eihän toki."
Pidin paljon hänen kertomuksestaan. Seuraavana päivänä koetin minäkin
tätä ammattia. Ensin pelotti, mutta vähitellen totuin ja "ammuin"
osaten. Ellen olisi sairastunut, olisin jatkanut tätä elämää. Se on
kyllä sekä alentavaa että vaarallista, mutta huvittavaa se on ja
sitäpaitsi on aina taskussa rahoja — suuria, helposti saatuja rahoja.
Koetat olla ihmistuntija. Mennessäsi, esimerkiksi insinöörin luo koetat
saada ulkomuotosi käytännöllisellä alalla toimivien henkilöitten
mukaiseksi, pitkävartiset saappaat jalassa ja taskusta pistää esiin
kokoonpantava mittapuu. Kauppiaalle olen entinen puotipalvelija,
taiteenharrastajalle taiteilija, kustantajalle kirjailija. Upseerien
keskuudessa, minulle entisenä upseerina, pantiin toimeen keräyksiä.
Ensyklopediaa! Eikö totta? Luovit ja kiemurtelet kuin käärme,
huomiosi on alati vireillä; ethän vain erehdy, ethän vain pilaa
asiaa muuttamalla ääntäsi kerjäläisnuotiksi. Koko ajan katsot häntä
silmiin, oikeastaan ei silmiin, vaan nenän juureen. Tällä tavalla
et ainakaan tunne häikäilemättömyyttäsi ja hän luulee, että sinulla
on niin suora ja rehellinen katse. Ennen kaikkea, odota kunnes hän
joutuu hämilleen. Hän häpeää joko sinua, komeaa huonettaan tai
itseään. Itsetietoisimmankin voi lopulta saada häpeämään niin että
hänen silmänsä alkavat levottomasti harhailla ja hän alkaa taskustaan
kopeloida rahakukkaroa. Yhdentekevää, sydämessään ei hän sinua usko ja
sinä olet hänestä äärimäisyyteen saakka vastenmielinen, mutta hän ei
uskalla olla antamatta, ei rohkene. Tämä on ihmistuntemusta.
Toisinaan sattui päinvastasiakin tapauksia. Kerran Odessassa yritin
"ampua" erään laivayhtiön johtajan luona. Myöhemmin kuulin, että hän
itse perusti jonkun yhdistyksen. Synnynnältään oli hän tshekkiläinen,
tai jokin sentapanen. Hänen yhdistyksensä oli sitä laatua että
määrättyinä päivinä koetettiin kutsua kokoon lapset ja aikuiset,
pääasiallisesti työkansaa, suureen kokoushuoneeseen. Sitäpaitsi sai
sinne tulla kuka hyvänsä. Niinhyvin ylioppilas kuin upseeri ja vaikkapa
naiskymnaasin oppilaskin, kaikki olivat tervetulleita. Korkeammat
virkamiehet piti myös saada asiaan innostumaan. Olisi ollut suotavaa,
että kuvernööri, arkipiispa, tai poliisimestari olisi pistäytynyt
jonkun kerran, — sanalla sanoen — idylli metsän siimeksessä. Ja tämän
saman alkuunpanijan johdolla laulettiin ainoastaan isänmaallisia ja
hengellisiä lauluja. Suuresti epäilen, että tämä hengellis-laulava
yhdistys oli samaa "ampumista", mutta laajemmassa merkityksessä.
Ainakin tiedän varmasti hänen kirjotelleen kirjeitä korkeassa asemassa
oleville naisille ja aina anoneen avustusta isänmaallisen yrityksen
kannattamiseen.
Satuin menemään hänen luokseen kerran. Hän oli komean näköinen
herra, parta ulottui rintaan asti, kasvot näyttivät avomielisiltä
ja hyväntahtoisilta, otsa oli kalju. "Tehän olette tämän ihanne
yhdistyksen esimies?" — "Niin olen, niin olen! olen valmis Teitä
palvelemaan." Molemmin käsin puristaa hän kättäni. Selittäessäni
asiaani tulee hän yhä lempeämmäksi ja liikuttaa päätään tahdissa,
kuin porsliininukke. Lopuksi hän virkkaa: "kaikki mitä sanotte, on
erinomaista, minä tietysti olen valmis — millä voin — mutta anteeksi,
tahdon saada varmuuden siitä, että olette se henkilö, joksi itseänne
sanotte. Sallikaa minun nähdä passinne." Tunsin piston sydämessäni,
vaan tottumaton kun olin, otin povitaskusta passin ja ojensin sen
hänelle. Tuossa tuokiossa pisti hän sen kirjotuspöytänsä laatikkoon,
jonka lukitsi. Sitten hän soitti sähkökelloa. "Dasha! menkää kutsumaan
poliisi!" Polvillani rukoilin häntä, suutelin hänen karvasia käsiään
— ei auttanut! Koetin puhua uhkauksilla, vaan silloin otti hän
rauhallisesti laatikosta revolverin, sanoen. "Koettakaapas." Tarmokas
mies. Hänen toimestaan sain kaksi kuukautta linnaa luvattomasta
kerjäämisestä.
Mutta tämä tapaus oli ainoa laatuaan. Toisista samantapaisista en
ole edes koskaan kuullut. Sillä — sanon tämän Jumalan edessä, käsi
sydämellä — ihmiset, älkäämme ottako koko joukkoa, vaan ihmiset
yksitellen ovat suurimmaksi osaksi hyviä ja myötätuntosia köyhille.
Totta kyllä, että he usein auttavat niitä, joita ei pitäisi auttaa.
Vaan minkä sille mahtaa, hävyttömyys näyttää aina luonnollisemmalta
kuin todellinen puute. — Mitä Te nauratte? Terveydeksenne!...
Hauskaa tämä elämä oli erittäinkin vapautensa vuoksi. Kun kyllästyt
yhteen kaupunkiin, lähdet "ampumaan" matkarahoja, joskus onnistut
saamaan II:sen luokan lipun, järjestät matkalaukkusi ja lähdet toiseen,
kolmanteen pikkukaupunkiin tai pääkaupunkiin, tahi maaseuduille
rikkaiden tilanomistajien luo, Krimiin, Volgalle tai Kaukaasiaan. Rahaa
oli aina runsaasti, toisinaan ansaitsin kaksikymmentäviisi ruplaa
päivässä. Sai juoda niin paljon kuin halutti ja vaihtaa naisia niin
usein kuin tahtoi. Sitä yltäkylläisyyttä!
Totisesti, toisinaan taas sait pidellä vatsaasi. Saavut kaupunkiin,
jossa kaikki osotteet ovat jo ennestään "pilatuita": joko on ollut
liian paljon "ampujia" tai ovat jotkut heistä esiintyneet humalassa,
tai tulleet tekemisiin poliisin kanssa. Silloin tie nousee pystyyn!
ei menesty ammatti. Supistamme elintapojamme, hotellista muutamme
yömajaan, liiat vaatteet riisumme päältämme. Silloin ei enää sopinut
halveksia kadulla kerjäämistäkään. Tämä, sanon Teille, opetti
minulle oikean tavan. Täytyy "ampua" äkkiä, ettei kyllästyttäisi,
eikä pidättäisi liian kauan, sentähden täytyy koettaa sanoa kaikki
yhdellä kertaa. Puheesi täytyy olla lyhyttä, vakuuttavaa ja siinä
pitää olla kaunopuheisuuden kukkasia. Tapaat esimerkiksi näyttelijän;
"armollinen herra, pyydän hetken huomiota! Olen näyttelijä — näyttelen
kerjäläisen osaa. Totta totisesti, räikeä vastakohta! Kohtalon ivaa!
Lainaisitteko muutaman centime'n päivälliseksi?" Ylioppilaalle sanon
näin: "virkaveli! auttakaa entistä työmiestä, joka valtiollisista
syistä on karkoitettu pääkaupungista. Kolmeen päivään ei ole ollut
mitään suuhun pantavaa!" Jos vastaasi tulee iloinen juomaseurue, alat
puhua vertauksilla: "hyvät herrat, te taitatte elämän ruusut, minulle
sitävastoin jäävät okaat. Te olette ravituita, minä nälkänen. Te juotte
samppanjaa ja likööriä, vaan minun sieluni janoo kruunun viinaa.
Auttakaa entistä valkean ja mustan tieteen professoria, joka nyt on
paperileijan ritarina!" He naurahtavat ja antavat. Usein enemmän kuin
olet odottanutkaan.
Miten uhkeita miehiä olikaan joukossamme! Eräskin esimerkiksi,
Sablonsky niminen: komea, kaunis, kasvot terveen näköset, kotkan nenä,
ajeli partansa ja viiksensä, — sanalla sanoen ensimäinen rakastaja
pääkaupungin näyttämöltä! Hän ansaitsi noin neljätuhatta vuodessa.
Ei hän juonut, eikä pitänyt naisia. Ainoa heikkoutensa oli komeasti
pukeutuminen. Arkitakki oli hänellä uusinta kuosia, hännystakki —
sattuman varalta, — ruskeat hansikkaat, hopeapäinen keppi ja hihaton
syystakki. Kerskaillen hän kertoi: "viisitoista vuotiaasta en maksa
vanhemmilleni kopekkaakaan." Ihmeellistä, miten hän osasi Venäjän
maantieteen! Joskus mainitsit hänelle piloillasi jonkun syrjäisen
pikkukaupungin ja hänpä heti luettelemaan: "Se on Vihljada joen
varrella, siellä on höyrymylly, mylläri on sangen tärkeä henkilö, se
ja se antaa mutta huonosti, kaupungin päällikkö selvin päin ajaa pois,
humalassa antaa niin paljon kun pyydät."
Hauskaa joukkoa! Joukossamme oli sellaisiakin, jotka eivät
itse "ampuneet", antoivat vain osotteita, olivat kuin jotain
tiedustelukonttooreja. Sellainen lähtee aina mukanasi toimeen. Kadulla
kulkiessa alkaa hän yhtäkkiä sopertaa salaperäisesti: "Kivitalo
oikealla, Specht, Arnold Karlovitsh, arkkitehti, välttämättömästi itse
tavattava. Ensin hän kiroilee, mutta älä hämmästy, koeta rauhottaa
häntä kuten kamelia — viitonen tulee." Taikka: "Aristarhov Pavel
Pavlovitsh, tämä ei anna kotona, täytyy tavata maanviljelyspankissa,
kolmesta viiteen; ei kärsi pitkiä puheita." — "Gurtshitsh, laivojen
omistaja, on sivuutettava; pahanpäivänen paikka, ei tule kolikkoakaan."
"Margareta Frantzovna Pauli, ihana nainen, hänelle täytyy kirjottaa
kaunista käsialaa ja kirjakieltä, pitää hyvästä kirjallisuudesta." Ja
niin edespäin. Tietysti tämä opastaja saa puolet tai kolmannen osan,
katsoen sopimukseen.
Oli sellaisiakin, jotka ainoastaan kirjottelivat kirjeitä niille,
jotka siinä olivat heikkoja. Tähän oli seuraava malli: "Korkeasti
kunnioitettu rouva! Teidän jaloutenne ja sääliväisyytenne kohtalon
murjomia lähimäisiänne kohtaan, antavat minulle rohkeutta" j.n.e.
Tällaisia kirjeitä kulettaa jokainen mukanaan viisi tai kuusi
kappaletta, sattuman varalta, ilman nimeä. Muutamat lähettävät
kirjeessä passinsa ja käyvät noutamassa sen sitten.
Oli ukkoja, jotka parista kolmesta paikasta saivat kuukausittain
eläkettä ja elivät sillä. Vaan pienet olivat vanhusten vaatimuksetkin!
Teetä, tupakkaa, ryyppy viinaa, sanomalehti — eikä mitään muuta.
Oli vielä, muistan, muuan Bogojavlensky, seminaarilainen, maailman
viisain mies, mutta näöltään oli kuin suutari ja vielä kierosilmänen.
Hän istui päiväkaudet huoneessaan, alusvaatteissa, joi ja kirjotti
kirjeitä. Hänen ympärillään pyöri aina muutamia miehiä, valmiina
saattamaan kirjeitä perille. Mutta, miten hän kirjotti! Ennenkaikkea
käsiala — pyöreää, mustaa — hän kirjotti tushilla — sanomattoman
kaunista ja selvää kuin painettu kirjotus. Ja sitten kirjotustapa!
Kirjeillään teki hän ihmeitä! Onhan kaikille selvää ettei ole mitään
mahdollisuutta saada uskovaista ihmistä heltymään, sehän on todistettu.
Me vältimmekin heitä aina. Mutta hän laskettaa jollekin arkipiispalle
kahdeksan sivua kaikellaisia valituita tekstejä. Eikä hän käyttänyt
sellaisia kuin "antavan käsi ei tyhjene", tai "anokaat niin teille
annetaan", mutta, esimerkiksi "Syrakin Ihmeistä" tai profeetta
Barukista ja sitten vielä merkitsi: se ja se luku, se ja se kohta.
Loistavia kirjeitä kirjotti, eikä kieltoa tullut koskaan.
Kukaan ei säästänyt rahoja, kaikki menetettiin. Naiset joskus panivat
pankkikirjoille, vaan nostivat ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa.
Naiset "ampuivat" aina ompelukoneen hankkimista varten. Heitä autettiin
jokseenkin runsaasti, vaan jos sattui olemaan sievä — harvoin
ilmaiseksi.
Jos tahdotte, kenties on huvittavaakin. Mutta sallikaa minun ensin,
ja sitten... Pirullista väkeä ovat nämä "ampujat", pahempia kuin
pahantekijät. Jälkimäisillä on edes jonkunlainen toveruus, heissä
on julkeutta ja rohkeutta. Edellisillä — ei mitään. Ruplasta voivat
pettää toinen toisensa, voivat kannella ja valehdella. He ovat
kadehtijoita, pettureita, pelkureita, ahnaita. Ylipäänsä sanon Teille,
paljon olen nähnyt kuleksivaa kansaa, mutta kaikkein pahimpia ovat
rappiolle joutuneet sivistyneet ihmiset, kaikki virkaheittokornetit,
juopot ylioppilaat, taikka, näyttelijät. Roskaa! Makeita paloja
rakastavat, vaan työtä halveksivat sielunsa syvimmästä. Niin, puhun
tässä itsestänikin, puhun totta. Nämä eivät ole samallaisia kuin
synnynnäiset kuleksijat. Tämä voi loikoilla auringossa selällään,
eikä hän kaipaa mitään muuta. Hän syöpi vain voblaa, (auringossa
kuivattua sären tapasta kalaa) hapanta limppua ja arbuussia. Tarpeeksi
loijottuaan lähtee hän laivasatamaan, selkäänsä notkistamaan. Mikä
hänen on eleillä! hän ei pelkää ketään, ei suvaitse ketään, eikä hän
kumartele ketään. Meitä, joilla oli ammattina "ampuminen", pitivät
he matelijoina. Ja ajatelkaapas, pikkuvarkaatkin halveksivat meitä.
Niitäkin tapasimme yömajoissa, näettekös.
V.
Ammattini vei minut sitten Krimiin. Krim ja yleensä koko etelä on
kaikkein kuleksijain ja keinottelijain oikea paratiisi. Joka kerran
siellä on ollut, halajaa sinne yhä uudelleen. Lämmin, meri, vuoret,
luonnon kauneus, rahaa runsaasti kaikkialla. Sentähden siellä aina
viliseekin joutilasta väkeä.
Jouduin sinne minäkin. Ensiksikin minulla oli siellä rakastajatar,
toiseksi, aloin sylkeä verta. Ankkuroin siis sinne.
Ensin onnistuin hyvin, mutta yhtäkkiä kääntyi onni. Tuli kylmä talvi,
ja minä olin hyvin heikontunut, yöllä hikoilin, päivällä puistatti
kylmä minua, yskän puuskan saadessani tuskin pysyin pystyssä. Hätä
oli käsissä! Sillä kylpykausi oli loppunut, kultalampaat olivat
palanneet Moskovaan ja Pietariin, jälellä oli vain sairas köyhälistö.
Paikkakunnan asukkaat, alkuasukkaat, sanoakseni, tunsivat liian hyvin
minut. He ottivat vastaan kuivasti: "anteeksi, Tekö siellä taas olette?
jo neljännen kerran? Älkää pahastuko, en ole mikään Vanderbild, joka
voisin kaikille jakaa eläkettä. Hyvästi." Taikka jotain tähän tapaan.
Naikkoseni hylkäsi minut. Hän oli kaunis peto, tulinen, kiukkunen,
kärsimätön, intohimonen — ainoa laatuaan koko elämässäni. Synnyltään
hän oli puolalainen, rakasti komeaa elämää. Hänen nimensä oli Sosja.
Lopuksi häpäsi minut kadulla, suuttui siitä etten ollut saanut mitään.
"Sinä olet, huusi hän, onneton 'ampuja', matelija, haiseva raato!"
Lähti luotani, eikä palannut.
Pääni oli pyörällä. Jotenkuten pääsin laivalla Krimistä tänne, erään
hyväntahtoisen kapteenin avulla. Täällä kävi vielä huonommin, tuli
kerrassaan loppu! Talvi on ankara, kuljen kesätakilla, saappaani ovat
täynnä reikiä, yskä tahtoo kouristaa kokoon. Tuuli mereltä päin on
niin tuima, huojun joka taholle. Että silloin jäin eloon, ihmettelen!
Pahinta on että kadotin rohkeuteni. — Anteeksi, ääni katkeaa, kyyneleet
tukehuttavat! — Silloin tulin tuntemaan, että tositarve harvoin
herättää sääliä. Todellinen puute ja suru näyttää aina, en tiedä miksi,
luonnottomalta. Tavallisesti sanotaan: "Olet humalassa hylkiö, haiset
kuin viinatynnyri, mene, nuku." Enkä minä kahteen päivään ollut nähnyt
edes ruokaa, sitä vähemmin viinaa.
Menin lääkärille. Kiusallakin valitsin oikean tohtorin. Ja
ajatelkaapas, sattui mitä jalomielisin ihminen. En puhukaan siitä,
että antoi avun ja lääkkeet ilmaseksi. Täytyy tunnustaa, ettemme
koskaan moittineet lääkäreitä. Jos sattui olemaan hyvin kuuluisa, sanoi
tavallisesti: "Ei minulla ole aikaa Teidän kanssanne puhua, tässä
on korttini, menkää apulaiseni luo." Sitten tulee jälessä, huutaen:
"Odottakaahan, mihin Te menette? Tehän tarvitsette rahaa? Tästä saatte,
ja menkää heti paikalla." Mutta tämä oli sielua koko ihminen, vaikka
olikin juutalainen. Hoiti ilmaiseksi, antoi rahat lääkkeisiin, vaatetti
minut kokonaan, ja lahjoitti hyvän villavuorisen talvitakin.
Vähitellen aloin parantua. Kerran sanoi tohtorini minulle: "Kuulkaa,
hyvä herra, ettehän koko ikäänne voi olla toimettomana, minulla on
Teille paikka. Tahdotteko ruveta konttoristiksi 'Etelä Tähteen'?" —
"Johan toki, avosylin!" — "No, sitten menkää sinne huomen aamulla kello
yhdeksitoista, kysykää isäntää ja sanokaa että minä olen lähettänyt.
Hän kyllä tietää asian."
Otin toimen ravintolassa ja lepäsin hieman. Työ oli helppoa, istuin
kirjottelemassa laskuja matkustajille. Palkkaa kaksikymmentä viisi
ruplaa kuussa, ruoka, tee, ja huone, tosin portaitten alla, mutta
kuitenkin oma huone. Toimi oli hyvin yksinkertasta: matkustajan lasku
kirjotetaan suurempi, kirjoihin merkitään oikea määrä, erotus jäi omaan
taskuun. Erehdyksiä tapahtui harvoin. Sattui joskus, että joku komea
tilanomistaja, liinakankaisessa tomutakissa, teki muistutuksen, vaan
silloin sanot hänelle herttaisesti hymyillen: "Onko todellakin? Ja näin
arvokkaalle vieraalle? Heti korjaamme erehdyksen... Satakaksikymmentä
numeroa, aina kiire..." Puhelet hänelle, ja hän on tyytyväinen.
Elämäni tuntui sentään joksenkin ontolta. Aloin katsella ympärilleni
ja huomasin, että tarjoilijat elivät monta vertaa paremmin kuin minä.
Huonoimpina päivinä ansaitsivat neljä-viisi ruplaa, muuten seitsemän
jopa kymmenenkin, miten sattui. Pysyn varmaan totuudessa, sanoessani
että he kohtelivat minua sans façon.
Mietin asiaa tarkalleen, ja kerran, kun yksi tarjoilijan paikka tuli
vapaaksi, menin pyytämään, sitä isännältä. Ensin hän ei tahtonut
uskoa korviaan. "Ajatelkaahan, Te — entinen upseeri — ja kaikki
sinuttelisivat Teitä sitten, ja tiedättekö, minunkin tulee hyvin vaikea
kohdella Teitä tavallisena tarjoilijana, mitään poikkeuksia taas en
voi tehdä, ymmärrättehän itsekin." Sain hänet rauhottumaan sillä,
että kerroin osan elämästäni, tietysti en kertonut kaikkein synkimpiä
asioita, vain muutamia tapahtumia. Hän suostui, oli järkevä mies.
Ensin ahdistivat tarjoilijat minua sanomattomasti. Olinhan kuitenkin
entinen vapaasukuinen upseeri, äsken istunut konttoorissa herrana.
Mutta sitä ei kestänyt kauvan. Ensiksi, annan sanan sanasta, toiseksi
minulla on se hyvä ominaisuus että voin mukautua mihin elämään tahansa.
Lisäksi, saavutin heidän suosionsa tiedoillani oikeusasioissa.
Tarjoilijoita vastaan on aina juttuja tuomareilla ja käräjillä.
Enimmäkseen irstaasta elämästä ja maksamattomista laskuista.
Myöskin oli minulle vaikeata tottua toimeen. Tarjoilijan ammatti vain
näyttää helpolta. Ensiksikin saat olla koko päivän jalkeilla — on
päiviä, jolloin et ehdi istahtamaankaan. Sitäpaitsi opettivat minua
vanhat tarjoilijat, että on parempi pysytellä koko ajan seisaalla,
muuten et kykene mihinkään. Ensimäisinä aikoina kotiin tultuani pakotti
selkääni ja särki jalkojani niin että teki mieli huutaa.
Sitten vielä tarvitaan erinomainen muisti. Mihin pöytään olet vienyt,
mitä kyökistä tilannut, kuinka monta lippua pitää antaa bufettiin, ja
kun laskua vaaditaan, täytyy muistaa kaikki yhdellä kertaa. Sotkeudut
— vieraat ovat vihasia. Verrattain lyhyessä ajassa perehdyin kaikkeen
enkä tehnyt työtäni ainoastaan yhtä hyvin kuin toiset, vaan paremmin
kuin yksikään heistä. Vakinaiset vieraat pitivät minusta erityisesti,
varsinkin ne, jotka menivät yksityisiin huoneisiin naiset mukana.
Luultavasti sentähden, että olin enemmän kokenut elämässä kuin toiset,
Tiedän tehtäväni: en tollota naiseen, asiatta en mene huoneeseen, enkä
jää ovelle seisomaan, käyttäydyn tyynesti ja vapaasti. Saattaa olla
vanhakin tarjoilija, joka on hampaansakin menettänyt tässä ammatissa,
eikä kuitenkaan osaa käyttäytyä tällaisissa tilaisuuksissa. Pitää
itseään jonkunlaisena puhemiehenä, tahtoo laskea uutimet ilman lupaa.
"Me muka tiedämme mitä varten tänne olette tulleet. Tiedämme, mutta
olemme vaiti." Vaan minä opin pian kaikki ammattisalaisuudet. Nekin
seurat, joissa hirveästi juotiin, pitivät minusta. Nämä tavallisesti
toivat mukanaan kaikellaisia laulajattaria ja tanssijattaria. Elivät
niin hävyttömästi, että toinen olisi sylkenyt heille vasten silmiä,
mutta minä — palvelin, aivan kuin ympärillä olijat eivät olisikaan
olleet ihmisiä, vaan elottomia olentoja. Minun vieraani sanoivatkin
tavallisesti toisille tarjoilijoille: "Ei, ystäväni, me annamme
sinulle juomarahaa, mene ja kutsu Andrej tänne, me olemme häneen niin
tottuneet."
Illallisajan loputtua ravintolassamme jäi sinne vain yksi tarjoilija
vahtivuorolle. Silloin me toiset tavallisesti pistimme hännystakkimme
nyyttiin ja läksimme ravintola "Venetziaan" istumaan tunniksi tai
pariksi, pelaamaan biljardia ja korttia.
Ja miten me siellä palvelijoita kohtelimme, Jumala varjelkoon!
Vetelehdimme tuoleilla, jalat pöydällä. "Kuule sinä, kuutonen!"
"Etkö näe, tolvana, ketä palvelet? Minkälaista likööriä olet tuonut?
Selkäsaunan olisit ansainnut." Toinen tietysti huomaa, että häntä
komentaa onneton virkaveljensä, mutta velvollisuudesta vaikenee.
Juomarahoja annoimme niukasti.
Ja mitenkä me keskenämme arvostelimme herroja, jotka kävivät
ravintolassamme. Totta puhuen, he luulevat, että me emme näe, emme
kuule, emmekä ymmärrä mitään. Vaan meiltä ei salata pienintäkään tekoa.
Me tiedämme kuka juo toisen laskuun, kuka ottaa toveriltaan salaa
rahaa, pistäen sen joko nenäliinan kulmaan tahi saappaan varteen, me
tiedämme myös mitä toinen sanoi toisesta tämän poissa ollessa. Ja
jos nainen on mennyt yksityishuoneeseen jonkun herran seurassa ja
sitten menee toisen seurassa, niin olkaa varmat, me erotamme selvästi
kumpiko on hänen miehensä ja kumpi muu tuttava. Emmekä me heitä muuksi
nimittäneet, kuin perkeleiksi ja hännystelijöiksi.
Mieluisana puheaineena olivat myös ravintolain omistajat. Heistä kun
puheen alkuun pääsimme, ei siitä tahtonut tulla loppuakaan. Silloin
sain tietää oikein Madridin linnan salaisuuksia! Joka nimellä oli
rikoksia: millä ryöstö, millä murha, millä vieläkin pahempaa.
Haluatteko kuulla? tässä olisi valikoima: Ishenko, hotelli "Berlinin"
omistaja — ensiluokan hotelli, jossa iltasin soittaa rumaanialainen
soittokunta, — kaksikymmentätuhatta puhdasta voittoa. Tutkimusten
kautta on tullut ilmi seuraavaa: on ollut kolme vuotta ovenvartijana
yleisessä talossa, sitten perusti salaisen viina-anniskelun ja
viiden vuoden kuluttua "Berlinin". Nyt hänellä on omat vaunut ja
komeat hevoset. Omituista on, että samassa talossa, jossa hän oli
ovenvartijana, viimeisen kerran nähtiin tilanomistaja Onoprienko, joka
— kenties muistatte? — katosi jäljettömiin. Tämän johdosta pidettiin
Ishenkoa kuusi kuukautta vankeudessa, mutta todistusten puutteessa
päästettiin vapaaksi.
Zipenjuk ja Leshenetzky; toinen pitää ravintolaa laivasatamassa
ja toinen omistaa hotelli "Varshavan". Molemmillakin on kivitalo,
Zipenjuk on kyllä tunnettu. Leshenetzkyllä on wieniläinen rakastajatar.
Aikaisemmin ovat molemmat olleet lattianpesijöinä hotelli "Kijevissä".
Heidän aikanaan kuoli siellä huoneeseensa tuntemattomalla tavalla muuan
moskovalainen kauppias. Zipenjuk vangittiin, hänellä oli merkkejä
käsissä ja otsassa. Puolitoista vuotta pidettiin häntä linnassa, mutta
ei voitu mitään tehdä, hän vastusti kuin härkä. Hänetkin vapautettiin.
Sitten Kasimir Hpshanovsky. Hänellä on nyt "Tivolin" puisto
laulukahviloineen, hän joka ajaa automabiililla. Ennen hän harjotti
parittelua; kolme omaa sisartaan johdatti turmion tielle, ennenkuin
olivat ehtineet täyttää viittätoista vuottakaan. Tässä oli perustus
hänen tulevaisuudelleen. Nagarskya taas elätti eräs kuusikymmenvuotias
nainen. Malijevitsh, hän, jolla on kalustettuja huoneita "Suurella"
kadulla, 300 huonetta — sama juttu, mutta vielä pahempaa, hävettää
puhuakin. Ja niin edespäin. Sanalla sanoen, "Rikoskokoelma". —
Ylipäänsä on minun vaikea uskoa kertomuksia maalaisukoista, jotka
virsut jalassa saapuvat pääkaupunkiin ja kuolevat monen miljoonan
omistajina. Tällaisen käsittämättömän rikkauden perusteena on aina
petos, jollei veri. Luulette kenties, että me tuomitsimme heitä? Ei,
päinvastoin. Jokaisen suusta kaikui: "Kas siinä kunnon mies, miten
kekseliäästi hän toimi! Mitä joutavia? Tilaisuuden sattuessa olisi
jokainen menetellyt samoin." Näistä asioista keskusteltaessa oli
innostus korkeimmillaan.
VI.
Varsinkin eräs meidän tarjoilijoistamme, Mihailo, vähävenäläinen, oli
sellainen... Anteeksi herra ravintoloitsija, heti lopetamme. Hyvä herra
olkaa niin hyvä, minua hän ei tottele, pyytäkää vielä yksi pullo,
viimeinen. Sanokaa että lopetamme silmänräpäyksessä. Kertomuksenikin
loppuu heti...
Kas niin. Kiitos. Mitä sinä tolvana, kelloon tuijotat? Kuuletko —
isäntä antoi luvan. Siinäpä sait!
Terveydeksenne! Tämä Mihailo oli pehmeänlainen luonteeltaan,
surumielinen, kotoisin Masepista. Hän piti rajattomasti kirkollisista,
menoista, oli harvapuheinen, paitsi silloin kun kysymyksessä oli
hengelliset asiat. No, miten kävi ja mihin rahat kätkettiin — joskus
ei riittänyt kärsivällisyyttä vastata kaikkiin hänen kysymyksiinsä.
Ja hänen silmänsä muuttuivat piki mustiksi. Hän oli tarjoilijana
ensimäisessä kerroksessa.
Minkätähden hän niin minuun mieltyi en osaa sanoa. Lieneekö ollut
yhteinen kohtalo, joka meitä yhteen veti. Me aloimme karttaa toisten
toverien seuraa. Ja lopulta me kumpikin olimme kadottaneet viimeisenkin
häveliäisyyden tunteen näissä keskusteluissa. Tavallaan me kuljimme
alastomina toistemme edessä. Oikeata sanaa emme vielä olleet lausuneet,
mutta tiesimme, ettei asia voinut tähän loppua.
Minä aloin uudelleen sairastella. Ponnistin voimiani viimeiseen asti.
Yskäkohtauksen sattuessa, koetan pidättää niin kauan kuin mahdollista,
sitten heitän tarjottimen pöydälle ja juoksen eteiseen. Silloin yskin
niin, että silmissä musteni. Eihän hyvissä ravintoloissa tällaista
siedetä. Vaan sanotaan: joko teet työtäsi taikka menet sairashuoneeseen
sairastamaan. Tämä ei ole mikään vaivastalo. Meillä käy siistiä yleisöä.
Tunsin mielessäni, että minut millä hetkellä tahansa saatetaan ajaa
pois. Silloin ajattelin: jälleen on edessä katu, kylmyys, luteet
yömajoissa, hevosenlihamakkara, lika, ilkeys. Samaan aikaan palasi
Sosjkakin luokseni — oli saanut vihiä, että minulta taas voisi saada
rahaa. Silloin kun oli rahaa, oli hän rauhallinen, lempeä, liiankin
lempeä, mutta kun en voinut antaa hänelle rahaa, huusi hän tavallisesti
toisten läsnä ollessa: "Haiseva viinuri! halunki! kuutonen!
pahanpäiväinen elukka!" Sanoja hänellä oli loppumaton varasto.
Vaikka olenkin kulkenut kaikellaisten sulatusuunien läpi, oli tämä
raskainta aikaa elämässäni. Vapaapäivinäni tavallisesti kuljin
kaduilla, haaveksien: joku on kadottanut lompakkonsa, minä löydän
sen ja siellä on kolmetuhatta... Taikka, tulee äkkiä luokseni vanha,
hyväntahtonen miljonääri ja kysyy osaa-ottavasti: "Minkätähden olette
niin surullisen näkönen, miellyttävä nuori mies? Sanokaa suoraan mikä
Teitä vaivaa? Kenties voisin Teitä auttaa?"
Siihen aikaan tuli hotelliimme se mies, rauha olkoon hänen sielulleen.
Kuinka? Kummasteletteko sitä että minä teen ristinmerkin? Älkää
ihmetelkö! yöllä minä uskon lujasti Herraan Jumalaan. Päivällä tosin,
kiireessä ja juomisessa tahtoo Hän, hyväntekijäni unohtua.
Kertoisinkohan loppua? Teistä se varmaan tuntuu vastenmieliseltä?...
Jos sallitte, kerron järjestyksessä.
Hän oli komea otus. Hoiti joitakin tiluksia Krimissä ja Kaukaasiassa;
Volgan varsilla myös kuului hänen alueisiinsa kaksikymmentä desjatiinaa
maata, sitäpaitsi oli hän johtajana nafta- ja rautaliikkeissä. Kohtasin
hänet joka päivä. Hän tuli aamiaiselle yhden tai kahden tienoissa —
oikein pelotti katsoa häneen. Hän oli suurikasvuinen mies, kasvot
olivat pöhöttyneet, silmäin alla suuret mustat pussit ja elottomat
tinamaiset silmät olivat päästä pois pullistumaisillaan. Hengittäminen
kävi häneltä hyvin vaikeasti; taisi olla joku vika joko keuhkoissa tai
sydämessä — lieneekö sairastanut rintatautia. Tavallisesti hän istui
rinta lujasti pöytään painettuna, kyynärpäät hajallaan ja hengitti
ei ainoastaan kurkulla, vaan selällä, vatsalla ja päälläkin. Mutta
nautittuaan aamiaisen edellä ryypyn viinaa ja pullollisen lämmitettyä
punaviiniä alkoi hengitys käydä helpommin ja hän itse tuli ilosemmaksi.
Kaikki suuret liikeasiansa taisi hän tehdä päivällistä syödessään
tai samppanjaa juodessaan ja ilosesti vitsaillen. Korttia hän pelasi
ahkerasti, siveettömyyttä harjotti runsaasti. Antelias hän oli ja
paljon sieltä heltisi meikäläisten osalle.
Tämä pohatta asettui asumaan toiseen kerrokseen N:o 4:ään Mihailon
osastoon. Niin kummallista — siitä alkain loppui meidän ystävyytemme,
aivan kuin olisi veitsellä leikattu. — Me kylmenimme toisillemme...
siinä kaikki. Ainoastaan kerran, muistan sen: olin lopettanut
päivätyöni, kuljin portaita alas, äkkiä huutaa Mihailo minulle
alhaalta: "Andrej!" Katsoin ja näin hänen käsipuun yli kutsuvan minua
sormellaan. Hänen kasvonsa olivat pirullisesti vääristyneet. Liekö
häntä naurattanut, vai irvistelikö hän muuten vain. Menin hänen
luokseen, kysyen: "mitä tahdot?" Hän virkkaa: "eilen tuli Nikolai
Jakolevitsh (N:o 4:n asukkaan nimi) humalassa kotiin ja heti maata
pantuaan alkoi kuorsata, ei hän edes ehtinyt ovea lukita. Minä häntä
sysäsin ja sysäsin: 'ettekö muka tahtoisi riisuutua?' Vaan miten
olisi kyennyt!" Minä ymmärsin, katsoin Mihailoon ja hän minuun. "No,
mitä sitten?" kysyin kuiskaten. Ja hän vastasi, hiukan vavahtaen: "ei
m-mitään." — "Jää hyvästi Mihailo", — virkoin. Ja hän vastaa yhtä
rauhallisesti: "Jää hyvästi Andrej."
Mutta sitten tapahtui se asia. Illalla vein punaseen kabinettiin
ostereita, mademuhennosta ja jotain Valkosta viiniä ja seisatuin
käytävään kellon läheisyyteen. Kello oli neljänneksen yli kahdentoista.
Yhtäkkiä minusta tuntui siltä kun joku olisi sysännyt minua selkään.
Käännyin ja näin Mihailon seisovan toisessa päässä käytävää, Siinä hän
tuijotti kalpein kasvoin, niin kalpein ettei niitä erottanut paidan
kauluksesta. Ja tiedättekö, mikä ihmeellisintä oli: minä käsitin heti
mistä oli kysymys. Ei hän sanonut minulle sanaakaan, enkä minä hänelle.
Mutta sen huomasin, että hänellä oli valkoset hansikkaat kädessä.
Hän kulki edellä, minä jälessä. Saavuimme N:o 4 ovelle. Käytävässä
ei ollut sieluakaan, lamputkin olivat jo sammutetut. Minä kuiskaan
hänelle: "hiljaa!" Mutta hän aukasee oven kaikin voimin, ikäänkuin
kiusaa tehden! Ja silmänräpäyksessä työntää minut edellä sisään,
lukiten oven jälessämme.
Huoneessa oli aivan pimeä, niin pimeä että heti kadotin Mihailon
näkyvistäni, enkä voinut käsittää minne olin joutunut, missä oli ovi,
mihin olisi pitänyt mennä. Olin eksyksissä. Äkkiä kuulin raapastavan
tulta tulitikulla, näin Mihailon sytyttävän kynttilää peilin edessä
ja ajattelin: "mitähän tuo lurjus mahtanee tehdä?" Samassa näin hänen
menevän laipion taakse kynttilä kädessä. Kuulin hänen siellä sanovan:
"herra, kuulkaa herra, Nikolai Jakovlevitsh, suvaitkaa riisuutua,
Teidän on epämukava tällä lailla, sallikaa nostan Teidät sänkyyn."
Hän vaikeni hetkeksi ja äkkiä alkoi uudelleen: "sinä tsherkassilainen
roisto, nouse ylös! Muuten kun annan kenkäni korolla ihraiseen
mahaasi!..." Jälleen vallitsi hiljaisuus, kuului vain kerran raskas
hengitys. Äkkiä kutsuu Mihailo minua: "Andrej, tulehan tänne."
Astuin laipion taa. Nikolai Jakovlevitsh makasi selällään, vatsa
vuoren korkuisena, suu auki, sylki valui pitkin partaa, toinen jalka
sängyssä, toinen rentona riippumassa. Hyvä Isä, miten hän hengitti!
Oletteko nähnyt kalaa, silloin kun sitä rannalle vedetään? Juuri
samalla tavalla. Luultavasti sai hän keuhkoilla ilmaa ainoastaan
teelusikallisen... Hän ähki ja puhki kasvot muodottomassa väänteessä,
mutta herätä ei hän voinut... Mihailo jatkoi: "herää nyt toki,
syntinen sielu! Kahden olemme tulleet sinua riisumaan!" Tätä
lausuessaan sieppasi hän yhden tyynyn hänen päänsä alta. Tämä ei ollut
tietääkseenkään, heilautti vain päätään kuin vasikka ja alkoi uudelleen
koota ilmaa. Mihailo kääntyi minuun, niin hirvittävän näkösenä,
ikäänkuin hän olisi ollut peto. "Istu, — sanoi hän, — jaloille ja pidä
kiinni." Itse hän pani tyynyn nukkuvan kasvoille ja — toimi.
Mitä Mihailo teki, en tiedä: hän oli selin minuun. Muistan, että herra
potkasi jaloillaan kerran, pari, tai kolme aivan kevyesti, sitten
äännähti kerran, — siinä kaikki. Luultavasti ei itsekään tiennyt
miten kuoli. Minä olin kuin tylsistynyt. Tunsin miten Mihailo veti
minua sängystä. — "Tule alas!" Nousin, en ymmärtänyt mitään! Näin,
että Mihailo nuuski laatikoita, pöytiä ja vaatteita; näin Nikolai
Jakovlevitshin jo makaavan kahdella tyynyllä, jalat yhdessä, aivankuin
olisi nukkunut, vaan minä olin kuin tylsämielinen, en käsittänyt
mitään. Muistan vain, että viereisessä huoneessa helähteli joku lasi ja
kadulla ajettiin rattailla.
Sitten pimeni jälleen... Mihailo kuiskasi minulle: "Mennään... kaikki
on toimitettu..." En tuntenut pelkoa, enkä sääliä, — olin kokonaan
puutunut. Tulimme ovelle, kuuntelimme — hiljaista. Astuimme käytävään —
ei ketään! Katsoi minuun Mihailo ja sanoi: "voi, sinua, minkä näkönen
olet! Mene ravintolan puolelle, ryyppää viinaa." Minä menin, hän jäi
vielä käytävään.
Voitteko arvata, paljonko aikaa tarvittiin tähän kaikkeen? Kahdeksan
minuuttia. Minua ei ehditty kaivata edes yhdessäkään huoneessa.
Vartavasten juoksin kummassakin kysymässä; "tekö suvaitsitte soittaa?"
— "Ei, — sanottiin, — me emme ole soittaneet." Kävipä vielä niinkin,
ettei kukaan tarjoilijoistakaan ollut huomannut poissaoloani. Koko sen
illan tarjoilin kuin vetoauttomaatti, en edes kertaakaan erehtynyt,
eikä yskäkään vaivannut. — Älkää suuttuko, herra isäntä. Heti lähdemme.
Sammuttakaa vain lamput, kyllä me heti.
Pari sanaa on vielä jälellä. Tulin kotiin, Sosjka, tapansa mukaan,
otti vastaan haukkumasanoilla, mutta minusta — voitteko käsittää — oli
yhdentekevää, olin kuin kone! Äkkiä hän vaikeni. Riisuutui äänettömänä
ja pani viereeni maata, painautuen mahdollisimman lähelle minua. Pitkän
aikaa tunsin mitenkä hänen ripsensä kutkuttivat poskeani.
Sinä yönä nukuin ihanasti. En edes kertaakaan herännyt. Sitten
jälkeenpäin vankilassa näin alati, mitenkä hänen jalkansa liikkuivat
käsissäni ja kuulin lasin kilinää viereisestä huoneesta. Mutta aamulla
herätessäni kivetyin kauhistuksesta. "Luojani, ajattelin, eikö se
todellakaan ollut unta? Olemmehan tappaneet ihmisen, ihmisen olemme
tappaneet, Mihailo ja minä!" Pukeuduin.
— Menemme, menemme, älkää hermostuko, hyvästi isäntä. Kiitoksia
Teille...
Mikä hoppu hänelle nyt tuli! Brr!... Joko olen kyllästyttänyt Teidät
seikkailuillani? Heti paikalla lopetan.
Pukeuduin ja läksin kadulle. Oli varhainen aamu, kello oli kuuden,
seitsemän vaiheilla. Kaduilla ei ollut ketään. Jouduin Mihailon
asunnolle, — siellä sanotaan, ei ole ollut kotona yötä, luultavasti oli
jäänyt ravintolaan. Oli liian aikasta mennä ravintolaan, sitäpaitsi
en voinut sinne mennä — inhotti. Kuljeksin siis pitkin kaupunkia.
Turkkilainen kahvila avattiin, menin sinne, join kupin mustaa kahvia.
Katselin ihmisiä ja ajattelin: "kaikki, kaikki te olette onnellisia,
teillä on jokaisella oma toimenne, jokaisella on puhtaat kädet... mutta
minä!..."
Sitten menin bulevaardille. Aurinko oli noussut Tiet olivat kosteat.
Koulutytöt menivät kouluihinsa — ne olivat pikkusia ja puheliaita, —
heidän kasvonsa olivat niin raikkaat, juuri pestyt... Istuin penkille
ja torkahdin. Äkkiä näin poliisimiehen tulevan ja katsovan kierosti
minuun.
Heti pälkähti päähäni: "hän epäilee..." Hän astui luokseni. "Istua
penkeillä, hyvä herra, saa kyllä jokainen ohikulkeva, mutta nukkua emme
anna. Meillä on ankara poliisimestari."
Mitä minussa silloin tapahtui, en vieläkään tiedä? Nousin penkiltä ja
sanoin hänelle: "poliisi, vie minut poliisiasemalle, tänä yönä olen
murhannut ihmisen."
Alussa hän ei uskonut minua. "Mene ja nuku oikein. Eilinen viini
sinussa vielä kuohuu!" Hetken jo ajattelin: "Kenties kohtalo on näin
määrännyt? Menisinkö?" Jostakin syystä en voinut lähteä. Hän vei minut.
Siinä koko juttu. Ensin Mihailo kielsi, mutta viimein kompastui. Muita
todistajia, paitsi minua, häntä vastaan ei ollut. Hyi, miten raaka
ihminen hän oli! Ajatelkaa, mitä hän teki sillä aikaa, kun minä olin
ravintolan puolella viinaa ryyppäämässä. Vaikka hotellimme olikin
ensiluokkainen, oli rakennus vanhanaikainen, ja ovissa oli säpit
sisäpuolella. Ennen lähtöään huoneesta, oli hän nostanut säpin pystyyn,
ja mennessään paiskasi ovea niin että haka putosi itsestään lenkkiin.
Hänen kätensä tarkastettiin — ei pienintäkään merkkiä: ei ollut
turhaan pannut hansikkaita käteensä, Sanalla sanoen, jollen minä olisi
tunnustanut, ei meitä edes olisi epäiltykään.
Puolustajana oli minulla kuuluisa asianajaja Pietarista. Hän
puhui seuraavaan tapaan: "Kaikessa syytetyn käytöksessä ilmenee
epäjohdonmukaisuus, tahdottomuus ja selvän järjen puute. Hänet voisi
yhtä hyvin johtaa hyvään kuin pahaankin."
Perinpohjin hän minut uteli — ihan sielun syvyyteen. Johti mieleeni
isän, Jushkan, kaikki erilaiset tautini ja Sosjkan. Minut vapautettiin,
mutta Mihailo tuomittiin kuudeksi vuodeksi linnaan alkuunpanosta
ja salaamisesta. Puoli vuotta olin houruinhuoneessa, mutta siellä
päättivät, että vaikka en olekaan tuota noin... sielullisesti... olen
kumminkin vaaraton ja päästivät vapaaksi. Kas, siinä koko juttu.
Tiedän hyvä herra, ettei tällaisia asioita ylipäänsä kerrota, ja siksi
tiemme nyt eroavatkin: jos Te menette vasemmalle, menen minä oikealle
ja päinvastoin. Älkää pahastuko, jos vielä kerran käytän hyväkseni
Teidän hyväsydämisyyttänne. Tiedättehän: yömaja, huomenna vain ryyppy
viinaa, eikä yhtään ruokaa... Mutta hyvä herra, mitä teen näin
paljolla!... No, mutta kuitenkin merci bien.
Minne minä menen? No, ensin olen kadulla. Minä olen — ihminen kadulta.
En salaa Teiltä, että lahjoillanne pääsen tänään jonnekin iloseen
sopukkaan. Te sanotte — nousta? Oi, voi — ei siitä tule mitään! Minun
toiminta-alani on täydellisesti päättynyt, eikä minulla ole muuta
tietä, kuin katu.
Uskotteko?... Sallikaa, esitän Teille pienen vertauksen... Kaikki me
olemme vuokralaisia Herramme Jumalamme luona, mutta muutamat asuvat
komeasti ja maksavat kymmenestä vuodesta etukäteen, eikä talonmies
tiedä, kuinka hän kumartelisi heidät nähtyään. Toiset asuvat vain
katon alla ylipäänsä, mutta rehellisesti ja siivosti, ja jos isäntä
vaatii maksamatonta vuokraa, pitävät he sitä arvoaan loukkaavana.
Löytyy sellaisiakin, jotka omavaltaisesti rikkovat sopimuksen —
tämähän on kerrassaan häpeällistä... Löytyy vielä sellaisiakin, niihin
minäkin kuulun, jotka eivät ensinkään maksa, ja jotka ovat kaikille
pahennukseksi, vaan joita ei voi saada pois asunnostaan millään
voimalla.
Niin on asian laita... Mutta, mitäs minä Teitä kylmässä pidätän?
Antakaa jalomielisesti anteeksi...
Au revoir, monsieur, niinkuin ranskalaiset sanovat ja suuri kiitos
Teille.
Tunnen sen, tunnen pimeässäkin, mitenkä Te epäröitte: "Ojentaisinko
tuolle käteni, vai enkö." Pyydän, älkää vaivatko itseänne joutavilla.
Mitä ennakkoluuloja? No niin, toivotan Teille... Hu-u-u, mikä
pirullinen tuuli!...
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KADULTA ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™
Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.