language: Finnish

YÖLINTU

Kuvauksia menneiltä ajoilta

Kirj.

MAILA TALVIO

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1913.

SISÄLLYS

Kulo
Siironmaan tyttäret
Juvelan kattilassa
Juurikk'oja
Vanha impi
Bellevue
Punatukkaiset
Lippi
Morsiusvaunut
Sovintosunnuntai
Punaiset liput
Nälkävuoden lapsia
Joulukirkko

KULO

Pitäjän suurimman kartanon nimi oli Yölintu ja kartanon nuorta herraa Jaakko von Tollia sanottiin »Yölinnuksi». »Yölintu!» huusivat naiset toisilleen kaivolta kaivolle, kun ensimmäiseen asumukseen oli kuulunut Jaakko-herran kulkustensoitto. »Yölintu!» kuiskasivat tytöt ja menivät ikkunaan. »Yölintu!» riemuitsivat lapset ja juoksivat pihamaalle. »Yölintu!» siunasivat vanhat ja vaivaiset ja riensivät tiepuoleen. »Yölintu liikkuu», sanottiin sydänmaan torpissa, kun tuttu pyssynpauke alkoi kuulua eikä tiedetty, olisiko ollut parempi sulkeutua salpojen taakse vaiko ryhtyä lehdittämään saunaa kuin juhannukseksi.

Everstin kartanossa Yöjärven rannalla kasvoi myöskin kolme nuorta tytärtä, Amalia Karolina, Fredrika Lovisa ja Anna. Heillä oli kamarineiti, joka puetti heidät aamulla ja sitoi harson heidän silmilleen, kun he läksivät kävelylle. He olivat kuuluisat hipiänsä valkoisuudesta ja pienistä käsistään, joissa rystysien yläpuolella oli kuopat. Heidän kauneutensa oli sitä lajia, johon ei kuulu kulmakarvoja eikä ajatuksia. Heidän äitinsä, jalosyntyinen Mathilda-rouva, oli kasvattanut heidät omaan henkeensä. Hänelläkään ei ollut ajatuksia, kun eversti jo yli keski-iän päässeenä miehenä hänet kihlasi. Mutta hänellä oli naisen vaistot. Ajatukset tulivat jälkeenpäin, kun lapset tulivat. Lapsia syntyi ja lapsia kuoli. Mathilda-rouva suri, ettei kartanolla ollut muurattua sukuhautaa ja että hänen täytyi kätkeä pienet ruumiit irralleen maahan, vieraiden kuolleiden joukkoon. Uskonnollisuus, jota hänessä saattoi sanoa alunpitäen olleen virallinen määrä, kehittyi myöhemmin niin, että hän rupesi vaatimaan naapurien kesken anteeksipyyntöä ja anteeksiantoa ennen ehtoollista. Eversti kohteli naistensa sielunelämän ilmauksia kuin sateen pieksinää. Joskus ne tulivat otolliseenkin aikaan, tavallisesti sopimattomaan. Vertaisekseen ei hän tunnustanut muuta kuin poikansa.

Oikeastaan hän oli mennyt naimisiinkin tämän pojan tähden, ja ne monet tytöt, jotka ensin syntyivät, olivat ehtineet tehdä hänet malttamattomaksi. Kun poika näki päivänvalon, oli ilo isän sydämessä yhtä suuri kuin ikinä jossakin valtakunnassa, missä kauan odotetun kruununperillisen maailmaantuloa tervehditään kiitosjumalanpalveluksin ja kellonsoitoin. Mahtavimmat herrat rouvineen seitsemän pitäjän alalta kutsuttiin pojan kummeiksi, äiti jumaloi tätä lasta, eivätkä sisaret koskaan sanoneet häntä vastaan. Karl Jakob Magnus sai mitä hän halusi ja teki mitä hän tahtoi.

Hän kasvoi voimakkaaksi ja rotevaksi. Hänellä oli Tollien punaiset hiukset ja likinäköiset silmät. Hän oli viidentoista vanhana täysin kehittynyt.

Tuli sitten eräs elokuun huomen, silloin, kun Jaakko herra kävi kahdennellakymmenennellä ikävuodellaan.

Pitäjä oli pahaa aavistamatta herännyt aamuaskareihinsa. Ruis oli tuleentunut viikossa ja uhkasi varista käsiin. Kirkonkylän asukkailla varsinkin oli kiire. Yölinnun pellolle oli siksi maanantaiksi kutsuttu seitsemättäkymmentä henkeä ja eversti läksi tavanmukaiselle aamuratsastukselleen työväkensä luo.

Kuivuus tuntui todella käyvän pelottavaksi. Aamukaste ei vielä ollut haihtunut, mutta yhtäkaikki riippuivat yrtit maantien laidassa rentoina, ikään kuin ne olisivat olleet keitetyt. Nokkoset ja ohdakkeet, jotka vielä seisoivat pää pystyssä, olivat kuin jauholaarista nostetut. Saviset peltosarat halkeilivat kämmenenlevyisille revelmille. Maasta tuntui lähtevän poltetun saviastian haju.

Hevosen selästä saattoi eversti, ratsastaessaan asumusten rydön läpi, nähdä vainion, jolla hänen väkensä oli määrä olla työssä. Ei näkynyt yhtään ihmistä. Asumusten edustoille muodostivat leikkivät lapset ja tonkivat siat vaaleita täpliä. Joelta kuului poikain huutoja ja pulikoimista, kukot kiekuivat. Poudan auer verhosi maailman unettavaan sineen. Äkkiä keksi eversti väkensä yhdessä rykelmässä pienen metsikön laidalla, joka kivikkona oli jätetty saareksi keskelle viljelystä. Yli puuttoman kirkkotarhan saattoi hän nähdä ihmisjoukon seisomassa kuin seisomaan palkattuna ja katsomassa jotakin, jota ei eversti vielä voinut nähdä. Hän erotti jo yksityisiä henkilöitä. Selvästi pehtorin ja »nälkävuoden lapset». Pekalla oli leveimmät hartiat koko kartanon alueella. Everstissä kuohahti, kun hän ajatteli ajanhukkaa, jonka tuollaisen joukon seisoskeleminen tuotti, ja hän painoi kantapäät hevosen kylkiin. Tomu, ohut kuin tuhka, lähti liikkeelle tiestä ja tunki sieraimiin. Kirottu suomalainen laiskuus! Everstin kipeässä jalassa tuntui kuin kaukainen varoitus vaarasta.

Samassa hetkessä kävi havahdus läpi koko kylän. Kartanon koirat, jotka viikkokauden olivat maanneet kuin kuolleina, päästivät ulvonnan ja rakit hökkeleissä parahtivat ikään kuin niihin olisi sattunut kalikka. Lapset hypähtivät ylös hiekasta, naiset tulivat seinänvierustoille. Mitään ei näkynyt. Koirat tuntuivat tietävän jotakin, jota ei vielä voinut erottaa silmällä.

— Jaakko! välähti everstin mieleen ja vaiva kipeässä jalassa tuli likemmä.

Hän antoi hevosen juosta täyttä ravia kirkon ja kellotapulin ohitse ja käänsi sängelle.

— Metsävalkea! ajatteli hän, vaikkei hän vielä tietänyt mitään.

Pitäjän sydänmaita oli joka kesä mennyt kulossa. Kulo kuului näille seuduille yhtä säännöllisenä ilmiönä kuin kylvö ja heinänkorjuu. Tällaisella kuivalla saattoivat kulon tuhot olla arvaamattomat. Hevonen oli hypännyt parin peltosaran ojain yli, kun eversti todella erotti valkoisen sauhun taivaalla. Eipä ihme, ettei hän heti ollut huomannut sitä: sauhu ei tuprunnut eteenpäin pilvinä. Se oli kuin harmahtava villavaate, jota näkymättömät kädet tasaisesti tuntuivat nostavan.

— Jaakko iski taasen everstin mieleen ja vaikkei siihen ollut järkevää syytä, teki hän silmänräpäyksessä johtopäätöksiä.

Kulo tuntui olevan noin peninkulman päässä. Hän ei tietänyt, olivatko Jaakko ja hänen setänsä lähteneet edes tälle suunnalle. Illalla oli puhuttu untuvista, joita tytöt toivoivat puuhkiinsa ja Juurikkaan suosilmistä. Eversti muisti kuulleensa Jaakon huutaneen keittiöön, ettei koirille pitänyt antaa ruokaa. Hän oli huoneessaan keskustellut töistä pehtorin kanssa, kun Lipin ääni oli ruvennut kuulumaan pihamaalta. Pian sen jälkeen oli herrojen hevonen ajanut portaiden eteen.

Kirottu Lippi! Jaakon oli mahdoton tasaantua niin kauan kuin Alakartanon naapuruus oli aidan takana. Oli aina parempi, kun veljekset olivat riidassa. Eversti ei olisi muuta suonut kuin että riitaa olisi kestänyt vakituisesti. Mathilda-rouva näitä sovintoja hieroi, vaikkei hän aatelisessa mielessään ollut tehnyt sovintoa sen piian kanssa, jonka Lippi oli tuonut taloon ja vihdoin nainut. Mitään niin epäkäytännöllistä ei Jumala saattanut vaatia kuin että järjestyksen ihmiset seurustelisivat renttujen kanssa. Ehtoollispöydässä kerran vuodessa — miksei! Mutta ei sillä välillä.

Pehtori erosi nyt elonleikkaajien joukosta ja tuli nopeasti isäntäänsä vastaan. Eversti päätteli taasen erinäisten asianhaarojen perusteella, että herrat olivat menneet toiselle suunnalle ja kuitenkin tuntui hänestä aivan selvältä, että hänen veljensä ja poikansa metsästysretki jollakin lailla oli yhteydessä sen kanssa, mitä tapahtui tuolla taivaanrannalla.

— Mutta jos veli Lipillä on osaa tässä roviossa, ajatteli eversti ja hänen poskipäänsä kylmenivät, — niin ei minua ikinä taivuteta sovintoon. Ei, jumal'avita…!

Pehtori nosti lakkiaan.

— Noo, Bergström, missä se on? sanoi eversti.

— Emme voi niin varmaan tietää, vastasi pehtori, murtaen Ruotsin ruotsia ja sotilaallisen ryhdikkäänä kävellen everstin hevosen rinnalla. — Se voi olla meidän sydänmaalla. Se voi myöskin olla Siironmaan puolella. Hirveää on, jos tuuli alkaa käydä. Voi pian tapahtua niinkuin kerran Ruotsissa. Krouvin Kersti siitä aina puhuu. Talo meni ja ihmisiäkin jäi liekk…

Eversti lasketti suoraan rukiiseen ja oikaisi lahdelman halki, jonka kiertäminen olisi pidentänyt kulkua kummulle, missä leikkuuväki seisoi. Miehet olivat jo lyöneet sirppinsä kuhilaaseen ja haeskelivat takkejaan lähteäkseen matkaan.

— Minä nousen tapuliin katsomaan, sanoi eversti. — Juoskoon joku heti viemään sanaa haudankaivajalle. Hän saa koko päivän soittaa kelloja.

Puolijuoksua oikaisivat miehet yli sarkojen hevoshakaa ja taloa kohti. Hetkisen asteli pehtori everstin rinnalla, kertoen vaikutelmiaan savusta. Yhdessä ainoassa tunnissa se oli päässyt tällaiseen vauhtiin. Pekka sen ensinnä oli huomannut. Hän väitti tulen saaneen alkunsa saaressa Siironmaan edustalla ja kipunoiden lentäneen maihin. Siironmaan talo oli kuin olikin vaarassa.

Eversti pidätti hevosensa varjoon kellotapulin juurelle, ja pehtori kiirehti kartanoon. Jalassa, josta aikoinaan oli kerrottu mitä erilaisempia juttuja sekä uudessa että vanhassa pääkaupungissa, rupesi tuntumaan pahaaennustavalta. Pitäjässä uskottiin viattomasti, että eversti oli saanut vamman taistelukentällä. Nukkukoot autuaasti siihen uskoon, oli eversti nauranut itsekseen. Hän oli yksinkertaisesti hypännyt alas rakastettunsa liian korkeasta ikkunasta. Eikä yksin pahojen ilmojen edellä, vaan yleensä onnettomuuksien tullessa, ilmoitti vamma itsensä. Jaakko oli useammin kuin kerran antanut isällensä aihetta tuntea pistoa kipeässä jalassa.

Milloin poika tasaantuisi? Hän oli alkanut aikaisin. Ensimmäiset sovinnot oli isä maksanut hänen puolestaan, kun hän oli kolmentoista vanha. Se oli tapahtunut nälkävuosina, kun Jaakko kerjäläislauman etunenässä oli karannut jonkun talollisen myllykuorman kimppuun maantiellä ja tasannut jauhot kerjäläisten kelkkoihin. Jaakko olisi saanut ruveta tyyntymään. Hänen täysi-ikäisyyteensäkään ei enää ollut kuin pari vuotta. Isä tunsi tämän kaiken. Hän oli hänkin aikansa elämöinyt. Hän oli lopettanut myöhemmin, mutta hän oli myöskin aloittanut myöhemmin.

Odotus kirkon edustalla kävi everstille pitkäksi. Haudankaivajaa ehkei tavattu kotoa — eversti kirosi, kun hän Harttua ajatteli. Olisi taitanut olla parasta panna hakemaan häntä Rantakrouvista yksin tein. Hän kirosi niin ikään, kun hän ajatteli kartanon miehiä — ja mitä viivyttelemistä tämä taasen oli? Onneksi olivat torpat edempänä kuin kulovalkea ja suuret suot välillä. Mutta alkaapa käydä tuuli! Pistot jalassa tuntuivat hartioihin ja niskaan asti. Asumuksista kuului hälinää, hevoset hirnuivat, koirat ulvoivat pihamailla pitkin joen vartta. Everstin hevosen oli vaikea pysyä paikoillaan, kun kärpäset sitä ahdistivat. Lisäksi se tunsi yleisen levottomuuden kylässä. Eversti antoi sen hiljalleen astella edestakaisin kirkon varjossa. Auringonsäteet taittuivat peltitauluista hautausmaalla niin kirpeästi, että koski silmiin. Marmorikivien pinnat Tollien haudoilla kirkon pohjoispäässä kiilsivät kuin peilit. Lasten hautakummut olivat ainoa keidas koko kirkkotarhassa, joka kauttaaltaan oli kuin poltettu. Perhoset ja villit mehiläiset pitivät iloaan kukkasten keskellä. Helteessä, joka painoi maata, ei ollut mitään ukkosilmojen hautovasta kosteudesta. Se oli kiinteä ja lohduton.

Villavaatteen tapainen savukerrostuma nousi yhä ylemmä taivaalle. Odotuksen minuutit kävivät sietämättömiksi. Vihdoinkin kääntyivät rattaat kartanon vaunuliiterin edustalta tielle. Niissä istuivat pehtori ja Pekka. He antoivat hevosen nelistää. Eversti teki merkin, etteivät he pysähdyttäisi ja huusi ohi ajaessa, että hän pian tulee perässä. Nyt valjastettiin jo navetan edustalla useampia hevosia, ja rattaat miehiä täynnä ajoivat tomupilvessä everstin sivuitse.

Kirottu haudankaivaja!

Yölinnun herra pani hevosensa liikkeelle Rantakrouvia kohti. Pitkin kujaa, jonka saveen karjan askeleet olivat kovettuneet, tuli hän keltaiselle rakennukselle joen rannalla ja tapasi emännän portailla.

— No Kristin, sanoi hän ruotsiksi, — onko Harttua näkynyt?

Krouvin emäntä huomasi, ettei eversti ollut juttelutuulella, koska hän sanoi Kristin eikä Kerstin. Hän päästi ilmoille liioitellun harmin vuodatuksen.

— Missäpä se ilkimys olisi, jollei täällä ihmisten vastuksena, herra eversti. Koko yön hän on maannut täällä enkä minä ole jaksanut viskata häntä portille, kun ukkokin läksi kaupunkiin. Ja hauta hänellä pitäisi olla valmiina ennen päivällistä, — tuovat kuolleen, tietäähän sen tällaisella kuumalla — mutta hän vain makaa täällä ihmisten kiusana…

‒ Sanokaa hänelle, että hänen heti paikalla on tultava minun puheilleni.

Emäntä kuuli kovuuden everstin äänessä ja meni nopeasti herättelemään Harttua. Avonaisesta ikkunasta saattoi kuulla, kuinka hän töni ja torui humalaista. Harttu rupesi mielettömästi laulamaan. Krouvin emäntä laahasi hänet käsipuolesta portaille ja piteli häntä siinä kiinni. Harttu kourasi päätään tervehtiäkseen everstiä, hänen lakkinsa oli kuitenkin jäänyt pöydän alle.

»Ja nuori mies meni jahtiin ja nuori mies meni jahtiin sinne metsään viherjään, sinne metsään viher…»

Eversti näki yhdellä silmäyksellä, ettei miehestä tulisi hätäkellon soittajaa.

— Kerstin, sanoi hän, — lähetä noutamaan kellotapulin avainta. Sydänmaa on tulessa. Täytyy hälyttää kokoon väkeä.

Kerstin päästi irti Hartun.

— Herra Jeesus, mitä eversti sanookaan! siunasi hän ja povi piukan, punaisen röijyn alla alkoi kohoilla. — Onko sydänmaa tulessa? Onko se Yölinnun maata? Herra siunaa…! Kotona Ruotsissa kerran… Mutta on se ihme ja kumma, jollei haudankaivajaa saada jaloilleen! Sen minä sanon hänelle, Harttu, että jollei hän… Hän muistaa, mitä minä pystyn tekemään. Jollei hän nyt heitä lauluaan ja nouse, niin minä kastan hänet jokeen! Minä olen sen ennenkin tehnyt, hän muistaa sen…

— Avain! jyrisi eversti, — lähetätkö noutamaan…

Kerstin olisi loukkaantunut toisten olosuhteiden vallitessa, mutta eihän nyt voinut, kun metsä paloi. Hän kokosi liepeidensä röyhelöt ja katosi keittiöönsä. Harttu hymyili onnellisena, nosteli kättään ja älähteli:

— »Nuori mies meni jahtiin… »

Laulu teki everstiin oudon vastenmielisen vaikutuksen. Se toi taasen jotenkuten mieleen Jaakon. Ratsastuspiiska rupesi elämään everstin kädessä.

— Kyllä minä everstin tiedän, puhui juopunut ja jatkoi mieletöntä hymyilemistään, — ja kyllä minä Jaakko-herran ja Lippi-herran…

    »Hän kohtasi siellä ruusun
    ja hän kohtasi siellä ruu…»

Ratsastuspiiska sattui haudankaivajan multaisiin saappaanvarsiin, ja tuskin oli Harttu ehtinyt hypähtää, kun sangollinen vettä tuli ovesta hänen niskaansa. Harttu pääsi tuota pikaa pystyyn ja kiroili suomeksi, kun emäntä kiroili ruotsiksi.

— Eikö hän kuule, koetti emäntä lieventää kovakouraisuuttaan, — että on päässyt irti suuri kulo. Puut palavat, suuret puut everstin metsässä ja metsän eläimetkin voivat palaa. Sudetkin ja käärmeet ovat eläviä luontokappaleita eikä niitä saa kiusata. Ja kulo on kauheata. Kotona Ruotsissa — liekit hyppäsivät pitkiä matkoja — paloi kokonaisia asumuksia ja eräs vanha ruotivaivainen jäi liekkeihin…

Eversti ajoi jo kujalla. Hän ei kipeältä jalaltaan päässyt ajamaan lujasti ja hän kuuli vielä hyvän matkaa Rantakrouvin emännän äänen. Harttu tallusteli perässä märkänä, suuttuneena ja vähitellen selveten. Ilmassa tuntui palavan maan haju. Harttu ei mennyt kotoaan hakemaan avainta, hän tuli everstin perässä sisään hautausmaan portista ja hävisi ristien ja hautataulujen sekaan. Kun ei häntä alkanut kuulua, kirosi eversti ja huusi hänen nimeään. Kun ei hän sittenkään tullut, täytyi everstin lähteä häntä etsimään. Tielle sattui haudasta kaivettuja luita. Kokonainen käsivarsi, josta eivät jänteetkään vielä olleet lahonneet, makasi hiekassa.

— Tänne minä sen eilen panin… varmasti tänne, ärisi Harttu vastaukseksi everstin kirouksiin.

— Onko tämä paikka kellotapulin avaimelle?

Harttu kyykötti suuren lautakasan edessä pensaan juurella. Eversti nojasi hautakiveen. Särky jalassa oli jo sangen kova.

— Missäs minä sitä sitten pitäisin, puolusti Harttu itseään äreydellä, jonka hän ainoastaan humalapäissään uskalsi suoda itselleen. — Kukas sen täältä ottaisi?

— Tästä juomisesta täytyy tulla loppu tai saa Harttu eron toimestaan, puhui eversti. — Minä murran tapulin lukon, jollei avain paikalla löydy.

Kellotapulin lukko oli vanhoja Ruotsin aikaisia, mutta everstistäkin tiedettiin, että hän vielä kymmenen vuotta sitten paljain käsin oli litistänyt hevosenkengän.

— Harttu saa selkäsaunan — se taitaa olla paras keino…

Eversti likeni ontuen kankeine jalkoineen ja ratsastuspiiska vingahteli.

— Ei se ole minun syyni, huusi haudankaivaja ja konttasi polvillaan pakoon. — Eversti lyö niitä, joiden on syy…!

— Ja keitä ne olisivat…? puheli eversti ja luuli jo ulottuvansa piiskallaan miehen selkään.

Haudankaivaja mutisi jotakin ja haki turvaa avonaisen hautarivin takaa.

— Mitä sinä sanot? huusi eversti ja tuli tarkkaavaiseksi.

— Sitä vain, että herrat illalla pitelivät avainta.

— Mitkä herrat?

— Yölinnun herrat.

— Mitä herroilla sitten olisi ollut tekemistä täällä?

— Menivät jahtiin. Poikkesivat.

— Valehtelet!

Eversti seisoi niin likellä avonaista hautariviä, että Harttu jo toivoi maan repeävän hänen altaan. Olisipa silloin kerrankin suuri herra joutunut köyhien hautaan! Mutta eversti ei pudonnut, uhkasi vain haudan yli piiskallaan Harttua, joka oli päässyt jaloilleen. Äkkiä sattui haudankaivajan silmään avain hiekalla ja hän muisti samalla hämärästi, että Jaakko-herra eilen oli viskannut sen hänen päänsä yli, kun hän kaivoi hautaa. Hän ei nyt kuitenkaan puhunut avaimesta mitään. Hänen täytyi ensin näyttää toteen, ettei hän ollut valehtelija.

— Mikä tämä on? sanoi hän ja kopeloi taskustaan esiin litteän pullon. — Jollei tämä ole Fiilippi-herran pullo, niin saa armollinen herra oikopäätä paiskata Hartun kuoppaan ja multaa päälle! Ja jolleivät herrat eilen tulleet tänne… ja jollei se ole heidän syynsä, että kuoppa vielä on kaivamatta… ja jolleivät he tahtoneet mukaansa saareen ja kysyneet, tiedänkö minä koreita tyttöjä keittämään lintua…

— Valehtelet, jyrisi eversti.

Harttu pysytteli visusti haudan takana. Eversti oli valkoinen kasvoiltaan.

— Ylös, ylös! huusi hän hampaittensa välitse ja huiskautti piiskallaan kirkontornia kohti.

Harttu läksi juoksujalan menemään. Hän laski, ettei eversti kipeällä jalallaan voisi seurata hänen kintereillään torniin. Ylhäällä estäisivät monet parrut vapaasti liikkumasta. Mitä tekemistä everstillä oli tornissa, ei Harttu voinut ymmärtää. Hevonen, joka oli kiinnitetty aitaan, tömisteli jalkojaan kärpästen käsissä. Kuormallinen miehiä ajoi ohitse. Hartussa heräsi silloin jokin aavistus ja jota korkeammalle hän kapusi tuttuja portaita, sitä enemmän haihtui höyry päästä. Kun hän sai auki luukun etelän puolelta, oli maailma sillä kulmalla ainoana savumerenä. Kellotapuliakin tuntui sininen utu kiertävän kuin sumu saarta. Ja tämä utu oli yhtä jatkoa sille, joka kasvoi esiin taivaanrannalta.

— Herra hyvästi siunatkoon! puhui haudankaivaja unissakävijän äänellä ja humala oli nyt kokonaan poissa hänen päästään. — Herroilta on päässyt tuli… meidän herroilta! Siironmaan saareen hankkivat. Aijai ettei tulisi mitään talolle. Se antaa ihan noille paikkeille ja… ja Juvelan horha — ettei menisi miehineen päivineen.

— Suu kiinni! huusi eversti portaista.

Mutta haudankaivaja ei kuunnellut häntä. Hän ei puhunut hänelle, hän ajatteli ääneen, kuten hän oli tottunut tekemään tornissa seurustellessaan kellojen kanssa.

Eversti kuuli nyt toisen suusta kaiken, mitä hän itse oli ajatellut.

— Soita! huusi hän ja astui parrujen yli avonaiselle luukulle. — Soita, soita! toisti hän katsellessaan kaukaisuuteen.

— Herra hyvästi siunatkoon! höpisi haudankaivaja höpisemistään, — minkä piti tulla… Ettei vain talo menisi… se antaa juuri sille kohdalle. Ja Juvelan horha!

— Soita, saatana!

— Herra hyvästi siunatkoon!

Hätäkellot alkoivat kumista ja torni huojui. Harttu varisti, irroittamatta molempia käsiään nuorista, takin yltään.

— Minä lähetän kartanosta miehen avuksesi, sanoi eversti. — Katso, että kellot soivat niin kauan, kunnes minä kiellän. Muista se.

Hän läksi. Harttu jäi jatkamaan puheluaan kelloille. Hautausmaan portilla tuli mies ruumiskuormineen, nähtävästi sama mies, jonka tilaama hauta oli kesken. Eversti kysyi mieheltä, tiesikö hän mitään kulovalkeasta. Mies otti lakin päästään, kumarsi polviaan notkistaen syvään ja jäi paljain päin kertomaan nähneensä sauhun nousevan Siironmaan saarelta. Muuta hän ei tietänyt.

Eversti painoi kantapäät hevosen kylkiin. Hän erotti matkan päästä Mathilda-rouvan ja tyttöjen kirjavat puvut Yölinnun portailla. Koirat ulvoivat pihamaalla.

— Mitä Jaakosta kuuluu? huusi Mathilda-rouva seljapensaiden yli miehelleen.

— Ei mitään, vastasi eversti kuivasti ja iski piiskallansa koiralaumaan, joka ympäröi hevosta. — Mitäpä hänestä kuuluisi! lisäsi hän ikään kuin tappaakseen omia epäilyksiään ja määräsi samassa pojalle, joka oli juossut ottamaan vastaan hevosta: — Piia ja pikkukääsit!

— Aiotko lähteä? kysyi Mathilda-rouva. — Älä toki ota Piiaa… Sinun jalkasi.

Eversti oli pelottavan valkoinen kasvoiltaan. Mathilda-rouva seurasi häntä uskaltamatta puhua enempää. Tytöt jäivät eteisen ikkunaan ja seisoivat siinä kuin kolme pelästynyttä valkeaa kaniinia, katsellen ulos. Eversti kilisti huoneessaan kelloa. Ennen kuin vanha palvelija tuli, sanoi Mathilda-rouva:

— Tiedätkö, mikä kauhea aavistus minulla on?

— Tiedän, vastasi eversti kärsimättömästi.

Mathilda-rouva asteli edestakaisin huoneessa, palvelijan auttaessa everstin ylle metsästystamineita. Eversti haukkasi nopeasti aamiaista eikä odottanut, että hevonen tulisi portaiden eteen.

— Pankaa koirat kahleisiin ja piiskatkaa niitä etteivät ulvo! huusi hän pihamaalta.

Mathilda-rouva näki, että hän töin tuskin sai hallituksi Jaakon nuorta hevosta, joka pitkän aikaa oli seisonut tallissa. Tytöt kiljahtivat, kun tienkäänteessä poika, joka istui kääsien takana, hypähti korkealle ilmaan. Hevonen vuoroin kiiti eteenpäin, vuoroin vikuroi takajaloillaan. Pelottavalla vauhdilla kiiti Piia kuormineen kirkonkylän läpi ja hävisi metsän peittoon.

Ensimmäisten virstojen taipaleella antoivat kipeä jalka ja hevonen everstille tarpeeksi mielenkiinnikettä. Sittemmin kävi savu yhä rasittavammaksi. Ei mistään voinut saada yleiskatsausta, maa oli samaa keskeytymätöntä lakeutta. Vielä seisoi metsä kahdenpuolen tietä ulkopuolella liekkejä, mutta se seisoi kuin kuolemaan tuomittu, huumaantuneena kuumuudesta ja odotuksen kauhusta. Koivunrungot häämöttivät sinisessä sauhussa ikään kuin ne olisivat liikkuneet. Lato niittytilkkusen laidassa uiskenteli kuin tulvaveden vallassa. Pian oli mahdotonta päästä eteenpäin. Vähän matkaa Siironmaan talon maiden rajalta juoksi muutama lammas määkien yli tien, lyöden päänsä puihin. Metsästä kuului rytinää ja ihmisääniä. Eversti puhalsi metsästystorveensa, mutta ei saanut vastausta. Äkkiä teki hevonen hypyn syrjään. Tiellä luikerteli joukko kyykäärmeitä, päät pystyssä, ikään kuin ne olisivat uineet kuumuutta pakoon. Eversti näki ne vilahdukselta. Rytinä metsässä vasemmalla puolella tietä kiinnitti koko hänen huomionsa. Joukko miehiä kaatoi puita ja sytytti vastavalkeaa. Sammal syttyi sähisten tuleen ja katajapensaat räiskähtivät ikään kuin ne olisivat lentäneet ilmaan. Lieska loimusi korkealle taivasta vastaan. Kipunoita kiiti kuin palavia sulkia yli tien. Siellä täällä syttyi jo metsä toisella puolen tietä tuleen. Nuori hevonen kiiti lentämällä. Sen kaviot tuskin tuntuivat koskettavan maata. Everstin kädet olivat kuin luutuneet ohjaksiin kiinni. Hän tunsi, kuinka eläin värisi kuoleman hädässä ja syöksyi häviötä pakoon. Häviö oli vastassa joka puolella. Liekit paiskautuivat kuin punaiset vesipatsaat ympäröimään muutamia puita ja jättivät viereiset koskemattomiksi. Tuon tuostakin läikkyi tuli ristiaallokkona. Tien käänteessä nousi hevonen äkkiä takajaloilleen ja työnsi rattaat ojaan. Samassa veti se ne kuitenkin takaisin tielle ja hyppi korskuen paikallaan. Petäjikkö paloi heleänä tulena kahden puolen tietä. Se paloi humisten kuin hiljainen takkavalkea, silmänräpäyksen ajan saattoi kuvitella, ettei se ensinkään ollut vaarallinen. Vallattomasti hyppäsivät liekit yli tien. Varisparvi tuli esiin ties mistä ja putosi maahan. Eversti ymmärsi, että hän oli joutunut saarroksiin ja että liekit ja sauhu tuota pikaa tuhoaisivat hänet. Hän painoi hatun syvälle päähänsä, nosti kauluksen pystyyn ja upotti kasvonsa takin turviin. Hengitys salpautui. Hän ei nähnyt mitään, kylmäverisyys, jonka kuolemanvaara antaa, oli hänet vallannut. Hänelle oli yhdentekevää, pääsikö hän leikistä elävänä vai menehtyikö hän. Joka tapauksessa hän jonkin verran hämmästyi, kun hänen ympärillään taas oli ilmaa ja kuului ihmisääniä.

— Poika, huusi hän taakseen, — mene panemaan hihna kiinni.

Ei vastausta.

— Nukutko sinä tolvana! Etkö näe, että hihna on auki?

Eversti katseli vaahtoa hevosen kupeilla ja tunsi käsiinsä sen ruumiin värinän. No, poika! Hän katsahti taakseen. Mutta hän oli yksin. Oliko poika pudonnut? Karannut? Pyörtynyt savuun?

— Hooi! huusi eversti, mutta kohina ympärillä oli niin voimakas, että hänen äänensä hukkui siihen.

No niin. Hänellä oli Yölinnussa »nälkävuoden lapsia» yllin kyllin, jos joku joutuikin pois.

Eversti puhalsi taasen metsästyssarveen ja hänen hämmästyksekseen vastasi tuttu torvi. Se oli hänen ystävänsä Kauniston herran metsästystorvi. Pian tapasivat naapurukset maantiellä. Kauniston herra oli kuten hänen ulkoasustaankin näki, mieskohtaisesti ottanut osaa sammutustyöhön. Hän astui esiin keskeltä kuloa ja joukko miehiä teki työtä hänen johdollaan.

— Oikea helvetin kokko, sanoi hän ojentaessaan kätensä Yölinnun herralle. — Sinä otatkin nyt komennon tuolla puolen. Kyllä tätä saakelin sulatusta vielä kestää. Rasva selässäni kiehuu, piru vie.

— Millä kannalla asiat oikeastaan ovat?

— Taloa ei voitu pelastaa.

— Palanut?

— Perustuksia myöten.

— Ihmiset?

— Pelastetut. Onko se totta, että Jaakko ja Lippi ovat liikkuneet tällä kulmalla?

— Oletko kuullut jotakin?

— En.

Valtava humahdus metsässä sai Kauniston herran rientämään pois. Everstin edessä seisoi yhtäkkiä Pekka, nokisena, oikea käsi sidottuna rievulla.

— Minä vien Piian rantaan, sanoi hän. — Ranta on tässä likellä. Siellä on Siironmaan väkeä. Emäntä näyttää tulleen hulluksi…

Rattaat alkoivat rytyyttää yli savuavien kantojen.

— Riisu hevonen ja jätä rattaat, huusi eversti. — Oletko kuullut mitään meidän herroista?

Everstin kasvot olivat kuin luu nahan peitossa, kun hän teki kysymyksen. Eikä häneltä jäänyt huomaamatta, että Pekka vastasi vältellen.

— Olivat iltayöstä käyneet talossa.

Eversti seurasi Pekkaa, joka talutti irtonaista hevosta.

— Entä onko heitä nähty aamulla?

— Oli kuultu laukauksia.

— Mitä se on, ettet sinä tottele: puhu, perkele!

— Mitäs minä… en minä.

Kalliokielekkeen alle oli suistunut nuori hieho. Se makasi läähättäen, kieli pitkällään suusta.

— Lopeta tuo, sanoi eversti ja kääntyi äkkiä ympäri.

SIIRONMAAN TYTTÄRET

Kaikki, mitä oli pelastettu palavasta talosta, oli kannettu rannalle nuottatalaan eteen. Siinä oli pata, kirnu, reikäleipiä, vaatteita, rukki ja raudoitettu kirstu, villoja täynnä. Luhtaheinässä, pää mätästä vasten makasi nainen, mielettömästi silmäillen ympärilleen ja lakkaamatta huutaen samaa nimeä. Kaksi lasta nukkui veneessä, joka oli melkein kokonaan vedetty maalle, ja vanha vaimo kulki edestakaisin lasten ja heidän äitinsä väliä. Savupilvet purjehtivat jättiläishahtuvien kaltaisina yli järven. Rasvainen vedenpinta kuvasti sinipunertavia, palaneita rantoja. Tuli kohisi mennessään. Se oli halveksinut luhtaniittyä rannalla ja karkasi kankaalla sihisten ja sähisten.

— Marjaana, Marjaana, Marjaana! huuteli vaimo, joka makasi luhtaheinässä, ja hänen leukansa tärisi ikään kuin häntä olisi palellut.

Hänen vieressään oli kauha, jonka hän oli pelastanut kodistaan, ja siihen hän tarttui, pidellen sitä kuin valtikkaa.

— Lapseni, lapseni, pani hän uikuttaen kuin lintu.

Vanha vaimo taittoi kosteita oksia rantalepästä ja koetti niillä vilvoittaa palohaavoja hänen käsivarsillaan, mutta viskellessään itseään heitti hän lehvät menemään. Lapset toki nukkuivat. Ne olivat nukkuneet itkuunsa.

Vanhus otti kappaleen reikäleipää, istuutui kirstunkannelle sitä jyrsimään ja koetti päästä ymmärtämään, mikä oli Jumalan tarkoitus. Hänen ajatuksensa menivät taaskin siihen, missä ne kaiken aamua olivat olleet: tulipaloon.

He olivat kaikin väin olleet kaskessa leikkaamassa ruista — hänetkin oli isäntä käskenyt mukaan, kun ruis yritti varista käsiin. He olivat vasta päässeet aamiaiselle, kun savu oli ruvennut näkymään. Isäntä itse sen oli huomannut, käydessään juomassa kaljaa kiven takana koivun juurella. Hän oli noussut kivelle katsomaan ja heti hätääntynyt talon puolesta. Juoksujalan he olivat lähteneet tulemaan, eikähän matkaa ruishalmeelta Siironmaahan ollut kuin pitkän virstan verran. Mutta kun he pääsivät kotiin, olivat liekit jo tavoittelemassa riihtä. Miehet rupesivat heti sitä purkamaan. Emäntä juoksi kuin mielipuoli, kauha kädessä, pitkin pihaa ja huusi tytärtään. Karja mylvi, koira haukkui, kanat lensivät. Isäntä käski nyt vaimoväen nopeasti pelastaa henkensä ja viittasi rantaan päin. Sinne he lähtivätkin emännän ja lasten kanssa. Kerran oli isäntä juossut heidän luokseen ja kysynyt Marjaanaa. Isäntä oli painunut polvilleen emännän eteen ja ravistellut häntä, että hän vastaisi. Mutta ei hän mitään osannut vastata. Hän oli sekaisin. Ja niine hyvineen sai isäntä lähteä. Hän, vanhuskin, oli vielä kerran yrittänyt mennä pelastamaan tavaroitaan — ei hän muusta, mutta äiti-vainajansa silkin hän olisi ottanut vinniltä, siitä piti tulla hänen kuolinsilkkinsä — mutta talo oli jo ilmitulessa ja savu oli hänet tukahduttamisillaan. Kun hän pääsi takaisin rantaan, olivat lapset itkemässä äitinsä vieressä ja selittivät nähneensä vuorenpeikon. Sillä oli ollut kiiltäviä nappeja rinnassa, punainen tukka ja sarvet. Ja se oli tuonut heille kultakellon ja sitten oikopäätä juossut tuleen. Kultakello oli todella heinässä emännän vieressä. Hän ei pannut siihen enempää arvoa kuin jos se olisi ollut nauris. Suuri se oli ja painava. Kuka sen oli tuonut ja mikä vuorenpeikko oli ollut — sitä oli mahdoton tietää. Jollei näkyvää esinettä olisi ollut, olisi luullut lasten pelästyksissään nähneen liikoja. Tai kukaties kartanon herrat olivat käyneet, heidän laukauksiaan oli paukkunut iltayöstä talon ympärillä. Ettei vain luultaisi hänen, vanhan vaimon, varastaneen kelloa. Mitäpä hän sellaisilla! Mikä lieneekään ollut Jumalan tarkoitus tällaisella viimeisellä tuomiolla, jonka hän oli lähettänyt.

Eversti ja Pekka astuivat näkyviin savuavien kantojen seasta. Vaimo siunasi ja nousi seisomaan. Hän vapisi kautta koko ruumiin. Tuopa ensimmäinen mahtoikin olla juuri vuorenpeikko, jonka lapset olivat nähneet. Mutta ihmisen tavalla se puhui ja sen seuralainen oli kuin talonpoikainen ihminen ikään. Vaimo rauhoittui ja koetti vastata kysymyksiin, joita kiiltonappinen teki. Tämä otti ensi työkseen käteensä kellon ja kysyi, mitenkä se oli tullut tänne. Lapsilla se oli ollut, vastasi vaimo. Lapset nukkuivat veneessä. Täytyi mennä niitä herättämään.

— Marjaana, Marjaana! parkaisi nainen maasta, kun miehet astuivat hänen ohitseen.

Hänen pieni, ohut palmikkonsa oli irtaantunut niskasta ja kiertyi kaulalla. Eversti seisahtui. Naisen silmät, jotka eivät mitään nähneet, pysähtyivät häneen.

— Onko tuo Siironmaan emäntä? kysyi Yölinnun herra.

— On.

Everstin valkeilla kasvoilla ei voinut erottaa, että hän vieläkin kalpeni. He tulivat veneelle, jossa nukkui kaksi hyvin vaaleatukkaista lasta, tyttö ja poika, molemmat paitasillaan. Tyttöä heräteltiin eikä mitenkään tahdottu saada valveille. Hänelle luvattiin makeisia ja eversti silitti hänen päätään. Kun hän vihdoin heräsi, pelästyi hän ja rupesi itkemään.

— Mistä sinä sait tämän kellon? puheli eversti ystävällisesti, vaikka hän mieluummin olisi lyönyt lasta. — Muistelepas nyt. Saat tulla kartanoon ja pääset kirkkoon, jos sanot, mistä sait tämän kellon.

— Kuuletkos nyt, touhusi vanha vaimo, joka oli ymmärtänyt, että itse Yölinnun herra heitä puhutteli, — pääset kartanoon ja saat sokeria — sanopas nyt.

Everstin pyynnöt alkoivat käydä kärsimättömiksi.

— No, lapsi, keneltä sinä sait tämän kellon?

Eversti piteli suurta, raskasta kelloa kädessään lapsen edessä. Lapsi hypisteli sitä ja sanoi äkkiä:

— Sinulta.

— Aijai kun sanoo herraa sinuksi, ehätti vanha vaimo pelästyneenä. — Ei se ymmärrä — mitäs ne sydänmaan lapset. Herra on hyvä ja antaa anteeksi…

Mutta eversti tuijotti lapseen äänettömänä.

— Sinä et koskaan ole nähnyt minua. Ehkä sinä löysit kellon? Ehkä se oli nurmessa, tai täällä veneessä?

Lapsi loi everstiin silmäyksen, joka oli kuin vanhalla ihmisellä, ja rupesi itkemään.

— En minä tee pahaa, sanoi eversti äänellä, jota hän ei tuntenut omakseen. — Tuliko vieras herra tänne? kysyi hän hätääntyneenä ja silitti lapsen hiuksia. — Sano, oliko hänellä tällaiset napit ja tällainen takki. Sano, sano. Tiedätkö missä herra nyt on? Minne hän meni?

Lapsi viittasi metsään.

— Menikö hän tuonne?

— Tuleen, sanoi lapsi.

Eversti otti kätensä hänen päälaeltaan ja tuijotti kankaalle.

— Tuonneko?

— Tuonne.

Everstin pää kohosi ja hän läksi astumaan siihen suuntaan, jonka lapsi oli hänelle viitannut. — Marjaana, Marjaana! huusi vaimo maasta.

Huuto kuului kauas, vaikka kulo humisi ympärillä.

* * * * *

Sill'aikaa asteli Yölinnun rouva huoneesta huoneeseen ja portailta portaille huutaen poikansa nimeä. Mutta jos hän painoi kasvonsa peräkamarin ruutuun, jonka alla maantie kulki, ei hän nähnyt muuta kuin auerta, ja vaikka hän tuijotti silmänsä kipeiksi pihamaan hiekkaan, ei hän nähnyt muuta kuin samaista auerta. Se tuntui tulevan tänne aina onnettomuuspaikalta asti.

— Everstihän käski lyödä koiria, että ne olisivat hiljaa, huusi hän palvelijoille.

Ja taas alkoi hänen retkensä ikkunalta ikkunalle, toisesta päästä rakennusta toiseen ja portailta portaille. Tallin ja vaunuliiterin ovet olivat jääneet auki ja lisäsivät ammottavaisuudellaan levottomuuden tunnetta, ikäänkuin näissä rakennuksissa olisi säilytetty jotakin onnettomuuden varastoa, joka vuoti ulos, kun ovet olivat auki.

— Menkää sulkemaan nuo ovet! huusi everstinna portailta muonamiesten vaimoille, jotka seisoskelivat takapihalla, tuijottaen vainioiden yli kaukaisuuteen.

He kääntyivät huutoa kohti ja joku läksi liikkeellekin, mutta kun everstinna jonkin ajan kuluttua palasi portaille, ammottivat oviaukot ennallaan. Ihmiset tuntuivat käyneen aivan tylsiksi.

— Jos te kuulette jotakin, sanoi everstinna palvelustytöille, raottaen keittiökamarin ovea, — niin tulkaa heti sanomaan.

Kukaan ei tullut tuomaan hartaasti odotettua sanomaa.

Olisivatkohan Alakartanossa saaneet jotakin tietää? ajatteli everstinna, mutta välit Ala- ja Yläkartanon kesken olivat rikki, kuten tavallisesti, joten ei hän voinut lähettää kysymään.

— Jaakko, Jaakko, Jaakko! äänteli hän yksinäisyydessään, saamatta rauhaa.

Koirat eivät lakanneet ulvomasta. Mathilda-rouva meni portaille ja koetti huutaa omenapuiden alle, missä koirakopit seisoivat kuin mehiläiskeot vierekkäin. Turhaan. Tunsivatko luontokappaleetkin palaneen maan käryn tihenemistään tihenevän ja yhä kasvavan levottomuuden värinän itkuraitojen oksissa pihamaalla!

— Jumala! Jumala! äänteli Mathilda-rouva.

Nuoret neidit olivat nousseet vinnille ja seisoivat puolipyöreiden, vihertävien ruutujen edessä. Hekään eivät voineet nähdä muuta kuin tutut vainiot, asumusten rydön maantien laidassa ja sauhun. Heidän nuori mielensä, jolle elämä oli tarjonnut niin vähän vaihtelua, lainehti oudossa liikutuksessa. Se mitä he tunsivat tällä hetkellä oli sekä pelkoa että riemua. Jokin tuntematon lähestyi. Se oli ehkä vaaraa — se oli samalla ehkä jotakin muutakin! He huudahtelivat ja pelästyilivät, mutta heidän veressään leikki ja heidän oli vaikea pysyä vakavina.

— Me emme voi olla kirjavissa vaatteissa! sanoi Anna, nuorin sisaruksista, ja hänen punatukkainen päänsä otti määräävän asennon.

Pienen äänettömyyden perästä kysyi Fredrika Lovisa:

— Ja minkä tähden?

— Kukaties Jaakko jo on kuollut!

— Sinä olet sietämätön! sanoi Fredrika Lovisa. — Sinä näyt kaikella muotoa tahtovan, että Jaakko…

— Olkaa Jumalan tähden hiljaa! sanoi vanhin sisaruksista, Amalia
Karolina.

Nuorin sisar naurahti.

— Etkö sinä luule, että minä tiedän, minkä tähden muka nyt ei saa häiritä? Ajattelet erästä… joka ehkä on mukana sammuttamassa…

— Sinä sietämätön olento…!

— Sanonko ketä…?

— Kukaan ei ole utelias.

— Mutta minäpä tahdon sanoa: Ottokar af Ehneä.

— Anna!

Nuorin sisar nauroi, mutta kun hän ei saanut Amalia Karolinaa eikä
Fredrika Lovisaa ärtymään, päätti hän mennä muuttamaan ylleen valkeaa
pukua. Se sopi joka tapauksessa tällä hetkellä paremmin kuin kirjava.
Hän oli jo keskellä vinttiä, kun hänen epäluulonsa heräsi.

— Te molemmat, huusi hän, — ettekö te luule minun näkevän, että teillä on jotakin mielessä. Sanotteko heti paikalla, mitä… Jaa-ah, minä en mene minnekään! Ahaa — te olette löytäneet iso-isän memoaarit ja aiotte lukea niitä. Mutta minäpä tahdon kuulla minäkin… Sanokaa heti paikalla…!

Fredrika Lovisan onnistui tehdä uskottavaksi, että isoisän memoaarit olivat lukon takana siinä konttorissa, missä vanhat kirjeet ja paperit säilytettiin. Mutta niin pian kuin Annan askeleet likenivät portaiden alapäätä, kuiskasi hän Amalia Karolinalle, että hän todella oli nähnyt parrun päällä pienen, punaiseen nahkaan sidotun kirjan, joka ei voinut sisältää muuta kuin samaiset memoaarit. Kirja oli toisessa päässä vinttiä. Täytyi kulkea hiljaa, ettei Anna kuulisi.

— En minä nyt viitsi, kun en tiedä mitään Jaakosta ja isästä, sanoi Amalia Karolina ja painoi kasvonsa ruutuun. Mutta kun ei näkynyt muuta kuin alituinen sauhu eikä kuulunut muuta kuin tasainen kellonsoitto kirkontornista, jatkoi hän: — ei, kyllä meidän on velvollisuus katsoa, etteivät isoisän memoaarit ole joutuneet harhateille. Kuka hyvänsähän voisi lukea niitä, vaikkapa piiat… Mutta miten isoisän memoaarit olisivat joutuneet avonaiseen vinttiin?

Tytöt hiipivät yli permantolautojen ja parrujen, kumartuivat vällyjen, peitteiden ja mattojen alitse, joita riippui orsilla, sivuuttivat äidin vanhat, silkkiset krinoliinipuvut, jotka salaperäisinä olivat lakanoiden peitossa, ja tulivat avaran vintin toiseen päähän, missä oli suljettuja karsinoita. Todella löytyi niskahirsien nurkkaukselta pieni punainen kirja. Ja todella sisälsi se vanhanaikaiselle paperille huolellisesti piirrettyä kirjoitusta.

Isoisän memoaarit? — oliko se mahdollista?

Isoisä oli tyttöjen mielikuvituksessa ritarien ritari. Hän oli matkustanut, hän osasi kieliä, hän oli viehättänyt naiset, hän oli ollut hoveissa, hän oli rakastunut omaan miniäänsä, hänen kuvansa Yölinnun punaisessa peräkamarissa oli kauneinta, mitä saattoi nähdä. Isoisän memoaareja mainittiin joskus, kun sukulaisia oli koolla, ja aina uhattiin ottaa ne esiin, mutta niitä ei koskaan kuulunut ja tytöt tiesivät, etteivät ne olleet heitä varten. Ääni, millä niistä puhuttiin, ja kasvonilmeet, jotka säestivät ääntä, olivat selvästi sen sanoneet. Ja nyt olivat memoaarit tässä — todella heidän käsissään!

Amalia Karolina ehdotti, että kirja vietäisiin alas äidille, mutta koko ajan, kun hän puhui siitä, miten mukavaa olisi voida sanoa äidille, etteivät he olleet lukeneet kiellettyä kirjaa, nielivät hänen silmänsä sivuja ja poimivat yksityisiä sanoja.

»Tullitarkastuksessa uhkasi minun käydä huonosti. Ranskalainen, joka nähtävästi ei voinut antaa minulle anteeksi, että olin lyönyt hänet laudalta postivaunuissa…» »Minä siunasin kohtaloa, joka pidätti minut rajalla, sillä elin täällä pienessä maantieravintolassa yhden mieltäkiinnittävimpiä seikkailuja, mitä minulla elämässä on sattunut. Juodessani viiniä salissa kuului nyyhkytyksiä viereisestä huoneesta, jonka ovi oli kiinni. Kysyin isännältä, mitä se merkitsi. Hän selitti minulle, että eräs nainen ja herra olivat tuoneet ravintolaan nuoren, kauniin tytön ja käskeneet pitää häntä siellä, kunnes he tulisivat takaisin. Kun kaikki olivat erittäin hyvin puettuja ja kaksivaljakko toi herrasväen paikalle, ei isäntä voinut epäillä mitään, vaan lupasi pitää tytön päivän ravintolassa…»

Amalia Karolina läiskäytti vihon kiinni.

— Me menemme nyt mamman luo.

— Et voi hyvällä omallatunnolla sanoa, ettet olisi mitään lukenut…

— Voin, väitti vanhin sisar. — Olen nähnyt vain yksityisiä sanoja.

— Ja lauseita! Minä ainakaan en ole niin pyhä, minä tahdon tietää, miten ravintolassa kävi.

»— — — pitää tytön päivän ravintolassa. Herra maksoikin sen päivän hänen puolestaan. Mutta nyt oli kulunut kaksi päivää eikä vanhempaa naista eikä herraa kuulunut. Pistin kolikon isännän käteen ja sain hänen kysymään, eikö nuori nainen haluaisi tutustua muukalaiseen, joka ehkä voisi olla hänelle avuksi. Isäntä meni, kuulin seinän läpi, että naisen ääni oli sointuva ja sivistynyt ja ennen pitkää seisoi edessäni mitä ihanin nuori tyttö, joka avuttomana rupesi kertomaan, kuinka hänen kotiopettajattarensa ja tämän ihailija olivat hänet pettäneet. Minä, hänen silmiensä lumoamana, tein kohteliaimman kumarruksen, lausuin ilmi iloni siitä, että kohtalo salli minun…»

Amalia Karolina oli toiselta puolen vihkoa lukenut:

»… Me vuokrasimme ainoan huoneen, mikä koko kaupungissa oli saatavana, sillä oli markkinat. Sinne tuskin mahtui vuode, mutta muuta ei…»

Hän läiskäytti vihon kiinni ja kääntyi pois, posket kuumina. Mutta
Fredrika Lovisa ei hellittänyt kirjaa käsistään, intti vain:

— Minä tahdon nähdä, kuinka kävi!

Silloin kuului askelia portaista, punainen kirja lensi sinne, mistä se oli löytynyt, ja tytöt seisoivat hartaasti ikkunan ääressä, kun kamarineiti tuli ilmoittamaan, että armo pyysi neitejä alas. Toinen Jaakko-herran koirista oli tullut kotiin.

Ah, todella, oliko se tullut!

Koiralle oli tuotu ruokaa portaille ja se söi, räiskytellen ympärilleen maitoa ja leivänmuruja. Mathilda-rouva oli hyväillyt sitä, ikään kuin se olisi ollut osa hänen pojastaan.

— Kun sinä osaisit kertoa! vaikeroi hän.

Mutta koira ei voinut kertoa ja muut eivät mitään tietäneet.

— Jos Alakartanossa olisi kuultu jotakin? tuli Annan mieleen.

Mathilda-rouva ei sanonut siihen mitään, hän oli itse ajatellut samoin, ja Anna vastatärkätyssä valkeassa puvussaan suuntasi, riitaisista väleistä huolimatta, askeleensa omenapuiden alle, missä koirakoppien takana Alakartanon ja Yläkartanon raja-aita kulki.

Alakartanossa asui Yölinnun herran vanhempi veli Filip von Toll, joka aikoinaan oli myynyt perintöosuutensa maahan nuoremmalle veljelleen. Rahat olivat pian menneet, mutta runsas elinaikainen muona ylläpiti perheen ja kaikkinaisella pikkunävertämisellä, kuten kellojen korjuulla ja muulla sellaisella sai Filip-herra irti sen verran rahaa, että pysyi viinoissa. Yläkartanossa ei suvaittu alakartanolaisia, osaksi juopottelun vuoksi, johon setä aina veti veljensä pojan Yläkartanosta, osaksi Fina-rouvan vuoksi, joka suorastaan oli ollut palvelustyttö — ja muutakin — ennen kuin joutui rouva von Tolliksi. Tyttäret olivat kuin kaksi pelästynyttä vesilintua maalla — aina ikäänkuin vailla siipiä, aina tiellä, minne he tulivat. Kodin ulkopuolelle eivät he tulleetkaan. Ainoa, jonka he näkivät, paitsi talonpoikia, jotka pyhäaamuisin tulivat heidän isänsä luo asialle, oli Jaakko Yläkartanosta. Hän ei tullut portista, häntä huvitti hypätä yli aidan ja hän toi iloa taloon ja antoi naurullaan tyttöjen aavistaa, että elämässä oli jotakin muutakin kuin riitaa ja pelkoa, lyöntejä ja lymyilemistä. Jaakko oli ainoa, johon ei vanha Lippi suuttunut eikä kyllästynyt.

Yläkartanon nuorin tytär silitteli kahlehdittuja koiria, jotka hetkeksi lakkasivat ulvomasta ja pyrkivät häntä kohti. Sitten hän meni säleaidalle ja katseli toiselle puolelle. Orpanat Sigrid ja Karin kävelivät kuluneissa vaatteissaan sireenimajan takana ja kuuntelivat kellonsoittoa. Anna otti maasta suurimman omenan, minkä löysi, ja heitti. Serkut aidan takana säpsähtivät ja heidän pyöreät kasvonsa pitkän kaulan varassa tähtäsivät ylöspäin. Toinen omena!

— Päivää!

Sigrid kasasi vyöltään likaisen esiliinan ja heitti sen pensaisiin. Anna heristeli luotaan ainoaa koirista, joka oli valloillaan, koska sillä oli pentuja, ja huusi:

— Oletteko kuulleet mitään?

Hän teki sen ikään kuin eilen olisi erottu, vaikkei oltu puhuttu sitten kuin juhannuksena, jolloin molempien Yölinnun kartanoiden herrojen välillä oli ollut suuri riita, ja ojensi kätensä aidan yli.

— Kauhea kulo on Siironmaassa, sanoi Alakartanon serkku, Sigrid, ja katsoi suurin, pelästynein silmin, kun ojensi kätensä aidan yli. — Me pelkäämme, että isä ja Jaakko jotenkin… en minä tiedä… että isä ja Jaakko jotenkin ovat olleet mukana, tai…

— Niin mekin pelkäämme, sanoi Anna.

— Karjaa kuuluu palaneen, jatkoi Sigrid, — monta lehmää.

— Karjaa! huudahti Anna huvitettuna, — sitä me emme ole kuulleet.

— Kauheaa! lausuttiin omenapuiden alta.

Amalia Karolina ja Fredrika Lovisa olivat tulleet perässä. Ja valkoisissa, tärkätyissä hameissaan hekin! totesi Anna eikä voinut olla vetämättä suutaan hymyyn. Serkukset seisoivat kahdenpuolen aitaa ja toistelivat toisilleen tietoja palosta, jotka tiedot kaikki tunsivat. Kun vanhemmat sisarukset olivat menneet pois, katsoi Anna taakseen ja sanoi serkulleen Sigridille:

— Sinulla on oikein kauniit silmät. Mutta älä rakastu Jaakkoon. Hänet on määrätty Ellidalle. No älä nyt noin hätäänny — voisi luulla, että jo olet häneen rakastunut.

— Jaakkohan on minun serkkuni, änkötti Sigrid.

— Äh, ei se mitään tee, kyllä serkut voivat mennä naimisiin…

— Jaakko on aina ollut meille niin hyvä, sanoi nuorempi Alakartanon tytöistä, Karin.

— Kas kuinka sinulla on kaunis tukka, huomautti Anna. — En ole sitäkään huomannut ennen. Oikein meidän suvun tukka. Te saisitte vain olla paremmin puetut. No niin, antakaa anteeksi. Te olette niin täynnä arkoja kohtia, ettei teihin voi ensinkään koskea.

Koirien ulvonta muuttui äkkiä vimmatuksi haukuksi ja tytöt huomasivat, että Kauniston vaunut ajoivat pihaan. Silloin ojensi Anna nopeasti kätensä aidan taakse ja palasi kotiin.

Kauniston rouva ja Yölinnun rouva lankesivat eteisessä toistensa syliin. Molemmat iloitsivat tapaamisesta. Herrat olivat ajaneet onnettomuuspaikalle, naisille oli kotona käynyt yksinäiseksi. Mathilda-rouva tervehti Ellidaa kuin poikansa kihlattua ainakin.

Kaunistolaiset toivat erään kauhean uutisen entisten lisäksi: sen, että joku ihminen olisi jäänyt liekkeihin.

Mathilda-rouva nosti kädet ohimoilleen ja haki tukea oven pielestä.

— Rakas täti, sanoi Ellida tukahtuneesti, — ei se ole Jaakko, ei, ei…

— Se on tietysti joku lapsi-raukka tai vanhus, rauhoitti Ellidan äiti.
— Nehän ne aina tulipalossa ovat eniten vaarassa.

Keskellä yleistä itkua ja vaikerrusta huomautti Yölinnun nuorin, ettei oikeastaan kannattanut surra, ennen kuin tiedettiin jotakin varmaa. Ehkä kaikki oli ollutkin vain huhua. Annaa toruttiin joka taholta sydämettömyydestä, mutta hetkisen perästä alettiin kuitenkin taipua siihen suuntaan, että huhut saattoivat olla liioiteltuja, ja niin tuli kaikin puolin keveämpi olla. Kahvi juotiin puutarhan puoleisella parvekkeella, Yölinnun kauniit vanhat hopeat ja posliinit olivat esillä, kirkonkellot soivat, koirat olivat väsyneet ulvomaan. Nuoret menivät puutarhaan ja puhuivat veljistään ja ystävättäriensä veljistä, äidit istuivat parvekkeella ja puhuivat lapsistaan.

— Jaakko on niin hyvä, sanoi Yölinnun rouva. — Hän ei voi nähdä kärsimyksiä. Kerjäläiset hän kokoaa tiepuolesta ja tuo kotiin ja syöttää. Täällähän on vakituisesti seitsemän henkeä, jotka hän nälkävuosina korjasi hangesta. Takkinsa hän voi antaa. Kellonsa hän voi antaa.

— Ellida on luja, sanoi Kauniston rouva, — vaikka hän tuntuu hennolta.
Ja hän rakastaa Jaakkoa.

Äidit hymyilivät. Päivällistä syödessä ilmestyi pitäjän postinhoitajatar, neiti Zaida Sederholm, hiestyneenä ja tomuttuneena ruokasalin kynnykselle. Hänen ensimmäinen kysymyksensä koski Jaakko-herraa. Kun ei Jaakosta voitu antaa tietoja, kertoi hän, kauhu kasvoilla, että Siironmaan nuori tytär oli joutunut liekkeihin.

Huoneessa hiljeni kokonaan. Se ei taaskaan johtunut yksin siitä, että kanssaihminen oli joutunut kauhean kuoleman uhriksi, vaan tietäen tai tietämättään yhdistivät kaikki nämä naiset jollakin lailla Jaakon onnettomuuteen. Jaakon äiti oli tuskassaan ehtinyt kehittyneempään asteeseen kuin siihen, jolloin itketään. Ellida sen sijaan itki. Neiti Zaida Sederholm, joka ontui, nojasi kylkeään ruokakaapin pieleen, nääntyneenä sekä sielun että ruumiin puolesta. Yhtäkkiä päästi Yölinnun nuorin tytär pienen vihellyksen ja marssi kuuluvin askelin salin permannon poikki. Tuskin oli ruokasalissa ehditty vaihtaa muutamia katkonaisia lauseita, kun salista taasen kuului askelia ja Anna marssi sisään, kädestä taluttaen navettapiikaa.

— Nyt te saatte kuulla uutisia Siironmaan tyttärestä, sanoi hän. — No, kerro nyt, mitä sinä tiedät.

— Mitäs minä sitten.

— No, ei sinulle kukaan tee pahaa. Te olitte yhdessä rippikoulussa…

— Niinhän me olimme…

— No, ja hän oli… No, kerro nyt… Hän oli hyvä lukemaan, eikö niin?

— Niinhän hän oli.

— Ja sai testamentin?

— Niin…

— Ja oli kaunis…?

— Niin, hän oli kaunis…

Tyttö vei suurilla punaisilla käsillään esiliinan kasvoilleen. Ei voinut tietää, itkikö hän vai nauroi. Hän kääntyi ympäri ja läksi. Hänen paljasjalkaiset askeleensa jymisivät salin siltapalkeilla.

Naiset tuijottivat toisiinsa.

— Kaunis, pääsi vihdoin Ellidan huulilta.

— Kaunis, lausui postinhoitajatar kuin kaiku.

Kirkonkellot lakkasivat äkkiä soimasta. Niihin oli pitkän päivän mittaan ennättänyt tottua. Hiljaisuus tuntui nyt pahaaennustavalta.

* * * * *

Iltayöstä tuotiin Jaakon nuori hevonen taluttamalla kotiin. Everstinna kävi itse tarjoamassa sille leipää ja sokeria, mutta se ei huolinut kummastakaan. Mies, joka toi hevosen, ei tietänyt mitään Jaakosta. Valkea oli saatu pysähtymään suurten soiden laitaan. Torpparit olivat jääneet vartioimaan yöksi.

Kaikki Yölinnun ikkunat olivat valaistut. Puoliyön aikaan saapui sammuttajajoukko kotiin ja tuskin olivat miehet päässeet keittiöön syömään, kun everstin askeleet kopisivat keittiökamarissa. Hän oli päässyt tulemaan kenenkään huomaamatta ja hänen kasvoillaan liikkui sinisiä varjoja, kun hän astui ruokapöydän eteen ja iski nyrkkinsä pöytään kuin minkäkin puunuijan.

— Missä on nuori herra? huusi hän, — missä? Mutta minäpä sanon teille, ettei yhtä suupalaa, ennen kuin Jaakko-herra on kotona. Metsään paikalla, jokainen — eikä kotiin, ennen kuin nuori herra on löydetty!

Hän tarttui pitkän pöydän toiseen päähän ja nosti. Leipäläjät ja puurovadit lensivät permannolle. Miehet karkasivat ovea päin. Kalpea, nokinen poika sai reikäleivän niskaansa. Toinen leipä sattui seinään.

— Vai te täällä söisitte ja joisitte, huusi eversti, — vaikka se, joka teidät pelasti nälkäkuolemasta, on metsässä. Ei ruokaa eikä juomaa teille, vaan ruoskaa…!

Hän tarttui halkoon, mutta huomasi, ettei huoneessa enää ollut kuin
Mathilda-rouva ja Pekka. Pekka pisti leipää taskuunsa.

— Etkö sinä kuullut, että minä kielsin! huusi eversti.

Pekka ei puhunut mitään.

— Etkö sinä pelkää? sanoi eversti ja nosti halkoa.

— Mitäs minä, sanoi Pekka.

Halko putosi everstin kädestä. Mathilda-rouva puheli Pekalle:

— Ota mitä tahdot, mutta älä tule kotiin ilman häntä.

Pekka painoi lakin päähänsä ja läksi. Eversti tuli Mathilda-rouvaan nojaten sisään. Hän ei ottanut einettä enempää kuin hevonenkaan, joka oli palannut palopaikalta. Mathilda-rouva koetti viihdytellä häntä ja puheli:

— Me autamme hädänalaisia. Heidän pitää saada sama, minkä he ovat menettäneet. Mitä sanot, jos antaisimme heille Juurikkaan torpan maat ja metsästyslinnan. Minä olen suunnitellut kaikki valmiiksi. Päivä on ollut pitkä.

Eversti pani kädet silmilleen, ikään kuin suojellakseen niitä joltakin näyltä.

— Heille tulee hyvä, saat nähdä. Kunhan Jaakko vain palaa. Ja mitäpä hänelle olisi voinut tapahtua. Huhut liioittelevat aina.

— Tuo konjakkia, sanoi eversti. — Tätä särkyä ei pirukaan kestä.

Avainkimppu helisi Mathilda-rouvan käsissä, kun hän meni konttoriin, missä sekatavaravarastoa säilytettiin.

— Varmaankaan ei sekään ole totta, että ihminen olisi joutunut liekkeihin, sanoi hän tunnustellen.

Eversti nauroi hirtehisen naurua.

— Vai et usko, että se on totta. Minä olen näillä silmilläni nähnyt hänen hiiltyneen ruumiinsa. Tahdotko tietää, minkä näköinen se oli, vai uskotko ilman…

Mathilda-rouva lyyhistyi istumaan…

JUVELAN KATTILASSA

Mennään makaamaan Juvelan kattilaan! oli Jaakko-herra huudahtanut, kun Lippi astui ulos kalamökistä, missä hän oli viettänyt yönsä. — Ei tällaisella kuumalla kukaan jaksa.

Hän kellahti kyljelleen setäänsä päin ja hymy hänen kasvoillaan oli sekä valoisa että surunvoittoinen, mutta ennen kaikkea vuolas, kuten hymy on, kun se puhkeaa esiin kylläisestä mielestä.

Noo, oletko… yksin? sanoi setä ja vilkutteli ripsettömiä, punalaitaisia silmiään.

Jaakko kellahti takaisin selälleen, tuijotti taivaan sineen ja ravisteli päätään, niin että hiuksiin tarttui sammalia.

— Herra Jumala sentään!

Hän veti paidanliepeitä paljaalta rinnaltaan ja pusersi ne palloksi kouraansa.

— Itketkö sinä vai naurat? sanoi setä ja katseli häneen pää kallellaan. — Mikäs nyt sitten on? Onko lintu lentänyt tiehensä? Anna lentää, johan se oli sovittu, että palataan nousevalla viikolla.

— Viheliäinen on ihminen! sanoi Jaakko hampaittensa lomitse ja repi rintaansa.

Lippi-setä päästi pitkän vihellyksen ja silmäili ulappaa, joka uneliaana kuvasteli rantoja kalvoonsa. Veneen kuva kallion alla vedessä oli lasisessa liikkumattomuudessaan epätodellisen läheinen, talo salmen takana nuottatalaineen vaikutti sen sijaan kaukaiselta kangastukselta ja etäisyys saarten takana toisella puolen oli autereinen kuin unennäkö.

— Herranpoika se on ihminen! huusi Jaakko, hypähti ylös ja karkasi veneelle. — Lähdetään Juvelan kattilaan makaamaan.

— Et siis ole nukkunut? sanoi Lippi ja naurahti. — Mutta minä en lähde ilman aamiaista. Minulle pitää olla jotakin syötävää, muuten ei maistu juotavakaan.

— Mutta minä olen laiska, Lippi-setä.

— Mitä päästit pois tytön.

— Älä puhu, Lippi-setä.

— Pitelitkö häntä pahasti?

— Älä puhu. Viritä valkea ja keitä. Minä menen järveen.

— Pese nyt sitten syntinen nahkasi, että olet kelvollinen taas syömään ja tekemään syntiä… — Ei se syntikään miltään maistu, jos sitä kokoontuu kerroksittain.

— Lippi-setä — ei se ole syntiä.

— Mitäs sitten?

— En minä tiedä — jokin toinen nimi sille!

Lippi-setä nauroi ja toi veneen pohjalta maihin padan ja kopan ruokatarpeineen.

— Mutta kuinka tyttö on päässyt pois, kun vene on täällä? Hänen täytyy olla saaressa.

— Ei ole.

— Oletko hakenut? Mitenkä hän sitten on mennyt?

— En tiedä.

Lippi kävi yhtäkkiä totiseksi ja vakava ajatus iski hänen päähänsä, mutta kun Jaakko muutenkin oli alakuloinen, niin ei hän huolinut ajatustaan lausua. Se olisi kokonaan tärvellyt heidän matkansa. Sitä paitsi ei olettamus ollut todennäköinen. Eivät talonpoikaistytöt niin arkoja olle.

Lastupinkka kädessä kulki vanha punatukkainen pitkin rantaa.

— Helmiäkö haet? sanoi Jaakko.

— Ei ole leikintekoa, jos tuli pääsee irti tällä helteellä, vastasi Lippi ja latoi puut veden rajaan kallion kuoppaan. — Saat uskoa, että kulo voi kiehauttaa tämän järvenkin näin suotuisissa olosuhteissa…

Jaakkoa ihastutti ajatus: koko järvi kiehuu kaloineen päivineen ja ihmiset voivat pistellä kalakeittoa kuin padasta. Hän nauroi, niin että suuret, tasaiset hampaat paljastuivat.

— Minun on ikävä Juvelan äijää, sanoi hän. — Ja hänen viinojansa. Mitähän ne »noidanluut» ovat, joita hän sekoittaa viinaansa? Nerokas äijä!

— Juuria, suojuuria, sanoi Lippi kyyköttäessään tulen ääressä. — Kas, kas, kas, huudahti hän äkkiä ja valeli vedellä sammalta, — mikä halu tulella olisi päästä valloilleen. Kyllä nyt tulisi kokko, jos päästäisin sen menemään. Äijä on ennen kuolemaansa luvannut ilmaista minulle, mistä hän kaivaa noidanluunsa. Niitä ei kuulu olevan saatavissa muuta kuin täällä Siironmaan sydänmailla. Kyllä mies tuntee saaneensa, kun juo Juvelan viinaa.

Lippi maiskutteli suutaan ikään kuin hän olisi tuntenut nesteen vuotavan kielenselkää alas kurkkuun.

Hän kertoi erinäisistä viinoista, mihin hän elämänsä varrella oli tutustunut. Ruotsissa oli viina kuten ruokakin parempaa kuin Suomessa. Mutta täällä sydänmailla saattoi joskus kuin vahingossa tavata erinomaisen taitavasti valmistettua viljanydintä. Niinkuin timantti! Nuuskainen Juvela oli mestari. Sitä voimaa, mitä ihminen tunsi otettuaan hänen pullostaan — niin että teki mieli nostaa hongat maasta juurineen tai temmata täysikuu lakiksi pörrölleen! Sellainen voimantunne tekee ihmisen jättiläiseksi.

— Tuli menee! huusi Jaakko.

— Kas kyytä ja käärmettä…

Katajapensas ylempänä kallionrevelmässä todella paloi heleällä liekillä. He sammuttivat sen helposti.

— Kukaties sinun tyttösi on hypännyt yli lahden, sanoi Lippi ajattelemattomasti. — Tai uinut. Kuule — sydänmaan töllikkä hän on, ethän sinä nyt häntä noin…!

Jaakon kasvot saivat ilmeen, joka oli sekä onnellinen että tuskallinen, ja hän katseli siniselle ulapalle.

— Hän oli kaunis… ja viaton… hänellä oli hiukset — keltaista silkkiä… Hän itki. Viheliäinen on ihminen!

Jaakko paiskautui pitkälleen.

— Juo, poika, sanoi Lippi ja ojensi hänelle pullon.

* * * * *

Kun Yölinnun herrat olivat syöneet, sammuttivat he valkean ja soutivat mantereelle. Vene jäi luhtaheinään rannalle, matkan päähän talosta. Herrat suuntasivat askeleensa kohti Juvelan mökkiä, jonne hevonen ja koirat iltamyöhällä olivat lähetetyt. Kaste metsäpolun kahden puolen ei vielä ollut kuivanut. Hämähäkinverkot kimmelsivät ikään kuin ne olisivat olleet lasisäikeistä. Pingotettuina kaskihalmeiden nokisiin aitoihin olivat kudokset todella suuria, uhkaavia pyydyksiä. Rukiintähkät kumartuivat jo syvälle. Sirpin viiltävät nykäykset likenivät niitä likenemistään.

Heti Siironmaan »holman» eli vasikkahaan takana alkoi maa oikullisesti hyppelehtiä. Se kohosi ja aleni, kohosi ja aleni. Horhista nousi naavaisia kuusia, jotakin uhkaavaa oli tummien puiden kasvussa, kun ne ponnistivat ylös rotkoistaan. Kun maa tarpeekseen oli hyppelehtinyt, rauhoittui se ja lepäsi suurina, itkevinä soina virstamääriä aina sydänmaihin asti, missä Yölinnun torpparikulma oli. Mutta sinne ei vienyt herrojen matka tällä kertaa. He pysähtyivät Juvelan hornalle, jota he sanoivat kattilaksi.

Juvelan vaari oli kerran kaivanut itselleen maakuopan asuakseen siinä sysiä polttaessaan. Mutta mielistyneenä sydänmaan rauhaan oli hän sittemmin jäänyt sinne kokonaan. Maakuoppa oli jonkin verran suurentunut ja saanut hirsiseinän, ikkunaraon ja oventapaisen. Juvela oli pitäjäläisten silmissä puoleksi noita, puoleksi metsäneläin. Hänen luonaan olivat ihmiset joskus saaneet juomaa, joka oli vienyt heidän muistinsa. Juvelan tiedettiin seurustelevan hirvien kanssa. Jokin musta hirvi oli hänen nimikkonsa. Se kävi hänen rannassaan juomassa ja otti leivän hänen taskustaan. Juvela ei milloinkaan pessyt itseään, hän oli kasvoiltaan ja käsiltään mustanharmaa, ja hänen vaatteensa olivat kuin naavaa. Hän ei tullut ulos pesästään muuta kuin sen verran, että hän toi sydet sepille, jotka kuluttivat niin paljon kuin Juvela ennätti polttaa. Sellaisia sysiä kuin Juvelan käsistä läksi, sai hakea pyöreän maan piirin päältä. Juvela ei pelännyt ketään ja tämä etenkin veti Yölinnun ainoaa poikaa hänen puoleensa. Kukaan ei tietänyt Jaakon käynneistä Juvelan majalla, sillä Juvela ei puhunut niistä enempää kuin hän puhui muistakaan asioistaan. Ihmiset olivat hänelle vaivaksi eikä Jaakko-herran käynti suinkaan merkinnyt enempää kuin jonkun muunkaan. Jaakko itse salasi retkiään hornalle ja oli niin muodoin eilenkin tahallaan vienyt kotiväkeä harhaan, koska Mathilda-rouva inhosi ja pelkäsi Juvelaa. Vanhus oli kerran maantiellä hautausmaan ja kartanon välillä tavannut Yölinnun rouvan ja oudolla äänellä sanonut jotakin, jota ei Mathilda-rouva ymmärtänyt, ja sylkenyt hänen eteensä. Mathilda rouva oli sairastunut pelästyksestä. Tämä oli tapahtunut Jaakon ollessa pieni ja tapaus oli jo silloin tehnyt Juvelan pojalle houkuttelevaksi.

Kun herrat laskeutuivat alas metsästä ja horhan pohja, jonka miilunpolttaja oli raivannut itselleen pihamaaksi, tuli näkyviin, astui äijäkin majastaan, joka oli kuin pääskysen pesä hiekkatörmän laidassa. Äijä ei ollut tietävinään vieraista, vaikka hänen oli täytynyt nähdä heidät polulla näreikön rinteellä. Hänen yllään oli tuskin nimeksi vaatteita. Hän oli karvainen kuin karhu. Hän piti jotakin ääntä ja hävisi metsään. Herrat hakivat turhaan hevostaan ja koiriaan.

— Ne voivat olla jossakin kauempana, sanoi Lippi. — Luultavasti hän meni niitä noutamaan.

— Mies on suuttunut, sanoi Jaakko loistavalla tuulella.

Horha oli pahanhajuinen ja kuuma kuin kattila, jonka alla palaa rovio. Jaakko hengitti tuttua löyhkää ihastuksissaan ja otti taskustaan piippunsa. Hän asettui sileälle kivelle, jolla Juvelan oli tapana survoa jyviä jauhoiksi, ja sytytti tupakan. Likaläjän päällä kiven vieressä surisi pilvellinen kärpäsiä. Vedettyään ensimmäiset savut hyppäsi Jaakko äkkiä korkealle ilmaan ja hihkaisi niin että kumisi ikään kuin hän olisi huutanut kuivuneeseen kaivoon.

— Täällä sitä taas ihmistyy, kun tänne pääsee.

Kuinka hyvin onkaan osannut asettaa elämänsä tuo vanha peikko…

Lippi oli riisunut vaatteet yltään ja paistatteli vatsaansa auringossa. Hän makasi Juvelan omassa kuopassa, joka vuosien mittaan oli syventynyt rinteen alalaitaan, kun Juvela siinä oli vedellyt unia. Siinä oli sija jokaiselle ruumiin jäsenelle, sijat vain eivät tarkalleen sopineet Lipille, hän kun oli joka suhteessa pienempi Juvelaa.

— Jollei se ruoja annakaan meille viljanydintään, sanoi Lippi vainuten, että retki ikävöityyn kattilaan epäonnistuisi.

Ja niin oli todella käymäisillään. Kun Juvela tuli esiin, ei hän aluksi puhunut mitään. Jaakko oli niin ihastuksissaan, että hän olisi ollut valmis sulkemaan syliinsä koko äijän. Hänestä tuntui siltä kuin hän siinä syleilyssä olisi painanut rintaansa vastaan koko vapaan metsän petoineen päivineen. Mutta hän koetti salata iloista välkettä silmissään ja puheli kuumuudesta, sudenpesistä ja hirvistä. Vihdoin viimein hän uskalsi kysyä hevosia ja koiria. Silloin aukeni äijän suu, joka oli kuin linnunpesä puunkolossa.

— Täällä ei tarvita koiria. Enkö minä ole sanonut, ettei. Minä lyön kintut poikki jok'ainoalta.

Kävi selville, että koirat olivat pelottaneet karkuun kissan, Juvelan ainoan kotieläimen, joka oli sellainen kissa, että se piti isäntänsä sekä linnussa että jäniksessä. Tuossa tuskin olivat päässeet höyryämästä sisukset tunkiolla. Jänis oli kissan tuoma. Ja joka satutti kätensä kissaan, satutti sen Juvelaan itseensä. Ja jos kissa jäi sille tielleen, niin hirvet Juvela lupasi nostattaa horhista ja lähettää syyllisten kimppuun. Juvela sylkäisi ruskean lammikon kuivaan tuhkaan Jaakko-herran edessä ja ärtyi ärtymistään tuntiessaan, ettei saanut vieraita suuttumaan niinkuin olisi tahtonut.

— Sinä saat uuden kissan, sanoi Jaakko. — Toimitan kissojen maasta, Afrikasta. Siellä on kissoja niin suuria kuin susi ja ne ovat punaiset niinkuin Yölinnun suku.

— Saatte mennä ja vielä oikaista nopeasti, sanoi Juvela. — Siitä ei kissa parane. Se on sellainen kissa, että se tuntee vihamiehen ja kynsii ja höyhentää. Ei sille yksi koira mitään olisi voinut, mutta kaksi.

Jaakko-herra ei enää uskaltanut kysyä, missä koirat ja hevonen olivat. Lippi veti vaatteita selkäänsä, kun aurinko paahtoi liiaksi, ja kehoitti Jaakkoa maksamaan kissasta kymmenen markkaa.

Jaakko, jolle ainoastaan kultarahat olivat rahan arvoiset ja joka sen vuoksi aina koetti pitää niitä taskussaan, veti esiin kolikon ja tarjosi sitä Juvelalle.

— Vai napin arvoiseksi sinä panet sellaisen kissan. Saatte nopeasti lähteä sinne, missä koirannekin juoksentelevat ja hakea minulle kissan. Taikka muistatte.

Jaakko olisi jo halunnut todenperään lauhduttaa Juvelaa.

— Kuule nyt, Juvela, kissa on linnustamassa ja sinä pauhaat pauhaamistasi, sanoi Lippi. — Se tuo meille vielä paistit päivälliseksi. Eräällä miehellä Ruotsissa oli myöskin sellainen kissa, että se toi hänelle lampaankin, kun hän kyllästyi metsän lihaan…

— Mene Ruotsiin — mitäs sinä täältä tahdot, sanoi Juvela vihaisena, ja herrat näkivät, että hän mietti lähtöä metsään.

— Viinaa, sanoi Lippi. — Mitenkäs sen luvatun viinan on.

— Hyvä Juvela, älkää nyt menkö, pyyteli Jaakko. — Saatte minulta, mitä tahdotte. Kelloni tai saappaani.

Juvela vaikeni hetken ja herrat odottivat jännittyneinä, mitä tulisi.

— No, jos pyssyn annat.

Jaakko muisti, että hänen pyssynsä oli isoisältä peritty, harvinainen kivääri, mutta hänen ei ollut vähääkään vaikea luopua siitä. Hän veti hihnan olkapäältään ja ojensi pyssyn Juvelalle. Äijä iski siihen silmäyksellään ikään kuin hän olisi lingonnut kiveä ainoaan pieneen kuolettavaan kohtaan metsäotuksen kallossa. Sitten hän sanaa lausumatta vei kiväärin majaansa ja jäi sinne. Jaakolla oli se tunne, että hän heti ryhtyi johonkin salaperäiseen toimitukseen. Etteihän vain kostaisi heille kissan häviämistä ja juottaisi jotakin helvetinmoista ainetta.

— Tiedätkö, mitä sinä nyt teit? sanoi Lippi. — Se oli kuninkaan lahja isäsi ja minun isoisälle.

— Se joutui kuninkaallisiin käsiin. Hänhän on itse metsänhaltija.

— Mutta jollei hän nyt tule ulos viinoineen, niin… niin minä asetan myrkkypaloja sydänmaat täyteen sekä hänen hirvilleen että kissoilleen.

Juvela tuli ulos viina-astia kädessä. Se oli korkea, tummunut savinen ruukku, joka suippeni päästään hyvin pieneksi suuksi ja josta korva oli lähtenyt.

— Siinä pitäisi olla voimaa, sanoi äijä lauhtuneena. — Kaivoin tässä toisella viikolla noidanluut suosilmästä ja panin niitä kaksin kerroin. Kun tätä juo, niin ei jalka paina, vaikka juoksisi Turun taakse, ja sormissa taittuu puu kuin kaislankorsi.

Jaakosta tuntui verrattomalta, että hän voisi taittaa yhden noita kuusia, joiden ympäri kaksi miestä seisoalta tuskin olisi ulottunut panemaan käsivartensa. Mikä jumalallinen mies Juvela olikaan.

Lippi oli noussut seisomaan, ja pidellen vaatteita sylissään tuli hän Juvelan luo, otti pullon ja rupesi silmiään siristellen ja pää kallellaan tarkastamaan sitä. Suulla ei ollut korkkia, vaan tahmea tulppa, joka tuntui olevan tehty vanhasta tupakkamällistä. Mikä korkki, ajatteli Jaakko. — Juuri sellainen kuin metsän jumalalla sopii olla!

Juvela itse otti tulpan suulta, niinkuin hän olisi ollut kuningas, joka armollisesti tarjoaa vierailleen kellarinsa vanhinta.

Lippi haisteli ja hänen vanha, punainen nenänsä vainusi ryppyisenä ja arvostelukykyisenä.

— Käynyt läpi suurenmoisen kirkastuksen, sanoi hän ja ojensi ruukun
Jaakolle.

Jaakko tunsi ihanan pistoksen päässään. Hän oli kolme vuotta sitten käydessään everstin kanssa sukulaisia tervehtimässä Tukholmassa juomisen taidollaan hämmästyttänyt sekä vanhat upseerit että taiteilijat, mutta hän seisoi Lipin ja Juvelan edessä kuin koulupoika.

— Siunatkoon, poika, pyörrytkö sinä? sanoi Lippi.

— Minkä puun sinä tahdot taittaa, setä? huusi Jaakko ja hänen silmänsä kipunoivat. — Minä otan tuon kuusen tuosta. Ensin minä nostan sen juurineen maasta, sitten minä paiskaan sen ylös, sitten…

Lippi katsahti epäluuloisena Juvelaan.

— Juotkos sinä itse? sanoi hän.

— Juon.

— No, juodaan sitten.

— Tuolla sisällä, sanoi Juvela ja avasi majansa oven.

Hän selitti, että hän kerran juotuaan viinaansa pihamaalla oli lähtenyt kulkemaan ja tehnyt kaikkinaista turhaa hävitystä, josta Siironmaan isäntä oli suututellut. Jaakkoa ihmetytti, että niin voimallinen mies kuin Juvela välitti jonkun isännän suuttumisista ja että hän vältti jotakin hävitystyötä, jos sen tekeminen vain häntä huvitti. He menivät päitään kumartaen sisään oviaukosta ja olivat pimeässä luolassa. Pimeydessä oli viileää ja ilmatonta. Tuskin saattoi hengittää.

— Mutta jos me hajoitamme seinät, sanoi Jaakko, ajatellen tulevaa voimakauttaan.

— Kyllä kestävät, vastasi Juvela.

Äijä olisi tahtonut tehdä tulta kiukaan pesään, mutta Lippi kielsi häntä. Kiuas oli pyöreä kivikasa eikä mitään muuta. Savu olisi voinut tappaa heidät kaikki, kun ei sillä ollut ulospääsyä. Räppänästä tuli poljetulle maalle, joka oli majan permantona, pienoinen, nelikulmainen valotäplä ja sen heijastuksessa näki, kun tottui. Lippi pakotti Juvelan itsensä juomaan ensinnä ja juomaan syvältä. Sitten otti Lippi ja vihdoin Jaakko.

He tulivat kaikki heti hyvin iloisiksi. Jaakko hypähti penkiltä ja rupesi laulamaan. Juvela korjasi kiukaan syrjältä pois halkopinon, ettei hän kaatuisi siihen. Lippi ei vielä tuntenut mitään keveyttä jäsenissään, pakotti Juvelan juomaan lisää ja joi itse. Varmuuden vuoksi kysyi hän Juvelalta, oliko viina kaikki tässä. Juvela otti nurkkakaapista puisen lekkerin ja antoi sen Lipille.

Hetken perästä kaikui maakuoppa huutoja ja lauluja ja paikat ryskivät ikään kuin puolisataa miestä olisi salvanut kirkkoa, jonka oli määrä valmistua viikossa. Äkkiä paukahti ovi pihtipielineen päivineen tantereelle ja suuri punatukkainen nuorukainen syöksyi ulos karjuen ja haeskellen jotakin. Hän polki maata kummallisin kukonaskelin, ikään kuin hän joka askeleella olisi musertanut lohikäärmeitä. Hän tempoi vahingoniloisena käsiinsä puuntaimia, jotka sattuivat hänen eteensä, hihkui ja ärjyi niille, ikään kuin hän olisi nyhtänyt maasta vuosisatoja vanhoja synnin juuria. Äkkiä hän sulki syliinsä suuren harmaan kiven, puski siihen otsansa, sai sen liikkumaan ja tyhjensi siihen kaiken voimansa. Kivi nousi ja vieri hänen jalkojensa juureen. Mikä jumalallinen ilo! Mutta samassa valtasi nuorukaisen mielen haikeus. Itkun hetteet hänen mielensä uumenissa rupesivat kuohumaan ja kuumat vedet nousivat hänen silmistään. Hän oli näkevinään ikään kuin jonkin hätääntyneen katseen, ja hänen kävi sitä sääli. Se oli jossakin kaukana. Hän läksi juoksemaan. Hän juoksi kuin kamelikurki aavikolla. Tuon tuostakin pusersi hän rintaansa vasten jonkin puun ja nosti sen ilmaan. Noin ja noin! Hänen silmissään kipunoi. Ympärillä hyppeli tulikielekkeitä. Hän juoksi juoksemistaan. Hengitys kävi nopeaksi ja poltti kuin kuuma sauhu. Hän vain juoksi. Lopulta ei hän nähnyt mitään eikä tietänyt mistään. Hän upposi sauhuun ja tulikielekkeihin.

Hän heräsi hirveään ääneen, mutta ei voinut nostaa päätään. Ääni oli sellainen, jollaista ei hän milloinkaan ollut kuullut. Jokin karvainen eläin hyppäsi hänen ylitseen, koskettaen kostealla kuonolla hänen kasvojaan. Hän muisti, että oli jotakin, jota sanottiin koiraksi, ja se mahtoi olla sitä. Sitten kuului tutumpi ääni, hän muisti, että hän itse olisi voinut ääntää sillä tavalla. Ääni kirosi ja mies juoksi. Jaakko ponnisti istumaan ja luuli viimeisen päivän tulleen. Samassa oli hän taasen pitkänään maassa ja hänen ylitseen lensi kipunoita ja kekäleitä. Viimeinen tuomio! Hän oli tukahtumaisillaan savuun. Jokin piru juoksenteli savussa ja ajeli edellään kahta karvaista eläintä. Eläimet kääntyivät ja näyttivät pirulle valkeita hampaita. Jaakko rupesi muistamaan ennenkin nähneensä pirun. Se oli Juvela. Ja eläimet, joita hän tahtoi ajaa palavaan tuleen, olivat tietenkin hänen lintukoiransa. Jaakko äännähti ja sai Juvelan huomion heräämään.

— Eivät ne mitään koiria ole, ärisi äijä, nuuskainen suu nauruntapaisessa. — Sudenpentuja. Niillä on jo sama sisu kuin suurillakin susilla. Menkööt tuleen. Koiras ja naaras… niistä sikiää kokonainen karja, ja jos kuolevat, niin kuolee kokonainen susikarja.

Jaakon mieleen tuli kuin piiskaamalla ajatus, että hän aina oli halunnut sudenpentuja kesyttääkseen niitä. Hänellä oli äiti, joka aina oli pannut sitä vastaan. Mutta nyt tulivat sudet itse hänen luokseen.

— Juvela, sai hän suustaan. — Älä hätyytä pentuja. Minä vien ne kartanoon. Leikkitovereiksi kartanon nuorille neideille. He ovat sisariani. Eikö sinulla ole säkkiä tai koppaa. Katso, etteivät karkaa. Mutta mitä tuo valkea on? Onko maailman loppu? Viimeinen tuomio? Viheliäinen on ihminen!

Hän vaipui voihkaisten maahan ja oli kuin kuollut, Juvelan asumuksen ympärillä ryski, paukkui ja humisi. Lintuja tuli savun mukana. Kukkometso putosi maahan, räpytteli siipiään, mutta ei päässyt lentoon. Kipunoita ja kekäleitä satoi. Tulikielet hyppelivät kattilan laidalla, ottivat siinä vauhtia, hyppäsivät yli ja jatkoivat iloisesti matkaansa loputtomissa metsissä.

Juvela jätti hetkeksi pienet sudet rauhaan. Ne painuivat läähättäen toisiaan vastaan hiekkaan ja katselivat ulisten valkean menoa. Juvela nousi majansa katolle ja korjasi pois palavan kekäleen. Sitten hän läksi hakemaan säkkiä sudenpenikoita varten. Molemmat herrat makasivat kuin kuolleet.

Ensinnä heräsi Lippi ja konttasi ulos majasta. Liikkuva säkki tuli häntä vastaan, keikkuen ja kierien pitkin maata. Sammuneita kekäleitä ja kärventyneitä kuusenkäpyjä oli tanner mustanaan. Vihdoin hän ulkoa löysi Jaakon, nokisena, vaatteissa pieniä läpiä, ja sai hänet valveille. He rupesivat muistuttelemaan, missä he olivat ja mitä oli tapahtunut. Jaakko etsi kelloaan, mutta sitä ei ollut. Lipin kello oli seisahtunut. Heillä ei ollut aavistusta, mikä viikon päivä oli. Juvelaa ei näkynyt eikä kuulunut. Sunnuntai-iltana he olivat lähteneet kotoa, sen he muistivat. Ei mitään muuta.

— Mutta ovathan toki sudenpenikat, sanoi Jaakko, kun sai selville mikä se uliseva säkki oli, joka kierteli pitkin pihamaata.

— Mitä sinä niillä aiot?

— Vien kotiin. Ne ovat hauskat.

Heidän täytyi levätä, ennen kuin he taas jaksoivat muistaa jotakin, ja vasta kun Lippi oli löytänyt heidän eväskoppansa ruokineen ja juomineen, virkosivat he sen verran, että jaksoivat nousta horhan pohjalta katsomaan, miltä maailma näytti.

Silminkantamiin asti oli mustuneita puunrunkoja ja kärventyneitä latvoja.

Yölinnun herrat katselivat toisiinsa.

Kummalliselta näytti.

— Kulo, sanoi Lippi vihdoin.

— Kulo, toisti Jaakko, ikään kuin hän olisi opetellut oudon käsitteen nimeä.

— Pitelevät tulta niin varomattomasti. Tällainen hävitys.

— Me olemme taitaneet maata täällä viikon, sanoi Jaakko ja muisti, että kotona ovat mahtaneet olla levottomia. — Kun saisi tietää, mikä viikonpäivä on.

He saivatkin pian sen tietää. Kartanon miehet löysivät heidät ja herättivät heidät sikeästä unesta. Ei ollut kuin vasta tiistai. Kylläpä oli maailma muuttunut nokiseksi lyhyessä ajassa. Kotimatkalla kuulivat he kulon tuhoista. Lippi kuuli enemmän, Jaakko vähemmän. Jaakko ajoi Pekan kanssa ja sudenpenikat antoivat hänelle niin paljon hauskaa ajankuluketta, ettei hän kuunnellut rengin puhetta kuin puoleksi ja renki ei sanallakaan maininnut herrojen osallisuutta onnettomuuteen. Kun lähestyttiin taloa ja ajettiin asumusten kujan läpi, juoksivat lapset ikään kuin säikähtyneinä tiepuoleen eivätkä tytöt uskaltaneet näyttää itseään ikkunoissa. Jaakko laulatti susia painellen jaloillaan pussia ja heitteli rahoja tielle. Hän oli loistavalla tuulella.

— Noo, vanha Leena, mitä sinä itket — ota!

Leena oli hänen lapsenpiikansa. Häntä elätettiin talosta. Jaakko pudotti kultarahan hänen käteensä ja rupesi taasen hoitamaan pussia.

— Luuletko sinä, sanoi hän Pekalle, — että minä paljain käsin voisin kantaa nuo otukset sisään. Jos minä koettaisin. Se olisi niin muhkeaa!

Hän iloitsi jo etukäteen tyttöjen, sekä sisartensa että palveluspiikojen pelästyksestä.

Kun hevonen kääntyi pihaan portista piilipuiden alitse, aukaisi hän pussin, otti sudet syliinsä ja piteli niitä kuin koiria olkapäillään. Ne olivat niin nääntyneet, etteivät jaksaneet näyttää hampaitaankaan. Sillä lailla astui Jaakko äitiään ja sisariaan vastaan, jotka kahtena viime päivänä olivat laihtuneet ja kalvenneet. Jaakko ei sitä kuitenkaan huomannut.

— Päivää, päivää! huusi hän tartuttavan iloisesti ja nousi kaksi porrasta kerrallaan.

Mutta kun kahlekoirat omenapuiden alla olivat heränneet ja nostivat haukun, heräsivät sudetkin. Vaivoin sai Jaakko ne pysytetyksi sylissään. Ne ehtivät purra jo ennen kuin hän päästi ne eteisen permannolle.

— Tässä saatte leikkikaluja, tytöt. No, mitä luulette niiden olevan?
Koiria? Ei! Mutta ovatpa ne koiran näköisiä. Pelkäävät, pienokaiset.
Ettekö te toisi niille vähän ruokaa. Lihaa sen pitää olla. Ne ovat
susia.

Tytöt kiljaisivat kuin yhdestä suusta ja pakenivat saliin, sulkien oven jälkeensä. Mathilda-rouvakin vetäytyi taaksepäin, minne pääsi. Kyyneleet olivat hänen silmissään.

— Jaakko, sanoi hän vapisevin huulin. — Jaakko…

Hän ei päässyt kauemma, sillä hänen äänensä petti. Jaakko jätti sudet ja tuli äitinsä luo.

— Anteeksi, rakas äiti. Minä arvaan, että te olette olleet levottomat. Mutta mitä turhasta. Meillä on ollut hauska retki. Emme saaneet paljon mitään, oli niin kuuma, ettemme jaksaneet liikkua.

— Oletko sinä aivan vahingoittumaton? kysyi äiti ja painoi päänsä
Jaakon rintaa vasten.

— Aivan. Mitäs minä. Me olimme niin kaukana silloin, kun kulo raivosi.
Aivan toisessa päässä järveä…

Mathilda-rouva kuunteli häntä henkeä pidätellen.

— Oletteko te sitten koko ajan olleet siellä? Hyvin kaukana palosta?
Ehkä suurten soiden takana?

— Niin, vielä kauempana. Kuinka niin?

Suuri siveellinen suuttumus leimusi Mathilda-rouvassa.

— Ja täällä voidaan uskoa, että te olisitte varomattomalla pitelyllä aiheuttaneet koko onnettomuuden! Sanoinhan minä, että sinä olet syytön, sinä rakas, rakas lapseni…!

Jaakko puri huultaan.

— Mitä me nyt enää niistä. Minä olen terveenä kotona…

— Minä menen heti isäsi luo.

— Missä isä on?

— Hän on eilisillasta ollut vuoteen omana.

— Onko isä sairaana?

Jaakko ei ehtinyt odottaa vastausta, sillä tytöt toivat sudenpenikoille lihaa. Niiden nälkä oli pohjaton. Lihankappaleet katosivat hienontamatta kitoihin ja paksut luut rusahtivat hampaissa rikki. Tuotiin koirien kahleet ja sudenpenikoita alettiin kuljettaa. Liha oli antanut niille uutta voimaa, ne purivat kahleitaan, vetivät pään hihnan reiästä, pääsivät irti ja ne oli otettava suurella melulla kiinni. Tytöt riemuitsivat, kuten nuoret ihmiset riemuitsevat painostavien päivien jälkeen, ja talo kaikui naurua, huutoja ja kiljahduksia. Sudet näytettiin koirille ja koirat haukkuivat ja ulvoivat, niskaharjakset pystyssä. Vihdoin vietiin sudet muurattuun komeroon jyväaitan kupeelle, josta kerrottiin käyvän maanalaisen käytävän kirkkoon. Kellari oli miesmuistin ajan ollut virkaheittona ja pysytettiin pystyssä vain tarinoiden tähden, jotka siihen liittyivät. Jaakko ankkuroi omin käsin sudet seinään ja otti avaimen suulta.

Alakartanon tytöt kuulivat aidan taakse iloisen puheensorinan Yläkartanosta ja liukuivat äänettöminä sireenipensaiden varjossa. Jaakko muisti heidät ja päätti huomenna viedä sudet heidän luokseen vieraisiin. Tänä iltana hän tunsi velvollisuudekseen olla äitinsä luona. Hän oli sitä paitsi hyvin uninen. Sisaret kävivät kiinni hänen käsivarteensa ja Anna puhui puhumistaan.

— Me luulimme sinua kuolleeksi. Äiti kulki edestakaisin ja huusi sinun ja Jumalan nimeä. Me panimme jo yllemme valkoiset vaatteet — eihän olisi sopinut olla kirjavissa. Ja kaikki sinun rakastettusi riensivät tänne sinua kysymään… No kutka? Niinkuin et sinä sitä tietäisi! Luonnollisesti Ellida — hän on todella hyvin kaunis ja sopii rouva von Tolliksi. Hänet sinä saat naida, mutta et Zaidaa, postineitiä. Etkä Sigridiä. Hän on meidän serkkumme ja se ei sovi. Kaikki he ottaisivat sinut… Mutta kuule sitten eteenpäin…

Hän yritti ruveta kertomaan Siironmaasta ja Siironmaan tyttärestä, kun he tulivat portaille ja tapasivat äitinsä.

— Isäsi pyytää sinua luokseen, sai Mathilda-rouva vaivoin suustaan.

Jaakko hätkähti. Jotakin vakavaa oli tapahtunut, sen hän tunsi. Äiti tuli, painoi päänsä pojan käsivartta vasten ja nyyhki.

— Älä ota isän sanoja liiaksi sydämellesi, lapsi, sanoi hän. — Tiedät, ettei hän tarkoita kaikkea, mitä hän sanoo…

— Mitä sitten on tapahtunut? kysyi Jaakko.

Äiti vaikeni ja he astuivat ääneti läpi eteisen ja isän kirjoitushuoneen.

— Miksi pappa makaa täällä? sanoi Jaakko peräkamarin oven edessä.

Mathilda-rouva pyyhki nenäliinaansa.

— Hän luulee kuolevansa eikä tahdo…

— Eikä tahdo…?

— tehdä minun huoneitani minulle pelottaviksi.

Mathilda-rouva vaipui tuoliin ja itki. Jaakko silitteli hetken hänen olkapäätään ja avasi sitten peräkamarin oven.

Lapset olivat aina kammoneet pientä, viileää huonetta, koska tiedettiin Tollien kuolleiden läpi sukupolvien levänneen siellä ennen hautaamisen päivää.

Ensimmäinen, mitä Jaakko näki, oli kellonsa tuolilla isän vuoteen vieressä. Jokin muisto alkoi herätä hänessä.

— Hyvää iltaa, pappa.

Isä vastasi hetken jälkeen:

— Sinä olet taas valehdellut äidillesi.

Jaakko todella ei tietänyt valehdelleensa. Silloin eversti sairaan ja murtuneen miehen kootulla ja hillityllä äänellä lateli hänen eteensä hänen syntiluettelonsa. »Sinä olet…» sanoilla alkoi joka lause eikä siitä ollut ulospääsyä. Viimeinen syytös tuli kysymyksen muodossa:

— Mitä sinä olit tehnyt Siironmaan tyttärelle? Koira oli haukkunut iltayöstä, ja kun äiti aamulla meni tytön aittaan, oli vuode tyhjänä. Tyttöä ei kuulunut lypsämään eikä muutenkaan auttamaan äitiä. Kun tuli oli sytyttänyt talon, nähtiin hänen juoksevan esiin metsästä. Hän oli sitten pitänyt kädenselkäänsä silmien edessä, kääntynyt ja juossut liekkeihin. Minä kaivoin itse esiin hänen hiiltyneen ruumiinsa. Mitä sinä olit hänelle tehnyt?

Jaakon leuka liikkui, niinkuin häneltä olisi puuttunut ilmaa ja hän olisi koettanut saada sitä keuhkoihinsa suun kautta. Hän ei vastannut mitään, hän seisoi niinkuin puu, johon ukkonen on lyönyt hamasta latvasta juureen asti. Hetken perästä hän näki, missä ovi oli ja avasi sen.

— Hyvästi, pappa, sanoi hän.

Eversti ei vastannut.

Yölinnun ainoa poika astui läpi kotinsa huoneiden, ohitse seinien perhekuvien ja vanhojen muistoesineiden. Hän tunsi, että hän oli täällä viimeistä kertaa ja että jokin outo kohtalo odotti häntä. Oliko hänen mentävä jokeen vaiko hirttäydyttävä siihen metsään, missä jokainen puu ja ruoho oli elävästä muuttunut vainajaksi ja missä…? Hän puristi sormet päätään vasten ja hänestä tuntui, että hän taasen näki pahaa unta, kuten nämä kaksi päivää Juvelan kattilassa. Entäpä jos hän yhä olikin siellä ja äijä oli juottanut hänelle jotakin helvetinjuomaa…?

Kun hän tuli huoneeseensa, lankesi hän polvilleen vuoteensa ääreen ja kyyneleet pääsivät valloilleen. Äiti tuli ja he itkivät yhdessä ikään kuin olisivat nojanneet alttaripöytää vasten ja rukoilleet anteeksi syntejään.

— Anteeksi, anteeksi, anteeksi! huusi Jaakon koko sielu, mutta hän ei itkultaan voinut puhua, hän vain painoi otsaansa äidin polvia vasten.

Äiti auttoi hänet puhtoiseen vuoteeseen ja Jaakko suuteli hänen käsiään ja antoi hänen olla siinä uskossa, että hän jää nukkumaan. Mutta hän tiesi, ettei hänen enää ole lupa olla kotinsa valkeiden patjojen varassa.

Äiti suuteli hänen hiuksiaan, jotka tulivat sauhulta, luki polvillaan hänen edessään isämeidän, lausui vielä jotakin, niin hiljaa, että se oli kuin yninää, ja läksi varpaisillaan huoneesta. Jaakosta tuntui siltä kuin hänen hautansa ylitse olisi luettu viimeinen siunaus.

* * * * *

Kun kaikki oli talossa hiljaista, nousi hän, pukeutui nopeasti ja hyppäsi alas ikkunasta. Kivijalkaa myöten hiipien meni hän portille ja maantielle. Hän ymmärsi, että hänen täytyy saada talon nopein hevonen, muuten hänet otetaan kiinni ja kuljetetaan takaisin.

Pitkä päärakennus oli pimeänä. Ainoastaan everstin ikkunassa näkyi tulta. Jolleivät rengit olekaan jättäneet avainta rakoon tallin oven päälle, missä aina riippui ammuttu haukka, niin mistä hän saa hevosen? Mutta avain oli kolossaan.

Piia makasi kyljellään, kaula pitkällä. Jaakko ei uskaltanut silittää sitä, ettei heltyisi. Hän valitsi hevosen, otti pienimmät rattaat, valjasti ja sulki tallin ja liiterin ovet. Talo nukkui ikään kuin sydänmaan vanhus olisi juovuttanut sen noidanyrteillään. Ainoastaan Yölinnun peräkamarin ikkuna eli kuolleiden ikkunoiden rivissä. Ihme, että koiratkin vaikenivat. Ne oli nähtävästi isän sairauden vuoksi ankkuroitu koppeihinsa. Yökin oli pimeä.

Jaakko koetti, että hänen taskussaan oli kallis sormus, jonka perheen vanhin poika aina oli saanut haltuunsa täysi-ikäiseksi tultuaan. Jaakko oli aikaisemmin saanut sen toivotuksilla, että miehistyisi ja menestyisi… Sormus oli tallella.

Hän hyppäsi rattaille, antoi hevosen käyden mennä ohi talon, ohi pimeän päätyikkunan, jonka ruutuun hänen äitinsä niin monena päivänä ja yönä odottaessaan kotiin poikaansa oli painanut kasvonsa — ja kiristi ohjaksia.

JUURIKK'OJA

Siironmaan talo oli palanut vakuuttamattomana. Eikä siinä kyllin, että karja oli mennyt: oli mennyt rahaa. Isäntä oli salarikas ja hän oli säilyttänyt rahansa sekä kirstuissa että sukanterissä ja seinänraoissa. Tärkeimmän kirstun hän hengenvaaran uhalla kyllä oli saanut temmatuksi palavasta talosta. Mutta kulo oli pihamaalla kärventänyt sen niin, että kun se avattiin, setelit hajosivat tomuksi ja tuhaksi.

Mahtava isäntä oli repaleisena, kasvot ja kädet palohaavoilla, eräänä aamuna ilmestynyt Yölinnun kartanoon vaatimaan hyvitystä: hänen tyttärensä oli menettänyt henkensä, hänen vaimonsa oli mielipuolena ja hänen omaisuutensa oli mennyt. Hän seisoi kuin raivohullu eteisessä, huutaen, huitoen käsiään ja uhaten. Jos hän olisi tullut jonakin toisena päivänä, vaikkapa yhtä ainoaa päivää myöhemmin, niin hänen tulonsa olisi tehnyt järkyttävämmän vaikutuksen. Nyt hän tuntui tungettelijalta, joka tuli meluamaan surutaloon.

Hän oli sattunut tulemaan Yölintuun sinä päivänä, jonka aamuna ainoan pojan pako oli huomattu. Hänen menetyksensä eivät Yölinnun herrasväen silmissä voineet merkitä mitään heidän surunsa rinnalla. Ruotsinmaalainen pehtori lausui hänelle tyynesti ja kohteliaasti muutaman sanan. Tulevassa oikeudenkäynnissä luonnollisesti selviäisi, oliko niissä raskaissa syytöksissä, jotka hän kohdisti herrasväki von Tolliin, perää. Siinä tapauksessa hän tietenkin saisi täyden hyvityksen.

— Viisikymmentäkaksi tuhatta kolmesataa neljäkymmentäyksi markkaa viisikymmentäkolme penniä! huusi isäntä ja hänen kasvonsa vääntyivät sekä ruumiillisista että henkisistä tuskista. — Annatteko te ne minulle takaisin!

Olisi pitänyt säilyttää rahat pankissa ja talo olisi pitänyt vakuuttaa.

— Entä tytön henki — se olisi kai sekin ollut säilytettävä pankissa ja vakuutettava, kun tiedettiin, että Yölintuja liikkuu…

Niin, luonnollisesti vanhempien oli katsottava, että heidän lapsensa olivat turvassa.

— Entä emäntä? huusi isäntä keskellä Yölinnun pihamaata ja heristeli nyrkkejään, — kuka sitten on edesvastuussa emäntien ymmärryksestä? Olisiko heitäkin säilytettävä pankeissa ja palovakuutuksissa?

— Vähemmän ääntä, hyvä ystävä, sanoi pehtori. — Ei ole lupa tulla ihmisten pihamaille meluamaan ja…

— Mutta on lupa polttaa ihmisten lapset…

— Menkää nyt kotiin rauhoittumaan…

Nauru, joka läksi isännän suusta, rämisi Yölinnun pihamaalla.

— Missä minun kotini on, että minä sinne menisin — sano se, sinä susi ja ryöväri…

Pehtori kävi lujalla kädellä nyrkkiin, joka vapisi hänen leukansa alla.

— Yölinnulle minulla on asiaa! huusi Siironmaan isäntä. — Tuokaa tänne se punatukkainen koira, joka…

Karkeat sanat räiskyivät pitkin rakennusten seiniä, ikään kuin niihin olisi paiskattu likaa. Oli vaikea saada isäntää poistumaan, sillä talon miesvoimat oli lähetetty eri tahoille etsimään Jaakko-herraa. Rukiillakin oli sinä päivänä miltei pelkästään naisväkeä. Pehtorin täytyi kiireistään huolimatta lähteä saattamaan pois isäntää. Hänet pantiin köysiin kuin vanki, mutta häntä ei voitu estää huutamasta ja hän huusi yliluonnollisin voimin rattaiden ajaessa kirkonkylän läpi. Kauheata puhetta se oli Yölinnusta. Pehtori oli uhannut isäntää, luvaten haastaa hänet oikeuteen kotirauhan rikkomisesta ja kunnianloukkauksesta. Kun he kuitenkin ajoivat siitä, missä jokin päivä sitten oli ollut eläviä puita ja missä nyt oli savuavia kantoja, ja kun he tulivat rantaan, missä äsken hyvinvoipa, nyt koditon perhe majaili, kävi kartanon miestenkin surku.

— Marjaana, Marjaana! kuului ladosta järven rannalta.

Ja ääni oli kuin voitelemattoman koneen, jota lakkaamatta käytetään.

Kun isäntä sen kuuli, riuhtaisi hän poikki köytensä, karkasi alas rattailta ja tahtoi syöstä latoon.

— Minä tapan emännän, jos hän vielä panee noin. Jumal'avita tapankin…

Yölinnun miehet pitelivät häntä. Vanha vaimo tuli ja otti häntä kädestä. Raivo mies seurasi häntä lauhana ja väsyneenä. Vaimo johdatti hänet luhtaheinään rannalle ja rupesi puhumaan hänelle jumalansanaa. Emäntä ei enää huutanut. Kaksi lasta leikki palaneiden kantojen joukossa. Yölinnun miehet viipyivät hetken. Tuntui siltä kuin Jumala joskus panisi ihmisten hartioille suurempia kuormia kuin he jaksavat kantaa, vaikka vaimo kuului vakuuttelevan isännälle, ettei hän sitä tee.

Siironmaan isäntä ei seonnut, vaikka siitä yleisesti puhuttiin pitäjällä. Yölinnun herra kutsutti hänet pian sairasvuoteensa ääreen, puhui hänen kanssaan kuin ihmisen kanssa, ehdotti muuttoa Juurikk'ojaan, jossa lupasi samat etuudet, mitkä Siironmaassa oli ollut ja tarjoutui itse ottamaan Siironmaan alueen. Emännän vuoksi oli parempi, ettei perhe ruvennut rakentamaan synkälle palopaikalle. Varmaan emäntä paranisi, kun joutuisi toisiin oloihin. Lisäksi lupasi Yölinnun herra hevosia, karjaa, jopa puhdasta rahaakin. Itsetietoinen Siironmaa, joka oli läpikäynyt outoja sielunvaiheita ja ennen kaikkea maistanut köyhyyden häpeän uhkaa, tunsi äkkiä taas pääsevänsä kiinni siedettävään aineelliseen asemaan ja tyytyi tarjottuihin sovintoihin. Yölinnun everstin ystävä Kauniston herra läksi edustamaan ensinmainittua Juurikk'ojan näyttäjäisissä ja palatessa niinsanotulta metsästyslinnalta, jonka eversti luovutti asuinrakennukseksi Siironmaan väelle, vei Kauniston herra talonpojan herrojen puolelle Bellevuen hotelliin sillankorvassa. Se oli kaiken sovituksen huippu: talonpoikainen isäntä Kauniston herran kanssa Bellevuen herrassalissa, ja kellarimestari Svanberg, krouvin Kerstinin veli, valkoisissa paidoissaan, kakkulat nenän selässä palvelemassa heitä! Kauniston herra sopi everstin puolesta Siironmaan kanssa kaikista asioista. Siironmaa ei enää ajatellutkaan oikeudenkäyntiä. Eihän hänen tyttäreensä sillä olisi tullut henkeä eikä emäntä parantunut, vaikka oikeus olisi istunut kuinkakin monta kertaa. Ja olihan kartanon herrasväkikin saanut palkkansa — vaikka olisi nuori herra lopettanut päivänsä. Isäntä nauroi jo tuttavallisesti, kun lihava ruotsinmaalainen kellarimestari veti pitkiä korkkeja pullojen kauloista. Hyvissä aineissa on pitkät korkit — sen tiesi isäntä. Ja mitä ei ikinä mikään oikeus olisi saanut aikaan, sen sai seurustelu Bellevuessä: täydellisen mielensovinnon.

* * * * *

Perhe muutti Juurikk'ojaan ja asui »metsästyslinnassa». Karjalle saatiin suojaa läheisestä torpasta, jonka maita isännän keväällä piti ruveta viljelemään. Emäntä oli nostamalla nostettu rattaille syntymäkotinsa rannassa ja perille tullessa hänet kannettiin vuoteeseen. Hän ei päässyt kävelemään. Hän ei muutenkaan ollut selvillä siitä, mitä hänelle tehtiin. Vanha vaimo asui rukkeineen emännän kanssa ja hoiti häntä. Heillä oli kaksikerroksisen rakennuksen kaunein huone, josta näkyi Yöjärvi syksyn kuulaassa kirkkaudessa. He tosin eivät sitä katsoneet. Eivät he myöskään nähneet, mitä esittivät kuvat seinillä, eivätkä he tietäneet, että Jaakko-herran oli ollut tapana asua tässä huoneessa, kun hän metsästeli Juurikk'ojan mailla.

Vanha vaimo istui ja kehräsi. Emäntä makasi poissaolevana ja apeana. Tuon tuostakin silmäili vanhus työnsä äärestä sairasta, nousi ja kostutti lusikalla hänen suutaan tai pyyhki hänen huuliaan. Tuon tuostakin hän kävi kohentamassa tulta, joka lakkaamatta paloi uunissa. Hän puheli itsekseen, kysyi asioita ja vastasi itse kysymyksiinsä, toisteli sitten tuttuja raamatunlauseita ja veisasi vaihteen vuoksi virsiä. Hänellä ei ollut ensinkään ääntä ja hän väsyi pian. Kehräämään ei hän väsynyt. Emännän silmät harhasivat pitkin seinäpintoja, pysähtyen kuviin. Hän nukkui, hän söi ja puheli sekavia asioita. Hänen lapsensa ikävöivät hänen tykönsä, mutta heitä täytyi pysytellä poissa, koskei sairas tuntenut heitä, vaan kävi levottomaksi, kun he olivat huoneessa. Joskus he pääsivät karkaamaan sisään, kädet täynnä puoloja, joita olivat poimineet, tai kuusen- ja petäjänkäpyjä, jotka olivat heidän lehmiään. Vanha vaimo nousi silloin rukkinsa äärestä ja heristeli heidät menemään, mutta kun hän palasi rauhoittamaan sairastaan, olivat kyyneleet hänen silmissään. Tämä elämä oli yhtä kaikki surkeaa! Lapset turvautuivat piika Riikkaan, jolle isäntä oli uskonut avaimet ja joka toimi talossa kuin emäntä ainakin. Joskus liukuivat lapset hiljaa äitinsä huoneeseen ja saivat olla, kun lupasivat, etteivät pidä ääntä. He katsahtivat ihmetellen ja pelästyneinä äitiin, joka päivä päivältä vieraantui heistä, kuiskuttelivat hetken rukin ääressä, kertoen leikeistään ja kerjäten vanhukselta satuja, ja asettuivat sitten ikkunaan, joka oli niin matalalla, että he ulottuivat näkemään ulos. Kalliolla rakennuksen juurella olivat puut keltaiset ja punaiset ja keltaisina ja punaisina olivat rannat ja saaret, mutta järvi siinsi ja hymyili kuin hyvä silmä — äidin silmät olivat olleet sen väriset, silloin, ennen, kotona. Yhtäkkiä unohtivat lapset, että piti olla hiljaa, ja tyttö saattoi huudahtaa:

— Me asumme Siironmaassa nyt ja Johanna on emäntä ja Malakia on isäntä ja me…

Äiti pelästyi, vanhus nousi rukiltaan ja lasten täytyi lähteä.

* * * * *

Silloin oli jo lumi maassa, kun eräänä aamuna sairas kutsui vanhaa vaimoa nimeltä ja selvästi tunsi hänet. Vanhus tuli niin iloiseksi, että Jumalaa kiittäen lähestyi vuodetta.

— Minkätähden tuollainen kuva on tuotu tänne? kysyi emäntä, tuijottaen seinään ja hänen silmänsä olivat viisaat kuin ennenaikaan.

— Niin, sanoo muuta, emäntä kulta, puheli vanhus värisevällä äänellä. — Minkätähden se onkaan tuotu tänne. Otetaan pois. Tahtooko emäntä, että minä otan sen pois?

Vanhus ei yrittänytkään panna täytäntöön, mitä hänen sanansa sisälsivät. Hän kumartui emännän puoleen ja sitaisi hiuksia hänen otsaltaan. Otsa oli eilisestään käynyt ikään kuin pilvettömämmäksi ja silmät olivat kirkkaat.

— Vappu, sanoi emäntä ja hymähti, — onkos se se vanha Vappu? Missäs sinä olet ollut niin kauan?

Herra Jeesus siunatkoon! pääsi vanhalta vaimolta ja hän istuutui vuoteen laidalle ja otti emännän laihan käden. — Emäntä kulta, emäntä kulta!

Hän ei ilossaan tietänyt, mitä hän olisi tehnyt. Hän rupesi pyyhkimään emännän silmiä, vaikkei emäntä ensinkään itkenyt, ja kysyi, toisiko hän emännälle syötävää. Hänen omat kyyneleensä vuotivat sekä silmistä että sieraimista ja hänen kielellään elivät niin monet raamatunlauseet ja virrenvärssyt, että ne olivat hänet tukahduttamaisillaan.

— Tuo, tuo syötävää, sanoi emäntä. — Reikäleipää vain ja paista hiilillä muikkua. Mutta älä mene ihan vielä. Missä sinä olet ollut näin kauan? Ja missä minä olen? Ja mikä tuo kuva on? Minkä tähden tänne tuodaan tuollaisia kuvia. Ota pois ja pane tuleen. Lastenkin tähden. Missä lapset ovat? Ja missä isäntä on? Olenko minä ollut kipeänä? Kauankin?

Vanha vaimo vastasi emännän kysymyksiin. Hän ei salannut mitään. Ja vähitellen heräsi emännän muisti, ja jokainen elämys, joka kuin siemen kirren alla oli viipynyt kätkössään, rupesi nostamaan päätään ja jokaisen muiston elvyttäminen teki kipeää. Mutta kun emäntä muisti Marjaanan kohtalon, ei hänellä ollut ainoaa kyyneltä silmässä, hän vain liitti kätensä yhteen ja hiki pisaroi hänen otsaltaan.

— Isä, valaise minua, opeta minua tyytymään…

— Tuonko minä nyt syötävää? keskeytti vanhus. — Onkin tuoreita muikkuja, kun oltiin eilen nuotalla.

— Oltiinko eilen nuotalla? Ne eivät sitten olekaan oman järven kaloja…

— Mitä emäntä siitä, kun vain tulee terveeksi…

— Niin kyllä, Vappu. Älä mene ihan vielä. Minä nousen ikkunaan…

— Ei emäntä nouse yksinään. Jolleivät jalat kannattaisi, kun emäntä niin kauan on ollut vuoteessa…

Emäntä yritti lähteä liikkeelle, niinkuin terveytensä aikoina, mutta jalat olivat tunnottomat.

— Emäntä odottaa vähän. Minä noudan apua, niin autetaan emäntä ikkunaan.

Vanhus kiirehti läpi suurten, outojen huoneiden keittiöön ja kaiken matkaa hän lateli raamatunlauseita ja kertoili, mitä oli tapahtunut.

— Emäntä tulee terveeksi, puheli hän keittiön ovella. — Tahtoo jo syötävää. Minä paistan muikkuja. Hiilillä, tahtoo. Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän… Riikka tulee auttamaan, emäntä tahtoo nousta katsomaan järveä. Riikka heittää nyt sen työn… Ja kun hän lähestyi kaupungin porttia, niin katso, kuollut kannettiin ulos ja se oli äitinsä ainoa poika ja hän oli leski… Riikka heittää nyt ja tulee.

— Etkö sinä kuule, mitä sinulle sanotaan! huusi punaposkinen piika ja kolisteli astioita liedellä. — Olekin jo höpisemättä. Mikä hänet nyt olisi parantanut. Sitä sinä olet puhunut jo ennenkin. Ehtii odottaa siihen asti, että minä saan padan tulelta. Kaikkien tässä pitääkin katsella järveä. No, lähdetkö siitä höpisemästä, tai minä huudan isännän sinua opettamaan.

— Riikka ei taitaisi tahtoa, että emäntä tulisi terveeksi?

Riikka paiskasi käsistään kauhan ja veri näytti pyrkivän tirsumaan esille hänen poskistaan.

— Mitäs sillä on väliä! huusi hän, — mukavampaahan se vain olisi, että tulisi pitämään huushollia! Kyllä minun puolestani saa tulla vaikkapa jo nostamaan tuota pataa tuosta tulelta. Ei se niinkään hauskaa ole pitää rakennusmiehiä ruuassa ja pestä niiden pyykkiä. Ja vielä sairas passattavana, jonka mieliteoiksi täytyy keittää ja paistaa mitä käsketään, oli kuinka kiire tahansa. Kyllä minun puolestani saavat parantua. Tulkoonkin vain nostamaan vellipadan tulelta… Minä jätän sen siihen, kiehukoon maahan, jollei korjaa…

Piika itki. Vappu palasi suuttumustaan niellen emännän luo ja heti hänen perässään tuli Riikka.

— Kas kun en minä tunnekaan, sanoi emäntä. — Tämä ei olekaan meidän entisiä piikoja. Onko tuvassa mitä tapahtunut, kun tämä itkee?

Riikka ei vastannut, kävi vain kovakouraisesti emännän käsivarteen ja vanhuksen puhellessa lapsista ja siitä, kuinka he nyt tulevat iloisiksi, ja kalasta, jota hän menee paistamaan, auttoivat he emännän vuoteesta. Hänen jalkansa ei tuntenut maata. Hän oli kuitenkin niin köykäinen, että he kantamalla jaksoivat viedä hänet ikkunaan.

— Lunta, sanoi hän. — Ja järvi jo jäässä. Joko sitä ajetaan?

Häntä alkoi värisyttää. Vanha vaimo rupesi taasen puhelemaan lempeään, holhoavaan tapaansa. Nuori nainen tiuski ja päästi vihaisesti sairaan käsistään. Emäntä painoi kasvot korvallista vastaan ja itki. Hän tunsi avuttomuutensa ja hän tunsi menettäneensä kotinsa. Lisäksi häntä ahdisti outo aavistus: olisiko ollut parempi, että hän olisi kuollut eikä tullutkaan terveeksi. Kaikki eivät iloinneet hänen paranemisestaan.

Onnen hetki oli yhtä kaikki se, jolloin lapset tulivat hänen vuoteensa ääreen. He olisivat paikalla tahtoneet viedä häntä katsomaan navettojaan, joita he paraikaa puhdistivat lumesta, ja kun ei äiti voinut seurata heitä, toivat he leikkikalujaan hänen huoneeseensa.

Emäntä oli moneen kertaan kysynyt isäntää, ennen kuin hän tuli. Hän oli ollut »Vamperilla» tapaamassa Yölinnun everstiä ja palasi hyvällä tuulella. Tosin eversti oli moittinut liiallisesta rahantuhlauksesta, mutta pitkäkorkkiset olivat taasen sovittaneet herran ja talonpojan välit ja kellarimestari, jota Juurikk'oja sanoi »Vamperiksi», oli lainannut uudelle ystävälleen kirjan, josta isännän sopi oppia ruotsia. Varmaan hän sitä oppisi, koska hänellä oli hyvä halu. Kirja oli pitkulainen kuin katkismus ja povitaskussaan toi isäntä sen kotiin.

Metsästyslinnan pihamaalla odotti piika Riikka pyhävaatteissaan, kädessä punakukallinen puuvakka.

— Mihinkäs nyt mennään? sanoi isäntä.

Piika pyyhki silmiään ja sieraimiaan harmaan villaliinan nurkkiin ja selitti, ettei häntä kai enää tarvita talossa, koska emäntä tulee terveeksi.

Isäntä tuli alas rattailta ja puhutteli häntä matalalla äänellä. Mitä joutavia hän nyt siinä — kuka emännän olisi parantanut. Herratkin olivat sanoneet, että hän oli parantumaton. Kun piika kuitenkin pysyi väitteissään eikä suostunut palaamaan takaisin, sitoi isäntä hevosen aitaan ja läksi juoksujalan sisään. Lakki päässä hän tuli suoraan sairaan huoneeseen ja tapasi lapset iloisesti puhelemassa äitinsä ympärillä ja emännän saman muotoisena, jollainen hän oli ollut terveytensä päivinä. Emäntä luuli isännän niin ilostuneen, että hän riensi häntä katsomaan näin suinpäin. Emäntä hymyili ja oli lausumaisillaan jotakin, kun huomasi isännän tuijottavan häneen kuin valekuolleeseen, joka laudaltaan on noussut istumaan.

— Minä taidan tästä parantua, sanoi emäntä.

— Vai luulet sinä… että paranet.

— En minä vielä pääse käymään.

— Vai et vielä pääse käymään… Vai et vielä…

— Mitä sinä puhut…?

— Mitäs minä sitten.

Isäntä meni takaisin pihamaalle, missä piika yhä seisoi selin taloon.

— Et sinä mihinkään mene, sanoi hän. — Ei emäntä pääse kävelemäänkään.
Ja voi vielä seotakin.

— Kuka hänen sekoamisensa tietää…

— Käänny koreasti takaisin vain.

Isäntä käänsi hänet, käsipuolesta vetäen, taloon päin ja hetken tuskiteltuaan piika palasikin.

Mutta isännän mentyä oli emännällä entistä voimakkaampana se tunne, ettei hänen olisi pitänyt palata elävien joukkoon, vaan yksintein kuolla. Hänelle tuli siitä murhe. Jos isäntä olisi ollut huoneessa niin kauan, että olisi voinut puhua hänen kanssaan. Mutta isännällä oli niin paljon mentävää.

— Mikä se on se piika? kysyi emäntä kerran.

— Mikä piika? sanoi isäntä.

— Se korea ihminen, joka tässä palvelee? Eihän tässä muita olekaan.

— Jaa Riikka — niin, hän on piika vain. Mitä sinä sitä kysyt. Täytyihän joku ottaa, kun sinä sairastelit.

— Enhän minä sano, ettei olisi pitänyt.

— No, mitä sinä sitten? Tekevä ihminen se on — täällä on rakennusmiehiä, täytyy niille olla ruokaa.

— Enhän minä sitä. Älä nyt… puhutaan nyt.

— Minun täytyy lähteä Vamperiin. Sovittiin, että tulisin…

— Kyllähän sinä… Minä vain kysyisin… Se on pian tehty, älä ihan vielä… Sitä minä vain, että eikö muutettaisi kotiin!

— Kotiin — mitä sinä nyt…? Tiedäthän sinä…

— Tiedän, Siironmaahan tarkoitan. Se se kuitenkin on meidän kotimme… En minä täällä parane. Siellä minä paranen palaneiden kantojenkin keskellä. Rakennetaan talo uudelleen…

— Älä nyt. Tiedäthän sinä, että on vaihdettu everstin kanssa. Siironmaa on everstin…

— Kyllä hän vaihtaa sen meille takaisin, kun kuulee, että se on minun syntymäkotini. Minä menen ja lankean polvilleni armon eteen.

— Mihinkä sinä menet ja lankeat…? Ole koreasti siinä. Minä käsken
Vapun.

Isäntä läksi ja Vappu jäi. Emäntä makasi silmät kiinni. Ripsien välistä pisarteli kyyneliä.

Isäntä istui Vamperin luona ja opetteli ruotsalaisesta kirjasta. Hänen täytyi niinikään olla rakennusmiesten luona juttelemassa, että he pysyisivät hyvällä päällä. Vamperi oli mukava ja leikkisä mies. Ja hyvin tekivät rakennusmiehetkin, kun heitä piti silmällä ja väliin antoi heille ryypyn. Ei enempää, ettei tullut liikaa.

Eräänä yönä näki emäntä oudon unen. Oli olevinaan mies, joka asteli kivillä laskettua tietä, ja kahden puolen oli korkeita taloja. Vastaan tuli ihmisiä jalan ja ohitse ajoi hevosia. Mies poikkesi taloon ja tuli kauppaan, jossa vanha herra kumarsi kohteliaasti ja otti hyllyltä jotakin ja ojensi miehelle. Hän sai ojentaa muutamaan kertaan, ennen kuin mies sai mieleisensä. Ne olivat silmälasit.

Uni oli outo elävyytensä vuoksi. Mies oli ollut pitkä ja harteva, hänellä oli ollut yllä mustat vaatteet ja kova, korkea hattu. Emäntä oli nähnyt hänet takaapäin ja kaupassa oli niin hämärää, ettei tarkoin ollut voinut erottaa kasvoja. Emäntä muisti ennenkin nähneensä ne jossakin, hän ei vain voinut muistaa missä, mutta koko päivän hän ajatteli miestä ja vaivasi itseään miettimällä, missä hän oli hänet nähnyt.

Parin päivän perästä hän muisti nähneensä hänen menevän sisään jostakin ikkunasta. Oli pimeä ja ikkunakin oli ensin pimeä, mutta sitten ilmaantui joku ruudun taakse ja pelkäsi ensin, mutta avasi lopulta, ja herra nousi korkealle kivijalalle ja hyppäsi sisään. He puhuivat pimeässä. Taisivat itkeä. Toinen oli nainen. Hän sytytti kynttilän. Hän oli keveissä pukimissa ikään kuin hän olisi noussut nukkumasta. Hän sytytti kynttilän, läksi viereiseen huoneeseen, avasi avaimella suuren kirstun ja otti jotakin, jota antoi herralle, mutta herra antoi hänelle taskustaan jotakin. He puhuivat taas ja kynttilä paloi. Nainen itki kovasti. Sitten herra hyppäsi alas ikkunasta, kaatui pensaisiin, nousi ja astui rattaille. Tiellä oli hevonen ja rattaat.

Ponnistus ennen tämän muiston selville saamista oli emännälle niin raskas, että hän jälkeenpäin nukkui pitkän aikaa. Hän oli mahtanut nähdä tämän unen ollessaan mielisairaana.

Pitkä, harteva herra rupesi nyt yhtä mittaa kummittelemaan sairaan mielessä. Milloin hän oli laivalla ja asteli kapeita, jyrkkiä portaita johonkin pieneen huoneeseen, johon hän pani nukkumaan. Milloin hän ajoi korkeissa vaunuissa, joiden edessä oli neljä hevosta. Ja ajettiin ylämaata ja kuski puhalsi torveen. Milloin hän oli suuressa huoneessa, missä oli paljon väkeä ja tanssittiin. Kerran toinen mies löi häntä päähän. Oli yö ja toinen mies tuli takaapäin… Kerran hän oli huonoissa vaatteissa ja lakaisi tietä pitkällä varsiluudalla. Kerran hän ajoi vaunuissa rikkaan ja kauniin rouvan kanssa. Kuskin vieressä oli suoraselkäinen herra, jonka puvussa kiilsi kulta- ja hopeanauhoja. Kerran hän oli metsässä suurten puiden alla ja siellä oli pöytä ja penkkejä ja juotiin. Mutta nainen, joka oli punaisissa vaatteissa, nousi pöydälle ja tanssi. Se taisikin olla piru.

Mutta jokaisen unen edellä sairasta vaivasi suuri levottomuus ja ahdistus. Hän ikään kuin tunsi, että jossakin tapahtui jotakin ja tapahtuminen sattui häneen asti. Vasta sitten, kun uni oli ollut, helpotti. Joskus unet tulivat päivälläkin.

Vihdoin sitten kerran emäntä näki miehen kasvot ja tunsi, että hän oli
Yölinnun nuori herra, joka oli kadonnut.

Eikä hän enää ensinkään epäillyt, ettei Jaakko-herralle ollut tapahtunut juuri kaikki se, mikä hänelle unessa oli näytetty. Olihan Jumala ennenkin unessa näyttänyt ihmisille moninaisia asioita. Paljon, paljonpa se nuori herra oli saanut kokea. Sairasta vaivasi nyt vain, miten hän saisi näistä kaikista sanan armolle, Jaakko-herran äidille.

Kerran hän pyydätytti puheilleen Yölinnun Pekan, kun Pekka tuli Juurikk'ojaan käymään. Eversti lähetti hänet usein sinne ja se oli kyllä hyvä, sillä Siironmaasta lähdettyä oli isäntä tullut oudon irralliseksi eikä paljon ajatellut maatöitä. Emäntää ujostutti puhua Pekalle. Täytyihän Pekan pitää hänen ajatuksiaan lapsellisina, tai ehkä aivan hullun puheina, kuten isäntä ja Riikka pitivät. Naurun arvoiset ne kaiketi olivatkin. Emännästä tuntui kuitenkin, että hänen täytyi puhua.

Pekka ei nauranut. Hän kuunteli häntä vakavana ja tyynenä ja lupasi ilmoittaa emännän asian armolle: saihan armo itse päättää, tahtoiko hän ottaa kuuleviin korviin, mitä sairaalle oli ilmoitettu, vai ei. Sitten puhuttiin Juurikkaasta ja ensi kevään töistä. Pekka arveli siitä tulevan hyvän talon, kunhan isäntä vain ryhtyisi työhön entisellä voimallaan. Pekan istuessa emännän huoneessa tulivat lapset sisään ja Johanna kysyi:

— Miksei mennä kotiin?

— Ollaan kotona, vastasi äiti.

— Eihän olla. Siironmaassa meidän on koti.

Pekka otti kaljatuopin pöydältä ja joi kauan. Kun hän nosti päänsä katajaisesta astiasta, huomasi hän, että tyttö oli kasvanut kesästä. Hänellä oli suuret, vaaleat hiukset. Korea ihminen siitä oli tulossa.

Niin pian kuin Yölinnun armo sai tietää Siironmaan emännän asian, läksi hän Juurikk'ojaan ja Pekka ajoi rekeä. Armo ei ollut uskaltanut sanoa everstille, mistä oli kysymys — eversti ei olisi sallinut hänen lähteä, sen hän tiesi, olihan hän itsekin hetken epäillyt lähtöä, vaikka halu kuulla enemmän sairaan näyistä sitten oli käynyt voittamattomaksi. Kaiken matkaa oli everstinna sellaisen mielenliikutuksen vallassa, että hän nyyhki suuren puuhkansa suojassa. Siironmaan tyttären ja hänen poikansa tiet olivat kerran ristinneet toisiaan ja siitä oli ollut niin arvaamattomat seuraukset. Hän ei koskaan ollut nähnyt onnettoman tytön äitiä, Siironmaan emäntää.

Pihamaalla näki hän vaaleatukkaisen lapsen, joka juoksi pois, kun reki ajoi sisään portista, mutta hän ehti tehdä itselleen kysymyksen: tuollainen vaaleatukkainenko sekin onneton tytär oli? Metsästyslinnassa Yölinnun rouva oli käynyt verraten harvoin. Silloin, kun se vihittiin — siitä oli kymmenkunta vuotta — oli monen pitäjän herrasväki ollut koolla ja nuoret olivat viulujen soidessa tanssineet aamunkoittoon. Puoliyön aikaan oli Kauniston herra sammuttanut lamput ja huudahdellen ja nauraa helistellen oli tanssia jatkettu kuutamossa. Sinä yönä olivat kaikki nuoret olleet kuin juovuksissa rakkaudesta. Everstinnan oli pitänyt komentaa lamput palamaan. Kauniston herra oli väkipakolla vienyt hänet, everstinnan, tanssiin. Kauniston herra oli ehtinyt maistaa vähän liiaksi. Kaikki herrat olivat tehneet sitä. He jäivät sitten moneksi päiväksi metsästämään, mutta naiset ajoivat aamunkoitossa kotiin. Sittemmin oli Jaakon nimipäiviä joskus vietetty metsästyslinnassa. Kerran oli tullut hirveä ukkosilma, jota kesti koko yön. Tanssista ei voinut tulla paljon mitään. Mutta kruununvoudin tytär ja muuan maisteri, joka oli viettänyt kesää paikkakunnalla, menivät keskellä salamanvälkettä kihloihin. Lamput olivat silloinkin sytyttämättä, jotta voitaisiin seurata ukkosilman kulkua. Postineiti oli sinä iltana saanut aikaan hälinää kuiskailemalla oikealle ja vasemmalle, että Jaakko tanssissa oli suudellut Ellida Ehneä!

Kuinka paljon olikaan tapahtunut näiden huolettomien aikojen jälkeen!
Jaakko oli ties missä, metsästyslinna talonpoikien käsissä!

Jaakon äiti astui mielenliikutustaan pidätellen sairaan ummehtuneeseen, linjamenteille hajuavaan huoneeseen. Siironmaan tyttären äiti ojensi hänelle tyynesti kätensä ja kehoitti istumaan. Pekan oli määrä toimia tulkkina, ja niin tapahtui keskustelu karusti ja lyhyesti. Jota pitemmälle sairas pääsi unikuviensa aukikäärimisessä, sitä enemmän aatelinen äiti jännittyi ja rupesi ymmärtämään kieltä ilman tulkintaa. Hän saattoi sitä jo puhuakin. Kipu kaiveli häntä, kun hän seurasi poikansa kärsimyksiä. Hän sai vaivoin huutonsa tukahtumaan, kun emäntä kuvasi nuorukaista, joka lakaisi katua.

Eikö ole näytetty mitään nimeä? rukoili hän. — Koettakaa muistaa. Koettakaa ajatella. Millainen se kaupunki oli? Koettakaa rukoilla, että Jumala ilmoittaisi teille kaupungin nimen. Minäkin rukoilen. Koettakaa! Teidän lapsellanne ei enää ole mitään puutetta, mutta ajatelkaa, että minun lapseni näkee nälkää. Jumalan täytyy sanoa kaupungin nimi. Minä taistelen Hänen kanssaan, kunnes voitan…

Kiihtynyt äiti ei kumminkaan voinut saada tietää, mitä halusi. Hän otti Juurikk'ojan emännältä lupauksen, että tämä paikalla lähettäisi tiedon, jos unessa ilmoitettaisiin jotakin uutta, ja lupasi puolestaan puhua everstille, ettei eversti panisi vastaan, jos isäntä haluaisi rakentaa Siironmaan uudelleen. Päästyään lääkkeiden hajusta ulkoilmaan everstinna oli valmis nauramaan talonpoikaisvaimon ilmestyksiä. Pian hän kuitenkin tapasi itsensä rakentamasta siltoja irrallisten tapahtumain välille poikansa elämässä eikä hetkeäkään epäillyt, etteivät sairaan kummalliset unet olisi tarkoittaneet totta. Hän vaivasi itseään nyt yökaudet miettimällä, mitä se tai se kuva tarkoitti. Niin ikään hän jännittyneenä odotti sanaa Juurikk'ojasta. Olisivatpa ilmestykset vain tapahtuneet hänelle itselleen. Se olisi ollut kaikin puolin miellyttävämpää ja käytännöllisempää. Nyt piti äidin ja pojan välisten asioiden käydä vieraan silmän kautta. Everstinna oli kuitenkin onnellinen, että hän näin oli saanut tietää edes jotakin. Olisipa vain tullut ilmestys kaupungista, missä onneton poika lakaisi katuja. Äiti olisi matkustanut sinne, etsinyt häntä yöt päivät, kunnes olisi hänet löytänyt. Everstille ei tästä kaikesta uskaltanut hiiskahtaakaan. Everstinnan täytyi kaikin tavoin salata levottomuuttaan ja unettomuuttaan.

Verraten pitkän ajan perästä näki sairas vaimo unta, että hän oli olevinaan laivalla keskellä suurta merta. Myrsky pauhasi ja aallot kävivät korkeina. Ihmiset itkivät ja parkuivat. Mitä tällä unella oli tekemistä Yölinnun nuoren herran kanssa, sitä ei hän ymmärtänyt. Olisiko hän ollut mukana laivassa? Kumminkaan ei häntä näkynyt.

Yölinnun rouvan levottomuus kasvoi äärimmilleen. Hän ei enää riisunut surupukua yltään. Hän joutui vuoteen omaksi. Siinä kuunteli hän kaikkia ohi ajavia rattaita tai kulkusia, eikö niiden mukana tulisi tietoa Jaakosta. Tai jos hän itse tulisi! Hän kuunteli Jaakon susien ulvontaa. Hänen oli täytynyt taistella sekä everstin että palvelusväen kanssa saadakseen sudet säilymään. Ne olivat käyneet suuriksi ja vaarallisiksi ja houkuttelivat muita susia likelleen. Pari koiraa asumuksista kirkon varrella metsän sudet jo olivat vieneet. Äidistä oli rikollista ajatella, että kotisudet olisivat poissa, jos Jaakko tulisi.

Eräänä aamuna hämärissä pistäytyi metsäsusi Yölinnun takapihalla ja otti voudin lapsen. Silloin löi kotisusien hetki.

Everstinna ei tästä kaikesta tullut terveemmäksi.

Niin makasivat siis Jaakko-herran äiti ja Siironmaan Marjaanan äiti kumpikin tahollaan laskien öiden ja päivien tunteja. Olisi luullut helpommaksi sen äidin ristiä, jolta lapsi oli kuollut. Mutta hänen ristinpuunsa oli ottanut uusia vesoja. Hän oli joulun jälkeen synnyttänyt poikalapsen, joka ei ottanut elääkseen eikä kuollakseen. Lapsen syntymisen mukana lakkasivat unennäöt, mutta jalat pysyivät ennallaan. Piika-Riikan vaatimuksesta siirrettiin sairas emäntä nyt yläkertaan. Isäntä kohteli häntä parantumattomana mielipuolena, ei itse käynyt häntä katsomassa eikä antanut lasten käydä. Vanha vaimo rukkineen oli emännän ainoa seura. Heille paiskattiin ruoka kuin kerjäläisille ja kun lapsi huusi, viskattiin alhaalta kattoon saapas tai kenkä varoituksen merkiksi. Siironmaa ja kaikki mitä siihen kuului alkoi emännästä kangastaa saavuttamattoman kaukaiselta. Unennäöksi kävi Marjaanakin — lieneekö hänellä koskaan sellaista lasta ollutkaan.

— Kun olisi joku niin armelias ihminen, että veisi minut kirkkoon, äänteli emäntä joskus. — Joulukirkkoon, kun kynttilät ovat sytytetyt, tai juhannuskirkkoon, kun lapsia päästetään. Marjaana sai testamentin — se oli niin kaunis kesäinen päivä! Onhan minulla ollut Marjaana-niminen tytär? Onhan?

Vanha Vappu, joka nälästä ja murheesta kävi päivä päivältä raihnaammaksi, rukoili isäntää ja rukoili Riikkaa, että emäntää käytettäisiin kirkossa. Joskus he ärjäisivät hänelle, joskus he lupasivat vaikkapa seuraavana sunnuntaina panna hevosen valjaisiin ja täyttää emännän mieliteon. Mutta siitä ei tullut mitään.

— Olisi Yölinnun Pekka — se minut veisi kirkkoon. Eikö se enää käy täällä? Kun ei ole ensinkään tullut katsomaan. Mutta kun panivat minut tänne yläkertaan, niin täällä minä olen kuin haudassa.

Kesällä rupesi alakerrastakin kuulumaan lapsenitkua. Piika-Riikalla oli lapsi. Se parkui alakerrassa ja emännän lapsi huusi yläkerrassa.

Niin kuluivat päivät.

VANHA IMPI

Pitäjän tytöt olivat vaipuneet suruun ja murheeseen. Oli kuin ilo Jaakko-herran mukana olisi kaikonnut seuduilta. Salokylien tyttäret, jotka olivat kuunnelleet pyssynpauketta metsissä, tunsivat ikuisen hiljaisuuden siitä puoleen painostavan sydänmaita ja muistelivat kaihomielin aikoja, jolloin kartanon nuori herra oli pysähtynyt kaivolle ja naurattanut heitä. Herrasneidit hypistelivät päivänkukkia ja kyselivät repiessään irti valkeita lehtiä: palaako hän? kävelivät Yöjärven rannoilla ja suuntasivat jännittyneen katseen jokaiseen tulijaan, joka taloa lähestyi.

Ellida af Ehne katseli kotiljonkiruusuja, joita hän vuosien kuluessa oli tanssissa vastaanottanut Jaakon kädestä, suuteli niitä ja itki. Hän palautti niin ikään palauttamistaan mieleensä elämänsä ihmeellisintä hetkeä, sitä, jolloin Jaakko kuutamossa metsästyslinnalla oli suudellut häntä kaulalle. Hän ei milloinkaan ollut voinut kuumenematta ajatella tuota hetkeä. Eikö suudelma ollut samaa kuin: minä rakastan sinua — ole omani! Hän päätti uskollisesti odottaa. Kerran Jaakon täytyi tulla!

Alakartanon tytöt kulkivat haikeina yksitellen joen rannalla ja silmäilivät polkuja ja kenttiä, joita Jaakko oli astunut: tuossa hän oli nauranut, ottanut Sigridiä vyötäisistä ja juoksuttanut häntä ympäri pihaa; tuossa hän oli hypännyt yli aidan; tuossa hän oli ottanut isän selkäänsä ja vienyt hänet sänkyyn — eikä isä ollut ensinkään suuttunut, vaikka hän kaikkia muita olisi antanut korville, jos he olisivat uskaltaneet koskea häneen, kun hän oli humalassa. Tytöt kantoivat molemmat tuskansa povessaan eivätkä puhuneet siitä, ja jos he sattuivat yhteen lähteen rannalla, missä kasvoi lemmenkukkia, niin he väittivät tulleensa joelle pesemään esiliinaansa, tai keksivät jonkin muun valheen.

Yölinnun tytöt, Jaakko-herran sisaret, käyttivät valkeita tai haaleanvärisiä vaatteita ja tekivät arveluja sinne tänne veljensä katoamisesta. Mitä osaa näytteli siinä Siironmaan tytär? He tunsivat ilmassa, ettei sitä sopinut kysyä äidiltä. Anna urkki vihdoin asiaa palvelijoilta ja sai tietää, mitä ajateltiin. Vanhemmat sisaret surivat Jaakkoa, pyyhkivät omin käsin tomut hänen huoneessaan ja katsoivat, että maljakoissa oli tuoreita kukkia. He eivät koskaan olleet tehneet sitä Jaakon ollessa kotona, äiti ja palvelijat olivat saaneet pitää kunnossa Jaakon huoneen. Mutta nyt käski tyttöjen vaisto heitä hoitamaan huonetta, niin että Jaakko minä hetkenä hyvänsä olisi voinut tulla kotiin ja nähdä, että häntä oli kaivattu.

Mutta mikä oli tullut Zaida Sederholmille, postineidille? Kruununvoudin kirjeitä tuli Yölintuun ja Yölinnun kirjeitä saattoi matkata ties minne. Eversti sai useampaan kertaan vaatia kuittia sisäänkirjoitetusta lähetyksestä, ennen kuin se tuli. Kauniston herralle oli sattunut niin monta säännöttömyyttä postin jakelussa, että hänen vihdoin itsensä täytyi lähteä nuhtelemaan postineitiä. Kauniston herra oli tulinen, iloinen mies ja hän aikoi antaa epätäsmälliselle virkailijalle aika nuhdesaarnan, mutta hän kävi ensi hetkessä aivan sanattomaksi, kun tapasi Zaida-neidin istumassa talon päätyikkunan alla puupenkillä, joka hiljan oli veistetty uusista laudoista. Postineiti oli siinä taivaansinisessä puvussa, jossa hänet viime vuosien aikana oli nähty kaikissa pitäjän tanssiaisissa. Hän ontui, onnellisesti hymyillen, tulijaa vastaan ja hänen poskensa hehkuivat, kun hän tervehti.

— Äiti tulee iloiseksi, jos saa tarjota teetä, sanoi hän ja kiinnitti kimpun kukkia vyöhönsä.

— Kiitoksia. Minä en ole tullut teetä juomaan, piru vie. Minä olen tullut kysymään, minne te kyyditsette minun lähetyksiäni. Tässä tulee tiedustelu Helsingistä, missä viipyvät rahat, jotka minä, kuten omasta kuitistanne näkyy, olen pannut postiin kymmenen päivää sitten. Tiedättekö te, mitä se merkitsee? Tuhat tulimmaista, se merkitsee teidän virkaeroanne, jos minä tästä ilmoitan postihallitukseen. Minua ei ole koskaan saatu syyttää epätäsmällisyydestä, piru vie minä…

Suuri, lihava herra pauhasi niin, että pieni, käpertynyt rouva Sederholm pelästyneenä tuli ikkunaan katsomaan, mitä pensaan juurella rakennuksen päädyllä tapahtui. Hänen tyttärensä sen sijaan piti lapsellisia silmiään loistavina ja avonaisina Kauniston herran kasvoja vastaan ja nuhdesaarna jyristi hänen korviensa ohitse kuin kaukainen ukkosilma. Kun patruuna oli aikansa torunut, pyyhki hän hien otsaltaan ja asteli edestakaisin tiellä penkin edessä. Vihdoin hän pysähtyi ja jäi katselemaan neiti Sederholmiin. Hän oli odottanut, että postineiti sanoisi: nyt ei ole postinaika — tehkää niin hyvin ja tulkaa huomenna kymmenen ja yhdentoista välillä. Sellaisia vapauksia postineidin oli tapana suoda itselleen. Hän ei yleensä koskaan jäänyt vastausta vaille. Mutta tänään…

— Oletteko te kipeä? sanoi Kauniston herra.

— Minä? sanoi Zaida-neiti.

— Niin te, piru vie — kukas muu?

— Näytänkö minä kipeältä?

— Mikä teihin on mennyt? Te olette kymmenen vuotta nuorempi kuin kymmenen päivää sitten.

Postineiti punastui kaulaa myöten ja vei hätääntyneenä käden rinnalleen, ikään kuin jotakin salaisuutta suojellakseen.

— Patruuna imartelee.

Silmät painuivat maahan.

— En, piru vie. Saako ehkä onnitella?

Silmät avautuivat.

— Miksi?

— No, miksi nyt nuorta… tai keski-ikäistä naista onnitellaan? Siksi ehkä että hän on saanut valmiiksi papan tohvelit, joita hän on hypistellyt puoli vuotta? Ei, vaan siksi, että hänen sydämensä on tullut orjaksi.

Zaida Sederholm kävi viisaan näköiseksi ja hänen päänsä meni veitikkamaisesti kallelleen.

— Onko orjuus sitten niin onnellista?

Kun on ruusuiset kahleet, ruusuiset kahleet, piru vie…

Patruuna nauroi ja yritti taputtaa postineitiä olalle. Eivätpä nuo hartiat olleetkaan niin kuivettuneet kuin miltä hänestä oli näyttänyt. Mutta saippuan ja yrttiheinien haju oli auttamattomasti istuutunut kiinni neitiin, jopa niin lujasti, että sitä usein ehti tarttua kirjeisiinkin ja sanomalehtiin sinä lyhyenä aikana, jolloin niitä käsiteltiin postikonttorissa.

— »On okaat ruusuilla, mato jäytää lehtiä…»

Kauniston herra kuunteli pää kallellaan kuin kukko. Koko pitäjä tiesi, että postineiti runoili. Ompeluseuroissa köyhien lasten hyväksi Zaida-neiti joskus oli lukenut runojaan, mutta miesten korviin ei hän koskaan ennen ollut päästänyt yhtään säettä.

— Se on kaunista, piru vie, sanoi patruuna. — Antaa tulla enemmän vain…

Postineiti nauroi ja hänet valtasi halu ääneen lausua, mitä hän viime päivinä oli pannut paperille. Hänen silmänsä räpyttivät toiminnanhaluisesti ja hän kääntyi jo lähteäkseen sisään noutamaan vihkoaan.

— Tahdotteko todella kuulla…?

— Tahdon helkkarissa… Jollei se ole liian pitkää…

— Ei se ole pitkää… tai se voi olla pitkää tai lyhyttä, aivan sen mukaan kuinka tahtoo kuunnella. Siinähän se juuri on runojen viehätys…

— Noo, tuokaa nyt sitten sitä viehätystä, vaikka minä tulinkin nuhtelemaan teitä huolimattomuudesta, piru vie. Älkää unohtako sitä.

Postineiti irroitti kukat vyöstään ja paiskasi ne kohti hymyilevän patruunan nyrkiksi puserrettua kouraa.

Kyttyräselkäinen vanha rouva Sederholm tuli ikuisesti mustissa, silliltä ja saippualta hajuavissa vaatteissaan uudelle istuinpenkille rakennuksen päädyllä.

— Vai itse Kauniston patruuna, sanoi hän ruostuneella äänellä. — Ja minä kuulin, että taasen oli kysymys joistakin uhkauksista…

— Oikea hämähäkki, piru vie! ajatteli patruuna ja mietti, millä tekosyyllä hän pääsisi kuulemasta tyttären runoja ja juomasta äidin teevettä.

— Me olemme jo neiti Sederholmin kanssa sopineet, sanoi hän pidätetysti kumartaen ja vilkuili syrjästä vanhan rouvan vaatteisiin, jotka olivat niin lahot, että olisi luullut niiden hajoavan kuin satavuotisten kääriliinojen.

— Vai niin, vai niin, kähisi vanha rouva epäluuloisesti. — Minun tyttäreni ei laiminlyö mitään. Hän on sillä lailla kasvatettu. Joka hänen vaelluksestaan tapaa yhdenkään rypyn, se saa ilmaiseksi isoisäni majuri Silfverstjernan taotun hopeavadin, jonka patruuna af Ehne hyvin tuntee.

— Tunnen kyllä, sanoi patruuna hymyillen ja sormellaan nuhdellen. — Kun ette myynyt sitä minulle, rouva Sederholm. Minä tarjosin siitä satumaista hintaa, piru vie… hitto vie! sen vuoksi että olisin lahjoittanut sen henkilölle, joka pani siihen suurta arvoa.

Katkeruus vanhan rouvan äänessä oli kuin tiivistettyä sappea, kun hän joka sanaa korostaen vastasi:

— Eikö patruuna af Enne luule, että sille muut osaavat antaa arvoa?

— Kyllä, kyllä, kyllä, helkkarissa, hyvä rouva! Mutta sellaista hintaa en enää panisi toista kertaa.

— On asioita, joita ei arvioida rahassa, patruuna af Ehne.

— Niin, niin, tietysti, helkkarissa.

— Malja on sotasaalis kolmikymmenvuotisesta sodasta. Siitä tulee tyttäreni ainoat myötäjäiset, jos hän kerran menee naimisiin.

— Hän menee nyt, sanoi patruuna salaperäisesti.

Vanha rouva iski häneen silmät, jotka terävinä kuin naskalinnenät tuijottivat rypistyneistä kasvoista.

— Menee? Pyydän patruuna af Ehneä selvemmin lausumaan…

— Mitä perhanaa — enkö ole puhunut selvästi? Kuunnellaan nyt, jahka neiti Sederholm itse puhuu…

Vanhan rouvan pahat, kylmät katseet iskivät tyttäreen, joka ontuen asteli hiekkatietä taivaansinisessä puvussaan, kankeasta paperista ommeltu vihkonen käsissään.

— Mitä sinä aiot? kysyi äiti.

Tytär meni hämilleen ja puna hänen poskillaan tuli polttavaksi.

— Patruuna vain halusi kuulla jotakin, kun on näin kaunis ilta.

— Niin, sanoi patruuna — olisihan se…

Pitäjällä tiedettiin yleisesti, että vanha rouva Sederholm suuttuessaan oli hyvin julma tyttärelleen. Tänä iltana katsellessaan rouvaa uskoi Kauniston herra todeksi senkin huhun, että hän oli lyönyt lapsensa rammaksi.

— No, lue nyt, että mammakin kuulee, sanoi äiti pirullisen makeasti.

Tytär tunsi lähtevänsä pettävälle jäälle, mutta hänellä ei ollut muutakaan neuvoa kuin lukea, koska äiti jo oli nähnyt vihon hänen kädessään.

— Minä luulen, että tee tulee heti, yritti hän.

— Odotetaan sitten, että tee tulee.

Äiti ei päästänyt tytärtä silmäteriensä otteesta. Tytär istui katse maahan luotuna ja puheli iltaruskosta, ja myöskin piparkakuista, joita hän oli aamulla leiponut. Hän puheli kuin hengen hädässä. Kauniston herran kävi häntä sääli ja hän otti puheeksi postihevosen, joka oli niin huono, että postin väkisinkin täytyi myöhästyä. Postinkuljettaja taisi hänkin liiaksi juopotella matkalla — ties missä postisäkit milloinkin viruivat, vaikka olisi ollut postinkuljettajan syy, etteivät lähetykset tulleet aikoinaan perille, vaikka syytettiin neiti Sederholmia. Pieni kitukasvuinen tyttö, joka oli puettu herrasväkensä loppuunkulutettuihin vaatteisiin, raahasi penkin eteen pöydän, joka hänen kannettavakseen oli kaksi kertaa liian painava. Sitten hän toi teetarjottimen, joka hänen voimiinsa nähden oli samassa suhteessa. Tee oli köyhintä lajia ja konjakki kuin koiruohosakkaa. Patruuna valmisti kuitenkin rohkeasti sekoituksen ja nieli sen yhtä rohkeasti. Puhuttiin taas talon kalleudesta, hopeavadista, jonka alkuperäisestä tarkoituksesta oltiin eri mieltä. Toiset luulivat sitä kastemaljaksi, toiset astiaksi, jota oli käytetty ehtoollistoimituksessa.

— Sen sinä saat, kun menet naimisiin, sanoi äiti.

Tytär kalpeni ja loi äitiin pelästyneen katseen. Hän muisti silläkin hetkellä, kuten nykyään lakkaamatta, yön, jolloin Jaakko oli heittänyt hiekkaa hänen ruutuunsa ja tullut hänen huoneeseensa ja sallinut hänen auttaa itseään. Jaakko ei ollut mennyt rikkaiden eikä aatelisten neitojen luo — hänen, köyhän tytön, ikkunapäädylle hän oli tullut ja uljaana ja kaikista hänen vastaansanomisistaan huolimatta kiivennyt hänen luokseen. Hänelle hän oli uskonut kallisarvoisen sormuksensa. Siitä onnesta kannatti maksaa. Ja varmaan hän siitä saisikin maksaa. Hän pelkäsi, että ulospäin näkyisi, mitä hänen mielessään liikkui. Kaikki tyynni oli ehkä jo näkynyt. Kuinka hullu hän olikaan ollut, kun vapaaehtoisesti oli ehdottanut runojensa lukemista. Mutta sille ei enää voinut mitään. Hän oli tehnyt tyhmyyden, mutta peräytymisen mahdollisuutta ei enää ollut ja hän alkoi arasti:

»Kun nuolikotelonsa Amor se tyhjentää, niin vuotaa sydän verta ja silmä kyyneltää. Vaan rinnass' asuu autuus ain, jonk' antaa lempi vain… »

Kauniston herra oli tuskin kuullut ensimmäisiä säkeitä. Hän ei lainkaan ymmärtänyt, mitä postineiti luki — joka tapauksessa hänelle oli selvää, että hänen täytyi kehua, kun säkeet olisivat lopussa. Sen sijaan hän heltiämättä katseli vanhaa hämähäkkiä, joka vainusi saalista. Kalpeat kasvot, jotka muistuttivat rypistynyttä lehmäntattia, sulivat kuitenkin sulamistaan, ja kun tytär laski vihon kädestään, nousi äiti, syleili häntä ja kääntyi selin, kaivaakseen alushameensa taskusta esiin nenäliinansa. Koko liikutuskohtaus tapahtui selin Kauniston herraan ja Zaida-neitiin. Kauniston herra täytti hetken kiitoslauseilla, joihin hän vanhan rouvan vuoksi koetti päästää niin vähän kiroussanoja kuin suinkin. Aurinko oli jo laskemaisillaan. Rauhallisella mielellä ja loukkaamatta saattoi patruuna jättää äidin ja tyttären kahden. Hän kiitti ja läksi. Mutta päästyään näkyvistä sylkäisi hän tiepuoleen suuren syljen, ikään kuin yhdellä haavaa päästäkseen eroon kaikesta, mitä postiherrasväellä oli nauttinut.

Seuraavana aamuna tulivat tytöt Ellida af Ehne, Amalia Karolina, Fredrika Lovisa ja Anna von Toll vieraisiin postikonttoriin. He kysyivät pitsimalleja, mutta heidän tarkoituksensa oli päästä selvyyteen siitä, minkä tähden Zaida Sederholm kävi taivaansinisissä, kun muut pitäjän tytöt kävivät mustissa. He huomasivat heti uuden penkkilaudan päätyikkunan alla, niin ikään he myöskin näkivät oudon valoisan ilmeen postineidin kasvoilla, eikä heiltä jäänyt panematta merkille sekään, että vanha rouva oli vähemmän myrkyllinen kuin tavallisesti.

Ei istuttu ulkona, koska auringon helle hautoi joka taholla. Oltiin siinä suuressa salissa, joka punaisella villikankaalla oli jaettu neljään osaan: eteiseksi, keittiöksi, saliksi ja makuuhuoneeksi. Verhomaiset seinät olivat likaantuneet, ikkunat olivat vanhan rouvan raihnauden vuoksi vuosikausia olleet liimattuina kiinni, matala rautakamiina, jolla perhe sekä keitti että lämmitti, oli savuttanut seinät ja katot pysyväisesti. Tässä köyhässä ympäristössä seisoi kaapin korvalla outo kalleus: hopeinen vati, joka kuninkaallisellakin pöydällä tai kirkon pyhäkössä olisi voinut olla kaunistus.

Kuin salaliittolaiset tarkkasivat Kauniston ja Yölinnun nuoret neidit jokaista talon tyttären liikettä ja kun hän käänsi selkänsä, kuiskailivat he keskenään. Keskustelu matasi laiskasti eteenpäin ja katkesi tuon tuostakin kokonaan. Tyttöjen silmät ainoastaan elivät kaiken aikaa. Äkkiä otti Yölinnun nuorin tytär Anna uhkaavan asennon sohvankulmassa, totesi vieläkin, ettei vanha rouva ollut huoneessa ja sanoi:

— Minkä tähden te olette niin onnellisen näköinen, neiti Post?

Seurasi hiiskumaton hiljaisuus. Jännittyneet kasvot olivat suunnatut neiti Sederholmiin. Puna hänen kasvoillaan oli hetkeksi vaihtunut sineksi ja vähitellen hän kalpeni valkoiseksi.

— Olenko minä onnellisen näköinen? sanoi hän hämillään, mutta uhkamielisyys kasvoi yhdessä kalpeuden kanssa. — Minulla on kai siihen syyni, jos on. Jos ei, niin olen onnellinen huvikseni. Se ei kai kuulu kehenkään. Se on kai »neiti Postin» asia.

— Entä jos ei kokonaan, huudahti Anna ja katsoi, ettei vanha rouva vielä ollut palannut. — Entä jos te tiedätte jotakin meidän veljestämme? Entä jos hän on kirjoittanut. Tunnustakaa pois.

Zaida Sederholm nousi tuolistaan, ontui punaisen keittiönpuoleisen verhon luo ja hänen silmänsä iskivät kipunoita. Hän oli niin kalpea, ettei hän enää olisi voinut kalveta.

— Vai sen tähden, että minä olen köyhä, luulette te saavanne tulla minun kotiini urkkimaan, miksi minä hymyilen tai itken. Minä en ole velvollinen tekemään kenellekään selkoa siitä, mistä minä saan kirjeitä. Minä pelkään: on parasta, että herrasväki lähtee, ennen kuin minun äitini tulee.

Tytöt huomasivat sen itsekin. Zaida Sederholmin huulet olivat sinettyneen valkoiset.

— Hyvästi, neiti Post, sanoi Anna von Toll, ojentamatta kättään jäähyväisiksi.

Hänen molemmat sisarensa sen sijaan koettivat sovittaen lähestyä loukkaantunutta neitiä, mutta hän työnsi ylpeästi syrjään käryttyneen seinäverhon ja katosi sanaa sanomatta keittiöön.

Vanha rouva syötti kahta kanaansa pihamaalla, kun tytöt noloina niiasivat hänelle. Päästyään talon piiristä purskahtivat he tehtyyn nauruun. Hetkisen perästä sanoi Ellida:

— Hän on saanut kirjeen!

Ja Ellida af Enne itki.

* * * * *

Muutamia päiviä oli Zaida Sederholm kulkenut kuin onnen unessa. Nyt oli uni lopussa. Hänen uneensa oli koskettu kovin käsin.

Nyt hän myöskin muisti, että postikonttorin tarkastus voi tapahtua äkkiarvaamatta, ja silloin —!

Hänet valtasi hätä. Äiti kulki siinä onnellisessa luulossa, että hänen kihlauksensa tapahtuisi minä päivänä tahansa. Luultavasti hän odotti naapurikartanon pojan, joka oli käynyt kuusi luokkaa lyseota ja jota katsottiin kuuluvaksi säätyläisiin, tulevan kosimaan. Mitä tapahtuisikaan, jos totuus tulisi ilmi?

Hänen täytyi saada kassa kuntoon, maksoi mitä maksoi. Monta sataa markkaa — mistä hän ne saisi?

Kun Kauniston herra, viimein käydessään heillä, mainitsi korkeaa summaa, jota hän kerran oli tarjonnut talon aarteesta, hopeavadista, oli Zaida-neiti hätkähtänyt, sillä hän oli muistanut kohtalokasta tekoaan ja koko sitä yötä, jolloin se tehtiin. Ottaessaan rahat kirstusta oli hän kaukaisesti muistanut, että heillä oli jotakin kallisarvoista, joka vastaisi summaa, jonka hän otti. Olihan hänellä sormus, jonka hän oli saanut. Mutta sitä ei hän ikinä myisi. Siitä hän olisi saanut monta vertaa enemmän rahaa kuin sen, mitä kassasta puuttui. Mutta ei mistään maailman aarteista hän antaisi sitä pois. Se lepäsi päivin hänen rinnallaan ja merkitsi hänelle enemmän kuin hänen oma sydämensä, öisin hän valvoi kesähämärässä ihmetellen timanttien loistoa. Nukkuessa piteli käsi nauhaa, jossa sormus riippui. Mitä hyvänsä hän oli valmis kärsimään aarteensa tähden. Ei mikään kärsimys kykenisi ottamaan häneltä sitä onnea, jonka sormus hänelle tuotti.

Hänen täytyy myydä malja. Muuta neuvoa ei ollut. Hänen täytyy kainalossaan kantaa se Kauniston herralle ja saada siitä rahat. Patruuna ei enää tarvinnut sitä — mutta hänen täytyisi se ostaa, vaikkapa vähemmälläkin, kunhan rahat vain peittäisivät sen, mitä kassasta puuttui. Mitä äiti sanoisi hänelle, kun teko tulisi ilmi, sitä ei hän uskaltanut ajatellakaan. Ykskaikki — hän oli valmis kärsimään, kunhan kassa vain tulisi täyteen ja sormus jäisi hänelle.

Hän siirsi asian ratkaisua päivästä päivään, punnitsi sataan kertaan, mikä vuorokauden aika olisi paras ryöstön täytäntöönpanemiseksi, ajatteli valmiiksi jokaisen yksityisseikan, hylkäsi jo hyväksytyn suunnitelman ja teki toisen, kunnes hän vihdoin kuuli, että tarkastaja jo liikkui lähipitäjissä.

Silloin hän eräänä päivänä, kun äiti ruokki kanoja pihamaalla, otti tuolin, nousi sille ja nosti alas raskaan astian. Kiire teki hänet päättäväksi ja tarmokkaaksi. Hän peitti ryöstösaaliin suuren huivin alle, joka oli hänen hartioillaan, ontui alas portaita ja pysähtyi vähän matkan päähän äidistä. Sydän löi, niin että hän pelkäsi lyöntien kuuluvan, mutta hänen suunsa hymyili ja laski leikkiä ja tekaisi ovelan valheen kävelystä metsään. Äiti arveli, että hän ehkä kohtaisi sulhasen, jota äiti niin hartaasti odotti, ja antoi hänen mennä.

Kun hän palasi, oli koko hänen ruumiinsa ponnistuksesta ja mielenliikutuksesta kylmässä hiessä. Mutta jännitys piti häntä kuitenkin yhä pystyssä. Kunhan rahat vain olisivat arkussa — tuli sitten mitä tuli! Hän tarkkasi, hermot äärimmilleen herkistyneinä, kuuluisiko äitiä, ja hänen kipeässä jalassaan pisteli. Hänellä oli rahat povella taivaansinisen puvun alla ja kädessä postikonttorihuoneen ulospäin vievä avain. Armahda, Jumala, tämän, tämän ainoan kerran! Pitele äitiä jossakin… ettei hän tule. Jokohan hän on huomannut ryöstön? On varmaan: hän on tottunut tuntemaan vanhan hopean hajun huoneessa ja kaipaa sitä paikalla, kun se puuttuu. Armahda tämän kerran! Hänen ruumiinsa oli niin kevyt, ettei sitä olisi tuntenut olevankaan, jolleivät epätasaiset askeleet olisi tömistäneet olkapäihin ja jollei kipeää jalkaa olisi vihlonut. Hän pääsi pihan poikki ja juoksi ylös portaita, pisti hiljaa avaimen reikään ja painoi kädellään poveaan, jossa sekä rahat että sormus olivat. Hän sieppasi avaimen pois ovesta ja seisoi yksinään postikonttorihuoneessa.

Jumala armahti häntä yhtä kaikki: hän otti laatikosta postikirstun avaimen, kiersi, avasi kannen. Sai käteensä rahapinkan, laski setelit, pani ne kirstuun ja päästi kannen kiinni.

Jumalan kiitos — nyt ei häntä enää saataisi syyttää varkaaksi ja nyt oli sormus hänen — kunnes Jaakko itse tulisi ja ottaisi sen.

Hän ei tietänyt, miten pitkä aika häneltä oli kulunut permannolla kirstun edessä. Se oli onnellinen levon aika. Kun hän nousi, tiesi hän menevänsä äitinsä vihaa kohti.

Vanha rouva oli saiturin vaistolla todella heti vainunnut, että kallis astia puuttui. Hän oli ensin karannut tyttösen kimppuun, joka ikkunattomassa keittiökulmassa suurta salia istui alituisessa puolihämärässä. Hän oli pusertanut pelästyneen lapsen käsivarret sinelmille ja syyttänyt häntä. Sitten hän oli karannut pihamaalle ja paiskannut kanojaan pärekopalla. Kun ei mitään muuta elävää olentoa ollut lähettyvillä, oli hän hetkisen odottanut Zaidaa ja sitten palannut itkevän tytön luokse torumaan häntä. Vaikka hän kaiken aikaa vartioi tyttärensä tuloa, pääsi tämä tulemaan hänen huomaamattaan. Moneen kertaan käytyään ikkunassa tähyilemässä löi äiti vihdoin nyrkkinsä postikonttorihuoneen oveen ja kuuli sisäpuolelta äänen.

Onnellisesti hymyillen tytär avasi. Äidin ryppyiset kasvot naskalinterävine silmineen ennustivat pahaa.

— Miksi sinä salpaat itsesi tänne?

— Tulin juuri kävelemästä.

— Sinäkö olet vienyt hopea-astian? Sinäkö? Vastaa äidillesi!

— Mamma… mamma, antakaa anteeksi… minun täytyi… Olihan mamma luvannut sen minulle…

— Minne sinä olet sen pannut? Mene heti paikalla tuomaan se kotiin… tai minä lyön vialliseksi toisenkin jalkasi. Sittenpähän ovat tasaiset ja minä pääsen näkemästä tätä linkuttamista… Heti paikalla… lähdetkö!

— Mamma…!

— Heti paikalla…

— Minä en voi…

— Mitä sinä et voi?

— Tuoda sitä.

— Et voi… ja mikset? Oletko sinä heittänyt sen jokeen? Oletko sinä sulattanut sen sepällä? No, sanotko… Vai luulet sinä, ettei äitisi osaa kurittaa sinua, tai että sinä lakkaat olemasta lapseni, kun olet tullut vanhaksipiiaksi eikä kukaan enää sinusta huoli… No, missä on malja?

Äidin kädessä oli hiilihanko. Tytär oli käynyt aivan tyyneksi.

— Minä olen myynyt sen.

Hiljaisuus seurasi tyttären sanoja.

— Myynyt — mitä sinä sanot? Myynyt?

Ei voinut tietää itkikö äiti vai nauroi. Tytär yritti jättää huoneen.
Silloin karkasi äiti oven eteen ja huusi kuin hullu.

Hetken perästä ei huoneesta kuulunut muuta kuin askelten töminää, lyöntejä ja hätähuutoja.

BELLEVUE

Seitsemän pitäjän lääni oli kuohuksissa Jaakko von Tollin teon johdosta. Vanhat hyvät välit ihmisten kesken menivät rikki hänestä väitellessä. Hänellä oli näet puolustajia, vaikka hänen tekonsa oli niin musta. Syntyi suorastaan puolueita, kun hänestä riideltiin. Jaakko-herran puolustajat syytivät syyn hänen vanhempiensa ja huonon kasvatuksensa laskuun, ja Jaakon sisarten maine naitavina nuorina tyttöinä suorastaan kärsi.

Sellaisetkin ystävykset kuin Kauniston patruuna ja Yölinnun eversti, joutuivat riitaan. Ellidalla oli käynyt suuria sulhasia ja Ellida oli antanut rukkaset: hän rakasti Jaakkoa ja odotti häntä. Silloin lauloi isä tyttärelleen ilmoille, kuka Jaakko oli. Se ei auttanut. Silloin läksi isä Yölintuun, esitti everstille asian ja kehoitti vanhempia päästämään tytön lupauksesta, jota ei hän koskaan sanoin ollut Jaakolle antanut, koskei Jaakko milloinkaan ollut sitä pyytänyt. Ellida oli vain sydämellään ja silmillään vannonut Jaakolle rakkautta, ja sellaiset valat menivät tietenkin rikki samana hetkenä, jolloin mies häpeällisten tekojensa vuoksi häpeällisesti pakeni. Keskustelu vanhojen ystävysten välillä päättyi siten, että Yölinnun eversti käski Kauniston herraa poistumaan talosta.

Sellaista ei Kauniston patruunalle vielä ikinä ollut tapahtunut. Mutta sellaisia kirousten panoksia, jollaisia Kauniston herra tilaisuudessa päästi ilmoille, ei liioin Yölinnussa milloinkaan liene laukaistu.

Kauniston herran viha lauhtui kuitenkin nopeasti, ja hän olisi ollut valmis taasen seurustelemaan Yölinnussa ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta eversti ei unohtanut yhtä pian. Niin alkoi Kanniston herra takanapäin — ja edessäpäinhän ei hänellä enää ollut tilaisuutta puhua, koska kaikki kanssakäyminen oli lakkautettu ja tielläkin vastaan sattuessa herrat astuivat toistensa ohitse vieraampina kuin ventovieraat — niin alkoi Kauniston herra takanapäin hammastella ja naureskella entistä ystäväänsä, ja eräänä päivänä hän sai ovelan päähänpiston.

Hän ajoi herrojen kapakkaan sillankorvassa, Bellevuehyn, ja hän oli niin mielissään, että hän naureskeli itsekseen laskettaessaan Yölinnun kartanon ohitse.

— No, Svanberg, sanoi hän, ja hänen oli vaikea pysyä vakavana, — voitteko illaksi valmistaa hyvät kemut — piru vie, tiedättehän te, kellarimestari, kuinka minä ne tahdon: voileipäpöydässä kaalipiirakkaa, mateenmätiä, piru vie, olenko minä mikä keittäjätär, että minä ne kaikki tietäisin — kyllähän Svanberg tietää! Sitten kalaa — nythän mateet menevät ansaan kuin jos piru itse niitä sinne seipäällä ajaisi. Ja antakaa teurastaa vasikka tai lammas ja laittakaa paistia ja kyljyksiä ja piru ties mitä niistä voi laittaa. Mutta niin, ettei kukaan saa sanoa — minä tarkoitan, ettei kukaan pääse sanomaan, ettei saanut kupuaan täyteen. Svanberg ymmärtää. Ja sitten tietysti parhaat »Ukot» kellarista esiin!

Kauniston herra näpäytteli sormiaan ja hänen kasvojensa oli mahdoton enää teeskennellä, kun hän ajatteli »Ukkoja» Bellevuen kellarissa. Hänen kasvonsa hymyilivät ja loistivat. Svanbergin varaston ei olisi tarvinnut hävetä minkään ruhtinaallisen viinikellarin rinnalla. Herrat olivat alun pitäen päättäneet, kun Bellevuen rakensivat, että velkoja kellarimestarille on pidettävä kunniavelkoina, ja Svanberg olikin saanut omansa, vaikka kartanoista monesti täytyi myydä paras lehmä Bellevuessä vietetyn illan vuoksi. Erikoisasema, mihin herrat itse olivat asettaneet ruotsinmaalaisen kellarimestarin saamamiehenä, teki, että Svanberg aina oli valmis ja palvelunhaluinen.

Nytkin hän paikalla, Kauniston herran puhuessa, järjesti ruokalistan.
Täytyi heti lähettää sana sisarelle kirkonkylään, Kerstinille.

— Viime kerralla oli lammasta, sanoi kellarimestari, — nyt pitäsi olla vasikkaa. Tässä naapurissa juo kyllä paraikaa yksi, mutta en usko, että se vielä on täysi…

— Piruko sitä muistaa, että viimein oli lammasta, sanoi Kauniston herra. — Jollei se saakelin vasikka ole syötävässä kunnossa, niin otetaan lammas.

Svanberg rupesi nauramaan.

— Kyllä kruununvouti muistaa, mitä viime kerralla oli, sanoi hän. — Kun minulla kaksi kertaa perätysten oli porsashyytelöä, tuli hän sanomaan minulle: »Porsashyytelö on erinomaista, Svanberg on mestari porsashyytelön alalla, mutta missä on fantasia — Svanberghan on taiteilija! kun porsashyytelö ei enää jaksa kävellä pois Bellevuen juhlapöydästä!» Minä kumarsin kohteliaasti ja uskalsin sanoa, että porsashyytelö edellisellä kerralla oli saavuttanut niin suuren suosion, että se oli loppunut kesken ja että sen tähden tahdoin koettaa tyydyttää niitä, jotka ehkä jäivät ilman. Kruununvouti taputti minua olalle ja meni oikopäätä ja otti aika annoksen samaista hyytelöä…

— No niin, Svanberg, sanoi Kauniston patruuna, — ykskaikki, porsasta tai lammasta tai vasikkaa, kunhan Svanberg vain laittaa pöytään oikein saakelinmoisen aterian. Svanberg ei vielä lainkaan tiedä, mistä on kysymys. Kas täällä vietetään muistojuhlat: se piru, se Yölintu, joka täällä poltti puolen pitäjää, on nyt joutunut helvettiin… Niin, niin…

Svanberg oli käynyt kauhusta sanattomaksi ja päivitteli päivittelemistään, päästäen suustaan epämääräisiä ääniä ja häälytellen käsiään.

— Jaakko-herra, sai hän vihdoin sanotuksi, — minun kaikkein paras ystäväni. Onko hän… onko todella…? Monet hauskat pidettiin. Hän oli niin nöyrä ja ystävällinen. Monet lasit juotiin yhdessä. Onko hän kuollut? Ei patruuna sano — ei hän ole joutunut helvettiin, kyllä hän on päässyt lampaiden puolelle, hän oli niin hyvä… Onko hän kuollut — onko tullut kirje?

— On, sanoi Kauniston herra vakavana.

Hän oli ajatellut, että herrat yhdessä pystyttäisivät Jaakon muistoksi patsaan jonnekin, — vaikkapa Bellevuen edustalle — koska eivät he voineet pystyttää hautakiveäkään, sillä kukapa Yölinnun hautaa tiesi siellä kaukana vieraalla maalla. Tosin kaikki syystä olivat suuttuneet Jaakolle, mutta hänen kanssaan oli kuitenkin vietetty monta hauskaa hetkeä — ja täytyihän ihmiselle antaa anteeksi hänen kuolemansa jälkeen. Patruuna af Enne oli ajatellut, että rahat muistopatsaaseen koottaisiin illalla. Vieraina olisi ainoastaan tuttu seura: kruununvouti, nimismies ja hänen poikansa, niinsanottu Hongankolistaja, rovasti naapuripitäjästä, jota sanottiin »meidän Herramme kavaljeeriksi», Kaskisten herra, Palkolan herra poikineen ja Alakartanon herra — Yläkartanon ei.

— Laitetaan lista, keksi kellarimestari innostuneena ja meni hakemaan paperia.

Ja hänen päässään oli jo selvillä, että varmaan naapurin vasikka kuitenkin jo kelpaa. Tällaisessa tilaisuudessa täytyy olla vasikkaa. Jaakko-herra sitä paitsi oli elonsa päivinä enemmän pitänyt vasikasta kuin lampaasta. Oikeastaan olisi pitänyt olla hirveä. Jos ajoissa olisi tietänyt tämäntapaisen juhlan olevan tulossa, niin olisi hankkinut hirveä vaikkapa pilvistä.

Kauniston herra kirjoitti muistopatsaslistaan tarvittavan selityksen ja kellarimestari merkitsi siihen kaikkein ensinnä kaksisataa markkaa. Kauniston herra puri huulensa kokoon, ettei näyttäisi iloisuuttaan.

Illalla saapuivat kutsutut puettuina valkoisiin paidanedustoihin ja frakkeihin. Heitä oli kutsun ohella kehoitettu saapumaan juhlapuvuissa ja he tulivat Bellevuehyn ylen uteliaina. Kauniston herran jäykkä hahmo oli omiaan lisäämään uteliaisuutta, hän kun muuten aina nauroi ja kiroili. Juhlapöytä oli sekin omiaan herättämään hämmästystä: vadit olivat koristetut valkeilla paperileikkauksilla ja »Ukkojen», so. pullojen kauloissa oli mustat nauharuusut.

Kun oli istuuduttu pöytään — kruununvouti toisessa päässä, Kauniston herra toisessa, oikealla puolellaan rovasti — niin esitti Kauniston herra yhdessäolon tarkoituksen. Se oli muistojuhla ystävävainajan kunniaksi, iloisen ystävän, joka nuoruutensa kukoistuksessa, liian varhain oli paennut heidän piiristään ja joka nyt oman käden kautta oli poistunut elämästä.

Uutinen herätti tavattoman hämmästyksen. Kruununvouti nyökäytti äänetönnä päätään ikään kuin sanoakseen! arvasinhan minä! Nimismies vaihtoi katseita hänen kanssaan ja oli täydelleen samaa mieltä, hänen poikansa, Hongankolistaja, tuijotti puhujaan ikään kuin hän olisi kuullut julistettavan omaa kuolemaansa, rovasti pani kätensä ristiin ja näytti ääntelevän rukousta, Ottokar-herra katseli isäänsä epäluuloisena ja vastaansanomisen haluisena, Kaskisten herra silmäili juhlaisäntään ikään kuin hän ei olisi ymmärtänyt hänen puhettaan ja Palkolan herra rupesi uteliaana tekemään kysymyksiä. Hänen äänensä ei kuitenkaan pian kuulunut missään, sillä Filip von Toll nosti melun.

— Jaakko kuollut, surmannut itsensä — valehtelet! Ei Jaakko kuole. Ei Jaakko pelkää vaaroja, eivätkä vaarat pysty häneen! Ei Jaakko läkähdy ylellisyyteen eikä hän kuole nälkään. Jaakko osaa asettaa suun säkkiä myöten, sellainen on Jaakko. Tule, sinä vanha roisto, sanomaan minulle, että Jaakko on kuollut! Mene hiiteen uskottelemaan, että Jaakko on kuollut — ei hänen vanhalle sedälleen.

— Yölinnussa ei tiedetty tästä mitään! huudahti Ottokar Ehne kiivaasti.
— Poikkesin juuri siellä… Mathilda-rouva ei tietänyt mistään.

— Saavat tietää, saavat tietää, sanoi Kauniston herra tyyneydellä, joka hämmästytti hänen vieraansa. — Sinulla, Ottokar, ei enää ole mitään tekemistä Yölinnussa, muista se.

Mistä tulikaan Kauniston herraan tämä tyyneys? Kuolinsanoma sen nähtävästi antoi. Ja hänen puhetapansakin oli kaunista kuin papin. Äkkiä purskahti nuori Ottokar af Ehne itkuun, nousi pöydästä ja meni ulos. Nyt alkoi Alakartanon herrakin uskoa asiaa todeksi. Hän huusi ja huitoi käsillään.

— Hän oli ainoa ihminen maailmassa, ainoa todellinen ihminen… jonka kanssa saattoi olla… jolla oli sydän. Mutta jos sinä… sinä senkin… proprietääri valehtelet, niin… niin sinun käy pahasti! Sen saat uskoa. Minä Flip von Toll omassa persoonassani panen ruutia Kauniston nurkan alle… ja… ja… Hän oli ainoa ihminen, sanon minä…

Vähitellen saatiin seura rauhoittumaan, niin että taasen voitiin asettua pöytään, ja nyt esitti Kauniston herra muistopatsasasian. Se vastaanotettiin innostuksella. Mielenliikutus, jonka odottamaton sanoma oli tuottanut, löysi muistopatsaan kautta ikään kuin ulospääsyn, ja jokainen kyseli vain listaa saadakseen merkitä osansa. Kellarimestari Svanberg toi juhlallisena sisään paperin, hänen sisarensa, puettuna mustaan, päässä valkea pitsimyssy, täytti lasit vanhimmalla »Ukolla», ja niin kierteli lista. Kellarimestarin merkitsemä rahaerä jonkin verran oudostutti herroja suuruudellaan, heistä tuntui halventavalta panna muistopatsaaseen vähemmän kuin hän, mutta useimmat kestivät nöyryytyksen ajatellen, että Svanberg saikin panna, hän oli kyllä rikastunut heidän kaikkien kustannuksella.

— No, ei ainakaan Filip von Toll ole huonompi kuin kellarimestari Svanberg! huusi Filip-herra, kun lista kiertoretkellään tuli hänen luokseen.

Kaikki tiesivät, ettei Alakartanon Lippi ikinä maksaisi merkitsemäänsä erää ja hymähtelivät itsekseen. Yleiseksi hämmästykseksi veti Lippi lompakon taskustaan ja löi setelit pöytään. Muutkin huomasivat viisaaksi heti luovuttaa rahat, mikäli niitä sattui olemaan varattuna mukaan, ja Kauniston herra valittiin kassanhoitajaksi. Hän laski juhlallisesti kaikkien kuullen setelipinkan. Summa likenteli tuhatta markkaa! Keskusteltiin muistopatsaan paikasta. Toiset ehdottivat terassia Bellevuen luona, toiset Yölinnun puutarhaa. Alakartanon herra väitti, että vapaassa metsässä pitää muistopatsaan seisoa, siellä missä pyssynpauke vinkuu sen ympärillä ja hirvet voivat käydä sitä nuuskiskelemassa. Kun Kauniston herran piti panna setelipinkka taskuunsa, kävi hänen poikansa kiinni hänen ranteeseensa.

— Pappa antaisi minun säilyttää rahat, sanoi Ottokar.

— Mitä pirua sinä tarkoitat, poika? vastasi isä ja tuijotti poikaansa.

Hän oli jo juonut ja hänen silmänsä verestivät.

— Pappa saa ne jo huomenna. Minä vain sentähden, että… jos on epämukavaa näin seurassa… kun on juhlat.

— Kyllä minä sinut, nallikka, arvaan. Sinä pelkäät, että isäsi… hävittää rahat, ehkäpä varastaa ne. Piru vie, tämä on liikaa…

Kauniston herra saatiin rauhoittumaan. Hän pisti rahat taskuunsa ja krouvin Kerstin tuli pyyhkimään kastiketta, jota oli pudonnut hänen kuluneen hännystakkansa käänteille. Palvelustyttö oli ollut kömpelö tarjotessaan paistia — tiesihän nämä kömpelöt suomalaiset piiat, ja Kerstinin liverrellessä ja laverrellessa lauhtui patruuna af Ehne. Kun Kerstin oli poistunut, huomasi herra äkkiä, että hänen rinnallaan äsken oli ollut mukava, pyöreä ihminen, ja käski kellarimestarin toimittaa hänet takaisin. Kerstin ei olisi ehtinyt kokonaan heittää keittiötä, mutta Kauniston herra tahtoi kuin tahtoikin häntä pöytään ja hän tuli.

Keskellä juhlaa kuului äkkiä kova koputus oveen. Herrat hätkähtivät ikään kuin se olisi ollut muistutus siitä maailmasta, jonne Jaakko oli mennyt. Mutta se olikin vain Juurikk'oja, entinen Siironmaa, joka tahtoi tulla seuraan. Hän oli humalassa ja lateli ikkunan takana koko ruotsalaisen sanavarastonsa. Svanberg selitti hänelle, ettei hänen humalaisena sopinut tulla herrojen seuraan, Kauniston herra lähetti hänelle puolillaan olevan »Ukon» surunauhoineen päivineen, ja isäntä kiljahti niin iloisesti ikkunan alla, että herrat salissa rämähtivät nauramaan.

Laulettiin. Kukaan ei enää muistanut Jaakkoa. Filip-herra huusi joskus haikeasti Jaakon nimeä, ikään kuin tämä olisi ollut siinä keväisessä yössä, joka valkeni yli joen ja petäjikön. Mutta hän lausui nimen ilman sisältöä, siksi vain, että hän illan kuluessa oli tottunut sitä lausumaan. Kerstin valmisti väsyneille herroille tiloja sohville ja permannolle. Hän kävi taputtelemassa heitä vuoronperään ja antoi heille hoidon, minkä he tarvitsivat. Lippi ja Kauniston herra voittivat sitkeydessä kaikki muut. Kauan he tanssivat ja lauloivat, vuoroin suuttuen ja sopien. Äkkiä nousi Lippi pöydälle, keskelle surupukuisten »Ukkojen» joukkoa ja rupesi pitämään puhetta.

— Hän oli mies, ainoa mies seitsemässä pitäjässä — mitä te muut olette hänen rinnallaan! Ainoastaan hirvet vetävät vertoja hänelle. Hänen pitää saada seisoa hirvien keskellä… hirvien kunniavahti aina ympärillään… Pronssinen Yölintu… Juvelan kattilan partaalla… keskellä mustia kantoja Siironmaan sydänmaalla… Ainoa mies!

Lipiltä loppui ääni ja hän rupesi itkemään. Hän yritti alas pöydältä. Krouvin Kerstin tuli häntä auttamaan. Hän veti perässään pöytäliinan ja pulloja ja tuli nelinryömin permannolle. Aurinko nousi.

Hetkisen perästä seisoivat Lippi ja Kauniston herra kaulatusten Bellevuen portailla ja tuijottivat metsään, joka kirpeän punertavana erottautui taivaanrannan loistosta.

— Mistä sinä sait tietää, että minun rakas Jaakkoni on kuollut? kangersi Alakartanon herra.

— Mistä minä sen olisin saanut tietää, kangersi Kauniston herra takaisin. — En mistään, piru vie. Omasta päästäni.

— Mitä?

— Ei mitään, piru vie.

— Eikö Jaakko sitten saakaan muistopatsasta?

— Mitäs hän muistopatsaalla, kun hän elää. Emmekö ole juoneet hänen kunniakseen!

Lippi paljasti kaljun päänsä, jonka niskassa törrötti seppel harmahtavaa punatukkaa. Kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan. Hän oli pakahtua hartauteensa.

— Jaakko elää, minun Jaakkoni, minun Jaakkoni! Kerstin… Kerstin, pois surunauhat Ukkojen kauloista. Jaakko elää!

Hän hoippui saliin, lyyhistyi lattialle keskelle auringonpaistetta ja rupesi tyhjien pullojen ympäriltä hypistelemään irti mustia nauharuusuja.

PUNATUKKAISET

Kun eversti ja everstinna von Toll olivat tulleet terveiksi, läksivät he kuomireellä ja kahdella hevosella, Pekka ajamassa, vierailulle naapuripitäjiin. Paluumatkalla yllätti heidät lumituisku.

Suurissa turkeissaan istuivat he ääneti puolipimeässä kuomissa. Kuomipeite oli laskettu alas ja tuisku ajoi pienet lasiaukot heidän silmiensä kohdalla lakkaamatta täyteen lunta. Hevoset vetivät yhä raskaammin. Everstinna ja eversti istuivat ääneti. Aviopuolisoilla oli viime aikoina ollut yhä vähemmän puhuttavaa toisilleen. Eversti oli tullut sairaaksi ja äreäksi, everstinna laihtunut ja saanut ajatuksia. Joka päivä toi mukanaan uusia ja kuitenkin aina samoja. Ne koskivat kaikki hänen ainoaa poikaansa, josta ei hän tietänyt mitään — jollei ottanut lukuun sairaan vaimon ilmestyksiä. Tälläkin matkalla oli tullut ajatuksia.

Everstinna oli ensi kerran eläissään pannut merkille, miten paljon punatukkaisia lapsia pitäjissä näillä seuduin oli. Eikä yksin lapsia, vaan nuortenkin joukossa oli punatukkaisia. Milloin oli hän nähnyt punatukkaisen tytön jonkin torpan kaivolla, milloin oli nuori mies, ajaessaan halkokuormaa, paljastanut pään, joka oli punatukkainen. Milloin oli jonkin asumuksen ovesta juossut lapsi, ohuissa risaisissa pukimissaan, kasvot oudon tuttuina ja hiukset samoin. Everstinna ei enää itkenyt niin helposti kuin ennen. Hänen sydämessään asui vakituinen kalvava suru. Kun he tulivat suuriin kartanoihin, hymyili hän ja eversti nauroi. Yleisessä keskustelussa tekivät he toisilleen kysymyksiä ja antoivat toisilleen vastauksia. Heidän välinsä oli silloin luonteva ja ystävällinen. Mutta niin pian kuin vierashuoneen ovet olivat suljetut ja vuoteet silkkipeitteineen, pitsilakanoineen heitä odottivat, kuolivat sanat heidän huuliltaan.

Kotimatkalla tapasi heidät, kuten sanottu, lumituisku. Kun he ensi kertaa juottivat hevosia peninkulman päässä kirkonkylästä, oli kuomipeite ylhäällä ja jo silloin vinkui ja vonkui reen ympärillä. Kuivana kuin lentohiekka tuli valkoinen nöyhtä pitkin kylän peltoja, hiljensi vauhtia aitojen kohdalla, pääsi yli lumiharjan, joka oli muodostunut aidanseipäiden väliin, ja kiersi pyörteissä aukeilla. Alaston koivumetsä ryski ja huojui. Reen jäljet tiellä, jota ei aurattu, menivät menemistään umpeen. Kiiltäviksi hioutuneet vaot paljastuivat hetkeksi ja vierivät samassa täyteen kuivaa lunta.

— Luuletko, että jää tulee olemaan kovin tukossa? sanoi eversti Pekalle hevosten juodessa.

Äänettömyyden perästä, joka oli hänelle ominainen, vastasi Pekka:

— Tohtii kyllä olla tukossa.

— Jos ajettaisiin maata myöten, ehdotti Mathilda-rouva.

Mutta molemmat miehet vastustivat maatietä, koska yleinen talvitie kulki järven selkää, oikaisten runsaan puolen peninkulman.

— Saaressahan taas annetaan hevosille leipää, sanoi Mathilda-rouva.

— Leipä on jäljellä kummallekin, vastasi Pekka.

Hän tarjosi hevosille lisää vettä, ja kun eivät ne huolineet, laski hän kipon pyöreäksi jäätyneelle kaivonkannelle, käänsi hevoset tielle, puhdisti sormillaan kuomipeitteen pienet lasiaukot ja laski peitteen alas. Tielle päästyä nousi hän kuskipukille ja käänsi yli peltojen jäälle. Rantaan oli ehtinyt kasaantua korkea nietos, jonka poikki hevoset kahlasivat polvia myöten lumessa. Kahden puolen seisoivat rannat yksinäisinä ja kuolleina ja edessä kävi viittatie, joka hukkui lumilakeuden kaukaisuuksiin. Reenjalasten jälkiä ei enää paljon erottanut. Tie kohosi vallina lumitasangosta. Viittapuut nousivat kallellaan lumesta ja narisivat myrskyssä. Valkea nöyhtä tuli tuhansin siivin tuulen alta, ikään kuin liikkeellä olisi ollut pakenevia joutsenia. Kun Yölinnun rouva nosti kuomipeitettä, näki hän vetohihnan, hevosen pitkät häntäjouhet, joita tuuli kuljetti sivullepäin, sihisevän lumenjuoksun pitkin valkoista lakeutta ja viittapuut, jotka säännöllisesti palasivat pienen matkan päässä. Hevoset vetivät yhä raskaammin.

Mathilda-rouva muisti, miten pitkältä tie yli järvenselän oli tuntunut, kun hän ensi kertaa teki tämän matkan, viisikolmatta vuotta sitten. Ja kuitenkin olisi hän silloin suonut sen vielä kestävän.

Hän ei silloin ollut tietänyt mitään surusta. Hänellä ei ollut aavistusta siitä, että pitäjällä voisi olla punatukkaisia lapsia. Hän ei kaikkina näinä vuosina ollut heitä huomannut. Miten hän oli ollutkin niin sokea? Hän muisti hämärästi, että niitä joskus oli ollut kirkonkylässä ja että ne olivat hävinneet. Hän ei ollut kysynyt, minne ne raukat olivat joutuneet ja kuka ne oli toimittanut pois. Hän oli elänyt onnessa. Vasta onnettomuus oli avannut hänen silmänsä.

— Älä availe peitettä, sanoi eversti. — Tiedäthän, että minulla on särkyä.

Mathilda-rouva pyysi anteeksi ja koetti korjailla vällyjä miehensä ympärille. Hän muisti, miten ensimmäisinä aikoina eversti oli tahtonut, että kuomipeite olisi ylhäällä, jotta hän saisi näyttää nuorelle vaimolleen seutuja. Siitä oli kauan.

He tulivat saaren rantaan ja kuomireki kallistui pahasti, kun ajettiin nietosten halki. Tie kulki ahtaana pajupensaiden läpi, jotka raapivat kuomin syrjiä. Kevät oli vielä kaukana, pajuissa ei näkynyt mitään elonmerkkejä. Pienellä aukealla, missä oli heinäsuova, astui Pekka alas, otti laatikosta istuimensa alta kaksi leipää ja antoi ne hevosille. Se oli tullut tavaksi. Hevoset seisahtuivat itsestään tällä saarella ja tällä aukealla.

Järvenselkä saaren toisella puolen oli niin lumen vallassa, että täytyi ajaa suurin osa matkaa käyden, ja kun mäentöyryn alla rannassa piti noustaman maihin, oli vastassa sellainen nietos, että hevoset upposivat kuin järveen. Oikeanpuoleinen hevonen huppuroi lumessa, ikään kuin hukkumaisillaan. Kun Pekka pääsi apuun, oli ehtinyt tulla vahinko. Eversti riuhtaisi auki kuomipeitteen ja torui. Pekka sai kuulla, että hän oli torkkunut, kuten aina, ettei hän ikinä oppisi mitään eikä kelpaisi mihinkään.

— Siinä oli oja, sanoi Pekka. — Kun eivät ole panneet viittoja. Tie on muina talvina käynyt ylempää.

Syytä sinä viittoja ja ojia. Sinä nukuit tietysti, niinkuin sinä aina teet. Koko tämä suomalainen kansa nukkuu. Laita vain, että päästään kulkuun.

— Aisa on poikki.

— Aisa on poikki! karjaisi eversti. — Sinä tarkoitat tietysti, että meidän pitää yöpyä tuohon tölliin tuossa!

Eversti kirosi. Pekka riisui hevosen siltä puolen, mistä aisa oli vikaantunut, ja kopeloi taskujaan. Niissä oli aina varasto nuoraa, nauloja ja muita tarpeita. Hän ei kuitenkaan tällä kertaa tullut niillä toimeen. Everstin suuttumus ei parantanut asiaa. Täytyi lähteä noutamaan torpasta apua. Everstinna olisi mieluimmin jäänyt kuomiin istumaan korjaustoimituksen ajaksi. Hän pelkäsi jalkojensa kastuvan. Mutta kun eversti kehoitti häntä menemään torppaan, jossa joka tapauksessa olisi lämmin, totteli hän, nousi vaivalloisesti peittojen sisästä ja astui lumeen. Aukealla pellolla ei ollutkaan paha kävellä, tuisku oli nuollut kentän puhtaaksi. Yölinnun armo asteli raskaissa turkiksissaan, kädet suuressa puuhkassa, köyhän torpan peltoa, jonka tantereelta kohosi pari tunkiota. Lumimyrsky tuntui olevan tyyntymässä. Saattoi jo erottaa taivaanrannat. Ilman puhtaus oli niin tuntuva, että olisi saattanut ajatella joidenkin ihmeellisten lumikukkain puhjenneen hankiin tuoksumaan. Viimeiset tuulispäät tulivat rajuina ja yksitellen, ikään kuin suorittaakseen viimeisen silittelyn lumiharjanteilla, jotka tuisku oli muovaillut päivän aikana. Yölinnun armo pysähtyi nietoksen eteen harmaan asumuksen seinävierellä ja päätti siinä astellen odottaa rikkoutuneen aisan korjausta. Rakennus oli nostettu neljän kiven varaan. Sen alta näkyi rattaiden kori, vanha luudantynkä ja homeenkarvainen kenkä.

Ikkunasta oli pian huomattu, että jotakin tavatonta oli tekeillä. Pää toisensa perästä tunkeutui pienen ruudun eteen katselemaan naista hangessa, jonka turkinpäällys välähteli silkiltä. Vihdoin tuli keski-ikäinen nainen ulos ja aukaisi puulapiolla tien lumeen. Yölinnun rouva ymmärsi, että hän pyysi häntä lämpimään odottamaan. Hänen jalkojaan oli ruvennut palelemaan ja hän meni.

Ovessa tuli vastaan nuori tyttö, köyttäen liinaa leukansa alle ja mennen ikään kuin pakoon. Lapset pysyttelivät hekin aluksi paossa uunin nurkassa, mutta tulivat vähitellen esiin, kun rohkein oli saanut kauniin rahan vieraalta. Kaikki lapset saivat rahan ja heidän äitinsä päivitteli ja siunaili rouvan hyvyyttä. Hän kertoi ja kyseli kaiken aikaa, mutta vieras vain ystävällisesti hymyili ja lausui joitakin käsittämättömiä sanoja. Lapsi kehdossa rupesi itkemään. Vaimo meni ja nosti sen ylös. Viihdyteltyään sitä toi hän sen vieraan nähtäväksi. Yölinnun rouva aikoi ensin etsiä kukkarostaan rahan tällekin lapselle, mutta muisti samassa, että se oli liian pieni ymmärtämään rahan arvoa ja ojensi etusormensa pientä kättä vastaan. Silloin lankesi ruudusta kituvan kasvin takaa valoa ja hän näki tutut, punaiset hiukset.

Kaikki hänessä pysähtyi ensin ja joutui sitten samassa liikkeelle. Hän hymyili, ojensi käsivartensa ja otti lapsen syliinsä. Hän ei nähnyt, miten huonoissa vaatteissa se oli ja miten hoitamaton. Hän puheli sille ikään kuin hänen sylinsä olisi ollut se paikka, missä se eilen istui ja toissapäivänä, ja huomenna istuisi ja aina. Hänen kätensä tunsivat onnellisina pienen ruumiin lämmön, kulkivat pitkin kylkiä, tarttuivat käsivarsiin, pusersivat jalkoja. Lapsikin jokelteli kuin hoitajalleen ikään, se tarttui turkin kaulukseen ja kiskoi bahytinnauhoista. Yölinnun rouva ei kuullut, että vaimo hänen vieressään puheli hänelle. Hän oli lapsen kanssa ikään kuin kahden maailmassa. Vasta kun ovi avautui, hän huomasi, että oli oudossa paikassa, outojen ihmisten luona, ettei lapsi ollut hänen, että se oli likainen ja surkea. Hän kuuli niin ikään vaimon puhuvan ja selittävän, että lapsi oli tytön, joka oli tullut sisään. Se oli hänen vanhin tyttärensä. Tyttö seisoi huivi päässä selin huoneeseen. Lapset tuijottivat nurkistaan vieraaseen ja seurasivat, mitä tapahtui.

Yölinnun armo kierteli lapsen laheita hiuksia sormiensa ympärille ja tunsi, että hänen pian täytyy ojentaa lapsi noille vieraille ihmisille, ettei hän enää koskaan saa sitä nähdä. Hetkeksi nousi koko hänen luontonsa vastarintaan. Hänestä tuntui ainoalta mahdolliselta, että hän ottaa lapsen, jollei hyvällä, niin pahalla, ja vie sen sylissään kotiinsa. Hänessä heräsi aavistamaton voima puolustaa omaansa. Mutta samassa hetkessä hän tunsi, että mielettömyys oli hänet vallannut. Ja käsien vielä hyväillessä lämmintä pientä ruumista ääntelivät huulet jäähyväissanoja ja sydän vapisi. Hän muisti miehensä, ojensi pois lapsen ja taivutti päänsä matalan ovenniskan alitse.

Ulkona oli tuuli jo lakannut. Lumikukat tuoksuivat. Hämärsi.

LIPPI

Oli jouluaatto ja Alakartanon naiset, äiti tyttärineen, häärivät iloisissa kiireissä. Edellisinä päivinä oli varattu valmiiksi makkarat, rullasyltyt, siansorkat, hapankaalit ja lipeäkalat. Tänään leivottiin ja paistettiin. Juostiin aittojen ja kellarien väliä. Keittiön pöydät notkuivat joulutorttuja, kinkkuja ja erinäisiä leivoksia. Talon ainoa koira pysytteli valuvin suupielin lattialla, väistyen tieltä, kun juostiin sitä kohti, ja loksauttaen auki kitansa, kun sille viskattiin rasvakimpale. Yläkartanon koirat yrittivät nekin saaliinjakoon. Alakartanon tyttäret heristivät ne menemään. Väli naapurusten ja sukulaisten kesken oli kireämpi kuin koskaan. Eversti oli rangaistuksen uhalla kieltänyt alakartanolaisia seurustelemasta koiriensakaan kanssa. Tyttäret olivat salaa silitelleet Jaakon lintukoiria, ja heihin koski, kun heidän ihmisten nähden täytyi olla niille kovia.

Perheen isä oli kaiken aamua ollut poissa kotoa ja se ei tietänyt hyvää. Varhain oli pari miestä käynyt noutamassa korjattavia kellojaan. Heiltä oli varmaan hellinnyt rahaa.

Eikä aikaakaan, kun Lippi-herra hoippuen ja laulaen suuntasi askeleensa Rantakrouvista kotiansa kohti. Hän oli tällä hetkellä niin väkevä, että hän potki kaikkea, mikä eteen sattui, ja nosti portinpylvään kuopastaan, viskaten sen keskelle tietä.

Naisille tuli hätä. He rupesivat korjaamaan keittiöstä säiliöihin vateja ja pannuja. Vanhempi tytär, jota isä humalapäissään paremmin sieti, varustautui menemään häntä vastaan. Isä paiskasi heti tytärtään luudalla, ainoalla minkä hän sai käsiinsä eteisestä. Tytär väistyi ja rupesi ystävällisesti selittämään, että heti pannaan pöytään ruokaa.

Älä sinä siinä… luuletko sinä, kakara, etten minä nähnyt, mitä te keittiössä olitte tekemässä. Se piti salattaman minulta. Te kannoitte pois herkkujanne, piiloon, ettei Lippi, teidän isänne, saisi. Hahhahhah! Mutta tiedättekö te, kenen varoilla te rehentelette? Lipin, teidän isänne. Ja jos hän tahtoo, niin hän sulkee teidät kanakoppiin Tai sikolättiin. Siellä te olette omianne. Ja ottaa kanat ja siat seurakseen tänne. Yhtä hyvä seura ne ovat kuin tekin.

‒ Niin, katsele töllistele sinä vain niillä suurilla silmilläsi. Isäsi tämä on — et ole taitanut ennen nähdä. Tämän näköinen se on. Ruma mies, vai mitä ajattelet! Niin, ei sillä tuollaisia kuhan silmiä ole kuin sinulla — mistä lienetkin ne saanut, et ainakaan minulta. Minulla on pienet silmät kuin sialla. Menekin siitä, tai minä noudan pyssyni. Älä oiokaan käsivarsiasi — minä lyön ne poikki. Etkös sinä luule, että Filip von Toll jaksaa? Vanhempi veli taivuttaa hevosenkengän, mutta nuorempi taittaa sen niinkuin näkinkengän kuoren. Mikäs sinä olet muu kuin näkinkengänkuori… Mihin sinä menet? Jos sinä liikahdat, niin tiedät, että siihen paikkaan minä sinut… Vai hiirenviinaa! Isäsi ei kärsi hiirenviinaa. Minä puhkaisen päästäsi nuo kalansilmät, jollet lakkaa. Kauniit ovat olevinaan, sinun silmäsi, mutta etpäs ole saanut miestä, tässä vain kuljet pää kallellaan isäsi elätettävänä. Olisit ollut pulskempi, niin olisit saanut Jaakon, ainoan oikean miehen maailmassa. Jaakko ei olisi koskaan mennyt ja jättänyt ystäväänsä ja setäänsä suruun ja murheeseen. Ei yhtä ainoata miestä missään! Mutta mitäs sinä, tuollainen lurikka! Kukas sinusta huolisi… No mihin sinä menet? Piditkös sinä siitä Jaakosta? Miksei hän sitten pitänyt sinusta? Sellaiset häät minä olisin teille pitänyt, että… että olisi juotu seitsemän päivää ja seitsemästä pitäjästä ollut vieraita. Ja sellaisissa morsiusvaunuissa minä olisin teidät kuljettanut, että olisi ollut silkkiä sisältä ja kultaa päältä ja von Tollin vaakuna ovessa ja edessä ja takana. Von Tollin vaakuna! Hää, sinä siinä…! Mutta nyt minä valjastan pukin risukopan eteen ja sinä saat ajaa siinä. Kanakoppiin! Hahhahhah. Ei sinusta kukaan huoli kuolinpäivääsi kalvat täällä isäsi leipää… Tule likemmä sanon minä… Muistatkos sinä isäsi saappaankorkoja — ne olivat nämä, joilla käveltiin, kun viimein oltiin Jaakon kanssa yhdessä. Ne ovatkin juhlasaappaat. Ei paremmista väliä. Jaakolla oli samanlaiset. Hän potkaisi Siironmaan tyttären aitanoveen. Koira haukkui. Se olikin toisenlainen tyttö kuin sinä. Mentiin saareen… Ainoa ihminen! Isäsi itkee ja kuolee ikävään.

Lippi suistui äkkiä suulleen salin lattialle. Tytär likeni häntä ja tahtoi nostaa hänet ylös.

— Pappa, mennään nukkumaan. Te olette väsyksissä… Muistatteko, kun
Jaakkokin kantoi teidät.

Tytär oli tuhkanharmaa kasvoiltaan. Silmät verestivät. Äkkiä hypähti isä ylös ja rupesi nauramaan.

— Siinä se oli — annoitteko te minulle ruokaa? Kyllä kai se olisi teille mukavinta, että minä kuolisin. Ruokaa! Ruokaa! Kaikki herkut esille, ne ovat minun rahoillani ostetut…

Hän työnsi tyttärensä kumoon ja hyökkäsi koko voimallaan ruokasalin ovea kohti. Lyhyen epäröimisen jälkeen avattiin ovi. Ruokasalissa oli nuorempi tytär.

— Vai sinä punatukka…! Minä tapan sinut! Kettukin on punainen kuin sinä. Sinä olet synti, sinut pitää tappaa. Ei sinusta kuitenkaan kukaan mies huoli. Taisit sinäkin tavoitella Jaakkoa — että uskalsitkin, syntinen, punainen kettu! Kaikki Tollit ovat punaisia ja syntisiä. Koko pitäjä on täynnä syntiä ja punaista tukkaa. Seitsemän pitäjää! Minä tapan sinut. Seiso paikallasi, niin minä haen pyssyn…

Tyttöjen äiti oli hiljaa tullut huoneeseen ja kutsui ruualle.

— Sinä piika! huusi Lippi ja kohotti häntä kohti tuolin, jolla hän vasta oli uhannut tytärtään. — Saithan sinä minut vihdoinkin, kun taitavasti pyydystit. Tällainen minä nyt olen, katso nyt — oletko tyytyväinen, onko hauska ollaksesi? Minä olisin hieno herra ja minulla olisi kartano ja vaunut, jollen minä olisi nainut piikaa. Sinä, sinä… sinä olet kaiken pahan alku ja juuri — missä minun pyssyni on? Oletteko te sen ottaneet pois? Jumal'avita, jos te olette koskeneet siihen pyssyyn, niin ei teille kunnian kukko laula…

Humalainen juoksi pitkin huoneita. Äiti ja tyttäret pakenivat ulos.

Tyhjennettyään yltäkylläisimmän voimansa huonekaluihin, jotka sattuivat hänen tielleen, suuntasi Lippi askeleensa ruokasaliin. Hän ei huolinut syödä, vaikka näki lempiruokiaan kaikissa muodoissa pöydällä. Hän halusi löytää kätköt, joita salattiin häneltä. Olivat ottaneet pois avaimet ovista. Vai eivät he luulleet hänen pääsevän ilman avaimia. Vai eivät he muistaneet hänen taittaneen hevosenkenkiä. Potkaisemalla potkaisi hän puhki heidän ovensa, niin että ne jäivät riippumaan saranoiden varaan. Ja nyt oli kaikki tyynni hänen käsissään. Hei, hei! Hän nauroi ja ajatteli, että laitetaanpas juhla-ateria ja kutsutaan piika ja piian tyttäret juhliin. Sen tähden ei Jaakko huolinut hänen tyttäristään, että ne olivat piian tyttäriä. »Koreita lapsia, sanoi piru kissanpoikia.» Koreita olivat hänen tyttärensä, mutta piian lapsia.

Hän tarttui suureen vatiin, jolla oli vielä lämmin siankinkku, ja kantoi sen ruokasalin läpi salin lattialle. Ikään kuin hänellä olisi ollut kiireellinen urakka, palasi hän ja otti joulutorttupeltin. Hän huhtoi kuin paras maalaiskokki hääpöytää kattaessa, ja ennen pitkää olivat kaikki jouluruuat salin permannolla nurinkaatuneiden tuolien joukossa. Lippi asteli kädet vyötäisillä vatien yli, lauloi ja nauroi.

— Voisi luulla, että Filip von Toll on tullut hulluksi, mutta ei hän ole hullu, puheli hän itsekseen. — Hän suree ystäväänsä Jaakkoa, niin ettei hän tiedä mitä hän tekee… Hän on Yölinnun syntisiä punatukkaisia — mitä hän sitten tekisi, jollei surisi ja joisi…

Yhtäkkiä hän karkasi ulos, asettui hajareisin portaille ja huusi:

— Jalosukuista rouva Fina von Tollia, jalosukuisia neitejä Sigrid ja
Karin von Toll kutsutaan juhla-aterialle Yölinnun Alakartanon saliin.
Ja ilmoitetaan vielä, että he voivat levollisesti saapua veren ja
hengen puolesta.

Jaakon lintukoirat, joita tappamisen uhalla oli kielletty seurustelemasta Alakartanossa, tulivat häntää heilutellen Lipin luo. Humalainen ihastui.

— Tervetuloa, tervetuloa, sanoi hän ja kumartui ikään kuin olisi tervehtinyt kreivejä, jotka astuivat alas vaunuista. — Olen erinomaisen onnellinen… Suuri kunnia tapahtuu Filip von Toliin huoneelle. Mutta miksi koirat ovat vain kahden — emmekö voisi saada vähän useampia juhliimme? On katettu sadalle hengelle… koiralle, tarkoitan. Filip von Toll on saanut kylläkseen ihmisistä. Tehkää hyvin, tehkää hyvin… Mutta älkää haljetko… se vaara voi olla tarjolla. Tehkää hyvin vain, minäkin istun heti aterialle. Jokin viisas vanha kansa, Israelin kansa luulen minä, söi makaavassa asennossa. Minun täytyy vain ensin noutaa vasara ja nauloja, jotta saan lyödä seinille ne aateliset sukukilvet, jotka ovat yhtä huonetta von Tollien kanssa… Koirat suovat anteeksi…

Hän kumarsi hymyillen, nouti keittiöstä vasaran ja nauloja ja rupesi naulaamaan salin seinälle joulutorttuja, tortun tortun viereen, yhtä pitkän välimatkan päähän toisistaan. Hän oli tässä työssään etevä ja ikään kuin tottunut.

Kun hän oli päättänyt työnsä ja kääntyi huoneeseen päin, olivat kaikki
Yläkartanon koirat ja hänen oma koiransa jouluruokien kimpussa.

Hihkaisten hyppäsi hän alas tuolilta, jolla oli seisonut naulatessaan, kävi kaksin käsin kiinni joulukinkkuun ja rupesi ahmimaan kilpaa koirien kanssa.

MORSIUSVAUNUT

Oli ikävä. Satoi lunta. Satoi vettä. Tuli kauniita, ikäviä kesiä. Tuli rumia, ikäviä talvia. Ei ollut mitään tekemistä. Ei ketään tullut taloon eikä talonväellä ollut minne mennä. Päivät kuluivat toistensa kaltaisina. Oli ikävä.

Yölinnun nuoret neidit nukkuivat viisitoista tuntia vuorokaudessa ja kävivät lihaviksi ja pyöreiksi. Heidän oli ikävä. Isä oli kieltänyt seurustelun kaikkien pitäjän säätyläisten kanssa. He olivat kaikki loukanneet isää. Olihan oikein, että heitä rangaistiin, mutta ikävää se oli. Sovintosunnuntaitkin kuluivat ilman että saatiin aikaan sovintoa. Vanhasta rovastista tuntui jo kammottavalta ojentaa pyhää sakramenttia ihmisille, jotka polvistuivat itse alttarin ääreen, sydämessään viha veljeä vastaan.

Joka aamu, täsmälleen samalla kellonlyönnillä, astui kamarineiti Yölinnun kartanon tyttärien huoneeseen, tarjottimella suuri kannullinen vastalypsettyä maitoa. Kun neidit olivat juoneet niin paljon kuin jaksoivat, panivat he uudelleen pitkäkseen ja valmistautuivat sitten vähitellen palvelijattaren avulla aamiaispöytään. Aamiaisen jälkeen he nukkuivat. Sitten puki kamarineiti heidät ja he läksivät kävelylle. Jos he näkivät serkkunsa, Alakartanon tytöt, aidan takaa, niin eivät he saaneet huomata heitä. Jos he tapasivat Kanniston nuoria tiellä, niin eivät he saaneet tuntea näitä. Päivällisen jälkeen nukuttiin ja ommeltiin. Sitten pantiin yöksi nukkumaan. Se oli kaikista hauskinta. Ja ikävää sekin oli.

Mamma oli sairas ja lempeä. Pappa oli sairas ja ärtynyt. Satoi lunta.
Satoi vettä. Oli ikävä.

Nuorin sisarista, Anna, haki itselleen huveja kaiken uhalla, vaikkapa luvattomia teitä. Hän meni varkain talliin, navettaan, piikojen ja renkien huoneisiin ja palasi suurella uholla kertomaan, että se tai se lehmä oli poikinut, että pirtissä oli laukkuryssä eli »rättimies» tai saviastioiden kauppaaja, että piika oli saanut lapsen. Ja lapsi oli niin herttainen ja huusi niin että kasvot olivat rypyssä — hän oli pitänyt sitä sylissään…! Palvelijoilta saivat Yölinnun neidit tietää, mitä pitäjän säätyläiskodeissa tapahtui. Eräänä päivänä tuli Anna kertomaan, että Ottokar oli kihloissa, niin, niin, Ottokar af Ehne, Kauniston nuori herra, jonka piti naida Amalia Karolina von Toll. Helsingistä oli morsian, kaunis kuului olevan ja hyvin rikas… Anna kertoi armottomasti, vaikka Amalia Karolina vuoroin kalpeni, vuoroin punastui hänen sanojaan kuunnellessaan. Sinä yönä tapahtui, että Amalia Karolina ensi kertaa eläessään vietti unettoman yön. Seuraavana yönä hän jo taas nukkui. Mutta jonkin aikaa myöhemmin kertoi Anna, että uutinen morsiamen rikkaudesta oli tuulesta temmattu. Hän kuului olevan köyhä tyttö, eikä aateliakaan, mutta kyllä kaunis. Ellida af Ehne ei hänkään kauan pysynyt uskollisena Jaakolle. Tai isä kuului pakottaneen hänet kihloihin huonojen asioidensa vuoksi. Ellidan sulhanen varmasti oli rikas. Annaa toruttiin joka taholta näiden uutisten takia ja entistä ankarammin häntä kiellettiin menemästä palvelijoiden pariin. Mutta hänen varkain saadut juorunsa vaikuttivat kuitenkin virkistävästi päivien ikävyydessä.

Oli ikävä. Kun Annalta kiellettiin huvittelu kartanolla, täytyi hänen keksiä keinoja päärakennuksen sisäpuolella. Kerrankin hän loistavalla tuulella juoksi sisarten luo juuri kun he nukkuivat aamiaisuntaan ja kuiskasi, että heidän piti seurata häntä. He tottelivat unisina ja vastahakoisina ja luulivat, kun noustiin vintinportaita, että Anna aikoi saada käsiinsä isoisän memoaarit. Mutta se ei ensinkään ollut Annan tarkoitus.

— Me pukeudumme mamman ja papan vaatteisiin ja esitämme heidän nuoruuttaan, sanoi Anna, kun oli päästy vinttiin. — Minä olen pappa, Amalia Karolina saa olla mamma ja Fredrika Lovisa vaikkapa joku täti. Eihän mamman sovi olla kahdenkesken papan kanssa, kun he eivät vielä ole kihloissakaan. Me voimme esittää itse kihlausta.

Unisuus oli kerrassaan varissut pois vanhempien sisarten silmistä. Seikkailunhaluisina ja vilkkaina astelivat ne yli vintin permannon siihen kulmaan, missä everstinnan vanhoja pukuja säilytettiin. Silkki kahisi salaperäisesti lakanoiden sisässä ja sisaruksille tuli riita siitä, kuka saisi ylleen sen kauneimman kukallisen krinoliinihameen, joka aina oli ollut heidän ihastuksensa. Tietysti puvun täytyi olla sen yllä, joka esitti äitiä! Tädistä ei ollut väliä. Tytöt olivat niin innoissaan, että yrittivät ruveta pukeutumaan kylmässä vintissä. Se olisi kuitenkin voinut olla hengenvaarallista ja niin he päättivät viedä saaliin omaan huoneeseensa. Ei ollut vaaraa, että heitä yllätettäisiin. Äiti istui aina nojatuolissaan ruokasalissa ja isä virui vuoteessaan, tai jos hän kulki salin läpi kirjoitushuoneeseen, niin kuului kepin kopina kauas. Isä ei enää liikkunut ilman keppiä.

Anna veti ylleen Jaakon rippikouluvaatteet ja pani päähänsä everstin korkean hatun. Amalia Karolina puristi turhaan ruumistaan äitinsä ihastuttavaan ruusunpunaiseen silkkipukuun. Kuinka äiti oli saattanutkin olla niin hoikka! Täytyi silkkihuivilla ja pitsiröyhelöllä peittää auki jäänyt kiila. Hiukset hajoitettin hienohipiäisille olkapäille ja suortuvat kiinnitettiin haaltuneilla tekoruusuilla. Amalia Karolina katseli täynnä ihailua omaa kuvaansa peilissä.

Tädistä ei ollut väliä, mutta kaunis oli hänkin sinisessä harsohameessaan, jota koristivat kullalla kirjaillut mustat pitsit.

Tytöt liikkuivat varpaisillaan ja katsoen, että kaikki ovet olisivat kiinni. Sitten sulkeutuivat he punaiseen peräkamariin, missä isoisän kuva riippui, ja ilveily alkoi.

Henkilöt istuivat kukin nojatuolissaan ja silmäilivät salavihkaa suureen peiliin. Kapteeni von Toll kierteli viiksiään.

— Tänään on erinomaisen kaunis ilma, lausui hän hymyillen neiti
Mathilda Gyldenhjelmille.

— Niin on, vastasi Mathilda-neiti ja katsoi alas.

— Eilen satoi, lausui neiti Anna Gyldenhjelm, Mathildan täti.

— Tanssiiko neiti Gyldenhjelm mielellään? kysyi kapteeni.

— Kyllä, herra kapteeni.

— Ehkä te sallitte pari kierrosta.

— Kiitoksia.

— Ehkä minä saan soittaa, koska musiikki juuri lakkasi.

Täti laski viuhkansa sohvapöydälle ja poistui pienen marmoripöydän ääreen, alkaen rummuttaa sitä ja hiljaa laulaa.

Kapteeni teki mitä kohteliaimman kumarruksen neiti Mathilda
Gyldenhjelmille ja vei hänet tanssiin.

— Kuinka täällä on ahdasta, sanoi kapteeni.

— Ja kuuma! kuiskasi Mathilda-neiti.

— Te tanssitte ihanasti!

— Ei kukaan osaa viedä niinkuin te!

— Mathilda… minä…

— Hiljaa, hiljaa…

— Mathilda, pyörryttääkö teitä? Olenko minä vienyt teitä liian lujaa? Nojatkaa minuun. Minä vien teidät hetkeksi tänne ikkunaan, että saatte raitista ilmaa. Kuinka ihanasti kuu loistaa. Mathilda, minä rakastan teitä…

Kapteeni sulki syliinsä neidon, mutta ei vielä ollut ehtinyt painaa ensi suudelmaa hänen huulilleen, kun soitto lakkasi ja täti nousi.

— Mitä, mitä tämä on? sanoi hän ankarana ja likeni ikkunaa. — Vai niin te palkitsette minun luottamukseni.

— Armollinen neiti…

— En tahdo kuulla, menkää, menkää, herra kapteeni…

— Armollinen neiti… minä…

— Täti-kulta…

— Mene huoneeseesi, Mathilda. Odota siellä rangaistusta, jonka olet niin hyvin ansainnut…

— Mutta armollinen neiti, rukoili nuori kapteeni, — minä riennän kreivin ja kreivittären luo pyytämään neiti Mathildan kättä.

— Ei, ei mitään armoa! Te olette mitä rumimmalla tavalla väärinkäyttänyt…

Siinä ei Fredrika Lovisa enää voinut pidättää itseään, vaan purskahti nauruun. He nauroivat kaikki. Eikä Yölinnun saleissa ollut kuulunut sellaista naurua sitten kun Jaakko läksi.

Tällaisia leikkejä täytyi ikävässä keksiä.

Kartanon vaunuliiterin äärimmäisessä päässä säilytettiin hyvin suuria katettuja vaunuja, joissa oli tapana kuljettaa suvun morsiamia. Vaunuja ei ollut liikutettu sitten kuin Mathilda-rouva oli tuotu taloon. Ne olivat silloin saaneet uuden silkkisen sisustuksen, lumivalkean, ja vaakunoiden maalia oli tuorennettu. Kielletyillä retkillään Anna usein hiipi liiteriin ja tarkasti näitä vanhoja vaunuja, jotka olivat kuin kokonainen huone. Pahasti oli silkki jo lahonnut, vaunut olisi perin pohjin korjattava siksi, kunnes häntä, Annaa, niissä vietäisiin.

— Minä en jää naimattomaksi, sanoi hän sisarilleen. ‒ Minä tahdon miehen ja lapsia.

Amalia Karolina ja Fredrika Lovisa punastuivat.

— Kuinka sinä puhut!

— Niin, jääkää te vain, jos tahdotte, sanoi Anna, — minä haen itselleni miehen vaikka mistä.

— Ajattele, jos mamma ja pappa kuulisivat! sanoi Amalia Karolina.

— Ja entä sitten! Minä sanon sen heille itsellensä, en minä tahdo sitä heiltä salata. Miksi meitä ei naida… miksi ei kukaan tule? Pian me olemme niinkuin nuo morsiusvaunut, pölyttyneet ja… lahot… ja homehtuneet. Eivätkö ne nyt seisokin tuolla nurkassa niinkuin vanha sokea jättiläispöllö! Kaikki nämä muut rattaat saavat liikkua ja nähdä maailmaa, mutta morsiusvaunut eivät pääse minnekään. Tämä on kauheaa!

Amalia Karolina ja Fredrika Lovisa suuttuivat.

— Sinä häpäiset koko suvun, sanoi vanhin sisar. — Sinä puhut niinkuin… niinkuin kuka tahansa. Tule heti paikalla alas. Kuka luulisi, että sinä olet viidenkolmatta vanha.

Anna laskeutui peitetyn, korkean pyörän päälle ja hyppäsi alas kuskipukilta. Vanhat vaunut jäivät jatkamaan pölyttymistään. Liiterin ovi suljettiin ja Yölinnun tyttäret astuivat rinnan ja arvokkaina päärakennusta kohti.

He kulkivat ääneti, kukin mietteissään.

SOVINTOSUNNUNTAI

Kerran vuodessa oli pitäjän puukirkon edustalla vaunuja ja kaksivaljakkoja, kuskeja kiiltonappisissa puvuissa ja herraskoiria, jotka rähisivät omistajiensa ajopelien ympärillä. Sinä sunnuntaina oli ruotsinkielinen jumalanpalvelus ja rippi.

Se pidettiin syyskesällä, keskellä päivää, suomalaisen jumalanpalveluksen päätyttyä, ja osa talonpoikia jäi lehterille tai kirkon peräpenkeille katsomaan toimitusta. Rippiväki istui kartanoittain penkeissään, samoilla paikoilla sitten vuosikymmenien. Aatelittomat ja aatelisten vanhat palvelijat, jotka pitivät ruotsia kielenään, asettuivat kauemmaksi alttarista. Kirkossa oli yllin kyllin tilaa ja rivit harvenivat joka vuosi. Vanha rovasti näki tämän sunnuntain saarnasta paljon vaivaa, sillä vaikka hänen kotikielenään olikin ruotsi, oli hän tottunut saarnaamaan suomeksi. Hän katsoi myöskin velvollisuudekseen tänä ainoana sunnuntaina vuodessa, jolloin pitäjän säätyläiset olivat saapuvilla, antaa heille opetuksia kristillisessä vaelluksessa ja varoittaa heitä jumalattomasta menosta, johon he, sen pahempi, tekivät itsensä syypäiksi. Mutta tämän täytyi tapahtua sopivassa muodossa, jotteivät asianomaiset loukkaantuisi ja paaduttaisi mieltään. Työ ei ollut helppo. Yölinnun everstinna ennen muita oli tukenut rovastia näissä pyrkimyksissä, keskustellut hänen kanssaan, antanut hänelle neuvoja, jopa suorastaan arvostellutkin hänen saarnojaan, sanoen, oliko hän mennyt liian pitkälle vai oliko sanan rieska jäänyt liian suolattomaksi. Everstinna oli hurskas ja jumalaapelkääväinen nainen, ja rovasti oli hänelle kiitollinen hänen myötätuntoisuudestaan kirkon asioissa.

Everstinnan ansio oli kokonaan, että pitäjän herrat yleensä olivat tottuneet sopimaan riitansa, joita heille metsästysretkillä ja muutenkin alituisesti sattui, ennen kuin astuivat alttarin eteen. Mutta sitten Siironmaan suuren metsäpalon oli everstinna ollut voimaton sovittamaan riitaisia välejä pitäjässä. Vanhat, leppymättömät vihat mielessä olivat yhä harvenevat vallasperheet astuneet ehtoollispöytään. Turhaan oli vanha rovasti puhunut sydämille, turhaan oli hän saarnannut järjille, turhaan hän oli, pantuaan likoon koko puhelahjansa ja hartautensa, odottanut, että paatuneet omaiset viime hetkellä, kirkon käytävällä, ojentaisivat toisilleen sovinnon käden. Hän oli tullut kotiin hiki päässä ja suru sydämessä. Mitä piti hänen tekemän seurakunnalleen, joka näin pani Herran pitkämielisyyden koetukselle! Hän mietti ja mietti.

Ja kun seuraava ehtoollissunnuntai lähestyi, asettui hän vanhoihin kääseihinsä ja ajoi kartanoihin puhuakseen asiasta, joka kauan oli painanut ei yksin hänen mieltään sielunpaimenena, vaan kaikkien vakavasti ajattelevien seurakunnan jäsenten tuntoja. Askel ei ollut hänelle helppo. Naisten puolelta hänelle kyllä osoitettiin huomaavaisuutta, kohteliaisuutta ja taipuvaisuutta — naiset olivat itsekin kärsineet luonnottomista väleistä naapurien ja entisten ystävien kesken. Kauniston rouva sanoi suorastaan itkeneensä, kun ei hän enää Yölinnun everstinnan kanssa saanut sopia edes joulukynttilöistä, joita he parikymmentä vuotta olivat yhteisesti toimittaneet kirkonkuoriin juhliksi. Herrat olivat vaikeammat taivuttaa. Kauniston patruuna syytti Yölinnun herraa huonoista raha-asioistaan. Jos tästä talo vielä menisi vararikkoon, niin olisi se Yölinnun herran syy — Tollit olivat yllyttäneet patruunan ainoaa tytärtä odottamaan Jaakkoa, mokomaa hullua ja roistoa, tyttö oli jaellut rukkasia rikkaillekin kosijoille ja niin olivat asiat päässeet hunningolle. Saattoiko sellaista unohtaa? Kauniston rouva puolestaan vakuutti, että Ellida oli kuunnellut ainoastaan omaa sydäntään tahtoessaan pysyä uskollisena ensimmäiselle rakkaudelleen. Ja olihan Ellida taipunut, olihan hän kihloissa, ja sulhanen oli varakas. Saattoi siis sopia naapurien ja vanhojen ystävien kanssa.

— Kihlaus tuli, piru vie, liian myöhään, selitti patruuna. — Ja sulhanen on oikea pakana, kitsas ja saita, ei tunnu olevan mitään takeita siitä, auttaako hän uusia sukulaisiaan. Ja häät tulevat maksamaan.

Kauniston rouva lupasi rovastille käyttää kaiken voimansa taivuttaakseen patruunaa sovinnolliseen mieleen. Rovasti läksi yhtä kaikki masentuneena talosta.

Yölinnussa tapasi sielunpaimen kovettuneen sydämen. Aluksi ei eversti tahtonut päästää rovastia puhumaankaan asiasta. Hän suuttui ja selitti sielunsa asioiden olevan yksin hänen ja Jumalan välisiä. Taitavana ja tyynenä sai rovasti kuitenkin aikaan keskustelun ja siinä ilmeni, ettei eversti yleensä halunnut sovintoa naapuriensa kanssa. Hän ei heitä kaivannut. Hänen oli viime vuonna ollut paljoa rauhallisempi olla, kun ei ollut yhteisiä syöminkejä ja juominkeja. Hän ei tunnustanut ketään veljekseen. Kun hän astui ehtoollispöytään, astui hän Jumalan eteen eivätkä ihmiset kuuluneet häneen. Ja tässä puheessaan eversti pysyi, eivätkä rovastin todistukset pystyneet mihinkään.

Alakartanossa tapasi rovasti Filip-herran ankarassa työssä. Hän korjasi pihanpuoleisen ikkunan ääressä kelloja ja oli äreä ja viisastelevainen. Piti saada kellot valmiiksi pyhäaamuun, silloin heltiäisi myöskin rahaa. Olikin tässä saanut kuivatella ytimiään kaiken viikkoa, kun naiset olivat vieneet rahat — niillä oli tarpeita, naisilla, vaikkei niitä itseään tarvittu. Filip-herran mainitessa sunnuntaita sai rovasti aihetta huomauttaa, että olisi kaunista, jos pitäjän sivistyneiden ainoasta ehtoollissunnuntaista muodostuisi sovintosunnuntai. Siitä olisi ilo jokaisessa mielessä pitäjällä ja Jumalan enkeleillä taivaassa.

— Mitä minuun kuuluu pitäjäläisten mielet ja enkelien ilot, sanoi Filip-herra, nenä kiinni taskukellon pienessä osassa, jota hän piteli pihdeillä. — Kuka kysyy minun ilojani ja minun mieltäni? Minulla on säveä ja rauhallinen mielenlaatu, minä en hae riitaa kenenkään kanssa, kunhan vain saan pysyä terveenä. Mutta kun paikkoja kolottaa ja naiset ryöstävät rahat röyhelöihinsä ja hetaleihinsa, niin minä ärisen ja murisen. Antakaa tekin, laupias samarialainen siinä, lääkepisara kurkkuuni niin teen sovinnon koko maailman kanssa ja pakotan everstin, laihan, punatukkaisen veljeni, sovintoon vaikkapa viime tingassa kirkon pääkäytävällä.

Filip-herralle tuli sillä hetkellä tuuma. Mikä tuuma? Hän päätti rangaista Jaakon isää sillä, että hän tarjoaisi sovintoa kirkossa, juuri ennen kuin polvistuttaisiin ehtoollispöytään. Siinä olisi everstin mahdoton olla antamatta sovinnon kättä. Mikä kepponen everstille! Siinä nyt nähtiin: vanhempi veli oli taivuttanut hevosenkengän käsissään, mutta nuorempi oli sen taittanut.

Vanha rovasti näki viekkaan ilmeen kaljupään herran kasvoilla, mutta sanat, jotka vuotivat hänen suustaan, olivat sulaa sovintoa. Vähitellen vanha Lippi puhuessaan kuitenkin itsekin rupesi uskomaan sovinnolliseen mielenlaatuunsa ja unohti, että hänen tarkoituksensa oli ollut nujertaa veljensä. Viekas ilme katosi hänen kasvoiltaan ja hän ainoastaan valitteli kipujaan.

‒ Naisilla on takanaan, kuiskasi hän, — niillä on aina, ne juovat itse. Mutta minulle ei anneta. Saisitte, rovasti-kulta, osoittaa heille, kuinka suuri synti on salata sairaalta lääkettä.

‒Missä naiset sitten ovat? kysyi rovasti. — Tahtoisin muutenkin mielelläni nähdä heitä. Ovathan Sigrid ja Fina minun rippilapsiani.

Filip-herra yskähti.

— Fina ei ole minun tyttäreni — tarkoitatte Karinia. Fina on se piika, josta minä tein rouva von Toliin. Mutta ykskaikki…

— Mutta sitten neiti Karinin toinen nimi on Fina, Adolfina, riensi rovasti korjaamaan.

— Taitaa olla, taitaa olla — siunatkoon heidän nimiään, niinhän heille piti annettaman niinkuin kuninkaallisille… Kuka niitä muistaa…

— Taitaa ehkä minunkin muistini heiketä, otti rovasti osaltaan niskoilleen syytä.

Talon naiset löydettiin keittiöstä. He eivät olisi mitenkään tahtoneet tulla näkyviin. Ensin heidän kumminkin täytyi saada pukeutua. Ampumisen uhalla ajoi perheenisä heidät saliin, missä rovasti odotti. Hän oli odottaessaan pannut merkille, että kaikki huonekalut olivat rikki: tuoleista poissa jalkoja, sohvista ja pöydistä kulmia ja nurkkauksia. Talon naiset astuivat esiin harmaina, likaisina ja risaisina. Vaikea oli uskoa, että he ryöstivät rahoja pukuihinsa.

— Kyllä heillä on vaatteita, sanoi Lippi, arvaten mitä rovasti ajatteli, — mutta vieraille näytetään rääsyt etteivät he tietäisi…! Ne ovat viekkaita nuo piiat ja piikojen tyttäret. No, menkää nyt ja tulkaa paremmissa vaatteissa ja tuokaa kunnollista kestitystä.

Lippi laski oikein: tuli sisään valtava teetarjotin ja konjakkipullo. Lippi tuli siitä niin hyvälle mielelle, että hän tanssitti tyttöjä, halasi vaimoaan ja selitti rovastille, että näin hän heitä pitää, kunhan he vain ovat hyvät hänelle. Ja sovintoa hän tahtoo koko maailman kanssa. Ja hän sovittaa veljensä ja koko pitäjän, ennen kuin sovintosunnuntai koittaakaan.

Toivo sydämessä läksi rovasti Alakartanosta.

* * * * *

Sunnuntai tuli. Kun talonpojat olivat jättäneet kirkon, pani suntio auki ovet, että herrasväille ehtisi tuulettua ja lakaisi sylkeä pois penkkien edestä. Läpi kypsyvien viljojen ajoivat sitten vaunut toistensa perästä kirkolle. Aurinko paistoi ja tomu kohosi tieltä. Naisia vanhanaikaisiksi käyneissä hameissa ja hatuissa ja herroja haaltuneissa frakkipuvuissa astui alas ajopeleistä. He pudistelivat pölyä vaatteistaan ja tulivat kiviaidan sisäpuolelle. Pitkämatkalaisemmat menivät haudoilleen, kirkonkyläläiset astuivat suoraan temppeliin. Vuodet hävisivät omituisesti mielestä, kun taasen istuttiin tutussa ympäristössä. Muuttumattomat olivat paljaat, ruskeat penkit, muuttumaton alttari valkoisine liinoineen ja kynttiläjalkoineen. Ja aurinko paistoi kuvaan, joka esitti Kristuksen taivaaseenastumista ja apostoleja. Joka kerta, kun täällä odotti jumalanpalveluksen alkamista, tuli miettineeksi, mikä opetuslapsista tarkoitti mitäkin. Pietarin ja Johanneksen tunsi helposti, mutta muista oli vaikeampi saada selkoa.

Etupenkkiin oikealle tulivat von Tollit Yölinnusta. Eversti ja everstinna astelivat ensin, sitten tulivat tyttäret. Vanhemmat olivat laihtuneet sitten viime vuoden, tyttäret lihonneet. Naiset ottivat esiin virsikirjansa ja lukivat, katsomatta oikeaan tai vasempaan. He tunsivat kuitenkin selvästi, koska Kauniston herrasväki tuli pääkäytävää myöten. Patruunan askeleet olivat samat hätäiset kuin ennen ja kuiskeesta, jonka hän lausui rouvalleen, saattoi hiljaisessa kirkossa selvästi kuulla tutun kirouksen. Yölinnun tyttäret painuivat syvemmä penkkiinsä ja veri valahti heidän kasvoilleen, kun hameiden kahina ehti heidän kohdalleen. Ottokar ei ollut mukana, hän oli naimisissa ja muilla mailla. Ellidalla tuntui kahinasta päättäen olevan uusi, kallisarvoinen puku. Patruuna asteli edellä, naiset rinnan perässä. Patruuna päästi heidät edellään penkkiin ja jäi päähän. Hän rupesi paikalla katselemaan ympärilleen ja katseli kauan ja kainostelematta, ikään kuin tunkeakseen jokaisen luihin ja ytimiin asti. Yölinnun tyttäret eivät voineet tuijottaa kirjoihinsa niin hartaasti, etteivät he olisi tunteneet patruunan pienten, kierojen silmien katsetta vasemmalla puolella kasvojaan ja hartioitaan. Heidän taakseen tulivat Tollit Alakartanosta. Lippi-setä yski ja sylki. Tytöt ja rouva hajusivat saippualta. Outo tärkeys oli Lipin levottomassa liikehtimisessä. Tuntui siltä kuin toimituksen koko meno olisi levännyt hänen hartioillaan. Yhtäkkiä hän pudotti lattialle kovan, korkean hattunsa ja rupesi syyttämään tyttöjä siitä, että se putosi. Yläkartanon tyttöjä rupesi naurattamaan ja he iskivät kaikella voimallaan katseensa alttaritauluun. Päähenkilö, joka leijaili pilviä kohti, oli heleissä sinisissä ja punaisissa vaatteissa. Apostolit olivat hekin iloisesti puetut. Nyt putosi taemmassa penkissä virsikirja, ja taasen torui Lippi… Joku koira tuli sisään ja kulki nuuskien penkistä penkkiin. Kauniston penkissä syntyi keskustelua siitä, mihin toimenpiteisiin ryhdyttäisiin. Onneksi ei koira ollut Yölinnusta. Mutta Yölinnun koiria saattoi vielä tulla. Omituinen jännitys tuntui ilmassa köyhien puuparrujen alla. Ainoa etupenkeissä, joka ei tuntunut tietävän siitä mitään, oli Yölinnun armo, joka painuneena penkkipöytää vastaan viipyi rukouksessa, kasvojaan nostamatta. Kellot soivat.

Pitkä virsi alkoi jumalanpalveluksen. Jotkut nuoret naisäänet lauloivat kainosti lukkarin kanssa, mutta vaikenivat pian, ja niin liversivät kahden lukkari tuolissaan ja peräpuolella kirkkoa joku vanha matami, joka veisasi suuret silmälasit nenällä ja edessään vanha suuri kirja. Ennen pitkää yhtyi veisuuseen myöskin Krouvin Kerstin ja hänen veljensä Svanberg. Tuntui turvalliselta niin kauan kuin istuttiin, mutta kun alttarijumalanpalveluksen aikana noustiin seisomaan, kävivät kaikki, harvoja kuin heitä penkeissä istui, ikään kuin suojattomiksi. Herrat seisoivat tottumattomina toimitukseen eivätkä tietäneet, minne olisivat panneet kätensä. Saarna oli pitkä ja muuten niin kalpea rovasti huusi sen kasvoiltaan tulipunaisena alas kirkkoon. Hän nähtävästi kärsi siitä, mikä oli hänen edessään, kun varsinainen tekstinselitys alkoi. Ja sitten tuli seurakunnalle opetus sovinnosta ja rakkaudesta, mikä kuului kristikansalle, jollei se mielinyt paaduttaa sydäntänsä ja joutua niinkuin kuivettunut oksa putoamaan elämän viinapuusta. Naisten päät painuivat syvemmä penkkeihin, herrat oikaisivat selkänsä entistä suoremmiksi ja katselivat alttaritaulua. Lippi pudotti taasen kovan hattunsa ja tiuskahti.

Saarna päättyi. Jännitys ilmassa kasvoi. Tuskin kukaan seurasi virttä, jota lukkari ja matami veisasivat. Naiset järjestivät pukujaan. Heidän poskensa hehkuivat. Toiset heistä näyttivät hartaasti rukoilevan. Heillä olikin syytä rukoilla, eikä yksin omasta puolestaan, vaan että kaikki yleensä kävisi hyvin. Rovastin käynnit kartanoissa ennen ehtoollissunnuntaita olivat kaikkien tiedossa. Mitä seuraisikaan? Suuri yhteinen katuminen ja anteeksipyyntö — varmaan.

Suloiset sanat »Oo Jumalan karitsa, joka poisotat maailman synnit» vierivät lukkarin käheästä kurkusta kirkkoon. Harras sävel viritti katumukseen ja anteeksiannon tarpeeseen. Yölinnun rouva nousi, laski hartioiltaan suuren huivin ja ojensi itkien kätensä peräpenkkiin alakartanolaisille. Kun hän tuli käytävälle, lankesi hän Kauniston rouvan kaulaan. Molemmat itkivät. Papit katselivat juhlallisina alttarilta liikutusta seurakunnassa. Lippi tunsi hetken tulleen. Tärkeänä, lyhyin askelin ja yskähdellen työnsi hän tieltään pari naista, kiiruhti alttarin eteen, missä hänen veljensä eversti oli asettumassa vanhalle paikalleen, ja ojensi hänelle kätensä. Silmänräpäyksen ajan katselivat veljekset toisiinsa, toinen kalpeana kuin kuollut, toinen punaisena kuin humalainen Sitten lankesi vanhempi veli polvilleen alttarin ääreen ja nuorempi pudotti kätensä ikään kuin se olisi ollut eloton esine. Eversti ei ollut tarttunut sovinnon käteen.

Soo-oh! sanoi Lippi ja ravisti päätään. — Soo-oh!

Hänen naisensa olivat jo polvillaan alttarin vasemmanpuoleisessa päässä. Hänen paikkansa jäi tyhjäksi. Hän astui kolisten kirkon läpi, kuuli Kerstinin tutun äänen vetelevän suloista virttä, pujotteli kiroillen kaikkien ajopelien lomitse ja alkoi kävellä kotia kohti.

Tällaista häpeää ei hän ikinä ollut kokenut, tällaista jumalatonta häpeää. Kyllä hän nyt tiesi, ettei Tolleja voinut sovittaa Jumalan edessä. Eläkööt ja kuolkoot synneissään.

Hän meni Krouviin, löi nyrkkinsä pöytään ja komensi esiin »Ukot».

PUNAISET LIPUT

Syyskesästä meni kaksi pitäjän suurta herraskartanoa vasaran alle. Muualta tulleet talonpojat huusivat ne ja ennen pitkää oli entisten asukasten tehtävä tilaa tuleville.

Pitäjän herrasväet katselivat tätä tosiasiaa silmiin, niinkuin he olisivat katselleet aasialaista ruttoa, jos olisivat kuulleet, että se oli alkanut tuhotyönsä heidän kotinurkissaan. He hakivat nyt entistä enemmän tukea toisistaan ja lohtua yhdessäolosta. Unohdusta oli vaikeampi löytää. Bellevue oli aikoinaan antanut iloa kukkuramitoin. Nyt katselivat herrat nurjin mielin yksin Svanbergia ja hänen sisartaankin. He olivat syypäät heidän köyhtymiseensä, juuri he! Herrat suorastaan vihasivat sisaruksia kotoa käsin ajatellessaan heitä. Toista oli kun he joutuivat Bellevuen ystävällisen isännän seuraan. Silloin lauhtui heidän mielensä ja he tunsivat, että Bellevue oli heidän kohtalonsa, Bellevue lumosi, vangitsi heidät, kuten nainen voi vangita miehen. Vakituista kaunaa kantoivat he Yölinnun everstiä kohtaan siitä, että hän murjotti kotonaan eikä ottanut osaa heidän iloihinsa. Hän suojeli rikkauksiaan — siitä ei ollut pelkoa, että Yölintu joutuisi vasaran alle! Varmaan hän sieltä pesästään pilkkasi heidän köyhtymistään. He vihasivat häntä eivätkä saaneet tilaisuutta lauhtua, kun eivät enää koskaan tavanneet entistä ystäväänsä.

Kun ensimmäiset kellastuneet lehdet ilmestyivät puihin, tapahtuivat herrojen suuret hirvenajot pitäjän takamailla. Tänä vuonna, jos koskaan, vaati masentunut mieli iloista menoa. Lisäksi tuli hirvenajojen muodostua jäähyväisjuhlaksi niille kahdelle kartanonomistajalle, joiden tilat olivat menneet ja joiden pian ikipäiviksi piti poistua kotoisilta metsästysmailta. Itse kierroksen teko ja hirvien ajo oli ammoin uskottu kokeneiden miesten käsiin. Svanbergin tuli pitää huolta ruokapuolesta. Edellisenä iltana saapuivat herrat ja asettuivat yöksi metsätorppaan. Unesta ei tullut paljon mitään, sillä Svanbergin herkut ja vanhat muistot houkuttelivat valvomaan. Kuitenkaan ei mieliala päässyt kohoamaan koko siihen kylläisyyteen, mihin se pahnoilla pystyvalkean ääressä saattoi kohota. Mukaan oli päässyt outo aines, joka ei ottanut sulautuakseen. Se oli Kauniston herran nuori vävypoika. Hän tahtoi, että nukuttaisiin ja lausui varoituksen sanoja ylensyömistä ja juomista vastaan. Lisäksi kehui hän koiraansa, niin että Lippi jo aikoi potkaista kuoliaaksi pystykuonon buldoggin, joka rähisi koirien joukossa, kuten sen isäntä ihmisten. Uutta pyssyänsä tulokas niinikään tahtoi korottaa pitäjän vanhojen maineikkaiden kiväärien tasalle. Hän vakuutti luotinsa menevän kolmen paksun puuseinän lävitse. Kauniston herra kirosi ja ehdotti, että heti paikalla suoritettaisiin koe. Vanhaa patruunaa vaivasi vävypojan läsnäolo ja riippuvainen suhde, jossa hän tähän oli. Hän oli vakuutettu, että vävypojan kuula pysähtyisi ensimmäiseen seinään. Hän olisi tahtonut sen nähdä ja nauraa. Ammuskeleminen hiljaisessa yössä olisi tietenkin ollut samaa kuin hirvien karkottaminen. Kauniston herra oli kuitenkin niin ärtynyt, että hän olisi uhrannut hirvet, kunhan olisi voinut perin pohjin masentaa tyttärensä miehen. Lippi täytti täyttämistään vanhan ystävänsä lasia ja kierteli ärsyttävästi, pää kallellaan, naapuripitäjän suurta perijää.

— Hirvet on yksi asia, sanoi hän. — Ilman hirviä ei ole metsää. Ajatella nyt viidakkoa, jonka läpi eivät kaksitoistahaaraiset koskaan ole rähmineet! Hirvet ovat siis yksi asia. Toinen asia ovat miehet. He hikoilevat leipää… ja tottelevat… ja käyvät kirkossa. Miehet ovat siis myöskin yksi asia. Kolmas asia ovat herrat. He eivät tee työtä eivätkä kehrää. Laulavat ja metsästävät. He ovat siis hekin asia, ja tärkeä asia. Mutta mikä on se limainen olio, joka ei ole hirvi eikä mies eikä herra? Se on epäsikiö, se on… etana?

Kauniston herra pani riemuissaan käsivartensa Lipin kaulaan ja he tepastelivat nauraen pahnoissa vävypojan edessä.

— Hirven esikuvaksi, jatkoi Lippi pysähtyen, — kelpaa se vanha härkä, jota Juvela kattilassaan pitää kotieläimenään sen jälkeen kun hänen kissansa katosi. Sillä on silmät kuin nahkamunat. Ja kun se nostaa päätänsä, niin puut panevat polvilleen — jumal'avita, minä olen sen itse nähnyt!

— Lippi! huudettiin ympäriltä, — halaile »Ukkoja» äläkä saarnaa.

— Hänen pitää saarnata, piru vie, sanoi Kauniston patruuna. — Minä tahdon tietää ne muut esikuvat, ainakin sen limaisen etanan…

— Lyhyesti sitten, Lippi!

— No niin, lyhyesti sitten, sanoi Lippi. — Herran esikuva on Jaakko, minun kadonnut, ikuisesti kaivattu ystäväni… Tuhat kertaa hänen maljansa. Mitä te luulette, että hän olisi tehnyt, jos etana olisi tullut hänen tielleen — luuletteko, että hän olisi sen tallannut? Hyi — sen voi tehdä mies, hän joka tottelee ja käy kirkossa — ei herra. Jaakko olisi nostanut hattua ja tehnyt kierroksen, jotta etana saisi kulkea… Herra ei koskaan polje etanaa — kengät tulevat likaisiksi. Herra…

— Riittää jo, Lippi…

— Tuhat tulimmaista, hänen pitää esittää etanan esikuva! vaati
Kauniston patruuna.

— Ensin miehen esikuva, sanoi Lippi. — Se menee lyhyesti. Se on yksi Yöjärven herran orjista, yksi niinsanotuista »nälkävuoden lapsista», nimeltänsä Pekka. Se on oikea suomalainen jäärä… Se jaksaa se, sillä on hartiat kuin myllynkivet…

— Mutta etana! huusi Kauniston herra.

Lippi kierteli hämärää huonetta, jonka seinillä varjot tanssivat.

— Voiko minusta, Filip von Tollista erehtyä? Minä olen täysverinen herra! Minä olen Jaakon lihallinen setä — minä teen niinkuin Jaakko tekisi: en likaa saappaitani, nostan hattua ja — annan etanan kulkea.

Kumarrus, jonka hän teki Kauniston herran vävypojan edessä, nauratti suuresti herroja, mutta eiväthän he voineet suututtaa rikasta naapuripitäjäläistä. He vaikenivat siis, huulta purren. Vävypoika nousi, selitti kiukkuisesti, ettei huomenna ammuttaisi yhtä hirveä ja lupasi vaikkapa lyödä vetoa siitä asiasta. Yleinen vastamurina kohosi silloin pahnoissa permannolla. Kauniston patruunaa huvitti niin, että hänen täytyi mennä ulos nauramaan. Hän veti Lipin mukaansa. Yö oli tähtikirkas, ilmassa tuntui lakastuvien yrttien ja sydänmaan lemu. Yksinäisyys oli niin suuri, ettei herroja pitkältikään naurattanut. Ääneti tähyilivät he eteensä. Muuan vanha metsänkävijä, joka astui esiin puiden pimennosta, toi hyviä tietoja: ainakin seitsemän hirveä oli saarroksessa. Uusi virkeys heräsi tämän tiedon tullen pirtissä pystyvalkean ääressä. Herrat rupesivat rauhoittelemaan koiria ja tarkastamaan pyssyjään.

Niin pian kuin päivänvalo oli ruvennut tuntumaan, oli sata paria ihmiskättä ja ihmisjalkaa alkanut hääriä metsässä. Kapea harjanne ja suot sen kahden puolen saarrettiin ja ala merkittiin punaisilla lipuilla. Tämä metsästystapa oli Jaakon ja hänen setänsä keksimä ja sitä oli pitäjissä käytetty suurella menestyksellä. Metsän kuninkaalliset eläimet olivat niinmuodoin verkossa, jonka ympärimitta oli muutamia kilometrejä ja jota pitelivät koossa paperiset liput. Mitään aavistamatta seisoivat hirvet yötiloillaan hongikossa. Ajomiehet liikkuivat äänettöminä kuin hämähäkit punomassa paulojaan. Vaikka salolla oli toimessa sata miestä, ei kuulunut risahdustakaan. Tuskinpa erotti harmaita miehiä vesaikosta, joka ympäröi kierrettyä alaa. Heidän puheensakin, kun he sanoivat jotakin toisilleen, oli soinnutonta, ikään kuin olisi laholla puulla koskettanut toista lahoa puuta. Hiljainen tuulenhenki varjeli heidän työtään kuulumasta sinne, missä arat eläimet lepäilivät. Taivaankansi vaihtoi väriä yön sinestä aamun vihertävään valkeuteen. Sitten tuli punerrus ja vihdoin itse aurinko. Itkevät suot ja keltaiset puut tihkuivat kultaa. Kaste, vahva kuin härmä, kiilsi maassa. Hämähäkinverkot värisivät kuin hopeahelyt satupuiden oksilla. Punaisten lippujen nuotta lepäsi kaameana ja epätodellisena ansana syksyisessä luonnossa, jonka viimeiset kukat heräsivät tuoksumaan.

Herrat tulivat ulos hyväntuulisina ja raukeina, mutta virkistyivät ulkoilmassa. Heidän oli ainoastaan vaikea noudattaa sitä varovaisuutta, mikä hirvenajoissa on tarpeen. Kun Kauniston vävypoika taasen rupesi mahtailemaan, kävivät toiset herrat malttamattomiksi ja sanoivat, että kai toki sata miestä jaksoi paimentaa muutamia hirviä, vaikka ne kuulisivatkin jotakin ääntä ja kävisivät levottomiksi. Nähdessään liput kaarevana vyönä pitelemässä harjannetta, jonka kätkössä kallisarvoinen saalis oli, kävi herrojen mahdottomaksi vaieta. Koiratkin tempoivat kahleitaan ja kiemurtelivat isäntiensä edessä kuin paksut mateet. Ne tunsivat tuulenhengessä riistan läheisyyden ja vingahtelivat. Verkon avonaisessa mutkassa odotti satapäinen miesjoukko, käsissä kalistimet ja rämistimet, ajojen alkamista. Koirat luovutettiin miehille. Tärkeinä, pyssyt käsissä, kiirehtivät herrat suonkurkkuun vartiopaikoilleen.

— Lyönpä vetoa, panenpa Kaaroni, naurahteli naapuripitäjän suurperijä katsellessaan tovereja, — ettei saada yhtään otusta.

Vartiopaikalla oli herroja vastassa iloinen yllätys. Kruununvouti, jonka käden heilahdusta koko ajojoukko odotti, jäi suu auki katselemaan ja hänen kanssaan muut herrat. Kädessä punainen, pitkän tangon nenään neulottu vaate, hääräsi Svanberg kiven vierellä nurmessa. Valkoiselle liinalle oli asetettu pulloja ja muuta hyvää. »Ukot» nostivat kutsuvasti päitään voileipälaitteiden keskeltä. Svanberg tervehti, ikuinen hymy kasvoillaan, ja tuli lippu kainalossa kattelemaan herroja.

— Minua ilahuttaa suuresti, sanoi hän muistamatta varovaisuutta, jota hänelle oli tyrkytetty kaiken yötä.

— En tiedä, olisinko asettanut sopimattomaan paikkaan tämän keitaan, jonka pitäisi virkistää arvoisia herroja korvessa.

— Taiteilija! kuiskasi kruununvouti. — Olenhan minä aina sanonut!

— Svanberg, kunnon mies! huudahti Kauniston herra.

— Hitto vie, hän tietää aina olla esillä, kun häntä tarvitaan. Minulla on perhananmoinen pääkipu, minä vakuutan, etten jaksa pidellä pyssyä…

Svanberg lankesi polvilleen ruohoon ja täytti lasit.

Otetaan ryyppy, sanoi kruununvouti, — mutta ei mitään laulua.

Herrat kyykistyivät ottamaan lasejaan.

Jaakko, Jaakko, äänteli Lippi. — Tämä olisi ollut juhla sinulle. Meille kahdelle. Olisit juonut. Olisit hypännyt hirven selkään ja ratsastanut kirkonkylään. Voi sinä poikani…

Lippi lankesi polvilleen ja ojensi tyhjennetyn lasinsa Svanbergille. Kellarimestarin oli hankalaa liikkua lippu kainalossa, mutta hän ei päästänyt sitä käsistään. Hän oli kaiken yön liikkunut lipun turvissa. Hirvethän pelkäsivät punaista lippua, niin käsittämätöntä kuin se olikin.

— Porsashyytelöä! huudahti kruununvouti ja koetti tukahduttaa nauruansa. — Svanberg — teillä ei ole fantasiaa — aina ja alati porsashyytelöä! No, no, leikkiähän minä. Te olette mestari porsashyytelön alalla. Antakaa tänne! Ei sillä ole väliä, tulen toimeen linkkuveitselläni…

Svanberg oli loihtinut keskelle sydänmaata herkullisen aterian. Vasta makuun päästyä herrat huomasivat, miten heidän oli nälkä ja miten hyvää ruoka teki. He olivat polvillaan pulloryhmän ympärillä ikään kuin he olisivat suorittaneet salaperäisiä juhlamenoja, joiden yliohjaajana tai pappina oli kellarimestari, lippu kainalossa.

Joku ajomiehistä lähestyi lakki kädessä ja huomautti, että hirvet jo olivat lähteneet liikkeelle. Varmaan ne olivat kuulleet ääniä.

— Hirvethän ovat verkossa. Jolleivät kaikki punaiset liput ja sata miestä pysty pitämään kurissa hirvilaumaa, niin…

— Eivät ne pysty. Ne menevät vaikkapa miesten jalkojen välitse. Monta kertaa…

— Menkööt sitten hiiteen, sanoi Kauniston herra, — mutta en minä hirvien vuoksi rupea kuolemaan nälkään.

Patruuna joi sanojensa vahvistukseksi lasin pohjaan. Vävypoika nauroi pahasti ja Lippi kohotti hänelle hattuaan.

— Eikö ole omituista, kuiskasi Svanberg, — että hirvet pelkäävät punaista lippua. Mikä on punainen lippu? Paperia. Mutta hirvessä on tuhat naulaa lihaa ja voimaa.

— Punainen lippu on taikakalu, sanoi Filip von Toll. — Sillä vangitaan nautakarjalaumat.

— Taikakalu, herra von Toll, riemastui Svanberg, onnellisena siitä, että hänen ajatuksensa oli löytänyt muodon. — Taikakalu. Ilmankos minä kaiken yötä täällä häärätessäni olen turvannut punaiseen lippuun. En olisi uskaltanut liikkua askeltakaan yksinäni. Hirvet ovat kauheat, kun ne tulevat päälle, ja tähän aikaan, tähän aikaan… Ajatella vain, että joutuisi niiden sarviin. Mutta punainen lippu on turva… taikakalu…

Ajomiehet lähestyivät taasen neuvottomina. Herrat lupasivat heti lähteä liikkeelle. Mutta he eivät lähteneet. He joivat niiden ystävien onneksi, jotka pian jättäisivät pitäjän. He tulivat surullisiksi. Lippi rupesi laulamaan.

Äkkiä alkoi metsässä korvia särkevä meno. Herrat huomasivat, että Kauniston vävymies oli poissa. Hän oli kaikesta päättäen omavaltaisesti antanut käskyn ja riensi tyytyväisenä vartiopaikalle, kivääri toisessa kädessä. Koirat ahdistivat vimmatusti otuksia. Herrat harmittelivat vävypoikaa ja Kauniston patruuna valmistautui vihdoinkin perinpohjin nuhtelemaan häntä. Hänen jalkansa olivat hiukan epävarmat.

— Hyvä herra patruuna, ehätti Svanberg sanomaan, — jos ottaisitte punaisen lipun käteenne. Hirvethän voivat tulla milloin hyvänsä.

— Luuleeko kellarimestari minun pelkäävän hirviä? Piru vie, hän ei tiedä, mikä pyssy minulla on…!

Patruuna huusi, noudattamatta minkäänlaista varovaisuutta ja suuntasi askeleensa aukean yli suonkurkulle, missä vävypoika seisoi. Rähinä metsässä saattoi muistuttaa jonkun villiheimon outoa jumalanpalvelusta auringonnousussa. Oli mahdoton ajatella, että äskeiset hiljaiset miehet olivat saaneet aikaan tämän melun. Melu likeni, loittoni, läheni taas ja selveni epämääräisestä kokonaisuudesta yksityisiksi ääniksi. Koirien haukunta kävi yhä kiukkuisemmaksi.

— Mikä sinä olet komentamaan täällä! sanoi Kauniston patruuna vävypojalle, joka jännittyneenä odotti hirvien tuloa. — Ellida-raukka, jonka minä pakotin menemään sinulle. Oletko auttanut minua yhdelläkään pennillä, piru vie! Ellida rakasti toista — Jaakkoa hän rakasti. Mutta hän totteli isäänsä ja meni sinulle, nälkäkurjelle, joka et osaa syödä etkä juoda, etkä antaisi muidenkaan sitä tehdä. En minä aio olla sinun rasituksenasi. Mutta parasta on, ettet sinäkään tule minun tielleni, saakeli soikoon… Aiotko kohottaa pyssysi minua vastaan…! Ja sinusta minä luulin, että pelastaisit Kauniston! Nyt menee Kaunisto niinkuin muutkin kartanot!

— Hirvet! äännähti vävypoika kipinöivän kiukun vallassa ja kohotti pyssynsä.

— Hirvet! huusi Kauniston herra ja läksi järjettömästi juoksemaan.

Muutkin herrat jättivät Svanbergin ja riensivät vartiopaikalle. He huutelivat toisiaan ja asettelivat kuntoon pyssyjään. Huudot ja töminä metsässä lähenivät lähenemistään. Hirvet eivät tahtoneet mennä eteenpäin, sen saattoi kuulla siitä, että huudot ärtyivät. Eläimet vaistomaisesti tunsivat, missä päin vaara oli. Vihdoin ilmaantui viidakkoon harjanteen rinteellä liikkuva sarvimetsä ja pensaat antoivat tilaa, kääntyen kahden puolen kuten lumi auran tieltä. Koirat ahdistivat otuksia joka taholla. Mikä hyppäsi eläimen kuonoon, mikä repi sitä kintuista. Ajajat tunkeutuivat eteenpäin kuin häijynilkisten paimenten lauma, joka mielettömästi ajaa karjaansa surman suuhun. Vingahtaen hyppäsi joku koira ilmaan ja putosi sitten tantereelle. Hirvi oli potkaissut siltä pään mäsäksi. Ajomiesten rivit tihenivät tihenemistään. Hädissään karkasivat hirvet lippuja kohti, mutta syöksyivät suinpäin takaisin eikä niille enää jäänyt muuta keinoa kuin karata kapealle aukolle, missä pyssymiehet seisoivat. Ne näkivät surmaajansa, mutta takana oli pystyssä sata seivästä ja kahden puolen oudot, lepattavat liput. Eläimet hyökkäsivät eteenpäin, survoen toisiaan kuin karjalauma, jota kuljetetaan teurastettavaksi. Pyssy paukahti vastaan, raskaasti kuin tykki. Se sattui, mutta otus meni menojaan. Toinenkin pyssy laukesi, mutta ilman muuta seurausta kuin että ampuja kaatui pensaaseen. Herrat juoksivat ja huusivat. Joku joutui hirvien jalkoihin. Ajomiesten täytyi rientää apuun. He huitoivat nyt pois samaa kallisarvoista riistaa, jonka he vasta olivat huitoneet paikalle. He tekivät sen hymähtämättä.

Kauniston herran vävypoika ei yksin hymähtänyt, vaan nauroi.
Raivoissaan laukaisi hän panoksen toisensa jälkeen tyhjään ilmaan.

Svanberg oli paennut metsänlaitaan, katseli ja kuunteli sieltä, pidellen kaikin voimin kiinni lipustaan. Kauniston herra oli temmaissut käsiinsä paperilipun. Hän seisoi keskellä aukeaa, katseli kuinka hirvet menivät harmaana pilvenä, liehutti lippuaan ja huusi:

— Menevät… menevät… Hirvet ja kartanot! Hirvet ja kartanot — hip, hip, hei!

NÄLKÄVUODEN LAPSIA

Suurina nälkävuosina oli Yölinnun kartano kilpaillut pappilan kanssa armeliaisuuden harjoittamisessa. Se ei ollut everstin ansio, sillä hänen mielestään ei nälkäkuolema ollut kovempi kuin mikä muu kuolema tahansa, eikä se ollut armon ansio, sillä hän ei vielä siihen aikaan ajatellut asioita pitkälti. Se oli kokonaan kartanon nuoren herran ansio. Poikanen ei voinut katsella kärsimystä. Hän toi taloon kerjäläiset, missä heitä tapasi, hän sai aikaan, että erikoinen huone pehtorin rakennuksessa tyhjennettiin kerjäläisiä varten. Hän meni sinne aamuisin, kun vellipata kannettiin kivien varaan keskelle lattiaa, katsomaan kuinka hänen holhokkinsa söivät. Siinä oli sekaisin vanhoja ja lapsia. He söivät kuten nälkiintyneet eläimet ja juuri tämä huvitti poikasta. Hän oli säälistä korjannut heidät hangesta, mutta myöhemmin tuottivat he hänelle hauskuutusta kuten hänen koiransa tai hänen hevosensa. Joskus oli heitä kymmenittäin kartanossa. He viipyivät viikkojakin, kunnes voimistuivat tai kuolivat. Oli aika, jolloin kartanossa pidettiin alituinen varasto ruumisarkkuja. Silloin raivosi kuumetauti. Nälkäisten ravitseminen ei enää sellaisten asianhaarojen vallitessa suurestikaan huvittanut poikasta ja kaikki viehätys katosi siitä, kun muuan kerjäläinen suorastaan kartanon nuoren herran ajattelemattomuuden vuoksi heitti henkensä. Jaakko oli omassa reessään tuonut taloon ikäisensä pojan ja antoi nälkäiselle niin paljon ruokaa kuin tämä söi, sillä seurauksella, että poika kuoli. Tapaus teki jyrkän lopun nuoren herran köyhäinharrastuksesta. Armeliaisuudentyötä ei kuitenkaan voitu äkisti lakkauttaa, koska Yölintua laajalti mainittiin hyvien töidensä vuoksi. Köyhien kestitys siirrettiin kuitenkin nyt ulomma kartanon piiristä ja sitä supistettiin, mikäli mahdollista.

Lukuisista nälkävuoden uhreista jäi kartanoon pitemmäksi aikaa seitsemän henkeä ja heitä kutsuttiin »nälkävuoden lapsiksi», vaikka he lakkasivat olemasta lapsia eivätkä olleet edes lapsina tulleetkaan Yölintuun. Amaliia oli tullessaan ikäihminen. Hän pelastui kuin ihmeen kautta joutumasta elävänä haudatuksi, sillä hän oli jo laudalla ja näytti elonmerkin, kun kantajat varomattomuuttaan kolauttivat laudan pään ladon pihtipieleen. Kaamean tapahtuman johdosta annettiin hänelle tavallista parempaa hoitoa, hän elpyi ja sai kartanossa monenmoisia tehtäviä. Hänestä tuli sekä kanapiika että koirien ruokkija, hän lämmitti saunan ja teki kesällä vihdat. Hän nukkui pirtin penkillä, jolle hän oli levittänyt vaatteensa. Pirtissä oli lämmin, takkavalkea paloi aamusta iltaan. Hän oli iloinen ja tyytyväinen. Suuri ylennys tapahtui hänelle, kun hänet korotettiin kartanon karjanpaimeneksi. Mutta iloa ei kestänyt kauan. Jo ensimmäisenä kesänä puski oman karjan sonni hänet vaivaiseksi. Kauan kiduttuaan jäi hän henkiin ja pääsi liikkeelle sauvojen varassa. Hän löysi aina työtä ja hänen iloisuutensa oli lannistumaton.

Urpaanus oli hänkin ikämiehenä tullut kartanoon. Nälkävuodet olivat häneltä vieneet talon ja perheen. Hän kantoi kohtaloaan hiljaisena, kävi kirkossa, kalasteli, valmisti kalanpyydykset ja lämmitti riihet. Nuoriherra, joka hänet oli pelastanut, kuljeskeli hänen kanssaan vesillä ja istui hänen luonaan, kun hän kutoi verkkoa. Vanhus kiintyi häneen kaikella sillä hellyydellä, joka oli joutunut toimettomaksi kovien iskujen kohdatessa. Hän ei kuitenkaan elänyt montakaan vuotta.

Kaikki muut, jotka nälkävuodet jättivät kartanoon, olivat lapsia. Viiasta kasvoi terve tyttö. Hän oppi jonkin verran ruotsia ja sai olla käskyläisenä keittiössä. Hän ruokki hänkin koiria ja kanoja. Hän oli vielä hyvin nuori, kun hän synnytti punatukkaisen lapsen ja joutui pois kartanosta. Pojat Justus, Vapiaani, Pekka ja Otto kuljeskelivat, senmukaan kuin he vaurastuivat, kartanon nurkissa toimitellen kaikkinaista pientä käskyä.

Ennen kaikkea olivat he Jaakko-herran käskettävinä. He valmistivat hänen kanssaan ravunsyöttejä, hakivat hänelle onkimadot, rasvasivat hänen saappaansa ja puhdistivat hänen pyssynsä. Heidät otettiin herrojen kääsien taakse avaaman portteja. Vapiaani, joka oli kivulloinen ja arka, putosi, everstin ajaessa Siironmaan kulolle, rattailta ja vikaannutti selkänsä. Vähissä hengin tuotiin hänet kotiin eikä hänestä koskaan tullut ihmistä. Rampana hän kieritteli itseään paikasta toiseen. Pekka sen sijaan menestyi. Hän kohosi kuskin apulaiseksi talliin. Ottokin säästeli renginpalkkojaan päästäkseen torppariksi. Justus kulki herrojen mukana heidän metsästysretkillään. Hän oli kaunis kasvoiltaan ja sukkela suustaan. Hän rupesi juopottelemaan ja varastelemaan heiniä ja viljaa. Kätkö keksittiin navetan parvelta. Kun hän joutui everstin eteen, löi eversti häntä, niin ettei hän pariin päivään kuullut vasemmalla korvallaan. Kolmantena päivänä hän sytytti kokon Yölinnun päärakennuksen alle ja karkasi talosta. Tuli huomattiin, ennen kuin se oli ehtinyt saada aikaan vahinkoa.

Pekka kasvoi tanakaksi työmieheksi. Kuski ja pehtori riitelivät hänestä leikillä. Pehtori olisi tahtonut häntä maatöihin hänen voimansa ja huolellisuutensa vuoksi, kuski tahtoi häntä talliin, koska hän piti hevoset sekä lihavina että kiiltävinä. Everstinna istui vaunuissa tai kuomeissa levollisena ainoastaan, kun Pekka oli ajamassa. Pekka puhui vähän ja liikkui hitaasti. Eversti torui häntä alituisesti. Pekka ei koskaan sanonut häntä vastaan. Tuntui siltä, kuin ei hän olisi kuullut, mitä hän hänelle sanoi. Hän välitti ainoastaan työstään. Ojalla tai tallissa oli hän kuin kotonaan. Pyhäpäivät kävivät hänelle pitkiksi. Vapaaviikkoa ei hän pitänyt, koskei hän saanut sitä kulumaan. Ulkopuolella työtään hän kulki kuin unessa.

Hän oli viidenkolmatta vanha, kun hänessä tapahtui herääminen.

Hän oli ollut saattamassa armoa ja nuorinta neitiä — he menivät parannukselle Helsinkiin, Anna-neiti kun oli sairastellut — ja palasi hiljalleen kotiin. Toistakymmentä peninkulmaa oli jäänyt taaksepäin ja viimeinen peninkulma oli jäljellä. Hevoset olivat juottopaikalla saaneet leipää ja juosta hölköttivät ylämaat ja alamaat. Tultiin Siironmaan kankaalle. Ei Pekka koskaan kulkenut siitä muistelematta kuloa. Mustina kielekkeinä pistivät palon jäljet yhä nuoreen kanervaan. Yhtä kaikki oli metsä ruvennut kasvamaan. Suuret puut tosin seisoivat paljaina ja kannot ojensivat kolkosti juuriaan taivasta päin, mutta nuori metsä ja kanervikko rehoittivat helakan vihreinä.

Oli ihana iltayö. Kevät puhkesi silmin nähden. Pihkaiset lehvät lemusivat sillä lemulla, joka niillä kestää vain muutaman yön. Linnut lensivät kuin pyörryksissä tien poikki, arkailematta ajajaa. Niiden riemu raikui taivaanrannalta taivaanrannalle, iltaruskon sammuessa ja sulaessa taivaan sineen.

Siinä missä tie oli erkaantunut entiseen Siironmaan taloon, seisoi nainen. Kun hän näki vaunut, siirsi hän liinan olkapäiltään päähän ja rupesi astelemaan. Hevosten päästessä rinnalle, huomasi Pekka, että hän oli pitkä ja nuori ja että hänen kädessään oli koivunlehviä. Hän piteli niitä kaksin käsin, vuoroin olkapäätään, vuoroin kasvojaan vastaan. Yölinnun kuski oli jo ajanut ohitse, kun hän muisti tuntevansa tytön. Se oli Juurikk'ojan valkeatukkainen Jahanna, entisen Siironmaan tytär. Hänestäpä oli tullut aikuinen ihminen. Siitä olikin kauan, kun Pekalla oli ollut asiaa Juurikk'ojaan.

Kevätilta teki Pekan puheliaaksi. Hän tervehti ja he vaihtoivat muutamia kysymyksiä ja vastauksia voinnistaan ja kevään tulosta. Emäntä oli Juurikk'ojassa ennallaan, täysissä järjissään, muttei päässyt liikkumaan. Nuorin lapsista, se joka oli syntynyt Juurikk'ojassa, pysyi kuuromykkänä. Sellainen vähämielinen se oli. Tyttö asteli polkua maantien ojan toisella puolella, hevoset kulkivat hänen kohdallaan tiellä. Pekka sanoi:

— Mitenkäs Juurikk'ojan tytär on pantu jalkaisin näin pitkän matkan taakse?

— Mikäs minun on kävellessä, sanoi tyttö. — Onpa nyt kaunis yö.

— On, vastasi Pekka.

Hän näki korkealta istuimeltaan koko sydänmaan kevään. Kangasta riitti silmänkantamiin. Sillä vaihettelivat tummat havupuut, heleät koivut ja mustuneet kannot. Taivaanranta tuli harmaana vastaan kuin ääretön järvi.

— Onpas koivuissa jo suuri lehti, sanoi Pekka.

— Ei joka paikassa, sanoi tyttö. — Nämä ovatkin otetut siitä koivusta, johon ensinnä tulee lehti.

Pekka tuijotti tyttöön. Hän oli ymmärtänyt, että tyttö oli lähtenyt varta vasten hakemaan koivunlehtiä entisen kotinsa maalta.

— Kauniit, sanoi hän.

Tyttö painui lehviä vastaan, niin ettei hänen kasvojaan näkynyt. Pekka katsoi ainoastaan häneen ja olisi toivonut, että hän olisi nostanut päätään.

— Äiti ikävöi tietoja siitä, miltä täälläpäin näytti. Piti lähteä katsomaan. Hän saa nämä tuliaisiksi.

Pekan tuli outo olla.

— Sopiihan tässä ajamaankin, sai hän suustaan, — kun on sama matka ja tilaakin.

Hän pysähdytti hevoset. Tyttö pysähtyi hänkin ja päästi lehvät vaipumaan.

— Mutta mitenkäs minä herrasväen vaunuissa…?

— Mikäs siinä on… miksikäs ne siitä. Tai jos tänne ylös minun viereeni.

Tyttö teki päätöksensä, hyppäsi ojan yli, astui vaunujen matalalle etupyörälle ja ponnisti ylös.

Pekka ei enää nähnyt mitään muuta kuin hänet.

Hänen hengityksensä poltti, hänen kauneutensa pyörrytti. Pekka tempoi hevosia suupielistä. Väsyneet eläimet puhaltuivat juoksuun ja höyry niiden ruumiista sekaantui suosumuun, jonka läpi ajettiin. Tyttö piteli toisella kädellään lehviä rintaansa vasten, toisella kiinni istuimen kaiteesta. Mies ei uskaltanut katsoa häneen, käsi, jonka hän tiesi olevan likellään, häikäisi hänen silmiään. Tuli se aika vuorokaudesta, jolloin linnut vaikenevat. Nuorelle miehelle ja tytölle kävi olo tukalaksi. Kangasmaa loppui ja hevoset astuivat käyden. Saattoi pelätä, että sydämen lyönnit kuuluisivat.

— Minä menen kävelemään, sanoi tyttö äkkiä kyyneliä pidättäen.

Mies oli jo pysähdyttämäisillään hevoset, mutta kysyi kuitenkin:

— Miksi niin?

— Muuten vain.

— Sopiihan istua siellä vaunuissa, jollei tässä…

Tyttö vetäytyi niin loitolle kuin taisi vierustoveristaan ja piteli viluisella kädellään kiinni lehviä. Vaikka linnut vaikenivatkin, oli yö täynnä elämää. Tuoksut maasta ja puista nousivat niin voimakkaina, että ne olivat kuin sauhu, joka kohoaa kytömaasta. Kotiin ikävöivät hevoset paransivat vauhtia. Metsä loppui ja kartanoiden peltoaukeat alkoivat. Puistojen keskeltä kohosivat katot. Jossakin haukkui koira. Yksinäisenä piikkinä erottautui taivaanrantaa vastaan kellotapuli. Hevosten lautaset olivat hiessä. Ajaja kiihotti niitä kiristämällä ohjaksia. Koirat heräsivät asumuksissa. Ajon kumina vaihtoi ääntä, kun sivuutettiin kirkko ja kellotapuli. Mökkien päällitse tuli näkyviin virran vuo, johon petäjikkö kuvastui. Saunan ohi ajaessa tuntui löylyn lämpöinen. Hevoset käänsivät, korvat tyytyväisinä eteenpäin tähdäten, Yölinnun tallin eteen. Koirat rupesivat haukkumaan. Toinen vaunuhevonen hirnahti. Tallista vastattiin. Tyttö hyppäsi alas ja puisteli vaatteitaan. Pekka astui alas toiselta puolen ja rupesi päästelemään valjaita. Tyttö kiersi vaunut.

— Kiitoksia, sanoi hän ja ojensi hyvästiksi kylmän käden.

— Ei mitään kiittämistä.

Mies näki, että hänen kasvonsa olivat hyvin valkoiset. Hän tunsi hänen etenevät askeleensa hiekalla ikään kuin ne olisivat koskettaneet hänen ruumiinsa pintaa. Kun hän oli saanut hevoset hoidetuiksi, meni hän saunaan, riisuutui ja pani pitkäkseen penkille. Hiillos hehkui vielä. Ovi jäi raolleen. Hän nukkui sirkan lauluun.

* * * * *

Seuraavana sunnuntaina tuli Pekka Juurikk'ojaan ja pyysi saada tavata emäntää. He eivät olleet nähneet vuosikausiin ja hämmästyivät toistensa hahmoa. Pekka oli käynyt vilkasluontoisemmaksi, hänen hiuksensa olivat leikatut ja hänellä oli uudet, korkeavartiset saappaat. Emäntä oli pienentynyt ja silmät loistivat ikään kuin ne olisivat nähneet jotakin, jota eivät muut nähneet. Hän tuli iloiseksi, että näki Pekan, ja viittasi vanhan auttajavaimon luokseen. Hänen täytyi huutaa niin paljon kuin jaksoi, ennen kuin vanhus kuuli. Olisi luullut vähemmälläkin koko talon tietävän, että emäntä halusi tarjota vieraalleen kaljaa ja kahvia. Pekalle oli kuitenkin joka suhteessa edullista, että vaimo meni noutamaan kestitystä. Hän ymmärsi, että hänen piti toimittaa asiansa sill'aikaa kuin vaimo oli poissa. Tytärtä ei näkynyt. Tutut lehvät olivat vedessä pöydällä. Emäntä puheli kuuromykästä pojastaan ja ikävästään syntymäkotiinsa sekä lisäsi, että ihmisellä piti olla ristinsä. Pekka keskeytti hänet ja kysyi tytärtä, Jahannaa. Sitten hän lupasi toimittaa emännän kirkkoon sekä juhannuksena että jouluna. Keskellä emännän kiitollisuudenvuodatusta kysyi hän isäntää ja lisäsi samassa, ettei isännällä ollut väliä, saattoi hän emännällekin puhua asiansa. Asia oli sellainen, että hän aikoi syksystä heittää palveluksen ja ruveta asumaan torppaa. Ja silloin oli tarpeen vaimo, nimittäin emäntä. Ja oli hän sitäkin ajatellut, että menisi puhumaan everstille Siironmaasta, että jos rakentaisi talon uudelleen. Pellot eivät tulleet hoidetuiksi kartanosta käsin. Ojanvarret kasvoivat jo miehenmittaista pajua.

Emäntä katseli häntä heräävä toivo silmissä ja veri alkoi nousta hänen poskilleen. Pekan sanoista ei saanut täyttä selvää, ne hämääntyivät vieläkin enemmän, kun kuuro vaimo tuli sisään. Sen emäntä ymmärsi kuitenkin, että Pekka piti itseään huonompana heitä ja riensi siihen sanomaan, ettei se ollut niin: ei heillä mitään ollut, hän ainoastaan odotti hetkeä, jolloin kaikki myytäisiin, täytyihän vähemmälläkin juomisella, eihän isäntä nähnyt selvää päivää. Lapset kyllä tekivät työtä, ilman heitä kaikki aikoja sitten olisi mennyt nurin, mutta… Pekka sanoi, että jollei Siironmaata voisikaan ajatella, niin torppaa sieltäpäin. Ja silloin olisi emäntä tarpeen. Sairas tuijotti häneen. Hän ei voinut käsittää, mitä Pekka tarkoitti — eihän hän voinut häntä, vanhaa, kipeää ihmistä toivoa avukseen. Hänen täytyi ajatella tyttöä, Jahannaa. Pekka otti kaljatuopin ja joi pitkään. Kuuro vaimo asettui rukilleen. Avonaisesta ikkunasta tuli tuomenkukkain tuoksua. Koko Yöjärven ranta oli valkoisenaan.

Emäntä hymyili, pyyhki kyyneleitä ja tavoitteli sanoja. Kun ei hän keksinyt mitään sanomista, laskeutui hän selälleen vuoteeseen ja makasi kädet ristissä.

Jahanna tuli tuomaan kahvia. Hän oli pukeutunut puhtaisiin. Hän ei nostanut silmiään, kun hän laski tarjottimen käsistään ja tervehti, eikä hän nostanut niitä koko aikana. Hänellä oli hyvin vaaleat hiukset. Pekka muisti kerran monta vuotta sitten ihmetelleensä hänen hiuksiaan. Hän kuumeni ja hän vapisi Jahannan edessä. Hän olisi tahtonut nostaa hänet syliinsä ja lähteä juosten kantamaan häntä. Kun hänen vaalea hameensa oli hävinnyt ovesta, sanoi äiti, hetken yskittyään:

— Kyllä hän ajattelee.

Pekka jäi katsomaan häneen, toisessa kädessä kahvikuppi, toisessa sen vati, laitoja myöten täynnä kahvia.

— Mitä? sanoi hän henkeä pidättäen.

Emäntä naurahti.

— Sitä samaa vain mitä Pekkakin.

— Niinkös emäntä luulee?

— Eihän hän raoittanut silmiään. Eikä hän osannut puhua, hän kun muuten aina puhuu ja nauraa. Ja eikö Pekka huomannut, kuinka hän punoitti. Ja se on ollut samanlaista koko tämän viikon.

— Koko tämän viikon? sanoi Pekka ja hörppäsi yhdessä hengenvedossa kahvinsa.

Sitten hän nousi, käveli, ryki ja katsoi ulos. Ranta oli valkoisenaan tuomia ja Yöjärvi välähteli auringossa.

— Juhannuksena ja jouluna minä sitten toimitan emännän kirkkoon, sanoi hän.

— On jo juhannus ja joulu, sanoi emäntä.

* * * * *

Seuraavana aamuna astui Pekka juhlasaappaissaan everstin eteen. Eversti vietti nykyään päiväkaudet nojatuolissa kirjoitushuoneessa ja vanha palvelija vuoroin pani tohveleja hänen jalkaansa, vuoroin riisui niitä hänen jalastaan, peitteli ja hoiteli häntä. Särky ei hellittänyt yöllä eikä päivällä.

— No? sanoi eversti, kun Pekka pysähtyi ovensuuhun.

Pekka esitti asiansa kangertamatta. Eversti oli hänen puhuessaan tarttunut tohveliinsa, ikään kuin viskatakseen sen häntä kohti.

‒ Vai niin, vain niin, vai pois! pani eversti. — Niin pian kun teistä alkaa olla jotakin hyötyä, niin pois. Kyllä kartanon leipä kelpaa niin kauan kuin ei olla työmiehiä, mutta sitten heti pois. Vai naimisiin — no, olisihan talossa tilaa kahdelle siinä missä yhdellekin. Vai itsenäiseksi — ei suomalaisesta ole itsenäiseksi, renki se on!

Pekka oli vuosien kuluessa totuttanut itsensä siihen, ettei hän sanonut everstiä vastaan ja nytkin hän puhui ikään kuin ei olisi kuullut everstin vastaväitteitä. Kun hän mainitsi Siironmaata, nousi eversti seisoalleen ja hänen valkoiset kasvonsa vääntyivät.

‒ Oletko sinä hullu! huusi hän. — Siironmaa ei ole mikään torppa, vaan talo. Siironmaa maksaa rahaa. Huomenna sinä tulet ja kysyt, enkö minä sinun renginsäästöistäsi luovuttaisi sinulle Yölintua…! Vai Siironmaan tyttären aiot naida. Ja mitä se muuttaa asiaa?

Eversti nauroi häijysti ja viittasi kädellään. Kun hän hetken perästä katsoi, oli Pekka astunut pari askelta likemmä.

— Minä en enää jää kartanoon. Olen kolmetoista vuotta tehnyt täällä työtä…

Eversti vaipui istumaan ja heristi nyrkkiä häntä kohti.

— Mene! huusi hän. — Minä pääsen vielä liikkumaan. Kyllä minä vielä voin pitää rengit kurissa. Aja hänet ulos! huusi hän palvelijalle. — Mene helvettiin siitä!

Pekka oli päässyt eteiseen, kun everstin kengät kolisivat seinään. Tuskissaan väännellen makasi Yölinnun herra tuolissa. Vanha palvelija laski lääkepisaroita, joita pudotti lasiin.

— Nuo, nuo tulevat, äänteli eversti itsekseen. — Ne ovat salaa saaneet siivet ja tulevat ja vaativat vapautta. Ne tulevat ja ottavat maan.

Everstin suljettujen silmien edessä häämötti kuva joistakin harmaista ihmisistä, jotka kiipesivät ylös vuorta ja päästyään harjalle rupesivat kaatamaan metsää ja kuokkimaan maata. Heillä oli kirveet ja kuokat. Heillä oli voimia. Heitä oli paljon.

— Mene hakemaan takaisin se lurjus, sanoi hän palvelijalle. — Se, se joka läksi täältä. Heti paikalla.

Kun Pekka taasen seisoi everstin edessä, sanoi eversti:

— Lähde Siironmaan sydänmaahan ja rakenna talo uudelleen. Ja sitten: pois, pois minun silmistäni…

Mutta Pekka ei lähtenyt.

Eversti aukoi ja sulki nyrkkiään. Raivoissaan käski hän palvelijaa ajamaan ulos renkiä. Pekka astui vain likemmä. Hän tuli juhlallisena ja liikutettuna. Hän ei saanut sanaa suustaan. Vihdoin hän ojensi everstille kätensä.

Eversti tarttui käteen.

JOULUKIRKKO

Kirkonkylä oli sytyttänyt joulukynttilänsä keskelle talvisia aukeita, ja kirkko säteili täydessä juhlavalaistuksessa. Poljetussa lumessa ulkopuolella astelivat viinakauppiaat lämpimäkseen, ja syödä rouskuttivat hevoset, loimi selässä, kaurapussi köytettynä pään ympäri. Sisäpuolella istuivat ihmiset talvitamineissaan ja katselivat suitsuavia kynttilöitä, joilla he olivat valaisseet temppelinsä. Sisällä oli vieläkin kylmempi kuin ulkona, ja ulkona oli pakkanen, talvi oli tullut kovana alun pitäen.

Kylmästä huolimatta oli kirkko täynnä väkeä. Suuret virsikirjat auki penkkipöydillä istui väki viluisena ja juhlallisena hengityksen suitsutuksena noustessa ilmaan. Vähitellen kuitenkin lämpeni.

Etupenkissä istui Yölinnun armo kahden vanhemman tyttärensä kanssa. Hänet nähtiin nykyään yhä useammin yhteisen kansan jumalanpalveluksissa, hän ymmärsi jo kielen ja puhuikin sitä. Hän oli ruvennut nöyrästi ja ystävällisesti seurustelemaan ihmisten kanssa. Nyt katseli hän korkeita, juhlallisia kynttilöitään, jotka paloivat alttarilla ja saarnatuolissa. Kauniston herrasväestä ei ollut kirkossa ketään, mutta penkki ei silti ollut tyhjänä. Alakartanon tyttäret, postineiti ja muita köyhempiä herrasväistä nähtiin etempänä yhteisen kansan joukossa. Jokainen seurasi jumalanpalveluksen ohella omien kynttilöidensä palamista ja vertasi niitä muiden kynttilöihin. Vanhan tavan mukana ei yhdestäkään asumuksesta jouluaamuna tultu kirkkoon tyhjin käsin, vaan jokainen perhekunta toi tullessaan valoa Jumalan huoneeseen ja asetti kynttilät määrättyyn paikkaan puujalkaan, joka otettiin esille joulupyhiksi. Kartanot valaisivat alttarin ja kuorin, talonpoikaistalot kokonaisia ikkunoita. Yksin kellotapulin kynttilöilläkin oli määrätyt lahjoittajansa. Harttu sai jouluksi torniinsa neljätoista kaunista kynttilää, joita varten hän itse oli tehnyt lujat puutelineet. Entinen Siironmaan emäntäkin oli nyt kirkossa. Hänet oli tuotu kantamalla, kaksi miestä oli ollut nostamassa häntä reestä. Hän ei istunut Siironmaan penkissä — siinä oli vierasta väkeä —, hänet oli asetettu saarnatuolin alle, josta sekä näki että kuuli. Hän istui tyttärensä rinnalla ja ilo ja onni säteilivät hänen kasvoistaan. Äiti ja tytär katselivat ikkunaa kuorin oikealla puolella, jossa heidän kynttilänsä paloivat. Miesten puolella ovensuussa istui se, josta he kiittivät Jumalaa, joka oli tehnyt heidät onnellisiksi: Pekka.

Pitkän virren aikana ennen saarnaa kävi suntio niistämässä kynttilät. Hän varisti karret läkkituoppiin, jota hän kuljetti vasemmassa kädessään ja josta kaiken aikaa nousi kynttilänsydämien käry. Kirkko hulmahti kynttiläin niistämisen jälkeen täyteen loistoon. Miesten puolella syntyi liikettä. Piti ennen saarnaa käydä katsomassa hevosia. Pikkupojat kopistelivat uusissa saappaissaan miesten perässä, mutta pakkanen ajoi heidät takaisin kirkkoon ja he jäivät pääkäytävälle vuoroin katsellakseen alttaritauluun ja hopeisiin haarakynttiläjalkoihin, vuoroin urkulehterille, josta soitto pauhasi alas kirkkoon. Lukkari alkoi värssyt lujalla äänellä ja jätti sitten naiset veisaamaan. He veisasivat hartaasti ja venytellen ja lisäsivät taitavasti erinäisiin kohtiin liverryksiä. Kynttilöihin muodostui pian taasen karsi, liekit himmenivät, pitenivät ja kävivät lepattaviksi. Kun miehet virren loppupuolella palasivat paikoilleen, tuli ovista viima, joka kallisti liekit pitkiksi, viistoiksi piikeiksi.

Naisten puolella sattui joku kääntämään kasvonsa viimaan päin. Samassa jäivät katsojan silmät tuijottamaan mieheen, joka päätä pitempänä muita asteli pääkäytävää pitkin alttaria kohti. Jo käänsi toinen ja kolmas naisista kasvonsa tulijaa kohti. Mies astui pää kumarassa, ikään kuin hän olisi ollut menossa ehtoollispöytään. Kynttilöiden lepattavassa valossa välähteli hänen paljastettu päänsä. Hänellä oli punaiset hiukset. Koko naisten puoli oli kääntynyt ja joka silmäpari tähtäsi tulijaan.

‒ Yölintu! lausui entisen Siironmaan emäntä ja hänen sanansa kuului kauas kirkkoon, sillä hän oli lausunut sen ajatuksissaan, huomaamatta, että oli Herran temppelissä.

Hänen tyttärensä toisti sanan ja nousi seisomaan.

— Yölintu! ääntelivät keski-ikäiset naiset pitkin kirkkoa.

— Mitä? kysyivät vanhat vaimot ja kävivät levottomiksi, ikään kuin murhamiestä olisi mainittu. — Onko se Yölintu? Onko Yölintu tullut takaisin?

Ja kaikki seurasivat henkeä pidätellen miestä, joka astui alttaria päin. Hän käveli niinkuin ei hän olisi nähnyt mitään ympärillään ja niinkuin hänen vain olisi pitänyt päästä päämääräänsä. Kun hän tuli Yölinnun penkin kohdalle, näki hän siinä kolme mustapukuista naista. He eivät kuulleet hänen tulevan, sillä heillä oli päässä paksut bahytit. Vanhin naisista nojasi päätään penkkipöytään. Ei voinut tietää, nukkuiko hän vai rukoiliko.

Kuinka hän oli vanhentunut!

Tulija astui hiljaa penkkiin, painoi hänkin alas päänsä ja purskahti itkuun. Hän itki niin väkivaltaisesti, että nyyhkytys kävi läpi kirkon, kesken virrenveisuun.

Äiti hänen vieressään avasi silmänsä, tunsi hänet heti ja suhtautui häneen tutusti kuten se tekee, joka ei hetkeäkään ole epäillyt hänen tuloaan eikä lakannut sitä toivomasta. Hän laski kätensä pojan päälaelle, koetteli olkapäätä, antoi sormiensa solua alas käsivartta, otti voimakkaan käden ja vei sen suutaan vastaan. Pitäen sitä sillä tavalla painui hän rukoilemaan.

Koko seurakunta näki tämän. Muutamat naiset nousivat seisomaan ja tuijottivat kuin tuomion enkelit Yölinnun penkkiin. Siironmaan emäntä hymyili ja puserteli ristittyjä käsiään vastatusten. Siunausten tulva tuntui hänen silmistään vuotavan äitiä ja poikaa kohti. Ankarat seisojat naisten puolella lauhtuivat hekin ja painuivat penkkeihin. Ennen pitkää nyyhkytti koko naisten puoli. Vieraan tulo oli tehnyt sellaisen vaikutuksen, että harva kirkkokansasta huomasi tavanmukaisen yhteensoiton ennen saarnaa jäävän pois. Ilman edelläkäynyttä kellonsoittoa nousi pappi jalkavirren aikana saarnatuoliin. Yölinnun rouvan haarakynttilät valaisivat vanhan rovastin kulunutta turkin kaulusta kovia liperejä ja sileiksi ajettuja, ystävällisiä kasvoja. Sielunpaimen oli nähnyt liikutuksen seurakunnassa ja hänen leukansa värisi niin, että hän vaivoin sai alkurukoukset luetuiksi. Vähitellen hän kuitenkin vahvistui ja saattoi voimakkaalla äänellä ryhtyä epistolan tekstiin.

»Kansa joka pimeydessä vaelsi, näki suuren valkeuden, ja jotka asuivat kuoleman varjon maassa, niiden ylitse se kirkkaasti paistaa. Sinä lisäät kansaa ja lisäät hänelle iloa; sinun edessäs iloitaan niinkuin saaliinjaossa iloitaan. Sillä sinä olet heidän kuormansa ikeen, heidän olkainsa vitsan ja heidän vaatiansa sauvan särkenyt, niinkuin Midianin aikana. Sillä kaikki sota ja meteli ja veriset vaatteet pitää poltettaman ja tulella kulutettaman. Sillä meille on lapsi syntynyt ja poika on meille annettu, jonka hartioilla herraus on, ja hänen nimensä kutsutaan Ihmeellinen…»

Rovasti pysähtyi. Kirkko väreili oudon liekehtimisen vallassa. Kynttilät paloivat pitkällä karrella, savusivat ja loimottivat. Seurakunta, joka seisoaltaan kuunteli jouluepistolaa, näki sekin punerruksen seinillä ja päätteli aamuruskon osaavan sisään ikkunoista. Tosin ei vielä olisi pitänyt olla aamuruskon aika. Tuulikin oli alkanut käydä. Kohisi. Ruutujen raoista kävi viiman henki. Kynttiläin liekit venyivät pitkiksi ja sinisiksi. Rovasti koetti jatkaa.

— Palaa, palaa! vihlaisi äkkiä lapsen huuto läpi kirkon hiljaisuuden.

Ihmiset rupesivat levottomina kääntelemään päitään. Kohina yltyi.

— Tuli on irti!

— Kellotapuli palaa!

Turhaan nosti vanha rovasti kätensä ja koetti tyynnyttää seurakuntaa.

— Me olemme kaikki Jumalan kädessä, yritti hän. — Olkaa alallanne, rakkaat sanankuulijat, muuten sotkette toisenne.

Kukaan ei kuunnellut häntä. Korvia särkevä töminä täytti kirkon, kun koko kirkkokansa syöksyi oviaukkoja kohti. Ihmiset huusivat, työnsivät ja survoivat toisiaan. Väkevämmän oikeus vallitsi. Heleä loimu hohti sisään, kun ovet avattiin. Vedossa sulatti kynttilöiden liekki toista puolta kynttilässä ja tali valui pisarrellen lattialle. Rovasti tuli alas ihmisjoukon luo ja koetti puhua. Lapset ja vanhat naiset seurasivat häntä sakaristoon. Tulen kohina yltyi yltymistään. Huudettiin. Joku lapsi itki. Helisten putosi ruutuja permannolle. Sakaristosta kannettiin kirkon kalleuksia. Suntio tuli alttarin eteen, otti hopeiset kynttilänjalat, irroitti kynttilät ja tukahutti liekin sormiensa välissä.

— Mitä te, hyvät ihmiset, siinä istutte! huusi hän kahdelle naiselle, jotka viipyivät saarnatuolin alla. — Palatte te, jollette lähde.

Hän ei kuullut, mitä naiset sanoivat, hän kiiruhti sakaristoon. Toinen istui levollisena paikoillaan, toinen seisoi ja tuijotti ovea kohti, mistä lieska loimusi.

He olivat nähneet ihmisten pakokauhun vallassa lainehtivan ovelta ovelle. He olivat nähneet Yölinnun punatukkaisen herran taluttavan äitinsä ja sisarensa sakariston tietä pois kirkosta. Yölintu oli vielä kerran juossut kirkkoon, ottanut käsipuolesta ontuvaa postineitiä ja Alakartanon tyttäriä ja vienyt heidät samaa tietä. Äiti ja tytär olivat nähneet nuorten ihmisten nyrkkivoimalla työntävän tieltään vanhoja. Huudoista he kuulivat, että kellotapuli paloi ja että kipunat olivat sytyttäneet kirkon katon. Tikapuut havaittiin lahoiksi, niitä piti paikkailla ennenkuin päästiin nousemaan katonharjalle. Naiset saarnatuolin alla eivät hätäilleet.

— Kyllä Pekka tulee, sanoi äiti turvallisesti.

Tyttären silmät olivat savusta ja tuijottamisesta kipeät. Hänen luottamuksensa horjui, mutta hän koetti yhä vaieta ja odottaa.

— Kyllä hän tulee, sanoi äiti. — Hän tietää, ettei meillä ole täällä mitään hätää.

— Katto palaa, sanoi tytär.

— Eiköhän sitä saada sammumaan.

Tulen kohinaan sekaantui miesten huutoja, koirain ulvontaa, kulkusten soittoa ja ruokakellojen pauketta.

Äkkiä suljettiin kirkon ovet ulkoapäin. Se tapahtui vedon vuoksi, mutta naiset luulivat, että heidät teljettäisiin kirkkoon palamaan. Tytär karkasi ovelle. Hän sai sen auki, se ei ollut lukossa. Kellotapuli kuumotti tulisena patsaana. Liekit nousivat tyynessä pakkasilmassa suoraan taivasta kohti. Rakennuksen luuranko erottautui valuvan kullanvärin ja punan joukosta ylhäältä hamaan alas asti. Kellot riippuivat kuin kaksi jättiläiskokoista veripisaraa, jotka minä hetkenä hyvänsä voivat tipahtaa. Koko tapulin luuranko huojui. Pelastamistyö oli kohdistettu kirkkorakennukseen. Miehiä nousi ja laski sen katolle. Vettä hilattiin astioissa nuorien avulla ylös. Nelistämällä tuli ja meni hevosia rannan ja kirkon väliä. Naiset seisoivat ketjuna pellolla lumessa, ojennellen toisilleen vesisankoja ja lumella täytettyjä koppia. Aamuhämärässä punoittivat hanget ikään kuin olisi satanut verta.

Tyttö näki tämän kaiken yhdessä silmänräpäyksessä. Hänen täytyi huivillaan suojella kasvojaan kuumuudelta.

— Pekka! huusi hän kaikella voimallaan. — Pekka!

Hän ei tuntenut omaa ääntään. Kukaan ei kuunnellut häntä. Hän ei voinut liikkua portailta, sillä huojuvasta kellotapulista sateli hirrenpäitä ja kekäleitä. Hän tarttui esineeseen, jonka joku paetessaan oli pudottanut. Se oli paksu kinnas. Hän tähtäsi sillä miesjoukkoon, joka hääri tikapuiden juurella. Mutta se ei osunut likellekään.

— Kirkossa on ihminen, joka ei pääse kävelemään. Hän palaa, jollette tule auttamaan…! Pekka! Pekka! Äiti ei pääse liikkumaan!

Ei kukaan kuullut.

Tyttö karkasi takaisin kirkkoon. Katosta tunki jo sisään savua ja ikkunanpieli oli syttynyt palamaan. Silmäterät, joilla äiti häneen katsoi, välkkyivät oudosti.

— Minä kannan teidät! sanoi tytär. — Ottakaa kiinni kaulasta.

— Et sinä jaksa, hyvä lapsi.

— Me palamme täällä.

— Kyllä Pekka tulee.

Mutta äiti ei itsekään enää uskonut sanoihinsa.

— Ottakaa kiinni kaulasta…

‒ Et sinä jaksa…

— Mitä te painaisitte.

— Minä olen pitkä ihminen.

Tytär nosti hänet syliinsä. Veri tuli kuumasti hänen poskilleen. Hän sai sairaan ulos penkistä peräkäytävälle, mutta siinä hänen täytyi päästää alas taakkansa. Äiti tarttui kiihkeästi hänen kaulaansa ja he yrittivät taasen liikkeelle. Kellotapuli romahti alas, kellot päästivät kaamean sihahduksen, kun ne koskettivat maata. Kekäleitä ja parruja lenteli.

— Lähde, lapseni, sanoi äiti ja pudotti itsensä permannolle. — Ehkä
Jumala kutsuu minua. Mikäs minun on kuolla kirkossa. Kun menette yhteen
Pekan kanssa, niin pitäkää huolta lapsista. Ottakaa isäkin luoksenne…

— Minä en jätä teitä. Minä kannan teidät…

Mutta äiti ei enää auttanut häntä hänen ponnistuksissaan. Turhaan tytär pyyteli ja tuskitteli. Äiti vaipui rukouksiin eikä kuullut häntä. Katto tuli alas keskelle kirkkoa. Vettä vuoti pitkin seiniä. Tytär karkasi taasen ovelle huutamaan apua. Äiti jäi tuijottamaan liekkeihin ja hänestä tuntui siltä kuin hänen olisi pitänyt lähteä päästämään eläimiä tarhasta. Hänen kotinsa paloi. Väki oli ruishalmeella. Hän tiesi, että isännällä oli rahoja, mutta hän ei tietänyt, missä ne olivat. Hän ei uskaltanut lähettää lapsia luotaan. Koko sydänmaa syttyi tuleen. Hän juoksi aitannurkalle tähyilemään tielle, eikö leikkuuväkeä kuuluisi. Kipunat lensivät matkojen takaa. Katto toisensa perästä rupesi savuamaan. Tytär tuli juosten pihamaalle. Hänen hiuksensa olivat hajallaan. Hän kierteli huivia käsissään, itki ja lankesi polvilleen äidin eteen. Hän puhui jotakin, rukoili anteeksi jotakin ja karkasi liekkeihin. Äidin täytyi hänet pelastaa! Hän näki hänen hiustensa heilahtelevan liekkien keskellä. Hän tarttui kirkon penkkiin ja nosti itsensä pystyyn. Jaloissa pisteli, ikään kuin hän olisi astellut veitsenkärjillä. Hän juoksi huojuvaa maata pitkin eikä tietänyt, oliko hän Siironmaan pihamaalla vaiko kotipitäjänsä kirkossa. Hän tiesi vain, että hänen piti pelastaa tyttärensä. Hän hyppäsi palavien kekäleiden yli.

— Marjaana, Marjaana! huusi hän.

Hänen lapsensa tuli häntä vastaan. Hän oli ilmielävänä hän oli pelastettu! Äiti vaipui syvälle maahan, sitten hänet nostettiin korkealle ylös. Sen jälkeen ei hän enää tietänyt mistään.

Hän pääsi tajuihinsa maantiellä keskellä lumisia peltoja. Häntä kannettiin ja Jahanna käveli hänen vieressään.

— Pekka! sanoi hän ja painoi kädellään niskaa, jonka ympärillä hänen käsivartensa oli. — Tiesinhän minä, että Pekka tulisi.

Mutta se ei ollut Pekka. Se oli Yölintu, kartanon nuori herra. Hänen äitinsä oli hänet lähettänyt. Pekka seisoi väkevinten miesten kanssa rannassa ja nosti vettä. Siinä työssä ei kukaan vetänyt hänelle vertoja.

Kun emäntä kuuli, kenen sylissä hän oli, kävi hän äänettömäksi ja pani silmänsä kiinni. Avatessaan ne näki hän lumisia nuoria mäntyjä ja hangen, jolle oli singonnut kekäleitä. Aamurusko kulki kelmeänä viiruna taivaanrannalla. Hänen käsivartensa lepäsi hartioilla, jotka olivat väkevät kuin Pekan hartiat. Mutta niskassa, vieraan lakin alla olivat punaiset hiukset. Hänen teki mieli silittää niitä.

— Mihin minua viedään? kysyi hän.

— Pitäjäntuvalle, vastasi tytär ja pyyhki kasvojaan.

— Me olisimme tahtoneet kartanoon, sanoi herra.

— Pitäjäntupa on likempänä, ehätti tytär sanomaan. — Ja siellä on meidän hevonen.

Yölinnun herra nousi raskaasti hengittäen mäkeä.

— Olenko minä kävellyt? sanoi emäntä äkkiä.

— Olette.

— Kävelinkö minä tosiaan?

— Kävelitte.

— Mutta miksen minä nyt voi kävellä?

— Ehkä te voitte.

— Kyllä minä jaksan! huudahti nuori herra ja läksi juoksemaan.

Emäntä sitaisi kädellään hänen hiuksiaan. Portaiden edessä pyrki hän maahan. He ottivat häntä käsipuolesta ja taluttivat. Ja hän käveli. Porstuan läpi ja tuvan kynnyksen yli päästyä pyysi hän, että he päästäisivät hänet irti. Hän käveli yksinään kuten lapsi, joka käsivarsillaan ylläpitää tasapainoa. Kaikki jotka pitäjäntuvalla olivat, näkivät sen ja ihmettelivät.

Avarassa huoneessa oli koolla paljon väkeä. Toiset seisoivat pystyvalkean ääressä lämmittelemässä, toiset availivat penkillä kirkkoeväitään. Viinanmyyjä liikkui, kädessä puolenkorttelin mitta, miesten joukossa. Kun Yölinnun herra saapui Juurikk'ojan väen kanssa, oli tuvassa hetkisen hiljaista. Ainoastaan suuret puut paukkuivat palaessaan. Mutta nuori herra rupesi samassa ystävällisesti puhumaan oikealle ja vasemmalle ja pian täytti puheen sorina tuvan. Olikin yllin kyllin puheen aihetta.

Tulipalo oli saanut alkunsa siitä, että Harttu oli jättänyt kynttilänsä palamaan tapuliin ja lähtenyt Rantakrouviin. Hänen piti ottaa vain pari ryyppyä, mutta hän unohti koko yhteensoiton ennen saarnaa ja joi itsensä täyteen humalaan. Ei hän niin äkkiä olisi humaltunutkaan, jollei hän olisi sekaisin ottanut niin monta ainetta. Kynttilät paloivat sill'aikaa loppuun puisissa jaloissaan tapulissa, kynttilänjalat syttyivät tuleen ja levittivät liekkiä eteenpäin. Harttu ei tälläkään hetkellä tietänyt, mitä hän oli matkaansaattanut. Hän makasi Rantakrouvin piikatytön sängyssä, liikkumatta kuin tukintynkä. Tästä kaikesta riitti kirkkokansalla puhumista. Pekka syöksyi äkkiä, vaatteet kuin jäähän valettuina, tupaan. Hän oli niin kiihdyksissään, että hän kaikkien nähden tarttui morsiamensa käteen, istuutui hänen viereensä ja rupesi kyselemään, eivätkö kartanon miehet olleetkaan tulleet kantamaan emäntää palavasta kirkosta. Kun hän sitten kuuli emännän kävelleen omin voimin, ymmärsi hän, että kaikki oli ollut sallittua.

Sitä myöten kuin sammutustyö päättyi, kerääntyi pitäjäntuvalle väkeä. Sanoma Jaakko-herran palaamisesta oli sekin levinnyt kautta kirkonkylän ja pitäjän herrasväetkin ajoivat helisevin kulkusin paikalle. Yölinnun eversti, joka ei vuosiin ollut liikkunut ulkopuolella kartanonsa piiriä, oli puetuttanut itsensä juhlavaatteisiin ja antanut everstinnalle käskyn, että jouluherkut oli lähetettävä kestitykseksi pitäjäntuvalle. Kun eversti ja everstinna ajoivat suitsuavan kirkon ohitse, tapasivat he tiellä Alakartanon tytöt ja heidän isänsä. Lippi ei tahtonut saada selkoa, mikä kokko paloi pellolla. Hän huusi ja huitoi, kaatui ja nousi. Hän oli koko tulipalon ajan maannut kotona parhaimmassa jouluhumalassa ja heräsi siihen, että tytöt huusivat hänen korviinsa Jaakon nimeä. He itkivät, nauroivat ja syleilivät toisiaan ja äitiään. Lippi nousi istumaan ja lupasi tappaa heidät, kun he näin törkeästi tekivät pilkkaa vanhasta isästään. Mutta kun hän vihdoin ymmärsi, että he puhuivat totta, eivät mitkään kuparisepät olisi voineet pidättää häntä vuoteessa. Hänen täytyi saada omin silmin nähdä Jaakko! Ja hän nousi ja kulki vuoroin pystyssä, vuoroin nelinryömin eteenpäin. Kellotapulin suitsuavilla raunioilla hän lämmitteli käsiään ja pani ankarasti sitä vastaan, että kirkko oli palanut. Tämä oli jokin kokko, ei toki kirkko niin pala. Eversti otti hänet rekeensä. Hän nukahti paikalla ja pitäjäntuvan portaiden edessä korjasi Jaakko hänet selkäänsä kuin sammakon ja vei tupaan.

Jouluaamu muodostui nyt niin juhlalliseksi ja iloiseksi, etteivät herrat metsästysretkiensäkään sarjasta olisi voineet löytää yhtään sen vertaista juhlaa. Kahvi keitettiin muuripadassa, joka veti kaksi saavia. Sitä juotiin tuopeista, puoli tuopeista ja kortteleista.

Herrat sopivat kaikki vanhat vihansa. Yölinnun eversti ja Kauniston patruuna antoivat toisilleen liikutuksen vallassa suuta. Yölinnun nuorin tytär ehdotti lähempää tuttavuutta postineidin kanssa. Yläkartanon ja Alakartanon rouvat seisoivat rinnatusten ammentamassa kirkkokansalle kahvia padasta, jolla sitä oli tuotu tupaan. Lippi ja Kauniston herra tahtoivat tanssia, mutta heidän jalkansa eivät kannattaneet.

Rovasti, joka leuka täristen oli katsellut Herran ihmetöitä seurakunnassa, nousi, ryki ja teki ehdotuksen. Koska saarna oli jäänyt pitämättä kirkossa, voitaisiin se pitää täällä. Tiedettiinhän, että Herra oli läsnä siellä, missä kaksi tai kolme kokoontui Hänen nimeensä… Lippi ja Kauniston herra, jotka halailivat toisiaan ja Jaakkoa penkillä pöydän takana, huusivat, ettei mitään saarnaa tarvittu, oli juhlallista muutenkin. Mutta heidän sanoilleen ei annettu arvoa, he keikahtivatkin samassa penkille ja heille tehtiin tilaa, niin että he saivat nukkua. Kaikki muut hyväksyivät rovastin ehdotuksen. Tuvassa hiljeni. Pappi asettui pöydän eteen ja suntio aloitti käheällä, voimakkaalla äänellä:

»Koko maailm' iloit' mahtaa.»