The Project Gutenberg eBook of Heinärannan olympialaiset, by Väinö Kataja

Sunnuntai oli, lämmin oli. Ojalaisen pihalla, nurmella loikoili kyläläisiä aamupäivän lämpöisessä paisteessa. Siinä mikä vatsallaan, mikä kyljellään ja mikä selällään köllötteli, silmät puoliummessa maailman asioista haastellen. Oli mukavaa ja lämmintä siinä makailla. Pihan nurmi oli pehmeä ja tuoksui väkevältä vihannalta, päivä paistoi, ja pääskyset visertelivät pihan poikki ja halki lentäessään.

Vanhemmista miehistä oli joku nukahtanutkin selälleen, ja suu oli jäänyt auki. Mutta nuoremmat juttelivat vilkkaasti paperossia poltellen. Vanhemmat kuuntelivat ja vain väliin jonkun sanan virkkoivat.

Oli luettu suurista Tukholman olympialaisista kisoista, ja siitä juttelivat. Oli jo tullut tieto, että Hannes Kolehmainen oli juoksussa voiton vienyt.

Ja siinä nyt miesjoukossa arveltiin asiasta sinne tänne, ja niin monta oli eri mieltä kuin oli päätäkin.

»Mato se on juoksemaan», sanoi Mäenpään poika. »Ei sitä näillä mailla semmoista juoksijaa koskaan ole ollut eikä tule olemaan. Murtomaa- ja maratonjuoksu…»

Kaikki eivät olleet oikein selvillä, mitä juoksuja murtomaa- ja maratonijuoksut ovat, ja Mäenpään poika, joka oli käynyt kansanopistossa, selitti kaikki, ja toiset kuuntelivat.

»Tuli se aika maailmaan, kun semmoisia juoksukilpailuja rupesivat pitämään», kummastelivat vanhemmat miehet. »Ennen oli mies se, joka parhaiten työhön pystyi, — joka enimmän kuokkia kerkisi, — joka levähtämättä ja selkäänsä oikaisematta pisimmän aikaa jaksoi niittää tai ojaa kaivaa, — se oli mies, ja sille kunnia annettiin ja arvossa pidettiin. Niin ennen. Työntekijälle kunnia annettiin eikä juoksijoille, joilla ei juostessaan mitään valmistu…»

»Vaikka saattoi niitä olla juoksijoita ennenkin», jatkoivat toiset vanhemmat miehet puhetta, »saattoi olla, ja olikin… Olisivat siinä saaneet Kolehmaiset ja muutkin kynsiä perässä pysyäkseen…»

Mutta Varpumäen vanha Mikko isäntä, joka hänkin oli maannut vatsallaan ja toisten puheita kuunnellut, nousi äkkiä istuvaan asentoon, ja kiivasta miestä kun oli, niin kämmenellä reiteensä löi ja kivahti:

»Sen minä sanon, pojat, että ollapa tuo Hietalan Salomoni vielä nuorena miehenä, niin näkisitte, pojat, minkälainen se oikean miehen askel on… Siinä on mies, jonka perässä Kolehmainen olisi kompastunut, olkoonpa niin hyvä juoksija kuin onkin…»

Mikko kehuessaan puhui kovalla, pauhaavalla äänellä, niin että lähimpänä olevat heräsivät ja alkoivat haukotella, ja nuoret vilkastuivat Mikon tulisesta osanotosta ja innosta…

»Omiaan!» kiivastui Mikko ja nousi nyt jo seisomaan. »En ollut minäkään kuin vastaantulija tuolle Salomolle, vaikka ei tässä kylässä ollut yhtään, joka olisi minulle juoksussa riittänyt. Vaan tuo Salomo! Kun pimeänä syysyönä kävi Venejärvessä morsiantaan tapaamassa ja aamuksi ehti riiheen silloin kun toisetkin…»

»Venejärvessä asti…!» kummastelivat nuoret miehet ja hymähtelivät että eivätpä he sitä oikein ota uskoakseen. Mutta nyt innostui Mikko yhä enemmän.

»Ja kerran, jolloin Herralan isännällä oli valtionajossa palkittu ori… Herrala ajaa tiellä alaspäin, ja Salomo sattuu tulemaan Tukkilasta, ja osuvat yhteen tienhaarassa… Herrala näkee, että Salomo aikoo rattaille, niin konnannahkainen mies kun oli ja Salomon juoksijaksi tiesi… niin kiinnittää… kiinnittää oritta juoksuun… ja naureskelee… Salomo lisää myöskin vauhtia… Pian juoksee Herralan ori minkä kavioista lähtee, mutta perässä pysyy Salomo, ja niin menevät saakelin kyytiä aina Sipillan kylään asti… Mutta juoksijaoriin rinnalla vihmoo Salomo… Siitä aikoinaan paljon puhuttiin ja mainittiin…»

Joku nuoremmistakin miehistä on sattunut kuulemaan saman juoksujutun ja vakuuttaa, että totta on, mitä Varpumäen Mikko puhuu.

Mutta toiset epäilevät yhä, varsinkin Mäenpään poika ja Rantalan
Alkotti, jotka molemmin ovat olleet kansanopistoajallaan kilpajuoksussa.

»No, herättäkää Salomo… tuossapa se nukkuu nurmella», sanoi Varpumäen
Mikko. »Kysykää itseltään, niin kuulette…»

Nurmella, melkein laidimmaisena, makaili pitkä ja luiseva mies vatsallaan. Se oli Hietalan Salomo.

»Nousehan selittämään näille nuorille miehille… ja todista äskeiset puheeni todeksi… Siitä Venejärven matkasta ja siitä, kun juoksit kilpaa Herralan palkitun juoksijan kanssa…»

»Olen minä tässä teidän puheitanne kuunnellut», alkoi Salomo puhella, ja pyrkien istumaan alkoi hän hommailla piippuunsa. »Joo, joo. Juoksija kuuluu olevan se Kolehmainen… Vaan vanhaksi tässä joutuu ihminen… Eikä sitä minun nuoruuteni aikana juoksijaa pidetty missään arvossa…»

Salomo puhui nukkuvalla äänellä ja veltosti. Nuoret miehet tahtoivat tietää, olivatko Varpumäen Mikon äskeiset puheet tosia vai eivätkö.

»Olivatpa nuo tosia tai ei… sanonpahan vain, ettei tämänaikaisista miehistä olisi silloin minun perääni ollut… Kolmannellakolmatta olin silloin, hulluimmillani juoksemaan…»

»Vaan siihen aikaan kun ei katsottu kelloon eikä matkaa mitattu, niin eihän siitä tullut selvää, kuinka nopea te olitte juoksemaan», sanoi Mäenpään poika, ja Rantalan Alkotti lisäsi:

»Niin, ja kun yksin on juoksemassa, niin uskoo juoksevansa hyvinkin sukkelaan…»

Alkotin sukkeluudelle remahtivat muut nuoremmat miehet nauramaan, mutta
Varpumäen Mikko kivahti:

»Kyllä te, pojat, nyt nauratte, mutta jos Salomo vieläkin pahan pään ottaa, niin juoksee tavallisesta pattijalkaisesta nuoresta miehestä… Näin minä vielä mennä syksynä, kun juoksimme Sipillan kylään Mäkitalon riihtä sammuttamaan…»

Hietalan Salomo, jo vanha mies, harmajahiuksinen, seisoi ja kuunteli suu kummassa irvessä. Olihan Salomo vieläkin pitkä ja hoikkanen, varsi suora ja jalat jäntevät kuin jouset, mutta mahdottomalta tuntui sittenkin, että hän nyt vielä… vanha, harmaapäinen mies jo…

»Joutavia puheita ne ovat», sanoi Rantalan Alkotti ja lisäsi sitten pisteliäästi:

Ja kun katsoivat sinnepäin, näkivät he Ollin-Mikon saapuneen siihen pihalle ja naurusuin ja asiasta huvitettuna kuuntelevan. Piippuaan poltellen oli siinä seisonut pitkän aikaa ja kuunnellut.

»Kas, siinäpä Ollin-Mikko, joka tietää», innostui Varpumäen Mikko.
»Mikko tietää… on itsekin ollut juoksija aikoinaan… Puhu, Mikko!»

Asiasta innostuneena kävi Ollin-Mikko miesjoukkoon ja äskeisen sanansa sanoi, Alkottiin katsoen:

»Ole sinä!» tulistui Ollin-Mikko. »Paremmin minä tiedän, joka nähnyt olen… Kerrankin eräänä syysyönä, kun läksimme Sipillan kylään yökenkään… niin jo sitä sinäkin yönä… jo se taival katkesi…»

Ollin-Mikko oli antamassa kiivaan vastauksen, mutta nyt oli jo Hietalan
Salomokin ehtinyt vertyä ja kerkisi sanomaan:

»Elkää luulko, pojat, Mikkoa patapuukoksi. Ennen nuorempana, kun
Mikko kilpasille toisten kanssa lähti, niin ei yksikään riittänyt…
Muistatko, Mikko, niitä aikoja!»

»Kyllähän ne ajat muistaa», myönsi Mikko, kovin hyvillään Hietalan
Salomon kiitoksesta.

Nyt syntyi yleinen puheenpauhu ja tinka. Vanhemmat miehet kehuivat Hietalan Salomoa ja Ollin-Mikkoa kylän parhaiksi juoksijoiksi ja vakuuttivat, etteivät tämänaikaiset nuoret miehet pystyisi niihin juoksuretkiin, joihin Salomo ja Mikko aikoinaan olivat pystyneet.

»Juostapa pimeänä yönä Venejärvessä mutkin…! Siinä on murtomaajuoksua… Saisipa koettaa Kolehmainenkin sen matkan», sanoi Varpumäen vanha Mikko.

Ja yhä siinä innostuttiin, sekä vanhat että nuoret, ja lisää joutilaita pihalle kokoontui, koska sunnuntai oli ja aikaa kullakin oleskella.

Rantalan Alkotti selitti siitä kilpajuoksusta, johon hän oli ottanut osaa ja saanut ensi palkinnon. Lyhyt tuo oli matkakin ollut, sata metriä vain.

»Semmoisella taipaleella ei vielä pääse täyteen vauhtiinkaan», arveli
Hietalan Salomo.

»Kuinkas pitkä se on sata metriä?» kysyi Ollin-Mikko. »Onko niinkuin tästä maantiehen?»

Alkotti selitti sitten, että hän oli juossut tuon matkan niin ja niin monessa sekunnissa, ja niin ja niin monta sekuntia oli mennyt toisilta.

»Silloin se oli. Oli näin kesä niinkuin nytkin. Taisi olla sunnuntaipäiväkin, muistaakseni. Satuin menemään kylälle, ja niin poikkesin Herralaan, jossa silloin oli kestikievari ja myytiin olutta niinkuin sahtia. Siellä oli kylän isäntiä, ja olutta maistellen istuivat kuistissa. Tuli tinka hevosten juoksusta. Tämä Hietalan Salkko sattui olemaan pihalla. Silloin Ounaan vanha isäntä, Ananias, joka aina oli suuri sanoissaan, väitti kovasti Herralaa vastaan ja huusi: 'Sinun hevosesi ei riitä tuolle Hietalan Salkolle juoksussa…' Toinenkin siitä nokkausi, lyötiin tusina olutta vetoa… Ja Salkko lähti juoksijan kanssa kilpaa… ja voitti kuin poika… ja annettiin olutta meillekin…»

»Niitä ei kannata muistella sellaisia», keskeytti Rantalan Alkotti
Ollin-Mikon selityksen.

Mutta Hietalan Salkon ja Mäenpään pojan kesken oli syntynyt tulinen tinka, ja nyt kuultiin Salkon sanovan:

»Vieläkin minä lyhyelle matkalle uskallan lähteä kenen kanssa hyvänsä — tästä miesjoukosta!»

Mäenpään poika, joka oli juossut ensi palkinnon, piti sitä suorana kunnianloukkauksena ja tivasi:

Nähtävästi ei Salkko ollut odottanut, että asiasta tosi tulisi, sillä hän ei ensin vastannut mitään, mutta Ollin-Mikko, johon näytti juoksuhenki enimmin pystyneen, alkoi kehoittaa:

»Ei muuta kuin yrittää! Sen minä sanon, että jälkeensä jättää Salkko vielä räkänokat… Askel on hyvä ja pitkä… Salkko! Elä anna perään! Ei muuta kuin yrittäkää…»

Kaikki muutkin innostuivat. Nekin, jotka vielä olivat pitkänään pihalla, nousivat ylös, ja yksimielisesti toivottiin, että Salkko ja Mäenpään poika yrittäisivät.

Kirkon aika tosin oli ohi, mutta Mäenpään poika esitteli, että juostaisiin maantiellä kello kuusi illalla. Hänen täytyi vaihtaa voimistelupuku ja kengät… Siihen suostuttiin.

»Ei siihen tarvita kellon katsojaa», sanoi Ollin-Mikko. »Ei muuta kuin pankaa niin, että tästä Ojalaisen tienhaarasta mutkin Haapalan kilometritolpalle…»

»Se sopii», myönsivät kaikki, ja yksimielisesti suostuttiin Ollin-Mikon esitykseen.

Ja juoksuinto nousi niin, että kaikki puhuivat ja olivat hossissa, toiset nauroivat, että olisi tuo kummaa nähdä. Vanhat miehet olivat yhtä innoissaan kuin nuoretkin. Ollin-Mikko pyörähteli miesjoukossa ja jutteli nauraen, kuinka he ennen Salkon kanssa, kun Sipillan kylässä kävivät yöjuoksussa… Ja muisteli erästä tapausta, jolloin hän ja Salkko olivat perävilkkasilla…

Nopeasti levisi tieto ympäri kylää, mitä miesjoukossa Ojalaisen pihalla oli tuumailtu. Pikkupojat innostuivat niin, että hyppelivät hyvillään. Ihmeteltiin ja mainottiin. Vanha rovasti oli asian kuultuaan ensin rypistänyt kulmiaan, mutta hetken päästä oli hän, vaikka vasta oli kirkosta tullut, ratkennut yksin kansliassa istuessaan suureen nauruun… niin että rovastinna oli juossut katsomaan, mikä kohtaus ukolle oli tullutkaan…

Mutta Ojalaisen vanha emäntä, joka oli totinen kristitty, nosti hirmuisen elämän talossa. Nuorimmat pojat katosivat kuin saukot jään alle, muorin pitäessä ankaraa saarnaa maailman syntisyydestä. Ja kun isäntä, Iisakki, joka oli pihalla kuunnellut miesten puheita, alkoi siivosti tuumailla, että eihän se nyt kummaa, jos nuorilla pojilla mieli tekeekin katsomaan kilpajuoksua… että… että mielellään sitä vanhempikin katsoo, käänsi emäntä saarnansa miestään, Iisakkia, kohti ja läksytti Jumalan nimessä semmoisesta synnillisestä ajatuksesta.

Iisakki, rauhallinen kristitty hänkin, kuunteli emäntänsä voimallista saarnaa äänettömänä, tietäen, ettei maksanut vaivaa väitellä vastaan…

Mutta vihdoin, kun emännällä tuli asia kesänavetalle ja Iisakki jäi yksin, otti hän vallan nopeasti sunnuntaitakkinsa naulasta ja lähti aika vauhtia maantielle päin…

Sinne olikin jo kokoontunut paljon väkeä, niin että Ojalaisen tienhaara ja maantien molemmat pientareet olivat mustana. Ja toisia yhä karttui.

Hauskaa oli. Kaunis ja tyven oli sunnuntainen kesäilta ja luonto kukkeimmillaan. Ja poutaisena, vaaleana oli taivas, ja joen pinta kuin kultainen kuvastin.

Rintelän Alkotti oli kuin johtaja, selitellen ja viittoen. Pikkupojat jo juoksivat kilpaa, Ojalaisen tienhaarasta lähtien, ja kynsivät menemään Haapalan kilometritolpalle asti, jotta pöly pilvenä nousi heidän perässään.

Joukkoon oli tullut kansakoulunopettaja, herra Jatko, ja hän jutteli, että olisi perustettava tällekin paikkakunnalle urheiluseura, että kyllä täältäkin miehiä löytyisi, kun oppisivat…

Molemmat kilpailijatkin olivat jo paikalla. Mäenpään poika oli pukeutunut voimistelupukuun ja mataliin lipposiin. Hän herätti pikkupoikain jakamattoman kunnioituksen, ja vanhat miehet arvelivat, että kuinka käynee… vanhaksi taitaa jo lukea Hietalan Salomon… Kuka tietää, minkälainen mato se on Mäenpään poika juoksemaan…

Rantalan Alkotti veti vankalla seipäällä viivan someroisen tien poikki. Siinä oli viiva, jonka kohdalta molempain tuli lähteä. Ja semmoinen määrä oli, että kun herra Jatko lukee kolmeen, niin silloin saivat lähteä, molemmin yhtaikaa. Ja oli juostava Haapalan kilometritolpan kohdalle ja pyörrettävä takaisin lähtöpaikkaan, tien poikki vedetyn viivan kohdalle…

Ennustettiin, että Hietalan Salomo joutuu tappiolle, ja jotkut vanhemmat jo esittivät, ettei Salkon lähteä ensinkään, että juoskoot nuoremmat. Mutta Ollin-Mikko, joka pyörähteli joukossa kuin sukkula ja oli kovasti hossissa hommasta, kehoitti Salkkoa: »Yritä vaan, Salkko! Ei tee kummia Mäenpään poika sinulle… Eihän tuo riittänyt minullekaan viime keväänä, kun myllyyn mennessä läksi juoksemaan perääni…»

Salkko näytti kuitenkin olevan kahdella päällä. Muita ulkonaisia juoksijan merkkejä ei Salkossa näkynyt kuin se, että oli riisunut sukkasilleen, heittänyt paksun takkinsa tienposkeen ja kiristänyt solkivyötään…

»Heitä lakki myöskin pois!» kehoitti Ollin-Mikko. Mikon sydämellisestä kehoituksesta innostui Salkko uudelleen ja kirosi:

Jännitys kasvoi ja kova oli poru ja melu maantiellä, ja väkeä mustanaan koko Ojalaisen tienhaara kahtaalle päin. Ja nyt korotti Rantalan Alkotti äänensä ja huusi, että hän menee Haapalan kilometritolpan luo vahtimieheksi, näkemään, että kilpailijat käyvät kumpikin tolpan kohdalla ennenkun takaisin lähtevät.

Hänelle, Alkotille, kumppaniksi lupasi lähteä Ollin-Mikko. Ja vauhdissa oltiin.

Kilpailijat, Mäenpään poika ja Hietalan Salkko, seisoivat jo paikoillaan kumpainenkin äsken poikki tien vedetyn viivan kohdalla. Ollin-Mikko ja Rantalan Alkotti olivat lähdössä Haapalan kilometritolpan luokse ja opettaja Jatko seisoi tienlaidassa, keppi pystyssä, valmiina lukemaan kolmeen…

Jännitys taukosi, ja muutamat vanhemmista miehistä siirtyivät tieltä pois. Jotkut aikoivat jo juosta tiehensä. Mutta Ojalainen arveli:

»Elkäähän nyt hätäilkö! Kuulkaahan, mitä sanoo! Ei se vallesmanni ennen ole leikkiä kieltänyt!»

Odotettiin jännitettyinä, mitä vailesmanni arvelee, kun tämmöinen väenpaljous on keskelle maantietä kokoontunut. Hietalan Salkko ja Mäenpään poika siirtyivät pois keskeltä tietä, ja opettaja Jatko laski keppinsä tavalliseen asentoon.

Ruunallaan ajeli vallesmanni tulemaan, ja kurtussa olivat kulmat. Mutta kuta lähemmäksi pääsi, sitä mukaa silenivät kulman kurtut, ja vihdoin, kun oli kohdalla, kysyi:

»Mitä tässä hommataan? Minä jo luulin ja pelästyin, että tässä on joku onnettomuus tapahtunut…»

Hän katseli naurusuin miesjoukkoa ja odotteli vastausta. Sillä ei ollut hän tottunut Heinärannan maantiellä väkijoukkoa näkemään. Mutta eivätpä tahtoneet viitsiä vastata. Ojalainenkin vetäysi muiden taakse, ja opettaja punastui.

»Mikä helkkarin homma tässä on?» nauroi vallesmanni. »Vanhoja miehiäkin kun on joukossa…»

Vieläkään ei vastattu. Mutta jo kuului pikkupoikain joukosta naurun tirskunaa, ja joku sanoi:

Vallesmanni ratkesi nauramaan, ja opettaja Jatko kertoi »valituin sanoin», mitä oli tekeillä ja mistä oli innostuttu tähän kilpajuoksuun.

»Saakeli vieköön!» nauroi vallesmanni. »Minäkin jään katsomaan! Kuka pitää hevostani…»

Uusi into nousi. Vallesmannin hevonen talutettiin Ojalaisen riihen luo ja pantiin kiinni.

»Olen minä kuullut, että tuo Salkko on mainio juoksija», sanoi vallesmanni, ja huvitettuna asiasta kehoitti hän muitakin yrittämään.

Ollin-Mikko, joka oli vallesmannin kanssa hyvä tuttava, jatkoi yhä enemmän innostuen:

»Aivan oikein… aivan oikein, vallesmanni! Muistaahan vallesmanni, että minä ja Salkko sen Mattsonin perään läksimme!…»

»Joo, joo… Mikko oli Salkolla kumppanina», myönsi vallesmanni.
»Juoksija se on tämä Mikkokin, vaikka se on noin lyhytjalkainen…
Peijakas, kun se vierii kuin kerä… Joko ollaan valmiit?»

Vallesmannin kiitoksesta kiihoittuneena pyörähteli Mikko ja komensi
Alkottia, että nyt lähdetään Haapalan tolpalle.

»Reilaan kaikki!» komensi nimismies, koettaen olla juhlallisena. »Ollin-Mikko ja Rantalan Alkotti paikoillenne sinne kilometritolpan luo…»

»… ja opettaja paikoilleen… Pois pikkupojat viivalta!… Eikä saa häiritä juoksijoita! Sissoo! Kaikki kuntoon! Pois keskitieltä, pojat!»

Innostus, joka äsken oli alkanut laskea, nousi nyt kolminkertaisella voimalla. Mäenpään poika nauhoitti kenkänsä uudestaan, ja Hietalan Salkko kiristi suolivyötään.

»Näytä sinä, Salkko, että sinä vieläkin olet sama Salkko, joka kolmattakymmentä vuotta sitten juoksulla sait varas Mattsonin niskasta kiinni!» kehoitti vallesmanni.

Salkko sylkäisi kämmeniinsä, ja molemmat kilpailijat seisoivat toinen jalka viivan päällä. Opettaja kohotti keppinsä ilmaan.

»Yksi… kaksi… ja kolme», sanoi hän harvaan. Mutta ei ollut hän ehtinyt kolmea täyteen sanoa ennenkuin Mäenpään poika jo ammahti juoksuun, loikaten monta metriä…

Vihaisesti potkaisi Salkkokin matkaan, mutta Mäenpään poika oli jo monta metriä edellä ja juoksi vimmatusti…

Mäenpään poika oli jo puolivälissä ja meni kuin riivattu, mutta pitkään astuen taivalsi Salkko…

Muutamat pikkupojat yrittivät perään, mutta heidät komennettiin tieltä pois.

Keskellä tietä Haapalan kilometritolpan luona seisoivat Ollin-Mikko ja
Rantalan Alkotti ja viittoivat ja huusivat ja kehoittivat kumpikin,
Ollin-Mikko kiihoittaen. Salkkoa, Alkotti Mäenpään poikaa…

Ja huutoja ja kuhinaa kuului Ojalaisen tienhaarastakin. Paksuna pilvenä nousi tomu tieltä, ja jännitys oli katsojissa hirmuinen…

»Jopa alkaa Salkkokin polkea taajempaan… jo iskee jalkaa niinkuin ennenkin…»

Kilpailijat lähestyivät vihaista vauhtia määräpaikkaa, mutta kuta lähemmäksi kilometritolppaa saapuivat, sitä likemmäksi Mäenpään poikaa Salkko ehti, ja kun juuri olivat tolpalle saapumassa hurautti Salkko eteen ja ehti pyörähtää jo paluumatkalle.

»Sillä lailla… sillälailla, Salkko!» kiitteli Ollin-Mikko naurusuin ja kiiluvin silmin. »Onkos varaa parantaa? Kiinnitä, helvetissä, loppumatkalla!»

Mäenpään poika kuului kiroavan ja lähti riivatun kyytiä paluumatkalle, mutta Salkko oli ehtinyt jo muutamia metrejä edelle.

Nyt alkoi tuima ottelu, sillä kumpainenkin pani parastaan. Huutoja kuului ja hoilotuksia. Ollin-Mikko huusi ja nauroi, Alkotti kirosi, kun näki, että yhä enemmän jääpi Mäenpään Arvi Salkosta…

Vihaisesti juoksi nyt Salkko, askel oli vieläkin pitkä, mutta nyt niin nopea, että hirvitti; tie pölisi ja Salkon pitkä tukka hulmusi kuin varpuluuta pystyssä. Mäenpään Arvi koetti kiinnittää, kädet huitoen molemmin puolin, mutta välimatka piteni pitenemistään…

»Enpä minä olisi uskonut, että tuo Salkko vielä on noin nopea!» sanoi
Ojalainen.

Ja jännitys oli niin suuri, ettei muistettu enää viivaakaan, vaan kaikki kokoontuivat keskelle tietä.

Ja siinä samassa porhalsi Salkko viivan poikki väkijoukkoon ja hyppäsi ja hihkaisi kuin nuoret pojat…

Salkolle hurratessa saapui Mäenpään Arvikin, kiivaasti juosten, mutta luonnoltaan nolompana.

Mutta vallesmanni kehoitti Mäenpään Arvillekin hurraamaan, että »hyvin on Arvikin juossut, pitkään ja rikkomatta… kyllä kannattaa hurrata». Ja niin hurrattiin Arvillekin.

Mutta Ollin-Mikko ja Rantalan Alkotti, jotka olivat tarkastusmiehinä olleet Haapalan kilometritolpalla, olivat yhtäkkiä innostuneet ja lähteneet kilpaa juoksemaan Ojalaisen tienhaaraan ja väkijoukkoon päin… Ja riivatusti juoksivat melkein vierekkäin… Ollin-Mikko oli siepannut lakkinsa toiseen käteensä ja polki tiheään kuin ompelukone ja juostessaan porisi:

»Et saakeli soikoon jätäkään… jos olisin avojaloin… paksut kengät, sukat ja heinät…»

Eikä Alkotti suinkaan pystynyt Mikkoa jättämään. Puoli matkaa juoksivat rinnan, mutta kun Mikko kuuli, että hänelle huudettiin, ja näki, että Salkko viittoi molemmin käsin, potkaisi hän yhä vihaisempaan vauhtiin ja vilahti sivu Alkotin kuin varjo…

»Sillä lailla, Mikko!» kiitteli vallesmanni. »Ei olisi, näemmä, näistä nuorista miehistä rosvo Mattsonia kiinni ottamaan…»

Mutta innostus oli niin suuri, että nyt rupesivat pikkupojat kilpaa juoksemaan. Opettaja katsoi kelloa ja Ollin-Mikko oli sinä miehenä, joka kolmeen asti lukien lähtömerkin antoi.

Juoksua alettiin harjoitella, ja puhuttiin jo, että urheiluseurakin perustetaan. Painiinkin käytiin käsiksi, sillä Oja-Jaska, joka oli etelästä päin kotoisin ja oli paljon matkoillaan nähnyt, tiesi neuvoa ranskalaisen painin tapoja. Ne, joilla ei tuntunut olevan juoksun lahjoja, alkoivat harjoittaa painia ja keihäänheittoa. Ja joka sunnuntai oli kovat harjoitukset. Eräänä pyhänä oli opettaja pitänyt pikkupoikain kilpajuoksua, jossa jaettiin palkintojakin. Ja yhä innokkaammiksi kaikki kävivät.

Ja kerran, valoisa yö oli ja Heinärannan herrat viestivät metsäherra Romsin syntymäpäivää ja joivat totia puutarhassa, — tehtiin suurenmoinen päätös.

Päätettiin toimeenpanna kilpajuoksu Heinärannalla ja niin pian kuin mahdollista. Herrat olivat innostuneet asiaan ja valoisan yön ja ruskean konjakin helliminä sattuivat olemaan erinomaisen hauskalla ja anteliaalla tuulella. Listoilla päätettiin kerätä rahoja palkinnoiksi, joita oli jaettava kymmenen. Pohjarahaksi panivat herrat kymmenen markkaa kukin ja merkitsivät listaan.

Ja aivan urheilusta niillä syntymäpäiväkekkereillä puhuttiin, ruumiin voimista haasteltiin ja urheilun merkityksestä yleensä. Aamupuoleen yötä jo nostelivat tuoleja herratkin ja vetivät sormikoukkua. Ja ennen takavuosina, kun nimi- ja syntypäiviä viettivät, eivät sanaakaan puhuneet urheilusta muut kuin herra Romsi, joka aina hiprakassa ollessaan muisteli karhunjahtiaan, mutta muut laulaa lojusivat. Niin olivat nyt herratkin urheilun ystäviksi tulleet ja innostuneet.

Pian levisi kylällekin tieto herrain päätöksestä, ja urheiluinto sai yhä uutta virikettä. Listoille merkittiin markkoja markkojen perään, niin että oikein ihmeeltä näytti. Ihmeeltä sen vuoksi, että listaan oli monta vanhaakin miestä nimensä kirjoittanut ja niinikään monta sellaista miestä, joilta ei ennen minkäänlaiseen listaan ollut saatu ainoatakaan penniä.

Kerrottiin, että suuret kilpailut niistä tietenkin tulee, kun herrat ovat etunenässä. Ja osanottajaksi saa tulla kuka hyvänsä. Ei panna rajoja millekään. Saa tulla vanha niinkuin nuorikin mies. Ei eroiteta huono- ja hyvämaineista. Kaikki ovat tervetulleita, ja palkintoja monta, ja puhdasta rahaa!

Hietalan Salkkoa olivat herrat puhutelleet ja kehoittaneet ottamaan osaa kilpailuun. Sillä melkein varmaa oli, että Salkko tulisi saamaan palkinnon, vaikka nuoriakin miehiä joukkoon tulisi. Mutta eiväthän ne tämän ajan nuoret riitä. Sehän nähtiin silloin Mäenpään Arvin ja Salkon kilpailussa. Ja muualta ei saanut tulla osanottajia. Heinärannalta, oman pitäjän syntyä, piti jokaisen olla. Ei huolita muunpaikkakuntalaisista.

Semmoisia uutisia oli Ollin-Mikkokin kuullut. Ja vielä oli kerrottu, että nuoret miehet harjoittelivat juoksua joka päivä. Mäenpään Arvi ja Rantalan Alkotti olivat ihan kuin olisivat hulluiksi tulleet, ja heidän innostaan olivat muut innostuneet harjoittelemaan- Heille olikin ilmaantunut vaarallinen kilpailija, tuo Varpumäen Frans Penjami, jonka juoksunlahjoista ei ennen ollut tiedetty mitään. Yhtäkkiä oli hänestä tullut juoksija. Kun kolmisin, nimittäin Mäenpään Arvi, Rantalan Alkotti ja Frans Penjami, olivat maantiellä juosseet, niin edelle oli Frans Penjami livistänyt.

Ja niin niissä huhuissa päivät ja viikot kuluivat. Heinäaika tuli, mutta juoksuhenki yhä kasvoi.

Mutta jos oli joukossa tulevien kilpailujen ihailijoita, niin sankaksi kasvoi vastustajienkin parvi. Rovasti tosin ei ollut puuttunut, ei sekaantunut koko hommaan, mutta muut kristityt nousivat vihaiseen sotaan semmoista jumalatonta leikkiä vastaan. Niinpä oli Kalliorovan saarnamies Ojalaisessa seuroja pitäessään tuominnut semmoiset herrain hommat perkeleen unijuomana, jota nyt tarjosi vähänäköisille…

Mutta kuuroille korville sai Kalliorovan saarnamieskin puhua. Ei saanut puolelleen muita kuin vanhoja akkoja, sillä Ojalaisen isäntäkin, joka oli totinen kristitty, ei ollut saarnamiehen puheeseen vastannut sitä eikä tätä.

Eräänä iltana, kun Ollin-Mikko oli mökilleen kylältä palannut ja alkoi illallista aterioida, tuli Hietalan Salkko puheille. Salkko ei ollut käynyt moneen vuoteen Mikon pirtillä, ja Mikko arvasi, että jotakin asiaa sillä nyt on Salkolla, — asiatta se ei ole liikkeellä iltamyöhällä.

»Sopii nyt heinää kaataa ja kerätä», myönsi Mikko, ja sitten vieraalle tuumasi:

»Istuhan sinäkin ja pane tuosta minun kukkarostani piippuusi sillä aikaa kun minä tässä lopetan syöntini.»

He juttelivat kesän kulusta ja vuodentulosta kunnes Mikko sai ateriansa loppumaan. Mutta kun Mikkokin oli syönnin lopettanut, röyhdellyt, hampaansa puhdistanut ja pannut piippuunsa, virkkoi Salkko:

»Kun kuuluukin tulevan siitä kilpajuoksusta semmoinen murtomaajuoksu, monta kilometriä pounikkoisia vaaranlaitoja ja kivikkopolkuja…»

»Ne katsovat, että kuka kykenee pitkälti juoksemaan eikä niinkuin tusinatravarit talon väliä… Kas sepä oikea tuuma… Missähän pitävät?» puheli Mikko vilkastuen ja housujaan nostellen.

»Puhuttelin metsäherra Romsia tässä päivällä, ja hän arveli, että kilpailut pidetään tässä Repovaaran laidassa… eli tämän Repovaaran ja Jannenmäen välissä…»

»Elä nyt helvetissä», nauroi Mikko hyvillään. »Jopa, saakeli soikoon, arvasivatkin parhaan paikan…»

»Kuuluvat ilmoittavan 'Tunturi'-lehdessäkin kilpailusta eli juhlasta. Ovat perustaneet urheiluseuran nimeltä 'Heinärannan urheiluseura', ja kuuluu tulevan painiakin…»

»Ha, ha, ha», nauroi Mikko. »Jo kummia kuuluu. Vai painia! Ollapa, että eläisi vielä Savikon Mooses, joka hevosen nosti…!»

»No en paljo mitään. Mutta tuli siihen vallesmannikin ja kertoi Romsille siitä, kun me kerran ajoimme takaa sitä rosvo Mattsonia, jonka muistat…»

»Muistanpa tietenkin, ja muistan kuin tämän päivän, kun läksimme takaa-ajamaan.»

»No niin. Alkoi vallesmanni kehua Romsille sitten siitä takaa-ajosta, kehuen sinua ja minua, meitä molempia kiittäen, että jos ne miehet vielä nuoria miehiä olisivat, niin ne tohtisivat lähteä mihinkä juoksukilpailuun hyvänsä…»

»No semmoiset terveiset lähetti vallesmanni, että osanottajaksi pitää sinunkin tulla…»

Ja vähitellen, kun Salkko ja Mikko siinä juttelivat, päättivät he molemmin yrittää. Heitä kannusti myöskin se, että juoksu tulisi tapahtumaan epätasaisia maita, joita toiset eivät olleet tottuneet taivaltamaan.

»Siinä ne herrat selvästi pitävät meidän puoltamme», arveli Mikko. Ja myöhäiseen yöhön he juttelivat ja päättivät ruveta vähin harjoittelemaan.

Mikko saattoi vieraansa pirtin edustalle. Oli usvainen heinäkuun yö ja ilma täynnä vastaniitettyjen heinäin hajua. Salkon askeleet lakkasivat pian kuulumasta, kun hän katosi lämpöisen usvan sekaan Apunlaaksoon päin. Mikko seisoi hetkisen pirtin edustalla avojaloin ja piippu suussa. Ei kuulunut hiiskaustakaan mistään päin. Hiljaisessa rauhassa nukkui koko kylä raskaan päivän perästä levähtäen.

»Maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto», muisteli Mikko, ja hän pujahti pirttiinsä, nosti säpin kiinni ja alkoi hommata vuoteeseen.

Mutta kauan hän makasi valveilla, kilpajuoksua miettien. Ollapa, että hän olisi vielä Rantalan Alkotin ikäinen! Kyllä ne pitkäsääriset vielä näkisivät, kuka se juoksee, kun pitempi matka on kysymyksessä! Vaan ei sitä tiedä vieläkään! — Kuuluvat Mäenpään poika ja Rantalan Alkotti aivan munia syövän ja joka päivä harjoittelevan… Vaan jo minä nauraisin, jos eivät palkinnoille pääsisikään… Keitä kaikkia tulleneekaan? Varpumäen Frans Penjami kuuluu olevan jo melkoinen menijä…

Vihdoin Mikko nukkui, mutta hän uneksi, että hän oli rosvo Mattsonia kiinnipyytämässä… Mutta hänen matkansa ei edistynyt, vaikka hän koki kynsiä niinkuin voi… ja hän heräsi siihen, että kirosi ja löi nyrkkinsä seinään…

Aamu oli kirkas. Usva oli kadonnut, ja leveä joki välkkyi heleässä paisteessa. Mikko näki joella niittyveneitä soutavan myötävirralle ja arvasi, että sipillankyläläiset olivat menossa ulkoniitylle Käkisaareen.

Heinänteko kai pian loppuisikin, tällä viikolla jo. Mikko silmäsi ulos ja näki auringosta, että oli vielä varhainen. Hän pukeusi ja lähti ulos puserosillaan.

Naapurimökeissä vielä nukuttiin. Mikolle johtui mieleen lähteä huvikseen juoksemaan mutkin Varpumäessä.

Heti pirtin edestä hän potkaisi täyteen juoksuun ja antoi mennä myllytietä pitkin Talvitiehen. Talvitiessä näyttiin vielä nukkuvan, mutta Mikko pani kävelyä siitä pihan läpi, etteivät heräisi, kun maa juostessa tömisee. Mutta päästyään Talvitien navetan taakse puhalsi hän taas täyteen raviin Välijänkälle, missä polku oli porrastettu kuusiriu'uilla. Siinä ei saattanut juosta, sillä porraspuut olivat liukkaat, ja Mikko aikoi jo pyörtää takaisin ja juosta vaaran laitaa Varpumäkeen. Hän soikkoi kuitenkin poikki Välijänkän, puhalsi nuolena sitten maanrantaan, kiersi Varpumäen torpan taitse ja juoksi Jannenmäkeen päin.

Palatessa hän tuli metsää ja vaaran laitaa. Ja hänestä tuntui, että vielä oli jaloissa jäntevyyttä.

Seuraavana aamuna hän teki samanlaisen kierroksen, ja nyt tuntui hänestä jo, että juoksu kävi paljoa joutuisammin.

Sunnuntaiaamuna nukkui Mikko myöhäisempään, ja herätessään hän kuuli melua jostakin ulkoa. Joku kolkutti oveenkin sisälle päästäkseen.

Mikko ärähti, että »älkää ovea särkekö». Hän silmäsi kuitenkin porrasten eteen ja näki siinä kolme poikaa seisomassa. Niistä tunsi Mikko heti Mäenpään Arvin ja Rantalan Alkotin, mutta kolmatta nuorta miestä, joka oli pitkäsäärinen huiskale, ei hän ensi näkemällä tuntenut.

— Jos ei vaan liene Sipillan kylän Sääreläispoika, josta on kuullut puhuttavan, että on hyvä juoksija ja ahkera harjoittelija, — arveli hän ja meni päästämään vieraat sisälle.

Ne ne olivat. Niillä oli paljon uutisia, ja Mäenpään Arvilla oli sanomalehti »Tunturi» taskussaan. Siinä sanoi jo olevan ilmoituksen ja uutisia »Heinärannan urheilujuhlasta».

»Tosipa tietenkin. Eikä ole enää aikaakaan kuin rapea viikko», sanoi Mäenpään Arvi ja veti sanomalehden taskustaan. »Ja kilpailut pidetään tässä Repovaaran laidassa… Kuulehan, Mikko, kun luen…»

»Mitäpä minä hänestä», oli Mikko vieläkin olevinaan, mutta nauru oli suupielessä.

»Parhaan paikan ne löysivätkin, kun kivikkopolkuja ja kanervikkoja», sanoi hän.

Heinärannan urheiluseura toimeenpanee murtomaajuoksukilpailut tämän elokuun 22 p. Repovaaran laidassa. Palkintoja jaetaan kymmenen, ja on ensi palkinto 50 markkaa. Muilta paikkakunnilta ei oteta osanottajia. Lähempiä tietoja matkasta y.m. antavat allekirjoittaneet palkintotuomarit.

»Ei ole tässä ilmoituksessa, vaan täällä on sitten uutisosastossa siitäkin», sanoi Mäenpään Arvi ja luki taas:

Kuten toisessa paikassa lehteämme ilmoitetaan, pidetään Heinärannan urheiluseuran toimesta murtomaajuoksukilpailut kuluvan kuun 22 p. On ilahuttavaa merkitä, että Heinärannan urheiluseura, joka vielä on vallan nuori, näin heti alussa astuu jättiläisaskeleen. Mikäli olemme tietoomme saaneet tulee kilpailuista hyvin mielenkiintoiset, niihin kun tulevat osaa ottamaan paikkakunnan parhaat juoksijat, joista erittäin mainittakoon Ollin-Mikko ja Hietalan Salkko, jotka aikoinaan ottivat kiinni kuuluisan rosvon Mattsonin, jonka vanhempi polvi hyvin muistaa. Lähtöpaikaksi on valittu n.s. Erkintarha Heinärannalla Repovaaran laidassa ja paluupaikaksi vanhan Jannen lähde Jannenmäessä. Tulemme seikkaperäisesti tekemään selkoa näistä kilpailuista, jotka laatuaan ovat ensimmäiset paikkakunnalla ja…

»No voi saakeli», mainoi Mikko. »Vai Erkintarhasta lähdetään! —
Tuossahan se on aivan lähellä», lisäsi hän sitten ja viittasi aukeaan
paikkaan vaaran laitaan, jonka keskellä oli laaja ja korkea kivi kuin
Karungin kirkontapuli.

No sitä varten olivat hekin, nämä Mikon vieraat, nyt lähteneet liikkeelle, nähdäkseen minkälaisia paikkoja tultaisiin juoksemaan.

He lähtivät kaikin ulos ja menivät kivikkoisen katajikon poikki
Erkintarhalle, jossa oli suuri kivi.

»Jo minä arvasin… Pysyneekö juostessaan pystyssä, kun näyttää noin hoipertelevan kävellessäänkin», arveli Mikko.

He kiipesivät kaikin kiven päälle. Siitä oli avara näköala Jannenmäkeen asti. Palkintotuomarit tulisivat näkemään tarkoin, kuinka kukin juoksi, jos kiven päältä katsoisivat!

»Vallesmanni se on tämän paikan hoksannut», sanoi Mikko. »Muut eivät olisi arvanneet. Ja tahallaan tähän hommasi, kun tietää, että tuo Välijänkkä on vetelää suota… Siitä ei mene yli kuin lentävä lintu…»

Mäenpään Arvi ja Rantalan Alkotti pyysivät Mikkoa näyttämään, mistä polut kulkivat, ensin Talvitiehen, sitten Varpumäkeen ja niin Jannenmäkeen asti, josta takaisin oli käännyttävä.

Ja koska oli sunnuntaiaamu eikä Mikollakaan ollut mitään kiirettä, lähti hän.

Ja niin menivät peräkkäin, Mikko ensimmäisenä. Kävelivät ensin Talvitiehen, missä pihalla oli isoja kiviä, ja lähtivät siitä navetan nurkitse Välijänkälle päin. Mutta ennenkuin ehtivät poikki Talvitien pihan, juoksivat Ojalainen ja Varpumäen vanha Mikko heidän peräänsä, varmaan arvaten, mitä varten olivat liikkeellä.

»Nämä nuoret miehet ne pyysivät näyttämään», vastasi Mikko yli olkansa, edellä kävellen.

Välijänkän telat olivat liukkaat kuin rasvassa, ja hyvin siinä piti varovasti astua, jalkaterät kuin suntiolla kävellessään, ja sittenkin tahtoi jalka luiskahtaa teloilta. Mikko, joka oli tottunut elinaikansa teloja kulkemaan, käveli menemään aika vauhtia, mutta nuoria miehiä pyrki vastustamaan. Sääreläispojalla jo kerran luiskahti jalka syrjään ja upposi heti pehmeään jankkaan päältä polven.

»Vallesmanni tämän on hoksannut», vakuutti Mikko. »Se on semmoinen koiransilmä, että se hoksaa aina semmoista, mistä tietää toisella olevan vastusta… Kerrankin narrasi…»

Mutta silloin pääsivät he onnellisesti jänkän toiseen laitaan ja nousivat hiekkamellalle, josta polku vei Varpumäen torppaan. Siitä kulkivat poikki pihan Jannenmäkeen päin. Varpumäestä Jannenmäkeen oli polku kivikkoista vaaran laitaa, paikoin kalttoa ja paikoin niin mutkikasta, että melkein takaisin vei. Ja jos siinä vain juoksuvauhdissa sattuisi kompastumaan ja lentämään kivikkoon silmälleen, niin…

Ja muut tuumailivat, että olisi kumma nähdä, kuinka nopeasti
Kolehmainen näitä polkuja porhaltaisi…

Menijät saapuivat Jannenmäkeen vanhan Jannen vainion laitaan, jossa ensiksi oli perunamaa ja sitten ohrapelto. Lähde oli toisessa laidassa vainiota, ja sinne oli kierrettävä ensin perunamaan piennarta »vinkkeliin» Jannen pirtin luo ja siitä taas Jannen vesitietä myöten lähteelle. Jos olisi saanut juosta suoraan poikki perunamaan ja ohrapellon, olisi se oikaissut Mikon arvelun mukaan hyvinkin sata metriä.

Siihen seisahtuivat, ja Mikko otti tuohisen kuusen oksalta ja joi vettä lähteestä.

Ja siinä kun katselivat Talvitiehen ja Ollin-Mikon pirtille päin, näkyi tänne lähteelle selvästi Erkintarha ja suuri harmaja kivi sen keskeltä…

»Mitä minusta enää vanhasta miehestä nuorten kanssa kilpailemaan», vastasi Mikko.

»Vaan niin sanoi vallesmanni, — eilen illalla puhuttelin, — että sinuun, Mikko, ja Hietalan Salkkoon hän luottaa», tiesi Ojalainen.

»Ei meistä enää ole. Vaan jos olisi tämä kilpailu ollut niihin aikoihin kun minä ja Salkko rosvo Mattsonia pyysimme kiinni, niin…»

Mutta ilmestyi siihen vanha Jannekin portailleen, ja kun näki miehet lähteellä, niin tiuskaisemalla kysyi:

Tunnettua oli, että vanha Janne oli lähteensä puolesta ylpeä. Ja Mikko selitti, ettei ollut pahantekoaikeita, ilman aikojaan tässä vain… näin sunnuntaipäivän kuluksi…

Kun Mikko seuraavana aamuna heräsi, kuuli hän ulkoa omituisia ääniä. Oli kuin olisi rautavitjoja vedetty pitkin someroista myllytietä ja niinkuin useamman miehen askeleet kuuluisivat… Hän ihmetteli, mikä maailmainen siellä nyt noin, kun ei ole vielä myllynkäytönkään aika, mutta samalla hän kuuli selvästi vallesmannin äänen sanovan:

»Mitatkaa menemään siitä vaan pitkin myllytietä Talvitien torpan tienhaaraan!»

Mikko oli äkkiä pystyssä, pani tavallista sukkelammin vaatteet ylleen ja veti kengät jalkaan.

»Mikä perhana on vallesmannin näin varhain aamulla ajanut liikkeelle!» höpisi hän itsekseen ja koetti joutua ulos, mutta ennenkun ehti, kuuli hän vallesmannin koputtavan ovelle ja kysyvän:

Hän näki kaksi miestä menevän vitjain matkassa Talvitiehen päin ja arvasi, että nyt ollaan juoksumatkaa mittaamassa. Vallesmanni ja metsäherra Romsi olivat komentajina, ja joka sadan metrin päähän lyötiin seiväs pystyyn. Seipäiden latvat nilottiin, niin että ne näyttivät niinkuin olisivat maanmittarin viittakeppejä. Erkintarhassa, suuren kiven luona, oli ensimmäinen keppi ja Mikon pellon päässä toinen…

Mutta vallesmanni alkoi selittää, mistä oli kysymys ja minkävuoksi kepit pystytettiin.

»Sen vuoksi, että kilpailijalla on selvä tie juosta, kun monta mutkaa tulee tehdä… Erkintarhaan, ison kiven luokse, pystytetään pitkä riuku ja lippu päähän.»

»Niin tietenkin. Talvitiestä suoraan Välijänkän poikki Varpumäkeen ja siitä Jannenmäkeen lähteelle asti», sanoi vallesmanni.

»Pahan taipaleen panette juostavaksi», virkkoi Mikko. »Miksei pantu pitkin maantietä?»

»Vaan perkelekö siinä juoksee tuossa Välijänkällä, jossa telat ovat liukkaat kuin munakka jää…»

»Saapi kävellä siinä», naureskeli vallesmanni. Ja vallesmanni lähti vitjamiesten ja Romsin perään, jotka jo olivat menossa Talvitien pihalla ja siihen melkein keskelle pihaa iskivät seipään pystöön.

Ja niin läksivät vitjoineen eteenpäin Välijänkälle. Mikko seurasi uteliaana perässä.

»En minä tule… tarpokoot muut liejujänkässä, jos tahtovat», vastasi
Mikko äreästi. »Herroilla on herrain konstit ja joutavat hullutukset…»

Ja Romsi ja vallesmanni lähtivät kuivia maita kiertämään Välijänkkää, jonka liukkaille teloille eivät uskaltaneet. Mutta sitten täytyi heidän kulkea maantielle asti ja sieltä vasta pahoja polkuja nousta suoraan Jannenmäkeen.

Mutta Mikko seurasi vitjamiehiä ja teki havaintojaan. Yhtäkkiä juolahti hänelle mieleen onnellinen ajatus: hän kiertää Välijänkän vaaran puolelta! Sieltä oli matka tosin vähän pitempi, mutta sitä tietä saattoi juosta, vaikka maa olikin kannikkoa ja varvikkoa. Ja jos sieltä kilpailussa puhaltaisi menemään, ehtisi epäilemättä ennen Talvitien pihaan kuin ne, jotka Välijänkän liukkailla porraspuilla saikkosivat.

III

Juostava matka oli siis mitattu ja viitoitettu. Selvä oli nyt tie, sillä jokaisen sadan metrin päässä oli paljaslatvainen seiväs pystyssä.

Lähtökohdaksi oli katsottu sopivimmaksi Erkkiläntarha, Ojalaisen mäkipellon takana. Sieltä oli avara näköala joka haaralle. Oli juostava lähtöpaikasta ensin kivikkovaaran laitaa myllylle menevälle tielle, myllytietä pitkin sitten ohi Ollin-Mikon pirtin Talvitien torppaan ja siitä pihan läpi ja navetan nurkatse Välijänkälle, joka oli pehmeää, silmäkkeistä suota, vetelä ja kaltioinen. Sen poikki johtivat niljakat kuusirangat. Välijänkän toisesta laidasta, jossa oli jyrkkä hietamella, oli juostava mellan niskalle ja käytävä mutka Varpumäen pihassa, jossa oli seiväs melkein porrasten edessä. Siitä taas oli jatkettava matkaa louhikkoista vaaranlaitaa Jannenmäkeen asti, vanhan Jannen lähteelle, johon oli pystytetty pitkä kuusinen riuku merkiksi, että siihen loppui matka sinnepäin.

Jannen lähteeltä oli tultava samaa kuumaa takaisin samoja teitä aina Ollin-Mikon pirtille saakka. Mutta siitä ei saanut kääntyä Erkintarhan lähtöpaikkaan, vaan juoksua oli jatkettava Ollin-Mikon pirtin ohi, sivu Apunlaakson Virnemäen pihaan, joka oli kahdesti kierrettävä ympäri. Virnemäen pihasta oli juostava jyrkkää ja louhikkoista Repovaaran kylkeä Ylipään Vilhemin suoviljelyksen laitaan, jossa taas oli pystyssä nilottu kuusiranka. Siitä sai pyörtää takaisin, vihollisen jyrkkää vaaranlaitaa alas ja niin Virnemäen pihaan, joka palatessakin oli kahdesti juostava ympäri. Vihdoin sai juoksija oikaista Apunlaakson kautta myllytielle ja siitä sitten lähtöpaikkaan Erkintarhaan.

Kun matka oli mitattu ja viitoitettu ja mittarit ja vallesmanni poistuneet, läksi Mikko yksin juostavaa matkaa tarkastamaan.

Hitonmoinen taival se oli. Varsinkin oli Reponvaaran laita ilkeintä mitä olla voi. Kiviä ja kantoja, syviä kuoppia, pensaita ja käryskuusia ja rosoisia katajapehkoja. Joka vain vauhdissa siitä alas juoksi, niin ei penikka vieköön ollutkaan kehnojalkainen…

Mikko nousi vaaran laitaa ylös, viittakeppejä noudattaen. Ja monenlaiset olivat hänen mietteensä. Jos olisivat viitoittaneet hiukan syrjempää, lähempää Repo-ojaa ja myllyjä, olisi siitä ollut puolta tasaisempi matka. Mutta tahallaan tästä juuri viitoittivat, tahallaan aivan, että saisivat nauraa, kun tässä joku kilpailijoista keikahtaisi…

Hän nousi Repovaaran mäkeä ylös ja kääntyi Ylipään Vilhemin suoviljelykselle. Seipäät johtivat poikki Repo-ojan juuri siltä kohdalta, missä vesi vaahtona ja kovana koskena putosi Metsämaan myllyn kouruun. Oja oli siitä lisäksi niin leveä, ettei siitä hyppäämällä kukaan jaksaisi yli päästä… Rantakivet molemmilla törmillä olivat märkiä ja liukkaita, niin ettei niille ollut vauhdissa astuminen. Muu siinä Repo-ojan yli mennessä ei auttanut, vaan täytyi siivosti laskeutua ojaan ja koettaa sitten syvimmän kuohun yli loikata…

Mikko koetti… hyvin onnistui… jalat kuitenkin kastuivat, ja kuohuista räiskyi vettä rinnalle ja vasten silmiä…

Repo-ojasta Ylipään Vilhemin suoviljelykselle ei enää ollut kuin neljä viittakeppiä, mutta sekin väli oli kaulamätikköä ja pehmeää pounikkoa.

Mikko kävi rajassa asti, pitkän nilotun kuusirangan vieressä, ja palasi samaa tietä. Virnemäen piha oli melko tasaista, mutta aikaa sitä menisi siinäkin ennenkun sen kahteen kertaan mennen tullen juoksisi…

Alkoi jo vähän hämärtää, ja Mikko kiirehti suoraan Erkintarhan kautta
Välijänkän laitaan, josta maa alkoi nousta ja muuttua kivikkoiseksi.

Sieltä hän päätti valita kiertotien itselleen. Kun muut tarpoisivat Välijänkän pehmeässä mudassa, kiertäisi hän vaaran laidatse ja joutuisi epäilemättä ennen Apunlaaksoon kuin toiset! Hän tarkasteli paikat valmiiksi, mistä juoksisi. Otti veitsen tupestaan ja teki pilkkoja puihin ja koetti sovittaa niin, että kiertotie tulisi mahdollisimman suora. Eräästä paikasta hän kiskoi katajapensaita pois tieltä ja merkitsi liukkaat laa'at, joihin maalähteistä itki lakkaamatta vettä. Niin pilkkoi hän suoraan Varpumäkeen, jonka pihalta jo sopi lähteä Välijänkkää kiertämään.

Päästyään lähelle Varpumäkeä hän seisahtui miettimään. Selvää oli, että vaikka vaaran laitaa tulikin pitempi matka kuin suoraan Välijänkän poikki, kiertotie sittenkin oli edullisempi kuin liukkaan niljakat jänkän telat, joiden päällä ei pysynyt paras tukkilainenkaan.

Oli jo hyvin hämärä elokuun ilta. Ei ollut enää kilpailupäivään kuin vajaa viikko! Jonakuna aamuna hän koettaa!

Ja tulisissa ajatuksissa valvoi Mikko vielä silloinkin, kun punertava kuu nousi Varpumäen pirtin takaa ja valaisi Mikon pirtin lattiaa.

Hän heräsi aamulla siihen, että kuului töminää ja huutoja. Ikkunaan rientäessään hän näki, että Erkkiläntarhan ison kiven päällä seisoi mies, taskukello kourassa…

Samalla juosta vihkaisi Sipillan kylän Sääreläispoika hänen pirttinsä ohi, jotta vain vilahti, ja jonkun sekunnin kuluttua Mäenpään Arvi…

Mikko ei joutanut pukeutumaan, vaan ryntäsi ulos alushoususillaan ja avopäin… Ja juuri kun hän ehti porrasten eteen, vilahti sivu Rantalan Alkotti ja aivan hänen kantapäillään Varpumäen Frans Penjami irvellä ikenin ja kädet huitoen julmasti molemmin puolin…

Vihollisen vauhtia painuivat menemään Talvitiehen päin, jotta myllytie kumisi niinkuin olisi satoja miehiä sitä ollut polkemassa…

Mikko katsoi heidän jälkeensä ja alkoi arvata, että ne olivat harjoittelemassa. Nyt hän tunsi miehenkin, joka kello kourassa seisoi Erkintarhan kivellä. Se oli Jänesvaaran Artturi, kuuluisa hevosmies ja varsainkasvattaja ja kilparadalla monet palkinnot juoksijoillaan saanut…

Mikko pyörsi takaisin pirttiinsä, pani sukkelaan vaatteet yllensä ja kengät jalkaansa ja riensi Erkintarhaan, kiiveten kiven päälle Artturin viereen…

Juoksijat olivat jo sivuuttaneet Talvitien ja kiitivät Välijänkän toisessa laidassa, kun Mikko kivelle ehti.

»Aika hyvin», vastasi Artturi. »Mutta mitä juoksun malliin tulee, niin puhtain juoksu minusta on Rantalan Alkotilla…»

He näkivät juoksijain nousevan Välijänkän mellan päälle ja vihkaisevan menemään Varpumäkeen. Kova näytti vauhti olevan, ja melkein peräkkäin olivat kaikki, Sääreläispoika eillimmäisenä…

Ja hän seisoi siinä aivan kuin kilpa-ajoissa, rintavana ja mahtavana, kello kourassa.

Mutta sillä aikaa kun juoksijat tekivät paluuta, kertoi Artturi, että hänellä kerran oli vanha juoksija, jolla ei luultu mitään tekevän, ei ainakaan kilparadalla. Mutta kuinka kävikään! Hän ajaa hurautti sillä palkinnon, jotta vilahti…

Sillä aikaa olivat jo juoksijat ehtineet takaisin Välijänkälle ja saikkaroivat paraikaa jänkän liukkailla porraspuilla.

Ja kun pääsivät Talvitien torppaan, oli Sääreläispoika taas etumaisena, mutta aivan hänen kantapäillään juosta vihmoi nyt Rantalan Alkotti.

Melkein yhtaikaa saapuivat he Erkintarhaan ison kiven luokse. Ja kun vähän aikaa levähtivät, päättivät tehdä vielä koematkan Ylipään Vilhemin suoviljelyksen laitaan asti ja sieltä takaisin.

Mutta mietteissään palasi Mikko pirttiinsä, söi, pani piippuunsa ja rupesi tuumimaan.

Hän oli päättänyt, että hän illalla, kun alkaa vähän hämärtää, käy koejuoksun tekemässä. Mitä siitä tarvitsi muiden tietää! Hänestä oli näyttänyt nuorten miesten vauhti siltä, että siinä hänkin riittäisi!

Kuumissa ajatuksissa hän vartoi iltahämyä. Ja kun alkoi hiukan hämärtää, pani hän paulakengät jalkaansa ja köytti nilkat nahkapaulalla lujaan kiinni, niin että kintut nauskuivat.

Sitten hän silmäsi kelloonsa, pannen mieleensä paljonko oli, jotta palatessa näkisi, viipyikö kauan aikaa, kun kävi mutkin rajassa, Ylipään Vilhemin suoviljelyksellä asti.

Heti porrasten edestä puhalsi hän täyteen raviin ja vilahti kuin varjo Apunlaakson ohi Virnemäen pihaan, jota ympäri lähti painamaan kuin karusellissa. Hän oli jo ensi kierroksen tehnyt, mutta kun hän toisella kierroksella oli juuri ehtinyt Virnemäen kuistin eteen, töksähti hän vastakkain Ojalaisen emännän kanssa, joka oli tulossa sisältä…

Emäntä alkoi siunailla ja sadatella, eikä Mikko viitsinyt enää jatkaa juoksuaan. Kova oli emännän saarna, ja kun Virnemäen väki kokoontui kuuntelemaan, mistä oli kysymys, vakuutti emäntä, että hän oli lukenut tuomion sekä isännälle että pojille, jos ottavat osaa kilpailuun…

»Kuvernööriin siitä vielä valitus pannaan, ja kummia vielä kuulevat herrat ja muut hulluttelijat», pauhasi hän. »Ja jos minä olisin tässä Virnemäessä emäntänä, niin jo minä näyttäisin, antaisinko juosta pihaani ympäri niinkuin rakkikoirain… Antaisi Jumala siksi päiväksi niin vetisen sateen, ettei ulkona siedettäisi… Ohoo sentään! Jumalattomuus kasvaa!»

Mikko lähti nolona miehenä kävelemään mokilleen, ja äsken raittiit ajatukset kävivät kovin alakuloisiksi.

Mutta hän kimposi pian entiselleen. Sillä kun hän saapui kotia, istui penkillä Hietalan Salkko; kun ovi ei ollut lukossa, oli tämä omin lupinsa tullut sisälle ja arvannut, ettei Mikko voinut olla kaukana.

»Oikea juhla siitä tulee. Romsi, metsäherra, pitää puheen, ja palkintotuomariksi on lisäksi valittu Jänesvaaran Artturi, juoksijain ajaja ja varsain kasvattaja, jonka tunnet…»

»Artturi on sitä varten valittu, että hänellä kun on tottunut silmä, niin osaa arvostella, kenellä on hyvä askel ja puhdas juoksu», jatkoi Salkko. »Ja palkinnot jaetaan heti, kuivat rahat käteen! Ja kuuluu opettaja Jatko tulevan kynämieheksi, joka merkitsee kirjaan, kuinka kauan kullakin menee aikaa…»

»Herralan Aukustilla on oikea kilpa-ajokello, ja Aukusti ja vallesmanni tulevat kellonkatsojiksi…»

»No niihin miehiin tuota sitten uskaltanee luottaa», arveli Mikko ja alkoi nyt vuorostaan selittää Salkolle, että aamulla oli koejuoksua pidetty, ja mainitsi, kutka olivat olleet juoksemassa. Salkko ei ollut siitä mitään kuullut, mutta nyt hän innokkaana kysyi:

»Minusta näytti, että olisi siinä vauhdissa riittänyt joku muukin», vastasi Mikko ja kertoi sitten kaikki näkemänsä ja tekemänsä havainnot.

»Saattaa tulla hyvinkin juoksija siitä Sipillan kylän Sääreläispojasta, vaan ei näytä olevan oikeata tarmoa jaloissa», arveli Mikko lopuksi.

»Kuuluu aikoneen Tiehaaran Tanelikin kilpailuun», kertoi Salkko. »Tässä eräänä iltana oli koettanut juosta, ja Romsi oli ollut kellonkatsojana, ja kehoittanut oli kilpailuun…»

Ja niin juttelivat Mikko, leskimies, ja Salkko, piintynyt vanhapoika. Mutta kun hämy eneni ja huoneessa alkoi olla melkein pimeä, niin ettei toinen toisensa kasvoja nähnyt, niin molemmin päättivät, että yrittävät. Vallesmanni oli sanonut, että hän on se mies, joka valvoo, ettei Salkon ja Mikon tarvitse ilman edestä juosta…

Ja vielä tuumasivat, että huomen-aamulla oikein varhain lähtevät juoksemaan yhdessä koko matkan, niin että tie olisi tuttu varsinaisen kilpailun aikana.

»Ja kuuluu sanoneen Romsi, että hyvä olisi, kun nyt paljon tulisi juoksijoita, että nähtäisiin, olisiko täällä Heinärannalla, jossa on monta mainiota juoksijaa ennen ollut, vielä niin nopeaa, josta sopisi ruveta toivomaan Kolehmaisen vertaista ja vielä parempaakin…»

Mikko sytytti tulen lieteen ja keitti kahvit vieraalleen. Ja koska ei Salkolla ollut mihinkään kiirettä, yöpyi hän Mikon pirttiin. Aamulla varhain piti yhdessä lähteä koematkaa juoksemaan. Ja niin kumpainenkin nukkuivat Herran rauhaan.

Oli ollut lämmin ja usvainen yö, mutta aamu oli kirkas kuin kristalli. Elonleikkuu oli aloitettu, ja vainioilla näkyi jo kuhilaita. Ja satoista vuotta toivottiin.

Aamulla varhain oli jo väkeä tavallista enemmän liikkeellä, vaikka olikin poutainen arkipäivä. Erkintarhan ison kiven luona liehui laiskasti pitkän ulun latvassa hohtavan puhdas lakana, sillä värillisiä lippuja ei ollut. Samanlainen lippu näkyi Ylipään Vilhemin suoviljelyksen laidasta Repovaaran päältä ja niinikään vielä Jannenmäestä, vanhan Jannen lähteen vierestä. Siihen valkokärkiset viittakepit joka sadan metrin päässä! Selvä oli tie.

Jo aamiaisen aikana ilmestyi Kekri-Kaisa kahvipannuineen ja vehnäisvasuineen Erkintarhaan. Metsän rintaan, sopivan kiven kylkeen, laittoi hän tulen ja hommasi kookkaan jalkaniekka-kahvipannunsa tuleen. Ollen liikenero oli Kaisa edellyttänyt, että niin merkillisenä päivänä tulisi kahvikauppa kyllä kannattamaan. Ja niinpä, kun joutilasta väkeä alkoi paikalle karttua, kiehui Kaisalla jo ensimmäinen pannullinen, ja makea kahvinhaju levisi kanervaiseen vaaran laitaan. Tasapintaiselle kivelle oli Kaisa, tukkijoella tottunut verraton kahvinkeittäjä, kahvikupit somaan järjestykseen asettanut ja läjännyt houkuttelevaa pinon vehnäsiä keskelle.

Kilpailujen oli määrä alkaa täsmälleen kello 12, mutta nyt kävi kello vasta kymmentä.

Ollin-Mikko näki ikkunastaan, mitä Erkintarhassa hommattiin, mutta hän istui vielä pirtissään. Hän oli Virnemäen Kaisalta ostanut kaksi kananmunaa, keittänyt ja syönyt ne, koska oli kuullut, että eri lailla juoksee mies, kun piimän sijasta syö pari munaa. Niin oli aikonut tehdä Hietalan Salkkokin.

Juoksijoita ei vielä näkynyt tuleviksi, mutta Mikko tunsi Herralan Aukustin ja Jänesvaaraa Artturin, palkintotuomareita molemmat, jotka kävellen Varpumäestä päin Talvitiehen tarkastelivat viittakeppejä ja mitä lienevät muutakin hommanneet. Ja Erkintarhaan päin olivat tulossa.

— Siinä tulevat jo nuo… kyllä kai ovat pian herratkin täällä, — arveli Mikko.

Ja yhä enemmän näkyi väkeä tulevan. Pikkupoikia oli jo karttunut melkoinen lauma, ja he juosta vilistivät siitä Mikon pirtin ohi Talvitiehen päin ja sieltä takaisin, kilpasilla ollen.

Oli saapunut opettaja Jatkokin ja noussut kiven päälle. Ja mitä papereita lienee siinä selaillut.

Kun hän hetken päästä silmäsi Erkintarhaan päin, näki hän, että sinne jo oli ilmestynyt juoksijoitakin. Hän tunsi Mäenpään pojan, joka oli juoksupuvussa, samoin kuin Rantalan Alkottikin. Sipillan kylän Sääreläispojalla ei ollut juoksupukua, vaan näytti olevan alushoususillaan ja nenäliina lakkina…

Varpumäen Frans Penjami oli niinikään saapumassa paikalle, ja hänkin oli alushoususillaan ja naisen paulakengät jalassa…

Mikko oli paraikaa köyttämässä paulakenkiä jalkaansa, kun kuului kärryjen päryä ja joku huusi:

Mikko silmäsi ulos ja näki herrain ajavan myllytietä pitkin Erkintarhaa kohti. Etuistuimella istuivat vallesmanni ja Romsi ja takaistuimella eläinlääkäri Ropsu. Ja kun likemmäksi tulivat, tunsi Mikko, että heidän perässään kävelevä mies oli Hietalan Salkko…

Ison kiven päälle vietiin pöytä ja tuoli, ja kun alkuvalmistukset oli tehty, huusi vallesmanni, että nyt ensiksi, ennenkun aletaan juoksijain nimiä ottaa »ylös», pitää metsäherra Romsi lyhyen avauspuheen.

Kokoonnuttiin kiven ympärille, ja Kaisan kahvipannu jäi hetkeksi unhoon. Kiven päällä seisoi metsäherra Romsi ja alkoi puhua…

Hän puhui ensin, kuinka terveellistä kaikki urheilu on, kuinka se lisää hyvinvointia ja ruumiin vaurautta. Ja sitten selitti hän, mistä asti alkaen nämä juoksukilpailut ovat lähtösin:

Ja kun Romsi oli puheensa lopettanut, alkoi kilpailijain »sisäänkirjoitus», josta ei kenenkään tarvinnut mitään maksaa. Opettaja Jatko kirjoitteli omiin papereihinsa, mutta mustakantiseen kirjaan merkitsi vallesmanni kaikkien osanottajain nimet. Ja seuraavat henkilöt ilmoittausivat kilpailuun:

    Arvi Mäenpää,
    Alkotti Rantala,
    Ollin-Mikko,
    Hietalan Salkko,
    Sipillan kylän Sääreläispoika,
    Varpumäen Frans Penjami ja
    Nestori Vaski.

»Vähinäpä ovat juoksijat Heinärannalla», arveli hän ja aikoi jo panna kirjansa kiinni, kun samalla kuului huutoja:

Ja todella. Siellä tuli maantieltä päin kymmenkunta nuorta miestä, joilla kaikilla oli polvihousut sekä urheilulakit ja -kengät.

»Sieltähän ne vasta juoksijat tulevatkin!» ihastuivat palkintotuomarit, mutta äsken ilmoittautuneet menivät vähän noloiksi, sillä Savukylän poikain joukossa tunnettiin Mäkiniemen Vihtori, joka oli monta palkintoa ennen juossut…

Mutta kun kaikki oli merkitty kirjaan ja vallesmanni joutui lähelle Salkkoa ja Mikkoa, jotka olivat siirtyneet syrjään nuoremmista miehistä, virkkoi hän heille rohkaisevasti:

»No nyt, Salkko ja Mikko, näyttäkää, että vielä olette samoja miehiä, jotka rosvo Mattsonin otitte juoksulla niskasta kiinni…»

Yhä karttui väkeä. Jo oli Ojalainenkin tullut ja kaikki Ojalaisen lapset. Ei ollut siis kiivas emäntä jaksanut pitää kousissa väkeään, vaikka oli isosti uhannut.

Maallinen ilo oli rovastinnankin saanut liikkeelle. Ja kovin mielellään olisi lähtenyt rovastikin, mutta »kristittyjen vuoksi» ei tahtonut. Ja kaikki muutkin rouvat olivat joukossa.

Kekri-Kaisan kahvikauppa kävi hyvin. Rouvatkin hakivat kiviä tai mättäitä istuimiksiin ja joivat Kaisan väkevää, kirkkaan ruskeata kahvia.

Ja hauskaa oli. Naurua ja iloista puhelua kuului, pikkupoikien melua ja kiljumista. Lämpimästi paistoi päivä vaaran laitaan, ja hyvältä tuoksui Kaisan kahvi, jonka lemu sekaantui kuivien risujen kutkuttavaan savunhajuun.

Touhussa olivat palkintotuomarit ja kokoontuivat kiven päälle yhteen rykelmään. Ja vallesmanni, joka oli puheenjohtaja, selitti kuuluvalla äänellä, mistä oli juostava ja että pitkin linjaa oli lyöty »taakakepit» jokaisen sadan metrin päähän.

»Tämä on niin sanottua murtomaajuoksua, ja sen vuoksi on juostava taival valittu mahdollisimman epätasainen ja louhikkoinen», jatkoi vallesmanni. »Mutta palkintotuomarit ovatkin sitä mieltä, ettei pahemmassa paikassa pidetä missään kilpailuja, niin että joka nyt juoksee tämän matkan ensin Jannenmäkeen ja sieltä takaisin ja ohi Erkintarhan Ylipään Vilhemin suoviljelyksen laitaan, — kuten valkolatvaiset taakakepit tien näyttävät, — se jumaliste juoksee sileälläkin maalla…»

Kello alkoi olla kaksitoista, ja juoksijat komennettiin riviin, ison kiven viereen. Kirjava oli lähteväin joukko. Alushoususillaan oli Hietalan Salkkokin ja avopäin. Mikolla oli jalassa anturapohjaiset paulakengät ja sinertävät kalminki-alushousut, joiden takapuolesta paistoi kellertävä sinetti.

Sipillan kylän Sääreläispojalla oli valkoiset alushousut, mutta varsisaappaat, polven alta lujaan remmitetyt.

Palkintotuomarit — vallesmanni, Romsi, Herralan Aukusti, Ropsu ja Jänesvaaran Artturi — olivat jo kaikin kiven päällä, ja Artturi seisoi kilpa-ajokello kädessään.

Hra Jatko kirjoitti: »Matkaan lähdettäessä oli jännitys hirmuinen, ja kuolon hiljaisuus vallitsi väkijoukossa. Ei kuulunut hetkeen muuta kuin Repo-ojan yksinäinen pauhu…»

Silloin pörähtivät kilpailijat kuin ammutut liikkeelle ja hyppelivät menemään kivikkoa poikki myllytielle. Sekaisin olivat kaikki, yhdessä rykelmässä melkein…

Hra Jatko kirjoitti: »Maa tömisi juoksijain lähtiessä, ja pieniä kiviä pirskoili pitkän matkaa, kun juoksijat kivikkoa pitkin parastaan panivat myllytielle päästäkseen…»

Sipillan kylän Sääreläispoika joutui ensiksi myllytielle ja melkein heti hänen perässään eräs Savukylän poika, Mäkiniemen Vihtori. Vimmattua vauhtia he lähtivät painamaan Talvitiehen päin silloin jo, kun jotkut kilpailijoista vielä hyppelivät kivikossa…

Mikko ja Salkko olivat viimeisiä, jotka myllytielle nousivat. Ja toiset huristivat silloin jo Talvitiehen päin, niin että maa tömisi ja pöly lensi…

Myllytielle päästyään kiinnitti Mikko vauhtiaan, niin että kun ehtivät Talvitien pihaan, hän oli jo juossut Mäkitalon Arvin ja Savukylän poikain ohi…

»Kas vaan Mikkoa… jopa alkaa Mikkokin polkea eri tavalla», hoki vallesmanni.

Ja suuri oli jännitys kivellä, ja kovin hartaina ja innostuneina seurattiin juoksijain menoa.

Kun Välijänkän laitaan ehtivät, oli järjestys muuttunut. Mäkiniemen
Vihtori oli eillimmäisenä, toisena Rantalan Alkotti ja kolmantena
Ollin-Mikko. Sääreläispoika oli vasta neljäntenä, ja hänen jälessään
Hietalan Salkko…

Mutta Välijänkällä vauhti laimeni. Soikkaroiden ja käsillään koettaen pitää tasapainoa pyrkivät juoksijat pitkin liukkaan niljakoita teloja, ja joukosta kuului kiroilemisia. Ei päässyt siinä juoksua Mäkiniemen Vihtorikaan, vaikka maankuulu oli…

Kun etumaiset nousivat teloilta maanrantaan, olivat jälkimmäiset vielä melkein jänkän puolivälissä…

»Mikko on kolmantena… Mikko on kolmantena!» hoki vallesmanni. »Saadaan nähdä… saadaan nähdä… Nyt nousevat mellalle… nyt painuvat kuin riivatut Varpumäkeen… jo sivuutti Salkko Sipillan kylän Sääreläispojan… Nyt palaavat jo Varpumäen pihasta ja painuvat Jannenmäkeen päin…»

»Saapa nähdä… saapa nähdä!» hokivat muutkin palkintotuomarit, mutta
Jänesvaaran Artturi piti kellosta vaaria kuin varkaasta.

Jannenmäkeen asti ei nähnyt muualta kuin kiven päältä. Senvuoksi kiipesivät pikkupojat pitkien petäjien latvoihin ja katsoivat sieltä, ja alhaalla maassa seisovat kysyivät vähä väliä:

»Ei oikein eroita… yhtenä vilinänä on koko metsänranta ja
Jannenmäkeen vievä polku…»

Hra Jatko kirjoitti: »Jännitys kasvoi niin, että pikkupojat kiipeilivät puiden latvoihin ja ilmoittivat sieltä kiihtyneille maassaolijoille, missä asti juoksijat milloinkin menivät…»

Juoksijat olivat ehtineet jo Jannenmäkeen, ja vauhti oli nyt jo kiukkuista, sillä tuli kysymys, kuka ehtisi ensiksi lähteelle ja ensiksi takaisin pyörtämään. Viittakepit veivät kuten sanottu vanhan Jannen ohrapellon ja perunamaan piennarta mutkaten lähteelle. Mutta nyt kun vauhdissa juoksivat eivätkä nähneet muuta kuin lähteen luona pitkän kuusirangan pystyssä ja sen latvassa valkoisen lakanan, eivät joutaneet piennarta mutkaamaan, vaan tömähtivät suoraa päätä peltoon ja siitä perunamaan poikki suoraan lähteelle. Ohrapelto taipui ja tähkät tutisivat kuin ankaran myrskyn kynsissä, kun mieslauma täyttä ravia siihen porhalsi. Perunamaasta nousi multa korkealle ilmaan, ja naatit lentelivät huiskin haiskin… Hirmuinen oli meno.

Vanha Janne näki kauhistuksen työn, ja hän riensi portaille, huusi ja kirosi ja uhkasi toimittaa linnaan kaikki.

Mutta juoksijat eivät häntä kuunnelleet, vaikka näkivätkin hänet kirkas kirves kädessä viuhtovan portailla. Ei ollut aikaa kenelläkään kuunnella, mitä vanha Janne huusi ja melusi, vaan äkkiä pyörähti jokainen lähteen luota takaisin ja lähti samoin perunamaan ja pellon poikki painamaan jälleen Varpumäkeä ja Välijänkkää kohden…

Hra Jatko kirjoitti: »Jannenmäkeen asti oli juoksijain vauhti erinomaisen nopea, jonka tunnettu hevosmies Jänesvaaran Artturi vakuuttaa…»

Jannenmäestä Varpumäkeen alkoivat juoksijain välit pidetä. Etummaisena oli taaskin Mäkiniemen Vihtori, mutta nyt oli toisena Hietalan Salkko, ja Sääreläispoika kolmantena. Ollin-Mikko oli nyt melkein takimmaisena. Ei ollut muita Mikon jälessä kuin Varpumäen Frans Penjami ja kolme Savukylän poikaa.

Vinkeää vauhtia lähestyi miesjoukko Varpumäkeä ja viheliäistä
Välijänkkää…

Meno oli kova, eikä toinen toisestaan välittänyt. Mutta yhtäkkiä katosi
Ollin-Mikko joukosta, eikä kukaan nähnyt, mihin hän meni…

Palkintotuomarit katselivat kiikarilla Välijänkälle, missä juoksijat olivat tulossa.

Vallesmanni, jolla oli niin likelletuova kiikari, että kahden kilometrin päästä toi miehen melkein viereen, katsoi tarkkaan kilpailijain soikkaroimista Välijänkällä.

»Ei näy Mikkoa», puhui hän hätäisellä äänellä, naama punottaen, »ei näy… Siinä tulee ainakin jo kymmenen miestä… Hietalan Salkko on neljäntenä, ja hänen jälessään Rantalan Alkotti… Sitten on varmaan niitä Savukylän poikia… Niin on, näemmä… Mutta mihinkä helvettiin on Mikko jäänyt! Nyt on jo tuo eillimmäinen, Mäkiniemen Vihtori, kohta tässä laidassa jänkkää… Kuka saakeli siellä roiskahti teloilta jänkkään! Ha, ha, ha…»

»Jo roiskahti toinenkin jänkkään… Mutta jopa on kummaa, ettei Mikkoa näy… Nyt on Mäkiniemen Vihtori pian jänkän poikki päässyt… Jokohan se Mikko oli niin lapsellinen, että heitti kesken…»

Vallesmanni riemastui, ja nyt hän jo näki kiikarilla, kuinka Mikko täydessä ravissa polki Talvitien pihan läpi ja lähestyi vinhaa vauhtia myllytietä.

»Mikko on eillimmäinen!» huusi hän hyvillään; kukaan ei ymmärtänyt, mistä Mikko siihen oli ilmestynyt. Mutta jänkän poikki tultua alkoi kilpailijain vauhti yhä enetä. Pitkään ja nopeasti astui Mäkiniemen Vihtori, polki kuin tulen liekissä poikki Talvitien pihan ja nähtävästi koetti saavuttaa Mikkoa, joka vieri tulemaan myllytien vastaletta niinkuin kerä. Mutta vara oli jälessä tulevillakin parantaa vauhtiaan. Ja aivan lähellä Mäkiniemen Vihtoria vihkaisivat Rantalan Alkotti ja Sääreläispoika, joka oli toiset saavuttanut, vaikka loiskahtikin jänkkään… Kolmantena ja kumman nopeasti kynsi nyt Varpumäen Frans Penjamikin, huitoen käsillään hirmuisesti. Hietalan Salkko vaaksoi Frans Penjamin kantapäillä ja näytti yrittävän edelle, mutta ei päässyt. Mäkitalon Arvi ja Savukylän pojat juoksivat yhdessä rykelmässä, ja heidän jälessään Nestori Vaski, jonka juoksu näytti olevan toivotonta taistelua.

Mikko vieri tulemaan etumaisena kuin kerä, ja kun hän ehti mökkinsä kohdalle ja Apunlaaksoon päin oikaisi, huusi vallesmanni:

»Hyvä on askel, ja niin nopea, ettei silmä eroita», sanoi Herralan
Aukusti, Mikkoa kehuen.

Muut juoksijat seurasivat äskeisessä järjestyksessä, mutta Apunlaakson ja Virnemäen välissä pääsi Hietalan Salkko Frans Penjamin edelle…

Mikko oli ehtinyt jo Virnemäen pihaan, joka sääntöjen mukaan oli kahdesti mennen tullen kierrettävä. Mikko oli toista kierrosta juoksemassa, kun Mäkiniemen Vihtori potkaisi vihaiseen vauhtiin ja vilahti Mikon edelle. Sääreläispoika yritti samoin, mutta Mikko jaksoi vielä pysyä edellä.

Herra Jatko kirjoitti: … »erinomaisen jännittävä oli hetki Virnemäen pihalla, missä Mäkiniemen Vihtori ajoi Mikon edelle…»

Mäkiniemen Vihtori ja Mikko nousivat jo Repovaaran päälle, Mikko kynsien kuin riivattu perässä. Mutta äkkiä sai Sääreläispoika kuin sähkön sysäyksen ja vilahti Mikon edelle, ja vähän päästä suhahti Rantalan Alkottikin…

Mikko kuuli jälessään tulevan Hietalan Salkoksi, ja nyt koetti hänkin, minkä lyhyet jalkansa antoivat… Mutta kivikkoinen ja kannikkoinen oli Repovaaran laita ja raskasta juosta jyrkkää vastaletta…

Vaikka nyt jo näkyi, kutka ensimmäisinä perille saapuisivat, ei vielä ollut varmaa, kuka ensi palkinnon saisi, sillä siksi yksiväkisiä näyttivät juoksijat olevan, ainakin ne, jotka etumaisina juoksivat.

»Ei siitä vielä tiedä», ennusteli vallesmanni ja katsoi kiikarillaan Ylipään Vilhemin suoviljelykselle päin, jonne juoksijat juuri olivat pääsemässä.

Vallesmannin ennustus näyttikin olevan oikea. Sillä kun juoksijat tulivat takaisin alas jyrkkää, kivikkoista ja kannikkoista vaaran kuvetta, muuttui järjestys. Etumaisena oli Mikko, joka paljon muita edellä vieri kuin tumma pallo pitkin vaaran laitaa, kivet ja kannot sukkelaan vältellen. Ja melkein Mikon kantapäillä, samoin keränä vierien, vihkaisi Varpumäen Frans Penjami. Mutta kaukana heistä olivat vielä Mäkiniemen Vihtori, Sääreläispoika, Hietalan Salkko ja Rantalan Alkotti, jotka eivät jyrkässä vaaran louhikossa uskaltaneet päästää täyteen vauhtiin, vaan kiertämällä ja vastakynsin kyhnien koettivat vaarallista myötälettä lankeamatta alle juosta.

Jälkiroikassa, johon Mäenpään Arvikin oli jäänyt, lankesi monta poikaa, ja kerran keikahti Sääreläispoikakin, mutta nousi kuin nuoli pystyyn taas…

Ja herra Jatko kirjoitti: … »oli kerrassaan mielenkiintoista nähdä juoksijain tulevan jyrkkää laitaa alas, se oli todella 'lennokasta' juoksua…»

Virnemäen pihassa, joka oli nytkin kahteen kertaan kierrettävä, syntyi hirmuinen kilpajuoksu ja taistelu palkinnoista. Sillä vaikka Mikko ja Frans Penjami olivatkin muista edellä, saavuttivat heidät toisella kierroksella Mäkiniemen Vihtori, Sääreläispoika ja Rantalan Alkotti, ja silloin alkoi hirmuinen ottelu… Maa tömisi, Virnemäen pirttirakennus tutisi, ja hiekka ja pienet kivet lentelivät ikkunoihin…

Hirmuisen jännittävä oli hetki, sillä taival oli pian lopussa, ja kuka nyt ensiksi ehtisi…

Vallesmanni huusi ja viittoi, ja Mikko oli kuulevinaan, että hänen nimeään huudettiin. Ponnistaen kaiken voimansa, tukka pystyssä ja silmät renkaina, painoi hän kuin henkensä kaupalla eikä päästänyt Vihtoria edelleen… Oravana kiersi hän Virnemäen pihan, pyyhälsi kuin varjo Apunlaaksoon ja oikaisi siitä suoraan Erkintarhaa kohti…

Hän kuuli huutoja ja nimeään mainittavan, mutta nuolena hyppäsi hän kiveltä kivelle, jalka varmana ja vielä jänteissä… ja tömähti kuin pyssyn suusta ison kiven viereen Erkintarhaan…

Melkein samassa oli Mäkiniemen Vihtorikin siinä, ja hänen perässään Hietalan Salkko. Silmät suurina ja sieraimet kuin ajetuilla poroilla he huokuivat, ja vesi tippui hiuksien nokista.

Kuului hurraata ja kovaa melua. Mutta ei kauan viipynyt ennenkuin saapuivat Sääreläispoika, Frans Penjami ja Rantalan Alkotti yhdessä rykelmässä kaikki. Ja heistä vähän jälempänä tuli Mäkitalon Arvi erään Savukylän pojan kanssa. Näiden takana saapuivat Nestori Vaski ja loput Savukylän poikia.

»Mikko voitti! Mikko voitti!» huusivat pikkupojat ja laskeusivat puista maahan.

Herra Jatko kirjoitti kuin tulisessa tuskassa. Vallesmanni kehoitti hurraamaan Mikolle, Vihtorille ja Hietalan Salkolle… Jänesvaaran Artturi ja muut palkintotuomarit tarkastelivat tuloksia, ja kova oli melu, huuto, nauru ja riemun rähäkkä…

Kaikille juoksijoille tarjottiin ilmaiseksi vehnäskahvit, ja joka polttaa halusi, niin hänelle sikari.

Mikon ja Salkon puolesta oli vallesmanni kovin hyvillään, ja moneen kertaan muisteli hän toisille palkintotuomareille, kuinka Salkko ja Mikko silloin juoksivat, kun rosvo Mattsonia kiinni pyysivät…

    Ensi palkinto: Ollin-Mikolle,
    Toinen: Vihtori Mäkiniemelle,
    Kolmas: Hietalan Salkolle,
    Neljäs: Sääreläispojalle,
    Viides: Frans Penjamille,
    Kuudes: Rantalan Alkotille,
    Seitsemäs: Mäkitalon Arville,
    Kahdeksas: Piippos-pojalle Savukylästä.

Ja jokaiselle Savukylän pojalle ja Nestor Vaskelle annettiin kehoituspalkinto, koska rahoja riitti ja koska kaikki olivat parhaansa panneet ja raskaan taipaleen loppuun asti kunnialla kilvoitelleet.

Juhlallinen ja unhoittumaton oli hetki, kun vallesmanni punaisesta lompakostaan puhtaita, laittamattomia seteleitä palkintoina jakoi, ja jokaiselle oli hänellä ystävällinen ja kehoittava sana lausuttavana…

Juhlallinen oli hetki, eikä silloin muuta kuulunut kuin Kekri-Kaisan kahvin kuohuminen ja vallesmannin puhe…

Mutta juuri kun vallesmanni oli saanut palkinnot jaetuksi ja mieliala oli juhlallisimmillaan, ilmestyi vanha Janne tuimana miehenä lautamiehen kanssa paikalle. Ja kovalla äänellä alkoi hän nyt selittää, mitä vahinkoa juoksijat olivat hänen ohrapellolleen ja perunamaalleen tehneet, — olivat polkeneet ja tallanneet niinkuin sotajoukko olisi siitä poikki kulkenut. Ja haastaa uhkasi nyt kaikki: »viljamaan polkemisesta ja kotirauhattomuudesta, edesvastuuta ja palkintoa».

Mutta vallesmanni, tuttava mies Jannen kanssa ja aina nokkela asioissa, meni Jannen viereen, löi olkapäälle ja jotakin korvaan kuiskasi…

Ja äkkiä leppyi Janne. Ja kun vielä tarjottiin vehnäskahvit ja sikarit, niin istui siihen toisten joukkoon ja oli niinkuin muutkin, nauroi ja piti hauskaa.

»Kaikki olkaamme iloiset!» sanoi vallesmanni leikkisästi; mutta moni luuli tietävänsä, mitä vallesmanni oli Jannelle kuiskannut… että oli luvannut nisujauhosäkin pellon polkemisesta ja ensi vuoden verot perunamaasta…

Kun kaikki virallinen puoli oli toimitettu ja palkintotuomaritkin vihdoin joutivat kahville, kysäisi vallesmanni kuiskaamalla Mikolta:

»Mistä hiivatista sinä siihen Talvitien pihalle yhtäkkiä ilmestyit, kun sinua ei Välijänkällä näkynyt?»

Muille jäi toistaiseksi salaisuudeksi se, mistä Mikko oli yhtäkkiä Talvitien pihaan ilmestynyt, sillä tulipa mistä hyvänsä, niin joka paikasta oli pitempi matka kuin suoraan Välijänkän poikki.

Herra Jatkokin oli saanut selostuksensa konseptin valmiiksi ja jouti hänkin nyt kahville.

Kello kävi jo kuutta, ja päivä oli hyvin lännellä. Ihana, lämpöinen elokuun ilta alkoi. Pikkupojat juoksivat nyt kilpaa, ja Jänesvaaran Artturi katsoi heille mieliksi kilpa-ajokelloansa…

Ja herra Jatko kirjoitti vielä konseptiinsa:… »epäilemättä nämä juoksukilpailut herättävät innostusta nousevassa nuorisossa, sillä nyt jo heti näyttävät nuoret pojat alkavan kilpailla. Ehkäpä ei enää ole hämärässä tulevaisuudessa se aika, jolloin Heinärannaltakin maailmanmainioita juoksijoita ilmaantuu. Sillä tämänpäiväiset tulokset jo osaltaan osoittavat, että Heinärannalla on juoksulahjaista kansaa, joka…»

»Opettaja on hyvä ja juopi kahvinsa, ettei ehdi jäähtyä», keskeytti hänet Kekri-Kaisa.

Mutta hetken päästä hyppäsi metsäherra taas kivelle ja piti innostavan puheen, kovasti kiitellen kaikkia osanottajia. Ja lopuksi taas puhui siitä, josta oli puhunut kilpailujen alussakin:

Herralan Aukusti puhui sitten. Tunnettuna hevosmiehenä hän ymmärsi »juoksun päälle».

… »ja mitä tulee siihen, että hänellä oli juoksussa hyvä malli, selvä askel ja vauhti tasaisesti enenevä, niin kyllä minun täytyy sanoa, että…»

Mutta Aukustia ei kuunneltu, sillä herrat puhelivat keskenään, ja pikkupojat saivat huutaa niin paljon kuin tahtoivat.

Ja lämmin elokuun ilta tuli. Repo-oja pauhasi, vaahto myllersi myllynränneissä, ja tuulenhenki liikutteli lakanalippuja riukujen latvassa.

Ja kaikille läsnäoleville jäi näistä ensimmäisistä Heinärannan juoksukilpailuista pysyväinen muisto mieleen.

Heinärannan vallesmanni istui vieraittensa kanssa virkahuoneessaan hauskasti jutellen.

Oli syyskuu menossa, sillä juoksukilpailusta oli pari viikkoa kulunut. Paikkakunnan lehdessä »Tunturissa» oli ollut seikkaperäinen selostus kilpailusta. Sen oli opettaja Jatko laatinut ja värittänyt kilpailut kerrassaan loistaviksi, ylistäen Heinärannan herroja ja heidän palavaa urheiluintoaan.

Tosin oli kilpailujen jälkeisinä päivinä kuulunut ankaroita arvosteluja kristittyjen puolelta, ja herrojen syyksi oli koko hullutus pantu. Oli vallesmanni saanut kuulla, että kantelukirjelmä pannaan kuvernööriin ja valitetaan herrain hullutuksista. Mutta hän ei ollut kuulemistaan millänsäkään. Eipä siinä ollut kenellekään sattunut mitään vahinkoa. Vanha Janne oli hyvitetty, eikä hänellä ollut mitään kantelemista. Ja kaikki juoksijat olivat olleet tyytyväisiä.

Kaksi viikkoa oli jo kulunut, eikä asiasta kuulunut tuon kummempaa. Ja nyt kun herrat taas olivat koolla ja illan kuluksi maistelivat totia, tuotiin vallesmannin posti, virkakirjeitä ja sanomalehtiä vahva pinkka.

Kun sitten hetken kuluttua avasi erään kirjeen, vilahti hänen silmäänsä Heinäranta… Uteliaana alkoi hän silmäillä asiakirjavihkoa ja huomasi, että siinä nyt oli se valituskirjelmä juoksukilpailusta…

Vieraat herrat tulivat uteliaiksi, ja kaikki kokoontuivat vallesmannin ympärille näkemään ja kuulemaan.

»Lue ääneen, että mekin kuulemme!» kehoitti Romsi. Ja vallesmanni luki, nauru silmissä ja suupielissä:

Herra kuvernööriltä pyyvän kysyä ja ilmoittaa tuosta Heinärannan kilpajuoksusta, että onko se luvallista kun on faanojakin ollut kolmessa paikassa Erkintarhassa, Ylipään Vilhemin suoviljelyksen vieressä ja Vanhan Jannen lähteen vieressä ja kysyn eikö faanaus ole kielletty ja herrat teit puolikuppisia illalla ja semmoinen elämä kuului koko päivän, että Rantavälimaan kuja kaikui, sillä minä olin kujalla, kun en malttanut mennä poiskaan. Kysyn onko luvallista, kun Sipillan kylän sääreläispoikakin sairasti jalkaansa monta päivää ja maallinenkin laki semmoisesta nuhtelee vaikka faanat olivat lakanoita. Kaikki muut pelkäsit eikä panneet nimeään, vaan minä en pelkää eikä käy meillä panttaamassa elämänsä päivänä ja meänkin poika on kuin hulluksi tullut juoksemaan, samoin kaikkien krannien.

»Nämä valituskirjat lähetetään Heinärannan piirin nimismiehelle, joka vaatikoon valittajalta Eva Karoliina Peltomäeltä selvemmän valituskirjelmän ja erittäin selvityksen siitä mitä valittaja tarkoittaa sanoilla 'faanaus' ja 'faana' (lippuko?) ja palauttakoon sitten tämän valituskirjevihkon oman selityksensä seuraamana. Oulun lääninkansliassa syyskuun 4 p. 1912.»

»Huomaattehan, että tarkoitus on valittaa vain siitä, että siellä oli liput…»

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HEINÄRANNAN OLYMPIALAISET ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Heinärannan olympialaiset

HEINÄRANNAN OLYMPIALAISET

VÄINÖ KATAJA

I

II

III

IV

V

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE