The Project Gutenberg eBook of Kenttä ja kasarmi

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Kenttä ja kasarmi

Kertomuksia tasavallan armeijasta

Author: Pentti Haanpää

Release date: October 3, 2024 [eBook #74512]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava/Kansanvalta

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KENTTÄ JA KASARMI ***
KENTTÄ JA KASARMI

Kertomuksia Tasavallan Armeijasta

Kirj.

PENTTI HAANPÄÄ

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1928.

SISÄLLYS:

Saksan jääkäri
Joulu kasarmissa
Maaseutugarnisonin päävartiossa
Talvinen sotaretki
Kostoa
Sotilaallisen komeasti
Sotavanhus
Sairautta
Herra luutnantti ja hänen lähettinsä
Kertomus jänis-vainajasta
Sotilasjunassa
Vähän päiviä

SAKSAN JÄÄKÄRI

Juna oli pysähtynyt hytkähdellen himmeänä elokuun iltana, ja jokunen matkustaja kurkotteli matkatavaransa hyllyiltä ja läksi, ja jokunen kiipesi asemalta vaunuun, pieneltä maaseutuasemalta. Pillit suorittivat asiaankuuluvat hihkaisut, veturi puhkui, ja kolisten ja huristen läksi juna vaeltamaan tarkkaan viitoitettua tietänsä.

Niinpä oli siitä junasta laskeutunut muuankin keskimittainen, hoikanlainen, pystyrunkoinen mies, jaloissa saappaat ja kädessä kookas, ruskea matkalaukku. Seisahteli, silmäili ympärilleen ja lähti viimein astumaan lävitse pienoisen, maalaillun kyläkunnan, ohi pikku kauppojen ja kahviloitten, pankin ja majatalon, astui hitaasti riiputellen laukkua, katsellen ympärilleen, kuten tekee se, jolle paikat ovat tutut entisiltä ajoilta ja jota huvittaa nähdä, mikä on muuttanut muotoaan, mikä säilynyt entisellään.

Sitten kylä jäi taakse ja kulkijan vauhti parani. Hän rutaisi aidasta seipään, pisti sen laukkunsa kädensijoihin ja kantoi sitä hartioillaan. Ilta yhä himmeni, elokuinen, tyyni ilta. Leppoisa hämärä täytti maantien, jonka molemmin puolin mäntyinen metsä tuskin kuuluvasti suhahteli, hengitteli. Sitten hän kääntyi siltäkin hiekkaiselta, kovapintaiselta tieltä kaitaisemmalle, ruohoiselle kärrytielle. Astui sitä aikansa, istahti, pyyhkieli hikeä ja sytytti savukkeen. Oli yö, lauhkea yö, pimeän kuhju, taivaslaelta pilkoitteli joku himmeä tähti tummien oksien lomitse.

Siitä oli kymmenkunta vuotta, niille vaihein, kun tämä mies oli lähtenyt näitten tummien metsien piiristä, pienestä kylästä tämän ruohoisen tien päästä. Oli torpparin poika, oli käynyt kansakoulunkin, mitä eivät niihin aikoihin vielä kaikki mökin pojat tehneet. Hänelle pystyttiin sekin kustantamaan, hyvänlaisesti elävän torpparin ainoalle lapselle. Oli luonnoltaan hieman haaveilevainen. Koulusta päästyäänkin luki vielä kaikenlaisia kirjoja, mietiskeli, enemmänkin kuin olisi ollut suotavaa siihen nähden, että hänestä piti kasvaa työmies, joka ei pelännyt rasittaa ruumistaan. Kirjoista häneen imeytyi kuvitelmia, jotka ajautuivat laajemmalle kuin tovereittensa ja yleensä ympäristönsä ihmisten. Luki Runebergia ja Topeliusta ja näki maan ja kansan kaunistettuna runon hohteella, haikeudella ja hentoudella. Kuntoa, oikeutta, urhoollisuutta — näki isänmaan, Suomen, ja tunsi että hänenkin täytyisi tehdä jotakin sen hyväksi, että se kukoistaisi ja tulisi voimalliseksi.

Siihen aikaan oli Suomeen sijoitettu venäläisiä sotamiehiä ja sinelliniekkoja santarmeja. Niitä ei kyllä ollut hänen näköpiirissään, korpikylässä, mutta kuulihan hän niistä. Kuuli, että Suomea sorrettiin, että santarmit vainosivat innokkaita isänmaanystäviä sulkeakseen kivisiin linnoihin, viedäkseen Siperiaan, hirttääkseen. Ja jopa kuuli hän huhun, että maakunnan kuvernööri oli hirtättänyt miehen, isänmaan miehen… Silloinpa hän huomasi: hänestäkin kasvaa isänmaanmies, sankari, jota ryssän vainukoirat ajavat takaa pitkin teitä ja metsiä. Mielikuvituksensa alkoi hehkua kuumana. Kuinka kansa nousee yksinäisissä, harmaissa kylissä metsien keskellä, harmaat, totiset miehet taisteluun sortajaa vastaan. Kuvitteli sodan töitä, taistelua, tykkien jylyä, räiskettä, palavien talojen liekkejä… Suomalainen kaarti hyökkää pajunetit välkkyen pitkien kiväärien nenissä, ja ryssän soltut väistyvät idän aavoille maille verisin sinellein, pitkiin liepeisiin kompastellen… Ja Suomi olisi itsenäinen. Kukaan ei sitä komentaisi, vieras sinelliniekka santarmi ei vaanisi enää isänmaanmiesten töitä. Tämä maa, tummat metsät, huurteiset tai tuulessa humisevat, kylät, sinisinä läikkyvien järvien rannoilla tai mustina hyömistävien jokiuomien partailla, meren rannalla, vihreitten peltojen keskellä tai talven lumiin uponneina, olisivat vapaat…

Ja sitten alkoi hän kuulla outoja kuiskeita, kuuli miesten puhelevan illoin, kun istuskeltiin pirtissä piippuja imien, että Suomen nuoria miehiä oli siirtynyt Saksaan taistellakseen vieraalla kamaralla vihollista vastaan. Niin, ehkäpä kerran omallakin kamaralla, sotataidon oppineet miehet, ehkäpä Suomi karistaisi suuren sortajan ikeen näinä häikän aikoina, koko maailman taistellessa… Sitten kuuli hän huhuja, että siellä tai siellä oli liikkunut Saksaan värväri, jota santarmit ajoivat kuin metsän petoa…

Eikä hän saanut enää öisin unta, ei rauhaa, ennenkuin oli nähnyt värvärin, ennenkuin oli lähtenyt kotoaan matkustaakseen Saksaan soturiksi. Niin hän lähti lapsuutensa laaksosta vähän kuin varkain, parinkymmenen vuotisena torpanpoikana, sydämessään haaveet itsenäisestä Suomesta, ehkä myöskin mielessä muuta, kyllästymistä hiljaiseen elämään korpikylässä, yksitoikkoiseen työhön vainiolla tahi huokaavan metsän sisässä, halua johonkin outoon, tuntemattomaan, elämään…

Äiti siellä harmaassa mökissä lienee itkeä tihistellyt, vuodattanut suolaisen kyynelen ryppyiselle poskelle, isä oli tuijottanut vakain naamoin, jurona, imien piippua ja sanonut, että niin sen kävi, kun sillä koulua käytti, perehtyi kirjoihin, imi niistä outoja haaveita ja joutui hulluille teille, seikkailuihin.

Siitä oli nyt vuosikymmen, jopa toistakin.

* * * * *

Sitten Lockstedtin leirillä metsäkylän poika tunsi itsensä pettyneeksi, apeaksi. Jotakin, joka oli ollut kaunista ja ilmassa häilyväistä, oli läjähtänyt kasaan. Tämmöistäkö olikin tämä isänmaanmiehen elämä. Kasarmi, hermostuttavan täsmällinen ja siisti; harjoituskenttä harmaana ja tasaisena. Missä lieneekään sotilaallinen uljuus? Hänestä tuntui, että täällä piti paremminkin ottaa luontoonsa piiskatun koiran nöyrämielisyys. Nöyryys, no, sitähän opettivat viisaatkin; se on ihmisluonnolle hyväksi.

Ja päivät alkoivat kulua. Saksankielistä komentoärjyntää. Asentoa, marssia. Pullisteltuja rintoja ja pohkeita ja pystyjä päitä. Sotamiehen pitää olla tahdin näköinen, kuin leijona päältä nähden, vaikka olkoonkin sisällä nöyryys. Liikettä kentällä, kivääriotteita, ampumaharjoitusta, marssia, marssia pakkaus hartioilla pölyävillä teillä.

Niinpä meni harjoituskausi yksitoikkoisena, ankaran harmaana. Hän pureutui vähitellen, tottui. Olihan tämä kaikki tarpeellista, jos mieli jotakin tehdäkin, eikä ainoastaan hautoa ja haaveilla päänupissaan. Oli opittava sotataitoa, ettei hämmentyisi veritöissä, sillä verellä oli lunastettava kaikki arvokas tässä maailmassa, isänmaalle vapaus. Ei auta haikailla.

Rintamalle, sotaan. Isänmaan vapautta haaveilevalle metsäkylän pojalle oli sekin ikäänkuin liian runotonta. Rähmällään savisessa juoksuhaudassa, granaattien ulisten vaeltaessa ilman lävitse, pudotessa, tongaistessa maata ja räiskäyttäessä rapaa ja sirpaleita. Konekiväärien rätinää, joskus myrkkykaasujen inhoittavia pilviä. Toisinaan tiedusteluretkiä lävitse sotkuisten väkälankaesteitten yön pimeydessä. Ammuntaa. Välistä yritettiin hyökätä tai torjuttiin vihollisen rynnistystä. Joku Suomen mieskin kaatui, joku haavoittui. Hänkin sai granaatin sirun käteensä. Hänenkin punaista vertaan valui Kuurinmaan jäiseen multaan, valui pienen Suomen puolesta siellä etäällä. Makasi sairaalassa ja palasi jälleen rintamalle. Aika vieri ja mitään ei tapahtunut. Sota vain jatkui. Mieleen valui epätoivo, epäilys, että ei tulisikaan mitään tapahtumaan, että he olivat turhalla harhatiellä, ilman aikojaan tuoneet itsensä tänne isojen jalkoihin, antaneet aherruksensa, verensä ja henkensä. Taistelivat suuren Saksan puolesta suurta Venäjää vastaan. Näin kävi hänelle ja monelle muulle. Ja sitten tuli turtumus, tylsyys. Käyköön miten käypi ja tulkoon mitä on tullakseen.

Jo kuuluu kohua Venäjältä! Keisari kukistuu! Jo lopettaa Saksa sodan sillä rintamalla. Voitettu, vallankumouksien kuohuttama Venäjänmaa tekee rauhan. Mitä, mitä tapahtuu nyt? Antaako vapaa Venäjä Suomellekin vapauden, elääkö Idän Suuri Tasavalta sen kanssa kuin ystävä ja veli? Ja miten käypi silloin tämän sotilasjoukon, Saksan jääkäreitten?

Sitten kuuluu jo kohu Suomestakin, Suomi nousee, rahvas huurteisten metsien kylissä ja kaupungeissa. Se ravistaa vanhat ikeensä, joita se on kauan kärsivällisesti, itsekseen nuristen kantanut. Se tarvitsee johtajia, se kutsuu vieraalla maalla sotataidon oppineita poikiaan. Hetki oli tullut, päivä kajasti. Saksan jääkärit purjehtivat Suomeen.

* * * * *

Se mitä tämä torpanpoika oli haaveillut pääluunsa alla joku aika takaperin, oli nyt toteutunut. Suomen niemellä kävi kiihkeä laine ihmiseläjien verissä. Sota oli alkanut, vapaussota. Tämä vieraalla maalla opinkäynyt torpanpoika oli myös pienenä päällikkönä armeijassa, joka sikisi ilmoille huurteisista, tummista metsistä. Talojen isäntiä tahi poikia harmaissa sarkatakeissa, virka- ja lukumiehiä kaupungeista, torppareita ja jopa työmiehiäkin, enimmät asian puolesta innostuneita, jotkut astuneina riveihin esivallan käskystä. Ei ollut aluksi kaikilla aseitakaan. Monille riitti vain vanhoja, ruostetorvisia pyssynrämiä. Käytiin niillä ryssäläisten osastojen kimppuun, joista enimmät kylläkin laiskoina makasivat kasarmiensa ritseillä, viitsimättä ampua tahi tapella. Saatiin aseita ja lähdettiin vyörymään kohti etelää, ajamaan ryssän sinelliniekkoja.

Mutta mitä? Oliko myös ryssän riveissä Suomen miehiä, jopa etupäässä, niin että he olivat runko ja vieraan maan miehet vain apuna. Suomen kansa oli lohjennut kahtia ja karkasi toistensa kimppuun. Se oli kapina, punakaartin kapina. Mitä olivat nuo kapinamieliset? Tavallisia työmiehiä, torppain miehiä, ryssäin patteritöissä laiskistuneita jätkiä, katulutkia… Halusivatko he pitää maassa vihollisen, ryssän lain ja vallan? Tämä jääkäri, pieni päällikkö, mietti ja uskoi, etteivät he sitä halunneet. Hekin nousivat oman aatteensa ja asiansa puolesta, katkeroituneina, kateellisina, hävittääkseen vanhan ja pystyttääkseen maahan uuden järjestyksen, uskoen siten saavuttavansa vapautta ja hyvinvointia, tasa-arvoisuutta. Innolla he nousivat, ampuivat epäröimättä. Mutta sitä kiihkeämmin kävi valkoinen armeija kimppuun. Tämäkin jääkäri, entinen torpanpoika, vei sinne epäröimättä omaa osastoaan. Tosin hän oli alussa ällistynyt, pelästynyt, että tämä kansa, josta hän oli lukenut nuoruutensa runokirjoista, jonka piti olla tyyni ja lainkuuliainen, ehkäkin sodassa urhea, että tämä kansa saattoi olla niin kiihkeä veriltään, hermostuvainen, aivan kuin verta himoitseva, joka saattoi ampua luodin vangiksi saadun kansalaisensa pään lävitse, kerskuen, kuin huvitellakseen. Jopa kerrottiin punakaartin toimeenpanevan kidutuksia, vetävän mahat halki valkoisilta, ripustavan suolet puunoksalle. Hän mietti sitäkin, että siellä ehkä joku hänen entisiä tovereitaan, työmies tai mökinpoika, laukaisi aseensa hänenkin päänsä menoksi ja hän heidän. Mietti sitä ja muutakin, mutta ei miettinyt kauan. Tämä oli nyt vihdoinkin sitä unelmoitua, kävivät suuret tuulet, oli alkanut vapaussota. Nyt oli tapella nyökytettävä, ei ajatettava.

Pyhä innostus ja viha täyttivät hänet. Nuo, eivät ne olleet Suomen kansaa; ryssän riveissä taistelivat, perivihollisen, omaa esivaltaansa vastaan. Hylkyjä. Jos tämä kansa olikin erimielinen, niin mikseivät ensin yhtenä miehenä ajaneet vierasta pois ja vasta sitten käyneet toistensa kimppuun pyssyin ja pistimin…

Niinpä meni sotaretki loppuunsa sulavilla lumilla kevättaivaan alla, kiihkeissä taisteluissa, punakaartin tehdessä viimeiseen saakka vimmaista vastarintaa. Mutta saksalaiset kypärit kuulsivat etelässä punaisten selän takana. Kapinalliset lyötiin, ahdistettiin, kukistettiin ja vangittiin. Monta kaatui vapautusarmeijasta, monta jääkäriäkin, mutta tämä torpanpoika ei saanut naarmuakaan, vaikka hän kulkikin etujoukoissa aina mustalle Rajajoelle.

Voitto oli saatu. Suomi oli itsenäinen, vapaa, toukokuisen sinisen taivaan alla, ensikerran sitten muinaisten aikain hämyn, jolloin rautapukuiset miehet tulivat tänne toisessa kädessä risti ja toisessa miekka.

Mutta kymmeniä tuhansia miehiä makaili vankileirillä, mustin mielin, kirous sydämessä. Veren höystämästä maasta nousi vihreä ruoho kuten ennenkin. Valkoisten sankarihaudoille kohosivat kivet. Punaisten hautojen soraläjälle kannettiin salaa verenpunaisia kukkia.

* * * * *

Sodan päätyttyä hän jäi armeijaan, kuten hänen nuoruutensa kuvitteluihin siellä isänsä harmaassa mökissä oli kuulunutkin, upseerina itsenäisen Tasavallan sotajoukoissa. Ei hän sentään ollut vielä upseeri, mutta jotakin sinnepäin, leveä, keltainen paartu olkapäällä, arvonimeltään jääkärivääpeli. Eikä hänellä ollut liioin toiveita sen korkeammalle kohotakaan, koulutietoja saamattomana, liian vanhana käsitteelliseen ajatustyöhön tottumattomin aivoin hankkimaan enää upseerikoulussa tarvittavia tietoja. Eikä hän siitä liioin välittänytkään. Aliupseerillakin oli runsaasti, yllin kyliin tekemistä tässä nyt uudesti luotavassa Suomen armeijassa. Hän heittäytyi innolla niihin järjestelyjä muihin töihin, joita oli hänen työpiirissään. Unelmat olivat toteutuneet: itsenäinen maa, sotajoukko sinisen ristilipun alla. Oli puuhattava innolla, että siinä ruotu ruotuun yhtyisi, että se pian olisi valmis, järjestynyt, hirmuinen…

Mutta välistä ajautui mieleensä epäilys, masennus: mitä tämä oli? Mitä oli saavutettu? Vapaus, itsenäisyys. Se oli nälkäkesä. Sotamiehillä oli vähän mustaa, akanaista leipää. Vankileireillä kuoli punaisia nälkään, tauteihin. Hän ajatteli, että ei tämä vielä ollut niin ylen kaunista, kun sen oli saattanut kuvitella silloin aikoja sitten. Tokko se siksi tulikaan? Toinen osa kansaa kyräili toista vihaisesti. Miksi eräistä rajan yli ajettu vihollinen haisi niin hyvälle…

Meni vuosi ja kuultiin, että Viro ajaa pois venäläisiä, pieni Viro, jonka piti olla Suomen suuri sukulainen, ikäänkuin velimies tahi serkku. Sekin aikoi olla vapaa ja itsenäinen. Ja näinä aikoina tämän jääkärivääpelin tajuun tuli uusi, suuri kuvitelma, joka ennen ties mistä syystä ei ollut siellä itänyt, eikä tehnyt vesaa. Suur-Suomi! Hänen mielensä masennus ja penseä harmaus hävisi. Sielussaan havisivat kuvittelujen linnun siivet. Suur-Suomi! Koko Suomen heimo yhdeksi, laajaksi, mahtavaksi valtakunnaksi, Inkeri, Aunus, Vienan Karjala, jopa Ruotsin Länsipohja, Ruija ja Kuolanniemi… Aikoiko joku vastustaa tätä tuumaa? Oliko se mahdoton jonkun mielestä? Mahdottomia oli jo tapahtunut! Katsokaa! Suomi oli itsenäinen, sillä oli sotajoukko! Älköön se olko tarpeeton jäsen, koru! Hukarit tupesta, nikkeli viuhumaan kiväärien piipuista, ellei nyt kerran mitään suurta saada aikaan ilman veren vuodatusta… Mutta Suomen armeija vain harjoitteli, makasi kasarmiensa ritseillä, söi vesipuuroa ja mustaa leipää.

Hän erosi armeijasta ja yhtyi Viron avuksi lähteviin vapaajoukkoihin. Tavallisena rivimiehenä hän oli mukana taisteluissa. Kuulat säästivät häntä nytkin. Hän ei saanut haavaakaan, vaikka luodit kerran tai pari pyyhkäisivät lakin hänen päästään. Venäläiset väistyivät, venäläiset ja kiinankulien palkkasoturi-pataljoonat. Viro oli vapaa. Hän iloitsi, että oli laukonut kivääriään sen vapauden puolesta.

Sitten kuultiin, että Aunus nousi. Ohoi, näyttipä siltä, että Suomen heimot yksitellen vapauttivat itsensä, vaikkakin tämän Pää-Suomen joukot olivat toimetonna. Vaikkakin siltä hukari näytti juuttuneen ainaiseksi tuppeen, sitten kun se oli sinne pistetty. Mutta hän yhtyi Aunukseen lähteviin vapaajoukkoihin. Sillä vieläpä oli Suomessa miehiä, jotka olivat valmiit lähtemään sinne, missä luoti lähetettiin viheltämään Suomen puolesta ryssää vastaan. Tästä retkestä tuli hänelle murheen matka. Hänen kiihkeät unelmansa Suuresta Suomesta raukenivat, lannistuivat, ehkä kuolivat ainiaaksi.

Ei hän ollut tyytyväinen näihinkään Suomen vapaajoukkoihin, joissa hän oli pienen päällikön paikalla. Eivät nämä edes kunnolla osanneet tapella, kuten oli taisteltu Saksan rintamalla, Pää-Suomessa, Virossakin. Näissä oli liian paljon nuoria, melkein lapsimiehiä, lyseolaisia. Sitäpaitsi oli sanottu, että Aunus oli noussut. Harvapa näistä näytti sotaan lähtevän. Enimmät olivat aloillaan, jopa penseitäkin, kehittymättömiä raukkoja.

— Opettaa heitä vielä pitäisi, kehittää, ennen kuin heille liehuu vapauden lippu.

Ennen pitkää tuli raskaita tappioita, perääntyminen, pako, avuton harhaileminen lävitse Aunuksen. Varustukset olivat huonot, ei ollut ravintoa, kaikinpäin kurjaa. Joukoissa ilmeni kurittomuutta, tylsyyttä. Yksi komppania ryösti kerran nälissään kirkon, joi viinit. Kenttäoikeus pystyyn. Kolme miestä komppaniasta tuomittiin kuolemaan arvalla. Muuta rankaisumahdollisuutta ei ollut. Tämä jääkärivääpeli oli tuomioistuimessa. Hänen mieleensä uppoutui ainiaaksi erään kuoleman arvan nostaneen kuva, hoikan, kalvakan lyseolaisen.

Sitten hän sai eräässä kahakassa luodin sääreensä, pelastui töin tuskin omiensa luo ja kotimaassa sairaalassa maatessaan hän sai tiedon, että viimeisetkin Aunuksen vapauttajat olivat palanneet, repaleisina ja laihtuneina, nälistyneinä ja kurjina.

Hänen Suur-Suomi kuvittelujensa väkeväsiipinen lintu oli käynyt lepoon.

* * * * *

Kun vamma parani, hän palasi taasen vääpelin vakanssilla armeijaan, yksinäiseen maaseutugarnisoniin. Säärensä oli parantunut melkein täydelleen, paitsi että sitä pitemmälti käveltyä tai säitten muuttuessa vihloi ja kolotteli ja sillä silloin täytyi hieman ontua. Pitkän eron, pitkän vuoteessa lojumisen jälkeen hän tunsi itsensä levänneeksi ja virkistyneeksi, ryhtyi mielihalulla hänelle jo entuudestaan niin tuttuihin palvelushommiin. Kasarmien täsmällinen järjestys, harjoituksiin lähtevän komppanian häly, komentoärjyntä, sotamiesrivien yksituumaiset temput, kaikki tuntui hänen mieltään virkistyttävän, ilostuttavan. Hauskalta tuntui kävellä öisessä hiljaisuudessa pistoolikotelo vyöllään päivystävänä aliupseerina, miettien, että nyt hän on pieni päällikkö Suomen armeijassa, kuten oli kerran kuvitellut, kauan sitten, pienenä poikasena.

Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin taasen toisia mietteitä alkoi ajautua hänen tajuntaansa, epäilyksen masentavia mietteitä. Hänen luonteensa oli niin onnettomasti rakentunut, ettei hänestä koskaan näyttänyt tulevan kunnon soturia. Miksi hän ei voinut olla kuten niin monet aliupseeritoverinsa: syödä leipänsä ja juoda viinansa hyvällä mielellä ja heittää kauas mietteet tämän maailman turhuudesta?… Sotilas, sen tulee vain toimittaa tehtävänsä, eikä rasittaa itseään ajattelemisen ja tutkimisen murheilla.

Hän havaitsi nyt maanmiestensä haluttomuuden ja taipumattomuuden rauhanaikaiseen asepalvelukseen. Kapinan kohuinen aika oli jäänyt taakse. Ei kukaan huomannut asiaa, jonka puolesta tarttua pyssyn tukkiin. Miksi siis oleskella kasarmeilla ja hikoilla ja temppuilla harjoituskentillä ja tuiki ylettömästi olla kunnioittavinaan toista miestä, napeilla ja nauhoilla koristettua esimiestä? Se kävi suomalaisten luonnolle tukalaksi, työlääksi ja katkeraksi. He eivät käsittäneet mitään työtä, jota tehtiin joidenkin kaukaisten, hämärien, oletettujen, työläästi tajuttavien päämäärien hyväksi. Pelolla he odottivat asevelvollisuusaikaansa, keinottelivat itsensä vapaiksi, jos suinkin mahdollista, pitivät kasarmeja ja harjoituskenttiä kolkkoina ja kammottavina, ihmisten kiusaksi keksittyinä kidutuslaitoksina, siellä vietettyä vuotta hukkaan heitettynä, elämänsä kirjoista pois pyyhittynä. Ja suuri rymyn ja ilon hetki se oli, kun he sieltä erkanivat, ylösnousemus, kuolleista herätys, vapauden päivä.

Tämä jääkärivääpeli jysähti monesti pitkiin mietteisiin kuullessaan vapautuvien miesten hihkuvan, julistavan, että tämä oli ilon päivä, sellainen, ettei ennen ole ollut, eikä toista ole enää tuleva. Ja hän ajatteli, että oliko tämä kansa todellakin noin pintapuolista: vapauden laitoksessa he palvelevat ja luulevat olevansa orjuudessa… Jos rakastikin rauhan töitä, niin miksei käsitetä, että juuri tällä työllä sitä paraiten turvattiin? Turvattiin pyssyn räiskeellä, tulipaloilla, hävityksellä ja verellä… Niin, niin merkillisesti oli tämä maailma rakennettu, että sellaisella piti täällä säilyttää ja pitää vireillä rauhaa ja turvallisuutta. Semmoisilla se oli täällä äskettäin saavutettu, mutta näytti siltä, että vaikka nämä suomalaiset saattoivat olla hyviä sotureita sodassa, he rauhan aikana olivat mahdollisimman penseitä, kankeita ja vastahakoisia.

Unisina, äreinä ja kärsineen näköisinä he marssivat, kun aamuherätys oli hihkaistu, voimisteluun. Varovasti ja huolella he heiluttivat jäseniään, ettei vain tulisi mitään liikaa ponnistaneeksi, ja jos valvojan silmä vältti, niin heti ne lakkasivat kokonaan. Kaikilla heillä oli jo aamusta alkaen mietteet, että miten mahdollisimman vähällä vaivalla päästä taasen iltaan. Ei mihinkään muuhun innostusta kuin koiranjuonien keksimiseen, joilla koettaa karttaa palveluksen vaivoja. Näille piti muka sitten kasvattaa isänmaan henkeä, kohdella näitä niin, että he kasarmissa viihtyisivät, rakastaisivat päällystöään. Neuvokoot viisaat, miten saada nämä liikkeelle pään silityksillä. Kirota niille piti ja ärjyä, eivät ne muuten vääjänneet senttiäkään. Ja päällystöään kohtaan oli heillä koko suomalaisluonnon katkeruus, epäluulo ja vihamielisyys sitä kohtaan, jota heidän täytyy totella. Millä halveksivalla säälillä he osasivatkaan lausua sanan: kapitulantti. Heti sen soinnusta kävi ilmi, että he pitivät sellaisen alimpana oliona ihmiskunnassa, tuskin enää mitään ihmisarvoa omaavana. He pitivät selvänä, että sotaväessä rahan edestä palveleva oli joko niin laiska tahi muuten taitamaton, ettei mitenkään voinut elää siviilitöissä. He olivat keksineet kapitulantin kaulusmerkille nimen »nälkänauha» ja saattoivat pois lähtiessään lausua äskeisille esimiehilleen ystävällisen neuvon, että hirtä itsesi siihen nälkänauhaan, ja tuoda ilmi mietteen, että vaikka heille tarjottaisiin rykmentin komentajan paikka ja palkka, eivät he liikoja epäileisi lähtiessään astumaan.

Tiesipä tämä Saksassa sotaopin käynyt jääkärivääpeli, että monet hänen aliupseeritovereistaan saivat pysytellä poissa näkyvistä miesten vapautumisaikana, koska joku näistä, vanhaa vihaa mielessä, saatuaan sivilit selkäänsä ja viinalla luontoaan lisättyään olisi saattanut heittää kohti nuppia jakkaran tai tiilikiven kappaleen. Hän ei piileskellyt, mutta eipä hän ollutkaan miesten kesken kaikkein pirullisimman kihon maineessa. Hän ei ollut koskaan luennoilla käskenyt miestä, jonka ääni oli heikko tai käheä, kukkumaan ja räpistelemään käsiään käen tavoin, tahi komentanut jotakin puun latvaan huutelemaan olevansa armeijan suurin pöllö, tahi matamaan sänkyjen alitse. Kaikki sen tapaiset kun olivat harjoituksia, joiden toimeenpanijaa kohtasi sotamiesten suurin viha.

Nämä kiusaavat, kyllästyttävät seikat ajautuivat usein hänen mietteisiinsä, ja elämänsä alkoi tuntua harmaalta ja ahdistavalta. Näinkö tämä oli aina menevä? Aina vain uusi, tyhmä alokaslauma, jonka kanssa sai muokata ja kirota, hihkua komentosanoja, opettaa arvomerkkejä, luetella tähtien ja nauhanpätkien suurta merkitystä, ampuma-aseitten osia, rikos- ja järjestyssääntöjen pykäliä. Ja kaikki oli niille väkisin ahdettava päähän. Jos tiesivätkin jotakin, niin eivät olleet tietävinään. Vielä vuoden lopussakin ne sanoivat pirusillaan isojen sotaherrojen tarkastuksissa, kysyipä mitä rikosta tahansa, siitä olevan määrätyn vähintään kuolemantuomion.

Ainako tämmöistä, ainako vääpelinä armeijassa, »elinkautisena», kuten nuo kirotut suvaitsivat sanoa? Ei ollut toivoa ylenemisestä upseeriksi. Ja mitäpä jos ylenitkin? Hänestä näytti, että niitäkin, useimpia, vaivasi sama kyllästymys, ilon ja innostuksen puute. Ryyppivät viinaa useimmat yöt, tulivat komppaniaan äreinä, pahantuulisina, äyhkivät aliupseereille, miehistölle ja poistuivat jälleen. Näytti siltä, että harvalle riitti elämäniäksi ilon ja rauhallisuuden mehua nopeiden ja tehoisien tappotapojen opettamisesta, tulen ja liikunnan vuorovaikutuksen ja suojatun tien hyödyn selittämisestä.

Yhä enemmän hän kyllästyi, tunsi vastenmielisyyttä ja ahdistavaa harmia, kun sotamies tuli häntä vastaan kunniaa tehden, pahasti kyräten kämmenensä suojasta, kasvoilla synkkä ja piinaantunut ilme. Varsinkin eräs pieni juttu pisti hänen sisulleen niin jumalattomasti. Jo monen ikäluokan hän oli kuullut jollakin pitkällä, työläällä hiihtomarssilla, kun miehet kiskoivat konekiväärejä ja hänen Aunuksessa haavan saanut jalkansa oli jo ontuva ja kankea, pitävän yllä tämän tapaista keskustelua: — Mihin nyt ollaan menossa? — Matkalla Aunukseen. Siellähän näitä kylvökoneita tarvitaan… Tämmöinen nälvintä harmitti ja ahdisti häntä, raivostutti. Hän tunsi halua juoksuttaa noita miehiä menehdyksiin, komentaa ne puuhun ja sieltä pää edellä hankeen, tehdä jotakin ilkeätä, joka niitä oikein nöyryyttäisi, saisi ne huomaamaan, miten iso valta oli sentään Tasavallassa yhden kullatun nauhan miehellä.

Ei hän sentään tehnyt mitään. Hymähti itsekseen halveksivasti ja vaikeni. Mutta vähitellen hänessä kypsyi päätös, että hän eroaa armeijasta, näyttää, että ei hän sentään vielä ollutkaan niin elinkautinen. Vaikka olikin vuosikymmenen ollut tällä elinkeinolla, niin hän näyttäisi, että hän vielä ryhtyy ja pystyy muuhunkin.

Oli eräs kylmä päivä. Satoi ja tuuli. Tarkastavana aliupseerina hän käveli vartiopaikalta toiselle harmaine sadetakkeineen. Garnisonin portilla käveli vartiomies mustassa sadekauhtanassaan, huppu päässä, asteli ärtyneenä ja synkin mielin, yli-ikäinen, kerran karannut ja Ilmajoella käynyt junkkari, romuluinen jätkämies. Ei ollut huomaavinaan tarkastavan upseerin tuloa, astui vain kivääri olalla roikkuen.

— No, mikä mies te olette?

— Vartiomies. Garnisoniahan tässä varmistetaan, vastasi mies pysähtymättä puhutteluasentoon.

— No, ilmoittakaa!

— Kyllä minä sen läksyn osaan, vaan osannet tuon sinäkin, kun olet ikäsi väessä ollut.

— Taitaa tehdä mieli linnaan taasen.

— Ennen sielläkin kuin Suomen ruotuväessä.

Vääpeli katseli häneen synkkänä. Ei tuommoiselle kannattanut kirota eikä ärjäistä. Se menisi turhaan.

— Tiedättekö, mitä vartiomiehen velvollisuuksiin kuuluu?

— Jo tuon tietää: pitäisi viedä luut yhteen, kun kapitulantteja sivu kulkee.

Hän palasi päävartioon, mutta raportin sijasta, joka hänen olisi pitänyt kirjoittaa, kirjoitti hän erohakemuksensa. Samana päivänä, jona hänelle ero myönnettiin, sai hän kirjeen entiseltä, melkein unohdetulta kotimökiltään. Isäukko makasi siellä kuolleena. Hän heitti yltään niin kauan käyttämänsä sotilastakin, otti ylleen sivilit ja nousi junaan.

* * * * *

Savuke oli sammunut. Hän nousi, nosti laukkunsa hartioilleen ja lähti astumaan ruohottunutta tietä. Elokuinen yö oli lauha; tummasta metsästä tien sivuilta kuului kuin sipinää ja kuiskuttelua, korkealta kuulsivat himmeät tähdet. Siellä hänen lapsuutensa mökissä, joka jo oli niin lähellä, oli kai vanha, rypistynyt äiti sytyttänyt keltaisen lampun odotellessaan poikaansa, jota ei ollut nähnyt sen jälkeen, kun tämä kauan sitten lähti tuntemattomille, oudoille teilleen. Ja riihessä lepäsi kai isänsä kylmänä ja rauhallisesti.

Himmeässä, lauhassa yössä hän itsekin säpsähtäen ihmetteli, millä oudoilla poluilla oli harhaillut. Nyt hän oli vihdoinkin palannut sinne, mihin hän kuuluikin. Isän hän peittäisi maan multiin ja ottaisi haltuunsa perintönsä, mökin, hakisi sinne vaalean tytön sieltä punaisesta talosta, kaukaisen harmaan kasarmin seutuvilta. Ja sitten hän asuisi tuon muhevan ja kitsaan maan helmoissa, tummien metsien keskellä taivaankannen alla, sinisen tai pilveileväisen, niissä askareissa ja mietteissä, jotka kuuluvat yksinkertaisille, vaatimattomille ja hiljaisille eläjille.

Kun tulisi ruma syksy, sade ja tuuli, ja jalkaa pakottaisi muinaisilla, oudoilla poluilla saatu vamma, sytyttäisi hän keltaisen tulen ja viettäisi sen ääressä pitkän ja pimeän illan vaalean, punaisen talon tyttären seurassa muistellen menneitä.

JOULU KASARMISSA

Kiväärien perät kalisivat sementtirapuilla, kun komppania purkautui ulos ja alkoi asettua riveihin lumisella tanterella. Päivystäjä hihkui ja puhalteli paljaisiin, kohmettuviin kouriinsa. Rivit ojentuivat ja luku otettiin. Sitten päivystäjä pisti kätensä housunliitinkiin ja puheli piloja ryhmänjohtajien kanssa. Sotamiehet, vain parisen viikkoa sotilaan takkia kantaneet alokkaat, tuijottelivat eteensä vakaina ja vaiteliaina, alakuloisina. Oli lauantai ja jouluaatto. Kuin suunnaton, ylen pehmeä ja valkoinen matto peitti vasta satanut lumi maat ja tanteret. Harmaalta taivaalta seuloutui vieläkin harvakseltaan lunta. Kiteitä istahteli sotamiesten harmaille takeille.

Päivystäjä alkoi jo pitkästyä. Hän käveli ja tepasteli, että pistin heilui, ja kiroili lämpimikseen.

— Mitähän ne kihot taasen munivat tuntikausia… Käyttävätköhän nuo pirut komppaniaa marssilla, vai joko tässä nyt päästään joulusiivoukseen…

Tallilta päin kuului sian kirkuva vingunta ja johti päivystäjän puheet toisaalle.

— Sattumakin valmistautuu juhlaan. Kokit pitävät huolta, että illalla saadaan täysosumia…

Nyt herrat tulevat, pari kersanttia, vääpeli ja nuori, hoikka vänrikki, komppanian toinen upseeri. Päivystäjä ärjyy komentosanat. Sotamiehet jäykistyvät patsaiksi, päät kääntyvät, kaikki katsovat herra vänrikkiin, päivystäjä tekee moitteettomasti ilmoituksensa ja kompuroipi sitten kiireesti portaita ylös komppaniaan.

Vänrikki silmäilee rivit päästä päähän, tekee huomautukset auki olevasta napista, huonosta asennosta, virheellisesti jalan viereen asetetusta kivääristä ja komentaa levon.

— No, pojat, tämä on jouluaatto, mutta silti meidän on tehtävä pieni marssi, ennenkuin rupeamme juhlan valmistuksiin ja viettoon. Emme ole tulleet tänne laiskottelemaan. Tämä asevelvollisuusaika on niin lyhyt. Sekuntiakaan ei oikeastaan saisi mennä hukkaan.

Pieni, kalvakka nuorukainen astuu rivistä, alottaa erehtymättä puhuttelun herra vänrikistä ja pyytää lupaa saada jäädä pois marssilta. Hän on sairas.

Vänrikki silmäilee häntä. Saattaapa olla sairas, mutta ei tässä ole ruvettava antamaan huonoa esimerkkiä vastatulleille miehille. On näytettävä, ettei teeskentely, vermeily menesty.

— Miksi alokas Kärä ei ole ilmoittautunut sairaaksi aikanaan aamulla ryhmänjohtajan aamuilmoitukseen? Olisi sitten päässyt lääkärin tarkastukseen.

Kärä vastaa, että sairaus ilmeni myöhemmin. Se ei aina tule aivan aamusta.

Vänrikki rypistää kulmiaan, näyttää suuttuneelta. Vai uskaltavat nyt aivan tuliteräalokkaatkin vastata noin konstikkaasti, viisastellen.

— No, äkkiä tullut sairaus paraneekin äkkiä? Ja mikä hänellä on kipeänä? Pääkö? No, silloin on alapään hyvä olla. Ja sitähän marssilla tarvitaan. Sotamiehen ei auta välittää pienistä pahoinvoinneista. On kestettävä, kunnes kaatuu. Mieluummin kuoltava seisaalleen. Menkää riviin. Komppania, asento! Hihnasta, olalle! Käännös, oikeaan! Tahdissa, mars!

Komppania talsii eteenpäin vaivalloisesti paksussa lumessa. Se valuu läpi kentän maantielle vänrikin hihkuessa perässä: — Tahdissa, on komennettu! Päät pystyyn!

Päästään maantielle. Siitä on jo ajettu hevosilla. Keskimmäisille miehille on nyt kulku helpompaa mutta marssirivistön etumaiset laitamiehet saavat yhä harpata umpilumessa. Vänrikki lähtee itse pistelemään edeltä pitkin säärin. Tiukka vauhti, sanoo hän, niin päästään pian joulun viettoon. Tottumattomille miehille käy kulku työlääksi. Pakkaus on vielä kevyt, mutta se painaa hartioita, kivääri osoittautuu hankalaksi toveriksi, ja sen hihnan paino ylettömäksi olkapäällä. Hengitys käypi puuskuttavaksi ja hiki kihoaa pintaan. Välimatkat venyvät, hännillä juosta reputetaan.

— Laulakaa, pojat!

Mutta ummen kahluusta ja vauhdista lääpästyneitten miesten kurkusta kuuluu vain muutamia katkonaisia älähdyksiä.

— Keuhkotauti teissä on ja kuppa joka miehessä, päättää vänrikki ja käskee lopettaa laulun.

Kun pari kilometriä on marssittu, komennetaan seis. Kiväärit yhteen ja tiepuoleen seisoskelemaan ja istumaan vasten lumisia aitoja. Tämä on sitä varten, selittää vänrikki, että kukin korjaa jalkarättejään, jos niissä on sovittamista, ja mitä yleensä korjattavaa on.

Alokas Kärä oli todellakin sairas. Kiivas vauhti ja ponnistelu lumessa, kantamus selässä saivat pään kivistyksen yhä yltymään. Huimasi ja ellotti. Mutta hän puri hammasta ja pysyi mukana. Pysähdyttyä hän oksenti hangelle aamulla juotua karvaan ruskeaa saijua, saippuata röyhtäyttävää margariinia ja leivän kappaleita.

Kärän ryhmä oli komppanian hännillä. Siellä oli myöskin muutamia vanhoja miehiä, pian vuoden palvelleita ja joitakin sotavanhuksia, ylipalvelevia, putkassa istuneita ja Joella käyneitä veppereitä. He puhelivat kuin Kärää lohduttaakseen: — Lujaa se vaatii tämä puulaaki, lujempaa vielä kuin Kemiyhtiö… Ja sitten he kertoivat pelottavia juttuja, kuinka monesti marssitaan, että miehiä kaatuu kuin raatoja pyörtyneinä tiepuoliin helteessä ja pölyssä, ja kuinka kihot työntelevät äimiä kaatuneitten takapuoliin nähdäkseen, ettei tapahdu mitään teeskentelyä. Niin, lujaa vaatii tämä yhtiö. Herraa täällä ei huiputeta.

Samassa nähtiin vänrikin tulevan tietä pitkin komppanian etupäästä.

— Siirry nyt helvetissä pois, sanoi joku vanha mies, ettei se nuoleta sinulla tuota oksennusta. Haaskaat tuolla tavoin valtion ruokavaroja…

Kärä kääntyikin ja istahti hankeen. Mutta samassa näki hän sen vanhan miehen kumartuvan oksennuksen yli, yökkäävän katketakseen ja pitelevän kaksin käsin vatsaansa.

Vänrikki lähestyi.

— Mikä teillä on?

Sairaus on tavannut. Ylenannattaa. Eikö hän pääse palaamaan takaisin…

— No, palatkaa, koska niin on.

Ja mies lähtee heti, naama vähän vääntyneenä, kivääri hihnassa roikkuen, horjahdellen töhmeröisellä tiellä.

Lähellä olleet sotamiehet pysyttelevät naama vakaina, suut vain varkain visassa: se on sotamies Tiili, se osaa… Alokas Kärä katsoo naama valkeana ja suu auki. Mutta hänkin ymmärtää, että hiljaa tässä nyt on pysyttävä. Hänelle alkaa vähän valjeta: tämmöinen tämä on yhtiö… Mies se, joka kestää, ja mies se, joka osaa itseään auttaa.

Komennetaan ylös.

— Joo, sanoo Kärän ryhmän johtaja, tuttu kotipuolen mies, auttaessaan Kärälle tornisteria selkään, koukkuja paikoilleen: — Konsti se on, joka pelaa armeijassa! Ei täällä auta haikailla. Kyllä täällä mies kouluutetaan, opetetaan. Kukin on monni aikanaan, mutta viimein täällä oppii tavallinen mies, tulee ylioppineeksi, tempun taitavaksi, osaa järjestää…

Niin menee Kärältä marssimatka loppuun, harpaten lumessa, hikoillen, puuskuttaen, päässä pyöriessä monenkaltaisten mietteitten. Hän on lopussa ylen väsynyt, mutta ei tunne itseään pahasti sairaaksi. Oksennus oli helpottanut, katkerat, synkeät mietteet purreet luontoa.

Soppa syötiin ja alkoi kova touhu joulun vastaanottamiseksi. Lakaistiin, räiskittiin vettä, käsiteltiin märkiä rättejä, raskaita rautasänkyjä laahattiin ulos ja sisään, piiskattiin peitteitä ja patjapusseja. Ulkona luotiin lunta. Sitten järjestettiin kaapit ja vuoteet. Ojennus, ojennus. Käytävälle tuotiin suuri kuusi ja koristettiin pumpuleilla ja kynttilöillä. Sitten oli tupatarkastus, ja niinpä voi joulu tulla kasarmiinkin, lumiselle maalle, tähtiä välkkävän taivaan alle.

Kokoonnuttiin avaraan luentotupaan, istuttiin jakkaroille ja laulettiin. Nyt ääni hoilasi hyvin, istuessa, kun ruumiin ei tarvinnut kiirehtiä. Sitten istuttiin syömään jouluateriaa luentotuvan pitkältä pöydältä. Oli sianlihaa, jotkut palat kyllä sitkeitä ja verisiäkin. Kokeilla oli ollut kiire. Oli riisipuuroa, mutta siinäkin oli jotakin epäpyhää, kuten joku sotavanhus luuli. Kun sitä söit, tuntui vatsassa, kuten olisi tiilikiven niellyt. Mutta hedelmäsoppa — naiminen, kuten sitä nimitettiin — oli makeaa ja moitteetonta.

Nyt tulivat komppanian upseerit. Napit ja nauhat välkkyivät, vyöllä heiluivat miekat. Komppanian päällikkö puhui muutamia sanoja, kauniita sanoja isänmaasta, velvollisuudesta, perivihollisesta. Sanoi, että oli tehty, mitä oli voitu, jotta joulu olisi kasarmissakin viihtyinen. Jaettiin lahjoja: tupakkaa, makeisia, kyniä ja paperia. Joku luki kertomuksen, laulettiin ja istuttiin, tupakoitiin ja puheltiin.

— Ei kai sinua enää sairaus vaivaa? kyseli se tuttu ryhmänjohtaja alokas Kärältä. — Joo, joo, ei auta välittää moneen kesään. Kyllä siihen tottuu. Tämä on sellainen talo. Minäkin kun tulin, kuulin sanottavan, ettei täällä valehtelematta ja kieräilemättä pärjää. Olin monni, en ymmärtänyt, ajattelin, että eiköhän: suora kun on, niin suorin käypi. Mutta nyt minä jo tiedän toista. Armeijalaiseksi täällä täytyy muuttua, jos haluaa olla vähääkään ihmisellinen itseään ja muita kohtaan. Se mies olisi lyhytikäinen, joka tillilleen täyttäisi säännöt ja kihojen mielinouteet.

Ja vanha mies alkaa kertoa kokemuksiaan, hieman ylimielisesti toiselle kokemattomalle. Äänestä tajuttavana vivahdus: minä tiedän.

Alokas kuuntelee ja sanoo viimein:

‒ Sattuuhan sitä. Mutta niin minä luulen, että hyvä koulu tämä sittenkin on miehelle: järki kasvaa ja luonto karkenee.

Upseerit ovat jo menneet. Hanuri soipi. Tanssitaan. Alokkailla on vielä rahaa ja vanhoilla miehillä on lumeen kätkettyinä läkkiastioita. Aika kuluu ja mielestä haihtuu ikävä, huolet ja armeijan monet vaivat. Päivystäjä on ilmoittanut, että iltahartautta ei ole, mutta puoliyöltä on kaikkien oltava levolla. Syntyy sitten jo pieniä rähinöitä ylimielisten vanhojen miesten ja väkevistä rohkaistuneitten alokkaitten välillä. Sotamies Tiilikin tulee alokas Kärän luo ilkkumaan:

— Monni oli sairas, mutta vanhalle miehelle annettiin sairaslepoa ja joululääkkeitä…

Mutta Kärä työnsi hänet kurkusta seinälle ja iski naamaan nyrkillä minkä jaksoi.

— En minä siitä muuten välittäisi, mutta ilkuta minulle ei…

Oli iso mellakka, mutta viimein rauhoituttiin. Hanuri soi. Tanssittiin.

Mutta puolelta öin on jo hiljaista. Alokas Käräkin miettii vuoteellaan, että mies, oikea armeijalainen hänestä kehittyy. Aamulla tosin kävi nolosti, kuten monnille, mutta illalla hän jo näytti…

Päivystäjä istuu vain pöydän ääressä, kello tokuttaa, kuusessa käryävät loppuun palavat kynttilät.

Niin on jälleen yksi joulu ohi kasarmissakin.

MAASEUTUGARNISONIN PÄÄVARTIOSSA

Komppaniassa on tyhjän ja aution näköistä sunnuntai-iltapäivänä. Useimmat ovat painuneet, harmaa lomalippu lakin poimussa, etsimään niitä iloja, joita lyhyt loma maaseutugarnisonissa voi tarjota, pitkin kylien raittia, jollakin onnellisella ehkä tiedossa tyttö tai povella litteä virolainen peltiastia. Päivystäjä istuu pöytänsä ääressä pistin vyöllään lukien romaania. Jokunen sotamies astelee vielä käytävällä sielultaan rauhattomana, sytyttää viimeisen säästämänsä Armiron natsan ja silmäilee komppanian leveänaamaista kelloa ja ulos akkunoista, viheltää, hyrähtää ja kävelee taasen käytävän päästä päähän. Ehkä hän ei ole saanut iltalomaa tai ehkä hän huoppailee, onko syytä ilman rahanpennejä ja tupakkaa lähteä harhailemaan ikäviin, vieraisiin kyliin, vai heittäytyä petille, nukkua. Näin ovat jo jotkut tehneetkin; saappaat jalassa tai sukkasillaan he venyvät peteillä, joilla loikominen on ankarasti kielletty. Mutta nyt he tekevät sen onnekseen, sillä eipä näytä olevan niin innokasta kapitulanttia, joka hukkaisi sunnuntai-iltaansa niin pieneen polttohommaan. Jokunen istuu kaappinsa ääressä kirjoitellen tai lukien; hämärässä loukossa päällystakkitelineen alla iskee pieni sakki korttia.

Joku mies nousee petiltään unisena ja äreän näköisenä, sukkasillaan, korpraalin nauhat olkapäillä. Hän pistää pörröisen päänsä tuvan ovelta ja kysyy päivystäjältä, että paljonko kello on.

— Paljon ja lisää kävelee! Alapa hyppiä! Varttitunti aikaa vaihtoon ja vartio makaa vielä rujona…

Korpraali kiroaa ja hihkaisee parin tuvan ovelta:

— Vartioon lähtevät miehet valmistautuvat!

— Ketä sinne joutuu? kuuluu kysymyksiä.

Korpraali kiroaa.

— Johan ne nimet luettiin! Tottapahan itsekukin kuuli. Ja katsokaa!
Lista on seinässä.

Hän kiroaa vieläkin ja menee vetämään saappaita jalkaansa, ja sonnustamaan itseään kuntoon.

Kymmenen minuutin kuluttua ovat vartiomiehet käytävällä manttelit päällä, pistimet, patruunataskut ja leipälaukut vyöremmistä roikkuen, ja kopeloivat kivääreitään telineiltä. Vartiopäälliköksi tuleva korpraali jakaa heille patruunat ja ähkyy kirouksia viivytteleville.

— Tehkää vähän riviä! Joko ne ovat kaikki siinä? Repo! Mitä pirua sinä kyhnit siellä kämpässä? Asento! Käännös! Mars, seuratkaa!

Marssitaan sisään päävartion matalaan, puiseen ja punaiseen rakennukseen. Vanha vartio on jo rivissä. Uusi asettuu paikoilleen. Vartiopäälliköt äyhkyvät asennot, huomiot ja katseen käännökset ja ilmoittavat toisilleen nimensä ja sotilaallisen arvonsa. Sitten uuden vartion ensimmäinen vaihto lähtee vapauttamaan vanhoja vartiomiehiä. Vanha vartio painuu aulaan odottamaan vaihdon saapumista ja uusi vartio asettelee leipälaukkujaan naulaan ja alkaa kotiutua. Vartiopäällikkö tarkastelee vartiotuvan, pesutuvan ja käymälän, kurkistelee arestikoppeihin, noituu ja morkkaa, tyhjennyttää vanhalla vartiolla roska-astioita ja pesettää ruokakulhoja.

Sitten saapuu vaihto. Vanha vartio pääsee poistumaan ja uusi alottaa hitaasti ummistuvan vartiovuorokausiympyrän. Vartioon kuuluu enimmäkseen alokkaita, pari kuukautta palvelleita miehiä, vaihdon johtaja ja muutamia muita on vanhoja miehiä, pian vapautuvia, ja lisäksi on yksi »sotavanhus», Ilmajoella käynyt, matala, suulas sotilaskarkuri. Alokkaista jokainen on ensi kertaa vartiossa. He katselevat ympärilleen vähän oudostellen, päässään pyörivät luennoilla opetetut pykälät vartiosta, sen käytöksistä ja velvollisuuksista, siinä tehdyistä virheistä tuntui olevan odottamassa vähintään kuolemantuomio. Mutta vanhat miehet ottavat selvän, kuka on päivystävä ja kiertävä upseeri ja lausuvat heistä mielipiteensä oikealla täysin palvelleen armeijalaisen koristetulla kielellä, jossa joka toinen sana on kirosana:

Piru mieheksi! Polttaa missä suinkin saa, vaan on niin laiska, ettei se paljon viitsi kytätä. Kyllä täällä nyt pärjää, vaan olisipa se, tahi se…

He kertovat entisiä vartiokokemuksiaan, tupakoivat ja heittäytyvät ritsille pitkäkseen. Mutta vartiopäällikkö potkii heidät ylös yhä pahatuulisena siitä, että on joutunut vartiopalvelukseen sunnuntai-iltana ja iltamasuunnitelmansa ovat menneet myttyyn.

— Kele! Milloin hyvänsä voi tulla joku niitä elinkautisia. Poltatte itsenne heti alussa. Silloinhan täällä ei ole hengen rauhaa, vaan saat koko vuorokauden olla kantapäilläsi…

Hän komentaa jonkun miehen puhelinvartioon tarkastavan upseerin huoneeseen, joka ei ole vielä päävartiossa käynytkään tämän vartion aikana. Joku miehistä asettuu lukemaan, joku kirjoittamaan paksuihin vahakansivihkoihin haikeita lauluja tai sotamiehen vaatimattomia rukouksia, joissa anotaan, että sotamies saisi vapaasti maata tai istua herrojen upseerien kasvojen edessä ja että Herra varjelisi heitä pitkiltä marsseilta, eikä tarvitsisi raskaita saappaita kantaa, ja päiväraha koroitettaisiin niin, että saisi reilusti törsätä ja polttaa tupakkaa… Ja samaa pitkälti.

Se sotavanhus hyräilee hiljalleen »Ilmajoen laulua», jonka kauniissa sävelissä hohkuu niin sitkeätä, uhmailevaa mieltä:

Ja toivokaamme että ois' viime reissu tää, ja pääsisimme viettään vapaata elämää…

Aletaan istua totisina, vaiteliaina, nuokkuvina. Päävartion tavallinen, ikävä, unettava ilma vaikuttaa: lahon puun, käymälän, ummehtunut, tympäisevä läsy. Joku arestilainen kävelee kopissaan nurkasta nurkkaan hyräillen ikävissään. Toinen iskee nyrkillä oveen pyrkien käymälään.

Sitten tulee päivystävä upseeri, paksu, pösäkkänaamainen, pöllönsilmäinen vääpeli. Vartiopäällikkö saa miehet äkkiä kahteen riviin ja tekee raittiilla äänellä ilmoituksensa. Vääpeli tarkastelee, huomauttaa tulitikusta seinän vieressä, nauloissa riippuvien leipälaukkujen kierteisistä hihnoista, jostakin auki olevasta manttelin napista, pölyisistä saappaista. Uhkaa tehdä raportin huonosta järjestyksestä vartiossa.

— Tee vain, sanoo vaihdonjohtaja, kun vääpeli lähtee vartiopäällikön kanssa tarkastamaan arestilaisia. — Ei se kirjoittaa osaa, vaan tehköön piirroksia. — Sitten hän kertoo, kuinka se on tehnyt raportin jonkun sotamiehen epäsotilaallisesta käyttäytymisestä: piirtänyt oman kuvansa ja sotamiehen kuvan jalat hajallaan kuin haasian pönkät…

Munalukot ratisevat koppien ovilla. Arestilainen suoristautuu asentoon ja ilmoittaa itsensä ja syyn minkä vuoksi ja kenen tahdosta hän asuu kopissa. Vääpeli huomauttaa huonosta ryhdistä, tutkii taskut ja tarkastelee koppia löytääkseen tupakkaa tai tulitikkuja. Ei löydä ja murisee tyytymättömänä. Joku arestilainen ilmoittaa pahanilkisesti olevansa lusimassa sen ja sen pituista rangaistusta.

— Lusimassa! Mikä sana se on?

Ja vääpeli saa tilaisuuden raivostua ja purkaa hirveitä uhkauksia. Tämän jälkeen hän menee hetkeksi virkahuoneeseensa ja poistuu sitten, kai kasinolle kahvipöydän ääreen tai asunnolleen tai menisikö jo silmäilemään vartiopaikkoja.

Hetken kuluttua hän kuitenkin palaa talutellen käsipuolesta perin hutikassa olevaa, horjuvaa sotamiestä, jonka on yhyttänyt tämän osaillessa pitkin hiekkaista kenttää komppaniaansa. Sotamies pistetään tyhjään koppiin. Hän onkin sävyisä mies; ei metelöitse, mutta laulelee hiljalleen:

Minä menen lännen maille, siellä lampaita paimentelen…

— No, se lännen maille paimeneksi meno lykkäytyy vain tällä pelillä, laskee vääpeli leikkiä. Se jatkuu palvelus Suomen armeijassa. — Sitten hän taasen poistuu…

Aika kuluu. Kello on yhdeksän. Vaihdonjohtaja on lähtenyt viemään toisen vaihdon miehiä. Parikiertovartio, jonka on määrä yön aikaan kierrellä kasarmialuetta, on niinikään lähtenyt liikkeelle. Pilli huutaa, pitkään, ulvahtaen, hieman surunvoittoisesti. Pitkissä, mataloissa komppaniarakennuksissa järjestyvät miehet unisina, päivystäjän hihkuessa, iltahartauteen. Rivit ovat lyhyitä, sillä paljon miehiä on iltalomilla. He veisata möläyttävät virrenvärssyn ja poistuvat peteilleen.

Mutta päävartiossa ei toimiteta iltahartautta. Vartiopäällikkö on kurkistellut akkunoista ja todettuaan, ettei mikään yllätys voi tapahtua, pysyy hän aloillaan, sille armeijan kirjoittamattomalle laille uskollisena, ettei mitään pidä tehdä, mistä kerran voidaan vapautua. Sotavanhus huomauttaa häntä virkavelvollisuuksien laiminlyömisestä, mutta kun korpraali ei ole kuulevinaan, alkaa hän lukea Sotamiehen rukousta:

— Herra opeta meitä oikein poraamaan…

Jopa hän yrittää veisata hyräyttääkin virrenväännöstä »Käy nyrkit taskussa solttu» — mutta vaikenee pian, sytyttää savukkeen ja heittäytyy ritsille selälleen.

Ensimmäinen vaihto saapuu ja asettaa kolistellen kiväärinsä telineisiin ja sadattelee ilmaa. Kylmä tuuli kun muka syö ja leikkaa miehen läpinäkyväksi. Tulee hiljaista, unettavaa. Ensiksi lähtevän vaihdon miehet nukkuvat lakki ja kintaat päänsä alla, ja usea muukin venyy ritseillä, vaikkei heillä suinkaan olisi mitään laillista nukkumisen oikeutta. Joku jaksaa vielä pysyä valveilla kirjansa ääressä, toinen kirjoitushommissa. Vartiopäällikkö torkkuu selkä takkaa vasten, sammunut savuke hampaissa.

Äkkiä alkaa kuulua möyrivää metakkaa. Vartio virkistyy ja siirtyy akkunoihin. Syy meteliin huomataan: puolenkymmentä kapitulanttia kuljettaa juopunutta sotilasta päävartioon. Ja kohta tunnetaan mieskin: Suomen Sotilas. Ei olekaan toista niin kuulua sotamiestä koko garnisonissa. Hän on sotavanhus, kuten tämä yksi vartioon kuuluvakin. Mutta jos tämä onkin ollut armeijassa pian pari vuotta, on Suomen Sotilas ollut kohta kolme, eikä ole vieläkään hämärää tietoakaan poispääsystä. Kaksi reissua hän on tehnyt jo Joelle ja pian parisataa vuorokautta on hänellä putkaa, yksinkertaista ja lujennettua. Suomen Sotilaasta kerrotaan monet sankarijutut kasarmien harmaina iltoina.

Tänä iltana hän oli pitkästä aikaa saanut oikean kunniallisen lomalipun, juonut ja joutunut humalapäissään aliupseeriparven kynsiin. Hän on hulluna päissään. Huutaa, mekastaa, haukkuu ja kiroilee. Ja niin pian kuin hän saa kiskaistuksi kätensä hetkeksi vapaaksi, hän iskee jotakin aliupseeria naamaan. Hän kiroaa ja möyryää:

— Minä oon jätkä Pohjanmaalta, reissaavainen! Te tulette parvessa päälle, mutta tulkaapa yksitellen, tulkaa askeleen välimatkoilla koko garnisooni… Enkä minä lähde nyt putkaan muuten kuin kilon palasina! Per…

Mutta hän tulee sittenkin, ja kokonaisena. Puolikymmentä miestä häärii hänen ympärillään reutoen ja laahaten häntä vaivalloisesti eteenpäin, aulaan ja sisään kapeista ovista. Vartiopäällikkö avaa tyhjän kopin oven ja Suomen Sotilaalta otetaan päällystakit, lakit, remmit ja henkselit pois ja hänet työnnetään sisään. Lamppu tipahtaa helisten alas, ristikkoikkunan ruutu sälähtää rikki. Hän potkii ovea ja alkaa sitten iskeä siihen Testamentilla, ainoalla esineellä, minkä hän putkasta löytää, rallattaa ja iskee kirjalla oveen, niin että lehdet repeytyvät ja leuhahtelevat ympäri lattiaa.

— Taara rattat-taa, taara rattat-taa! Herätykset parijonoon! Taara rattat-taa…

Viimein tämä riemuitseva mies uupuu nukkumaan ympäri permantoa hajoitetun jumalan sanan päälle. Jollekin lehdelle valuu verta, hänen ruudun särkemisessä haavoittuneista rystysistään.

Yö on pian puolessa. Kolmas vaihto on jo vartiossa. Suomen Sotilaan esiintymisestä hetkeksi virkistynyt vartio on jälleen vaipunut raskaaseen uneliaisuuteen. Kaikki ovat paneutuneet ritsille tai lattialle pitkäkseen huolimatta vartiopäällikön kiroilusta. Ainoastaan päivystävän upseerin huoneessa valvoo puhelinvartio, tai paremminkin nuokkuu pöydän ääressä, kirjoitettuaan vahakantiseen vihkoonsa uuden laulun lisää. Vartiopäällikkö käypi varoittamassa häntä pysymään hereillä ja tulemaan huomauttamaan, kun näkee upseerin tulevan päävartioon. Sen kyllä näkisi. Paistaahan kuu, ja tolpissa on kirkkaat sähkölamput. Ei tämä vartiopäällikkökään ota asemaansa niin kirjaimellisen törkeästi. Hän on jo vanha mies, toista vuotta väessä. Käynyt aliupseerikoulun, vaikka ei olekaan vähäisten ansioittensa vuoksi saanut kahta natsaa olkalappuunsa. Hän on kyllä jäljillä asioista. Luissaan hän jo luulee tuntevansa, milloin vaara uhkaa. Siispä hän heittäytyy pitkäkseen vartiotuvan pitkälle pöydälle ja kuorsaa pian huulet lupsahdellen.

Puhelinvartionkin pää nyökkyy yhä alemmas ja alemmas, kunnes painuu aivan pöytään kiinni, eikä liiku enää. Koko vartio nukkuu.

Ilma kylmenee yhä yön jatkuessa. Hatara päävartio, jonka uuneja on huonosti lämmitetty, jäähtyy myös. Kylmä puistauttaa pöydällä selällään nukkuvaa vartiopäällikköä. Hän herää, silmää kelloon ja kiroaa heti kiukkuisesti. Kiskaisee vaihdonjohdattajaa jalasta lattialle ja hihkaisee:

Hopusti nyt! Kello on melkein puoli tuntia yli vaihtoajasta!

Vaihdonjohdattaja tempaisee säärestä vartiovuorolle lähteviä miehiä ja niin he alkavat etsiä lakkejaan, kintaitaan ja kivääreitään viluisina, unisina ja myrtyneen näköisinä. Vaihdonjohdattaja heittää kiväärin olalleen ja ääntää juhlallisella korostuksella:

— Kolmekymmentä yksi!

Ja he painuvat kolistellen ulos. Astua nyrppäsevät lampputolppien alla manttelin kuluneet, ruskeat helmat lepatellen, alokkailla pää painuksissa alakuloisina mietiskellen, ettei heillä ollut lohdutuksena edes kolmeakymmentä yhtä, vaan oli mainittava satoja.

Mutta vartiopäällikkö alkaa kiroilla ja liikkua toimekkaasti itseään lämmittääkseen ja virkistääkseen.

— Ja missä ovat nekin kiertovartiomiehet? Etteiväthän vain ole tuolla huonolukkoisessa putkassa? Eivät ne ainakaan muualla ole kuin nukkumassa…

Kiertovartio, siihen sattuneet miehet katsojatkin aina tässä garnisonissa itseään onnen kohdanneen. Siinä kulki aina kaksi miestä kerrallaan iltasoiton ja aamuhuudon välillä. Päivällä heidän ei tarvinnut olla vartiossa, vaan kantoivat he ruokaa, siivosivat ja lämmittivät vartiorakennusta. Eikä yölläkään ollut olemassa mitään järjestelmää, jolla heidän palvelustaan olisi seurattu. Sen vuoksi olikin työlästä saada selkoa, missä he milloinkin vartioaikansa viettivät, olletikin, ellei tarkastava upseeri ollut ylen sotahullu mies. Siksi sotamies vartioon joutuessaan aina halusi kiertovartioon. Muilla vartiopaikoilla oli pysyminen, joko sitten satoi tahi tuuli, mutta kiertovartio sai aina suojaa, jos oli viisas.

Nyt oli tähän vartioon pantu alokkaan toveriksi aina vanha mies, että nämä perehdyttäisivät alokkaan tähänkin palvelukseen. Tämän he tekivätkin perinpohjaisesti.

Vartiopäällikkö siis meni, avasi epäilemänsä putkan ja löysi sieltä kummankin vartiomiehen, kiväärit vieressä, nukkumassa veljellisesti arestilaisen kanssa. Vartiopäällikkö ajoi heidät ylös, mutta heidän vartiovuoronsa oli jo päättynyt; he menivät vartiotupaan ja heittäytyivät ritseille. Seuraava vaihto herätettiin, ja he ottivat kiväärinsä ja aikoivat ryömiä ritsin alle makaamaan, mutta vartiopäällikkö esti heidät siitä. Heidän täytyi painua ulos. Vaihto saapui. Vartiomiehet olivat äkeissään siitä, että heitä oli pidetty yli. Sotavanhuskin heräsi melusta ja virkistyi hetkeksi ja puheli sotilaallisia muistojaan:

— Älkää välittäkö moneen kesään! Ei se mitään, jos sotilaallista kuntoanne hieman koetellaankin. Tässä viime talvena olin vartiossa. Se Tappuna vääpeli oli päivystävänä upseerina. Oli liikkunut edelliset yöt riijuulla ja nukkui tuolla upseerikämpässä. Varma oli, että se nukkui niin siki, ettei sitä olisi saanut hereille kangilla vyöryttämälläkään. Me kaikki asetuttiin siis levolle. Uni vähän valskasikin. Miehet olivat viidettä tuntia vaihtamatta ja tallustelivat lopulta tänne omin päinsä. Sitten vasta sinne lähetettiin uudet. Eikä Tappuna, kun se sitten aamulla nouseskeli, mitään aanannutkaan…

Päivystävä upseeri tuli. Hän oli kävellyt varjossa pitkin komppaniarakennuksen sivua, mutta seisoskeleva ja akkunoista katseleva vartiopäällikkö huomasi hänet ajoissa, ja niinpä oli ritseillä enää vain sallittu määrä miehiä, kun hän ehti vartiotupaan. Hän kurkisti ritsin allekin, sillä hänellä oli kyllä tiedossa, kuinka vähän sopi luottaa garnisonin kiertovartioon. Sitten hän kävi tirkistelemässä arestikoppien luukuista ja meni istumaan pöytänsä ääreen, josta puhelinvartio niinikään oli jo keretty hälyyttää hereille.

Nyt oli miehien pysyttävä valveilla. Joku katseli lauluvihkoja. Yksi varoissaan oleva sytytti Armiron. Toinen tilasi häneltä natsan, kolmas sai kuumat ja neljäs maahan tallajaiset. Näin jaettiin savuke veljellisesti. Vartiopäällikkö puhui ja ylisti viisauttaan, kuinka hän osasi olla arka ja sääntöjen mukainen juuri oikeaan aikaan. Hänen nokkaansa muka haiskahti, milloin palon käry oli uhkaamassa. Kuinkas olisi nytkin käynyt, ellei hän olisi herännyt juuri oikealla hetkellä ja patistanut kiertovartiomiehet pois petien alta ja arestilaisten putkista…

Päivystävä upseeri käveli taasen ulos omille teilleen. Pari arestilaista pyrki ulos kopeista, kalvoi tupakkaa ja tulitikkuja olkapäällään villapaitansa alta ja käveli jutellen ja tupakoida leuhautellen käytävällä. Vartiomiehistä yksi ja toinen alkoi taasen vetäytyä pitkin puuta. Mutta vartiopäällikkö oli päättänyt pysytellä valveilla loput yötä. Vartiorakennus oli jo ylen kylmä. Vilu ahdisti. Hän asettui istumaan selkä uunia vasten, päällystakin kaulus törröttäen pystyssä, kädet pistettyinä taskuihin ja alkoi hiljalleen noiduskella:

— Eivät ole viitsineet konepyssyn jätkät lämmittää muuria. Mutta ei lämmitetä mekään. Se on seiskan vartiovuoro huomenna. Joutaa se kylmä naida seiskan monniakin…

Kukaan ei hänelle vastannut, mutta kuitenkin hän jatkoi puheluitaan hetken kuluttua:

— Kunhan nyt olisivat ne kiertovartiot menneet semmoiseen paikkaan, ettei se elinkautinen niitä löytäisi, että päästäisiin kunnialla pois täältä. Vain onhan tuolla se Tamminen toisena, vanha jätkä. Ei se lennä lankaan, vaikka kuin kytättäisiin…

Eikä tarkastava upseeri ollut kiertovartiota yllättänytkään, jos hänellä nyt lieneekin ollut sellainen aikomus.

Heti kun kiertovartio oli päässyt ulos, oli Tamminen sanonut toverilleen, ensi kertaa vartiossa olevalle alokkaalle:

— No, ei me kuitenkaan kierretä niinkuin monnit. Nukkua sitä saada täytyy. Mennään leipomon lämmityskoppiin. Siellä on lämmintä ja sieltä ei arvaa kyttä katsoa.

Lämmityskoppi oli vielä kuuma. Sementtisellä lattialla oli parahultainen makailla paksu halko pään alla, kivääri vieressä. Tammisella oli vanhan sotamiehen kehittynyt, mainio unenlahja. Hän nukkui heti, mutta alokas ei saanut unta. Leipomon varastoissa oli paljon rottia. Joku noista isoista, harmaista köntsäkkeistä pujahti aina lämmityskoppiinkin ja ravasi ympäri. Ne juoksivat pitkin nukkuvan Tammisen ruumista, menivät kasvojenkin ylitse; mutta hän vain korsasi, harasi unimielissään kourallaan naamaansa, jota rotan kynnet olivat kutkuttaneet. Alokasta nuo rotat peloittivat. Kauan hän valvoi, mutta viimein uni voitti, raskas uni. Rotat vain jatkoivat yöllistä elämäänsä.

Sitten he molemmat heräsivät ja kimmahtivat säikähtyneinä istulleen. Mitä oli tapahtunut? Iso, raskas halko oli vauhdilla pudota mojahtanut sementtipermantoon aivan alokkaan pään viereen. Sen oli paiskannut halkoja ajava sotamies, jonka tapana ei ollut tutkia mitä lämmityskopin hämäryydessä mahdollisesti olisi särkyvää.

— Paljonko kello on? älähti Tamminen heti, kun oli selvinnyt unen ja säikähdyksen sumuista.

— Sen pitäisi olla kuusi aivan näinä minuutteina.

— No, sitten meillä on jo hoppu! Elä sinä tapa ihmisiä niillä halon kalikoilla, varoitti hän ajomiestä. He sieppasivat kiväärinsä ja painuivat ulos. Oli jo melkein täysi päivä. Vain hiukan harmaata aamuhämärää jäljellä. Nopeasti he suksisivat aukion poikki ja pääsivät pitkin pitkän komppaniarakennuksen sivua onnekseen kenenkään huomaamatta päävartion eteen. Samassa hihkaisi konehuoneen pilli aamuhuudon suitsutellen harmaan höyrypilven ilmaan. Komppaniassa ärjyivät päivystäjät. Miehet alkoivat ilmestyä käytävälle valkoisissa pukimissaan heiluttelemaan jäseniään aamuvoimistelussa.

Päävartioon jo tuotiin teetä isossa ämpärissä, ruskeata ja höyrähtelevää, väkevää kuin myrkky. Toisessa ämpärissä olivat kasvisvoinapit ja sokerinokareet, säkissä leivän muhkuroita. Aterioitiin. Vartiopäällikkö päästi avainnippuaan helistellen arestilaisen toisensa jälkeen hakemaan osaansa. Sieltä tuli Suomen Sotilaskin, kohmeloisena, tukka pörrössä, naama kellertävänä ja hieman väkinäisessä hymyssä.

— No, kysäisi vartiopäällikkö, missä määrässä ne ovat Suomen Soltulla herätykset? Sinä huutelit illalla niitä parijonoon.

— No, ei ne taida oikein äkkiä mennä parijonoon tuolla pelillä. — Ei sinulla ole tupakkaa, että saisi aamusavut…

Yö oli mennyt. Päävartiossa alkoi päivän vaellus, harmaan, pitkän päivän.

TALVINEN SOTARETKI

Komppanioitten jonorivistöt liikkuivat kuin mustat, valtavat, rähmivät madot järven valkoisella selällä. Aurinko teki nousuaan taivaansineen kevätmuhevan metsän takaa, hangen karskava valkeus kimalteli ja punersi. Lumi natisi suksen alla, sauvat vinkuivat. Sotamiesjonojen harmaat lakin puuhkat ja pakkauksien valtavat kyhmyt huojahtelivat tasaisesti ja herkeämättä. Aliupseerit ja upseerit sauvoivat edellä ja jonojen vierissä, kepeinä, kiikarit ja karttalaukut kupeella. Varjot hiiviskelivät ja elivät hangella kuin mustat, satumaiset hämähäkit.

Järvi loppui. Etumainen komppania painui metsään ja toiset liittyivät sen häntiin. Jonorivistöt liikahtelivat järven rannalla, kuten suunnaton, vihainen käärme olisi heilautellut häntäänsä kiemurrellessaan metsän pimentoon. Aika kului, aurinko yleni. Metsän lumilta lykkääntyivät sotamiesjonot maantielle, jonka molemmin puolin havupuissa kävi keväinen suhina, ja puhelinlangat humisivat surunvoittoisesti. Sininen taivas ja valkea maa hohtivat, auringon hehkuva pyörä ikäänkuin nauroi, suurella irvistävällä suulla. Ladut hikosivat ja hiihtäjät hikosivat.

Kymmenen minuutin marssitauko! Sukset pystyyn, pakkaus alas ja tupakka sen hampaisiin, kuka siihen kykenee.

Kuormasto tulee pitkin tietä. Etumaisena ajorekiä upseereille, jotka nousevat niihin suksineen ja karauttavat tiehensä. Heidän kun on mentävä etukäteen miettimään karttojensa ääreen, järjestämään tilannetta. Ja sitäpaitsi hiihto hikoilevilla hangilla kävisi jäseniin. Pian lähtevät joukotkin liikkeelle. Laiskimmat aliupseerit menevät heti kuormastoon tupakoimaan ja istumaan konekivääri-, muona- tai sanitäärirekien päälle. Toiset pysyvät uskollisesti suksillaan määräämässä vauhtia, pitämässä silmällä järjestystä, ja sitäpaitsi on heillä vielä tilaisuus vaihtaa vuoroja. Puolenkymmentä penikulmaa on kuljettava, ennenkuin tulee majoitus, tilanne alkaa, ja toisen garnisonin joukot kerkiävät vastaan. Niin, herrat voivat järjestää. Mutta sotamiesten on mentävä lävitse jäseniensä sitkeydellä ja sisulla.

— Hei, kaveri, luepa siunaus, että hengissä tältä sotaretkeltä selvittäisiin.

— Herrat vaivaavat meitä ja herrat vahtaavat meitä, herrat valjastavat ratsunsa ja ajavat meidän päällemme ja ovat meille armottomat…

— Amen jäi pois.

— Niinpä jäi. Amen. Kelettäkö kuhnit! Kiinni välimatka!

Päivä paistaa. Sukset luistavat sohjuisella tiellä ikäänkuin sahanterät. Parasta on kävellä lossutella kuten valtavan pitkillä puukengillä. Heikoimmat ovat ahtaalla, kaikki käyvät vähäpuheisiksi. Kilometrit jäävät taakse, männikkökankaat ja kylien aukeat. Niissä, puhallusajalla, voi rahamies kauppapuodin portailla purra rinkilää.

Iltapäivällä saavutaan päämäärään, maalailtuun kirkonkylään ja majoitutaan. Seurojentalon ja kunnantuvan lattiat käyvät märäksi monista lumisista saappaista. Miehet nukkuvat ja nuokkuvat istuallaan, virkeimmät kävelevät tiellä, kenttäkeittiöissä kiehuu hernerokka.

Saapuu ilta ja yö. Kuu paistaa ja tähdet välkkyvät. On pakkanen ja keli aivan mainio. Tilanne on alkanut, on edettävä äänettömästi, sotamarssissa. Asetetaan kärki- ja sivustapartiot. Niin matkataan pitkin tietä ja viimein pysähdytään. Sotamiehet seisovat sauvojensa nojissa ja upseerit katselevat karttoja. Suksen pohja narahtaa joskus vasten tien pintaa, tahi kuuluu supinaa ja tukahutettua naurua. Mutta päällystö puhelee hiljaisella äänellä ohjeita joukkueen- ja ryhmänjohtajille, aivan vakaana, kuten olisi kyseessä totiset asiat. Me varmistamme sen ja sen lohkon. Sinne on asetettava kenttävartiot, sinne kiertovartiot, siellä on päämaja. Joukot hajaantuvat hiljaiseen, hämyiseen pakkasyöhön.

Ruskealiepeiset kalamanttelit ovat päästetyt rullilta ja vedetyt ylle. Monessa metsänkulmassa seisoskelee mies suksiensa vieressä, kopistelee palelevia jalkojaan, kuuntelee pakkasen rapsetta ja silmäilee tähtiä. Mieleen muistuvat monet asiat. Jos vilu käypi ruumiin kimppuun ylen ankarasti, tulee mieleen pirullisia ajatuksia: sodassa tässä ollaan. Pensaikossa kyttää vihollinen, sutiparta…

Eräs kolmimiehinen patrulli on määrätty kulkuvartioon. He saavat ohjeensa ja hiihtää karauttavat tiehensä. Heidän on kuljettava pitkin ison virran vartta, yli niittyaukioitten ja poikki metsäniemekkeitten aliupseerivartiosta toiseen pitämässä yhteyttä. Naureleva ja kiroileva korpraali on tämän kulkuvartion päällikkö.

— Nyt kun tässä pääsi sotaherraksi, niin pitää järjestää mukavuuksia.
Elkää luulko, että tässä taivastellaan ja kärsitään vilua ja nälkää.
Hiihtokengätkin ovat niin pienet, ettei mahdu kuin yksi rätti sisään.
Varpaitani minä en jäädytä. Katsellaan tuolta metsästä joku mökki ja
levätään kuin ihmiset…

Toiset epäilevät.

— Jos kärähdetään, niin siitä seuraa jokireissu…

— Vaan kun ei kärähdetä. Minä en olekaan ensi kertaa nappiteikalla. Ottakaa huomioon, että olen jo toista vuotta armeijassa. Minä ei ole lähtenyt aapeenkoulusta. Minä olen käynyt läpi eksaamin…

Joitakin kilometrejä hiihdettyään he löytävätkin yksinäisen mökin matalasta metsästä peltotilkun keskeltä. Kauan kolkutettuaan saa korpraali viimein mökin naisen aukaisemaan oven, miehiä kun ei ole kotosalla, ja puhelee sitten velhoja, kunnes saa hänet kahvinkeittoon. Kun kahvi on juotu, käydään makaamaan ja korpraali kuvailee toisille, kuinka moni vähä-älyisempi mies olisi tässäkin tapauksessa hiihtänyt itse ja hiihdättänyt toisilla öisessä pakkasessa, palelluttanut varpaansa ja nenänsä ja ties mitä kaikkia.

Sitten nukutaan ja noustaan vasta aamuhämärissä, ryypätään kahvit ja lähdetään.

Kirkkaassa kevättalven aamussa kuuluu laukauksia, pikapyssytkin rätisevät.

— Siellä on ankara sota meidän Taavettia vastaan, puhelee korpraali joukkueenjohtajastaan.

Sitten hän karistelee lakkinsa ja pakkauksensa päälle lunta ja käskee kumppaniensa tehdä samoin. Pitkän kierroksen jälkeen pääsevät he omaan osastoonsa, jossa Taavetti-kersantti alkaa tiukasti tiedustella, missä kulkuvartio on toiminut.

— Ei sen perästä ole nähty teidän vartiotanne, kun te läksitte. Ja vihollisen tiedustelijat ovat tulleet lävitse juuri teidän lohkoltanne…

Mutta kulkuvartion päällikkö selitti reilusti, ettei ole heidän syynsä, että he eksyivät tuntemattomilla mailla. Miksikä heille ei annettu karttoja eikä kompasseja? Koko yön ovat he hiihtäneet pimeässä metsässä eksyksissä. Vilu on ja väsyttää…

Taavetti-kersantti korottaa äänensä ja sanoo, ettei tämä asia pääty tähän.

Taistelu jatkuu. Metsäpuskissa rätisee ja välähtelee pyssytuli.
Hyökätään ja peräydytään. Vasta päivällä joudetaan syömään hikisinä
tai viluisina, kummalla vaivalla sota missäkin kohdassa on rasittanut.
Käsketään myös puhdistaa pyssyjä ja levätä.

Tällöin ne yöllisen kulkuvartion miehet kuulevat esikunnan lähetiltä, että päämajassa on ollut yöllä hauskaa. Kaikki isommat herrat ovat ryypätä kompsautelleet koko yön. Tämä tieto ilahduttaa vartion miehiä erinomaisesti: eivätpä he silloin liene koko tästä sotahommasta selvillä senkään vertaa kuin he. Taavetti-kersantti puhukoon mitä tahansa. He puhuvat vain suuresta eksymyksestään, yksimielisesti, jos asiasta kysymys tulee.

Päivä kuluu iltaan. Syödään kaurapuuroa ja jaetaan huomisen päivän muona, leivät ja sokerit. Sitten alkavat taasen iltapakkasen ja yön tullen sotaliikkeet. Kenttävartiot paikoilleen, kaikki valmiiksi.

Se naureleva ja kiroileva korpraali joutuu aliupseerivartion päälliköksi ja nyt ei ole mökkeihin menemistä. He ovat leveän virran partaalla, josta puhaltaa ilkeä öinen viima, joka käypi lävitse vanhojen ryssän manttelien ja saattaa luutkin vapisemaan. Mutta sinne vasten viimaa on vartiomiehen vain pidettävä naamaansa, katsottava, ettei vihollinen valkoisessa lumivaipassaan kuin kyttyräselkäinen haamu hiivi ylitse.

Hieman etempänä harmaan, ränsistyneen mökin seinien vieressä, johon miehet vartiopaikoilta käydään vaihtamassa lepäämään, on kyllä suojassa tuulelta, mutta kireä pakkanen puree sielläkin ihoa kuten suola tuoretta, veristä lihaa. Mökkiin ei ole lupa mennä, eivätkä aukaisseet sen oveakaan, kun vartiopäällikkö kolkutti. Jotkut yrittävät oleilla navetassa, mutta sekin on kylmä ja sen lattia on perin kurainen. Kun kaksi poikaa käy makaamaan ainoan lehmän kummallekin kupeelle, ei enää makuupaikkoja löydy. Ja kohta vartiopäällikkö ajaa heidätkin sieltä pois huutamalla:

— Ylös sieltä sen tytön vierestä! Vartioon!

Joltakin on mennyt ukkovarvas jäähän ja hän sadattelee ja kiroaa aivan kamalasti.

Vartiopäällikkö ryhtyy kertomaan juttuja olostaan isossa garnisonikaupungissa aliupseerikoulussa. Siellä oli vartio merensaaressa ja keväthälseen aikana, kun ei ollut kulusta jalan eikä veneellä, täytyi vartio lähettää sinne pariksi viikoksi olemaan omin päin. Tarkastajakaan ei sinne päässyt. Korpraali sanoi joutuneensa tällaiseen kelirikkovartioon. Ja olivat löytäneet trokareitten kätköistä pari virolaista neekeripoikaa ja ryhtyneet juomaan. Kaikki olisi mennyt hyvin, mutta viimein ei kukaan halunnut lähteä vartiopaikoille, ja silloin niille rakennettiin sellaiset ukot kuin variksen pelot pellolle: housut ja takki keppiin, lakki nokkaan ja kivääri kupeelle. Mutta rannalta ottivat selvän kiikareilla näistä ylen levollisista vartiomiehistä. Tuli tutkinto ja poikia joutui Joelle.

— Mitenkäs itse pelastuit?

— Käännyin sairaaksi niistä virolaisista lääkkeistä, olin kovassa kuumeessa ja houriessa, kun hakivat, ja väitin sitten, etten tiennyt koko komennosta mitään…

— Ei kai ole muuta väliä, kunhan et vain valehtele…

— No, kyllä siellä seisoo kirjoissa koko juttu, tuomarin kirjoissa. Käy tutkimassa. Oli siellä eri mojovia vartiopaikkoja kuin nämä. Siellä meren rannalla on eräskin paikka, johon tuuli aina ajaa kanistereita. Vartiomies tökkää astian pistimeensä ja niinpä saadaankin sieltä, kun vaihto saapuu, tuoda miestä kummastakin kainalosta kannatellen…

— Hoho, kyllä meitäkin jo, ennenkuin yö on lopussa, saa kantaa kuin tönkkää kalikkaa.

Alkaa jo olla aamuyö, kun vartiopaikalta kajahtaa laukaus. Nähdään, että ylitse ison, aavan joen liitää suksillaan lauma lumikauhtanaisia miehiä, ja vartiopäällikkö komentaa miehensä ketjuun jokitörmälle. Aletaan ampua napsia ja pikakiväärikin otetaan esiin, mutta tulijat hiihtää pyyhältävät vain kohti. Kun he ovat saapuneet aivan törmän alle, kysyy hyökkäysjoukkueen päällikkö:

— Montako miestä teitä siellä on? Vai kymmenkunta! Kyllä te sitten olette hävinneet — vankeina ja vainajina.

— Kuinka se niin on, herra vääpeli? kysyy korpraali vastaan. Te olette hyökänneet aavaa jokijäätä, ettekä ampuneet laukaustakaan, me olemme maanneet suojissa ja ampuneet kivääreillä ja pikakivääreillä vastaan.

— Ei ole mitään kysytty, korpraali. Kyllä minä olen jo siksi kauan aikaa ollut armeijassa, että ymmärrän jotakin tämän leikkisodan päälle. Elkää liikkuko mihinkään sieltä.

Valkokaapuinen hyökkäysjoukko kapuaa törmälle ja vartio on vankina.

Mutta muualla eivät asiat mene yhtä nätisti. Siellä ammutaan puolin ja toisin, ollaan asemissa, edetään ja väistytään. Päivä valkenee ja aurinko nousee, mutta vielä jatkuu taistelua tuntikauden. Kiväärit ja konepyssyt rätisevät, kuuluu rynnäkköhuutoja. Kyläaukealla piiat seisovat tunkion kulmilla, kuuntelevat ja katselevat. Tämä näyttää heistä merkilliseltä, juhlalliselta, ylen hupsulta ja hauskalta. Sitten kuuluu messinkitorven pitkiä puhalluksia merkiksi tilanteen loppumisesta.

Tiepuolissa höyryävistä kenttäkeittiöistä saadaan sajua. Se onkin nyt monelle ainoa ravintoaine, kun ovat jo yöllä syöneet leipänsä ja sokerinsa. Sitten komennetaan rivistöihin ja kohti kasarmia. Upseerit nousevat rekiinsä ja ajavat tiehensä. Aliupseerit hiihtävät tovin, mutta useampi heistä ottaa sitten turvansa kuormastohevosiin. Ainoastaan joku sotahullu ja urheilija kapitulantti hiihtää ponnistelee sen matkan kuin sotamieskin. Muut vuorottelevat. Aurinko paistaa korkealta ja paahtaa naamat punaisiksi. On lämmin, tiet sannalla ja vesisohjolla. Hiihtelepä sitten siinä, kun kapitulantti istuu kuormalla, tupakoipi ja noituu ja uhkailee rangaistuksilla matkan huonosta joutumisesta.

Tee ei liene erin voimakasta ravintoa ja sotamiehistä tuntuu piankin kuin olisi jäseniin valettu lyijyä sitä mukaa, kuin päivä kuluu ja matkaa leikataan. Pakkaus tuntuu valtavalta vuorelta. Luonto käy kärmeiseksi: mitä varten tämä ruumiin ja hengen vaiva…

Marssitauolla nukkuu usea mies heti pakkaus päänsä alla, mutta heidät potkaistaan hereille ja penikulma toisensa jälkeen jää taakse. Keli yhä huononee, väsymys käy monelta uupumukseksi. Jaksankohan hiihtää tuohon puhelinpylvääseen? Paljon jaksaa ihminen. Sekä siihen että paljon siitä sivuitsekin. Kun hevosen reessä istuu herra, joka katsoo ja jolla on valta, kuin lakikirjaan on kirjoitettu ankarat sanat. Mutta silti tapahtuu, että jonkun jäsenet eivät enää tottele. Häneltä täytyy ottaa ensin pakkaus ja sitten kivääri, ja sittenkin hän lopulta jää rivistöstä, makaa hangella ja tuleskelee yksin, kun iltakylmä on hänet henkiin virkistänyt. Näin käypi monelle.

Mutta monen mieleen jääpi kuormalla istuva tupakoiva ja kiroileva nauhaniekka herra. Hänen on valta ja voima. Miksi hän siis vaivaisi jäseniään? Eihän siitä olisi etua hänelle, eikä hänen asialleen, eikä sotamiehellekään. Ei hän ole mikään Napoleon, eikä tämä ole mikään taisteluun marssi.

Tulee ilta. Keli paranee, viimeisetkin kilometrit jäävät taakse. Ollaan kasarmissa. Kuin koti, turvan paikka, on se nyt sotamiehestä. Moni paiskautuu täysissä tamineissa eikä nouse ennen seuraavaa aamua, ei tointuisi nousemaan, vaikka itse kenraali tupaan tulisi. Mutta toiset peseytyvät, syövät ja veisaavat ja nukkuvat sitten vasta.

KOSTOA

Hänen äitinsä oli eräänlainen hentoinen sielu, joka havitteli maailmassa nähdäkseen ja pidelläkseen jotakin hienoa ja kaunista, kesää, korein siivin purjehtivia perhosia, sinisiä ja punaisia. Siitä kauniista ja hennosta, jota verensä himoitsi, kerkesi hän saada kiinni eräitä kuvapostikortteja, liehahtelevan silkkinauhan hiuksiin, jonkin heleän, hienon vaatekappaleen; ja sitten hän joutui torpanmiehen akaksi matalaan mökkiin. Alkoi lapsimukulain poru, likaisten ryysyjen haju, huoli ruisleivästä ja perunakeitosta. Sait siinä kuvitella niin kesäistä ja kaunista ja onnellista kuin ikinä päänupussasi sikisi. Mutta milloin saisit sitä hypisteltäväksesi…

Hänen poikansa, hentoluinen ja kaunis kasvoiltaan, sai suoniinsa äitinsä verenlaadun, sillä jo pienenä näytti hän pyrkivän siistimmäksi eläjäksi, eikä taipunut, kuten säätyiselleen ihmiselle luontojaan olisi langennut, ryskätyöhön, katkomaan ja kuorimaan puuta, sitomaan otvia joella, vääntämään kelua, tahi soluttamaan saumaa hakavarsi kourassa. Hän kasvatti tuuhean, kiehkuraisen otsatukan, käveli korea rusetti leuan alla, oppi piirtämään nimensä komein koukeroin, ja pääsi kauppa-apulaiseksi ollessaan puolivälissä toista ikäkymmentään.

Mutta Sulo Laine ei pitkällekään menestynyt kauppiaan uralla. Hän havitteli liian innokkaasti hienoksi herrasmieheksi asultaan ja esiintymiseltään. Hän sai lähdön ja ihmiset naureskelivat ja tarkastelivat kovin perinpohjaisesti hänen luonnerakennelmaansa.

Hän eli edelleen yritellen yhteen ja toiseen hienompaan työhön, mutta iva ja pilkka olivat valaneet hänen sydämeensä katkeruuden ja vihan kaikkia ihmiseläjiä kohtaan. Mutta kuinka kuumana lienee viha kuohunutkaan sisuksissa, kuinka polttavana syövytellytkään voimaton mielen karvaus, aina pysyi muotonsa yhtä tyynenä ja kauniin kalvakkana, käytöksensä kaikkia kohtaan siloisena ja kylmänkohteliaana.

Meni vuosia ja Sulo Laine suoritti sotapalvelusta. Siellä, kivisellä kasarmilla ja keltahiekkaisella harjoituskentällä, joka toi sotamiehen mieleen hien, ikävyyden, tuntien hitaan kulun, komentoälinän, kurkussa karvastelevan, voimattoman kirouksen, siellä selvisi hänelle, mikä olisi hänen uransa, mikä hänen tehtävänsä tässä maailmassa.

Sulo Laine oli harjoitusaliupseeri, sirossa vormussa, kalvakoin, kaunein kasvoin, selvin, tiuskivin äänin, mikä toi mieleen pakkastiaisen laulun paljasoksaisessa pensaassa. Nyt hän oli asemassa, jota parempaa ei ollut tavoiteltavissa, nyt hän voi nauttia koston suloisuudesta, purkaa sen loputtoman vihan ja katkeruuden, jota hän tunsi kaikkea ihmislihaa ja verta kohtaan. Oh, se viha, se oli kerennyt patoutua eräinä lyhyinä vuosina, siksi, että luonto oli antanut hänelle hieman sairasta verta, antanut hänen epäonnistua toimissaan ja ivan sattua suolaisena myrkkynä hänen sydämeensä.

Millä mielenkiinnolla hän katselikaan alokaslaumaa, kun se saapui. Hän tutkiskeli, missä oli maajussien poikia, missä rentoverisiä jätkäpenikoita, tai koulunpenkeillä istuneita herrain alkuja. Kaikki nämä olivat Sulo Laineen hoteissa. Hän huusi ja he vaikenivat; hän oli herra, eikä heillä ollut vastaan inahtamista. Ja hänen sydämensä vapisi vihasta, ilosta ja ylpeydestä.

Miten ylen onnellinen hän olikaan kentällä, helteisellä ja hiekkaisella, saadessaan pakkastiaisäänensä tiuskaisulla liikettä kymmenpäiseen joukkoon, tajutessaan toisten hien ja läähätyksen!

— Maahan! — Ja hiekka pölähti! — Ryömikää, ylös, hei, mars, mars! Oh, saisipa hän tuon lihamassan selkään pienoisen sateen piikkiäkeitä, Härmän puukkoja, saisipa sen oikein pehmeäksi, verestäväksi ja sitten toinen kuuro suoloja, rakeita ja hienoja jauhoja… Millä ilolla hän vuodattikaan kaiken katkeruutensa tuohon ihmislihaan, jolle hän tahtoi kostaa kaiken sen vääryyden, jota katsoi kärsineensä.

Hän oli onnellinen saadessaan poimia joukosta jonkun pitääkseen hänen kanssaan pienen pelin, lyöttääkseen häntä maahan, tutkittaakseen hänellä isänmaan pintaa, että hänestä kehittyisi kunnon soturi. Hän koki saada sotamiehen kaikesta kiinni saattaakseen hänet lisätöihin, arestiin, vankilaan. Ja kun hän onnistui, silloin hän tunsi täyttäneensä velvollisuutensa, verensä äänen.

Kuinka hän nauttikaan nähdessään raavaan miehen kuohuvan vihasta ja raivosta edessään! Mutta eipä ollut inahtamista puolta tavua. Luut yhteen ja seiso kuin patsas! Ota vain vastaan toisen pilkalliset puheet, joiden edestä sietäisi melkein tuuman rautaa. Sillä eipä löydy joukosta sellaista, joka ei kammoaisi vankilan ristikolta ja homeisia kiviä; ei kenenkään viha nouse niin sokeaksi, ettei hän niitä vielä muistaisi. Ja Sulo Laine osaa kaikkia käsitellä juuri parahiksi, juuri parahiksi. Hänen hartioillaan on isänmaan takki, olkapäillä kolmisen valkeata nauhaa, ja hänen sydämensä vapisee vihasta, ilosta ja ylpeydestä…

Niinpä mataa aika, vuodet vaihtuvat. Hänen hoteistaan pääsee sarja ihmislihaa, mutta uutta ja vereksempää tuodaan tilalle.

Ja yhä hän seisoo kentän reunassa, hentoluisena ja sirona, natsat olalla, sisässään pohjaton katkeruus ja viha. Toivoen, että hän saisi tuon ihmislihan niskaan sateen piikkiäkeitä ja Härmän puukkoja, suolanrakeita ja hienoa pölyä. Silloin vasta olisi hän onnellinen, kun koko tuo hiekkainen kenttäerämaa olisi keträksiä myöten kahlata silputtua ihmislihaa ja punaista, pirskuvaa verta.

SOTILAALLISEN KOMEASTI

Kapteeni Lelu ryyppi aamukahvinsa kasinon salissa kuten tavallisesti vaiteliaana, ikäänkuin johonkin raskaaseen ja pulmalliseen mietteeseen jysähtäneenä. Mutta hänen sielunsa pinnalla eivät liikkuneet mitkään elävät mietteet; ainoastaan elämän painava harmaus, ärtyinen, ryppyinen, kurautunut katkeruus.

Hän nousi ja lähti kohti komppaniaansa, työhön. Hiekka narisi anturain alla, keväinen, iloisenkuiva hiekka. Lempeät tuulet puhalsivat ja pilvien hattarat kulkivat taivaan väljässä sinessä. Jonkun linnun metallinen ääni tiukutti mäntypuissa, garnisonin variksien elämästään nauttivat äänet leikkoivat ilmaa ikäänkuin mustanpunaisina, näkevinä. Koko keväinen sää oli omansa keventämään mieltä, tuulettamaan tomuja, tappamaan synkeyden, alakuloisuuden ja katkeruuden mustakärsäisiä matoja. Mutta kapteeni Lelun sielu oli ikäänkuin loppuunrääkätty vetojuhta, joka ei enää välitä mistään; huuli katkerasti lerpallaan, tylsä, keltainen hammas irvistyksessä.

Ja todellakin! Tuulet ja pilvet — vapaita niiden luulisi olevan, mutta mihinkään ei ole menemistä. Iankaikkinen, loputon kulku taivaan sinisessä kulhossa, kuten kapteeni Lelulla garnisonin keltaisessa hiekassa.

Kymmenkunta vuotta oli siitä, kun kapteeni Lelu saapui astelemaan tätä hedelmätöntä, ruskeata hiekkaa nuorena vänrikkinä. Hän oli silloin nuori ja notkea, puhdas ja hyvinhoidettu, iloinen ja joustava kuten kissanpentu. Iloinen innostus kaikkiin tämän maailman asioihin ja hyvyyksiin täytti silloin hänen nuollunsileän sielunsa. Sitten oli seurannut epälukuisia askeleita garnisonin hiekassa, muita vähäisiä vaiheita, ja kaksi uutta tähteä oli eri aikoina lingottu hänen kaulukseensa. Niinpä hän oli nyt herra kapteeni, eikä enää sama iloisen sileä, ja puhtoinen, kissanpennun kaltainen vänrikki. Maailman painava lata oli kulkenut kautta hänen kasvojensa ja olemuksensa, joissa voi huomata kokemusten ja kärsimysten ja liikojen, väkevien viinaryyppyjen jäljet. Vaikka hänen pukunsa vieläkin oli sotilaallisen moitteeton, niin siitä oli kadonnut entinen siisteys ja ihomyötäinen joustavuus. Joku vaikeasti määriteltävä rähjäisyys pisti siitä esiin. Sen huomasi parhaiten, kun hän oli puettuna päällystakkiinsa, joka roikkui hänen yllään kuten seipään nenässä, sateessa ja auringon paisteessa haalistuneet helmat lepatellen. Tälle ikäkululle päällystakille olivat sotamiehet antaneet nimen: kalamantteli. Vaatekappaleelta siirtyi nimi sittemmin sen kantajalle.

Kapteeni Lelun olemus oli näinä kymmenenä vuotena käynyt läpi perinpohjaisen kehityksen sisältä ja päältä. Se kerrallinen nuori vänrikki oli ollut kokonaan toinen ihminen kuin nykyinen Kalamantteliksi kutsuttu mies. Hänen naamansa oli ollut silloin kirkas ja sileä, ainaisessa hyväntuulen loistossa. Nykyään ei hänen kasvojaan koskaan hymy kirkastanut, eikä hampaitten lomitse sähähtävä kirous tehnyt niitä sen synkemmiksi. Niillä asui ainaisesti loppuunrääkätyn vetoeläimen välinpitämätön, tylsä katkeruus. Kaukana oli se aika, jolloin hän iloisesti ja leikillisesti jutteli sotamiehille, jolloin hän avasi tupakkalaatikkonsa ja kahlasi hangessa tarjoten hiihtopartionsa miehille savukkeita. Nykyään saattoi hän tarttua kömpelöä alokasta nenästä ja käännellä häntä, potkaista takapuolille, kuten vetokonikin, katkera-ilmeinen juhta, saa joskus selittämättömän halun potkun antamiseen linttakavioillaan.

Tämä muutos oli tapahtunut hänessä vähitellen ja aivan kuin huomaamatta. Alussa oli hänen entinen hyväntahtoisuutensa ja iloisuutensa joskus pilkistänyt kuten aurinko pilvien lomitse, mutta pian nämä synkeyden pilvet verhosivat hänen sielunsa kokonaan. Ei ollut aukkoja, ei lakaisevia tuulia. Mistä tämä johtui? Kukapa tiesi. Se yllätti hänet kuin sumu: koko elämän paino, harmaus ja yksitoikkoisuus pienessä sotilaskaupungissa. Ja sitten tuli alkoholi, istunnot läpi öiden karvaan lasin ääressä. Hänen verensä ja sydämensä myrkkyyntyi. Luonteensa kasvoi kuin kokonaan toiseksi: synkeäksi, epäluuloiseksi ja kärtyisäksi. Ilo ei enää koskaan häntä saavuttanut, mikään ei tuntunut mielenkiintoiselta. Mutta virkatehtävänsä hän toimitti säännöllisesti, opetti ja äyhki kohmeloisena ja unisena yön ryypättyään. Ainoa tyydytys, minkä hän enää tunsi, oli tieto, että miehensä häntä pelkäävät ja vihaavat. Muista tyydytyksistä, toiveitten täyttymisistä ei tainnut olla enää tietoa. Hänestä oli tullut armeijan proletaari, rähjäinen, köyhä, jollain tavoin epäsuosioon joutunut. Koko loppuikänään hän ei epäilemättä pääsisi pykälääkään korkeammalle, yhtään uutta ja isompaa tähteä ei lingottaisi hänen kauluksiinsa, eikä kalamanttelin hihansuihin ommeltaisi uudempia nauhoja. Mutta hyvältä tuntui, että jonkun täytyi häntäkin pelätä, kunnioittaa. Vihatkoot, kunhan pelkäävät ja kunhan pelko pysyy suurempana kuin viha.

Ja kuitenkin oli ollut aika, jolloin hänestä tuntui hyvältä, kun eivät sotamiehet häntä vihanneet, kun he sanoivat: se on lotimies. Ja temput olivat käyneet hyvin. Hänen komppaniansa oli paras koko garnisonissa ja nopeasti oli hänen kaulukseensa annettu ne kaksi uutta tähteä. Eipä silti, etteivät temput olisi nyt käyneet. Niiden täytyi käydä. Ainakin hänen miehensä tiesivät, miten ne olivat tehtävät, elleivät joskus pahoissa sisuissaan tehneet kaikkea päin mäntyjä.

Olipa esimerkiksi kerran katselmusammunta ja kapteeni Lelun komppaniassa ei sattunut ainoakaan luoti maaliin. Mutta punaiset merkkiliput vallin harjalla kävivät reikäisiksi kuin seula. Ja katselmusta pitävä sotaherra oli tiedustanut miehiltä, että miksi kuulat menevät sinne, eivätkä tauluihin. Ja oli saanut aavistaa, että liian tuima harjoitus ja kuri se saa miehet niin piruttuneiksi, että eivät tähtää tauluihinsa. Jotakin kiusaa he kai olettivat siitä herroille olevan. Näytti olevankin, koska suuri sotaherra kiroili ensin miehille ja ärjyi sitten kapteenille. Lelu oli vienyt kätensä lakin reunaan ja yritellyt selittää: herra eversti, herra eversti… Mutta eversti oli äyhkäissyt: — Seiskaa asennossa! Niinpä oli kapteeni Lelu saanut pinnistää kätensä reisiin ja seistä kuin pylväs, mitäpä sitten lienee miettinytkin. Leipä on itsekullekin kallis. Elämänkeinoa täytyy olla. Päämiehiä täytyy kumartaa. Ja sotamiehet olivat virnistelleet salaa: herrapa löytyi herrallekin. Virnistelkööt. Näkevät taasen piammiten, kuka on heidän herransa.

Kuten näkivätkin. Vaikka hänen täytyi nykyään jo olla varovainen, hillitä luontoaan. Sillä jokunen vuosi sitten oli hän tullut miehen tappajaksi, joutunut rähjäyksiin ja oikeuksiin ja saanut maksaa vähistä varoistaan eläkettä sen hengiltä lähteneen miehen äidille. Oli oltu harjoituksissa ja koko komppania oli komennettu maahan. Ja silloin hän oli hoksannut, että muutaman miehen selkä oli koholla, ikäänkuin olisi hän ilkeämielisesti pyllistänyt kohti takana seisoskelevia esimiehiään. Mitä? Oliko tämmöistä suvaittava? Eikö selkä ruvennut sujumaan suoraksi, pitkin maanpintaa? Kapteeni Lelu hyppäsi hänen selkäänsä ja silloin se kyllä oikeni, mutta samalla oli miehen alla ollut kanto tullut läpi ruumiin. Sen perästä sai kapteeni Lelu olla vähän katsovampi, varovaisempi, mutta ei ollut epäilemistäkään, etteikö tämä tapaus lisännyt pitkän pykälän miesten pelkoa ja kunnioitusta.

Mutta pelkäsivät ja kunnioittivatko he todella niin peräti? Ainakin joku heistä oli tehnyt hänelle pirullisen koiruuden joitakin päiviä sitten. No, se oli joku, ainoa, joka sellaista uskaltaisi. Kapteeni oli kävellyt myöhään illalla kasarmialueelle perunasäkki hartioillaan. Hän oli omituinen mies, hän ei turvautunut aina alaisiinsa. Hän saattoi tehdä itsekin sellaista, mitä muut upseerit teettivät sotamiehillään. Kun hänen perheessään siis oli ilmennyt perunan tarve, asteli hän kasarmin aidan ulkopuolelle, osti säkin ja ryhtyi kantamaan sitä asuntoonsa. Mutta porttivahti pysähdytti hänet: — Herra kapteeni, seis! Mitä säkissä on?

Kapteeni Lelu tunsi kyllä miehen. Hänen omia miehiään. Ollut väessä vuosikausia, vuoroin linnassa, vuoroin päävartiossa, vuoroin komppaniassa. Kapteeni Lelu muisti sangen hyvin, mistä tämä pitkä palvelus oli alkunsa saanut. Olivat ne ajat, jolloin hän ryhtyi ryyppimään. Ja tämä sotamies oli kerran ollut hakemassa hänelle viinaa. Siihen aikaan oli kapteeni Lelu vielä joskus valoisallakin, iloisellakin päällä. Niinpä hän oli antanut pienen pullon sotamiehellekin ja sanonut: — Nauti iloksesi. Sen se oli tehnytkin, ollut päissään ja viety päävartioon, mutta karannut sieltä. Hihkunut: — En minä sinne lähde! Herra minut on juottanut. Hakekaa sekin…

Vähältä piti, ettei kapteeni Lelu joutunut silloinkin tutkinnoihin. Mutta kaikki painettiin hautaan ja hiljaisuuteen kuitenkin. Ei kapteenia eikä sotamiestäkään rangaistu viinan viljelemisestä. Mutta kapteeni Lelun pahanilkiseksi ja kärtyisäksi käyvä, alkoholin turmelema luonto hankki sille sotamiehelle monista ja pienistä syistä pieniä rangaistuksia ja sitten rikkomusten uusittua vankeutta. Helppohan sitä on päällystön viisaalla ja tarkkaavalla kavaluudella järjestää vihaamilleen alaisilleen. Niin oli se mies yhä armeijassa. Ja nyt hän seisoi porttivahdissa ja sanoi:

— Herra kapteeni, seis! Mitä pussissa on?

Kapteeni kirosi ja sanoi, että luut yhteen konstailematta, ja aikoi kävellä edelleen.

Mutta vahti räpsäytti pyssynsä lukkoja ja sanoi uudestaan:

— Seis! Olen vartiomies ja velvollisuuksiini kuuluu tarkastaa, ettei mitään luvatonta kuljeteta kasarmialueelle.

Kapteeni päästi sarjan sadatuksia ja uhkauksia, jotka olisivat tyrmistyttäneet heikon miehen. Mutta tämä ei häikäillyt.

— Herra kapteeni, ei se parane nyt! Säkki auki.

Kapteeni Lelu näki, että tässä on tosi edessä. Tuo mies ei välitä mistään. Ampuu se, perkele. Ja pelko valtasi hänet iltaisessa hämärässä. Hän aukaisi säkin.

— Kaatakaa tielle, että näen mitä pohjalla on.

Pelko voitti kapteenissa kiukun, ja hän kaatoi perunansa tielle, aikoen sitten lähteä astumaan.

— Seis, herra kapteeni! Kerätkää perunat säkkiin ja viekää ne pois. Vartiomies ei saa sallia jätettävän mitään vierasta tavaraa vartiopaikalle.

Kapteeni tiesi, ettei kuula ole lujassa tuon vartiomiehen pyssynpiipussa. Henki on rakas sotilaallekin. Sitä ei saa menettää turhuuksiin, vaikka olkoonkin valmis vuodattamaan viimeisen veripisaransa isänmaan ja olevan järjestyksen puolesta. Kapteeni poimi perimänsä, nosti säkin hartioilleen ja käveli pois, sitä ennen sanottuaan vartiomiehelle, että hän vielä muistaisi tämän.

— Sen kyllä uskon, herra kapteeni.

Se sietikin uskoa. Sitä sotamiestä ei voinut saada rangaistukseen tästä, että hän ylen tarkasti seurasi ohjeita ja asetuksia, mutta muuten hän sai olla varma siitä, että putkaa ja vankeutta tulisi riittämään näköään toisista syistä.

Jonkinlaista mielenkiintoa tuottivat siis kapteeni Lelulle nämä päivät, kun hän palveluksessa tarkasteli ja mietti, miten voisi kostaa kärsimänsä loukkaukset. Sitä ei ollut aina helppo äkkiä keksiä, ja siksi hän oli eilisinäkin päivinä käynyt ylen pahantuuliseksi, raivostunut. Koko komppania oli saanut höykettä, hiki tippunut ja höyry noussut lävitse märkien takkien.

Sellainen mies oli kapteeni Lelu ja sellaiset olivat olleet hänen vaelluksensa pääpiirteet tähän saakka, kun hän asteli kohti komppaniaansa keväisenä päivänä, hiekan naristessa anturain alla.

Komppania seisoi valmiiksi järjestyneenä kasarminsa edessä, pioneerijoukko, hakkuineen, lapioineen ja kirveineen, kuormastokärryt täynnä muita tarvittavia työvälineitä. Kim kapteeni ilmestyi nurkan takaa, kääntyivät kaikki katseet, kaikkien kasvoista voi lukea: siinä se piru tulee.

Asianmukaiset eleet ja ilmoitukset suoritettiin ja komppania lähti marssimaan harjoituksiin.

Kaivettiin juoksuhautoja. Valtava kivenlohkare oli tiellä. Siihen oli porattu reikiä. Se aiottiin ampua kappaleiksi. Räjähdysaineet oli asetettu paikoilleen, tulilanka sytytetty.

Komppanian päällikkö seisoskeli paikalla yrmyn näköisenä. Jokaisen oli määrä juosta turvapaikkaan. Kapteeni Lelu juuri kääntyi lähteäkseen, kun tunsi takaapäin käsien kiertyvän nivusiinsa. Hänet tempaistiin ilmaan ja kantaa lennätettiin kiven päälle, jonka juuressa sytytyslanka sähisten paloi. Hän tiesi, että ne olivat juuri sen porttivahdissa olleen sotavanhuksen kädet, ja että hän makasi hänen sylissään, takaa kytkettynä, voimatonne kuin lapsi. Hän kuuli hänen huutavan korvansa juuressa:

— Pojat, kirjoittakaa kotipuoleen, että minä olen mennyt kapteenia kyytiin taivaaseen!

Tämä kaikki tapahtui äkkiä ilman enteitä. Ei kukaan ollut osannut aavistaa mitään. Alipäällystö ja miehistö kurkistelivat tyrmistyneinä suojavarustuksen takaa. Aurinko paistoi, sinisen taivaan alla lensi lauhkea tuuli ja linnun metallinen tiukutus kuului mäntypuista. Mutta kaikki he katsoivat valkein, liikkumattomin kasvoin näitä kahta, sotamiestä ja upseeria, harmaan kivijärkäleen pinnalla. Jonkun mieleen lennähti eilinen ilta, kun harjoitus loppui ja hiestä höyryävä komppania pääsi kasarmiin. Joku oli huomauttanut: — Se on tuo Kalamantteli oikea piru ja hullu, köytten vähyydessä irti. Siihen toinen: — Olisikohan tuosta miten monelle miehelle helpoitusta, jos sen vetäisi köydellä oksaan kiinni. Mutta sotavanhus sanoi: — Kärsikäähän, pojat! Ei se ole pitkäaikaista! Kukaan ei siinä erityistä huomannut. Kukin ajatteli: — Niinpä niin — toistasataa herätystä vain, mutta niissä sitä onkin nielemistä.

Mutta nyt sotavanhus makasi selällään tuolla kivellä ja piteli kapteeni Lelua päällään. Ja oli huutanut, että hän on kyytimies. He ovat matkalla taivaaseen.

Moniko poika lienee ehtinyt toivottaa mielessään: terve menemään! Aika oli lyhyt. Kapteeni Lelu oli maannut alussa kuin lamautuneena. Mutta nyt hän näkyi koettavan riuhtoa sotavanhuksen käsien oikenematonta rannetta, nyt hän huusi: — Apuun!

Mutta kukaan ei juossut kohti harmaata kiveä. Kukin tiesi sen sytytyslangan pituuden, joka sihisten paloi kiven juurella ja sen aineen äkkituimuuden, joka siellä odotti kolossaan. Kapteenin huuto oli kuin viimeinen merkki komppanialleen: kaikki katselevat päät painuivat piiloon. Samassa jymähti. Harmaat kallionkappaleet lentelivät. Linnun tiukutus mäntypuissa vaikeni. Mutta aurinko paistoi, ja suvisen tuulen puhina kävi oksastoissa sinisen taivaan alla, kuten ennenkin. Mutta ne kaksi kivellä maannutta olivat matkan alkaneet.

SOTAVANHUS

Tämä oli kolmas joulu armeijassa Askolan akan pojalle. Eikä ollut vieläkään tietoa, oliko se viimeinen.

Vilu ahdisti häntä arestikopin lattialla, missä hän makasi ikäänkuin joku muumio kääriytyneenä lakanaan ja vilttiin. — Saatanan kenut eivät olleet viitsineet lämmittää muuria. Sähkölamppu hehkui himmeänä ja keltaisena ja valaisi asunnon, jonka sisustus oli niukanlainen: nurkassa sylkikuppi ja hieman ylempänä lauta ja sillä raamattu.

Ulkona oli jouluyö. Kasarmeilta näkyivät tulet ja kuului höly sotamiesten viettäessä juhlaa niinkuin saivat ja osasivat.

Mutta arestikopin seinäin raoista ryömivät luteet Iitteinä ja punaisina, eikä Askolan akan poika saanut unta. Tuli siinä mieleen, että oli jouluyö ja muisti kotimökinkin, pienen ja etäisen, vanhan äitimuorin ja työn käyristämän isäukon. Ehkä he juuri olivat nauttineet kahvinestettä mustasta pannusta ja käyneet levolle, ehkä olivat muistaneet ainoata poikaansa, joka oli sotaväessä jo kolmatta joulua, eikä tainnut pois päästäkään. No, niinpähän tulisi isänmaa palvelluksi…

* * * * *

Yhtenä kesäkuisena päivänä oli Askolan akan poika saapunut kasarmiin. Aurinko paistoi ja pöly nousi. Askolan akan poika oli hoikka, kiharatukkainen sällin penikka, suonissaan jätkän rentoa ja huoletonta verta, vaikkapa sällinvinkeet vielä olivatkin jääneet siihen, että hän osasi ottaa ryypyn ja pelata korttia ja viljellä jätkäsananparsia ja kirouksia.

Vaistomaisesti hän aavisti edessään olevan ajan käyvän hakkauksiin entisten tottumustensa kanssa, vankeuden olevan vapauden sijalla. Siinä hän seisoi kädet syvällä housuntaskuissa ja katseli, kuinka tavaraa kertymistään kertyi edessään olevalle keltaiselle telttakankaalle. Hän ihmetteli, mitä mies teki moisella tavaranpaljoudella ja kehuskeli saavansa haltuunsa enemmän omaisuutta kuin ikipäivinä ennen.

— On siinä nyt rönää, sanoi hän ja pudottu ryminällä nyyttinsä kaappinsa eteen.

Useimpien nuorten miesten naamat olivat vakaat ja happamet, kun he käärivät hyntteensä kasaan ja alkoivat sovitella ylleen valtion asua. He miettivät niitä urakoita ja hikitöitä, joita olisi suoritettava näiden pukujen sisällä, ennen kuin nuo sivilinyytit jälleen olisivat käsissä.

Askolan akan poika ilmitoi omat mietteensä seuraavalla lauseella:

— Lujaa se vaatii Kemi-yhtiö, mutta tämä nokipuulaaki taitaa vaatia vielä lujempaa…

Askolan akan poika oli nyt alokas Suomen armeijassa. Hän ihmetteli, miksi miesten täällä piti sattua niin pillisuoriin riveihin, miksi kihot tuntikausia tälläilivät ojennusta, ikäänkuin siinä sitten seisottaisiin maailman aika. Miten monesti saikaan kiho hihkua rivin päässä — Hieman eteen se rumapärstöinen mies! Saman verran taakse! No, nyt, nyt… Ja sitten: poistukaa! Niin se työllä ja tuskalla rakennettu rivi oli hajallaan. Eikä Askolan akan poika käsittänyt, miksi vuoteitten piti olla juuri niin sileät ja poimuttomat, lakanat millilleen samalla linjalla ylitse kämpän. Monta kertaa reuhahti Askolan akan pojan vuode nurinniskoin lattialle, ja kokollepa se sitten sieltä nöyrästi ja kiroilematta ja koe saada siitä sileä ja pingoitettu.

Kun se viimeinkin kelpasi, kehoitti Askolan akan poika vuodettaan:

— No, sillä viisin sinä itsesi pingoita! Niin herralle kelpaat!

Sitten hihkaistiin Askolan akan pojalle, jätkäveriselle miehelle: — Luut yhteen, vaikka olisivat kuinka lahot! Ja siinä seisoi Askolan akan poika, sääret suorina, kädet kummassa koukistuksessa, toisen miehen edessä, jolle pari tai kolme valkoista nauhaa olkapäällä antoi kumman voiman ja väkevyyden. Huutipa ja teetti mitä tahansa, ei ollut Askolan akan pojalla vastaan inttämistä. Vaikka olisi yllyttänyt hänet pää edellä alas käymälän reiästä, niin mars vain, Askolan akan poika.

Vapaaseen elämään tottuneena hän huomasi edessään orjuuden ja kurjuuden. Hän työlästyi oloonsa ja kehuskeli:

— En mä tässä nokipuulaakissa kauan ole. Kolme ja puolisataa kun saan, niin heti lähden…

No, siitä oli kaksi ja puoli vuotta, ja yhä palveli Askolan akan poika armeijassa.

Meni jokunen viikko ja alkoi monipäiväinen marssi kesäleirille. Marssi! Pakkaus hartioilla, pinnalla hiki, jaloissa sopimattomien kenkien iskemät kihelmöivät rakot. Pöly nousi pilvenä santaisilta teiltä, hieta karisi hammasten lomissa, kun riipaisit keuhkoihisi helteistä ilmaa. Ja uupumus raukaisi usein jäseniä. Askolan akan poika joskus mietti, jaksaisiko hän vielä tuon puhelinpylvään luo, joka häämöitti edessä, ja silti hän marssi vielä virstamääriä omituisessa horteessa osaston mukana, joka vaivalloisesti lansi eteenpäin pölypilven keskellä. Sillä matkalla Askolan akan poika oli ylen kärmeissään. Tahdottiinko tässä kasvattaa isänmaanmiehiä? Kaikki nämä nuoret miehet marssivat laulu huulilla ja kirous sydämessä. Tällöin se Askolan akan poika keksi mahdollisimman raskaan sadatuksen, kun kerta kiroominen ei mieltä lievittänyt.

— Jessuksen tuhatta tolpanväliä havupuita ja joka neulasen nokassa perkele!

Alkoi leirielämä hiekkanummisessa mäntymetsäisessä erämaassa. Keltaisella, hedelmättömällä kentällä kesäauringon paisteessa Askolan akan poika ikävystyi ja kitui tukalissa hommissa. Asento, ojennus, käännös, otteita, mars, mars, ja niin juosta reputettiin kentän ympäri ylen hedelmätöntä rinkiä. Ja sitten maahan ja ylös, tasaisesti, yksitoikkoisesti. Liian, liian lähelle pakkasi siinä Askolan akan pojan mielestä isänmaa.

Illalla tarkastukset. Kaikki pojat riviin ja: Herra päällikkö, alokkaan varusteet tarkastuksessa… Askolan akan pojan varusteet eivät olleet kunnossa: tomua, likapilkkuja, karisseita nappeja, katkenneita rakseja. Hän sai santsia: jynssäsi käymälää ja kyhni yökaudet puhdistusaineella, keräili käpyjä ja havunneulasia.

Sopat olivat huonoja. Lihoihin sikisi toukkia keskikesän kuumuudessa.
Pojat rähisivät ja nurisivat. Askolan akan poika huomautti:

— Yhähän siinä on liha tuoreempaa… Ja muuten valmiimpaa: pistät vain lusikan toisen pään keittoon ja toisen suuhun ja odotat. Herroiksi eletään.

Kehno liemi teki ripulin. Kesäyössä juosta havisti parakeista poikia, iskivät jalkansa tiukasti ristiin ja seisoivat tovin naama totisessa, hirmuisessa pinnistyksessä, syöksyivät pienen matkan ja jälleen seis jalat tiiviisti ristissä, kunnes oltiin käymälässä, etäällä mäellä. Siellä nukkui Askolan poika usean yön kokonaan, pää riipuksissa, kuollut natsa hampaissa. Aamulla hänen julistettiin olleen luvatta pois vuoteelta ja annettiin työtä ilman vuoroa. Ja Askolan akan poika keräili käpyjä ja havunneulasia puhdistusalueelta.

Sitten tuli isojen sotaherrojen tarkastuksia. Paksua kultapunonnaista olkapäillä, tähtiä takinrintamuksissa, paljaana kumottavia päälakeja ja punoittavia naamoja… Pojat pitkissä linjoissa, liikkumattomina, vakain naamoin. Mutta Askolan akan poika muljautti silmäänsä ja siitä hänelle luettiin kaksi vuorokautta kovennettua arestia. Iltaisin, kun päivä painui punertavien mäntymetsien taa, seista jymötti hän asennossa täysissä varusteissa, liikahtamatta, pyhäntien vieressä. Päivystävä upseeri, piruttunut kapitulantti, vahti vieressä. Vilkutapa nyt silmääsi, Askolan akan poika, kuten teit sotaherrojen tarkastuksessa! Askolan akan poika seisoi suorana ja liikahtamattomana ne kaksi pitkää tuntia ja tunsi sisässään nousevan ison vihan. Hänen edessään kangasten pitkä, monimuotoinen rivi sotaherroja, hirteen vedettyinä, sotaväen päälliköstä kurjimpaan kahden natsan kapitulanttiin saakka. Hän teki siinä päätöksen heittää isänmaanmiehen takki ja karata entisille teilleen.

Kun rangaistus loppui ja hän yritti astua, lyntsähti hän aluksi polvilleen, niin olivat hänen jäsenensä kangistuneet, mutta aamulla ei Askolan akan poikaa löytynyt leirialueelta.

Niin hän oli parin tai kolmen kuukauden ajan vapaa mies, vaikkakin rauhaton vereltään. Mutta ei olisi hänen pitänyt astua kotimökilleen, näyttää naamaansa kotikylässään. Lain jäykkä koura tarttui häneen ja kuljetti hänet jälleen joukko-osastoonsa.

Sitten sotaoikeus ja tuomio: kuusi kuukautta vankeutta karkaamisesta. Niinpä oli Askolan akan poika puoli vuotta Joella, sotamiesten Siperiassa, nosti turvetta, eli vähällä ruoalla, kärsi rookia vedellä ja leivällä rautakiilat kintuissa ja ranteissa, petti pirunahkaisia pornareita ja oppi haikean, kauniin laulun siirtovankilasta:

Ja toivokaamme, että ois' viime reissu tää, ja pääsisimme viettään vapaata elämää…

Nyt taasen kasarmiin. Harjoituksia, tarkastuksia, jonotuksia. Loputon rivi hänestä niin inhoittavia herätyshuutoja: Ylös ja aamuvoimisteluun! Illalla virrenmöläys ja Herran siunaus. Ja Askolan akan poika menetti luonnostaan toivon ja joustavan iloisuuden, eikä noudattanut sääntöjä eikä oorteleita. Hän sai arestia ja uudelleen arestia ja jälleen arestia. Yhä kasvoi hänen sotilaskantakirjansa pituus, eikä herätyksillä ollut enää mitään määrää.

* * * * *

Niin, nyt oli Askolan akan poika kolmatta joulupäiväänsä armeijassa. Hieman synkkämieliset ajatukset piileilivät hänen päässään huonon unen, vilun ja luteitten ahdistelun jälkeen. Mutta pian hän tapasi tavallisen luontonsa, kävellä vippasi nurkasta nurkkaan ja hyräili:

    On rooki kalsa linna,
    ei voi siell’ koisia…

Sitten hän voimisteli ikkunansa ristikoissa. Näki sotamiehen menevän ohi ja sanoi:

— Vippaa tupakka…

Mutta tämä ei uskaltanut mennä sitä ojentelemaan, vaan virkahti: Ei ole, ja käveli edelleen. Lumi narskui askelissa.

— Saatanan monni, noitui Askolan poika, sinut komennetaan tänne ensi yöksi luteita tappamaan, että kantajääkäri saa nukkua…

Eikä Askolan akan poika saanut joulusavuja. Ja yhä oli hänellä epämääräinen luku havauksia armeijassa, harmaata elämää pitkä jono. Hän heitti lattialle raamatun ja heittäytyi pitkälleen kirja päänalaisena. Aika valui vitkalleen. Oli ikävä ja oli mukava piintyneellä armeijalaisella, sotavanhuksella, jonka joulupäivä painui iltaan, kuten kaikkien ihmiseläjien.

Tuotiin iltapuuro ja ylpeydellä kuuli sotavanhus vartiomiehen sanovan toiselle:

— Humuimpia miehiä… Sillä pojalla on jo ollut eräitä päiviä Suomen ruotuväessä ja yhä niitä taitaa riittää.

SAIRAUTTA

Komisionimies käypi rivimiehen älälle. Kun rivimies tulee talvisesta säästä, jossa on täytynyt käsitellä kivääriä, rähmiä lumessa, tahi opetella ryhdikästä ohikäyntiä, tulee ja karistaa lunta tamineistaan, asettelee kolistellen kiväärin telineeseen ja suoltaa nopsasti vyöltään pistimet ja patruunataskut, seisoo komisioniin päässyt sotamies käytävällä sukkasillaan, housut syltyssä ja puhaltelee savuja. Hän näyttää veltolta ja aikaa kulutelevalta, näyttää sanovan koko olennollaan: komento ei kuulu… Ja se käypi rivimiehen älälle. Sillä hänelle kuuluu komento, kuuluu jymeänä: on juostava, ryömittävä, vaivattava jäseniään kiivailla liikkeillä ja vilulla. Rivimies kiroaa komisionimiestä, joka istuu ja haisee ja sairastaa, ja kiroaa itseään, kun ei kykene sairastamaan, kun ruumis on niin hiton terve. Yrmeästi hän kadehtii noita onnenpoikia: puolisokeita, ontuvia, kyttyräselkäisiä, kuuroja ja keuhkotautisia ja antaa heille pahanilkisesti nimen »hatuumaan päivystäjä».

Nytkin, kun on kiire soppajonoon kuin tulipaloon, kun päivystäjä kiroaa minkä kurkku kestää hitaimmille, jäävät komisionimiehet tupiin ja käytäville. Ne ovat syöneet jo aikaa sitten, kantaneet keittiöstä keiton kenttäpakeillaan ja nokkineet parhaat palaset. Eikä niillä ole edes varustarkastusta: ruoka-astiat niillä on puolillaan keitontähteitä ja hometta.

Mutta rivimiehen on värjötettävä taivasalla jonossa keittiön edessä, lusikka kourassa, otettava asento, ojennus ja kiinnitettävä katse herra päivystävään upseeriin, kun tämä viimein suvaitsee saapua portaille ja päästää sotamieslurjukset ruokailemaan. On kuin opetetulle koiralle annettaisiin sokerinpala monen tempun jälkeen. Ja ruoka kyllä painuu alas, kun sen kimppuun viimein on päästy. Ei auta nirsuilla, jos onkin puurovadissa jokin torakka tahi jos joskus tapahtuu, että padasta vedetään rotta esiin. Pahasisuiset vanhat miehet vain höystävät ruokailuaan siinä tapauksessa huutamalla: Puurohummeri hirteen! Tahi: — Nyt Vilho kuolee! Ja keittiömestari ja päivystäjäupseeri ovat korvat kuumina näiden hokemien kaikuessa. Näitä lentäviä lauseita on joka rykmentissä ja niillä on aina historiansa; ne ovat päällystön ja miehistön ikuisen ja salaisen pinnanalaisen kamppailun ja ilkeämielisyyden synnyttämiä.

Niinpä aika kuluu. Syödään soppia ja harjoitellaan, puhutaan piloja, kiroillaan ja nauretaan. Ja komisionimiehet, jotka istuvat ja haisevat tuvissa, vähenevät vähitellen, pääsevät jälkitarkastukseen, joku pomppaa takaisin riviin, useimmat pääsevät kotiseudulleen kuolemaan tahi saamaan näkönsä jälleen.

Mutta kaiken vuotta niitä on aina joku joukko-osastossa. Enimmäkseen elellen ylen kodikkaasti paitahihasillaan, housut rimpallaan ja tupakka hampaissa, katsellen ulos akkunasta, katsellen kentälle, missä komentoälähdys kajahtaa, hikinen ja hedelmätön työ käypi. Alussa vuotta, silloin kun heitä oli vielä paljon ja kun he olivat tyhmiä, eivätkä tienneet velvollisuuksistaan ja oikeuksistaan, saattoi komppanian päällikkö keksiä heille hommia, siinä tapauksessa, että hän oli sotahullu mies, joka miettii, että terveitten miesten on saatava sotataitoa niin paljon kuin suinkin, mutta sairaitten ja kuolevien on tehtävä muuta sotalaitoksen hyväksi. Niinpä saivat komisionimiehet olla puhdistustöissä, luoda lunta ja valmistaa halkoja. Mutta sitten he saivat selville, ettei komento heille kuulukaan, että he ovat vapaaherroja. Ja saivatkin sitten olla. Enimmäkseen.

Näissä komisionijätkissä on monenlaista. On kovin sairaita ja vähemmän sairaita ja sitten niitä, joista on tietona, että he vermeilevät. Kukapa sen niin varmaan tietää. Mutta Nikke syöpi väkevää sikaria ja polttaa teelehtiä, jotta rinta röhiseisi, ja paastoaa, jotta muoto kävisi surkeaksi. Ristihurjan jalassa on haava ja sanovat, että hän joka ainoaksi yöksi sitoo siihen nenäliinalla lujasti kuparilantin, jottei se suinkaan kävisi umpeen. Mutta Ullavan pojan säärissä on reumatismi. Hän kävelee kuin seipäillä ja joka askelella irvistää. Hän käärii polviinsa villarättejä ja hautoo niitä lämpöjohtojen vieressä. Kovalle otti, että hänen tautinsa otettiin huomioon. Kymmenet kerrat linkkasi hän sairastuvalle ja valitti jalkojaan. Lääkäri oli kuin ei kuulisikaan.

— Avatkaa suunne, sanoi hän ja lisäsi: — onpa roski suu…

— Viis suusta, sanoi Ullavan poika, jalat tässä tingan tekevät.

Mutta vielä käytettiin häntä monet kerrat kentällä. Ullavan poika oli mahdoton ja kömpelö, valitti vaivojaan ja pääsi viimein komisioniin ja jälkitarkastukseen ja kotipuoleen. Mutta viimeisenä yönä ryyppi hän käytävällä päivystäjän kanssa ja pisti juovusten käsissä polkaksi.

Mahanen on lihava ja punainen, tuhti ja komeaääninen, mutta silti hän on komisionissa. Hänessä on sydänvika. Kun hän meni jälkitarkastukseen, houkuttelivat autopataljoonan kyytipojat hänet asemalla ostamaan viinaa. Kannattihan hänen, höynäyttivät he, kun niin pian pääsi pois, eikä tiennyt mitään armeijan vaivoista. Mahanen osti, tarjosi autopojille ja ryypätä kompsautteli itsekin. Palasivat sitten tarkastuksesta ja tuli tieto, että yksi komppanian miehistä oli pompannut takaisin riviin, mutta ei tiedetty kuka. Saapui sitten esikunnan lähetti ja uskotteli Mahaselle, että juuri hän oli pompannut. Mahanen synkistyi peräti, sadatteli niin, etteivät vanhatkaan miehet olleet raikkaampaa ja nautittavampaa noitumista kuulleet:

— Ryypyt sen juuri tekivät! Arvaahan sen: veri kiihtyi ja sydän löi kuin saatana… Mahanen ei kuitenkaan ollut pompannut ja kahta suurempi oli sitten hänen ilonsa.

On myös monia muita. On Savon pitkä poika, joka on vähän hullu, löylypäinen. Kentällä iltahämärässä sotilasleikeissä iskettiin häntä vyösolella silmään, jotta se turposi aivan umpeen. Savon poika sai sairaslepoa. Turvotus suli, mutta hänen silmäluomensa lupsotti yhä ummessa. Lääkäri sanoi, ettei siinä ole mitään vikaa. Pitää sitä varsin kiinni, teeskentelee. Savon pitkä poika oli kovilla. Hän sai olla rivissä, sai juosta lahnustaa kentän ympäri, kun muut levähtivät, sai lyödä maahan ja ryömiä. Mutta hänen silmänsä ei tälläkään hoidolla auennut. Aliupseerit koettivat säikyttää häntä, jotta hän aukaisisi vahingossa silmäluomensa. He antoivat hänelle suuhun tulilangan pätkän, sanoen sen olevan ulkolaista tupakkaa, ja sytyttävät sen. Savon pitkä poika poltti suunsa, mutta ei aukaissut silmäänsä. Hän käveli joka aamu sairastuvalle, valitti vähänäköisyyttään, ja silmä lupsotti kiinni. Niinpä hän viimeinkin pääsi komisioniin ja sitten pois. Mennessään hän otti kainaloonsa säkin, asetti sen portille, pyyhki jalkansa, kääntyi, teki perusasennon, avasi toisenkin silmänsä ja katsoi kauan kahdella silmällä kasarmia.

Mutta eivätpä kaikki pääse komisioniin, vaikka yrittäisivätkin. Se on onnessa. Ja siihen tarvitaan luonnonlahjat, jotka annetaan ylhäältä. Säde on yrittänyt. Hän heitti syönnin pois ja tuli kurjaksi ja heikoksi. Hän makasi sairastuvalla monta viikkoa ja oli lopulta niin veltto, että lepsahti istualleen, kun nousi seisomaan. Silloin hän säikähti. Eivät näyttäneet aikovankaan päästää häntä kotiin. Saat maata ja paastota, kunnes kuolet. Hän rupesi syömään, tuli terveeksi ja pantiin harjoittamaan sotatemppuja.

Kaikki eivät yritäkään niin suuria. He tyytyvät silloin tällöin hakemaan sairaslepoa ja saavatkin toisinaan. Tauteja löytyy ja onnellinen se, jolla on sairautta Suomen armeijassa. Saat maata, nukkua, oleilla. Mutta kaikki eivät saa sairaslepoa, eivät tositaudeissakaan. Siihenkin tarvitaan luonnonlahjat. Jotkut saavat heti K.P:tä ja sen jälkeen santsia, eivätkä enemmän yritä, jos eivät tule niin sairaiksi, että kantaa täytyy.

Se riippuu myös lääkäristä. Täytyy tietää milloin menee. Kun Lökerö oli joukko-osaston lääkärinä, saatoit saada tutkimatta lepoa viikoksi; toisella kertaa et tiimaakaan, vaikka viime henkiäsi huokaisit. Mutta Lökerö olikin melkein aina humalassa. Istui pöydän takana silmät ummessa ja kirjoitti pirtureseptejä: — Jaah, paljonko pannaan… Kun Pinnari oli lääkärinä, auttoi paljon, kun teit ryhdikkäästi asennon ja sanoit komeasti ja usein: Herra kapteeni. Mutta Koni-Pollarin aikana ei auttanut sekään vähääkään. Hän sanoikin, ettei hän ole ihmis- eikä eläin-, vaan sotilaslääkäri. Hän oli hirmu. Hän kirjoitti K.P:tä. Raahen poika yritti hänen aikanaan yhden ja ainoan kerran sairastuvalle, kun tulossa olivat syksymanööverit. Hän valitti vatsaansa. Koni-Pollari työnsi hänet kurkusta seinälle ja survoi nyrkillä kaikin voimin Raahen poikaa mahaan niinkuin taikinatiinua. Raahen poika huusi ja hätäili, itkikin jo.

— No, mitä kiemurtelet? Täytyyhän minun saada tutkia.

Sitten hän kirjoitti kylmästi: kelpaa palvelukseen. Ja Raahen poika sai kulkea retastaa pitkin teitä ja maita pakkaus selässä ja kivääri kupeella kautta koko manööveriretken.

HERRA LUUTNANTTI JA HÄNEN LÄHETTINSÄ

Oli kylmä syyskesän yö. Harmaa, viluinen usva nousi rotkoista ja kosteilta niityiltä, ja yön hämäryydestä kuuluivat kiväärin pamaukset, pikakiväärin nopea räiske tai tykin löysän ontto jymähdys. Nämä äänet etääntyivät yhä yön kuluessa ja häipyivät viimein kokonaan metsien ja kylien taa. Rykmentti eteni voitollisesti, ja korkea esikunta jäi kauas rintamaan taa.

Esikunnan herrat majailivat kylän laidassa suurimmassa kartanossa. Lähellä olevaan metsikköön oli lymytetty kuormasto, ajomiesten, lähettien, kirjurien ja muiden esikuntasotamiesten teltat. Nukuttiin. Öisessä yksinäisyydessä käveli vahti kivääreineen kokien pysyä lämpimänä ruumiin liikkeiden ja hiljaisten kirousten voimalla ja silmäillen aina vähän väliä kelloaan: pitkältikö oli vielä aikaa vahdin vaihtoon? Aika kävi vilun ja unen ahdistaessa ylen pitkäksi. Kerran hän kuuli hälinää ja liikettä: lähellä majailevat pionieerit, jotka juuri olivat saaneet telttansa pystyyn ja laskeutuneet nukkumaan, oli ajettu ylös, kai johonkin kaivamaan ampumakuoppia tai tekemään ylimenovehkeitä jokipurolle. Ne kiroilevat ankarasti kuin lohilappalaiset ja huutelevat äkeissään. Kauas öiseen sumuun ja hämyyn kajahtaa:

— Kaksikymmentäyksi aamulla! Voi jumalauta!

Ne marssivat tiehensä vehkeineen, ja viluinen vartiomies vilkaisee taas kelloaan ja käy pian potkimassa seuraavan vahdin hereille heittäytyäkseen pitkälleen kosteaa kylmyyttä uhovalle maalle mantteliin ja vilttiin kääriytyneenä, kuin jokin merkillinen muinaisajan muumio.

Aikaisin aamuyöstä herättää vahti jo pari kokkia virittämään tulta kenttäkeittiöön, joka kyhjöttää kuusen alla savutorvi kierona ja kurkolla kuin sorsan kaula. Tuli räiskyy pian pesässä, teevesi kuumenee, ja keittiön rautainen vatsa lämpenee ja tarjoaa suloista suojaa vahtimiehelle ja muillekin, joita tuon tuostakin rynkäisee ulos matalien, keltaisten teittäin päistä kylmän herättäminä, sadatellen ja kalisuttaen hampaitaan. He kihertävät keittiön ympärillä kokien etsiä kuumaa paikkaa, hörppivät lämmintä vettä jonkin motillisen ja painuvat jälleen telttoihinsa saadakseen unta vielä vähäsen ennen lähtöä ja kuka ties kuinka tiukkaa marssia.

Niinpä sieltä jolloinkin aamupuolella konttailee telttavaatekaistaleen takaa esiin sotamies Kemppikin, herra luutnantti Korojeffin, rykmentin adjutantin, lähetti. Hartioitaan pudistellen, vihaisena, unisena ja äreänä asettaa hän selkänsä vasten keittiön lämpöä hohkuvaa kuvetta ja haukottelee.

Korpraali Räty, esikunnan kuormaston rehumestari, on, aina viisaana ja eteensä katsovana, asettanut keittiön kannelle laudan pätkän ja istunut sille juuri parahultaiseen lämpimään, ryyppien kuumaa teetä ja sekoitellen siihen lukuisia sokerinokareita, joita hänen on jotenkin onnistunut »järjestää» käytettäväkseen.

— No, sanoo hän, millainen on korkean esikunnan lähetin sieluntila?
Sinähän seisoit eilen kunniavartiossakin siellä herrain portailla…

— Et sinä mikään sielunpaimen ole, ärisee Kemppi, etsien leipälaukustaan teevehkeitään. Pidä huolta omasta sielustasi. Ei senkään laita liene häävisti.

— Ainoastaan kaksikymmentäyksi herätystä aamulla, ilmoittaa Räty saarnaäänellä. Kyllä elämä häämöttää jo toisenlaiselta kuin silloin, kun on pitkästi toistasataa, kuten esimerkiksi sinullakin… Joo, joo, kun aikanaan tulee väkeen, niin pääsee väleen pois…

— On ne kerran vähissä, minunkin päiväni.

— Lienevät joskus, mutta siinä on välissä monta palavaa, monesti on vietävä luut tiukasti läjään, ja ties kuinka monta kertaa saat seisoa kuvapatsaana esikunnan edessä…

— Mitenkähän elänet sivilissä? koettaa Kemppi kääntää puhetta toisaalle ja kiusoitella äkäisenä. Ei kannattaisi kehua, jos orjuudesta kurjuuteen pääset!

— No, ei sillä väliä. Kunhan saa vain muuttaa majaa. Aina niitä elinkeinoja on. Minä olin ennen kuin tänne tulin yhden vuoden koirain kusitolppana Kokkolan osuuskaupan edessä, toisen vuoden kärripoikana Raahen rankkurilla ja kolmannen postitoimiston luukun vieressä kieli ulkona, jotta ihmiset saivat kostuttaa postimerkkejään…

Räty kertoo aikansa omaa elämäkertaansa ja kokemuksiaan, hörppii höyryävää teetä, puree sokeria ja alkaa sitten puhua ainaisia, loppumattomia juttujaan kuormastovääpelistään:

— Sikaeversti oli sen kanssa yhteen aikaan pesussa. Se meni kerrankin sikalaan, näki, että karju on liian lihava, ja sanoi sikaeverstille, että se pitää laihduttaa. Kahden päivän kuluttua se tuli ja alkoi hihkua sikalan pojalle, että ylös ja maahan. Niin lyötti maahan puoli tuntia, tai tunninkin, ja kysyi sitten pojalta, että tiedätkö, miksi tämä oli.

— En, sanoi sikaeversti. — Se oli siksi, ettei karju ole laiha. — Miten se kahdessa päivässä olisi laihtunut? ihmetteli poika. — Ei se ole puolustus sotaväessä, sanoi vääpeli, täällä ei mikään saa olla mahdotonta…

Sotamieslähetti Kemppi on juonut teensä ja kysäisee sitten, paljonko kello on, sillä hänen on herätettävä rykmentin adjutantti ja vietävä tälle teetä. Hän täyttää kenttäpakkinsa vedellä ja käskee kokin panna sekaan väkevää teeruoholientä.

— Minkä verran? kysäisee tämä.

— Kunhan häneen väriä tulee. Pane vaikka…

— Salpietaria, sanoo rehumestari korpraali Räty. Tai mene ja pidä varasi ja pistä motti alle, kun tuo punainen ruuna laskee saijua. Vie se sitten herra luutnantille, niin pääset toisen kerran kunniavartioon…

— Saatanan ryssä, kitupiikki, noituu Kemppi mennessään, riiputtaen kenttäpakkia. Ei raski ostaa itse mitään, vaan särpää sotamiesten saijut ja sopat…

Sotamies Kemppi ei erikoisen kunnioittavasti palvele esimiestään, herra luutnantti Korojeffia, rykmentin adjutanttia. Hän on kyllä jo heti väkeen tultuaan oppinut katsomaan kaikkia kultapunonnaisnauhojen ja tähtien omistajia luonnollisiksi vihamiehikseen, mutta tätä herra luutnanttia vastaan hän kantaa erityisesti vihankaretta ja känää oltuaan eräät ajat sen lähettinä. Sillä huonosti sujuu sotamies Kempin niska kaikkeen nöyrään ja nopsaan palvelemiseen. Kaikenlaiset pikkutapaukset ovat saattaneet hänet nimittämään miestä, jolle hänen alinomaa tulee ilmoittaa: herra luutnatti, saatanan ryssäksi, vaikka hän ei juuri toisessa muuta ryssäläisyyttä huomaakaan kuin venäläisen nimen. Eilenkin oli sattunut tapaus, josta johtui, että sotamies Kemppi entistä vastahakoisemmin ja itsekseen kiroillen lähestyi kartanoa herättääkseen esimiehensä.

Hän oli tehnyt jonkin pitemmän lähettimatkan ja saanut luutnantilta luvan puolenkymmenen tunnin lepoon. Sen hän käytti mielestään parhaalla ja hauskimmalla tavalla lyömällä korttia lennätinpataljoonan poikien kanssa, joita jostakin syystä oli puoli tusinaa unohdettu makailemaan rykmentin esikunnan luo. Silloin he eivät tietenkään kuulleet, kuinka herra luutnantti Korojeff saapui leiripaikalle, kuinka päivystäjänä toimiva korpraali Räty teki reippaasti ilmoituksensa ja kenttäkeittiön ääressä häärivä kokki kalisteli halolla kattilan pyörää ja huusi niin isosti kuin uskalsi varoitushuudon:

— Pilvi nousee!

Luutnantti Korojeff toikkaili aivan likelle, näki, kuinka lähettinsä läiski korttia ja älähteli: — Ruudut suuret, sanoi lasimestari! Tai: — Ristin tie on katkera:

— Sotamies Kemppi!

Lähetti hätkähti, sysäsi kortit piiloon ja kimmahti kannoilleen.

— Herra luutnantti!

— Mitä te puuhailette?

— Pelattiin korttia, herra luutnantti.

— Lurjus! Te tiedätte, että se on kiellettyä.

Sotamies Kemppi tietää, että nyt olisi paras myönnellä tai seisoa vaiti, mutta hänen paha sisunsa nousee eikä mahdu nahkoihin.

— Herra luutnantti, meille on opetettu, että se on kielletty kasarmialueella. Tätä minä en arvannut kasarmialueeksi.

— Lurjus! Se on kielletty sotamieheltä aina ja joka paikassa! Lurjus, vintiö! Teillä on aina metkuja ja viheliäisiä hymyjä. Teidät kyllä vielä opetetaan!

— Kyllä, herra luutnantti, sanoo Kemppi ja tuijottaa luutnanttiin ja ajattelee, että tulisitpa joskus vielä sonnipolulla vastaan.

— Älkää kyräilkö kuin sonni! Menkää pakkausta tekemään. Mars, Mars!
Minä puhun majurille. Saatte seisoa esikunnan edessä täydessä asussa.
— Ja te muut, sanoo luutnantti lennätinpataljoonan pojille, jotka myös
ovat kavahtaneet kantapäilleen, minä neuvottelen teistäkin.

Niin on sotamies Kemppi seisonut rykmentin esikunnan herrojen akkunan edustalla parisen tuntia kivääri olalla ja pakkaus hartioilla, jonka luutnantti itse on tarkastanut. Ja herra luutnantin punainen naama on tuon tuostakin ilmestynyt akkunaan toteamaan, että rangaistavan ryhti on tiukan suora ja kädet reisissä kiinni. Korpraali Räty on kulkenut ohi ja kysellyt, että majurin koiralleko sinut on asetettu kusitolpaksi…

Tätä muisteli sotamies Kemppi ja kiroili itsekseen.

— Saatanan kyttä! Itse pelaa yökaudet upseerikasinolla, ja eivätkö liene nytkin iltayön juoneet ja lyöneet korttia pöytään.

Hän iskee äkäisesti herra luutnantin oveen rystysillään.

— Jaha, kuuluu ääni oven takaa.

Kemppi menee sisään ja ilmoittaa:

— Herra luutnantti, tässä olisi saikkaa.

— Saikkaa? Mitä suomea se on? Mitä te viisastelette?

— Herra luutnantti, siksi olen kuullut sitä sanottavan.

— Lurjus! Nähtävästi jäi se eilinen vähälle. Harjoituksia täytyy jatkaa.

Kemppi saa toimitella palvelustehtävää teen juonnissa ja puhdistaa ja kiilloittaa luutnantin saappaat. Sitten saa hän tehtäväkseen ilmoittaa, että esikunta on silloin ja silloin lähtövalmis.

Sumuisen aamuilman täytti lähdön häly. Kuormia tehtiin ja juhtia pisteltiin aisoihin, upseerien ratsuja sonnustettiin kuntoon, telttakankaat hurahtelivat alas tangoiltaan, ja sotamiehet käärivät ne ja kaikki kapineensa tottuneesti kasaan.

Niin lähdettiin liikkeelle. Kosteankylmän ja haihtuvan aamu-usvan lävitse paistoi aurinko punaisena. Kuormaston rattaat ratisivat, hieta narisi marssivien sotamiesten anturain alla, joku aliupseeri ärähteli kohmeloisena ja unisena.

Päivä kului, ja marssi jatkui. Aurinko kohosi korkealle taivaslaelle ja kuumensi ilmaa, tomu nousi santaiselta tieltä ja peitti kolonnan tiheään huntuun. Kulku kävi hiostavaksi ja työlääksi. Lihakset kangistuivat, ja hiestä märät jalat hautuivat ja hankaantuivat. Rehumestari korpraali Räty, joka oli könötellyt ammattinsa nojalla kuorman päällä, tuli hetkeksi jaloittelemaan Kempin rinnalle, joka ähisi ja hikoili pakkauksensa ja kiväärinsä alla.

— Ei tämä vielä mitään ole, puheli Räty. Kyllä maantietä marssii pitkällekin. Se ei luista eikä painu jalan alla. Mutta viime kesän manöövereillä kun pistettiin penikulmaisen rämeen yli, noustiin sitten monta kilometriä niin jumalatonta mäkeä, että sait roikkua puunoksassa kuin hirressä, jos mielit levähtää, ja sitten kolin kolia vyörymällä toista alas. Minäkin olin niin pehmeä, että jalat sotkeutuivat toisiinsa ja menivät vetosolmuun. Enkä päässyt liikkeelle ennenkuin toiset vetivät solmun auki… Semmoinen se jotakin on. Vaan älä ole milläsikään! Kyllä sitä semmoista ehtii olla vielä tälläkin sotaretkellä.

Tämän lohdutuksen lausuttuaan palasi hän kuormalleen. Kemppi astui edelleen tomun ja hien ja kantamuksien vaivaamana. Hän näki luutnantin ratsastelevan hevosellaan ohitse. Ja mieleensä jäsähti semmoinen kuvitelma, että kaikki tämä vaiva tuli hänen päälleen juuri tuon miehen takia. Hän rupesi hautomaan ja kuvittelemaan sille rangaistuksia. Kun sille sattuisi jotakin, kun se mennä tallikoisi sinne tappelurintamalle niin liki, että pahasisuiset kaartilaiset nakkaisivat sitä kulmaan kivennupulalla tai halonkalikalla, tai piruuttuneet jääkärit ampuisivat vuolemansa katajakuulan sen poskilihoihin…

Päivän alkaessa jo kallistua iltaan pysähdyttiin erään joen kaltaalle. Saatiin keltaista hernelientä höyryävästä kenttäkeittiöstä ja syötiin. Yläpuolella surisivat lentokoneet kuin suunnattomat sudenkorennot, tienposkessa kyhjötti syrjään vedettyjä kanuunoita, konekiväärikärryjä, kuormastoa, jalkaväkiosastojen kiväärikuhilaita ja polkupyöräkomppanian ajoneuvoja sarvistaan yhteen sotkettuina. Sotamieslaumat pyörivät ja hörisivät suitsevien kenttäkeittiöitten ympärillä saadakseen nopeasti lientä kuivan faneerileipänsä kastikkeeksi.

Alkoi pionieerien rakentaman lauttasillan ylimeno. Silloin näki sotamies Kemppi luutnantti Korojeffin astua luikkivan sillalle, tavallisilla pitkillä, huojahtelevilla askelillaan. Se katseli ympärilleen pitkin rantoja ylimenoon valmistuvia joukko-osastoja. Silloin — humsis — se astui sivuitse sillanreunan, huojahti ja hojeltui päistikkaa veteen. Joutilaina seisoskelevat sotamieslaumat hurrasivat ja läiskyttivät kämmeniään yhteen. Heistä oli mieluista ja hauskaa, että natsaherra kastui. Mutta herra luutnantti kohosi pinnalle, tarttui sillanreunaan ja kömpi kuivalle parin sotamiehen auttamana. Lähetti Kemppi sai määräyksen ottaa kuormastosta luutnantin laukun ja tuoda sen hänen perässään lähimpään taloon. Korpraali Räty näki Kempin tulevan naurusuisena ja sen näköisenä, että hän oikein nautti, oli onnellinen.

— Ryssä piru putosi, huusi hän jo kaukaa. Se on kuin uitettu koira, vesi tippuu… Pitää saada sen laukku, että se saa kuivaa riepua.

— Kuule, sanoi Räty, jos mies olet, niin tee sille pieni konsti, kun se seisotti sinua koirain kusitolppana. Minulla on syyhypulveria. Me pistettiin sitä rangaistukseksi vääpelin niskaan, kun se kovin hulluili. Se on raapinut niskaansa monta päivää, että eikö liene verillä. Tuossa, ja hän kaivoi esiin pienen pussin ja ojensi sen Kempille, joka otti laukun ja lähti mennä humauttamaan luutnantin jälkeen, joka oli lähtenyt poikki niityn pyrkimään sieltä näkyviä taloja kohti. Matkalla sai Kemppi uutta riemun ja nautinnon aihetta, sillä niitty kävi yhä vetelämmäksi ja oli viimein hyllyvää rimpeä, jonka yli oli juostava liukkaita pitkospuita. Läpimärän luutnantin jalka lipesi, ja hän painui suohon nivusiaan myöten. Hänen sotamieslähettinsä ei suinkaan pitänyt erinomaista kiirettä mennessään kiskomaan häntä takaisin porraspuille. Eikä hän voinut pidättää itseään, vaan mainitsi ikäänkuin lohduttaakseen:

— Herra luutnantti, mutakylpy kuuluu olevan erittäin terveellinen.

Viimein he pääsivät taloon, ja Kemppi sai kuin saikin tilaisuuden, vaikka kovasti peläten, rassata auki luutnantin huonolukkoisen laukun ja ripottaa siellä oleviin alusvaatteisiin korpraali Rädyn pulveria. Sitten luutnantti puki kuivat vaatteet ylleen, ja Kemppi sai tehtäväkseen pestä hänen mutaisen pukunsa ja kuivata sen. Se oli lähetistä tuiki vastenmielistä, mutta kun hän huomasi esimiehensä pian liikahtelevan levottomasti hienoissa paidoissaan ja kyhnyttelevän itseään, lohdutti tämä häntä erinomaisesti. Hän huljutteli siis vaatteita vedessä, väänsi ne ja levitti kuivamaan.

Sitten kutsui luutnantti hänet luokseen ja kyräili häntä vihaisesti.

— Sotamies Kemppi, mitä te olette pelannut minun matkalaukkuni kanssa?

— En mitään, herra luutnantti. Kannoin sen vain tänne.

— Te olette suuri lurjus ja hunsvotti, mutta kyllä minä otan teistä selvän ja opetan.

Ei siitä kuitenkaan sen selvempää tullut. Luutnantti epäili lähettiään vahvasti koirankujeista, vaikkei ollut asiasta varma. Mutta siitä lähtien hän koko sotaharjoituksen ajan kohteli sotamiestä entistä vihaisemmin ja järjesti hänelle kaikkia mahdollisia komennuksia ja palveluksia. Sotamies Kemppi kärsi kuitenkin kaikki ilolla nähdessään luutnantin ylen kiusaantuneena vääntävän ja kyhnivän ruumistaan, vaikka hän olikin muuttanut paitansa ja alushousunsa useamman kerran.

— No, sanoi korpraali Räty kuormaltaan, adjutantti järjestää sinulle liikettä, mutta eihän se ole kumma jos upseeri sotamiehelle. Etkö sinäkin saanut järjestetyksi upseerille hieman hienoa liikettä?

Manööverien loputtua sai sotamieslähetti Kemppi komennuksen takaisin komppaniaan ja seitsemän vuorokautta yksinkertaista arestia jatkuvasta epäsotilaallisesta käyttäytymisestä.

Mutta hän muistelee aina ilolla manööveriretkeään, jolla hän mielestään oli erinomaisesti kunnostautunut. Kaapin reunalla istuen, koputellen kantapäillään sen ovea, kertoo hän alokkaille aina iltaisin peloittavia juttuja sotaretkestään, jolla hän oli rykmentin adjutantin lähettinä ja kilpaili tämän kanssa siitä, kumpi toistaan tehokkaammin rankaisisi.

KERTOMUS JÄNIS-VAINAJASTA

Nyt tulkoon mainituksi jäniksen tarina, isänmaan nuoren poikajäniksen, jolle armeijan liikkeet tuottivat väkivaltaisen lopun, ja hänen vaelluksensa vainajana tasavallan sotaväen hoivissa.

Jokin suuren taisteluharjoituksien päivistä oli ehtinyt iltaan, paahteinen syyskesän päivä, täynnä paukkupatruunain räiskettä, savua, hikoiluttavia liikkeitä, isänmaan pinnan hyväilyjä maaten ja matalana mataen. Mutta nyt oli syöty, päivän painuessa vitaisilleen, hernerokkaa ja purtu rouskuvan kuivaa leipää, höyrähtelevien, korkein kenokauloin kurkistelevien kenttäkeittiöitten ympärillä. Ja sitten oli aikaa varoissaan olevan sotamiehen käydä virkistämässä itseään nisulla ja limonaadilla kauppakärryjen ympärillä, vetää rintaansa Armiron tai Matti-paperossien sauhuja. Siellä saattoi joku ostaa Fenniaa tai Saimaa saadakseen pröystäillä: — Että otetaan nyt Saimaa Helmin kiusalla! Se on tuo minun rintani tullut niin herraseksi, tuota pakkausta kannellessa, ettei siedä muuta kuin pillitupakkaa… Mutta moni oli hyvillään saadessaan vetäisyn natsasta, ja jotkut iloitsivat päästessään osallisiksi »kuumiin» tai »maahan tallajaisiin».

Mutta pian loppui nautinto niin pilli- kuin pötkytupakoittenkin sauhuista, nisusta ja limonaadipullojen korkkien pokseesta ja kulauksista. Joukko-osasto hälytettiin marssille, sillä yön kuluessa oli vielä katkaistava kolmipenikulmainen taival. Tummenevaan syyskesän iltaan, jossa sirkat soittelivat, lähtivät osastot liikkeelle pitkin mutkittelevaa hiekkaista tietä ja kenttäkeittiöt, kuormastokärryt ja sairasvaunu alkoivat pyrkiä tiepuolesta niiden perään.

Silloin oli tullut sen poikajäniksen kohtalon hetki.

Melusta hölmistyneenä se ei malttanut pysyä pensaassaan, vaan töytäisi liikkeelle lähtevän kuormaston sekaan. Joku ajomies, halveksien käyttää tasavallan aseita metsän poikaa vastaan, viskasi sitä kivellä ja haavoitti sen jalkaa. Linkkaavin säärin se yritteli sinne ja tänne henkeään pelastaakseen, joutui jyristen kulkevan kenttäkeittiön alle, pelastui sen rattaista mutta sai ajomiehen raudoitetun saappaan potkaisusta surmansa. Osaston kuormaston rehumestarin, korpraali Rädyn mielestä ei vainajaa sopinut jättää kentälle virumaan. Hän nosti sen jollekin kuormalle ja kiipesi itsekin ajajan viereen. Sitten he tarkastelivat jäniksen vammoja ja silittelivät sen keväistä karvaa, kuormaston jyristen matkatessa marssivan sotamieskolonnan jäljessä pitkin someroista tietä.

Pian nämä vainajan vartijat lähettivät sinne marssiviin riveihin juhlallisen tiedoituksen, jota sotamiehet huutelivat toisilleen: — Yksi on kuollut! Päivän kuumien taisteluitten jälkeen on yksi isänmaan poika kuollut vammoihinsa. Rukoilkaamme!

Mutta marssi jatkui. Kilometrit, pakkaus ja kiväärinromu, jota oli hihnasta roikutettava vuoroin toisella vuoroin toisella olkapäällä, vaimensivat pian huutelun ja iloittelun halun äänekkäimmiltäkin. Kukin vaikeni pian kuin myyrä, käyden omissa aatteissaan, aatteissa, jotka pysyivät kyllä vireillä, varsinkin jos sopimaton saapas hiersi jalkaan rakkoa tai verestävää haavaa.

Tuli puoliyö ja pysähdyttiin. Kenttäkeittiöissä oli kiehutettu vettä, niiden jyristen kulkiessa, ja nyt saatiin sajua ja loikoiltiin tunnin verran kosteata kylmyyttä uhoavalla maalla pakkaus pään alla.

Silloin tuli jänis-vainaja jälleen esiin. Joku sotamies oli uupunut tahi saanut niin pahan kengänlyömän, ettei päässyt kävelemään. Hänet aiottiin siirtää sairasvaunuun, ja silloin huomattiin, että siellä oli jo ennestäänkin potilas tai ruumis. Se oli jänis-vainaja, katkennut käpälä lastoitettuna, pää kääreissä ja kaulassa lappu, johon isoin kirjaimin oli kirjoitettu K.P. ja joukko-osaston lääkärin nimi. Tämä lääkäri oli sotamiesten mielestä liian kärkäs piirtelemään koopeetä ja kehumaan, ettei hän ole ihmis- eikä eläinlääkäri, vaan sotilaslääkäri. Siinäpä oli hänen nyt oletettu julistaneen tämä vainajakin palvelukseen kelpaavaksi.

Tämä vainajan ilmestyminen sairasvaunusta synnytti sotamiehissä vilpitöntä riemua, huutelua ja naurunrähäkkää. On sanottu, että lapsen mieli on vähästä hyvä. Sotamieskin imee iloa, missä sitä suinkin pisara lienee. He ovat valmiit noudattamaan virrentekijän ohjetta: — ottakaatte ilo irti elämästä ja täyttäkää se ikävyyden lovi… Niinpä tämä sairasvaunuissa ajaa körötellyt ruskeatakkinen vainaja, suu murheellisessa irvessä, käpälä lastoitettuna, pää käärittynä ja koopeellä merkittynä, riitti erinomaisesti ilostuttamaan ja virkistämään koko joukko-osaston mieltä.

Kuolleet herättävät tavallisesti totista hiljaisuutta ja murheellisia aatoksia. Mutta tämän vilpittömän vainajan vaellus tasavallan puolustusjoukoissa herätti vieläkin riemastuttavia tunteita ja äänekästä iloa sotamieselämän seinävakavassa harmaudessa.

Huomattuaan jäniksen tulevan hyljätyksi sairasvaunuista korjasi korpraali Räty sen jälleen talteen. Sitten hän parin ajomiehen kanssa kävi miettimään, mihin vainaja nyt olisi sijoitettava, jotta se herättäisi ansionsa mukaista huomiota. Lopuksi se kätkettiin jonkun pikkupäällikön tornisteriin, kolminatsaisen kapitulantin, jota vastaan sotamiehet kantoivat loppumatonta vihan kaimaa, ja joka heidän keskuudessaan kantoi nimeä Hautuumaan Päivystäjä. Mistä lieneekin tämä nimi ollut alkuisin, mutta korpraali Rädyn ja ajomiesten mielestä sen omistaja oli erikoisen sovelias huolehtimaan kuolleista.

Ja nyt tapahtui sotaretken ja marssin jatkuessa, että pikkupäälliköittenkin oli nostettava pakkaus hartioilleen, lieneekö syynä ollut sitten se, että päällikkö oli jostakin närkästynyt heihin tai muut seikat. Niinpä Hautuumaan Päivystäjä kantoi jänistä kiireisessä, hiostavassa marssissa penikulman tai toistakin.

Tuli levähdysaika ja aliupseeri löysi ruskeatakkisen vilpittömän vainajan laukustaan. Tämä löytö herätti teeskentelemättömän, äänekkään riemun kiiriskelemään majoitusleirin laidasta toiseen. Sotamiesten mielestä oli ylivoittoisen koomillista, että Hautuumaan Päivystäjä oli kantanut ruumista selässään kilometrikaupalla. He nauttivat aivan sydämensä pohjasta, hohottivat ja keksivät moninaisia huutoja, joita äänekkäästi toisteltiin.

Sitten avuliaat kädet korjasivat vainajan vielä kuormastoon, missä se seurasi mukana, kupeessaan komeasti tekstattu lappu:

— Sotasaalista! Ruumiita ja tuoretta lihaa.

Jonakin päivänä joukko-osaston muonittajakersantti sen sieltä löysi ja kysyi tiukasti, että mikä se oli. Korpraali Räty nuuhkaisi ja arvellen esimiehen itsensäkin näkevän mikä se oli, selitti vain:

— Herra kersantti, hän jo haisee…

Niin tuli ruskeatakkinen, vilpitön vainaja, kersantin kirousten saattamana, viskatuksi tiepuoleen.

Se oli tarina jäniksestä, joka vielä vainajana vaelsi kauas lapsuutensa ja lyhyen elämänsä pensaikosta.

Mutta muistot siitä elävät vieläkin. Siitä johtuu, että eräällä tasavallan aliupseerilla on paitsi Hautuumaan Päivystäjää toinenkin hokunimi »Jäniksen» tai — »Ruumiin kantaja». Ja vielä nämäkin päivinä voi kuulua sotamiesjoukosta hiljaisia kysymyksiä: — Eikö jänistä? — kun Hautuumaan Päivystäjä on luetellut mitä kaikkia painavia esineitä pakkaukseen on pantava. Tai jos tämä aliupseeri marssittaa tai teettää ryömintähyökkäystä läpi pensaikon poikain mielestä liialla kiireellä, voi kuulua murisevia huomautuksia: — Ei nyt olla jäniksen ajossa.

SOTILASJUNASSA

Juna kulki jyristen. Veturin männät löivät ja koivuisten halkojen sauhu lankesi vaunujonoon, johonkuhun matkustajavaunuun, jossa oleilivat päällysmiehet ja härkävaunujen pitkään jonoon, joiden nurkissa eroitti leimat: eläimiä. Niissä olivat sotamiehet ja hevoskaakit; toisissa avonaisissa vaunuissa kuormastokärryt, aisat pystyssä törröttäen.

Sotamiehet istuivat ja seisoivat vaunujen ovilla ja katselivat ohi kiitävää kesäistä maailmaa, maiden ja teiden ihmeellistä, monimuotoista väljyyttä, joiden vapauteen heidän nykyään ei ollut menemistä, järvien sinisiä vesiä, jokipurojen mustia, levottomia nauhoja, kylien maalailtuja seiniä. Siinä he seisoivat ja istua kyyköttivät, juttelivat ja huutelivat ja heiluttivat lakkejaan nähdessään ihmisiä, varsinkin niitä, jotka kantoivat hametta. Yhä kulki juna jyristen halki kesäisen maan, pysähtymättä, hihkaisten honottavalla pillillään ja puhkuen ohi asemien hellittämättä. Vaunut hytkyivät, pyörät jyrisivät ja kolisivat, ikään kuin eivät pyöriä olisikaan, vaan neliskulmaisia teräslevyjä. Ratavallista kohosi tomu.

Mutta sotamiehiltä kului aika hyvin siinä vaunujen ovilla, auringonpaisteessa ja pölyssä, kului paremmin kuin monesti muulloin. Jos väsytti, voit ottaa unta makuulankuilla. Kyllä sotamiehen kylkiluut kestävät. Tahi iskeä kortinlehtiä lautaan.

Mutta muutakin voi tapahtua, hauskaa ja huvittavaa, mieltä virkistävää. Esimerkiksi kun jollekin tuli aika tehdä tarvettaan. Ja juna kulki yhä jyristen, eikä härkävaunuja ollut pilattu mukavuuslaitoksilla. Siis saattoi tämä sattuma olla mutkallinen ja kiusallinen ja antaa toisille aihetta iloon. Ja sotamies aikoi kestää vaivaa siksi, kunnes juna viimein pysähtyisi. Mihin toisetkin häntä kehoittivat, yllyttivät pihistämään ja muuttamaan kaiken Uhaksi, että muoto miehellä kävisi yhä komeammaksi. Mutta kun vaellettiin halki vihreän metsämaan, ei hän voinut enää kestää, vaan pyllisti paljaat pakaransa ylitse ovipuomin ja pääsi pahasta. Juna kulki kuitenkin nopeasti, pilli hihkui ja asema lähestyi. Pojat sanoivat, että olisi vahinko jos aseman ihmisiltä jäisivät nuo kirkkaat kasvot näkemättä, ja he tarttuivat puomin päällä pyllöttävään sotamieheen ja pitivät häntä paikoillaan. Niin vaellettiin halki asemakyläkunnan ja ihmiset katselivat vähän ihmetellen merkillistä, leveää naamaa, joka paistoi nauravien, huutavien ja viittilöivien sotamiesten keskeltä. Kuin joku outo ja ihmeellinen sotakoje oli se vaunun ovella. Sitten otti joku sotamies vesisangon ja kaatoi sen vasten kasvoja, joilta hänen sanojensa mukaan oli virkistävää pestä pois esiintymisen hiki. Ihmiset nauroivat asemalaiturilla, mutta sotamiehillä oli aivan tuhattulimmaisen hauskaa.

Ilonpuuskassa pääsi puomin päällä pyllöttävä sotamies irti pitäjältään ja sänttäsi heti housut nilkoissa veden valajan kimppuun. Alkoi ankara ottelu, kiroukset ja nyrkillä mukilointi. Sylttyhousut kahlehtivat toisen jalkoja ja paidanhelma heilahteli lystikkäästi. Kun tappelu alkoi käydä liian kiihkeäksi, tartuttiin heitä kauluksiin ja huudettiin:

— Rauhoittukaa, monnit!

Sitten tehtiin selvitys ja päätös, vedenvalaja on mennyt murtomiin, tehnyt koiruuden. Siispä asettukoon hän ensimmäisellä asemalla ovipuomille ja saakoon hänen riitaveljensä käsitellä vesiämpäriä.

Ja miehen oli nöyrtyminen sakin päätöksen edessä, nilistettävä housut nilkkoihin ja pyllötettävä puomilla junan hihkuen vaeltaessa ohi aseman, ja vesiämpäri valettiin tunnollisesti vasten laajoja, punoittavia kasvoja, jotka kesäauringon paistaessa ja hiekan pihistessä ratavallista, katsoivat vaunun ovelta. Ja nauru ja riemu oli suuri.

Niin matkasi juna edelleen kolisten ja jyristen ja härkävaunuissa oli sotamiehillä iloa ja naurua sen johdosta, mitä oli tapahtunut. Aurinko paistoi taivaan sinestä, ja maan kukoistavalla povella rähmi eteenpäin junan teräksinen, musta mato.

VÄHÄN PÄIVIÄ

Ovat tulleet syksy ja pimeät illat. Merenlahdelta puhaltavassa suolaisessa tuulessakin on syksyn tuoksu, lemahdus alakuloisesta ja katoavasta. Kuten suunnattomat, valkohampaiset kidat kulkevat laineet kohti rantaa ja nuolaisevat sitä ikäänkuin valtavalla, tahmaisella kädellä. Kaduilla syttyvät iltaisin lyhdyt ja puistoissa hohtelevat lehdet keltaisina ja ruosteen punaisina.

Suuressa kivisessä kasarmissa ovat nämä syksyiset ajat monelle pojalle pelättävän pitkiä, sitä pitempiä, kuta tummemmiksi käyvät illat, kuta paremmin alat erottaa lehtien ja lyhtyjen hohteen. Mutta he ovat silti onnen poikia. Heillä on vähän päiviä. Sotilasvuoden rautainen ja niklattu suitsirengas kiristyy umpeen. Vähän päiviä! on yleinen ja äänekäs huuto aamuherätyksessä. Ja yhä ne vähenevät. Joka päivä putoaa numero. Aikoja sitten ovat ne olleet parijonossa, pian ne painuvat jonoon ja sitten voit luetella yhä sotamiesten kuvakielellä: kirves, kuokka, sirppi, jakkara, kunnes ei ole enää muuta kuin remuyö ja ylösnousemus. Vähän päiviä! Se on hokusana, sananlasku. Se kuittaa ja kostaa kaikki harmit. Ei missään lasketa päiviä sillä hartaudella, sillä kirouksella ja riemulla kuin kasarmissa. Vähän päiviä! Mitä sitten tapahtuu? Tuleeko maailman loppu? Vapaus! Poika pääsee armeijasta, poika on taasen kuin ihminen ja saa näkönsä jälleen.

Kun vanha mies hihkaisee: vähän päiviä ja paljon margariinia, niin alokas huokaa ja käypi alakuloiseksi. Hänen päiviensä sarja tuntuu loppumattomalta. Voi, elinkautiset! Ei lohduta sekään ajatus, että on niitä ollut noillakin ennen heitä. Ne päivät ovat menneet. Kauan on siitä, kun joku heistä on seisoskellut kevätsateen tippuessa porttivartiossa ja siinä mieltään lohduttaakseen piirtänyt kojun seinään sanat: kun syksy tulee ja lehdet putoavat puista, niin tätä poikaa ei täällä näy…

Lehdet eivät ole vielä pudonneet. Mutta ne hohtelevat keltaisina ja punaisina, kahisevat syystuulessa ja karisevat pian. Vähän päiviä! Mutta vielä ollaan armeijassa, vielä kajahtaa herätys, vielä komppania järjestyy…

Mutta syksyn hämäränä iltana saatetaan tuolla kivisessä kasarmissa elää hupaisesti. Lamppuja ei ole vielä asetettu paikoilleen ja tuvissa vallitsee mieluinen, hämyinen hämärä. Ja sotamiehet tuntevat itsensä onnellisiksi, uskaliaiksi ja ylen rakastuneiksi, he ikäänkuin unohtavat sotamiehen takin ahdistuksen, nyt pimeinä iltoina, syksyisen tuulen kahistessa ulkona puiston puissa ja keltaisen lyhdyn hohdellessa jossakin kadunkulmassa. Nyt ei tarvitse kärsiä sielun eikä ruumiin, sillä ylen mainiosti voi järjestää esimerkiksi suurenmoiset lemmenjuhlat. Suuressa garnisonikaupungissa on riittämiin, runsaasti ja liiankin runsaasti tyttöjä, jotka voivat olla vähätuloiselle sotamiehellekin anteliaita.

Kun siis virren värssy on veisattu, rukous luettu, vuoteelle ruvettu ja iltainen hämy on saapunut, nousee toimeliaita miehiä lyhyeltä levoltaan ja vetää katujen piikaisia ylös ikkunoista. Ja nyt alkaa touhu, lemmenilot, jotka eivät suo unenrauhaa niillekään, joilla ei olisi muita haluja kuin levätä ja nukkua. Kuuluu kuinka lääkintäsotamiestä, pitkää ja uskovaista poikaa, herätetään ja häneltä vaaditaan lääkintäneuvoja. Hänestä ei tämä öinen avunanto ole mieluista. Hän kauhistuu ja yrittää puhella saarnoja. Mutta toinen selittää:

— Kuule sinä, jodipinnari, oletko sinä aivan jumalaton ja toista auttamaton ihminen? Pitäisikö Suomen armeijan sotilaan saada tauti, joutua neljännelletoista osastolle, kukaties Ilmajoelle, eikä koskaan päästä väestä pois! Älä mukise, vaan nouse ja auta lähimmäisiäsi. Miksi sinä muuten olisit lääkemies…

Sanitääri nousee huokaisten, avaa kaappinsa ja antaa heille, mitä he pyytävät. Nousee sitten vuoteelleen ja käärii viltin korviinsa päästäkseen kuulemasta. Mutta turhaan hän yrittää nukkua.

Hämärässä tuvassa käypi hiljainen kuhina. Muutamat häärivät sen uskovaiselta lääkintämieheltä vaivalla hankitun ruiskun ympärillä ja toiset nauttivat ihmisen rungosta. Ruosteiset rautasängyt natisevat. Mutta jos uskovainen ja säveä lääkintämies olisi uneen päässytkin, niin varmaankin hän herää, kun jonkun sängyn pohja putoaa ryskeellä alas. Kuuluu karkea kirous ja kirkas kirkaisu: ai jäi… Sitten joku kolmas ääni supisee matalana ja äkäisen nauravana:

— Enkö minä sitä sanonut, että siinä sängyssä on näpäkkä pohjalava.
Mitä kelettä sille nousitte?

Ne ovat suorastaan sikamaiset lemmenjuhlat varhaisen syksyn yöhämyssä, kun puistossa kahisevat keltaiset lehdet.

Mutta aamulla järjestyy komppania riviin, happamina, syljeskellen. Päiviä on vähän, mutta vielä niitä on jäljellä, vielä on tehtävä hikoiluttavia liikkeitä, kuunneltava opetuksia sota-aseista ja surmameiningeistä, jotka eivät ensinkään rakastuneita sotamiehiä huvita.

Vielä voi sattua kovia päiviä, ryömintää kilometrikaupalla pitkin märkiä, savisia ojia, opetukseksi, kun ei maaston ja suojatun tien käyttö suju vieläkään hyvin. Ja sitten heti pukutarkastus. Miksi nappi on pois? Mistä ihmeestä olette saaneet polviinne ja hihoihinne nuo saviläiskät? Määräillään töitä ilman vuoroa huonosta varusteitten hoidosta ja lisäharjoitusta. Yöllä on hälyytys. Pakkaus kuntoon ja hiipimään pimeään metsään. Aamulla marssille.

Lujaa vaatii Suomen armeija. Mutta ei välitetä! Vähän päiviä. Ne ovat jo jonossa…

Vielä viimeisenäkin harjoituspäivänä voidaan joutua lujille. Jo ollaan lähellä kasarmia. Jo marssitaan viimeinen kerta pyssy olalla ja railakasti laulaen. Mutta miksi meni ilon ja ylpeyden kele sotamiehiin ja he väänsivät virren tekijän sanoja:

Sitten me kuljemme vapaina eikä valtion ryysyjä pestä…

Siitä sotaherra suuttui.

— Kaarto oikeaan, mars!

Sitten käskettiin laulaa, mutta pojat olivat käyneet ylen uskaliaiksi. Ei ollut yhtään herätystä. Ainoastaan remut. Sivili häämöitti ja luonto nousi. He eivät laulaneet mitään, vaan vaikenivat kuin myyrät.

— Antaapa matkan jatkua, kunnes ääni huilaa, sanoi päällikkö.

Pari penikulmaa marssittiin. Eikö lauleta? Ne olivat vaiti kuin myyrät. Mutisivat vain jotakin ja miettivät ylösnousemuksensa iloa. Pysähdyttiin. Päällikkö menee ja soittaa kasarmille, isommille herroille: — Eivät laula. Mitä niille tehdään? — Ovatko ne siellä saakka? Tuokaa takaisin. Ei niitä olisi saanut sinne asti viedä. Liian huonot muistot saavat armeijasta.

Päällikön täytyy tulla ja kääntää komppania kohti kasarmia. Marssittiin kiivaasti, vaiteliaina ja laulamatta. Joitakin uupui ja jäi. Viimein saavuttiin kasarmin eteen. Koko komppania höyrysi raikkaassa syksyn ilmassa kuin saunasta tulleena. Päällikkö otti ja piti pienen puheen, sanoi kiivastuneensa, pyysi anteeksikin. Pojat vaikenivat.

Poistukaa! Se komento kuului kai viimeisen kerran. Sitten kajahteli höyryävästä sotamiesparvesta äänekkäitä ilmoituksia, että päivät ovat lopussa.

Sopat olivat jo aikoja sitten jäähtyneet, mutta kukas nyt välitti ruoasta. Kukin sai vetää omia hyntteitään ylle ja luovutella pois sotilaalliset varusteensa. Remuyö ja ylösnousemus olivat käsissä.

Satamasta oli tuotu läkkiastioita. Ryypättiin ja pian laulettiinkin. Lauluja, niitä osattiin paljon. Paksu vahakantinen vihko oli niitä useammalla tullut täyteen kirjoitelluksi vuoden kieriessä. Ylen haikeita ja surullisia värssyjä, ja sitten taas aivan railakoita, remseitä ja urheita, Ilmajoen laulu, sotamiesten eläviä ja omatekoisia rukouksia, ruokottomia juttuja, mistä mitäkin luonto iloa löysi. Monella oli kaikkea tätä sekaisin siinä mustakantisessa vihkossa, jonka alkuun oli tekstattu korein kirjaimin: »Muistoja sotilasajoilta.»

Se aika oli nyt ohi. Siispä kannatti laulaa:

Ääni, ääni vapauden kultahelminä helkähtelee…

Vapaus! Vapaasti saat nyt pistää kädet taskuusi, syvälle. Ja vaikka et panisi ainoatakaan nappia kiinni, niin kukaan ei niitä leikkaa irti, ei istuta päivää putkassa jokaisesta poissa olevasta napista. Kuka muistuttaa roskasta housunlahkeessa eli vinossa olevasta lakista? Rennosti voit nyt niistää nokkasi etusormella ja peukalolla. Joku muu kurkistelee nyt puolestasi kupeilleen kadulla kulkiessaan, tempaisee savukkeen hampaistaan ja viepä käden lakkiin, kun näköpiiriin ilmestyy suuriarvoinen nauhoin ja napein merkitty mies.

Syy on ryypätä ja laulaa.

Mutta yö saapui. Vielä viimeisen kerran huudettiin miehiä iltahartauteen. Puolenkymmentä seurasi kehoitusta. Kaikki muut lähtevät miehet olivat hulluina päissään.

— Missä ovat vapautuvat miehet? tiedustelee päivystävä upseeri komppanian päivystäjältä.

— Kyllä kai ne jo tekevät lähtöä.

Upseeri katselee ja kuuntelee. Kasarmista kuuluu vain yksi, katkeilematon pölisevä älinä. On remuyö. Lattialla lainehtii oksennusta ja kaappien ja jakkarain palasia.

Tuli aamu ja juna puhkui asemalla. Sen männät löivät jymeästi ja iloisesti: kotipuoleen, kotipuoleen…

Lauma nuoria miehiä heitti kivisen kasarmin ja erkani omille teilleen. Joku tipahti siellä ja joku tipahti täällä mustan maan halki joutuisasti ryömivän rautaisen käärmeen hartioilta. Sanottiin hyvästi kaverille, jonka kanssa oli vuosi eletty saman katon alla, kestetty harmit ja hupaisuudet, laahattu raskaita saappaita kesäisen tien pölyssä, tahi isketty ruumis niin monet kerrat isänmaan märkään kamaraan. Yhdessä oli laulettu laulu, naurettu ja kirottu, nautittu ehkä mielen lohdutukseksi tämän elämän hyvyyksiä samasta pullosta ja samasta naisesta. Nyt erottiin, eikä ehkä koskaan kierrytä enää samalle tielle.

Toisten miesten laulu saa nyt kajahtaa kivisessä kasarmissa, laulu, nauru ja kirous, mieleen piirtyä mietteitä ja muistoja näköjään niin karusta ja hedelmättömästä, mutta kuitenkin hedelmän kantavasta ajasta, karvaan tahi mehevän.