TUOMAS KOKKO

Yhteiskunnallinen kyläkuvaus

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.

1.

Savilahden talossa puitiin riihtä.

Oli elokuun aamu, ja metsä kylpi kastepisaroissa. Miljoonia seittejä riippui puitten oksilla, ja Savilahden isäntä, Tuomas, niitä silmäillessään ja riihestä pinottuja olkia sitoessaan jupisi itsekseen:

— Nytpä tulee mainio rukiinkylvöpäivä. Tänään tuo sopiikin viimeinen lohko siementää.

Riihessä kalisivat varstat. Muissa naapuritaloissa oli hankittu uusimallisempia puintivehkeitä, käsin väännettäviä ja moottoreilla käypiä, mutta Savilahden Tuomas ei välittänyt niistä. Sanoi tulevansa toimeen entisillä toistaiseksi.

Se merkitsi, ettei Tuomas kokonaan kieltäytynyt konepuuhista, mutta katsoi kai ajan sopimattomaksi. Sotavuosina, varsinkin viimeisinä, oli tosin tullut varoja, mutta mikä helposti tuli, se vielä helpommin meni. Työväki ja verot veivät paljon.

Nyt vielä ennustelivat, että ensi talvena jo tulisi kireä raha-aika.

Tuomas sitaisi pinosta viimeiset oljet ja jäi tarkastamaan riihimiesten työtä.

Se kävi tällä kertaa uneliaasti ja vastahakoisesti. Piiat puistelivat melkein silmäluomet kiinni pehkuja, ja rengit seisoivat uunin kupeella haravaan nojaten.

— Koettakaapa heilua, että päästään tästä aamiaiselle, sanoi isäntä ja äkeissään puraisi hammasta. Piru vie, miten laiskaksi kävivät palvelijat.

Tulee vielä huono vuosi. Millä heitä, vetelehtijöitä, elätettäneen.

Joutaisivat siitä, kun jaksaisi tehdä itse työnsä.

Alina, hänen vaimonsa, oli kyllä sanonutkin, ettei otettaisi kuin yksi naispalvelija. Hän itse hoitaisi karjan, kaksitoista lypsävää, ja palvelija saisi tehdä muut askareet.

Alina oli valittanut useimpain palvelustyttöjen käyneen omituisiksi. Heilläkin oli yksi sellainen, jota sai aina neuvoa ja joka unohtui nurkkiin seisomaan.

Kun saisi järjestetyksi sellaiseksi elämänsä, että tekisi itse työnsä ja söisi itse ruokansa..

Se varmaankin olisi, varsinkin nykyisinä aikoina, ihanteellista elämää.

Entäpä kuka irtolaisia töissään pitäisi?

Joutaisivat saada omaa maata asuakseen. Sitä kun olisi kuitenkin joka paikassa riittävästi.

Nyt olivat liikamaat yksityisten hallussa ja verotkin tulivat harvojen yksityisten maksettaviksi. Yksineläjiä kyllä verotettiin, mutta harvat heistä maksoivat mitään. Palkat otettiin etukäteen, ja mitään ulosmitattavaa ei ollut. Ulosottomiehet kiroilivat heitä turhaan ajellessaan.

Niin, maahan heitä olisi kiinni saatava ja taloista suuria viljelysaloja ja työväkeä vähennettävä.

Tuomas oli käynyt katsomassa oraspeltoa riihen takana. Kirkkaanvihreä laiho kimalteli kasteisena ja reipasta kasvua lupaavana. Toinen osa kylvöistä oli jäänyt myöhempään, kun ei saatu siementä ensimmäisistä uutisriihistä.

Tuomas heristi kuuloaan. Iso renki, Taave, kuului riihessä murisevan, että Savilahteen ei hankittu puimakoneita.

— …tana tätä pölyä saa nieleksiä joka aamu. Saisi puida itse riihensä.

— Eipä se Tuomas tänne tomuun pistä nokkaansa, sanoi toinen.

— Mikäpä sen on pakko, jolla on talot ja tavarat. Saa pitää piikojaan ja renkejään kuin rättiä seipäässä.

Tuomas tuli ovelle.

— Saadaan ne riihet puitua itsekin, jos niiksi tulee. Saa minun puolestani olla vaikkapa riihen takana.

Ei vastusteltu, mutta huulet venyivät pitkiksi. Ei ainoankaan kasvoilla näkynyt työn tuottamaa iloa.

Sitä ei yleensä viime aikoina saanut nähdäkään palkkatyöväen joukossa. Heistä useimmat luulivat varmaankin hyödyttävänsä työnantajaa suuressa määrin.

Työtä tehtiin kaavamaisesti ja venyvällä naamalla.

Mihin tuloksiin tässä oikein päästäisiin tämän maatyöväen kanssa, mietti Tuomas. Oli päästy työveroa maksavien torpparien ikäväksi käyneestä kysymyksestä. Heillä oli jo melkein kaikilla kontunsa ominaan, ja osa mäkitupalaisiakin sai jo kaipaamaansa omaa maata, mutta jäljellä oli vielä yksi osa, tämä maatyöväen irtolaisjoukko, päivätyöläiset ja vanhemmat renkimiehet. Mitä heidän kanssaan olisi tehtävä? Heistä olivat tehdassosialistit luulleet saavansa hyvän apajan ja varman kannattajajoukon, mutta tällä hetkellä oli Tuomas varma siitä, että jos vaalit tulisivat, ei ainoakaan heistä vetäisi viivaansa sosialisteille.

Ei yksikään. Maaseudun työväki ei luottanut enää sosialisteihin pennin edestä.

Ei liioin muihinkaan puolueryhmiin, ellei vain kommunisteihin, joihin maaseuduilla lukeutuivat vastahakoisimmat ainekset.

Moni vanhempi mies kiroili katkerasti sosialisteja, joilta oli ikänsä odottanut jotain hyötyä ja parannusta oloihinsa, mutta ei mitään saanut.

Tuomas hymähteli siinä olkipinoa tarkastellessaan.

Se siitäkin tuli.

Sosialistipuhujien ei ainakaan tarvinnut tulla enää maaseuduille. Hän oli kuullut monen heitä selkäsaunalla uhkailevan. Pesäero tuli sukkelaan ja kyllin selvä.

Kunnallisvaaleihinkin riennettiin ensin suurella riemulla ja uhkauksilla, että nyt taitetaan porvareilta selkäranka. Mutta pettymys tuli siinäkin suhteessa.

Heidän, työntekijäin, verot vain suurenivat. Kunnan verokuitteihin meni kohta puolet palkoista.

Työraavaitako syömään heitä oli sinne äänestetty ja puuhattu? Porvarillinen kunnallispolitiikka oli ollut huonoa, mutta tämä näytti vielä huonommalta. Rahaa tuhlattiin mitään harkitsematta.

Näin ollen koetti jokainen maaton mies päästä veronmaksusta kaikilla keinoilla.

Ja pääsivätkin. Verot jäivät maanomistajien maksettaviksi.

* * * * *

Tuomas siirteli painavia olkikupoja ripeästi latoon. Helposti se kävikin. Elokuun aamun raikas ilma nuorrutti jäsenet ja antoi uusia voimia.

Renki oli ennen siinä työssä vetelehtinyt melkein kokonaisen päivän.

* * * * *

Kartanolla helähti ruokakello kutsuen aamiaiselle. Riihiväki pölähti heti pihaan, ja elojen puhdistus jäi aamiaisen jälkeen toimitettavaksi.

Tuomas katseli riihen ovelta tyytymättömänä työn tuloksia. Miesten olisi pitänyt joutua kynnökselle, mutta nyt menisi vielä päivärupeama viljan puhdistuksessa.

Ei totta totisesti tullut enää mitään työnteosta. Kourallinen jyviä riihen nurkassa, ja päivä melkein kokonaan meni neljältä hengeltä.

Tuomas tuhautti nenäänsä.

Sitäkö se Alinakin joudutti sen aamiaisen… Olisi antanut ruokaa vasta riihestä päästyä. Mutta hänkin teki kaikki tunnilleen, säännöllinen ja tarkka kun oli taloudessa.

Tuomas käveli tupaan ja istui pöydän päähän, jossa oli hänen paikkansa.

Iso renki ryysti velliä ahneesti, ja hiki vierähteli pitkin nenänvartta.

Tuomas hymähti.

Saavat ne hikensä ainakin ruokapöydässä. Työssä niitä ei enää hikipäisenä nähnytkään.

Kun ateria oli lopetettu, kallistuivat rengit penkille imemään piippujaan. Iso renki silmäili piikoja. Saaraa varsinkin, joka oli pulska ja lihava. Iso renki katseli Saaran pohkeita nautinnolla.

Isäntä komensi riiheen, että jouduttaisiin jo iltapäivällä kynnökselle, mutta Taave ei sitä kuullut. Tuomaan piti hihkaista ihan korvan juuressa:

— Riiheen siitä! Koko päivä puidaan pätöisiä eloja.

Iso renki sylkäisi ja murahti:

— …itse joutuummin… tässä lepäämättä jaksa.

— Seistä haravan vartta vasten, naurahti Tuomas ovella mennessään.

— Voi helvetti, kirosi Taave, ja pikkurenkikin alkoi luontoilla.

— Menkää siitä jo kiroilemasta, sanoi emäntä. — Ette sitä ensi vuotena enää tällä tavoin maksa ruokianne.

No, silläkään ei olisi väliä. Olisi kai niitä vielä toisiakin taloja, arvelivat rengit.

Isäntä kirosi riihitiellä. Ei, eipä totisesti enää tullutkaan työnteosta mitään.

2

Savilahden talossa oli ollut maata neljättä sataa hehtaaria, mutta itsenäistyneet torpparit ja mäkituvat, viisi luvultaan, olivat siitä saaneet sataviisikymmentä hehtaaria. Tuomas oli välityksittä antanut maata riittävästi alustalaisilleen ja nytkin vielä, vastoin tavallisuutta, arveli sitä olevan liikaa itsellään.

Tuomas oli vanhaa turpeenpuskijasukua, joka toimeentulonsa haki ja sai maasta eikä elänyt metsäntuotteilla. Metsänmyyntiä oli pidetty Savilahdessa miesmuistiin vain sivuseikkana, jotavastoin pelloilla piti aina olla muutamata lantakasaa enemmän kuin toisten talojen viljelyksillä.

Surkeina sotavuosina ei leipä loppunut Savilahden aitoista, ja sitä sai jokainen joka tuli pyytämään. Niinä aikoina sai olla yksi palvelija yhtämittaa leipää leipomassa.

Kapina-aika meni sekin mitään erikoisempaa vaikuttamatta Savilahden elämään. Tuomas lausui jyrkän tuomionsa veljessotaan yllyttäjistä, mutta talon ainoana miehenä ei voinut lähteä vapaustaisteluun.

Ehkäpä ei tahtonutkaan.

— Kun ovat tappelun aloittaneet, niin hoitakoot sen myöskin ja vastatkoot seurauksista, kuultiin hänen sanovan. — Syytä on molemmin puolin. Nälkäistä, typerää kansaa on onnenonkijain ja konnien hyvä kiihoittaa, mutta jos olisi maata jaettu aikaisemmin maattomille ja nälkäisille leipää, olisi tämä surkeus jäänyt näkemättä. Ryssät olisi yksissä neuvoin voitu ajaa maasta pois.

Ja kiroten oli Tuomas vielä jatkanut:

— Sitä varten ne antoivatkin hallitusohjat holtittomille.

Talon työväki ei uskaltanut kapina-aikana puhua puoleen eikä toiseen.
Jos joku aloitti, virkkoi Tuomas:

— Pitäkää vain huoli tehtävistänne. Täytyy kai tässä edes muutamien leipää laittaa, kun toiset tappelevat.

Kun tultiin pyytämään viljaa vapausarmeijalle, sanoi Tuomas:

— Mitä Savilahdessa on liikaa, sen tarvitsevat oman kylän nälkäiset.

Tämä oli kovaa puhetta, ja Tuomasta pian sanotuinkin punikiksi. Sille
Tuomas nauroi. Vähänpä tässä miestä tunnettiin.

Se oli sitä aikaa ja nyt toista. Se vaikea aika oli eletty, mutta nyt tuli toinen eteen. Verotus uhkasi viedä kaikki tulot.

Tuomas asteli verkkaan peltosaroilla ja kylvi ruista pehmeään multaan. Ajatuksiaan ei voinut hetkeksikään siirtää pois tulevasta ajasta. Tästäkin viljan kylvöstä oli ennen tuntenut nautintoa, mutta nykyään meni maamiehen nautinto omasta työstäänkin vähiin. Tulevaisuudenpelko sen vei.

Näki kaikesta, että oli tulossa kovat ajat, ellei pelastusta tulisi ajoissa ja sitä osattaisi etsiä oikealta taholta, maasta.

Naapuritalon, Eerikkilän, isäntä näkyi lähestyvän tiellä, aikoen kai
Tuomaan puheille. Tyhjä säkki oli hänellä kainalossa.

Mitähän Eerikkilän ylpeä isäntä sillä aikoi? Eihän vain siemenviljaa.
Sitä oli hyvin moni käynyt Savilahdesta pyytämässä.

Miehet istuivat ojan reunalla. Puhuttiin kylvöistä ja muista. Eerikkilän isäntä valitti siemenrukiin puuttuneen pellostaan. Oli tullut sitä naapurilta lainaamaan.

— Jäihän tuota… Et ole puinut riihessä, virkkoi Tuomas.

Eerikkilä kuului puimakoneosuuskuntaan ja odotteli nytkin konetta kotiinsa.

Kauniita ilmoja oli kestänyt viikkomääriä, ja kuhilaat olivat kuivia pelloilla. Varstoilla niistä olisi lähtenyt jyvät vähillä vaivoilla, missä työväki olisi ollut vähänkään kunnollista.

— Eihän tuota… sitä konetta on taas pitänyt vuotella. Kylää kierreltyään taitaa taas joutua syksyllä meille, napisi naapuri. — Pitäisi hankkia itselle ne kojeet.

— Ei sekään kannata teollisuustuotannon nykyisillä hinnoilla, sanoi Tuomas. — Siihen yritykseen pitäisi panna vähintään kaksitoista tuhatta, ja sen korko tekee nykyään vähintään yhdeksän ja puoli sataa. Tähän on lisättävä kulutusprosentti, noin kuusisataa, ja tällä puolitoistatuhantisella puit viljasi koneita odottelematta, vaikkapa työt kävisivät venymälläkin, niinkuin yleensä nykyään käyvät. Sitäpaitsi viljan kuivaus vie vielä aikaa ja varojakin.

— Niinhän se… mutta kun koneita käyttäen saa viljansa puitua sukkelammin.

Tuomas naurahti.

— Kyllä maamiehelle jää aikaa viljanpuintiin riihessäkin. On pitkiä syyspuhteita ja sadepäiviä. Nykyhetkellä en kannata pienviljelyksessä konepuintia. Se on vasta tulevaisuuden aste. Meillä mielestäni aina aloitetaan väärästä päästä. Parikymmentä hehtoa saadaan hehtaarilta kauroja, mutta puimakoneet täytyy olla, vaikka pelto ensin kaipaisi työtä ja voimaa.

Tuomas tuprutteli vahvoja savupilviä piipustaan.

— Ja sitäpaitsi pitäisi meidän nykyään ostaa koneita niinkuin muutakin mahdollisimman vähän. Katsohan vain, miten paljon valtio tarvitsee, tarpeelliseen ja tarpeettomaan, ja meidän maamiesten on se kaikki saatava kokoon.

— Mutta onhan muutakin väestöä, joka maksaa, sanoi naapuri.

— Hehe, vai maksaa, naurahti Tuomas pilkka suupielessä. — Etkö ymmärrä, että teollisuusväki elää meidän kukkarostamme samoin kuin muutkin.

— Ei aivan kaikki, vastusti Eerikkilä.

Tuomas jo kiivastui. Tämäkö rikas ja laiska naapuri luuli olevansa viisaampi!

— Vai ei kaikki. No, katsohan. Minä en laske omistaan eläväksi ketään muita kuin peltomiehet, kyntäjät ja kylväjät, ja ne, joiden avulla harjoitetaan ulosvientiä. Mistä luulet kaupankävijän, teollisuusmiehen tahi kaupunkien tyhjäntoimittajan elävän, jollei leivästä. Ja kuka heistä sitä itse hankkii maasta?

— Me myymme sitä heille rahasta, sanoi toinen ja nähtävästi nautti toisen kiihtyvästä mielestä.

— Ja ne rahat annamme heille tyhjästä himphampusta ja veroista. Tästäpä tämä yhteiskunnallinen kierous johtuukin, joka käy vastaisuudessa yhä sietämättömämmäksi. Minun mielipiteeni on, että kaikki irtain väestö maahan kiinni, ainakin osiksi, virkamiehet ja kaikki. Ensin kuitenkin maaseutujen väestö.

No, siinä myönsi naapurikin olevansa samaa mieltä.

* * * * *

Aurinko alkoi painua laskumailleen. Maa tuoksui voimakkaasti. Se oli saanut aurinkoa, ja yö toisi sille kosteutta, että miljoonat solut voisivat luoda elämää.

Äestä vetäviin hevosiin oli tarttunut miesten raukeus. Päät alhaalla torkkuen ne nostelivat multaisia jalkojaan. Rengit väänsivät jousiharojen jäljessä kuin vaivaistukit.

— Katsohan tuota, virkkoi Tuomas ja nyökäytti päällään sinne, missä renkiparat nostelivat tassujaan. — Sietäisivät vähän ruutia ja tulta riippuviin housuihinsa, saadakseen enemmän eloa.

Eerikkilä nauroi.

— Semmoisia ne ovat.

— Mutta uskohan, jos olisivat omalla turpeellaan, niin löytyisi varmasti toinen ryhti. Nykyään ei palkkaväen työ lyö leiville. Viljelyksiä pitäisi pienentää.

Eerikkilän isäntä ei näyttänyt käsittävän. Hymyili vähän epäluuloisesti.

— Niin, niin. Suurien alojen tuotannosta menee kohta puolet veroihin ja toinen puoli työväen palkkoihin. Itsellesi ei jää mitään.

— Sama kai se on pienemmissäkin.

— Niin veroihin nähden, mutta jäähän edes palkat.

* * * * *

Talon pihamaalla kalisivat karjan kellot. Lehmät olivat ryöstäytyneet pihaportista peltoaitaukseen ja ahmivat jälkiapilasta haasioilta. Piikojen piti ajaa ne navettaan, mutta nämä jäivätkin juttusille muutaman kylästä tulleen akan kanssa, kun emäntä ei ollut seutuvilla.

— Piru, pääsi Tuomaalta.

Mies nousi kuin ampiainen pientareita.

— Ne völlikät eivät saa lehmiä navettaan. Käyhän pihaan, naapuri.

Rengit riisuivat hevoset, koskapa saunakin näkyi joutuvan. Kylvöstä oli jäänyt vain kaksi sarkaa äestämättä. Siinä ei olisi mennyt kuin puoli tuntia, ja sen ajan kyllä sauna tarvitsi raitistuakseen. Iso renki kuitenkin arveli, että oli parasta joutua silloin navettaan, kun tytöt olivat lypsyllä. Lehmän alle kyyristyvien, rehevien piikojen pakaroita oli mukava tarkastella. Se oli ison rengin mielestä palkka koko päivän vaivoista.

* * * * *

Tuomas vei vieraansa sisään ja nautti siitä, että tupa oli siisti ja kamareissa erinomainen järjestys ja puhtaus. Valkoiset liinat hohtivat, ja huonekalut kiilsivät puhtauttaan. Lapset lukivat läksyjään tuvan pöydän ääressä, ja vanha kello kävi verkalleen.

Palvelijat hoitivat karjan, kun emäntä oli heitä siihen ensin opettanut, ja tekivät muita ulkotöitä Savilahdessa, mutta emäntä laittoi ruoan ja kutoi kankaat. Minkäänlaista kankaan palastakaan ei tuotu puotien hyllyiltä Savilahteen talon tarpeiksi. Kun piiat tahtoivat pitovaatteista musliinia, saivat sen rahana. Muutaman kerran risukoissa hypeltyä olivat hulmahtelevat hameet riekaleina, ja emäntä nauroi.

— Pitäisi kannattaa kotimaista teollisuutta, aloitti Tuomas puheen, miesten tultua kamariin, — mutta piru häntä maamiehen puolesta kannattakoon. Meillä muuten tehdäänkin kaikki kotona, ja soisin muuallakin niin tehtävän.

Tuomas silitti kädellään kirkasväristä raanua, joka oli sängynpeittona. Se oli hänen vaimonsa kutoma, samoin kuin kaikki verhot ja liinat huoneessa.

Eerikkilä nauroi niin että vatsa hytki.

— Mutta teollisuuden ja kaupan pitäisi kukoistaa, sanoi hän.

— Ja meidän kannattaa sitä kauppaa ja teollisuutta ja antaa ojanvarsien kasvaa pajukkoa. Huomaatko, naapuri, mihin tässä ollaan menossa. Tuohan, Alina, se kahvisi, että päästään tästä saunaan.

Eerikkilälle:

— Et kai aikonut kantaa ruissäkkiä selässäsi tuolla hienolla trikootakillasi?

Eerikkilä oli niitä isäntämiehiä, joilla harvoin nähtiin työvaatteita ja jotka kävelivät työmaalla, kulkien välillä kaikenmoisissa osuuskuntien kokouksissa.

— E-en, renki saa ne noutaa aamulla.

Eerikkilä oli hieman hämillään naapurin huomautuksesta, joka koski vaatteita.

Eerikkilässä kulutetuinkin ostovaatetta tuhansien arvosta vuodessa.

Emäntä toi kahvin ja kaakun pöytään.

Tuli puheeksi sen sisällys.

— Vain osaksi siihen vehnää käytetään ja sitten vain kotitekoista siirappia — hunajaa.

— Niin, teillähän on mehiläisiä, virkkoi vieras suu täynnä mehevää kaakkua.

— Tuo eukkohan se niitä… Menin kerran pesälle, niin tarttuivat pirut huuleeni kiinni.

Tuomas nauroi ja haukkasi ison palan kaakustaan.

Puhuttiin valtion menoista.

— Valtio kiskoo, piru vie, ja meidän täytyy vain tyytyä, virkkoi Tuomas irvistellen, täytellessään piippuaan.

— Niin, meidän maankollojen mielestä pitäisi hallituksenkin noudattaa suurempaa säästäväisyyttä.

— Virkamiehiä on liikaa.

— Ja sotalaitos vie paljon.

— Kaikissa menopuolissa voisi vähän säästää, arveli Tuomas. — Me hukumme verojen paljouteen. Tuleva vuosi vie meidät puille paljaille. Suututtaa niin vietävästi, että sotalaitoksessa saamme elättää suuren joukon epävarmaa väkeä.

— Sanos muuta. Sellaiseen sitä sitten voi luottaa. Mutta maan puolustus…

— Häh, puolustus… kivahti Tuomas. — Kyllä tässä puolustetaan, jos tarvitaan. Eivät ne ole aurojensa ääressä miehet tiukemmassa kuin ennenkään. Oikea kyntömies lyö siihen kymmenen kuin sellaiset nahkapojat yhden.

— No sitä minäkin, arveli Eerikkilä. — Eipä niitä ollut suuria armeijoja vapaustaistelussakaan.

— Niin, ja jos olisivat kaikki olleet saman asian puolesta, niin sen olisi pitänyt mennä noin.

Tuomas pyyhkäisi leveällä kämmenellään pöytää niin, että liina luisti ja kahvikojeet olivat lentää lattialle.

— No älähän, nauroi emäntä. — Kyllä kai jos ryssät ja muut olisivat kahvikuppeja, niin lentäisi niitä yhdellä kouraisulla seinään enemmänkin kuin kymmenen.

— Niin on, että mitä vain tarvitseisi, vahvisti Tuomas ja riisuutui alusilleen saunaan mennäkseen.

— Niin minustakin, että jos suojeluskunta-aate oikein kehitettäisiin, mutta siinäkin on yksi paha puoli.

Tuomas katsoi kysyvästi, jatkoa odottaen.

— Sosialistit ja kommunistit, mitä lahkoja ja luokkia heissä lieneekin, näkevät suojeluskunnissa luokkapuoluevartioston ja vaativat niitä hajoitettaviksi, vaikka heidän oikeastaan pitäisi olla siinä puuhassa mukana.

— Mutta eiväthän he sitä voi, yhteiskuntaolojen tällään ollessa, sanoi Tuomas. — Luokkavastakohdat ovat vielä liian suuret. Toiset saavat tehdä työtä nääntyäkseen toisten laiskotellessa ja viettäessä loisteliasta elämää. Minun näköpiirissäni kangastelee yhteiskunta, jossa jokaisen täytyy tehdä tuottavaa työtä, etupäässä maatyötä, ja jokaisen puolustaa sitä yhteiskuntaa ulkonaisilta vaaroilta.

Eerikkilä vaikeni. Naapuri taisi olla oikeassa. Ehkäpä kommunistiset haaveet johtuivatkin puutteesta ja nälästä, yhtämittaisesta raskaasta työstä ja valistuksen puutteesta.

Tuomas meni tupaan ja hänkin nousi lähteäkseen.

Ovella piti vielä kääntyä ja katsoa ympärilleen. Omituisen kodikas ja viihtyisä henki oli talossa.

Heillä Eerikkilässä oli hienosti laitetut huoneet, tapetit seinillä ja topatut huonekalut, mutta sittenkin niin ahdasta ja ummehtunutta. Lapsetkin porasivat aina.

Täällä näkyi pitävän tuvassa liikkua hiljaa ja puhua matalalla äänellä. Tuoleissa ei ollut toppauksia, ja seinissä hohti punertava honka, mutta silti oli niinkuin jossakin pappilassa.

— Käykäähän talossa, kehoitteli Eerikkilä emäntää hyvästellessään.

— Eipä sitä jää aikaa, sanoi tämä. — Jos puoli päivää on poissa, niin pari päivää saa parsia jälkiä.

Sitä mietti Eerikkilä mennessään ja sitäkin, että hänelle oli taitanut sattua huono akka-onni. Kirkonkylästä oli tuonut sellaisen hetalehempukan. No, lihoihan se ja paisui ja oli ainakin yhdessä asiassa hanakka. Palkkanainen hoiti heillä kuitenkin taloutta, ja se ei ennustanut hyvää. Vaimo haaksi, vaimo hauta, sanottiin, ja hän uskoi sen täydellisesti. Hänen vaimonsa purjeissa ei ollut ainakaan tuulta.

3

Ulkona satoi.

Täällä sisällä oli hiljaista ja mukavaa. Kamarin ovi oli raollaan, ja tuvasta kuului vanhan kaappikellon verkkainen käynti. Ikkunasta näkyi tuulinen järven selkä ja kellastuneet metsät. Tuuli jo lennätteli kellastuneita lehtiä.

Tuomaan suurin nautinto oli tällaisina sadepäivinä lueskella kirjallisuutta ja hiljaa keinahdella kamarin vanhassa keinutuolissa. Jo poikasena hän oli oppinut rakastamaan kirjallisuutta ja hankkinut niteen toisensa jälkeen omilla säästörahoillaan. Aikuisena miehenä oli lukuhalu vain lisääntynyt, ja kirjapinkka ilmestyi joka kerta kamarin pöydälle, kun sattui kirkonkylässä käyntiä. Niitä oli jo karttunut permannosta kattoon ulottuva leveä hylly aivan täyteen. Naapurit sitä pitivät turhuutena ja luulivat Tuomaan hankkineen kirjoja vain komeuden vuoksi, mutta sunnuntaisin kyläillessään Savilahdessa ja huomatessaan silloin Tuomaan syventyneenä kirjoihinsa alkoivat hekin ostaa kirjoja silloin tällöin itselleen, varsinkin kun Tuomas ei suostunut lainaamaan kirjoja naapureilleen.

Kirjat olivat nyt jo yhtä välttämättömiä hänelle kuin jokapäiväinen leipä.

* * * * *

Syys lyheni ja talvi läheni. Aikoja sitten oli saatu Savilahdessa viljat puiduiksi. Tuomas ei saattanut olla hymähtelemättä kyläläisille, joilla useimmilla oli vielä suviviljaa puimatta. Koneitten kuljetus oli sulan aikana hankalaa, ja silloin kun sattui kirkkaita ilmoja, oli aina milloin mitäkin tehtävää ja sateella ei käynyt puiminen.

Eerikkiläiselle oli tullut tuntuvia vahingoita tänä syksynä, kun vieras työväki sai omin päin koota viljat ja niihin pääsi sadevesi. Isännällä oli niin paljon kokouksissa ja muualla käyntiä, ettei joutanut olemaan työväen mukana.

Eerikkilä huomasi, että hänen taloutensa ei kannattanut. Metsää täytyi myydä se ainoa kappale, joka oli vielä myymättä. Siitä tuli kyllä rahaa tänä syksynä, mutta ihmeen pian se kului, yhteen ja toiseen. Ja sitäpaitsi sai metsärahoista varata huomattavan osan veroihin.

Tuomas sulki kirjan ja nousi katsomaan, eikö sade jo taukoaisi. Hän kuului osuuskaupan hallitukseen, ja tänään oli kokous. Sateessa kai sai lähteä sinne rämpimään.

Tänään hän aikoikin erota hallituksen jäsenyydestä. Osuuskunnan kokouksissa ei tehty muuta kuin riideltiin ja haukuskeltiin toisen osuuskaupan jäseniä ja hallitusta. Osuustoiminta-aate loi hänen mielestään jotain paljon parempaa ja tärkeämpää kuin turha suunsoitto.

Ei saattanut käsittää tällainen järeä turpeenpuskija sitä, että osuustoimintakin oli tehty puolueasiaksi.

Niinkuin moni muukin…

Yhteisvoimia siten vain haaskattiin.

* * * * *

Tuomas käveli kartanolla ennen kokoukseen lähtöään. Rengit hän oli laittanut aamiaisilta silpun hakkuuseen, mutta löysi heidät piikojen luota saunasta, jossa nämä harjasivat liinoja.

— Eihän täällä synny silpun hakkuu, sanoi Tuomas saunan ovelta miehille.

— Tultiin tänne silppukoneen terää tahkoamaan, valehteli iso renki.

Tuomas silmäsi ympärilleen. Mitään terää ei näkynyt.

— Piikoja tulitte tahkoamaan, ei muuta. Ja nyt suorikaa työhönne.

— Osataan tästä käskemättäkin.

Tuomas kirosi hiljaa. Täytyi totisesti kerätä kaikki kärsivällisyytensä niiden juhtien kanssa.

* * * * *

Kokous oli jo alkanut, kun Tuomas saapui. Tupakansavuisessa kamarissa turisivat miehet hevoskaupoista ja muusta asiaankuulumattomasta.

Kaupanhoitaja esitteli asioita, mutta vain muutamat niihin syventyivät.

Tuli kysymys siitä, lopetetaanko rihkama- ja kangastavaran myynti kaupasta.

Siinäpä olikin kysymys. Ukot kynsivät korvallistaan.

— Ei ole siihen asiaan oikein syvennytty, arveli joku.

— Saisi sillä rihkamalla kuitenkin rahaa, sanoi toinen. — Ostavat ne sitä muualta kuitenkin.

— Ja tarvitaanhan niitä neuloja ja naskaleja ja piipunkoppia, lasketteli kolmas.

Tuomas Kokko vaati puolestaan kangas- ja rihkamakauppaa poistettavaksi.
Välttämättömästi tarvittavaa vain saisi olla saatavissa.

— Lampaan villasta ja liinasta saa kyllä kankaita, ja rihkama on turhaa rojua.

— Mutta sitä ostetaan muualta.

— Antaa ostaa, mutta osuuskauppaväen pitäisi pysyä niistä erossa.
Neuloja ja ompelulankaa vain tarvitaan, päätteli Tuomas.

— Entä nappeja? hohotti Välimäen Ville.

— Niitäkin voi naisväki kotona valmistaa, kivahti Tuomas. —
Tehdasnapeilla ei teekään mitään.

— Ja miesväki voi tehdä tällaisia, jurahti Koiviston mies ja näytti housuihinsa vuoleskelemaansa puunappia, joka oli kuin keittiöhalko.

— Mutta ethän voine kai kuvitella yhteiskuntataloutta ilman pikkutavaraa ja tehdastuotetta, arveli viisaana silmälaseja käyttävä Rönnbergin Otto. — Mehän kunnollisena osuuskauppa; väkenä iloitsemme siitä, että teollisuus ja kauppa kasvaa ja edistyy.

— Ja että siat tekevät paljon porsaita ja kanat munivat kaksi munaa päivässä, kuohahti Tuomas. — Älä sinä Römpelin mies puhu mitään osuustoiminnasta ja teollisuuden kannattamisesta, kosk’et näy ymmärtävän mitään. Meidän peltojussien ei totisesti tarvitse kannattaa mitään muuta teollisuutta kuin kotivalmistetta eikä siirtomaantavaroita ostaa muuta kuin suolaa ja rautaa.

— Mutta kyllä kai kuitenkin kotimaista teollisuutta?

Ukot hymähtelivät Tuomaalle, jonka ajatuksia he eivät jaksaneet ymmärtää.

— Mistä syystä kotimaista enemmän kuin muutakaan? Jos kotimainen teollisuus ei kestä kilpailussa ulkolaisen kanssa, mitä hintaan ja laatuun tulee, niin pitääkö meidän maamiesten sitä kansallisuussyistä kannattaa?

Tuomas seisoi kädet selän takana ja otsa rypyssä veteli piippuaan.

— Teollisuus saa kyllä verohelpotuksia, mutta saammeko me kyntöjuhdat? Meidän täytyy pitää teollisuus pystyssä ja maksaa vielä osa heidän veroistaan. Se ei vetele. Eläköön vapaa kilpailu, ja silloin saamme ostaa halvemmalla ja vain kestävintä.

— Mutta mitä siihen tulee, katsohan — Rönnbergin Otto viittasi kädellään — niin emmehän voi peltokoneita valmistaa kotona, et kai sitä tarkoita?

— En kaiketi, naurahti Tuomas. — Mutta niitä varten me voisimme hyvinkin laittaa osuuskonepajat, jotka voisivat koneemme valmistaa. Vai eikö?

Tuomas mittaili miehiä silmillään.

Nämä hymyilivät. Varmasti Tuomaan mielipiteille.

— Ja sitten… mihin joutuisi teollisuustyöväki, jos teollisuutta niin supistettaisiin? Sanohan se meille.

— Maahan kiinni. Vai ettekö luule viljelemättömien ja viljelyskelpoisten maitten riittävän? Kannattamaton laidunruokinta pois; vihantarehua karjalle ja laidunmaat palstoiksi maattomille. Perustettakoon vasta sitten tehtaita ja kukoistakoon teollisuus, kun ensin kaikki ahot ja suot on saatu viljellyiksi. Maanviljelys, metsän- ja karjanhoito, siinä työalaa meille.

— Pitänee sitten Tuomas Kokon mielipiteitten mukaan ryhtyä tässä maan taloutta hoitamaan, pisti Välimäen Ville.

— Hoitakaa miten haluatte — tämäkin kauppanne. Tulin sanomaan itseni irti hallituksen jäsenyydestä. Ostajana olen edelleen uskollinen osuustoiminnalle, vaikka en sitä nykyisessä muodossaan hyväksykään. Kokouksissa myöskään en jouda aikaani kuluttamaan.

Sanoi ja lähti.

Kuuli naurua ja pistopuheita jälkeensä, mutta ei siitä välittänyt. Pakottavana huolena oli tällä kertaa Tuomaalla vain nurmien kääntäminen. Hänen itsensä täytyi ryhtyä siihen. Isosta rengistä ei näyttänyt enää olevan mihinkään. Parasta olisi pienentää vieläkin Savilahden viljelyksiä ja antaa maattomille maata. Silloin voisi itse hoitaa viljelyksensä ja nähdä, miten entiset laiskat rengit ja päiväläiset tekisivät työtä uutterasti omalla turpeellaan.

4

Lokakuinen sunnuntai Savilahdessa.

Jo aikaisin aamulla on Tuomas jättänyt talousmietteensä ja asettunut kirjojensa ääreen kamarissaan. Tuvassa liikuttiin aamuaskareissa, ja emäntä kävi väliin kamarissakin, mutta Tuomas oli niin syventynyt luettavaansa, ettei kuullut mitään.

Tuomas täytti piippunsa ja kallistui tuolissa lepäävään asentoon. Oli mukavaa luetun välillä antaa ajatustensa liikkua vainioilla ja kotipiirissä.

Lamppu paloi siinä pöydällä, ja uunissa hehkui hiillos.

Koko viime viikon päivät oli vielä pinottu suota kuivamaan, ja sitä olikin nyt pariinkymmeneen lantakasaan riittävästi. Rengit joutavatkin tästä puolin kokoamaan puita ja puhdistamaan metsää. Sitä saisivatkin tehdä lähelle joulua.

Jos heitä huolii pitää lainkaan.

Hänellä tosin ei ollut vielä renkiä. Oli koettanut etsiä uusia miehiä, mutta palkkavaatimukset olivat huikeita. Viisituhatta oli vähin määrä vaatimuksena ja vielä kenkiä ja vaatteita. Huhut suurista tukkityömaista nostivat palkkavaatimukset korkealle. Niitä oli mahdoton täyttää.

Pitäisipä kysyä, mitä iso renki vaatii palkakseen.

Tuomas kutsui miehen puheilleen.

— Rupeatko Savilahteen ja mitä tahdot ensi vuodelta?

Taave mietti vähän aikaa ja määräsi empimättä:

— Kuusituhatta ja kaksi paria kenkiä ja rukkasia ja yhdet alus- ja päällysvaatteet.

— Oho, eipä ole paljoa.

— No ei, pitäisi olla, arveli Taave tosissaan.

— Kuuluvat seitsemänkin tuhatta maksavan.

— Mutta minun ei kannata maksaa kolmea ja puolta tuhatta enempää, kaikki rahaksi laskettuna, ja talosta ruoka.

— Ei sitten vetele, sanoi Taave. — Tukkitöissä saa enemmän kuin renkinä.

— Hyvä on. Kohta kai sinne pääsee.

Pitänee koettaa tehdä itse työnsä, mietti Tuomas ja keinahteli hieman kiihtyneenä..

Iso renki istui aikansa uunin kupeella ja meni tupaan. Isäntä koetti syventyä luettavaansa, mutta mieli oli kovin myrtynyt.

Totisesti maamiestä koettivat mahdollisimman monet syödä ja painaa maan tasalle.

Ehkäpä se oli tarpeellistakin siellä, missä koetettiin kaikin keinoin pysyä kiinni suurviljelyksessä.

Tuleva vuosi sen jo voisi näyttää kokonaan kannattamattomaksi. Työtä toisen maalla ei kukaan halua tehdä muutoin kuin uhkapalkalla. Työvoiman tarjonta teollisuuteen lisääntyy, jota lisäystä se ei voi käyttää hyväkseen.

Seuraa työttömyys.

Samalla verot nousevat ja maatalous joutuu yhä suurempaan puristukseen verojen suhteen.

Teollisuustuotantoa täytyy pienentää, kun sitä maatalousväki ei jaksa kuluttaa ja sille ei voida ajatellakaan vientiä. Tehtaita suljetaan. Työttömyyttä, työttömyyttä. Joka haaralla.

Ja viljelemätön maa huutaa työntekijöitä, tarjoaa rikkautta ja hyvinvointia, mutta kukaan ei sitä ajattele eikä huomaa.

Jos maassa saattaisiin entisten itsenäistyneitten torpparien ja mäkitupalohkojen lisäksi viisikymmentätuhatta viljelmää, joissa jokaisessa olisi ensialuksi kaksi, sittemmin neljä lehmää ja lisäksi pientä karjaa.

Sitä rikkautta ja hyvinvointia, mikä siitä koituisi! Metsiä hoidettaisiin kuin puutarhoja, ja paperia ja puutavaraa voitaisiin viedä ulos suunnattomat määrät.

Ehkäpä viljaakin, mutta voita ainakin.

Nälkä olisi tulevalle sukupolvelle tuntematon käsite.

Ja sitten vielä: Puumetsät valtion omiksi ja hoitotavat yksinkertaisemmiksi. Metsillä valtio voisi peittää suurimman osan menoistaan, ja verotus supistuisi muutamaan prosenttiin.

Metsiään laiskana tuhlaavat työhön, elättämään itseään ja perhettään maatyöllä.

Emäntä tuli kamariin.

— Mitä sinä niin suu supussa istut ja mietit? kysyi hän Tuomaalta.

Isäntä naurahti.

— Tämän tasavallan taloutta tässä järjestyen.

— Että mitä?

Alina istui sängynlaidalle siisteissä sunnuntaivaatteissaan.

— Sitä mitä olen sinulle ennenkin puhunut. Viljelyskelpoiset maat kaikki halukkaille viljelijöille. Suurviljelykset pienemmiksi. Ne eivät tästä puoleen kannata. Mitä hyödyttää jakaa kaikki työnteokset palkkaväelle ja joutua itse puutteeseen? Ja sitäpaitsi työntulokset kun ovat, niinkuin näet, perin huonot toisen työssä. Katsohan, mitä iso renki saa aikaan, ja kuusituhatta pitäisi maksaa ja parselit päälle. Ei, se ei tosiaankaan vetele. Maatalouden koko maassa täytyy käydä pienviljelystä kohti, vieläpä sukkelaan, jos tässä aiotaan päästä eteenpäin ja itsenäisenä.

— Palvelijatkin tahtovat suunnattomia palkakseen, sanoi Alina. — Kyselin heiltä tänä aamuna, ja Iitalle sovimme kuukausipalkan nyt talven ajaksi. Sitten kesällä saadaan nähdä, mitä kannattaa maksaa.

— Se on oikein. Meidän täytyy vähentää työväkeä. Aion vuosijärjestelmästä luopua kokonaan ja sitäpaitsi luulen itse jaksavani tehdä yhtä paljon kuin kaksi renkiä.

— Ehkäpä sitä minäkin… sanoi Alina ja siveli täyteläistä vartaloaan. — Tänä vuotena on ollut enemmän työtä, mutta olenkos laihtunut, vai mitä?

Tuomas naurahti hyvillään.

— Pyöristynyt vain olet. Sinua kyllä katselee mielikseen.

Tuomas katseli ikkunasta ulos. Siellä tuuli lennätteli lumihiutaleita.
Ulkona oli kolkkoa, mutta sisällä tuntui lämmin turvallisuus viihtyvän.

— Mitä sanot, jos antaisimme pois liikaa maata, jota meillä vielä on?

— Tee vain niinkuin näet parhaaksi. Kyllä kai me elämme vähemmälläkin.

— Voimmehan edes omalta osaltamme kylvää siunausta ympärillemme, antaen maata maattomille. Kolme pienviljelmää metsäpalstoineen voisi vielä hyvinkin lohkaista Savilahdesta.

— Kuinka paljon sitä vielä jäisi pojille? kysyi Alina. — Kolmelle pojalle yhteensä yhdeksänkymmentä hehtaaria, ja siinä on kylliksi.

— Kai se heille riittää niinkuin muillekin.

— Oikeastaan siinä on liikaakin tulevaisuuden pikkuviljelmiä ajatellen, arveli Tuomas. — Se on siis päätetty. Minun on vain harkittava kenelle maata annetaan.

Tuntui luottamukselliselta ajatella tulevaisuutta. Jos maata pois antaen tulot vähenisivät, niin menotkin sitä suuremmassa määrässä.

Vanhan järjestelmän onttous oli hänelle ainakin täydellisesti paljastunut.

5

Keskitalvi jo tuiskutteli lumiaan.

Savilahdessa luotiin auki kolme lantakasan pohjaa joka maanantai, ja lauantai-iltaan ne olivat valmiina.

Tuomaalla oli apunaan päivätyöläinen, joka muutteli toisella hevosella muraa valmiista kasasta tunkioihin, Tuomaan itsensä ajaessa lannat pihasäiliöstä.

Tuomas oli jättänyt jo osan ulkopalstoista, vähän yli kuusi hehtaaria syksyllä kynnettyä peltoa, pois viljelyslaskuistaan ja erottanut näille viljelmille metsäpalstatkin jo valmiiksi. Ei puuttunut muuta kuin asukkaita tupiaan ja saunojaan rakentamaan.

Tarjokkaita oli kylliksi. Tunnettiinhan jo lähiseudulla Tuomaan auliit maanmaksuehdot entisille mökkiläisilleen.

Iso renki oli keyriltä lähtenyt tukkitöihin ja vienyt pikkurengin mukanaan. Saara oli jäänyt taloon ja teki käsitöitä taloon ja itselleen.

Renkien ansiot tukkimetsissä eivät olleetkaan niin loistavat, joiksi ne kuviteltiin edeltäpäin. Palkat riittivät hädin tuskin ruokaan, ja vaatteisiin ei jäänyt mitään.

Ruoka ei ollut sitäpaitsi valmiina pöydässä, niinkuin se oli taloissa.

Rauhallisia ruokatunteja ei ollut myöskään. Kylmissä pirteissä, milloin missäkin nurkassa, sai nukkua yönsä likaisissa vaatekasoissa.

Siinäpähän sopi nyt vertailla palvelusväen ja tukkityöläisen oloja.

Apumiehekseen oli Tuomas koettanut valikoida parasta. Mies, Liisan Vikki, niinkuin häntä sanottiin, kulki kesällä tukkilauttojen mukana, mutta talveksi asettui aina kotipuolessaan johonkin taloon työmieheksi.

Ensialussa Vikki teki töitä, mutta muutamien viikkojen perästä murahteli Tuomas jo tyytymättömänä. Vaimolleenkin tuli valittamaan:

— Ei piru vieköön saa enää kunnon työntekijää nuorista miehistä.

— Jospa ei saane. Se on kai tämä aika, joka sen vaikuttaa, sanoi emäntä. — Työnteosta on enää harvoilla palkkalaisilla iloa.

— Lempo heidän kanssaan rehkimään, jyrisi Tuomas. — Pitänee koettaa suoriutua omin voimin kaikesta.

— Raskaaksi se kuitenkin käy sinulle, sanoi Alina. — Minullakin on apulainen.

— Se nyt on eri asia. Taidat olla Iita-tyttöseen edelleen tyytyväinen?

— En häntä laskisi pois millään hinnalla, myönsi Alina.

— Hyvä on, että on vielä kunnollisiakin työntekijöitä.

* * * * *

Tuomaalle oli jäänyt velkoja, maksaessaan veljelleen Pentti Kokolle talo-osuutensa. Velka, joka oli kotipitäjän pankkiin, lyheni vuosi sitten, mutta oli sitä vielä kymmenisen tuhatta.

Nyt se oli sanottu irti, eikä Tuomas vielä tietänyt, mistä rahat olisi siihen ottanut.

Syksyllä olisi voinut hyvällä hinnalla myydä metsää, mutta nyt ei sekään kelvannut.

Tuomas oli jo kysellyt rahoja muutamilta naapureiltaankin, jotka olivat syksyllä myyneet metsiään, mutta keltään ei riittänyt.

Eerikkiläisenkin kymmenet tuhannet olivat huvenneet niin vähiin, että hädin tuskin oli enää veroja varten tarvittava summa jäljellä.

Oli tämä totisesti aikaa. Raha meni kuin hiekka sormien lomitse.

Veljeltään Pentiltä, joka oli liikemies, olisi Tuomas kai saanut, mutta ei tahtonut mennä pyytämään, koska veli oli rahansa saanut keinottelulla.

Ei siltä kulassilta, vaikka viimeinen lehmä menisi navetasta.

Ihmetytti, että pankki vaati häneltä velkaansa eikä muilta.

Hän oli muutenkin huomannut, että muutamat naapurit olivat käyneet juroiksi ja äänettömiksi hänelle.

Oli jotain kuullutkin.

Hänkö tässä muka oli viisaampi kuin toiset, ja hänkö aikoi päästä vähemmillä kustannuksilla taloudessaan kuin muut?

Saadaanpa nähdä, kun verotus joutuu.

Savilahteen pitää lisätä puolella äyrejä. Se äijä ei osta mitään ja rikastuu, kun toiset tässä vain köyhtyvät. Itse raataa yöt ja päivät eikä henno palvelijoitakaan pitää.

Niin näykittiin ja se suututti.

Omaansa kai hän säästi minkä säästi. Ja eikö hän senkin vuoksi pienentänyt talouttaan, että maattomat saivat maata?

Helvetti, minkälaisia pahkapäitä oli hänellä naapureina.

Jokaisessa maatilkussa he riippuivat kiinni kuin takiaiset, mutta yhtäkään peltosarkaa eivät saaneet kunnollisesti kasvamaan. Kokonaiset läänit oli hallittavina, eikä mikään tullut kuntoon tehdyksi.

Kaikenkirjavissa kokouksissa juoksivat isännät suutaan soittamassa, ja palkkaväki teki tepposiaan ja laiskotteli.

Metsärahojen turvin elettiin.

- Olisivat hekin puolestaan voineet pienentää maattomien harhailevaa laumaa ja saada pienemmistä aloista suuremmat tulokset.

Lainsäädäntöäkö tässäkin tarvitsi odottaa?

Hänelle sitten kynttä hiomaan, kun ei tässä heidän tyylillään eletty.

Sapetti, että oli tullut heiltä rahoja pyytäneeksi.

Mutta nyt ei pyydettäisi, vaikka menisi jokainen nauhanpätkäkin.

Säälitti tosin hävittää karjaa, jonka oli valikoiden kasvattanut. Toinen hevonen olisi myöskin tarpeen, mutta voisihan ehkä suoriutua yhdelläkin.

Vanha Leena pitäisi myydä, kun se ei kuitenkaan jaksaisi suorittaa kevättöitä.

Jo ajatuskin vanhan palvelijan myymisestä koski kipeästi.

Nyt hän olisi voinut myydä metsää, mutta sitä ei ostettu. Sen myyntiä vastaan ei voinut käsirahojakaan ottaa, jos olisi saanutkaan. Sekin olisi kuin kerjäämistä.

Kaikkeen sitä joutuukin.

Sitäpaitsi olivat nyt jo karjankin hinnat laskeneet. Tämän arvaten olisi pitänyt syksyllä myydä karjaa, niin saisi nyt pitää molemmat hevoset.

Pankin irtisanominen oli varmasti hyvien naapurien työtä.

Vastuksista huolimatta oli kuitenkin seistävä omilla jaloillaan.

6

Pentti, Tuomaan veli, tuli kotipuolessa käymään. Ehkäpä jäisi koko talveksi, kun sekin suuri maailma oli siellä vähän sekaantunut. Kauppa ei käynyt enää. Se katkesi kuin naulan kantaan, välittäjien kaupankäynti. Ensin puhuttiin yleisestä ostolakosta, ja siitä se alkoi vähitellen. Vähäistä myöhemmin supistivat pankit lainaustaan, ja yksi ja toinen valitti rahapulaa.

Hänen sitä ei tosin tarvinnut tehdä. Puoli miljoonaa oli sota-aika tuonut hänen taskuunsa. Miljoonakin olisi, ellei kirottu kapina-aika olisi sotkenut liikeasioita. Punikit olivat vähällä viedä hengenkin.

Tuomas ei pitänyt siitä, että keinottelija-veli rehenteli hänen kotonaan. Varsinkin silloin, kun hän kärsi puutetta raha-asioissaan.

Olisi pysynyt maassa kiinni ja elänyt rehellisellä maatyöllä niinkuin hänkin.

Pentti komeili kuin hyväkin herra ulkomaan trikoossa ja vormusaappaissa. Pullottavan vatsan päällä roikkuivat kultaiset kellonperät, ja kultakelloa piti katsoa vähän väliä, varsinkin silloin kun vieras sattui taloon.

Pentin takia oli tämäkin velka, jota nyt vaadittiin ja jonka takia oli nyt ylenmääräistä työtä ja puuhaa.

Ruoka-aikoina Pentti kertoili suuriäänisesti ja välillä nauraa hohottaen kaupoistaan. Kaksi ensimmäistä päivää Tuomas kuunteli ääneti, mutta enempää ei jaksanut.

Oltiin aamiaisella. Pentti syö hyvällä ruokahalulla, mutta murisee:

— Täällä maalla se on iänikuisena aamiaisruokana tämä peruna- tai ryynivelli.

Aikoi jatkaa kaupunkilaisten monipuolisista aamiaisista, mutta ei ehtinyt.

Tuomas:

— Etpähän pysynyt siellä kaupunkiaamiaisilla. Minun puolestani se olisi ollut hyvin suotavaa.

— Rahalla minä maksan täälläkin ruokani.

Ja Pentti kopistaa pullottavaa liiviään. Hän on pistänyt sinne rahansa verotusta piiloon.

— Tullaan tässä aikoihin sinun rahoittasikin, sanoo Tuomas.

— Tarpeen taitaisivat olla sinullekin tällä kertaa, ja mielelläni annankin.

— Mutta minä en ota kaupalla keinoteltuja rahoja. Vielä ne joskus kuumentavat omiakin kynsiäsi, jos vähänkään omaatuntoa lienee, virkkaa Tuomas noustessaan pöydästä.

Pentti kaivelee hampaitaan ja nauraa.

— Omatunto… se joutaa nykyään mihin tahansa. Ei sillä elä kukaan.

— Siltä tuntuu, että useimmat sen ovat kadottaneet. Rahaa saadakseen ovat valmiita vaikka mihin konnantyöhön.

— Sanotko, että minäkin olen tehnyt mitä tahansa? kuohahti Pentti.

— Itsehän sen paraiten tiedät. Kun mies jättää perintömaansa ja kokoaa keinottelulla, tekee sitä jo silloin rahan edestä mitä vaan, sanoi Tuomas ja meni kamariinsa.

Pentti koetti lauhtua, mielistelläkseen veljensä vaimoa.

Maailmaa kulkiessaan hän oli nähnyt, että rahalla ja mukavilla puheilla sai naisiakin, minkälaisia vain.

Varsinkin Helsingissä sai valikoida mieleisiään. Pari kertaa teatterilippu ja illallinen, niin silloin sai pitää miten lystäsi.

Maaseudulla vielä oli lujemmassa, mutta heltisi sielläkin, kun osasi veivittää.

Nyt pitäisi kokeilla tuon Alinan kanssa.

Se oli komea nainen, ihan herkullinen. Vaikka sillä on kolme poikaa, niin posket sillä ovat kuin samettia, ja väriä niissä on.

Toisten vaimot olivatkin nykyään hänen muodissaan.

— Se tuo Tuomas-veli on sellainen kiivastelija, lekersi Pentti, seuraten Alinan puuhailua tuvassa. — Hyvä se pohjaltaan on, mutta niin kovin nuuka tuollaisissa periaate-kysymyksissä. Rahaa täytyy nykyään ottaa mistä vain saa.

Alina rypisti kulmiaan. Hittojako se hänelle suutaan soittamaan, rupisammakko.

Pentti vain hymähteli ja kellistyi sänkyyn kyljelleen.

— Kyllä minä sinut vielä otan, mietti. — On otettu parempiakin, ylpeämpiäkin.

Eipä ole kiirettä sillä ottamisella, kunhan tietää varmasti, että saa.
Käy tässä kaupungissa ja tuo sieltä sille leninkikankaan.

Tuomaan kanssa täytyy myöskin päästä hyviin väleihin, no, ainakin siedettäviin. Pitää käydä maksamassa se velka sinne pankkiin ja maksaa muutenkin sille hyvästi olostaan.

Taitaisi kuitenkin olla parempi, jos antaisi sille itselleen rahat
Pitäisi kai kunnianaan itse maksaa velkansa.

Lempo, miten mukavasti lainehti tuon Alinan vartalo. Nautinto sitä olisi sylissään pitää.

— On se ihme, että sinä kerkiät niin paljon tekemään kaikkea. Olisikin pitänyt minun saada sinut muijakseni. Tosin minä sinua jo katselinkin, mutta Tuomas pisti nokkansa väliin.

Alina ei virkkanut mitään.

Sepäs jurrikka on olevinaan, mietti Pentti ja nousi sängyn laidalle istumaan. Otti savukkeen ja lähti sitä sytyttämään hellan valkeasta.

— Ollaanko sitä niinkuin huonolla tuulella? sanoi Alinalle.

— Mitähän oltanee.

Vähän syrjästä silmäsi emäntä Penttiin.

— Mitäs tuossa turhia äkäilet, sanoi Pentti ja läpsäytti kämmenellään
Alinaa takapuolille.

— Älä koske, kivahti Alina, ja naama leimusi pahaa ennustavasti.

Pentin oli väistyttävä.

Meni Tuomaan kamariin.

Mitään puhumatta kaivoi lompsan liivistään ja luki yksitoista tuhatlappusta ja asetti ne pöydän kulmalle.

— Käyhän maksamassa pois velkasi, ettei tarvitse kyläläisten siitä rätinkiä pitää. Ei nämä varastettuja ole, ja onhan se kuitenkin veri vettä sakeampi.

Tuomaan povuksia kouristi hänen loikoessaan sängyssään.

Että se osasikin noin makeasti puhua.

Toinen käsi olisi tahtonut ottaa rahat, toinen kielsi.

Se oli kerran saanut kaksi sen vertaa ja enemmänkin Savilahden osuudesta. Miksi ei ottanut maata, vaan halveksien jätti sen.

On koonnut sadat tuhantensa hätääntyneitten hiestä ja tuskasta.
Nälkävuosina osti täältä viljaa ja voita ja kiskoi sillä nälkäisiltä.

Oliko hän, Tuomas Kokko, jo niin hätääntynyt, niin perin ahtaalla, että täytyi ottaa sillä tavoin saatuja rahoja?

Viisitoista lehmää oli ja kaksi hevosta. Jos viisi lehmää jättäisi ja toisen hevosen, vaikkapa Leena-tammankin, niin…

Ja jäisihän rehuakin myytäväksi. Kaipa niistä kaikista sen summan saisi.

Ei, et ota, Tuomas, noita rahoja. Ne ovat veren hinta, ja niillä ei ole siunausta. Omin neuvoin on selviydyttävä.

Tuomas nousi. Hänen otsaltaan olivat äskeiset synkät rypyt kadonneet, ja itseluottamus loisti miehen olennosta.

— Korjaahan pois rahasi. Kaipa tässä eteenpäin päästään. Olen aikonut vähentää karjaa ja toisen hevosen.

Pentti hätkähti. Ei siis kelvanneet rahat veljeltä veljelle. No, ollaan sitten vieraita.

— Minä ostan lehmäsi ja hevosesi, ne, mitä aiot myydä. Paljonko ne maksavat?

Tuomas ei harkinnut tarjousta.

— Aion pitää huutokaupan. Silloin on tilaisuus ostaa kenellä vain, sinullakin.

Tuomas meni työhön. Pentti jäi mittailemaan kamarin lattiaa. Rutisti setelit kouraansa ja meni tupaan.

— Tarjosin rahoja Tuomaalle, mutt’ei kelvannut. Korjaa sinä rahat ja anna Tuomaalle. Ehkä sinulta ottaa.

Pentti laski setelit Alinan eteen pöydälle.

— Vai minä niihin kajoaisin, kun ei kerran Tuomaskaan, sanoi Alina. —
Itsepähän tietää asiansa.

— Ota sitten näistä omiin tarpeisiisi. Ota niin monta kuin haluat.
Voithan niitä käyttää miehesi tietämättä.

Pentti istahti Alinan viereen. Alinan tyttömäisen nuortea olemus veti ja viehätti. Hänen ihonsa tuoksu ihan huumasi.

Alina siirsihe etemmäksi.

— En minä tarvitse, enkä tee mitään salaa mieheltäni.

Pentin pirullinen ivanauru kaikui tuvassa.

— Vai et tee. Sinäpäs olet yksinkertainen. Hyvin monet emännät ottavat nykyään lahjoja, kun on vain kuka antaa.

— Se nyt on valhe. Ei sitä moni tee.

Alinasta tuntui niinkuin niljainen käsi painaisi häntä.

Onneksi tuli piika-Iita sisään, ja se vapautti.

— Lähtään navettaan lypsylle, sanoi emäntä ja nousi reippaasti.

Pentti kirosi ja pisti setelit taskuunsa.

Kyllä ne vielä kelpaavat isännälle ja emännällekin. Ainakin emännälle.
On tässä ylpeämpiäkin taivutettu.

7

Keväiseksi jo keikahti. Ilmat olivat leutoja, ja päivä paistoi lämpimästi, ihan kuin huhtikuussa.

Varsinkin Tuomas iloitsi näistä keväisistä päivistä. Ne tekivät mielen keveäksi ja vaikuttivat voimia lisäävästi.

Päivä meni illoilleen ettei huomannutkaan. Työ ei rasittanut, vaikka sitä piti tehdä monin verroin enemmän kuin ennen.

Pakostakin tuli Tuomas liikkuneeksi velkansa takia pitäjän ulkokylissä kyselemässä, eikö missään tarvittaisi karjaa. Huutokaupan pito peloitti edeltäpäin. Saattaisivat mennä halvasta, ja muutenkin se oli ikävää.

Palattuaan kyliltä tyhjin toimin sai nähdä vielä lisäharmikseen, että
Vikin töistä ei tullut mitään, kun hän itse ei ollut mukana.

Vikki oli koko piru miehekseen. Suurta touhua piti, mutta näkyvää ei tullut kuin nimeksi.

Nytkin, kun palasi kirkonkylästä asioiltaan, Tuomas näki, ettei mies ollut tehnyt paljon mitään.

Tuomaan sisu kuohahti tarkastaessaan hänen työtään.

— Tästäkö luulet kannattavan maksaa ruoan ja viisitoista markkaa päivältä?

Vikki vuoleskeli kirvesvartta. Varsi katkesi kirveestä vähän väliä, sitä kun oli mukava vuoleskella tuvassa.

— Tekee itse enemmän, jos luulee kerkiävänsä, sanoi Vikki.

— Niin teenkin. Kaksin kolmin verroin minkä sinä, jyrähti Tuomas. —
Ymmärrät hyvin, ettei ruoka ja palkka tule tyhjästä.

— Tee sitten tili ja paikalla!

Vikki karjaisi viimeisen sanan sen kuin kurkusta lähti ja heitti kirveen menemään.

— Se on pian tehty. Laskehan vastakirjasi, naurahti Tuomas ja laski myöskin omansa, meni kamariin ja toi sieltä kaksi markan seteliä.

— Niinkuin näet, on saaliisi markka ja viisikymmentä, mutta ei satu sopivaa. Lähtö pitää tapahtua tällä tunnilla.

Vikki pyöritteli neuvottomana markkoja kynsissään. Velkaakin oli yhdelle ja toiselle, eikä työmaasta tietoa. Tukkityötkin kuuluivat lopettavan.

Hän oli aikonut vain peloitella isäntää, ja nyt kävi näin.

Vikki lähti ja soitti suutaan pitkin kyliä mennessään: köyhyys on kova Savilahdessa. Ei ole ruokaakaan kaikistellen riittävästi. Piti tässä minunkin lähteä uusia työmaita hakemaan.

Naapurit uskoivat sen täydellisesti. Olihan Tuomas käynyt yhdeltä ja toiselta rahoja kärttämässä.

Sitä se tekee, kun käy kovin ylpeäksi, sanottiin.

Ja rupeaa parantamaan yhteiskuntaa.

Ja antamaan maata lurjuksille.

Veljensäkin kanssa kuuluu riidelleen ja tätä haukkuneen, vaikka oli apuaan tarjonnut.

Osaa se piru olla ylpeä.

Antaahan olla, kaikki irtain siltä menee velasta, jota pankki kuuluu hakevan. Hyvä jos riittääkään.

Kaikuna tulivat nämä hyvien naapurien puheet Savilahteen, mutta niille
Tuomas vain hymähteli vaimonsa kanssa.

8

Satoi lumiräntää, ja Tuomas ei lähtenyt ulkotöihin tänään.

Vuoleskeli pirtissä haravia ja viikatteenvarsia ja mietiskeli omia mietteitään.

Tuntui painostavalta, mutta untakaan ei tullut, vaikka oli käynyt sitä kamarin sängyssä odottelemassa.

Öisinkin oli unettomuus vaivannut viime aikoina. Vaikka päivät rehki itsensä väsyksiin, meni keski- ja aamuyö valvoen ja mietiskellen.

Se oli kyllä hänestä itsestäänkin hullua, mutta huoli koko kansan pimeältä näyttävästä tulevaisuudesta vei unen.

Ei yhtään helpottanut sitä sekään, että tiesi oman kohtansa kyllä varmaksi ja tulevat päivänsä puutteettomiksi niin kauan kuin jaksoi maksaa suunnattomia veroja ja rehkiä työssä aamusta iltaan.

Mutta huoletti se, ettei tietänyt taata, milloin täälläkin tehtäisiin omaisuudesta tasajako, niinkuin jo kerran oli yritetty, mutta ei onnistuttu. Maaseuduille oli kommunismin aate viime kuukausina levinnyt peloittavasti, ja kukapa tiesi, eikö se vielä saisi määräävää asemaa koko maassa.

Ja kun heillä oli mallivaltiona itäinen naapuri, olisi näin ollen täällä tiedossa sama kurjuus kuin rajan takanakin.

Ruttoa, joka näin levisi, ei näytty pidettävän vaarallisena. Typerät puhujat saivat vapaasti puhua mitä päättömyyksiä tahansa.

Hänkin oli saanut yhteiskunnallisista mietteistään jo kommunistin nimen vanhoillisilta naapureiltaan. Hän kun oli sitä mieltä, että tuotantolähteet, sellaiset kuin suuret metsät ja muut, saisivat kaikki kuulua valtiolle, joka niistä käyttäisi tulot koko kansan hyväksi, että yksityiset eivät saisi laiskoina kuluttaa metsien tuloja, yhteistä kansallisomaisuutta.

Siitä vihat ja parjaus.

Mutta eihän voinut totuutta kieltää, kellä oli vähänkään omaatuntoa.

Miksi ei jokainen saanut elää ruumiillisesta työstä, yksi niinkuin toinenkin? Jokainenhan voi maata muokkaamalla saada leipänsä.

Mutta kommunistit tahtoivat kaikki valtion omaisuudeksi, ja se oli sulaa hulluutta.

Maapalstansa poltto- ja tarvepuumetsineen jokaiselle omakseen, jota viljelemällä sai elää niin hyvin kuin taisi ja tahtoi.

Se oli hänen tinkimätön mielipiteensä.

Omalta osaltaan hän oli kyllä koettanut tehdä mitä oli voinut. Joku viikko sitten oli tehty samana päivänä kahdet kauppakirjat, joilla sai kaksi paikkakunnan perheellistä päivätyöläistä viidentoista hehtaarin suuruiset maapalat omikseen kolmentuhannen hinnalla ja kolmenkymmenen vuoden maksuajalla, kaikki ilman koronmaksuvelvollisuutta. Kaksi palstaa oli vielä jäljellä, ja niillekin oli lukuisasti halukkaita ostajia.

Annettuaan jäljellä olevat palstat jäisi hänelle vieläkin tarpeeksi maata, kaikkiaan yhdeksänkymmentä hehtaaria.

Tuomas hymähti pilkallisesti, ajatellessaan saituri-maanomistajien kauhua, jos valtio tulisi kerran vaatimaan osia metsien tuloista omikseen, välttämättömiin menoihin.

Siinä voisi syntyä rytäkkä.

Niinpä niin, vaikeata kai olisi monenkin ryhtyä elättämään henkeään auraamisella ja ojankaivulla. Mutta kyllä kai se kerran tulee heidänkin osalleen auttamattomasti.

* * * * *

Yhä painosti. Alinakin sen huomasi ja tuli kyselemään Tuomaalta, mikä häntä vaivasi.

— Suret varmaankin eläimien menetystä. Jäähän meille vielä riittävästi, ja kasvattamalla saadaan lisää, sanoi Alina.

— En minä sitäkään… muuten vain näyttää synkältä… saa hautoa ja miettiä… ja tämäkään yksityisen edistystyö ei paljoa merkitse… huiluksi leimaavat.

— Mitäpä tuosta… kun kerran itse tietää tehneensä oikein. Aatteles, kun Saarakin pyytää maata itselleen.

— Saara? Mitä se sillä…?

— Kai aikoo pikkuviljelijäksi niinkuin toisetkin.

Tuomas nauroi.

— Älähän naura. Kyllä sellainen tyttö pystyy kyntämäänkin, sanoi emäntä. — Vielä paremmin kuin Taave-renki.

No, eihän siinä niin mitään erikoista ihmettä. Olihan Saara kerran näyttänytkin kyntötaitoaan. Kääräissyt helmansa vyölleen ja tarttunut kouriinsa sylkäisten sahrojen tappiin. Iso renki oli vieressä irvistellyt, mutta Saaralta syntyikin suorempi vako kuin häneltä.

— Vai tahtoo… ja ihanko tosissaan? kysyi Tuomas.

— Niin kai. Ei oikein kuuluisi ilkeävän tulla sinulle siitä puhumaan.

— No mitä siitä ujoilee.

Saara tuli tupaan, ja isäntä otti asian heti puheeksi.

— Tulehan tänne, Saara, kutsui Tuomas.

Saara arvasi, mistä oli kysymys, ja punastui.

— No, mitä isännällä olisi…?

Saara istui penkille ja katseli vuoroin isäntää ja emäntää rehellisen avoimilla silmillään.

— Sinäkö kuuluit haluavan myöskin maata? kysyi isäntä ja naurahti.

— Niinhän minä… älkää naurako… kyllä minun käsissäni aura pysyy niinkuin toisenkin, sanoi Saara.

Tuomas katseli tytön vankkoja käsivarsia. Pohkeetkin sillä oli kuin tukit. Taave oli sitä palvelusaikanaan lähennellyt, mutta tyttö oli antanut rengille läimäyksiä lemmen asemesta. Näytti kuitenkin väliin siltä, kuin olisi Taavesta pitänytkin. Aikoikohan nyt Saara yrittää pikkuviljelijänä ja ottaa myöhemmin Taaven osakkaaksi?

— Yksinkö sinä aiot käydä maan kimppuun? kysyi Tuomas. — Jos ottanetkin sen Taaven rengiksi?

Saara nauroi koko naamallaan.

— Ehei se vetele. Vai minä semmoisen vötkylän… jaksan minä itsekin… niin, että jos vain sopii, niin minä mielelläni ottaisin palstan.

Tuomas mietti.

Miks’ei se sopinut. Saisivathan nähdä, että yksinäinen nainenkin pystyi saamaan maasta kaikin puolin riittävän ja huolettoman elannon. Ja olisihan se muutenkin…

Sovittiin paikasta ja ehdoista ja jäätiin odottamaan kevättä.

9.

Verotuslautakunnat kokoontuivat, ja verotukset olivat jokaisella päänvaivana.

Pentti tuli suurella hälinällä Savilahteen ja kehaisi:

— Tekee se minullekin korkotappiota kymmeniä markkoja päivässä, kun rahoista on suurin osa taskussa, mutta eipä pysty verotuslautakuntien käsi niihin. Jos tulevat vaatimaan nähtäviksi, niin näytän heille, sanonko ma mitä… Kun kerran valtio on suursyöpäläinen ja kunnat samaten, niin…

— Niinhän ne tekevät kaikki suurkelmit ja roistot, että salaavat varansa ja tulonsa verotukselta, sanoi Tuomas.

— Sanotko minua roistoksi? kähähti Pentti.

— Sanon vain, että jokainen, joka salaa varojaan ja jättää näin ollen veroista suurimman osan vähävaraisten maksettavaksi, on roisto. Valtion ja kuntien menoja tosin voisi tuntuvasti pienentää, mutta se on kokonaan toinen asia.

Pentti oli alkanut täytellä verotuskaavakkeitaan tuvan pöydän päässä, mutta pisti ne taskuunsa ja lähti viivyttelemättä.

— Saatpa nähdä, miten se rehellisyytesi lyö leiville, sanoi mennessään.

* * * * *

Tuomas ajeli kirkonkylään.

Painosti kovin mieltä, vaikka keväinen aurinko jo korkealla kellotti.

Taisi sittenkin olla turhaa työnteko ja ponnistus. Laiskat saivat leveillä, ja keinottelijat salasivat varojaan. Valtio ja yhteiskunta harjoitti häikäilemätöntä riistoa. Korotettiin suojelustulleja vain nälän pitimiksi riittävälle kotimaiselle viljalle, mutta ei kyetty kiinnittämään maattomia maahan.

Olisihan kai voitu laatia sellainenkin laki, jolla saataisiin kaikki viljelyskelpoinen maa viljelykselle.

Tämä laki olisi pitänyt olla järjestyksessä ensimmäinen.

Tämän jälkeen olisi vasta voitu ryhtyä suojaamaan kotimaista viljantuotantoa.

Mutta herrat olivat aina viisaampia. Piru heidän viisauttaan kuitenkin ymmärtäköön.

Ja sitten.

Kun otettaisiin liiat maat talollisilta maattomille, niin pitäisi olla halpakorkoisia lainoja rakentajille niin kauan, että saisivat hirtensä ristikolle, katon päänsä päälle ja ojansa auki luoduiksi.

Mutta valtiolla ei kai ollut varoja tällaiseen.

Miksi ei kouraistu koroillaeläjäin ja yksityisten liikemiesten kukkaroa vähän syvemmältä?

Olisi pitänyt sellaisten pussiin pistää nyrkki pohjaan asti, että saisivat opetella työntekoa. Tietäisivät, miltä maistuu leipä, kun se on saatu puristamalla lapion ja lantatalikon vartta.

Sanottiin, että nyt kouraistaan, mutta sitä hän, Tuomas Kokko, ei usko. Ruumiillisesta työstään elävä se on sittenkin, joka saa raskaimman painon kantaa, ja heistä pikkuviljelijät kaikista eniten.

* * * * *

Kirkonkylä lähestyi. Tuomas tunsi outoa painostusta.

— Niinhän minä olen kuin metsän asukas tai rikollinen, jota viedään tutkittavaksi ja tuomittavaksi, hymähti hän ajatuksissaan, mutta ei saanut mieltään nousemaan reippaaksi.

Siinä oli kirkonkylä kirkkoineen, pappiloineen ja herrastaloineen. Tämä oli olevinaan seutukuntansa sivistyskeskus, siunauksen tuoja, mutta täältä lähtivät ne imusuonet — toiset kaupungeista — jotka veivät suuren osan saloeläjän leivästä.

Kirkkokin siinä oli kuin jättiläishirviö, joka uhkasi ja painosti, ja pappila vaani jokaista salolta-tulijaa silmillään.

Niille piti pelloistaan kylvää monta sarkaa, ja jos kato kävi, niin antaa viimeinenkin jyvä.

Turhaan sai sieltä odotella siunausta pelloilleen, jollei itse painanut auraansa syvemmälle.

Siinä oli säästöpankki, ja Tuomaasta näytti, niinkuin sen leveät ikkunat olisivat ilkkuneet hänelle: »Mistäs otat kymmenentuhatta? Huutokauppa tulee.»

Ihan kädet vapisivat hevosta sitoessa kunnantuvan aitapylvääseen.

Siellä korvessa, maan kimpussa hän tunsi voimansa, mutta täällä oli kuin näkymättömien käsien kiskottavana.

* * * * *

Verotuslautakunnassa istui enemmistö kommunisteja, suutareja ja räätälejä, joku palstatilallinen vain joukossa.

Tärkeän näköisinä istuttiin, tietää sen. Niinkuin aikoinaan joku kapina-oikeus, joka nautinnolla teki kuolemantuomioita.

Kuolemantuomioita tehtiin täälläkin. Pikkuviljelijäin tulot laskettiin moninkertaisiksi ja suurviljelijät jätettiin edullisempaan asemaan poikkeuksetta.

Se oli sitä kuuluisaa kurjistuttamisteoriaa.

Oli muitakin kuin Tuomas, jotka itse toivat ilmoituksensa.

— Piruakos tänne tuppaatte, kivahtelee puheenjohtaja. — Kyllä täällä osataan ilmankin.

— Näytte osaavan, jos entisekseen lienee.

— Kun vain tämäkin suutari pistää pikilapun omantuntonsa päälle, niin kyllä syntyy, sanoo joku verotettavista.

— Niin se kävi viime talvenakin, että sata äyriä sai maksaa se, jonka piti velkaa kerjätä, mutta viidelläkymmenellä pääsi se, jolle jäi tuhansia puhtaaksi tuloksi.

— Tehkää vain niinkuin ilkeätte.

— Vetäkää suolet sisälmyksistä, jollette muuta saa.

— Mikäpä siinä, marssitaan tästä kohta jokainen vaivaistalolle.

Puheenjohtaja rykäisee pirullisesti ja sanoo, tovereilleen silmää iskien:

— Jolla on, sille annetaan, mutta toisilta otetaan entisetkin pois.

— Voi helvetti!

Kaksi vastakkain silmäilevää, kiihtynyttä joukkoa pitäjäntuvassa. Toiset pöydän ympärillä rehennellen, toiset oven suussa verestävin silmin kyräten.

Tuomaaltakin vaadittiin uutta ilmoitusta. Tuloja oli muka merkitty liian vähän.

— Esimerkiksi tuossa ja tuossa paikassa.

Suutari osoitti sarekkeita pikisillä sormillaan.

— Omantuntoni mukaan olen tehnyt. Lisätkää jos haluatte.

Tuomas painui ulos ja katui, että oli tullut lähteneeksikään.

Maksettavana oli vielä edellisen vuoden verokuitteja, vaikka varat olisi tarvittu välttämättömiin talousmenoihin.

Tuomas kirosi karkeasti, kun edelläveisaajan palkkakuitti hänelle esitettiin.

— Helvetti… vieläkö sekin… Tyhjille kirkon seinille käy hoilaamassa, niin tästä hyvästä palkat. Viljelisi maata.

— Eipä ole lukkarilla muuta kuin osansa pitäjän kirkkomaassa.

— Sepä se. Ei ole maata, vaikka sitä kuitenkin on. Sanokaa sille, että minulta saa palstan, vaikka ilmaiseksi, jos jättää pillinsä ja piiparinsa, sanoi Tuomas.

— Ei se heitä helppotöistä ja hyväpalkkaista tointaan.

— Siinäpä on. Onhan se helpompaa kuin kyntäminen.

* * * * *

Tuomas jouduttausi kotimatkalle.

Siinä niillä oli pitkin maantien vartta pytinkinsä ja puotinsa. Kauppojen ovikellot kilisivät, ja kauppiaat puotipoikineen tarkastelivat ahneesti jokaista sisääntulijaa: »onkohan tuolla paljon rahaa».

— Poisko jo?

— Niin, kotinurkille.

Eerikkilän isäntä ajeli vastaan, seisautti hevosensa ja lyöttäysi puheisiin.

— Parasta on, että käännyt takaisin, sanoi Tuomas, kun kuuli Eerikkilän aikovan talouttaan selostamaan lautakunnalle.

— Niin kai lienee.

— Siellä on nyt sellainen joukko pöydän ympärillä.

— Niinpä taitaa…

Eerikkilä käänsi hevosensa ja lähti edellä ajamaan.

— Tule tänne minun rekeeni, luikkasi Tuomaalle. — Kyllä Leena tulee jälessä, kun vain pistät ohjat kiinni.

— Totta tosiaan nyt ei tule enää eteenpäinmenosta mitään, alkoi Eerikkilä valittaa. — Tämän vuoden veroja ei enää jaksa suorittaa. Mikä vieraalta työvoimalta jää talon tuloista, sen verot vievät. Taloutta täytyy pienentää, muu ei auta.

— Hyvä on, että olet sen keinon parhaimmaksi huomannut, sanoi Tuomas. — Sinunkin maistasi joutaa puolet palstoitettavaksi. Kun se vain kävisi kaikkialla yhtä vaivattomasti, niin muutamien vuosien kuluttua päästäisiin; onnellisempiin oloihin. Minun uskoni on, että tästä maasta täytyy tulla pienviljelijävaltio, joka tulee suurimmalta osalta omillaan toimeen ja joka kykenee harjoittamaan vientiä paljon suuremmassa määrässä kuin tuontia.

— Sen uskon minäkin, myönsi naapuri.

Keväisen illan hämärässä sujui matka nopeaan. Aurinko oli irroittanut metsistä ensimmäisen kevään merkin, pihkan tuoksun, ja se teki mielen aavistelevan herkäksi ja iloiseksi. Ajatukset vilahtelivat vain tuokion menneissä, mutta viihtyivät tulevissa, keväässä ja kesässä, työmailla.

Työ ja luonto oli paras auttaja painavimpinakin aikoina.

10

Huutokauppapäivä tuli.

Edellisenä yönä ei saanut Tuomas unta, ja Alinakin taisi valvoa vuoteessaan.

Vaikka olisi miten ajatellut, niin raskaalta tuntui luopua yhdellä kertaa suurimmasta osasta kotieläimiään, joita oli kasvattanut ja hoitanut.

Ja sitten huutokauppa.

Sitä ei ollut ennen tapahtunut Savilahdessa. Siinä oli jotain taloa alentavaa, vaikk’ei se ollutkaan pakollinen.

Välttämättömyydelle ei voinut mitään. Naapurit tulisivat vahingoniloisina, remuavina ja suulaina, Pentti rehentelevänä entiseen kotitaloonsa.

Aikaisemmin kuin muina aamuina noustiin ja aloitettiin päivän askareet. Sanallakaan ei kajottu tapahtuvaan huutokauppaan. Mitäpä se puhumalla parani. Edellisenä iltana oli valikoitu karjasta kotiinjäävät ja siirretty parressa vierekkäin.

Tuomas ei hennonut jättää vanhaa tammaa myytäväksi. Leenalla täytyi koettaa suorittaa talon työt ja hankkia syksyllä uusi.

Pentti oli ostanut naapurikylästä talon ja kehuskeli huutavansa kaikki myytävät lehmät Savilahdesta.

Ensimmäisenä hän tulikin taloon.

Tuomas korjasi tuvassa muralavoja. Pentti leveili pöydän päässä.

— Jokohan nyt kelpaisivat velimiehelle rahat, niin sovittaisiin kaupoista ilman sivullisia, esitteli Pentti.

Tuomas vaikeni, ja Pentti odotteli vastausta.

— Mitäpä se siitä paranee. Kun on kerran huutokauppa ilmoitettu, niin antaa herjojen polkea tämä kerta Savilahden pihamaata. Eikö lienekin viimeinen kerta.

Tuomas kantoi lavat ulos ja vei raudikon soimeen kapan kauroja.

— Syöhän nyt… kohta muuttuu isäntä. Saanetko sitten paremman vai huonomman.

Tuomaan mentyä ulos tuvasta jupisi Pentti:

— Hullu mies. Vaikk'ei pidä naapureistaan, niin antaa heidän tulla pihojaan tallaamaan.

Tuomas oli pyytänyt Eerikkilän pitämään huutokaupan. Ei sen vuoksi, ettei olisi miehenä kestänyt naapureittensa pistopuheita ja ivanauruja, mutta ollakseen koskematta Pentin rahoihin, joista oli päättänyt pysytellä erossa. Tuomas tiesi Pentin tekevän korkeimmat tarjoukset kaikesta, ja niinpä sai vieras ottaa hänen rahansa ja viedä myöskin pankille velasta.

Kun ensimmäiset huutokauppavieraat tulivat pihaan, ajeli Tuomas jo metsätiellä murahaudalle. Suretti, että Alina jäi yksin kuulemaan pilkkapuheita ja näkemään naapurien ilkamoivia silmäyksiä.

* * * * *

Karja jäi Pentille, joka rehennellen nosti hinnat korkealle. Kun Tuomas illansuussa palasi kotiin, oli Pentti jo ehtinyt kuljettaa pois karjansa ja hevosensa.

Eerikkilä teki tilin rahoista. Niitä oli joukon yli kymmenen tuhatta.

— Sinullehan jää vielä useita tuhansia ja nyt pääset kaikesta roskasta, sanoi Eerikkilä. — Naapurit vain tuntuivat iloitsevan karjasi häviöstä.

— Tietää sen, että mieleen se oli, vaikka en ole heiltä puhdasta vettä pilannut. Pianpa se taitaa tulla heidänkin vuoronsa. Neljä miljoonaa menee veroista tästäkin kunnasta, kaikki maksut siihen luettuna.

— Hauska juttu. Vasaramarkkinoita tulee olemaan useammassa talossa, se on varma.

Eerikkilä oli mennyt, ja Tuomas istui vaimonsa kanssa kahden hämärtyvässä tuvassa. —

Lapset olivat jo vuoteissaan ja palvelustyttö jossain ulkona. Seinäkello löi kahdeksan harvaa lyöntiä. Huhtikuu kumotti vaalealla taivaalla ja veti valojuovan pirtin lattialle.

— Me aloitamme nyt sitten pikkuviljelijöinä, sanoi Alina. — Karja on kuin torppareilla ja itse teemme työmme.

— Surettaako se sinua? virkkoi Tuomas. — Meillä on kuitenkin omaa maata riittävästi, voimaa ruumiissa, ja vilja riittää uutiseen.

— Meiltä riittää nyt vielä myytäväksikin, kun perhe on pienempi, ehätti
Alina sanomaan.

— Niin, ja minä jaksan tehdä työtä kahden edestä, kun ei ole vieras palkkaväki paimennettavana. Ei, suurtilallisena olosta minä olen näinä viime vuosina saanut tarpeekseni. Omalta osaltani ja vapaaehtoisesti minä autan yhteiskuntaa uusiin onnellisempiin oloihin antamalla kaiken liian maan, jota itse en tarvitse, maattomille. — Mitä sanoisit, Alina, jos tämä karu pohjola olisi kerran kukoistava pienviljelysmaa. Suot ja puuttomat ahot avattaisiin viljelykselle, toistensa näkyvissä ja lähettyvillä olisivat kauniisti rakennetut asuntotalot, ja hyvin hoidetut karjat saisivat kahlata tuoksuvassa apilassa. Osuuskonepajat valmistaisivat koneemme ja työkalumme, ja puolueeton osuuskauppaliike valvoisi tuontiamme. — Tätä minä uneksin, ja senvuoksi minulle naapurini nauravat. Mutta sen ajan täytyy vielä kerran joutua. Siinä on meillä pelastus ja siitä riippuu itsenäisyytemme.

— Minäkin uskon, että sellainen aika tulee, sanoi Alina.

11

Tukkityöt loppuivat, ja työttömiä alkoi ilmestyä joka kylään.

Syksyllä oli uhmailtu isäntiä näillä työmailla, mutta ne loppuivat kesken talven.

Rahaa oli vähän metsäyhtiöillä ja sitä kai säästettiin. Palkat oli maatalouden vahingoksi nostettu huikean korkealle ja yht'äkkiä huomattiin rahojen vähyyttä.

Savilahdessakin kävivät sitä valittamassa.

Eivät kerskuneet enää korkeilla palkoilla. Maatyökin olisi jo kelvannut.

Tuomaan teki mieli huomauttaa syksyllisestä kopeudesta, mutta sanoi vain:

— Ei ole nyt maajusseillakaan rahoja. Veroista viedään kaikki.

Saivat kävellä.

Jos heillä nyt olisi pienikään maapala ja vähänkään avustusta, juurtuisivat maahan, mutta nyt ehkä lähtevät tehtaisiin, kansoittamaan sitä yhteiskuntaa, mietti Tuomas.

Tosin heissä oli sellaisiakin, joille saisi luvata vaikka ilmaiseksi maata eikä kelpaisi. No, joutivat sellaiset hakea työtä ja nähdä nälkää. Kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Jonkun vuoden perästä tekivät maatyötä innolla.

Viimevuotinen pikkurenkikin tuli pyytämään työtä.

— Nyt sen näet, tuleeko kuusituhatta vuodessa ja ruoka vielä päällisiksi, sanoi Tuomas.

Pikkurenkikin oli vaatinut samaa palkkaa kuin Taave ja vahvasti pullikoiden lähtenyt talosta.

— Tukkityö ja savottaelämä se on teistä aina ollut makeampaa kuin maatyö. Sitten vasta viisastutaan, kun tulee perhettä, jolloin huomataan, että mökki ja leipämaata olisi saatava. Rengeistä se on lähtöisin mäkitupalaisluokka ja osa entisistä torppareistakin, ja nyt heistä alkaa suurin osa olla omina isäntinään.

— Niinhän ne… yksinäisellä miehellä ei ole maata, arveli Kalle surullisena. — Kai sitä meissäkin nuorissa miehissä olisi sellaisia, jotka koettaisivat onneaan omalla turpeella, mutta kukapa antaa maataan tämmöisille.

— Sinäpä sen sanoit. Mutta eivätköhän kohta antane mielelläänkin, arveli Tuomas.

Ihmetytti, että pikkurenki puhui sellaista kieltä maasta ja maatyöstä;

— Olisiko sitä sitten sinussa miestä yrittämään omalla turpeella, jos niinkuin joku antaisi maata? jatkoi Tuomas.

Kalle naurahti hämillään.

— Niin uskon… ei ainakaan voimia ja halua puuttuisi.

— Voimia sinulla kyllä on, mutta jaksaisiko halu pitää pitemmälle?

— Kyllä varmasti. On tässä oltu nälän koulussa, sanoi Kalle.

Kalle oli renkinä ollessaan usein laiskotellut, mutta väliin tehnyt työtä miehen tavalla. Tuomas muisti sen ja mietti, mitä tekisi miehen suhteen.

Hänellä oli kyllä vielä erottamistaan palstoista yksi jäljellä. Sen voisi antaa vaikka tuolle Kallelle, joka oli kuitenkin jo monta vuotta ahertanut Savilahden vainioilla.

Sen hän kyllä ymmärsikin, työläisten viimeaikaisen tympeyden toisen työhön. Ajan henki sitä myöskin vaikutti, mutta omalla turpeella se haihtuisi olemattomiin.

— Pitänee minun antaa sinulle maata, jos haluat talokkaaksi yrittää, virkkoi Tuomas.

— Milläpä sen maksaa, kun ei ole rahoja.

Siitä kyllä ei olisi mitään haittaa. Maksun ehtisi saada vähitellen, ja siihen asti kuin omaan uutiseen pääsee, olisi kyllä Savilahdessa mitä tarvitaan. Siemenvilja ja takuu hevosen hinnan saantiin oli jo toisille uudisviljelijöille luvassa. Kallellekin kai vielä riittäisi.

Kallen silmät kostuivat.

— Te olette liian hyvä isäntä. Ei vaan moni niin maitaan antaisi ja auttaisi vielä muutenkin. Nythän tässä ei olekaan muuta kun riisun takkini naulaan ja puhutaan asiasta lähemmin ja tehdään kauppakirjat.

Pikkurengin liikkeisiin tuli eloa. Karsinapuolella tupaa tulivat myöskin piika-Iitan posket hyvin punaisiksi, ja etteivät muut sitä huomaisi, meni tyttö ulos.

Tuomas sen kyllä huomasi, ja Alinakin hymyili.

Tuomas oli korjaillut kesärekiä, kun ulkona satoi lumiräntää eikä siellä mielikseen liikkunut.

— Antakaahan kun minä autan, pyysi Kalle.

— Käykää te siksi aikaa lepäämään.

Tuomas katsoi ja ihmetteli. Kallen käsissä ei ollut ennen kirves niin sukkelasti liikkunut.

12.

Lukukinkerit on määrätty Savilahteen täksi talveksi, ja ne ovat jääneet pitämättä huhtikuuhun. Kinkereitä ei ole Tuomas enää muistanutkaan työssä tanatessaan aamusta iltaan ja mietiskellessään yhteiskuntaelämän sekavaa vyyhteä.

Muutamia päiviä oli enää lukusiin, kun Alina siitä hänelle huomautti.

— Vieläkö sekin päivien hukka ja menoerä, kiivasteli Tuomas. — Ihme, että tämäkin tapa on vielä olemassa. Niinkuin siitä kukaan hyötyisi.

— En minäkään välittäisi koko puuhasta, sanoi Alina. — Kiertävät kuin mitkäkin köyhät pitäjällä syömässä.

— Ja työajan menetys kymmenissä kylissä. Kinkeripäivänä seisovat työt joka talossa. Ei mikään uskontoasia eikä hartaushetken ikävä sinne ketään houkuta. Ukot turisemaan hevosistaan ja akat lehmistään. Mitä tässä nyt sitten niiden lukusien kanssa tehdään?

Tuomas istui myrtyneenä penkillä ja äkäili piipulleen, joka ei palanut.

— Auttaneeko siinä mikään muu kuin laittaa vain papille ja lukkarille rasvaiset ruoat ja vehnäskahvit, sanoi Alina.

— Vai vielä vehnäset. Tuhantinen meni meiltäkin pappien saatavista.
Mikä tuon piipun pirun sisässä on, kun ei pala.

— Ja sinä istut heille seuraa pitämässä, ilvehti Alina ja nauroi niin että tupa helisi. — Mikä siinä lienee, että nykyinen kirkkouskonto alkaa tympäistä, jatkoi hän vakavampana. — Voihan ihminen palvella jumalaansa kotonaan ja metsässä.

— Niin, voisihan kirkkokin olla, muodon vuoksi, mutta nykyään se on kaivellut kukkaroa liian syvältä. Koulut ja sivistyslaitokset tarvitsisivat nekin varat paljoa paremmin. Se on minun ja ehkäpä monen muunkin ehdoton vakaumus.

— No, nythän meillä on siinä suhteessa vapaus. Mitä luulet sen vaikuttavan?

— Kieltämättä hyvää. Uskonnotkin pääsevät muuttumaan vapaiksi ja kasvattaviksi, sanoi Tuomas.

Nousi ja vaihtoi puhtaamman takin ylleen.

— Minne aiot? kysyi Alina.

— Käyn Eerikkilässä, jos suostuisi ottamaan kinkerien pidon, että vapautuisimme siitäkin puuhasta, josta koituu taas muutamien satojen menoerä.

— Parasta kun ensin puhut emännälle, neuvoi Alina. — Myrtynyt se on Eerikkiläinenkin korkeista kirkollismaksuista. Sanoisit vaikka niin, että minä en heitä jaksaisi passata ja palvella, kun muutakin työtä on paljon.

Eerikkilän isäntä ei kajonnut koko asiaan.

— Kärsi vain nahoissasi vuorosi mukaan, pilaili Tuomaalle. — Sinulta en kehtaisi siitä liioin maksuakaan kantaa, ja keväinen työpäivä menee piloille.

Mikäpä siinä auttoi.

Aja vain osuuskauppaan hakemaan pitotarpeita.

* * * * *

Kinkeripäivänä Tuomas pysytteli työmaillaan ja päivällisaikana pistäytyi vain ruokakamarissa muutaman palan haukkaamassa.

Illansuussa palatessaan metsästä Tuomas tapasi rovastin ja lukkarin pihamaalla lähtöpuuhissa.

Pappi oli nähtävästi pahalla tuulella isännän pakoilemisesta.

— Näkeepä sen isännänkin, vaikka piilottelee, sanoi pihamaalla
Tuomaalle.

— Eihän tässä piilotella. Työtä vain pitäisi saada aikaan näin kauniina päivänä, sanoi Tuomas.

— Olisin niin mielelläni keskustellut miehen kanssa, joka on paikkakuntansa valistuneimpia… näissäkin maa-asioissa, sanoi rovasti, joka näki vasta nyt Tuomas Kokon ensi kertaa.

Tuomas katsahti kysyvästi pappiin. Pilkkasiko tämä sillä valistuksella ja muulla?

Papin silmistä loisti vilpitön myötätunto, ja Tuomas tunsi lämpenevänsä.

Sieltäkö päin tuuli kävikin, vaikka hän oli aivan kokonaan toista kuvitellut?

— Jos sopisi lähteä vielä penkkiä painamaan, esitteli Tuomas.

Rovasti tuli sisään ja leikitteli emännälle, sanoen jäävänsä taloksi.

— Maistuivat kovin hyvältä ne emännän mesikakut.

Alina tunsi melkein mielihyvää kiitoksesta.

Tämä rovasti tuntuikin olevan aivan toista maata kuin monet virkatoverinsa. Ei syyttänyt eikä tuominnut nykyajan ihmisiä ja jätti vähävaraisilta saatavansa perimättä. Tuntui vain toivovan uusia ja valoisampia aikoja ihmiskunnalle.

Rovasti katseli isännän kamarissa kirjahyllyä, jossa niteet olivat puhtaita ja hyvässä järjestyksessä.

— Tällaista kirjakokoelmaa tapaa harvoin maalaistaloissa, sanoi pappi. — Senvuoksipa ei näekään isäntää kirkonkylässä, kun kuuluu istuvan sunnuntaisin kirjojen ääressä. Emäntä siitä mainitsi.

— Harvoin sattuu asiaa olemaan, eikä muutenkaan haluta, virkkoi Tuomas.

Saa nähdä, juonitteleeko tuo siitä, etten ole käynyt kirkossa, mietti
Tuomas, joka ei tuntenut pitäjänsä uutta pappia.

Rovasti tahtoi kuulla Tuomaan pikkuviljelyssuunnitelmista.

Tuomas kertoi puuhistaan. Tämä pappi harrasti yhteiskuntakysymystä siltä puolelta.

— Niin, siihen olisi päästävä, virkkoi pappi. — Minäkin aion käydä kesän tultua työhön pelloille, mutta ruustinna sitä vielä vastustaa, jatkoi pappi.

— Sepä olisikin, innostui Tuomas. — Auran äärestä kirkkoon.

Tuomas nousee ihan seisoalleen, lämmenneenä kuulemastaan.

— Jos päästäisiin siihen kaikkialla, niin… älkää panko pahaksenne… silloin kirkoissa puhuttaisiin muustakin kuin synneistä ja ihmisten pahuudesta. Kirkot tulisivat jälleen täysiksi kuulijoista.

— Sitä, en oikein usko, että kirkko tulee täyteen sanankuulijoita, sanoi rovasti. — Ihmisiin, varsinkin nuorempiin, on jo juurtunut niin syvälle kammo kirkkoa kohtaan juuri siitä syystä, että siellä on niin vähän puhuttu vapauttavaa ja kohottavaa sanaa. Mutta taloissa ja luonnon temppeleissä…

Tuomas avasi oven tupaan.

— Alina, tulehan sinäkin kuulemaan, mitä rovasti sanoo. Ja tuo kahvia ja niitä kakkujasi.

Tämäpä oli uutta hänelle, Tuomaalle, tältä taholta. Papilla oli aivan samat mielipiteet kuin hänelläkin.

— …luonnon suuressa temppelissä voi palvella jumalaa yhtä hyvin kuin käsillä rakennetussa, jatkoi rovasti.

— Sitä tässä olen minäkin sanonut naapureille, jotka ovat pyrkineet sanomaan meitä pakanoiksi, kun ei sinne kirkkoon… naurahti Tuomas.

Tuomas latasi piippunsa ja sytytti, mutta innostuksissaan vetäisi varren tukkoon.

Alina toi kahvin ja tarjoili sitä rovastille.

— Niin, kyllä tästä puolin täytyy pappien lähteä pitäjille saarnaamaan, jos mielivät sanankuulijoita saada, sanoi pappi.

— Ja ihmisille pitäisi opettaa, että työ tuo onnea ja jumalan palvelusta. Jos minä saan siinä kasvamaan kaksi tähkää, missä ennen on kasvanut yksi, niin minä olen kai hoitanut leiviskäni oikein, vai mitä, rovasti?

— Aivan niin. Kansa kaipaa vapaata valistustyötä, totuutta, ja tältä kannalta voisi siihen uskontoasiankin yhdistää, ja minun mielestäni olisi meidän pappien astuttava siinä etunenään, muuten saattaa käydä niin, että tulemme kokonaan syrjäytetyiksi.

— Kuuletko, Alina, se on aivan niinkuin meidän suustamme. Kuulisipa sitä vain aina ja joka paikassa.

Rovasti nousi lähteäkseen.

— Olisi tässä nyt pakistu pitemmältäkin, virkkoi Tuomas tyytyväisenä. —
Meillä onkin täällä niin harvoin puhetovereita.

— Jopa tässä on suuta soitettukin ja sekin matkan teko on mielessä.

Pappi meni.

Tuomas latasi piippunsa ja veteli sitä nyt niin, että savupilvi lainehti sakeana.

Innostutti vieläkin se pappi.

— Lempo vie, olisipa kaikki samaa maata, virkkoi Tuomas, — niin ei tässä oltaisi kehityksessä takapajulla.

— Elähän intoile. Kyllä se kaikki siitä vielä muuttuu, sanoi Alina.

— Kyllä kai. Saisi vain muuttua pikemmin. Tämä maaseutujen henkinen elämä on kovin ummehtunutta. Se, hitto vie, löyhkää ihan.

Alina meni askareilleen, ja Tuomaskin nousi, mennäkseen tammaa apehtimaan.

— Sen täytyy muuttua, jyrisi Tuomas tallissa itsekseen. — Kuuletko sinäkin, vanha Leena, tässä pitää saada uudistuksia joka suunnalla. Meidän korpieläjäin täytyy tehdä aina vain työtä ja työtä ja kantaa hartioillamme kaikki painavimmat kuormat, mutta kukaan ei välitä meidän henkisestä puolestamme. Kunhan meillä vain on jauhettavana sitä iänikuista purua, jota meidän esi-isämmekin ovat syöneet.

Tuomas käveli kiihtyneenä pihamaalla.

Penkoi liiterissä puukasoja ja heitteli menemään vanhoja rekiä.

Tuhat tulimmaista, tässä tukehtuu, siltäkin, vaikka koettaa kirjoista hakea hengen ravintoa.

Mutta me maalaiset tarvitsemme muutakin, henkistä valoa ja ilmaa, totuutta. Me emme jaksa märehtiä aina yhtä ja samaa. Meidänkin sielumme kurottaa kohti valoisampia ilmanrantoja.

Meillä sanotaan olevan korkealle kehitettyä taidetta ja sitä tehdään tunnetuksi vieraille maille, mutta me korpien asukkaat emme saa sitä kuulla emmekä nähdä.

Senkö vuoksi että olemme vain vetojuhtia?

Tuomas seisoi kädet takin taskuissa ja tuijotti etelän ilmoille.

Hänen sisässään kuohahteli, valitti ja vaikeroi. Taivas oli pilvehtinyt, ja muutamia sadepisaroita tipahteli.

Huhtikuun sade.

Se virkisti. Siinä oli lupaus keväästä ja kesästä.

Tuomaan mieli lauhtui vähitellen. Hän seisoi pihamaalla ja antoi sateen valua ylleen. Alinakin huhuili jo illalliselle, mutta Tuomas ei sitä kuullut. Hän vain katseli ja nautti siitä, miten maa oli janoinen ja otti vastaan siunaavan sateen.

Kohta pääsee kynnökselle ja saa painaa auransa syvälle pehmeään multaan. Mitä useampi hikihelmi vierii multaan, sitä suurempi sato ja siunaus.

Siinä unohtui kaikki, joka väliin raastoi ja karvasteli.

13

Tuomas oli antanut Saaralle maakappaleen takamaalta,- metsälammen rannalta, jossa oli entuudestaan olemassa pieni mökki, tupa ja sauna ja salvokselle jäänyt navettapahanen.

Saara oli onnellinen saaliistaan.

— Sinä kun et kumminkaan saane tupaa itsellesi veistellyksi, niin siinä sopii aloittaa, oli isäntä sanonut hänelle ja naureksien lisännyt:

— Kyllä kai se Taave kuitenkin pääsee sinulle sitten myöhemmin uutta tupaa veistelemään.

Saara kävi kuokkimassa entisiä nurmettuneita peltosarkoja ja kaivoi uusia ojia.

Voidakseen paremmin liikuttaa kuokkaa ja lapiota kävi Saara miesten housuissa. Siitäkös iloa riitti kyläläisille.

— Tuomas tekee naisistakin peltojusseja ja antaa heille vielä housunsakin, sanottiin kylällä, mutta ihmeteltiin Saaran, vahvalihaksisen, mutta muuten sievän tytön sitkeyttä, jolla tämä tarttui maahan kiinni.

Taavekin ilmestyi pian näkösälle.

Tuli Savilahteen eräänä iltana, kun Saarakin oli palannut peltomaaltaan.

Katseli ihaillen tyttöä ja tarjoutui paikkaamaan tämän saappaita.

— Saan minä nämä itsekin, sanoi Saara ja tarttui naskaliin ja pikilankaan, vedellen saumat kiinni.

Taave ei vähään aikaan osannut sanoa mitään.

— Tarvitseisit sinä kai siellä kirvesmiestä tupaasi korjaamaan ja aholle kantoja vääntämään, arveli Taave kuitenkin Saaralle.

— Enpä tiedä… joudan kai minä touon teon jälkeen itsekin. Vai etkö luule minun käsissäni kirveen pysyvän?

Taave kävi nolon näköiseksi.

— Kyllä kai, mutta olisinhan tässä joutanut minäkin.

Taaven täytyi nousta kopistelemaan piippuaan liedelle salatakseen nolouttaan.

— Nostaisit noita housujasi vähän ylemmäksi, kun ihan kintuissa riippuvat, sanoi tyttö. — Pitänee minun ostaa sinulle housunkannattimet.

Tuomas nauroi. Taave suuttui.

— Mitä ne sinuun kuuluvat… minun housuni.

— No sitten ei kuulu mikään, ellei se, sanoi Saara. — En minä löksöttävähousuisesta miehestä välitä.

Taave lauhtui. Saara taisi sittenkin vähän pitää hänestä ja ehkäpä ottaisikin osakkaaksi mökkiin, jota raivasi ja rakenteli.

* * * * *

Illan pimetessä palasivat toisetkin uudisasukkaat salolta, jossa olivat olleet pirttejään veistelemässä.

Miehet söivät ja tarinoivat pöydän ääressä. Puhuttiin kevään tulosta ja suunniteltiin peltosarkoja.

— Tässä alkaakin pian riivatunmoinen ojankaivu. Kun saisi sata syltä päivässä, sanoi Tiehaaran Heikki, entinen päivätyöläinen, joka nyt ahersi omalla maallaan.

— Minun on ainakin saatava kylvetyksi hehto ohraa uudismaahan, uhkaili
Kalle. — Ensi syksynä ollaan omassa uutisessa, ja akkakin on tiedossa.

Piika-Iita katsoi uhkaavasti uunin kulmalta, ja Kalle sulki suunsa.

— Vai jo akkakin…

— Tämä Kalle viekin voiton meistä kaikista. Kolme hirsikertaa nappasi kiinni tupansa seiniin tänäänkin, sanoivat miehet.

— Ja ennen oli laiska renginvötkäle, naureksi Tuomas. — Sitä se oma kontu saa miehessä aikaan.

* * * * *

Aamulla nähtiin Taavenkin lähtevän takamaalle Saaran kirves ja lapio mukanaan.

14.

Kevät on jo ehtinyt takamaille ja rämeisiin korpiin. Päivisin tuoksuu pihka ja mahla, ja palokärki huutaa innoissaan kevään iloa.

Savilahden uudisasukkaat ovat jo päässeet kurkihirteen tupiensa rakennuksilla.

Hyvä on kirvestä heilutella keväisessä korvessa, kun joka sopukkaan kiertää sulattava aurinko.

Illoin ei vielä malttaisi jättää kirvestä, vaikka kädet ovat puutuneet.
On tarkasteltava nurkkia ja salvaimia, katto-orsia ja tulevaa pihamaata.

Tuohon tulee navetta ja tuohon aitta. Lammen ranta alempana esittelee itseään saunan paikaksi.

Sitä iloa, mikä tästä syntyy, kun kaikki on valmiina. Puutteen pitää lähteä noin vain, niinkuin häkä.

Tulee toukokuu. Kelpaa pitkinä päivinä nostella lihavia mutapalleja ojanpohjista tuleville peltosaroille.

Lampi luo jäänsä, ja sovussa soudellaan katiskoilla ja merroilla.

Saara on viimeinkin suostunut ottamaan Taaven osakkaaksi taloon, ja miehellä on jo saunan salvoskin valmiina.

Noron Otto, ikämies ja kaikissa sotavuosien kovissa kokemuksissa rääkätty, on nuortunut uudisrakennuksellaan. Pojat ovat kaataneet ja karsineet hirret, ja kun tupa on sattunut tulemaan Otolle vähän pienempi kuin toisille, rehkii mies jo navettansa salvoksella.

Tiensivun Heikki koettaa pitää kiirettä hänkin. Mikä lempo siinä, että tahtoo jätättää toisista, Taavesta ja Otosta, vaikka hartiamitta on leveämpi ja nyrkit kuin moukarit.

Ei ole tottunut tähän kirvestyöhön, mutta päästäänpä luomaan peltosarkoja. Silloin on Oton ja Taaven vuoro jäädä jälkeen. Viisikymmenisen sylimittojaan pistää hän päivässä, vaikka juuria ja kantoja on hakattava.

Päivällistunniksi viritetään iso nuotio tervaskantoon, ja lammen toisella rannalla rehkivät asukkaat tulevat saman valkean ääreen. Tuoksuvien havujen päällä on hyvä oikoa jäseniään.

Kontit ovat täydet. Savilahden emäntä latoo niihin joka aamu leipiä ja rieskoja, liha- ja voikimpaleita, ja vähimmän mukaan täyttää niistä Tuomas tilikirjansa sarekkeita eikä sano kiirettä olevan maksulla. — Kunhan pääsette omaan turpeeseen ja saatte kaikkea omasta takaa, niin joskus autatte, kun minä tässä vanhenen ja huononen.

— Entä jos sattuisi surma miehet rouhasemaan?

— No sitten vedetään risti numerojen yli.

Semmoinen se on Tuomas Kokko, auttaja ja ystävä.

* * * * *

Muutamana päivänä tulee korpiraivaajien rauha häirityksi. Etelän henkäily tuo miesten nenään kitkerän tervassavun.

Kukahan siellä savuja pitää, arvelevat miehet. Ei pitäisi sielläpäin olla kenelläkään asiata liikkua.

— Päivällistunnilla pitää katsoa, kuka öyhkyyttää, sanoo Kalle.

— Saattaisihan olla vaikka tervanpolttaja.

— Mitenkä se olisi saanut niin salaa hautansa laitetuksi?

Tuomaskin sattuu tulemaan siihen, kun miehet ovat lähdössä sauhuttajaa katsomaan.

— Otahan, Taave, kirves mukaan, sanoo Tuomas, jolla on omat aavistuksensa savuista. — Satutaan vaikka karhunpesä löytämään, jatkaa.

— Ahaa, nyt ollaan perillä, virkkaa Otto.

— Varustetaanpa seipäät kanss’, jurahtaa Heikki.

— Ettäköhän olisivat viinakokit uskaltaneet meidän maille, arvelee Taave ja rouhaisee koivuisen kangen kirveellään. — Tuolla kun minä voitelen…

Mitäs muuta kuin kirkas ja makea tippumassa parhaillaan. Kaksi pataa suuren korpikuusen juurella. Isoja saaveja ja jauhosäkkejä, ja niiden takana piileksimässä tehtävään jo ennenkin epäillyt partaniekat.

Pakoon lähtivät, tulijain joukossa Tuomaan nähtyään.

Taaven kanki alkoi heilahdella. Sitä säesteli Oton kirvespohja. Rankit ja viinat levisivät kanervikkoon.

— Kato, Komulaisen astioita, perhana. Tuoss’ on pohjassa nimimerkit.

— Voi tuhannen… Ja Kieltolakilehteä tilaa Komulan isäntä ja on sitä lukevinaan.

— On täällä muitakin talokkaita osakkaina, ilmoitti Heikki, joka penkoi syvemmällä metsässä. — Täällä on Lamperon piimäsaavi, pohjassa T H, Tiina Huttunen.

— Naisetkin ovat mukana edistystyössä.

— Viina kirvoittaa akkojen kivut.

— Ei se ole tuohesta akkojenkaan suu.

— Eivätpä piru soita rähjää enää näillä palstoilla, uhkasi Taave.

Tuomas ei kovin ihmetellyt. Missä vain tilaisuus saatiin, tärveltiin viljoja viinaksi. Muutamat talojen isännistä olivat souvarien kanssa yhdessä koplassa.

Täällä saloseuduilla juotiin korpiviinaa. Kaupungeissa ja kirkonkylissä harjoitettiin melkein julkisesti ulkomaisten väkijuomien kauppaa, ja maa oli tässä suhteessa kuin suuri likalätäkkö.

Milloin joutuisi kaikki maat käsittävä pikkuviljelys tässäkin avuksi?

15.

Pitäjän nimismies ajelee keväisiä upottavia kyläteitä vinkuvilla ja natisevilla ajopeleillä ja kiroilee.

Pitäjäläisiä, jotka eivät maksa verojaan, ja verottajia, jotka ensin tekevät semmoisia kuitteja, ettei niitä kukaan jaksa maksaa.

Perisivät itse kuittinsa ja ajaisivat näitä helvetillisiä korpiteitä.

Kun piti vielä kahteen erään kiertää. Ensin ryöstämässä ja sitten myymässä.

Sattui tienvarteen resukattoinen Tippa-Leenan mökki, ja pienestä ovirenkkanasta työntää nimismies ruhonsa sisään.

— No jokos niitä rahoja on löytynyt?

— Mistäpä niitä tällaisille roiskahtaa. Saihan tuota ennen rahapennin.
Nyt ei tipu mistään.

— Tulee lehmä sitten myytäväksi, ilmoittaa nimismies ja istahtaa huoaten penkille.

Vaikeinta oli näissä mökkitönöissä.

— Siellä se on kankaalla karvaturri, ottakoon hänet sitten kunta tahi ruunu. Sen saa nimismies pistää vaikka laukkuunsa.

— Eihän teiltä mistä valtiolle… tämä kuntakuitti… mitäs nyt tehdään, kun se lehmäkampurakin on aholla, tuskittelee nimismies.

— Minkä mä sille, hohottaa Liena vahingoniloisesti. — Hakemaan en lähe, vaikka kunta hirteen vetäisi.

Nimismies lähtee lupsimaan toiseen vähän vauraampaan kylään. Siellä on jo ulosottoa vahtimassa Linruusi, lihakauppias, jonka himokkaissa silmissä on pirullinen ilme.

Ei tarvitse tämän lihapomon maksaa raavaista kuin vähän nenärautaa.
Kulkee vain nimismiehen kintereillä huutokaupoissa.

Siitä jo hänelle kiukkuaan purkavat rahattomat isännät:

— Kerkiät sinä joka paikkaan, mokomakin syöttiläs, lehmänhäntäkärpänen.

— Sitsontiainen.

— Toisten hädästä hyötyy, hylkiö.

Niille vain nauraa sileänaamainen lahtari, höyryävä sikari suupielessä.

Jouti mennä lehmäkampurat kaupunkimarkkinoille. Mitäpä hän kenenkään hädästä.

Savilahteen tulee muutamana päivänä Harjun, naapuritalon isäntä hätäisenä ja hoputtaa Tuomasta mukaansa huutokauppaan, jota nimismies on tullut pitämään.

Lintuusi, perkele, on siellä taas, ja eläimet menevät polkuhintaan. Ei ole ketään muita huutajia.

— Minkä minä heille voin. Jättää vielä minulle, ja hiisikö meidät sitten perii, sanoi Tuomas, mutta lähti kuitenkin.

— Jokos isäntä nyt lehmiä huutaa, vaikka talvella möi itsekin? sanoo lihakauppias ja iskeä räpyttelee nimismiehelle vetisiä silmiään.

— Vaikkapa jonkun huutaisi, sanoo Tuomas.

— Hyvä on, minä en kilpaile, sanoo Linruusi naama ilkeässä kureessa. — Lähden tästä toiseen huutokauppatilaisuuteen. Nyt ei rahoja niin justiin tiputella.

Linruusi lyö povelleen ja lähtee talosta. Pihaveräjällä sanoo vielä mennessään:

— Kyllä sitä maanjussit olivat kukkona tunkiolla, mutta nyt on jo toinen ääni kellossa. Antaa kaupunkilaisten saada halpaa lihaa.

— Helvetti, kiroaa jo nimismieskin. — Jollei se häviä minun jäljistäni, niin minä ammun sen.

Huutokauppa jäi pitämättä.

Vain toistaiseksi.

Retulaiselta, kirvesmieheltä, menee viisisataa kuntaan ja sata vielä muista veroista.

Ainoa lehmä myydään. Sen hinta ei riitä. Retulainen uhkaa hirttää itsensä, vaimonsa ja lapsensa.

— Muukaan tässä ei auta. Voi iäinen perkele! Sanokaa, nimismies, mikä tästä lopulta tulee?

— Mistä minä tiedän. Nälkä kurnii omiakin suoliani.

— Häh… ettäkö jo herrojenkin…? Vastahan saitte palkankorotusta.

Retulainen nauraa katkerasti.

* * * * *

Mitä varten verot laitettiin niin suuriksi, kun oli tiedossa, ettei kansalla ole varoja, tuskailtiin. Suuripalkkaisia kunnallisia virkoja perustettiin, ja aina oli joku komitea tahi kokous istumassa, ja niistä vaadittiin päivärahoja aina vain lisää.

— Kun jo kunnilla pitää olla yhtä mutkikas virkakoneisto kuin valtiollakin.

— Siitäpä tässä suurimmat menot johtuvatkin.

— Niin, ja valtionkin virkakuntaa vain lisätään.

— No kyllä maamies viulut maksaa, ja herrat kyllä osaavat soittaa.

— Jokainen eläisi herrana, eikä kukaan tahtoisi tehdä työtä.

— Kukapa sitä… kun muutenkin elää.

* * * * *

Tuomas Kokkokin yksinään huokaili: Turhapa tässä taitaa olla muutamien yksityisten edistystyö. Hukka perii kuitenkin, jos tähän suuntaan jatkuu.

16.

Kevätkylvöt jo orastivat.

Lauantai-illan saunaa odotellessaan katselee Tuomas kylvömaitaan, jotka nyt ovat entisestään pienentyneet. Maapalstat olivat uutisasukkailla, ja kirkas oras niilläkin jo rehoitti.

Tuomas oli itse kyntänyt, kylvänyt ja äestänyt. Aamuvarhaisella, käen ensi kukuntaan, oli Tuomaalla jo sarka kynnettynä ja kevätkylvöt lopuillaan, silloin kun toiset vasta aloittelivat.

Hyvältä näytti. Ohran oraskin kasvuvoimassaan kiertyi kuin kairan terä.

Kesannossa röyhäsi vihantarehulaiho. Siitä tulisi tuhansia kiloja aivan kuin ilmaiseksi.

Juurikasvitkin olivat taimella. Se oli emännän ja palvelustytön työmaa. Tuomas koetti katsella, näkyisikö rikkaruohon taimia missään, mutta multa oli kuin seulottua.

Ennen oli Savilahdessa ahertanut kaksi renkiä ja joskus vielä apumies kolmantena, eikä kylvöä oltu voitu toimittaa näin aikaiseen.

Silloin itse teet, kun toista neuvot ja komennat, oli Tuomaan isä ennen sanonut, ja nyt hän uskoi sen.

Jokainen oman palstansa isännäksi ja työntekijäksi. Se oli peruste.

Työn paljoutta ei tarvinnut pelätä. Lepoaikoja jäi vielä kylliksi.

Varhain vain oli noustava ja toukomaille riennettävä, silloin sai kaikkein parhaat tulokset. Iltapäivän sai käyttää miten halusi, lepoon tahi henkisiin harrastuksiin.

* * * * *

Tuomas seisoi rannalla ja katseli taloa iltapäivän valaistuksessa. Se oli kuin värikäs taulu, kartanoineen ja peltoineen, taustalla vaaleanvihreä metsä.

Se tuoksui voimakkaasti pihkalle, ja siellä soitteli lakkaamatta lintujen kuoro.

Karja oli aamulla laskettu laitumelle jaloittelemaan. Nuori nurmi oli sitä viekoitellut viipymään metsässä myöhäiseen. Nyt tuli vanha kellokas veräjälle ja ammahti.

Kaiku kierteli pitkin rantoja. Nyt meni Alina laskemaan niitä navettaan. Ne olivat säilyneet yleiseltä huutokauppojen pyörremyrskyltä, olipa Tuomas saanut kahden uutisasukkaansakin lehmät pelastetuksi.

Tuomas työnsi venheen vesille ja meloi pyydyksille.

Järvi lepäsi tyvenenä. Saunojen savuja näkyi toisiltakin rannoilta.
Metsä tuoksui ja käet kukkuivat joka suunnalla.

Ihana, kaiken korvaava oli tämä maamiehen kevät.

* * * * *

Tuomas päästeli pyristelevät ahvenet merroista ja meloi rantaan.

Siellä olivat takaliston asuttajat vastaanottamassa. Kävivät lauantai-illoin Savilahdessa saunomassa lystäilyn vuoksi.

— Tuliko kalakeitto?

— Aina vähän.

— Hoo, ahvenia vakallinen, kylläpä kelpaa.

— Miten siellä korvessa ojat aukeavat? kysyi Tuomas.

— Hyvin.

— Mikähän siinä, kun neljä tällaista jätkää on pullistamassa.

Siinä seisoi rannalla Saarakin housuissaan, saapasvarret mudassa, poskilla raikas puna.

— Taidatte olla tyytyväisiä.

— Ihme, jos ei oltaisi.

Tämä oli hänen maailmansa, kotipiiri ja takalisto, jota hoivattiin viljelyksille. Täällä olivat ihmiset onnellisia, ahtaasta ajasta huolimatta. Tämä oli pienoinen murto-osa koko maasta, mutta ehkäpä siihen pian päästäisiin muuallakin.

Hyvinkin pian, jos olisi hyvää tahtoa.

* * * * *

— Katsohan, näin paljon minä sain.

Alina levitti sylintäyden tuomenkukkia pirtin pöydälle.

Alina oli kuin nuori tyttö siinä kukkiensa keskellä.

Tuomas hymyili.

Pojat, kolme vankkaa työmiehen alkua, tulivat tupaan, mukanaan koivun lehviä.

— Me laitamme näitä nurkkiin ja pöydän ympärille.

— Ja isän ja äidin kamariin.

— Eikö olekin hauskaa.

— Tehän laitatte kuin juhannuksena, muhoili Tuomas.

— Tämä onkin kevään juhla, sanoi Alina laittaessaan kukkia vesilaseihin. — Mitä sanot. Tuomas, emmekö olekin hyvin onnellisia, kun olemme pikkuviljelijöitä?

— Varmasti onnellisimpia ihmisiä maailmassa.