The Project Gutenberg eBook of Siirtolaisen elämän vaiheet; Haaksirikon jälkeen, by Karl Listner and Friedrich Gerstäcker

I. Siirtolaisen elämän vaiheet
II. haaksirikon jälkeen
    1. Parkaasi.
    2. Raittiin veden etsiminen.
    3. Tappelu villien kanssa.
    4. Venheen vartiat.
    5. Partiokunta.

SIIRTOLAISEN ELÄMÄN VAIHEET

Lokakuun 19 p. 1857 laski laiva Ohio Bremenin rannasta väljemmälle vedelle ankkuriin. Siinä oli 150 matkustajaa, suurimmaksi osaksi nuorta väkeä, jotka olivat keräytyneet ympäri Saksanmaata, voidakseen kaukaisessa Austraaliassa hankkia itselleen kodon ja koetella onneansa. Laivaväkeä oli 18 henkeä, lastina oli suurimmaksi osaksi viiniä, väkeviä juomia ynnä sikaria ja oli laiva määrätty menemään Adelaide'n kaupunkiin etelä-Austraaliassa. Katteini, pöyhkeä, mutta kunnollinen merimies, tuli laivaan, luki meidän nimemme, tarkasti laivansa miehet ja kaski pitämään kaikki varuilla, koska laiva nousuveden tultua lähtisi purjehtimaan.

Tämä oli meille kaikille tärkeä hetki. Edessämme oli vanha rakas isänmaamme, josta meidän nyt piti erota. Laskeva aurinko kultasi vielä kerran, ehkäpä meidän nähden viimisen kerran, sen kukkulat ja vuoret, laaksoihin laskeutuivat hämärän varjot ja hitaasti ilmestyivät tähdet taivaalle, nekin ikäänkuin hymyillyksensä meille viimisen surullisen jäähyväisensä. Laiva pyöri ankkurinsa ympäri ja ainoastaan veden loriseminen ja laivavahdin askeleet kannella häiritsivät hiljaisuutta tänä iltana, joka meille oli viimeinen vanhassa isänmaassamme. Edessämme oli neljä tuhatta maantieteellistä penikulmaa, jotka meidän oli kulottava ja tänä jäähyväishetkenä lähetti moni rukouksen Hänelle, jonka kädessä onnemme ja onnettomuutemme, elämämme ja kuolemamme olivat.

Ennen päivän koittoa seuraavana aamuna nostettiin ankkuri. Sitä tehdessä lauloivat merimiehet iloisen laulun, myötätuuli täytti purjeet ja upea kuin joutsen kulki laiva Weser-virtaa myöten alas vaaleanvihreään, vahtoisaan Pohjanmereen. Kiikarilla voi vielä nähdä maata, joka kohta kuitenki katosi näkymättömiin.

Merta kulkevien pahin vaiva meritauti alkaa samalla kun laivakin rupeaa heilumaan ja ilmoittaikse päänkivistyksellä, tuimeltamisella ja oksennuksella. Harvaan matkustajaan tämä tauti on tarttumatta ja useammat sairastavat sitä monta viikkoa, siksi kun ruumis tottuu laivan keinumiseen; kuitenki oli meillä laivassa matkustajia, erittäinki naisia, joita tauti koko matkan vaivasi. Tätä vastaan ei ole mitään parannuskeinoa ja paras aina on niin paljon kuin mahdollista liikkua kannella kuin myös peseytyä merivedellä ynnä juoda sitä, ja on se keino tehnyt minulle ja monelle muulle paljo hyötyä.

Laivassa saatava ruoka ei tyydytä ja erittäinki ei meistä tahtoneet maistaa ne kovat korput, nimeltä "ankkuripuut", joita kävi syöminen ainoastaan siten, että ne vedessä liotettiin. Muuta keinoa ei kuitenkaan ole, kuin mukautua tähän, josta Humboldt'kin jo sanoo: "Se, joka polun tai maantien puutteessa täytyy meritse matkustaa, ei saa valittaa sen vastuksia ja vaivaloisuuksia."

Merimatkustuksen yksitoikkoisuus ja ikävyys tulee erittäin tuntuvaksi ja usein tuskalliseksikin, kun kova ilma tahi tyyni tulee. Tyvenellä ilmalla on tasainen meri ison peilin kalttainen, laiva pysyy paikallaan, purjeet riippuvat velttoina mastoissa ja tämä paikalla pysyminen nulostuttaa mielen. Mutta toisenlaiseksi muuttuu laivamiesten ja matkustajain luonto, kun tuuli puhaltaa purjeisin, laiva kulkee kolme tahi neljä penikulmaa tunnissa, kun vesi vaahtoaa kokassa ja se vako, jonka laiva kyntää suolaiseen aaltoon, kirkkaalla näkyy penikulman pitkältä.

Matkustajain askaroimisella tällä pitkällä matkalla oli ainoastaan tarkoituksena lyhentää aikaa ja poistaa ikävää. Luettiin, soitettiin ja tarkastettiin vesilintuja, jotka kiertelivät laivan ympäri; suuruutensa ja nopean lentonsa puolesta oli albatrossi erittäin merkillinen. Tämä lintu, jota etenkin tapasimme Atlantin valtameressä, on likemmä 10 jalkaa yhdestä siivennenästä toiseen ja on erittäin huokea pyytää; se näkyi enimmiten elävän laivasta viskatuista ruo'an jätteistä. Me pyysimme lintua siten, että heitimme sille koukkuun kiinnitetyn lihapalan.

Jalon näyn tarjosi aina auringon nousu ja lasku; viehättävän ihanaa oli se päiväntasaajan alla ja tropiikien seuduilla, jossa pilvet muodostivat kaikenmoisia muotoja ja haamuja. Erittäinki mieltä hurmauttava oli auringon lasku.

Kun laivat kohtaavat toisiansa, tervehtivät he lippujen mastoon vetämisellä ja likenevät toisiaan niin paljon, että puhetorven kautta voivat keskustella. Tavallisimmat kysymykset ovat: "mistä tuletta? mikin? mitä uutisia? mimmoinen tuuli ja ilma teillä on ollut?" Tämmöiset ja monet muut kysymykset vastataan joko samalla tavalla tahi merkkein kautta yhtä nopeasti kuin ne tehdäänkin.

Auringon laskettua, alkaa kummallinen näky, sillä koko merenpinta loistaa himmeällä valolla. Syytä tähän kummalliseen ilmiöön ei vielä varmaan tiedetä; luultavasti syntyy se lukemattomista infusioni-eläimistä, jotka elävät meressä. Usein näyttää koko meri juhlavalkeilla koristetuksi; miljoonia pieniä tulisoittoja tanssii ja loikkii veden pinnalla, kalat näkyvät selvästi kirkkaan, pyrstöntapaisen juoman läpi, jonka ne jättävät jälkeensä ja laivan perästä näyttää jäävän tulinen tie. Kuinka suloinen onkaan semmoinen hiljainen kuuvalo-yö katsottuna kannelta? Kuinka sopiva ylentämään mieltä Hänen puoleensa, joka on luonut meren ja kaikki, mitä siinä on; kuinka tarpeellinen herättämään katsojaa tutkimaan itseään ja kulunutta elämäänsä! Uneksien katselee silmä avarata kuun valkaisemaa merta, hartaasti kuuntelee korva vanhan päivettyneen laivamiehen kertomuksia, ajatukset rientävät ennakolta odotettuun maahan ja lentävät takaisin rakkaasen isänmaahan, jonka lauluja liikutetuilla, kotikipeillä sydämillä rupeamme laulamaan.

Tähän saakka olimme saaneet iloita hyvästä tuulesta ja suloisesta ilmasta; Europa oli takanamme ja iloisesti kiikkui laiva Atlantin valtameren aalloilla. Ilmapuntari alkoi laskea, semmoisia vesilintuja, joita siihen saakka emme olleet nähneet, lenteli levottomina mastojen ympäri, vesi alkoi paisua, kaukaa kuului kolkko ulvonto ja kohina, joka aina yltyi kovemmaksi, komppassi väänsiin neulallaan vavisten, vanhat ja kokeneet laivamiehet etsivät myrskyvaatteensa ja katteini tarkasti jylhänä mustia pilviä, jotka kokoontuivat ylitsemme: katseli myrskyn enteitä!

Katteinin käskyt täytettiin nopeasti, kaikki purjeet käärittiin ja myrskypurje, joka on niin tarpeellinen laivan ohjaamisessa, vedettiin etumastiin. Kaksi kokeneinta laivamiestä menivät perärattaasen, sillä se pieni ruoteli on ainoa ase tätä pelättävää väkivaltaista vihollista vastaan; tämän hoitamisessa on laivan joko onni tahi onnettomuus, yksi ainoa viallinen kierros vaikuttaa, että aallot heittävät laivan kumoon. Kaikki irtonainen tavara sidottiin nuorilla kiini, kannen luukut sulettiin ja siten järjestettyinä odotettiin lähestyvää vihollista.

Marraskuun 2 päivän aamuna oli meillä semmoinen näytelmä, jota ei kukaan unhoita, joka sen näki. Ei mikään maalarin pensseli, ei mikään kynä taida osapuillekaan kertoa, mitä me tänä aamuna näimme. Myrskyn raivoaminen, kun se ulvomalla vinkuen mastien ja nuorien välitse puserti niistä kummallisia, surullisia ääniä, aina syvimmästä bassoäänestä vienoimpaan ilmaharpun suhinaan, valtameren möyrinä, kun sen aallot kohosivat korkeiden vuoriharjuin kaltaisiksi ja semmoisina ryntäsivät vastatusten ja kovalla rytinällä murtuivat hajallensa antaaksensa tilaa toisille, laivan surkea ruske ja tutina, kun se vapisi perustuksiinsa saakka, — kaikkea tätä ei voi sanoilla selittää ja ainoastaan sillä, joka itse on tämmöisessä myrskyssä ollut, on käsitys tästä jalosta luonnon ilmiöstä.

Ja silloin kun se raivokas suolainen vesi rynnisti vastaamme ja huumaavalla pauhinalla vyöri vaikeroivan laivan yli, kun aukko aukon perästä ilmestyi nielemään sitä, silloin näin selvästi, mikä ääretön ero oli Jumalan ja ihmisen, Luojan ja luodun välillä, silloin tunsin syvemmin kuin koskaan ennen tomun lapsen voimattomuuden korkean ja kaikkivaltiaan maailman hallitsian rinnalla.

Myrsky raivosi muutamia päiviä, se vei meiltä monta purjetta ja osan laivan laidoitusta; kun katteini seuraavana päivänä otti keskipäiväkorkeuden, huomasi hän pelolla laivan siirtyneen 300 penikulmaa oikealta suunnaltaan.

Matkamme suloisimman osan vietimme tropiikien alla. Yhtämyötäinen tuuli lievitti kuumuuden auringosta, joka oli pystysuoraan päällämme, tummansininen, pilvetön taivas kuvastui mereen ja hupaista oli senlisäksi katsella lentokaloja, jotka laumoissa kohosivat merestä ja usein läjittäin putosivat laivan kannelle. Nämä kalat ovat sillin kaltaisia, ehkä vähä pienempiä kuin nämä. Ilmassa käyttävät ne pitkiä eviänsä siipinä, kuitenkin ainoastaan niin kauvan kun ne ovat märkinä. Eväin kuivettua putoaa kala jälleen veteen.

Taivas ja sen omituisuudet saavat näiden leveysasteiden alla toisen muodon. Muutamien minuuttien perästä, sitte kun aurinko, tummansinisenä pallona, on painunut mereen muuttuu päivä yöksi. Hämärätä ei täällä ole. Pohjaisella taivaan rannalla häviävät vähitellen ne vanhastaan tutut tähtitarhat ja niiden sijaan ilmestyy uusia.

Matkaa jatkaessa oli meillä seurana hai-kalojaa ja tulimme tilaisuuteen pyytääkin yhden semmoisen. Läskipalanen kiinnitettiin nuorassa olevaan koukkuun ja heitettiin mereen; kala laskeusi selälleen ja nieli tämän onnettoman syötin. Nyt tarvittiin kaikkein laivamiesten yhteiset voimat vahvalla köydellä vetämään riiviötä kannelle. Muutaman tunnin jäykän vastarinnan kanssa taisteltua oli kala kaikkein riemuksi laivalla ja tehtiin ensin vahingoittumattomaksi siten, että hakattiin siltä pää ja pyrstö. Sitten taisi kukin tyydyttää uteliaisuuttaan ja katsella petoa. Se oli 18 jalkaa pitkä, vaan ikä, asiantuntevain laivamiesten mukaan, ei vielä korkea. Saalista emme voineet käyttää hyödyksemme; sillä liha ei kelpaa ravinnoksi ja traania keittää siitä ei ollut tilaa. Siis kala hakattiin palasiksi ja heitettiin mereen.

Joulukuun 3 päivänä kulimme päiväntasaajan yli. Vanha tunnettu tapa laivalla vaatii, että kaikki laivamiehet, jotka ensi kerran purjehtivat päiväntasaajan yli, saavat merikasteen. Tämä omituinen juhla on hupainen poikkeus yksitoikkoisessa laiva-elämässä ja vaikka laivamiesten vehkeet tässä tilaisuudessa usein tuntuvat törkeiltä, oli meille kuitenkin suuri huvitus saada nähdä ja ottaa osaa tässä kummallisessa kasteentoimituksessa.

Kaikki kastetta toimittavat laivamiehet olivat naamoittaneet itsensä, esitellen Ahtia ja hänen seuralaisiansa. Juhlakulussa käytyä kannen ympäri, jolloin vanhan savutorven ja muiden kummallisten koneiden avulla tarkastettiin aurinkoa, kokoonnuttiin keskellä laivaa olevan vedellä täytetyn ammeen ympäri; tämän yli oli pantu lauta, jolle kastettava istutettiin. Nyt alkoi tutkinto. "Kuinka kauan tarvitsisit aikaa, purjehtiaksesi maan ympäri?" kysyi Ahti ja samalla kun kysytty aukaisi suunsa vastatuksensa, pyyhki yksi laivamies hänen näköänsä liisteri-sutilla ja toinen tervasutilla. Tämä toimitus uudistettiin niin usein, kuin mies oli tuntematon tervasta ja liisteristä. Silloin temmastiin lauta odottamatta hänen altansa ja ympäriseisovain nauruksi putosi hän vedellä täytettyyn astiaan. Vasta sitte kun hän oli luvannut riittävän lunastusrahan päästettiin hän ammeesta, jolloin jonkun toisen täytyi taas istuutua laudalle ja kärsiä sama menettelö.

Kun vasta-alkuiset laivamiehet olivat kärsineet tämän vähemmän miellyttävän toimituksen, alkoi yleinen kaste. Mastoista kaasivat laivamiehet äärettömät vesitulvat päällemme, kaikki kiulut ja ämpärit olivat toimituksessa ja jokainen koetteli saada itselleen ämpärin kaataaksensa sen suolaisen sisällön toisen päälle. Ei vaimoja eikä lapsiakaan säästetty; useimmat antautuivat mielellään tämän kylvyn alaisiksi, sillä vesi oli lämmintä ja lämpömittari katveessa näytti 45 pykälää Cels.

Kun laivamiehet olivat saaneet veronsa matkustajilta ja siten voittaneet oikean tarkoituksensa kasteella, laulettiin, soitettiin ja tanssittiin, katteini piti huolta tarpeellisista juomista ja siten kului päivä iloisesti. Iltapuoleen heitettiin mereen Ahdin kunniaksi palava pikitynnyri ja tällä oli merikasteen iloinen juhla loppunut.

Kun olimme lähellä Brasiiliaa, näimme hätälipulla varustetun laivan. Se laski meitä kohti ja kun oli puolen penikulman päässä, irtautui siitä vene, jolla katteini ja kuus laivanmiestä sen väestöä sousi luoksemme. He olivat espanialaisia, jotka, tullen Etelämeren-saarista, olivat kärsineet haaksirikon Magelhaen'in salmessa; ainoastaan kuus-viikkoisen lakkaamattoman pumppaamisen kautta olivat estäneet laivaansa uppoamasta. Nyt olivat suuressa hädässä, sillä merivesi oli kastellut ja pilannut heidän ruokavaransa, niin että katteinimme mielellään heidän pyynnöstään antoi heille verestä ruokaa. Vielä keräsimme heille tupakkia ja sikaria, joiden puutteessa kauan olivat olleet ja näimme sitte heidän laskevan likimäiseen satamaan Rio Janeiroon, sitte kun sydämellisesti kiittäen olivat ottaneet meiltä jäähyväiset.

Joulun aikana purjehdimme Hyvän Toivon-niemen ympäri ja laskimme aina 56:teen eteläiseen leveysasteesen saakka voidaksemme käyttää pohjaista myötätuulta hyväksemme. Täällä oli kylmää ja myrskyistä; kuitenki oli meillä paljo huvittavia esineitä tarkasteltavina. Meren syvyydestä sukelsi pinnalle valaskaloja, suihkuten vettä korkealle ilmaan, suuri joukko niemikyyhkysiä ja vesilintuja, joista monta pyydettiin, liiteli ympäri laivaa. Eräänä aamuna näimme kummastuksella pitkän ja leveän veripunaisen juotin vedessä vetäytyvän idästä länteen. Kun ei kukaan voinut selittää syytä tähän ilmiöön, laskettiin ämpäri mereen ja vedettiin taas ylös täytettynä tällä punertavalla nesteellä. Silloin huomattiin tähän väriin olevan syynä lukematon joukko pieniä mato-eläimiä. Jalo oli näky-ala eteläisellä taivaan rannalla. Siellä näkyi suuria jäävuoria, jotka paistoivat ja välkkyivät priljantin kaltaisina auringon säteissä. Kun palaus matkallani purjehdin Kap Hornin ympäri sain hyvin läheltä ihmetellä Etelä-jäämeren jaloja näky-aloja, sillä 57:nen eteläisen leveysasteen kohdalla ympäröivät jäävuoret tykkänään laivamme, joten etenki öillä olimme vaarassa törmätä niiden kanssa yhteen. Jäävuoret, usein mahdottoman suuret, muodostuvat jos jonkin muotoisiksi. Usein olivat vanhain linna-jäännösten kaltaisia, varustettuina torneilla ja harjoilla, toiset taas ovat pyramidi-maisia; mutta laivoille vaarallisimmat ovat kuitenki pyöreät ja raskaat jääköntät, jotka joko ei ollenkaan näy tahi ainoastaan vähän kohoavat vedestä ja joita juuri senvuoksi on vaikea välttää.

Hyvän Toivon-niemi ja Kap Horn ovat vaarallisimpia paikkoja meriläisille ja harvoin näiden Afrikan ja Amerikan niemien ympäri purjehditaan ettei myrskyt raivoa, jotka ovat vaarallisemmat kulkevien jäälohkareiden tähden.

Hupainen on havaita sitä ilma-alan muutosta, jonka huomaa purjehtiessa puolen maapallon ympäri. Siten näin neljän kuukauden ajalla matkatessani Melbourne'sta Lontoosen kolme talvea. Sade-aika, Austraalian talvi, loppui silloin kun Elokuun keskipalkoilla purjehdin Melbourne'sta, Syyskuun loppupuolella olin jäävyöhykkeessä Kap Horn'in kohdalla ja kolmannen talven näin Joulukuussa kotitienoollani.

Pitkän ja vaivaloisen matkustuksen perästä, sitte kun olimme purjehtineet 110 päivää, kuului vihoviimein Helmikuun 5 päivänä iloinen huuto; "maa! maa!"

Kolumbus ei liene ollut onnellisempi, kun hän Amerikan löysi, vanki ei taida enemmän iloita, kun hänelle äkkiarvaamatta vapauden portit avataan, kuin minä, koska laivatykkien pauke todisti tämän iloisen sanoman. Kaikki ryntäsivät kannelle tervehtimään ja omin silmin näkemään sitä odotettua maata, mielihalujemme ja toivojemme päämaalia. Alussa näytti maa vaan taivaan rannalta kohoavalta pilvellä, vaan alkoi näkyä selvemmin, mitä lähemmäksi tultiin. Vesi muuttui aina vaalean vihreämmäksi, kohta kulimme ensimäisen majakan sivu, ja kun ei luotsia näkynyt, antoi katteini laskea laivan ankkuriin kauniissa lahdekkeessa Adelaide'n lähellä. Seuraavana aamuna tuli odotettu luotsi, höyrylaiva otti meidät peräänsä ja vai muutamassa tunnissa Port Adelaide'n satamaan.

Englantilaiset virkamiehet tulivat kannelle myötätuotuja tavaroita katsastamaan ja kun lopullisesti lääkäri oli tutkinut terveydentilamme ja selittänyt sen tyydyttäväksi, sai kukin mennä mihin tahtoi.

Muutamien kumppanieni kanssa virkistettyä itseäni voimallisella englantilaisella aamiaisella teeveden, häränpaistin ja vehnäleivän kanssa, ajoimme rautatietä kahdeksan penikulman päässä olevaan Adelaide'en, etelä-Austraalian pääkaupunkiin.

Vaan kuinka hirveästi huomasimmekaan pettyneiksi, kun vihriäin ja hymyileväin niittyjen sijassa näimme auringon polttaman hietakorven! Kuinka kukistuivatkaan kerrassaan kaikki ne tuulentuvat, joita matkalla olimme rakentaneet, kun meille kaupungissa ilmoitettiin, että kultakaivokset suurimmaksi osaksi olivat hylätyt ja että nyt elon korjattua oli vaikea saada työtä, kuin myös, että suuri joukko työtöntä väkeä kuljeskeli pitkin kaupungin katuja! Näiden ilmoitusten totuutta täytyi meidän, vaikka vasten mieltämmekin, uskoa, sillä kaikissa katujen nurkissa näimme joukottain työtä hakevia henkilöitä seisovan joutilaina.

Silloin en vielä tietänyt, että vaikka kaupungissa on työvoimia yllinkyllin, on siitä puute maan sisällä ja että useammat, vaikka huonossakin varallisuuden tilassa ovat, ennen nauttivat mukavampaa elämää kaupungissa kuin maalla, jossa tosin saa paljon kärsiä puutteita, vaan jossa varmaan myös on paljoa onnellisempi olo.

Vasta-tullutta peijaavat ja pettävät kaikella tavoin ei ainoastaan ulkomaalaiset, joiden kieltä ei ymmärrä, vaan myös omat maamiehet, siten, että liianki usein lähenevät häntä, antavat neuvoja ja ovat olevinaan ystäviä niin kauan kuin ovat saaneet häneltä hänen rahansa. Nämä surullisesti mainiot petturit ovat vastatulleen vaarallisimmat viholliset; ja missä voipikaan saaliin himoisen roistoväen kokeilla olla parempi ala kuin kultamaassa?

Monenmoisia kokeita saapi vastatullut tehdä voidakseen ansaita ylläpitonsa. Sata kertaa koettelee hän; vaan nämä kokeet eivät onnistu, kun alituiseen tehdään sama ikävä kysymys: "taidatteko puhua englannin kieltä?" — "En". — "Menkää sitte ja oppikaa sitä, ja kun taidatte haastaa kieltä, niin tulkaa uudestaan kysymään."

Myös ilma-alalla on paha vaikutus vieraasen. Aurinko, johon hän ei ole tottunut, polttaa häntä ja kuumat saamum-tuulet, tullen sisämaasta, vaivaavat häntä tuomallaan hienolla hiekalla, nostaen lämpömittarin 50:teen asteesen Celsiusta, kuumuuteen, jota tuskin voi kärsiä. Senlisäksi lentelee tuhottomasti kärpäsiä ja moskiittoja, jotka ovat suurena maanvaivana. Ja kumma kyllä, täytyy vastatulian kärsiä näiltä kaikkein enimmän. Turhat kokeet vapautua näistä ja hiki, joka kaikkialta ruumiista pusertuu, muuttavat onnettoman melkein toivottomaksi ja usein tulee hän siihen uskoon, että kaikki vastahakoisuudet ovat yhdistyneet, tehdäkseen hänen oloansa vieraassa maassa mitä vaivaloisemmaksi.

Näissä sisällisissä ja ulkonaisissa tuskissa, näissä surullisissa toiveissa; elämän pidon alituisessa taistelossa näkee hän viimisen rahansa menevän ja huomaa lopullisesti olevansa vieraassa maassa, tuhatmääriä penikulmia kotitienoostaan, rahatta, ystävittä, kaikitta toiveitta raha-ansioon, vierasten ihmisten seassa, joiden kieltä ei ymmärrä!

Semmoinen oli minun ensi-aikani siinä kiitetyssä ja toivotussa Austraalian kultamaassa. Mielikuvituksen viehättävät kuvat ja vaaran-alaisuus, joka nuoruuden i'ässä ollen mielellään yhdistyy ajatukseen vieraista maista, katosivat näistä ensimäisistä kokeista ja paljas elämän todellisuus kovine vaatimuksineen tuli niiden sijaan.

Sitkeällä kärsivällisyydellä ja kestävyydellä pysytteleikse vasta-tullut niissä tienoin, joissa hän ensin astui maalle, niin kauan, kuin tuntee maan polttavan allansa; sitte vasta hän koneellisesti etsii matkalaukkunsa mennäksensä eteenpäin. Minullekin tuli tämmöinen hetki ja nyt oli valittavanani joko kääntyä kulta-laaksoihin, kuparikaivannoihin tahi hakea onneani maan sisällä olevissa suurissa lammasmoisioissa.

Sitte kun kaikki kokeet kaupungissa saada jonkinmoista työ-ansiota olivat huonosti onnistuneet, päätin muutamien ystävien keralla matkustaa 100 penikulman päässä oleviin kuparikaivannoihin, joissa sanottiin aina olevan työtä. Panimme siis päällemme maan tavallisen puvun, johon kuuluu englantilaisesta nahasta tehdyt valkoiset housut, punanen tahi sininen paita ynnä leveälaitainen hattu, jota paitsi varustimme itsemme sängyn asemesta olevalla villapeitteellä, joka kokoonkäärittynä riippui olkapäillä ja kannatti toisessa päässään teevesipannun ja juoma-pikarin. Näin varustettuna käänsimme Adelaide'lle selkämme. Ensi alussa meni tie viljellyn maan läpi vehnävainioineen ja viinamäkinoen. Vehnä ja viinarypäleet höystyvät täällä hyvin ja erittäin ovat saksalaiset ansiollisesti edistäneet jälkimäistä. Tällä kansakunnalla on Adelaide'n läheisyydessä omat kylänsä kirkkoineen ja saksalaisina kouluineen; he elävät siellä hyvin onnellisina ja tyytyväisinä. Maa on hedelmällinen ja ulostekoja on joko vähän tahi ei ollenkaan.

Austraalian ilman-ala sallii matkustajan maata koko yönsä paljaan taivaan kannen alla ja tuhannet tekevät sen suurimman osan elämästänsä. Samoin myös mekin vaelluksellamme. Kun iltasella olimme löytäneet sopivan paikan, jossa oli puita ja vettä, tehtiin valkea ja keitettiin teevesi. Yksinkertaisen illallisen jälkeen otti yksi seurastamme kitaran ja me lauloimme vanhan isänmaallisen laulun. Päämme päällä suhisivat kunnia-arvoisten gummipuiden latvat ja niiden läpi katseli vanha, rakas kuu meitä. Villikoirain ulvonta ja lähellä olevan Etelämeren kohina vaivuttivat meidät viimein unehen, me uneksuimme kotitienoosta ja entisistä onnellisista ajoista!

Kun eräänä päivänä menimme muutaman ravintolan sivu, luultiin meitä kierteleviksi soittoniekoiksi ja käskettiin astumaan sisälle. Siellä oli kemut. Paljo herroja ja rouvasväkeä oli ko'ossa, jotka ahkerasti joivat viiniä, olutta ja brandy'ä ynnä nostivat hurraahuutoja vanhan Englannin kunniaksi. Vanha irlantilainen soitti viulua, jota näissä tiloissa ei koskaan saa puuttua ja meitä pakoitettiin säestämään. Tarpeellisten koneiden puutteessa lyötiin rumpua erään läkki-astian pohjalle, paperilla kääritty kampa oli räikkätorvena ja ystäväni teki soittokunnan täydelliseksi kitarallansa. Vanha viulunsoittaja oli kapellimestari; sitte kun hän muutaman kerran oli tyhjentänyt lasinsa meidän muistoksemme alkoi soitto ja tanssi. Koska tässä ei vaadittu niin paljon äänien sointuisuutta, vaan enemmän tahtiin menevätä rätinää, päättyi esittelömme kaikkein mieliksi. Seura ei antanut meitä olla minkään puutteessa ja niinpä vietimme iloisen illan. Kun seuraavana aamuna olisimme ottaneet jäähyväiset kapellimestariltamme, makasi hän vielä pöydän alla sikeässä unessa.

Iltana ennen kuin pääsimme perille, yhdyimme ensi kerran syntyperäisten asukasten kanssa. Kun näitä ensi kerran näkee, herättää se pelkoa ja kauhua. Heitä lähetessämme nousi muutamia näistä puoli-alastomista olennoista makaavasta asennosta seisoalle, vaan kaikki muut istuivat tulen ääressä ja kerjäsivät tupakkaa niinhyvin miehet kuin naiset. Täytettyä heidän pyyntönsä, osoittivat he erästä kengurua, jota parastaikaa hiilillä paistettiin, ja kehoittivat meitä viittauksilla syömään siitä. Me täytimme pyyntönsä; kuitenki oli makumme liian sivistynyt voidaksemme nauttia tätä ruokalajia.

Tänä iltana oli täysikuu, jota tapausta mustat ihmiset juhlana pitävät. Siten saimme olla läsnä tässä heidän Korrobere-nimisessä juhlassaan. Miehet maalaavat ruumiillensa kaikenlaisia kuvia ja koristavat pitkät, vanukkeiset tukkansa punamaalilla ja linnunsulilla; vaimot muodostavat piirin ja sill'aikaa kun miehet sen sisällä pitävät villiä tanssiansa, lyövät he tahtia, jonka mukaan laulavatkin. Hupaista oli nähdä näitä villin erämaan lapsia luonnontilassaan, varustettuina keihäillä ja nuijilla, joita miehet heiluttivat ikään kuin olisivat olleet sodassa, sill'aikaa kun vaimot, tämän villin sotaleikin innostamina, usein ulvoivat niin kauheasti ja hirvittävästi että pelästyen luulimme olevamme kadotuksen syvyydessä.

Tultuamme matkan perille, otimme asuntomme eräässä englantilaisessa ravintolassa, josta seuraavana aamuna astuimme kaivannon konttuoriin työtä tiedustamaan. Työnjohtaja tervehti ystävällisesti hymyillen, kun meitä katseli. Hän taisi nähdä, ettemme vielä paljon kuokkaa ja lapioa olleet käyttäneet. Koska hän ei voinut meitä ymmärtää, käski hän meidän hakea jonkun maamiehen tulkiksi; pitkällisen hakemisen ja kysymisen perästä onnistuikin meidän löytää erään vuorityömiehen kotoisin Harzista ja tämä seurasi meitä, Nyt meidät kirjoitettiin työmiesluetteloon, meille annettiin lapiot ja kohta aloimme kuparimalmia kärryillä kulettaa huuhtomalaitokseen. Jos huuhdottu malmi oli köyhää, pantiin se sulatusuuniin, jota vastoin runsas-aineinen malmi sulattamatonna säkeissä vietiin Englantiin.

Tämä rikas ja voittoa antava kuparikaivos oli perustettu osakkeille ja tässä työskenteli minun aikanani yli tuhannen ihmisen kaikista maista ja kaikista kansan-luokista. Työ-aika oli joka päivä 9 tuntia; työ oli jotenkin helppoa ja työn-antajain ynnä työmiesten väli oli vapaampi ja parempi kuin Europassa. Kun iltasella kokoonnuimme teepöydän ääreen, ei kukaan olisi voinut luulla meidän olevan tavallisia työmiehiä. Eräs vanha kunnian-arvoinen englantilainen, joka oli ollut harjoitteleva lääkäri, vaan onnettomuuksien kautta joutunut rappiotilaan, oli puheenjohtajamme ja niinkuin tavallista on englantilaisten aterioilla, että joku määrätty henkilö jakelee lihan, ei hänkään antanut kenenkään tätä tointa itseltään riistää. Aina näyttäytyi hän pöydässä puettuna mustaan takkiin ja valkoiseen huiviin, piti vilkasta keskustelua vireellä ja tutki iltaruo'an jälestä latinalaisia ja kreekkalaisia kirjailleitansa, jota vastoin minä käytin joutohetkeni englannin kielen oppimiseen, jossa edistyinkin siinä määrässä, että välttävästi sitä taisin puhua, kun muutaman kuukauden perästä läksin tästä paikasta.

Suuret edut ovat niillä, jotka kotimaassaan ovat oppineet jotakin käsityötä, niinkuin rauta- ja puusepillä, kirvesmiehillä, leipureilla, teurastajilla ja maanviljeliöillä; näitä tässä maassa etsitään ja ne voivatkin ansaita paljo rahaa. Useimmat maahan muuttavat henkilöt eivät kuitenkaan taida mitään käsityötä erittäin, vaan ryhtyvät kaikkeen, mistä luulevat jotakin ansaitsevansa. Nämä henkilöt saavat alituista tointa erittäinki Austraalian isoissa lammasmoisioissa ja karjakartanoissa, joissa minäkin isomman osan siellä-olo-aikaani olen viettänyt. Karjataloin hallussa on suurin osa maata ja alkavat ne niiltä tienoin, missä maanviljelys loppuu. Satamääriä penikulmia ulottuu niitä maan sisälle ja ovat ikäänkuin etuvartioita sivistyksen ja erämaan rajalla. Kauempana ei valko-ihoisilla ole maata; siellä puollustaa erämaan poika yksinään oikeuksiaan ja kotitienoitaan.

Suurimmilla lammasmoisioilla on yli sadantuhannen lampaan ja sitä paitsi paljo sarvikarjaa ja hevosia. Nämä laumat ovat, laitumien laadun suhteen, jaetut karjoihin, joissa on tuhannesta kolmeentuhanteen eläimeen ja itsekullakin karjalla on oma pääpaimenensa. Runsaan ruohonkasvun ja laitumen suuruuden suhteen olisi paimenella helppo työ, jos hän ei tarvitseisi valvoa karjaa villikoirilta, jotka muutamissa osissa maata suurissa parvissa sitä hätyyttelevät. Vieläkin pahempi vihollinen on hänellä, jos karjalaitumensa on enemmän maan sisällä; siellä villi-ihmiset hyökkäävät karjaan, jota usein pahoin raatelevat, ei säästäen ihmistäkään. Semmoisissa paikoin ei yks paimen riitä, vaan suojelee silloin monta aseella hyvästi varustettua miestä karjaa.

Paimenen asunto on pieni mökki, usein kahdenkymmenen penikulman päässä lampaiden omistajan asunnosta. Hänen elämänsä, ehkä yksinäinen, on kuitenki suruton ja paimenien seassa näkee monta sivistynyttä, usein oppineitakin henkilöitä ja onnellisia perheenisiä. Pyynnöstään saavat he sanomalehtiä ja kirjoja ja paimen voipi ansaita vuosittain 400 ja 500 talaria (1572 ja 1965 suomen markkaa). Austraalian paimenen täytyy osata teurastaa ja leipoa, keittää, ratsastaa ja ajaa, vaan erittäin tarpeellinen on hänen tuntea kompassia ja ympäri olevia tienoita, jos ei tahdo eksyä. Tuskin voipi ajatella, kuinka helposti tämä tapahtuu ynnä kuinka avuttomaksi ja onnettomaksi ainakin alussa itsensä tuntee tässä erämaassa, näillä aavoilla ja loppumattomilla heinälakeuksilla, joilla silmä turhaan hakee paikkaa, jota tuntisi.

Kerran kun taas matkustin Adelaide'n ja Melbourne'n välillä, otin eräänä aamuna jäähyväiset vierasvaraiselta skotlantilaiselta isännältäni, jatkaakseni matkaa viimeksi mainittuun kaupunkiin. Hyväntahtoisesti neuvottiin minua jonkun matkan päässä poikkeemaan syrjätielle, jonka kautta matka lyhentyisi muutamalla penikulmalla ja kuitenkin olisin oikealla tolalla. Tämä hyvää tarkoittava neuvo oli tienoita tuntemattomalle mieletön; sen ovat monet saaneet hengellään maksaa ja olisi sillä minunki suhteeni ollut surullisimmat seuraukset, jos ei armollinen sallimus olisi ohjannut askeleitani.

Austraalian sisällä ei löydy todellisia maanteitä, vaan ainoastaan kapeita ajoteitä, jotka, kulkien yhdestä pysäyspaikasta toiseen, ovat kymmenestä kolmeenkymmeneen penikulmaan toisistaan. Nämä huonot tiet huuhtoo sade-ajan vesitulvat tuntemattomiksi ja tämä vuoden-aika oli käsissä.

Useita päiviä oli rajusti satanut, raskaat, tummat pilvet peittivät taivaan ja usein sain pitkiä matkoja vedessä kaahlata. Kulin eteenpäin; vaan kun usean tunnin kuluttua en voinut löytää etsimääni tietä, luulin kau'an sitten kulkeneeni sen ylitse ja käännyin takaisin, päästäkseni edes viimiseen yökorttieriini, ett'en olisi tarvinnut viettää yötäni aukealla kedolla; sillä sade tuli rajummaksi ja putosi virtana taivaasta. Nopein askelin kiiruhdin eteenpäin, voidakseni ennenkuin yö saavutti, päästä katoksen alle; silloin tulin odottamatta polulle, jota seurasin siinä suloisessa luulossa, että sitä myöten pääsisin jonkun paimenen asunnolle. Mutta kauhukseni päättyikin se erään ison heteikön rannalle, jolla ympäri-olevat härkäin ja hevosten luut muistuttivat minua erään saksalais-siirtolaisen varoitusta, ett'ei pidä seurata tämmöisiä polkuja, koska ne eksyttävät matkustajaa. Kesän ajalla, kun joet ja purot usein kuivavat ja vesi alkaa puuttua, kulkee karja viiskymmentä ja satukin englannin penikulmaa yks toisensa perästä heteikön vesille. Sinne tultua, heittäytyvät janoiset eläimet kärsimättömyydellä puoleksi kuivuneihin lantaisin, painuvat syvästi mutaan, heittäen joukottain henkensä.

Päivä loppui ja yön varjot alkoivat peittää maisemia. Kaikin voimin koittelin huutaa, että ehkä joku kotia palaava paimen kuulisi minua; ainoastaan joukko säikkyneitä papu-kaijoja kohosi ilmaan rääkyen, vaan muutoin oli kaikki hiljaa. Siinä luulossa, että olin eksynyt, tulin nyt ihka varmaksi.

Pidin itseäni tässä erämaassa kadotettuna ihmisenä ja kaikki ne hirvittävät kuvaukset, joista niin usein olin lukenut ja kuullut kerrottavan, näyttivät vieläkin kauheimmilla. Läpimärkänä ja väsyneenä istuuduin kaatuneelle puulle viettääkseni tässä yötä, vaan nyt alkoi vatsakin vaatia veroansa. Nälän ensimäiset ahdistukset ovat kovimmat. Ne palaavat säännöllisesti ja päättyvät heikkoudella ja pyörtymisellä. Jalat eivät tahdo kannattaa ruumista, välinpitämättömyys ja velttous, jotka ovat nälkään kuolemisen ensimäiset tunnusmerkit alkavat tuntua; useita kertoja koittelee kärsivä eksynyt nousta jaloilleen, vaan hän, viimisten voimain loputtua, kaatuu maahan ja tainnuksissa olo ainaiseksi sulkee hänen silmänsä. Silloin kaarneet ja korppikotkat tappelevat villikoirain kanssa saaliista ja kuukausien, ehkäpä vasta vuosien kuluttua löydetään vaalenneet luut, joiden johdolla sanomalehdet kertovat uusista uhreista, joita Austraalian erämaa on ottanut.

Muutamia kertoja nukahdin, suloiset mielenkuvaelmat alkoivat ilveitään, asettaen muun muassa eteeni ruokapöydän monine herkkuineen; halukkaasti istuin sen ääreen, vaan kylmyys puistatti ja herätti minut samalla armottomasti. Milloin taas uneksuin makaavani lämpimällä vuoteella; suloisesti siinä kääntelin ja vääntelin itseäni, vaan silloin taas putosin oksaltani ja huomasin makaavani märällä maalla.

Viimeinki koitti toivottu päivä. Sade oli lakannut, auringon kultasäteet ennustivat kaunista päivää; uuden elämän tunsin virtaavan jäsenissäni, uuden toivon sydämessäni. Rauhoitin valittavaa vatsaani tupakkapiipulla, ja, puhaltaessani pienet tupakkapilvet kirkkaasen ilmaan, mietin mihin suuntaan olisi paras lähteä. Olin monesti kuullut että ne, jotka eksyvät, useinki päivän kierreltyä lopullisesti tulevat lähtöpaikkaan ja ettei minulle näin kävisi, päätin seurata vaan yhtä suuntaa. Vaan minkä suunnan valitsisin? Kun siitä muutoin en voinut soveltua itse kanssani, päätin onnen antaa määrätä sen.

Ensin kuitenki rukoilin Jumalalta apua, sillä onnellinen on se ihminen, joka tietää, että hänellä on ystävä ylähällä. Ainoastaan korkeampi voima taisi minut saattaa tästä erämaan labyrintistä ja tähän voimaan luottaen kirjoitinkin neljälle paperilapulle ilmasuunnat pohjoinen, etelä, itä ja länsi, kiersin ne torvelle, heitin lakkiini ja vedin yhden. Länsi oli se ilmansuunta, jota arvan mukaan piti seuraamani ja niin päätinkin tehdä, niin kauan kun jalkani kannattaisivat.

Voidakseni helpommin ja nopeammin kävellä, otin ainoastaan tärkeimmät tavarani myötä ja läksin siis auringon ja kompassin osoittamaa suuntaa astumaan. Joku lakkaamaton levottomuus pakoitti minua kulkemaan rajusti ja harvoin levähdinkään. Niin tulin suurelle gummipuita kasvavalle lakeudelle. Semmoiset metsät eivät ole tiheitä, koska vesakoita puuttuu ja niissä taitaakin sentähden nähdä pitkät matkat eteensä. Suuria kenguru-laumoja juoksi sivuitseni, Emiu, Austraalian kamelikurki pärähti lentoon läheisyydessäni ja villit härät ja hevoset seisahtuivat vähän matkan päähän katselemaan minua suurilla silmillä. Löysin muutamia syötäviä juuria ja pesällisen linnunpoikasia, jotka söin; illan tultua tein tulen, leikkasin nuorta ruohoa ja keitin sen, virkistääkseni itseäni lämpimällä ruo'alla. Kuitenki tunsin selvästi voimani vähenevän ja uudestaan alkoi alakuloisuus ja pelko minua vaivata. Ei unikaan virkistänyt. Kolmas päivä valkeni ja töin tuskin taisin nousta seisomaan. Pyörrytys ja tähän saakka tuntematon raukeaminen hervostuttivat jäseneni, kuumetaudin oireet polttivat otsaani, ja, tuntien kuoleman lähestyvän, täytyi minun itsekseni myöntää loppuni olevan varman, jos en nopeammin onnistunut päästä tästä erämaasta. Huomasin, että siitä saakka kuin olin eksynyt, olin vaeltanut ainakin viiskymmentä englannin penikulmaa ja ei vieläkään näkynyt yhtään ihmisasunnon jälkeä. Nousin vähäiselle kukkulalle; vaan jos katsoin mihin hyvänsä, en missään nähnyt apua, en missään pelastusta. Olinko sivistyneiden ihmisten rajain sisällä, tahi olinko jo ainaiseksi tullut niiden ylitse? Veikö tieni minut johonkin vierasvaraiseen paikkaan tahi oliko kova osani määrännyt minut, hyljättynä maailmalta, vetämään viimiset hengenvetoni tässä erämaassa? En tietänyt sitä.

Eräs velvollisuus, oli minun vielä täytettävä: jättää jälkeenjääville tiedon surullisesta kohtalostani. Kirjoitin muistikirjaani saksan ja englannin kielillä nimeni ja kotopaikkani, pyytäen sitä, joka ehkä löysi sen, julkaisemaan nämä muistoonpanot, jonka tähden hänelle testamentteerasin vähäisen omaisuuteni, kymmenen englannin puntaa (250 suom. mkk.). Sitä paitsi kaversin nimeni juomamaljan pohjaan ja, pidettyäni iltarukouksen, kääriydyin peitteesen makaamaan ruvetakseni.

Taisi olla aamu-yö, kun kaukaa kuulin kukon laulun. Nousin ylös siinä luulossa, että olin uneksinut. Mutta vielä kerran kaikui korviini nuo vanhat tutut äänet, jotka nyt tuntuivat soitolta toisesta maailmasta. Olin siis ihmisten läheisyydessä ja samalla pelastettukin. Muutaman tunnin kuluttua saavuin erään englantilaisen lammasmoisiolle, jossa taas taisin saada takaisin entiset voimani. Kuitenki täytyi minun olla siten varova, etten ensi päivinä nauttinut muuta kuin maitoa ja leipää.

Matka siitä talosta, jossa olin saanut sen onnettoman neuvon, englantilaisen luo, oli vähän päälle kolmenkymmenen englannin penikulman. Jos silloin olisin, kun arpa määräsi kohtaloni, lähtenyt joko pohjoiseen tahi etelään, olisin varmaan kuollut, sillä jälkimäisessä tapauksessa olisin kahdeksankymmentä penikulmaa käytyäni tullut meren rannalle ja edellisessä tapauksessa olisin tullut silloin vielä tuntemattomaan erämaahan.

Lammasmoisioin vilkkain aika on lampaiden keritseminen. Se alkaa sade-ajan loputtua Syyskuun alkupäivinä ja loppuu lämpimän ajan tultua Joulukuun alussa. Silloin on elämä vireätä näillä muutoin yksinäisillä ja hiljaisilla alueilla. Työmieslaumoja tulee ja lähtee jalkasin ja ratsain, kauppamiehiä saapuu rikkaasti kuormitetuilla vaunuilla, tarjoten tavaroitaan; silloin teurastetaan ja leivotaan ja kaikki herkkupalat, jotka lammasmoisio voi tarjota, peittävät ylellisesti katetut pöydät. Kaikilta haaroilta tulevat paimenet karjoineen antamaan ne keritä. Jos vettä on likitienoilla, tapahtuu ensin yleinen peseminen, jonka jälestä lampaat ajetaan suurien aitauksien sisälle, joissa keritseminen toimitetaan. Jos tarpeellinen määrä keritseviä henkilöitä on, alkaa työ. Jokaisella on lammas edessään ja toinen koittelee voittaa toisensa nopeudessa ja kätevyydessä, joten harjaantunut henkilö taitaa päivässä keritä sata lammasta. Leikattu villapeite, joka on yhtenä levynä, pannaan pöydälle, jossa se, lyhyemmän villan siitä eroitettua, kierretään torvelle ja lasketaan painon alle. Villapakat viedään likimäiseen satamaan härkien vetämällä suurilla kaksipyöräisillä kärryillä.

Kun se ilmoitus levisi, että rikkaita kulta-aloja oli löydetty, päätin minäkin niillä koitella onneani. Kahdeksassa päivässä vei minut eräs höyrylaiva Port Chalmers'in satamaan Uudella Seelannilla, josta usean englantilaisen seurassa jatkoin matkaa 80 englannin penikulman päässä oleville kulta-aloille. Kulkujoukko oli kansainvaelluksen näköinen, kaikilta haaroilta virtaili ihmisiä Jalkasin, ratsain ja vaunuilla, ihmisiä kaikenlaisista kansakunnista, eurooppalaisesta vaaleankeltaiseen kiinalaiseen ja kuparinkarvaiseen uusi-seelantilaiseen. Perille tultua näimme jo noin 10,000 ihmistä olevan täydessä työssä.

Kulta-ala oli korkeiden vuorien ympäröimä pitkä laakso, jonka viertemillä kullankaivajain asunnot ja teltit olivat sijoitetut. Mekin koittelimme niin pian kuin mahdollista sijoittaa itseämme tälle rinteelle; mutta ensin kuitenki hankimme 10 talarin maksua vastaan, jokaiselle välttämättömän, luvan maata kaivaa, joka lupa sitte kestää koko vuoden. Siten saimme laillisen oikeuden kullanetsimiseen kahdentoista neliöjalan suoranaisella maapalalla.

Paalutettua maa-osamme, rakensimme teltin ja kalvoimme sen ympärille syvät haudat. Sitte vasta alkoi kullankaivaminen. Tultua kahden jalan syvyydelle kohtasi meitä liuskakiventapainen maakerros, jonka seassa kulta oli hienoissa liuskoissa ja jyvissä. Tämä liuskakivikerros tarkoin raavittiin ja pestiin pelti-astioissa, joten kaikki keveämmät osat huuhdottiin pois ja raskas kulta putosi pohjalle.

Käytännössä on kolme erilaista kullankaivu-keinoa. Ensimäistä keinoa käytetään silloin, kun kulta on ylimäisessä maakerroksessa ja siten itsekurikin saatavana. Se aika, jolloin, niinkuin Kaliforniassa, saatiin kultaa joen hiekasta, tahi, niinkuin Austraaliassa, löydettiin maan pinnalta, on aikoja sitte mennyt. Yleisesti kaivetaan nyt 20 jalan syvyisiä kuoppia ja tämä kullansaanti-keino onkin helpoin.

Toinen menettelö on niinkutsuttu syvään-kaivaminen. Tämä vaatii täydellisiä vuorimiehen-taitoja, hirsillä salvettuja kaivu-aukkoja ja kaivannosta vettä nostavia pumppukoneita.

Kolmatta kullansaanti-keinoa käytetään silloin, kuin kulta on painunut ukonkiveen. Silloin sitä täydellisesti ei voi irroittaa koneellisella tavalla, vaan eroitetaan se, kiven särettyä, elohopean avulla. Tätä menettelöä sanotaan "amalgamation'iksi".

Itsekullakin kulta-alalla on monta korkeata virkamiestä ja joukko poliisipalvelioita, jotka valvovat rauhan ja järjestyksen yli, auttaen sorrettua oikeuksiinsa. Jos suurempien levottomuuksien aikana tämä järjestyskunta ei riitä, kehoittaa virkamies oikein ajattelevia lain nimessä auttamaan häntä.

Jos kullankaivaja tahtoo tarkasti suojella löydetyn kultansa, viepi hän sen nahkapussissa kultakonttuoriin virkamiesten halttuun. Pussi pannaan sinettiin, punnitaan, varustetaan omistajan nimellä ja tämä saapi siitä todistuksen. Joka viikko viedään kulta kaupunkiin sitä varten tehdyssä vaunussa, jota seuraa aseelliset poliisipalveliat ratsain; tätä saattoseuraa kutsutaan kultavartiakunnaksi ja tämän perille saavuttua on tavara säilössä. Usein tapahtui, että kultavartiakunta sai kärsiä päällekarkauksen ja heille uskotut aarteet ryöstettiin; mutta siinä tapauksessa ei työntekiä raskaasti ansaitsemalle omaisuudelleen kärsinyt vahinkoa, vaan hallitus antoi todistuksen omistajalle joko sen kadotetun määrän kultaa tahi sen arvon rahassa.

Hallitus piti vielä huolen jumalanpalveluksen viettämisestä kulta-alueissa, joten ne, jotka tunsivat vielä paremman aarteen kuin jalkainsa alla olevan metallin, saivat eläkettä sielullensa. Ja todella olikin se usein mieltä ylentävä ja jalo näky, kun paljaan taivaan alla joku evankelisen kirkkomme arvokas palvelia julisti evankeliumia kaikenvärisille ja kaikista maailman osista kokouneelle ihmisjoukolle.

Uuden Seelannin Mauri-nimiset alku-asujamet ovat paljon vilkkaampaa ja älyllisempää kansaa kuin Austraalian papuaskansa. He elävät huoneissa, viljelevät peltonsa ja heidän seassaan näkee kauppamiehiä ja käsityöläisiäkin. Siitä onnesta, että ovat paremmalla portaalla kuin villit veljensä, on heidän suureksi osaksi kiittäminen saksalaisten ja englantilaisten lähetyssaarnaajain väsymätöntä työtä, sillä he kristinopin ohessa toivat myös pakanoille sivistyksen. Villit, ihmissyöjät Maurit, tekivät kristinopin levittämiselle paljon vastarintaa ja vielä muutama vuosikin sitte [tämä lienee kirjoitettu noin 1860 vuoden paikoilla. Suom. muistutus.] hyökkäsivät eurooppalaisten päälle murhaten, jossa tilaisuudessa eräs saksalainen lähetyssaarnaaja Volkner tapettiin. Villi-ihmiset repivät hänen sydämensä, söivät sen ja raatelivat ruumista kauheimmalla tavalla. Näiden hirmutöiden vuoksi lähetettiin Englannista tänne sotaväkeä, joka murhaajain rankaisemalla matkaansai rauhan.

Uuden Seelannin eteläisin osa, jossa kultamaa oli, on epätasainen ja vuorinen ja täällä näin taas pitkän ajan kuluttua ensimäisen lumen. Vaan talvi kaksinkertaisten lasien läpi ja lämpimästä kamarista näyttää paljoa suloisemmalta kuin kullankaivajan asunnosta, liinateltistä; senpä vuoksi en halunnutkaan odottaa toisen talven tuloa, joten palasin runsailla rahavaroilla ja suuremmalla kokemuksella Austraaliaan amerikkalaisella kolmemastoisella laivalla ja pääsin neljäviikkoisen myrskyisen matkustuksen perästä Sydney'n kaupunkiin.

Sydney'llä on yksi kauniimpia satamoja maailmassa. Kuljettua jyrkän kallioseinän sivu, aukeaa äkki-arvaamatta leveä salmi ja kahden komean valotornin välitse purjehditaan kauniisen Botany-Bay'hin, johon katteini Cook sata vuotta sitten istutti englannin lipuu, ja jonka rannalle sama Englanti sittemmin perusti rangaistus-siirtomaan Uuden Etelä-Wales'in.

Austraalia (Uusi Hollanti) on köyhä vedestä ja sentähden myöskin eläimistä. Maan omista imettäväisistä on siellä suuremmissa laumoissa ainoastaan kenguruh ja possum, molemmat pussi-eläimiä, joiden lihaa alku-asukkaat syövät, käyttäen nahan peitteekseen. Näitä paitsi on maassa runsaasti villiä kissoja ja koiria; myöhemmin on sisemmällä maata keksitty jokia krokodiileillä.

Käärmeitä on suuressa määrässä ja monenlaatuisia Austraaliassa. Suurin käärme on 12 jalkaa pitkä ja 6 tuumaa paksu. Sen lihaa pitävät asukkaat herkkuna. Vaarallisin on kuolinkäärme (Deadder). Se on vaan kahden jalan pituinen, mutta sen pistosta tahi puremisesta seuraa kuolema muutamissa silmänräpäyksissä ja itse olin kerran vähällä saada kuolinhaavan semmoiselta. Kun Austraaliassa on tapana tappaa kaikki käärmeet, jotka kohtaa, piti minunkin lyödä pää poikki yhdeltä näistä matelevista eläimistä, vaan voidakseni sitä paremmin tehdä, tartuin sen takapuoleen. Onnekseni huomasin ajoissa sen kääntävän päätään kättäni kohti, jonka vuoksi heti heitin sen kädestäni ja tapoin ynnä kuletin sen likimäiseen asuntoon saadakseni tietää mitä laatua se oli. Täällä kuulin sen olevan kuolinkäärmeen, jonka tekemä haava on erittäin vaarallinen.

Toisen kerran löin erästä mustaa käärmettä, vaan luultavasti ei siihen oikein sattunut; sillä se kohosi pystyyn, sähisi ja kiiruhti jälkeeni. Vaan kulettuani muutaman askeleen putosi se jalkani eteen, jolloin onnellisemmalla lyönnillä tein lopun elämästään.

Vaarallisimmat ovat käärmeet Maaliskuussa, sillä silloin on niillä pojat. Silloin ne ahdistelevat pesäänsä läheneviä ihmisiä ei ainoastaan päivällä, vaan myös yöllä, jota ne muutoin eivät tee; sillä tavallisesti on käärme silloin vaarallinen, kun sen päälle polkasee. Eräänä päivänä istuin muutaman ystävän seurassa tupakoiden vanhalla kannolla ja tietämättä muusta katselin kangastusta, joka lämpiminä kuukausina usein näkyy Austraaliassa ja muuttaa sen suuret heinä-aukot äärettömiksi vesiksi. Silloin äkkiarvaamatta kuului vähäinen rätinä takanamme ja samassa mateli käärme kumppalini jalan yli piiloon. Pelästyksellä huusi toverini: "minä olen purtu", veti saappaan jalastaan ja silloin näimme iholla veritipan, näyttäen paikan, mihin käärmeen hampaat olivat sattuneet. Päättäväisesti leikkasi hän veitsellään haavan ympäriltä lihan ja niin kiiruhdimme likimäiseen taloon, jossa haava suolavedellä pestiin ja sidottiin. Paitsi vähäistä turvottamista pääsikin ystäväni siitä vaarallisemmitta seurauksitta. Haavan leikkaaminen on aina paras keino, vaan hyvä on haavan imeminenkin, jota alkuasujamet tekevät suurella taidolla.

Austraalia on hyvin linturikas ja näitä löytääkin kauneimmilla höyhenillä; papukaijoja on pieniä ja suuria, viheriäisiä, sinisiä ja punaisia ynnä monen muun laisia. Valkoiset, kirjavat ja mustat kakadu't ovat hyvin yleisiä ja tekevät suurta vahinkoa vehnäpelloilla, että maamiehen leikkuu-aikana täytyy panna vartiat lintulaumoja säikyttämään. Näitä paitsi on variksia, korppikotkia ja monenlaatuisia kotkia; omituisimpia eläimiä on Austraalian kamelikurki Emu eli Emiu, jonka höyhenet ovat pitkien ja paksujen karvojen kaltaisia.

Myöskin on täällä muutamia laululintuja, joista erittäin mainittakoon harakkain sukuun kuuluva Makpai. Sen laulu on kuitenki yksitoikkoinen, suruluonteinen ja ei likimainkaan kestä verrata meidän maan laululintuihin. Olen ollut Darling-joen varsilla ja niillä tienoin, missä tämä lintulaji asuskelee, vaan en kuitenkaan siellä kuullut paljon linnunlaulua tahi nähnyt näitä laulajoita suuressa määrässä. Päinvastoin Austraaliassa paljon kaivataan laululintuja, jonka vuoksi uskon, että se, joka asiasta on toisin väittänyt, on erehtynyt.

Gummipuut, jotka toisinaan kasvavat hyvinkin korkeiksi ja paksuiksi, täyttävät enimmiten Austraalian metsät. Näitä paitsi on vielä kauniita havu- ja lehti-puita.

Ihmisen ravinnoksi kelpaavia hedelmiä ja kasvia on sisimäisessä Austraaliassa vähän tahi ei ollenkaan; vaan siellä kuitenki sangen hyvästi menestyvät kaikki etelä- ja lämpimäin-maiden kasvit, jos niitä viljellään. Tarvitseisi vaan ihmisen ahkeruutta muuttamaan nämä autiot aromaat kasvaviksi pelloiksi ja puutarhoiksi ynnä saamaan elatusta miljonille ihmisille. Tehdyt pumpuli-istutukset menestyvät hyvin; kun Cactus-kasvia hoitaa, tulee se pienen huoneen korkuiseksi ja Adelaide'n, Melbourne'n ja Sydney'n kasvitarhoissa loistavat ruohokasvit ja puut semmoisella kauneudella, jota ainoastaan kuumassa ilmavyöhykkeessä voi nähdä. Sydney'n kasvitarha, jota usein kävin katsomassa, on jo asemansakin puolesta ihanin. Tämä on rakennettu merenlahden ympäröimälle kukkulalle ja täällä saapi bambu-ruokoin ja palmupuiden siimeksessä istua kuuman ilma-alan loistoisain kukkasten ja yrttien keskellä. Edessään näkee kaikenlaisia ja kaikkein kansain laivoja pienestä höyrypaatista, joka vie matkustajiansa yhdestä kaupungin-osasta toiseen, aina komeihin sotalaivoihin ja kalliilla tavaralla lastattuihin kauppalaivoihin saakka tulevan ja menevän ja paitsi tätä taulua näkee viehättävästi vaihtelehtavan aaltoavat vehnäpellot ja viheriät viinamäet takana näkyväin korkeiden, sinisten jättiläisvuorten kanssa. Toisella puolella näkyy iso, raivoava valtameri, jonka vaahtopäät laineet vyöryvät siksi, kun voimattomina murtuvat vanhoihin, arvoisiin kallioseiniin. Tällä kauniilla paikalla kokoutuu sivistynyt maailma, täällä tapaa herrasmies työntekiän, valko-ihoinen musta-ihoisen ja kukin virkistää itseään päivän kuorman ja helteen perästä raittiilla meri-ilmalla ja tropiiki-maailman balsami-lemulla. Isolla, sitä varten määrätyllä kentällä, kellahtelee terveitä ja iloisia lapsia ympäri täysikasvaneiden katsannon alla; vanhat ja nuoret, rikkaat ja köyhät, valko- ja väri-ihoiset, kaikki iloitsevat elämästänsä. Silloin unohtuvat silmänräpäydeksi kaikki surut ja ikävät muistot, silloin saapi esima'un paratiisin iloista.

Austraalian alku-asukkaat elävät suvuttain ja harvoin enemmän kuin kymmenen henkeä yhdessä. He ovat enimmiten laiskoina, vetelehtävät paikasta toiseen ja kerjäävät. Elämän-vaatimuksensa ovat pienet; sisämaissa ollessa käyttävät he joko vähän tahi ei ollenkaan vaatteita, vaan silloin heidän pitää olla puettuina vaatteisin, kun lähenevät eurooppalaisia uudisasutuksia. Senvuoksi saavatkin vuosittain kuningatar Viktorian syntymäpäivänä villapeitteitä ja vaatteita lahjaksi.

He syövät käärmeitä, matoja, yrttiä ja juuria; kuitenkaan eivät he hyleksi leipää, lihaa eivätkä teevettäkään, ja oleksivat sentähden mielellään lammasmoisioin ja karjataloin läheisyydessä. Siellä ovat he suureksi hyödyksi. Heitä käytetään villikarjan pyytämiseen, eksyneiden lampaiden etsimiseen kuin myös liehtareiksi tuntemattomissa erämaissa. Samoin kuin kaikilla villikansoilla, ei näidenkään vaimoilla ole mikään kadehdittava osa. Heidän ei ainoastaan täydy toimittaa kaikki työt, vaan myös vaeltaessa kantaa suurin osa aseista, pikku lapset ja koiran-penikat selässä riippuvassa pussissa. Mies harvoin kantaa muuta kuin keihäänsä, nuijansa ja sotakirveensä, jotka aseet hän tarvitsee kenguru- ja opossum-eläimiä pyytäessään. Luonteeltaan ovat he enimmiten säveitä ja rauhaisia, vaan ärsytettyä tulevat hyvinki vaarallisiksi. Rikotun lupauksen he usein kostavat vielä vuosienkin kuluttua ja minulle itselleni antoi vanha alku-asukas sen neuvon, etten konsaan pitäisi antaa mustan miehen käydä tahi ratsastaa takanani, vaan aina pitää häntä edessäni; "sillä", sanoi hän, "jos musta mies näkee valko-ihoisen edessänsä, niin tulee Devil-Devil (paha henki) mustan miehen päähän ja silloin tappaa hän valkean miehen."

Austraalian alku-asukkaiden uskonnonkäsitys on hyvin himmeä ja taika-uskoinen. Kristinoppi on tähän saakka tehnyt melkein näkymättömiä hedelmiä heidän seassaan, johon sekin suurena syynä lienee, että on vaikea totuttaa heitä järjestykselliseen elämäntapaan. Sairasten ja viheliäiden lasten kanssa he menettelevät raa'asti, siten että rutistavat ne kuoliaaksi, jota vastoin he kunnioittavat iäkkäitä. Kuolemantapauksissa he hirveästi ulvoavat, ripustaen tulirovion yli ruumiin, josta kokoovat rasvaa ja hierovat sillä itseään.

Samassa määrässä, kuin sivistys tunkeutuu Austraalian alku-asukasten sekaan ja niiden aloille, kuolevat he valkoihmisten tuomain tautien kautta tahi vetäytyvät yhä enemmän maan sisälle. Pidetään varmana, ettei se aika, jolloin papuas-suku tykkänään on hävinnyt maan piiriltä, ole peräti kaukana.

Onnellinen se, joka kotimaallaan saapi elatuksensa, joka levossa ja rauhassa siellä taitaa nauttia jokapäiväistä leipäänsä. Hän menettelisi peräti tyhmästi, jos hän syyttä pakotta hylkäisi sen ja onnen kaupalla kaikenmoisten vastuksien alla tahtoisi hankkia itselleen uuden. Eivät kaikki kuitenkaan ole niin onnellisia, että voisivat, hankkia toimeentulonsa kotimaallaan ja viisaudessaan on Luoja niin määrännyt, että kaukaisemmatkin ihmisköyhät maat tulisivat asutuiksi ja viljellyiksi.

Tällä lopetan kertomukseni vaiheistani Austraaliassa. Sikäli kuin kokemuksesta tätä maata tunnen, tahdon vaan lisätä tämän maan, vaikka siitä on paljon kirjoitettu, kuitenkin vielä olevan sangen tuntemattoman; se tarjoaa rikkainta ja viehättävintä vaihtelevaisuutta niin hyvin luonnontutkialle kuin yleiseen tiedemiehelle samoin kuin tavalliselle matkustajalle, joka vaan huvikseen kiertelee ympäri maata.

II.

HAAKSIRIKON JÄLKEEN

ENSIMÄINEN LUKU.

Katteini Oilytt'in kuljettama englantilainen laiva Boreas, määrätty Sydney'stä Austraaliassa Kalkuttaan, oli purjehtinut pohjaiseen, voidakseen päästä lyhempää tietä Torres-salmen kautta. Siten jäi tosin pitkä matka Austraalian mannermaan ympäri pois, vaan sen sijaan täytyi purjehtia hyvinkin vaarallisen Barrier-Reefs-nimisen kulkuväylän läpi; niin tapahtui, että laiva äkki-arvaamatta päivän koitteessa, rajun itätuulen myrskytessä, oli tullut niin lähelle kalliosärkkiä, ettei mitenkään enää voinut selvitä niistä.

Katteini Oilytt oli kunnollinen merimies, vaan hänellä oli suuri vika: hän nautti liiallisesti väkeviä juomia ja oli silloin kova ja tunnoton laivansa väelle, joka sentähden ei rakastanutkaan häntä. Kaikki olivat jo kerran karanneetkin hänen tyköänsä Sydney'ssä; vaan lupaamien palkintojen kautta sai hän heidän takaisin ja nyt vasta heillä olikin oikein vaikea olo laivalla.

Yhteinen hengenvaara kysymyksessä olevassa tilaisuudessa esti kuitenkin nurinan, joka oli ilmestymäisillään häntä kohtaan. Kuolema silmäinsä edessä, tekivät merimiehet työtä; sillä jos myrsky heidät lähätäisi aärimäisiä luotoja vasten, olisi laiva mennyt pirstaleiksi ja silloin taas ei kukaan siinä oleva ihminen olisi pelastunut aaltojen kuohusta. Katteini tiesi tämän myöskin. Laivansa oli auttamattomasti hukassa, vaan kun se vieri kallioita vasten, huomasi hän aukon koralli-särkkien välissä ja hurjalla uskaliaisuudella käänsi hän onnettoman laivansa keula-laidan raivoavaan hyrskyyn. Hänelle onnistuikin päästä aalloilta suojaan, vaan Boreas luonnollisesti tarttui karille ja jo ensimäisellä töyttäyksellä, jonka laiva sai, kaatuivat sen mastot veteen.

Laiva oli siis kärsinyt haaksirikon, vaan sitä ei enää tavanneet vyöryävät aallot, koska äärimäiset korallisärkät, joiden takana rikkoutunut laiva oli, eroittivat kuohuavan veden tyynemmästä. Ulkopuolella särkkiä sai tuulla kuinka hyvänsä; täällä sisäpuolella taisi myrsky korkeintaan karehtia veden pinnan, vaan ei koskaan tehdä sitä kuohuvaksi aalloksi ja koska oli kylliksi tilaa laskea vene vesille, taisi varmasti päättää vaaratta voida soutaa jollekin Itä-Intian saarista.

Katteinin käytös oli herättänyt vihaa kaikissa. Tavallinen kuuliaisuus esti tosin laivamiehiä häntä suorastaan vahingoittamasta, sillä hän oli kuitenkin heidän katteininsa, jota tuli totella; vaan väki ei myöskään aikonut peräti kauan kärsiä hänen ilkeyttänsä.

Erästä laivanväestä, saksalainen Hanso, joksi häntä kutsuttiin, piti turhanpäiväisestä rangaistaman juuri silloin, kun myrsky alkoi. Laivan haaksirikko oli vapauttanut hänet rangaistuksesta ja katteini Oilytt tahtoi nyt, saadakseen aikomustaan panna toimeen, heittää hänet laivaraakille, vaikka ensimäinenkin perämies väitti vastaan. Laivamiehet olivat kuitenkin jo väsyneet hänen julmuudelleen ja selittivät konrahtinsa Boreas-laivan kanssa haaksirikon kautta rikkoutuneen ja että kullakin oli oikeus pelastaa henkensä miten parhaiten taisi. Kolme heistä, englantilainen Bill ja kaksi ranskalaista Jean ja Francois ottivat sentähden pienen paatin halttuunsa, koska katteini itseään varten oli laskenut parkassin veteen. Katteini raivosi vimmastuneena tästä teosta; vaan hän oli jo kadottanut valtansa ja kun oli aluksineen näkyvistä, läksi vene soutamaan jälkeenjääneen väen kanssa.

Parkaasi jatkoi matkaansa niin pian kuin mahdollista. Tuuli oli hiljennyt päivän koitteessa — eli oikeastaan kohta sen jälkeen, kun laiva oli törmännyt särkille — ja tarpeeksi vahva itätuuli täytti parkaasin purjeet.

Tässä venheessä, oli yhdeksän henkeä: katteini Oilytt, ensimäinen perämiehensä Black, toinen perämies Ovens, laivan tavaran-hoitaja, kokki, neekeri, jota laivamiehet kutsuivat "tohtoriksi" ja kirvesmies ynnä kolme englantilaista laivamiestä, Jack, Bob ja Jim. Mate, joksi englantilaisten laivain ensimäistä perämiestä kutsutaan, piti perää, toinen hoiti purjetta ja katteini laskeutui vuoteelle, jonka oli tehnyt mukaan ottamasta matrassistaan. Vihastuneena viime kohtauksesta laivalla, katseli hän eteensä rypistetyin kulmakarvoin ja naukkasi aina — useammin kuin olisi ollut tarpeen — viinaputelista, joka oli asetettu venheen laidan ja matrassin väliin, ettei kaatuisi.

Blackilla oli täysi työ perän pidossa, sillä he eivät vielä likimainkaan olleet Torressalmen varsinaisessa kulkuväylässä, vaan eräässä siitä eroavista kanavoista, joissa korallisärkät kaikkialla kohoavat, heittäen usein vaan sangen kaitoja kulkupaikkoja, joiden läpi parkaasi tuskin saattoi tunkeutua. Sitä paitsi oli perämiehelle haittana iso purje. Ei siis voinut ajatellakaan laskea määrättyyn suuntaan, vaan saatiin ainoastaan kiertää eteen sattuvia esteitä ja sentähden laivamies Bob määrättiin kokkaan, voidakseen ilmoittaa perämiehelle jokaisen uuden vaaran.

Ei sittenkään voitu niitä kiertää. Kaksi kertaa ajoivat kiini ja toisen kerran niin lujaan kahden korallisärkän väliin, että melkein tunti kului, ennenkuin pääsivät irti. Ankaran työn perästä saivat venheen luodolta ja jatkoivat matkaa.

Mukaan-otetun kartan jälkeen löytyi Torres-salmessa kolme isoa kanavaa, joista pohjaisin oli syvin, keskimäinen varmin ja eteläisin suorin. Venheelle olivat kaikki kolme yhtä varmoja, sillä kylliksi syvää vettä löysivät kaikkialla; vaan Black ehdoitteli seuraamaan sitä, jossa olivat ja joka hänen mielestään oli keskimäinen; sillä hänen laskujensa mukaan oltiin ainakin tähän tultu.

Katteini Oilytt'istä ei ollut venheessä olo hauskaa ja toivoikin sentähden niin pian kuin mahdollista päästä johonkin intialaiseen satamaan, sillä semmoista ei nyt enää ollut Austraalian pohjaisella rantamaalla, sitte kun Englantilaiset olivat hylänneet sen ainoan, joka heillä oli Karpentaarin-lahdessa. Hän siis ykspäisesti vaati purjehtimista etelään. Kun juuri näkivät edessään kaidan, viheriöillä pensaskasveilla kukoistavan saaren, käskettiin siis toinen perämies hellittämään purjenuoraa ja jättämään edessä olevan santakarin oikealle kädelle.

Koska oli jotenkin yhdentekevä, mitä kulkuväylää seuraisivat, koska kaikki veivät Intian valtamereen, ei Mate inttänyt vastaan; ja nyt kääntyi venhe kaakkoiseen suuntaan, joka vei heidät leveään kanavaan, jossa kululleen ei mitään estettä näkynyt olevan.

Kartan jälkeen päättäen olivat he Austraalian pohjaisimman nokan, Kap Yorkin, kohdalla ja he luulivatkin tuntevansa sen etelässä. Ainakin näkyi pitkä maajuorma, vaan sen yli näytti ikäänkuin sumu leijuilevan; auringonlaskun aikana päättivät sitä paitsi heittää purtensa ankkuriin ja nousta maalle jollekin ympärillä olevista hietasaarista, koska sen perästä olisi mahdoton varoittaa itseään veden alla ehkä väjyvistä korallikarista. He laskivat siis eräälle likeiselle saarelle, jolla rannalla kasvavista pensaista edes saattoi tehdä valkean ja siten saada teeveden tai groggin kanssa lämmintä ruokaa. Myöskin taisi paremmin maata lämpimällä hiekalla kuin venheessä, jossa ei edes saanut ojentaakaan itseään kunnollisesti.

Seuraavana aamuna herätessään näkivät venheensä olevan korkealla kuivalla hiekkarannalla. He olivat unhottaneet nousuveden aikana hinata vesille venhettänsä, joka siis oli jäänyt kiini. Muuta neuvoa ei ollut kuin kärsivällisesti odottaa tulvavettä; sillä olisi ollut vaikea, ehkäpä mahdotonkin kulettaa tyhjääkin venettä hiekassa, saatikka nyt, kun se oli lastissaan. Ja mikä vahinko odotuksesta olisi voinut ollakaan? Ruokavarat ja vesi riittivät ainakin kymmeneksi tahi kahdeksitoista päiväksi, viiniä ja paloviinaa oli kyllin neljäksi viikoksi; viimisten vaivuin perästä odottivat he lyhyttä lepoa.

Nousuveden aikana pääsivät taas irti ja taisivat jatkaa matkaansa; jo samana iltana rupesi hiljainen tuuli puhaltamaan, että edes pääsivät mannermaan näkyviin. Katteinin käskystä laskivat nyt maan rantaa pitkin, vaan kuitenkin niin kaukana siitä, ettei heitä voisi häiritä mustat alkuasukkaat, jotka ehkä kuljeskelivat pitkin rantaa.

Jos ilma olisi ollut uhkaava, olisi katteinin varovaisuus, aukinaisella venheellä pysytellä niin paljon kuin mahdollista lähellä maata, silloin ollut oikeutettu; sillä hätätilassa olisi siten jonkun niemen takana voinut odottaa myrskyn lakkaamista. Vaan nyt oli taivas kirkas ja sininen, tuuli oli tuskin tavallinenkaan purjeviuhka ja Mate puistikin tyytymätönnä päätään, tahtoen jättää rantamaan ja laskea suoraan pohjaiseen, jossa toivoi tapaavansa jonkun laivan. Katteini Oilytt ei kuitenkaan antanut perää, vaan pakoitti laskemaan viistoon pitkin Karpentaarialahta, saadakseen vielä kerran tarkastaa maata ja sitte purjehtia rantaa kohden.

Kuitenkin täytyi heidän kolme päivää risteillä lahdessa, menemättä yöksi maalle; merikorttien jälkeen eivät he tässä tarvinneet peljätä luotoja yhtävähän kuin santakariakaan; näkyviin tuli Kap Arnheim'in niemi ja tätä kohden he laskivat. Suunta oli heillä oikea; vaan kun eivät hiukkaakaan tunteneet merenvirioja näissä vesissä, olivat he luultavasti purjehtineet liian paljon etelään, koska tulivat itse lahteen; sillä neljännellä vuorokaudella Torres-salmesta lähdettyä, keksivät he vasten luuloaan maata oikealla kädellä, kun sitä olisi pitänyt nähdä vasemmalla. Katteini Oilytt sanoi sen olevan Wessel-saaren ja että Austraalian pohjaisranta sen mukaan oli etelämpänä; vaan kun jonkun ajan laskivat samaan suuntaan, keksivät, ettei edessään ollutkaan pieni saari, vaan oli se enemmän mannermaan näköinen ja katteini Oilytt seurasi lopullisesti tällä kertaa perämiehen neuvoa luuvata ylemmäksi ja jättää saari tahi mannermaa — mikä se saattoi olla — alihankaan.

Pian tulikin selväksi Matella olleen oikein, sillä puolipäivään saakka purjehtivat rantaa pitkin lännessä löytämättä kulkuväylää ja kun kello 12 tarkastivat asemaansa, keksivät olevansa viisi tahi kuusi englannin penikulmaa alempana varsinaista niemen-nenää.

Siten oli heiltä mennyt hukkaan paljo aikaa ja pahin seikka oli, kun paahtavassa kuumuudessa olivat vähentäneet vesivarojansa enemmän kuin olisi pitänyt. Katteini joi lakkaamatta ja vähien vesivarojen järjellinen jakaminen tuli senkautta mahdottomaksi; sillä silloin ei voinut väkeäkään kieltää juomasta niin usein kun heitä janotti, koska haaksirikon jälkeen vesivarat olivat kaikkien yhteinen omaisuus.

Tämän lisäksi tuli vielä, että tuuli hiljeni ja töin tuskin täytti purjeet. Jos näin hirmuisessa kuumuudessa meri olisi tyyntynyt, saivat silloin odottaa surullista aikaa. Toinen vähemmän miellyttävä keksintö oli, kun merenvirta oli heille vastainen, jota seikkaa eivät voineet keksiä aukealla vedellä. Vaan mitä enemmän lähenivät rantaa, sitä selvemmin huomasivat tuskin pääsevänsä paikalta. Vaan kuinka saattoi käydäkään jos airoilla olisivat pahoitetut kuljettamaan raskasta parkaasia?

Katteini Oilytt ei tästä näkynyt piittaavan; — eihän hän tarvinnut soutaa, koska se oli laivamiesten tointa ja tavaran-hoitaja vieressään, jonka täytyi hänelle sekoittaa groggi-lasin toisensa perään, makasi hän toiset puolet aikoja.

Viimein pääsivät he iltapuoleen lahden luoteiselle niemekkeelle; vaan juuri se, jota Black pelkäsi, tapahtui: tuuli hiljeni tykkänään ja vasta pari tuntia auringonlaskun jälkeen puhalsi heikko, tuskin huomattava viuhka, jonka avulla he nyt niemekkeesen kulkevassa merenvirrassa, hitaasti purjehtivat rantaan päin. Vaan tämäkin viuhka herkesi tuulemasta aamupuolella ja vesi näytti, kun aurinko viimeinki nousi, liikkumatonna sulatetulta lyijyltä — ja yhtä kuuma oli ympärillä oleva ilmakin.

Kun ei muuten voitu päästä, eteenpäin, täytyi miesten tarttua airoihin ja erittäinkin laiska tavaran-hoitaja päästi monta huokausta, kun ryhtyi tähän hänelle outoon työhön, joka oli kaksinkerroin vaikeampi tässä kuumuudessa. Ja kuinka hirmuisen hitaasti saivat venheen sittekin kulkemaan? Laivamiehet, jotka eivät tunteneet sen maan laatua, jonka metsäisiä rantoja pitkin kulkivat, katselivat sitä halukkailla silmillä. Siellä olisi ollut suloisia katvepaikkoja, metsässä luultavasti myös lähteitä raittiilla, kylmällä vedellä, jolla voisivat virkistää itseään; ja toiselta puolen, eihän se tehnyt asiassa mitään, jos Itä-intian saarille jouduttaisiin päivää ennemmin tai myöhemmin!

Katteinilla lienee ollut samanlaiset ajatukset. Hän oli herännyt ja, istuen matrassillaan, katseli metsäisiä rantoja. Vaan luultavasti hän ei vielä selvään nähnyt; silmänsä taisivat haristaa. Hän pisti siis kätensä laidan yli veteen ja pesi ensin silmänsä merivedellä, sitte kasteli myös päätä ja otsaa, joita vaivasi polttava kuumuus. Vanhasta tottumuksesta katseli hän purjetta, taivasta ja taivaanrantaa; vaan purje riippui velttona mastossa, taivaalla ei näkynyt pilvenhetaletta, taivaanrannalla ei purjetta eikä maata, jos ei kysymykseen ota paria pientä ja vaaleata hietasaarta, jotka olivat vastapäätä niemennenää.

"Kuulkaapa Black", sanoi katteini koottua ajatuksensa, "tässä on kirottava kuumuus; millä kannalla ovat vesivaramme?"

"Hyvin huonolla, katteini", vastasi kysytty, joka yöllä samasta asiasta oli neuvotellut toisen perämiehen kanssa, "viimeisinä päivinä olemme juoneet liian paljon ja kun emme tiedä, kuinka kauan tässä paatissa täydymme olla merellä, ei tästä päivästä saakka kukaan saa osakseen enemmän kuin puolen tuoppia."

"Kirottu seikka", murisi katteini, "sekö vielä puuttui. Käskinhän kuitenkin sen puupään, tavaran-hoitajan laskemaan venheesen vettä niin paljon kuin mahdollista."

"Vettä olikin runsaasti", sanoi Black; "vaan ensimäisinä päivinä oikein kilvalla koiteltiin vähentää sitä, se täytyy kuitenkin lakata, jos emme kaikki tahdo kuolla janoon."

Katteini ei vastannut heti, vaan katsoi kauan aikaa hiljaa ja tyytymätönnä eteensä.

"Kun ei laivojakaan tule näkyviin", sanoi hän lopullisesti, "auttamaan meitä tästä kurjasta paikasta".

"Tämmöisellä tyynellä", sanoi perämies, "ovat hekin paikoillaan ja sitä paitsi emme ole laivain kulkutielläkään. Jos te, katteini Oilytt, olisitte seuranneet minun neuvoani ja antaneet laskea pohjaiseen, niin olisimme varmaan voineet kohdata jonkun, sillä, niinkuin itsekin tiedätte, lähti jälestämme Sydneystä muutamia laivoja kulkemaan samaa tietä kuin mekin. Vaan tänne tuskin kukaan tullee ja mitä ennemmin siis käännymme pohjaiseen, sitä parempi."

Laivamiehet jatkoivat hitaasti soutuaan; kirvesmies rupesi tavaran-hoitajan sijaan, koska katteini huusi tätä. He olivat risteilleet pienen Arnheimin lahden yli ja lähenivät taas maata, joka siellä täällä kohotti metsäisiä rantakunnahiaan.

"Katsokaamme ensin minkä muotoinen maa on", sanoi katteini, "Meneehän siellä edes jossakin vettä. Edessämme oleva lähin saari on Timor ja sinne lienee ainakin yhdeksänkymmentä penikulmaa tästä. Jos laivaa emme tapaa, olemme varmaan kuoleman omat”.

"Vaan näillä mailla emme löydä vettä niin märkääkään, katteini, siitä voitte olla täydellisesti vakuutettu", sanoi Black, "pari päivää ennen lähtöämme Sydneystä puhuttelin erästä maanmiestäni, joka oli oleskellut vuoden Karpentaaria-siirtokunnassa. Se on surkuteltava maa, jossa ei ole muuta kuin hietaa ja suolaa. Sitä paitsi emme rohkene edetä rannalta, sillä täällä ympärillä vetelehtää joukko mustia ihmisiä, joiden pariin en ainakaan minä tahtoisi tulla."

Eikös muassamme ole pyssyjä ja ampumavaroja?⁴⁴ tuumasi katteini.
"Pelkäättekö ehkä tätä mustaa roistoväkeä?"

”Peljätä heitä”, sanoi perämies ylenkatseella. "En tarvitse heitä peljätä, vaan en tahdo myöskään turhan-päiten juosta vastaansa. En myöskään ole erittäin kätevä maalla; niinkauan kun minulla on sininen vesi allani, olen kuin kotonani, vaan pensasten ja puiden kanssa ei minulla ole mitään tekemistä. Seuratkaa ainoastaan tällä kertaa neuvoani, herra katteini. Saatte nähdä, että kohtaamme jonkun laivan, ja ulompana merellä saamme enemmän tuultakin. Eihän näin kuuman maan läheisyydessä mitään ilmanvetoa voi syntyä, jos ei jolloinkulloin tuulen puuska mereltä sitä vaikuta, ja", liitti hän matalammalla äänellä, "miehet kohta väsyvät soudusta. Tämmöisellä kuumuudella onkin se vaikeata työtä."

Koko ajan, kun Black puheli, katseli katteini lähellä olevata rantaa lakkaamatta. Nyt otti hän pitkän, vieressään olevan laivakiikarin ja tarkasteli samoja tienoita vielä tarkemmin.

Parkaasi tuli yhä lähemmäksi rantaa, jolla jo taisi nähdä tuskin huomattavan veden kuohun. Ranta näytti melkein veden rajaan kasvavan metsää ja ainoastaan kaita viileke maata metsän ja veden välissä olevan korallihiekalla peitetyn. Muutamat kukkulat olivat peitetyt heikolla kasvullisuudella, vaan enemmän kaukana olevat näyttivät paljailta, samoin kuin ehkä koko ympärillä oleva maakin, joka ainoastaan kostealla merenrannalla näyttää runsaampaa kasvullisuutta.

Katteini ei näyttänyt olevan oikein tyytyväinen rantamaan muodon kanssa; sillä hän kiikarilla katseli sitä useamman kerran, pysähtymättä mihinkään erikoiseen paikkaan.

Tuuli oli nyt tykkänään lakannut; mahdollista oli, että se oli kääntynyt kaakkoon, joten vuoret ja kukkulat estivät sen täällä tuntumasta. Ei minkäänlaista ilmanvetoa huomannut ja aurinko oli polttanut rakkuloille miesten kaulat ja kädet. Vaan tästä he eivät saaneet pitää lukua. He eivät voineet jäädä tähän odottamaan tuulta, sillä siten olisivat tehneet olonsa yhä vaarallisemmaksi, koska nyt jo vesivaransa olivat melkein loppuneet. Ainoa keino ehkä pelastua, oli soutaa niin kauan kun voimansa riittivät.

Tavaran-hoitajan täytyi taas ryhtyä työhön ja samoin toinenki perämies vuoroitteli laivamiesten kanssa, sill'aikaa kun Black piti perää. Katteini Oilytt yksinään ei piitannut mistään, katselihan vaan maata useamman kerran kiikarin läpi ja joi viinaa sitä enemmän, koska vettä piti säästää.

Sill’aikaa olivat kulkeneet pienen Melville-lahden poikki ja soutivat nyt sen luoteiseen niemekkeesen, joka ylempänä näytti olevan iso tasainen lakeus. Auringon-laskun aikana huomasi katteini halkeaman eräässä mannermaan vuoressa ja tässä toivoi hän löytävänsä raitista vettä. Tosin ei yöllä rohkeaisi nousta rannalle; vaan hän päätti, ettei tästä tienoosta lähdettäisi ennen kuin oli saatu tietää, minkä laatuista maa oli. Siellä täällä oli joukko pieniä saaria; hän antoi miesten illan viileässä ilmassa soutaa vielä kello yhdeksään, pyysi sitte hyvin kohteliaasti, mutta samalla vakaasti, Black'in laskemaan likimäiselle hietasaarelle, jossa piti viettää yötä. Seuraavana aamuna päättäisivät, mitä piti tehtämän ja mihin suuntaan lähdettämän; kohta karahtelikin kokka hietarannalle, jollen laivamiehet tyytyväisinä hyppäsivät, saadakseen vielä kerran ojentaa puutuneet jäsenensä.

TOINEN LUKU.

Saaren pohjaisella, korkeimmalla paikalla kasvoi tosin muutamia pensaita ja laivamiehillä oli hyvä halu tehdä niistä valkea; vaan tämän kielsi Black tykkänään, koska, jos mannermaalla heidän läheisyydessään todella kuljeskeli mustia ihmissukuja, ei ollut tarpeellista sopimattomalla ajalla ja varten vasten ilmoittaa haaksirikkoisten tuloa, semminkin kun tuli näkyisi koko lavealle rantamaalle.

Katteinille ei tämä kielto ollut mieluinen. Hän oli edeltä kättä iloinnut saavansa väriä vettä, tehdäksensä groggia siitä vesi-osastaan, jonka hän tarkoin iltaa varten oli säästänyt; vaan hän ei voinut antaa päinvastaista käskyä ja mukautui siis hänkin perämiehen käskyyn. Jos mannermaalta löytäisivät vettä, jota hän ei epäillyt, ajatteli hän seuraavana iltana nousta jollekin saarelle, ja kun eivät silloin enää tarvitsisi peljätä mustia roistoja, valmistaisi hän rauhassa rakkaan grogginsa.

Mukavasti maaten lämpöisellä hiekalla viettivät he yönsä hyvästi tämän leveysasteen miedossa ilmanalassa. Hyönteiset eivät heitä myöskään vaivanneet ja heiltä puuttui ainoastaan raitista ja kylmää lähdevettä, voidaksensa vielä kerran mielinmäärin täyttää janoansa. Vaan olihan maa tuossa vastapäätä; tekihän katteinin mieli sinne, jossa seuraavana päivänä ehkä olisivatkin, ja sitte piti käännyttämän Itä-intian saaristoa kohti — jos ei vaan se vaivaloinen soutaminen olisi ollut.

Kaikki eivät kuitenkaan tänä yönä maanneet; Black ei sitä sallinut. Kaksi miestä täytyi maata venheessä, sillä eihän voitu tietää, mitä saattoi tapahtua; sillä perämies ajatteli mustista asukkaista kaikenmoista pahuutta. Senlisäksi hän määräsi vartiaksi yhden miehen, jonka sijaan joka tunti astuisi toinen. Itse tahtoi hän vartioida aamupuhteella, koska, jos villeillä on tarkoitus hyökätä jonkun matkuen kimppuun, lie melkein aina säästävät sen aamupuhteesen, jolloin vartioimista ei tahtonut muille uskoa.

Senkin puolesta oli joidenkuiden valvominen tarpeellinen että parkaasi pysyisi vedessä, ettei se luoteen aikana taas jäisi kuivalle maalle, jolloin se epätasaisen lastinsa vuoksi helposti halkeaisi vuotavaksi. Muutoin näyttäytyi pelkonsa mustien suhteen olleen perätön; sillä heitä ei vähääkään häiritty ja kaikesta näkyi ettei heitä paitsi yhtään inhimillistä olentoa ollut koko tienoolla. Päivän tultua tarkasti Black turhaan pitkällä laivakiikarilla rantaa. Nousevaa savua ei huomattu missään ja yhtä vähän taisi muutakaan epäilyksen alaista keksiä. Ehkä tämä niemeke, mikä se kartan jälkeen täytyi olla, oli tällä kertaa tykkänään asumaton; sillä hän tiesi hyvin, ettei Austraalian villeillä suvuilla ole pysyväistä asuntopaikkaa, vaan että he kulkevat paikasta toiseen.

Näin ollen, ei veden etsintäretki mannermaalla ollut ollenkaan vaarallinen, vaikka ei Black uskonut sen onnistumista, senmukaan kun hän oli maan luonnosta kuullut kerrottavan. Vaan se oli katteinin tahto ja sitä paitsi eivät sittemmin tarvitsisi nuhdella lisiänsä, etteivät viimiseen saakka koitelleet enentää vesivarojansa. Tosin heiltä täten meni hukkaan kokonainen matkapäivä, vaan häntä lohdutti sekin seikka, ettei tänäkään aamuna tuullut hiukkaakaan. Taas olisi heidän täytynyt tarttua airoihin, jota kulkutapaa merimies enimmän vihaa.

Katteini Oilytt oli kaiken tämän antanut tapahtua, piittaamatta vahdista tai muusta. Hietarannalle nostetulla matrassillaan joi hän vielä iltasella "jäykän" grogg'insa ja poltteli nysä-piipullansa, jonka tehtyä hän, varjeltuakseen yökasteesta, veti korvillensa villapeitteen; hän makasi rauhallisesti auringon nousuun, jolloin Black hänen herätti, koska ei yksikään silmänräpäys saanut hukkaan mennä.

Aamiainen oli pian syöty; sillä kun syötiin kylmää ruokaa, ei sitä kauan tarvittu valmistaa. Parkaasi oli myös Maten huolenpidon kautta pidetty vesillä ja kun taas kaikki istuivat määrätyillä sijoillansa, soudettiin iloisella mielellä maata kohden.

Black seisoi sill’aikaa kokassa ja katseli rantaa kiikarilla, kun taas katteini Oilytt istui perässä, laskeaksensa siihen kohtaan, jossa, ympärillä olevista kukkuloista ja rantapensaista päättäen, näytti siltä, kuin pieni joki siinä laskisi mereen.

Mitä lähemmäksi maata tulivat, sitä varmemmiksi tulivat tässä päätöksessänsä ja kuu olivat paikan kohdalla huomasivat maan sisälle pistäyvän lahdekkeen kaidan suun.

"No, Black", sanoi katteini, jättäen ruotelin alaperämiehelle, "mitä olen teille sanonut? Eikö tämä ole joki? Jos olisimme seuranneet teidän neuvoanne, uiskentelisimme nyt merellä ja työskentelisimme kaikin voimin tyynellä vedellä, siksi kun väki alkaisi nurista ja ei enää taitaisi soutaa.

"Sydämestäni toivon, katteini Oilytt, teillä olevan oikein", sanoi Black, "vaan ei se vielä ole varma, koska tämä yhtä hyvin saattaa olla pieni lahti."

"Täällä näyttää olevan liian monta mangrove-pensasta", vastasi perämies kohottaen olkapäitään, "ne eivät menesty maavesien läheisyydessä; vaan mahdollisesti kyllä voimme lahdekkeen pohjukassa tulla lähteelle. Kaikessa tapauksessa täytyy meidän koittaa ja huomannemme myöskin kohta, kuinka asian laita on."

Senjälkeen ei mitään puhuttu; sillä venhe laski suoraan lahdekkeen suuta kohti ja Black puisteli ainoastaan päätään, kun hän kahden sylen syvyydellä näki korallisärkkien vetäytyvän lahdekkeen poikki. Korallit, näet, yhtä vähän kuin mangrovepensas, eivät menesty suolattomassa vedessä ja suuremman joen suu tässä taas ei voinut olla, sillä silloin olisi tämän pitänyt olla paljoa syvemmän. Vähäinen lähde pohjukassa ei luonnollisesti taitanut vaikuttaa sinne eikä tänne ja olisi kuitenkin riittänyt enentämään heidän vesivarojansa.

Vaan pensaita lähetessään tuli suurempi huomaavaisuus tarpeelliseksi, nähdäkseen, josko täällä lahdekkeessa, vaikka aamulla ulompaa katsoen eivät huomanneet savua, ehkä voisi löytyä syntyperäisten asukasten venheitä, joita välttämättömästi tässä piti olla, jos villit oleskelivat näillä rannoilla. Mitään semmoista ei kuitenkaan voitu keksiä. Päinvastoin riippuivat maailman kummallisimman puun, mangroven, joustavat ja pitkät oksat paksuissa melkein läpipääsemättömissä köytänneissä veden pinnalla ja Black ei edes voinut löytää paikkaakaan, johon venheen voisi sijoittaa; tuskin kanoottivenekään olisi voinut tunkeutua tämän kasvullisuuden läpi ja heidänkin täytyi siis hakea tämän lehtilabyrintin aukkoa ylempänä.

Venhe kulki hitaasti määrättyä suuntaansa ja taidettiin jo huomata lahden korkeintaan olevan penikulman pitkän, jos se ei ylempänä tehnyt mitään polveketta. Lahden muoto ei miellyttänyt katteinia. Hän tunsi myöskin hyvästi mangrovepuun omaisuuden siertää suolatonta vettä, vaan hän muisteli kuitenkin nähneensä tätä puulajia jokien varsilla ainakin niin pitkällä suupuolesta, kuin merivesi ulottui ja kasteli sen tuhansin tavoin luikertelevia juuria. Miksi ei asian laita tässä voinut olla sama?

Venhe tuli tällä aikaa aina syvemmälle lahteen. Mangrovepuiden takana oli tosin korkeampi maa; sillä siellä näki selvään toisen puulaadun tummemmat ja kiiltävät lehdet, jotka eroitti mangrovepuun vaaleanvihreistä. Mangrovekaistale saattoi kuitenkin olla kuuden- tai kahdeksankymmenen jalan levyinen ja etteivät mitenkään tämän läpi pääsisi, sen tiesivät laivamiehetkin; sillä jos venheenpituisen matkan olisivatkin päässeet eteenpäin, olisivat sitte ainakin tarttuneet joustaviin ja kierteleviin juuriin. Yhtä mahdoton oli kirveelläkään raivata tietä, kun useimmat näistä olivat veden alla.

Aina enemmän lähenivät lahden pohjukkaa, joka jo vähän kaiteni. Rannalla piti majaansa joukko villikyyhkysiä ja papukaijoja; sillä he näkivät useita kertoja koko laumoja näitä, joista etenkin jälkimäiset lensivät rääkyen puusta puuhun ja parvissa täyttivät näiden latvat. Viimein tulivat lahden pohjaan, vaan eivät kuitenkaan pensasten välitse voineet keksiä lahden jatkauvan syvemmälle. He kulkivat pitkin köynnösten äärimäistä laitaa ja kun eivät muuta voineet keksiä kuin mangrovepensaita, tahtoi katteini raivostuneena murtaa tien näiden läpi. Vaan siitä hänen täytyi luopua; sillä kun olivat syrjälle taivuttaneet etumaiset peräänantavat oksat ja vetäneet venheensä siten saatuun tilaan, näkivät edessään semmoisen juurien, oksien ja kantojen sekasotkun, että pienen kanoottivenheenkin olisi täytynyt palata takaisin. Heidän täytyi siis nopeammin kulettaa parkaasi aukealle vedelle; sillä jos luode kohtasi heitä mangrovepensasten seassa, tiesivät varmasti saavansa istua siinä sekasotkussa kahdeksan tai yhdeksän tuntia.

"Juuri niinkuin ajattelen", sanoi Black suuttuneena, kun taas olivat päässeet väljemmälle vedelle, "ei yhtään juotavaa vettä tässä kurjassa maassa ja niinpä uskon, ettemme semmoista löydäkkään, jos vielä matkustaisimme päivän matkankin maan sisälle”.

"Te ette vieläkään usko", sanoi katteini Oilytt, joka myöskin oli huonolla tuulella, "vaan saatte anteeksi antaa, jos minulla on toisenlainen ajatus. Tämän lahdekkeen suhteen olemme tosin erehtyneet; vaan minä muistelen lukeneeni austraalialaisten jokien suussa melkein aina olevan suolaista vettä, joka muuttuu juotavaksi vasta ylempänä maan sisällä. Semmoista löydämme ainakin siellä."

"Mangrovepensasten läpi sinne emme pääse; meidän täytyy taas ulos tästä lahdekkeesta. Vaan sillä kohdalla, jonka sivu aamulla sousimme, tulee korkeampi maa melkein vedenrajaan ja koska siinä seisovat mangrovepensaat eivät ole kuuttakaan jalkaa korkeat ja näyttävät kasvavan ainoastaan veden äyräällä, voimme hyvin siinä nousta maalle ja sen pitää tapahtuman silmänräpäydessä".

"Entä sitte, eikö meillä ole pyssyjä ja ampuvaroja? Me näytämme niille mustille roistoille tien Tuonelaan, jos olisivat kyllin hävyttömät hyökkäämään päällemme; sitä paitse tarvitsemme vaan lauaista yhden kerran, voidaksemme olla vakuutetut heidän näkymättömiin pakenevan vuorillensa. Mustat eivät toden totta voi pitää puoliaan."

Black nosti olkapäitään; hän tiesi hyvin olevan turhan väittää esimiestänsä vastaan, kun tämä kerran oli jotakin päättänyt. Nyt hän tiesi tämän ajatuksen maallenoususta, ja jos hän tätä ei tahtonut seurata, ei hän liioin voinut asiata muuttaa. Katteinilla oli oleva edesvastaus kaikesta.

Parkaasi oli taas kääntänyt kokkansa merta kohden. Väki ei ollut tyytyväinen, että turhaan oli soutanut lahteen; vaan kun katteini varmasti väitti vettä likitienoilla löytyvän, alkoivat itsekin sitä uskoa; sitä paitse oli heillä toivo päästä maalle, ja tämä on aina suuri viehätys merimiehelle, semminkin, kun niin kyllästyvät laiva-elämään kuin Boreas'en väki — vaikka tosin saman katteinin tähden. — Kaikessa tapauksessa olisi se vaihettelevaista, ja kun merimiehet ylimalkaan eivät piittaa likimmästä tulevaisuudestaan, eivät nämäkään ajatelleet, miten seikat myöhemmin muodostuisivat. Peräti pitkä ei matka Intian valtameren yli likeisimmille saarille saattanut olla, ja jos vaan tuulisi, jotta saisivat heretä soutamasta, olisivat ehkä hyvinkin lyhyen ajan perästä turvaisessa satamassa. Airot liikkuivat taas rivakasti kun tahtoivat mitä nopeammin päästä maan ympäröimästä lahdesta, ja ei puoltakaan tuntia kulunut, ennenkuin parkaasi taas oli hiukan ulompana rannasta, että katteini voisi määrätä paikan, mihin maalle nousisivat.

Tosin olivat he lii'an lähellä maata voidakseen nähdä rantamaata kokonaisuudessaan; vaan Oilytt ei tahtonut soudattaa ulommaksi, koska siten olisi aikaa kulunut ja miehet ehkä turhanpäiten vaan väsyneet. Tässä oli toinen paikka yhtä hyvä kuin toinenkin ja kuin tultiin semmoiselle paikalle, missä katteini mangrovepensasten takana ja tuskin parinkymmenen askeleen päässä rannasta näki korkeita puita tummine lehtineen ja pandanuskasvin pitkät, terävät lehdet, viittasi hän toisen perämiehen kääntämään kokan sinnepäin ja muutaman minuutin perästä raappi raudoitettu pohja korallihiekalla.

Että olivat siis maalla, oli ainakin varma, ja mangrovepensaat kasvoivat niin harvassa, etteivät voineet heidän maalle nousuaan estää. Melkein joka paikasta taisi näiden läpi tunkeutua; vaan nyt tuli tarpeelliseksi määrätä, miten miehistö jaettaisiin, voidakseen sekä tehdä edellä mainitun retken maan sisälle kuin myös samalla vartioida parkaasia. Sillä kuka tiesi, eikö mustat ihmiset olleet likitienoilla, ja siinä tapauksessa oli hyvinki luultava niiden jollakin nyt kätketyllä kanoottivenheellä etsivän rannalta parkaasin ja vievän sen hyvänä voittosaaliina mukaansa.

Katteini olisi itse mielellään jäänyt venheesen, sillä se olisi hänestä ollut mukavanpa, vaan hän häpesi tehdä sitä Black'in vuoksi, joka vaaraa maalla näkyi pelkäävän. Tälle tahtoi hän näyttää, ettei hän ainakaan ollut pelkuri; sitä paitsi ei hän muilla luullut olevan niin suurta tietoa maisemista, että he maan ulkonäöstä jo voisivat päättää sen paikan, jossa puro tahi lähde olisi löydettävänä, — sillä mitään jokea ei nyt enää hänkään luullut tapaavansa.

Mukaan otettavia miehiä valitessa oli välttämätöntä ottaa semmoisia, jotka taitaisivat käsitellä pyssyä ja tähän toimeen varsinaiset laivamiehet harvoin kelpaavat, jos eivät sotalaivassa siihen ole harjaantuneet. Katteinin kysymykselle vastasi Bob ennen paljon ampuneensa, jonka vuoksi taisikin satuttaa pilkkaan, vaan Jim sitä vastoin vakuutti ei tietävänsä pyssystä muuta, kuin että laukaus läksi sen suusta, kun perässä olevaan liipasimeen painoi, vaan selitti myös paremmin voivansa käsitellä kurikkaa ja tällä lyödä miehen lailla. Kirvesmies ei liioin tahtonut kuulla puhuttavankaan ampumisesta ja tavaran-hoitaja selitti, kun huomasi kukaties saavansa jäädä venheelle, tekevänsä kaikki, mitä häneltä vaadittiin, kun vaan ei tarvitsisi ampua.

"No poikaseni", sanoi katteini Oilytt, "jos niin on, niin saat kulettaa sitte ruokavarojamme, sillä venheessä et myöskään voi olla miksikään hyödyksi. Siis jäävät kirvesmies ja Jim venheelle, koska tähän täytyy jättää kunnon merimies; vaan teitä neuvon etenkin, ett'ette koske puteliani. Me muut seitsemän olemme kylliksi riittävät tekemään tämän lyhyen retken ja sinä Jim lykkäät venheen ulos niin kohta kuin olemme maalla ja soudat jonkun matkaa vesille, jossa taidat laskea ankkurin pohjaan. Jos näet jonkun mustista olennoista, vaikka en heitä luule parinkymmenen penikulman sisällä olevan yhtään ainoata, saat ampua kiväärisi. Taitanethan edes sen verran pyssyä käsitellä?"

"Taidanpa niinkin ja myös latatakin uudestaan; vaan saada sattumaan, siitä en voi vakuuttaa."

"Ei se haittaa, tähtää vaan siihen suuntaan, jossa jotakin epäilyksen alaista huomaat ja katso vaan sitte, että olette aina väljällä vedellä, etteivät taida uimalla tulla luoksenne."

"Vaan katteini Oilytt", kysyi Black, "eiköhän olisi parasta panna myös Ovens venheen vartiaksi? Voimmehan kuuden miehen lähteä retkelle, vaan jos jonkun sattuman kautta kadottaisimme venheen, sitte ainakin olemme auttamattomasti hukassa; sillä tälle rantamaalle tuskin konsaan laivat purjehtinevat, joilta taitaisimme apua odottaa."

"Kuus miestähän meitä oikeastaan on, Black", sanoi katteini, "sillä tavaran-hoitajaa tuskin voinemme mihinkään puolustukseen käyttää; Jim ja kirvesmies ymmärtävät hyvinkin hoitaa venheen, semminki, kun ainoana toimenaan on sen soutaminen kylliksi loitolle rannasta. Jim, sido paikalla yhteen kaksittain tyhjiä putelia, että jokainen meistä voi saada pari halttuunsa. Joko pyssyt ovat siinä kunnossa, että niitä voi käyttää?"

"Tänä aamuna tarkastin ne itse ja panin niihin uudet nallit. Varminta kuitenki olisi ensin paukauttaa latingit ilmaan, jos se ei matkaan saattaisi liian kovaa jyskettä."

"Se taas ei ole tarpeellista. Luultavasti ovat ne käytettävässä kunnossa tahi oikeammin sanoen, emme niitä ollenkaan tarvitse — ja ainoastaan sen vuoksi otamme ne myötä, kun emme tahdo maalle mennä aseettomina. Te, tavaran-hoitaja, sisäänpakkaatte kuitenki kaksi putelia vettä, kolme putelia viinaa ja riittävässä määrässä kuivaa leipää ynnä savustettua lihaa pariksi ruokaveroksi; enempää emme tarvitse. Ehkä jo päivälliseksi voimme palata takaisin, vaan paras on olla varuillansa. Black saa ripustaa kaulaansa laivakiikarin, minä puolestani otan pienen teleskooppini."

Black viivytteli. — Katteinilla tosin oli edesvastaus kaikesta, mikä koski laivaa tahi miehiä; vaan mitäs tämäkään auttoi heitä, jos todella joku onnettomuus sattui venheelle. Täydellisesti hän ei voinut luottaa kirvesmieheen. Tämä oli viekas ja livertelevä henkilö, joka ei konsaan vastustanut katteinia, muutenkaan ei kelvannut mihinkään, koska oli laiska kaikessa työssä ja näiden syiden tähden siinä määrässä laivamiesten vihaama, ettei kukaan muu, kuin tavaran-hoitaja, tahtonut seurustella hänen kanssaan. Jim sitä vastoin oli kunnon laivamies, vaan myöskin, jos vähinkään tilaisuus tarjousi, ahnas väkeviä juomia nautitsemaan; menettelisikö hän nyt venheessä toisin? tuskin. Vaan Black oli liiaksi merimies heittäytyäkseen pitemmäksi aikaa näin synkkiin mietteisin. Tosin tunsi hän vaaran, jossa olivat, paremmin kuin katteini ja ei pitänyt sitä suinkaan vähäisenä; vaan katteini Oilytt'illä oli sama pula ja jos hän tässä käyttäytyi kevytmielisesti, sai hän vastatakin seurauksista!

Tarpeelliset valmistukset olivat nyt tehdyt. Miehet olivat saaneet pyssynsä ja laivamiekkansa. Sitä paitsi sai jokainen kaksitoista patruunaa ja ne molemmat putelit vyöllensä ripustettaviksi, tuodaksensa niillä vettä. Sillä aikaa kuormitti katteini onnettoman tavaran-hoitajan niskoille ei ainoastaan määrätyt muonavarat, vaan myös venheesen jääpiä varten kuusi tyhjää putelia; — sitä paitsi antoi hän vielä hänelle oman kaksipiippuisen pyssynsä siitä syystä, kun hänen täytyi, niin hän sanoi, kanneskella ja hoitaa kiikaria.

Tavaran-hoitajan nuriseminen ei auttanut, sillä katteini ei ollut kuulevinansakaan ja tuskin kymmenen minutin kuluttua läksi se pieni retkeiliä-kunta liikkeelle, mursiihe mangrovepensasten läpi ja saapui pian korkealle ja kuivalle maalle, jolla se voi astua rivakasti eteenpäin.

Black, joka kerran ennen oli oleskellut yhden vuoden Austraalian sisämaassa ja siellä jotenki tullut tuntemaan mustain asukasten tapoja, katseli sill’aikaa tarkoin maata, jos jossakin voi keksiä näiden jälkiä; vaan hän ei keksinyt mitään epäilyksen alaista ja joskin he olivat enemmän maan sisällä, eivät he näyttäneet tällä osalla meren rantaa kuljeskelleen. Ja mitä heillä täällä olikaan tekemistä? — Kalastamassako, kun ei rannoilla näkynyt mitään kanoottivenheitä? Tahi metsästämässäkö? Vaan muuta täällä todellakaan ei ollut saatavana kuin villilintuja ja metsähedelmiä.

Eräs miehistä — kokkipoika — kuuristui maahan ja otti ylös pudonneen hedelmän. Se oli suuren plommonin näköinen, vaan maistoi, kun hän varovasti puri sitä, hyvin hyvältä ja, vaikka ei ollut peräti mehukas, sammutti janon oivallisesti.

Muutamia askelia siitä keksivät he puun, josta tuuli oli heittänyt alas paljon hedelmiä, että ne melkein peittivät maan. Vaan kovaksi onneksi olivat muurahaiset syöneet suurimman osan niistä, että jälellä oli vaan muutama vahingoittumaton. Ainoastaan ne, jotka täysikypsinä viimeimmäksi olivat maahan pudonneet, olivat koskemattomat ja todella niin imelät kuin sokuri ja daadelipähkinäin makuiset. Miehet täyttivät sivumennen taskunsa näillä saadakseen tiellä syödä.

Katteini oli ottanut pienen kompassin myötänsä ja tämän mukaan päätti mennä lahden mangrovepensasten sivu, sillä hän yhä vielä luuli siellä löytävänsä ainakin vähäisen puron. Tätä suuntaa taisivat he esteettä kävellä; sillä pensaat eivät missään olleet heidän tiellään ja ylempänä olevain kukkulain kaltavuus näytti paikan mihin heidän oli pyrittävä. Tuskin he tätä suuntaa olivat seuranneet parisataa askelta, kun metsä harveni. Siinä kohdassa oli joko järvi tahi aukea maanpaikka ja rotevasti tunkeutuivat he eteenpäin päästäkseen, tälle paikalle.

Kau'an ei tarvittu viipyäkään; maa yleni pieneksi kunnaaksi, tässä loppui metsä ja samalla myös melkein kaikenlainen kasvullisuuskin. Ainoastaan niukka heinän kasvu näkyi maassa, joka oli keltaista kuivaa savea, mistä siellä täällä samanvärisiä hiekkakivenlohkareita yksitoikkoisesti pistäytyi esille. Kokonaisuudessaan oli näkyala sangen surkea ja tienoo näytti tarjoovan kaikkea muuta, vaan ei vettä.

Vuoret takapuolella — vuoriksi niitä ei oikeastaan voinut nimittää, vaan paremmin ehkä halenneiksi mäenselänneiksi — näyttivät olevan irtautuneita hiekkakivenlohkareita, ynnä lepäsivät kuivina ja paljaina auringonpaisteessa ja ainoastaan englannin penikulman päässä keksi Black kiikarillaan eräässä mäkien notkelmassa muutaman Austraalian kummallisista kasveista niinkutsutun ruohopuun, jolla on pensasmainen olkilakka, lyhyt vartalo ja keskeltä lakkaa ylenevä keihäsmäinen ota; tämä kasvi on yhtä säännötön kuin sen maan luonne, jossa se kasvaa, sillä oikeastaan ei se ole ruoho eikä pensas yhtä vähän kuin puukaan, vaikka sillä on kaikkien näiden omaisuudet.

"Meidän täytyy kääntyä enemmän oikealle, Black", sanoi katteini, jonka sangviniset toiveet näyttivät vähenevän; "kun kerran olemme täällä, emme saa lakata vettä etsimästä ennenkuin tyystin olemme tienoot tutkineet. Menkäämme sen vuoksi takaisin katveiselle metsänrinteelle. Siellä taidamme paremmin tarkastaa lahden alimaista laidetta. Oletteko nähneet jotakin, joka ilmoittaisi mustain ihmisten läsnä-oloa?"

"Kerran näytti minusta" sanoi Black, "ikääskuin jonkin olennon olisin nähnyt liikkuvan ruohopuun takana vuoren toisella puolella; vaan kun tarkemmin tähystelin paikkaa, oli näky kadonnut. Tässä hietakorvessa, katteini Oilytt, en nyt minäkään usko kohdattavan mustia. Sillä en todella voi ymmärtää, mitä he täältä etsisivät ja mistä he taitaisivat elää, — jos eivät ruoakseen käyttäisi noita vähäpätöisiä hedelmiä rantatöyrällä."

"Sitä parempi; minä puolestani en ainakaan halua, heidän tuttavuuttaan, sillä niillä mustilla rosvoilla ei ole mitään, jolla taitaisi käydä vaihtokauppaa."

Hiljaisuudessa vetäytyi nyt pieni retkikunta rantapuiden varjoon kulkeakseen lahden ympäri, jonka pohjukan he jo tästä taisivat nähdä. Vaan he eivät tarvinneetkaan kulkea koko matkaa, sillä jo keskipalkoilla taisivat silmäillä koko tienoon, ja ettei tällä vettä löytynyt, sen huomasi nyt jo katteinikin.

Juuri tämä paikka, jossa olivat, oli korkein penkere, mistä maa viettyi mereen päin. Päinvastaiseen suuntaan aleni maa autioksi ja hedelmättömäksi hietakorveksi, jolla ei edes ruohonkorttakaan näkynyt kasvavan. Muuta ei taitanut nähdä kuin hietaa ja erästä auringon paahtamaa, kuumaa kivilajia; ei kuivinkaan pensaskasvi ilmoittanut maan olevan edes kosteankaan merta ja lahtea ympäröivään metsäkaistaleesen saakka, joka juuri niistä sai kasvullisuutensa. Kädellään nojautuen pyssyyn katseli katteini Oilytt tyytymättömänä ja rypistetyin kulmin autiota ja surkeata maata.

"Ei näytä siltä, katteini Oilytt, kuin täällä voisimme saada putelimme vedellä täytetyiksi," sanoi lopullisesti Black. "Minun mielestäni olisi nyt paras niin nopeasti kuin mahdollista palata parkaasin luo ja jatkaa matkaa. Sitä paitsi olen sangen levoton, kuin tiedän niiden kumpaistenkin miesten olevaan yksinään venheessä ja senpä vuoksi kiitänkin Jumalaa, niin kohta, kuin tunnen sen lankut olevan allani."

"Niinpä teemmekin kohta, Black", sanoi katteini. "Vaan ensin täytyy meidän tarkastaa tuota kukkulain keskellä olevaa notkelmaa, jossa ruohopuu seisoo. Se ei ole voinut kasvaa kuivassa maassa ja ehkäpä juuri siellä löydämmekin runsaassa määrässä sitä, jota haemme."

"Tuskin; ainakin tunnissa käymme hyvinkin tämän matkan, joten siis päivälliseksi voimme joutua venheelle. Sitä paitsi emme kadota aikaa, koska ei vieläkään tuule, ja jos sitte illemmalla raitis ilmanhenki alkaa puhaltaa, voitamme kaksinkerroin, mitä täten kadotamme."

Katteini Oilytt ei odottanut vastausta. Hän oli nyt kerran saanut päähänsä, että osoittamassaan suunnassa löytyisi vettä ja senvuoksi, kääntyen oikealle, alkoi hän astua viistoon aukealle, auringon polttamalle maalle, joten taas neljännes tunnin kuluttua saivat näkyviinsä sen yksinäisen ruohopuun, joka seisoi ikäänkuin aukon vartiana.

"Pysähtykää, katteini Oilytt", huusi Black hänelle, joka kävi edellä; "tässä on paljaista jaloista verekset jäljet ja siis on maan asukkaat lähistössämme."

"Minä puolestani, Black, en ole siitä ollutkaan epätietoinen. Vaan nyt täytynee teidänkin myöntää vettä olevan likitienoilla."

"Tämä yksinään ei ole mikään varma merkki, katteini", sanoi perämies, "sillä löytyy useita sukukuntia, jotka oleksivat vallan vedettömissä tienoissa. Erään kasvin juuresta imevät he sen vähän vesimäärän, jonka ylläpidokseen tarvitsevat. Vaan koska sitä kasvia ei näy näillä tienoin, on sangen mahdollista, että jossakin vettä löydämme."

Katteini Oilytt katseli sill’aikaa jälkiä ja myös miehetkin olivat kiirehtineet paikalle; sillä he olivat jo liian paljon kuulleet kerrottavan noista mustista villeistä ja olivat sentähden uteliaat katsomaan ensimäisiä merkkiä, jotka ilmoittaisi näiden läsnä-oloa. Vaan jäljistä eivät he kuitenkaan voineet päättää mitään, sillä ne olivat kahden miehen, yhden vaimon ja yhden lapsen, jotka olivat tulleet metsästä ja kulkeneet samaan suuntaan, mihin hekin. Luultavasti hakivat nämä hedelmiä ja palautuivat sitte leiripaikkaansa. Vaan oliko tämä kukkulain välillä olevassa notkelmassa? Siinä tapauksessa piti heidän luonnollisesti varovasti lähetä kallioita nähdäkseen kuinka suuren joukon kanssa heillä oli tekemistä. Vaan hyökkäykseen mustat tuskin rohkenisivat, jos olivat kuinkin monilukuiset; sillä he pelkäävät pyssyjä ja retkikunta saisi siis ehkä olla rauhassa. Muutoin ei voinut ajatellakaan heidän valinneen tämän vedettömän tienoon olopaikakseen ja miehet saivat näiden syiden tähden uutta uskaliaisuutta.

KOLMAS LUKU.

Ennenkuin lähtivät eteenpäin, käski katteini vielä kerran tarkastamaan pyssyjä, jos kaikki olivat käytettävässä tilassa ja erittäin katsomaan, josko ei kukaan pensastossa ollut pudottanut nallia. Myöskin tutki hän oman, vyöllään olevan, revolveripistoolinsa ja tavaran-hoitaja näki ilokseen katteinin ottavan sen raskaan musketin hänen olaltaan. Hän kysyi tosin, eikö herrat tahtoisi murkinoida, sillä siten olisi hänen kuormansa vieläkin kevennyt; vaan katteini kielsi tämän. Siihen toimeen he ryhtyisivät vasta notkelmassa, jossa vettä saisivat; jos he tässä sitä tekisivät, hukkaantuisi heiltä paljon aikaa ja sitä paitsi poltti aurinko liian kuumasti. Vaan katteini itse otti kuitenki viinaputelista aika siemauksen ja käski sitte pientä joukkoansa tunkeutumaan notkelman suulle.

Tätäpä Black pitkällä kiikarillaan juuri tarkastikin sillä aikaa, kun miehet pysähtyivät hetkeksi ja niin paljon kuin tätä ja lähimpiä viertemiä taisi nähdä, ei yhtään elävää olentoa voinut huomata. Nyt kun miehet taas läksivät liikkeelle, ojensi hän vielä kerran kiikarinsa ruohopuuta kohti; vaan hän huudahti samassa: "Tuolla on villiä, katteini Oilytt! Puun vasemmalla puolella, tuon vähäisen notkelman vieressä näkyy ihmisen pää ja taampana voin myös nähdä kaksi keihästä."

"Aivan, niinkuin ajattelin Black", sanoi katteini nauraen, "tuopa on se paikka, josta mustat roistot tarkastavat meitä siksi, kun astumme lähemmä ja sitte hakevat turvapaikan kukkulain takana. Heitä nyt emme ainakaan tarvitse pelätä. Eteenpäin vaan, ei tässä hätää ole."

Ei kukaan sitte virkkanut sanaakaan ja ainoastaan tavaran-hoitaja kuorminensa siirtyi katteinin sivulta joukkokunnan taaksi; sillä hän oli usein kuullut kerrottavan, kuinka villit useinki hyvällä menestyksellä piilopaikastaan heittävät pitkät ja terävät puukeihäänsä, joten hän ei tahtonut heittäytyä suurempaan vaaraan, kuin välttämättömästi oli tarpeellista.

Tästä oli heillä vielä pitkä matka käveltävänä epätasaisen, halenneen ja kuivan maan yli, ennenkuin pääsivät sille kohdalle, missä ruohopuu seisoi; mutta nyt taas eivät taitaneet nähdä mitään jälkiä ehkä piiloutuneista villeistä. Jos nämä ehkä olivat samat yksityiset henkilöt, joiden jäljet he näkivät metsänrinteellä, taisi helposti uskoa näiden ainoastaan jääneen tarkastamaan, mihin suuntaan valko-ihoiset aikoivat mennä, jonka jälestä helposti taisivat paeta laaksoon.

Lähellä ruohopuuta oli jotenki jyrkkäseinäsen solatien suu ja siitä oikealle puolelle näyttivät hiekkakivi-kalliot tykkänään loppuvan. Vaan vasten luuloa näkivät he myös tämän vuoren viettävän alhaista laaksoa kohden ja kun tulivat tämän kulmaan, huomasivat he alempaa savua nousevan pieninä sinisinä pilvinä kymmenestä tahi kahdestatoista paikasta, joka todisti suuremman leiripaikan olevan sillä tienoolla. Mustia ihmisiä ei täällä ylähällä voinut enää keksiä, sillä luultavasti olivat nämä etuvartiat vetäytyneet päävoiman luo ja ilmoittaneet vierasten tulosta.

"No, Black!" kysyi katteini Oilytt, viitaten mainittuun suuntaan, "ettekö vieläkään usko meidän tuolla alhaalla löytävän vettä?"

"Luultavasti, katteini Oilytt", vastasi Black, "jos emme löydä lähdettä, sillä tienoo näyttää liian autiolta, niin ainakin puron. Vaan silloin saamme enemmän taistella villien kanssa kuin nyt taidamme luullakaan ja tuo ahdas vuorisola ei minua paljon miellytä. Se on viekas vihollinen."

"Mitä sitte?" sanoi nauraen katteini, jolla juuri niin paljon viinaa oli päässä, ettei hän mitään estettä tunnustanut mahdottomaksi. "Sitä vihollista tahdomme vastustaa. Tulepas tänne tavaran-hoitaja! Missä se laiska riiviö taas piileksii? — Aina penikulman takapuolella! Tänne teidän täytyy tulla ja kulkea minun rinnallani. Ymmärrättekö?" Ottaen häneltä suuressa määrässä tyhjennetyn viinaputelin, otti hän siitä pitkän ryypyn. "No niin, ja nyt lähdetään; eteenpäin vaan pojat. Nyt ei meillä enää ole pitkältä aamiaispaikalle."

"Eikös teidän ensin pitäisi antaa miehillekin ryyppy?" kysyi Black hiljaa. "Emme voi tietää, mimmoinen vastaan-otto meillä on ja siinä tapauksessa on aina paras pitää heidät hyvällä tuulella."

"Hm — ei minulla ole mitään sitä vastaan", mutisi katteini, joka ei mielellään tahtonut kieltää, vaan jolle kysymys ei myöskään ollut mieluinen. "Pitäkää te, Black, siitä huolta, — tahi antakaa se tavaran-hoitajan toimeksi. Hän tietää kuinka paljon heidän pitää saada ja hän taitaa jaon toimittaa oikein."

Tästä seurasi vähäinen viivyke. Miehet halusivat kuumuudessa saada ennemmin vettä kuin viinaa ja kun katteini oli täydellisesti vakuutettu veden saannista, antoi hän jakaa näiden kesken ne molemmat vesiputelit, jolloin hän itselleen sekoitti groggilasin. Sitte jatkettiin matkaa vuoriaukkoa ja mustien leiriä kohden.

Vaan heti aukon suussa täytyi heidän kulkea vaivaloisen paikan yli; edessään oli, näet, ei erittäin korkea, vaan vallan jyrkkä vuoriseinä, joka laskeutuen noin kaksitoista jalkaa alaspäin yhdellä kaidalla kohdalla oli kuljettava, sillä villit olivat kivilohkareita niin vyörittäneet ja asettaneet päällytysten, että siitä saattoi vaimot ja lapsetkin kulkea.

Black silmäili pikaisesti koko paikan ja huomasi, ettei syvästä laaksosta muuta pääsöpaikkaa kuin tämä voinut olla. Tämä laakso ei ollut hänelle mieleen; sillä palausmatkalla taisi yksi mies, jos hän maahan laskeutumalla teki itsensä näkymättömäksi, keihäällä hyvin vähällä vaivalla puollustaa tätä vaarallista ja ahdasta käytävää, jota vastoin itse olivat sisäpuolella kuin pyydyksessä. Tästä hän ilmoitti katteinille. Vaan Oilytt vastasi ainoastaan kirouksella ja laskeutui sitte itse kallio-lokeroon. Irtonainen kivi putosi alas ja siinä samassa katteinikin noin neljä jalkaa syvälle — hän ei enää ollut peräti varma jaloillaan ja ei sen tähden voinut pitää tasapainoa.

Muut seurasivat häntä ja huomasivat paikan, josta savu kalliolohkareiden takaa nousi, olevan neljänsadan askeleen päässä. Vaan katteini ilmoitti jalkaansa pakottavan. Hän oli pudotessaan vahingoittanut jonkun jänteen — tahi tunsi hän päänsä kovin raskaaksi, joten aikoi vähän levähtää; — sanalla sanoen, hän hikkasi jonkun matkaa muiden seurassa, vaan käski sitte tavaran-hoitajan jäämään luokseen, sill'aikaa kun muut menivät edeltä vakoomaan. Jos löysivät vettä niillä paikoin, viittaisivat he hänelle joltakin kalliolohkareelta; hän kiikarilla tarkastaen tätä merkkiä odottaisi ja tulisi sitte jälestä murkinoimaan.

Black puisti päätään, koska se pieni joukko tuli, jos ei heikommaksi, kun tavaran-hoitajaa ei voinut lukuun ottaa, niin ainakin ulkonäöltään pienemmäksi; vaan hän tahtoi kuitenkin itse viedä asian hyvään loppuun. Hän oli todella huolellinen venheestä, jos tälle mikä onnettomuus sattuisi. Jos hänellä olisi ollut päällikkyys tämän vähäisen joukon yli, ei hän konsaan tällä rantamaalla olisi ylenantanut parkaasia. Vaan nyt se oli kuitenkin tehty; heidän täytyi kiirehtiä, voidaksensa palata niin pian kuin mahdollista ja tämä olikin heille paljoa helpompi, kun ei tavaran-hoitajaa ollut mukana. Tämä oli lakkaamatta huokaillut ja voivotellut, ettei taitanut suuren taakkansa vuoksi pitemmältä seurata, joten pari kertaa saivat odottaakin häntä; nyt hän sai levätä katteinin luona. Black käski laivamiesten muonavaroista panemaan taskuihinsa laivakaakun ja kappaleen lihaa, ettei yhtään silmänräpäystä menisi hukkaan; senjälkeen läksi tämä pieni joukko, jossa nyt oli ainoastaan viisi miestä, leirivalkean savua kohti kulkemaan, pitäen pyssyt käsissään varuilla. Nämä viisi olivat Black, joka nyt johti retkikuntaa, toinen perämies Ovens, kokki (neekeri) ynnä kaksi laivamiestä Bob ja Jack. Ei Black liioin luullut villien rohkenevan rynnätä heidän pyssyjänsä kohti; sillä luultavasti saivat he täällä harvoin nähdä valko-ihoisia ja senvuoksi ehkä varottaisivat hyökätä näiden kimppuun puukeihäillään, joilla taisivat saada sattumaan ainoastaan kuudenkymmenen askeleen päästä.

Hänet teki levottomaksi se seikka, kun eivät vielä, vaikka tuskin olivat viidenkymmenen askeleen päässä leiristä, olleet nähneet yhtään villiä. Ei mistään pistäynyt esille päätä, vaikka kuitenki taisi olla vallan vakuutettu, että heidän tulostansa ensin nähdyt villit olivat sukunsa muille jäsenille ilmoittaneet, ja että jokainen askel, jonka he astuivat, oli tarkasti vartioittu. Tahi oliko lopullisesti koko leirin väestö paennut ja vetäynyt alemma laaksoon? — Tämä olisi tosin ollut toivottavaa ja hän ei olisi seurannut heitä leiristä askeltakaan etemmä; sillä, jos vettä ei löytynyt heidän tulisijainsa läheisyydessä, ei sitä sitte taitanut löytää lähimmästä ympäristöstäkään ja jokainen pitempi viivytys olisi ollut tarpeeton.

Päinvastaisessa suunnassa näytti laakso taas ylenevän; he siis todella olivat notkelmassa ja jos niin oli, löytyisi tässä myös varmaan vettäkin. Ylimalkaan on Austraalian sisämaa niin kummallinen, ettei senkaltaista toista ole maan päällä. Täällä taitaa kuleskella äärettömien erämaiden yli, keksimättä yhtään, ei edes kuivanuttakaan joen-uraa, jonka rannat vetäytyisivät vesikokoelmiin tahi mereen. Usein tulee syvänteesen, joka, vetäytyen pitkin maata, näyttää siltä, kuin se sade-aikana olisi ollut veden kokouspaikkana ja ehkäpä sinä on ollutkin; vaan tuskin se on ulottunut pari sataa askelta, kuin se taas on hävinnyt hiekkaan, maa ylenee taas kukkuloiksi, jotka kulkevat ristin rastin kaikissa suunnissa.

Tämmöisen paikan täytyi tämänkin olla; sillä kun vesi kokoutuu alemma, ei se mistään pääse pois juoksemaan. Vaan koska täällä ylimalkaan satoi? Maa näytti niin palaneelta ja kuivalta, kuin jos se ei useaan vuoteen olisi saanut pisaraakaan vettä ja kuitenkin kasvoi täällä muutamia pieniä pensaita paksuilla, lihavilla ja erittäin mehevillä lehdillä.

Vaan merimiesten pieni joukko ei nyt toden totta piitannut kasvullisuudesta, vaan oli sillä toisia seikkoja mielessä. Black katsoi vielä kerran jälkeen jäänyttä katteinia, ja näki hänen tavaran-hoitajan kanssa istuutuneen suurelle kivipaasille, jonka takana oli joukko särjettyä kiveä ja tuskin parikymmentä askelta hänestä sileä kallioseinä, jonka yli ammotti vuorirotko. Tälle puolelle olisi ehkä voinut laaksosta nousta, vaan ainakin se olisi ollut vaivaloinen matka.

Ei vieläkään näkynyt yhtään villiä. He olivat ehkä paenneet koko paikalta. Kaitainen polku kulki murtuneiden kalliolohkareiden välitse suoraan tulille, joista jo taisivat eroittaa yhden tulisijan, vaan ei yhtään ihmistä sen lähistössä.

"Black", sanoi kokki, joka koko ajan levottomasti oli pyöritellyt suuria loistavia silmiään, koska hän vasten tahtoaan näytti seuranneen maalle. Häntä olivat muutamat neekerit Sydneyssä varoittaneet menemästä maan sisälle mustain asukasten sekaan, koska nämä sanomattomalla vimmalla kohtelevat kaikkia heidän värisiänsä muukalaisia ja senpä vuoksi tunsikin hän nyt tässä vähäisessä joukossa itsensä sangen turvattomalta.

"Black, kirottu huono paikka täällä kallioiden välissä; äsken näin mustan pään tuolla kiven takana; minä kävelisin mieluummin tuolla ylähällä".

"On hyvinkin mahdollista, että mustat miehet tässä piilottelevat", sanoi Black, "vaan kulkea tuolla ympäri, jos tahdomme tulla kallioiden keskeltä on vaivaloinen mutkatie, sillä olemmehan parillakymmenellä askeleella kuitenki perillä. Tuskin he rohennevat rynnätä päällemme, jos emme tee heille vahinkoa ja emmehän muuta heiltä tahdokaan kuin muutaman putelin vettä".

"Olipa se todella kelpo syy senvuoksi heittää venhe melkein yksinään rannalle", nurisi toinen perämies; "Luoja tietää mikä ukon päähän on pällähtänyt!"

"Vaan nyt olemme kumminkin tässä, Ovens, ja emme voi asiata enää muuttaa. Olenhan minä kylliksi vastustanut tätä yritystä, vaan se ei ole auttanut. Siis eteenpäin vaan, että pikemmin pääsisimme perille. Bob, sinä tarkastat ympäristöä; niin kohta kuin näet jonkun villin, ammut latinkisi ilmaan; me emme tahdo verta vuodattaa, jos vaan voimme välttää sen ja minun luuloni on, että ensimäinen paukaus hajoittaa heidät kaikkiin ilmansuuntiin, sillä minä suuresti epäilen heidän koko ikänään täällä kuulleen yhtään laukausta. Eespäin vaan!" Pyssy vireillä tunkeutui hän, tosin varovasti, mutta rohkeasti kivien välitse samalla, kun muut pysytteliivät hänen läheisyydessään ja tarkasti silmäilivät oikealle ja vasemmalle. Silloin aukeni taas laakso heidän eteensä ja Black näki erään niistä vesisyvänteistä, jotka siellä täällä Austraaliassa sade-aikana täyttyyvät ylenmääräisesti, vaan pouta-aikana vähitellen kuivuvat, jättäen jälkeensä viheriäisen hedelaiteen. Mutta kohta sen jälkeen huusi hän: "mitäs tämä on?" Sillä kun hän luuli löytävänsä yhden tahi muutaman perheen leiripaikan näki hän äkkiarvaamatta koko tämän avaran paikan olevan täytetyn palaneilla vieläkin savuavilla tuli-sijoilla. Tässä täytyi muutaman satamäärän villiä pitäneen leirihän, ja tästä otti Black vasten tahtoaan askeleen taapäin; sillä olisi ollut hulluutta ruveta tappelemaan semmoisen ylivoiman kanssa.

Silloin ennenkuin kerkesi tehdä mitään päätöstä, kaikui ylt'ympäri heitä raivoisa huuto, joka tunki luihin ja ytimeen ja ikäänkuin kivien sisältä kokosi lukemattomia, olennoita; vaan niin kohta kuin ilmestyivät, satoihin valkoihoisten päälle keihäitä rakeiden tapaisena tulvana.

Samalla eurooppalaisetkin laukasivat pyssynsä joukkoon, joita ei enää aikoneetkaan säästää; ensi silmänräpäydessä eivät nähneet yhtään mustaa ja senvuoksi kiiruhtivat niin pian kuin mahdollista vetäytymään vaarallisten kallioin keskeltä pois.

"Oi, Jumalani!" vaikeroi kokki, vaipuen polvilleen; "senhän jo tiesinkin; — oi, ne verenhimoiset pakanat!"

Kun Black kääntyi häneen päin näki hän, että onnettomaan oli sattunut yhdeksän tahi kymmenen keihästä, jotka kaikki syvälle olivat tunkeuneet hänen ruumiisensa, — niin, koko villien joukko näkyi ottaneen ainoastaan hänen ampumataulukseen, sillä maa ylt'ympäri oli peitetty heittokeihäillä. Tämä oli luultavasti pelastanut muut samasta kohtalosta, sillä mustain vihollisten viha kääntyi ainoastaan tähän poloseen, jonka he luulivat jostakin vieraasta suvusta ruvenneen vakoojaksi valko-ihoisille.

Merimiehet, joista ainoastaan Jackiin pari keihästä oli sattunut, nostivat kokin pystyälle, tahtoen kantaa häntä pois; vaan toisen kerran näyttäytyivät villit samalla ulvonnalla, heittäen toisen mokoman keihäitä satamaan; nyt näkivät miehet parhaaksi pitää huolta omasta turvallisuudestaan, jos eivät kaikki tahtoneet menettää henkeään tässä erämaassa. Mitään armoa he eivät odottaneetkaan tältä verta himoovalta laumalta. Sitä paitsi paukahti siltä suunnalta, missä katteini oli, pari laukausta perätysten. Oliko se mikä merkki? Vaan sen saivat nähdä niin kohta, kun pääsivät aukealle kohdalle; rotevina ja vikkelinä he, piillen kalliolohkareiden takana, juoksivat aukealle maalle, jonne asti heittokeihäät eivät jaksaneet tulla.

Vaan tällä kertaa ei kukaan päässyt sieltä haavoittumatta ja ensimäinen perämies pelastui kuolemasta ainoastaan siten, että eräs voimallisella kädellä heitetty keihäs sattui juuri kovaan laivakaakkuun, jonka oli pannut rintataskuunsa.

Mutta tuskin olivat merimiehet päässeet kallioin läheisyydestä, ennenkuin he pysähtyivät lataamaan pyssyjänsä; Black katsoi turhaan siihen paikkaan, jolla hän vähän aikaa takaperin oli nähnyt katteinin istuvan. Vaan lähellä, ylemmällä olevalla kalliolla liikkui mustia olennoita, — ne olivat luultavasti tähän tulleet kalliohalkeamasta — ja nyt he juoksivat alas ja kuuristuivat erään ruumiin yli. — Oliko se katteinin? Ei, — tuolla ylähällä aukossa näki hän vaaleamman olennon rientävän vuorisolaan päin ja hänen jälkeensä tunkiihe villijoukko; — hän taisi eroittaa erityiset henkilötkin, kuinka ne juoksivat vaaleampain kallioin sivu ja kiiruhtivat laaksoon.

"Kas helkkarissa!" huusi hän, kun samassa silmänräpäyksessä näki alastomien villien kauhealla ulvonnalla juoksevan piilopaikoistaan ja lyhyillä nuijillaan karkaavan puolikuolleen kokin kimppuun; ajattelematta nosti hän äsken latatun kivärinsä poskelle ja ampui luodin keskelle joukkoa. Hän näki myöskin kaksi villiä kaatuvan maahan; vaan yhä uusia ryntäsi esille kallioiden takaa — koko laakso näytti olevan täynnä villiä, uhkaavia olennoita ja huomattava oli, että vaikka he pelkäsivät ampumakoneita, he kuitenkin vähemmän ajattelivat pakoa kuin päällekarkausta.

Black tosin latasi niin pian kuin mahdollista kivärinsä uudelleen, vaan kokeesta päästä veden lähelle täytyi heidän luopua; senpä vuoksi olikin ainoa tehtävänsä hurjassa paossa seurata katteiniansa ja koettaa saapua venheelle. Jos, näet, vihollisjoukko keksi sen, ennenkuin saivat sen lykätyksi rannasta, olisivat he epäilemättä hukassa.

Silminnähtävästi saivat villit enemmän rohkeutta, kun näkivät retkeiliä-kunnan hajaantuneen; eihän näitä ollut kuin neljä miestä, jotka sitä paitsi olivat nuoliensa haavoittamat. Tosin monta heistä oli ammuttu, toisia taas haavoitettu; mutta tämä kiihoitti heitä vaan kostoon ja, vaikka varovasti, olivat he jo jättäneet suojelevat kalliolohkareet, varustaen itsiään hyökkäämään valko-ihoisten kimppuun, piittaamatta näiden hyvistä puollustusaseista.

Vaan myöskin sen joukon puolelta, joka ajoi katteinia takaa, uhkasi merimiehiä vaara; sill'aikaa, kun vaan osa seurasi pakenevaa, kokoontuivat muut. Heidän aikomuksestaan ei voinut olla epätiedossa. He tahtoivat katkaista palausmatkan tältä pieneltä joukolta, ja Black huomasi ensiksi sen toivottoman tilan, johon olivat joutuneet, kun Bob ilmoitti pudottaneensa kaikki patruunit taskustansa, pyytäen antamaan itsellensä toisia. Tosin taisi hän vielä tällä kertaa auttaa, vaan jos heitä kovasti ahdistettiin, kuinka olisi ollut mahdollistakaan täällä kallioin keskellä, saamatta apua mistään, tunkeutua lukuisan villijoukon läpi? Se ei olisi konsaan onnistunut.

Hän näki tosin katteinin onnellisesti pääsevän kallioseinän luo ja kiipeävän ylös sitä myöten; vaan aivan hänen kantapäillään olivat villitkin. Jos hän ylähällä puollusti vuorisolaa ja kaksipiippuisella pyssyllään ynnä revolverillaan esti heitä tulemasta ylös niinkauan, kun itse saapuisivat sinne, voisivat he vielä yhdistyä ja ajaa ainakin tämän joukon louhikkoon takaisin. Vaan ylähällä piti hänen sitte pysähtyäkin — keihäs kulkee ylöspäin huonosti, jonka vuoksi hän ei tarvinnut pelätä mitään, jota vastoin hän pienellä teleskoopillaan selvästi taisi nähdä heidän toivottaman tilansa. Nyt oli hän ylähällä — pysähtyen hiukan, katsahti hän taakseen. "Nyt hän varmaan laukaisee joukkoon säikäyttääkseen heitä", sanoi Black itsekseen; "siten saamme me mustat roistot edessämme kahden tulen väliin." Vaan katteini ei pysähtynytkään. Tuskin oli hän vilkaissut taakseen, niin kääntyi hän taas pakoon, ja oli silmänräpäydessä näkymättömissä, mutta samalla oli vähän päälle parikymmentä villiäkin hänen kantapäillään, kiipesivät niinkuin kissat ylös jyrkkää vuoriseinää ja samoin taas katosivat kallioin taakse.

"Nyt olemme hukassa!" sanoi Black hampaiden välistä; "juoppolallin pettämät ja myymät! — Vaan, eteenpäin Ovens, eteenpäin Bob, tätä ei voi enää auttaa; nyt meidänkin täytyy kiivetä muurin yli, tahi saamme olla varmat dingoen ['dingoe' on Austraalian sudentapainen villikoira ja samalla tämän maanosan ainoa peto-eläin] tulevana yönä repivän lihat luistamme, jos nuo mustat roistot itse eivät jo ole ennättäneet sitä syödä. Vaan ei kukaan meistä saa ampua, ennenkuin varmaan tietää saavansa sattumaan."

"Missä on tavaran-hoitaja?" sanoi Bob; "katteinin olen nähnyt juoksevan pois, jonka taas en luullut voivan tapahtuvan niin nopeasti, kun tiesin hänellä tämänpäiväisestä juomisesta olevan paljon viinahöyryjä päässä. Vaan tavaran-hoitaja on kadonnut kuin maan sisään."

"Näettekö, Bob, tuolla ylähällä, missä hän lepää?" sano Black, silmäillen arasti sinne päin. "Se raukka on saanut osansa, — nuo mustat roistot ovat nyt juuri siellä riistämässä hänen muonavarojaan. Tuolla kiven päällä ovat he rikkoneet hänen päänsä."

"Ne kirotut lurjukset!" mutisi merimies, "tosin tavaran-hoitaja oli raukka; vaan niin surkeata loppua, kuin kuolema mustain petoin nuijien kautta, ei hän olisi ansainnut."

"Eteenpäin vaan pojat! Emmehän sitä enää taida auttaa", huusi Black. "Nyt on vaan tehtävämme pelastaa niiden nahat, joilla vielä henki on, — eteenpäin vaan, että pääsemme venheelle." Itse tarttui hän aseisiinsa, juosten edelle muista pitkin laaksoa sille kohdalle, missä hän näki villien olleen kätkettyinä kivien takana.

"Black", vaikeroi Jack hätäisesti; "pitäkää nyt vaan huolta omasta turvallisuudestanne, minä en enää jaksa paeta — sillä minulla on keihäs seljässä ja toinen oikeassa käsivarressa. Minä tunnen sen jo puutuvan, vaan seljässä oleva, on vaikein. Loppuni lienee kohta lähellä ja jos nyt vielä nuijalla paukauttavat minua päähän tahi ei, on yhtäkaikki. Pitäkää nyt vaan huolta, että tulette venheelle; minä olen jo hukassa."

Mies näytti kuolemankalvakalta ja horjui niin, että Black’in täytyi juosta häntä tukeamaan. Se ainakin oli varma, ettei hän nyt heti taitanut kävellä; vaan Black ei ollenkaan ajatellut jättää häntä tähän. Miestä vaivasi vaan hetkinen heikkous, josta hän pääsisi, jos saisi levätä puolen tuntia. Jackilla oli vahva luonto, joka ei niin helposti voisi pettää. Vaan tänne alahalle, jossa kaikilta haaroilta heidän kimppuunsa taisi hyökätä, eivät rohjenneet jäädä, vaan oli tarpeellista hankkia seljälle suojaa. Oikealle kädelle, vähän ylempänä, näki Black eteenpäin kaltevan kallioräystään, joka ylhäältä päin hyvästi suojeli heitä, samalla kun he edestä päin tuli-aseillaan pitkän aikaa taisivat pitää tienoon vihollisista puhtaana. Piittaamatta omista haavoistaan olikin jo Bob tarttunut Jack'in vasempaan käteen, Black, ottaen hänen kivärinsä, ryhtyi oikeaan käteensä samalla kun Ovens tuki häntä takaapäin. Siten kääntyivät he nopeasti kallioseinää kohden ja melkein kantoivat hänen ei kovin jyrkkää rinnettä myöten ylös ja Black ihmetteli vaan, etteivät villit koetelleet heitä tästä estää, vaan antoivat rauhassa käydä. Mutta tähän ei ollut pelko syynä; sillä villit tiesivät hyvin, että jos valko-ihoiset eksyisivät kuivain ja kuumien kallioiden keskelle, olisivat he auttamattomasti hukassa, ilman, että villit itse tarvitsisivat tulla tuli-aseitten syötiksi. Siellä ylähällä olisivat siksi, kun he kuumuudesta ja janosta hervottomina tulisivat kuperkeikkaa laaksoon, jolloin villeillä olisi helppo työ keihäillä ja nuijilla.

NELJÄS LUKU.

Sillä aikaa kun muut tunkivat eteenpäin, oli katteini Oilytt tavaran-hoitajan keralla, jolle pysähtyminen oli mieleen, kiivennyt sille kivipaadelle, jolla Black näki hänen olevan, ja tälle heittäytyi hän pitkäkseen levätäkseen hetkisen. Tosin hänen jalkaansa lienee vähän pakottanut; vaan tämä oli kuitenkin tekosyy, sillä hän tunsi päänsä raskaaksi paljosta viinan juomisesta ja auringon räätämisestä ja tätä ei hän tahtonut antaa Black'in huomata. Jos hänen miehensä löytäisivät vettä, niin, sitte hän ehkä seuraisi heidän perästään tahi odottaisi heitä tässä, saadakseen juoda kylläiseksi heidän tuomista vesivaroista; olivathan villit paenneet vuoristoon ennen kuin aseilla varustetut valko-ihoiset tulivatkaan, jonka vuoksi eivät saisikaan nähdä yhtään ainoata näistä. Viinaa hän ei enää halunnut — se oli hänestä vastahakoista; jäsenensä olivat jo nyt lyijyraskaat ja tie venheelle taas oli pitkä. Heittäen takkinsa muonasäkin ylitse, asetti hän tämän päänsä aluiseksi, joten hän samalla suojeli sen sisältöä tavaran-hoitajan näpistelemisestä, vetiihe sitte pitkäkseen, käski kumppaliaan visusti vartioimaan ja oli muutaman minuutin kuluttua syvässä unessa. Vaan leponsa piti kohtakin tulla hyvin ikävällä tavalla häirityksi.

Hän lienee siten levännyt neljänneksen tuntia, kun tavaran-hoitaja hämmästyneenä nousi seisoalle; sillä hän oli sillä kohdalla rantaa, jolla tiesi venheen olevan, kuullut pyssyn laukauksen. Mikä se oli? Näinköhän villit parkaasia hätyyttivät tahi oliko se merkki, niin pian kuin mahdollista, palata takaisin? Hän kuunteli vielä hetkisen; silloin kuului vielä toinenkin paukaus. Tämä tosin saattoi olla jokin merkki, vaan yhtä hyvin todisti se villien tehneen hyökkäyksen venhettä kohden ja näin ollen, hän ei tietänyt muuta neuvoa kuin herättää se tuskin nukkunut katteini; vaan tämä ei ollut mikään suloinen tehtävä. Se ei voinutkaan tapahtua pian, jonka vuoksi hän pitkän aikaa ravisteli puolihumalaista katteinia, ennenkuin hän edes osaksi sai hänet hereille; vaan sattumus teki tämän täydelliseksi. Samassa tuokiossa paukahtivat, näet, laaksossa ensimäiset laukaukset ja katteini Oilytt, tämmöistä aavistamatta, nousi pelästyneenä ylös ja katsella tirristeli sinne päin vieläkin puoleksi maaten.

Kun vieläkin laukaus kuului, hyppäsi hän jaloilleen ja veti esille vähäisen teleskooppinsa, saadaksensa tietää, mitä siellä tapahtui. Tavaran-hoitaja läheni häntä, kun äkki-arvaamatta vähäinen kivi ylhäältä putosi maahan lähelle heitä. Katteini ei tätä pitänyt minäänkäan, sillä hän hämmästyksekseen näki samassa silmänräpäydessä suuren joukon villiä juoksevan kivien välistä. Sitä vastoin tavaran-hoitaja, joka oli silmäillyt ylöspäin, huusi kauhistuen:

"Tuolla ylähällähän ne mustat pedot ovatkin, — ampukaa, Jumalan nimessä!"

Samalla suhisi alas toistakymmentä keihästä, joista yksi sattui tavaran-hoitajaa kulkkuun, että tämä kovasti voivotellen kaatui maahan; vaan samalla satoi joukko kiviä niin lähelle katteinia — muutamat hänen selkäänsä ja olkapäillensäkin, — että hän, pelastaakseen kaksinkertaisesta vaarasta, teki äkkinäisen harppauksen eteenpäin. Siten tosin keihäät häneen eivät enää sattuneet, kun kallion räystäs peitti hänen, vaan ettei hän vielä ollut turvallisuudessa, sen huomasi hän myöskin, sillä kaikkialta kapusi ja juoksi villiä hänen tykönsä ja joskin tienoon luonto heidän tuloaan haittasi, ei se kuitenkaan lopullisesti voinut estää heitä pääsemästä hänen luokseen. Katteini tosin ampui kumpaisetkin pyssynpiiput, tappaen siten kaksi villiä, jotka raskaasti putosivat maahan. Vaan kun hän näki, ettei tämä keino ajanut muita pakoon, ajatteli hän itse lähteä livistämään ja juoksikin, luomatta ainoatakaan silmäystä tavaran-hoitajaan, aika kyytiä pitkin laaksoa. Taaskin kuuli hän miestensä ampuvan, — hän tiesi sen vaaran, missä nämä olivat, vaan ei ajatellutkaan yhdistyä heidän kanssansa. Ainoastaan nopeaan pakoon turvaasi hän, vielä voi olla mahdollista hänen, nopeammin kuin takaa-ajajansa, päästä kapealle vuorisolalle, josta metsään ei ollut pitkä matka ja senhän takana venhe oli; hurjalla kyydillä harppasi hän aukkoa kohden.

Ennen villiä onnistuikin hänen päästä kivirappusille ja ylähälle päästyään, hengitti hän syvään; vaan takaa-ajajansa olivat heti kantapäillään, jonka vuoksi hän ei ajatellutkaan, kuten Black luuli, puollustaa tätä paikkaa siksi, kun toiset merimiehet ennättivät tulla, vaan ajatteli vaan omaa turvallisuuttaan.

Juostessaan silmäili hän arasti vasemmalla olevaa ruohopuuta, sillä hän ensi silmäyksellä luuli sen tummaa vartaloa uudeksi vihollisparveksi; vaan siinä ei kuitenkaan yhtään elävää olentoa taitanut huomata ja suuresti hän riemastui, kun näki tumman metsänrinteen edessään ja sen takana sinisen meren. Ja eikö tuolla ulompana laiva seisonut ankkurissa? — ja päälle päätteeksi kuunari? Toiko se pelastuksen? — peläten katsahti hän taakseen; vaan verenhimoiset villit tulivat jo hänen jälestään. Koettaen juostessaan latata pyssyhän, ei sekään onnistunut; raskas ase esti hänen pakoansa, jonka vuoksi heittikin sen pois. Olihan hänellä vielä revolverinsa pitääkseen villit vähän kauempana itsestään.

Vaan aurinko poltti — hänen päänsä oli raskas ja kuuma — maa loisti ja leimusi hänen silmissään; hänestä tuntui niinkuin olisi se noussut hänen edessään, että hän aina nosti jalkojaan korkeammalle kuin olisi tarvinnut, jonka vuoksi hän pari kertaa oli kaatua nenälleen. Kuoleman tuska piti kuitenkin hänen voimiaan yllä. Taas katsahti hän taakseen ja näki takaa-ajajansa olevan tuskin kuudenkymmenen askeleen päässä ja kuinka kaukana vielä olikaan suojeleva metsä ja hänen venheensä! Hän tahtoi huutaa apua, vaan kurkkunsa oli niin kuivanut, ettei sanaakaan saanut huuliltaan, — ja kuka sitte täällä olisi taitanut auttaakaan häntä? Taaskin käänsi hän päänsä ja näki mustain ryntäävän jälestään kohotetuilla keihäillä, juosten kepeinä kuin vuohet pitkin tannerta; — etemmäksi hän ei jaksanut rientää, vaan tempasi revolverin vyöltään, pysähtyi, kääntyi ajajiinsa päin ja ampui ensimäisen laukauksen.

Villit hämmästyivät. He olivat nähneet poisheitetyn kivärin ja luulivat ehkä valko-ihoisen olevan aseettomana; — että hän ampuisi myös veitsellään, eivät he luulleet mahdolliseksi; vaan hän teki sen kuitenkin. Voidaksensa pysähtyä, olivat he liian lähellä. Noin kolmekymmentä miestä saattoi häntä seurata ja kaikki olivat ilman heittokeihäitä, ainoastaan varustetut pitkillä peitsillä ja nuijilla. Katteini Oilytt ampui toisen ja kolmannen kerran. Yksi musta mies hyppäsi ilmaan ja kaatui sitten kuolleena maahan; vaan toiset eivät antaneet peljästyttää itsiään.

Ammuttuansa neljännen laukauksen, lähätti eräs villi häntä kohden nuijansa, joka niin onnettomasti sattui hänen oikeaan olkapäähänsä, että revolveri putosi kädestään. Hän tosin kumartui maahan, ottaakseen sen ylös toisella kädellä; vaan se oli kuitenkin myöhästä. Eräs hoikka, mutta jäntevä mies ryntäsi ilosta säihkyvin silmin hänen päällensä. Oilytt oli saanut revolverinsa ja haki liipasinta, kun nuija sattui hänen takaraivoonsa ja melkein samalla syöstiin kolme tahi neljä keihästä hänen kupeesensa. Pudottaen revolverin, tarttui hän kuolettaviin keihäisin, — silloin paukahti toinen nuijanlyönti hänen päähänsä ja heitti hänen taidottomaksi maahan ja seuraavassa tuokiossa tanssivat iloiset villit onnettoman ruumiin ympärillä, pistäen pitkät keihäänsä hänen kupeisinsa.

Meidän täytyy hetkeksi palata parkaasiin, johon kirvesmies ja Jim olivat jääneet vartioimaan, ettei ehkä kiertelevät villit saisi sitä kynsiinsä. Olla ankkurissa tyynellä veden pinnalla ja auringon rääteessä ei suinkaan ollut suloista tehtävää, kun samalla tiesi edessään olevan katveista pensaita, ehkäpä kylmillä vesilähteillä ja mehevillä hedelmillä. Vaan asiata ei voinut auttaa; käsky oli täytettävä ja sentähden sousivat he jonkun matkaa järvelle sen raskaan venheen ja heittivät siellä ankkurin pohjaan. Sitte istuutui kirvesmies perään ja merimies kokkaan, katsellen tyytymättöminä toisiinsa.

Ei seura kumpaakaan miellyttänyt; sillä he vihasivat toisiansa katkerasti ja kirvesmies ei konsaan unhottanut sitä pahaa menettelyä, jonka oli kärsinyt irlantilaiselta ensin laivalla ja myöhemmin Sydneyn satamassa. Iloinen Jim sitä vastoin tahtoi mielellään tapella, ollen hänellä yksi paha vika, että hän — kuten useimmat maamiehistään — oli hyvin kärkäs paloviinan perään; hän taas vihasi kirvesmiestä tämän viekastelevan käytöksen suhteen katteinia kohtaan. Hän kertoi tälle jokaisen laivamiesten välillä olleen keskustelun, häiriten siten paljon yhteistä rauhaa laivalla.

Sattuman kautta olivat he nyt jääneet kahden kesken venheesen ja helposti voi ajatella ei kummankaan tästä suuresti iloinneen. Vaan nyt ei muu auttanut: heidän täytyi kärsiä tämä epäkohta ja ijän-päiviksi eivät toverit kuitenkaan liene jääneet. Josko nämä löysivät vettä tahi ei, niin palautuisivat nämä kuitenki ennen auringon laskua.

Vaan pitkällinen odottaminen tuli ikäväksi, kun ei kumpainenkaan hiiskunut sanaakaan. Jim tosin oli heittänyt ulos pari koukkua, vaan kun ei mitään saanut, muuttautui hän hitaasti, lyhentääkseen aikaa, sille paikalle venhettä, jossa muonavarat ja Boreas-laivasta otettu viina talletettiin.

"Jim", sanoi silloin kirvesmies tyytymätönnä katsellen häneen; tosin hän ei mielellään olisi tahtonut ruveta tappelemaan sen harteikkaan miehen kanssa, vaan ei myöskään voinut pitää suutaan kiinni; "se on katteinin viinaa, jonka vuoksi en luule sen olevan oikein tehdyn, jos te siitä ottaisitte".

"Ettekö luule, Sirrah?" sanoi Jim katsomatta kirvesmieheen; "se on minusta hyvin paha, vaan niin paljon kuin puolestani ymmärrän, ovat haaksirikosta pelastetut varat laivamiesten yhteinen omaisuus, ja koska katteini tänä aamuna on runsaasti varustanut itseänsä tällä tavaralla, enhän silloin minäkään liene kovin rohkea jos otan osani. Jos teitä huvittaa, niin voittehan sen sittemmin kertoa hänelle; sehän on toimennekin."

"Elkää pelätä, kirvesmies, minun tekevän suurta vahinkoa teidän vesi-osallenne", sanoi Jim nauraen. "Yksi puteli riittää minullekin, semminkin jos voin sen enentää jollakin paremmalla nesteellä; ja nyt olkaa hyvä ja pitäkää suunne kiinni, sillä itsehän tiedän paremmin, mitä teen ja en tee."

Sillä näytti keskustelu loppuneen. Kirvesmies tiesi tehneensä velvollisuutensa ja Jim oli taas voittanut tarkoituksensa, löytämällä yhden putelin, jonka kanssa hän palasi perään, täytti piippunsa ja sytytti sen; sen jälkeen hän piittaamatta auringon rääteestä vetiihe pitkäkseen, tyhjentäen lasin toisensa perään. Kirvesmies katseli häntä, ja joka kerta, kun Jim taas täytti vieressään olevan pienen lasin, suuttui hän aina enemmän; ei kuitenkaan taitanut sanoa merimiehen tekevän aivan väärin. Kuka muu, kuin katteini, olikaan onnettomuuteen syypää? Olihan hän maata ällöttänyt sinä onnettomana aamuna ja pitikö heidän nyt olla ilman tätä virkistäväin nestettä, ainoastaan sen tähden, että katteinilla olisi sitä parempi elämä? Ja kuka häntä kiittäisikään tästä? katteini Oilytt kohteli häntä kuitenkin aina kuin koiraa; irlantilaisen ei ainakaan yksinään pitänyt saada nauttia viinaa ja tämänpä vuoksi lian, sanomatta sanaakaan, kumartui nyt myös muonavarojen yli ja etsi itselleen putelin portviiniä.

"Varoittakaa, toveri!" sanoi nauraen Jim, joka kauan oli katsonut kieroon hänen päällensä, "ett'ette hairauksessa ota vesiputelia".

Kirvesmies turisi jotakin partaansa, vaan ei vastannut mitään; hän puolestaan nautti portviiniä yhtä halukkaasti siksi, kun aurinko oli korkealla ja pystysuoraan rääti heidän päälleen. Tätä ei kuitenkaan voinut peräti kauan kärsiä ja lopullisesti hyppäsikin Jim ylös, asetti maston paikoilleen, veti siihen purjeraa'an, jonka alemman pään laski perään päin, vaan ei kirvesmieheen saakka, kiinnitti sitte purjeesen pari airoa, valmistaen täten itselleen hyvän teltan, jonka aukko oli rannalle päin, antaen siten tilaisuuden vapaasti katsella sinne päin.

Kirvesmies oli kateellisesti katsellut häntä, vaan ei voinut väittää sitä vastaankaan, kun Jim huolellisesti oli peittänyt muona— ja vesivaratkin. Vaan että hänen yksinään piti olla auringon kuumennettavana, ei käynyt laatuun. Jim taas ei konsaan kieltäisi häneltä paikkaa teltan sisällä; kuitenkin olisi hän mielellään jäänyt paikoilleen, jos olisi ollut mahdollista. Vaan kun kuumuus kovin alkoi kuivattaa hänen aivojansa, puri hän hammasta ja ryömi teltan alle katveesen, sanoen ikäänkuin puollustamalla itseään: "tuolta takaa ei ollenkaan voi nähdä maalle."

Jim hymyili itsekseen, vaan ei virkkanut mitään ja kirvesmies taas sijoitti itsensä mukavasti hänen viereensä. Niin olivat he kumpikin pitkällään, toinen oikealla, toinen vasemmalla puolella; kumpikin, putelit vieressään, katselivat metsäistä rantaa, jolla ei mitään epäluulon alaista taitanut keksiä. Valkoinen ranta tuli pakoveden aikana aina leveämmäksi; ei pieninkään eläin olisi sillä huomaamatta voinut juosta, vielä vähemmän musta alku-asukas. Vaan kun ei kumpainenkaan tahtonut ruveta keskustelemaan, naukkasivat he sitä ahkerammin puteleista ja tästä seurasi: heitä rupesi nukuttamaan auringon paistaessa.

Jimin silmät menivät ensin kiinni ja kun nyt kirvesmies tiesi itsensä pitävän yksinään vartioida, koetteli hän pitää itseänsä valveilla; vaan se ei onnistunut. Huumauttava viini, johon hän ei ollut tottunut, nousi päähän, hän alkoi nyökätä, jonka vuoksi nousi istualleen, johon asentoon jäi pitkäksi aikaa, katsoa harristellen pitkin rantaa, vaan lopulta nojautui hän venheen laitaa vasten ja nukkuikin samassa silmänräpäydessä. Ei kumpainenkaan aavistanut heillä tässä olevan vaarallisen läheisyyden. Kuinka tarkasti olisivatkaan vartioineet rantamaata ja ennen soutaneet ulommaksi järvelle, jos olisivat voineet luoda silmäyksenkään rannan mangrovepensaiden taakse.

Siellä oli, näet, suuri joukko mustia, jotka kävelivät edestakaisin neuvotellen, miten paraiten huomaamatta voisivat tulla venheen luo. Yhtä helppo kuin se olisi ollut tulvaveden aikana, jolloin vesi ulottui mangrovepensaisiin saakka, yhtä vaikea oli se nyt, kun leveä kaistale valkoista hiekkaa oli metsän ja rannan välissä. Matka venheen ja maan välissä ei ollut peräti pitkä ja ovelat villit tiesivät hyvin ainoastaan kahden miehen, jotka eivät edes piitanneet vartioidakaan, olevan venheessä; jo tunti oli kulunut, ettei kumpainenkaan ollut nostanut päätään venheen laidan yli. Silloin juoksi nopeasti kuin kalasaukot kaksi mustaa olentoa pensaista oikopäätä veteen. He eivät näyttäytyneet veden pinnalla ennen kuin olivat tuskin parinkymmenen askeleen päässä venheestä, jolloin he varovasti kohottivat päätään voidakseen hengittää kuin myös tarkastaa, tokko olivat tulleet huomatuiksi valko-ihoisilta. Vaan ei mistään voinut päättää tätä; niin, he kuulivat päälle päätteeksi toisen — Jim'in — kovasti kuorsaavan venheessä ja viipymättä sen pitemmältä, painuivat he taas veden alle.

Ei kauan viipynyt ennenkuin taas ilmestyivät veden pinnalle, vaan tällä kertaa he alkoivat uida maalle päin, vilkaisten aina varovasti taakseen; kohta näyttäytyi vähäinen ankkuriköysi olevan kireellä, sillä molemmat villit vetivät toisella kädellä siitä pienestä ankkurista samalla kun uivat toisella. — Sekä Jim että kirvesmies jatkoivat untansa. Hitaasti mutta varmasti kulki parkaasi maata kohden ja ei mikään liike siinä ilmoittanut miesten aavistavan yhä lähenevää vaaraa.

Pensaissa tuli elämä aina vilkkaammaksi; kaikkialla pistiihe esille mustia päitä säihkyvin silmin — valko-ihoiset aina vaan makasivat ja nyt tunsivat uivat villit pohjan jalkainsa alla. Vaan he eivät vieläkään rohjenneet nousta vedestä. Kyyrysillään kulkivat he niin kauan kuin mahdollista; sitte sukelsivat he taas veteen ja uivat parkaasin taakse, jota varovasti työnsivät rantaa kohden siksi, kun köli raapi santaa.

Tärinä tuskin kuului; vaan paatissa tuntee enemmän kuin kuulee, jos se tulee jonkun esineen yhteyteen; Jim aukaisi silmänsä, näki kirvesmiehen vielä makaavan ja katsoi hämmästyneenä puiden viheliäisiin latvoihin, jotka niin äkki-arvaamatta olivat tulleet eteensä. Hän oli sen lisäksi niin suuressa unen-pöpperössä, ettei voinut edes muistaa, missä hän oikeastaan oli. Vaan hän ei saanut paljo aikaa miettiäkseen; sillä samassa silmänräpäydessä näytti koko metsä muuttuvan eläväksi. Pensaissa vilisi mustia, jotka kohotetuilla keihäillä ja hirveällä ulvonnalla juosten esille karkasivat venheen yli.

"Te kirotut roistot!" huusi Jim, joka nyt täydellisesti huomasi toivottoman tilansa, kohotti vieressään olevan pyssyn ja ampui keskelle joukkoa. Vaan samassa silmänräpäydessä tunsi hän ruumiissaan kahdeksan tahi kymmenen keihästä samalla kuin villit olivat kavunneet venheesen ja heittäneet jo keihäänsä kirvesmiehen ruumiiseenkin.

Jim tunsi itsensä olevan pahasti haavoitetun; vaan tämä kivikova luonto ei ollut niin vähällä voitettu. Piittaamatta keihäistä, jotka olivat kiinni ruumiissansa, tarttui hän toiseen kiväriin ja viritti hanan; vaan ennenkuin ennätti tähdätä, sattui häneen toinen mokoma keihäitä. Kaikkialta lensi niitä; tuskasta vimmastuneena huutaen, käsitteli hän tahtomattansa kiväriä niin, että laukaus pamahti ylöspäin, tekemättä sen enempää vahinkoa ja hän kaatui syrjälleen venheesen.

Rajulla riemuhuudolla heittäytyivät villit parkaasiin, kun äkki-arvaamatta kaikuva huuto erään suusta pysähdytti koko parven heidän toimessaan.

Laiva! Mustat eivät olleet huomanneet sitä, koska heidän uteliaat silmänsä olivat olleet kiinnitetyt käsiinsä langenneesen venheesen, jonka levottomina näkivät lähenevän rantaa. Sillä aikaa oltiin pienestä laivasta, joka purjehti likimäisen niemen takaa, luultavasti huomattu heidän toimensa. Noin tunti sitte oli vieno tuuli alkanut puhaltaa ja ainoastaan hitaasti kuljettanut vierasta laivaa eteenpäin. Vaan silminnähtävästi se yhä enemmän läheni ja seisattui sille paikalle, josta kiikarilla taisi laivan kannelta tarkemmin katsoa rannalla olevata venhettä ja ehkäpä kuulla siellä ammutut laukauksetkin; sillä töin tuskin oli väli tuhannen askelta.

Äkkiä villit huomasivat vaaran, jossa olivat, jos muukalaiset tullessaan huomasivat heidän olevan valko-ihoisten kimpussa. Aikaa eivät sentähden saaneet menettää turhaan; vaan suuremmassa vaarassa eivät he vielä olleet, koska tuuli puhalsi niin heikosti, että hyvä aika kuluisi ennenkuin laivamiehet ennättäisivät rannalle. Kuitenkin oli kiirehtiminen tarpeen, ja rajusti alkoivat villit raastaa itselleen saalista; pikaisesti ja tavattomalla sukkeluudella kuljettivat he rannalle kaikki, mitä venheessä oli, samalla kun toiset veivät ne pensaisin. Ei mitään, jota he vähänkin luulivat voivansa käyttää, jätetty. Ne vähäiset arkut nostettiin ensin venheestä, koska ei voitu tietää, mitä niissä oli, leipävaroja samoin suolaista lihaa tervehdittiin riemuhuudoilla. Muutamat kuljettivat seiliraa'at purjeinensa metsään, toiset taas airot, vielä toiset vetivät murhatuilta vaatteet; neljännes tunnin kuluessa lopettivat he työnsä, jota olivat tehneet ihmeteltävällä nopeudella. Jälkiä jättämättä vetäytyivät he sitte takaisin pensaisin, vaan ylähällä rannalla oli venhe, kun pakovesi yhä enemmän vetäytyi takaisin, ja ryöstetyssä parkaasissa oi ollut muuta jälellä kuin kumpaistenkin merimiesten ruumiit.

VIIDES LUKU.

Ulkona järvellä purjehti sillä aikaa vähäinen kuunari Shootingstar keveällä tuulenviuhkalla hitaasti maata kohden ja kiikarilla oli kannelta jo kauan nähty jotakin erinomaista tapahtuvan rannalla. Selvään näkyikin mitä toimia villeillä oli ja katteinilla olikin sen tähden hyvä halu ampua laivansa kokassa olevalla tykkisellä rosvomaisia alkuasukkaita. Vaan osaksi oli väli vielä liian pitkä, osaksi pelkäsi hän villien tehneen venheen väestön vangeikseen, — ja kun ei vielä niin tarkoin tunnettu näiden verenhimoisten villien tapoja, voisi onneton laukaus sattua väestöön yhtä hyvin kuin pahantekiöihinkin.

Lopullisesti kiihtyi tuuli siihen määrään, että kirkas vesi vaahtoili sen kauniin laivan keulassa.

Shootingstar oli sama kuunari, joka Kap Yorkin kohdalla Torres-salmessa oli pelastanut Boreas-laivan paatin tahi oikeammin sen väestön, joka myös, lähemmäksi tultua, tunsi oman laivansa parkaasin ja arvasi kumppaneinsa maalla joko olevan hengen vaarassa tahi murhattuina mustain kavalain asetten kautta.

Helposti suostui katteini laskemaan heitä tässä maalle ja odottamaan niin kauan kuin olisivat tutkineet miten asian laita oli ynnä pelastaneet kumppaninsa tahi ainakin kostaneet heidän kuolemaansa. Katteini oli tähän tyytyväinen; sillä juuri tällä rantamaalla, jolla hän usein kävi, lännempänä olevalta rauhalliselta su'ulta vaihtamassa kilpikonnan luita ja perlemon kuoria, olivat villit viimeisinä vuosina käyttäytyneet niin rohkeasti ja kopeasti, että he kerran olivat koettaneet saada halttuunsa hänen kuunarinsa, joka tyynellä ilmalla seisoi ankkurissa; se tuli kuitenkin estetyksi perämiehen valppauden kautta. Vakava rangaistus ei sentähden haitannut ja koska hän aina siitä ajoin piti mukanaan lukuisan miesjoukon, joka nyt vielä oli enentynyt venheestä saatujen neljän kunnollisen merimiehen ja yhden pojan kautta, päätti hän laittaa nämä ynnä kuusi omista miehistään maalle joko pelastamaan maamiehiä tahi ainakin rankaisemaan mustia, että nämä ainakin saisivat nähdä itsellänsä olevan vaarallisen vihollisen, jota ei aina rankaisematta saisi loukata.

Vaan se pieni retkikunta sai ankaran käskyn kaikessa tapauksessa palata auringon laskussa, sillä väki ei saisi tulla mihinkään vaaraan. Jos oli tarpeellista, tahtoi katteini enemmin käyttää seuraavan päivän uuteen koetukseen; vaan niin heikolla miesjoukolla, kuin hänelle nyt jäi jälelle, ei hänellä ollut halua viettää yötänsä tällä rannikolla, koska tiesi villien olevan yhtä kotoisat vedessä kuin kalat.

Boreas-laivan miehistä oli kaksi ranskalaista Jean ja Francois, saksalainen nimeltä Hanso ja englantilainen Bill. Nämä saivat Shootingstar-laivasta mukaansa neljä englantilaista ja kaksi ranskalaista. Hanso, joka jollakin edellisellä retkellä oli näyttänyt olevansa kunnon mies ja kaiketi parhaite tunsi täkäläisten villien tapoja, sai toimekseen johtaa sitä vähäistä joukkoa ja olikin jo pitänyt huolta sen aseilla varustamisesta.

He sousivat suoraan sille kohdalle rantaa, jossa näkivät parkaasin olevan, pitäen pyssyin hanat virillä; sillä oli sangen mahdollista, että se suuri villilauma heidän maallenoustessaan koettaisi hyökätä kimppuunsa ja tätä vaaraa tahtoivat he estää. Metsä oli kuitenkin autio ja hiljainen ja joskin villiä oli lähiseuduilla, lykkäsivät he ehkä hyökkäyksensä siihen hetkeen, jolloin valko-ihoiset tunkiivat pensaisin tahi aavistivat vähintä vaaraa. Hanso ei siis sallinut viedä parkaasia järvelle, ettei villit saisi sitä haltuunsa, ennenkuin läheisyydessä oleva metsä oli tarkoin haettu. Vaan kaikesta näyttiihe, etteivät villit tahtoneet estää heitä maalle nousemasta ja olivat kaiketi tyytyneet viemään piiloon saaliinsa, josta ei mitään voitu keksiä.

Raivoon tulivat miehet nähdessään molempain keihäillä tapettuin merimiesten ruumiit, jotka he kohta tunsivat.

"Jim raiska!" huudahti Bill; "sinä olit rehellinen mies ja kuitenkin sait noin hirmuisen kuoleman. Sinun suhteesi on vahinko — kirvesmies on saanut palkkansa viekkaudestansa ja ulkokultaisuudestansa. Eteenpäin kumppalit! Oikein kynsiäni kutkuttaa päästä yhteen niiden mustain petoin kanssa."

"Wietäköön ne venheellä laivaan", sanoi Jean, "että ne asianomaisella juhlallisuudella saavat kunniallisen merimiehen haudan. Tänne rannalle emme voi niitä jättää."

"Hän tosin oli huono toveri, minä en ollut konsaan hänen ystävänsä; — vaan nyt hän on kuollut ja niitä ei saa vihata Bill."

Toiset merimiehet nyökäyttivät päätään suostumukseksi ja molemmat merimiehet Shootingstar-laivasta, joiden piti viedä venheen takaisin, nostivat ruumiit siihen. Sitten tarttuivat kaikki, pitäen kuitenkin kivärit käsissään, parkaasiin, työntäen sen vesille ja Hanso määräsi taaskin ulompana heittämään ankkurin pohjaan. Nyt ei tarvittu peljätä villien sitä tahtovan saada halttuunsa; ainakaan eivät he siinä onnistuisi kuunarin kanuunien edessä ja kaikessa tapauksessa oli hyvä pitää se läheisyydessä.

Pieni venhe otti siis parkaasin perästään köyteen ja sousi sen hitaasti rannasta; partiokunta oli niin kauan rannalla, kunnes näki sen olevan kylliksi kaukana. Sitte vasta tunkiivat he, Hanso, Jean ja Bill etupäässä, pensaisin, päästäkseen takana olevalle, ja kuunarista keksitylle maalle ja siellä saadakseen ylimalkaisen silmäyksen mille taholle oli käännyttävä.

Vaan sitä eivät he peräti kauan tarvinneet aprikoida, sillä tuskin olivat pensaat loppuneet ja eteensä levinnyt alaston ja puuton viertemä, kuin he ylempänä olevalta sotatieltä silloin tällöin kuulivat pyssyn laukauksia ja sen edessä, alapuolella yksinäistä ruohopuuta, näkivät joukon mustia villisti tanssivan ja siis eivät tietäneet mitään partiokunnan läheisyydestä. Vaan mikä antoi näille alastomille ihmisille tässä paahtavassa kuumuudessa semmoista ilon-aihetta? Hanso otti pienen kiikarinsa ja katsoi sinnepäin, vaan ei voinut keksiä mitään, koska joukko oli liiaksi pakkaantunut yhteen; ylipäätään saattoi siinä olla ainakin viisikymmentä villiä. Sitä paitsi huomasi hän lapsiakin niiden seassa. Siis ei nämä olleet paljaastaan sotilaita, vaan oli heillä vainiotkin mukanaan. Pyssyn laukaukset kuuluivat sointien sisältä; sillä ne olivat kumisevat ja väsäytyvät, siellä oli siis toinen lukuisampi joukko, koska se rohkeni ruveta taistelemaan heidän kumppaleinsa kanssa. Vaan mitäs tämä sitte oli? Kymmenen urhoollista ja hyvillä aseilla varustettua valko-ihoista taisi hyvinkin rohjeta ruveta tappelemaan parinsadan alastoman villin kanssa, jotka ainoastaan olivat varustetut puukeihäillä; ja he huusivat jo Hansolle, ettei hänen pitänyt kauemmin viipymän, koska toisen heikomman retkikunnan elämä ja kuolema rippui jokaisesta minuutista, jonka he tässä menettivät hukkaan.

Vaan Hanso, joka jo oli silmäillyt tienoon, viittasi kädellään ja sanoi hiljaa: "jos tahdomme edulla käyttää asemaamme, täytyy meidän menetellä varovasti; sillä jos nyt tässä metsän rinteessä näyttäydymme, kun meillä on puoli penikulmaa juostavaa ennenkuin ennätämme solatielle, tulevat villit lii'an aikaiseen varoitetuiksi ja silloin luultavasti emme pääse heidän kimppuunsa. Vaan jos kuljemme tämän pienen laakson pohjaa myöten, voimme ehkä päästä heistä pyssynkantaman päähän, joten saatamme estää heitä pääsemästä solatielle. Eteenpäin! Ainakin on meidän koettaminen."

"Sitä tuskin tarvinnemme peljätä", tuumasi Hanso, "sillä nämä syvänteet ovat vuosisatojen kuluessa syntyneet viilaavasta sateesta. Eteenpäin vaan; tuskin sadan askeleen väärän tulemme tosin tekemään ja saavutamme kulienkin siten paljoa helpommin tarkoituksemme. Sen sanottua katosi hän pensasten sekaan päästäkseen huomaamatta vähän matkaa siitä hautaan eli syvennykseen, joka hyvästi onnistuikin. Lähellä solatietä olevat villit olivat alati vielä entisessä toimessaan ja sitte kun Hanso varovasti vielä kerran oli silmäillyt heitä syvänteen laidan yli, astui hän takaisin ja kiiruhti nyt niin pian kuin mahdollista kohden solatietä, jota myöten kaiketi voi päästä yksinäisen ruohopuun lähelle, jonka edessä villit pitivät hurjat tanssiaisensa."

Hauta oli noin kymmenen jalan syvä ja tuskin enemmän kuin kuuden jalan leveä; arvattavasti oli se tänä vuoden aikana kuiva sadeveden syvänne. Sitä paitsi ei sillä ollut peräti jyrkät laiteet, joita myöten melkein joka paikasta saattoi päästä ylös. Näin ollen ei heillä ollut mitään peljättävää villien viekkaudesta; sillä kivärillään taisivat pitää laiteen puhtaana ja itsekin juosta helposti ylös.

Tiellä ei puhuttu mitään ja merimiehet kiiruhtivat niin pian eteenpäin kuin jalat kantoivat. Olihan heillä kaikilla palava halu ei ainoastaan kostaa kumppalein kuolemaa, vaan myöskin auttaa toisia, jotka vielä olivat solatiellä. Jälkimäisen tarkoituksen voittamiseksi täytyi heidän kiiruhtaa; sillä sieltä kuului vaan silloin tällöin joku pyssynlaukaus ja sangen mahdollista oli, että siellä oleva miehistö juuri nyt oli suuressa hädässä tulla vihollisten voittamaksi, joilta eivät armoa tainneet odottaakaan.

Nyt rupesi hauta ylenemään, ja kun Hanso viittasi joukkoansa hetkeksi pysähtymään, keksi hän, noustuaan vaan muutaman jalan, yksinään seisovan ruhopuun tuskin parinsadan kyynärän päässä, josta tiesi olevansa vastapäätä vihollista, jos ei jo sen yläpuolella.

Varovasti ryömi hän ylemmä; alati piti hän kaksipiippuisen pyssynsä kädessään, ja niinkuin vasara kolkutti sydän rinnassaan, kun hän näki olevansa aivan vastapäätä sitä peljättävää joukkoa.

Merimiesten haudassa ollessa olivat mustat jakaantuneet. Pääjoukko seisoi solatien suulla — eräs henkilö, joka luultavasti oli vanha päällikkö, seisoi nuija oikeassa ja pitkä keihäs vasemmassa kädessä, selkä, väijyviin valkoihoisiin päin ja näkyi antavan käskyjä väelleen. Joukko villiä olikin siihen kokoontunut ikäänkuin, puollustamaan solatien suuta; vaan koska vaimoja ja lapsia vielä oli heidän seassaan, eivät he luultavasti aavistaneet vaaran olevan niin lähellä ja sitä paitsi pitivät sotilaat, jotka seisoivat keskellä joukkoa, nuijansa levollisesti olkapäällä, vaan kuitenkin valmiina heittoon.

Vaan näistä lensi hänen silmäyksensä, tarkasteltuaan muun tienoon, pikaisesti toiseen joukkoon, joka noin kolmenkymmenen askeleen päässä raastoi yhtä ruumista.

Maalla makasi pitkänään tapettu ihminen; kuka se oli, ei Hanso luonnollisesti tältä paikalta voinut nähdä, semminki kun hänen täytyi katsella pitkin maata; vaan ruumiin edessä oli eräs villi polvillaan, pitäen kädessään kuolleelta otettua taskukelloa, johon toinen jättiläisvilli halukkain silmin tarttui. Myöskin toisella hänen vieressään seisovalla, joka vasenta kättään nojasi keihääsen, oli halu tähän kiiltävään kappaleesen ryhtyä, vaan ei oikein uskaltanut, kun hän ehkä oli kuullut naputuksen sisällä ja ehkäpä luuli sitä taikakaluksi. Piittaamatta tästä koetteli neljäs ottaa osan saaliistaan pitkällä veitsellä leikkaamalla vaatteet ruumiista.

Nopeasti vetäysi Hanso takaisin, kokosi väkensä ja kuiskasi, että olisivat valmiit ampumaan; vaan heidän piti jakaman laukauksensa. Ainoastaan kahden piti tähtäämän lähimpiin villiin samalla kun hän tahtoi ampua ne kaksi seisovaa; toiset saisivat ottaa osakseen muun joukon, vaan tähdätä ainoastaan semmoisiin, joilla oli aseita ja niin paljon kuin mahdollista säästää vaimoja ja lapsia. Myöskin neuvoi hän heitä olemaan varovat, että huomaamatta voisivat päästää ensimäisen laukauksensa. Sitte oli säikähdys auttava heitä; siten saisivat uudestaan latata ja äkki-arvaamatta rynnistää vihollisten kimppuun.

Nyt ryömivät he ylös, pitäen kivärit varovasti takanaan, etteivät niiden kiiltävät piiput ennen aikaa ilmoittaisi heidän läsnä-oloaan; kun Hanso taas pääsi laidalle, näki hän näyn muuttuneen. Iso, musta mies oli ottanut kellon, nuori mies oli vielä edelleen polvillaan ja veitsellä varustettu jatkoi tointaan; silloin kuuristui se harteikas musta ryöstettyne kelloneen maahan, piti sitä ensin korvansa lähellä, ja lyödä nakutti sitä sitte varovasti kiveä vasten, tyytyväisesti irvistäen näytti hän sitä vieressään seisoville tovereille. Vaan tämän piti olemankin viiminen ilonsa.

"Te kumpaisetkin, Jean ja Francois, tähtäätte noita polvillaan olevia — minä seisovia ja te muut joukkoa tuolla ylähällä — tähdätkää tarkoin, että he rupeavat meitä pelkäämään, minä luen kolmeen ja sitte ampukaa. Yks, kaks, kolme!"

Pyssyt eivät lauenneet yht'aikaa, vaan kuuluivat perätysten; mutta seuraus oli kauhea. Neljä, ruumiin lähellä olevata, villiä keikahtivat kuolleina tahi ainakin vaarallisesti haavoitettuina maahan; minkä vaikutuksen laukaukset sotatiellä olivat tehneet, ei heti taitanut nähdä. Muutama silmänräpäys sitte siinä olevat villit olivat kadonneet, niin, kuin ruudin savu oli haihtunut tuuleen, ei taitanut nähdä yhtään villiä jälellä.

Vaan miehistö ei toimettomana katsellut ympärilleen. Jokainen tiesi tehtävänsä. Siinä seisoessaan latasivat he pyssynsä niin pian kuin mahdollista, jonka jälkeen juoksivat aukkoa kohden, josta ikäänkuin vastaukseksi kaksi laukausta kuului.

Juostessaan ruumiin sivu huusi säikähtyneenä Jean, joka ensin oli paikalle ennättänyt: "katteini, helkkarissa!"

"Katteini, toden totta!" sanoi myös Hanso, tullen hänen viereensä. "Sitte on hän jo täällä maan päällä saanut rangaistuksensa kaikista pahoista teoistaan; ja mikä hirmuinen kuolema! Katsos, Jean, kuinka ne mustat pedot ovat menetelleet kanssaan."

"Ruumis on seulantapainen", sanoi merimies väristen; "vaan minä toivon noissa neljässä roistossa, jotka tuossa nyt väänteleivät veressään, kohdanneemme pää-asialliset pahantekiät — kahdessa on vielä henki — emmeköhän viimeistä heitä?"

"Anna heidän kuolla rauhassa, eivät ne kuitenkaan kauan elä; vaan ota tuo teleskooppi mukaan, sillä sitä saatat tarvita ja tuossahan on myöskin eräs kirja. En luullut katteini Oilytt'in käsittelevän semmoisia."

"Se on hänen ulosmeno-kirjansa", sanoi Francois nauraen; "siihen kirjoitti hän kaksi tilintekoa, toisen itseään, toisen laivan omistajia varten; minä sen tunnen täydellisesti. Palattuamme otan minä sen mukaan; siinä löydämme paljon uutta."

"Nyt eteenpäin vaan, toverit!" huusi Hanso, "että ensin saisimme tietää, mitä soratiellä tapahtuu. Eespäin! Ovatko kaikki aseenne kunnossa?"

"Kaikki", vastasivat miehet; ja sen enempää sanaa vaihtamatta, juoksi Hanso, kaksipiippuinen pyssy oikeassa kädessään, ruohopuulle, josta hän ensin tahtoi katsoa siitä viettävään laaksoon ennenkuin yhdessä lähenivät solatietä, jonka takana vihollinen saattoi piileksiä. Vaan yhdellä silmäyksellä näki hän, että se ainoa laukaus oli ajanut pakoon kaikki mustat, jotka täällä ylähällä olivat oleskelleet. He näkivät vaimoja lapset seljässään nopeasti pakenevan solatiellä samalla kun miehet, arasti silmäillen taakseen, seurasivat heitä. Vaan kuinka kuolettava heidän pyssyillensä oli ollut, näkivät he täällä, sillä toverit olivat jälkeensä jättäneet seitsemän kuollutta ja kolme tahi neljä, jotka myös olivat saaneet luodin ruumiisensa, koettelivat kulkea pakenevia jälestä.

Vaan Hanson tarkka silmä keksi kohta kallioiden seassa vasemmalla puolella pari vaaleata olentoa. Hän osoitti kiikarin sinnepäin ja tunsi heti kolme aseella varustettua vaalea-ihoista samalla kuin neljäs kuollut tahi haavoitettu makasi maassa. Ne olivat samat ystävät, joita villit ahdistivat; sillä alahalla laaksossa vilisi mustia olennolta, jotka järjestyksettä juoksivat toistensa sivu ja peljästyneinä uudesta hyökkäyksestä eivät tienneet mennäkö odottamatonta vihollista vastaan tahi odottaa häntä laaksossa.

Taaskin ampui se pieni joukko, joka nyt luultavasti oli tuntenut miehet sointien suussa, laukauksen villien sekaan. Vaan he eivät näkyneet turhan päiten ampuvan, sillä laukaus ei ollut tähdätty ilmaan, vaan mustiin, jotka, ollen alempana, tekivät nyt, ehkä ärsytettyinä sen kautta, hurjan hyökkäyksen valko-ihoisten päälle. Kaikkialla taisi nähdä mustia olennoita kapuavan kallioille.

Nyt ei Hanso kau'emmin viipynyt; sillä siellä oli apu tarpeen. Nopeasti juoksivat miehet solatielle ja kiviportaita alas. Epätasainen tie ei estänyt laivamiehiä ja riemuhuudolla juoksivat he lukuisaa vihollista vastaan.

Tämä hämmästyi; tulihan tuolla useampia valkoihoisia kuin venheessä oli ollut. Ylähältä paukahti silloin tällöin laukauksia, jotka levollisuudella tähdättyinä, harvoin menivät syrjään. Vielä seisoivat mustat paikoillaan, vaan eivät rohjenneet kavuta ylemmäksi, peläten paluumatkaansa estettävän. Aina lähemmäksi tulivat valko-ihoiset; nyt olivat he tuskin parinsadan askeleen päässä. Ne, jotka vielä kapusivat kallioilla, juoksivat alas, yhdistyen muuhun joukkoon, samalla kun Hanso näki vaimojen heidän takanaan pakenevan lasten kanssa. Tahtoivatko miehet ryhtyä vastarintaan? Nyt oli väli tuskin sata askelta; mustia saattoi olla likemmä parisataa miestä ja kymmenen valko-ihoista ryntäsi heitä vastaan. Nyt vaan seitsemänkymmentä tahi kahdeksankymmentä askelta, jo näkyi kuinka mustat kohottivat heittokeihäitään, tehdäkseen vihollista niin kykenemättömäksi tappeluun kuin mahdollista. Silloin huusi Hanso: "Pysäys! Ampukaa keskelle joukkoa ja kitatkaa sitte pian uudelleen. Pitäkää vaari! Yks!" Ukkosen jyrinän tapaisena kaikui kuulasade villienpakkaantuneessa joukossa.

Seuraus oli hirmuinen; vaan nyt ei jäänyt jälelle yhtään ainoata koko joukosta. Niinkuin säikäytetyt metsänotukset kääntyivät he hurjaan pakoon pitkin laaksoa, seurattuina valkoihoisten hurrahuudoilta. Näistä ei kukaan liikkunut paikaltaan ennenkuin uudelleen oli latannut kivärinsä ja nyt vasta he kiiruhtivat pakenevien vihollisien perästä sille paikalle, jossa tiesivät toverien olevan ja sitte ylös kallioita auttamaan näitä, jos ne olivat sen tarpeessa.

Se oliki paras aika. Kullakin heistä oli ainoastaan kaksi patruunia ja mahdottomalta kuin heistä näytti päästä rannalle ja vastustaa tätä villilaumaa, olivat he jo varustauneet kuolemaa vastaanottamaan ja päättäneet säästää viimisen luodin itsiään vasten, etteivät edes elävinä tulisi verenhimoisten villien käsiin. Kaikki olivatkin jo haavoitetut, kumpaisetki perämiehet kolmella keihäällä. Bob ei myöskään helposti ja Jack raiskalla oli ruumiissaan seitsemän keihästä, joista tosin viisi oli haavoittanut käsiä ja jalkoja, vaan kahden jälkeen oli vaarallisemmat haavat, koska ne olivat tunkeuneet selän kautta ruumiisen. Onneksi ei niillä ollut väkää, joten ne olivat jo vedetyt ruumiista; vaan hän kärsi hirmuisia tuskia ja valitti janoansa, vaikka ei kukaan taitanut hankkia hänelle veden tippaakaan.

Kuin Hanso oli kiivennyt ylös jyrkkää rinnettä myöten ja ilolla tuntenut molemmat perämiehet, ojensivat nämä kätensä häntä kohti ja Black sanoi: "Hanso, minun rohkea poikani, te tulitte oikeaan aikaan; puolen tahi neljännes tuntia myöhemmin ja emme enää olleet elossa. Vaan mistä tulevat kaikki nämä miehet?"

"Eräästä kuunarista, herra; se on tiellä sanalla sanoen onkinut meidät mereltä."

"Tämä on ollut Jumalan suoma — ja ettekö ole nähneet katteini Oilytt'iä?"

"Me löysimme hänen tuolla ylhäällä; hän on kuollut ja villit ovat ruumiistaan tehneet seulan."

"Kokki kaatui villien ensimäisessä hyökkäyksessä. Emme voineet ottaa häntä myötä. Tavaran-hoitaja makaa tuolla ylhäällä kivien välissä. Ei kumpainenkaan heistä tunne enää kipuja."

"Ne verenhimoiset ihmiset!" sanoi merimies; "vaan kyllä te olette hyvästi maksaneetkin heidän pahat tekonsa ja tätä tarpeellista muistutusta eivät niinkään pian unhottane."

"Emmekö nyt, Black, mene tuonne alhaalle veden luokse?" sanoi Ovens.
"Ne mustat roistot eivät nyt varmaankaan estä meitä enään."

"Mille vedelle?" kysyi Hanso, ja Ovens kertoi hänelle, kuinka kivien takana olivat löytäneet vesikuopan, vaan siellä olivat mustat hyökänneet kimppuunsa keihäillä. Hanso puisteli päätään ja sanoi: "Jos niin on, kyllä he nytkin puollustavat paikkaa samoin; minä tunnen heidät. Tämä on luultavasti su'un ainoa vesikuoppa koko tienoolla. Jos tämä otetaan heiltä, ovat he hukassa tahi ovat pahoitetut vaeltamaan monta päivän-matkaa tullaksensa toiseen, jonka vuoksi he puollustavat sitä viimiseen saakka; muutoin olisivat he jo kauan sitte peljättyjen tuli-aseitten edestä paenneet erämaihinsa. Ei, Black, jos seuraatte minun neuvoani, niin palaamme laivalle mitä sukkelammin; sitä paitsi on meillä kyllin työtä kuolleiden kuljettamisessa ja kuunarin katteini on käskenyt meidän palaamaan ennen auringon laskua. Missä on kokki?"

"Sitte hän saapi siellä ollakin; me emme saa kuolleiden tähden panna terveiden ihmisten elämää alttiiksi. Jack’in kannamme ja tavaran-hoitaja saapi myös rehellisen hautauksen, jos vaan sen voimme hänelle hankkia. Bill, johtakaa te väkeä ja lähtekää vaan liikkeelle. Jack-raiska tarvitsee hyvän hoidon."

"Vaan nyt ei enää", sanoi Black katsoen haavoitettua. "Hän taistelee kuoleman kanssa."

Hänellä oli oikeus, haavoitetun elämän lanka oli kohta katkennut. Näytti kuin olisi hän tahtonut nousta ylös ja Hanso juoksikin jo ottamaan häntä vastaan; vaan hän vaipui taas takaisin, veti itsensä pitkäkseen ja oli kuollut.

Muiden haavoja pakotti ja ne voivat kuumuudessa pahentua; oli siis sitä parempi, mitä pikemmin pääsivät laivalle. Jean, Francois, Bill ja Bob tarttuivat tovereihin ja kantoivat heidät rinnettä alas ja kun pari kuunarin miehistäkin auttoi, pääsivät he pian ainakin sille paikalle, jossa tavaran-hoitaja oli. Myös tämänkin ottivat he myötä ja joskin ruumiiden kuljettaminen jyrkkiä kallioita ylös oli hankalata, onnistui se kuitenkin.

Siellä makasivat kuolleet villit; näky oli surettava. Eräs rippui puoliruumiistaan viertämällä. Heidän seassaan oli myöskin tuskin yhdeksän vuotias poika, johon luoti oli sattunut. Valko-ihoiset luulivat tehneensä vallan oikein ja kuitenkin olivat mustat omassa isänmaassaan ainoastaan puollustaneet sitä, joka itsensä ja perheensä toimeentulolle oli tarpeellista — vettä.

Vaan merimiehillä ei ollut aikaa pysähtyä ruumisten luo, ja kun tulivat katteinia nostamaan, vaati se kaikki heidän voimansa. Black otti huostaansa kuolleen kirjan ja taskukellon, joka oli erään mustan lähellä, jättääksensä ne katteinin perheelle. Myöskin hänen kirjelaukkunsa löysivät he vähän matkaa siitä. Eräs villi oli tosin ottanut sen halttuunsa, vaan heittänyt sen tarpeettomana kappaleena pois.

Puolentoista tunnin kuluttua pääsivät he rannalle ja venhettä odottaessaan koettelivat he sammuttaa janoansa mehevillä hedelmillä, joita suuri joukko vielä oli metsässä.

Puolen tuntia sen jälkeen tuli venhe; kaksi kertaa täytyi kulkea edestakaisin viemässä lukuisammaksi tullutta väestöä parkaasiin ynnä ruumiita ja noutaa sitte jälkeen jääneet. Villit eivät enää hätyyttäneet, sillä luultavasti olivat nämä kahakassa kärsineet suurempaa vahinkoa kuin nyt taisi luullakaan ja katselivat kaiketi ilolla väkinäisten vierasten poislähtöä.

Vene otti sitte parkaasin köyteen ja sousi kuunaria kohden, joka myötätuulessa tuli vastaan.

Parkaasia eivät voineet käyttää. Se oli liian suuri sille vähäiselle laivalle. Vaan sitä ei myöskään tahdottu jättää mustille, koska nämä sillä olisivat voineet häiritä toisia laivoja. Kuunarin kirvesmies sai siis käskyn tehdä sen käyttämättömäksi, jonka hän kirveellään neljännes tunnissa toimittikin. Sen kokka vedettiin kuunarille ja kun koko pohja oli lyöty ulos, laskettiin se takaisin järveen, jossa se vesiromuna sai kulkea pitkin aaltoja.

Shootingstar-laivassa nostettiin sitte purjeet, jotka raitis itätuuli täytti ja neljännestunti myöhemmin, juuri kun aurinko tulipunaisena laskeusi mereen pikku laivan kokan edessä, purjehti tämä, joka salmeen oli ennättänyt niin hyvissä ajoin, myötätuulessa rannikkoa pitkin Intian valtamereen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SIIRTOLAISEN ELÄMÄN VAIHEET; HAAKSIRIKON JÄLKEEN ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.