The Project Gutenberg eBook of Karamazovin veljekset II, by Fyodor Dostoyevsky

1. Kuzjma Samsonov 2. Ljagavyi 3. Kultakaivos 4. Pimeässä 5. Äkillinen ratkaisu 6. Itse olen tulossa 7. Entinen ja kiistämätön 8. Houre

1. Virkamies Perhotinin menestyksen alku
2. Hälytys
3. Sielun kulku koettelemusten kautta. Ensimmäinen koettelemus.
4. Toinen koettelemus
5. Kolmas koettelemus
6. Prokuraattori sai Mitjan kiinni
7. Mitjan suuri salaisuus. Vihellettiin
8. Todistajain kertomus. Lapsukainen
9. Mitja vietiin pois

NELJÄS OSA

1. Kolja Krasotkin 2. Lapsiparvi 3. Koulupoika 4. Žutška 5. Iljušan vuoteen ääressä 6. Varhainen kehitys

1. Grušenjkan luona
2. Kipeä jalka
3. Reuhtova lapsi
4. Hymni ja salaisuus
5. Et sinä, et sinä
6. Ensimmäinen keskustelu Smerdjakovin kanssa
7. Toinen käynti Smerdjakovin luona
8. Kolmas ja viimeinen käynti Smerdjakovin luona
9. Piru. Ivan Fjodorovitšin painajainen
10. »Hän sen sanoi!»

1. Kovan onnen päivä
2. Vaarallisia todistajia
3. Lääketieteellinen asianymmärtäjäin lausunto ja naula pähkinöitä
4. Onni hymyilee Mitjalle
5. Äkkiarvaamaton katastrofi
6. Prokuraattorin puhe. Karakteristiikka.
7. Historiallinen katsaus
8. Tutkielma Smerdjakovista
9. Psykologiaa täydellä höyryllä. Kiitävä kolmivaljakko Prokuraattorin
puheen loppu.
10. Puolustajan puhe. Kepissä on kaksi päätä
11. Rahoja ei ollut. Ryöstöä ei tapahtunut.
12. Eikä murhaakaan tapahtunut
13. Avionrikkoja ajatuksissa
14. Talonpojat olivat miehiä puolestaan

EPILOGI

1. Suunnitelmat Mitjan pelastamiseksi 2. Hetken ajaksi valhe muuttuu totuudeksi 3. Iljušetškan hautajaiset. Puhe kiven luona.

KOLMAS OSA JATKUU

Dmitri Fjodorovitš, jolle Grušenjka lentäessään uuteen elämään oli »käskenyt» sanomaan viimeisen tervehdyksensä ja käskenyt ikuisesti muistamaan hänen lempensä tunnin, oli tällä hetkellä, tietämättä mitään siitä, mitä Grušenjkalle oli tapahtunut, niinikään suuren ahdistuksen ja huolten vallassa. Viimeisinä kahtena päivänä hän oli ollut sellaisessa sanoin kuvaamattomassa tilassa, että olisi todellakin voinut saada aivokuumeen, niinkuin hän itse myöhemmin sanoi. Aljoša ei ollut edellisen päivän aamuna voinut saada häntä käsiinsä, eikä veli Ivan samana päivänä saanut toimeen kohtausta hänen kanssaan ravintolassa. Hänen asuntonsa isäntäväki peitti hänen käskystään hänen jälkensä. Hän oli näinä kahtena päivänä aivan sananmukaisesti häärinyt joka puolella, »taistellen kohtaloaan vastaan ja koettaen pelastaa itsensä», kuten hän myöhemmin lausui, olipa muutamaksi tunniksi erään polttavan asian vuoksi kiitänyt pois kaupungista, vaikka hänestä oli kauheata poistua ja jättää Grušenjka vaikkapa hetkeksikin näkyvistään. Kaikki tämä selvitettiin myöhemmin mitä seikkaperäisimmin ja asiakirjain perusteella, mutta nyt mainitsemme vain kaikkein välttämättömimmät kohdat näiden hänen elämänsä kahden kauhean päivän historiasta, jotka hän eli sen hirveän katastrofin edellä, joka niin äkkiä järkähdytti hänen kohtaloaan.

Vaikka Grušenjka todella oli häntä rakastanut tunnin verran totisesti ja vilpittömästi, niin hän oli myös kiusannut häntä tänä aikana jonkin kerran tosiaankin julmasti ja säälimättömästi. Pääasia tässä on, että Mitja ei voinut arvata mitään Grušenjkan aikeista; mahdotonta oli myös päästä niiden perille houkuttelemalla hellyydellä tai väkivallalla: Grušenjka ei olisi millään ehdolla antautunut, vaan ainoastaan suuttunut ja jättänyt hänet kokonaan, sen hän ymmärsi silloin selvästi. Hän epäili silloin varsin oikein, että Grušenjka itsekin kävi jonkinmoista taistelua ja oli jonkinmoisen tavallisuudesta poikkeavan epäröinnin vallassa, aikoi tehdä jonkin päätöksen eikä voinut päästä tulokseen, ja siksipä hän syystä kyllä otaksui, sydämen ahdistusta tuntien, että joinakin hetkinä Grušenjkan suorastaan täytyi vihata häntä ja hänen intohimoaan. Kenties olikin niin, mutta mitä Grušenjka nimenomaan kaihosi, sitä hän ei kuitenkaan ymmärtänyt. Oikeastaan häntä kiusaava kysymys hänen mielessään kiteytyi ainoastaan kahteen määritelmään: Joko hän, Mitja, tai Fjodor Pavlovitš. Tässä on sivumennen merkittävä eräs varma tosiseikka: hän oli varma siitä, että Fjodor Pavlovitš ehdottomasti esittää (jollei jo ollut esittänyt) Grušenjkalle laillista avioliittoa, eikä hän hetkeäkään uskonut, että vanha irstailija toivoo selviävänsä vain kolmellatuhannella. Tähän johtopäätökseen Mitja oli tullut tuntien Grušenjkan ja tämän luonteen. Siksipä hänestä aika ajoin saattoi näyttääkin siltä, että koko Grušenjkan kärsimys ja koko hänen epäröintinsä johtui ainoastaan siitä, että hän ei tietänyt, kumman heistä valitsisi ja kumpi heistä olisi hänelle edullisempi. »Upseerin», t.s. Grušenjkan elämän kohtaloihin niin paljon vaikuttaneen miehen, pikaista palaamista, jota Grušenjka odotti niin kiihtyneenä ja peloissaan, ei Mitja — omituista kyllä — näinä päivinä edes ottanut ajatellakseen. Totta oli, että Grušenjka aivan viime päivinä ei ollut hänen kanssaan ollenkaan puhunut tästä. Kuitenkin hän tiesi aivan hyvin Grušenjkan itsensä kertomuksesta siitä kirjeestä, jonka tämä kuukausi sitten oli saanut tuolta entiseltä viettelijältään, tiesipä osittain kirjeen sisällyksenkin. Silloin oli Grušenjka eräänä ilkeänä hetkenään näyttänyt hänelle tämän kirjeen, mutta Grušenjkan ihmeeksi hän ei antanut sille juuri mitään arvoa. Ja hyvin vaikeata olisi selittää, mistä syystä: kenties yksinkertaisesti sen tähden, että kun häntä itseään näännytti sen taistelun koko säädyttömyys ja kauheus, jota hän kävi omaa isäänsä vastaan tämän naisen tähden, niin hän ei enää voinut ajatellakaan mitään hänelle itselleen peloittavampaa ja vaarallisempaa, ei ainakaan siihen aikaan. Sulhaseen, joka oli ilmestynyt jostakin oltuaan viisi vuotta kateissa, hän suorastaan ei uskonut, varsinkaan ei siihen, että tämä saapuisi kohta. Ja itse tuossa »upseerin» ensimmäisessä kirjeessäkin, joka oli näytetty Mitenjkalle, puhuttiin tämän uuden kilpailijan saapumisesta sangen epämääräisesti: kirje oli hyvin hämärä, hyvin korkealentoinen ja täynnä vain tunteellisuutta. On huomattava, että Grušenjka sillä kertaa ei ollut näyttänyt hänelle kirjeen viimeisiä rivejä, joissa puhuttiin paluusta jonkin verran täsmällisemmin. Lisäksi vielä Mitenjka muisteli jälkeenpäin huomanneensa tuolla hetkellä Grušenjkan kasvoissa ikäänkuin jonkinmoista tahdotonta ja ylpeätä halveksimista tuota Siperiasta tullutta tervehdystä kohtaan. Tämän jälkeen ei Grušenjka ollut kertonut Mitenjkalle mitään muusta yhteydestään tämän uuden kilpailijan kanssa. Näin hän oli vähitellen kokonaan unohtanut upseerin. Hän ajatteli ainoastaan sitä, että kävipä miten tahansa ja saipa asia minkä käänteen tahansa, niin tulossa oleva lopullinen yhteentörmäys hänen ja Fjodor Pavlovitšin välillä oli kovin lähellä ja oli saatava selvitetyksi ennen kuin mikään muu. Mielenahdistuksen vallassa hän odotti joka hetki Grušenjkan ratkaisua ja uskoi kaiken aikaa sen tapahtuvan odottamatta, hetken hurmiossa. Grušenjka sanoo äkkiä hänelle: »Ota minut, olen ikuisesti sinun», — ja kaikki on päättynyt: hän ottaa Grušenjkan ja vie hänet heti maailman ääriin. Oi, hän vie hänet heti mahdollisimman kauas, jollei maailman ääriin, niin jonnekin Venäjän rajoille, menee siellä hänen kanssaan naimisiin ja asettuu hänen kanssaan asumaan incognito, niin ettei kukaan tiedä heistä kerrassaan mitään, ei täällä eikä siellä eikä missään. Silloin, oi, silloin alkaa heti aivan toinen elämä! Tästä toisesta, uudistuneesta ja »hyveellisestä» elämästä (»ehdottomasti, ehdottomasti hyveellisestä») hän haaveksi joka hetki ja kiihkeästi. Hän janosi tätä ylösnousemusta ja uudistusta. Iljettävä liejuhauta, johon hän oli takertunut omasta tahdostaan, tuntui hänestä kovin vastenmieliseltä, ja kuten hyvin monet tämmöisissä tapauksissa, samoin hänkin pani uskonsa ensisijassa paikan muutokseen: kunhan vapautuisi näistä ihmisistä, näistä oloista, kunhan vain pääsisi pois tästä kirotusta paikasta, niin — kaikki syntyisi uudelleen, kaikki lähtisi menemään uutta latua! Niin hän uskoi ja tätä hän ikävöi.

Mutta näin kävisi vain, jos kysymys saisi ensimmäisen, onnellisen ratkaisun. Oli olemassa toinenkin ratkaisu, mieleen nousi toinenkin, mutta kauhea mahdollisuus. Grušenjka sanoo yhtäkkiä hänelle: »Mene pois, minä olen juuri sopinut Fjodor Pavlovitšin kanssa ja menen hänen kanssaan naimisiin enkä tarvitse sinua», — ja silloin… mutta silloin… Mitja ei kylläkään tietänyt, mitä silloin tapahtuisi, ei tietänyt aivan viimeiseen hetkeen asti, se on mainittava hänen puolustuksekseen. Hänellä ei ollut mitään täsmälleen määriteltyjä aikeita. Hän vain piti silmällä, vakoili ja kiusasi itseään, mutta valmistautui muutoin vain kohtalonsa ensimmäisen, onnellisen ratkaisun varalta. Vieläpä hän karkoittikin mielestään kaikki muut ajatukset. Mutta tässä alkoi jo aivan toinen vaikeus, aivan uusi ja syrjäinen, mutta myös kohtalokas seikka, joka ei ollut ratkaistavissa?

Nimittäin jos Grušenjka sanoo hänelle: »Minä olen sinun omasi, vie minut pois», niin kuinka hän hänet vie? Mistä hän saa siihen keinot, rahat? Häneltä olivat juuri nyt tyrehtyneet kaikki tähän saakka niin monen vuoden kuluessa yhtä mittaa jatkuneet tulonsa, jotka johtuivat Fjodor Pavlovitšin antimista. Tietysti Grušenjkalla oli rahoja, mutta tässä suhteessa ilmeni Mitjassa äkkiä suuri ylpeys: hän tahtoi viedä itse hänet pois ja aloittaa hänen kanssaan uutta elämää omilla eikä hänen varoillaan; hän ei voinut kuvitellakaan, että ottaisi Grušenjkalta rahoja, ja tämä ajatus tuotti hänelle niin suurta kärsimystä, että hän lopulta tunsi kiusallista inhoa. En syvenny tässä tähän tosiasiaan, en ryhdy sitä analysoimaan, vaan huomautan ainoastaan: sellainen oli hänen sielunsa rakenne tällä hetkellä. Tämä kaikki saattoi välillisesti ja ikäänkuin tiedottomasti johtua myös hänen salaisista omantunnontuskistaan sen johdosta, että hän oli tavallaan varastanut Katerina Ivanovnan rahat: »Toisen edessä olen konna ja toisen edessä osoittaudun heti taas konnaksi», ajatteli hän silloin, kuten myöhemmin itse tunnusti: »Ja jos Grušenjka saa tietää, niin hän ei itsekään tahdo ottaa tämmöistä konnaa.» Mistä siis oli otettava varat, mistä otettava nämä kohtalokkaat rahat? Muuten on kaikki hukassa eikä synny mitään, »ja yksinomaan sen tähden, ettei ollut riittävästi rahaa, oi, se on häpeä!»

Menen kertomuksessani kauemmaksi eteenpäin: siinäpä se onkin, että hän ehkä tiesikin, mistä voisi saada nämä rahat, tiesi ehkä, missä ne olivatkin. Yksityiskohtaisemmin en tällä kertaa esitä mitään, sillä kaikki selviää myöhemmin; mutta hänen suurin onnettomuutensa, — sanon sen, vaikkapa se on epäselvää, — oli tämä: voidakseen ottaa nuo jossakin olevat varat, ollakseen oikeutettu ne ottamaan, hänen oli ensin palautettava kolmetuhatta ruplaa Katerina Ivanovnalle — muuten »minä olen taskuvaras, konna, mutta uutta elämää en tahdo aloittaa konnana», päätti Mitja, ja siksi hän oli päättänyt mullistaa koko maailman, jos niin tarvittiin, mutta ehdottomasti toimittaa nuo kolmetuhatta takaisin Katerina Ivanovnalle millä tavalla tahansa ja ennen kaikkea. Tämän päätöksen syntymisen lopullinen prosessi oli hänessä tapahtunut niin sanoakseni hänen elämänsä aivan viimeisinä hetkinä, nimittäin kun hän viimeksi oli tavannut Aljošan kaksi päivää sitten illalla tiellä, sen jälkeen kuin Grušenjka oli loukannut Katerina Ivanovnaa ja Mitja, kuultuaan Aljošan kertomuksen tästä tapahtumasta, oli tunnustanut olevansa konna ja käskenyt kertoa sen Katerina Ivanovnalle, »jos tämä voi jossakin määrin tehdä hänen oloansa helpommaksi». Silloin, tuona samana yönä, hän oli erottuaan veljestään tuntenut kiihkoissaan, että hänen on parempi vaikkapa »tappaa ja ryöstää joku, mutta maksaa Katjalle velka». »Olkoon mieluummin niin, että minä tuon murhatun ja ryöstetyn edessä ja kaikkien ihmisten silmissä olen murhaaja ja varas ja menen Siperiaan, kuin että Katjalla olisi oikeus sanoa, että minä petin hänet ja varastin häneltä rahat sekä karkasin näillä rahoilla Grušenjkan kanssa aloittamaan hyveellistä elämää! Tätä minä en voi!» Näin lausui hampaitaan kiristellen Mitja ja saattoi aika ajoin todellakin kuvitella saavansa lopuksi aivotulehduksen. Mutta nyt hän vielä kamppaili…

Omituista: luulisi, että kun hän oli näin päättänyt, niin hänellä ei enää voinut olla jäljellä mitään muuta kuin epätoivo; sillä mistä saattoi äkkiä ottaa sellaisen rahasumman, varsinkin hänen kaltaisensa köyhä raukka? Mutta kuitenkin hän koko tuon ajan loppuun asti toivoi, että saa nuo kolmetuhatta, että ne tulevat, lentävät hänelle ikäänkuin itsestään, vaikkapa taivaasta. Niinpä juuri onkin sellaisten laita, jotka niinkuin Dmitri Fjodorovitškin koko elämänsä ajan osaavat vain tuhlata ja panna menemään perittyjä, vaivatta saatuja rahoja, mutta joilla ei ole mitään käsitystä siitä, miten rahaa hankitaan. Mitä fantastisimpia ajatuksia oli alkanut pyöriä hänen päässään heti sen jälkeen kuin hän toissa päivänä oli eronnut Aljošasta, ja hänen kaikki ajatuksensa menivät aivan sekaisin. Siitä johtui, että hän ensimmäiseksi ryhtyi sangen hurjaan yritykseen. Niin, kenties juuri tämmöisissä tiloissa tämänkaltaisista ihmisistä kaikkein mahdottomimmat ja fantastisimmat yritykset näyttävät ensimmäisiltä mahdollisilta. Hän päätti äkkiä mennä kauppias Samsonovin, Grušenjkan suojelijan luo ja esittää hänelle erään »suunnitelman», saada häneltä tätä »suunnitelmaa» vastaan heti koko tarvitsemansa rahasumman; suunnitelmaa liikeyrityksenä ajatellen hän ei epäillyt ollenkaan, vaan epäili ainoastaan sitä, miten arvostelee hänen päähänpälkähdystään itse Samsonov, jos hän ei tahdo katsoa sitä ainoastaan liikeyrityksen kannalta. Vaikka Mitja tunsikin tämän kauppiaan ulkonäöltä, niin hän ei kuitenkaan ollut tuttu hänen kanssaan eikä edes ollut kertaakaan puhunut hänen kanssaan. Mutta jostakin syystä hänessä jo kauan sitten oli syntynyt vakaumus, että tämä vanha irstailija, joka nyt oli henkihieverissä, nyt kenties ei ollenkaan olisi sitä vastaan, että Grušenjka järjestäisi elämänsä jollakin kunniallisella tavalla ja menisi naimisiin »luotettavan miehen» kanssa. Eikä hän vain ole panematta vastaan, vaan haluaa itsekin sitä ja tilaisuuden ilmaantuessa itsekin on valmis asiaa edistämään. Joistakin huhuistako vai joistakin Grušenjkan sanoistako Mitja lienee myös tehnyt sen johtopäätöksen, että ukko kenties soisi Grušenjkalle mieluummin hänet kuin Fjodor Pavlovitšin. Kenties monen kertomuksemme lukijan mielestä tämä hänen luulonsa, että saisi tuolla tavoin apua, ja hänen aikeensa ottaa morsiamensa niin sanoakseni tämän suojelijan käsistä, tuntuu liian karkealta ja häikäilemättömältä Dmitri Fjodorovitšin puolelta. Voin huomauttaa vain sen, että Grušenjkan entisyys näytti Mitjan mielestä olevan jo kokonaan lopussa. Hän katseli tätä menneisyyttä rajattomalla säälillä ja päätti intohimonsa koko hehkulla, että kun Grušenjka lausuu hänelle rakastavansa häntä ja menevänsä hänen kanssaan naimisiin, niin samassa heti on olemassa uusi Grušenjka ja yhdessä hänen kanssaan myös aivan uusi Dmitri Fjodorovitš, ilman mitään vikoja ja vain hyveellinen: he kumpikin antavat anteeksi toisilleen ja alkavat elää aivan uudella tavalla. Mitä taas tulee Kuzjma Samsonoviin, niin tätä hän piti tuossa Grušenjkan entisessä, jo ohitse menneessä elämänkaudessa Grušenjkan elämään kohtalokkaasti vaikuttaneena miehenä, jota Grušenjka ei kuitenkaan koskaan ollut rakastanut ja joka myös, se oli tässä tärkeintä, jo oli »mennyt ohi», oli loppunut, niin että häntäkään nyt ei lainkaan ollut olemassa. Kaiken lisäksi Mitja ei voinut enää pitää häntä ihmisenäkään, sillä tunnettua oli kaikille ja koko kaupungille, että hän oli vain sairas raunio, joka oli säilyttänyt Grušenjkaan niin sanoakseni vain isällisen suhteen, aivan toisella pohjalla kuin ennen, ja että näin oli ollut jo pitkän aikaa. Joka tapauksessa tässä oli paljon vilpittömyyttäkin Mitjan puolelta, sillä kaikista vioistaan huolimatta hän oli sangen suora mies. Tämän suoruutensa vuoksi hän muun muassa oli vakavasti vakuutettu siitä, että vanha Kuzjma nyt valmistautuessaan lähtemään toiseen maailmaan tuntee vilpitöntä katumusta entisen käytöksensä johdosta Grušenjkaa kohtaan ja ettei Grušenjkalla ole uskollisempaa suojelijaa ja ystävää kuin tämä nyt jo vaaraton ukko.

Keskusteltuaan Aljošan kanssa kedolla ei Mitja ollut nukkunut juuri ollenkaan koko yönä, ja seuraavana päivänä hän ilmestyi Samsonovin taloon kello kymmenen tienoissa aamulla ja käski ilmoittaa tulostaan. Tämä talo oli vanha, synkkä, hyvin iso, kaksikerroksinen, ja siihen kuului piha- ja sivurakennuksia. Alakerroksessa asuivat Samsonovin kaksi nainutta poikaa perheineen, hänen hyvin vanha sisarensa ja yksi naimaton tytär. Sivurakennuksessa asusti kaksi hänen kauppa-apulaistaan, joista toisella oli myös iso perhe. Sekä lapsilla että kauppa-apulaisilla oli ahdasta asunnoissaan, mutta talon yläkerroksen piti ukko yksin hallussaan eikä päästänyt luokseen asumaan edes tytärtäänkään, joka hoiti häntä ja jonka piti määrättyinä tunteina ja epämääräisinä aikoina ukon kutsuessa joka kerta juosta alhaalta hänen luokseen ylös, huolimatta häntä jo kauan vaivanneesta hengenahdistuksesta. Tämän »yläkerran» muodosti joukko suuria loistohuoneita, jotka oli kalustettu vanhanaikaiseen kauppiastapaan, pitkät, ikävät rivit kömpelötekoisia mahonkisia tuoleja ja nojatuoleja seinustoilla, verhoihin käärittyjä kristallisia kynttiläkruunuja katoissa, kolkon näköisiä kuvastimia seinillä ikkunain välissä. Kaikki nämä huoneet seisoivat aivan käyttämättöminä, sillä sairas ukko oli vetäytynyt yhteen ainoaan huoneeseen, kaukana perällä olevaan makuuhuoneeseensa, jossa häntä palveli vanha palvelijatar, tukka huiviin käärittynä, ja palvelijapoika, joka oleili eteisessä laatikkopenkillä. Kävellä ei ukko juuri ollenkaan voinut, kun hänen jalkansa olivat turvonneet, ja vain harvoin hän nousi nahkaisesta nojatuolistaan, jolloin eukko tukien häntä kainalosta kävelytti häntä kerran tai pari ympäri huoneen. Hän oli ankara ja harvapuheinen myös tätä eukkoa kohtaan. Kun hänelle ilmoitettiin »kapteenin» tulo, niin hän heti käski ilmoittaa, ettei ota vastaan. Mutta Mitja oli itsepintainen ja pyysi uudelleen ilmoittamaan itsensä. Kuzjma Kuzjmitš tiedusteli tarkasti palvelijapojalta: miltä se näyttää, eikö ole juovuksissa? Eikö se räyhää? Vastaukseksi hän sai, että »ei ole päissään, mutta ei tahdo mennä pois». Ukko käski viedä uudelleen kieltävän vastauksen. Silloin Mitja, joka oli aavistanut tätä ja tämän varalta vartavasten ottanut mukaansa paperia ja lyijykynän, kirjoitti selvästi paperipalalle yhden rivin: »Mitä tärkeimmän asian johdosta, joka läheisesti koskee Agrafena Aleksandrovnaa», ja lähetti sen ukolle. Vähän aikaa ajateltuaan ukko käski palvelijapojan viedä vieraan saliin ja lähetti eukon alas käskemään hänen nuorinta poikaansa tulemaan heti hänen luokseen ylös. Tämä nuorin poika, joka oli noin kuuden jalan mittainen mies ja määrättömän väkevä sekä oli aina sileäksi ajettu ja saksalaiseen tapaan puettu (itse Samsonov oli puettu viittaan ja oli pitkäpartainen), saapui heti ja mitään puhumatta. Kaikki he vapisivat isän edessä. Isä ei ollut kutsunut tätä nuorta miestä sen tähden, että olisi pelännyt »kapteenia», sillä hän ei ollut ensinkään arka luonteeltaan, vaan muuten vain kaiken varalta, etupäässä todistajaksi. Poikansa kanssa, joka talutti häntä, ja palvelijapojan seuraamana hän viimein tulla laahusti saliin. Täytyy otaksua, että hän tunsi myös jonkinmoista varsin voimakasta uteliaisuutta. Tämä sali, jossa Mitja odotti, oli hyvin iso, synkkä, mieltä ikävystyttävä huone, jossa oli kaksi ikkunaa, »marmoriset» seinät ja kolme hirveän isoa kristallista kynttiläkruunua katossa. Mitja istui pienellä tuolilla ulos johtavan oven luona ja odotti hermostuneen kärsimättömästi kohtaloansa. Kun ukko saapui vastapäätä olevasta ovesta, jonne oli kymmenkunta syltä matkaa Mitjan tuolista, niin tämä äkkiä hypähti pystyyn ja lähti astumaan häntä vastaan lujilla, pitkillä sotilaan askelilla. Mitja oli hyvin puettu, napitetussa takissa, pyöreä hattu ja mustat hansikkaat kädessä, aivan samoin kuin oli ollut puettu kolme päivää aikaisemmin luostarissa luostarinvanhimman luona, perhekokouksessa Fjodor Pavlovitšin ja veljiensä seurassa. Ukko odotti, häntä arvokkaana ja ankarana seisoen paikallaan, ja Mitja tunsi heti, että hänen lähestyessään ukko oli päässyt täysin selville hänestä. Mitjaa hämmästyttivät Kuzjma Kuzjmitšin viime aikoina tavattomasti pöhöttyneet kasvot: hänen muutenkin paksu alahuulensa oli nyt kuin riippuva makkara. Arvokkaasti ja ääneti hän kumarsi vieraalle, osoitti hänelle sohvan luona olevaa nojatuolia ja alkoi itse hitaasti poikansa käteen nojaten ja sairaan tavoin ähkien laskeutua istumaan vastapäätä Mitjaa sohvalle, niin että tämä nähdessään sairaan miehen ponnistukset heti alkoi tuntea sydämessään katumusta ja herkkää häpeän tunnetta nykyisen mitättömyytensä johdosta niin arvokkaan henkilön edessä, jota hän oli tullut vaivaamaan.

— Mitä te, hyvä herra, tahdotte minusta? — lausui ukko, päästyään viimein istumaan, hitaasti, selvästi, mutta kohteliaasti.

Mitja hätkähti, aikoi hypähtää pystyyn, mutta istahti taas. Sitten hän heti alkoi puhua kovalla äänellä, nopeasti, hermostuneesti, eleitä tehden ja hyvin kiihtyneenä. Näkyi, että siinä mies on mennyt äärimmäiselle rajalle, on tuhon oma ja etsii viimeistä pelastuskeinoa, ja jos ei onnistu, niin on valmis heti hukkumaan. Kaiken tämän ukko Samsonov luultavasti ymmärsi silmänräpäyksessä, vaikka hänen kasvonsa kaiken aikaa olivat liikkumattomat ja kylmät kuin kuvapatsaan.

— Jalosukuinen Kuzjma Kuzjmitš on luultavasti jo useasti kuullut minun riidoistani isäni Fjodor Pavlovitšin kanssa, joka on ryöstänyt minulta äitini perinnön… sillä koko kaupunki juoruaa tästä… koska täällä kaikki juoruavat siitä, mistä ei tarvitsisi… Ja sitäpaitsi on voinut tulla tiedoksi myös Grušenjkan… anteeksi: Agrafena Aleksandrovnan kautta… kunnioitettavan ja suuressa arvossa pitämäni Agrafena Aleksandrovnan… — näin alkoi Mitja ja sekaantui jo ensimmäisissä sanoissaan. Mutta me emme tässä esitä sananmukaisesti hänen koko puhettaan, vaan ainoastaan selostamme sen. Asia muka on semmoinen, että hän, Mitja, vielä kolme kuukautta sitten vasiten neuvotteli (hän lausui nimenomaan »vasiten» eikä vartavasten) asianajajan kanssa läänin pääkaupungissa, kuuluisan asianajajan, Kuzjma Kuzjmitš, Pavel Pavlovitš Korneplodovin kanssa, olette varmaankin kuullut? Perin viisas mies, miltei valtiomiehen äly… tuntee teidätkin… mainitsi teitä mitä mairittelevimmin… takertui Mitja toistamiseen puheessaan. Mutta nämä katkeamiset eivät saaneet häntä pysähtymään, hän hyppäsi heti niiden yli ja riensi yhä eteenpäin. Tämä samainen Korneplodov, kyseltyään asioita seikkaperäisesti ja tarkastettuaan ne asiakirjat, jotka Mitja saattoi hänelle esittää (asiakirjoista Mitja puhui epäselvästi ja kiiruhti erityisesti tässä paikassa), oli sitä mieltä, että Tšermašnjan kylään nähden, jonka kylän muka pitäisi kuulua hänelle, Mitjalle, äidin perintönä, voisi todellakin aloittaa jutun ja sillä ahdistaa hävytöntä ukkoa… »sillä eivät kaikki tiet ole tukossa, ja oikeudenhoito kyllä tietää, mistä on tunkeuduttava läpi». Sanalla sanoen, voisi toivoa saavansa Fjodor Pavlovitšiltä, lisää vielä kuusi- tai seitsemäntuhatta, koska Tšermašnja on kuitenkin vähintään kahdenkymmenenviidentuhannen arvoinen, tai oikeastaan varmastikin kahdenkymmenenkahdeksan, »kolmenkymmenen, kolmenkymmenentuhannen, Kuzjma Kuzjmitš, enkä minä, ajatelkaahan, ole tältä kovasydämiseltä mieheltä saanut seitsemäätoistakaan!…» Niin että minä, Mitja, silloin tämän asian jätin sikseen, sillä en minä ymmärrä mitään oikeusjutuista, mutta tänne tultuani jouduin ällistyksekseni uloshaun alaiseksi (tässä Mitja taas sekaantui ja hyppäsi taas jyrkästi toiseen asiaan): niinpä että ettekö te, jalosukuinen Kuzjma Kuzjmitš, haluaisi ottaa kaikkia minun oikeuksiani tuota petoa kohtaan ja antaa siitä minulle vain kolmetuhatta… Tehän ette missään tapauksessa voi joutua kärsimään tappiota, sen vannon kunniani kautta, kunniani kautta, vaan voitte päinvastoin ansaita kuusi- tai seitsemäntuhatta kolmen asemesta… Mutta pääasia on, että asia päätetään »jo tänään». »Minä toimitan notaarille taikka miten vain tarvitaan… Sanalla sanoen, minä olen valmis kaikkeen, annan kaikki asiakirjat mitä vaaditte, allekirjoitan kaikki… ja me laittaisimme heti kuntoon tämän paperin, ja jos suinkin mahdollista, jos suinkin mahdollista, jo tänä aamuna… Te antaisitte minulle nuo kolmetuhatta… sillä kukapa muu on teidän veroisenne rahamies tässä kaupungissa… ja sillä te pelastaisitte minut… sanalla sanoen, pelastaisitte minut hyvää asiaa varten, jaloa asiaa varten, voi sanoa… sillä minulla on mitä kunniallisimmat tunteet erästä henkilöä kohtaan, jonka te hyvin tunnette ja josta pidätte huolta isällisesti. En olisi muuten tullutkaan, jos ette tekisi sitä isällisesti. Ja, jos niin tahdotte, niin tässä on kolahtanut kolme päätä yhteen, sillä kohtalo — se on hirvitys, Kuzjma Kuzjmitš! Realismia, Kuzjma Kuzjmitš, realismia! Mutta koska teidät on jo kauan sitten pitänyt jättää huomioon ottamatta, niin jää jäljelle kaksi päätä, kuten lausuin, kenties lausuin kömpelösti, mutta minä en olekaan kirjailija. Se on, toinen pää on minun, ja toinen on tuon pedon. Siis valitkaa: minäkö vai peto? Kaikki on nyt teidän käsissänne — kolme kohtaloa ja kaksi arpaa… Antakaa anteeksi, minä sekaannuin, mutta te ymmärrätte… minä näen teidän kunnioitettavista silmistänne, että te olette ymmärtänyt… Mutta jos ette ole ymmärtänyt, niin hukun jo tänään, siinä se!»

Mitja katkaisi järjettömän puheensa tuohon »siinä se» ja hypähti paikaltaan odottaen vastausta typerään ehdotukseensa. Lausuessaan viimeisen lauseensa hän tunsi äkkiä ja toivottomasti, että kaikki oli mennyt myttyyn ja, mikä oli tärkeintä, että hän oli puhunut hirmuisen joukon pötyä. »Omituista, tänne tullessani näytti kaikki hyvältä, ja nyt se on pötyä!» välähti äkkiä hänen toivottomassa päässään. Kaiken aikaa hänen puhuessaan oli ukko istunut liikkumatta ja jäisin katsein tarkannut häntä. Pitäen häntä kuitenkin noin minuutin verran odotuksen vallassa Kuzjma Kutzjmitš viimein lausui mitä päättävimmällä ja lohduttomimmalla äänenpainolla:

— Kuinkas minä nyt, Kuzjma Kuzjmitš, — mutisi hän hymyillen hervottomasti. — Minähän olen nyt mennyttä miestä, vai mitä te arvelette?

Mitja seisoi yhä ja katseli jäykästi ja liikkumattomana, ja huomasi yhtäkkiä, että jotakin liikahti ukon kasvoissa. Hän vavahti.

— Katsokaahan, hyvä herra, tämmöiset asiat ovat meille hankalat, — lausui ukko hitaasti, — alkaa käräjöinnit, täytyy käyttää asianajajia, siinä on ihan hukassa! Mutta jos tahdotte, niin täällä on eräs mies, jonka puoleen voisitte kääntyä…

— Herra Jumala, kuka se on!… Te saatte minut jälleen elämään, Kuzjma
Kuzjmitš, — alkoi Mitja äkkiä epäselvästi puhua.

— Hän ei ole täkäläinen, se mies, eikä häntä nyt täällä ole. Hän tekee talonpoikien kanssa metsäkauppoja, on nimeltään Ljagavyi. Jo vuoden verran hän on hieronut Fjodor Pavlovitšin kanssa kauppaa tuosta lehdostanne Tšermašnjassa, mutta eivät sovi hinnasta, olette kukaties kuullut. Nyt hän on taas tullut ja asustaa nyt pappi Iljinskin luona, Volovjan kievarista lienee sinne noin kaksitoista virstaa, Iljinskin kylässä. Hän on kirjoittanut tänne minullekin tästä asiasta, nimittäin tästä metsiköstä, pyysi neuvoa. Fjodor Pavlovitš aikoo itse mennä hänen luokseen. Niin että jos te ennättäisitte ennen Fjodor Pavlovitšia ja esittäisitte Ljagavyille samaa, mitä puhuitte minulle, niin kenties syntyy hänen kanssaan kaupat…

— Nerokas ajatus! — keskeytti Mitja innostuneena. — Hän juuri, hänelle se juuri sopii! Hän hieroo kauppaa, häneltä pyydetään paljon, ja nyt hän juuri saakin omistuskirjan siihen, hahaha! — Ja Mitja alkoi äkkiä nauraa lyhyttä, puisevaa nauruaan, aivan odottamatta, niin että Samsonovinkin pää nytkähti.

— Te ette tiedäkään, te olette pelastanut minut, oi, minut toi teidän luoksenne aavistus… Siis tuon papin luo!

— Riennän ja lennän. Olen käyttänyt väärin teidän terveydentilaanne.
En ikänäni unohda tätä, venäläinen mies sanoo teille tämän, Kuzjma
Kuzjmitš, v-venäläinen mies!

Mitja oli tarttumaisillaan ukon käteen puristaakseen sitä, mutta jotakin ilkeämielistä välähti tämän silmissä. Mitja veti takaisin kätensä, mutta soimasi heti itseään epäluuloisuudesta. »Hän on väsynyt»… välähti hänen mielessään.

— Hänen tähtensä! Hänen tähtensä, Kuzjma Kuzjmitš! Te ymmärrätte, että se on hänen tähtensä! — rääkäisi hän äkkiä, niin että koko sali kajahti, kumarsi, kääntyi jyrkästi ympäri ja lähti entiseen tapaan nopein ja pitkin askelin taakseen katsomatta ovea kohti. Hän värisi innostuksesta. »Olinhan ihan tuhon omaksi joutumassa, ja nyt suojelusenkeli pelasti», liikkui hänen mielessään. »Jos kerran sellainen käytännön mies kuin tämä ukko (ihmeen jalo ukko, ja millainen ryhti!) osoitti tälle tielle, niin… niin tietysti voitto on varma. Heti ja aika kyytiä! Ennen yön tuloa palaan, yöllä palaan, mutta asia on voitettu. Saattoiko ukko todellakin pitää minua pilkkanaan?» Näin huudahteli Mitja astellessaan asuntoonsa, eikä hän mielessään tietysti muuta voinut kuvitellakaan, t.s. joko se oli asiallinen neuvo (semmoisen käytännöllisen miehen antama), — joka johtui asiantuntemuksesta ja tuon Ljagavyin (omituinen sukunimi!) tuntemisesta tai — tai ukko oli tehnyt hänestä pilaa! Voi! Tuo jälkimmäinen ajatus vain olikin oikea. Myöhemmin, pitkän ajan kuluttua, kun koko katastrofi jo oli tapahtunut, ukko Samsonov itse nauraen tunnusti pitäneensä silloin »kapteenia» pilanaan. Hän oli ilkeä, kylmä ja ivallinen mies, jolla sen lisäksi oli sairaalloiset antipatiat. Kapteenin innostunut muotokuva, tämän »tuhlarin ja rahojen syytäjän» typerä uskoko, että hän, Samsonov, voi tarttua sellaiseen mielettömyyteen kuin oli hänen »suunnitelmansa», mustasukkaisuusko Grušenjkaan nähden, jonka nimeen »tämä huimapää» oli tullut hänen luokseen hupsuttelulla saamaan rahoja, — en tiedä, mikä nimenomaan sai silloin ukon toimimaan, mutta sillä hetkellä, kun Mitja seisoi hänen edessään tuntien jalkojensa pettävän ja älyttömästi huudahteli olevansa mennyt mies, — sillä hetkellä ukko katsoi häneen rajattoman ilkeyden valtaamana ja keksi pitää häntä pilkkanaan. Mitjan mentyä Kuzjma Kuzjmitš kalpeana kiukusta kääntyi poikansa puoleen ja käski laittamaan niin, ettei vastedes tuota kerjäläistä täällä näkyisi, eikä häntä saisi päästää pihallekaan, muuten…

Hän ei lausunut julki, mikä olisi seurauksena, mutta hänen poikansakin, joka usein oli nähnyt hänet vihastuneena, vavahti pelästyksestä. Kokonaisen tunnin sen jälkeen ukko tärisi vihasta ja tuli iltaan mennessä niin sairaaksi, että lähetti hakemaan lääkäriä.

Piti siis lähteä »laukkaamaan», mutta rahoja hevosten tilaamiseen ei ollut kopeekkaakaan, t.s., oli kaksi kaksikymmenkopeekkaista, mutta siinä olikin kaikki, kaikki, mitä oli jäänyt niin monien vuosien entisestä omaisuudesta! Mutta hänellä oli kotona vanha hopeainen kello, joka jo kauan sitten oli lakannut käymästä. Hän sieppasi sen ja vei juutalaiselle kellosepälle, jolla oli pieni kauppa markkinapaikalla. Tämä antoi hänelle siitä kuusi ruplaa. »En odottanut saavani niinkään paljoa!» huudahti ihastunut Mitja (hän oli yhä edelleen ihastuksissaan), kaappasi kuusi ruplaansa ja juoksi kotiinsa. Kotona hän täydensi rahamääräänsä lainaamalla isäntäväeltään kolme ruplaa, minkä nämä antoivat hänelle mielellään, vaikka ne olivatkin heidän viimeiset rahansa, niin paljon he hänestä pitivät. Innostuksensa tilassa Mitja samassa ilmoitti heille, että hänen kohtalonsa nyt ratkaistaan, ja kertoi heille, hyvin kiireesti tietenkin, melkein koko »suunnitelmansa», jonka hän äsken juuri oli esittänyt Samsonoville, sekä Samsonovin antaman ratkaisun, tulevat toiveensa ym. Isäntäväelleen hän oli ennenkin uskonut monta salaisuuttaan, ja senvuoksi nämä pitivätkin häntä omana ihmisenä eikä ollenkaan ylpeänä herrana. Saatuaan tällä tavoin kokoon yhdeksän ruplaa Mitja lähetti tilaamaan kyytihevoset Volovjan majataloon. Mutta tällä lailla painui mieliin ja tuli pannuksi merkille se tosiasia, että »erään tapahtuman edellisenä päivänä Mitjalla ei ollut kopeekkaakaan ja että hän saadakseen rahoja möi kellonsa ja lainasi isäntäväeltään kolme ruplaa, kaikki todistajain läsnäollessa».

Volovjan majataloon ajettuaan Mitja tosin säteili iloisesta aavistuksesta, että viimeinkin saa loppumaan ja selvitetyksi »kaikki nämä asiat», mutta hän vapisi myös pelosta: mitä tapahtuu nyt Grušenjkalle hänen poissaollessaan? Entäpä jos hän päättääkin juuri tänään lopultakin mennä Fjodor Pavlovitšin luo? Tästä syystä Mitja oli lähtenyt matkaan ilmoittamatta mitään Grušenjkalle ja käskien isäntäväkeään tarkoin pitämään salassa, minne hän oli joutunut, jos joku häntä kysyisi. »Ehdottomasti, ehdottomasti on tänä iltana palattava takaisin», hoki hän rattailla täristessään, »ja tuo Ljagavyi on kenties kuljetettava tänne… tämän asian loppuunsuorittamista varten»… näin ajatteli Mitja mielen ahdistusta tuntien, mutta voi! — hänen haaveittensa ei oltu ollenkaan sallittu toteutua hänen »suunnitelmansa» mukaisesti.

Ensiksikin hän myöhästyi, kun lähti oikotietä Volovjan kievarista. Tämä kyläntie ei ollutkaan kahdentoista, vaan kahdeksantoista virstan pituinen. Toiseksi hän ei tavannut pappi Iljinskiä kotona, sillä tämä oli mennyt naapurikylään. Sill'aikaa kuin Mitja etsiskeli häntä ja ajoin naapurikylään yhä samoilla, jo matkasta väsyneillä hevosilla, ennätti miltei yö tulla. Pappi, aran ja ystävällisen näköinen mies, selitti hänelle heti, että Ljagavyi tosin oli aluksi asunut hänen luonaan, mutta on nyt Suhoi Poselokissa ja yöpyy sinne metsänvartijan mökkiin, sillä hänellä on sielläkin metsäkauppoja. Kun Mitja innokkaasti pyysi pappia opastamaan hänet Ljagavyin luo heti paikalla ja »siten tavallaan pelastamaan» hänet, niin pappi aluksi hiukan epäröityään suostuikin opastamaan hänet Suhoi Poselokiin; nähtävästi hänessä oli herännyt uteliaisuus. Mutta pahaksi onneksi hän neuvoi menemään sinne jalkaisin, koska sinne oli vain virstan verran ja »pikkuisen päälle». Mitja tietysti suostui ja lähti harppaamaan pitkillä askelillaan niin, että pappi-rukka miltei juoksi hänen jäljessään. Tämä ei ollut vielä vanha mies ja oli hyvin varovainen. Mitja alkoi hänen kanssaan heti puhua suunnitelmistaan, pyysi kiihkeästi ja hermostuneesti neuvoja Ljagavyihin nähden ja oli äänessä koko matkan. Pappi kuunteli tarkkaavaisesti, mutta antoi vähän neuvoja. Mitjan kysymyksiin hän vastasi vältellen: »En tiedä, oh, en tiedä, mistäpä minä sen tietäisin» jne. Kun Mitja alkoi puhua perintöriidoistaan isänsä kanssa, niin pappi ihan pelästyi, sillä hän oli jossakin riippuvaisuussuhteessa Fjodor Pavlovitšiin. Ihmetellen hän muuten tiedusteli, miksi Mitja nimitti tätä kauppaa käyvää talonpoika Gorstkinia nimellä Ljagavyi, ja selitti vakavasti Mitjalle, että vaikka tuo toinen todella on Ljagavyi, niin hän ei kuitenkaan ole Ljagavyi, sillä tästä nimestä hän suuresti loukkaantuu, ja että häntä on ehdottomasti nimitettävä Gorstkiniksi, »muuten ette saa mitään toimeen hänen kanssaan eikä hän rupea edes kuuntelemaan», lopetti pappi. Mitja hämmästyi heti jossakin määrin ja selitti, että niin oli tätä nimittänyt itse Samsonov. Tämän asianhaaran kuultuaan pappi heti sotki pois koko asian, vaikka hän olisi tehnyt hyvän työn, jos olisi silloin kohta selittänyt Dmitri Fjodorovitšille arvelunsa: nimittäin että jos itse Samsonov oli lähettänyt hänet tuon talonpojan luo nimittäen tätä Ljagavyiksi, niin eiköhän hän ollut jostakin syystä tehnyt sitä piloillaan ja eiköhän siinä ollut jotakin kieroa? Mutta Mitjalla ei ollut aikaa takertua »sellaisiin pikkuseikkoihin». Hän harppaili kiireesti ja arvasi vasta heidän tultuaan Suhoi Poselokiin, että he eivät olleet kulkeneet virstaa eikä puoltatoista, vaan varmaankin kolme virstaa; se harmitti häntä, mutta hän nieli harminsa. He astuivat sisälle mökkiin. Metsänvartija, papin tuttu, asui mökin toisessa puoliskossa, ja toisessa, siistillä puolella eteisen takana, piti majaa Gorstkin. Mentiin tuohon siistiin tupaan ja sytytettiin talikynttilä. Tupaa oli kovasti lämmitetty. Honkaisella pöydällä seisoi sammunut teekeitin sekä tarjotin, jolla oli kuppeja, tyhjennetty rommipullo, ei aivan tyhjäksi juotu viinapullo sekä vehnäleivän tähteitä. Itse matkamies makasi pitkällään penkillä, päällysnuttu mytyksi käärittynä pään alla tyynyn virkaa toimittamassa, ja kuorsasi raskaasti. Mitja jäi seisomaan neuvottomana. »Tietysti hänet on herätettävä: minun asiani on hyvin tärkeä, minä olen kovin kiiruhtanut ja minulla on kiire palata kotiin vielä tänään», alkoi Mitja puhua hätäisesti; mutta pappi ja vartija seisoivat äänettöminä lausumatta mielipidettään. Mitja astui nukkuvan luo ja alkoi itse häntä herätellä, teki sen tarmokkaasti, mutta nukkuva ei herännyt. »Hän on juovuksissa», päätteli Mitja, »mutta mitä minun on tehtävä, Herra Jumala, mitä minun on tehtävä!» Ja äkkiä hän hirveän kärsimättömänä alkoi nykiä nukkuvaa käsistä ja jaloista, heilutella hänen päätään, nostaa häntä istumaan penkille, ja sai sentään varsin kauan ponnisteltuaan vain sen verran aikaan, että toinen alkoi järjettömästi mörähdellä ja pontevasti, joskin epäselvin sanoin, kiroilla.

— Ei odottakaa mieluummin jonkin aikaa, — lausui viimein pappi, — sillä nähtävästi hän ei mihinkään kykene.

— Herra Jumala! — huudahteli Mitja. — Jospa te vain tietäisitte, miten välttämätöntä tämä minulle on, ja miten epätoivoissani nyt olen!

— Aamuun? Armahtakaa, se on mahdotonta! — Ja epätoivoissaan hän oli vähällä taas syöksyä juopuneen kimppuun tätä herättämään, mutta luopui heti aikeestaan ymmärtäen kaikki ponnistelunsa hyödyttömiksi. Pappi oli vaiti, uninen vartija oli synkkä.

— Kuinka kauheita murhenäytelmiä ihmisille tuottaakaan realismi! — lausui Mitja aivan epätoivoissaan. Hiki valui hänen kasvoistaan. Käyttäen hetkeä hyväkseen pappi varsin järkevästi selitti, että vaikka onnistuttaisiinkin herättämään nukkuja, niin hän juovuksissa ollen ei kuitenkaan pysty mihinkään keskusteluun, »mutta koska teillä on tärkeä asia, niin on varmempaa jättää se aamuun»… Mitja levitti käsiään ja suostui.

— Pastori, minä jään tänne kynttilän kera ja otan otollisesta silmänräpäyksestä vaarin. Kun hän herää, niin silloin heti alan… Minä maksan sinulle kynttilästä, — kääntyi hän vartijan puoleen, — ja yösijasta myös, muistat vielä myöhemminkin Dmitri Karamazovin. En vain tiedä, miten teidän olonne, pastori, nyt järjestyy: mihin te käytte makaamaan?

— Ei, minä menen kotiini. Ajan sinne hänen tammallaan, — sanoi pappi näyttäen vartijaa. — Hyvästi nyt vain, toivon asianne menestyvän hyvin.

Niin päätettiinkin. Pappi lähti matkaan tammalla, iloissaan siitä, että oli lopultakin päässyt irti, mutta pyöritellen yhä ymmällä ollen päätään ja ajatellen: eiköhän pitäne huomenna hyvissä ajoin ilmoittaa tästä mielenkiintoisesta tapahtumasta hyväntekijälle Fjodor Pavlovitšille, »muuten hän, kun sattuu paha onni, voi saada tietää asiasta, suuttuu ja lakkaa osoittamasta suosiotaan». Vartija lähti korvallistaan raapien ääneti omaan tupaansa, ja Mitja istuutui penkille ottaakseen, kuten oli sanonut, vaarin silmänräpäyksestä. Syvä surumielisyys laskeutui raskaan sumun tavoin hänen sieluunsa. Syvä, kauhea suru! Hän istui, mietti eikä voinut mitään keksiä. Kynttilä alkoi olla lopussa, sirkka alkoi sirittää, lämmitetyssä huoneessa alkoi olla sietämättömän tukahduttavaa. Hänen mieleensä nousi äkkiä puutarha, käytävä puutarhan perällä, isän talossa avautuu salaperäisesti ovi, ja ovesta juoksee sisälle Grušenjka… Hän hypähti lavitsalta.

— Murhenäytelmä! — lausui hän hampaitaan kiristellen, astui, koneellisesti nukkuvan luo ja alkoi katsella hänen kasvojaan. Tämä oli laiha, ei vielä vanha talonpoika, jolla oli sangen pitkulaiset kasvot, ruskeat kiharat ja pitkä, ohut parta, yllä karttuunipaita ja musta liivi, jonka taskusta näkyivät hopeisen kellon perät. Mitja katseli näitä kasvoja hirveätä vihaa tuntien, ja jostakin syystä hänessä herätti erityisesti vihaa se, että miehellä oli kihara tukka. Pääasiassa oli sietämättömän harmillista se, että hän, Mitja, joka oli niin paljon uhrannut, niin paljon jättänyt, seisoo tässä hänen edessään kiireellisen asiansa kanssa perin kiusattuna, mutta tuo vetelehtijä, »josta nyt riippuu koko minun kohtaloni, kuorsaa niinkuin ei olisi mitään tapahtunut, aivan kuin olisi kokonaan toiselta taivaankappaleelta». »Oi kohtalon ironiaa!» huudahti Mitja ja hyökkäsi äkkiä aivan pyörällä päästään taas herättämään juopunutta talonpoikaa. Hän herätteli tätä aivan raivostuneena, nyki häntä, töykki, löikin, mutta puuhattuaan noin viisi minuuttia saamatta taaskaan mitään toimeen hän palasi voimattoman epätoivon vallassa penkille ja istuutui.

— Tyhmää, tyhmää! — huudahteli Mitja. — Ja… miten epärehellistä onkaan tämä kaikki! — lisäsi hän äkkiä jostakin syystä. Hänen päätään alkoi hirveästi kivistää: »Olisikohan jätettävä asia sikseen? On mentävä kokonaan pois», välähti hänen mielessään. »Ei, on oltava aamuun. Jään kuin jäänkin suottakin! Miksi minä tulinkaan, jos nyt lähden? Eikä tässä pääse lähtemäänkään, miten täältä nyt voisi ajaa tiehensä, oi, se on hullutusta!»

Mutta hänen päätään alkoi kivistää yhä enemmän. Hän istui liikkumatta eikä ymmärtänyt itsekään, kun alkoi torkahdella ja äkkiä nukkui istualleen. Nähtävästi hän oli nukkunut pari tuntia tai enemmänkin. Hän heräsi päänkivistykseen, joka oli niin sietämätön, että pani huutamaan. Ohimoissa jyskytti, päälakea kivisti; herättyään hän ei pitkään aikaan päässyt täysin selville itsestään eikä tajunnut, mitä hänelle oli tapahtunut. Viimein hän arvasi, että lämmitetyssä huoneessa oli hirveästi häkää ja että hän kenties olisi voinut kuolla. Mutta juopunut talonpoika makasi yhä kuorsaten; kynttilä oli sulanut ja oli sammumaisillaan. Mitja huudahti ja lähti hoippuen rientämään eteisen läpi vartijan tupaan. Tämä heräsi pian, mutta kuultuaan toisessa huoneessa olevan häkää hän, vaikka lähtikin liikkeelle ryhtyäkseen tarpeellisiin toimenpiteisiin, otti koko asian niin hämmästyttävän tyynesti, että se kummastutti ja loukkasi Mitjaa.

— Mutta hän on kuollut, hän on kuollut, ja silloin… mitä silloin? — huuteli Mitja hurjistuneena hänen edessään.

Ovi avattiin, avattiin myös ikkuna, avattiin savutorvi, Mitja toi eteisestä vesiämpärin, kasteli ensin oman päänsä ja sitten, löydettyään jonkin rievun, pisti sen veteen ja asetti sen sitten Ljagavyin päähän. Vartija suhtautui edelleen koko tapahtumaan ikäänkuin halveksivasti ja lausui jurosti, kun oli avannut ikkunan: »Hyvä on näinkin», sekä meni taas makaamaan jättäen Mitjalle sytytetyn rautaisen lyhdyn. Mitja puuhasi häkää saaneen juopuneen kanssa puolisen tuntia kostutellen tavan takaa hänen päätään ja oli jo vakavasti aikeissa valvoa koko yön, mutta perin nääntyneenä hän sattui hetkiseksi istahtamaan vetääkseen henkeä ja silloin hän samassa sulki silmänsä sekä ojentautui sen jälkeen itse tietämättään penkille ja nukkui sikeään uneen.

Hän heräsi hirveän myöhään. Oli arviolta jo kello yhdeksän aamua. Aurinko paistoi kirkkaasti sisälle tuvan kahdesta ikkunasta. Eilinen kiharatukkainen talonpoika istui penkillä jo alustakkiin pukeutuneena. Hänen edessään seisoi taas teekeitin ja uusi pullo. Entinen, eilinen, oli jo tyhjennetty ja uudesta oli juotu enemmän kuin puolet. Mitja hypähti ylös ja huomasi yhdellä silmäyksellä, että kirottu moukka oli taas juovuksissa, pahasti ja auttamattomasti juovuksissa. Hän katseli miestä minuutin verran silmät pullollaan. Talonpoika puolestaan katseli häntä ääneti ja viekkaasti, suututtavan tyynesti, vieläpä jonkinmoisella halveksivalla ylemmyydellä, näytti Mitjasta. Hän riensi miehen luo.

— Anteeksi, nähkääs… minä… te olette luultavasti kuullut täkäläiseltä vartijalta toisessa tuvassa: minä olen luutnantti Dmitri Karamazov, sen ukko Karamazovin poika, jonka kanssa suvaitsette hieroa kauppaa metsiköstä…

— Sen sinä valehtelet! — tokaisi talonpoika äkkiä lujasti ja rauhallisesti.

— En mitenkään tunne sinun Fjodor Pavlovitšiasi, — lausui talonpoika ja hänen kielensä toimi omituisen kankeasti.

— Metsikköä, metsikköä te häneltä ostelette; herätkää toki, muistakaa.
Isä Pavel Iljinski opasti minut tänne… Te olette kirjoittanut
Samsonoville, ja hän lähetti minut teidän luoksenne… — puhui Mitja
läähättäen.

— V-valehtelet! — tokaisi taas Ljagavyi. Mitja tunsi jalkojensa kylmenevän.

— Armahtakaa, eihän tämä ole leikkiä! Te olette kenties päissänne. Voittehan lopultakin puhua, ymmärtää… muuten… muuten minä en ymmärrä mitään!

— Paratkoon, minä olen Karamazov, Dmitri Karamazov, minulla on teille tarjous… edullinen tarjous… sangen edullinen… nimenomaan metsikköä koskeva.

— Minä vakuutan teille, että te erehdytte! — Mitja väänteli käsiään epätoivoissaan. Talonpoika siveli yhä partaansa ja siristi äkkiä viekkaasti silmiään.

— Ei, tiedätkö, mitä sinun pitää minulle näyttää: näytä sinä minulle sellainen laki, että on lupa laitella vahinkoja, kuuletko! Sinä olet konna, ymmärrätkö sen?

Mitja vetäytyi synkkänä takaisin, ja äkkiä ikäänkuin »jokin iski häntä otsaan», kuten hän itse myöhemmin sanoi. Silmänräpäyksessä jokin valaisi hänen järkensä, »syttyi soihtu, ja minä ymmärsin kaikki». Hän seisoi jähmettyneenä eikä voinut käsittää, kuinka hän, älykäs mies, oli voinut antautua tämmöiseen tyhmyyteen, takertua tuommoiseen juttuun ja jatkaa tätä kaikkea melkein kokonaisen vuorokauden, puuhata tuon Ljagavyin kanssa, kostutella hänen päätään… »No, mies on humalassa, niin että näkee jo pikku piruja, ja juopi vielä yhtä painoa viikon, — mitäpä tässä maksaa odottaa? Entäpä jos Samsonov on tahallaan lähettänyt minut tänne? Entäpä jos Grušenjka… Voi hyvä Jumala, mitä olenkaan tehnyt!…»

Talonpoika istui, katseli häntä ja naureskeli. Jossakin muussa tapauksessa Mitja kenties olisi tappanut tuon hölmön vihapäissään, mutta nyt hän itse oli mennyt niin heikoksi kuin lapsi. Hän astui hiljaa lavitsan luo, otti päällystakkinsa, puki ääneti sen ylleen ja meni ulos tuvasta. Toisessa tuvassa hän ei tavannut vartijaa, siellä ei ollut ketään. Hän otti taskustaan pientä rahaa viisikymmentä kopeekkaa ja pani ne pöydälle maksuksi yösijasta, kynttilästä ja häiriöstä. Mentyään ulos tuvasta hän näki ympärillään vain metsää eikä mitään muuta. Hän lähti kulkemaan umpimähkään, muistamatta edes mihin suuntaan oli lähdettävä mökiltä — oikeaanko vai vasempaanko; kiiruhtaessaan edellisenä yönä tänne papin kanssa hän ei ollut tarkannut tietä. Ei minkäänlaista kostonhalua ollut hänen sielussaan, ei edes Samsonovia kohtaan. Hän asteli kapeata metsätietä ajattelematta mitään, hajamielisenä, »kadonnein aattein», huolehtimatta vähääkään siitä, minne meni. Vastaan tuleva lapsi olisi voittanut hänet, niin voimattomaksi hän oli äkkiä tullut sielun ja ruumiin puolesta. Jotenkuten hän kuitenkin joutui ulos metsästä: hänen edessään oli äkkiä niitettyjä paljaita peltoja silmänkantamattomiin: »Mikä toivottomuus, mikä kuolema ylt'ympäri!» toisteli hän astuen yhä vain eteenpäin.

Ohikulkijat pelastivat hänet: ajomies kyyditsi kyläntietä jotakin ukkoa, joka oli kauppias. Kun he saapuivat kohdalle, kysyi Mitja tietä, ja selville kävi, että toisetkin olivat menossa Volovjaan. Ryhdyttiin neuvottelemaan, ja Mitja pääsi rattaille mukaan. Noin kolmen tunnin kuluttua oltiin perillä. Volovjan majatalossa Mitja tilasi heti kyydin kaupunkiin, mutta huomasi äkkiä olevansa hirveän nälkäinen. Hevosia valjastettaessa hänelle laitettiin munakokkeli. Hän söi sen kaikki silmänräpäyksessä, söi ison leivänkimpaleen, söi esille ilmestyneen makkaran ja joi kolme ryyppyä viinaa. Vahvistettuaan itseään hän reipastui ja hänen mielensä kirkastui taas. Hän kiiti tietä pitkin, hoputti kyytimiestä ja teki yht'äkkiä uuden ja aivan »muuttumattoman» suunnitelman, miten saisi vielä ennen saman päivän iltaa »nuo kirotut rahat». »Ja ajatella, ajatella, että noiden jonninjoutavien kolmentuhannen takia tuhoutuu ihmiskohtalo!» Ja jollei hän olisi lakkaamatta ajatellut Grušenjkaa ja sitä, eikö tälle ollut jotakin tapahtunut, niin hän kenties olisi taas tullut aivan iloiseksi. Mutta Grušenjkan ajattelu tunkeutui joka hetki hänen sieluunsa terävän veitsen tavoin.

Tämä oli juuri se Mitjan käynti, josta Grušenjka oli niin peläten kertonut Rakitinille. Grušenjka odotteli silloin »pikalähettiään» ja oli hyvin iloissaan siitä, että Mitja ei ollut käynyt edellisenä eikä sinä päivänä, sekä toivoi, että hän, jos Jumala suo, ei tule ennen hänen lähtöään, mutta silloin oli Mitja äkkiä tullutkin. Jatkon me tiedämme: päästäkseen hänestä eroon oli Grušenjka heti pyytänyt häntä saattamaan häntä Kuzjma Samsonovin luo, jonne Grušenjkan muka välttämättömästi oli mentävä »rahoja laskemaan», ja kun Mitja oli hänet sinne saattanut, niin hyvästellessään häntä Kuzjman portilla oli Grušenjka ottanut häneltä lupauksen, että Mitja tulisi häntä hakemaan kellon käydessä kahtatoista saattaakseen hänet takaisin kotiin. Mitja oli iloissaankin tästä asiain järjestymisestä: »Hän istuu Kuzjman luona, ei mene siis Fjodor Pavlovitšin luo… jollei hän vain valehtele», lisäsi hän samassa. Mutta hänestä näytti, että Grušenjka ei ollut valehdellut. Hänen mustasukkaisuutensa oli juuri sitä laatua, että ollessaan erillään rakastamastaan naisesta hän kuvitteli heti Jumala ties mitä kauheita asioita siitä, mitä naiselle tapahtuu ja miten tämä siellä »pettää» häntä, mutta juostuaan taas naisen luo järkytettynä, masentuneena, täysin vakuutettuna, että tämä on ennättänyt olla hänelle uskoton, hän heti katsahdettuaan tämän kasvoihin, tämän naisen nauraviin, iloisiin ja ystävällisiin kasvoihin, tuossa tuokiossa reipastui mieleltään, lakkasi heti paikalla epäilemästä ja iloisesti häveten soimasi itse itseään mustasukkaisuudestaan. Saatettuaan Grušenjkan hän riensi kotiinsa. Oi, hänen piti ennättää vielä toimittaa niin paljon tänään! Mutta ainakin oli taakka sydämeltä pudonnut. »Pitäisi vain pian saada tietää Smerdjakovilta, eikö siellä ole tapahtunut mitään eilen illalla, eikö Grušenjka, mene tiedä, ole käynyt Fjodor Pavlovitšin luona, uh!» välähti hänen päässään. Niin että hän ei ollut ennättänyt vielä juosta asuntoonsa, kun mustasukkaisuus jo taas oli alkanut liikahdella hänen rauhattomassa sydämessään.

Mustasukkaisuus! »Othello ei ole mustasukkainen, hän on herkkäuskoinen», huomautti Puškin, ja jo tämä huomautus yksistään todistaa tämän suuren venäläisen runoilijan älyn syvyyttä. Othellolla on yksinkertaisesti rikki ruhjottu sielu, ja koko hänen maailmankatsomuksensa on synkistynyt, sillä hänen ihanteensa on sortunut. Mutta Othello ei rupea piileksimään, vakoilemaan, pitämään salaa silmällä: hän on luottavainen. Päinvastoin häntä piti johtaa äärelle, työntää eteenpäin, kiihoittaa erikoisin ponnistuksin, että hän huomaisi uskottomuuden. Todella mustasukkainen ihminen ei ole tämmöinen. On mahdotonta kuvitellakin koko sitä häpeätä ja siveellistä alennustilaa, mihin mustasukkainen kykenee antautumaan ilman mitään omantunnonvaivoja. Eikä ole niin, että he kaikki olisivat alhaisia ja likaisia sieluja. Päinvastoin yleväsydäminen ihminen, jonka rakkaus on puhdasta, täynnä uhrautuvaisuutta, voi kuitenkin piiloutua pöytien alle, palkata halpamielisiä ihmisiä avukseen ja viihtyä vakoilun ja salakuuntelun iljettävimmässä loassa. Othello ei olisi voinut millään ehdolla tyytyä uskottomuuteen, — hän ei olisi voinut antaa anteeksi ja tyytyä, — vaikka hänen sielunsa ei tunne vihaa ja on viaton kuin lapsen sielu. Mutta toisin on todella mustasukkaisen laita: vaikeata on kuvitella, mihin voi tyytyä ja viihtyä ja mitä voi antaa anteeksi joku mustasukkainen! Mustasukkaiset antavat anteeksi helpommin kuin kukaan muu, ja sen tietävät kaikki naiset. Mustasukkainen kykenee tavattoman pian (tietysti pantuaan ensin toimeen hirveän kohtauksen) antamaan anteeksi esimerkiksi jo melkein todistetun uskottomuuden, hänen itsensä näkemät syleilyt ja suutelot, jos hän samaan aikaan on esimerkiksi voinut jollakin tavoin tulla vakuutetuksi siitä, että tämä tapahtui »viimeisen kerran» ja että kilpailija tämän jälkeen heti katoaa, matkustaa maan ääriin tai että hän itse vie naisensa pois johonkin sellaiseen paikkaan, johon tuo peloittava kilpailija ei enää tule. Tietysti sovinto tapahtuu vain hetkeksi, sillä jos kilpailija todella häviäisikin tiehensä, niin mustasukkainen itse keksii jo seuraavana päivänä toisen, uuden, ja tulee tälle mustasukkaiseksi. Luulisi, että mitä arvoa onkaan sellaisella rakkaudella, jota täytyy noin pitää silmällä, ja mitä maksaa rakkaus, jota pitää niin suurin ponnistuksin vahtia? Mutta juuri tätä ei todella mustasukkainen koskaan käsitä, ja kuitenkin, toden totta, semmoisten joukossa saattaa olla yleväsydämisiäkin ihmisiä. Merkillistä on vielä se, että nämä samat yleväsydämiset ihmiset seisoessaan jossakin komerossa salaa kuuntelemassa ja vakoilemassa eivät, jos kohta he »ylevillä sydämillään» eivät selvästi ymmärräkään kaikkea sitä siivottomuutta, johon he itse ovat vapaaehtoisesti tuppautuneet mukaan, ainakaan sillä hetkellä, kun seisovat tuossa komerossa, milloinkaan tunne omantunnonvaivoja. Kun Mitja näki Grušenjkan, niin hänestä katosi mustasukkaisuus ja hän muuttui silmänräpäyksen ajaksi luottavaiseksi ja jaloksi, halveksipa itsekin itseään huonojen tunteittensa johdosta. Tämä merkitsi vain sitä, että hänen rakkauteensa tuota naista kohtaan sisältyi jotakin paljon korkeampaa kuin hän itse luulikaan eikä ainoastaan intohimoa, ei ainoastaan »ruumiin kaartuma», josta hän oli puhunut Aljošalle. Mutta kun Grušenjka katosi hänen näkyvistään, niin Mitja alkoi heti taas epäillä hänessä kaikkea uskottomuuden alhaisuutta ja kavaluutta. Eikä hän tällöin tuntenut mitään tunnonvaivoja.

Mustasukkaisuus siis alkoi uudelleen kuohua hänessä. Joka tapauksessa täytyi kiiruhtaa. Ensityöksi oli saatava vaikka pikkuisen rahaa lainatuksi. Eiliset yhdeksän ruplaa olivat melkein kaikki menneet matkalla, eikä aivan ilman rahaa tietenkään pääse minnekään askeltakaan. Samalla kuin hän äsken rattailla istuessaan oli miettinyt uutta suunnitelmaansa, oli hän myös tuuminut, mistä saisi taskulainan. Hänellä oli pari kaksintaistelupistolia panoksineen, ja se, että hän ei tähän saakka vielä ollut niitä pantannut, johtui siitä, että hän piti niistä enemmän kuin mistään muista kapineistaan. »Pääkaupunki»-ravintolassa hän oli jo kauan sitten jonkin verran tutustunut erääseen nuoreen virkamieheen ja jotenkin saanut siellä myös tietää, että tämä naimaton ja sangen varakas virkamies intohimoisesti rakastaa aseita, ostelee pistoleja, revolvereja, tikareja, ripustelee niitä seinilleen, näyttää tutuilleen, kehuskelee, osaa mainiosti selittää revolverin rakenteen, kuinka se on ladattava, kuinka laukaistava ym. Kauan ajattelematta Mitja heti meni hänen luokseen ja ehdotti, että hän ottaisi pistolit pantiksi ja antaisi lainaksi kymmenen ruplaa. Virkamies alkoi ilostuneena pyydellä häntä myymään ne, mutta Mitja ei suostunut, ja virkamies antoi hänelle kymmenen ruplaa ilmoittaen, ettei hän millään ehdolla ota korkoja. He erosivat ystävinä. Mitja kiiruhti, hän riensi Fjodor Pavlovitšin talon takalistoon, huvimajaansa, kutsuakseen mahdollisimman pian puheilleen Smerdjakovin. Mutta tällä tavoin tuli merkille pannuksi taaskin se tosiasia, että vain kolme tai neljä tuntia erään tapahtuman edellä, josta tuonnempana tulee paljon puhuttavaksi, Mitjalla ei ollut kopeekkaakaan rahaa ja että hän panttasi kymmenestä ruplasta rakkaimmat kapineensa, kun taas äkkiä kolmen tunnin kuluttua hänellä oli käsissään tuhansia… Mutta minähän teen hyppäyksen eteenpäin.

Maria Kondratjevnan (Fjodor Pavlovitšin naapurin) luona häntä odotti tieto Smerdjakovin sairaudesta, mikä tavattomasti hämmästytti häntä ja teki hänet levottomaksi. Hän kuuli kertomuksen putoamisesta kellariin, sitten kaatuvataudista, lääkärin tulosta, Fjodor Pavlovitšin huolista; mielenkiinnolla hän kuuli senkin, että veli Ivan oli jo aamulla lähtenyt Moskovaan. »Lienee ajanut ennen minua Volovjan ohi», ajatteli Dmitri Fjodorovitš, mutta hän oli hirveän huolissaan Smerdjakovin vuoksi: »Kuinka nyt käy, kuka nyt vahtii ja antaa minulle tietoja?» Innokkaasti hän alkoi kysellä noilta naisilta, eivätkö he olleet huomanneet mitään eilen illalla. Nämä ymmärsivät sangen hyvin, mitä hän tiedusteli, ja haihduttivat täydelleen hänen epäluulonsa: ei kukaan ollut käynyt, Ivan Fjodorovitš oli ollut yöllä kotona, »kaikki oli täysin järjestyksessä». Mitja rupesi ajattelemaan. Epäilemättä pitää tänäänkin vahtia, mutta missä: täälläkö vai Samsonovin portilla? Hän päätti, että oli vahdittava kummassakin paikassa, aina asianhaarain mukaan, kunnes, kunnes… Seikka oli semmoinen, että nyt hänen edessään oli tuo »suunnitelma», äskeinen, uusi ja jo varma suunnitelma, jonka hän oli keksinyt rattailla ja jonka toteuttamista ei enää voinut lykätä. Mitja päätti uhrata siihen tunnin: »Tunnissa saan kaikki ratkaistuksi, saan kaikki tietää, ja silloin, silloin, ensin menen Samsonovin taloon, otan selville, onko Grušenjka siellä, ja sitten silmänräpäyksessä takaisin tänne ja täällä kello yhteentoista asti, sitten taas Samsonovin luo Grušenjkaa hakemaan ja saattamaan häntä kotiin.» Näin hän päätti.

Hän kiiruhti kotiinsa, peseytyi, kampasi tukkansa, puhdisti vaatteensa, pukeutui ja lähti rouva Hohlakovin luo. Voi, hänen »suunnitelmansa» oli täällä. Hän oli päättänyt lainata kolmetuhatta tältä rouvalta. Ja tärkeintä on, että hän äkkiä ja ikäänkuin tuota pikaa oli tullut tavattoman varmaksi siitä, ettei saa kieltävää vastausta. Kenties ihmetellään sitä, että jos kerran hänellä oli tuo varmuus, niin miksi hän ei jo aikaisemmin ollut mennyt sinne, niin sanoakseni omaan piiriinsä, vaan lähti Samsonovin luo, laadultaan aivan oudon miehen luo, jonka kanssa hän ei edes osannut oikealla tavalla puhua. Mutta asia oli niin, että hän viime kuukauden aikana oli miltei vieraantunut rouva Hohlakovista, jota hän aikaisemminkin tunsi verraten vähän, ja sitäpaitsi hän tiesi varsin hyvin, ettei rouva Hohlakovkaan voinut sietää häntä. Tämä rouva oli vihannut häntä alusta alkaen yksinkertaisesti siitä syystä, että hän oli Katerina Ivanovnan sulhanen, kun rouva Hohlakov taas jostakin syystä oli saanut päähänsä, että Katerina Ivanovnan olisi hylättävä hänet ja mentävä naimisiin »miellyttävän, ritarillisesti sivistyneen Ivan Fjodorovitšin kanssa, jolla oli niin sievä käytöstapa.» Mitjan käytöstapaa hän taas vihasi. Mitja puolestaan oli naureskellut hänelle ja kerran jotenkin tullut sanoneeksi hänestä, että tämä rouva on »yhtä vilkas ja ujostelematon kuin sivistymätönkin». Ja äsken aamulla, rattailla, hänen mieleensä oli tullut valoisa ajatus: »Jos hän kerran niin mielellään tahtoo, että minä en menisi naimisiin Katerina Ivanovnan kanssa, ja haluaa sitä siinä määrin (hän tiesi, että melkein hysteriaan asti), niin miksipä hän kieltäytyisi antamasta minulle noita kolmeatuhatta nimenomaan sitä varten, että voisin näillä rahoilla jättää Katjan ja mennä täältä ainaiseksi matkoihini? Jos nämä hemmoitellut yläluokan rouvat tahtovat jotakin oikkuaan tyydyttää, niin he eivät säästä mitään saadakseen tahtonsa täyttymään. Sitäpaitsi hän on niin rikaskin», tuumi Mitja. Mitä itse »suunnitelmaan» tulee, niin se oli entinen, t.s. hän aikoi tarjota oikeuksiaan Tšermašnjaan, — mutta ei enää kauppatavarana, kuten eilen Samsonoville, ei viekoitellakseen rouvaa, kuten eilen Samsonovia, sillä mahdollisuudella, että voi saada kolmentuhannen asemesta kaksin verroin rahaa, kuusi- tai seitsemäntuhatta, vaan yksinkertaisesti tarjota ne kunniallisen miehen tavoin vakuudeksi lainasta. Kehittäessään tätä uutta ajatustaan Mitja innostui, mutta niin kävi aina kaikissa hänen aloitteissaan, kaikissa hänen äkillisissä päätöksissään. Jokaisen uuden ajatuksensa valtaan hän antautui intohimoisesti. Siitä huolimatta hän astuessaan rouva Hohlakovin kuistille tunsi pelon karmivan selkäänsä: vasta tällä sekunnilla hän ymmärsi täydelleen ja matemaattisen selvästi, että tämä oli hänen viimeinen toivonsa, että mitään muuta ei enää ole jäljellä maailmassa, jos tämä pettää, »kuin tappaa ja ryöstää joku kolmentuhannen tähden, muuta ei mitään»… Kello oli noin puoli kahdeksan, kun hän soitti ovikelloa.

Aluksi näytti onni hymyilevän: tuskin hän oli ennättänyt ilmoittautua, kun hänet heti jo otettiin vastaan harvinaisen nopeasti. »On ihan kuin hän olisi odottanut minua», välähti Mitjan mielessä, ja kun hänet oli viety vierashuoneeseen, tuli yht'äkkiä, emäntä miltei juosten sisälle ja ilmoitti odottaneensa häntä…

— Minä odotin, odotin! Enhän minä voinut ajatellakaan, että te tulisitte luokseni, myönnättehän sen itse, ja kuitenkin minä teitä odotin, ihmetelkää vaistoani, Dmitri Fjodorovitš, olen koko aamun ollut varma siitä, että te tänään tulette.

— Tämä on todellakin ihmeteltävää, hyvä rouva, — lausui Mitja istuutuen hitaasti, — mutta… minä tulin erittäin tärkeän asian vuoksi… kaikkein tärkeimmän minulle, toisin sanoen, hyvä rouva, minä kiiruhdan ainoastaan itseni takia…

— Tiedän, että kaikkein tärkeimmän asian johdosta, Dmitri Fjodorovitš, tässä eivät ole kysymyksessä mitkään aavistukset, ei taantumuksellinen kiintymys ihmeisiin (oletteko kuullut luostarinvanhin Zosimasta?), tämä, tämä on matematiikkaa: te ette voinut olla tulematta, sen jälkeen kuin on tapahtunut tuo kaikki Katerina Ivanovnaa koskeva, ette voinut, ette voinut; tämä on matematiikkaa.

— Tosielämän realismia, hyvä rouva, sitä se on! Mutta sallikaa minun esittää…

— Realismiapa juuri, Dmitri Fjodorovitš. Minä olen nyt kokonaan realismin puolella, olen saanut kovin hyvän opetuksen ihmeisiin nähden. Oletteko kuullut, että luostarinvanhin Zosima on kuollut?

— En, hyvä rouva, kuulen sen ensimmäistä kertaa, — sanoi Mitja hieman ihmetellen. Hänen mielessään välähti Aljošan kuva.

— Hyvä rouva, — keskeytti Mitja, — minä ajattelen vain sitä, että olen aivan epätoivoisessa asemassa ja että jos te ette auta, niin kaikki kaatuu ja minä kaadun ensimmäisenä. Suokaa anteeksi triviaalinen sanonta, mutta minä olen kuumeessa, kuumehoureissa…

— Tiedän, tiedän, että olette kuumeessa, kaikki tiedän, te ette voi ollakaan muunlaisessa mielentilassa, ja mitä ikinä sanottekin, sen tiedän kaikki edeltäpäin. Olen jo kauan sitten ottanut ajatellakseni kohtaloanne, Dmitri Fjodorovitš, minä seuraan sitä ja tutkin sitä… Oi uskokaa minua, minä olen kokenut sielun lääkäri, Dmitri Fjodorovitš.

— Hyvä rouva, jos te olette kokenut lääkäri, niin minä puolestani olen kokenut potilas, — lausui Mitja koettaen siinä määrin olla rakastettava, että se vaati ponnistusta, — ja minä aavistan, että jos te niin seuraatte kohtaloani, te myös autatte tuhon uhatessa, mutta sallikaa minun sitä varten lopultakin esittää teille se suunnitelma, jota ajatellen olen uskaltanut tänne tulla… ja se, mitä minä teiltä odotan… Olen tullut, hyvä rouva…

— Älkää selitelkö, se on toisarvoista. Mitä taas apuun tulee, niin ette te, Dmitri Fjodorovitš, ole ensimmäinen, jota autan. Olette varmaankin kuullut serkustani rouva Beljmesovista, hänen miehelleen kävi huonosti, kaatui, kuten te niin kuvaavasti sanoitte, Dmitri Fjodorovitš?

— En vähintäkään, hyvä rouva, — oh, hyvä rouva, en vähintäkään! — huudahti hermostuneen kärsimättömästi Mitja ja aikoi nousta paikaltaan. — Rukoilen teitä vain, hyvä rouva, kuulemaan minua, antakaa minun vain kaksi minuuttia vapaasti puhua, jotta voisin ensin esittää teille kaikki, koko suunnitelman, jonka johdosta tulin. Sitäpaitsi on aikani täpärällä, minulla on hirveän kiire!… — huudahti hysteerisesti Mitja tuntien, että rouva Hohlakov alkaa heti taas puhua, ja toivoen voivansa tukahduttaa huutoonsa hänen äänensä: — Minä olen tullut epätoivoissani… äärimmäisessä epätoivossa pyytämään teiltä lainaksi rahaa kolmetuhatta, velaksi, mutta varmaa, mitä varminta vakuutta vastaan, hyvä rouva, mitä varminta panttia vastaan! Sallikaa vain esittää…

— Kaikesta tästä myöhemmin, myöhemmin, — huiski hänelle kädellään rouva Hohlakov vuorostaan, — kaikki, mitä sanottekin, minä tiedän edeltäpäin, sanoinhan teille jo sen. Te pyydätte jotakin rahasummaa, te tarvitsette kolmetuhatta, mutta minä annan teille enemmän, äärettömän paljon enemmän, minä pelastan teidät, Dmitri Fjodorovitš, mutta teidän on toteltava minua!

— Hyvä rouva, oletteko te todellakin niin hyvä! — huudahti hän tavattoman tunteikkaasti. — Hyvä Jumala, te olette pelastanut minut. Te pelastatte ihmisen, hyvä rouva, väkivaltaisesta kuolemasta, pistolilta… Ikuinen kiitollisuuteni…

— Minä annan teille äärettömän, äärettömän paljon enemmän kuin kolmetuhatta! — huudahti rouva Hohlakov katsellen säteilevänä ja hymysuin Mitjan innostusta.

— Äärettömän paljon! Niin paljoa ei tarvitakaan. Välttämättömät ovat vain nuo minulle kohtalokkaat kolmetuhatta, ja minä puolestani tulen rajattoman kiitollisena antamaan teille vakuuden tästä summasta ja esitän teille suunnitelman, joka…

— Riittää, Dmitri Fjodorovitš, sanottu ja tehty, — tokaisi rouva Hohlakov hyväntekijän puhtaan riemastuksen vallassa. — Minä olen luvannut teidät pelastaa ja pelastan. Minä pelastan teidät niinkuin rouva Beljmesovinkin. Mitä te ajattelette kultakaivoksesta, Dmitri Fjodorovitš?

— Mutta minäpä olen ajatellut teidän puolestanne! Olen ajatellut ja yhä uudestaan ajatellut! Olen jo kokonaisen kuukauden tehnyt teistä havaintoja tässä tarkoituksessa. Olen sata kertaa katsonut teitä ohikulkiessanne ja aina sanonut itselleni: siinä on tarmokas mies, joka on toimitettava kaivokseen. Olen tutkinut teidän käyntiännekin ja päättänyt: tämä mies löytää monta kaivosta.

— Miksipä ei käynnistäkin. Mitä, kiellättekö todellakin, että käynnistä voi nähdä luonteen, Dmitri Fjodorovitš? Luonnontieteet todistavat tätä samaa. Oi, minä olen nyt realisti, Dmitri Fjodorovitš. Minä olen eilispäivästä saakka, tuon luostarissa tapahtuneen jutun jälkeen, joka minua niin on järkyttänyt, täydellinen realisti ja tahdon antautua käytännölliseen toimintaan. Minä olen tullut terveeksi. Riittää! kuten Turgenjev sanoi.

— Mutta hyvä rouva, nuo kolmetuhatta, jotka te niin jalomielisesti lupasitte minulle lainata…

— Eivät mene teiltä sivu suun, Dmitri Fjodorovitš, — katkaisi rouva Hohlakov heti hänen puheensa. — Nuo kolmetuhatta ovat aivan kuin taskussanne, eikä vain kolmetuhatta, vaan kolme miljoonaa, Dmitri Fjodorovitš, aivan lyhyen ajan kuluessa! Minä sanon teille teidän ideanne: te etsitte käsiin kaivoksen, ansaitsette miljoonia, palaatte takaisin ja teistä tulee toiminnan mies, työnnätte meitäkin eteenpäin ohjaten hyvään suuntaan. Onko tosiaankin jätettävä kaikki juutalaisten käsiin? Te panette pystyyn rakennuksia ja kaikenlaisia yrityksiä. Te autatte köyhiä, ja nämä siunaavat teitä. Nykyinen aika on rautateiden aikaa, Dmitri Fjodorovitš. Te tulette tunnetuksi ja välttämättömäksi finanssiministeriölle, joka nyt on niin suuressa pulassa. Meidän paperiruplamme arvon aleneminen riistää minulta yöunen, Dmitri Fjodorovitš, tältä puolelta minua tunnetaan vähän…

— Hyvä rouva, hyvä rouva! — keskeytti Dmitri Fjodorovitš taas jonkinmoisen levottoman aavistuksen valtaamana. — Minä kenties hyvinkin, hyvinkin seuraan neuvoanne, — teidän viisasta neuvoanne, hyvä rouva, — ja kenties lähden sinne… tuohon kaivokseen… ja tulen vielä kerran puhumaan kanssanne tästä… montakin kertaa… mutta nyt nuo kolmetuhatta, jotka te niin jalomielisesti… Oi, ne päästäisivät minut vapaaksi ja jos mahdollista, niin tänään… se on näettekö, minulla ei ole nyt aikaa tuntiakaan, ei tuntiakaan…

— Riittää, Dmitri Fjodorovitš, riittää! — keskeytti rouva Hohlakov järkähtämättömästi. — Kysymys on: lähdettekö kaivokseen vai ettekö, oletteko varmasti päättänyt, vastatkaa matemaattisesti.

— Lähden, hyvä rouva, sitten… Minä lähden minne tahdotte, hyvä rouva… mutta nyt…

— Odottakaahan! — huudahti rouva Hohlakov, hyppäsi pystyyn ja riensi komean kirjoituspöytänsä luo, jossa oli lukemattomia pikku laatikoita, ja alkoi vetää auki laatikon toisensa jälkeen jotakin etsien ja hyvin kiireissään.

»Kolmetuhatta», ajatteli Mitja ahdistuksissaan. »Ja aivan heti, ilman mitään papereita, ilman virallista sopimusta… oi, se on gentlemannimaista! Suurenmoinen nainen, ja jos hän vain ei olisi niin puhelias…»

— Tässä! — huudahti iloissaan rouva Hohlakov palaten Mitjan luo. — Tätä minä etsin!

Se oli pikkuruikkuinen hopeainen pyhäinkuva nauhassa, niitä, joita toisinaan käytetään yhdessä iholla kannettavan ristin kanssa.

— Tämä on Kijevistä, Dmitri Fjodorovitš, — jatkoi rouva Hohlakov hartaasti, — Pyhän Marttyyrin Barbaran jäännöksistä. Sallikaa minun itseni ripustaa se teidän kaulaanne, ja sillä tavoin siunata teidät uuteen elämään ja uusiin sankaritekoihin.

Ja hän pani kuvan todellakin hänen kaulaansa ja alkoi sitä asetella. Mitja kumartui hyvin hämillään ja alkoi häntä auttaa sekä sai lopulta kuvan kaulaliinansa ja paidanreunan taakse rintaansa vastaan.

— Kas nyt voitte lähteä! — lausui rouva Hohlakov istuutuen taas juhlallisesti paikalleen.

— Hyvä rouva, minä olen niin liikutettu… enkä tiedä, kuinka kiittäisin… tuollaisista tunteista, mutta… jospa te tietäisitte, kuinka kallista aikani nyt on!… Se rahasumma, jota niin hartaasti odotan teidän jalomielisyydeltänne… Oi, rouva, jos te kerran olette niin hyvä, niin liikuttavan jalomielinen minua kohtaan (huudahti Mitja äkkiä innostuneena), — niin sallikaa minun teille tunnustaa… minkä te muuten olette jo kauan sitten tietänyt… että minä rakastan täällä erästä olentoa… Minä olen pettänyt Katjan… Katerina Ivanovnan, tahdoin sanoa… Oi, minä olin epäinhimillinen ja epärehellinen häntä kohtaan, mutta minä olen alkanut täällä rakastaa toista… erästä naista, hyvä rouva, jota te kenties halveksitte, sillä te tiedätte jo kaiken, mutta jota minä en mitenkään voi jättää, en mitenkään, ja sentähden nyt nuo kolmetuhatta…

— Jättäkää kaikki, Dmitri Fjodorovitš! — keskeytti rouva Hohlakov hyvin päättävällä äänellä. Jättäkää kaikki ja varsinkin naiset. Teidän päämääränne on kaivos, eikä sinne ole syytä kuljettaa naisia. Sitten kun palaatte rikkaana ja kunniassa, te löydätte itsellenne sydämenne ystävän korkeimmista piireistä. Se on nykyaikainen tyttö, tietorikas ja ilman ennakkoluuloja. Siihen mennessä parahiksi kypsyy nyt alkanut naiskysymys ja tulee uusi nainen…

— Hyvä rouva, ei se ole sitä, ei se ole sitä… — sanoi Dmitri
Fjodorovitš pannen rukoilevasti kätensä ristiin.

— Juuri sitä se on, Dmitri Fjodorovitš, juuri sitä, mitä te tarvitsette, mitä te janoatte itse tietämättänne. Minä en ollenkaan ole haluton kannattamaan nykyistä naiskysymystä, Dmitri Fjodorivtš. Naisen kehitys, vieläpä naisen poliittinen toiminta kaikkein lähimmässä tulevaisuudessa — se on minun ideaalini. Minulla on itselläni tytär, Dmitri Fjodorovitš, ja tältä puolelta minua tunnetaan vähän. Minä olen tämän asian johdosta kirjoittanut kirjailija Štšedrinille. Tämä kirjailija on minulle osoittanut, on niin paljon osoittanut naisen kutsumuksesta, että minä lähetin hänelle viime vuonna kaksi riviä sisältävän nimettömän kirjeen: »Syleilen ja suutelen Teitä, kirjailijana, nykyaikaisen naisen tähden, jatkakaa.» Ja allekirjoitukseksi panin: »Äiti.» Aikomukseni oli panna allekirjoitukseksi »Nykyaikainen äiti», ja minä epäröin, mutta päätin sitten kirjoittaa yksinkertaisesti vain äiti: siinä on enemmän moraalista kauneutta, Dmitri Fjodorovitš, ja sana »nykyaikainen» olisi muistuttanut heille mieleen aikakauskirjan »Nykyaika», — heille katkera muisto nykyisen sensuurin tähden… Ah, Jumalani, mikä teitä vaivaa?

— Hyvä rouva, — lausui Mitja hypäten lopulta pystyyn ja pannen kämmenensä vastatusten hänen edessään voimattomaan rukoukseen, — te saatatte minut itkemään, hyvä rouva, jos lykkäätte toistaiseksi sen, mitä niin jalomielisesti…

— Itkekääkin, Dmitri Fjodorovitš, itkekää! Ne ovat ihania tunteita… millainen tie teitä odottaakaan! Kyynelet tekevät olonne helpommaksi, sitten palaatte takaisin ja iloitsette. Riennätte vartavasten luokseni Siperiasta iloitaksenne kanssani…

— Mutta sallikaahan minunkin, — parkaisi Mitja äkkiä, — viimeisen kerran rukoilen teitä, sanokaa, voinko saada teiltä tänään tuon lupaamanne rahasumman? Jos en, niin milloin minun on tultava sitä noutamaan?

— Kolmetuhatta? Ruplaako? Oh, ei, ei minulle ole kolmeatuhatta, — lausui rouva Hohlakov jonkinmoisen rauhallisen ihmettelyn vallassa. Mitja tyrmistyi…

— Kuinkas te… äsken juuri… te sanoitte… te lausuitte senkin, että ne ovat aivan kuin taskussani…

— Oh, ei, te olette ymmärtänyt minut väärin, Dmitri Fjodorovitš, jos niin on, niin te ette ole minua ymmärtänyt. Minä puhuin kaivoksista… Tosin minä lupasin teille enemmän, määräämättömästi enemmän kuin kolmetuhatta, minä muistan nyt kaikki, mutta minä tarkoitin ainoastaan kaivosta.

— Entä rahat? Entä kolmetuhatta? — huudahti Dmitri Fjodorovitš älyttömästi.

— Oi, jos te ymmärsitte olevan puheen rahoista, niin niitä minulla ei ole. Minulla ei nyt ollenkaan ole rahaa, Dmitri Fjodorovitš, minä taistelen parhaillaan voutini kanssa ja olen itse näinä päivinä lainannut viisisataa ruplaa Miusovilta. Ei, ei, rahaa ei minulla ole. Ja tiedättekö, Dmitri Fjodorovitš, jos minulla olisikin, niin minä en antaisi teille. Ensiksikään minä en anna kenellekään lainaksi. Velaksi antaminen on samaa kuin riitaantuminen. Mutta teille, teille erityisesti en antaisi, teitä rakastaen en antaisi, pelastaakseni teidät en antaisi, sen tähden, että teille on tarpeen vain yksi asia: kaivos, kaivos ja kaivos!…

— Voi, perhana soikoon!… — karjaisi äkkiä Mitja ja löi kaikin voimin nyrkillään pöytään.

— Ai-ai! — huusi rouva Hohlakov pelästyneenä ja lensi toiselle puolelle vierashuonetta.

Mitja sylkäisi ja meni nopein askelin pois huoneesta, pois talosta, kadulle, pimeyteen! Hän kulki kuin mieletön lyöden rintaansa, samaan paikkaan rinnassaan, johon hän kaksi päivää aikaisemmin oli lyönyt Aljošan nähden, kun tapasi tämän viimeisen kerran illalla, pimeässä, tiellä, Mitä merkitsi tämä rintaansa lyöminen tähän paikkaan ja mitä hän sillä tahtoi osoittaa, — se oli vielä salaisuus, jota ei tietänyt kukaan maailmassa ja jota hän ei ilmaissut silloin Aljošallekaan, mutta tämä salaisuus sisälsi hänelle enemmän kuin häpeän, sisälsi tuhon ja itsemurhan, hän oli sen jo niin päättänyt, jos ei saa noita kolmeatuhatta, joilla maksaisi Katerina Ivanovnalle ja siten poistaisi rinnastaan, »siitä paikasta rintaa», häpeän, jota hän siinä kantoi ja joka niin painoi hänen omaatuntoaan. Kaikki tämä selviää täydellisesti lukijalle myöhemmin, mutta nyt, sen jälkeen kuin viimeinen toivonsa oli mennyt, tämä ruumiillisesti niin voimakas mies kuljettuaan vain muutamia askelia rouva Hohlakovin talosta äkkiä puhkesi kyyneliin niinkuin pieni lapsi. Hän kulki ja mistään tietämättä pyyhki nyrkillään kyyneliä. Näin hän tuli torille ja tunsi töksähtäneensä jotakin vastaan koko ruumiillaan. Kuului jonkun ämmän vinkuvaa uikutusta, kun hän oli ollut vähällä kaataa tämän nurin.

— Herra Jumala, oli vähältä tappaa! Miksi kulkea tohotat tolkuttomasti, hurjimus!

— Kuinka, tekö siinä olette? — huusi Mitja tunnettuaan pimeässä ämmän.
Se oli sama vanha palvelijatar, joka palveli Kuzjma Samsonovia ja jonka
Mitja hyvin oli huomannut eilen.

— Entä kuka te itse olette, hyvä mies? — alkoi eukko puhua aivan toisenlaisella äänellä. — En voi tuntea teitä pimeässä.

— Aivan niin, isäseni, käväisin juuri vain Prohorytšilla… Mutta mikä siinä on, kun en vieläkään voi tuntea teitä?

— Sanokaa, muorikulta, onko Agrafena Aleksandrovna nyt teillä? — lausui Mitja melkein poissa suunniltaan odotuksesta. — Äsken minä itse saatoin hänet sinne.

— Samaan aikaan sitten menikin, hetkisen vain oli meillä. Kertoi Kuzjma
Kuzjmitšille erään tarinan, sai hänet nauramaan ja karkasi pois.

— Ai -ai! — alkoi eukko huutaa, mutta Mitja oli jo kadonnut näkymättömiin; hän lähti kaikin voimin juoksemaan Morozovin taloa kohti. Tämä sattui juuri siihen aikaan, jolloin Grušenjka oli lähtenyt Mokrojeen, hänen lähdöstään ei ollut kulunut enempää kuin neljännestunti. Fenja istui mummonsa, keittäjätär Matrenan kanssa keittiössä, kun äkkiä sisälle juoksi »kapteeni». Nähtyään hänet Fenja alkoi huutaa täyttä kurkkua.

— Huudat? — karjaisi Mitja. — Missä hän on? — Mutta antamatta kauhusta tyrmistyneen Fenjan vastata vielä sanaakaan hän äkkiä lankesi Fenjan jalkoihin:

— Isäseni, en tiedä mitään, ystäväni Dmitri Fjodorovitš, en tiedä mitään, vaikka tappakaa, niin en tiedä mitään, — alkoi Fenja vannoa ja vakuutella, — itse te äsken läksitte hänen kanssaan…

— Valehtelet, — huusi Mitja, — jo yksistään pelästyksestäsi tiedän, missä hän on!…

Hän syöksyi pois. Pelästynyt Fenja oli iloissaan, että oli päässyt niin vähällä, mutta hän ymmärsi sangen hyvin, että Mitjalla oli ollut vain kiire, muuten kenties olisi käynyt hullusti. Mutta rientäessään pois Mitja kuitenkin hämmästytti sekä Fenjan että mummo Matrenan aivan odottamattomalla päähänpistolla: pöydällä seisoi vaskinen survinastia ja siinä survin, pieni vaskinen survin, vain neljännesarssinan pituinen. Ulos juostessaan ja avatessaan jo toisella kädellään ovea Mitja yhtäkkiä sieppasi toisella kädellään survinastiasta survimen ja pisti sen sivutaskuunsa mennen tiehensä se mukanaan.

— Ah, Herra Jumala, hän aikoo tappaa jonkun! — huudahti Fenja lyöden käsiään yhteen.

»Minne hän juoksi? Tietäähän sen: missä muualla hän voisi olla kuin Fjodor Pavlovitšin luona? Samsonovilta juoksi suoraan hänen luokseen, se on nyt selvä. Koko juoni, koko petos on nyt silminnähtävä»… Kaikki tämä pyöri vihurin tavoin hänen päässään. Maria Kondratjevnan pihaan hän ei poikennut: »Sinne ei tarvitse mennä, ei ollenkaan tarvitse… ettei syntyisi pienintäkään hälinää… ne ilmaisevat ja ilmiantavat heti… Maria Kondratjevna on ilmeisesti osallisena salaliitossa, Smerdjakov samoin, samoin, kaikki ovat lahjottuja!»- Hänen mielessään syntyi toinen tuuma: tehden suuren kierroksen hän juoksi syrjäkadun kautta Fjodor Pavlovitšin talon ympäri, juoksi Dmitrovskaja-kadun kautta ja pienen sillan yli ja tuli suoraan yksinäiselle takakujalle, joka oli tyhjä ja asumaton ja jota rajoitti toiselta puolen naapuritalon säleaita, toiselta luja ja korkea lauta-aita, joka kiersi Fjodor Pavlovitšin puutarhan ympäri. Täällä hän valitsi paikan, nähtävästi saman, josta hänelle tutun kertomuksen mukaan Lizaveta Smerdjaštšaja aikoinaan oli kiivennyt puutarhaan. »Jos kerran hän kykeni kiipeämään yli», välähti Jumala ties mistä syystä hänen päässään, »niin kuinka minä en pääsisi tästä yli?» Ja hän hypähti todellakin aidan luo ja sai silmänräpäyksessä kädellään kiinni sen yläreunasta, kohottautui sitten tarmokkaasti ylös ja kiipesi istumaan aidalle kahdareisin. Puutarhassa lähellä tätä paikkaa oli pieni sauna, mutta aidalta saattoi nähdä myös talon valaistut ikkunat. »Aivan niin, ukon makuuhuone oli valaistu, Grušenjka on siellä!» ja hän hyppäsi aidalta puutarhaan. Vaikka hän tiesikin, että Grigori oli sairas ja kenties Smerdjakovkin todella oli sairaana, eikä hänen tuloaan kukaan kuullut, niin hän kuitenkin vaistomaisesti painautui piiloon, seisoi liikkumattomana paikallaan ja alkoi kuulostaa. Mutta kaikkialla vallitsi kuolemanhiljaisuus ja oli aivan tyyntäkin, ei tuulen henkäystäkään.

»Ja hiljaisuus vain kuiskailee», tämä runosäe välähti jostakin syystä hänen päässään. »Kunhan vain ei kukaan olisi kuullut minun hyppäävän yli; luultavasti ei kuullut kukaan.» Seisottuaan hetkisen hän lähti hiljaa kulkemaan puutarhassa ruohikkoa pitkin; kiertäen puut ja pensaat hän kulki kauan, hiipien joka askelen ja kuunnellen tarkasti jokaista omaa askeltaan. Noin viiden minuutin kuluttua hän oli saapunut valaistun ikkunan luo. Hän muisti, että aivan ikkunain alla on muutamia isoja, korkeita, tiheitä selja- ja heisipensaita. Talon pihanpuolinen ulko-ovi fasadin vasemmalla puolella oli lukittu, ja hän tarkasti tämän seikan vartavasten ja huolellisesti, kun kulki ohi. Viimein hän saapui pensaitten luo ja piiloutui niiden taakse. Hän ei hengittänyt. »Täytyy nyt odottaa», ajatteli hän. »Jos he ovat kuulleet askeleni ja nyt kuulostavat, niin täytyy antaa epäluulojen haihtua… kun en vain sattuisi rykäisemään tai aivastamaan…»

Hän odotti pari minuuttia, mutta hänen sydämensä löi kiivaasti ja hän oli joinakin hetkinä miltei tukehtua. »Ei, sydämentykytys ei mene ohi», ajatteli hän, »en voi odottaa kauemmin». Hän seisoi pensaan takana varjossa; ikkunasta tuleva valo valaisi pensaan etupuolen. »Heisipuu, marjoja, miten punaisia!» kuiskasi hän tietämättä itsekään minkätähden. Hiljaa, täsmällisin ja kuulumattomin askelin hän meni ikkunan luo ja nousi varpailleen. Hän näki edessään kuin kämmenellä Fjodor Pavlovitšin koko makuuhuoneen. Se oli pieni huone, jonka poikittain jakoivat kahteen osaan punaiset verhot, »kiinalaiset», kuten Fjodor Pavlovitš niitä nimitti. »Kiinalaiset», kaikui Mitjan mielessä, »ja verhojen takana on Grušenjka.» Hän alkoi tarkastella Fjodor Pavlovitšia. Tällä oli yllään uusi juovikas silkkinen yönuttunsa, jota Mitja ei vielä koskaan ollut hänellä nähnyt ja jossa vyönä oli tupsuniekka silkkipunos. Yönutun kaula-aukosta näkyivät puhtaat, hienot alusvaatteet, ohut hollantilainen paita kultaisine nappeineen. Fjodor Pavlovitšin päässä oli sama punainen side, jonka siinä oli nähnyt Aljoša. »On vartavasten laittautunut komeaan asuun», ajatteli Mitja. Fjodor Pavlovitš seisoi ikkunan luona ja näytti olevan mietteissään; äkkiä hän käänsi päätään, kuulosti hetkisen, ja kun ei mitään kuullut, meni pöydän luo, kaatoi karahvista ryyppylasin puolilleen konjakkia ja joi sen. Sitten hän huokaisi rintansa pohjasta asti, meni hajamielisenä seinällä riippuvan kuvastimen luo, kohotti oikealla kädellään hiukan punaista sidettä otsaltaan ja alkoi katsella mustelmiaan ja rupiaan, jotka vielä olivat jäljellä. »Hän on yksin», ajatteli Mitja, »todennäköisesti yksin». Fjodor Pavlovitš poistui kuvastimen luota, käännähti äkkiä ikkunaan päin ja katsahti siitä. Mitja hyppäsi silmänräpäyksessä varjoon.

»Kenties Grušenjka on siellä verhojen takana, kenties nukkuu jo», pisti äkkiä hänen sydämeensä. Fjodor Pavlovitš poistui ikkunan luota. »Hän katsoi ikkunasta Grušenjkaa, siis Grušenjka ei ole siellä: miksi hän muuten katsoisi pimeään?… Siis kärsimättömyys jäytää häntä…» Mitja hyppäsi heti ikkunan luo ja alkoi taas katsella siitä sisälle. Ukko istui jo pöydän ääressä, ilmeisesti alakuloisena. Viimein hän alkoi nojata kyynärpäihinsä ja pani oikean kämmenensä kaulalleen. Mitja katseli kiihkeästi.

»Yksinään on, yksinään!» vakuutteli hän taas. »Jos Grušenjka olisi täällä, niin ukon kasvot olisivat toisenlaiset.» Omituista: hänen sydämessään alkoi äkkiä kiehua jonkinmoinen järjetön ja ihmeellinen vihastus sen johdosta, että Grušenjka ei ollut täällä.

»Ei siitä, että hän ei ole täällä», ajatteli Mitja vastaten samassa itselleen, »vaan siitä, että en mitenkään voi saada varmaa tietoa, onko hän täällä vai eikö.» Mitja muisti myöhemmin itse, että hänen järkensä oli tällä hetkellä tavattoman selvä ja harkitsi kaikkea jokaista yksityiskohtaa myöten, huomasi jokaisen pikku piirteen. Mutta levottomuus, tietämättömyyden ja epäröinnin levottomuus kasvoi hänen sydämessään huimaavan nopeasti. »Onko hän lopultakin täällä vai eikö ole?» kuohui vihaisesti hänen sydämessään. Ja hän teki äkkiä päätöksensä, ojensi kätensä ja koputti hiljaa ikkunan kehykseen. Hän koputti niinkuin ukko ja Smerdjakov olivat sopineet keskenään: kaksi ensimmäistä kertaa hiljempää, sitten kolme kertaa nopeammin: kop-kop-kop, — joka merkitsi, että Grušenjka on tullut. Ukko vavahti, käänsi päänsä, hyppäsi nopeasti pystyyn ja syöksähti ikkunan luo. Mitja hypähti varjoon. Fjodor Pavlovitš avasi ikkunan ja pisti päänsä ulos.

— Grušenjka, sinäkö? Sinäkö siellä? — lausui hän puoleksi kuiskaten värisevällä äänellä. — Missä sinä olet, emoseni, enkelini, missä? — Hän oli hirveän kiihtynyt, hän läähätti.

— Missä sinä olet? — huudahti ukko taas ja pisti päätään vielä enemmän ulos, aivan olkapäätä myöten, ja katseli joka suuntaan, oikealle ja vasemmalle; — tule tänne; olen valmistanut sinulle tuomisia, tule, niin näytän!…

Ja ukko miltei tunkeutui ulos ikkunasta katsellen oikealle, siihen suuntaan, missä oli puutarhaan johtava ovi, ja koetti nähdä pimeässä. Sekunnin kuluttua hän ehdottomasti juoksisi avaamaan oven odottamatta Grušenjkan vastausta. Koko ukon Mitjalle niin vastenmielisen profiilin, koko hänen riippuvan aataminpalansa, koukistuneen nenänsä, hänen suloisesta odotuksesta hymyilevät huulensa, kaiken tämän valaisi kirkkaasti vasemmalla puolella huonetta olevan lampun vinosti lankeava loiste. Hirveä, raivoisa viha alkoi äkkiä kuohua Mitjan sydämessä: Kas siinä hän on, hänen kilpailijansa, hänen kiduttajansa, hänen elämänsä kiusa! Tämä oli aivan äkillisen, kostonhimoisen ja raivokkaan vihan puuska, josta hän, ikäänkuin sitä aavistaen, oli maininnut Aljošalle keskustellessaan tämän kanssa huvimajassa neljä päivää sitten, kun hän oli vastannut Aljošan kysymykseen: »Kuinka sinä voit sanoa, että tapat isän?»

»En minä tiedä, en tiedä», oli hän silloin sanonut; »kenties en tapa, kenties tapan. Pelkään, että hän herättää minussa äkkiä vihaa 'kasvoillansa juuri sillä hetkellä'. Minä vihaan hänen aataminpalaansa, hänen nenäänsä, hänen silmiään, hänen häpeämätöntä nauruaan. Tunnen persoonallista inhoa. Tätä minä pelkään, kenties en jaksa hillitä itseäni…»

Persoonallinen inho kasvoi sietämättömäksi. Mitja ei enää tietänyt mitä teki ja otti äkkiä taskustaan vaskisen survimen.

»Jumala», kuten Mitja itse myöhemmin sanoi, »varjeli minua silloin»: juuri samalla hetkellä heräsi sairasvuoteellaan Grigori Vasiljevitš. Saman päivän iltana hän oli käyttänyt määrättyä lääkitsemistapaansa, josta Smerdjakov oli kertonut Ivan Fjodorovitšille, t.s. hieronut koko ruumiinsa vaimonsa avulla viinalla, jossa oli jotakin salaperäistä vahvistavaa ryytiä, ja juonut loput siitä »jonkin rukouksen kanssa», jonka hänen ylitseen oli kuiskannut hänen vaimonsa, ja käynyt nukkumaan. Marfa Ignatjevna oli myös ryypännyt, ja kun hän ei käyttänyt väkeviä, niin hän oli nukkunut puolisonsa viereen sikeään uneen. Mutta nyt äkkiä oli Grigori aivan odottamatta herännyt yöllä, hän mietti hetkisen, ja vaikka hän heti tunsikin polttavaa kipua ristiluissaan, niin hän nousi istumaan vuoteessaan. Sen jälkeen hän taas mietti jotakin, nousi ja pukeutui nopeasti. Kenties hän tunsi omantunnonvaivoja siitä, että nukkuu ja että talo on ilman vahtia »näin vaarallisena aikana». Kaatuvataudin näännyttämä Smerdjakov makasi toisessa komerossa liikkumattomana. Marfa Ignatjevna ei liikahtanutkaan. »Ämmä meni heikoksi», ajatteli Grigori Vasiljevitš vilkaisten häneen ja meni ähkien portaille. Hän aikoi tietysti vain katsahtaa portailta, sillä hän ei jaksanut kävellä, kipu vyötäisissä ja oikeassa jalassa oli sietämätön. Mutta samassa hän äkkiä muisti, että ei ollut illalla lukinnut puutarhaan vievää pikku porttia. Hän oli perin säntillinen ja tarkka mies, jolla oli vakiintuneet tapansa ja monivuotiset tottumuksensa. Ontuen ja köyristyneenä kivusta hän astui portaita alas ja lähti puutarhaa kohti. Aivan oikein, portti oli selko selällään. Koneellisesti hän meni puutarhaan: kenties hänen silmissään häämötti jotakin, kenties hän oli kuullut jonkin äänen; vilkaistuaan vasemmalle hän näki herran ikkunan avoinna, nyt jo tyhjän ikkunan, siitä ei enää kukaan kurkistanut ulos. »Miksi on auki, nyt ei ole kesä!» ajatteli Grigori, ja äkkiä, aivan samassa silmänräpäyksessä, vilahti puutarhassa suoraan hänen edessään jotakin tavatonta. Noin neljänkymmenen askelen päässä hänen edessään näytti pimeässä juoksevan mies, liikkui hyvin nopeasti jokin varjo. »Herra Jumala», lausui Grigori, ja muistamatta kipua ristiluissaan sekä poissa suunniltaan hän lähti kulkemaan katkaistakseen juoksijan tien. Hän valitsi lyhyemmän tien, puisto oli hänelle ilmeisesti tutumpi kuin juoksijalle; tämä suuntasi kulkunsa saunaa kohti, juoksi saunan taakse, painautui seinää vastaan… Grigori seurasi jäljessä päästämättä häntä näkyvistään ja juoksi tietämättä mistään muusta ympärillään. Hän saapui lauta-aidan luo juuri sillä hetkellä, kun pakenija jo oli kiipeämässä aidan yli. Vimmoissaan Grigori parkaisi, heittäytyi eteenpäin ja tarttui molemmin käsin hänen jalkaansa.

Aivan niin, hänen aavistuksensa ei ollut häntä pettänyt: hän tunsi hänet, se oli hän, »petomainen isänmurhaaja»!

— Isänmurhaaja! — huudahti vanha mies niin, että ympäristö kajahti, mutta muuta hän ei ennättänyt huutaa; hän kaatui kuin ukkosen lyömänä. Mitja hyppäsi takaisin puutarhaan ja kumartui maahan suistuneen yli. Mitjan käsissä oli vaskinen survin ja sen hän heitti koneellisesti ruohikkoon. Survin putosi parin askelen päähän Grigorista, mutta ei nurmelle, vaan polulle kaikkein näkyvimpään paikkaan. Muutamia sekunteja hän katseli edessään makaavaa. Ukon pää oli aivan verinen; Mitja ojensi kätensä ja alkoi tunnustella sitä. Hän muisti myöhemmin selvästi, että hänen mielensä oli sillä hetkellä hirveästi tehnyt »saada täysi varmuus», oliko hän särkenyt ukon pääluun vaiko vain »kolhaissut» häntä survimella päälakeen. Mutta veri vuoti, vuoti tulvimalla ja kostutti yhtäkkiä suihkuna Mitjan vapisevia sormia. Hän muisti sittemmin, että hän tempaisi esille valkoisen uuden nenäliinansa, jonka oli varannut mukaansa mennessään rouva Hohlakovin luo, ja pani sen ukon päätä vastaan koettaen mitään ajattelematta pyyhkiä verta otsalta ja kasvoilta. Mutta liinakin tuli silmänräpäyksessä märäksi verestä. »Herra Jumala, miksi minä tämän tein?» ajatteli Mitja yhtäkkiä. »Jos olen iskenyt puhki, niin kuinka siitä nyt saa selvän… Ja eiköhän nyt olekin samantekevää!» lisäsi hän äkkiä toivottomasti. — Jos tapoin, niin tapoin… Kun satuit tielle, ukko, niin makaakin siinä! — lausui hän kuuluvasti ja riensi äkkiä aidan luo, hyppäsi sen yli takakadulle ja lähti juoksemaan. Verestä märkä liina oli kokoon puristettuna hänen oikeassa kourassaan, ja hän pisti sen juostessaan takkinsa takataskuun. Hän juoksi suin päin, ja jotkut harvat kulkijat, jotka hän pimeässä kohtasi, muistivat myöhemmin nähneensä sinä yönä hurjaa kyytiä juoksevan miehen. Hän kiiti taas Morozovin taloon. Äsken oli Fenja heti hänen poistuttuaan rientänyt vanhemman pihamiehen Nazar Ivanovitšin luo ja »Herran Kristuksen nimessä» alkanut pyydellä, että hän »ei päästäisi enää sisälle kapteenia, ei tänään eikä huomenna». Nazar Ivanovitš kuultuaan asian oli suostunut tähän, mutta pahaksi onneksi hän sattui poistumaan ylös rouvan luo, jonne hänet oli äkkiä kutsuttu, ja kun hän mennessään kohtasi sisarenpoikansa, noin kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen, joka äsken vasta oli tullut maalta, niin hän käski tätä olemaan pihalla, mutta ei muistanut antaa määräystä kapteeniin nähden. Juostuaan portille Mitja kolkutti. Nuori mies tunsi hänet heti: Mitja oli jo useasti antanut hänelle juomarahaa. Hän avasi Mitjalle heti pikkuportin, päästi hänet sisälle ja riensi iloisesti hymyillen ennakolta ilmoittamaan, että »Agrafena Aleksandrovnaa ei nyt olekaan kotona».

— Sitä en voi tietää, jonkun upseerin luo, joka kutsui heitä, sieltä lähettivät hevosetkin…

Fenja istui keittiössä mummon kanssa, ja molemmat olivat aikeissa käydä makuulle. Luottaen Nazar Ivanovitšiin he olivat taaskin jättäneet ovensa lukitsematta. Mitja juoksi sisälle, syöksyi Fenjan kimppuun ja tarttui hänen kurkkuunsa.

— Sano heti, missä hän on, kenen kanssa on nyt Mokrojessa? — karjaisi hän raivoissaan.

— Ai-ai, sanon, ai, hyvä ystävä Dmitri Fjodorovitš, heti sanon kaikki, en salaa mitään, — lausui nopeasti puolikuoliaaksi pelästynyt Fenja. — Hän meni Mokrojeen upseerin luo.

— Entisen upseerin, sen saman, sen entisen upseerinsa, joka oli viisi vuotta sitten, jätti ja matkusti pois, — vikisi Fenja edelleen yhtä nopeasti.

Dmitri Fjodorovitš veti pois kätensä, joilla oli puristanut hänen kurkkuaan. Hän seisoi Fenjan edessä kalmankalpeana ja äänettömänä, mutta hänen silmistään näkyi, että hän oli ymmärtänyt heti kaikki, kaikki kerrassaan hän oli ymmärtänyt puolesta sanasta viimeistä pikku piirrettä myöten ja arvannut kaikki. Fenja-raukka ei tietenkään sillä hetkellä voinut tehdä havaintoja siitä, oliko Mitja ymmärtänyt vai eikö. Siinä asennossa kuin hän oli ollut istumassa arkulla Mitjan juostessa sisälle, siinä hän oli edelleenkin koko ruumis vavisten ja kädet eteen ojennettuina, aivan kuin hän olisi tahtonut puolustautua, ja tähän asentoon hän näytti jähmettyneen. Pelästyneet, kauhun suurentamat silmäterät tuijottivat Mitjaan liikkumattomina. Mutta Mitjan molemmat kädet olivat silloin juuri veren tahrimat. Matkan varrella, juostessaan, hän luultavasti oli kosketellut niillä otsaansa pyyhkien hikeä kasvoiltaan, niin että otsaan ja oikealle poskelle oli jäänyt punaisia veritahroja. Fenja oli joutumaisillaan hysteeriseen tilaan, vanha keittäjätär taas oli hypännyt pystyyn ja katseli mielipuolen tavoin melkein tajuttomana. Dmitri Fjodorovitš seisoi noin minuutin verran ja vaipui äkkiä koneellisesti Fenjan viereen tuolille.

Hän istui eikä oikeastaan miettinyt mitään, vaan oli ikäänkuin pelästynyt ja tyrmistynyt. Mutta kaikki oli selvää kuin päivä: tuo upseeri — hän tiesi siitä, tiesi varsin hyvin kaiken, oli kuullut Grušenjkalta itseltään, tiesi tuon upseerin lähettäneen kuukausi sitten kirjeen. Siis kuukausi, kokonainen kuukausi oli tätä asiaa puuhattu aivan salassa häneltä aina siihen asti kuin tämä uusi mies nyt oli saapunut, eikä hän ollut tätä edes ajatellutkaan! Mutta kuinka hän oli voinut, kuinka hän oli voinut olla sitä ajattelematta? Minkätähden hän oli silloin kerrassaan unohtanut tuon upseerin, unohtanut heti, kun oli saanut tietää hänestä? Siinä oli kysymys, joka seisoi hänen edessään aivan kuin kummitus. Ja hän katseli tätä kummitusta todella pelästyneenä, kauhistuksesta kylmenneenä.

Mutta äkkiä hän alkoi hiljaisesti ja lempeästi niinkuin hiljainen ja ystävällinen lapsi puhella Fenjan kanssa, aivan kuin olisi kokonaan unohtanut, että oli häntä äsken niin pelästyttänyt, loukannut ja rääkännyt. Hän alkoi äkkiä tavattoman ja hänen asemassaan suorastaan hämmästyttävän täsmällisesti kuulustella Fenjaa. Ja Fenja puolestaan, vaikka katselikin oudostellen hänen verisiä käsiään, alkoi myös ihmeteltävän auliisti ja nopeasti vastailla hänen kaikkiin kysymyksiinsä aivan kuin kiiruhtaen esittämään hänelle koko »totisimman totuuden». Vähitellen hän alkoi melkeinpä ilomielin esittää kaikkia yksityiskohtia, tahtomatta ollenkaan tuottaa sillä tuskaa ja ikäänkuin rientäen kaikin voimin ja sydämestään tekemään palveluksen Mitjalle. Hän kertoi Mitjalle aivan seikkaperäisesti myös koko sen päivän kulun, Rakitinin ja Aljošan käynnin, miten hän, Fenja, oli seisonut vahdissa, miten rouva oli lähtenyt ja miten hän oli huutanut ikkunasta Aljošalle semmoiset terveiset sanottaviksi hänelle, Mitenjkalle, että »ikuisesti muistaisi, kuinka hän oli rakastanut häntä tunnin». Kuultuaan terveisistä Mitja äkkiä naurahti, ja hänen kalpeille poskilleen sävähti puna. Sillä hetkellä sanoi Fenja hänelle, hituistakaan enää pelkäämättä uteliaisuutensa seurauksia:

— Niin, — vastasi koneellisesti Mitja, katsahti hajamielisesti käsiinsä ja unohti heti ne sekä Fenjan kysymyksen. Hän vaipui taas äänettömyyteen. Siitä asti kuin hän oli juossut sisälle, oli kulunut jo parikymmentä minuuttia. Hänen äskeinen pelästyksensä oli mennyt ohi, mutta ilmeisesti hänet jo alkoi saada täydelleen valtaansa jonkinmoinen uusi järkähtämätön päättäväisyys. Hän nousi äkkiä paikaltaan ja hymyili miettiväisesti.

— Herra, mitä teille on tapahtunut? — lausui Fenja osoittaen taas hänen käsiään, — lausui sen säälivästi, aivan kuin olisi hänelle kaikkein lähin olento nyt hänen surussaan.

— Tämä on verta, Fenja, — lausui hän katsoen Fenjaan omituisin ilmein, — tämä on ihmisen verta, ja hyvä Jumala, miksi se onkaan vuodatettu! Mutta… Fenja… täällä on eräs lauta-aita (hän katsoi Fenjaan aivan kuin esittäisi tälle arvattavaksi arvoituksen), eräs korkea aita ja peloittavan näköinen, mutta… huomenna päivän koitteessa, kun »aurinko lentää ylös», Mitenjka hyppää tämän aidan yli… Sinä et ymmärrä, Fenja, mikä aita se on, no, ei se mitään… samantekevää, huomenna kuulet ja ymmärrät kaiken… mutta nyt hyvästi! En häiritse, vaan poistun, ymmärrän poistua. Elä, minun riemuni… rakastit minua tunnin, niinpä muistakin ikäsi Mitenjka Karamazovia… Hänhän nimitti minua aina Mitenjkaksi, muistatko?

Näin sanoen hän äkkiä lähti ulos keittiöstä. Mutta Fenja pelästyi tätä hänen lähtöään miltei vielä enemmän kuin hänen äskeistä sisääntuloaan ja päällekarkaustaan.

Täsmälleen kymmenen minuuttia tämän jälkeen Dmitri Fjodorovitš astui sisälle sen nuoren virkamiehen Pjotr Iljitš Perhotinin luo, jolle hän äsken oli pantannut pistolit. Kello oli jo puoli yhdeksän, ja Pjotr Iljitš oli juotuaan kotonaan teetä juuri pukenut taas ylleen lievetakin lähteäkseen »Pääkaupunki»-ravintolaan pelaamaan biljardia. Mitja tapasi hänet ovella. Nähdessään hänet ja hänen veren tahrimat kasvonsa virkamies huudahti:

— Katsokaas, — lausui Mitja nopeasti, — tulin hakemaan pistolejani ja toin teille rahat. Monin kiitoksin. Minulla on kiire, Pjotr Iljitš, pyydän, pian.

Pjotr Iljitš ihmetteli yhä enemmän: Mitjan käsissä hän näki äkkiä tukun rahoja, ja, mikä oli tärkeintä, hän piteli tätä tukkua ja astui se mukanaan sisälle sillä tavoin kuin ei kukaan pitele rahoja eikä tuo niitä sisälle: kaikkia seteleitä hän kantoi oikeassa kädessään aivan kuin näytteillä, pitäen kättä eteensä ojennettuna. Poikanen, virkamiehen palvelija, joka oli ottanut Mitjan vastaan eteisessä kertoi myöhemmin, että tämä oli tullut samalla tavoin eteiseenkin rahat käsissä, oli varmaankin siis kadullakin samoin kantanut niitä edessään oikeassa kädessään. Rahat olivat sadan ruplan seteleitä, ja hän piteli niitä verisin sormin. Kun asiasta huvitetut henkilöt myöhemmin kysyivät Pjotr Iljitšiltä, paljonko rahoja oli ollut, niin hän selitti, että silloin oli vaikea laskea niitä silmämäärällä, kenties niitä oli kaksituhatta, kenties kolmetuhatta, mutta tukku oli iso, »tiivis». Itse Dmitri Fjodorovitš taas, kuten hän niinikään myöhemmin todisti, »oli myös tavallaan kuin poissa suunniltaan, mutta ei juovuksissa, vaan ikäänkuin jonkinmoisessa innostuksen tilassa, hyvin hajamielinen, mutta samalla näytti ikäänkuin keskittäneen ajatuksensa johonkin, aivan kuin olisi jotakin ajatellut ja johonkin pyrkinyt pääsemättä kuitenkaan päätökseen. Oli hyvin kiireissään, vastaili jyrkästi, hyvin omituisesti, oli joinakin hetkinä niinkuin ei olisi murheissaan, vaan jopa iloinenkin.»

— Mutta mikä teidän on, mikä teidän nyt on? — huudahti taas Pjotr Iljitš katsellen vierastaan oudostellen. — Missä te olette noin veristynyt, oletteko kaatunut, katsokaa!

Hän tarttui hänen kyynärpäähänsä ja asetti hänet kuvastimen eteen. Nähdessään veren tahrimat kasvonsa Mitja vavahti ja rypisti vihoissaan kulmiaan.

— Hyi hitto! Tätä vielä puuttui, — mutisi hän vihaisesti, siirsi nopeasti setelit oikeasta kädestään vasempaan ja tempasi äkisti taskustaan nenäliinan. Mutta nenäliinakin oli aivan verinen (tällä samalla liinalla hän oli pyyhkinyt Grigorin päätä ja kasvoja): tuskin ainoakaan paikka oli valkoinen, eikä veri vain ollut alkanut kuivua, vaan liina oli ikäänkuin kovettunut ruttuun eikä ottanut auetakseen. Mitja paiskasi sen vihaisesti lattiaan.

— Te olette siis vain tahraantunut ettekä haavoittunut? Peseytykää sitten mieluimmin, — vastasi Pjotr Iljitš. — Tuossa on pesulaite, minä annan siitä vettä.

— Pesulaite? Se on hyvä… mutta mihin minä pistän tämän? — sanoi hän osoittaen merkillisen tietämättömän näköisenä sadan ruplan setelien tukkua ja katsellen häneen kysyvästi, aivan kuin toisen olisi pitänyt päättää, mihin hän panisi omat rahansa.

— Taskuun? Niin, taskuun. Se on hyvä… Ei, näettekö, tämä kaikki on roskaa! — huudahti hän aivan kuin heräten äkkiä hajamielisyydestään. — Katsokaahan: me suoritamme ensin loppuun tämän asian, pistolit nimittäin, antakaa te ne minulle takaisin, ja tässä ovat rahanne… sillä minulle on hyvin, hyvin tarpeen… eikä aikaakaan, aikaakaan ole hituistakaan…

Ja hän otti tukusta päällimmäisen sataruplasen sekä ojensi sen virkamiehelle.

— Mutta minulla ei ole antaa tästä takaisin, — huomautti tämä, — eikö teillä ole pienempää?

— Ei ole, — sanoi Mitja katsahtaen taas tukkuun, ja ikäänkuin ei olisi varma sanoistaan hän koetti paria kolmea päällimmäistä seteliä, — ei ole, kaikki ovat samanlaisia, — lisäsi hän ja katsoi taas kysyvästi Pjotr Iljitšiin.

— Miten te olette noin rikastunut? — kysyi tämä. — Odottakaahan, minä lähetän pojan käväisemään Plotnikoveilla. Ne sulkevat kauppansa tavallisesti myöhään, — ehkäpä he vaihtavat. Hei, Miša! — huudahti hän eteiseen.

— Plotnikovien puotiin — suurenmoinen asia! — huudahti Mitjakin, aivan kuin jokin hyvä ajatus olisi noussut hänen mieleensä. — Miša, — kääntyi hänen huoneeseen tulleen pojan puoleen, — katsohan juokse Plotnikoveille ja sano, että Dmitri Fjodorovitš käski sanomaan terveisiä ja että hän tulee kohta itse… Ja kuulehan: varustakoot hänen tulokseen samppanjaa, noin kolme tusinaa, ja että laittaisivat sen samalla lailla laatikkoon kuin silloin kun menin Mokrojeen… Minä otin heiltä silloin neljä tusinaa (kääntyi hän äkkiä Pjotr Iljitšin puoleen), kyllä he tietävät, älä ole huolissasi, Miša, — kääntyi hän taas pojan puoleen, — ja kuule: sitten vielä juustoa, strassburgilaisia piiraita, savustettua siikaa, siankinkkua, kaviaaria, no niin, kaikkea, kaikkea, mitä heillä vain on, noin sadalla tai sadallakahdellakymmenellä ruplalla, niinkuin oli ennen… Ja kuule: etteivät unohtaisi makeisia, konvehteja, päärynöitä, kaksi tai kolme arbuusia, tai neljä, — ei, yksi arbuusi riittää, mutta suklaata, karamelleja, tuoksukaramelleja, — kaikkea, mitä silloin panivat mukaani Mokrojeen, niin että samppanjan kanssa tulisi kaikkiaan noin kolmellasadalla ruplalla… No, nyt pitää olla aivan samalla tavalla. Ja muista, Miša, jos sinä Miša… Hänen nimensähän on Miša? — kääntyi hän taas Pjotr Iljitšin puoleen.

— Malttakaahan, — keskeytti Pjotr Iljitš kuunnellen ja katsellen häntä levottomana, — menkää mieluummin itse, niin sanotte siellä kaikki, hän toimittaa asian väärin.

— Väärin toimittaa, näen, että väärin toimittaa! Oh, Miša, ja minä kun jo olin suudella sinua asian toimittamisesta… jos toimitat oikein, niin saat itsellesi kymmenen ruplaa, alahan laukata… Samppanjaa, se on pääasia, samppanjaa on heidän tuotava esille, ja myös konjakkia, sekä punaista että valkoista, ja kaikkea mitä silloinkin. Kyllä he tietävät, miten silloin oli.

— Mutta kuulkaa toki! — keskeytti Pjotr Iljitš jo kärsimättömänä. — Minä sanoin: juoskoon hän vain vaihtamassa rahan ja sanomassa, etteivät panisi puotia kiinni, ja te menette sitten itse ja sanotte… Antakaa tänne setelinne, mars, Miša, toinen jalka on tuossa ja toinen tuossa! — Pjotr Iljitš nähtävästi lähetti mahdollisimman pian pojan matkaansa, sillä niinkuin Miša oli pysähtynyt vieraan eteen katsellen silmät selällään hänen verisiä kasvojaan ja verisiä käsiään, joissa oli rahatukku vapisevien sormien välissä, niin hän oli jäänyt seisomaankin, suu auki ihmettelystä ja pelosta ja luultavasti paljoakaan ymmärtämättä siitä kaikesta, mitä Mitja hänelle määräsi.

— No, nyt mennään peseytymään, — sanoi Pjotr Iljitš jurosti. —
Pankaa rahat pöydälle tai pistäkää taskuunne… Kas niin, menkäämme.
Ottakaahan takki yltänne.

Ja hän alkoi auttaa häntä takin riisunnassa sekä huudahti taas äkkiä: —
Katsokaa, takkinnekin on veressä!

— Ei se… ole takki. Vain vähän tässä hihan luona… Se on vain tässä, missä nenäliina oli. Taskusta on tihkunut. Minä istuuduin Fenjan luona liinan päälle, ja silloin veri imeytyi läpi, — selitti Mitja heti omituisen luottavasti. Pjotr Iljitš kuunteli kulmakarvojaan rypistäen.

— Kylläpä olette ollut hommassa; olette varmaankin tapellut jonkun kanssa, — mutisi hän.

Alettiin peseytyä. Pjotr Iljitš piteli vesikannua ja kaateli siitä vettä. Mitja piti kiirettä ja aikoi jättää kätensä huonosti saippuoiduiksi. (Hänen kätensä vapisivat, kuten Pjotr Iljitš myöhemmin muisti.) Pjotr Iljitš käski heti saippuoimaan enemmän ja hankaamaan paremmin. Hän ikäänkuin asettui Mitjan käskijäksi tällä hetkellä, sitä enemmän, kuta pitemmälle tultiin. Huomautamme tässä: nuori mies oli rohkealuontoinen.

— Katsokaa, ette pessyt kynsien aluksia; no, hangatkaa nyt kasvojanne, kas tästä: ohimoilta, korvan luota… Tässä paidassako te lähdettekin? Mihin te olette lähdössä? Katsokaa, koko oikean hihan reuna on veressä.

— Ei ole aikaa. Mutta kas, nähkääs… — jatkoi Mitja edelleen yhtä luottavasti pyyhkiessään jo kasvojaan ja käsiään pyyheliinalla ja pukien ylleen takin, — minä käännän tästä hihan reunaa, niin se ei näy takin alta… Näettekö!

— Sanokaa nyt, missä olette saanut tuon paukauksen? Oletteko tapellut jonkun kanssa? Eiköhän taas ravintolassa, niinkuin silloinkin? Kas taas kapteenin kanssa, niinkuin silloin, löitte häntä ja raastoitte? — lausui aivan kuin entisestä moittien Pjotr Iljitš. — Ketä vielä olette piessyt… tai ehkäpä olette tappanut?

— Ei tarvitse, — sanoi Mitja ja naurahti äkkiä: — minä litistin äsken torilla kuoliaaksi erään ämmän.

— Ukon! — huudahti Mitja katsoen Pjotr Iljitšiä suoraan kasvoihin, nauraen ja huutaen hänelle kuin vähäkuuloiselle.

— Me sovimme. Kävimme kiinni toisiimme — ja sovimme. Yhdessä paikassa. Erottiin ystävinä. Eräs hölmö… hän antoi minulle anteeksi… nyt on jo varmasti antanut anteeksi… Jos olisi noussut, niin ei olisi antanut anteeksi, — sanoi Mitja iskien äkkiä silmää. — Mutta tiedättekö, hitto hänestä, kuuletteko, Pjotr Iljitš, hiisi hänet vieköön, ei tarvitse! Tällä hetkellä en tahdo! — tokaisi Mitja päättävästi.

— Sitä minä vain, että onpa teillä halua joutua tekemisiin jokaisen kanssa… niinkuin silloin aivan jonninjoutavasta asiasta tuon alikapteenin kanssa… Olette tapellut ja nyt kiidätte huimaa vauhtia juopottelemaan — siinä koko teidän luonteenne. Kolme tusinaa samppanjaa — mihin niin paljon?

— Bravo! Antakaa nyt pistolit. Jumal'auta, ei ole aikaa. Tekisi mieli puhella kanssasi, ystäväiseni, mutta ei ole aikaa. Eikä ensinkään ole tarviskaan, puhuminen on myöhäistä. Ahaa! Missä ovatkaan rahat, minne minä ne pistin? — — huudahti hän ja alkoi työnnellä taskuihinsa käsiään.

— Pöydälle panitte… itse… tuolla ne ovat. Unohditteko? Totisesti, teille on raha vain kuin roskaa tai vettä. Tässä ovat pistolinne. Omituista, kellon käydessä kuutta panttasitte ne kymmenestä ruplasta, mutta kas miten teillä nyt on tuhansia. Kaksi tai ehkäpä kolme?

— Kaivos? Kultakaivos! — huusi Mitja kaikin voimin ja aivan vääntelehti naurusta, — haluatteko, Perhotin, kaivokseen? Eräs rouva täällä lyö teille heti pöytään kolmetuhatta, että vain lähtisitte. Minulle löi jo rahat pöytään, hän pitää ihmeen paljon kaivoksista! Tunnetteko rouva Hohlakovin?

— En ole tuttu, mutta olen kuullut ja nähnyt. Onko hän todellakin antanut teille kolmetuhatta? Noin vain pudotti pöytään? — sanoi Pjotr Iljitš katsoen epäilevästi.

— Mutta huomenna, kun aurinko lentää ylös, kun ikuisesti nuori Foibos kohoaa korkeuteen, ylistäen ja kiittäen Jumalaa, huomenna menkää hänen luokseen, rouva Hohlakovin luo nimittäin, ja kysykää häneltä itse: pudottiko hän minulle eilen pöytään kolmetuhatta vai eikö? Tiedustakaahan.

— Minä en tunne teidän suhteitanne… kun te kerran puhutte noin vakuuttavasti, niin hän siis on antanut… Mutta te pistitte rahat kouraanne ja laskettelette täyttä kyytiä, ei kuitenkaan Siperiaan… Mutta mihin te nyt olette menossa?

— Mastruque oli kaikessa, Mastruque ei nyt ole mikään! — lausui Mitja äkkiä.

— Minä olen henkisesti humalassa, Pjotr Iljitš, henkisesti humalassa, ja riittää, riittää jo…

Mitja oli todella avannut pistolilaatikon, aukaissut ruutisarven ja tiputti huolellisesti ruutia sekä laittoi latingin. Sitten hän otti luodin, ja ennenkuin pisti sen sisälle, hän nosti sen kahden sormensa välissä eteensä kynttilän yläpuolelle.

— Miksi te katselette luotia? — sanoi Pjotr Iljitš seuraten levottomana ja uteliaana hänen toimiaan.

— Muuten vain. Kuvittelua. Jos sinun päähäsi pistäisi laskea tämä kuula aivoihisi, niin katselisitko sinä pistolia ladatessasi tätä vai etkö?

— Kun menee minun aivoihini, niin on mielenkiintoista katsoa sitä, millainen se on… Muuten tämä on pötyä, hetkellistä pötyä. No, nyt se on valmis, — lisäsi hän pistettyään luodin sisälle ja tiivistettyään sen tappuroilla. — Pjotr Iljitš, hyvä ystävä, se on roskaa, kaikki on roskaa, jospa tietäisit miten suuressa määrässä roskaa! Annahan minulle nyt palanen paperia.

— Ei, sileätä, puhdasta, jolle kirjoitetaan. Kas niin. — Ja ottaen pöydältä kynän Mitja kirjoitti paperille nopeasti kaksi riviä, taittoi paperin neljään osaan ja pisti liivintaskuun. Pistolit hän pani laatikkoon, lukitsi laatikon pienellä avaimella ja otti sen käsiinsä. Sitten hän katsoi Pjotr Iljitšiin ja hymyili pitkään ja miettivästi.

— Minne menemme? Ei, odottakaahan… Kenties te tahdotte lähettää sen aivoihinne, luodin nimittäin… — lausui Pjotr Iljitš levottomana.

— Luoti on roskaa! Minä tahdon elää, minä rakastan elämää! Tiedä se.
Minä rakastan kultakutrista Foibosta ja hänen kuumaa valoansa… Rakas
Pjotr Iljitš, osaatko sinä väistyä?

— Jättää tien vapaaksi. Rakkaalle ja vihatulle olennolle antaa tietä.
Ja niin että vihattukin tulisi rakkaaksi, — antaa sillä tavoin tietä!
Ja sanoa heille: Jumala kanssanne, menkää, kulkekaa ohi, mutta minä…

— Jumaliste, minä sanon jollekulle (Pjotr Iljitš katsoi häneen), etteivät päästäisi teitä sinne. Miksi teidän nyt on mentävä Mokrojeen?

— Nainen on siellä, nainen, ja riittää jo sinulle, Pjotr Iljitš, loru on lopussa!

— Kuulkaahan, vaikka te olettekin villi, niin minä aina olen jostakin syystä teistä pitänyt… siksipä nyt olenkin levoton.

— Kiitos sinulle, veli. Minä olen villi, sanot sinä. Villi-ihmisiä, villi-ihmisiä! Yhtä asiaa minä sinulle vain vakuutankin: villi-ihmisiä! Ahaa, siinä on Miša, minäpä olinkin unohtanut hänet.

Miša tuli sisälle kiireissään tuoden tukun vaihdettua rahaa ja ilmoitti, että Plotnikoveilla »kaikki rupesivat puuhaan» ja kantelevat pulloja sekä kalaa ja teetä — heti paikalla kaikki valmiina. Mitja sieppasi kymmenruplasen ja antoi Pjotr Iljitšille sekä viskasi toisen kymmenruplasen Mišalle.

— Ei saa! — huudahti Pjotr Iljitš. — Minun talossani ei saa, ja se on sitäpaitsi joutavaa hemmoittelua. Pankaa pois rahanne, pankaa tänne, mitä te niitä tuhlaatte? Huomenna ne jo ovat tarpeen, tulette luokseni pyytämään kymmentä ruplaa. Miksi te tungette kaikki sivutaskuun? Pudotatte siitä!

— Kuule, tahdotko, niin heti avaan pullon, juodaan elämän malja! Minun tekee mieleni juoda ja ennen kaikkea sinun kanssasi. En ole koskaan juonut kanssasi, mitä?

— Ehkäpä ravintolassa, miksei, menkäämme, minä olen itsekin juuri sinne lähdössä.

— Ei ole aikaa ravintolassa, vaan Plotnikovien puodissa, peräkamarissa.
Tahdotko, että annan heti arvattavaksesi erään arvoituksen?

Mitja veti liivinsä taskusta paperipalan, levitti sen auki ja näytti.
Selvällä ja isolla käsialalla oli siihen kirjoitettu:

— Ihan todella, minä sanon jollekulle, lähden heti sanomaan, — lausui paperin luettuaan Pjotr Iljitš.

Plotnikovien puoti oli melkein vain yhtä taloa tuonnempana Pjotr Iljitšin asunnolta, kadun kulmauksessa. Se oli suurin herkkukauppa kaupungissamme, rikkaitten kauppiaitten oma, eikä sinänsä ollenkaan huono puoti. Siellä oli kaikkea, mitä jossakin pääkaupungin puodissakin, kaikkia herkkutavaroita: »Jelisejevin veljesten pulloihin panemia» viinejä, hedelmiä, sikareja, teetä, sokeria, kahvia ym. Aina oli puodissa kolme kauppa-apulaista ja asioilla kaksi juoksupoikaa. Vaikka seutumme oli köyhtynyt, tilanomistajat hajaantuneet muualle, kaupankäynti vähentynyt, niin herkkukauppa kukoisti kuten ennenkin, vieläpä vuosi vuodelta yhä paremmin: näiden tavarain ostajista ei ollut puutetta. Mitjaa odotettiin puodissa kärsimättömästi. Muistettiin kovin hyvin kuinka hän kolme tai neljä viikkoa sitten oli samalla tavoin yhdellä kertaa ottanut kaikenlaista tavaraa ja viinejä muutamalla sadalla ruplalla käteistä rahaa (velaksi hänelle ei tietenkään olisi mitään uskottukaan), muistettiin, että samoin kuin nytkin hänellä oli ollut käsissä kokonainen tukku sataruplasia ja hän oli heitellyt niitä kevyesti ympärilleen, tinkimättä, harkitsematta ja tahtomatta harkita, mihin hän tarvitsi niin paljon tavaraa, viiniä ym. Koko kaupungissa kerrottiin sitten, että hän oli silloin ajanut Grušenjkan kanssa Mokrojeen ja »pannut menemään yhtenä yönä ja sitä seuraavana päivänä kolmetuhatta yhdellä kertaa ja palannut hurjastelumatkaltaan ilman ainoatakaan lanttia, yhtä tyhjänä kuin oli maailman syntynyt». Mustalainen oli silloin nostanut jalkeille kokonaisen mustalaisjoukon (joka siihen aikaan kuljeksi meidän tienoillamme), ja nämä puhdistivat kahdessa vuorokaudessa häneltä, juopuneelta, pois kaikki rahat ja joivat määrättömästi kalliita viinejä. Kerrottiin, naureskellen Mitjalle, että hän oli juottanut Mokrojessa talonpoikaismoukille samppanjaa, syöttänyt konvehteja ja strassburgilaisia piiraita maalaistytöille ja akoille. Naureskeltiin myös meillä, varsinkin ravintolassa, Mitjan omalle ja silloin julkisesti tekemälle tunnustukselle (ei tietystikään naureskeltu hänelle vasten naamaa, sillä vasten naamaa nauraminen hänelle oli hieman vaarallista), että Grušenjkalta hän ei ollut koko tästä »rymystä» hyötynyt sen enempää kuin että Grušenjka oli antanut hänen suudella jalkaansa, mutta mitään muuta ei ollut antanutkaan.

Kun Mitja ja Pjotr Iljitš saapuivat puodin luo, niin he näkivät sen ovella jo valmiina kolmivaljakon, peitteellä varustetut rattaat kelloineen ja kulkusineen sekä kyytimies Andrein, joka odotti Mitjaa. Puodissa oli jo ennätetty »laittaa kuntoon» yksi laatikko melkein kokonaan kaikkine tavaroineen ja odotettiin vain Mitjan tuloa, jotta laatikko voitaisiin naulata kiinni ja viedä rattaille. Pjotr Iljitš hämmästyi.

— Sinun luoksesi juostessani kohtasin tämän Andrein ja käskin hänen ajaa suoraan tänne puodin eteen. Ei ole syytä tuhlata aikaa! Viime kerralla menin Timofein kyydissä, mutta Timofei on nyt tö-tö-tö, ennen minua kiitänyt matkaan erään velhon kanssa. Andrei, myöhästymmekö paljon?

— Vain tunnin verran ennen meitä saapuvat perille, eikä täyttä sitäkään, vain tunnin kaiken kaikkiaan ennättävät edelle! — lausui Andrei kiireesti. — Minähän laitoin Timofein matkaan, tiedän, kuinka he ajavat. Eivät he aja niinkuin me, Dmitri Fjodorovitš, kuinka ne meille riittäisivät. Eivät ennätä edes tuntia aikaisemmin! — sanoi innokkaasti Andrei, punapartainen, ei vielä vanha kyytimies, laihanpuoleinen, alusnuttuun puettu mies, viitta vasemmalla käsivarrella.

— Tunnista menemme takuuseen, Dmitri Fjodorovitš, heh, eivät pääse edelle puoltakaan tuntia, saati sitten tunnin!

Vaikka Mitja touhusikin asiaa järjestäessään, niin hän puhui ja määräili hieman omituisesti, sikin sokin eikä järjestyksessä. Aloitti yhtä ja unhotti lopun. Pjotr Iljitš huomasi tarpeelliseksi puuttua asiaan ja ryhtyä auttamaan.

— Neljälläsadalla ruplalla, ei vähemmän kuin neljälläsadalla, jotta olisi täsmälleen niinkuin silloinkin, — komensi Mitja. — Neljä tusinaa samppanjaa, ei yhtään pulloa vähemmän.

— Mihin sinä tarvitset niin paljon, mitä se tarkoittaa! Seis! — ärjäisi Pjotr Iljitš. — Mikä laatikko tämä on? Mitä siinä on? Onko tässä todellakin neljälläsadalla ruplalla?

Hänelle selittivät touhuissaan olevat kauppa-apulaiset sulavin puhein, että tässä ensimmäisessä laatikossa on ainoastaan puoli tusinaa samppanjaa ja »kaikenlaisia ensi hätään välttämättömiä asioita», kuten haukepaloja, konvehteja, tuoksukaramelleja ym. Mutta pääosa »tarpeista» pannaan laatikkoihin ja lähetetään tuossa paikassa erikseen kuten silläkin kertaa, eri rattailla ja niinikään kolmivaljakolla, ja ennättää perille ajoissa, »vain tunnin verran myöhemmin se tulee perille kuin itse Dmitri Fjodorovitš».

— Ei enempää kuin tuntia myöhemmin, ei tuntia enempää, ja pankaa mahdollisimman paljon tuoksukaramelleja ja pitkiä makeisia; tytöt pitävät semmoisista, — vaati Mitja innokkaasti.

— Pitkiä karamelleja — olkoon menneeksi. Mutta mitä sinä teet neljällä tusinalla? Yksi riittää, — lausui Pjotr Iljitš jo melkein suuttuneena. Hän alkoi tinkiä, hän tahtoi laskun, hän ei ottanut rauhoittuakseen. Kuitenkin hänen onnistui pelastaa kaiken kaikkiaan vain sata ruplaa. Sovittiin siitä, että tavaraa otettaisiin enintään kolmensadan ruplan arvosta.

— Mutta hitto teidät vieköön! — huudahti Pjotr Iljitš aivan kuin olisi äkkiä ajatellut asiaa tarkemmin. — Mitä tekemistä minulla tässä oikeastaan on? Viskele rahasi menemään, jos kerran olet ne ilmaiseksi saanut!

— Tänne, taloudenhoitaja, tänne, älä suutu, — puhui Mitja vetäen häntä puodin peräkamariin, — täällä annetaan meille heti pullo ja me härppäämme. Oh, Pjotr Iljitš, lähdetään yhdessä, sillä sinä olet hyvä mies, minä pidän tämmöisistä.

Mitja istuutui pienelle korituolille aivan pikkuisen pöydän ääreen, jota peitti hyvin likainen pikku liina. Pjotr Iljitš istuutui vastapäätä häntä, ja silmänräpäyksessä ilmestyi pöytään samppanjaa. Kysyttiin, eivätkö herrat haluaisi ostereita, »aivan ensiluokkaisia ostereita, kaikkein viimeisintä lähetystä».

— Hiiteen osterit, en minä syö, eikä tarvitse mitään, — vastasi melkein vihaisesti Pjotr Iljitš.

— Ei ole aikaa syödä ostereita, — huomautti Mitja, — eikä ole ruokahaluakaan. Tiedätkö, ystävä, — lausui hän yhtäkkiä tunteikkaasti, — minä en ole koskaan rakastanut kaikkea tätä epäjärjestystä.

— Kuka sitä sitten rakastaa! Kolme tusinaa, hyväinen aika, moukille, se tekee lopun vaikka kenestä.

— En minä siitä puhu. Puhun korkeammasta järjestyksestä. Minussa ei ole järjestystä, ja kaikki menee hiiteen! Koko elämäni on ollut epäjärjestystä, ja täytyy panna toimeen järjestys. Sutkauttelenko nyt, vai mitä?

Tämä runosäe irtautui jolloinkin äkkiä sielustani, ei runosäe, vaan kyynel… olen itse sen sepittänyt… en kuitenkaan silloin, kun raahasin alikapteenia parrasta…

— Miksikö minä yhtäkkiä hänestä? Roskaa! Kaikki päättyy, kaikki tasoittuu, viiva — ja loppusumma.

— Pistolitkin ovat roskaa! Juo äläkä fantisoi. Minä rakastan elämää, olen jo liiaksi alkanut rakastaa elämää, niin että ihan iljettää. Riittää! Elämän malja, ystäväni, elämän maljan juomme, elämälle esitän maljan! Miksi minä olen tyytyväinen itseeni? Olen alhainen, mutta tyytyväinen itseeni, ja kuitenkin minä kärsin siitä, että olen alhainen, mutta tyytyväinen itseeni. Minä siunaan luotua olentoa, olen heti valmis siunaamaan Jumalaa ja Hänen luomaansa, mutta… täytyy hävittää eräs haiseva hyönteinen, ettei se ryömisi ja turmelisi toisten elämää… Juokaamme elämän malja, rakas veli! Mikä voikaan olla kalliimpi elämää! Ei mikään, ei mikään! Malja elämälle ja eräälle kuningatarten kuningattarelle!

He joivat lasin kumpikin. Vaikka Mitja oli innostunut ja touhuissaan, niin hän oli samalla ikäänkuin surullinen. Oli aivan kuin jokin voittamaton ja raskas huoli olisi häntä painanut.

— Miša… sinun Mišasiko tuli? Miša, ystäväiseni, Miša, tule tänne, juo sinä tämä lasi, kultakutrisen, huomisen Foiboksen kunniaksi…

— Muistaa kauemmin, — huomautti Mitja. — Naista minä rakastan, naista!
Mitä on nainen? Maan kuningatar! Mieleni on surullinen, surullinen,
Pjotr Iljitš. Muistatko Hamletin: »Mieleni on niin surullinen, niin
surullinen, Horatio… Ah, Yorrick parka!» Kenties minä olenkin
Yorrick. Juuri nyt olen Yorrick, ja pääkallo myöhemmin.

— Mikä koira teillä tuossa on? — kysyi hän yhtäkkiä huomattuaan nurkassa pienen, kauniin mustasilmäisen bolognankoiran.

— Se on Varvara Aleksejevnan, meidän emäntämme, bolognalainen koira, — vastasi kauppa-apulainen, — itse toivat äsken ja unohtivat meille. Täytyy viedä takaisin.

— Minä olen nähnyt yhden tuollaisen… rykmentissä… — lausui Mitja mietteissään, — mutta sen takajalka oli poikki… Pjotr Iljitš, tahdoin kysyä sinulta näin tilaisuuden sattuessa: oletko sinä koskaan elämässäsi varastanut, vai etkö?

— Ei, minä muuten vain. Näetkö, jonkun taskusta, vierasta? Minä en puhu valtion rahoista, valtiota kaikki nylkevät ja sinä tietysti myöskin…

— Varastin kerran äidiltäni kahdenkymmenen kopeekan rahan, olin yhdeksänvuotias, otin pöydältä. Sieppasin salaa ja puristin käteeni.

— No, ei mitään. Pidin sitä säilyssä kolme päivää, alkoi hävettää, tunnustin ja annoin takaisin.

— Luonnollisesti sain selkääni. Mutta mitäs sinä, etkö sinä itse ole varastanut?

— Äidiltäni kahdenkymmenen kopeekan rahan, olin yhdeksänvuotias, kolmen päivän kuluttua annoin takaisin. — Tämän sanottuaan Mitja äkkiä nousi paikaltaan.

— Dmitri Fjodorovitš, eiköhän olisi kiirehdittävä? — huudahti äkkiä puodin ovelta Andrei.

— Onko valmis? Lähdetään! — hätääntyi Mitja. — Vielä yksi juttu ja…
Andreille lähtöryyppy, heti! Ja paitsi viinaa hänelle ryyppy konjakkia!
Tämä laatikko (pistolilaatikko) minun istuimeni alle. Hyvästi, Pjotr
Iljitš, älä muistele pahalla.

Hän sieppasi taas taskustaan setelitukkunsa, otti siitä kolme sadan ruplan seteliä, heitti tiskille ja meni kiireesti ulos puodista Kaikki seurasivat hänen jäljessään ja kumarrellen saattoivat häntä lausuen jäähyväisiä ja toivotuksia. Andrein sai juuri kurkkuun kulautettu konjakki rääkäisemään, ja hän istuutui istuimelleen. Mutta tuskin oli Mitja alkanut laittautua rattaille, kun äkkiä hänen eteensä aivan odottamatta ilmestyi Fenja. Hän juoksi hengästyneenä luokse, pani huutaen kätensä ristiin hänen edessään ja lankesi hänen jalkoihinsa:

— Isäkulta, Dmitri Fjodorovitš, hyvä ystävä, älkää tehkö tuhoja rouvalle! Ja minä kun kerroin teille kaiken!… Älkääkä tuhotko sitä toistakaan, hänhän on entinen, heidän! Ottaa nyt Agrafena Aleksandrovnan vaimokseen, sitä varten on tullutkin Siperiasta… Isäkulta, Dmitri Fjodorovitš, älkää tuhotko toisen elämää!

— Tö-tö-tö, kas sitäkö se on! No, teetpä sinä siellä nyt tekosia! mutisi itsekseen Pjotr Iljitš. — Nyt on kaikki ymmärrettävää, kuinka nyt voisi olla ymmärtämättä. Dmitri Fjodorovitš, annahan minulle pistolit, jos tahdot olla ihminen, — huudahti hän kuuluvasti Mitjalle, — kuuletko Dmitri?

— Pistolitko? Odota, ystäväni, minä paiskaan ne matkan varrella lätäkköön, — vastasi Mitja. — Fenja, nouse, älä makaa edessäni. Ei Mitja surmaa, ei ketään enää surmaa tämä tyhmä mies. Mutta kuulehan, Fenja, — huudahti hän hänelle istuen jo rattailla, — minä loukkasin sinua äsken, anna minulle anteeksi ja armahda, anna anteeksi konnalle… Mutta jos et anna anteeksi, niin sama se! Sentähden että nyt jo on kaikki samantekevää! Anna mennä, Andrei, laske hyvää kyytiä!

»Eihän hän ole juovuksissa, ja mitä puuta heinää hän kuitenkin puhelee!» ajatteli hänen mentyään Pjotr Iljitš. Hän oli aikeissa jäädä katsomaan, miten laitetaan kuormaa (niinikään kolmivaljakolle) muista syötävistä ja viineistä, sillä hän aavisti, että Mitjaa petetään ja nyljetään, mutta äkkiä hän suuttuen itse itseensä sylkäisi ja lähti ravintolaansa pelaamaan biljardia.

— Hölmö, vaikka hyvä mies… — mutisi hän itsekseen mennessään. — Tuosta Grušenjkan jostakin »entisestä» upseerista minä olen kuullut. No, jos hän on tullut, niin… Heh, nuo pistolit! Mutta piru vieköön, olenko minä hänen holhoojansa, mitä? Vähät heistä! Eikä mitään tapahdukaan. Suurta ääntä eikä mitään muuta. Juovat itsensä päihinsä ja tappelevat, tappelevat ja sopivat. Ovatko he mitään toiminnan miehiä? Mikä se on tuo »väistyn», »rankaisen itseäni» — ei siitä seuraa mitään! Tuhat kertaa hän huusi tähän tyyliin humalapäissään ravintolassa. Nyt hän kylläkään ei ole humalassa. »Humalassa henkisesti» — lurjukset, rakastavat komeita sanoja. Olenko minä hänen holhoojansa? Eipä voinut olla tappelematta, koko turpa oli veressä. Kenen kanssa hän on mahtanut tapella? Ravintolassa saan tietää. Ja liinakin oli verinen… Hyi hitto, se jäi minun lattialleni…

Hän saapui ravintolaan hyvin pahalla tuulella ja alkoi heti pelata. Peli teki hänet iloiseksi. Hän pelasi vielä toisen pelierän ja alkoi äkkiä puhua eräälle pelitoverilleen siitä, että Dmitri Karamazoville taas oli ilmestynyt rahoja, kolmisen tuhatta, hän oli itse nähnyt, ja että tämä taas oli ajanut Mokrojeen remuamaan Grušenjkan kanssa. Kuulijat ottivat uutisen vastaan miltei odottamattomalla mielenkiinnolla. Ja he kaikki alkoivat puhua nauramatta, omituisen vakavasti. Pelikin keskeytyi.

Alettiin kysellä tarkemmin. Kertomus rouva Hohlakovista otettiin vastaan epäillen.

— Hänhän aivan ääneen kehui tappavansa isänsä, kaikki täällä sen kuulivat. Hän puhui nimenomaan kolmestatuhannesta…

Pjotr Iljitš kuunteli ja alkoi äkkiä vastailla kysymyksiin kuivasti ja niukkasanaisesti. Mitjan kasvoissa ja käsissä olleesta verestä hän ei maininnut sanaakaan, vaikka tänne tullessaan oli aikonut siitä kertoa. Aloitettiin kolmas pelierä, keskustelu Mitjasta vähitellen lakkasi; lopetettuaan pelierän Pjotr Iljitš ei tahtonut enää pelata, pani pois biljardisauvan eikä syönyt illallista, kuten oli aikonut, vaan lähti pois ravintolasta. Tultuaan torille hän jäi seisomaan neuvottomana ja ihmetellen itseään. Hän huomasi äkkiä aikoneensa juuri mennä Fjodor Pavlovitšin taloon tiedustamaan, eikö mitään ollut tapahtunut. »Jonninjoutavan asian vuoksi, kuten saadaan nähdä, herätän vieraan talon ja teen skandaalin. Hyi, perhana, olenko minä heidän holhoojansa?»

Erittäin pahalla tuulella hän suuntasi kulkunsa suoraan kotiinsa ja muisti äkkiä Fenjan: »Äh, hitto, olisi äsken pitänyt kysyä häneltä», ajatteli hän harmistuneena, »olisin saanut tietää kaiken». Ja siinä määrin alkoi häntä äkkiä vaivata mitä kärsimättömin ja itsepintaisin halu puhua Fenjan kanssa ja saada selvä asiasta, että hän puolimatkasta äkkiä kääntyi jyrkästi kulkemaan Morozovin taloa kohti, missä oli Grušenjkan asunto. Tultuaan portille hän kolkutti, ja yön hiljaisuudessa kajahtanut kolkutus taas ikäänkuin sai hänet selviämään ja suuttumaan. Sitäpaitsi ei talossa kukaan vastannut, kaikki nukkuivat. »Teen täälläkin skandaalin!» ajatteli hän tuntien nyt jo jonkinmoista kärsimystä sydämessään, mutta sen sijaan että olisi mennyt lopullisesti tiehensä, hän alkoi uudelleen kolkuttaa kaikin voimin. Koko katu kajahteli: »Viis siitä, minä kolkutan, kunnes avataan»! mutisi hän suuttuen joka kopahduksesta niin, että oli aivan raivoissaan, ja samalla iskien yhä voimakkaammin porttiin.

Mutta Dmitri Fjodorovitš kiiti tietä pitkin. Mokrojeen oli vähän yli kaksikymmentä virstaa, mutta Andrein kolmivaljakko eteni sellaista vauhtia, että saattoi tehdä matkan tunnissa ja neljänneksessä. Nopea ajo tuntui äkkiä virkistäneen Mitjaa. Ilma oli raitis ja kylmänpuoleinen, pilvettömällä taivaalla loisti suuria tähtiä. Tämä oli sama yö ja kenties sama hetkikin, jolloin Aljoša oli langennut maahan ja »kiihkeästi vannonut rakastavansa sitä ikuisiin aikoihin». Mutta synkeätä, hyvin synkeätä oli Mitjan sielussa, ja vaikka moni asia jäyti nyt hänen mieltään, niin tällä hetkellä koko hänen olemuksensa pyrki vastustamattomasti vain Grušenjkaa, hänen kuningatartaan kohti, jonka luo hän kiiti katsahtaakseen häneen viimeisen kerran. Sanon vain yhden seikan: hänen sydämensä ei edes hetkeäkään väittänyt vastaan. Minua kenties ei uskota, jos sanon, että tämä mustasukkainen mies ei tuntenut vähintäkään mustasukkaisuutta tuota uutta miestä kohtaan, uutta kilpailijaa kohtaan, joka oli tullut kuin maan alta, tuota »upseeria» kohtaan. Jokaista muuta kohtaan, jos semmoinen olisi ilmestynyt, hän olisi heti ollut mustasukkainen, ehkäpä olisi taas kostuttanut kauheat kätensä verellä, — mutta tätä, tätä »hänen ensimmäistään» kohtaan hän ei nyt kiitäessään kolmivaljakollaan tuntenut mustasukkaista vihaa eikä edes mitään vihamielistä tunnetta, — tosin hän ei ollut vielä nähnyt häntä. »Tämä on jo kiistämätöntä, tämä on Grušenjkan ja tuon miehen oikeus; tässä on Grušenjkan ensimmäinen rakkaus, jota hän ei ole viiteen vuoteen unohtanut: häntä hän siis on vain rakastanutkin näinä viitenä vuotena, mutta minä, miksi minä olen tähän tuppautunut? Mikä minä tässä olen, ja miksi? Väisty, Mitja, ja anna tietä! Mikä minä olenkaan nyt? Nyt olisi ilman upseeriakin kaikki lopussa, vaikka hän ei olisi ollenkaan tullutkaan, niin sittenkin olisi kaikki lopussa…»

Jokseenkin näillä sanoilla hän olisi voinut selittää tunteitaan, jos hän vain olisi kyennyt harkitsemaan. Mutta hän ei silloin enää pystynyt harkitsemaan. Kaikki hänen tällä hetkellä ilmenevä päättäväisyytensä oli syntynyt ilman harkintaa silmänräpäyksessä, oli heti tunteella omaksuttu kokonaisuudessaan kaikkine seurauksineen jo äsken, Fenjan luona, tämän lausuttua ensimmäiset sanansa. Ja kuitenkin omaksutusta päättäväisyydestä huolimatta hänen sielussaan oli synkeätä, niin synkeätä, että se tuotti kärsimystä: päättäväisyyskään ei antanut rauhaa. Liian paljon oli hänen takanaan semmoista, mikä häntä kiusasi. Ja joinakin hetkinä tämä oli hänestä omituista: olihan hän itse kirjoittanut itselleen tuomion kynällä paperille: »rankaisen itseäni»; ja paperi oli täällä hänen taskussaan valmiina; olihan pistoli jo ladattu, olihan hän jo päättänyt, miten hän huomenna ottaa vastaan »kultakutrisen Foiboksen» ensimmäisen kuuman säteen, mutta samalla ei kuitenkaan entisestä, kaikesta siitä, mikä oli hänen takanaan ja kiusasi häntä, voinut päästä erilleen, hän tunsi sen niin selvästi, että se tuotti kärsimystä, ja ajatus siitä imeytyi epätoivona hänen sieluunsa. Oli yksi hetki matkalla, jolloin hänen teki mielensä pysäyttää Andrei, hypätä rattailta, ottaa ladattu pistolinsa ja tehdä loppu kaikesta odottamatta edes päivän koittoa. Mutta tuo hetki lensi ohi kuin kipinä. Ja kolmivaljakkokin kiiti »tehden avaruuden olemattomaksi», ja sikäli kuin lähestyttiin matkan määrää, valtasi Grušenjkan, vain Grušenjkan ajatteleminen yhä voimakkaammin hänen mielensä ja karkoitti kaikki muut kauheat houreet hänen sydämestään. Oi, hänen mielensä teki niin kovin nähdä hänet, vaikkapa vilahdukselta, vaikkapa vain kaukaa! »Hän on nyt hänen kanssaan, minäpä katson, miten hän nyt on hänen kanssaan, entisen lemmittynsä kanssa, enkä minä mitään muuta tarvitsekaan.» Eikä vielä koskaan ollut hänen rinnastaan noussut niin paljon rakkautta tätä hänen elämälleen niin kohtalokasta naista kohtaan, niin paljon uutta tunnetta, jommoista hän ei ollut vielä koskaan kokenut, hänelle itselleenkin yllättävää tunnetta, tunnetta semmoista, että hän vaipui rukoukseen ja häipyi olemattomiin hänen edessään. »Ja minä katoankin!» lausui hän äkkiä jonkinmoisen hysteerisen innostuksen valtaamana.

Oli ajettu jo miltei tunti. Mitja oli vaiti, ja Andrei, vaikka olikin puhelias mies, ei myöskään lausunut sanaakaan, aivan kuin olisi pelännyt aloittaa keskustelua, ja vain hoputteli innokkaasti »kopukoitaan», ruskeata, laihaa mutta virmaa kolmivaljakkoaan, kunnes Mitja äkkiä hyvin levottomana huudahti:

Tämä oli äkkiä pälkähtänyt hänen päähänsä, tähän saakka hän ei ollut sitä ollenkaan ajatellutkaan.

Mitja rypisti tuskallisesti kulmiaan: mitenkä tosiaankin, hän tulee rientäen… semmoisin tuntein… mutta he nukkuvat… Grušenjkakin kenties nukkuu siinä… Vihastuksen tunne alkoi kiehua hänen sydämessään.

— Lisää vauhtia, Andrei, anna mennä hyvää kyytiä, Andrei! — huusi hän kiihkeästi.

— Mutta ehkäpä eivät vielä olekaan käyneet makaamaan, — arveli Andrei oltuaan vaiti vähän aikaa. — Äsken Timofei kertoi, että niitä on kertynyt sinne paljon…

— Tiedän; kuinka sinä siis sanot, että paljon? Missä on paljon? Keitä? — tiedusteli Mitja hirveän levottomana odottamattomasta uutisesta.

— Timofei sanoi, että ne ovat kaikki herroja: kaupungista kaksi, en tiedä keitä ovat, mutta Timofei sanoi, että kaksi on täkäläisiä herroja, ja niitä toisia on kaksi, ovat niinkuin matkustajia, ja kenties on vielä joku, en kysynyt sen tarkemmin. Korttia rupesivat pelaamaan, sanoi.

— Niin että kenties eivät nuku, kun rupesivat kortinpeluuseen. Täytyy ajatella, että nyt on vasta yhdestoista tunti menossa, ei sen enempää.

— Lisää vauhtia, Andrei, lisää vauhtia! — huudahti Mitja taas hermostuneesti.

— Mitäs kun kysyn teiltä, herra, — alkoi taas Andrei oltuaan vähän aikaa vaiti, — kunhan en vain suututtaisi teitä, minä pelkään, herra.

— Äsken Fedosja Markovna lankesi teidän jalkoihinne, rukoili, että te ette tuhoaisi rouvaa ja vielä jotakuta… niin että, herra, kun minä nyt olen kyyditsemässä teitä sinne… Suokaa anteeksi, herra, minä vain tuntoni pakosta, kenties tein tyhmästi, kun sanoin.

— Tiedätkö sinä, että pitää antaa tietä. Kun on muka kyytimies, niin ei huoli ketään väistää, antaa jäädä alle, mukamas, minäpä vain ajan eteenpäin! Ei, kyytimies, älä aja päälle! Ei saa sortaa ihmistä alleen, ei saa turmella ihmisten elämää; ja jos olet turmellut elämän, — niin rankaise itseäsi… jos vain olet turmellut, jos vain olet tuhonnut jonkun elämän, — rankaise itseäsi ja mene pois.

Kaikki tämä purkautui Mitjan suusta aivan kuin hysteerisesti. Vaikka
Andrei ihmettelikin herraa, niin hän kuitenkin piti yllä keskustelua.

— Oikeassa olette, isäkulta, Dmitri Fjodorovitš, siinä te olette oikeassa, että ei pidä sortaa ihmistä alleen, ei myöskään kiusata, niinkuin ei mitään elukkaakaan, sillä jokainen elukka — se on luotu olento, niinkuin vaikkapa hevonen, vaan toinen pieksää sitä turhaan, joku meikäläinen kyytimies esimerkiksi… Eikä hänellä ole mitään määrää, kiusaa vain kiusaamistaan.

— Helvettiinkö? — keskeytti äkkiä Mitja ja alkoi nauraa odottamatonta lyhyttä nauruaan. — Andrei, yksinkertainen sielu, — hän tarttui taas lujasti hänen olkapäihinsä, — sano: joutuuko Dmitri Fjodorovitš Karamazov helvettiin vai eikö, miten arvelet?

— En tiedä, hyvä ystävä, se riippuu teistä, sillä te olette meillä… Näetkö, herra, kun Jumalan Poika ristiinnaulittiin ja kuoli, niin Hän meni ristiltä suoraan helvettiin ja vapautti kaikki syntiset, jotka kärsivät. Ja helvetti alkoi vaikeroida sitä, että siihen, ajatteli se, ei kukaan enää tule, syntinen nimittäin. Ja sanoi Jumala silloin helvetille: »Älä vaikeroi, helvetti, sillä luoksesi tulevat tästä lähin kaikki ylimykset, hallitsijat, ylituomarit ja äveriäät, ja sinä tulet olemaan täynnä aivan samoin kuin olit ajoista aikoihin, siihen aikaan asti, kunnes minä tulen uudelleen.» Se on totta, oli tämmöinen sana…

— Niin että semmoisia varten on helvetti määrätty, — sanoi Andrei sivaltaen ruoskalla vasemmanpuolista hevosta, — mutta te olette, herra, aivan samanlainen kuin pikku lapsi… niin me teitä pidämme… Ja vaikka te, herra, olettekin kiivas, niin Jumala antaa teille anteeksi teidän suoruutenne tähden.

— Mitäpä anteeksi antamista minulla on teille, te ette ole tehnyt minulle mitään.

— Ei, annatko sinä minulle anteeksi kaikkien puolesta, sinä yksin kaikkien puolesta, nyt juuri, tällä hetkellä, täällä tiellä? Puhu, rahvaanmiehen sielu!

Mutta Mitja ei kuullut. Hän rukoili kiihkeästi ja kuiskasi hurjasti itsekseen:

— Jumala, ota minut vastaan kaikessa jumalattomuudessanikin, mutta älä tuomitse minua. Anna minun mennä ohi ilman Sinun tuomiotasi… Älä tuomitse, sillä minä olen itse tuominnut itseni; älä tuomitse, sillä minä rakastan Sinua, Jumala! Itse olen katala, mutta rakastan Sinua: jos lähetät helvettiin, niin sielläkin rakastan, sielläkin huudan, että rakastan Sinua ikuisiin aikoihin… Mutta anna minunkin rakastaa loppuun asti… Täällä, nyt rakastaa loppuun asti, kaikkiaan vain viisi tuntia, kunnes Sinun kuuma säteesi ilmestyy… Sillä minä rakastan sieluni kuningatarta. Rakastan enkä voi olla rakastamatta. Sinä itse näet minut kokonaan. Ajan sinne, lankean hänen eteensä: oikein teit, kun kuljit ohitseni… Jää hyvästi ja unhota uhrisi, älä milloinkaan anna häiritä rauhaasi!

Yön kalpeassa pimeydessä alkoi äkkiä häämöttää vankka rykelmä rakennuksia, jotka oli siroteltu laajalle alalle. Mokrojen kylässä oli kaksituhatta asukasta, mutta tällä hetkellä se nukkui jo kokonaisuudessaan, vain sieltä täältä tuikki pimeässä muutama tuli.

— Anna mennä, anna mennä, Andrei, minä olen tulossa! — huudahti Mitja aivan kuin kuumeessa.

— Eivät nuku! — lausui taas Andrei osoittaen piiskalla Plastunovien vieraskotia, joka oli kylän reunassa ja jonka kaikki kuusi kadunpuolista ikkunaa olivat kirkkaasti valaistut.

— Eivät nuku! — yhtyi riemuissaan Mitja. — Jyristä, Andrei, aja neliä, anna kellojen kilistä, aja luo suurella pauhulla! Jotta kaikki tietäisivät, kuka on tullut! Minä olen tulossa! Itse olen tulossa! — huudahteli Mitja kiihkeästi.

Andrei pani väsyneen kolmivaljakon nelistämään ja ajoi todellakin suurella pauhulla korkeitten portaitten eteen sekä pysähdytti höyryävät, miltei läkähtyneet hevosensa. Mitja hyppäsi rattailta, ja juuri silloin matkustajakodin isäntä, joka tosin oli jo makuulle menossa, kurkisti uteliaana portailta, kuka se oli, joka noin oli tullut.

Isäntä kumartui eteenpäin, katseli tarkkaan, juoksi nopeasti alas portaita ja riensi orjailevan riemastuneesti vieraan luo.

Tämä Trifon Borisytš oli tanakka ja terveen näköinen talonpoika, keskikokoinen, hieman paksukasvoinen, ankaran ja leppymättömän näköinen varsinkin Mokrojen talonpoikia kohtaan, mutta hänellä oli kyky nopeasti saada kasvoihinsa mitä matelevaisin ilme, kun hän vainusi voivansa saavuttaa jonkin edun. Hän oli aina venäläiseen tapaan puettu, yllään venäläinen paita ja hihaton takki, rahaa hänellä oli melkoinen määrä, mutta hän haaveili lakkaamatta myös korkeammasta asemasta. Runsaasti puolet talonpojista oli hänen kynsissään, kaikki olivat hänelle korviaan myöten velassa. Hän vuokrasi tilanomistajilta maata ja osteli itsekin, ja tätä maata viljelivät talonpojat joutuen hänelle velkaan, josta eivät koskaan kyenneet vapautumaan. Hän oli leskimies, ja hänellä oli neljä täysikasvuista tytärtä; yksi oli jo leski, asui hänen luonaan kahden alaikäisen lapsensa kanssa ja teki hänelle työtä päiväläisenä. Toinen tytär oli naimisissa virkamiehen, jonkun täysinpalvelleen kirjurin kanssa, ja eräässä matkustajakodin huoneessa oli seinällä pienikokoisten perhevalokuvien joukossa myös tämän virkamiehen valokuva, jossa hän oli virkapuvussa olkalappuineen. Kaksi nuorinta tytärtä pukeutui kirkon suojeluspyhän päivänä- tai jonnekin vierailulle lähtiessään siniseen tai viheriäiseen pukuun, joka oli ommeltu uusimman muodin mukaan ja jossa oli takana päällystetyt napit sekä arssinan pituinen laahustin, mutta seuraavana aamuna he aivan samoin kuin kaikkina muinakin päivinä nousivat vuoteeltaan päivän sarastaessa ja koivuvastat käsissä lakaisivat huoneitten lattioita, kantoivat ulos likavettä ja korjasivat pois roskia matkustajien jäljeltä. Huolimatta siitä, että jo oli koonnut tuhansia, Trifon Borisytš hyvin mielellään nylkäisi ryypiskelevältä matkamieheltä liikaa, ja muistaen, että siitä ei ollut vielä kulunut kuukauttakaan, kun hän oli yhdessä vuorokaudessa ansainnut Dmitri Fjodorovitšilta, tämän remutessa Grušenjkan kanssa, ainakin kaksisataa ruplaa, jollei ihan kolmekinsataa, hän otti nyt tämän vastaan ilomielin ja palvelevaisesti, sillä jo siitä tavasta, jolla Mitja oli ajanut hänen portaittensa eteen, hän taas aavisti olevan saalistamisen mahdollisuuksia.

— Seis, Trifon Borisytš, — alkoi Mitja, — ennen kaikkea pääasia: missä hän on?

— Agrafena Aleksandrovnako? — ymmärsi isäntä heti ja katseli tarkasti
Mitjan kasvoja, — täällähän hänkin on… oleskelee…

— Matkustavia vieraita… Yksi on varmaankin virkamies, puolalainen puheesta päättäen, hän se juuri lähettikin täältä hevoset hakemaan Agrafena Aleksandrovnaa; toinen hänen seurassaan oleva on hänen toverinsa, vai lieneekö matkakumppani, kuka heistä selvän saa; ovat siviilipuvussa…

— Ne ovat kaupungista, kaksi herraa… Palasivat Tšermašnjasta ja jäivät tänne. Toinen heistä, nuori mies, on varmaankin herra Miusovin sukulainen, olen vain unohtanut hänen nimensä … mutta toisen luultavasti tekin tunnette; tilanomistaja Maksimov, sanoo käyneensä pyhiinvaelluksella tuolla luostarissanne ja matkustaa yhdessä herra Miusovin nuoren sukulaisen kanssa…

— Seis, ole vaiti, Trifon Borisytš, sano nyt, kaikkein tärkein: mitä hän, kuinka hän?

— Ei näytä olevan, ei naura paljoa… Istuupa aivan ikävissään, kampasi nuoren miehen hiuksia.

— Mikä nuori se olisi, eikä se ensinkään ole upseerikaan; ei, herra, ei hänen, vaan tuon Miusovin veljenpojan, sen nuoren… en vain muista nimeä.

— Pelasivat, mutta ovat jo lopettaneet, joivat teetä, virkamies on tilannut marjaviinaa.

— Seis, Trifon Borisytš, seis, ystäväni, itse päätän. Vastaa nyt kaikkein tärkeimpään kysymykseen: eikö ole mustalaisia?

— Mustalaisista ei nyt kuulu kerrassaan mitään, Dmitri Fjodorovitš, viranomaiset ovat heidät karkoittaneet, mutta juutalaisia täällä on, soittavat symbaaleilla ja viuluilla, ovat Roždestvenskajassa, niitä voisi lähettää hakemaan vaikka nyt. Tulevat kyllä.

— On lähetettävä, ehdottomasti lähetettävä! — huusi Mitja. — Tytöt voi herättää niinkuin silloinkin, erittäinkin Marjan, Stepanidan myös ja Arinan. Kaksisataa ruplaa kuorosta!

— Semmoisesta rahasta minä nostan sinulle koko kylän jalkeille, vaikka ovatkin jo käyneet unia vetelemään. Mutta ovatko, isäkulta Dmitri Fjodorovitš, täkäläiset moukat tuommoisen suopeuden arvoiset, taikkapa tytötkin? Panna semmoinen rahasumma menemään niin halpamaisille ja raaoille! Onko hän, meikäläinen talonpoika, omiaan polttelemaan sikareja, mutta sinä annoit niitä heille. Hänhän löyhkii, senkin rosvo. Ja tytöt kaikki, niin monta kuin niitä on, ovat täynnä täitä. Minä ajan sinulle ylös omat tyttäreni ilmaiseksi, saati tuollaisesta rahasta. Ovat vain käyneet makaamaan nyt, mutta minä potkiskelen niitä jalallani selkään ja panen sinulle laulamaan. Äskettäin juotitte moukille samppanjaa, hyh!

Trifon Borisytš sääli suotta Mitjaa: hän oli itse silloin pimittänyt Mitjalta puolen tusinaa samppanjapulloja, oli myös ottanut pöydän alle tipahtaneen sataruplasen ja puristanut sen nyrkkinsä sisälle. Sinne nyrkkiin se oli jäänytkin.

— Trifon Borisytš, minä panin silloin täällä menemään enemmän kuin yhden tuhannen. Muistatko?

— Panitte menemään, hyvä ystävä, kuinka teitä ei muistaisi, kolmisen tuhatta pian aikaa jätitte meille.

— Nyt kuule ja ymmärrä: tunnin kuluttua tulee viiniä, leikkeleitä, piiraita ja konvehteja, — kaikki se on heti toimitettava sinne ylös. Tämä laatikko, joka on Andreilla, on myös heti vietävä ylös, avattava ja heti tarjottava samppanjaa… Mutta pääasia on: — tyttöjä, tyttöjä, ja Marja ehdottomasti.

— Ota maksu, Andrei! Tästä saat viisitoista ruplaa kolmivaljakosta ja tässä on viisikymmentä ruplaa juomarahaa… auliudestasi, rakkaudestasi… Muista herra Karamazovia.

— Minä pelkään, herra… — alkoi Andrei empiä, — viisi ruplaa juomarahaa riittää, enempää en ota vastaan. Trifon Borisytš on todistajani. Antakaa anteeksi typerä sanani.

— Mitä pelkäät, — sanoi Mitja mittaillen häntä katseillaan, — no, hitto sinusta, jos se on niin! — huudahti hän heittäen hänelle viisi ruplaa. — Nyt, Trifon Borisytš, vie minut salaa sisälle ja anna minun ensi aluksi luoda silmäys heihin sillä tavoin, että he eivät huomaa minua. Missä he siellä ovat, sinisessä huoneessako?

Trifon Borisytš katsahti pelokkaasti Mitjaan, mutta täytti heti kuuliaisena mitä oli käsketty, johdatti hänet varovasti eteiseen, meni itse ensimmäiseen isoon huoneeseen, joka oli sen huoneen vieressä, missä vieraat istuivat, ja vei pois kynttilän. Sitten hän vei Mitjan sisälle ja sijoitti hänet pimeään nurkkaan, josta hän saattoi vapaasti nähdä seurustelijat näiden huomaamatta häntä. Mutta Mitja ei katsonut kauan eikä kyennyt tarkastelemaan: hän näki Grušenjkan, ja hänen sydämensä alkoi lyödä voimakkaasti, silmissä himmeni. Grušenjka istui pöydän sivulla nojatuolissa ja hänen rinnallaan sohvalla hauskan näköinen ja vielä hyvin nuori Kalganov; Grušenjka piti tätä kädestä ja näytti nauravan, mutta nuorukainen puhui häneen katsomatta kovalla äänellä, aivan kuin harmistuneena, toisella puolen pöytää vastapäätä Grušenjkaa istuvalle Maksimoville. Maksimov taas nauroi jollekin sydämensä pohjasta. Sohvalla istui hän ja sohvan vieressä tuolilla seinän luona joku toinen tuntematon. Se, joka istui sohvalla puoleksi loikoen, poltti piippua, ja Mitjan silmissä vilahti vain, että se oli joku paksunpuoleinen ja leveäkasvoinen mies, luultavasti lyhyenläntä ja ikäänkuin jostakin suuttunut. Hänen toverinsa, toinen tuntematon, näytti Mitjasta tavattoman pitkältä mieheltä; mutta mitään muuta hän ei kyennyt erottamaan. Hän oli menehtyä. Eikä hän jaksanut seisoa minuuttiakaan, pani laatikkonsa piirongin päälle ja kylmenneenä ja tyrmistyneenä hän suuntasi kulkunsa siniseen huoneeseen seuraa kohti.

— Ai, — vingahti pelästyneenä Grušenjka, joka ensimmäisenä oli huomannut hänet.

— Hyvät herrat, — alkoi hän kovalla äänellä, melkein huutaen, mutta änkyttäen joka sanan, — minä… en minä mitään! Älkää pelätkö, — huudahti hän, — enhän minä mitään, en mitään, — kääntyi hän äkkiä Grušenjkan puoleen, joka oli painautunut nojatuolissaan Kalganoviin päin ja tarttunut tämän käteen. — Minä… Minä matkustan myös. Minä olen aamuun asti. Hyvät herrat, matkustava henkilö… saako hän olla kanssanne aamuun? Ainoastaan aamuun asti, viimeisen kerran, tässä samassa huoneessa?

Viimeiset sanat hän lausui kääntyen paksun, sohvalla piippu suussa istuvan miehen puoleen. Tämä otti arvokkaasti suustaan piipun ja lausui ankarasti:

— Sehän olettekin te, Dmitri Fjodorovitš, mitäs te nyt? — lausui äkkiä
Kalganov. — Istukaa seuraamme, hyvää päivää!

— Hyvää päivää, rakas ihminen… ja verraton! Olen aina kunnioittanut teitä… — lausui Mitja iloisesti ja kohteliaasti ojentaen hänelle heti pöydän yli kätensä.

— Ai, miten kovasti te puristitte! Ihan ruhjoitte sormet, — alkoi
Kalganov nauraa.

— Sillä tavoin hän aina puristaa, aina sillä tavoin! — lausui iloisesti ja vielä arasti hymyillen Grušenjka, joka luultavasti heti oli tullut Mitjan ulkonäöstä vakuutetuksi, että tämä ei rupea mellastamaan, ja katseli häntä hirveän uteliaana ja yhä vielä levottomana. Mitjassa oli jotakin, mikä tavattomasti hämmästytti Grušenjkaa, eikä Grušenjka ollenkaan ollut odottanut, että Mitja tämmöisellä hetkellä tulee sisälle tuolla tavoin ja alkaa puhua noin.

— Hyvää päivää, — lausui imelästi vasemmalta myös tilanomistaja
Maksimov. Mitja syöksyi hänenkin luokseen.

— Hyvää päivää, tekin olette täällä, minua ilahduttaa suuresti, että tekin olette täällä! Hyvät herrat, hyvät herrat, minä… (Hän kääntyi uudelleen piippua polttavan herran puoleen pitäen nähtävästi häntä täällä tärkeimpänä henkilönä.) Minä kiidin… Minä tahdoin viettää viimeisen päiväni ja viimeisen tuntini tässä huoneessa, tässä samassa huoneessa… missä minä jumaloin… kuningatartani!… Anteeksi, herrani! — huudahti hän kiihkeästi. — Minä lensin ja vannoin… Oi, älkää pelätkö, viimeinen yöni! Juokaamme, hyvä herra, sovinnon malja! Heti tuodaan viiniä… Minä toin tämän. (Hän veti äkkiä jostakin syystä esille setelitukkunsa.) — Salli, herrani! Minä tahdon musiikkia, jyryä, pauhua, kaikkea mitä ennenkin… Mutta mato, tarpeeton mato ryömii maata pitkin ja katoaa! Riemuni päivää muistelen viimeisenä yönäni!…

Hän oli melkein läkähtyä; paljon, paljon hän tahtoi sanoa, mutta suusta tuli vain omituisia huudahduksia. Herra katseli liikkumattomana häntä, hänen setelitukkuansa, katseli Grušenjkaa ja oli ilmeisesti ymmällä.

— Mikä kuninkaatar, onko se olevinaan samaa kuin kuningatar? — keskeytti äkkiä Grušenjka. — Ihan minua naurattaa teidän kaikkien puhetapanne. Istuudu, Mitja, ja mitä sinä puhutkaan? Älä säikyttele, ole niin hyvä. Ethän rupea säikyttelemään, ethän? Jos et, niin iloitsen tulostasi…

— Minunko, minunko sopisi säikytellä? — huudahti äkkiä Mitja kohottaen ylös kätensä. — Oi, menkää ohi, kulkekaa vapaasti, minä en häiritse!… — Ja äkkiä hän yllätykseksi kaikille ja tietysti itselleenkin heittäytyi tuolille ja puhkesi kyyneliin, kääntäen päänsä pois vastapäistä seinää kohti ja tarttuen käsillään lujasti tuolin selustaan aivan kuin syleillen sitä.

— No niin, no niin, tuommoinen sinä olet! — huudahti Grušenjka moittivasti. — Juuri tuommoisena hän usein tuli minun luokseni, — alkaa äkkiä puhua, enkä minä ymmärrä siitä mitään. Kerran rupesi itkemäänkin, ja nyt se tapahtuu toisen kerran — mikä häpeä! Mitä sinä oikein itket? Kun edes olisi syytä! — lisäsi hän äkkiä salaperäisesti ja pannen omituisen ärtyneesti painoa sanoilleen.

— Minä… en itke… No, päivää! — sanoi hän kääntyen silmänräpäyksessä tuolillaan ja alkoi äkkiä nauraa, mutta ei puisevaa, katkonaista nauruaan, vaan jonkinmoista ennenkuulumatonta pitkää, hermostunutta ja vavahduttavaa naurua.

— No niin, nyt taas… No, tule iloiseksi, tule iloiseksi! — puheli Grušenjka hänelle. — Minä olen hyvin iloinen tulostasi, Mitja, hyvin iloinen, kuuletko, että minä olen hyvin iloinen? Minä tahdon, että hän istuu täällä meidän seurassamme, -— kääntyi hän käskevästi ikäänkuin kaikkien puoleen, vaikka hänen sanansa nähtävästi olivat tarkoitetut sohvassa istuvalle. — Tahdon, tahdon! Mutta jos hän menee pois, niin minäkin lähden, tietäkää se! — lisäsi hän, ja hänen silmänsä alkoivat äkkiä leimuta.

— Mitä tahtoo hallitsijattareni — se on laki! — lausui herra suudellen sievästi Grušenjkan kättä. — Pyydän herraa meidän seuraamme! — kääntyi hän rakastettavasti Mitjan puoleen. Mitja aikoi taas rientää luo ja ilmeisesti päästää suustaan sanatulvan, mutta siitä tulikin muuta:

— Juokaamme, hyvät herrat! — tokaisi hän äkkiä puheen asemasta. Kaikki alkoivat nauraa.

— Herra Jumala! Ja minä kun luulin hänen taas alkavan pitää puhetta, — huudahti Grušenjka hermostuneesti. — Kuule, Mitja, — lisäsi hän lujasti, — älä hypi enää paikaltasi, mutta että sinä toit samppanjaa, se on mainiota. Minä juon myöskin, marjaviinaa en voi sietää. Mutta kaikkein parasta on, että ajaa hurautit itse tänne, täällä oli julman ikävä… Tulitko sinä taas juopottelemaan, vai mitä? Pistä toki rahat taskuusi! Mistä olet saanut niin paljon?

Mitja, jonka kädessä setelit yhä olivat myttyyn puristettuina, työnsi ne taskuunsa. Hän punastui. Samassa isäntä toi tarjottimella avatun samppanjapullon ja juomalaseja. Mitja tarttui pulloon, mutta oli niin hämillään, että unohti mitä sillä oli tehtävä. Kalganov otti häneltä pullon ja kaatoi hänen asemastaan viiniä laseihin.

— Niin, vielä, vielä pullo! — huudahti Mitja isännälle ja muistamatta kilistää herran kanssa, jota hän niin juhlallisesti oli pyytänyt juomaan kanssaan sovinnon maljan, hän äkkiä tyhjensi yksin koko lasinsa odottamatta ketään. Hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä kokonaan. Juhlallisen ja traagillisen ilmeen asemasta, joka hänellä oli ollut sisälle astuessaan, häneen oli tullut jotakin lapsellista. Hän oli äkkiä ikäänkuin nöyrtynyt ja alentunut. Hän katseli kaikkia arasti ja iloisesti, nauraa hihitti usein ja hermostuneesti, oli yhtä kiitollisen näköinen kuin pahaa tehnyt koira, jota taas on hyväilty ja jonka on taas annettu tulla sisälle. Oli kuin hän olisi unohtanut kaikki, ja hän katseli kaikkia ihastuneena, lapsen tavoin hymyillen. Grušenjkaa hän katseli yhtä mittaa nauraen ja siirsi tuolinsa aivan Grušenjkan nojatuolin luo. Vähitellen hän tuli tarkastelleeksi molempia herrojakin, vaikka ei vielä päässyt paljon selville heistä. Sohvalla istuvassa herrassa hämmästytti häntä ryhti, puolalainen puheensävy ja ennen kaikkea piippu. »No mitä tämä on, on hyväkin, että hän polttaa piippua», ajatteli Mitja. Herran jonkin verran pöhöttyneet, lähes nelikymmenvuotiaat kasvot, joissa oli hyvin pieni nenä ja sen alla perin ohuet viikset, vahatut ja julkeat, eivät myöskään herättäneet Mitjassa vielä mitään kysymyksiä. Ei edes herran perin huono, Siperiassa tehty tekotukka typerästi eteenpäin kammattuine ohimokiharoineen erikoisemmin hämmästyttänyt Mitjaa: »Siis niin on oleva, jos hänellä kerran on tekotukka», ajatteli hän onnellisena edelleen. Toinen herra taas joka istui seinän vieressä ja oli nuorempi kuin sohvalla istuva herra sekä katseli koko seuruetta röyhkeän ja uhmailevan näköisenä ja äänettömästi halveksien kuunteli yhteistä keskustelua, herätti taas Mitjassa huomiota ainoastaan suurella pituudellaan, joka oli aivan suhteeton sohvalla istuvaan herraan nähden. »Jos hän nousee seisomaan, niin hän on varmaan kuuden jalan korkuinen», välähti Mitjan mielessä. Hänen päässään välähti myös, että tämä pitkä herra luultavasti oli sohvalla olevan herran ystävä ja apuri, hänen jonkinmoinen »henkivartijansa», ja että pieni, piippua polttava herra tietysti komentelee pitkää herraa. Mutta tämäkin kaikki näytti Mitjan mielestä ihmeen hyvältä ja kiistämättömältä. Pikku koirassa oli kaikki kilpailemisen halu kuollut. Grušenjkaa ja tämän eräitten lauseitten salaperäistä sävyä hän ei vielä ensinkään ymmärtänyt, hän ymmärsi koko sydämessään vavisten vain sen, että Grušenjka oli hänelle ystävällinen, oli »pyytänyt» häntä ja pannut hänet viereensä istumaan. Hän oli suunniltaan ihastuksesta, kun näki, miten Grušenjka härppäsi juomalasista viiniä. Seuran äänettömyys näytti kuitenkin yhtäkkiä häntä hämmästyttävän, ja hän alkoi katsella kaikkia jotakin odottavin silmäyksin: »Mutta miksi me istumme, miksi ette ryhdy mihinkään, hyvät herrat»? näytti hänen hymyilevä katseensa sanovan.

— Tuo tuossa valehtelee koko ajan ja me nauroimme täällä, — alkoi yhtäkkiä Kalganov aivan kuin arvaten hänen ajatuksensa ja osoittaen Maksimovia.

— Valehtelee? — alkoi hän nauraa lyhyttä puisevaa nauruaan ilostuen heti jostakin. — Hah-hah!

— Niin. Ajatelkaahan, hän vakuuttaa, että muka koko meidän ratsuväkemme on kaksikymmentäluvulla mennyt järjestään naimisiin puolalaisten naisten kanssa; mutta sehän on hirveätä pötypuhetta, eikö totta?

— Puolalaisten naisten kanssa? — puuttui taas puheeseen Mitja, nyt jo aivan ihastuksissaan.

Kalganov ymmärsi sangen hyvin Mitjan suhteen Grušenjkaan, aavisti myös jotakin puolalaisesta herrasta, mutta tämä ei niin paljoa kiinnittänyt hänen mieltään tai kenties ei ollenkaan kiinnittänyt hänen mieltään, vaan enimmän hänen mieltään kiinnitti Maksimov. Hän oli joutunut tänne Maksimovin kanssa sattumalta, ja puolalaiset herrat hän kohtasi täällä matkustajakodissa ensimmäisen kerran elämässään. Grušenjkan hän tunsi ennestään ja oli kerran ollut tämän luonakin jonkun kanssa; silloin hän ei ollut miellyttänyt Grušenjkaa. Mutta täällä Grušenjka katseli häntä hyvin ystävällisesti, olipa ennen Mitjan tuloa häntä hyväillytkin, mutta Kalganov näytti pysyneen tunteettomana. Hän oli nuori mies, ei yli kahdenkymmenen vuoden, keikarimaisesti puettu, kasvot hänellä oli hyvin miellyttävät ja valkoiset, ja hänen sakeat, ruskeat hiuksensa olivat hyvin kauniit. Näissä valkeissa kasvoissa oli kauniit, vaaleansiniset silmät, joiden ilme oli älykäs, toisinaan syväkin, niin ettei semmoista hänen ikäiseltään olisi odottanutkaan, varsinkin kun nuorukainen toisinaan puhui ja katseli aivan kuin lapsi eikä sitä yhtään kainostellut, vaan oli itse siitä tietoinen. Yleensä hän oli hyvin omalaatuinen, vieläpä oikukas, vaikka aina ystävällinen. Joskus vilahteli hänen kasvojensa ilmeessä jotakin liikkumatonta ja itsepäistä: hän katseli teitä, kuunteli, mutta näytti kuitenkin itsepintaisesti hautovan mielessään jotakin omaansa. Väliin hän muuttui veltoksi ja laiskaksi, väliin taas yhtäkkiä kiihtyi nähtävästi aivan joutavasta syystä.

— Ajatelkaahan, minä olen kuljettanut häntä jo neljä päivää mukanani, — jatkoi hän hiukan laiskasti venytellen sanojaan, ei kuitenkaan narrimaisesti, vaan aivan luonnollisesti. — Muistatteko, siitä asti kuin teidän veljenne hänet silloin töytäisi rattailta ja hän lensi alas. Silloin hän suuresti kiinnitti mieltäni, ja minä otin hänet mukaani maalle, mutta hän valehtelee myötäänsä, niin että hävettää hänen seurassaan. Olen viemässä häntä takaisin…

— Herra ei ole nähnyt puolalaista naista ja puhuu semmoista, kuin ei ole voinut tapahtua, — huomautti piippua polttava herra Maksimoville.

Piippuniekka mies puhui venäjää varsin hyvin, ainakin paljon paremmin kuin mitä teeskenteli. Venäläiset sanat, mikäli hän niitä käytti, hän väänsi puolalaiseen muotoon.

— Minähän olen itse ollut naimisissa puolalaisen naisen kanssa, — hihitti vastaukseksi Maksimov.

— No, oletteko te sitten palvellut ratsuväessä? Tehän puhuitte ratsuväestä. Oletteko te siis ratsumies? — puuttui heti puheeseen Kalganov.

— Niin, tosiaankin, onko hän ratsumies? Hah-hah! — huudahti Mitja, joka kuunteli ahnaasti ja siirsi nopeasti kysyvän katseensa jokaiseen, joka alkoi puhua, aivan kuin hän olisi odottanut kuulevansa Jumala ties mitä jokaiselta.

— Ei, katsokaahan, — kääntyi Maksimov hänen puoleensa, — minä puhun siitä, että nuo puolalaisneidit… kauniit… kun ne tanssivat meikäläisen ulaanin kanssa masurkan… kun on tanssinut hänen kanssaan masurkan, niin heti hypähtää hänen polvilleen niinkuin kissanpoika… valkoinen… mutta herra isä ja rouva äiti näkevät sen ja sallivat sen tapahtua… ja sallivat… mutta ulaani menee seuraavana päivänä ja kosii… niin se käy… ja kosii, hihii! — nauraa hihitti Maksimov lopuksi.

— Herra on lurjus! — mutisi äkkiä pitkä herra tuolilla ja nosti toisen jalan toisen jalkansa päälle. Mitjan silmiin pisti vain hänen iso rasvanahkainen saappaansa, jossa oli paksu ja likainen pohja. Muutenkin molemmat herrat olivat verraten epäsiistissä asussa.

— No niin, nyt tuli lurjuskin! Mitä hän haukkuu? — suuttui äkkiä
Grušenjka.

— Rouva Agrippina, herra on nähnyt Puolanmaalla talonpoikaisnaisia eikä aatelisneitejä, — huomautti piippua polttava herra Grušenjkalle.

— Voit olla varma siitä! — tokaisi halveksivasti tuolilla istuva pitkä herra.

— Mitä vielä! Antakaahan hänen puhua! Kun ihmiset puhuvat, niin mitä tarvitsee häiritä heitä? Heidän kanssaan on hauska, — kivahti Grušenjka.

— Minä en häiritse, rouva, — huomautti merkitsevästi mies, jolla oli tekotukka, ja luotuaan pitkän katseen Grušenjkaan hän vaikeni arvokkaasti ja alkoi taas imeä piippuaan.

— Eihän, ei, puolalainen herra sanoi nyt totuuden, — kiivastui taas
Kalganov, aivan kuin olisi ollut kysymys Herra ties mistä. — Eihän hän
ole ollut Puolassa, kuinka hän voi puhua Puolasta? Ettehän te mennyt
Puolassa naimisiin, ettehän?

— En, Smolenskin kuvernementissa. Mutta hänet oli sitä ennen ulaani tuonut sieltä, tulevan vaimoni nimittäin, sekä hänen rouva äitinsä ja tantan ja vielä erään sukulaisen, jolla oli aikamiespoika, ne oli aivan Puolasta, aivan… ja luovutti minulle. Se on eräs meidän luutnanttimme, hyvin hyvä nuori mies. Ensin hän aikoi itse mennä naimisiin, mutta ei mennytkään, sillä tyttö olikin ontuva…

— En nainut ontuvaa. He molemmat silloin hiukan petkuttivat minua ja salasivat minulta. Minä luulin, että hän hypähtelee… hän hypähteli aina, ja minä luulin hänen tekevän sitä ilosta…

— Ilosta, kun pääsi teidän kanssanne naimisiin? — kirkaisi lapsellisen heleällä äänellä Kalganov.

— Niin, ilosta. Mutta selvisikin, että syy oli aivan toinen. Myöhemmin, kun meidät oli vihitty, hän tunnusti minulle jo hääiltana asian ja pyysi hyvin liikuttavasti anteeksi, oli lapsuusvuosinaan, sanoo, hypännyt kerran lätäkön yli ja siinä loukannut jalkansa, hihii!…

Kalganov alkoi nauraa sydämensä pohjasta aivan kuin lapsi ja melkein kaatui sohvaa vastaan. Grušenjkakin alkoi nauraa. Mitja oli onnensa kukkulalla.

— Tiedättekö, tiedättekö, nyt hän puhuukin totta, nyt hän ei valehtele! — huudahteli Kalganov kääntyen Mitjaan. — Ja tiedättekö, hänhän on ollut kahdesti naimisissa, — hän puhuu nyt ensimmäisestä vaimostaan, — mutta hänen toinen vaimonsa, on karannut ja on vielä nytkin elossa, tiedättekö te sen?

— Todellakin? — kääntyi Mitja nopeasti Maksimoviin, ja hänen kasvonsa ilmaisivat tavatonta hämmästystä.

— Niin, karannut on, olen kokenut sen ikävyyden, — vahvisti Maksimov vaatimattomasti. — Erään ranskalaisen kanssa. Mutta pääasia on, että hän sitä ennen oli ensi työkseen antanut minun siirtää koko maakyläni hänen nimiinsä. Sinä, sanoo, olet sivistynyt mies, sinä saat itsellesi aina leipäpalan. Niin sai minut sen tekemään. Minulle huomauttikin kerran eräs kunnianarvoisa piispa: »Sinun vaimoistasi toinen oli ontuva, mutta toinen liiankin kevytjalkainen», hihii!

— Kuulkaa, kuulkaa! -— puhui Kalganov aivan innoissaan. — Jos hän valehteleekin, — ja hän valehtelee usein, — niin hän valehtelee ainoastaan tuottaakseen kaikille huvia: sehän ei ole alhaista, eihän se ole alhaista? Tiedättekö, minä pidän hänestä toisinaan. Hän on hyvin alhainen, mutta hän on luonnollisella tavalla alhainen, vai mitä? Mitä te arvelette? Joku toinen toimii halpamaisesti ja jostakin syystä, saadakseen etua, mutta hän tekee sen suorastaan vain luontonsa mukaisesti… Ajatelkaa, esimerkiksi, hän vaatii sitä kunniaa (eilen kinasteli siitä koko matkan), että Gogolj on Kuolleissa Sieluissa kertonut hänestä. Muistatteko, siellä on tilanomistaja Maksimov, jota Nozdrev pieksi ja joutui vastaamaan oikeudessa »tilanomistaja Maksimovin persoonallisesta loukkaamisesta vitsoilla juopuneessa tilassa», — no, muistattehan sen? Niin no, ajatelkaahan, hän väittää, että se oli juuri hän ja että häntä piestiin. No, onko se mahdollista? Tšitšikov matkusteli myöhäisintään kaksikymmentäluvulla, sen alkupuolella, niin että aikamäärät eivät ollenkaan käy yhteen. Häntä ei ole voitu silloin pieksää. Eihän ole voitu, eihän?

Vaikeata oli käsittää, mistä Kalganov oli niin tulistunut, mutta hän oli vilpittömästi tulistunut. Mitja eläytyi kokonaan hänen harrastuksiinsa.

— Która godzina, panie? [Paljonko kello on, herra?] kääntyi piippua polttava mies ikävystyneen näköisenä tuolilla istuvan pitkän herran puoleen. Tämä kohautti vastaukseksi olkapäitään: heillä kummallakaan ei ollut kelloa.

— Miksi ei puheltaisi? Antakaahan toistenkin puhua. Jos teillä on ikävä, niin toisetkaan muka eivät saisi puhua, — kivahti taas Grušenjka, nähtävästi tahallaan rakentaen riitaa. Jotakin välähti ikäänkuin ensimmäisen kerran Mitjan päässä. Tällä kertaa herra vastasi jo ilmeisesti ärtyneenä:

— No hyvä on, mutta kerro sinä — huudahti Grušenjka Maksimoville. —
Miksi te kaikki vaikenitte?

— Eihän tässä ole mitään kertomista, sillä kaikki tuo on vain tyhmyyksiä, — puuttui heti puheeseen Maksimov nähtävästi mielihyvällä ja hiukan kiemaillen, — ja Gogoljillakin on tämä kaikki vain kuvaannollisessa mielessä, sillä kaikki hänen käyttämänsä nimet ovat allegorisia: Nozdrev ei ollut Nozdrev, vaan Nosov, Kuvšinnikov taas ei ole sinnepäinkään, sillä hän oli Škvornev. Mutta Fenardi oli todellakin Fenardi, ei kuitenkaan italialainen, vaan venäläinen, Petrov, ja mamselli Ferardi oli kaunis, kauniit jalat trikoosukissa, lyhyt hame täynnä kultahepeniä, ja hänpä pyöri, ei sentään neljää tuntia, vaan kaiken kaikkiaan neljä minuuttia… sai kaikki ihastumaan…

— Mutta minkätähden piestiin, miksi sinä sait selkääsi? — kirkui
Kalganov.

— Tunnetun ranskalaisen kirjailijan Pironin. Me joimme silloin viiniä suuressa seurassa ravintolassa noilla samoilla markkinoilla. He pyysivät minutkin seuraan, ja minä aloin ensi töikseni lausua epigrammeja: »Se ootko sä, Boileau, niin hassu asus on.» Mutta Boileau vastaa olevansa menossa naamiaisiin, se on saunaan, hihii, sen he käsittivät letkaukseksi itselleen. Mutta minä lausuin heti paikalla toisen, kaikille sivistyneille ihmisille hyvin tutun epigrammin, purevan:

Mä Phaon oon, sä olet Sapphon verta, mua surettaa vain joka kerta, kun löytämään et pysty merta.

He loukkaantuivat vielä enemmän ja alkoivat minua hävyttömästi haukkua, mutta silloin minä kaikeksi onnettomuudeksi kerroin, asioita parantaakseni, heille hyvin sivistyneen anekdootin Pironista, kuinka häntä ei huolittu Ranskan akatemiaan ja kuinka hän kostaakseen sepitti kirjoituksen hautakiveensä pantavaksi:

— Sivistykseni tähden. Vähänkö on syitä, minkä takia ihmiset saattavat antaa toisille ihmisille selkäsaunan, — lausui Maksimov lempeästi ja opettavaisesti.

— Hyh, lakatkaa, tuo on kaikki joutavaa, en tahdo kuulla, minä luulin tulevan iloista, — keskeytti yhtäkkiä Grušenjka. Mitja tuli levottomaksi ja lakkasi heti nauramasta. Pitkä herra nousi paikaltaan ja ylpeän näköisenä, niinkuin ihminen, jolla on ikävä vieraassa seurassa, hän alkoi astella huoneessa nurkasta toiseen kädet selän takana.

— Kas kun rupesi harppailemaan! — sanoi Grušenjka katsellen häntä halveksivasti. Mitja tuli levottomaksi ja huomasi sitäpaitsi, että sohvalla oleva herra katseli häntä ärtyneen näköisenä.

— Hyvä herra, — huudahti Mitja, — juokaamme, hyvät herrat! Ja toisen herran kanssa myös: juokaamme, hyvät herrat! — Hän siirsi silmänräpäyksessä, kolme juomalasia ja kaatoi niihin samppanjaa.

— Puolan malja, hyvät herrat, juon teidän Puolanne maljan, puolalaisen maan maljan! — huudahti Mitja.

— Se on minulle hyvin mieluista, herra, juokaamme, — lausui arvokkaasti ja suopeasti sohvalla istuva herra ja otti lasinsa.

— Ja toinen herra, mikä hänen nimensä on, hei, jalosukuinen herra, ota lasi! — touhusi Mitja.

Kaikki kolme tyhjensivät lasinsa. Mitja tarttui pulloon ja täytti heti taas kolme lasia.

— Kaada meillekin, — sanoi Grušenjka, — Venäjän maljan tahdon minäkin juoda.

— Ja kyllähän minäkin… vanhan mummo Venäjän maljan, — hihitti
Maksimov.

Tuotiin jäljellä olevat kolme Mitjan tuomista pulloista. Mitja kaatoi laseihin.

— Venäjän malja, hurraa! — lausui hän uudelleen. Kaikki, paitsi puolalaiset herrat, joivat, ja Grušenjka tyhjensi yhdellä siemauksella koko lasinsa. Herrat eivät olleet koskeneetkaan omiinsa.

— Venäjän malja, niinkuin sen rajat olivat ennen vuotta seitsemänsataa seitsemänkymmentäkaksi!

— Oto bardzo piękne! [Oikein hyvin sanottu!] — huudahti toinen herra, ja molemmat tyhjensivät yhdellä kertaa lasinsa.

— Herra! — huusivat molemmat herrat uhkaavasti asettuen Mitjan eteen kuin kukot. Varsinkin herra Vrublevski oli kiihtynyt.

— Vaiti! Ei saa riidellä! Ei mitään riitaa! — huudahti käskevästi Grušenjka ja polki jalkaansa lattiaan. Hänen kasvonsa hehkuivat, silmät säkenöivät. Juuri tyhjennetyn lasin vaikutukset tuntuivat. Mitja pelästyi kovasti.

— Hyvät herrat, antakaa anteeksi! Se on minun syyni, en minä enää.
Vrublevski, herra Vrublevski, en minä enää!…

— Ole edes sinä vaiti, istuudu, senkin hölmö! — kivahti hänelle häijyn harmistuneesti Grušenjka.

— Hyvät herrat, kaikki on minun syyni! — alkoi taas Mitja, joka ei ollut ymmärtänyt mitään Grušenjkan huudahduksesta. — No, mitä me istumme? No, mitä me tekisimme… jotta olisi hauska, taas hauska?

— Eiköhän pelattaisi taas faraopeliä, niinkuin äsken… — sanoi äkkiä hihittäen Maksimov.

— Pózno, herra! — lausui aivan kuin haluttomasti sohvalla istuva herra…

— Se merkitsee myöhä, rouva, on myöhä, myöhäinen hetki, — selitti sohvalla oleva herra.

— Aina heille on myöhä ja aina he eivät voi! — melkein vinkaisi harmissaan Grušenjka. — Itse istuvat ikävinä, ja siksi pitäisi muka toisillakin olla ikävä. Ennen sinun tuloasi, Mitja, he olivat kaiken aikaa tuolla lailla vaiti ja kiukuttelivat minulle…

— Jumalattareni! — huudahti sohvalla istuva mies. — Minä huomaan, että olet epäsuopea, sentähden olenkin surullinen. Olen valmis, herra, — lopetti hän kääntyen Mitjan puoleen.

— Aloita, herra! — lausui Mitja siepaten taskustaan setelinsä ja pannen niistä kaksi sataruplasta pöydälle.

— Minä tahdon sinulle, herra, menettää suuren summan. Ota kortit, pidä pankkia!

— Kortit pitää olla isännältä, herra, — lausui lujasti ja totisesti pieni herra.

— Isännältä? Hyvä on, ymmärrän, olkoon isännältä, se on hyvä esitys, herrat! Kortit! — komensi Mitja isäntää.

Isäntä toi aivan avaamattoman korttipakan ja ilmoitti Mitjalle, että tytöt jo ovat varustautumassa, juutalaiset symbaaleineen luultavasti myös pian tulevat, mutta kolmivaljakko herkkutavaroineen ei ole vielä ennättänyt saapua. Mitja hyppäsi paikaltaan pöydän äärestä ja juoksi toiseen huoneeseen ryhtyäkseen heti tarpeellisiin toimiin. Mutta tyttöjä oli saapunut vasta kolme, eikä Marja ollut niiden joukossa. Mitja ei tietänyt itsekään, mihin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä ja miksi hän oli juossut pois huoneesta: hän käski vain ottamaan laatikosta makeisia, karamelleja ja muuta hyvää ja antamaan niitä tytöille. — Ja Andreille viinaa, viinaa Andreille! — käski hän kiireesti. — Minä loukkasin Andreita! Samassa häntä nykäisi olkapäästä hänen jäljestään juossut Maksimov.

— Antakaa minulle viisi ruplaa, — kuiskasi hän Mitjalle, — minäkin koettaisin mielelläni onneani pelissä, hihii!

— Oivallista, mainiota! Ottakaa kymmenen, tuossa on! — Hän veti taas kaikki setelit taskustaan ja etsi niiden joukosta kymmenruplasen. — Jos menetät pelissä, niin tule uudestaan, tule uudestaan…

— Hyvä on, — kuiskasi Maksimov iloissaan ja juoksi saliin. Kohta tuli Mitjakin sinne takaisin ja pyysi anteeksi, että oli antanut odottaa itseään. Herrat olivat jo asettuneet paikoilleen ja avanneet korttikäärön. He olivat paljon kohteliaamman, miltei ystävällisen näköisiä. Sohvalla istuva herra pani uudestaan piippuunsa ja valmistautui jakamaan kortteja; hänen kasvoissaan kuvastui jonkinmoista juhlallisuuttakin.

— Ei, minä en pelaa enää, — lausui Kalganov, — menetin jo äsken pelissä heille viisikymmentä ruplaa.

— Herralla oli huono onni, herralla voi taas olla hyvä onni, — huomautti häneen päin käännähtäen sohvalla istuva herra.

— Varsovassa pankista vastaa se, joka tulee sisälle. Tulee Podvysotski, näkee tuhat kultarahaa, panee: va banque. Pankinpitäjä sanoo: »Herra Podvysotski, panet kultaa, kunnianko päälle?» »Kunniani kautta, herrat», sanoo Podvysotski. — »Sen parempi, herra.» Pankinpitäjä jakaa kaksi korttipinkkaa, Podvysotski ottaa tuhat kultarahaa. — »Odota, herra», sanoo pankin pitäjä, otti esille laatikon ja antaa miljoonan: »Ota, herra, tämä on sinun laskusi.» Se oli miljoonan pankki. — »Minä en tietänyt sitä», sanoo Podvysotski. »Herra Podvysotski», sanoo pankinpitäjä. »Sinä panit kunnian päälle, me teemme samoin.» Podvysotski otti miljoonan.

— Kylläpä puolalainen pelaaja antaa sinulle miljoonan! — huudahti Mitja, mutta huomasi samassa mitä oli sanonut: — anteeksi, herra, olen syypää, taas olen syypää, hän antaa, antaa miljoonan, kunnian päälle, puolalaisella kunniasanalla! Näetkö, minähän puhun ihan puolaa, hahhah! Panen peliin kymmenen ruplaa, tulossa on, — sotamies.

— Minä panen ruplan rouvalle, rouvalle, hihii! — hihitti Maksimov lyöden esille rouvan, ja aivan kuin tahtoen tehdä sen salassa kaikilta hän siirtyi aivan pöytään kiinni ja teki nopeasti ristinmerkin pöydän alla. Mitja voitti. Myös rupla voitti.

— Minä pistän taas ruplan, pikkuisen, pikkuisen panoksen vain, — mutisi
Maksimov autuaasti hirveän iloissaan siitä, että oli voittanut ruplan.

— Pee'lle, pee'lle, — huusi Mitja kohottaen panoksensa joka kerta kaksinkertaisiksi, mutta kaikki panoksensa hän menetti. Vain ruplan panokset voittivat.

— Kaksisataa menetit, herra. Panetko vielä kaksisataa? — tiedusteli sohvalla istuva herra.

— Kuinka, olenko jo menettänyt kaksisataa? Siis vielä kaksisataa! Kaikki- kaksisataa pee'lle! — Ja siepaten taskustaan rahat Mitja oli heittämäisillään kaksisataa ruplaa rouvan päälle, kun Kalganov äkkiä peitti sen kädellään:

— Siksi vain. Antakaa palttua ja menkää pois pelistä, siinä se. En anna teidän enempää pelata!

— Heitä pois, Mitja, kenties hän on oikeassa, muutenkin olet paljon menettänyt, lausui Grušenjka omituinen sävy äänessään. Molemmat herrat nousivat äkkiä paikoltaan hirveän loukkaantuneen näköisinä.

— Lasketko leikkiä, herra? — lausui pieni herra katsellen ankarasti
Kalganovia.

— Kuinka te uskallatte semmoista tehdä, herra! — karjaisi Kalganoville myös herra Vrublevski.

Mitja katseli heitä jokaista vuoroonsa; mutta jokin hämmästytti häntä äkkiä Grušenjkan kasvoissa, ja samassa välähti jotakin aivan uutta hänen mielessään, — omituinen uusi ajatus!

— Rouva Agrippina! — alkoi pieni herra aivan punaisena kiukusta, mutta silloin Mitja äkkiä meni hänen luokseen ja löi häntä olalle.

— Toiseen huoneeseen, tuohon kamariin, sanon sinulle kaksi hyvää sanaa, aivan parhaita, tulet olemaan tyytyväinen.

Pieni herra hämmästyi ja katsahti pelokkaasti Mitjaan. Kuitenkin hän suostui aivan heti, mutta sillä nimenomaisella ehdolla, että hänen mukaansa tulisi myös herra Vrublevski.

— Henkivartijako? Tulkoon hänkin, häntäkin tarvitaan! Hän onkin ehdottomasti tarpeen! — huudahti Mitja. — Mars, herrat!

— Tulemme tuossa tuokiossa takaisin, — vastasit Mitja. Jonkinmoinen rohkeus, jonkinmoinen odottamaton reippaus loisti hänen kasvoistaan; aivan toisen näköisenä hän oli tunti takaperin astunut tähän huoneeseen. Hän vei herrat oikealla olevaan huoneeseen, ei siihen isoon, johon oli kokoontumassa tyttöjen kuoro ja jonne katettiin pöytää, vaan makuuhuoneeseen, jossa oli arkkuja, matkalaukkuja ja kaksi isoa vuodetta, joissa kummassakin oli kasa karttuunipäällyksisiä tyynyjä. Pienellä lautapöydällä aivan nurkassa paloi kynttilä. Herra ja Mitja asettuivat tämän pikku pöydän ääreen vastapäätä toisiaan ja pitkä herra Vrublevski heidän sivulleen kädet selän takana. Herrat katselivat ankarina, mutta ilmeisesti uteliaina.

— Tällä tavoin, herra, en rupea puhumaan pitkään: tuossa on sinulle rahat, — hän veti esille setelinsä, — jos tahdot kolmetuhatta, niin ota ja mene matkaasi.

Herra katseli tutkivasti, silmät selällään, hänen katseensa suorastaan tunkeutui Mitjan kasvoihin.

— Kolme, herrat, kolme! Kuule, herra, minä näen, että sinä olet järkevä mies. Ota kolmetuhatta ja korjaa luusi hiiteen ja ota myös Vrublevski mukaasi — kuuletko? Mutta heti paikalla, tällä hetkellä, ja ainaiseksi, ymmärrätkö, herra, ainaiseksi menet ulos juuri tästä ovesta. Mitä sinulla siellä on: päällystakki, turkki? Minä kannan ne sinulle ulos. Tällä sekunnilla valjastetaan sinulle kolmivaljakko ja — terve menoa, herra! Mitä!

Mitja odotti vastausta varmana. Hän ei epäillyt. Jotakin tavattoman päättäväistä välähti herran kasvoissa.

— Ruplat maksetaan tällä tavoin, herra: viisisataa ruplaa heti paikalla sinulle ajuria varten ja ennakkomaksuna, ja kaksituhatta viisisataa huomenna kaupungissa — vannon kunniani kautta, sinä saat ne, hankin ne vaikka maan alta! — huudahti Mitja.

Puolalaiset katsahtivat taas toisiinsa. Herran kasvot alkoivat muuttua epäsuotuisaan suuntaan.

— Seitsemänsataa, seitsemänsataa eikä viisisataa heti, tällä hetkellä käteen! — koroitti Mitja tarjoustaan tuntien, että asiat eivät ole aivan oikein, — Mitä sinä, herra? Etkö usko? Eihän voi antaa sinulle kaikkia kolmeatuhatta yhdellä kertaa. Jos annan, niin sinä palaat jo huomenna hänen luokseen… Eikä minulla nyt olekaan koko summaa, rahat ovat kaupungissa kotonani, — leperteli Mitja alkaen pelätä ja lannistuen sikäli kuin itse puhui, — jumalauta ne ovat siellä, piilossa…

Silmänräpäyksessä alkoi tavaton oman arvon tunto loistaa pienen herran kasvoista.

— Etkö vielä tahtoisi mitä? — kysyi hän ivallisesti. — Hyi häpeä! — Ja hän sylkäisi.

— Senkö tähden sinä syljet, herra, — lausui Mitja kuin epätoivoissaan, sillä hän ymmärsi, että kaikki oli lopussa, — senkö tähden, että aiot nylkäistä Grušenjkalta enemmän. Salvokukkoja te olette kumpikin, siinä se!

— Jestem do žywego dotknetym! [Minua on syvästi loukattu!] — sanoi pieni herra tullen äkkiä punaiseksi kuin rapu ja lähti nopeasti ulos huoneesta hirveästi pahastuneena, aivan kuin ei tahtoisi kuulla mitään enää. Häntä seurasi huojuen Vrublevski, ja heidän jäljessään kulki Mitja nolona ja masentuneena. Hän pelkäsi Grušenjkaa, hän aavisti, että herra heti nostaa melun. Niin tapahtuikin. Herra astui saliin ja asettui teatterimaisesti Grušenjkan eteen seisomaan.

— Pani Agrippina, jestem do žywego dotknetym! — huudahti hän, mutta Grušenjka näytti äkkiä kadottaneen kokonaan kärsivällisyytensä, aivan kuin olisi koskettu hänen kipeimpään kohtaansa.

— Venäjää, puhu venäjää, ei sanaakaan puolaa! — huudahti Grušenjka hänelle, — puhuithan ennen venäjää, et kai ole unohtanut sitä viidessä vuodessa! — Hän tuli tulipunaiseksi vihasta.

— Minä olen Agrafena, minä olen Grušenjka, puhu venäjää tai en tahdo ollenkaan kuunnella!

Herra alkoi puhua oman arvonsa tunnossa, ja puhuen murteellisesti venäjää hän lausui nopeasti ja kopeasti:

— Rouva Agrafena, minä tulin tänne unhottaakseni entisen ja antaakseni anteeksi sen, unohtaakseni, mitä on ollut ennen tätä päivää…

— Kuinka antamaan anteeksi? Minulleko sinä tulit antamaan anteeksi? — keskeytti Grušenjka ja hypähti paikaltaan.

— Aivan niin, rouva, minä en ole matalamielinen, vaan jalomielinen.
Mutta minä olin hyvin hämmästynyt, kun näin sinun rakastajasi.
Herra Mitja tarjosi minulle tuossa huoneessa kolmeatuhatta, jotta
matkustaisin pois. Minä sylkäisin herralle vasten naamaa.

— Kuinka? Olisiko hän antanut sinulle rahaa minusta? — huudahti
Grušenjka hysteerisesti. — Onko se totta, Mitja? Kuinka sinä uskalsit?
Olenko minä kauppatavaraa?

— Herra, herra, — rääkäisi Mitja, — hän on puhdas ja tahraton, minä en koskaan ole ollut hänen rakastajansa! Sen sinä valehtelit…

— Kuinka sinä uskallat puolustaa minua hänen edessään? — karjui Grušenjka. — En minä ollut puhdas siksi, että rakastin hyvettä, enkä siksi, että olisin pelännyt Kuzjmaa, vaan jotta voisin olla ylpeä hänen edessään ja sanoa häntä konnaksi, kun tapaan. Eikö hän todellakaan ottanut sinulta rahoja?

— Otti kuin ottikin! — huudahti Mitja. — Mutta hän tahtoi kaikki kolmetuhatta yht'aikaa, kun taas minä tarjosin hänelle vain seitsemänsataa käsirahaa.

— No, selväähän se on: hän on kuullut, että minulla on rahoja, ja siksi hän on tullut mennäkseen kanssani naimisiin!

— Rouva Agrippina, — huudahti herra, — minä olen ritari, minä olen aatelismies enkä mikään lurjus! Tulin ottamaan sinut puolisokseni, mutta näen uuden naisen, en entistä, vaan oikuttelijan ja häpeämättömän.

— Korjaakin luusi sinne, mistä olet tullut! Jos käsken ajamaan sinut heti pois, niin sinut ajetaan! — huudahti Grušenjka raivoissaan. — Tyhmä, tyhmä olin, kun kiusasin itseäni viisi vuotta! Ja kiusasin itseäni aivan tyhjän takia, kidutin itseäni vihapäissäni! Eikä tämä ole ensinkään sama mies. Oliko hän tämmöinen? Tämähän lienee hänen isänsä! Mistä sinä olet tilannut itsellesi tekotukan? Se toinen oli kuin kotka, mutta tämä on ankka. Se toinen nauroi ja lauloi minulle lauluja… Ja minä, minä vuodatin viisi vuotta kyyneliä, senkin kirottu hölmö, kuinka alhainen ja häpyä vailla olenkaan!

Hän vaipui nojatuoliinsa ja peitti kasvonsa kämmeniinsä. Silloin alkoi viereisestä huoneesta vasemmalta äkkiä kaikua sinne lopultakin kerääntyneitten Mokrojen tyttöjen laulu, — reipas tanssilaulu.

Isäntä, joka jo pitkän aikaa oli uteliaana kurkistellut ovesta, ilmestyi heti huudon kuultuaan huoneeseen, sillä hän aavisti vieraitten riitaantuneen.

— Mitä sinä huudat, kitasi revit! — kääntyi hän Vrublevskin puoleen käsittämättömän epäkohteliaasti.

— Nautako? Entä mitä kortteja sinä äsken käytit pelissä? Minä annoin sinulle korttipakan, mutta sinä pistit minun antamani kortit piiloon! Sinä pelasit väärillä korteilla! Minä voin toimittaa sinut korttien väärentämisestä Siperiaan, tiedätkö sen, sillä korttien väärentäminen on samaa kuin paperien väärentäminen…

— Ja astuen sohvan luo hän pisti sormensa sohvan selkämyksen ja sohvatyynyn väliin ja veti sieltä esille avaamattoman korttipakan.

— Siinä on minun korttipakkani aivan avaamatta! — Hän kohotti sen korkealle ja näytti koko seuralle. — Minä näin tuolta, miten hän pisti minun korttipakkani rakoon ja vaihtoi sijalle omansa. — Sipuliherra sinä olet etkä mikään oikea herra!

— Minä taas näin, kuinka tämä herra kaksi kertaa petkutti pelissä, — huudahti Kalganov.

— Ah, mikä häpeä, ah, mikä häpeä! — huudahti Grušenjka lyöden käsiään yhteen ja punastui todellakin häpeästä. — Hyvä Jumala, millaiseksi, millaiseksi mies on mennyt!

— Sitä minäkin ajattelin, — huudahti Mitja. Mutta hän ei ollut ennättänyt tätä sanoa, kun herra Vrublevski nolostuneena ja vimmastuneena kääntyi Grušenjkaan päin ja huusi uhaten tätä nyrkillään:

Tuskin oli hän ennättänyt tämän huudahtaa, kun Mitja hyökkäsi hänen kimppuunsa, kietoi molemmat kätensä hänen ympärilleen, nosti hänet ilmaan ja vei silmänräpäyksessä hänet salista oikealla olevaan huoneeseen, jossa hän äsken juuri oli käynyt heidän molempien kanssa.

— Minä panin hänet sinne lattialle! — ilmoitti hän palaten heti takaisin ja läähättäen kiihtymyksestä, — tappelee, senkin lurjus, ei se nyt tule sieltä!…

Hän sulki oven toisen puolikkaan ja pitäen toista avoinna hän huusi pienelle herralle:

— Jalosukuinen herra, ettekö tekin haluaisi sinne? Przepraszam!
[Olkaa hyvä!]

— Isäkulta, Mitrij Fjodorovitš, — lausui Trifon Borisytš, — ota heiltä pois ne rahat, jotka menetit heille pelissä. Nehän on itse asiassa varastettu sinulta.

— Minä en halua ottaa pois viittäkymmentä ruplaani, — sanoi yhtäkkiä
Kalganov.

— Enkä minä kahtasataani, en minäkään taho! — huudahti Mitja. — En ota pois missään nimessä, jääkööt hänen lohdutuksekseen.

— Oikein, Mitja! Olet oiva mies, Mitja! — huudahti Grušenjka, ja hirveän vihainen oli sävy hänen huudahduksessaan. Pieni herra, joka oli kiukusta tulipunainen, mutta ei vähääkään ollut menettänyt mahtipontisuudestaan, oli menossa ovelle, mutta pysähtyi ja lausui yhtäkkiä kääntyen Grušenjkan puoleen:

— Rouva, jos tahdot tulla kanssani, niin lähtekäämme, mutta jos et, — niin hyvästi!

Ja arvokkaasti, paheksumisesta ja arvonsa tunnosta puhkuen hän meni ulos ovesta. Sillä miehellä oli luonnetta: kaiken tapahtuneen jälkeenkään hän ei vielä menettänyt toivoaan, että Grušenjka seuraa häntä, — niin suuressa arvossa hän piti itseään. Mitja paiskasi oven kiinni hänen jälkeensä.

— Lukitkaa heidät sinne, — sanoi Kalganov. Mutta lukko naksahti heidän puolellaan, he olivat itse lukinneet oven.

— Oivallista! — huudahti Grušenjka taas vihaisesti ja säälimättömästi.
— Oivallista! Menköön menojaan!

Alkoivat miltei juomingit, kerrassaan komeat kekkerit. Grušenjka huusi hermostuneena, että hänelle annettaisiin viiniä: »Tahdon ryypätä, tahdon juoda itseni aivan juovuksiin, aivan niinkuin ennen, muistatko, Mitja, muistatko, kuinka me täällä silloin teimme tuttavuutta!» Mitja itse oli kuin kuumehoureissa ja aavisti »onneansa». Grušenjka muuten lähetti hänet yhtä mittaa pois läheisyydestään: »Mene, pidä hauskaa, sano heille, että tanssisivat, että kaikki iloitsisivat, 'pyöri tupa, pyöri uuni', niinkuin silloin, niinkuin silloin!» huuteli hän yhä. Hän oli hyvin innoissaan. Ja Mitja riensi panemaan toimeen. Kuoro keräytyi viereiseen huoneeseen. Se huone, jossa he olivat tähän saakka istuneet, oli kaiken lisäksi ahdaskin, karttuuniverholla kahtia jaettu, ja täälläkin oli verhon takana iso sänky paksuine höyhenpatjoineen ja karttuunityynykasoineen. Kaikissa tämän talon neljässä »siistissä» huoneessa oli sängyt. Grušenjka asettui aivan oven kohdalle. Mitja siirsi hänelle siihen nojatuolin: aivan näin oli Grušenjka istunut myös »silloin», sinä päivänä, jolloin he ensi kertaa pitivät täällä hauskaa, ja tästä hän oli katsellut touhua ja tanssia. Samat tytöt olivat nyt kerääntyneet kuin silloinkin. Juutalaiset viuluineen ja sitroineen olivat myös saapuneet, ja lopulta saapui myös hartaasti odotettu viini- ja herkkulähetys kolmivaljakolla. Mitja touhusi. Huoneeseen tuli katselemaan syrjäisiäkin, talonpoikia ja eukkoja, jotka jo olivat olleet makaamassa, mutta olivat heränneet ja vainusivat tavallisuudesta poikkeavaa kestitystä, kuten kuukausi takaperin. Mitja tervehti ja syleili tuttuja, tunnusteli ennen näkemiään kasvoja, availi pulloja ja kaatoi kenelle vain sattui. Samppanjaa halusivat suuresti ainoastaan tytöt, talonpojista oli mieluisampaa rommi ja konjakki ja varsinkin kuuma toti. Mitja järjesti niin, että kaikille tytöille keitettiin suklaata, ja määräsi, että kaiken yötä piti olla toiminnassa kolme teekeitintä, jotta jokainen tulija saisi teetä ja totia: kestittäköön jokaista, joka sitä haluaa. Sanalla sanoen, alkoi säädytön ja järjetön hummaus, mutta Mitja oli kuin omassa elementissään, ja mitä päättömämmäksi kaikki muuttui, sitä enemmän hän vilkastui. Jos niinä hetkinä joku talonpoika olisi pyytänyt häneltä rahaa, niin hän heti olisi vetänyt esille koko tukkunsa ja alkanut jaella oikealle ja vasemmalle aivan laskematta. Tästäpä syystä, luultavasti hoidellakseen Mitjaa, hänen ympärillään kieppui melkein myötäänsä isäntä, Trifon Borisytš, joka nähtävästi oli jo päättänyt olla ensinkään käymättä makaamaan tänä yönä, mutta joka kuitenkin joi vähän (hän nautti kaiken kaikkiaan vain yhden lasin totia) ja valvoi valppaasti omalla tavallaan Mitjan etuja. Niinä hetkinä, joina se oli tarpeellista, hän hillitsi häntä ystävällisesti ja matelevasti ja sai hänet luopumaan aikeistaan, ei sallinut hänen tarjoilla, niinkuin »silloin», moukille »sikareita ja reiniläistä viiniä» eikä, Jumala siitä varjelkoon, rahoja, sekä paheksui suuresti, kun tytöt joivat likööriä ja söivät konvehteja: »Täitä täynnä ne vain ovat, Mitri Fjodorovitš», puhui hän, »minä töytäisen jokaista heistä polvellani ja käsken heitä pitämään sitä vielä kunniana heille, — sellaisia ne ovat!» Mitja mainitsi vielä kerran Andreista ja käski lähettämään hänelle totia: »Minä loukkasin häntä äsken», toisti hän heikontuneella ja liikutetulla äänellä. Kalganov ei ensin tahtonut juoda, eikä tyttöjen kuoro häntä alussa kovinkaan miellyttänyt, mutta juotuaan vielä kaksi pikaria samppanjaa hän tuli hirveän iloiseksi, asteli huoneissa, nauroi ja kehui kaikkea ja kaikkia, sekä lauluja että soittoa. Maksimov autuaana ja humalaisena pysytteli kaiken aikaa hänen seurassaan. Grušenjka, joka myös oli alkanut humaltua, osoitti Mitjalle Kalganovia: »Kuinka miellyttävä hän on, miten ihastuttava poika!» Ja Mitja juoksi innoissaan suutelemaan Kalganovia ja Maksimovia. Oi, hänellä oli paljon aavistuksia; ei mitään sellaista ollut Grušenjka hänelle sanonut ja nähtävästi tahallaan väittikin sanomasta, loi vain väliin häneen ystävällisen, mutta tulisen silmäyksen. Viimein Grušenjka äkkiä tarttui lujasti hänen käteensä ja veti hänet väkisin luokseen. Itse istui Grušenjka silloin nojatuolissa oven luona.

— Kuinka sinä äsken astuitkaan tänne sisälle? Kuinka astuitkaan sisälle!… Minä aivan pelästyin. Kuinka sinä tahdoit luovuttaa minut hänelle, mitä? Tahdoitko todellakin?

— En tahtonut tuhota onneasi! — lepersi Mitja autuaana. Mutta Grušenjka ei tarvinnut vastausta:

— No, mene… pidä hauskaa, — ajoi hän häntä taas luotaan, — älä itke, kutsun sinua taas.

Ja Mitja riensi pois, mutta Grušenjka alkoi taas kuunnella lauluja ja katsella tanssia seuraten katseellaan Mitjaa, missä tämä vain oli, ja neljännestunnin kuluttua hän taas kutsui Mitjaa, joka heti riensi hänen luokseen.

— No, istuudu nyt viereeni, kerro, kuinka sinä eilen sait tietää, että minä olin tullut tänne; keneltä kuulit ensimmäiseksi?

Ja Mitja alkoi kertoa, katkonaisesti, sotkuisesti, kiihkeästi, mutta hänen kertomuksensa oli kuitenkin omituinen, hän rypisti usein yhtäkkiä kulmiaan ja katkaisi puheensa.

— Ei se mitään… jätin sinne erään sairaan. Jos hän olisi tullut terveeksi, jos tietäisin hänen tulevan terveeksi, niin antaisin heti kymmenen vuotta elämästäni!

— No, mitäpä hänestä, jos hän on sairas. Aiotko sinä todellakin huomenna ampua itsesi, kuinka tyhmä oletkaan, ja minkätähden? Minä pidän semmoisista ajattelemattomista, niinkuin sinä olet, — puhua lallatti Grušenjka hänelle jo hiukan kankealla kielellä, — sinä olet siis valmis tekemään minun tähteni mitä tahansa? Eikö niin? Aioitko sinä, tyhmyri, todellakin ampua itsesi huomenna! Ei, odotahan vielä, huomenna minä kenties sanon sinulle yhden pikku sanan… tänään en sano, vaan huomenna. Sinä kai tahtoisit tänään? Ei, tänään minä en tahdo… No, mene, mene nyt, pidä hauskaa.

Kerran Grušenjka kuitenkin kutsui hänet luoksensa aivan kuin ymmällä ollen ja huolestuneena.

— Minkätähden olet surullinen? Minä näen, että olet suruissasi… Ei, kyllä minä näen, — lisäsi hän katsoen terävästi Mitjaa silmiin. — Vaikka sinä tuolla suuteletkin talonpoikia ja huudat, niin minä näen kuitenkin jotakin. Ei, pidä sinä hauskaa, minä olen iloinen ja ole sinäkin… Minä rakastan erästä täällä, arvaa ketä?… Ai, katso: minun poikani on nukahtanut, päihtyi sydänkäpynen.

Hän puhui Kalganovista: tämä oli todellakin päihtynyt ja nukahtanut hetkiseksi sohvalle istualleen. Eikä hän ollut nukkunut ainoastaan päihtymyksen takia, vaan hänen mielensä oli jostakin syystä äkkiä tullut surulliseksi tai, kuten hän sanoi, »ikäväksi». Kovin hänen mieltään masensivat lopulta tyttöjen laulutkin, jotka alkoivat muuttua, sitä mukaa kuin juominki kehittyi, kovin rivoiksi ja hillittömiksi. Ja samoin heidän tanssinsakin: kaksi tyttöä pukeutui karhuiksi, ja Stepanida, reipas tyttö keppi kädessä, oli olevinaan karhunkuljettaja ja alkoi näitä »näyttää». »Iloisemmin, Marja», huusi hän, »muuten saat kepistä!» Karhut kaatuivat lopulta maahan perin rivoon asentoon, ja paikalle sankkana joukkona kerääntyneet kaikenlaiset talonpojat ja akat nauraa hohottivat kovasti. »Antaa heidän, antaa heidän teuhata», puhui Grušenjka toimessaan, kasvoissa autuas ilme, »kun sattuu jonkin kerran ilon päivä, niin eivätkö ihmiset pitäisi hauskaa?» Kalganov sensijaan oli sen näköinen, kuin hän olisi saanut likaa päälleen: »Sikamaisuutta se kaikki on, tämä kansanomainen homma», huomautti hän mennen pois, »nämä ovat heidän kevätleikkejään, kun he tallettavat auringon koko kesäyöksi». Mutta erikoisen epämiellyttävä hänestä oli eräs »uusi» laulu, jota laulettiin reippaalla tanssisävelellä ja jossa puhuttiin siitä, kuinka herra ajeli ja kyseli tytöiltä:

Ja paljon ajoi ohi tällä tavoin väkeä, joka kyseli tytöiltä näin, muiden muassa sotamies:

Tässä seurasi erittäin rivo säe, joka laulettiin aivan kainostelematta ja herätti suurta riemastusta kuuntelevassa yleisössä. Juttu päättyi viimein kauppiaaseen:

— Se on aivan eilispäivän laulu, — huomautti hän ääneen, — ja kuka niitä heille sepustaneekin! Puuttuu vain, että rautatieläinen tai juutalainen ajaisi ohi ja kysyisi tytöiltä: nämä veisivät voiton kaikista. Ja miltei loukkaantuneena hän samassa selitti, että hänen on ikävä, istahti sohvaan ja vaipui äkkiä uneen. Hänen kauniit kasvonsa kalpenivat hiukan ja painuivat sohvatyynyä vastaan.

— Katso, miten kaunis hän on! — sanoi Grušenjka taluttaen Mitjan hänen luokseen, — minä kampasin äsken hänen hiuksiaan, tukka on pehmoinen kuin pellava ja sakea…

Ja kumartuen ihastuneena hänen ylitseen Grušenjka suuteli hänen otsaansa. Kalganov avasi heti silmänsä, katsahti häneen, nousi seisomaan ja kysyi huolestuneen näköisenä: missä Maksimov on?

— Kas, mitä hän kaipaa, — alkoi Grušenjka nauraa, — istuhan kanssani hetkinen. Mitja, käväise etsimässä hänen Maksimovinsa.

Selville kävi, että Maksimov ei enää poistunut tyttöjen parista, juoksi vain silloin tällöin kaatamassa itselleen likööriä ja oli juonut suklaata kaksi kuppia. Hänen kasvonsa olivat tulleet punaisiksi, nenä punoitti, silmät olivat tulleet kosteiksi ja imelän näköisiksi. Hän juoksi luo ja ilmoitti tahtovansa heti »erään sävelaiheen» mukaan tanssia sabotière-tanssin.

— Minua näet on lapsena opetettu tanssimaan kaikkia noita hienoja suuren maailman tansseja…

— No mene, mene hänen kanssaan, Mitja, minä katson täältä, miten hän siellä tanssii.

— Ei, minäkin menen katsomaan, — huudahti Kalganov hyläten perin naiivilla tavalla Grušenjkan ehdotuksen, että istuisi hänen seurassaan. Ja kaikki lähtivät katsomaan. Maksimov tanssi todellakin tanssinsa, mutta ei saanut erikoisesti ihastumaan juuri muita kuin Mitjan. Koko tanssi oli vain jonkinmoista hyppelyä ja jalkojen vääntämistä sivuille, jalkapohjat ylöspäin, ja joka hyppäyksellä Maksimov löi kämmenellään jalkapohjiinsa. Kalganovia se ei ollenkaan miellyttänyt, mutta Mitja suuteli tanssijaa.

— No, kiitoksia, olet ehkä väsynyt, mitä katselet tänne: tahdotko konvehdin, vai mitä? Kenties tahdot sikarin?

— Minä olen tässä juonut likööriä… Eikö teillä ole suklaakonvehteja!

— Tuossa pöydällähän on kokonainen kuorma, valitse mieleisesi, sinä kyyhkyssielu!

— Ei, minä tarkoitan sellaista, jossa olisi vaniljaa… vanhoille ukoille… hihii!

— Kuulkaa! — sanoi ukko ja kumartui äkkiä aivan Mitjan korvan luo. — Tuo tyttö tuossa, Marjuška, hihii! Kuinka minä voisin, jos se käy päinsä, tutustua häneen, teidän hyvyytenne avulla…

— No, hyvä on, hyvä on. Täällä, veliseni, vain juodaan ja tanssitaan, mutta muuten, perhana vieköön! Odota… Syö aluksi, Syö aluksi, syö, juo, riemuitse. Etkö tarvitse rahoja?

Mitjan pää oli kuuma. Hän meni ulos eteisestä ylemmälle puiselle parvekkeelle, joka pihan puolella reunusti osan koko rakennusta. Raitis ilma virkisti häntä. Hän seisoi yksin pimeydessä, nurkassa, ja tarttui äkkiä molemmin käsin päähänsä. Hänen eri suuntiin hajaantuneet ajatuksensa yhtyivät äkkiä, eri tunteet sulivat yhteen, ja kaikki oli selvää. Kauhea, peloittava selvyys! »Jos ampuu itsensä, niin milloin sitten, jos ei nyt?» välähti hänen mielessään. »Kävisi ottamassa pistolin, toisi sen tänne, ja tässä samassa likaisessa ja pimeässä nurkassa tekisi lopun kaikesta.» Melkein minuutin hän seisoi epäröiden. Äsken, kun hän kiiti tänne, seisoi hänen takanaan häpeä, hänen tekemänsä, jo suoritettu varkaus ja tuo veri, veri!… Mutta silloin oli helpompi, oi, helpompi! Silloinhan kaikki jo oli lopussa: hän oli menettänyt Grušenjkan, luovuttanut hänet, Grušenjka oli häneltä mennyttä, oli kadonnut, — oi, tuomio oli silloin ollut hänelle helpompi, oli ainakin näyttänyt hänestä välttämättömältä, ehdottomasti tarpeelliselta, sillä mikä syy hänellä oli jäädä maailmaan? Mutta nyt? Oliko asia nyt sama kuin silloin? Nyt oli ainakin yksi aave, hirvitys, hävinnyt: tuo Grušenjkan »entinen», hänen kiistämätön, kohtalokas miehensä oli kadonnut jäljettömiin. Peloittava aave oli äkkiä muuttunut niin pieneksi, niin hullunkuriseksi; se oli kannettu käsillä makuuhuoneeseen ja pantu lukon taakse. Se ei palaa koskaan. Grušenjkaa hävettää, ja hänen silmistään hän jo näkee, ketä hän rakastaa. Mutta juuri nyt, kun voisi elää… ei saakaan, ei saa elää, voi kirousta! »Jumala, herätä eloon aidan luo kaadettu! Vie tämä kauhea kalkki pois minulta! Olethan Sinä tehnyt ihmeitä, Jumala, samanlaisten syntisten takia kuin minäkin! Mitäs, mitäs jos ukko onkin hengissä? Oi, silloin minä poistan muun häpeän varjon, minä annan takaisin varastetut rahat, minä toimitan ne takaisin, hankin vaikka maan alta… Häpeästä ei jää jälkiä muualle kuin ainaiseksi minun sydämeeni! Mutta ei, ei, oi, mahdottomia, halpamaisia haaveita! Voi kirousta!»

Mutta kuitenkin oli kuin jonkin valoisan toivon säde olisi välähtänyt hänelle pimeydessä. Hän syöksyi paikaltaan ja riensi huoneisiin — hänen luokseen, hänen luokseen taas, joka ainaiseksi oli hänen kuningattarensa! »Eikö yksi tunti, yksi minuutti hänen rakkauttaan maksa koko muuta elämää, vaikkapa häpeän tuskissa?» Tämä hurja kysymys valtasi hänen sydämensä. »Hänen luokseen, vain hänen luokseen, häntä tahdon nähdä ja kuulla ja olla mitään ajattelematta, unohtaa kaikki, vaikkapa vain tämän yön ajaksi, tunniksi, silmänräpäykseksi!» Aivan eteisen ovella, vielä parvekkeella, hän töksähti isäntään Trifon Borisytšiin. Tämä näytti hänestä synkältä ja huolestuneelta ja näytti olevan häntä etsimässä.

— En, en teitä, — sanoi isäntä aivan kuin olisi äkkiä ällistynyt. —
Mitäpä minä teitä etsisin? Entä te… missä te olitte?

— Miksi sinä olet niin ikävissäsi? Etköhän ole äkäinen? Odota, kohta pääset nukkumaan… Paljonko kello on?

»Mikä häntä vaivaa?» ajatteli Mitja sivumennen ja juoksi huoneeseen, missä tytöt tanssivat, mutta Grušenjka ei ollut siellä. Sinisessä huoneessa hän ei myöskään ollut; Kalganov siellä yksinään uinaili sohvalla. Mitja katsahti verhojen taakse — hän oli siellä. Hän istui nurkassa, arkulla, ja nojaten käsiään ja päätään vieressä seisovaan sänkyyn hän itki katkerasti, koetti kaikin voimin pysyä lujana ja pidättää ääntään, ettei kuultaisi. Nähtyään Mitjan hän viittasi tätä luokseen, ja kun tämä riensi luo, niin hän tarttui voimakkaasti hänen käteensä.

— Mitja, Mitja, minähän rakastin häntä! — alkoi hän puhua hänelle kuiskaten. — Rakastin häntä niin paljon, kaikki viisi vuotta, koko, koko tämän ajan! Häntäkö minä rakastin vai ainoastaan vihaaniko? Ei, häntä! Oh, häntä! Minähän valehtelen, että rakastin ainoastaan vihaani enkä häntä! Mitja, minähän olin vain seitsemäntoistavuotias silloin, hän oli silloin minulle niin ystävällinen, niin iloinen, lauloi minulle lauluja… Tai ainakin näytti silloin minusta, tyttöhupakosta, sellaiselta… Mutta nyt, hyvä Jumala, eihän tämä ole se sama, ei ole ollenkaan hän. Eikä hän ole se kasvojensakaan puolesta, ei ensinkään hän. Minä en tuntenutkaan häntä kasvoista. Tulin tänne Timofein kyyditsemänä ja ajattelin kaiken aikaa, ajattelin koko matkan: »Kuinka kohtaan hänet, mitä sanonkaan, kuinka me katsomme toisiamme?…» Sydäntäni ihan ahdisti, mutta täällä hän aivan kuin valeli kipasta likavettä päälleni. Puhuu aivan kuin opettaja: kaikki on niin oppinutta, arvokasta, otti vastaan niin arvokkaasti, että jouduin aivan ymmälle. En osannut mitään sanoa. Luulin alussa hänen häpeävän tuota pitkää puolalaistansa. Istun, katson heitä ja mietin: miksi minä nyt en osaa puhua hänen kanssaan sanaakaan? Tiedätkö, hänet on pilannut hänen vaimonsa, jonka kanssa hän silloin minut hylättyään meni naimisiin… Tämä on saanut hänet muuttumaan toisenlaiseksi. Mitja, mikä häpeä! Oh, minua hävettää, Mitja, hävettää, oh, koko elämäni minua hävettää! Kirotut, kirotut olkoot nämä viisi vuotta, kirotut! — Ja taas alkoivat kyyneleet tulvia hänen silmistään, mutta hän ei päästänyt irti Mitjan kättä, vaan piti siitä lujasti kiinni.

— Mitja, ystäväni, odota, älä mene, tahdon sanoa sinulle sanasen, — kuiskasi hän ja kohotti äkkiä kasvonsa häntä kohti. — Kuule, sano sinä minulle, ketä minä rakastan? Minä rakastan täällä yhtä miestä. Kuka on se mies? Sano sinä se minulle. — Hänen kyynelistä turvonneita kasvojaan valaisi hymy, silmät loistivat puolipimeässä. — Astui äsken sisään uljas mies, ja ihan sydämeni kutistui: »Hupsu olet, tuotahan sinä rakastat», niin kuiskasi heti sydän. Sinä astuit sisälle, ja kaikki valkeni. Mutta mitä hän pelkää? — ajattelen. Sinähän olit peloissasi, aivan peloissasi, et osannut puhua. Eihän hän, ajattelen, heitä pelkää, — voisitko sinä ketään pelästyä? Minua hän pelkää, ajattelen, ainoastaan minua. Sinulle, pikku hölmölle, on siis Fenja kertonut, miten minä huusin Aljošalle ikkunasta, että olen tunnin verran rakastanut Mitenjkaa ja nyt olen menossa rakastamaan… toista. Mitja, Mitja, kuinka saatoinkaan minä hölmö ajatella rakastavani toista sinun jälkeesi! Annatko anteeksi, Mitja? Annatko minulle anteeksi vai etkö? Rakastatko? Rakastatko?

Hän hypähti pystyyn ja tarttui Mitjaa molemmin käsin olkapäihin. Mitja katseli riemusta sanattomana häntä silmiin kasvoihin, hänen hymyänsä, syleili häntä äkkiä voimakkaasti ja alkoi häntä suudella.

— Annatko anteeksi, että kiusasin? Minähän kiusasin teitä kaikkia ilkeydessäni. Minähän ilkeyksissäni tahallani panin tuon ukkorahjuksen pään pyörälle… Muistatko, kuinka sinä kerran joit luonani ja löit lasisi rikki? Minä muistin sen tänään ja löin tänään myös lasini murskaksi, join »alhaisen sydämeni» maljan. Mitja, ystäväni, miksi sinä et suutele minua? Yhden kerran suuteli ja sitten riuhtaisihe irti, katsoo, kuuntelee… Mitäpä minussa on kuuntelemista! Suutele minua, suutele kovemmin, kas niin. Kun kerran rakastaa niin rakastaa! Sinun orjasi olen tästä lähin, orjasi koko elämäni ajan! Ihanaa on olla orja!… Suutele! Lyö minua, kiusaa minua, tee jotakin minulle… Oh, minua pitää todellakin kiduttaa… Seis! Odota, myöhemmin, en tahdo näin… — hän työnsi hänet äkkiä pois: — Mene matkaasi, Mitjka, menen nyt ja juon viiniä, tahdon olla päissäni, lähden heti päissäni tanssimaan, lähden, lähden!

Hän riisti itsensä irti hänen sylistään verhojen takaa. Mitja lähti huoneesta hänen jäljessään kuin juopunut. »Olkoon, tapahtukoon nyt mitä tahansa — yhdestä hetkestä annan koko maailman», välähti hänen päässään. Grušenjka tyhjensi todellakin yhdellä henkäyksellä vielä lasin samppanjaa ja tuli yhtäkkiä hyvin juovuksiin. Hän istuutui nojatuoliin entiselle paikalleen autuaasti hymyillen. Hänen poskensa hehkuivat, huulet olivat tuliset, hänen säkenöivät silmänsä tulivat sameiksi, intohimoinen katse kiehtoi. Kalganovkin tunsi kuin piston sydämessään ja meni hänen luokseen.

— Tunsitko, kuinka minä sinua äsken suutelin nukkuessasi? — lepersi Grušenjka hänelle. — Olen nyt aivan päissäni, niin se on… Etkö sinä ole hutikassa? Ja miksi Mitja ei juo? Miksi sinä et juo, Mitja, minä olen juonut, mutta sinä et juo…

— Olen juopunut! Muutenkin olen juopunut… sinusta olen juopunut, mutta nyt tahdon juopua viinistäkin. — Hän tyhjensi vielä lasin ja — se oli hänestä itsestään omituista — vasta tästä viimeisestä lasista hän juopuikin, juopui yhtäkkiä, mutta siihen asti oli ollut koko ajan selvä, hän muisti sen. Tästä hetkestä lähtien kaikki alkoi pyöriä hänen ympärillään niinkuin kuumehoureessa. Hän kulki, nauroi, puheli kaikkien kanssa ja teki kaiken tämän jo aivan kuin itse tietämättään. Vain yksi liikkumaton ja polttava tunne oli hänessä selvänä joka hetki, »aivan kuin hehkuva hiili sielussa», muisteli hän myöhemmin. Hän meni tavan takaa Grušenjkan luo, istuutui hänen viereensä, katseli häntä, kuunteli häntä… Grušenjka taas oli tullut hirveän puheliaaksi, hän kutsui kaikkia luokseen, viittasi äkkiä luokseen jonkun tytön kuorosta, tämä tuli, ja Grušenjka joko suuteli häntä ja päästi sitten menemään tai toisinaan siunasi tehden kädellään häntä kohti ristinmerkin. Hetkinen vielä ja hän saattoi ruveta itkemään. Suuresti ilahdutti häntä myös »ukon käppyrä», niinkuin hän nimitti Maksimovia. Tämä juoksi vähän väliä suutelemaan Grušenjkan kätösiä »ja jokaista sormea», ja tanssi lopuksi vielä erään tanssin säestäen sitä itse laulamalla erään vanhan laulun. Erittäin innokkaasti hän tanssi sen kohdan, jossa hän lauloi:

Sika panee röh-röh-röh, vasikka taas öh-öh-öh, ankka panee kva-kva-kva, hanhi sanoo ha-ha-ha, kana karsinassa käyskenteli, ka-ka-ka-ka-ka-ka laususkeli, ai, ai, laususkeli!

— Anna hänelle jotakin, Mitja, — sanoi Grušenjka, — lahjoita hänelle, hänhän on köyhä. Ah, köyhät, sorretut!… Tiedätkö, Mitja, minä menen luostariin. Ei, ihan totta, menen vielä joskus. Minulle sanoi Aljoša tänään sanoja koko elämän ajaksi… Niin… Mutta tänään tanssikaamme. Huomenna luostariin, mutta tänään tanssitaan. Minä tahdon kujeilla, hyvät ihmiset, no mitäpä siitä, Jumala antaa anteeksi. Jos minä olisin Jumala, niin antaisin anteeksi kaikille ihmisille: »Rakkaat syntiseni, tästä päivästä lähtien annan anteeksi kaikille.» Mutta minä menen pyytämään anteeksiantoa: »Antakaa anteeksi, hyvät ihmiset, tyhmälle akalle, siinä se.» Peto minä olen, se minä olen. Minä tahdon rukoilla. Minä olen antanut sipulin. Sellaisen pahantekijän kuin minun tekee mieli rukoilla. Mitja, tanssikoot, älä häiritse heitä. Kaikki ihmiset maailmassa ovat hyviä, aivan jok'ikinen. Hyvä on olla maailmassa. Vaikka me olemmekin huonoja, niin hyvä on maailmassa, me olemme huonoja ja hyviä, sekä huonoja että hyviä… Ei, sanokaa, minä kysyn teiltä, tulkaa kaikki luokseni, niin minä kysyn: sanokaa minulle kaikki tämä asia: miksi minä olen niin hyvä? Minähän olen hyvä, minä olen hyvin hyvä… No, sanokaa siis: miksi minä olen niin hyvä? — Näin leperteli Grušenjka humaltuen humaltumistaan ja selitti viimein tahtovansa heti itse tanssia. Hän nousi nojatuolista ja horjahti. — Mitja, älä anna minulle enää viiniä, jos pyydän, niin älä anna. Viini ei anna rauhaa. Kaikki pyörii, uuni ja kaikki pyörii. Minä tahdon tanssia. Katsokoot kaikki, miten minä tanssin… kuinka hyvin ja kauniisti minä tanssin…

Aikomus oli vakava: hän otti taskustaan valkean batistiliinan ja tarttui sen kulmaan oikealla kädellään heilutellakseen sitä tanssiessaan. Mitja alkoi puuhata, tytöt vaikenivat ollakseen valmiina kuorossa virittämään tanssilaulun heti kehoituksen saatuaan. Kuultuaan Grušenjkan itsensä aikovan tanssia Maksimov alkoi vinkua innostuksesta ja lähti hyppelemään hänen edessään laulellen:

— Šš! Mitja, miksi eivät tule? Tulkoot kaikki… katsomaan. Kutsu myös ne sieltä, lukon takaa… Miksi sinä panit heidät lukon taakse? Sano heille, että minä tanssin, katsokoot hekin, kuinka minä tanssin…

Mitja meni humalaisen puhdilla lukitun oven luo ja alkoi kolkuttaa herrojen ovea nyrkillään..

— Hoi, te siellä… Podvysotskit! Tulkaa ulos, hän tahtoo tanssia, kutsuu teitäkin.

— Mutta sinä olet apulaislurjus! Pikkuruinen puolalaislurjuspahanen, se sinä olet.

— Lakatkaa toki pilkkaamasta Puolaa, — huomautti Kalganov vakavasti; hänkin oli aika lailla päissään.

— Ole vaiti, nulikka! Jos minä sanoin häntä lurjukseksi, niin eihän se ole koko Puolan haukkumista. Eihän yksi lurjus ole sama kuin Puola. Ole vaiti, kiltti poika, syö konvehtia.

— Ah, millaisia he ovatkaan! Eiväthän he ole ihmisiäkään. Miksi he eivät tahdo tehdä sovintoa? — sanoi Grušenjka ja astui esille tanssiakseen. Kuoro kajahdutti: »Ah, mun palatsini, palatsini.» Grušenjka heitti päänsä taaksepäin, hänen huulensa avautuivat puoleksi, hän hymyili, heilautti liinaansa ja äkkiä hän horjahtaen paikallaan jäi empien seisomaan keskelle huonetta.

— Olen heikko… — lausui hän kiusaantuneella äänellä, — suokaa anteeksi, tunnen itseni heikoksi, en voi… Anteeksi…

Hän kumarsi kuorolle ja alkoi sitten kumarrella kaikkiin neljään suuntaan vuoroonsa:

— On vähän päissään, rouva pieni, on ryypännyt, kaunokainen, — kuului ääniä.

— Mitja, vie minut pois… ota minut, Mitja, — lausui Grušenjka voimattomana. Mitja riensi hänen luokseen, otti hänet käsivarsilleen ja juoksi kalliin saaliinsa kanssa verhojen taakse. »No, nyt minä lähden pois», ajatteli Kalganov ja sulki sinisestä huoneesta poistuessaan jälkeensä oven molemmat puolikkaat. Mutta kemut salissa jatkuivat ja ilon pauhina tuli yhä suuremmaksi. Mitja pani Grušenjkan vuoteelle ja hänen huulensa imeytyivät suutelemaan häntä.

— Älä kajoa minuun… — lepersi Grušenjka hänelle rukoilevalla äänellä, — älä kajoa, en vielä ole omasi… Sanoin olevani omasi, mutta älä sinä koske minuun… säästä… Niitten täällä ollessa, niitten lähettyvillä ei saa. Hän on täällä. Täällä on inhoittavaa…

— Tottelen! En ajattele… kunnioitan! — mutisi Mitja. — Niin, inhoittavaa on täällä, oi, häpeällistä. — Ja päästämättä Grušenjkaa syleilystään hän laskeutui lattialle sängyn viereen polvilleen.

— Minä tiedän, että vaikka sinä oletkin peto, niin sinä kuitenkin olet jalo, — puhui Grušenjka vaivalloisesti, — täytyy tehdä kunniallisella tavalla… vastaisuudessa se on kunniallista… ja meidänkin on oltava kunniallisia, meidänkin on oltava hyviä, ei petoja, vaan hyviä… Vie minut pois, vie minut kauas, kuuletko… Minä en tahdo täällä, vaan kaukana, kaukana…

— Oi, niin, niin, ehdottomasti! — puhui Mitja puristaen hänet syleilyynsä. — Minä vien sinut pois, me kiidämme pois… Oi, koko elämäni olen nyt valmis antamaan yhdestä vuodesta, kunhan vain ei tarvitsisi tietää tuosta verestä!

— Ei mistään! — sanoi Mitja hampaitaan kiristellen. — Gruša, sinä tahdot, että kaikki kävisi kunniallisesti, mutta minä olen varas. Minä varastin Katjkalta rahaa… Häpeä, häpeä!

— Katjkalta? Tuolta neidiltäkö? Ei, sinä et ole varastanut. Anna hänelle takaisin, ota minulta… Mitä huudat! Nyt on kaikki minun omani myös sinun. Mitä me rahalla teemme? Me joisimme ne kuitenkin… Olemme sitä maata, että joisimme. Menemme yhdessä mieluummin maata kyntämään. Minä tahdon muokata maata näillä käsillä. Täytyy tehdä työtä, kuuletko? Aljoša käski. Minusta ei tule sinun rakastajattaresi, minä olen uskollinen sinulle, olen sinun orjasi, teen työtä sinua varten. Me menemme neidin luo ja kumarramme molemmat pyytäen häneltä anteeksi ja lähdemme täältä pois. Jos hän ei anna anteeksi, niin lähdemme kuitenkin. Vie sinä hänelle rahat ja rakasta minua… Häntä älä rakasta. Älä enää rakasta häntä. Jos rupeat rakastamaan, niin minä kuristan hänet. Minä puhkaisen neulalla hänen molemmat silmänsä.

— Miksi Siperiaan? Mutta mikäpä siinä, mennään Siperiaan, jos tahdot, sama se… teemme työtä… Siperiassa on lunta… Minä rakastan ajaa lunta pitkin… pitää olla aisakello… Kuule, aisakello kilahtelee… Missä aisakello kilahtelee? Joku on tulossa… nyt kilinä jo lakkasikin.

Hän sulki voimattomana silmänsä ja näytti hetkeksi vaipuvan uneen. Kellon kilahtelu kuului todellakin jostakin kaukaa, ja äkkiä se vaikeni. Mitja painoi päänsä Grušenjkan rintaa vastaan. Hän ei huomannut, että aisakello oli lakannut kilisemästä, mutta hän ei huomannut myöskään sitä, että äkkiä myöskin laulut lakkasivat ja laulujen sekä juopuneen humun asemasta talossa yhtäkkiä alkoi vallita kuolemanhiljaisuus. Grušenjka avasi silmänsä.

— Mitä tämä on, olenko nukkunut? Niin… aisakello… Minä olen nukkunut ja nähnyt unta: olin ajavinani hevosella, lunta pitkin… aisakello helisee ja minä uinailen. Ajan rakkaan ihmisen kanssa, aivan kuin sinun kanssasi. Ja kaukana, kaukana… Syleilin ja suutelin sinua, painauduin sinua vastaan, minun on kylmä, ja lumi kimaltelee… Tiedätkö, jos yöllä lumi kimaltelee ja kuu hohtaa, niin minusta tosiaankin on niinkuin en olisi maan päällä… Minä heräsin, ja rakkaani on tässä vierelläni, on niin hyvä olla…

— Vierelläsi, — mutisi Mitja suudellen hänen vaatteitaan, rintaansa, käsiänsä. Ja äkkiä hänestä alkoi näyttää omituiselta: hänestä näytti, että Grušenjka katsoo suoraan eteensä eikä häneen, ei hänen kasvojaan, vaan yli hänen päänsä, kiinteästi ja omituisen liikkumattomana. Grušenjkan kasvoilla kuvastui yhtäkkiä ihmettely, melkeinpä pelästys.

— Mitja, kuka täällä katselee meitä? — kuiskasi hän äkkiä. Mitja käännähti ja näki, että joku todellakin oli raottanut verhoja ja näytti katselevan heitä. Eikä se tuntunut olevan vain yksi ainoa. Hän hypähti pystyyn ja astui nopeasti katselijan luo.

— Tänne, olkaa hyvä, tulkaa kanssamme tänne, sanoi hänelle jonkun ääni verraten hiljaa, mutta lujasti ja vaativasti.

Mitja tuli esille verhojen takaa ja jäi seisomaan liikkumattomana. Koko huone oli täynnä ihmisiä, mutta ei äskeisiä, vaan aivan uusia. Vilun väreet kulkivat nopeasti pitkin hänen selkäänsä, ja hän vavahti. Kaikki nämä ihmiset hän tunsi silmänräpäyksessä. Tuo pitkä ja pulska ukko, jolla oli päällystakki yllään ja kokardi hatussa, — se on kihlakunnan poliisipäällikkö Mihail Makarytš. Ja tämä »keuhkotautisen näköinen», siististi puettu keikari, »jonka saappaat aina ovat niin hyvin kiilloitetut», — hän on prokuraattorinapulainen. »Hänellähän on neljänsadan ruplan arvoinen kronometri, hän näytti kerran sitä.» Mutta tämä nuori, pienikokoinen, silmälasit nenällä… Mitja vain ei voinut muistaa hänen sukunimeään, mutta hän tuntee tämänkin miehen, on nähnyt hänet: hän on tutkija, tutkintatuomari, on äskettäin tullut »lakiopistosta». Tuo tuossa taasen on komisarius, Mavriki Mavrikitš, sen hän kyllä tuntee, se on tuttu mies. No, entä nuo, joilla on laatat, mitä varten ne ovat täällä? Ja vielä kaksi muuta miestä, talonpoikia… Mutta tuolla ovessa ovat Kalganov ja Trifon Borisytš…

— Hyvät herrat… Mitä te täällä, hyvät herrat? — oli Mitja lausumaisillaan, mutta äkkiä hän aivan kuin joutuen pois suunniltaan ja itse tietämättään huudahti kuuluvasti, niin kovasti kuin jaksoi:

Nuori mies, jolla oli silmälasit, astui yhtäkkiä esille joukosta ja tullen Mitjan luo alkoi tosin komeasti, mutta ikäänkuin kiirehtien puhua:

— Meillä on teille… sanalla sanoen, minä pyydän teitä tänne, tänne näin, sohvan luo… On olemassa pakottava välttämättömyys selvitellä asioita kanssanne.

— Ukko! — huudahti Mitja kiihkeästi. — Ukko ja hänen verensä!…
Ym-mär-rän!

Ja aivan kuin jalat olisivat pettäneet, hän melkein kaatui vieressään olevalle tuolille.

— Ymmärrätkö? Ymmärsit! Isänmurhaaja ja peto, isävanhuksesi veri huutaa sinua kohti! — karjaisi äkkiä Mitjan luo astuen vanha poliisipäällikkö. Hän oli aivan hillittömästi raivoissaan, punastui ja tärisi.

— Mutta tämähän on mahdotonta! — huudahti pienikokoinen nuori mies.
— Mihail Makarytš, Mihail Makarytš. Ei se ole niin, ei ole niin!…
Pyydän, että annatte minun yksin puhua… En mitenkään voinut odottaa
teidän puoleltanne moista episodia…

— Tämähän on houre, hyvät herrat, houre! — huudahteli poliisipäällikkö. — Katsokaa häntä: yöllä, humalassa, irstaan naisen kanssa ja isänsä veren tahrimana… Houretta! Houretta!

— Pyydän teitä kaikin voimin, hyvä ystävä Mihail Makarytš, tällä kertaa hillitsemään tunteitanne, — kuiskasi ukolle nopeasti prokuraattorinapulainen, — muuten minun on pakko ryhtyä…

Mutta pikkuinen tutkintotuomari ei antanut hänen puhua loppuun. Hän kääntyi Mitjan puoleen ja lausui lujasti, kuuluvasti ja arvokkaasti:

— Herra entinen luutnantti Karamazov, velvollisuuteni on ilmoittaa teille, että teitä syytetään isänne Fjodor Pavlovitš Karamazovin murhasta, joka on tapahtunut tänä yönä…

Hän tuntui vielä sanovan jotakin, myöskin prokuraattori näytti siihen jotakin lisäävän, mutta vaikka Mitja kuulikin, niin hän ei enää ymmärtänyt heitä. Hän tuijotti heihin kaikkiin hurjin katsein…

Pjotr Iljitš Perhotin, jonka me jätimme kolkuttamaan kaikin voimin kauppiaanleski Morozovin talon vahvaa, lukittua porttia, sai tietysti lopuksi aikaan sen, että hänelle avattiin. Kuultuaan niin rajusti kolkutettavan porttia Fenja, joka pari tuntia sitten oli niin kovasti pelästynyt eikä vieläkään mielenliikutuksen ja »miettimisen» takia ollut käynyt makaamaan, pelästyi nyt uudelleen saaden miltei hysteerisen kohtauksen: hän kuvitteli, että kolkuttaja taaskin oli Dmitri Fjodorovitš (vaikka hän itse oli nähnyt tämän lähtevän matkaan), sillä ei kukaan muu kuin hän voinut kolkuttaa noin »röyhkeästi». Hän syöksyi talonmiehen luo, joka jo oli herännyt ja oli kolkutuksen johdosta menossa portille, ja alkoi pyydellä, että tämä ei päästäisi sisälle. Mutta talonmies kysyi tulijalta, kuka tämä oli, ja saatuaan sen tietää sekä kuultuaan hänen tahtovan tavata Fedosja Markovnaa hyvin tärkeän asian vuoksi, päätti viimein avata. Tultuaan Fedosja Markovnan luo edelleen samaan keittiöön, jolloin Fenja »epäluulojen takia» pyysi, että myös talonmies saisi tulla sisälle, Pjotr Iljitš alkoi kuulustella Fenjaa ja sai heti selville kaikkein tärkeimmän asian: t.s. että Dmitri Fjodorovitš juostessaan pois etsimään Grušenjkaa oli siepannut survinastiasta survimen, mutta että hänellä ei takaisin tullessaan ollut survinta, vaan hänen kätensä olivat veriset: »ja veri tihkui yhä niistä, tihkuu, tihkuu tihkumistaan!» huudahteli Fenja, joka nähtävästi itse oli keksinyt tämän yksityiskohdan pelästyneessä mielikuvituksessaan. Veriset kädet oli nähnyt Pjotr Iljitš itsekin, vaikka veri niistä ei tihkunutkaan, ja hän itse oli auttanut niiden pesemisessä, mutta kysymyshän ei ollutkaan siitä, miten pian ne olivat kuivuneet, vaan siitä, mihin nimenomaan Dmitri Fjodorovitš oli juossut survin mukanaan, t.s. oliko varmaa, että hän oli juossut Fjodor Pavlovitšin luo ja mistä sen voi niin varmasti päättää? Tähän kohtaan Pjotr Iljitš kiintyi seikkaperäisesti, ja vaikka hän loppujen lopuksi ei saanutkaan mitään varmasti selville, niin hänessä kuitenkin syntyi melkeinpä vakaumus, että Dmitri Fjodorovitš ei ollut voinut juostakaan mihinkään muualle kuin isänsä taloon ja että siellä siis välttämättömästi oli täytynyt jotakin tapahtua. »Mutta kun hän palasi», lisäsi Fenja järkytettynä, »ja minä tunnustin hänelle kaikki, niin sitten minä aloin häneltä kysellä: miksi teillä, ystävä-kulta, Dmitri Fjodorovitš, on molemmat kädet veressä, ja silloin hän vastasi siihen tapaan, että se on ihmisverta ja että hän juuri oli tappanut ihmisen, — sen hän suoraan tunnusti ja täällä hän minun edessäni kaikkea katuikin, mutta juoksi sitten äkkiä ulos niinkuin mielipuoli. Minä istuuduin ja aloin ajatella: minne hän nyt lähti juoksemaan kuin mieletön? Menee Mokrojeen, ajattelen, ja tappaa siellä rouvan. Minä juoksin häntä rukoilemaan, ettei tappaisi rouvaa, juoksin hänen asuntoonsa, mutta Plotnikovien puodin luona katson ja näen, että hän on jo lähdössä ja että hänen kätensä eivät enää ole veressä» (Fenja oli tämän huomannut ja muisti sen). Ämmä, Fenjan isoäiti, vahvisti, mikäli voi, oikeiksi kaikki tyttärentyttärensä todistukset. Kyseltyään vielä yhtä ja toista Pjotr Iljitš lähti talosta vielä kiihtyneempänä ja levottomampana kuin oli sinne tullut.

Luulisi, että hänen luonnollisin ja lähin tehtävänsä nyt olisi ollut mennä Fjodor Pavlovitšin taloon, ottaa selville, oliko siellä jotakin tapahtunut, ja jos oli, niin mitä oli tapahtunut, ja päästyään asiasta epäämättömästi varmuuteen mennä sitten vain poliisipäällikön luo, kuten Pjotr Iljitš jo olikin lujasti päättänyt. Mutta yö oli pimeä, Fjodor Pavlovitšin portti oli vahva, täytyy taas kolkuttaa, Fjodor Pavlovitšin kanssa hän on sangen vähän tuttu, — ja jos hän nyt kolkuttaa, niin hänelle avataan, ja voi olla, että siellä ei olekaan mitään tapahtunut, ja Fjodor Pavlovitš, joka on irvihammas, lähtee huomenna kaupungille kertomaan juttua, kuinka sydänyöllä hänen taloonsa tuppautui tuntematon virkamies Perhotin ottamaan selville, eikö häntä joku ollut tappanut. Skandaali! Mutta skandaalia Pjotr Iljitš pelkäsi enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Siitä huolimatta tunne, joka oli hänet vallannut, oli niin voimakas, että hän polkaistuaan vihaisesti jalallaan maata ja taas sadateltuaan itseään heti lähti uudelle matkalle, mutta ei Fjodor Pavlovitšin, vaan rouva Hohlakovin luo. Jos tämä, ajatteli hän, vastaa kysymykseen: onko hän antanut kolmetuhatta äsken, siihen ja siihen aikaan, Dmitri Fjodorovitšille, niin hän, siinä tapauksessa että vastaus on kieltävä, menee heti poliisipäällikön luo poikkeamatta Fjodor Pavlovitšin taloon; päinvastaisessa tapauksessa hän lykkää kaikki huomiseen ja palaa kotiinsa. Tässä on tietysti varsin selvää, että nuoren miehen päätös mennä yöllä, kellon ollessa melkein yksitoista, hänelle aivan tuntemattoman sivistyneen rouvan luo, herättää tämä kenties vuoteesta vastaamaan olosuhteisiin nähden ihmeelliseen kysymykseen, saattoi antaa paljon enemmän aihetta skandaaliin kuin Fjodor Pavlovitšin luo meno. Mutta näin tapahtuu toisinaan, varsinkin tämänlaatuisissa tapauksissa, kun kaikkein täsmällisimmät ja flegmaattisimmat ihmiset tekevät päätöksensä. Pjotr Iljitš taas oli tällä hetkellä kaikkea muuta kuin flegmaatikko! Hän muisteli myöhemmin koko elämänsä ajan, kuinka voittamaton levottomuus, joka sai hänet hetki hetkeltä yhä enemmän valtaansa, viimein muuttui aivan vaivaksi ja johti häntä toimimaan vasten hänen tahtoaan. Tietysti hän kuitenkin koko matkan torui itseään siitä, että menee tuon rouvan luo, mutta »vien, vien loppuun asian!» toisteli hän jo kymmenettä kertaa hampaitaan kiristäen ja täytti aikomuksensa, — vei loppuun asian.

Kello oli täsmälleen yksitoista, kun hän astui rouva Hohlakovin taloon. Hänet päästettiin pihaan jokseenkin pian, mutta kysymykseen: nukkuuko rouva jo vai eikö ole vielä käynyt makuulle? — talonmies ei voinut antaa täsmällistä vastausta, vaan ainoastaan sanoa, että tavallisesti käyvät tähän aikaan makaamaan. »Tuolla, ylhäällä, ilmoittautukaa; jos tahtovat ottaa teidät vastaan, niin ottavat, mutta jos eivät tahdo, niin eivät ota.» Pjotr Iljitš kiipesi ylös, mutta siellä tuli vaikeuksia. Lakeija ei tahtonut ilmoittaa vieraan tuloa, mutta kutsui kuitenkin lopulta tytön. Pjotr Iljitš pyysi kohteliaasti, mutta vakavasti tätä ilmoittamaan rouvalle, että eräs täkäläinen virkamies Perhotin on tullut erityisen asian johdosta, ja jos se ei olisi perin tärkeä asia, niin hän ei olisi uskaltanutkaan tulla — »nimenomaan, nimenomaan näillä sanoilla ilmoittakaa», pyysi hän tyttöä. Tämä poistui. Hän jäi odottamaan eteiseen. Rouva Hohlakov itse ei ollut vielä mennyt makuulle, mutta oli jo makuuhuoneessaan. Hän oli kiihdyksissä Mitjan äskeisestä käynnistä saakka ja aavisteli jo, että hänelle tänä yönä tulee taas tämmöisissä tapauksissa tavallinen päänsärky. Kuultuaan tytön ilmoituksen ja hämmästyen asiasta hän kuitenkin ärtyisästi käski ilmoittamaan, ettei ota vastaan, vaikkakin hänelle tuntemattoman »täkäläisen virkamiehen» odottamaton käynti tämmöiseen aikaan olikin tavattomasti herättänyt hänessä naisellista uteliaisuutta. Mutta Pjotr Iljitš päkisti tällä kertaa vastaan kuin muuli: kuultuaan kieltävän vastauksen hän pyysi tavattoman itsepintaisesti vielä kerran ilmoittamaan ja nimenomaan sanomaan »juuri näillä sanoilla», että hän oli tullut »erittäin tärkeän asian johdosta ja he kenties itse myöhemmin katuvat, jos nyt eivät ota häntä vastaan». »Minä syöksyin silloin aivan kuin päistikkaa eteenpäin», kertoi hän itse myöhemmin. Palvelustyttö katsahti häneen ihmetellen ja lähti toistamiseen ilmoittamaan. Rouva Hohlakov hämmästyi, ajatteli asiaa, tiedusti, millainen mies oli ulkonäöltään, ja sai kuulla, että »ovat hyvin hyvästi puettu, nuori ja hyvin kohtelias». Huomautamme sulkumerkkien sisällä ja sivumennen, että Pjotr Iljitš oli jokseenkin kaunis nuori mies ja tiesi sen itsekin. Rouva Hohlakov päätti tulla esille. Hän oli jo kotoisessa iltaviitassaan ja tohveleissa, mutta hän heitti hartioilleen mustan saalin. »Virkamiestä» pyydettiin astumaan vierashuoneeseen, samaan, jossa äsken oli otettu vastaan Mitja. Emäntä tuli esille vieraan puheille ankaran kysyvän näköisenä ja pyytämättä istumaan alkoi suoraan kysymällä: — Mitä haluatte?

— Olen uskaltanut vaivata teitä, hyvä rouva, yhteisen tuttumme Dmitri Fjodorovitš Karamazovin johdosta, — alkoi Perhotin, mutta tuskin hän oli lausunut tämän nimen, kun emännän kasvoissa äkkiä kuvastui mitä voimakkain suuttumus. Hän miltei vinkaisi ja keskeytti kiivaasti puhujan.

— Miten kauan, miten kauan minua kiusataan tuolla hirmuisella miehellä? — huusi hän raivostuneena. — Kuinka te uskallatte, hyvä herra, kuinka rohkenette häiritä teille tuntematonta naishenkilöä hänen talossaan ja tämmöisellä hetkellä… ja tulla hänen luokseen puhumaan miehestä, joka tuli juuri tänne, tähän samaan vierashuoneeseen, vain kolme tuntia takaperin tappaakseen minut, tömisytti jalkojaan ja lähti ulos sellaisella tavalla, ettei kukaan sillä tavoin lähde oikeitten ihmisten talosta. Tietäkää, hyvä herra, että minä teen teitä vastaan valituksen, että minä en anna teidän päästä rankaisematta, suvaitkaa heti jättää minut rauhaan… Minä olen äiti, minä heti… minä… minä…

— Suvaitkaa kuunnella loppuun, hyvä rouva, ainoastaan puoli minuuttia, minä selitän teille parilla sanalla kaiken, — vastasi Perhotin lujasti. — Tänään kello viisi iltapäivällä herra Karamazov toverina lainasi minulta kymmenen ruplaa, ja minä tiedän varmasti, että hänellä ei ollut rahoja, mutta niinikään tänään kello yhdeksän hän tuli luokseni asuntooni kantaen käsissään näkyvissä sadanruplan setelien pinkkaa, jossa oli arviolta kaksi tai kolmekin tuhatta ruplaa. Hänen kätensä ja kasvonsa olivat aivan veren tahrimat, ja hän itse teki mielipuolen vaikutuksen. Kysymykseen, mistä hän oli saanut niin paljon rahaa, hän vastasi täsmällisesti, että hän oli saanut ne juuri sitä ennen teiltä ja että te olitte lainannut hänelle kolmetuhatta, jotta hän lähtisi kultakaivokseen…

Rouva Hohlakovin kasvot ilmaisivat äkkiä tavatonta ja tuskaisaa mielenliikutusta.

— Herra Jumala! Hän on tappanut isävanhuksensa! — huudahti hän lyöden käsiään yhteen. — En minä ole antanut hänelle mitään rahoja, en mitään! Oi, juoskaa, juoskaa!… Älkää puhuko enää sanaakaan! Pelastakaa vanhus, juoskaa hänen isänsä luo, juoskaa!

— Anteeksi, hyvä rouva, te siis ette antanut hänelle rahaa? Te muistatte siis varmasti, että ette antanut hänelle minkäänlaista rahasummaa?

— En ole antanut, en ole antanut! Minä hylkäsin hänen pyyntönsä, koska hän ei osannut panna arvoa… Hän lähti pois raivostuneena ja jalkojaan tömisyttäen. Hän hyökkäsi minua kohti, mutta minä hyppäsin syrjään… Ja sanonpa teille vielä niinkuin miehelle, jolta nyt en aio enää mitään salata, että hän sylkäisikin päälleni, ajatelkaahan! Mutta miksi me seisomme? Ah, istuutukaa… Anteeksi, minä… Tai mieluummin juoskaa, teidän pitää juosta ja pelastaa onneton vanhus kauheasta kuolemasta!

— Ah, hyvä Jumala, tosiaankin! Mitä me nyt sitten teemme? Mitä te ajattelette, kuinka meidän nyt on tehtävä?

Hän oli kuitenkin pannut Pjotr Iljitšin istumaan ja istuutunut itse vastapäätä häntä. Pjotr Iljitš kertoi hänelle lyhyesti, mutta varsin selvästi asian kulun, ainakin sen osan siitä, jonka todistajana hän itse tänään oli ollut, kertoi myös äskeisestä käynnistään Fenjan luona ja sen, mitä hänelle oli kerrottu survimesta. Kaikki nämä yksityiskohdat järkyttivät tavattomasti kiihtynyttä rouvaa, joka tavan takaa huudahti ja peitti kasvonsa käsiinsä…

— Ajatelkaahan, minä aavistin tämän kaiken. Minulla on semmoinen erikoinen kyky, kaikki, mitä minä kuvittelen, se tapahtuukin. Kuinka monta, kuinka monta kertaa olenkaan katsonut tuota hirmuista miestä ja aina ajatellut: siinä on mies, joka loppujen lopuksi vielä tappaa minut. Ja niin kävikin… Nimittäin jos hän nyt ei tappanutkaan minua, vaan ainoastaan isänsä, niin varmaankin siksi, että tässä on ilmeisesti Jumalan sormi, joka minua suojeli, ja sitäpaitsi häntä itseään alkoi hävettää tappaa minut, sentähden että minä itse täällä, tällä paikalla, ripustin hänen kaulaansa jumalankuvan, joka on tehty Pyhän Marttyyrin Barbaran jäännöksistä… Ja kuinka lähellä kuolemaa minä olinkaan sillä hetkellä, minähän astuin aivan hänen luokseen ja hän kurotti minulle kaulaansa!- Tiedättekö, Pjotr Iljitš… (anteeksi, luullakseni te sanoitte, että nimenne on Pjotr Iljitš), tiedättekö, minä en usko ihmeisiin, mutta tuo jumalankuva ja tuo ilmetty ihme, joka on tapahtunut minulle — se järkyttää minua ja minä alan taas uskoa mitä tahansa. Oletteko kuullut luostarinvanhin Zosimasta?… En muuten tiedä mitä puhun… Ja ajatelkaahan, hän sylkäisi päälleni, vaikka hänellä oli jumalankuva kaulassaan… Tosin vain sylkäisi eikä tappanut, ja… ja kas vain, minne riensi! Mutta minne me nyt, minne meidän nyt olisi mentävä, mitä arvelette?…

Pjotr Iljitš nousi ja sanoi, että hän menee nyt suoraan poliisipäällikön luo ja kertoo tälle kaiken, tehköön tämä sitten niinkuin parhaaksi näkee.

— Ah, hän on erinomainen, erinomainen mies, minä tunnen Mihail Makarovitšin. Välttämättömästi, juuri hänen luokseen. Kuinka kekseliäs te olettekaan, Pjotr Iljitš, ja miten hyvin olettekaan tämän kaiken ajatellut; tiedättekö, minä teidän sijassanne en mitenkään olisi sitä keksinyt!

— Sitäkin suuremmalla syyllä, kun minä itsekin olen poliisipäällikön hyvä tuttu, — huomautti Pjotr Iljitš yhä seisoen ja nähtävästi tahtoen päästä jollakin tavoin mahdollisimman pian irti touhuavasta rouvasta, joka ei mitenkään antanut hänen hyvästellä eikä lähteä.

— Ja tiedättekö, tiedättekö, — leperteli rouva Hohlakov, — tulkaa sanomaan minulle, mitä siellä saatte nähdä ja tietää… ja mitä tulee ilmi… ja mikä päätös häneen nähden tulee ja mihin tuomitaan… Sanokaa, eihän meillä ole kuolemanrangaistusta? Mutta tulkaa välttämättömästi, vaikka kello kolme yöllä, vaikka kello neljä taikka puoli viisikin… Käskekää herättämään minut, kiskomaan minut vuoteesta, jos en ota noustakseni… Oi hyvä Jumala, enhän minä nuku edes. Kuulkaas, eikö minun itseni olisi lähdettävä kanssanne?…

— E-ei, mutta jos te kirjoittaisitte omakätisesti nyt kolmisen riviä, kaiken varalta, nimittäin, että ette ole antanut mitään rahoja Dmitri Fjodorovitšille, niin se kenties ei haittaisi… kaiken varalta…

— Välttämättömästi! — huusi rouva Hohlakov kiiruhtaen kirjoituspöytänsä ääreen. — Ja tiedättekö, te hämmästytätte minua, te suorastaan saatte minut järkytetyksi kekseliäisyydellänne ja taitavuudellanne näissä asioissa… Oletteko te täällä virassa? Kuinka hauskaa onkaan kuulla, että olette täällä virassa…

Ja vielä tätä puhuessaan hän raapusti kiireesti kirjepaperiarkin puolikkaalle seuraavat »kolme» täyttä riviä:

»En koskaan elämässäni minä ole antanut lainaksi onnettomalle Dmitri
Fjodorovitš Karamazoville (sillä hänhän on nyt onneton) kolmeatuhatta
ruplaa tänä päivänä enkä mitään muitakaan rahoja koskaan, en koskaan!
Tämän vannon kaiken kautta, mikä on pyhää maailmassamme.»

— Tässä on tämä lippu! — kääntyi hän nopeasti Pjotr Iljitšin puoleen. —
Menkää nyt, pelastakaa! Se on suuri sankariteko teidän puoleltanne.

Ja hän siunasi Pjotr Iljitšin kolme kertaa ristinmerkillä. Hän juoksi myös saattamaan tätä eteiseen.

— Kuinka kiitollinen olenkaan teille! Ette usko, miten kiitollinen olen teille nyt siitä, että te tulitte ensin minun luokseni. Kuinka emme ole ennen tavanneet toisiamme? Minusta olisi hyvin imartelevaa nähdä teitä talossani vastedeskin. Ja kuinka hauskaa onkaan kuulla, että teillä on virka täällä… ja niin täsmällisesti, niin kekseliäästi… Mutta teille heidän täytyy antaa arvoa, teitä täytyy viimein ymmärtää, ja kaikki, mitä ehkä voisin tehdä hyväksenne, niin uskokaa… Oi, minä pidän niin paljon nuorisosta! Minä olen rakastunut nuorisoon! Nuoret miehet — ne ovat koko nykyisen kärsivän Venäjän perustus, sen ainoa toivo… Oi, menkää, menkää!…

Mutta Pjotr Iljitš oli jo juossut ulos, muuten ei rouva Hohlakov olisi häntä niin pian päästänyt. Rouva Hohlakov teki häneen jokseenkin miellyttävän vaikutuksen, mikä sai jonkin verran kevenemään hänen levottomuutensa siitä, että hän oli puuttunut näin huonoon asiaan. Maku ihmisillä on perin erilainen, sehän on tunnettu asia. »Hän ei ollenkaan ole niin vanhan näköinen», ajatteli hän miellyttävän tunteen vallassa, »päinvastoin olisin voinut luulla häntä hänen tyttärekseen».

Rouva Hohlakov puolestaan taas oli suorastaan hurmaantunut nuoreen mieheen. »Niin paljon taitoa, niin paljon täsmällisyyttä ja noin nuoressa miehessä meidän aikanamme, ja sitten vielä tuommoinen käytöstapa ja ulkomuoto. Nykyajan nuorista miehistä sanotaan, että he eivät osaa mitään, mutta tuossa teillä on esimerkki», j.n.e., j.n.e. Niin että tuon »kauhean tapahtuman» hän suorastaan unohti, ja vasta käydessään vuoteeseen ja äkkiä uudestaan muistettuaan, »miten lähellä kuolemaa» hän oli ollut, hän lausui: »Ah, se on kauheata, kauheata!» Mutta samassa hän nukahti mitä sikeimpään ja makeimpaan uneen. Minä en muuten näin laajasti esittäisi tämmöisiä vähäpätöisiä ja satunnaisia yksityiskohtia, jollei tämä juuri kuvaamani nuoren virkamiehen ja ei vielä ollenkaan vanhan leskirouvan kummallinen kohtaus myöhemmin olisi tullut koko elämänuran perustaksi tuolle täsmälliselle ja huolelliselle nuorelle miehelle, mitä vieläkin hämmästellen muistellaan kaupungissamme ja mistä mekin kenties sanomme erikseen sanasen, kun lopetamme pitkän kertomuksemme Karamazovin veljeksistä.

Poliisipäällikkömme Mihail Makarovitš Makarov, entinen everstiluutnantti ja uudelta arvoltaan hovineuvos, oli leskimies ja hyvä mies. Hän oli saapunut luoksemme vasta kolme vuotta takaperin, mutta oli jo saavuttanut yleistä myötätuntoa etupäässä sillä, että »osasi koota ihmiset yhteen». Vieraita hänellä oli yhtä mittaa, eikä hän näyttänyt itsekään voivan elää ilman niitä. Välttämättömästi piti joka päivä jonkun olla hänen luonaan päivällisellä, vaikkapa vain kaksi vierasta tai yksikin, mutta ilman vieraita ei edes käyty pöytään. Oli myös päivälliskutsuja kaikenlaisilla, toisinaan odottamattomillakin perusteilla. Vaikka ruoat eivät olleetkaan hienon hienoja, niin niitä oli runsaasti, isot piirakat olivat mainiosti valmistettuja, ja viinit, joskaan eivät loistaneet laadullaan, tempasivat vieraat mukaansa paljoudellaan. Ensimmäinen huone oli biljardihuone, ja se oli varsin hyvin kalustettukin, t.s. siellä oli seinillä englantilaisten juoksijahevosten kuviakin mustissa kehyksissä, mikä, kuten tunnettua, on välttämätön biljardihuoneen koristus jokaisen naimattoman miehen kodissa. Joka ilta pelattiin korttia, jos ei muuten, niin ainakin yhdessä pöydässä. Mutta hyvin usein kokoontui myös kaupunkimme parhain seurapiiri mammoineen ja tyttösineen sinne tanssiaisiin. Vaikka Mihail Makarovitš olikin leski, niin hän eli perhe-elämää, sillä hänen luonaan asui hänen jo kauan sitten leskeksi jäänyt tyttärensä, joka puolestaan oli kahden tytön, Mihail Makarovitšin tyttärentyttärien, äiti. Tytöt olivat jo aikaihmisiä ja koulunsa käyneitä, eivät ollenkaan epämiellyttävän näköisiä sekä luonteeltaan iloisia, ja vaikka kaikki tiesivät, että he eivät saa mitään myötäjäisiä, niin he sittenkin vetivät isoisän taloon meidän hienostomme nuoria miehiä. Asioissa ei Mihail Makarovitš osoittanut erikoista älyä, mutta virkatehtävänsä hän suoritti yhtä hyvin kuin monet muutkin. Suoraan sanoen hän oli jotakuinkin sivistymätön mies ja huoletonkin hallinnollisen valtansa rajojen selkeään ymmärtämiseen nähden. Jotkin nykyaikaisen hallitustavan reformit, joita hän ei kylläkään ollut kykenemätön täydellisesti tajuamaan, hän käsitti jossakin määrin ja toisinaan suuressakin määrin virheellisesti, eikä tämä johtunut ollenkaan mistään erikoisesta kykenemättömyydestä, vaan yksinkertaisesti hänen luonteensa huolettomuudesta, sillä ei ollut aikaa syventyä. »Minä olen sielultani, hyvät herrat, enemmän sotilas kuin siviilihenkilö», oli hänen tapana sanoa itsestään. Myöskään talonpoikaisreformin varsinaisista perusteista hän ei vieläkään ollut lopullisesti eikä täsmälleen selvillä, vaan ne selvisivät hänelle, niin sanoakseni, vuosi vuodelta hänen kartuttaessaan tietojaan käytännöllisesti ja tahtomattaan, ja kuitenkin hän itse oli tilanomistaja. Pjotr Iljitš tiesi varmasti, että tänä iltana hän kohtaa ehdottomasti Mihail Makarovitšin luona jonkun vieraan, ei vain tietänyt kenet. Mutta tällä hetkellä sattuivatkin Mihail Makarovitšin luona istumaan korttia pelaamassa prokuraattori ja maalaiskuntamme lääkäri Varvinski, nuori mies, joka vasta oli saapunut meille Pietarista, yksi niitä, jotka olivat suorittaneet loistavasti oppimäärän Pietarin lääketieteellisessä akatemiassa. Prokuraattori taas, t.s. prokuraattorinapulainen, vaikka meillä kaikki häntä nimittivät prokuraattoriksi, Ippolit Kirillovitš, oli meidän miehiämme, ei vielä vanha, kaikkiaan vain kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen, mutta hyvin taipuvainen keuhkotautiin, sen lisäksi naimisissa hyvin paksun ja lapsettoman rouvan kanssa, itserakas ja ärtyisä, mutta varsin älykäs ja myös hyväsydäminen. Nähtävästi hänen luonteensa varsinaisena vikana oli se, että hänelle oli jonkin verran korkeammat ajatukset itsestään kuin mihin hänen todelliset ansionsa olisivat oikeuttaneet. Tästäpä syystä hän aina näytti levottomalta. Hänellä oli myös eräitä korkeampia ja taiteellisiakin taipumuksia, esimerkiksi taipumusta olla psykologi, erikoinen ihmissielun tuntija, erikoisesti kykenevä ymmärtämään rikoksentekijää ja hänen rikostaan. Tässä mielessä hän katsoi tulleensa jonkin verran väärin kohdelluksi ja syrjäytetyksi virkauralla ja oli aina pitänyt varmana, että ylemmissä piireissä hänelle ei osattu antaa arvoa ja että hänellä on vihamiehiä. Synkkinä hetkinään hän uhkaili antautua asianajajaksi rikosasioita ajamaan. Karamazovien odottamaton isänmurhajuttu ikäänkuin pudisti hänet aivan hereille: Se on semmoinen juttu, että saattoi tulla tunnetuksi koko Venäjällä. Mutta tämän sanoessanihan minä jo hyppään kertomuksessani eteenpäin.

Viereisessä huoneessa istui neitosten seurassa myös nuori tutkintatuomarimme Nikolai Parfenovitš Neljudov, joka vasta kaksi kuukautta sitten oli tullut meille Pietarista. Myöhemmin meillä puhuttiin ja ihmeteltiinkin sitä, että kaikki nämä henkilöt olivat aivan kuin vartavasten kokoontuneet yhteen »rikoksen» tapahtumisiltana hallitusvallan edustajan taloon. Asia oli kuitenkin paljon yksinkertaisempi ja oli tapahtunut perin luonnollisella tavalla: Ippolit Kirillovitšin vaimolla oli jo kaksi päivää ollut hammassärkyä, ja täytyihän miehen mennä jonnekin hänen voivotuksiaan pakoon; lääkäri taas jo oman olemuksensa pakosta ei voinut illalla olla muualla kuin korttien ääressä. Nikolai Parfenovitš Neljudov taas oli jo kolme päivää sitten suunnitellut tulevansa tänä iltana Mihail Makarovitšille niin sanoakseni sattumalta, hämmästyttääkseen äkkiä ja kavalasti hänen vanhempaa neitostaan Olga Mihailovnaa sillä, että tunsi hänen salaisuutensa, tiesi tänään olevan hänen syntymäpäivänsä, jonka tyttö tahallaan oli tahtonut pitää salassa seurapiiriltämme, ettei tarvitsisi kutsua kaupunkia tanssiaisiin. Saattoi odottaa, että paljon naurettaisiin ja vihjailtaisiin tytön ikään, jota hän muka ei uskalla ilmoittaa, ja Nikolai Parfenovitš sanoisi nyt, kun tuntee tytön salaisuuden, kertovansa sen heti seuraavana päivänä kaikille j.n.e. Herttainen nuori mies oli tässä suhteessa suuri veitikka, veitikaksi naiset meillä häntä nimittivätkin, ja se nähtävästi miellytti häntä suuresti. Muutoin hän kuului sangen hyviin piireihin, oli hyvästä kodista, oli saanut hyvän kasvatuksen, ja hänen tunne-elämänsä oli hyvä, sillä vaikka hän viettikin iloista elämää, niin hän oli varsin viaton ja aina säädyllinen. Hän oli pienikokoinen ja ruumiinrakenteeltaan heikko ja hento. Hänen hienoissa, valkeissa sormissaan välkkyi aina muutamia tavattoman isokivisiä kantasormuksia. Kun hän oli virantoimituksessa, niin hän muuttui harvinaisen juhlalliseksi, aivan kuin hän olisi pitänyt merkitystään ja virkavelvollisuuksiaan pyhänä asiana. Varsinkin hän osasi kuulusteluissa saattaa ymmälle murhamiehet ja muut rikoksentekijät, jotka kuuluivat rahvaan piiriin, ja hän herätti heissä todellakin, jollei kunnioitusta, niin ainakin jonkinmoista ihmettelyä.

Astuessaan sisälle poliisipäällikön luo Pjotr Iljitš aivan ällistyi: hän huomasi yhtäkkiä, että siellä tiedetään jo kaikki. Tosiaankin oli kortinpeluu keskeytynyt, kaikki seisoivat ja pohtivat asiaa, ja Nikolai Parfenovitškin oli juossut neitien seurasta ja oli hyvin taisteluhaluisen ja tuiman näköinen. Pjotr Iljitš sai kuulla tyrmistyttävän uutisen, että ukko Fjodor Pavlovitš tosiaankin oli murhattu tänä iltana omassa kodissaan, murhattu ja ryöstetty. Se oli juuri vähää ennen saatu tietää seuraavalla tavalla.

Vaikka Marfa Ignatjevna, aidan luo kaadetun Grigorin vaimo, nukkuikin sikeässä unessa vuoteessaan ja olisi voinut näin nukkua aamuun asti, niin hän kuitenkin äkkiä heräsi. Sen oli osaksi saanut aikaan viereisessä huoneessa tiedottomana makaavan Smerdjakovin kauhea kaatuvatautisen ulina — se ulina, jolla hänen kaatuvataudinkohtauksensa aina alkoivat ja jotka kohtaukset aina koko elämän ajan olivat peloittaneet hirveästi Marfa Ignatjevnaa ja vaikuttaneet häneen tuskallisesti. Hän ei voinut koskaan tottua niihin. Unenpöpperössä hän hypähti ylös ja syöksyi melkein tiedottomana Smerdjakovin makuukomeroon. Mutta siellä oli pimeä, kuului vain että sairas oli alkanut hirveästi korista ja heittelehtiä. Silloin Marfa Ignatjevna itsekin alkoi huutaa ja kutsua miestään, mutta huomasi äkkiä, että Grigori ei hänen noustessaan taitanut ollakaan vuoteessa. Hän juoksi vuoteen luo ja kopeloi sitä uudelleen, mutta vuode oli todellakin tyhjä. Grigori oli siis mennyt, mutta minne? Hän juoksi ulos portaille ja kutsui arasti häntä portailta. Vastausta hän ei tietenkään saanut, mutta kuuli sen sijaan keskellä yön hiljaisuutta jostakin, aivan kuin kaukaa puutarhasta, jonkinlaista vaikerrusta. Hän kuunteli tarkasti: vaikerrukset uudistuivat taas, ja selvää oli, että ne tulivat tosiaankin puutarhasta. »Herra Jumala, aivan niinkuin silloin Lizaveta Smerdjaštšaja!» nousi hänen sekavaan päähänsä. Arasti hän astui portailta alas ja huomasi, että puutarhan portti oli avoinna. »Varmaankin hän, sydänkäpyni, on siellä», ajatteli hän, astui portin luo ja kuuli äkkiä selvästi, että häntä kutsuu Grigori, huutaa: »Marfa, Marfa!» heikolla, vaikeroivalla, peloittavalla äänellä. »Jumala varjele meitä onnettomuudelta», kuiskasi Marfa Ignatjevna ja lähti rientämään kutsua kohti, ja niin hän löysikin Grigorin. Mutta hän ei löytänyt tätä aidan luota, ei siitä paikasta, johon hänet oli kaadettu, vaan noin kahdenkymmenen askelen päässä aidasta. Myöhemmin selvisi, että Grigori tultuaan tajuihinsa oli ryöminyt ja luultavasti tehnyt sitä pitkän aikaa, menettäen tällöin muutamia kertoja tajuntansa ja jälleen pyörtyen. Marfa huomasi heti, että Grigori oli aivan verissään, ja silloin hän alkoi huutaa täyttä kurkkua. Grigori taas lepersi hiljaa ja katkonaisesti: »Tappoi… isänsä tappoi… mitä huudat, hölmö… juokse, kutsu…» Mutta Marfa Ignatjevna ei asettunut, vaan huusi yhä ja nähtyään äkkiä, että herran ikkuna oli auki ja ikkunassa valoa, hän juoksi ikkunan luo ja alkoi huutaa Fjodor Pavlovitšia. Mutta katsahdettuaan ikkunaan hän näki kauhean näyn: herra makasi selällään lattialla liikkumattomana. Vaalea yönuttu ja valkoinen paita olivat rinnan kohdalta veressä. Kynttilä pöydällä valaisi kirkkaasti veren ja Fjodor Pavlovitšin liikkumattomat, elottomat kasvot. Nyt Marfa Ignatjevna jo äärimmäisen kauhun vallassa syöksyi pois ikkunan luota, juoksi ulos puutarhasta, avasi portin salvan ja juoksi suin päin takakadulle naapurin, Maria Kondratjevnan, luo. Molemmat naapurinaiset, äiti ja tytär, olivat jo nukkumassa, mutta heräsivät Marfa Ignatjevnan kovaan ja rajuun ikkunaluukkujen kolkutteluun ja hyppäsivät ikkunan luokse. Marfa Ignatjevna kertoi sekavasti, vinkuen ja huutaen, pääkohdat asiasta ja kutsui heitä apuun. Juuri tänä yönä sattui heidän luonaan olemaan yötä kuljeskeleva Tuomas. Hänet herätettiin silmänräpäyksessä jalkeille, ja kaikki kolme lähtivät juoksemaan rikospaikalle. Matkan varrella Maria Kondratjevna ennätti muistaa kuulleensa äsken, kellon käydessä yhdeksättä, kauhean ja läpitunkevan kirkaisun, joka heidän puutarhastaan oli kuulunut kauas yltympäri — se oli tietysti juuri tuo Grigorin huuto, kun hän tarttuen käsillään jo aidalle kiivenneen Dmitri Fjodorovitšin jalkaan oli huutanut: »Isänmurhaaja!» — Joku kirkaisi yksinään ja vaikeni äkkiä, todisti Maria Kondratjevna juostessaan. Saavuttuaan paikalle, missä Grigori makasi, molemmat naiset Tuomaan avulla kantoivat hänet sivurakennukseen. Sytytettiin tuli ja nähtiin, että Smerdjakov yhä oli kohtauksensa vallassa ja heittelehti makuukomerossa seinästä toiseen silmät kierossa ja vaahdon valuessa hänen huuliltaan. Grigorin pää pestiin etikansekaisella vedellä, ja vesi saattoi hänet täysin tajuihinsa. Hän kysyi heti: »Onko herra murhattu vai eikö?» Molemmat naiset ja Tuomas lähtivät silloin herran luo ja näkivät tällä kertaa puutarhaan mennessään, ettei vain ikkuna, vaan talon puutarhanpuolinen ovikin oli selkoselällään, vaikka herralla oli tapana huolellisesti itse lukita ovensa illalla ennen jokaista yötä, ja hän oli tehnyt tätä jo kokonaisen viikon ajan eikä sallinut Grigorinkaan millään syyllä kolkuttaa hänen oveaan. Nähdessään tämän avoimen oven he kaikki, molemmat naiset ja Tuomas, alkoivat pelätä mennä sisälle herran luo, »ettei siitä myöhemmin olisi joitakin seurauksia». Kun he palasivat takaisin, niin Grigori käski heti juoksemaan itse poliisipäällikön luo. Silloin Maria Kondratjevna juoksi ja hälytti kaikki pystyyn poliisipäällikön luona. Hän oli ennättänyt käydä siellä ainoastaan viisi minuuttia ennen Pjotr Iljitšin tuloa, niin että tämä ei tullut enää kertomaan vain arveluitaan ja johtopäätöksiään, vaan saapui ilmeisenä todistajana, jonka kertomus yhä enemmän vahvisti kaikkien yleistä arvelua siitä, kuka oli rikoksen tekijä (jota hän muuten sydämensä sisimmässä ei vielä tähän viimeiseen hetkeen asti ollut ottanut uskoakseen).

Päätettiin toimia tarmokkaasti. Kaupungin poliisikomisariuksen apulaisen tehtäväksi annettiin hankkia heti neljä todistajaa, ja kaikkien sääntöjen mukaisesti, joita en tässä selosta, he menivät sisälle Fjodor Pavlovitšin taloon ja toimittivat tutkimuksen itse paikalla. Kunnanlääkäri, tulinen ja paikkakunnalla uusi mies, melkein itse pyysi saada tulla poliisipäällikön, prokuraattorin ja tutkintatuomarin mukaan. Mainitsen vain lyhyesti: osoittautui, että Fjodor Pavlovitš oli murhattu lyömällä hänen päänsä puhki, mutta millä? Luultavimmin samalla aseella, jolla sitten myös Grigori oli kaadettu. Ja kohta löydettiin myös se ase, kun Grigori, jolle annettiin kaikkea mahdollista lääkärinapua, oli kertonut jokseenkin selkeästi, vaikkakin heikolla ja katkeilevalla äänellä, miten hänet oli lyöty maahan. Alettiin etsiä lyhdyn valossa aidan luota ja löydettiin suoraan puutarhan polulle aivan näkyvään paikkaan paiskattu vaskinen survin. Huoneessa, jossa Fjodor Pavlovitš makasi, ei havaittu mitään erikoista epäjärjestystä, mutta verhon takaa, hänen vuoteensa luota, löydettiin lattialta iso, paksusta paperista tehty, virastoissa käytettävien kokoinen kirjekuori, jossa oli kirjoitus: »Kolmentuhannen ruplan lahja enkelilleni Grušenjkalle, jos hän tahtoo tulla», ja alle oli lisätty, — luultavasti sen oli myöhemmin lisännyt Fjodor Pavlovitš itse: »ja kananpojalle». Kirjekuoressa oli kolme isoa, punaiseen sinettilakkaan painettua sinettiä, mutta kuori oli reväisty rikki ja se oli tyhjä: rahat oli viety. Lattialta löydettiin myös hieno ruusunpunainen nauha, jolla kirjekuori oli ollut köytetty. Pjotr Iljitšin todistuksissa teki muun muassa eräs seikka syvän vaikutuksen prokuraattoriin ja tutkintatuomariin, nimittäin hänen arvelunsa, että Dmitri Fjodorovitš ehdottomasti ampuu itsensä ennen päivän koittoa, että hän oli itse sen päättänyt, itse puhunut siitä Pjotr Iljitšille, ladannut pistolin tämän nähden, kirjoittanut kirjelipun, pistänyt sen taskuunsa j.n.e. Kun Pjotr Iljitš, joka vieläkään ei ollut tahtonut häntä uskoa, oli uhannut lähtevänsä ja ilmoittavansa asian jollekulle estääkseen itsemurhan, niin Mitja itse oli nauraen vastannut hänelle: »Et ennätä.» Oli siis kiiruhdettava paikalle, Mokrojeen, jotta rikoksentekijä saataisiin siepatuksi kiinni, ennenkuin hän ehkä tosiaankin ampuu itsensä. »Se on selvää, se on selvää!» toisteli prokuraattori tavattoman kiihtyneenä. »Aivan täsmälleen noin tuollaiset huimapäät tekevätkin: huomenna tapan itseni, mutta ennen kuolemaa pidetään juomingit.» Kertomus siitä, kuinka Mitja oli ottanut puodista paljon viiniä ja tavaroita, sai prokuraattorin yhä enemmän tulistumaan. »Muistatteko sen nuoren miehen, hyvät herrat, joka tappoi kauppias Olsufjevin, ryösti puolitoista tuhatta ja meni heti käherryttämään tukkansa ja sitten, piilottelematta edes kunnolleen rahoja, melkein kantaen niitä käsissään, meni tyttöjen luo.» Kaikkia viivytti kuitenkin tutkinta, kotitarkastus Fjodor Pavlovitšin talossa, muodollisuudet y.m. Kaikki tämä vei aikaa, ja sentähden lähetettiin pari tuntia ennen muitten lähtöä Mokrojeen komisarius Mavriki Mavrikijevitš Šmertsov, joka edellisen päivän aamuna juuri oli tullut kaupunkiin palkkaansa nostamaan. Mavriki Mavrikijevitš sai seuraavat ohjeet: tultuaan Mokrojeen hänen oli mitään hälyä nostamatta kaiken aikaa pidettävä silmällä »rikollista» siihen asti, kunnes asianomaiset viranomaiset saapuisivat, sekä varattava myös todistajat, maalaispoliisin apulaiset j.n.e. Näin Mavriki Mavrikijevitš menettelikin, säilytti incognitonsa ja uskoi osaksi salaisuutensa ainoastaan vanhalle tutulleen Trifon Borisytšille. Tämä sattui juuri samaan aikaan, jolloin Mitja kohtasi pimeässä parvekkeella isännän, joka etsi häntä, ja jolloin hän samalla huomasi, että Trifon Borisytšin kasvoissa ja puheissa äkkiä oli tapahtunut jokin muutos. Näin ollen ei Mitja eikä kukaan tietänyt, että heitä pidettiin silmällä; hänen pistolilaatikkonsa oli Trifon Borisytš aikoja sitten ottanut ja piilottanut salaiseen paikkaan. Ja vasta viidennellä tunnilla aamulla, melkein päivän sarastaessa, olivat kaikki viranomaiset saapuneet, poliisipäällikkö, prokuraattori ja tutkintatuomari, kaksissa ajopeleissä ja kahdella kolmivaljakolla. Lääkäri oli jäänyt Fjodor Pavlovitšin taloon, jossa hänen oli määrä suorittaa aamulla murhatun ruumiin avaus, mutta pääasiassa kiinnitti hänen mieltään nimenomaan sairaan palvelijan Smerdjakovin tila: »Noin ankaria ja noin pitkiä kaatuvataudinkohtauksia, jotka uudistuvat keskeytymättä kahden vuorokauden kuluessa, saa harvoin nähdä, ja se kuuluu tieteen tutkittaviin», sanoi hän innostuneena tovereilleen, ja nämä onnittelivat häntä nauraen löydön johdosta. Tällöin jäi erikoisesti prokuraattorin ja tutkintatuomarin mieleen, että lääkäri hyvin varmalla äänenpainolla lisäsi, ettei Smerdjakov elä aamuun asti.

Nyt pitkän, mutta luultavasti välttämättömän selityksen jälkeen olemme palanneet juuri siihen kohtaan kertomuksessamme, johon sen pysähdytimme edellisessä kirjassa.

Mitja siis istui ja katseli hurjin katsein läsnäolevia ymmärtämättä, mitä hänelle puhuttiin. Äkkiä hän nousi, kohotti ylös kätensä ja huusi kovalla äänellä:

— En ole syyllinen! Tähän vereen en ole syyllinen! Isäni vereen en ole syyllinen… Aioin tappaa, mutta en ole syyllinen! En minä!

Tuskin hän oli ennättänyt huutaa tämän, kun verhojen takaa hyppäsi esille Grušenjka ja suorastaan heittäytyi poliisipäällikön jalkoihin.

— Minä se olen, minä, kurja, minä olen syyllinen! — huusi hän vaikeroiden sydäntäsärkevästi, silmät kyyneliä täynnä, ojennellen käsiään jokaista kohti. — Minun tähteni hän tappoi!… Minä häntä kiusasin ja saatoin lopulta tekemään sen! Minä kiusasin tuota vanhusvainajaakin ilkeydessäni ja johdin asiat tähän! Minä olen syyllinen, minä olen ensimmäinen, minä olen pääsyyllinen!

— Niin, sinä olet syyllinen! Sinä olet päärikollinen! Sinä olet hurjapäinen, sinä olet irstas, sinä olet pääsyyllinen, — ärjäisi häntä kädellään uhaten poliisipäällikkö, mutta silloin tätä nopeasti ja päättävästi estettiin jatkamasta. Prokuraattori suorastaan kävi häneen käsiksikin.

— Tämä johtaa täydelliseen epäjärjestykseen, Mihail Makarovitš, — huudahti hän, — te häiritsette ehdottomasti tutkintaa… pilaatte asian… — puhui hän melkein läähättäen.

— On ryhdyttävä toimenpiteisiin, ryhdyttävä toimenpiteisiin, ryhdyttävä toimenpiteisiin! — tulistui hirveästi myös Nikolai Parfenovitš. — Muuten ei tule kerrassaan mitään!…

Tuomitkaa meidät yhdessä! — huuteli Grušenjka kiihkeästi edelleen polvistuneena. — Rangaiskaa meitä yhdessä, minä olen nyt valmis kärsimään hänen kanssaan vaikka kuolemanrangaistuksen!

— Gruša, elämäni, vereni, pyhä olentoni! — huusi Mitja heittäytyen hänen eteensä polvilleen ja lujasti puristaen hänet syliinsä. — Älkää uskoko häntä, — huusi hän, — hän ei ole mihinkään syyllinen, ei mihinkään vereen eikä mihinkään!

Hän muisti myöhemmin, että hänet raastoivat muutamat miehet väkisin erilleen Grušenjkasta, että Grušenjka vietiin äkkiä pois ja että hän tajuihinsa tullessaan istui pöydän ääressä. Hänen vierellään ja takanaan seisoi miehiä, joilla oli laatat rinnassa. Vastapäätä häntä pöydän toisella puolen istui sohvalla Nikolai Parfenovitš, tutkintatuomari, ja kehoitteli häntä juomaan pöydällä olevasta lasista hiukan vettä: »Se virkistää teitä, se rauhoittaa teitä, älkää pelätkö, älkää olko levoton», lisäsi hän erittäin kohteliaasti. Mitjasta alkoivat äkkiä, hän muisti sen, olla hyvin mielenkiintoisia tuomarin sormuksien isot kivet, joista toinen oli ametisti ja toinen heleänkeltainen, läpikuultava ja kauniisti välkkyvä. Ja kauan hän vielä jälkeenpäin ihmetellen muisteli, että nämä kivet vetivät vastustamattomasti puoleensa hänen huomionsa kaikkien noiden hirveitten kuulustelutuntien aikana, niin että hän jostakin syystä ei voinut niistä irtautua eikä unohtaa niitä, vaikka ne eivät mitenkään olleet sopivia huomion esineitä hänen asemassaan. Mitjan vasemmalle sivulle, siihen paikkaan, missä alkuillasta oli istunut Maksimov, istuutui nyt prokuraattori, ja Mitjan oikealle puolelle, siihen paikkaan, jossa Grušenjka oli istunut, asettui punaposkinen nuori mies, jolla oli metsästäjän nutun tapainen ja varsin kulunut takki, ja hänen eteensä ilmestyi mustepullo ja paperia. Selville kävi, että hän oli tutkintatuomarin kirjuri, jonka tämä oli tuonut mukanaan. Poliisipäällikkö seisoi nyt ikkunan luona huoneen toisessa päässä, Kalganovin vieressä, joka oli istuutunut tuolille saman ikkunan luo.

— Olen juonut, hyvät herrat, olen juonut… mutta… mitäs, hyvät herrat, murskatkaa, teloittakaa, ratkaiskaa kohtaloni! — huudahti Mitja luoden hirveän liikkumattoman, muljottavan katseen tutkintatuomariin.

— Siis te vakuutatte ehdottomasti, että olette syytön isänne Fjodor
Pavlovitšin kuolemaan? — kysyi tutkintatuomari pehmeästi, mutta lujasti.

— Syytön olen! Toisen veren vuodatukseen olen syyllinen, toisen vanhuksen vereen, mutta en isäni. Ja minä suren sitä! Tapoin, tapoin ukon, tapoin ja paiskasin maahan… Mutta raskasta on vastata tästä verestä toisella verellä, kauhealla verellä, johon olen syytön… Kamala syytös, hyvät herrat, aivan kuin olisi isketty vasten otsaa! Mutta kuka on tappanut isäni, kuka on tappanut? Kuka on voinut tappaa, jos en minä? Ihme, järjettömyys, mahdottomuus!…

— Niin, kuka on voinut tappaa… — alkoi tutkintatuomari, mutta prokuraattori Ippolit Kirillovitš (prokuraattorinapulainen, mutta mekin nimitämme häntä lyhyyden vuoksi prokuraattoriksi) vaihdettuaan silmäyksen tutkintatuomarin kanssa lausui Mitjan puoleen kääntyen:

— Te olette suotta huolissanne ukosta, palvelija Grigori Vasiljevitšista. Tietäkää, että hän on elossa, on tullut tajuihinsa ja teiltä saamistaan ankarista iskuista huolimatta — sekä hänen että teidän nyt antamanne todistus osoittavat teidän antaneen nuo iskut — hän jää ehdottomasti eloon, ainakin lääkärin lausunnon mukaan.

— On elossa? Hän on siis elossa! — kirkaisi äkkiä Mitja lyöden kätensä yhteen. Hänen kasvonsa alkoivat loistaa. — Herra Jumala, minä kiitän Sinua suurimmasta ihmeestä, minkä olet minulle tehnyt, syntiselle ja konnalle, rukoukseni johdosta!… Niin, niin, se on rukoukseni johdosta, minä olen rukoillut kaiken yötä!… — ja hän teki kolme kertaa ristinmerkin. Hän oli melkein menehtyä.

— Tältä samalta Grigorilta me juuri olemme saaneetkin niin huomattavia todistuksia teitä vastaan, että… — alkoi prokuraattori jatkaa, mutta Mitja hypähti äkkiä ylös tuoliltaan.

— Hetkinen vain, hyvät herrat, Jumalan tähden, yksi hetki vain; minä juoksen hänen luokseen…

— Anteeksi! Tällä hetkellä se ei mitenkään käy päinsä! — melkein vinkaisi Nikolai Parfenovitš ja hypähti myös pystyyn. Laattarintaiset miehet tarttuivat Mitjaan, mutta muuten hän itsekin istuutui tuolilleen…

— Hyvät herrat, sepä ikävää! Tahdoin mennä hänen luokseen vain silmänräpäykseksi… tahdoin ilmoittaa hänelle, että nyt on pyyhitty pois, on kadonnut tuo veri, joka kaiken yötä ahdisti sydäntäni, ja että minä en enää olekaan murhaaja! Hyvät herrat, hänhän on morsiameni! — lausui hän äkkiä riemuissaan ja hartaasti katsellen kaikkia. — Oi, minä kiitän teitä, hyvät herrat! Oi, kuinka te saitte minut uudesti syntymään, uudesti elpymään yhdessä silmänräpäyksessä!… Tuo vanhus — hänhän on kantanut minua käsillään, hyvät herrat, pessyt minua kaukalossa, kun minut, kolmivuotiaan lapsen, kaikki olivat hylänneet, oli minulle kuin oma isä!…

— Sallikaa, hyvät herrat, sallikaa vielä hetkinen, — keskeytti Mitja pannen molemmat kyynärpäänsä pöydälle ja peittäen kasvonsa kämmeniinsä, — antakaa hiukan koota ajatuksia, antakaa hengähtää, hyvät herrat. Tämä kaikki järkyttää kauheasti, eihän ihminen ole rumpunahkaa, hyvät herrat!

Mitja otti kädet pois kasvoiltaan ja alkoi nauraa. Hän oli reippaan näköinen, oli kuin kokonaan muuttunut yhdessä silmänräpäyksessä. Koko hänen esiintymistapansakin oli muuttunut: siinä istui taas kaikkien näiden ihmisten vertainen mies, kaikkien näiden hänen entisten tuttujensa, aivan niinkuin he olisivat kokoontuneet eilen, kun ei mitään vielä ollut tapahtunut, jossakin tavallisessa seurassa. Huomautamme tässä kuitenkin, että poliisipäällikön luona Mitja alussa tänne tultuaan oli saanut ystävällisen vastaanoton, mutta myöhemmin, varsinkin viimeisen kuukauden aikana, hän ei juuri ollenkaan ollut käynyt poliisipäällikön luona ja tämä oli kohdatessaan hänet, esimerkiksi kadulla, kovin rypistänyt kulmakarvojaan ja vain kohteliaisuudesta tervehtinyt, minkä Mitja oli sangen hyvin huomannut. Prokuraattorin kanssa hän oli vielä vähemmän tuttu, mutta hän kävi toisinaan prokuraattorin vaimon, hermostuneen ja fantastisen rouvan luona kaikin puolin kunnioittavilla tervehdyskäynneillä ymmärtämättä oikein itsekään, miksi niin teki, ja tämä otti hänet aina ystävällisesti vastaan ja tunsi jostakin syystä mielenkiintoa häntä kohtaan aivan viime aikoihin asti. Tutkintatuomariin hän ei vielä ollut ennättänyt tutustua, mutta oli kuitenkin joskus kohdannut hänetkin ja kerran tai kahdesti puhellutkin hänen kanssaan, kummallakin kertaa naisista.

— Te, Nikolai Parfenovitš, olette, kuten näen, erittäin taitava tutkija, — alkoi Mitja äkkiä iloisesti nauraa, — mutta minä autan nyt itse teitä. Oi, hyvät herrat, minä olen noussut kuolleista… älkääkä pahastuko minuun, kun näin muitta mutkitta ja suoraan käännyn puoleenne. Sitäpaitsi olen jonkin verran juovuksissa, sanon sen teille avoimesti. Minulla on luullakseni ollut kunnia… kunnia ja ilo kohdata teidät, Nikolai Parfenytš, sukulaiseni Miusovin luona… Hyvät herrat, hyvät herrat, en minä pyydä olla yhdenvertainen, ymmärränhän minä, mikä minä nyt olen tässä istuessani teidän edessänne. Minuun kohdistuu… jos vain Grigori on todistanut minua vastaan… niin kohdistuu, — oi, tietysti jo kohdistuu — kauhea epäluulo! Kamalaa, kamalaa — ymmärränhän minä sen! Mutta asiaan, hyvät herrat, minä olen valmis, ja me saamme nyt silmänräpäyksessä asian loppuun, sillä kuulkaa, kuulkaa, hyvät herrat. Sillä jos minä tiedän, että olen syytön, niin silmänräpäyksessä tietysti saamme asian loppuun! Eikö niin? Eikö niin?

Mitja puhui nopeasti ja paljon, hermostuneesti ja avomielisesti ja aivan kuin ehdottomasti olisi pitänyt kuulijoitaan parhaina ystävinään.

— Me siis aluksi kirjoitamme, että te jyrkästi kiellätte teihin kohdistetun syytöksen, — lausui Nikolai Parfenovitš painokkaasti, ja kääntyen kirjurin puoleen hän saneli tälle puoliääneen, mitä oli kirjoitettava.

— Kirjoittaa? Te tahdotte sen kirjoittaa? Mikäpä siinä, kirjoittakaa, minä suostun siihen, annan täyden suostumukseni, hyvät herrat… Mutta näettekö… Seis, seis, kirjoittakaa näin: »Väkivaltaan hän on syyllinen, ankariin iskuihin, jotka ukko parka on saanut, hän on syypää». No, itsessäänkin, sisimmässäänkin, sydämensä pohjassa hän on syyllinen, — mutta tätä ei tarvitse kirjoittaa (hän kääntyi äkkiä kirjurin puoleen), se on jo minun yksityistä elämääni, hyvät herrat, se ei kuulu teihin, tämä sydämen sisin nimittäin… Mutta isävanhuksen murhaan hän on syytön! Se on hurja ajatus! Aivan hurja ajatus!… Minä näytän teille toteen, ja te tulette silmänräpäyksessä vakuutetuiksi. Te tulette nauramaan, hyvät herrat, itse vielä nauraa hohotatte epäluuloillenne!…

— Rauhoittukaa, Dmitri Fjodorovitš, — muistutti tutkintatuomari, ilmeisesti aikoen saada omalla tyyneydellään kiihoittuneen asettumaan. — Ennenkuin jatkamme kuulustelua, tahtoisin, jos vain te suostutte vastaamaan, kuulla teidän vahvistavan todeksi tosiasian, että te, niinkuin näyttää, ette pitänyt Fjodor Pavlovitš vainajasta, olitte hänen kanssaan jonkinmoisessa alituisessa riidassa… Ainakin täällä te neljännestunti sitten luullakseni suvaitsitte lausua aikoneenne tappaakin hänet: »En ole tappanut», huudahditte te, »mutta aioin tappaa!»

— Huudahdinko minä niin? Oh se on mahdollista, hyvät herrat! Niin, onnetonta kyllä, minä tahdoin tappaa hänet, monesti tahdoin… onnetonta kyllä, onnetonta kyllä!

— Tahdoitte. Ettekö suostuisi selittämään, mitkä periaatteet teitä nimenomaan johtivat, kun te tunsitte tuommoista vihaa isänne persoonaa kohtaan?

— Mitäpä selittämistä siinä on, hyvät herrat! — lausui Mitja yrmeästi olkapäitään kohottaen ja luoden katseensa alas. — Minähän en salannut tunteitani, koko kaupunki tuntee asian, — kaikki ravintolassa sen tietävät. Vielä äskettäin minä ilmaisin ne luostarissa, luostarinvanhin Zosiman kammiossa… Saman päivän iltana löin isääni ja olin vähällä tappaa hänet sekä vannoin tulevani vielä toiste ja tappavani, todistajia oli sitä kuulemassa… Oi, on tuhat todistajaa! Koko kuukauden olen huutanut, kaikki voivat todistaa!… Tosiasia on ilmeinen, tosiasia puhuu, huutaa, mutta — tunteet, hyvät herrat, tunteet ovat aivan eri asia. Nähkääs, hyvät herrat (Mitja rypisti kulmiaan), minusta näyttää, että tunteista te ette ole oikeutetut minulta mitään kysymään. Vaikka teillä onkin valtuudet, minä ymmärrän sen, niin tämä on kuitenkin minun oma asiani, minun sisällinen, intiimi asiani, mutta… koska en ole salannut tunteitani aikaisemmin… esimerkiksi ravintolassa, vaan olen puhunut kaikille ja jokaiselle, niin… en nytkään tee niistä salaisuutta. Näettekö, hyvät herrat, minähän ymmärrän, että tässä tapauksessa asianhaarat hirveästi puhuvat minua vastaan: kaikille olen puhunut tappavani hänet, ja nyt hänet äkkiä onkin murhattu: kuka muu kuin minä se näin ollen olisi? Hahhah! Minä annan teille anteeksi, hyvät herrat, annan teille täydellisesti anteeksi. Minähän olen itsekin hämmästynyt orvaskettä myöten, sillä kuka sitten on loppujen lopuksi tappanut tämmöisessä tapauksessa, jollen minä? Eikö niin? Jollen minä, niin kuka sitten, kuka sitten? Hyvät herrat, — huudahti hän äkkiä, — minä tahdon tietää, minä vaadinkin teiltä tietoa, hyvät herrat: missä hänet on murhattu? Kuinka hänet on murhattu, millä ja miten? Sanokaa minulle, — kysyi hän nopeasti ja silmäili prokuraattoria ja tutkintatuomaria.

— Me löysimme hänet makaamassa selällään lattialla omassa huoneessaan, pää puhki, — lausui prokuraattori.

— Se on kauheata, herrat! — vavahti äkkiä Mitja ja nojasi kyynärpäänsä pöytään peittäen kasvonsa oikealla kädellään.

— Me jatkamme, — keskeytti Nikolai Parfenovitš. — Siis, mikä teitä silloin johti vihaa tuntiessanne? Luullakseni te ilmoititte julkisesti, että se on mustasukkaisuuden tunne?

— Riita koski luullakseni kolmeatuhatta, jotka te muka vielä olitte saapa perintönänne.

— Vielä mitä! Enempää, enempää, — puuttui puhumaan Mitja, — enempää kuin kuutta, enempää kuin kymmentä tuhatta kenties. Minä puhuin siitä kaikille, huusin kaikille! Mutta minä olin päättänyt, olkoon menneeksi, tyytyä kolmeentuhanteen. Minulle olivat tuiki tärkeät nuo kolmetuhatta… niin että sen käärön, jossa oli kolmetuhatta ja jonka tiesin olevan hänen tyynynsä alla varattuna Grušenjkaa varten, katsoin ehdottomasti kuin minulta itseltäni varastetuksi, siinä se on, herrat, pidin sitä omanani, minulle kuuluvana omaisuutena…

Prokuraattori loi merkitsevän katseen tutkintatuomariin ja ennätti huomaamatta iskeä tälle silmää.

— Me palaamme vielä tähän asiaan, — lausui heti tutkintatuomari, — mutta nyt sallinette meidän panna merkille ja kirjoittaa muistiin nimenomaan tämän kohdan: että te piditte noita tuossa kirjekuoressa olevia rahoja tavallaan teidän omaisuutenanne.

— Kirjoittakaa, hyvät herrat, minä ymmärrän kyllä, että tämä on taas todistusaihe minua vastaan, mutta minä en pelkää todistuskappaleita ja puhun itse itseäni vastaan. Kuuletteko, itse! Näettekö, herrat, te kenties pidätte minua aivan toisena miehenä kuin mitä minä olen, — lisäsi hän äkkiä synkästi ja surullisesti. — Teidän kanssanne puhuu kunnon mies, mitä kunnollisin henkilö, ennen kaikkea — ottakaa tämä huomioon — mies, joka on tehnyt määrättömästi huonoja tekoja, mutta joka on aina ollut kunnollinen olento ja pysynyt kunnollisena olennoltaan, sisimmässään, syvällä sydämessään, no, sanalla sanoen, minä en osaa sitä lausua julki… Se juuri on minulle tuottanutkin kärsimystä koko elämäni ajan, että olen himoinnut kunnollisuutta, ollut niin sanoakseni kunnollisuuden marttyyri ja etsinyt sitä lyhty kädessä niinkuin Diogenes, mutta samalla kuitenkin tehnyt koko elämäni ajan vain törkeitä tekoja, kuten me kaikkikin, hyvät herrat… toisin sanoen kuten minä yksin, herrat, eivät kaikki, vaan minä yksin, minä erehdyin, yksin, yksin!… Hyvät herrat, päätäni kivistää, — hän rypisti kulmakarvojaan kärsivän näköisenä, — näettekö, herrat, minua ei miellyttänyt hänen ulkomuotonsa, siinä oli jotakin epärehellistä, kaiken pyhän tallaamista, kerskumista, ivaa ja uskonnottomuutta, inhoittavaa, inhoittavaa! Mutta nyt, kun hän jo on kuollut, ajattelen toisin.

— En, ei se ole katumusta, älkää kirjoittako sitä. Itsehän minä olen huono, herrat, siinä se, itsekään en ole kovin kaunis, ja siksi minulla ei ollut oikeutta pitää häntä vastenmielisenä, siinä se! Tämän voitte ehkä kirjoittaa muistiin.

Tämän sanottuaan Mitja tuli äkkiä tavattoman surulliseksi. Jo kauan sitten, sikäli kuin hän oli vastaillut tutkintatuomarin kysymyksiin, hän oli alkanut muuttua yhä synkemmäksi. Ja äkkiä, juuri tällä hetkellä taas sattui odottamaton kohtaus. Asia oli niin, että vaikka Grušenjka äsken oli poistettu huoneesta, niin häntä ei kuitenkaan oltu viety sen kauemmaksi kuin kolmanteen huoneeseen siitä sinisestä huoneesta, jossa nyt toimitettiin kuulustelua. Se oli pieni yksi-ikkunainen huone heti sen ison huoneen takana, jossa yöllä oli tanssittu ja pidetty komeita kemuja. Siellä hän istui, ja hänen kanssaan oli toistaiseksi ainoastaan Maksimov, joka oli hirveän hämmästynyt, hirveän pelästynyt ja oli takertunut häneen aivan kuin hakien pelastusta hänen läheisyydestään. Heidän ovellaan seisoi joku talonpoika, jolla oli laatta rinnassa. Grušenjka itki, ja nytpä äkkiä, kun murhe liiaksi ahdisti hänen sieluaan, hän hypähti pystyyn, löi käsiään yhteen ja huutaen kovalla, vaikeroivalla äänellä: »Voi onnettomuuttani, onnettomuuttani!» hän syöksyi pois huoneesta oman Mitjansa luo, ja niin äkkiarvaamatta, että kukaan ei ennättänyt häntä pysähdyttää. Kun Mitja kuuli hänen vaikerruksensa, alkoi hän vapista, nousi seisomaan, parkaisi ja syöksähti suin päin häntä vastaan aivan kuin olisi ollut suunniltaan. Mutta heidän ei taaskaan annettu yhtyä, vaikka he jo olivat nähneet toisensa. Mitjaa tartuttiin lujasti kiinni käsistä: hän heittelehti, riuhtoi, tarvittiin kolme tai neljä miestä häntä pidättämään. Myöskin Grušenjkaan tartuttiin kiinni, ja Mitja näki, kuinka Grušenjka huutaen ojensi häntä kohti kätensä, kun hänet vietiin pois. Kohtauksen päätyttyä hän tuli tajuihinsa taas entisellä paikallaan pöydän ääressä vastapäätä tutkintatuomaria ja huuteli kääntyen heidän puoleensa:

— Mitä te hänestä tahdotte? Miksi te häntä kiusaatte? Hän on viaton, viaton!…

Prokuraattori ja tutkintatuomari tyynnyttelivät häntä. Näin meni jonkin verran aikaa, kymmenkunta minuuttia; viimein astui huoneeseen kiireesti sieltä poistunut Mihail Makarovitš ja lausui prokuraattorille kovalla äänellä ja kiihkeästi:

— Hänet on viety pois, hän on alhaalla, ettekö salli minun sanoa, herrat, vain pari sanaa tälle onnettomalle miehelle? Teidän kuullen, herrat, teidän kuullen!

— Olkaa hyvä, Mihail Makarovitš, — vastasi tutkintatuomari, — tässä tapauksessa meillä ei ole sanottavana mitään sitä vastaan.

— Dmitri Fjodorovitš, kuulehan, hyvä mies, — alkoi Mitjan puoleen kääntyen Mihail Makarovitš puhua, ja hänen liikutusta osoittavissa kasvoissaan kuvastui lämmin, melkein isällinen myötätunto onnetonta kohtaan, — minä olen vienyt sinun Agrafena Aleksandrovnasi alas itse ja antanut isännän tytärten huostaan, ja hänen kanssaan on siellä nyt koko ajan tuo ukko Maksimov, ja minä olen saanut hänet suostumaan, kuuletko, — saanut suostumaan ja rauhoittumaan, saanut hänet käsittämään, että sinun pitää saada puolustaa itseäsi hänen häiritsemättään ja ilman että hän saattaa sinut surulliseksi, muuten sinä voit joutua hämillesi ja todistaa väärin itseäsi vastaan, ymmärrätkö? No niin, sanalla sanoen minä puhuin ja hän ymmärsi. Hän on viisas, veliseni, hän on hyvä, hän tuppasi suutelemaan minun, vanhan, käsiäni, pyysi sinun puolestasi. Itse lähetti minut tänne sanomaan sinulle, että olisit levollinen hänen puolestaan, ja on tarpeen, ystäväni, on tarpeen, että minä menisin ja sanoisin hänelle, että sinä olet rauhallinen etkä ole huolestunut hänestä. Rauhoitu siis, ymmärrä tämä. Minä olen syyllinen hänen edessään. Hän on kristitty sielu, niin, hyvät herrat, se on nöyrä sielu eikä syyllinen mihinkään. Mitä siis sanon hänelle, Dmitri Fjodorovitš, istutko rauhallisena vai etkö?

Hyväluontoinen ukko puheli paljon liikoja, mutta Grušenjkan murhe, inhimillinen murhe oli vaikuttanut hänen hyvään sydämeensä, ja kyyneletkin loistivat hänen silmissään. Mitja hyppäsi ylös ja syöksähti hänen luokseen.

— Suokaa anteeksi, herrat, sallikaa, oi, sallikaa! — huudahti hän. — Teillä on enkelin sydän, Mihail Makarovitš, minä kiitän hänen puolestaan! Minä olen, olen rauhallinen, olen iloinen, kertokaa se hänelle sydämenne rajattomassa hyvyydessä, ilmoittakaa, että minä olen iloinen, alan ihan heti nauraakin, kun tiedän, että hänellä on läheisyydessään sellainen suojelusenkeli kuin te. Heti lopetan kaikki, ja paikalla kun olen vapaa, heti paikalla tulen hänen luokseen, hän saa nähdä, odottakoon! Hyvät herrat, — kääntyi hän äkkiä prokuraattorin ja tutkintatuomarin puoleen, — nyt avaan teille koko sydämeni, kaikki vuodatan siitä, me pääsemme silmänräpäyksessä loppuun — rupeammehan lopuksi nauramaan, eikö niin? Mutta, hyvät herrat, tämä nainen on sieluni kuningatar! Oi, sallikaa minun sanoa se, minä tunnustan sen teille… Näenhän minä, että olen kunnon ihmisten seurassa: hän on minun valoni, minun pyhä olentoni, jospa te vain tietäisitte! Kuulitteko hänen huutonsa: »Sinun kanssasi olen valmis kärsimään vaikka kuolemanrangaistuksen!» Mitä minä olen hänelle antanut, minä, kerjäläinen, köyhä raukka, miksi tämmöinen rakkaus minua kohtaan, olenko minä sen arvoinen, minä kömpelö, häpeää ansainnut elukka, jolla on häpeälliset kasvot, olenko minä ansainnut sellaista rakkautta, että hän lähtisi kanssani pakkotyöhön? Minun tähteni hän makasi äsken teidän jalkojenne juuressa, hän on ylpeä eikä mihinkään syyllinen! Kuinka minä en jumaloisi häntä, kuinka en itkisi, en pyrkisi hänen luokseen niinkuin äsken? Oi, herrat, antakaa anteeksi! Mutta nyt, nyt olen lohdutettu.

Ja hän vaipui tuolille, peitti kasvonsa molempiin käsiinsä ja purskahti itkemään. Mutta ne olivat jo onnellisia kyyneliä. Hän tuli silmänräpäyksessä entiselleen. Vanha poliisipäällikkö oli hyvin tyytyväinen, ja lakimiehet näyttivät niinikään olevan hyvillään; he tunsivat kuulustelun nyt joutuneen uuteen vaiheeseen. Saatettuaan ovelle poliisipäällikön Mitja suorastaan tuli iloiseksi.

— No, hyvät herrat, nyt olen käytettävissänne, täydelleen käytettävissänne. Ja… jos ei vain olisi kaikkia noita pikkuasioita, niin me pääsisimme heti yksimielisyyteen. Minä puhun taas pikkuasioista. Minä olen teidän, hyvät herrat, mutta, minä vannon, tarvitaan molemminpuolista luottamusta, — teidän on luotettava minuun ja minun teihin — muuten emme pääse koskaan tulokseen. Teidän takianne puhun. Asiaan, hyvät herrat, asiaan, ja, ennen kaikkea, älkää penkoko niin paljon minun sieluani, älkää kiusatko sitä tyhjänpäiväisillä asioilla, vaan kysykää ainoastaan asiaa ja tositapahtumia, niin minä annan heti kaikki tarpeelliset tiedot. Mutta pikkuseikat hiiteen!

— Ette usko, miten te rohkaisette meitä itseämme, Dmitri Fjodorovitš, tällä auliudellanne… — alkoi Nikolai Parfenovitš puhua vilkastuneen näköisenä ja ilmeisen tyytyväisyyden loistaessa hänen suurista, vaaleanharmaista, pullollaan olevista, muuten sangen likinäköisistä silmistään, joilta hän hetkistä aikaisemmin oli ottanut pois silmälasit. — Ja te teitte äsken oikean huomautuksen tuosta molemminpuolisesta luottamuksesta, jota ilman toisinaan on mahdotonta tulla toimeenkin näin tärkeissä asioissa, siinä tapauksessa että epäluulonalainen henkilö todellakin haluaa, toivoo ja voi osoittaa syyttömyytensä. Me puolestamme teemme voitavamme, ja te olette itse jo nytkin voinut nähdä, miten me hoidamme tätä asiaa… Oletteko samaa mieltä, Ippolit Kirillovitš? — kääntyi hän äkkiä prokuraattorin puoleen.

— Oi, epäilemättä, — lausui prokuraattori hyväksyvästi, vaikka hänen puheensa tuntuikin hieman kuivalta Nikolai Parfenovitšin purkaukseen verrattuna.

Huomautan kerta kaikkiaan: meille äskettäin saapunut Nikolai Parfenovitš oli virkatoimintansa alusta asti täällä tuntenut meidän prokuraattoriamme Ippolit Kirillovitšia kohtaan tavatonta kunnioitusta ja tullut hänen kanssaan miltei sydämellisiin väleihin. Hän oli melkeinpä ainoa ihminen, joka ehdottomasti uskoi meidän »virkauralla väärin kohdellun» Ippolit Kirillovitšimme harvinaiseen psykologiseen kykyyn ja puhujalahjoihin ja täydellisesti uskoi senkin, että häntä oli väärin kohdeltu. Hän oli kuullut hänestä jo Pietarissa. Sen sijaan oli vuorostaan nuori Nikolai Parfenovitš samoin ainoa mies koko maailmassa, jota meidän »syrjäytetty» prokuraattorimme vilpittömästi rakasti. Matkalla tänne he olivat ennättäneet jonkin verran päättää ja sopia kysymyksessä olevasta jutusta, ja nyt pöydän ääressä Nikolai Parfenovitšin terävä äly tajusi kuin lennosta siepaten ja ymmärsi jokaisen osviitan, jokaisen liikkeen vanhemman virkatoverin kasvoissa, ymmärsi puolesta sanasta, katseesta, silmäniskusta.

— Hyvät herrat, antakaa vain minun itseni kertoa älkääkä keskeyttäkö minua jonninjoutavilla asioilla, niin minä teen teille silmänräpäyksessä selon kaikesta, — puhui Mitja kärsimättömästi.

— Se on hyvä. Kiitän teitä. Mutta ennenkuin siirrymme kuuntelemaan teidän omaa kertomustanne, pyytäisin saada vain todeta vielä erään tosiseikan, joka on meille sangen mielenkiintoinen, nimittäin noista kymmenestä ruplasta, jotka te eilen noin kello viisi lainasitte panttaamalla pistolinne ystävältänne Pjotr Iljitš Perhotinilta.

— Panttasin, herrat, panttasin kymmenestä ruplasta, entä mitä vielä siitä? Siinä koko juttu, heti palattuani kaupunkiin matkaltani panttasin.

— Kävin, herrat, neljänkymmenen virstan päässä kävin, ettekö te tietänyt sitä?

— Ja yleensäkin, jospa te aloittaisitte kertomuksenne järjestelmällisesti kuvaamalla koko eilisen päivänne aamusta alkaen? Olkaa hyvä ja ilmoittakaa esimerkiksi: minkä tähden te poistuitte kaupungista, mihin aikaan lähditte ja saavuitte takaisin… ja kaikki nämä tosiseikat.

— Olisitte noin kysynytkin alusta pitäen, — alkoi Mitja nauraa äänekkäästi, ja jos tahdotte, niin asiaa ei ole aloitettava eilisestä, vaan sen edellisestä päivästä, aivan aamusta, silloin ymmärrätte minne, miten ja mitä varten läksin ja matkustin. Minä menin, herrat, toissa päivänä aamulla täkäläisen kauppiaan Samsonovin luo lainatakseni häneltä rahaa kolmetuhatta mitä parhainta vakuutta vastaan, — oli äkkiä tullut kova rahan tarve, oli tullut rahan tarve…

— Sallikaa minun keskeyttää teidät, — lausui prokuraattori kohteliaasti, — miksi teille tuli niin yhtäkkiä tarvis ja juuri tuollaista rahamäärää, kolmeatuhatta ruplaa?

— Äh, hyvät herrat, ei tarvitsisi takertua pikkuseikkoihin: miten, milloin ja miksi, ja minkätähden juuri niin paljon eikä niin paljon rahaa, ja kaikkea tuota hölynpölyä… sehän ei mahdu kolmeen nidokseenkaan, ja sittenkin vielä tarvitaan epilogi!

Kaiken tämän Mitja sanoi hyväntahtoisen, mutta kärsimättömän tuttavallisesti niinkuin ihminen, joka tahtoo sanoa koko totuuden ja joka on täynnä mitä parhaimpia aikeita.

— Hyvät herrat, — sanoi hän ikäänkuin äkkiä hoksaten, — älkää nurkuko minun vastaanpäkistämistäni, pyydän taaskin: uskokaa vieläkin, että minä tunnen täydellistä kunnioitusta ja ymmärrän asian nykyisen tilan. Älkää luulko minun olevan juovuksissa. Olen nyt jo selvinnyt. Ja jos olisin humalassa, niin se ei ollenkaan haittaisi asiaa. Minun laitanihan on näin:

Selvisi ja viisastui — niin tyhmeni, vaan kun joi ja tyhmeni, — niin viisastui.

Hahhah! Muuten huomaan, hyvät herrat, että minun toistaiseksi vielä on sopimatonta lasketella sukkeluuksia teidän edessänne, nimittäin ennenkuin olemme selvitelleet asiat. Sallikaa minun pitää vaaria omasta arvokkuudestanikin. Ymmärränhän, mikä on ero tällä kertaa: minähän istun edessänne joka tapauksessa rikollisena, olen siis kaikkea muuta kuin teidän vertaisenne, ja teille on annettu tehtäväksi pitää minua silmällä: ettehän te silitä päätäni siitä, mitä minä tein Grigorille, eihän todellakaan saa rankaisematta puhkoa vanhusten päitä, tehän pistätte minut hänen takiaan tuomion perusteella ehkäpä puoleksi vuodeksi, ehkäpä vuodeksi kuritushuoneeseen, en tiedä, miten teillä siellä tuomitaan, vaikkapa en menettäisikään kansalaisluottamustani, enhän menetä kansalaisluottamusta, prokuraattori? No niin, herrat, ymmärränhän minä tämän erotuksen… Mutta myöntäkää toki sekin, että tehän voitte saattaa itse Jumalan ymmälle tämmöisillä kysymyksillä: missä astuit, miten astuit, milloin astuit ja mihin astuit? Minähän sekaannun, jos noin tehdään, mutta te takerrutte heti siihen ja kirjoitatte muistiin, ja mitä siitä tulee tulokseksi? Ei tule mitään! Jos taas minä nyt olen alkanut valehdella, niin valehtelen loppuun asti, ja te, herrat, ollen korkeasti sivistyneitä ja kunnon miehiä, annatte minulle anteeksi. Lopetan nimenomaan pyytämällä: jättäkää pois, herrat, tuo virallinen kuulustelutapa, että ensin muka on aloitettava jostakin vähäpätöisestä ja jonninjoutavasta: millä tavoin nousit makuulta, mitä söit, mihin sylkäisit, ja »saatuasi rikollisen huomion laukeamaan» anna äkkiä pudota tyrmistyttävä kysymys: »kenet tapoit, kenet ryöstit?» Hahhah! Semmoistahan on teidän virallinen viisautenne, sehän on teillä sääntönä, siihenhän pohjautuu koko teidän oveluutenne! Tuudittakaa moukkia uneen moisilla tempuilla älkääkä minua. Minähän ymmärrän asian, olen ollut virassa, hahhahhah! Älkää suuttuko, herrat, annattehan anteeksi röyhkeyteni? — huudahti hän katsoen heihin miltei hämmästyttävän hyväntahtoisesti. — Mitja Karamazovhan sen sanoi, voi siis antaa anteeksi, sillä mitä viisaalle miehelle ei anneta anteeksi, se annetaan anteeksi Mitjalle! Hahhah!

Nikolai Parfenovitš kuunteli ja nauroi myös. Prokuraattori ei tosin nauranut, mutta katseli Mitjaa tarkasti, silmiään pois kääntämättä, aivan kuin ei tahtoisi jättää huomaamatta pienintäkään sanaa, hänen pienintäkään liikettään, pienintäkään värähdystä hänen kasvoissaan.

— Sillä tavoinhan me kyllä ensin aloimmekin kanssanne, — lausui yhä nauraen Nikolai Parfenovitš, — ettemme ruvenneet sotkemaan teitä kysymyksillä: miten te aamulla nousitte ja mitä te söitte, vaan aloitimme hyvinkin oleellisesta kohdasta…

— Ymmärrän, ymmärsin ja annoin sille arvoa, ja vielä suuremmassa arvossa pidän minulle nyt osoittamaanne hyvyyttä, verratonta hyvyyttä, joka on jalojen sielujen arvoinen. Meitä on tässä yhdessä kolme kelpo miestä, ja niin olkoonkin meillä tässä kaikki keskinäisen luottamuksen perustalla kuten ainakin sivistyneitten maailmanmiesten kesken, joita yhdistää aateluus ja kunnia. Sallikaa joka tapauksessa minun pitää teitä parhaina ystävinäni tällä elämäni hetkellä, kunniani alennuksen hetkellä! Eihän se ole teille loukkaavaa, herrat, eihän?

— Päinvastoin, te lausuitte tuon kaiken ilmi oikein kauniisti, Dmitri
Fjodorovitš, — myönsi Nikolai Parfenovitš arvokkaasti ja hyväksyvästi.

— Mutta pikkuseikat, hyvät herrat, kaikki nuo koukkuina käytetyt pikkuseikat pois, — huudahti Mitja innoissaan, — muuten menee kaikki päin hiiteen, eikö niin?

— Seuraan täydelleen teidän järkeviä neuvojanne, — puuttui yhtäkkiä prokuraattori puhumaan, — mutta kysymyksestäni pidän kuitenkin kiinni. Meille on oleellisesti kovin välttämätöntä saada tietää, mihin te nimenomaan tarvitsitte tuon rahasumman, nimittäin juuri kolmetuhatta.

— Sitä kieltäydyn ehdottomasti sanomasta, herrat! Nähkääs, en siksi, etten voisi sanoa tai en uskaltaisi tai että jotakin pelkäisin, sillä kaikki tämä on vähäpätöistä ja aivan jonninjoutava asia, vaan — sen tähden en sano, että tässä on periaate: tämä on minun yksityistä elämääni, enkä minä anna kajota yksityiselämääni. Se on minun periaatteeni. Teidän kysymyksenne ei kuulu asiaan, ja kaikki, mikä ei kuulu asiaan, on minun yksityistä elämääni! Tahdoin maksaa velan, tahdoin maksaa kunniavelan, mutta kenelle — sitä en sano.

— Olkaa hyvä. Kirjoittakaa näin: että en sano enkä sano. Kirjoittakaa, herrat, että pidän kunniattomanakin ilmaista sitä. Onpa teillä aikaa kirjoittaa niin paljon muistiin!

— Sallikaa, hyvä herra, ilmoittaa teille ja muistuttaa vielä kerran mieleenne, jos mahdollisesti ette ole sitä tietänyt, — lausui prokuraattori erikoisesti ja varsin ankarasti sitä painostaen, — että teillä on täysi oikeus olla vastaamatta teille nyt esitettäviin kysymyksiin ja että meillä sitävastoin ei ole mitään oikeutta pakottaa teitä vastaamaan, jos te itse kieltäydytte vastaamasta syystä tai toisesta. Se on asia, jonka saatte itse harkita. Mutta meidän tehtävänämme on myös esittää teille ja selittää semmoisessa tapauksessa kuin tämä teidän nykyinen, miten suuresti te voitte itseänne vahingoittaa kieltäytymällä antamasta erinäisiä selityksiä… Tämän jälkeen pyydän nyt jatkamaan.

— Herrat, enhän minä ole vihainen… minä… — mutisi Mitja hieman hämillään huomautuksesta, — nähkääs, herrat, tuo samainen Samsonov, jonka luo minä silloin menin…

Emme tietysti rupea yksityiskohtaisesti esittämään hänen kertomustaan siitä, minkä lukija jo tietää. Kertoja tahtoi kärsimättömästi kertoa kaikki pikku piirteitä myöten, mutta samalla kertaa saada kerrotuksi pian. Sikäli kuin hän kertoi, kirjoitettiin hänen kertomustaan muistiin, ja siksi hänet pakostakin tavan takaan keskeytettiin. Dmitri Fjodorovitš moitti tätä, mutta alistui, oli äkäinen, mutta vielä hyväntahtoinen. Tosin hän väliin huudahteli: »Herrat, tämä saisi Jumalankin raivostumaan», tai: »Herrat, tiedättekö te, että te vain suotta ärsytätte minua?» mutta näin huudahdellessaan hän oli edelleenkin tuttavallisen avomielinen. Näin hän kertoi, kuinka Samsonov oli toissa päivänä häntä »vetänyt nenästä». (Hän oli nyt täydelleen hoksannut, että häntä silloin oli petkutettu.) Kellon myyminen kuudesta ruplasta matkarahojen saamiseksi, josta tutkintatuomari ja prokuraattori eivät olleet mitään tietäneet, herätti näissä heti tavatonta huomiota ja he pitivät tarpeellisena, Mitjan sitä rajattomasti paheksuessa, kirjoittaa tämän seikan tarkasti muistiin, koska siinä saatiin toistamiseen vahvistetuksi se asianhaara, että hänellä ei edellisenäkään päivänä ollut juuri nimeksikään rahaa. Vähitellen Mitja alkoi muuttua nyrpeäksi. Kerrottuaan sitten matkastaan Ljagavyin luo ja häkäisessä mökissä viettämästään yöstä y.m. hän teki selkoa kaupunkiinpalaamisestaan ja alkoi sitten itse, ilman erikoista pyyntöä, kuvailla seikkaperäisesti Grušenjkan takia tuntemiaan mustasukkaisuuden tuskia. Häntä kuunneltiin ääneti ja tarkkaavaisesti, erityisesti syvennyttiin siihen seikkaan, että hänellä jo kauan oli ollut paikka, josta hän oli pitänyt silmällä Grušenjkaa, Fjodor Pavlovitšin talon »takalistossa» Maria Kondratjevnan talossa, ja että tietoja oli hänelle tuonut Smerdjakov: se pantiin erittäin tarkasti merkille ja kirjoitettiin muistiin. Mustasukkaisuudestaan hän puhui tulisesti ja laajasti, ja vaikka hän sisäisesti häpesikin sitä, että toi esille sisimmät tunteensa niin sanoakseni »kaikkien häväistäväksi», niin ilmeisesti hän voitti häpeäntunteensa pysyäkseen totuudessa. Häneen kertomuksen aikana kiinteästi suunnattu, tutkintatuomarin ja varsinkin prokuraattorin ankarat ja osanottoa ilmaisemattomat katseet saivat hänet lopulta tulemaan melko lailla hämilleen: »Tuo poika, Nikolai Parfenovitš, jonka kanssa vain muutama päivä takaperin puhelin tyhmyyksiä naisista, ja tuo sairas prokuraattori eivät ole sen arvoisia, että minä kertoisin heille tätä», ajatteli hän yhtäkkiä surullisesti, »se on häpeä!» »Sä kärsi, tyydy sekä ole vaiti», lopetti hän mietteensä runosäkeellä, mutta kokosi taas voimia ja jatkoi kertomistaan. Siirryttyään kertomaan rouva Hohlakovista hän taas ilostui, vieläpä aikoi kertoa tästä rouvasta asiaankuulumattoman anekdootin, mutta tutkintatuomari keskeytti hänet ja kehoitti kohteliaasti siirtymään »oleellisempaan». Kun hän sitten lopulta oli kuvannut epätoivoaan ja kertonut siitä hetkestä, jolloin hän tullessaan rouva Hohlakovin luota oli ajatellut, että »mieluummin vaikka tappaa jonkun, mutta hankkii kolmetuhatta», niin hänet taas keskeytettiin ja se, että hän »oli tahtonut tappaa», kirjoitettiin muistiin. Mitja salli mitään puhumatta kirjoittaa sen muistiin. Viimein hän pääsi kertomuksessaan siihen kohtaan, jolloin hän äkkiä oli saanut tietää, että Grušenjka oli hänet pettänyt sekä poistunut Samsonovilta heti, kun hän oli hänet sinne saattanut, vaikka oli itse sanonut istuvansa ukon luona puoleen yöhön. »Jos minä silloin en tappanut, herrat, tuota Fenjaa, niin vain sen vuoksi, että minulla ei ollut aikaa», pääsi yhtäkkiä hänen suustaan tässä kohden kertomusta. Tämäkin kirjoitettiin huolellisesti muistiin. Mitja odotti synkkänä ja alkoi sitten kertoa siitä, kuinka hän juoksi isänsä puutarhaan, mutta silloin hänet tutkintatuomari äkkiä pysähdytti ja avattuaan vieressään sohvalla olevan ison salkun otti siitä esille vaskisen survimen.

— Ah, niin! — naurahti tämä synkästi. — Kuinka en tuntisi! Antakaahan katsoa… Hitto vieköön, ei tarvitse!

— Ah, hitto! En olisi salannut sitä teiltä, ei kai olisi tultu toimeen ilman sitä, mitä arvelette? Tipahti vain pois muististani.

— Olkaa siis hyvä ja kertokaa seikkaperäisesti, kuinka te varustauduitte sillä.

— Mutta mikä tarkoitus teillä oli, kun varustauduitte tämmöisellä aseella?

— Mikä tarkoitus? Ei mitään tarkoitusta! Sieppasin sen ja läksin juoksemaan.

Mitjassa kiehui kiukku. Hän katsoi tiukasti »poikaa» ja naurahti synkästi ja vihaisesti. Seikka oli semmoinen, että häntä oli alkanut yhä enemmän hävettää se, että hän äsken oli niin vilpittömästi ja semmoisin purkauksin kertonut »tämmöisille ihmisille» koko mustasukkaisuutensa historian.

— No, sieppasin sen turvaksi koiria vastaan. No, oli pimeä… Niin no, kaiken varalta.

— Oliko teillä ennenkin tapana lähtiessänne yöllä talosta ottaa mukaanne jokin ase, jos te niin pelkäsitte pimeässä?

— Äh, perhana, hyi! Hyvät herrat, teidän kanssanne on suorastaan mahdotonta puhua! — huudahti Mitja äärimmilleen ärtyneenä, ja kääntyen kirjurin puoleen hän aivan punaisena kiukusta ja äänellä, jossa tuntui jonkinmoinen raivostunut sävy, lausui tälle nopeasti:

— Kirjoita heti… heti… »että sieppasin mukaani survimen juostakseni tappamaan isäni… Fjodor Pavlovitšin… iskemällä häntä päähän»! No, oletteko nyt tyytyväisiä, herrat? Onko olonne nyt helpompi? — lausui hän katsellen uhmaavasti tutkintotuomaria ja prokuraattoria.

— Me ymmärrämme varsin hyvin, että tämmöisen lausunnon te annoitte nyt suuttuneena meihin ja kiukustuneena kysymyksistä, joita me teille esitämme ja joita te pidätte vähäpätöisinä, mutta jotka itse asiassa ovat sangen oleellisia, — vastasi hänelle prokuraattori kuivasti.

— Mutta hyväinen aika, herrat! No, minä otin survimen… No, miksi otetaan tämmöisissä tapauksissa jotakin käteen? Minä en tiedä miksi. Sieppasin ja lähdin juoksemaan. Siinä kaikki. Hävettää, herrat, passons, muuten, minä vannon sen, lakkaan kertomasta!

Hän nojasi kyynärpäillään pöytään ja tuki päätään kädellään Hän istui syrjittäin heihin ja katseli seinään koettaen hillitä pahaa tunnetta itsessään. Todellakin hänen teki hirveästi mieli nousta ja selittää, että hän ei enää sano sanaakaan, »vaikka veisitte teloitettavaksi».

— Näettekö, herrat, — lausui hän äkkiä vaivoin hilliten itsensä, — näettekö. Minä kuuntelen teitä, ja mielessäni häämöttää… minä, näettekö, toisinaan uneksin erästä unta… erästä sellaista unta, ja minä näen sen unen usein, se uudistuu, on niinkuin joku ajaisi minua takaa, joku sellainen, jota minä hirveästi pelkään, hän ajaa minua takaa pimeässä, yöllä, etsii minua, minä piiloudun häntä jonnekin oven tai kaapin taakse, piiloudun häpeällisesti, mutta pääasia on, että hän tietää erinomaisen hyvin, minne minä olen mennyt häntä piiloon, mutta hän ikäänkuin tahallaan ei ole tietävinään, missä minä olen, jotta voisi kauemmin kiduttaa minua, jotta voisi nauttia pelostani… Tätä tekin nyt teette! Samanlaista se on!

— Niin, sellaisia unia näen… Ettekö tahtoisi kirjoittaa muistiin? — kysyi Mitja vääristäen suunsa nauruun.

— Nyt se ei ole unta! Realismia, herrat, todellisen elämän realismia!
Minä olen susi ja te olette metsästäjiä, nyt te ajatte sutta.

— Suotta te otitte tuollaisen vertauksen… — alkoi Nikolai Parfenovitš puhua tavattoman lempeästi.

— En suotta, herrat, en suotta! — kivahti taas Mitja, vaikka nähtävästi äkillinen vihanpurkaus oli keventänyt hänen sydäntään ja hän alkoi puhuessaan taas tulla yhä hyväntahtoisemmaksi. — Te voitte olla uskomatta rikollista tai syytettyä, jota kysymyksenne kiduttavat, mutta kunnon miestä, herrat, sydämen jaloimpia purkauksia (huudan sen rohkeasti julki!) — ette saa olla uskomatta! Sitä te ette voi… eikä teillä siihen ole oikeuttakaan… — mutta —

Vaikka Mitja olikin alkanut puhua kiivaasti, niin hän nähtävästi entistä enemmän koetti parastaan, ettei unohtaisi eikä jättäisi esittämättä ainoatakaan piirrettä kerrottavasta. Hän kertoi, miten oli kiivennyt isänsä puutarhan aidan yli, miten oli mennyt aina ikkunan luokse asti ja viimein kaikesta, mitä oli tapahtunut ikkunan alla. Selvästi, täsmällisesti, melkeinpä iskevästi hän kertoi tunteistaan, jotka kuohuttivat hänen mieltään niinä hetkinä puutarhassa, jolloin hänen niin hirveästi teki mieli saada tietää, oliko Grušenjka hänen isänsä luona vai eikö. Mutta omituista: sekä prokuraattori että tutkintatuomari kuuntelivat tällä kertaa hirveän hillitysti, katsoivat kuivasti, tekivät paljon vähemmän kysymyksiä. Mitja ei voinut päättää mitään heidän kasvoistaan. »Ovat suuttuneet ja loukkaantuneet», ajatteli hän, »no, hitto heistä!» Kun hän kertoi, miten hän lopulta oli päättänyt antaa isälle merkin, että Grušenjka oli tullut ja että hän avaisi ikkunan, niin prokuraattori ja tutkintatuomari eivät ollenkaan kiinnittäneet huomiota sanaan »merkin», aivan kuin eivät olisi ymmärtäneet, mikä merkitys sillä sanalla tässä oli, niin että Mitja sen ihan huomasi. Tultuaan viimein siihen hetkeen, jolloin hän näki isänsä kurottautuvan ikkunasta ulos ja viha kuohahti hänessä ja hän tempasi taskustaan survimen, hän äkkiä aivan kuin tahallaan pysähtyi. Hän istui ja katsoi seinään ja tiesi, että toisten katseet olivat tiukasti kiintyneet häneen.

— No, — sanoi tutkintatuomari, — te tempasitte esille aseen ja… ja mitä tapahtui sitten?

— Sitten? Sitten tapoin… iskin häntä päälakeen ja puhkaisin pääkuoren… Niinhän se on teidän käsityksenne mukaan, niinhän! — sanoi hän ja hänen silmänsä alkoivat äkkiä salamoida. Koko jo sammunut viha nousi taas hänen sydämeensä tavattoman voimakkaana.

— Meidän käsityksemme mukaan, — lausui Nikolai Parfenovitš, — no, entä teidän käsityksenne mukaan?

— Minun käsitykseni mukaan, herrat, minun käsitykseni mukaan asian laita oli seuraava, — lausui hän hiljaa. — Jonkun kyyneletkö vai äitinikö rukoili Jumalaa vai kirkastuksen henkikö minua suudelmallaan kosketti sillä hetkellä — sitä en tiedä, mutta perkele oli voitettu. Minä syöksyin pois ikkunan luota ja läksin juoksemaan aitaa kohti… Isäni pelästyi ja näki nyt ensimmäisen kerran minut, huudahti ja hyppäsi edemmäksi ikkunasta, — minä muistan sen sangen hyvin. Minä juoksin puutarhan läpi aidan luo… siinä minut sitten saavutti Grigori, kun jo istuin aidalla…

Tässä hän viimein nosti silmänsä kuulijoihin. Nämä näyttivät aivan tyynesti tarkkaavan häntä. Jonkinmoinen paheksumisen vavahdus kulki Mitjan sielun läpi.

— Tehän, herrat, pidätte tällä hetkellä minua pilkkananne! — keskeytti hän äkkiä puheensa.

— Ette usko sanaakaan, siitä päätän! Ymmärränhän tulleeni tärkeimpään kohtaan: vanhus makaa nyt siellä pää puhki lyötynä, mutta minä — traagillisesti kuvattuani, kuinka tahdoin tappaa ja kuinka jo tempasin esille survimen, minä juoksenkin yhtäkkiä pois ikkunan luota… Se on runoelma! Runomitassa! Nuorta miestä voi uskoa ihan sananmukaisesti! Hahhah! Pilkantekijöitä te olette, herrat!

— Ettekö te huomannut, — alkoi äkkiä prokuraattori puhua aivan kuin ei olisi kiinnittänyt mitään huomiota Mitjan kiihtymykseen, — ettekö te huomannut, kun juoksitte pois ikkunan luota, oliko puutarhaan johtava, rakennuksen toisessa päässä oleva ovi auki vai eikö?

— Se oli päinvastoin kiinni, ja kuka sen olisi voinut avata? Häh, ovi, malttakaahan! — sanoi hän aivan kuin muistaen jotakin ja oli miltei hätkähtää. — Löysittekö te sen avoimena?

— Kuka sen sitten oli saattanut avata, jos te ette itse sitä avannut? — hämmästyi Mitja yhtäkkiä hirveästi.

— Ovi oli avoinna, ja teidän isänne murhaaja oli epäilemättä mennyt sisälle tästä ovesta ja tullut murhan tehtyään samasta ovesta ulos, — lausui prokuraattori aivan kuin painostaen, hitaasti ja selvästi, — se on meille aivan selvä asia. Murha on nähtävästi tapahtunut huoneessa eikä ikkunan läpi, mikä täydelleen käy selville toimitetusta tarkastuksesta, ruumiin asemasta ja kaikesta. Tähän asianhaaraan nähden ei voi olla mitään epäilyksiä.

— Sehän on mahdotonta, herrat! — huusi hän ollen aivan ymmällä. — Minä… minä en käynyt sisällä… minä sanon teille varmasti, aivan täsmällisesti, että ovi oli kiinni koko ajan, kun minä olin puutarhassa ja kun juoksin pois puutarhasta. Minä seisoin ainoastaan ikkunan alla ja näin hänet ikkunasta, en mitään, mitään muuta… Muistan viimeiseen hetkeen asti. Ja vaikka en muistaisikaan, niin tiedän sen kuitenkin, sillä merkit tunsin vain minä ja ne tunsi Smerdjakov, sekä hän, vainaja, eikä hän ilman merkkejä olisi avannut kenellekään maailmassa!

— Merkit? Mitkä merkit? — lausui prokuraattori ahneen, miltei hysteerisen uteliaisuuden vallassa ja menetti silmänräpäyksessä koko pidättyvän esiintymistapansa. Hän kysyi aivan kuin arasti luokse madellen. Hän vainusi tässä olevan tärkeän, hänelle vielä tuntemattoman tosiasian, ja alkoi heti hirveästi pelätä, että Mitja kenties ei halua täydelleen paljastaa sitä.

— Ettekö te sitten tietänyt! — iski Mitja hänelle silmää pilkallisesti ja häijysti hymähtäen. — Entäpä jos en sano? Keneltä silloin sen saa tietää? Merkeistähän tiesivät ainoastaan vainaja ja Smerdjakov, siinä kaikki, ja vielä taivas tiesi, ja sehän ei teille sano. Mutta sehän on mielenkiintoinen tosiseikka, piru sen tietää, mitä sille voi rakentaa, hahah! Rauhoittukaa, herrat, minä ilmaisen, teillä on tyhmyyksiä mielessä. Te ette tiedä, kenen kanssa olette tekemisissä! Olette tekemisissä sellaisen syytetyn kanssa, joka itse tuo todistuskappaleita itseänsä vastaan, todistaa omaksi vahingokseen! Niin, sillä minä olen kunnian ritari, mutta te — ette ole!

Prokuraattori nieli kaikki pillerit ja vain värisi kärsimättömyydestä, että saisi tietää uuden tosiasian. Mitja esitti heille täsmällisesti ja laajasti kaikki, mikä koski Fjodor Pavlovitšin Smerdjakovia varten keksimiä merkkejä, kertoi, mitä mikin kopahdus ikkunaan merkitsi, koputtikin nämä merkit pöytään, ja Nikolai Parfenovitšin kysymykseen: koputtiko siis hänkin, Mitja, isänsä akkunaan koputtaessaan nimenomaan sen merkin, joka merkitsi: »Grušenjka on tullut» — hän vastasi täsmällisesti, että juuri niin hän olikin koputtanut, että muka »Grušenjka on tullut».

— Siitä saitte, rakentakaa nyt torni! — katkaisi Mitja puheensa ja kääntyi taas halveksien pois heistä.

— Ja näistä merkeistä tiesivät ainoastaan isävainajanne, te ja palvelija Smerdjakov. Eikä kukaan muu? — tiedusti Nikolai Parfenovitš vielä kerran.

— Niin, palvelija Smerdjakov ja vielä taivas. Kirjoittakaa muistiin myös taivas; se ei ole ollenkaan tarpeetonta. Vielä te itsekin tarvitsette Jumalaa.

Tietysti ryhdyttiin kirjoittamaan muistiin, mutta muistiin kirjoitettaessa prokuraattori lausui yhtäkkiä, aivan kuin ihan uusi ajatus äkkiarvaamatta olisi hänelle valjennut:

— Jos näistä merkeistä tiesi myöskin Smerdjakov, ja te jyrkästi torjutte kaikki teihin kohdistetut syytökset isänne murhasta, niin eiköhän silloin hän koputtamalla sovitut merkit saanut isäänne avaamaan ja sitten myös… tehnyt rikosta?

Mitja loi häneen perin ivallisen, mutta samalla kertaa myös hirveätä vihaa ilmaisevan katseen. Hän katsoi kauan ja ääneti, niin että prokuraattori alkoi räpyttää silmiään.

— Taas saitte ketun kiinni! — lausui Mitja viimein. — Otitte veijaria hännästä, heheh! Minä näen lävitsenne, prokuraattori! Tehän ajattelitte, että nyt minä heti hyppään paikaltani, takerrun siihen, mitä te panette suuhuni, ja huudan täyttä kurkkua: »Ai, Smerdjakov on murhaaja!» Myöntäkää, että ajattelitte näin, myöntäkää, silloin minä jatkan.

— Leikki sikseen, — lausui hän synkästi, — kuulkaa: aivan alusta asti, melkein jo silloin, kun juoksin äsken luoksenne näitten verhojen takaa, välähti päässäni tämä ajatus: »Smerdjakov!» Tässä olen istunut pöydän ääressä ja huutanut olevani syytön vereen, mutta itsekseni olen koko ajan ajatellut: »Smerdjakov!» Eikä lähtenyt Smerdjakov mielestäni. Viimein ajattelin nyt äkkiä taas samaa: »Smerdjakov», mutta vain sekunnin ajan; heti sen rinnalla ajattelin: »Ei, ei se ole Smerdjakov!» Ei se ole hänen työtään, herrat!

— Ettekö siinä tapauksessa epäile vielä jotakuta muuta henkilöä? — kysyi varovasti Nikolai Parfenovitš.

— En tiedä, kuka tai mikä henkilö, taivaan käsi vaiko saatanan, mutta… ei Smerdjakov! — tokaisi Mitja päättävästi.

— Mutta miksi te niin varmasti ja niin itsepintaisesti vakuutatte, ettei hän?

— Vakaumuksesta. Vaikutelman perusteella. Sen tähden, että Smerdjakov on alinta laatua ihminen sekä pelkuri. Hän ei ole pelkuri, hän on kaikki maailman pelkuruus yhteen otettuna, se siinä kävelee kahdella jalalla. Hän on syntynyt kanasta. Minun kanssani puhuessaan hän vapisi joka kerta peläten minun tappavan hänet, silloin kun minä en nostanut edes kättäkään. Hän lankesi aina jalkoihini ja itki, hän suuteli juuri näitä saappaitani, aivan sananmukaisesti, ja rukoili, että minä »en peloittelisi» häntä. Kuuletko: »en peloittelisi» — mikä sana se semmoinen on? Minähän olin suopea hänelle. Hän on sairas kana, jolla on kaatuvatauti ja huono äly ja jolle kahdeksanvuotias poika voi antaa selkään. Onko se luontoa? Ei se ole Smerdjakov, herrat, hän ei rakasta rahaakaan, hän ei ottanut ollenkaan minulta vastaan lahjoja… Ja mitä syytä hänellä oli tappaa ukko? Hänhän saattaa olla tämän äpäräpoika, tiedättekö te sen?

— Me olemme kuulleet tuon legendan. Mutta olettehan tekin isänne poika ja silti puhuitte itse kaikille, että tahdoitte tappaa hänet.

— Heititte kiven tarhaan! Ja matalan, huonon kiven! En pelkää! Oi herrat, kenties teidän on liian alhaista sanoa minulle tämä vasten silmiä! Alhaista siksi, että itse olen teille puhunut tätä. Minä en ainoastaan tahtonut, vaan myös saatoin tappaa, vieläpä vapaaehtoisesti vedin päälleni sen, että olin vähällä tappaa! Mutta minähän en tappanut häntä, minuthan pelasti suojelusenkelini, — juuri tätä te ette ole ottaneet huomioon… Ja sentähden puheenne onkin alhaista, alhaista! Sillä minä en ole tappanut, en ole tappanut, en ole tappanut! Kuuletteko, prokuraattori: en ole tappanut!

Hän oli miltei läkähtyä. Hän ei ollut vielä kertaakaan koko kuulustelun aikana ollut näin kiihtynyt.

— Mitä teille, herrat, Smerdjakov sitten sanoi? — lausui hän äkkiä oltuaan vähän aikaa vaiti. — Saanko kysyä teiltä tätä?

— Te saatte kysyä meiltä kaikkea, — vastasi prokuraattori kylmän ja ankaran näköisenä, — kaikkea, mikä koskee jutun tosiasiallista puolta, ja me, toistan sen, olemme velvollisetkin antamaan vastauksen jokaiseen kysymykseenne. Me löysimme palvelija Smerdjakovin, josta te kysytte, makaamassa tajuttomana vuoteessaan, tavattoman voimakkaan, kenties jo kymmenennen kerran yhtä päätä uudistuneen kaatuvataudinkohtauksen vallassa. Mukanamme ollut lääkäri tutki sairaan, sanoipa meille senkin, että tämä kenties ei elä aamuun asti.

— No, siinä tapauksessa on isän tappanut paholainen! — pääsi äkkiä Mitjan suusta, aivan kuin hän tähän hetkeen saakka olisi kysynyt kaiken aikaa itseltään: »Smerdjakov vai eikö Smerdjakov?»

— Me palaamme vielä tähän asiaan, — päätti Nikolai Parfenovitš, — mutta ettekö haluaisi nyt edelleen jatkaa selontekoanne.

Mitja pyysi saada levähtää. Se hänelle kohteliaasti suotiin. Levähdettyään hän ryhtyi jatkamaan. Mutta hänen näytti olevan vaikea olla. Hän oli kiusaantunut, loukattu ja moraalisesti järkytetty. Kaiken lisäksi prokuraattori nyt aivan kuin tahallaan alkoi ärsyttää häntä joka hetki takertumalla »pikkuseikkoihin». Tuskin oli Mitja ennättänyt kuvata, miten hän istuen kahdareisin aidalla oli lyönyt survimella päähän hänen vasempaan jalkaansa tarttunutta Grigoria ja sitten heti hypännyt alas kaatuneen luo, kun prokuraattori keskeytti hänet ja pyysi häntä kuvaamaan tarkemmin, miten hän oli istunut aidalla. Mitja hämmästyi.

— No, sillä lailla istuin, kahdareisin, toinen jalka toisella ja toinen toisella puolella…

— Eikö ollut taskussa? Muistatteko sen niin tarkasti? No, heilautitteko te voimakkaasti kättänne?

— Jospa istuutuisitte tuolille aivan samalla tavoin kuin silloin istuitte aidalla ja osoittaisitte meille havainnollisesti, asian selventämiseksi, kuinka ja mihin suuntaan te heilautitte kättänne, minne päin?

— Etteköhän te vain tee pilaa minusta? — kysyi Mitja katsahtaen ynseästi tutkijaan, mutta tämä ei räpäyttänyt silmäänsäkään. Mitja käännähti vavahtaen, istuutui kahdareisin tuolille ja heilautti kättään.

— Kiitän teitä. Ettekö tahtoisi nyt selittää: miksi nimenomaan hyppäsitte alas, missä tarkoituksessa ja mitä nimenomaan silmällä pitäen?

— Oi, en minä semmoisessa tilassa ensinkään ollut, muistan kyllä kaikki. Pienimmänkin kohdan. Hyppäsin alas häntä katsomaan ja pyyhin liinalla verta hänestä.

— Olemme nähneet liinanne. Toivoitte voivanne elvyttää maahan lyömänne henkiin?

— En tiedä, toivoinko. Tahdoin vain päästä selville, oliko hän elossa vai eikö.

— Minä en ole lääkäri, en osaa päätellä. Juoksin pois luullen hänet tappaneeni, mutta hän onkin nyt vironnut.

— Hyvä on, — lopetti prokuraattori. — Kiitän teitä. Sitä vain tarvitsin. Olkaa hyvä ja jatkakaa.

Voi, Mitjan päähänkään ei pistänyt kertoa, vaikka hän muisti senkin, että hän oli hypännyt alas säälistä, vieläpä seisoessaan surmatun luona lausunut muutamia sääliviä sanojakin: »Niin sinulle kävi, ukko, ei sille mitään voi, makaa vain siinä.» Prokuraattori puolestaan teki vain yhden johtopäätöksen, nimittäin että mies oli hypännyt alas »sellaisella hetkellä ja sellaisessa kiihtymyksen tilassa» ainoastaan päästäkseen varmasti selville: onko elossa vai eikö ainoa todistaja, joka tunsi hänen rikoksensa. Ja että miten suuri olikaan siis miehen voima, päättäväisyys, kylmäverisyys ja harkitsemiskyky tuommoisellakin hetkellä… y.m. y.m. Prokuraattori oli tyytyväinen: »Ärsytin kiihkeätä miestä 'pikkuseikoilla', ja hän puhui itsensä pussiin.»

Mitja jatkoi kertomustaan kiusaantuneena. Mutta hänet keskeytettiin heti taas, tällä kertaa sen teki Nikolai Parfenovitš:

— Kuinka te saatoitte juosta palvelijatar Fedosia Markovnan luo, kun teillä oli noin veressä kädet ja, kuten myöhemmin huomattiin, myös kasvot?

— Minä en silloin ensinkään huomannutkaan olevani veren tahrima! — vastasi Mitja.

— Se on todennäköistä, semmoista se on tavallisesti, — lausui prokuraattori, ja hän ja Nikolai Parfenovitš katsahtivat toisiinsa.

— Niin, en huomannut, te puhutte aivan oikein, prokuraattori, — hyväksyi äkkiä Mitjakin. Mutta nyt seurasi kertomuksessa Mitjan äkillinen päätös »väistyä» ja »päästää onnelliset menemään ohitseen». Eikä hän enää mitenkään voinut niinkuin äsken taas paljastaa sydäntään ja kertoa »sielunsa kuningattaresta». Häntä tympäisivät nuo kylmät miehet, jotka »imeytyivät häneen kuin luteet». Senvuoksi hän vastasi uudistettuihin kysymyksiin lyhyesti ja jyrkästi:

— No, minä päätin tappaa itseni. Mitä syytä oli jäädä eloon: tämä kysymys nousi itsestään mieleen. Oli tullut hänen entinen, kiistämätön lemmittynsä, joka oli häntä väärin kohdellut, mutta nyt tullut rakastavin sydämin viiden vuoden kuluttua sovittamaan loukkauksensa laillisella avioliitolla. No, minä ymmärsin, että kaikki toiveeni olivat rauenneet… Mutta takanani oli häpeä ja tuo veri, Grigorin veri… Mitä syytä oli enää? Niinpä läksinkin lunastamaan panttaamiani pistooleita ladatakseni ne ja laskeakseni aamun koittaessa luodin kallooni…

— Yöllä komeat kemut. Äh, perhana, hyvät herrat, lopettakaa pian. Olin varmasti päättänyt ampua itseni, lähellä tätä paikkaa, tämän tienoon läheisyydessä, ja olisin pannut sen toimeen kello viisi aamulla, taskuuni olin varannut paperin, olin sen kirjoittanut Perhotinin luona, kun latasin pistolin. Tässä se paperi on, lukekaa. En kerro teitä varten! — lisäsi hän äkkiä halveksivasti. Hän paiskasi heille pöydälle paperin liivinsä taskusta; tutkijat lukivat sen mielenkiinnolla ja liittivät asiakirjoihin, kuten on tapa.

— Mutta käsiänne te ette aikonut pestä vielä silloinkaan, kun tulitte herra Perhotinin luo? Ette siis pelännyt joutuvanne epäluulojen alaiseksi?

— Minkä epäluulojen? Epäilemättä tai ei, sama se, minä olisin joka tapauksessa ajanut tänne ja ampunut itseni kello viisi, eikä mitään olisi ennätetty tehdä. Jos ei olisi ollut tuota isälleni sattunutta asiaa, niin ettehän te olisi saaneet mitään tietää ettekä olisi saapuneet tänne. Oi, sen on paholainen tehnyt, paholainen on tappanut isän, paholaisen kautta tekin olette niin pian saaneet tiedon! Miten te ennätitte tänne niin pian? Ihmeellistä, fantastista!

— Herra Perhotin on kertonut meille, että te astuessanne hänen asuntoonsa pitelitte käsissänne… verisissä käsissänne… rahojanne… paljon rahaa… sadan ruplan setelien tukkua, ja että tämän näki myös hänen palvelijapoikansa!

— Nyt seuraa muuan kysymys. Ettekö voi ilmoittaa, — alkoi Nikolai Parfenovitš tavattoman lempeästi, — mistä te äkkiä otitte niin paljon rahaa, kun asiain kulusta käy selville, myös siitäkin yksistään, jos otetaan huomioon ajan kulku, että te ette käynyt kotona?

Prokuraattori rypisti hieman kulmiaan, kun kysymys tehtiin noin suoraan, mutta hän ei kuitenkaan keskeyttänyt Nikolai Parfenovitšia.

— Ei, en käynyt kotona, — vastasi Mitja näennäisesti hyvin tyynesti, mutta katsoen maahan.

— Sallikaa minun siinä tapauksessa toistaa kysymykseni, — jatkoi Nikolai Parfenovitš aivan kuin madellen luo. — Mistä te saatoitte yhdellä kertaa saada tuollaisen rahamäärän, kun te oman tunnustuksenne mukaan vielä kello viisi samana päivänä…

— Olin kymmenen ruplan tarpeessa ja panttasin pistolini Perhotinille, sitten kävin rouva Hohlakovilta pyytämässä kolmea tuhatta, mutta tämä ei antanut, y.m., y.m., ja kaikkea tuon tuommoista, — keskeytti Mitja tylysti, — niin, siinäpä se, herrat, olin tarpeessa ja yhtäkkiä sitten ilmestyikin tuhansia, mitä? Tiedättekö, herrat, tehän olette nyt molemmat hädissänne: entäpä jos ei sanokaan, mistä otti? Niin onkin: en sano, herrat, arvasitte oikein, ette saa tietää, — tokaisi äkkiä Mitja tavattoman päättävästi.

— Ymmärtäkää, herra Karamazov, että meille on oleellisesti välttämätöntä tietää se, — lausui Nikolai Parfenovitš hiljaa ja nöyrästi.

Prokuraattorikin puuttui puheeseen ja muistutti taas, että tutkittava tietysti saa olla vastaamatta kysymyksiin, jos pitää sitä itselleen edullisimpana j.n.e., mutta huomioon ottaen, millaista vahinkoa epäluulonalainen voi tuottaa itse itselleen vaikenemisellaan ja varsinkin näin tärkeitten kysymysten ollessa esillä, jolloin…

— Ja niin edespäin, herrat, ja niin edespäin! Riittää, olen kuullut tuon saarnan ennenkin! — keskeytti taas Mitja. — Itse ymmärrän asian tärkeyden ja että tämä on kaikkein oleellisin kohta, mutta en sittenkään sano.

— Mitäpä me siitä, eihän asia koske meitä, vaan teitä, itse vahingoitatte itseänne, — huomautti Nikolai Parfenovitš hermostuneesti.

— Näettekö, herrat, leikki sikseen, sanoi Mitja nostaen silmänsä ja katsoen lujasti heihin kumpaankin. — Jo alusta alkaen minä aavistin, että me tässä kohdassa lyömme otsamme vastakkain. Mutta alussa, alkaessani äsken kertoa, kaikki seuraava oli vielä sumun peitossa, kaikki oli vielä epäkiinteätä, ja minä olin niinkin yksinkertainen, että aloin otaksumalla »molemminpuolisen luottamuksen» vallitsevan välillämme. Nyt näen itse, että sellaista luottamusta ei voinut olla olemassakaan, sillä aina olisi kuitenkin tullut eteemme tämä kirottu aita! No nyt olemme tulleet sen luo! On mahdotonta ja sillä hyvä! Enhän minä muuten syytä teitä, ettehän tekään voi uskoa pelkkää sanaani, ymmärränhän minä sen!

— Mutta ettekö te voisi vähääkään luopumatta päätöksestänne, ettette puhu pääasiasta, ettekö te voisi samalla antaa meille vaikkapa pienen vihjauksen tähän: mitkä niin voimakkaat vaikuttimet nimenomaan ovat voineet saattaa teidät vaikenemaan teille näin vaarallisessa kohdassa nyt kyseessä olevaa kertomusta?

— Minä olen paljon hyväsydämisempi kuin te luulettekaan, herrat, minä ilmoitan teille miksi, ja annan tämän vihjauksen, vaikka te ette sitä ansaitse. Sen vuoksi minä, herrat, en tahdo puhua, että tässä on häpeä minulle. Vastauksessa kysymykseen: mistä otin nuo rahat, on niin suuri häpeä minulle, että siihen ei voisi verrata edes isänmurhaa ja ryöstämistä, jos minä olisin hänet murhannut ja ryöstänyt. Tästä syystä minä en voi puhua. Häpeän tähden en voi. Mitä, herrat, tahdotteko kirjoittaa senkin muistiin?

— Teidän ei pitäisi sitä kirjoittaa, tuota »häpeätä». Sen minä sanoin teille vain sydämeni hyvyydessä ja olisin voinut olla sen sanomattakin, minä niin sanoakseni lahjoitin sen teille, mutta te tartuitte heti asiaan. No, kirjoittakaa, kirjoittakaa mitä tahdotte, — lopetti hän halveksivasti ja inhoten, — minä en pelkää teitä ja… olen ylpeä edessänne.

— Ettekö sanoisi, mitä laatua tuo häpeä on? — lepersi Nikolai
Parfenovitš.

— Ei-ei, c'est fini, älkää vaivautuko. Ei maksa ryvettää itseään. Nytkin jo olen saanut likaa teistä. Ette te ole sen arvoiset, ette te eikä kukaan… Riittää, herrat, minä keskeytän.

Se oli liian päättävästi sanottu. Nikolai Parfenovitš lakkasi ahdistelemasta, mutta Ippolit Kirillovitšin katseista hän silmänräpäyksessä ennätti huomata, että tämä ei vielä ollut menettänyt toivoaan.

— Ettekö voi ilmoittaa ainakin sitä, miten suuri oli rahasumma, joka oli käsissänne astuessanne herra Perhotinin luo, toisin sanoen miten monta ruplaa nimenomaan?

— Herra Perhotinille te luullakseni puhuitte kolmestatuhannesta, jotka muka olitte saanut rouva Hohlakovilta?

— Suvaitkaa siinä tapauksessa kuvailla, kuinka te lähditte tänne, ja kaikki mitä teitte tänne tultuanne.

— Oh, kysykää sitä kaikilta täällä olevilta. Mutta voinhan muuten itsekin kertoa.

Hän kertoi, mutta me emme enää esitä tätä kertomusta. Hän kertoi kuivasti, päällisin puolin. Lempensä riemusta hän ei puhunut ollenkaan. Kertoi kuitenkin, kuinka päätös ampua itsensä oli hänen mielessään kumoutunut »uusien asianhaarain johdosta». Hän kertoi perustelematta ja syventymättä yksityiskohtiin. Eivätkä tutkijatkaan tällä kertaa häntä paljoa häirinneet: selvää oli, ettei heillekään tämä nyt ollut asian tärkein kohta.

— Me tarkistamme vielä tämän kaiken, palaamme vielä kaikkeen todistajien kuulustelussa, joka tietysti tapahtuu teidän läsnäollessanne, — lopetti Nikolai Parfenovitš kuulustelun. — Nyt sallikaa esittää teille pyyntö, että panisitte taskuistanne tähän pöydälle kaikki niissä olevat tavarat, ja ennen kaikkea kaikki rahat, mitä teillä nyt suinkin on.

— Rahat, hyvät herrat? Olkaa hyvä, minä ymmärrän, että se on tarpeen.
Ihmettelinkin, ettette aikaisemmin ole olleet uteliaat näkemään.
Tosinhan en olisi voinut mihinkään poistua, istun tässä näkösällä. No,
tässä ovat kaikki rahani, laskekaa, ottakaa.

Hän otti kaikki esille taskuistaan, pikku rahatkin, kaksi kaksikymmenkopeekkaista hän vetäisi esille sivutaskustaan. Rahat laskettiin, niitä oli kahdeksansataa kolmekymmentäkuusi ruplaa neljäkymmentä kopeekkaa.

— Te suvaitsitte äsken sanoa, antaessanne selostuksenne, jättäneenne Plotnikovien kauppaan kolmesataa ruplaa, antaneenne Perhotille kymmenen, kyytimiehelle kaksikymmentä, täällä menettäneenne kaksisataa pelissä, sitten…

Nikolai Parfenovitš luetteli kaikki. Mitja auttoi mielellään. Muisteltiin ja otettiin lukuun jok'ainoa kopeekka. Nikolai Parfenovitš laski nopeasti loppusumman.

— Nämä kahdeksansataa mukaan luettuina teillä siis alkujaan oli noin puolitoistatuhatta?

— Me tarkistamme vielä kaiken tämän toisten ihmisten todistuksilla, joita ei vielä ole kuultu; rahoistanne älkää olko huolissanne, ne säilytetään asianomaisessa paikassa ja ovat käytettävissänne, kun on lopussa kaikki… tämä alkanut… jos osoittautuu tai, niin sanoakseni, osoitetaan, että teillä on niihin kiistämätön oikeus. No, ja nyt…

Nikolai Parfenovitš nousi seisomaan ja ilmoitti lujasti Mitjalle, että hänen on »pakko ja velvollisuus» toimittaa mitä yksityiskohtaisin ja tarkin tarkastus »niin vaatteisiinne kuin myös kaikkeen muuhun nähden.»…

— Ei voi millään ehdolla, Dmitri Fjodorovitš. Täytyy riisua pois vaatteet.

— Kuten tahdotte, — alistui Mitja synkkänä, — mutta, pyydän, ei tässä, vaan verhojen takana. Kuka tarkastaa?

— Tietysti verhojen takana, — sanoi Nikolai Parfenovitš taivuttaen päätään suostumuksen merkiksi. Hänen kasvoissaan kuvastui aivan erikoinen arvokkuus.

Alkoi jotakin Mitjalle aivan odottamatonta ja ihmeellistä. Hän ei olisi voinut mitenkään aikaisemmin, vielä hetki sittenkään, otaksua, että joku voisi sillä tavoin kohdella häntä, Mitja Karamazovia! Pääasia oli, että tapahtui jotakin alentavaa, heidän puoleltaan taas »kopeata ja häntä kohtaan halveksivaa». Takin riisuminen ei vielä olisi ollut mitään, mutta häntä pyydettiin jatkamaan riisuutumista. Eikä oikeastaan pyydetty, vaan itse asiassa käskettiin; hän ymmärsi sen varsin hyvin. Ylpeys ja halveksiminen sai hänet alistumaan täydellisesti, sanaakaan sanomatta. Verhon taakse tuli Nikolai Parfenovitšin lisäksi myös prokuraattori, ja läsnä oli myös muutamia talonpoikia, »tietysti vahteina», ajatteli Mitja, »mutta mahdollisesti vielä jotakin muutakin varten».

— Mitä, onko paitakin riisuttava? — kysäisi hän jyrkästi, mutta Nikolai Parfenovitš ei vastannut hänelle: hän oli yhdessä prokuraattorin kanssa syventynyt tarkastelemaan takkia, housuja, liivejä ja hattua, ja kumpikin näytti hyvin kiinnostuneelta. »Eivät ollenkaan kainostele», ajatteli Mitja, »eivät edes noudata välttämätöntä kohteliaisuutta».

— Minä kysyn teiltä toistamiseen: onko paita riisuttava vai ei? — lausui hän vielä jyrkemmin ja ärsyttävämmin.

— Olkaa huoletta, me ilmoitamme teille, — vastasi Nikolai Parfenovitš niinkuin mikäkin esimies. Ainakin Mitjasta se tuntui siltä.

Tutkintatuomari ja prokuraattori neuvottelivat sillä välin tarkoin keskenään puoliääneen. Takissa, varsinkin vasemman liepeen takaosassa havaittiin suuria veritahroja, jotka olivat kuivaneet ja kovettuneet eivätkä vielä sanottavasti hierautuneet. Samoin housuissa. Nikolai Parfenovitš tutki sitäpaitsi omin käsin todistajien läsnäollessa sormillaan takin ja housujen kaulusta, taitteita ja kaikkia saumoja ilmeisesti etsien jotakin, tietysti rahoja. Pääasia oli, että Mitjalta ei salattu epäluuloja, että hän oli saattanut ja voinut ommella rahoja vaatteisiinsa. »Kohtelevat ihan kuin varasta eikä niinkuin upseeria», mutisi hän itsekseen. He lausuivat toisilleen ajatuksiaan hänen kuultensa aivan hämmästyttävän avoimesti. Niinpä esimerkiksi kirjuri, joka myös oli ilmestynyt verhon taakse ja touhusi sekä palveli, kiinnitti Nikolai Parfenovitšin huomion hattuun, jota myös kopeloitiin: »Muistatteko kirjuri Gridenkan», huomautti kirjuri, »hän matkusti kesällä nostamaan koko kanslian palkkaa ja ilmoitti matkalta palattuaan kadottaneensa humalapäissään rahat, — mutta mistäs ne löydettiin? Juuri tuommoisista hatun reunoista; sataruplaset oli kääritty tötteröiksi ja ommeltu hatun reunoihin». Gridenkan asian muistivat sekä tutkintatuomari että prokuraattori sangen hyvin, ja siksi myös Mitjan hattu pantiin syrjään ja päätettiin, että kaikkea tätä oli myöhemmin tarkastettava vakavasti ja samoin koko puku.

— Sallikaahan, — huudahti äkkiä Nikolai Parfenovitš huomattuaan äkkiä Mitjan paidan oikean hihan sisäänpäin käännetyn reunan, joka oli aivan verinen, — sallikaahan, kuinka, onko tässä verta?

Mitja kertoi, miten hihan reuna oli tahrautunut hänen puuhatessaan Grigorin kanssa ja miten hän oli kääntänyt sen sisäänpäin jo Perhotinin luona ollessaan, kun pesi siellä käsiään.

— Täytyy ottaa teidän paitannekin, se on hyvin tärkeätä… esineellisenä todistuskappaleena.

— Olkaa huoletta… me järjestämme sen jotenkuten, mutta aluksi suvaitkaa riisua myös sukkanne.

— Ettekö laske leikkiä? Onko tosiaankin välttämätöntä tehdä se? — kysyi
Mitja, ja hänen silmänsä välähtivät.

— Ei meillä ole aikaa laskea leikkiä! — lausui siihen Nikolai
Parfenovitš ankarasti.

— Mitäs, jos se on tarpeellista… minä… — mutisi Mitja ja istahti vuoteelle sekä alkoi vetää jaloistaan sukkia. Hänestä oli sietämättömän noloa: kaikki muut olivat pukimissa, mutta hän oli riisuutunut, ja — se oli omituista — riisuutuneena hän ikäänkuin itsekin tunsi itsensä syylliseksi heidän edessään ja, mikä oli tärkeintä, hän melkein oli itse sitä mieltä, että hän todellakin äkkiä oli tullut halpa-arvoisemmaksi heitä kaikkia ja että heillä nyt olikin täysi oikeus halveksia häntä. »Jos kaikki ovat riisuutuneet, niin ei ole häpeä, mutta kun on yksin riisuutunut ja kaikki katsovat, — niin se on häpeä!» välähteli tavan takaa hänen mielessään. »Aivan kuin unessa, minä olen toisinaan nähnyt itseni näin häväistynä.» Mutta sukkien riisuminen oli hänestä kiusallistakin: ne olivat hyvin likaiset ja samoin hänen alusvaatteensa, ja nyt kaikki sen näkivät. Mutta pääasia oli, että hän ei itse pitänyt jaloistaan, oli jostakin syystä pitänyt koko elämänsä ajan molempien jalkojensa isovarpaita muodottomina, ja varsinkin erästä isoa, litteätä, omituisesti alaspäin vääntynyttä kynttä oikeassa jalassaan, ja nyt saisivat kaikki nuo nähdä. Sietämättömästä häpeästä hän muuttui yhä töykeämmäksi ja nyt jo tahallaan. Hän kiskaisi itse yltään paitansa.

— Niin, toistaiseksi se on välttämätöntä… Olkaa hyvä istuutukaa aluksi tähän, voitte ottaa vuoteesta peitteen ja kääriä sen ympärillenne, mutta minä… minä panen nämä kaikki kääröön.

Kaikki esineet näytettiin todistajille, kirjoitettiin tarkastuspöytäkirja, ja viimein Nikolai Parfenovitš poistui ja vaatteet vietiin hänen jäljessään. Ippolit Kirillovitš poistui myös. Mitjan luo jäivät vain talonpojat, jotka seisoivat ääneti, kääntämättä katsettaan hänestä. Mitja kääriytyi peitteeseen, ja häntä alkoi paleltaa. Hänen paljaat jalkansa pistivät esille, eikä hän mitenkään saanut peitettä pingoitetuksi sillä tavoin, että olisi saanut ne peitetyiksi. Nikolai Parfenovitš jostakin syystä ei palannut pitkään aikaan, »piinallisen pitkään aikaan», »pitää minua koiranpenikan arvoisena», kiristeli hampaitaan Mitja. »Tuo jonninjoutava prokuraattori meni myös pois, varmaankin halveksien, oli inhoittavaa katsella alastonta.» Mitja otaksui kuitenkin, että hänen vaatteensa tarkastetaan siellä jossakin ja tuodaan takaisin. Mutta kuinka suuri olikaan hänen paheksumisensa, kun Nikolai Parfenovitš äkkiä palasi mukanaan aivan toinen puku, jota talonpoika hänen jäljessään kantoi.

— No, tässä on teille puku, — lausui hän huolettomasti, nähtävästi hyvin tyytyväisenä retkensä tuloksiin. — Tämän antaa herra Kalganov tämän mielenkiintoisen tapauksen johdosta samoin kuin puhtaan paidan teille. Hänellä oli onneksi kaikki tämä matkalaukussaan. Saatte pitää omat alusvaatteenne ja sukkanne.

— Antakaa omani, vieköön hiisi Kalganovin, sekä hänen pukunsa että hänet itsensä!

Häntä rauhoiteltiin pitkän aikaa. Jotenkuten hänet lopulta sentään saatiin rauhoittumaan. Hänet saatiin ymmärtämään, että hänen veren tahrimat vaatteensa piti »liittää esineellisten todistuskappaleitten joukkoon» ja että niiden jättämiseen hänen haltuunsa heillä »ei edes ollut oikeuttakaan… siihen nähden, miten asia voi päättyä». Mitja käsitti tämän vihdoinkin jotenkuten. Hän vaikeni synkkänä ja alkoi nopeasti pukeutua. Huomautti vain pukeutuessaan, että puku oli kalliimpi kuin hänen vanha pukunsa ja että hän ei tahtoisi »hyötyä». Sitäpaitsi se oli »alentavan ahdas. Ilveilijänäkö minun siinä on esiinnyttävä… teidän nautinnoksenne?»

Hänelle koetettiin osoittaa taas, että hän liioitteli nytkin, että herra Kalganov oli vain hiukan pitempi häntä, joten vain housut näyttivät hiukan liian pitkiltä. Mutta takki havaittiin todellakin ahtaaksi hartioitten kohdalta.

— Piru vieköön, vaikea on napittaakin, — murisi taas Mitja, — olkaa hyvä ja suvaitkaa heti minun puolestani sanoa herra Kalganoville, että minä en ole pyytänyt häneltä pukua ja että minut itseni on puettu ilveilijäksi.

— Hän ymmärtää sen sangen hyvin ja on siitä pahoillaan… ei puvustaan, vaan koko tästä tapahtumasta… — mokelsi Nikolai Parfenovitš.

— Vähät hänen pahoillaanolostaan! No, minne nyt? Vai yhäkö on täällä istuttava?

Häntä pyydettiin taas astumaan »toiseen huoneeseen». Mitja meni suuttumuksesta synkkänä ja koettaen olla keneenkään katsomatta. Vieraassa puvussa hän tunsi itsensä aivan häväistyksi, myös noiden talonpoikien silmissä ja Trifon Borisytšin edessä, jonka kasvot äkkiä jostakin syystä vilahtivat ovessa ja katosivat. »Tuli katsomaan naamiaispukuun puettua», ajatteli Mitja. Hän istuutui entiselle tuolilleen. Hänen mielessään häämötti jotakin painajaisen tapaista ja mahdotonta, hänestä tuntui, ettei hän ollut täydessä järjessään.

— No, mitä nyt, alatteko piestä minua raipoilla, muutahan ei enää ole jäljellä, — puhui hän hampaitaan kiristellen kääntyen prokuraattorin puoleen. Nikolai Parfenovitšiin päinkään hän ei enää tahtonut kääntyä eikä pitänyt häntä puhuttelun arvoisena. »Liian tarkasti hän katseli sukkiani, käskipä vielä, lurjus, kääntämään ne nurinkin, sen hän teki tahallaan, jotta kaikki näkisivät, miten likaiset alusvaatteeni ovat!»

— Nyt on ryhdyttävä kuulustelemaan todistajia, — lausui Nikolai
Parfenovitš ikäänkuin vastaukseksi Dmitri Fjodorovitšin kysymykseen.

— Niin, — sanoi prokuraattori mietteissään, myös ikäänkuin harkiten jotakin.

— Me, Dmitri Fjodorovitš, olemme tehneet teidän hyväksenne mitä olemme voineet, — jatkoi Nikolai Parfenovitš, — mutta teidän kieltäydyttyänne niin jyrkästi selittämästä meille hallussanne olevan rahasumman alkuperää me tällä hetkellä…

— Mistä teidän sormuksenne kivi on tehty? — keskeytti äkkiä Mitja ikäänkuin havahtuen mietteistään ja osoittaen sormellaan yhtä niistä kolmesta isosta sormuskivestä, jotka koristivat Nikolai Parfenovitšin oikeata kättä.

— Niin, tuo tuossa… keskisormessa, se jossa on pieniä suonia, mikä kivi se on? — kysyi Mitja edelleen itsepintaisesti ja ärsyttävästi aivan kuin itsepäinen lapsi.

— Se on savutopaasi, — hymyili Nikolai Parfenovitš, — jos tahdotte katsoa, niin otan sen sormestani…

— Ei, ei älkää ottako! — huudahti Mitja rajusti, heräten äkkiä hajamielisyydestään ja suuttuen itseensä. — Älkää ottako, ei tarvitse… Perhana… Hyvät herrat, te olette ryvettäneet minun sieluni! Luuletteko te, että minä rupeaisin teiltä sitä salaamaan, jos todellakin olisin tappanut isäni, rupeaisin kieroilemaan, valehtelemaan ja vetäytymään piiloon? Ei, Dmitri Karamazov ei ole sellainen, hän ei sitä sietäisi, ja jos minä olisin syyllinen, niin vannon sen, minä en olisi odottanut teidän tännetuloanne enkä auringon nousua, niinkuin alkuperäinen aikomukseni oli, vaan olisin tehnyt itsestäni lopun jo aikaisemmin, päivänkoittoa odottamatta! Minä tunnen sen nyt itsessäni. En olisi kahdenkymmenen vuoden aikana elämässäni voinut oppia niin paljon, kuin olen oppinut tietämään tänä kirottuna yönä!… Ja tämmöinenkö, tämmöinenkö minä olisin tänä yönä ja tällä kirotulla hetkellä, kun istun teidän parissanne, — näinkö minä puhuisin, näinkö liikkuisin, näinkö katselisin teitä ja maailmaa, jos todellakin olisin isänmurhaaja, kun jo tuo Grigorin murhaaminen vahingossa ei antanut minulle rauhaa koko yönä, — ei pelosta, oi, ei suinkaan teidän rangaistuksenne pelosta! Häpeä! Ja te tahdotte, että minä sellaisille narreille kuin te, jotka ette mitään näe ettekä mitään usko, sokeille myyrille ja narreille, alkaisin paljastaa ja kertoa vielä uutta halpamaisuuttani, vielä uutta häpeääni, vaikka se pelastaisikin minut teidän syytteeltänne? Mieluummin pakkotyöhön! Se, joka on avannut isäni oven ja mennyt sisälle siitä ovesta, se on hänet tappanutkin, se on ryöstänytkin. Kuka hän on — minä olen suunniltani ja kärsin, mutta hän ei ole Dmitri Karamazov, tietäkää se — ja siinä on kaikki, mitä minä voin teille sanoa, ja se riittää, se riittää, älkää käykö kimppuuni… Lähettäkää maanpakoon, mestatkaa, mutta älkää kiusatko minua enempää. Minä olen vaiennut. Kutsukaa todistajanne!

Mitja lausui äkillisen monologinsa aivan kuin olisi jo varmasti päättänyt olla enää mitään puhumatta. Prokuraattori piti häntä silmällä koko ajan ja heti hänen vaiettuaan hän lausui aivan kylmän ja aivan levollisen näköisenä, ikäänkuin kysymyksessä olisi ollut mitä tavallisin asia:

— Juuri tämän avatun oven johdosta, josta te nyt mainitsitte, me voimme, asiasta puheen ollen, ilmoittaa teille juuri nyt sangen mielenkiintoisen ja sekä teille että meille erinomaisen tärkeän todistuksen, jonka on antanut teidän haavoittamanne vanhus Grigori Vasiljevitš. Tajuihinsa tultuaan hän kertoi meille selvästi ja asian todeksi vakuuttaen, kun häneltä tiedustelimme, että jo silloin, kun hän portaille tultuaan ja kuultuaan puutarhasta jotakin ääntä oli päättänyt mennä puutarhaan avoinna olevasta portista, hän puutarhaan mennessään, jo ennen kuin oli huomannut teidän pimeässä juoksevan pois avoimen ikkunan luota, jossa olitte nähnyt isänne, kuten olette meille kertonut, hän, Grigori, vilkaistuaan vasemmalle ja huomattuaan tosiaankin tuon avoimen ikkunan oli samalla kertaa huomannut paljon lähempänä itseään myös selko selällään olevan oven, sen oven, jonka ilmoititte koko ajan teidän puutarhassa ollessanne olleen suljettuna. En salaa teiltä, että Grigori itse on vakuutettu siitä ja todistaa, että teidän on täytynyt juosta ulos ovesta, vaikka hän tietenkään ei ole omin silmin nähnyt teidän siitä juoksevan, koska hän ensimmäisen kerran huomasi teidät jo jonkin matkan päässä itsestään, keskellä puutarhaa, pakenemassa aitaa kohti…

— Roskaa! — karjaisi hän äkkiä raivoissaan. — Katalaa petosta! Hän ei ole voinut nähdä avointa ovea, sillä ovi oli silloin suljettu… Hän valehtelee!…

— Pidän velvollisuutenani toistaa, että hänen todistuksensa on varma. Hän ei epäröi. Hän pitää siitä kiinni. Me olemme muutamia kertoja kysyneet häneltä asiaa.

— Niin juuri, minä kysyin eri kertoja, — vakuutti innokkaasti myös
Nikolai Parfenovitš.

— Valhetta, valhetta! Tämä on joko väärä todistus minua vastaan tai mielenvikaisen harhanäky, — jatkoi Mitja huutamistaan, — hänen mielessään on yksinkertaisesti häämöttänyt se houreissa, verenvuodosta, haavasta, kun hän tuli tajuihinsa… Hän hourailee.

— Niin, mutta avointa ovea hän ei huomannut haavasta tointuessaan, vaan jo ennen sitä, kun hän meni puutarhaan sivurakennuksesta.

— Mutta se on valhetta, valhetta, se on mahdotonta! — Hän puhuu minua vastaan vihasta… Hän ei ole voinut nähdä… Minä en ole juossut ulos ovesta, — läähätti Mitja.

Prokuraattori kääntyi Nikolai Parfenovitšiin ja lausui hänelle painokkaasti:

— Tunnetteko tämän esineen? — sanoi Nikolai Parfenovitš ja pani äkkiä hänen eteensä ison, paksusta paperista tehdyn, virastoissa käytettävää kokoa olevan kirjekuoren, jossa näkyi vielä kolme sinettiä. Itse kirjekuori oli tyhjä ja yhdestä syrjästä rikki reväisty. Mitja tuijotti siihen.

— Tämä… tämä on siis isän kirjekuori, — mutisi hän, — sama, jossa olivat nuo kolmetuhatta… ja, jos päällekirjoitus, sallikaahan: »kananpojalle»… niin: kolmetuhatta, — huudahti hän, — kolmetuhatta, näettekö?

— Näemmepä tietenkin, mutta me emme löytäneet siitä enää rahoja, se oli tyhjä ja makasi maassa, vuoteen luona verhojen takana.

— Hyvät herrat, se on Smerdjakov! — huudahti hän äkkiä kaikin voimin. — Hän on murhannut, hän on ryöstänyt! Vain hän yksin tiesi, minne ukko oli piilottanut kirjekuoren… Hän se on, nyt se on selvä!

— En ole koskaan tietänyt; en ole koskaan sitä nähnytkään, ensimmäistä kertaa näen nyt, sitä ennen olin vain kuullut Smerdjakovilta… Hän yksin tiesi, mihin ukko sen oli piilottanut, minä en tietänyt… — puhui Mitja melkein läkähtyen.

— Ja kuitenkin te äsken sanoitte meille, että kirjekuori oli isävainajallanne tyynyn alla. Te sanoitte nimenomaan, että tyynyn alla, tiesittehän siis, missä se oli.

— Niin me olemme kirjoittaneet muistiin! — vahvisti todeksi Nikolai
Parfenovitš.

— Roskaa, järjettömyyttä! En minä ensinkään tietänyt, että tyynyn alla. Ja ehkäpä ei ensinkään ollutkaan tyynyn alla… Minä sanoin umpimähkään, että tyynyn alla… Mitä Smerdjakov sanoo? Kysyittekö te häneltä, missä se oli? Mitä Smerdjakov sanoo? Se on pääasia… Minä valehtelin tahallani itseäni vastaan… Minä valehtelin teille ollenkaan ajattelematta, että se oli tyynyn alla, ja nyt te… No, tiedättehän, sattuu pääsemään suusta ja niin tulee valehdelleeksi. Vain Smerdjakov tiesi, Smerdjakov yksin vain eikä kukaan muu!… Hän ei ilmaissut minullekaan, missä se on! Hän se on, hän se on; hän ehdottomasti on murhannut, se on minulle nyt päivänselvää, — huudahti Mitja yhä enemmän raivostuen, toistaen sekavasti samaa, tulistuen ja katkeroituen. — Ottakaa hänet kiinni ja vangitkaa pian… Hän on tappanut juuri silloin, kun minä juoksin pakoon ja kun Grigori makasi tunnottomana, se on nyt selvä… hän antoi merkit ja isä avasi hänelle… Sillä vain hän tunsi merkit eikä isä olisi ilman merkkejä avannut kenellekään…

— Taaskin te unohdatte sen seikan, — huomautti prokuraattori edelleen yhtä hillitysti, mutta jo ikäänkuin voitonriemuisena, — että merkkien antaminen oli tarpeetonta, jos ovi jo oli auki, jo teidän siellä ollessanne, jo silloin kun te olitte puutarhassa…

— Ovi, ovi, — mutisi Mitja ja jäi ääneti katsomaan prokuraattoria; hän vaipui taas voimattomana tuolille. Kaikki olivat vaiti.

— Niin, ovi!… Se on haavekuva! Jumala on minua vastaan! — huudahti hän ja katsoi mitään ajattelematta eteensä.

— Katsokaa nyt, — lausui prokuraattori arvokkaasti, — ja arvostelkaa nyt itse, Dmitri Fjodorovitš: toiselta puolen tuo todistus avoimesta ovesta, josta te juoksitte ulos, masentaa teitä ja meitä. Toiselta puolen — teidän käsittämätön, itsepintainen ja melkein paatunut vaikenemisenne niiden rahojen alkuperään nähden, jotka äkkiä ilmestyivät käsiinne, vaikka vielä kolme tuntia ennen tuon rahamäärän ilmestymistä te oman tunnustuksenne mukaan panttasitte pistolinne saadaksenne vain kymmenen ruplaa! Ottaen huomioon tämän kaiken päättäkää itse: mitä meidän on uskottava ja mihin pysähdyttävä? Älkää soimatko meitä, että me muka olemme »kylmiä kyynikoita ja pilkantekijöitä», jotka eivät kykene uskomaan sielunne jaloja purkauksia… Koettakaa päinvastoin ymmärtää meidänkin asemaamme…

— Hyvä on! — huudahti hän äkkiä. — Minä paljastan teille salaisuuteni, ilmaisen, mistä otin rahat!… Ilmaisen häpeän, ettei minun sitten tarvitsisi syyttää teitä eikä itseäni…

— Ja uskokaa, Dmitri Fjodorovitš, — puuttui puheeseen omituisen lempeällä ja iloisella äänellä Nikolai Parfenovitš, — että jokainen vilpitön ja täydellinen tunnustuksenne, jonka teette juuri tällä hetkellä, saattaa vastaisuudessa määrättömästi helpottaa kohtaloanne ja sitäpaitsi…

Mutta prokuraattori nykäisi häntä kevyesti pöydän alitse ja toinen ennätti ajoissa keskeyttää puheensa. Tosin Mitja ei häntä kuunnellutkaan.

— Hyvät herrat, — alkoi hän edelleen yhtä kiihtyneenä, — nämä rahat… minä tahdon tehdä täydellisen tunnustuksen… nämä rahat olivat omiani.

Prokuraattorin ja tutkintatuomarin naamat venyivät pitkiksi, kaikkea muuta he olivat odottaneet.

— Kuinka teidän omianne, — lepersi Nikolai Parfenovitš, — kun vielä kello viisi päivällä teidän oman tunnustuksenne mukaan…

— Äh, hiiteen kello viisi sinä päivänä ja minun oma tunnustukseni, ei siitä nyt ole kysymys! Nämä rahat olivat minun omiani, minun, toisin sanoen minun varastettuja rahojani… ei nimittäin minun, vaan varastettuja, minun varastamiani, ja niitä oli puolitoista tuhatta ja he olivat mukanani, koko ajan mukanani…

— Kaulasta, herrat, otin, kaulasta, tästä samasta kaulastani… Tässä ne olivat, kaulassani, ommeltuina riepuun ne riippuivat kaulassani, olivat riippuneet jo kauan, jo kuukauden olin kantanut niitä häpeällä kaulassani!

— Te tahdoitte sanoa »varastanut»? Sanokaa nyt sanat suoraan. Niin, minä pidän niitä aivan kuin varastettuina, mutta jos tahdotte, niin minä ne todellakin »omaksuin». Mutta oman käsitykseni mukaan minä ne varastin. Eilen illalla varastin ne lopullisesti.

— Eilen illalla? Tehän sanoitte, että siitä on jo kuukausi, kun olitte ne… saanut!

— Niin, mutta en isältäni, en isältäni, olkaa huoletta, en varastanut isältäni, vaan naiselta. Antakaa minun kertoa, älkää keskeyttäkö. Sehän on raskasta. Nähkääs: kuukausi takaperin kutsuu minut luokseen Katerina Ivanovna Verhovtsev, entinen morsiameni… Tunnetteko te hänet?

— Tiedän, että tunnette. Jalo sielu, jaloimmista jaloin, mutta vihaa minua, oi, on jo kauan, kauan vihannut… ja syystä, syystä on vihannut!

— Oi, älkää lausuko hänen nimeään turhaan! Minä olen hylkiö, kun sekoitan hänet tähän. Niin, minä näin, että hän vihasi minua… jo kauan… aivan ensimmäisestä kerrasta asti, siitä minun asunnossani jo siellä… Mutta riittää, riittää, te ette edes ansaitse tietää tätä, tämä ei ole ensinkään tarpeellista… Tarpeen on tietää vain se, että hän kutsui minut luokseen kuukausi takaperin, antoi minulle kolmetuhatta lähetettäväksi sisarelleen ja vielä eräälle sukulaiselle Moskovaan (niinkuin hän ei itse olisi voinut lähettää!), mutta minä… tämä sattui juuri tuolla elämäni kohtalokkaalla hetkellä, jolloin minä… no, sanalla sanoen, jolloin olin juuri alkanut rakastaa toista, häntä, nykyistä, hän istuu nyt teillä tuolla alhaalla, Grušenjkaa… Minä otin hänet silloin mukaani tänne Mokrojeen ja tuhlasin juominkeihin täällä kahdessa päivässä puolet noista kolmesta tuhannesta, se on puolitoista tuhatta, ja toiset puolet säilytin itselläni. No, nuo säilyttämäni puolitoista tuhatta minulla juuri oli kaulassani talismanin asemesta, ja eilen minä ne otin esille ja panin menemään juominkeihin. Jäännös, kahdeksansataa ruplaa, on teillä nyt käsissänne, Nikolai Parfenovitš, siinä on eilisten puolentoista tuhannen tähteet.

— Anteeksi, kuinka niin, tehän joitte täällä silloin, kuukausi takaperin, kolmetuhatta eikä puolitoista, kaikki tietävät sen.

— Hyväinen aika, tehän itse puhuitte kaikille rymynneenne silloin pois tasan kolmetuhatta.

— Totta on, että puhuin, koko kaupungille puhuin, ja koko kaupunki puhui, ja niin kaikki laskivat täälläkin Mokrojessa, täälläkin kaikki sanoivat menneen kolmetuhatta. Kuitenkaan minä en menettänyt kolmea, vaan puolitoista tuhatta, ja toiset puolitoista ompelin rintapussiin; niin oli asia, herrat, sieltä ovat nämä eiliset rahat…

— Sallikaa kysyä, — lausui viimein prokuraattori, — ettekö ole ilmoittanut edes jollekulle tätä asianhaaraa aikaisemmin… nimittäin, että te silloin, kuukausi takaperin, jätitte nämä puolitoista tuhatta itsellenne?

— Mutta miksi tuommoinen salaperäisyys? Mikä antoi teille aiheen pitää tätä niin salassa? Minä selitän täsmällisemmin: Te olette lopulta ilmaissut meille salaisuutenne, joka teidän sanojenne mukaan on niin »häpeällinen», vaikka oikeastaan — se on, tietysti, ainoastaan suhteellisesti ottaen — tämä teko, nimittäin juuri vieraitten kolmentuhannen ruplan anastaminen itselleen, mikä epäilemättä tapahtui vain joksikin aikaa, — tämä teko ainakin minun mielestäni on ainoastaan perin kevytmielinen teko, mutta ei niin häpeällinen, kun sen lisäksi vielä ottaa huomioon myös teidän luonteenne… No, olkoonpa, että se on mitä suurimmassa määrässä moitittava teko, minä voin myöntää sen, mutta moitittava ei kuitenkaan ole samaa kuin häpeällinen… Se on, minä pyrin oikeastaan siihen, että tämän kuukauden aikana monet ilman teidän tunnustustannekin arvailivat teidän tuhlanneen kolmetuhatta neiti Verhovtsevin rahoja, minä olen itse kuullut tämän legendan… Mihail Makarovitš esimerkiksi on niinikään kuullut. Niin että loppujen lopuksi tämä tuskin on mikään legendakaan, vaan se on koko kaupungin juoru. Sitäpaitsi on päästy jäljille, että te itsekin, jollen erehdy, olette jollekulle tunnustanut tämän, nimittäin että nuo rahat oli saatu neiti Verhovtsevilta… Ja sentähden minua kovin ihmetyttää, että te olette tähän saakka, tähän hetkeen saakka, pitänyt niin tavattoman tarkoin salassa sen, että olette, kuten sanotte, pannut säilyyn puolitoista tuhatta ja että te olette kytkenyt tähän salaisuuteenne jotakin kauheata… Ei ole uskottavaa, että moisen salaisuuden tunnustaminen olisi voinut tuottaa teille niin suuria kärsimyksiä… sillä äskenhän te huusitte, että menette mieluummin pakkotyöhön kuin tunnustatte…

Prokuraattori vaikeni. Hän oli kiivastunut. Hän ei salannut harmiaan, joka lähenteli vihaa, eikä edes pitänyt huolta muodon kauneudesta esittäessään sitä, mitä hänen mieleensä oli kertynyt, t.s. hän puhui hämärästi ja melkeinpä sekavasti.

— Ei häpeä ollut siinä, että minulla oli nuo puolitoista tuhatta, vaan siinä, että minä olin erottanut nämä puolitoista tuhatta noista kolmesta tuhannesta, — lausui Mitja lujasti.

— Mutta mitä, — hymähti prokuraattori ärtyisästi, — mitä häpeällistä siinä nimenomaan on, että niistä kolmestatuhannesta, jotka te olitte ottanut moitittavalla tai, jos itse niin tahdotte, häpeällisellä tavalla, te erotitte harkintanne mukaan puolet? Tärkeämpää on se, että te anastitte kolmetuhatta, eikä se, miten te niitä käytitte. Miksi muuten te menettelitte juuri tuolla tavoin, että erotitte puolet erilleen? Mitä varten, missä tarkoituksessa teitte näin, voitteko selittää sen meille?

— Oi, herrat, tarkoituksessapa koko painopiste onkin! — huudahti Mitja. — Erotin halpamaisuudessani, toisin sanoen minulla oli laskelmani, sillä laskelma onkin tässä tapauksessa alhaisuutta… Ja kokonaisen kuukauden ajan tuo halpamaisuus jatkui!

— Ihmettelen teitä. Selitän muuten vielä, ehkäpä se on todellakin käsittämätöntä. Näettekö, seuratkaa ajatuksenjuoksuani: minä anastan kolmetuhatta, jotka on annettu minulle luottaen rehellisyyteeni, juopottelen niillä, juon kaikki, aamulla tulen hänen luokseen ja sanon: »Katja, olen syypää, join sinun kolmetuhattasi», — no mitä, onko se hyvä? Ei, ei ole hyvä, — se on kunniatonta ja halpamaista, elukkamainen on mies, joka aivan kuin eläin ei osaa hillitä itseään, eikö niin, eikö niin? Mutta hän ei kuitenkaan ole varas? Eihän hän ole suoranaisesti varas, ei suoranaisesti, myöntäkää se! Joi rahat, mutta ei varastanut! Nyt toinen, vielä edullisempi tapaus, seuratkaa minua, muuten kenties taas sotkeudun — päätä tuntuu pyörryttävän, — siis toinen tapaus: minä juon täällä ainoastaan puolitoista tuhatta kolmesta, toisin sanoen puolet. Seuraavana päivänä saavun hänen luokseen ja tuon puolet takaisin: »Katja, ota minulta, konnalta ja kevytmieliseltä lurjukselta tämä puoli, sillä puolet olen juonut, juon siis tämänkin, niin ota, jotta välttyisin synnistä!» No, miten tässä tapauksessa? Kaikkea, mitä vain tahdotte, elukka ja lurjus, mutta ei varas, ei varas lopullisesti, sillä jos olisin varas, niin varmastikaan en olisi tuonut takaisin toista puolta, vaan anastanut senkin. Nythän hän näkee, että kun kerran toin takaisin puolet, niin tuon loputkin, nimittäin nuo juodut, koetan koko elämäni ajan hankkia, teen työtä, mutta hankin ne ja annan takaisin. Näin ollen olen lurjus, mutta en varas, en varas, miten tahdottekin niin en varas!

— Otaksukaamme, että siinä on jonkin verran erotusta, — hymähti prokuraattori kylmästi. — Mutta omituista on kuitenkin, että te näette tässä niin kohtalokkaan erotuksen.

— Niin, minä näen siinä kohtalokkaan erotuksen! Lurjus voi olla jokainen, ja ehkäpä jokainen sitä onkin, mutta varas ei voi olla jokainen, vaan ainoastaan lurjusten lurjus. No, en minä ymmärrä noista hienoista erotuksista… Mutta varas on alhaisempi kuin lurjus, se on minun vakaumukseni. Kuulkaa: minä pidän rahoja kokonaisen kuukauden mukanani, huomenna voin päättää antaa ne takaisin enkä silloin enää ole lurjus, mutta minä en saa tuota päätöstä toimeen, siinä se on, vaikka joka päivä koetan päättää, vaikka joka päivä työnnän itseäni eteenpäin: »Tee päätös, tee päätös, lurjus», ja noin minä en koko kuukauteen saa päätöstä aikaan, siinä se! Mitä, onko se teidän käsityksenne mukaan hyvä, onko se hyvä?

— Sanokaamme, että se ei ole kovin hyvä, sen minä voin erinomaisesti ymmärtää enkä väitä vastaan, — vastasi prokuraattori hillitysti. — Ja lykätkäämme yleensä tuonnemmaksi kaikki väittely noista hienoista vivahduksista ja erotuksista, ja jospa taaskin suvaitsisitte siirtyä asiaan. Kysymys on nimenomaan siitä, että te ette ole nähnyt hyväksi vielä selittää meille, vaikka olemme kysyneet: mitä varten te alunperin jaoitte tuolla tavoin nuo kolmetuhatta, toisin sanoen joitte puolet ja panitte piiloon toisen puolen? Miksi nimenomaan piilotitte, mihin erikoisesti tahdoitte käyttää nuo erilleen otetut puolitoistatuhatta? Minä pidän kiinni tästä kysymyksestä, Dmitri Fjodorovitš.

— Ah, tosiaankin! — huudahti Mitja lyöden otsaansa. — Suokaa anteeksi, minä kiusaan teitä enkä selitä pääasiaa, muuten te olisitte ymmärtänyt silmänräpäyksessä, sillä tarkoituksessahan, tuossa tarkoituksessahan häpeä onkin! Näettekö, tuo vanhus, vainaja, hän kiusasi myötäänsä Agrafena Aleksadrovnaa, ja minä olin mustasukkainen, ajattelin silloin, että tämä horjuu minun ja hänen välillä; ajattelen joka päivä: mitä jos hän yhtäkkiä tekee päätöksensä, mitä jos hän kyllästyy kiusaamaan minua ja yhtäkkiä sanoo minulle: »Sinua minä rakastan enkä häntä, vie minut maailman ääreen!» Mutta minulla ei ole kuin pari kaksikymmenkopeekkaista; millä veisin, mitä silloin tekisin, — asiani olisi hukassa. Minähän en silloin tuntenut enkä ymmärtänyt häntä, minä luulin, että hän tahtoi rahaa eikä antaisi minulle anteeksi köyhyyttäni. Ja niinpä minä viekkaasti erotan puolet kolmestatuhannesta ja ompelen ne pussiin kylmäverisesti, ompelen aivan harkiten, teen sen jo ennen juominkeja, ja sitten, kun jo olin ommellut, lähden jäljelläolevalla puoliskolla juopottelemaan! Ei, se on alhaista! Oletteko nyt ymmärtänyt?

— Minun mielestäni oli suorastaan järkevää ja siveellistä, että hillitsitte itseänne ettekä juonut kaikkia rahoja, — hihitti Nikolai Parfenovitš, — sillä mitäs tässä on?

— Se, että minä varastin, se siinä on! Oi hyvä Jumala, te saatte minut kauhistumaan ymmärtämyksen puutteella! Kaiken aikaa, kun minä kannoin rintani päällä noita sinne kätkettyjä rahoja, minä joka päivä ja joka tunti sanoin itselleni: »Sinä olet varas, sinä olet varas!» Siksi minä olin niin hurja tämän kuukauden ajan, siksi minä tappelinkin ravintolassa, siksi myös pieksin isääni, kun tunsin olevani varas! En katsonut voivani enkä uskaltanut ilmaista edes veljelleni Aljošalle mitään noista puolestatoista tuhannesta: siinä määrin tunsin olevani konna ja roisto! Mutta tietäkää, että kaiken aikaa niitä kantaessani, minä samalla joka päivä ja joka hetki sanoin itselleni: »Ei, Dmitri Fjodorovitš, kenties sinä et vielä ole varas.» Miksi? Siksi juuri, että sinä voit huomenna mennä ja antaa nämä puolitoista tuhatta Katjalle. Ja vasta eilen minä päätin repäistä kaulastani pussini, kun menin Fenjan luota Perhotinille, mutta siihen hetkeen saakka en ollut päättänyt, ja heti kun olin sen reväissyt, sillä samalla hetkellä minusta tuli lopullisesti ja kiistämättömästi varas, varas ja kunniaton mies koko elämäni ajaksi. Minkä tähden? Sen tähden, että repäistessäni kaulastani pussin repäisin myös haaveeni mennä Katjan luo ja sanoa: »Minä olen lurjus, mutta en varas.» Ymmärrättekö nyt, ymmärrättekö?

— Miksi te juuri eilen illalla päätitte sen tehdä? — keskeytti Nikolai
Parfenovitš.

— Miksi? Hullunkurinen kysymys: siksi, että olin tuominnut itseni kuolemaan, kello viisi aamulla, täällä päivän koittaessa: »Samahan se on», ajattelin, »kuoleeko lurjuksena vaiko kunnon miehenä!» Mutta eihän, osoittautui, että se ei olekaan samantekevää! Uskotteko, herrat, ei se, ei se minua enimmän kiusannut tänä yönä, että minä olin tappanut vanhan palvelijan ja että minua uhkasi Siperia, ja milloin sitten? Juuri silloin, kun rakkauteni sai voiton ja taivas aukeni minulle uudestaan! Oi, se kiusasi, mutta ei niin paljon, ei missään tapauksessa niin paljon kuin tuo kirottu tietoisuus, että olin lopultakin repäissyt rinnaltani nuo kirotut rahat ja tuhlannut ne ja että siis nyt olin jo lopullisesti varas! Oi, herrat, sanon teille vieläkin sydänverelläni: paljon olen tullut tietämään tänä yönä! Olen oppinut sen, että ei vain lurjuksena eläminen ole mahdotonta, vaan myös lurjuksena kuoleminen on mahdotonta… Ei, herrat, on kuoltava kunniallisesti!…

Mitja oli kalpea. Hänen kasvonsa osoittivat murtuneisuutta ja kiusaantumista, siitä huolimatta, että hän oli äärettömän kiihtynyt.

— Minä alan teitä ymmärtää, Dmitri Fjodorovitš, — lausui pitkäveteisesti ja pehmeästi ja ikäänkuin osaaottavasti prokuraattori, — mutta kaikki tämä, sanokaa mitä tahdotte, johtuu minun käsitykseni mukaan vain hermoista… teidän sairaista hermoistanne, siinä se on. Ja miksi te esimerkiksi säästääksenne itsenne niin monilta, melkein koko kuukauden kestäneiltä kärsimyksiltä ette olisi voinut mennä ja antaa nuo puolitoista tuhatta sille henkilölle, joka oli ne teille uskonut, ja selvitettyänne asian hänen kanssaan miksi ette olisi voinut, silloiseen asemaanne nähden, joka teidän kuvauksenne mukaan oli niin kauhea, koettaa yhdistelmää, jommoinen aivan luonnollisesti nousee mieleen, nimittäin, miksi ette olisi voinut, tunnustettuanne kunnon miehen tavoin hänelle erehdyksenne, häneltä itseltään pyytää menoihinne tarvittavaa rahamäärää, jota hän jalosydämisyydessään ja nähden teidän hermostuksenne ei tietenkään olisi kieltäytynyt teille antamasta, varsinkaan asiapaperia vastaan taikkapa samanlaista vakuutta vastaan, jommoista te tarjositte kauppias Samsonoville ja rouva Hohlakoville? Pidättehän vielä edelleen tätä vakuutta täysiarvoisena?

— Pidättekö te minua todellakin niin suurena konnana? On mahdotonta, että tarkoittaisitte totta!… — lausui hän paheksuvasti katsellen prokuraattoria silmiin ja ikäänkuin uskomatta, mitä oli tältä kuullut.

— Vakuutan teille, että tarkoitan totta… Miksi te luulette, että minä en puhuisi tosissani? — ihmetteli prokuraattori vuorostaan.

— Oi, miten alhaista semmoinen olisikaan! Herrat, tiedättekö te, että te kidutatte minua! Sama se, minä kerron teille kaikki, olkoon menneeksi, minä tunnustan teille nyt koko pirullisuuteni, mutta teen sen saattaakseni teidät häpeämään, ja te hämmästytte itsekin sitä, miten alhaisiin yhdistelmiin inhimilliset tunteet voivat alentua. Tietäkää siis, että minulla oli jo itselläni mielessä tuo yhdistelmä, se sama, josta te juuri puhuitte, prokuraattori! Niin, herrat, minunkin mieleeni nousi tuo ajatus tänä kirottuna kuukautena, niin että olin jo melkein päättänyt mennä Katjan luo, niin alhainen olin! Mutta mennä hänen luokseen, ilmoittaa hänelle uskottomuuteni ja tätä samaa uskottomuutta varten, tämän saman uskottomuuden täydelleen toteuttamiseksi, tämän uskottomuuden tuottamiin menoihin pyytää rahoja juuri häneltä, juuri Katjalta (pyytää, kuuletteko, pyytää!), ja sitten karata heti hänen luotaan toisen kanssa, hänen kilpailijansa, hänen vihamiehensä ja loukkaajansa kanssa, — hyväinen aika, tehän olette menettänyt järkenne, prokuraattori!

— Jospa en olekaan menettänyt järkeäni, mutta tietysti minä kiivastuksissani en tullut ajatelleeksi… mitä tulee juuri tuohon naiselliseen mustasukkaisuuteen… jos tässä todellakin saattoi olla mustasukkaisuutta, kuten vakuutatte… niin, ehkäpä tässä on jotakin sen tapaista, — naurahti prokuraattori.

— Mutta se olisi ollut jo niin suurta roistomaisuutta, — sanoi Mitja lyöden rajusti nyrkkiään pöytään, — se olisi ollut jo niin haisevaa, etten tiedä sen vertaista! Tiedättekö te, että hän olisi voinut antaa minulle nuo rahat, ja olisi antanutkin, varmasti olisi antanut, kostaakseen minulle, olisi antanut kostosta nauttiakseen, halveksumisesta minua kohtaan olisi antanut, sillä hänkin on infernaalinen sielu ja nainen, jonka viha on voimakas! Minä olisin ottanut rahat, oi, olisin ottanut, olisin ottanut, ja silloin koko elämäni… oi, Jumala! Antakaa anteeksi, herrat, minä huudan siksi näin kovasti, että tuo ajatus oli mielessäni niin äskettäin, vielä toissa päivänä, juuri silloin kun minä yöllä puuhasin Ljagavyin kanssa, niin, ja eilenkin, koko eilisen päivän, minä muistan sen, aivan tuohon tapaukseen asti…

— Mihin tapaukseen? — kysäisi Nikolai Parfenovitš uteliaana, mutta
Mitja ei sitä kuullut.

— Olen tehnyt teille kauhean tunnustuksen, — lopetti hän synkästi. — Päättäkää, minkä arvoinen se on, herrat. Mutta ei se riitä, ei siinä ole kyllin, että arvioitte sen, älkää arvioiko, vaan pitäkää sitä arvossa, mutta jos ette sitä tee, jos tämäkin menee ohi sielujenne, silloin te suorastaan ette kunnioita minua, herrat, sanon teille sen, ja minä kuolen häpeästä, että olen tehnyt tunnustukseni teidänkaltaisillenne! Oi, minä ammun itseni! Mutta minä näen jo, minä näen, että te ette usko minua! Kuinka, aioitte siis kirjoittaa tämänkin muistiin? — huudahti hän pelästyneenä.

— Sen, mitä te juuri sanoitte, — lausui Nikolai Parfenovitš katsellen häntä ihmeissään, — nimittäin että te aivan viimeiseen hetkeen asti yhä vielä aiotte mennä neiti Verhovtsevin luo pyytämään häneltä tuota rahasummaa… Vakuutan teille, että se on meille hyvin tärkeä todistus, Dmitri Fjodorovitš, nimittäin koko tuohon tapaukseen nähden… ja varsinkin teille tärkeä.

— Armahtakaa, herrat, — Mitja löi käsiään yhteen, — jättäkää edes tämä kirjoittamatta, hävetkää! Minähän olen niin sanoakseni repäissyt sieluni kahtia teidän edessänne, mutta te käytätte tilaisuutta hyväksenne ja kopeloitte sormillanne repeämän kummassakin puolikkaassa… Oi, Jumala!

— Älkää olko niin levoton, Dmitri Fjodorovitš, — lopetti prokuraattori, — kaiken sen, mitä nyt on kirjoitettu muistiin, te saatte myöhemmin itse kuulla ja sen, mitä ette hyväksy, me muutamme teidän sanojenne mukaan, mutta nyt minä esitän teille erään pikku kysymyksen vielä kolmannen kerran: eikö todellakaan kukaan, ei kerrassaan kukaan saanut teiltä kuulla noista rintapussiin ompelemistanne rahoista? Sitä on, sanon teille, melkein mahdotonta ajatella.

— Ei kukaan, ei kukaan, minä sanoin sen, olette aivan oikein ymmärtänyt! Jättäkää minut rauhaan.

— Olkaa hyvä, tämä asia on selvitettävä, ja siihen on vielä paljon aikaa, mutta ajatelkaahan nyt itse: meillä on kenties kymmeniä todistuksia siitä, että te nimenomaan itse levititte tietoa ja huusittekin joka paikassa kolmestatuhannesta, jotka olitte tuhlannut, kolmesta eikä puolestatoista, ja nytkin, kun teille eilen ilmestyi rahoja, te myös ennätitte antaa monen tietää, että taas olitte tuonut mukananne rahaa kolmetuhatta.

— Teillä ei ole käsissänne kymmeniä, vaan satoja todistuksia, kaksisataa todistusta, kaksisataa ihmistä on kuullut, tuhat on kuullut! — huudahti Mitja.

— No, siinä sen näette, kaikki, kaikki todistavat. Täytyyhän sanan kaikki merkitä jotakin.

— Se ei merkitse mitään, minä valehtelin, ja minun mukanani alkoivat kaikki valehdella.

— Miksi teidän sitten oli niin tarpeellista »valehdella», miten te sen selitätte?

— Piru sen tietää. Kenties kerskailun halusta… niin… että olin juonut niin paljon rahaa… Kenties sitä varten, että unohtaisin nuo pussiin ommellut rahat… niin, siitä syystä juuri… perhana… monettako kertaa te kysytte tätä? No niin, valehtelin ja sillä hyvä, kun tulin valehdelleeksi, niin en ruvennut enää oikomaan. Mistä syystä ihminen toisinaan valehtelee?

— Sitä on hyvin vaikea ratkaista, Dmitri Fjodorovitš, mistä syystä ihminen valehtelee, — lausui prokuraattori painokkaasti. — Sanokaa kuitenkin, oliko se teidän mainitsemanne kaulapussi iso?

— Näyttäisittekö mieluummin meille tilkut? Nehän ovat jossakin teidän saatavissanne.

— Mutta sallikaahan: missä ja milloin te otitte pussin kaulastanne?
Tehän ette, kuten itse olette todistanut, käynyt kotonanne?

— Kun olin lähtenyt Fenjan luota ja olin menossa Perhotinin luo, niin matkan varrella repäisin pussin kaulastani ja otin siitä rahat.

— Ei kai siihen kynttilää tarvittu? Tein sen sormellani silmänräpäyksessä.

— Luullakseni torilla; mihin siinä saksia olisi tarvittu? Vanha riepu repesi heti.

— Torille, ylimalkaan torille! Piru sen tietää, mihin paikkaan torille.
Mitä te siitä kysytte?

— Se on tavattoman tärkeätä, Dmitri Fjodorovitš: esineellisiä todistuskappaleita juuri teidän hyväksenne, kuinka ette ota tätä ymmärtääksenne? Kuka teitä auttoi pussin ompelemisessa kuukausi sitten?

— Sotilaan pitää osata ommella, eikä mokomassa tarvita mitään taitoakaan.

— Ei ollenkaan, eikä meillä ole mitään aihetta pilantekoon, Dmitri
Fjodorovitš.

— Tämä on hyvin mielenkiintoista: teidän asunnostanne voitaisiin löytää se kappale, mahdollisesti paita, josta olette repäissyt palasen. Mitä tämä riepu oli: palttinaako, aivinaako?

— Piru sen tietää mitä. Odottakaahan… Luullakseni en repäissyt sitä mistään. Se oli sertinkiä… Minä ompelin rahat luullakseni emännän myssyyn.

— Näettekö, minä tosiaankin, muistelen nyt, tulin jotenkuten vieneeksi erään myssyn rievuiksi tai kenties pyyhkiäkseni kynää. Otin sen salaa, sillä se oli mihinkään kelpaamaton rätti, tilkut kuljeksivat huoneessani, ja kun minulla oli nuo puolitoista tuhatta, niin otin tilkun ja ompelin siihen… Juuri noihin riepuihin luullakseni ompelin. Vanha sertinkinen roska, tuhat kertaa pesty.

— Siinä tapauksessa teidän emäntänne voisi ainakin muistaa, että häneltä oli kadonnut tuo kapine?

— Ei ensinkään, hän ei kaivannut sitä ollenkaan. Vanha rätti, sanon teille, vanha rätti, ei kerrassaan minkään arvoinen.

— Ja onpa ihmeellistä, että te olette jo kokonaan unohtanut, mihin paikkaan torille te viskasitte tuon… pussin.

— Antakaa huomenna lakaista tori, ehkäpä löydätte, — naurahti Mitja. — Riittää, herrat, riittää, — päätti hän kiusaantuneella äänellä. — Minä näen selvästi: te ette ole uskonut minua! Ette missään kohti, ettekä hitustakaan! Syy on minun eikä teidän, ei olisi pitänyt tuppautua. Miksi, miksi minä saastutinkaan itseni tunnustamalla salaisuuteni! Teitä se naurattaa, minä näen sen silmistänne. Te olette johtanut minut siihen, prokuraattori! Laulakaa itsellenne hymni, jos voitte… Olkaa kirotut, kiduttajat!

Hän painoi päänsä alas ja peitti kasvonsa käsiinsä. Prokuraattori ja tutkintatuomari olivat vaiti. Minuutin kuluttua hän nosti päänsä ja katsoi heihin aivan kuin ei ajattelisi mitään. Hänen kasvonsa ilmaisivat jo täydellistä, jo lähtemätöntä epätoivoa, ja hän oli omituisen äänetön, istui eikä näyttänyt mitään tajuavan. Mutta asia oli saatettava loppuun: oli siirryttävä todistajien kuulusteluun, jota ei voinut lykätä toistaiseksi. Kello oli kahdeksan aamulla. Kynttilät oli jo kauan sitten sammutettu. Mihail Makarovitš ja Kalganov, jotka koko kuulustelun ajan olivat myötäänsä tulleet huoneeseen ja poistuneet siitä, lähtivät molemmat taas tällä kertaa ulos. Prokuraattori ja tutkintatuomari olivat myös hyvin väsyneen näköisiä. Alkava aamu oli sateinen, koko taivas oli vetäytynyt pilveen, ja satoi kuin saavista kaataen. Mitja katseli tylsästi ikkunoita.

— Saanko minä katsoa ikkunasta? — kysyi hän äkkiä Nikolai
Parfenovitšilta.

Mitja nousi ja meni ikkunan luo. Sade löi ikkunain vihertäviä ruutuja vastaan. Suoraan ikkunan alla näkyi likainen tie ja edempänä, sateen hämärässä, mustia, köyhiä, surkeita mökkirivejä, jotka näyttivät sateessa tulleen entistään mustemmiksi ja köyhemmiksi. Mitja muisti »kultakutrisen Foiboksen» ja miten hän oli aikonut ampua itsensä sen ensimmäisen säteen kimmeltäessä. »Kenties tämmöisenä aamuna olisi ollutkin parempi», naurahti hän ja kääntyi äkkiä, heilauttaen kättään ylhäältä alaspäin, »kiduttajien» puoleen.

— Herrat! — huudahti hän. — Minähän näen olevani hukassa. Mutta hän? Sanokaa minulle hänestä, rukoilen teitä, joutuuko hänkin tuhon omaksi minun kanssani? Hänhän on syytön, hänhän oli eilen poissa suunniltaan huutaessaan olevansa »kaikkeen syypää». Hän ei ole mihinkään syypää! Olen ollut murheissani koko yön istuessanne seurassanne… Eikö saa, ettekö voi sanoa minulle: mitä te nyt teette hänelle?

— Rauhoittukaa ehdottomasti tässä suhteessa, Dmitri Fjodorovitš, — vastasi heti ja ilmeisesti kiiruhtaen prokuraattori, — meillä ei toistaiseksi ole minkäänlaisia merkittäviä syitä edes pienimmässäkään määrässä häiritä henkilöä, jota kohtaan te tunnette niin suurta mielenkiintoa. Jutun myöhemmissä vaiheissa on asian laita toivoakseni oleva sama… Me päinvastoin teemme tässä suhteessa kaiken, mikä suinkin on mahdollista meidän puoleltamme. Olkaa täysin levollinen.

— Herrat, minä kiitän teitä, tiesinhän minä, että te kuitenkin olette rehellisiä ja oikeudenmukaisia miehiä kaikesta huolimatta. Te otitte pois taakan sydämeltäni… No, mitä me nyt teemme? Minä olen valmis.

— Pitäisipä kiirehtiä. Täytyy viipymättä ryhtyä kuulustelemaan todistajia. Kaiken tämän täytyy välttämättömästi tapahtua teidän läsnäollessanne, ja siksi…

— Mutta eikö juotaisi ensin teetä? — keskeytti Nikolai Parfenovitš. —
Luullakseni olemme sen jo ansainneet!

Päätettiin, että jos alhaalla on teetä valmiina (koska Mihail Makarovitš varmaankin oli mennyt »teetä vetelemään»), niin juodaan lasi ja sitten »jatketaan jatkamasta päästyäkin». Varsinainen teenjuonti ja »haukkaaminen» lykättäisiin vapaampaan aikaan. Alhaalla oli todellakin teetä, ja sitä toimitettiin nopeasti ylös. Mitja aluksi kieltäytyi ottamasta lasia, jonka Nikolai Parfenovitš hänelle ystävällisesti tarjosi, mutta pyysi sitten sitä itse ja joi sen hyvällä halulla. Yleensä hän oli ihmeen kärsivän näköinen. Olisi luullut, ettei hänen jättiläisvoimilleen merkinnyt mitään yhden yön juominki ja sen ohella vaikkapa miten voimakkaat vaikutelmat. Mutta hän itse tuskin tunsi istuvansa, ja aika ajoin alkoivat kaikki esineet liikkua ja pyöriä hänen silmissään. »Vielä vähän, ja minä kenties alan hourailla», ajatteli hän itsekseen.

Todistajien kuulustelu alkoi. Mutta me emme jatka enää kertomustamme niin seikkaperäisesti kuin olemme sen tähän asti esittäneet. Siksi jätämmekin kuvaamatta, kuinka Nikolai Parfenovitš teroitti mieleen jokaiselle esiin kutsutulle todistajalle, että tämän oli puhuttava totuuden ja omantunnon mukaisesti ja että hänen myöhemmin oli toistettava tämä todistuksensa valaehtoisesti. Samoin, kuinka jokaista todistajaa vaadittiin lopuksi allekirjoittamaan pöytäkirja, joka sisälsi hänen todistuksensa, y.m. y.m. Huomautamme vain yhdestä seikasta, nimittäin että pääkohta, johon kuulustelijain koko huomio oli kiintynyt, oli ensi sijassa yhä edelleen tuo kysymys kolmesta tuhannesta, t.s. oliko niitä kolme vai puolitoista ensimmäisellä kerralla, Dmitri Fjodorovitšin ensimmäisten juominkien aikana täällä Mokrojessa kuukausi takaperin ja oliko rahoja kolme vaiko puolitoista tuhatta eilen, Dmitri Fjodorovitšin toisten juominkien aikana. Voi, kaikki todistukset, jokikinen, olivat Mitjaa vastaan, eikä yksikään puhunut hänen puolestaan, ja eräät todistukset toivat esille myös uusia, melkein tyrmistyttäviä seikkoja, jotka kumosivat hänen kertomuksensa. Ensimmäiseksi kuulusteltiin Trifon Borisytšia. Hän seisoi tutkijain edessä vähääkään pelkäämättä, päinvastoin hänen ulkomuotonsa osoitti ankaraa ja vakavaa paheksumista syytettyä kohtaan, ja se teki hänet epäämättömästi tavattoman uskottavan ja oman arvonsa tuntevan näköiseksi. Hän puhui vähän ja hillitysti, odotti kysymyksiä, vastasi täsmällisesti ja harkitusti. Varmasti ja empimättä hän todisti, että kuukausi sitten ei rahojen menetys voinut olla kolmea tuhatta pienempi ja että täällä kaikki talonpojat todistavat kuulleensa kolmesta tuhannesta itseltään »Mitri Fjodorovitšilta». »Miten paljon rahaa he heittelivätkään yksistään mustalaistytöille. Jo näille yksistään meni ehkä tuhannen verran.»

— En antanut ehkä viittäsataakaan, — huomautti tähän synkästi Mitja, — en vain tullut laskeneeksi silloin, olin päissäni, vahinko kyllä…

Mitja istui tällä kertaa syrjässä, selkä verhoihin päin, oli surullisen ja väsyneen näköinen, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: »Äh, todistakaa mitä tahdotte, nyt se on samantekevää!»

— Yli tuhannen meni niille, Mitri Fjodorovitš, — väitti Trifon Borisytš varmasti vastaan, — te paiskelitte turhanpäiväisesti menemään, ja he nostivat maasta. Nehän ovat varkaita ja roistoja, hevosvarkaita ne ovat, ne on karkoitettu täältä pois, muuten ne kenties itse todistaisivat, paljonko hyötyivät teistä. Näin itse teidän käsissänne silloin rahat, — en tosin niitä laskenut, te ette antanut sitä tehdä, se on totta, — mutta muistan sen silmämäärältä, oli paljon enemmän kuin puolitoista tuhatta… Kaikkea muuta kuin puolitoista! Olemme mekin rahaa nähneet, osaamme arvostella…

Eiliseen rahamäärään nähden taas Trifon Borisytš todisti suorastaan, että Dmitri Fjodorovitš oli itse heti hevosesta noustuaan ilmoittanut hänelle tuoneensa kolmetuhatta.

— Tokkohan, Trifon Borisytš, — väitti Mitja vastaan, — näinköhän minä tosiaankin noin täsmällisesti ilmoitin tuoneeni kolmetuhatta?

— Niin sanoitte, Mitri Fjodorovitš. Andrein kuullen sanoitte. Hän on täällä, tuo samainen Andrei, ei ole vielä lähtenyt pois, kutsukaa hänet. Ja tuolla salissa kestitessänne kuoroa te suoraan huusitte jättävänne tänne kuudennen tuhannen — se on entisten kanssa, sillä tavoin se on ymmärrettävä. Stepan ja Semjon kuulivat, ja Pjotr Fomitš Kalganov seisoi silloin vieressänne, kenties hekin muistavat…

Todistajan lausunto kuudennesta tuhannesta teki tavattoman vaikutuksen tutkijoihin. Uusi sanontatapa miellytti: kolme ja kolme, siis kuusi, kolme tuhatta siis silloin ja kolme tuhatta nyt, siitä tuli kuusi, lasku oli selvä.

Kuulusteltiin kaikkia Trifon Borisytšin mainitsemia talonpoikia, Stepania ja Semjonia, kyytimies Andreita ja Pjotr Fomitš Kalganovia. Talonpojat ja kyytimies vahvistivat empimättä oikeaksi Trifon Borisytšin todistuksen. Sitäpaitsi kirjoitettiin erityisesti vielä muistiin Andrein kertoman mukaan hänen keskustelunsa Mitjan kanssa matkalla siitä, »mihin minä Dmitri Fjodorovitš joudun: taivaaseenko vai helvettiin, ja saanko minä anteeksi toisessa maailmassa vai enkö?» »Psykologi» Ippolit Kirillovitš kuunteli kaikkea tätä hieno hymy huulillaan ja suositteli lopuksi »asiakirjoihin liitettäväksi» myös tämän todistajan lausunnon siitä, minne Dmitri Fjodorovitš joutuu.

Kalganov tuli kutsuttuna sisälle vastahakoisesti, nyrpeänä, oikukkaana, ja puheli prokuraattorin ja Nikolai Parfenovitšin kanssa sillä tavoin kuin olisi nähnyt heidät ensimmäistä kertaa elämässään, vaikka hän oli heidän vanha ja jokapäiväinen tuttunsa. Hän alkoi sanomalla, että hän »ei tiedä tästä mitään eikä tahdokaan tietää». Mutta selville kävi, että hän oli kuullut tuon puheen kuudennesta tuhannesta ja hän myönsi sillä hetkellä seisoneensa Mitjan vieressä. Hänen nähdäksensä oli Mitjalla käsissään rahoja »en tiedä minkä verran». Sen hän todisti todeksi, että puolalaiset olivat nylkeneet korttipelissä. Hän selitti myös, kun asiaa uudelleen kyseltiin, että sitten kuin puolalaiset oli ajettu pois, Mitjan ja Agrafena Aleksandrovnan asiat olivat todellakin parantuneet ja että Agrafena Aleksandrovna oli itse sanonut rakastavansa Mitjaa. Agrafena Aleksandrovnasta hän puhui pidättyvästi ja kunnioittavasti, aivan niinkuin tämä olisi ollut parhaisiin piireihin kuuluva rouvashenkilö, eikä hän kertaakaan käyttänyt hänestä Grušenjka-nimitystä. Huolimatta siitä, että nuoresta miehestä ilmeisesti oli vastenmielistä esiintyä todistajana, Ippolit Kirillovitš kuulusteli häntä kauan ja sai vasta häneltä tietää kaikki yksityiskohdat siitä, mikä oli ollut niin sanoakseni Mitjan »romaani» tänä yönä. Mitja ei kertaakaan keskeyttänyt Kalganovia. Viimein nuorukainen päästettiin menemään, ja hän poistui salaamatta paheksumistaan.

Kuulusteltiin myös puolalaisia. Vaikka he olivatkin huoneessaan käyneet makaamaan, niin he eivät olleet nukkuneet koko yönä, ja viranomaisten tultua he olivat nopeasti pukeutuneet ja laittautuneet kuntoon ymmärtäen itsekin, että heitäkin ehdottomasti kutsutaan kuultaviksi. He saapuivat arvokkaasti, vaikka jonkin verran pelkäsivätkin. Selville kävi, että päämies, t.s. pieni herra, oli virkaeron saanut kahdennentoista arvoluokan virkamies, oli palvellut Siperiassa eläinlääkärinä ja hänen sukunimensä oli Mussjalovitš. Herra Vrublevski taasen oli vapaasti ammattiaan harjoittava hammaslääkäri. He molemmat alkoivat heti huoneeseen tultuaan, Nikolai Parfenovitšin kysymyksistä huolimatta, vastailla sivulla seisovalle Mihail Makarovitšille pitäen tietämättömyydessään häntä korkeimpana viranomaisena täällä ja nimittäen häntä joka sanan jälkeen »herra everstiksi». Ja vasta useamman kerran jälkeen ja Mihail Makarovitšin itsensä siitä huomautettua he hoksasivat, että oli vastauksineen käännyttävä ainoastaan Nikolai Parfenovitšin puoleen. Huomattiin, että he osasivat puhua venäjää aivan virheettömästi, muutamien sanojen ääntämistä lukuunottamatta. Suhteistaan Grušenjkaan, entisistä ja nykyisistä, alkoi herra Mussjalovitš tehdä selkoa kiihkeästi ja ylpeästi, niin että Mitja heti menetti kärsivällisyytensä ja huusi, ettei hän salli »lurjuksen» puhua hänen kuullen tällä tavoin. Herra Mussjalovitš kiinnitti heti huomiota sanaan »lurjus» ja pyysi merkitsemään sen pöytäkirjaan. Mitja alkoi kiehua kiukusta.

— Lurjus on, lurjus! Pankaa tämäkin pöytäkirjaan ja pankaa siihen myös, että minä pöytäkirjasta huolimatta kuitenkin huudan, että hän on lurjus! — huusi hän.

Vaikka Nikolai Parfenovitš ottikin tämän pöytäkirjaan, niin hän osoitti tässä epämiellyttävässä tapauksessa erittäin kiitettävää asiallisuutta ja järjestelykykyä: annettuaan ankaran huomautuksen Mitjalle hän itse lakkasi kyselemästä enempää asian romanttisesta puolesta ja siirtyi nopeasti oleelliseen. Tässä puolessa asiaa herätti tutkijoissa tavatonta mielenkiintoa eräs herrojen todistus: se nimittäin, miten Mitja toisessa huoneessa oli koettanut lahjoa herra Mussjalovitšin ja tarjonnut hänelle kolmea tuhatta luopumisrahoja, siten että hän saisi seitsemänsataa ruplaa käteistä ja loput kaksituhatta kolmesataa »jo huomisaamuna kaupungissa», jolloin Mitja oli antanut kunniasanansa ja selittänyt, että täällä, Mokrojessa, hänellä ei ole mukanaan niin paljon rahaa ja että rahat ovat kaupungissa. Mitja huomautti kiivaasti, että hän ei ollut sanonut antavansa varmasti huomenna kaupungissa, mutta herra Vrublevski vahvisti todistuksen oikeaksi ja Mitja itsekin hetkisen ajateltuaan myönsi nyrpeästi, että kenties oli niin tapahtunut kuin herrat sanovat, hän oli silloin ollut kiihdyksissä ja saattanut tosiaankin niin sanoa. Prokuraattori takertui kovin todistukseen: tutkimusta varten oli osoittautunut selväksi (kuten myöhemmin suorastaan pääteltiinkin), että puolet tai osa Mitjan käsiin joutuneista kolmesta tuhannesta oli saattanut jäädä piiloon kaupunkiin, mahdollisesti ne myös oli saatettu piilottaa jonnekin täällä Mokrojessa, niin että täten selvisi sekin tutkimuksen kannalta pulmallinen asianhaara, että Mitjan hallusta oli löydetty ainoastaan kahdeksansataa ruplaa — asianhaara, joka tähän saakka oli ollut tosin ainoa ja verraten vähäpätöinen, mutta kuitenkin jonkinmoinen todistuskappale Mitjan hyväksi. Nyt oli tuo ainoakin hänen väitteitään tukeva todistus kumottu. Prokuraattorin kysymykseen: mistä hän olisi ottanut jäljelläolevat kaksituhatta kolmesataa antaakseen huomenna herralle, jos hän kerran itse väittää, että hänellä oli kaikkiaan ainoastaan puolitoista tuhatta, ja kuitenkin hän oli antanut herralle vakuudeksi kunniasanansa, Mitja vastasi lujasti, että hänen aikomuksenaan ei ollut tarjota »puolalaisrahjukselle» huomenna rahoja, vaan muodollisesti pätevä hänen Tšermašnjan maatilaan kohdistuvien oikeuksiensa luovutus, noiden samojen oikeuksien, joita hän oli tarjonnut Samsonoville ja rouva Hohlakoville. Prokuraattori suorastaan naurahti »verukkeen yksinkertaisuudelle».

— Ja luuletteko te, että hän olisi suostunut ottamaan nämä »oikeudet» käteisten kahdentuhannen kolmensadan ruplan asemasta?

— Olisi ehdottomasti suostunut, — tokaisi Mitja kiihkeästi. — Hyväinen aika, hänhän olisi voinut tässä saada ei vain kaksi, vaan neljä, jopa kuusi tuhatta! Hän olisi heti palkannut omat advokaattinsa, puolalaiset ja juutalaiset, ja he olisivat riidelleet ukolta pois ei vain kolmea tuhatta, vaan koko Tšermašnjan.

Tietysti herra Mussjalovitšin todistus otettiin hyvin tarkasti pöytäkirjaan. Sen jälkeen herrat saivatkin mennä. Korttipelissä nylkemisestä sitävastoin ei mainittu juuri mitään. Nikolai Parfenovitš oli muutenkin kovin kiitollinen eikä tahtonut vaivata heitä tyhjänpäiväisillä asioilla, varsinkin kun se oli ollut vain jonninjoutavaa riitaa juovuspäissä korttipöydässä eikä mitään muuta. Vähänkö oli juotu ja remuttu sinä yönä… Niin että rahat, kaksisataa ruplaa, jäivät kuin jäivätkin herrojen taskuun.

Sitten kutsuttiin sisälle ukko Maksimov. Hän saapui arkaillen, tuli lyhyin askelin pöydän luo, oli tukka pörröllään ja hyvin surullisen näköinen. Koko ajan hän oli hakenut turvaa Grušenjkan läheisyydestä, istunut ääneti hänen seurassaan ja »yhtäkkiä alkanut nyyhkyttää ja pyyhkiä silmiään siniruutuisella nenäliinallaan», kuten myöhemmin kertoi Mihail Makarovitš. Niin että Grušenjka itse oli häntä rauhoitellut ja lohdutellut. Ukko pahainen tunnusti heti kyynelsilmin, että hän oli syyllinen, että oli ottanut Dmitri Fjodorovitšilta lainaksi »kymmenen ruplaa, köyhyydessäni», ja että oli valmis maksamaan sen takaisin… Nikolai Parfenovitšin suoraan kysymykseen: eikö hän ollut huomannut, miten paljon nimenomaan Dmitri Fjodorovitšilla oli rahoja käsissä, koska hän oli lähempää kuin kukaan muu nähnyt rahat tämän käsissä, kun sai tältä lainaksi, — vastasi Maksimov hyvin varmasti, että rahoja oli »kaksikymmentä tuhatta».

— Oletteko te milloinkaan ennen nähnyt kahtakymmentä tuhatta? — kysyi
Nikolai Parfenovitš hymyillen.

— Olenhan toki, en tosin kahtakymmentä, vaan seitsemän, kun minun vaimoni panttasi kyläni. Hän antoi minun vain kaukaa katsella niitä, kerskui edessäni. Se oli hyvin iso tukku, kaikki sadan ruplan seteleitä. Dmitri Fjodorovitšilla olivat kaikki rahat niinikään sataruplasia…

Hänet päästettiin pian menemään. Lopulta oli myös Grušenjkan vuoro. Tutkijat näyttivät pelkäävän sitä vaikutusta, minkä tämän tulo voisi tehdä Dmitri Fjodorovitšiin, ja Nikolai Parfenovitš mutisi hänelle muutamia kehoituksen sanojakin, mutta vastaukseksi hänelle Mitja painoi ääneti päänsä alas antaen siten tietää, että »epäjärjestystä ei synny». Grušenjkan toi sisälle itse Mihail Makarovitš. Grušenjka tuli ankaran ja juron, näennäisesti miltei tyynen näköisenä ja istuutui hiljaa hänelle osoitetulle tuolille vastapäätä Nikolai Parfenovitšia. Hän oli hyvin kalpea, hänellä näytti olevan vilu, ja hän kääriytyi tarkoin kauniiseen mustaan hartialiinaansa. Todellakin hän silloin alkoi tuntea lieviä kuumeen puistatuksia — se oli alkua pitkälliseen sairauteen, jota hän sitten tämän yön jälkeen joutui potemaan. Hänen ankara näkönsä, suora ja vakava katseensa ja rauhallinen esiintymistapansa tekivät kaikkiin sangen edullisen vaikutuksen. Nikolai Parfenovitš suorastaan jonkin verran »viehättyikin». Hän tunnusti itse, kertoessaan myöhemmin jossakin tästä, että vasta sillä kertaa hänelle valkeni, miten »kaunis muodoltaan» tuo nainen oli, jonka hän kyllä ennenkin oli nähnyt mutta pitänyt aina vain jonkinmoisena »maalais-hetairana». »Hänen käytöstapansa on aivan kuin korkeimpien piirien», laverteli hän kerran innostuneena jossakin naisseurassa. Mutta hänen puheensa herätti suurta paheksumista, ja häntä sanottiin sen takia heti »veitikaksi», mihin hän oli sangen tyytyväinen. Huoneeseen astuessaan Grušenjka katsahti vain kuin sivumennen Mitjaan, joka vuorostaan katseli häntä levottomasti, mutta nähdessään Grušenjkan Mitjakin samassa rauhoittui. Ensimmäisten välttämättömien kysymysten ja kehoitusten jälkeen Nikolai Parfenovitš, tosin hieman tavoitellen, mutta kuitenkin pysyen hyvin kohteliaan näköisenä, kysyi häneltä: »Missä suhteissa olette ollut entiseen luutnanttiin Dmitri Fjodorovitš Karamazoviin?» Tähän vastasi Grušenjka hiljaa ja varmasti:

Seuraaviin uteleviin kysymyksiin hän vastasi suoraan ja täysin avomielisesti, että vaikka Mitja häntä »joinakin hetkinä» miellyttikin, niin hän ei ollut tätä rakastanut, vaan pannut hänen päänsä pyörälle »inhoittavan ilkeyteni tähden», aivan samoin kuin tuon »ukkorahjuksenkin»; hän oli nähnyt, että Mitja oli hyvin mustasukkainen hänen tähtensä Fjodor Pavlovitšille ja kaikille, mutta se oli vain tuottanut huvia hänelle. Fjodor Pavlovitšin luo hän ei ollenkaan ollut koskaan aikonutkaan mennä, oli vain pitänyt tätä pilkkanaan. — Koko tuon kuukauden aikana ei minulla ollut aikaa välittää heistä kummastakaan; minä odotin toista miestä, joka oli syyllinen minun edessäni… Mutta luulen, — lopetti hän, — ettei teillä ole mitään syytä ruveta tästä utelemaan eikä minulla ole syytä teille mitään vastata, sillä tämä on minun yksityinen asiani.

Niin Nikolai Parfenovitš heti menettelikin: »romanttisiin» kohtiin hän ei enää sen enempää takertunut, vaan siirtyi suoraan asian vakavaan puoleen, t.s. yhä vielä tuohon tärkeimpään kysymykseen kolmesta tuhannesta. Grušenjka vahvisti todeksi, että Mokrojessa kuukausi takaperin oli todellakin tuhlattu kolmetuhatta ruplaa, ja vaikka hän ei itse ollutkaan laskenut rahoja, niin hän oli kuullut Dmitri Fjodorovitšilta itseltään, että niitä oli kolmetuhatta ruplaa.

— Sanoiko hän sen teille kahden kesken vaiko jonkun läsnäollessa, vai kuulitteko te hänen puhuvan vain muille teidän läsnäollessanne? — tiedusti prokuraattori heti.

Siihen Grušenjka sanoi kuulleensa sen ihmisten läsnäollessa, kuulleensa hänen puhuvan sitä toisille ja kuulleensa myös kahden kesken häneltä itseltään.

— Kuulitteko hänen kanssaan kahden ollessanne yhden kerran vaiko useammin? — tiedusti taas prokuraattori ja sai vastaukseksi, että Grušenjka oli kuullut useamman kerran.

Ippolit Kirillovitš oli hyvin tyytyväinen tähän todistukseen.
Jatketuista kyselyistä selvisi myös, että Grušenjka tiesi, mistä nuo
rahat olivat peräisin, ja että Dmitri Fjodorovitš oli ottanut ne
Katerina Ivanovnalta.

— Ettekö te kuullut vaikkapa vain yhden kerran, että rahoja ei kuukausi takaperin pantu menemään kolmea tuhatta, vaan vähemmän, ja että Dmitri Fjodorovitš pani niistä ihan puolet talteen itseään varten?

Selvisi vielä sekin, että Mitja päinvastoin oli usein sanonut hänelle tämän kuukauden kuluessa, ettei hänellä ollut rahaa kopeekkaakaan. — Odotti yhä saavansa isältään, — lopetti Grušenjka.

— Mutta eikö hän puhunut joskus teidän kuultenne… tai jotenkin sivumennen tai suutuksissaan, — puuttui äkkiä puheeseen Nikolai Parfenovitš, — että hän aikoo tehdä murhayrityksen isäänsä vastaan?

— En, en koskaan uskonut! — vastasi Grušenjka lujasti. — Luotin hänen kunnollisuuteensa.

— Hyvät herrat, sallikaa, — huudahti äkkiä Mitja, — sallikaa sanoa teidän kuultenne Agrafena Aleksandrovnalle vain yksi sana.

— Agrafena Aleksandrovna, — lausui Mitja nousten seisomaan, — usko
Jumalaa ja minua: eilen murhatun isäni vereen olen minä viaton!

Tämän lausuttuaan Mitja taas istuutui tuolilleen. Grušenjka nousi ja teki hartaasti ristinmerkin kääntyen jumalankuvaan päin.

— Ole kiitetty, Jumala! — lausui hän kiihkeällä, uskonvarmalla äänellä, ja kääntyen jo ennen paikalleen istuutumistaan Nikolai Parfenovitšin puoleen hän lisäsi: — Niinkuin hän nyt sitä sanoi, uskokaa! Minä tunnen hänet: hän voi lörpöttää mitä sattuu joko huvin vuoksi tai itsepäisyydessään, mutta jos on vasten omaatuntoa, niin hän ei petä koskaan. Hän sanoo suoraan totuuden, uskokaa sitä!

— Kiitos, Agrafena Aleksandrovna, sinä ylläpidät rohkeuttani! — lausui
Mitja värisevällä äänellä.

Eilisistä rahoista kysyttäessä Grušenjka ilmoitti, että hän ei tiedä, paljonko niitä oli, mutta oli kuullut Mitjan monta kertaa sanovan eilen ihmisille, että oli tuonut mukanaan kolmetuhatta. Mitä taas tulee siihen, mistä Mitja oli rahat ottanut, niin tämä oli sanonut ainoastaan hänelle »varastaneensa» Katerina Ivanovnalta, mihin hän oli vastannut, että Mitja ei ollut varastanut ja että rahat on jo huomenna annettava takaisin. Prokuraattorin itsepintaiseen kysymykseen, mistä rahoista Mitja oli sanonut, että oli varastanut ne Katerina Ivanovnalta: eilisistäkö vaiko niistä kolmesta tuhannesta, jotka oli tuhlattu täällä kuukausi takaperin, — Grušenjka selitti, että Mitja oli puhunut niistä, jotka hänellä oli kuukausi sitten, ja että Grušenjka oli niin hänet ymmärtänyt.

Grušenjka päästettiin viimein menemään, jolloin Nikolai Parfenovitš kiiruhti ilmoittamaan hänelle, että hän saa vaikkapa heti palata kaupunkiin, ja jos Nikolai Parfenovitš omasta puolestaan voi olla avuksi, esimerkiksi hevosten hankinnassa, tai jos esimerkiksi Grušenjka haluaa saattajaa, niin hän puolestaan…

— Kiitän nöyrimmästi teitä, — sanoi Grušenjka kumartaen hänelle, — minä lähden sen ukon, tilanomistajan seurassa, vien hänet kaupunkiin, mutta siihen mennessä odotan alhaalla, jos sallitte, mitä te täällä päätätte Dmitri Fjodorovitšin suhteen.

Hän poistui. Mitja oli levollinen, jopa aivan reipastuneen näköinenkin, mutta vain hetkisen. Jokin omituinen ruumiillinen heikkous sai hänessä yhä enemmän valtaa. Hänen silmänsä sulkeutuivat väsymyksestä. Todistajain kuulustelu päättyi viimein. Ryhdyttiin laittamaan pöytäkirjaa lopulliseen muotoon. Mitja nousi ja siirtyi tuoliltaan nurkkaan, verhon luo, kävi pitkälleen isännän isolle arkulle, joka oli peitetty matolla, ja vaipui silmänräpäyksessä uneen. Hän näki omituisen unen, joka ei ollenkaan tuntunut sopivan tähän paikkaan ja aikaan. Hän on ajavinaan jossakin arolla, siellä, missä palveli kauan sitten, ja häntä kyydissä on räntäsateessa parihevosten vetämillä rattailla talonpoika. Mutta Mitjan on kylmä, on marraskuun alku ja lumi putoilee suurina, märkinä hiutaleina, jotka maahan pudottuaan heti sulavat. Ja talonpoika kuljettaa häntä hyvää kyytiä, läimäyttelee uljaasti hevosia, hänellä on vaaleanruskea, pitkä parta, eikä hän ole aivan vanhakaan, vaan noin viidenkymmenen vuoden ikäinen, ja hänen yllään on harmaa talonpoikaisviitta. Lähellä onkin jo kylä, näkyy hyvin mustia mökkejä, puolet mökeistä on palanut, vain hiiltyneet hirret törröttävät. Heidän ajaessaan ovat eukot asettuneet tielle, siinä on paljon eukkoja, kokonainen rivi, kaikki ovat laihoja, niiden kasvot ovat riutuneet ja ikäänkuin ruskeanväriset. Tuossa on erillään reunassa yksi, luiseva, isokokoinen, näyttää neljänkymmenen vuoden ikäiseltä, mutta on kukaties vain kahdenkymmenen ikäinen, kasvot ovat pitkät ja laihat, hänen sylissään itkee pieni lapsi, ja naisen rinnat ovat luultavasti kuivettuneet, eikä niissä ole pisaraakaan maitoa. Lapsi itkee itkemistään ja ojentelee pieniä, paljaita käsiään, joissa on pienet nyrkit ja jotka ovat kylmästä aivan sinertävät.

»Mitä he itkevät? Mitä he itkevät?» kysyy Mitja kiitäessään heidän ohitseen.

»Lapsukainen», vastaa hänelle talonpoika, »lapsukainen itkee». Ja Mitjaa hämmästyttää se, että hän lausui tuon sanan lapsukainen murteelliseen maalaistapaansa. Tuo rahvaanomainen lausumistapa miellyttää häntä: siinä ikäänkuin on enemmän säälin tunnetta.

»Mutta miksi se itkee?» tiedustaa Mitja hartaasti, aivan kuin ei pystyisi ymmärtämään. — »Miksi sen kädet ovat paljaat, miksi sen ympärille ei kääritä lämmintä.

»Mutta miksi se on niin? Miksi?» tiedustaa Mitja itsepintaisesti yhtä tyhmänä kuin ennenkin.

»Köyhiä ovat, palosta kärsineitä, ei ole leipää, pyytävät apua palon johdosta».

»Ei, ei», puhuu Mitja ikäänkuin yhä tajuamatta, »sano: miksi seisovat palosta kärsineet äidit, miksi ihmiset ovat köyhiä, miksi lapsi on kurja, miksi aro on paljas, miksi he eivät syleile ja suutele toisiaan, miksi he eivät laula iloisia lauluja, miksi he ovat noin mustuneet hädästä, miksi he eivät ruoki lapsukaista?»

Ja hän tuntee itsekseen, että vaikka hän kyseleekin typerästi ja järjettömästi, niin hänen mielensä ehdottomasti tekee kysyä juuri niin, ja että juuri niin on kysyttäväkin. Ja hän tuntee vielä, että hänen sydämessään on nousemassa jonkinmoinen uusi, ennestään tuntematon liikutus, että hänen mielensä tekee itkeä, että hän tahtoo tehdä kaikille jotakin sellaista, ettei lapsukainen enää itkisi, ettei myös itkisi lapsukaisen musta, kuivettunut äiti, ettei olisi ollenkaan kyyneliä tästä hetkestä alkaen kenelläkään, ja että hän tekisi sen heti, aivan heti lykkäämättä tuonnemmaksi ja huolimatta mistään, koko Karamazovien hillittömyydellä.

»Minäkin olen kanssasi, minä en nyt jätä sinua, koko elämäni ajan kuljen mukanasi», kuulee hän vierellään Grušenjkan armaat, tunteikkaat sanat. Ja nyt hänen koko sydämensä syttyi ja suuntautui jotakin valoa kohti, ja hän tahtoo elää, kulkea yhä eteenpäin jotakin tietä, uutta, kutsuvaa valoa kohti, ja pian, pian, nyt heti, paikalla!

— Mitä? Minne? — huudahtaa hän avaten silmänsä ja kavahtaen istualleen arkulle ikäänkuin täysin toipuneena pyörtymyksestä ja valoisasti hymyillen. Hänen luonaan seisoo Nikolai Parfenovitš ja kehoittaa häntä kuulemaan ja allekirjoittamaan pöytäkirjan. Mitja arvasi nukkuneensa tunnin tai enemmänkin, mutta Nikolai Parfenovitšia hän ei kuunnellut. Häntä hämmästytti yhtäkkiä se, että hänen päänsä alle oli ilmestynyt tyyny, jota ei ollut silloin ollut, kun hän voimattomana vaipui arkulle.

— Kuka on tuonut minulle tyynyn pääni alle? Kuka on ollut niin hyvä ihminen! — huudahti hän omituisen riemukkaasti ja kiitollisesti sekä itkuntapaisella äänellä, aivan kuin hänelle olisi tehty tavattoman suuri hyvätyö. Hyvästä ihmisestä ei myöhemminkään saatu selkoa, joku todistajista tai mahdollisesti Nikolai Parfenovitšin kirjuri oli säälistä hommannut hänen päänsä alle tyynyn, mutta hänen koko sielunsa aivan kuin värähteli kyynelistä. Hän astui pöydän luo ja ilmoitti allekirjoittavansa kaikki, mitä vain tahdotaan.

— Minä näin kauniin unen, herrat, — lausui hän omituisella tavalla, ja hänen kasvonsa olivat muuttuneet toisenlaisiksi, ne olivat kuin riemun kirkastamat.

Kun pöytäkirja oli allekirjoitettu, niin Nikolai Parfenovitš kääntyi juhlallisesti syytetyn puoleen ja luki hänelle »Päätöksen», jossa lausuttiin, että sinä ja sinä vuonna sinä ja sinä päivänä siellä ja siellä sen ja sen kihlakunnan tutkintatuomari, kuulusteltuaan sitä ja sitä (s.o. Mitjaa) syytettynä siitä ja siitä (kaikki syytökset oli tarkoin lueteltu) ja ottaen huomioon että syytetty, vaikka ei tunnustanut itseään syylliseksi rikoksiin joista hän syytettiin, ei ollut esittänyt mitään puolustuksekseen, kun taas todistajat (ne ja ne) ja asianhaarat (ne ja ne) täydelleen todistavat häntä vastaan, nojautuen niihin ja niihin Rikoslain kohtiin j.n.e. on päättänyt: estääkseen sen ja sen (Mitjan) välttämästä tutkintaa ja tuomiota sulkea hänet siihen ja siihen vankilaan, josta syytetylle on ilmoitettava, ja jäljennös tästä päätöksestä toimitettava prokuraattorinapulaiselle j.n.e., j.n.e. Sanalla sanoen, Mitjalle ilmoitettiin, että hän tästä hetkestä lähtien oli vanki ja että hänet heti viedään kaupunkiin, jossa hänet suljetaan sangen epämiellyttävään paikkaan. Kuunneltuaan tätä tarkkaavasti Mitja vain kohautti olkapäitään.

— Mitäs, herrat, minä en syytä teitä, minä olen valmis… Ymmärrän, että teillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta.

Nikolai Parfenovitš selitti lempeästi hänelle, että hänet vie heti pois maalaispoliisikomisarius Mavriki Mavrikijevitš, joka juuri sattuu olemaan täällä…

— Odottakaa, — keskeytti hänet äkkiä Mitja kääntyen kaikkien huoneessa olevien puoleen tunteen vallassa, jota hän ei voinut hillitä, — hyvät herrat, me kaikki olemme julmia, kaikki me olemme petoja, kaikki me saatamme ihmiset, äidit ja rintalapset, itkemään, mutta kaikista — olkoon se nyt päätetty — kaikista alhaisin inhoittava olento olen minä! Olkoon niin! Joka päivä elämässäni minä lyöden rintaani lupasin parantua, ja joka päivä tein yhä samoja inhoittavia tekoja. Minä ymmärrän nyt, että sellaiset kuin minä tarvitsevat iskun, kohtalon iskun, jotta heidät otettaisiin kiinni kuin heittosilmukalla ja käännettäisiin toisaalle ulkonaisella voimalla. En koskaan, en koskaan olisi kohonnut omin voimin! Mutta ukkonen on lyönyt. Minä alistun syytöksen kärsimykseen ja julkiseen häpeääni, tahdon kärsiä ja puhdistun kärsimyksen kautta! Puhdistunhan kenties vielä, herrat, vai kuinka? Mutta kuulkaa kuitenkin viimeisen kerran: isäni vereen olen viaton! En ota rangaistusta siitä, että tapoin hänet, vaan siitä, että tahdoin tappaa ja kenties todella olisin tappanutkin… Mutta kuitenkin aion kamppailla teitä vastaan ja ilmoitan tämän teille. Kamppailen teitä vastaan aivan loppuun asti ja sitten päättäköön Jumala! Antakaa anteeksi, herrat, älkää olko vihaiset siitä, että minä kuulusteltaessa huusin teitä vastaan, oi, minä olin silloin vielä niin tyhmä… Hetken kuluttua minä olen vanki, ja nyt, viimeisen kerran, Dmitri Karamazov vielä vapaana miehenä ojentaa teille kätensä. Hyvästellessäni teitä sanon jäähyväiset ihmisille!…

Hänen äänensä alkoi vavista, ja hän ojensi todellakin kätensä, mutta Nikolai Parfenovitš, joka oli lähimpänä häntä, kätki äkkiä melkein suonenvedontapaisella liikkeellä kätensä selkänsä taakse. Mitja huomasi sen silmänräpäyksessä ja vavahti. Hän laski heti alas ojennetun kätensä.

— Tutkinta ei ole vielä päättynyt, — alkoi Nikolai Parfenovitš lepertäen puhua hieman hämillään, — me jatkamme vielä kaupungissa, ja minä omasta puolestani olen tietysti valmis toivomaan teille kaikkea menestystä… jotta osoittaisitte syyttömyytenne… Oikeastaan minä olen aina taipuvainen pitämään teitä, Dmitri Fjodorovitš, niin sanoakseni enemmän onnettomana kuin syyllisenä ihmisenä… Me kaikki täällä, jos vain rohkenen puhua kaikkien puolesta, me kaikki olemme valmiit tunnustamaan, että te olette pohjaltanne kelpo nuori mies, mutta valitettavasti olette antanut eräille intohimoillenne jossakin määrin liiaksi valtaa…

Nikolai Parfenovitšin pienessä olemuksessa kuvastui puheen lopulla mitä täydellisintä arvokkuutta. Mitjan mieleen välähti yhtäkkiä, että nyt samassa tämä »poika» ottaa hänen kätensä kainaloonsa, vie hänet toiseen nurkkaan ja aloittaa siellä hänen kanssaan uudelleen heidän kesken jokin aika sitten tapahtuneen keskustelunsa »tytöistä». Mutta vähänkö välähtää aivan asiaankuulumattomia ja sopimattomia ajatuksia toisinaan sellaisenkin rikollisen mieleen, jota viedään kärsimään kuolemanrangaistusta.

— Herrat, te olette hyviä, te olette humaanisia, — saanko nähdä häntä, sanoa hänelle jäähyväiset viimeisen kerran? — Mitja.

— Epäilemättä, mutta siihen nähden… sanalla sanoen, nyt ei enää käy päinsä kahden kesken…

Tuotiin Grušenjka, mutta jäähyväiset olivat lyhyet, harvasanaiset, eivätkä tyydyttäneet Nikolai Parfenovitšia. Grušenjka kumarsi syvään Mitjalle.

— Olen sanonut sinulle olevani omasi ja olen omasi, lähden kanssasi ainaiseksi, määrättäköönpä sinut minne tahansa. Hyvästi, itsesi syyttömästi tuhonnut mies!

— Anna minulle anteeksi, Gruša, rakkauteni, se, että rakkaudellani saatoin sinutkin turmioon!

Mitja tahtoi vieläkin sanoa jotakin, mutta katkaisi äkkiä itse puheensa ja meni ulos. Hänen ympärilleen ilmestyi heti miehiä, jotka eivät päästäneet häntä näkyvistään. Alhaalla portaitten edessä, joitten luo hän eilen oli niin komeasti ajanut Andrein kolmivaljakolla, seisoivat jo valmiina kahdet rattaat. Mavriki Mavrikijevitš, lyhyt ja tanakka mies, jolla oli pöhöttyneet kasvot, oli jostakin ärtynyt, jostakin odottamatta esiintyneestä epäjärjestyksestä, oli vihoissaan ja huusi. Liian ankarasti hän kehoitti Mitjaa nousemaan rattaille. »Aikaisemmin, kun minä ravintolassa juotin häntä, oli miehellä aivan toisenlainen naama», ajatteli Mitja rattaille noustessaan. Portaita alas laskeutui myös Trifon Borisytš. Portille oli kerääntynyt väkeä, talonpoikia, eukkoja, kyytimiehiä, kaikki suuntasivat katseensa Mitjaan.

— Jääkää hyvästi, hyvät ihmiset! — huudahti heille äkkiä rattailta
Mitja.

Mutta Trifon Borisytš ei edes käännähtänyt, kenties hänellä oli jotakin tärkeätä tekemistä. Hänkin jostakin syystä huusi ja touhusi. Selville kävi, että toisilla rattailla, joilla kahden maalaispoliisinapulaisen oli määrä saattaa Mavriki Mavrikijevitšia, ei kaikki vielä ollut kunnossa. Mies, joka oli aiottu ajamaan toista kolmivaljakkoa, veti tiukemmalle viittaansa ja väitti kivenkovaan, että ei ollut hänen, vaan Akimin asia lähteä kyytiin. Mutta Akim ei ollut paikalla; juostiin häntä etsimään: mies pysyi väitteessään ja pyysi odottamaan.

— Tämä täkäläinen väkemmehän, Mavriki Mavrikijevitš, on aivan vailla häpyä! — huudahteli Trifon Borisytš, — sinulle antoi Akim toissa päivänä neljännesruplan rahaa, sinä joit sen ja nyt sinä huudat. Ihmettelen vain teidän hyvyyttänne meidän hävytöntä rahvastamme kohtaan, Mavriki Mavrikijevitš, sanon vain sen!

— Mitä te oikeastaan teette toisella kolmivaljakolla? — sekaantui asiaan Mitja. — Mennään yhdellä, Mavriki Mavrikitš, enhän minä tee kapinaa, en karkaa käsistäsi, mihin sinä tarvitset matkavartiota?

— Suvaitkaa, herra, tietää, miten kanssani on puhuttava, jos ette vielä ole sitä oppinut; minä en ole teille sinä, suvaitkaa olla sinuttelematta ja säästäkää myös neuvonne toiseen kertaan… — tokaisi äkkiä Mavriki Mavrikijevitš Mitjalle tuimasti, aivan kuin olisi ollut mielissään, kun sai purkaa sydäntään.

Mitja oli vaiti. Hän tuli aivan punaiseksi. Hetkisen kuluttua hänen äkkiä tuli hyvin vilu. Oli lakannut satamasta, mutta synkkää taivasta peittivät edelleen pilvet, pureva tuuli puhalsi suoraan vasten kasvoja. »Onkohan minulla kuumeväristyksiä», ajatteli Mitja kohauttaen olkapäitään. Viimein kiipesi rattaille myös Mavriki Mavrikijevitš, kävi istumaan raskaasti, leveästi ja litisti aivan kuin huomaamattaan Mitjan hyvin ahtaalle. Totta oli, että hän oli pahalla tuulella, eikä hänelle määrätty tehtävä ensinkään ollut hänelle mieleen.

— Hyvästi, Trifon Borisytš! — huudahti taas Mitja ja tunsi itse, ettei hän nyt ollut huudahtanut hyväntahtoisuudesta, vaan vihoissaan, huudahtanut vasten tahtoaan. Mutta Trifon Borisytš seisoi ylpeänä kädet selän takana ja silmät suunnattuina Mitjaan, katseli ankarasti ja vihaisesti eikä vastannut mitään Mitjalle.

— Hyvästi, Dmitri Fjodorovitš, hyvästi! — kajahti äkkiä jostakin ulos rientäneen Kalganovin ääni. Hän juoksi rattaitten luo ja ojensi Mitjalle kätensä. Hän oli avopäin. Mitja ennätti vielä tarttua hänen käteensä ja puristaa sitä.

— Hyvästi, kelpo mies, en unhota jalomielisyyttäsi! — huudahti hän kiihkeästi. Mutta rattaat lähtivät liikkeelle ja heidän kätensä irtautuivat toisistaan. Aisakello alkoi kilistä — Mitja vietiin pois.

Mutta Kalganov juoksi eteiseen, istuutui nurkkaan, painoi päänsä, peitti kasvonsa käsiinsä ja alkoi itkeä, istui kauan näin ja itki, — itki kuin olisi ollut vielä pieni poika eikä jo kahdenkymmenen vuoden ikäinen nuorukainen. Oi, hän uskoi täydelleen Mitjan viattomaksi! »Mitä ihmisiä nämä ovat, millaisia ihmisiä he voivat olla tämän jälkeen!» huudahteli hän katkonaisesti katkeran alakuloisuuden, miltei epätoivon vallassa. Hän ei tällä hetkellä olisi edes tahtonut elää maailmassa. »Maksaako se vaivan, maksaako se vaivan!» huudahteli nuorukainen suruissaan.

NELJÄS OSA

On marraskuun alku. Meillä oli noin yksitoista astetta pakkasta ja iljanne. Jäätyneelle maalle satoi yöllä vähän kuivaa lunta, ja »kuiva ja pureva» tuuli nostaa sen irti ja lakaisee sitä pitkin kaupunkimme ikäviä katuja ja varsinkin kauppatorilla. Aamu on synkkä, mutta lumen lentäminen oli lakannut. Lähellä toria, Potnikovien puodin läheisyydessä, on virkamiehenlesken Krasotkinin pieni, sekä ulkoa että sisältä hyvin siisti talo. Kuvernementinsihteeri Krasotkin itse oli jo hyvin kauan sitten, melkein neljätoista vuotta takaperin, kuollut, mutta hänen leskensä, kolmenkymmenen vuoden ikäinen ja yhä vielä varsin kaunis rouva, on elossa ja elää siistissä pikku talossaan »kapitaalillaan». Hän viettää hyvin kunniallista ja hiljaista elämää, on luonteeltaan hellä, mutta jokseenkin iloinen. Miehensä kuollessa hän oli noin kahdeksantoistavuotias ja oli elänyt hänen kanssaan kaikkiaan vain noin vuoden sekä juuri ennättänyt synnyttää hänelle pojan. Siitä saakka, aivan miehensä kuolemasta asti, hän oli omistanut elämänsä kokonaan tämän hemmoitellun poikansa Koljan kasvattamiseen, ja vaikka hän olikin rakastanut tätä rajattomasti neljäntoista vuoden ajan, niin hän tietysti oli saanut kokea tämän tähden paljon enemmän kärsimyksiä kuin iloja, sillä hän oli pelännyt ja vavissut miltei joka päivä, että poika sairastuu, vilustuu, tekee vaarallisia kujeita, kiipeää tuolille ja putoaa siltä y.m. y.m. Kun Kolja alkoi käydä koulua ja sitten tuli lukioomme, niin äiti ryhtyi opiskelemaan yhdessä hänen kanssaan kaikkia kouluaineita auttaakseen häntä läksyjen luvussa ja kertaillakseen hänen kanssaan oppimääriä, teki tuttavuutta opettajien ja näitten vaimojen kanssa, hyvittelipä Koljan tovereitakin, koulupoikia, ja viekasteli heidän edessään, jotta he jättäisivät Koljan rauhaan, eivät tekisi hänestä pilaa eivätkä löisi häntä. Hän johti asiat siihen, että pojat todellakin alkoivat hänen takiansa tehdä pilkkaa Koljasta ja ärsyttää tätä sillä, että hän oli mammanpoika. Mutta poika osasi pitää puolensa. Hän oli rohkea pojanviikari, »hirveän väkevä», kuten hänestä pian alettiin vakuuttaa luokan keskuudessa, oli nokkela, luonteeltaan jäykkä, mieleltään karski ja yritteliäs. Hän menestyi luvuissaan hyvin, huhuttiinpa, että hän laskennossa ja yleisessä historiassa lyö laudalta itse opettajankin, Dardanelovin. Mutta vaikka poika katselikin kaikkia ylempää ja nosti nenäänsä, niin hän oli hyvä toveri eikä kerskaillut. Koululaisten kunnioituksen hän otti vastaan aivan luonnollisesti hänelle tulevana asiana, mutta käyttäytyi ystävällisesti. Pääasia oli, että hän tiesi määrän, osasi tarpeen vaatiessa pitää huolta omasta arvostaan, mutta ei suhteissaan opettajiinsa koskaan mennyt yli erään äärimmäisen ja vaarallisen rajan, jonka yli meneminen tekee, ettei tekoa voida sietää, vaan se katsotaan epäjärjestykseksi, kapinoimiseksi ja määräysten rikkomiseksi. Ja kuitenkin hän oli hyvin, hyvin valmis tekemään koiruutta jokaisessa sopivassa tilaisuudessa, kujeilemaan niinkuin kaikkein vallattomimmat eikä niin paljon kujeilemaan kuin keksimään jotakin rikkiviisasta, ihmeellistä, tekemään aivan erikoista kiusaa, esiintymään harmittavasti, rehentelemään. Pääasia on, että hän oli hyvin itserakas. Oman äitinsäkin hän osasi saattaa jonkinmoiseen alistettuun asemaan ja kohteli häntä melkein hirmuvaltiaan tavoin. Äiti alistui, oi, oli jo kauan sitten alistunut, eikä millään ehdolla voinut kestää sitä ainoata ajatusta, että poika »rakastaa vähän» häntä. Hänestä tuntui alati siltä, että Kolja on häntä kohtaan »tunteeton», ja tapahtui toisinaan, että hän hysteerisesti itkien alkoi moittia poikaa kylmyydestä. Poika ei pitänyt tästä, ja kuta enemmän häneltä vaadittiin sydämellisiä purkauksia, sitä jäykemmäksi hän tuli aivan kuin tahallaan. Mutta hän ei tehnyt sitä tahallaan, vaan se syntyi hänessä vasten hänen tahtoaan, — sellainen oli kerta kaikkiaan hänen luonteensa. Äiti erehtyi: poika rakasti suuresti äitiään, hän ei vain pitänyt »vasikkamaisista hellyydenosoituksista», kuten hän sanoi koulupoikakielellään. Isän jälkeen oli jäänyt kaappi, jossa oli jonkin verran kirjoja; Kolja luki mielellään ja oli jo lukenut itsekseen muutamia niistä. Äitiä tämä ei huolestuttanut, ja hän vain ihmetteli toisinaan, kuinka poika, sen sijaan että menisi leikkimään, seisoo tuntikausia kaapin luona tutkien jotakin kirjaa. Ja sillä tavoin Kolja tuli lukeneeksi yhtä ja toista, mitä ei vielä hänen iässään olisi pitänyt antaa hänen luettavakseen. Muuten oli viimeisinä aikoina, vaikka poika ei rakastanutkaan kujeissaan määrätyn rajan yli menemistä, alkanut ilmetä temppuja, jotka saivat äidin vakavasti pelästymään, — ei tosin mitään epäsiveellisiä kujeita, mutta sen sijaan hurjia, huimia. Juuri tänä kesänä, heinäkuussa, tapahtui kesäloman aikana, että äiti poikansa kanssa lähti viikon ajaksi vierailemaan toiseen, seitsemänkymmenen virstan päässä olevaan pitäjään erään kaukaisen sukulaisensa luo, jonka mies palveli rautatieasemalla (samalla meidän kaupunkiamme lähinnä olevalla asemalla, josta Ivan Fjodorovitš Karamazov kuukausi aikaisemmin oli lähtenyt Moskovaan). Siellä Kolja ensitöikseen tarkasti yksityiskohtaisesti rautatien, otti selon siellä noudatetusta järjestyksestä, ymmärtäen voivansa kotiin palattuaan loistaa uusilla tiedoillaan koulutoveriensa keskuudessa. Mutta siellä sattui juuri tuohon aikaan olemaan muutamia muitakin poikia, joihin hän tutustui; jotkut näistä asuivat asemalla, toiset sen läheisyydessä, — nuorta väkeä, kahdentoista ja viidentoista ikävuoden välillä olevaa, kertyi kaikkiaan kuusi tai seitsemän henkeä, joista kaksi oli meidän kaupungistamme. Pojat leikkivät ja telmivät yhdessä, ja niinpä sattui heidän ollessaan neljättä tai viidettä päivää vierailemassa asemalla, että tyhmän nuorison kesken lyötiin aivan mahdoton veto kahdesta ruplasta, nimittäin: Kolja, joka oli miltei nuorin kaikista ja jota vanhemmat senvuoksi hieman halveksivat, esitti itserakkaudessaan tai anteeksiantamattomassa uhkarohkeudessaan, että hän käy yöllä, kun kello yhdentoista juna tulee, makaamaan vatsalleen kiskojen väliin ja makaa siinä liikkumatta, kunnes juna on täyttä vauhtia kulkenut hänen ylitseen. Tosin toimitettiin ennakolta tutkimus, josta selvisi, että tosiaankin oli mahdollista sillä tavoin käydä pitkälleen ja painautua kiskojen väliin, ja että juna tietysti menee yli litistämättä radalla makaavaa, mutta sentään, millaista onkaan sellaisessa paikassa makaaminen! Kolja väitti lujasti, että hän makaa. Aluksi häntä pilkattiin, sanottiin valehtelijaksi ja kerskujaksi, mutta sitä enemmän hänet vain saatiin ärtymään. Pääasia oli, että nuo viidentoistavuotiaat liiaksi nostivat nenäänsä hänen edessään eivätkä alussa tahtoneet pitää häntä toverinaan, koska hän oli »pieni», mikä jo oli sietämättömän loukkaavaa. Päätettiin mennä illalla noin virstan päähän asemalta, että juna lähdettyään asemalta liikkeelle ennättäisi päästä täyteen vauhtiin. Pojat kokoontuivat. Yö ei ollut kuutamoinen, se ei ollut ainoastaan pimeä, vaan melkein musta. Oikeaan aikaan Kolja kävi pitkälleen ratakiskojen väliin. Viisi muuta poikaa, jotka olivat lyöneet vetoa, odotti ahdistus sydämessä ja lopulta pelon ja katumuksen vallassa alhaalla ratapenkereen juurella pensaikossa. Viimein alkoi kaukaa kuulua asemalta lähteneen junan jyrinää. Pimeästä välähti esille kaksi punaista lyhtyä, lähestyvä hirviö jyrisi. »Juokse pois, juokse pois kiskoilta!» alkoivat pensaikosta huutaa Koljalle pelosta puolikuoliaat pojat, mutta oli jo myöhäistä: juna oli saapunut paikalle ja kiiti ohi. Pojat syöksyivät Koljan luo: hän makasi liikkumattomana. He alkoivat kiskoa, alkoivat nostaa häntä. Hän nousi äkkiä pystyyn ja astui ääneti alas ratapenkereeltä. Alas tultuaan hän selitti maanneensa tahallaan aivan kuin tunnottomana pelästyttääkseen heitä, mutta tosiasia oli, että hän todellakin oli pyörtynyt, kuten hän itse paljon myöhemmin tunnusti äidilleen. Tällä tavoin hän sai ainaiseksi »hurjan» maineen. Hän palasi kotiinsa asemalle kalpeana kuin palttina. Seuraavana päivänä hän sairastui lievään hermokuumeeseen, mutta oli mieleltään hirveän iloinen ja tyytyväinen. Tapahtuma ei tullut heti muitten tietoon, vaan vasta meidän kaupungissamme, levisi alkeiskouluun ja saapui sen johtajan korviin. Mutta silloin Koljan äiti riensi rukoilemaan johtajaa poikansa puolesta ja sai lopuksi aikaan sen, että poikaa puolsi ja hänen edestään pyysi kunnioitettu ja vaikutusvaltainen opettaja Dardanelov, ja asia painettiin villaisella aivan kuin sitä ei olisi ollenkaan ollutkaan. Tämä Dardanelov, joka oli naimaton eikä vielä vanha mies, oli ihmeesti ja jo monta vuotta ollut rakastunut rouva Krasotkiniin ja oli jo kerran, vuosi takaperin, mitä kunnioittavimmin ja ollen menehtyä pelosta ja hienotunteisuudesta rohjennut kosia rouva Krasotkinia; mutta tämä oli antanut jyrkästi kieltävän vastauksen pitäen suostumusta uskottomuutena poikaansa kohtaan, vaikka Dardanelovilla erinäisistä salaperäisistä merkeistä päättäen kenties olisi ollut jonkin verran oikeutta haaveilla, ettei hän ollut aivan vastenmielinen ihanalle, mutta liian siveälle ja hellätunteiselle leskirouvalle. Koljan mieletön vallattomuus nähtävästi mursi jään, ja Dardaneloville, joka oli poikaa puolustanut, tehtiin viittaus, tosin sangen varovainen, että hänellä oli toiveita, ja kun Dardanelov itsekin oli ilmiömäisen puhdas ja hienotunteinen, niin tämäkin aluksi riitti tekemään hänet ylen onnelliseksi. Pojasta hän piti, vaikka hänestä olisi ollut alentavaa liehakoida tätä, ja hän esiintyi tunnilla tätä kohtaan aina ankarasti ja vaativasti. Mutta Kolja itsekin piti häntä kunnioittavan välimatkan päässä, valmisti erinomaisen hyvin läksynsä, oli toinen oppilas luokallaan, esiintyi Dardanelovia kohtaan kuivasti, ja koko luokka uskoi lujasti, että yleisessä historiassa Kolja on niin vahva, että hän »lyö laudalta» itse Dardanelovin. Kolja oli todellakin kerran häneltä kysynyt: kuka perusti Troijan? — mihin Dardanelov oli vastannut puhumalla vain ylimalkaisesti kansoista, niiden liikehtimisistä ja siirtymisistä, aikakauden kaukaisuudesta, taruperäisyydestä, mutta siihen, kuka nimenomaan oli perustanut Troijan, t.s. kutka henkilöt, hän ei ollut osannut vastata, olipa jostakin syystä pitänyt koko kysymystä joutavana ja epäasiallisena. Pojat olivat jääneet vakuutetuiksi siitä, että Dardanelov ei tiedä, kuka perusti Troijan. Mutta Kolja oli lukenut Troijan perustamisesta Smaragdovin kirjasta, joka oli kirjakaapissa hänen isänsä perujen joukossa. Loppujen lopuksi alkoi kaikkien poikien mieltä kiinnittää kysymys, kuka oikeastaan oli Troijan perustanut, mutta Krasotkin ei ilmaissut salaisuuttaan, ja tietämisen kunnia jäi hänelle järkähtämättömästi.

Rautatiellä sattuneen tapahtuman jälkeen tapahtui Koljan suhteissa äitiinsä eräänlainen muutos. Kun Anna Fjodorovna (Krasotkinin leski) sai kuulla poikansa urotyöstä, oli hän vähältä menettää järkensä kauhistuksesta. Hän sai niin kauheita hysteerisiä kohtauksia, jotka väliajoin jatkuivat muutamia päiviä, että Kolja pelästyi vakavasti ja lupasi hänelle rehellisesti ja kunniasanallaan, ettei tuonlaatuinen vallattomuus enää koskaan uudistu. Hän vannoi sen polvistuneena jumalankuvan eteen ja isänsä muiston kautta, niinkuin rouva Krasotkin itse vaati, jolloin myös »miehekäs» Kolja itsekin heltyi itkemään »tunteellisesti» kuin kuusivuotias poika, ja äiti ja poika heittäytyivät koko sen päivän aikana tuon tuostakin toistensa syliin ja itkivät väristen. Seuraavana päivänä Kolja heräsi yhtä »tunteettomana» kuin ennenkin, mutta muuttui kuitenkin vaiteliaammaksi, vaatimattomammaksi, ankarammaksi, miettivämmäksi. Tosin hän noin puolentoista kuukauden kuluttua taas oli mukana eräässä kujeessa ja hänen nimensä tuli tunnetuksi myöskin meidän rauhantuomarillemme, mutta koiruus oli aivan toista laatua, suorastaan naurettava ja typerä, eikä hän itse, kuten sitten selvisi, ollut sitä tehnyt, vaan oli ainoastaan sekaantunut siihen. Mutta tästä sopivassa kohdassa myöhemmin. Äiti oli edelleen pelon ja vavistuksen vallassa, ja sikäli kuin hänen levottomuutensa kasvoi, sikäli Dardanelov alkoi toivoa yhä enemmän. On huomattava, että Kolja ymmärsi ja oli arvannut Dardanelovin mielenlaadun tältä puolen ja tietysti syvästi halveksi häntä »tunteitten» vuoksi; olipa hän aikaisemmin ollut niinkin epähieno, että oli lausunut julki tämän halveksumisensa äidilleen vihjaillen ymmärtävänsä, mihin Dardanelov pyrki. Mutta rautatiellä sattuneen tapauksen jälkeen hän muutti tässäkin suhteessa käytöstapansa: hän ei enää tehnyt edes kaukaisimpiakaan vihjauksia ja alkoi puhua Dardanelovista äidin läsnäollessa kunnioittavasti, minkä herkkä Anna Fjodorovna heti ymmärsi tuntien sydämessään rajatonta kiitollisuutta, mutta sen sijaan Anna Fjodorovna tuli yhtäkkiä punaiseksi kuin ruusu jonkun syrjäisen vieraankin mainitessa vaikkapa vahingossa pienimmänkin sanan Dardanelovista Koljan läsnäollessa. Tämmöisinä hetkinä Kolja joko katseli synkistyneenä ulos ikkunasta tai tarkasteli saappaittensa kärkiä, taikka hän kutsui luokseen tuimasti »Perezvonin», pörhöisen, isonlaisen ja syyhyisen koiran, jonka hän oli kuukautta aikaisemmin jostakin hankkinut, kuljettanut kotiinsa ja pitänyt jostakin syystä piilossa huoneessa näyttämättä sitä kenellekään tovereistaan. Hän kohteli sitä kauhean tyrannimaisesti opettaen sille kaikenlaisia temppuja ja taitoja ja sai lopulta asiat kehittymään niin pitkälle, että koira-raukka ulvoi ikävästä, kun hän meni kouluun, ja hänen tullessaan kotiin se vikisi riemastuksesta, hyppeli kuin mieletön, istui takakäpälillään, kaatui maahan tekeytyen kuolleeksi y.m., sanalla sanoen, näytti kaikki temput, mitkä sille oli opetettu, ei enää käskystä, vaan innostuksensa puuskassa ja kiitollisin sydämin.

Unohdinpa mainita, että Kolja Krasotkin oli sama poika, jota lukijalle jo tuttu pikku poika Iljuša, virasta eronneen alikapteeni Snegirevin poika, oli iskenyt kynäveitsellä lonkkaan puolustaessaan isäänsä, jota koululaiset ärsytellen nimittivät »niinihoskaksi».

Tuona kylmänä ja harmaana marraskuun aamuna siis poika Kolja Krasotkin istui kotonaan. Oli sunnuntai eikä ollut koulua. Mutta kello oli lyönyt jo yksitoista ja hänen piti välttämättömästi lähteä kotoa »erään sangen tärkeän asian vuoksi», mutta nytpä hän olikin yksin koko talossa ja nimenomaan kotimiehenä, sillä oli käynyt niin, että kaikki talon vanhemmat asukkaat olivat erään erikoisen ja omalaatuisen asianhaaran vuoksi poistuneet talosta. Leskirouva Krasotkinin talosta, toiselta puolen hänen oman asuntonsa ulkoeteistä, oli annettu vuokralle toinen ja talon ainoa vuokrattava asunto, johon kuului kaksi pientä huonetta, ja sen oli vuokrannut tohtorinrouva kahden alaikäisen lapsensa kanssa. Tämä tohtorinrouva oli samanikäinen kuin Anna Fjodorovna ja tämän hyvä ystävä, itse tohtori taas oli jo vuosi sitten matkustanut jonnekin, ensin Orenburgiin ja sen jälkeen Taškentiin, eikä hänestä puoleen vuoteen ollut kuulunut mitään, niin että jos tohtorinrouvalla ei olisi ollut ystävätärtään, rouva Krasotkinia, mikä ystävyys jonkin verran lievensi hylätyn murhetta, niin hän kokonaan olisi sulanut surunsa kyyneliin. Ja pitikin käydä niin, että huipuksi kaikille kohtalon kolahduksille juuri edellisenä yönä, lauantain ja sunnuntain välillä, oli Katerina, tohtorinrouvan ainoa palvelijatar, äkkiä ja aivan yllättävästi emännälleen ilmoittanut aikovansa synnyttää aamuun mennessä lapsen. Kuinka oli voinut käydä niin, ettei kukaan ollut huomannut tätä aikaisemmin, se oli kaikista miltei ihme. Hämmästynyt tohtorinrouva arveli, että oli parasta, niin kauan kuin vielä oli aikaa, viedä Katerina erääseen tämmöisiä tapauksia varten kaupungissamme järjestettyyn laitokseen kätilön luo. Koska hän piti paljon tästä palvelijattarestaan, niin hän heti toteuttikin suunnitelmansa, vei hänet ja jäi vielä lisäksi sinne hänen luokseen. Sitten oli aamulla jostakin syystä tarvittu itse rouva Krasotkinin koko ystävällistä osanottavaisuutta ja apua, hän kun saattoi tässä tapauksessa kysyä joltakulta jotakin ja esiintyä jossakin suhteessa suojelijana. Näin olivat molemmat naiset poissa; rouva Krasotkinin oma palvelija taas, eukko Agafja, oli mennyt torille, ja Koljasta oli tällä tavoin tullut joksikin aikaa »palleroisten», t.s. yksikseen jääneitten tohtorinrouvan pojan ja tytön suojelija ja vartija. Koljaa ei ollenkaan peloittanut olla talon vahtina, ja sitäpaitsi hänen kanssaan oli Perezvon, joka oli saanut käskyn maata pitkänään eteisessä penkin alla »liikkumatta» ja joka juuri senvuoksi joka kerta, kun huoneessa käyskentelevä Kolja astui eteiseen, nytkähdytti päätään ja iski kaksi kertaa lujasti ja mielistellen hännällään lattiaan, valitettavasti kuitenkaan saamatta kuulla kutsuvaa vihellystä. Kolja katsahti uhkaavasti onnettomaan koiraan, ja tämä jähmettyi uudelleen kuuliaisesti liikkumattomaksi. Ainoa, mikä saattoi ahdistaa Koljan mieltä, oli »palleroiset». Katerinalle sattuneeseen vahinkoon hän tietysti suhtautui sangen syvästi halveksien, mutta orvoksi jääneistä palleroisista hän piti paljon ja oli jo vienyt näille erään lastenkirjan. Vanhempi, Nastja-tyttö, joka oli jo kahdeksan vuoden ikäinen, osasi lukea, ja nuorempi palleroinen, seitsemänvuotias poika Kostja, kuunteli hyvin mielellään, kun Nastja hänelle luki. Tietysti Krasotkin olisi voinut keksiä heille huvittavampaakin ajanvietettä, nimittäin asettaa heidät vieretysten seisomaan ja alkaa leikkiä heidän kanssaan sotamiestä tai olla piilosilla koko talon alueella. Tätä hän oli jo monesti ennen tehnyt eikä sitä hylkinyt, niin että kerran koulussakin levisi tieto, että Krasotkin kotonaan leikkii pienten asukkiensa kanssa hevosta, hyppii ohjaksissa ja vääntää päätään, mutta Krasotkin vastasi ylpeästi tähän syytökseen huomauttamalla, että ikätoverien, kolmetoistavuotiaitten kanssa tosiaankin olisi häpeä leikkiä »meidän aikakaudellamme» hevosta, mutta että hän tekee tätä »palleroisten» takia, koska pitää näistä, eikä hän ole velvollinen tekemään kenellekään tiliä tunteistaan. Siksi »palleroiset» jumaloivatkin häntä. Mutta tällä kertaa ei ollut halua ottaa esille leikkikaluja. Hänellä oli itsellään suoritettavanaan eräs sangen tärkeä oma asia, joka näytti melkeinpä salaperäiseltä, mutta aika kului, eikä Agafjaa, jonka huostaan lapset olisi voinut jättää, yhä vieläkään kuulunut kotiin torilta. Kolja oli jo muutamia kertoja kulkenut eteisen läpi, avannut tohtorinrouvan asunnon oven ja huolestuneena katsellut »palleroisia», jotka hänen käskystään istuivat kirjan ääressä ja joka kerta hänen avatessaan oven hymyilivät ääneti hänelle täyttä suuta odottaen, että hän astuu sisälle ja tekee jotakin mainiota ja hupaista. Mutta Kolja oli henkisen levottomuuden vallassa eikä astunut sisälle. Viimein kello löi yksitoista, ja hän päätti lujasti ja lopullisesti, että jos »kirottu» Agafja ei palaa kymmenen minuutin kuluessa, niin hän poistuu talosta tätä odottamatta, tietysti otettuaan »palleroisilta» lupauksen, että nämä eivät hänen poissaollessaan rupea pelkäämään, eivät telmi eivätkä itke pelosta. Näin ajatellen hän puki ylleen vanulla sisustetun talvitakkinsa, jossa oli jonkinmoisesta merikarhun nahasta tehty karvakaulus, ripusti olkansa yli laukun, ja huolimatta äitinsä monista aikaisemmista pyynnöistä, että hän »tämmöisellä pakkasella» ulos mennessään panisi jalkaansa kalossit, hän vain halveksien katsahti niihin kulkiessaan eteisen läpi eikä vetänyt niitä saappaittensa päälle. Perezvon alkoi nähdessään hänet pukeutuneena ankarasti lyödä hännällään lattiaan ja hermostuneesti nytkyttää ruumistaan, vieläpä päästi surkean ulvonnankin, mutta Kolja, nähdessään koiransa niin touhukkaana, tuli siihen päätökseen, että tämmöinen on haitallista kurille, ja antoi sen vielä edes lyhyen ajan olla penkin alla, ennenkuin hän avattuaan jo oven eteiseen äkkiä vihelsi sitä. Koira hyppäsi ylös kuin mieletön ja syöksyi hyppelemään hänen edessään innostuksesta. Kolja kulki eteisen läpi ja avasi »palleroisten» huoneeseen vievän oven. Molemmat istuivat kuten ennenkin pikku pöydän ääressä, mutta eivät enää lukeneet, vaan kiistelivät kiivaasti jostakin. Nämä lapset kiistelivät usein keskenään esiintyvistä elämän asioista, jolloin Nastja vanhempana aina pääsi voitolle; jos Kostja ei voinut olla yhtä mieltä hänen kanssaan, niin Kostja melkein aina meni ja vetosi Kolja Krasotkiniin, ja niinkuin tämä asian ratkaisi, se jäi ehdottomaksi tuomioksi kummallekin riitapuolelle. Tällä kertaa »palleroisten» kiista oli Krasotkinista jossakin määrin mielenkiintoinen, ja hän pysähtyi ovelle kuuntelemaan. Lapset näkivät hänen kuuntelevan ja jatkoivat riitelyään sitä suuremmalla innolla.

— En koskaan, en koskaan minä usko, — lepersi Nastja kiihkeästi, — että kätilöt löytävät pikkulapsia vihannestarhasta kaalilavojen välistä. Nyt on jo talvi eikä mitään kasvilavoja olekaan, eikä kätilö ole voinut tuoda Katerinalle tytärtä.

— Se voi olla myös näin: he tuovat niitä jostakin, mutta ainoastaan niille, jotka menevät naimisiin.

— Nastja, kylläpä sinä olet typerä, — lausui hän viimein lujasti ja tyynesti, — kuinka Katerinalla voi olla lapsi, kun hän ei ole naimisissa?

— Sinä et ymmärrä mitään, — sanoi hän vihaisesti, — kenties hänellä on ollut mies, mutta tämä istuu nyt vankilassa, ja Katerina sai lapsen.

— Onko hänellä mies, joka istuu vankilassa? — tiedusti asiallinen
Kostja arvokkaasti.

— Tai se on tällä tavalla, — riensi keskeyttämään Nastja, joka jo oli hylännyt ja unohtanut ensimmäisen otaksumansa; — hänellä ei ole miestä, siinä sinä olet oikeassa, mutta hän tahtoo mennä naimisiin ja on ruvennut ajattelemaan, miten menisi naimisiin, ajatteli sitä ajattelemistaan ja teki sitä niin kauan, että sai lapsen, mutta ei miestä.

— No, olisikohan se niin? — myönsi jo aivan tappiolle joutunut Kostja. — Mutta sinä et ole aikaisemmin sanonut tätä, ja kuinka minä olisin sen tietänyt.

— No, lapsiparvi, — lausui Kolja astuen heidän luokseen huoneeseen, — huomaan, että te olette vaarallista väkeä!

— Onko Perezvon myös mukananne? — irvisti Kostja ja alkoi napsutella sormiaan ja kutsua Perezvonia.

— Palleroiset, minä olen vaikeassa asemassa, — alkoi Krasotkin arvokkaasti, — ja teidän pitää auttaa minua: Agafja on tietysti katkaissut jalkansa, sillä hän ei ole vieläkään tullut, se on päätetty ja allekirjoitettu, mutta minun on välttämättömästi poistuttava kotoa. Päästättekö te minut vai ettekö?

Lapset katsahtivat huolestuneina toisiinsa, heidän irvistävät kasvonsa alkoivat ilmaista levottomuutta. He eivät muuten vielä täysin ymmärtäneet, mitä heiltä tahdottiin.

— Ettehän telmi minun poissaollessani? Ette kiipeä kaapin päälle, ette katkaise jalkaanne? Ette rupea pelosta itkemään yksin ollessanne?

— Siitä hyvästä minä voisin näyttää teille erään kapineen, pienen vaskisen tykin, jolla voi ampua käyttämällä oikeata ruutia.

Krasotkin pisti kätensä laukkuunsa, otti siitä esille pienen pronssisen tykin ja pani sen pöydälle.

— Näyttäkäähän! Katso, siinä on pyörät, — hän kuljetti tykkiä pitkin pöytää, — voi ampua. Ladata hauleilla ja ampua.

— Tappaa jokaisen, tarvitsee vain tähdätä, — ja Krasotkin selitti, minne ruuti on pantava, mihin on pistettävä hauli, näytti sankin tapaista reikää ja kertoi, että tykki ammuttaessa kimpoaa takaisinpäin. Lapset kuuntelivat kauhean uteliaina. Erityisesti hämmästytti heitä tuo takaisinkimpoaminen.

Krasotkin penkoi taas laukustaan ja veti siitä esille pienen pussin, jossa tosiaankin oli hiukan oikeata ruutia ja paperiin käärittyinä muutamia hauleja. Hän avasi pussin ja tiputti hiukkasen ruutia kämmenelleen.

— Kunhan vain ei missään olisi tulta, muuten tämä räjähtää ja murskaa meidät kaikki, — varoitti Krasotkin tehdäkseen voimakkaan vaikutuksen.

Lapset katselivat ruutia juhlallisen pelon vallassa, joka teki nautinnon vielä suuremmaksi. Mutta Kostjaa miellyttivät enemmän haulit.

— Lahjoittakaa minulle vähän hauleja, — lausui hän rukoilevalla äänellä.

— Vähän hauleja lahjoitan, tuossa on, ota, mutta älä näytä äidillesi ennen minun takaisintuloani, muuten hän luulee sitä ruudiksi ja kuolee pelästyksestä sekä antaa teille selkään.

— Minä tiedän sen, sanoin sen vain komeuden vuoksi. Älkää myöskään koskaan pettäkö äitiänne, mutta tällä kertaa — siihen asti kunnes minä tulen. Siis, palleroiset, saanko lähteä vai enkö? Ettekö rupea itkemään poissaollessani pelosta.

— Rupeamme itkemään, rupeamme ihan varmasti! — yhtyi peloissaan nopeasti puhumaan myös Nastja.

— Oh, lapset, Herran lahjat! Minkäpä sille tekee, pienokaiset, täytyy istua kanssanne mene tiedä kuinka kauan. Mutta aika kuluu kulumistaan, uh!

— Eipä auta, täytyy turvautua Perezvoniin. Ici, Perezvon! — ja Kolja alkoi komentaa koiraa, ja tämä teki kaikki temput, mitkä osasi. Se oli pörrökarvainen koira, noin tavallisen pihakoiran kokoinen, karvaltaan omituisen harmaanpunertava. Sen oikea silmä oli kiero, ja vasemmassa korvassa oli jokin halkeama. Se vinkui ja hyppi, istui takajaloillaan, käveli takakäpälillään, heittäytyi selälleen kaikki neljä käpälää pystyssä ja makasi liikkumatta aivan kuin kuollut. Tätä viimeistä temppua näytettäessä avautui ovi, ja Agafja, rouva Krasotkinin paksu palvelijatar, noin neljänkymmenen vuoden ikäinen rokonarpinen eukko, ilmestyi kynnykselle palattuaan torilta kädessään ruokatavaraa täyteen ostettu toripussi. Hän jäi seisomaan ja alkoi katsella koiraa pussin riippuessa hänen vasemmassa kädessään. Niin kärsimättömästi kuin Kolja olikin odottanut Agafjaa, niin hän ei kuitenkaan keskeyttänyt näytäntöä, vaan antoi Perezvonin maata asianmukaisen ajan kuolleena, ennenkuin viimein vihelsi sille: koira hypähti pystyyn ja alkoi hypellä ilosta, kun oli tehnyt tehtävänsä.

— Nappula olet. Mitä sinuun kuuluu, että minä myöhästyin, se oli tietysti tarpeellista, kun kerran myöhästyin, — mutisi Agafja ryhtyen puuhailemaan uunin luona, mutta hän ei puhunut ensinkään tyytymättömällä eikä vihaisella, vaan päinvastoin sangen tyytyväisellä äänellä, aivan kuin hän olisi iloinnut saadessaan tilaisuuden leukailla iloisen nuoren herran kanssa.

— Kuule, kevytmielinen ämmä, — alkoi Krasotkin puhua nousten sohvasta, — voitko sinä vannoa minulle kaiken kautta, mikä on pyhää tässä maailmassa, ja sen lisäksi vielä jonkin kautta, että pidät silmällä palleroisia minun poissaollessani hyvin tarkoin? Minä poistun kotoa.

— Mitäpä minä rupeaisin sinulle vannomaan? — alkoi Agafja nauraa. —
Pidän silmällä muutenkin.

— Ei, ei muuten kuin että vannot sielusi ikuisen pelastuksen kautta.
Muuten en mene.

— Palleroiset, — kääntyi Kolja lasten puoleen, — tämä nainen jää luoksenne minun tulooni asti tai siksi kuin äitinne tulee, sillä jopa olisi kauan sitten ollut aika palata hänenkin. Sitäpaitsi antaa Agafja teille aamiaista. Annathan heille jotakin, Agafja.

— Näkemiin, pienokaiset, lähden levollisin sydämin. Ja sinä, mummoseni, — lausui hän puoliääneen Agafjan ohi kulkiessaan, — sinä et toivoakseni rupea lavertelemaan heille tavallisia ämmien typeryyksiä Katerinasta, säästät semmoiselta lapsuusiässä olevia. Ici, Perezvon!

— Mitä sinä siinä, senkin mokoma, — ärähti Agafja nyt jo vihoissaan. —
Hullunkurista! Selkäänsä sietäisi itse tuommoisista puheista.

Mutta Kolja ei enää kuullut. Vihdoinkin hän oli päässyt lähtemään. Tultuaan ulos portista hän katsahti ympärilleen, kohautti olkapäitään ja lausuen: »pakkanen!» hän suuntasi kulkunsa suoraan katua pitkin ja sitten oikealle sivukadun kautta kauppatorille. Tultuaan viimeistä edellisen talon kohdalle hän pysähtyi portin luo, otti taskustaan vihellyspillin ja vihelsi kaikin voimin aivan kuin antaen sovitun merkin. Hänen ei tarvinnut odottaa kuin minuutin verran. Pikku portista ilmestyi äkkiä hänen luokseen noin yhdentoista vuotias punaposkinen poika, jolla niinikään oli yllään lämmin, puhdas, jopa muodikas päällystakki. Se poika oli valmistavalla luokalla oleva Smurov (kun taas Kolja Krasotkin oli jo kahta luokkaa ylempänä), varakkaan virkamiehen poika, jonka vanhemmat luultavasti eivät sallineet seurustella Krasotkinin kanssa, koska tämä oli tunnettu hurjaksi kujeilijaksi, niin että Smurov ilmeisesti oli nyt livahtanut ulos salaa. Tämä Smurov oli, jos lukija muistaa, yksi pojista siinä poikaparvessa, joka kaksi kuukautta takaperin kivitti kanavan yli Iljušaa, ja sama poika, joka silloin pii kertonut Aljoša Karamazoville Iljušasta.

— Minä olen odottanut teitä jo kokonaisen tunnin, Krasotkin, — lausui
Smurov varman näköisenä, ja pojat lähtivät astelemaan toria kohti.

— Myöhästyin, — vastasi Krasotkin. — On erinäisiä asianhaaroja. Etkö saa selkääsi, kun olet kanssani?

— Ei voi ottaa Žutškaa. Žutškaa ei ole olemassa. Žutška on kadonnut tietymättömyyden pimeyteen.

— Ah, eikö voisi tehdä niin, — sanoi Smurov äkkiä pysähtyen, — Iljušahan sanoo, että Žutška myös oli pörrökarvainen ja niinikään harmaa, savunkarvainen, niinkuin Perezvonkin, — eikö voisi sanoa, että tämä onkin juuri se sama Žutška, kenties hän uskoo?

— Koululainen, inhoa valhetta, se on yksi; myöskin silloin, kun on kysymyksessä hyvä asia, se on kaksi. Mutta pääasia on, että sinä et ole siellä toivoakseni ilmoittanut mitään minun tulostani.

— Jumala varjelkoon, ymmärränhän minä. Mutta Perezvonilla ei häntä saada lohdutetuksi, — huokasi Smurov. — Tiedätkö mitä: tuo isä, kapteeni, pesuriepu, sanoi meille tuovansa tänään hänelle koiranpennun, oikein isoa lajia, mustakuonoisen; hän luulee, että sillä saa lohdutetuksi Iljušan, mutta tokkohan?

— Ah, huonosti, huonosti! Minä luulen, että hänessä on keuhkotauti. Hän on täydessä tajussaan, mutta hänen hengityksensä — hänen hengityksensä, se ei ole hyvää. Muutama päivä sitten hän pyysi, että häntä talutettaisiin, hänelle pantiin saappaat jalkaan, hän lähti kulkemaan, mutta ei pysy jaloillaan. »Ah», sanoo, »minä olen sanonut sinulle, isä, että minulla on ilkeät saappaat, nämä entiset, niissä on ennenkin ollut epämukava kävellä». Hän luuli saappaitten syyksi sitä, ettei pysynyt jaloillaan, vaikka tämä johtui suorastaan heikkoudesta. Herzenstube käy siellä. Nyt he ovat taas rikkaita, heillä on paljon rahaa.

— Lääkärit, koko tuo lääketieteilijäin roskajoukko, yleisesti puhuen, ja tietysti myös erikseen ottaen. Minä en hyväksy lääketiedettä. Se on aivan hyödytön laitos. Minä muuten tutkin tämän kaiken. Mutta mitä hempeämielisyyttä teillä siellä onkaan menossa? Te kuulemme oleksitte siellä koko luokka?

— Ei koko luokka, vaan kymmenkunta miestä meikäläisiä käy siellä aina, joka päivä. Ei se mitään tee.

— Ihmetyttää minua tässä kaikessa Aleksei Karamazovin osa: hänen veljensä tuomitaan huomenna tai ylihuomenna sellaisesta rikoksesta, mutta hänellä on niin paljon aikaa hempeämielisiin hommiin poikien kanssa!

— Ei tässä ole ensinkään mitään hempeämielisiä hommia. Olethan itse nyt menossa sopimaan Iljušan kanssa.

— Sopimaan? Naurettava sanonta. Minä muuten en salli kenenkään analysoida tekojani.

— Kuinka iloiseksi Iljuša tuleekaan nähdessään sinut! Hän ei kuvittelekaan, että sinä tulet. Miksi, miksi sinä et niin pitkään aikaan ole tahtonut mennä? — huudahti äkkiä Smurov lämpimästi.

— Hyvä poika, se on minun asiani eikä sinun. Minä menen omia aikojani, koska semmoinen on minun tahtoni, mutta teidät kaikki kuljetti sinne Aleksei Karamazov, asiassa on siis ero. Ja mistä sinä tiedät, ehkäpä minä en ollenkaan mene sopimaan? Typerä sanonta.

— Ei ollenkaan Karamazov, ei ensinkään hän. Meikäläiset yksinkertaisesti alkoivat itse käydä siellä, tietysti ensin Karamazovin kanssa. Eikä mitään sellaista ole ollut, ei mitään tyhmyyksiä. Ensin yksi, sitten toinen. Isä oli käynneistämme hirveän iloinen. Tiedäthän, hän tulee suorastaan hulluksi, jos Iljuša kuolee. Hän näkee, että Iljuša kuolee. Mutta meidän käynneistämme hän ikäänkuin sen tähden iloitsee, että me olemme tehneet sovinnon Iljušan kanssa. Iljuša kysyi sinua, ei lisännyt mitään muuta. Kysyy ja vaikenee. Mutta isä tulee hulluksi tai hirttäytyy. Onhan hän aikaisemminkin käyttäytynyt kuin mielenvikainen. Tiedätkö, hän on kelpo mies, ja silloin tuli tehdyksi virhe. Kaikkeen on syypää tuo isänmurhaaja, kun pieksi häntä silloin.

— Kuitenkin oli Karamazov minulle arvoitus. Minä olisin voinut jo aikoja sitten tutustua häneen, mutta minä olen mielelläni erinäisissä tapauksissa ylpeä. Sitäpaitsi olen muodostanut hänestä erään mielipiteen, jota täytyy vielä tarkistaa ja selventää.

Kolja vaikeni arvokkaasti; Smurov samoin. Smurov tietysti tunsi harrasta kunnioitusta Kolja Krasotkinia kohtaan eikä uskaltanut ajatellakaan olevansa hänen vertaisensa. Nyt hän tunsi kauhean suurta mielenkiintoa asiaan, koska Kolja oli ilmoittanut menevänsä »omia aikojaan» ja tässä siis ehdottomasti oli jokin arvoitus siinä, että Kolja oli äkkiä päättänyt mennä nyt ja juuri tänään. He kulkivat kauppatorilla, missä tällä kertaa seisoi koko joukko muualta tulleita kuormia ja oli paljon sinne ajettuja lintuja. Kaupungin eukot kauppasivat katostensa alla rinkeleitä, rihmaa y.m. Tällaisia sunnuntaipäivän kansankokouksia nimitetään kaupungissamme naiivisti markkinoiksi, ja tämmöisiä markkinoita on vuodessa monta. Perezvon juoksenteli hyvin iloisena poiketen myötäänsä oikeaan ja vasempaan haistelemaan milloin mitäkin. Kohdatessaan toisia koiria se haisteli niitä tavattoman halukkaasti koiramaailman kaikkien sääntöjen mukaisesti.

— Minusta on hauskaa tarkata realismia, Smurov, — alkoi Kolja äkkiä puhua. — Oletko sinä huomannut, miten koirat kohtaavat toisensa ja nuuskivat toisiaan? Tässä on jokin niille yhteinen luonnonlaki.

— No, ei hullunkurinen, sinä et sanonut oikein. Luonnossa ei ole mitään hullunkurista, niin naurettavalta kuin jokin saattaakin näyttää ihmisestä, tällä kun on omat ennakkoluulonsa. Jos koirat voisivat harkita ja arvostella, niin ne puolestaan löytäisivät yhtä paljon naurettavaa, jollei paljon enemmänkin, ihmisten, heidän käskijäinsä, keskinäisissä yhteiskunnallisissa suhteissa, — jollei paljon enemmänkin; toistan tämän sen vuoksi, että uskon vahvasti meillä olevan tyhmyyksiä paljon enemmän. Tämä on Rakitinin ajatus, huomattava ajatus. Minä olen sosialisti, Smurov.

— Se on sitä, jos kaikki ovat yhdenvertaiset, kaikilla on yksi yhteinen omaisuus, ei ole avioliittoja, uskonto ja kaikki lait ovat miten kukin tahtoo, no, ja kaikkea muuta sellaista. Sinä et ole vielä siinä iässä, että ymmärtäisit tämän, on aikaista puhua sinulle. Mutta onpa kylmä.

— Entä oletko huomannut, Smurov, että jos keskellä talvea on viisitoista tai kahdeksantoistakin astetta, niin ei tunnu niin kylmältä kuin esimerkiksi nyt, talven alussa, kun pakkanen äkkiä menee, kuten nyt, kahteentoista asteeseen ja kun lunta vielä on vähän. Se johtuu siitä, että ihmiset eivät vielä ole tottuneet. Ihmisillä on aina tottumuksensa, kaikessa, myöskin valtiollisissa ja poliittisissa suhteissa. Tottumus on tärkein tekijä. Mutta tuossapa on hullunkurinen talonpoika.

Kolja osoitti isokokoista, lyhyeen turkkiin puettua, hyväntahtoisen näköistä talonpoikaa, joka kuormansa luona iski kylmästä yhteen käsiään, joissa oli rukkaset. Hänen ruskea partansa oli aivan huurteinen pakkasesta.

— Ukon parta on jäätynyt! — huudahti Kolja kuuluvasti ja riidanhaluisesti miehen ohi kulkiessaan.

— Monelta on jäätynyt, — vastasi talonpoika rauhallisesti ja syvämietteisesti.

— Se on hyvä talonpoika, — alkoi Kolja puhella Smuroville. — Minä rakastan puhella kansan kanssa ja myönnän mielelläni sen olevan oikeassa.

— Näetkö, Smurov, en minä pidä siitä, että kyselevät, jos eivät ymmärrä ensimmäisestä sanasta. Monelle ei saa ensinkään selitetyksi. Moukan ajatuskannan mukaan koulupoikaa piestään ja täytyy pieksää: mikä koulupoika se muka on, jos häntä ei piestä? Jos minä yhtäkkiä sanon hänelle, että meitä ei piestä, niin hänhän tulee siitä pahoilleen. Muuten sinä et tätä ymmärrä. Kansan kanssa täytyy puhua ymmärtäen.

— Älä vain ärsyttele, pyydän, muuten taas tulee semmoinen juttu kun silloin sen hanhen johdosta.

— Älä naura, Kolja, totisesti minä pelkään. Isä suuttuu hirveästi.
Minua on ankarasti kielletty olemasta sinun seurassasi.

— Älä pelkää, tällä kertaa ei tapahdu mitään. Päivää, Nataša, — huudahti hän eräälle katoksensa alla seisovalle kaupustelijattarelle.

— Mikä Nataša minä olen, minä olen Marja, — vastasi kirkuvalla äänellä kaupustelija, joka ei ollut vielä ollenkaan vanha.

— En jouda, en jouda puhumaan kanssasi, kerro ensi sunnuntaina, — sanoi Kolja viittoen käsillään, aivan kuin nainen olisi häntä ahdistanut puheillaan eikä hän tätä.

— Mitä minun olisi kerrottava sinulle sunnuntaina? Itse aloit puhua enkä minä sinulle, ilkimys, — alkoi Marja huutaa, — selkääsi sietäisit, siinä se, olet tunnettu kiusantekijä, senkin mokoma!

Toiset kaupustelijattaret, jotka möivät tavaraa kanninlaudoiltaan Marjan vieressä, alkoivat nauraa, mutta yhtäkkiä hyökkäsi kaupungin puoteja ympäröivästä holvikäytävästä hyötähyviään esille perin suuttunut mies, joka oli kauppa-apulaisen näköinen, mutta ei meikäläisiä, vaan muualta tullut kaupankävijä, yllään pitkäliepeinen sininen viitta, päässä lippalakki; vielä nuori mies, jolla oli tummanruskeat kiharat ja pitkät, kalpeat hieman rokonarpiset kasvot. Hän oli jonkinmoisen typerän kiihtymyksen vallassa ja alkoi heti uhkailla Koljaa nyrkillään.

Kolja katsoi kiinteästi häneen. Hän ei voinut mitenkään muistaa, milloin hän olisi ollut jollakin tavoin tekemisissä tämän miehen kanssa. Mutta vähänkö hänellä oli ollut yhteenottoja kaduilla, mahdotonta oli muistaakin kaikkia.

— Minä tunnen sinut! Minä tunnen sinut! — vatkutti mies kuin mikäkin hölmö.

— Mitä sinä härnäilet? — huusi mies. — Taasko sinä härnäilet? Minä tunnen sinut! Taasko sinä härnäät?

— Se ei, veliseni, nyt ole sinun asiasi, että minä härnään, — lausui
Kolja pysähtyen ja katsellen häntä edelleen.

— Minkä Trifon Nikititšin? — kävi mies Koljan kimppuun hölmön lailla ihmetellen, mutta yhtä vimmastuneena kuin ennenkin. Kolja mittaili häntä arvokkaasti katseellaan.

— Oletko käynyt Voznesenjen luona? — kysyi hän mieheltä ankarasti ja varmasti.

— Minkä Voznesenjen luona? Minkätähden? Ei, en ole käynyt, — ällistyi mies hieman.

— Tunnetko Sabanejevin? — jatkoi Kolja vielä ankarammin ja vielä lujemmin.

— No, hitto sitten kanssasi! — tokaisi äkkiä Kolja ja kääntyen jyrkästi oikealle alkoi nopeasti astella eteenpäin aivan kuin hänen mielestään ei olisi kannattanut puhuakaan sellaisen kollon kanssa, joka ei edes tunne Sabanejevia.

— Odotahan, hei! Mitä Sabanejevia sinä tarkoitat? — selvisi mies hölmistyksestään ja kiihtyi taas. — Mitä hän oikein puhui? — kääntyi hän äkkiä kaupustelijattarien puoleen typerän näköisenä.

— Mitä, mitä ihmeen Sabanejevia hän tarkoitti? — toisteli mies edelleen hurjasti viittoen oikealla kädellään.

— Eiköhän se ole se Sabanejev, joka palveli Kuzjmitšeilla, niin kai se on, -— arvaili muudan eukko.

— Kuzj-mit-seilla? — alkoi toinen eukko puhua. — Mutta mikä Trifon se on? Tämä on Kuzjma eikä Trifon, mutta nuori herra sanoi Trifon Nikititšiksi, se ei siis ole hän.

— Katsohan, se ei ole Trifon eikä Sabanejev, se on Tšižov, — tarttui äkkiä puheeseen kolmas eukko, joka tähän saakka oli ollut vaiti ja kuunnellut vakavana, — Aleksei Ivanovitš on hänen nimensä. Tšižov, Aleksei Ivanovitš.

— Mutta miksi hän kysyi, minkätähden hän kysyi, hyvät ihmiset? — huudahteli hän nyt jo miltei epätoivoissaan: — »Tunnetko Sabanejevin?» Piru sen tietää, mikä se on tuo Sabanejev.

— Kylläpä olet ymmärtämätön mies, sanotaanhan sinulle, ettei se ole Sabanejev, vaan Tšižov, Aleksei Ivanovitš Tšižov, hän se on! — huudahti hänelle eräs kaupustelijattarista painokkaasti.

— Kuka sinut tietää, mitä sinulla on hänen kanssaan tekemistä, — puuttui puheeseen toinen eukko, — itse tietänet, mitä se sinuun kuuluu, kun kerran olet äänessä. Sinullehan hän puhui, eikä meille, sinä typerä mies. Vai etkö todellakaan tunne?

— Vieköön piru Tšižovin ja sinut samalla kertaa! Minä pieksän hänet, siinä se! Hän teki minusta pilkkaa.

— Tšižovinko sinä pieksät? Kunhan ei hän sinua! Hölmö olet, siinä kaikki!

— En Tšižovia, en Tšižovia, sinä ilkeä akka, pahus, pojan minä pieksän, siinä se! Antakaa hänet, antakaa hänet tänne, — hän teki pilkkaa minusta!

Eukot nauraa hohottivat. Mutta Kolja asteli jo kaukana kasvoillaan voittajan ilme. Smurov kulki hänen rinnallaan ja kääntyi tuon tuostakin katselemaan taakseen kaukana huutavaa ryhmää. Hänestäkin oli hyvin hauskaa, vaikka hän yhä vielä pelkäsi, että joutuvat Koljan kanssa rettelöihin.

— Mistä Sabanejevista sinä kysyit häneltä? — kysyi hän Koljalta aavistaen, mitä saisi vastaukseksi.

— Mistä minä sen tiedän? Nyt niillä riittää huutamista iltaan asti. Minusta on hauskaa pudistella hölmöjä kaikissa yhteiskuntakerroksissa. Kas tuossakin seisoo tomppeli, tuo talonpoika. Huomaa, sanotaan: »Ei ole mitään tyhmempää kuin tyhmä ranskalainen», mutta kyllä venäläinenkin fysionomia puhuu puolestaan. No, eikö tuon kasvoihin ole kirjoitettu, että hän on hölmö, tuon talonpojan, mitä?

— En mitenkään anna olla, olen nyt lähtenyt liikkeelle. Hei! Päivää, mies!

Roteva talonpoika, joka kulki hitaasti ohi ja luultavasti jo oli ryypännyt, mies, jolla oli pyöreät, typerän näköiset kasvot ja jo harmaita karvoja parrassa, nosti päätään, ja katsoi nuoreen herraan.

— Jos teet pilaa, niin tee, Jumala kanssasi. Eihän se mitä, on lupa. On aina lupa tehdä pilaa.

— Viisaampi sinua, — vastasi mies yllättävästi ja yhtä arvokkaasti kuin ennenkin.

— On erilaisia talonpoikia, — huomautti Kolja Smuroville oltuaan vähän aikaa vaiti. — Mistä minä tiesin, että töksähdän älyniekkaan. Minä olen aina valmis tunnustamaan kansassa olevan järkeä.

Kirkon kello löi kaukana puoli kaksitoista. Pojat lähtivät kulkemaan kiireemmin ja astelivat jäljelläolevan, vielä pitkän matkan alikapteeni Snegirevin asunnolle nopeasti ja juuri mitään puhelematta. Kahdenkymmenen askelen päässä talosta Kolja pysähtyi ja käski Smurovia menemään edeltä ja kutsumaan ulos tänne hänen luokseen Karamazovin.

— Miksi kutsua ulos, — vastasi Smurov, — tule sisälle muitta mutkitta, he tulevat hirveän iloisiksi. Miksi pitäisi tutustua pakkasessa?

— Minä tiedän kyllä itse, miksi minun on saatava hänet tänne pakkaseen, — tokaisi Kolja itsevaltaisesti (niinkuin hän hirveän mielellään teki noille pienille pojille), ja Smurov juoksi täyttämään määräystä.

Kolja nojautui tärkeän näköisenä aitaan ja alkoi odottaa Aljošan tuloa. Niin, hän oli jo kauan halunnut tavata tätä. Hän oli kuullut paljon Aljošasta pojilta, mutta tähän saakka hän aina oli ulospäin tekeytynyt välinpitämättömän näköiseksi, kun hänelle oli puhuttu Aljošasta, olipa hän »arvostellutkin» Aljošaa, kun oli kuullut, mitä tästä hänelle kerrottiin. Mutta mielessään hän kovin, kovin halusi tutustua: kaikissa hänen Aljošasta kuulemissaan kertomuksissa oli jotakin myötätuntoa herättävää ja puoleensa vetävää. Näin ollen oli tämä hetki tärkeä; ensiksikin piti esiintyä edukseen, osoittaa itsenäisyyttä: »Muuten hän luulee, että olen kolmetoistavuotias, ja pitää minua samanlaisena nulikkana kuin näitäkin. Ja mitä ovat hänelle nämä poikanulikat? Minä kysyn häneltä, kun tulen paremmin tutuksi. Huono juttu vain on, että olen niin pienikokoinen. Tuzikov on nuorempi minua, mutta puolta päätä pitempi. Kasvoni muuten ovat älykkään näköiset; minä en ole kaunis, tiedän, että kasvoni ovat iljettävät, mutta ne ovat älykkäät. Pitää myös esiintyä hillitysti, ei antautua heti syleilemään, muuten hän voi luulla… Hyi, miten inhoittavaa, jos hän luulee!…»

Näin kiihdyksissä oli Kolja, mutta kaikin voimin hän koetti tekeytyä hyvin itsenäisen näköiseksi. Etupäässä häntä kiusasi pieni kokonsa, eivät niin paljon »iljettävät» kasvot kuin koko. Hänellä oli kotona, seinässä eräässä nurkassa, jo viime vuodesta asti lyijykynällä piirretty viiva, joka osoitti hänen pituutensa, ja siitä saakka hän oli joka toinen kuukausi jännitetyin mielin käynyt mittaamassa, paljonko hän oli kasvanut lisää. Voi! Hän kasvoi hirveän hitaasti, ja se saattoi hänet toisinaan suorastaan epätoivoon. Hänen kasvonsa taasen eivät ollenkaan olleet »iljettävät», päinvastoin jokseenkin miellyttävät, valkeat, kalpeat, kesakkoiset. Harmaat, pienet, mutta vilkkaat silmät katselivat rohkeasti ja paloivat usein tunteen hehkusta. Poskipäät olivat leveänpuoleiset, huulet pienet eivätkä kovin paksut, mutta hyvin punaiset; nenä oli pieni ja päättävästi pystyssä: »Aivan kippuranenäinen, aivan kippuranenäinen!» mutisi itsekseen Kolja katsoessaan kuvastimeen ja poistui aina sen luota tyytymättömänä. »Ja tokkohan kasvot ovat älykkäätkään?» ajatteli hän toisinaan epäillen tätäkin. Muuten ei pidä luulla, että huoli kasvoista ja kasvusta kokonaan täytti hänen mielensä. Päinvastoin, niin sydäntä haavoittavia kuin hetket kuvastimen edessä olivatkin, niin hän unohti ne nopeasti ja pitkiksi ajoiksi, »antautuen kokonaan aatteelle ja tosielämälle», kuten hän itse määritteli toimintaansa.

Aljoša saapui pian ja astui nopeasti Koljan luo; jo muutaman askelen päästä Kolja huomasi, että Aljošan kasvot olivat hyvin iloisen näköiset. »Onko hän todellakin niin iloinen siitä, että tapaa minut?» ajatteli Kolja ilomielin. Huomautamme tässä, että Aljoša oli suuresti muuttunut sen jälkeen kuin me hänestä erosimme: hän oli jättänyt pois viitan ja oli nyt puettu hyvin ommeltuun takkiin, hänellä oli pehmeä, pyöreä hattu, ja hiukset olivat lyhyiksi leikatut. Kaikki tämä kaunisti häntä suuressa määrin, ja hän oli oikein hauskan näköinen. Hänen kauniit kasvonsa olivat aina iloiset, mutta tämä iloisuus oli hiljaista ja tyyntä. Koljan hämmästykseksi Aljoša oli tullut ulos hänen luokseen niinkuin oli istunut huoneessa, ilman päällystakkia, näkyi, että hän oli kiirehtinyt. Hän ojensi Koljalle suoraan kätensä.

— On ollut syitä, jotka kohta saatte tietää. Joka tapauksessa on hauska tutustua. Kauan olen odottanut tilaisuutta ja paljon olen kuullut, — mutisi Kolja hieman hengästyneenä.

— Me olisimme muutenkin tutustuneet toisiimme, minä itsekin olen paljon kuullut teistä, mutta nyt, täältä te olette myöhästynyt.

— Mitä puhuttekaan! Myöntäkää, että lääketiede on roskaa, Karamazov, — huudahti Kolja kiihkeästi.

— Iljuša on usein, hyvin usein muistellut teitä, tiedättekö, jopa unessakin, houreissa. Näkyy, että te olette ollut hänelle sangen, sangen rakas aikaisemmin… ennen tuota tapausta… tuota veitsijuttua. Siihen on vielä toinenkin syy… Sanokaa, onko tämä teidän koiranne?

— Eikö olekaan Žutškaa? — sanoi Aljoša katsoen surullisesti Koljaa silmiin. — Onko se tosiaankin auttamattomasti kadonnut?

— Minä tiedän, että te kaikki tahtoisitte Žutškan, olen kuullut kaikki, — naurahti Kolja arvoituksellisesti. — Kuulkaa, Karamazov, minä selitän teille koko asian, sitä varten minä oikeastaan olen tullutkin, siksi kutsutin teidätkin ulos, että selittäisin teille edeltäkäsin koko asiain kulun, ennenkuin menemme sisälle, — alkoi hän vilkkaasti. — Katsokaahan, Karamazov, keväällä Iljuša tuli valmistavaan luokkaan. No, tietäähän sen, millainen on meidän valmistava luokkamme: poikanulikoita, kakaroita. Iljušaa alettiin heti kiusoitella. Minä olen kahta luokkaa ylempänä ja katselen tietysti kaukaa, syrjästä. Näen, että poika on pieni ja heikko, mutta ei alistu, vieläpä tappelee heidän kanssaan, on ylpeä, silmät palavat. Minä pidän tuollaisista. Mutta he yltyvät yhä pahemmin. Pääasia on, että hänellä silloin oli hyvin huono puku, housut pyrkivät ylöspäin, ja saappaat irvistelivät. He pilkkaavat häntä tästäkin. Nöyryyttävät. Ei, tämmöisestä minä en pidä, ryhdyin häntä puolustamaan ja annoin kyytiä. Minähän pieksän heitä, mutta he jumaloivat minua, tiedättekö te sen, Karamazov? — kehaisi Kolja avomielisesti. — Yleensäkin minä pidän lapsukaisista. Minulla on nytkin niskassani kotona kaksi pienokaista, tänäänkin viivyttivät minua. Näin lakattiin Iljušaa lyömästä ja minä otin hänet suojelukseeni. Huomaan, että hän on ylpeä poika, sanon teille, että hän on ylpeä, mutta loppujen lopuksi hän antautui valtaani kuin orja, täyttää pienimmätkin käskyni, kuuntelee minua kuin Jumalaa, pyrkii minua jäljittelemään. Välitunneilla tulee heti minun luokseni, ja me käyskentelemme yhdessä. Sunnuntaisin niinikään. Meillä kimnaasissa nauretaan, kun vanhempi on tämmöisissä väleissä pienen kanssa, mutta se on ennakkoluulo. Sellainen on minun fantasiani ja sillä hyvä, eikö niin? Minä opetan, kehitän häntä, — sanokaa, miksi minä en saisi häntä kehittää, jos hän miellyttää minua? Olettehan tekin, Karamazov, ruvennut kaikkien näitten mukulain ystäväksi, tahdotte siis vaikuttaa nuoreen polveen, kehittää, olla hyödyksi? Ja minä tunnustan, että tämä luonteenne piirre, josta olen saanut tietää kuulopuheitten mukaan, on kaikkein enimmän herättänyt mielenkiintoani. Mutta palatkaamme asiaan: Huomaan, että pojassa on kehittymässä jonkinmoista tunteellisuutta, hempeämielisyyttä, mutta minä, tiedättekö, olen ihan syntymästäni asti ollut kaikkien vasikkamaisten hellyydenosoitusten jyrkkä vihollinen. Ja lisäksi vielä ristiriitaisuutta: hän on ylpeä, mutta minulle orjamaisen nöyrä, — orjamaisen nöyrä, mutta yhtäkkiä alkavat silmät leimuta eikä hän tahdo olla yhtä mieltä minunkaan kanssani, kiistää, päkisee vastaan. Minä esitin väliin erilaisia ideoita: hän ei oikeastaan ollut ideoita vastaan, mutta huomaan, että hän vain persoonallisesti kapinoi minua vastaan, koska minä otan kylmäverisesti vastaan hänen hellyydenosoituksensa. Ja niinpä minä hillitäkseni häntä muutun sitä kylmäverisemmäksi, kuta hellempi hän on, teen tahallani näin, semmoinen on vakaumukseni. Määränäni oli kouluttaa luonne, tasoittaa, muodostaa ihminen… no, ja sen semmoista… te ymmärrätte tietysti minut puolesta sanasta. Äkkiä huomaan, että hän on päivän, toisen, kolmannen mielenahdistuksen vallassa, suree, mutta ei enää hellyydenosoituksia, vaan jotakin muuta, voimakkaampaa, korkeampaa. Ajattelen: mikä tragedia tämä on? Ahdistelen häntä ja saan tietää merkillisen asian: jollakin tavoin hän oli tutustunut teidän isävainajanne palvelijaan Smerdjakoviin (isänne oli silloin vielä elossa), ja eikös tämä mene ja opeta hänelle, pikku hölmölle, typerää pilaa, se on petomaista pilaa, alhaista pilaa, — ottamaan palan leipää, leivän sisusta, pistämään siihen nuppineulan ja heittämään jollekin pihakoiralle, semmoisille, jotka nälkiintyneinä nielaisevat palan purematta, ja katsomaan, mitä tästä seuraa. Niinpä he mestaroivat kokoon tämmöisen palan ja heittivät sen pörrökarvaiselle Žutškalle, josta nyt on syntynyt sellainen juttu, eräälle pihakoiralle semmoisesta talosta, missä sitä ei ollenkaan ruokittu, ja se haukkui tuulta kaiket päivät. (Pidättekö te tuosta tyhmästä haukunnasta, Karamazov? Minä en voi sitä sietää.) Se hyökkäsi leivän kimppuun, nielaisi ja alkoi vikistä, alkoi pyöriä ja lähti juoksemaan, juoksee ja vikisee ja katosi tietymättömiin, — niin kuvasi minulle Iljuša itse. Hän tunnustaa sen minulle ja itkee itkemistään, syleilee minua, vapisee: »Juoksee ja vikisee, juoksee ja vikisee» — sitä hän vain toistelee, tämä kuva painui hänen mieleensä. No, huomaan, että hänellä on omantunnon tuskat. Otin asian vakavasti. Pääasia on, että mieleni teki läksyttää häntä entisestäkin, niin että minä, tunnustan sen, olin tässä viekas, olin olevinani niin pahastunut, että sellaista paheksumisen tunnetta minussa luultavasti ei ensinkään ollutkaan: »Sinä», sanon, »olet tehnyt alhaisen teon, sinä olet konna, minä en tietenkään toitota sitä kuuluviin, mutta katkaisen toistaiseksi välit kanssasi. Harkitsen tätä asiaa ja annan sinulle tiedon Smurovin kautta (sen saman pojan, joka nyt tuli kanssani ja joka aina on ollut minulle uskollinen): jatkanko edelleen tuttavallisia suhteita kanssasi vai hylkäänkö sinut konnana ainaiseksi.» Tämä hämmästytti häntä kauheasti. Tunnustan, että heti tunsin menetelleeni kenties liian ankarasti, mutta minkäpä sille voi, sellainen oli ajatukseni silloin. Päivää myöhemmin lähetän hänen luokseen Smurovin ja ilmoitan tämän välityksellä, että minä »en puhu» enää hänen kanssaan, meillä näet on tapana sanoa näin, kun kaksi toveria katkaisee välinsä. Salaisuus on siinä, että tahdoin pitää häntä loitolla vain muutamia päiviä ja sitten, nähtyäni hänen katuvan, ojentaa hänelle taas käteni. Se oli vakaa aikomukseni. Mutta mitä luulette: hän kuunteli, mitä Smurovilla oli sanottavaa, ja äkkiä hänen silmänsä alkoivat leimuta: »Sano», huudahti hän, »terveiseni Krasotkinille, että minä tästä lähin heitän kaikille koirille leipäpaloja, joissa on nuppineulat, kaikille, kaikille!» — »Aha», ajattelen, »kurittomuus saa vallan, se täytyy kärventää miehestä pois», ja aloin osoittaa häntä kohtaan täydellistä halveksumista, kohdatessani hänet käännyn joka kerta pois ja hymyilen ivallisesti. Sattuu sitten yhtäkkiä tuo tapaus hänen isälleen, muistatteko, tuo pesuriepu? Ymmärtäkää, että hän täten jo ennakolta oli valmistettu kauheaan kiihtymykseen. Kun pojat näkivät minun jättäneen hänet, niin he kävivät hänen kimppuunsa, ärsyttelevät: »pesuriepu, pesuriepu». Silloin heidän kesken alkoi tappeluja, joista olen hyvin pahoillani, sillä luullakseni häntä silloin kerran hyvin pahoin piestiin. Kerran hän sitten hyökkää kaikkien pihalla olevien kimppuun luokista poistuttaessa, ja minä satun seisomaan kymmenen askelen päässä ja katselen häntä. Enkä muista, vannon sen, että olisin silloin nauranut, päinvastoin minun oli silloin hyvin, hyvin sääli häntä ja hetkisen kuluttua olisin rientänyt häntä puolustamaan. Mutta hänen silmänsä kohtasivat yhtäkkiä minun katseeni: en tiedä, mitä hän luuli näkevänsä, mutta hän tempasi esille kynäveitsen, hyökkäsi kimppuuni ja iski minua lonkkaan, tähän näin, oikean reiden luo. Minä en hievahtanutkaan, minä olen, tunnustan sen, toisinaan urhoollinen, Karamazov, minä vain katsahdin halveksivasti aivan kuin sanoen katseellani: »Etkö tahdo vielä lyödä lisää kaiken ystävyyteni tähden, nyt olen käytettävissäsi.» Mutta hän ei pistänyt toista kertaa, hän ei jaksanut hallita itseään, hän pelästyi itse, heitti pois veitsen, alkoi itkeä ääneensä ja lähti juoksemaan. Minä en tietenkään mennyt kantelemaan ja käskin kaikkia pitämään suunsa kiinni, ettei koulun johtaja saisi tietää, äidillenikin kerroin tästä vasta, kun haava oli parantunut, ja vähäpätöinen koko haava olikin, naarmu vain. Kuulen sitten myöhemmin, että hän on samana päivänä ollut kivisillä ja puraissut teidän sormeanne, — mutta ymmärrättehän, millaisessa tilassa hän oli! No, minkäpä sille voi, minä tein tyhmästi: kun hän sairastui, en mennyt hänen luokseen antaakseni hänelle anteeksi, toisin sanoen sopiakseni, nyt sitä kadun. Mutta minulla oli silloin taas jo erikoiset tarkoitukseni. No, siinä koko juttu… mutta luullakseni tein tyhmästi…

— Ah, kuinka ikävää, — huudahti liikutettuna Aljoša, — että minä en ole tuntenut näitä teidän aikaisempia suhteitanne häneen, muuten olisin itse kauan sitten tullut luoksenne ja pyytänyt teitä lähtemään hänen luokseen yhdessä minun kanssani. Uskotteko, kuumeessa, sairaana hän houraili teistä. Minä en tietänytkään, kuinka rakas te olette hänelle! Ja ettekö, ettekö te todellakaan ole etsinyt käsiinne tuota Žutškaa? Isä ja kaikki pojat ovat etsineet ympäri kaupungin. Uskotteko, hän, tuo sairas, on kyynelsilmin jo kolme kertaa minun kuulteni sanonut isälleen: »Minä olen sentähden sairas, isä, että minä silloin tapoin Žutškan, Jumala on minua rangaissut»: sitä ajatusta ei saa hänestä pois! Ja jos te nyt vain saisitte Žutškan ja näyttäisitte, että se ei ole kuollut, vaan elää, niin luullakseni hän taas elpyisi eloon riemusta. Me kaikki olemme panneet toivomme teihin.

— Sanokaa, mistä syystä toivoitte, että juuri minä sen löytäisin? — kysyi Kolja tavattoman uteliaana. — Miksi luotitte juuri minuun ettekä muihin?

— Kerrottiin jonkinmoista huhua, että te sitä etsitte ja löydettyänne tuotte sen hänelle. Smurov puhui jotakin tuommoista. Pääasia on, että me kaikki koetamme vakuuttaa Žutškan olevan elossa ja se on jossakin nähty. Pojat saivat tuoneeksi hänelle jostakin elävän jäniksen, hän vain katsahti siihen, hymyili hiukan ja pyysi, että se päästettäisiin vapaaksi. Niin me teimmekin. Äsken juuri tuli hänen isänsä kotiin ja toi hänelle isoa rotua olevan koiranpennun, mistä lieneekin hankkinut, luuli sillä lohduttavansa, mutta näyttää kuin olisi vain pahentanut asiaa…

— Sanokaa vielä, Karamazov: mikä on miehiään tuo isä? Minä tunnen hänet, mutta mitä hän on teidän käsityksenne mukaan: narri, ilveilijä?

— Ah, ei, on ihmisiä, jotka tuntevat syvästi, mutta ovat ikäänkuin puserruksen alaisia. Ilveilijänä-olo on heissä jonkinmoista vihamielistä ironiaa niitä kohtaan, joille he eivät uskalla sanoa totuutta vasten silmiä, koska ovat pitkän aikaa tunteneet alentavaa arkuutta heidän edessään. Uskokaa, Krasotkin, että tuommoinen ilveily on toisinaan tavattoman traagillista. Hänelle on kaikki nyt, kaikki maan päällä keskittynyt Iljušaan, ja jos Iljuša kuolee, niin hän joko menettää järkensä surusta tai tekee lopun itsestään. Olen melkein vakuutettu tästä katsoessani häntä nyt!

— Minä ymmärrän teidät, Karamazov, näen, että te tunnette ihmisen, — lisäsi Kolja ymmärtäväisesti.

— Kun minä näin koiran mukananne, niin ajattelin heti, että olette tuonut sen samaisen Žutškan.

— Odottakaa, Karamazov, ehkäpä sen vielä löydämme, mutta tämä — tämä on Perezvon. Minä päästän sen nyt huoneeseen ja onnistun kenties ilahduttamaan Iljušaa enemmän kuin isä koiranpennullaan. Odottakaa, Karamazov, te saatte heti tietää yhtä ja toista. Ah, hyvä Jumala, miksi minä teitä pidätän! — huudahti äkkiä Kolja pikaisesti. — Te olette takkisillanne tämmöisessä pakkasessa, ja minä viivytän teitä, näettekö, näettekö, kuinka itsekäs minä olen! Oi, kaikki me olemme itsekkäitä, Karamazov!

— Älkää olko huolissanne, on tosin kylmä, mutta minä en ole paha vilustumaan. Menkäämme kuitenkin. Mutta mikä onkaan nimenne, tiedän että se on Kolja, mutta miten sitten?

— Nikolai, Nikolai Ivanov Krasotkin, eli kuten virallisesti sanotaan: poika Krasotkin, — sanoi Kolja naurahtaen jollekin, mutta lisäsi äkkiä:

— Oikeastaan neljätoista, kahden viikon kuluttua täytän neljätoista, sangen pian. Tunnustan teille etukäteen erään heikkouteni, Karamazov, teen sen näin meidän kesken tuttavuuden alkajaisiksi, jotta heti näkisitte koko minun luontoni: minä vihaan sitä, että minulta kysytään ikääni, enemmänkin kuin vihaan… ja lopulta… minusta esimerkiksi panetellaan, että minä viime viikolla leikin rosvosilla valmistavan luokan oppilaitten kanssa. Se, että minä leikin, — se on totta, mutta että minä leikin itseni takia, tuottaakseni itselleni huvia, se on ehdottomasti panettelua. Minulla on syytä luulla, että tämä on tullut teidän korviinne, mutta minä en leikkinyt itseni takia, vaan lapsukaisten tähden, koska he eivät kyenneet ilman minua mitään keksimään. Meillä ollaan aina valmiita päästämään liikkeelle roskapuheita. Tämä on juorujen kaupunki, vakuutan sen teille.

— Mutta ajatelkaapa näin, — hymyili Aljoša. — Esimerkiksi teatteriin menevät aikuiset, mutta teatterissa esitetään myös kaikenlaisten sankarien seikkailuja, toisinaan myös rosvojen toimia ja sotaa, — eikö sitten tämä ole samaa, tietysti omalla tavallaan? Mutta nuorten miesten sotasilla-olo taantumuksellisena aikana tai rosvoleikit, — nehän ovat niinikään syntymässä olevaa taidetta, kasvavaa taiteen tarvetta nuoressa sielussa, ja nämä leikit sepitetään toisinaan luontevammin kuin teatterinäytännöt, ero on vain siinä, että teatteriin mennään katsomaan näyttelijöitä, mutta tässä on nuoriso itse näyttelemässä. Mutta tämä on vain luonnollista.

— Niinkö ajattelette? Sekö on vakaumuksenne? — kysyi Kolja katsoen häneen tarkasti. — Tiedättekö, te lausuitte varsin kiinnostavan ajatuksen; minä rupean nyt kotiin tultuani askarruttamaan aivojani tällä. Tunnustan odottaneenikin, että teiltä voi yhtä ja toista oppia. Minä olen tullut oppimaan teiltä, Karamazov, — lopetti Kolja vakuuttavalla ja vilpittömällä äänellä.

Kolja oli hyvin tyytyväinen Aljošaan. Häneen teki syvän vaikutuksen se, että hän oli aivan yhdenvertainen hänen kanssaan ja että Aljoša puhuu hänelle aivan niinkuin »isoille».

— Minä näytän teille kohta erään tempun, Karamazov, sekin on eräänlaatuinen teatterinäytäntö, — alkoi hän nauraa hermostuneesti, — sitä varten minä tulinkin.

— Mennään ensin vasemmalle isäntäväen puolelle, sinne jättävät kaikki teikäläiset päällystakkinsa, koska huoneessa on ahdasta ja kuumaa.

— Oi, minähän tulen vain tuokioksi, menen ja istun päällystakki ylläni. Perezvon jää tänne eteiseen ja kuolee: »Ici, Perezvon, couche, kuole!» — näettekö, se kuoli. Minä menen ensin sisälle, katselen, millaista siellä on, ja sitten, kun se on tarpeellista, minä vihellän: »Ici, Perezvon!» — ja saatte nähdä, se kiitää heti sisälle niinkuin hurja. Smurovin täytyy vain muistaa avata sillä hetkellä ovi. Kyllä minä järjestän kaikki, ja te saatte nähdä tempun…

Meille jo tutussa huoneessa, jossa asui meille tunnetun virasta eronneen alikapteeni Snegirevin perhe, oli tällä hetkellä sekä tukahduttavaa että ahdasta, koska sinne oli kerääntynyt paljon väkeä. Muutamia poikia istui tällä kertaa Iljušan luona, ja vaikka he kaikki olivat valmiit samoin kuin Smurov kieltämään sen, että heidät oli saanut tekemään sovinnon Iljušan kanssa ja johtanut tänne Aljoša, niin asian laita kuitenkin oli niin. Koko hänen taitonsa tässä tapauksessa oli siinä, että hän johti heidät Iljušan kanssa yhteen, toisen toisensa jälkeen, ilman »vasikkamaisia hellyyksiä», aivan kuin olisi tehnyt sen sattumalta eikä tahallaan. Iljušalle tämä tuotti ääretöntä helpotusta hänen kärsimyksissään. Nähdessään kaikkien näiden poikien, entisten vihamiestensä, melkein hellän ystävyyden ja osanoton hän oli hyvin liikutettu. Vain Krasotkin puuttui joukosta, ja se ahdisti hirveästi hänen sydäntään. Jos Iljušetškan katkerissa muistoissa oli jotakin muita katkerampaa, niin se oli juuri tuo Krasotkinia koskeva välikohtaus, kun hän tätä entistä ainoata ystäväänsä ja puolustajaansa vastaan silloin hyökkäsi veitsi kädessä. Näin ajatteli myös älykäs poika Smurov (joka ensimmäisenä oli tullut sopimaan Iljušan kanssa). Mutta itse Krasotkin, jolle Smurov oli kautta rantain ilmoittanut, että Aljoša tahtoo tulla hänen luokseen »erään asian takia», oli heti keskeyttänyt ja katkaissut lähentymisen ja antanut Smurovin tehtäväksi heti ilmoittaa »Karamazoville», että hän tietää itse, miten on meneteltävä, että hän ei kaipaa kenenkään neuvoja ja että jos hän menee sairaan luo, niin hän itse tietää aikansa, sillä hänellä on »omat tarkoitusperänsä». Tämä oli tapahtunut jo kaksi viikkoa ennen tätä sunnuntaita. Tästäpä syystä Aljoša ei ollutkaan mennyt hänen luokseen, kuten oli aikonut. Muuten hän oli kyllä, vaikka odottikin, kuitenkin lähettänyt Smurovin Krasotkinin luo vielä kerran ja toisenkin. Mutta molemmilla näillä kerroilla oli Krasotkin antanut mitä jyrkimmän ja päättävimmän kieltävän vastauksen ja ilmoittanut Aljošalle, että jos tämä itse tulee häntä hakemaan, niin silloin hän ei koskaan lähde Iljušan luo, ja pyysi, että häntä ei enää vaivattaisi. Aivan tähän viimeiseen päivään saakka ei Smurov itsekään ollut tietänyt, että Kolja oli päättänyt mennä Iljušan luo tänä aamuna, ja vasta edellisenä iltana oli Kolja erotessaan Smurovista äkkiä jyrkästi ilmoittanut hänelle, että hän odottaisi Koljaa seuraavana aamuna kotonaan, koska Kolja lähtee hänen kanssaan Snegireville, mutta Smurov ei saa kuitenkaan ilmoittaa kenellekään hänen tulostaan, koska hän tahtoo tulla kuin sattumalta. Smurov totteli. Se haave taas, että hän tuo kadonneen Žutškan, oli herättänyt Smurovin mielessä vain muutamien Krasotkinin kerran sivumennen lausumien sanojen johdosta, että »aaseja ovat he kaikki, kun eivät kykene etsimään käsiinsä koiraa, jos se vain on elossa». Mutta kun Smurov jonkin aikaa odotettuaan kerran arasti vihjaisi Krasotkinille, mitä hän oli ajatellut koirasta, niin tämä yhtäkkiä vihastui hirveästi: »Mikä aasi minä olen, jotta etsisin vieraita koiria ympäri kaupungin, kun minulla on oma Perezvonini? Ja voiko uneksiakaan, että koira, joka on niellyt nuppineulan, olisi jäänyt henkiin! Vasikkamaista hellätunteisuutta tuo kaikki, eikä mitään muuta!»

Tällä välin ei Iljuša enää kahden viikon aikana ollut juuri ollenkaan päässyt liikkumaan vuoteestaan, joka oli nurkassa jumalankuvien luona. Koulussa hän ei ollut käynyt sen tapahtuman jälkeen, jolloin hän oli kohdannut Aljošan ja puraissut tätä sormeen. Muuten hän oli juuri sinä samana päivänä sairastunutkin, vaikka olikin sitten vielä noin kuukauden ajan kyennyt jotenkuten kävelemään silloin tällöin huoneessa ja eteisessä, kun toisinaan nousi vuoteestaan. Viimein hän menetti kokonaan voimansa, niin ettei voinut liikahtaa ilman isän apua. Isä vapisi ajatellessaan hänen kohtaloaan, lakkasi kokonaan juomastakin, oli miltei mieletön pelosta, että poikansa kuolee, ja usein, varsinkin talutettuaan häntä kainaloista huoneessa ja pantuaan hänet taas takaisin vuoteeseen, — hän äkkiä riensi ulos eteiseen, pimeään nurkkaan, painoi otsansa seinää vastaan ja alkoi itkeä äänekästä, katkeamatonta, nytkähdyttelevää itkua koettaen tukahduttaa äänensä, ettei Iljušetška kuulisi hänen nyyhkytyksiään.

Huoneeseen palattuaan hän tavallisesti alkoi jollakin huvittaa ja viihdyttää rakasta poikaansa, kertoi hänelle satuja ja lystikkäitä juttuja tai jäljitteli kaikenlaisia hullunkurisia ihmisiä, joita oli sattunut näkemään, matkipa eläimiäkin ja niiden hullunkurista ulvontaa ja huutoja. Mutta Iljušaa ei ollenkaan miellyttänyt, että isä venkaili ja kujeili. Vaikka poika koettikin parhaansa mukaan olla osoittamatta, että se oli hänestä epämiellyttävää, niin hän tunsi kuitenkin kipeästi sydämessään, että isä oli yhteiskunnan silmissä häväisty, ja aina, lakkaamatta, hän muisti »pesurievun» ja tuon »kauhean päivän». Ninotška, Iljušetškan kipeäjalkainen, hiljainen ja lempeä sisar, ei myöskään pitänyt isänsä ilvehtimisestä (Varvara Nikolajevna taas oli jo kauan sitten lähtenyt Pietariin opiskelemaan), mutta vähäjärkinen äiti sen sijaan oli hyvin huvitettu ja nauroi sydämensä pohjasta, kun hänen miehensä alkoi jotakin esittää tai tehdä hullunkurisia eleitä. Tällä hänet vain voi saadakin viihtymään, koko muun ajan hän yhtä mittaa laverteli ja itkien vaikerteli, että kaikki olivat hänet nyt unohtaneet, että häntä ei kukaan kunnioita, että häntä loukataan j.n.e. Mutta aivan viime päivinä oli hänkin äkkiä aivan kuin kokonaan muuttunut. Hän alkoi usein katsella nurkkaan Iljušaa ja alkoi olla mietteissään. Hän tuli paljon vaiteliaammaksi, muuttui hiljaiseksi, ja jos pisti itkuksi, niin teki sen hiljaa, ettei kuultaisi. Katkerin mielin ja hämmästellen huomasi alikapteeni hänessä tämän muutoksen. Poikien vierailut eivät alussa miellyttäneet äitiä, vaan suututtivat häntä, mutta myöhemmin alkoivat lasten iloiset huudot ja kertomukset huvittaa häntäkin, ja viimein hän mieltyi niihin siinä määrin, että jos nuo pojat olisivat lakanneet siellä käymästä, niin hänellä olisi ollut hirveän ikävä. Kun lapset kertoivat jotakin tai alkoivat leikkiä, niin hän nauroi ja taputti käsiään. Muutamia hän kutsui luokseen ja suuteli. Smurovista hän piti erityisesti. Mitä taas tulee alikapteeniin, niin Iljušaa ilahduttamaan tulleiden lasten ilmestyminen hänen asuntoonsa täytti jo alusta alkaen hänen sydämensä ilolla ja innostuksella, vieläpä sillä toivolla, että Iljuša nyt lakkaa murehtimasta ja kenties sen johdosta pikemmin paranee. Hän ei epäillyt hetkeäkään, aivan viimeiseen asti, niin paljon kuin hän pelkäsikin Iljušan puolesta, että hänen poikansa yhtäkkiä tulee terveeksi. Hän otti hartain mielin vastaan pienet vieraansa, kulki heidän lähettyvillään, palveli heitä, oli valmis kantamaan heitä selässään, mutta Iljušaa nämä leikit eivät miellyttäneet ja niistä luovuttiin. Isä alkoi ostaa heille makeisia, piparkakkuja, pähkinöitä, laittoi teetä ja voileipiä. On huomautettava, että koko tänä aikana hänellä oli riittävästi rahaa. Silloiset Katerina Ivanovnan lähettämät kaksisataa ruplaa hän oli ottanut vastaan aivan täsmälleen Aljošan ennustusten mukaan. Myöhemmin oli sitten Katerina Ivanovna, saatuaan tarkemmin kuulla heidän oloistaan ja Iljušan sairaudesta, käynyt itse heidän asunnossaan, tutustunut koko perheeseen, vieläpä osannut ihastuttaa vähäjärkisen kapteeninrouvan. Siitä lähtien hän oli ollut runsaskätinen heitä kohtaan, ja itse alikapteeni, jota lamautti kauhu, kun hän ajatteli, että hänen poikansa kuolee, unohti entisen arkuuden kunniastaan ja otti nöyrästi vastaan antimet. Koko tänä aikana oli tohtori Herzenstube Katerina Ivanovnan toimesta käynyt säntillisesti joka toinen päivä sairaan luona, mutta hänen käynneistään ei ollut paljon hyötyä, ja lääkkeitä hän syötti potilaan aivan täyteen. Mutta nytpä tänä päivänä, t.s. sunnuntaiaamuna, odotettiin alikapteenin luo erästä uutta lääkäriä, joka oli tullut Moskovasta ja jota Moskovassa pidettiin kuuluisuutena. Hänet oli Moskovasta tilannut ja kutsunut Katerina Ivanovna kuluja säästämättä, — ei Iljušetškaa varten, vaan erästä toista tarkoitusta varten, josta puhumme edempänä asianmukaisessa paikassa, mutta koska tämä kerran oli tullut, niin Katerina Ivanovna oli pyytänyt häntä käymään myös Iljušetškaa katsomassa, josta alikapteenille oli ennakolta annettu tieto. Kolja Krasotkinin tulosta taas hänellä ei ollut minkäänlaista aavistusta, vaikka hän jo kauan oli toivonut, että vihdoinkin tulisi se poika, jonka muisteleminen tuotti Iljušetškalle niin paljon kärsimyksiä. Sinä hetkenä, jolloin Krasotkin avasi oven ja ilmestyi huoneeseen, olivat kaikki, alikapteeni ja pojat, kerääntyneet sairaan vuoteen viereen ja tarkastelivat juuri tuotua pikkuista koiranpentua, joka oli vasta eilen syntynyt, mutta jonka alikapteeni oli tilannut jo viikko sitten ilahduttaakseen ja viihdyttääkseen Iljušetškaa, tämä kun yhä suri kadonnutta ja tietysti jo kuolluttakin Žutškaa. Mutta vaikka Iljuša, joka jo kolme päivää sitten oli kuullut ja tiesi, että hänelle lahjoitetaan pieni koira, eikä vain tavallinen koira, vaan jalorotuinen (mikä tietysti oli hirveän tärkeä asia) hienotunteisesti osoittikin iloitsevansa lahjasta, niin näkivät sekä isä että pojat selvästi, että uusi koira kenties oli vain entistä voimakkaampana elvyttänyt hänen sydämessään onnettoman, hänen kiduttamansa Žutškan muiston. Koiranpentu makasi ja liikehti hänen vieressään, ja hän silitti surullisesti hymyillen sitä laihalla, valjulla, kuihtuneella kädellään; näkyi kyllä, että koira häntä miellyttikin, mutta… Žutška oli edelleen poissa, tämä ei sittenkään ollut Žutška, mutta jos Žutška ja pentu olisivat olleet siinä yhdessä, silloin onni olisi ollut täydellinen!

— Krasotkin! — huudahti äkkiä eräs pojista, joka ensimmäisenä näki Koljan. Syntyi ilmeistä liikehtimistä, pojat väistyivät ja asettuivat vuoteen molemmille puolille, niin että Iljušetška yhtäkkiä oli näkyvissä. Alikapteeni riensi kiireesti Koljaa vastaan.

— Olkaa hyvä, olkaa hyvä… kallis vieras! — alkoi hän lepertää. —
Iljušetška, herra Krasotkin on tullut luoksesi…

Mutta Krasotkin, käteltyään häntä nopeasti, osoitti samassa heti senkin, että hän tavattoman hyvin tunsi sopivan käytöstavan vaatimukset. Hän kääntyi heti ja ennen kaikkea nojatuolissaan istuvan kapteeninrouvan puoleen (joka juuri sillä hetkellä oli hirveän tyytymätön ja valitteli sitä, että pojat seisoivat Iljušan vuoteen edessä ja estivät häntä näkemästä uutta koiraa), ja raapaisi tavattoman kohteliaasti tämän edessä jalallaan, minkä jälkeen hän kääntyi Ninotškan puoleen ja teki tällekin, koska tämä oli naishenkilö, samanlaisen kumarruksen. Tämä kohtelias esiintyminen teki sairaaseen rouvaan tavattoman miellyttävän vaikutuksen.

— Näkee heti, kuka on hyvin kasvatettu nuori mies, — lausui hän kovalla äänellä ja levitti käsiään, — mutta mitä ovatkaan meidän muut vieraamme: ajavat toisen toisensa selässä.

— Kuinka niin, äitikulta, toinen toisensa selässä, mitenkä niin, — lepersi alikapteeni tosin ystävällisesti, mutta kuitenkin hiukan peloissaan »äitikullan» puolesta.

— Niinhän ne ajavat sisälle. Toinen istuutuu eteisessä toisen olkapäille ja ajaa ratsain sisälle kunnolliseen perheeseen. Mikä vieras se semmoinen on?

— Tuo poikahan ajoi tänään sisälle tuon pojan selässä, ja tuo taas tuon…

Mutta Kolja seisoi jo Iljušan vuoteen luona. Sairas kalpeni silminnähtävästi. Hän kohosi istumaan vuoteessaan ja katseli hyvin kiinteästi Koljaan. Tämä ei ollut nähnyt entistä pikku ystäväänsä kahteen kuukauteen ja pysähtyi yhtäkkiä hänen eteensä aivan hämmästyneenä: hän ei ollut voinut kuvitellakaan, että näkisi niin laihtuneet ja kellastuneet kasvot, niin kuumeesta palavat ja ikäänkuin hirveästi suurentuneet silmät, niin laihat kädet. Surren ja ihmetellen hän katseli, kuinka Iljuša hengitti niin syvään ja tiheään ja kuinka hänen huulensa olivat niin kuivat. Hän astui Iljušan luo, ojensi kätensä ja lausui melkein kokonaan sekaantuneena:

Mutta hänen äänensä katkesi, luontevuutta ei riittänytkään, kasvot vääntyivät äkkiä omituisesti, ja jotakin alkoi väristä hänen huuliensa seuduilla. Iljuša hymyili hänelle surkeasti jaksamatta vielä sanoa sanaakaan. Kolja kohotti äkkiä kätensä ja silitti jostakin syystä kämmenellään Iljušan hiuksia.

— Ei mi-tään! — sammalsi hän hiljaa, — ei oikeastaan rohkaisten toista eikä oikeastaan itsekään tietäen, miksi sanoi niin. Noin minuutin verran he olivat taas vaiti.

— Mikä uusi koiranpentu sinulla on? — kysyi Kolja yhtäkkiä aivan tunteettomalla äänellä.

— Musta nenä, on siis äkäinen, kahlekoira, — huomautti Kolja varmasti ja tärkeän näköisenä, aivan kuin kysymys nyt olisi ollut vain koiranpennusta ja sen mustasta nenästä. Mutta pääasia tässä oli, että hän yhä koetti kaikin voimin tukahduttaa tunteensa, ettei alkaisi itkeä niinkuin »pienet», eikä vieläkään tätä tunnettaan voittanut. — Kun se kasvaa isoksi, niin se täytyy panna kahleisiin, kyllä minä tiedän.

— Tietty se, tämä on semmoista rotua, iso siitä tulee, tuommoinen, vasikan kokoinen, — kuului yhtäkkiä useita ääniä.

— Vasikan kokoinen, oikean vasikan kokoinen, — sanoi alikapteeni rientäen luo. — Minä hankin vartavasten sellaisen, äkäisistä äkäisimmän, ja sen vanhemmat ovat myöskin hyvin isoja ja oikein äkäisiä, kas tämän kokoisia maasta laskien… Istuutukaa, tähän Iljušan vuoteelle, taikka tänne penkille. Terve tuloa, kallis vieras, kauan odotettu vieras… Tulitteko Aleksei Fjodorovitšin kanssa?

Krasotkin istuutui Iljušan vuoteelle jalkopäähän. Vaikka hän matkalla ehkä oli miettinytkin, miten aloittaisi luontevasti keskustelun, niin nyt häneltä oli auttamattomasti hävinnyt sen lanka.

— En… minä olen Perezvonin kanssa… Minulla on nyt sellainen koira, Perezvon. Slaavilainen nimi. Odottaa tuolla… kun vain vihellän, niin se lentää sisälle. Minulla on myös mukanani koira, — kääntyi hän äkkiä Iljušan puoleen, — muistatko, ukko, Žutškan? — kysyä paukautti hän äkkiä.

Iljušetškan kasvot vääristyivät. Hän katsahti kärsivästi Koljaan. Ovella seisova Aljoša rypisti kulmiaan ja nyökkäsi salaa Koljalle, että tämä ei puhuisi Žutškasta, mutta Kolja ei huomannut sitä tai ei ollut huomaavinaan.

Iljuša vaikeni, mutta katsoi taaskin hyvin kiinteästi Koljaan. Aljoša, jonka katse kohtasi Koljan katseen, iski tälle parhaansa mukaan silmää, mutta Kolja käänsi taaskin katseensa pois eikä ollut tälläkään kertaa huomaavinaan.

— Juoksi jonnekin ja katosi. Kuinka ei olisi kadonnut tietymättömiin sellaisen palan syötyään, — tokaisi Kolja säälimättömästä mutta alkoi jostakin syystä itsekin läähättää. — Minulla on sen sijaan Perezvon… Slaavilainen nimi… Minä toin sinun luoksesi…

— Ei, ei, tarvitsee, sinun pitää välttämättömästi katsoa… Se huvittaa sinua. Minä toin vartavasten… samanlainen pörrökarvainen sekin… Sallitteko, rouva, minun kutsua tänne koirani? — kääntyi hän äkkiä rouva Snegirevin puoleen aivan käsittämättömän mielenkuohun vallassa.

— Ei tarvitse, ei tarvitse! — huudahti Iljuša surullisella ja särkyneellä äänellä. Hänen silmänsä leimusivat soimaavina.

— Jospa te… — sanoi alikapteeni ja kimposi pystyyn seinän vierustalla olevalta arkulta, jolle oli istuutunut, — jospa te… muuhun aikaan… sammalsi hän, mutta Kolja oli hyvin touhuissaan ja kiireissään ja huudahti äkkiä Smuroville: »Smurov, avaa ovi!» ja vihelsi heti tämän avattua oven vihellyspilliinsä. Perezvon syöksähti hurjasti huoneeseen.

— Hyppää, Perezvon, istu! — karjaisi Kolja hypähtäen paikaltaan, ja koira asettui takajaloilleen sekä ojentautui suoraksi Iljušan vuoteen edessä. Tapahtui jotakin, mitä ei kukaan ollut odottanut: Iljuša vavahti ja työntäytyi äkkiä minkä voimia oli eteenpäin, kumartui Perezvonia kohti ja katseli sitä miltei tyrmistyneenä.

— Tämä on… Žutška! — huudahti hän äkkiä kärsimyksestä ja onnesta soinnuttomalla äänellä.

— Mitä sinä sitten luulit? — kirkaisi Krasotkin heleällä, onnellisella äänellä minkä vain jaksoi, kumartui koiraa kohti, otti sen käsiinsä ja nosti Iljušan luo.

— Katso, ukko, näetkö, silmä on kiero ja vasemmassa korvassa rako, juuri ne tunnusmerkit, jotka sinä minulle kerroit. Näitten tunnusmerkkien mukaan minä sen löysinkin! Etsin käsiini silloin heti, kiireen kauppaa. Eihän se ollut kenenkään oma, eihän se ollut kenenkään oma! — selitti hän kääntyen nopeasti alikapteenin, hänen vaimonsa, Aljošan ja sitten taas Iljušan puoleen, — se oleksi Fedotovien takapihalla, oli aivan asettunut sinne, mutta nämä eivät ruokkineet sitä, se on juoksukoira, maalta pois juossut… Minä etsin sen käsiini… Näetkö, ukko, se ei siis niellytkään sinun palastasi. Jos se olisi sen niellyt, niin se tietysti olisi kuollut, ihan varmasti! Ennätti siis sylkäistä sen pois, koska on nyt elossa. Sinä et huomannutkaan, että se sylkäisi pois. Sylkäisi ulos, mutta neula pisti kuitenkin kieleen, siksipä se silloin rupesikin vinkumaan. Juoksi ja vikisi, ja sinä luulit, että se oli niellyt palan kokonaan. Sen täytyi silloin kovasti vikistä, sillä koiralla on hyvin hieno nahka suussa… hienompi kuin ihmisellä, paljon hienompi! — huudahteli Kolja innoissaan, kasvot riemusta hehkuvina ja loistavina.

Iljuša ei voinut puhuakaan. Hän katseli Koljaa suurilla ja omituisesti pullistuneilla silmillään suu auki ja kalmankalpeana. Jos mitään aavistamaton Krasotkin vain olisi tietänyt, miten rasittavasti ja tuhoisasti tämmöinen hetki saattoi vaikuttaa sairaan pojan terveydentilaan, niin hän ei millään ehdolla olisi uskaltanut tehdä sitä kujetta, minkä hän nyt oli tehnyt. Mutta huoneessa olijoista eivät tätä ymmärtäneet luultavasti muut kuin Aljoša. Alikapteeni puolestaan oli aivan kuin muuttunut pikku pojaksi.

— Žutška! Tämä on siis Žutška? — huuteli hän ylen onnellisella äänellä. — Iljutšetška, sehän on Žutška, sehän on Žutška, sinun Žutškasi! — Hän oli vähällä itkeä.

— Ja minä kun en ollenkaan arvannut sitä! — huudahti Smurov surullisesti. — Aika poika on Krasotkin, minä sanoin, että hän löytää Žutškan, ja hän löysikin!

— Aika poika, aika poika! — huusivat kaikki pojat ja alkoivat taputtaa käsiään.

— Odottakaahan, odottakaahan! — koetti Kolja huutaa niin, että hänen äänensä kuuluisi yli muiden. — Minä kerron teille, miten asian laita oli, siinä koko niksi onkin, miten asia oli, eikä missään muussa! Minähän etsin sen käsiini, kuljetin kotiini ja piilotin sen heti, kotiini lukon taakse, enkä näyttänyt kenellekään ihan viimeiseen päivään asti. Vain Smurov sai tietää kaksi viikkoa takaperin, mutta minä sain hänet uskomaan, että se on Perezvon, eikä hän päässyt asian perille, mutta väliajalla minä opetin Žutškalle kaikenlaisia taitoja, katsokaahan, katsokaahan vain, millaisia asioita se osaa! Sitä varten opetinkin, että toisin sen sinun luoksesi, ukko, oppineena ja sujuvana: »Että tässä mukamas, ukko, näet, millainen sinun Žutškasi on nyt!» Mutta eikö teillä ole jotakin lihapalasta, se näyttää teille kohta sellaisen tempun, että lennätte selällenne naurusta, — lihaa, pieni pala, no, eikö teillä todellakaan ole?

Alikapteeni riensi kiireesti eteisen läpi isäntäväen tupaan, jossa hänenkin perheensä ruoka valmistettiin. Kolja taas ei tahtonut hukata kallista aikaa ja huusi hirveän kiireissään Perezvonille: »Kuole!» Koira alkoi äkkiä pyöriä, kävi makaamaan selälleen ja jähmettyi liikkumattomaksi kaikki neljä käpälää pystyssä. Pojat nauroivat, Iljuša katseli hymyillen entistä kärsivää hymyään, mutta kaikkein enimmän miellytti Perezvonin kuoleminen »äitikultaa». Hän alkoi nauraa hohottaa koiralle, näpsytellä sormiaan ja kutsua: — Perezvon, Perezvon!

— Ei se nouse missään tapauksessa, ei missään tapauksessa, — huudahti Kolja voitonriemuisesti ja syystä ylpeänä, — vaikka koko maailma huutaisi, mutta kun minä huudan, niin se hypähtää silmänräpäyksessä: Ici, Perezvon!

Koira hyppäsi ylös ja alkoi hypellä ilosta vikisten. Alikapteeni juoksi sisälle tuoden palan keitettyä lihaa.

— Eikö se ole kuuma? — tiedusteli Kolja kiireesti ja toimekkaasti ottaessaan palasen, — ei, ei ole kuuma, koirat eivät pidäkään kuumasta. Katsokaa kaikki, Iljušetška, katso, katso toki, katso, ukko, miksi sinä et katso? Minä toin tänne, mutta hän ei katso!

Uusi temppu oli se, että liikkumattomana seisovan ja kuononsa ojentaneen koiran nenälle pantiin herkullinen lihapala. Koiraparan piti liikkumatta seisoa pala nenällä niin kauan kuin isäntä käski, olla siirtymättä paikaltaan, olla liikahtamatta, vaikka puoli tuntia. Mutta Perezvonia ei seisotettu kauan.

— Has! — huudahti Kolja, ja pala lensi silmänräpäyksessä Perezvonin kuonolta sen suuhun. Yleisö oli tietenkin haltioissaan ja ihmeissään.

— Ja siksikö, siksikö vain, että opettaisitte koiran, te ette tullut koko aikana! — huudahti Aljoša tahtomattaan moittivasti.

— Siksi juuri! — huudahti Kolja aivan vilpittömästi. — Tahdoin näyttää sen koko loistossaan!

— Perezvon! Perezvon! — alkoi äkkiä Iljuša kutsua luokseen koiraa napsutellen laihoja sormiaan.

— Mitä sinä siitä! Hypätköön se itse sinun vuoteellesi. Ici, Perezvon! — sanoi Kolja iskien kämmenellään vuoteeseen, ja Perezvon lensi kuin nuoli Iljušan luo. Tämä syleili kiihkeästi sen kaulaa molemmin käsin, ja Perezvon nuoli hänen poskeaan vastalahjaksi. Iljušetška painautui sitä vastaan, oikaisihe vuoteessaan ja kätki kaikilta kasvonsa sen pörröisiin karvoihin.

— Herra Jumala, Herra Jumala! — huudahteli alikapteeni. Kolja istuutui taas Iljušan vuoteelle.

— Iljuša, minä voin näyttää sinulle vielä yhden kapineen. Olen tuonut sinulle pienen tykin. Muistatko, minä puhuin sinulle jo silloin tästä tykistä ja sinä sanoit: »Ah, kun saisin sen nähdä!» No, nyt minä sen toin.

Ja Kolja veti kiireesti laukustaan esille pronssisen pikku tykkinsä. Hän oli kiireissään sen vuoksi, että hän itse oli nyt kovin onnellinen: jonakin muuna aikana hän olisi odottanut, kunnes Perezvonin tekemä vaikutus olisi mennyt ohi, mutta nyt hän piti kiirettä ja halveksi kaikkea pidättyväisyyttä: »Olette jo muutenkin onnellisia ja tästä saatte vielä lisää onnea!» Itse hän oli aivan hurmaantunut.

— Minä iskin jo kauan sitten silmäni tähän kapineeseen, kun se oli virkamies Morozovin hallussa, — sinua varten, ukko, sinua varten. Se seisoi hänellä tyhjän panttina, hän oli saanut sen veljeltään, ja minä vaihdoin sen isäni kaapista saamaani kirjaan: Muhametin sukulainen eli parantava tyhmyys. Kirja on sata vuotta vanha, se on hurja teos, on ilmestynyt Moskovassa, kun sensuuria ei vielä ollut, ja Morozov harrastaa tämmöisiä kappaleita. Vielä kiittikin minua…

Tykkiä Kolja piti kädessään kaikkien edessä, niin että jokainen voi nähdä ja nauttia. Iljuša kohottautui ja katseli ihastuneena leikkikalua syleillen edelleen oikealla kädellään Perezvonia. Vaikutus kohosi suuremmoiseksi, kun Kolja ilmoitti, että hänellä on ruutiakin ja että voi heti laukaista tykin, »jos se vain ei häiritse naisia». »Äitikulta» pyysi heti, että hänen annettaisiin lähempää katsella leikkikalua, mikä pyyntö heti täytettiinkin. Pronssinen tykki, joka oli pyörien varassa, miellytti häntä tavattomasti, ja hän alkoi kuljetella sitä polvillaan. Pyyntöön saada ampua hän antoi täydelleen myöntävän vastauksen ymmärtämättä sentään, mitä häneltä pyydettiin. Kolja näytti ruudin ja haulit. Alikapteeni entisenä sotilaana ryhtyi itse lataamaan ja pani tykkiin hyvin pienen määrän ruutia sekä pyysi jättämään haulit toiseen kertaan. Tykki asetettiin lattialle, suu tyhjää paikkaa kohti, sankkiin pistettiin kolme ruutijyvää ja sytytettiin tulitikulla. Tulokseksi tuli mitä loistavin laukaus. »Äitikulta» vavahti, mutta alkoi heti nauraa ilosta. Pojat katselivat äänettöminä ja juhlallisina, mutta kaikkein onnellisin oli alikapteeni katsoessaan Iljušaan. Kolja nosti tykin lattialta ja lahjoitti sen Iljušalle samoin kuin haulit ja ruudin.

— Tämä on sinulle, sinulle! Olen sen varannut aikoja sitten, — toisti hän vielä kerran onnensa ylenpalttisuudessa.

— Ah, lahjoittakaa minulle! Ei, lahjoittakaa tykki mieluummin minulle! — alkoi äkkiä pikku lapsen tavoin pyydellä »äitikulta». Hänen kasvoissaan kuvastui surua ja levottomuutta, sillä hän pelkäsi, että hänelle ei sitä lahjoiteta. Kolja joutui hämilleen. Alikapteeni tuli levottomaksi ja kiihtyi.

— Äitihyvä, äitikiltti! — sanoi hän rientäen vaimonsa luo, — tykki on sinun, se on sinun, mutta olkoon se Iljušan hallussa, koska se lahjoitettiin hänelle, mutta se on kuitenkin ihan kuin sinun, Iljušetška antaa sinun aina sillä leikkiä, olkoon se teidän yhteinen, yhteinen…

— Ei, minä en tahdo, että se on yhteinen, ei, tahdon, että se on kokonaan minun eikä Iljušan, — jatkoi »äitikulta» jo aivan valmiina itkemään.

— Äiti, ota itsellesi, tässä on, ota itsellesi! — huudahti äkkiä Iljuša. — Krasotkin, saanko minä lahjoittaa sen äidille? — kääntyi hän äkkiä rukoilevan näköisenä Krasotkinin puoleen ikäänkuin peläten, että tämä loukkaantuu, kun hänen antamansa lahja lahjoitetaan toiselle.

— Se käy varsin hyvin päinsä! — suostui heti Krasotkin, ja ottaen tykin Iljušan käsistä hän antoi sen »äitikullalle» tehden mitä kohteliaimman kumarruksen. Tämä ihan rupesi itkemään liikutuksesta.

— Iljušetška, armas, kas, hän rakastaa äitiään! — huudahti hän liikutettuna ja ryhtyi heti taas kuljettelemaan tykkiä polvillaan.

— Äiti hyvä, anna minun suudella kättäsi, — sanoi hänen miehensä ja hypähti heti hänen luokseen täyttämään aikomuksensa.

— Ja sitten on vielä hyvin suloinen nuori mies tuo hyvä poika tuossa! — lausui kiitollinen rouva osoittaen Krasotkinia.

— Ruutia minä tuon sinulle nyt tästä lähin niin paljon kuin vain tahdot, Iljuša. Me teemme nyt itse ruutia. Borovikov on saanut tietää sen kokoonpanon: kaksikymmentäneljä osaa salpietaria, kymmenen rikkiä ja kuusi osaa koivuhiiltä, kaikki on survottava yhdessä, kaadettava siihen vettä, sekoitettava puuroksi ja hierottava rummun nahkan läpi — näin saadaan ruutia.

— Smurov on minulle jo puhunut teidän ruudistanne, mutta isä sanoo, että se ei ole oikeata ruutia, — lausui Iljuša.

— Miksi ei olisi oikeata? — punastui Kolja. — Meillä se palaa. Muuten minä en tiedä…

— Ei, en minä mitään, — hypähti äkkiä syyllisen näköisenä alikapteeni Koljan luo. — Minä tosin sanoin, että oikea ruuti ei ole kokoomukseltaan tuollaista, mutta ei se tee mitään, voi valmistaa näinkin.

— En tiedä, te tiedätte paremmin. Me sytytimme sen palamaan kivisessä pomaadapurkissa, se paloi mainiosti, paloi kokonaan, jäi vain hyvin vähän nokea. Mutta sehän oli vasta pehmeänä puurona, mutta jos sen hieroo nahan läpi… Muuten te kyllä tiedätte paremmin, en minä tiedä… Mutta Bulkin sai isältään selkäänsä meidän ruutimme takia, oletko kuullut? — kääntyi hän yhtäkkiä Iljušan puoleen.

— Olen kuullut, — vastasi Iljuša. Hän kuunteli loppumattomalla mielenkiinnolla ja nautinnolla Koljaa.

— Me valmistimme kokonaisen pullollisen ruutia, hän piti sitä vuoteensa alla. Isä näki sen. »Se voi räjähtää», sanoo. Ja antoi hänelle samassa selkään. Tahtoi tulla kouluun valittamaan minua vastaan. Nyt häntä ei päästetä seuraani, nyt ei ketään päästetä seuraani. Ei Smuroviakaan päästetä, olen tullut kuuluisaksi kaikkialla, — sanovat, että minä olen »hurjapäinen», — hymähti Kolja halveksivasti. — Tämä kaikki on alkanut täällä rautatiestä.

— Ah, me olemme kuulleet siitä teidän tapauksestanne! — huudahti alikapteeni. — Kuinka te makasitte siellä? Ja ettekö te tosiaankaan ollenkaan pelästynyt, kun makasitte junan alla? Peloittiko teitä?

— E-ei erikoisesti! — vastasi Kolja huolimattomasti. — Minun maineeni täällä on kaikkein pahimmin vienyt hunningolle tuo kirottu hanhi, — kääntyi hän taas Iljušan puoleen. Mutta vaikka hän kertoessaan koettikin olla hyvin huolettoman näköinen, niin hän ei kuitenkaan vieläkään voinut hallita itseänsä ja esiintyi edelleenkin teennäisesti.

— Ah, minä olen kuullut hanhestakin! — alkoi Iljuša nauraa aivan loistavin kasvoin. — Minulle kerrottiin, mutta minä en ymmärtänyt, ihanko sinä olit tuomarin edessä tuomittavana?

— Aivan typerä juttu, ihan mitätön, josta meidän kaupunkimme tavan mukaan paisutettiin kokonainen elefantti, — alkoi Kolja huolettomasti. — Minä kuljin kerran täällä torilla, ja silloin juuri satuttiin ajamaan sinne hanhia. Minä pysähdyin ja katson hanhia. Äkkiä eräs täkäläinen nuori mies, Višnjakov, hän on nyt juoksupoikana Plotnikoveilla, katsoo minua ja sanoo: »Mitä sinä hanhia katselet?» Minä katson häntä: typerä, ympyriäinen naama, nuori mies on kahdenkymmenen vuoden ikäinen, minä, tiedättehän, en koskaan suhtaudu kielteisesti kansaan. Minä mielelläni kansan kanssa… Me olemme jäljellä kansasta — se on selviö — te luullakseni suvaitsette nauraa, Karamazov?

— En, Herra varjelkoon, minä kuuntelen teitä hyvin tarkkaavaisesti, — lausui Aljoša mitä vilpittömimmän näköisenä, ja epäluuloinen Kolja tuli silmänräpäyksessä rohkeammaksi.

— Minun teoriani, Karamazov, on selvä ja yksinkertainen, — kiiruhti hän heti taas iloisesti jatkamaan. — Minä uskon kansaan ja olen aina valmis tekemään sille oikeutta, mutta ollenkaan hemmoittelematta sitä, tämä on sine qua… Niin, hanhestahan minun oli kerrottava. No, minä käännyn tuohon hölmöön päin ja vastaan hänelle: »Minä tässä ajattelen, mitä hanhi ajattelee.» Hän katsoo minuun aivan tylsästi: »Mitä sitten», sanoo, »hanhi ajattelee?» — »Näetkö», sanon, »tuossa seisovat rattaat, joissa on kauroja. Säkistä tippuu kauroja, ja hanhi on kurottanut kaulansa aivan pyörän alle ja nokkii jyviä — näetkö?» — »Sen minä hyvinkin näen», sanoo. »No niin», sanon, »jos noita rattaita nyt hitusen siirtää eteenpäin, — niin leikkaako pyörä hanhen kaulan poikki vai eikö?» — »Välttämättömästi, sanoo, leikkaa», ja myhäilee jo suu levällään, ihan hänen mielensä suli. »No, mennäänpä», sanon, »nuori mies, yritetäänpä». — »Yritetään», sanoo. Eikä meidän tarvinnut kauan hommata: hän asettui huomaamatta suitsien luo, minä taasen sivulle ohjatakseni hanhen kulkusuuntaa. Talonpoika ei sillä hetkellä pitänyt varaansa, puheli jonkun kanssa, niin että minun ei ensinkään tarvinnutkaan ohjata: hanhi kurotti omia aikojaan kaulansa kauroja tavoitellessaan rattaitten alle, aivan pyörän alle. Minä iskin silmää nuorukaiselle, hän nykäisi ja — rits-rats, pyörä katkaisi hanhen kaulan kahtia! Pitikin käydä niin, että samassa silmänräpäyksessä kaikki talonpojat näkivät meidät ja alkoivat kaikki yhdessä puhua porista: »Sinä teit sen tahallasi!» — »En, en tahallani.» — »Eipäs, tahallasi!» No, puhua pälpättävät: »Rauhantuomarin luo!» Veivät minutkin: »Sinäkin», sanovat, »olit siinä, sinä avustit, sinut tuntee koko kauppatori!» Minut tosiaankin jostakin syystä tuntee koko kauppatori, — lisäsi Kolja itserakkaasti. — Me menimme kaikki rauhantuomarin luo, tuovat sinne hanhenkin. Katson, nuori mies hätääntyi ja alkoi parkua, parkuu todella kuin akka. Mutta karjakauppias huutaa: »Tuolla tavoin voi niitä, hanhia, litistää kuoliaaksi miten paljon hyvänsä!» No, tietysti oli todistajia. Rauhantuomari julisti heti paikalla päätöksen: hanhesta oli annettava karjakauppiaalle rupla, mutta hanhen ottakoon nuori mies itselleen. Ja varokoon vastedes koskaan tekemästä semmoisia temppuja. Mutta nuori mies itkeä poraa edelleen niinkuin ämmä: »En se ollut minä», sanoo, »hän se minua yllytti», — ja hän osoittelee minua. Minä vastaan täysin kylmäverisesti, että minä en ollenkaan ole opettanut, vaan että minä olen ainoastaan lausunut julki perusajatuksen ja puhunut vain suunnitelman muodossa. Rauhantuomari Nefedov naurahti ja suuttui samassa itseensä siitä, että oli naurahtanut. »Minä teistä», sanoo minulle, »annan kohta teidän esimiehillenne sellaisen maininnan, että ette vastedes antautuisi tämmöisiin suunnitelmiin, sen sijaan että teidän olisi istuttava kirjojenne ääressä ja luettava läksyjänne.» Minun esimiehilleni hän ei mitään ilmoitusta tehnyt, se oli pilapuhetta, mutta tieto todella levisi ja tuli opettajien korviin: pitkäthän täällä on korvat! Varsinkin klassikko Kolbasnikov oli tuimana, mutta Dardanelov puolusti taaskin. Ja Kolbasnikov on nyt meille kaikille äkäinen niinkuin viheriäinen aasi. Olet kai kuullut, Iljuša, että hän on mennyt naimisiin, sai Mihailovilta myötäjäisiä tuhat ruplaa, mutta morsian on ensimmäisen luokan suunsoittaja kaikkein pahinta lajia. Kolmasluokkalaiset sepittivät heti epigrammin:

No, sen jatkokin on hyvin lystikästä, minä tuon sen sinulle myöhemmin. Minä en sano Dardanelovista mitään: hän on mies, jolla on tietoja, ehdottomasti hyvät tiedot. Semmoisia minä kunnioitan, en ensinkään sen tähden, että hän puolusti minua…

— Kuitenkin sinä pistit hänet pussiin siinä, kuka on perustanut Troijan! — huomautti äkkiä Smurov, joka tällä hetkellä oli kerrassaan ylpeä Krasotkinista. Kertomus hanhesta oli häntä hyvin suuresti miellyttänyt.

— Ihanko todella pistitte pussiin? — puuttui alikapteeni mielistelevästi puheeseen. Siitäkö, kuka on perustanut Troijan? Me olemme jo kuulleet, että panitte pussiin. Iljušetška kertoi minulle jo silloin…

— Hän tietää kaikki, isä, tietää paremmin kuin kaikki muut! — yhtyi Iljušetškakin puheeseen. — Hän vain on olevinaan tuommoinen, mutta hän on koulumme paras oppilas kaikissa aineissa…

— No, tuo juttu Troijasta on roskaa, jonninjoutavaa. Minä pidän itsekin tätä kysymystä tyhjänpäiväisenä, — lausui Kolja ylpeillen vaatimattomuudellaan. Hän oli jo ennättänyt saada täydelleen kiinni oikeasta äänilajista, vaikka muuten olikin jonkin verran levoton: hän tunsi olevansa hyvin innoissaan ja esimerkiksi kertoneensa hanhesta kovin hartaasti, kun taas Aljoša oli koko kertomuksen ajan ollut vaiti ja ollut vakava, ja niinpä alkoi itserakkaan pojan sydäntä vähitellen jäytää ajatus, »eikö hän kenties vaikenekin sen tähden, että halveksii minua luullen minun hakevan hänen kiitostaan? Siinä tapauksessa, jos hän uskaltaa ajatella sitä, niin minä…»

— Minä pidän tätä kysymystä ehdottomasti tyhjänpäiväisenä, — tokaisi hän vielä kerran ylpeästi.

— Minäpä tiedän, kuka perusti Troijan, — sanoi äkkiä aivan odottamatta eräs poika, joka ei tähän asti ollut puhunut juuri mitään, vaitelias ja nähtävästi ujo, mutta hyvin hauskannäköinen yksitoistavuotias Kartašov. Hän istui aivan oven luona. Kolja katsahti häneen ihmetellen ja arvokkaasti. Seikka oli semmoinen, että kysymyksestä: »Kuka oikeastaan on perustanut Troijan?» oli kaikilla luokilla tullut salaisuus, jonka selvillesaamiseksi piti lukea Smaragdovia. Smaragdovia taas ei ollut kenelläkään muulla kuin Koljalla. Mutta poika Kartašov oli kerran salaa, kun Kolja oli kääntynyt poispäin, kiireesti avannut hänen kirjojensa joukossa olevan Smaragdovin ja sattunut heti löytämään sen paikan, jossa puhuttiin Troijan perustajista. Tämä oli tapahtunut jo jokseenkin kauan sitten, mutta hän oli kaiken aikaa ujostellut eikä uskaltanut ilmoittaa julkisesti, että hänkin tiesi, kuka Troijan oli perustanut, sillä hän pelkäsi, että mahdollisesti syntyisi jotakin selkkausta ja että Kolja voisi jotenkin häntä nolata. Mutta nyt hän jostakin syystä ei jaksanut hillitä itseään, vaan sanoi. Kauan olikin hänen mielensä tehnyt sanoa.

— No, kuka sen sitten perusti? — kääntyi Kolja hänen puoleensa kopeasti ja yliolkaisesti, arvaten jo kasvoista, että toinen tosiaankin tietää, ja tietysti valmiina heti kohtaamaan kaikki seuraukset. Yleisessä mielentilassa esiintyi heti sitä, mitä nimitetään epäsoinnuksi.

— Troijan perustivat Teukros, Dardanos, Ilios ja Tros, — lasketteli poika yhtä päätä ja sävähti silmänräpäyksessä aivan punaiseksi, niin punaiseksi, että tuli sääli häntä katsellessa. Mutta kaikkien poikien katseet olivat kiintyneet häneen, he katselivat häntä kokonaisen minuutin, ja sitten kaikki nämä katseet yhtäkkiä kääntyivät Koljaan. Tämä mittaili edelleen halveksivan kylmästi katseillaan röyhkeätä poikaa.

— Se on: miten he perustivat? — suvaitsi hän viimein lausua. — Ja mitä yleensä merkitsee kaupungin tai valtakunnan perustaminen? Mitä: he tulivat ja asettivat tiilikiven joka mies?

Syntyi naurun remakka. Syyllisen pojan punastus muuttui entistä heleämmäksi. Hän oli vaiti, hän oli valmis itkemään. Kolja piti häntä tässä tilassa vielä noin minuutin.

— Puhuakseen tuollaisista historiallisista tapahtumista kuin kansakunnan perustaminen täytyy puhujan ennen kaikkea ymmärtää, mitä se merkitsee, — sanoi hän opetukseksi toiselle ankarasti ja painokkaasti. — Minä muuten en anna kaikille noille ämmien loruille arvoa enkä yleensäkään pidä yleistä historiaa erikoisesti arvossa, — lisäsi hän äkkiä huolettomasti kääntyen jo kaikkien puoleen yleisesti.

— Niinkö yleistä historiaa? — tiedusti alikapteeni aivan kuin yhtäkkiä pelästyen.

— Niin, yleistä historiaa. Siinä opitaan sarja inhimillisiä tyhmyyksiä eikä mitään muuta. Minä kunnioitan vain matematiikkaa ja luonnontieteitä, — suurenteli Kolja ja vilkaisi sivumennen Aljošaan: vain tämän mielipidettä hän täällä pelkäsi. Mutta Aljoša oli yhä edelleen vaiti ja vakavan näköinen. Jos Aljoša olisi nyt jotakin sanonut, niin asia olisi siihen loppunut, mutta Aljoša oli vaiti ja »hänen vaitiolonsa saattaa olla halveksivaa» ja siksi Kolja ärtyi nyt kokonaan.

— Taas ovat meillä nuo klassilliset kielet: ne ovat hullutusta eivätkä mitään muuta… Te taidatte taaskin olla toista mieltä kuin minä, Karamazov?

— Klassilliset kielet, jos tahdotte kuulla koko minun mielipiteeni niistä, — ovat poliisitoimenpide, vain sitä varten ne on otettu ohjelmaan, — puhui Kolja alkaen äkkiä taas yhä enemmän läähättää, — ne on otettu ohjelmaan siksi, että ovat ikäviä, ja siksi, että tylsistyttävät kykyjä. Oli ikävä ja mietittiin, miten voitaisiin saada aikaan vielä enemmän ikävää. Oli typerää ja mietittiin, miten saataisiin syntymään vielä typerämpää. Niin keksittiin klassilliset kielet. Tämä on täydelleen minun mielipiteeni niistä, ja toivoakseni en koskaan muuta sitä, — lopetti Kolja jyrkästi. Hänen kumpaankin poskeensa ilmestyi punainen täplä.

— Se on totta, — kannatti häntä yhtäkkiä heleällä ja vakuutetulla äänellä Smurov, joka oli uutterasti kuunnellut.

— Itse hän on kuitenkin paras latinassa! — huudahti äkkiä joukosta eräs poika.

— Niin, isä, hän puhuu noin, mutta hän on paras latinassa luokallaan, — sanoi myös Iljuša.

— Mikäpä siinä? — katsoi Kolja tarpeelliseksi puolustautua, vaikka kehuminen oli hänelle hyvin mieleen. — Latinaa minä pänttään päähäni, koska se on tarpeellista, sillä minä olen luvannut äidilleni käydä koulun loppuun, ja minun mielestäni se, mihin on ryhtynyt, on tehtävä hyvin, mutta sydämessäni minä syvästi halveksin klassillisuutta ja kaikkea tuota iljetystä… Ettekö ole samaa mieltä, Karamazov?

— Mutta hyväinen aika, klassikothan on käännetty kaikille kielille, ei siis klassikkoihin tutustumista varten ole katsottu latinaa tarpeelliseksi, vaan yksinomaan poliisitoimenpiteinä ja kykyjen tylsistyttämiseksi. Kuinka se siis ei olisi iljetystä?

— Kuka on teille opettanut tämän kaiken? — huudahti viimein Aljoša ihmeissään.

— Ensiksikin minä pystyn itsekin ymmärtämään kenenkään opettamatta ja toiseksi tietäkää, että juuri sitä, mitä minä teille nyt puhuin muille kielille käännetyistä klassikoista, on kolmannelle luokalle julkisesti puhunut itse opettaja Kolbasnikov…

— Tohtori tuli! — huudahti yhtäkkiä Ninotška, joka koko ajan oli ollut vaiti.

Talon portille olivat todellakin ajaneet rouva Hohlakovin omistamat vaunut. Alikapteeni, joka koko aamun oli odottanut tohtoria, syöksyi päistikkaa portille ottamaan tätä vastaan. »Äiti-kulta» järjesteli hamettaan ja koetti olla arvokkaan näköinen. Aljoša meni Iljušan luo ja alkoi asetella hänen tyynyään. Ninotška seurasi nojatuolistaan levottomana Aljošan toimia tämän laitellessa vuodetta kuntoon. Pojat alkoivat kiireesti hyvästellä, muutamat heistä lupasivat pistäytyä illalla. Kolja huusi Perezvonia, ja tämä hyppäsi pois vuoteesta.

— Minä en mene, en mene! — lausui Kolja kiireissään Iljušalle, — minä odotan eteisessä ja tulen takaisin, kun tohtori lähtee, tulen Perezvonin kanssa.

Mutta lääkäri astui jo sisälle — arvokasryhtinen mies, jolla oli yllään karhunnahkainen turkki; hänellä oli pitkä, tumma poskiparta ja sileäksi ajettu leuka. Astuttuaan kynnyksen yli hän äkkiä pysähtyi aivan kuin ällistyen: hänestä näytti varmaankin, että hän oli joutunut väärään paikkaan. »Mitä tämä on? Missä minä olen?» mutisi hän riisumatta yltään turkkia ja ottamatta päästään merikarhunnahkaista lakkiaan, jonka lippa oli niinikään merikarhunnahasta. Suuri ihmisjoukko, huoneen köyhyys, nurkkaan nuoralle ripustetut alusvaatteet panivat hänet ymmälle. Alikapteeni kumarsi hänen edessään melkein maahan asti.

— Te olette täällä, täällä, — mutisi hän matelevasti, — te olette täällä, minun luonani, teidän oli määrä minun luokseni…

— Sne-gi-rev? — lausui tohtori arvokkaasti ja kovalla äänellä. —
Oletteko te herra Snegirev?

Tohtori silmäsi vielä kerran inhoten ympärilleen ja heitti yltään turkin. Kaikkien silmiin välähti arvokas ritarimerkki hänen kaulassaan. Alikapteeni sieppasi lennosta turkin, ja tohtori otti päästään lakin.

— Mitä arvelette, mitähän tämä tohtori hänelle sanoo? — alkoi Kolja kiireesti puhua. — Mutta kuinka epämiellyttävä naama hänellä onkaan eikö totta? Minä en voi sietää lääketiedettä!

— Iljuša kuolee. Minusta se näyttää jo varmalta, — vastasi Aljoša surullisesti.

— Veijarit! Lääketiede on petkutusta! Mutta minä olen sentään iloinen, kun tutustuin teihin, Karamazov. Jo kauan olen halunnut teihin tutustua. Ikävä vain, että kohtasimme toisemme näin surullisissa oloissa…

Koljan teki kovin mieli sanoa jotakin vielä tulisemmin, vielä avomielisemmin, mutta oli kuin jokin olisi ottanut vastaan. Aljoša huomasi sen, hymyili ja puristi hänen kättään.

— Olen jo kauan sitten oppinut kunnioittamaan teitä harvinaisena olentona, — mutisi taas Kolja sekaantuen yhä puheessaan. — Minä olen kuullut, että te olette mystikko ja olette ollut luostarissa. Minä tiedän, että te olette mystikko, mutta… se ei saanut minua pysähtymään. Kosketus todellisuuden kanssa parantaa teidät… Sellaisille luonteille kuin te ei tavallisesti käy toisin.

— Mitä te nimitätte mystikoksi? Mistä parantaa? — kysyi Aljoša hieman ihmetellen.

— Päinvastoin, minulla ei ole mitään Jumalaa vastaan. Tietysti Jumala on vain otaksuma… mutta… minä tunnustan, että Hän on tarpeen, järjestyksen vuoksi… maailman järjestyksen vuoksi ja niin edespäin… ja jos Häntä ei olisi, niin Hänet pitäisi keksiä, — lisäsi Kolja alkaen punastua. Hän alkoi äkkiä kuvitella, että Aljoša nyt heti luulee hänen tahtovan loistaa tiedoillaan ja osoittaa, että hän on »suuri». »Mutta minä en ollenkaan tahdo loistaa hänen edessään tiedoillani», ajatteli Kolja paheksuen. Ja häntä alkoi yhtäkkiä hirveästi harmittaa.

— Minä tunnustan, että minusta on sietämätöntä sekaantua kaikkiin näihin kiistoihin, — tokaisi hän, — voihan Jumalaan uskomattakin rakastaa ihmiskuntaa, vai mitä arvelette? Voltaire ei uskonut Jumalaan, mutta rakastihan hän ihmiskuntaa? (»Taas, taas!» ajatteli hän itsekseen.)

— Voltaire ei uskonut Jumalaan, mutta luullakseni hän vähän, sangen vähän myös rakasti ihmiskuntaa, — lausui Aljoša hiljaa, hillitysti ja aivan luonnollisesti, niinkuin keskustelisi ikäisensä tai jo vanhemmankin ihmisen kanssa. Koljaa hämmästytti nimenomaan tuo Aljošan jonkinmoinen epävarmuus siitä, mitä hän ajatteli Voltairesta, samoin kuin sekin, että hän ikäänkuin antoi juuri hänen, pikku Koljan, ratkaistavaksi tämän kysymyksen.

— En, eipä silti, että olisin lukenut… Olen muuten lukenut Candiden venäläisenä käännöksenä… se on vanha, kömpelö käännös, naurettava… (»Taas, taas!»)

— Oi, kyllä, kaikki… se on… miksi te luulette, että en olisi ymmärtänyt? Siellä on tietysti paljon rivouksia… Minä tietysti pystyn ymmärtämään, että se on filosofinen romaani ja kirjoitettu aatteen esittämiseksi… — sekaantui Kolja jo kokonaan. — Minä olen sosialisti, Karamazov, minä olen parantumaton sosialisti, — sanoa paukautti hän yhtäkkiä hyötähyviään.

— Sosialisti? — alkoi Aljoša nauraa. — Milloin te olette siihen ennättänyt? Tehän olette luullakseni vasta kolmetoistavuotias?

— Ensiksikään en kolmentoista, vaan neljäntoista, kahden viikon kuluttua täytän neljätoista, — kivahti hän, — ja toiseksi en ollenkaan ymmärrä, mitä minun ikäni tähän kuuluu. Kysymys on siitä, minkälainen on minun vakaumukseni, eikä siitä, minkä ikäinen olen, eikö totta?

— Kun tulette vanhemmaksi, niin huomaatte itse, kuinka suuri vaikutus iällä on vakaumukseen. Minusta näytti myös, että te puhutte toisten sanoja, — vastasi Aljoša vaatimattomasti ja rauhallisesti, mutta Kolja keskeytti hänet kiihkeästi.

— Hyväinen aika, te tahdotte kuuliaisuutta ja mystisismiä. Myöntäkää, että esimerkiksi kristinusko on ollut vain välikappaleena rikkailla ja mahtavilla, jotta voisivat pitää orjuudessa alempaa luokkaa, eikö totta?

— Ah, minä tiedän, mistä te olette tämän lukenut, ja teitä on ehdottomasti joku opettanut! — huudahti Aljoša.

— Hyväinen aika, miksi minun välttämättömästi olisi pitänyt se lukea? Eikä minua ole kerrassaan kukaan opettanut. Voin minä itsekin… Ja jos tahdotte, niin en minä ole Kristusta vastaan. Hän oli täysin humaaninen persoonallisuus, ja jos Hän eläisi meidän aikanamme, niin Hän suorastaan liittyisi vallankumouksellisiin ja kenties näyttelisi huomattavaa osaa… Niin se ehdottomasti olisikin.

— Mistä ihmeestä, mistä ihmeestä te olette siepannut tämän! Minkä hölmön kanssa olette joutunut tekemisiin? — huudahti Aljoša.

— Hyväinen aika, ei totuutta voi salata. Minä tietysti erään tapauksen johdosta olen joutunut usein puhumaan herra Rakitinin kanssa, mutta… Sanotaan jo ukko Belinskin niinikään puhuneen tämmöistä.

— Jos ei olekaan kirjoittanut, niin kuuluu puhuneen. Olen kuullut tämän eräältä… muuten hitto hänestä…

— Nähkääs… en… minä en ole lukenut kaikkea, mutta… sen paikan
Tatjanasta, miksi hän ei lähtenyt Oneginin mukaan, minä olen lukenut.

— Kuinka ei lähtenyt Oneginin mukaan? Joko te sitten tämän… ymmärrätte?

— Hyväinen aika, te näytte pitävän minua poikasena, Smurovina, — hymähti ärtyisästi Kolja. — Älkää muuten luulko, pyydän, että minä jo olen tuommoinen vallankumouksellinen. Minä olen sangen usein toista mieltä kuin herra Rakitin. Jos minä puhun Tatjanasta, niin en minä silti ollenkaan kannata naisten emansipatsionia. Minä tunnustan, että nainen on alistetussa asemassa oleva olento ja että hänen on toteltava. Les femmes tricottent, niinkuin Napoleon sanoi, — lausui Kolja hymähtäen jostakin syystä, — ja ainakin tässä minulla on täydelleen samanlainen vakaumus kuin tuolla syyttä suurena pidetyllä miehellä. Minä olen esimerkiksi myös sitä mieltä, että Amerikkaan karkaaminen isänmaasta on alhaista, vieläpä pahempaakin, nimittäin typerää. Miksi olisi mentävä Amerikkaan, kun meidänkin maassamme voi tuottaa paljon hyötyä ihmiskunnalle? Varsinkin nyt. On koko joukko mahdollisuuksia hedelmälliseen toimintaan. Niin minä vastasinkin.

— Kuinka vastasitte? Kenelle? Joko joku on pyytänyt teitä lähtemään
Amerikkaan?

— Tunnustan, että minua koetettiin yllyttää, mutta minä torjuin sen. Tämä on tietysti meidän kesken, Karamazov, kuuletteko, ei sanaakaan kenellekään. Minä mainitsen tämän vain teille. Minä en ensinkään halua joutua Kolmannen Osaston kynsiin enkä saada opetusta Ketjusillan luona.

Muistatteko? Suurenmoista! Mille te nauratte? Ettehän vain mahda luulla, että minä olen valehdellut teille koko jutun? (Mitäpä, jos hän saa tietää, että minulla on isäni kaapissa kaiken kaikkiaan vain tämä yksi numero Kolokol-lehteä ja että minä en ole siitä muuta lukenutkaan? — ajatteli Kolja sivumennen, mutta peläten.)

— Oh, e, minä en naura enkä ollenkaan luule teidän valehdelleen minulle. Siinäpä se onkin, että minä en sitä luule, se on, paha kyllä, totinen tosi! No, sanokaa, oletteko te lukenut Puškinia, Oneginin…Te puhuitte äsken juuri Tatjanasta?

— En, en ole vielä lukenut, mutta aion lukea. Minulla ei ole ennakkoluuloja, Karamazov. Minä tahdon kuulla kummankin puolen kannan. Minkätähden te kysyitte?

— Sanokaa, Karamazov, halveksitteko te minua kauheasti? — tokaisi äkkiä Kolja ja ojentautui suoraksi Aljošan edessä aivan kuin asettuen asentoon. — Olkaa hyvä, aivan kiertelemättä.

— Halveksinko teitä? — sanoi Aljoša katsellen häntä ihmeissään. — Mistä syystä? Minusta on vain surullista, että niin oivallista luonnetta kuin teidän, joka ei vielä ole päässyt aloittamaan elämää, on jo turmellut kaikki tuo karkea ja jonninjoutava.

— Älkää olko huolissanne minun luonteestani, — keskeytti Kolja jossakin määrin itserakkaasti, — mutta että minä olen epäluuloinen, se on kyllä totta. Tyhmän epäluuloinen, karkeasti epäluuloinen. Te naurahditte äsken, ja minusta tuntui heti, että te ikäänkuin…

— Ah, minä naurahdin aivan muulle. Tiedättekö, mille minä naurahdin: luin äskettäin erään Venäjällä asuneen Saksanmaan saksalaisen lausunnon nykyisestä opiskelevasta nuorisostamme. »Näyttäkää», kirjoittaa hän, »venäläiselle koulupojalle tähtimaailman kartta, josta hänellä tähän saakka ei ole ollut minkäänlaista käsitystä, niin hän palauttaa teille huomenna tuon kartan korjattuna.» Ei mitään tietoja ja äärettömän suuret luulot itsestään — sitä tahtoi saksalainen sanoa venäläisestä koululaisesta.

— Ah, sehän on aivan oikein! — alkoi Kolja yhtäkkiä nauraa hohottaa, — ihan superlatiivissa oikein, aivan prikulleen! Bravo, saksalainen! Ei huomannut kuitenkaan kollo myös hyvää puolta, vai mitä arvelette? Suuret luulot itsestään — olkoon menneeksi, se johtuu nuoruudesta, se korjautuu, jos vain sen korjautuminen on välttämätöntä, mutta sen sijaan on myös itsenäistä henkeä miltei lapsuudesta asti, sen sijaan on ajatuksen ja vakaumuksen rohkeutta eikä tuota heidän makkaroilla kasvatettua orjailuaan auktoriteettien edessä… Mutta joka tapauksessa saksalainen sanoi hyvin! Bravo, saksalainen! Vaikka saksalaiset pitää sittenkin kuristaa. Olkoonpa, että he ovat vahvoja tieteissä, heidät pitää sittenkin kuristaa…

— No, minä lörpöttelin kenties, myönnän sen. Minä olen toisinaan hirveän lapsellinen, ja kun joskus pääsen alkuun, en jaksa hillitä itseäni ja olen valmis lörpöttelemään kaikenlaista roskaa. Mutta kuulkaahan, me täällä lavertelemme joutavia, mutta tuo lääkäri näkyy takertuneen sinne omituisen pitkäksi aikaa. Hän saattaa muuten tarkastaa siellä myös »äitikultaa» ja kipeäjalkaista Ninotškaa. Tiedättekö, tuo Ninotška miellytti minua. Hän kuiskasi minulle sisään tullessani: »Miksi ette ole tullut aikaisemmin?» Ja semmoisella äänellä, moittivasti! Minusta hän näyttää hyvin hyväntahtoiselta ja säälittävältä.

— Niin, niin! Kunhan rupeatte käymään talossa niin näette, millainen olento hän on. Teille on hyvin hyödyllistä tutustua tuollaisiin olentoihin, jotta oppisitte pitämään arvossa vielä paljon muutakin, minkä opitte tietämään juuri tutustuessanne tämmöisiin olentoihin, — huomautti Aljoša lämpimästi. — Se kaikkein parhaiten tekee teistä toisenlaisen.

— Oi, kuinka olen pahoillani ja soimaan itseäni siitä, etten tullut aikaisemmin! — huudahti Kolja katkerin mielin.

— Niin, se on hyvin ikävää. Te näitte itse, kuinka suuresti te ilahdutitte onnetonta pienokaista! Ja miten pahoillaan hän olikaan teitä odotellessaan!

— Älkää puhuko minulle siitä! Te raatelette sydäntäni. Muuten se on minulle aivan oikein: minä en tullut tänne itserakkauteni takia, itsekkään itserakkauden ja alhaisen vallanhimon takia, josta en koko elämäni aikana pääse vapautumaan, vaikka ponnistelen koko elämäni ajan. Minä näen sen nyt, minä olen monessa suhteessa konna, Karamazov.

— Ei, te olette oivallinen luonne, vaikka pilattu, ja minä ymmärrän erinomaisen hyvin, miksi teillä oli vaikutusvaltaa tuohon sairaalloisesta vaikutuksille alttiiseen kelpo poikaan! — vastasi Aljoša tulisesti.

— Ja tätä sanotte minulle te! — huudahti Kolja. — Ja minä kun luulin, ajatelkaahan, jo usean kerran nyt täällä ollessani, että te halveksitte minua! Jospa vain tietäisitte, kuinka suuressa arvossa pidän teidän mielipidettänne!

— Mutta oletteko te todellakin noin epäluuloinen? Tuossa iässä! No, ajatelkaahan, minä juuri ajattelinkin tuolla huoneessa katsellessani teitä teidän kertoessanne, että te mahdatte olla hyvin epäluuloinen.

— Joko ajattelittekin? Kylläpä teillä on silmä, te näette, näette! Lyön vetoa, että se tapahtui siinä paikassa, kun minä kerroin hanhesta. Juuri siinä paikassa minusta tuntui, että te halveksitte minua syvästi sen takia, että minulla on kiire esiintuomaan uljuuttani, ja aloinpa yhtäkkiä vihatakin teitä siitä ja rupesin puhumaan puuta heinää. Sitten minusta tuntui (se oli äsken juuri täällä) siinä paikassa, kun minä sanoin: »Jos Jumalaa ei olisi, niin hänet pitäisi keksiä», että minä olen kovin kärkäs esiintuomaan sivistystäni, etenkin kun olin tuon fraasin lukenut kirjasta. Mutta minä vannon teille, että minä en pyrkinyt loistamaan kerskuakseni, vaan muuten vain, en tiedä miksi, ilosta, totta totisesti, se oli ikäänkuin ilosta… vaikka se on syvästi häpeällinen piirre, että ihminen tuppautuu kaikkia vaivaamaan ilosta. Minä tiedän sen. Mutta sen sijaan minä olen nyt vakuutettu siitä, että te ette halveksi minua, vaan että minä olin kaiken tuon ottanut vain omasta päästäni. Oi, Karamazov, minä olen hyvin onneton. Minä kuvittelen toisinaan Herra ties mitä, että kaikki nauravat minulle, koko maailma, ja silloin minä, silloin olen valmis tuhoamaan koko olevaisuuden.

— Ja kiusaan ympärilläni olevia, varsinkin äitiäni. Karamazov, sanokaa, olenko minä nyt hyvin naurettava?

— Älkää ajatelko sitä, älkää ollenkaan ajatelko sitä! — huudahti Aljoša. — Ja mitä on naurettava? Vähänkö on tapauksia, joissa ihminen on naurettava tai näyttää siltä? Mutta nykyjään melkein kaikki lahjakkaat ihmiset hirveästi pelkäävät olevansa naurettavia, ja se on heidän onnettomuutensa. Minua vain ihmetyttää, että te olette niin varhain alkanut sitä tuntea, vaikka minä muuten kyllä jo kauan olen huomannut tämmöistä muissakin. Nykyjään melkein jo lapsetkin ovat alkaneet potea tätä. Se on melkein hulluutta. Tähän itserakkauden haamuun on pukeutunut itse piru ja tunkeutunut koko sukupolveen, — piru juuri, — lisäsi Aljoša ollenkaan naurahtamatta, niinkuin häneen kiinteästi katsova Kolja oli luullut hänen tekevän. — Te olette niinkuin kaikki muutkin, — lopetti Aljoša, — se on niinkuin monet, mutta ei pidä olla sellainen kuin kaikki ovat, siinä se on.

— Niin, siitä huolimatta, että kaikki ovat sellaisia. Olkaa te yksin toisenlainen. Te olette todellakin toisenlainen kuin kaikki muut: tehän ette nyt hävennyt tunnustaa sitä, mikä on huonoa ja naurettavaakin. Mutta kuka nykyjään sen tunnustaa? Ei kukaan, on lakattu tuntemasta itsensä tuomitsemisen tarvettakin. Olkaa toisenlainen kuin kaikki; vaikka te yksinänne jäisitte semmoiseksi, niin olkaa kuitenkin sellainen.

— Suurenmoista! — Minä en ole erehtynyt teihin nähden. Te kykenette lohduttamaan. Oi, kuinka minä olenkaan pyrkinyt läheisyyteenne, Karamazov, kuinka kauan olenkaan etsinyt tilaisuutta kohdata teidät! Oletteko todella tekin ajatellut minusta samaa? Äsken te sanoitte ajatelleenne minusta samaa.

— Niin, minä olen kuullut teistä ja ajatellut samoin teistä… ja jos osaksi itserakkauskin pani teidät nyt tätä kysymään, niin ei se tee mitään.

— Tiedättekö, Karamazov, meidän selityksemme muistuttaa rakkaudentunnustusta, — lausui Kolja omituisen raukealla ja häpeilevällä äänellä. — Eikö se ole naurettavaa, eikö se ole naurettavaa?

— Ei ole ollenkaan naurettavaa, ja vaikka olisikin naurettavaa, niin ei se mitään tee, sillä se on hyvää, — hymyili Aljoša valoisaa hymyä.

— Mutta tiedättekö, Karamazov, myöntäkää, että teitä itseännekin nyt hiukan hävettää minun kanssani… Minä näen sen silmistä, — naurahti Kolja hieman viekkaasti, mutta samalla miltei onnellisena.

— Tehän sen niin teitte, että minä punastuin! — alkoi Aljoša nauraa ja tuli tosiaankin aivan punaiseksi. — No niin, hiukan hävettää, Jumala ties miksi, en tiedä miksi… — mutisi hän miltei hämillään.

— Oi, kuinka minä teitä rakastan ja kunnioitan tällä hetkellä, siitä juuri, että teitäkin jokin hävettää minun kanssani! Sillä tekin olette aivan niinkuin minä! — huudahti Kolja aivan riemuissaan. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä loistivat.

— Kuulkaahan, Kolja, teistä tulee muun muassa myöskin hyvin onneton ihminen elämässä, — sanoi Aljoša äkkiä jostakin syystä.

— Minä tiedän sen, tiedän sen. Kuinka te tiedätte kaikki noin edeltäpäin! — vahvisti heti Kolja.

— Aivan niin! Hurraa! Te olette profeetta! Oi, meistä tulee ystävät, Karamazov. Tiedättekö, minua ihastuttaa kaikkein enimmän se, että te kohtelette minua aivan niinkuin vertaistanne. Mutta me emme ole vertaisia, ei emme ole vertaisia, te olette korkeammalla! Mutta meistä tulee ystävät. Tiedättekö minä olen koko viime kuukauden ajan sanonut itselleni: »Joko meistä hänen kanssaan tulee heti ikuiset ystävät tai me jo ensikerrasta asti olemme vihamiehiä hautaan saakka!»

— Ja näin puhuessanne te tietysti jo rakastitte minua! — nauroi Aljoša iloisesti.

— Rakastin, hirveästi rakastin, rakastin ja haaveilin teistä! Kuinka te tiedättekin tuon kaiken edeltäpäin? Kas, tuossa on tohtorikin. Herra Jumala, hän sanoo jotakin, katsokaa, millaiset hänen kasvonsa ovat!

Tohtori tuli ulos tuvasta taas turkkiinsa kääriytyneenä ja lakki päässä. Hänen kasvonsa osoittivat miltei suuttumusta ja inhoa, ikäänkuin hän yhä olisi pelännyt tahrautuvansa jostakin. Hän silmäsi sivumennen ympäri eteisen ja katsahti tällöin ankarasti Aljošaan ja Koljaan. Aljoša viittasi ovesta ajomiehelle, ja vaunut, joissa tohtori oli tullut, ajoivat ulko-oven luo. Alikapteeni riensi kiireesti tohtorin jäljessä ja taivuttautuen melkein vempeleeksi hänen edessään pysähdytti hänet saadakseen kuulla viimeisen sanan. Mies-raukan kasvot ilmaisivat masennusta, katse oli pelästynyt.

— Teidän ylhäisyytenne, teidän ylhäisyytenne… ihanko todella?… — alkoi hän, mutta ei puhunut loppuun, vaan löi vain kämmeniään yhteen epätoivoissaan, katsellen kuitenkin yhä vieläkin rukoilevasti tohtoriin, aivan kuin tohtorin sana nyt tosiaankin voisi muuttaa poika-paran saaman tuomion.

— Minkäpä sille voi! Minä en ole Jumala, — vastasi tohtori huolettomalla, vaikkakin tavan mukaan vakuuttavalla äänellä.

— Val-mis-tau-tu-kaa kaikkeen, — sanoi tohtori pannen painoa joka tavulle, ja luoden silmänsä alas hän valmistautui harppaamaan kynnyksen yli vaunujen luo.

— Teidän ylhäisyytenne, Kristuksen tähden! — pysähdytti hänet alikapteeni vielä kerran pelästyneenä. — Teidän ylhäisyytenne!… Eikö siis mikään, eikö mikään, kerrassaan mikään nyt pelasta?…

— Se ei nyt rii-pu minusta, — lausui tohtori kärsimättömästi, — mutta kuitenkin, hm, — pysähtyi hän äkkiä, — jos te esimerkiksi voisitte… lä-het-tää… potilaanne… heti ja vähääkään viivyttelemättä (sanat »heti ja vähääkään viivyttelemättä» tohtori lausui ei vain ankarasti, vaan melkein vihaisesti, niin että alikapteeni ihan vavahti) Sy-ra-kuu-saan, niin… uusien suotui-si-en il-mas-tol-lis-ten olosuhteitten johdosta… voisi kenties ta-pah-tu-a…

— Syrakuusaan! — huudahti alikapteeni aivan kuin ei vielä ymmärtäisi mitään.

— Syrakuusa — se on Sisiliassa, — tokaisi äkkiä kuuluvasti Kolja selitykseksi. Tohtori katsoi häneen.

— Sisiliaan! Herranen aika, teidän ylhäisyytenne, — joutui alikapteeni aivan ymmälle, — tehän näitte! — Hän levitti molemmat kätensä osoittaen ympärillä olevaa sisustusta. — Entä äitikulta, entä perhe?

— Ei-ei, ei perhettä Sisiliaan, vaan perheenne on vietävä Kaukaasiaan, varhain keväällä… tyttärenne Kaukaasiaan ja vaimonne… sen jälkeen kuin hänkin on ollut Kau-kaa-si-as-sa jäsenkolotustensa takia… on heti sen jälkeen lä-he-tet-tä-vä Pariisiin, psy-ki-at-ri, tohtori Le-pel-le-tier'n parantolaan, minä voisin antaa teille hänelle osoitetun kirjelipun, ja silloin… voisi kenties tapahtua…

— Tohtori, tohtori! Tehän näette! — levitti taas alikapteeni käsiään osoittaen epätoivoissaan eteisen paljaita hirsiseiniä.

— Se ei enää ole minun asiani, — naurahti tohtori, — minä sanoin vain sen, mitä tie-de saattaa sanoa teidän kysyessänne viimeisiä keinoja, mutta kaikki muu… valitan…

— Älkää olko huolissanne, lääkäri, minun koirani ei pure teitä, — tokaisi Kolja kovalla äänellä huomattuaan tohtorin hieman levottomana katsovan kynnykselle asettunutta Perezvonia. Koljan äänessä oli vihainen sointu. Sanan »lääkäri» tohtorin asemesta hän oli sanonut tahallaan ja, kuten hän itse myöhemmin ilmoitti, »loukatakseen».

— Mitä tä-mä on? — tohtori nakkasi päätään katsoen ihmeissään Koljaan. — Mi-kä tämä on? — kääntyi hän äkkiä Aljošan puoleen ikäänkuin tahtoen tältä selitystä.

— Tämä on Perezvonin isäntä, lääkäri, älkää huolehtiko minun persoonastani, — tokaisi Kolja taas.

— Hän ei tiedä missä on. Hyvästi, lääkäri, me tapaamme toisemme
Syrakuusassa.

— Hän on täkäläisiä koulupoikia, tohtori, hän on kujeilija, älkää välittäkö hänestä, — sanoi Aljoša kiireesti ja rypistäen kulmiaan. — Kolja, olkaa vaiti! — huudahti hän Krasotkinille. — Ei pidä välittää hänestä, tohtori, — toisti hän jo hiukan kärsimättömämmin.

— Sel-kään, sel-kään pitää sille antaa, selkään! — polki jalkaansa tohtori, joka oli hirveän raivostunut.

— Mutta tiedättekö, lääkäri, minun Perezvonini voi ehkä purrakin! — lausui Kolja värisevällä äänellä, hän kalpeni ja hänen silmänsä leimahtivat. — Ici, Perezvon!

— Kolja, jos sanotte vain sanankin vielä, niin minä katkaisen välimme ainaiseksi, — huudahti Aljoša mahtavasti.

— Lääkäri, on ainoastaan yksi olento koko maailmassa, joka voi käskeä Nikolai Krasotkinia, ja se on tämä mies (Kolja osoitti Aljošaa); häntä minä tottelen, hyvästi!

Hän syöksähti paikaltaan, avasi oven ja meni kiireesti huoneeseen. Perezvon syöksyi hänen jälkeensä. Tohtori seisoi vielä viitisen sekuntia kuin jähmettyneenä ja katseli Aljošaa, sitten hän sylkäisi ja lähti nopeasti vaunuja kohti toistellen kuuluvasti: »Tämä, tämä, en tiedä, mitä tämä on!» Alikapteeni kiiruhti auttamaan häntä vaunuihin. Aljoša meni huoneeseen Koljan jäljessä. Tämä seisoi jo Iljušan vuoteen ääressä. Iljuša piti kiinni hänen kädestään ja kutsui isäänsä. Hetkisen kuluttua tuli alikapteenikin takaisin.

— Isä, isä, tule tänne… me… — alkoi Iljuša lepertää hyvin kiihtyneenä, mutta ei nähtävästi jaksanut jatkaa, vaan ojensi äkkiä molemmat laihtuneet kätensä eteenpäin ja syleili niin kovasti kuin jaksoi yhtaikaa heitä kumpaakin, sekä Koljaa että isäänsä, yhdistäen heidät syleilyynsä ja painautuen itse heitä vastaan. Alikapteeni alkoi yhtäkkiä nytkähdellä kuulumattomista nyyhkytyksistä, Koljan huulet ja leuka alkoivat vavahdella.

— Isä, isä! Miten sääli minun onkaan sinua, isä! -— voihki Iljuša katkerasti.

— Iljušetška… kullanmuruni… tohtori sanoi… sinä tulet terveeksi… tulemme onnellisiksi… tohtori… — alkoi alikapteeni puhua.

— Ah, isä! Tiedänhän minä, mitä uusi tohtori sinulle sanoi minusta… Näinhän minä! — huudahti Iljuša ja puristi taas lujasti, kaikin voimin, heitä kumpaakin vastaansa painaen kasvonsa isänsä olkapäähän.

— Isä, älä itke… ja kun minä kuolen, niin ota sinä hyvä poika, toinen… valitse itse heistä kaikista, ota hyvä, pane sen nimeksi Iljuša ja rakasta häntä minun sijastani…

— Ole vaiti, ukko, sinä tulet terveeksi! — huudahti äkkiä Krasotkin aivan kuin vihastuneena.

— Äläkä sinä, isä, unhota minua koskaan, — jatkoi Iljuša, — käy haudallani… ja tiedätkö mitä, isä, hautaa minut sen meidän ison kivemme luo, jonka luokse me yhdessä kävelimme, ja käy siellä luonani Krasotkinin kanssa iltaisin… Ja Perezvon… Minä odotan teitä… Isä, isä!

Hänen äänensä katkesi, kaikki kolme seisoivat syleillen toisiaan eivätkä enää puhuneet mitään. Ninotškakin nojatuolissaan itki hiljaa, ja yhtäkkiä, nähdessään kaikkien itkevän, äitikin alkoi kyynelehtiä.

— Hyvästi, ukko, minua odottaa äiti päivälliselle, — lausui hän kiireesti. — Kuinka ikävää, että en ilmoittanut hänelle aikaisemmin! Hän on varmaan hyvin levoton… Mutta heti päivällisen jälkeen tulen luoksesi koko päiväksi, koko illaksi, ja kerron sinulle niin paljon, niin paljon! Perezvonin tuon myös mukanani, mutta nyt vien sen mennessäni, sillä se alkaa poissaollessani ulvoa ja häiritsee sinua; näkemiin!

Ja hän juoksi ulos eteiseen. Hän ei tahtonut itkeä, mutta eteisessä hän kuitenkin rupesi itkemään. Tässä tilassa hänet tapasi Aljoša.

— Kolja, teidän on ehdottomasti pidettävä sananne ja tultava, muuten hänelle tulee hirveä suru, — lausui Aljoša tiukasti.

— Ehdottomasti! Oi, kuinka kiroan itseäni, että en ole käynyt aikaisemmin, — mutisi Kolja itkien ja häpeämättä itkemistään. Samassa alikapteeni aivan kuin hyppäsi yhtäkkiä ulos huoneesta ja sulki heti oven jälkeensä. Hänen kasvonsa olivat raivostuneet, huulet värisivät. Hän asettui molempien nuorukaisten eteen ja ojensi molemmat kätensä ylös.

— Minä en tahdo hyvää poikaa! Minä en tahdo toista poikaa! — kuiskasi hän rajusti, hampaitaan kiristellen. — Jos unhotan sinut, Jerusalem, niin tarttukoon kieleni…

Hän ei puhunut loppuun, vaan oli kuin läkähtymäisillään, ja vaipui voimattomana polvilleen puisen penkin eteen. Painaen molemmat nyrkkinsä päätään vastaan hän alkoi nyyhkyttää oudosti vikisten, ponnistaen samalla kaikki voimansa, ettei hänen vikinänsä kuuluisi tupaan. Kolja riensi kadulle.

— Hyvästi, Karamazov! Tuletteko itse? — huudahti hän jyrkästi ja vihaisesti Aljošalle.

— Se on raamatusta: »Jos unhotan sinut, Jerusalem», — toisin sanoen minä unhotan kaikki, mikä minulle on kalleinta, jos vaihdan semmoiseen, joka viehättää…

— Ymmärrän, riittää! Tulkaa vain itse! Ici, Perezvon! — huusi hän hyvin tuimasti koiralleen ja lähti pitkin, nopein askelin harppaamaan kotiinsa.

Aljoša suuntasi kulkunsa Kirkkotorille, kauppiaanleski Morozovin taloon, Grušenjkan luo. Tämä oli jo aikaisin aamulla lähettänyt hänen luokseen Fenjan tuomaan hartaan pyynnön, että hän pistäytyisi Grušenjkan luona. Kyseltyään Fenjalta Aljoša sai tietää, että rouva oli ollut jonkin suuren ja erikoisen levottomuuden vallassa jo eilisestä lähtien. Koko tuon kahden kuukauden aikana, joka oli kulunut Mitjan vangitsemisesta, Aljoša oli useasti käynyt rouva Morozovin talossa sekä omasta aloitteestaan että Mitjan asioilla. Noin kolmen päivän kuluttua Mitjan vangitsemisesta oli Grušenjka ankarasti sairastunut ja oli nyt ollut lähes viisi viikkoa sairaana. Yhden viikon noista viidestä hän oli maannut tiedottomana. Hänen kasvonsa olivat suuresti muuttuneet, ne olivat laihtuneet ja kellastuneet, vaikka hän oli jo melkein kaksi viikkoa saanut olla ulkosalla. Mutta Aljošan mielestä hänen kasvonsa olivat tulleet tavallaan vielä puoleensavetävämmiksi, ja hänestä oli mieluisaa Grušenjkan luo astuessaan kohdata tämän katse. Siinä katseessa oli ikäänkuin vahvistuneena jotakin lujaa ja järkevää. Se ilmaisi jotakin henkistä murrosta, siinä ilmeni jokin muuttumaton, nöyrä, mutta jalo ja peruuttamaton päättäväisyys. Kulmakarvojen väliin otsaan oli ilmestynyt pieni pystysuora ryppy, joka antoi hänen kauniille kasvoilleen keskitetyn miettiväisyyden leiman, mikä ensi silmäyksellä näytti melkeinpä ankaralta. Entisestä kevytmielisyydestä ei ollut jälkeäkään näkyvissä. Omituista oli Aljošasta myöskin se, että kaikesta onnettomuudesta huolimatta, mikä oli kohdannut naisparkaa, morsianta, jonka sulhanen oli vangittu kauheasta rikoksesta miltei samalla hetkellä, kun hänestä oli tullut tämän morsian, huolimatta senjälkeen seuranneesta sairaudesta ja uhkaavasta oikeuden tuomiosta, joka tuskin oli vältettävissä, Grušenjka ei kuitenkaan ollut menettänyt entistä iloisuuttaan. Hänen ennen ylpeistä silmistään loisti nyt jonkinlainen hiljaisuus, vaikka… vaikka muuten nämä silmät vieläkin toisinaan liekehtivät pahaa ennustavasta, kun hänen sydäntään ahdisti eräs entinen huoli, joka ei ensinkään ollut tukahtunut, vaan vieläpä kasvanutkin. Tämän huolen esine oli yhä sama: Katerina Ivanovna, jota Grušenjka sairastaessaan oli muistellut houreissaankin. Aljoša ymmärsi, että hän oli tälle hirveän mustasukkainen Mitjan tähden, vangin tähden, siitä huolimatta, että Katerina Ivanovna ei ollut kertaakaan käynyt tätä tervehtimässä vankilassa, vaikka olisi voinut tehdä sen milloin hyvänsä. Kaikesta tästä muodostui Aljošalle eräänlainen vaikea tehtävä, sillä Grušenjka uskoi vain hänelle sydämensä salaisuudet ja pyysi alati häneltä neuvoja; hän puolestaan ei toisinaan kyennyt sanomaan Grušenjkalle kerrassaan mitään.

Huolestuneena hän saapui Grušenjkan asuntoon. Tämä oli jo kotona; noin puoli tuntia sitten hän oli palannut Mitjan luota, ja jo siitä nopeasta liikkeestä, jolla Grušenjka hypähti nojatuolista pöydän äärestä häntä vastaan, hän päätti, että tämä oli odottanut häntä hyvin kärsimättömästi. Pöydällä oli levällään kortteja, ja ne oli jaettu niinkuin turakkapeliä varten. Nahkasohvalle toiselle puolelle oli laitettu vuode, ja siinä loikoi puoleksi istuen viitta yllään ja pumpulikankainen yölakki päässä Maksimov, joka ilmeisesti oli sairas ja heikko, vaikka hymyilikin imelästi. Tämä koditon ukko oli silloin, jo kaksi kuukautta sitten, palannut Mokrojesta yhdessä Grušenjkan kanssa ja siitä lähtien jäänytkin hänen luokseen olemaan. Tultuaan silloin Grušenjkan kanssa räntäsateessa hän oli läpimärkä ja pelästyneenä istuutunut sohvaan ja luonut ääneti silmänsä häneen hymyillen arasti, ja rukoilevasti. Grušenjka, joka oli hyvin murheissaan ja jo alkavan kuumeen vallassa ja oli miltei unohtanut hänet ensimmäisen puolen tunnin aikana puuhaillessaan kaikenlaista tulonsa jälkeen, — oli äkkiä luonut häneen kiinteän katseen: Maksimov oli surkeasti ja hämillään silloin nauraa hihittänyt katsoen häntä silmiin. Grušenjka oli kutsunut Fenjan ja käskenyt tätä antamaan Maksimoville ruokaa. Koko sen päivän oli ukko istunut paikallaan melkein liikahtamatta; kun sitten ilta pimeni ja ikkunaluukut pantiin kiinni, oli Fenja kysynyt rouvalta:

Tarkemmin kyseltyään oli Grušenjka saanut selville, että Maksimovilla nyt todellakaan ei ollut mitään paikkaa, mihin menisi, ja että »herra Kalganov, hyväntekijäni, ilmoittivat minulle suoraan, etteivät enää huoli minua luokseen, ja lahjoittivat viisi ruplaa». — »No, Jumala kanssasi, jää sitten tänne», päätti Grušenjka suruissaan ja hymähti hänelle osaaottavasti. Ukkoa liikutti hänen hymynsä, ja mies-paran huulet alkoivat väristä hellämielisestä itkusta. Siitä saakka oli sitten kuljeskeleva elätti ollutkin Grušenjkan luona. Tämän sairastaessakaan hän ei ollut lähtenyt talosta. Fenja ja tämän äiti, Grušenjkan keittäjätär, eivät ajaneet häntä pois, vaan syöttivät häntä edelleen ja laittoivat hänelle vuoteen sohvalle. Myöhemmin Grušenjka tottui häneen niin, että tullessaan Mitjan luota (jota hän tuskin tervehdyttyään oli heti alkanut käydä katsomassa) hän suruaan haihduttaakseen istuutui ja alkoi puhella »Maksimuškan» kanssa kaikenlaisista joutavista asioista, ettei vain ajattelisi suruaan. Osoittautui, että ukko osasi toisinaan kertoakin yhtä ja toista, niin että hän lopulta oli suorastaan välttämätön Grušenjkalle. Paitsi Aljošaa, joka ei kuitenkaan käynyt joka päivä ja aina viipyi vain lyhyen ajan, ei Grušenjka ottanut vastaan juuri ketään. Hänen ukkonsa taasen, kauppias, oli tähän aikaan hyvin sairas, »teki lähtöä», kuten kaupungilla sanottiin, ja kuolikin vain viikko sen jälkeen kuin Mitja oli tuomittu. Kolme viikkoa ennen kuolemaansa, tuntien lopun lähenevän, hän vihdoin kutsui luokseen ylös poikansa vaimoineen ja lapsineen ja käski näitä pysymään luonaan. Palvelijoitaan hän tästä hetkestä lähtien kielsi ankarasti ensinkään vastaanottamasta Grušenjkaa, ja jos tämä tulisi, sanomaan hänelle: »Käskee teitä elämään kauan iloisesti ja kokonaan unohtamaan heidät.» Grušenjka lähetti kuitenkin melkein joka päivä tiedustelemaan hänen terveydentilaansa.

— Viimeinkin tulit! — huudahti hän heittäen pois kortit ja tervehtien iloisesti Aljošaa. — Maksimuška jo kovin peloitteli, että sinä kukaties et tulekaan. Ah, kuinka sinua tarvitaan! Istuudu pöydän ääreen; no, saako olla kahvia?

— Ehkäpä, — sanoi Aljoša istuutuen pöydän luo, — olen hyvin nälissäni.

— Siinäpä se; Fenja, Fenja, kahvia! — huudahti Grušenjka. — Se on jo kauan ollut kiehumassa, odottaa sinua, ja tuo piirakoltakin, mutta kuumia. Ei, odotahan, Aljoša, näitten piirakoitten johdosta syntyi tänään myrsky. Minä vein niitä hänelle vankilaan, mutta hän, uskotko, heitti ne minulle takaisin eikä syönyt. Yhden piirakan hän suorastaan paiskasi lattiaan ja polki sitä jaloillaan. Minä sanoin: »Jätän ne vartijalle; jos et syö niitä iltaan mennessä, niin silloin sinua tietysti elättää ilkeämielinen viha!» ja niin lähdin matkaani. Taaskin siis riitaannuimme, uskotko sitä. Joka kerta, kun menen sinne, me riitaannumme.

Grušenjka sanoi tämän kaiken henkeään vetämättä, kiihdyksissä. Maksimov hätääntyi heti, hymyili ja painoi silmänsä alas.

— Minulle aivan odottamattomasta asiasta! Ajattelehan, hän on alkanut olla mustasukkainen »entiselle»: »Miksi, mukamas, sinä ylläpidät häntä? Sinä olet siis alkanut ylläpitää häntä?» On kaiken aikaa mustasukkainen, aina vain mustasukkainen puolestani! Hän on sekä nukkuessaan että syödessään mustasukkainen. Kerran viime viikolla oli jo mustasukkainen Kuzjmallekin.

— Siinäpä se onkin. Aivan alusta asti ihan tähän päivään saakka hän on tietänyt, mutta tänään yhtäkkiä nousi ja alkoi torua. Ihan hävettää sanoakin, mitä hän puhui. Senkin hölmö! Rakitka tuli hänen luokseen, kun minä lähdin pois. Kenties Rakitka häntä yllyttää, vai mitä? Mitä luulet? — lisäsi hän hajamielisesti.

— Hän rakastaa sinua, siinäpä se juuri onkin, rakastaa suuresti. Mutta nyt hän on samalla kiihdyksissä.

— Kuinka ei olisi kiihdyksissä, huomenna tuomitaan. Minä menin sanoakseni hänelle sanani huomisen johdosta, sillä minun on, Aljoša, kauheata ajatellakin, mitä huomenna tulee! Sinä sanot, että hän on kiihdyksissä, mutta miten kiihdyksissä olenkaan minä. Ja hän alkaa puhua puolalaisesta! Senkin hölmö! Pian aikaan hän tulee vielä mustasukkaiseksi Maksimuškalle.

— Minun vaimoni on myös hyvin mustasukkainen minun tähteni, — pisti sanasensa väliin Maksimov.

— No, sinun tähtesi, — alkoi Grušenjka tahtomattaan nauraa, — kenelle voisi olla sinun takiasi mustasukkainen?

— Ah, ole vaiti, Maksimuška, ei minua nyt naurata, ihan vihaksi pistää. Älä vilkuile piirakkoihin, minä en anna niitä, ne ovat sinulle epäterveelliset, enkä anna myöskään palsamia. Tuonkin kanssa tässä pitää rehkiä; aivan kuin minulla täällä olisi jonkinmoinen vaivaistalo, totta tosiaan, — alkoi hän nauraa.

— Minä en ole teidän hyvien töittenne arvoinen, minä olen mitätön, — lausui itkunsekaisella äänellä Maksimov. — Kohdistaisitte hyväntekeväisyytenne mieluummin niihin, jotka ovat tarpeellisempia kuin minä.

— Oh, jokainen on tarpeellinen, Maksimuška, ja mistä sen tietää, kuka on tarpeellisempi kuin toinen. Kunpa ei tuota puolalaista olisi ollutkaan. Aljoša, hänkin on tänään sairastunut. Olin hänenkin luonaan. Nyt lähetän hänelle aivan tahallani piirakoita, minä en lähettänyt, mutta Mitja syytti minua siitä, että muka lähetän, niinpä nyt uhallakin lähetän, ihan uhalla! Ah, tuossahan on Fenjakin ja tuo kirjeen! No, niin onkin, taas puolalaisilta, taas pyytävät rahaa!

Herra Mussjalovitš oli todellakin lähettänyt sangen pitkän ja tapansa mukaan kaunosanaisen kirjeen, jossa pyysi saada lainaksi kolme ruplaa. Kirjeeseen oli liitetty kuitti, jossa tunnustettiin rahamäärä saaduksi ja sitouduttiin maksamaan se takaisin kolmen kuukauden kuluessa; kuitin alle oli kirjoittanut nimensä myös herra Vrublevski. Tämmöisiä kirjeitä ja tämmöisiä kuitteja oli Grušenjka saanut »entiseltään» jo monta. Niitten tulo oli alkanut silloin, kun Grušenjka pari viikkoa sitten oli tullut terveeksi. Hän tiesi myös, että molemmat herrat olivat hänen sairautensakin aikana käyneet tiedustamassa hänen vointiaan. Ensimmäinen kirje, jonka Grušenjka sai, oli pitkä ja isokokoiselle kirjepaperille kirjoitettu, suurella perheen sinetillä suljettu ja hirveän hämärä ja korusanainen, niin että Grušenjka luki sen vain puoliväliin ja jätti siihen, koska ei ymmärtänyt siitä mitään. Eikä hänellä silloin ollut aikaa ajatella kirjeitä. Tätä ensimmäistä kirjettä seurasi seuraavana päivänä toinen, jossa herra Mussjalovitš pyysi häneltä lainaksi kaksituhatta ruplaa hyvin lyhyeksi ajaksi. Grušenjka jätti tämänkin kirjeen vastaamatta. Sen jälkeen seurasi kokonainen sarja kirjeitä, kirje päivässä, kaikki yhtä juhlallisia ja kaunopuheisia, mutta lainaksi pyydetty summa niissä yhä pieneni, aleni sataan ruplaan, kahteenkymmeneenviiteen, kymmeneen ruplaan, ja lopulta Grušenjka yhtäkkiä sai kirjeen, jossa molemmat herrat pyysivät häneltä ainoastaan yhden ruplan ja liittivät mukaan kuitin, jonka molemmat olivat allekirjoittaneet. Silloin oli Grušenjkaa yhtäkkiä alkanut säälittää, ja hän pistäytyi hämärissä itse herrain luona. Hän tapasi molemmat puolalaiset hirveässä köyhyydessä, melkein kurjuudessa, ilman ruokaa, ilman puita, ilman savukkeita, velassa emännälle. Mitjalta Mokrojessa voitetut kaksisataa ruplaa olivat nopeasti hävinneet jonnekin. Grušenjkaa hämmästytti kuitenkin, että molemmat herrat ottivat hänet vastaan ylpeän arvokkaasti ja niinkuin riippumattomat miehet, kaikkia muotoja noudattaen ja komein puhein. Grušenjka vain nauroi ja antoi »entiselleen» kymmenen ruplaa. Silloin hän nauraen kertoi tästä Mitjalle, eikä tämä ensinkään ollut mustasukkainen. Mutta tästä lähtien herrat takertuivat Grušenjkaan ja pommittivat häntä joka päivä kirjeillä, joissa pyysivät rahaa, ja tämä lähetti joka kerta pikkuisen, mutta nytpä tänään Mitja yhtäkkiä sai päähänsä tulla hirveän mustasukkaiseksi.

— Minä hölmö pistäydyin myös hänen luokseen, ainoastaan hetkiseksi, silloin kun menin Mitjan luo, sillä hänkin on sairastunut, minun entinen herrani, — alkoi taas Grušenjka hätäisesti ja kiirehtien, — nauran ja kerron tätä Mitjalle: ajattelehan, sanon, puolalaiseni sai päähänsä laulaa minulle kitaran säestyksellä entisiä lauluja, luulee minun heltyvän ja menevän hänelle vaimoksi. Mutta Mitjapa ponnahtaa heti pystyyn ja alkaa sadatella… Ei, nyt minä lähetän puolalaisherroille piirakoita! Fenja, tytönkö he ovat tänne lähettäneet? Tässä on, anna tytölle kolme ruplaa ja kääri heille paperiin kymmenkunta piirakkaa sekä käske viemään, mutta sinä, Aljoša, kerro välttämättömästi Mitjalle, että minä lähetin heille piirakoita.

— Äh, sinä luulet hänen siitä kärsivän; hänhän rupesi tahallaan mustasukkaiseksi, hänestä itsestään on kaikki samantekevää, — sanoi Grušenjka katkerasti.

— Sinä olet tyhmä, Aljošenjka, siinä se, sinä et ymmärrä tästä mitään kaikessa viisaudessasi, siinä se. Minua ei loukkaa se, että hän on mustasukkainen minun, tämmöisen takia, minua loukkaisi, jos hän ei ensinkään olisi mustasukkainen. Sellainen minä olen. Minä en loukkaannu mustasukkaisuudesta, minulla on itsellänikin julma sydän, minä itse olen mustasukkainen. Vain se minua loukkaa, että hän ei ensinkään rakasta minua ja oli nyt tahallaan mustasukkainen, siinä se. Olenko minä sokea, enkö minä näe? Hän alkaa minulle yhtäkkiä puhua tuosta Katjkasta: semmoinen ja semmoinen se on, tilasi minua varten tohtorin Moskovasta oikeuteen, tilasi sen pelastaakseen minut, tilasi niinikään kaikkein parhaimman, kaikkein oppineimman asianajajan. Hän siis rakastaa Katjkaa, kun kerran alkoi kehua häntä minulle päin silmiä, häpeämättömät silmät hänellä on! Hän on itse syyllinen minun edessäni, ja nytpä hän kävi minun kimppuuni saadakseen minut syylliseksi ennen itseään ja voidakseen mukamas syyttää minua yksistään: »Sinä olit ennen minua yksissä puolalaisen kanssa, siispä on minunkin lupa olla Katjkan kanssa.» Siinä se on! Tahtoo työntää kaiken syyn yksinomaan minun niskaani. Tahallaan hän kävi kimppuuni, tahallaan, sanon sen sinulle, mutta minä…

Grušenjka ei sanonut mitä hän tekee, peitti silmänsä liinaan ja alkoi hirveästi itkeä.

— No, rakastaa tai ei rakasta, saan sen kohta itse selville, — lausui Grušenjka uhkaava sävy äänessään ja otti silmiltään liinan. Hänen kasvonsa vääristyivät. Aljoša näki surukseen, miten Grušenjkan lempeät ja tyynen iloiset kasvot äkkiä muuttuivat ärtyisiksi ja ilkeiksi.

— Riittää näistä tyhmyyksistä puhuminen! — tokaisi Grušenjka äkkiä. — En minä ollenkaan sitä varten kutsunut sinua. Aljoša, ystäväni, mitä huomenna, mitä huomenna tulee? Se minua kiduttaa! Minua yksin se kiduttaa! Katson kaikkia, ei kukaan sitä ajattele, koko asia ei ensinkään liikuta ketään. Ajatteletko edes sinä sitä? Huomennahan tuomitaan! Kerro sinä minulle, kuinka häntä siellä tuomitaan? Palvelijahan, palvelija tappoi, palvelija, Herra Jumala! Tuomitaanko hänet todellakin palvelijan sijasta, ja eikö kukaan puolusta häntä? Eihän palvelijaa ole ollenkaan ahdisteltukaan, vai kuinka?

— Häntä on ankarasti kuulusteltu, — huomautti Aljoša miettivästi, — mutta kaikki tulivat siihen johtopäätökseen, ettei se ole hän. Nyt hän on hyvin sairas. Siitä saakka on ollut sairas, tuosta kaatuvataudin kohtauksesta. Hän on todella sairas, — lisäsi Aljoša.

— Jumalani, menisit itse tuon asianajajan luo ja kertoisit hänelle asian kahden kesken. Hänethän on kuulemma tilattu tänne Pietarista kolmentuhannen ruplan maksusta.

— Me panimme kolmeen henkeen kolmetuhatta, minä, veli Ivan ja Katerina Ivanovna, mutta tohtorin tilasi Moskovasta maksamalla kaksituhatta Katerina Ivanovna yksin. Asianajaja Fetjukovitš olisi ottanut enemmän, mutta asia tuli kuuluisaksi ympäri Venäjän, kaikissa sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa siitä puhutaan, ja niinpä Fetjukovitš suostui tulemaan etupäässä kunnian vuoksi, sillä ylen kuuluksi on juttu tullut. Minä tapasin hänet eilen.

— Hän kuunteli eikä sanonut mitään. Sanoi, että hänelle on jo muodostunut varma mielipide. Mutta lupasi ottaa harkitakseen sanojani.

— Kuinka niin harkitakseen? Ah, ne ovat roistoja! He syöksevät hänet turmioon! No, mutta tohtorin, miksi tuo on tilannut tohtorin?

— Asiantuntijaksi. Tahtovat osoittaa, että veljeni on mielenvikainen ja on tappanut sekapäisenä ollessaan, itse tietämättään, — hymähti Aljoša hiljaa, — mutta veljeni ei suostu tähän.

— Ah, sehän on totta, jos hän olisi tappanut! — huudahti Grušenjka. — Sekapäinen hän oli silloin, aivan sekapäinen, ja siihen olen minä, minä halpamainen ihminen, syypää! Mutta eihän hän ole tappanut, ei ole tappanut! Ja kaikki syyttävät vain häntä, että hän on tappanut, koko kaupunki. Fenjakin, hänkin todisti sillä tavoin, että näyttää kuin Mitja olisi tappanut. Entä puodissa, ja entä tuo virkamies, ja entä mitä ovat aikaisemmin kuulleet ravintolassa! Kaikki, kaikki ovat häntä vastaan, sellaista on kaikkien puheen palpatus.

— Niin, todistusten lukumäärä on kauheasti lisääntynyt, — huomautti
Aljoša jurosti.

— Entä Grigori, Grigori Vasiljitš, hänhän pitää jyrkästi kiinni siitä, että ovi oli auki, vatkuttaa yhä omaansa, että on nähnyt, häntä ei saa siitä käsityksestä luopumaan, olen juossut hänen luonaan, puhunut itse hänen kanssaan. Vielä haukkuukin!

— Niin, se on kenties kaikkein raskauttavin todistus veljeäni vastaan, — lausui Aljoša.

— Mitä taas siihen tulee, että Mitja on mielenvikainen, niin hän on nytkin juuri semmoinen, — alkoi Grušenjka yhtäkkiä puhua huolestuneen ja salaperäisen näköisenä. — Tiedätkö, Aljošenjka, jo kauan olen aikonut sanoa tästä sinulle: käyn joka päivä hänen luonaan ja olen suorastaan ihmeissäni. Sano sinä minulle mitä arvelet: mistä hän on nyt alkanut aina puhua? Hän alkaa puhua ja puhuu puhumistaan, — mutta minä en voi ymmärtää mitään, luulen hänen puhuvan jotakin viisasta, no, minähän olen tyhmä, en minä kykene käsittämään, ajattelen; mutta hän on alkanut äkkiä puhua minulle lapsukaisesta, jostakin pikku lapsesta näet, »miksi lapsukainen on kurja? Lapsukaisen takia minä nyt lähden Siperiaan, minä en ole tappanut, mutta minun on mentävä Siperiaan!» Mitä tämä on, mikä lapsukainen se on, — minä en ymmärtänyt hitustakaan. Rupesin vain itkemään hänen puhuessaan, sillä hän puhui siitä hyvin kauniisti, itkee puhuessaan, minäkin aloin itkeä, hän suuteli minua äkkiä ja siunasi kädellään. Mitä tämä on, Aljoša, kerro sinä minulle, mikä on tuo »lapsukainen».

— Jostakin syystä on Rakitin ruvennut käymään hänen luonaan, — hymyili Aljoša, — muuten… tämä ei ole Rakitinilta saatua. En ollut eilen hänen luonaan, tänään menen.

— Ei, ei se ole Rakitka, se on hänen veljensä Ivan Fjodorovitš, joka painaa hänen mieltään, hän käy hänen luonaan, siinä se on… — lausui Grušenjka ja nolostui äkkiä. Aljoša kiinnitti aivan kuin hämmästyen katseensa häneen.

— Ettäkö käy luona? Käykö hän siis Mitjan luona? Mitja itse sanoi minulle, että Ivan ei ole käynyt kertaakaan.

— No… no niin, tämmöinen minä olen! En osannut pitää suutani kiinni! — huudahti Grušenjka pahoilla mielin ja sävähti aivan punaiseksi. — Maltahan, Aljoša, ole vaiti, olkoon niin, kun kerran en osannut pitää suutani kiinni, niin sanon koko totuuden: hän on ollut hänen luonaan kaksi kertaa, ensikerran aivan heti tänne tultuaan — silloinhan hän heti riensi tänne Moskovasta, minä en ollut ennättänyt käydä makuulle, ja toisen kerran hän tuli viikko sitten. Hän käski Mitjan olemaan puhumatta tästä sinulle, olemaan aivan hiiskumatta, ja kielsi puhumasta muillekin, kävi täällä salaa.

Aljoša istui syvissä mietteissä ja harkitsi jotakin. Tieto on nähtävästi häntä hämmästyttänyt.

— Veli Ivan ei puhu kanssani Mitjan asiasta, — lausui hän hitaasti, — ja yleensäkin hän on näinä kahtena kuukautena puhunut hyvin vähän kanssani, ja kun minä menin hänen luokseen, niin hän aina oli tyytymätön tulooni, niin että kolmeen viikkoon en ole käynytkään hänen luonaan. Hm… Jos hän oli viikko sitten, niin… tämän viikon aikana on Mitjassa todellakin tapahtunut jokin muutos…

— Muutos, muutos! — tarttui Grušenjka kiireesti puheeseen. — Heillä on salaisuus, heillä on ollut salaisuus! Mitja itse sanoi minulle, että on salaisuus, ja, tiedätkö, sellainen salaisuus, että Mitja ei ollenkaan voi rauhoittua. Hänhän oli aikaisemmin iloinen, ja iloinenhan hän on nytkin, mutta, tiedätkö, kun hän alkaa tällä tavoin pudistella päätään ja astella huoneessa ja nyhtää oikealla sormellaan ohimohiuksiaan, silloin tiedän, että hänellä on jokin levottomuus sielussa… kyllä minä tiedän!… Muuten hän oli iloinen, tänäänkin oli iloinen!

— Hän oli kyllä kiihdyksissä, mutta iloinen. Hän on aina kiihdyksissäkin, mutta vain hetkisen, ja sitten hän on taas iloinen, mutta jonkin ajan kuluttua hän yhtäkkiä taas kiihtyy. Ja tiedätkö, Aljoša, olen kaiken aikaa häntä ihmetellyt: tulossa on niin kauheata, mutta hän nauraa hohottaa toisinaan niin jonninjoutaville asioille, kuin itse olisi lapsi.

— Ja onko totta, että hän kielsi puhumasta minulle Ivanista? Ihanko hän sanoi: älä puhu?

— Aivan niin hän sanoi: älä puhu. Sinua hän etupäässä pelkääkin, Mitja nimittäin. Sillä tässä on salaisuus, hän itse sanoi, että on salaisuus… Aljoša, ystäväni, käy ja ota selville: mikä ihmeen salaisuus heillä on, ja tule sitten sanomaan minulle, — heittäytyi Grušenjka äkkiä pyytelemään, — päätä sinä minun onnettoman asia, jotta tietäisin kirotun kohtaloni! Tämän vuoksi olen sinut kutsunutkin.

— Luuletko, että se on jotakin sinua koskevaa? Silloinhan hän ei olisi sinun kuultesi puhunut salaisuudesta.

— En tiedä. Kenties hän tahtookin juuri minulle sanoa, mutta ei uskalla. Varoittaa edeltäpäin. Salaisuus, mukamas, on olemassa, mutta mikä salaisuus, — sitä hän ei sanonut.

— Mitäkö luulen? Loppuni on käsissä, sitä minä luulen. Lopun he ovat kaikki kolme minulle valmistaneet, sillä tässä on mukana Katjka. Kaikki se on Katjkan työtä, hänestä se lähtee. »Hän on sellainen ja sellainen», siis minä en ole sellainen. Mitja puhuu näin ennakolta, varoittaa minua etukäteen. Hän on päättänyt hylätä minut, siinä on koko salaisuus! Kolmen kesken he ovat tämän suunnitelleet — Mitjka, Katjka, ja Ivan Fjodorovitš. Aljoša, olen kauan sitten tahtonut kysyä sinulta: viikko takaperin hän yhtäkkiä ilmaisee minulle, että Ivan on rakastunut Katjkaan, koska käy usein tämän luona. Puhuiko hän minulle totta vai eikö? Sano omantunnon mukaisesti, surmaa minut.

— Minä en valehtele sinulle. Ivan ei ole rakastunut Katerina
Ivanovnaan, niin minä luulen.

— No, niin minäkin silloin heti ajattelin! Hän valehtelee minulle, häpeämätön, siinä se! Ja nyt hän on tullut mustasukkaiseksi tähteni voidakseen sitten syyttää minua. Hänhän on hölmö, eihän hän osaa peittää jälkiään, hänhän on niin avomielinen… Mutta kylläpä minä hänelle näytän, kyllä minä hänelle! »Sinä uskot», sanoo, »minun tappaneen» — tätä hän sanoo minulle, minulle, minua hän siitä soimasi! Jumala hänen kanssaan! No, maltahan, laitanpa niin, että tuolle Katjkalle käy huonosti oikeudessa! Minä sanon siellä erään sellaisen pikku sanasen… Minä sanon siellä kaikki!

— Sen minä voin sinulle varmasti ilmoittaa, Grušenjka, — sanoi Aljoša nousten paikaltaan, — että ensiksikin hän rakastaa sinua, rakastaa enemmän kuin ketään muuta maailmassa, ja ainoastaan sinua, usko tämä. Minä tiedän. Kyllä minä tiedän. Toiseksi sanon sinulle sen, että minä en tahdo udella häneltä salaisuutta, ja jos hän sen minulle tänään sanoo, niin sanon hänelle suoraan, että olen luvannut sanoa sen sinulle. Siinä tapauksessa tulen luoksesi jo tänään ja sanon. Mutta… minusta tuntuu… Katerina Ivanovnalla ei tässä ole vähintäkään osaa, vaan tuo salaisuus on jotakin muuta. Se on aivan varmaan niin. Ei ensinkään näytäkään siltä, että se koskisi Katerina Ivanovnaa, niin minusta tuntuu. Mutta nyt hyvästi!

Aljoša puristi Grušenjkan kättä. Grušenjka itki yhä vielä. Aljoša näki, että hän ei kovinkaan paljon ollut uskonut hänen lohdutuksiaan, mutta jo sekin oli hyvä, että suru edes oli purkautunut, saanut ilmaisunsa. Sääli oli Aljošan jättää hänet sellaiseen tilaan, mutta hänellä oli kiire. Hänellä oli vielä paljon tehtävää.

Ensimmäinen näistä asioista oli rouva Hohlakovin taloon, ja hän kiiruhti sinne saadakseen siellä toimitetuksi asiansa mahdollisimman pian ja ennättääkseen ajoissa Mitjan luo. Rouva Hohlakov oli jo kolme viikkoa sairastellut: jostakin syystä oli hänen jalkansa turvonnut, ja vaikka hän ei maannut vuoteessa, niin hän kuitenkin päivällä loikoili budoaarinsa leposohvalla viehättävässä, mutta säädyllisessä yöpuvussa. Aljoša huomautti kerran itsekseen viattomasti naurahtaen, että rouva Hohlakov oli sairaudestaan huolimatta alkanut miltei koreilla: hänelle oli ilmestynyt uusia pääkoristeita, nauhoja, avokaulaisia paitoja, ja Aljoša oivalsi, miksi asiat olivat niin, vaikka hän karkoittikin nuo ajatukset tyhjänpäiväisinä mielestään. Viimeisten kahden kuukauden aikana oli rouva Hohlakovin luona alkanut käydä muiden vieraiden mukana nuori mies Perhotin. Aljoša ei ollut käynyt talossa neljään päivään, ja sisälle tultuaan hän koetti kiiruhtaa suoraan Lisen luo, sillä tällä oli hänelle asiaa, koska Lise oli jo eilen lähettänyt hänen luokseen tytön tuomaan vakavan pyynnön, että hän saapuisi heti »erään hyvin tärkeän asian vuoksi», mikä oli erinäisistä syistä herättänyt mielenkiintoa Aljošassa. Mutta sillä välin kuin tyttö oli ilmoittamassa Liselle hänen tulostaan, oli rouva Hohlakov jo ennättänyt joltakulta kuulla hänen tulleen sekä heti lähettänyt pyytämään häntä luokseen »vain hetkiseksi». Aljoša arveli, että oli paras täyttää ensin äidin pyyntö, sillä muuten tämä lähettäisi vähän väliä sanan Liselle hänen istuessaan tämän luona. Rouva Hohlakov loikoi sohvalla erikoisen komeassa juhla-asussa ja oli ilmeisesti tavattoman hermostunut. Aljošan hän otti vastaan riemuhuudoin.

— Sataan, sataan, kokonaiseen sataan vuoteen en ole teitä nähnyt! Kokonaiseen viikkoon, hyväinen aika, ah, tehän muuten olittekin täällä neljä päivää sitten, keskiviikkona. Te olette menossa Lisen luo, minä olen varma siitä, että te tahdotte mennä suoraan hänen luokseen varpaisillanne, etten minä kuulisi. Rakas, rakas Aleksei Fjodorovitš, jospa tietäisitte, mitä huolta hän minulle tuottaa! Mutta siitä myöhemmin. Vaikka se onkin pääasia, niin siitä myöhemmin. Rakas Aleksei Fjodorovitš, minä uskon Liseni täydelleen teidän huostaanne. Luostarinvanhin Zosiman kuoleman jälkeen — anna, Herra, rauha hänen sielulleen! (hän teki ristinmerkin) — hänen jälkeensä minä katsoin teihin kuin ankarasääntöisimpään munkkiin, vaikka te olettekin suloinen uudessa puvussanne. Mistä te olette täältä löytänyt sellaisen räätälin? Mutta ei, ei, tämä ei ole pääasia, siitä myöhemmin. Suokaa anteeksi, että minä sanon teitä toisinaan Aljošaksi, minä olen vanha ämmä, minulle on kaikki luvallista, — hymyili hän keimailevasti, — mutta tästä myöskin myöhemmin. Pääasia on, kunhan vain en unohtaisi pääasiaa! — Olkaa hyvä ja huomauttakaa minulle itse, heti kun alan puhella liian paljon, niin sanokaa minulle: »Entä pääasia?» Ah, mistä minä tiedän, mikä nyt on pääasia. — Siitä saakka kuin Lise peruutti teille antamansa lupauksen, — lapsellisen lupauksensa, Aleksei Fjodorovitš, — mennä naimisiin kanssanne, te tietysti olette ymmärtänyt, että se kaikki oli vain kauan lepotuolissa istuneen sairaan tytön mielikuvituksen leikittelyä, — Jumalan kiitos, hän nyt jo kävelee. Tuo uusi tohtori, jonka Katja tilasi Moskovasta tuota onnetonta veljeänne varten, joka huomenna… No, mitäpä huomisesta! Minä kuolen, kun vain ajattelenkin huomista! Etupäässä uteliaisuudesta… Sanalla sanoen tuo tohtori oli eilen meillä ja näki Lisen… Minä maksoin hänelle viisikymmentä ruplaa käynnistä. Mutta ei se ole sitä, ei se taaskaan ole sitä. Näettekö, minä olen nyt aivan sekaantunut. Minulla on kiire. Miksi minulla on kiire? Minä en tiedä. Minä en yleensä nykyään ensinkään tiedä. Kaikki on minulla mennyt sekaisin yhdeksi sekamelskaksi. Minä pelkään, että te otatte ja syöksytte pois luotani ikävystyksestä, ja minä sain nähdä teidät vain vilahdukselta. Ah, hyvä Jumala! Miksi me istumme, ja ensiksi, — kahvia, Julia, Glafira, kahvia!

— Se on… se on tuon naisen luona! Ah, hän juuri on syössyt kaikki turmioon, mutta muuten minä en tiedä, sanotaan hänestä tulleen pyhän, joskin myöhään. Parempi olisi ollut aikaisemmin, kun se oli tarpeen, mitäs hyötyä siitä nyt on? Olkaa vaiti, olkaa vaiti, Aleksei Fjodorovitš, sillä minä tahdon sanoa niin paljon, että luultavasti en sanokaan mitään. Tämä kauhea oikeusjuttu… minä menen ehdottomasti, minä valmistaudun, minut viedään nojatuolissa, ja sitäpaitsi minä voin istua, kanssani on ihmisiä, ja tehän tiedätte, että minä olen todistajia. Miten minä puhun, miten minä puhun! Minä en tiedä mitä minä siellä puhun. Pitäähän tehdä vala, niinhän, niinhän?

— Minä voin istua: ah te sotkette minut! Tämä oikeusjuttu, tämä hurja teko, ja sitten kaikki menevät Siperiaan, toiset menevät naimisiin ja kaikki tämä käy nopeasti, nopeasti, ja kaikki muuttuu, ja viimein ei ole mitään, kaikki ovat vanhuksia ja haudan partaalla. Olkoon, minä olen väsynyt. Tuo Katja — cette charmante personne, hän on särkenyt kaikki toiveeni: nyt hän lähtee teidän toisen veljenne kanssa Siperiaan, mutta toinen veljenne lähtee hänen jäljestään ja rupeaa asumaan naapurikaupungissa, ja he kaikki kiusaavat toisiaan. Minulta se vie järjen, mutta pääasia on tuo julkisuuteen joutuminen: kaikissa Pietarin ja Moskovan sanomalehdissä on jo miljoona kertaa kirjoitettu. Ah, niin, ajatelkaahan, minustakin on kirjoitettu, että minä olin teidän veljenne »hyvä ystävä», minä en tahdo päästää suustani rumaa sanaa, ajatelkaahan vain, no, ajatelkaahan!

— Minä näytän heti. Eilen sain — eilen luinkin. Kas tässä, sanomalehdessä Kulkupuheita, pietarilaisessa. Nämä Kulkupuheet ovat alkaneet ilmestyä tänä vuonna, minä rakastan hirveästi kulkupuheita ja tilasin tämän, ja se kävikin omaan nilkkaan: semmoisia ne kulkupuheet olivatkin. Kas tässä, tässä paikassa, lukekaa.

Ja hän ojensi Aljošalle sanomalehtinumeron, joka oli ollut hänen tyynynsä alla.

Hän ei ollut vain hermostunut, vaan hän oli kuin murtunut, ja ehkäpä todellakin kaikki hänen päässään oli yhtenä sekamelskana. Sanomalehtiuutinen oli hyvin kuvaava, ja sen oli tietysti täytynyt synnyttää hänessä suurta närkästystä, mutta hän ei, kenties onnekseen, kyennyt tällä hetkellä keskittämään huomiotaan yhteen kohtaan ja saattoi sen vuoksi hetken kuluttua unohtaa sanomalehdenkin ja hypätä aivan toiseen asiaan. Sen taasen, että joka paikkaan Venäjällä jo oli levinnyt tieto hirveästä oikeusjutusta, oli Aljoša jo kauan tietänyt ja, Herra Jumala, miten hurjia kertomuksia ja kirjeenvaihtajain tiedoituksia hän olikaan ennättänyt lukea näiden kahden kuukauden aikana oikeitten tietojen ohella veljestään, Karamazoveista yleensä ja myös itsestään. Eräässä sanomalehdessä sanottiin niinkin, että hän oli peloissaan veljensä rikoksen jälkeen tehnyt ankaran munkkilupauksen ja sulkeutunut kammioonsa; toisessa lehdessä tämä tieto kumottiin ja kirjoitettiin, että hän päinvastoin yhdessä luostarinvanhimpansa Zosiman kanssa oli murtanut luostarin rahalaatikon ja »livistänyt luostarista.» Sanomalehdessä Kulkupuheita nyt olevan kirjoituksen otsikkona oli: »Skotoprigonjevskista (valitettavasti on kaupungillamme tämmöinen nimi, ja minä olen pitkän aikaa pitänyt sitä salassa), Karamazovin jutusta.» Se oli lyhyt, eikä rouva Hohlakovista mainittu siinä kerrassaan mitään ja yleensäkään ei nimiä mainittu. Kerrottiin vain, että rikoksentekijä, jota nyt ryhdytään niin suurta ääntä pitäen tuomitsemaan, on entinen armeijan upseeri, luonteenlaadultaan julkea, laiskuri ja maaorjuudella elävä tuhlari, ollut tavan takaa lemmenseikkailuissa ja erikoisesti tehnyt syvän vaikutuksen eräisiin »yksinäisyydessään ikävöiviin naishenkilöihin». Yksi tuollainen naishenkilö, »ikävöiviin leskirouviin» kuuluva, nuorekkaana esiintyvä, vaikka onkin jo täysikasvuisen tyttären äiti, oli siinä määrin ihastunut häneen, että oli vielä kaksi tuntia ennen rikoksen tekoa tarjonnut hänelle kolmetuhatta ruplaa, jos hän heti karkaisi hänen kanssaan kultakaivokseen. Mutta heittiöstä oli parempi tappaa isänsä ja ryöstää tältä juuri kolmetuhatta ruplaa, minkä hän luuli voivansa tehdä rankaisematta, kuin lähteä vaivalloiselle matkalle Siperiaan nelikymmenvuotiaan ikävöivän kaunottarensa kanssa. Tämä leikillinen kirjoitus päättyi, kuten pitääkin, tunnottoman isänmurhan siveelliseen paheksumiseen ja entisen maaorjuuden tuomitsemiseen. Luettuaan kirjoituksen mielenkiinnolla Aljoša taittoi lehden kokoon ja antoi sen takaisin rouva Hohlakoville.

— No, enkö se olekin minä? — alkoi rouva Hohlakov taas puhua lepertää. — Minähän se olen, minä vain tuntia aikaisemmin kehoitin häntä menemään kultakaivokseen, ja nyt tulee yhtäkkiä »neljänkymmenen vuoden ikäinen kaunotar!» Senkö tähden minä muka? Sen hän on sanonut tahallaan! Antakoon hänelle Ikuinen Tuomari anteeksi tuon nelikymmenvuotiaan kaunottaren, niinkuin minäkin sen anteeksi annan, mutta tämähän on… tämähän on tiedättekö kuka? Se on ystävänne Rakitin.

— Hän, hän se on, eikä vain mahdollisesti! Minähän ajoin hänet ulos…
Tunnettehan koko sen jutun?

— Minä tiedän, että te olette kehoittanut häntä olemaan vastedes käymättä teillä, mutta miksi — sitä minä… en ole ainakaan teiltä kuullut.

— Kyllä, hän moittii, mutta hänhän moittii kaikkia. Mutta miksi te hänet hylkäsitte — sitä en ole kuullut häneltäkään. Yleensäkin minä nykyisin tapaan häntä hyvin harvoin. Me emme ole ystäviä.

— No, minäpä ilmaisen sen teille ja, ei auta, minä kadun, sillä tässä on eräs piirre, johon minä kenties itse olen syypää. Vain pienen pieni piirre, aivan pikkuinen, niin että sitä kukaties ei ensinkään olekaan. Katsokaahan, ystäväni (rouva Hohlakov tuli äkkiä leikkisän näköiseksi, ja hänen huulillaan väikkyi herttainen, vaikkakin salaperäinen hymy), katsokaahan, minä epäilen… suokaa minulle anteeksi, Aljoša, minä puhun teille kuin äiti… oi, ei, ei, päinvastoin, puhun teille nyt kuin omalle isälleni… sillä äiti ei tässä ole ensinkään asianmukaista… No, sama se, puhun niinkuin tekisin tunnustuksen luostarinvanhin Zosimalle, ja tämä on kaikkein oikeimmin sanottu, tämä on hyvin asian laadun mukaista: minä sanoinkin teitä äsken munkiksi, — no niin, tuo nuori miesparka, ystävänne Rakitin (oi, hyvä Jumala, minä suorastaan en voi olla vihainen hänelle! Minä suutun ja olen äkäinen, mutta en kovin paljon), sanalla sanoen tämä kevytmielinen nuori mies näyttää saavan äkkiä päähänsä, ajatelkaahan, rakastua minuun. Minä huomasin sen vasta myöhemmin, myöhemmin yhtäkkiä, mutta alussa, noin kuukausi sitten, hän alkoi käydä luonani useammin, melkein joka päivä, vaikka olimme tuttuja jo sitä ennen. Minä en tiedä mitään… mutta yhtäkkiä asia ikäänkuin valkeni minulle ja minä olen jo kaksi kuukautta sitten alkanut vastaanottaa tuota vaatimatonta, herttaista ja kunnollista nuorta miestä, Pjotr Iljitš Perhotinia, joka on virassa täällä. Olette monta kertaa itse tavannut hänet. Ja eikö totta, hän on kelpo mies, hyvin vakava. Hän käy joka kolmas päivä (vaikka saisi kernaasti käydä joka päivä), ja hän on aina niin hyvin puettu, ja yleensä minä pidän nuorisosta, Aljoša, lahjakkaasta, vaatimattomasta, semmoisesta kuin te, mutta hänellä on melkein valtiomiehen äly, hän puhelee niin miellyttävästi, ja minä pyydän ehdottomasti, ehdottomasti esimiehiä suosimaan häntä. Hän on tuleva diplomaatti. Hän miltei pelasti minut kuolemasta tuona kauheana päivänä tulemalla luokseni yöllä. No, mutta teidän ystävänne Rakitin tuli aina semmoisissa saappaissa ja ojentaa ne matolle… sanalla sanoen hän alkoi minulle jotakin vihjaillakin, ja kerran hän pois lähtiessään yhtäkkiä puristi kauhean kovasti kättäni. Heti kun hän oli puristanut kättäni, tuli jalkani äkkiä kipeäksi. Hän oli ennenkin kohdannut luonani Pjotr Iljitšin ja, uskotteko, pistelee aina häntä, aina pistelee, suorastaan murisee hänelle jostakin. Minä vain katson heitä kumpaakin, kun he joutuvat yhteen, ja nauran sydämessäni. Istun kerran yksinäni, taikka ei, minä lojuin jo silloin, loikoilen kerran yksinäni, Mihail Ivanovitš saapuu ja, ajatelkaahan, tuo minulle runojaan, aivan pieniä, minun kipeän jalkani johdosta, hän näet kuvaili runossa kipeätä jalkaani. Odottakaahan, kuinka se olikaan:

tai jotakin sen tapaista, — minä en voi mitenkään muistaa runoja, — se on minulla täällä, — no, minä näytän teille sen sitten, ihan oivallisia säkeitä, ihastuttavia ja, tiedättekö, siinä ei ole ainoastaan pikku jalasta, vaan myös opettavaista, ihastuttava aate, mutta minä olen sen unohtanut, sanalla sanoen suorastaan albumiin kelpaava. No, minä tietysti kiitin, ja hän näytti olevan hyvillään. En ennättänyt vielä kiittää, kun äkkiä sisälle astuu Pjotr Iljitš, ja Mihail Ivanovitš tuli yhtäkkiä synkäksi kuin yö. Huomaan Pjotr Iljitšin häirinneen häntä jollakin tavoin, sillä Mihail Ivanovitš oli ehdottomasti aikonut sanoa minulle jotakin heti runonsa jälkeen, minä aavistin sen jo, mutta samassa tuli Pjotr Iljitš. Minä näytän Pjotr Iljitšille runon, mutta en sano, kuka on tekijä. Mutta minä olen varma, minä olen varma siitä, että hän arvasi heti, vaikka ei ole vieläkään tunnustanut ja sanoo, ettei arvannut; mutta sen hän sanoo tahallaan. Pjotr Iljitš purskahti heti nauramaan ja alkoi arvostella; »ihan mitätön runo», sanoo, »jonkun seminaarilaisen sepittämä» — ja, tiedättekö, niin kiihkeästi, niin kiihkeästi! Silloin teidän ystävänne, sen sijaan että olisi ruvennut nauramaan, yhtäkkiä vallan raivostui… Herra Jumala, minä luulin heidän rupeavan tappelemaan: »Sen», sanoo, »olen minä kirjoittanut. Minä», sanoo, »kirjoitin piloillani, sillä runojen kirjoittaminen on minun mielestäni alhaista… Mutta minun runoni on hyvä. Teidän Puškinillenne aiotaan pystyttää muistopatsas naisten pikku jalkojen tähden, mutta minulla on suunta, ja te itse», sanoo, »olette maaorjuuden kannattaja; teillä», sanoo, »ei ole mitään humaanisuutta, te ette tunne mitään nykyisiä valistuneita tunteita, teitä ei ole kehitys hipaissut, te», sanoo, »olette virkamies ja otatte lahjuksia!» Silloin minä aloin huutaa ja rukoilla häntä. Mutta Pjotr Iljitš, tiedättekö, ei ole ensinkään arka, ja äkkiä hän alkoi esiintyä sangen hienosti: katsoo häneen pilkallisesti, kuuntelee ja pyytelee anteeksi: »Minä», sanoo, »en tietänyt. Jos olisin tietänyt, niin minä en olisi sanonut, minä», sanoo, »olisin kehunut… Runoilijat», sanoo, »ovat kaikki niin ärtyisiä»… Sanalla sanoen semmoista ivaa mitä kohteliaimmassa muodossa. Hän selitti myöhemmin minulle itse, että se kaikki oli ivaa, mutta minä luulin hänen puhuvan tosissaan. Loikoilen kerran niinkuin nyt teidän edessänne ja ajattelen: onko vai eikö ole oikein tehty, jos minä yhtäkkiä ajan Mihail Ivanovitšin pois siitä syystä, että hän huutaa sopimattomasti minun talossani vieraalleni? Ja uskotteko: makaan, suljin silmäni ja ajattelen: onko se sopivaa vai eikö ole, enkä saa ratkaistuksi, olen hyvin kiusaantunut, ja sydän tykyttää: huudahdanko vai enkö huudahda? Toinen ääni sanoo: huuda, mutta toinen ääni sanoo: ei, älä huuda! Tuskin oli tuo toinen ääni puhunut, niin minä äkkiä huusin ja pyörryin. No, siitä nousi tietysti meteli. Minä nousen äkkiä ja sanon Mihail Ivanovitšille: minun on katkeraa ilmoittaa se teille, mutta minä en halua enää vastaanottaa teitä talossani. Niin ajoin hänet tiehensä. Ah, Aleksei Fjodorovitš! Minä tiedän itse, että tein pahasti, minä valehtelin koko ajan, minä en ollut ensinkään vihainen hänelle, mutta pääasia on, että minusta yhtäkkiä tuntui, että siitä tulee niin kaunis kohtaus… Mutta uskotteko, tuo kohtaus oli kuitenkin luonnollinen, sillä minä ihan rupesin itkemään ja itkin sitten muutamia päiviä, mutta sitten iltapäivällä yhtäkkiä unohdin kaiken. Hän ei nyt ole käynyt täällä kahteen viikkoon, ja minä ajattelen: eikö hän todellakaan tule ensinkään? Se oli eilen, ja sitten yhtäkkiä tuli illalla nuo Kulkupuheet. Minä luin ja voihkaisin, no, kuka sen on kirjoittanut, jos ei hän, hän tuli silloin kotiinsa, istuutui — ja kirjoitti; lähetti — ja he painattivat. Siitähän on kaksi viikkoa. Mutta, Aljoša, se on kauheata, mitä minä puhelen, enkä ollenkaan puhu siitä, mitä pitäisi! Ah, puhe putoilee itsestään!

— Minun on tänään hirveän tarpeellista ennättää ajoissa veljeni luo, — alkoi Aljoša puhua mutisten.

— Aivan niin, aivan niin! Te ette muistuttanut siitä minulle! Kuulkaa, mitä on affekti?

— Oikeudellinen affekti. Sellainen affekti, jonka takia annetaan kaikki anteeksi. Olittepa tehnyt mitä tahansa — niin heti saatte anteeksi.

— Tästä syystä: tuo Katja… Ah, hän on herttainen, herttainen olento, mutta minä en mitenkään tiedä, keneen hän on rakastunut. Äsken hän oli luonani, enkä minä saanut mitenkään urkituksi. Varsinkaan kun hän itse alkaa nyt kohdella minua niin pintapuolisesti, sanalla sanoen, kysyy aina vain minun terveydestäni eikä puhu mitään muuta, ja äänen sävykin on sellainen, mutta minä sanoin itsekseni: vähät siitä, Jumala kanssanne… Ah, niin, no, tuo affekti: se tohtori saapui. Tiedättekö, että tohtori on saapunut? No, kuinka ette tietäisi, joka tuntee mielenvikaiset, tehän hänet tilasittekin, taikka ette te, vaan Katja. Aina vain Katja! No, nähkääs: on mies, joka ei ensinkään ole mielenvikainen, mutta äkkiä hän saa affektin. Hän kyllä on täydessä tajussaan ja tietää mitä tekee, mutta hänellä on samalla affekti. No niin, Dimitri Fjodorovitšilla luultavasti myös on affekti. Kun uusi käsittely oikeudessa alkoi, niin heti saatiinkin selville affekti. Se on uuden oikeuskäsittelyn hyvätyö. Tuo tohtori oli ja kyselee minulta siitä illasta, no niin, kultakaivoksesta: millainen hän muka silloin oli? Kuinka hän ei olisi ollut affektin vallassa: tuli ja huutaa: rahaa, rahaa, kolmetuhatta, antakaa kolmetuhatta, ja sitten meni ja yhtäkkiä tappoi. Minä en tahdo, sanoo, en tahdo tappaa, ja yhtäkkiä tappoi. Senpä vuoksi juuri hän saakin anteeksi, että hän pani vastaan, mutta tappoi.

— Eihän hän ole tappanut, — keskeytti Aljoša hieman jyrkästi. Levottomuus ja kärsimättömyys alkoivat yhä enemmän saada hänet valtaansa.

— Hän, hän, Grigori se on. Kun Dmitri… Fjodorovitš iski häntä, niin hän makasi, mutta nousi sitten, näkee oven avoimena, meni ja tappoi Fjodor Pavlovitšin.

— Hän sai affektin. Kun Dmitri Fjodorovitš iski häntä päähän, niin hän tointui ja sai affektin, meni ja tappoi. Että hän itse sanoo, ettei hän tappanut, niin sitä hän kenties ei muistakaan. Mutta näettekö; on parempi, paljon parempi, jos Dmitri Fjodorovitš tappoi. Ja niinhän se olikin, vaikka minä sanon, että Grigori, mutta se on varmasti Dmitri Fjodorovitš, ja se on paljon, paljon parempi! Ah, ei sen vuoksi parempi, että poika tappoi isänsä, sitä minä en kiitä, lasten on päinvastoin kunnioitettava vanhempiaan, mutta kuitenkin on parempi, että se on hän, koska teillä silloin ei ole mitään syytä itkeä, sillä hän tappoi itse tietämättään eli paremmin sanoen tietäen kaiken, mutta tietämättä, mikä hänelle oli tullut. Ei, antakoot he hänelle anteeksi; se on niin humaania, ja jotta nähtäisiin uuden oikeusjärjestyksen hyvä vaikutus, mutta minä en tietänytkään, mutta sanotaan, että siitä on jo kauan, ja kun minä eilen sain tietää, niin se hämmästytti minua niin, että mieleni teki heti lähettää hakemaan teitä; ja sitten, jos hänelle annetaan anteeksi, niin suoraan oikeudesta minun luokseni päivälliselle, minä kutsun tuttuja, ja me juomme uuden oikeusjärjestyksen maljan. Minä en luule, että hän on vaarallinen, sitäpaitsi minä kutsun hyvin paljon vieraita, niin että hänet aina voi toimittaa ulos, jos hän tekee jotakin, ja sitten hän voi olla jossakin toisessa kaupungissa rauhantuomarina tai jonakin, sillä ne, jotka itse ovat kokeneet onnettomuuden, tuomitsevat kaikkein parhaiten. Mutta pääasia on, että kukapa nyt ei olisi affektin vallassa, te, minä, kaikki ovat affektissa, ja miten paljon onkaan esimerkkejä; mies istuu, laulaa romanssia, yhtäkkiä jokin ei häntä miellytä, otti pistolin ja tappoi kenet sattui, ja sitten kaikki antavat hänelle anteeksi. Minä olen sen äskettäin lukenut, ja kaikki tohtorit vakuuttivat todeksi. Tohtorit nykysin vakuuttavat, kaikkea vakuuttavat. Hyväinen aika, minun Liseni on affektin vallassa, eilen viimeksi itkin hänen tähtensä, toissa päivänä itkin ja tänään hoksasin, että hän yksinkertaisesti on saanut affektin. Oh, Lise tuottaa minulle hirveästi harmia! Minä luulen, että hän on kokonaan kadottanut järkensä. Miksi hän kutsui teitä? Kutsuiko hän teitä, vai tulitteko te itse hänen luokseen?

— Niin, hän kutsui ja minä lähden heti hänen luokseen, — sanoi Aljoša nousten päättävästi seisomaan.

— Ah, rakas, rakas Aleksei Fjodorovitš, tämäpä ehkä onkin pääasia, — huudahti rouva Hohlakov ja alkoi yhtäkkiä itkeä. — Jumala näkee, että minä uskon vilpittömästi teidän huostaanne Lisen, eikä se tee mitään, että hän kutsui teidät salassa äidiltään. Mutta Ivan Fjodorovitšille, teidän veljellenne, minä en voi yhtä helposti uskoa tytärtäni, suokaa se minulle anteeksi, vaikka minä edelleenkin pidän häntä mitä ritarillisimpana nuorena miehenä. Ja ajatelkaahan, hän oli Lisen luona enkä minä tietänyt siitä mitään.

— Kuinka? Mitä? Milloin? — kysyi Aljoša hyvin ihmeissään. Hän ei enää istuutunut, vaan kuunteli seisoaltaan.

— Minä kerron teille, tätä varten juuri minä kenties kutsuinkin teidät, sillä en todellakaan tiedä, miksi teitä kutsuin. Asia on näin: Ivan Fjodorovitš on ollut luonani kaikkiaan kaksi kertaa Moskovasta palattuaan, ensimmäisellä kerralla tuli tuttuna vieraskäynnille ja toisen kerran aivan äskettäin, Katja istui luonani, Ivan Fjodorovitš tuli tänne kuultuaan hänen olevan luonani. Minä en tietysti ole vaatinut häntä useasti käymään, kun tiedän, miten paljon hänellä nyt muutenkin on puuhaa, vous comprenez, cette affaire et la mort terrible de votre papa, mutta yhtäkkiä säänkin tietää, että hän on käynyt taas, ei kuitenkaan minun, vaan Lisen luona, tämä on jo kuudes päivä siitä, tuli, istui viisi minuuttia ja meni pois. Minä sain tästä tietää vasta kolme päivää myöhemmin Glafiralta, niin että se oli minulle yllättävän hämmästyttävää. Kutsun heti luokseni Lisen, mutta tämä nauraa: hän, mukamas, ajatteli, että te nukutte, ja pistäytyi minun luokseni kysymään, kuinka voitte. Tietysti se olikin niin. Mutta Lise, Lise, oi hyvä Jumala, kuinka hän tuottaa minulle harmia! Ajatelkaahan, eräänä yönä äkkiä — siitä on neljä päivää, se oli heti sen jälkeen kuin te viimeisen kerran olitte täällä ja menitte pois — äkkiä hän yöllä saa kohtauksen, huutoa, kirkumista, hysteriaa! Miksi minulla ei koskaan ole hysteriaa? Sitten seuraavana päivänä taas kohtaus, ja samoin sitäkin seuraavana, ja eilen sitten tuo affekti. Hän huutaa minulle yhtäkkiä: »Minä vihaan Ivan Fjodorovitšia minä vaadin, ettette ota häntä vastaan ja että kiellätte häntä käymästä meillä!» Minä tyrmistyin noin odottamattomasta puheesta ja vastaan hänelle: »Mistä syystä minä kieltäisin niin kunnollista nuorta miestä tulemasta, lisäksi miestä, jolla on sellaiset tiedot ja sellainen onnettomuus osanaan», sillä kuitenkinhan kaikki nämä jutut — nehän ovat onnettomuus eikä onni, eikö totta? Hän alkoi äkkiä nauraa sanoilleni ja, tiedättekö, niin loukkaavasti. No, minä olen iloissani, ajattelen, että olen saanut hänet nauramaan ja että kohtaukset nyt ovat ohi, varsinkin kun minä itsekin olin aikonut kieltää Ivan Fjodorovitšia tekemästä omituisia vieraskäyntejä ilman minun suostumustani sekä vaatia häneltä selitystä. Mutta äkkiä tänä aamuna Lise heräsi ja suuttui Juliaan ja, ajatelkaahan, löi tätä kädellään kasvoihin. Mutta tämähän on pöyristyttävää, minä teitittelen palvelustyttöjäni. Ja yhtäkkiä tunnin kuluttua hän syleilee ja suutelee Julian jalkoja. Minulle taas hän lähetti sanan, ettei tule ollenkaan luokseni eikä tahdo käydä vastedeskään, ja kun minä itse kompuroin hänen luokseen, niin hän alkoi minua kiireesti suudella ja itki sekä työnsi suudellessaan minut pois huoneesta puhumatta sanaakaan, niin että minä en saanut tietää mitään. Nyt, rakas Aleksei Fjodorovitš, panen kaiken toivoni teihin, ja tietysti teidän käsissänne on koko elämäni kohtalo. Minä yksinkertaisesti pyydän teitä menemään Lisen luo, ottamaan häneltä selville kaikki, niinkuin vain te yksin osaatte tehdä, ja tulemaan sitten kertomaan minulle, minulle, äidille, sillä te ymmärrätte, että minä kuolen, suorastaan kuolen, jos tätä kaikkea jatkuu, tai karkaan kotoani. Minä en voi enempää, minulla on kärsivällisyyttä, mutta minä voin sen menettää ja silloin… silloin tapahtuu kauheita. Ah, hyvä Jumala, vihdoinkin, Pjotr Iljitš! — huudahti rouva Hohlakov alkaen yhtäkkiä loistaa, kun näki Pjotr Iljitš Perhotinin astuvan sisälle. — Olette myöhästynyt! No, mitä, istuutukaa, puhukaa, ratkaiskaa kohtaloni, no, mitäs tuo asianajaja? Mutta minne te menette, Aleksei Fjodorovitš?

— Ah, niin! Ettehän vain unohda, ettehän unohda mitä teiltä pyysin?
Siitä riippuu kohtalo, kohtalo!

— En tietenkään unohda, jos se vain käy päinsä… mutta olen kovin myöhästynyt, — mutisi Aljoša peräytyen kiireesti.

— Ei, aivan varmasti, varmasti käykää puheillani, eikä vain »jos se käy päinsä», muuten minä kuolen! — huusi rouva Hohlakov hänen jälkeensä, mutta Aljoša oli jo mennyt ulos huoneesta.

Astuessaan Lisen huoneeseen Aljoša tapasi hänet puolittain loikomassa entisessä lepotuolissaan, jossa häntä kuljetettiin silloin, kun hän ei vielä voinut kävellä. Hän ei liikahtanutkaan Aljošaa vastaan, mutta hänen tarkka, terävä katseensa suorastaan tunkeutui tulijaan. Silmät olivat hieman tulehtuneet, kasvot kalpean keltaiset. Aljoša hämmästyi, miten Lise oli kolmessa päivässä muuttunut, jopa laihtunutkin. Hän ei ojentanut Aljošalle kättään. Aljoša itse kosketti hänen hienoja, pitkiä sormiaan, jotka liikkumattomina lepäsivät hänen hameellaan, sitten hän istuutui ääneti vastapäätä tyttöä.

— Minä tiedän, että teillä on kiire vankilaan, — lausui Lise tylysti, — mutta teitä on kaksi tuntia viivyttänyt äitini ja kertonut teille minusta ja Juliasta.

— Minä kuuntelin salaa. Mitä te minuun tuijotatte? Kun tahdon salaa kuunnella, niin kuuntelen, siinä ei ole mitään pahaa. En pyydä anteeksi.

— Päinvastoin, minä olen hyvin iloinen. Äsken juuri ajattelin taas, kolmannenkymmenennen kerran: miten hyvä olikaan, että peruutin teille antamani lupauksen enkä rupea vaimoksenne. Te ette kelpaa aviomieheksi: minä menen kanssanne naimisiin ja annan yhtäkkiä teille kirjelipun vietäväksi sille, jota rupean teidän jälkeenne rakastamaan, ja te otatte ja viette sen ehdottomasti perille, vieläpä tuotte vastauksenkin. Te täytätte neljäkymmentä vuotta, ja yhä te samalla tavoin kuljettelette tuollaisia kirjelippujani.

— Teissä on jotakin ilkeätä ja samalla jotakin vilpitöntä, — hymyili hänelle Aljoša.

— Se vilpitön on sitä, että minä en häpeä teitä. Enkä ainoastaan ole häpeämättä, vaan en tahdokaan hävetä, juuri teidän edessänne, juuri teitä. Aljoša, minkä tähden minä en kunnioita teitä? Minä rakastan teitä suuresti, mutta minä en kunnioita teitä. Jos kunnioittaisin, niin en puhuisi, häpeäisin, eikö niin?

— Minä olen lähettänyt veljellenne Dmitri Fjodorovitšille vankilaan konvehteja. Aljoša, tiedättekö, kuinka miellyttävä te olette! Minä tulen teitä hirveästi rakastamaan sen vuoksi, että te niin nopeasti sallitte minun olla teitä rakastamatta.

— Mieleni teki ilmaista teille eräs toivomukseni. Minä tahdon, että minua joku kiduttaisi, menisi naimisiin kanssani ja sitten kiduttaisi, pettäisi, lähtisi ja matkustaisi pois. Minä en tahdo olla onnellinen!

— Ah, minä en tahdo epäjärjestystä. Mieleni yhä tekee sytyttää talo tuleen. Minä kuvittelen, kuinka minä menen ja sytytän salaa, sen pitää välttämättömästi tapahtua salaa. Koettavat sammuttaa, mutta se palaa. Minä tiedän enkä puhu kenellekään. Ah, tyhmyyksiä! Ja miten ikävää!

— Sen on teille pannut päähän munkki-vainajanne. Se ei ole totta. Olkoon, että minä olen rikas, ja kaikki köyhiä, minä syön konvehteja ja juon kermaa enkä anna niille kenellekään. Ah, älkää puhuko, älkää puhuko mitään (alkoi hän huitoa kädellään, vaikka Aljoša ei ollut avannut suutaankaan), te olette tämän kaiken puhunut minulle jo aikaisemmin, minä osaan kaikki ulkoa. On ikävä. Jos minusta tulee köyhä, niin minä tapan jonkun, — ja jos minusta tulee rikas, niin kenties silloinkin tapan, — miksi istuisin! Mutta tiedättekö, minä tahdon korjata eloa, tahdon leikata ruista. Minä menen kanssanne naimisiin, ja teistä tulee talonpoika, oikea talonpoika; meillä on pieni varsa, tahdotteko niin? Tunnettehan Kalganovin!

— Hän aina vain kulkee ja haaveilee. Hän sanoo: miksi todellakin eläisin, parempi on haaveilla. Haaveilla voi mitä iloisinta, mutta eläminen ikävystyttää. Ja kuitenkin hän kohta menee naimisiin, hän on minullekin tunnustanut rakkautensa. Osaatteko te panna hyrrän pyörimään?

— Hän on niinkuin hyrrä: panna hänet pyörimään ja päästää kulkemaan ja lyödä, lyödä, lyödä piiskalla: menen hänen kanssaan naimisiin, pyöritän koko elämäni. Eikö teitä hävetä istua kanssani?

— Te olette hyvin vihainen siitä, että minä en puhu pyhistä asioista. Minä en tahdo olla pyhä. Mitä toisessa maailmassa tehdään kaikkein suurimmasta synnistä? Teidän täytyy tietää tämä aivan tarkalleen.

— Niin minä tahdonkin sen olevan. Minä tulisin ja minut tuomittaisiin, mutta minä alkaisin yhtäkkiä nauraa heille kaikille päin silmiä. Minun tekee hirveästi mieleni sytyttää palamaan talo, Aljoša, meidän talomme, ettekö te vieläkään usko minua?

— Miksi? On lapsiakin, kahdentoista vuoden ikäisiä, joiden mieli kovin tekee sytyttää jotakin palamaan, ja he sytyttävät. Se on tavallaan tautia.

— Se ei ole totta, ei ole totta, olkoon olemassa lapsia, mutta minä en puhu siitä.

— Te pidätte pahaa hyvänä: se on hetkellinen kriisi, se johtuu kenties entisestä taudistanne.

— Mutta te halveksitte minua! Minä suorastaan en tahdo tehdä hyvää, minä tahdon tehdä pahaa, eikä siinä ole mitään tautia.

— Jotta ei mihinkään jäisi mitään! Ah, kuinka hyvä olisi, kun ei jäisi mitään! Tiedättekö, Aljoša, minä aion toisinaan tehdä hirveän paljon pahaa ja kaikkea huonoa, ja teen sitä kauan salaa, ja yhtäkkiä kaikki saavat sen tietää. Kaikki ympäröivät minut ja osoittavat minua sormellaan, ja minä katson kaikkia. Se on hyvin miellyttävää. Miksi se on niin miellyttävää, Aljoša?

— Muuten vain. Tarve murskata jotakin hyvää tai, niinkuin te sanoitte, sytyttää palamaan. Semmoista sattuu.

— Mutta eihän se ole vain sitä, että minä sanoin, minähän myös teen sen.

— Ah, kuinka minä rakastan teitä sen tähden, että te sanotte: minä uskon. Ja tehän ette ollenkaan, ette ollenkaan valehtele. Mutta kenties te luulette, että olen puhunut teille tätä kaikkea tahallani, ärsyttääkseni teitä?

— On hieman. En valehtele koskaan teille, — lausui hän, ja jokin tuli leimahti hänen silmissään.

Aljošaa hämmästytti kaikkein enimmän hänen vakavuutensa: hänen kasvoissaan ei nyt ollut naurun eikä kujeilun varjoakaan, vaikka aikaisemmin ilomielisyys ja kujeilun halu ei ollut jättänyt häntä kaikkein »vakavimpinakaan» hetkinä.

— On hetkiä, jolloin ihmiset rakastavat rikosta, — lausui Aljoša miettivästi.

— Niin, niin! Te sanoitte minun ajatukseni, rakastavat, kaikki rakastavat ja aina rakastavat, eikä vain »hetkiä». Tiedättekö, tässä ovat kaikki ikäänkuin sopineet joskus maailmassa, että he valehtelevat, ja siitä asti ovat kaikki valehdelleet. Kaikki sanovat vihaavansa pahaa, mutta sydämessään kaikki sitä rakastavat.

— En minä tahdo tuhota itseäni. Täällä on eräs poika, hän makasi rautatiekiskojen välissä, kun vaunut kulkivat ylitse. Onnellinen hän! Kuulkaa, nyt teidän veljenne tuomitaan siitä, että hän on tappanut isänsä, ja kaikki pitävät siitä, että hän tappoi isänsä.

— Pitävät, kaikki pitävät! Kaikki sanovat, että se on hirveätä, mutta sydämessään pitävät siitä suuresti. Minä ensimmäisenä.

— Kaikissa teidän sanoissanne on jonkin verran totta, — lausui Aljoša hiljaa.

— Ah, millaiset ajatukset teillä on! — vingahti Lise innoissaan. — Semmoiset ajatukset munkilla! Te ette usko, kuinka minä teitä kunnioitan, Aljoša, siitä, että te ette milloinkaan valehtele. Ah, vain teille minä kerron hullunkurisen uneni: minä näen toisinaan unessa piruja, on olevinaan yö, minä olen huoneessani, ja siinä on kynttilä, ja yhtäkkiä on kaikkialla piruja, kaikissa nurkissa ja pöydän alla, ja ne avaavat oven ja niitä on siellä oven takana iso joukko, ja niiden mieli tekee tulla sisälle ja ottaa minut. Ne tulevatkin jo luokseni, tarttuvat jo minuun. Mutta minä teen yhtäkkiä ristinmerkin ja ne peräytyvät kaikki, pelkäävät, mutta eivät kuitenkaan poistu kokonaan, seisovat ovella ja odottelevat nurkissa. Ja yhtäkkiä alkaa hirveästi tehdä mieleni ruveta ääneeni soimaamaan Jumalaa, ja minä alankin herjata, ja silloin ne taas yhtäkkiä tulevat suurin joukoin luokseni, tulevat hyvin iloisiksi, tarttuvat taas minuun, minä teen taas ristinmerkin — ja ne peräytyvät kaikki. Se on ihmeen hauskaa, ihan on läkähtyä.

— Ihanko todella? — huudahti Lise ihmetellen. — Kuulkaa, Aljoša, älkää naurako, tämä on hirveän tärkeätä: onko mahdollista, että kaksi eri ihmistä näkee saman unen?

— Aljoša, minä sanon teille, että se on hirveän tärkeätä, — jatkoi Lise ihmetellen aivan ylenpalttisesti. — Ei uni ole tärkeä, vaan se, että te olette voinut nähdä aivan saman unen kuin minä. Te ette koskaan valehtele minulle, älkää valehdelko nytkään: onko se totta? Ettekö tee pilaa?

— Aljoša, käykää luonani, käykää luonani useammin, — lausui hän yhtäkkiä rukoilevalla äänellä.

— Minä käyn luonanne aina, koko elämäni ajan, — vastasi Aljoša lujasti.

— Minähän puhun ainoastaan teille, — alkoi Lise taas. — Minä puhun vain itselleni ja teille. Yksistään teille koko maailmassa. Ja mieluummin puhun teille kuin itselleni. Enkä ollenkaan häpeä teitä. Aljoša, miksi minä en ollenkaan häpeä teitä, en ollenkaan? Aljoša, onko totta, että juutalaiset varastavat ja teurastavat pääsiäisenä lapsia?

— Minulla on eräs kirja, minä olen lukenut jostakin jossakin langetetusta tuomiosta ja että juutalainen oli ensin leikannut nelivuotiaalta pojalta kaikki sormet molemmista käsistä ja sitten ristiinnaulinnut hänet seinään, iskenyt nauloilla hänet siihen, ja sanoi sitten oikeudessa, että poika oli kuollut pian, neljän tunnin kuluttua. Olipa se pian! Sanoo: hän voihki, voihki kaiken aikaa, mutta toinen katseli ja nautti siitä. Se on hyvä!

— Hyvä. Minä ajattelen toisinaan, että tuo ristiinnaulitsi ja olenkin minä itse. Poika riippuu ja vaikeroi, mutta minä istuudun vastapäätä häntä ja syön ananashilloketta. Minä pidän hyvin paljon ananashillokkeesta. Pidättekö te siitä?

Aljoša oli vaiti ja katseli häntä. Tytön kalpeankeltaiset kasvot vääristyivät äkkiä, silmät alkoivat palaa.

— Tiedättekö, kun minä luin tuosta juutalaisesta, niin tärisin sitten koko yön itkun vallassa. Kuvittelen, kuinka lapsi huutaa ja voihkii (nelivuotiaat pojathan ymmärtävät), mutta minun päästäni ei vain lähde tuo ajatus hillokkeesta. Aamulla minä lähetin kirjeen eräälle ihmiselle, että hän välttämättömästi tulisi luokseni. Hän tuli, ja minä kerroin hänelle pojasta ja hillokkeesta, kaiken kerroin, kaiken, ja sanoin, että »se on hyvä». Hän alkoi yhtäkkiä nauraa ja sanoi, että se on todellakin hyvä. Sitten hän nousi ja lähti pois. Istui kaikkiaan vain viisi minuuttia. Halveksiko hän minua, halveksiko? Sanokaa, sanokaa, Aljoša, halveksiko hän minua vai eikö? — sanoi hän ja oikaisihe suoraksi leposohvalla. Hänen silmänsä säkenöivät.

— Sanokaa, — lausui Aljoša kiihtyneenä, — tekö itse hänet kutsuitte, tuon miehen?

— En, en ollenkaan siksi, en ollenkaan. Mutta kun hän astui sisälle, niin minä heti kysyin tätä. Hän vastasi, alkoi nauraa, nousi ja lähti.

— Tuo mies käyttäytyi rehellisesti teitä kohtaan, — lausui Aljoša hiljaa.

— Ei, sillä hän uskoo kenties itse ananashillokkeeseen. Hän on nyt myös hyvin sairas, Lise.

— Hän ei halveksi ketään, — jatkoi Aljoša. — Hän vain ei usko, niin silloin tietysti halveksii.

— Se on hyvä, — sanoi Lise omituisesti kiristellen hampaitaan. — Kun hän lähti ulos ja rupesi nauramaan, niin minä tunsin, että on hyvä olla halveksittuna. Poika, jolta leikattiin sormet, on hyvä asia, ja halveksittuna oleminen on hyvä…

Ja hän alkoi nauraa omituisen ilkeästi ja kiihtyneesti Aljošalle vasten silmiä.

— Tiedättekö, Aljoša, tiedättekö, minä tahtoisin… Aljoša, pelastakaa minut! — huudahti hän hypähtäen äkkiä sohvalta, syöksyi hänen luokseen ja kiersi voimakkaasti kätensä hänen ympärilleen. — Pelastakaa minut, — hän melkein voihkaisi. — Sanonko minä kenellekään maailmassa sitä, minkä olen teille puhunut? Mutta minähän puhuin totta, totta, totta! Minä tapan itseni, sillä minua inhoittaa kaikki! Minä en tahdo elää, sillä kaikki on minusta inhoittavaa! Minua inhoittaa kaikki, inhoittaa kaikki! Aljoša, miksi te ette rakasta minua ensinkään, ette ensinkään! — lopetti hän raivostuneena.

— Ei sen tähden, että minä en tahtonut tulla vaimoksenne, vaan itkettekö yksinkertaisesti minua, aivan yksinkertaisesti?

— Kiitos! Minä tarvitsen vain teidän kyyneliänne. Mutta kaikki muut rangaiskoot minua ja polkekoot jalkoihinsa, kaikki, kaikki, poikkeuksetta kaikki! Sillä minä en rakasta ketään. Kuuletteko, en ke-tään! Päinvastoin vihaan! Menkää, Aljoša, teidän on aika mennä veljenne luo! — sanoi hän irtautuen hänestä äkkiä.

— Menkää veljenne luo, vankila suljetaan, menkää, tässä on hattunne!
Suudelkaa Mitjaa, menkää, menkää!

Ja hän työnsi melkein väkisin Aljošan ulos ovesta. Tämä katseli murheellisena ja ällistyneenä, mutta tunsi yhtäkkiä oikeassa kädessään kirjeen, pikkuisen kirjeen, joka oli tiiviisti taitettu kokoon ja hyvin suljettu. Hän vilkaisi siihen ja luki silmänräpäyksessä osoitteen: »Ivan Fjodorovitš Karamazoville». Hän loi nopean silmäyksen Liseen. Tämän kasvot muuttuivat miltei uhkaaviksi.

— Antakaa se perille, antakaa ehdottomasti hänelle! — käski tyttö raivoisasti, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. — Tänään, heti! Muuten minä otan myrkkyä! Tätä varten minä teidät kutsuinkin!

Ja hän paiskasi nopeasti oven kiinni. Säppi kalahti. Aljoša pisti kirjeen taskuunsa ja meni suoraan portaille poikkeamatta rouva Hohlakovin luo, jonka hän sitäpaitsi oli unohtanutkin. Heti kun Aljoša oli mennyt, käänsi Lise säppiä, avasi oven hiukan raolleen, pisti rakoon sormensa ja painoi oven kiinni litistäen kaikin voimin sormeaan. Noin kymmenen sekunnin kuluttua hän irroitti kätensä ovesta, meni hiljaa ja hitaasti nojatuolinsa luo, istuutui, ojentautui suoraksi ja alkoi tarkasti katsella mustunutta sormeaan ja kynnen alta pullistuvaa veripahkaa. Hänen huulensa vapisivat, ja hän kuiskasi itsekseen hyvin nopeasti: — Minä olen katala, katala, katala, katala!

Oli jo aivan myöhä (ja pitkäkö on marraskuun päivä), kun Aljoša soitti vankilan portin kelloa. Oli jo alkanut hämärtää. Mutta Aljoša tiesi, että hänet päästetään estelemättä Mitjan luo. Kaikki tämä on meillä, meidän kaupungissamme, aivan samanlaista kuin kaikkialla muuallakin. Aluksi tietysti, valmistavan tutkimuksen loputtua, oli sukulaisten ja eräitten muitten henkilöitten noudatettava muutamia välttämättömiä muodollisuuksia päästäkseen Mitjan puheille, mutta myöhemmin muodollisuuksista ei enää paljoa välitetty, vieläpä joihinkuihin Mitjan luona käyviin henkilöihin nähden aivan kuin itsestään muodostui poikkeuksia. Mentiinpä niinkin pitkälle, että vankia toisinaan sai tavata sitä varten määrätyssä huoneessa melkeinpä kahden kesken. Tämmöisessä asemassa olevia henkilöitä oli kuitenkin vain muutamia: ainoastaan Grušenjka, Aljoša ja Rakitin. Grušenjkaa suosi suuresti itse poliisipäällikkö Mihail Makarovitš. Ukon sydäntä painoi sen, että hän oli nuhdellut Grušenjkaa Mokrojessa. Myöhemmin, kuultuaan asian oikean laidan, hän oli kokonaan muuttanut mieltään Grušenjkaan nähden. Ja omituista: vaikka hän oli vahvasti vakuutettu Mitjan syyllisyydestä, niin hän kuitenkin vangitsemisesta asti suhtautui tähän yhä lempeämmin: »Kenties siinä oli pohjaltaan hyvä mies, mutta joutui hunningolle juopottelun ja epäsäännöllisen elämän takia!» Entinen kauhistus muuttui hänen sydämessään jonkinmoiseksi sääliksi. Aljošasta poliisipäällikkö taas piti hyvin paljon ja oli jo kauan tuntenut hänet, ja Rakitin, joka myöhemmin oli ruvennut hyvin usein käymään vangin luona, oli »poliisipäällikön neitien», niinkuin hän heitä nimitti, kaikkein lähimpiä tuttuja ja oleili joka päivä heidän kodissaan. Vankilan päällikkö oli rehti mies, mutta sangen säntillinen virkamies, ja hänen talossaan Rakitin oli kotiopettajana. Aljoša taas oli vankilan päällikönkin hyvä ja vanha tuttu, sillä tämä puheli yleensä mielellään hänen kanssaan »viisaita asioita». Ivan Fjodorovitšia esimerkiksi vankilan päällikkö kunnioitti, vieläpä pelkäsikin tämän arvosteluja, vaikka oli itsekin suuri filosofi, tietenkin »oman järkensä mukaisesti». Mutta Aljošaa kohtaan hän tunsi jonkinmoista voittamatonta myötätuntoa. Viimeisenä vuonna oli ukko syventynyt tutkimaan raamatun apokryfisia kirjoja ja kertoili myötäänsä vaikutelmistaan nuorelle ystävälleen. Aikaisemmin hän oli käynyt Aljošan luona luostarissakin ja keskustellut hänen sekä pappismunkkien kanssa tuntikausia. Sanalla sanoen, jos Aljoša olisikin myöhästynyt vankilasta, niin hänen tarvitsi vain pistäytyä päällikön luo saadakseen asian järjestetyksi. Sitäpaitsi olivat kaikki vartijatkin vankilassa jo tottuneet näkemään Aljošan. Vahti ei tietenkään tehnyt esteitä, kun vain oli lupa esimiehiltä. Kun Mitjaa kutsuttiin, niin hän aina tuli kopistaan siihen paikkaan, mikä oli määrätty tapaamista varten. Huoneeseen astuessaan Aljoša kohtasi Rakitinin, joka jo oli lähdössä pois Mitjan luota. Molemmat viimeksimainitut keskustelivat. Rakitinia saattaessaan Mitja nauroi kovin jollekin asialle, mutta Rakitin tuntui murisevan. Varsinkaan viime aikoina Rakitin ei mielellään ollut tekemisissä Aljošan kanssa eikä juuri koskaan puhunut hänen kanssaan, vieläpä tervehtikin väkinäisesti. Nähdessään nyt Aljošan astuvan sisälle hän erikoisesti rypisti kulmakarvojaan ja käänsi katseensa pois, aivan kuin koko hänen huomionsa olisi kiintynyt lämpimän, karvakauluksisen päällystakin napittamiseen. Sitten hän alkoi heti etsiä sateenvarjoaan.

— Kunhan ei vain unohtuisi mitään omaa, — mutisi hän ainoastaan sanoakseen jotakin.

— Älä vain unohda mitään vierasta! — laski leikkiä Mitja ja alkoi heti itse nauraa hohottaa sukkeluudelleen. Rakitin tulistui silmänräpäyksessä.

— Neuvo sinä sitä omille Karamazoveillesi, joka on maaorjuudella elänyttä koplaa, äläkä Rakitinille! — huudahti hän äkkiä ihan täristen vihasta.

— Mitä sinä? Minä sanoin leikilläni! — huudahti Mitja. — Hyi, perhana! Tuommoisia ne ovat kaikki, — kääntyi hän Aljošan puoleen viitaten päännyökkäyksellä Rakitiniin, joka kiireesti poistui, — istui täällä, nauroi ja oli iloinen, mutta nyt yhtäkkiä tulistui! Sinulle ei edes nyökäyttänyt päätään, oletteko te ihan riidoissa, vai mitä? Miksi sinä tulet niin myöhään? Minä en ole sinua vain odottanut, minä olen himoinnut koko aamun tavata sinua. No, mitäpä siitä! Saamme vahingon korjatuksi.

— Miksi hän on ruvennut käymään niin usein luonasi? Onko teistä tullut ystävät, vai mitä? — kysyi Aljoša nimikään osoittaen päännyökkäyksellä ovea, josta Rakitin oli mennyt.

— Tullutko Mihailin ystäväksi? En, enpä juuri. Ja mitäpä hänestä, senkin siasta! Hän on sitä mieltä, että minä olen… konna. Eivät edes ymmärrä pilaa, se niissä on pääpiirteenä. Eivät milloinkaan ymmärrä pilaa. Kuiva on heidän sielunsa, lattea ja kuiva, aivan semmoista siellä on kuin minä tunsin silloin, kun lähestyin vankilaa ja katselin vankilan seiniä. Mutta älykäs mies hän on, älykäs. No, Aljoša, minä olen nyt mennyttä miestä!

— Niin, huomenna lankeaa tuomio. Mitä, eikö sinulla todellakaan ole mitään toivoa, veli? — lausui Aljoša arkatunteisesti.

— Mitä sinä tarkoitat? — katsahti Mitja häneen omituisen epämääräisesti. — Ah, sinä puhut tuomiosta! No, perhana! Me olemme tähän saakka koko ajan puhuneet sinun kanssasi jonninjoutavista asioista, aina vain tuosta tuomiosta, mutta kaikkein tärkeimmästä en ole puhunut sinulle mitään. Niin, huomenna lankeaa tuomio, mutta en minä tuomion johdosta sanonut olevani mennyttä miestä. Ei ole minulta pää mennyt, vaan se, mikä oli päässä, se on mennyt. Miksi sinä katsot minua niin arvostelevan näköisenä?

— On, sellainen tiede on olemassa… mutta… minä tunnustan, että minä en osaa selittää sinulle, millainen tiede se on.

— Rakitin tietää. Paljon tietää Rakitin, piru hänet periköön! Munkiksi hän ei rupea. Tekee lähtöä Pietariin. Sanoo siellä toimivansa arvostelujen osastossa, mutta jaloon suuntaan. Mitäs, hän voi olla hyödyksi ja menestyä hyvin. Uh, ulkonaista menestystä saavuttamaan ne ovat mestareita! Hitto vieköön etiikan. Minä olen mennyttä miestä, Aljoša, Jumalan mies! Minä rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta. Sydämeni vapisee sinun tähtesi, niin se on. Mikä olikaan Karl Bernard?

— Se lienee eräs tiedemies, — vastasi Aljoša, — mutta tunnustan sinulle, etten osaa hänestäkään paljoa sanoa. Olen vain kuullut, että sellainen tiedemies on olemassa, mutta en tiedä, mikä hän on miehiään.

— No, hiisi hänet vieköön, en minäkään tiedä, — alkoi Mitja sadatella. — Luultavammin joku konna, ja kaikki ovat konnia. Mutta Rakitin pujottautuu läpi. Rakitin pujottautuu pienestäkin raosta läpi, hän on myös Bernard. Uh, noita Bernardeja! Paljon niitä on siinnyt!

— Hän tahtoo laatia kirjoitelman minusta, minun jutustani, ja aloittaa sillä kirjallisen uransa, sitä varten hän käy täällä, hän selitti itse niin. Siinä tulee muka olemaan jotain suuntaa: »hänen on pakko tappaa, ympäröivien olosuhteitten vaikutusta» ja niin edespäin, selitti hän minulle. Siihen tulee sosialistinen vivahdus, sanoo. No, piru hänet vieköön, tuleeko siihen vivahdus vai ei, se on minusta samantekevää. Veli Ivanista hän ei pidä, vihaa häntä, eikä ole suopea sinullekaan. No, minä en ole kuitenkaan karkoittanut häntä pois, sillä hän on älykäs mies. Kovin hän kuitenkin kopeilee. Äsken juuri sanoin hänelle: »Karamazovit eivät ole konnia, vaan filosofeja, sillä kaikki tosivenäläiset ihmiset ovat filosofeja, mutta sinä, vaikka oletkin saanut oppia, et ole filosofi, sinä olet maalaismoukka.» Hän nauroi ilkeästi. Mutta minä sanoin hänelle: de ajatuksibus non est disputandum, eikö se ollut hyvä vitsi? Pääsin ainakin klassillisuuden makuun minäkin, — alkoi Mitja äkkiä nauraa hohottaa.

— Minkä tähden sinä olet mennyttä miestä? Sinä sanoit äsken niin, — keskeytti Aljoša.

— Minkä tähden olen mennyttä miestä? Hm! Oikeastaan… jos otetaan asia kokonaisuudessaan, — niin on sääli Jumalaa, sentähden!

— Ajattelehan: tuolla hermoissa, päässä, se on, tuolla aivoissa nuo hermot… (no, piru ne vieköön!) on sellaisia pikku häntiä, no, ja heti kun ne siellä alkavat väristä… se on, näetkö, minä katson jotakin silmälläni, kas näin, ja ne rupeavat värisemään, nuo hännät… ja kun ne rupeavat värisemään, niin syntyy kuva, ei ihan heti, vaan siinä menee jokin silmänräpäys, menee sekunti, ja syntyy jonkinmoinen momentti, taikka ei momentti, — piru sen vieköön, momentin, — vaan kuva, toisin sanoen esine tai tapahtuma, no, piru siitä, — siksipä minä juuri havaitsen ja sitten ajattelen… koska on olemassa nuo pikku hännät, enkä ollenkaan sen vuoksi, että minulla on sielu, tai että minä olen jokin kuva tai muoto, se kaikki on typeryyttä. Tämän, veliseni, selitti Mihail minulle jo eilen, ja se aivan kuin kärvensi minut. Suurenmoista, Aljoša, on tuo tiede! Syntyy uusi ihminen, sen minä ymmärrän… Mutta Jumalaa on kuitenkin sääli!

— Ettäkö on sääli Jumalaa. Kemiaa, veljeni, kemiaa! Ei sille voi mitään, teidän pyhyytenne, väistykää hiukan syrjään, kemia on kulkemassa! Mutta Rakitin ei rakasta Jumalaa, uh, ei ollenkaan! Se on niiden kaikkien kipein kohta! Mutta he salaavat sen. Valehtelevat. Teeskentelevät. »Mitä, esitätkö tämän arvostelujen osastossa?» kysyn. — »No, selvästi ne eivät anna tehdä sitä», sanoo. Nauraa. — »Mutta miten on», kysyn, »ihmisen laita tämän jälkeen? Ilman Jumalaa ja ilman tulevaa elämää? Nyt kai siis on kaikki luvallista, kaikkea saa tehdä?» — »Etkö sinä sitten ole sitä tietänyt?» sanoo. Nauraa. — »Viisas mies», sanoo, »voi tehdä kaikkea, viisas mies osaa aina keinot keksiä, no, mutta sinä», sanoo, »tapoit ja olet sotkenut asiasi, saat vankilassa mädätä!» Tätä hän puhuu minulle. Sika kerrassaan! Ennen minä potkaisin tuommoiset pois, no, nyt minä kuuntelen. Puhuuhan hän paljon järkevääkin. Kirjoittaa niin ikään älykkäästi. Hän alkoi viikko sitten lukea minulle erästä kirjoitusta, minä kopioin siitä tahallani muutaman rivin, odotahan, tässä se on.

»Jos tahtoo ratkaista tämän kysymyksen, on välttämätöntä ennen kaikkea asettaa persoonansa poikkiteloin todellisuuteensa nähden.»

— En minäkään ymmärrä. Hämärää ja epäselvää, mutta sen sijaan älykästä. »Kaikki», sanoo, »kirjoittavat tällä tavoin, sillä semmoinen on ympäröivä piiri»… Ympäröivää piiriä pelkäävät. Runojakin kirjoittaa, veijari, sepitti runon rouva Hohlakovin jalasta, hahhahhah!

— Minulla on se, minä luen sen sinulle. Sinä et tiedä, minä en ole sinulle kertonut, tässä on kokonainen historia. Senkin veitikka! Kolme viikkoa sitten hän sai päähänsä ruveta minua ärsyttämään: »Sinä», sanoo, »olet joutunut pussiin kuin mikäkin hölmö kolmentuhannen takia, mutta minä nykäisen niitä puolitoistasataa tuhatta, nain erään lesken ja ostan kivitalon Pietarissa». Ja kertoi minulle hakkailevansa rouva Hohlakovia; tämä taas ei nuorenakaan ole ollut kovin älykäs ja on neljänkymmenen iässä menettänyt kaiken järkensä. »Mutta hän on perin tunteellinen», sanoo, »siihen minä iskenkin. Menen naimisiin, kuljetan hänet Pietariin ja alan julkaista sanomalehteä.» Ja niin iljettävän intohimoinen sylki on hänen huulillaan, — ei rouva Hohlakovin takia, vaan noitten puolentoistasadantuhannen. Ja hän sai minut uskomaan, sai kuin saikin; hän käy aina luonani, joka päivä: alkaa taipua, sanoo. Loisti riemusta. Mutta sitten hänet yhtäkkiä ajettiin ulos: Perhotin, Pjotr Iljitš, sai voiton, uljas mies! Oli ollut melkein kuin kiitollinen tuolle hupakolle siitä, että tämä oli ajanut hänet pois! Täällä minun luonani käydessään Rakitin sepitti tuon runon. »Ensimmäisen kerran», sanoo, »tahrin käteni kirjoittamalla runoja, teen sen liehitelläkseni, siis hyödyllisen asian vuoksi. Saatuani haltuuni hupakon kapitaalin voin sitten tuottaa hyötyä yhteiskunnalle.» Hehän löytävät jokaisen iljettävän teon puolustukseksi yhteiskunnan edun! »Kirjoitinpa kuitenkin», sanoo, »paremmin kuin sinun Puškinisi, sillä leikilliseen runoonkin osasin punoa yhteiskunnallista murhetta». Mitä hän sanoi Puškinista — sen minä ymmärrän. Mitäs, jos hän todella oli lahjakas henkilö, mutta kuvaili ainoastaan pieniä jalkoja. Mutta kuinka ylpeä hän oli runostaan! Itserakkaita ne ovat, itserakkaita! »Lempeni esineen kipeän jalan paranemiselle», — sellaisen otsikon hän keksi, — virkeä mies!

    Kuinka onkaan jalka sievä!
    Turvotus on siinä lievä!
    Tohtorit sen luona häärii,
    silpoo, sitoo, tarkoin käärii.

    Jalkaa en voi murehtia. —
    Puškin niistä laulaa saapi:
    päätä suren, aattehia
    se kun tuskin tajuaapi.

    Tajuta jo hiukan alkaa,
    vaan tuo jalka kaikki sotki!
    Terveeksi nyt toivon jalkaa,
    niin ei pääkään vastaan potki.

Sika, kerrassaan sika, mutta osasipa lurjus sepittää leikkisästi! Ja todellakin hän punoi siihen myös »yhteiskunnallista». Mutta kylläpä hän suuttui, kun hänet ajettiin ulos. Kiristeli hampaitaan!

— Hän on jo kostanut, — sanoi Aljoša. — Hän on kirjoittanut sanomalehteen rouva Hohlakovista.

Ja Aljoša kertoi hänelle nopeasti Kulkupuheita-lehdessä olleesta kirjeestä.

— Se on hän, hän! — vahvisti Mitja rypistäen kulmiaan. — Hän se on!
Nuo kirjeet sanomalehtiin… minähän tiedän… miten paljon alhaista
onkaan kirjoitettu esimerkiksi Grušasta!… ja myös tuosta toisesta,
Katjasta… Hm!

— Veljeni, minä en voi olla täällä kauan, — sanoi Aljoša oltuaan vähän aikaa vaiti. — Huomenna sinulla on kauhea, suuri päivä: Jumalan tuomio täyttyy sinulle… ja ihmeekseni sinä kuljet etkä puhu asiaa, vaan Herra ties mitä…

— Ei, älä ihmettele, — keskeytti Mitja tulisesti. — Olisiko minun puhuttava tuosta löyhkivästä koirasta, vai mitä? Murhaajasta? Olemme yhdessä kylliksi puhuneet siitä. En tahdo puhua enää Smerdjaštšajan haisevasta pojasta! Jumala tappaa hänet, saat nähdä sen, ole vaiti!

Hän astui kiihtyneenä Aljošan luo ja suuteli häntä yhtäkkiä. Hänen silmänsä alkoivat leimuta.

— Rakitin ei sitä ymmärrä, — alkoi hän ikäänkuin jonkinmoisen innostuksen vallassa, — mutta sinä, sinä ymmärrät kaiken. Siksi olenkin sinua niin hartaasti odottanut. Näetkö, minä olen jo kauan tahtonut sanoa sinulle paljon täällä, näitten paljaitten seinien sisäpuolella, mutta en ole puhunut mitään pääasiasta: tuntui yhä niinkuin aika ei vielä olisi tullut. Olen nyt odottanut viimeiseen hetkeen asti vuodattaakseni sinulle sydämeni. Veli, minä olen tuntenut näinä viimeisinä kahtena kuukautena itsessäni uuden ihmisen, minussa on herännyt eloon uusi ihminen! Se oli suljettuna minuun, mutta se ei olisi koskaan tullut esille, jos tämä isku ei olisi minua kohdannut. Se on kauheata! Ja mitäpä minä siitä, että saan vuorikaivoksessa kaksikymmentä vuotta hakata vasaralla malmia vuoresta, — minä en ollenkaan pelkää sitä, mutta toinen asia minua nyt peloittaa: kunhan kuolleista noussut uusi ihminen ei poistuisi luotani! Voi löytää sielläkin, vuorikaivoksissa, maan alla, vierellään samanlaisessa pakkotyöläisessä ja murhamiehessä inhimillisen sydämen ja tulla hänen ystäväkseen, sillä sielläkin voi elää ja rakastaa ja kärsiä! Voi uudistaa ja elvyttää eloon tuossa pakkotyöläisessä jo jähmettyneen sydämen, voi hoidella häntä vuosimääriä ja tuoda viimein piilosta esille päivän valoon ylevän sielun, marttyyriuden tunnon, saada uudelleen syntymään enkelin, herättää eloon sankarin. Ja heitähän on paljon, heitä on satoja, ja kaikki me olemme syyllisiä heidän tähtensä! Miksi minä silloin näin unissani »lapsukainen» semmoisella hetkellä? »Miksi lapsukainen on onneton?» Se oli profeetallinen ennustus minulle sillä hetkellä! »Lapsukaisen» tähden minä lähdenkin. Sillä kaikki ovat syyllisiä kaikkien puolesta. Kaikkien »lapsukaisten», sillä on pieniä lapsia ja isoja lapsia. Kaikki ovat »lapsukaisia». Kaikkien tähden minä menenkin, sillä pitäähän jonkun lähteä kaikkienkin puolesta. Minä en ole tappanut isääni, mutta minun on lähdettävä. Minä suostun! Minulle on tämä kaikki tullut täällä… näitten alastomien seinien sisällä. Mutta niitähän on paljon, niitä on siellä satoja, siellä maan alla, vasarat käsissä. Niin, me tulemme olemaan kahleissa eikä ole vapautta, mutta silloin, suuressa murheessamme, me heräämme uuteen eloon riemussa, jota ilman ihminen ei voi elää, mutta Jumala on olemassa, sillä Jumala antaa riemun, se on Hänen etuoikeutensa, suuri etuoikeus… Jumala, sulakoon ihminen rukoukseen! Kuinka minä voin olla siellä, maan alla, ilman Jumalaa? Rakitin valehtelee: jos Jumala karkoitetaan maan päältä, niin me kohtaamme Hänet maan alla! Pakkotyöläisen on mahdotonta olla ilman Jumalaa, vielä mahdottomampaa kuin ei-pakkotyöläisen! Ja silloin me, maan alla olevat ihmiset, laulamme maan uumenista traagillisen hymnin Jumalalle, jolla on riemu! Eläköön Jumala ja Hänen riemunsa! Minä rakastan Häntä!

Lausuessaan hurjan puheensa Mitja oli vähällä tukehtua. Hän kalpeni, hänen huulensa vavahtelivat, silmistä vierivät kyynelet.

— Ei, elämä on täysi, elämää on maan allakin! — alkoi hän taas. — Sinä et usko, Aleksei, kuinka minä nyt tahdon elää, millainen halu olla olemassa ja ymmärtää minussa on syntynyt juuri näitten paljaitten seinien sisäpuolella! Rakitin ei tätä ymmärrä, hänelle on tärkeätä vain talon rakentaminen ja asukkaitten ottaminen, mutta minä odotin sinua. Ja mitä on kärsimys? Minä en pelkää sitä, vaikka se olisi ääretön. Nyt en pelkää, ennen pelkäsin. Tiedätkö, minä kenties en vastaakaan mitään oikeudessa… Ja minussa tuntuu nyt olevan tätä voimaa niin paljon, että minä voitan kaikki, kaikki kärsimykset, voidakseni vain sanoa itselleni joka hetki: minä olen olemassa! Tuhansissa tuskissa — minä olen olemassa, vääntelehdin kidutettuna, — mutta minä olen olemassa! Minä istun muurien sisällä, mutta minäkin olen olemassa, näen auringon, tai jos en näe aurinkoa, niin tiedän sen olevan olemassa. Mutta sen tietäminen, että aurinko on olemassa, — se on jo koko elämä. Aljoša, kerubini, minut tappavat kaikenlaiset filosofiat, piru ne vieköön! Veli Ivan…

— Näetkö, minulla ei ennen ollut mitään näitä epäilyksiä, mutta se kaikki piili minussa. Kenties juuri siitä syystä, että minulle tietymättömät aatteet minussa riehuivat, minä juopottelin ja tappelin ja reuhasin. Vaimentaakseni ne itsessäni minä tappelin, tahdoin ne tyynnyttää, tukahduttaa. Veli Ivan ei ole Rakitin, hän pitää aatteen piilossa. Veli Ivan on sfinksi ja on vaiti, on aina vaiti. Mutta minua kiusaa Jumala. Se yksin minua kiusaakin. Entäpä jos Häntä ei olekaan? Mitä, jos Rakitin onkin oikeassa, että tämä aate ihmiskunnassa on keinotekoinen? Silloin, jos Häntä ei ole, on ihminen maailman, luomakunnan päällikkö. Suurenmoista! Mutta kuinka hän voi olla hyveellinen ilman Jumalaa? Siinä kysymys! Minä ajattelen yhä tuota. Sillä ketä hän silloin rakastaa, ihminen nimittäin? Kenelle hän on kiitollinen, kenelle laulaa hymnin? Rakitin nauraa. Rakitin sanoo, että voi rakastaa ihmiskuntaa ilman Jumalaakin. No, vain tuo räkänokka rahjus voi sellaista vakuuttaa, mutta minä en voi sitä ymmärtää. Helppoa on Rakitinin elää: »Sinä», sanoi hän minulle tänään, »puuhaa mieluummin ihmisen kansalaisoikeuksien laajentamisen hyväksi tai hommaa vaikkapa sitä, ettei lihan hinta nousisi; siten sinä osoitat yksinkertaisemmin ja lähemmin rakkautesi ihmiskuntaan kuin filosofoimalla.» Minä tokaisin hänelle siihen: »Mutta sinä», sanon, »olet ilman Jumalaa ja panet itse vielä lihalle hintaa lisää, kun siihen on tilaisuutta, ja otat ruplan voittoa kopeekasta». Hän suuttui. Sillä mitä on hyve? Vastaa sinä minulle, Aleksei. Minulla on hyveeni, mutta kiinalaisen hyve on toisenlainen, — se on siis suhteellista. Vai eikö ole? Eikö se olekaan suhteellista? Kavala kysymys! Sinä et rupea nauramaan, jos sanon, että minä olen valvonut kaksi yötä tämän takia. Minä ihmettelen nyt vain sitä, kuinka ihmiset elävät eivätkä ajattele tätä ensinkään. Turhuutta! Ivanilla ei ole Jumalaa. Hänellä on aate. Ei minun mittasuhteitteni mukainen. Mutta hän on vaiti. Minä luulen, että hän on vapaamuurari. Minä kysyin häneltä — hän vaikenee. Tahdoin juoda vettä hänen lähteestään, — hän vaikenee. Kerran vain hän sanoi sanasen.

— Minä sanon hänelle: »Kaikki on siis luvallista, jos kerran on niin?»
— Hän rypisti kulmiaan: »Fjodor Pavlovitš», sanoo, »meidän isämme, oli
porsas, mutta hän ajatteli oikein». Semmoista hän sanoa paukautti.
Muuta ei sanonutkaan. Se on jo puhtaampaa peliä kuin Rakitinin.

— Tästä myöhemmin, nyt muuta. Minä en tähän saakka ole puhunut sinulle Ivanista juuri mitään. Olen lykännyt loppuun. Kun tämä minun juttuni täällä päättyy ja tuomio julistetaan, silloin kerron sinulle jotakin, kerron kaikki. Tässä on eräs kauhea seikka… Ja sinä saat olla minun tuomarinani tässä asiassa. Mutta nyt, älä alakaan puhua siitä, nyt ei hiiskuta mitään. Sinä puhut huomisesta, tuomiosta, mutta uskotko, että minä en tiedä mitään.

— Mitäpä asianajajasta! Olen puhunut hänelle kaikesta. Pehmeä veijari, pääkaupunkilainen. Bernard! Mutta hän ei usko minua rahtuakaan. Uskoo minun tappaneen, ajattelehan, — kyllä minä näen. »Miksi sitten», kysyn, »te näin ollen olette saapunut minua puolustamaan?» Vähät heistä. Lääkärinkin tilasivat, tahtovat osoittaa minut hulluksi. En salli sitä! Katerina Ivanovna tahtoo täyttää »velvollisuutensa» loppuun asti. Se on teennäistä! (Mitja naurahti katkerasti.) Kissa! Kova sydän! Hänhän tietää minun sanoneen silloin Mokrojessa hänestä, että hän on »suurta vihaa» kantava nainen! Hänelle se on kerrottu. Niin, todistukset ovat lisääntyneet kuin meren hieta! Grigori pitää kiinni kertomuksestaan. Grigori on rehellinen, mutta hölmö. Moni ihminen on rehellinen siksi, että on hölmö. Tämä on Rakitinin ajatus. Grigori on viholliseni. Joku on parempi vihollisena kuin ystävänä. Tämän sanon Katerina Ivanovnasta. Pelkään, oh, pelkään, että hän oikeudessa kertoo tuosta kumarruksesta maahan asti neljäntuhannenviidensadan vuoksi! Hän maksaa aivan täydellisesti viimeiseen ropoon asti. Minä en tahdo hänen uhriaan! He häpäisevät minut oikeudessa! Jotenkuten sen sietänen. Käy hänen luonaan, Aljoša, pyydä, ettei hän puhuisi tätä oikeudessa. Vai eikö se käy päinsä? No, hitto vieköön, sama se, minä kärsin sen! Mutta häntä minun ei ole sääli. Hän itse tahtoo sitä. Varas on vaivansa ansainnut. Minä, Aleksei, pidän oman puheeni. (Hän naurahti taas katkerasti.) Mutta… mutta Gruša, Gruša, Herra Jumala! Miksi hän nyt ottaa päälleen sellaisen kärsimyksen? — huudahti hän äkkiä kyynelsilmin. — Gruša tappaa minut, hänen ajattelemisensa tappaa minut, tappaa! Hän oli äsken luonani.

— Tiedän. Piru minut vieköön luonteeni takia. Tulin mustasukkaiseksi!
Erotessa kaduin, suutelin häntä. Anteeksi en pyytänyt.

— Jumala varjelkoon sinua, hyvää poikaa, pyytämästä milloinkaan vikaasi anteeksi rakastamaltasi naiselta! Rakastamaltasi erittäinkin, olitpa hänen edessään miten syyllinen tahansa! Sillä nainen — piru sen tietää, veljeni, mikä hän oikein on, minä ne ainakin ymmärrän! Älä koetakaan tunnustaa hänelle syyllisyyttäsi, »olen, näes, syyllinen, anna anteeksi»: silloin alkaa sataa moitteita! Hän ei mitenkään voi antaa anteeksi suoraan ja yksinkertaisesti, vaan alentaa sinut rievuksi, laskee viaksesi senkin, mitä ei ole edes ollutkaan, ottaa kaiken, ei unohda mitään, lisää omiaan ja antaa sitten vasta anteeksi. Ja näin tekee parhain, kaikkein parhain heistä! Hän kaapii kaiken, mitä kaapimalla irti saa, ja panee sen sinun päähäsi — semmoinen julmuus, sanon sinulle, on heissä aivan kaikissa, noissa enkeleissä, joita ilman me emme voi elää! Näetkö, ystäväni, minä sanon avoimesti ja suoraan: jokaisen kunnon miehen on pakko olla jonkun naisen tohvelin alla. Sellainen vakaumus minulla on; ei vakaumus, vaan tunne. Miehen pitää olla jalomielinen, eikä se miestä tahraa! Se ei tahraa sankariakaan, ei tahraa Caesariakaan! No, mutta älä kuitenkaan pyydä anteeksi, älä milloinkaan äläkä mitään. Muista sääntö: sen opetti sinulle veljesi Mitja, joka joutui hunningolle naisten tähden. Ei, mieluummin minä teen Grušalle jonkin palveluksen anteeksi saamatta. Minä jumaloin häntä, Aleksei, jumaloin! Hän vain ei näe tätä, hänelle yhä vain ei rakkaus riitä. Ja hän uuvuttaa minua, uuvuttaa rakkaudella. Mitä entisestä! Ennen minua uuvuttivat vain infernaaliset ruumiinkaartumat, mutta nyt minä olen ottanut koko hänen sielunsa omaan sieluuni ja tullut itse hänen kauttaan ihmiseksi! Vihitäänkö meidät? Jos sitä ei tehdä, niin minä kuolen mustasukkaisuudesta. Niinpä uneksinkin jotakin joka päivä… Mitä hän puhui sinulle minusta?

Aljoša toisti kaikki Grušenjkan äskeiset puheet. Mitja kuunteli tarkasti joka kohtaa, kysyi monia asioita uudelleen ja oli tyytyväinen.

— Hän ei siis ole vihoissaan siitä, että olen mustasukkainen, — huudahti hän. — Oikea nainen! »Minulla itsellänikin on julma sydän.» Uh, minä rakastan tuollaisia julmia, vaikka en siedäkään, että minun tähteni ollaan mustasukkaisia, en siedä! — Me tulemme tappelemaan. Mutta minä rakastan, rakastan häntä aina rajattomasti. Vihitäänkö meidät? Vihitäänkö pakkotyöläisiä avioliittoon? Siinä kysymys. Mutta ilman häntä minä en voi elää…

Mitja asteli kulmakarvat rypyssä huoneessa. Huone oli jo melkein pimeä.
Hän tuli yhtäkkiä hyvin huolestuneeksi.

— Siis salaisuus, sanoo hän, salaisuus? Minulla muka on kolmen kesken salaliitto häntä vastaan ja »Katjka» muka on myös sekaantunut asiaan? Ei, Grušenjka, ei se ole sitä. Sinä olet tehnyt tässä erehdyksen, typerän naisellisen erehdyksen! Aljoša, ystäväni, kas vain, mihin meni! Minä ilmaisen sinulle salaisuutemme!

Hän katseli ympärilleen joka puolelle, astui nopeasti aivan hänen edessään seisovan Aljošan luo ja alkoi kuiskia hänelle salaperäisen näköisenä, vaikka oikeastaan ei kukaan voinut heitä kuulla: vanha vartija torkkui nurkassa penkillä eikä yksikään sana voinut kuulua vahtisotilaille asti.

— Minä ilmaisen sinulle koko meidän salaisuutemme! — alkoi Mitja kiireesti kuiskia. — Tahdoin ilmaista sen myöhemmin, sillä voinko minä ryhtyä mihinkään ilman sinua? Sinä olet minulle kaikki kaikessa. Vaikka minä sanoinkin, että Ivan on ylempänä meitä, niin sinä olet minun kerubini. Vain sinun päätöksesi on ratkaiseva. Kenties sinä oletkin korkeampi ihmisenä, eikä Ivan. Näetkö, tässä on kysymyksessä omantunnon asia, arka omantunnon asia, — niin tärkeä salaisuus, että minä en kykene siitä itse selviytymään, ja siirsin kaikki sinun tuloosi. Mutta kuitenkin on nyt aikaista päättää, sillä pitää odottaa tuomiota: kun tuomio lankeaa, silloin sinä saat ratkaista kohtaloni. Nyt älä ratkaise; minä sanon sinulle asian heti, sinä kuulet, mutta älä ratkaise. Malta ja ole vaiti. Minä en ilmaise sinulle kaikkea. Sanon sinulle vain pääaatteen, en yksityiskohtia, mutta pidä sinä suusi kiinni. Ei kysymystä, ei liikahdusta, suostutko siihen? Mutta muuten, Herra Jumala, mihin minä panen sinun silmäsi? Pelkään, että silmäsi ilmaisevat ratkaisun, vaikka sinä olisitkin vaiti. Uh, minä pelkään! Aljoša, kuule: veli Ivan esittää, että minä karkaisin. Yksityiskohtia en sano: kaikki on otettu huomioon, kaikki voi järjestyä. Ole vaiti, älä ratkaise. Amerikkaan, Grušan kanssa. Enhän minä voi elää ilman Grušaa! No, jos häntä ei päästetä siellä luokseni? Vihitäänkö pakkotyöläisiä avioliittoon? Veli Ivan sanoo että ei. Mutta mitä minä teen ilman Grušaa siellä maan alla vasaroineni? Murskaan vain oman pääni tuolla vasaralla! Mutta mitäs toiselta puolen sanoo omatunto? Pakeninhan kärsimystä! Oli osviitta — minä hylkäsin osviitan, oli olemassa puhdistumisen tie — minä käännyin ympäri vasempaan. Ivan sanoo, että Amerikassa voi, »kun on hyvät taipumukset», tuottaa enemmän hyötyä kuin maan alla. No, mutta missä on meidän maanalainen hymnimme? Mitä on Amerikka, Amerikka on taaskin turhuus! Ja konnuutta on Amerikassa luullakseni myös paljon. Olen paennut ristiinnaulitsemista! Siksihän puhun sinulle, Aleksei, että sinä yksin kykenet tämän ymmärtämään eikä kukaan muu, toisista tämä on tyhmyyksiä, hourailua, kaikki se, mitä minä olen puhunut sinulle hymnistä. Sanovat, että joko olen tullut hulluksi tai olen hölmö. Mutta minä en ole menettänyt järkeäni enkä ole hölmökään. Puheeni hymnistä ymmärtää myös Ivan, mutta hän ei vastaa siihen, on vaiti. Ei usko hymniin. Älä puhu, älä puhu: näenhän minä, miten sinä katsot: sinä olet jo ratkaissut! Älä ratkaise, säästä minua, minä en voi elää ilman Grušaa, odota tuomiota!

Mitja lopetti aivan kuin raivostuneena. Hän piteli molemmin käsin Aljošaa olkapäistä ja suorastaan upotti janoavat, tulehtuneet silmänsä hänen silmiinsä.

— Vihitäänkö pakkotyöläisiä avioliittoon? — sanoi hän kolmannen kerran rukoilevalla äänellä.

— Sano minulle yksi asia, — lausui hän. — Onko Ivan hyvin innokas kehoittamaan, ja kuka ensiksi keksi tämän?

— Hän, hän sen keksi, hän kehoittelee! Hän ei ollenkaan ollut käynyt luonani, ja sitten hän yhtäkkiä tuli, viikko sitten, ja alkoi heti puhua tästä. Hirveästi hän yllyttää. Ei pyydä, vaan käskee. Hän on varma siitä, että minä tottelen, vaikka minä käänsin hänen katseltavakseen koko sydämeni aivan samoin kuin sinullekin ja puhuin hymnistä. Hän kertoi minulle, miten asia on järjestettävä, oli hankkinut kaikki tiedot, mutta tästä myöhemmin. Ihan hysteerisesti hän sitä tahtoo. Tärkein asia on rahat: kymmenentuhatta, sanoo, sinulle pakoa varten, ja kaksikymmentätuhatta Amerikkaa varten, kymmenellätuhannella, sanoo, me järjestämme suurenmoisesti paon.

— Kokonaan, kaikille ja ennen kaikkea sinulle: sinulle ei saisi kertoa missään tapauksessa! Pelkää varmaankin, että sinä rupeat omaksitunnokseni. Älä sano hänelle minun kertoneen. Uh, älä sano!

— Sinä olet oikeassa, — lausui Aljoša, — ei voi tehdä päätöstä, ennenkuin tuomio on julistettu. Tuomion langettua saat itse päättää; silloin löydät itsestäsi uuden ihmisen, ja hän päättää.

— Uuden ihmisen tai Bernardin, ja tämä päättää sitten Bernardin tavoin!
Sillä luullakseni minä itsekin olen halveksittava Bernard! — hymähti
Mitja katkerasti.

— Mutta tosiaankaanko, tosiaankaanko sinä, veljeni, et enää toivokaan voivasi osoittaa syyttömyyttäsi?

Mitja kohautti nytkähdyttäen olkapäitään ja heilutti kieltävästi päätään.

— Aljoša, ystäväni, sinun on aika lähteä! — alkoi hän yhtäkkiä kiiruhtaa. — Tarkastaja huutelee ulkona, hän tulee heti tänne. Meidän on myöhäistä, — täällä on huono järjestys. Syleile minua, pian, suutele, siunaa ristinmerkillä, ystäväni, siunaa huomista ristiäni varten…

— Mutta Ivan, — lausui äkkiä Mitja, — esitti karkaamista, mutta itsehän hän uskoo minun tappaneen!

— En, en ole kysynyt. Tahdoin kysyä, mutta en voinut, ei riittänyt voimaa. Mutta samahan se on, minä näen silmistä. No, hyvästi!

He suutelivat vielä kerran kiireesti toisiaan, ja Aljoša oli jo menossa ulos, kun Mitja yhtäkkiä huusi hänet takaisin:

Ja hän tarttui taas lujasti molemmin käsin Aljošaa olkapäihin. Hänen kasvonsa tulivat äkkiä aivan kalpeiksi, niin että huoneessa, joka oli melkein pimeä, sen saattoi kauhukseen huomata. Huulet vääristyivät, katse kiintyi terävästi Aljošaan.

— Aljoša, sano minulle täysi totuus niinkuin Herran Jumalamme edessä: uskotko sinä minun tappaneen, vai etkö usko? Sinä, sinä itse, uskotko vai etkö? Täysi totuus, älä valehtele! — huudahti hän hänelle raivoisasti.

Aljoša aivan kuin horjahti, ja hänen sydämensä läpi, hän tunsi sen, tunki ikäänkuin jotakin terävää.

— En ole hetkeäkään uskonut, että sinä olisit murhaaja, — pääsi yhtäkkiä väräjävä ääni Aljošan rinnasta, ja hän kohotti oikean kätensä ylös ikäänkuin kutsuen Jumalan sanojensa todistajaksi. Onnen tunne kirkasti heti Mitjan kasvot.

— Kiitos sinulle! — lausui hän hitaasti aivan kuin huoataan pyörtymyksen jälkeen. — Nyt sinä olet minut uudestisynnyttänyt… Uskotko: tähän saakka olen pelännyt kysyä sinulta, ajattelehan, sinulta! No, mene, mene! Sinä olet vahvistanut minua huomista varten, Jumala sinua siunatkoon! No, mene, rakasta Ivania! — pääsi Mitjan suusta viimeisenä sanana.

Aljoša lähti huoneesta aivan kyyneltynein silmin. Tuollainen määrä epäluuloisuutta Mitjassa, sellainen määrä luottamuksen puutetta häneenkin, Aljošaan, — kaikki tuo avasi yhtäkkiä Aljošan silmät näkemään niin pohjattoman murheen ja epätoivon hänen onnettoman veljensä sielussa, jommoista hän aikaisemmin ei ollut aavistanutkaan. Syvä, rajaton sääli valtasi hänet ja näännytti hänet silmänräpäyksessä. Hänen sydämensä oli lävistetty, ja sitä kivisti hirveästi. »Rakasta Ivania!» muistuivat hänelle äkkiä mieleen Mitjan äskeiset sanat. Hänhän olikin menossa Ivanin luo. Hänen olisi jo aamulla ollut hirveän tarpeellista nähdä Ivan. Yhtä paljon kuin Mitjasta hän oli huolissaan Ivanista, ja nyt, kun hän oli tavannut veljensä, enemmän kuin koskaan ennen.

Matkalla Ivanin luo hänen oli kuljettava sen talon ohitse, jossa Katerina Ivanovna astui. Ikkunoissa oli valoa. Hän pysähtyi äkkiä ja päätti mennä sisälle. Katerina Ivanovnaa hän ei ollut nähnyt yli viikkoon. Mutta hän tuli nyt ajatelleeksi, että Ivan kenties parast’aikaa on Katerina Ivanovnan luona, varsinkin semmoisen päivän aattona. Soitettuaan kelloa ja tultuaan portaille, joita himmeästi valaisi kiinalainen lyhty, hän näki portaita alas tulevan miehen, jonka hän tämän saavuttua hänen luokseen tunsi veljekseen. Tämä oli siis jo tulossa pois Katerina Ivanovnan luota.

— Ah, sinäkö siinä vain, — sanoi kuivasti Ivan Fjodorovitš. — No, hyvästi. Oletko menossa hänen luokseen?

— En kehoittaisi, hän on »mielenliikutuksen vallassa», ja sinä hermostutat häntä vielä enemmän.

— Ei, ei! — huusi yhtäkkiä ääni ylhäältä ovesta, joka samassa oli auennut. — Aleksei Fjodorovitš, tuletteko te hänen luotaan?

— Lähettikö hän sanomaan jotakin minulle? Tulkaa sisälle, Aljoša, ja te, Ivan Fjodorovitš kääntykää välttämättömästi, välttämättömästi takaisin. Kuu-let-te-ko!

Katjan ääni kaikui niin käskevänä, että Ivan Fjodorovitš silmänräpäyksen vitkasteltuaan päätti nousta taas Aljošan kanssa portaita ylös.

— Hän vakoili! — kuiskasi hän itsekseen vihaisesti, mutta Aljoša kuuli sen.

— Sallikaa minun pitää päällystakki ylläni, — sanoi Ivan Fjodorovitš astuessaan saliin. — Minä en istuudu. En jää pitemmäksi aikaa kuin yhdeksi minuutiksi.

— Istukaa, Aleksei Fjodorovitš, — lausui Katerina Ivanovna jääden seisomaan. Hän ei ollut paljoa muuttunut viime aikoina, mutta hänen tummista silmistään välähteli pahaa ennustava tuli. Aljoša muisti myöhemmin, että Katerina Ivanovna oli näyttänyt hänestä hyvin kauniilta tällä hetkellä.

— Vain yhden asian, — sanoi Aljoša katsoen häntä suoraan kasvoihin, — että te säästäisitte itseänne ettekä oikeudessa puhuisi mitään tuosta (hän hämmentyi hiukan)… mitä teidän kesken oli… aivan ensimmäisen tuttavuutenne aikana… siinä kaupungissa…

— Ahaa, tuosta kumarruksesta maahan ja noista rahoista! — tarttui puheeseen Katerina Ivanovna katkerasti naurahtaen. — Pelkääkö hän itsensä puolesta vai minun puolestani, — mitä? Hän sanoi, että minä säästäisin, — mutta ketä? Häntäkö vai itseäni? Puhukaa, Aleksei Fjodorovitš.

— Niinpä niin, — sanoi Katerina Ivanovna painokkaasti ja ikäänkuin vihaisesti sekä punastui yhtäkkiä.

— Te ette tunne minua vielä, Aleksei Fjodorovitš, — sanoi hän ankarasti, — enkä minä vielä itsekään tunne itseäni. Kenties te tahdotte polkea minut jalkojenne alle huomisen kuulustelun jälkeen.

— Nainen on usein epärehellinen, — sanoi Katerina Ivanovna hampaitaan kiristellen. — Vielä tunti sitten minä ajattelin, että minua peloittaa kajota tuohon petoon… niinkuin käärmeeseen… mutta eipä, pidän häntä yhä edelleen ihmisenä! Mutta onko hän murhannut? Hänkö on murhannut? — huudahti hän äkkiä hysteerisesti ja kääntyi nopeasti Ivan Fjodorovitšiin. Aljoša ymmärsi silmänräpäyksessä, että tämän saman kysymyksen hän oli jo tehnyt Ivan Fjodorovitšille kenties hetkistä ennen hänen tuloaan, eikä ensimmäisen kerran, vaan sadannen, ja että he lopulta olivat joutuneet riitaan.

— Minä olen Smerdjakovin luona… Sinä, sinä sait minut vakuutetuksi, että hän on isänmurhaaja. Minä uskoin vain sinua! — jatkoi hän yhä Ivan Fjodorovitšin puoleen kääntyneenä. Tämä naurahti väkinäisesti. Aljoša hätkähti kuultuaan tuon sinä. Hän ei voinut aavistaakaan tämmöisiä suhteita.

— No, riittää jo, — tokaisi Ivan. — Minä lähden. Tulen huomenna. — Ja hän kääntyi heti ympäri, meni ulos huoneesta ja kulki suoraan portaille. Katerina Ivanovna tarttui yhtäkkiä käskevin elein Aljošan molempiin käsiin.

— Menkää hänen jälkeensä! Saavuttakaa hänet! Älkää jättäkö häntä hetkeksikään yksin, — kuiskasi hän nopeasti. — Hän on mielenvikainen. Ettekö te tiedä, että hän on tullut mielenvikaiseksi? Hänessä on kuume, hermokuume! Lääkäri sanoi sen minulle, menkää, juoskaa hänen jäljestään…

Aljoša hypähti paikaltaan ja riensi Ivan Fjodorovitšin jälkeen. Tämä ei ollut ennättänyt vielä mennä viidenkymmenenkään askelen päähän.

— Mitä sinä? — kääntyi hän äkkiä Aljošaan päin, kun näki tämän tulevan jäljessään. — Hän käski sinua juoksemaan jäljestäni, koska minä olen hullu. Tiedän sen ulkoa, — lisäsi hän vihaisesti.

— Hän tietenkin erehtyy, mutta hän on sikäli oikeassa, että sinä olet sairas, — sanoi Aljoša. — Minä katselin äsken hänen luonaan sinun kasvojasi; sinulla on hyvin sairaat kasvot, hyvin sairaat, Ivan!

— Tiedätkö sinä, Aleksei Fjodorovitš, miten tullaan hulluksi? — kysyi Ivan aivan äkkiä hiljaisella, ei enää ollenkaan vihaisella äänellä, jossa odottamatta oli havaittavissa mitä vilpittömintä uteliaisuutta.

— Minä luulen, ettei semmoisessa tapauksessa voi selvästi tarkata tilaansa, — vastasi Aljoša ihmetellen.

— Jos sinä tahdot puhua kanssani jostakin, niin ole hyvä ja vaihda puheenainetta, — sanoi hän yhtäkkiä.

— Kas tässä annan muistaessani sinulle kirjeen, — lausui Aljoša arasti, otti taskustaan Lisen kirjeen ja ojensi sen hänelle. He sattuivat juuri tulemaan lyhdyn kohdalle. Ivan tunsi heti käsialan.

— Ahaa, tämä on tuolta reuhtovalta lapselta! — alkoi hän nauraa vihaisesti, ja kirjekuorta avaamatta hän yhtäkkiä repi kirjeen palasiksi ja viskasi tuuleen. Paperipalat lensivät eri tahoille.

— Ei ole vielä kuudenkaantoista vuoden ikäinen luullakseni, ja jo tarjoutuu! — lausui hän halveksivasti harpaten taas eteenpäin pitkin katua.

— Mitä sinä, Ivan, mitä sinä? — alkoi Aljoša surullisesti ja tulisesti puolustaa. — Hän on lapsi, sinä loukkaat lasta! Hän on sairas, hän on itse hyvin sairas, hänkin kenties on tulemassa mielenvikaiseksi… Minä en voinut olla antamatta sinulle hänen kirjettään… Minä päinvastoin tahdoin saada kuulla sinulta jotakin… pelastaakseni hänet.

— Ei sinulla ole mitään kuultavaa minulta. Jos hän on lapsi, niin minä en ole lapsenpiika. Ole vaiti, Aleksei. Älä jatka. Minä en edes ajattele sitä.

— Hän rukoilee nyt koko yön Jumalan Äitiä, jotta tämä osoittaisi hänelle, miten hänen on huomenna oikeudessa meneteltävä, — alkoi Ivan taas yhtäkkiä puhua jyrkästi ja ilkeästi.

— Tarkoitan. Onko hänen esiinnyttävä Mitenjkan pelastajana vaiko turmioon syöksijänä? Sitä hän rukoilee, että hänen sielunsa valaistaisiin. Hän itse, näettekö, ei vielä tiedä, ei ole ennättänyt valmistautua. Hänkin pitää minua lapsenhoitajana, tahtoo, että minä tuudittaisin häntä!

— Katerina Ivanovna rakastaa sinua, veljeni, — lausui Aljoša surullisen tunteen vallassa.

— Hän kärsii. Miksi sinä sitten puhut hänelle… toisinaan… sellaisia sanoja, että hän toivoo? — jatkoi Aljoša arasti nuhdellen. — Minähän tiedän, että sinä olet antanut hänelle toivoa, suo anteeksi, että puhun näin, — lisäsi hän.

— Minä en voi tässä menetellä niinkuin pitäisi, katkaista välit ja sanoa hänelle suoraan! — lausui Ivan äkäisesti. — Täytyy odottaa, kunnes murhaajalle on annettu tuomio. Jos minä rikon välit hänen kanssaan nyt, niin hän kostaakseen minulle huomenna syöksee turmioon tuon heittiön oikeudessa, sillä hän vihaa häntä ja tietää vihaavansa. Tässä on kaikki valhetta, valhe valheen päällä! Nyt, kun en vielä ole rikkonut välejä hänen kanssaan, hän yhä vielä toivoo eikä tahdo syöstä turmioon tuota petoa, koska hän tietää, kuinka innokkaasti minä haluan pelastaa sen onnettomuudesta. Ja milloin langenneekaan tuo kirottu tuomio!

— Miten hän sitten voi syöstä turmioon veljemme? — kysyi hän ajatellen Ivanin sanoja. — Mitä sellaista hän voi todistaa, joka suorastaan voisi tuhota Mitjan?

— Sinä et vielä tiedä sitä. Hänellä on käsissään eräs asiapaperi,
Mitjan omakätisesti kirjoittama, joka matemaattisesti todistaa, että
Mitja on tappanut Fjodor Pavlovitšin.

— Sellaista asiapaperia ei voi olla olemassa! — toisti Aljoša tulisesti. — Ei voi olla, sillä hän ei ole murhaaja. Ei hän ole tappanut isää, ei hän!

— Kuka sitten on murhaaja teidän mielestänne, — kysyi hän näennäisen kylmästi, ja kysymyksen sävyssä tuntui jotakin ylimielistä.

— Kuka? Onko se tuo satu mielenvikaisesta idiootista, kaatuvatautisesta? Smerdjakovista?

— Sinä itse tiedät kuka, — pääsi häneltä voimattomasti. Hän oli tukehtua.

— Mutta kuka, kuka? — huudahti Ivan melkein raivoisasti. Koko hänen itsehillitsemiskykynsä oli yhtäkkiä kadonnut.

— Minä tiedän vain yhden asian, — lausui Aljoša edelleenkin melkein kuiskaten, — isää et sinä ole tappanut.

— Tiedänhän minä itsekin, etten sitä ole tehnyt minä, sinä hourailet! — lausui Ivan kalpeana ja vääristäen suunsa nauruun. — Hän aivan kuin tunki katseensa Aljošaan. Molemmat seisoivat taas lyhdyn luona.

— Ei, Ivan, sinä olet itse sanonut itsellesi useita kertoja, että sinä olet murhaaja.

— Milloin minä olen sanonut?… Minä olen ollut Moskovassa… Milloin minä olen sanonut? — sopersi Ivan sekaantuen kokonaan.

— Sinä olet sanonut tätä itsellesi monta kertaa, kun olet jäänyt yksiksesi näitten kauheitten kahden kuukauden aikana, — jatkoi Aljoša hiljaa ja selvästi kuten ennenkin. Mutta hän puhui aivan kuin ulkopuolelta itseään, aivan kuin ei puhuisi omasta tahdostaan, vaan tottelisi jotakin vastustamatonta käskyä.

— Sinä olet syyttänyt itseäsi ja tunnustanut itsellesi, ettei murhaaja ole kukaan muu kuin sinä. Mutta et sinä ole tappanut, sinä erehdyt, et sinä ole murhaaja, kuuletko minua, et sinä! Minut on Jumala lähettänyt sanomaan sinulle tämän.

Molemmat olivat vaiti. Kokonaisen pitkän hetken kesti tätä äänettömyyttä. He seisoivat kumpikin ja katsoivat koko ajan toistensa silmiin. Molemmat olivat kalpeat. Yhtäkkiä alkoi Ivanin koko ruumis vapista, ja hän tarttui lujasti Aljošan olkapäähän.

— Sinä olet ollut luonani! — kuiskasi hän hampaitaan kiristellen. — Sinä olet ollut minun luonani, kun hän tuli… Tunnusta… sinä näit hänet, näit?

— En hänestä, piru vieköön pedon! — karjaisi Ivan raivoissaan. — Etkö sinä tiedä, että hän käy luonani? Kuinka sinä olet saanut sen tietää, sano!

— Kuka hän? Minä en tiedä, kenestä sinä puhut, — sopersi Aljoša jo pelästyneenä.

— Ei, sinä tiedät… kuinka sinä muuten olisit… on mahdotonta, ettet sinä tietäisi…

Mutta yhtäkkiä hän aivan kuin hillitsi itsensä. Hän seisoi ja näytti miettivän jotakin. Omituinen nauru vääristi hänen huuliaan.

— Veli, — alkoi Aljoša taas värisevällä äänellä, — minä sanoin sinulle tämän siksi, että sinä uskot minun sanaani, minä tiedän sen. Minä sanoin sinulle koko elämäsi ajaksi tämän sanan: et sinä! Kuuletko, koko elämän ajaksi. Ja Jumala pani tämän minun sieluuni, että sanoisin sen sinulle, vaikka sinä siitä hetkestä alkaen koko ikäsi vihaisit minua…

— Aleksei Fjodorovitš, — lausui hän kylmästi naurahtaen, — profeettoja ja kaatuvatautisia minä en siedä, varsinkaan en Jumalan lähettejä, sen te tiedätte erinomaisen hyvin. Tästä hetkestä alkaen katkaisen kaikki välit kanssanne ja luultavasti ainaiseksi. Pyydän teitä heti paikalla, tässä kadunkulmauksessa, jättämään minut. Ja tätä sivukatuahan te pääsette asuntoonnekin. Varokaa erikoisesti käymästä luonani tänään! Kuuletteko?

Hän kääntyi ympäri ja lähti varmoin askelin kulkemaan suoraan eteenpäin katsahtamatta enää taakseen.

— Veli, — huudahti Aljoša hänen jälkeensä, — jos sinulle tänään tapahtuu jotakin, niin ajattele ennen kaikkea minua!…

Mutta Ivan ei vastannut. Aljoša seisoi kadunristeyksessä lyhdyn luona siihen asti kuin Ivan kokonaan hävisi pimeään. Sitten hän kääntyi ja lähti hitaasti kulkemaan kotiinsa sivukatua pitkin. Hän ja Ivan Fjodorovitš asuivat eri paikoissa: ei kumpikaan heistä tahtonut asua Fjodor Pavlovitšin tyhjäksi jääneessä talossa. Aljoša oli vuokrannut kalustetun huoneen eräältä pikkuporvariperheeltä; Ivan Fjodorovitš taas asui jokseenkin kaukana hänestä ja oli vuokrannut tilavan sekä verraten upean asunnon erään varakkaan virkamiehenlesken taloon kuuluvasta sivurakennuksesta. Mutta häntä palveli koko sivurakennuksessa ainoastaan hyvin vanha, aivan kuuro ja ankaraa jäsenkolotusta poteva eukko, joka kävi makaamaan kello kuusi illalla ja nousi kello kuusi aamulla. Ivan Fjodorovitš oli näinä kahtena kuukautena tullut aivan omituisen vähän vaativaksi ja jäi hyvin mielellään aivan yksikseen. Sen huoneenkin, jossa hän asui, hän siisti itse, ja asuntonsa muissa huoneissa hän harvoin edes kävi. Tultuaan talonsa portaille ja jo tartuttuaan soittokellon kädensijaan hän pysähtyi. Hän tunsi koko ruumiinsa vapisevan vihasta. Hän jätti yhtäkkiä soittokellon rauhaan, sylkäisi, käännähti takaisin ja lähti taas kiireesti kulkemaan aivan toiseen, päinvastaisella suunnalla olevaan päähän kaupunkia, parin virstan päähän asunnostaan, pienen pieneen, kallistuneeseen, hirsistä rakennettuun taloon, jossa astui Maria Kondratjevna, Fjodor Pavlovitšin entinen naapuri, joka oli käynyt Fjodor Pavlovitšin keittiössä lientä hakemassa ja jolle Smerdjakov silloin oli laulanut laulujaan sekä soittanut kitaraa. Entisen talonsa hän oli myynyt ja asusti nyt äitinsä kanssa mökin tapaisessa rakennuksessa, ja sairas, melkein kuoleva Smerdjakov oli aivan Fjodor Pavlovitšin kuolemasta saakka asunut heillä. Tämänpä luo Ivan Fjodorovitš nyt suuntasi kulkunsa erään äkillisen ja vastustamattoman ajatuksen johtamana.

Ivan Fjodorovitš meni nyt jo kolmannen kerran Smerdjakovin luo sen jälkeen kuin oli palannut Moskovasta. Ensimmäisen kerran katastrofin jälkeen hän oli nähnyt Smerdjakovin ja puhunut tämän kanssa heti tulopäivänään, sitten käynyt hänen luonaan vielä kerran kahden viikon kuluttua. Mutta tämän toisen kerran jälkeen hän oli lakannut käymästä Smerdjakovin luona, niin että hän nyt ei ollut yli kuukauteen nähnyt häntä eikä kuullut hänestä juuri mitään. Ivan Fjodorovitš oli palannut Moskovasta vasta viidentenä päivänä isänsä kuoleman jälkeen, niin että hän ei ollut nähnyt tätä ruumiina: hautajaiset olivat olleet hänen tulonsa edellisenä päivänä. Syynä Ivan Fjodorovitšin viivästykseen oli ollut se, että Aljoša, joka ei täsmälleen tietänyt hänen osoitettaan Moskovassa, oli, kun hänen oli lähetettävä sähkösanoma, turvautunut Katerina Ivanovnaan, mutta tämä, joka ei myöskään ollut täysin selvillä osoitteesta, oli lähettänyt sähkösanoman sisarelleen ja tädilleen otaksuen, että Ivan Fjodorovitš; heti Moskovaan saavuttuaan pistäytyy näitten luona. Mutta Ivan Fjodorovitš oli käynyt näitten luona vasta neljäntenä päivänä tulonsa jälkeen ja sähkösanoman saatuaan tietysti heti suin päin rientänyt kaupunkiimme. Täällä hän oli ensimmäiseksi tavannut Aljošan, mutta keskusteltuaan tämän kanssa hän oli ollut hyvin hämmästyksissään siitä, että tämä ei edes tahdokaan epäillä Mitjaa, vaan viittaa suorastaan siihen, että Smerdjakov on murhaaja, mikä oli aivan ristiriidassa muitten kaupungissamme vallitsevien mielipiteitten kanssa. Tavattuaan sen jälkeen poliisipäällikön ja prokuraattorin sekä saatuaan yksityiskohtaiset tiedot syytteestä ja vangitsemisesta hän oli vielä enemmän ihmetellyt Aljošaa ja saanut sen käsityksen, että tämän mielipide johtui ainoastaan äärimmäisiin asti kiihoittuneesta veljellisestä rakkaudesta ja säälistä Mitjaa kohtaan, jota Aljoša, kuten Ivan tiesi, suuresti rakasti. Asian puheena ollessa sanomme tässä kerta kaikkiaan vain pari sanaa Ivanin tunteista veli Dmitri Fjodorovitšia kohtaan: hän ei ollenkaan pitänyt Dmitri Fjodorovitšista ja tunsi tätä kohtaan enintään sääliä, mutta siihenkin sekaantui suurta halveksimista, joka lähenteli inhoa. Koko Mitja, jopa tämän ulkomuotokin, oli hänestä äärettömän vastenmielinen. Ivan paheksui Katerina Ivanovnan rakkautta Mitjaan. Syytteeseen pantua Mitjaa hän oli sentään käynyt tapaamassa heti samana päivänä kuin oli tullut kaupunkiin, mutta tämä käynti ei suinkaan ollut heikontanut hänen vakaumustaan, että Mitja oli syyllinen, vaan päinvastoin yhä vahvistanut sitä. Hän oli silloin nähnyt veljensä levottomana, sairaalloisen kiihtyneenä. Mitja oli puhunut paljon, mutta ollut hajamielinen ja hypännyt asiasta toiseen, puhunut hyvin jyrkässä äänilajissa, syyttänyt Smerdjakovia ja ollut hyvin sekava. Kaikkein enimmän hän oli puhunut niistä kolmestatuhannesta, jotka vainaja oli häneltä »varastanut». »Rahat ovat minun, ne olivat minun», oli Mitja vakuuttanut; »jos minä olisinkin ne varastanut, niin olisin tehnyt oikein:». Niitä todistuskappaleita, jotka osoittivat hänet syylliseksi, hän ei juuri ollenkaan ollut kieltänyt, ja jos hän tosiasioista puhuessaan selittikin näitä omaksi edukseen, niin senkin hän teki sangen sotkuisesti ja järjettömästi eikä näyttänyt edes haluavan valaista syyttömyyttään Ivanille tai muille, päinvastoin hän oli äkäinen, ei kiinnittänyt huomiota syytteisiin, haukkui ja oli kiivastunut. Grigorin todistukselle, että ovi oli ollut auki, oli hän vain halveksivasti nauranut ja vakuuttanut, että sen oli »piru avannut». Mutta mitään täsmällisiä selityksiä tämän tosiasian johdosta hän ei ollut voinut esittää. Olipa hän ennättänyt tämän ensimmäisen tapaamisen aikana loukatakin Ivan Fjodorovitšia sanomalla tälle jyrkästi, ettei ole niiden asia epäillä ja kuulustella häntä, jotka itse vakuuttavat, että »kaikki on luvallista». Yleensä hän oli sillä kertaa ollut hyvin epäystävällinen Ivan Fjodorovitšia kohtaan. Kohta Mitjan kanssa puhuttuaan Ivan Fjodorovitš olikin sitten mennyt Smerdjakovin luo.

Jo rautatievaunussa Moskovasta kiitäessään hän oli kaiken aikaa ajatellut Smerdjakovia ja viimeistä keskusteluaan tämän kanssa lähtöpäivänsä edellisenä iltana. Moni seikka ahdisti hänen mieltään, moni seikka näytti epäilyttävältä. Esittäessään tutkintatuomarille sen, mitä tiesi asiasta, Ivan Fjodorovitš oli toistaiseksi jättänyt kertomatta tuon keskustelun. Hän oli lykännyt kaikki siihen asti kunnes tapaisi Smerdjakovin. Tämä oli siihen aikaan kaupungin sairaalassa. Tohtori Herzenstube ja lääkäri Varvinski, jonka Ivan Fjodorovitš tapasi sairaalassa, vastasivat Ivan Fjodorovitšin itsepintaisiin kysymyksiin varmasti, että Smerdjakovilla ehdottomasti on kaatuvatauti, vieläpä olivat ihmeissäänkin kysymyksestä: »Eikö hän teeskennellyt sairautta katastrofipäivänä?» He antoivat hänen ymmärtää, että tämä taudinkohtaus oli tavallista ankarampikin, jatkui ja uudistui muutaman päivän aikana, niin että potilaan henki ehdottomasti oli ollut vaarassa, ja että vasta nyt, kun oli käytetty asianmukaisia keinoja, saattoi varmasti sanoa, että sairas jää eloon, vaikkakin on hyvin mahdollista (lisäsi tohtori Herzenstube), että hänen järkensä on osittain heikentynyt, »jollei koko elämän ajaksi, niin kuitenkin jokseenkin pitkäksi aikaa.» Ivanin kärsimättömään tiedusteluun, että »hän siis on nyt hullu?» oli vastattu, että »sanan varsinaisessa merkityksessä ei asian laita vielä ole niin, mutta eräitä poikkeuksia normaalisesta tilasta on havaittavissa.» Ivan Fjodorovitš päätti itse ottaa selville, mitä nuo epänormaalisuudet olivat. Sairashuoneessa hänet päästettiin heti tapaamaan Smerdjakovia. Smerdjakov oli eri huoneessa ja loikoi makuulavitsalla. Hänen vieressään oli toinenkin makuulavitsa, jolla makasi eräs kaupungin pikkuporvareita hyvin heikossa tilassa, aivan turvonneena vesitaudista ja ilmeisesti valmiina kuolemaan huomenna tai ylihuomenna; hän ei voinut haitata keskustelua. Smerdjakov irvisti epäluuloisesti, kun näki Ivan Fjodorovitšin, ja näytti ensihetkellä muuttuvan araksi. Semmoisen vaikutelman sai ainakin Ivan Fjodorovitš. Mutta tätä kesti vain hetkisen, päinvastoin Smerdjakov koko muun ajan melkein hämmästytti häntä levollisuudellaan. Heti luotuaan ensimmäisen silmäyksen häneen oli Ivan Fjodorovitš tullut täysin vakuutetuksi, että Smerdjakov oli hyvin sairas; hän oli hyvin heikko, puhui hitaasti ja tuntui vaivoin voivan liikuttaa kieltään, oli kovin laihtunut ja tullut keltaiseksi. Koko parikymmentä minuuttia kestäneen tapaamisen ajan hän valitti päätään kivistävän ja kaikkia jäseniään kolottavan. Hänen kuiva kuohilaannaamansa oli muuttunut omituisen pieneksi, ohimohiukset olivat pörhistetyt, hiustöyhdön sijalla oli vain ohut hiustupsu. Mutta siristetty ja ikäänkuin jotakin vihjaileva vasen silmä ilmaisi, että siinä oli entinen Smerdjakov. »Viisaan miehen kanssa kannattaa kyllä keskustella», muistui heti Ivan Fjodorovitšin mieleen. Hän istuutui vuoteen jalkopäähän tuolille. Smerdjakov liikahdutti kipua tuntien koko ruumistaan vuoteella, mutta oli vaiti eikä näyttänyt enää erikoisen uteliaaltakaan.

— Onko siitä kauan, kun suvaitsitte saapua? — lisäsi hän alentuvasti ikäänkuin rohkaistakseen hämillään olevaa vierasta.

— Tulin vasta tänään… Teidän täällä keittämäänne puuroa pistelemään poskeeni.

— Mitä sinä huokailet, sinähän tiesit? — sanoa tokaisi Ivan Fjodorovitš suoraan.

— Mikäpä sitä oli tietäessä? Asia oli selvä edeltäpäin. Mutta kuinka saattoi tietää, että he sitä sillä tavoin hoitelevat?

— Mitä hoitelevat? Älä sinä luikertele! Sinähän itse ennustit saavasi kaatuvataudin kohtauksen heti, kun menet kellariin? Suoraan kellariin viittasitkin.

— Oletteko te sen jo kertonut kuulustelussa? — uteli Smerdjakov levollisesti.

— En, en ole vielä kertonut, mutta kerron sen ehdottomasti. Sinun pitää, mies, selittää minulle nyt monta asiaa, ja tiedä, ystäväiseni, että minä en anna leikkiä kanssani!

— Miksi minä sitten leikkisin sellaista leikkiä, kun koko minun turvani on yksinomaan teissä niinkuin Herrassa Jumalassa! — lausui Smerdjakov edelleen yhtä rauhallisesti ja vain hetkiseksi sulkien silmänsä.

— Ensiksikin, — alkoi Ivan Fjodorovitš taas puhua, — minä tiedän, että kaatuvatautia ei voi edeltäpäin ennustaa. Minä olen ottanut selkoa, älä sinä kiemurtele. Päivää ja hetkeä ei voi edeltäpäin sanoa. Kuinka sitten sinä sanoit minulle silloin edeltäpäin sekä päivän että hetken ja puhuit vielä kellaristakin? Kuinka sinä saatoit edeltäkäsin tietää, että putoat juuri tuohon kellariin kohtauksen tullen, jos sinä et tahallasi teeskennellyt taudinkohtausta?

— Kellarissa oli muutenkin käytävä, vieläpä useita kertoja päivässä, — sanoi Smerdjakov hitaasti ja kiirehtimättä. — Aivan samoin minä kuukausi takaperin lensin alas ullakolta. Se on kyllä ihan niin, että kaatuvatautia ei voi edeltäpäin ennustaa päivän ja hetken suhteen, mutta aavistuksia voi aina olla.

— Minun kaatuvatautiini nähden kysykää, herra, mieluummin täkäläisiltä lääkäreiltä: oliko tautini oikeata vai eikö, eikä minun maksa teille sen enempää puhuakaan tästä asiasta.

— Kylläpä te takerrutte tuohon kellariin! Silloin kun minä menin tuohon kellariin, minä olin pelon ja epäröinnin vallassa; olin enemmän peloissani sen vuoksi, että te olitte mennyt pois enkä minä voinut odottaa enää kenenkään koko maailmassa minua puolustavan. Painaudun silloin tuohon samaan kellariin ja ajattelen: »Nyt se heti tulee, nyt se minuun iskee, kaadunko vai enkö?» Ja tämän saman epävarmuuden johdosta tunsin äkkiä kurkussani tuon välttämättömän kouristuksen… no, ja sitten lensin. Kaiken tämän ja koko keskustelumme sitä ennen kanssanne, sen päivän edellisenä iltana portilla, kun minä ilmaisin teille pelkoni ja puhuin kellarista, — kaiken tämän minä olen seikkaperäisesti ilmoittanut herra tohtori Herzenstubelle ja tuomari Nikolai Parfenovitšille ja he kirjoittivat kaiken protokollaan. Ja täkäläinen tohtori, herra Varvinski, väittikin erityisesti niin heidän kaikkien edessä, että juuri ajatuksesta se on tullutkin, siitä juuri, nimittäin tuosta arvelusta, että »kaadunko minä nyt vai enkö kaadu?» Silloin se tulikin. Niin he kirjoittivatkin, että juuri tuolla tavoin sen oli täytynyt tulla, toisin sanoen yksinomaan pelosta.

Tämän lausuttuaan Smerdjakov veti syvään henkeä aivan kuin olisi kovin uupunut.

— Sinä olet siis ilmoittanut tämän kuulustelussa? — kysyi Ivan
Fjodorovitš hieman ällistyen. Hän oli juuri aikonut pelästyttää
Smerdjakovia sanomalla ilmoittavansa heidän silloisen keskustelunsa,
mutta nyt selvisikin, että toinen oli jo itse ilmoittanut kaiken.

— Mitä minä pelkäisin? Kirjoittakoot papereihinsa koko totisen totuuden, — lausui Smerdjakov lujasti.

— Ja kerroitko meidän portilla tapahtuneen keskustelumme kokonaan sanasta sanaan?

— Mutta sanoitko myös sen, miten kehuit minulle silloin osaavasi teeskennellä kaatuvatautia?

— Sano minulle nyt, minkä tähden sinä silloin tahdoit lähettää minut
Tšermašnjaan?

— Pelkäsin teidän menevän Moskovaan, ja Tšermašnja on sentään lähempänä.

— Valehtelet, sinä itse kehoitit minua matkustamaan pois: matkustakaa pois, sanoit, syntiä näkemästä!

— Sen minä sanoin silloin ainoastaan ystävyydestä teitä kohtaan ja sydämellisessä uskollisuudessani, aavistaen onnettomuuden tapahtuvan talossa, teitä säälien. Mutta itseäni säälin vielä enemmän kuin teitä. Siksi sanoinkin: matkustakaa pois syntiä näkemästä, jotta te olisitte ymmärtänyt, että talossa tapahtuu pahoja, ja olisitte jäänyt puolustamaan isäänne.

— Olisit sitten sanonut sen selvemmin, hölmö! — kivahti yhtäkkiä Ivan
Fjodorovitš.

— Kuinka minä olisin silloin voinut sanoa selvemmin? Vain pelko puhui minussa, ja tekin olisitte voinut suuttua. Tietysti minä saatoin pelätä, että Dmitri Fjodorovitš tekisivät jonkin skandaalin ja veisivät nuo rahat, koska he pitivät niitä aivan itselleen kuuluvina, mutta kuka tiesi, että asia päättyisi tuollaiseen murhaan? Ajattelin, että he yksinkertaisesti vain anastavat ne kolmetuhatta ruplaa, jotka herralla oli patjan alla, käärössä, mutta he tekivät murhan. Ettehän tekään osannut sitä arvata, herra!

— Jos sinä siis itse sanot, ettei voinut arvata, niin kuinka sitten minä saatoin arvata ja jäädä? Mitä sinä sotket? — lausui Ivan Fjodorovitš ajatuksissaan.

— Siitähän olisitte voinut hoksata kun minä koetin lähettää teidät
Tšermašnjaan tuon Moskovan asemasta.

— Siitä juuri olisitte voinut hoksata, että jos kerran minä koetan taivuttaa teitä menemään Tšermašnjaan Moskovan asemasta, niin siis haluan teidän olevan täällä mahdollisimman lähellä, sillä Moskova on kaukana, mutta kun Dmitri Fjodorovitš tietävät teidän olevan lähiseuduilla, niin he ovat vähemmän rohkea. Ja minuakin olisitte voinut, jos jotakin olisi tapahtunut, nopeasti tulla suojelemaan, sillä minä itse viittasin teille sen lisäksi Grigori Vasiljitšin sairauteen ja siihen, että pelkäsin kaatuvatautia. Ja kun minä selitin teille ne koputukset, joiden avulla saattoi päästä sisälle vainajan luo, ja että Dmitri Fjodorovitš oli saanut ne minun kauttani tietää, niin ajattelin teidän itsennekin jo arvaavan, että he aikovat tehdä jotakin, ja silloin ette olisi lähtenyt edes Tšermašnjaan, vaan olisitte jäänyt kokonaan tänne.

»Hän puhuu sangen täsmällisesti», ajatteli Ivan Fjodorovitš, »vaikka mökeltääkin; mistä henkisten kykyjen häiriytymisestä Herzenstube mahtoi puhua?»

— Sinä viekastelet edessäni, piru sinut vieköön! — huudahti hän vihastuneena.

— Minäpä, suoraan sanoen, luulin silloin teidän arvanneen koko asian, — vastasi Smerdjakov mitä vilpittömimmän näköisenä.

— Jos olisin arvannut, niin olisin jäänyt! — huudahti Ivan Fjodorovitš taas tulistuen.

— No, minäpä luulin, että te hoksattuanne koko asianlaidan matkustatte pois mahdollisimman kiireesti vain syntiä näkemästä, jotta vain pääsisitte pakenemaan jonnekin pelastaen itsenne pelon vallassa.

— Tietysti olisi pitänyt arvata, — puhui Ivan kiihtyneenä, — ja — minä arvailinkin jotakin katalaa olevan odotettavissa sinun puoleltasi… Mutta sinä valehtelet, taas valehtelet, — huudahti hän muistaen yhtäkkiä jotakin: — Muistatko, kuinka sinä silloin tulit rattaitteni luo ja sanoit: »Viisaan miehen kanssa kannattaa kyllä keskustella.» Sinä siis olit hyvilläsi lähdöstäni, koska kehuit?

Smerdjakov huokasi vielä kerran ja toisenkin. Hänen kasvoilleen näytti nousevan punaa.

— Jos olin hyvilläni, — lausui hän vähän läähättäen, — niin ainoastaan siitä, että te olitte suostunut menemään Tšermašnjaan ettekä ollut menossa Moskovaan. Sillä sehän on kuitenkin lähempänä, mutta en minä niitä sanoja silloin lausunut teille kehumiseksi, vaan moitteeksi. Sitä te ette käsittänyt.

— Sen tähden, että te, vaikka aavistatte sellaista onnettomuutta, jätätte isänne ettekä tahdo suojella meitä, sillä minua saatettiin aina ruveta syyttämään noiden kolmentuhannen varastamisesta.

— Piru sinut vieköön! — kirosi Ivan taas. — Odotahan: sinä olet siis kertonut merkeistä, noista koputuksista, myöskin prokuraattorille?

— Jos minä silloin jotakin ajattelin, — alkoi hän taas, — niin ainoastaan jotakin katalaa tekoa sinun puoleltasi. Dmitri saattoi tehdä murhan, mutta että hän varastaisi, — sitä en silloin uskonut… Mutta sinun puoleltasi saatoin odottaa mitä kataluutta tahansa. Itsehän sinä sanoit minulle osaavasi teeskennellä kaatuvatautiakin. Miksi sinä sen sanoit?

— Ainoastaan vilpittömyydessäni. Enkä minä koskaan elämässäni ole tahallani teeskennellyt kaatuvatautia, vaan sanoin sen muuten vain, kerskaillakseni teille. Se oli vain typeryyttä. Minä pidin teistä silloin hyvin paljon ja olin teille tuttavallinen.

— Mitäpä muutakaan mahdollisuutta heillä on? — tokaisi Smerdjakov katkerasti. — Ja kuka heitä uskoo, kun on kaikki nuo todistuskappaleet? Oven näkivät Grigori Vasiljevitš avoimena; mitä siis näin ollen voi väittää. Mutta mitäpä, Jumala heidän kanssaan! He vapisevat ja koettavat pelastaa itsensä…

— Se on taas sitä samaa: he tahtovat työntää syyn minun niskaani, että se muka on minun kätteni työtä, — minä olen jo kuullut sen, — mutta otetaanpa vaikka tuo, että minä osaan mainiosti teeskennellä kaatuvatautia: olisinko minä sitten sanonut teille edeltäpäin osaavani teeskennellä, jos minulla silloin todellakin olisi ollut sellaisia aikeita teidän isänne suhteen? Jos minä jo olin aikonut tehdä sellaisen murhan, niin voiko olla niin hölmö, että ennakolta sanoo niin raskauttavan todistuksen itseään vastaan, vieläpä omalle pojalle, hyväinen aika?! Näyttääkö se todenmukaiselta? Ei semmoista voi olla, vaan aivan päinvastoin, ei kerrassaan milloinkaan. Tätä meidän keskusteluamme nyt ei kuule kukaan paitsi tuo Sallimus, ja jos te ilmoittaisitte prokuraattorille ja Nikolai Parfenovitšille, niin sillä juuri voisitte lopulta minua suojella: sillä mikä pahantekijä se on, kun ennakolta on niin vilpitön? Sen kaikki ymmärtävät varsin hyvin.

— Kuule, — sanoi Ivan Fjodorovitš nousten paikaltaan hämmästyneenä Smerdjakovin viimeisestä todistelusta ja lopettaen keskustelun, — minä en ollenkaan epäile sinua ja minusta on naurettavaakin sinua syyttää… päinvastoin olen sinulle kiitollinen siitä, että rauhoitit minut. Minä lähden nyt, mutta pistäydyn täällä taas. Hyvästi siihen asti, tule terveeksi. Etkö tarvitse jotakin?

— Olen hyvin kiitollinen. Marfa Ignatjevna ei ole unohtanut minua ja auttaa kaikin tavoin, jos jotakin tarvitsen, yhtä hyväsydämisenä kuin ennenkin. Joka päivä käyvät hyvät ihmiset katsomassa.

— Näkemiin. Muuten siitä, että sinä osaat teeskennellä, minä en kerro… ja neuvon sinuakin olemaan siitä kertomatta, — lausui Ivan yhtäkkiä jostakin syystä.

— Ymmärrän varsin hyvin. Ja jos te ette kuulustelussa kerro tätä, niin minäkään en ilmaise kaikkea meidän keskustelustamme kanssanne silloin portilla…

Nyt tapahtui niin, että Ivan Fjodorovitš lähti yhtäkkiä huoneesta ja kuljettuaan ainoastaan kymmenkunta askelta käytävässä äkkiä tunsi, että Smerdjakovin viimeisessä lauseessa oli jokin loukkaava ajatus. Hän aikoi jo kääntyä takaisin, mutta tuo ajatus oli vain välähtänyt mielessä, ja lausuen: »tyhmyyksiä!» hän poistui nopeasti sairashuoneesta. Pääasia oli, että hän tunsi todellakin rauhoittuneensa ja nimenomaan sen seikan johdosta, että syyllinen ei ollut Smerdjakov, vaan hänen veljensä Mitja, vaikka olisi luullut olevan päinvastoin. Miksi asia oli niin, — sitä hän ei tahtonut ruveta tutkistelemaan, olipa hänestä vastenmielistäkin penkoa tunteitaan. Oli kuin hän mahdollisimman pian olisi tahtonut jotakin unohtaa. Sitten muutamien seuraavien päivien kuluessa hän oli tullut täysin vakuutetuksi Mitjan syyllisyydestä, kun oli tutustunut tarkemmin ja perusteellisemmin kaikkiin todistuskappaleisiin, jotka puhuivat tätä vastaan. Oli aivan vähäpätöisten henkilöitten antamia todistuksia, mutta ne olivat miltei järkyttäviä, kuten esimerkiksi Fenjan ja tämän äidin todistukset. Perhotinista, ravintolasta, Plotnikovien puodista, Mokrojessa olleista todistajista puhumattakaan. Pääasia oli, että kaikki yksityiskohdat puhuivat Mitjaa vastaan. Kertomus salaperäisistä »koputuksista» hämmästytti tutkintatuomaria ja prokuraattoria melkein yhtä paljon kuin Grigorin todistus, että ovi oli ollut auki. Grigorin vaimo Marfa Ignatjevna vastasi Ivan Fjodorovitšin kyselyyn suoraan, että Smerdjakov oli maannut koko yön heillä väliseinän takana, »ei ollut kolmea askeltakaan hänen ja meidän vuoteemme väliä», ja vaikka Marfa Ignatjevna itse olikin nukkunut sikeästi, niin hän oli useita kertoja herännyt Smerdjakovin vaikerointiin: »hän vaikeroi koko ajan, vaikeroi lakkaamatta». Puhuttuaan Herzenstuben kanssa ja ilmoitettuaan epäilevänsä, tokko Smerdjakov ollenkaan oli mielenvikainen, sillä hänestä näytti Smerdjakovia vaivaavan ainoastaan heikkous, Ivan sai ukon vain hiukan hymyilemään. »Tiedättekö sitten, mitä hän nyt erikoisesti harrastaa?» kysyi lääkäri Ivan Fjodorovitšilta. »Hän pänttää päähänsä ranskalaisia sanoja; hänellä on tyynynsä alla vihko, johon joku on kirjoittanut ranskalaisia sanoja venäläisillä kirjaimilla, hehehee!» Ivan Fjodorovitš lakkasi lopulta kokonaan epäilemästä. Veljeänsä Dmitriä hän ei enää voinut ajatellakaan tuntematta inhoa. Yksi seikka sentään tuntui kummalliselta: että Aljoša itsepintaisesti yhä edelleen oli sitä mieltä, että murhaaja ei ollut Dmitri, vaan »kaiken todennäköisyyden mukaan» Smerdjakov. Ivan oli aina tuntenut pitävänsä Aljošan mielipidettä arvossa, ja siksi hän nyt ihmetteli Aljošaa. Omituista oli sekin, että Aljoša ei pyrkinyt puhumaan hänen kanssaan Mitjasta eikä koskaan itse aloittanut keskustelua hänestä, vaan ainoastaan vastaili Ivanin kysymyksiin. Tämän oli Ivan Fjodorovitš myös tarkoin pannut merkille. Muuten hänen mieltään kiinnitti tähän aikaan suuresti eräs aivan asiaan kuulumaton seikka: tultuaan Moskovasta hän oli jo ensimmäisenä päivänä kokonaan ja peruuttamattomasti antautunut sen hehkuvan ja järjettömän intohimon valtaan, jota hän tunsi Katerina Ivanovnaa kohtaan. Tässä ei ole syytä ryhtyä kertomaan tuosta Ivan Fjodorovitšin uudesta intohimosta, joka sitten löi leimansa koko hänen elämäänsä: tämä kaikki voisi olla pääjuonena aivan toisessa kertomuksessa, toisessa romaanissa, josta en tiedä, ryhdynkö koskaan sitä kirjoittamaan. Mutta en voi nyt tässä kuitenkaan olla mainitsematta sitä, että kun Ivan Fjodorovitš mennessään, kuten olen jo kertonut, yöllä Aljošan kanssa pois Katerina Ivanovnan luota sanoi Aljošalle: »Minä en välitä hänestä», — niin hän sillä hetkellä valehteli hirveästi: hän rakasti mielettömästi Katerina Ivanovnaa, vaikka totta oli sekin, että hän joinakin hetkinä vihasi tätä siinä määrin, että olisi voinut vaikka tappaa hänet. Tässä yhtyi monta syytä: aivan järkytettynä Mitjaa kohdanneesta asiasta Katerina Ivanovna lyöttäytyi hänen luokseen palanneeseen Ivan Fjodorovitšiin kuin jonkinlaiseen pelastajaansa. Hänen tunteitaan oli loukattu, häntä oli halvennettu. Mutta nyt ilmestyi taas mies, joka oli ennenkin häntä niin paljon rakastanut, — oi, hän tiesi sen varsin hyvin, — ja jonka älyä ja sydäntä hän aina oli pitänyt niin suuressa arvossa. Mutta ankara tyttö ei antautunut kokonaan uhriksi, huolimatta häneen rakastuneen Ivanin toiveitten koko karamazovilaisesta hillittömyydestä ja kaikesta Ivanin hurmautumisesta häneen. Samaan aikaan tyttöä kuitenkin yhtä mittaa kiusasi katumus siitä, ettei hän ollut uskollinen Mitjalle, ja ankaran riidan hetkinä Ivanin kanssa (ja näitä hetkiä oli monta) hän suoraan lausui tämän julki Ivanille. Tätä juuri Ivan olikin Aljošan kanssa puhuessaan nimittänyt »valheeksi valheen päällä». Siinä tietysti todella olikin paljon valhetta, ja tämä kaikkein enimmän suututti Ivan Fjodorovitšia… mutta kaikesta tästä myöhemmin. Sanalla sanoen, hän oli joksikin aikaa miltei unohtanut Smerdjakovin. Ja kuitenkin kahden viikon kuluttua hänen ensimmäisestä käynnistään tämän luona alkoivat häntä taas kiusata samat omituiset ajatukset kuin ennenkin. Riittää, kun sanomme, että hän alkoi myötäänsä kysellä itseltään: miksi hän silloin, ollessaan viimeistä yötä Fjodor Pavlovitšin talossa ennen lähtöään, oli hiipinyt hiljaa kuin varas portaille ja kuunnellut, mitä isä alhaalla tekee? Miksi hän muisteli tätä inhoten, miksi hänen mielensä seuraavana aamuna matkalla yhtäkkiä oli tullut niin surulliseksi ja miksi hän Moskovaan tultaessa oli sanonut itselleen: »Minä olen roisto!» Ja nyt hän kerran tuli ajatelleeksi, että kaikkien näitten kiusallisten ajatusten tähden hän kenties on valmis unohtamaan Katerina Ivanovnankin, niin voimakkaasti ne yhtäkkiä taas saivat hänet valtaansa! Juuri kun hän tätä ajatteli, hän kohtasi Aljošan kadulla. Hän pysähdytti heti hänet ja kysyi häneltä yhtäkkiä:

— Muistatko sinä, kun päivällisen jälkeen Dmitri syöksyi taloon ja löi isää ja minä sitten sanoin sinulle pihalla, että pidätän itselleni »toivomisen oikeuden», — sano, luulitko sinä silloin minun toivovan isän kuolemaa vai etkö?

— Niin se muuten olikin, ei siinä ollut mitään arvaamista. Mutta luulitko sinä silloin sitäkin, että minä nimenomaan toivoin, jotta »toinen inhoittava olento söisi toisen», eli että juuri Dmitri tappaisi isän, vieläpä niin pian kuin suinkin… ja että minä itsekään en ollut haluton myötävaikuttamaan?

— Puhu toki! — huudahti Ivan. — Minä haluan kaikin voimin tietää, mitä sinä silloin ajattelit. Minun pitää saada tietää totuus, totuus!

— Anna minulle anteeksi, minä ajattelin silloin sitäkin, — kuiskasi
Aljoša ja vaikeni lisäämättä mitään »lieventävää asianhaaraa».

— Kiitos! — tokaisi Ivan ja lähti kiireesti matkaansa jättäen Aljošan. Siitä asti Aljoša huomasi, että veli Ivan alkoi omituisen jyrkästi loitota hänestä eikä näyttänyt hänestä pitävän, niin että hän itsekin lakkasi sitten käymästä tämän luona. Mutta sillä hetkellä, heti tämän kohtaamisen jälkeen, Ivan Fjodorovitš kotiinsa poikkeamatta lähti yhtäkkiä taas Smerdjakovin luo.

Smerdjakov oli tähän aikaan päässyt sairashuoneesta. Ivan Fjodorovitš tiesi hänen uuden asuntonsa: juuri tuossa kallellaan olevassa, pienessä hirsimökissä, jossa oli kaksi eteisen erottamaa huonetta. Toisessa tuvassa asui Maria Kondratjevna äitinsä kanssa ja toisessa Smerdjakov yksinään. Jumala tiennee mistä syystä hän oli joutunut asumaan heidän luokseen: elikö hän siellä ilmaiseksi vaiko maksusta? Myöhemmin arveltiin, että hän oli asettunut heidän luokseen asumaan Maria Kondratjevnan sulhasena ja eli aluksi ilmaiseksi. Sekä äiti että tytär pitivät häntä hyvin suuressa arvossa ja henkilönä, joka oli heidän yläpuolellaan. Kolkutettuaan Ivan Fjodorovitš astui eteiseen ja meni Maria Kondratjevnan osoituksen mukaan suoraan vasemmalle »siistiin tupaan», jossa Smerdjakov asui. Tässä huoneessa oli kaakeliuuni, ja se oli hyvin kuumaksi lämmitetty. Seiniä koristivat siniset seinäpaperit, tosin aivan repaleiset, ja raoissa niitten alla kihisi torakoita ja russakoita kauheat määrät, niin että kuului yhtämittaista kuhinaa. Kalustus oli kurjaa: kaksi penkkiä kummankin seinän vierustalla ja kaksi tuolia pöydän luona. Vaikka pöytä olikin paljasta puuta, niin sitä kuitenkin peitti ruusunpunaisilla kuvioilla koristettu liina. Kahdella pienellä ikkunalla oli kummallakin ruukku, jossa oli pelargoni. Nurkassa oli pyhimyskuvainkaappi kuvineen. Pöydällä seisoi pieni, pahoin kolhiintunut vaskinen teekeitin ja tarjotin, jolla oli kaksi kuppia. Mutta teen oli Smerdjakov jo juonut ja teekeitin oli sammunut… Hän itse istui pöydän takana lavitsalla ja katseli vihkoon sekä piirteli jotakin kynällä. Mustepullo oli siinä vieressä ja samoin valurautainen matala kynttilänjalka, jossa oli steariinikynttilä. Ivan Fjodorovitš päätteli heti Smerdjakovin kasvoista, että tämä oli täydelleen parantunut taudistaan. Hänen kasvonsa olivat terveemmän väriset ja lihavammat, hiustöyhtö painettu alas, ohimohiukset voidellut. Yllään hänellä oli kirjava, vanulla sisutettu viitta, joka kuitenkin oli hyvin kulunut ja melko risainen. Hänen nenällään oli silmälasit, joita Ivan Fjodorovitš ei ennen ollut hänellä nähnyt. Tämä aivan vähäpätöinen seikka yhtäkkiä ikäänkuin teki kaksinkertaiseksi Ivan Fjodorovitšin suuttumuksen: »Tuommoinen elukka, mutta silmälasit on nenällä!» Smerdjakov kohotti hitaasti päänsä ja katsoi kiinteästi silmälasien läpi tulijaan: sitten hän otti hiljaa lasit silmiltään ja nousi lavitsalta, mutta ei ollenkaan kunnioittavasti, vaan ikäänkuin laiskastikin, ainoastaan noudattaakseen kaikkein välttämättömintä kohteliaisuutta, jota ilman ei juuri voi tulla toimeen. Kaikki tämä välähti nopeasti Ivanin silmissä, ja hän huomasi sen kaiken heti, ja varsinkin — Smerdjakovin katseen, joka oli ehdottomasti vihamielinen, tyly ja kopeakin: »Mitä, mukamas, maleksit, puhuttiinhan silloin kaikki selväksi, miksi olet taas tullut?» Ivan Fjodorovitš jaksoi vaivoin hillitä itsensä.

— Kuuma sinulla on täällä, — sanoi hän vielä seisoen ja avasi päällystakkinsa.

Ivan Fjodorovitš riisui päällystakkinsa ja heitti sen lavitsalle, otti vapisevin käsin tuolin, siirsi sen nopeasti pöydän viereen ja istuutui. Smerdjakov oli ennättänyt painautua lavitsalleen ennen häntä.

— Ensiksikin, olemmeko yksin? — kysyi Ivan Fjodorovitš ankarasti ja tiukasti. — Eivätkö kuule puhettamme tuolta?

— Kuulehan, ystäväni: mitä sinä silloin lörpötit, kun lähdin luotasi sairaalasta, että jos minä en kerro, miten sinä olet mestari teeskentelemään kaatuvatautia, niin sinäkään muka et kerro tutkintatuomarille kaikkea keskustelustamme portilla? Mitä se on tuo kaikkea? Mitä sinä silloin oikeastaan tarkoitit? Uhkasitko sinä minua, vai mitä? Olenko minä jonkinmoisessa liitossa sinun kanssasi, pelkäänkö minä sinua, vai mitä?

Ivan Fjodorovitš lausui tämän aivan vihan vimmassa, antaen selvästi ja tahallaan ymmärtää halveksivansa kaikkia esipuheita ja kaikkea kaksimielisyyttä ja pelaavansa avointa peliä. Smerdjakovin silmät välähtivät ilkeästi, vasen silmä alkoi vilkuttaa, ja hän vastasi katseellaan heti, vaikkakin tapansa mukaan hillitysti ja tasaisesti: »Jos tahdot puhdasta peliä, niin kyllä sitä saat minun puolestani.»

— Sitä minä silloin tarkoitin, — vastasi hän, — ja sitä varten minä sen silloin lausuin, että te tietäen edeltäpäin isänne tulevan murhattavaksi jätitte hänet silloin uhriksi ja että ihmiset eivät tämän jälkeen päättelisi mitään pahaa teidän tunteistanne ja ehkäpä jostakin muustakin, — sitä minä silloin lupasin olla ilmaisematta viranomaisille.

Vaikka Smerdjakov puhuikin kiirehtimättä ja näennäisesti hilliten itsensä, niin hänen äänessään oli kuitenkin jotakin lujaa ja järkähtämätöntä, ilkeätä ja häikäilemättömän uhmaavaa. Hän loi julkeasti silmänsä Ivan Fjodorovitšiin, ja tämän silmissä melkein maailma meni sekaisin ensihetkellä:

— Tiesinkö minä sitten silloin murhasta? — huudahti Ivan Fjodorovitš viimein ja iski lujasti nyrkkinsä pöytään. — Mitä merkitsee: »ehkäpä jostakin muustakin?» Puhu, lurjus!

— Sano, senkin löyhkäävä lurjus, mitä on »jostakin muustakin?» — karjaisi Ivan.

— Tuolla »jollakin muulla» minä sillä hetkellä tarkoitin, että te kenties itsekin suuresti toivoitte silloin isänne kuolemaa.

Ivan Fjodorovitš hypähti pystyyn ja iski kaikin voimin nyrkillään häntä olkapäähän, niin että hän horjahti seinää vastaan. Silmänräpäyksessä Smerdjakovin kasvot kostuivat kokonaan kyynelistä. Lausuen: »On häpeä, herra, lyödä heikkoa miestä!» hän yhtäkkiä peitti silmänsä siniruutuisella pumpulisella nenäliinallaan, joka oli täyteen niistetty, ja alkoi hiljaa itkeä ja kyynelehtiä. Kului noin minuutti.

— Riittää! Lakkaa! — sanoi viimein Ivan Fjodorovitš käskevästi ja istuutui taas tuolille. — Älä pane minun kärsivällisyyttäni liian kovalle koetukselle!

Smerdjakov otti rievun silmiltään. Jokainen piirre hänen ryppyisissä kasvoissaan kuvasti hänen äsken juuri kärsimäänsä loukkausta.

— Sinä ajattelit siis silloin, lurjus, että minä yksissä tuumin Dmitrin kanssa tahdoin tappaa isän?

— Teidän silloisia ajatuksianne minä en tietänyt, — lausui Smerdjakov loukkaantuneena, — ja siksi minä teidät silloin pysähdytinkin mennessänne sisälle portista, jotta olisin teitä juuri tässä kohdin tutkinut.

— Nimenomaan juuri tuota asianhaaraa, tahdotteko te vai ettekö tahdo, että isänne mahdollisimman pian tapetaan.

Enimmän suututti Ivan Fjodorovitšia tuo järkähtämättömän julkea äänensävy, josta Smerdjakov itsepintaisesti ei ottanut luopuakseen.

— Että minä en ole tappanut, sen tiedätte itse aivan hyvin. Ja luulinpa, ettei älykkäällä miehellä olisi tästä enää mitään puhuttavaa.

— Mutta miksi, miksi sinussa silloin syntyi sellainen epäluulo minua kohtaan?

— Niinkuin te jo tiedätte, niin yksinomaan pelosta. Minä olin näet silloin semmoisessa tilassa, että pelon vallassa vavisten epäilin kaikkia. Teitä päätin myös tutkia, sillä jos tekin, ajattelen, toivotte samaa kuin veljennekin, niin silloin on koko tämä asia mennyttä, ja siinä mylläkässä nitistetään minutkin kuin kärpänen.

— Sitä samaa minä sairaalassakin teidän kanssanne puhuessani tarkoitin ja arvelin vain, että te ymmärrätte ilman liikoja sanojakin ettekä itsekään tahdo suoraan puhuttavan, kun olette sangen älykäs mies.

— Kas vain! Mutta vastaa, vastaa, minä vaadin: miksi nimenomaan, miten nimenomaan minä saatoin silloin herättää sinun alhaisessa sielussasi semmoisen minua halventavan epäluulon?

— Tappaa — sitä te ette itse mitenkään olisi voinut ettekä te tahtonutkaan, mutta että joku toinen tappaisi, sitä te tahdoitte.

— Ja miten levollisesti, miten levollisesti mies puhuukaan! Mutta miksi minä olisin tahtonut, mistä ihmeen syystä minä olisin tahtonut?

— Kuinka niin, että mistä ihmeen syystä? Entä perintö? — tarttui Smerdjakov puheeseen myrkyllisesti ja ikäänkuin kostonhimoisestikin. — Saattoihan teille silloin jokaiselle kolmelle veljelle langeta isän perintönä melkein neljäkymmentätuhatta kullekin tai kenties enemmänkin, mutta jos Fjodor Pavlovitš silloin olisi nainut sen rouvan, Agrafena Aleksandrovnan, niin tämä olisi siirtänyt koko kapitaalin kohta vihkimisen jälkeen omalle nimelleen, sillä he ovat sangen ymmärtäväinen, niin että teille kaikille kolmelle veljelle ei olisi jäänyt isänne jälkeen kahta ruplaakaan. Mutta kaukanako silloin oli naimisiinmeno? Hiuskarvasta se riippui: tuon rouvan ei olisi tarvinnut kuin hiukan viitata pikkusormellaan, niin he olisivat heti juosseet kieli pitkällä heidän jäljessään kirkkoon.

— Hyvä on, — lausui hän viimein, — sinä näet, että minä en ole hypännyt paikaltani, en ole pieksänyt sinua, en tappanut sinua. Jatka puhettasi: sinun käsityksesi mukaan minä siis ennakolta määräsin veli Dmitrin tekemään sen, toivoin hänestä apua?

— Kuinka ette olisi toivonut heistä apua; sillä jos he tappaisivat, niin silloinhan he menettäisivät kaikki aatelisoikeutensa, virka-arvonsa ja omaisuutensa ja joutuisivat pakkotyöhön. Silloinhan heidän perintöosansa jäisi teille veli Aleksei Fjodorovitšin kanssa, tasan jaettavaksi, siis ette saisi enää neljääkymmentä, vaan kuusikymmentätuhatta mieheen. Ehdottomasti te silloin toivoitte Dmitri Fjodorovitšista apua!

— Ihmeen paljon minä jaksan sietää puhettasi! Kuule, roisto: jos minä silloin toivoin jostakusta olevan apua, niin tietystikin sinusta enkä Dmitristä, ja minä vannon, että aavistelinkin jotakin katalaa sinun puoleltasi… silloin… minä muistan vaikutelmani!

— Minäkin ajattelin silloin hetken ajan, että te toivotte minustakin olevan apua, — tokaisi Smerdjakov ivallisesti, — niin että sillä te juuri vielä enemmän silloin todistitte minulle syyllisyytenne, sillä jos aavistelunne kohdistui minuun ja te kuitenkin samaan aikaan matkustitte pois, niin siten te ikäänkuin sanoitte minulle: sinä voit tappaa isäni, minä en ole esteenä.

— Ja kaiken vain tuon Tšermašnjan kautta. Hyväinen aika! Olette lähdössä Moskovaan ja kaikkiin isänne pyyntöihin, että kävisitte Tšermašnjassa, annoitte kieltävän vastauksen! Ja vain minun tyhmän sanani johdosta yhtäkkiä suostuitte! Ja mitä syytä teillä silloin oli suostua menemään tuonne Tšermašnjaan? Jos ette lähtenyt Moskovaan, vaan Tšermašnjaan ilman syytä, yksistään minun sanani johdosta, niin jotakin te siis minulta odotitte.

— Kuinka ette? Päinvastoin teidän, isänne pojan, olisi silloin pitänyt ensityöksi sanojeni johdosta toimittaa minut poliisin huostaan ja panna koville… ainakin iskeä siinä paikassa minua vasten kuonoa, mutta te, Herra nähköön, päinvastoin ollenkaan vihastumatta heti paikalla ystävällisesti teette aivan täsmälleen tyhmän sanani mukaisesti ja matkustatte, mikä oli aivan päätöntä, sillä teidän olisi pitänyt jäädä suojelemaan isänne henkeä… Kuinka minä en olisi tehnyt sellaista johtopäätöstä?

Ivan istui otsa rypyssä, molemmat nyrkit suonenvedontapaisesti polvia vastaan painettuina.

— Niin, se oli vahinko, että en iskenyt sinua silloin päin kuonoa, — naurahti hän katkerasti. — Poliisiputkaan ei sinua silloin voinut kuljettaa: kuka minua olisi uskonut, ja mihin minä olisin voinut vedota, mutta antaa päin kuonoa… uh, olipa vahinko, etten hoksannut tehdä sitä; vaikka päin naamaa iskeminen onkin kielletty, niin kylläpä olisin lyönyt naamataulusi mäsäksi.

— Tavallisissa elämän tilanteissa, — alkoi hän puhua sillä itserakkaalla ja opettavaisella äänensävyllä, jolla hän aikoinaan oli väitellyt Grigori Vasiljevitšin kanssa uskosta ja ärsytellyt tätä Fjodor Pavlovitšin tuolin takana seisoessaan, — tavallisissa elämän tilanteissa on päin kuonoa lyöminen nykyjään todellakin laissa kielletty, ja kaikki ovat lakanneet lyömästä, mutta erinäisissä elämän tilanteissa, ei ainoastaan meillä, vaan koko maailmassa, olkoonpa kysymyksessä vaikkapa täydellinen ranskalainen tasavalta, yhä kuitenkin lyödään aivan kuin Aatamin ja Eevan aikaan, eikä koskaan lakatakaan sitä tekemästä, mutta te silloin erikoisessa tilanteessa ette uskaltanut.

— Miksi sinä opiskelet ranskalaisia sanoja? — sanoi Ivan nyökäyttäen päätään vihkoa kohti, joka oli pöydällä.

— Miksi minä en opiskelisi niitä edistääkseni siten sivistystäni ajatellen, että ehkäpä minä itsekin joskus saan oleskella noilla onnellisilla Euroopan seuduilla.

— Kuule, hylkiö, — sanoi Ivan silmät salamoiden ja koko ruumis vavisten, — minä en pelkää sinun syytöksiäsi, todista minua vastaan mitä tahdot, ja jos minä äsken en lyönyt sinua kuoliaaksi, niin jätin sen tekemättä vain siksi, että epäilen sinua syylliseksi tähän rikokseen ja toimitan sinut oikeuden käsiin. Minä paljastan sinut vielä.

— Minun mielestäni teidän on parempi pitää suunne kiinni. Sillä mistä te voitte minua syyttää, kun minä olen täysin viaton, ja kuka teitä uskoo? Mutta jos te vain alatte, niin minäkin kerron kaiken, sillä kuinka en puolustaisi itseäni?

— Olkoonpa, että kaikkia näitä sanojani, jotka nyt olen puhunut teille, ei uskota oikeudessa, niin sen sijaan yleisö uskoo ja te saatte hävetä.

— Tämä merkitsee taaskin, että: »viisaan miehen kanssa maksaa kyllä vaivan puhua», — vai mitä? — sanoi Ivan kiristellen hampaitaan.

Ivan Fjodorovitš nousi inhosta väristen, otti päällystakin ylleen ja poistui nopeasti huoneesta vastaamatta enää Smerdjakoville ja häneen edes katsomatta. Raikas illan ilma virkisti häntä. Taivaalla loisti kirkkaana kuu. Ajatukset ja tunteet kiehuivat hänen sielussaan muodostuen kauheaksi painajaiseksi. »Menisinkö heti ilmiantamaan Smerdjakovin? Mutta mistä minä hänet ilmiantaisin: hän on kuitenkin syytön. Päinvastoin hän syyttää silloin minua. Miksi minä todellakin silloin lähdin Tšermašnjaan? Miksi, miksi?» kyseli Ivan Fjodorovitš. »Niin, tietysti minä odotin jotakin, ja hän on oikeassa»… Ja hänelle muistui taas jo sadannen kerran mieleen, kuinka hän viimeisenä yönä isänsä luona salaa kuunteli portailta tämän toimia, mutta nyt tuo muisto tuotti niin suurta kärsimystä, että hän ihan pysähtyi paikalleen aivan kuin hänet olisi lävistetty: »Niin, minä toivoin silloin sitä, se on totta! Minä tahdoin, minä nimenomaan tahdoin murhaa! Tahdoinko minä murhaa, tahdoinko?… Täytyy tappaa Smerdjakov!… Jos minä en uskalla nyt tappaa Smerdjakovia, niin ei kannata elääkään!…» Ivan Fjodorovitš meni silloin kotonaan käymättä suoraan Katerina Ivanovnan luo ja pelästytti hänet tulollaan: hän oli kuin mieletön. Hän kertoi Katerina Ivanovnalle koko keskustelun Smerdjakovin kanssa aivan pikkupiirteitä myöten. Hän ei voinut rauhoittua Katerina Ivanovnan tyynnyttelystä huolimatta, asteli koko ajan huoneessa ja puhui katkonaisesti, omituisesti. Viimein hän istuutui, nojasi kyynärpäänsä pöytään, pani päänsä molempien käsiensä varaan ja lausui omituisen mietelmän:

— Jos murhaaja ei ole Dmitri, vaan Smerdjakov, niin silloin tietysti minä olen vastuunalainen yhdessä hänen kanssaan, sillä minä yllytin häntä. Olenko minä yllyttänyt häntä, — sitä en vielä tiedä. Mutta jos vain hän on murhannut, eikä Dmitri, niin tietysti minäkin olen murhaaja.

Kuultuaan tämän Katerina Ivanovna mitään sanomatta nousi paikaltaan, meni kirjoituspöytänsä luo, avasi sillä olevan lippaan, otti lippaasta erään paperin ja pani sen Ivanin eteen. Tämä paperi oli se sama asiakirja, jota Ivan Fjodorovitš myöhemmin mainitsi Aljošalle »matemaattisesti sitovana todistuskappaleena» siitä, että veli Dmitri oli surmannut isän. Se oli kirje, jonka Mitja oli juovuksissa kirjoittanut Katerina Ivanovnalle sinä samana iltana, jolloin hän oli kohdannut kedolla Aljošan tämän ollessa matkalla luostariin, sen Katerina Ivanovnan kodissa sattuneen kohtauksen jälkeen, kun Grušenjka oli loukannut Katerina Ivanovnaa. Erottuaan Aljošasta Mitja silloin riensi Grušenjkan luo; ei tiedetä, tapasiko hän Grušenjkan, mutta iltayöstä hän ilmestyi »Pääkaupunki»-ravintolaan ja joi siellä itsensä asianmukaisesti humalaan. Humalassa ollessaan hän pyysi kynän ja paperia ja raapusti kokoon hänelle tärkeän paperin. Se oli päätön, monisanainen ja sekava kirje, »humalainen» kirje. Se oli samanlaista kuin on silloin, kun juopunut mies kotiin tultuaan alkaa tavattoman kiihtyneenä kertoa vaimolleen tai jollekulle muulle kotiväestä, kuinka häntä äsken juuri on loukattu, millainen lurjus loukkaajana on, miten hän itse sen sijaan on mainio ihminen, ja kuinka hän vielä näyttää tuolle loukkaajalle, — ja kertoo tämän kaiken hirveän pitkään ja laajasti, sotkuisesti ja kiihtyneenä lyöden nyrkkiä pöytään ja itkien juopuneen kyyneliä. Kirjepaperi, joka hänelle oli ravintolassa annettu, oli likainen palanen tavallista kirjepaperia, huonoa lajia, ja sen takapuolelle oli kirjoitettu jokin lasku. Juopuneen monisanaisuudelle nähtävästi ei ollut siinä riittävästi tilaa, ja Mitja oli kirjoittanut täyteen kaikki reunustat sekä kirjoittanut viimeiset rivit poikittain jo kirjoitetun yli. Kirje oli näin kuuluva:

»Kohtalokas Katja! Huomenna hankin rahaa ja annan sinulle takaisin kolmetuhattasi, ja hyvästi — suuren vihan nainen, mutta hyvästi myös rakkauteni! Tehkäämme loppu! Huomenna koetan hankkia kaikilta ihmisiltä, mutta jos en saa ihmisiltä, niin vakuutan sinulle kunniasanalla, että menen isäni luo ja halkaisen hänen kallonsa ja otan hänen tyynynsä alta, kunhan vain Ivan lähtisi pois. Menen pakkotyöhön, mutta annan takaisin kolmetuhatta. Ja sinä itse jää hyvästi. Kumarran maahan asti, sillä olen sinun edessäsi lurjus. Anna minulle anteeksi. Ei, mieluummin älä anna anteeksi: niin on helpompi sekä minulle että sinulle! Mieluummin pakkotyö kuin sinun lempesi, sillä lemmin toista, mutta hänet sitä tulit tänään liian hyvin tuntemaan, kuinka voisitkaan antaa anteeksi? Tapan sen, joka on minulta varastanut! Menen teidän kaikkien luota pois Itään, jotta en tietäisi kenestäkään. Hänestäkään en tahdo tietää, sillä et sinä yksin ole kiduttaja, vaan hän myöskin. Hyvästi!

P.S. Kirousta kirjoitan, mutta sinua jumaloin! Kuulen äänen rinnassani. Kieli on jäänyt jäljelle ja se soi. Mieluummin sydän haljetkoon! Tapan itseni, mutta sitä ennen kuitenkin koiran. Riistän häneltä kolme ja paiskaan sinulle. Vaikka olenkin lurjus edessäsi, niin en ole varas! Odota kolmeatuhatta. Koiralla on patjan alla, ruusunpunainen nauha. En minä ole varas, vaan minulta varastaneen tapan. Katja, älä katso halveksivasti: Dmitri ei ole varas, vaan murhaaja! Isänsä tappoi ja itsensä syöksi turmioon, jotta seisoisi eikä sietäisi ylpeyttäsi. Eikä rakastaisi sinua.

PP.SS. Katja, rukoile Jumalaa, että ihmiset antaisivat rahoja. Silloin en tule olemaan veren tahrima, mutta jos eivät anna, — niin olen veressä! Tapa minut!

Kun Ivan oli lukenut »asiakirjan», niin hän tuli täysin vakuutetuksi. Murhaaja oli siis hänen veljensä eikä Smerdjakov. Ei Smerdjakov, siis ei myöskään hän, Ivan. Tämä kirje sai yhtäkkiä hänen silmissään matemaattisen todistuksen merkityksen. Hänellä ei voi enää olla mitään epäilyksiä, etteikö Mitja olisi syyllinen. Semmoista epäluuloa, että Mitja oli voinut murhata yhdessä Smerdjakovin kanssa, ei koskaan ollut Ivanin mielessä ollut eikä se sopinut yhteen tosiseikkain kanssa. Ivan oli täydellisesti rauhoittunut. Seuraavana aamuna hän tunsi vain halveksimista muistellessaan Smerdjakovia ja tämän ivallisia puheita. Muutaman päivän kuluttua hän ihan ihmetteli, kuinka oli voinut niin syvästi loukkaantua tämän epäluuloista. Hän päätti halveksia Smerdjakovia ja unohtaa hänet. Näin meni kuukausi. Smerdjakovista hän ei enää kysynyt keneltäkään mitään, mutta kuuli pari kertaa sivumennen tämän olleen hyvin sairaana ja päästään sekaisin. »Hän kuolee hulluna», sanoi hänestä kerran nuori lääkäri Varvinski, ja tämä jäi Ivanille mieleen. Tämän kuukauden viimeisellä viikolla Ivan itse alkoi tuntea olevansa hyvin huonovointinen. Lääkärin kanssa, jonka Katerina Ivanovna oli Moskovasta tilannut ja joka oli saapunut juuri vähän ennen kuin tuomio julistettiin, hän oli jo käynyt neuvottelemassa. Ja juuri tähän aikaan hänen suhteensa Katerina Ivanovnaan kärjistyivät äärimmilleen. He olivat ikäänkuin kaksi toisiinsa rakastunutta vihamiestä. Katerina Ivanovnan hetkelliset, mutta voimakkaat kiintymyksen puuskat Mitjaan saivat Ivanin aivan raivostumaan. Omituista oli, että ihan viimeiseen kohtaukseen saakka, jonka kuvasimme tapahtuneen Katerina Ivanovnan luona, kun sinne saapui Mitjan luota Aljoša, ei hän, Ivan, ollut koko kuukauden aikana kertaakaan kuullut Katerina Ivanovnan epäilevän Mitjan syyllisyyttä huolimatta kaikista tämän »palaamisista» takaisin Mitjan ystäväksi, joita Ivan niin suuresti vihasi. Merkillistä on sekin, että hän tuntien vihaavansa Mitjaa päivä päivältä yhä enemmän samalla ymmärsi, ettei hän vihannut häntä Katjan »palaamisten» takia, vaan nimenomaan siksi, että hän oli tappanut isän! Hän tunsi ja tiesi tämän itse täydelleen. Siitä huolimatta hän kymmenkunta päivää ennen tuomion lankeamista kävi Mitjan luona ja esitti tälle pakosuunnitelman, — suunnitelman, jonka hän ilmeisesti oli jo kauan sitten miettinyt. Paitsi tärkeintä syytä, joka oli saanut hänet astumaan tämmöisen askelen, vaikutti siihen myös eräs Smerdjakovin pikku sana, joka oli raapaissut hänen sydämeensä parantumattoman haavan, nimittäin se, että hänelle, Ivanille, muka oli edullista, että hänen veljeään syytettiin, sillä silloin isältä peritty rahasumma kohoaa hänen ja Aljošan osalta neljästäkymmenestätuhannesta kuuteenkymmeneentuhanteen. Hän päätti omasta puolestaan uhrata kolmekymmentätuhatta järjestääkseen Mitjan paon. Palatessaan silloin tämän luota hän oli hirveän surullisella ja ahdistuneella mielellä: hänestä oli äkkiä alkanut tuntua, ettei hän tahdo pakoa ainoastaan sen vuoksi, että saisi uhrata kolmekymmentätuhatta ja parantaa sydämeensä raapaistun haavan, vaan jostakin muustakin syystä. »Senköhän vuoksi, että sydämessäni minäkin olen samanlainen murhaaja?» kysyi hän itseltään. Jokin kaukainen, mutta polttava tuska kirveli hänen sieluaan. Tärkeintä oli, että koko tämän kuukauden aikana hänen ylpeytensä oli kärsinyt, mutta tästä edempänä… Tarttuessaan asuntonsa ovikellon ripaan sen jälkeen kuin oli keskustellut Aljošan kanssa ja päättäessään yhtäkkiä mennä Smerdjakovin luo Ivan Fjodorovitš toimi erään erikoisen, yhtäkkiä hänen rinnassaan kiehahtaneen pahastumisen vallassa. Hän oli äkkiä muistanut, miten Katerina Ivanovna äsken juuri oli huudahtanut hänelle Aljošan läsnäollessa: »vain sinä, yksistään sinä olet saanut minut uskomaan, että hän (t.s. Mitja) on murhaaja!» Muistettuaan tämän Ivan ihan jähmettyi: ei koskaan elämässä hän ollut koettanut saada Katerina Ivanovnaa vakuutetuksi, että murhaaja on Mitja, päinvastoin hän oli vielä epäillyt itseään hänen edessään silloin kun oli palannut Smerdjakovin luota. Päinvastoin hän, Katerina Ivanovna, oli pannut silloin hänen eteensä »asiakirjan» ja näyttänyt toteen veljen syyllisyyden. Ja nyt juuri hän yhtäkkiä huudahtaa: »Minä olen itse ollut Smerdjakovin luona!» Milloin hän on ollut? Ivan ei tietänyt mitään tästä. Katerina Ivanovna ei siis ole niinkään vakuutettu Mitjan syyllisyydestä! Ja mitä on Smerdjakov saattanut hänelle sanoa? Mitä, mitä hän on hänelle sanonut? Kauhea viha syttyi Ivanin sydämeen. Hän ei käsittänyt, miten hän oli voinut puoli tuntia aikaisemmin antaa noitten Katerina Ivanovnan sanojen livahtaa ohitseen rupeamatta silloin heti huutamaan. Hän jätti ovikellon sikseen ja lähti rientämään Smerdjakovin luo. »Minä tapan hänet kenties tällä kertaa», ajatteli hän matkalla.

Puolimatkassa alkoi puhaltaa pureva, kuiva tuuli, samanlainen kuin oli puhaltanut aikaisin aamulla sinä päivänä, ja alkoi putoilla tiheään hienoa, kuivaa lunta. Se putosi maahan tarttumatta siihen, tuuli pyöritteli sitä, ja kohta alkoi täydellinen lumipyry. Siinä osassa kaupunkiamme, missä Smerdjakov asui, ei juuri nimeksikään ole lyhtyjä. Ivan Fjodorovitš asteli pimeässä huomaamatta lumimyrskyä, vaistomaisesti löytäen tien. Hänen päätään kivisti ja ohimoissa jyskytti kipeästi. Hänen kämmenissään, hän tunsi sen, oli suonenvetoa. Jonkin matkan päässä Maria Kondratjevnan talosta Ivan Fjodorovitš yhtäkkiä kohtasi yksinäisen juopuneen, pienikokoisen miehen, jolla oli yllään paikattu talonpoikaisviitta ja joka kulki polvitellen, murisi ja riiteli, mutta lakkasi yhtäkkiä riitelemästä ja alkoi käheällä humalaisen äänellä laulaa laulua:

Hän katkaisi kuitenkin aina laulunsa tähän toiseen säkeeseen ja alkoi taas torua jotakuta, mutta sitten hän taas yhtäkkiä alkoi vedellä samaa laulua. Ivan Fjodorovitš oli jo pitkän aikaa tuntenut hirveätä vihaa häntä kohtaan, ollenkaan ajattelematta häntä, ja huomasi äkkiä hänet. Heti alkoi hänen vastustamattomasti tehdä mieli iskeä ylhäältäpäin nyrkillä pientä miestä. Juuri sillä hetkellä he tulivatkin toistensa kohdalle, ja mies kovasti horjahtaen törmäsi yhtäkkiä voimakkaasti Ivania vastaan. Tämä töytäisi hänet raivostuneena luotaan. Mies lensi pitkän matkan päähän ja mätkähti kuin tukki jäätyneeseen maahan, voihkaisi vain yhden kerran: »o-o!» ja vaikeni. Ivan harppasi hänen luokseen.

Mies makasi selällään aivan liikkumatta, tajuttomana. »Paleltuu!» ajatteli Ivan ja lähti taas astelemaan Smerdjakovin luo.

Jo eteisessä Maria Kondratjevna, joka oli kynttilä kädessä juossut avaamaan ovea, kuiskasi hänelle, että Pavel Fjodorovitš (t.s. Smerdjakov) ovat hyvin sairas, eivät kylläkään vuoteen omana, vaan aivan kuin eivät olisi täydessä järjessään, ja käskivät korjata teenkin pois, eivät tahtoneet sitä juoda.

— Vielä mitä, päinvastoin ovat aivan hiljaa, mutta älkää te kuitenkaan keskustelko hänen kanssaan kovin kauan… — pyysi Maria Kondratjevna.

Huonetta oli lämmitetty yhtä kovasti kuin edelliselläkin kerralla, mutta siellä oli havaittavissa eräitä muutoksia: toinen sivuilla olevista penkeistä oli viety pois, ja sen sijalle oli ilmestynyt iso, nahalla päällystetty mahonkinen sohva. Sille oli laitettu vuode, jossa oli jokseenkin siistit valkoiset tyynyt. Vuoteella istui Smerdjakov entisessä viitassaan. Pöytä oli siirretty sohvan eteen, niin että huoneessa nyt oli sangen ahdasta. Pöydällä oli jokin paksu kirja, jossa oli keltainen päällyspaperi, mutta Smerdjakov ei lukenut sitä, vaan näytti istuvan mitään tekemättä. Hän loi pitkän, äänettömän katseen Ivan Fjodorovitšiin eikä näyttänyt ollenkaan hämmästyvän tämän tulosta. Hänen kasvonsa olivat suuresti muuttuneet, hän oli tullut hyvin laihaksi ja keltaiseksi. Silmät olivat kuopalla, silmien alukset olivat siniset.

— Oletko sinä siis todella sairas? — sanoi Ivan Fjodorovitš pysähtyen. — Minä en pidätä sinua kauan enkä edes riisu päällystakkianikaan. Minne täällä voi istuutua?

— Mitä sinä katsot ja olet vaiti? Minulla on vain yksi kysymys tehtävänä, ja minä vannon, etten lähde luotasi vastausta saamatta: oliko sinun luonasi neiti, Katerina Ivanovna?

Smerdjakov oli pitkän aikaa ääneti katsellen kuten ennenkin hiljaa Ivania, mutta yhtäkkiä hän viittasi kädellään ja käänsi kasvonsa poispäin hänestä.

— Olen unohtanut muistaakin häntä, — naurahti Smerdjakov halveksivasti ja kääntäen yhtäkkiä taas kasvonsa Ivaniin päin hän katsoi tätä raivokkaan vihaisella katseella, samalla katseella, jonka hän oli kiinnittänyt Ivaniin tämän käydessä kuukautta aikaisemmin hänen puheillaan.

— Itse näytte olevan sairas, olette mennyt huonon näköiseksi, kasvonne ovat ihan surkeat, — lausui hän Ivanille.

— Mutta miksi silmänne ovat tulleet keltaisiksi, valkuaiset ovat aivan keltaiset? Onko teillä kovia vaivoja?

— Kuule, minä sanoin sinulle, etten lähde luotasi vastausta saamatta! — huudahti Ivan hirveästi suuttuneena.

— Miksi te ahdistelette minua? Miksi kiusaatte minua? — lausui
Smerdjakov kärsivästi.

— Ei minulla ole teille mitään vastattavaa! — sanoi Smerdjakov luoden taas katseensa alas.

— Miksi te olette kaiken aikaa levoton? — sanoi Smerdjakov luoden äkkiä silmänsä häneen, mutta ei vain halveksivasti, vaan jo iljettävällä tavalla. — Siksikö, että huomenna alkaa oikeuden tuomio? Eihän teille tule mitään, tulkaa siitä lopultakin vakuutetuksi! Menkää kotiinne, käykää rauhallisesti makaamaan, älkää pelätkö mitään.

— Minä en ymmärrä sinua… mitä pelättävää minulla olisi huomenna? — lausui Ivan ihmeissään, ja yhtäkkiä todellakin jokin pelästys hengähti kylmän hengähdyksen hänen sieluunsa.

— Ette ym-mär-rä? — sanoa venytti hän moittivasti. — Viitsiikin viisas mies pelata sellaista kometiiaa!

Ivan katseli ääneti häntä. Jo tuo odottamaton äänensävy, aivan ennenkuulumattoman kopea, jota tuo entinen lakeija nyt käytti häntä kohtaan, oli outoa. Tuommoista sävyä ei hänellä sentään ollut edes viime kerrallakaan!

— Sanon teille, ettei teillä ole mitään pelättävää. Minä en todista mitään teitä vastaan, todistuskappaleita ei ole. Kas, kuinka kätenne vapisevat. Miksi sormenne vapisevat? Menkää kotiinne, ette te ole tappanut.

— Tie-dät-te? — puuttui Smerdjakov taas puheeseen. Ivan hypähti pystyyn ja tarttui hänen olkapäähänsä:

Smerdjakov ei vähääkään pelästynyt. Hän kiinnitti vain Ivaniin katseensa, jossa kuvastui järjetön viha.

— Tepä siis olettekin tappanut, jos niin on, — kuiskasi hän hänelle raivoissaan.

— Viime kerrallakin seisoitte edessäni ja ymmärsitte kaikki, ymmärrätte nytkin.

— Eipäs vain mies kyllästy! Istumme tässä silmäkkäin, luulisi, ettei ole mitään syytä petkuttaa toinen toistaan ja pelata kometiaa. Vai tahdotteko yhä vielä työntää syyn yksistään minun päälleni, minulle suoraan vasten silmiä? Te tapoitte, te olette juuri päämurhaaja, minä olin vain teidän apurinne, uskollinen palvelija, ja panin asian toimeen teidän sananne mukaan.

Hänen aivoissaan tuntui jokin väräjävän, ja kylmän väreet kulkivat pitkin hänen ruumistaan. Nyt jo Smerdjakovkin katsoi ihmetellen häneen: luultavasti Ivanin pelästys oli lopulta hämmästyttänyt häntä vilpittömyydellään.

— Ettekö te todellakaan ole mitään tietänyt? — sopersi hän epäluuloisesti ja väänsi suutaan nauruun katsoen häntä silmiin.

— Tiedätkö mitä: minä pelkään, että sinä olet unikuva, haamu siinä edessäni, — sopersi hän.

— Ei täällä ole mitään haamua, paitsi me kaksi ja vielä eräs kolmas.
Epäilemättä hän on nyt täällä, tuo kolmas, meidän kahden parissa.

— Kuka hän on? Kuka täällä on? Kuka on kolmas? — lausui Ivan pelästyneenä katsellen ympärilleen ja etsien kiireesti katseillaan jotakuta kaikista nurkista.

— Tuo kolmas on — Jumala, se sama Sallimus, se on nyt vierellämme, mutta älkää te häntä etsikö, ette löydä.

— Sinä valehtelit, että olet murhannut! — karjaisi Ivan raivoisasti. — Joko sinä olet hullu tahi sinä ärsyttelet minua niinkuin viime kerrallakin!

Smerdjakov katseli häntä tutkivasti kuten äskenkin ollenkaan pelästymättä. Vieläkään hän ei mitenkään voinut voittaa epäluuloisuuttaan, yhä vielä hänestä näytti, että Ivan »tietää kaiken» ja vain teeskentelee, jotta voisi »suoraan vasten silmiä työntää syyn yksistään hänen päällensä».

— Odottakaa, — lausui hän viimein heikolla äänellä, vetäisi äkkiä esille pöydän alta vasemman jalkansa ja alkoi kääriä siitä ylös housun lahjetta. Jalassa oli pitkä, valkoinen sukka ja tohveli. Kiirehtimättä Smerdjakov otti pois sukkanauhan ja työnsi sormensa syvälle sukan sisään. Ivan Fjodorovitš katseli häntä ja alkoi yhtäkkiä suonenvedontapaisesti vavista pelästyksestä.

— Mielipuoli! — karjaisi hän ja hypähti nopeasti paikaltaan horjahtaen taaksepäin niin, että törmäsi seinään selällään ja näytti tarttuneen seinään kiinni kutistautuen mahdollisimman pieneksi. Mielettömän kauhun vallassa hän katseli Smerdjakovia. Hänen pelästyksestään vähääkään hämilleen joutumatta Smerdjakov yhä kaiveli sukkaansa koettaen sormillaan saada siitä jotakin kiinni ja ulos vedetyksi. Viimein hän tavoitti etsimänsä ja alkoi vetää. Ivan Fjodorovitš näki, että siinä oli joitakin papereita tai jokin paperitukku. Smerdjakov veti sen esille ja pani pöydälle.

Ivan astui pöydän luo, tarttui tukkuun ja alkoi avata sitä, mutta vetäisi äkkiä sormensa pois aivan kuin olisi koskettanut jotakin inhoittavaa, hirveätä matelijaeläintä.

— Teidän sormenne vapisevat yhä, niissä on suonenvetoa, — huomautti Smerdjakov ja kiersi itse kiirettä pitämättä paperin auki. Päällyksen sisässä oli kolme nippua sadan ruplan seteleitä.

— Kaikki ne ovat tässä, kaikki kolmetuhatta, tarpeetonta laskeakin. Ottakaa, — kehoitti hän Ivania nyökäyttäen päätään rahoja kohti. Ivan vaipui tuolille. Hän oli kalmankalpea.

— Sinä pelästytit minut… tuolla sukalla… — lausui hän omituisesti hymyillen.

— Ettekö te todellakaan, ettekö todellakaan ole tähän asti tietänyt? — kysyi Smerdjakov vielä kerran.

— En, en ole tietänyt. Minä luulin koko ajan, että se oli Dmitri.
Veljeni! Veljeni! Ah! — Hän tarttui yhtäkkiä molemmin käsin päähänsä. —
Kuule: tapoitko sinä yksinäsi? Ilman veljeäni vai veljeni kanssa?

— Ainoastaan yhdessä teidän kanssanne; yhdessä teidän kanssanne tapoin, mutta Dmitri Fjodorovitš ovat aivan syytön.

— Hyvä on, hyvä on… Minusta puhutaan myöhemmin. Miksi minä yhä näin vapisen… En saa sanaa sanotuksi.

— Silloin olitte kaiken aikaa niin rohkea, »kaikki on luvallista» muka, sanoitte, mutta kas, miten nyt olette pelästynyt! — leperteli Smerdjakov ihmeissään. — Ettekö tahdo limonadia, minä käsken heti tuomaan. Se voi olla hyvin virkistävää. Täytyy vain ensin panna nämä piiloon.

Ja hän nyökäytti taas päätään rahatukkuja kohti. Hän aikoi nousta mennäkseen huutamaan ovelta Maria Kondratjevnaa, jotta tämä laittaisi ja toisi limonadia, mutta etsiessään sopivaa kappaletta, millä peittäisi rahat, ettei tulija niitä näkisi, hän veti ensin esille nenäliinan, mutta kun se taaskin näkyi olevan täyteen niistetty, niin hän otti pöydältä sen ainoan paksun, keltaisen kirjan, jonka Ivan sisään tullessaan oli pöydällä nähnyt, ja pani sen rahojen peitteeksi. Kirjan nimi oli: Pyhän isämme Iisakki Sirinin sanoja. Ivan Fjodorovitš ennätti koneellisesti lukea kirjan nimen.

— Minä en tahdo limonadia, — sanoi hän. — Minusta tulee myöhemmin puhe.
Istuudu ja puhu: miten sinä teit sen? Sano kaikki…

Aivan kuin nyt vasta hoksaten asian Ivan Fjodorovitš riuhtaisi päällystakin yltään ja heitti sen tuoliltaan nousematta penkille.

Hän oli tullut hiljaiseksi. Hän odotti varmana siitä, että Smerdjakov nyt sanoo kaiken.

— Siitäkö, miten sen tein? — huokasi Smerdjakov. — Tein mitä luonnollisimmalla tavalla, noitten teidän sanojenne johdosta…

— Minun sanoistani puhumme myöhemmin, — keskeytti taas Ivan, mutta ei enää huutaen kuten aikaisemmin, vaan lausuen sanat lujasti ja näyttäen kokonaan hillitsevän itsensä. — Kerro vain seikkaperäisesti, miten sinä sen teit. Kaikki järjestyksessä. Älä unohda mitään. Yksityiskohdat ovat pääasia, yksityiskohdat. Pyydän.

— Tietysti teeskentelin. Kaikki oli teeskenneltyä. Portaita menin levollisesti alas, ihan pohjalle asti, ja kävin levollisesti pitkälleni ja heti pitkälleni käytyäni aloin parkua. Ja kiemurtelin koko ajan, kun minua kannettiin ulos.

— En suinkaan. Seuraavana päivänä, aamuyöstä, jo ennen sairashuoneeseen joutumistani, tuli oikea taudinkohtaus ja niin ankara, että semmoista ei ole ollut moneen vuoteen. Kaksi päivää olin aivan tiedoton.

— Minut pantiin sille makuulavitsalle, minä kyllä tiesinkin, että väliseinän taakse, sillä joka kerta, kun minä olin sairas, Marfa Ignatjevna aina panivat minut yöksi sen saman väliseinän taakse asuntoonsa. Helliä ovat he aina olleet minua kohtaan syntymästäni asti. Yöllä minä vaikeroin, mutta hiljaa. Odotin yhä Dmitri Fjodorovitšiä.

— Minkätähden minun luokseni. Taloon heitä odotin, sillä minulla ei enää ollut mitään epäilystä, etteivät he tulisi sinä samana yönä, sillä kun heillä ei ollut minua eikä mitään tietoja, niin heidän täytyi ehdottomasti itsensä kiivetä taloon aidan yli niinkuin parhaiten osasivat ja tehdä jotakin.

— Hyvä on, hyvä on… puhu ymmärrettävämmin, älä hätiköi, ja ennen kaikkea älä jätä mitään väliin!

— Minä odotin, että he tappavat Fjodor Pavlovitšin… aivan varmasti. Sillä minä olen heidät sillä tavoin valmistanut… viime päivinä… ja ennen kaikkea — he olivat oppineet tietämään nuo merkit. Kun heissä oli niinä päivinä niin paljon kerääntyneenä epäluuloisuutta ja raivokkuutta, niin heidän täytyi välttämättömästi noiden merkkien avulla tunkeutua taloon. Se on ehdotonta. Niinpä minä heitä odotinkin.

— Seis, — keskeytti Ivan, — jos hän olisi tappanut, niin hän olisi ottanut rahatkin ja vienyt ne mennessään; täytyihän sinun ajatella juuri sillä tavoin? Mitä sinä sitten olisit saanut hänen jälkeensä? Minä en näe.

— Rahojapa he eivät milloinkaan olisi löytäneetkään. Minähän vain olin selittänyt, että ne ovat patjan alla. Se ei ollut ensinkään totta. Ensin ne olivat lippaassa, niin se oli. Mutta sitten minä neuvoin Fjodor Pavlovitšia, koska olin ainoa ihminen maailmassa, johon he luottivat, että he veisivät tuon rahakäärön nurkkaan jumalankuvien taakse, sillä sieltä ei kerrassaan kukaan ymmärrä etsiä, varsinkaan jos tulee kiireesti. Niinpä tuo käärö olikin heillä siellä nurkassa jumalankuvien takana. Olisi ollut naurettavaakin pitää niitä patjan alla, pikemmin sitten lippaassa lukon takana. Mutta täällä nyt kaikki uskovat, että ne muka olivat patjan alla. Typerä ajatus. Jos siis Dmitri Fjodorovitš olisivat tehneet tuon murhan, niin he mitään löytämättä joko olisivat kiireesti paenneet peläten kaikkea ääntä niinkuin murhaajien laita aina on, tai heidät olisi vangittu. Silloin minä olisi voinut aina seuraavana päivänä tai samana yönäkin käydä ottamassa jumalankuvien takaa nuo rahat, ja kaikki olisi tullut Dmitri Fjodorovitšin syyksi. Sitä minä saatoin aina toivoa.

— Jos hän ei olisi tappanut, niin minä en tietenkään olisi uskaltanut ottaa rahoja, ja asia olisi mennyt myttyyn. Mutta oli sellainenkin laskelma, että he pieksävät tunnottomaksi ja minä ennätän sill'aikaa ottaa ja sitten vakuutan Fjodor Pavlovitšille, ettei kukaan muu ole anastanut rahoja kuin Dmitri Fjodorovitš lyötyään heidät pökerryksiin.

— Seis… minä sekaannun. Siis kuitenkin Dmitri tappoi ja sinä vain otit rahat?

— Ei, eivät he tappaneet. Mitäs, minähän voisin teille nytkin sanoa, että he ovat murhaaja… mutta minä en tahdo nyt valehdella teille, sillä… sillä jos te tosiaankaan, kuten itse näen, ette ole tähän saakka mitään ymmärtänyt ettekä teeskennellyt edessäni työntääksenne ilmeisen syyllisyytenne minulle vasten silmiä, niin te kuitenkin olette syypää kaikkeen, sillä te tiesitte murhasta ja annoitte murhaamisen minun tehtäväkseni ja matkustitte itse pois tietäen kaiken. Sentähden tahdoinkin tänä iltana todistaa teille omin silmin nähtäväksenne, että päämurhaaja tässä kaikessa olette yksinomaan te, ja minä olen vain sivuhenkilö, vaikka minä tapoinkin. Mutta te olette lain mukaan juuri murhaaja itse!

— Minkä tähden, minkä tähden minä olen murhaaja? Voi hyvä Jumala, — ei Ivan lopulta voinut olla huudahtamatta ja unohti, että oli lykännyt itseään koskevat seikat keskustelun loppuun. — Onko se yhä tuo Tšermašnja? Seis, puhu, miksi sinä tarvitsit minun suostumukseni, jos kerran pidit Tšermašnjaa suostumuksen merkkinä? Kuinka sinä sen nyt selität?

— Vakuutettuna teidän suostumuksestanne minä olisin tietänyt, että te palattuanne ette nostaisi melua noista menetetyistä kolmestatuhannesta, jos viranomaiset jostakin syystä olisivat alkaneet epäillä minua Dmitri Fjodorovitšin asemesta tai Dmitri Fjodorovitšin rikostoveriksi; päinvastoin olisitte puolustanut minua toisia vastaan… Ja perinnön saatuanne olisitte voinut joskus myöhemminkin palkita minua kaiken elämänne aikana, sillä minun kauttanihan te kuitenkin tulitte saamaan perinnön, kun taas avioliitto Agrafena Aleksandrovnan kanssa olisi tehnyt sen, että olisitte saanut vain pyyhkiä suutanne.

— Ahaa! Aikomuksesi oli siis kiusata minua myöhemminkin, koko elämäni ajan! — sanoi Ivan hampaitaan kiristellen. — Entäpä jos minä silloin en olisikaan matkustanut pois, vaan ilmiantanut sinut?

— Mitä sitten olisitte voinut silloin ilmiantaa? Ettäkö minä kehoittelin teitä menemään Tšermašnjaan? Sehän on typeryyttä. Sitäpaitsi te olisitte keskustelumme jälkeen joko lähtenyt tai jäänyt: Jos olisitte jäänyt, niin silloin ei mitään olisi tapahtunutkaan, minä olisin tietänyt, ettette te sitä asiaa halua, enkä olisi ryhtynyt mihinkään. Jos taas lähditte, niin silloin saitte minut siis vakuutetuksi siitä, että te ette uskalla ilmiantaa minua oikeudelle ja annatte minulle anteeksi kolmetuhatta. Ettekä te voinut minua sitten ollenkaan vainota, sillä silloin minä olisin kertonut kaikki oikeudessa, nimittäin en sitä, että olin varastanut tai tappanut, — sitä en olisi sanonut, — vaan sen, että te itse yllytitte minua varastamaan ja tappamaan, mutta että minä en suostunut. Siksi minä silloin tarvitsinkin teidän suostumuksenne, jotta te ette voisi minua millään ahdistaa, sillä missä teillä oli todistuksia, mutta minä voin panna teidät tiukalle ilmoittamalle, miten te himoitsitte isänne kuolemaa, ja tässä on teille sana — yleisöstä olisivat kaikki sitä uskoneet ja teitä olisi kohdannut häpeä koko elämänne ajaksi.

— Himoitsinko, himoitsinko minä siis sitä, himoitsinko? — kiristeli taaskin hampaitaan Ivan.

— Epäilemättä te himoitsitte ja suostumuksellanne te silloin äänettömästi annoitte minulle luvan sen asian toimeenpanoon, — sanoi Smerdjakov katsoen lujasti Ivaniin. Hän oli hyvin heikko ja puhui hiljaa ja väsyneesti, mutta jokin sisäinen ja salainen into häntä kiihoitti; ilmeisesti hänellä oli jokin tarkoitus. Ivan aavisti sen.

— Mitäpä siinä sitten oli! Minä makaan, ja minusta tuntuu, kuin herra olisi huudahtanut. Mutta Grigori Vasiljevitš olivat sitä ennen yhtäkkiä nousseet ja menneet ulos ja parkaisivat yhtäkkiä, mutta sitten oli kaikkialla hiljaista ja pimeätä. Minä makaan, odotan, sydän pamppailee, en jaksa sietää. Nousin viimein ja läksin, — näen vasemmalla heidän ikkunansa olevan avoinna puutarhaan, minä astuin vielä vasemmalle kuunnellakseni, ovatko he siellä elossa vai eivätkö, ja kuulen, että herra on rauhaton ja huokailee, on siis elossa. Äh, ajattelen! Menin ikkunan luo, huudahdin herralle: »Minä se täällä olen, nähkääs.» Mutta hän sanoo minulle: »Oli, oli, karkasi pois!» Dmitri Fjodorovitš olivat siis olleet. — »Hän tappoi Grigorin!» — »Missä?» kuiskaan hänelle. — »Tuolla nurkassa», hän osoittaa ja puhuu myös kuiskaten. — »Odottakaa», sanon. Menin nurkkaan etsimään ja seinän luona töksähdän Grigori Vasiljevitšiin, hän makaa maassa, verissään, tunnottomana. »Siis tosiaankin on käynyt Dmitri Fjodorovitš», lennähti heti päähäni, ja samassa minä päätin lopettaa koko jutun äkillisesti, koska Grigori Vasiljevitš, vaikka olisivatkin vielä elossa, eivät tajuttomana maaten voi mitään nähdä. Oli olemassa ainoastaan se vaara, että Marfa Ignatjevna yhtäkkiä herää. Minä tunsin sen sillä hetkellä, mutta halu sai minussa kokonaan vallan, tuskin henki kulki. Tulin taas ikkunan alle herran luo ja sanon: »Hän on täällä, tuli, Agrafena Aleksandrovna tuli, pyrkii sisälle.» Herra hätkähti ihan kuin pieni lapsi: »Missä täällä? Missä?» hän huokailee, mutta ei ota uskoakseen. »Tuolla», sanon, »hän seisoo, avatkaa!» Hän katsoo minua ikkunasta, uskoo eikä usko, eikä uskalla avata. »Minua hän nyt pelkää», ajattelen. Ja on ihan hullunkurista: yhtäkkiä pisti päähäni koputtaa ikkunan kehykseen nuo merkit, että muka Grušenjka on tullut, tein sen aivan heidän nähtensä: sanojani ei näyttänyt uskovan, mutta kun minä koputin merkit, niin heti juoksivat avaamaan oven. Avasivat. Minä aioin astua sisälle, mutta hän seisoo siinä, ruumiillaan estää minua tulemasta: »Missä hän on, missä hän on?» katsoo minuun ja vapisee. No, ajattelen, jos hän noin pelkää minua, niin asiat ovat huonosti! Ja ihan jalkani menivät heikoiksi pelosta, että hän ei päästä minua huoneisiin tai huudahtaa tai Marfa Ignatjevna juoksee sinne tai tapahtuu jotakin muuta, en muista enää mitä silloin, luultavasti olin itse kalpea seisoessani heidän edessään. Kuiskaan hänelle: »Tuollahan hän on, tuolla, ikkunan alla, kuinka te», sanon, »ette nähnyt?» — »Tuo sinä hänet tänne, tuo sinä hänet tänne!» — »Hän on peloissaan», sanon, »pelästyi huutoa, piiloutui pensaaseen, menkää ja huutakaa», sanon, »itse työhuoneesta.» Hän juoksi, meni ikkunan luo, pani kynttilän ikkunalle: »Grušenjka», huutaa, »Grušenjka, oletko sinä täällä?» Hän huutaa näin, mutta ei tahdo kurottautua ikkunasta ulos, ei tahdo poistua minun luotani, pelosta vain, sillä hän oli jo kovin alkanut pelätä minua eikä senvuoksi uskalla etääntyä minusta. »Tuossahan hän on», sanon (minä menin ikkunan luo ja työnsin siitä koko ruumiini ulos), »tuolla pensaassahan hän on, nauraa teille, näettekö?» Hän alkoi yhtäkkiä uskoa, rupesi vapisemaan, kovin olivat he rakastunut häneen, ja hän työntäytyi kurkistamaan ulos ikkunasta. Silloin minä otin sen valurautaisen paperipainimen siitä heidän pöydältään, muistattehan, se painaa ainakin kolmisen naulaa, heilautin sitä ja iskin takaapäin sen kulmalla suoraan päälakeen. Hän ei edes huudahtanut. Hän lysähti vain alas, mutta minä iskin toisen kerran ja kolmannen. Kolmannella iskulla tunsin, että pää oli puhki. He kaatuivat äkkiä selälleen, kasvot ylöspäin, aivan verissään. Minä tarkastin: minä en ole veressä, ei ollut räiskähtänyt päälleni, pyyhin kuivaksi paperipainimen, panin paikalleen, kävin hakemassa jumalankuvien takaa käärön, otin siitä rahat ja viskasin kääreen lattialle ja sen ruusunpunaisen nauhan siihen viereen. Menen puutarhaan, koko ruumiini vapisee. Astun suoraan sen omenapuun luo, jossa on kolo, — te tunnette sen kolon, minä olin jo kauan sitten iskenyt silmäni siihen, siinä oli jo riepu ja paperi, olin ne aikoja sitten sinne varannut; käärin koko rahasumman paperiin ja sitten riepuun ja työnsin syvälle. Niin se oli siellä kolmatta viikkoa, tuo rahasumma, sitten sairaalasta päästyäni otin sen sieltä. Palasin vuoteelleni, kävin makaamaan ja ajattelin peloissani: »Jos nyt Grigori Vasiljevitš on kokonaan tapettu, niin siitä voi olla hyvin huonot seuraukset, mutta jos hän ei ole kuollut ja toipuu, niin käy hyvin hyvästi, sillä heistä tulee silloin todistaja, että Dmitri Fjodorovitš ovat käyneet ja siis he myöskin ovat tappaneet ja vieneet rahat.» Aloin silloin epätoivoissani ja kärsimättömyydessäni vaikerrella, jotta Marfa Ignatjevna pikemmin heräisi. Hän nousi viimein, riensi luokseni, mutta kun näki Grigori Vasiljevitšin olevan poissa, — niin juoksi ulos, ja kuulen hänen ruvenneen parkumaan puutarhassa. No, siinä seurasi sitten kaikenlaista touhua koko yön, ja minä rauhoituin.

Kertoja lopetti. Ivan oli koko ajan kuunnellut häntä äänettömänä kuin kuollut, liikahtamatta, kääntämättä hänestä pois silmiään. Smerdjakov taas oli kertoessaan vain silloin tällöin katsahtanut häneen ja enimmäkseen vilkuillut sivulle. Lopetettuaan kertomuksensa hän nähtävästi oli itsekin kiihtynyt ja veti raskaasti henkeä. Hänen kasvoilleen kohosi hiki. Mahdotonta oli kuitenkin arvata, tunsiko hän katumusta vai jotakin muuta.

— Seis, — puuttui Ivan puheeseen miettivänä. — Entä ovi? Jos hän avasi oven ainoastaan sinulle, niin kuinka oli Grigori voinut nähdä sen ennen sinua avoimena? Sillä Grigorihan näki sen ennen sinua?

Merkillistä oli, että Ivan kyseli aivan rauhallisella äänellä, aivan kuin kokonaan toisenlaisella äänensävyllä, joka ei ollenkaan ollut vihainen, niin että jos joku nyt olisi avannut huoneen oven ja katsahtanut kynnykseltä heitä, niin hän ehdottomasti olisi tullut siihen päätökseen, että he istuvat siinä keskustelemassa kaikessa rauhassa jostakin tavallisesta, vaikkakin mielenkiintoisesta asiasta.

— Tuohon oveen nähden, ja että muka Grigori Vasiljevitš näki sen avoimena, on seikka semmoinen, että hän vain luuli niin nähneensä, — sanoi Smerdjakov vääristäen suutaan nauruun. — Hänhän, sanon sen teille, ei ole ihminen, vaan niinkuin itsepäinen vanha hevonen, eikä hän nähnyt, vaan luuli nähneensä, — mutta sitä ette saa pois hänen päästään. Meille teidän kanssanne sattui sellainen onni, että hän sai päähänsä tämän, sillä epäilemättä Dmitri Fjodorovitš tämän jälkeen lopullisesti julistetaan syylliseksi.

— Kuule, — lausui Ivan Fjodorovitš ikäänkuin alkaen taas sekaantua ja koettaen jotakin tajuta, — kuule… Minä aioin sinulta kysyä vielä paljon, mutta olen unohtanut… Minä unohdan ja sekaannun tavan takaa… Niin! Sano sinä minulle edes yksi asia: minkätähden sinä avasit käärön ja jätit sen sinne lattialle? Miksi et vienyt rahoja yksinkertaisesti käärössä… Kun sinä kerroit, niin minusta tuntui, että sinä puhuit tästä kääröstä sillä tavoin, että juuri niin oli meneteltäväkin… mutta miksi se oli tarpeellista, — sitä minä en ymmärrä…

— Sillä tavoin minä tein eräästä syystä. Jos näet on sellainen ihminen, joka tietää ja tuntee talon tavat, kuten esimerkiksi minä, ja joka on aikaisemmin nähnyt nuo rahat, kenties itse ollut laittamassa niitä tuohon kääröön ja katsellut omin silmin, miten käärö on suljettu ja päällekirjoitus siihen kirjoitettu, niin mistäpä syystä sellainen ihminen, jos esimerkiksi hän olisi tappanut, olisi ruvennut silloin murhan tehtyään availemaan tuota kääröä, vieläpä sellaisessa kiireessä, kun hän muutenkin jo tiesi ihan varmasti, että rahat ovat ehdottomasti siinä käärössä? Päinvastoin, jos tuo anastaja olisi ollut kuten esimerkiksi minä, niin hän olisi yksinkertaisesti pistänyt sen käärön taskuunsa ollenkaan aukomatta sitä ja olisi mahdollisimman pian livistänyt pois se mukanaan. Aivan toisin on tässä Dmitri Fjodorovitšin kohta: he tiesivät kääröstä ainoastaan kuulemansa mukaan eivätkä olleet sitä nähneet, ja kun he olisivat saaneet sen käsiinsä esimerkiksi patjan alta muka, niin he olisivat heti siinä paikassa sen avanneet ottaakseen selville: ovatko siinä todellakin nuo rahat? Mutta käärön he heittivät siihen ennättämättä ajatella, että se jää todistuskappaleeksi heitä vastaan, sillä he ovat tottumaton varas eivätkä koskaan ennen ole tehneet selvää varkautta, ja jos he nyt olivatkin päättäneet varastaa, niin se ikäänkuin ei ollut varastamista, vaan he tulivat ainoastaan ottamaan takaisin omaansa, koska olivat siitä etukäteen kertoneet ja koko kaupungille ja ennakolta kaikkien kuullen kerskuneetkin, että menevät ja ottavat Fjodor Pavlovitšilta jo omaisuutensa. Tämän saman ajatuksen minä kuulustelussa sanoin kautta rantain prokuraattorille, en selvästi, vaan päinvastoin viittasin sinnepäin ikäänkuin itsekään ymmärtämättä ja niin, että he ikäänkuin itse tulivat sen keksineeksi eivätkä saaneet sitä minulta, — ja ihan tämä viittaukseni sai syljen valumaan herra prokuraattorin suusta…

— Tosiaankinko, tosiaankinko sinä ajattelit tuota kaikkea silloin siinä paikalla? — huudahti Ivan Fjodorovitš aivan ällistyneenä. Hän katsoi taas pelästyneenä Smerdjakoviin.

— Hyväinen aika, voiko kaikkea tuota ajatella semmoisessa kiireessä?
Kaikki oli ennakolta harkittua.

— No… no, sinua näyttää itse piru auttaneen! — huudahti taas Ivan Fjodorovitš. — Ei, sinä et ole tyhmä, sinä olet paljon viisaampi kuin olen luullut…

Hän nousi ja aikoi ilmeisesti astella huoneessa. Hirveä surumielisyys oli vallannut hänet. Mutta kun pöytä oli tiellä ja pöydän ja seinän välistä olisi pitänyt kulkea miltei tunkeutumalla, niin hän vain käännähti paikallaan ja istuutui taas. Se, ettei hän ennättänyt kävellä läpi huoneen, kenties saikin hänet yhtäkkiä suuttumaan, niin että hän äkkiä karjaisi melkein yhtä raivostuneena kuin aikaisemmin:

— Kuule, sinä onneton, kurja ihminen! Etkö sinä ymmärrä, että jos minä en vielä tähän saakka ole tappanut sinua, niin se on jäänyt tekemättä ainoastaan siksi, että säästin sinut vastaamaan huomenna oikeudessa. Jumala näkee (Ivan nosti kätensä) — kenties minäkin olin syyllinen, kenties minä todellakin salaisesti toivoin, että… isäni kuolisi, mutta minä vannon sinulle, etten ollut niin syyllinen kuin sinä luulet ja kenties en ole ollenkaan yllyttänytkään sinua. En, en, en ole yllyttänyt! Mutta sama se, minä todistan itseäni vastaan itse, jo huomenna, oikeuden istunnossa, minä olen sen päättänyt! Minä sanon kaiken, kaiken. Mutta me menemme sinne yhdessä sinun kanssasi! Ja puhupa mitä tahansa minua vastaan oikeudessa, todistapa mitä tahansa — minä otan sen vastaan enkä pelkää sinua; itse vahvistan kaikki todeksi! Mutta sinunkin täytyy tunnustaa oikeuden edessä! Sinun täytyy, täytyy, me menemme yhdessä! Niin tehdään!

Ivan lausui tämän juhlallisesti ja tarmokkaasti, ja jo hänen säkenöivistä silmistään näki, että niin tapahtuu.

— Te olette sairas, minä näen, aivan sairas. Silmänne ovat ihan keltaiset, — lausui Smerdjakov, mutta ei ollenkaan ivallisesti, vaan ikäänkuin säälien.

— Me menemme yhdessä! — toisti Ivan. — Jos sinä et lähde, niin minä joka tapauksessa yksinäni tunnustan.

— Ei siitä tule mitään, ettekä te mene, — päätti hän viimein aivan kumoamattomasti.

— Liian suuri häpeä siitä tulee teille, jos tunnustatte kaiken itseänne vastaan. Ja sitäpaitsi se tulee olemaan aivan hyödytöntä, sillä minä sanon suoraan, etten ole teille koskaan puhunut mitään sellaista, vaan te joko olette jollakin tavalla sairas (ja sen näköinen te olettekin) tai teillä on niin sääli veljeänne, että uhrauduitte ja panitte alttiiksi minut, jota te olette koko elämänne aikana pitänyt vain jonkinmoisena hyttysenä ettekä ihmisenä. No, ja kuka teitä uskoo, no, ja onko teillä edes yhtäkään todistuskappaletta?

— Kuule, nämä rahat sinä näytit minulle nyt tietysti saadaksesi minut uskomaan.

— Tietysti vien ne pois! Mutta miksi sinä annat ne minulle, jos olet niitten tähden tehnyt murhan? — sanoi Ivan katsoen häneen hyvin ihmeissään.

— En minä niitä ollenkaan tarvitse, — lausui Smerdjakov väräjävällä äänellä ja viittasi kädellään. — Oli aikaisemmin semmoinen ajatus, että näillä rahoilla aloitan elämän, Moskovassa tai vielä mieluummin ulkomailla, semmoinen haave oli, ja ennen kaikkea sen tähden, että »kaikki on luvallista». Te juuri sen minulle opetitte, sillä paljon te silloin puhuitte minulle tätä: kun ei kerran ääretöntä Jumalaa ole, niin ei ole mitään hyvettäkään eikä sitä silloin ollenkaan tarvitakaan. Niin te puhuitte ihan tosissanne. Niin minä asian harkitsinkin.

— Oman järkesi avulla kai tulit siihen tulokseen? — vääristi Ivan suutaan nauruun.

— Antakaa olla… ei tästä ole puhumista! — viittasi Smerdjakov taas kädellään. — Tehän puhuitte silloin itse kaiken aikaa, että kaikki on luvallista, miksi te siis nyt olette niin levoton, te itse? Tahdottepa mennä itseänne vastaan todistamaankin… Mutta siitä vain ei tule mitään! Ette mene todistamaan! — päätti Smerdjakov taas lujasti ja varmana.

— Se on mahdotonta. Te olette kovin viisas. Rahaa te rakastatte, minä tiedän sen, kunniaa rakastatte myös, sillä te olette hyvin ylpeä, naisen suloa te rakastatte määrättömästi, mutta ennen kaikkea tahdotte elää rauhallisessa tyytyväisyydessä ja ettei tarvitsisi kumartaa ketään, — sitä te rakastatte eniten. Te ette tahdo ainaiseksi turmella elämäänne ottamalla oikeudessa päällenne sellaisen häpeän. Te olette niinkuin Fjodor Pavlovitš, kaikkein enimmän, kaikista lapsista te kaikkein enimmän olette hänen kaltaisensa, teillä on samanlainen sielu kuin heillä.

— Sinä et ole tyhmä, — sanoi Ivan aivan kuin hämmästyneenä; veri tulvahti hänen kasvoihinsa. — Minä luulin ennen, että sinä olet tyhmä. Sinä olet nyt vakava! — huomautti hän katsoen yhtäkkiä Smerdjakovia ikäänkuin uusilla silmillä.

— Ylpeydessänne luulitte minua tyhmäksi. Ottakaa rahat. Ivan otti kaikki kolme setelinippua ja pisti ne taskuunsa käärimättä niitä mihinkään.

— Ei kukaan usko teitä siellä; teillä on nyt riittävästi omiakin rahoja, otitte lippaastanne ja toitte. Ivan nousi paikaltaan.

— Toistan sinulle, että jos en ole tappanut sinua, niin vain sen tähden, että tarvitsen sinua huomenna, muista se, älä unohda!

— Mitäs, tappakaa. Tappakaa nyt, — lausui Smerdjakov yhtäkkiä omituisesti ja katsoi kummallisesti Ivaniin. — Ette uskalla sitäkään, — lisäsi hän katkerasti naurahtaen, — ette uskalla mitään, ennen niin rohkea mies!

Ivan otti setelit taskustaan ja näytti hänelle. Smerdjakov katseli niitä noin kymmenen sekuntia.

— No, menkää, — sanoi hän viitaten kädellään. — Ivan Fjodorovitš! — huudahti hän äkkiä taas hänen jälkeensä.

— Huomiseen! — huudahti taas Ivan ja meni ulos tuvasta. Lumimyrsky jatkui yhä. Ensimmäiset askelet hän kulki reippaasti, mutta alkoi sitten yhtäkkiä ikäänkuin huojua. »Tämä on jotakin fyysillistä», ajatteli hän ja naurahti. Oli kuin jokin riemu olisi nyt valahtanut hänen sieluunsa. Hän tunsi itsessään loppumatonta lujuutta: lopussa oli hänen epäröintinsä, joka niin kamalasti oli häntä kiusannut koko viimeisen ajan. Päätös oli tehty »eikä enää muutu», ajatteli hän onnellisena. Tällä hetkellä hän yhtäkkiä kompastui johonkin ja oli vähällä kaatua. Pysähdyttyään hän huomasi jalkojensa juuressa kumoon lyömänsä pienen miehen, joka yhä edelleen makasi siinä samassa paikassa tunnottomana ja liikkumattomana. Lumipyry oli jo melkein kokonaan peittänyt lumella hänen kasvonsa. Ivan tarttui äkkiä häneen ja vetäisi hänet lähelle itseään. Hän näki oikeanpuolisessa talossa valoa, meni ja kolkutti sen ikkunaluukkuun ja pyysi kolkutukseen vastannutta pikkuporvaria, joka talon omisti, auttamaan häntä kuljettamaan miehen poliisiasemalle sekä lupasi samalla maksaa siitä kolme ruplaa. Pikkuporvari pukeutui ja tuli ulos. En rupea yksityiskohtaisesti kuvailemaan, kuinka Ivan Fjodorovitšin silloin onnistui toteuttaa tuumansa ja saada mies sijoitetuksi poliisilaitokselle sekä toimittaa niin, että miehelle luvattiin heti toimittaa lääkärinhoitoa, ja kuinka hän tässäkin auliisti antoi rahaa »menoihin». Sanon vain, että tämä juttu vei häneltä aikaa melkein kokonaisen tunnin. Mutta Ivan Fjodorovitš oli hyvin tyytyväinen. Hänen ajatuksensa lentelivät sinne tänne ja tekivät työtä: »Jos en olisi tehnyt niin lujaa päätöstä huomiseen nähden», ajatteli hän nauttien ajatuksestaan, »niin en olisi pysähtynyt kokonaiseksi tunniksi pitämään huolta miehestä, vaan olisin kulkenut hänen ohitseen ja vähät välittänyt siitä, että hän paleltuu… Kuinka minä kykenenkään ottamaan vaaria itsestäni!» ajatteli hän samalla hetkellä vielä enemmän nauttien: »Ja ne kun siellä päättelivät, että minä olen tulemassa hulluksi!» Tultuaan kotinsa kohdalle hän yhtäkkiä pysähtyi ajattelemaan odottamatta herännyttä kysymystä: »Eikö ole aivan heti, nyt juuri, mentävä prokuraattorin luo ja ilmoitettava hänelle kaikki?» Hän ratkaisi kysymyksen kääntymällä taas taloonsa päin: »Huomenna kaikki samalla kertaa!» kuiskasi hän itsekseen, ja — omituista — melkein koko hänen riemunsa, koko hänen tyytyväisyytensä itseensä hävisi silmänräpäyksessä. Ja kun hän astui sisälle huoneeseensa, niin jokin jäätävä tunne hipaisi yhtäkkiä hänen sydäntään niinkuin muisto tai oikeammin sanoen muistutus jostakin kiusallisesta ja inhoittavasta, joka oli juuri tässä huoneessa nyt, parastaikaa, ja oli ollut ennenkin. Hän vaipui väsyneenä sohvalleen. Eukko toi hänelle teekeittimen, hän keitti teetä, mutta ei kajonnut siihen sitten; eukon hän lähetti pois huomiseen asti. Hän istui sohvalla ja tunsi päätään pyörryttävän. Hän tunsi olevansa sairas ja voimaton. Hän alkoi vaipua uneen, mutta levottomana hän taas nousi vuoteesta ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessaan karkoittaakseen unen. Joinakin hetkinä hänestä näytti, että hän houraili. Mutta sairaus ei kiinnittänyt kaikkein enimmän hänen huomiotaan: istuuduttuaan taas hän alkoi silloin tällöin katsella ympärilleen aivan kuin nähdäkseen jotakin. Näin tapahtui useita kertoja. Viimein hänen katseensa suuntautui kiinteästi yhteen pisteeseen. Ivan naurahti, mutta vihan punastus nousi hänen kasvoilleen. Hän istui kauan paikallaan painaen voimakkaasti päätään molempia käsiään vastaan ja kuitenkin vilkuillen entiseen pisteeseen, vastapäisen seinän luona olevaan sohvaan. Ilmeisesti häntä siellä jokin ärsytti, jokin esine teki rauhattomaksi, kiusasi.

Minä en ole lääkäri, mutta kuitenkin tunnen, että on tullut hetki, jolloin minun on aivan välttämätöntä selittää lukijalle edes jonkin verran Ivan Fjodorovitšin sairauden laatua. Sanon, hypäten ajassa hiukan eteenpäin, ainoastaan yhden seikan: hän on nyt, tänä iltana, juuri sairastumassa juoppohulluuteen, joka nyt vihdoin oli kokonaan saanut valtaansa hänen jo ammoin heikontuneen, mutta tautia itsepintaisesti vastustaneen elimistönsä. Vaikka minulla ei ollenkaan ole lääketieteellisiä tietoja, rohkenen lausua sen otaksuman, että hänen kenties tosiaankin oli hirveän voimakkaalla tahdonponnistuksella onnistunut toistaiseksi ehkäistä taudin ilmeneminen toivoen tietysti kokonaan voittavansa sen. Hän tiesi, ettei ollut terve, mutta häntä inhoitti olla sairaana tänä aikana, nyt lähestyvinä hänen elämänsä kohtalokkaina hetkinä, jolloin piti olla esillä, sanoa sanansa rohkeasti ja päättävästi ja itse »puolustaa itseään itsensä edessä». Hän oli muuten kerran käynyt äsken Moskovasta saapuneen lääkärin puheilla, jonka Katerina Ivanovna, kuten aikaisemmin olen maininnut, oli erään kuvittelunsa johdosta tilannut. Kuunneltuaan ja tarkasteltuaan häntä tohtori oli tullut siihen päätökseen, että hänellä on jonkinlaista vikaa aivoissakin, eikä ollut yhtään ihmetellyt erästä tunnustusta, jonka Ivan inhoten oli hänelle tehnyt. »Hallusinaatiot ovat teidän nykyisessä tilassanne hyvin mahdollisia», päätti tohtori, »vaikka ne pitää ottaa tarkistettaviksi… yleensä on välttämätöntä ryhtyä vakavasti parantamiseen, hetkeäkään hukkaamatta, muuten käy huonosti». Mutta Ivan Fjodorovitš ei hänen luotansa tultuaan ollut ottanut järkevää neuvoa varteen eikä käynyt makuulle terveyttään hoitamaan: »Olenhan minä pystyssä, voimia on vielä, jos kaadun — niin sitten on eri asia, lääkitköön sitten kuka tahtoo», päätti hän viitaten kädellään. Hän siis istui nyt melkein itsekin tietäen hourailevansa ja, kuten jo sanoin, katseli itsepintaisesti jotakin vastapäisen seinän luona olevalla sohvalla näkyvää esinettä. Siinä olikin yhtäkkiä istumassa joku, Jumala tiesi millä tavoin sisään tullut, sillä hän ei silloin vielä ollut siinä, kun Ivan Fjodorovitš Smerdjakovin luota palatessaan oli tullut huoneeseensa. Se oli joku herrasmies tai paremmin sanoen erästä määrättyä lajia oleva venäläinen gentlemanni, ei enää nuori, »qui frisait la cinquantaine», kuten ranskalaiset sanovat, jonkin verran harmaata tummissa, jokseenkin pitkissä ja vielä tuuheissa hiuksissa ja pujoparrassa. Hänen yllään oli ruskea nuttu, ilmeisesti hyvän räätälin valmistama, mutta jo kulunut, arviolta jo yli pari vuotta sitten valmistettu eikä enää ollenkaan muodinmukainen, niin että kukaan varakas maailmanmies ei ollut sellaista pitänyt enää kahteen vuoteen. Liinavaatteet ja pitkä, kaulurin tapainen kaulaliina, kaikki oli samanlaista kuin hyvinpuetuilla gentlemanneilla, mutta liinavaatteet, jos tarkasti niitä lähemmin, olivat likaisenpuoleiset, ja leveä kauluri oli nukkavieru. Vieraan ruudulliset housut sopivat erinomaisesti, mutta olivat liian vaaleat ja oikeastaan liian kapeat, jommoisia ei enää käytetty, ja samaa maata oli myös pehmeä, valkea untuvahattu, jonka vieras oli tuonut mukanaan ja joka ei ensinkään ollut sovelias tänä vuodenaikana. Sanalla sanoen, hän oli niinkuin olla piti, mutta varsin heikot rahavarat tekivät hänelle haittaa. Näytti siltä, että tämä gentlemanni oli noita entisiä tyhjäntoimittaja-tilanomistajia, joitten kukoistuskausi oli ollut maaorjuuden vielä vallitessa; ilmeisesti hän oli nähnyt maailmaa ja hyviä seurapiirejä, hänellä oli aikoinaan ollut tuttavuussuhteita, ja hän oli ne kenties säilyttänyt näihin aikoihin saakka, mutta vähitellen, köyhdyttyään nuoruudessa vietetyn iloisen elämän jälkeen ja äskeisen maaorjuuden poistamisen johdosta, hän oli muuttunut jonkinmoiseksi hienommanlaatuiseksi elätiksi, joka kuljeskeli vanhojen hyvien ystävien luona, ja nämä ottavat hänet vastaan hänen sopuisan ja tasaisen luonteensa takia ottaen huomioon senkin, että hän joka tapauksessa sentään on kelpo mies, jonka voi kutsua pöytäänsä mihin seuraan tahansa, vaikkakin tietysti vaatimattomalle paikalle. Tällaiset elätit, sopuisaluonteiset gentlemannit, jotka osaavat kertoa juttuja, järjestää korttipelin ja jotka eivät ollenkaan pidä mistään tehtävistä, jos semmoisia tahdotaan heille antaa, — ovat tavallisesti yksinäisiä miehiä, joko naimattomia tahi leskimiehiä, joilla mahdollisesti on lapsiakin, mutta heidän lapsensa ovat kasvatettavina aina jossakin kaukana, joittenkin tätien luona, joita gentlemanni ei juuri milloinkaan mainitse kunnollisessa seurassa, koska hän ikäänkuin on hiukan häpeissään sellaisesta sukulaisuudesta. Lapsistaan hän vieraantuu vähitellen kokonaan, saa heiltä silloin tällöin nimipäivikseen ja jouluksi onnittelukirjeitä ja vastaakin niihin toisinaan. Odottamattoman vieraan kasvot eivät oikeastaan ilmaisseet hyväsydämisyyttä, mutta nekin olivat sopuisan näköiset ja valmiit asianhaarojen mukaan ilmaisemaan kaikenlaista ystävällisyyttä. Kelloa hänellä ei ollut, mutta sen sijaan kilpikonnanluinen lornjetti mustassa nauhassa. Oikean käden keskisormessa loisti iso kultainen kantasormus, jossa oli huokeahintainen opaali. Ivan Fjodorovitš oli äreästi vaiti eikä tahtonut aloittaa keskustelua. Vieras odotti ja istui juuri niinkuin elätti, joka juuri on tullut alas hänelle yläkerrokseen varatusta huoneesta olemaan isännälle seurana teetä juotaessa, mutta on vaiti, koska isännällä ei ole aikaa, vaan tämä ajattelee kulmat rypyssä jotakin; mutta hän on valmis ystävällisesti keskustelemaan heti, kun isäntä aloittaa keskustelun. Äkkiä alkoivat hänen kasvonsa ilmaista huolestumista.

— Kuule, — alkoi hän puhua Ivan Fjodorovitšille, — suo anteeksi, sanon vain muistuttaakseni sinua: sinähän menit Smerdjakovin luo saadaksesi tietää Katerina Ivanovnasta, mutta läksit sieltä saamatta tietää mitään hänestä, unohdit varmaankin.

— Ah, niin! — pääsi yhtäkkiä Ivanin suusta, ja hänen kasvonsa tulivat huolestuneen näköisiksi. — Niin, minä unohdin… Muuten nyt on kaikki samantekevää, kaikki jää huomiseen, — mutisi hän itsekseen. — Entä sinä, — kääntyi hän ärtyisästi vieraan puoleen, — tämä täytyi minun itseni äsken muistaa, sillä juuri tämän takia olin alakuloinen! Kun sinä tähän tuppauduit, niin uskonko minä siis sinun kuiskanneen sen enkä itse muistaneeni?

— Älä usko, — naurahti gentlemanni ystävällisesti. — Mitä uskoa on väkisin uskominen? Sitäpaitsi eivät uskon asioissa mitkään todistukset auta, varsinkaan aineelliset. Tuomas ei uskonut sen vuoksi, että näki ylösnousseen Kristuksen, vaan sen vuoksi, että hän jo sitä ennen tahtoi uskoa. Otetaanpa esimerkiksi spiritistit… minä pidän heistä kovin paljon… ajattelehan, he otaksuvat olevansa hyödyksi uskolle, koska heille pirut toisesta maailmasta näyttävät sarviaan. Se on, muka, jo niin sanoaksemme aineellinen todistus siitä, että toinen maailma on olemassa. Toinen maailma ja aineelliset todistukset, huhhei! Ja jos loppujen lopuksi onkin todistettu pirun olemassaolo, niin on vielä tietymätöntä, onko Jumalankin olemassaolo todistettu. Minä tahdon lukeutua idealistien seuraan ja rupean siinä harjoittamaan oppositsionia: »realisti siis, mutta ei materialisti, hehee!»

— Kuule, — sanoi Ivan Fjodorovitš nousten yhtäkkiä pöydän äärestä. — Minä olen nyt kuin houreissa… tietysti minä hourailen… lörpötä mitä tahdot, minusta se on samantekevää! Sinä et saa minua raivostumaan niinkuin viime kerralla. Minua vain hävettää jokin… Tahdon kävellä huoneessa… Toisinaan minä en näe sinua enkä kuule ääntäsikään, niinkuin viime kerralla, mutta arvaan aina mitä sinä vätystelet, sillä minä itsehän siinä puhun etkä sinä! En vain tiedä, nukuinko viime kerralla vain näinkö sinut valveilla ollessani! Nyt minä kostutan pyyheliinan kylmään veteen ja panen päähäni, ehkäpä sinäkin paranet.

Ivan Fjodorovitš meni nurkkaan, otti pyyheliinan, teki niinkuin oli sanonut ja alkoi märkä liina pään ympärillä kävellä edestakaisin huoneessa.

— Hölmö, — alkoi Ivan nauraa, — rupeaisinko minä muka teitittelemään sinua. Minä olen nyt iloinen, ohimoita vain kivistää… ja päälakea… Mutta ole hyvä äläkä filosofoi niinkuin viime kerralla. Jos et voi mennä tiehesi, niin pakise jotakin hauskaa. Kerro juoruja, sinähän olet elätti, juoruja siis. Kaikenlaisia painajaisia pitääkin olla! Mutta minä en pelkää sinua. Minä voitan sinut. Eivät vie minua hullujenhuoneeseen!

— C'est charmant — elätti. Niin, minä olen todella oikeassa hahmossani. Mikä olenkaan minä maan päällä muu kuin elätti. Mutta, asiasta puheen ollen, minähän kuuntelen sinua ja hiukan ihmettelen: jumaliste, sinä ikäänkuin alat vähitellen pitää minua todellakin jonakin, etkä vain omana kuvitelmanasi, niinkuin itsepintaisesti tahdoit väittää viime kerralla…

— En hetkeäkään pidä sinua reaalisena totena, — huudahti Ivan raivostuen. — Sinä olet valhe, sinä olet minun sairauteni, sinä olet haamu. Minä vain en tiedä, miten tekisin lopun sinusta, ja näen, että jonkin aikaa täytyy kärsiä. Sinä olet minun harhanäkyni. Sinä olet minun ruumiillistumani, muuten vain yhden puolen minusta… minun ajatusteni ja tunteitteni olennoituma, mutta kaikkein iljettävimpien ja typerimpien. Tältä puolelta sinä voisit olla minusta mielenkiintoinenkin, jos vain minulla olisi aikaa puuhata sinun kanssasi…

Annahan, annahan, minä saan sinut kiinni: äsken sinä lyhdyn luona kävit Aljošan kimppuun ja huusit hänelle: »Tämän olet sinä saanut tietää häneltä! Mistä sinä tiedät, että hän käy luonani?» Minuahan sinä muistelit. Siis yhden lyhyen silmänräpäyksen sinä sentään uskoit, uskoit, että minä todella olen olemassa, — alkoi gentlemanni lempeästi nauraa.

— Niin, se oli luonnon heikkous… mutta minä en voinut uskoa sinua. Minä en tiedä, nukuinko vai kävelinkö viime kerralla. Kenties minä silloin näin sinut unissani enkä ollenkaan valveilla…

—- Mutta miksi sinä äsken kohtelit häntä niin tylysti, Aljošaa nimittäin? Hän on herttainen, minä olen hänen edessään syyllinen luostarinvanhin Zosiman takia.

— Pidä suusi kiinni Aljošasta! Kuinka sinä uskallat, lakeija! — alkoi
Ivan taas nauraa.

— Sinä haukut ja samalla naurat, — hyvä merkki. Muuten sinä olet tänään paljon ystävällisempi minua kohtaan kuin viime kerralla, ja minä ymmärrän minkä tähden: tuo suuri päätös…

— Ymmärrän, ymmärrän, c'est noble, c'est charmant, sinä menet huomenna puolustamaan veljeäsi ja uhraudut… c'est chevaleresque.

— Osittain minä olen siitä iloinen, sillä silloin olen saavuttanut päämääräni: jos tulee potkut, niin siis uskot realismiini, sillä haamulle ei anneta potkuja. Leikki sikseen: minustahan on samantekevää, hauku, jos tahdot, mutta parempi sentään olisi olla edes hitusen kohteliaampi vaikkapa minunkin kanssani. Milloin sanot hölmöksi, milloin lakeijaksi, no, mitä sanoja nuo ovat!

— Kun soimaan sinua — niin soimaan itseäni! — nauroi taas Ivan. — Sinä olet minä, minä itse, vain naama on toinen. Sinä puhut juuri sitä, mitä minä jo ajattelen… etkä kykene sanomaan minulle mitään uutta!

— Jos minä olen yhtä sinun kanssasi ajatuksissa, niin se on minulle vain kunniaksi, — lausui gentlemanni kohteliaasti ja arvokkaasti.

— Sinä otat vain aina minun huonot ja ennen kaikkea typerät ajatukseni.
Sinä olet tyhmä ja alhainen. Sinä olet hirveän tyhmä. Ei, minä en jaksa
sietää sinua! Mitä minun on tehtävä, mitä minun on tehtävä! — lausui
Ivan hampaitaan kiristellen.

— Ystäväni, minä tahdon kuitenkin olla gentlemanni ja että minut siten otettaisiin vastaankin, — alkoi vieras eräänlaisen elätille ominaisen ja jo edeltäkäsin myöntyväisen ja hyväntahtoisen kunniantunnon puuskan vallassa. — Minä olen köyhä, mutta… en sano, että olen hyvin kunniallinen, mutta… tavallisesti on seurapiireissä pidetty selviönä, että minä olen langennut enkeli. Jumal'auta, minä en osaa kuvitella, millä tavoin minä koskaan olen voinut olla enkeli. Jos olen joskus ollut, niin siitä on niin kauan, ettei ole synti, että on sen unohtanut. Nyt pidän vain tärkeänä, että olen kunnon miehen maineessa ja elän miten sattuu koettaen olla miellyttävä. Minä rakastan vilpittömästi ihmisiä, — oi, paljon on minua paneteltu! Täällä, kun asetun aika ajoin teille asumaan, kuluu elämäni niinkuin se todella olisi jotakin, ja se miellyttää minua kaikkein enimmän. Minähän itsekin, kuten sinäkin, kärsin siitä, mikä on haavetta, ja siksi minä rakastankin teidän maista realismianne. Täällä teillä on kaikki selvästi hahmoteltua, täällä on kaava, täällä on geometria, mutta meillä on aina vain jonkinmoisia epämääräisiä yhtälöitä! Minä kuljen täällä ja haaveilen. Minä pidän haaveilemisesta. Sitäpaitsi minä muutun maan päällä taikauskoiseksi, — älä naura, pyydän: se juuri minua miellyttääkin, että tulen taikauskoiseksi. Minä omaksun täällä kaikki teidän tapanne: minusta on hauskaa käydä yleisessä saunassa, voitko kuvitella, ja minusta on mieluisaa olla lauteilla hikoilemassa yhdessä kauppiaitten ja pappien kanssa. Minun unelmani on — ruumiillistua, mutta ihan ainaiseksi, johonkin paksuun, seitsemän puutaa painavaan kauppiaan eukkoon ja uskoa kaikkea, mitä hän uskoo. Minun ihanteenani on — mennä kirkkoon ja panna sinne kynttilä vilpittömin mielin, jumal'auta, se on niin. Sillain ovat kärsimykseni lopussa. Minua on ruvennut myös miellyttämään terveyden parantaminen täällä luonanne: keväällä liikkui täällä rokkotauti, minä menin lastenhoitolaan ja annoin rokottaa itseni, — jospa tietäisit, miten tyytyväinen olin sinä päivänä: lahjoitin kymmenen ruplaa slaavilaisten veljien hyväksi!… Mutta sinähän et kuuntele. Tiedätkö, sinä et tänään ole ensinkään niinkuin tavallisesti, — jatkoi gentlemanni oltuaan vähän aikaa vaiti. — Minä tiedän, että sinä kävit eilen lääkärissä… no, miten on terveytesi? Mitä tohtori sanoi sinulle?

— Sen sijaan sinä olet ylen viisas. Taasko sinä haukut? Enhän minä oikeastaan kysynyt osanottavaisuudesta, vaan muuten vain. Voithan olla vastaamatta. Nyt on taas reumatismia liikkeessä…

— Sinä puhut vain omaasi, mutta minulla oli viime vuonna sellainen reumatismi, että muistan sen vieläkin.

— Miksikä ei, jos minä toisinaan esiinnyn ruumiillisessa muodossa. Kun ruummiillistun, niin alistun myös sen seurauksiin. Satanas sum et nihil humanum a me alienum puto.

— Kuinka, kuinka? Satanas sum et nihil humanum… se ei ole tyhmää pirun sanomaksi!

— Mutta sitähän sinä et ole ottanut minulta, — pysähtyi Ivan yhtäkkiä aivan kuin hämmästyneenä, — se ei ole koskaan tullut päähäni, se on omituista…

— C'est du nouveau, n'est-ce pas? Tällä kertaa minä menettelen rehellisesti ja selitän asian sinulle. Kuule: unissa ja varsinkin painajaisen aikana, joko vatsan epäkunnon tai muun semmoisen johdosta, ihminen näkee toisinaan niin taiteellisia unia, niin monimutkaisen ja reaalisen todellisuuden, sellaisia tapahtumia tai kokonaisen tapahtumien maailman, jossa tapaukset kietoo yhteen sellainen juoni ja jossa yksityiskohdat ovat niin yllättäviä, alkaen korkeimmista elämän ilmiöistä aina viimeiseen paidannappiin, ettei, vannon sen sinulle, Leo Tolstoi sepitä sellaista, ja kuitenkin näkevät tämmöisiä unia toisinaan ei ollenkaan kirjailijat, vaan aivan tavalliset arki-ihmiset, virkamiehet, kynäilijät, papit… Tässä on kokonainen tutkimustehtävä: eräs ministeri tunnusti minulle itse, että hän saa parhaat aatteensa nukkuessaan. No, niin on asia nytkin. Vaikka minä olenkin sinun harhanäkysi, niin minä, kuten painajainenkin, puhun omaperäisiä asioita, jommoisia ei tähän saakka ole tullut päähäsikään, niin että minä en ollenkaan toistele sinun ajatuksiasi, ja kuitenkin minä olen vain sinun painajaisesi enkä mitään muuta.

— Valehtelet. Sinun tarkoituksesi on nimenomaan saada uskomaan, että sinä olet omia aikojasi olemassa etkä ole minun painajaiseni, ja nyt sinä vakuutat itse olevasi uni.

— Ystäväni, tänään minä olen ottanut erikoisen menettelytavan ja selitän sen sinulle myöhemmin. Odotahan, mihin minä pysähdyin? Niin, minä vilustuin silloin, mutta en täällä teillä, vaan jo siellä…

— Missä siellä? Sano, miten kauan sinä viivyt luonani, etkö voi lähteä? — huudahti Ivan miltei epätoivoissaan. Hän lakkasi kävelemästä, istuutui sohvalle, nojasi taas kyynärpäänsä pöytään ja puristi molemmin käsin päätään. Hän tempaisi päästään märän pyyheliinan ja paiskasi sen vihoissaan pois: ilmeisesti siitä ei ollut apua.

— Sinun hermosi ovat epäkunnossa, — huomautti gentlemanni luontevan huolettomasti, mutta kuitenkin aivan ystävällisen näköisenä. — Sinä olet vihainen minulle siitä, että minä olen voinut vilustua, ja kuitenkin se tapahtui aivan luonnollisella tavalla. Minulla oli silloin kiire erääseen diplomaattiseen illanviettoon erään ylhäisen venäläisen rouvan luo, joka tähtäili ministereitä. No, hännystakki, valkea kaulaliina, hansikkaat ja kuitenkin minä olin vielä Herra ties missä, ja tullakseni luoksenne maan päälle minun täytyi vielä lentää halki avaruuden… tietysti se kestää vain silmänräpäyksen, mutta tarvitseehan auringon sädekin auringosta tullakseen kokonaista kahdeksan minuuttia, mutta nyt, ajattelehan, olin hännystakissa ja avoimessa liivissä. Henget eivät palellu, mutta kun kerran olin ruumiillistunut, niin… sanalla sanoen olin kevytmielinen ja lähdin liitämään, mutta noissa avaruuksissa, siellä yläilmoissa mantereen yläpuolella, siellähän on sellainen pakkanen… taikka mitä pakkasta se olisi, — ei sitä toki voi pakkaseksi nimittääkään, voitko kuvitella: sataviisikymmentä astetta alle nollan! Tunnetaanhan maalaistyttöjen huvittelutapa: kolmenkymmen asteen pakkasessa antavat kokemattoman nuolaista kirvestä; kieli jäätyy silmänräpäyksessä siihen kiinni ja tomppeli repäisee siitä nahan, niin että veri virtaa; ja tämähän on vain kolmenkymmen asteen pakkasessa, mutta sadanviidenkymmenen asteen kylmyydessä tarvitsee luullakseni panna vain sormen kirveelle, niin se on mennyttä kalua, jos… vain siellä on saatavissa kirves…

— Voiko siellä sitten olla saatavissa kirves? — keskeytti Ivan Fjodorovitš yhtäkkiä hajamielisesti ja inhoten. Hän ponnisti kaikki voimansa voidakseen olla uskomatta hourettaan ja estääkseen itseään lopullisesti menettämästä järkeään.

— No niin, miten käy siellä kirveelle? — huudahti Ivan Fjodorovitš yhtäkkiä rajun itsepintaisesti.

— Miten käy kirveelle avaruudessa? Quelle idée! Jos se sattuu joutumaan jonnekin edemmäksi, niin se luullakseni alkaa lentää maan ympäri, itsekään tietämättä miksi, ollen sen seuralaisena. Tähtitieteilijät laskevat kirveen nousun ja laskun ajat, Gatzuk ottaa sen kalenteriin, siinä kaikki.

— Sinä olet tyhmä, sinä olet hirveän tyhmä! — sanoi Ivan vastaan hangoitellen. — Valehtele viisaammin, muuten en kuuntele. Sinä tahdot voittaa minut realismilla, saada minut vakuutetuksi, että olet olemassa, mutta minä en tahdo uskoa, että sinä olet olemassa! En usko!

— Enhän minä valehtele, kaikki on totta; valitettavasti totuus ei juuri milloinkaan ole älykästä. Huomaan, että sinä ehdottomasti odotat minulta jotakin suurta ja ehkäpä ihanaakin. Se on hyvin ikävää, sillä minä annan vain sitä, mitä voin…

— Mitäpä filosofiaa siinä voi olla, kun koko oikea puoli on turtunut, ähkin ja älisen. Olin etsimässä kaikelta lääketieteeltä apua: osaavat oivallisesti tutkia, kertovat sinulle koko tautisi aivan kuin sormilla laskien, no, mutta parantaa eivät osaa. Siinä sattui olemaan eräs innostunut ylioppilas: »Jos te», sanoo, »kuolettekin, niin tiedättepä kuitenkin täydelleen, mihin tautiin kuolitte!» Taaskin tuo heidän tapansa lähettää spesialistien luo: me, mukamas, vain toteamme, mutta menkää te sen ja sen spesialistin luo, hän parantaa teidät. Kokonaan, kokonaan, sanon sen sinulle, on kadonnut entinen tohtori, joka paransi kaikista taudeista, nykyjään kuulutetaan sanomalehdissä vain spesialisteista. Jos nenäsi sattuu tulemaan kipeäksi, niin sinut lähetetään Pariisiin: siellä muka eurooppalainen spesialisti parantaa neniä. Tulet Pariisiin, hän tarkastaa nenän: minä voin, sanoo, parantaa ainoastaan oikean sieraimenne, sillä vasempia sieraimia minä en hoida, se ei ole minun erikoisalaani, mutta menkää minun luotani päästyänne Wieniin, siellä parantaa erikoisspesialisti vasemman sieraimenne. Mitä siis teet? Minä turvauduin kansanomaisiin parannustapoihin, eräs saksalainen tohtori neuvoi hieromaan ruumista saunan lauteilla hunajalla ja suolalla. Menin tekemään niin ainoastaan sen vuoksi, että saisin käydä ylimääräisen kerran saunassa: tahrin koko ruumiini eikä siitä ollut mitään hyötyä. Epätoivoissani kirjoitin kreivi Matteille Milanoon; hän lähetti kirjan ja tippoja, jääköön hän Jumalan huomaan. Ja ajattelehan: Hoffin mallas-ekstrakti auttoi! Ostin sitä sattumalta, join puolitoista pulloa ja olisin voinut vaikka tanssia, kaikki oli kuin pois pyyhkäisty. Päätin ehdottomasti painattaa hänelle sanomalehtiin kiitokset, kiitollisuuden tunne vaati sitä, mutta silloin, ajattelehan, alkoi uusi juttu: ei yksikään toimitus ottanut sitä vastaan! »Se on kovin taantumuksellista», sanovat, »ei kukaan sitä usko, le diable n'existe point.» »Painattakaa», neuvovat, »nimettömästi». Naureskelen konttorihenkilökunnan kanssa: »Jumalaanhan uskominen», sanon, »on meidän aikanamme taantumuksellista, mutta minähän olen piru, minuun voi uskoa». — »Ymmärrämme», sanovat, »kukapa ei uskoisi piruun, mutta sittenkään ei käy päinsä, suunta voi siitä kärsiä. Onko tässä mikään pila kysymyksessä?» No, pilana, ajattelen, tämä ei olisi älykästä. Eivät siis painaneet lehteen. Ja, uskotko, tämä jäi ihan sydämelleni. Minun parhaat tunteeni, kuten esimerkiksi kiitollisuus, ovat minulta muodollisesti kielletyt yksinomaan yhteiskunnallisen asemani takia.

— Taasko lähdit filosofian alalle? — sanoi Ivan vihaisesti hampaitaan kiristellen.

— Jumala minua varjelkoon, mutta eihän voi olla joskus valittamatta. Minä olen paneteltu mies. Tässä sinä sanot vähän väliä, että minä olen tyhmä. Näkyy, että olet nuori mies. Ystäväni, ei ole ainoastaan älystä kysymys! Minulla on luonnostaan hyvä ja iloinen sydän, »laittelenpa kaikenlaisia pieniä laulunäytelmiäkin». Sinä näyt ehdottomasti pitävän minua harmaantuneena Hlestakovina, ja kuitenkin on minun kohtaloni paljon vakavampi. Jokin aikojen alussa annettu päätös, josta en koskaan ole päässyt selville, on osakseni määrännyt »kielteisyyden», mutta samalla minä kuitenkin olen vilpittömästi hyväsydäminen ja aivan kykenemätön suhtautumaan mihinkään kielteisesti. »Ei, mene ja suhtaudu kielteisesti, ilman kielteisyyttä ei ole kritiikkiä», mutta mikä aikakauslehti se sellainen olisi, jossa ei olisi »kritiikkiosastoa?» Ilman kritiikkiä tulee vain »hoosianna». Mutta elämää varten ei riitä tämä »hoosianna», tämän »hoosiannan» pitää käydä epäilysten ahjon läpi, ja niin edespäin tähän tapaan. Minä muuten en puutu tähän kaikkeen, minä en ole luonut enkä minä ole vastuussa. No, valittiin syntipukki, pantiin kirjoittamaan kritiikkiosastoon, ja niin muodostui elämä. Me ymmärrämme tämän komedian: minä esimerkiksi suorastaan ja yksinkertaisesti vaadin tuhoamistani. Ei, elä, sanotaan, sillä ilman sinua ei asioista tule mitään. Jos maan päällä kaikki olisi järkevää, niin ei mitään tapahtuisikaan. Ilman sinua ei tule mitään tapahtumia, mutta tapahtumia pitää olla. Niinpä nyt palvelen malttaen mieleni, jotta olisi tapahtumia, ja teen järjetöntä käskyn mukaan. Ihmiset pitävät kaikkea tätä komediaa vakavana asiana, vaikka he kiistämättömästi ovat älykkäitä. Se onkin heidän tragediansa. No, ja tietysti he kärsivät, mutta… kuitenkin he elävät, elävät reaalista, ei fantastista elämää. Mitä iloa siinä olisikaan ilman kärsimystä; kaikki muuttuisi vain loppumattomaksi rukoushetkeksi: se on pyhää, mutta ikävänpuoleista. No, entä minä? Minä kärsin, mutta en kuitenkaan elä. Minä olen X epämääräisessä yhtälössä. Minä olen jokin aave, jolta ovat hävinneet kaikki loput ja alut, ja lopulta olen itsekin unohtanut, miksi itseäni nimittäisin. Sinä naurat… ei, sinä et naura, sinä suutut taas. Sinä olet ikuisesti suutuksissasi, sinä tahdot aina vain järkeä, mutta minä toistan sinulle vieläkin, että minä antaisin kaiken tuon tähtientakaisen elämän, kaikki virka-arvot ja kaiken kunnian vain siitä, että voisin ottaa olomuodokseni seitsemän puutaa painavan kauppiaaneukon sielun ja asetella kynttilöitä Jumalalle.

— Onko Jumala olemassa vai eikö? — huudahti Ivan taas raivokkaan itsepintaisesti.

— Ahaa, sinä puhut siis vakavasti? Ystäväni, en totisesti tiedä, sanoitpa suuren sanan.

— Et tiedä, mutta näet Jumalan? Ei, sinä et ole omia aikojasi, sinä olet — minä, sinä olet minä etkä mitään muuta! Sinä olet roskaa, sinä olet minun kuvitelmani!

— No niin, jos tahdot, minulla on sama filosofia kuin sinulla, se on oikein sanottu. Je pense, donc je suis, sen minä tiedän varmasti, mutta kaikki muu, mikä on ympärilläni, kaikki nuo maailmat, Jumala ja itse saatanakin, — kaikki tuo on minulle todistamatonta, onko se todellisena olemassa vai onko se vain minun emanaationi, minun minäni johdonmukaista kehitystä, tuon minuuteni, joka on olemassa aikojen alusta ja yksin… sanalla sanoen, minä katkaisen nopeasti puheeni, sillä sinä hyppäät luultavasti heti paikaltasi ja rupeat tappelemaan.

— Anekdootti on, ja se koskee juuri meidän keskusteluaihettamme, tai oikeastaan se ei ole anekdootti, vaan muuten vain, legenda. Sinä soimaat minua uskon puutteesta: »Näet etkä usko.» Mutta ystäväni, enhän minä ole ainoa sellainen, kaikilla meillä on nyt asiat sekaisin, ja se kaikki johtuu teidän tieteistänne. Niin kauan kuin vielä oli atomeja, viisi aistia, neljä alkuainetta, niin kaikki vielä sopi jollakin lailla yhteen. Atomeja oli jo vanhassa maailmassa. Mutta kun me saimme tietää, että te siellä keskuudessanne olitte keksineet »kemiallisen molekyylin» ja »protoplasman» ja piru tiennee mitä kaikkea, — niin me panimme hännän koipien väliin. Alkoi suoranainen järjettömyys; pääasia oli taikausko, juorut; juorujahan on meilläkin yhtä paljon kuin teillä, vieläpä hieman enemmänkin, ja lopulta ilmiantojakin, onhan meilläkin eräs sellainen osasto, jossa otetaan vastaan määrätynlaisia »tietoja». Niin on sitten tuo hurja legenda jo meidän keskiajaltamme, — ei teidän, vaan meidän keskiajalta, — eikä kukaan sitä usko, ei edes meilläkään, paitsi seitsemän puutaa painavat kauppiaaneukot, nimittäin taaskaan ei teidän, vaan meidän kauppiaaneukot. Kaikkea, mitä teillä on, on myöskin meillä, minä ilmaisen sinulle ystävyyden vuoksi tämän yhden salaisuutemme, vaikka ei olekaan lupa. Tuo legenda koskee paratiisia. Täällä maan päällä, muka, oli joukossanne eräs sellainen ajattelija ja filosofi, »kaiken hän kielsi, lait, omantunnon, uskon» ja ennen kaikkea — tulevan elämän. Hän kuoli, luuli joutuvansa suoraan pimeyteen ja kuolemaan, mutta hänen edessään olikin — tuleva elämä. Hän hämmästyi ja paheksui: »Tämä», sanoo, »on ristiriidassa vakaumukseni kanssa». Tämän vuoksi hänet tuomittiinkin… se on, näetkö, anna minulle anteeksi, minähän itse kerron mitä olen kuullut, tämä on vain legenda… tuomittiin, näes, hänet kulkemaan pimeydessä kvadriljoona kilometriä (meillähän lasketaan nyt kilometreissä), ja kun hän on kulkenut tämän kvadriljoonan, niin hänelle avataan paratiisin ovet ja annetaan kaikki anteeksi…

— Mutta mitä muita piinoja teillä on toisessa maailmassa paitsi kvadriljoona? — keskeytti Ivan omituisen odotuksen vallassa.

— Mitä piinoja? Ah, älä kysykään: ennen oli minkä mitäkin, mutta nyt ovat käytännössä enimmäkseen moraaliset, »omantunnon tuskat» ja kaikkea tuommoista roskaa. Tämäkin on peräisin teistä, »tapojenne lieventämisestä». No, ja kenelle tämä on ollut voitoksi? Siitä ovat voittaneet vain tunnottomat, sillä mitä tunnonvaivoja semmoisella on, jolla ei ensinkään ole omaatuntoakaan. Sen sijaan ovat joutuneet kärsimään kunnon ihmiset, joilla on vielä jäljellä omatunto ja kunnia… Sitä ovat reformit muokkaamattomalla maaperällä, kun ne lisäksi vielä on kopioitu muukalaisista laitoksista, — vahinkoa niistä vain on! Parempi olisi entisajan tuli. No, tuo kvadriljoonaan tuomittu mies seisoi, katseli ja kävi tielle poikkiteloin: »En tahdo mennä, periaatteen takia en lähde kulkemaan!» Ota sivistyneen venäläisen ateistin sielu ja sekoita se kolme päivää ja kolme yötä valaskalan vatsassa asustaneen profeetta Joonaan sieluun, — siinä on sinulla tuon tielle pitkälleen käyneen ajattelijan luonne.

— Reippaasti tehty! — huudahti Ivan yhä tuon omituisen vilkkauden vallassa. Nyt hän kuunteli odottamattoman uteliaisuuden valtaamana. — No, siinäkö hän makaa vielä nytkin?

— Siinäpä se, ettei. Hän makasi melkein tuhat vuotta, mutta nousi sitten ja lähti kulkemaan.

— Sepä vasta aasi! — huudahti Ivan ruveten hermostuneesti nauraa hohottamaan ja ikäänkuin voimiaan ponnistellen yhä jotakin harkiten. — Eikö ole samantekevää, makaako ikuisesti vai kulkeeko kvadriljoonan virstaa? Siinähän on kulkemista biljoonaksi vuodeksi?

— Paljon pitemmäksikin aikaa, tässä ei vain ole käsillä lyijykynää ja paperia, muuten voisi sen laskea. Mutta hän on aikoja sitten saapunut perille, ja tästäpä anekdootti alkaakin.

— Sinä ajattelet koko ajan vain meidän nykyistä maatamme! Mutta onhan nykyinen maamme saattanut ehkä itse jo biljoonan kertaa uudistua; no, se on vähitellen kuollut, jäätynyt, halkeillut, hajonnut, haihtunut alkutekijöihinsä, taas on ollut vettä mantereen päällä, sitten taas pyrstötähti, taas aurinko, taas auringosta maa, — kenties tämä kehitys on toistunut lukemattomia kertoja ja aina samalla tavalla, pikku piirteitä myöten. Hirvittävän jonninjoutavaa ja ikävää…

— Heti kun hänelle avattiin paratiisin ovet ja hän astui sisälle, niin hän, ennenkuin oli ollut siellä kahta sekuntiakaan, — ja tämä kellon mukaan sanottuna, kellon mukaan (vaikka minun käsitykseni mukaan hänen kellonsa oli täytynyt jo kauan sitten hajota alkutekijöihinsä hänen taskussaan matkalla), — ennenkuin oli ollut siellä kahta sekuntiakaan, hän huudahti, että noitten kahden sekunnin takia kannatti kulkea ei vain kvadriljoona, vaan kvadriljoona kvadriljoonaa, vieläpä se määrä kvadriljoonannessa potenssissa! Sanalla sanoen hän lauloi »hoosiannan» ja liioitteli vahvasti, niin että toiset siellä, jotka olivat vähän jalommin ajattelevia, eivät ensiaikoina tahtoneet edes antaa kättä hänelle: liian rajusti hän oli siirtynyt vanhoillisten joukkoon. Venäläinen luonne. Toistan: tämä on legenda. Mistä hinnasta osti, siitä möikin. Sellaisetpa käsitykset siis meillä siellä vallitsevat kaikista näistä asioista.

— Minä olen saanut sinut kiinni! — huudahti Ivan melkein lapsellisen riemun valtaamana aivan kuin lopullisesti olisi muistanut jotakin: — tuon anekdootin kvadriljoonasta vuodesta, — sen olen minä itse sepittänyt! Minä olin silloin seitsemäntoista vanha, olin lukiossa… minä sepitin silloin tuon anekdootin ja kerroin sen eräälle toverilleni, hänen nimensä on Korovkin, se oli Moskovassa… Tämä anekdootti on niin luonteenomainen, etten minä ole voinut sitä ottaa mistään. Minä olin sen unohtanut… mutta se muistui nyt tiedottomasti mieleeni, — minulle itselleni, etkä sinä sitä kertonut! Niinkuin tuhansia asioita johtuu toisinaan mieleen tiedottomasti, silloinkin kun viedään mestattavaksi… unessa muistui mieleeni. Sinä juuri oletkin tuo uni! Sinä olet uni eikä sinua ole olemassa!

— Kiihkosta, jolla sinä minut kiellät, — alkoi gentlemanni nauraa, — minä tulen vakuutetuksi, että sinä kuitenkin uskot minuun.

— Mutta tuhannennen osan uskot. Homeopaattiset osathan ehkä ovatkin kaikkein voimakkaimpia. Tunnusta, että uskot, no, vaikkapa kymmentuhannesosaksi…

— En hetkeäkään! — huusi Ivan raivoissaan. — Minä muuten haluaisin uskoa sinuun! — lisäsi hän äkkiä omituisesti.

— Ehee! Siinäpä sentään tunnustus! Mutta minä olen hyväntahtoinen, minä autan sinua tässäkin. Kuule: minähän sain sinut kiinni etkä sinä minua! Minä kerroin tahallani sinulle sinun oman anekdoottisi, jonka sinä olit unohtanut, jotta sinä lopullisesti lakkaisit minuun uskomasta.

— Valehtelet! Ilmestymisesi tarkoituksena on saada minut uskomaan, että sinä olet olemassa.

— Aivan niin. Mutta horjuminen, mutta levottomuus, mutta uskon ja epäuskon taistelu — sehän on toisinaan sellainen kidutus tunnolliselle ihmiselle, semmoiselle kuin esimerkiksi sinä, että parempi on mennä hirteen. Nimenomaan tietäen, että sinä hitusen uskot minuun, minä synnytin sinussa lopullisesti epäuskon kertomalla tämän anekdootin. Minä kuljetan sinua edestakaisin uskon ja epäuskon välillä, ja tässä minulla on omat tarkoitukseni: Uusi metodi: kun sinä kokonaan menetät uskosi minuun, silloinhan sinä heti alat vakuuttaa minulle vasten silmiä, että minä en ole uni, vaan olen todella olemassa, kyllä minä sinut tunnen; silloinpa minä saavutankin tarkoitukseni. Mutta tarkoitukseni on jalo. Minä heitän sinuun vain pienen pienoisen uskonsiemenen, mutta siitä kasvaa suuri tammi — vieläpä semmoinen tammi, että sinä sen tammen oksilla istuessasi haluat kuulua »erakkoisien ja puhtaitten vaimojen» joukkoon; sillä suuresti, suuresti sinä tätä salaisuudessa halajat, rupeat syömään heinäsirkkoja, vetäydyt erämaahan sielusi pelastuksen takia!

— Täytyyhän edes joskus tehdä hyvä työ. Sinä olet vihastunut, huomaan minä, olet vihastunut!

— Narri! Entä oletko sinä koskaan koettanut vietellä noita tuollaisia, jotka syövät heinäsirkkoja ja rukoilevat seitsemäntoista vuotta autiossa erämaassa ja jotka jo ovat sammaltuneet?

— Ystäväni, sitähän minä vain olen tehnytkin. Voi unohtaa koko maailman ja maailmat ja takertua yhteen tuommoiseen, sillä hän on kallisarvoinen jalokivi; yksi tuollainen sielu saattaa toisinaan olla kokonaisen tähtisikermän arvoinen, — meillähän on oma laskuoppimme. Se on suuriarvoinen voitto! Ja monet heistä ovat toden totta sinun tasollasi kehityksessä, vaikka sinä et sitä usko: voin nähdä samana hetkenä niin pohjattoman syvää uskoa ja epäuskoa, että toisinaan näyttää riippuvan vain hiuskarvasta — niin ihminen jo lentää »nurinniskoin kuperkeikkaa» kuten näyttelijä Gorbunov sanoo.

— Ystäväni, — huomautti vieras moralisoivasti, — pitkän nenän saaminen on sentään parempaa kuin että toisinaan jää kokonaan nenättömäksi, kuten äskettäin lausui eräs markiisi (lienee ollut spesialistin hoidossa) ripittäytyessään rippi-isälleen jesuiittapapille. Minä olin siinä läsnä — sepä vasta hauskaa oli. »Hankkikaa minulle takaisin, sanoo, nenäni!» Ja lyö rintaansa. »Poikani», kiemuroi pater, »kaikki täyttyy Kaitselmuksen tutkimattomien kohtaloitten mukaan, ja näennäinen onnettomuus tuo toisinaan mukanaan harvinaisen, joskin näkymättömän edun. Jos ankara kohtalo on vienyt teiltä nenän, niin teillä on tästä se etu, ettei kukaan koko elämänne aikana uskalla teille sanoa, että olette saanut pitkän nenän.» — »Pyhä isä, ei tämä ole mikään lohdutus!» huudahtaa epätoivoissaan oleva mies. — »Minä päinvastoin olisin ihastuksissani, jos koko elämäni ajan joka päivä saisin pitkän nenän, kunhan se vain olisi asianmukaisessa paikassa!» — »Poikani», huokaa pater, »ei kaikkea hyvää voi vaatia samalla kertaa, ja tämä on jo napinaa Kaitselmusta vastaan, joka ei tässäkään ole teitä hylännyt; sillä jos te parutte niinkuin äsken, että mielellänne ottaisitte pitkän nenän koko elämänne ajaksi, niin tässä on toivomuksenne jo epäsuorasti täytetty, sillä kun te menetitte nenänne, niin te juuri siten tavallanne saitte pitkän nenän…»

— Ystäväni, minä tahdoin vain naurattaa sinua, mutta, vannon sen, tämä on juuri oikeata jesuiittain kasuistiikkaa, ja vannon sinulle, että kaikki tämä tapahtui pilkulleen niinkuin olen sinulle kertonut. Tämä tapaus sattui äskettäin ja tuotti minulle paljon huolta. Kotiinsa palattuaan onneton nuori mies ampui itsensä samana yönä; minä olin hänen luonaan eroamattomasti viimeiseen hetkeen saakka… Nuo jesuiittain pienet kojut, jossa saa tehdä tunnustuksia, ovat todellakin minun hauskin huvitukseni elämän surullisina hetkinä. Kerron sinulle vielä yhden tapauksen, aivan näinä päivinä sattuneen. Vanhan paterin luo saapuu vaaleaverinen, pohjoismaalaisen näköinen, noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen tyttö. Kaunotar, ruumiin muodot ja olemus saavat ihan veden nousemaan suuhun. Hän kumartui, kuiskuttaa reiästä paterille syntinsä. — »Kuinka, tyttäreni, oletteko tosiaankin taas langennut?…» huudahtaa pater. »O Sancta Maria, mitä minä kuulen: nyt aivan toisen kanssa. Miten kauan tätä oikein tulee jatkumaan ja eikö teitä hävetä!» — »Ah, mon père», vastaa syntinen nainen silmät täynnä katumuksen kyyneliä: — »Ça lui fait tant de plaisir et à moi si peu de peine!» No, ajattelehan, millainen vastaus! Silloin minä jo vetäydyin syrjään: siinä huusi itse luonto, se on, jos tahdot, parempaa kuin itse viattomuus! Annoin heti hänelle hänen syntinsä anteeksi ja käännähdin mennäkseni pois, mutta minun oli aivan samassa pakko palata takaisin: kuulen paterin määräävän reiästä tytölle illalla kohtauksen, — vaikka hän on vanha ukko, vahva kuin piikivi, mutta lankesipa silmänräpäyksessä! Luonto, luonnon totuus pääsi oikeuksiinsa! Mitä, taasko nyrpistät nenääsi, taasko olet äkäinen?

— Jätä minut, sinä jyskytät aivoissani painajaisena, josta olen pääsemättömissä, — vaikeroi Ivan surkeasti voimatta mitään näylleen, — minun on ikävä sinun kanssasi, sietämätöntä ja piinallista! Antaisin paljon, jos saisin sinut karkoitetuksi!

— Toistan sinulle, vähennä vaatimuksiasi, älä vaadi minulta »kaikkea suurta ja kaunista», niin saat nähdä, miten hyvät ystävykset meistä tulee, — lausui gentlemanni vakuuttavasti. — Totisesti sinä olet äkäinen minulle siitä, etten minä ilmestynyt sinulle jonkinmoisessa rusohohteessa, »jyristen ja salamoiden», tulisin siivin, vaan esiinnyin näin vaatimattomassa muodossa. On loukattu ensiksikin sinun esteettisiä tunteitasi ja toiseksi sinun ylpeyttäsi: kuinka, muka, näin suuren miehen luo on voinut tulla noin alhainen piru? Ei, sinussa on sentään tuo romanttinen suoni, jota jo Belinski niin ivaili. Minkäpä sille voi, olet nuori mies. Minä aioin äsken, kun tein lähtöä luoksesi, piloillani esiintyä täysinpalvelleen todellisen valtioneuvoksen muodossa, miehen, joka on ollut virassa Kaukaasiassa ja jolla on Leijonan ja Auringon ritarimerkit hännystakissa, mutta minua peloitti kovin, sillä sinä olisit antanut minulle selkään vain siitä syystä, että uskalsin kiinnittää hännystakkiini Leijonan ja Auringon, enkä pannut siihen vaikkapa vain Pohjantähteä tai Siriusta. Ja aina sinä vatkutat sitä, että minä olen tyhmä. Mutta, hyvä Jumala, enhän minä pyydä ollakaan sinun veroisesi älyssä. Kun Mefistofeles ilmestyi Faustin luo, todisti hän itsestään, että hän tahtoo pahaa, mutta tekee vain hyvää. No, tehköön hän miten tahtoo, minun laitani on päinvastoin. Minä olen kenties ainoa ihminen koko luomakunnassa, joka rakastan totuutta ja vilpittömästi tahdon hyvää. Minä olin läsnä, kun ristinpuussa kuollut Sana meni taivaaseen kantaen sylissään hänen oikealle puolelleen ristiinnaulitun ryövärin sielua, minä kuulin kerubien iloisen vinkunan, kun he huusivat ja lauloivat: »hoosianna», ja serafien ukkosen kaltaisen riemukarjunnan, joka sai taivaan ja koko maailmanrakennuksen tärisemään. Ja silloin, vannon sen kaiken kautta, mikä on pyhää, minä tahdoin yhtyä kuoroon ja huutaa kaikkien kanssa »hoosianna!» Se jo oli lähdössä, se irtautui jo rinnasta… minähän, kuten tiedät, olen hyvin tunteellinen ja taiteellisesti vastaanottavainen. Mutta terve järki — oi, minun luontoni onnettomin ominaisuus — pidätti minua nytkin sopivissa rajoissa, ja minä päästin hetken ohitseni! »Sillä mitä», ajattelin minä sillä hetkellä, »mitä olisi seurannut minun 'hoosiannani' jälkeen? Heti olisi kaikki maailmassa sammunut eikä olisi enää sattunut mitään tapahtumia.» Ja niinpä minun yksinomaan viran puolesta ja yhteiskunnallisen asemani vuoksi oli pakko tukahduttaa itsessäni hyvä momentti ja jäädä saastaan. Hyvästä ottaa joku itselleen kaiken kunnian, ja minun osakseni on jätetty vain iljettäväisyydet. Minä en kadehdi kunniaa elää toisten kustannuksella, minä en ole kunnianhimoinen. Miksi kaikista maailman olennoista ainoastaan minut on määrätty saamaan osakseni kaikkien kunnon ihmisten kiroukset, vieläpä potkuja saappaitten kärjistä, sillä ruumiillistuessani minun on pakko toisinaan kärsiä sellaisiakin seurauksia? Tiedänhän minä, että tässä on salaisuus, mutta salaisuutta ei millään ehdolla tahdota minulle ilmaista, koska minä silloin, päästyäni selville, mistä on kysymys, kenties kiljaisen »hoosianna», ja silloin heti katoaa välttämätön miinus ja koko maailma tulee järkeväksi, ja silloin tietysti on kaikki lopussa, sanomalehdet ja aikakauskirjatkin, sillä kuka niitä silloin tilaisi. Minähän tiedän, että loppujen lopuksi minä teen sovinnon, minäkin kuljen kvadriljoonani ja saan tietää salaisuuden. Mutta siihen mennessä kuin tämä tapahtuu minä oleilen ja mieltäni rohkaisten täytän kutsumukseni: tuhoan tuhannen, jotta yksi pelastuisi. Miten paljon esimerkiksi pitikään tuhota sieluja ja tahrata rehellisten ihmisten mainetta, jotta saataisiin yksi ainoa vanhurskas Joonas, johon nähden minua niin pahasti petkutettiin muinoin maailmassa! Ei, niin kauan kuin salaisuus on ilmaisematta, on minulla kaksi totuutta: toinen sikäläinen, heidän totuutensa, jota minä toistaiseksi en tunne, ja toinen minun omani. Eikä vielä tiedetä, kumpi niistä on rehellisempää… Oletko nukkunut?

— Vielä mitä, — ähki Ivan vihaisesti, — kaiken sen, mikä luonnossani on typerää, jo ammoin elettyä, järkeni moneen kertaan jauhamaa, raatona pois heitettyä, — sen sinä tuot minulle esiin aivan kuin uutuutena!

— En osannut nytkään olla mieliksi! Ja minä kun tahdoin imarrella sinua kirjallisella esitystavalla: tuon »hoosiannan» taivaassa, senhän minä todellakin kerroin hyvin? Sitten heti tuo sarkastinen sävy à la Heine, mitä, eikö totta?

— Ei, minä en koskaan ole ollut sellainen lakeija! Kuinka sieluni on voinut synnyttää sellaisen lakeijan kuin sinä?

— Ystäväni, minä tunnen erään erinomaisen ja perin miellyttävän venäläisen herran: nuoren ajattelijan ja suuren kirjallisuuden sekä kaunoasiain harrastajan, lupaavan »Suur-inkvisiittori» nimisen runoelman tekijän… Häntä minä vain ajattelinkin!

— Minä kiellän sinua puhumasta »Suur-inkvisiittorista», — huudahti Ivan kovasti punastuen häpeästä.

— Minutko sinä tapat? Ei, suo anteeksi, puhun puhuttavani. Minä tulinkin nauttimaan tästä hauskuudesta. Oi, minä pidän intomielisten, nuorten, elämänhalusta värisevien ystävieni haaveista! »Siellä on uusia ihmisiä», päätit sinä jo viime keväänä hankkiutuessasi tulemaan tänne, »he aikovat kukistaa kaikki ja alkaa antropofagiasta. Tyhmyrit, eivät kysyneet minulta! Minun mielestäni ei tarvitse kukistaa mitään, pitää vain hävittää ihmisestä jumala-aate, siitä on työ aloitettava! Siitä, siitä on aloitettava, — voi sokeita, jotka eivät ymmärrä mitään! Kun ihmiskunta luopuu viimeistä miestä myöten Jumalasta (ja minä uskon, että tämä periodi tulee geologisten periodien tavoin), niin itsestään, ilman antropofagiaa, luhistuu koko entinen maailmankatsomus ja, mikä on tärkeintä, koko entinen moraali, ja sijalle tulee aivan uutta. Ihmiset liittyvät yhteen ottaakseen elämältä kaiken, mitä se voi antaa, mutta ehdottomasti vain tämän maailman onnea ja riemua. Ihminen tulee suureksi jumalallisen, titaanisen ylpeyden hengen kautta, ja maailmaan tulee jumalaihminen. Voittaessaan joka hetki aivan rajattomiin asti luonnon tahdollansa ja tieteen avulla ihminen juuri sen kautta tuntee joka hetki niin korkeata nautintoa, että se korvaa hänen kaiken aikaisemman luottamuksensa taivaallisiin nautintoihin. Jokainen tulee tietämään, että hän kuolee kokonaan, ylösnousematta, ja hän ottaa kuoleman vastaan ylpeästi ja levollisesti niinkuin jumala. Hän ymmärtää ylpeyden tähden, ettei hänellä ole syytä napista sen johdosta, että elämää on ainoastaan silmänräpäys, ja silloin hän rakastaa veljeään ilman palkkiota. Rakkaus tyydyttää vain silmänräpäyksen kestävää elämää, mutta jo pelkkä tietoisuus sen hetkellisyydestä tekee sen tulen yhtä voimakkaaksi, kuin sen ennen teki haudantakaisen ja loppumattoman rakkauden toivo»… no ynnä muuta, ynnä muuta samaan suuntaan. Herttaista!

Ivan istui painaen kiinni korviaan molemmin käsin ja katsellen maahan, mutta koko hänen ruumiinsa alkoi vapista. Vieras jatkoi:

— Kysymys on nyt siitä, ajatteli nuori ajattelijani, onko mahdollista, että sellainen periodi joskus tulee vai eikö. Jos se tulee, niin kaikki on ratkaistu ja ihmiskunnan elämä järjestyy lopullisesti. Mutta koska ihmiseen juurtuneen tyhmyyden tähden tämä kenties ei tapahdu vielä tuhanteenkaan vuoteen, niin jokaisen, joka jo nyt tuntee totuuden, on luvallista järjestää elämänsä aivan niinkuin hän tahtoo uusille perustoille. Tässä mielessä hänelle »kaikki on luvallista». Eikä siinä kyllin: vaikka tämä periodi ei koskaan tulisikaan, niin koska Jumalaa ja kuolemattomuutta kuitenkaan ei ole olemassa, niin uuden ihmisen on lupa tulla jumala-ihmiseksi, vaikkapa yksinään koko maailmassa, ja tässä uudessa arvossaan tietysti hän saa kevein sydämin hypätä kaikkien entisen orja-ihmisen siveellisten aitauksien yli, jos se on tarpeellista. Jumalalle ei ole lakia! Mihin Jumala asettuu seisomaan, siellä on jo Jumalan poika! Mihin minä asetun, siinä on heti ensimmäinen paikka… »kaikki on luvallista» ja sillä hyvä! Kaikki tämä on hyvin herttaista; mutta jos mielesi tekee olla veijari, niin miksi sitä varten oikeastaan vielä tarvitaan totuuden hyväksyvä vahvistus? Mutta sellainen on nykyaikainen venäläinen: ilman vahvistusta hän ei rupea petkuttajaksikaan, siinä määrin hän rakastaa totuutta…

Vieras ilmeisesti puhuessaan viehättyi omaan kaunopuheisuuteensa, koroitti yhä enemmän ääntään ja katseli ivallisesti isäntää. Mutta hän ei saanut puhua loppuun: Ivan tempasi yhtäkkiä pöydältä juomalasin ja paiskasi sen puhujaa vastaan.

— Ah, mais c'est bête enfin! — huudahti tämä hypäten sohvasta ja pudistellen sormillaan päältään teepisaroita. — Muisti Lutherin mustepullon! Pitää minua unena ja paiskelee laseilla unta! Tämä on naisten tapaista! Sitä minä epäilinkin, että sinä vain olit tukkivinasi korvasi ja kuuntelit…

— Ulkoa kuului yhtäkkiä kova ja itsepintainen kolkutus ikkunanpieleen,
Ivan hypähti ylös sohvalta.

— Kuuletko, parasta on, että avaat, — huudahti vieras, — se on sinun veljesi Aljoša, ja hän tuo sangen odottamattoman ja mielenkiintoisen uutisen, minä vastaan sinulle!

— Ole vaiti, petturi, minä tiesin ennen kuin sinä, että se on Aljoša, minä aavistin hänen tulonsa, eikä hän tietystikään suotta tule, tietenkin hänellä on »uutinen!»… — huudahti Ivan raivostuen.

— Avaa toki, avaa hänelle. Ulkona on lumimyrsky, ja hän on veljesi. Monsieur, sait-il le temps qu'il fait? C'est à ne pas mettre un chien dehors…

Kolkutus jatkui. Ivan tahtoi rientää ikkunan luo; mutta oli kuin jokin olisi äkkiä sitonut hänen jalkansa. Hän ponnisti kaikki voimansa katkaistakseen siteensä, mutta turhaan. Kolkutus akkunaan kävi yhä voimakkaammaksi ja kuuluvammaksi. Viimein siteet yhtäkkiä katkesivat ja Ivan Fjodorovitš hypähti sohvalta. Hän katseli hurjasti ympärilleen. Molemmat kynttilät olivat miltei loppuun palaneet, juomalasi, jonka hän juuri oli viskannut vierastansa vastaan, seisoi hänen edessään pöydällä, eikä vastapäisellä sohvalla ollut ketään. Koputus ikkunan kehykseen jatkui tosin itsepintaisesti, mutta ei ollenkaan niin kovasti kuin hänestä äsken unessa oli tuntunut, vaan päinvastoin hyvin hillitysti.

— Tämä ei ole unta! Ei, minä vannon, ettei se ollut unta, se kaikki oli äsken todella täällä! — huudahti Ivan Fjodorovitš, syöksyi ikkunan luo ja avasi tuuletusruudun.

— Aljoša, minähän kielsin tulemasta! — huudahti hän tylysti veljelleen.
— Sano lyhyesti: mitä sinä tahdot? Lyhyesti, kuuletko?

— Mene ulkoportaitten luo, minä avaan sinulle heti, — sanoi Ivan ja lähti avaamaan Aljošalle.

Tultuaan sisälle Aljoša kertoi Ivan Fjodorovitšille, että vähän enemmän kuin tunti sitten oli hänen asuntoonsa juossut Maria Kondratjevna ja ilmoittanut Smerdjakovin tappaneen itsensä. »Menen sisään hänen luokseen korjaamaan pois teekeitintä, ja hän on seinustalla naulassa riippumassa.» Aljošan kysymykseen: »Oletteko ilmoittanut asianomaiseen paikkaan?» oli hän vastannut, ettei ollut ilmoittanut kenellekään, vaan »suoraan rientänyt ensin teidän luoksenne ja kulkenut juoksujalkaa koko matkan». Hän oli kuin sekaisin päästään, kertoi Aljoša, ja värisi kuin lehti. Kun Aljoša oli yhdessä hänen kanssaan juossut heidän taloonsa, niin hän oli löytänyt Smerdjakovin yhä riippumassa. Pöydällä oli lappu: »Lopetan elämäni omasta tahdostani ja halustani, ettei ketään ole syytettävä.» Aljoša oli jättänyt tämän lapun paikoilleen pöydälle ja mennyt suoraan poliisipäällikön luo, ilmoittanut tälle koko asian, »ja sieltä suoraan sinun luoksesi», lopetti Aljoša katsellen tarkasti Ivanin kasvoja. Koko kertomuksensa aikana hän ei ollut kääntänyt silmiään pois hänestä, aivan kuin veljen kasvojen ilmeessä jokin olisi häntä suuresti hämmästyttänyt.

— Veljeni, — huudahti hän äkkiä, — sinä olet varmaankin hyvin sairas!
Sinä katselet etkä näytä ymmärtävän puhettani.

— Hyvä on, että sinä tulit, — lausui Ivan ikäänkuin mietteissään ja aivan kuin ei olisi ollenkaan kuullutkaan Aljošan huudahdusta. — Minäpä tiesin, että hän on hirttäytynyt.

— En tiedä keneltä. Mutta minä tiesin. Tiesinkö minä? Niin, hän sanoi minulle. Hän sanoi sen äsken juuri minulle…

Ivan seisoi keskellä huonetta ja puhui edelleen yhtä miettivänä ja katsellen maahan.

— Hän pelästyi sinua, sinua kyyhkyläistä. Sinä olet »puhdas kerubi». Sinua Dmitri nimittää kerubiksi. Kerubi… Serafien ukkosenkaltainen riemukarjunta! Mitä on serafi? Kenties kokonainen tähtisikermä. Mutta kenties koko tähtisikermä onkin vain jonkinmoinen kemiallinen molekyyli… On olemassa Leijonan ja Auringon tähtisikermä, etkö tiedä sitä?

— Veljeni, istuudu! — lausui Aljoša pelästyneenä. — Istuudu Jumalan tähden sohvaan. Sinä hourailet, käy makaamaan tyynyä vastaan, kas näin. Tahdotko märän pyyheliinan päähäsi? Kenties se tekee olon paremmaksi?

— Tässä ei ole sitä. Älä ole huolissasi, minä tiedän, missä se on; tässä se on, — sanoi Aljoša löydettyään huoneen toisesta nurkasta Ivanin pesupöydän luota puhtaan, vielä kokoon taitetun ja käyttämättömän pyyheliinan. Ivan katsoi omituisesti pyyheliinaan; oli kuin hänen muistinsa olisi silmänräpäyksessä palannut.

— Odota, — sanoi hän nousten sohvalta, — äsken, tunti takaperin, minä otin tämän saman pyyheliinan tuolta ja kastelin sen vedessä. Käärin sen päähäni ja paiskasin tänne… kuinka se on kuiva? Toista pyyheliinaa ei ollut.

— Kyllä, ja kävelin huoneessa, tunti takaperin… Miksi kynttilät ovat palaneet niin pieniksi? Paljonko kello on?

— Ei, ei, ei! — huudahti yhtäkkiä Ivan. — Se ei ollut uni! Hän oli, hän istui täällä, tuolla sohvalla. Kun sinä koputit ikkunaan, paiskasin minä häntä vastaan juomalasin… tämän… Odota, minä olen ennenkin nukkunut, mutta tämä uni ei ole uni. Ja on ollut ennenkin. Minä näen, Aljoša, nykyään unia… mutta ne eivät ole unia, vaan tulevat valveilla ollessani, minä kävelen, puhun ja näen… mutta nukun. Mutta hän istui tässä, hän oli, kas tuolla sohvalla… Hän on hirveän tyhmä, Aljoša, hirveän tyhmä, — alkoi Ivan yhtäkkiä nauraa ja rupesi astelemaan huoneessa.

— Kuka on tyhmä? Kenestä sinä puhut, veli? — kysyi Aljoša taas surullisena.

— Piru! Hän on ruvennut käymään luonani. Kaksi kertaa on ollut, melkeinpä kolmekin. Hän ärsytteli minua sillä, että minä muka olen äkäinen, kun hän on yksinkertaisesti piru eikä tulisiipinen saatana ukkosen jyrinässä ja salamoissa. Mutta hän ei ole saatana, sen hän valehtelee. Hän on vieraan nimen anastaja. Hän on yksinkertaisesti piru, jonninjoutava pieni piru. Hän käy saunassa. Riisu hänet alastomaksi, niin varmasti löydät hännän, pitkän, iljettävän, aivan kuin tanskalaisella koiralla, arssinan pituisen, pörrökarvaisen… Aljoša, sinä olet paleltunut, sinä olet ollut lumessa, tahdotko teetä? Mitä? Kylmää? Tahdotko, niin käsken panna tulelle? C'est à ne pas mettre un chien dehors…

Aljoša juoksi nopeasti pesulaitteen luo, kostutti pyyheliinan, sai Ivanin taas istuutumaan ja pani märän pyyheliinan hänen päänsä ympärille. Itse hän istuutui hänen viereensä.

— Mitä sinä minulle vähän aikaa sitten puhuit Lisestä? — alkoi Ivan taas. (Hän oli tullut hyvin puheliaaksi.) — Lise miellyttää minua. Minä sanoin sinulle hänestä jotakin rumaa. Minä valehtelin, hän miellyttää minua… Pelkään huomenna Katjan puolesta, pelkään kaikkein enimmän. Tulevaisuutta. Hän hylkää huomenna minut ja polkee jalkojensa alle. Hän luulee, että minä mustasukkaisuudesta hänen takiansa syöksen turmioon Mitjan! Niin, hän luulee sitä! Mutta eihän! Huomenna risti, mutta ei hirsipuu. Ei, minä en hirttäydy. Tiedätkö, etten minä koskaan voi riistää itseltäni henkeä, Aljoša! Johtuuko se alhaisuudesta, vai kuinka? Minä en ole pelkuri. Elämänhalusta! Mistä minä tiesin, että Smerdjakov on hirttäytynyt? Niin, hän sen minulle sanoi…

— Ja oletko sinä vahvasti vakuutettu, että joku on istunut tässä? — kysyi Aljoša.

— Tuossa sohvassa, nurkassa. Sinä olisit ajanut hänet pois. Ja sinähän ajoitkin hänet pois: hän katosi, kun sinä tulit. Minä pidän sinun kasvoistasi, Aljoša. Oletko tietänyt, että minä pidän sinun kasvoistasi? Mutta hän — se olen minä, Aljoša, minä itse. Kaikki, mikä minussa on alhaista, kaikki, mikä minussa on halpamaista ja halveksittavaa! Niin, minä olen »romantikko», hän on huomannut sen… vaikka se onkin panettelua. Hän on hirveän tyhmä, mutta tällä hän saa yliotteen. Hän on viekas, eläimellisen viekas, hän tiesi, millä minut saa raivostumaan. Hän ärsytti minua koko ajan sillä, että minä uskon häneen, ja sillä hän sai minut kuuntelemaan itseään. Hän veti minua nenästä niinkuin poikanulikkaa. Muuten hän sanoi minulle paljon totta minusta. Minä en koskaan olisi sanonut sitä itselleni. Tiedätkö, Aljoša, tiedätkö, — lisäsi Ivan hirveän vakavana ja ikäänkuin luottamuksellisesti, — minä tahtoisin hyvin mielelläni, että hän todellakin olisi hän eikä minä!

— Hän on kiusannut kovasti sinua, — sanoi Aljoša katsoen osaaottavasti veljeään.

— Hän ärsytti minua! Ja, tiedätkö, ovelasti, ovelasti: »Omatunto! Mitä on omatunto? Minä teen sen itse. Miksi minä sitten kidun? Tottumuksesta. Yleismaailmallisen inhimillisen tottumuksen vuoksi, joka on seitsemäntuhatta vuotta vanha. Tottukaamme siitä pois ja olkaamme jumalia.» — Hän sen sanoi, hän sen sanoi!

— Vaan et sinä, et sinä? — huudahti Aljoša voimatta hillitä itseään ja katsoen kirkkain silmin veljeään. — No, vähät hänestä, anna hänen olla ja unohda hänet! Vieköön hän mukanaan pois kaiken sen, mitä sinä nyt kiroat, älköönkä tulko koskaan takaisin.

— Niin, mutta hän on ilkeä. Hän pilkkasi minua. Hän oli röyhkeä, Aljoša, — lausui Ivan vavahdellen loukkaantumisesta. — Mutta hän panetteli minua, hän panetteli monessa suhteessa. Valehteli minusta minulle itselleni vasten silmiä. »Oi, sinä menet suorittamaan hyveen sankaritekoa, ilmoitat, että olet tappanut isäsi, että palvelija on sinun yllyttämänäsi tappanut isäsi…»

— Veli, — keskeytti Aljoša, — hillitse itseäsi: et, sinä ole tappanut.
Se ei ole totta!

— Hän sen sanoi, hän, ja hän tietää sen. »Sinä olet menossa suorittamaan hyveen sankaritekoa, mutta hyveeseen sinä et kuitenkaan usko — se juuri sinua suututtaa ja kiusaa, sentähden sinä olet niin kostonhimoinen.» — Tätä hän sanoi minulle minusta itsestäni, ja hän tietää, mitä puhuu…

— Sinä sitä puhut eikä hän! — huudahti Aljoša surullisena. — Ja sinä puhut sairaana, houreissa, itseäsi kiusaten!

— Ei, hän tietää mitä puhuu. »Sinä», sanoo hän, »menet ylpeydestä, asetut seisomaan ja sanot: 'Minä olen murhaaja, ja mitä te kiemurtelette kauhusta, te valehtelette! Minä halveksin teidän mielipiteitänne, halveksin teidän kauhistustanne.'» Tätä hän sanoi minusta, ja yhtäkkiä hän sanoo: »Tiedätkö, sinä tahtoisit, että he kehuisivat sinua: Hän, mukamas, on rikollinen ja murhaaja, mutta kuinka jalot tunteet hänellä onkaan, hän tahtoi pelastaa veljensä ja tunnusti!» Mutta tämä on valhetta, Aljoša! — huudahti Ivan yhtäkkiä silmät säkenöiden. — Minä en tahdo, että roskaväki minua kehuu! Sen hän valehteli, Aljoša, hän valehteli, vannon sen sinulle! Minä paiskasin senvuoksi juomalasin häntä vastaan, ja se meni säpäleiksi hänen naamaansa.

— Ei, hän osaa kiusata, hän on julma, — jatkoi Ivan kuulematta häntä. — Minä aavistin aina, miksi hän käy luonani. »Olkoonpa», sanoo hän, »että menit ylpeydestä, mutta ainahan oli olemassa toiveita, että Smerdjakov julistetaan syylliseksi ja hänet lähetetään pakkotyöhön, että Mitja pääsee vapaaksi ja sinut tuomitaan ainoastaan siveellisesti — kuuletko, hän ivaili tällä! — ja toiset sinua kehuvat. Mutta nyt on Smerdjakov kuollut, hirttäytynyt, — no, kuka siellä oikeudessa nyt sinua yksin uskoo? Mutta sinähän menet, menet, sinä menet kuitenkin, olet päättänyt mennä. Mitä varten sinä menet tämän jälkeen?» Se on kauheata, Aljoša, minä en kestä tällaisia kysymyksiä. Kuka uskaltaa tehdä minulle semmoisia kysymyksiä?

— Veli, — keskeytti Aljoša jähmettyen kauhusta, mutta yhä ikäänkuin toivoen, että saa Ivanin tulemaan järkiinsä, — kuinka hän on voinut puhua sinulle Smerdjakovin kuolemasta ennen minun tuloani, kun ei kukaan vielä tietänyt siitä eikä kukaan ollut ennättänytkään saada siitä tietoa?

— Hän sanoi, — lausui Ivan lujasti panematta kysymykseenkään, että asiaa voisi epäillä. — Tästä hän vain puhuikin, jos niin tahdot. »Ja jos sinä edes», sanoo, »uskoisit hyveeseen: olkoot uskomatta minua, menen periaatteen takia. Mutta sinähän olet porsas, aivan samoin kuin Fjodor Pavlovitš, ja mitä sinulle merkitsee hyve? Miksi sinä vääntäydyt sinne, jos sinun uhrisi ei vie mihinkään tuloksiin? Siksi vain, että sinä itsekään et tiedä, minkä tähden menet! Oi, sinä antaisit paljon, saadaksesi itse tietää, minkä tähden menet! Ja niinkuin muka olisit päättänyt mennä! Sinä et vielä ole päättänyt! Sinä tulet koko yön istumaan ja hautomaan päätöstä: Mennäkö vai ei? Mutta sinä menet kuitenkin ja tiedät, että menet, itse tiedät, että koetapa päättää miten tahansa, niin ratkaisu ei riipu sinusta. Menet, koska et uskalla olla menemättä. Miksi en uskalla, — arvaa se itse, siinä on sinulle arvoitus!» Nousi ja lähti. Sinä tulit ja hän lähti. Hän sanoi minua pelkuriksi, Aljoša! Le mot de l'énigme, että minä olen pelkuri! »Ei tuollaisista kotkista ole liitelemään korkeuksissa!» Sen hän lisäsi, sen hän lisäsi! Ja Smerdjakov puhui samaa. Hänet pitää tappaa! Katja halveksii minua, olen jo kuukauden ajan huomannut sen, ja Lisekin alkaa halveksia! »Menet, jotta sinua kehuttaisiin», — se on petomainen valhe! Ja sinäkin jo halveksit minua, Aljoša. Nyt rupean taas vihaamaan sinua! Ja petoakin minä vihaan, petoakin vihaan! En tahdo pelastaa petoa, mädätköön pakkotyössä! Olen ruvennut laulamaan hymniä! Oi, huomenna menen, asetun heidän eteensä ja syljen heitä kaikkia vasten silmiä!

Hän hyppäsi ylös raivostuneena, paiskasi pois päästään pyyheliinan ja alkoi uudelleen astella huoneessa. Aljoša muisti äskeiset sanat: »on kuin nukkuisin valveillani… Kävelen, puhun ja näen, mutta nukun». Oli kuin juuri noin olisi nyt tapahtunut. Aljoša ei poistunut hänen luotaan. Hänen päähänsä välähti ajatus juosta lääkärin luo ja tuoda hänet tänne, mutta hän ei uskaltanut jättää veljeään yksikseen: ei ollut ketään, jonka silmälläpidettäväksi hänet olisi voinut antaa. Viimein Ivan alkoi vähitellen kokonaan menettää muistinsa. Hän puhui yhä edelleen, puhui vaikenematta, mutta aivan sekavasti. Hän äänsi huonosti sanatkin ja horjahti yhtäkkiä pahasti paikallaan. Mutta Aljoša ennätti tukemaan häntä. Ivan antoi viedä itsensä vuoteelle, Aljoša riisui häneltä jotenkuten vaatteet ja laittoi hänet makuulle. Itse hän istui vuoteen ääressä vielä pari tuntia. Sairas nukkui sikeästi, liikahtamatta, hiljaa ja tasaisesti hengittäen. Aljoša otti tyynyn ja kävi sohvalle makaamaan riisuutumatta. Ennen nukkumistaan hän rukoili Mitjan ja Ivanin puolesta. Ivanin sairaus kävi hänelle ymmärrettäväksi: »Ylpeän päätöksen tuskat, syvä omatunto!» Jumala, johon hän ei uskonut, ja Hänen totuutensa olivat valtaamassa sydämen, joka yhä vieläkään ei tahtonut alistua. »Niin», liikkui Aljošan mielessä hänen jo maatessaan pää tyynyllä, »niin, kun kerran Smerdjakov on kuollut, niin Ivanin todistusta ei kukaan usko; mutta hän menee ja todistaa!» Aljoša hymyili hiljaa: »Jumala voittaa!» ajatteli hän. »Joko hän nousee ylös totuuden valossa, tai… hän sortuu vihaan, kostaen itselleen ja kaikille siitä, että on palvellut sitä, mihin ei usko», lisäsi Aljoša katkerasti ja rukoili taas Ivanin puolesta.

Kuvaamieni tapahtumien jälkeisenä päivänä kello kymmenen aamulla alkoi piirioikeutemme istunto ja ryhdyttiin tuomitsemaan Dmitri Karamazovia.

Sanon jo ennakolta ja sanon jyrkästi: en ollenkaan katso kykeneväni kertomaan kaikkea sitä, mitä oikeudessa tapahtui, eikä kertomukseltani puutu ainoastaan asianmukainen täydellisyys, vaan myöskin asianmukainen järjestys tapahtumien esittämisessä. Minusta tuntuu, että jos kaikki olisi muistettava ja kaikki selitettävä, niinkuin pitäisi, niin se vaatisi kokonaisen kirjan ja varsin laajankin. Älköön senvuoksi moitittako minua, kun kerron vain sen, mikä minua persoonallisesti hämmästytti ja mikä on erikoisesti jäänyt mieleeni. Minä olen saattanut pitää toisarvoista pääasiana, vieläpä jättää mainitsematta kaikkein silmäänpistävimmät ja tärkeimmät piirteet… Muuten huomaan, että parasta on olla pyytelemättä anteeksi. Teen niinkuin osaan, ja lukijat ymmärtävät itse, että olen tehnyt vain niinkuin olen osannut.

Ensiksi, ennenkuin astumme sisälle oikeussaliin, minä mainitsen asian, joka minua tuona päivänä erityisesti ihmetytti. Muuten se ei ihmetyttänyt ainoastaan minua, vaan kuten myöhemmin nähtiin, kaikkia muitakin. Nimittäin: kaikki tiesivät, että tämä asia kiinnitti sangen monien mieltä, että kaikki paloivat kärsimättömyydestä odottaessaan tuomioistuimen käsittelyä, että meidän yhteiskunnassamme oli paljon puhuttu, lausuttu otaksumia, huudahdeltu, haaveksittu jo kokonaista kaksi kuukautta. Kaikki tiesivät myös, että tämä juttu oli tullut kuuluisaksi kautta Venäjän, mutta eivät kuitenkaan osanneet kuvitella, että se oli niin polttava, niin kiihoittava, siinä määrin kaikkia ja jokaista järkyttävä, eikä ainoastaan meillä, vaan kaikkialla, kuin sitten nähtiin itse oikeudenistunnossa tuona päivänä. Sinä päivänä saapui meille vieraita ei ainoastaan läänimme pääkaupungista, vaan myös muutamista muista Venäjän kaupungeista sekä lopulta Moskovasta ja Pietarista. Saapui lakimiehiä, saapui myös muutamia ylhäisiä henkilöitä ja myöskin naisia. Kaikki pääsyliput olivat menneet niinkuin kuumille kiville. Erikoisen arvokkaille ja huomatuille miespuolisille tulijoille oli varattu aivan vastoin tavallisuutta paikat tuomarien pöydän takana; sinne ilmestyi kokonainen rivi nojatuoleja, joissa istui erilaisia henkilöitä. Sellaista meillä ei koskaan ennen ollut tapahtunut. Erittäin paljon oli naisia, — meikäläisiä ja muualta tulleita, luullakseni ihan puolet koko yleisöstä. Yksistään kaikkialta saapuneita lakimiehiä oli niin paljon, ettei tiedetty, mihin heidät saataisiin sijoitetuiksi, koska kaikki pääsyliput jo aikoja sitten oli jaettu pyytäjille ja anojille. Näin itse, kuinka salin päähän, lavan taakse, kiireen kaupalla laitettiin väliaikainen aitio, johon kaikki nämä muualta saapuneet lakimiehet päästettiin, ja he olivat omasta mielestään suorastaan onnellisia, kun saivat edes seisoa siellä, sillä tilan säästämiseksi oli kaikki tuolit viety tuosta aitiosta pois, ja koko sinne kerääntynyt joukko seisoi koko »jutun» ajan tiheässä kasassa, kylki kyljessä kiinni. Jotkut naisista, varsinkin muualta saapuneista, ilmestyivät salin parvekkeelle tavattoman komeasti puettuina, mutta naisten enemmistö oli unohtanut pukuasiatkin. Heidän kasvoillaan kuvastui hysteerinen, ahnas, melkein sairaalloinen uteliaisuus. Eräs luonteenomaisimpia erikoisuuksia koko tässä saliin kokoontuneessa seurassa, erikoisuus, joka on merkille pantava, oli se, että, kuten monet havainnot myöhemmin osoittivat todeksi, melkein kaikki naiset, ainakin suuri enemmistö heistä, olivat Mitjan puolella ja toivoivat hänen vapauttamistaan. Kenties tämä pääasiallisesti johtui siitä, että hänestä oli saatu se käsitys, että hän oli naisten sydänten valloittaja. Tiedettiin kahden kilpailevan naisen saapuvan istuntoon. Toinen näistä, nimittäin Katerina Ivanovna, herätti kaikissa erikoista mielenkiintoa; hänestä kerrottiin tavattoman paljon harvinaisia asioita, hänen kiihkeästä kiintymyksestään Mitjaan, tämän rikollisuudestakin huolimatta, kerrottiin ihmeellisiä juttuja. Erityisesti mainittiin hänen ylpeyttään (hän ei ollut käynyt vierailulla juuri kenenkään luona kaupungissamme), hänen »aristokraattisista suhteistaan». Kerrottiin hänen aikovan pyytää hallitukselta, että hän saisi luvan seurata rikoksentekijää pakkotyöhön ja antaa vihkiä itsensä avioliittoon tämän kanssa jossakin siellä maanalaisissa vuorikaivoksissa. Yhtä kiihkein mielin odotettiin myös Katerina Ivanovnan kilpailijan Grušenjkan ilmestymistä oikeuden istuntoon. Kiusallisen uteliaisuuden vallassa odotettiin kahden kilpailijattaren kohtaamista oikeuden edessä — ylpeän aristokraattisen tytön ja »hetairan»; Grušenjka muuten oli meidän naismaailmallemme tutumpi kuin Katerina Ivanovna. Hänet, »Fjodor Pavlovitšin ja hänen onnettoman poikansa turmioonsyöksijättären», olivat naisemme nähneet ennenkin, ja melkein jok'ikinen heistä ihmetteli, kuinka sellaiseen »aivan tavalliseen, ei edes kauniiseenkaan venäläiseen pikkuporvarittareen» isä ja poika olivat voineet siinä määrin rakastua. Sanalla sanoen, puheita oli paljon. Minä tiedän varmasti, että nimenomaan meidän kaupungissamme oli syntynyt muutamia vakavia perheriitojakin Mitjan tähden. Monet rouvat olivat kiihkeästi riidelleet miestensä kanssa, koska heillä oli aivan erilaiset mielipiteet koko tästä kauheasta asiasta, ja luonnollista näin ollen oli, että kaikkien näitten rouvien miehet tulivat oikeussaliin ei vain epäsuopeina syytettyä kohtaan, vaan suorastaan vihoissaan hänelle. Ja yleensäkin saattoi varmasti sanoa, että päinvastoin kuin naismaailma kaikki miehet olivat syytettyä vastaan. Näkyi ankaria, kulmakarvat rypyssä olevia kasvoja, toiset kasvot taas suorastaan kuvastivat vihamielisyyttä, ja ne olivat enemmistönä. Totta oli kyllä sekin, että Mitja oli ennättänyt kaupungissamme ollessaan loukata monia heistä henkilökohtaisesti. Tietysti jotkut salissa-olijoista olivat miltei iloisia, eikä heitä oikeastaan sanottavasti liikuttanut Mitjan kohtalo, vaan heidän mielenkiintonsa kohdistui käsiteltävänä olevaan tapaukseen; kaikki odottivat jännittyneinä, miten juttu päättyisi, ja miesten enemmistö toivoi ehdottomasti rangaistusta rikolliselle, paitsi ehkä lakimiehet, joille asian siveellinen puoli ei ollut tärkeä, vaan ainoastaan niin sanoakseni sen nykyaikaisjuridinen puoli. Kaikkien mieltä kuohutti kuuluisan Fetjukovitšin saapuminen. Hänen kykynsä tunnettiin kaikkialla, eikä hän nyt ensimmäistä kertaa saapunut maaseudulle puolustajana suurissa rikosasioissa. Ja hänen esiintyessään puolustusasianajajana tulivat tämmöiset jutut aina kuuluisiksi yli koko Venäjän ja niitä muistettiin pitkät ajat. Kerrottiin eräitä kaskuja myös meidän prokuraattoristamme ja oikeuden puheenjohtajasta. Kerrottiin, että meidän prokuraattorimme vavisten odotti kohtausta Fetjukovitšin kanssa, että he olivat vanhoja vihamiehiä jo Pietarin ajoilta, kun he vasta aloittelivat uraansa, että meidän itserakas Ippolit Kirillovitšimme, joka alati katsoi tulleensa loukatuksi urallaan, jo Pietarista lähtien, kun hänen kykyään muka ei oltu pidetty riittävästi arvossa, henkisesti uudestisyntyi Karamazovien jutun johdosta ja haaveili voivansa tällä jutulla kohota vielä maineeseen, mutta että häntä peloitti vain Fetjukovitš. Mutta nuo käsitykset, että hän vapisi Fetjukovitšin edessä, eivät olleet aivan oikeat. Meidän prokuraattorimme ei ollut niitä luonteita, jotka masentuvat vaaran uhatessa, vaan päinvastoin niitä, joiden itserakkaus paisuu ja saa vauhtia, sikäli kuin vaara suurenee. Mutta yleensä on huomautettava, että meidän prokuraattorimme oli kovin tulinen ja sairaalloisen altis vaikutuksille. Joihinkin juttuihin hän pani koko sielunsa ja ajoi niitä niin, kuin niitten ratkaisusta riippuisi koko hänen kohtalonsa ja koko hänen arvonsa. Lakimiesten piireissä tälle hiukan naureskeltiin, sillä prokuraattorimme oli juuri tämän ominaisuutensa takia tullut jossakin määrin kuuluisaksikin, joskaan ei kaikkialla, niin paljon laajemmalti kuin olisi voinut luulla, kun ottaa huomioon hänen vaatimattoman virka-asemansa meidän oikeudessamme. Erittäinkin naurettiin hänen intohimoiselle psykologian harrastukselleen. Minun mielestäni kaikki erehtyivät: ihmisenä ja luonteena meidän prokuraattorimme luullakseni oli paljon vakavampi, kuin miksi monet häntä luulivat. Mutta tämä sairaalloinen mies ei ollut osannut hankkia itselleen asianmukaista huomiota aivan ensi-askelillaan uransa alussa, ja se tuli sitten hänen kohtalokseen koko hänen elämänsä aikana.

Meidän oikeutemme puheenjohtajasta taasen voi sanoa vain sen, että hän oli sivistynyt ja humaaninen mies, joka käytännössä osasi asiansa ja tunsi kaikkein uusimmatkin aatevirtaukset. Hän oli jokseenkin itserakas, mutta ei erikoisesti välittänyt edistymisestä virkauralla. Hänen elämänsä päätarkoituksena oli olla johtavassa asemassa. Sitäpaitsi hänellä oli suhteita ja omaisuutta. Karamazovien juttuun hän suhtautui, niinkuin myöhemmin selvisi, jokseenkin tulisesti, mutta vain yleiseltä kannalta. Hänen mieltään kiinnitti ilmiö, sen luokittelu, ja hän piti sitä meidän yhteiskunnallisten olojemme tuotteena, venäläisen aineksen luonnetta valaisevana j.n.e. Jutun persoonalliseen luoteeseen, siinä ilmenevään tragediaan, samoin kuin asiaan kuuluvien henkilöitten persoonaan, syytetystä alkaen, hän suhtautui verraten tyynesti ja abstraktisesti, niinkuin kenties olikin tehtävä.

Jo paljon ennen oikeuden saapumista oli sali täpötäynnä. Oikeussali on meidän kaupunkimme paras sali, avara, korkea, kaiukas. Jonkinmoisella korokkeella olevien oikeudenjäsenten oikealle puolelle oli asetettu pöytä ja kaksi riviä nojatuoleja valamiehille. Vasemmalla oli syytetyn ja hänen puolustajansa paikka. Keskellä salia, lähellä oikeudenjäsenten paikkaa, oli pöytä, jolla olivat »esineelliset todistuskappaleet». Siinä oli Fjodor Pavlovitšin verinen valkea silkkiviitta, kohtalokas vaskinen survin, jolla murha otaksuttiin tehdyksi, Mitjan paita veren tahrimine hihoineen, hänen takkinsa, jonka selkäpuoli oli täynnä veritäpliä taskun kohdalla, jonne hän oli silloin työntänyt verestä aivan märän nenäliinansa, tuo liina hyytyneen veren vallassa, nyt aivan kellastuneena, pistoli, jonka Mitja oli ladannut Perhotinin luona tehdäkseen sillä itsemurhan ja jonka Trifon Borisovitš oli Mokrojessa häneltä salaa korjannut pois, kirjekuori päällekirjoituksineen, johon oli varattu Grušenjkalle kolmetuhatta, ja ruusunpunainen hieno nauha, joka oli ollut sidottu sen ympärille, ja monia muita kapineita, joita en edes muista. Hiukan edempänä keskemmällä salia alkoivat yleisöä varten varatut paikat, mutta jo kaidepuiden edessä oli muutamia nojatuoleja niitä todistajia varten, jotka jo olivat esittäneet todistuksensa, mutta jotka tulisivat jäämään saliin. Kello kymmeneltä saapuivat oikeuden jäsenet, joina olivat puheenjohtaja, yksi jäsen ja yksi kunniarauhantuomari. Tietysti samassa saapui myös prokuraattori. Puheenjohtaja oli tanakka, vanttera, keskikokoista pienempi mies, jonka kasvoissa oli sydäntautisen väri; hän oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen, lyhyeksi leikatussa tummassa tukassa oli hieman harmaata, ja hänen nutussaan oli punainen nauha — en muista enää, minkä ritarikunnan. Prokuraattori näytti minusta — eikä ainoastaan minusta, vaan kaikista, — kovin kalpealta, melkein viheriäiseltä kasvoiltaan ja oli ikäänkuin jostakin syystä laihtunut kenties yhdessä yössä, sillä vain pari päivää aikaisemmin minä olin tavannut hänet vielä aivan entisensä näköisenä. Puheenjohtaja aloitti kysymällä oikeuden komisariukselta: »Ovatko kaikki valamiehet saapuneet?»… Huomaan kuitenkin, etten voi jatkaa tällä tavoin edelleen jo siitäkään syystä, että moni asia jäi minulta kuulematta, toisiin en tullut kiinnittäneeksi huomiota, eräät unohdin painaa mieleeni, mutta ennen kaikkea minulla, kuten jo olen sanonut, ei sananmukaisesti ole aikaa eikä tilaa mainita kaikkea, mitä sanottiin ja tapahtui. Tiedän vain, että kumpikin puoli, t.s. puolustaja ja prokuraattori, oli tuonut valamiehiä verraten vähän. Mutta kaksitoistamiehisen valamiesoikeuden jäsenet minä muistan: neljä meikäläistä virkamiestä, kaksi kauppiasta ja kuusi kaupunkimme pikkuporvaria ja talonpoikaa. Meillä oli kaupunkilaisten keskuudessa, muistan sen, jo kauan ennen istuntopäivää kyselty hieman ihmetellen, ja varsinkin naiset olivat kysyneet: »Annetaanko todellakin niin hienovivahteisen, mutkikkaan ja psykologisen asian kohtalokas ratkaisu joittenkin virkamiesten, vieläpä moukkien käsiin, ja mitä tämmöisestä ymmärtää joku pikkuvirkamies ja varsinkin moukka?» Kaikki nuo valamiehistöön joutuneet neljä virkamiestä olivat todellakin vähäpätöisiä miehiä, alhaisessa virka-asemassa olevia, harmaita, — vain yksi heistä oli hiukan nuorempi, — kaupunkimme seurapiireissä vähän tunnettuja, pienellä palkalla näivettyneitä, ja luultavasti heillä oli vanhat vaimot, joita ei voinut tuoda ihmisten ilmoille, sekä laumoittain lapsia, paljasjalkaisia köyhälistön jäseniä, jotka enintään huvitteleivat joutoaikanaan korttien ääressä eivätkä tietysti koskaan olleet lukeneet yhtään kirjaa. Kaksi kauppiasta oli tosin arvokkaan näköisiä, mutta olivat omituisen vaiteliaita ja liikkumattomia; toinen heistä oli parraton ja puettu saksalaiseen tapaan; toisella, harmaapartaisella, oli kaulassa punaisessa nauhassa jokin mitali. Pikkuporvareista ja talonpojista ei kannata puhuakaan. Meidän pikkuporvarimme ovat talonpoikia hekin, jopa kyntävät peltoakin. Kaksi heistäkin oli saksalaisessa puvussa, ja ehkäpä he sen vuoksi näyttivät likaisemmilta ja rahjusmaisemmilta kuin muut neljä. Niin että saattoi tosiaankin nousta mieleen ajatus semmoinen kuin nousi minunkin mieleeni heti heidät nähtyäni: »Mitä tuommoiset voivat ymmärtää tämänkaltaisesta asiasta?» Siitä huolimatta heidän kasvonsa tekivät omituisen vakuuttavan ja miltei uhkaavan vaikutuksen, olivat ankarat ja synkät.

Viimein puheenjohtaja ilmoitti, että otetaan käsiteltäväksi entisen nimineuvoksen Fjodor Pavlovitš Karamazovin murhaa koskeva asia, — en muista täydelleen, mitä sanoja hän silloin käytti. Komisariusta käskettiin tuomaan sisälle syytetty, — ja niin tuli esille Mitja. Salissa syntyi syvä hiljaisuus, olisi voinut kuulla kärpäsen surinan. En tiedä, miten muihin, mutta minuun teki Mitjan näkeminen sangen epämiellyttävän vaikutuksen. Ennen kaikkea hän esiintyi hirveänä keikarina, uudenuutukaisessa takissa. Sain myöhemmin tietää, että hän oli vartavasten tilannut täksi päiväksi itselleen takin Moskovasta entiseltä räätäliltään, jolla olivat hänen mittansa. Käsissä hänellä oli uudet, mustat silohansikkaat, ja hänen liinavaatteensa olivat hienonhienot. Hän tuli esille harpaten pitkillä askelillaan suorana ja liikkumattomana eteensä katsellen ja istuutui paikalleen aivan levollisen näköisenä. Heti hänen jälkeensä tuli myös puolustusasianajaja, kuuluisa Fetjukovitš, ja tukahdutettu humahdus kuului salissa. Hän oli pitkä, kuiva mies, jolla oli pitkät, hoikat jalat, tavattoman pitkät, valkoiset, hienot sormet, ja sileiksi ajetut kasvot, vaatimattomasti kammatut, jokseenkin lyhyet hiukset, ohuet huulet, jotka toisinaan vääntyivät hieman ivalliseen hymyyn. Hän näytti olevan noin neljänkymmenen vuoden ikäinen. Hänen kasvonsa olisivat voineet olla miellyttävätkin, jos hänen silmänsä, jotka sinänsä olivat pienet ja ilmeettömät, eivät olisi olleet harvinaisen lähellä toisiaan, niin että ne erotti toisistaan pitkän, hienon nenän ohut luu. Sanalla sanoen, näissä kasvoissa oli jotakin perin lintumaista, mikä sai hämmästymään. Yllään hänellä oli hännystakki ja valkea kaulaliina. Muistan puheenjohtajan ensimmäiset kysymykset Mitjalle, jotka koskivat nimeä, ammattia j.n.e. Mitja vastasi terävästi, mutta odottamattoman kovalla äänellä, niin että puheenjohtaja ihan pudisti päätään ja katsoi häneen miltei ihmetellen. Sitten luettiin oikeuden istuntoon kutsuttujen henkilöitten, t.s. todistajain ja asiantuntijain luettelo. Luettelo oli pitkä; neljä todistajaa oli jäänyt tulematta: Miusov, joka tähän aikaan oli jo Pariisissa, mutta joka oli antanut todistuksensa jo valmistavassa kuulustelussa, rouva Hohlakov ja tilanomistaja Maksimov sairauden vuoksi ja Smerdjakov äkillisen kuoleman johdosta, josta esitettiin poliisilaitoksen todistus. Smerdjakovia koskeva tiedonanto synnytti salissa paljon liikettä ja kuisketta. Tietysti yleisön joukossa oli paljon niitä, jotka eivät vielä tietäneet tästä äkillisestä itsemurhasta. Mutta erityisesti herätti hämmästystä Mitjan äkillinen päähänpisto: tuskin oli esitetty Smerdjakovia koskeva tieto, kun hän äkkiä huudahti paikaltaan, niin että se kuului yli koko salin:

Muistan, kuinka hänen puolustusasianajajansa syöksähti hänen luokseen ja kuinka puheenjohtaja kääntyi hänen puoleensa uhaten ryhtyä ankariin toimenpiteisiin, jos tuollainen temppu vielä uudistuu. Mitja lausui puolustajalleen muutamia kertoja puoliääneen ja katkonaisesti ja päätään nyökäyttäen, mutta aivan kuin ei ensinkään katuisi:

Tämä lyhyt välikohtaus ei tietenkään saattanut häntä edulliseen valoon valamiesten ja yleisön silmissä. Siinä ilmeni hänen luonteensa ja paljastui toisten tarkastettavaksi. Tämmöisen vaikutelman alaisena luki oikeuden sihteeri syytekirjelmän.

Se oli jokseenkin lyhyt, mutta seikkaperäinen. Siinä esitettiin vain tärkeimmät syyt, miksi se ja se on asetettu syytteeseen, miksi hänet oli pakko jättää oikeuden tuomittavaksi ja niin edespäin. Siitä huolimatta se teki minuun voimakkaan vaikutuksen. Sihteeri luki sen selvästi, kuuluvalla äänellä ja täsmällisesti. Koko tuo tragedia ikäänkuin esiintyi uudelleen kaikkien nähtäväksi selväpiirteisenä, keskitetyssä muodossa, lahjomattomassa ja järkähtämättömässä valaistuksessa. Muistan, kuinka puheenjohtaja heti lukemisen loputtua kuuluvalla äänellä ja vakavasti kysyi Mitjalta:

— Tunnustan olevani syypää juopotteluun ja irstailuun, — huudahti hän taaskin odottamattomalla, melkein raivostuneella äänensävyllä, — laiskoitteluun ja reuhaamiseen. Tahdoin tulla elämäni ajaksi kunnon mieheksi juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin kohtalo minut nujersi! Mutta ukon kuolemaan, tuon vihamieheni ja isäni, minä en ole syyllinen! Rahojen ryöstämiseen häneltä — en, en, en ole syyllinen enkä voi olla syyllinen: Dmitri Karamazov on lurjus, mutta ei varas!

Huudettuaan tämän hän istuutui paikalleen, ja koko hänen ruumiinsa näytti vapisevan. Puheenjohtaja kääntyi uudelleen hänen puoleensa kehoittaen lyhyesti, mutta vakavasti häntä vastaamaan ainoastaan kysymyksiin eikä päästelemään asiaankuulumattomia ja kiihkoisia huudahduksia. Sitten hän käski ryhtyä oikeudelliseen tutkimukseen. Tuotiin esiin kaikki todistajat vannomaan valaa. Näin heidät siinä kaikki samalla kertaa. Muuten syytetyn veljet saivat todistaa tekemättä valaa. Kun pappi ja puheenjohtaja olivat lausuneet asianmukaiset kehoitukset, vietiin todistajat pois ja pantiin istumaan mahdollisimman paljon erilleen toisistaan. Sitten kutsuttiin heidät esille yksi kerrallaan.

En tiedä, oliko puheenjohtaja jakanut prokuraattorin ja puolustajan haastamat todistajat jollakin tavoin ryhmiin ja missä järjestyksessä heidät oli päätetty kutsua esiin. Luultavasti tässä oli jokin järjestely olemassa. Tiedän vain, että ensimmäiseksi alettiin kutsua kuultaviksi prokuraattorin todistajia. Minä toistan, etten aio kuvata koko kuulustelua kohta kohdalta. Sitäpaitsi kuvaukseni olisi osittain tarpeetonkin, sillä prokuraattorin ja puolustajan puheissa, kun niiden vuoro tuli, keskitettiin koko asian kulku ja kaikkien tosiasian sekä kuultujen todistusten merkitys ikäänkuin yhteen kirkkaasti ja luonteenomaisesti valaistuun pisteeseen, mutta nämä kaksi huomattavaa puhetta minä ainakin paikoitellen olen täydelleen kirjoittanut muistiin ja esitän aikanaan samoin kuin erään tavattoman ja aivan odottamattoman episodin, joka prosessin aikana sattui äkkiä jo ennen oikeudessa pidettyjä puheita ja epäilemättä paljon vaikutti sen ankaraan ja onnettomaan lopputulokseen. Huomautan vain, että aivan oikeudenistunnon ensi hetkistä saakka esiintyi selvästi eräs tämän »jutun» kuvaava piirre, jonka kaikki huomasivat, nimittäin: syytöksen tavaton voima niihin keinoihin verrattuna, jotka puolustajalla oli käytettävinään. Sen ymmärsivät kaikki aivan heti, kun tässä ankarassa oikeussalissa tosiasiat alkoivat keskitetyssä muodossa järjestyä ryhmiin ja alkoi vähitellen yhä selvempänä esiintyä koko tuo kamala tapaus ja kaikki tuo veri. Kaikille: kävi ymmärrettäväksi kenties jo aivan alussa, että se on oikeastaan aivan kiistämätön asia, että siinä ei ole sijaa epäilyille, että oikeastaan ei tarvittaisi mitään virallisia väittelyjä, että puheet ovat vain muodon vuoksi ja että syytetty on syyllinen, ilmeisesti syyllinen, lopullisesti syyllinen. Luulen, että kaikki naisetkin, aivan jokikinen, jotka niin kärsimättömästi toivoivat tuon mielenkiintoisen syytetyn vapauttamista, samalla kertaa olivat nyt täysin vakuutettuja hänen syyllisyydestään. Vieläpä he luullakseni olisivat olleet pahoillaankin, jollei hänen syyllisyyttään olisi niin vakuuttavasti osoitettu, sillä silloin ei asian loppuselvitys olisi niin vaikuttava, kun rikollinen julistetaan syyttömäksi. Ja että hänet julistetaan syyttömäksi, — siitä, omituista kyllä, kaikki naiset olivat vakuutetut melkein viime hetkeen asti: »hän on syyllinen, mutta hänet vapautetaan humaanisuuden vaikutuksesta, uusien aatteiden ja uusien tunteiden vaikutuksesta, jotka nykyisin ovat liikkeessä», j.n.e. Siksipä he olivat niin joukolla ja niin kärsimättömästi tänne rientäneetkin. Miesten mieliä taas kiinnitti enimmän prokuraattorin ja kuuluisan Fetjukovitšin välinen kamppailu. Kaikki ihmettelivät ja kysyivät itseltään: mitä voi tehdä tämmöisestä toivottomasta asiasta, tästä mädästä munasta, edes niinkään etevä mies kuin Fetjukovitš? Siksi he jännittynein mielin seurasivat askel askelelta hänen urotöitään. Mutta Fetjukovitš jäi aivan loppuun asti, siihen asti kuin hän piti puheensa, kaikille arvoitukseksi. Kokeneet miehet aavistivat, että hänellä on järjestelmä, että hänen mielessään on jo jotakin kypsynyt, että hänellä on edessään päämäärä, mutta mikä se oli, — sitä oli miltei mahdoton arvata. Hänen varmuutensa ja itseluottamuksensa olivat kuitenkin silmäänpistävät. Sitäpaitsi huomasivat kaikki ilokseen heti, että hän, vaikka oli ollut kaupungissamme niin lyhyen ajan, kaikkiaan ehkä vain kolmisen päivää, oli kyennyt ihmeteltävän hyvin perehtymään juttuun ja »tutkinut sen pienimpiä vivahduksia myöten.» Nautintoa tuntien kertoivat monet jälkeenpäin esimerkiksi siitä, miten hän osasi oikeaan aikaan »vetää nenästä» kaikkia prokuraattorin todistajia ja saada heidät sekaantumaan ja ennen kaikkea tahria heidän siveellisen maineensa ja siten vähentää ilman muuta myös heidän todistustensa arvoa. Arveltiin muuten hänen tekevän tätä suurelta osalta niin sanoaksemme leikitelläkseen, jonkinmoisen juridisen loiston takia, jotta mitkään käytäntöön tulleet asianajotemput eivät jäisi unhoon: sillä kaikki olivat vakuutettuja siitä, ettei hän kaikilla noilla »tahrimisillaan» voinut saavuttaa mitään suurta eikä lopullista etua ja että hän luultavasti itse ymmärsi sen paremmin kuin kukaan muu, mutta että hänellä oli varastossa jokin oma ideansa, jokin vielä piilossa oleva puolustusase, jonka hän yhtäkkiä paljastaa, kun aika on tullut. Mutta toistaiseksi hän kuitenkin tuntien voimansa ikäänkuin leikki ja huvittelihe. Niinpä esimerkiksi kun kuulusteltiin Grigori Vasiljevitšia, entistä Fjodor Pavlovitšin kamaripalvelijaa, joka oli esittänyt kaikkein painavimman todistuksen »avoimesta, puutarhaan johtavasta ovesta», niin puolustaja takertui kovasti kiinni häneen, kun hänen vuoronsa tehdä kysymyksiä oli tullut. On huomattava, että Grigori Vasiljevitš esiintyi salissa vähääkään ymmälle joutumatta oikeuden mahtavuudesta ja häntä kuuntelevan yleisön suurilukuisuudesta, oli levollisen ja melkeinpä mahtavan näköinen. Hän esitti todistuksensa niin varmana kuin olisi keskustellut kahden kesken Marfa Ignatjevnansa kanssa, ainoastaan hiukan kunnioittavammin. Mahdotonta oli saada häntä sekaantumaan. Aluksi prokuraattori kyseli häneltä pitkän aikaa kaikenlaisia yksityisseikkoja Karamazovien perheestä. Perhe-elämän kuva esiintyi hyvin selväpiirteisenä. Kuului ja näkyi, että todistaja oli vilpitön ja tasapuolinen. Vaikka hän syvästi kunnioittikin entisen isäntänsä muistoa, niin hän kuitenkin lausui esimerkiksi semmoista, että tämä ei ollut oikeudenmukainen Mitjaa kohtaan ja »kasvatti väärin lapsiaan». — »Hänet, pikku pojan, olisivat ilman minun huolenpitoani täit syöneet», lisäsi hän kertoessaan Mitjan lapsuusvuosista. »Ei ollut myöskään paikallaan, että isä teki pojalleen vääryyttä tämän äidinperintöön nähden.» Prokuraattorin kysymykseen, mitä syitä hänellä oli vakuuttaa Fjodor Pavlovitšin tehneen vääryyttä pojalleen tilityksessä, ei Grigori Vasiljevitš kaikkien ihmeeksi esittänyt mitään tosiasioita, mutta oli kuitenkin itsepintaisesti sitä mieltä, että tili pojalle »ei ollut oikea» ja että pojalle todella »olisi pitänyt maksaa vielä muutamia tuhansia». Huomautan tässä asian ollessa puheena, että tämän kysymyksen — oliko Fjodor Pavlovitš jättänyt jotakin maksamatta Mitjalle, — prokuraattori erittäin itsepintaisesti esitti kaikille niille todistajille, joille saattoi sen tehdä, myöskin Aljošalle ja Ivan Fjodorovitšille, mutta ei saanut yhdeltäkään todistajalta mitään täsmällistä tietoa; kaikki vakuuttivat asian niin olevan, mutta kukaan ei voinut esittää mitään edes osapuilleen selvää todistusta. Kun Grigori kuvasi pöydän ääressä tapahtuneen kohtauksen, silloin kun Dmitri Fjodorovitš hyökkäsi sisään ja pieksi isäänsä sekä uhkasi tulla toiste tappamaan hänet, syntyi salissa synkkä mieliala, sitäkin suuremmalla syyllä, kun vanha palvelija kertoi tyynesti, liikoja sanoja käyttämättä, omalaatuisella puhetavallaan, mutta saaden tulokseksi kauhean kaunopuheisen esityksen. Mitjan puolelta kärsimästään loukkauksesta, tämä kun silloin oli lyönyt häntä vasten kasvoja ja kaatanut hänet maahan, hän huomautti, ettei hän ole siitä vihainen, vaan on kauan sitten antanut sen anteeksi. Smerdjakov-vainajasta hän lausui ristien silmänsä, että tämä oli taitava mies, mutta tyhmä ja sairauden näännyttämä ja ennen kaikkea jumalaton ja että häntä olivat jumalattomuuteen opettaneet Fjodor Pavlovitš ja tämän vanhin poika. Mutta melkein innostuen hän vakuutti, että Smerdjakov oli rehellinen, ja kertoi samalla, miten Smerdjakov aikoinaan oli löytänyt herran pudottamat rahat eikä ollut salannut niitä, vaan oli tuonut herralle, ja tämä oli siitä »lahjoittanut hänelle kultakolikon» ja alkanut sen jälkeen luottaa häneen kaikessa. Että ovi puutarhaan oli ollut auki, sen hän vakuutti itsepintaisen järkähtämättömästi. Häneltä kyseltiin muuten niin paljon, etten minä voi kaikkea muistaakaan. Viimein oli puolustajan vuoro kysellä, ja tämä alkoi ensityökseen tiedustella kääröstä, johon »muka» Fjodor Pavlovitš oli pannut kolmetuhatta ruplaa »erästä henkilöä varten». »Näittekö te sen itse — te, joka niin monta vuotta olitte ollut herrallenne niin läheinen henkilö?» Grigori vastasi, ettei hän ollut nähnyt eikä ollenkaan kuullutkaan semmoisista rahoista keneltäkään »aina siihen saakka kun nyt kaikki ovat ruvenneet puhumaan». Tämän kääröä koskevan kysymyksen Fetjukovitš puolestaan teki kaikille todistajille, joille vain voi sen tehdä, yhtä itsepintaisesti kuin prokuraattori oman kysymyksensä omaisuuden jaosta, ja sai myös kaikilta vain yhden ainoan vastauksen, sen nimittäin, että kukaan ei ollut nähnyt kääröä, vaikka hyvin monet olivat siitä kuulleet. Tämän itsepintaisuuden puolustajan puolelta tässä kysymyksessä huomasivat kaikki alusta alkaen.

— Saanko nyt tehdä teille kysymyksen, jollei teillä ole mitään sitä vastaan, — kysyi Fetjukovitš yhtäkkiä ja aivan odottamatta, — mistä aineista oli tehty se palsami eli niin sanoakseni se ryytiviina, jolla te sinä iltana ennen maatamenoa, kuten tiedetään alustavasta kuulustelusta, hieroitte kivistäviä lanteitanne toivoen siitä parannusta?

Grigori katsoi tylsästi kysyjään ja mutisi vähän aikaa vaiti oltuaan:
»Siinä oli salvia-yrttiä.»

— Näettekö nyt, ihan väkiviinassa. Tehän hierottuanne selkäänne näitte hyväksi juoda suuhunne loput pullon sisällöstä lukien jonkin hurskaan rukouksen, jonka vain teidän vaimonne tuntee, eikö niin?

— Puolitoista lasia puhdasta spriitä — sepä ei ole ollenkaan huonosti naukattu, vai mitä arvelette? Voi nähdä jo »paratiisin ovet avoimina» eikä vain puutarhaan johtavaa ovea?

— Ettekö tiedä varmasti, — takertui häneen yhä enemmän Fetjukovitš, — nukuitteko te vai ettekö sillä hetkellä, jolloin näitte puutarhaan vievän oven avoimena?

— Se ei vielä todista, ettette nukkunut (taas kuului naurahduksia salissa). Olisitteko esimerkiksi voinut vastata sillä hetkellä, jos joku olisi kysynyt teiltä jotakin, — no, esimerkiksi sitä, mikä vuosi meillä nyt on?

— Mutta mikä vuosi meillä nyt sitten on, meidän ajanlaskumme mukaan,
Kristuksen syntymästä lukien, ettekö tiedä?

Grigori seisoi hämillään olevan näköisenä ja katsoi jäykästi kiusaajaansa. Näytti todellakin tuntuvan omituiselta, ettei hän tietänyt, mikä vuosi oli menossa.

— Minä olen epävapaa mies, — lausui Grigori yhtäkkiä kuuluvasti ja selvästi, — jos esivalta näkee hyväksi tehdä minusta pilaa, niin minun on se kärsittävä.

Fetjukovitš näytti hieman nolostuvan, ja asiaan sekaantui puheenjohtajakin huomauttaen vakavasti puolustajalle, että on tehtävä sopivampia kysymyksiä. Sen kuultuaan Fetjukovitš kumarsi arvokkaasti ja ilmoitti lopettaneensa kyselynsä. Tietysti sekä yleisöön että valamiehiin saattoi jäädä pikkuinen epäilyn mato semmoisen miehen todistusta kohtaan, joka oli lääkitessään itseään ollut siinä tilassa, että saattoi »nähdä paratiisin ovet» ja joka sitäpaitsi ei tietänyt, mikä vuosi jälkeen Kristuksen syntymän nyt oli; niin että puolustaja oli sentään saavuttanut tarkoituksensa. Mutta ennen Grigorin poistumista sattui vielä välikohtaus. Kääntyen syytetyn puoleen puheenjohtaja kysyi, eikö hänellä ole mitään huomauttamista esitettyjen todistusten johdosta?

— Kaikki hänen puheensa ovat tosia, paitsi se, mitä hän sanoo ovesta, — huudahti Mitja kovalla äänellä. — Siitä, että hän on kammannut päästäni täit, minä kiitän, siitä, että hän on antanut minulle anteeksi lyöntini, minä häntä kiitän; ukko on ollut rehellinen koko elämänsä ajan ja niin uskollinen isälleni kuin seitsemänsataa villakoiraa.

— No, sitten olen minä villakoira, minä! — huudahti Mitja. — Jos se on loukkaavaa, niin omaksun sen itselleni ja pyydän häneltä anteeksi: olen ollut peto ja häntä kohtaan julma! Aisoposta kohtaan olin myös julma.

Puheenjohtaja teroitti uudelleen ja entistä ankarammin Mitjan mieleen, että hän valitsisi varovaisemmin sanontatapansa.

Yhtä ovelasti suoriutui puolustaja silloinkin, kun todistajana kuulusteltiin Rakitinia. Huomautan, että Rakitin oli kaikkein tärkeimpiä todistajia, ja prokuraattori pani hänelle paljon arvoa. Selville kävi, että hän tiesi kaiken, tiesi ihmeteltävän paljon, kaikkien luona hän oli ollut, kaikki nähnyt, kaikkien kanssa puhunut, tunsi aivan yksityiskohtaisesti Fjodor Pavlovitšin ja kaikkien Karamazovien elämänkerran. Tosin hän oli kuullut kolmetuhatta ruplaa sisältävästä kääröstä ainoastaan Mitjalta itseltään. Sen sijaan hän kuvasi seikkaperäisesti kaikki Mitjan urotyöt »Pääkaupunki»-ravintolassa, kaikki tämän mainetta vahingoittavat sanat ja eleet, ja kertoi jutun alikapteeni Snegirevin »pesurievusta». Siitä erikoiskysymyksestä, jäikö Fjodor Pavlovitš jotakin velkaa Mitjalle tämän omaisuutta tilittäessään, ei edes itse Rakitin kyennyt mitään sanomaan, vaan koetti vain päästä ylimalkaisilla halventavilla viittauksilla: Kukapa, muka, saa selvän, kuka heistä on syyllinen, sekä voi laskea, kuka on jäänyt kenellekin velkaa, kun koko karamazovilainen homma oli niin päätöntä, ettei sitä kukaan voinut ymmärtää eikä siitä selvää tehdä? Koko tuomittavana olevan rikoksen tragedian hän kuvasi tulokseksi vanhentuneista maaorjuuden aikuisista tavoista ja Venäjällä vallitsevasta suuresta epäjärjestyksestä, tämä maa kun kärsii asianmukaisten laitosten puutetta. Sanalla sanoen, hänen annettiin tuoda esille yhtä ja toista. Tämän oikeusjutun yhteydessä herra Rakitin pääsi ensimmäisen kerran esiintymään ja tuli huomatuksi; prokuraattori tiesi, että todistajalla oli tekeillä aikakauskirjaa varten kirjoitelma nyt käsiteltävänä olevasta rikoksesta, ja myöhemmin hän puheessaan (kuten tuonnempana saamme nähdä) siteerasi eräitä ajatuksia tästä kirjoitelmasta, johon hän siis oli tutustunut. Todistajan antama kuvaus muodostui synkäksi ja onnettomaksi ja vahvisti suuresti »syytettä». Yleensä Rakitinin esitys valtasi yleisön itsenäisellä ajatustavallaan ja ajatuksen ylevällä lennokkuudella. Kuuluipa pari kolme äkkiä syntynyttä kättentaputusyritystäkin juuri niissä kohdin, joissa puhuttiin maaorjuudesta ja epäjärjestykseen sortuneesta Venäjästä. Mutta Rakitin, joka sentään oli nuori mies, ampui kuitenkin hiukan ohi maalin, ja tätä osasi puolustaja oivallisesti käyttää hyväkseen. Vastatessaan Grušenjkaa koskeviin kysymyksiin Rakitin, innostuneena menestyksestään, jonka hän tietysti jo itse oli huomannut, ja siitä korkeasta ylevyydestä, johon hänen oli onnistunut kohota, katsoi voivansa lausua Agrafena Aleksandrovnasta hieman halveksivasti, että tämä oli »kauppias Samsonovin jalkavaimo». Hän olisi myöhemmin ollut valmis maksamaan paljon siitä, että tuo sana olisi jäänyt sanomatta, sillä siitäpä hänet Fetjukovitš heti saikin kiinni. Ja tämä kaikki johtui vain siitä, että Rakitin ei ollut ensinkään ottanut huomioon, että Fetjukovitš oli voinut niin lyhyessä ajassa tutustua juttuun niin tarkoin kaikkein yksityisluontoisimpiakin pikku seikkoja myöten.

— Sallikaa minun kysyä, — alkoi puolustaja hymyillen mitä ystävällisimmin, jopa kunnioittavastikin, kun oli tullut hänen vuoronsa tehdä kysymyksiä, — te olette tietysti sama herra Rakitin, jonka kirjoittaman, hiippakunnan hallituksen julkaiseman kirjasen Herrassa nukkuneen luostarinvanhimman, isä Zosiman elämä, joka on täynnä syviä ja uskonnollisia ajatuksia ja jossa on oivallinen ja hurskas omistus korkea-arvoiselle piispalle, minä äskettäin olen niin suurella nautinnolla lukenut.

— Minä en kirjoittanut painettavaksi… se on painettu myöhemmin, — mutisi Rakitin, ikäänkuin häntä jokin olisi ällistyttänyt, ja miltei häveten.

— Oi, se on oivallista! Sellainen ajattelija kuin te voi ja hänen täytyykin suhtautua sangen suurpiirteisesti jokaiseen yhteiskunnalliseen ilmiöön. Korkea-arvoisen piispan suojeluksella on teidän perin hyödyllinen kirjasenne levinnyt ja tuottanut suhteellisesti paljon hyötyä… Mutta mieleni tekisi ensi sijassa udella teiltä seuraavaa: te mainitsitte äsken juuri, että olette ollut rouva Svetlovin läheinen tuttava? (Nota bene: Grušenjkan sukunimi oli Svetlov. Sen minä sain ensimmäisen kerran tietää vasta tuona päivänä, jutun käsittelyn aikana.)

— Minä en voi vastata kaikista tuttavuuksistani… Minä olen nuori mies… ja kukapa voi vastata kaikista niistä, jotka sattuu kohtaamaan, — kivahti Rakitin.

— Minä ymmärrän, ymmärrän varsin hyvin! — huudahti Fetjukovitš, aivan kuin olisi itsekin ollut nolo ja ikäänkuin rientäen nopeasti pyytämään anteeksi. — Te kuten jokainen muukin saatoitte vuorostanne pitää mielenkiintoisena tutustumista nuoreen ja kauniiseen naiseen, joka mielellään otti luonansa vastaan täkäläistä kukkeinta nuorisoa, mutta… tahdoin vain saada tietää: tehän tiedätte, että rouva Svetlov noin pari kuukautta sitten suuresti halusi tutustua nuorimpaan Karamazoviin, Aleksei Fjodorovitšiin, ja vain siitä, että te toisitte tämän hänen luokseen ja nimenomaan hänen silloisessa luostariveljen puvussaan, hän lupasi antaa teille kaksikymmentäviisi ruplaa heti, kun tuotte hänet sinne. Tämä, kuten tiedetään, tapahtuikin juuri sen päivän iltana, joka päättyi traagilliseen katastrofiin, siihen, joka on antanut aiheen tähän oikeusjuttuun. Te veitte Aleksei Karamazovin rouva Svetlovin luo — ja saitteko te silloin nuo kaksikymmentäviisi ruplaa palkkiota rouva Svetlovilta, kas, senpä haluaisin nyt saada kuulla teiltä?

— Se oli pilaa… Minä en näe, miksi tämä saattaa olla teistä mielenkiintoista. Minä otin piloillani… antaakseni myöhemmin takaisin…

— Siis otitte. Mutta ettehän te vieläkään ole antanut takaisin… vai oletteko?

— Se on jonninjoutavaa… — mutisi Rakitin, — minä en voi vastata sellaisiin kysymyksiin. Tietysti minä annan takaisin.

Puheenjohtaja sekaantui asiaan, mutta puolustaja ilmoitti, ettei hänellä enää ollut mitään kysyttävää herra Rakitinilta. Herra Rakitin poistui näyttämöltä hieman nolattuna. Hänen ylevähenkisen puheensa vaikutus oli tehty tyhjäksi, ja Fetjukovitš seuratessaan häntä silmillään näytti ikäänkuin osoittavan häntä yleisölle ja sanovan: »Tuollaisia ovat teidän jalot syyttäjänne!» Muistan, ettei tämäkään mennyt ilman pientä Mitjan aiheuttamaa välikohtausta: raivostuneena siitä äänensävystä, jolla Rakitin puhui Grušenjkasta, hän yhtäkkiä huudahti paikaltaan: »Bernard!» Kun sitten puheenjohtaja, sen jälkeen kuin Rakitinin kuulustelu oli päättynyt, kääntyi syytetyn puoleen kysyen, eikö tämä halua huomauttaa jotakin omasta puolestaan, niin Mitja huudahti raikuvalla äänellä:

— Hän on ottanut minulta, kun jo olin syytteessä, rahoja lainaksi! Hän on halveksittava Bernard ja onnenonkija eikä usko Jumalaan, vaan on vetänyt nenästä piispaa!

Mitjaa tietysti taaskin huomautettiin sopimattomasta puhetavasta, mutta herra Rakitin oli lopullisesti nujerrettu. Ei myöskään alikapteeni Snegirevin todistuksella ollut menestystä, vaikka aivan toisenlaisesta syystä. Hän esiintyi aivan repaleisena, likaisessa puvussa ja likaisissa saappaissa ja kaikista varokeinoista sekä edellä käyneistä »asianymmärtäjän lausunnoista» huolimatta aivan humalassa. Kun häneltä kysyttiin sitä pahoinpitelyä koskevia seikkoja, jonka alaiseksi hän oli joutunut Mitjan puolelta, niin hän yhtäkkiä kieltäytyi vastaamasta.

— Jumala heidän kanssaan. Iljušetška kielsi. Minulle palkitsee Jumala siellä.

— Iljušetška, pikku poikani: »Isäkulta, isäkulta, kuinka hän sinua häpäisi!» Sen hän sanoi kiven luona. Nyt hän kuolee…

Alikapteeni alkoi yhtäkkiä ääneensä itkeä ja heittäytyi pitkäkseen puheenjohtajan jalkojen juureen. Hänet vietiin nopeasti pois yleisön nauraessa. Prokuraattorin valmistelemaa vaikutusta ei ollenkaan syntynyt.

Mutta puolustaja käytti edelleen kaikkia keinoja ja pani yhä enemmän ihmettelemään sitä, että hän oli perehtynyt asiaan kaikkein pienimpiäkin yksityiskohtia myöten. Niinpä esimerkiksi Trifon Borisovitšin todistus teki erittäin voimakkaan vaikutuksen ja oli tietysti sangen epäsuotuisa Mitjalle. Hän laski tarkalleen, miltei sormillaan, että ensimmäisellä käynnillään Mokrojessa kuukausi ennen katastrofia Mitja ei ollut voinut mitenkään tuhlata vähempää kuin kolmetuhatta tai »korkeintaan hivenen vähemmän». Miten paljon menikään yksistään noille mustalaistytöille! Ja meikäläisille, meikäläisille täisille moukille he eivät ainoastaan »paiskelleet puoliruplasia pitkin katua», vaan lahjoittelivat vähintään viidenkolmatta ruplan seteleitä, pienempiä eivät antaneet. Ja miten paljon heiltä suorastaan varastettiinkaan! Ken varasti, se ei tietenkään, jättänyt puumerkkiään, ei semmoista saa kiinni, varasta nimittäin, kun he itse paiskelevat rahoja turhaan menemään! Meidän rahvashan on rosvojoukkoa, ei niillä ole tuntoa. Entä tytöille, miten paljon menikään meidän maalaistytöille! Meillä ovat sen jälkeen rikastuneet, semmoista se on, kun taas aikaisemmin oli pelkkää köyhyyttä. Sanalla sanoen, hän muisti jokaisen menon, teki kaikesta tarkan tilin… Näin ollen se otaksuma, että muka oli tuhlattu ainoastaan puolitoista tuhatta ja loput pantu kaulassa olevaan pussiin, kävi mahdottomaksi. »Näin itse, heidän käsissään näin kolmetuhatta yhtä selvästi kuin näkee kopeekan, omin silmin katselin, mekö emme osaisi rahaa laskea!» huudahteli Trifon Borisovitš koettaen kaikin voimin olla mieliksi »esivallalle». Mutta kun tuli puolustajan vuoro kysellä, niin tämä ei juuri koettanutkaan osoittaa todistusta vääräksi, vaan alkoi yht'äkkiä puhua siitä, että kyytimies Timofei ja toinen talonpoika Akim olivat Mokrojessa tuon ensimmäisen, kuukausi ennen vangitsemista tapahtuneen juomingin aikana löytäneet eteisen lattialta sata ruplaa, jotka Mitja juovuspäissään oli pudottanut, ja antaneet ne Trifon Borisovitšille, ja tämä oli antanut heille siitä ruplan mieheen. »No, annoitteko te silloin nuo sata ruplaa takaisin herra Karamazoville vai ettekö?» Vaikka Trifon Borisovitš kiemurtelikin, niin hän kuitenkin, sitten kun mainittuja miehiä oli kuulusteltu, myönsi kertomuksen sadan ruplan löytämisestä todeksi ja lisäsi vain, että hän oli silloin rehellisesti antanut kaikki takaisin Dmitri Fjodorovitšille ja palauttanut »omantunnon mukaisesti, mutta kun he itse silloin olivat aivan päissään, niin he tuskin voivat sitä muistaa». Koska hän joka tapauksessa, ennenkuin talonpojat oli tuotu todistamaan, oli kieltänyt koko jutun sadan ruplan löytämisestä, niin koko hänen todistuksensa, että hän oli antanut rahat takaisin juopuneelle Mitjalle, luonnollisesti tuntui hyvin vähän uskottavalta. Näin taaskin yksi prokuraattorin hankkimista kaikkein vaarallisimmista todistajista joutui epäluulojen alaiseksi ja oli saanut maineeseensa pahan tahran. Samoin kävi puolalaisillekin: nämä tulivat esille ylpeinä ja riippumattomina. Kovalla äänellä he todistivat, että ensiksikin kumpikin heistä »palveli kruunua» ja että »pan Mitja» oli tarjonnut heille kolmetuhatta ostaakseen heidän kunniansa ja että he itse olivat nähneet hänen käsittelevän suuria rahoja. Herra Mussjalovitš sekoitti hirveän paljon puolalaisia sanoja lauseisiinsa ja nähdessään sen vain kohottavan hänen arvoaan puheenjohtajan ja prokuraattorin silmissä hän pöyhistyi lopullisesti ja alkoi puhua kokonaan puolankieltä. Mutta Fetjukovitš sai kiedotuksi heidätkin verkkoihinsa: niin paljon kuin taas uudestaan kuultavaksi kutsuttu Trifon Borisovitš kiemurtelikin, niin hänen sittenkin oli pakko tunnustaa, että herra Vrublevski oli vaihtanut häneltä saadun korttipakan toiseen ja että herra Mussjalovitš pankkia pitäessään oli puikeltanut päällimmäisen kortin. Tämän vahvisti todeksi Kalganov, kun hänen vuoronsa oli todistaa, ja molemmat puolalaisherrat poistuivat häväistyinä yleisön nauraessa.

Sen jälkeen kävi aivan samoin melkein kaikille vaarallisemmille todistajille. Jokaisen heistä Fetjukovitš osasi siveellisesti mustata, ja he saivat jollakin tavoin pitkän nenän. Asianharrastajat ja lakimiehet vain nauttivat tästä, mutta eivät sentään oikein ymmärtäneet, mitä suuria ja lopullisia seurauksia tästä kaikesta oikeastaan saattoi olla, sillä, toistan sen, kaikki tunsivat, että syyte oli kumoamaton, ja tämä mahdottomuus saada se torjutuksi kasvoi yhä ja sai yhä traagillisemman luonteen. Mutta »suuren taikurin» varmuudesta he näkivät, että hän oli levollinen, ja he odottivat: eihän ollut suotta tullut Pietarista »sellainen mies», eihän hän ollut niitä miehiä, että palaisi tyhjin toimin takaisin.

Lääketieteellinen asiantuntijain lausunto ei myöskään ollut kovin edullinen syytetylle. Eikä itse Fetjukovitškaan näyttänyt siitä suuria toivovan, kuten myöhemmin selvisikin. Se oli alunperin syntynyt ainoastaan Katerina Ivanovnan vaatimuksesta, tämä kun oli vartavasten tilannut kuuluisan tohtorin Moskovasta. Puolustuksella ei tietysti ollut mitään menetettävää tämän kautta, ja parhaassa tapauksessa se saattoi siitä jotakin voittaakin. Muuten asia sai hieman koomillisenkin luonteen siitä syystä, että lääkärit olivat jossakin määrin erimielisiä. Asiantuntijoina olivat — kuuluisa moskovalainen tohtori, meidän tohtorimme Herzenstube ja nuori lääkäri Varvinskij. Viimeksimainitut kaksi esiintyivät myös prokuraattorin kutsumina tavallisina todistajina. Ensimmäisenä kuulusteltiin asianymmärtäjän ominaisuudessa tohtori Herzenstubea. Hän oli seitsemänkymmenen vuoden ikäinen ukko, harmaa ja kaljupäinen, keskikokoinen ja vanttera. Kaikki kaupungissamme pitivät häntä hyvin suuressa arvossa ja kunnioittivat häntä. Hän oli tunnollinen lääkäri, hyvä ja jalo ihminen, jonkinmoinen herrnhutilainen tai »määriläinen veli» — en tiedä sitä varmasti. Hän oli asunut kaupungissamme hyvin kauan ja esiintyi erittäin arvokkaasti. Hän oli hyväsydäminen ja ihmisiä rakastava, hoiti köyhiä potilaita ja talonpoikia ilmaiseksi, kävi itse heidän hökkeleissään ja mökeissään ja jätti heille rahaa lääkkeitten ostoon, mutta samalla hän oli itsepäinen kuin muuli. Oli aivan mahdotonta saada häntä luopumaan siitä, mitä hän kerran oli saanut päähänsä. Mainittakoon tässä, että melkein kaikki kaupungissa jo tiesivät uuden kuuluisan lääkärin pari kolme päivää kestäneen olonsa aikana luonamme jo ennättäneen antaa muutamia sangen loukkaavia lausuntoja tohtori Herzenstuben kyvystä. Asian laita oli niin, että vaikka moskovalainen lääkäri ottikin käynnistä vähintään kaksikymmentäviisi ruplaa, niin jotkut kaupungissamme sentään ilostuivat hänen tulostaan, eivät säästäneet rahojaan ja riensivät hänen luokseen saamaan neuvoja. Kaikkia näitä sairaita oli sitä ennen tietysti hoitanut tohtori Herzenstube, ja nyt kuuluisa lääkäri kaikissa kohdin arvosteli erittäin ankarasti hänen hoitotapojaan. Lopulta hän sairaan luo tullessaan suorastaan kysyi: »No, kuka teitä täällä on puoskaroinut, Herzenstubeko? Hehe!» Tohtori Herzenstube sai tietysti tietää kaiken tämän. Ja nyt kaikki kolme lääkäriä tulivat toinen toisensa jälkeen kuulusteltaviksi. Tohtori Herzenstube julisti suoraan, että »syytetyn henkisten kykyjen epänormaalisuus on itsestään selvä». Esitettyään tämän jälkeen mietteensä, jotka minä tässä jätän kertomatta, hän lisäsi, että tämä epänormaalisuus havaitaan etupäässä ei ainoastaan syytetyn monista aikaisemmista teoista, vaan nytkin, tällä hetkelläkin, ja kun häntä pyydettiin selittämään, miten se on havaittavissa nyt, tällä hetkellä, niin vanha tohtori koko avomielisellä suoruudellaan viittasi siihen, että syytetty saliin tullessaan »oli asianhaaroihin nähden tavallisuudesta poikkeavan ja omituisen näköinen, asteli eteenpäin niinkuin sotamies ja katsoi itsepintaisesti suoraan eteensä, vaikka luonnollisempaa olisi ollut, että hän olisi katsonut vasemmalle, missä yleisön joukossa istuivat naiset, sillä hän piti paljon kauniista sukupuolesta ja hänen on täytynyt ajatella sangen paljon sitä, mitä naiset mahtavat hänestä sanoa», lopetti ukko puhuen omituista kieltään. On lisättävä, että hän puhui venäjää paljon ja mielellään, mutta jotenkin hänen jokainen lauseensa muodostui saksalaisen mallin mukaan, mistä hän ei kuitenkaan koskaan ollut millänsäkään, sillä koko elämän ajan oli hänellä ollut se heikkous, että hän piti venäjänkielistä puhettaan mallikelpoisena, »parempana kuin mitä itse venäläiset puhuivat», ja hän käytti myös hyvin mielellään venäläisiä sananlaskuja vakuuttaen joka kerta, että venäläiset sananlaskut ovat parhaat ja nasevimmat koko maailman kaikista sananlaskuista. Huomautan vielä, että hän kenties jonkinmoisen hajamielisyyden vaikutuksesta keskustellessaan usein unohti kaikkein tavallisimmat sanat, jotka hän tunsi erinomaisen hyvin, mutta jotka jostakin syystä yhtäkkiä lennähtivät pois hänen päästään. Samaa tapahtui muuten myös hänen puhuessaan saksaa, ja tällöin hän aina heilutteli kättään kasvojensa edessä ikäänkuin koettaen saada kiinni kadonneen sanan, eikä kukaan olisi voinut saada häntä jatkamaan aloittamaansa puhetta, ennenkuin hän oli löytänyt kadonneen sanan. Hänen huomautuksensa, että syytetyn olisi pitänyt sisään astuessaan katsoa naisiin, sai syntymään leikillistä kuiskailua yleisön keskuudessa. Kaikki naiset meillä pitivät ukostamme hyvin paljon ja tiesivät myös, että hän, joka oli ollut koko ikänsä naimaton, oli jalosti ajatteleva ja siveä mies sekä piti naisia korkeampina ja ihanteellisina olentoina. Senvuoksi hänen odottamaton huomautuksensa oli kaikista hirveän omituinen.

Moskovalainen tohtori, kun häneltä vuorostaan kysyttiin, vakuutti jyrkästi ja lujasti, että hän pitää syytetyn sieluntilaa epänormaalisena, »vieläpä mitä suurimmassa määrässä». Hän puhui paljon ja viisaasti »affektista» ja »maniasta» ja todisteli, että kaikista kootuista tosiseikoista päättäen syytetty oli jo useita päiviä ennen vangitsemista ollut ehdottomasti sairaalloisen affektin vallassa, ja joskin hän oli tehnyt rikoksen tietoisesti, niin kuitenkin melkein tahtomattaan, koska hänellä ei ollenkaan ollut voimia vastustaa häntä vallannutta siveellistä viettymystä. Mutta paitsi affektia tohtori otti tarkastettavakseen myöskin manian, joka hänen sanojensa mukaan ennusti jo edeltäpäin suoraa tietä mielenvikaisuuteen, mikä mielenhäiriö nyt jo oli puhjennut. (Huom.! Minä kerron omilla sanoillani, tohtori esitti asian käyttäen hyvin oppinutta kieltä ja spesiaalitermejä.) »Kaikki hänen tekonsa ovat ristiriidassa terveen järjen ja logiikan kanssa», jatkoi hän. »Minä en edes puhukaan siitä, mitä en ole nähnyt, nimittäin itse rikoksesta ja koko tuosta katastrofista, mutta toissa päivänäkin, kun hän puheli kanssani, oli hänellä selittämättömän liikkumaton katse. Odottamatonta naurua silloin, kun se ei ole ollenkaan paikallaan. Käsittämätön ainainen ärtymyksen tila, omituisia sanoja: Bernard, etiikka ynnä muita, jotka ovat tarpeettomia.» Mutta erikoisesti ilmeni tohtorin mielestä tuo mania siinä, että syytetty ei voi edes puhua noista kolmestatuhannesta ruplasta, joihin nähden hän katsoo tulleensa petetyksi, joutumatta jonkinmoisen tavattoman suuttumuksen valtaan, kun hän taas kaikista muista kärsimistään vastoinkäymisistä ja loukkauksista puhuu ja niitä muistelee jokseenkin kevyin mielin. Lopuksi on myös tiedusteluista käynyt ilmi, että hän on samalla tavalla ennenkin joka kerta, kun on tullut kysymys noista kolmestatuhannesta, joutunut jonkinmoisen raivon valtaan, ja kuitenkin hänestä todistetaan, että hän on omaa voittoa pyytämätön eikä halua kiistellä toisten kanssa. »Oppineen ammattiveljeni mielipiteen johdosta taasen», lisäsi moskovalainen tohtori ivallisesti puheensa lopussa, »että syytetyn, tullessaan saliin, olisi pitänyt katsoa naisiin eikä suoraan eteensä, sanon vain, että tuommoinen johtopäätös, paitsi että se on leikillinen, on sen lisäksi myös perin pohjin virheellinen; sillä vaikka yhdynkin täydellisesti siihen, ettei syytetyn, astuessaan sisälle saliin, jossa hänen kohtalonsa ratkaistaan, olisi pitänyt katsella niin jäykästi eteensä ja että tätä todellakin saatettaisiin pitää todistuksena hänen sieluntilansa epänormaalisuudesta tällä hetkellä, niin vakuutan kuitenkin samalla, ettei hänen olisi pitänyt katsoa vasemmalle naisiin, vaan päinvastoin oikealle hakien silmillään puolustusasianajajaansa, jonka apuun kaikki hänen toivonsa perustuu ja jonka puolustuksesta nyt koko hänen kohtalonsa riippuu». Mielipiteensä tohtori lausui päättävästi ja varmasti. Mutta erityisesti koomillisen valaistuksen molempien oppineitten asianymmärtäjäin erimielisyydelle antoi viimeiseksi kuulusteltavaksi otetun lääkäri Varvinskin odottamaton johtopäätös. Hänen mielestään syytetty oli sekä nyt että ennen täydellisesti normaalisessa tilassa, ja vaikka hänen tosiaankin oli täytynyt ennen vangitsemista olla hermostuneessa ja tavattoman kiihtyneessä mielentilassa, niin se saattoi johtua monista aivan silminnähtävistä syistä: mustasukkaisuudesta, vihasta, pitkäaikaisesta juopumuksesta y.m. Mutta tuohon hermostuksen tilaan ei voinut sisältyä mitään »affektia», jommoisesta äsken oli puhuttu. Siihen seikkaan nähden taasen, oliko syytetyn, tullessaan saliin, katsottava vasemmalle vai oikealle, oli hänen »vaatimaton mielipiteensä» se, että syytetyn oli saliin astuessaan katsottava suoraan eteensä, kuten hän todella oli katsonutkin, sillä suoraan hänen edessään istuivat oikeuden puheenjohtaja ja sen jäsenet, joista nyt riippui hänen kohtalonsa, »niin että katsomalla suoraan eteensä hän juuri todistikin olevansa tällä hetkellä täysin normaalisessa sieluntilassa», lopetti nuori lääkäri hieman kiihkeästi »vaatimattoman» todistuksensa.

Mitjan puhe tietysti keskeytettiin, mutta nuoren lääkärin mielipide vaikutti aivan ratkaisevasti sekä oikeuteen että yleisöön, sillä myöhemmin osoittautui, että kaikki olivat samaa mieltä kuin hän. Muuten tohtori Herzenstube, kun häntä sitten kuultiin todistajana, aivan odottamatta yhtäkkiä oli hyödyksi Mitjalle. Kaupungin vanhana asukkaana, joka kauan oli tuntenut Karamazovien perheen, hän esitti muutamia »syytteen» kannalta varsin mielenkiintoisia asioita ja lisäsi lopuksi aivan kuin jotakin olisi kypsynyt hänen mielessään:

— Ja kuitenkin onneton nuori mies olisi voinut saada verrattomasti paremman kohtalon, sillä hänellä on ollut hyvä sydän sekä lapsena että lapsuusajan jälkeen, minä tiedän sen. Mutta venäläinen sananlasku sanoo: »Jos jollakulla on yksi äly, niin se on hyvä asia, mutta jos tulee vieraaksi vielä älykäs ihminen, niin se on sitäkin parempi, sillä silloin on kaksi älyä, eikä vain yksi…»

— Äly on hyvä, mutta kaksi on parempi, — toisti prokuraattori tuon sananlaskun kärsimättömästi, hän kun jo vanhastaan tiesi, että ukolla oli tapana puhua hitaasti ja pitkäpiimäisesti, välittämättä siitä, minkä vaikutuksen hänen puheensa teki, ja siitä, että toisten täytyi häntä odottaa, ja päinvastoin pitäen sangen onnistuneena kömpelöä, hidasjärkistä ja alati riemukkaan itsetyytyväistä saksalaista sukkeluuttaan. Ukosta oli hauskaa lasketella sukkeluuksia.

— Niin, n-iin, sitä minäkin sanon, — tarttui hän itsepäisesti puheeseen, — yksi äly on hyvä, mutta kaksi on paljon parempi. Mutta hänen luokseen ei tullut toinen älyniekka ja hän päästi omansakin… Kuinka se on, mihin hän sen päästi? Tuo sana — mihin hän päästi älynsä, minä en muista, — jatkoi hän pyöritellen kättään silmiensä edessä, — ah niin, spazieren.

— No niin, kuljeksimaan, sitähän minäkin sanon. Hänen älynsä lähti kuljeksimaan ja tuli niin syvään paikkaan, että hukkui sinne. Ja kuitenkin hän oli kiitollinen ja tunteellinen nuorukainen, oi minä muistan, kun hän vielä oli tuommoinen pikku poika, jonka isä oli työntänyt takapihalle, hänen vielä juoksennellessaan ilman saappaita ja jalassa housut, joissa oli vain yksi nappi…

Tunteellinen ja ymmärtäväinen sävy alkoi äkkiä tuntua rehellisen vanhuksen äänessä. Fetjukovitš hätkähti kuin aavistaen jotakin ja kiintyi heti asiaan.

— Oi, niin, minä olin itsekin silloin vielä nuori mies… Olin… no niin, olin silloin neljänkymmenen viiden vuoden ikäinen ja olin vasta saapunut. Minun tuli silloin sääli poikaa, ja minä kysyin itseltäni: miksi en voisi ostaa hänelle yhtä naulaa… No niin, mitä yhtä naulaa? Olen unohtanut, miten sitä nimitetään… naula sitä, mistä lapset hyvin paljon pitävät, mitä se on, — no, mikä se on nimeltään… — tohtori alkoi taas huitoa käsiään, — se kasvaa puussa ja sitä kootaan ja lahjoitetaan kaikille…

— Oi, e-e-ei! Naula, naula, omenia myydään kymmenittäin eikä nauloittain… ei, niitä on paljon ja ne ovat kaikki pieniä, pannaan suuhun ja rr-rits!…

— No niin, pähkinöitä, sitä minäkin sanon, — vahvisti tohtori aivan tyynesti aivan kuin ei olisi etsinytkään sanaa, — ja minä toin hänelle naulan pähkinöitä, sillä pojalle ei ollut vielä kukaan milloinkaan tuonut naulaa pähkinöitä, ja minä kohotin sormeni ja sanoin hänelle: »Poika! Gott der Vater», — hän rupesi nauramaan ja sanoo: »Gott der Vater. — Gott der Sohn». Hän alkoi taaskin nauraa ja lepersi: »Gott der Sohn. — Gott der Heilige Geist». Silloin hän vieläkin rupesi nauramaan ja lausui niin hyvin kuin osasi: »Gott der Heilige Geist». Minä menin pois. Kolmantena päivänä kuljen ohitse, ja hän huutaa minulle itse: »Setä, Gott der Vater, Gott der Sohn», ja vain Gott der Heilige Geist oli häneltä unohtunut, mutta minä johdatin sen hänen mieleensä ja minun tuli taas hyvin sääli häntä. Mutta hänet vietiin pois enkä minä häntä enää nähnyt. Kului sitten kaksikymmentäkolme vuotta, istun eräänä aamuna työhuoneessani, pääni on jo valkoinen, ja yhtäkkiä astuu sisälle kukoistava nuorukainen, jota en mitenkään voi tuntea, mutta hän kohotti sormensa ja sanoo nauraen: »Gott der Vater, Gott der Sohn und Gott der Heilige Geist! Saavuin juuri ja tulin kiittämään teitä naulasta pähkinöitä, sillä ei kukaan koskaan silloin ostanut minulle naulaa pähkinöitä, vaan te yksin ostitte minulle naulan pähkinöitä.» Ja silloin muistui minulle mieleen onnellinen nuoruuteni ja poikaparka, joka oli ulkona ilman saappaita, ja sydäntäni liikutti ja minä sanoin: »Olet kiitollinen nuori mies, sillä sinä olet koko elämäsi ajan muistanut sen naulan pähkinöitä, minkä minä toin sinulle lapsena ollessasi.» Ja minä syleilin häntä ja siunasin, siunasin. Ja rupesin itkemään. Hän nauroi, mutta itki myös… sillä venäläinen nauraa hyvin usein siellä, missä pitäisi itkeä. Mutta hän itki myös, minä näin sen. Ja nyt, voi, voi!…

— Nytkin itken, saksalainen, nytkin itken, sinä Jumalan mies! — huudahti yhtäkkiä Mitja paikaltaan.

Oli miten oli, niin tämä pikku kertomus teki yleisöön jossakin määrin hyvän vaikutuksen. Mutta enimmän vaikutti Mitjan hyväksi Katerina Ivanovnan todistus, josta kohta kerron. Ja yleensäkin, kun alkoivat esiintyä todistajat à décharge, se on puolustajan haastamat, niin kohtalo näytti yhtäkkiä ja oikein tosissaan rupean hymyilemään Mitjalle ja, — mikä on kaikkein merkillisintä, — se näytti olevan yllätys itse puolustusasianajajallekin. Mutta ennen Katerina Ivanovnaa kuulusteltiin vielä Aljošaa, joka oli äkkiä muistanut erään tosiasian, mikä näytti muodostuvan suoranaiseksi todistukseksi erästä syytteen varsin tärkeätä kohtaa vastaan.

Se sattui aivan epähuomiossa itselleen Aljošallekin. Hänet kutsuttiin esille ilman valaa, ja minä muistan, että kaikki puolet suhtautuivat häneen aivan kuulustelun ensimmäisistä sanoista asti tavattoman lempeästi ja myötätuntoisesti. Näkyi, että hän oli hyvässä maineessa. Aljoša todisti vaatimattomasti ja hillitysti, mutta hänen todistuksissaan tuntui selvästi lämmin myötätunto onnetonta veljeä kohtaan. Erääseen kysymykseen vastatessaan hän kuvasi veljensä luonteeltaan kenties hurjapäiseksi ja intohimojensa vallassa olevaksi mieheksi, joka kuitenkin myös oli ylevämielinen, ylpeä ja jalo, valmis uhrautumaankin, jos sitä häneltä vaadittiin. Hän oli muuten sitä mieltä, että hänen veljensä oli viimeisinä päivinä kiintymyksensä vuoksi Grušenjkaan ja tietäessään isänsä kilpailevan hänen kanssaan ollut sietämättömässä asemassa. Mutta hän torjui paheksuen sen otaksumankin, että hänen veljensä olisi voinut tehdä murhan ryöstämistarkoituksessa, vaikka hän myönsikin, että nuo kolmetuhatta olivat Mitjan mielessä kehittyneet miltei jonkinmoiseksi maniaksi, että hän piti niitä jäännöksenä omasta perinnöstään, jonka isä oli vääryydellä pidättänyt itsellään, ja että hän, kun itse ei ollenkaan ollut voitonhimoinen, ei voinut edes puhua noista kolmestatuhannesta joutumatta raivon ja vimmastuksen valtaan. Kahden »henkilön», niinkuin prokuraattori lausui, keskinäisestä kilpailusta, nimittäin Grušenjkan ja Katjan, hän antoi vältteleviä vastauksia, vieläpä kieltäytyi vastaamastakin yhteen tai kahteen kysymykseen.

— Puhuiko teille veljenne edes siitä, että hän aikoo tappaa isänsä? — kysyi prokuraattori. — Te voitte olla vastaamatta, jos katsotte sen tarpeelliseksi, — lisäsi hän.

— Hän puhui minulle kerran persoonallisesta vastenmielisyydestään isää kohtaan ja siitä, että pelkää… äärimmäisessä tapauksessa… suuren inhon hetkellä… kenties voivansa vaikka tappaa hänet.

— Minua peloittaa sanoa, että uskoin. Mutta minä olin aina vakuutettu siitä, että jokin korkeampi tunne aina pelastaa hänet kohtalokkaalla hetkellä, niinkuin todella pelastikin, sillä hän ei ole tappanut isääni, — lopetti Aljoša kovalla äänellä, joka kuului yli salin. Prokuraattori vavahti niinkuin sotaratsu, joka kuulee merkkitorven törähdyksen.

— Olkaa vakuutettu siitä, että minä täydelleen uskon vakaumuksenne täydelliseen vilpittömyyteen enkä katso sen ollenkaan johtuvan rakkaudesta onnetonta veljeänne kohtaan enkä katso näiden kahden asian sulautuneen yhteen. Teidän itsenäinen mielipiteenne koko tästä teidän perheessänne sattuneesta traagillisesta episodista on meille tuttu jo valmistavasta tutkinnasta. En salaa teiltä, että se on mitä suurimmassa määrässä erikoislaatuinen ja ristiriidassa kaikkien muitten prokuraattorinviraston saamien todistusten kanssa. Siksipä katsonkin tarpeelliseksi kysyä teiltä nyt vakavasti: mitkä tosiseikat nimenomaan ovat vaikuttaneet ajatukseenne ja johtaneet sen siihen lopulliseen vakaumukseen, että veljenne on syytön ja että syyllinen on eräs toinen henkilö, johon te suoraan viittasitte jo valmistavassa tutkinnassa?

— Valmistavassa tutkinnassa minä ainoastaan vastasin kysymyksiin, — lausui Aljoša hiljaa ja tyynesti, — enkä itse tehnyt syytöstä Smerdjakovia vastaan.

— Viittaukseni perustui veli Dmitrin sanoihin. Minulle oli jo ennen kuulustelua kerrottu siitä, mitä oli tapahtunut häntä vangittaessa ja kuinka hän silloin itse oli viitannut Smerdjakoviin. Minä uskon täydellisesti, että veljeni on viaton. Mutta jos murhaaja ei ole hän, niin…

— Niin se on Smerdjakov? Mutta miksi juuri Smerdjakov? Ja minkä tähden te niin lopullisesti olette tullut vakuutetuksi veljenne viattomuudesta?

— Minä en voinut olla uskomatta veljeäni. Minä tiedän, ettei hän valehtele minulle. Näin hänen kasvoistaan, ettei hän valehtele minulle.

— Ettekä perusta käsitystänne Smerdjakovin syyllisyydestäkään mihinkään muuhun todistuskappaleeseen kuin veljenne sanoihin ja hänen kasvojensa ilmeeseen?

Tähän prokuraattori lopetti kyselynsä. Aljošan vastaukset tekivät yleisöön sangen masentavan vaikutuksen. Smerdjakovista oli meillä puhuttu jo ennen oikeuden istuntoa, joku oli kuullut jotakin, joku oli viitannut johonkin, oli puhuttu Aljošasta, että hän oli koonnut joitakin tavattomia todistuskappaleita veljensä hyväksi ja lakeijan syyllisyyttä osoittamaan, ja nyt — ei ollutkaan mitään, ei minkäänlaisia todistuksia, paitsi jonkinlaista siveellistä vakaumusta, joka oli perin luonnollinen, koska hän oli syytetyn oma veli.

Mutta myös Fetjukovitš alkoi kysellä. Vastatessaan kysymykseen: milloin syytetty oli puhunut hänelle, Aljošalle, vihastaan isää kohtaan ja siitä, että voisi hänet tappaa, ja oliko hän kuullut tämän häneltä esimerkiksi silloin, kun tapasi hänet viimeisen kerran ennen katastrofia, Aljoša yhtäkkiä hätkähti, aivan kuin jotakin vasta nyt olisi johtunut hänen mieleensä ja hän nyt olisi tullut sitä ajatelleeksi:

— Muistan nyt erään seikan, jonka jo itsekin olin aivan unohtanut, silloin se oli minulle niin epäselvä, mutta nyt…

Ja Aljoša muisteli nyt innostuneena, ilmeisesti itsekin aivan sattumalta johdettuaan asiaa muistamaan, miten hänen kohdatessaan viimeisen kerran Mitjan illalla puun luona luostariin vievän tien varrella Mitja lyöden rintaansa, »rinnan ylimpään osaan», oli useita kertoja sanonut hänelle, että hänellä on keino kunniansa palauttamiseksi, että se keino on tässä, juuri tässä, hänen rinnallaan… — Minä luulin silloin, että hän lyödessään rintaansa puhui omasta sydämestään — jatkoi Aljoša, — siitä, että hän voisi löytää sydämestään voimaa päästäkseen jostakin kauheasta häpeästä, joka häntä uhkasi ja jota hän ei uskaltanut tunnustaa edes minullekaan. Tunnustan luulleeni silloin todellakin hänen puhuvan isästä ja kauhistuvan aivan kuin häpeätä sitä ajatusta, että menisi isän luo ja tekisi siellä jotakin väkivaltaa, mutta samalla kertaa hän ikäänkuin nimenomaan osoitti rintaansa, niin että, minä muistan sen, mieleeni juuri silloin välähti ajatus, että sydän on aivan toisella puolen rintaa ja alempana, mutta hän lyö itseään paljon ylemmäksi, tähän näin, aivan kaulan alapuolelle, ja osoitteli koko ajan sitä paikkaa. Ajatukseni näytti minusta silloin tyhmältä, mutta ehkäpä hän juuri osoittelikin minulle silloin sitä pussia, johon oli ommeltu nuo puolitoista tuhatta!…

— Juuri niin! — huudahti äkkiä Mitja paikaltaan. — Niin se on, Aljoša, niin, minä löin silloin nyrkilläni siihen!

Fetjukovitš syöksyi kiireesti hänen luokseen rukoillen häntä rauhoittumaan ja samalla hetkellä hän takertui kovasti kiinni Aljošan puheeseen. Muistostaan innostuneena Aljoša lausui kiihkeästi sen otaksumansa, että tuo häpeä luultavimmin oli juuri sitä että Mitja, vaikka hänellä oli nuo tuhatviisisataa ruplaa, jotka hän olisi voinut palauttaa Katerina Ivanovnalle ja jotka olivat toinen puoli hänen velkaansa, kuitenkaan ei päättänyt antaa hänelle tuota puolta, vaan aikoi käyttää sen muuhun, nimittäin viedäkseen pois Grušenjkan, jos tämä suostuisi…

— Se on niin, se on juuri niin, — huudahteli Aljoša äkillisesti innostuen, — veljeni huudahteli nimenomaan silloin minulle, että puolet, puolet häpeästä (hän lausui useampaan kertaan: puolet!) hän voisi heti poistaa päältään, mutta että hänellä on niin onnettoman heikko luonne, ettei hän sitä tee… hän tietää edeltäpäin, ettei hän kykene sitä tekemään!

— Ja muistatteko te selvästi ja varmasti, että hän löi itseään juuri tuohon paikkaan rintaa? — kysyi Fetjukovitš halukkaasti.

— Selvästi ja varmasti, koska minä juuri silloin ajattelin: miksi hän lyö niin ylös, kun sydän on alempana, ja minusta tuntui silloin kohta tämä ajatukseni tyhmältä… minä muistan sen, että se tuntui minusta tyhmältä… niin välähti mielessäni. Siksipä minä juuri asian nyt muistinkin. Ja kuinka olenkaan voinut unohtaa sen aina tähän asti! Tuota pussia hän juuri osoitti huomauttaen, että hänellä on keino, mutta että hän ei anna takaisin noita puoltatoista tuhatta! Ja kun hänet vangittiin Mokrojessa, niin hän nimenomaan huusi, — minä tiedän sen, minulle on kerrottu, — että hän pitää koko elämänsä häpeällisimpänä tekona sitä, että vaikka hänellä oli varoja antaa puolet (nimenomaan puolet!) velasta Katerina Ivanovnalle ja lakata olemasta tämän silmissä varas, niin hän kuitenkin oli päättänyt olla antamatta ja mieluummin jäädä hänen edessään varkaaksi kuin erota rahoista! Ja miten tämä velka kiusasikaan häntä! — huudahti Aljoša lopuksi.

Tietysti prokuraattorikin tarttui asiaan. Hän pyysi Aljošaa kuvaamaan vielä kerran, kuinka kaikki tapahtui, ja kysyi useamman kerran itsepintaisesti: ihanko todella syytetty lyödessään rintaansa ikäänkuin osoitti jotakin? Kenties hän vain yksinkertaisesti löi nyrkillään rintaansa?

— Ei edes nyrkillä! — huudahti Aljoša. — Hän nimenomaan osoitti sormillaan, ja osoitti tähän paikkaan, hyvin korkealle… Mutta kuinka olenkaan voinut unohtaa tämän niin tyystin aina tähän hetkeen asti!

Puheenjohtaja kääntyi Mitjan puoleen kysyen, mitä tämä voi sanoa esitetyn todistuksen johdosta. Mitja vahvisti kaiken niin olleen ja nimenomaan osoittaneensa puoltatoista tuhattansa, jotka hänellä olivat rinnan päällä, aivan kaulan alapuolella, ja vakuutti, että se tietysti oli häpeä, »häpeä, jota en kiellä, häpeällisin teko koko minun elämässäni!» huudahti Mitja. »Minä olisin voinut antaa ne takaisin enkä antanut. Tahdoin mieluummin jäädä hänen silmissään varkaaksi, mutta en antanut rahoja takaisin, mutta kaikkein suurin häpeä oli se, että tiesin jo edeltäpäin, etten anna! Olet oikeassa, Aljoša! Kiitos, Aljoša!»

Tähän loppui Aljošan kuulustelu. Tärkeä ja kuvaava oli nimenomaan se seikka, että oli löytynyt edes yksi tosiasia, edes yksi, vaikkapa tosin hyvin pienikin, todistus, melkeinpä vain viittaus todistukseen, mutta sittenkin jotakin, joka edes hiukan todisti, että tuo rinnalla kannettava pussi todella oli ollut olemassa, että siinä oli ollut puolitoista tuhatta ja että syytetty ei ollut valehdellut valmistavassa tutkinnassa, kun hän Mokrojessa oli sanonut, että nuo puolitoista tuhatta »olivat minun». Aljoša oli iloinen, ja aivan punastuneena hän meni hänelle osoitetulle paikalle. Vielä pitkän aikaa hän toisteli itsekseen: »Kuinka minä sen unohdin? Kuinka saatoin sen unohtaa! Ja kuinka se vasta nyt niin äkkiä muistui mieleeni!»

Alkoi Katerina Ivanovnan kuulustelu. Heti kun hän tuli esille, kävi salin läpi tavaton humahdus. Naiset tarttuivat lornjetteihinsa ja kiikareihinsa, miehet liikahtelivat, jotkut nousivat paikaltaan nähdäkseen paremmin. Kaikki vakuuttivat myöhemmin, että Mitja kalpeni äkkiä »valkeaksi kuin liina», kun Katerina Ivanovna astui sisälle. Tämä oli kokonaan mustiin puettu ja lähestyi vaatimattomasti, miltei arasti hänelle osoitettua paikkaa. Hänen kasvoistaan ei voinut huomata hänen olevan liikutetun, mutta päättäväisyys loisti hänen tummista, synkistä silmistään. On huomattava, että monet vakuuttivat myöhemmin hänen olleen hämmästyttävän kauniin sillä hetkellä. Hän alkoi puhua hiljaa, mutta niin selvästi, että se kuului joka paikkaan salissa. Hänen puheensa oli tavattoman rauhallista, taikka ainakin hän ponnisteli ollakseen rauhallinen. Puheenjohtaja alkoi kysellä varovasti, tavattoman kunnioittavasti, aivan kuin peläten koskettamista »eräisiin kieliin» ja kunnioittaen suurta onnettomuutta. Mutta Katerina Ivanovna selitti itse lujasti heti alussa, vastatessaan erääseen kysymykseen, että hän oli ollut syytetyn kihlattu morsian »siihen saakka kuin hän itse jätti minut»… — lisäsi hän hiljaa. Kun häneltä kysyttiin noista kolmestatuhannesta, jotka oli annettu Mitjan lähetettäviksi postissa hänen sukulaisilleen, niin hän lausui varmasti: »Minä en antanut niitä suorastaan postiin vietäviksi: Aavistin silloin hänen olevan kovassa rahantarpeessa… sillä hetkellä… Minä annoin hänelle nuo kolmetuhatta, sillä ehdolla, että hän lähettäisi ne, jos tahtoo, kuukauden kuluessa. Suotta hän myöhemmin kiusasi itseään tuolla velalla…»

Minä en kerro aivan tarkalleen kaikkia kysymyksiä ja hänen vastauksiaan, vaan esitän ainoastaan hänen todistuksensa oleellisimman sisällön.

— Minä olin varmasti vakuutettu siitä, että hän aina ennättää lähettää nämä kolmetuhatta, heti kun saa isältään, — jatkoi hän vastaten kysymyksiin. — Olin aina varma hänen omanvoitonpyytämättömyydestään ja hänen rehellisyydestään… mitä suurimmasta rehellisyydestään… raha-asioissa. Hän oli aivan varma siitä, että saa isältään kolmetuhatta ruplaa, ja hän puhui siitä minulle useita kertoja. Tiesin, että hän oli riidoissa isänsä kanssa, ja olin aina ja olen vielä nytkin varma siitä, että isä teki hänelle vääryyttä. Minä en muista hänen koskaan uhanneen isäänsä. Ainakaan minun kuulteni hän ei puhunut mitään sellaista, ei mitään uhkauksia. Jos hän olisi tullut silloin luokseni, niin minä olisin heti rauhoittanut hänen huolestumisensa noitten onnettomien kolmentuhannen tähden, jotka hän oli minulle velkaa, mutta hän ei enää tullut luokseni… ja minä itse… minä olin joutunut sellaiseen asemaan… etten voinut kutsua häntä luokseni… Eikä minulla ollut mitään oikeuttakaan esiintyä vaativasti häntä kohtaan tämän velan johdosta, — lisäsi hän yhtäkkiä, ja hänen äänensä soinnahti päättäväiseltä, — minä itse olin kerran saanut häneltä vielä suuremman rahalainan kuin kolmetuhatta ja ottanut sen vastaan, vaikka silloin en vielä nähnyt mitään mahdollisuuksia maksaa milloinkaan lainaani takaisin…

Hänen äänensä sävyssä tuntui olevan jonkinmoinen taisteluhaaste. Juuri tällä hetkellä alkoi Fetjukovitšin vuoro tehdä kysymyksiä.

— Se tapahtui kai jo ennen teidän tänne tuloanne, tuttavuutenne alkuaikoina? — ryhtyi Fetjukovitš puhumaan varovaisesti lähestyen ja aavistaen heti jotakin otollista. (Huomautan sulkumerkkien sisällä, että vaikka hänet oli kutsunut Pietarista osittain Katerina Ivanovna itsekin, niin hän ei kuitenkaan tietänyt mitään episodista: Mitjalta lainatuista viidestätuhannesta jo siellä toisessa kaupungissa ja »kumarruksesta maahan asti». Katerina Ivanovna ei ollut kertonut tätä Fetjukovitšille, vaan oli salannut sen! Ja se oli ihmeellistä. Voi aivan varmasti otaksua, ettei hän itse aivan viime hetkeen saakka tietänyt, kertoisiko tämän episodin oikeudessa vai eikö ja että hän odotti jonkinmoista innoitusta.)

— Ei, en voi koskaan unohtaa noita hetkiä! — Hän alkoi kertoa, hän kertoi kaiken, koko sen episodin, jonka Mitja oli kertonut Aljošalle, »kumarruksen maahan asti» ja kaikki syyt ja isästään sekä menostaan Mitjan luo, eikä hän sanallakaan, ei ainoallakaan viittauksella, maininnut siitä, että Mitja oli itse hänen sisarensa kautta kehoittanut »lähettämään Katerina Ivanovnan hänen luokseen rahaa hakemaan». Tämän hän jalomielisesti salasi eikä hävennyt tuoda julki, että hän, hän itse oli silloin juossut nuoren upseerin luo, omasta aloitteestaan, toivoen jotakin… pyytämään häneltä rahaa. Se oli aivan järkyttävää. Minä tunsin jäätävää kylmyyttä ja vapisin tätä kuunnellessani, koko sali jähmettyi eikä päästänyt ainoatakaan sanaa ohitseen kuulematta. Tämä oli ihan vertaa vailla, ei edes niin omavaltaiselta ja halveksivan ylpeältä tytöltä kuin hän saattanut odottaa niin merkillisen avomielistä todistusta, sellaista uhrausta, sellaista itsensä alttiiksipanoa. Ja miksi, kenen hyväksi? Pelastaakseen miehen, joka oli ollut hänelle uskoton ja loukannut häntä, tehdäkseen jotakin, vaikkapa vähänkin, tämän miehen pelastamiseksi siten, että teki hyvän vaikutuksen hänen edukseen! Ja todellakin, kuva upseerista, joka antaa viimeiset viisituhatta ruplaansa — kaikki, mitä hänellä elämässä enää oli jäljellä, — ja tälle kunnioittavasti kumartava viaton tyttö, — tuo kuva oli sangen sympaattinen ja viehättävä, mutta… sydäntäni kouristi kipeästi! Minä tunsin, että siitä myöhemmin voi syntyä (ja syntyi kuin syntyikin myöhemmin) parjausta! Ilkeämielisesti naureskellen kerrottiin myöhemmin kaikkialla kaupungissa, ettei kertomus kenties ollut aivan tarkka, nimenomaan siinä kohdassa, kun upseeri päästi neidon luotaan »muka vain kunnioittavasti kumartaen». Vihjailtiin, että tässä oli jotakin »jäänyt kertomatta». »Ja vaikka ei mitään olisi jäänytkään kertomatta, vaikka kaikki olisi ollutkin totta», puhuivat kaikkein kunnioitettavimmatkin naisemme, »niin siinäkään tapauksessa ei vielä ole selvää: oliko kovinkaan sopivaa nuoren tytön tehdä noin, vaikkapa kysymyksessä olikin isän pelastaminen?» Ja eikö Katerina Ivanovna todellakaan, niin älykäs kun oli ja niin sairaalloisen tarkkanäköinen, aavistanut ennakolta, että näin ruvettaisiin puhumaan? Aivan varmasti hän sen aavisti, mutta päätti sanoa kaiken! Tietysti kaikki nämä likaiset epäilyt kertomuksen paikkansapitäväisyydestä alkoivat vasta myöhemmin, ja ensihetkellä kaikki olivat järkytettyjä. Oikeuden jäsenet puolestaan kuuntelivat Katerina Ivanovnaa hartaasti, jopa niin sanoakseni häveliäästi vaieten. Prokuraattori ei katsonut olevan syytä tehdä yhtään ainoata lisäkysymystä tästä asiasta. Fetjukovitš kumarsi syvään Katerina Ivanovnalle. Oi, hän oli miltei voitonriemuinen. Paljon oli voitettu: mies, joka jalomielisyyden puuskan vallassa antaa pois viimeiset viisituhatta, ja sama mies murhaamassa yöllä isänsä ryöstääkseen tältä kolmetuhatta, — senhän oli tavallaan mahdotonta sopia yhteen. Ainakin ryöstön saattoi Fetjukovitš nyt osoittaa mahdottomaksi. »Juttu» joutui yhtäkkiä ikäänkuin uuteen valaistukseen. Jonkinmoista myötätuntoa oli syntynyt Mitjaa kohtaan. Mutta hän… hänestä kerrottiin, että hän kerran tai kahdesti Katerina Ivanovnan todistuksen aikana hypähti ylös paikaltaan, mutta vaipui sitten taas penkille ja peitti molemmin kämmenin kasvonsa. Mutta kun Katerina Ivanovna oli lopettanut, huudahti Mitja äkkiä itkunsekaisella äänellä ojentaen häntä kohti kätensä:

Ja hän alkoi ääneensä itkeä, niin että se kuului ympäri salin. Yhtäkkiä hän kuitenkin hillitsi itsensä ja huudahti taas:

Mutta sitten hän ikäänkuin jähmettyi paikalleen puristaen yhteen hampaansa ja painaen kätensä ristiin rinnalleen. Katerina Ivanovna jäi saliin ja istuutui hänelle varatulle tuolille. Hän oli kalpea ja istui silmät alas luotuina. Lähellä häntä olleet kertoivat koko hänen ruumiinsa vavisseen pitkän aikaa kuin kuumeessa. Kuulusteltavaksi tuli Grušenjka.

Minä joudun nyt aivan lähelle sitä katastrofia, joka syntyi yhtäkkiä ja kenties todellakin oli Mitjan turmion tuottaja. Sillä minä olen vakuutettu siitä, ja kaikki lakimiehetkin sanoivat myöhemmin samaa, että jos tätä episodia ei olisi ollut, niin rikolliselle olisi edes osoitettu suopeutta. Mutta tästä kerron heti. Ensin vain pari sanaa Grušenjkasta.

Hän tuli saliin niinikään kokonaan mustiin puettuna, kaunis musta hartialiinansa hartioillaan. Sulavasti, kuulumattomin askelin, hiukan hypähdellen, niinkuin lihavat naiset toisinaan kulkevat, hän lähestyi kaiteita katsellen kiinteästi puheenjohtajaa ja katsahtamatta kertaakaan oikeaan tai vasempaan. Minun mielestäni hän näytti sangen kauniilta sillä hetkellä eikä ollenkaan kalpealta, jommoisen myöhemmin naiset väittivät hänen olleen. Väitettiin myös, että hänen kasvoissaan oli jotakin keskitettyä ja ilkeätä. Minä luulen vain, että hän oli kiihdyksissä ja tunsi raskaina häneen kohdistuneet skandaalinhimoisen yleisömme halveksivat ja uteliaat katseet. Hän oli ylpeä luonne, joka ei siedä halveksimista, niitä luonteita, jotka heti kun hiukankaan epäilevät jonkun heitä halveksivan, leimahtavat vihaan ja asettuvat vastarintaan. Sitäpaitsi oli tietysti arkuuttakin ja sisällistä häpeilyä tuon arkuuden johdosta, niin ettei ole kumma, että hänen puhetapansa oli epätasaista, — väliin vihaista, väliin halveksivaa ja pingoitetun jäyhää, väliin taas siinä soinnahti vilpitön, sydämestä tuleva itsesyytös, itsensä tuomitseminen. Toisinaan hän taas puhui aivan kuin olisi lentämässä johonkin kuiluun: »sama se, muka, mitä siitä seuraa, minä sanon sen kuitenkin»… Tuttavuudestaan Fjodor Pavlovitšin kanssa hän huomautti jyrkästi: »Kaikki on jonninjoutavaa, olenko minä syypää siihen, että hän ahdisteli minua?» Mutta sitten hetken kuluttua hän lisäsi: »Minä olen syypää kaikkeen, minä pidin pilanani kumpaakin — sekä ukkoa että tätä — ja panin heidän molempien pään pyörälle. Minun takiani on kaikki tapahtunut.» Jotenkin sattui asia hipaisemaan Samsonovia. »Mitä se kehenkään kuuluu», ärähti hän julkean uhmaavasti, »hän oli minun hyväntekijäni, hän otti minut paljasjalkaisena hoivaansa, kun omaiseni paiskasivat minut tuvasta ulos». Puheenjohtaja huomautti hänelle, sangen kohteliaasti muuten, että on vastattava vain kysymyksiin eikä syvennyttävä tarpeettomasti yksityiskohtiin. Grušenjka punastui, ja hänen silmänsä välähtivät.

Rahakääröä hän ei ollut nähnyt, vaan oli ainoastaan kuullut »konnalta», että Fjodor Pavlovitšilla oli jokin käärö, jossa on kolmetuhatta. »Mutta se on kaikki vain tyhmyyksiä, minä tein pilaa enkä millään ehdolla olisi mennyt sinne…»

— Ketä te äsken tarkoititte puhuessanne »konnasta?» — tiedusti prokuraattori.

Tietysti häneltä aivan heti kysyttiin: mitä perusteita hänellä on niin varman syytöksen lausumiseen, mutta ei hänkään voinut tuoda esille minkäänlaisia perusteita.

— Niin sanoi minulle Dmitri Fjodorovitš itse, uskokaa häntä. Rakastajatar on hänet syössyt turmioon, niin se on, hän on syypää kaikkeen, niin se on, — lisäsi Grušenjka vavisten vihasta, ja hänen äänensä sointu oli ilkeä.

— Neitiä, tuota Katerina Ivanovnaa. Hän kutsui minut silloin luokseen, tarjosi suklaata, tahtoi kiehtoa. Hänessä oli kovin vähän todellista häpyä, niin se on…

Tässä puheenjohtaja keskeytti hänet ankarasti ja pyysi käyttämään vähemmän voimakasta kieltä. Mutta mustasukkaisen naisen sydän oli jo leimahtanut liekkiin, hän oli valmis syöksymään kuiluun…

— Kun vangitseminen toimitettiin Mokrojen kylässä, — sanoi prokuraattori asioita muistellen, — niin kaikki näkivät ja kuulivat, kuinka te juosten toisesta huoneesta huusitte: »Minä olen syypää kaikkeen, menemme yhdessä pakkotyöhön!» Siis tekin olitte sillä hetkellä vakuutettu siitä, että hän on murhannut isänsä?

— Minä en muista silloisia tunteitani, — vastasi Grušenjka, — kaikki huusivat silloin, että hän on tappanut isänsä, ja silloin minusta tuntui, että minä olen syyllinen, että hän on tappanut minun tähteni. Mutta kun hän sanoi olevansa viaton, niin minä uskoin heti häntä ja uskon nytkin ja uskon aina: hän ei ole sellainen mies, että olisi valehdellut.

Oli taas Fetjukovitšin vuoro kysellä. Muistan hänen muun muassa kysyneen Rakitinista ja kahdestakymmenestäviidestä ruplasta »maksuna siitä, että hän toi luoksenne Aleksei Fjodorovitš Karamazovin».

— Mitäpä ihmeellistä siinä on, että hän otti rahat, — naurahti Grušenjka ilkeästi ja halveksivasti, — ainahan hän kävi minun luonani rahaa mankumassa, kolmisenkymmentä ruplaa kuussa hänen yleensä onnistui saada, enimmäkseen vain ylellisyyteen: olihan hänellä ilman minun avustustanikin ruokansa ja juomansa.

— Mistä syystä te sitten olitte niin antelias herra Rakitinia kohtaan? — pisti väliin Fetjukovitš siitä huolimatta, että puheenjohtaja liikahteli levottomasti.

— Hänhän on minun serkkuni. Hänen äitinsä ja minun äitini ovat oikeita sisaruksia. Hän vain pyysi, etten sanoisi sitä täällä kenellekään, häpesi minua kovin.

Tämä uusi asianhaara oli aivan yllättävä uutinen kaikille, ei kukaan kaupungissamme ollut sitä tähän saakka tietänyt, sitä ei tiedetty luostarissakaan, eikä sitä tietänyt Mitja. Kerrottiin, että Rakitin punastui häpeästä tuolillaan. Grušenjka oli jollakin tavoin saanut tietää jo ennen saliin tuloaan hänen todistaneen Mitjaa vastaan ja oli siitä suuttunut. Herra Rakitinin koko äskeinen puhe, kaikki sen jalous, kaikki hyökkäykset maaorjuutta ja Venäjällä vallitsevaa yhteiskunnallista sekasortoa vastaan, — kaikki se oli nyt lopullisesti menettänyt merkityksensä ja haudattu yleisen mielipiteen silmissä. Fetjukovitš oli tyytyväinen: taas oli onni potkaissut. Mutta yleensä ei Grušenjkaa kuulusteltu kovin kauan, eikä hän tietenkään voinut kertoa mitään erikoisesti uutta. Hän jätti yleisöön sangen epämiellyttävän vaikutuksen. Satoja halveksivia katseita suuntautui häneen, kun hän esitettyään todistuksensa istuutui saliin jokseenkin kauaksi Katerina Ivanovnasta. Koko ajan, kun häntä kuulusteltiin, oli Mitja vaiti aivan kuin kivettyneenä, silmät maahan luotuina.

Huomautan, että hänet oli kutsuttu antamaan todistuksensa jo ennen Aljošaa. Mutta oikeuden komisarius ilmoitti silloin puheenjohtajalle, että äkillisen sairastumisen tai jonkin sentapaisen kohtauksen johdosta todistaja ei voi tulla esille heti, mutta kohtauksen mentyä ohi hän on valmis milloin tahansa todistamaan. Tätä ei muuten tullut kukaan kuulleeksikaan, ja se saatiin tietää vasta myöhemmin. Hänen tuloaan tuskin huomattiinkaan ensihetkellä: päätodistajat, ennen kaikkea molemmat kilpailijattaret, oli jo kuulusteltu; uteliaisuus oli toistaiseksi tullut tyydytetyksi. Yleisö alkoi väsyä. Oli vielä kuultava muutamia todistajia, jotka luultavasti eivät voineet kertoa mitään erikoista siihen nähden, mitä jo oli tuotu esille. Mutta aika kului. Ivan Fjodorovitš lähestyi omituisen hitaasti, keneenkään katsomatta ja pää alas painettuna, aivan kuin miettisi jotakin kulmakarvat rypyssä. Hän oli moitteettomasti puettu; mutta hänen kasvonsa tekivät ainakin minuun sairaan vaikutuksen: noissa kasvoissa oli jotakin vetoa maan puoleen, jotakin kuolevalle ihmiselle ominaista. Silmät olivat sameat; hän kohotti ne ja silmäsi hitaasti yli salin. Aljoša hypähti yhtäkkiä tuoliltaan ja voihkaisi: »Ah! Minä muistan sen.» Mutta aniharva kuuli sitäkään.

Puheenjohtaja lausui hänelle aluksi, että hän on todistajana ilman valaa, että hän voi todistaa tai olla todistamatta, mutta että tietysti kaikki, mitä sanoo, pitää esittää omantunnon mukaisesti j.n.e. Ivan Fjodorovitš kuunteli katsellen häntä samein silmin; mutta yhtäkkiä hänen kasvonsa alkoivat hitaasti vääntyä hymyyn, ja heti kun puheenjohtaja, joka ihmetellen katsoi häntä, oli lopettanut puheensa, hän alkoi yhtäkkiä nauraa.

Salissa syntyi hiljaisuus, oli kuin olisi aavistettu jotakin.
Puheenjohtaja tuli levottomaksi.

— Te… kenties ette vielä ole aivan terve? — lausui hän hakien silmillään oikeuden komisariusta.

— Älkää olko huolissanne, teidän ylhäisyytenne, minä olen tarpeeksi terve ja voin kertoa teille yhtä ja toista mielenkiintoista, — vastasi Ivan Fjodorovitš yhtäkkiä aivan rauhallisesti ja kunnioittavasti.

— Onko teillä esitettävä jokin erikoinen tiedonanto? — jatkoi puheenjohtaja edelleen epäluuloisesti.

Ivan Fjodorovitš loi silmänsä alas, viivytteli muutamia sekunteja ja vastasi nostaen päänsä pystyyn ja ikäänkuin änkyttäen:

Hänelle alettiin tehdä kysymyksiä. Hän vastasi aivan kuin vastenmielisesti, omituisen lyhyesti, tuntien jonkinmoista inhoa, joka kasvamistaan kasvoi, mutta muuten hän kyllä vastasi järkevästi. Monesta asiasta hän sanoi, ettei sitä tiedä. Isänsä ja Dmitri Fjodorovitšin välisistä tileistä hän ei tietänyt mitään. »Siihen en kiinnittänyt huomiotani», lausui hän. Oli kuullut syytetyn uhkailevan tappaa isänsä. Rahakääröstä oli kuullut Smerdjakovilta…

— Se on yhtä ja samaa, — keskeytti hän väsyneen näköisenä, — minä en voi kertoa oikeudelle mitään erikoista.

— Minä näen, että te olette sairas, ja ymmärrän teidän tunteenne… — alkoi puheenjohtaja.

Hän kääntyi sivullepäin prokuraattorin ja puolustajan puoleen kehoittaen näitä, jos pitävät sitä tarpeellisena, tekemään kysymyksiä, mutta silloin yhtäkkiä Ivan Fjodorovitš pyysi raukealla äänellä:

— Päästäkää minut pois, teidän ylhäisyytenne, tunnen olevani hyvin sairas.

Ja näin sanoen hän lupaa odottamatta kääntyi ympäri ja lähti salista. Mutta kuljettuaan noin neljä askelta hän pysähtyi, aivan kuin olisi ajatellut jonkin yhtäkkiä selväksi, naurahti hiljaa ja palasi taas entiselle paikalleen.

— Minä olen, teidän ylhäisyytenne, niinkuin se talonpoikaistyttö… tiedättehän, miten se on: »jos tahdon, niin hyppään siihen, jos en tahdo, niin en hyppää»; hänen jäljessään kannetaan sarafaania tai villahamettako se on, jotta hän hyppäisi siihen sisälle, jolloin hänet sidottaisiin ja vietäisiin vihille, mutta hän sanoo: »Jos tahdon, niin hyppään, jos en tahdo, niin en hyppää»… Se on jotakin rahvaanomaista…

— Tätä, — sanoi Ivan Fjodorovitš vetäen yhtäkkiä esille rahatukun, — tässä ovat rahat… ne samat, jotka olivat tuossa käärössä (hän nyökäytti päätään pöytää kohti, jolla olivat esineelliset todistuskappaleet) ja joiden tähden isäni tapettiin. Mihin minä ne panen? Herra oikeuden komisarius, antakaa ne perille.

— Millä tavoin nuo rahat ovat voineet joutua teidän haltuunne… jos ne ovat ne samat rahat? — lausui puheenjohtaja ihmeissään.

— Sain ne Smerdjakovilta, murhaajalta, eilen… Olin hänen luonaan, ennenkuin hän hirttäytyi. Hän on tappanut isän, ei veljeni. Hän tappoi, ja minä olin opettanut hänet tappamaan… Kukapa ei tahtoisi isänsä kuolemaa?…

— Oletteko te täydessä järjessänne vai ettekö? — pääsi puheenjohtajan suusta vastoin hänen tahtoaan.

— Siinäpä se onkin, että olen täydessä järjessäni… ja katalassa järjessä, samanlaisessa kuin tekin, kuin kaikki nämä… naamat! — kääntyi hän äkkiä yleisöön. — Tappoivat isän, mutta teeskentelivät pelästystä, — hän kiristeli hampaitaan raivoisan halveksumisen vallassa. — Kiemurtelevat toinen toisensa edessä. Valehtelijat! Kaikki tahtovat isän kuolemaa. Toinen inhoittava olento syö toisen inhoittavan olennon… Jos ei isänmurhaa olisi tapahtunut, — niin he kaikki olisivat suuttuneet ja hajaantuneet vihaisina… Näytäntöjä! »Leipää ja näytäntöjä!» Mutta hyväpä muuten olen minäkin! Onko teillä vettä vai eikö, antakaa juodakseni, Kristuksen tähden! — Hän tarttui yhtäkkiä päähänsä.

Oikeuden komisarius meni heti hänen luokseen. Aljoša hyppäsi yhtäkkiä paikaltaan ja huudahti: »Hän on sairas, älkää uskoko häntä, hän potee juoppohulluutta!» Katerina Ivanovna nousi kiireesti tuoliltaan ja katseli kauhusta liikkumattomana Ivan Fjodorovitšia. Mitja nousi seisomaan ja vääristäen suunsa hurjaan hymyyn katseli ja kuunteli halukkaasti veljeään.

— Rauhoittukaa, en ole mielenvikainen, vaan ainoastaan murhaaja! — alkoi Ivan taas. — Eihän murhaajalta voi vaatia kaunopuheisuutta… — lisäsi hän äkkiä ja alkoi nauraa suu vääränä.

Prokuraattori kumartui puheenjohtajan puoleen ilmeisesti aivan ymmällä ollen. Oikeuden jäsenet kuiskuttelivat hätääntyneinä keskenään. Fetjukovitš höristi tarkoin korviaan ja kuunteli. Sali odotti henkeään pidättäen. Puheenjohtaja näytti äkkiä ikäänkuin selviävän hämmästyksestään.

— Todistaja, teidän sananne ovat käsittämättömiä ja täällä mahdottomia. Rauhoittukaa, jos voitte, ja kertokaa… jos teillä todella on jotakin sanottavaa. Millä te voitte todistaa oikeaksi tuommoisen tunnustuksen… jos vain ette houraile?

— Sepä se onkin, että minulla ei ole todistajia. Smerdjakov, tuo koira, ei lähetä meille toisesta maailmasta todistusta… käärössä. Te kyselette aina vain kääröjä, riittää yksikin. Ei ole minulle todistajia… Paitsi ehkä yksi ainoa, — naurahti hän miettivästi.

— Vihtahousu, teidän ylhäisyytenne, se ei ole oikein kaavojen mukainen! Le diable n'existe point! Älkää kiinnittäkö siihen huomiota, jonninjoutava pikkuinen piru, — lisäsi hän lakaten yhtäkkiä nauramasta ja ikäänkuin luottamuksellisesti, — hän on varmaankin jossakin täällä, tuon pöydän alla juuri, jolla ovat esineelliset todistuskappaleet, missäpä muualla hän istuisi, jollei siellä? Näettekö, kuulkaa minua: minä sanoin hänelle: en tahdo olla vaiti, mutta hän alkoi geologisesta murroksesta… tyhmyyksiä! No, vapauttakaa toki peto… hän lauloi hymnin, sentähden että hänen on helppo olla! Se on aivan samanlaista kuin jos juopunut kanalja olisi alkanut hoilata, miten »Jussi Pietariin on mennyt», mutta minä antaisin kaksi sekuntia kestävästä ilosta kvadriljoonan kvadriljoonaa. Te ette tunne minua! Oi, miten tyhmää tämä kaikki teillä on! No, ottakaa minut hänen asemastaan! Jotakin vartenhan minä olen tullut… Miksi, miksi kaikki tämä, mitä täällä vain on, on niin tyhmää?…

Ja hän alkoi taas hitaasti ja aivan kuin mietteissään katsella salia.
Mutta yleinen liikehtiminen oli jo alkanut. Aljoša syöksähti paikaltaan
hänen luokseen, mutta oikeuden komisarius oli jo tarttunut Ivan
Fjodorovitšia käteen.

— Mitä tämä vielä on? — huudahti tämä katsoen komisariusta suoraan kasvoihin, ja tarttuen yhtäkkiä hänen olkapäihinsä hän löi hänet raivoissaan lattiaan. Mutta vahtimiehet ennättivät samassa hänen luokseen, hänet otettiin kiinni, ja silloin hän päästi raivokkaan parkunan. Ja koko ajan, kun häntä kuljetettiin pois, hän parkui ja huuteli jotakin sekavaa.

Syntyi hälinä. En muista kaikkea järjestyksessä, olin itsekin järkytetty enkä voinut seurata asiain kulkua. Tiedän vain, että myöhemmin, kun rauha oli palautunut ja kaikki olivat ymmärtäneet, miten asia oli, käytiin ankarasti oikeuden komisariuksen kimppuun, vaikka hän seikkaperäisesti selittikin esimiehilleen, että todistaja oli ollut kaiken aikaa terve, että häntä oli tarkastanut lääkäri, kun hän tuntia aikaisemmin oli tuntenut lievää pahoinvointia, ja että hän ennen saliin tuloaan oli koko ajan puhunut järkevästi, niin että oli mahdotonta aavistaa mitään; että hän päinvastoin itse oli itsepintaisesti tahtonut päästä esille ja välttämättömästi todistaa. Mutta ennenkuin oli edes jonkin verrankaan ennätetty rauhoittua ja selvitä ällistyksestä, syntyi heti tämän kohtauksen jälkeen toinenkin; Katerina Ivanovna sai hysteerisen kohtauksen. Hän alkoi kovasti vingahdellen itkeä, mutta ei tahtonut poistua, riuhtoi, rukoili, ettei häntä vietäisi pois, ja huusi yhtäkkiä puheenjohtajalle:

— Minun on annettava vielä eräs todistus, heti paikalla… heti paikalla!… Tässä on paperi, kirje… ottakaa, lukekaa pian, pian! Se on kirje tuolta pedolta, tuolta tuossa, tuolta! — hän osoitti Mitjaa. — Hän se tappoi isänsä, saatte heti nähdä, hän kirjoittaa minulle, miten hän tappaa isänsä! Mutta tuo toinen on sairas, sairas, hän potee juoppohulluutta! Olen jo kolme päivää nähnyt hänen olevan kuumeessa!

Näin hän huuteli ollen aivan suunniltaan. Oikeuden komisarius otti paperin, jota hän ojenteli puheenjohtajaa kohti, ja Katerina Ivanovna vaipui tuolilleen, peitti kasvonsa ja alkoi nytkähdellen ja kuulumattomasti itkeä, vavisten ja tukahduttaen pienimmänkin vaikerruksen, koska pelkäsi, että hänet lähetetään pois salista. Hänen antamansa paperi oli se sama Mitjan »Pääkaupunki»-ravintolasta lähettämä kirje, jota Ivan Fjodorovitš oli nimittänyt »matemaattisen varmaksi» asiakirjaksi. Voi, sille myönnettiin todellakin tuo matemaattisen todistuksen arvo, ja jos tuota kirjettä ei olisi ollut, niin kenties Mitja ei olisi ollutkaan tuhon oma tai ei ainakaan olisi tuhoutunut niin kauhealla tavalla! Minä toistan, että oli vaikeata seurata yksityiskohtia. Mieleni muistuu tämä kaikki vielä nytkin jonkinmoisena sekamelskana. Luultavasti puheenjohtaja heti ilmoitti uuden asiakirjan sisällyksen oikeudelle, prokuraattorille, puolustajalle, valamiehille. Muistan vain, miten Katerina Ivanovnaa alettiin kuulustella. Kysymykseen, oliko hän rauhoittunut, jonka puheenjohtaja lempeästi hänelle teki, huudahti Katerina Ivanovna kiireesti:

— Minä olen valmis, olen valmis! Kykenen täydellisesti vastaamaan teille, — lisäsi hän ilmeisesti yhä vielä hirveästi peläten, että häntä jostakin syystä ei tahdota kuulla. Häntä pyydettiin selittämään tarkemmin: mikä kirje tämä oli ja minkälaisissa olosuhteissa hän oli sen saanut?

— Minä sain sen rikoksenteon edellisenä päivänä, mutta hän oli kirjoittanut sen sitä edellisenä päivänä ravintolassa, siis kaksi päivää ennen kuin teki rikoksen, — katsokaa, se on kirjoitettu jollekin laskulle! — huusi hän läähättäen. — Hän vihasi minua silloin, koska itse oli tehnyt alhaisen teon ja mennyt tuon elukan mukaan… ja vielä sen tähden, että hän oli minulle velkaa nuo kolmetuhatta… Oi, häntä harmittivat nuo kolmetuhatta juuri hänen halpamaisuutensa takia! Noitten kolmentuhannen laita oli tämmöinen, — minä pyydän teitä, minä rukoilen teitä kuulemaan minua: kolme viikkoa ennen sitä, kuin hän tappoi isänsä, hän tuli luokseni aamulla. Minä tiesin, että hän tarvitsi rahoja, ja tiesin mihin hän tarvitsi, — juuri siihen, että saisi viekoitelluksi tämän elukan ja vieneeksi mukanaan. Minä tiesin silloin, että hän jo oli uskoton minulle ja aikoi hylätä minut, ja minä, minä itse ojensin hänelle silloin nuo rahat, itse tarjosin niitä muka lähetettäviksi sisarelleni Moskovaan, — ja kun minä ne annoin, niin katsoin häntä silmiin ja sanoin, että hän saa lähettää milloin tahtoo, »vaikkapa vielä kuukaudenkin kuluttua». Kuinka, kuinka hän ei olisi ymmärtänyt, että minä sanoin hänelle suoraan vasten silmiä: »Sinä tarvitset rahaa pettääksesi minua tuon elukkasi kanssa, tästä siis saat ne rahat, minä annan itse ne sinulle, ota, jos olet niin kunniaton, että otat!»… Minä tahdoin osoittaa hänet syylliseksi, ja kuinka kävi? Hän otti, hän otti ne ja vei ja tuhlasi ne tuon elukan kanssa siellä, yhdessä yössä… Mutta hän ymmärsi, hän ymmärsi, että minä tiedän kaiken, vakuutan teille, että hän silloin ymmärsi senkin, että minä antaessani hänelle rahat ainoastaan koettelin häntä: onko hän niin vailla kunniantuntoa, että ottaa minulta, vai eikö? Katsoin häntä silmiin, ja hän katsoi silmiini ja ymmärsi kaiken, ymmärsi kaiken, ja otti, otti ja vei rahani!

— Se on totta, Katja! — kiljaisi yhtäkkiä Mitja. — Katsoin silmiisi ja ymmärsin, että teet minut kunniattomaksi, ja otin kuitenkin rahasi! Halveksikaa roistoa, halveksikaa kaikki, olen sen ansainnut!

— Syytetty, — huudahti puheenjohtaja, -— jos vielä sanotte sanaankaan, niin annan viedä teidät ulos.

— Nämä rahat kiusasivat häntä, — jatkoi Katja hermostuneesti kiirehtien, — hän tahtoi antaa ne minulle takaisin, hän tahtoi, se on totta, mutta hän tarvitsi rahaa myös tuota elukkaa varten. Niinpä hän tappoi isänsä, mutta ei kuitenkaan palauttanut minulle rahoja, vaan meni hänen kanssaan tuonne maalle, missä hänet otettiin kiinni. Siellä hän joi taas ne rahat, jotka hän oli ryöstänyt surmaamaltaan isältä. Ja päivää ennen, kuin hän tappoi isänsä, hän kirjoitti minulle tämän kirjeen, kirjoitti juovuksissa, huomasin sen silloin heti, kirjoitti vihapäissään ja tietäen, varmasti tietäen, että minä en näytä tätä kirjettä kenellekään, en vaikka hän olisi murhaaja. Muuten hän ei olisi kirjoittanut. Hän tiesi, että minä en tahdo hänelle kostaa enkä syöstä häntä turmioon! Mutta lukekaa, lukekaa tarkkaavaisesti, pyydän, hyvin tarkkaavaisesti, ja te näette, että hän on kirjeessä kuvannut kaiken, kaiken edeltäpäin: miten hän tappaa isänsä ja missä tällä ovat rahat. Katsokaa, olkaa hyvä, älkää jättäkö huomaamatta, siellä on eräs lause: »Tapan, kunhan vain Ivan menisi pois.» Siis hän harkitsi jo edeltäpäin, miten hän tappaa, — puheli Katerina Ivanovna oikeudelle vahingoniloisesti ja pahansuovasti. Oi, näkyi, että hän oli pienimpiä vivahduksia myöten tutustunut tähän onnettomaan kirjeeseen ja painanut siitä mieleensä jokaisen piirteen. — Selvänä hän ei olisi kirjoittanut minulle, mutta katsokaa, siellä on kaikki kuvattuna edeltäpäin, kaikki aivan täsmälleen, niinkuin hän sitten murhasi, koko ohjelma!

Näin hän huuteli aivan suunniltaan ollen ja tietysti välittämättä enää mitään siitä, mitä seurauksia hänelle itselleen tästä voisi olla, vaikka hän tietysti oli aavistanut niitä jo kuukautta aikaisemmin, sillä silloinkin hän kenties vihasta vavahdellen oli miettinyt: »Eiköhän pitäisi lukea tämä oikeudessa?» Nyt hän oli ikäänkuin suin päin syöksynyt kuiluun. Muistelen, että nyt juuri sihteeri luki kirjeen ääneen, ja se teki järkyttävän vaikutuksen. Mitjalta kysyttiin: tunnustaako hän kirjeen omakseen?

— Minun, minun se on! — huudahti Mitja. — Selvänä en olisi kirjoittanut!… Monesta syystä me vihasimme toisiamme, Katja, mutta minä vannon, vannon sinulle, että minä vihatessanikin rakastin sinua. Mutta sinä — et rakastanut minua!

Hän vaipui paikalleen väännellen käsiään epätoivoissaan. Prokuraattori ja puolustaja aloittivat ristikuulustelun, jonka pääsisällys oli: »Mikä saattoi teidät äsken pitämään salassa tämmöisen asiakirjan ja antamaan aivan toisenhenkisen ja toisensävyisen todistuksen?»

— Niin, niin, äsken minä valehtelin, kaikki oli valhetta, valehtelin vastoin kunniaa ja omaatuntoa, mutta äsken minä tahdoin pelastaa hänet, koska hän niin suuresti vihasi ja halveksi minua, — huudahti Katja kuin mieletön. — Oi, hän halveksi minua kauheasti, halveksi aina, ja, tiedättekö, tiedättekö, — hän halveksi minua siitä hetkestä asti, kun minä silloin kumarsin langeten hänen jalkojensa juureen noiden rahojen tähden. Minä näin sen… Minä tunsin sen silloin heti, mutta en pitkään aikaan uskonut itseäni. Miten usein olenkaan lukenut hänen silmistään: »Kuitenkin sinä itse tulit silloin minun luokseni.» Oi, hän ei ymmärtänyt, hän ei vähääkään ymmärtänyt, miksi silloin juoksin hänen luokseen, hän pystyy epäilemään ainoastaan halpamaisuutta! Hän arvosteli itsensä mukaan, hän luuli, että kaikki ovat samanlaisia kuin hän, — sanoi Katja purren raivoissaan hampaitaan ja jo määrättömästi vimmastuneena. — Ja naimisiin minun kanssani hän tahtoi mennä ainoastaan sen tähden, että minä olin saanut perinnön, sen tähden, sen tähden! Epäilin aina, että se oli sen tähden! Oi, hän on peto! Hän on ollut koko ikänsä vakuutettu, että minä koko elämäni ajan vapisen häpeästä hänen edessään sen tähden, että silloin tulin hänen luokseen, ja että hän voi ikuisesti halveksia minua sen takia ja siksi olla voiton puolella, — juuri siksi hän tahtoi mennä naimisiin kanssani! Niin se on, niin se on kaikki! Minä koetin voittaa hänet rakkaudellani, rajattomalla rakkaudella, tahdoin sietää hänen uskottomuutensakin, mutta hän ei ymmärtänyt mitään, ei mitään. Ja voiko hän mitään ymmärtääkään! Hän on peto! Tämän kirjeen sain vasta seuraavan päivän iltana, se tuotiin minulle ravintolasta, mutta vielä aamulla, saman päivän aamuna, minä tahdoin antaa hänelle anteeksi kaiken, kaiken, hänen uskottomuutensakin!

Tietysti puheenjohtaja ja prokuraattori tyynnyttelivät häntä. Olen vakuutettu siitä, että heitä kaikkia kenties itseäänkin hävetti noin käyttää hyväkseen hänen raivostustaan ja kuunnella sellaisia tunnustuksia. Minä muistan, kuinka kuulin heidän sanovan hänelle: »Me ymmärrämme, kuinka raskasta teidän on olla, uskokaa, me kykenemme tuntemaan myötätuntoa», j.n.e — mutta joka tapauksessa he onkivat ulos todistukset hysterian vallassa olevalta, suunniltaan pois joutuneelta naiselta. Lopuksi Katerina Ivanovna kuvasi tavattomalla selvyydellä, jommoinen niin usein, vaikkakin hetkellisesti, saattaa esiintyä kaikkein jännittyneimmässäkin tilassa, kuinka Ivan Fjodorovitš miltei oli menettämäisillään järkensä näiden kahden kuukauden kuluessa sen takia, että tahtoi pelastaa »pedon ja murhaajan», oman veljensä.

— Hän kiusasi itseään, — huudahteli Katerina Ivanovna, — hän koetti aina vain vähentää veljensä syyllisyyttä tunnustamalla minulle, ettei hän itsekään pitänyt isästään ja että hän kenties itsekin oli toivonut tämän kuolemaa. Oi, hänellä on syvä, syvä omatunto! Hän on kiusannut itsensä näännyksiin omallatunnollaan! Hän ilmaisi minulle kaiken, kaiken, hän tuli luokseni ja puhui minulle joka päivä niinkuin ainoalle ystävälleen! — huudahti hän yhtäkkiä aivan kuin uhmaillen, ja hänen silmänsä säkenöivät. — Hän kävi Smerdjakovin luona kaksi kertaa. Kerran hän tuli luokseni ja sanoi: jos murhaaja ei ole veljeni, vaan Smerdjakov (sillä täällä levittivät kaikki sitä satua, että Smerdjakov oli murhannut), niin kenties silloin minäkin olen syyllinen, sillä Smerdjakov tiesi, etten minä pitänyt isästä, ja luuli kenties minun toivovan isäni kuolemaa. Silloin minä otin esille tämän kirjeen ja näytin hänelle, ja hän tuli täysin vakuutetuksi, että hänen veljensä oli murhaaja, ja se lannisti hänet kokonaan. Hän ei jaksanut kestää sitä, että hänen oma veljensä on — isänmurhaaja! Jo viikko takaperin minä näin, että hän oli tämän johdosta sairas. Viime päivinä hän minun luonani istuessaan houraili. Minä huomasin hänen järkensä menevän sekaisin. Hän houraili kävellessään, hänet nähtiin tässä tilassa kaduilla. Tänne saapunut tohtori tutki minun pyynnöstäni häntä toissa päivänä ja sanoi hänen olevan saamaisillaan kuumeen, — kaikki hänen takiaan, kaikki pedon takia! Eilen hän sitten sai tietää Smerdjakovin kuolleen, — se vaikutti häneen niin voimakkaasti, että hän menetti järkensä… ja kaikki tuo tapahtui pedon takia, kaikki vain siksi, että hän tahtoi pelastaa pedon!

Oi, tietysti voi näin puhua ja tämmöisiä tunnustuksia tehdä vain jonkin ainoan kerran elämässään, — esimerkiksi kuolinhetkellä, mestauslavalle noustessa. Mutta Katjalla oli nyt hänen erikoinen hetkensä, ja hänen luonteenlaatunsa pääsi esille. Tämä oli sama hurja Katja, joka silloin syöksyi nuoren hurjastelijan luo pelastaakseen isänsä; tämä oli sama Katja, joka äsken koko tämän yleisön edessä ylpeänä ja siveänä uhrasi itsensä ja neitseellisen kainoutensa kertomalla Mitjan »jalosta teosta», jotta saisi edes hiukankin lievennetyksi häntä odottavaa kohtaloa. Ja nyt hän uhrautui aivan samalla tavalla, mutta toisen miehen puolesta, ja kenties hän vasta nyt, vasta tällä hetkellä, ensimmäisen kerran tunsi ja käsitti täydelleen, miten rakas tuo toinen mies hänelle oli! Hän uhrautui pelästyneenä hänen puolestaan, yhtäkkiä tajuttuaan, että toinen oli syössyt itsensä turmioon todistamalla, että murhaaja olikin hän eikä hänen veljensä, uhrautui pelastaakseen hänet, hänen kunniansa, hänen maineensa! Mutta kuitenkin välähti mieleen kauhea asia: valehteliko hän Mitjaa vastaan kuvatessaan entisiä suhteitaan tähän, — siinä oli kysymys. Ei, ei, hän ei panetellut tahallaan, kun hän huusi, että Mitja halveksi häntä maahan kumartamisen johdosta! Hän itse uskoi sen; hän oli syvästi vakuutettu, kenties tuosta kumarruksesta asti, että suoraluontoinen Mitja, joka silloin vielä jumaloi häntä, nauroi hänelle ja halveksi häntä. Ja aivan ylpeydestä hän itse silloin oli kiintynyt Mitjaan rakkaudella, hysteerisellä ja pingoitetulla, loukatusta ylpeydestä, eikä tuo lempi ollut rakkauden, vaan koston kaltaista. Oi, kenties tämä pingoitettu rakkaus olisi muuttunut oikeaksi, kenties Katja vain sitä toivoikin, mutta Mitja loukkasi häntä uskottomuudellaan sydämen pohjaan asti, eikä sydän antanut sitä anteeksi. Mutta koston hetki tuli odottamatta, ja kaikki, mikä kauan aikaa oli ollut kertyneenä loukatun naisen rinnassa ja tehnyt siellä kipeätä, purkautui yhtäkkiä ilmoille. Hän hylkäsi Mitjan, mutta hylkäsi myös itsensä! Ja luonnollisesti heti, kun hän oli ennättänyt purkaa sydämensä, jännitys laukesi ja hän oli menehtyä häpeästä. Alkoi taas hysteerinen kohtaus, hän kaatui maahan itkien ja huutaen. Hänet vietiin pois. Sillä hetkellä, jolloin häntä kannettiin ulos, syöksähti Grušenjka parkaisten Mitjan luo paikaltaan niin nopeasti, ettei häntä ennätetty estää.

— Mitja! — kirkaisi hän. — Sinun käärmeesi on syössyt sinut turmioon! Nyt hän näytti teille oikean luontonsa! — huusi hän oikeudelle täristen vihasta. Puheenjohtajan viittauksesta häneen tartuttiin ja häntä lähdettiin viemään ulos salista. Hän ei antautunut, riuhtoi ja pyrki takaisin Mitjan luo. Mitja parkaisi ja syöksyi niinikään häntä kohti. Hänet otettiin kiinni.

Niin, minä luulen, että katsomaan tulleet naisemme olivat tyytyväisiä: näytelmässä oli runsaasti nähtävää. Muistan, miten sitten paikalle saapui Moskovasta tullut tohtori. Luultavasti oli puheenjohtaja jo aikaisemmin lähettänyt komisariuksen hommaamaan Ivan Fjodorovitšille hoitoa. Tohtori ilmoitti oikeudelle, että sairas on hyvin vaarallisen kuumekohtauksen vallassa ja että hänet olisi heti vietävä pois. Prokuraattorin ja puolustajan kysymysten johdosta hän vahvisti todeksi, että potilas itse oli käynyt hänen luonaan toissa päivänä ja että hän oli tälle silloin ennustanut pian alkavaa kuumetta, mutta sairas ei ollut halunnut ruveta hoidettavaksi. »Mutta hänen sieluntilansa ei ollut ensinkään terve, hän itse tunnusti minulle, että näkee valveilla ollessaan näkyjä, kohtaa kadulla erinäisiä jo kuolleita henkilöitä ja että hänen luonaan käy joka ilta vieraana saatana», lopetti tohtori. Annettuaan lausuntonsa kuuluisa lääkäri poistui. Katerina Ivanovnan antama kirje liitettiin esineellisten todistuskappaleitten joukkoon. Neuvoteltuaan oikeus päätti jatkaa jutun käsittelyä ja merkitä pöytäkirjaan molemmat yllättävät todistukset (Katerina Ivanovnan ja Ivan Fjodorovitšin).

Mutta minä en ryhdy enää kuvailemaan jatkokäsittelyä. Sitäpaitsi jäljelläolevien todistajien lausunnot olivat ainoastaan aikaisemmin esitettyjen toistamista ja todeksi vakuuttamista, vaikka jokaisessa olikin oma luonteenomainen erikoisuutensa. Kaikki kuitenkin, toistan sen, keskittyy yhteen pisteeseen prokuraattorin puheessa, johon heti siirryn. Kaikki olivat kuohuksissaan, viimeinen katastrofi oli saanut kaikki sähköisiksi, ja hirveän kärsimättöminä kaikki odottivat vain ratkaisua, asianomaisia puheita ja tuomiota. Katerina Ivanovnan todistukset olivat ilmeisesti järkyttäneet Fetjukovitšia. Sen sijaan prokuraattori oli voitonriemuinen. Kun asian käsittely oli loppunut, ilmoitettiin istunnon keskeytyvän, ja tätä keskeytystä kesti lähes tunnin verran. Viimein puheenjohtaja ilmoitti syytös- ja puolustuspuheiden alkavan. Kello oli luullakseni kahdeksan illalla, kun prokuraattorimme Ippolit Kirillovitš aloitti syytepuheensa.

Ippolit Kirillovitš aloitti syytepuheensa hermoväristyksen vallassa, kylmä sairauden hiki otsalla ja ohimoilla sekä tuntien koko ruumiissaan vuorotellen vilunväreitä ja kuumuutta. Niin hän itse myöhemmin kertoi. Hänen oman käsityksensä mukaan tämä puhe oli hänen chef-d'oeuvre'nsä, hänen koko elämänsä chef-d'oeuvre, hänen joutsenlaulunsa. Totta onkin, että yhdeksän kuukautta tämän jälkeen hän kuoli pahaan keuhkotautiin, niin että hänellä tosiaankin, kuten sittemmin nähtiin, olisi ollut oikeus verrata itseään joutseneen, joka laulaa viimeisen laulunsa, jos hän olisi edeltäpäin aavistanut kuolevansa. Tähän puheeseen hän pani koko sydämensä ja kaiken älynsä ja osoitti odottamatta, että hänessä piili sekä kansalaistunnetta että »kirottuja» kysymyksiä, ainakin mikäli meidän Ippolit Kirillovitš parkamme kykeni niitä omaksumaan. Pääasia oli, että hänen puheensa vaikutti vilpittömyydellään: hän uskoi vilpittömästi syytetyn syylliseksi; hän ei syyttänyt tätä ainoastaan tilauksesta, viran puolesta, ja vaatiessaan »kostoa» hän todella värisi halusta »pelastaa yhteiskunta». Naismaailmammekin, joka loppujen lopuksi suhtautui vihamielisesti Ippolit Kirillovitšiin, myönsi kuitenkin hänen puheensa tehneen tavattoman etevän vaikutuksen. Hän alkoi ontolla, katkonaisella äänellä, mutta sangen pian hänen äänensä voimistui ja kaikui yli koko salin, ja niin oli puheen loppuun asti. Mutta heti lopetettuaan puheensa hän oli vähällä pyörtyä.

— Herrat valamiehet — alkoi syyttäjä, — nyt esillä oleva asia on tullut kuuluisaksi yli koko Venäjän. Mutta mitä, niin luulisi, tässä on ihmeteltävää, mikä tässä on niin erikoisen kauhistuttavaa? Varsinkin meille, meille erikoisesti? Mehän olemme ihmisiä, jotka olemme tähän kaikkeen niin kovin hyvin tottuneet! Mutta sepä juuri meitä kauhistuttaakin, että tämmöiset murheelliset asiat melkein ovat lakanneet tuntumasta meistä kauheilta! Tätä juuri täytyy kauhistua, tätä meidän tottumustamme, eikä tämän tai toisen yksilön yksinäistä tihutyötä. Mitkä sitten ovat syyt välinpitämättömyyteemme, meidän tuskin edes lämpimään suhtautumiseemme tämmöisiin asioihin, tämmöisiin ajan merkkeihin, jotka ennustavat meille kaikkea muuta kuin kadehdittavaa tulevaisuutta? Johtuuko tämä kyynillisyydestämme, meidän vielä niin nuoren, mutta jo ennen aikojaan raihnaiseksi vanhentuneen yhteiskuntamme varhaisesta järjen ja mielikuvituksen näivettymisestä? Meidän perustuksiaan myöten järkähtäneistä siveellisistä peruskäsitteistämmekö vaiko siitä, että näitä siveellisiä peruskäsitteitä meillä loppujen lopuksi kenties ei ole olemassakaan? Jätän vastaamatta näihin kysymyksiin, mutta joka tapauksessa ne kiusaavat mieliä, ja jokaisen kansalaisen ei ainoastaan tule, vaan hänen pakottava velvollisuutensa on kärsiä niistä. Meidän aloitteleva vielä arka sanomalehdistömme on kuitenkin jo tehnyt yhteiskunnalle jonkin verran palveluksia, sillä ilman sen välitystä me emme koskaan olisi saaneet tietää edes osapuilleen täydellisesti niitä hillittömän tahdon ja siveellisen lankeemuksen kauhutöitä, joista se myötäänsä kertoo palstoillaan kaikille, eikä ainoastaan niille, jotka käyvät nykyisen hallituksemme meille lahjoittaman uuden julkisen oikeuden tuomiosaleissa. Ja mitä luemmekaan melkein joka päivä? Oi, sellaisista asioista joka hetki, että niiden rinnalla tämä nyt käsiteltävä juttukin kalpenee ja näyttää melkeinpä aivan tavalliselta asialta. Mutta kaikkein tärkeintä tässä on se, että suurin osa meidän venäläisiä, meidän kansallisia rikosjuttujamme todistaa nimenomaan jostakin yleisestä, jonkinmoisesta yhteisestä onnettomuudesta, joka on pesiytynyt meille ja jota vastaan jo on vaikeata taistella, koska se on muuttunut yleiseksi pahaksi. Tuolla nuori, loistava upseeri, joka kuuluu korkeimpiin yhteiskuntapiireihin ja joka tuskin on ennättänyt aloittaa elämänsä ja uransa, teurastaa alhaisella tavalla, salaisesti, ilman mitään omantunnon vaivoja pikku virkamiehen, joka osittain on ollut hänen hyväntekijänsä, ja tämän palvelijattaren, anastaakseen velkakirjansa ja samalla kaikki virkamiehen rahat: »Nekin tarvitaan suuren maailman huvituksiini ja vastaista virka-uraani varten.» Surmattuaan molemmat hän menee pois, kun on ensin pannut kummankin ruumiin pään alle tyynyn. Tuolla nuori sankari, jonka rintaa koristavat urhoollisuudesta saadut ristit, surmaa niinkuin rosvo maantiellä päällikkönsä ja hyväntekijänsä äidin ja vakuuttaa yllyttäessään kumppaneitaan, että »tuo äiti rakastaa häntä kuin omaa poikaansa ja seuraa senvuoksi kaikkia hänen neuvojaan eikä ryhdy mihinkään varokeinoihin». Olkoonpa, että tämä on peto, mutta minä en uskalla nyt meidän aikanamme enää sanoa, että hän on ainoa peto laatuaan. Toinen ei surmaa, mutta ajattelee ja tuntee aivan samalla tavalla kuin hän, on sydämessään yhtä epärehellinen kuin hänkin. Hiljaisuudessa, ollessaan kahden kesken omantuntonsa kanssa, hän kenties kysyy itseltään: »Mitä on oikeastaan kunnia, ja eikö veri ole vain ennakkoluulo?» Kenties nousee huuto minua vastaan ja sanotaan, että minä olen sairaalloinen, hysteerinen mies, lausun julki kummallisia panetteluja, — ja, Herra Jumala, miten minä ensimmäisenä siitä iloitsisinkaan! Oi, älkää uskoko minua, pitäkää minua sairaana, mutta muistakaa kuitenkin sanani: jos edes kymmenes, jos kahdeskymmenes osa sanoistani sisältää totuutta, — niin johan sekin on kauheata! Katsokaa, hyvät herrat, katsokaa, miten nuoret ihmiset meillä ampuvat itsensä: oi, ilman pienimpiäkään hamletmaisia kysymyksiä siitä, mitä siellä tulee, ilman merkkiäkään noista kysymyksistä, aivan kuin tuo kysymys hengestämme ja kaikesta, mikä meitä haudan tuolla puolen odottaa, olisi aikoja sitten pyyhitty pois heidän luonnostaan, haudattu ja hietaan peitetty. Katsokaa lopuksi meillä vallitsevaa irstailua, meidän irstailijoitamme. Fjodor Pavlovitš, käsiteltävänä olevan jutun onneton uhri, on joihinkin heistä verrattuna miltei viaton lapsukainen. Mehän tunsimme hänet kaikki, »hän parissamme eli»… Niin, venäläisen rikollisuuden psykologiaa ryhtyvät kenties joskus tutkimaan parhaat kyvyt, sekä meikäläiset että eurooppalaiset, sillä aihe on sen arvoinen. Mutta tämä tutkiminen suoritetaan joskus myöhemmin, kun siihen on aikaa ja kun kaikki nykyhetken traagillinen sekamelska on jo siirtynyt kauemmaksi etualalta, niin että sitä voi tarkastella sekä älykkäämmin että puolueettomammin kuin mitä esimerkiksi minun kaltaiseni ihmiset voivat tehdä. Nyt me vain kauhistumme tai teeskentelemme kauhistumista, mutta kuitenkin nautimme näytelmästä, koska pidämme voimakkaista, mielettömistä vaikutelmista, jotka saavat kyynillisen ja laiskan joutilaisuutemme liikkeelle, tai myöskin pikkulasten tavoin huidomme käsillämme luotamme kauheita aaveita ja peitämme päämme pielukseen, kunnes kamala näky on kadonnut, unohtaaksemme sen kohta ilonpidossa ja leikeissä. Mutta täytyyhän meidänkin joskus alkaa elää järkevästi ja ajatellen, täytyyhän meidänkin luoda silmäys itseemme ja yhteiskuntaan, täytyyhän meidänkin saada yhteiskunnalliselle elämällemme järkevä sisällys tai edes vaikkapa aloittaa järkisisällyksen antaminen. Edellisen aikakauden suuri kirjailija, personoidessaan suurimman teoksensa lopussa Venäjän niin, että näkee sen uljaan venäläisen kolmivaljakon muodossa, joka kiitää tuntematonta päämäärää kohti, huudahtaa: »Ah, kolmivaljakko, sinä lintu, kuka on sinut keksinyt!» ja hän lisää ylpeän innostuksen valtaamana, että vinhaa vauhtia kiitävän kolmivaljakon edestä väistyvät kunnioittavasti kaikki kansat. Niin, hyvät herrat, olkoon asia niin, väistykööt vain kunnioittavasti tai epäkunnioittavasti, mutta minun syntisen mielipiteeni mukaan nerokas taiteilija on lopettanut teoksensa näin joko lapsellisen viattoman kaunosieluisuuden puuskan vallassa tai yksin kertaisesti peläten silloisen ajan sensuuria. Sillä jos kolmivaljakkoa vetämään valjastettaisiin vain hänen omat sankarinsa, Sobakevitšit, Nozdrevit ja Tšitšikovit, niin, pantiinpa ajajaksi kuka hyvänsä, mihinkään kelvolliseen asti ei tuommoisilla hevosilla ajeta! Mutta nuohan olivat vain entisen ajan hevosia, jotka eivät vedä vertoja nykyisille, meillä on parempia…

Tässä keskeyttivät Ippolit Kirillovitšin puheen kättentaputukset. Liberaalinen ajatustapa venäläistä kolmivaljakkoa kuvattaessa miellytti kuulijoita. Tosin käsiään taputti vain pari kolme ryhmää, niin ettei puheenjohtaja edes katsonut olevan syytä kääntyä yleisön puoleen ja uhata »salin tyhjentämisellä», vaan ainoastaan katsahti ankarasti taputtajiin. Mutta Ippolit Kirillovitš oli saanut rohkaisua: ei koskaan vielä oltu hänelle taputettu, käsiä! Miestä ei oltu niin moneen vuoteen tahdottu kuunnella, ja nyt oli yhtäkkiä tarjoutunut tilaisuus puhua sanottavansa koko Venäjän kuultaviin!

— Tosiaankin, — jatkoi hän, — mitä on tämä Karamazovien perhe, joka yhtäkkiä on tullut niin surullisen kuuluisaksi aivan koko Venäjällä? Kenties minä liioittelen kovin paljon, mutta minusta näyttää siltä, että tämän perheen kuvassa ikäänkuin välähtelevät eräät meidän nykyaikaisen sivistyneen yhteiskuntaluokkamme peruselementit, — oi, eivät kaikki elementit, ja ne vilahtelevat vain mikroskooppisessa koossa, »niinkuin aurinko pienessä vesipisarassa», mutta kuitenkin siinä jotakin heijastui, kuitenkin jotakin pääsi esille. Katsokaa tuota onnetonta, hillitöntä ja irstasta ukkoa, tuota »perheenisää», jonka olemassaolo loppui niin surullisesti. Syntyperältään aatelismies, joka aloitti uransa köyhänä elättinä, sai sattumalta ja odottamatta naimisiin menemällä vähän pääomaa, oli alussa pikku veijari ja imarteleva narri, jossa kehittyi älyllisiä taipumuksia, muuten ei niinkään pieniä, ja ennen kaikkea koronkiskuri. Vuosien kuluessa, sikäli kuin pääoma kasvaa, hän tulee rohkeammaksi. Matelevaisuus ja liehakointi häviävät, jäljelle jää vain ivallinen ja ilkeä kyynikko ja irstailija. Henkinen puoli on kuin kokonaan poispyyhitty, mutta elämänhalu on tavaton. Asiat menevät siihen, ettei hän näe koko elämässä mitään muuta kuin irstaat nautinnot, ja niin hän opettaa lapsiaankin. Mitään isän henkisiä velvollisuuksia ei hänellä ollenkaan ole. Hän nauraa semmoisille, hän antaa pikku lastensa kasvaa takapihalla ja on iloissaan, kun ne viedään häneltä pois. Hän unohtaakin ne kokonaan. Ukolla ei ole muuta siveyssääntöä kuin — après moi le déluge. Kaikkea, mikä on päinvastaista kansalaisen käsitteelle, mitä täydellisintä, jopa vihamielistä eristäytymistä yhteiskunnasta: »Palakoon vaikka koko maailma tulessa, kunhan minun vain on hyvä olla.» Ja hänen on hyvä olla, hän toivoo hartaasti saavansa elää sillä tavoin vielä kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta. Hän pettää tilinteossa omaa poikaansa, ja tämän rahoilla, tämän äidinperinnöllä, jota hän ei tahdo hänelle antaa, hän koettaa voittaa häneltä, pojaltaan, rakastajattaren. Ei, minä en tahdo jättää syytetyn puolustamista suurilahjaisen, Pietarista saapuneen puolustusasianajajan tehtäväksi. Minä sanon itsekin totuuden, minä ymmärrän itsekin sen inhon määrän, jonka isä sai syntymään poikansa sydämessä. Mutta riittää, riittää jo tästä onnettomasta ukosta, häntä on kohdannut kosto. Muistakaamme kuitenkin, että hän on isä ja yksi nykyajan isiä. Loukkaanko minä yhteiskuntaa, kun sanon, että hän on yksi varsin monista nykyajan isistä? Voi, kovin monet nykyajan isistä vain eivät lausu niin kyynillisesti julki ajatuksiaan kuin tämä, sillä he ovat saaneet paremman kasvatuksen, ovat sivistyneempiä, mutta itse asiassa heillä on sama filosofia kuin hänelläkin. Mutta olkoonpa, että minä olen pessimisti, olkoon. Olemme jo sopineet siitä, että te annatte minulle anteeksi. Päättäkäämme jo etukäteen: älkää te uskoko minua, älkää uskoko, minä puhun, mutta älkää te uskoko. Antakaa minun kuitenkin sanoa sanottavani, muistakaa kuitenkin jotakin minun sanoistani. No niin, tässä ovat tuon ukon lapset, tuon perheenisän lapset: yksi on edessämme syytettyjen penkillä, hänestä tulee myöhemmin puhe; toisista mainitsen vain sivumennen hiukan. Näistä toisista on vanhempi — muuan nykyajan nuoria miehiä, hänellä on loistava sivistys, varsin voimakas äly, joka kuitenkaan ei usko mihinkään, on kovin paljon jo kieltänyt elämässä ja pyyhkinyt pois, aivan tarkalleen samalla tavoin kuin teki hänen isänsäkin. Me olemme kaikki kuulleet häntä, hänet otettiin seurapiireissämme ystävällisesti vastaan. Mielipiteitään hän ei salannut, päinvastoin, aivan päinvastoin oli asian laita, mikä antaakin minulle nyt rohkeuden puhua hänestä jonkin verran avomielisesti, ei tietenkään hänestä yksityisenä henkilönä, vaan ainoastaan Karamazovin perheen jäsenenä. Täällä kuoli eilen, itsemurhan tehden, kaupungin laidassa eräs sairaalloinen idiootti, joka on hyvin läheisissä tekemisissä tämän jutun kanssa, Fjodor Pavlovitšin entinen palvelija ja mahdollisesti äpäräpoika, Smerdjakov. Hän kertoi minulle hysteerisesti itkien valmistavassa kuulustelussa, kuinka tuo nuori Karamazov, Ivan Fjodorovitš, kauhistutti hänet henkisellä hillittömyydellään: »Kaikki, muka, on heidän mielestään luvallista, mitä ikinä vain maailmassa on, eikä vastaisuudessa mikään tule olemaan kiellettyä, — tämmöistä he kaikki minulle opettivat.» Luultavasti tämä teesi, joka hänelle opetettiin, tekikin idiootin lopullisesti hulluksi, vaikka hänen henkiseen luhistumiseensa tietysti vaikutti myös sekä kaatuvatauti että koko tuo heidän talossaan tapahtunut kauhea katastrofi. Mutta tämänkin idiootin puheessa vilahti eräs peräti mielenkiintoinen huomautus, joka olisi ollut kunniaksi viisaammallekin havaintojen tekijälle kuin hänelle, ja siksipä minä sen otinkin tässä puheeksi: »Jos on», sanoi hän, »joku pojista, joka on enimmän Fjodor Pavlovitšin kaltainen luonteeltaan, niin se on hän, Ivan Fjodorovitš!» Tähän huomautukseen minä katkaisen aloittamani karakteristiikan, koska mielestäni hienotunteisuus ei salli sen jatkamista. Oi, minä en tahdo tehdä enempiä johtopäätöksiä ja korpin tavoin rääkyä nuorelle kohtalolle vain turmiota. Me näimme tänään täällä, tässä salissa, että välitön totuuden voima vielä asuu hänen nuoressa sydämessään, että epäusko ja siveellinen kyynillisyys, jotka hän on pikemmin saanut perintönä kuin todellisen henkisen kärsimyksen tuloksena, eivät vielä ole tukahduttaneet hänessä perhekiintymyksen tunteita. Sitten toinen poika, oi, hän on vielä nuorukainen, hurskas ja nöyrä, vastakohtana veljen synkälle ja mädäntyvälle maailmankatsomukselle hänessä on pyrkimys tarttua kiinni niin sanoakseni »kansallisiin perusaineksiin» eli siihen, mitä meillä tällä konstikkaalla sanalla tarkoitetaan erinäisissä ajattelevan intelligenssimme teoretisoivissa ryhmäkunnissa. Hän, nähkääs, etsi turvaa luostarista; hän oli vähällä itse ruveta munkiksi. Hänessä minun mielestäni ilmeni ikäänkuin itsetiedottomasti ja jo niin aikaisin se arka epätoivo, jonka vallassa niin monet nyt meidän onnettomassa yhteiskunnassamme, peläten sen kyynillisyyttä ja siveellistä turmelusta ja väärin kylläkin pitäen kaiken pahan alkuna eurooppalaista valistusta, heittäytyvät niin sanoakseni oman maan äidilliseen syliin, niinkuin aaveita pelästyneet lapset, ja odottavat heikontuneen äitinsä kuivettuneilla rinnoilla saavansa ainakin rauhallisesti nukahtaa ja nukkua siinä koko elämänsä ajan, kunhan vain eivät näkisi peloittavia kauhukuvia. Omasta puolestani minä toivon hyväsydämiselle ja lahjakkaalle nuorukaiselle kaikkea hyvää, toivon, ettei hänen nuorukaisellinen kaunosieluisuutensa ja kansalliselle pohjalle pyrkimisensä muuttuisi myöhemmin, kuten niin usein tapahtuu, siveelliseltä puoleltaan synkäksi mystisismiksi ja kansalliselta puoleltaan tylsäksi yltiöisänmaallisuudeksi — noiksi kahdeksi ominaisuudeksi, jotka uhkaavat kansakunnalle kenties vielä suurempaa pahaa kuin väärin ymmärretystä ja vaivatta saadusta eurooppalaisesta sivistyksestä johtunut varhainen mädäntyminen, jommoista hänen vanhempi veljensä sairastaa. —

Yltiöisänmaallisuus ja mystisismi aiheuttivat taas pari kolme kättentaputusta. Ja Ippolit Kirillovitš tietysti innostui, ja joskin tämä kaikki oli sangen vähän yhteydessä käsiteltävän jutun kanssa, puhumattakaan siitä, että lausutut ajatukset esiintyivät verraten epäselvinä, niin keuhkotautisen ja katkeroituneen miehen teki kovin mieli edes kerran eläessään puhua suunsa puhtaaksi. Kaupungissamme puhuttiin jälkeenpäin, että kuvatessaan Ivan Fjodorovitšia hän antoi valtaa epähienolle tunteelle, sillä kerran tai kahdesti oli Ivan Fjodorovitš julkisesti väittelyssä pannut hänet pussiin, ja tämän muistaen Ippolit Kirillovitš tahtoi nyt kostaa. En kuitenkaan tiedä, oliko tämmöinen johtopäätös oikea. Joka tapauksessa tämä kaikki oli vain johdantoa, sitten puhe kohdistui suoranaisemmin ja lähemmin itse asiaan.

— Mutta tuossa on nykyaikaisen perheenisän kolmas poika, — jatkoi Ippolit Kirillovitš, — hän on syytettyjen penkillä, hän on edessämme. Edessämme ovat myös hänen urotyönsä, hänen elämänsä ja tekonsa: kun aika tuli, niin kaikki avautui nähtäväksemme, kaikki tuli ilmi. Vastoin veljiensä »eurooppalaisuutta» ja »kansallisia perusaineksia» hän on ikäänkuin välitön kuva Venäjästä, — oi, ei koko, ei koko Venäjästä, Jumala meitä semmoisesta varjelkoon! Ja kuitenkin se on siinä, tuo meidän rakas Venäjämme, haiskahtaa siltä, kuuluu, että se on siinä, tuo äitimme. Oi, me olemme välittömiä, meissä on paha ja hyvä ihmeellisellä tavalla sekaantuneena, me harrastamme valistusta ja Schilleriä ja samaan aikaan me reuhaamme ravintoloissa ja revimme juoppolalleja, ryyppytovereitamme, parrasta. Oi, mekin olemme hyviä ja ihania, mutta ainoastaan silloin, kun meidän itsemme on hyvä ja ihana olla. Päinvastoin, me ihan kuohumme — nimenomaan kuohumme — jaloja ihanteita, mutta vain sillä ehdolla, että ne saavutetaan ilman muuta, putoavat pöydällemme taivaasta ja ennen kaikkea ilmaiseksi, ilmaiseksi, ettei niistä tarvitsisi mitään maksaa. Me emme ensinkään pidä maksamisesta, sen sijaan pidämme hyvin paljon saamisesta, ja niin on laita kaikissa asioissa. Oi, antakaa, antakaa meille kaikki mahdolliset elämän hyvyydet (nimenomaan kaikki mahdolliset, vähempään emme tyydy) ja varsinkaan älkää olko meidän tapamme tiellä missään asiassa, ja silloin mekin osoitamme voivamme olla hyviä ja ihania. Me emme ole ahneita, emme, mutta antakaa kuitenkin meille rahoja, niin saatte nähdä, miten jalosti, miten halveksittavaa metallia halveksien me paiskaamme ne menemään yhdessä yössä hillittömään juominkiin. Mutta jos meille ei anneta rahoja, niin me näytämme, kuinka me saamme niitä hankituksi, kun oikein mielemme tekee. Mutta tästä tulee puhe myöhemmin, menkäämme järjestyksessä. Ennen kaikkea on meillä edessämme hylätty poika parka, »takapihalla ilman saappaita», niinkuin äsken lausui arvoisa ja kunnioitettu kansalaisemme, joka hänkin, — voi! — on syntyperältään ulkomaalainen! Toistan vieläkin: en anna kenenkään muun tehtäväksi syytetyn puolustamista! Minä olen syyttäjä, mutta minä olen myös puolustaja. Niin, mekin olemme ihmisiä, meissäkin on ihmisyyttä, mekin osaamme arvioida, kuinka syvän vaikutuksen luonteen kehitykseen voivat tehdä lapsuuden ja kodin ensimmäiset vaikutelmat. Mutta pojasta kasvaa nuorukainen, hän on jo nuori mies, upseeri; huimien tekojen ja kaksintaisteluhaasteen johdosta hänet lähetetään erääseen armaan Venäjänmaamme kaukaisimpaan pikku rajakaupunkiin. Siellä hän on virassa ja siellä hän juoda remuaa ja tietysti — iso laiva vaatii laajat vedet. Me tarvitsemme varoja, ennen kaikkea varoja, ja niinpä pitkien kinastelujen jälkeen hän ja hänen isänsä sopivat viimeisestä maksettavasta kuudentuhannen ruplan erästä ja hänelle lähetetään se. Huomatkaa, että hän on antanut asiakirjan, ja on olemassa hänen kirjeensä, jossa hän melkein sitoutuu olemaan vaatimatta muuta ja lopettaa näihin kuuteentuhanteen perintöriidan isän kanssa. Nyt hän kohtaa nuoren, yleväluontoisen ja henkisesti kehittyneen tytön. Oi, minä en uskalla kertoa uudelleen yksityiskohtia, te kuulitte ne äsken juuri: siinä on kunniaa, siinä on uhrautuvaisuutta, ja minä vaikenen. Kevytmielisen ja irstaan, mutta todelliselle jaloudelle, korkeammalle aatteelle päänsä kumartaneen nuoren miehen kuva vilahti silmiimme tavattoman sympaattisena. Mutta yhtäkkiä tämän jälkeen, tässä samassa oikeussalissa, saatiin aivan odottamatta nähdä mitalin toinenkin puoli. Taaskaan en uskalla ryhtyä lausumaan arveluita ja pidätyn analysoimasta, miksi seuraukset olivat sellaiset. Mutta täytyihän kuitenkin olla syitä, miksi seuraukset tulivat sellaisiksi. Tuo sama naishenkilö, silmät täynnä kauan salassa olleen pahastuksen kyyneliä, ilmoittaa meille, että syytetty juuri oli ensimmäisenä valmis häntä halveksimaan hänen varomattoman, kenties hillittömän äkillisen tekonsa johdosta, joka kuitenkin joka tapauksessa oli ylevä ja jalomielinen. Hänenpä juuri, tuon tytön sulhasen, huulilla ensimmäiseksi vilahti se ivallinen hymy, jota tyttö vain silloin ei jaksanut kestää, kun se näkyi hänen huulillaan. Tietäen, että mies jo oli ollut uskoton hänelle (ollut uskoton varmana siitä, että tytön on vastedes pakko sietää hänen puoleltaan mitä tahansa, myöskin hänen uskottomuuttaan), tietäen tämän morsian tahallaan tarjoaa hänelle kolmetuhatta ruplaa ja antaa selvästi, hyvin selvästi hänen silloin ymmärtää antavansa hänelle rahaa, jotta hän voisi pettää juuri hänet: »Mitä, otatko vai etkö, voitko olla niin kyynillinen», sanoo morsian hänelle äänettömästi tuomitsevalla ja tutkivalla katseellaan. Mies katsoo häneen, ymmärtää täydelleen hänen ajatuksensa (hänhän tunnusti täällä itse teidän kuultenne ymmärtäneensä kaiken) ja ottaa ilman mitään ehtoja nuo kolmetuhatta ja ryyppää ne kahdessa päivässä uuden lemmittynsä kanssa! Mitä ei ole uskottava? Edellistäkö legendaa — ylevän jalomielisyyden puuskaako, joka saattoi antamaan pois viimeiset elämiseen tarvittavat rahat ja kumartamaan hyveelle, vaiko mitalin toista puolta, joka on niin inhoittava? Tavallisesti on elämässä niin, että kun esiintyy kaksi vastakohtaa, niin totuus löydetään keskiväliltä; tässä tapauksessa se olisi sananmukaisesti väärin. Luultavinta on, että hän edellisessä tapauksessa oli vilpittömästi jalo ja jälkimmäisessä tapauksessa yhtä vilpittömästi alhainen. Miksi? Juuri siksi, että meillä on leveä, karamazovilainen luonto, — siihen minä puheellani pyrinkin, — luonto, johon mahtuu samalla kertaa kaikenlaisia vastakohtia ja joka kykenee samalla kertaa näkemään molemmat pohjattomat syvyydet, yläpuolellamme olevat kaikkein korkeimmat ihanteet ja allamme ammottavan syvimmän ja haisevimman lankeemuksen kuilun. Maistanette loistavan ajatuksen, jonka äsken lausui koko Karamazovien perhettä syvästi ja läheltä tarkannut nuori havaintojen tekijä herra Rakitin: »Lankeemuksen alhaisuuden tunteminen on näille epäsiveellisille, hillittömille luonteille yhtä välttämätön kuin korkeimman jalouden tunteenkin tunteminen», — ja se on totta: he tarvitsevat nimenomaan tuota luonnotonta sekoitusta aina ja lakkaamatta. Kaksi pohjatonta syvyyttä, kaksi syvyyttä, hyvät herrat, aivan samalla hetkellä, — ilman niitä me olemme onnettomia emmekä saa tyydytystä, olemisemme ei ole täydellistä. Me olemme leveitä, leveitä niinkuin emomme Venäjä, me sisällytämme itseemme kaiken ja tulemme toimeen kaiken kanssa! Olemme nyt, herrat valamiehet, sattuneet hipaisemaan noita kolmeatuhatta ruplaa, ja minä otan itselleni vapauden mennä asioissa hiukan edelle. Ajatelkaahan vain, että hän, tämä luonne, saatuaan silloin nuo rahat, vieläpä sillä tavoin, semmoisen häpeän kautta, niin häpeällisesti ja äärettömän alentavalla tavalla, — ajatelkaahan vain, että hän muka samana päivänä kykeni erottamaan niistä puolet, ompelemaan rintapussiin ja olemaan sitten kokonaisen kuukauden ajan niin luja, että kantoi niitä kaulassaan huolimatta kaikista kiusauksista ja suuresta rahantarpeesta! Ei juovuspäissään reuhatessaan ravintoloissa, ei silloinkaan, kun hänen piti kiitää pois kaupungista hankkiakseen Jumala tiesi keneltä rahaa, jota hän välttämättömästi tarvitsi viedäkseen lemmittynsä pakoon kilpailijan, isänsä viettelyiltä, — hän uskalla kajota tuohon pussiin. Mutta jo yksistään siitä syystä, ettei jättäisi lemmittyään alttiiksi ukon houkutuksille, jolle hän oli niin mustasukkainen, hänen olisi pitänyt avata pussinsa ja jäädä kotiin vartioimaan lakkaamatta lemmittyään, odottaen sitä hetkeä, jolloin tämä sanoo lopultakin hänelle: »Minä olen sinun», jolloin hän olisi kiitänyt tämän kanssa pois jonnekin kauas nykyisestä onnettomasta ympäristöstä. Mutta ei, hän ei kajoa taikakaluunsa, ja millä tekosyyllä? Alkuperäinen tekosyy, sanoimme sen, oli nimenomaan se, että kun hänelle sanottaisiin: »Minä olen sinun, vie minut minne tahdot», — niin olisi varoja millä viedä. Mutta tämä ensimmäinen tekosyy kalpeni, syytetyn omien sanojen mukaan, toisen ilmaantuessa. Niin kauan kuin minä, mukamas, pidän päälläni näitä rahoja, »minä olen lurjus, mutta en varas», sillä voin aina mennä loukatun morsiameni luo ja pannen hänen eteensä puolet häneltä petollisesti anastamistani rahoista aina, sanoa hänelle: »Katsos, minä join puolet rahoistasi ja osoitin sillä olevani heikko ja moraaliton mies, ja jos niin tahdot, lurjus (minä käytän syytetyn omia sanoja), — mutta vaikka olenkin lurjus, niin en ole varas, sillä jos olisin varas, niin en olisi tuonut sinulle tätä jäljelle jäänyttä toista puolta rahoista, vaan olisin anastanut senkin niinkuin edellisenkin puolen.» Ihmeellinen asian selitys! Tämä sama hurja, mutta heikko mies, joka ei voinut vastustaa kiusausta ottaa vastaan kolmetuhatta niin häpeällisesti, — tämä sama mies tuntee itsessään yhtäkkiä moista stoalaista lujuutta ja kantaa kaulassaan tuhansia ruplia uskaltamatta kajota niihin! Sopiiko tämä ollenkaan tarkastamaamme luonteeseen? Ei, ja minä otan itselleni vapauden kertoa teille, miten tämmöisessä tapauksessa olisi menetellyt todellinen Dmitri Karamazov, jos hän todellakin olisi päättänyt ommella rahat rinnalla kannettavaan pussiin. Ensimmäisen viettelyksen hetkenä, — no, vaikkapa huvittaakseen taas jollakin tuota uutta lemmittyään, jonka kanssa oli juoda rilluttanut jo toisen puolen rahoista, hän olisi avannut pussinsa ja ottanut siitä — sanokaamme aluksi vaikkapa sata ruplaa, — sillä miksi piti viedä takaisin nimenomaan puolet, se on puolitoista tuhatta, riittäähän tuhatneljäsataakin ruplaa; — tuloshan on sama: »Lurjus, mutta ei varas, sillä toinhan takaisin kuitenkin tuhatneljäsataa ruplaa, varas olisi ottanut kaikki eikä olisi palauttanut mitään.» Sitten jonkin ajan kuluttua hän olisi taas ratkonut auki pussin ja ottanut sieltä toisen sataruplasen, sitten kolmannen, sitten neljännen, ja viimeistään kuukauden lopulla hän olisi ottanut pussista viimeisen satasen: »kunhan vien yhdenkin satasen takaisin, niin tulos on sama: Olen lurjus, mutta en varas. Yhdeksänkolmatta sataruplasta olen juonut, mutta yhden olen sittenkin antanut takaisin, varas ei olisi antanut takaisin.» Ja viimein hän, pantuaan menemään viimeisen edellisenkin satasen, olisi katsellut viimeistä ja sanonut itselleen: »Eipä todellakaan maksa vaivaa viedä pois yhtä ainoata satasta, — minäpä juon senkin!» Näin olisi tehnyt se todellinen Dmitri Karamazov, jonka me tunnemme! Legenda pussista, jota hän muka kantoi rinnallaan — se on niin räikeässä ristiriidassa todellisuuden kanssa, ettei suurempaa ristiriitaa voi esittää. Kaikkea voi otaksua paitsi tätä. Mutta me palaamme vielä tähän. —

Mainittuaan järjestyksessä kaiken, mitä oikeudellisen tutkimuksen toimittajat tiesivät isän ja pojan välisistä omaisuutta koskevista riidoista ja perhesuhteista, ja yhä uudestaan tullen siihen johtopäätökseen, että erinäisistä tosiseikoista päättäen ei ole pienintäkään mahdollisuutta päästä selvyyteen tästä perinnön jakoa koskevasta kysymyksestä ja todeta, kuka on vienyt toiselta osuutta ja kuka on maksanut toiselle liikaa, mainitsi Ippolit Kirillovitš noiden kolmentuhannen ruplan johdosta, jotka lähtemättömästi kummittelivat Mitjan päässä, mitä lääketieteellinen asianymmärtäjäin lausunto sisälsi.

Lääkärien lausunto pyrkii todistamaan meille, että syytetty ei ole täydessä järjessään ja että hän sairastaa maniaa. Minä vakuutan, että hän on kuin onkin täydessä järjessään ja että tämä juuri onkin pahinta: jos hän ei olisi täydessä järjessään, niin hän ehkä olisikin paljon viisaampi. Että hän taasen sairastaa maniaa, niin siihen minä voisin yhtyäkin, mutta vain yhdessä kohdassa, — samassa, johon asianymmärtäjäin lausuntokin viittaa, nimittäin että syytetyn mielestä hänen isänsä oli hänelle maksava nuo kolmetuhatta ruplaa. Mutta kuitenkin voidaan kenties löytää verrattomasti lähempää tarjoutuva näkökulma selittämään tuota syytetyn ainaista raivostumista noitten rahojen johdosta kuin hänen taipumuksestansa mielenvikaisuuteen. Omasta puolestani minä yhdyn täydellisesti nuoren lääkärin lausumaan mielipiteeseen, että syytetty on ollut ja on henkisiltä kyvyiltään täysin normaalinen ja on vain ollut kiihdyksissä ja vihastunut. Siinäpä se juuri onkin: ei kolmetuhatta, ei rahasumma sinänsä ollut syynä syytetyn joka kerta kuohahtavaan raivoisaan vihastukseen, vaan siihen oli erikoinen syy, joka synnytti hänessä suuttumuksen. Se syy oli — mustasukkaisuus! —

Tässä Ippolit Kirillovitš esitti laajasti syytetyn koko kohtalokkaan intohimon Grušenjkaa kohtaan. Hän alkoi siitä hetkestä, jolloin syytetty oli lähtenyt »nuoren naisen» luo »lyödäkseen häntä», — käyttääkseni hänen omia sanojaan, selitti Ippolit Kirillovitš, — mutta sen sijaan, että olisi lyönyt, jäi hänen jalkojensa juureen, — siinä on tämän rakkauden alku. Samaan aikaan luo silmänsä samaan naishenkilöön myös ukko, syytetyn isä, — ihmeellinen ja onneton yhteensattumus, sillä molemmat sydämet syttyivät yhtäkkiä, samalla kertaa, vaikka aikaisemmin kumpikin oli tuntenut ja kohdannut tuon naisen, — ja noihin kumpaankin sydämeen syttyi mitä hillittömin, aivan karamazovilainen intohimo. Tässä meillä on tuon naisen oma tunnustus: »Minä», sanoo hän, »pidin pilkkanani kumpaakin». Niin, hänen teki yhtäkkiä mieli pitää pilkkanaan kumpaakin; aikaisemmin ei ollut tehnyt mieli, mutta nyt tämä tuuma yhtäkkiä lennähti hänen päähänsä, — ja asia päättyi niin, että kumpikin lankesi hänen jalkoihinsa voitettuna. Ukko, joka oli kumartanut rahoja kuin Jumalaa, varasi heti kolmetuhatta ruplaa ainoastaan sitä varten, että tuo nainen kävisi hänen asunnossaan, mutta pian hänet oli johdettu niin pitkälle, että hän olisi pitänyt onnena saada laskea nimensä ja koko omaisuutensa hänen jalkojensa juureen, kunhan tämä vain olisi suostunut tulemaan hänen lailliseksi aviovaimokseen. Syytetyn tragedia taas on silminnähtävä, se on edessämme. Mutta sellaista oli nuoren naisen »leikki». Onnettomalle nuorelle miehelle ei viettelijätär antanut edes toivoa, sillä toivoa, todellista toivoa hänelle annettiin vasta ihan viime hetkellä, kun hän langeten polvilleen kiduttajansa eteen ojenteli häntä kohti käsiään, jotka jo olivat hänen isänsä ja kilpakosijansa veren tahrimat: juuri tässä asennossa hänet vangittiinkin. »Minut, minut lähettäkää yhdessä hänen kanssaan pakkotyöhön, minä hänet olen tähän saattanut, minä olen syyllisin kaikista!» huuteli tämä nainen itse vilpittömän katumuksen vallassa, kun syytetty vangittiin. Lahjakas nuori mies, joka on ottanut kuvatakseen tämän jutun kulun, — samainen herra Rakitin, josta jo olen maininnut, — määrittelee muutamin ytimekkäin ja kuvaavin lausein tämän sankarittaren luonteen: »Epätoivo varhaisella iällä, varhain koettu petos ja lankeemus, hänet hylänneen sulhasen uskottomuus, sen jälkeen köyhyys, rehellisen perheen kirous ja viimein erään rikkaan ukon suojelus, ukon, jota hän muuten vielä nytkin pitää hyväntekijänään. Nuoreen sydämeen, jossa kenties piili paljon hyvää, pesiytyi viha jo liian varhain. Luonne muodostui laskelmia tekeväksi, rahaa kokoavaksi. Kehittyi ivallisuutta ja halua kostaa yhteiskunnalle.» Tämän karakteristiikan jälkeen ymmärrämme, että hän saattoi pitää pilanaan kumpaakin, ainoastaan leikkiäkseen ilkeätä leikkiä. Ja tuon kuukauden aikana, johon sisältyy toivotonta rakkautta, siveellisiä lankeemuksia, oman morsiamen pettämistä, vieraitten, hänen kunniallisuutensa varaan uskottujen rahojen anastamista, — syytetty kaiken lisäksi joutuu miltei raivon ja vimmastuksen valtaan ainaisesta mustasukkaisuudesta, ja ketä kohtaan, — omaa isäänsä kohtaan! Ja pääasia on, että mieletön ukko koettaa houkutella ja viekoitella hänen intohimonsa esinettä niillä samoilla kolmellatuhannella, joita poika pitää äidinperintönään ja joiden anastamisesta hän soimaa isää. Niin, minä myönnän, että tämä oli raskasta kantaa! Tässä saattoi todella sairastua maniaan. Ei ollut kysymys rahoista, vaan siitä, että juuri noilla rahoilla niin inhoittavan kyynillisesti tahdottiin särkeä hänen onnensa —

Sitten Ippolit Kirillovitš siirtyi kuvaamaan, kuinka syytetyssä vähitellen syntyi ajatus tappaa isänsä, ja seurasi tämän ajatuksen kehittymistä perustaen esityksensä tosiasioihin.

— Aluksi me vain huutelemme ravintoloissa, — huutelemme koko tämän kuukauden. Oi, me rakastamme elää ihmisten parissa ja heti paikalla kertoa noille ihmisille kaikki pirullisimmatkin ja vaarallisimmatkin ideamme, me rakastamme ilmaista ajatuksemme ihmisille ja, en tiedä miksi, me vaadimme heti, aivan samassa, että osaksemme tulisi näitten ihmisten puolelta täydellinen sympatia, että he perehtyisivät kaikkiin meidän huoliimme ja murheisiimme, myöntelisivät, kun puhumme, eivätkä olisi esteenä tavoillemme. Muuten me suutumme ja hajoitamme koko ravintolan. (Seurasi kertomus alikapteeni Snegirevistä.) Ne, jotka näkivät ja kuulivat syytetyn tämän kuukauden aikana, alkoivat lopulta tuntea, että tässä voi jo olla muutakin kuin aivan huutoja ja uhkauksia isää kohtaan ja että raivostuksen ollessa niin suuri sanoista kenties siirrytään tekoonkin. (Tässä prokuraattori kuvasi perhekokouksen luostarissa, keskustelut Aljošan kanssa ja säädyttömän väkivaltaisen kohtauksen isän kodissa, jolloin syytetty syöksyi taloon päivällisen jälkeen.) Minä en aio tiukasti vakuuttaa, — jatkoi Ippolit Kirillovitš, — että ennen tätä kohtausta syytetty oli jo harkiten ja määrätietoisesti päättänyt tehdä lopun isästään murhaamalla hänet. Siitä huolimatta oli tämä ajatus jo joitakin kertoja ollut hänen mielessään, ja hän oli harkiten sitä tarkastanut — sen osoittavat meille tosiasiat, todistajien lausunnot ja hänen oma tunnustuksensa. Minä tunnustan, herrat valamiehet, — lisäsi Ippolit Kirillovitš, — että minä tähän päivään saakka olen empinyt väittää syytetyllä olleen täyden ja tietoisen aikomuksen tehdä rikos, joka väikkyi hänen mielessään. Minä olin vahvasti vakuutettu sitä, että hänen sielunsa oli jo monta kertaa nähnyt tuon kohtalokkaan hetken edessään, mutta ainoastaan nähnyt, kuvitellut sen ainoastaan mahdollisuutena, mutta ei vielä määrännyt toimeenpanon aikaa eikä muita siihen kuuluvia seikkoja. Mutta minun empimiseni loppui tänään, kun neiti Verhovtsev tänään esitti oikeudelle tämän onnettoman asiakirjan. Te itse kuulitte, hyvät herrat, hänen huudahduksensa: »Tämä on suunnitelma, tämä on murhan ohjelma!» näin hän määritteli onnettoman syytetyn onnettoman »humalaisen» kirjeen. Ja todellakin tällä kirjeellä on täysin ohjelman ja suunnitelman merkitys. Se on kirjoitettu kaksi vuorokautta ennen rikosta, — ja näin ollen tiedämme nyt varmasti, että kaksi vuorokautta ennen kamalan aikeensa toteuttamista syytetty vannoi ja ilmoitti, että jollei hän seuraavana päivänä saa rahoja, niin hän tappaa isänsä ottaakseen tämän rahat tyynyn alta »punaisella nauhalla sidotusta kääröstä, kunhan vain Ivan lähtisi pois». Kuulitteko: »Kunhan vain Ivan lähtisi pois», — tässä on siis kaikki jo harkittua, asianhaaroja punnittu, — ja mistäs: kaikki täytettiinkin sitten aivan niinkuin tämän kirjoituksen mukaan! Aikomus ja harkinta ovat epäilemättömät, rikos oli tehtävä ryöstämistarkoituksessa, se on suoraan ilmoitettu, se on kirjoitettu ja allekirjoitettu. Syytetty ei kiellä allekirjoitustaan. Sanotaan: hän kirjoitti tämän juovuksissa. Mutta se ei vähennä mitään ja on sitäkin tärkeämpää: kirjoitti juovuksissa sitä, minkä oli miettinyt selvänä. Jos ei asiaa olisi suunniteltu selvänä, ei sitä olisi kirjoitettu juovuksissa. Sanotaan kenties: miksi hän sitten huuteli aikeestaan ravintoloissa? Se, joka edeltäpäin harkiten päättää ryhtyä tämmöiseen tekoon, on vaiti ja pitää kaikki salassa. Se on totta, mutta hän huuteli silloin, kun ei vielä ollut suunnitelmia eikä aikomusta, vaan oli olemassa ainoastaan toivomus, oli kypsymässä ainoastaan pyrkimys. Myöhemmin hän jo huutelee vähemmän tästä. Sinä iltana, jolloin tämä kirje on kirjoitettu, hän juotuaan itsenä juovuksiin »Pääkaupunki»-ravintolassa oli vastoin tavallisuutta vaitelias, ei pelannut biljardia, istui syrjässä, ei puhunut kenenkään kanssa ja vain ajoi sieltä pois erään täkäläisen kauppa-apulaisen, mutta sen hän teki miltei tiedottomasti, tottunut kun oli riitelemään eikä ravintolaan tultuaan mitenkään voinut olla riitaa rakentamatta. Totta on, että kun syytetty oli tehnyt lopullisen päätöksensä, hänen mieleensä samalla täytyi nousta se pelko, että hän oli liian paljon huudellut kaupungilla etukäteen ja että se voi suuresti todistaa häntä vastaan ja hänen syyllisyyttään, kun hän toteuttaa aikeensa. Mutta minkäpä sille voi, tosiasiana pysyi, että hän oli aikeitaan kuulutellut, tehtyä ei saanut tekemättömäksi, ja totta kai loppujen lopuksi piru auttaa niinkuin on tehnyt tähänkin asti. Me luotimme onneemme, hyvät herrat! Minun täytyy lisäksi vielä tunnustaa, että hän teki paljon välttääkseen onnettoman hetken, että hän ponnisteli sangen paljon välttääkseen verenvuodatusta. »Pyydän huomenna kolmeatuhatta kaikilta ihmisiltä», kuten hän kirjoittaa omalaatuisella kielenkäytöllään, »ja jos ihmiset eivät anna, niin vuotaa verta». Taaskin juovuksissa kirjoitettu ja taaskin selvänä toimeenpantu ihan kuin kirjoituksen mukaan! —

Sitten Ippolit Kirillovitš ryhtyi seikkaperäisesti kuvailemaan kaikkia Mitjan puuhia rahojen saamiseksi, ettei tarvitsisi tehdä rikosta. Hän kuvasi hänen käyntinsä Samsonovin luona, matkan Ljagavyin luokse — kaikki asiakirjain perusteella. — Kiusaantuneena, pilkattuna, nälkäisenä, myytyään kellonsa tämän matkan takia (vaikka hänellä olikin päällään puolitoista tuhatta ruplaa — muka, oi, muka), mustasukkaisuuden kiduttaessa häntä kaupunkiin jääneen lempensä esineen tähden, epäillen tämän hänen poissa ollessaan menevän Fjodor Pavlovitšin luo, hän palaa viimein takaisin kaupunkiin. Jumalan kiitos! Lemmitty ei ole ollut Fjodor Pavlovitšin luona. Hän itse saattaa hänet tämän suojelijan Samsonovin luo. (Omituista, Samsonovia kohtaan me emme ole mustasukkainen, ja tämä on hyvin kuvaava psykologinen erikoisuus tässä jutussa!) Sitten hän rientää tähystysasemalle »takalistoon» ja siellä — siellä hän saa tietää, että Smerdjakov on saanut kaatuvataudin kohtauksen, että toinen palvelija on sairas, — tie on vapaa, »merkit» hän tuntee, mikä kiusaus! Siitä huolimatta hän kuitenkin koettaa vastustaa; hän menee meidän kaikkien suuresti kunnioittaman, täällä väliaikaisesti asuvan rouva Hohlakovin luo. Tämä rouva, joka jo kauan on tuntenut osanottoa hänen kohtaloonsa, antaa hänelle mitä järkevimmän neuvon: että hän heittäisi pois tuon juopottelun, tuon säädyttömän rakkauden, nuo joutilaana ravintolassa vetelehtimiset, nuorten voimain hyödyttömän tuhlailun, ja menisi Siperiaan kultakaivokseen: »Siellä tulevat kuohuvat voimanne käytetyiksi, se sopii teidän romanttiselle luonteellenne, joka kiihkeästi haluaa seikkailuja.» — Kuvattuaan keskustelun tuloksen ja sen hetken, jolloin syytetty yhtäkkiä sai tietää, että Grušenjka ei ollutkaan Samsonovin luona, kuvattuaan, miten onneton, mustasukkainen mies, jonka hermot olivat äärimmilleen kiusatut, joutui silmänräpäyksessä raivon valtaan ajatellessaan, että lemmittynsä oli pettänyt hänet ja on nyt Fjodor Pavlovitšin luona, Ippolit Kirillovitš lopetti kiinnittäen huomiota sattuman kohtalokkaaseen vaikutukseen: — Jos palvelijatar olisi ennättänyt sanoa hänelle, että hänen lemmittynsä on Mokrojessa, »entisen» ja »kiistämättömän» kanssa, — niin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta palvelijatar oli hölmistynyt kauhusta, vannoi ja vakuutti, ja jos syytetty ei tappanut häntä siihen paikkaan, niin se johtui vain siitä, että hän syöksyi päistikkaa petollisen lemmittynsä jälkeen. Mutta huomatkaa: niin suunniltaan kuin hän olikin, niin hän kuitenkin sieppasi mukaansa vaskisen survimen. Miksi juuri survimen, miksi ei jotakin muuta asetta? Mutta jos me jo kokonaisen kuukauden ajan olemme nähneet edessämme tuon kuvan ja valmistautuneet siihen, niin me sieppaamme aseeksi sen, mikä sattuu vilahtamaan silmiimme ja näyttää sopivan aseeksi. Ja että jokin tämäntapainen esine voi olla aseena, — sitä olemme mielessämme ajatelleet jo kokonaisen kuukauden. Siksipä me niin silmänräpäyksessä ja empimättä katsoimmekin sen sopivan aseeksi! Ja siksipä hän ei oikeastaan tiedottomasti eikä vastoin tahtoaan siepannut tuota onnetonta survinta. Nyt hän on isän puutarhassa — tie on avoinna, todistajia ei ole, on yösydän, pimeyttä ja mustasukkaisuutta. Epäluulo, että lemmitty on täällä, tuon hänen kilpailijansa kanssa, hänen sylissään, ja kenties pilkkaa häntä tällä hetkellä, — saa vallan hänen sielussaan. Eikä pelkkä epäluulo, — millepä epäluuloille enää olisi sijaa, petos on ilmeinen, silminnähtävä: hän on täällä, tässä huoneessa, josta näkyy valoa, hän on siellä hänen luonaan, verhon takana, — ja onneton mies hiipii ikkunan luo, katsoo siihen kunnioittavasti, tyyntyy säyseästi ja poistuu järkevästi rientäen nopeasti pakoon onnettomuutta, estääkseen vaarallisen ja epäsiveellisen teon, — ja meidät tahdotaan saada vakuutetuiksi tästä, meidät, jotka tunnemme syytetyn luonteen, ymmärrämme, millaisessa mielentilassa hän oli, ymmärrämme sen meille tunnettujen tosiasiain perusteella, ja, ennen kaikkea, tiedämme hänen tuntevan merkit, joitten avulla hän heti voi saada ovet aukeamaan ja päästä sisälle! — Tässä, »merkeistä» mainitessaan, Ippolit Kirillovitš joksikin aikaa jätti syytöksensä ja katsoi välttämättömäksi puhua laajasti Smerdjakovista, jotta tuo väliin tullut episodi Smerdjakoviin kohdistuvista epäluuloista tulisi perin pohjin pengotuksi ja se ajatus, että tämä oli tehnyt murhan, saataisiin kerta kaikkiaan poistetuksi. Hän teki tämän sangen seikkaperäisesti, ja kaikki ymmärsivät, että vaikka hän olikin suhtautunut hyvin halveksivasti moiseen epäluuloon, niin hän kuitenkin piti sitä varsin tärkeänä asiana.

— Mistä ensiksikin on johtunut se, että tuollainen epäluulo ollenkaan on voinut syntyä? — tällä kysymyksellä Ippolit Kirillovitš aloitti. — Ensimmäinen, joka huudahti, että Smerdjakov oli murhaaja, oli syytetty itse vangitsemisensa hetkellä, mutta hän ei ole kuitenkaan tuosta ensimmäisestä huudostaan lähtien aina tähän hetkeen asti esittänyt syytöksensä tueksi ainoatakaan tosiasiaa, — eipä edes jossakin määrin inhimillisen järjen mukaista viittaustakaan johonkin tosiasiaan. Sitten on tämän syytöksen esittänyt ainoastaan kolme henkilöä: syytetyn molemmat veljet ja rouva Svetlov. Mutta syytetyn vanhempi veli esitti epäluulonsa vasta tänään, sairaana, kiistämättömän mielenhäiriön ja kuumeen vallassa, kun taas tätä ennen koko kahden kuukauden ajan, kuten varmasti tiedämme, hän on täydelleen ollut vakuutettu veljensä syyllisyydestä eikä ole koettanutkaan väittää mitään tätä ajatusta vastaan. Mutta tästä puhumme erikseen myöhemmin. Sitten ilmoitti syytetyn nuorempi veli meille äsken itse, ettei hänellä ole mitään tosiasioita esitettävänä sen ajatuksensa tueksi, että Smerdjakov on syyllinen, ei pienimpiäkään, ja että hän on saanut tämän käsityksensä ainoastaan syytetyn sanoista ja »hänen kasvojensa ilmeestä», — niin, tämän suurenmoisen todistuksen lausui hänen veljensä äsken kahdesti. Rouva Svetlov taas lausui kenties vieläkin suurenmoisemmin: »Mitä syytetty teille sanoo, sitä uskokaa, hän ei ole niitä miehiä, että valehtelisi.» Tässä ovat noiden kolmen henkilön, joita syytetyn kohtalo perin läheisesti koskee, kaikki tosiasialliset todistukset Smerdjakovia vastaan. Ja kuitenkin syytös Smerdjakovia vastaan on pysynyt vireillä ja levinnyt ja elää yhä, — voiko sitä uskoa, onko se ajateltavissa? —

Tässä Ippolit Kirillovitš katsoi tarpeelliseksi hiukan kuvailla »sairaalloisen mielenhäiriön ja hulluuden kohtauksessa itseltään hengen riistäneen» Smerdjakov-vainajan luonnetta. Hän esitti hänet heikkojärkiseksi mieheksi, joka oli saanut jonkinmoisen sekavan opillisen sivistyksen alkeita ja jonka pään olivat panneet pyörälle yli hänen ymmärryksensä menevät filosofiset aatteet; hän pelästyi erinäisiä nykyaikaisia oppeja velvollisuudesta ja ihmisen tehtävästä, joita oppeja hänelle jakelivat — käytännöllisesti hänen herra- ja mahdollisesti isävainajansa Fjodor Pavlovitš hillittömällä elämällään, ja teoreettisesti herran toinen poika Ivan Fjodorovitš monenlaisilla omituisilla filosofisilla keskusteluilla, joihin hän mielellään huvikseen ryhtyi, luultavasti ikävissään tai tuntien ivailun tarvetta, jolle ei sattunut löytymään parempaa purkautumismahdollisuutta. — Hän on itse kertonut minulle henkisestä tilastaan viimeisinä olinpäivinään herransa talossa, — selitti Ippolit Kirillovitš, — mutta siitä todistavat toisetkin: syytetty itse, hänen veljensä, vieläpä palvelija Grigori, toisin sanoen kaikki ne, joitten täytyi tuntea hänet sangen hyvin. Sitäpaitsi kaatuvataudin runtelema Smerdjakov oli »arka kuin kana». »Hän lankesi jalkoihini ja suuteli jalkojani», kertoi meille syytetty itse sillä hetkellä, jolloin hän ei vielä tajunnut sellaisen kertomuksen olevan itselleen jossakin määrin epäedullisen, — »se on kaatuvatautinen kana», lausui hän hänestä luonteenomaisella puhetavallaan. Tämänpä miehen syytetty (niinkuin hän itsekin todistaa) valitsee uskotukseen ja peloittelee häntä niin paljon, että tämä lopulta suostuu rupeamaan hänen vakoojakseen ja tietojen tuojaksi. Tämmöisenä urkkijana talossa hän pettää herraansa, kertoo syytetylle sekä rahakäärön olemassaolosta että merkeistä, joitten avulla voi päästä herran luo, — ja kuinka hän olisikaan voinut olla kertomatta! »He tappavat, näin sen selvästi, että he tappavat minut», sanoi hän kuulustelussa vavisten ja tutisten meidänkin edessämme siitä huolimatta, että kiduttaja, joka oli häntä peloitellut, oli silloin jo itse vankilassa eikä voinut tulla häntä rankaisemaan. »He epäilivät minua joka hetki, minä olin pelossa ja vavistuksessa, vain välttääkseni heidän vihaansa kiiruhdin ilmoittamaan heille jokaisen salaisuuden, jotta he juuri siten näkisivät minun syyttömyyteni heidän edessään ja päästäisivät minut hengissä käsistään.» Nämä ovat hänen omat sanansa, minä kirjoitin ne muistiin ja muistan: »Kun he alkavat huutaa minulle, niin minä lysähdän polvilleni heidän eteensä.» Ollen luonnostaan perin rehellinen nuori mies, jonka ominaisuuden avulla hän oli saavuttanut herransa luottamuksen, sillä tämä oli huomannut hänen rehellisyytensä, kun hän oli antanut isännälleen takaisin tämän pudottamat rahat, onneton Smerdjakov, täytyy otaksua, kärsi hirveitä katumuksen tuskia sen johdosta, että oli ollut uskoton herralleen, jota hän rakasti hyväntekijänään. Henkilöt, jotka potevat ankaraa kaatuvatautia, ovat etevimpien psykiatrien todistuksen mukaan aina taipuvaisia lakkaamatta ja tietenkin sairaalloisesti syyttämään itseään. Heitä kiusaa heidän »syyllisyytensä» jossakin asiassa jonkun edessä, heitä kiduttavat omantunnon tuskat, joihin usein ei ole mitään syytä, he liioittelevat ja keksivät itsekin syykseen kaikenlaisia vikoja ja rikoksia. Ja tällainen subjekti tulee todellakin syylliseksi ja rikolliseksi pelosta ja peloittelusta. Sitäpaitsi hän aavisti selvästi, että hänen silmiensä edessä kehittyvistä asianhaaroista saattoi tulla seuraukseksi jotakin pahaa. Kun Fjodor Pavlovitšin keskimmäinen poika, Ivan Fjodorovitš, aivan katastrofin edellä oli lähdössä Moskovaan, niin Smerdjakov pyyteli häntä jäämään, uskaltamatta kuitenkaan, pelkuri kun oli, lausua hänelle kaikkea pelkoaan selvässä ja kategorisessa muodossa. Hän tyytyi pelkkiin vihjauksiin, mutta niitä ei ymmärretty. On huomattava, että Ivan Fjodorovitšissa hän ikäänkuin näki turvansa, ikäänkuin vakuuden siitä, että niin kauan kuin tämä on kotona, ei onnettomuutta tapahdu. Muistakaa Dmitri Karamazovin »humalaisessa» kirjeessä oleva lause: »Tapan ukon, jos vain Ivan matkustaa pois», siis Ivan Fjodorovitšin läsnäoloa pitivät kaikki ikäänkuin vakuutena rauhan ja järjestyksen säilymisestä talossa. Mutta hän matkustaa pois, ja Smerdjakov saa heti, melkein tunnin kuluttua nuoren herran lähdöstä, kaatuvataudin kohtauksen. Sehän on täysin ymmärrettävää. Tässä on mainittava, että kauhun ja eräänlaisen epätoivon näännyttämä Smerdjakov oli varsinkin viime päivinä tuntenut kaatuvataudin kohtausten saattavan tulla, jommoista hänelle oli sattunut ennenkin siveellisen jännityksen ja järkytyksen hetkinä. Näiden kohtausten päivää ja hetkeä ei tietenkään voi ennakolta arvata, mutta taipumusta kohtaukseen voi jokainen kaatuvatautinen tuntea itsessään jo edeltäkäsin. Niin sanoo lääketiede. Ja niinpä heti Ivan Fjodorovitšin lähdettyä talosta Smerdjakov tuntien niin sanoakseni orpoutensa ja turvattomuutensa on kotoisissa askareissaan menossa kellariin, kulkee alas portaita ja ajattelee: »Tuleeko vai eikö tule kohtaus, ja entäpä jos se tuleekin juuri nyt?» — Ja juuri tämän mielentilan johdosta, tämän kuvittelun ja näiden kysymysten johdosta, hän saa vetokohtauksia kurkkuunsa, jotka oireet aina käyvät kaatuvataudin kohtauksen edellä, ja hän lentää päistikkaa tajuttomana kellarin pohjalle. Ja tässä mitä luonnollisimmassa sattumassa osataan viekkaasti nähdä jotakin epäilyttävää, jokin osoitus, jokin viittaus siihen, että hän tahallaan tekeytyi sairaaksi! Mutta jos hän sen teki tahallaan, niin herää heti kysymys: mitä varten? Millainen oli laskelma, mikä oli tarkoitus? Minä en nyt puhukaan lääketieteestä; tiede muka valehtelee, tiede erehtyy, lääkärit eivät ole osanneet erottaa toisistaan totuutta ja teeskentelyä, — olkoon niin, olkoon, mutta vastatkaa kuitenkin kysymykseeni: mitä varten hänen tarvitsi teeskennellä? Eiköhän sitä varten, että hän, päätettyään tehdä murhan, tuolla kaatuvataudin kohtauksella jo sitä ennen ja mahdollisimman pian kiinnittäisi talossa toisten huomion itseensä? Nähkääs, herrat valamiehet, Fjodor Pavlovitšin talossa oli ja oleskeli rikosyönä viisi ihmistä: ensiksikin itse Fjodor Pavlovitš, — mutta eihän hän tappanut itseään, se on selvää, toiseksi hänen palvelijansa Grigori, mutta tämähän oli vähällä itse tulla tapetuksi, — kolmanneksi Grigorin vaimo, palvelijatar Marfa Ignatjevna, mutta suorastaan hävettää otaksua, että hän olisi murhannut herransa. Jää siis kaksi miestä: syytetty ja Smerdjakov. Mutta koska syytetty vakuuttaa, ettei hän ole murhaaja, niin murhan on siis tehnyt Smerdjakov, muuta mahdollisuutta ei ole, mitään muuta murhaajaa ei voi löytää. Siitäpä, siitäpä siis on syntynyt tuo »ovela» ja suurenmoinen syytös onnetonta, eilen päivänsä päättänyttä idioottia vastaan! Vain siksi, ettei ketään muuta voi löytää! Jos olisi edes epäluulon varjoakaan jotakuta muuta kohtaan, jotakuta kuudetta henkilöä kohtaan, niin, minä olen vakuutettu siitä, syytetty itsekin häpeäisi silloin viitata Smerdjakoviin, hän syyttäisi tuota kuudetta henkilöä, sillä on suorastaan mieletöntä syyttää tästä murhasta Smerdjakovia.

Hyvät herrat, jättäkäämme psykologia, jättäkäämme lääketiede, jättäkäämme logiikkakin, pitäkäämme kiinni vain tosiasioista ja katsokaamme, mitä tosiasiat meille puhuvat. Smerdjakov tappoi, mutta millä tavoin? Yksinkö vaiko yhdessä syytetyn kanssa? Tarkastakaamme ensin ensimmäistä tapausta, nimittäin että Smerdjakov tekee murhan yksin. Jos hän tappoi, niin tietysti hän teki sen jostakin syystä, jotakin etua saavuttaakseen. Mutta kun hänellä ei ollut edes nimeksikään sellaisia vaikuttimia murhan tekoon kuin oli syytetyllä, nimittäin vihaa, mustasukkaisuutta ynnä muuta, niin Smerdjakov epäilemättä saattoi tehdä murhan ainoastaan rahojen tähden, anastaakseen itselleen nimenomaan nuo kolmetuhatta, jotka hän itse oli nähnyt herran laittavan kääröön. Ja niinpä hän päätettyään tehdä murhan ennakolta ilmoittaa toiselle henkilölle, — nimittäin syytetylle, — kaikki rahoja ja merkkejä koskevat seikat: missä käärö on, mitä kääröön on kirjoitettu, minkä sisään se on kääritty, ja, mikä on tärkeintä, kaikkein tärkeintä, kertoo hänelle noista »merkeistä», joitten avulla pääsee sisälle herran luo. Mitä, tekeekö hän sen suorastaan joutuakseen kiinni? Vai saadakseenko itselleen kilpailijan, joka kenties tahtoo itsekin mennä sisälle ja saada käärön? Niin, sanotaan minulle, mutta hänhän kertoi sen pelosta. Mutta miten lienee? Mies, joka silmää räpäyttämättä on suunnitellut niin rohkeutta vaativan ja petomaisen asian ja sitten paneekin sen toimeen, — ilmaisee sellaisia tietoja, jotka hän yksin koko maailmassa tuntee ja joita ei kukaan koko maailmassa osaa aavistaakaan, jos hän vain ei puhu niistä. Ei, olipa mies millainen pelkuri tahansa, niin jos hän on suunnitellut semmoisen teon, niin hän ei sano kenellekään mitään ainakaan kääröstä ja merkeistä, sillä niistä kertominenhan on samaa kuin ennakolta laittaa niin, että joutuu kiinni. Hän olisi keksaissut jotakin vartavasten, olisi valehdellut jotakin muuta, jos häneltä aivan välttämättömästi vaadittiin tietoja, mutta näistä asioista hän ei olisi hiiskunut mitään! Päinvastoin, toistan sen, jos hän olisi ollut puhumatta vaikkapa vain rahoista ja sitten tehnyt murhan ja anastanut nuo rahat itselleen, niin ei kukaan koskaan koko maailmassa olisi voinut syyttää häntä ainakaan ryöstömurhasta, sillä eihän kukaan muu kuin hän ollut nähnyt noita rahoja, ei kukaan tietänyt, että ne olivat talossa. Jos häntä olisi syytettykin, niin ehdottomasti olisi katsottu hänen tehneen murhan jostakin muusta vaikuttimesta. Mutta kun kukaan ei aikaisemmin ollut huomannut hänellä olevan noita vaikuttimia, vaan kaikki päinvastoin näkivät, että hänen herransa rakastaa häntä ja kunnioittaa häntä luottamuksellaan, niin tietysti häntä olisi viimeiseksi epäilty, ja olisi ennen kaikkea epäilty sellaista, jolla oli näitä vaikuttimia, joka itse huusi, että hänellä oli nämä vaikuttimet, joka ei niitä salannut, vaan ilmaisi ne kaikille, sanalla sanoen, olisi epäilty murhatun poikaa Dmitri Fjodorovitšia. Smerdjakov olisi murhannut ja ryöstänyt, mutta poikaa olisi syytetty, — tämähän olisi ollut edullista Smerdjakoville, murhaajalle? No, mutta tuollepa pojalle juuri Smerdjakov päätettyään tehdä murhan kertoo edeltäpäin rahoista, kääröstä ja merkeistä, — kuinka loogillista, kuinka selvää tämä onkaan!

Tulee Smerdjakovin suunnitteleman murhateon päivä, ja silloin hän kaatuu nurin teeskennellen kaatuvataudin kohtausta, miksi? Tietysti siksi, että ensiksikin palvelija Grigori, joka on aikonut ryhtyä parantelemaan sairauttaan, nähdessään ettei ole kerrassaan ketään, joka vahtisi taloa, kenties lykkäisi sairautensa hoitelemisen toiseen kertaan ja ryhtyisi vahtimaan. Toiseksi tietysti sen tähden, että itse herra, joka näkisi, ettei häntä kukaan vartioi, ja joka hirveästi pelkäsi poikansa tuloa, mitä hän ei toisilta salannut, olisi kahta vertaa epäluuloisempi ja varovaisempi. Ja lopuksi, mikä on pääasia, tietysti sen tähden, että hänet, taudinkohtauksen heikontama Smerdjakov, heti vietäisiin keittiöstä, jossa hän aina makasi yönsä erillään muista ja jossa hän sai vapaasti tulla ja mennä, sivurakennuksen toiseen päähän Grigorin huoneeseen, heidän molempien luo väliseinän taakse, kolmen askelen päähän heidän omasta vuoteestaan, niinkuin oli ollut aina tapana jo ammoisista ajoista, heti kun häntä runteli kaatuvatauti, mikä asiain järjestely johtui hänen herransa ja helläsydämisen Marfa Ignatjevnan tahdosta. Maatessaan siellä väliseinän takana hän luultavimmin, jotta häntä sitäkin varmemmin pidettäisiin sairaana, alkaa tietysti vaikeroida, toisin sanoen herätellä heitä unesta kaiken yötä — (niinkuin asia olikin Grigorin ja tämän vaimon todistuksen mukaan), — ja kaikki tämä, kaikki tämä vain siksi, että hän sitä mukavammin voisi yht'äkkiä nousta vuoteeltaan ja sitten tappaa herransa!

Mutta, sanotaan minulle, kenties hän siksi juuri teeskentelikin, ettei häntä sairaana epäiltäisi, ja syytetylle hän ilmaisi rahoja ja merkkejä koskevat seikat juuri siksi, että tämä rupeaisi tuntemaan houkutusta ja tulisi itse ja tekisi murhan, ja kun sitten, näettekö, toinen olisi murhan tehtyään mennyt pois ja vienyt rahat ja tällöin kenties synnyttänyt melua ja touhua, herättänyt todistajat unesta, silloin, näettekö, nousee myös Smerdjakov ja menee, — niin, minkäpä sille tekee, hän menee. Hän menee nimenomaan tappamaan toisen kerran herran ja viemään toisen kerran tämän rahat. Hyvät herrat, nauratteko te? Minua hävettää itseänikin esittäessäni tämmöisiä otaksumia, mutta kuitenkin, ajatelkaahan, syytetty vakuuttaa juuri tämmöistä: minun jälkeeni, muka, kun minä olin jo lähtenyt ulos talosta, lyönyt maahan Grigorin ja synnyttänyt hälyn, hän nousi vuoteesta, meni, tappoi ja ryösti rahat. Minä en edes puhukaan siitä, miten Smerdjakov saattoi laskea kaikki edeltäpäin ja tietää kaikki edeltäkäsin kuin viisi sormeaan, nimittäin että kiihtynyt ja hurjistunut poika tulee vain sitä varten, että katsahtaisi kunnioittavasti ikkunasta sisään ja vetäytyisi taas pois, vaikka tiesi merkit, sekä jättäisi hänelle, Smerdjakoville, koko saaliin! Hyvät herrat, minä kysyn vakavasti: mikä on se hetki, jolloin Smerdjakov teki rikoksensa? Osoittakaa se hetki, sillä ilman sitä ei voi syyttää!

Mutta ehkäpä kaatuvatauti oli oikeata. Sairas toipui yhtäkkiä, kuuli huutoa, meni ulos, — no, ja mitä sitten? Katsoi ja sanoi itsekseen: annahan kun menen ja tapan herran? Mutta mistä hän tiesi, mitä täällä oli ollut, mitä täällä oli tapahtunut, hänhän oli siihen saakka maannut tiedottomana? Onpa muuten, hyvät herrat, rajansa myöskin mielikuvituksen lennolla.

Niin, sanovat tarkkanäköiset ihmiset, entäpä jos molemmat yhdessä tappoivat ja jakoivat rahat, kuinka silloin?

Niin, se on todellakin tärkeä epäluulo, ja ensiksikin on suurenmoisia todistuskappaleita sitä tukemassa: toinen tappaa ja ottaa osalleen kaiken vaivan, ja toinen, hänen toverinsa, makailee kyljellään teeskennellen kaatuvatautia, — nimenomaan herättääkseen kaikissa edeltäpäin epäluuloja, levottomuutta herrassa, levottomuutta Grigorissa. Olisi mielenkiintoista tietää, mitkä vaikuttimet saivat nuo toverukset keksimään juuri tuon mielettömän suunnitelman! Mutta ehkäpä se ei ollutkaan mitään aktiivista kumppanuutta Smerdjakovin puolelta, vaan niin sanoakseni passiivista ja kärsivää: kenties pahanpäiväiseksi peloiteltu Smerdjakov oli suostunut vain olemaan vastustamatta murhan tekemistä ja aavistaen, että häntä ruvetaan syyttämään siitä, että hän oli antanut tappaa herransa huutamatta ja vastarintaa tekemättä, — oli etukäteen tingannut itselleen Dmitri Karamazovilta luvan olla olevinaan teon aikana kaatuvataudissa, »tapa sinä omia aikojasi, minä en pistä lusikkaani siihen liemeen». Mutta näinkin ollen on muistettava, että koska tuon kaatuvataudinkohtauksen kuitenkin täytyi synnyttää hämminkiä talossa, niin Dmitri Karamazov, ymmärtäen tämän edeltäpäin, ei mitenkään olisi voinut suostua tuollaiseen välipuheeseen. Mutta minä en tahdo väittää vastaan, olkoon niin, että hän suostui; silloinhan olisi kuitenkin tullut tulokseksi, että Dmitri Karamazov on murhaaja, suoranainen murhaaja ja aloitteen tekijä, kun taas Smerdjakov on vain passiivinen osanottaja, eikä edes osanottajakaan, vaan hän on ainoastaan antanut asian tapahtua peläten ja vasten tahtoaan, senhän olisi oikeus ehdottomasti voinut käsittää, mutta mitä me näemmekään? Tuskin on syytetty vangittu, kun hän jo heti panee kaikki Smerdjakovin syyksi ja syyttää yksistään häntä. Hän ei syytä häntä rikostoveruudesta, vaan syyttää häntä yksistään: yksin hän, muka, teki sen, hän murhasi ja ryösti, se on hänen kättensä työtä! Mitä tovereita ne ovat, jotka heti alkavat työntää syytä toinen toisensa päälle, — eihän sellaista koskaan tapahdu. Ja huomatkaa, miten vaarallista se on Karamazoville: hän on päämurhaaja ja toinen vain sivuhenkilö, toinen on vain antanut asian tapahtua ja maannut väliseinän takana, mutta hän syyttää makaajaa. Mutta tuo makaajahan voisi suuttua ja yksistään suojellakseen itseään heti ilmoittaa asian todellisen laidan: molemmat olemme osallisia, mutta minä en tappanut, minä vain pelosta sallin sen tapahtua enkä estänyt. Olisihan hän, Smerdjakov, ymmärtänyt, että oikeus heti olisi pitänyt häntä paljon vähemmässä määrässä syyllisenä, ja hän saattoi siis toivoa, että jos häntä rangaistaankin, niin paljon lievemmin kuin tuota toista, varsinaista murhaajaa, joka tahtoi panna kaikki hänen syykseen. Mutta silloin hän pakostakin olisi tunnustanut. Sitä emme kuitenkaan ole nähneet. Smerdjakov ei hiiskahtanut sanaakaan yhteistoiminnasta, vaikka murhaaja ankarasti syytti häntä ja kaiken aikaa viittasi häneen, joka muka yksin oli murhan tehnyt. Ja vielä enemmänkin: Smerdjakov juuri ilmaisikin tutkijoille, että rahakääröstä ja merkeistä oli syytetylle kertonut hän itse, ja ilman häntä ei tämä olisi saanut tietää mitään. Jos hän todellakin olisi ollut rikostoveri ja syyllinen, niin olisiko hän noin helposti ilmaissut sen tutkijoille, nimittäin sen, että hän itse oli antanut kaikesta tiedon syytetylle? Päinvastoin hän olisi kieltänyt ja ehdottomasti esittänyt tosiasiat väärässä valossa ja vähentänyt niiden merkitystä. Mutta hän ei vääristellyt tosiasioita eikä niitä pienennellyt. Niin voi tehdä ainoastaan viaton, sellainen, joka ei pelkää, että häntä syytetään osallisuudesta. Nyt hän sairaalloisen melankolian puuskan vallassa, joka johtui hänen kaatuvataudistaan ja koko tapahtuneesta katastrofista, hirttäytyi eilen. Hirttäytyessään hän jätti jälkeensä lapun, johon oli kirjoittanut hänelle ominaisella sanontatavalla: »Teen lopun itsestäni omasta tahdostani ja halustani, ettei ketään syytettäisi.» No, mikäpä häntä olisi estänyt lisäämästä lappuun: murhan olen tehnyt minä eikä Karamazov. Mutta hän ei ole lisännyt tätä: pakottiko omatunto toiseen, mutta ei toiseen?

Ja mitäs: äsken tänne, oikeuteen, tuotiin rahoja, kolmetuhatta ruplaa, —- ne ovat, muka samat rahat, jotka olivat siinä käärössä, joka on pöydällä muitten esineellisten todistuskappaleitten joukossa, tuoja sai ne, muka, eilen Smerdjakovilta. Mutta te, herrat valamiehet, muistatte itse äskeisen surullisen kohtauksen. Minä en rupea uudelleen kertomaan yksityiskohtia, mutta katson voivani kuitenkin lausua pari kolme mietelmää ottaen kaikkein vähäpätöisimpiä seikkoja, — sen tähden juuri, että ne ovat vähäpätöisiä eivätkä siis nouse mieleen jokaiselle, vaan unohtuvat. Ensiksi ja taaskin: oman tunnonvaivojen johdosta Smerdjakov eilen antoi pois rahat ja hirttäytyi itse. (Sillä jos hänellä ei olisi ollut tunnonvaivoja, niin hän ei olisi antanut rahoja.) Ja tietysti hän vasta eilen illalla ensikerran tunnusti rikoksensa Ivan Karamazoville, kuten Ivan Karamazov itsekin on ilmoittanut, sillä miksi hän muuten olisi ollut vaiti tähän saakka? Hän siis tunnusti, mutta miksi, kysyn sitä taaskin, hän ei ole kuolemansa edellä kirjoittamassaan lapussa ilmoittanut meille koko totuutta, vaikka hän tiesi, että huomenna on viattomalla syytetyllä kauhea tuomion päivä? Eiväthän rahat yksinään todista mitään. Minä esimerkiksi ja vielä kaksi muuta henkilöä tässä salissa olemme aivan sattumalta saaneet tietää jo viikko sitten erään tosiasian, nimittäin että Ivan Fjodorovitš Karamazov on lähettänyt läänin pääkaupunkiin vaihdettavaksi kaksi viidentuhannen ruplan arvopaperia, jotka tuottavat korkoa viisi prosenttia, siis kaikkiaan kymmenentuhannen arvosta. Tarkoitan vain sitä, että rahoja saattaa tätä nykyä olla kenellä hyvänsä ja ettei tuomalla kolmetuhatta voi todistaa sitovasti, että ne ovat juuri niitä samoja rahoja, juuri siitä samasta laatikosta tai kääröstä. Lopuksi vielä Ivan Karamazov saatuaan eilen niin tärkeän tiedon todelliselta murhaajalta pysyy aivan rauhassa. Miksi hän ei voinut ilmoittaa siitä heti paikalla? Miksi hän lykkäsi kaikki seuraavaan aamuun? Luulenpa, että minulla on oikeus arvata miksi: jo viikon on hänen terveytensä ollut piloilla, itse hän on tunnustanut tohtorille ja läheisilleen näkevänsä näkyjä, kohtaavansa jo kuolleita ihmisiä, hän on juoppohulluuden partaalla, joka tauti tänään juuri hänessä puhkesi näkyviin, ja niinpä hän kuultuaan odottamatta Smerdjakovin kuolemasta yhtäkkiä ajattelee: »Mies on kuollut, häntä voi syyttää, ja veljeni minä saan pelastetuksi. Onhan minulla rahaa: otan rahatukun ja sanon Smerdjakovin antaneen sen minulle ennen kuolemaansa.» Te sanotte: tuo ei ole kunniallista, on epärehellistä valehdella, vaikkapa toinen olisikin kuollut ja vaikkapa tahtoisikin pelastaa veljensä! No niin, mutta entäpä jos hän valehteli tietämättään, jospa hän itse kuvitteli asian olleen sillä tavoin, sillä tuo tieto lakeijan äkillisestä kuolemasta sai lopullisesti hänen järkensä menemään sekaisin? Tehän näitte äskeisen kohtauksen, näitte missä tilassa mies oli. Hän seisoi jaloillaan ja puhui, mutta missä oli hänen järkensä? Kuumeessa olevan miehen äskeisen todistuksen jälkeen seurasi asiakirja, syytetyn kirje neiti Verhovtseville, jonka kirjeen syytetty oli kirjoittanut kaksi päivää ennen rikoksen tekemistä ja jossa on ennakolta seikkaperäinen rikoksen ohjelma. No, miksi me siis etsimme ohjelmaa ja sen laatijoita? Täsmälleen tämän ohjelman mukaan toimittiinkin, eikä toimija ollut kukaan muu kuin ohjelman laatija. Niin, herrat valamiehet, »tehtiin aivan kirjoituksen mukaisesti»! Emmekä me ollenkaan, emme ollenkaan juosseet kunnioittavasti ja peläten pois isän ikkunan alta, vieläpä varmasti vakuutettuina siitä, että lemmittymme nyt on tämän luona. Ei, se on järjetöntä ja epätodenmukaista. Hän meni sisälle ja — pani asian toimeen. Luultavasti hän tappoi suutuksissaan, vihan kuohahtaessa, kun hän vain oli katsahtanut vihamieheensä ja kilpailijaansa, mutta tehtyään murhan, jonka hän luultavasti teki yhdellä iskulla, heilauttamalla vain kättään, jossa oli aseena vaskinen survin, ja tultuaan sitten perinpohjaisen etsinnän jälkeen vakuutetuksi, ettei hänen lemmittynsä ollut siellä, hän vielä muisti pistää kätensä tyynyn alle ja ottaa rahakäärön, jonka rikki reväisty päällys on nyt täällä tuossa pöydällä, jolla ovat esineelliset todistuskappaleet. Puhun sen tähden, että te huomaisitten erään seikan, joka on mielestäni perin kuvaava. Jos murhan olisi tehnyt kokenut murhaaja ja nimenomaan sellainen, jonka ainoana päämääränä olisi ollut ryöstö, — niin olisiko hän jättänyt käärön päällyksen lattialle sillä tavoin kuin se löydettiin ruumiin vierestä? No, jos se oli esimerkiksi Smerdjakov, joka tappoi ryöstääkseen, — niin hän olisi yksinkertaisesti vienyt koko käärön mukanaan vaivautumatta ollenkaan avaamaan sitä uhrinsa ruumiin ääressä; sillä tiesihän hän varmasti, että rahat olivat käärössä, — hänen nähtensähän ne oli siihen pantu ja suljettu, — ja jos hän veisi käärön kokonaan, niin eihän tiedettäisi, oliko mitään ryöstöä tapahtunutkaan. Minä kysyn teiltä, herrat valamiehet, olisiko Smerdjakov menetellyt näin, olisiko hän jättänyt kirjekuoren lattialle? Ei, juuri näin täytyi tehdä raivostuneen murhamiehen, joka ei enää jaksanut kyllin hyvästi harkita, murhamiehen, joka ei ollut varas eikä ollut tähän saakka varastanut mitään ja joka nytkään ei ollut siepannut rahoja vuoteesta niinkuin varas, vaan joka oli vienyt varkaalta oman, häneltä itseltään varastetun omaisuutensa, — sillä semmoinen oli nimenomaan Dmitri Karamazovin käsitys noista kolmestatuhannesta, ja tämä ajatus oli kehittynyt hänessä maniaksi. Siepattuaan käärön, jota hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, hän repäisee päällyksen päästäkseen varmuuteen, onko siinä rahaa, sitten hän pakenee rahat taskussa muistamatta ajatellakaan, että jättää jälkeensä lattialle reväistyn kirjekuoren, joka on mitä painavin syytös häntä vastaan. Kaikki vain siksi, että se on Karamazov eikä Smerdjakov, ei ajatellut, ei ymmärtänyt, ja kuinkapa hän olisi sitä voinutkaan! Hän pakenee, hän kuulee hänet saavuttavan palvelijan kirkaisun, palvelija tarttuu häneen kiinni, pysähdyttää hänet ja kaatuu vaskisen survimen iskusta. Syytetty hyppää alas hänen luokseen säälistä. Ajatelkaahan, hän vakuuttaa meille yhtäkkiä, että hän hyppäsi silloin alas hänen luokseen säälistä, myötätunnosta, katsoakseen, voisiko jollakin tavoin tätä auttaa. No, oliko hetki sellainen, että saattoi osoittaa semmoista sääliä? Ei, hän hyppäsi alas nimenomaan päästäkseen selville, oliko hänen tihutyönsä ainoa todistaja hengissä. Jokainen muu tunne, jokainen muu vaikutin olisi ollut luonnoton! Huomatkaa, että hän puuhailee Grigoria tarkastellen, pyyhkii nenäliinallaan tämän päätä, ja tultuaan vakuutetuksi, että tämä on kuollut, hän juoksee kuin mieletön, aivan veren vallassa, taas sinne, lemmittynsä taloon, — kuinka hän ei tullut ajatelleeksi sitä, että hän on yltyleensä veressä ja että se heti todistaa hänen syyllisyytensä? Mutta syytetty itse vakuuttaa meille, ettei hän ollenkaan kiinnittänyt huomiota siihen, että oli veren tahrima; sen voi uskoa, voi hyvinkin, semmoista tapahtuu aina sellaisina hetkinä rikoksentekijöille. Toisaalta helvetillinen suunnittelukyky, toisaalta taas harkintakyvyn puutetta. Mutta hän ajatteli sillä hetkellä vain, missä hän mahtoi olla. Hänen täytyi mahdollisimman pian saada tietää hänen olinpaikkansa, ja niinpä hän juoksee hänen asuntoonsa ja saa kuulla odottamattoman ja hänelle mitä tärkeimmän uutisen: hän on mennyt Mokrojeen, on »entisensä», »kiistämättömän» kanssa!

Psykologiaa täydellä höyryllä. Kiitävä kolmivaljakko. Prokuraattorin puheen loppu.

Tultuaan tähän kohtaan puhettaan Ippolit Kirillovitš, joka ilmeisesti oli valinnut ankarasti historiallisen metodin esitykselleen, jommoiseen metodiin hyvin mielellään turvautuvat kaikki hermostuneet puhujat, jotka vartavasten etsivät kiinteitä puitteita hillitäkseen omaa kärsimätöntä viehättymistään, — Ippolit Kirillovitš puhui erittäin laajasti »entisestä» ja »kiistämättömästä» ja lausui tästä asiasta eräitä tavallaan mielenkiintoisia ajatuksia. — Karamazov, joka oli aivan raivostukseen saakka mustasukkainen kaikille, yht'äkkiä ja kerrassaan ikäänkuin lankeaa ja katoaa olemattomiin »entisen» ja »kiistämättömän» edessä. Ja tämä on sitäkin omituisempaa, kun hän ei aikaisemmin ollut juuri ollenkaan kiinnittänyt huomiota tähän uuteen häntä uhkaavaan vaaraan, joka oli tulossa odottamattoman kilpakosijan muodossa. Mutta hän kuvitteli kaiken aikaa mielessään sen olevan vielä niin kaukana, ja Karamazov elää aina vain nykyhetkessä. Luultavasti hän piti koko kilpailijaa vain kuvitelmana. Mutta ymmärrettyään silmänräpäyksessä sairaalla sydämellään, että tuo nainen kenties juuri sen tähden olikin pitänyt salassa tämän uuden kilpailijan ja sen tähden häntä äsken pettänyt, että tämä uudelleen hänen luokseen lentänyt kilpailija oli hänelle paljon enemmän kuin mielikuvituksen luoma kuva ja kuvitelma, oli hänelle kaikki, oli koko hänen elämänsä toivo, — ymmärrettyään silmänräpäyksessä tämän Karamazov tyyntyi. Mitäs, herrat valamiehet, minä en voi äänettömästi sivuuttaa tätä äkillistä piirrettä syytetyn sielussa, jossa ei mitenkään olisi luullut voivan olla sijaa semmoiselle; hänessä ilmeni yhtäkkiä järkähtämätön totuuden tarve, kunnioitus naista kohtaan, hänen sydämensä oikeuksien tunnustaminen, ja milloin, — sillä hetkellä, jolloin hän oli hänen tähtensä tahrannut kätensä isänsä verellä! Totta on sekin, että vuodatettu veri jo tällä hetkellä huusi kostoa, sillä hänen, joka jo oli syössyt sielunsa turmioon ja tuhonnut koko maallisen onnensa, täytyi pakostakin tuntea ja kysyä itseltään sillä hetkellä: mitä hän merkitsee ja mitä hän voi merkitä nyt tuolle naiselle, tuolle olennolle, jota hän rakastaa enemmän kuin omaa sieluansa, tuon »entisen» ja »kiistämättömän» rinnalla, joka on katunut ja palannut tuon aikoinaan onnettomuuteen syöksemänsä naisen luo tuntien uutta rakkautta, tehden rehellisen tarjouksen, luvaten uutta ja onnellista elämää. Ja mitä hän onneton puolestaan antaa rakastamalleen naiselle nyt, mitä hän voi tarjota? Karamazov ymmärsi kaiken, ymmärsi, että hänen rikoksensa oli sulkenut häneltä kaikki tiet ja että hän on vain kuolemaan tuomittu rikollinen eikä mies, joka voi elää! Tämä ajatus hänet masensi ja lannisti. Ja nytpä silmänräpäyksessä hänen päässään syntyy hurja tuuma, jonka täytyikin nousta Karamazovin luonteisen miehen mieleen ja jonka täytyi esiintyä hänelle ainoana ja välttämättömänä pääsytienä hänen kauheasta asemastaan. Tämä pääsytie oli — itsemurha. Hän juoksee hakemaan virkamies Perhotinille panttaamiaan pistoleita ja samalla hän matkalla, juostessaan, vetää taskustaan kaikki rahat, joitten takia hän juuri on tahrannut kätensä isänsä verellä. Oi, rahoja hän nyt tarvitsee enemmän kuin mitään muuta: Karamazov kuolee, Karamazov ampuu itsensä, ja sitä tullaan muistamaan! Emmehän me suotta ole runoilija, emme suotta ole polttanut elämäämme niinkuin kynttilää molemmista päistä. »Hänen luokseen, hänen luokseen, — ja siellä, oi, siellä minä panen toimeen verrattomat kemut, semmoiset, jommoisia ei vielä ole ollut, jotta muistettaisiin ja kauan niistä kerrottaisiin. Kesken hurjien huutojen, mustalaisten mielettömien laulujen ja tanssien, me kohotamme maljan jumaloimamme naisen terveydeksi ja toivotamme menestystä hänen uudelle onnelleen, ja sitten — siinä samassa, hänen jalkojensa juuressa, murskaamme hänen silmäinsä edessä päämme ja kärsimme rangaistuksen elämästämme! Hän muistaa joskus Mitja Karamazovia, näkee, miten Mitja häntä rakasti, säälii Mitjaa!» Siinä on paljon kaunista, paljon romanttista hurjuutta, villiä karamazovilaista hillittömyyttä ja tunteellisuutta, — no, ja vielä jotakin muutakin, herrat valamiehet, jotakin, mikä huutaa sielussa, kolkuttaa mielessä lakkaamatta ja myrkyttää hänen sydämensä ennen kuolemaa, — tuo jokin — se on omatunto, herrat valamiehet, se on sen tuomio, sen kauheat tuskat! Mutta pistoli sovittaa kaiken, pistoli on ainoa vapauttaja, eikä muuta keinoa ole, vaan siellä — minä en tiedä, ajatteliko Karamazov sillä hetkellä, »mitä siellä tulee» ja voiko Karamazov Hamletin tavoin ajatella, mitä siellä tulee. Ei, herrat valamiehet, muualla on Hamleteja, mutta meillä on toistaiseksi Karamazoveja! —

Tässä Ippolit Kirillovitš kuvasi laajasti ja seikkaperäisesti Mitjan valmistuksia, kohtauksen Perhotinin luona, kauppapuodissa, kyytimiesten kanssa. Hän mainitsi suuren joukon sanoja, lauseita, eleitä, jotka kaikki oli todistajien avulla osoitettu esiintyneiksi, — ja kuva teki hirveän voimakkaan vaikutuksen kuulijain vakaumukseen. Ennen kaikkea vaikuttivat kaikki tosiasiat yhdessä. Tuon hurjasti touhuavan ja itsestään enää piittaamattoman miehen syyllisyys esiintyi aivan selvänä. — Hänellä ei ollut enää mitään syytä välittää itsestään, — puhui Ippolit Kirillovitš, — pari kolme kertaa hän oli vähällä tunnustaa kaiken, melkein vihjaili selvästi, mutta ei kuitenkaan puhunut suutaan puhtaaksi (tässä mainittiin todistajien lausunnot). Kyytimiehellekin hän matkalla huudahti: »Tiedätkö sinä, että kuljetat murhaajaa!» Mutta hän ei voinut kuitenkaan sanoa kaikkea selvästi: oli ensin päästävä Mokrojen kylään ja lopetettava sitten siellä runoelma. Mutta mikä odottaakaan onnetonta? Asia on niin, että miltei ensihetkinä Mokrojessa hän näkee ja sitten saa täydelleen selville, että hänen »kiistämätön» kilpakosijansa kenties ei ensinkään olekaan niin kiistämätön ja ettei hänen puoleltaan haluta eikä huolita mitään onnen ja terveyden toivotuksin kohotettua maljaa. Mutta te tunnette jo tosiasiat oikeudellisesta tutkinnasta, herrat valamiehet. Osoittautuu aivan selväksi, että Karamazov on voittanut kilpailijansa, ja nyt — oi, nyt alkoi aivan uusi vaihe hänen sielussaan, vieläpä kaikkein kauhein vaihe, mitä tämä sielu oli koskaan kokenut ja koskaan tulee kokemaankaan! Voi ehdottomasti myöntää, herrat valamiehet, — huudahti Ippolit Kirillovitš, — että moitittu luonto ja rikollinen sydän kostavat puolestaan paljon täydellisemmin kuin mikään maallinen oikeudenkäyttö! Vieläpä enemmänkin: oikeus ja maallinen rangaistus tekevät luonnon rangaistuksen kevyemmäksi kantaa ja ovat välttämättömätkin rikolliselle noina hetkinä, koska ne pelastavat hänet epätoivosta, sillä minä en kykene kuvittelemaankaan tuota Karamazovin tuntemaa kauhua ja niitä hänen siveellisiä kärsimyksiään, kun hän sai tietää, että lemmittynsä rakastaa häntä, että hän hänen tähtensä hylkää »entisen» ja »kiistämättömän», että häntä, häntä, »Mitjaa», hän kutsuu kanssaan elämään uutta elämää, lupaa hänelle onnea, — ja milloin? Kun jo kaikki on hänen kohdaltaan lopussa ja kun jo kaikki on mahdotonta! Teen tässä sivumennen erään meille varsin tärkeän huomautuksen selvittääkseni syytetyn silloisen aseman todellista olemusta: tuo nainen, tuo hänen rakkautensa, oli hänelle aivan viime hetkeen asti, aina vangitsemishetkeen asti, saavuttamaton olento, jota hän intohimoisesti toivoi omakseen, mutta turhaan. Mutta miksi, miksi hän ei ampunut itseään juuri silloin, miksi luopui aikeestaan, vieläpä unohti, missä pistolinsa oli? Mutta juuri tuo hänen intohimoinen lemmenkaipuunsa ja toivo saada heti paikalla tyydyttää sitä pidättävät häntä. Kemujen humussa hän kiintyi lemmittyynsä, joka kekkeröi yhdessä hänen kanssaan ja joka oli hänestä ihanampi ja kiehtovampi kuin koskaan ennen, — hän ei poistu lemmittynsä luota, ihailee häntä, on vain häntä varten olemassa. Tämä intohimoinen pyyde saattoi hetkiseksi haihduttaa ei vain vangitsemisen pelon, vaan omantunnon tuskatkin! Hetkiseksi, oi, vain hetkiseksi! Kuvittelen rikollisen silloista sieluntilaa ja ajattelen, että sitä kiistämättömästi hallitsi orjanaan kolme elementtiä, jotka sen kokonaan pitivät vallassaan: ensiksikin juopumuksen tila, humu ja höyräkkä, töminä, tanssit, laulut ja loilotus, ja hän, hän, viinin puna poskillaan siinä lauloi ja tanssi päihtyneenä ja nauroi hänelle! Toiseksi rohkeutta antava kaukainen unelma, että kohtalokas loppuselvitys on vielä kaukana, ei ainakaan ihan lähellä, — vasta seuraavana päivänä, vasta aamulla, sitten tullaan ottamaan hänet. Siis on aikaa muutamia tunteja, se on paljon, hirveän paljon! Muutamassa tunnissa ennättää keksiä paljon. Ajattelen hänen tunteneen jotakin samanlaista kuin rikollinen, kun häntä viedään kärsimään kuolemanrangaistusta, viedään hirtettäväksi: vielä on ajettava sangen pitkä katu, sekin käyden, tuhansiin nousevan väkijoukon ohi, sitten käännytään toiselle kadulle, ja vasta sen kadun päässä on kauhea kenttä! Minusta tuntuu siltä, että matkan alussa kuolemaantuomittu istuessaan häpeärattailla pakostakin tuntee, että hänellä on edessään vielä loppumaton elämä. Mutta taloja sentään sivuutetaan, rattaat kulkevat yhä eteenpäin, — oi, ei se mitään tee, paikka, josta käännytään toiselle kadulle, on vielä kaukana, ja niinpä hän yhä edelleen katselee reippaasti oikealle ja vasemmalle ja noita tuhansia tunteettoman uteliaita ihmisiä, joitten katseet ovat kiintyneet häneen, hänen mielessään häämöttelee yhä, että hän on samanlainen ihminen kuin hekin. Mutta tuossa käännytään jo toiselle kadulle, oi, ei se tee mitään, ei mitään, vielä on kokonainen katu. Ja sivuutettiinpa miten monta taloa tahansa, niin hän ajattelee aina vain: »Vielä on monta taloa jäljellä.» Ja näin aivan loppuun asti, aivan torille asti. Semmoinen, kuvittelen, oli silloin Karamazovinkin mielentila. »Vielä eivät ole siellä ennättäneet», ajatteli hän, »vielä voi löytää jonkin neuvon, oi, vielä on aikaa laatia puolustussuunnitelma, harkita vastarintaan ryhtymistä, mutta nyt, nyt — nyt on hän niin ihana»! Hänen sielussaan on synkeätä ja sekavaa, mutta hän ennättää kuitenkin erottaa rahoistaan puolet ja piilottaa ne jonnekin, — muulla tavoin en osaa selittää, minne häneltä on voinut kadota ihan puolet noista kolmestatuhannesta, jotka hän äsken on ottanut isänsä pieluksen alta. Hän ei ole ensimmäistä kertaa Mokrojessa, hän on ollut siellä remuamassa kaksi vuorokautta. Tuon vanhan, ison puutalon hän jo tuntee kaikkine liitereineen ja parvekkeineen. Minä otaksun, että osa rahoista on piilotettu juuri silloin tuohon samaan taloon, vähää ennen vangitsemista, johonkin rakoon, koloon, jonnekin lattialautojen alle, johonkin nurkkaan, katon rajaan, — miksi? Ettäkö miksi? Katastrofi voi tulla heti paikalla, tietysti me emme ole vielä ajatelleet, miten meidän on silloin meneteltävä, eikä meillä ole ollut siihen aikaakaan, ja päässämmekin jyskyttää ja halu vetää hänen luokseen, mutta rahat, — rahat ovat kaikissa tilanteissa välttämättömiä! Rahakas ihminen on kaikkialla ihminen. Kenties teistä tämmöinen harkintakyky näyttää luonnottomalta tuollaisella hetkellä? Mutta hänhän vakuuttaa itse, että jo kuukautta aikaisemmin hän niinikään hänelle hyvin huolestuttavana ja onnettomana hetkenä erotti kolmestatuhannesta puolet ja ompeli rinnalla kannettavaan pussiin, ja jos tuo ei olekaan totta, niinkuin heti osoitammekin, niin joka tapauksessa tämä ajatus on Karamazoville tuttu, se on ollut hänen silmiensä edessä. Vieläpä enemmänkin, kun hän sitten myöhemmin uskotteli tutkintatuomarille erottaneensa puolitoistatuhatta rintapussiin (jommoista ei koskaan ole ollut olemassakaan), niin ehkäpä hän keksikin tämän jutun pussista juuri sillä hetkellä juuri sen tähden, että hän pari tuntia aikaisemmin oli erottanut rahoistaan puolet ja kätkenyt ne jonnekin sinne Mokrojeen kaiken varalta aamuun asti, etteivät ne vain olisi hänen päällään, minkä hän teki äkillisen innostuksen puuskan vallassa. Kaksi pohjatonta syvyyttä, herrat valamiehet, muistakaa, että Karamazov kykenee näkemään kaksi pohjatonta syvyyttä ja molemmat samalla kertaa! Me olemme etsineet siitä talosta, mutta emme ole löytäneet. Kenties nuo rahat ovat vieläkin siellä, mutta mahdollista on myös, että ne ovat seuraavana päivänä kadonneet ja ovat nyt syytetyn hallussa. Joka tapauksessa hänet vangittiin lemmittynsä ääressä, polvillaan tämän edessä, tämä loikoi vuoteella, hän ojenteli hänelle käsiään ja oli siinä määrin unohtanut kaikki sillä hetkellä, ettei kuullut vangitsijain lähestymistäkään. Hän ei ollut ennättänyt vielä miettiä mitään mielessään vastaukseksi. Sekä hänet että hänen järkensä otettiin yllättäen.

Ja nyt hän on tuomariensa edessä, jotka ratkaisevat hänen kohtalonsa. Herrat valamiehet, on hetkiä, jolloin meidät itsemme, täyttäessämme virkavelvollisuuksiamme, valtaa miltei kauhistus ihmisen edessä ja kauhistus ihmisten tähden! Ne ovat niitä hetkiä, jolloin huomaamme sen miltei eläimellisen kauhun, kun rikollinen näkee, että kaikki on menetetty, mutta yhä vielä kamppailee, yhä vielä aikoo kamppailla kanssanne. Ne ovat hetkiä, jolloin kaikki itsesäilytyksen vaistot yhtaikaa alkavat hänessä toimia ja hän pelastaakseen itsensä katsoo teitä läpitunkevin katsein, kysyvin ja kärsivin, tarkkaa teitä ja tekee teistä havaintoja, tutkii kasvojanne ja ajatuksianne, odottaa, miltä puolelta te teette hyökkäyksen, ja tekee silmänräpäyksessä vapisevassa mielessään tuhansia suunnitelmia, mutta pelkää kuitenkin puhua, pelkää puhuvansa itsensä pussiin! Nämä ihmissielun alennuksen hetket, nämä sen kulut koettelemusten kautta, tämä sen eläimellinen pelastautumisen himo, —- ne ovat kauheita ja saavat toisinaan tuomarinkin vavahtamaan ja tuntemaan sääliä rikollista kohtaan! Ja tämän kaiken todistajina olimme me silloin. Alussa hän oli aivan ymmällä, ja kauhun vallassa pääsi hänen suustaan joitakin sanoja, jotka ovat hyvin raskauttavia hänelle: »Verta! Olen sen ansainnut!» Mutta hän hillitsi itsensä nopeasti. Mitä on sanottava, miten vastattava, — se ei aluksi vielä ole hänellä selvillä, valmiina on vain paljas kieltäminen: »Isäni kuolemaan en ole syyllinen!» Tämä on aluksi aitamme, mutta siellä aidan takana me kenties vielä saamme jotakin rakennetuksi, jonkin barrikadin. Raskauttavat ensimmäiset huudahduksensa hän kiiruhtaa, ennenkuin teemme kysymyksiä, selittämään niin, että hän katsoo olevansa syypää vain palvelija Grigorin kuolemaan. »Siihen vereen olen syypää, mutta kuka on tappanut isäni, hyvät herrat, kuka on tappanut? Kuka onkaan voinut hänet tappaa, jos en minä?» Kuuletteko: hän kysyy meiltä, meiltä, jotka olemme tulleet tekemään saman kysymyksen hänelle itselleen! Kuuletteko tuon ennakoivan sanan: »jos en minä!», tuon eläimellisen viekkauden, tuon naiivisuuden ja tuon karamazovilaisen kärsimättömyyden? Minä en ole tappanut, eikä pidä ajatellakaan, että minä olisin sen tehnyt: »Tahdoin tappaa, hyvät herrat, tahdoin tappaa», myöntää hän kiireesti (hän kiirehtii, oi, kiirehtii kauheasti), »mutta sittenkin olen viaton, en minä ole tappanut!» Hän myöntää meille tahtoneensa tappaa: näette, muka, itse, miten vilpitön minä olen, uskokaa siis pikemmin, että minä en ole tappanut. Oi, tämmöisissä tapauksissa rikollinen toisinaan muuttuu uskomattoman kevytmieliseksi ja herkkäuskoiseksi. Nytpä tutkijat aivan kuin epähuomiossa yhtäkkiä tekevät hänelle aivan yksinkertaisen kysymyksen: »Eiköhän vain Smerdjakov liene murhaaja?» Niin kävikin kuin odotimme: hän suuttui hirveästi siitä, että me ennätimme ennen häntä ja yllätimme hänet, kun hän ei vielä ollut ennättänyt valmistaa, valita ja käyttää sitä hetkeä, jolloin Smerdjakovin mainitseminen olisi tehnyt kaikkein uskottavimman vaikutuksen. Luonteensa mukaisesti hän heti meni äärimmäisyyksiin ja alkoi itse kaikin voimin vakuuttaa meille, että Smerdjakov ei ole voinut tappaa, ei kykene tappamaan. Mutta älkää uskoko häntä, tämä on vain oveluutta hänen puoleltaan: hän ei ollenkaan, ei ollenkaan luovu Smerdjakovista, päinvastoin hän tuo vielä tämän esille, sillä kenen muun hän voisi mainita kuin hänet, mutta hän tekee sen toisella hetkellä, sillä toistaiseksi on tämä asia piloilla. Hän esittää hänet kenties vasta huomenna tai muutaman päivän kuluttua, kun on löytänyt sopivan hetken, jolloin hän itse huudahtaa teille: »Näettekö, minä itse torjuin epäluuloja Smerdjakovista enemmän kuin te, muistatte sen itse, mutta nyt minäkin olen tullut vakuutetuksi: hän on murhaaja, ja kuka muu se voisi ollakaan!» Mutta kun hän on synkkänä ja äreänä kielteisellä kannalla yhdessä meidän kanssamme, niin kärsimättömyys ja viha saattavat hänet esittämään mitä kömpelöimmän ja epätodennäköisimmän selityksen, miten hän katsoi isänsä ikkunasta sisälle ja miten hän kunnioittavasti poistui ikkunan luota. Pääasia on, ettei hän vielä tunne asianhaaroja, ei tiedä, mitä kaikkea toipunut Grigori on todistanut. Me ryhdymme tarkastukseen ja etsintään. Tarkastus häntä suututtaa, mutta myös rohkaisee: kaikkea kolmeatuhatta ei löydetty, löydettiin vain puolitoista. Ja tietysti vasta tuona vihaisen vaitiolon ja kieltämisen hetkenä lennähtää hänen päähänsä ensimmäisen kerran elämässä rinnalla kannettavaa pussia koskeva ajatus. Epäilemättä hän tuntee itse keksintönsä koko epäuskottavuuden ja kiusaa itseään, kiusaa itseään hirveästi tehdäkseen asian uskottavammaksi, keksiäkseen sellaisen kertomuksen, että siitä tulisi kokonainen uskottava, romaani. Tämmöisissä tapauksissa on tutkijan ensimmäinen ja tärkein tehtävä — estää rikollista saamasta valmistusaikaa, käydä odottamatta asiaan, jotta rikollinen lausuisi julki salaisimmat ajatuksensa kaikessa kaunistelemattomuudessaan, epäuskottavuudessaan ja ristiriitaisuudessaan, joka ne juuri kavaltaakin. Mutta rikollisen voi saada puhumaan vain sitten, että ilmoittaa äkkiä hänelle jonkin uuden tosiasian, jonkin asiaa koskevan seikan, jolla on äärettömän suuri merkitys, mutta jota hän siihen saakka ei mitenkään ole voinut otaksua eikä mitenkään ennakolta ottaa huomioon. Semmoinen tosiasia oli meillä varattuna, oi, oli ollut jo pitkän aikaa varattuna: se oli tajuihinsa tulleen palvelijan Grigorin todistus avoimesta ovesta, josta syytetty oli juossut ulos. Tämän oven hän oli kokonaan unohtanut, eikä hän ollenkaan ollut otaksunut mahdolliseksi, että Grigori oli voinut nähdä sen. Vaikutus oli suurenmoinen. Hän hyppäsi pystyyn ja huusi meille yhtäkkiä: »Smerdjakov on tehnyt murhan, Smerdjakov!» ja niin hän ilmaisi salaisimman ajatuksensa, perusajatuksensa, sen kaikkein vähimmän uskottavassa muodossa, sillä Smerdjakov saattoi tappaa ainoastaan sen jälkeen kuin Karamazov oli lyönyt maahan Grigorin ja paennut. Kun me kerroimme hänelle, että Grigori oli nähnyt oven avoimena ennen kaatumistaan ja oli makuuhuoneestaan lähtiessään kuullut Smerdjakovin vaikeroivan väliseinän takana, niin Karamazov oli todella kuin nujerrettu. Työtoverini, meidän kunnioitettava ja älykäs Nikolai Parfenovitš, kertoi minulle myöhemmin, että sillä hetkellä hänen oli syytettyä niin sääli, että hänen teki mielensä itkeä. Ja juuri tuolla hetkellä syytetty parantaakseen asioitaan rientää kertomaan meille tuosta kuuluisasta rintapussista: sama se, muka, kuulkaapa tämä kertomus! Herrat valamiehet, minä olen jo esittänyt teille ajatukseni, miksi pidän tätä keksintöä, että muka kuukausi takaperin oli ommeltu rinnalla kannettavaan pussiin rahoja, en vain päättömänä, vaan myös kaikkein epätodenmukaisimpana selityksenä, minkä tuossa tapauksessa suinkin saattoi keksiä. Jos vaikka etsisi lyömällä vetoa: mitä epäuskottavampaa voi sanoa ja esittää, — niin ei sittenkään voisi keksiä mitään huonompaa kuin tämä. Tässä voi, se on pääasia, saartaa ja lyödä mäsäksi tuon riemuitsevan romaaninsepittäjän yksityisseikoilla, noilla samoilla yksityisseikoilla, joista todellisuus aina on niin rikas ja joita nämä onnettomat, vastoin tahtoaan juttuja sepittelevät henkilöt aina halveksivat muka aivan merkityksettöminä ja tarpeettomana rihkamana ja joiden tärkeyttä he eivät tule ajatelleeksikaan. Oi, heillä ei ole sillä hetkellä aikaa sellaiseen, heidän älynsä luo vain suurenmoisen kokonaisuuden, — ja silloin uskalletaan vaivata heitä moisilla pikkuseikoilla! Mutta silläpä heidät juuri saadaankin kiinni! Syytetylle tehdään kysymys: »No, mistä te otitte kangasta tehdäksenne pussin, kuka teille ompeli sen?» — »Itse ompelin.» — »Entä mistä saitte kankaan?» — Syytetty jo loukkaantuu, hänestä tämä on jo miltei häntä loukkaava pikkuseikka, ja, uskotteko, hän luulee sitä vilpittömästi, vilpittömästi! Mutta sellaisia he ovat kaikki. »Minä repäisin sen paidastani.» — »Hyvä. Siis me löydämme huomenna liinavaatteittenne joukosta tuon paidan, josta on palanen reväisty pois.» — Ja ajatelkaahan, herrat valamiehet, jos me olisimme todellakin löytäneet tuon paidan (ja miksi sitä ei olisi löydetty matkalaukusta tai laatikoista, jos tuollainen paita todella olisi ollut olemassa), — niin siinähän olisi jo ollut tosiasia, kouraantuntuva tosiasia, joka olisi puhunut hänen todistuksensa puolesta! Mutta tätä hän ei jaksa ajatella. — »Minä en muista, kenties se ei ollut paidasta, minä ompelin emännän myssyyn.» — »Mihin ihmeen myssyyn?» — »Minä otin hänen huoneestaan, se kuljeksi siellä, vanha serttinkinen roska.» — »Ja muistatteko te sen varmasti?» — »En, varmasti en muista…» Ja hän on vihainen, vihainen, mutta kuitenkin ajatelkaahan: kuinka tuommoista ei muistaisi? Ihmisen kaikkein kauheimpina hetkinä, sanokaamme esimerkiksi kun viedään mestattavaksi, muistuvat mieleen juuri tuollaiset pikkuseikat. Hän unohtaa kaikki, mutta jonkin viheriäisen katon, joka vilahti hänen silmiinsä matkan varrella, tai ristillä istuvan naakan — ne hän muistaa. Hänhän oli pussia ommellessaan piilossa kotiväeltään, hänen täytyi muistaa, mitä alennuksen tuskia hän kärsi, kun hänellä oli neula käsissään, peläten että hänen huoneeseensa tultaisiin ja hänet yllätettäisiin; kuinka hän heti, kun kuuli koputuksen, hypähti paikaltaan ja juoksi verhon taakse (hänen asunnossaan on verho)… Mutta, herrat valamiehet, miksi minä kerron teille tätä kaikkea, kaikkia näitä yksityiskohtia ja pikkuseikkoja! — huudahti yhtäkkiä Ippolit Kirillovitš. — Siksipä juuri, että syytetty pitää itsepintaisesti kiinni kaikesta tästä järjettömyydestä yhä vieläkin tähän hetkeen saakka! Koko näiden kahden kuukauden kuluessa, tuosta hänelle onnettomasta yöstä asti, hän ei ole selvittänyt mitään, ei ole lisännyt ainoatakaan selittävää reaalista seikkaa entisiin mielikuvituksellisiin todistuksiinsa; kaikki tuo on muka pikkuasioita, uskokaa te kunniasanaani! Oi, me uskoisimme mielellämme, me haluamme uskoa vaikkapa vain kunniasanaakin! Olemmeko mitään ihmisverta himoitsevia sakaaleja? Antakaa, osoittakaa meille edes yksi tosiasia, joka puhuu syytetyn puolesta, niin me ilostumme, — mutta kouraantuntuva, reaalinen tosiasia eikä vain syytetyn oman veljen hänen kasvojensa ilmeestä tekemä päätelmä tai viittaus, että hänen lyödessään rintaansa täytyi ehdottomasti osoittaa rinnalla olevaa pussia, vieläpä pimeässä. Me ilostumme uudesta tosiasiasta, me luovumme ensimmäisenä syytöksestämme, me kiiruhdamme siitä luopumaan. Mutta nyt huutaa oikeudenmukaisuus, ja me pidämme kiinni kannastamme, me emme voi luopua mistään. — Ippolit Kirillovitš siirtyi puheensa loppulauseeseen. Hän oli kuin kuumeessa, hän huusi vuodatetun veren puolesta, isän veren puolesta, jonka poika oli vuodattanut »alhaisessa ryöstämisen tarkoituksessa». Hän osoitti lujasti tosiasian traagillista ja huutavaa yhtäpitäväisyyttä. — Ja mitä ikinä saanettekin kuulla kyvystään tunnetulta syytetyn puolustajalta (ei Ippolit Kirillovitš malttanut olla lausumatta), miten kaunopuheisia ja liikuttavia sanoja täällä kaikuneekin, sanoja, jotka vaikuttavat tunteisiinne, — niin muistakaa kuitenkin olevanne tällä hetkellä oikeutemme pyhäkössä. Muistakaa, että te olette meidän totuutemme puolustajia, meidän pyhän Venäjämme, sen perustuksen, sen perheen, sen kaiken pyhän puolustajia! Niin, te edustatte, täällä Venäjää tällä hetkellä, eikä ainoastaan tässä salissa kajahda teidän tuomionne, vaan yli koko Venäjän, ja koko Venäjä kuuntelee teitä puolustajinaan ja tuomareinaan, ja teidän tuomionne sitä joko rohkaisee tai masentaa. Älkää siis kiduttako Venäjää ja pettäkö sen odotuksia, meidän onneton kolmivaljakkomme kiitää suin päin ja kenties turmiotaan kohti. Ja jo kauan on koko Venäjällä ojenneltu käsiä ja kehoitettu pysähdyttämään tuo hurja, anteeksiantamaton laukka. Ja joskin toiset kansat toistaiseksi vielä väistyvät tuon hurjaa vauhtia kiitävän kolmivaljakon tieltä, niin ehkäpä se ei ollenkaan tapahdu kunnioituksesta sitä kohtaan, niinkuin runoilija olisi toivonut, vaan yksinkertaisesti kauhusta — huomatkaa tämä. Kauhusta ja kenties myös inhon tunteesta sitä kohtaan, ja hyvä on vielä sekin, että he väistyvät, kenties he vielä ottavat ja lakkaavat väistymästä ja asettuvat lujaksi muuriksi kiitävän aaveen tielle ja itse pysähdyttävät meidän hillittömyytemme mielettömän nelistyksen pelastaakseen itsensä, valituksen ja sivistyksen! Noita huolestuneita ääniä Euroopasta olemme jo kuulleet. Ne alkavat jo kajahdella. Älkää suututtako heitä, älkää lisätkö heidän yhä kasvavaa vihaansa tuomiolla, joka vapauttaa oman isänsä murhanneen pojan! —

Sanalla sanoen, vaikka Ippolit Kirillovitš olikin kovin innostunut, niin hän kuitenkin lopetti pateettisesti — ja vaikutus, jonka hän sai syntymään, oli todellakin tavaton. Hän itse meni puheensa lopetettuaan kiireesti ulos salista ja, minä toistan sen, oli vähällä pyörtyä toisessa huoneessa. Sali ei taputtanut käsiään, mutta vakavat ihmiset olivat tyytyväisiä. Vähemmän tyytyväisiä olivat ainoastaan naiset, mutta heitäkin miellytti kaunopuheisuus varsinkin kun he eivät ollenkaan pelänneet sen seurauksia, vaan odottivat kaikkea Fetjukovitšilta: »Lopuksi hän rupeaa puhumaan ja voittaa tietysti kaikki puolelleen!» Kaikki katsoivat Mitjaan; koko prokuraattorin puheen ajan hän oli istunut ääneti, kädet jäykkinä, hampaat yhteen puristettuina, silmät alas luotuina. Vain jonkin kerran hän oli kohottanut päätään ja kuunnellut tarkemmin. Varsinkin silloin, kun puhe koski Grušenjkaa. Kun prokuraattori lausui tästä Rakitinin mielipiteen, niin Mitjan kasvoilla näkyi halveksiva ja vihainen hymy ja hän lausui jokseenkin kuuluvasti: »Bernardit!» Ja kun Ippolit Kirillovitš kertoi siitä, kuinka oli kuulustellut ja kiusannut Mitjaa Mokrojessa, niin Mitja nosti päänsä ja kuunteli hirveän uteliaana. Yhdessä kohdassa puhetta hän näytti aikovan hypätä pystyyn ja huudahtaa jotakin, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja ainoastaan kohautti halveksivasti olkapäitään. Tästä puheen lopusta, nimenomaan prokuraattorin urotöistä Mokrojessa hänen kuulustellessaan rikollista, meillä seurapiireissä oli myöhemmin puhetta, ja Ippolit Kirillovitšille naureskeltiin: »Eipä malttanut mies olla kehuskelematta etevyyttään.» Istunto keskeytettiin, mutta vain hyvin lyhyeksi aikaa, neljännestunniksi tai enintään kahdeksikymmeneksi minuutiksi. Yleisön keskuudesta kuului keskusteluja ja huudahduksia. Muutamat niistä ovat jääneet mieleeni:

— Vakava puhe! — huomautti kulmiaan rypistäen muudan herrasmies eräässä ryhmässä.

— Ja meille, meille hän myös näytti loppusumman, — yhtyi kolmas ääni,
— Puheen alussa, muistatteko, että kaikki ovat samanlaisia kuin Fjodor
Pavlovitš!

— Ei, se oli sentään taitavaa. Kauan on mies odottanut ja nytpä sai sanoa, hehehee!

— Mutta suotta hän äsken letkautti pietarilaista: »Jotka vaikuttavat tunteisiin», muistatteko?

— Mikä lornjettia käyttävä paksu rouvashenkilö se on, joka istuu reunassa?

— Hänen läheisyydessään, vain kaksi paikkaa väliä istuu vaaleaverinen nainen, hän on kauniimpi.

— Mutta ovelastipa ne hänet silloin Mokrojessa pistivät pussiin, eikö totta?

— Ovelastipa kylläkin. Taas hän sen kertoi. Tätähän hän on kertoillut täällä eri taloissa jo moneen kertaan.

— Ja loukkaantuvainen. Kovin paljon siinä on retoriikkaakin, lauseet ovat pitkiä.

— Ja peloittelee, huomatkaa, peloittelee kaiken aikaa. Muistatteko puheen kolmivaljakosta? »Siellä on Hamleteja, mutta meillä on toistaiseksi vielä Karamazoveja!» Se oli nokkelasti sanottu.

— No, sanoipa hän mitä tahansa, niin ei hän saa meidän moukkia mukaansa temmatuksi.

— Mutta se oli hyvin sanottu, mitä hän puhui kolmivaljakoista, se missä puhuttiin kansoista.

— Sehän on totta, muistatteko, kun hän sanoi, että kansat eivät rupea odottamaan.

— Englannin parlamentissahan eräs jäsen esiintyi viime viikolla nihilistejä koskevassa kysymyksessä ja kysyi ministeriöltä: eikö olisi aika puuttua raakalaiskansan asioihin ja ryhtyä meitä sivistämään. Ippolit tarkoittaa häntä, minä tiedän hänen tarkoittavan häntä. Hän puhui tästä viime viikolla.

— Me suljemme Kronstatin emmekä anna heille leipää. Mistä he silloin saavat?

Mutta kello kilisi, kaikki riensivät paikoilleen. Fetjukovitš astui puhujalavalle.

Syntyi yleinen hiljaisuus, kun puhujan ensimmäiset sanat kajahtivat. Koko salin katseet kiintyivät häneen. Hän alkoi tavattoman suoraan, yksinkertaisesti ja vakuuttavasti, mutta ilman vähintäkään kiihkoa. Ei pienintäkään yritystä olla kaunopuheinen, ei pateettista äänensävyä eikä tunnekylläisiä sanoja. Siinä puhui mies myötätuntoisten ihmisten tuttavallisessa piirissä. Hänellä oli kaunis, kuuluva ja miellyttävä ääni, ja jo tuon äänen kaiussa oli ikäänkuin jotakin vilpitöntä ja suoraa. Mutta kaikki käsittivät heti, että puhuja voi yhtäkkiä kohota todelliseen pateettisuuteen — ja »iskeä sydämiin ennenkuulumattomalla voimalla». Hän ei ehkä puhunut niin puhdasta kieltä kuin Ippolit Kirillovitš, mutta hän ei käyttänyt pitkiä lauseita, ja hänen puheensa oli täsmällisempää. Yksi seikka ei miellyttänyt naisia: hän köyristi kaiken aikaa omituisesti selkäänsä, varsinkin puheen alussa, ei oikeastaan kumartanut, vaan ikäänkuin koetti lentää kuulijainsa luo, ja silloin taipui nimenomaan toinen puoli hänen pitkästä selästään, aivan kuin tuon pitkän ja hoikan selän keskikohdalla olisi ollut saranat, niin että se saattoi kumartua miltei suoran kulman muotoon. Puheensa alussa hän puhui ikäänkuin asiasta toiseen hypäten, ikäänkuin ilman systeemiä, siepaten tosiasioita sieltä täältä, mutta loppujen lopuksi puhe kuitenkin teki eheän vaikutuksen. Hänen puheensa olisi voinut jakaa kahteen osaan: edellinen puoli oli kritiikkiä, syytteen vääräksi osoittamista, toisinaan ilkeätä ja sarkastista. Mutta puheensa jälkimmäisessä puolessa hän ikäänkuin yhtäkkiä muutti sävyä ja koko otteensa ja kohosi heti pateettisuuteen, ja tätä näytti sali odottaneenkin, ja kaikki alkoivat väristä innostuksesta. Hän meni suoraan asiaan ja alkoi selittämällä, että vaikka hänen toimialansa onkin Pietarissa, niin hän on monta kertaa käynyt muissakin Venäjän kaupungeissa puolustamassa syytettyjä, sellaisia, joiden syyttömyydestä hän on vakuutettu tai joiden syyttömyyden hän ennakolta aavistaa. — »Samoin on minun käynyt tässäkin tapauksessa, — selitti hän. — Jo ensimmäisistä sanomalehtien kertomuksista vilahti silmiini jotakin, mikä minua tavattomasti hämmästytti ja sai asettumaan syytetyn puolelle. Sanalla sanoen, mieltäni kiinnitti ennen kaikkea eräs juridinen tosiasia, joka tosin esiintyy usein käytännössä oikeudenkäynnissä, mutta ei minun tietääkseni ole koskaan esiintynyt niin täydellisessä muodossa ja niin luonteenomaisin erikoispiirtein kuin nyt käsiteltävänä olevassa jutussa. Tämä tosiasia minun pitäisi määritellä vasta puheeni lopussa, kun päätän esitykseni, mutta minä sanon kuitenkin ajatukseni jo aivan alussa, sillä minulla on se heikkous, että käyn suoraan asiaan jättämättä tehoisimpia kohtia loppuun ja käyttämättä viisaan säästeliäästi vaikutuskeinoja. Se saattaa olla minun puoleltani vähemmän ovelaa, mutta se on sen sijaan vilpitöntä esiintymistä. Tämä minun ajatukseni, tämä peruskaavani, on seuraava: tosiasiat yhdessä puhuvat musertavasti syytettyä vastaan, mutta samalla siinä ei ole yhtään tosiasiaa, joka kestäisi arvostelua, jos sitä tarkastetaan erikseen, sinänsä! Seuratessani asiaa edelleen huhujen ja sanomalehtien mukaan minä vakiinnuin yhä enemmän tässä ajatuksessani, ja sitten minä sain yhtäkkiä syytetyn omaisilta pyynnön tulla puolustamaan häntä. Riensin heti tänne, ja täällä vakaumukseni lopullisesti vahvistui. Särkeäkseni tuon tosiasian hirveän yhtäpitäväisyyden ja osoittaakseni jokaisen muka syyllisyyttä todistavan tosiasian mitään todistamattomuuden ja mielikuvituksellisuuden erikseen minä olen ryhtynytkin puolustajaksi tässä asiassa.» —

— Herrat valamiehet, minä olen täällä uusi mies. Mitkään saamani vaikutelmat eivät ole ennakkomielipiteitten muodostelemia. Hurjaluonteinen ja hillitön syytetty ei ole ennakolta loukannut minua niinkuin ehkä satoja ihmisiä tässä kaupungissa, minkä vuoksi monet jo edeltäpäin ovat hänelle epäsuopeita. Tietysti minäkin myönnän, että täkäläisen yhteiskunnan siveellinen tunne on oikeasta syystä kuohahtanut: syytetty on luonteeltaan hurja ja hillitön. Täkäläisissä seurapiireissä hänet kuitenkin otettiin vastaan, suosittiinpa häntä suurikykyisen syyttäjänkin perheessä. (Huom.! Näitten sanojen kohdalla kuului yleisön joukosta pari kolme naurahdusta, ja vaikka ne tukahtuivat nopeasti, niin jokainen kuitenkin huomasi ne. Me tiesimme kaikki, että prokuraattori otti talossaan Mitjan vastaan aivan vastoin tahtoaan, ainoastaan siksi, että prokuraattorin rouva jostakin syystä piti tätä hauskana miehenä, — prokuraattorin rouva, joka oli mitä sivein ja kunnioitettavin, ja joka mielellään erinäisissä tapauksissa, etupäässä pikkuasioissa, pani puolisonsa tahtoa vastaan. Mitja oli muuten käynyt heidän kodissaan jokseenkin harvoin.) Siitä huolimatta rohkenen otaksua, — jatkoi puolustaja, — että niinkin itsenäisesti ajattelevassa ja luonteeltaan oikeamielisessä miehessä kuin minun opponenttini on, on saattanut syntyä onnetonta klienttiäni kohtaan jossakin määrin harhaan osunut ennakkoluulo. Oi, sehän on niin luonnollista: onneton mies on täysin ansainnut, että häneen suhtaudutaan jopa ennakkoluuloisestikin. Ja loukattu siveellinen tunne, sekä vieläkin enemmän loukattu esteettinen tunne, ei toisinaan voi heltyä. Tietysti lahjakkaan syyttäjän puheessa me kaikki kuulimme ankaran analyysin syytetyn luonteesta ja teoista, ankaran kriitillisen suhtautumisen asiaan, ja ennen kaikkea esitettiin niin syviä psykologisia tarkasteluja asian olemuksen selvittämiseksi meille, että perehtyminen näihin syvyyksiin ei ollenkaan ole mahdollinen, jos suhtautuu jossakin määrinkin tarkoituksellisesti ja pahansuovasti syytetyn persoonaan. Mutta onhan asioita, jotka ovat vielä pahempia, vielä tuhoisampia tämmöisissä tapauksissa kuin kaikkein ilkeämielisin ja tarkoituksellisin suhtautuminen asiaan. Juuri silloin nimittäin, jos meidät on esimerkiksi saanut valtaansa eräänlainen niin sanoakseni taiteellinen leikittely, taiteellisen luomisen tarve, niin sanoakseni romaanin sepittäminen, varsinkin jos olemme Jumalalta saaneet suuret lahjat psykologian alalla. Jo Pietarissa, vasta tehdessäni lähtöä tänne, minulle huomautettiin ennakolta — ja tiesinhän minä sen itsekin ilman mitään ennakkohuomautuksia, — että saan täällä opponentikseni sangen syvän ja hienon psykologin, joka jo kauan sitten on tällä ominaisuudellaan saavuttanut eräänlaisen erikoislaatuisen maineen meidän vielä nuoressa lakimiesmaailmassamme. Mutta psykologia, hyvät herrat, vaikka se onkin syvämielinen asia, muistuttaa kuitenkin keppiä, jossa on kaksi päätä (naurahdus yleisön joukossa). Oi, te annatte minulle tietysti anteeksi arkisen vertaukseni; minä en kykene puhumaan hyvin kaunopuheisesti. Mutta otanpa esimerkin, — ensimmäisen, mikä sattuu muistumaan mieleeni syyttäjän puheesta. Syytetty juostessaan yöllä puutarhassa pakoon kiipeää aidan yli ja iskee vaskisella survimella maahan lakeijan, joka on tarttunut hänen jalkaansa. Sitten hän heti hyppää takaisin puutarhaan ja puuhailee kokonaista viisi minuuttia maahan tuupertuneen tarkastelussa koettaen päästä selville, oliko hän tappanut tämän vai eikö. Ja nyt syyttäjä ei millään ehdolla ota uskoakseen todeksi syytetyn väitettä, että hän oli hypännyt ukko Grigorin luo säälistä. »Ei, voiko muka olla sellaista tunteellisuutta semmoisella hetkellä; se on luonnotonta, hän hyppäsi alas nimenomaan päästäkseen varmuuteen: onko elossa vai kuollut hänen tihutyönsä ainoa todistaja, ja sillä hän siis todistikin tehneensä tämän tihutyön, koska hän ei voinut hypätä puutarhaan minkään muun syyn, viettymyksen tai tunteen johdosta.» Siinä on psykologia; mutta ottakaamme sama psykologia ja soveltakaamme se asiaan toisesta päästä lähtien, niin tulos on aivan yhtä todenmukainen. Murhaaja hyppää alas varovaisuudesta, päästäkseen varmuuteen, onko todistaja elossa vai eikö, mutta kuitenkin hän on juuri-ikään jättänyt murhaamansa isän huoneeseen, syyttäjän oman todistuksen mukaan, äärettömän raskauttavan todistuskappaleen itseänsä vastaan, nimittäin rikkireväistyn käärön, johon oli kirjoitettu, että siinä oli ollut kolmetuhatta. »Jos hän olisi vienyt tämän käärön mennessään, niin ei kukaan koko maailmassa olisi tietänyt, että käärö oli ollut olemassa ja että siis syytetty oli ryöstänyt rahat.» Näin lausui syyttäjä itse. No, yhteen asiaan, nähkääs, ei riittänyt varovaisuutta, mies joutui pois suunniltaan, pelästyi ja pakeni jättäen lattialle todistuskappaleen, mutta kun hän kaksi minuuttia myöhemmin löi maahan ja tappoi toisen miehen, niin heti samassa ilmenee sydämetön ja harkitseva varovaisuuden tunne meidän suureksi mielihyväksemme. Mutta olkoon, olkoon, että se oli niin: siinäpä psykologian hienous onkin, että tämmöisissä olosuhteissa minä nyt olen verenhimoinen ja terävänäköinen kuin kaukaasialainen kotka, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä sokea ja arka kuin vähäpätöinen myyrä. Mutta jos minä olen niin verenhimoinen ja julman harkitseva, että tehtyäni murhan hyppäsin alas vain katsoakseni, onko elossa vai ei se, joka voi todistaa minua vastaan, niin mitä syytä luulisi minulla olevan puuhailla tämän uuden uhrini ääressä kokonaista viisi minuuttia ja hankkia siinä kenties uusia todistajia vastaani? Miksi kostutin nenäliinani pyyhkimällä verta nujertamani miehen päästä, joten nenäliinasta sitten tulee niinikään todistuskappale minua vastaan. Ei, jos me kerran olemme niin harkitseva ja kovasydäminen, niin eikö olisi ollut parempi, että alas hypättyämme olisimme kolhaisseet maassa makaavaa palvelijaa vielä jonkin kerran päähän sillä samalla survimella tappaaksemme hänet aivan lopullisesti, ja sitten olisimme olleet aivan huoleton, kun todistaja olisi raivattu pois tieltä? Ja lopuksi, minä hyppään alas ottaakseni selville, onko hengissä vai ei se, joka voi todistaa minua vastaan, mutta jätän samaan paikkaan tielle toisen todistajan, nimittäin sen saman survimen, jonka minä sieppasin kahden naisen asunnosta ja jonka he molemmat aina voivat tuntea omakseen ja sitten todistaa minun ottaneen sen heiltä. Enkä minä sitä edes unohtanut tielle enkä pudottanut hajamielisyydessäni ja ollessani suunniltani: ei, me nimenomaan viskasimme pois aseemme, sillä se löydettiin noin viidentoista askelen päästä siitä paikasta, missä Grigori tuupertui maahan. Kysytään, miksi me sitten teimme niin? Siksipä juuri sen teimmekin, että mielemme tuli katkeraksi, kun olimme tappaneet ihmisen, vanhan palvelijan, ja siksi me harmistuneena ja kiroten paiskasimme pois survimen joka oli ollut murha-aseena, muulla tavalla ei asia voinut olla, miksi se muuten olisi paiskattu sellaisella vauhdilla? Jos taas saatoimme tuntea surua ja sääliä ihmisen tappamisesta, niin se johtui siitä, että emme olleet tappaneet isäämme. Jos olisimme murhanneet isämme, niin emme olisi säälistä hypänneet alas toisen maahan lyödyn luo, silloin olisi ollut valalla toinen tunne, ei silloin ollut aikaa sääliä, vaan oli ajateltava itsensä pelastamista, se on tietysti selvää. Päinvastoin, toistan sen, olisimme murskanneet hänen kallonsa lopullisesti emmekä puuhailleet hänen tähtensä viisi minuuttia. Oli sijaa säälille ja jalolle tunteelle juuri sen tähden, että omatunto sitä ennen oli puhdas. Siinä on siis jo toinen psykologia. Minähän, herrat valamiehet, tahallani turvauduin nyt itsekin psykologiaan osoittaakseni havainnollisesti, että sen pohjalla voi tehdä millaisia päätelmiä tahansa. Kaikki riippuu siitä, kenen käsissä se on. Psykologia houkuttelee kaikkein vakavimpiakin ihmisiä sepittämään romaania ja aivan vastoin heidän tahtoaan. Minä puhun liiallisuuksiin menevästä psykologiasta, herrat valamiehet, eräänlaisesta sen väärinkäyttämisestä. —

Tässä kohtaa kuului taaskin hyväksyviä naurahduksia yleisön joukosta, ja nauru kohdistui prokuraattoriin. En ryhdy esittämään seikkaperäisesti puolustajan puhetta kokonaisuudessaan, otan siitä vain muutamia paikkoja, muutamia pääkohtia.

Puolustajan puheessa oli yksi kohta, joka hämmästytti kaikkia, — nimittäin se, jossa hän kokonaan kielsi noiden onnettomien kolmentuhannen ruplan olemassaolon ja siis myöskin ryöstön mahdollisuuden.

— Herrat valamiehet, — alkoi puolustaja, — tässä asiassa hämmästyttää jokaista muualta tullutta ja ennakkoluulotonta ihmistä kuvaava erikoisuus, nimittäin: syytös ryöstöstä ja samalla kertaa täydellinen mahdottomuus tosiasiallisesti osoittaa, mitä oikeastaan on ryöstetty. On muka ryöstetty rahaa, nimenomaan kolmetuhatta, — mutta onko noita rahoja edes ollut olemassa, sitä ei tiedä kukaan. Ajatelkaahan: ensiksikin, kuinka me saimme tietää, että nuo kolmetuhatta olivat olemassa, ja kuka ne oli nähnyt? Ne oli nähnyt ja siihen, että ne oli pantu päällekirjoituksella varustettuun kääröön, oli viitannut ainoastaan palvelija Smerdjakov. Hän oli kertonut tästä jo ennen katastrofia syytetylle ja tämän veljelle Ivan Fjodorovitšille. Asiasta oli annettu tieto myös rouva Svetloville. Mutta ei kukaan näistä kolmesta henkilöstä ollut kuitenkaan nähnyt rahoja, ne oli nähnyt ainoastaan Smerdjakov, mutta nyt herää itsestään kysymys: jos olisikin totta, että ne olivat olemassa ja että Smerdjakov oli ne nähnyt, niin milloin hän oli nähnyt ne viimeksi? Entäpä jos herra oli ottanut nuo rahat pois pieluksen alta ja pannut takaisin lippaaseen sanomatta siitä mitään hänelle? Huomatkaa, että Smerdjakovin sanojen mukaan rahat olivat vuoteen sisällä, patjan alla; syytetyn täytyi repiä ne esille patjan alta, mutta vuode oli aivan koskematon, ja tämä on tarkasti mainittu pöytäkirjassa. Kuinka syytetty ei ollenkaan rypistänyt mitään vuoteesta eikä sen lisäksi vielä verisillä käsillään ollenkaan tahrannut aivan uusia, hienoja makuuvaatteita, jotka juuri sinä päivänä oli vuoteeseen pantu? Mutta meille sanotaan: entä käärö lattialla? Tuosta kääröstäpä juuri kannattaakin hiukan puhua. Olin äsken hiukan ihmeissäni: ryhtyessään puhumaan tästä kääröstä suurikykyinen syyttäjä yhtäkkiä itse, — kuuletteko, hyvät herrat, itse, — lausui siitä puheessaan, juuri siinä paikassa, jossa hän osoittaa, miten järjetön on se otaksuma, että murhaaja oli Smerdjakov: »jos ei tuota päällystä olisi ollut, jos ei se olisi jäänyt lattialle todistuskappaleeksi, jos ryöstäjä olisi vienyt sen mennessään, niin ei kukaan koko maailmassa olisi saanut edes tietää, että oli ollut olemassa käärö ja siinä rahoja ja että siis syytetty oli ryöstänyt rahat.» Siis ainoastaan tuo reväisty paperipala päällekirjoituksineen on itse syyttäjänkin tunnustuksen mukaan aiheuttanut syytetyn syyttämisen ryöstöstä, »muutenhan ei kukaan olisi tietänyt ryöstöä olleenkaan eikä kenties rahojenkaan olemassaolosta.» Mutta todistaako vain se, että tuo paperipala oli lattialla, siinä olleen rahoja ja että rahat on ryöstetty? »Mutta», vastataan, »Smerdjakovhan näki ne käärössä», mutta milloin, milloin hän näki ne viimeksi, sitä minä kysyn. Minä olen puhunut Smerdjakovin kanssa, ja hän sanoi minulle nähneensä ne kaksi päivää ennen katastrofia. Mutta miksi minä en voisi otaksua esimerkiksi sellaista seikkaa, että ukko Fjodor Pavlovitš sulkeutuneena huoneeseensa ja hysteerisen kärsimättömästi odottaessaan lemmittyään, yhtäkkiä joutessaan sai päähänsä ottaa käärön esille ja avata sen: »Mitäpä», muka, »kääröstä, kenties hän ei vielä uskokaan, mutta kun näytän hänelle kolmekymmentä sataruplasta yhdessä nipussa, niin eiköhän se tee voimakkaampaa vaikutusta, taitaapa nousta sylki suuhun», ja hän repäisee kirjekuoren, ottaa siitä rahat ja heittää kuoren lattialle isännän oikeudella ja tietysti pelkäämättä sitä minään todistuskappaleena. Kuulkaa, herrat valamiehet, onko mitään sen mahdollisempaa kuin tämmöinen otaksuma ja tämmöinen tosiasia? Miksi se olisi mahdotonta? Mutta jos jotakin tuommoista saattoi tapahtua, niin silloinhan syyte ryöstöstä raukeaa itsestään: ei ollut rahoja, ei siis tapahtunut ryöstöäkään. Jos käärön päällys oli lattialla todistuskappaleena siitä, että siinä oli ollut rahaa, niin miksi minä en voi vakuuttaa päinvastaista, nimittäin että päällys oli lattialla juuri sen tähden, ettei siinä enää ollut rahoja, jotka sitä ennen siitä oli ottanut itse isäntä? »Niin, mutta minne ovat siinä tapauksessa rahat joutuneet, jos ne oli kääröstä ottanut itse Fjodor Pavlovitš, hänen talostaan ei etsittäessä niitä löydetty?» Ensiksikin osa rahoista löydettiin hänen lippaastaan, ja toiseksi hän saattoi ottaa rahat kääröstä jo aamulla tai edellisenä päivänä, käyttää niitä muulla tavoin, antaa ne pois, lähettää ne muualle, vieläpä muuttaa mieltään ja kokonaan muuttaa toimintasuunnitelmaansa pitämättä kaiken tämän ohessa ollenkaan tarpeellisena ilmoittaa tästä ennakolta Smerdjakoville. Mutta jos on olemassa edes mahdollisuus otaksua tämmöistä — niin kuinka voidaan niin itsepintaisesti ja niin varmasti syyttää syytettyä siitä, että hän on tehnyt murhan ryöstääkseen, ja väittää ollenkaan ryöstön tapahtuneen? Tällä tavoinhan me siirrymme romaanien alalle. Sillä jos vakuuttaa, että jokin esine on ryöstetty, niin täytyy näyttää tuo esine tai ainakin epäämättömästi todistaa sen olleen olemassa. Mutta sitä ei kukaan edes ole nähnytkään. Äskettäin Pietarissa eräs nuori mies, melkein poika vielä, kahdeksantoistavuotias vähäpätöinen katukaupustelija, meni keskellä kirkasta päivää kirves mukanaan rahanvaihtoliikkeeseen ja tavattomalla, tyypillisellä röyhkeydellä tappoi liikkeen isännän ja vei mennessään tuhatviisisataa ruplaa rahaa. Noin viiden tunnin kuluttua hänet vangittiin ja hänen hallustaan löydettiin kaikki nuo puolitoistatuhatta, lukuunottamatta viittätoista ruplaa, jotka hän jo oli ennättänyt tuhlata. Sitäpaitsi liikeapulainen, joka murhan tapahduttua oli palannut puotiin, ilmoitti poliisille ei ainoastaan varastetun rahamäärän suuruutta vaan myös minkälaisia rahoja se oli, montako minkin arvoista seteliä, paljonko kultarahoja ja minkä arvoisia, ja vangitulta murhaajalta löydettiin juuri ne setelit ja rahat. Lisäksi vielä murhaaja tunnusti täydellisesti ja avomielisesti, että hän oli tehnyt murhan ja vienyt mukanaan juuri ne rahat. Tätä, herrat valamiehet, minä nimitän syyllisyyden todistamiseksi! Tässä minä tiedän ja näen ja tunnen rahat käsissäni enkä voi sanoa, ettei niitä ole tai ettei niitä ole ollut. Onko niin laita nyt käsiteltävässä jutussa? Ja kuitenkin on kysymyksessä elämä ja kuolema, ihmisen kohtalo. »Niin», sanotaan, »mutta sinä yönähän hän kekkeröi, syyti ympärilleen rahoja, hänellä havaittiin olevan puolitoistatuhatta ruplaa, — mistä hän ne otti?» Mutta juuri siksi, että osoitettiin olevan vain puolitoistatuhatta eikä toista puolta rahamäärästä voitu löytää eikä osoittaa missään olevan, juuri siksi on selvää ja todistettua, että nuo rahat saattoivat olla aivan muita rahoja eivätkä koskaan olleet missään käärössä olleetkaan. Kun laskettiin ajan kulku (ja hyvin tarkasti) valmistavaa tutkimusta toimitettaessa, niin havaittiin ja todistettiin, että syytetty ei juostessaan palvelijatarten luota virkamies Perhotinille ollut poikennut kotiinsa eikä minnekään muuallekaan ja sen jälkeen oli kaiken aikaa toisten ihmisten parissa eikä siis voinut erottaa puolta kolmestatuhannesta ja piilottaa niitä jonnekin kaupungissa. Tämäpä seikka olikin syynä siihen syyttäjän otaksumaan, että rahat on piilotettu johonkin rakoon Mokrojen kylässä. Eiköhän vain Udolfin linnan maanalaisiin holveihin, hyvät herrat? Eikö tämä otaksuma todellakin ole haaveellinen, romaaniin sopiva? Ja huomatkaa, jos raukeaa vain tämä otaksuma, nimittäin että rahat on piilotettu Mokrojeen, — niin koko syytös ryöstöstä lentää ilmaan, sillä missä ovat, minne ovat joutuneet silloin nuo puolitoistatuhatta? Millä ihmeen tavalla ne ovat voineet kadota, jos on todistettu, ettei syytetty ole missään käynyt? Ja tämmöisillä romaaneilla me olemme valmiit tuhoamaan ihmiselämän! Sanotaan: »Kuitenkaan hän ei ole osannut selittää, mistä hän otti nuo puolitoistatuhatta, jotka löydettiin hänen hallustaan, ja sitäpaitsi kaikki tiesivät, että ennen tätä yötä hänellä ei ollut rahoja.» Kuka sen tiesi? Mutta syytetty on antanut selvän ja varman selityksen siitä, mistä hän otti rahat, ja jos tahdotte, herrat valamiehet, jos tahdotte, — niin ei koskaan ole voinut eikä voi olla mitään uskottavampaa kuin tämä todistus eikä sitäpaitsi mitään syytetyn luonteelle ja sielulle ominaisempaa. Syyttäjä on mieltynyt omaan romaaniinsa: heikkotahtoinen mies, joka oli päättänyt ottaa morsiamensa hänelle niin häpeällisesti tarjoamat kolmetuhatta, ei muka voinut erottaa niistä puolta ja ommella sitä pussiin, päinvastoin hän, jos olisi ommellutkin, olisi joka toinen päivä ratkonut pussin auki ja noppinut satasen kerrallaan ja sillä tavoin vienyt siitä kaikki kuukauden kuluessa. Muistakaa, että tuo kaikki esitettiin sellaisella äänensävyllä, joka ei suvaitse mitään vastaväitteitä. Mutta entäpä jos asia tapahtuikin aivan toisin, entäpä jos te sepititte romaanin, mutta siinä on aivan toinen henkilö? Siinäpä se onkin, että te olette luonut aivan toisen henkilön! Kenties väitetään: »On todistajia siihen, että hän pani menemään Mokrojen kylässä kaikki nuo neiti Verhovtsevilta otetut rahat kuukautta ennen katastrofia, kaikki yhdellä kertaa, viimeistä kopeekkaa myöten, eikä siis voinut panna niistä toista puolta erilleen.» Mutta keitä ovat nuo todistajat? Kuinka uskottavia nämä todistajat ovat, se on oikeudessa jo nähty. Sitäpaitsi näyttää leipäpala toisen kädessä aina suuremmalta. Lopuksi ei ainoakaan noista todistajista ole itse laskenut niitä rahoja, vaan ainoastaan arvioinut silmämäärältä. Todistihan todistaja Maksimov syytetyllä olleen käsissään kaksikymmentätuhatta. Nähkääs, herrat valamiehet, kun kerran psykologiassa on kaksi päätä, niin sallikaa minun tässäkin ottaa käytäntöön toinen pää ja katsokaamme, onko tulos sama.

Kuukautta ennen katastrofia neiti Verhovtsev uskoi syytetyn huostaan postitse lähetettäväksi kolmetuhatta ruplaa, mutta kysytään: oliko oikein, että ne uskottiin niin häpäisevällä ja niin alentavalla tavalla kuin äsken saimme kuulla? Neiti Verhovtsevin ensimmäinen todistus samasta asiasta oli toisenlainen, kokonaan toisenlainen; toisessa todistuksessa taas me kuulimme vain suuttumuksen ja koston huutoja, kauan salassa olleen vihan huutoja. Mutta jo se seikka, että todistaja yhden kerran, ensimmäisessä todistuksessaan, todisti väärin, antaa meille oikeuden päätellä, että toinenkin todistus voi olla väärä. Syyttäjä »ei tahdo, ei uskalla» (hänen omat sanansa) kajota tähän romaaniin. Olkoon, en minäkään siihen kajoa, mutta otan kuitenkin itselleni vapauden vain huomauttaa, että jos puhdas ja moraalisessa suhteessa korkealla tasolla oleva henkilö, jommoinen korkeasti kunnioitettava neiti Verhovtsev kieltämättä on, jos tällainen henkilö, sanon minä, katsoo voivansa yhtäkkiä oikeudessa muuttaa ensimmäistä todistustaan suoranaisena tarkoituksenaan syöstä syytetty turmioon, niin on selvää sekin, ettei hän ole antanut tuota todistustaan intohimottomasti, kylmäverisesti. Kielletäänkö meiltä todellakin oikeus päätellä, että kostonhimoinen nainen on voinut monessa kohdin liioitella? Niin, nimenomaan liioitella sitä häpeää ja alennusta, joka liittyi hänen rahantarjoukseensa. Päinvastoin rahat tarjottiin juuri sillä tavoin, että ne sentään saattoi ottaa vastaan, varsinkin niin kevytmielinen mies kuin meidän syytettymme. Pääasia on, että hän uskoi silloin pian saavansa isältään nuo kolmetuhatta, jotka tämä tilien mukaan oli hänelle velkaa. Se oli kevytmielistä, mutta juuri kevytmielisyydessään hän oli varmasti vakuutettu, että isä ne antaa, että hän ne saa ja siis aina voi lähettää postissa neiti Verhovtsevin hänelle uskomat rahat ja suorittaa velkansa. Mutta syyttäjä ei mitenkään tahdo myöntää mahdolliseksi, että hän oli saattanut samana päivänä, jolloin häntä syytettiin, erottaa saamistaan rahoista puolet ja ommella ne pussiin: »Ei ole hän, muka, sellainen luonne, ei voinut olla sellaisia tunteita.» Mutta itsehän te huusitte, että Karamazov on leveä luonne, itsehän te huusitte kahdesta äärimmäisestä pohjattomasta syvyydestä, jotka Karamazov kykenee näkemään. Karamazov on juuri sellainen luonne, jossa on kaksi puolta, kaksi pohjatonta syvyyttä, että hän tuntiessaan mitä hillittömintä juomisen halua voi pysähtyä, jos jokin asia toiselta puolen saa osakseen hänen huomionsa. Mutta toinen puoli, sehän oli rakkaus, — juuri tuo uusi rakkaus, joka silloin oli syttynyt kuin ruuti, rakkaus, mutta tähän rakkauteen tarvittiin rahoja, ne olivat enemmän, oi, paljon enemmän tarpeen siihen kuin edes juominkeihin tuon saman lemmityn kanssa. Jos tämä sanoo hänelle: »Olen sinun, en huoli Fjodor Pavlovitšista», ja hän ottaa hänet ja vie pois, — niin silloin olisi millä vie. Sehän on tärkeämpää kuin juominki. Tätäkö ei Karamazov ymmärtäisi? Tämähän häntä juuri kivistikin, tämä huoli, — mitä epätodennäköistä siis siinä on, että hän pani nuo rahat erilleen ja piilotti ne kaiken varalta? Mutta aika kuluu eikä Fjodor Pavlovitš maksa syytetylle kolmeatuhatta, päinvastoin kuuluu päättäneen käyttää ne juuri niillä houkutellakseen puoleensa hänen lemmittynsä. »Jos Fjodor Pavlovitš ei maksa, niin silloinhan minä olen Katerina Ivanovnan edessä varas.» Ja silloin syntyy hänen mielessään ajatus, että hän menee ja panee nuo puolitoistatuhatta, joita hän yhä edelleen kantaa rintansa päällä pussissa, neiti Verhovtsevin eteen ja sanoo tälle: »Minä olen lurjus, mutta en varas.» Nytpä siis on kaksinkertainen syy varjella noita puoltatoistatuhatta kuin silmäterää, ei ensinkään avata pussia eikä noppia pois sen sisällystä sadan ruplan erissä. Miksi te ette myönnä syytetyllä olevan kunniantuntoa? Ei, hänessä on kunniantuntoa, otaksukaamme, että se ei ole oikeata, otaksukaamme, että se eksyy sangen usein harhaan, mutta se on olemassa, se on aivan intohimona, ja hän on osoittanut sen. Mutta asia kuitenkin mutkistuu, mustasukkaisuuden tuskat kohoavat huippuunsa, ja yhä samat, samat entiset kaksi kysymystä kummittelevat yhä piinallisempina syytetyn kiihtyneissä aivoissa. »Minä annan rahat takaisin Katerina Ivanovnalle: mutta millä varoilla minä vien pois Grušenjkan?» Jos hän hurjasteli sillä tavoin, joi itsensä juovuksiin ja remusi ravintoloissa koko tuon kuukauden ajan, niin ehkäpä se tapahtui juuri sen tähden, että mieli tuntui katkeralta, olo sietämättömältä. Nämä kaksi kysymystä kärjistyivät lopulta siinä määrin, että saattoivat hänet viimein epätoivoon. Hän lähetti nuoremman veljensä isän luo pyytämään tältä kolmeatuhatta viimeisen kerran, mutta malttamatta odottaa vastausta hän syöksyi tämän luo itse ja pieksi ukkoa todistajien nähden. Tämän jälkeen tietysti ei ollut ketään, jolta saisi rahaa, piesty isä ei anna. Saman päivän iltana hän lyö rintaansa, juuri rinnan yläosaan, jossa on tuo pussi, ja vannoo veljelleen, että hänellä on keino, joka estää häntä tulemasta konnaksi, mutta että hän kuitenkin jää siksi, sillä hän näkee edeltäpäin, ettei hän käytä tuota keinoa, ei riitä henkistä voimaa, ei riitä luonteenlujuutta. Miksi, miksi syyttäjä ei usko Aleksei Karamazovin todistusta, joka annettiin niin puhtain mielin, niin vilpittömästi, valmistamatta ja uskottavasti? Miksi hän päinvastoin tahtoo pakottaa minut uskomaan jossakin raossa tai Udolfin linnan kellareissa oleviin rahoihin? Samana iltana, keskusteltuaan veljensä kanssa, syytetty kirjoittaa tuon onnettoman kirjeen, ja tämä kirje onkin kaikkein tärkein, kaikkein suurenmoisin todistuskappale siitä, että syytetty on tehnyt ryöstön! »Pyydän kaikilta ihmisiltä, ja jos ihmiset eivät anna, niin tapan isäni ja otan hänen patjansa alta, ruusunpunaisella nauhalla köytetystä kääröstä, kunhan vain Ivan matkustaisi pois», — siinä on, muka, täydellinen murhan ohjelma, kuinka siis hän ei olisi murhaaja? »Pantiin toimeen kirjoitetun mukaisesti!» huudahtaa syyttäjä. Mutta ensiksikin kirje on juopuneen kirjoittama ja se on kirjoitettu hirveän kiihtyneessä tilassa; toiseksi taaskin hän kirjoittaa kääröstä Smerdjakovin sanojen mukaan, sillä itse hän ei kääröä nähnyt, ja kolmanneksi kirjoitus on kirjoitus, mutta tehtiinkö kirjoitetun mukaisesti, millä sen voi todistaa? Saiko syytetty käärön pieluksen alta, löysikö hän rahat, oliko niitä edes olemassa? Ja rahojenko tähden syytetty sinne juoksi, muistakaahan, muistakaahan! Hän ei syöksynyt päistikkaa ryöstämään, vaan ainoastaan ottamaan selville, missä oli tuo nainen, joka oli saanut hänet huolestumaan, — ei hän siis juossut ohjelman mukaan, kirjoituksen mukaan, hän ei siis juossut panemaan toimeen harkittua ryöstöä, vaan juoksi yhtäkkiä, sattumalta, hurjan mustasukkaisuuden valtaamana! »Niin», sanotaan, »mutta kuitenkin hän juostuaan perille ja tehtyään murhan otti myös rahat.» Mutta tekikö hän loppujen lopuksi murhan vai eikö? Ryöstöä koskevan syytöksen minä torjun inhoten: ei saa syyttää ryöstöstä, jollei voi täsmälleen osoittaa, mitä on ryöstetty, se on selviö! Mutta tekikö hän murhan, murhasiko ryöstämättä? Onko se todistettu? Eiköhän sekin ole romaani?

— Herrat valamiehet, tässä on kysymys ihmisen hengestä, ja täytyy olla varovaisempi. Me kuulimme syyttäjän itsensä todistavan, että aivan viimeiseen päivään asti, tähän päivään, tuomion päivään asti, hän epäröi, syyttäisikö syytettyä täysin harkitusta murhasta, epäröi siihen asti kuin tänään oikeudelle esitettiin tuo onneton »humalainen» kirje. »Pantiin toimeen aivan kuin kirjoituksen mukaan!» Mutta toistan taaskin: hän juoksi lemmittynsä luokse, tätä etsimään, ainoastaan ottamaan selkoa, missä tämä oli. Sehän on eittämätön tosiasia. Jos tämä olisi sattunut olemaan kotona, niin hän ei olisi juossut mihinkään, vaan olisi jäänyt hänen luokseen eikä olisi pitänyt sitä, minkä oli luvannut kirjeessä. Hän lähti juoksemaan sattumalta ja odottamatta, ja »humalaista» kirjettään hän silloin kenties ei ollenkaan muistanut. »Sieppasi», muka, »survimen», ja te muistatte, miten tästä yhdestä ainoasta survimesta meille kehitettiin kokonainen psykologia, miksi hänen muka täytyi pitää tätä survinta aseena, siepata se aseeksi y.m. y.m. Tässä nousee mieleeni eräs hyvin tavallinen ajatus: entäpä jos tuo survin ei olisi ollut näkösällä, ei olisi ollut hyllyllä, josta syytetty sen tempasi, vaan olisi ollut kaapissa, — eihän se silloin olisi sattunut syytetyn silmiin ja hän olisi lähtenyt juoksemaan ilman asetta, tyhjin käsin, eikä silloin kenties olisi tappanutkaan ketään. Kuinka minä voin päätellä, että survin todistaa aseella varustautumista ja ennakolta harkittua aietta? Niin, mutta hän huuteli ravintoloissa tappavansa isänsä, mutta kaksi päivää aikaisemmin, sinä iltana, jolloin hän kirjoitti humalaisen kirjeensä, hän oli hiljainen ja riitaantui ravintolassa ainoastaan yhden kauppa-apulaisen kanssa, »sillä Karamazov ei voinut olla riitaantumatta». Mutta minä vastaan tähän, että jos hän oli jo mielessään päättänyt sellaisen murhan, vieläpä tehnyt suunnitelman, tuon kirjoituksen mukaisen, niin varmaankaan hän ei olisi riitaantunut kauppa-apulaisenkaan kanssa, ehkäpä ei ollenkaan olisi mennyt ravintolaankaan, sillä sydän, joka hautoo tämmöistä asiaa, etsii hiljaisuutta ja näkymättömyyttä, tahtoo hävitä kokonaan näkyvistä ja kuuluvilta: »Unohtakaa minut, jos voitte», eikä tämä johdu ainoastaan varovaisesta harkinnasta, vaan vaistosta. Herrat valamiehet, psykologiassa on kaksi päätä, ja mekin kykenemme ymmärtämään psykologiaa. Mitä taasen tulee kaikkiin noihin huuteluihin ravintoloissa koko tuon kuukauden aikana, niin vähänkö huutelevat lapset tai juopuneet retustelijat tullessaan kapakoista ja riidellessään keskenään: »Minä tapan sinut», eivätkä kuitenkaan tapa. Ja tuo onneton kirjekin, — eikö sekin ole juopuneen vihastusta, eikö se ole kapakasta ulos tulevan huuto: »Tapan, tapan teidät kaikki!» Miksi se ei olisi niin, miksi ei olisi voinut olla niin? Minkätähden tämä kirje on onneton, minkä tähden se ei päinvastoin ole hullunkurinen? Juuri sen tähden, että löydettiin murhatun isän ruumis, sen tähden, että todistaja näki syytetyn puutarhassa aseella varustettuna pakenevan ja sai itse häneltä iskun, siis oli toimittu kirjoitetun mukaisesti ja siksi ei kirjekään ole hullunkurinen, vaan kohtalokas. Jumalan kiitos, me olemme päässeet pisteeseen: »Koska oli puutarhassa, niin siis hän on tappanut.» Näillä kahdella pikku sanalla: koska oli, niin välttämättömästi seuraa myös siis, saamme tyhjentävästi selitetyksi kaiken, koko syytteen, — »oli, sentähden myöskin siis». Entäpä jos ei olekaan siis, vaikka siellä olikin? Oi, minä myönnän, että tosiasiat yhdessä, tosiasiain yhteensattuminen, todellakin puhuvat jokseenkin kaunopuheista kieltä. Mutta tarkastelkaapa kuitenkin kaikkia näitä tosiasioita erikseen, antamatta niiden yhdessä lumota itseänne: miksi syyttäjä ei mitenkään tahdo myöntää oikeaksi sitä syytetyn todistusta, että hän juoksi pois isänsä ikkunan luota? Muistakaa niitä pistopuheita, joita tässä syyttäjä lasketteli kunnioituksesta ja »hurskaista» tunteista, jotka muka yhtäkkiä valtasivat murhamiehen. Entäpä jos tässä todellakin olikin jotakin semmoista, ei kunnioituksen, vaan hurskauden tunnetta? »Luultavasti äitini sillä hetkellä rukoili puolestani», todistaa syytetty tutkinnassa, ja hän juoksi pois heti, kun oli tullut vakuutetuksi, ettei rouva Svetlov ollut hänen isänsä talossa. »Mutta hän ei voinut tulla vakuutetuksi ainoastaan katsomalla ikkunasta», väittää syyttäjä meitä vastaan. Miksi ei voinut? Ikkunahan avattiin, kun syyttäjä koputti merkit. Silloin saattoi Fjodor Pavlovitš lausua jonkin sellaisen sanan tai päästää sellaisen huudahduksen, että syytetty yht'äkkiä saattoi tulla vakuutetuksi siitä, ettei rouva Svetlov ollut siellä. Miksi on välttämättömästi otaksuttava asian olleen niinkuin me sen kuvittelemme, niinkuin olemme nähneet hyväksi kuvitella? Todellisuudessa voi vilahtaa tuhansia seikkoja, joita ei havaitse kaikkein etevinkään romaaninsepittäjä. »Niin, mutta Grigori näki oven avoimena, siis syytetty oli varmasti sisällä ja siis hän on tehnyt murhankin.» Tästä ovesta, herrat valamiehet… Katsokaahan, tuosta avoimesta ovesta todistaa ainoastaan yksi henkilö, joka kuitenkin itse oli siihen aikaan sellaisessa tilassa, että… Mutta olkoon, olkoon että ovi oli auki, olkoonpa että syytetty on väärin todistanut, valehdellut itsesäilytysvietin ohjaamana, mikä on niin ymmärrettävää hänen asemassaan, olkoon, olkoon, että hän meni sisälle taloon, oli talossa, — miksi sitten hänen välttämättömästi täytyi tehdä murha, koska oli sisällä, hän saattoi syöksyä sisälle, juoksennella läpi huoneitten, saattoi töytäistä isänsä pois tieltään, saattoi kolhaistakin isäänsä, mutta tultuaan vakuutetuksi, ettei rouva Svetlov ollut tämän luona, hän juoksi pois iloissaan siitä, ettei lemmitty ollut siellä ja että hän oli tullut talosta tappamatta isäänsä. Juuri tästä syystä hän kenties hyppäsikin hetkeä myöhemmin alas aidalta kiivastuksissaan maahan lyömäänsä Grigoria auttamaan, koska hän kykeni tuntemaan puhdasta tunnetta, säälin ja myötätunnon tunnetta, koska hän oli paennut kiusausta tappaa isänsä, koska hän tunsi sydämensä puhtaaksi ja iloiseksi sen johdosta, ettei ollut tappanut isäänsä. Kauhistuttavan kaunopuheisesti kuvaa syyttäjä meille syytetyn hirveätä tilaa Mokrojessa, kun lempi uudelleen avautui hänelle kutsuen häntä uuteen elämään, ja kun hän ei enää saanut rakastaa, sillä hänen takanaan oli hänen isänsä verinen ruumis ja ruumiin takana rangaistus. Ja kuitenkin syyttäjä piti mahdollisena rakkauden, jonka hän myös selitti oman psykologiansa mukaan: »Hurmion tila, muka, rikollista viedään mestattavaksi, vielä on paljon aikaa, j.n.e., j.n.e.» Mutta etteköhän te luonut toista henkilöä, herra syyttäjä, kysyn taaskin. Onko, onko syytetty niin raaka ja tunnoton, että hän saattoi vielä sillä hetkellä ajatella rakkautta ja oikeuden edessä kiemurtelua, jos hän todellakin oli vuodattanut isänsä veren? Ei, ei ja ei! Heti kun selvisi, että hänen lemmittynsä häntä rakastaa, kutsuu mukaansa, lupaa hänelle uuden onnen, — oi, minä vannon, hänen olisi täytynyt silloin tuntea kaksin verroin, kolmin verroin voimakkaampana tarve surmata itsensä, ja hän olisi ehdottomasti surmannut itsensä, jos hänen takanansa olisi ollut hänen isänsä ruumis! Oi, ei, hän ei olisi unohtanut, missä pistolinsa olivat! Minä tunnen syytetyn: julma, puiseva sydämettömyys, jonka syyttäjä panee hänen ominaisuudekseen, ei ollenkaan ole hänen luonteensa mukainen. Hän olisi tappanut itsensä, se on varmaa; hän ei tappanut itseään juuri sen tähden, että »äiti rukoili hänen puolestaan» ja hänen sydämensä oli viaton isän vereen. Hän oli murheissaan, hän tunsi tuskaa sinä yönä Mokrojessa ainoastaan maahan lyömänsä ukko Grigorin tähden ja rukoili sydämessään Jumalaa, että ukko nousisi ja tulisi tajuihinsa, että hänen iskunsa ei olisi ollut kuolettava ja että hän säästyisi sen vaatimalta rangaistukselta. Miksi ei voisi näin selittää tapahtumia? Mikä varma todistus meillä on siitä, että syytetty meille valehtelee? Entä isän ruumis, huomautetaan meille heti uudestaan: hän juoksi ulos, hän ei tappanut, — kuka sitten tappoi vanhuksen?

Minä toistan, tässä on koko syytteen logiikka: kuka sitten tappoi, jollei hän? Ei voi, muka, panna ketään hänen sijalleen. Herrat valamiehet, onkohan se niin? Eikö todellakaan voi panna kerrassaan ketään? Me kuulimme, miten syyttäjä laski sormillaan kaikki sinä yönä siinä talossa olleet ja käyneet. Tulokseksi saatiin viisi henkeä. Kolme näistä, minä myönnän sen, on täysin vapaata epäluulonalaisuudesta: itse murhan uhri, Grigori ja tämän vaimo. Jäljelle jäivät siis syytetty ja Smerdjakov, ja nyt syyttäjä huudahtaa tunteikkaasti, että syytetty viittaa Smerdjakoviin sen tähden, että hän ei voi viitata kehenkään muuhun, ja että jos olisi olemassa joku kuudes, vaikkapa vain jonkun kuudennen haamu, niin syytetty heti luopuisi syyttämästä Smerdjakovia, koska moinen syytös häntä hävettäisi, ja viittaisi tuohon kuudenteen. Mutta, herrat valamiehet, miksi minä en voisi päätellä aivan päinvastoin? Tässä on kaksi miestä: syytetty ja Smerdjakov, — miksi minä en sanoisi, että te syytätte klienttiäni yksinomaan siitä syystä, ettei ole ketään muuta, jota syyttäisitte? Ja ketään muuta ei ole sen tähden, että te etukäteen aivan mielivaltaisesti vapautitte Smerdjakovin kaikista epäluuloista. Niin, totta on, että Smerdjakovia vastaan todistavat ainoastaan syytetty itse, hänen kaksi veljeänsä, rouva Svetlov eikä kukaan muu. Mutta onhan olemassa vieläkin eräänlainen todistaja: se on jokin, vaikkakin epäselvän, kysymyksen esiintyminen yhteiskunnan piirissä, jonkin epäluulon, kuuluu jonkinmoinen epäselvä huhu, tuntuu, että vallitsee jonkinlainen odotus. Lisäksi antaa todistuksensa myöskin eräs varsin luonteenomainen, vaikka, minä myönnän sen, epämääräinen tosiasiain rinnakkain asettelu: ensiksikin tuo kaatuvataudin kohtaus juuri katastrofipäivänä, kohtaus, jota syyttäjän jostakin syystä näytti olevan pakko niin kovasti puolustella ja vakuutella. Sitten tuo Smerdjakovin äkillinen itsemurha tuomion langettamisen edellisenä iltana. Sitten syytetyn vanhemman veljen yhtä odottamaton todistus tänään oikeudessa, vaikka hän tähän saakka oli uskonut veljensä olevan syyllisen, sekä se, että hän yhtäkkiä toi rahat ja julistaa hänkin vuorostaan Smerdjakovin murhaajaksi! Oi, minä olen täydelleen vakuutettu niinkuin oikeuskin ja prokuraattori, että Ivan Karamazov on sairas ja kuumeessa, että hänen todistuksensa tosiaankin saattoi olla epätoivoinen yritys, sen lisäksi kuumehoureissa keksitty, pelastaa veli syyttämällä vainajaa. Mutta joka tapauksessa sentään mainittiin Smerdjakovin nimi, ja taaskin tuntuu siinä olevan jotakin arvoituksellista. Jotakin tässä, herrat valamiehet, on ikäänkuin jäänyt loppuun puhumatta ja loppuun viemättä. Ja ehkäpä se vielä tulee loppuun puhutuksi. Mutta jättäkäämme toistaiseksi tämä, siitä tulee edempänä puhe. Oikeus päätti äsken jatkaa jutun käsittelyä, mutta nyt, sitä odoteltaessa, minä voisin kuitenkin jotakin huomauttaa esimerkiksi Smerdjakov-vainajan luonteenkuvauksesta, jonka syyttäjä suoritti niin tarkkasilmäisesti ja niin kyvykkäästi. Vaikka ihmettelen kykyä, en kuitenkaan voi myöntää karakteristiikkaa asian olemukseen nähden täysin oikeaan osuneeksi. Minä olen ollut Smerdjakovin luona, olen nähnyt hänet ja puhunut hänen kassaan, ja hän teki minuun aivan toisenlaisen vaikutuksen. Hänellä oli heikko terveys, se on totta, mutta luonteeltaan, mutta sydämeltään, — ei, hän ei ollut ollenkaan niin heikko mies kuin syyttäjä on hänestä päätellyt. Varsinkaan minä en löytänyt hänestä arkuutta, sitä arkuutta, jota syyttäjä meille niin kuvaavasti esitteli. Suoruutta taas hänessä ei ollut ensinkään, huomasin päinvastoin hirveätä epäluuloisuutta, joka kätkeytyi naiivisuuden suojaan, ja hänellä oli äly, joka kykeni oivaltamaan sangen monia asioita. Oi, syyttäjä on liian vähästä ruvennut pitämään häntä matalajärkisenä. Minuun hän teki sangen täsmällisesti määriteltävän vaikutuksen: lähdin hänen luotaan vakuutettuna siitä, että hän oli ehdottomasti ilkeä olento, määrättömän kunnianhimoinen, kostonhaluinen ja tuiki kateellinen. Olen koonnut erinäisiä tietoja hänestä: hän vihasi syntyperäänsä, häpesi sitä ja muisteli hampaitaan kiristellen, että »oli saanut alkunsa Smerdjaštšajasta». Palvelija Grigoria ja tämän vaimoa kohtaan, jotka hänen lapsuudessaan olivat olleet hänen hyväntekijöitään, hän oli epäkunnioittava. Venäjää hän kirosi ja pilkkasi. Hän haaveili Ranskaan muuttamista ja muuttumista siellä ranskalaiseksi. Hän oli jo aikaisemmin puhunut paljon ja usein siitä, että hänellä ei ole varoja tähän. Minusta näyttää, ettei hän rakastanut ketään paitsi itseään, mutta itseään kohtaan hän tunsi ihmeellisen korkeata kunnioitusta. Sivistys oli hänen mielestään hyvät vaatteet, puhtaat paidanrinnukset ja kiilloitetut saappaat. Pitäen itseään (siihenkin on todistuksia) Fjodor Pavlovitšin aviottomana poikana hän saattoi tuntea vihaa, kun hän vertasi asemaansa herransa aviolasten asemaan: heillä, muka, on kaikki eikä hänellä mitään, heillä on kaikki oikeudet ja he saavat periä, mutta hän on vain kokki. Hän kertoi minulle, että hän oli itse yhdessä Fjodor Pavlovitšin kanssa laittamassa noita rahoja kääröön. Tarkoitus, johon tuo rahasumma oli määrätty, — summa, jolla hän olisi voinut luoda onnensa, — oli hänelle tietysti hyvin vastenmielinen. Sitäpaitsi hän näki kolmetuhatta ruplaa, kirkkaita sadan ruplan seteleitä (minä kysyin häneltä vartavasten tätä). Oi, älkää näyttäkö koskaan kateelliselle ja itserakkaalle ihmiselle yhdellä kertaa suurta rahamäärää, mutta hän näki nyt ensimmäisen kerran niin paljon rahaa samoissa käsissä. Sataruplasten pinkka saattoi jättää hänen mieleensä kirvelevän kuvan, joka ensimmäisellä kerralla ei johtanut mihinkään seurauksiin. Suurikykyinen syyttäjä esitti meille tavattoman hienovivahteisesti kaiken, mitä voi tuoda esille pro ja contra siihen otaksumaan nähden, että Smerdjakovia voisi syyttää murhasta, ja hän kysyi erityisesti: minkä tähden tämän tarvitsi teeskennellä kaatuvatautia? Niin, mutta saattoihan olla niinkin, ettei hän teeskennellytkään, kohtaus saattoi tulla aivan luonnollisella tavalla, ja sairas saattoi sitten toipua. Otaksukaamme, ettei hän parantunut, mutta saattoihan hän joka tapauksessa tulla tajuihinsa ja toipua, niinkuin kaatuvataudissa tapahtuu. Syyttäjä kysyy: mikä on se hetki, jolloin Smerdjakov teki murhan? Tuon hetken osoittaminen on tavattoman helppo tehtävä. Hän saattoi toipua ja herätä syvästä unesta (sillä hän oli vain unessa: kaatuvataudin kohtausten jälkeen seuraa aina syvä uni), juuri sillä hetkellä, jolloin ukko Grigori tarttuen aidan yli pakenevaa syytettyä jalkaan parkaisi niin, että se kuului yltympäri: »Isänmurhaaja!» Se huuto, joka oli aivan tavallisuudesta poikkeava, hiljaisuudessa ja pimeässä, juuri saattoikin herättää Smerdjakovin, joka ei tällöin voinut nukkua enää kovin sikeästi: aivan luonnollista oli, että hän oli saattanut jo tuntia aikaisemmin ruveta heräilemään. Noustuaan vuoteesta hän lähtee miltei tiedottomasti ja ilman mitään aikeita huutoa kohti nähdäkseen mitä siellä on tekeillä. Hänen päässään on taudin humua, harkintakyky uinuu vielä, mutta nyt hän on puutarhassa, hän menee valaistujen akkunain luo ja kuulee kauhean uutisen herralta, joka tietysti ilostui hänen tulostaan. Ajatus syntyy heti hänen päässään. Pelästyneeltä herraltaan hän saa kuulla kaikki yksityiskohdat. Ja nytpä vähitellen hänen sekavissa ja sairaissa aivoissaan kehittyy ajatus — kamala, mutta houkutteleva ja kiistämättömän johdonmukainen: tappaa, ottaa rahaa kolmetuhatta ja syyttää sitten nuorta herraa: ketä muuta nyt epäiltäisiinkään kuin nuorta herraa, ketä muuta voidaan syyttää kuin nuorta herraa, kaikki todistaa häntä vastaan, hän oli täällä? Kauhea rahan, saaliin himo saattoi vallata hänen sielunsa samalla kuin hän ajatteli, että pääsisi rangaistuksetta. Oi, tuommoiset äkilliset ja hillittömät puuskat esiintyvät niin usein tilaisuuden ilmaantuessa ja, mikä tärkeintä, tulevat yhtäkkiä sellaisille murhamiehille, jotka vielä hetkistä aikaisemmin eivät tietäneet, että heidän tekee mieli murhata! Nyt Smerdjakov saattoi mennä sisälle herransa luo ja toteuttaa suunnitelmansa, — miten, millä aseella? Oi, ensimmäisellä kivellä, minkä hän otti puutarhasta. Mutta miksi, missä tarkoituksessa? Entä kolmetuhatta, niillähän hän tekee onnensa. Oi, minä en puhu ristiriitaisesti: rahat saattoivat olla olemassa ja olla siellä. Ja ehkäpä Smerdjakov yksin tiesikin, mistä ne löytää, missä herra niitä säilyttää. »No, entä rahojen päällys, entä lattialla oleva reväisty kirjekuori?» Äsken kun syyttäjä tästä kääröstä puhuessaan esitti sangen hienon mietelmän siitä, että sen saattoi jättää lattialle nimenomaan tottumaton varas, juuri sellainen kuin Karamazov, eikä ollenkaan Smerdjakov, joka ei mitenkään olisi jättänyt jälkeensä niin raskauttavaa todistuskappaletta, — äsken, herrat valamiehet, tuota kuunnellessani minut yhtäkkiä valtasi sellainen tunne, että kuulen jotakin hyvin tuttua. Ja ajatelkaahan, juuri tämän saman mietelmän, tämän saman arvailun, miten Karamazov olisi tehnyt käärölle, minä olin kuullut täsmälleen kaksi päivää aikaisemmin Smerdjakovilta itseltään, eikä siinä kyllin, vaan hän suorastaan hämmästytti minut tällä: minusta nimittäin tuntui, että hän vilpillisesti tekeytyi naiiviksi, koetti ennakoida, saada isketyksi minuun tuon ajatuksen, jotta minä itse tekisin tuon saman johtopäätöksen, ja hän ikäänkuin johti minua siihen. Eiköhän hän liene johtanut tutkijoitaan näin ajattelemaan? Eiköhän hän saanut tuota ajatusta tungetuksi myöskin suurikykyisen syyttäjän mieleen? Sanotaan: entä Grigorin vanha vaimo? Kuulihan hän, miten sairas hänen vieressään vaikerteli koko yön. Niin, kuuli kyllä, mutta tuo havainto on tavattoman epäluotettava. Tunsin erään rouvan, joka katkerasti valitti, että häntä oli kaiken yötä herätellyt pihalla haukkuva rakki ja estänyt häntä nukkumasta. Ja kuitenkin oli koira-rukka, kuten selvisi, haukahtanut pari kolme kertaa koko yönä. Ja se on luonnollista; ihminen nukkuu ja kuulee yhtäkkiä vaikerrusta, hän herää harmistuneena siitä, että hänet herätettiin, mutta vaipuu silmänräpäyksessä uudestaan uneen. Parin tunnin kuluttua kuuluu taas vaikertelua, hän herää ja nukahtaa taas, lopuksi kuuluu vielä kerran vaikerrus, taaskin vain parin tunnin kuluttua, kaiken kaikkiaan kolme kertaa koko yössä. Aamulla nukkuja nousee ja valittaa, että joku on vaikerrellut kaiken yötä ja tavan takaa herättänyt hänet. Mutta siltä hänestä välttämättömästi täytyykin tuntua; unen väliajat, kaksi tuntia joka kerralla, hän on ollut nukuksissa eikä niitä muista, vaan muistaa ainoastaan heräämisen hetket, ja siksi hänestä tuntuu, että häntä on herätelty kaiken yötä. »Mutta miksi, miksi», huudahtaa syyttäjä, »Smerdjakov ei ole tunnustanut lapussa, jonka hän kirjoitti kuolemansa edellä? Toiseen asiaan», muka, »Riitti omaatuntoa, mutta ei toiseen.» Mutta sallikaahan sanoa: omatunto — se on jo katumusta, mutta itsemurhaajan ei välttämättömästi tarvinnut tuntea katumusta, hän tunsi vain epätoivoa. Epätoivo ja katumus — ne ovat kaksi aivan eri asiaa. Epätoivo voi olla ilkeämielinen ja sovintoon taipumaton, ja kohottaessaan kätensä itseään vastaan itsemurhaaja saattoi tuona hetkenä kaksin verroin vihata niitä, joita oli kadehtinut koko elämänsä ajan. Herrat valamiehet, varokaa tekemästä tuomiovirhettä! Missä, missä suhteessa on epätodennäköistä kaikki se, mitä minä nyt juuri olen teille esittänyt ja kuvannut? Sanokaa, missä kohdassa minun esityksessäni on virhe, sanokaa missä kohdassa se on mahdoton, järjetön! Mutta jos minun otaksumisissani on mahdollisuuden varjokin, todennäköisyyden varjokin, — niin pidättykää lausumasta langettavaa tuomiota. Mutta onko tässä ainoastaan varjo? Vannon kaiken pyhän kautta, että minä täydelleen uskon oman, nyt juuri teille esittämäni selityksen murhan tapahtumisesta. Mutta pääasia, pääasia on, että minua kiusaa ja minut saa suunniltani yhä vain se ajatus, että koko suuressa tosiasiain joukossa, joita syyttäjä on kasannut syytettyä vastaan, ei ole ainoatakaan edes osapuilleen täsmällistä ja kumoamatonta ja että onnettoman syöksevät turmioon ainoastaan nämä tosiasiat yhdessä. Niin, yhdessä otettuina nuo tosiasiat ovat kauheat: tuo veri, tuo sormista valuva veri, veriset liinavaatteet, tuo pimeä yö, jossa kuuluu parkaisu »isänmurhaaja!», ja huutajan kaatuminen maahan pää puhki lyötynä, ja sitten tuo suuri joukko lausumia, todistuksia, eleitä, huutoja, — oi, se vaikuttaa niin voimakkaasti, voi niin lahjoa vakaumuksen, mutta teidänkö vakaumuksenne, herrat valamiehet, se voi lahjoa? Muistakaa, teille on annettu rajaton valta, valta sitoa ja päästää. Mutta mitä suurempi valta on, sitä kauheampaa on sen käyttö! Minä en hitustakaan peräydy siitä, mitä nyt olen sanonut, mutta olkoon menneeksi, olkoon, että minäkin hetkiseksi asetun samalle kannalle kuin syyttäjä, että onneton klienttini on tahrannut kätensä isänsä verellä. Tämä on vain otaksuma, toistan sen, minä en hetkeäkään usko hänen syyllisyyttänsä, mutta olkoon menneeksi, minä otaksun syytettymme olevan syypään isänmurhaan, mutta kuulkaa kuitenkin sanaani, vaikkapa minä otaksuisinkin tämmöistä. Sydämeni vaatii minua sanomaan teille vielä erään asian, sillä minä aavistan, että teidänkin sydämissänne ja mielissänne käy voimakas taistelu… Antakaa minulle anteeksi, herrat valamiehet, se mitä sanon sydämestänne ja mielestänne. Mutta minä tahdon pysyä totuudessa ja olla vilpitön loppuun asti. Olkaamme kaikki vilpittömiä!…

Tässä kohdassa puolustajan puheen keskeytti jokseenkin voimakas kättentaputus. Hän oli tosiaankin lausunut viimeiset sanansa äänensävyllä, jossa kaikui sellainen vilpittömyys, että kaikki tunsivat hänellä kenties todella olevan jotakin sanottavaa ja että se, mitä hän nyt sanoo, onkin kaikkein tärkeintä. Mutta kuultuaan kättentaputuksen puheenjohtaja uhkasi kuuluvalla äänellä »puhdistaa» oikeussalin, jos »tuommoinen tapaus» vielä uudistuu. Syntyi hiljaisuus ja Fetjakovitš alkoi puhua uudenlaisella, vakuutusta ilmaisevalla äänellä, aivan toisenlaisella kuin oli puhunut tähän asti.

— Eivät ainoastaan kaikki tosiasiat yhdessä syökse onnettomuuteen klienttiäni, — lausui hän, — ei, minun klienttini syöksee onnettomuuteen oikeastaan vain yksi tosiasia: se on isävanhuksen ruumis! Jos olisi kysymyksessä tavallinen murha, niin te nähdessänne kuinka mitättömiä, todistamattomia ja mielikuvituksellisia nuo tosiasiat ovat, jos jokaista niitä tarkastetaan erikseen eikä kaikkia yhdessä, — kumoaisitte syytteen, ainakin teitä epäilyttäisi tuhota ihminen vain ennakkoluulosta häntä kohtaan, jonka ennakkoluulon hän valitettavasti kylläkin on ansainnut! Mutta tässä ei ole tavallinen murha, vaan isänmurha! Se tekee voimakkaan vaikutuksen, vieläpä siinä määrin, että syytettä tukevien tosiasiain mitättömyys ja todistamattomuus ei tunnu enää niin vähän sanovalta ja mitään todistamattomalta, vieläpä kaikkein ennakkoluulottomimpienkin mielestä. Kuinka voi vapauttaa semmoisen syytetyn? Entäpä jos hän on tappanut ja pääsee rangaistuksetta, — tämmöistä tuntee sydämessään jokainen melkeinpä tahtomattaan, vaistomaisesti. Niin, kamala asia on isänsä veren vuodattaminen, — hänen, joka on minut siittänyt, hänen, joka on minua rakastanut, hänen, joka ei ole säästänyt elämäänsä minun takiani, vaan on lapsuusvuosistani lähtien tuntenut minun tuskani, kärsinyt koko elämänsä minun onneni puolesta ja elänyt vain minun iloistani, minun edistyksestäni! Oi, sellaisen isän surmaaminen — sitähän ei kykene edes ajattelemaan! Herrat valamiehet, mitä on isä, todellinen isä, mikä suuri sana tuo onkaan, miten kauhean suuri aate sisältyykään tuohon nimitykseen! Me osoitimme äsken juuri osittain, mitä todellinen isä on ja mitä hänen pitää olla. Mutta tässä asiassa, joka nyt niin kiinnittää meidän kaikkien mieltä, jonka tuottaman tuskan tunnemme sielussamme, — tässä asiassa isä, Fjodor Pavlovitš Karamazov vainaja ei ollenkaan sopinut isä-käsitteeseen, siihen, jonka sydämemme äsken muodosti. Se on onnettomuus. Niin, todellakin joku isä toisiaan voi olla kuin onnettomuus. Tarkastelkaamme tätä onnettomuutta lähemmin, — eihän pidä pelätä mitään, herrat valamiehet, sillä tärkeä päätös on tehtävä. Varsinkaan meidän ei pidä pelätä nyt eikä niin sanoakseni koettaa huitomalla karkoittaa jotakin ajatusta, niinkuin lapset tai pelokkaat naiset, käyttääkseni suurikykyisen syyttäjän sattuvaa sanontaa. Mutta tulisessa puheessaan kunnioitettava vastustajani (ja hän oli vastustajani jo ennenkuin olin lausunut sanaakaan), vastustajani huudahti muutamia kertoja: »Ei, minä en jätä syytetyn puolustamista kenenkään tehtäväksi, minä en luovuta hänen puolustamistaan Pietarista tulleelle puolustusasianajajalle, — minä olen syyttäjä, minä olen myös puolustaja!» Näin hän huudahti muutamia kertoja ja unohti kuitenkin mainita, että jos tuo hirveä syytetty oli kokonaista kaksikymmentäkolme vuotta niin kiitollinen ainoastaan yhdestä naulasta pähkinöitä, jotka hän sai ainoalta hänelle hänen lapsena ollessaan ja hänen lapsuudenkodissaan hellyyttä osoittaneelta ihmiseltä, niin eihän sellainen ihminen päinvastoin myöskään voinut olla muistamatta kaikkien noiden kahdenkymmenenkolmen vuoden aikana, mitenkä hän oli juoksennellut avojaloin isänsä »takapihalla, ilman saappaita, vain yksi nappi housuissa», kuten ihmisystävällinen tohtori Herzenstube lausui. Oi, herrat valamiehet, miksi tarkastelisimme lähemmin tätä »onnettomuutta», toistaisimme sen, minkä kaikki jo tietävät! Mitä klienttini kohtasi tultuaan tänne isänsä luo? Ja miksi, miksi pitää kuvata klienttini tunteettomaksi, itsekkääksi, hirviöksi? Hän on hillitön, hän on raju ja hurjapäinen, siitä me häntä nyt tuomitsemme, mutta kuka on syypää hänen kohtaloonsa, kuka on syypää siihen, että hän, jolla oli hyviä taipumuksia ja kiitollinen, tunteellinen sydän, sai niin nurinkurisen kasvatuksen? Opettiko hänelle kukaan viisautta ja järkeä, onko häntä valistettu tiedoilla, rakastiko häntä kukaan edes jonkin verran hänen lapsuudessaan? Minun klienttini kasvoi Jumalan huomassa, toisin sanoen, niinkuin villipeto. Kenties hän halusi nähdä isänsä monia vuosia kestäneen eron jälkeen, kenties hän tuhansia kertoja sitä ennen, muistellessaan lapsuuttaan kuin unta, karkoitti inhoittavat aaveet, joita hänen lapsuutensa unessa oli ollut, ja halusi koko sydämestään puolustaa isäänsä ja syleillä häntä! Mutta kuinka kävi? Hän saa tänne tultuaan osakseen vain kyynillistä ivaa, epäluuloa ja koukkuilua riidanalaisten rahojen johdosta; hän kuulee vain sellaisia keskusteluja ja elämänohjeita, jotka kirvelevät sydäntä, joka päivä, »konjakkikullan ääressä», ja viimein hän näkee isänsä koettavan viedä häneltä, omalta pojalta, hänen omilla rahoillaan, lemmityn, — oi, herrat valamiehet, se on inhoittavaa ja julmaa! Ja sama ukko valittaa kaikille poikansa kunnioituksenpuutetta ja kovasydämisyyttä, mustaa häntä ihmisten seuroissa, vahingoittaa häntä, panettelee häntä, ostelee Hänen velkakirjojaan toimittaakseen hänet vankilaan! Herrat valamiehet, nämä sielut, nämä päältäpäin katsoen hurjat ja hillittömät ihmiset, niinkuin minun klienttini, ovat useimmiten tavattoman herkkäsydämisiä, he eivät vain näytä sitä. Älkää naurako, älkää naurako ajatukselleni! Lahjakas syyttäjä pilkkasi äsken klienttiäni säälimättömästi sanoessaan hänen rakastavan Schilleriä, rakastavan »ihanaa ja korkeata». Minä en olisi pilkannut tätä hänen sijassaan, syyttäjän paikalla! Niin, nämä sydämet, — oi, antakaa minun puolustaa näitä sydämiä, joita niin harvoin ja niin väärin ymmärretään, — nämä sydämet sangen usein kaipaavat jotakin hellää, kaunista ja oikeata aivan kuin vastakohdaksi itselleen, hurjuudelleen, julmuudelleen, — kaipaavat tiedottomasti, mutta kaipaavat. He näyttävät päältäpäin intohimoisilta ja julmilta, mutta he kykenevät kärsimykseen asti rakastamaan esimerkiksi naista, ja nimenomaan henkisellä ja korkeammalla rakkaudella. Älkää taaskaan naurako minulle: näin on kaikkein useimmin laita näiden luonteiden! He vain eivät voi salata intohimoaan, joka joskus on sangen karkea, — tämäpä juuri hämmästyttää, tämä huomataan, mutta ihmisen sisälle ei nähdä. Päinvastoin kaikki heidän intohimonsa tulevat nopeasti tyydytetyiksi, mutta jalon, ihanan olennon vieressä tämä näennäisesti karkea ja julma mies etsii uudistusta, etsii mahdollisuutta parantua, tulla paremmaksi, tulla yleväksi ja kunnialliseksi, — »korkeaksi ja ihanaksi», niin paljon kuin tälle sanalle nauretaankin! Äsken sanoin, etten katso voivani kajota klienttini ja neiti Verhovtsevin romaaniin. Mutta puoli sanaa voi sentään sanoa: emme kuulleet todistusta, vaan ainoaltaan raivostuneen ja kostavan naisen huutoa, eikä hänen, oi, ei hänen pitäisi soimata uskottomuudesta, sillä hän itse on ollut uskoton! Jos hänellä olisi ollut edes jonkin verran aikaa miettiä, niin hän ei olisi antanut sellaista todistusta! Oi, älkää uskoko häntä, ei, klienttini ei ole »peto», niinkuin hän häntä nimitti! Ristiinnaulittu ihmisten rakastaja valmiina ristilleen lausui: »Minä olen hyvä paimen, hyvä paimen panee henkensä lammasten edestä, ettei yksikään niistä joudu hukkaan»… Älkäämme mekään antako ihmisen sielun joutua tuhon omaksi! Minä kysyin äsken: mitä on isä, ja minä huudahdin, että se on suuri sana, kallis nimi. Mutta sanaa, herrat valamiehet, on käytettävä rehellisesti, enkä minä salli mainittavan esinettä sanalla ja nimityksellä, jonka se itse itselleen omaksuu. Sellainen isä kuin murhattu ukko Karamazov ei voi kantaa isän nimeä eikä ole sitä ansainnut. Rakkaus isään, jota isä itse ei ole tehnyt oikeutetuksi, on järjettömyys, on mahdottomuus. Ei voi luoda rakkautta tyhjästä, tyhjästä luo ainoastaan Jumala. »Isät, älkää pahentako lastenne mieltä», kirjoittaa apostoli rakkautta liekehtivin sydämin. En mainitse tässä näitä pyhiä sanoja klienttini takia, vaan tahdon muistuttaa ne kaikkien isien mieliin. Kuka on antanut minulle tämän vallan opettaa isiä? Ei kukaan. Mutta ihmisenä ja kansalaisena minä huudan — vivos voco! Me viivymme maan päällä vähän aikaa, me teemme paljon huonoja tekoja ja puhumme huonoja sanoja. Mutta siksipä käyttäkäämme sopivaa hetkeä yhdessä ollessamme sanoaksemme toinen toisellemme hyvänkin sanan. Niin teen minäkin: niin kauan kuin olen tällä paikalla, minä käytän hetkeäni. Ei suotta ole korkein tahto lahjoittanut meille tätä puhujalavaa — tästä kuulee meidät koko Venäjä. En puhu ainoastaan täkäläisille isille, vaan huudan kaikille isille: »Isät, älkää pahentako lastenne mieltä!» Niin, täyttäkäämme ensin itse Kristuksen käsky ja ottakaamme vasta sitten itsellemme oikeus vaatia sitä lapsiltammekin. Muussa tapauksessa me emme ole lastemme isiä, vaan heidän vihollisiaan, eivätkä he ole lapsiamme, vaan vihollisiamme, ja me itse olemme tehneet heidät vihollisiksemme! »Millä mitalla te mittaatte, sillä teillekin mitataan» — nämä eivät ole minun sanojani, näin käskee evankeliumi: mittaamaan sillä mitalla, jolla teillekin mitataan. Kuinka voimme syyttää lapsiamme, jos he mittaavat meille meidän mitallamme? Äskettäin Suomessa eräs neito, palvelijatar, joutui epäluulon alaiseksi siitä, että hän oli salaa synnyttänyt lapsen. Alettiin pitää häntä silmällä, ja talon ullakolla, tiilikivikasan takana, olikin hänen arkkunsa, josta kukaan ei ollut mitään tietänyt, se avattiin ja siitä löydettiin äskensyntyneen ja hänen surmaamansa lapsen ruumis. Samasta arkusta löydettiin kahden hänen jo sitä ennen synnyttämänsä ja niinikään heti synnytyksen tapahduttua surmaamansa pienokaisen luurangot, minkä hän myönsikin viakseen. Herrat valamiehet, onko tämä lastensa äiti? Niin, hän synnytti heidät, mutta onko hän heidän äitinsä? Rohkeneeko kukaan meistä käyttää hänestä äidin pyhää nimitystä? Olkaamme rohkeita, herrat valamiehet, olkaamme suorastaan uhkarohkeita, meidän velvollisuutemmekin on olla sellaisia tällä hetkellä, eikä meidän sovi pelätä erinäisiä sanoja ja aatteita niinkuin moskovalaiset kauppiaitten rouvat, jotka pelkäävät »metallia» ja »tulikiveä». Ei, osoittakaamme päinvastoin, että viime vuosien edistys on hipaissut meidänkin kehitystämme, ja sanokaamme suoraan: se, joka on siittänyt, ei vielä ole isä, isä on se, joka on siittänyt ja ansainnut isän nimen. Oi, tietysti on olemassa toinenkin merkitys, toinen tapa tulkita isä-sanaa, joka vaatii, että isäni, vaikka hän olisikin peto ja pahantekijä lapsiansa kohtaan, kuitenkin jäisi isäkseni ainoastaan sentähden, että hän on minut siittänyt. Mutta tämä merkitys on jo niin sanoakseni mystillinen, jota minä en käsitä järjelläni, vaan joka minun on omaksuttava vain uskon kautta tai oikeammin sanoen uskomalla, niinkuin monta muuta asiaa, joita minä en ymmärrä, mutta joita uskonto kuitenkin käskee minun uskoa. Mutta siinä tapauksessa se jääköönkin todellisen elämän piirin ulkopuolelle. Mutta todellisen elämän piirissä, jolla ei vain ole oikeutensa, vaan joka itsekin panee suuria velvollisuuksia, tässä piirissä meidänkin, jos tahdomme olla humaanisia ja kristityitä, täytyy ja on velvollisuus soveltaa ainoastaan järjen ja kokemuksen hyväksymiä vakaumuksia, jotka ovat kulkeneet analyysin ahjon läpi, sanalla sanoen, toimia järkevästi eikä järjettömästi niinkuin unessa ja houreessa, ettemme vahingoittaisi ihmistä, ettemme kiduttaisi ja tuhoaisi ihmistä. Tämä, tämä onkin oikeata kristillistä toimintaa, ei vain mystillistä, vaan järkevää ja todellista ihmisrakkauden toimintaa. —

Tässä paikassa kuului voimakkaita kättentaputuksia eri puolilta salia, mutta Fetjukovitš alkoi huitoa käsillään ikäänkuin pyytäen, ettei häntä keskeytettäisi ja että annettaisiin hänen puhua loppuun. Syntyi heti hiljaisuus. Puhuja jatkoi:

— Luuletteko te, herrat valamiehet, että tämmöiset kysymykset voivat olla koskettamatta lapsiamme, sanokaamme niitä, jotka jo ovat nuorukaisiässä ja alkavat jo ajatella: ei, eivät voi, älkäämme me vaatiko heiltä mahdotonta pidättymistä! Arvottoman isän näkeminen, varsinkin kun häntä voi verrata toisten lasten, ikätoverien, isiin, jotka ansaitsevat tämän nimen, herättää pakostakin nuorukaisessa kärsimystä tuottavia kysymyksiä. Hänelle vastataan virallisesti näihin kysymyksiin: »Hän on sinut siittänyt, sinä olet hänen vertaan, ja siksi sinun on rakastettava häntä.» Nuorukainen vaipuu pakostakin mietteisiin. »Onko hän sitten rakastanut minua, kun minut siitti», kysyy hän yhä enemmän ihmetellen, »minun tähtenikö hän minut siitti: hän ei tuntenut minua eikä edes sukupuoltani sinä hetkenä, sinä intohimon hetkenä, jolloin hän kenties oli viinin tulistama, eikä hän ole antanut minulle perinnöksi mitään muuta kuin taipumuksen juoppouteen, — siinä ovat kaikki hänen hyvät työnsä… Miksi minun siis on rakastettava häntä, senkö takia vain, että hän siitti minut eikä sitten koko elämänsä aikana ole rakastanut minua?» Oi, teistä kenties tuntuvat nämä kysymykset karkeilta, julmilta, mutta älkää vaatiko nuorelta älyltä mahdotonta pidättyväisyyttä: »aja luonto ovesta ulos, niin se lentää ikkunasta sisälle», — mutta pääasia, pääasia on, ettei meidän pidä pelätä »metallia» eikä »tulikiveä», vaan meidän on ratkaistava kysymys niinkuin käskee järki ja ihmisrakkaus, eikä niinkuin käskevät mystilliset käsitykset. Kuinka se on siis ratkaistava? Näin: astukoon poika isänsä eteen ja kysyköön häneltä itseltään järkevästi: »Isä, sano minulle, miksi minun pitää rakastaa sinua? Isä, todista minulle, että minun pitää rakastaa sinua!» — ja jos tuo isä voi ja kykenee vastaamaan ja todistamaan hänelle, — niin siinä on todellinen, normaalinen perhe, joka ei rakennu vain mystilliselle pohjalle, vaan järkeville, tietoisille perusteille, ankarasti humaanisille ja semmoisille, joista voi aina itse tehdä tilin. Päinvastaisessa tapauksessa, jos isä ei kykene todistamaan, ei siinä ole mitään perhettä: hän ei ole pojan isä, ja poika saa oikeuden tästä lähin pitää isäänsä vieraana henkilönä ja vihamiehenäänkin. Meidän puhujalavamme, herrat valamiehet, olkoon totuuden ja terveitten käsitysten koulu! —

Tässä puhujan keskeyttivät hillittömät, miltei raivoisat kättentaputukset. Tietenkään ei koko sali taputtanut käsiään, mutta puolet salista kuitenkin. Käsiään taputtivat isät ja äidit. Ylhäältä, missä naiset istuivat, kuului vinkunaa ja huutoja. Liinoja huiskutettiin. Puheenjohtaja alkoi kaikin voimin soittaa kelloa. Ilmeisesti häntä suututti salin käytös, mutta hän ei ensinkään uskaltanut »puhdistaa» salia, niinkuin vähän aikaisemmin oli uhannut: käsiään taputtivat ja liinojaan heiluttivat puhujalle erityisillä tuoleilla istuvat ylhäiset henkilöt, vanhat ukot, joilla oli tähtiä hännystakin rinnuksessa, niin että kun melu hiljeni, puheenjohtaja tyytyi vain niinkuin ennenkin ankarasti uhkaamaan salin »puhdistamisella», ja voitonriemuinen ja kiihtynyt Fetjukovitš ryhtyi taas jatkamaan puhettaan.

— Herrat valamiehet, te muistatte tuon kauhean yön, josta vielä tänäänkin on niin paljon puhuttu, kun poika aidan yli tunkeutui isänsä taloon ja seisoi viimein kasvot kasvoja vastaan vihollisensa ja loukkaajansa kanssa, joka oli hänet siittänyt. Pidän kaikin voimin kiinni siitä, ettei hän tuolla hetkellä ollut juossut sinne rahoja ottamaan: syytös ryöstöstä on järjettömyyttä, kuten jo aikaisemmin olen osoittanut. Eikä hän tunkeutunut isänsä huoneeseen tappaakseen hänet; jos hän olisi tullut tämmöisin ennakolta harkituin aikein, niin hän edes olisi hankkinut aikaisemmin itselleen aseen, sillä vaskisen survimen hän sieppasi vaistomaisesti, tietämättä itsekään miksi. Olkoonpa, että hän petti isänsä merkeillä, olkoonpa että tunkeutui hänen luokseen, — minä olen jo sanonut, etten hetkeäkään usko tuota legendaa, mutta olkoon menneeksi, otaksukaamme hetkisen aikaa sitä! Herrat valamiehet, vannon teille kaiken nimessä, mikä on pyhää: jos tämä ei olisi ollut hänen isänsä, vaan sivullinen henkilö, joka oli häntä loukannut, niin hän juostuaan läpi huoneitten ja tultuaan vakuutetuksi, ettei tuo nainen ollut talossa, olisi juossut suin päin tiehensä tekemättä kilpailijalleen mitään pahaa, olisi kenties kolhaissut häntä, töytäissyt häntä, mutta ei muuta, sillä hänellä oli nyt muuta mielessä, hänellä ei ollut aikaa, hänen täytyi saada tietää lemmityn olinpaikka. Mutta isä, isä, — oi, kaiken teki vain se, että hän näki isänsä, vihamiehensä lapsuudesta saakka, vihollisensa ja loukkaajansa, joka nyt oli — luonnoton kilpakosija! Vihan tunne valtasi hänet hänen tahtomattaan, vastustamattomasti, mahdotonta oli käyttää järkeään: kaikki tapahtui hetkessä! Se oli mielettömyyden ja mielenvikaisuuden affekti, mutta luonnon affekti, luonnon, joka kostaa ikuisten lakiensa loukkaamisen vastustamattomasti ja tiedottomasti, niinkuin kaikki luonnossa tapahtuu. Mutta murhaaja ei silloinkaan tehnyt murhaa, — minä vakuutan sen, minä huudan sen kuuluville, — ei, hän vain heilautti survinta hirveän inhon valtaamana, tahtomatta tappaa, tietämättä tappavansa. Jollei hänen kädessään olisi ollut tuo onneton survin, niin hän kenties vain olisi piessyt isänsä, mutta ei olisi häntä tappanut. Paetessaan hän ei tietänyt, oliko ukko kuollut hänen iskustaan. Sellainen murha ei ole murha. Sellainen murha ei ole myöskään isänmurha. Ei, sellaisen isän tappamista ei Voi nimittää isänmurhaksi. Semmoista murhaa voidaan vain ennakkoluulojen johdosta pitää isänmurhana! Mutta oliko tämä, oliko tämä todellakin murha, huudan teille uudestaan ja yhä uudestaan sieluni syvyydestä! Herrat valamiehet, me tuomitsemme nyt hänet, mutta hän sanoo itselleen: »Nämä ihmiset eivät ole tehneet mitään kohtaloni hyväksi, kasvatukseni ja kehitykseni hyväksi, tehdäkseen minut paremmaksi, tehdäkseen minusta ihmisen. Nämä ihmiset eivät ole syöttäneet eivätkä juottaneet minua eivätkä käyneet luonani, kun alastomana olin vankilassa, ja nyt he ovat lähettäneet minut pakkotyöhön. Me olemme kuitit, minä en ole heille nyt mitään velkaa enkä ole kenellekään velkaa enää ikinä. He ovat pahoja, minä tulen myös olemaan paha. He ovat julmia, minä tulen myös olemaan julma.» Näin hän sanoo, herrat valamiehet! Ja minä vannon: syytteellänne te vain kevennätte hänen olonsa, kevennätte hänen omantuntonsa, hän kiroaa vuodattamaansa verta, mutta ei kadu sitä. Samalla te teette lopun ihmisestä, joka hänessä vielä voisi kehittyä, sillä hän jää ilkeäksi ja sokeaksi koko elämänsä ajaksi. Mutta tahdotteko rangaista häntä kauheasti, ankarasti, kaikkein hirveimmällä rangaistuksella, mitä vain voi ajatella, mutta samalla pelastaa ja uudesti synnyttää hänen sielunsa ainaisiksi ajoiksi? Jos sitä tahdotte, niin laskekaa raskaana painona hänen päälleen armahtavaisuutenne! Te saatte nähdä, te kuulette, miten hänen sielunsa vavahtaa ja kauhistuu: »Minäkö voisin kestää kaiken tämän laupeuden, näin paljon rakkautta, minäkö olisin sen ansainnut!» näin hän huudahtaa. Oi, minä tunnen, minä tunnen tämän sydämen, tämän hurjan, mutta jalon sydämen, herrat valamiehet. Se kumartuu maahan teidän rohkean tekonne edessä, se janoaa suurta rakkauden tekoa, se rupeaa liekehtimään ja herää kuolleista ikuisiksi ajoiksi. On sieluja, jotka rajoittuneisuudessaan syyttävät koko maailmaa. Mutta masentakaa tuo sielu laupeudella, osoittakaa sille rakkautta, niin se kiroaa omat tekonsa, sillä siinä on niin paljon ituja hyvään. Sielu avartuu ja näkee, miten laupias Jumala on ja miten ihania ja oikeamielisiä ovat ihmiset. Häntä kauhistuttaa, häntä masentaa katumus ja ääretön velka, jonka hän tästä lähin tuntee omakseen. Eikä hän silloin sano: »Me olemme kuitit», vaan sanoo: »Minä olen syyllinen kaikkien ihmisten edessä ja arvottomin kaikista ihmisistä.» Katumuksen ja polttavan, kärsimystä tuottavan liikutuksen vallassa hän huudahtaa: »Ihmiset ovat parempia kuin minä, sillä he eivät tahtoneet syöstä minua turmioon, vaan pelastaa minut!» Oi, teidän on niin helppo tehdä se, tuo laupeuden työ, sillä kun ei ole olemassa minkäänlaisia edes uskottavan näköisiäkään todistuksia, niin on kovin raskasta lausua: »Niin, hän on syyllinen.» Parempi on vapauttaa kymmenen syyllistä kuin rangaista yhtä syytöntä, — kuuletteko, kuuletteko te tämän ylevän äänen maineikkaan historiamme viime vuosisadalta? Minunko, vähäpätöisen, sopii muistuttaa mieliinne, ettei venäläinen oikeus ole ainoastaan rangaistusta, vaan myös hunningolle joutuneen ihmisen pelastusta! Olkoon toisilla kansoilla lain kirjain ja rangaistus, mutta meillä henki ja järkevä tarkoitus, turmioon joutuneitten pelastus ja uudestisyntyminen. Ja jos niin on, jos todellakin Venäjä ja sen oikeus on tämmöinen, niin — eteenpäin, Venäjä, älkääkä peloitelko, älkää peloitelko meitä hurjistuneilla kolmivaljakoillanne, jota kaikki kansat inhoten väistävät! Ei hullaantunut kolmivaljakko, vaan mahtavat venäläiset vaunut saapuvat juhlallisesti ja tyynesti perille määräpaikkaansa. Teidän käsissänne on klienttini kohtalo, teidän käsissänne on myös meidän venäläisen totuutemme kohtalo. Te pelastatte sen, te puollatte sitä, te todistatte, että sillä on vaalijansa, että se on hyvissä käsissä!

Näin lopetti Fetjukovitš, ja tällä kertaa puhjennut kuulijain innostus oli vastustamaton kuin myrsky. Ei voinut ajatellakaan sen hillitsemistä: naiset itkivät, itkivätpä monet miehistäkin, kahden ylhäisen virkamiehenkin silmistä tippuivat kyynelet. Puheenjohtaja antautui eikä edes ollut kiireissään soittamaan kelloa. »Semmoisen innostuksen häiritseminen olisi ollut pyhyyden loukkaamista», huusivat myöhemmin naiset kaupungissamme. Puhuja itsekin oli vilpittömästi liikutettu. Ja tämmöisellä hetkellä nousi meidän Ippolit Kirillovitš vielä kerran »esittämään vastaväitteitä.» Häntä katseltiin vihamielisesti: »Kuinka? Mitä tämä on? Uskaltaako hän vielä väittää vastaan?» mutisivat naiset. Mutta vaikka mutisemaan olisivat ruvenneet koko maailman naiset ja niiden etunenässä itse prokuraattorin rouva, Ippolit Kirillovitšin puoliso, niin ei silloinkaan olisi voinut pidättää Ippolit Kirillovitšia tällä hetkellä. Hän oli kalpea, hän vapisi mielenliikutuksesta; hänen lausumiaan ensimmäisiä sanoja, ensimmäisiä lauseita oli mahdoton ymmärtää: hän läähätti, äänsi epäselvästi, sekaantui. Kohta asia kuitenkin korjautui. Mutta tästä hänen toisesta puheestaan esitän tässä vain muutamia lauseita.

— … Meitä soimataan siitä, että olemme sepitelleet romaaneja. Mutta mitä on puolustaja tehnyt, jollei sepittänyt romaania romaanin päälle? Puuttui vain runoja. Odotellessaan lemmittyään Fjodor Pavlovitš repäisee rikki kirjekuoren ja heittää sen lattialle. Esitetäänpä sekin, mitä hän puhui tässä merkillisessä tapauksessa. Eikö se ole runoelma? Ja millä todistetaan, että hän otti esille rahat, kuka kuuli, mitä hän puhui? Matalajärkinen idiootti Smerdjakov, josta on tehty jonkinlainen Byronin sankari, joka kostaa yhteiskunnalle aviottoman syntymänsä, — eikö se ole runoelma byronilaiseen tyyliin? Ja poika, joka tunkeutuu isän asuntoon, tappaa hänet eikä kuitenkaan tapa, sehän ei enää ole edes romaani eikä runoelma, se on sfinksi, joka panee eteemme arvoituksia, joita se tietysti ei itsekään osaa ratkaista. Jos tappoi, niin tappoi, mutta mitä se on, että tappoi eikä tappanutkaan, — kuka sen ymmärtää? Sitten meille ilmoitetaan, että meidän puhujalavamme on totuuden ja terveitten käsitysten puhujalava, ja tältä samalta »terveitten käsitysten» puhujalavalta kajahtaa vannomisella vahvistettuna selviö, että isänmurhan nimittäminen isänmurhaksi on vain pelkkä ennakkoluulo, ja jos jokainen lapsi rupeaa kuulustelemaan isältään: »Isä, minkä tähden minun pitää sinua rakastaa?» — niin miten meidän käykään, miten käy yhteiskunnan perustusten, minne joutuu perhe? Isänmurha on, nähkääs, ainoastaan moskovalaisen kauppiaanrouvan »tulikivi». Kaikkein arvokkaimmat, kaikkein pyhimmät Venäjän oikeuslaitoksen tehtävää ja tulevaisuutta koskevat ohjeet esitetään vääristellen ja kevytmielisesti, jotta vain saavutettaisiin tarkoitus, saataisiin syyttömäksi julistetuksi se, jota ei voi syyttömäksi julistaa. Oi, masentakaa hänet armahtavaisuudella, huudahtaa puolustaja, — mutta muutahan rikoksentekijä ei tarvitsekaan, ja jo huomispäivänä kaikki saavat nähdä, miten masentunut hän on! Ja eikö puolustaja ole liian vaatimaton, kun tahtoo vain syytetyn syyttömäksi julistamista? Miksi ei voisi vaatia, että perustettaisiin isänmurhaajan nimeä kantava stipendi hänen urotyönsä ikuistuttamiseksi jälkipolvien ja nuoren polven keskuudessa? Evankeliumia ja uskontoa parannellaan: se kaikki, muka, on mystiikkaa, vain meillä on todellinen kristillisyys, joka jo on tarkistettu järjen ja terveitten käsitysten analyysilla. Ja näin pannaan eteemme Kristuksen valhekuva! »Millä mitalla te mittaatte, sillä teillekin mitataan», huudahtaa puolustaja ja tekee samassa silmänräpäyksessä sen johtopäätöksen, että Kristus on käskenyt mittaamaan samalla mitalla, jolla teille mitataan, — ja tämmöistä sanotaan totuuden ja terveitten käsitysten puhujalavalta! Me vilkaisemme evakeliumiin vain puheitamme valmistaessamme, loistaaksemme sillä, että tunnemme tuota sentään sangen omalaatuista teosta, josta voi olla hyötyä ja jonka avulla voi tehdä jonkinmoisen effektin, sikäli kuin semmoista tarvitsemme, aina sikäli kuin tarvitsemme! Mutta Kristushan nimenomaan käskee tekemään toisin, välttämään tekemästä näin, koska ilkeä maailma tekee sillä tavoin, mutta meidän pitää antaa anteeksi ja kääntää lyöjälle toinenkin poskemme eikä mitata sillä mitalla, jolla loukkaajamme meille mittaavat. Tämmöistä on meille Jumalamme opettanut eikä sitä, että on ennakkoluulo kieltää lapsia tappamasta isänsä. Älkäämmekä ryhtykö totuuden ja terveitten käsitysten kateederista korjailemaan Jumalamme evankeliumia, hänen, jota puolustaja katsoo voivansa nimittää ainoastaan »ristiinnaulituksi ihmisten rakastajaksi», päinvastoin kuin koko siveellinen Venäjä, joka lausuu Hänelle: »Sinä olet Jumalamme!» —

Tässä puheenjohtaja sekaantui asiaan ja hillitsi liiaksi innostunutta puhujaa pyytäen häntä olemaan liioittelematta, pysyttelemään sopivissa rajoissa j.n.e., niinkuin puheenjohtajien tapa on puhua tämmöisissä tilaisuuksissa. Salikin oli levoton. Yleisö liikahteli, jopa päästeli paheksuvia huutojakin. Fetjukovitš ei edes vastannut, hän astui esille vain käsi sydämellä sanoakseen loukkaantuneella äänellä muutaman sanan, jotka olivat täynnä arvokkuutta. Hän kajosi vain hiukan ja ivallisesti »romaaneihin» ja »psykologiaan» pistäen sopivasti eräässä kohdassa väliin: »Jupiter, sinä olet vihainen, olet siis väärässä» — mikä herätti paljon hyväksyviä naurahduksia yleisössä, sillä Ippolit Kirillovitš ei ollenkaan ollut Jupiterin näköinen. Sitten sen syytöksen johdosta, että hän muka antaa nuorelle polvelle luvan surmata isänsä, Fetjukovitš huomautti erittäin arvokkaasti, ettei hän vastaa siihen. Mitä taas tulee »Kristuksen valhekuvaan» ja siihen, ettei hän katsonut voivansa nimittää Kristusta Jumalaksi, vaan nimitti häntä ainoastaan »ristiinnaulituksi ihmisten rakastajaksi», joka muka on »vastoin oikeauskoisuutta eikä sovi sanottavaksi totuuden ja terveitten käsitysten puhujalavalta», — niin Fetjukovitš vihjasi »salaviittaukseen» ja siihen, että saa täkäläisellä puhujalavalla olla turvassa syytöksiltä, »jotka ovat vaarallisia persoonalleni kansalaisena ja uskollisena alamaisena»… Mutta näiden sanojen kohdalla puheenjohtaja keskeytti hänetkin, ja Fetjukovitš lopetti kumartaen vastauksensa hyväksyvän puhelun kuuluessa kaikkialta salista. Ippolit Kirillovitš oli naistemme mielestä »muserrettu ainaiseksi».

Tämän jälkeen sai puheenvuoron syytetty itse. Mitja nousi seisomaan, mutta ei puhunut paljon. Hän oli hirveän uupunut sekä ruumiillisesti että henkisesti. Se riippumattomuuden ja voiman leima, joka hänessä oli ollut aamulla hänen saliin tullessaan, oli melkein kokonaan kadonnut. Hän oli ikäänkuin kokenut tänään jotakin, joka tuntui koko elämän ajan ja joka oli opettanut ja selvittänyt hänelle jotakin tärkeätä, mitä hän ei aikaisemmin ollut ymmärtänyt. Hänen äänensä oli tullut heikommaksi, hän ei enää huutanut niinkuin aikaisemmin. Hänen sanoissaan oli jotakin uutta, nöyrtynyttä, voitettua ja syventynyttä.

— Mitäpä sanottavaa minulla on, herrat valamiehet! Tuomioni on tullut, minä tunnen Jumalan käden itseäni koskettavan. Lopussa on irstaan miehen elämä! Mutta aivan samoin kuin ripittäydyn Jumalalle minä sanon teille: isäni vereen en, en ole syypää! Viimeisen kerran vielä toistan: en minä ole tappanut! Irstas olen ollut, mutta hyvää olen rakastanut. Joka hetki olen pyrkinyt parantumaan, mutta olen elänyt kuin villipeto. Kiitos prokuraattorille, paljon hän sanoi minusta semmoista, mitä en ole tietänytkään, mutta ei ole totta, että olisin murhannut isäni, prokuraattori erehtyi! Kiitos puolustajallekin, minä itkin häntä kuunnellessani, mutta ei ole totta, että olisin tappanut isäni, ei olisi ollut tarpeellista edes otaksua sitä! Mutta lääkäreitä älkää uskoko, minä olen täydessä järjessäni, vain sydämeni on raskas. Jos armahdatte, jos päästätte vapaaksi, niin rukoilen puolestanne. Minä tulen paremmaksi, lupaan sen, Jumalan kasvojen edessä lupaan sen. Mutta jos tuomitsette, — niin itse taitan miekkani pääni päällä ja taitettuani suutelen palasia! Mutta armahtakaa, älkää riistäkö minulta Jumalaani, minä tunnen itseni: rupean napisemaan! Mieleni on raskas, hyvät herrat… säälikää!

Hän miltei kaatui istuimelleen, hänen äänensä tyrehtyi, viimeisen lauseen hän sai töin tuskin sanotuksi. Tämän jälkeen oikeus ryhtyi muodostelemaan kysymyksiä ja alkoi kysellä vastapuolilta näiden loppulausuntoja. Mutta minä en kuvaa yksityiskohtia. Viimein valamiehet nousivat poistuakseen neuvottelemaan. Puheenjohtaja oli hyvin väsynyt, ja siksi hän lausuikin heille sangen heikon loppuevästyksen: »Olkaa puolueettomia, älkääkä antako puolustajan kaunopuheisten sanojen lumota itseänne, mutta punnitkaa kuitenkin tarkoin, muistakaa, että teillä on suuri velvollisuus täytettävänä», j.n.e. Valamiehet poistuivat ja istunto keskeytyi. Saattoi nousta paikaltaan, käyskennellä, vaihtaa mieleen kertyneitä vaikutelmia, haukata jotakin ravintolan puolella. Oli hyvin myöhä, jo noin kello yksi yöllä, mutta kukaan ei lähtenyt pois. Kaikki olivat niin jännityksissään ja sellaisen mielialan vallassa, etteivät voineet ajatella lepoa. Kaikki odottivat sydän kurkussa, vaikka, muuten, kaikkien sydän ei ollut kurkussa. Naiset olivat vain hysteerisen kärsimättömyyden vallassa, mutta heidän sydämensä olivat tyynet: »Onhan selvää, että vapautetaan.» He kaikki valmistautuivat yleisen innostuksen vaikuttavaan hetkeen. Myönnän, että salin miespuolisessakin aineksessa oli tavattoman paljon niitä, jotka olivat vakuutettuja siitä, että syytetty ehdottomasti julistetaan syyttömäksi. Toiset olivat iloissaan, toiset rypistivät kulmiaan, jotkut taas suorastaan nyrpistivät nenäänsä: he eivät halunneet syyttömäksi julistamista! Fetjukovitš itse oli vahvasti vakuutettu menestyksestä. Hänen ympärilleen kokoonnuttiin, hän otti vastaan onnentoivotuksia, häntä mielisteltiin.

— On, — sanoi hän eräässä ryhmässä, niin kuin myöhemmin kerrottiin, — on olemassa näkymättömät langat, jotka yhdistävät puolustajan ja valamiehet. Ne syntyvät ja tuntuvat jo puheen aikana. Minä tunsin ne, ne ovat olemassa. Voitto on meidän, olkaa levolliset.

— Mutta mitähän talonpoikamme nyt mahtavat sanoa? — lausui eräs kulmiaan rypistävä, paksu ja rokonarpinen herra, lähellä kaupunkia asuva tilanomistaja, astuen erään keskustelevan herrasmiesryhmän luo.

— Niin, ovathan ne virkamiehiä, — lausui ryhmää lähestyen eräs kihlakunnan maalaishallituksen jäsen.

— Tunnetteko Nazarjevin, Prohor Ivanovitšin, sen kauppiaan, jolla on mitali, valamiehen?

— Niinpä kyllä, mutta sitä parempihan se onkin. Ei tarvitse pietarilaisen häntä opettaa, itse hän pystyy opettamaan koko Pietaria. Kaksitoista lasta, ajatelkaahan!

— Hyväinen aika, eivätkö he todellakaan julista syyttömäksi? — huusi toisessa ryhmässä eräs nuorista virkamiehistä.

— Aivan varmasti julistavat syyttömäksi, — kuului päättäväinen ääni.

— Olisi kerrassaan häpeä, jos eivät julistaisi syyttömäksi! — huudahti virkamies. — Olkoonpa, että on tappanut, mutta onhan erotus isällä ja isällä! Ja sitäpaitsi hän oli niin raivostunut… Hän saattoi todellakin vain heilauttaa survinta, ja toinen tuupertui. Paha vain, että lakeija tähän sotkettiin. Se on suorastaan naurettava episodi. Minä puolustajan sijassa olisin sanonut suoraan ja muitta mutkitta: tappoi, mutta ei ole syyllinen, piru teidät vieköön!

— Ei, Mihail Semjonytš, melkein hän sanoi senkin, — yhtyi puheeseen kolmas ääni.

— Hyväinen aika, hyvät herrat, vapautettiinhan meillä suuren paaston aikana näyttelijätär, joka oli leikannut kaulan poikki rakastajansa lailliselta vaimolta.

— Antakaa te mystiikan olla, — huudahti vielä joku, — asettukaa
Ippolitin asemaan, hänen kohtaloonsa tästä päivästä lähtien!
Huomispäivänähän prokuraattorin rouva raapii häneltä silmät päästä
Mitenjkan tähden.

— Kuinka hän täällä olisi? Jos olisi täällä, niin täällä raapisikin.
Kotonaan istuu, hampaita kivistää. Hehehee!

— Mitäpä hyvää siitä olisi. Huomenna hän hajoittaa koko »Pääkaupungin», juopottelee kymmenen päivää.

— Hyvät herrat, olkoonpa, että se on kaunopuheisuutta. Mutta eihän saa isienkään päitä puhkoa puntareilla. Mitä siitä semmoisesta tulee?

— Ja tekee huomenna vaunuista rattaat, »mikäli tarvitaan, aina mikäli tarvitaan».

— Taitavaa väkeä on liikkeessä. Onko meillä Venäjällä totuutta vai eikö sitä ole ollenkaan?

Mutta kello soi. Valamiehet olivat neuvotelleet täsmälleen tunnin, ei enempää eikä vähempää. Syntyi syvä hiljaisuus heti, kun yleisö oli asettunut paikoilleen. Muistan, miten valamiehet astuivat sisälle saliin. Vihdoinkin! En esitä tässä kysymyksiä kohta kohdalta enkä niitä enää muistakaan. Muistan vain vastauksen puheenjohtajan ensimmäiseen ja tärkeimpään kysymykseen, nimittäin »tappoiko ryöstämistarkoituksessa vakain tuumin?» (tekstiä en muista). Kaikki odottivat henkeään pidätellen. Valamiehistön puheenjohtaja, juuri se virkamies, joka oli nuorin kaikista, lausui kuuluvasti ja selvästi kuolemanhiljaisuuden vallitessa salissa:

Ja sitten oli tulos kaikissa eri kohdissa sama: syyllinen, kyllä, hän on syyllinen, ja näin lausuttiin ilman vähintäkään suopeutta! Tätä ei kukaan ollut odottanut, ainakin suopeudesta olivat melkein kaikki olleet varmoja. Kuolonhiljaisuus salissa ei keskeytynyt, kaikki olivat aivan kuin sananmukaisesti kivettyneet, — sekä ne, jotka olivat toivoneet langettamista, että ne, jotka olivat toivoneet syyttömäksi julistamista. Mutta tätä kesti vain ensimmäisten minuuttien ajan. Sitten alkoi hirveä sekamelska. Yleisön miespuolisista jäsenistä monet näyttivät olevan hyvin tyytyväisiä. Jotkut suorastaan hieroivat käsiään salaamatta iloaan. Tyytymättömät olivat kuin puserruksissa, kohauttelivat olkapäitään, kuiskuttelivat, mutta eivät näyttäneet yhä vieläkään oikein käsittävän. Mutta, hyvä Jumala, miten naisten laita oli! Minä luulin, että he tekevät kapinan. Alussa, he eivät näyttäneet uskovan korviaan. Ja yhtäkkiä alkoi yli koko salin kajahdella huudahduksia: »Mutta mitä tämä on? Mitä tämä taas on?» He hyppelivät pois paikoiltaan. Luultavasti he arvelivat, että tuon kaiken voi heti taas muuttaa ja järjestää toisin. Tällä hetkellä yhtäkkiä Mitja nousi seisomaan ja huusi päästäen vihlovan parkaisun ja ojennellen käsiään eteensä:

— Vannon Jumalan ja Hänen viimeisen tuomionsa kautta, etten ole syypää isäni vereen! Katja, minä annan sinulle anteeksi! Veljet, ystävät, armahtakaa tuota toista naista!

Hän ei jaksanut puhua loppuun ja alkoi itkeä, niin että se kuului yli koko salin, ääneensä, omituisella uudella, vieraalla, odottamattomalla äänellä, jonka mistä lieneekin yhtäkkiä saanut. Parvekkeelta, ylhäältä, perimmäisestä nurkasta kuului läpitunkeva naisen kirkaisu: se oli Grušenjka. Hän oli äsken saanut jonkun taipumaan, ja hänet oli uudelleen päästetty saliin jo ennen syytös- ja puolustuspuheitten alkamista. Mitja vietiin pois. Tuomion julistaminen lykättiin seuraavaan päivään. Koko sali nousi paikoiltaan epäjärjestyksessä, mutta minä en jäänyt enää odottamaan enkä kuuntelemaan. Muistan vain muutamia huudahduksia, jotka kuulin portailla, ulos mentäessä.

Viidentenä päivänä sen jälkeen kuin Mitja oli tuomittu, hyvin varhain aamulla, kellon käydessä vasta yhdeksättä, saapui Katerina Ivanovnan luo Aljoša sopimaan lopullisesti eräästä heille molemmille tärkeästä asiasta, jotapaitsi hän oli saanut tehtäväkseen toimittaa tämän luona erään asian. Katerina Ivanovna istui ja puheli hänen kanssaan samassa huoneessa, jossa oli aikoinaan vastaanottanut Grušenjkan; viereisessä huoneessa makasi kuumeessa ja tiedottomana Ivan Fjodorovitš. Katerina Ivanovna oli heti oikeudessa sattuneen kohtauksen jälkeen käskenyt viemään sairaan ja tajuntansa menettäneen Ivan Fjodorovitšin kotiinsa, välittämättä ollenkaan siitä, että yhteiskunnan keskuudessa siitä ehdottomasti syntyisi paljon puheita ja lausuttaisiin tuomitsevia arvosteluja. Toinen hänen luonaan asuneista naispuolisista sukulaisista matkusti heti oikeudessa sattuneen kohtauksen jälkeen Moskovaan, toinen oli jäänyt taloon. Mutta vaikka molemmat olisivat lähteneet pois, niin Katerina Ivanovna ei olisi muuttanut päätöstään, vaan olisi jäänyt hoitamaan sairasta ja istumaan hänen vuoteensa ääressä yöt päivät. Sairasta parantelivat Varvinski ja Herzenstube; moskovalainen tohtori oli lähtenyt takaisin Moskovaan kieltäytyen sanomasta edeltäpäin mielipidettään taudin mahdollisesta kehittymisestä. Vaikka jäljellejääneet tohtorit rohkaisivatkin Katerina Ivanovnaa ja Aljošaa, niin näkyi, että he eivät vielä voineet antaa varmaa toivoa. Aljoša kävi sairasta veljeään katsomassa kahdesti päivässä. Mutta tällä kertaa hänellä oli erikoinen, paljon huolta antava asia, ja hän aavisti, miten vaikeata hänen oli ryhtyä siitä puhumaan, ja samalla hänellä kuitenkin oli hyvin kiire: hänen oli välttämättömästi toimitettava toinenkin asia tänä samana aamuna toisessa paikassa, ja täytyi pitää kiirettä. He olivat puhelleet jo noin neljännestunnin. Katerina Ivanovna oli kalpea, tavattoman väsynyt ja samalla sairaalloisen kiihtynyt: hän aavisteli, mille asialle Aljoša muun muassa oli nyt tullut hänen luokseen.

— Älkää olko huolissanne siitä, mitä hän päättää, — lausui hän lujasti ja itsepintaisesti Aljošalle. — Oli miten hyvänsä, niin hän lopuksi kuitenkin tulee tähän tulokseen: hänen on paettava! Tuo onneton, tuo kunnian ja omantunnon sankari, — ei se toinen, ei Dmitri Fjodorovitš, vaan se, joka makaa tuolla oven takana ja joka uhrautui veljensä puolesta (lisäsi Katja säkenöivin silmin) — hän on jo kauan sitten ilmaissut minulle tuon pakosuunnitelman. Tiedättekö, hän on asettunut yhteyteen eräitten kanssa… Olen jo kertonut teille yhtä ja toista… Näettekö, se tapahtuu luultavimmin kolmannella matkavankiasemalla täältä, kun pakkotyöläisjoukkuetta viedään Siperiaan. Oi, siihen on vielä pitkä matka. Ivan Fjodorovitš on jo käynyt kolmannen matkavankiaseman päällikön luona. On vain epätietoista, kuka tulee olemaan joukkueen kuljetuspäällikkönä, eikä sitä voi näin ennakolta saada tietää. Huomenna kenties näytän teille koko yksityiskohtaisen suunnitelman, jonka Ivan Fjodorovitš jätti minulle ennen oikeudenistuntoa, siltä varalta, että jotakin sattuisi… Se oli sillä samalla kertaa, jolloin te, muistatteko, tapasitte meidät riidassa: hän oli jo menossa portaita alas, mutta minä nähtyäni teidät sain hänet tulemaan takaisin — muistatteko? Tiedättekö te, mistä me silloin riitaannuimme?

— Tietysti hän piti sen silloin salassa teiltä: juuri tuosta pakosuunnitelmasta. Hän oli jo kolme päivää aikaisemmin ilmaissut minulle pääkohdat — silloinpa me aloimmekin riidellä ja olimme siitä asti olleet kolme päivää riidassa. Riitaannuimme siitä, että kun hän ilmoitti minulle Dmitri Fjodorovitšin, jos tulee tuomituksi, karkaavan ulkomaille yhdessä tuon elukan kanssa, niin minä yhtäkkiä vihastuin, — en sano teille mistä syystä, en tiedä itsekään mistä syystä… Oi, tietysti tuon elukan, tuon elukan vuoksi minä silloin vihastuin, ja nimenomaan siksi, että hänkin pakenee yhdessä Dmitri Fjodorovitšin kanssa ulkomaille! — huudahti yhtäkkiä Katerina Ivanovna vihasta väräjävin huulin. — Heti kun Ivan Fjodorovitš näki minun niin suuttuvan tuon elukan takia, niin hän samassa silmänräpäyksessä luuli, että minä olen tälle mustasukkainen Dmitrin vuoksi ja että minä siis edelleen rakastan Dmitriä. Siitä syntyi silloin ensimmäinen riita. Minä en tahtonut antaa selityksiä, en voinut pyytää anteeksi; minusta oli raskasta, että sellainen mies saattoi epäillä minun rakastavan niinkuin ennenkin tuota… Ja tätä hän saattoi luulla silloin, kun minä itse, jo paljon aikaisemmin, olin sanonut suoraan hänelle, etten rakasta Dmitriä, vaan rakastan ainoastaan häntä! Vain vihani tuota elukkaa kohtaan sai minut silloin suuttumaan! Kolmen päivän kuluttua, juuri sinä iltana, kun te tulitte tänne, hän toi minulle suljetun kirjekuoren, joka minun pitäisi avata, jos hänelle jotakin tapahtuu. Oi, hän aavisti ennakolta sairautensa! Hän ilmaisi minulle, että kirjekuoressa oli yksityiskohtainen pakosuunnitelma, jotta minä, jos hän itse sattuisi kuolemaan tai vaarallisesti sairastumaan, yksinäni pelastaisin Mitjan. Samalla hän antoi minulle rahoja, melkein kymmenentuhatta, — samat rahat, joista prokuraattori, saatuaan joltakulta tietää, että hän oli lähettänyt niitä vaihdettaviksi, mainitsi puheessaan. Minua hämmästytti suuresti, että Ivan Fjodorovitš, joka yhä vielä oli mustasukkainen minun tähteni ja yhä oli vakuutettu siitä, että minä rakastan Mitjaa, ei kuitenkaan ollut luopunut ajatuksesta pelastaa veljensä ja uskoi minulle, minulle itselleni, tuon pelastustehtävän! Oi, se oli uhraus! Ei, te ette ymmärrä sellaista uhrautuvaisuutta koko täydellisyydessään, Aleksei Fjodorovitš! Minä tahdoin langeta hartain mielin hänen jalkoihinsa, mutta kun yhtäkkiä tulin ajatelleeksi, että hän pitää sitä vain minun riemastuksenani sen johdosta, että Mitja pelastetaan (ja sitä hän olisi ehdottomasti ajatellut!), niin minua siinä määrin suututti pelkkä niin epäoikeutetun ajatuksen mahdollisuuskin hänen puoleltaan, että minä taaskin kiivastuin ja sen sijaan, että olisin suudellut hänen jalkojaan, minä taas panin toimeen riitakohtauksen! Oi, minä olen onneton! Sellainen on minun luonteeni — kauhea, onneton luonne! Oi, te saatte vielä nähdä: minä teen vielä sen, johdan asiat siihen, että hänkin niinkuin Dmitri hylkää minut toisen tähden, jonka kanssa on helpompi elää, mutta silloin… ei, silloin minä en enää jaksa kestää, minä tapan itseni! Mutta kun te silloin astuitte sisälle, ja kun minä teitä kutsuin ja käskin häntä palaamaan takaisin, niin hänen tullessaan huoneeseen teidän kanssanne minut valtasi sellainen viha sen vihamielisen, halveksivan katseen johdosta, jonka hän yhtäkkiä minuun loi, että — muistatteko — minä yhtäkkiä huusin teille, että vain hän, hän yksin oli saanut minut uskomaan, että hänen veljensä, Dmitri on murhaaja! Minä panettelin tahallani saadakseni vielä kerran pistää häntä, hän ei ollut koskaan, ei koskaan koettanut saada minua uskomaan, että veljensä on murhaaja, päinvastoin minä, minä koetin saada hänet sitä uskomaan! Oi, kaikkeen, kaikkeen on syynä minun hillitön raivoni! Minä, minä juuri valmistinkin tuon kirotun kohtauksen oikeuden edessä! Hän tahtoi osoittaa minulle, että hän on jalo ja että vaikka minä rakastankin hänen veljeään, niin hän ei kuitenkaan syökse veljeään onnettomuuteen kostonhimosta ja mustasukkaisuudesta. Niinpä hän esiintyikin oikeudessa… Minä olen syypää kaikkeen, minä yksin olen syyllinen!

Ei vielä koskaan Katja ollut tehnyt tällaisia tunnustuksia Aljošalle, ja Aljoša tunsi hänen olevan nyt juuri semmoisen sietämättömän kärsimyksen asteella, jolloin kaikkein ylpeinkin sydän kipua tuntien murskaa ylpeytensä ja lankeaa maahan murheen voittamana. Oi, Aljoša tunsi vielä yhden kauhean lisäsyyn hänen tuskaansa tällä hetkellä, niin paljon kuin hän kaikkina näinä päivinä Mitjan tuomion jälkeen olikin koettanut sitä häneltä salata; mutta hänestä tuntui jostakin syytä liian tuskalliselta, jos Katerina Ivanovna olisi päättänyt alentua niin syvälle, että olisi alkanut puhua hänelle itse, nyt, tällä hetkellä, myöskin siitä syystä. Katerina Ivanovna kärsi »kavalluksestaan» oikeudessa, ja Aljoša aavisti, että omatunto pakotti häntä tunnustamaan syynsä nimenomaan hänen, Aljošan, edessä, kyynelsilmin, vikisten hysteerisesti, lattialla kiemurrellen. Mutta Aljoša pelkäsi tätä hetkeä ja tahtoi sääliä kärsivää. Sitä vaikeammaksi kävi sen tehtävän suorittaminen, jota varten hän oli tullut. Hän alkoi taas puhua Mitjasta.

— Ei mitään, ei mitään, älkää pelätkö hänen puolestaan! — alkoi Katja taas itsepäisesti ja tiukasti. — Kaikki tuo on hänessä vain hetkellistä, minä tunnen hänet, tunnen kovin hyvin hänen sydämensä. Olkaa varma siitä, että hän suostuu pakenemaan. Ja pääasia on, ettei se tapahdukaan heti, hänellä on vielä aikaa tehdä päätöksensä. Siihen mennessä Ivan Fjodorovitš tervehtyy ja järjestää itse kaikki, niin ettei minun tarvitse tehdä mitään. Älkää olko huolissanne, hän suostuu pakenemaan. Ja onhan hän jo suostunutkin: voiko hän jättää elukkansa? Pakkotyöhön mukaan tätä ei päästetä, niin että miksi Mitja ei pakenisi? Pääasia on, että hän pelkää teitä, pelkää, että te siveelliseltä kannalta ette hyväksy pakoa, mutta teidän täytyy jalomielisesti sallia se hänelle, jos teidän juhlallinen vahvistuksenne tässä kerran on niin välttämätön, — lisäsi Katja myrkyllisesti. Hän oli vähän aikaa vaiti ja naurahti sitten.

— Hän puhelee siellä, — alkoi hän taas puhua, — joistakin hymneistä, rististä, joka hänen on kannettava, jostakin velvollisuudesta, minä muistan, minulle kertoi tästä silloin Ivan Fjodorovitš, ja jospa tietäisitte, miten hän puhui! — huudahti Katja yhtäkkiä hillittömän tunteikkaasti, — jospa tietäisitte, miten hän rakasti tuota onnetonta sillä hetkellä, kun hän kertoi minulle hänestä, ja kuinka hän kenties vihasi häntä samalla hetkellä! Mutta minä, oi, minä kuuntelin silloin hänen kertomustaan ja katselin hänen kyyneliään ylpeästi naureskellen! Oi, elukka! Minä juuri olen elukka, minä! Minä olen tuottanut hänelle kuumeen! Mutta tuo toinen, tuomittu, — onko hän valmis kärsimään, — lopetti Katja vihaisesti, — ja semmoinenko mies voisi kärsiä? Sellaiset kuin hän eivät kärsi koskaan.

Jonkinmoinen vihan ja inhoavan halveksimisen tunne tuntui näissä sanoissa. Ja kuitenkin juuri hän itse oli tuon miehen kavaltanut. »Mitäs, kenties sen tähden, että tuntee olevansa niin syyllinen hänen edessään ja että vihaa häntä joinakin hetkinä», ajatteli itsekseen Aljoša. Hän olisi tahtonut, että tätä olisi tapahtunut ainoastaan »joinakin hetkinä». Katjan viimeisissä sanoissa hän kuuli taisteluhaasteen, mutta ei ottanut sitä vastaan.

— Sentähden minä teidät tänään kutsuinkin, että lupaisitte itse suostuttaa hänet. Vai onko teidänkin mielestänne pakeneminen epärehellistä, vähemmän uljasta tai kuinka sanoisin… epäkristillistä, vai kuinka? — lisäsi Katja vielä enemmän taisteluhaluisena.

— Ei, ei se mitään. Minä sanon hänelle kaikki… — mutisi Aljoša. — Hän pyytää teitä käymään tänään luonaan, — sanoa paukahdutti hän yhtäkkiä katsoen lujasti häntä silmiin. Katerina Ivanovna vavahti ja oli vähällä vetäytyä edemmäksi hänestä sohvalla.

— Se on mahdollista ja niin täytyy! — alkoi Aljoša lujasti ja vilkastuen. — Te olette hänelle hyvin tarpeen, juuri nyt. Minä en rupeaisi puhumaan tästä enkä ennen aikojani teitä kiusaamaan, jollei se olisi välttämätöntä. Hän on sairas, hän on kuin sekapäinen, hän pyytää kaiken aikaa teitä luokseen. Hän ei pyydä teitä luokseen sovintoa rakentaakseen, kunhan te vain tulisitte ja näyttäytyisitte kynnyksellä. Hänelle on tapahtunut paljon sen päivän jälkeen. Hän ymmärtää, miten äärettömän syyllinen hän on edessänne. Ei hän tahdo teidän anteeksiantoanne: »Minulle ei voi antaa anteeksi», sanoo hän itse, vaan ainoastaan sitä, että te näyttäytyisitte kynnyksellä…

— Te minut yhtäkkiä… — sopersi Katja, — minä olen joka päivä aavistellut, että te tulette tälle asialle… Minä tiesin, että hän kutsuisi minua!… Se on mahdotonta!

— Olkoon vain mahdotonta, mutta tehkää se. Muistakaa, että häntä ensimmäisen kerran liikuttaa se, että hän on teitä loukannut, ensimmäisen kerran elämässä, ei koskaan hän ole sitä niin täydellisesti käsittänyt! Hän sanoo: jos hän kieltäytyy tulemasta, niin minä »olen koko elämäni ajan nyt onneton». Kuuletteko: kahdeksikymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön tuomittu pyrkii vielä olemaan onnellinen — eikö se herätä sääliä? Ajatelkaa: te käytte syyttömästi onnettomuuteen joutunutta katsomassa, — pääsi taisteluhaasteen tavoin Aljošan suusta, — hänen kätensä ovat puhtaat, ne eivät ole veren tahrimat! Hänen tulevien lukemattomien kärsimystensä tähden käykää hänen luonaan nyt! Tulkaa, saattakaa häntä pimeyteen… tulkaa ainoastaan kynnykselle… Teidänhän on velvollisuus, on velvollisuus tehdä se! — lopetti Aljoša alleviivaten uskomattoman voimakkaasti sanaa »velvollisuus».

— On velvollisuus, mutta… en voi, — sanoi Katja aivan kuin vaikeroiden, — hän katsoo silloin minuun… minä en voi.

— Teidän katseittenne täytyy yhtyä. Kuinka voitte elää koko elämänne, jos nyt ette sitä tee?

— Teidän on velvollisuus tulla, teidän on velvollisuus tulla, — sanoi
Aljoša taas järkähtämättömästi.

— Hetkiseksi voitte, sehän kestää vain hetken ajan. Jos te ette tule, niin hän yöksi sairastuu kuumeeseen. Minä en puhu semmoista, mikä ei ole totta, säälikää!

— Te siis tulette! — lausui Aljoša lujasti nähtyään kyynelet hänen silmissään. — Minä menen sanomaan hänelle, että te tulette heti.

— Ei, älkää suinkaan sanoko! — huudahti Katja pelästyneenä. — Minä tulen, mutta älkää te puhuko hänelle siitä edeltäpäin, sillä minä tulen, mutta kenties en astu sisälle… Minä en tiedä vielä…

Hänen äänensä katkesi. Hän hengitti raskaasti. Aljoša nousi lähteäkseen.

— Entäpä jos kohtaan siellä jonkun? — lausui hän yhtäkkiä hiljaa ja kalpeni taas.

— Siksi juuri onkin lähdettävä heti, ettette kohtaisi siellä ketään. Siellä ei ole ketään, voin sen vakuuttaa. Me odotamme, — lopetti hän lujasti ja lähti huoneesta.

Hän kiiruhti sairashuoneeseen, jossa Mitja nyt makasi. Tuomion langettamisen jälkeisenä päivänä hän oli sairastunut hermokuumeeseen ja hänet oli lähetetty kaupungin sairaalaan, vankien osastoon. Mutta lääkäri Varvinski ei, Aljošan ja monien muitten (rouva Hohlakovin, Lisen y.m.) pyynnöstä, ollut sijoittanut Mitjaa vankien joukkoon, vaan erilleen, siihen samaan pikku huoneeseen, jossa aikaisemmin oli maannut Smerdjakov. Tosin käytävän päässä seisoi vahti ja ikkunassa oli rautaristikko, niin että Varvinski saattoi olla levollinen, vaikka hänen osoittamansa hempeys ei ollutkaan aivan lain mukaista, mutta hän oli hyväsydäminen ja sääliväinen nuori mies. Hän ymmärsi, miten vaikeata sellaisen kuin Mitjan on heti siirtyä murhaajien ja roistojen pariin, ja että siihen täytyi ensin tottua. Omaisille ja tutuille olivat sekä lääkäri että tarkastaja, vieläpä poliisipäällikkökin, antaneet luvan käydä häntä tervehtimässä, kaikki salaisesti. Mutta näinä päivinä olivat käyneet Mitjaa tervehtimässä ainoastaan Aljoša ja Grušenjka. Pari kertaa oli häntä yrittänyt saada tavata Rakitin; mutta Mitja oli tiukasti pyytänyt, ettei Varvinski päästäisi tätä sisälle.

Aljoša tapasi hänet istumassa makuulavitsalla sairasviitta yllään, hiukan kuumeessa, etikansekaisella vedellä kostutettu pyyheliina käärittynä pään ympäri. Hän katsoi sisälle tullutta Aljošaa epämääräisellä katseella, mutta katseessa välähti kuitenkin ikäänkuin jonkinlainen pelästys.

Yleensä hän oli ollut tuomion julistamisesta asti hirveän miettiväinen. Toisinaan hän oli puoli tuntia yhtä mittaa vaiti miettien jotakin raskaasti ja kärsien ja unohtaen seurassaan olijan. Jos hän heräsi mietteistään ja alkoi puhua, niin hän aina rupesi puhumaan hyvin äkkiä ja ehdottomasti muuta kuin mitä hänen oikeastaan olisi pitänyt sanoa. Toisinaan hän kärsien katseli veljeään. Grušenjkan seurassa hänen olonsa näytti tuntuvan helpommalta kuin Aljošan parissa. Tosin hän ei puhellut Grušenjkan kanssa juuri ollenkaan, mutta heti, kun tämä astui sisälle, kirkastuivat hänen kasvonsa riemusta. Aljoša istuutui ääneti hänen viereensä makuulavitsalle. Tällä kertaa hän oli levottomana odottanut Aljošaa, mutta ei uskaltanut mitään kysyä. Hänen käsityksensä mukaan ei voinut ajatellakaan, että Katja suostuisi tulemaan, ja samalla hän tunsi, että jos tämä ei tule, niin tapahtuu jotakin aivan mahdotonta. Aljoša ymmärsi hänen tunteensa.

— Trifonhan, — alkoi Mitja hätäisesti puhua, — Borisytšhan, kerrotaan, on hajoittanut koko matkustajakotinsa: nostelee lattialautoja, kiskoo lautoja irti, on koko »parvekkeen», kuulemma, hajoittanut pieniksi palasiksi — etsii yhä vain aarretta, niitä samoja rahoja, puoltatoista tuhatta, joista prokuraattori sanoi, että minä olen ne piilottanut sinne. Heti kotiin palattuaan kuuluu alkaneen hassutella. Se on oikein sille konnalle! Vahti täällä kertoi minulle eilen; hän on sieltä.

— Kuule, — lausui Aljoša, — hän tulee, mutta minä en tiedä milloin, kenties tänään, kenties näinä päivinä, mutta tulee, tulee, se on varma. — Mitja vavahti, tahtoi lausua jotakin, mutta oli vaiti. Uutinen teki häneen hirveän voimakkaan vaikutuksen. Näkyi, että hän kovin mielellään olisi tahtonut kuulla seikkaperäisesti keskustelusta, mutta että häntä taaskin peloitti kysyä: jokin kova tai halveksiva sana Katjan puolelta olisi hänestä ollut kuin puukon isku sillä hetkellä.

— Hän sanoi muun muassa tätä: että minä välttämättömästi rauhoittelisin sinun omaatuntoasi pakoon nähden. Jos Ivan ei tulisikaan siihen mennessä terveeksi, niin Katja itse järjestää asian.

— Niin, — myönsi Mitja. — Hän ei tule tänä aamuna, — sanoi hän katsahtaen arasti veljeensä. — Hän tulee vasta illalla. Kun minä eilen sanoin hänelle, että Katja toimii, niin hän heti vaikeni ja hänen huulensa vääristyivät. Hän kuiskasi vain »olkoon»! Ymmärsi, että se on tärkeätä. Minä en uskaltanut kiduttaa häntä enempää. Kai hän jo ymmärtää, että Katja ei rakasta minua, vaan Ivania?

— Kenties ei ole niin. Mutta nyt aamulla hän ei tule, — kiiruhti Mitja vielä kerran huomauttamaan, — minä annoin hänelle erään asian toimitettavaksi… Kuule, veli Ivan on paras kaikista. Hänen pitää saada elää, eikä meidän. Hän tulee terveeksi.

— Ajattelehan, vaikka Katja vapiseekin hänen tähtensä, niin hän ei juuri ollenkaan epäile hänen tervehtymistään, — sanoi Aljoša.

— Hän on siis varma siitä, että hän kuolee. Hän on pelosta vakuutettu
Ivanin tulevan terveeksi.

— Veljellämme on voimakas ruumiinrakenne. Minäkin toivon suuresti, että hän tulee terveeksi, — huomautti Aljoša huolestuneena.

— Niin, hän tulee terveeksi. Mutta Katja on vakuutettu hänen kuolemastaan. Paljon on hänellä surua… — Syntyi hiljaisuus.

— Aljoša, minä rakastan hirveästi Grušaa, — lausui hän yhtäkkiä väräjävällä, kyyneleisellä äänellä.

— Ei häntä päästetä sinun luoksesi sinne, — puuttui Aljoša heti puheeseen.

— Ja vielä tahdoin sanoa sinulle erään asian, — jatkoi Mitja äänellä, joka yhtäkkiä oli saanut heleän soinnun. — Jos lyödään matkalla tai siellä, niin minä en antaudu, vaan tapan ja minut ammutaan. Ja sitähän on kaksikymmentä vuotta! Täällä alkavat jo sinutella. Vartijat sinuttelevat minua. Minä makasin ja tuomitsin koko viime yön itseäni: en ole valmis! Minulla ei ole voimia ottaa vastaan! Tahdoin laulaa »hymnin», mutta vartijain sinuttelua en jaksa sietää! Grušan takia kestäisin kaikkea, kaikkea… paitsi lyömistä. Mutta häntä ei päästetä sinne.

— Kuule, veli, kerta kaikkiaan, — sanoi hän, — sanon sinulle ajatukseni tästä asiasta. Ja sinähän tiedät, etten minä valehtele sinulle. Kuule siis: sinä et ole valmis, eikä sellainen risti ole sinua varten. Vieläpä enemmänkin: sellainen suuren marttyyrin risti ei ole tarpeellinenkaan sinulle, joka et ole valmis. Jos sinä olisit tappanut isän, niin minä valittaisin sitä, että kieltäydyt kantamasta ristiäsi. Mutta sinä olet syytön, ja tuollainen risti on liikaa sinulle. Sinä tahdoit kärsimyksillä synnyttää itsessäsi eloon uuden ihmisen; minun mielestäni riittää sinulle, kun aina, koko elämäsi ajan ja minne ikinä paennetkin, vain muistat tätä toista ihmistä. Se, että sinä et ottanut kantaaksesi suurta ristin kärsimystä, vaikuttaa vain sen, että sinä tunnet olevasi vieläkin suuremmassa velassa, ja tämä alinomainen tunne on vastaisuudessa, koko elämän aikana, auttava sinun uudestisyntymistäsi kenties enemmän, kuin jos menisit sinne. Sillä siellä et sinä jaksa kestää ja rupeat napisemaan, ehkäpä lopulta suorastaan sanot: »Me olemme kuitit.» Advokaatti sanoi tässä kohdin totuuden. Eivät raskaat taakat ole kaikkia varten, muutamille ne ovat mahdottomia… Nämä ovat minun ajatukseni, jos ne ovat sinulle niin tarpeen. Jos sinun pakenemisestasi jäisivät vastaamaan toiset: upseerit, sotamiehet, niin minä en »antaisi sinulle lupaa» paeta, — hymyili Aljoša. — Mutta sanotaan ja vakuutetaan (itse vankimajapaikan päällikkö sanoi sen Ivanille), ettei suurta seuraamusta voi tullakaan, jos asia taitavasti hoidetaan, ja että siitä voi selvitä aivan mitättömillä rangaistuksilla. Tietysti lahjominen on epärehellistä siinäkin tapauksessa, mutta tässä minä en rupea millään ehdolla tuomitsemaan, nimenomaan siitä syystä, että jos esimerkiksi Ivan ja Katja olisivat antaneet minun tehtäväkseni toimia tässä asiassa sinun hyväksesi, niin minä, tiedän sen, olisin mennyt ja lahjonut; se minun on totuuden nimessä sanottava sinulle. Ja senvuoksi minä en ole sinun tuomarisi, teitpä sinä itse miten tahansa. Mutta tiedä, että minäkään en koskaan sinua tuomitse. Ja omituista olisikin, jos minä voisin olla tässä asiassa sinun tuomarisi. No, nyt olen luullakseni selittänyt kaikki.

— Mutta sen sijaan minä itse tuomitsen itseni! — huudahti Mitja. — Minä karkaan, se oli jo päätetty ennen tuloasi: voisiko Mitja Karamazov olla karkaamatta? Mutta sen sijaan tuomitsen itse itseni ja rukoilen siellä kaiken ikäni syntiäni anteeksi! Näinhän jesuiitat puhuvat, eikö niin? Kas, millaiset puheet meillä nyt on, mitä?

— Minä rakastan sinua sen tähden, että sinä aina sanot koko totuuden etkä salaa mitään! — huudahti Mitja iloisesti nauraen. — Siis olen saanut Aljoškani kiinni siitä, että hän on jesuiitta! Suudella sinua siitä pitää, toden totta! No, kuule nyt siis loputkin, levitän nähtäväksesi sieluni jäljelläolevankin puolen. Näin olen ajatellut ja päättänyt: jos minä pakenenkin, vieläpä rahaa ja passi mukanani ja vaikkapa Amerikkaan, niin minua rohkaisee vielä se ajatus, etten minä pakene iloa enkä onnea etsimään, vaan totisesti toiseen pakkotyöhön, joka kenties ei ole huonompi tätä! Ei ole huonompi, Aleksei, totisesti sanon sen, ettei se ole huonompi! Minä vihaan jo nyt tuota Amerikkaa, piru sen vieköön! Olkoon vain Gruša kanssani, mutta katsohan häntä: onko hän mikään amerikkalainen? Hän on venäläinen nainen, sormenpäitä myöten venäläinen, hän rupeaa ikävöimään emoansa synnyinmaata, ja minä saan nähdä joka hetki, että hän kärsii tätä ikävää minun tähteni, otti minun takiani sellaisen ristin kannettavakseen, ja miten hän siihen on syypää? Ja jaksanko minä sietää sikäläisiä orjia, vaikka he kenties jokikinen ovat parempia kuin minä? Minä vihaan tuota Amerikkaa jo nyt! Ja olkootpa he siellä joka mies suurenmoisia konemiehiä tai muuta sellaista, — niin piru heidän kanssaan, eivät ne ole minun väkeäni, eivät ole minun hengenheimolaisiani! Venäjää minä rakastan, Aleksei, venäläistä Jumalaa rakastan, vaikka itse olenkin lurjus! Minähän menehdyn siellä! — huudahti hän, ja hänen silmänsä alkoivat säkenöidä. Hänen äänensä värisi itkusta.

— No, näin minä siis olen päättänyt, Aleksei, kuule! — alkoi hän taas voittaen liikutuksensa. — Grušan kanssa saavumme sinne — ja siellä heti kyntämään, tekemään työtä, korven kontioiden parissa, yksinäisyydessä, jossakin kaukana. Löytyyhän sieltäkin jokin etäinen paikka! Siellä kuuluu vielä olevan punanahkoja, jossakin siellä näköpiirin rajalla, no, siihen maahan viimeisten mohikaanien luo. No, ja heti käsiksi kielioppiin, minä ja Gruša. Työtä ja kielioppia, ja noin kolmen vuoden aikana. Noina kolmena vuotena opimme engelskan kieltä niin että osaamme sitä kuin syntyperäiset englantilaiset. Ja heti kun olemme oppineet, niin — lopussa on Amerikassa-olo! Riennämme tänne, Venäjälle, Amerikan kansalaisina. Älä ole huolissasi, tähän kaupunkirähjään emme tule. Kätkeydymme jonnekin kauemmaksi, pohjoiseen tai etelään. Minä muutun siihen mennessä ja hän myöskin, siellä Amerikassa, minulle laittaa tohtori jonkinmoisen syylän naamaan, eiväthän ne suotta ole mekaanikkoja. Mutta ei, minä puhkaisen itseltäni toisen silmän, annan parran kasvaa arssinan pituiseksi, se on harmaa (harmaannun ikävöidessäni Venäjää) — ehkäpä minua ei tunneta. Ja jos tunnetaan, niin lähettäkööt maanpakoon, se on silloin kohtalon sallimaa! Täällä me jossakin syrjäseudussa kynnämme maata, ja minä näyttelen koko ikäni amerikkalaista. Mutta sen sijaan saamme kuolla kotimaassa. Semmoinen on suunnitelmani, enkä siitä luovu. Hyväksytkö sen?

— Mutta miten ne saivat oikeudessa väännetyksi asian sellaiseksi?
Saivatpa asian väännetyksi!

— Jos eivät olisi vääntäneet, niin sinut kuitenkin joka tapauksessa olisi tuomittu, — lausui Aljoša huoaten.

— Niin, täkäläinen yleisö oli saanut minusta tarpeekseen! Jumala heidän kanssaan, mutta raskas on oloni! — vaikeroi Mitja kärsien. Seurasi taas hetkinen äänettömyyttä.

— Aljoša, tapa minut heti paikalla! — huudahti hän yhtäkkiä. — Tuleeko hän nyt kohta vai eikö, sano! Mitä hän sanoi? Miten hän sanoi?

— Sanoi tulevansa, mutta en tiedä, tuleeko tänään. Vaikeatahan hänen on! — sanoi Aljoša katsoen arasti veljeensä.

— Kuinka ei olisikaan, tietystihän hänen on vaikeata! Aljoša, tämä tekee minut hulluksi. Gruša katselee aina minua. Ymmärtää. Herra Jumala, rauhoita minut: mitä minä vaadin? Katjaa vaadin! Ymmärränkö minä, mitä vaadin? Karamazovin alhaista hillittömyyttä! Ei, minä en kykene ottamaan päälleni kärsimystä! Konna olen ja siinä kaikki!

Tällä hetkellä ilmestyi yhtäkkiä kynnykselle Katja. Silmänräpäykseksi hän pysähtyi katsellen Mitjaa ymmälläoloa ilmaisevin katsein. Mitja hypähti nopeasti seisomaan, hänen kasvoissaan kuvastui pelästys, hän kalpeni, mutta kohta vilahti arka, anova hymy hänen huulillaan ja hän ojensi yhtäkkiä, voimatta hillitä itseään, molemmat kätensä Katjaa kohti. Tämän nähtyään Katja riensi kiireesti hänen luokseen. Hän tarttui Mitjan käsiin ja painoi melkein väkisin hänet istumaan vuoteelle, istuutui itse hänen viereensä ja pitäen yhä kiinni hänen käsistään puristi niitä lujasti, suonenvedontapaisesti. Muutamia kertoja yritti kumpikin sanoa jotakin, mutta pysähtyivät ja katselivat taas ääneti, kiinteästi, aivan kuin yhteen kahlehdittuina toisiaan, hymyillen omituista hymyä; näin meni pari minuuttia.

— Oletko antanut anteeksi, vai etkö? — sopersi viimein Mitja, ja kääntyen samassa Aljošaan päin kasvot ilosta vääristyneinä hän huusi tälle:

— Sen tähden olen sinua rakastanutkin, että sinulla on jalo sydän! — huudahti yhtäkkiä Katja. — Etkä sinä tarvitse minun anteeksiantoni, vaan minä sinun; samantekevää, annatko anteeksi vai etkö — koko elämäni ajaksi sinä jäät haavaksi sydämeeni ja minä sinun sydämeesi — niin pitääkin… — Hän pysähtyi vetääkseen henkeään.

— Miksi minä olen tänne tullut? — alkoi hän taas puhua kiihtyneesti ja kiireesti. — Jalkojasi syleilemään, käsiäsi puristamaan, näin, että ihan koskee, muistatko, niinkuin puristin niitä Moskovassa, — sanomaan taas sinulle, että sinä olet minun Jumalani, minun iloni, sanomaan sinulle, että rakastan sinua mielettömästi, — sanoi Katja ikäänkuin tuskassa vaikeroiden ja painoi äkkiä huulensa Mitjan kättä vastaan. Kyynelet tulvahtivat hänen silmistään. Aljoša seisoi äänettömänä ahdistusta tuntien; hän ei mitenkään ollut odottanut semmoista, mitä näki nyt.

— Rakkaus on mennyt, Mitja! — alkoi Katja taas. — Mutta se, mikä on mennyt, on minulle niin kallista, että sydämeni tuntee tuskaa. Tiedä se ikuisesti. Mutta nyt, hetken aika, olkoon sitä, mitä saattoi olla, — sopersi hän suu vääntyneenä hymyyn ja katsellen taas riemuissaan häntä silmiin. — Sinä rakastat nyt toista ja minä myös rakastan toista, mutta kuitenkin minä rakastan sinua ikuisesti ja samoin sinä minua, tiesitkö sinä sen? Kuuletko, rakasta minua, rakasta niin kauan kuin elät! — huudahti hän äänellä, joka värisi miltei uhkaavasti.

— Minä rakastan ja… tiedätkö, Katja, — alkoi Mitja puhua vetäen henkeä joka sanan välillä, — tiedätkö, minä rakastin sinua sinä iltana viisi päivää sitten… Kun sinä kaaduit maahan ja sinut kannettiin pois… Koko elämäni ajan! Niin tulee olemaan, niin tulee ikuisesti olemaan…

Näin sopertelivat he kumpikin toisille puheita, jotka olivat järjettömiä ja kiihkeitä, kenties ne eivät olleet tosiakaan, mutta tällä hetkellä oli kaikki totta, ja he itse uskoivat itseään ehdottomasti.

— Katja, — huudahti yhtäkkiä Mitja, — uskotko sinä, että minä olen murhannut? Minä tiedän, että nyt et usko, mutta silloin… kun todistit… Uskoitko, uskoitko todellakin?

— En silloinkaan uskonut! En koskaan ole uskonut! Vihasin sinua ja yhtäkkiä pakotin itseni uskomaan, sillä hetkellä… Kun todistin… uskottelin itselleni ja uskoin… mutta kun lopetin todistukseni, lakkasin samassa myös uskomasta. Tiedä tämä kaikki. Minä unohdin, että olen tullut rankaisemaan itseäni, — lausui hän yhtäkkiä, jokin aivan uusi ilme kasvoissaan ja äänellä, joka ei ollenkaan ollut äskeisen lemmenlepertelyn kaltainen.

— Vaikea on olosi, nainen! — pääsi Mitjan suusta hänen voimatta sitä estää.

— Päästä minut, — kuiskasi Katja, — minä tulen uudestaan, nyt on raskasta!…

Hän nousi paikaltaan, mutta huudahti yhtäkkiä kovalla äänellä ja horjahti taaksepäin. Huoneeseen oli äkkiarvaamatta ja aivan kuulumattomasti tullut Grušenjka. Ei kukaan ollut häntä odottanut. Katja lähti kiireesti kulkemaan ovea kohti, mutta Grušenjkan kohdalle tultuaan hän yhtäkkiä pysähtyi, tuli kalmankalpeaksi ja sanoi vaikeroivalla äänellä hiljaa, miltei kuiskaten hänelle:

Grušenjka katsoi häneen tiukasti ja viivyteltyään hetkisen vastasi myrkyllisellä, vihan katkeroittamalla äänellä:

— Ilkeitä me olemme, äitikulta, me kumpikin! Mitäpä anteeksiantajia me olemme, sinä ja minä? Pelasta hänet, niin minä rukoilen koko elämäni ajan Jumalaa puolestasi.

— Mutta anteeksi et vain tahdo antaa! — huudahti Mitja Grušenjkalle mielettömästi soimaten.

— Ole levollinen, minä pelastan hänet sinulle! — kuiskasi Katja kiireesti ja riensi ulos huoneesta.

— Ja sinä saatoit olla antamatta hänelle anteeksi sen jälkeen kuin hän itse sanoi sinulle: »Anna anteeksi»? — huudahti Mitja taas katkerasti.

— Mitja, et saa soimata häntä, sinulla ei ole oikeutta! — huudahti
Aljoša tulisesti veljelleen.

— Hänen ylpeät huulensa puhuivat, mutta ei sydän, — lausui Grušenjka inhoten. — Jos hän pelastaa sinut, niin minä annan kaiken anteeksi…

Hän vaikeni aivan kuin olisi tukahduttanut jotakin sielussaan. Hän ei vielä voinut selvitä sekaannuksestaan. Hän oli tullut sisälle, kuten myöhemmin selvisi, aivan sattumalta, mitään epäilemättä ja ollenkaan odottamatta kohtaavansa sitä, mitä kohtasi.

— Aljoša, juokse hänen jälkeensä! — kääntyi Mitja kiireesti veljensä puoleen. — Sano hänelle… en tiedä mitä… älä anna hänen mennä pois tuolla tavoin!

— Tulen luoksesi ennen iltaa! — huudahti Aljoša ja lähti juoksemaan
Katjan jälkeen. Hän saavutti tämän sairaalan aitauksen ulkopuolella.
Katja kulki nopeasti, kiiruhtaen, mutta kun Aljoša hänet saavutti, hän
lausui heti nopeasti Aljošalle:

— Ei, tuon edessä minä en voi rangaista itseäni! Minä sanoin hänelle: »anna anteeksi», koska tahdoin rangaista itseäni loppuun saakka. Hän ei antanut anteeksi… Minä rakastan häntä tämän takia! — lisäsi Katja omituisella äänellä ja hänen silmistään välähti hurja viha.

— Veljeni ei ollenkaan odottanut, — mutisi Aljoša, — hän oli varma siitä, ettei hän tule…

— Epäilemättä. Jättäkäämme tämä, — tokaisi Katja. — Kuulkaa: minä en voi nyt lähteä teidän kanssanne sinne hautajaisiin. Minä lähetin heille kukkia arkulle pantaviksi. Rahaa heillä luullakseni vielä on. Jos tarvitaan, niin sanokaa, että minä vastaisuudessa en koskaan hylkää heitä… No, jättäkää nyt minut, jättäkää, olkaa hyvä. Olette jo myöhästynyt sieltä, soitetaan jo myöhempään päiväjumalanpalvelukseen… Jättäkää minut, olkaa niin hyvä!

Hän oli todellakin myöhästynyt. Häntä odotettiin ja oli jo päätetty hänen viipymisestään huolimatta kantaa kaunis, kukilla koristettu pikku ruumisarkku kirkkoon. Se oli Iljušetškan, onnettoman pojan, ruumisarkku. Hän oli kuollut kaksi päivää sen jälkeen kuin Mitjan tuomio oli julistettu. Jo talon portilla ottivat pojat, Iljušan toverit, Aljošan vastaan huudoin. He olivat kaikki kärsimättömästi odottaneet häntä ja iloitsivat siitä, että hän vihdoinkin oli tullut. Heitä oli kerääntynyt kaikkiaan noin kaksitoista henkeä, kaikki olivat saapuneet koululaukku olalta riippumassa. »Isä tulee itkemään, olkaa isän seurana», oli Iljuša kuollessaan sanonut heille ikäänkuin viimeisenä toivomuksena, ja pojat pitivät sen mielessään. Heidän etunenässään oli Kolja Krasotkin.

— Kuinka iloinen olenkaan, että tulitte, Karamazov! — huudahti hän ojentaen Aljošalle kätensä. — Täällä on kauheata. Todella on surkeata katsella. Snegirev ei ole juovuksissa, me tiedämme varmasti, että hän ei ole tänään juonut yhtään, mutta on aivan kuin juopunut… Minä olen aina luja, mutta tämä on kauheata. Karamazov, jos en viivytä teitä, niin olisi vielä ainoastaan yksi kysymys, ennenkuin menette sisälle!

— Onko teidän veljenne syytön vaiko syyllinen? Hänkö tappoi isänne vai lakeijako? Niinkuin te sanotte, niin se on. Neljään yöhön en ole saanut unta tämän ajatuksen vuoksi.

— Sitähän minäkin sanon! — huudahti yhtäkkiä poika, jonka nimi oli
Smurov.

— Hän siis joutui tuhon omaksi viattomana uhrina totuuden puolesta! — huudahti Kolja. — Hän on onnellinen! Vaikka hän hukkuikin, niin hän on onnellinen! Minä olen valmis kadehtimaan häntä!

— Mitä te, kuinka se on mahdollista, ja miksi? — huudahti Aljoša ihmeissään.

— Oi, jospa minä voisin joskus myös uhrautua totuuden puolesta, — lausui Kolja innostuneena.

— Mutta toisenlaisessa asiassa, ei sellaisen häpeän alaisena, ei niin kauheissa olosuhteissa! — sanoi Aljoša.

— Tietysti… minä tahtoisin kuolla koko ihmiskunnan puolesta, mutta häpeä taas on aivan toisarvoinen asia: jääkööt nimemme unhoon. Minä kunnioitan teidän veljeänne!

— Ja minä myös! — huudahti äkkiä ja aivan odottamatta joukosta se poika, joka aikoinaan oli sanonut tietävänsä, kuka perusti Troijan, ja näin huudahdettuaan hän aivan samoin kuin silloinkin punastui korviaan myöten kuin pioni.

Aljoša astui sisälle huoneeseen. Sinisessä, valkoisella röyhelöllä koristetussa arkussa makasi Iljuša kädet ristissä ja silmät kiinni. Hänen laihtuneitten kasvojensa piirteet eivät juuri ollenkaan olleet muuttuneet, eikä ruumis, omituista kyllä, juuri olenkaan haissut. Kasvojen ilme oli vakava ja ikäänkuin miettiväinen. Erittäin kauniilta näyttivät ristissä olevat kädet, jotka olivat kuin marmorista veistetyt. Hänen käsiinsä oli pantu kukkia, ja koko arkku oli koristettu ulkoa ja sisältä kukilla, jotka Lise Hohlakov oli lähettänyt jo varhain aamulla. Mutta kukkia oli saapunut myös Katerina Ivanovnalta, ja kun Aljoša avasi oven, niin alikapteeni kukkakimppu vapisevissa käsissään sirotteli uudelleen kukkia rakkaan poikansa päälle. Hän tuskin katsahti sisälle tulleeseen Aljošaan eikä tahtonut katsoa kehenkään, ei edes itkevään, mielisairaaseen vaimoonsa, »äitikultaan», joka tavan takaa yritti nousta kipeille jaloilleen ja katsahtaa lähempää kuolleeseen poikaansa. Ninotškan olivat lapset nostaneet tuoleineen ja siirtäneet aivan ruumisarkun luo. Hän istui pää painettuna sitä vastaan ja luultavasti itki myös hiljaa. Snegirevin kasvot näyttivät vilkastuneilta, mutta ikäänkuin hämillään olevilta ja samalla myös katkeroituneilta. Hänen eleissään ja hänen suustaan päässeissä sanoissa oli jotakin puoleksi järjetöntä. »Isäkulta, rakas isä!» huudahteli hän vähän väliä katsellen Iljušaa. Hänellä oli ollut tapana jo Iljušan eläessä sanoa tälle hyvästelevästä »Isäkulta, rakas isä!»

— Isä, anna minulle kukkanen, ota hänen kädestään, tuo valkoinen tuossa, ja anna! — pyysi nyyhkyttäen mielenvikainen »äitikulta». Joko häntä kovin miellytti pieni, Iljušan käsissä oleva valkoinen ruusu tai sitten hänen mielensä teki saada hänen käsistään kukkanen muistoksi, pääasia on, että hän ihan vääntelehti ojennellen käsiään kukkaa kohti.

— En anna kenellekään, en anna mitään! — huudahti Snegirev kovasydämisesti. — Ne ovat hänen kukkasiaan eikä sinun. Kaikki ovat hänen, ei mikään ole sinun!

— Isä, antakaa äidille kukka! — sanoi Ninotška kohottaen kyynelien kostuttamat kasvonsa.

— En anna mitään, ja hänelle en anna varsinkaan! Hän ei rakastanut Iljušetškaa. Hän otti häneltä silloin tykin, ja Iljušetška lahjoitti sen hänelle, — sanoi alikapteeni alkaen yhtäkkiä itkeä ääneensä muistaessaan, miten Iljuša silloin oli luovuttanut pikku tykkinsä äidille. Onneton mielipuoli alkoi hiljaa itkeä peittäen kasvonsa käsiinsä. Huomatessaan lopulta, että isä ei hievahdakaan ruumisarkun äärestä ja että oli tullut jo aika lähteä sitä kantamaan, pojat yhtäkkiä ympäröivät sankkana joukkona arkun ja alkoivat nostaa sitä.

— En tahdo haudata kirkkotarhaan! — karjaisi yhtäkkiä Snegirev. — Kiven luo hautaan, meidän kivemme luo! Iljuša käski niin. En anna kantaa!

Hän oli jo aikaisemminkin, kolmen päivän ajan, puhunut hautaavansa kiven luo; mutta hänelle alkoivat nyt puhua Aljoša, Krasotkin, asuntotalon emäntä, tämän sisar, kaikki pojat.

— Kas vain, mitä keksi, haudata pakanallisen kiven luo aivan kuin kirkosta erotetun, — lausui ankarasti iäkäs emäntä. — Siellä kirkkotarhassa on ristitty maa. Siellä hänen puolestaan rukoillaan. Kirkosta kuuluu laulu, ja pappi lukee niin puhtaasti ja selväsanaisesti, että se kuuluu joka kerta hänelle asti aivan kuin luettaisiin hänen hautansa ääressä.

Alikapteeni alkoi lopulta huitoa käsillään: »Viekää», muka, »minne tahdotte!» Lapset nostivat ruumisarkun, mutta kantaessaan sitä äidin ohi he pysähtyivät hetkiseksi hänen eteensä ja laskivat arkun alas, jotta hän voisi hyvästellä Iljušaa. Mutta nähtyään yhtäkkiä läheltä nuo rakkaat kasvot, joita hän kaikkien kolmen päivän aikana oli katsellut vain kauempaa, hän yhtäkkiä alkoi täristä ja alkoi hysteerisesti nyökytellä arkun yläpuolella harmaata päätään edestakaisin.

— Äiti, tee hänelle ristinmerkki, siunaa häntä, suutele häntä, — huudahti hänelle Ninotška. Mutta äiti nyökytteli yhä päätään kuin automaatti ja alkoi yhtäkkiä mitään puhumatta, kasvot polttavan surun vääristäminä, lyödä nyrkillään rintaansa. Arkkua lähdettiin kantamaan eteenpäin. Ninotška painoi viimeisen kerran huulensa kuolleen veljensä suulle, kun tämä kannettiin hänen ohitsensa. Talosta lähtiessään Aljoša kääntyi talon emännän puoleen pyytäen tätä pitämään huolta kotiin jäävistä, mutta tämä ei antanut hänen puhua loppuun:

— Tietty se, minä olen heidän luonaan, kristittyjä mekin olemme. — Tätä sanoessaan eukko itki. Kirkkoon ei ollut pitkä matka, enintään kolmisen sataa askelta. Päivä oli kirkas ja tyyni; oli pakkasta, mutta ei paljon. Kirkonkellot kaikuivat vielä. Snegirev juoksi hätäisesti ja hämillään ruumisarkun jäljessä yllään vanha, lyhyt, melkein kesäasuun kuuluva päällystakkinsa ja avopäin, käsissä vanha, leveäreunainen, pehmeä hattu. Hän oli jonkinmoisen selvittämättömän huolen vallassa, ojensi väliin yhtäkkiä kätensä kannattaakseen ruumisarkun pääpuolta ja vain häiritsi kantajia, väliin taas juoksi sivulle ja etsi sieltä itselleen sopivaa paikkaa. Yksi kukka sattui putoamaan lumeen, ja hän syöksähti sitä nostamaan, aivan kuin tuon kukan kadottamisesta olisi riippunut Jumala tiesi mitä.

— Voi, kuori, kuori unohdettiin, — huudahti hän yhtäkkiä hirveästi pelästyneenä. Mutta pojat muistuttivat hänelle heti, että leivänkuoren hän oli jo äsken ottanut ja että se on hänen taskussaan. Hän vetäisi sen heti esille taskustaan ja rauhoittui sen nähtyään.

— Iljušetška käski, Iljušetška, — selitti hän heti Aljošalle, — hän makasi yöllä ja minä istuin hänen vuoteensa ääressä, ja yhtäkkiä hän määräsi: »Isä, kun hautani on luotu umpeen, niin ripottele sille muruja leivänkuoresta, jotta varpuset lentäisivät sinne, minä kuulen, että ne ovat tulleet, ja minusta on hauska, kun en makaa yksin.»

Saavuttiin viimein kirkkoon ja asetettiin ruumisarkku keskelle sitä. Kaikki pojat asettuivat sen ympärille ja seisoivat siinä arvokkaasti koko toimituksen ajan. Kirkko oli vanha ja köyhänlainen, monet pyhäinkuvat olivat aivan ilman päällystettä, mutta sellaisissa kirkoissa on rukous ikäänkuin hartaampaa. Jumalanpalveluksen aikana Snegirev tuli ikäänkuin jonkin verran hiljaisemmaksi, vaikkakin hänessä ajoittain ilmeni yhä sama tiedoton ja aivan kuin ymmälle joutunut huolestuneisuus: väliin hän astui ruumisarkun luo kohentamaan paarivaatetta tai seppelettä; kun yksi kynttilä sattui putoamaan kynttilänjalasta, niin hän yhtäkkiä syöksyi sitä asettelemaan ja puuhasi hirveän kauan siinä työssä. Sitten hän rauhoittui ja seisoi hiljaa arkun pääpuolessa tylsän huolestunut ilme kasvoissaan. Apostolin jälkeen hän yhtäkkiä kuiskasi vieressään seisovalle Aljošalle, että apostoli luettiin väärin, mutta ei kuitenkaan tarkemmin selittänyt ajatustaan. Kerubilaulua hän ryhtyi laulamaan mukana, mutta ei tehnyt sitä loppuun asti, vaan langeten polvilleen painoi otsansa kirkon kivilattiaan ja makasi siinä asennossa jokseenkin kauan. Viimein ryhdyttiin ruumiinsiunaukseen, jaettiin kynttilät. Tylsistynyt isä alkoi taas hätäillä, mutta liikuttava, järkyttävä hautauslaulu sai hänen sielunsa hereille ja järkytetyksi. Hän kutistui yhtäkkiä kokoon ja alkoi purskahdella vähän väliä itkuun, aluksi koettaen hillitä ääntään, mutta lopulta nyyhkyttäen kuuluvasti. Kun ryhdyttiin ottamaan jäähyväisiä ja panemaan ruumisarkun kantta kiinni, niin hän tarttui käsillään arkun reunoihin aivan kuin estääkseen sulkemasta Iljušetškaa siihen, ja alkoi yhtä mittaa, kiihkeästi, irtautumatta suudella kuolleen poikansa suuta. Hänet saatiin lopulta siitä luopumaan ja vietiin jo korokkeelta alas, mutta yhtäkkiä hän ojensi kätensä ja sieppasi ruumisarkusta muutamia kukkia. Hän katseli niitä, ja uusi ajatus näytti täyttävän hänen mielensä, niin että hän sillä hetkellä tuntui unohtavan pääasian. Vähitellen hän näytti vaipuvan mietteisiin eikä enää pannut vastaan, kun ruumisarkku nostettiin ja sitä lähdettiin kantamaan hautaan. Hauta oli lähellä, kirkkotarhassa, aivan kirkon luona, kallis paikka; Katerina Ivanovna oli sen maksanut. Tavanmukaisten menojen jälkeen laskivat haudankaivajat arkun hautaan. Snegirev kumartui niin pitkälle kukat käsissä avoimen haudan yli, että pojat pelästyneinä tarttuivat hänen päällystakkiinsa ja alkoivat vetää häntä takaisin. Mutta hän ei näyttänyt enää oikein tajuavan mitä tehtiin. Kun alettiin luoda umpeen hautaa, niin hän alkoi yhtäkkiä huolestuneena osoitella alas putoilevaa multaa ja puhuakin jotakin, mutta kukaan ei saanut siitä mitään selvää, ja yhtäkkiä hän itsekin vaikeni. Nyt hänelle muistutettiin, että oli murennettava leivänkuori, ja hän joutui suuren mielenliikutuksen valtaan, tempasi esille kuoren ja alkoi sitä pienennellä heitellen haudalle pikku paloja: »Lentäkää nyt tänne, lintuset, lentäkää nyt tänne, varpuset!» mutisi hän huolestuneesti. Joku pojista huomautti hänelle, että hänen on epämukava murentaa leipää kukat kädessä, ja kehoitti häntä antamaan ne toistaiseksi jonkun pideltäviksi. Mutta hän ei antanut, vaan pelästyi yhtäkkiä kukkiensa takia, aivan kuin häneltä olisi tahdottu ottaa ne pois, ja katsahdettuaan hautaan sekä tultuaan vakuutetuksi, että kaikki oli jo tehty, leipäpala murennettu, hän yhtäkkiä aivan odottamatta ja ihan rauhallisesti käännähti ympäri ja lähti kulkemaan kotiin. Mutta hänen askelensa tihenivät yhä ja tulivat yhä kiireisemmiksi, hän riensi, miltei juoksi. Aljoša ja pojat seurasivat hänen kintereillään.

— Äitikullalle kukkasia, äitikullalle kukkasia! Äitikullan mieltä on pahoitettu! — alkoi hän äkkiä huudella. Joku huusi hänelle, että hän panisi hatun päähänsä, koska nyt on kylmä, mutta sen kuultuaan hän aivan kuin vihoissaan paiskasi hattunsa lumeen ja alkoi puhella: »En tahdo hattua, en tahdo hattua!» Poika Smurov otti hatun maasta ja kantoi sitä hänen jäljessään. Kaikki pojat itkivät ja kaikkein enimmän Kolja sekä Troijan perustajat tietävä poika, ja vaikka Smurovkin, jolla oli käsissään kapteenin hattu, myöskin itki hirveästi, niin hän ennätti kuitenkin miltei juoksujalkaa kulkiessaan siepata tieltä lumessa hohtavan tiilikivenpalasen paiskatakseen sillä varpusparvea, joka nopeasti lensi ohi. Tietenkään hän ei niihin osannut ja jatkoi itkien juoksuaan. Puolimatkassa Snegirev yhtäkkiä pysähtyi, seisoi noin puoli minuuttia aivan kuin hämmästyneenä jostakin ja käännähtäen äkkiä takaisin kirkkoa kohti alkoi juosta jättämälleen haudalle päin. Mutta pojat saavuttivat hänet silmänräpäyksessä ja takertuivat häneen joka puolelta. Silloin hän kaatui voimattomana kuin maahan paiskattu ja alkoi huutaa kiemurrellen, parkuen ja itkien: »Isäkulta, Iljušetška, rakas isä!» Aljoša ja Kolja rupesivat nostamaan häntä, pyytelemään ja suostuttelemaan.

— Pilaatte kukkaset, — lausui Aljošakin puolestaan, — mutta »äitikulta» odottaa niitä, hän istuu ja itkee, kun te äsken ette antanut hänelle kukkia Iljušetškalta. Siellä on vielä Iljušan vuode…

— Niin, niin, äitikullan luo, — muisti Snegirev taas yhtäkkiä, — vuoteen korjaavat pois, korjaavat pois! — lisäsi hän kuin pelästyen, että todellakin korjaavat pois, ja lähti taas juoksemaan kotiin. Mutta matka oli lyhyt, ja kaikki juoksivat yhdessä. Snegirev avasi kiireesti oven ja parkaisi vaimolleen, jonka kanssa oli äsken niin kovasydämisesti riitaantunut:

— Äitikulta, rakkaani, Iljušetška lähetti sinulle kukkasia, jalkasi ovat kipeät! — huusi hän ojentaen hänelle kimpun kukkia, jotka olivat paleltuneet ja katkenneet hänen äsken piehtaroidessaan lumessa. Mutta samassa silmänräpäyksessä hän näki Iljušan vuoteen edessä nurkassa Iljušan saappaat, jotka seisoivat molemmat vieretysten ja jotka talon emäntä juuri oli korjannut sinne, — vanhat, ruskettuneet, kovettuneet, paikatut saappaat. Nähtyään ne hän kohotti kätensä ja syöksähti niiden luo, lankesi polvilleen, tempasi käsiinsä saappaan ja painaen sitä vastaan huulensa alkoi kiihkeästi suudella sitä huudellen: »Isäkulta, Iljušetška, rakas isä, missä ovatkaan jalkasi?»

— Minne sinä olet hänet vienyt? Minne veit hänet? — parkaisi sydäntäsärkevällä äänellä mielenvikainen. Silloin alkoi Ninotškakin itkeä ääneensä. Kolja juoksi ulos huoneesta, ja hänen jäljessään alkoivat pojat poistua. Viimein tuli ulos myös Aljoša.

— Itkeköön tarpeekseen, — sanoi hän Koljalle, — tässä on tietysti mahdotonta lohduttaa. Odottakaamme vähän aikaa ja palatkaamme sitten takaisin.

— Niin, on mahdotonta, tämä on kauheata, — myönsi Kolja. — Tiedättekö, Karamazov, — hän hiljensi yhtäkkiä ääntään, ettei kukaan kuulisi: — mieleni on hyvin surullinen, ja jos vain voisi herättää hänet kuolleista, niin minä antaisin kaiken maailmassa!

— Mitä arvelette, Karamazov, olisiko meidän tultava tänne illalla?
Hänhän juo itsensä humalaan.

— Kenties hän juo. Tulkaamme vain me kahden, se riittää, istumaan heidän seurassaan tunnin verran, äidin ja Ninotškan kanssa; jos me tulemme kaikki yhdellä kertaa, niin se muistuttaa taas heille mieleen kaiken tämän, — neuvoi Aljoša.

— Siellä heillä on nyt emäntä kattamassa pöytää, — muistojuhlaako siellä vietettäneen, pappi tulee sinne; olisiko meidän palattava heti sinne, Karamazov, vai eikö?

— Omituista tämä kaikki on, Karamazov, semmoinen murhe ja sitten yhtäkkiä syödään pannukakkuja, kuinka luonnotonta tuo kaikki onkaan meidän uskontomme mukaan!

— Niillä on siellä lohtakin, — huomautti yhtäkkiä kovalla äänellä
Troijan perustajat tietävä poika.

— Pyydän teitä vakavasti, Kartašov, olemaan enempää sekaantumatta puheisiimme typeryyksinenne, varsinkin kun teille ei puhuta eikä edes haluta tietää, oletteko te maailmassa, — tokaisi Kolja äreästi kääntyen häneen päin. Poika kuohahti vihasta, mutta ei uskaltanut vastata mitään. Sillä välin olivat kaikki lähteneet hiljaa kulkemaan polkua pitkin, ja yhtäkkiä Smurov huudahti:

Kaikki pysähtyivät ääneti ison kiven luo. Aljoša katseli, ja koko se kuva, minkä Snegirev oli aikoinaan saanut syntymään hänen eteensä kertomalla, miten Iljušetška itkien ja syleillen isäänsä oli huudahtanut: »Isäkulta, isäkulta, miten hän häpäisi sinua!» — nousi yhtäkkiä hänen mieleensä. Oli kuin jokin olisi järkyttänyt hänen sieluaan. Vakavan ja tärkeän näköisenä hän silmäili kaikkien noiden koulupoikien, Iljušan toverien, herttaisia ja kirkkaita kasvoja ja sanoi yhtäkkiä heille:

— Pojat, minä tahtoisin sanoa teille tässä, juuri tällä paikalla, sanasen.

Pojat kerääntyivät hänen ympärilleen ja suuntasivat heti häneen kiinteät, odottavat katseensa.

— Pojat, me eroamme kohta. Minä olen nyt toistaiseksi jonkin aikaa kahden veljeni seurassa, joista toinen menee maanpakoon ja toinen on kuoleman kielissä. Mutta pian minä jätän tämän kaupungin, kenties hyvin pitkäksi ajaksi. Me siis eroamme, hyvät herrat. Mutta sopikaamme tässä, Iljušan kiven luona, siitä, että me emme koskaan unohda — ensiksikään Iljušetškaa ja toiseksi toisiamme. Ja mikä meitä sitten elämässä kohdanneekin, vaikkapa emme kahteenkymmeneen vuoteen tapaisi toisiamme, — niin muistakaamme kuitenkin sitä, kuinka me hautasimme poikaparan, jota ensin heiteltiin kivillä, muistatteko, siellä sillan luona, — mutta jota sitten kaikki niin suuresti rakastivat. Hän oli kelpo poika, hyväsydäminen ja urhoollinen poika, tunsi kunnian ja isää kohdanneen katkeran loukkauksen, joka sai hänet nousemaan isää puoltamaan. Siis ensiksikin muistamme häntä, hyvät herrat, koko elämämme ajan. Ja vaikka me olisimme kiinni mitä tärkeimmissä tehtävissä, saavuttaisimme kunniaa tai joutuisimme suureen onnettomuuteen, — niin älkää kuitenkaan unohtako koskaan, kuinka hyvä meidän kerran oli täällä kaikkien yhdessä, kun meitä yhdisti niin hyvä ja kaunis tunne, joka kenties teki meidätkin tänä aikana, jolloin rakastimme onnetonta poikaa, paremmiksi kuin mitä me itse asiassa olemme. Rakkaat ystäväni, kyyhkyläiseni, — sallikaa minun nimittää teitä näin, — kyyhkyläisiksi — sillä te kaikki muistutatte suuresti noita kauniita, harmaasilmäisiä lintuja nyt tällä hetkellä katsellessani teidän herttaisia, armaita kasvojanne, — rakkaat lapsukaiseni, kenties te ette ymmärrä, mitä minä teille sanon, sillä minä puhun usein sangen epäselvästi, mutta sanani jäävät kuitenkin teille mieleen, ja joskus vielä te yhdytte niihin. Tietäkää siis, ettei ole mitään korkeampaa eikä voimakkaampaa, ei terveellisempää eikä hyödyllisempää vastaiselle elämälle kuin jokin hyvä muisto, varsinkin lapsuudessa, vanhempain kodista saatu. Teille puhutaan paljon teidän kasvatuksestanne, mutta jokin tuollainen ihana, pyhä muisto, joka on säilynyt lapsuuden ajoista saakka, kenties onkin paras kasvatus. Jos voi koota paljon tuollaisia muistoja mukaansa elämän matkalle, niin ihminen on pelastettu koko elämänsä ajaksi. Ja jos vaikkapa vain yksi ainoa hyvä muisto jää sydämeemme, niin sekin voi joskus olla pelastuksemme. Kenties meistä myöhemmin tulee ilkeitäkin, emme jaksa vastustaa huonoa tekoa, nauramme ihmisen kyynelille ja sellaisille ihmisille, jotka sanovat niinkuin Kolja äsken huudahti: »Tahdon kärsiä kaikkien ihmisten puolesta», — tämmöisistäkin ihmisistä me kenties häijysti teemme pilkkaa. Ja kuitenkin, miten ilkeitä lienemmekin, mistä Jumala meitä varjelkoon, niin muistaessamme, kuinka me saatoimme hautaan Iljušaa, kuinka me rakastimme häntä hänen viimeisinä päivinään ja kuinka me nyt puhuimme näin ystävinä yhdessä tämän kiven luona, kaikkein kovasydämisinkään ja kaikkein ivallisinkaan meistä, jos meistä sellaisia tulee, ei kuitenkaan uskalla sisimmässään nauraa sille, kuinka hyvä ja kaunis hän on ollut tällä hetkellä! Vieläpä enemmänkin, kenties tämä yksi muisto juuri pidättää hänet tekemästä suurta pahaa, ja hän muuttaa mieltään ja sanoo: »Niin, minä olin silloin hyvä, rohkea ja rehellinen.» Naurahtakoon vain itsekseen, se ei tee mitään, ihminen nauraa usein hyvälle ja kauniille; se johtuu vain kevytmielisyydestä; mutta minä vakuutan teille, hyvät herrat, että kun hän naurahtaa, niin hän heti sanoo sydämessään: »Ei, minä tein pahoin, kun naurahdin, sillä tämmöiselle ei saa nauraa!»

— Niin se ehdottomasti tulee olemaan, Karamazov, minä ymmärrän teidät, Karamazov, — huudahti Kolja, ja hänen silmänsä välähtivät. Poikien mielet kuohahtivat ja hekin tahtoivat huudahtaa jotakin, mutta hillitsivät itsensä ja katselivat silmiään pois kääntämättä sekä liikutettuina puhujaa.

— Tätä minä puhun siinä pelossa, että meistä tulisi huonoja, — jatkoi Aljoša, — mutta miksi meistä pitäisikään tulla huonoja, eikö totta, hyvät herrat? Olkaamme ensiksi ja ennen kaikkea hyviä, sitten rehellisiä, ja sitten — älkäämme milloinkaan unohtako toisiamme. Minä toistan sen taaskin. Omasta puolestani lupaan teille, hyvät herrat, että minä en unohda teistä ainoatakaan, muistan jokaisen kasvot, jotka nyt minuun katsovat, vaikkapa kolmenkymmenenkin vuoden kuluttua. Äsken Kolja sanoi Kartašoville, että me muka emme halua tietää, »onko hän maailmassa vai ei!» Mutta voinko minä unohtaa, että Kartašov on maailmassa ja ettei hän nyt enää pahastu sillä tavoin kuin silloin, kun hän sai selville Troijan perustajat, vaan katsoo minuun herttaisilla, iloisilla kelpo silmillään. Hyvät herrat, rakkaat poikani, olkaamme kaikki jaloja ja rohkeita niinkuin Iljušetška, viisaita, rohkeita ja jaloja niinkuin Kolja (joka kuitenkin tulee paljon viisaammaksi, kun kasvaa suuremmaksi), ja olkaamme yhtä kainoja, mutta samalla viisaita ja herttaisia kuin Kartašov. Mutta miksi minä puhun heistä kahdesta! Kaikki te, hyvät herrat, olette minulle tästälähin rakkaita, kaikki teidät minä suljen sydämeeni ja pyydän teitä sulkemaan niinikään minut sydämeenne! Mutta kuka meidät yhdisti tämän hyvän ja kauniin tunteen kautta, jota me nyt aina, koko elämämme ajan, tulemme muistamaan ja tahdomme muistaa, kuka muu kuin Iljušetška, hyvä poika, herttainen poika, ikuisiin aikoihin asti meille kallis poika! Älkäämme unohtako häntä milloinkaan, säilyköön hän ikuisessa ja kauniissa muistossa meidän sydämissämme nyt ja ikuisiin aikoihin!

— Niin, niin, ikuisessa muistossa, — huusivat kaikki pojat heleillä äänillään, ja heidän kasvonsa ilmaisivat liikutusta.

— Muistamme aina hänen kasvonsa ja hänen pukunsa ja hänen köyhät saappaansa ja hänen ruumisarkkunsa ja hänen onnettoman syntisen isänsä ja senkin, kuinka hän rohkeasti yksinään nousi koko luokkaa vastaan isäänsä puoltamaan!

— Muistamme, muistamme! — huusivat taas pojat. — Hän oli urhoollinen, hän oli hyvä!

— Ah, lapsikullat, ah, rakkaat ystävät, älkää pelätkö elämää! Miten kaunis onkaan elämä, kun tekee jotakin hyvää ja oikeata!

— Karamazov, me rakastamme teitä! — huudahti voimatta itseään hillitä eräs ääni, luultavasti Kartašovin.

— Me rakastamme teitä, me rakastamme teitä, — yhtyivät kaikki. Monien silmissä kimaltelivat kyynelet.

— Ja ikuinen muisto kuolleelle pojalle! — lisäsi Aljoša taas tunteikkaasti.

— Karamazov! — huudahti Kolja. — Sanooko uskonto totta siinä, että me kaikki nousemme kuolleista ja heräämme uuteen elämään ja näemme taas toinen toisemme ja jokaisen ja myöskin Iljušetškan?

— Ehdottomasti me nousemme kuolleista, ehdottomasti näemme toinen toisemme ja kerromme iloiten ja riemuiten toisillemme kaikki, mitä on tapahtunut, — vastasi Aljoša puoleksi leikillään ja puoleksi riemastuksissaan.

— No, mutta nyt lopetamme puheet ja lähdemme hänen muistojuhlaansa.
Älkää antako sen seikan ahdistaa mieltänne, että syömme siellä
pannukakkua. Sehän on ikivanhaa, ikuista, ja siinäkin on hyvää, — sanoi
Aljoša nauraen. — No, menkäämme! Lähdemme nyt käsi kädessä.

— Ja näin kuljemme aina, koko elämän, käsi kädessä! Eläköön Karamazov! — huudahti vielä kerran riemuissaan Kolja, ja kaikki pojat yhtyivät vielä kerran hänen huutoonsa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KARAMAZOVIN VELJEKSET II ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.