KAKSITOISTA KUUKAUTTA

Kirj.

Ellen Wester

Suomennos

Helsingissä, Emil Vainio, 1908.

Etsin avarasta maailmasta ystävää, joka tahtoisi minua kuulla, kun kerron miksi tulin tähän suureen kaupunkiin ja kuinka langat elämäni kankaassa punoutuivat yhteen täällä.

Tammikuu.

Huoneeni ikkunasta näen pitkän kadun.

Kapeana ja tummana jatkuu se kauas äärettömyyteen. Iltasin säteilee valoa rivissä olevista heikoista kaasuliekeistä pitkältä eteenpäin, ja lähimmän ristikadun kulmassa olevaa viheriänharmaata taloa vastaan näen kiirehtiviä haamuja vilahtavan sivu. — Useimmiten kiiruhtavat ne arvatenkin kotiinsa, lämpöön ja valoon; toisinaan kävelevät he vitkaan. Minä tuumin silloin lienevätkö ne kaksi rakastunutta, jotka eivät huomaa pakkasta, vai raukkoja, joilla ei kotona ole sen lämpimämpää kuin kadullakaan.

Kuukauden olen ollut tässä suuressa kaupungissa. Täytyyhän sitä jossakin olla. Olen yksin — isä ja äiti ovat menneet tuntemattomaan maailmaan. Ainoa veljeni on ottanut itselleen vaimon eikä tarvitse minua lietensä ääressä eikä maailmassa.

En ole nuori — kohta kolmenkymmenen vuotias, enkä ole kaunis. Minussa ei ole koskaan ollut tarpeeksi tarmoa hommatakseni itselleni niin kutsuttua elämän päämäärää, joka kyllä olisi tärkeä ja tarpeellinen itselleni, mutta yhdentekevä kaikille muille. Taloudellinen asemani on sellainen, ettei minun ole pakko tehdä ansiotyötä. Tulin suurkaupunkiin nähdäkseni voisiko siellä elää paremmin elämänsä loppuun. — Minulle oli sanottu, että naisilla siellä olisi niinkutsutuita harrastuksia.

Asun pienen, hienon mummon luona, jolla on päivänpaisteinen luonne. Hänellä onkin reseedakukkia ikkunoilla ja vaaleat verhot Vanhoja mahonkipuisia huonekaluja peittämässä. Vanhanpuoleinen hän on, hiukan ränstynyt, voidakseen enää muuttua — se johtuu ijästä mutta hyväsydäminen. Me vietämme hiljaista elämää, kumpikin hoitaen omia asioitaan.

Hiljaisuuteen olen tottunut — koko elämäni olen viettänyt pienimmässä, unohtuneimmassa pikkukaupungissa, ja asianhaarat ovat sen tehneet että nuoruusilo tansseineen, juhlineen ja perhosleikkeineen pojan ja tytön, nuorukaisen ja neidon kesken, on jäänyt kauaksi minusta.

Siitä asti kun tänne tulin, on ilma kylmennyt kylmenemistään. Jää ei muodosta vain hienoja kirjauksia raitiovaunujen ja etehisien ikkunoihin, vaan vankkoja lehtiä ja oksia korkokuvien tapaan. Minä kaipaan skoonelaista sumuani, joka hiipii kaikkialle nurkkiin ja soppiin: tahtoisin kuulla raskaitten pisaroin tippumista tai nähdä niitä tihein helmeilevin rivein puitten alastomina oksilla.

Tuntuu niin tyhjältä ja ikävältä, eikä ainoastaan tyhjältä rakkaitten vanhusten jälkeen, jotka ovat lepoon menneet.

Yksinäisyys ja vapaus kodin velvollisuuksista ja toimista on herättänyt tarpeen, joka ennen on ollut syrjäytetty. Minä vaadin, minä vaadin itselleni jonkun, jota voisin rakastaa ja joka minua rakastaisi. Tämä on kaiketi sitä, jota jokapäiväisessä puheessa kutsutaan naimahaluksi ja joka tehdään pilkanalaiseksi.

»Jumala, anna minulle kärsivällisyyden ihana lahja», rukoilin minä ensi iltana tänne tultuani, kun seisoin ikkunani ääressä ja katselin alas kadun sumuisen himmeään äärettömyyteen, ja ajattelin, että aivan tuon näköisenä oli tulevaisuus edessäni. »Jumala, anna minulle kärsivällisyyden ihana lahja.»

Helmikuu.

Huoneessani riippuu rokokoopeili, kullatussa, kaareilevassa kehyksessä, ja peilin alla kullatulla hyllyllä seisoo pieni porsliininen pari, puuteroittuine irtonaishiuksineen ja rintaröyhelyksineen. Heillä on sirosti teeskentelevä ryhti — tyttö ottaa povestaan kirjeen ja ojentaa sitä pojalle ja tämä kumartaa, käsi sydämellään, ja näyttää vakuuttavan pettämätöntä jumaloimistansa kylliksen ihanuudelle ja sulolle. Tuo pieni, huolettomasti hymyilevä pari johtaa ajatukset menneisiin aikoihin jolloin ihmiset — niin kuvittelemille — kulkivat tanssien elämänsä läpi.

Oliko se kevytmielisyyden vai filosofisen uskalluksen huippu, joka loi rokokoon hymyilyt ja eriskummaiset koristeet?

Minä haluan heittää luotani kaikki mietiskelyt ja selitysten etsimiset, tahdon kuin keveästi heittää yltäni talvitamineet: ne painavat harteita ja käyristävät selän. Niin tekee myöskin mietiskelyn viitta.

Maailmassa on talvi. Koskahan tulee uusi kevät päivänpaisteineen lämmittämään nuoria taimia? Tai uusi kesä kultaisille paratiisiomenoineen, joita ei ole kielletty syömästä?

»Minä uskon Herraamme, mutta hän ei tee enää mitään ihmetöitä», sanoo emäntäni. Siihen päätelmään on hänen elämänfilosofiansa kiteytynyt.

Uskon minäkin Herraamme, mutta tahtoisin lisäksi uskoa, että hän vielä joskus tekisi ihmetyön. Yhden ainoan pienen ihmetyön ilahuttaakseen köyhää sieluparkaa!

Sinä päivänä en enää mietiskellyt, vaan lähdin etsimään ystäviä ja sukulaisia.

Toinen ystävättäristäni on naimisissa, on varakas ja onnellinen, tavallisen onnellisuuskäsitteen mukaan. Hänen miehensä on virkamies. Ollen toimessaan koko aamupäivän on hän parhaimmissa tapauksissa kotosalla jonakuna iltana, muulloin vain päivällistä syödessään — niin, ja öisin ja tietysti sunnuntaisin! Hänellä on sitäpaitsi pieni tyttö, joka on terve ja reipas. Mitä ihminen enempää pyytää voi?

Tapaahan sitä näin onnellista perhe-elämää joka päivä ja joka kadulla.
Mitä varten siis ihmetöitä? Tulee olla tyytyväinen.

Toinen ystävättäreni on naimaton, niinkuin minä. Mutta hänen täytyy tehdä työtä elatuksensa takia ja olla iloinen, niinkauan kuin tämä työ tuottaa hänelle jokapäiväisen leivän ja viisikymmenisen säästöön vuodessa. Ja kun hän ei voi enää työskennellä? Kuinka sitten käy? En tiedä. En tiedä mihin vanhat naimattomat naiset joutuvat. Sanomalehdissä näkee heidän kuolonilmoituksiaan, mutta missä olivat he eläissään. Olen varma siitä, että me kaikki olemme tunteneet jonkun vanhan, työstä kuluneen naisen, joka niin tyyten on maailman silmistä kadonnut, että kuolemanilmoitus vaan herättää ajatuksen: »Kas, vieläkö hän eli?» Ja sitten kadutaan lyhyellä ja nopeasti haihtuvalla katumuksella, ettei olla mitään hänen hyväkseen tehty, tuon huonosilmäisen, kumaraisen vanhan naisen.

Etsin siis ystäviä ja sukulaisia.

Alapuolella olevassa huoneustossa soitettiin tottumattomin, harjoittelevin sormin Punaista sarafaania, tuota vanhaa kulunutta, äärettömän surumielistä säveltä. Se sopi minulle, joka yksinäisenä ja hämilläni odottelin oven avautumista.

Herrasväki oli kotona ja minut vietiin saliin. Se oli suuri ja siinä oli uusia huonekaluja, jotka näyttivät käyttämättömiltä. Kauniin, valkohapsisen ukon kuva, puettuna vuosisadan alkupuolella käytettyyn pukuun — tunsin hänet hyvin, olihan hän meidän yhteinen isoisämme — antoi huonolle arvokkuutta.

Kului kotvanen, ennenkuin kukaan tuli, ja minulla oli hyvää aikaa ihmetellä, mitä minulla siellä oikeastaan oli tekemistä. Olikohan tarpeellista, että tunkeuduin perheeseen sentähden, että meillä oli yhteinen isoisän isä? Nyt olisi heidän pakko teeskennellä minua kohtaan harrastusta, jota he tietenkään eivät voineet tuntea, ja vastavuoroksi olisi heillä oikeus kysellä minulta aikeitani, ja arvostella niitä pois lähdettyäni. Sitten he ehkä katsoisivat velvollisuudekseen kutsua minut useimmin kotiinsa; tai jolleivät sitä tekisi, tuntisin minä katkeruutta mielessäni.

Talon rouva tuli, rakastettavana ja armollisena, täsmälleen parahultasen kylmänä. Ettei hänellä ollut aavistustakaan minusta ja hommistani, sen soin hänelle anteeksi; vaikkapa hän olikin naimisissa isäni serkun kanssa.

Hänen miehensä herätti minussa suurempaa harrastusta; häntä pidetään lahjakkaana ja hän on noussut korkeaan asemaan. Minua huvitti koettaa keksiä, oliko hän todellakin älykkäämpi kuin useat muut, vai oliko sattuma tyrkännyt hänet ylöspäin. Mitä ihmiset sanovat, siitä vähin välitän.

Pidän suurimpana, eittämättömänä oikeutenani, huolimatta siitä, miten yleinen mielipide arvostelee henkilöitä ja asioita, itse tutkia ja tuomita, niinkuin parhaaksi näen. Kuitenkin oikeutta noudattamalla ja jos suinkin mahdollista, pakottamatta käsityskantaani muille. — Tämä viimeksimainittu on vaikeata.

Maaliskuu.

Olen nyt tottunut elämääni täällä; tunnen joka kukan huoneeni seinäpaperissa, ja verkkokalvooni on näköala huoneestani painunut niin, että saatan nähdä sen, kun ummistan silmäni — pitkän, julman pitkän kadun, joka päättyy usvanharmaaseen etäisyyteen, ja lähinnä minua poikkikatu ja siinä vanha harmaanvihreä talo oikealla, sama, jonka ohi kiirehtivät varjot hiipivät iltaisin; ja vasemmalla unohduksiin jäänyt puutalo, ikkuna päädyssä. Samoin kuin minun ikkunani, avautuu sekin pieneen ahtaaseen tarhaan päin, jossa valkeat sireenit kukkivat juhannuksen aikaan, sanoo emäntäni jolla on lupa käydä siellä.

Minä lueskelen ja mietin ja koetan olla joksikin huviksi niille muutamille ihmisille, joiden kanssa tulen tekemisiin.

Ensiksi emännälleni ja hänen ystävättärilleen, kolmelle vanhalle naiselle, jotka ovat vähän kuuroja, vähän kankeita jäseniltään ja kovin kursailevaisia. Kerran viikossa tulevat he whistiä pelaamaan ja toisinaan olen minäkin mukana pääasiassa sentähden, jotta en kangistuisi liian suureen itsekkyyteen ja etten kokonaan unohtaisi kodin pieniä itsensä uhrautumista kysyviä velvollisuuksia.

Mutta olen myöskin ollut suurilla, uudenaikaisilla päivällisillä muiden ystävätärteni luona.

Siellä oli naisia silkissä ja hepenissä, herroja kunniamerkeissä, ja tunnustettu kaunotar, joka piti hovia ja oli seuran keskipisteenä.

Ennen oli minulla tapana uneksia olevani kohteliaiden miesten kunnioituksen esineenä nyt en sitä enää tee. Pöytäkumppanini osoittikin aivan selvästi, ettei minulla ollut mitään siinä suhteessa odotettavissa. Hän puhui niin vähän kuin suinkin ja kiinnitti huomionsa muuten ahkerasti ruokaan.

Toisella puolella istui nuori lääkäri, joka ei myöskään puhunut monta sanaa kanssani. Mutta minä pidin hänen ulkomuodostaan, hänen leveästä kaarevasta otsastaan ja terävistä ilottomista silmistään. Ja kun hän puhui pöytänaisensa kanssa, oli hänen kielensä niin hienosti sivistynyttä, lausetapansa niin täsmällistä, että se ilahutti herkkää korvaani. Herkkää sentähden, että olen enemmän lukenut kuin kuullut puhuttavan.

Vielä herätti eräs henkilö pöydässä harrastustani: vanha tyttö, joka aivan hiljattain oli mennyt naimisiin korkean virkamiehen kanssa. Tämä oli punakka, kömpelö, saamaton ja puheli vaan virka-asioistaan: vaimo näytti kalpealta, lempeältä ja älykkäältä ja katseessa oli jotain odotuksen tapaista.

Minua huvittaa nähdä hänet toiste ja silloin tarkata, onko hänen toivonsa pettynyt vai täyttynyt.

Kotimatkalla tulin jutelleeksi pöytänaapurini, lääkärin kanssa. Tulimme yhtaikaa portaita alas ja meillä oli sama matka, joten hän ei voinut olla sanomatta jotakin.

Ilmassa oli kevään aavistus, vaikkakin muureilla, kivillä ja pensailla kimalteli miljoonittain säteileviä pieniä kuurakristalleja, ja me kävelimme hitaasti eteenpäin yhdessä, sillä hän asui kumma kyllä ikkunani alla olevan kadun varrella.

Puhuimme hänen tieteestään ja hän arveli, että yksi ainoa eittämättömästi toteennäytetty tosiasia voitti kymmenet nerokkaasti keksityt, mutta todistamattomasti tehdyt hypoteesit. Hänen mielipiteensä ovat ehkä oikeat, mutta siitä huolimatta uskalsin mainita Michel Servet'in, jonka nero arvasi yhden elintoiminnan salaisuuksista. Ehkäpä se johtui turhamaisuudesta, että ilmaisin hänelle tietoni Servet'istä, mutta siinä tapauksessa sain kyllä rangaistukseni, kun seuralaiseni antoi asiallisen ja käytännöllisen vastauksensa:

»Eihän häntä oikeastaan voida lukea lääkäreihin.»

Kuinka tämä kuului kuivalta!

Hetkistä ennen olisi minulla ollut tuhansia sanoja valmiina, nyt en keksinyt muuta kuin tämän:

»Mutta hän oli älykäs ja onneton.»

»Täytyykö olla onneton, jotta saisi teidän myötätuntonne osaksensa?» vastasi hän, ja niin olimme portillani.

Kun laskin ikkunaverhoni alas, välähti pääni läpi ajatus, että nyt tunnen ainakin yhden, jonka jokapäiväinen tie käypi pitkää, pimeätä katua pitkin.

Huhtikuu.

Muistelen usein etelämpänä olevaa kotiani, joka sijaitsee ylenevällä merenrannalla.

Kaukana maalla on multa jo ammoin peittänyt keltaisen sannan, metsää kasvaa sen päällä tai peittyy se saraheinän sinivihreäin korsien alle. Mutta kumpujen ylenevät ja alenevat piirteet panevat aavistamaan, että aallot ennen vanhaan ovat täällä vyöryneet. Näkinkengän kuoret ja kanervan alla löytyvät hienoksi murentunut santa todistaa, että meri on muodostanut niin matalat harjut kuin liikkuvat särkätkin ulkona rannikolla sekä veden partaalla olevat uurteiset kohokkeet, jossa märkien levien alle kätkeytyy eläviä mereneläviä ja täyttyneitä simpukoita.

Kuvittelen, että tämä on sitä, mitä ylipäänsä nimitetään kehityskuluksi.

Minä ajattelen ja uneksin aikojen merta. Se lainehtii ja liikkuu alituiseen: se on kirkas, mutta kumminkin läpinäkymätön, sillä mikään ihmisellinen silmä ei ole sen syvyyttä mitannut. Mutta niin kauvan kuin se on aaltoillut, on se kohottanut pinnalle ja mukanaan pyöritellyt elämän atoomeja, äärettömän pieniä olijoita, joista toisia nimitetään ihmisiksi. Nousuveden pitkä aalto nostaa heidät olemassaolon rannalle, ja he pysähtyvät siihen ja edistävät voimansa ja tahtonsa tomuhiukkasilla sitä rakennustyötä joka aina on käynnissä.

Silloin tällöin on varmaan löytynyt joku suurempi luja keskuspiste, jonka ympärille tartuntavoiman lait heidät on koonnut. Toisinaan ovat he myöskin jääneet siihen, mihin ovat pysähtyneet vaan sentähden, ettei heissä ole ollut kylliksi tarmoa vyöryä eteenpäin. Siis kiinteät kummut, rajamerkit suvun historiassa, ovat näin muodostuneet; niitten santajyvästen mielestä, jotka vasta ovat rannalle huuhtoutuneet, tuntuvat kumpujen rivit ylitsenäkemättömiltä.

Etäämpänä kasvaa suuria, kuihtuneita puita, elottomia sankareita ajatusten maailmassa, ja toisia, jotka vain ylimmässä latvassaan säilyttävät vihertävää oksaa — ajatusta, joka on elänyt halki aikojen, lähempänä rantaa näkyy kutistuneita, ryhmyisiä runkoja, joiden kasvua myrskyn vihurit ovat estäneet, ja joiden latvat ovat kehittyneet yksipuolisesti, niin että ne kaikki viittovat samaan suuntaan; mutta monilla lähempänä olevilla kummuilla ei idä mitään muuta, kuin kuivaa rantaolkea ja teräviä korsia.

Kaikilla on kuitenkin samainen alkulähde: pienten santajyvästen väsymätön työ on luonut ja muodostanut ne kaikki.

Mitä varten ja miksi tätä väsymätöntä työtä vuosituhansien halki? Taivaaseen asti eivät santajyväset vielä ole päässeet, mutta ne haluavat varmaankin nousta sinne asti.

Mitä hyödyttää mietiskely? Mitä varten ja miksi? Koskaan en päässyt pitemmälle.

Ajatuksiltani väsyneenä menin kuukauden viimeisenä päivänä alas puutarhaan.

Ilma oli lauha ja maa oli niin kostea, että vesi pursui esiin siitä, mihin jalka vaan tallasi. Pensaitten silmikot paisuivat suurina; sopessa pilkisteli krookuspäitä esiin, ja nurkassa, minne etelänaurinko paistoi, kukkivat lumipisarat vihertävän valkeina ja täyteläisinä.

Olin poiminut niitä ja aijoin jälleen palata sisälle, kun ikkuna lähelläni avautui ja tervehtivä ääni lausui:

»Hyvää iltaa, neiti, teittepä viisaasti, kun tulitte hengittämään vähän kevätilmaa ahkeran päivätyönne jälkeen.»

Käännyin; siinä oli nuori lääkäri, naapurini ystävättäreni päivällisiltä. Hän asui siis tuossa unohtuneessa puutalossa, ja hänen ikkunansa avautui puutarhaan päin. Yhdellä ainoalla askeleella olisi hän voinut astua ikkunalaudan ylitse ulos.

Kun hän nyt puhutteli minua, tunsin hämmästyksen ohessa kiitollisuutta, että hän oli viitsinyt huomata minut. Koko pitkän päivän olin istunut ikkunani ääressä ommellen ja tuumiskellen ja joku oli siis huomannut minut, oli arvellut, mitä siinä tein ja ehkäpä mitä ajattelinkin. En osannut mitään vastata, mutta astuin nopeasti pari askelta ja laskin lumipisareeni hänen ikkunalaudalleen.

»Ovatko nämä kaikki minulle?» kysyi hän, ja äänessä oli hämmästynyt sointu. »Tuhannet kiitokset. Saanko tulla ulos tarkastamaan valtakuntaanne?»

Ja ennenkuin ennätin muuta kuin vilahdukselta katsoa häneen huoneseensa, oli hän hypännyt ulos ja seisoi vierelläni. Näin vaan, että kaikkialla oli kirjoja, kaikilla pöydillä ja tuoleilla.

»Kuinka paljon teillä on kirjoja!» sanoin minä.

»Niin», vastasi hän. »Ne ovat nyt kerta kaikkiaan minun intohimoni!
Mutta se on kallista — olen varmaankin maksanut enemmän, kuin olisi
pitänyt tyydyttääkseni sitä! Jonakin päivänä saan varmaankin katua!
Intohimoistaan saa aina maksaa!»

Hänen katseensa oli vakava, vaikkakin hän hymyili. Hetkisen kuluttua jatkoi hän:

»Mitä kiirettä teillä on tänään ollut?»

»Ei mitään», ääntelin minä ja punastuin. — Kuinka olisin voinut kertoa, että neuloin koruompelua veljenityttären hameeseen? Eikö se hänestä tuntuisi mitättömältä työltä?

»Ei mitään! — Kuinka naisellinen vastaus», sanoi hän, kohottaen olkapäitään.

Jos hän vielä olisi kysynyt, niin olisi hän mielellään saanut tietää, mitä olin ommellut ja mitä sen ohella olin ajatellut, mutta hän alkoikin puhua puutarhasta, keväästä ja ilmasta ja sitten elämästäni.

»Teillä on varmaankin ikävä?» sanoi hän, mutta silloin minä vain hymyilin. —

Ikävä! Olinhan elänyt niitten runoilijoitten mukana, joiden teoksia olin lukenut. Sellaisessa seurassa ei ole ikävätä. — Olin kaipaillut sielua, joka olisi omani: mutta yksinäisyyttäni ja sydämeni surua kuvaamaan olivat sanat liian pieniä ja köyhiä.

Hämärä laskeusi harmaana harsona talojen välille, kun erosimme, ja hän lausui toivomuksenaan, että useimmin kohtaisimme toisemme. Oliko se vaan lauseparsi? Korviini ei se siltä tuntunut.

Nyt tiedän, kenen lamppu se on, joka palaa niin myöhään illalla. Katu ei enää ole tyhjä ja autio — mutta pimeys tuolla puolen valonsäteen on niin musta.

Toukokuu.

Suloinen keväinen kuukausi on takanani; olen saanut puhua ja olen kuullut eläviä sanoja.

Sen jälkeen, kun tapasimme toisemme puutarhassa, iltana, jolloin lumipisareet kukkivat, olemme kohdanneet useasti toisemme — tuskin saatan sanoa, kuinka usein, sillä olen mennyt sinne, kun tiesin hänen siellä olevan.

Joka päivä en sinne mennyt. Vanhat tarut naisellisuuden velvoituksista pidättivät minua toisinaan, ja usein esti menoani epäilys viehättämiskyvystäni. Sellaisina iltoina laskin ikkunaverhot alas ja sytytin lampun, lukeakseni sanoja, joilla ei ollut mitään merkitystä minulle. Taikka seisoin kätkössä ikkunani luona odottamassa, avautuisiko vastapäinen ikkuna ja joku katsoisi, enkö minä jo tulisi. Aina se ei tapahtunut, mutta kun niin kävi, ilostuin kuin olisin saanut lahjan, jonka ehkä olin toivonut saavani, mutta jota minulla ei ollut oikeutta odottaa.

Usein olemme kuitenkin tavanneet ja ennättäneet puhella monenmoisista, jotta nyt katson häntä ystäväkseni — ja enemmäksikin.

Hän ajattelee selvästi ja terävästi, mutta kylmästi ja hänellä on kova kohta sydämessään, skeptisismin aiheuttama jäätynyt paikka, joka synnyttää kylmyyttä ja epäilyä. — Hän lukee, lukee aina; ei saadakseen tietää, vaan unohtaakseen, tuntuu minusta toisinaan. — Mitä voi hänellä olla unohtamista? Nuoruuden hullutuksiako? Ei, hän tuntuu eläneen yksin, lukujenpa hommissa vaan. Jonakuna päivänä saan tietää, mikä häntä painostaa; toisinaan tuntuu, kuin pyörisi se hänen huulillaan. Silloin vaikenee hän pitkiksi ajoiksi ja kävelee edestakaisin käytävällä, siksi kunnes aijon kysyä, mitä se on — enkä ymmärrä, miks'en kuitenkaan tee sitä.

Se tekee minut kumminkin vähän levottomaksi, vai lieneekö siihen syynä kevään kuohuva, kuumentava ilma?

Ostin eilen kokonaisen maljakon kalpeita primuloita. — Voipiko löytyä parempaa, kuin sellainen kukkaisaarre on? En halua niitä yksitellen, säästeliäissä ja niukoissa annoksissa, kuin pohjolan kesäpäiviä. — Ei, en huoli ollenkaan tai sitten tahdon tuhlaavan yltäkylläisesti yhtaikaa. — Kuihtukoot ne sitten ja jääkööt korvaamattomiksi.

»Onnellisempaa on, kun voi tyytyä vähempään», vastasi hän, kun mainitsin jotain tähän suuntaan, laskiessani maljakon hänen ikkunallensa.

Olin silloin juuri heittänyt luotani kevään levottomuuden ja vastasin hänelle ylimielisen iloisesti. —

»Niinpä niin, onhan viisaampaa jakaa kultaa annoksittain, kun kerran varasto on niin pieni; mutta tahdonpa kerran maljakon täyteen primuloita ne kuihtuvat, sen kyllä tiedän — mutta minä olen ne omistanut ja jääköön niiden tuoksu elämäni suloisimmaksi tuoksuksi.»

»On parempi tyytyä vähempään», toisti hän ja katsoi minuun, ei, vaan ohitseni, kulmat kurtussa ja katse synkkänä.

Sitä katsetta minä en siedä; se nostaa muurin välillemme, se painaa minut mitättömäksi. Sillä vaikka hetkistä ennen olen tuntenut olevani lähellä häntä, niin kutistuu sydämeni silloin tuskaisesti sen edessä, jota en tunne, ja kevätilta muuttuu kylmäksi ja pimeäksi, siksi kunnes hän jälleen pehmiää ja puhuu.

Mutta kun me sinä iltana erosimme — kun tähdet harvakseen taivaalla tuikkivat ja kostea maa tuoksui — sanoi hän hiljaa — ilta oli niin juhlallisen kaunis, että me koko viime hetken olimme puhelleet hiljaisin äänin:

»Kiitos, että tulette tänne alas; te olette hyvä», ja sitten suuteli hän kättäni, jota omassaan piteli.

Ja kun pääsin huoneeseeni, täytyi minun hetkisen itkeä, osaksi ilosta, osaksi säälistä omaa itseäni kohtaan, kun saatoin uskoa, että hänen suutelonsa tarkoitti muuta kuin hyvän miehen kunnioittavaa kiitollisuutta naisen ystävällisyydestä.

Primulat tuoksuivat; tähdet tuikkivat ja välkkyivät rauhattomina, uni ei ollut koskaan tulla.

Kesäkuu

On riemuitsevan ihanaa kesäisessä kuussa, kun sireenit tuoksuvat ja ilma on lauha ja aurinko viipyy viipymistään eikä halua sammua ja uinua.

On riemuitsevan ihanaa, kun koko maailma on laskeutunut usvaisten, loistavien pilvien joukkoon, niin että vain pieni kolkka maastamme kohoaa siitä esiin — jos vaan löytyy kaksi ihmistä, jotka pitävät toisistaan niin täysin, etteivät välitä menneisyyden yhteenliittyvästä perspektiivistä eikä tulevaisuuden koleasta sarastuksesta, vaan elävät aurinkoisessa, suloisessa nykyisyydessä.

Nyt me rakastamme toisiamme; nyt omaamme toisemme; nyt olemme nuoria, voimakkaita tunteissamme, rohkeita mieleltämme. Nykyisyyden hetket välkkyvät niin voimakkain loistein etteivät ne kalpene vanhuuden etäisimpinäkään päivinä.

Olen polvistunut hurmaavasta kiitollisuudesta siksi, että hän on sanonut rakastavansa minua, siksi, että hän on käyttänyt juuri tätä suurta sanaa, jonka edestä itse ajatuskin väistyy kuin sitovan valon edestä, ja jota väreilevät huulet vain kuiskien lausuvat; jonka edessä me vaistomaisesti suljemme silmämme, siksi että katsettamme, jota taivaan salama häikäsee, samalla kohtaa intohimon tuli.

Kun kesäillat pitenivät, istuimme mekin kauvemmin keskustellen.

Olimme molemmat yksin maailmassa. Emäntäni oli matkustanut pois ja hänen vanha palvelijansa lähti joka päivä, annettuaan minulle päivällistä, tyttärensä luokse, toiseen kaupunginosaan. Hän oli iloinen saadessaan mennä, ja minun puolestani sai hän niin mielellään, niin mielellään olla poissa.

Pienen puutarhatilkun ympärillä törröttivät talot liidutuin, sokein ikkunasilmin; minun ikkunani ainoastaan oli puhdas ja avonainen ja hänen ikkunansa oli osaksi kirjojen peitossa.

Koko päivän työskentelin ja uneksin — uneksin ja harmittelin hulluuttani, kun rakastin. — Mutta iltasin tuli hän luokseni ja kertoi päivänsä kokemuksista, ja unelmat ja harmit katosivat ja jälelle jäi ihana tieto siitä, että nykyhetki oli minun.

Oli niin helppoa puhella ensi aikoina, ajatukset tulivat niin täyteläisen rikkaina. Mutta vähitellen kävivät välihetket pitkiksi ja painostaviksi. Alussa olivat ne olleet niin valoisia kuin varhainen ilta, mutta nyt kun ne kestivät kauvemmin, pysähtyivät ajatukseni, ja hänen katseensa kävi synkäksi ja miettiväksi.

Pieni oka painautuu sydämeeni ja pistää, kun muistan, että minä välihetken katkaisin sinä iltana, jolloin sireenit tuoksuivat väkevämmin kuin muulloin ja ilma oli lämmin.

»Sanokaa minulle,» virkoin nopeasti, kun pitkä vaitiolo oli nostanut hänen kasvoilleen tumman ilmeen. »Miksi olette niin synkän näköinen? Sanokaa se minulle? Olemmehan ystävät?»

Sanani herättivät myrskyn, jonka hillitsemätöntä vauhtia en olisi odottanut.

»Ystävät?» sanoi hän hiljaisella tukahutetulla äänellä. »Ei! Emme koskaan ystäviä! Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua!»

Hän veti minut tiukasti luoksensa ja aivan kuin hurmaantuneena omista sanoistaan, toisti hän ne lukemattomat kerrat, kietoen käsivartensa lujasti hartiani ympäri ja painaen huulensa poskilleni.

Päivät, jotka seurasivat, eivät olleet pitkiä. Aamusta iltaan suunnittelin vastaista yhteiselämäämme. Kuinka voisin varjella itseäni ja häntä tottumuksen velvollisuudelta? Kuinka suojelisinkaan yhdyselämäämme? Me työskentelisimme kumpikin tahollamme ja kun hän tulisi kotiin, väsyneenä ja liikutettuna vaikeuksista, joita hän maailmassa kohtaisi, kertoisi minun syleilyni hänelle, että minun luonani löytyi sydänrauhaa ja lempeyttä, minun luonani kodin lämmittävää, tyynnyttävää lepoa.

Joka aamu sain häneltä kirjeen:

»Tulethan illalla alas, niinkuin ennenkin, rakkaani?» — Ja minä tulin.

Eikö minun olisi pitänyt niin tehdä? Onko hän voittanut minut liian helposti? En tiedä; sen tiedän vaan, etten ole voinut enkä tahtonut toimia toisin. Hän yksin hallitsee sydäntäni; en tahdo teeskennellä en ole sitä hänelle sanonut, mutta olen tullut hänen luoksensa penkille, sireenipensaston juurelle.

Ja hän on sanonut, ettei kukaan ole ollut niin hyvä hänelle, kuin minä; ettei kukaan nainen ole niin suloinen, niin viisas kuin minä, ja ennen kaikkea, että hän rakastaa minua.

Hymyillen olen ajatellut, että samoja sanoja lausuvat kaikki miehet naisille, joita he ihailevat, mutta hymyilyn ohessa on jonkinlainen mielipahakin tuntunut.

»Sinä olet viisaampi, kuin muut naiset: sinä et ole toisten naisten kaltainen», sanovat he ja ilmaisevat vaan täten, kuinka ala-arvoisina he ylipäänsä naisia pitävät.

Mutta turhamainen sydän iloitsee kuitenkin jokaisesta hellästä sanasta.

Ja kuitenkaan ei parhain ole sanoissa: se on äänen sävyssä, katseessa, siinä selittämättömässä, joka meitä ympäröitsee ja joka minulle sanoo, että ainakin tänä hetkenä olen hänelle kaikki.

Naisten tapaan kysyn, kun hän kauvan on istunut ääneti, käsi ympärilläni:

»Mitä ajattelet? Minuako? Kaikkeako?» ja saan aina saman vastauksen:

»En ajattele mitään, tunnen vaan. Tunnen olentosi läheisyyttä, tuota suloisuutta, että me kaksi olemme yhdessä.»

Ja minä saatan vain painaa pääni hänen rintaansa ja tuntea, että maailma ei voi minulle suurempaa onnea tarjota.

Maljakkoni on täynnä primuloita; älkööt ne liian pian kuihtuko!

Heinäkuu.

Kaksikymmentä pitkää kesäpäivää häiritsemättömässä onnessa! Eikö minun tule olla iloinen, että elämä on tarjonnut niin paljon?

Kun kaksikymmentä päivää on kulunut, täytyy meidän erota; hänen pitää matkustaa.

Hänellä ei ole isää, ei äitiä eikä sisaruksia. Sen verran tiedän, vaan en muuta hänen elämänsä ulkonaisista piirteistä. Minä aavistan hänen mielipiteitään monissa asioissa, luulen, että hänellä on järkähtämätön tahto, mutta itse asiassa en tunne miestä, jota rakastan.

Hän sitävastoin — ah, hän saa tietää jokaisen ajatuksen sielussani, minulla ei ole mitään salattavaa enkä ole mitään salannut. Hän on herrani. Hän sanoo toisinaan, että olen arka ja kylmä, ja se on totta; mutta sekin johtuu toivosta olla hänelle mieleen. Hän ei haluaisi, että antaisin hyväilyjä tai hyviä sanojakaan enemmän, kuin mitä hän haluaisi.

Siinä suhteessa on hän sellaisen miehekkyyden perikuva, joka itse tahtoo tahtoa, eikä hän siis vastaa haaveellisia kuvittelultani.

Olin nimittäin kuvitellut miestä, joka ymmärtäisi ja ehkäpä myöskin heltyisi siitä, että nainen antaisi hänelle enemmän rakkautta, kuin mitä hän pyytäisi, mutta sellainen mies ei ole armaani.

No niin, hänen tulisi matkustaa, ja minä olisin sillä aikaa sukulaisissani maalla. — Mieluimmin olisin minä jäänyt huoneeseeni ja puutarhaani; mutta, kuinka yksinäinen ihminen onkaan, aina pitää arkimaailma lukemattomilla kahlehtivilla tempuilla hänestä kiinni, ja minä läksin, jottei kukaan kummeksisi miksi yksin olisin kaupungin pölyssä.

Mutta päivät olivat pitkät, yöt pitemmät ja epäilyksien katkeroittamat.

Muistelin nyt, että kaikkien niitten hellien sanojen joukossa, joita hän minulle oli sanonut, ei milloinkaan ollut pienintäkään viittausta yhteisestä tulevaisuudestamme. — Alituista hellyyttä, sydämellistä rakkautta, mutta tämä aina vaan nykyhetkeksi, ja se sai alussa minunkin uskomaan että tämä oli kaikki.

Itkin pitkinä, valoisina kesäöinä, jolloin epäluulo ja luottamus keskenään kamppailivat, ja väsynein ajatuksin nukahdin aamupuoleen, alkaakseni seuraavana iltana kamppailuni uudelleen.

Kun erosimme, olimme sopineet, että kymmenen päivän päästä tapaisimme toisemme jälleen sopessamme, joka minulle oli paratiisin yrttitarha, siksi että me kaksi olimme yksin siellä. Ja me kohtasimme toisemme, mutta kuinka?

Hänen otsansa oli poimuissa, huulet puserretut kapeaksi viivaksi ja katse oli ilman lämpöä. Ja minä tiesin itsestäni, että epäluulo väijyi silmissäni, jotka eivät uskaltaneet kohdata hänen katsettaan.

Pitkän aikaa seisoimme ääneti vastatusten, sitten kiedoin itkien käteni hänen kaulaansa ja painoin pääni hänen rintaansa. — Hän ei kysynyt, miksi itkin, puristi minua vain rintaansa, silitti tukkaani ja kuiskasi yksinäisiä, helliä sanoja.

Mutta tämän kohtaamisen jälkeen tiesin ja tunsin minä, että hän soljui pois luotani — pian — ja ettei minulla olisi oikeutta eikä tahtoa pidättää häntä. — Ja tieto tästä kypsytti myöskin erään päätöksen minussa.

Niistä käsityksistä, joita kasvatus oli minuun istuttanut n.k. naisellisesta arvokkuudesta, olin jo osittain vapautunut, ja viimeisenkin kiinnipitämisen halun itkin pois hänen sylissään.

En koskaan vaatisi porvarillisia oikeuksia rakkauteni vastineeksi! Sen tulisi olla vapaan lahjan. Eihän rakastaminen ole ainoastaan puoleensa vetämistä, vaan myöskin uskollisuudessa pysymistä! Jollei hän tätä ymmärtäisi, pitäisi minun koettaa olla suvaitsevainen — niinkuin sitä tulee olla rakasta ystävää kohtaan, jolla on toinen usko.

Keskikesän ja purppuranpunaisten ruusujen kuukauden viime päivinä oli ilma tukahuttava ja kuuma; pian loppuisi tuoksu ja lämpö. Hänen katseensa etsi minun katsettani arkana ja kysyvänä, ja minä tunsin, kuinka hän taisteli irroittaakseen minut sydämestään ja elämästään. Hän kyllä tulisi taistelussa voittamaan, sen tiesin, ja ääni minussa huusi: »Miksi, miksi?» Mutta mitään kysymystä ei tullut huulieni yli, köyhän ylpeänä vaikenin.

Nyt tapahtui aina, kun iltasin erosimme, että hän kiitti minua hyvyydestäni (hän ei olisi sitä tehnyt, jos hän olisi katsonut itsellään olevan oikeutta siihen) ja hän pidätti minua ja sanoi hyvää yötänsä niin hellästi — — toivoinpa melkein, että olisin ollut hänelle vähemmän rakas. Hänen olisi silloin ollut helpompi sanoa eroa tuottavat sanansa.

Mutta hetkiseksi vain saatoin kohota niin epäitsekkäisiin mietelmiin; seuraavana hetkenä katsoin lohdutukseksi sitä, että hän piti minusta juuri niin intohimoisesti, kuin hän piti.

Kun nyt kirjoittelen tätä, muistelen kaihomielin erästä tapausta, joka säilyy elämäni kultaisimpana muistona.

Ensi kertaa oli hän kanssani meillä ja minun huoneessani. En tiedä mikä häneen niin vaikutti, kun hän katseli ympärilleen siellä, mutta hänet valtasi liikutus, jota hän ei voinut hillitä.

Hän oli polvillaan edessäni, tarttui minuun kylmin, vapisevin käsin, huulten lausuessa katkonaisia, pyytävää rakkautta, rukoilevaa valitusta ja vakuutuksia sisältäviä sanoja.

Olen ylpeä, että hän rakastaa minua juuri niin, mutta minuun koski ja minua pelotti nähdä väkevää heikkona ja että hän niin oli unohtanut kaiken muun maailmassa, paitsi minut ja tunteensa. — Ja vapisevalla säälillä annoin hänelle sen ainoan, mitä saatoin antaa — viileitä, arkoja hyväilyjä, tyynnyttääkseni hänen rajusti liikutettua mieltänsä.

Elokuu.

Niin tuli emäntäni kotiin, ja hillitseminen, johon hänen läsnäolonsa meidät pakotti, oli hyvä meille molemmille.

Seurasi nyt muutaman viikon rauha, jolloin kolmannen henkilön läsnäolo — henkilön, joka lempeänä ja hiljaisesti, mutta eräänlaisella uteliaalla mielenkiinnolla tarkkasi meitä — sai meidät palauttamaan ensi aikojemme puheliaan ystävyyssuhteemme, jonka hauskuutta nyt enensi tieto siitä, että sanojen takana piili niin paljon sydämellisyyttä ja yksimielisyyttä.

Kumminkaan en tuskin tunniksikaan unohtanut, että isku sattuisi, eroamisen raskas portti tulisi sulkeutumaan välillemme.

Eikä hänkään sitä unohtanut. — Jos hän näinä päivinä puhuikin paljon enemmän, kuin mitä tapansa oli juodessaan kanssamme teetä puutarhassa iltaisin, niin tapahtui se sen vuoksi, että hän tahtoi antaa minulle mukaani — erottuamme — niin paljon kuin suinkin olemustaan muistoksi.

Vaikeata oli pidättää kysymystä: »Kuinka kauan?» joka piili jokaisessa väreilevässä sydämeni tykinnässä, mutta minä kestin sen, ja nykyisyys, tuo kiitävä, tuskinpa olemassa-oleva, koska se on jo poissa, kun siihen yrittää tarttua, sai suoda minulle harhaonnensa.

Elokuun lopussa.

Tänään on elämäni sammunut, onneni murskaantunut! Hän on matkustanut ja tuntuu, kuin kaikki tunteeni olisivat kuoleentuneet ja jäätyneet.

Pääni on kylmä ja selvä. Muistan hänen jokaisen sanansa, niinkuin en koskaan ennen ole voinut muistaa ja jonka vuoksi en ole voinutkaan antaa minkäänlaista kokonaiskuvaa keskusteluistamme.

Päivällisaikaan sain häneltä kirjeen, lyhyen, niinkuin ennenkin.

»Tule alas puutarhaan kello neljä. Minun täytyy puhua kanssasi. Rakas lapseni, voinetko antaa anteeksi?»

En tiedä miten aika kului. — Luulenpa polvillani rukoilleeni Jumalaa auttamaan itseäni ja muistan, että kyyneleeni vuotivat herkeämättä ja ilman nyyhkytyksiä.

Varmaankin olin kalpea, kun hänet kohtasin, sillä kun hän näki minut, peitti hän kädellään hetkeksi silmänsä, kuin tahtoisi hän karttaa tuskallista näkyä. — Sitten syleili hän minua ja suuteli. Hänen huulensa olivat kylmät; kuoleentunut oli kaikki ihanuus, joka meitä oli lämmittänyt; oli niin kuolonhiljaista ympärillämme.

Ja sitten alkoi hän puhua. Hänen äänensä tuntui pakotetulta ja sanat tulivat lyhyinä ja katkonaisina.

»Työni täällä on päättynyt.» sanoi hän. »Minun tulee matkustaa — matkustan tänä iltana.»

»Matkustatko?» kysyin minä. Kesken syvintä hiljaisuutta kuulin juoksevan veden ääntä, se lirisi ja kohisi korvissani ja pauhun takaa kuului oma ääneni heikosti etäältä.

Ääretön minuutti kului, ennenkuin hän vastasi. — Niin, kuinka se oli hänelle vaikeata, mutta kieleni ei totellut tahtoani antaakseni sanan lohdutukseksi.

»Sinä et voi minua seurata — — olen sidottu toiseen» — — Hän vei minut sireenimajan penkille, missä niin usein olimme istuneet. Pidellen jääkylmää kättäni omassaan puhui hän nopeasti: »Sinä et voi sitä ymmärtää, mutta niin se on — olen usein aikonut puhua tästä — — — jo aikaa sitten — mutta en ole voinut. — Minä rakastan sinua.»

»Sinä — rakastat — minua?» Kuivat huuleni antoivat sanoilleni kovemman soinnun, kuin mitä tahdoin, mutta en voinut niitä pidättää.

»Niin, minä rakastan sinua,» toisti hän. »Luuletko sinä, että janoinen mies, jolla on vaivalloinen tie edessään, voisi olla juomatta tien ohessa olevasta lähteestä vaan siitä syystä, että pelkäisi sen hämmentyvän? Sinä tulit vastaani niin terveenä ja älykkäänä; minun täytyi virkistää itseäni sinun raittiilla olemuksellasi, en voinut muuta. — Tahdon kertoa sinulle kappaleen äärettömän tavallista historiaa, tuomitse minut sitten. Tiedät, että olen yksin, köyhä olen aina ollut. Vähäinen omaisuuteni riitti tuskinpa ensi lukuvuosiksikaan. — Asuin erään lesken luona, jolla oli yksi ainoa tytär. Heidän hyvyyttään yksinäistä kohtaan täytyy minun aina kiitollisuudella tunnustaa.

»Siitä on nyt kuhmut seitsemän vuotta, jolloin kiitollisuudesta, jota silloin luulin rakastumiseksi, sidoin tyttären kohtalon omaani.»

Hän vaikeni. En voinut vielä mitään sanoa, kehotin vaan päännyökkäyksellä häntä jatkamaan.

»Pian huomasin, miten asian laita oli,» jatkoi hän, »mutta hän oli saanut sanani; en tuntenut vetovoimaa kehenkään toiseen naiseen, ennenkuin sinä laskit lumipisarasi ikkunanlaudalleni ja sitten empimättä lahjoitit seurasi minulle kevätiltaisin.»

»Sinun olisi pitänyt sanoa se minulle silloin.» ääntelin minä, »olisi ollut helppoa alussa.» — Voi miten oli vaikeata puhua: minun täytyi työntää tavut yksitellen.

»Luuletko, että meille olisi käynyt toisin silloin?» vastasi hän, »minä en sitä usko — vaan kyllä vaikeammaksi tuskat myöskin sinulle — ja sitäpaitsi unohdin minä hänet ja kaiken muun, siksi kunnes — kunnes. — Muistatko sitä päivää, jolloin sanoin sinulle, ettemme koskaan voisi olla ystäviä?»

— — Vedin käteni hänen kädestään eikä hän yrittänyt saada sitä takaisin. Hetkisen istuimme molemmat ääneti; sitten nöyrryin tomuun asti.

»Ja tahdotko nyt lähteä takaisin hänen luokseen? Täytyykö sinun täytyykö sinun jättää minut?»

Hän kumarsi päätään syvästi, kun hän vastasi:

»Hän on saanut sanani — hän ei ymmärrä, että tahdon päästä vapaaksi — hän on odottanut seitsemän vuotta. — Älä katso minuun.» jatkoi hän kiihkeästi, en voi kestää katsettasi.

»Kaikki on niin sietämättömän häpeällistä, niin äitelän jokapäiväistä — hän on antanut minulle rahaa lukujani varten — kirjojani varten, jotka olivat ainoa intohimoni, ennenkuin löysin sinut. Minun täytyy ne maksaa.»

Toisen kerran oli hän polvillaan jalkojeni juuressa; ensi kerran intohimon ihanassa huumauksessa; toisen kerran katumuksen tekijänä, pää sylissäni, jotta peittyisi häpeän puna.

Ja toisen kerran olin voimaton.

Intohimon harkitsemattomaan pyyntöön en tahtonut suostua; polttavaa häpeätä en voinut lieventää. Nyt, niinkuin silloinkin, saatoin vaan hiljaa sivellä hänen tukkaansa ja poskeansa ja säälien odottaa, kunnes mielenkuohu asettuisi.

Kesti kauvan, ennenkuin hän nosti päätään. Yhäti polvillaan, sanoi hän sitten:

»Sinä tiedät nyt että menen kurjuutta kohti. Voitko antaa minulle anteeksi, että anastin itselleni muutamia onnellisia sekunteja?»

En voinut vastata, sillä juuri silloin olisi vastaukseni tullut katkeraksi, nuhtelevaksi. Ja mitä se olisi hyödyttänyt? Hänen päätöstään ei vastaukseni kumminkaan koskaan voisi muuttaa.

Hän nousi.

»Kohta on aika erota ja minä pyydän sinua vaan muistamaan —». Ääni petti, mutta hetkisen kuluttua jatkoi hän: »pyydän sinua muistamaan, että olet ollut minulle rakkain maailmassa. Sinä et ole voinut käsittää tunteitani, niin luulen, sinä olet aina ollut kylmä ja hillitty. — Minun lohdutukseni on, että ehkäpä sinä pian unohdat —»

Tätä en voinut kestää, kohotin vastustaen käteni ja kuiskasin:

»En ole tätä ansainnut; se on hirveätä.»

Hänelle varmaankin selvisi, että hän oli tehnyt vääryyttä minulle, ja hän näki, kuinka kärsin, sillä äkkiä oli hän taas luonani ja painoi pääni hellästi niinkuin ennenkin povelleen.

»Ei, ei», sanoi hän, suudellen minua nopeasti, »olin luonnoton, sinä olet aina ollut vaan hyvä, eikä minulla ole oikeutta sanoa muuta kuin anteeksi ja taas anteeksi.»

Kirkonkello löi viisi kumeata lyöntiä, ja me ponnahdimme pelästyneinä erillemme.

Hän astui askeleen taapäin ja sanoi jäykästi:

»Minun täytyy mennä: vaadin liikoja, kun pyysin, että nyt jo voisit antaa minulle anteeksi. — Mutta sano minulle ystävällinen sana ennen kuin eroamme —». Äänensä oli tuskallinen. »Anna minun viedä mukaani toisellainen muisto jäähyväisistämme — En saata nähdä kalpeita kasvojasi ja jähmettynyttä ilmettä sinun ennen niin lempeissä silmissäsi — —»

Silloin katosi sekä heikkouteni että arkuuteni. Kärsimysten synnyttämä innostus pelasti minut hetken tuskista. Kiedoin käteni hänen kaulaansa ja suutelin monta kertaa hänen rakkaita, älykkäitä silmiään, jotka sulkeutuivat suudelmistani.

»Mitä sanoisin?» kuiskasin hiljaa. »Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua —»

Sinä hetkenä olisin melkein voinut toivottaa hänelle valoisata elämää, mutta sehän olisi ollut pilaa.

»Mene nyt,» lisäsin minä, »nyt saatan antaa sinun mennä.»

Hän suuteli, sanaakaan sanomatta, käsiäni ja meni.

Tulin huoneeseeni. Tuntui siltä, kuin kaikki tämä olisi kohdannut jotakuta toista, niin vähän minä tunsin. Ja vielä nytkin tätä kirjoittaessani, kun uusi päivä on koittanut, en tajua itsestäni enempää, kuin jos olisin täysin jäätynyt.

Kaikki on niin kylmää, selkeätä ja läpinäkyvän tyhjää — — Ei löydy niin mitään koko avarassa maailmassa.

Syyskuu.

Minulle on sanottu, että on olemassa hermo, joka on niin tärkeä, että pieninkin kosketus siihen tuottaa häiriötä elimistön toimintaan, ja jos se joutuu kovaan puserrukseen, taukoo sydän lyömästä, keuhkot elämää tuottavaa ilmaa imemästä. Katse käy sameaksi ja aivot työskentelevät umpimähkään.

Niin oli minun laitani monta päivää hänen lähtönsä jälkeen.

Voi niitä pitkiä, mustia öitä, jolloin katkera epätoivo ahdisti sydäntä, jolloin kyyneleet vaan polttivat, tuottamatta apua.

Puhutaan kyynelten lohdusta, kyynelten virkistyksestä.

Sillä tarkoitettanee — kyyneleitä, millä kuollutta itketään.

Mutta ken suree sitä, joka on poispyyhitty, hävitetty omasta elämästä, hänelle ei löydy katkerampaa tuskaa kuin yksinäiset kuumat kyyneleet, jotka polttavat ja kuivettavat mielen ja kärventävät tyysten kaikki hyvät tunteet.

Vasta aamulla vaivuin hetkiseksi raskaaseen horrostilaan ja koko päivänä oli vainen yksi ainoa valoisampi hetki.

Kun heräsin, en ensin tiennyt muuta kuin että aurinko paistoi ja kukkia oli maljakossa.

Mutta seuraavassa hetkessä tuli tuska taas painostavana ja siitä oli mahdoton päästä — ja se lamautti kokonaan toimintatahtoni.

Ja päivät olivat niin pitkiä, pitkiä!

On niin väsyttävää kärsiä, väsyttävää tuntea; niin sanomattoman väsyttävää kaihota ja kummeksia, kun vastausta ei kuulu ja kaiho ei mitään auta.

En uskaltanut katsoa hänen ikkunaansa. Kerran yritin, ja vieläkin kauhistun muistellessani hurjia ajatuksiani elämiseni mahdottomuudesta ja sitä tuskaa, joka painoi minut maahan rukoilemaan ihme-työtä, jota ennen leikilläni olin sanonut toivovani, mutta jota nyt en kuitenkaan uskonut tapahtuvaksi.

Toisinaan olen sydämessäni äärettömän katkera häntä kohtaan, joka anasti itselleen rakkauteni ja sitten jätti minut.

Vaan en kauvaa. Kesken kurjuutta tunnen selvästi, kuinka on parempi tuhlaten lahjoittaa pois olemuksensa parhaan aarteen, kuin ettei koskaan tulisikaan tilaisuuteen lahjoittamaan.

Kurja kiusaus hiipii myöskin usein mieleeni. — Olisihan voinut tarjota hänelle ne rahat — jotka hän oli velkaa sille toiselle — Parempi mikä hyvänsä, kuin olla ilman häntä. Parempi jos olisin rukoillut häntä, ettei hän jättäisi minua, olisin kiusannut, houkutellut häntä, olisin antanut hänelle kaikki, silloin olisi hänen ollut pakko jäädä luokseni.

Mutta kun hän kertoi minulle kohtalostansa, ei pälkähtänyt mieleenikään ostaa hänet vapaaksi, ja se vaisto oli oikea.

Rahavelka olisi kyllä voinut tulla korvatuksi, mutta seitsemän vuoden uskollista hellyyttä ja kärsivällistä luottavaa odotusta ei koskaan voisi kullalla maksaa.

Kysymykset ja mietteet risteilevät yksitoikkoisessa kiertokulussa. Minä alan ja lopetan samalla tavalla, päivät pääksytysten.

Hän ei rakasta tuota toista; minun kanssani olisi hän voinut tulla onnelliseksi, ajattelen ensin — mutta sitten:

Onko kenelläkään oikeutta tulla onnelliseksi rikotun lupauksen kautta?

Voipiko sitä tullakaan onnelliseksi, kun saavuttaa onnensa toisen onnen kustannuksella? Ei, mutta nyt olen minä onneton, tuo toinen saavuttaa onnensa minun ja hänen kustannuksella. Voipiko siis tuo toinenkaan tulla onnelliseksi?

Eikö hänen olisi pitänyt esittää asia hänelle ja antaa hänen päättää? — — Ei, ei, seitsemän vuoden uskollisuus ja miehen sana painavat toisessa vaakalaudassa, minun onneni toisessa, ja se ei voi nousta niitten tasalle.

Sydämeni lemmitty, tee niinkuin muutkin. Syö, juo, tee velvollisuutesi, ajattele vähän äläkä tunne mitään; toimita lapsia itsellesi ja kuole!

Ja kuitenkaan en saata muuta luulla, kuin että sinä vuosien vieriessä jäät yhä enemmän yksin. Minä näen sinut yksin lukuhuoneessasi; älykkäät silmäsi ovat väsyneet ja sinä nojaat pääsi kättäsi vasten.

Ehkä muistelet minua joskus, sillä unohtaa et sinä minua voi, olen siksi paljon rakastanut sinua.

Tiedän kyllä, että suruni kerran tyyntyy, ehkä piankin; tiedän, että ihminen unohtaa jo ennenkuin tahtookaan. Tiedän, että elämä tuo mukanaan monenlaisia velvollisuuksia, monenlaisia hommia, kunnes vanhuuden tautinen hämäryys viimein päättyy lepoon.

Tiedän edelleen, että monet, jotka ovat tulleet yhteen rakkaudesta, eroavat vihassa ja että vieläkin useammat pysyvät yhdessä tottumuksesta ja veltosta välinpitämättömyydestä. Tiedän, kuinka vähän aikaa lemmen intohimo kestää, tiedän sen; tiedän tuon kaiken; — mutta mitä se auttaa, kun tunteet ovat nuorekkaat ja haavaa kirveltää?

Lokakuu.

Huokausten kuukausi.

Sade pärskyi ikkunoihin ja virtasi ränneistä ja katoilta; ei ainoatakaan häiritsevää auringonsädettä näkynyt leikkimässä lattian valkeilla laudoilla. — Olen ollut sairas ja emäntäni on hoitanut minua näppärän keijukaisen tavoin. Aavistiko hän syyn tautiini, sitä en tiedä: emme puhuneet siitä. Julkisesti kutsuttiin sitä influensaksi.

Olen jälleen ollut pystyssä muutaman päivän. — Puutarhan viimeinen kukka on lasissa vierelläni: se on märkä ja paleltunut orvokki, jossa enää on tuskin mitään jälellä kesäistä tuoksua ja eloa.

Eilen menin päättävästi ikkunaan. Vastapäätä olivat uutimet lasketut alas, kukaan ei siellä asunut. Näin edessäni tuon tyhjän huoneen, ilman kirjoja, ilman papereita, huonekalut jäykästi seiniä myöten — ilman häntä!

Kyyneleeni vuotivat, mutta en enää rukoillut saada häntä jälleen nähdä, en enää rukoillut onnea.

Huolimatta toiveista, haluista ja kaipuista kulkee elämä säädettyä rataa. Se oli minun kohtaloni, että hänen tiensä koskettaisi minun tietäni.

En viipynyt kauvaa ikkunan ääressä, vaan menin takaisin nojatuoliini pesän luo, jossa tuli räiskyi ja lämmitti. Kirkas liekki tervehti minua niin lämpimästi tullessani ikkunan kylmyydestä, ja ensi kertaa kesän jälkeen tunsin vähäistä mielihyvän tunnetta. Se oli vaan heikko heijastus häviämättömästä elämänhalusta, joka intohimossa nousee huippuunsa ja joka ei sammu, ennenkuin sielun ja ruumiin tuskat ovat hävittäneet kaikki fyysilliset voimat.

Päivemmällä tuli minua tervehtimään naimisissa oleva ystävättäreni ja nuori rouva, jolla oli odottava katse.

Ystävättäreni tukeva kukkeus muistutti daaliata, jonka säännöllinen, kehittynyt kukanterä on porvarillisen hyvinvoinnin perikuva. Hän säälitteli minua, sanoi että näytin kalpealta ja että lepäsin niin heikkona tuolissani. Ilahuttaaksensa minua kertoi hän hullunkurisia tapauksia kodistaan ja lastenkamarista.

Toinen istui aivan ääneti vieressä; hänellä ei ollut sellaisia kokemuksia, ja kun katsoin häneen, huomasin, että odottavaa katsetta ei enää ollutkaan, vaan että silmät sumenivat, kun tuli lastenkamarista puhe. Hän oli siis toivonut lasta — niin, niin, — — olihan se kyllä parasta, mutta aivan samaa en tosin ajatellut, kun ensikerran hänet näin.

Raikkaan lumen tuoksu tuli toisen nuoren iloisen naisen mukana huoneeni riutuvaan ilmastoon. Se sai minut väsyneesti kummastelemaan, kannattiko todella kärsiä niin paljon, kun voisi ottaa sattumalta itselleen miehen ja tulla tyytyväiseksi, niinkuin hän. — Voisihan siis elämä muodostua siedettäväksi kylläkin, jos vaan ottaisi sen, mitä tarjolla oli, eikä antaisi niin paljon, että itse köyhtyisi.

Voipiko minusta koskaan tulla niin maailman viisasta?

En tiedä.

Marraskuu.

Emäntäni, täti Agnetan luona on vieras ja juuri tänään on hän kukitetuin lausein sanonut minulle, että tuo vieras sopisi niin hyvin mieheksi minulle — minulle, joka tänään olen sanomalehdestä lukenut kihlausilmotuksen, jossa armaani nimi oli toisen rinnalla —! Voi sinua, elämän surkea komediia!

Nyt tahtoo täti Agneta olla regissöörinäni ja järjestää minulle sen onnen, jota kaipaan. Luulenpa, että hän ihan tarkoituksella on pyytänyt kunnon veljenpoikansa luoksensa siksi aikaa, kun tämä oleskelee täällä puhumassa lääkäreitten kanssa huonoista pää- ja käsivarsihermoistaan.

Hän on ollut täällä jo parisen viikkoa, on tyyni ja hiljainen keski-ikäinen virkamies, silmät surumielisen hyväntahtoiset. — Keskinkertainen mitä lukuihin ja matkustuksiin tulee. — Kun hän on tunnin kuluttanut lääkärin odotushuoneessa ja sitten viisi minuuttia saanut sähköä, käyttää hän loput aikaansa huvittaaksensa itseänsä ja meitä, perusteellisesti ja raskaasti, sillä sellainen hän on.

Aina kun emme seuraa häntä ulos, jää tuo kunnon pormestari kotiin ja pitää meille uskollisesti seuraa.

Toisinaan iltasin, kun päivä on huvituksissa kulunut, olen ihmetellyt itseäni, että olen voinut laskea leikkiä ja nauraa. Olen hävennyt sitä puhtaasti eläimellistä elämänhalua, joka kiiltoa nostaa silmiin ja ruusuja poskille. — Mutta syvimmällä syvyydessä piilee kuitenkin oma todellinen minäni, joka suree ja katselee väsyneen halveksivasti ja veltolla hämmästyksellä tuota vale-iloa.

Joulukuu.

Kummallinen maailma!

Hiljattain näin armaani naimailmotuksen — purin hampaani yhteen ja tukehutin tuskanhuudon. Ja samana päivänä kysyi minulta toinen mies, tahdonko ruveta hänen vaimoksensa!

Vähää ennen joulua olin lukenut, että rakastettuni oli nimitetty sairashuoneen lääkäriksi pieneen, kaukana olevaan seutuun, ja nyt vei hän vaimonsa kotiinsa.

Tuntui surkealta ja häpeälliseltä seurata hänen elämänsä tapauksia aivan samalla tavalla, kuin muut saattoivat sen tehdä, ja kun käteeni rutistin sanomalehden, minä melkein halveksin häntä ja tuntui hyvältä ja helpottavalta olla katkera ja kova.

En tahtonut häntä muistella; en hetkeäkään ajatella, että hän nyt palkitsisi tuon alttiin sielun seitsemänvuotista uskollisuutta.

Kuumeen polttaessa suoniani ehdotin, että päivä kulutettaisiin huvituksissa — iloissa.

Teimme ensin rekiretken; sitten tarjosi pormestari päivällistä shampanjan kera — ei sovi keski-ikäisen naima-aikeissa olevan ruotsalaisen tyytyä vähempään — ja sitten joimme kahvia ja kuuntelimme musiikkia kullatussa kahvilassa ja tulimme kotiin myöhään hämärissä.

Olisimme päättäneet päivän eräässä teatterissa, mutta täti Agneta ei jaksanut enää ja uskoi, että me toisetkin voisimme paremmin, jos joisimme teetä kotona rauhassa.

Tuli oli sammunut vieraskamarin pesässä; punainen hiillos henki vielä lämpöä ja heikkoa valoa. Huoneessa tuntui hyasintin ja kielon tuoksua ja kodin lämmin, hauska ilma lehahti meitä vastaan.

Istuuduin korkeaselkäiseen iso-isäntuoliin. Täti Agneta tipsutti keittiöön ja pormestari käveli edestakaisin lattialla.

»Te olette ollut niin iloinen tänään, neiti», sanoi hän pysähtyen ja laski kätensä tuolini selustalle. »Minulle on ollut mieluista nähdä teitä sellaisena. — Ensi aikoina olitte niin kalpea ja hiljainen. Mutta olittehan ollut sairas?»

»Niin, olin ollut sairas.» vastasin hajamielisesti. Ehkäpä hehkui palanut roihu toisessakin kodissa illanhämyssä? Ehkä oli ilma sielläkin hellä ja lämmin? Ei, ei ajatella, ei ajatella!

Pakotin itseni kuuntelemaan pormestaria, joka seisoi puhellen hiukan pitemmältä ilostaan, nähdessään minut iloisena ja sitten yksinäisestä kodistaan, ja kuinka hän tulisi meitä kaipaamaan. Ja kuinka olikaan, kysyi hän minulta enkö voisi päättää tulla sulostuttamaan tätä yksinäistä kotia.

»Ymmärrän kyllä hyvin, ettette te koskaan voi tuntea minua kohtaan sitä kuin minä teitä», jatkoi hän lämpimämmällä äänellä, »ja mielessäni välkähti, että tekisin viisaasti, jos vastaanottaisin hänen rehellisen kätensä, sillä minä — minä rakastan teitä.»

Tuo sana koski minuun, en saattanut sitä kuulla, ja minä ojensin käteni estääkseni sen toistamista.

Mutta tämän käsitti kosijani kehoitukseksi, hän kumartui lähemmäksi minua ja hänen silmiinsä syttyi äkkiä tuli, joka samalla sammui, mutta joka kertoi minulle, että minua hän pyysi ja tahtoi omistaa eikä vaimoa noin vain ylimalkaan.

Tätä en ennen tullut ajatelleeksi: taikka olin ajatellut, niinkuin sitä koneellisesti ja kylmästi ajattelee kaikenlaisia kohtauksia — en ollut tuntenut sitä. — Mutta samalla kuin tunsin sen, tiesin myöskin, ettei hän koskaan voisi saada sitä, mitä pyysi.

Huuliani, joita yhden ainoan lemmensuutelot olivat pyhittäneet, ei saanut toinen koskettaa.

Kauvas häipyivät arkionnen unelmat ja kotoiset hauskuudet hänen rinnallaan. Minua tympäisi tuo kunnon mies ja hänen lempivä katseensa. — Mitäpä voisi hän minulle tarjota? Ei hän voinut saada verenpisaraakaan minussa liikkeelle.

Siirsin tuolini kauvemmaksi ja aloin, hämilläni ja änkyttäen, outoa työtä, rukkasten antamista.

Ja tein sen niin huonosti, että pormestari katsoi vastaajan syyt mitättömiksi ja täydensi omaa puhettaan.

Hän kävi kaunopuheiseksi ja innokkaaksi ja puhui itsensä lämpimäksi, mutta lämpöä minä vähimmin halusin.

Viimein täytyi minun sanoa hänelle, että aivan hiljattain olin rakastanut, toista niin, kuin minulle oli mahdollista ja etten vielä voinut kuvitellakaan voivani antaa toiselle hituistakaan siitä mieltymyksestä, jota vaimon tulisi tuntea miestänsä kohtaan.

Sanan »vielä» pistin lauseeseen kohteliaisuudesta häntä kohtaan, mutta hän tarttui siihen, kuin olisi se ollut pääasia puheessani.

»Emme puhu siitä nyt sen pitemmältä.» sanoi hän, »minä voin odottaa. Te olette minulle niin rakas. — Kesän puoleen tulen uudelleen, teen kysymykseni vielä kerran ja toivon ajan auttavan minua.»

Luulen, että hän piti aikaa korkeampana oikeuspaikkana, jossa jutut hitaasti päätettiin. Herra pormestari »kävi kuninkaissa» kosimisensa kanssa. Kuningas Aika parantavalla voimallaan varmaan päättäisi asian hänen edukseen.

Seuraavana päivänä matkusti hän hallitsemaan kaupunkiansa ja koska täti Agneta näytti vähemmän pettyneeltä, kuin mitä luulin, otaksun minä, että hän oli tehnyt toivehikkaan aikateoriiansa tädillekin selväksi.

Keskusteluamme emme uusineet. Vähää ennenkuin hän matkusti, täti
Agnetan hyväntahtoisesti kadottua, sanoi hän vainen:

»Luvatkaa minulle, armas, kalpea lapsi, että toisinaan muistelette minua, joka tästä päivästä alkaen, siihen asti, kunnes kesä-aurinko paistaa, joka päivä tahdon ajatella sitä hetkeä, jolloin taasen saan pyytää onneani.»

Hän suuteli kättäni monta kertaa ja painoi sitä rintaansa vasten nöyrällä hellyydellä, joka ei mitään pyytänyt, vaan ainoasi antoi. — Ja siilon houkutteli hänen hellyytensä minua eikä tympäissyt.

Mutta ei, en tahdo antaa pelkurimaisen suojaa, turvaa ja kotia kaipaavan tunteen houkutella itseäni. Se ei kumminkaan koskaan voisi korvata sitä, mitä vainen yksi voipi antaa.

* * * * *

Ajatukset liikkuvat vyöryävässä sekasorrossa nyt, kun teen tilinpäätökseni vuoden viimeisenä päivänä.

Kirkas ja kylmä on talviyö, kalpeita ovat kuvat niistä ihmisistä, joita olen kohdannut — nyt kun ne kulkevat sisäisen katseeni sivu. Hänelläkin, jota rakastan, on harso silmillä, mutta lempeni elää.

Vieläkin saatan tuntea autuaan väreilevän tunteen hänen syleilyssään; vieläkin saatan kuulla sydämellisen sävyn hänen äänessään. »Rakastaa sinua enemmän kuin kaikkia muita — se ei olisi paljon!» sanoi hän kerran.

Kun kesäinen onni oli täysinäinen, hallitsin minä ihanaa nykyisyyttä. Nyt hallitsee ajatukseni ihanaa menneisyyttä, jota ei mikään maailmassa voi riistää minulta pois. Koskaan ei muistojeni onni saata kuolla, rakkauteni ei koskaan muuttua tavaksi.

Ja minä olen elänyt, sillä olen tuntenut, tuntenut niin, että sydän on ollut haljeta ilosta ja surusta.

Maljani on täysi muistojen primuloita, jotka eivät koskaan kuihdu.

Loppu.