MUUAN ÄITI

Kirj.

Maila Talvio

Porvoossa, Werner Söderström, 1904.

I

Kuinka minä rakastan tätä kaunista kotiani ja — kaunista mammaani! oli Allan kerran huudahtanut palatessaan kuoron konserttimatkalta. Hän oli tölmännyt sisään suin päin, matkalaukku oli lentänyt ensimmäiseen nurkkaan, lakki jollekin pöydälle ja käsivarret olivat kietoutuneet hovineuvoksettaren ympärille. Allan oli säteillyt nuoruutta ja elämänhalua ja hänen syleillessään oli äidin silmiin tullut kyyneliä, ilon ja onnen ja ylpeyden kyyneliä.

— Kuinka minä rakastan tätä kaunista kotiani ja — kaunista mammaani! oli Allan huudahtanut uudelleen ja pitkäksi hetkeksi jäänyt katselemaan ympärilleen.

Se oli totta, mitä Allan oli sanonut: koti oli kaunis, ja äiti, vaikkakin jo vanha ihminen, oli yhä miellyttävä, milteipä kaunis nainen.

Mikäpä hänen, hovineuvoksetar Sophie Palmbladin, sitten oli säilyessä miellyttävänä ja kauniina? Ne, jotka ihmistä runtelevat ja kuluttavat enemmän kuin ajan hammas, ovat usein murheet. Miltei kaikkia Sophie rouvan ikäisiä ne olivatkin kolhineet kovin kourin. Mutta häneen ne olivat koskeneet vain hipaisemalla. Huoletonta hänen elämänsä oikeastaan oli ollut, ei koskaan harmaita leipähuolia, aina taattu toimeentulo, hovineuvoksen eläessä hienoin seurustelupiiri, mikä Helsingissä oli saatavana, ja hovineuvoksen kuoltua iloa lapsista, jotka jo pian pääsivät täysi-ikäisiksi. Tyttäret Märta ja Alfhild joutuivat hyviin naimisiin ja poikaa, Allania, odotti suuri tulevaisuus. Hän oli aina ollut ihmelapsi, Allan. Oi Allan, Allan, tyttöjen ihastus, tätien ilo, äidin silmäterä, suomenmielisten ylpeys, johon aina viitattiin, kun joku ivasi koko puoluetta kömpelyydestä ja tapojen puutteesta!

Hovineuvoksettaren päivät kuluivat tyynesti ja iloisesti. Hänen elämänsä oli tasaista, miltei aurinkoista, kuten joskus sattuu iloisia syksyjä, jolloin taivas hymyilee korealle metsälle ja järvet lepäävät tyyninä. Hän järjesteli kodissa, asetti kukkasia maljakkoihin, pyyhkieli tomuja ja teki pienen muutoksen siellä täällä, vaihteen vuoksi. Koti oli vanhanaikainen, aistikas. Hän järjesteli hellin käsin, sillä joka esineessä oli muistoja. Hän rakasti kotiaan. Mutta ennen kaikkea hoiti hän sitä Allanin tähden, ainoan poikansa, pienen Allanin tähden. Hän tuli vieläkin kutsuneeksi häntä "pikku Aliksi", tämä kun oli nuorin lapsista. Alin piti viihtyä kodissa. Alin kamariin äiti tuhlasi erityistä huolenpitoa. Sieltä ei koskaan, ei pimeimpänä syyssydämenäkään saanut puuttua kukkasia.

Tyttäret, Märta ja Alfhild, kävivät miltei joka päivä äitiä katsomassa. Tavallisesti oli joku lapsista mukana. Kuinka herttaisia olivatkaan nuo lapset! Koko talon ne kyllä panivat nurin, kun tulivat oikein joukolla, mutta eihän niitä hennonnut kieltää temmeltämästä, kun ne olivat niin terveitä ja iloisia… Kun ei hovineuvoksettarella ollut vieraita tai kun ei hän itse ollut vieraissa ja kun ei kotoa enää saattanut löytää mitään järjestämistä, istuutui hän ruokasalin ikkunan ääreen, josta oli näköala Bulevardille, ja ryhtyi kutomaan jotakin pientä, pehmeää vaatekappaletta lapsenlapsille. Sellaista työtä hänellä riitti loppumattomiin.

Keittiössä hallitsi vanha Miina, joka oli palvellut hovineuvoksettarella parikymmentä vuotta. Hän oli uskollinen kuin koira, tuo vanha Miina, tosin vähän äreänlainen, mutta kuitenkin mallikelpoinen palvelijatar. Ei hovineuvoksettaren koskaan ollut tarvinnut kantaa sitäkään ristiä, jota emännät kantavat kelvottomien palvelijoiden takia. Miina oli jo alusta asti ollut perheen jäsen.

Mutta ei pidä kenenkään säästyä suruilta. Musta murhe astui jo hovineuvoksettarenkin kynnyksen yli, tuli odottamatta ja aavistamatta ja kävi salaiseksi, hivuttavaksi taudiksi.

Oli kevät ja Helsinki teki lähtöä maalle. Kaduilla jyrisi suuria kuormia, tuolien ja pöytien jalat pystyssä, taivasta kohti. Ihmisten asunnot olivat nurin narin. Ainoastaan hovineuvoksettaren koti oli täydessä kunnossa, sillä hän ei ollut tahtonut ryhtyä hävitystyöhön ennen kuin Ali olisi lähtenyt. Alillahan taas oli edessä kuoron konserttimatka.

Eräänä päivänä tuli hovineuvoksettarelle vieras, neiti Mili Mellin, Märtan luokkatoveri, kuiva lukunainen, silmälasit nenällä. Hovineuvoksetar oli aina vaistomaisesti pelännyt häntä, hän oli niin terävä ja kulmikas ja hänessä oli jotakin niin levotonta. Viime aikoina oli vastenmielisyyden tunne sentään vähentynyt, sillä Mili oli järkevä ja viisas nainen — ja Milillä oli veljentytär, viehättävä nuori tyttö, jota Allan katseli ja joka katseli Allania. Hovineuvoksetar otti tämän veljentyttären, Alicen, tähden aina mielellään vastaan neiti Mellinin ja tarjosi hänelle parasta, mitä talossa oli.

Tälläkin kertaa tuli salin pöydälle maljallinen kauniita hedelmiä ja niitä maistellessa liikkui keskustelu aivan rauhallisissa asioissa: kauniissa ilmassa ja Alfhildin ja Märtan lapsissa. Mutta sitten tuli hovineuvoksetar koskettaneeksi Allanin konserttimatkaan ja silloin pingottui neiti Mellinin katse äkkiä. Ja hän rupesi omituisesti kierrellen kaarrellen puhumaan "vanhan ystävyyden nimessä", sanoi säälivänsä Alicea, joka on niin kiintynyt Allaniin, mainitsi valoisia keväisiä öitä ja kosketti vihdoin "sellaisiin huonoihin paikkoihin, joita on laitakaupungilla…"

Aluksi ei hovineuvoksetar ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti ja mihin hän oikeastaan pyrki. Joka tapauksessa vaikutti neiti Mellinin puhe häneen piinallisesti. Hän oli niitä vanhan ajan naisia, joita on varjeltu kaikesta pahasta ja joiden ei ole pitänyt saada tietää tämän maailman rumuudesta kuin hämärästi aavistamalla. Hänellä oli ollut hyvä, hieno koti. Hienostus oli mennyt hänen veriinsä. Hänen ei koskaan, ei uteliaisuudestakaan, ollut tehnyt mieli tunkeutua kurkistamaan elämän pohjille. Jos hänen käteensä sattumalta oli eksynyt kirja, jossa puhuttiin arkaluontoisista asioista, oli hän inholla viskannut sen luotaan niin pian kuin oli huomannut mihin suuntaan asiat kallistuivat. Kun nyt neiti Mellin ujostelematta alkoi puhua "huonoista paikoista" ja "huonoista naisista", punastui hän ja huomautti arasti, etteihän niitä sellaisia toki Suomessa olekaan… Voi olla Pariisissa ja muissa suurkaupungeissa…

Silloin hypähti neiti Mellin tuoliltaan, teki oudon liikkeen käsivarsillaan ja kiihtyi puhumaan:

— Voi, voi, eikö täti todella tiedä mitään? Vai Pariisissa ja suurkaupungeissa!… On sentään surullista, että sivistyneet äidit niin vähän tietävät poikiensa elämästä…!

Tämä kuului miltei jo syytökseltä. Hovineuvoksetar ojentui suoremmaksi ja loi neiti Melliniin nuhtelevan katseen. Puna hänen poskillaan tummeni tummenemistaan.

— Hyvä sinun on puhua, sanoi hän. Sinä et koskaan ole kasvattanut lapsia. Sinä olet aina istunut kirjojesi ääressä… Ja sitten… sinä olet tätä uutta polvea. Ei se ujostele mitään eikä sille ole mikään pyhää. Mutta näe ensin mihin tuloksiin uudet kasvatuskeinot johtavat ja tuomitse sitten! Minä puolestani olen varma siitä, ettei yhdenkään sivistyneen kodin poika mene… sellaisiin paikkoihin.

Hänen oli vaikea saada sanat suustaan ja hän loi ujostellen silmänsä maahan.

Neiti Mellin, lukujen kuihduttama, vanhanpuoleinen tyttönen, katui jo kovin sanojaan, tarttui hovineuvoksettaren käteen ja koetti ruveta sovittamaan.

— Ei täti pahastu! Hyvä täti, en tahtonut loukata. Mutta olemmehan siksi vanhat ystävät, että… Niin, minä nyt pidin velvollisuutenani kertoa tädille mitä Allanista puhutaan…

— Mitä Allanista puhutaan! toisti hovineuvoksetar soinnuttomasti, ikäänkuin ei hän taaskaan olisi käsittänyt mistä oli kysymys. Mutta samassa pakeni veri hänen kasvoiltaan, hän kalpeni silmänräpäyksessä kalman valkeaksi. Ensi kerran eläessään menetti hän kaiken käsityksensä sopivaisuudesta. Hän kiihtyi niin, ettei tietänyt mitä teki. Hän käyttäytyi kuin oikullinen lapsi: tukki korvansa ja rupesi huutamaan:

— Se ei ole totta, se ei ole totta, se ei ole totta' Mustatkaa te miten paljon tahdotte muita, mutta minun poikaani te ette saa kajota… Te ette tunne häntä, minä vain hänet tunnen. Jättäkää hänet rauhaan… Ei, ei, ei, en tahdo kuulla mitään, en mitään…

Hovineuvoksetar purskahti itkuun. Neiti Mellinin yritykset sovittaa tai selittää olivat aivan turhat. Niin pian kuin hän suunsa avasi, tukki hovineuvoksetar korvansa ja toisteli, ettei hän tahdo kuulla mitään.

Neiti Mellin ei ollut mikään tunteellinen nainen, mutta hänen kävi sääli täti Palmbladia. Ja hän miltei pelkäsi hänen sairastuvan, kun hän noin raivoisasti itki. Hän koetti puserrella hänen kättään, hän toi hänelle vettä. Vihdoin rauhoittui hovineuvoksetar niin paljon, että antoi Mili-neidin puhua.

Eihän hän ollut voinut käsittää, että täti olisi näin arka! Hänen oli käynyt niin kovin sääli Alicea, joka oli puhdas ja suloinen tyttö ja niin kiintynyt Allaniin.

Äkkiä lakkasi hovineuvoksetar itkemästä, kuivasi kyyneleensä ja näytti kokoavan tahtonsa.

— Mitä sinä nyt sitten olet kuullut Allanista?… Mistä te nyt sitten syytätte minun Allan raukkaani?

Hänen äänessään oli niin paljon katkeruutta, niin paljon syvää loukkaantumusta, että Mili hetkiseksi jäi neuvottomana häneen katsomaan.

— Mutta onko tädillä voimia nyt kuulla minua? sanoi hän vihdoin. — Ehkä en tällä kertaa puhu enempää, kun täti on näin heikko…?

Mutta hovineuvoksetar oli jo käynyt uteliaaksi. Nyt ei hän enää päästänyt neiti Melliniä käsistään ennen kuin sai tietää kaikki.

Eihän se oikeastaan mitään niin merkillistä ollut. Sillä laillahan miehet yleensä elävät. Niin, niin… Suurin osa sivistyneitäkin miehiä, niitä, jotka istuvat luottamusviroissa ja johtavat yleisiä asioita. Mutta Alicen tähden se tässä tapauksessa oli väärin… No niin, lauantain ja sunnuntain välisenä yönä oli nähty Allanin erään silinteripäisen herrasmiehen kanssa ajavan ulos sellaisen huonomaineisen paikan portista. Allanilla oli ollut ylioppilaslakki päässä — yö oli jo niin valoisa, että oli mahdoton erehtyä — molemmat olivat olleet humalassa.

Hovineuvoksetar kuunteli kankeana, joka piirre jäykäksi pingoittuneena. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä… Niin, Allan oli todella silloin ollut poissa kotoa. Mutta häntä ei siksi yöksi oltu kotiin odotettukaan. Hän oli jo edeltäkäsin ilmoittanut jäävänsä Edi Sjöbergin luo yöksi. Edi oli hyvä poika, hänen ystävänsä ja osakuntatoverinsa. Edi oli vuorostaan välistä ollut yötä Allanin luona. Heillä oli niin paljon yhteisiä harrastuksia ja he juttelivat usein myöhään yöhön, kun yhteen sattuivat.

— Vai niin, vai niin, pani Mili-neiti ja nyökäytteli päätään, ikäänkuin kaikki mitä hovineuvoksetar kertoi olisi soveltunut hänen laskuihinsa. — Onko täti koskaan kysynyt, mistä asioista he juttelevat myöhään yöhön? Voisi olla hauska tietää…

— Kuinka sinä saatat olla noin paha ja katkera! pääsi hovineuvoksettarelta ja hänen äänensä vapisi jo, ikäänkuin itku olisi ollut tulossa.

— Se silinteripää herra on juuri voinut olla se ystävä, sanoi
Mili-neiti.

Hovineuvoksettaren päähän iski siinä hetkessä ajatus, joka pani tuskan hien pusertumaan hänen otsaltaan. Edi Sjöberg oli todella kandidaattitutkinnon suoritettuaan hankkinut silinterin.

— Ei, ei, ei! huusi hovineuvoksetar ikäänkuin omaa syntyvää epäilystään torjuakseen. — Se on mahdotonta! Näyttäköön miltä hyvänsä, se ei ole totta! Helsingissä on satoja ylioppilaslakkeja ja silinterejä… mutta minun poikani se ei ole ollut!

Neiti Mellin hymähti.

— Niin sanoo varmaan jokainen sivistyneen kodin äiti… Mutta voihan täti kysyä Allanilta.

— Kysyä Allanilta! toisti hovineuvoksetar ja jäi tuijottamaan Miliin, pelästyneenä kuin aaveeseen.

Se se todella puuttuisi! Tarkoittiko Mili todella, että hän tekisi pojalleen sellaisen kysymyksen, kysymyksen, jota ei hän kehtaa ääneen lausua oman itsensäkään kuullen? Silloin olisi myöskin hänen ja Allanin lämmin suhde lopussa. Se olisi Allanin rakkauden ja kunnioituksen kuolinisku. Allan on niin puhdas ja viaton. Hän voisi kysyä vastaan: mitä, mamma, tarkoitat? Mitä siellä talossa sitten on?… Huono paikka — mitä se on? Ja mitä äiti vastaisi kaikkeen tähän? Hovineuvoksetarta inhoitti niin, että sydänalaan koski. Häntä hävetti niin, että teki mieli peittää kasvot käsillään. E, ei, ei! Hirsipuuhun hänet saadaan kuljettaa ennen kuin hän Allanille näistä asioista puhuu. Ja hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja levolliset, kun hän ne Miliin loi, sillä niistä loisti äidinrakkauden luottamus. Hän oli vakuutettu poikansa puhtaudesta.

— Mutta, keskeytti neiti Mellin kuivasti ja asiallisesti, — ettekö te sitten koskaan puhu Allanin kanssa elävästä elämästä?

Hovineuvoksetarta alkoi taasen hävettää ja värit vaihtelivat yhtä mittaa hänen kasvoillaan. Hän rupesi hermostuneesti hypistelemään pöytäliinan tupsuja.

— Eikö elämässä nyt todella ole muuta elävää? pääsi häneltä. — Mitä elämää se on? Häpeää mieluummin… Kyllä minun ja poikani väli on selvä, kyllä minä tiedän mitä hänelle puhun. En minä rupea omaa poikaani turmelemaan.

Viime sanoissa oli taas niin paljon katkeruutta, että neiti Mellinin piti ruveta pyytelemään anteeksi. Ei hän ollut tarkoittanut pahaa. Mutta eiköhän kuitenkin pitäisi ottaa selvää asiasta. Sellainen elämä on häpeällistä ja lisäksi vaarallista. Siinä voi saada kaikenlaisia tarttuvia tauteja… Se tulee hyvin kalliiksi. Ja Alicen tähden…

Hovineuvoksetar istui kuin piinapenkissä, vaikka hän hillitsi itseänsä eikä enää käyttäytynyt kuin oikullinen lapsi. Sanat "tarttuvia tauteja" ja "se tulee hyvin kalliiksi" toivat todellisuuden niin kauhistuttavan likelle, että aivan rupesi kääntämään mieltä. Ja kun Mili sitten mainitsi Alicen, valtasi hovineuvoksettaren aivan uusi pelko. Aikooko Mili ehkä kertoa juttunsa Alicellekin? Nykyajan naisilta voi odottaa mitä tahansa. Se se puuttuisi! Alice ja Allan ovat miltei kihloissa: äiti vain odottaa sitä hetkeä, jolloin Allan tulee ilmoittamaan hänelle iloista uutista. Alice on herttainen tyttö, hyvin kasvatettu, hyvästä perheestä, eikä ilman varojakaan. Alice on aivan nuori, vasta kahdeksantoista ikäinen, mutta hän on koulupenkiltä asti rakastanut Allania ja vain Allania. Se on kokonaan Allanin syy, etteivät he ole kihloissa. Allan ei ole tarpeeksi kiintynyt. Se on Allanin puolelta sellaista epämääräistä liehittelyä ja ajoittaista kylmenemistä. Mutta äiti toivoo sentään vielä ja perustaa toivonsa Alicen sitkeyteen ja uskollisuuteen. Kunhan ei nyt tämä kauhea juttu tulisi esteeksi tytön puolelta!… Ei, ei suinkaan Mili sentään voi olla niin epähieno.

— Aiotko kertoa Alicelle? kysyi hovineuvoksetar vihdoin.

— En vielä tiedä.

Milin vastaus oli niin järkevän kuiva, että hovineuvoksetar joutui aivan mielikuohuksiin. Vapisevin huulin hän kysyi:

— Olisiko sinulla todella sydäntä repiä rikki viattoman nuoren tytön unelmat?

Hovineuvoksetar erehtyi, kun luuli Mili Mellinin jäävän vastausta vaille. Mili-neiti vastasi täsmällisesti kuin tieteellisessä väittelytilaisuudessa:

— Olisiko tädillä sitten sydäntä antaa viattoman nuoren tytön mennä miehelle, joka…

Hovineuvoksetar painoi kasvot käsiinsä ja lyyhistyi lamaan. Mitään näin kauheaa ei hän koskaan ollut kokenut. Ensin sellainen syytös Allanista ja nyt tälläinen hänestä itsestään! Hänkö sydämetön? Kuinka monet monituiset köyhät olivat siunanneet hänen hyvyyttään! Eihän hän koskaan ollut sanonut pahaa sanaa kenellekään. Ja Alicelle, Alicelle on hän valmis antamaan rakkaimpansa, Alinsa, — ja tuo nainen tuossa syyttää häntä sydämettömyydestä Alicea kohtaan. Voi hyvä Jumala sentään, että hänen täytyy tällaistakin kokea! Elämä tuntui hänestä aivan toivottomalta, hän itki pakahtuakseen. Hän ei enää kuullut, kuinka se nykyaikainen lasisilmä neiti pyyteli häneltä anteeksi, selitteli ja sovitteli. Hän vain itki. Kun hän vihdoin avasi silmänsä, seisoi vanha Miina hänen edessään, vesilasi kädessä, ja torui, että mitä se sellainen itkeminen on, kun pelästyttää toisen niin, että on ihan siihen paikkaan kuolla…

Helpostihan hovineuvoksetar Miinasta suoriutui. Pahempi olisi ollut, jos se uudenaikainen neiti vielä olisi ollut täällä. Hänen edessään ei hän enää olisi voinut hillitä itseään, vaan hän olisi puhunut epäkohteliaasti. Jumalan kiitos, että tämä olikin poissa!

Ikkuna Bulevardille oli auki ja puhkeavien lehtien lemu tunki huoneeseen. Ulkoilma virkisti polttavaa päätä ja kyyneleet valuivat rauhoittavammin.

Voi maailman pahuutta, voi ihmisten pahuutta! Ei luulisi kenenkään, joka Allanin on nähnyt, voivan levittää hänestä sellaista huhua.

Hovineuvoksettaren silmät nousivat suureen valokuvaan, joka riippui kirjoituspöydän yläpuolella. Se oli hänen miesvainajansa kuva. Hän kääntyi sen puoleen ikäänkuin apua anoen, mutta se tuijotti kylmänä eteensä, antamatta mitään neuvoa. Silloin nousi hovineuvoksetar kiireesti ja riensi pöydän ääreen, joka oli nurkassa, kuvan alla. Se oli siro, pieni kirjoituspöytä, täynnä tyttärien, vävypoikien ja heidän lastensa kuvia. Kaikki kukoistavia, nuoria ihmisiä! Ja kuinka herttaisilta lapset näyttivätkään pyöreine, paljaine säärineen ja käsivarsineen! Tomuakin pyyhkiessä oli isoäidin monesti pitänyt pysähtyä hymyilemään lasten kuville, niin herttaisia ne olivat kuvissakin. Mutta tällä kertaa liukuivat hänen silmänsä rauhattomasti kaikkien lastenlasten ohitse, ja pysähtyivät Allanin, hänen ainoan poikansa kuvaan.

Tuossa oli Ali lapsena, pitkät, vaaleat kiharat liehumassa hartioilla. Herttainen, suloinen lapsi, kuin enkeli katsella! Joka senkin kuvan näki, hänen täytyi tulla vakuutetuksi siitä, että huhu oli panettelua. Toisessa kuvassa oli Ali koulupoikana, tukka jo lyhyeksi leikattuna ja merimiespuku yllä. Sekin kuva todisti mielenpuhtautta. Kolmannessa kuvassa oli Ali ylioppilaslakki päässä, rintapielet täynnä kukkia. Kyyneleet valuivat vuolaina äidin silmistä ja hymy puhkesi kasvoille, kun hän sitä kuvaa katseli. Se oli ollut kaunis päivä, se, jolloin Ali tuli ylioppilaaksi.

Äiti ottaa kuvan käteensä ja painuu hartaasti sitä katselemaan. Oi kuinka hän rakastaa poikaansa! Nyt hän sen vasta oikein tuntee, kun hänen lastansa panetellaan. Ali on hänelle enemmän kuin kaikki muu yhteensä, enemmän kuin hänen kätensä tai jalkansa taikka silmänsä. Hän voisi kadottaa ne kaikki mieluummin kuin Alin… Ja äkkiä valtaa hänet halu rientää ikkunan luo, työntää se auki, nostaa kuva kaiken kansan nähtäväksi ja huutaa: katsokaa häntä! Kuka uskaltaa näistä kasvoista ajatella pahaa?

Eläisipä vain isävainaja! Kyllä hän maailmalle näyttäisi. Hän, hovineuvos Palmblad, hän oli ankara, tulinen herra, ei hän olisi kärsinyt tällaista häpeää!

Jota kauemmin äiti kuvaa katsoo, sitä tyynemmäksi hän tyyntyy. Hänen rakas, hänen puhtoinen poikansa!

Allan tuli sinä päivänä kotiin tavallista aikaisemmin. Äiti säpsähti kuullessaan hänen askeleensa ja läksi kiireesti makuuhuoneeseen. Hän ikäänkuin pakeni. Hän ei tahtonut, että Allan näkisi hänet näin itkettyneenä. Ja hän veti alas uutimen ja rupesi valelemaan kasvojaan kylmällä vedellä. Hänen sydämensä löi ja vapisi. Häntä kalvoi ikäänkuin omantunnonvaiva. Hän oli ehkä sittenkin ajatellut jotakin pahaa Allanista.

Hän kuuli Allanin vihellellen astuvan ruokasaliin, sitten saliin, avaavan soittokoneen kannen ja alkavan harjoitella.. Se oli nyt se uusi sävellys, joka oli saanut ensi palkinnon kuoron sävellyskilpailussa. Iloinen, valoisa sävellys. Ja kuinka Allanin ääni kantoi ja soi! Allan, Allan, hänen lapsensa, hänen rakas lapsensa!… Hovineuvoksetar joutui sellaiseen katumukseen ja hellyyden sekaiseen mielentilaan, että hänen olisi tehnyt mieli rientää saliin, hiljaa laskea kätensä Allanin silmille, sulkea hänet syliinsä ja pyytää häneltä anteeksi. Mutta varmaan hän siinä taas olisi purskahtanut itkuun. Ei, Ali ei mitenkään saa nähdä hänen itkeneen! Ali ei saa aavistaa mitään! Ja sen sijaan riensi hovineuvoksetar keittiöön ja käski Miinan laittaa illallisen pöytään ja tuoda pullon viiniä… Alin piti ikäänkuin hyvitykseksi saada jotakin, josta hän piti. Hän piti hyvästä viinistä ja se saattoi hovineuvoksettarelle itselleenkin olla terveellistä. Lääkäri oli sitä nimenomaan määrännytkin hänelle.

Ja tämän määräyksen annettuaan istuutui hovineuvoksetar tyyntyneempänä työpöytänsä ääreen ja rupesi kutomaan pientä, vaaleaa röijyä Alfhildille, joka odotti kolmatta lastaan.

Allan lauloi. Hän osasi jo sävelen ja soitti säestyksenä koko kuoron osan. Mutta pian luopui hän nuoteista ja rupesi vapaasti muodostelemaan säestystä. Hän sai esiin sekä viehkeyttä että voimaa, sekä raivoisaa riemua että itkevää ikävää. Suuret lahjat sillä pojalla oli, hän olisi huoleti voinut antautua tällekin alalle… Työ vaipui äidin helmaan ja hänen katseensa kiintyi puitten latvoihin, joissa puhkeili suuria, kellertäviä lehtisilmuja. Kevät oli ilmassa ja kevät soi Allanin laulussa. Ainoastaan hovineuvoksettaren mielessä oli outo alakuloisuus.

Hän tuli ajatelleeksi, että Ali taas pian lähtee. Hyvähän se on, että poika saa huvitella. Koskas sitten, jollei nyt nuorena! Kun on sellaiset lahjat kuin Alilla, niin miksei laulaisi ihmisten iloksi. Mutta samalla äitiä pelotti tämä uusi konserttimatka. Jospa hän aina, aina saisi pitää poikansa silmäinsä alla! Vaikka eipähän sitä tiedä kuinka suojattu on täälläkään. Ja epäilyksen kalvava mato alkoi taas kohottaa päätään hänen sielunsa pohjalta. Tunne oli niin outo, ettei hän itsekään selvään tietänyt mitä se oli, tiesi vain, että ahdisti kiusallisesti, pelotti ja hävetti.

Mutta pois pakeni pelko kuin yön peikko päivän tieltä, kun Ali astui huoneeseen. Äiti vaivutti kiireesti silmänsä työhön ja kutoi suurella ahkeruudella, jotteivät hänen kasvonsa mitään ilmaisisi. Ali toi huoneeseen ikäänkuin toista ilmaa, iloista, hilpeää ja raikasta.

Hän oli pitkä, solakka mies, iho puhdas kuin tytöllä, hiukset vaaleat ja sitaistut suoraan ylös, joten otsa jäi vapaaksi. Otsa korkea, puhdas ja kirkas. Se otsa todisti mielen viattomuutta, tyyneyttä ja lempeyttä, mutta suora, voimakas nenä tiesi lujuutta, ja suupielissä leikitteli pieni pilkka — tai lieneekö ollut ylimielisyyttä — ja ennen kaikkea elämänhalu. Hänen silmiensä väri oli hiukan epämääräinen, milloin harmahtava, milloin sinertävä, milloin vihertävä. Yleensä eivät hänen silmänsä ilmaisseet paljoa, mutta kiivastuessa tuli niihin jokin peloittava, lasittunut ilme, joka vaikutti kuin unettava myrkky. Hänen kasvonsa olivat pitkähköt, säännölliset täynnä vilkkautta ja eloa. Elämänilo seurasi hänen kintereillään ja tartutti ympäristön.

Hän seisahtui ikkunaan, hyräili ja katseli kadulle.

— Mamma, virkkoi hän äkkiä, — tapasin tänään kadulla Alicen ja saatoin hänet kotiin. Oletko nyt tyytyväinen?

Alicen nimeä mainitessa tuli hovineuvoksettaren taas paha olla. Miten lienee tullutkin, kun hän jo äsken oli ollut aivan tyyni.

— Mitäpähän mammasta, koetti hän sanoa niin luonnollisesti kuin suinkin. — Mutta etkö itse ole tyytyväinen?

— No niin… Kunhan saisi sen tytön pukeutumaan vähän aistikkaammin.
Hän sekoittaa mitä mahdottomimpia värejä. Se häiritsee minun silmääni.
Ihan totta, mamma. Se on oikeastaan sinun syysi — sinä olet hemmotellut
minut. Mitä oletkin totuttanut minut niin sopusointuisiin väreihin!

Hymy puhkesi jo pakottamatta hovineuvoksettaren huulille. Se Ali osasi niin ihmeellisesti lämmittää.

— Alice on niin nuori, selitti hovineuvoksetar. — Kaikissa nuorissa on jotakin kehittymätöntä. Kun minä olin hänen iässään, pukeuduin luultavasti yhtä epäaistikkaasti.

— Sitä en usko! huudahti Allan ja nauroi.

Jää oli jo kokonaan murtunut. He juttelivat vapaasti ja huolettomasti. Äidin täytyi tulla saliin, jotta Allan esittäisi hänelle kuoron uuden, palkitun sävellyksen, ja kun piti lähdettämään illalliselle, teki Allan äidilleen keikarimaisen kumarruksen ja talutti hänet pöytään. Ja syödessä he kilistelivät lasejaan kuin iloiset, hyvät toverit. Hovineuvoksetar oli heidän jutellessaan sulamistaan sulanut, aivan kuin aurinko olisi häneen paistanut. Hän ikäänkuin nuortui siinä rakkaimman lapsensa lemmen lämmössä. Hän teki niin nuoren vaikutuksen, että häntä tuskin olisi uskonut Allanin äidiksi — paremmin hän oli kuin vanhempi sisar. Äkkiä virkkoi Allan:

— Kuinka ikävä, että minun vielä tänään pitää lähteä harjoituksiin!… Kas, meidän täytyy nyt olla niin ahkeria, kun miehet tuon tien hajaantuvat ja konserttimatka on käsissä viikon perästä.

Kuin pyyhkäisemällä hävisi hovineuvoksettaren kasvoista ja liikkeistä äskeinen nuortea sulo. Silmänräpäyksessä hän ikäänkuin kuihtui ja jäähtyi. Selittämätön ahdistuksen tunne oli hänet vallannut. Kuinka hartaasti hän olisi suonut, että Ali tänä iltana, vaikkapa vain tänä yhtenä iltana olisi jäänyt kotiin! Mutta hän ei sanonut mitään, eihän hän voinut, Ali olisi voinut ruveta epäilemään. Ja hän ponnisti vain kaikki voimansa salatakseen alakuloisuuttaan. Kauhea epäilys alkoi taasen jäytää ja nosti kyyneliä silmiin. Hänen täytyi nielemistään niellä ja ponnistella. Onneksi meni Allan heti illallisen jälkeen huoneeseensa.

Hovineuvoksetar koetti askarrella makuuhuoneessa, hän muutteli ja siirteli valokuvia kirjoituspöydällään. Hän ei uskaltanut päästää mielialaansa valloilleen. Sillä silloin olisi hän ollut hukassa: Ali olisi ruvennut kyselemään. Joka hetki oli peloittavan pitkä. Toiselta puolen olisi hän suonut Allanin viipymistään viipyvän kotona, toiselta puolen hän toivomalla toivoi, että aika kuluisi ja hän pääsisi jäämään yksin. Allaninhan oli kuitenkin mentävä!

Vihdoin viimein tuli Allan sanomaan hyvästi. Hän tuli päällystakki yllä, valkea lakki päässä. Äiti ponnisteli kaiken aikaa pysyäkseen tyynenä. Hänestä tuntui, että hänen kätensä painoivat kuin lyijy, kun hän ne laski poikansa olkapäille. Hänestä tuntui, että hän piteli kiinni suonenvedontapaisella kiihkolla. Ja kaiken aikaa taisteli hän tehdäkseen kätensä keveiksi. Nähtävästi se sentään onnistuikin, koskei Allan tuntunut mitään huomaavan… Kun hänen kätensä sitten olivat vaipuneet, tuli hänelle se tunne, että hänen uudelleen täytyy käydä kiinni Allaniin ja pidellä häntä niin, ettei hän ikinä, ikinä pääse irti. Tai ainakin hänen ensin täytyy saada puhua hänelle. Hänellä on niin paljon, niin paljon puhumista! Mutta samassa nousivat kyyneleet kurkkuun eikä hän olisi voinut saada sanaa suustaan, vaikka olisi tahtonutkin. Onneksi oli eteisessä niin hämärä, ettei Allan mitään huomannut.

— Nuku nyt aivan rauhassa, mamma, sanoi Allan kiertäessään auki lukkoa.
— Minä koetan pian tulla kotiin.

Ennen äiti todella oli voinut nukkua. Hänen unensa oli ollut tyyntä ja suloista. Usein ei hän ollut kuullutkaan, koska Allan tuli kotiin. Joskus hän oli herännyt, vetänyt tulta tikkuun ja katsonut kelloa. Se oli ollut kaksitoista, yksi, kaksi, kolme, jopa enemmänkin. Ylioppilaselämä nyt on kuin onkin sellaista, oli hän ajatellut, vetänyt peitteen ylleen ja painunut takaisin uneen… Tänä yönä ei äidin silmiin tullut unta. Epäluulon siemen, niin tuntematon siihen asti, oli äkkiä itänyt hänen sieluunsa ja aikoi nähtävästi juurtua sinne olemaan. Hän taisteli vastaan: hän ei tahdo, ei tahdo, ei tahdo epäillä omaa lastaan! Mutta ennen kuin hän tiesikään, tapasi hän itsensä ajattelemasta: entä jollei Allan olekaan harjoituksissa… tai jos hän harjoituksista menee… Entä jollei hän lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ollutkaan Edin luona, vaan…

— Ei, ei, ei! huusi hän äänettömässä tuskassa itselleen ja pusersi kätensä nyrkeiksi, ikäänkuin puolustautuakseen petoa vastaan. Hän väänteli ja hikoili vuoteessaan, veti yhtä mittaa tulta tikkuun ja katseli kelloa. Ei aika vielä milloinkaan ollut kulunut näin matelemalla!

Hän teroittaa korvansa kuulemaan, eikö Ali jo tule. Hän koettaa askelten joukosta, jotka kopisevat kadulla, erottaa Allanin askeleet. Henkeä pidätellen hän kuuntelee joka kerta, kun jotkut askeleet likenevät. Yö on hiljainen, kuuluu selvästi… Ohi menevät! Hetkiseksi hänen jännityksensä laukeaa ja sen kanssa lamaantuu toivo, mutta pian saa hän taasen kiinni toivon päästä ja kuuntelee, kuuntelee… Ei mitään!… Hän raapaisee tulta tikkuun, katsoo kelloa. Vasta puoli kaksitoista. Allan ei olisi voinut ehtiäkään. Nyt täytyy nukkua. Pian Ali tulee… Ja hovineuvoksetar koettaa kutsua silmiensä eteen lainehtivaa ruisvainiota. Siitä pitäisi saada unta. Hän kuvittelee sitä harmahtavan viheriää, savuavaa kenttää, joka läikkyy ja lainehtii lämpöisessä tuulessa. Sitä riittää niin kauas kuin silmä kantaa. Pilvet kulkevat, joutuvat silloin tällöin auringon eteen ja aaltoileva ala hämärtyy… Äkkiä särkyy koko kuva hänen silmistään ja tuntuu siltä kuin hänen täytyisi tukehtua. Hän työntää peitettä yltään, pääsee istualleen ja selviää.

Etteivät nämä kauheat ajatukset vain saisi sijaa hänen mielessään! Nyt tuntuu taas siltä kuin se kaikki olisi totta. Hän on vakuuttunut siitä, ettei se ole totta, mutta tuntuu siltä kuin olisi. Hänen vuoteensa ääressä on kuin aave, jonka näkee ja jota koettaa ajaa pois, vaikka tietää, että se on olematon.

Onko äiti sitten laiminlyönyt Allanin kasvatusta, koska tämä hakee huvituksia kodin ulkopuolelta? Onko hän ollut liian ankara vaiko liian leväperäinen? Onko se ollut paha, että hän niin rajattomasti on luottanut lapseensa?… Mutta eihän hän ole voinut kuvitella, että tapahtuisi tällaista. Ja eihän hän vieläkään usko siihen! Mahdotonta, mahdotonta se on! Eiväthän he elä Pariisissa. Allan ei vielä ole ehtinyt Pariisissa käydäkään. Hän ei missään ole voinut oppia mitään tällaista. Se on niin tuiki mahdotonta. Kyllä hän tuon tien on kotona.

Ja taas alkaa äiti katsella kelloa ja seurata askelia kadulla. Ohi ne vain menevät…

Olisiko hänen pitänyt ruveta lastensa toveriksi ja puhua heidän kanssaan "elävästä elämästä", kuten se uuden ajan nainen sanoi? Paljastaa heille kaikki syvyydet, joita hän punastuu pimeässäkin ajatella… Ei, ei, ei! Elämä kyllä opettaa. Tyttäretkin ovat aikoinaan saaneet tietää kaikki mitä ovat tarvinneet. Allan… niin… Allan… mitä tietää hän elävästä elämästä? Kuka hänelle on sitä aukaissut? Ei kai kukaan… ei hän kai tiedä siitä mitään. Jollei koulussa olisi saanut oppia… Häneltä kuoli liian aikaiseen isä. Isän asia olisi ollut aukaista hänelle elävää elämää.

Äkkiä laukeavat Sophie rouvan kädet, jotka ovat olleet puserruksissa, ja hänen mieleensä välähtää kamala, epämääräinen aavistus… Mutta samassa vie hän kädet ohimoilleen ja puhuu taas äänettömänä, hädissään itselleen. Ei, ei, ei! Hän ei tahdo epäillä mitään, ei tietää mitään! Mitä on kello? Allan voi tuossa paikassa tulla!… Jokin ovi läiskähtää auki… Allan! Äiti odottaa, kyynärpäihinsä nojaten, kohollaan vuoteesta. Mutta ei kuulu askelia portaista, ei avaimen rapinaa pantaessa avainta avaimenreikään — ei kuulu enää mitään. Ruokasalissa alkaa kello lyödä. Hän laskee sen lyönnit painamalla sormiaan vuoronperään peukaloa vastaan. Kaksitoista.

Allan lupasi pian tulla. Nyt hän jo voisi ruveta olemaan kotona.

Onhan hän, Sophie rouva, joskus ennenkin odotellut tällä tavalla. Mutta siitä on jo hyvin kauan. Silloin hän odotti kotiin miestään. Heidän avioliittonsa ensi kuukaudet olivat silloin juuri ehtineet mennä. Alfred oli ollut kiivas, kuumaverinen mies. Kuinka hän alussa oli pelännyt hänen hyväilyjään! Hän oli ollut tukahtumaisillaan miehensä hellyyteen. Ei, ei hän olisi suonut sellaista piinaa viholliselleenkaan, jos hänellä vihollisia olisi ollut… Mutta pian oli Alfred tyyntynyt ja Sophie rouva oli joutunut uuteen maailmaan. Lapset olivat anastaneet hänen koko olentonsa.

Äkkiä välähti hänen mieleensä muisto, joka jo oli parinkymmenen vuoden vanha ja johon ei hän koskaan ennen ollut kiinnittänyt huomiota.

Allan oli silloin pieni, oli sairaana. Lääkäri kyllä oli vakuuttanut, ettei ollut hengenvaaraa, mutta äiti oli sittenkin levoton ja valvoi yökaudet sairaan lapsensa ääressä. Eräänä yönä tuli lapselle outo kohtaus, kuume nousi äkkiä peloittavasti ja se alkoi hengittää läähättämällä, ikäänkuin ei olisi saanut ilmaa keuhkoihinsa. Äiti säikähti ja luuli lopun olevan tulossa.

Alfred teki työtä omassa huoneessaan. Hänen oli tapana valvoa yökaudet kirjoituspöytänsä ääressä. Sophie-rouva riensi ruokasaliin, tuli pimeään saliin ja suuntasi askeleensa kohti miehensä työhuoneen ovea, jonka avaimenreiästä loisti tulta. Hän astui ääneti, sillä hänen jalassaan oli pehmeät tohvelit… Huoneesta rupesi kuulumaan ääniä: hänen miehensä ääni ja naisen ääni. Nainen nauroi hillitysti. Toisissa oloissa olisi Sophie-rouva ehkä pysähtynyt kuuntelemaan, mutta näin hädissään lapsensa tilasta tarttui hän suoraa päätä kääkään ja aikoi riuhtaista oven auki. Ei auennut! Oli suljettu!

"Kuka siellä?" kuului Alfredin ääni tiukkana ja malttamattomana.

"Minä vain… Kun minusta Ali on tullut huonommaksi. Minä niin pelkään…"

"Heti paikalla…" vastasi Alfred.

Sitten kuului jotakin liikettä ja ovea, joka vei porraskäytävään, aukaistiin. Heti sen jälkeen tuli Alfred saliin ja he riensivät yhdessä makuuhuoneeseen.

Lapsella ei ollut mitään hätää. Kohtaus meni menojaan ja äiti rauhoittui.

"Kuinka kummallista!" virkkoi Sophie-rouva aamulla miehelleen. "Kun minä yöllä likenin huonettasi, olin kuulevinani sieltä ääniä. Oli aivan kuin joku nainen olisi nauranut huoneessasi."

"Kuka siellä olisi ollut keskellä yötä!" vastasi hovineuvos. "Olet valvonut ja mielikuvituksesi on kiihoittunut."

Siihen se silloin oli jäänyt ja hovineuvoksetar oli unohtanut koko asian. Nyt parinkymmenen vuoden perästä sukelsi kohtaus esiin, nyt, parinkymmenen vuoden perästä teki hovineuvoksetar johtopäätöksen: huoneessa oli nainen, oli keskellä yötä! Se ei ollut mielikuvitusta. Sinä päästit, Alfred, hänet porraskäytävään, kun minä kävin kiinni lukkoon… Se nainen on voinut olla huoneessasi ennenkin!

Ei Sophie-rouva enää itkenyt. Tulena kiersi veri hänen suonissaan ja päässä takoi ja kihisi. Missä hänen silmänsä oikeastaan olivat olleet, kun ei hän ollut mitään nähnyt, mitään kuullut, mitään ymmärtänyt?… Alfredilla oli ollut tapana kesken työtään, keskellä yötä lähteä tunniksi tai pariksi kävelemään, — mihin hän silloin läksi? Saamaan raitista ilmaa, oli hän sanonut. Mutta entä jos hän oli mennytkin… Tai… Mutta onko Helsinki nyt todella niinkuin Pariisi ja muut suurkaupungit?

Kuinka on kauheaa ajatella pahaa kuolleista!… On kauheaa ajatella pahaa elävistäkin, ja eiväthän he kuitenkaan ole niin turvattomia kuin kuolleet. Ja ajatella pahaa ihmisestä, joka on ollut niin likellä, ollut oma mies…!

— Allan! huusi äiti hädissään, huusi ilman ääntä ja tukki suutaan lakanalla, jottei hänen läähättävä hengityksensäkään kuuluisi.

— Tule kotiin, tule kotiin, lapseni! Sillä muuten…

Ilmaa! Valoa! Taikka hän tulee hulluksi! Ja hän karkasi vuoteestaan, riensi ikkunan luo ja veti ylös uutimen.

Huoneeseen tulvi valoisa kevätaamu ja saattoi kuulla lintujen liverrystä. Aurinko oli nähtävästi juuri noussut. Itse sen kiekkoa ei näkynyt, mutta talorivi toisella puolen katua paistoi kirkkaassa valossa.

Teki hyvää nähdä aurinkoa ja päivän valoa. Tuntui turvalliselta katsella jykeviä talorivejä, joista tiesi, että ne pysyvät paikoillaan ja ovat sitä miltä ne näyttävät. Hovineuvoksetar hengitti syvään, tyyntyi, rauhoittui ja päätti jäädä tähän istumaan, kunnes Allan tulee.

Hänen korvaansa kuuluukin jo kavioiden kapsetta. Kadun päähän ilmestyy ajuri, joka likenemistään likenee. Rattailla istuu ylioppilas, mutta kuka - sitä ei saata erottaa. Hovineuvoksetar on jo täydessä jännityksessä. Onko se Allan? Varmaan, varmaan! Täytyy jo olla.

Äkkiä pysäytetään hevonen keskelle katua, ajaja astuu maahan ja maksaa. Se on Allan, ihan varmaan, Allanin vaalea kesätakki, Allanin pitkä, solakka vartalo… Mutta kuinka hän kävelee väsyneesti! Ja miksei hän ajanut perille saakka? Se ei voi olla Allan. Ja näyttää sittenkin olevan. Ylioppilas likenee likenemistään, häviää jo kotitalon seinien varjoon.

Hovineuvoksetar kuuntelee, kuuntelee henkeä pidätellen. Kunpa hän tulisikin! Ettei se vain olisi joku, joka menee sivu. Ettei se vain olisi näköhäiriötä! Ei, hän ei enää jaksa kestää tätä! Hän riuhtaisee itsensä pystyyn, hiipii ovelle, kiertää sen varovaisesti auki, juoksee ruokasalin läpi, eteenpäin, eteenpäin!

'- Mamma! pääsee Allanilta, kun hän näkee portaiden kaidepuuhun nojautuneena äitinsä, hiukset valloillaan, kasvot kalpeina, silmät täynnä pelkoa. — Mamma, mamma, mitä on tapahtunut?

— Tule, sanoo äiti kuiskaten. — Minun täytyy nähdä sinut! Minun täytyy saada käsilläni koettaa sinua! Joudu…

Allan juoksee ylös portaita.

— Mamma… mitä?

Äiti käy häneen kiinni, koettelee käsivarsia, käsiä, kiertää kädet hänen kaulaansa, katsoo silmiin…

— Mamma, sinähän olet kuumeessa, olet kipeä! Minä soitan heti professorille.

— Ei, ei, ei! Näin unta… Ali, sinä olet niin kalpea… Sinä ole juonut…

Allan säpsähtää.

— Mutta mamma… mikä sinun on? Vain pari lasia punssia. Äänen tähden. Ja johan minä kotona join viiniä. Tiedäthän, etten minä mikään absolutisti ole…

— Niin, niin, tiedän… Hänen tekisi mieli kysyä: mikset, lapseni, ajanut kotiin asti, vaan maksoit ajurille tuolla keskellä katua? Et tahtonut herättää mammaa — siksikö teit niin?… Mutta eihän hän voi sellaista sanoa ja hän vain silittää Allanin otsaa ja toistelee: — Sinä olet nyt kotona, sinä olet nyt kotona, Ali…

— Mutta mamma, keskeyttää Allan hänet, — en ole koskaan nähnyt sinua tällaisena. Mikä sinun on? Kyllä minä nyt soitan lääkärille…

Äiti ei antanut soittaa.

Hovineuvoksetar tointui pian. Sillä kaikki asiat näyttivät kääntyvän parhain päin. Ensinnäkin oli Allan hyvin paljon kotona — ja alati katsellessaan hänen hilpeitä, puhtaita kasvojaan tuli äiti varmaksi huhujen perättömyydestä. Samalla unohtui koko se kamala yö, kuten unohtuu paha uni, ja hovineuvoksetar päästi jo aivan levollisena poikansa lähtemään kuoron konserttimatkalle.

Miltei joka päivä tuli äidille hauskoja näköalakortteja eri osista maata. Joka paikassa oli kuoro otettu vastaan suurella innostuksella.

Se oli sekin iloinen tapaus isoäidille, että Alfhildille syntyi niin suuri, herttainen poika. Sillä oli syntyessään pitkä, pikimusta tukka ja kuinka tavattoman rauhallinen ja hyväluontoinen lapsi se oli! Nukkui yöt ja antoi muiden nukkua. Ei itkenyt kuin nälissään.

Äiti oli jo maalla, kun Allan tuli konserttimatkaltaan. Hän tuli hiukan laihtuneena, mutta reippaana ja iloisena, ja hänen kertomuksistaan riitti hauskaa sekä nuorille että vanhoille. Alfhild ja Märta asuivat aivan likellä, joten joka päivä oltiin yhdessä. Allan, kyllä hän osasi merkillisesti huvittaa ja virkistää! Mutta ei hän kauan malttanut olla maalla lepäämässä. Täytyi lähteä Helsinkiin lukemaan.

Äidin tuli häntä ikävä, mutta ei hän tuntenut vähääkään levottomuutta. Aave viime keväältä oli kokonaan kadonnut. Muutamien viikkojen perästä tuli Allan äitiään tervehtimään: hän oli käynyt huonon näköiseksi, silmien alustat olivat sinertävät ja katseessa oli jotakin levotonta. Silloin säikähti äiti ja aave viime keväältä palasi silmänräpäyksessä hänen eteensä. Kuka ties mihin poika siellä yksinään, ikävissään oli joutunut. Ja Sophie-rouva päätteli: en enää saata jättää Allania yksin, minun täytyy lähteä Helsinkiin hänen mukaansa. En voi elää erilläni hänestä. Minä menehdyn levottomuuteen hänen tähtensä. Hänellä täytyy olla koti, jossa hän viihtyy.

Äiti esitti tuumansa niin varovaisesti kuin suinkin, mutta Allan pani heti jyrkästi vastaan.

— Ei, mamma, ei tule kysymykseenkään! Etkö muista kuinka sairas olit keväällä. Sinun täytyy virkistyä täällä maalla. Mikä hätä minulla on Helsingissä! Olen lukenut hiukan liiaksi — siinä kaikki!

Äiti käsitti, ettei hän voi seurata poikaansa herättämättä hänessä epäluuloa. Ja hän jäi maalle, mutta ei hänen kesänviettonsa ollut virkistystä. Hänen ajatuksensa olivat yhtä mittaa Allanissa ja mielikuvitus hallitsi häntä kaiken aikaa. Hän kirjoitti Allanille monta kertaa viikossa, kertoi tarkalleen kaikki pikku tapahtumat jokapäiväisestä elämästä ja toivoi niillä sitovansa Allanin omaisiinsa. Tuon tuostakin lähetti hän hänelle leivoksia, joista tiesi hänen pitävän. Hän tahtoi uskoa, että nämä pienet rakkaudenosoitukset varjelevat rakastettua pahasta. Hän ei ollut mikään uskonnollinen nainen, mutta nyt rupesi hän rukoilemaan Allanin puolesta. Tuon tuostakin tapasi hän itsensä kädet ristissä kuiskaamassa: Jumala, varjele häntä! Eikä sittenkään hänen rauhansa palannut eikä epäilys poistunut. Jos olisi voinut puhua jonkun ihmisen kanssa! Se olisi sentään keventänyt. Mutta kenelle sellaisesta kauheasta asiasta olisi voinut puhua? Ei kenellekään! Täytyi painaa suu kiinni, sydän kiinni, kaikki niin lukkoon, ettei kasvoissakaan näkyisi mitään merkkejä levottomuudesta.

Hän painoi kiinni suunsa, sulki kaikki epäilykset sydämeensä. Ja siellä asuikin ainainen, kalvava tuska, joka kulutti hänen elämänsä lankaa.

II

Syksyllä äiti pääsi varmuuteen.

Hän oli vanhan Miinansa avuksi tuonut maalta nuoren tytön, Maijun. Hän oli sen huomannut, kun se tuli kauppaamaan marjoja helsinkiläisille herrasväille. Se oli oikein soma maalaistyttö, heleäihoinen, sinisilmä, vaaleatukka. Tietysti sille tyttöpahaiselle oli aivan odottamaton onni saada paikka Helsingistä. Eihän hän sellaista ollut voinut uneksiakaan. Ja hän kasvoi äkkiä sekä omissa silmissään että vanhempiensa ja kyläläisten silmissä, ja kun tyttö kotirannasta lähtiessä seisoi uusissa, hovineuvoksettaren toimittamissa tamineissa laivasillalla huiskuttamassa nenäliinaa ja vuodattamassa kaipauksen kyyneliä, niin vallitsi hänen sydämensä pohjalla ylpeydensekainen riemu.

Helsingissä sitten alkuaikoina tuntui sekä kolkolta että ikävältä. Olihan hovineuvoksetar hyvä, mutta Miina oli kiukkuinen ja häijy. Ei hänelle osannut olla mieliksi millään. Kotiin tuppasi niinikään olemaan ikävä. Sitten sentään rupesi aikakin kulumaan, kun sai vähän tuttavia. Alakerran herrasväillä oli hauskoja tyttöjä. Iltapäivisin, kun päivällisaskareet olivat päättyneet, saattoi pistäytyä alakerran keittiöön. Tytöt olivat niin hyvät tekemään kiusaa ja naurattamaan.

Maiju nauroi, nauroi pakahtuakseen, niin hulluja ne tytöt monta kertaa puhuivat.

Tuli tuo ilo toki herrasväenkin korviin alakerran keittiöstä. Kerrankin sattui Allan istumaan äitinsä makuukamarin ikkunassa, kun nauru alhaalta alkoi helistä ja soida.

— Kuka kumma se noin nauraa? kysyi Allan ja hänen suunsa meni vaistomaisesti nauruun ja silmiin tuli kummallinen loisto.

— Maijuhan se on, vastasi äiti ja katsahti poikaansa oudosti, ikäänkuin joku epämääräinen ajatus olisi herännyt.

— Aaa! pääsi Allanilta. — Nauraapa se heleästi. Ilmankos sillä on niin valkoiset hampaat.

Samana iltana sanoi hovineuvoksetar Maijulle, ettei pidä nauraa niin kauhean lujaan, että koko talo raikuu. Maalla se voi käydä päinsä, mutta ei se sovi kaupungissa.

Hovineuvoksetar sanoi tämän aivan ystävällisesti, mutta Maiju punastui korviaan myöten. Hän nähtävästi häpesi maalaisuuttaan.

Sen jälkeen hänen naurunsa kuului pidätettynä hihityksenä. Ja vain välistä se ikäänkuin vahingossa pulpahti helisemään. Mutta samassa kuului naputus ruutuun ja makuukamarin ikkunaan ilmaantuivat hovineuvoksettaren kasvot. Hovineuvoksetar ravisti paheksuvasti päätään, mutta näytti sentään ystävälliseltä. Maijua enemmän hävetti kuin peloitti.

Oli jo syksy. Päivällä aurinko vielä lämmitti, mutta yöt olivat kylmät. Ihmiset järjestelivät pois kesätavaroitaan ja valmistautuivat ottamaan vastaan talvea.

Hovineuvoksettarella pesi Maiju ikkunoita. Hänen yllään oli ohut, sininen kesäpusero, hihat olivat käärityt kyynärpäihin asti, kaulus oli huolimattomasti auki. Hänen kasvonsa hehkuivat, hiussiekaleet liehuivat ympäri otsaa ja tukevat, työn kovettamat kädet olivat veripunaiset. Oli joudutettu pois tieltä nuoren herran akkunaa sillaikaa kun hän oli kaupungilla. Hovineuvoksetar itse oli järjestänyt pumpulit ja tarkastanut, että raot olivat hyvin tukitut. Allan-herran kamarin valmistuttua siirtyi Maiju saliin ja pesi siellä hiljalleen ikkunoita. Hovineuvoksetar läksi kaupungille.

Hän tuli kotiin hevosella, sillä hän oli tehnyt paljon ostoksia, ja meni sisään keittiön tietä, koska tavarat enimmäkseen kuuluivat sinne. Vanha Miina murisi hänelle jo heti vastaan, että se tyttö, se Maiju on niin hidas, ettei sitä jaksa katsella. Kaiken aikaa on hangannut salin ikkunoita. Hovineuvoksetar koetti rauhoittaa häntä selittämällä, että Maiju aika reippaasti oli pannut Allan-herran akkunat paikoilleen. Sitten hän riisui hansikkaansa, irroitti hatun nauhat ja läksi makuuhuoneeseensa, mennäkseen saliin Maijun työtä tarkastamaan. Tuskin oli hän päässyt kynnykselle, kun hänen silmänsä osuivat vastapäätä seisovaan peilikaappiin ja peilissä näki hän seuraavan kuvan: tuolissa istuu Allan ja Maiju on hänen polvellaan. Maijun posket palavat, hän hymyilee puoleksi ujoa, puoleksi mielistelevää hymyä ja näyttää yrittävän nousta. Mutta Allan pitelee kiinni ja painaa tytön poskea omaansa vasten. Allanin silmissä oli outo, peloittava loisto. Tämän kaiken huomasi äiti silmänräpäyksessä. Ovi salin ja makuuhuoneen välillä oli jäänyt raolleen ja siitä tämä kaikki näkyi.

Hovineuvoksetar jäi kuin kivettyneenä seisomaan. Hyvä ettei hän mennyt nurin tai parkaissut, sillä hänen kauhunsa oli ensi hetkessä niin suuri, että hän luuli pyörtyvänsä. Mutta hän tointui heti paikalla ja käsitti, että täytyy olla hiljaa, hiljaa. Samalla löi salamana hänen päähänsä: se on kaikki totta mitä ovat puhuneet Allanista! Hän on sen kaiken tehnyt!… Hänen päässään iski kuin kipunoita, hänen ruumiissaan meni kaikki ikäänkuin sekaisin, veri tyrskähti hänen kasvoilleen, hänen kätensä kävivät hikeen ja sydäntä poltti kuin paisetta. Hän hiipi varpaillaan takaisin ruokasaliin ja siitä eteiseen. Hän pakeni ikäänkuin hän olisi tehnyt pahaa. Häntä pelotti ikäänkuin häntä olisi ajettu takaa. Äkkiä hän keksi, että täytyy astella hyvin lujaan ja kolistella tuoleja, jotta kuuluu ympäri talon. Sitten hän meni takaisin keittiön ovelle ja puhutteli Miinaa tarpeettoman lujalla äänellä.

Aaa!… Ovat kuulleet. Allan tulee. Äiti pelkää häntä, äiti ei voi nähdä häntä. Pois, makuuhuoneeseen, ja ovi kiinni! Varovaisesti, ettei hän huomaa mitään… Jo kolistelee Maijukin salissa. Nyt sillä on kiire. Oo sitä tyttöä! Tänään hän totisesti ajaa sen talosta! Hän luuli tuoneensa itse viattomuuden sieltä maan sydämestä — ja tällainen se on!

— Mamma! kuuluu Allanin ääni oven takaa. — Joko sinä olet kotona?
Kuinka sinä pääsit soittamatta?

— Odota vähän, saa äiti sanotuksi. — Tulen heti.

— Joko me pian syömme? Minun on kauhean nälkä.

— Sano, että Miina tuo sisään ruuan.

On kuin joku toinen puhuisi hänen puolestaan, niin vieraalta kaikuu hänen äänensä.

Allanin on nälkä, ajattelee hän itsekseen. Allan tahtoo syödä… Kaikki on totta! Alfred oli sellainen ja hänen poikansa on sellainen. Kaikki on totta. Se viimekeväinen tuska ei ollut unta. Nyt minä olen nähnyt omilla silmilläni.

Hänen ruumiiseensa tulee omituinen kuumotus, sydäntä ahdistaa pahasti eikä keuhkoihin tahdo saada ilmaa. Kuolema!… Niin, ei hän enää voi elää.

Äkkiä hänen mieleensä muistui Maiju ja hänen toimintahalunsa heräsi. Sitä kelvotonta! Hänpä karkaa hänen kimppuunsa, kysyy miksi hänen poskensa hehkuvat ja lyö häntä sitten samaisille hehkuville poskille, lyö paljaalla kädellään, jotta läiskähtää ja punainen veri tirskahtaa esiin… Hän oli jo menemäisillään, mutta samassa hän muisti Allanin. Eikä mennyt.

Hän kuuli kuin unessa Miinan askeleet ja äänen, joka ilmoitti, että päivällinen on valmis. Samassa rupesi hän kuulemaan ääniä salista, heräsi, tuli uteliaaksi ja kuunteli. Miina torui Maijua, moitti hitaaksi ja huolimattomaksi. Hovineuvoksettaresta tuntui helpottavalta kuulla, että tyttöä toruttiin… Mitähän se osaa sanoa puolustuksekseen? Ei mitään! Ei vastaa yhtään sanaa. Sillä on paha omatunto.

— Mamma!

Kuinka äiti pelästyi! Hän pelästyi oman poikansa ääntä. Se kuului taas oven takaa. Nyt hän käy kiinni lukkoon!… Äiti oli huutamaisillaan. Hänen teki mieli paeta. Hän ei voi häntä nähdä! Hän kääntyi selin päin valoon ja oli etsivinään jotakin.

— Mamma, mitä sinä nyt etsit? Päivällinen on valmis ja minun on kovin nälkä.

Hänen äänensä oli tyyni ja hilpeä kuin ennen. Varmaan olivat kasvotkin yhtä kirkkaat kuin ennen.

— En ymmärrä minne panin kukkaroni, sopersi äiti.

Allan rupesi nauramaan.

— Mutta mamma, tuletko sinä vanhoilla päivilläsi hajamieliseksi! Tässähän se on!… No, mitä sinä nyt etsit? Nenäliinaako…? Se on tässä.

Ja taas Allan nauroi kirkkaasti ja huolettomasti, kiersi käsivartensa äidin ympäri ja koetti kieritellä häntä kuten ennen. Äidin täytyi väkisinkin nauraa, Allanin temput olivat niin tartuttavia, mutta nauru oli hermostunutta, itkunsekaista naurua.

— Päästä… päästä mamma irti! huusi hän ja pyyhki kyyneliään.

Allan päästi hänet ja rupesi hypistelemään hänen hattuaan, joka oli jäänyt pöydälle. Äiti joutui toiseen päähän pientä huonetta ja sieltä hän varovaisesti uskalsi vilkaista poikansa kasvoihin. Ensin aivan lyhyesti. Sitten uudelleen ja pitemmältä.

Se äskeinen on sittenkin ollut erehdystä! Ehkei hän nähnytkään mitä luuli näkevänsä — se oli varmaan mielikuvitusta. Hänen silmänsä ovat pettäneet! Sillä Allanin katse ei voi pettää! Se on sama kirkas ja hilpeä kuin ennenkin. Se ei voi pettää. Kuinka hyvältä tämä tieto tuntuu!

Niin, kunhan Allan aina istuisi tuossa vastapäätä, puhelisi ja koko olennollaan vakuuttaisi! Kuinka äiti pelkää hänen lähtöään, sillä epäilys on vaanimassa hänen takanaan ja odottaa vain hänen poistumistaan, astuakseen esiin…

Oikein! Heti kun Allan on mennyt, on kuva valmiina: Allan istumassa tuolilla ja hänen polvellaan Maiju, silmät maahan painuneina. Se kuva on kaikkialla minne katsoo, tuntuu siltä, ettei voi saada sitä mielestään, ei yöllä eikä päivällä.

Hänpä karkoittaa sen tytön talosta. Heti paikalla! Kadulle, vaikkapa yön selkään… Hänen täytyy saada lyödä sitä, sillä se on kiemaillut hänen poikansa edessä ja vetänyt hänet pauloihinsa! Tyttö on vielä salissa, tuolla seinän takana, kahistelee siellä ikkunapapereja! Hovineuvoksetar seisoo makuuhuoneessaan lukittujen ovien takana, vääntelee käsiään ja painelee nyrkkejään hampaitaan vasten. Hän painelee niin lujaan, että puserrettuun nyrkkiin jää verestävät hampaansijat. Äkkiä hän riistää oven auki ja astuu ruokasaliin. Kulkee hiljaa, varovaisesti salin kynnykselle ja pysähtyy katsomaan.

Maiju liimailee papereja ikkunoihin. Hänenkin kasvoistaan saattaa lukea, että kaikki on totta! Ilmeessä on jotakin arkaa, pelästynyttä ja outoa. Se ilme on ollut tytön kasvoissa jo ennenkin, vaikkei hovineuvoksetar ole ymmärtänyt sen sisältöä. Eikä tyttö ole käynyt moneen aikaan nauramassa alakerran keittiössä… Nyt pitäisi nuhdesaarnan alkaa. Nyt juuri on oikea hetki, sillä Allankin on poissa. Nyt, nyt… Mutta hovineuvoksetar ei saa sanaa suustaan. Sanat sotkeutuvat kurkkuun ja hänelle tulee se tunne, että se onkin tyttö, joka syyttää häntä. Sophie-rouvan valtaa ahdistus ja hätä ja hän pakenee makuusuojaansa painuakseen itkemään.

Niitä pitkiä, polttavia öitä, jotka seurasivat! Olihan äiti kärsinyt itkiessään maailman pahuutta, joka panetteli hänen viatonta poikaansa. Mutta mitä se olikaan tämän rinnalla! Tietää, että panettelulla oli pohja, tietää, että kaikki oli totta! Mutta ei tiedä mikä oikeastaan oli syynä häpeään, miten kauan sitä oli kestänyt ja miten sen saisi pyyhityksi pois… Sitä oli voinut kestää kauan, kestää vuosikymmeniä. Häpeä oli ollut kodissa ennen kuin lapsi syntyäkään. Isä oli elänyt häpeässä… Olisipa äiti edes säästynyt tältä tiedolta, olisipa saanut pitää miehestään sen sovinnollisen muiston, mikä hänellä oli ollut. Oi, että hänen täytyikin alkaa vainajaa vihata, oi että hänen täytyikin alkaa vainajaa vakoilla!… Sillä nyt hänen eteensä alkoi nousta pieniä piirteitä heidän avioliittonsa ajoilta, piirteitä, joita ei hän ennen ollut pitänyt minään. Jokunen sana, jokunen katse, hätävalhe silloin tällöin — ne liittyivät kaikki toisiinsa ja tukivat toisiaan. Oi Alfred, Alfred — taas jouduit kiinni! Sinä olet pettänyt vaimoasi koko ajan!

Mutta kuinka hän, Sophie-rouva, saattoikaan olla niin sokea, ettei mitään huomannut? Kuinka hän saattoi elää ilman epäilyksen varjoakaan, vaikka kaikki oli niin selvää? Lapset olivat niin kokonaan täyttäneet hänen elämänsä. Hän oli elänyt lapsissaan, niin kokonaan vajonnut heihin, ettei hän ollut huomannut mitä hänen ympärillään tapahtui. Miehelle, aviomiehelle ei hänestä todella ollut jäänyt jäljelle mitään. Omatunto alkoi häntä soimata. Ehkä hänen laiminlyömisensä oli ollut syynä siihen, että Alfred etsi huvittelua kodin ulkopuolelta. Hän ei ehkä voinut viihtyä kodissaan. Koti oli aina ollut järjestyksessä, kaunis koti. Mutta lapset olivat pysyneet isälleen vieraina. Miksi…? Sitä ei äiti tietänyt. Ehkäpä siksi, että isä oli ollut niin vähän kotosalla. Hän oli niin kiivas ja ankara. Lapset pelkäsivät häntä. Äidin olisi pitänyt osata välittää ja yhdistää, mutta ei hän ollut siihen kyennyt. Tai: oliko hän oikeastaan koettanutkaan? Ei. Sillä hän ei ollut huomannut mitä puuttui.

Miksei, miksei, miksei hän ollut huomannut? Ja miksei hän ollut koettanut yhdistää perhettään? Jos ajoissa olisi alkanut, niin ehkäpä olisi onnistunut…

Välistä oli Alfred näyttänyt niin tuskastuneelta ja kärsivältä. Hänen piirteensä olivat silloin olleet kuin luusta veistetyt. Niiden takaa oli saattanut aavistaa ankaraa sieluntaistelua. Sophie-rouva oli sen kyllä huomannut ja hän oli siitä kärsinyt hänkin. Hänelle oli joskus tullut halu sanoa: mikä sinun on? Puhu minulle! Mutta sitten hän oli sen unohtanut, sillä lapset olivat tarvinneet häntä. Ja jonkun ajan perästä oli Alfred taas tullut entiselleen. Vaimo ei koskaan ollut päässyt miestään henkisesti likelle. Heidän avioliittonsa ensi aikoina oli vaimo rakastanut ja ikävöinyt rakkautta. Mutta samalla hän oli pelännyt miestään, sillä Alfred oli niin kiihkeä. Se oli sellaista, että kun hän oli poissa, ikävöi vaimo, mutta kun hän tuli, ei hän ollutkaan se, jota Sophie-rouva oli ikävöinyt. Ja niin he joutuivat yhä etemmäksi toisistaan. Jollei heille olisi syntynyt lapsia, olisivat he molemmat tulleet onnettomiksi. Lapset olivat ennättäneet Sophie-rouvan avuksi, mutta Alfred — niin, Alfred oli jäänyt yksin!

Voi kuinka hän oli mahtanutkin kärsiä yksinäisyydessään ja häpeässään! Vaimon olisi pitänyt nähdä hänen kärsimyksensä, koettaa lieventää ja auttaa…

Olisiko sekin ollut mahdollista? Ja tätä ajatellessa pääsi hovineuvoksettarelta äänetön parahdus: oi Alfred, kun sinä eläisit, että saisin sinun kanssasi puhua! Kun saisin kysyä sinulta mikä se on, joka tekee, ettet tyydy kotiisi, vaimoosi ja lapsiisi, vaan että sinua vetää ulospäin… huonoihin paikkoihin. Ja millä lailla olen minä syypää?… Mikä se on joka vetää Allania, meidän lastamme? Hän tosin ei ole naimisissa. Mutta onko se puoli elämästä sitten miehelle niin suuri ja tärkeä? Miksemme me naiset siitä mitään tiedä? Vai tietävätkö ehkä muuta naiset paitsi me sivistyneet, me jotka olemme kasvatetut viattomuudessa ja sopivaisuudessa? Sekö se on sitä "elävää elämää", jota ilman ei mies voi tulla toimeen?

Niin, nyt hän muisti, että useat lääkäritkin ovat sitä mieltä, että miehen terveys kärsii ilman sitä elämää. Iljettävää sitä oli ajatella!

Kun olisi joku, jolle voisi puhua, jolta voisi kysyä ja saada selvitystä…

Allan! Totta totisesti, hän puhuu Allanille! He eivät todella koskaan olekaan puhuneet syvällisemmistä asioista, aina vain pienistä arkipäivän tapahtumista, konserteista, teattereista tai uusista kirjoista. Jos he nyt voisivat tällaisestakin arasta asiasta puhella, niin he ymmärtäisivät toisensa täydellisesti, he tulisivat likemmä toisiaan kuin koskaan ovat olleet, heidän välinsä tulisi ihan selväksi. Hänpä ottaa sen asian puheeksi Allanin kanssa. Vaikeaa on päästä alkuun, mutta hän tahtoo päästä ja hänen täytyy päästä! Ja kun hän oli saanut tämän päätetyksi, tuli hänen paljon parempi olla, oli kuin kivi olisi vieritetty hänen hartioiltaan.

Sellaiselta näytti yöllä, kun ei tullut unta ja mieli oli kiinni näissä asioissa. Mutta päivällä oli tuiki toisenlaista. Yöllisen päätöksen toimeenpaneminen kävi sitä mahdottomammaksi, jota kauemma sitä siirsi. Kun oli valju, syksyinen keskipäivä, tuntui siltä, että on parempi puhua illalla, kun varjostin himmentää lampunvaloa. Mutta kun tuli ilta ja lamppu sytytettiin, tuntui siltä, että on parempi säästää keskustelu aamuun: aamulla ihminen on järkevämpi, illalla voi helposti vaikkapa purskahtaa itkuun. Mutta aamulla osottautui puhuminen aivan mahdottomaksi. Ei olisi kehdannut katsoa toista silmiinkään. Vihdoin päätti äiti valita hämärän hetken, teki jo suunnitelmansa ihan valmiiksi: hän menee itse edellä saliin ja huutaa sitten ikäänkuin sivumennen vain: "kuule Allan, tule tänne!" Sitten hän sulkee ovet ja he istuvat vieretysten sohvaan. Äiti ottaa Allanin käden ja… niin, kuinka hän alkaa? Kun hän vain ajattelikin sitä hetkeä, pusertui tuskan hiki hänen otsalleen. Mutta hän kokosi voimansa ja jatkoi suunnitelmaansa. Kun hän on ottanut Allanin käden, sanoo hän: "Ali, oletko ajatellut, ettemme oikeastaan koskaan ole oikein suoraan ja peittelemättä puhuneet keskenämme…"

Kerran hän jo oli valmistautunut vastaanottamaan asianomaista hämärän hetkeä. Hän kutsui salista ja Allan tuli. Ja Allan seisoi äitinsä edessä ja kysyi hilpeästi, mitä äiti tahtoi. Hovineuvoksetar piteli jännittyneenä kiinni tuolin selustasta, ikäänkuin hän olisi istunut lääkärin edessä ja odottanut hänen leikkausveitsensä iskua. Mutta sanoja ei hän saanut suustaan. Ei vaikka olisi siihen paikkaan tapettu!

— Mamma kulta, sinä kutsuit minua! toisti Allan.

— Laula minulle jotakin! pääsi äidiltä.

— Mitä minä laulaisin?

Senkin kysymyksen sai Allan toistaa.

— Mitä hyvänsä… mitä itse tahdot!

Mutta Allanin laulaessa nyyhki äiti avuttomana, lohduttomasti. Sillä eihän siitä keskustelusta tule mitään. Kyllä hän sen jo tietää. Hän ei voi, ei voi.

Hovineuvoksetar rupesi silmin nähden riutumaan. Omaisille tuli siitä oikea murhe. Kukoistavat tyttäret ja heidän miehensä, tirehtööri ja varatuomari, ryhtyivät tietenkin heti toimenpiteihin ja toivat taloon lääkärin. Hovineuvoksetar väitti itsepintaisesti, ettei häntä vaivaa mikään ja lääkäri määräsi rautaa ja suolakylpyjä. Ja sekä lääkäri että omaiset luulivat, että hänen toipumisensa riippui näiden määräysten noudattamisesta — hovineuvoksetar kyllä tiesi mistä kaikki riippui: Allanista, oliko Allan paljon kotona vaiko paljon poissa. Kun hovineuvoksetar voi paremmin, merkitsi se, että Allan oli ollut kotona ja kun hän huononi, tiesi se että Allan oli ollut poissa. Hovineuvoksettaren terveys saattoi yleensä olla toipumaan päin, sillä Allan istui todella hyvin kiltisti kotona. Hän luki ahkerasti ja huvitti työn lomassa äitiään laululla. Hän koetti niinikään tuoda kotiin tovereita, joista tiesi äidin pitävän.

— Mamma, virkkoi hän kerran, — sinä et enää pidä Edistä. Mitä sinulla on häntä vastaan?

— Onko minulla jotakin häntä vastaan? pelästyi äiti. - Olenko minä sitä sanonut?

— Mutta mamma, miksi sinä pelästyt?… Et ole mitään sanonut, mutta olen luullut huomaavani.

Hovineuvoksetar pelästyi ikäänkuin joku äkkiä olisi nostanut verhoa ja alkanut paljastaa tätä häpeää.

— Ei minulla ole! koetti hän vakuuttaa.

Hän oli tullut sellaiseksi, että hän pelästyeli kaikkea. Jos joku loi häneen vakavan katseen, niin hän jo säpsähti ja odotti jotakin kauheaa. Jos hän kuuli kiireisiä askeleita, niin hän jo odotti onnettoman viestin olevan tulossa. Ja kaiken aikaa hautui hänen mielensä pohjalla ajatus Allanista.

Mahdollista, että Allan yhä vielä otti Maijun polvelleen. Sen täytyi väliaikaisesti saada tapahtua, kunnes hovineuvoksetar keksisi jonkun keinon. Paras olisi, että Allan menisi naimisiin. Toiselta puolen: mitä apua siitä oikeastaan olisi? Eipä auttanut Allanin isääkään, vaikka hänen vaimonsa oli sekä nuori että kaunis. Toiselta puolen: olisi se kuitenkin turva! Kunhan pikku Alice ymmärtäisi olla hiukan toisenlainen! Kunhan hän ymmärtäisi esimerkiksi pukeutua niin, ettei se Allania loukkaisi. Allanin kehittynyt kauneudenaisti kärsi kaikenlaisista pikkuseikoista. Eihän Allan vielä ollut valmis, mutta hän voisi kihlausaikanaan valmistua maisteriksi ja sitten helposti saada tuntia jossakin koulussa.

Joulun jälkeen pikku Alice tätinsä neiti Mellinin kanssa läksi ulkomaille. Hovineuvoksetar tahtoi välttämättömästi, että Allan menisi asemalle ja veisi hänelle kukkia.

— Älä vaadi minulta sitä! rukoili Allan. — Se tyttö kuvittelee taas ties mitä.

— No niin, sitten lähden minä itse ja vien kukkasia, selitti hovineuvoksetar harvinaisen päättävästi. — Minä pidän Alicesta, minä.

Allan läksi kuitenkin äitinsä mukaan ja hänen täytyi myöntää, että Alice oli odottamattoman sievä uudessa matkapuvussaan. Hän olikin tähän saakka kävellyt kuin koulutyttö lyhyeksi käyneissä hameissa. Nyt sujui harmaa verkapuku nilkkoihin saakka, lämmintä huopahattua piteli pehmoinen harso, joka oli sidottu solmuun leuan alle, ja kukkia oli rinnalla sellaiset joukot, ettei tyttö tahtonut uskaltaa päätään liikuttaa. Hänen ympärillään oli suuri joukko tätejä ja serkkuja ja hän kulki sylistä syliin.

Kun tuli hovineuvoksetar Palmbladin vuoro sanoa hänelle hyvästi, kyyneltyivät Sophie-rouvan silmät. Alice suuteli häntä hellästi ja itki. Hän oli hiljalleen itkenyt kaiken aikaa jolloin hyvästijättöä oli kestänyt, itkenyt ja välillä hymyillyt. Sillä huviretkellehän hän oli lähdössä. Herttaiselta hän näytti seisoessaan etenevän vaunun sillalla, harso liehuen tuulessa ja pää nousten kuin kukkamättään keskeltä.

Ihmiset viipyivät vielä asemasillalla liehuttamassa nenäliinojaan. Mutta Allan tarttui äitinsä käsivarteen ja talutti hänet pois väkijoukosta. He kulkivat hyvän aikaa ääneti. Hovineuvoksetar vain tuon tuostakin pyyhki silmiään.

— Kylläpä sinä, mamma, pidät Alicesta! sanoi Allan vihdoin.

— Pidän, myönsi hovineuvoksetar ja ajatteli: pitäisitpä sinäkin, sinulle se olisi niin tarpeellista.

Hän todella oli kiintynyt Aliceen, Alice oli juuri sellainen nainen, jommoista hän Allanille toivoi. Nyt oli poissa Alicekin!

Allanilla ei näyttänyt olevan vähääkään halua naimisiin. Kun äiti joskus ikäänkuin leikillä siitä puhui, purskahti Allan nauruun ja sanoi, että hän kyllä menee naimisiin, jos mamma hankkii hänelle sellaisen tytön jollainen mamma oli nuorena.

Hovineuvoksetar todella ei keksinyt mitään muuta neuvoa kuin että Allanin täytyi saada leikitellä Maijun kanssa, kunnes ilmaantuu joku muu keino. Väliaikaisesti vain!… Kauheaa sitä oli ajatella, että Allan, hieno, sivistynyt poika, joka voisi saada tusinoittain morsiamia vertaistensa joukosta, tyytyy piikatyttöön. Vieläpä äitinsä kodissa…! Se oli törkeää, se oli iljettävää. Mutta täytyi kärsiä Allanin tähden.

Kärsivällisyyttä totisesti vaadittiin. Maiju oli käynyt emännälleen aivan sietämättömäksi. Ja toiselta puolen hovineuvoksettaren täytyi pelätä Maijua, ikäänkuin hän olisi ollut hänelle velkaa jotakin. Ja kaiken tämän ohessa hänen täytyi kohdella häntä ystävällisesti, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kuinka kauheisiin ristiriitoihin ihminen voikin joutua!

— Ettei hoovrootskakaan koskaan tuota marakattia toru, sanoi vanha Miina, joka päivä päivältä kävi kipeämmäksi ja äreämmäksi. — Mitä apua minulla siitä ryökinästä on? Eihän se muuta tee kuin seisoo peilin edessä, liiviään nyörää ja hiuksiaan polttaa. Minä vain en enää viitsi sitä katsella. Puhun sille kauniisti, koetan neuvoa — suuttuu ja antaa suut silmät täyteen. Minä vaan en jaksa sitä katsella. Paras että lähden pois, hoovrootska saa nähdä kuinka tulee toimeen sen kanssa.

— Mitä nyt sitten on tapahtunut?

— Ei nyt mitään erityistä, vastasi Miina rauhoittavammin, sillä hän huomasi, että hänen emäntänsä kalpenee. — Mutta kun nielemistäsi nielet kiukkuasi, niin lopulta läkähdyt, jollet puhua saa… Eiköhän olisi paras panna pois koko tyttö? Se on käynyt suorastaan kelvottomaksi…

Viime lauseensa Miina lausui kuiskaten. Mutta hovineuvoksetar piteli kiinni tuolista, sillä hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut kaatumaisillaan. Mitä ihmettä Miina tarkoitti? Oliko hän todella huomannut jotakin? Mutta hovineuvoksetar ei uskaltanut kysyä. Hän sanoi vain:

— Niin, ehkä on paras panna hänet pois.

Vaan sitäpä ei ollut hyvä tehdä. Mitä olisi Allan ajatellut? Ja hovineuvoksettaren päähän välähti kuin salamana: jos panet pois tytön, rupeaa poikasi taas oleskelemaan ulkona!

Mistä tuo kamala ajatus tulikin? Olipa hän joutunut oikein helvettiin. Hän oli kuin tulessa, ajatukset polttivat ja kirvelivät ikäänkuin olisi tulisilla raudoilla viillelty.

Hän tuli vakuuttuneeksi siitä, että Allan viime aikoina oli ollut niin paljon kotona vain sentähden, että Maiju oli talossa. Maijua ei käynyt ajaminen pois. Vanha Miina sai väistyä. Hän oli erotessaan kaksikymmenvuotisesta palveluksestaan äreä ja kiukkuinen, tuskin hän kiitti lahjastakaan, jonka sai herrasväeltään muistoksi. Mutta kaikki hänen kiukkunsa tarkoitti vain Maijua. Hänelle ei hän antanut katsettakaan, vielä vähemmin hyvää sanaa, jäähyväisiksi. Lyhyesti hän hyvästeli emäntäänsä ja Allan-herraakin, mutta avatessaan ovea ja astuessaan alas portaita itki hän menehtyäkseen. Koskihan ero hovineuvoksettareenkin. Mutta se oli sentään pieni asia sen rinnalla, mikä hänen sielunsa pohjalla kalvoi ja söi.

Uni on onnellisten ihmisten ystävä ja armoton se voi olla onnettomille! Se väikkyy heidän ympärillään ja vilkuttaa valkeita siipiään — kuinka suloista olisi jos se niillä peittäisi väsyneen kasvot ja painaisi hänen silmänsä umpeen! Mutta se vain ilkkuu ja vilkkuu vieressä. Ja onneton viruu vuoteessaan, kärsii ja tuskittelee. Pahat näyt istuvat vuoteen laidalla ja pitävät vartiota.

Oliko ihme, ettei hovineuvoksetar saanut unta? Oliko ihme, että hän oli kuin pahan hengen kynsissä? Jos olisi voinut puhua jollekulle, jos olisi voinut kirjoittaa jollekulle. Mutta suu pysyi suljettuna ja jos olisi tahtonut kirjoittaa, ei käsi ikinä olisi totellut. Sitä ei ymmärrä kuin se, joka on kokenut samanlaisia oloja.

Kaiken tuskan ja kärsimyksen kautta tuli äiti siihen johtopäätökseen, että on onni, että Allan edes joksikin aikaa tyytyy Maijuun. Maiju on viaton tyttö, puhdas tyttö. Paljon parempi kuin naiset huonoissa paikoissa. Maiju on kotona ja Allan pysyy kotona. Ei mene rahaa eikä ole vaaraa kauheista taudeista. Ja äiti sulki silmänsä ja korvansa kaikelta.

Se hänen sentään pakostakin täytyi huomata, että Maiju kävi yhä epätasaisemmaksi. Välistä hän oli niin äreä, että viskeli ovia. Välistä hänen kasvoillaan oli tyyni, kirkas onni. Silloin hän nähtävästi kuvitteli, että nuori, hieno herra rakastaa häntä — ties vaikka olisi rohjennut uneksia, että hän hänet nai. On se sentään liikaa! Toiselta puolen hovineuvoksettaren kiukku nousi, toiselta puolen hänen kävi sääli. Mutta tuohan on itse asiassa niin monen sievän kansannaisen kohtalo! Hän uneksii lyhyen unensa, että pääsee rouvaksi, mutta joutuukin sitten työmiehen vaimoksi ja tulee ehkä onnelliseksi… Tietysti Maijunkin onnenhetkiä aina vaani pelko. Usein hän näytti ikäänkuin lyyhistyneen lamaan eikä tahtonut antaa nähdä kasvojaan. Kai hän oli itkenyt… Niin, niin, surullista se oli. Mutta surunsa on jokaisella ihmisellä ja jäähän hänelle kuitenkin koko elinajaksi se kaunis muisto, että sellainen mies kuin Allan on häntä rakastanut… tai jollei juuri rakastanut, niin pitänyt povellaan.

Hovineuvoksetar näki tytön, jonka hän puoli vuotta sitten kukoistavana ja terveenä oli maalta tuonut, kuihtumistaan kuihtuvan. Kauheaa sitä oli katsella. Hän koetti olla näkemättä, hän ei kysellyt mitään, ei ollut tietävinään eikä huomaavinaan. Mitä hän sitten olisi voinut tehdä? Hänellä ei ollut muuta neuvoa.

III

Hovineuvoksetar oli jo tottunut pelkoon ja epäilyksen tuskiin. Mutta miten hän sittenkin lienee ollut niin lapsellinen ja lyhytnäköinen, ettei hän käsittänyt vaaraa koko sen laveudessa: hänen päähänsä ei edes pälkähtänytkään, että hänen poikansa ja piikatytön suhteesta voisi olla seurauksia. Hän piti sitä sittenkin verraten viattomana — taikka ei viattomanakaan, mutta ei kuitenkaan niin kovin vaarallisena.

Senkin asian täytyi hänelle selvitä, että vaara oli tarjolla.

Eräänä iltana, kun hän saadakseen pitkää, unetonta yötään kulumaan oli istunut lukemassa tavallista myöhempään, huomasi hän, ettei hänen tulitikkulaatikossaan ollut kuin muutama tikku. Silloin hän päätti lähteä keittiöön hakemaan lisää. Ja hän otti kynttilän käteensä ja läksi hiljaa astelemaan.

Kummallista! Maiju valvoo vielä, vaikka on puoliyö, sillä palvelijanhuoneessa on tulta. Oven käydessä ilmestyy tyttö kynnykselle, mutta päästää samassa huudon ja pakenee, ikäänkuin olisi aaveen nähnyt. Hovineuvoksetar yrittää ruveta häntä rauhoittamaan ja kysymään miksi hän näin kauan valvoo, kun samassa avautuu ruokasalin ovi ja kynnykselle ilmaantuu — Allan, paitahihasillaan, ilman liiviä.

Sophie-rouvan silmissä mustenee ja hänet valtaa pyörryttävä kipu. Sydänalaansa pidellen nojautuu hän keittiön muuria vasten ja koettaa saada henkeään kulkemaan. Tuntuu siltä kuin hänen täytyisi tukehtua. Allan on silmänräpäyksessä hänen rinnallaan, tukee häntä ja taluttaa vuoteeseen.

— Mutta mamma, mamma, rauhoittaa hän rauhoittamistaan, — mitä sinä pelästyit? Minunhan vain piti tulla ottamaan vettä. Kuka nyt sillä tavalla pelästyy! Maiju oli unohtanut tuoda minulle vettä.

— Minä, sopertaa äiti, — minä etsin tulitikkuja.

— Ja niitä oli Maiju unohtanut tuoda sinulle! kiihtyy Allan. — Kyllä se tyttö nyt ansaitsee aika läksytyksen.

— Ei, ei, koettaa äiti selittää. — Oli… muutamia…

Niin kauan jaksaa hän hillitä itseään, että pääsee vuoteeseen. Mutta siinä laukeaa jännitys ja hän nyyhkii ja vääntelee täydessä suonenvedossa. Hänen sielussaan käy yhä taistelu, sillä ajatus toimii kaiken aikaa. Hän tahtoo uskoa poikansa sanoihin. Mutta luottamus on poissa. Hän muistaa selvästi, ettei Allanin kädessä ollut lasia eikä kannua, ei edes kynttilääkään… Ja yhtäkkiä käsittää äiti, ettei hän vielä laisinkaan ole ymmärtänyt koko vaaraa. Pahin ei vielä ole tapahtunut. Voi tapahtua sekin!

Oi tätä elämää! ajattelee hän. Kun olisikin kuollut!

Hän tuntee, että peitettä korjaillaan hänen ympärilleen. Hänen kättään nostetaan ja päästetään taasen alas. Joku puhuu telefoonissa… Allan… Lääkärille varmaan! Silloin hovineuvoksetar kiskaisee auki silmänsä ja näkee, että Maiju askartelee hänen vuoteensa ääressä.

Kauhu tyrskähtää taas valloilleen, ikäänkuin käärme olisi luikerrellut esiin peitteen alta ja asettunut rinnan päälle katselemaan silmiin. Pakoon, pakoon! Sophie-rouvasta tuntui siltä, että hänen täytyy lähteä juoksemaan. Pois, pois! Hän heittäytyi toiselle kyljelleen ja painoi kädet silmilleen. Eikä kuullut pitkään aikaan muuta kuin kohinan korvissaan ja sydämensä raskaat, läähättävät lyönnit. Sitten hän pusersi kiinni silmänsä. Niin lujaan hän ne painoi, etteivät ne ikinä enää aukenisi. Hän ei enää tahdo mitään nähdä, ei katsoa ketään silmiin. Hän ei voi! Niin tiiviisti painaa hän luomensa kiinni, ettei jää vähäistäkään rakoa. Sokea hän on! Sokea! Sokea!

Ja hänestä alkoi tuntua siltä, ettei hän saa auki silmiään. Hän olisi jo voinut katsella eteensä, sillä yksin Allan oli hänen luonaan, se toinen oli mennyt keittiöön, pois… Mutta hän on sokea!… Ja siinä tiedossa viipyi hän kauan aikaa, kuulematta muuta kuin kohinaa päässään, sydämensä lyöntejä ja Allanin hiljaista liikuntaa matolla. Äkkiä muistui hänen mieleensä, että minne Allan on soittanut, lääkärillekö vai tytöille, Märtalle ja Alfhildille? Ja vieläkö Allan on ilman liiviä ja takkia? Ja silloin ponnisti äiti voimiaan niinkuin todella olisi pitänyt repäistä auki silmät, joiden luomet olivat liimautuneet kiinni. Hän sai silmänsä auki ja näki, että Allan oli pannut ylleen sekä liivin että takin. Se rauhoitti äitiä. Mutta ei hän saanut kysytyksi, kuka oli tulossa, lääkäri vaiko tytöt, Märta ja Alfhild… Hän oli nukkuvinaan.

Hän kuuli Allanin menevän huoneeseensa, palaavan, seisovan vuoteen ääressä ja sitten asettuvan keinutuoliin. Kadulla ajettiin. Allan riensi ikkunaan ja kiirehti sitten eteiseen. Hän juoksi alas portaita, nähtävästi avaamaan alaovea… Kuka sieltä nyt tulee? Jos se on lääkäri, niin mitä kummaa hän vastaa hänelle? Selittäköön Allan kaikki niin hyvin kuin voi. Mutta jos professori aavistaa…! Hän on vanha ihmistuntija, varmaan hän vainuaa jotakin outoa ja huomaa, että totuus salataan. Tätä ajatellessa joutui hovineuvoksetar taasen sellaiseen ahdistukseen, että hiki puhkesi virtaamaan ruumiista. Häntä kylmäsi ja puistatutti ja kun hän kuuli askelten likenevän, peitti itsehillitsemiskyky kokonaan ja hän purskahti itkuun.

Hyvä vanha professori puheli rauhoittavasti. Jokainen hänen liikkeensäkin tyynnytti. Ei häntä olisi tarvinnut pelätä, hän ei kysellyt mitään, selitti vain ymmärtävänsä kaikki: hovineuvoksetar oli pelästynyt, siinä kaikki. Tapahtuuhan sellaista! Kyllä tämä pian menee, parin päivän perästä hän on pystyssä.

Hovineuvoksetar sai rauhoittavia lääkkeitä, nukkui suloiseen uneen ja olisi voinut nousta jo seuraavana päivänä. Mutta "tytöt", Märta ja Alfhild viipyivät hänen luonaan koko päivän eivätkä päästäneet häntä vuoteesta. Niin, niin, he eivät tietäneet, he eivät aavistaneet… He luulivat, että hänen tautinsa paranisi nukkumalla vuoteessa. Ei sille ole parannusta. Ja jos se pahin on tulossa, miten sitten käykään?

Nähdä tyttö, Maiju, aina ja alituisesti edessään, käskeä häntä, sietää häntä, seurata hänen liikkeitään, tarkata hänen eleitään, vihata häntä niin että mieluimmin löisi ja ajaisi kadulle — ja kuitenkin sietää sietämistään, ääntä päästämättä!… Nähdä Allanin kirkkaat kasvot, kuulla hänen laulavan, kuulla hänen nauravan, nähdä hänen kohtelevan tyttöä kuten herran sopii palvelijatartaan — ja tietää, että kaikki on valhetta!

Tämä tila saattoi totisesti tehdä ihmisen mielipuoleksi! Hovineuvoksetar riutuikin riutumistaan, vaikka hän seurasi kaikkia professorin määräyksiä. Ja ainainen itsehillitseminenkin kulutti ja kalvoi.

Pian tuli vielä lisäksi, että Allankin alkoi hermostua ja kadottaa mielenmalttinsa. Kaikenlaiset pikkuseikat saattoivat hänet raivostumaan. Hänen lautasensa äärestä saattoi puuttua veitsi — hän lensi tulipunaiseksi ja sai vaivoin pidätetyksi kirouksen. Ja äidin piti panna liikkeelle koko viihdytystaitonsa ennen kuin hän sai hänet jatkamaan ateriaa. Kerran kun hänen piti lähteä ulos, huomasi hän, ettei kalosseja oltu pyyhitty — silloin karkasi hän suinpäin keittiöön ja torui Maijua niin, että kuului läpi koko huoneiston.

— Mamma, sanoi hän kiivaasti äidilleen, — toimita pois tuo tyttö. Kohta minun pitää ruveta kiilloittamaan kenkänikin.

Kaikki viittasi siihen, että Allan oli saanut tarpeekseen Maijusta ja halusi hänestä päästä. Äiti käsitti, että hän Maijun tähden kammosi kotiaan ja viipyi poissa päivät pitkät, usein yötkin umpeensa. Sophie-rouva oli heikompi kuin koskaan ennen, mutta hän pysytteli pystyssä, sillä hänellä ei ollut aikaa sairastaa. Hän eli jännitetyin hermoin, hänen täytyi kestää, sillä hänen täytyi pelastaa Allan, hänen täytyi keksiä joku keino.

Mutta onko siis se pahin nyt todella tulossa? Ja millä kumman tavalla hän saa Maijun pois talosta? Jos panee hänet pois muitta mutkitta, niin hän voi kostaa, voi tulla kertomaan emännälleen likaiset juttunsa, ehkäpä huutaa ne koko maailmalle. Se ei käy päinsä.

Olisipa kyllä syytäkin erottaa Maiju palveluksesta, niin huolimattomaksi hän on käynyt. Hän on kokonaan muuttunut. Häntä saa käskeä monta kertaa ennen kuin hän panee käskyt täytäntöön. Hän ei muista mitään. Usein hän istuu keittiössä kuin puukappale ja hänelle saa huutamistaan huutaa, ennen kuin hän kuulee. Kerran sanoi hovineuvoksetar hänelle:

— Kello soi, mene avaamaan ovea.

Hän karkasi suinpäin vesijohdolle ja väänsi auki hanan. Ja kun hovineuvoksetar yritti häntä nuhdella, katsoi hän häneen mielettömällä katseella. Hovineuvoksetar kerrassaan pelästyi. Kului hyvän aikaa, ennen kuin hän sai tytön ymmärtämään, mistä oli kysymys.

Moni perheenemäntä olisi varmaan vähemmistäkin sanonut piikansa irti palveluksesta. Mutta hovineuvoksetar ei saanut sanotuksi. Hän kuvitteli, että tyttö lähtee sinne maalle, mistä hän hänet toi, ja kertoo siellä kaikki. Ehkäpä hänen äitinsä tulee tänne ja vaatii tytön emännän tilille… Ei muuta neuvoa kuin niellä ja kärsiä, niellä ja kärsiä sellaista, jommoista ei emäntä saattaisi piikatytöltään kärsiä. Ja lisäksi koettaa sovittaa Allania, joka yhtä mittaa näyttää, että hän vaatii äitiä panemaan pois tytön talostaan.

Voi tätä tilaa, tätä tilaa! vaikeroi hovineuvoksetar pitkinä öinä yksinään. Unettominakin olivat yöt hänelle keventäviä, sillä hänen ei silloin tarvinnut teeskennellä eikä näytellä. Hän sai edes silloin päästää tuskansa valloilleen ja häiritsemättä miettiä keinoja. Jos olisi saanut edes jollekin puhua, joltakin kysyä neuvoja. Mutta ei saanut hiiskahtaakaan, ei kenellekään, ei kenellekään!

Ystävällinen vanha perhelääkäri tuli hänelle kuitenkin lopulta avuksi. Kun hän turhaan oli käyttänyt käsillä olevia keinojaan, määräsi hän sekä hovineuvoksettaren että hänen poikansa ulkomaille kylpemään. Tämä sanoma tuli kuin taivaasta, iloinen sanoma ahdistuksessa oleville ihmisille. Se ratkaisi koko kysymyksen, hakkasi kuin miekalla halki koko solmun: talous oli joksikin aikaa hajoitettava, palvelustyttö pantava pois — sehän oli luonnollista!

Mutta hovineuvoksettaren oli sittenkin vaikea saada asia järjestetyksi. Ei olisi uskonut, että se oli niin vaikeaa! Hän suorastaan ei voinut. Pari kolme kertaa hän meni keittiöön varta vasten sanoakseen Maijulle, että hän kesäkuun ensi päivästä on vapaa palveluksestaan — mutta palasi tyhjin toimin. Hän ei voinut sanoa sitä. Hän pelkäsi Maijua!

Kerran, kun Maiju tuli ruokasaliin latomaan astioita kaappiin, istui hovineuvoksetar työpöytänsä ääressä kutomassa pientä, punaista sukkaa. Ja mitenkä hän silloin äkkiä lieneekin saanut vaikeat sanat suustaan. Ilman edelläkäypää valmistusta tulivat ne keveästi ja luonnollisesti ja vasta kun ne olivat lausutut, pelästyi hovineuvoksetar seurauksia.

Ei hänen olisi tarvinnut pelätä. Ei Maiju raivostunut, ei ruvennut edes itkemäänkään.

— Sitä minä jo olen odottanutkin, sanoi hän vihdoin hiljaa, ja jatkoi työtään.

— Niin, olethan sinä kuullut, että professori on määrännyt minut ulkomaille kylpemään.

Hetkeksi jäi Maiju emäntäänsä katsomaan. Nyt, nyt hän sanoo jotakin… Nyt tulee se hirveä totuus! ajatteli hovineuvoksetar ja silmukat hänen käsityössään putoilivat putoilemistaan, sillä kaikki hyppi hänen silmissään. Maiju rupesi hypistelemään esiliinaansa ja taisteli jo kyyneliä vastaan.

Hovineuvoksettaren päähän välähti äkkiä tuuma ja hätäisesti, ennen kuin toinen ehti suutaan avata, virkkoi hän:

— Minä annan sinulle sitten vielä sata markkaa lahjaksi, koska näin keskellä vuotta joudut pois palveluksestasi…

Silloin painuivat tytön kasvot esiliinaan, ja kuului vain tukahutettu korahdus, ikään kuin joku olisi häntä kurkusta kuristanut.

— Kuule, Maiju, hätääntyi hovineuvoksetar sanomaan, — hyvä Maiju, älä nyt noin…

Ja hän oli jo lisäämäisillään: saathan sinä nyt kyllä paikkoja
Helsingissä! mutta sanat takertuivat kurkkuun ja hänen kävi tyttöä
sanomattoman sääli. Kyyneleet yrittivät jo pusertua hänenkin silmiinsä.
Hänen täytyi nousta ja rientää panemaan kätensä Maijun olkapäälle.

Ja siinä koskettaessaan tytön hytkivää ruumista, joka poltti ohuen kankaan alta, tuli hänelle tunne, että tämä nainen on likeinen, on omainen, joka hänen täytyy sulkea syliinsä. Se on hänen poikansa vaimo, hänen ainoan poikansa vaimo! Ja siinä tunteessa oli hänelle outo onnen väläys ja kyyneleetkin vuotivat suloisesti ja helposti. Hän oli jo ottamaisillaan itkevän naisen tyttärekseen, sulkemaisillaan hänet suurta äidinsydäntään vasten. Mutta hetki sammui kuin salama, tunne särkyi kuin kupla — ja seuraavassa hetkessä näki hovineuvoksetar kaikki todellisuuden kylmässä valossa ja pelästyi ajatellessaan, mitä oli ollut tekemäisillään. Hän oli ollut vihkimäisillään palvelustyttönsä ainoan poikansa vaimoksi…!

Hovineuvoksetar vetäytyi äkkiä pois tytöstä kuin ruttoisesta. Ja Maijukin lienee vaistomaisesti tuntenut, että sääli loppui, koska hän sen tiensä jätti huoneen.

Mutta hovineuvoksetar pakeni makuuhuoneeseensa, sulki ovet ja vaipui polvilleen permannolle. Ei hän enää itkenyt. Hän kytki kädet ristiin ja loi kuivat silmänsä taivasta kohti. Hän kysyi siinä, mikä oikeastaan oli hyvän Jumalan tarkoitus. Mitä Hän häneltä vaatii? Mihin tämä kaikki oikeastaan loppuu ja päättyy? Ulospääsyä ei näy missään.

Kuinka lyhyessä ajassa koko hänen elämänsä oli muuttunut! Hänen kotinsa oli ennen ollut mitä onnellisin: pelkkää iloa, hymyä ja päivänpaistetta, ei pahaa sanaa, tuskin väärinymmärryksen varjoa. Ja nyt: paljasta kidutusta, kärsimystä ja valhetta. Kaikki paha oli alkanut silloin, kun Maiju taloon otettiin — ei! silloin, kun Mili Mellin tuli kauheine juttuineen, kun hän aukaisi äidin silmät. Oi, ettei hän saanut kulkea ummessa silmin elämänsä loppuun asti! Oi, ettei hän saanut elää hyvässä unessaan! Mitä apua siitä on kenellekään, että hän on valveilla ja kärsii? Jos hän voisikin olla Allanille joksikin tueksi — kuinka mielellään hän kärsisi! Mutta kun ei voi, kun ei voi! Ulkomaanmatka tuo edes jonkin verran lepoa. Pääsee irti edes Maijusta. Kuinka sitten syksyllä käy, se on sen ajan huoli. Tuleehan edes kesällä jonkin verran rauhaa.

Mutta rauhaa tuli jo aikaisemminkin, ja tuli sekä iloa että onnea.
Pieni Alice sitä toi, siunattu pieni Alice!

Suomessa teki myöhästynyt kevät tuloaan, kun neiti Mili Mellin ja hänen veljentyttärensä palasivat ulkomailta. Siellä ulkona oli kaikki jo kukassa ja kukkaan oli siellä puhjennut Alicekin. Hän palasi pariisittarena sekä puvultaan että käytökseltään ja kun hän asteli kadulla, kääntyi koko Helsinki katsomaan taakseen. Kaikki tiesivät hänen palanneen Pariisista, ikään kuin se olisi ollut kirjoitettu hänen otsalleen.

Eikä ollut Alice vielä viikkoakaan ollut Helsingissä, kun tapahtui se mitä hovineuvoksetar aina oli toivonut: illansuussa kerran, kun puut Bulevardilla värisivät aukenevissa umpuissaan, tuli Allan äitinsä luo, tuli hehkuvin poskin, otsa loistaen ja silmissä entinen onnen kiilto.

Äiti kalpeni hänet nähdessään, sillä hän oli niin tottunut surusanomiin, ettei voinut käsittää juhlallisen ilmeen Allanin kasvoilla tietävän muuta kuin uutta onnettomuutta.

— Iloitse nyt, mamma! Minä ja Alice olemme kihloissa!

Hovineuvoksetar jäi tuijottamaan poikaansa ikään kuin ei olisi hänen sanojaan käsittänyt.

— Niin, niin, mamma! jatkoi Allan ja sulki hänet syliinsä.

Silloin purskahti äiti itkuun. Hän pusersi Allania vastaansa, hän painoi päänsä hänen rinnalleen ja itki, itki. Allankin liikuttui ja kyynelissä valui pois heidän kauan kannettu, karvas tuskansa. Häpeä otetaan pois. Pieni Alice pelastaa heidät kaikki, pieni Alice tekee Allanin onnelliseksi. Siunattu pieni Alice!

Seuraavan päivän aamuna oli Alice luvannut tulla Sophie-tätiä tervehtimään. Ei olisi hovineuvoksetar suuremmalla hellyydellä voinut odottaa omaa lastaan kuin hän odotti tulevaa miniäänsä. Koti oli täynnä kukkasia, koruompelut, jotka laatikoista otettiin esiin vain juhlatilaisuuksia varten, olivat levitetyt sohvan selustoille ja pöydille. Hovineuvoksetar pukeutui vaaleaan kesäpukuunsa, joka oli teetetty ulkomaanmatkaa varten. Ja irtonaisia ruusuja, kaikkein kauneimpia, oli varattu Alicen hiuksiin.

Mutta Maiju! Maijuhan on talossa! Se ajatus tulee kuin pisara myrkkyä ilon pikariin… Maiju on voinut huomata nämä valmistukset. Maiju voi alkaa aavistaa jotakin. Maiju ei saa alkaa aavistaa! Hänet on siksi aikaa toimitettava pois talosta… vaikkapa jollekin asialle. Vain siksi aikaa, jolloin Alice on täällä. Hän saa lähteä viemään kirjettä Märtalle Kaivopuistoon.

Maiju lähtee Kaivopuistoon ja hovineuvoksetar painaa rintaansa vasten Allanin tulevan vaimon, itkee yhdessä hänen kanssaan ja kertoo hänelle kuinka hän aina on toivonut Allanille juuri häntä eikä ketään muuta.

Alice ja Allan istuvat rinnan sohvassa. Alicen hiuksissa on vaaleita ruusuja. Alice nojaa päätään Allanin olkapäähän ja Allan pitelee hänen kättään. Päivä paistaa heihin. He puhuvat tulevaisuudestaan. Nyt aluksi kihlaus on pidettävä salassa ja vain likeisimmät saavat siitä tietää. Sitten syksyllä, kun täti ja Allan palaavat ulkomailta, se julkaistaan.

— Kuinka sinä nyt, Ali, raskit lähteä mamman kanssa? sanoo hovineuvoksetar ja katselee heihin hymyillen ja kyyneliään kuivaellen.

— Mutta täti rakas! vastaa Alice sulhasensa puolesta.

— Minä olen oikeastaan nyt niin terve, etten enää tarvitsisi mitään kylpymatkaa, vakuuttaa hovineuvoksetar.

— Niin kai, sanoo Allan hymyillen. — Ehei, pikku mamma, kyllä me lähdemme. Minä olen täällä koko talven pelännyt ja vavissut tähtesi. Kyllä sinun nyt pitää tulla terveeksi.

Hovineuvoksettaren sydäntä kourii: hän muistaa taas, että matkan täytyy tapahtua Maijun tähden, jotta tytöstä kunnolla pääsee eroon. Tuo tyttö, tuo tyttö on kuin painajainen.

Alice on onnellisesti poissa, hovineuvoksetar arkivaatteissaan ja juhla lopussa, kun Maiju palaa asialta. Mutta hän vainuaa sittenkin jotakin ja katselee oudosti ja tutkivasti emäntänsä ja nuoren herran mutkiin. Heidän kasvonsa ovat käyneet niin kirkkaiksi. He puhelevat niin hilpeästi. Ei heidän ilonsa ikinä tiedä hyvää hänelle.

Ja heidän ilonsa hymyillessä kuihtuu tyttö kuihtumistaan, niin kuin hento kasvi kuihtuu auringon paahteessa, ilman sadetta. Joka päivä pyyhkäisee verevyyttä hänen poskiltaan ja ennen pitkää ovat hänen kasvonsa harmahtavat ja hänen silmissään asuu ainainen pelko ja ahdistus. Kauheaa häntä on katsella. Vieraatkin alkavat kysellä mikä häntä vaivaa. Hovineuvoksetar selittää, että hänen on ikävä lähteä Helsingistä, ja jouduttaa jouduttamistaan matkaa, vain päästäkseen häntä katsomasta.

Viimeisinä päivinä ennen herrasväen lähtöä tapahtuu Maijussa omituinen muutos. Hän on itkenyt itsensä kuiville, kylmyys, katkeruus ja tuska ovat sulaneet hänestä pois. Hän ei enää viskele ovissa eikä vaanien ja tarkastaen katsele herrasväkeään. Hän käy nöyräksi, palvelevaksi, ystävälliseksi, miltei iloiseksi. Mutta tuo ilo on niin outoa. Se on hänessä uutta, hiljaista, surumielistä.

Hovineuvoksetar ymmärtää kaiken! Kaiken, kaiken! Tyttö on taistellut, kärsinyt, tuskitellut. Nyt hän alistuu kohtaloonsa. Tai… olisiko se äitiyden koittava onni, joka hänen surkeaa elämäänsä valaisee?… Sitä ajatellessa joutuu hovineuvoksetar kuin pyörteeseen, jossa vastakkaiset voimat repivät eri tahoille. Toiselta puolen on tyttö hänelle omainen, likeinen, miltei pyhä — toiselta puolen vastenmielinen, iljettävä. Onneksi on jotakin, johon voi turvautua: ulkomaanmatka.

Lähdön edellisenä iltana, kun tavarat jo ovat kunnossa, kokoaa hovineuvoksetar voimansa ja kutsuu sisään Maijun. Hänen täytyy koota voimansa, vaikka Alfhild ja Märta ovat hänen luonaan.

Maiju seisahtuu ruokasalin ovelle. Hänen kasvonsa ovat kalpeat, mutta tyynet ja ystävälliset.

— Kuulehan nyt, Maiju, alkaa hovineuvoksetar, — kun me nyt olemme menneet ja sinä olet täällä pessyt lattiat ja peittänyt ikkunat, niin vie sitten avain tirehtöörskälle.

Maiju ei puhu mitään, ainoastaan katsoo odottavasti.

— Ja tässä, jatkaa hovineuvoksetar, — sinä saat sen pienen lahjan, jonka sinulle lupasin.

Hän laskee pöydän kulmalle rahan. Vähään aikaan ei kuulu muuta kuin leikkivien lasten ääniä pihamaalta. Nuoret rouvat vaikenevat eikä hovineuvoksetarkaan enää virka mitään. Maiju on lentänyt tulipunaiseksi ja painanut katseensa permantoa kohti. Hän ei liikahda paikaltaan eikä sano sanaakaan. Näyttää siltä kuin ei hän pääsisi liikkumaan ja kuin hänen kielensä olisi mykkä.

— Noo, Maiju, sanoo hovineuvoksetar rohkaisevasti, — tule nyt ottamaan.

Mutta samassa hän huomaa, ettei tyttö aio liikahtaa. Silloin hän kiireesti nousee, ottaa satamarkkasen pöydän kulmalta, rientää Maijun luo, painaa setelin hänen kouraansa ja työntää lempeästi tytön keittiöön.

Hovineuvoksetar on toivonut, että hänen rauhansa palaisi, kun hän saisi asiansa järjestetyksi Maijun kanssa. Allanin kihlaus on jo saanut aikaan ihmeitä. Hovineuvoksetar on toivonut, että tuosta sadan markan lahjastakin koitusi jotakin hyvää. Mutta vaikka hän on nähnyt Maijun tyynenä, miltei iloisena, vaikka Maiju on häntä kiittänyt ja luvannut matkustaa maalle, ei mielenrauhaa vain kuulu.

Yö on kirkas ja lempeä. Sophie-rouvaa väsyttää, mutta unta ei tule. Allan on poissa. Ovat menneet Korkeasaarelle. Ei hän Allanista ole levoton, sillä Alice on mukana. Heitä on siellä useita nuoria. Mutta muuten tuntuu niin kamalan ahdistavalta, ikään kuin ei huoneessa olisi ilmaa.

Äkkiä hän herää horroksistaan ja kuulee, että jossakin itkee lapsi. Hän kuulee sen selvästi. Se on hätääntyneen, avuttoman lapsen parkua…

Allanin lapsen, Allanin lapsen! iskee samassa hänen päähänsä.

Sitä raukkaa palelee. Kun ei ympärillä ole kuin rääsyjä! Pienet kasvot ovat sinettyneet ja tuhansissa ryppysissä. Se itkee, se itkee!

Isoäiti nousee istualleen — ei mitään, ei ketään! Uutimen raoista häämöittää hiljainen, hymisevä kevätyö… Pahaa unta vain. Ei mitään muuta!

Ja isoäiti painuu peitteen alle, päästää helpotuksen huokauksen ja päättää nukkua. Mutta tuskin on hän silmänsä sulkenut, kun taasen alkaa kuulua itkua, hiljaista, valittavaa, ikään kuin lapsen, joka on kuolemaisillaan.

Jos Maijulle onkin syntynyt lapsi…! Keittiöstä päinhän itku kuuluu. Ja suinpäin karkaa Sophie-rouva vuoteestaan ja rientää ruokasaliin kuuntelemaan. Siellä on häntä vastassa valkeneva aamu. Ikkunoista, joista uutimet ovat poistetut, tulvehtii valo sisään yhdessä lintujen liverryksen kanssa. Ei mitään muuta… Jumala, Jumala, onko hän tulemaisillaan hulluksi?

Sophie-rouva painaa kädet sydämelleen ja hengittää syvään. Sydän läähättää ja takoo… Tekee hyvää nähdä aamuista valoa. Paras, ettei enää menekään vuoteeseen, sillä niin pian kuin sinne menee, alkaa taas kuulua itkua. Hän sukaisee ylleen aamuviitan ja istuutuu ikkunaan odottamaan Allania… Juuri vuosi sitten tämä kaikki alkoi. Juuri näihin aikoihin. Siihen saakka oli elämä ollut paljasta onnea. Vuodessa, voi kuinka paljon ehtii vuodessa muuttua! Yö kuluu vihdoinkin.

Mutta onneton äiti kuulee itkua jo aamullakin. Onko hän saanut korviinsa vetoa, vai mikä niiden on, kun niissä niin oudosti soi? Nyt, aamulla, keskellä matkakiirettä, ihmistenkin aikana! Mutta se voi johtua siitäkin ettei hän yöllä nukkunut. Ehkäpä se lakkaa, kun hän pääsee vieraisiin oloihin. Niin sanoisi varmaan professori.

Aamu menee humussa ja kiireessä. Hevoset odottavat jo kadulla. Toinen ajureista tulee kantamaan arkkuja Maijun avuksi. Hovineuvoksetar kulkee kuin unissaan. Hän tuntee, että hänen pitäisi olla ikävä erota kodistaan, mutta ei hän tunne mitään kaipausta. Hänen rintaansa on noussut ikään kuin tulppa, joka tuppautuu ylöspäin ja yrittää tukahuttaa. Hän nielee nielemistään, jottei se pääsisi kurkkuun asti.

Allan auttaa hänen ylleen takin ja laskee hänen käsivarrelleen huopapeitteen. Itse hän eteisen pöydältä ottaa ruskean käsilaukkunsa ja hatturasiansa. Sitten hän painaa oven kiinni ja alkaa astua alas portaita. Nielee, nielee, ettei nousisi kurkkuun… Alhaalla kadulla seisoo Maiju paljain päin, hiukset liehuen tuulessa.

Nyt on saatava poikki viimeinen side: sanottava hyvästi tytölle. Hovineuvoksetar komentaa kättään, joka ei tahdo totella, ja saa sen nousemaan. Hän saa suunsakin puhumaan ja toivottaa hyvää kesää. Mutta hän ei katso tyttöön, katsahtaa ohitse.

Allan on jo rattailla ja ojentaa kätensä äidilleen. Maiju tulee panemaan kiinni jalkapeittoa. Siinä antaa Allan hänelle kättä.

— No, hyvästi nyt, Maiju. Ja hauskaa kesää.

Samassa luiskahtaa hovineuvoksettaren katse niiaavaan tyttöön. Hänen poskillaan palaa kaksi punaista pilkkua. Silmät ovat itkettyneet. Nähtävästi ei tyttökään ole nukkunut koko yönä, vaan itkenyt. Ehkä se yöllinen olikin hänen nyyhkynsä! Tyttö raukka, kuinka yksin, yksin hän jää siihen kadulle, hiukset liehuen tuulessa! Hyljätty, hyljätty tyttö! Hovineuvoksetar näkee kuin sumun läpi, kuinka hän lyyhistyy seinää vasten.

Hän koettaa repiä auki silmänsä, kiinnittää katseensa taloihin, jotka seisovat paikoillaan, vastaantulijoihin. Ei onnistu! Hänen silmissään on vain tuo nainen, joka niiaten ojentaa kätensä rattaiden edessä ja sitten lyyhistyy seinää vasten.

Allan puhelee reippaasti, ikään kuin hän olisi vapautunut taakasta.

— Onneksi tuulee maalta päin, selittää hän. — Ja eihän mammalla sitä paitsi ole taipumusta merikipuun. Ethän ollut merikipeä silloinkaan, kun te papan kanssa olitte ulkomaanmatkalla. Tehän kuljitte Ranskasta Englantiin. Se on paha väli se. Ei, kun minun reipas mammani kesti sen, niin kestää hän kyllä tämänkin.

Hovineuvoksetar kuulee kaiken aikaa, mitä hän sanoo, mutta sanojen takaa kuuluu joku heikko sivusävel. Se on pienen lapsen valittavaa parkua. Se kuuluu jostakin kaukaa.

Siinä sitä siis nyt ollaan! Hän luuli vapautuvansa, kun pääsisi irti tytöstä. Mutta ei! Tuskan ääni seuraa. Kunnia on pelastettu, pieni Alice pesee pois ulkonaisen häpeän. Mutta äidin mielenrauha — palanneeko se koskaan?

Ei koskaan, ei koskaan! kuuluu äänettömänä vastauksena hänen sisimmistään. Vaikka hän pakenisi maailman ääriin, on hän hiljaisina öinä kuuleva itkua ja valitusta. Ja vaikka hän peittäisi silmänsä paksuilla vaatteilla, on hän näkevä sinertäväkasvoisen avuttoman lapsen ja hyljätyn nuoren äidin lyyhistyneenä seinää vasten. Tämä kaikki seuraa häntä merten taa ja se palaa taas hänen mukanaan kotiin. Terveyttä hänelle — sitä ei ole!

Mitäpä hänestä! Kunhan Allan vain tulisi onnelliseksi! Mutta hän pelkää, pelkää…

Laivarannassa on vastassa sankka joukko: tyttäret miehineen, lapsia kukkakimput käsissä, Alice muodikkaassa kesäpuvussaan. Heidän taustanaan on valkea puhtoinen laiva siltoineen, jolla ihmisiä tungeskelee.

Hovineuvoksetar suutelee ja syleilee rakkaimpiaan ja hänen kyyneleensä valuvat vuolaasti. Omaiset toivottavat hänelle terveyttä ja iloista kotiintuloa.

He eivät tiedä mitä tekevät. Hän, hän tietää kuinka turha koko tämä matka on, kuinka turha on terveyden toivo. Hänelle on ihan yhdentekevää, missä hän oleskelee. Sillä näky seuraa kaikkialle, itku seuraa kaikkialle. Tuskasta ei ole ulospääsyä, ei ole apua eikä parannusta.