The Project Gutenberg eBook of Satuja ja tarinoita VII, by H. C. Andersen

Suomennostyö on suoritettu Suomalaisen Kirjallisuuden
Edistämisrahaston avustuksella.

SISÄLLYS:

Sittiäinen.
Mitä isä tekee, on aina oikein.
Lumiukko.
Ankkatarhassa.
Uuden vuosisadan runotar.
Jääneito.
Perhonen.
Psyke.
Etana ja ruusupensas.

SITTIÄINEN.

Se oli mitä kaunein eläin, sillä oli sirot jalat, hyvin kauniit silmät ja harja, joka riippui kuin silkkihuntu kaulaa pitkin. Se oli kantanut herraansa ruudinsavussa ja kuulasateessa, kuullut luotien laulavan ja vinkuvan. Se oli purren raivannut tietä, potkinut ympärilleen, taistellut, kun viholliset ahdistivat, yhdellä hyppäyksellä vienyt keisarinsa kaatuneen vihollisen hevosen yli, pelastanut keisarinsa kruunun, punaisesta kullasta tehdyn, pelastanut keisarinsa hengen, joka oli enemmän kuin punainen kulta, ja sentähden pantiin keisarin hevoselle kultakengät, kultakenkä joka jalkaan.

— Oletkohan sinä oikein selväpäinen, sanoi seppä. — Tahdotko sinäkin kultakengät?

— Kultakengät! sanoi sittiäinen. — Enkö minä ole yhtä hyvä kuin tuo suuri otus, jota pitää hoitaa, sukia, palvella, syöttää ja juottaa? Enkö minäkin kuulu keisarin talliin?

— Mutta miksi hevonen saa kultakengät? kysyi seppä, — etkö sinä sitä ymmärrä?

— Ymmärräkö? Minä ymmärrän, että minua halveksitaan, sanoi sittiäinen, — minua loukataan — ja sentähden minä nyt lähden maailmalle.

— Karkea mies! sanoi sittiäinen ja sitten se läksi ulos, lensi vähän «matkaa ja nyt se oli kauniissa pienessä puutarhassa, missä ruusut ja lavendelit tuoksuivat.

— Eikö täällä ole kaunista? sanoi pieni leppäterttu, joka lenteli, mustat pilkut punaisilla haarniskanlujilla siivillään. — Kuinka suloiselta täällä tuoksuu ja kuinka kaunista täällä on!

— Minä olen tottunut parempaan, sanoi sittiäinen. — Sanotteko te tätä kauniiksi? Eihän täällä ole edes lantatunkiota.

Ja sitten se jatkoi matkaansa tullen suuren leukoijan varjoon. Kukalla ryömi kaalimato.

— Kuinka maailma sentään on kaunis! sanoi kaalimato. — Aurinko on niin lämmin! Kaikki on niin hauskaa! Ja kun minä kerran nukun kuoleman uneen, niinkuin sanotaan, niin herään perhosena.

— Kuvittele sinä vain! sanoi sittiäinen. — Vai lennämme perhosina! Minä tulen keisarin tallista, mutta ei edes keisarin lempihevonen, joka sentään käyttää minun vanhoja kultakenkiäni, kuvittele sellaista. Saada siivet! Lentää! Niin, nyt me lennämme! Ja sitten sittiäinen lensi. — Minä en tahdo närkästyä, mutta harmittaa minua kuitenkin.

Sitten se moksahti suurelle ruohokentälle. Siinä se hiukkasen makasi, sitten se nukkui.

Varjelkoon, mikä rankkasade ryöppysi taivaasta! Sittiäinen heräsi loiskinaan ja pyrki heti kaivautumaan maahan, mutta ei päässyt. Se kehitteli, se uiskenteli vatsallaan ja selällään, lentämistä ei ollut ajatteleminenkaan; varmaan ei se ikinä pääsisi elävänä tältä paikalta. Se makasi siinä missä makasi ja jäi makaamaan.

Kun hiukan selkeni ja sittiäinen oli räpytellyt veden silmistään, näki se jotakin valkoista; se oli valkenemaan pantua palttinaa. Se pääsi sinne ja ryömi märän palttinan laskokseen. Tosin ei se ollut samaa kuin maata lämpöisessä tallin lannassa, mutta täällä nyt ei ollut mitään parempaa saatavissa, ja niin se viipyi siellä yhden kokonaisen päivän, kokonaisen yön, ja sadettakin jatkui. Aamulla tuli sittiäinen esiin. Se oli suutuksissaan ilmasta.

Palttinalla istui kaksi sammakkoa. Niiden kirkkaat silmät loistivat pelkkää tyytyväisyyttä.

— Onpa nyt ihana ilma! sanoi toinen. — Kuinka se virkistää! Ja palttina pitää veden niin kauniisti pinnallaan. Takajaloissani kutiaa ikäänkuin minä uisin.

— Haluaisinpa tietää, sanoi toinen, — onko pääskynen, joka tekee lentomatkoja niin kauas, monilla ulkomaanretkillään, tavannut parempaa ilmastoa kuin meidän. Tätä räntää ja tätä märkää! On niinkuin makaisi vesilätäkössä. Jollei siitä iloitse, niin totisesti ei rakasta isänmaataan.

— Ettekö siis koskaan ole olleet keisarin tallissa? kysyi sittiäinen. — Siellä on märkyys sekä lämmintä että höystettyä! Siihen minä olen tottunut. Se on minun ilmastoani, mutta sitä ei voi ottaa mukaan matkalle. Eikö täällä puutarhassa ole mitään taimilavaa, minne minun kaltaiseni säätyhenkilöt voisivat asettua ja missä he voisivat tuntea olevansa kotona?

Mutta sammakot eivät ymmärtäneet häntä tai eivät tahtoneet ymmärtää häntä.

— Minä en koskaan kysy toista kertaa, sanoi sittiäinen, kun se oli kysynyt kolme kertaa, saamatta vastausta.

Sitten se kulki vähän matkaa. Siinä oli ruukunsirpale. Sen ei pitänyt olla siinä, mutta noin kumollaan se antoi suojaa. 'Päällä asui useita pihtihäntäperheitä. Ne eivät kaivanneet paljon tilaa, ainoastaan seuraelämää. Naaraille varsinkin on suotu äidinrakkautta, sentähden olikin jokaisen poikanen kaunein ja viisain.

— Meidän poikamme on mennyt kihloihin, sanoi muuan äiti, — tuo suloinen viattomuus! Hänen korkein päämääränsä on kerran päästä ryömimään papin korvaan. Hän on niin herttaisen lapsellinen, ja kihlaus suojelee häntä harha-askelista. Se on äidille niin ilahuttavaa.

— Meidän poikamme, sanoi toinen äiti, — oli tuskin päässyt munasta, kun hän jo oli lietsussa. Hänessä sykkii into, hän hyppää sarvet päästään. Se tuottaa tavatonta iloa äidille, eikö totta, herra sittiäinen?

— Olette molemmat oikeassa, sanoi sittiäinen, ja sitten hänet pyydettiin huoneeseen, niin kauas kuin hän pääsi ruukunsirpaleen alle.

— Nyt teidän pitää nähdä minunkin pieni pihtihäntäni, sanoi kolmas ja neljäs äideistä, — ne ovat mitä herttaisimpia lapsia ja hyvin hauskoja. Ne eivät koskaan ole pahankurisia paitsi milloin niillä on kipeä vatsa, mutta sehän sattuu hyvin helposti niiden iällä.

Ja sitten puhui jokainen äiti poikasistaan ja poikaset puhuivat myöskin ja käyttivät niitä pieniä pihtejä, mitkä olivat heidän pyrstössään, nykiäkseen sittiäistä leukaparrasta.

— Kaikkia ne nyt keksivätkin nuo pienet veitikat! sanoivat äidit ja höyrysivät äidinrakkautta, mutta se ikävystytti sittiäistä ja niin hän kysyi, oliko tästä pitkältäkin taimilavalle.

— Se on kaukana maailmalla, toisella puolen ojaa, sanoi pihtihäntä. — Toivon ettei kukaan minun lapsistani koskaan joudu niin kauas, sillä silloin minä kuolisin.

— Niin kauas minä kuitenkin koetan päästä, sanoi sittiäinen ja läksi hyvästiä sanomatta. Se on hienointa.

— Täällä me asumme! sanoivat ne. — Meillä on erinomaisen kodikasta. Emmekö saa pyytää teitä tulemaan alas lihavaan liejuun. Matka on varmaan väsyttänyt teitä.

— On kyllä, sanoi sittiäinen. — Olen maannut palttinalla sadeilmassa ja siisteys varsinkin rasittaa minua. Niinikään olen saanut luuvaloa siiventaipeeseen, seisoessani vedossa ruukunsirpaleen alla. On oikein virkistävää kerrankin tulla omaistensa luo.

— Korkeammalta, sanoi sittiäinen. — Tulen keisarin tallista, missä synnyin kultakengät jalassa. Matkustan salaisella asialla, mitä teidän ei pidä minulta kysyä, sillä en sano sitä.

Ja sitten astui sittiäinen alas lihavaan mutaan. Siellä istui kolme nuorta naarassittiäistä. Ne hihittivät, sillä ne eivät tietäneet mitä niiden piti sanoa.

— Ne ovat kihlaamattomia, sanoi äiti, ja sitten ne taasen hihittivät, mutta tälläkertaa noloudesta.

— Älkää hemmotelko tyttöjäni! Älkääkä puhuko heille, jollei teillä ole vakavia aikomuksia! Mutta vakavathan ne ovat, ja minä annan teille siunaukseni.

— Eläköön! sanoivat kaikki muut, ja niin oli sittiäinen kihloissa.
Ensin kihlaus, sitten häät, mitäpä siinä oli odottamista.

Seuraava päivä kului hyvin hyvästi, toinen päästiin vaivoin loppuun, mutta kolmantena täytyi jo ajatella ruokaa vaimolle ja ehkäpä poikasillekin.

— Saivat yllätetyksi minut, sanoi se, — niinpä minun täytyy nyt puolestani yllättää heidät.

Ja sen hän teki. Poissa hän oli, poissa koko päivän, poissa koko yön — ja vaimo istui leskenä. Muut sittiäiset sanoivat, että olivatpa he ottaneet oikean maankiertäjän perheeseen. Vaimo oli nyt heidän taakkanaan.

— Niinpä hän voi olla neitona jälleen, sanoi äiti, — olla minun lapsenani. Hyi mokomaa ilkeää heittiötä, joka jätti hänet!

Sittiäinen oli kuin olikin matkalla, oli kaalinlehdellä purjehtinut ojan yli. Aamupuoleen tuli kaksi ihmistä, he näkivät sittiäisen, ottivat sen maasta, vääntelivät ja kääntelivät sitä. Ja he olivat hyvin oppineita molemmat, varsinkin poika.

— Allah näkee mustan sittiäisen mustan vuoren mustassa kivessä, eikö Koranissa sanota niin? kysyi hän, käänsi sittiäisen nimen latinaksi ja teki selkoa sen suvusta ja luonteesta. Vanhempi oppinut ei kannattanut sen ottamista mukaan kotiin; siellä oli yhtä hyviä yksilöitä, sanoi hän. Se ei kuulustanut sittiäisestä kohteliaalta puheelta. Sentähden lensi se hänen kädeltään, lensi hyvän matkaa. Sen siivet olivat kuivuneet, ja niin se pääsi ansarille, minne se saattoi pujahtaa erittäin mukavasti, koska yksi ikkuna oli työnnetty auki, ja kaivautua tuoreeseen lantaan.

Pian se nukkui ja näki unta, että keisarin hevonen oli kaatunut ja että herra sittiäinen oli saanut sen kultakengät ja että hänelle oli luvattu kaksi lisää. Se oli hyvin miellyttävää, ja kun sittiäinen heräsi, ryömi se esiin ja katsoi ylös. Mikä loisto täällä ansarissa! Suuret viuhkapalmut levittäytyivät korkeuteen, aurinko teki ne läpikuultaviksi, ja niiden alla rehoitti mitä runsain vihanta ja loisti kukkia, jotka olivat punaisia kuin tuli, keltaisia kuin meripihka ja valkoisia kuin vastasatanut lumi.

— Täälläpä onkin mainion rehevä kasvillisuus. Kuinka hyvältä tuleekaan maistumaan, kunhan se mätänee! sanoi sittiäinen. — Tämä on hyvä ruokasäiliö, varmaan täällä asuu perheen jäseniä. Minäpä lähden etsimään, koetan löytää jonkun, jonka kanssa voin seurustella. Ylpeä minä olen, se on ylpeyteni! Ja sitten se kulki ja ajatteli untansa kuolleesta hevosesta ja saamistaan kultakengistä.

Samassa tarttui käsi kiinni sittiäiseen; sitä puserrettiin, käännettiin ja väännettiin.

Puutarhurin pieni poika ja muuan toveri olivat puutarhassa, he olivat nähneet sittiäisen ja tahtoivat huvitella sen kustannuksella. Käärittynä viinipuunlehteen joutui se lämpöiseen housuntaskuun; siinä se ryömi ja kopeloi, sai sitten kädenpuserruksen pojalta, joka läksi nopeasti suurelle puutarhan päässä olevalle lammelle. Täällä pantiin sittiäinen vanhaan rikkinäiseen puukenkään, josta oli lähtenyt rinta. Tikku kiinnitettiin mastoksi, ja tähän köytettiin sittiäinen villaisella langalla. Nyt se oli laivuri ja sen piti lähteä purjehtimaan.

Se oli hyvin suuri sisäjärvi, sittiäisen mielestä se oli valtameri, ja se hämmästyi niin, että putosi selälleen ja sätkytteli jaloillaan.

Puukenkä purjehti, vedessä kävi virta, mutta jos laiva joutui vähän liian kauas, niin kiersi toinen pieni poika heti ylös housunsa ja meni noutamaan sen, mutta kun laiva taas oli liikkeellä, huudettiin poikia, huudettiin vakavasti, ja he kiirehtivät pois ja jättivät puukengän oman onnensa nojaan. Se ajelehti ja eteni yhä kauemma maasta, yhä kauemma ulapalle; tämä oli kauheaa sittiäiselle. Lentää ei se voinut, se oli köytetty kiinni mastoon. Se sai vieraakseen kärpäsen.

— Onpa meillä kaunis ilma, sanoi kärpänen. — Täällä minä saatan levätä, täällä saatan paistattaa päivää. Teillä on hyvin miellyttävää.

— Nyt minä tunnen maailman, sanoi sittiäinen. — Maailma on kurja. Minä olen ainoa rehellinen siinä. Ensinnä minulta evätään kultakengät, sitten minun pitää maata märällä palttinalla, seisoa vedossa ja vihdoin minulle tyrkytetään vaimo. Kun sitten otan nopean askeleen maailmalle ja näen mimmoista saattaa olla ja pitäisi minulla olla, niin tulee ihmispenikka ja panee minut köysissä aavalle merelle. Ja silläaikaa kulkee keisarin hevonen kultakengissä, se minua eniten harmittaa. Mutta myötätuntoa ei voi odottaa tässä maailmassa. Minun elämänurani on hyvin mieltäkiinnittävä, mutta mitäpä se auttaa, kun ei kukaan tunne sitä. Maailma ei ansaitsekaan tuntemista, muutoin se olisi antanut minulle kultakengät keisarin tallissa, kun lempihevonen oikaisi jalkansa ja kun se kengitettiin. Jos minä olisin saanut kultakengät, olisi minusta tullut tallin kunnia; nyt se on kadottanut minut ja maailma on kadottanut minut, kaikki on mennyttä!

Mutta kaikki ei vielä ollut mennyttä. Tuli venhe, missä oli kaksi nuorta tyttöä.

He olivat aivan puukengän vieressä, he saivat sen ylös, ja toinen tytöistä otti esiin pienet sakset, leikkasi poikki villalangan tuottamatta sittiäiselle vahinkoa, ja kun he tulivat maihin, pani hän sen nurmelle.

Ja sittiäinen lensi suoraan sisään erään suuren rakennuksen ikkunasta, ja siellä se väsyneenä vaipui keisarin lempihevosen hienoon, pehmeään pitkään harjaan tallissa, joka oli hevosen ja sittiäisen koti. Sittiäinen tarttui kiinni harjaan ja istui hiukan lepäämään.

— Tässäpä minä istun keisarin lempihevosen selässä, istun ratsastajana.
Mitä minä sanonkaan? Niin, nyt se selviää minulle. Se on hyvä ajatus,
ja oikea. Miksi hevonen sai kultakengät? Sitä seppäkin minulta kysyi.
Nyt minä sen käsitän. Minun tähteni sai hevonen kultakengät.

— Maailma ei sentään ole hullumpi, sanoi sittiäinen, — täytyy vain osata ottaa se oikealta kannalta!

Maailma on kaunis, sillä keisarin hevonen on saanut kultakengät, jotta sittiäinen ratsastaisi sen selässä.

— Nytpä minä astun alas toisten sittiäisten luo ja kerron, kuinka paljon on tehty minun hyväkseni. Kerron mitä kaikkea hauskaa sain nauttia ulkomaanmatkalla ja sanon, että nyt pysyn kotona, kunnes hevonen on kultakenkänsä kuluttanut.

MITÄ ISÄ TEKEE, ON AINA OIKEIN.

Nyt minä kerron sinulle tarinan, jonka kuulin, kun olin pieni, ja joka kerta kun sitten olen sitä ajatellut, on minusta tuntunut, että se on tullut yhä kauniimmaksi. Sillä tarinoiden laita on niinkuin useiden ihmisten: ne käyvät iän mukana kauniimmiksi ja kauniimmiksi; ja se on niin mukavaa!

Olethan sinä ollut maalla. Olet nähnyt oikean vanhan olkikattoisen talonpoikaismökin. Sammal ja ruoho kasvavat siellä itsestään. Haikaranpesä on harjalla — se kuuluu ehdottomasti asiaan, — seinät ovat viistot, ikkunat matalat, ja vain yksi ainoa niistä voidaan avata. Leivinuuni pullottaa kuin pieni paksu vatsa, ja seljapensas kurottautuu tarhan takaa, missä kyhmyisen salavan alla on pieni vesilätäkkö ja siinä ankka tai poikasia. Niin, ja sitten siellä on kahlekoira, joka haukkuu kaikkia ja jokaista.

Juuri tuollainen talonpoikaismökki oli siellä maalla, ja siinä asui aviopari, talonpoikaismies ja talonpoikaisvaimo. Miten vähän heillä lieneekin ollut, oli sentään sammoistakin, mikä ei ollut heille välttämätöntä, nimittäin hevonen, joka haki ruokansa maantien pientareilta. Isä ratsasti sillä kaupunkiin, naapurit lainasivat sitä ja isä sai palveluksesta vastapalveluksen. Mutta edullisempaa heille kuitenkin oli myydä hevonen tai vaihtaa se johonkin, joka saattoi hyödyttää heitä vieläkin enemmän. Mutta mikä se olisi?

— Sen sinä, isä, parhaiten ymmärrät! sanoi vaimo. — Nyt on kaupungissa markkinat, ratsasta sinä sinne, ota hevosesta raha tai tee hyvä vaihtokauppa. Mitä sinä teet, on aina oikein. Ratsasta markkinoille!

Ja sitten hän sitoi miehensä kaulaliinan, sillä sen hän kuitenkin osasi tehdä paremmin kuin mies. Hän sitoi sen ruususolmuun, se kun näytti komealta, ja sitten hän kämmenellään siisti hänen hattunsa ja suuteli hänen lämpöistä suutaan, ja sitten ratsasti mies pois hevosella, joka oli päätetty myydä tai vaihtaa. Niin, isä sen ymmärsi.

Aurinko paahtoi, taivaalla ei ollut mitään pilviä. Tie tomusi, siellä liikkui niin paljon markkinaväkeä sekä rattailla että ratsain ja omin jaloin. Aurinko paahtoi, eikä tiellä ollut minkäänlaista varjoa.

Tuossa kulki muuan lehmänajaja. Lehmä oli niin kaunis kuin se saattaa olla. —- Varmaan se antaa hyvää maitoa, ajatteli talonpoika. — Saattaisi olla aika hyvä vaihtokauppa, jos saisi sen.

— Kuulepas nyt, sinä lehmänajaja! sanoi hän. — Emmekö me molemmat hiukan keskustelisi? Katsopa, hevonen kyllä varmaan maksaa enemmän kuin lehmä, mutta yhdentekevä. Minulla on enemmän hyötyä lehmästä — vaihdammeko?

Nyt Se oli tehty, ja niin olisi talonpoika saattanut kääntyä takaisin, olihan hän toimittanut asiansa, mutta kun hän nyt kerran oli lähtenyt markkinoille, niin hän ei tahtonut jättää markkinoita näkemättä. Ja niin hän lähti kulkemaan lehmineen. Hän astui kiireesti, ja lehmä astui kiireesti, ja niin he joutuivat pian kulkemaan miehen rinnalla, joka kuljetti lammasta. Se oli hyvä lammas, hyvässä lihassa ja hyvässä villassa.

— Tuonpa minä mielelläni tahtoisin, ajatteli talonpoika. — Siltä ei puuttuisi laidunta meidän pientareellamme, ja talveksi sen voisi ottaa sisään huoneeseen. Totta puhuen olisi meillä lampaasta enemmän iloa kuin lehmästä. — Vaihdammeko?

Miksei, siihen oli lampaan omistaja kyllä suostuvainen, ja sitten tehtiin vaihto, ja talonpoika läksi astumaan lampaineen maantietä pitkin. Jalkaportaan luona näki hän miehen, jolla oli suuri hanhi kainalossaan.

— Onpa sinulla siinä aika hanhi, sanoi talonpoika. — Siinä on sekä höyhentä että rasvaa. Se varmaan näyttäisi komealta lieassa meidän lammikollamme. Sille kelpaisi äidin koota jätteitä. Hän on usein sanonut: olisipa meillä vain hanhi! Nyt hän voi sen saada — ja hän saa sen. Tahdotko vaihtaa? Minä annan sinulle lampaan hanhen sijaan ja suuret kiitokset lisäksi!

Niin, siihen toinen kyllä oli suostuvainen, ja sitten he vaihtoivat. Talonpoika sai hanhen. Hän oli likellä kaupunkia, tungos tiellä kasvoi, kihisi ihmisiä ja eläimiä. Ne kulkivat sekä tietä että piennarta pitkin aina puominvartian perunamaahan asti, minne puominvartian kana oli kytketty, jotta se ei peloissaan karkaisi ja jäisi niille teilleen. Se oli typpyhäntä kana, joka vilkutteli toisella silmällään ja teki hyvän vaikutuksen. »Kluk, kluk!» pani se. Mitä se siinä ajatteli, sitä en saata sanoa, mutta talonpoika ajatteli sen nähdessään: enpä ole kauniimpaa kanaa ikinäni nähnyt, se on kauniimpi kuin papin hautomakanakin — sen ottaisin mielelläni! Kana löytää aina jyvän, se milteipä pitää huolen itsestään! Luulisinpä tekeväni hyvän vaihtokaupan, jos saisin sen hanhesta.

Hän oli nyt toimittanut koko joukon asioita tällä kaupunginmatkallaan. Ja kuuma oli, ja väsynyt hän oli. Hän tarvitsi ryypyn ja leipäpalan. Nyt hän oli kapakan luona, sinne hänen oli mentävä. Mutta kapakoitsija oli menossa ulos; hän tuli vastaan ovessa kantaen säkkiä, joka oli täpötäynnä jotakin.

— Niitäpä on kauhean paljon! Soisin äidin näkevän tämän. Meillä oli viime vuonna yksi ainoa omena vanhassa puussa turveaitan luona. Sitä omenaa piti säilytettämän, ja se oli laatikkokirstulla kunnes halkesi. Rikkautta se sekin on! sanoi meidän äiti. Tässäpä hän vasta saisi nähdä rikkautta! Sen soisin hänelle.

Ja sitten hän antoi kanan vastaan, sai omenat ja meni kapakkahuoneeseen, aina myymäpöydän ääreen. Omenasäkkinsä asetti hän kaakeliuunia vastaan. Uunissa oli tulta; sitä ei hän huomannut. Paljon vieraita oli markkinahuoneessa, hevoskauppiaita, härkäkauppiaita ja kaksi englantilaista, ja ne ovat niin rikkaita, että niiden taskut repeävät kultarahoista. Vetoa ne lyövät, saatpa kuulla!

Niin, sen he pian saivat tietää, ja he saivat kuulla koko jutun hevosesta, joka oli vaihdettu lehmään ja aina mädäntyneihin omeniin asti.

— No, sinä saat läksytyksen äidiltä, kun tulet kotiin! sanoivat englantilaiset. — Kyllä tulee niin että paukkaa.

— Suudelman saan enkä torumista! sanoi talonpoika. — Meidän äiti sanoo: mitä isä tekee, on oikein!

— Lyödäänkö vetoa? sanoivat he. — Kultarahoja tynnyrittäin! Sata naulaa on kippunta.

— Riittää, jos annatte täyden vakkasellisen! sanoi talonpoika. — Minä voin panna vain täyden vakkasen omenia ja itseni ja eukon lisäksi, mutta se on silloin enemmän kuin pyyhitty mitta, se on kukkurallinen.

Kapakoitsijan vaunut ajoivat esiin, englantilaiset nousivat vaunuihin, mädäntyneet omenat tulivat nekin vaunuihin, ja sitten he ajoivat talonpojan tuvalle.

— Niin, sinä osaat ne asiat! sanoi vaimo, otti häntä vyötäisistä ja unohti sekä säkin että vieraat.

— Jumalalle kiitos maidosta! sanoi vaimo. — Nyt me voimme saada maitoruokaa, voita ja juustoa pöytään. Se oli oivallinen vaihtokauppa.

— Se onkin varmaan parempi! sanoi vaimo. — Sinä olet aina niin ajattelevainen. Lampaalle meidän laitumemme juuri riittää. Nyt me voimme saada lampaanmaitoa ja lampaanjuustoa ja villasukkia, niin, villaisen yöröijyn! Sitä ei lehmä anna! Se luo karvansa. Sinä olet ihmeen ajattelevainen mies!

— Saammeko todella tänä vuonna kekrihanhea, isä kulta! Sinäpä muistat aina tuottaa minulle iloa. Voi kuinka sinä osaat olla herttainen. Hanhi saattaa olla lieassa ja vielä lihoa Martinpäiväksi.

— Kanaan! Se oli hyvä kauppa, sanoi vaimo. — Kana munii, se hautoo, saamme poikasia, saamme kanatarhan! Sitä minä juuri olen - niin hartaasti toivonut!

— Nyt minun pitää suudella sinua! sanoi vaimo. — Kiitos, oma mieheni. Nytpä minä kerron sinulle jotakin. Kun sinä olit lähtenyt, niin minä päätin laittaa sinulle oikein hyvän aterian: purjosipulilla höystettyä munakakkua. Munat minulla oli, sipuli minulta puuttui. Silloin minä läksin koulumestarille. Siellä heillä kyllä on purjosipulia, tiemmä, mutta vaimo on saita, senkin vietävät. Minä pyysin saada lainata. Lainata? sanoi hän. Meidän puutarhassa ei kasva mitään, ei edes mädäntynyttä omenaa. En sitäkään voi teille lainata. Nyt minä voin lainata hänelle kymmenen, niin, koko säkillisen! Se on hauskaa, isä!

— Siitä minä pidän, sanoivat englantilaiset. — Aina alasmäkeä ja aina yhtä iloisena. Siitä kyllä kannattaa maksaa!

Ja sitten he maksoivat kippunnan kultarahaa talonpojalle, joka sai suudelman eikä torumisia.

Niin, vaimon kannattaa aina huomata ja selittää, että isä on kaikessa viisain ja mitä hän tekee, on oikein.

Niin, sepä vasta oli tarina. Minä kuulin sen pienenä, ja nyt olet sinäkin kuullut sen ja tiedät, että mitä isä tekee, on aina oikein.

LUMIUKKO.

— Minussa paukkuu ja natisee, niin mainio pakkanen on! sanoi lumiukko. — Tuuli tässä oikein puree miehen pirteäksi. Ja kuinka tuo hehkuva tuolla hehkuu! — hän tarkoitti aurinkoa, joka oli juuri menemäisillään mailleen. — Ei hän tule saamaan minua räpyttämään silmää, kyllä minä pidän kiinni palasistani.

Hänellä oli kaksi suurta kolmikulmaista kattotiilenpalasta silminä. suuna oli kappale vanhaa haraa, joten hänellä oli hampaat.

Hän oli syntynyt poikien hurraahuutojen kaikuessa, häntä oli reistä tervehditty kilisevin kulkusin ja piiskanläiskein.

Aurinko laski, täysikuu nousi pyöreänä ja suurena, kirkkaana ja kauniina sinisessä ilmassa.

— Tuolla se taas tulee esiin toiselta puolelta, sanoi lumiukko — hän luuli auringon taasen näyttäytyvän. — Olen saanut hänestä pois hehkuttamishalun. Riippukoon siellä valaisemassa niin että minä voin nähdä itseni. Kunhan vain tietäisin, millä keinoin pääsee liikkumaan paikaltaan! Minä niin mielelläni liikkuisin. Jos minä osaisin, liukuisin nyt jäälle niinkuin näin poikien tekevän. Mutta minä en osaa juosta.

— Vou! vou! haukahteli vanha kahlekoira. Se oli jonkun verran käheä ja oli ollut siitä asti kun se oli kamarikoirana ja makasi kamiinan alla. — Aurinko kyllä opettaa sinut juoksemaan! Sen minä näin edeltäjästäsi viime vuonna ja hänen edeltäjästään. Vou! vou! Ja poissa ovat he kaikki!

—• Minä en ymmärrä sinua, toveri! sanoi lumiukko. — Pitääkö tuon tuolla ylhäällä opettaa minua juoksemaan? — hän tarkoitti kuuta. — Niin, tosin hän äsken juoksi, kun katsoin häneen tiukkaan. Nyt hän hiipii esiin toiselta taholta.

— Sinä et tiedä mitään, sanoi kahlekoira, — mutta sinuthan on vasta hiljan kyhätty kokoon. Sitä, jonka sinä nyt näet, sanotaan kuuksi; se, joka meni mailleen, oli aurinko. Hän palaa huomenna, hän kyllä opettaa sinut juoksemaan alas Vallihautaan. On tulossa ilmanmuutos, sen huomaan vasemmasta takajalastani; sitä repii. On tulossa ilmanmuutos.

— En ymmärrä häntä, sanoi lumiukko, — mutta minulla on se tunne, että hän sanoo jotakin epämiellyttävää. Se, joka hehkui ja meni mailleen, ei myöskään ole ystäväni, sen sanoo vaistoni.

— Vou! vou! haukahteli kahlekoira, kulki kolme kertaa itsensä ympäri ja asettui sitten koppiinsa nukkumaan.

Tuli todella ilmanmuutos. Paksu ja kostea sumu laskeutui aamulla yli koko seudun. Aamupuoleen alkoi tuulenhenki käydä. Tuuli oli jäinen, pakkanen kävi kiinni oikein lujin kourin, mutta kelpasi katsella, kun aurinko nousi! Kaikki puut ja pensaat olivat kuurassa. Oli koko metsä valkoisia koralleja, näytti siltä kuin kaikki oksat olisivat olleet siroitetut täyteen hohtavan valkoisia kukkia. Ne tavattoman monet ja hienot haarautumat, joita ei kesällä voi nähdä monilta lehdiltä, tulivat nyt esiin jokikinen. Se oli pitsikudosta ja niin hohtavan valkoista kuin jos jokaisesta oksasta olisi kumpuillut valkoista hohdetta. Riippukoivu liikkui tuulessa, siinä oli elämää niinkuin puissa kesällä. Oli erinomaisen kaunista! Ja kun aurinko paistoi, niin kuinka koko tämä valkeus välkkyikään, aivan kuin sitä olisi puuteroitu timanttitomulla, ja maata peittävän lumikerroksen yllä kimmelsivät suuret timantit. Tai olisi myöskin saattanut luulla, että siellä paloi lukemattomia pikkuruikkuisia kynttilöitä, vieläkin valkoisempia kuin valkoinen lumi.

— Onpa verrattoman kaunista! sanoi muuan nuori tyttö, joka nuoren miehen kanssa astui puutarhaan ja pysähtyi juuri lumiukon luo, mistä he katselivat kimmelteleviä puita. — Kauniimpaa ei näe kesällä! sanoi hän, ja hänen silmänsä säteilivät.

— Ja tuollaista miestä kuin tuo tuossa ei silloin ensinkään ole, sanoi nuori mies ja viittasi lumiukkoon. — Hän on mainio.

Nuori tyttö hymyili, nyökytti lumiukolle ja sitten hän ystävineen kiiti tanssien yli lumen, joka narisi heidän allaan ikäänkuin he olisivat kulkeneet tärkkelyksellä.

— Keitä nuo molemmat olivat? kysyi lumiukko kahlekoiralta. — Sinä olet vanhempi talossa kuin minä, tunnetko heidät?

— Tunnen kyllä! sanoi kahlekoira. — Tyttöhän on taputtanut minua ja poika on antanut minulle luun. Heitä en pure.

— Morsian ja sulhanen! sanoi kahlekoira. — He aikovat muuttaa koirankoppiin ja yhdessä kaluta luita. Vou! vou!

— Merkitsevätkö nuo molemmat yhtä paljon kuin sinä ja minä? kysyi lumiukko.

— Hehän kuuluvat herrasväkeen, sanoi kahlekoira. — Näkyypä se sentään tietävän hirveän vähän, joka on syntynyt eilen. Sen huomaan sinusta. Minulla on ikää ja tietoja, minä tunnen kaikki tässä talossa. Ja onpa ollut aika, jolloin en seisonut täällä pakkasessa ja kahleissa. Vou! vou!

— Pakkanen on ihana, sanoi lumiukko. — Kerro, kerro! Mutta älä kalistele kahletta, sillä silloin minussa narskaa.

— Vou! vou! haukahteli kahlekoira. — Minä kuulun olleen pieni ja soma penikka. Silloin minä makasin samettituolissa tuolla sisällä rakennuksessa, makasin ylhäisimmän herrasväen helmassa, minua suudeltiin kuonolle ja käpäläni puhdistettiin kirjaillulla nenäliinalla. Minua sanottiin »sulokuonoksi», »samettikäpäläksi», mutta sitten minä kävin heille liian suureksi, sitten he antoivat minut taloudenhoitajattarelle. Minä jouduin kellarikerrokseen. Sinä saatat siitä paikaltasi nähdä sinne sisään. Sinä saatat katsella kamaria, missä minä olen ollut herrasväkeä. Sillä sitä minä olin taloudenhoitajattaren luona. Huone oli tosin pienempi kuin ylhäällä, mutta täällä oli miellyttävämpää, lapset eivät minua rutistaneet ja raahustelleet niinkuin ylhäällä. Minulla oli yhtä hyvä ruoka kuin ennen, ja paljon enemmän. Minulla oli oma tyynyni, ja sitten siellä oli kamiina — se on tähän aikaan vuotta ihaninta maailmassa. Minä ryömin kokonaan sen alle niin että katosin näkyvistä. Oi, siitä kamiinasta näen vieläkin unta. Vou! vou!

— Se on aivan sinun vastakohtasi’. Sysimusta se on, sillä on pitkä messinkiputkikaula. Se syö puita niin että tuli suitsuaa suusta. Täytyy pysytellä sen syrjällä, aivan likellä, sen alla — se on sanomattoman suloista. Sinä varmaan voit nähdä sen ikkunasta, siitä paikaltasi!

Ja lumiukko katsoi, ja hän näki todella mustan, kirkkaaksi kiilloitetun esineen messinkitorvineen. Valkea loisti alhaalla. Lumiukon tuli outo olla, hänellä oli tunne, josta hän ei saattanut tehdä selvää itselleenkään. Hänet valtasi jokin, jota hän ei tuntenut, mutta jonka kaikki ihmiset tuntevat, jolleivät he ole lumiukkoja.

— Ja miksi sinä hylkäsit hänet? sanoi lumiukko. Hän uskoi sitä varmaan naiselliseksi olennoksi. — Kuinka sinä saatoit heittää sellaisen paikan?

— Mikäs auttoi, kun oli pakko, sanoi kahlekoira. — He heittivät minut ovesta ja panivat minut tänne kahleisiin. Olin purrut nuorinta vekaraa jalkaan sentähden, että hän potkaisi luotani luun, jota kalusin. Ja luu luusta, on minun käsitykseni! Mutta sen he panivat pahakseen, ja siitä ajasta olen ollut kahleissa ja olen menettänyt kauniin ääneni — kuulehan vain, kuinka käheä minä olen: vou! vou! Siinä lorun loppu.

Lumiukko ei enää kuunnellut. Hän katsoi vilkkumatta taloudenhoitajattaren kellarikerrokseen, alas hänen huoneeseensa, missä kamiina seisoi neljällä rautajalallaan, näyttäen samankokoiselta kuin lumiukko itse.

— Minussa narisee niin kummallisesti, sanoi hän. — Enkö minä koskaan pääse tuonne sisään? Se on viaton toivomus, ja toki meidän viattomat toivomuksemme täytetään. Se on korkein toivomukseni, ainoa toivomukseni, ja olisi miltei väärin, jollei sitä täytettäisi. Minun täytyy päästä sinne sisään, minun täytyy saada nojata pääni häntä vasten, vaikka rikkoisin ikkunan.

— Sinne sisään et koskaan pääse, sanoi kahlekoira. — Ja jos tulisit kamiinan luo, olisit mennyttä, vou! vou!

— Minä olen miltei mennyttä, sanoi lumiukko, — minä luulen meneväni poikki.

Koko päivän seisoi lumiukko katsellen sisään ikkunasta. Hämärissä kävi huone vieläkin houkuttelevammaksi. Kamiina loisti lempeämmin kuin kuu loistaa ja aurinkokin, niin, sillä lailla kuin ainoastaan kamiina voi loistaa, kun siinä on jotakin. Kun käytiin ovessa, niin leimahti liekki ulos, siihen se oli tottunut. Lumiukon valkoiset kasvot lensivät todella punaisiksi, puna välähti hänen rinnallensakin.

— Minä en kestä tätä, sanoi hän. — Kuinka se pukee häntä, kun hän pistää ulos kielen!

Yö oli hyvin pitkä, mutta ei lumiukolle. Hän seisoi omissa kauniissa ajatuksissaan, ja niitä paleli niin että ne paukkuivat.

Aamulla olivat kellarikerroksen ikkunat jäässä. Niissä oli kauneimmat jääkukkaset mitä lumiukko ikinä saattoi kuvitella, mutta ne peittivät kamiinan. Ruudut eivät tahtoneet sulaa, hän ei saattanut nähdä kamiinaa. Paukkui, narisi, oli juuri sellainen pakkanen, jommoisen pitäisi ilahuttaa lumiukkoa, mutta hän ei ollut iloinen. Hän olisi voinut olla onnellinen ja hänen olisi pitänyt tuntea ©levänsä onnellinen, mutta hän ei ollut: hän kaipasi kamiinaa.

— Se on kova tauti lumiukolle, sanoi kahlekoira. — Minä olen myöskin potenut sitä tautia, mutta minä olen voittanut sen. Vou! vou! Nyt tulee ilmanmuutos.

Suojailma kiihtyi, lumiukko kutistui. Hän ei sanonut mitään, hän ei valittanut, ja se on oikea merkki.

Eräänä aamuna hän romahti. Jokin, joka muistutti luudanvartta, törrötti siinä missä hän oli seisonut. Sen ympärille olivat pojat pystyttäneet hänet.

— Nyt minä ymmärrän hänen kaipauksensa, sanoi kahlekoira. — Lumiukolla on ollut ruumiissaan kamiinansuka. Se se on liikkunut hänessä, nyt se on voitettu. Vou! vou!

Jo nouskaa, yrtit raikkahat ja pajukissat villavat, käy, käki, leivo lauleluun, saa kevät kesken helmikuun. Kukkuu, kvivit, mä laulan myös. Oi, päivä kulta, täytä työs!

ANKKATARHASSA.

Muuan ankka tuli Portugalista; toiset sanoivat sen tulleen Espanjasta — se on samantekevää. Sitä kutsuttiin portugalilaiseksi, se muni, se teurastettiin ja valmistettiin ruoaksi, siinä sen elämän juoksu. Kaikkia, jotka läksivät sen munasta, sanottiin portugalilaisiksi, ja se merkitsi jotakin. Nyt oli koko siitä suvusta jäljellä ainoastaan yksi ankka koko ankkatarhassa — tarhassa, mihin kanoillakin oli pääsy ja missä kukko esiintyi sanomattoman ylpeänä.

— Hän loukkaa minua rajulla laulullaan, sanoi portugalilainen. — Mutta kaunis hän on, sitä ei voi kieltää, vaikkei hän olekaan mikään koiras-ankka. Hillitä itseään hänen pitäisi, mutta itsensähillitsemiseen vaaditaan taitoa, se todistaa korkeampaa sivistystä; sitä on pienillä laululinnuilla naapurin niinipuussa. Kuinka kauniisti ne laulavat! Niiden laulussa on jotakin hyvin liikuttavaa, minä kutsun sitä Portugaliksi. Jos minulla olisi tuollainen pieni laululintu, niin minä olisin sille äiti, hellä ja hyvä; se on veressäni, portugalilaisessa veressäni.

Ja juuri hänen puhuessaan tulikin pieni laululintu. Se tuli päätäpahkaa ylhäältä katolta. Kissa oli sen kintereillä, mutta lintu pääsi siipirikkona sen kynsistä ja putosi alas ankkatarhaan.

— Se on kissan tapaista, mokomankin heittiön! sanoi portugalilainen. — Minä tunnen sen siltä ajalta, jolloin minulla oli poikasia. Pitääkin sellaisella olennolla olla lupa elää ja kuljeskella katoilla! En luule sellaista tapahtuvan Portugalissa.

Ja hän säälitteli pientä laululintua, ja toiset ankat, jotka eivät olleet portugalilaisia, säälittelivät sitä myöskin.

— Se pieni elukka, sanoivat ne ja niitä tuli sitten siihen yksi ja toinen. — Tosin me itse emme ole laulavaisia, mutta meillä on sisällämme kaikupohja tai jotakin sellaista. Sen me tunnemme, vaikkemme siitä puhu.

— Sitten minä puhun siitä, sanoi portugalilainen, — ja minä tahdon tehdä jotakin hänen hyväkseen, sillä se on jokaisen velvollisuus!

Ja sitten hän nousi vesikaukaloon ja pulikoi vedessä niin että oli miltei hukuttaa pienen laululinnun huuhteluun, minkä se sai, mutta tarkoitus oli ollut hyvä.

— Se on hyvä työ, sanoi hän, — toiset voivat ottaa siitä oppia ja esimerkkiä.

— Pip! sanoi pieni lintu. Sen toinen siipi oli poikki, sen oli vaikea ravistella, mutta se ymmärsi niin hyvin hyväätarkoittaneen pulikoimisen. — Te olette niin sydämellisen hyvä, rouva, sanoi se, mutta ei pyytänyt enää mitään.

— En ole koskaan ajatellut sydämeni laatua, sanoi portugalilainen, — mutta sen minä tiedän, että rakastan kaikkia tovereitani luomakunnassa, lukuunottamatta kissaa, mutta sitä ei toki kukaan voine minulta vaatia. Se on syönyt kaksi omaistani. Mutta olkaa nyt täällä kuin kotonanne, älkää kursailko! Itse minä olen vieraalta seudulta, niinkuin kyllä näette rakenteestani ja höyhenpuvustani. Minun uros-ankkani on täkäläisiä, siinä ei ole minun vertani, mutta minä en ylpeile — jos teidät joku täällä ymmärtää, niin kyllä uskallan sanoa, että minä sen teen.

— Hänellä on portlakkaa kuvussaan, sanoi pieni tavallinen poikanen, joka oli sukkela, ja toiset tavalliset pitivät tuota »portlakkaa» niin erinomaisena. Se kuulosti Portugalilta, ja he tuuppivat toisiaan ja sanoivat »rap!» Hän oli niin erinomaisen sukkela! Ja sitten he ryhtyivät keskusteluun pienen laululinnun kanssa.

— Portugalilaisella on totisesti sana vallassaan, sanoivat he. — Meillä ei ole nokassa suuria sanoja, mutta meillä on yhtä suuri myötätunto. Jollemme teekään mitään hyväksenne, niin ajattelemme sitä hiljaisuudessa. Ja sitä me pidämme kauneimpana.

— Teillä on kaunis ääni, sanoi muuan vanhimmista. — Mahtaa olla ihanaa tietää, että voi tuottaa iloa niin monelle kuin te tuotatte. Minä tosin en ymmärrä sitä. Sentähden pidän suuni kiinni, se on aina parempi kuin sanoa jotakin tyhmää, mitä niin monet toiset sanovat teille.

— Älkää kiduttako häntä, sanoi portugalilainen. — Hän tarvitsee lepoa ja hoitoa. Pieni laululintu, huuhtelenko teidät taas?

— Vesiparannus on ainoa, mikä auttaa minua, sanoi portugalilainen. — Huvittelu tekee sekin hyvää. Nyt tulevat pian naapurin kanat vieraskäynnille, siellä on kaksi kiinalaista kanaa, he käyttävät pussihousuja, ovat ulkomailta tulleita ja hyvin sivistyneitä, mikä lisää minun kunnioitustani heitä kohtaan.

Ja kanat tulivat, ja kukko tuli; kukko oli tänään niin kohtelias, ettei se ollutkaan karkea.

— Te olette todellinen laululintu, sanoi se, — ja teette pienestä äänestänne kaikki mitä voi tehdä niin pienestä äänestä. Mutta paljon enemmän veturia teissä saisi olla, jotta kuulisi teidän olevan urossukupuolta.

Molemmat kiinalaiset olivat haltioissaan nähdessään laululinnun. Se oli niin pörröisen näköinen huuhtelusta, jonka se oli saanut selkäänsä, että se heidän mielestään muistutti kiinalaista poikasta.

Ja sitten he ryhtyivät keskustelemaan hänen kanssaan. He puhuivat kuiskaavalla äänellä ja käyttäen p-äänteitä, ylhäisellä kiinankielellä.

— Me kuulumme teidän lajiinne. Ankat, portugalilainenkin, kuuluvat vesilintuihin, niinkuin kyllä olette huomannut. Meitä te ette vielä tunne, mutta kuinka moni meitä tuntee tai ottaa vaivakseen oppia tuntemaan! Ei kukaan, ei kanojenkaan joukossa! Vaikka me olemme syntyneet istumaan korkeammalla orrella kuin useimmat muut. — Se on nyt yhdentekevää. Me menemme hiljaista menoamme muiden joukossa, joiden periaatteet eivät ole meidän, mutta me katsomme vain hyviä puolia ja puhumme vain hyvästä, vaikka onkin vaikeaa löytää mitään sieltä, missä ei mitään ole. Lukuunottamatta meitä kahta ja kukkoa ei kanahuoneessa ole ketään, joka olisi lahjakas, joskin rehellisyys on nuhteeton. Tätä ei voi sanoa ankkatarhan asukkaista. Me varoitamme teitä, pieni laululintu, älkää uskoko tuohon tuolla, jolla on typpöhäntä, hän on kavala. Tuo kirjava tuolla, jolla on vino peili siivissä, hän on vimmattu puhumaan eikä koskaan jää kenellekään velkaa viime sanaa, ja lisäksi hän on aina väärässä. Tuo lihava ankka puhuu pahaa kaikista, ja se on vasten meidän luontoamme; jollei voi puhua hyvää, niin täytyy pitää suunsa kiinni. Portugalilainen on ainoa, joka on saanut vähän sivistystä ja jonka kanssa voi seurustella, mutta hän on intohimoinen ja puhuu liian paljon Portugalista.

— Kuinka noilla molemmilla kiinalaisilla nyt on paljon supattamista! sanoi pari ankoista., — Minua he ikävystyttävät, en ole koskaan puhunut heidän kanssaan.

— Niin, minä en voi erottaa niitä toisistaan, ja samaa roskaahan ne ovatkin. Yhtä pelurijoukkoa, ja kun on joutunut niiden kanssa tekemisiin, niin ei niistä pääse eroon.

— Älkää välittäkö vähääkään siitä, mitä hän sanoo! kuiskasi portugalilainen. — Hän on asioissa kunnioitettavana asiat ennen kaikkea. Mutta nyt minä panen levolle. Jokainen on velvollinen pitämään huolta siitä, että hän on pulskasti lihava, kun hänet palsamoidaan omenilla ja luumuilla.

Ja sitten hän asettui auringonpaisteeseen ja ummisteli toista silmäänsä. Hänellä oli niin hyvä asento, hän oli niin hyvä ja siksi hän nukkui niin hyvin. Pieni laululintu nyppi katkennutta siipeään ja asettui suojelijattarensa viereen. Aurinko paistoi lämpöisesti ja kauniisti; siinä oli hyvä olinpaikka.

Naapurikanat kulkivat maata kuopien. Ne olivat oikeastaan saapuneet yksinomaan ruoan tähden. Kiinalaiset menivät ensinnä pois ja sitten muut. Sukkela poikanen sanoi portugalilaisesta, että eukko oli pian joutuva »poikuuden ikään», ja sitten nauroivat muut ankat:

»Poikuuden ikään»! Hän on tavattoman sukkela! Ja sitten toistivat he edellisen sukkeluuden: — Portlakka! Se oli hyvin hauskaa. Ja sitten he asettuivat maata.

He lepäsivät hetken, silloin viskattiin yhtäkkiä joitakin makeisia alas ankkatarhaan. Kuului sellainen loksahdus, että koko nukkuva joukko kahahti ja räpytteli siipiään. Portugalilainen heräsi sekin, kääntyi ja litisti hirvittävästi pientä laululintua.

— Mitä te makaatte tiellä! sanoi portugalilainen. — Ette saa olla niin herkkänahkainen. Minullakin on hermot, mutta minä en ole ikinä sanonut piip.

— Älkää olko pahoillanne! sanoi pieni lintu. — Tuo piip pääsi huomaamatta nokastani.

Portugalilainen ei kuunnellut sitä, vaan karkasi makeisten kimppuun ja hankki itselleen hyvän aterian.

Kun se oli päättynyt ja hän pani maata, tuli pieni laululintu ja tahtoi olla rakastettava:

— Nyt minä asetun ruokalevolle, sanoi portugalilainen. — Teidän täytyy täällä oppia talon tavat. Nyt minä nukun.

Pieni laululintu ällistyi suuresti, sillä hän oli tarkoittanut niin hyvää. Kun rouva sitten heräsi, seisoi se hänen edessään pidellen pientä jyvää, jonka se oli löytänyt. Sen se pani hänen eteensä. Mutta rouva ei ollut nukkunut hyvin ja sentähden hän tietysti oli äreä.

— Sen te voitte antaa kananpoikaselle, sanoi hän. — Älkää seisoko siinä minun kiusanani!

— Nyt te olette minulle suuttunut, sanoi laululintu. — Mitä minä olen tehnyt?

— Tehnyt! sanoi portugalilainen. — Tuo lausetapa ei ole hienointa lajia, tahdon huomauttaa teille.

— Eilen täällä oli päiväpaiste, sanoi pieni lintu, — tänään täällä on pimeää ja harmaata. Minä olen niin sanomattoman surullinen.

— Tepä ette näy ymmärtävän ajanlaskua, sanoi portugalilainen. — Päivä ei vielä ole lopussa. Älkää seisoko siinä töllistelemässä!

— Te katselette minuun niin vihaisesti kuin kaksi pahaa silmää katsoi silloin, kun minä putosin alas tänne tarhaan.

— Hävytön! sanoi portugalilainen, — vertaatteko te minua kissaan, tuohon petoeläimeen! Ei yhtä häijyä veripisaraa ole minussa. Minä olen ottanut teidät hoitooni ja hyvää käytöstä minä teille opetan.

— Mitä tämä nyt on! sanoi portugalilainen. — Eikö hän sietänyt sitä? No, sitten hän totisesti ei kelvannut tähän maailmaan! Minä olen ollut hänelle kuin äiti, sen tiedän. Sillä sydäntä minulla on.

— Te tapatte minut kiekunallanne! sanoi portugalilainen. — Se on teidän syytänne kaikki tyynni. Hän kadotti päänsä ja pian kadotan minäkin omani.

— Puhukaa te kunnioituksella hänestä, sanoi portugalilainen. — Hänessä oli säveliä, hänessä oli laulua ja korkea sivistys. Hellämielinen ja lempeä hän oli, ja se kaunistaa eläimiä yhtä hyvin kuin niinsanottuja ihmisiä.

Ja kaikki ankat kokoontuivat pienen kuolleen laululinnun ympärille.
Ankoilla on voimakkaat intohimot; se ilmenee joko kateuden tai säälin
muodossa, ja kun ei tässä ollut mitään kadehdittavaa, niin he säälivät.
Samoin tekivät myöskin molemmat kiinalaiset kanat.

Ja ne itkivät niin, että loksahteli ja kaikki kanat poksahuttivat, mutta ankkojen silmät olivat punaisimmat heidän siinä kulkiessaan.

— Sydäntä meillä on, sanoivat he. — Sitä ei kukaan voi meiltä kieltää.

— Sydäntä! sanoi portugalilainen, —- niin, sitä meillä on — miltei yhtä paljon kuin Portugalissa.

— Älkäämme unohtako hankkia jotakin kupuumme, sanoi urosankka. — Se on tärkeämpää! Jos yksi soittovehe meneekin rikki, niin jääpi niitä meille silti vielä tarpeeksi.

UUDEN VUOSISADAN RUNOTAR.

Uuden vuosisadan runotar, sellaisena, jommoisena meidän lastenlastemme lapset, ehkäpä vieläkin myöhempi suku, on hänet tunteva, mutta emme me — koska hän ilmestyy? Miltä hän näyttää? Mitä sielun kieliä on hän koskettava? Mihin korkeuteen on hän nostava aikakautensa?

Paljon kysymyksiä herättääkin tämä meidän kuumeinen aikamme, jolloin runous miltei on tiellä ja jolloin tietää selvästi, että kaikki se »kuolematon», mitä nykyajan runoilijat kirjoittavat, tulevaisuudessa elää ehkä ainoastaan niinkuin vankilanseiniin hiilellä piirretyt kirjoitukset, joita jotkut uteliaat katselevat ja lukevat.

Runouden täytyy senkin tarttua asioiden kulkuun, ainakin ladata etupanokset niihin puoluetaisteluihin, missä veri tai muste vuotavat.

Tämä on yksipuolista puhetta, sanovat monet. Runoutta ei meidän aikanamme ole unohdettu.

Ei, on vielä ihmisiä, jotka »vapaamaanantainaan» kaipaavat runoutta ja silloin varmaan, tuntiessaan henkistä hiukaisua asianomaisissa jalommissa osissaan, toimittavat kirjakauppaan lähetin ja ostavat kokonaisella neljällä killingillä parhaiten suositeltua runoutta. Toiset taas tyytyvät siihen, minkä he saattavat saada kaupanpäällisiksi, tai ovat hyvillään, kun lukevat pätkän runoa ruokapuodin pussinkyljestä. Se on halvempaa, ja halpuus täytyy meidän kiireisenä aikanamme ottaa lukuun. Me tarvitsemme vain sitä, mitä me omistamme, ja se riittää. Tulevaisuuden runous niinkuin tulevaisuuden musiikkikin kuuluvat donquixotilaisuuksiin. Puhua siitä on samaa kuin puhua Uranukseen tehtävistä löytöretkistä.

Aika on mielikuvitusleikittelylle liian lyhyt ja kallisarvoinen, ja mitä on — kerrankin puhuaksemme oikein järkevästi — mitä on runous? Nuo helisevät tunteiden ja ajatusten läikkeet, ovathan ne ainoastaan hermojen heilahduksia ja liikkeitä. Kaikki innostus, ilo, tuska, yksinpä aineellinen pyrkimyskin, ovat oppineiden sanojen mukaan ainoastaan hermoheilahduksia. Me olemme jokainen — kielisoitin.

Mutta kuka näihin kieliin tarttuu? Kuka saa ne heilahtelemaan ja värisemään? Henki, näkymättömän jumaluuden henki, joka niiden kautta panee oman liikutuksensa, mielialansa soimaan, ja tämän ymmärtävät muut kielisoittimet niin, että nekin samassa heläyttävät ilmoille sulavia säveliä tai ristiriitaisesti väkeviä epäsointuja. Niin on ollut, niin on oleva suuren ihmiskunnan edistyksen kulkiessa vapauden tietoisuutta kohden.

Saattaa sanoa, että joka vuosisadalla, joka vuosituhannella on oma suuruudenilmauksensa runoudessa. Syntyneenä päättyvällä aikakaudella astuu se esiin ja hallitsee uudella, tulevalla aikakaudella.

Keskellä kuumeista, koneenkohinan täyttämää aikaa on hän siis jo syntynyt, hän, uuden vuosisadan runotar. Tervehdyksemme lähetämme hänelle! Kuulkoon hän sen tai lukekoon kerran, ehkäpä tuollaisten vasta mainitsemiemme hiilikirjoitusten joukosta.

Hänen kehdonjalaksensa ulottuivat äärimmäisestä pisteestä, mitä ihmisjalka on pohjoisnapatutkimuksillaan koskettanut, niin kauas kuin elävä silmä on katsonut napaseudun taivaan »pimeihin hiilisäkkeihin». Koneiden jyske, veturin vihellys, aineellisten kallioiden räjäyttäminen ja hengen vanhojen siteiden katkominen esti meitä kuulemasta kehdon käyntiä.

Suuressa nykyajan tehtaassamme hän on syntynyt, missä höyry koettelee voimaansa, missä mestari Veretön ja hänen sällinsä raatavat päivää ja yötä.

Hänellä on naisen suuri, rakkaudentäysi sydän, sen vestaalintuli ja intohimon rovio. Hän on saanut järjen salaman kaikkine läpi vuosituhansien vaihtelevine prisman väreineen, jotka on arvioitu muotivärin mukaan. Mielikuvituksen mahtava joutsenhahmo on hänen loistonaan ja voimanaan; tiede on kutonut sen, »alkuvoimat» ovat antaneet sille lentovoiman.

Hän on isän puolelta kansan lapsi, terve mieleltään ja ajatuksiltaan, vakavuus silmässä, leikki huulilla. Äiti on ylhäissyntyinen, akateemisesti kasvatettu emigrantin tytär kultaisine rokoko-muistoineen. Uuden vuosisadan runottaressa on verta ja henkeä näistä molemmista.

Ihanat kummilahjat laskettiin hänen kehtoonsa. Joukoittain siihen sirotettiin, niinkuin makeisia ikään, luonnon salattuja arvoituksia selityksineen. Sukeltajan kellosta tipahteli kummallisia meren pohjalta saatuja koruja. Avaruuksien kartta, tuo taivaalle, ripustettu tyven meri lukemattomine saarineen, joista jokainen on oma maailmansa, laskettiin jäljennöksenä kehdon peitteeksi. Aurinko maalaa tauluja hänelle, valokuvauksen pitää antaa hänelle leikkikaluja.

Hänen imettäjänsä on laulanut hänelle Eivind Skaldespilleristä ja Firdusista, minnelaulajista ja siitä, mitä Heine poikamaisen vallattomana lauloi ilmoille todellisesta runoilijansielustaan. Paljon, liian paljon on hänen imettäjänsä hänelle kertonut. Hän tuntee Eddan, vanhan esi-äidinäidin äidin kauhua herättävät sadut, missä kiroukset suhisevat verisin siivin. Koko Itämaiden Tuhannen ja yhden yön on hän kuullut neljännestunnissa.

Uuden vuosisadan runotar on vielä lapsi, mutta hän on jo hypännyt ylös kehdosta, hän on täynnä tahtoa, vaikkei hän vielä tiedä mitä hän tahtoo.

Vielä leikkii hän suuressa lapsenkamarissaan, jossa on yllinkyllin taideaarteita ja rokokoota. Kreikkalainen tragedia ja roomalainen huvinäytelmä seisovat siellä marmoriin Veistettyinä. Kansakuntien kansanlaulut riippuvat kuivuneina kasveina seinillä — ne tarvitsevat vain suudelman paisuakseen raikkaiksi ja tuoksuviksi. Ikuisissa akordeissa kohisevat hänen ympärillään Beethovenin, Gluckin, Mozartin ja kaikkien suurten mestarien ajatukset sävelissä. Kirjahyllylle on siirretty niin monta, jotka aikoinaan olivat kuolemattomat, ja siellä on tilaa monille muille, joiden nimien me kuulemme soivan kautta kuolemattomuuden sähkölennätinlangan, mutta jotka kuolevat sähkösanoman mukana.

Hirvittävän paljon hän on lukenut, liian paljon. Onhan hän syntynyt meidän aikanamme. Kauhean paljon täytyy taasen unohtaa, ja runotar on oppiva unohtamaan.

Hän ei ajattele lauluaan, joka tulee elämään uuteen vuosisataan niinkuin Mooseksen runot elävät ja Bidpai’n kultakruunuinen satu ketun kavaluudesta ja onnesta. Hän ei ajattele kutsumustaan, kajastavaa tulevaisuuttaan, hän leikkii vielä, vaikka kansakuntien kamppailu tärisyttää ilmaa, joka muodostaa soivia kuvioita teräskynistä ja tykeistä, ristiin rastiin, riimuja, joita on vaikea selittää.

Hän käyttää garibaldihattua, lukien samalla Shakespeareaan ja ohimennen ajatellen: häntä voidaan vielä esittää, kun minä tulen suureksi. Levätköön Calderon teostensa sarkofaagissa kiitoskirjoituksineen. Holbergin — niin, runotar on kosmopoliitti — hän on sitonut hänet yhteen Molièren, Plautuksen ja Aristofaneen kanssa, mutta lukee eniten Molièrea.

Hän on vapaa siitä levottomuudesta, joka ajaa alppien kemssejä, ja kuitenkin halajaa hänen sielunsa elämän suolaa niinkuin kemssit vuoren. Hänen sydämessään vallitsee lepo niinkuin heprealaisten muinaisessa tarussa, tuo paimentolaisen ääni vihreillä kentillä hiljaisina, tähtikirkkaina öinä, ja kuitenkin paisuttaa laulu sydäntä voimakkaammin kuin innostunutta soturia Tessalian vuorilla muinaisessa Kreikassa.

Miten on hänen kristillisyytensä laita? Hän on oppinut filosofian pienen ja suuren kertomataulun. Alkuaineet taittoivat yhden hänen maitohampaistaan, mutta hän on saanut uuden. Hyvän- ja pahantiedon hedelmää hän puraisi jo kehdossa, söi ja tuli viisaaksi, — niin että »kuolemattomuus» salamoi hänen silmissään ihmiskunnan nerokkaimpana ajatuksena.

Koska koittaa runouden uusi vuosisata? Koska sen runotar tunnetaan?
Koska hänen äänensä kuullaan?

Jonakin kauniina kevätaamuna hän saapuu veturin lohikäärmeellä,' huristaen läpi tunnelien ja viaduktien, tai huohottavan delfinin selässä yli pehmeän, voimakkaan meren, tai läpi ilman Montgolfierin linnun Rockin kantamana, ja laskeutuu maahan, mistä hänen jumaläänensä ensi kerran on tervehtivä ihmissukua. Missä? Kolumbuksen löytämässä vapaudenmaassako, missä alkuasukkaista tuli ahdistettua riistaa ja afrikkalaisista työjuhtia, maassa, mistä me kuulimme laulun Hiawatasta? Antipodien maassako, tuossa Etelämeren kultakimpaleessa, vastakohtien maassa, missä meidän yömme on päivä ja mustat joutsenet laulavat mimosametsissä? Vai siinäkö maassa, missä Memnonin patsas soimistaan soi, mutta jonka erämaiden laulun sfinksiä me emme ole ymmärtäneet? Kivihiilisaaressako, missä Shakespeare on ollut hallitsijana Elisabetin ajasta asti? Tyko Brahen kodissako, missä häntä ei siedetty, vai Kalifornian seikkailumaassa, missä Weilington-puu, maailmanmetsien kuningas, nostaa latvaansa?

Koska on tähti syttyvä, tähti runottaren otsalla, kukka, jonka lehtiin on kirjoitettu vuosisadan kauneuden ilmaus, sen muoto, väri ja tuoksu?

— Mikä on uuden runottaren ohjelma? kysyvät meidän aikamme taitavat valtiopäivämiehet. — Mitä hän tahtoo?

Hän ei tahdo esiintyä menneen ajan kummittelijana. Hän ei tahdo rakentaa näytelmiä näyttämön virkaheitoista ihanuuksista tai peittää näyttämöllisen rakennustaiteen puutteita laulurunouden häikäisevillä verhoilla. Hänen lentonsa meidän edessämme tulee tapahtumaan ikäänkuin tespisrattailta marmoriamfiteatterille. Hän ei lyö kappaleiksi tervettä ihmispuhetta, sitten paikatakseen sen taidokkaaksi soittopeliksi, jossa heläjävät trubaduuriturnauksien hyväilevät sävelet. Hän ei tule pitämään runomittaa aatelismiehenä ja suorasanaista porvarina. Yhdenvertaiset ne ovat niin soinnussa, täyteläisyydessä kuin voimassakin. Hän ei tahdo Islannin satupaasista louhia esiin vanhoja jumalia. Ne ovat kuolleet. Uusi aika ei heitä kohtaan tunne myötämieltä eikä sukulaisuutta. Hän ei vaadi aikalaisiaan majoittamaan ajatuksiaan ranskalaisiin romaanihökkeleihin. Hän ei aio kuolettaa arkipäiväkertomusten kloroformilla. Elämännesteen on hän tuova! Hänen laulunsa on sekä runossa että proosassa oleva lyhyt, selkeä, rikas! Kansakuntien sydämenlyönnit merkitsevät jokainen ainoastaan kirjainta suuressa kehitysaapisessa, mutta jokaiseen tarttuu hän samalla rakkaudella, asettelee ne sanoiksi ja singauttaa sanat rytmeiksi nykyajan-hymniinsä.

Sinne on pitkältä meillä, jotka vielä olemme täällä jäljelläpäin, sinne on lyhyt matka niillä, jotka ovat lentäneet edellä.

Pian kaatuu kiinalainen muuri, Euroopan rautatiet saavuttavat Aasian suljetun kulttuuriarkiston — nuo molemmat kulttuurivirrat kohtaavat toisensa. Silloin ehkä kohisee koski syvine sointuineen, me nykyajan vanhat vapisemme kuullessamme noita voimakkaita ääniä ja tunnemme niissä ragnarökin, vanhain jumalain häviön, unohdamme, että täällä alhaalla täytyy aikojen ja kansanheimojen kadota ja että jokaisesta jää ainoastaan pieni kuva, suljettuna sanan koteloon, uimaan lootuskukkana iäisyyden virralla, sanoakseen meille, että he kaikki ovat ja olivat lihaa meidän lihastamme, eri puvussa. Juutalaisten kuva säteilee raamatusta, kreikkalaisten Iliadista ja Odysseiasta, ja entä meidän —? Kysy sitä uuden vuosisadan runottarelta, ragnarökin tullessa, kun uusi Gimle kohoaa kirkastuneena ja tajuttavana.

Kaikki höyryn voima, kaikki nykyajan paine ovat olleet vipuja. Mestari Veretön ja hänen toimeliaat sällinsä, jotka tuntuvat meidän aikamme mahtavilta hallitsijoilta, ovat ainoastaan palvelijoita, mustia orjia, jotka koristavat juhlasalia, kantavat esiin aarteet, kattavat pöydät sitä suurta juhlaa varten, missä runotar viattomana kuin lapsi, innostuneena kuin neito ja levollisena ja tietoisena kuin nainen nostaa runouden ihmeellistä lamppua, tuota rikasta, täyteläistä ihmissydäntä jumalliekkeineen.

Terve, terve, sinä runouden uuden vuosisadan hengetär! Meidän tervehdyksemme kohoaa ja kuuluu niinkuin madon virittämä ajatuksen ylistys, madon, joka sahrankynnen alla halkaistaan kahtia uuden kevään loisteessa. Ja uusi kevät halkoo vakoja, halkoo kahtia meitä matoja, jotta siunaus voisi itää tulevalle uudelle suvulle.

JÄÄNEITO.

Lähtekäämme matkalle Sveitsiin, tutustukaamme tuohon ihanaan vuorimaahan, missä metsät peittävät jyrkkiä kallioseiniä, nouskaamme häikäiseville lumikentille ja astukaamme taasen alas vihreille niityille, missä joet ja purot syöksyvät eteenpäin ikäänkuin ne pelkäisivät, etteivät ajoissa saavuta merta ja pääse katoamaan. Aurinko paahtaa syvässä laaksossa, se paahtaa myöskin ylhäällä raskaille lumiröykkiöille niin että ne vuosien kuluessa sulavat loistaviksi jäälohkareiksi ja muodostavat vieriviä lumivyöryjä, päälletysten pinottuja jäätikköjä. Kaksi sellaista tavataan leveissä tunturikuiluissa Schreckhornin ja Wetterhornin alla likellä Grindelwaldin pientä vuoristokylää. Kummallisen näköisiä ne ovat, ja sentähden tänne kesän aikana tulee paljon vieraita kaikista maailman maista. He tulevat yli korkeiden lumipeitteisten vuorten, he tulevat alhaalta syvistä laaksoista, ja silloin täytyy heidän nousta monta tuntia, ja sitä mukaa kuin he nousevat, laskeutuu laakso syvemmälle. He katsovat sinne alas ikäänkuin he katsoisivat ilmapallosta. Ylhäällä vaappuvat pilvet usein paksuina, raskaina savu-uutimina ympäröiden vuorenhuippuja, kun taas alhaalla laaksossa, minne on siroiteltu paljon ruskeita puutaloja, vielä paistaa päivänsäde, kohottaen näkyviin yhden loistavan vihreän kohdan, joka on ikäänkuin läpikuultava. Vesi kohisee, pauhaa ja solisee tuolla alhaalla, vesi lirisee ja helisee ylhäällä, näyttää siltä kuin kalliolta liehuisi alas hopeinen nauha.

Molemmin puolin tietä täällä ylhäällä on puutaloja, jokaisella talolla on pieni perunamaansa, ja se on välttämätöntä, sillä sisällä on monta suuta; täällä on yllinkyllin lapsia, ja nämä kyllä ymmärtävät syömisen taidon. Joka talosta niitä juoksee ulos, ne tunkeutuvat matkustajien ympärille, tulivat nämä sitten jalan tai hevosella. Koko lapsilauma tekee kauppaa: pienokaiset tarjoilevat ja myyvät kauniisti veistettyjä puutaloja, samanlaisia kuin täällä vuoristossa näkee. Oli sadesää tai päiväpaiste, niin lapsilauma tulee tavaroineen.

Kolmattakymmentä vuotta sitten seisoi täällä silloin tällöin, mutta aina jonkun verran etäällä muista lapsista, pieni poika, joka hänkin halusi tehdä kauppaa. Hän seisoi siinä kasvot niin vakavina ja molemmin käsin pidellen lasturasiaansa, ikäänkuin ei hän olisi tahtonut päästää sitä käsistään. Mutta tämä vakavuus ja lisäksi se, että poikanen oli niin pieni, vaikutti, että juuri hänet huomattiin ja hänet kutsuttiin esiin, ja usein teki hän parhaimmat kaupat itse tietämättä miksi. Ylempänä vuorella asui hänen äidinisänsä, joka veisti nuo sirot, kauniit talot, ja siellä oli tuvassa vanha kaappi täynnä tämänlaisia veistoksia. Siinä oli pähkinänsärkijöitä, veitsiä, haarukoita ja rasioita, koristeinaan kauniit lehtiverhot ja hyppivät kemssit. Siellä oli kaikkea, mikä saattoi ilahuttaa lapsen silmiä, mutta pienokainen — Ruudiksi häntä sanottiin —, katseli suuremmalla ilolla ja kaipauksella vanhaa vuoliaisen alla olevaa kivääriä. Sen hän oli kerran saava, niin oli vaari sanonut, mutta hänen piti ensin tulla kyllin suureksi ja voimakkaaksi voidakseen sitä käyttää….

Niin pieni kuin poika olikin, pantiin hänet kuitenkin kaitsemaan vuohia, ja jos sitä pidetään hyvänä vartiana, joka voi kiivetä kilpaa niiden kanssa, niin oli Ruudi hyvä vartia. Hän kiipesi vielä vähän korkeammallekin; hänestä oli hauskaa ottaa linnunpesiä ylhäältä puista. Uhkarohkea ja reipas hän oli, mutta hymyilevän hänen nähtiin vain kun hän seisoi kuohuvan vesiputouksen partaalla tai kun hän kuuli laviinin vyöryvän. Ei koskaan hän leikkinyt muiden lasten kanssa, hän joutui heidän pariinsa vain silloin, kun hänen vaarinsa lähetti hänet tekemään kauppaa, eikä Ruudi siitä paljon pitänyt; mieluummin hän kiipeili yksinään vuorilla tai istui vaarin luona ja kuuli hänen puhuvan vanhoista ajoista ja kansasta täällä Meiringenissä, josta hän oli kotoisin. Ei ollut tämä kansa ollut siellä maailman alusta asti; ne olivat kulkeneet sinne, kaukaa pohjoisesta ne olivat tulleet sinne, ja siellä asui sukukunta, jota kutsuttiin »ruotsalaisiksi». Tämän tiedon käsittäminen nyt oli kokonainen viisaus, ja sen Ruudi omisti; mutta olipa seuraa, joka tuotti hänelle vielä enemmän viisautta, seurustelu talon eläinkunnan kanssa. Siellä oli suuri koira, Ajola, perintö Ruudin isältä, ja siellä oli kollikissa. Varsinkin tämä merkitsi Ruudille paljon; se oli opettanut hänet kiipeämään.

— Tule mukaan katolle! oli kissa sanonut ja varsin selvästi ja ymmärrettävästi, sillä kun on lapsi eikä vielä osaa puhua, ymmärtää mainiosti kanoja ja ankkoja, kissoja ja koiria; ne puhuvat meille yhtä ymmärrettävästi kuin isä ja äiti puhuvat, täytyy vain olla hyvin pieni. Itse isoisän keppi saattaa silloin hirnua, muuttua hevoseksi, jolla on pää, jalat ja häntä. Muutamat lapset säilyttävät tämän ymmärtämisen kauemmin kuin toiset, ja näitten sanotaan jääneen iästään kauas jäljelle, pysyvän hirveän kauan lapsina. Sanotaanhan sitä kaikenlaista!

— Tule mukaan katolle, pikku Ruudi! oli ensimmäisiä asioita, mitä kissa sanoi, ja Ruudi ymmärsi. — Ne ovat kaikki kuvitteluja, nuo putoilemiset; ei putoa, kun ei pelkää putoavansa. Tule, aseta toinen käpäläsi noin, toinen noin! Tunnustele etukäpälillä, pidä silmät auki ja jäsenesi norjina! Jos tulee rotko, niin hyppää ja pidä kiinni! Niin minä teen!

Ja niin teki Ruudikin. Sentähden hän istuikin niin usein katonharjalla kissan luona, hän istui sen kanssa puun latvassa, jopa korkealla kallionkielekkeelläkin, minne kissa ei päässyt.

— Korkeammalle, korkeammalle! sanoivat puut ja pensaat. — Näetkö, kuinka me ponnistamme, kuinka korkealle me pääsemme, kuinka me pidämme kiinni, yksinpä äärimmäisestä kapeasta kallionkielekkeestä!

Ja Ruudi pääsi vuorelle usein ennenkuin aurinko pääsi sinne, ja siellä hän joi aamujuomansa, raikkaan, vahvistavan vuori-ilman, juoman, jonka vain Jumala osaa valmistaa ja jonka reseptin ihmiset lukevat. ja johon on kirjoitettu: raikasta tuoksua vuoren yrteistä ja laakson mintuista ja timjanista. Alhaalle painuneet pilvet imevät itseensä kaiken, mikä on raskasta, ja sitten karttaavat tuulet ne kuusimetsiä vastaan: tuoksun henkäys tulee ilmaksi, keveäksi ja raikkaaksi, yhä raikkaammaksi — se oli Ruudin aamujuoma.

Auringonsäteet, auringon siunausta tuottavat tyttäret suutelivat hänen poskiaan, ja huimaus seisoi vaanien, mutta ei uskaltanut lähestyä, ja pääskyset alhaalta vaarin talosta — siellä oli kokonaista seitsemän pesää — lensivät ylös hänen ja vuohien luo, visertäen: »Me ja te! Me ja te!» Terveisiä ne toivat kotoa, yksinpä molemmilta kanoilta, ainoilta linnuilta talossa, joiden kanssa Ruudi kuitenkaan ei antautunut tekemisiin.

Niin pieni kuin hän olikin, oli hän paljon matkustanut, eivätkä ne olleetkaan mitään lyhyitä matkoja sellaiselle pienelle palleroiselle. Hän oli syntynyt Wallisin Kantonissa ja hänet oli kannettu tänne vuorten yli. Hiljan hän oli käynyt jalan katsomassa läheistä Staubbach’ia, joka hopeaharson lailla liehuu ilmassa lumenpeittämän, häikäisevän valkoisen Jungfraun edessä. Ja Grindelwaldissa hän oli ollut suuren jäätikön ääressä, mutta siihen liittyi surullinen tarina; siellä sai hänen äitinsä surmansa, »siellä», sanoi vaari, »puhallettiin lapsenilo pois pienestä Ruudista». Kun ei lapsi vielä ollut vuoden, vanha nauroi hän enemmän kuin itki, oli äiti kirjoittanut, mutta senjälkeen kun hän istui jäärotkossa, oli häneen tullut tykkänään toinen mieli. Vaari muuten ei paljon puhunut siitä, mutta koko vuorella oli asia tuttu.

Ruudin isä oli, niinkuin tiedämme, ollut postinkuljettaja. Tuvan suuri koira oli aina seurannut häntä matkalla yli Simplonin alas Genève järvelle. Rhônen laaksossa Wallisin kantonissa asui vielä Ruudin sukua isän puolelta; setä oli oivallinen kemssinampuja ja tunnettu opas. Ruudi oli vain vuoden vanha, kun hän menetti isänsä ja äiti halusi nyt päästä pienen lapsensa kanssa kotiin sukulaisiinsa Berner-Oberlandiin. Muutaman tunnin matkan päässä Grindelwaldista asui hänen isänsä. Tämä harjoitti puunveistoa ja ansaitsi niin paljon, että tuli toimeen. Kesäkuussa läksi äiti kantaen pientä lastaan kahden kemssinampujan seurassa kotia kohden Gemmin yli päästäkseen Grindelwaldiin. He olivat jo kulkeneet suurimman osan matkaa, he olivat päässeet vuoriharjan yli lumikentälle, näkivät jo hänen kotilaaksonsa sieltä täältä pilkistävine tuttuine taloineen. Ei ollut enää muuta vaivaa kuin kulkea ylimmän suuren jäätikön poikki. Vasta satanut lumi peitti rotkon, ei juuri syvälle pohjaan asti, missä vesi kohisi virtana, mutta kuitenkin ihmisen mittaa syvemmälle. Nuori nainen, joka kantoi lastaan, luisui, vaipui ja katosi; ei kuulunut huutoa, ei huokausta, mutta kuului pienen lapsen itku. Kului enemmän kuin tunti, ennenkuin hänen molemmat seuralaisensa likimmästä talosta alhaalla saivat nuoraa ja seipäitä, joilla he mahdollisesti saattoivat auttaa, ja suuren vaivan jälkeen vedettiin jäärotkosta esiin, mikäli saattoi nähdä, kaksi ruumista. Kaikkia keinoja käytettiin ja onnistuttiin herättämään eloon lapsi, mutta ei äitiä. Ja siten sai vanha vaari taloon tyttären asemasta tyttären pojan, pienokaisen, joka oli nauranut enemmän, kuin hän itki. Mutta siitä hän nyt näytti vieraantuneen; tuo muutos hänessä oli varmastikin tapahtunut jäätikön kuilussa, tuossa kylmässä, kummallisessa jäämaailmassa, minne sveitsiläisen talonpojan luulon mukaan tuomittujen sielut ovat teljetyt tuomiopäivään asti.

Jäätikkö, suuri jääkappale toisensa päälle vyörytettynä, muistuttaa kuohuvaa vettä, joka on jäätynyt ja puristunut vihreiksi lasipaasiksi. Alhaalla syvyydessä kohisee huokuva virta sulanutta lunta ja jaata. Syvät luolat, mahtavat rotkot siellä kohoavat; se on eriskummallinen lasipalatsi ja siinä asuu jääneito, jäätikönkuningatar. Hän, tuo surmaava, tuo kuristava olento, on puoleksi ilman lapsi, puoleksi joen mahtava hallitsijatar, sentähden hän saattaa tehdä lennontapaisia hyppyjä kuin kemssi ylös lumivuoren korkeimmalle huipulle, missä rohkeimpien vuorennousijain täytyy hakata itselleen askel jäähän pysyäkseen pystyssä. Hän purjehtii hennolla kuusenoksalla alas kuohuvaa jokea, hyppää siellä kallionlohkareelta kallionlohkareelle, ja hänen ympärillään liehuu lumivalkoinen tukka ja sinivihreä hame, joka paistaa kuin vesi Sveitsin syvissä järvissä.

— Murskata, pitää kiinni, miten vain tahdon! sanoo hän. — Kauniin pojan minulta varastivat, pojan, jota olin suudellut, mutta en suudellut kuoliaaksi. Hän on taasen ihmisten joukossa, hän kaitsee vuohia vuorella, kiipeää ylöspäin, aina ylöspäin, poispäin muista, ei minusta. Minun hän on, minä noudan hänet!

Ja hän pyysi huimausta asian toimittajaksi; kesäiseen aikaan oli jääneidosta liian tukahuttavaa luonnonhelmassa, missä minttu viihtyy. ja huimaus kohoutui ja laskeutui. Tuolla tuli yksi, tuolla tuli kolme; huimauksella on monta sisarta, kokonainen lauma. Ja jääneito valitsi voimakkaimman noista monista, jotka ovat toimessa sekä ulkosalla että seinien sisällä. Ne istuvat porraskaiteilla ja torninaitauksilla, ne juoksevat kuin orava pitkin tunturinsyrjää, ne juoksevat sen ulkopuolelle ja polkevat ilmaa niinkuin uimari potkii vettä, ja houkuttelevat esiin uhrinsa ja vetävät alas syvyyteen. Huimaus ja jääneito, molemmat tavoittelevat ihmistä niinkuin polyyppi kaikkea mikä liikkuu sen ympärillä. Huimauksen oli tavoitettava Ruudi.

— Tavoittakoon hänet ken voi! sanoi huimaus, — minä en pysty siihen; kissa, senkin heittiö, on opettanut hänelle temppunsa! Siinä ihmislapsessa on mahti, joka työntää minut pois; minä en pääse kiinni poikaseen, kun hän riippuu oksalla kuilun päällä, vaikka minä tahtoisin kutittaa häntä jalkapohjiin taikka antaa hänelle ryöpyn ilmassa! Minä en voi!

— Ei, ei! kajahti heidän korviinsa, ikäänkuin vuoren kaiku olisi kantanut kirkonkellojen soittoa, mutta se oli laulua, se oli puhetta, se oli toisten luonnonhenkien yhteensulanut kuoro, lempeiden, rakastavaisten ja hyvien, auringonsäteiden tyttärien. Ne asettuvat joka ilta kaareen vuoren harjanteille, levittävät ruusunkarvaiset siipensä, jotka hehkuvat yhä punaisempina ja punaisempina sitä mukaa kuin aurinko laskee. Korkeat alpit hehkuvat, ihmiset kutsuvat sitä »alppihehkuksi». Kun sitten aurinko on laskenut, vetäytyvät ne vuorenhuippujen sisään, valkoiseen lumeen ja nukkuvat siellä kunnes aurinko nousee; silloin tulevat ne jälleen esiin. Varsinkin rakastavat ne kukkasia, perhosia ja ihmisiä ja näiden joukosta ne erityisesti olivat valinneet pienen Ruudin.

Silloin lauloivat auringon tyttäret laulun matkamiehestä, jolta pyörremyrsky riisti viitan ja vei pois huimaavassa lennossa. »Verhon otti tuuli, mutta ei miestä. Te voitte, te voiman lapset, tavoittaa hänet, mutta ette pitää hallussanne. Hän on voimakkaampi, hänessä on enemmän voimaa kuin meissäkin, hän kohoaa korkeammalle kuin aurinko, meidän äitimme! Hänellä on taikasana, joka sitoo tuulen ja veden, niin että niiden täytyy palvella ja totella häntä. Te päästätte raskaan, pusertavan painon, ja hän kohoaa korkeammalle.»

Ja joka aamu paistoivat auringonsäteet ainoasta vaarin talon pienestä ikkunasta pieneen hiljaiseen lapseen. Auringonsäteiden tyttäret suutelivat häntä, ne tahtoivat sulattaa, lämmittää, kerrankin poistaa jääsuudelmat, jotka jäätikön kuninkaallinen impi oli suudellut häneen, silloin kun hän kuolleen äitinsä sylissä makasi syvässä jääluolassa ja sieltä pelastui kuin ihmeen avulla.

II.

Ja nyt oli Ruudi kahdeksan vuoden vanha. Hänen setänsä Rhôncn laaksossa, vuorten toisella puolella, tahtoi ottaa pojan luokseen. Siellä saattoi hän paremmin saada opetusta ja päästä eteenpäin. Tämän ymmärsi äidinisäkin ja päästi hänet lähtemään.

Ruudin piti lähteä matkalle. Oli useita muitakin kuin vaari, joille piti sanoa hyvästi. Ensinnäkin oli Ajola, vanha koira.

— Sinun isäsi oli postimies ja minä olin postikoira, sanoi Ajola. — Me olemme kulkeneet vuoret ylös ja alas; minä tunnen koirat ja myöskin ihmiset vuorten tuolla puolen. Minun ei ole ollut tapana puhua paljon, mutta kun ei meillä nyt ole pitkältä tilaisuutta keskustella, puhun hiukan enemmän kuin muuten. Kerron sinulle tarinan, jota aina olen halunnut. Minä en voi sitä ymmärtää etkä sinäkään, mutta yhdentekevää, sillä sen minä olen saanut siitä esiin, etteivät osat tässä maailmassa ole aivan oikein jaettu koirille enempää kuin ihmisillekään. Kaikki eivät ole luodut makaamaan sylissä taikka latkimaan maitoa. Minua ei ole totutettu siihen, mutta minä olen nähnyt koiranpennun ajavan postivaunuissa ja sillä oli siellä ihmisen paikka. Rouvalla, joka oli herrasväkeä tai jonka herrasväkenä koira oli, oli mukana maitopullo, josta hän antoi sille. Sokerileipää se sai, mutta ei viitsinyt sitä edes syödä, nuuski sitä vain, ja sitten söi rouva sen itse. Minä juoksin liassa vaunujen rinnalla, niin nälkäisenä kuin koira ikänä saattaa olla, minä pureskelin omia ajatuksiani; asiat eivät olleet oikealla kannalla — mutta paljonhan on sellaista, joka ei ole niinkuin pitäisi! Toivon että sinä pääset syliin ja ajat vaunuissa. Mutta sitä ei itse voi hankkia itselleen; minä en ole voinut, en haukkumalla enkä töllistelemällä.

Se oli Ajolan puhe, ja Ruudi kiersi kätensä sen kaulaan ja suuteli sitä keskelle märkää kuonoa, ja sitten hän otti syliinsä kissan, mutta se kierteli päästäkseen pois.

— Sinä käyt minulle liian väkeväksi, enkä sinuun nähden tahdo käyttää kynsiä. Kiipeä sinä vain vuorten yli, olenhan minä opettanut sinut kiipeämään! Älä koskaan usko putoavasi, niin kyllä pysyt! Ja sitten kissa juoksi pois, sillä se ei tahtonut antaa Ruudin nähdä, että suru loisti sen silmistä.

Kanat juoksivat permannolla, yksi oli menettänyt pyrstönsä. Matkustaja, joka oli tahtonut esiintyä metsästäjänä, oli ampunut siltä pyrstön, mies kun oli luullut kanaa petolinnuksi.

— Hänellä on aina kiire, sanoi toinen, — enkä minä pidä jäähyväisistä, ja sitten molemmat tipsuttivat tiehensä.

Vuohille hän myöskin sanoi hyvästi, ja ne huusivat: Mukaan! mukaan!
Mää! Ja se oli niin surullista.

Kaksi paikkakunnan oivallista opasta oli juuri matkalla vuorten yli, he aikoivat laskeutua toiselle puolelle Gemmin kohdalla. Heitä seurasi Ruudi, hän matkusti jalan. Se oli ankara marssi sellaiselle pikkumiehelle, mutta voimia hänellä oli ja väsymätön rohkeus.

Pääskyset lensivät mukana kappaleen matkaa: »Me ja te! ja te ja me!» visersivät ne. Tie kulki yli kuohuisan Lütschinen, joka useina pieninä virtoina syöksyy esiin Grindelwald-jäätikön mustasta kuilusta. Irralliset puunrungot ja kivipaadet olivat täällä siltana. Nyt he olivat ylhäällä lepikön luona ja alkoivat nousta vuorta, juuri lähellä sitä kohtaa, missä jäätikkö oli irtaantunut vuoren kyljestä, ja sitten he astuivat jäätikölle, yli jääpaasien ja kierrellen niitä. Ruudi sai sekä ryömiä että kävellä, hänen silmänsä säteilivät pelkkää iloa ja hän astui rautapohjaisilla vuoristokengillään niin lujasti kuin olisi tahtonut panna merkin siihen kohtaan missä oli kulkenut. Musta maakerros, jonka vuorivirta oli valanut yli jäätikön, antoi tälle kalkkimaisen ulkomuodon, mutta sinivihreä, lasintapainen jää hohti kuitenkin esiin. Täytyi kiertää pienet kokoonpuristuneiden jääkappaleiden muodostamat tokeet, ja tällä retkellä tultiin lähelle suurta kiveä, joka keinui jäärevelmän laidalla; kivi menetti tasapainonsa, kieri alas ja päästi jylisevän kaiun jäätikön ontoista, syvistä käytävistä.

Ylöspäin, aina ylöspäin mentiin. Itse jäätikkö ojentui korkeutta kohti kuin virta villisti päällekkäin kasattuja jääröykkiöitä, jotka ovat puristetut jyrkkien kallionkielekkeiden väliin. Ruudi ajatteli hetkisen mitä hänelle oli kerrottu, että hän äitinsä kanssa oli maannut syvällä yhdessä tällaisessa kuilussa, mutta pian olivat nämä ajatukset taasen poissa; tarina oli hänelle kuin yksi niitä monia jotka hän oli kuullut. Silloin tällöin, kun miehet luulivat nousun käyvän pienelle vekaralle liian vaivaloiseksi, ojensivat he hänelle käden, mutta hän ei ollut väsynyt, ja kiiltojäällä hän seisoi varmana kuin kemssi. Nyt he tulivat kalliopohjalle, milloin sammaltumattomaan louhikkoon, milloin matalaan kuusikkoon ja taasen vihreälle laitumelle — aina vaihtelevaa, aina uutta!

Ympärillä kohosivat lumivuoret, joiden nimet hän tunsi, niinkuin jokainen lapsi täällä: Jungfrau — Neito, Mönch — Munkki ja Eiger. Ruudi ei koskaan ennen ollut käynyt näin korkealla, ei koskaan ennen astunut laajalle lumimerelle. Se päilyi siinä liikkumattomin lumiaalloin, joista tuuli puhalsi irti yksityisiä hiutaleita, niinkuin se puhaltaa vaahtoa meren vedestä. Jäätikkö törrötti jäätikön vieressä, saattaisipa sanoa: pitäen toistaan kädestä. Jokainen on jääneiden lasipalatsi, jääneiden, jonka voima ja tahto on tavoittaminen ja hautaaminen. Aurinko poltti kuumasti, lumi oli häikäisevää ja siroiteltuna täyteen siintäviä, kimmelteleviä timanttihileitä. Lukemattomia hyönteisiä, varsinkin perhosia ja mehiläisiä, makasi joukoittain kuolleena lumella; ne olivat uskaltautuneet liian korkealle, tai oli tuuli kantanut niitä, kunnes ne kuolivat tässä kylmyydessä. Wetterhornin ympärillä riippui ikäänkuin hienoksi kartattu musta villatukko: uhkaava pilvi. Se aleni paisuttaen sisältöään, — tämä Föhn oli puhjetessaan voimaltaan mahtava. Vaikutus koko tästä retkestä, ylhäällä oleva yökortteeri ja tie eteenpäin, syvät kalliokuilut, missä vesi ajatusta huimaavan pitkän ajan kuluessa oli sahannut kivipaasia, painui unohtumattomana Ruudin muistoon.

Autio kivirakennus toisella puolen lumimerta soi suojaa ja turvaa yöksi. Täällä he tapasivat puuhiiliä ja kuusenoksia. Pian sytytettiin nuotio, tehtiin yösija niin hyvin kuin taidettiin, miehet istuutuivat tulen ääreen, polttivat tupakkaansa ja joivat lämmintä maustettua juomaa; jonka he itse olivat valmistaneet. Ruudi sai juoda osansa, ja puhuttiin alppimaan salaperäisistä olennoista, kummallisista syvien järvien jättiläiskäärmeistä, yön väestä, aave-sotajoukosta, joka läpi ilman vei nukkuvan ihmeelliseen uivaan kaupunkiin: Venetsiaan; villistä paimenesta, joka ajoi mustia lampaitaan yli laitumen — jollei niitä oltukaan nähty, niin oli sentään kuultu niiden kellot, kuultu karjan hirvittävä mylvinä. Ruudi kuunteli uteliaana, mutta ilman pelkoa, — sitä hän ei tuntenut, — ja seuratessaan keskustelua luuli hän kuulevansa tuon aavemaisen onton mylvinän. Niin, se kävi selvemmäksi ja selvemmäksi; miehet kuulivat sen myöskin, lakkasivat puhumasta, kuuntelivat ja sanoivat Ruudille, ettei hän saisi nukkua.

Föhn siellä puhalsi, tuo väkivaltainen myrskytuuli, joka paiskautuu vuorilta alas laaksoon ja joka hurjuudessaan katkoo puita ikäänkuin ne olisivat korsia ja siirtää puutaloja joen toiselta rannalta toiselle niinkuin me siirrämme šakkinappulan.

Tunti oli kulunut, kun he sanoivat Ruudille, että se oli nyt ohi, nyt hän saattoi nukkua, ja marssista väsyneenä hän nukkuikin kuin käskystä.

Varhain aamulla he läksivät liikkeelle. Aurinko valaisi sinä päivänä Ruudille uusia vuoria, uusia jäätiköitä ja lumikenttiä. He olivat saapuneet Wallisin kantoniin ja olivat tuolla puolen sitä vuorenharjannetta, joka näkyi Grindelwaldilta, mutta vielä kaukana uudesta kodista. Toisia vuorenrotkoja, toisia laitumia, metsiä ja tunturipolkuja tuli näkyviin, toisia taloja, toisia ihmisiä ilmaantui, mutta mitä ihmisiä hän näkikään? Epäsikiöitä he olivat, hirvittäviä, pöhöttyneitä, kellertäviä kasvoja, kaula oli raskas, ruma riippuva lihapussi. Ne olivat kretiinejä; sairaloisesti laahautuivat he eteenpäin ja katselivat typerin silmin vieraisiin tulijoihin. Naiset olivat hirvittävimmän näköiset. Olivatko uuden kodin ihmiset tällaisia?

III.

Sedän talossa, minne Ruudi tuli, olivat ihmiset, Jumalan kiitos, sen näköisiä, jommoisia Ruudi oli tottunut näkemään. Yksi ainoa kretiini vain täällä oli, hupsu poikaraukka, yksi näitä vaivaisia olentoja, jotka köyhinä ja avuttomina Wallisin kantonissa aina kiertävät Saperheissä jääden pariksi kuukaudeksi kuhunkin taloon, Saperli-raukka oli juuri täällä, kun Ruudi tuli.

Setä oli vielä voimakas metsästäjä ja osasi lisäksi tynnyrintekijän ammatin. Hänen vaimonsa oli pieni, viisas ihminen, jolla oli milteipä linnun kasvot, silmät kuin kotkalla, kaula pitkä ja aivan untuvainen.

Kaikki oli Ruudille uutta, vaateparsi, tavat ja toimet, yksinpä kielikin, mutta tätä oppi lapsenkorva pian ymmärtämään. Varakasta täällä näytti olevan verrattuna vaarin kotiin. Tupa, jossa he asuivat, oli suurempi, seiniä koristivat kemssinsarvet ja hohtaviksi kiilloitetut pyssyt, oven yläpuolella riippui jumalanäidin kuva, sen edessä oli tuoreita alppiruusuja ja palava lamppu.

Setä oli, niinkuin sanottu, seudun parhaita kemssinampujia ja lisäksi tottunein ja paras opas. Tässä talossa Ruudista nyt tuli lempilapsi; tosin täällä jo oli sellainen, nimittäin vanha, sokea, kuuro metsästyskoira, josta ei enää ollut hyötyä, mutta josta ennen oli ollut. Muistettiin miten tämä eläin oli kunnostautunut entisinä aikoina, ja siksi se nyt kuului perheeseen ja sai nauttia hyviä päiviä. Ruudi taputti koiraa, mutta se ei enää ryhtynyt tekemisiin vieraiden kanssa, ja vierashan Ruudi vielä oli, mutta ei kauan. Hän juurtui pian sekä taloon että sydämiin.

— Täällä ei ole hullumpaa, täällä Wallisin kantonissa, sanoi setä, — kemssejä meillä on, ne eivät kuole sukupuuttoon yhtä pian kuin vuorikauriit. Paljon parempi täällä on kuin ennen aikaan. Kehuttakoon sitä miten paljon tahansa, niin on meidän aikamme kuitenkin parempi; pussiin on tullut läpi, ummehtuneeseen laaksoomme on päässyt tuulta. Kun vanha, kulunut häviää, niin aina syntyy parempaa, sanoi hän, ja jos setä joutui oikein puhetuulelle, niin hän kertoi lapsuutensa vuosista aina isänsä voimakkaimpaan aikaan asti, jolloin Wallis oli, niinkuin hän sanoi, umpinainen pussi, jossa oli liian paljon sairaita, surkeita kretiinejä. — Mutta ranskalaiset sotilaat tulivat, ne ne olivat oikeita tohtoreita; ne hakkasivat kuoliaaksi taudin ja ihmiset samoin. Hakata osasivat ranskalaiset, hakata monella muotoa, ja tytöt osaavat hekin hakkailla! ja tätä puhuessaan nyökytti setä ranskalais-syntyiselle vaimolleen ja hymyili. — Ranskalaiset osaavat hakata vaikkapa kiviä niin että ne antautuvat! Simplon-tien ne ovat hakanneet kallioihin, avanneet niihin tien, niin että minä nyt voin sanoa kolmivuotiaalle lapselle: lähdeppä nyt Italiaan, pysy vain maantiellä! Ja vekara löytää Italiaan, kun hän vain pysyy maantiellä! Ja sitten lauloi setä ranskalaisen laulun ja huusi hurraata Napoleon Bonapartelle.

Silloin kuuli Ruudi ensi kerran puhuttavan Ranskasta, Lyonista, tuosta suuresta kaupungista, joka on Rhône-virran varrella ja jossa setä oli ollut.

Jonkun vuoden perästä oli Ruudistakin tuleva reipas kemssinampuja; hänellä oli taipumuksia siihen, sanoi setä, ja hän opetti poikaa pitelemään pyssyä, tähtäämään ja laukaisemaan. Metsästyskautena otti hän pojan mukaansa vuorille ja antoi hänen juoda lämmintä kauriinverta, jotta huimaus lähtisi metsästäjästä. Hän opetti häntä tuntemaan ajan, jolloin laviinit vyöryvät eri puolilla vuorta keskipäivän aikaan tai iltapäivällä, siitä riippuen kuinka aurinko siellä vaikutti säteillään. Hän opetti häntä tarkkaamaan kemssejä ja ottamaan oppia niiden hypystä, niin että hypätessä putosi jaloilleen ja jäi paikoilleen, ja jollei vuorenrotkossa ollut jalkanojaa, niin täytyi koettaa nojautua käsivarsien varaan, tarrautua kiinni jänteiden avulla, joita oli reisissä ja pohkeissa. Niskankin avulla saattoi pureutua kiinni, jos niiksi tuli. Kemssit olivat viisaita, ne asettivat vartiansa, mutta metsästäjän pitää olla viisaampi, kiertää niin etteivät ne haista hänen jälkiään. Hän osasi johtaa ne harhaan, viittansa ja hattunsa hän ripusti alppisauvan nenään; ja kemssi piti viittaa miehenä. Tämän konstin teki setä eräänä päivänä ollessaan Ruudin kanssa metsällä.

Tunturipolku oli kaita, sitä tuskin oli olemassakaan, vain ohut reunus oli huimaavan kuilun partaalla. Lumi oli siinä puoleksi sulanut, kivi mureni, kun sille astui, minkä vuoksi setä laskeutui maahan pitkin pituuttaan ja kulki ryömien eteenpäin. Jokainen kivi, joka irtautui, läksi vierimään, kolahti jonnekin, kimmahti ylös ja kieri sitten taasen; useaan kertaan hyppäsi se kallionseinämästä toiseen, ennenkuin se asettui lepoon mustassa syvyydessä. Sadan askeleen päässä sedän takana seisoi Ruudi kallionnyppylän äärimmäisellä kiinteällä pohjalla ja näki ilmassa, juuri purjehtimassa sedän yli, mahtavan kuningaskotkan, joka aikoi siipensä lyönnillä paiskata syvyyteen ryömivän madon, saadaksensa itsellensä sen raadosta herkun. Setä piti silmällä vain kemssiä, joka nuoren kilinsä kanssa näkyi toisella puolen kuilua. Ruudi piti silmällä lintua, ymmärsi mitä se tahtoi, ja sentähden oli hänen kätensä pyssyn liipaisimessa, valmiina laukaisemaan. Silloin hypähti kemssi, setä ampui ja tappava kuula oli osunut eläimeen, mutta kili lähti pakoon, ikäänkuin se kautta koko ikänsä olisi harjaantunut pakoon ja vaaraan. Laukauksen peloittamana kääntyi hirvittävä lintu toiseen suuntaan. Setä ei tietänyt, missä vaarassa hän oli, hän kuuli sen vasta Ruudilta.

Heidän siinä mitä parhaimmalla tuulella kulkiessaan kotia kohti ja sedän viheltäessä laulua poikavuosiltaan, kuului yhtäkkiä läheisyydestä omituinen ääni. He katsoivat syrjään, he katsoivat ylös, ja korkeudessa, kaltevalla tunturipengermällä kohoutui jääpeite. Se aaltoili niinkuin levitetty liinavaate, kun tuuli käy sen alitse. Aallon harjat murskautuivat ikäänkuin ne olisivat olleet marmorilaattoja, jotka särkyvät. Ne liukenivat vaahtoavaksi, vyöryväksi vedeksi, joka kumisi kuin kaukainen ukkosen jylinä: laviini syöksyi alas, ei Ruudin ja sedän yli, mutta liian likeltä heitä.

Ja Ruudi tarttui likeiseen puunrunkoon. Setä kiipesi hänen ylitseen puunoksille ja pysytteli siinä laviinin vyöryessä monen sylen päässä heistä, mutta ilmanpaine, siitä lähtevät myrskyn evät murskasivat ja taittoivat ympärillä olevat puut ja pensaat ikäänkuin ne olisivat olleet kuivaa ruohoa, ja heittivät niitä kauas joka taholle. Ruudi makasi maahan lyyhistyneenä, puunrunko, josta hän piteli kiinni, oli kuin poikkisahattu ja latva lingottuna pitkän matkan päähän. Tuolla murtuneiden oksien välissä makasi setä, pää murskana. Hänen kätensä oli vielä lämmin, mutta kasvot mahdottomat tuntea. Ruudi seisoi kalpeana ja vavisten. Hän oli kauhuissaan ensimmäisen kerran eläessään. Tämä oli hänen ensimmäinen pelonhetkensä.

Hän tuli kuoleman sanomaa tuoden myöhään illalla kotiin, joka nyt oli surun koti. Vaimo seisoi mykkänä, kyynelettömänä, ja vasta kun ruumis tuotiin, pääsi tuska purkautumaan. Kretiini-raukka meni vuoteeseensa; häntä ei nähty koko päivänä. Illemmällä hän tuli Ruudin luo.

— Kirjoita kirje minun puolestani! Saperli ei osaa kirjoittaa! Saperli voi viedä kirjeen postiin!

Ja tuo puolihupsu, joksi he sanoivat kretiiniä, loi liikuttavan silmäyksen Ruudiin, liitti kätensä ristiin ja sanoi juhlallisena ja hartaana:

— Jeesukselle Kristukselle! Saperli tahtoo lähettää hänelle kirjeen, pyytää häneltä, että Saperli saa maata kuolleena eikä tämän talon mies.

IV.

»Kuka on paras ampuja Wallisin kantonissa? Niin, sen tiesivät kemssit. »Varo Ruudia!» sanoivat he. »Kuka on kaunein ampuja?» »Sepä on Ruudi», sanoivat tytöt, mutta he eivät sanoneet: »Varo Ruudia!» Sitä eivät sanoneet vakavat äiditkään, sillä hän nyökkäsi yhtä ystävällisesti heille kuin nuorille tytöille. Hän oli niin reipas ja iloinen, hänen poskensa olivat ruskeat, hänen hampaansa terveet ja valkeat, ja silmät loistivat mustina kuin hiilet. Kaunis mies hän oli ja vain kahdenkymmenen vuoden vanha. Jäinen vesi ei pystynyt häneen hänen uidessaan, hän kääntelihe vedessä kuin kala, kiipesi paremmin kuin kukaan, imeytyi kiinni kallioseinämään kuin etana, hänessä oli hyvät lihakset ja jänteet. Se tuli myöskin ilmi, kun hän hyppäsi; kissa oli ensinnä opettanut hänelle sen taidon ja sitten kemssit. Parhaan oppaan haltuun se uskoutui, joka uskoutui Ruudille; tämä saattoi sitä tietä koota kokonaisen omaisuuden. Tynnyrintekijänammattia, jonka setä myöskin oli hänelle opettanut, ei hän ajatellut; hänen halunsa ja ilonsa oli ampua kemssejä. Sekin tuotti rahaa. Ruudi oli hyvä naimakauppa, niinkuin sanotaan, kunhan hän vain ei kurkottanut yläpuolelle säätyään. Hän oli tansseissa tanssija, josta tytöt näkivät unta ja jota jokunen valveillakin ajatteli.

— Minua hän on suudellut tanssissa! sanoi koulumestarin Anette rakkaimmalle ystävättärelleen, mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa parhaimmallekaan ystävättärelleen, sellainen kun ei tahdo pysyä hampaiden takana; se on kuin hiekka rikkinäisessä pussissa, se valuu pois. Pian tiedettiin, että Ruudi, niin hyvä ja kunnon poika kuin hän olikin, suuteli tanssissa. Eikä hän kuitenkaan ollut suudellut sitä, jota hän olisi mieluimmin suudellut.

— Kas sitä vaan! sanoi muuan vanha metsästäjä, — hän on suudellut
Anettea; hän on alkanut A:sta ja suutelee kyllä aakkoset päästä päähän.

Tanssissa annettu suudelma, se oli toistaiseksi ainoa, mitä juoru saattoi kertoa Ruudista, mutta Anettea hän oli suudellut, eikä tämä ensinkään ollut hänen sydämensä kukka.

Alhaalla Bexissä, suurten pähkinäpuiden keskellä, aivan lähellä kuohuvaa vuorivirtaa, asui rikas mylläri. Asuinrakennuksena oli suuri kolmikerroksinen talo, jossa oli pieniä torneja; se oli katettu päreillä ja silattu läkkilaatoilla, jotka sekä päivän että kuun valossa loistivat. Suurimman tornin katolla oli viirinä kiiltävä nuoli, joka tunkeutui omenaan — viittaus Tellin ammuntaan. Mylly teki varakkaan ja hauskan vaikutuksen, se kelpasi sekä kuvien että kirjoitusten aiheeksi, mutta myllärin tytärtä ei voinut esittää kuvin eikä kirjoituksin, niin olisi ainakin Ruudi sanonut, ja kuitenkin oli tytön kuva piirretty hänen sydämeensä. Molemmat hänen silmänsä loistivat siellä niin että siellä oli oikein tulipalo. Se oli syttynyt sinne yhtäkkiä, niinkuin muukin tulipalo syttyy, ja kaikkein kummallisinta oli, ettei myllärin tytär, kaunis Babette, aavistanut sitä. Hän ja Ruudi eivät olleet koskaan puhuneet halaistua sanaa keskenään.

Mylläri oli rikas. Tämän rikkauden tähden ei Babette ollut helposti yletettävissä. Mutta mikään ei ole niin korkealla, sanoi Ruudi itsekseen, ettei sitä voisi saavuttaa. Täytyy kiivetä, ja kun ei usko putoavansa, niin ei putoa. Sen opin hän oli saanut kotoa.

Nyt sattui Ruudilla olemaan asiaa Bexiin. Sinne oli aikamoinen matka, rautatietä ei vielä silloin ollut rakennettu. Rhônen jäätiköltä Simplon-vuoren juuritse, alati vaihtelevien vuorenharjanteiden välillä kulkee leveä Wallis-laakso mahtavine Rhône-virtoineen, joka usein paisuu, huuhtoutuen yli maiden ja teiden ja hävittäen kaikki. Sionin ja St. Mauricen kaupunkien välillä tekee laakso mutkan, koukistuu kyynärpään tavoin ja kapenee Mauricen kohdalla niin, ettei siinä ole tilaa muuta kuin joen uomalle ja kaidalle ajotielle. Vuoren puolella kohoaa vanha torni, vartioiden kuin mikäkin sotilas Wallisin kantonia, joka tässä päättyy, ja katselee muuratun sillan yli toisella puolen olevalle tullihuoneelle. Siinä alkaa Vaud’n kantoni ja läheisin kaupunki on Bex, jonne ei ole pitkältä. Täällä näkee joka askeleella mitä runsainta varallisuutta ja hedelmällisyyttä, täällä kulkee kuin kastanja- ja pähkinäpuiden lehdossa. Sieltä täältä kurkistelevat sypressit ja granaatinkukkaset, täällä on eteläisen lämmintä, ikäänkuin olisi tullut Italiaan.

Ruudi tuli Bexiin, toimitti asiansa, katseli ympärilleen, mutta myllyllä ei näkynyt renkiäkään, saatikka sitten Babettea. Ei ollut niinkuin olla piti.

Tuli ilta, ilma oli täynnä villin timjamin ja kukkivan lehmuksen tuoksua, metsänvihreillä vuorilla leijui ikäänkuin hohtava, ilmansininen harso, vallitsi hiljaisuus, joka ei ollut unen eikä kuoleman, vaan oli kuin koko luonto olisi pidättänyt hengitystään, tuntien olevansa asetettuna odottamaan, että sen hahmo valokuvattaisiin taivaansiniselle pohjalle. Siellä täällä puiden välissä kohosi pitkin vihreää maata pylväitä, jotka pitelivät hiljaisen laakson läpi vedettyä sähkölennätinlankaa. Tällaista pylvästä vastaan nojaten seisoi muuan olento, niin liikkumattomana, että olisi luullut sitä kuolleeksi puunrungoksi. Mutta se oli Ruudi; hän seisoi paikoillaan yhtä hiljaa kuin koko ympäristö tällä hetkellä. Hän ei nukkunut, vielä vähemmin hän oli kuollut, mutta niinkuin sähkölennätinlankaa myöten usein lentää suuria maailmantapahtumia, yksityiselle tärkeitä tapahtumia, langan sitä ilmaisematta värähdyksellä tai äänelläkään, niin kulki läpi Ruudin mahtavia, valtavia ajatuksia, hänen elämänsä onni, hänen tästäpuoleen »ainoinen ajatuksensa». Hänen silmänsä tähtäsivät läpi lehvien yhteen kohtaan: myllärin talosta näkyvään valoon, sillä täällä asui Babette. Olisi luullut Ruudin tähtäävän ampuakseen kemssiä, niin hiljaa hän seisoi, mutta itse oli hän tällä hetkellä kuin kemssi, joka saattaa monta minuuttia seisoa ikäänkuin se olisi tunturista veistetty, ja äkkiä, kun kivi rupeaa kierimään, tekee hypyn ja kiitää tiehensä. Ja juuri samoin teki Ruudi: ajatus rupesi kierimään.

— Ei saa koskaan kadottaa luottamusta! sanoi hän. — Myllylle! Hyvää iltaa myllärille, hyvää päivää Babettelle. Ei putoa, kun ei usko putoavansa! Täytyyhän Babetten toki kerran nähdä minut, jos minusta tulee hänen miehensä.

Ja Ruudi nauroi, oli hyvällä tuulella ja läksi myllylle. Hän tiesi mitä hän tahtoi, hän tahtoi saada Babetten.

Joki kiidätti kohisten kellertävää vettään, pajut ja lehmukset ojentuivat yli vilisevän veden. Ruudi asteli tiellä, ja kävi niinkuin sanotaan vanhassa lastenlaulussa:

Kotikissa oli portailla, kyyristi selkäänsä ja sanoi: »Miau!» mutta Ruudi ei huomannut sen puhetta. Hän koputti: kukaan ei kuullut, kukaan ei avannut. »Miau!» sanoi kissa. Jos Ruudi olisi ollut pieni, niin hän olisi ymmärtänyt eläinten kielen ja kuullut kissan sanovan: »Täällä ei ole ketään kotona!». Nyt hänen täytyi lähteä myllylle kysymään. Siellä hän sai tiedon. Isäntä oli matkalla, aina Interlakenin kaupungissa asti, »inter lacus, järvien välillä», niinkuin koulumestari, Anetten isä, opettaessaan oli selittänyt. Siellä asti oli mylläri ja Babette niinikään. Siellä oli suuret ampumajuhlat; niiden oli määrä alkaa huomispäivänä ja kestää koko viikon. Sinne tuli sveitsiläisiä kaikista saksalaisista kantoneista.

Ruudi-raukka, saattoi sanoa, hän ei ollut tullut Bexiin onnellisella hetkellä, täytyi lähteä takaisin vaan, ja sen hän teki, lähti St. Mauricen ja Sionin tietä omaan laaksoonsa, omille vuorilleen, mutta masentunut hän ei ollut. Kun aurinko seuraavana aamuna nousi, oli hänen mielensä aikaa sitten pystyssä — lamassa se ei koskaan ollut.

— Babette on Interlakenissa, monen päivämatkan päässä täältä, sanoi hän itsekseen. Sinne on pitkä matka, jos kulkee suurta maantietä, mutta se ei ole niin kaukana, jos pyyhältää sinne vuorten yli, ja se on juuri kemssinampujan oikea tie. Sitä tietä olen ennenkin käynyt, siellä päin on kotiseutuni, missä minä olin pienenä vaarin luona. Ja ampumajuhlat, ne siis ovat Interlakenissa. Ja siellä minä tahdon olla ensimmäisenä ja ensimmäinen minä tahdon olla Babettelle, kunhan vaan olen tehnyt tuttavuutta hänen kanssaan.

Selässä kevyt reppu, siinä pyhävaatteet, pyssy ja metsästyslaukku, astui Ruudi ylös vuorta, oikotietä, joka kuitenkin on jokseenkin pitkä, mutta ampumajuhlathan olivat alkaneet vasta tänään ja niiden oli määrä kestää seuraavalle viikolle asti. Koko sen ajan tulisivat mylläri ja Babette viipymään sukulaisten luona Interlacenissa. Ruudi kulki yli Gemmin, hänen tarkoituksensa oli laskeutua alas Grindelwaldin kohdalla.

Reippaana ja iloisena jatkoi hän raikkaassa, keveässä, vahvistavassa vuori-ilmassa matkaansa ylöspäin. Laakso vaipui alemma, näköpiiri laajeni. Täällä lumihuippu, tuolla lumihuippu ja pian hohtavanvalkea alppiketju. Ruudi tunsi joka lumivuoren, hän suuntasi kulkunsa Schreckhornia kohti, joka nosti valkeaksi puuteroitua kivisormeaan korkealle siniseen ilmaan.

Vihdoinkin hän oli päässyt vuorenharjan yli. Laitumet alenivat kotilaaksoa kohti. Ilma oli kevyt, mieli kevyt, vuoret ja laaksot olivat kukkurallaan kukkasia ja vehreyttä, sydän oli täynnä nuoruudentunnetta: ihminen ei koskaan vanhene, hän ei koskaan kuole. Elää, hallita, nauttia! Hän oli vapaa kuin lintu, kevyt kuin lintu. Pääskyset lensivät ohi ja visersivät niinkuin lapsuuden aikana: »me ja te!» ja »te ja me!» Kaikki oli lentoa ja iloa.

Alhaalla väikkyi sametin vihreä niitty siroiteltuna täyteen ruskeita puutaloja, Lütschine-joki solisi ja kohisi. Hän näki jäätikön lasinvihreine reunoineen liittyvän likaiseen lumeen, syvät revelmät, ylimmän ja alimman jäätikön hän näki. Kirkonkellojen soitto kaikui hänen korvaansa ikäänkuin se olisi tahtonut toivottaa hänet tervetulleeksi kotiin. Hänen sydämensä sykki voimakkaammin, se paisui niin, että Babette hetkeksi katosi sieltä; niin suureksi kävi hänen sydämensä, niin täyteen se tulvahti muistoja.

Taasen hän kulki sitä tietä, missä pienenä palleroisena oli seisonut toisten lasten kanssa myymässä puutaloveistoksia. Tuolla ylhäällä kuusten takana oli vielä vaarin talo; siellä asui vierasta väkeä. Lapsia juoksi tielle, ne tahtoivat tehdä kauppaa, eräs ojensi alppiruusua. Ruudi otti sen pitäen sitä hyvänä merkkinä ja ajatteli Babettea. Pian hän oli alhaalla, toisella puolella siltaa, missä molemmat Lütschinet yhtyvät. Lehtipuiden luku lisääntyi, pähkinäpuut soivat varjoa. Nyt hän näki liehuvia lippuja, valkean ristin punaisella vaatteella, jommoinen on sveitsiläisten ja tanskalaisten lipussa. Ja hänen edessään oli Interlaken.

Se oli totisesti kaupunki, komeampi kuin mikään muu, siltä Ruudista tuntui. Sveitsiläiskaupunki pyhävaatteissa. Se ei ollut, niinkuin muut kaupungit, röykkiö raskaita kivitaloja, painava, vieras ja ylhäinen. Ei, näytti siltä kuin puutalot olisivat vuorilta juosseet alas vihreään laaksoon, kirkkaan, nuolennopean joen varrelle ja asettuneet riviin, noin jotakuinkin vaan, muodostamaan katua. Kaikkein komein katu, niin, se oli syntynyt sen jälkeen kun Ruudi viimeksi oli täällä. Se näytti muodostuneen sillä tavalla, että kaikki vaarin Veistämät kauniit puutalot, joita kaappi kotona oli täynnä, olivat asettuneet tänne ja kasvaneet yhtä voimakkaasti kuin nuo vanhat, vanhimmat kastanjapuut. Jokainen talo oli hotelli, joksi niitä sanottiin, ikkunoiden ja parvekkeiden pieliä koristivat puuleikkaukset ja ulkonevat katot, jotka olivat hyvin somia ja siroja, ja jokaisen talon edustalla oli kokonainen kukkaistarha, aina leveään makadamisoituun maantiehen asti. Talot olivat tämän tien varrella, mutta vain sen toisella puolella; muuten ne olisivat peittäneet siinä edessä olevan tuoreen vihreän niityn, missä lehmät kulkivat kellot kaulassa, jotka soivat samalla tavalla kuin korkeilla alppilaitumilla. Niittyä ympäröivät korkeat vuoret, keskellä ikäänkuin astuen syrjään, jotta näkyisi loistava, lumipukuinen Jungfrau-vuori, kaikista Sveitsin vuorista kaunismuotoisin.

Mikä vilinä koreita herroja ja naisia vieraista maista, mikä hyörinä maalaisia eri kantaneista! Ampujilla oli järjestysnumeronsa seppeleenä hatun ympärillä. Täällä oli soittoa ja laulua, posetiiveja ja puhallussoittimia, huutoa ja melua. Taloja ja siltoja koristivat runot ja tunnuskuvat, liput ja viirit liehuivat, pyssyt paukkuivat paukkumistaan. Ruudin korvissa se oli parasta musiikkia, hän unohti tässä hälinässä kokonaan Babetten, jonka tähden hän kuitenkin oli tullut tänne.

Ampujat kokoontuivat ryhtyäkseen maaliammuntaan. Ruudi oli pian heidän joukossaan, hän oli siellä kaikkein taitavimpana, kaikkein onnellisimpana. Aina hän osasi keskelle mustaa pilkkua.

— Kuka se onkaan tuo vieras, aivan nuori metsästäjä? kysyttiin. — Hän puhuu semmoista ranskaa kuin Wallisin kantonissa puhutaan! Hän sanoo sanottavansa aika hyvin myöskin meidän saksankielellämme, sanoivat toiset. — Hän kuuluu lapsena olleen tällä seudulla Grindelwaldin tienoilla, tiesi joku heistä.

Siinä veitikassa oli elämää, hänen silmänsä loistivat, hänellä oli varma katse ja käsi, sentähden hän osasi. Onni antaa rohkeutta, ja rohkeuttahan Ruudilla aina oli ollut. Pian hänen ympärillään oli kokonainen piiri ystäviä; häntä sekä kiitettiin että juhlittiin. Babette oli miltei poissa hänen ajatuksistaan. Yhtäkkiä laskeutui raskas käsi hänen olkapäälleen ja karkea ääni puhutteli häntä ranskaksi.

Ruudi kääntyi ja näki punakat, tyytyväiset kasvot, paksun miehen: se oli Bexin rikas mylläri. Leveällä vartalollaan peitti hän kokonaan hennon, herttaisen Babetten, joka sentään pian kurkisti esiin, katsoen loistavin, tummin silmin. Rikas mylläri laski sen koituvan hänenkin hyväkseen, että parhaitten laukausten ampuja ja juhlituin mies oli kotoisin hänen kantonistaan. Ruudi oli totisesti onnen lapsi: se, mitä hän oli lähtenyt hakemaan, mutta jonka hän perille tultuaan oli miltei unohtanut, se tuli hänen luokseen.

Kun ihmiset kaukana kotoa sattuvat tapaamaan kotipuolen väkeä, niin he tuntevat toisensa, puhuvat keskenään. Ruudi oli ampumajuhlassa laukaustensa nojalla ensimmäinen mies, niinkuin mylläri kotona Bexissä rahojensa ja hyvän myllynsä nojalla oli ensimmäinen mies. Ja niin puristivat nuo molemmat miehet toistensa kättä, mitä he eivät koskaan ennen olleet tehneet. Babettekin otti niin luottavasti Ruudia kädestä, ja Ruudi puristi puolestaan hänen kättään ja katsoi häneen, niin että tyttö aivan punastui.

Mylläri kertoi miten pitkän matkan he olivat tänne kulkeneet, mitä kaikkia suuria kaupunkeja he olivat nähneet. Oli se aikamoinen matka: he olivat kulkeneet höyrylaivalla, ajaneet sekä höyryllä että postivaunuilla.

— Minä kuljin lyhyempää tietä, sanoi Ruudi. — Minä kuljin vuorten yli.
Eihän mikään tie ole niin korkea, ettei sitä voi kulkea.

— Ja samalla taittaa niskansa, sanoi mylläri. — Ja te olette juuri sen näköinen, että te kerran taitatte niskanne, kun olette niin uhkarohkea.

Ja myllärin sukulaiset Interlakenissa, joiden luona mylläri ja Babette vierailivat, pyysivät Ruudia käymään tervehtimässä: hänhän oli kotoisin samasta kantonista kuin heidän sukulaisensa. Se oli Ruudille hyvä tarjous, hänellä oli onni matkassaan, niinkuin on aina sillä, joka luottaa itseensä ja muistaa: Jumala antaa meille pähkinät, mutta hän ei riko niitä meille. Ja Ruudi istui myllärin sukulaisissa ikäänkuin perheeseen kuuluvana, ja siellä juotiin parhaimman ampujan malja, ja Babettekin kilisteli, ja Ruudi kiitti maljasta.

Illemmällä kulkivat he kaikki kaunista tietä ohi komeitten hotellien, vanhojen pähkinäpuiden alla, ja siellä oli sellainen ihmispaljous ja tungos, että Ruudin täytyi tarjota Babettelle käsivartensa. Hän sanoi olevansa hyvin iloinen siitä, että hän oli tavannut vaud’laisia. Vaud’n ja Wallisin kantonit olivat hyviä naapuruksia. Hän toi esiin ilonsa niin lämpimästi, että Babetten mielestään täytyi puristaa hänen kättään kiitokseksi. He kulkivat siinä miltei vanhoina tuttuina, ja hauska hän oli, tuo pieni herttainen olento. Ruudin mielestä häntä puki erinomaisesti, kun hän osoitti noiden vieraiden naisten pukujen ja heidän kävelytapansa naurettavuudet ja liioittelun, eikä Babette ensinkään tehnyt sitä pilkatakseen, sillä he saattoivat olla hyvin kunnollisia ihmisiä, niin, jopa herttaisia ja suloisia ihmisiä, sen tiesi Babette.

Hänellä oli kummitäti, joka oli tuollainen hyvin ylhäinen englantilainen nainen. Kahdeksantoista vuotta sitten, kun Babette kastettiin, oli hän ollut Bexissä. Hän oli antanut Babettelle sen kallisarvoisen neulan, jota hän piti rinnassaan. Kaksi kertaa oli kummitäti kirjoittanut, ja tänä vuonna piti heidän täällä Interlakenissa tavata hänet tyttärineen, jotka olivat naimattomia, siinä kolmenkymmenen tienoissa, sanoi Babette — hänhän oli vain kahdeksantoista.

Suloinen pieni suu ei pysynyt hetkeäkään hiljaa, ja kaikki, mitä Babette sanoi, kuulosti Ruudin korvissa erittäin tärkeältä. Ja hän kertoi puolestaan, mitä hänellä oli kerrottavanaan, kertoi, miten usein hän oli ollut Bexissä, kuinka hyvin hän tunsi myllyn ja kuinka usein hän oli nähnyt Babetten, vaikkei tämä luultavasti, koskaan ollut huomannut Ruudia. Ja nyt viimein, kun hän tuli myllylle ja hänen päässään oli monenlaisia ajatuksia, joista hän ei voinut puhua, olivat Babette ja hänen isänsä poissa, kaukana poissa, mutta ei kuitenkaan niin kaukana, ettei olisi voinut kiivetä sen muurin yli, joka teki tien pitkäksi.

Hän kertoi miten paljon hän piti Babettesta — ja että hän oli tullut hänen tähtensä eikä ampumajuhlien vuoksi.

Ja heidän kävellessään vaipui aurinko korkean tunturiseinän taa, Jungfrau yleni koko hohdossaan ja loistossaan, ympärillään likeisten vuorten vihreät metsäiset seppeleet. Kaikki ihmiset seisoivat äänettöminä katsellen sinne. Ruudi ja Babette katselivat hekin valtavaa näkyä.

— Ei missään! sanoi Ruudi ja katsoi Babetteen. — Huomenna minun täytyy lähteä! sanoi hän hetken perästä.

— Tulkaa meitä tervehtimään Bexiin! kuiskasi Babette, — isäni olisi siitä hyvillään.

Oi kuinka paljon Ruudilla oli kantamista, kun hän seuraavana päivänä kulki kotia kohti yli korkeitten vuorien. Niin, hänellä oli kolme hopeapikaria, kaksi erinomaista pyssyä ja hopeinen kahvikannu — se tuli hyvään tarpeeseen kotia perustaessa. Tämä ei kuitenkaan ollut tärkeintä; jotakin tärkeämpää, suurenmoisempaa hän kantoi, tai se kantoi häntä kotiin yli korkeiden vuorten. Mutta ilma oli raakaa, harmaata, sateista ja raskasta. Pilvet laskeutuivat suruharsoina yli vuorenharjanteiden, verhoten hohtavat vuorenhuiput. Salolta kajahtivat viimeiset kirveeniskut, ja alas vuorensyrjään vieri puunrunkoja, — jotka korkeudesta katsoen olivat kuin varpuja, mutta likeltä ne olivat kuin maston paksuisia puita. Lütschine kohisi yksitoikkoisia sointujaan, tuuli humisi, pilvet purjehtivat.

Äkkiä asteli Ruudin vierellä nuori tyttö. Ruudi ei ollut huomannut häntä ennenkuin tyttö oli aivan hänen vierellään. Hänenkin piti kulkea tunturin poikki. Hänen silmissään oli sellainen taika, että niihin täytyi katsella, ne olivat niin kumman lasinkirkkaat, niin syvät, niin pohjattomat.

— Onko sinulla rakastettua? kysyi Ruudi. Hänen mielensä oli vallannut kokonaan rakastetun omistaminen.

— Minulla ei ole ketään! sanoi tyttö ja nauroi, mutta tuntui siltä kuin hän ei olisi puhunut sanaakaan totta.

— Älkäämme kulkeko kiertoteitä, jatkoi hän. — Meidän kai täytyy kulkea vasemmalle, siitä on lyhempi.

— Minä juuri tunnen tien! sanoi tyttö — ja minulla on ajatukset matkassani. Sinun ajatuksesipa ovatkin alhaalla laaksossa. Täällä vuorilla täytyy ajatella jääneitoa; hän ei ole ihmisille suopea, väittävät ihmiset.

— Minä en pelkää häntä, sanoi Ruudi. — Hänen täytyi päästää minut käsistään kun olin lapsi. Minä kyllä vältän hänet nyt, kun olen vanhempi.

— Ojenna minulle kätesi, niin minä autan sinua kiipeämään! sanoi tyttö ja hän kosketti Ruudia jääkylmin sormin.

— Sinäkö auttaisit minua! sanoi Ruudi. — Enpä vielä ole tarvinnut naisen apua kiivetessäni!

Ja Ruudi kiiruhti kulkuaan, poispäin tytöstä. Tuisku kiertyi uutimena hänen ympärilleen, tuuli humisi, ja takanaan kuuli hän tytön nauravan ja laulavan — se kuului niin kummalta. Varmaan tämä oli joku jääneitoa palveleva noita. Ruudi oli kuullut sellaisia olevan, kun hän pienenä kulkiessaan vuorten yli oli täällä yötä.

Lumentulo alkoi lakata, pilvi vaappui hänen allaan. Hän katsoi taakseen. Ei enää näkynyt ketään, mutta hän kuuli naurua ja joikunaa, eikä se tuntunut lähtevän ihmisen suusta.

Kun Ruudi vihdoin pääsi vuoren ylimmälle tienoolle, mistä vuoripolku lähti laskeutumaan Rhônen-laaksoa kohti, näki hän kirkkaassa sinisessä valonsäteessä Chamounyn suunnalla kaksi kirkasta tähteä. Ne loistivat niin välkytellen, ja hän ajatteli Babettea, itseään ja onneaan, ja hänen rintansa lämpeni.

VI.

— Herrastavaraapa sinä tuot taloon! sanoi vanha kasvatusäiti. Hänen kummalliset kotkansilmänsä säkenöivät, ja hän liikutteli laihaa kaulaa tavallista nopeammin ja kummallisesti kierrellen. — Onni on matkassasi, Ruudi, minun täytyy suudella sinua, poika-kultani!

Ja Ruudi antoi hänen suudella, mutta hänen kasvoistaan näkyi, että hän mukautui olosuhteihin, näihin pieniin kotoisiin ikävyyksiin.

— Älä viitsi hullutella! sanoi Ruudi ja nauroi, mutta hän oli siitä kuitenkin hyvillään.

— Varmaan he jo ovat tulleet kotiin, sanoi hän itsekseen, — on jo kulunut kaksi päivää yli sen ajan, jolloin heidän piti tulla sinne. Minun täytyy lähteä Bexiin.

Ja Ruudi tuli Bexiin, ja myllärin väet olivat kotona. Hyvästi hänet otettiin vastaan ja terveisiä hän sai Interlakenin perheeltä. Babette ei puhunut paljon, hän oli käynyt hyvin hiljaiseksi, mutta silmät puhuivat, ja se riitti täydelleen Ruudille. Mylläri, joka muuten mielellään pysyi äänessä — hän oli tottunut siihen, että hänen sutkauksilleen ja sanaleikeilleen aina naurettiin, hän kun oli rikas mylläri — tuntui nyt mieluummin kuuntelevan Ruudin kertomuksia metsästysseikkailuista, vaikeuksista ja vaaroista, joita kemssinmetsästäjät saavat kokea korkeilla tunturihuipuilla, ja siitä, miten siellä täytyi kiivetä pitkin hauraita lumireunusteita, jotka tuuli ja tuisku liimaavat kiinni tunturin syrjään, kiivetä yli huimapääsiltojen, jotka lumituisku on luonut syvien kuilujen yli. Ruudi näytti niin reippaalta, hänen silmänsä loistivat, kun hän kertoi metsästäjän elämästä, kemssin viisaudesta ja rohkeista hypyistä, väkevästä Föhn-tuulesta ja vierivistä lumivyöryistä. Hän pani merkille, että hän jokaisella uudella kertomuksella yhä enemmän voitti myllärin suosiota. Varsinkin miellytti häntä kertomus korpikotkista ja rohkeista kuningaskotkista.

Jonkun matkaa täältä, sisäosassa Wallisin kantonia, oli kotkan pesä, joka oli erinomaisen ovelasti rakennettu ulkonevaan tunturin syrjään. Pesässä oli yksi poikanen — mutta otapas se sieltä! Muuan englantilainen oli muutama päivä sitten tarjonnut Ruudille kokonaisen kourallisen kultaa, jos tämä hankkisi poikasen elävänä hänen käsiinsä, »mutta kaikella on rajansa», sanoi Ruudi, »kotkanpoika ei ole otettavissa, hullutusta olisi yrittääkin».

Ja viini virtasi, ja puhe virtasi, mutta ilta oli liian lyhyt, niin Ruudista tuntui, ja kuitenkin oli keskiyö jo mennyt, kun hän palasi ensimmäiseltä käynniltään myllyllä.

Hetkisen tuikkivat tulet vielä ikkunasta ja vihreitten oksain lomitse, ja avonaisesta kattoluukusta astui kamarikissa ja katon räystästä pitkin astui kyökkikissa.

— Tiedätkö myllyn uutisia? sanoi kamarikissa. — Talossa on kaikessa hiljaisuudessa tapahtunut kihlaus! Isä ei vielä tiedä siitä; Ruudi ja Babette ovat kaiken iltaa tallanneet toistensa käpäliä pöydän alla. Minunkin käpälilleni astuivat pari kertaa, mutta minä en kuitenkaan naukunut, se olisi herättänyt huomiota!

— Mikä sopii kyökissä, ei sovi kamarissa! sanoi kamarikissa. — Haluaisin nyt Vain tietää, mitä mylläri sanoo, kun hän kuulee kihlauksesta.

Niin, mitä mylläri sanoo, sen olisi Ruudikin mielellään tahtonut tietää, mutta sitä tietoa ei hän kauan jaksanut odottaa. Ja sentähden, kun omnibussi muutaman päivän perästä kulki Rhônen sillan, Wallisin ja Vaud’n väliä, istui Ruudi vaunussa. Hän oli reippaalla mielellä, kuten aina, ja toivoi saavansa myöntävän vastauksen jo tänä iltana.

Ja kun ilta sitten tuli ja omnibussi ajoi samaa tietä takaisin, niin istui Ruudikin taasen vaunussa matkalla takaisin; mutta myllyllä juoksi kamarikissa uutisia kuljettaen.

— Kuulepas nyt, sinä kyökin asukas! Mylläri tietää nyt kaikki. Kaunis loppu siitä tuli! Ruudi tuli tänne iltapäivällä, ja hänellä ja Babettella oli paljon kuiskuttelemista; he seisoivat eteisessä myllärin kamarin edessä, minä makasin heidän jaloissaan, mutta eivät he nähneet eivätkä ajatelleet minua. »Minä menen suoraan isäsi luo!» sanoi Ruudi, »onhan tämä rehellinen asia». »Tulenko minä mukaan?» sanoi Babette, »se antaa sinulle rohkeutta!» »Kyllä minulla rohkeutta on!» sanoi Ruudi, »mutta jos sinä olet mukana, niin hänen täytyy pysyä ystävällisenä, tahtoipa hän tai ei». Ja sitten he astuivat sisään. Ruudi astui kovasti hännälleni. Ruudi on kauhean kömpelö. Minä nau'uin, mutta ei hän enempää kuin Babettekaan kuullut sitä. He avasivat oven, astuivat molemmat sisään, minä edellä. Mutta minä hyppäsin tuolinselustalle; enhän minä voinut tietää, kuinka pahasti Ruudi potkisi, mennessään ulos huoneesta. Mutta mylläri se potkikin! Hyvät potkut ne olivatkin! Ulos ovesta, ylös vuorille kemssien luo! Niihin Ruudin nyt sopi tahtailla eikä meidän pieneen Babetteen.

— Mitäkö sanottiin? Sanottiin mitä on tapana sanoa, kun kositaan: »minä pidän hänestä ja hän pitää minusta! Ja kun pytyssä on maitoa yhdelle, niin pytyssä on maitoa kahdellekin!» »Mutta hän istuu liian korkealla sinun yläpuolellasi!» sanoi mylläri, »hän istuu jyvä-istuimella, kultajyvä-istuimella, senhän tiedät! Häntä eivät kätesi tavoita!» »Mikään ei ole niin korkealla, ettei sitä tavoita, kun tahtoo!» sanoi Ruudi, sillä hän on aika poikaa. — »Mutta kotkanpoikaapa eivät kätesi kuitenkaan tavoita, niinhän viimein sanoit: Babette on korkeammalla!» »Minä otan molemmat!» sanoi Ruudi. »Hyvä, minä annan hänet sinulle, kun sinä annat minulle kotkanpojan elävänä!» sanoi mylläri ja nauroi niin, että hiki tihkui hänen kasvoistaan. »Mutta kiitoksia nyt Vain käynnistä, Ruudi; tule taas huomenna käymään, niin ei ketään ole kotona; hyvästi, Ruudi!» Ja Babette sanoi hänkin hyvästi, niin surkeana kuin pieni kissanpoikanen, joka ei näe emoaan. »Sanasta miestä, sarvesta härkää!» sanoi Ruudi. »Älä itke, Babette, minä tuon kotkanpojan!» »Toivon että taitat niskasi!» sanoi mylläri, »ja niin me pääsemme sinun juoksuistasi!» Ne ne oli potkut. Nyt on Ruudi poissa, ja Babette istuu ja itkee, mutta mylläri laulaa saksaksi, sillä sen hän on oppinut matkalla! Minä puolestani en huoli surra tätä asiaa, se ei auta!

VII.

Tunturipolulta kajahteli reipas, voimakasₑ joikuva laulu; se tiesi hyvää tuulta ja rohkeaa mieltä. Laulaja oli Ruudi. Hän oli matkalla ystävänsä Vesinandin luo.

— Sinun täytyy auttaa minua! Ragli tulee mukaan, minun täytyy ottaa kotkanpoika tunturinsyrjältä!

— Ottaisit ensin ukon kuusta, se on yhtä helppoa! sanoi Vesinand. Sinä olet hyvällä tuulella.

— Olen, sillä minä aion viettää häitä! Mutta tosiaankin, sinun täytyy saada tietää, millä kannalla asiani ovat!

Keskiyön aikaan lähtivät he liikkeelle ottaen mukaansa seipäitä, tikapuita ja köysiä. Tie kulki läpi viidakkojen ja pensaiden, yli vierivien kivien, yhä ylöspäin, ylöspäin yön pimeydessä. Alhaalla kohisi vesi, ylhäällä solisi vesi, kosteita hattaroita ajelehti ilmassa. Metsästäjät saapuivat jyrkälle tunturinsyrjälle, pimeni pimenemistään, tunturinseinämät miltei koskettivat toisiaan ja vain ylhäällä korkeudessa kuulsi ilma kapeasta raosta. Aivan likellä heidän allaan oli syvä kuilu, jossa vesi kohisi. Kaikki kolme istuivat ääneti, he odottivat päivän sarastusta. Silloin lentää kotka pesästä. Se oli ensin ammuttava, muutoin ei poikasen pyydystämistä saattanut ajatellakaan. Ruudi oli kyykyllään pysytellen niin hiljaa kuin hän olisi ollut kappale sitä kiveä, jolla hän istui. Hän oli asettanut kiväärin eteensä laukaisuasentoon, vilkkumattomat silmät olivat iskeytyneet ylimpään kuiluun, jonka ulkoneva kallionlohkare peitti kotkanpesän. Nuo kolme metsästäjää odottivat kauan.

Nyt kuului heidän päittensä päällä natiseva, haviseva ääni. Suuri liitävä esine pimensi ilman. Kaksi pyssynpiippua tähtäsi mustan kotkan hahmon lähtiessä lentoon pesästä. Kuului laukaus: hetkisen liikahtelivat levitetyt siivet, ja sitten Vaipui lintu hiljalleen. Tuntui siltä kuin se koollaan ja siipivälinsä laajuudella täyttäisi koko kuilun ja pudotessaan tempaisi metsästäjät mukaansa. Kotka vaipui syvyyteen. Puunoksat ja pensaat rusahtelivat murskautuen linnun pudotessa.

Ja nyt tuli kiire. Kolmet pisimmät tikapuut köytettiin yhteen, niiden täytyi ulottua ylös asti. Ne asetettiin äärimmälle kiinteälle kohdalle kuilun reunalle, mutta ne eivät ulottuneet ylös asti. Sileänä muurina kohosi kallioseinä hyvän matkaa korkeammalle, missä ylin ulkoneva kallionnyppylä suojeli pesää. Neuvoteltuaan tulivat miehet siihen päätökseen, ettei voinut muuta kuin ylhäältä päästää alas kuiluun kahdet yhteensidotut tikapuut ja saattaa nämä niiden kolmen yhteyteen, jotka jo alhaalta olivat nostetut ylös. Suurella vaivalla raahattiin molemmat tikapuut ylimmälle harjalle ja sidottiin köysillä kiinni. Tikapuut työnnettiin ulkonevan kalliokielekkeen laidan yli ja riippuivat silloin huojuen syvyydessä. Ruudi istui jo valmiina alimmalla porraspuulla. Aamu oli jääkylmä, sumut nousivat alhaalta mustasta kuilusta. Ruudi istui siellä alhaalla niinkuin kärpänen istuu häälyvällä heinänkorrella, jonka lintu pesää rakentaessaan on pudottanut korkean tehtaanpiipun reunalle. Mutta kärpänen osaa lentää, kun korsi irtaantuu; Ruudi osasi vain taittaa niskansa.

Tuuli kierteli häntä, ja alhaalla syvyydessä kohisi vierivä vesi, tullen sulavasta jäätiköstä, jääneiden linnasta.

Nyt heilautti tuuli tikapuita, niinkuin hämähäkki, joka pitkän kiikkuvan lankansa päästä haluaa tarttua kiinni jonnekin, ja kun Ruudi neljännen kerran kosketti alhaalta käsin nostettujen tikapuitten päätä, sai hän niistä kiinni. Hän tarttui niihin varmoin, lujin käsin ja sitoi ne kiinni, kuitenkin sillä tavoin, että ne koko ajan riippuivat kuin kuluneitten saranoiden varassa.

Häälyvältä korrelta näyttivät nuo viidet pitkät tikapuut, jotka nyt pystysuoraan nojaten kallioseinää vastaan ulottuivat pesälle. Vaarallisin oli kuitenkin edessä: täytyi kiivetä niinkuin kissa, mutta Ruudihan osasi kiivetä, kissa oli opettanut hänelle sen. Hän ei huomannut huimausta, joka polki ilmaa hänen takanaan ja ojensi polyyppikäsiään häntä kohti. Nyt hän seisoi tikapuiden ylimmällä portaalla ja huomasi, ettei hän vielä tästäkään ylettynyt niin korkealle, että olisi voinut katsoa pesään. Vain kädellään hän saattoi ylettyä sinne. Hän koetteli alimpien, paksujen yhteenpunoutuneiden oksien vahvuutta pesän pohjapuolella, ja kun hän oli löytänyt paksun, lujan oksan, hypähti hän tikapuilta oksan varaan ja seisoi nyt rintaa myöten pesän yläpuolella, mutta täällä löyhkäsi häntä vastaan inhoittava raadon haju: täällä oli mädäntyneitä lampaan-, kemssin- ja linnun kappaleita. Huimaus, joka ei saattanut koskettaa häntä, puhalsi myrkyllisiä höyryjä hänen kasvoihinsa, jotta häntä alkaisi pyörryttää, ja alhaalla mustassa, ammottavassa syvyydessä istui jääneito itse kiitävän veden harjalla pitkin, vihrehtävin hiuksin ja tuijottaen eteensä aavesilmin, jotka olivat kuin kaksi pyssynpiippua.

Ruudi näki kotkanpojan kyyröttävän pesän nurkassa suurena ja väkevänä, mutta vielä lentotaidottomana. Ruudi iski siihen silmänsä, pysytteli kaikin voimin toisen käden varassa ja heitti toisella kädellä ansan nuoren kotkan ympärille. Nyt se oli kiinni ilmielävänä: kahlehtivat nuorat pitelivät sen jalkoja, ja Ruudi viskasi ansan lintuineen olkapäänsä yli, niin että eläin riippui hyvän matkaa hänen alapuolellaan, kun hän riippuvan köyden avulla jälleen varpaallaan tapasi tikapuiden äärimmäisen laidan.

Se oli hänen vanha oppinsa, ja sitä hän seurasi, piti kiinni, kiipesi, oli varma ettei putoa, eikä pudonnut.

Nyt kajahti voimakas, iloinen joikuna..Ruudi seisoi kotkanpoikineen lujalla kalliopohjalla.

VIII.

— Tässä saatte sen mistä oli puhe! sanoi Ruudi tullessaan Bexiin myllärin taloon ja laski lattialle suuren korin. Hän otti pois peiton, ja sieltäpä muljotti kaksi keltaista, mustareunaista silmää, jotka säihkyivät niin villeinä, että oikein näki niiden palavan ja iskevän kiinni kaikkeen, mihin ne sattuivat. Lyhyt, voimakas nokka ammotti valmiina käymään kiinni, kaula oli punainen ja untuvien peittämä.

Babettelta pääsi huuto ja hän hypähti syrjään, mutta ei voinut irroittaa silmiään Ruudista enempää kuin kotkanpojastakaan.

— Ja te pidätte aina sananne! sanoi Ruudi, — kummallakin on tuntomerkkinsä!

— Sentähden, että minä pidin kiinni! vastasi Ruudi, — ja niin minä teen vieläkin! Minä pidän kiinni Babettesta.

— Kunhan nyt ensin saat hänet! sanoi mylläri ja nauroi; ja se oli hyvä merkki, sen tiesi Babette.

— Otetaan nyt kotkanpoika korista, se mulauttelee silmiään niin kamalasti! Kuinka sinä sait sen käsiisi?

— Sinulla on sellainen rohkeus ja sellainen onni, että sinä elätät vaikkapa kolme vaimoa, sanoi mylläri.

— Niin, ei Babette vielä ole omasi! sanoi mylläri ja läjäytti leikillä nuorta alppimetsästäjää olalle.

— Tiedätkö talon uutisia? sanoi kamarikissa kyökkikissalle. — Ruudi on tuonut meille kotkanpojan ja saa Babetten sijaan. He ovat suudelleet toisiaan ja antaneet isän katsella! Sehän on jo melkein kihlaus. Ukko ei potkinut ulos, hän veti kynnet sisään, nukkui päivällisunensa ja antoi nuorten istua häntää liehuttaen. Heillä on niin paljon kerrottavaa toisilleen, he eivät valmistu jouluksi!

Eivätkä he valmistuneetkaan jouluksi. Tuuli pyöritteli ruskeita lehtiä, lumi tuprusi laaksossa samalla tavalla kuin korkeilla vuorillakin. Jääneito istui uljaassa linnassaan, joka talven aikaan suureni. Siinä, missä kesällä tunturivirta liehutti vesihuntuaan, kohosivat kallioseinät sylenpaksuisten jääkerrosten ja norsun kokoisten jääharkkojen päällystäminä, tarumaisista jääkristalleista punotut seppeleet hohtivat lumen puuteroimien kuusten oksilla. Jääneito ratsasti humisevan tuulen selässä yli syvimpienkin laaksojen. Lumipeite ulottui Bexiin asti, jääneito saattoi tulla sinne ja nähdä Ruudin istuvan huoneessa enemmän kuin mihin hän oli tottunut: hän istui Babetten luona. Kesällä piti vietettämän häät. Heidän korvansa soivat monesti, niin usein puhuivat ystävät siitä. Talossa oli päivänpaiste, siellä hohti kaunein alppiruusu, iloinen, naurava Babette, kaunis kuin se kevät, joka lähestyy, se kevät, jonka kaikki linnut lauloivat kesän ajasta, hääpäivästä.

— Kyllä ne kaksi jaksavat istua toisissaan kiinni! sanoi kamarikissa, — minä olen ihan kyllästynyt siihen naukumiseen.

IX.

Kevät oli luonut mehevänvihreät pähkinä- ja kastanjapuuseppeleensä; varsinkin tuli sen paisuva voima näkyviin matkalla St. Mauricen sillalta Genève-järven rantaan, pitkin Rhône-virtaa, joka väkivaltaisella vauhdilla kiitää eteenpäin lähtökohdastaan vihreän jäätikön luota, tuosta jääpalatsista, missä jääneito asuu, missä hän komentaa tuiman tuulen viemään hänet ylimmälle lumikentälle, siellä oikaistakseen jäsenensä väkevässä auringonpaisteessa pyryn kasaamille patjoille. Siellä hän istui katsellen kauaskantavin silmin syvälle alas laaksoon, missä ihmiset liikkuivat kiireesti, niinkuin muurahaiset kivellä auringonpaisteessa.

— Hengenvoimat, hengenvoimat, joiksi auringonlapset teitä kutsuvat; sanoi jääneito. — Matosia te olette. Kierivä lumipallo, kierivä lumipallo vain, ja te ja teidän talonne ovat mäsänä ja hajalla! Ja hän nosti korkeammalle ylpeää päätään ja loi kuolemaa salamoivan katseensa ympärilleen ja alas. Mutta laaksosta kuului jylinä, siellä räjäytettiin kallioita — ihmistekoa! Avattiin teitä ja tunneleja rautatietä varten.

— Leikittelevät maamyyrää! sanoi hän, — kaivavat käytäviä, sentähden kuuluu pyssyn laukausten tapaisia. Kun minä muutan linnojani, niin jyrisee voimakkaammin kuin ukkosen käydessä.

Laaksosta nousi sauhu, se liikkui eteenpäin kuin liehuva huntu. Se oli veturin hulmuava höyhentöyhtö, veturin, joka veti vasta-avatun rautatien junaa, tuo kiemurteleva käärme, jonka renkaina ovat vierekkäin asetetut vaunut. Nuolen nopeudella se kiiti eteenpäin.

— Ne ovat olevinaan herroja siellä alhaalla, nuo hengenvoimat! sanoi jääneito. — Luonnonvoimien mahti, se se kuitenkin hallitsee! ja hän nauroi, hän lauloi niin että laaksossa jylisi.

Mutta entistä hartaammin lauloivat auringon lapset ihmisajatuksesta, joka hallitsee, joka suistaa meret ikeensä alle, siirtää vuoria, täyttää laaksoja, ihmisajatuksesta, joka on luonnonvoimien herra. Samassa hetkessä saapui matkaseurue lumikentälle, missä jääneito istui. Matkailijat olivat sitoneet itsensä yhteen köysillä ollakseen ikäänkuin suurempana ruumiina iljankoisella jääkentällä syvien kuilujen partailla.

— Matoset, sanoi hän, — tekö nyt olisitte luonnonvoimien herroja! ja hän kääntyi pois heistä ja katseli ilkkuen alas syvään laaksoon, missä juna kiiti ohi.

— Tuossa ne istuvat nuo ajatukset! Ne ovat voimien vallassa! Minä näen jokaisen niistä! Joku istuu ylpeänä kuin kuningas, yksinään! Tuossa ne ovat rykelmänä! Tuossa nukkuu puolet! Ja kun höyryhepo pysähtyy, niin ne astuvat alas, menevät matkoihinsa. Ajatukset menevät maailmalle! Ja hän nauroi.

— Meitä se ei saavuta! sanoi kaksi ihmistä höyryhevon selässä, »kaksi sielua ja yksi ajatus», niinkuin on tapana lausua. Ne olivat Ruudi ja Babette. Myllärikin oli mukana.

— Pakaasina! sanoi hän. — Minä olen mukana kuten muukin välttämätön kuljetettava.

— Tuossa nuo molemmat istuvat, sanoi jääneito. — Monen kemssin minä olen nujertanut, miljoonia alppiruusuja minä olen taittanut ja murskannut, ei juuriakaan ole jäänyt jäljelle. Minä pyyhin heidät pois: ajatukset, hengenvoimat! ja hän nauroi.

Montreux’ssä, joka yhdessä naapurikyliensä Clarens’in Vernexin ja Crinin kanssa seppelöi Genève-järven koillispuolta, asui Babetten kummitäti, ylhäinen englantilainen nainen, tyttärensä ja erään nuoren sukulaisen kanssa. Vaikka he olivat vasta saapuneet, oli mylläri jo ennättänyt käydä heitä tervehtimässä, ilmoittaa, että Babette oli kihloissa, ja kertoa Ruudista ja kotkanpojasta, käynnistä Interlakenissa, sanalla sanoen koko tarinan. Ja se oli mitä suurimmassa määrin huvittanut heitä ja virittänyt mielet suosiollisiksi Ruudia ja Babettea kohtaan, ja mylläriä myöskin. Heidän piti ehdottomasti kaikkien kolmen tulla tervehtimään, ja sentähden he tulivat. Babetten piti nähdä kummitätinsä, kummitädin samoin Babette.

Pienen Villeneuven kaupungin luona, ennenkuin tullaan Genève-järven päähän, viipyi höyrylaiva, joka puolessa tunnissa kulkee siitä Vernexiin, aivan Montreux'n alla.

Tätä rantaa ovat runoilijat laulaneet, täällä istui Byron pähkinäpuiden alla syvän, sinivihreän järven rannalla ja kirjoitti sointuvat säkeensä Chillonin kalliolinnan vangista. Tuolla, missä Clarens itkuraitoineen kuvastuu veteen, asteli Rousseau, uneksien Heloisesta. Rhône-virta kulkee Savoien korkeitten lumipeitteisten vuorten alitse. Vähän matkaa siitä, missä se laskee järveen, on pieni saari, niin, se on niin pieni, että rannalta katsoen näyttää siltä, kuin siinä olisi laiva. Se on luoto, jonka muuan nainen sata vuotta sitten antoi varustaa kiviaidalla, sinne kuljetettiin maata ja istutettiin kolme akaasiapuuta. Nyt ne varjostavat koko saaren. Babette oli aivan haltioissaan tuosta pienestä saaresta, se oli hänen mielestään kauneinta koko matkalla, sinne piti lähteä, sinne täytyi lähteä, siellä mahtoi olla äärettömän ihanaa olla, arveli hän. Mutta höyrylaiva kulki ohitse ja pysähtyi Vernexin luo, niinkuin sen oli määrä.

Tästä nousi pieni seurue astelemaan valkeitten, auringonpaahtamien kiviaitausten läpi, jotka ympäröivät viinitarhoja Montreux’n, tuon pienen vuoristokaupungin edustalla, missä viikunapuut varjostavat talonpojan majaa, laakerit ja sypressit kasvavat puutarhoissa. Jonkun matkaa ylempänä oli hotelli, missä kummitäti asui.

Vastaanotto oli hyvin sydämellinen. Kummitäti oli kookas, ystävällinen nainen, jolla oli pyöreät, hymyilevät kasvot. Lapsena oli hänellä mahtanut olla todellinen enkelinpää Rafaelin malliin, mutta nyt se oli vanha enkelinpää, jonka ympärillä hopean valkea tukka runsaana kihartui. Tyttäret olivat siroja, hienoja, pitkiä ja solakoita. Nuori serkku, joka oli kiireestä kantapäähän puettu valkoiseen, jolla oli kullankeltaiset hiukset ja niin suuri kullankeltainen poskiparta, että siitä olisi riittänyt jakaa kolmelle gentlemannille, kohteli heti pientä Babettea mitä huomaavaisimmin.

Suurella pöydällä oli hajallaan kauniisti sidottuja kirjoja, nuotteja ja piirustuksia. Parvekkeen ovi oli avoinna, sen alla päilyi ihana järvi, niin kiiltävänä ja tyynenä, että Savoien vuoret pikkukaupunkineen, metsineen ja lumihuippuineen kuvastuivat siinä ylösalaisin.

Ruudi, joka muuten oli niin reipas, elämänhaluinen ja suorasukainen, ei ollenkaan viihtynyt täällä. Hän liikkui täällä kuin sileällä permannolla, missä jalkojen alla on herneitä. Aika oli sitkeää kulutettavaa, se tarpoi paikallaan, ja nyt oli lähdettävä kävelemään. Se oli yhtä hidasta: Ruudin täytyi ottaa kaksi askelta eteenpäin ja yksi taaksepäin pysyäkseen muitten rinnalla. Mentiin Chilloniin, kallionkielekkeellä olevaan vanhaan, synkkään linnaan, katselemaan kidutusvälineitä ja kuolemaantuomittujen vankikomeroita, ruostuneita, kalliomuuriin taotuita kahleita, kuolemaantuomittujen kivilavitsoja, ‘luukkuja, mistä onnettomat syöstiin alas ja seivästettiin rautapiikkeihin keskelle aallokkoa. Tätä he katselivat huvikseen. Teloituspaikka se oli, vaikka Byronin laulu oli siirtänyt sen runon maailmaan. Ruudi tunsi täydelleen olevansa teloituspaikalla. Hän nojasi ikkunan paksuun kiviseen pieleen ja katseli syvään sinivihreään veteen ja siitä pienelle, yksinäiselle saarelle, missä nuo kolme akaasiaa kasvoivat. Siellä hän olisi toivonut olevansa, kaukana koko tästä loruavasta seurueesta. Mutta Babette oli erinomaisen iloisella tuulella. Hänellä oli ollut äärettömän hauskaa, kertoi hän sitten. Serkku oli hänen mielestään kerrassaan mainio.

— Niin, mainio suupaltti! sanoi Ruudi. Ja ensi kerran Ruudi sanoi semmoista, mikä ei miellyttänyt Babettea. Englantilainen oli lahjoittanut hänelle muistoksi pienen kirjan Chillonista. Se oli Byronin runoelma »Chillonin vanki» ranskalaisessa käännöksessä, jotta Babette voisi lukea sen.

— Kirja saattaa kyllä olla hyvä, sanoi Ruudi — mutta tuo hienosti kammattu nulkki, joka sen sinulle antoi, on jonninjoutava vätys.

— Hän oli aivan kuin jauhosäkki ilman jauhoja! sanoi mylläri ja nauroi omaa sukkeluuttaan.

XI.

Kun Ruudi pari päivää myöhemmin tuli käymään myllyllä, tapasi hän nuoren englantilaisen siellä. Babette toi juuri hänen eteensä keitettyjä forelleja, jotka hän varmaan itse oli koristanut persiljalla, jotta ne näyttäisivät komeilta. Se ei ensinkään ollut tarpeellista. Mitä englantilainen täältä haki? Mitä asiaa hänellä oli tänne?

Sitäkö, että Babette häntä syöttäisi ja liehittelisi? Ruudi oli mustasukkainen, ja se huvitti Babettea. Häntä huvitti nähdä hänen sydämensä sekä heikot että vahvat puolet. Rakkaus oli vielä leikkiä ja hän leikitteli Ruudin koko sydämellä, ja kuitenkin — se on sanottava — oli Ruudi hänen onnensa, hänen elämänsä ajatus, paras ja ihanin tässä maailmassa. Mutta kuta synkemmäksi Ruudi kävi, sitä enemmän nauroivat tytön silmät; hän olisi ollut valmis suutelemaan vaaleatukkaista englantilaista, jolla oli kultainen poskiparta, jos hän vain siten olisi saanut aikaan, että Ruudi raivoissaan olisi karannut tiehensä — se juuri olisi osoittanut hänelle kuinka suuresti Ruudi häntä rakasti. Tässä hän ei menetellyt oikein eikä viisaasti, mutta pikku Babettehan oli vasta yhdeksäntoista Vuoden vanha. Hän ei ajatellut, hän ei tullut ajatelleeksi, että nuori englantilainen selittäisi hänen käytöksensä iloisemmaksi ja keveämmäksi kuin myllärin kunnialliselle, vastakihlatulle tyttärelle soveltui.

Siinä, missä maantie Bexistä kulkee sen lumipeitteisen vuorenhuipun alitse, jota maan kielellä kutsutaan Diablerets'iksi, oli mylly likellä vuolasta vuorivirtaa. Tämän harmahtava, saippuansekaisen vedenvärinen voima ei käyttänyt myllyä, vaan sensijaan pienempi virta, joka toisella puolen jokea syöksyi alas kalliolta, nousten omalla vauhdillaan tien alitse muuratun uoman läpi suljettuun puusäiliöön, leveään ränniin, joka, kulkien yli vuolaan virran, pani liikkeelle suuren myllynpyörän. Ränni oli niin täynnä vettä, että sitä tulvi yli laitain. Jos jonkun päähän sattui pälkähtämään päästä myllylle nopeammin, niin oli hänen edessään tällä kohden märkä, liukas tie, ja tämä päähänpisto sattui tulemaan eräälle nuorelle miehelle, tuolle englantilaiselle. Puettuna valkeaan kuin myllärin renki kiipeili hän täällä iltahämärässä tulta kohti, joka loisti Babetten huoneesta. Kiipeämistä hän ei ollut oppinut ja hän oli miltei joutumaisillaan pää edellä virtaan, mutta pelastui hihat märkinä ja housut kurassa. Märkänä ja likaisena hän saapui Babetten ikkunan alle, kiipesi vanhaan lehmukseen ja matki pöllöä — minkään muun linnun nuottia ei hän osannut jäljitellä. Babette kuuli tämän ja kurkisti ulos ohuitten uutimien läpi, mutta kun hän näki valkean miehen ja heti arvasi, kuka se oli, alkoi hänen pieni sydämensä sykkiä pelosta ja samalla vihasta. Hän sammutti nopeasti valon, tunnusteli olivatko ikkunan haat kiinni ja antoi serkun sitten huhuta ja ulvoa.

Kauheaa olisi ollut, jos Ruudi nyt olisi ollut myllyllä, mutta Ruudi ei ollut myllyllä, ei, asiat olivat paljon pahemmin: hän oli aivan ikkunan alla. Puhuttiin kovalla äänellä, vihan sanoja; näytti syntyvän tappelu, ehkäpä tapahtuisi murha.

Babette avasi kauhuissaan ikkunan, huusi Ruudia nimeltä, pyysi häntä lähtemään. Hän ei kärsinyt, että Ruudi jäisi tänne, sanoi hän.

— Sinä et kärsi, että minä jään tänne! huudahti Ruudi. — Tämä oli siis sovittua. Sinä odotat hyviä ystäviä, parempia kuin minä. Häpeä, Babette!

— Sinä olet inhoittava, sanoi Babette — minä vihaan sinua! ja nyt hän itki. — Mene! Mene!

— Tätä en ole ansainnut, sanoi Ruudi. Ja hän meni, hänen poskensa olivat kuin tuli, hänen sydämensä oli kuin tuli.

— Minä rakastan sinua niin äärettömästi, Ruudi! Ja sinä saatat uskoa minusta pahaa!

Ja hän oli suuttunut, hyvin suuttunut, ja se oli hänen onnensa, sillä muuten hän olisi ollut hyvin suruissaan. Nyt hän saattoi vaipua uneen ja nukkua nuoruuden vahvistavaa unta.

XII.

Ruudi jätti Bexin, kääntyi kotimatkalle, pääsi vuorille raikkaaseen, viileään ilmaan, missä lumi peitti maan, missä jääneito hallitsi. Lehtipuut syvällä laaksossa näyttivät vain perunan latvoilta, kuuset ja pensaat kävivät pienemmiksi, alppiruusut kas voivat lumen vierellä, jota oli päivinä, niinkuin pellavaa, jota on pantu valkenemaan. Tuossa oli sininen gentiana; hän murskasi sen pyssynperällään.

Ylempänä tuli näkyviin kaksi kemssiä. Ruudin silmät alkoivat loistaa, ajatukset saivat uutta vauhtia. Mutta hän ei ollut niin likellä, että hän olisi voinut Varmasti osata. Hän nousi yhä korkeammalle. Siellä kasvoi vain yksinäisiä heinänkorsia kivipaasien välissä, ja kemssit astelivat levollisina lumikentällä. Ruudi kiiruhti eteenpäin. Pilvisumut laskeutuivat hänen ympärilleen, ja äkkiä hän seisoi jyrkän kallioseinän edessä. Alkoi sataa kaatamalla.

Hän tunsi polttavaa janoa, pää oli kuuma, muut jäsenet kylmät. Hän tarttui metsästyspulloonsa, mutta se oli tyhjä; hän ei ollut muistanut sitä syöksyessään vuorille. Hän ei ollut koskaan ollut sairaana, mutta nyt hänellä oli jokin aavistus siitä. Häntä väsytti, hänen olisi tehnyt mieli heittäytyä maahan ja nukkua, mutta kaikki oli sateen vallassa. Hän koetti tyyntyä. Esineet värisivät oudosti hänen silmissään, mutta samassa hän yhtäkkiä näki jotakin, mitä hän ei koskaan ennen ollut täällä nähnyt: vastasalvetun matalan rakennuksen aivan kiinni kalliossa, ja ovessa seisoi nuori tyttö. Hän luuli, että se oli koulumestarin Anette, jota hän kerran oli suudellut tanssissa. Mutta se ei ollut Anette, ja kuitenkin hän ennen oli nähnyt hänet, ehkäpä Grindelwaldissa, sinä iltana, jolloin hän palasi Interlakenin ampumajuhlilta.

— Laumaasi? Missä sen laidun sitten on? Täällähän on vain lunta ja kallioita.

— Tunnetpa hyvin asiat! sanoi tyttö ja nauroi. — Tässä takana vähän alempana on kaunis laidunmaa. Siinä minun vuoheni syövät, minä kaitsen niitä huolellisesti. Yksikään ei pääse karkuun; se mikä on omaani, pysyy omanani!

— Minulla on parempaakin kuin maito, sanoi tyttö. Saat sitä. Eilen tuli tänne matkustajia oppaineen, unohtivat tänne puoli pullollista viiniä, jonka vertaista et koskaan ole maistanut. He eivät tule sitä hakemaan, minä en sitä juo. Juo sinä!

— Se on hyvää! sanoi Ruudi. — En koskaan ole maistanut niin lämmittävää, niin tulista Viiniä! — Ja hänen silmänsä loistivat. Hänet valtasi voima ja tulisuus, kaikki surut ja murheet tuntuivat haihtuvan: paisuva, terve ihmisluonto eli hänessä.

— Mutta olethan sinä sittenkin koulumestarin Anette! huudahti hän — anna minulle suudelma.

— Juuri se! sanoi tyttö ja kaasi viiniä maljaan, vei sen hänen huulilleen, ja Ruudi joi.

Hänen vereensä virtasi elämän riemu, hänestä tuntui siltä kuin koko maailma olisi ollut hänen — miksi kiusata itseään! Kaiken tarkoitus on tuottaa meille nautintoa ja onnea. Elämän virta on riemun virta — antautua sen vietäväksi, se on autuutta. Hän katseli nuorta tyttöä, se oli Anette eikä kuitenkaan Anette, vielä vähemmin noidan hahmo, miksi hän oli kutsunut sitä, jonka hän tapasi Grindelwaldin luona. Tyttö täällä vuorella oli raikas kuin vastasatanut lumi, kukkea kuin alppiruusu ja kevyt kuin kemssin karitsa ja samalla kuitenkin luotu Aatamin kylkiluusta, ihminen niinkuin Ruudikin. Ja hän kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, katsoi hänen ihmeellisen kirkkaisiin silmiinsä. Sitä kesti vain sekunnin ja sen kestäessä — niin, selittäkää se, lausukaa se meille sanoin: hengen vaiko kuoleman elämä hänet täytti? Kohosiko hän vai vaipuiko hän alas syvään, surmaavaan jäänieluun, syvemmälle, yhä syvemmälle? Hän näki jääseiniä, jotka olivat kuin sinivihreää lasia, äärettömiä kuiluja ammotti ympärillä, ja vesi tippui, helisten kuin kellon soitto, ja samalla helmenkuultavana, hohtaen siintävänvalkeina liekkeinä. Jääneito suuteli häntä. Hän jäätyi selkäpiitä myöten niin että tuntui otsassa asti. Häneltä pääsi tuskan huuto, hän riistäytyi irti, kompastui ja kaatui. Hänen silmissään musteni, mutta hän avasi ne jälleen. Pahat voimat olivat pitäneet peliään.

Alppityttö oli poissa, poissa suojaava maja, vesi virtasi alas alastonta kallioseinää, lunta oli yltympäriinsä. Ruudi värisi vilusta, läpimärkänä pintaa myöten, ja hänen sormuksensa oli poissa, kihlasormus, jonka Babette oli antanut. Hänen kiväärinsä oli lumessa hänen vierellään; hän otti sen, aikoi laukaista. Se ei lauennut. Vetiset pilvet viipyivät kuin mitkäkin kiinteät lumimassat kuilussa, huimaus vaani voimatonta saalistaan, ja hänen allaan syvässä kuilussa kajahteli ikäänkuin sinne olisi pudonnut kalliopaasia, murskaten ja vieden mukaansa kaiken, mikä yritti pidättää niiden menoa.

Mutta myllyllä istui Babette ja itki. Ruudi ei ollut käynyt siellä kuuteen päivään, Ruudi, joka oli väärässä ja jonka olisi pitänyt pyytää Babettelta anteeksi, sillä Babettehan rakasti häntä koko sydämestään.

XIII.

— Kyllä noista ihmisistä on aika vastus, sanoi kamarikissa kyökkikissalle. — Nyt ovat Babetten ja Ruudin välit rikki. Tyttö itkee, eikä poika suinkaan enää ajattele häntä.

— En minä myöskään, sanoi kamarikissa, — mutta en rupea sitä suremaankaan. Voihan Babette ruveta punaisen poskiparran rakastetuksi. Hän ei ole käynytkään täällä sen jälkeen, kun hän yritti katolle.

Pahat voimat pitävät peliään meissä ja meidän ulkopuolellamme, siihen johtopäätökseen oli Ruudi tullut ja sitä ajatellut. Mitä olikaan tapahtunut hänessä ja hänen ympärillään tuolla ylhäällä vuorella? Olivatko ne näkyjä vaiko kuumehoureista unta? Hän ei ollut koskaan ennen ollut kuumeessa eikä sairaana. Samalla kuin hän tuomitsi Babetten, oli hän luonut katsauksen omaan itseensä. Hän ajatteli sydämensä villiä metsästystä, kuumaa »Föhniä», joka siellä hiljan oli raivonnut. Saattaisiko hän ripittää Babettelle kaikki, jokaisen ajatuksen, joka kiusauksen hetkellä saattoi kehittyä hänessä teoksi? Hän oli kadottanut Babetten sormuksen ja juuri tämän menetyksen avulla oli tyttö voittanut hänet takaisin. Saattoiko tyttö ripittää itsensä hänelle? Ruudin sydän oli pakahtumaisillaan, kun hän ajatteli häntä. Niin monet muistot nousivat: hän näki hänet ilmielävänä, hymyilevänä, tuon hylätyn lapsen. Moni rakkaudensana, jonka tyttö sydämensä kyllyydestä oli hänelle lausunut, välähti päivän pilkkeenä Ruudin sydämeen, ja pian vallitsi siellä täysi auringonpaiste mitä Babetteen tuli.

Ruudi tuli myllylle. Ripittäytyminen alkoi: se alkoi suudelmalla ja päättyi siihen, että Ruudi oli vikapää, hänen suuri vikansa oli, että hän oli saattanut epäillä Babetten uskollisuutta, ja se oli miltei sietämätön teko hänen puoleltaan. Sellainen epäluulo, sellainen kiihtyminen saattoi syöstä heidät molemmat onnettomuuteen. Niin, aivan varmaan! Ja sentähden piti Babette hänelle pienen saarnan. Se huvitti tyttöä itseään suuresti, ja se puki häntä erinomaisesti; siinä asiassa Ruudi kuitenkin oli oikeassa, että kummitädin sukulainen oli suupaltti!

Babette oli päättänyt polttaa sen kirjan, jonka englantilainen oli hänelle lahjoittanut; hän ei tahtonut omistaa siruakaan, joka saattoi johdattaa englantilaisen hänen mieleensä.

- Nyt se on voitettu! sanoi kamarikissa. — Ruudi on taas täällä, he ymmärtävät toisensa, ja se on suurinta onnea, sanovat he.

— Minäpä kuulin yöllä, sanoi kyökkikissa, — rottien puhuvan, että suurinta onnea on, kun saa syödä talikyntteliä ja nähdä edessään pilaantunutta silavaa. Ketä tässä nyt uskoo, rottia vaiko kihlattuja?

Ruudin ja Babetten suurin onni oli juuri koittamaisillaan, ihanin päivä, joksi sitä sanotaan, oli heidän edessään: hääpäivä.

Mutta häitä ei tultu viettämään Bexin kirkossa eikä myllärin talossa. Kummitäti tahtoi, että häät vietettäisiin hänen luonaan ja että vihkiminen tapahtuisi Montreux’n kauniissa, pienessä kirkossa. Mylläri vaati, että hänen toivomukseensa suostuttaisiin, hän yksin tiesi, mitä kummitäti oli määrännyt vastanaineille. He tulisivat saamaan häneltä häälahjan, joka kyllä oli tällaisen pienen myöntymisen arvoinen. Päivä oli määrätty. Jo edellisenä iltana heidän oli määrä matkustaa Villeneuve’iin, ehtiäkseen laivalla Montreux’hön niin ajoissa aamulla, että kummitädin tyttäret ennättäisivät pukea morsiamen.

— Täällä kai vietetään tupaantuliaiset, sanoi kamarikissa. — Muuten ei koko juttu ole naukaisunkaan arvoinen.

— Kyllä täällä tulee pidot! sanoi kyökkikissa. — On teurastettu ankkoja, väännetty kyyhkysiltä niskat nurin ja kokonaisia kauriita riippuu seinällä. Hampaitani syhyy sitä katsellessa! Huomenna sitä sitten lähdetään matkalle.

Niin, huomenna! Tänä iltana istuivat Ruudi ja Babette viimeisen kerran kihlattuina yhdessä myllyllä.

Ulkopuolella värisi alppihehku, iltakello soi, päivänsäteitten tyttäret lauloivat: paras tapahtuu!

XIV.

Aurinko oli laskenut, Rhônen laaksossa vaipuivat pilvet korkeitten vuorten väliin, tuuli puhalsi etelästä, Afrikan tuuli, alas korkeita alppeja, Föhn-tuuli, joka repi rikki pilvet. Ja kun tuuli oli mennyt menojaan, tyyntyi hetkeksi kokonaan. Pilvien siekaleet vaappuivat aavemaisina vilisevän Rhône-virran yläpuolella, vihreämetsäisten vuorten lomissa; niiden muodot muistuttivat alkumaailmojen merieläimiä, samoin kuin ilmassa liitelevää kotkaa ja suon hyppiviä sammakkoja. Ne laskeutuivat alas kiitävälle virralle ja purjehtivat sen pinnalla, samalla kuitenkin purjehtien ilmassa. Virta kuljetti mukanaan kuusta, joka oli juurineen kiskoutunut maasta; sen tullessa muodostui Veteen kieriviä pyörteitä. Huimaus, — niitä oli useampiakin — kierteli piirissä eteenpäin syöksyvässä virrassa. Kuu paistoi vuorenhuippujen lumelle, tummiin metsiin ja valkeihin, oudonmuotoisiin pilviin, yön näkyihin, luonnonvoimien henkiin. Vuoristolainen näki ne ikkunastaan, laumoittain niitä purjehti tuolla alhaalla, jääneiden edellä. Hän saapui jäätikkölinnastaan, hän istui hauraassa haahdessaan, maasta revityn kuusen oksilla. Jäätikkövesi kuljetti häntä alas virtaa, aavaa järveä kohti.

Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut naimisissa Ruudin kanssa jo monta vuotta. Ruudi oli nyt kemssinpyynnissä, mutta Babette oli kotona ja nuori englantilainen kultaisine poskipartoineen oli hänen luonaan vieraisilla. Hänen katseensa oli niin lämmin, hänen sanoissaan oli taikavoima, hän ojensi Babettelle käden ja Babetten täytyi seurata häntä. He astelivat pois kotoa. Yhtämittaa alaspäin. Ja Babette tunsi sydämellään painon, joka kävi yhä raskaammaksi: se oli synti Ruudia vastaan, synti Jumalaa Vastaan. Yhtäkkiä hän oli aivan yksinään, orjantappurat olivat repineet rikki hänen vaatteensa, hänen hiuksensa olivat harmaat, tuskissaan tuijotti hän ylöspäin, ja hän näki tunturin syrjällä Ruudin. Hän ojensi kätensä Ruudia kohti, hän ei uskaltanut kutsua eikä pyytää häntä, eikä se olisi auttanutkaan, sillä pian hän näki, ettei hän ollutkaan siinä, vaan ainoastaan hänen metsästystakkinsa ja hattunsa. Ne riippuivat alppisauvan nenässä sillä tavalla kuin metsästäjien on tapana asettaa ne johtaakseen harhaan kauriita. Ja pohjattomassa tuskassa Babette vaikeroi: »Oi, olisinpa kuollut hääpäivänäni, onnellisimpana päivänäni! Herra Jumalani, se olisi ollut armoa, elämän onnea! Silloin olisi paras tapahtunut, paras mitä saattoi tapahtua sekä minulle että Ruudille! Kukaan ei tunne tulevaisuuttaan!» Ja kadotuksen tuskassa hän syöksyi syvään tunturikuiluun. Katkesi kieli, helähti surun ääni —!

Babette heräsi, uni oli poissa, poissa mielestäkin, mutta hän tiesi nähneensä kauhean unen ja nähneensä unta nuoresta englantilaisesta, jota hän ei moneen kuukauteen ollut nähnyt eikä ajatellut. Mahtoikohan hän olla Montreux’ssä? Tulisiko hän näkemään hänet häissä? Pieni varjo liiti sirojen huulten yli, kulmakarvat menivät ryppyyn, mutta pian puhkesi hymy huulille ja veitikka silmään. Aurinko paistoi niin kauniisti ulkona ja huomenna olivat hänen ja Ruudin häät.

Ruudi oli jo alhaalla arkihuoneessa, kun hän tuli sinne, ja pian lähdettiin Villeneuve’iin. Nuoret olivat niin onnelliset ja mylläri myöskin; hän nauroi ja loisti parhainta tuultaan. Hän oli hyvä isä ja rehellinen sielu.

XV.

Ei vielä ollut ilta, kun nuo iloiset ihmiset kaikki kolme saapuivat Villeneuve’iin ja söivät ateriansa. Mylläri istui piippuineen nojatuoliin ja otti pienet unet. Nuoret kihlatut astelivat käsikädessä ulkopuolelle kaupunkia, ajotietä, pensaita kasvavien kallioiden alatse, pitkin sinivihreän, syvän järven rantaa. Synkkä Chillon kuvasteli harmaita muurejaan ja raskaita tornejaan kirkkaassa vedessä. Pieni saari ja sen kolme akaasiaa olivat vielä lähempänä; saari oli kuin kukkavihko järvessä.

— Siellä mahtaa olla kaunista tuolla noin! sanoi Babette. Hänellä oli taasen suuri halu päästä sinne, ja toivomus saattoi heti toteutua: rannassa oli vene, nuora, joka sitä piteli, oli helppo irroittaa. Ei näkynyt ketään, jolta olisi voinut kysyä lupaa, ja niin he ottivat veneen muitta mutkitta. Ruudi kyllä osasi soutaa.

Airot tarttuivat kuin kalan evät taipuisaan veteen — vesihän on niin taipuisaa ja kuitenkin niin voimakasta, se on sekä kokonainen selkä, joka voi kantaa, että suu, joka voi niellä; vesi hymyilee kuin itse hempeys ja samalla se kauhistuttavassa voimassaan saattaa murskata. Vanavesi seurasi kohisten venettä, joka muutamassa minuutissa toi molemmat nuoret saarelle, missä he astuivat maihin. Täällä oli tilaa vain sen verran että he juuri olisivat voineet tanssia.

Ruudi pyöräytti Babettea pari kolme kertaa, ja sitten he asettuivat pienelle penkille riippuvien akaasioiden alle, katselivat toisiaan silmiin, painoivat toistensa käsiä, ja heidän ympärillään säteili koko maailma laskevan auringon loistossa. Kuusimetsät vuorilla kävivät sinipunertaviksi niinkuin kukkiva kanerva, ja siinä, missä puut loppuivat ja kallio alkoi, hehkui se ikäänkuin tunturi olisi ollut läpikuultava. Pilvet taivaalla loistivat kuin punainen tuli, koko järvi oli yhtenä ainoana raikkaana, hohtavana ruusunlehtenä. Sitä mukaa kuin varjot kohosivat ylös Savoien lumipeitteisiä vuoria, kävivät ne tummansinisiksi, mutta korkein huippu hehkui kuin punainen laava. Se viittasi vuorten muodostumisen aikuiseen hetkeen, jolloin nämä massat hehkuvina kohentuivat maan povesta eivätkä vielä olleet sammuneet. Tällaista alppihehkua eivät Ruudi ja Babette koskaan tietäneet nähneensä. Lumipeittoinen Dent du Midi hohti kuin täysikuun kehrä tämän noustessa taivaanrannan takaa.

— Enempää ei maailma voi minulle antaa! sanoi Ruudi. — Sellainen iltahetki kuin tämä on ihan kokonainen elämä! Kuinka usein minä olenkaan tuntenut onnea, kuten nytkin tunnen, ja ajatellut: jos kaikki nyt loppuisi, niin kuinka onnellinen olisikaan elämäni nyt ollut, kuinka siunattu onkaan tämä maailma! Ja päivä päättyi, mutta uusi alkoi taasen, ja se tuntui minusta vieläkin kauniimmalta. Jumala on sentään sanomattoman hyvä, Babette!

Ja iltakellot soivat Savoien vuorilta, Sveitsin vuorilta.
Kullanhohteessa kohosi lännessä tummansininen Jura.

— Sen hän antaa! sanoi Ruudi. — Huomenna minulla on se! — Huomenna sinä olet omani, oma pieni suloinen vaimoni!

Vene, jolla heidän piti päästä takaisin, oli irtautunut ja ajelehti pois saaresta.

— Minä noudan sen! sanoi Ruudi, heitti yltään takin, riisui jalastaan saappaat, hyppäsi järveen ja kiirehti venettä kohti.

Kylmää oli vuorijäätikön kirkas, sinivihreä vesi syvässä järvessä. Ruudi katsahti siihen — yksi ainoa katse, ja hän oli näkevinään kultasormuksen kierivän, välkkyvän ja säteilevän. Hän ajatteli kadotettua kihlasormustaan, ja sormus suureni suurenemistaan, muodosti säkenöivän piirin. Keskellä tätä piiriä loisti kirkas jäätikkö. Ympärillä ammotti äärettömiä, syviä kuiluja ja vesi putoili helisten kuin kellosoitin ja hehkui sinertävin liekein. Yhdessä silmänräpäyksessä hän näki, mitä meidän täytyy sanoa monin pitkin sanoin: ilmielävinä seisoi siellä tuijottavin silmin ja suut hymyssä nuoria metsästäjiä ja nuoria tyttöjä, miehiä ja naisia, jotka kerran olivat vaipuneet jäätikön kuiluihin, ja syvällä heidän allaan kuului hautautuneista kaupungeista kirkonkellojen soitto. Seurakunta polvistui kirkonholvien alla, jääkappaleet olivat urkujen pilleinä, vuorivirta soitti urkuja. Jääneito istui pohjassa, joka oli kirkas ja läpikuultava; hän ojentui Ruudia kohti, suuteli hänen jalkojaan. Ja läpi Ruudin jäsenten kulki kuoleman kylmyys, sähkö-isku — jää ja tuli. Lyhyessä kosketuksessa ei voi erottaa kummasta on kysymys.

— Minun, minun! kajahti hänen sisässään ja hänen ulkopuolellaan. — Minä suutelin sinua, kun sinä olit pieni, suutelin sinun suutasi! Nyt suutelen sinun varvastasi ja sinun kantapäätäsi — minun olet kokonaan!

Oli aivan hiljaista. Kirkonkellot lakkasivat soimasta, viimeiset äänet katosivat yhtaikaa kuin punapilvien hohde.

— Minun sinä olet! kajahti syvyydestä. — Minun sinä olet! kajahti ylhäältä äärettömyydestä.

Katkesi kieli, helähti surun ääni, kuolon jääsuudelma vei voiton katoavasta. Alkusoitto päättyi, jotta elämän näytelmä saattaisi alkaa, epäsointu sulaa soinnuksi.

Babette-raukka! Hänelle se oli kauhun hetki. Vene ajelehti yhä kauemma. Maissa ei kukaan tietänyt, että morsiuspari oli pienellä saarella. Ilta pimeni pimenemistään, pilvet alenivat yhä alemmaksi, tuli pimeä. Yksin, epätoivoissaan vaikeroiden seisoi tyttö siinä. Jumalanilma oli tulossa, salamat välkähtelivät yli Jura-vuorten, Sveitsinmaan ja Savoien. Joka kulmalta seurasi salama salamaa, jyrinä jyrinää, niiden vyöryt sulivat yhteenᵣ sitä kesti minuuttikausia. Salamat kävivät pian auringonpaisteen karvaisiksi, saattoi nähdä jokaisen yksityisen viinipuun niinkuin keskipäivällä, ja heti senjälkeen murjotti musta pimeys taasen yli maan. Salamat muodostivat nauharuusuja, valuvia massoja, murtoviivakuvioita, iskivät sinne tänne järveen. Ne välähtelivät joka puolella, ja kaiun pauhu pani jyrinän kasvamaan kaksinkertaiseksi. Maalla vedettiin veneitä rannalle. Kaikki elävät olennot hakivat suojaa. Ja nyt ryöppysi sade taivaasta.

Babette istui kädet ristissä, pää painuneena polvea vasten, tuskan huudoista ja Valituksesta mykkänä.

— Syvässä vedessä, puhui hän itsekseen, — syvällä alhaalla hän on, niinkuin silloin jäätikön alla!

Hänen mieleensä johtui, mitä Ruudi oli kertonut äitinsä kuolemasta ja pelastuksestaan, kun hänet miltei ruumiina nostettiin jäätikköjen kuiluista.

Taasen välähti salama, häikäisevänä kuin auringonpaiste valkealla lumella. Babette karkasi pystyyn: vesi kohoutui tällä hetkellä hohtavan jäätikön tavoin, jääneito seisoi siinä majesteettisena, sinisen kalpeana, hohtavana, ja hänen jaloissaan oli Ruudi ruumiina.

— Kauheaa! vaikeroi Babette. — Miksi hänen pitikään kuolla juuri kun meidän onnemme päivä oli tullut! Jumala, valaise minun järkeäni; minä haparoin sinun kaikki valtasi ja viisautesi helmassa.

Ja Jumala valaisi hänen sydäntään. Hän sai ajatuksen välähdyksen, hän löysi armon säteen: viimeöinen uni välähti ilmielävänä hänen mieleensä. Hän muisti sanat, jotka hän oli lausunut: toivomuksensa, että parhain tapahtuisi hänelle ja Ruudille.

— Voi minua! Oliko se synnin siemen minun sydämessäni? Oliko minun uneni tulevaisuuden elämä, jonka jänne minun pelastuksekseni täytyi katkaista? Minua kurjaa! Vaikeroiden hän istui pilkkopimeässä yössä. Sen syvässä hiljaisuudessa luuli hän vielä kuulevansa Ruudin sanat, viimeiset, jotka hän täällä lausui: »Suurempaa onnea ei maailma voi minulle antaa!» Ne olivat soineet riemun kylläisyydessä, ne toistettiin tuskan vallassa.

On kulunut pari vuotta. Järvi hymyilee, rannat hymyilevät. Viinipuussa versoo paisuvia rypäleitä, höyrylaivat kiitävät ohi liehuvin lipuin, huvipurret liitävät, molemmat purjeet pullistuen kuin valkeat perhoset, yli vesikuvastimen. Rautatie on avattu kulkemaan läpi Chillonin, se menee kauas Rhônen laaksoon. Joka asemalla astuu laiturille vieraita, he tulevat punakantisine matkakirjoineen ja lukevat mitä nähtävyyksiä on katseltava. He käyvät Chillonissa, he näkevät järvessä pienen saaren, jolla kasvaa kolme akaasiapuuta, ja lukevat kirjasta kuvauksen morsiusparista, joka vuonna 1865 eräänä iltana lähti sinne, sulhasen kuolemasta, ja »vasta seuraavana aamuna kuultiin rannalle morsiamen epätoivoinen huuto».

Mutta matkakirja ei kerro mitään Babetten hiljaisesta elämästä isänsä luona, ei myllyllä — siellä asuu nyt vieraita —, vaan kauniissa talossa likellä asemaa. Siellä hän vielä monena iltana katselee ikkunasta kastanjapuiden latvojen yli lumivuoria, missä Ruudi kerran temmelsi. Hän näkee illoin alppihehkun; auringon lapset leiriytyvät silloin sinne ylhäälle ja kertaavat laulua matkamiehestä, jolta pyörremyrsky riisti vaipan, vieden sen pois: se vei vaipan, mutta ei miestä.

Ruusujen hohde viipyy vuorten lumella, ruusujen hohde viipyy joka sydämessä, mitä elävöittää ajatus: Jumala sallii parhaimman tapahtua meille! Mutta sitä ei aina ilmoiteta meille, niinkuin se ilmoitettiin Babettelle hänen unessaan.

PERHONEN

Perhonen tahtoi saada rakastetun. Tietysti hän tahtoi saada jonkun kukkasen siksi, oikein pienen ja soman. Hän katseli niitä: jokainen istui hiljaa ja sävyisänä varrellaan, niinkuin neitoselle sopii, kun hän ei ole kihloissa. Mutta täällä oli niin monta tarjolla, valinta oli vaikea; sellainen ei miellyttänyt perhosta, ja niin hän lensi päivänkakkaran luo. Ranskalaiset kutsuvat sitä Margareetaksi, he tietävät, että se osaa ennustaa, ja niinhän se osaakin, kun rakastuneet nyppivät siitä lehden toisen jälkeen ja jokaisen kohdalla kysyvät rakastetustaan: »sydämestäkö? — väkinäisesti? — rakastaako paljon? — aivan vähän? — eikö ensinkään?» tai muuta sellaista. Jokainen kysyy omalla kielellään. Perhonenkin tuli kysymään. Hän ei nyhtänyt pois lehtiä, mutta hän suuteli jokaista, arvellen, että hyvyydellä päästään pisimmälle.

— Suloinen Margareetta Päivänkakkara! sanoi hän. — Te olette viisain vaimo kaikista kukista. Te osaatte ennustaa. Sanokaapa: saanko minä sen tai sen? Ja kenen minä saan? Kun minä sen tiedän, lennän oikopäätä kosimaan.

Mutta Margareetta ei vastannut. Hän ei kärsinyt, että perhonen oli kutsunut häntä vaimoksi, sillä hänhän oli neitonen ja silloin ei ole mikään vaimo. Perhonen kysyi toisen kerran ja hän kysyi kolmannen kerran, ja kun ei hän saanut yhtään sanaa vastaukseksi, niin ei hän enää viitsinyt kysyä, vaan lensi muitta mutkitta kosimaretkelle.

— Ne ovat hyvin herttaisia, sanoi perhonen, — herttaisia pieniä rippikoululaisia. Mutta hiukan liian nuoria. Nuorten miesten tapaan haki hän hiukan vanhempia neitosia. Sen jälkeen hän lensi vuokkojen luo. Ne olivat hänen mielestään liian karvaita, orvokit hiukan liian haaveellisia, tulpaanit liian loisteliaita, pääsiäisliljat liian porvarillisia, lehmuskukat liian pieniä ja niillä oli niin suuri suku. Omenankukathan olivat aivan ruusujen näköisiä, mutta ne kukoistivat tänään ja varisivat huomenna, heti kun tuuli puhalsi; siitä olisi tullut liian lyhyt avioliitto, arveli hän. Herneenkukka miellytti eniten, se oli punainen ja valkea, se oli herkkä ja hento, kuului niihin kodin tyttöihin, jotka ovat hauskan näköiset ja kuitenkin kelpaavat keittiöihin; Hän oli juuri kosimaisillaan häntä, mutta samassa hän näki vierellä riippuvan herneenpalon, jonka kärjessä oli kuihtunut kukka.

— Te tulette saman näköiseksi myöhemmin! ja perhonen pelästyi ja lensi tiehensä.

Kaprifolioita riippui aidan yli. Niitä neitoja oli yllinkyllin, heillä oli pitkät, haikeat kasvot ja keltainen pinta. Sentapaisista ei hän pitänyt. Niin, mutta mistä hän oikeastaan piti? Kysypä häneltä!

Kevät meni, kesä meni, ja niin tuli syksy: pitemmälle ei hän ollut päässyt. Kukkaset pukeutuivat mitä kauniimpiin vaatteisiin, mutta mitäpä se auttoi, niiltä puuttui tuore, tuoksuva nuoruuden mieli. Juuri tuoksua kaipaa sydän iän karttuessa, eikä georgineissa ja poppeliruusuissa juuri ollut erikoisesti tuoksua. Nyt läksi perhonen nurmikkoon mintun luo.

— Sillä tosin ei ole mitään kukkaa, mutta koko kasvi on kukka, tuoksuu kiireestä kantapäähän asti, jokaisessa sen lehdessä on kukkasen tuoksu. Hänet minä otan!

— Ystävyyttä, mutta ei sen enempää! Minä olen vanha ja te olette vanha, me voimme erittäin hyvin elää toisiamme varten, mutta naimisiin — ei! Älkäämme ruvetko narreiksi vanhoilla päivillämme!

Ja niin ei perhonen saanut ketään. Hän oli hakenut liian kauan, eikä niin pidä tehdä. Perhosesta tuli vanhapoika, niinkuin sanotaan.

Oli myöhäinen syksy, räntää ja sadetta. Kylmänä puhalsi tuuli vanhojen pajujen selkää pitkin, niin että natisi. Ei ollut hauska lentää ulos kesävaatteissa — silloin olisi saanut muuta ajattelemista kuin rakkautta.- Mutta perhonen ei lentänytkään ulkona — se oli sattumalta sisällä, missä tuli paloi uunissa ja oli oikein kesäisen lämmintä. Hän saattoi elää, mutta »eläminen ei riitä», sanoi hän, »täytyy olla päivänpaistetta, vapautta ja pieni kukkanen!»

Ja hän lensi ruutua vasten, häntä katseltiin, häntä ihailtiin ja hänet pistettiin neulaan, siihen laatikkoon, missä harvinaisuudet säilytettiin; enempää ei hänen puolestaan voitu tehdä.

— Nyt minäkin istun varrenpäässä, niinkuin kukkaset! sanoi perhonen. — Erittäin miellyttävää se ei kuitenkaan ole. Se on muuten aivan samaa kuin jos olisi naimisissa: ei pääse mihinkään! Ja sillä hän lohdutti itseään.

— Mutta ruukkukasveihin ei voi oikein uskoa, arveli perhonen, — he seurustelevat liian paljon ihmisten kanssa.

PSYKE.

Päivän koitteessa loistaa punaisessa ilmassa suuri tähti, aamun kirkkain tähti. Sen säde väräjää valkealla seinällä, ikäänkuin se tahtoisi siihen kirjoittaa, mitä se tietää kertoa, mitä se vuosituhansien aikana on nähnyt eri paikoilla meidän kierivää maapalloamme.

Tässä äskettäin — tähdellä »äskettäin» merkitsee meille ihmisille »vuosisatoja sitten» — seurasivat säteeni erästä nuorta taiteilijaa. Tämä tapahtui paavin kaupungissa, Rooman maailmankaupungissa. Paljon on siellä aikojen kuluessa tapahtunut muutoksia, mutta ei niin nopeaan kuin ihmishahmo muuttuu lapsesta vanhukseksi. Keisaripalatsi oli, niinkuin vielä tänäänkin, raunioina. Kaatuneiden marmoripilarien keskellä ja autioissa kylpylöissä, joiden seinissä nähtiin jäännöksiä kultauksesta, kasvoi viikunapuu ja laakeripuu. Colosseum oli rauniona. Kirkonkellot soivat, vihkisavu tuoksui, kirkkokulkueet kiersivät kynttilöineen ja loistavine baldakineineen katuja. Täällä vallitsi kirkollinen pyhyys, ja taide oli korkea ja pyhä. Roomassa eli maailman suurin maalari Rafael, täällä eli aikakauden ensimmäinen kuvanveistäjä Michelangelo. Itse paavi suosi heitä molempia, kunnioitti heitä käymällä heitä tervehtimässä. Taide sai osakseen tunnustusta, sitä kunnioitettiin ja siitä maksettiin. Mutta kaikkea suurta ja oivallista ei silti huomata eikä tunneta.

Pienen matalan kadun varrella oli vanha talo; se oli kerran ollut temppeli. Täällä asui nuori taiteilija. Köyhä hän oli, tuntematon hän oli. Niin, olihan hänellä tosin nuoria ystäviä, nuoria mieleltään, toiveiltaan ja ajatuksiltaan, taiteilijoita hekin. He sanoivat hänelle, että hänellä oli runsaat lahjat ja suuri kyky, mutta hän oli narri, hän kun ei koskaan uskonut niihin. Hänhän aina särki kaikki mitä oli savesta muovaillut, hän ei koskaan ollut tyytyväinen, ei koskaan saanut mitään valmiiksi, ja valmista ihmisen täytyy saada käsistään, jotta se nähtäisiin, tunnustettaisiin ja tuottaisi rahaa.

— Sinä olet uneksija! sanoivat he. — Se on sinun onnettomuutesi. Mutta se johtuu siitä, ettet vielä ole elänyt, et maistanut elämää, et nauttinut siitä suurin, tervein siemauksin, niinkuin siitä pitää nauttia. Juuri nuoruudessa ihminen voi ja hänen tulee sukeltautua kokonaan elämään! Suuri mestari Rafael, jota paavi kunnioittaa ja maailma ihailee, hän kasaa eteensä viiniä ja leipää!

— Hän syö samalla suuhunsa koko porvarivaimon, kauniin Fornarinan! sanoi Angelo, hauskimpia ystäviä nuorten joukossa.

Niin, kaikillahan heillä oli niin paljon sanottavaa nuoruutensa ja järkensä mukaisesti. He tahtoivat nuorta taiteilijaa kanssaan huvituksiin, hurjisteluihin — hulluuksiksi niitä myöskin olisi voinut sanoa. Ja hetkittäin hän tunsi halua siihen. Hänen verensä oli kuuma, mielikuvitus väkevä, hän saattoi yhtyä iloiseen puheluun, ääneen nauraa muiden mukana. Ja kuitenkin haihtui hänen silmissään aamun sumujen tavoin se, mitä he kutsuivat »Rafaelin hauskaksi elämäksi», kun hän näki, mikä jumalallinen loisto säteili suuren mestarin kuvista. Ja hän viipyi Vatikaanissa kauneusluomien edessä, joita mestarit vuosituhansia sitten olivat muovailleet marmorilohkareista. Silloin hänen rintansa paisui, hän tunsi jotain äärettömän korkeaa, pyhää, kohottavaa, suurta ja hyvää, ja hän toivoi voivansa veistää marmorista sellaisia teoksia. Hän tahtoi luoda kuvan siitä, mikä hänen sydämessään kohosi äärettömyyttä kohti, mutta miten, missä muodossa? Pehmeä savi taipuili hänen sormissaan kauneusmuodoiksi, mutta päivää myöhemmin hän, niinkuin aina, särki mitä oli tehnyt.

Eräänä päivänä hän astui ohi rikkaan palatsin, jommoisia Roomassa on monta. Hän pysähtyi suuren avonaisen portin eteen ja näki veistoksilla koristetun pylväskäytävän sulkevan keskelleen pienen puutarhan, joka oli täpötäynnä mitä ihanimpia ruusuja. Suuret valkeat kallakukat vihreine, mehevine lehtineen nousivat marmorialtaasta, missä vesi kirkkaana lirisi. Ja siitä ohi liiti olento, nuori tyttö, ruhtinaallisen talon tytär, niin hentona, niin kevyenä, niin ihanaisena! Sellaista naista ei hän ikänä ollut nähnyt. Oli sentään! Rafaelin maalaamana, Psykeä esittävänä eräässä Rooman palatsissa. Niin, siellä hän oli maalattuna, täällä hän kulki elävänä.

Hänen ajatuksissaan ja sydämessään neito eli. Ja hän meni kotiin köyhään huoneeseensa ja muovaili saveen Psyken. Siinä oli tuo rikas nuori roomatar, tuo aatelissyntyinen nainen, ja ensi kerran katseli hän tyytyväisenä työtään. Sillä oli merkitystä, se oli hän. Ja ystävät, jotka näkivät veistoksen, riemuitsivat äänekkään iloisina. Tämä teos ilmaisi hänen suuruutensa taiteilijana, minkä he ennemminkin olivat tunnustaneet — nyt oli maailman tunnustettava se!

Savi tosin on lihakasta ja elävää, mutta siinä ei ole marmorin valkeutta eikä kestävyyttä. Marmorilohkareessa täytyi tämän Psyken herätä eloon, ja tuon kallisarvoisen marmorikappaleenhan hän omisti, se oli jo vuosikausia hänen vanhempiensa omaisuutena virunut pihamaalla. Pullonsirpaleita, saksankuminoita, artisokan jätteitä oli kasaantunut sen päälle liaten sitä, mutta sisältä se oli kuin vuoren lumi. Tästä tuli Psyken kohota esiin.

Eräänä päivänä tapahtui —- niin, kirkas tähti ei kerro siitä mitään, se ei nähnyt sitä, mutta me tiedämme sen — kapealle pienelle kadulle saapui ylhäinen roomalainen seurue. Vaunut pysähtyivät jonkun matkan päähän, seurue tuli katsomaan nuoren taiteilijan työtä, se oli jossakin tilaisuudessa kuullut siitä. Ja kutka olivat nuo ylhäiset vieraat? Nuori mies raukka — liian onnelliseksi nuoreksi mieheksi häntä myöskin olisi voinut sanoa! Nuori tyttö itse seisoi täällä huoneessa ja kuinka hän hymyili, kun hänen isänsä lausui sanat: »Siinähän sinä olet ilmielävänä!» Sitä hymyä ei saata muovata, eikä sitä katsetta kuvata, tuota kummallista katsetta, jonka hän loi nuoreen taiteilijaan. Se katse nosti, aateloi ja — murskasi.

— Psyke on hakattava marmoriin! sanoi rikas herra. Ja ne olivat elämän sanoja kuolleelle savelle ja raskaalle marmoripaadelle. Ne olivat myöskin elämän sanoja ihastuneelle nuorelle miehelle. — Kun työ on valmis, ostan minä sen! sanoi ruhtinaallinen herra.

Uusi aika tuntui koittaneen köyhässä työpajassa. Siellä loisti ilo ja elämä, siellä tuli kiire. Loistava aamutähti näki, kuinka työ edistyi. Itse savikin oli nyt saanut ikäänkuin hengen, kun tyttö oli käynyt täällä: se taipui ikäänkuin kirkastuneessa kauneudessa tutuiksi piirteiksi.

— Nyt minä tiedän, mitä elämä on! riemuitsi taiteilija. — Se on rakkautta, se on kohoutumista ihanuuteen, haltioitumista kauneudessa! Se, mitä ystävät kutsuvat elämäksi ja nautinnoksi, on alennusta, on kuplia käyvän sakan pinnalla — ei puhdasta, taivaallista alttariviiniä, vihkimystä elämään!

Marmoripaasi nostettiin maasta, taltta hakkasi pois suuria palasia. Mitattiin, pantiin pisteitä ja merkkejä, suoritettiin käsityö. Vähitellen muodostui kivi ruumiiksi, kauneushahmoksi, Psykeksi, ihanaiseksi kuin Jumalan kuva tuossa nuoressa naisessa. Raskas kivi muuttui liiteleväksi, tanssivaksi, ilmavaksi: se oli nuori Psyke, huulillaan taivaallisen viaton hymy, sellaisena kuin se oli kuvastunut nuoren kuvanveistäjän sydämessä.

Tähti ruusunkarvaisen aamun taivaalla näki tämän ja ymmärsi täydelleen mitä liikkui nuoren miehen mielessä, ymmärsi miksi väri hänen poskillaan vaihteli, ymmärsi hänen silmiensä väikkeen hänen luodessaan teostaan, tuodessaan esiin mitä Jumala oli antanut.

— Sinä olet Kreikan-aikaisten mestarien veroinen! sanoivat ihastuneet ystävät. — Pian ihailee koko maailma Psykeäsi.

— Minun Psykeäni! toisti hän. — Minun! Niin, minun omakseni hänen pitää tulla! Minä olen taiteilija samoinkuin nuo suuret vainajat! Jumala on suonut minulle armolahjan, nostanut minut korkealle niinkuin tuon aatelissyntyisen.

Ja hän vaipui polvilleen, itki, kiittäen Jumalaa — ja unohti jälleen Hänet tytön tähden, hänen marmorikuvansa, Psyke-hahmon tähden, joka seisoi hänen edessään kuin lumesta veistettynä, punastuen aamun auringossa.

Hän tahtoi nähdä hänet todellisuudessa, tuon elävän, liitelevän neidon, jonka sanat kaikuivat kuin musiikki. Hän saattoi lähteä viemään rikkaaseen taloon tietoa siitä, että marmori-Psyke oli valmistunut. Hän tuli sinne, kulki läpi avonaisen pihan, missä delfinit pärskyttivät vettä marmorialtaassa, missä kallat kukkivat ja raikkaat ruusut versoivat. Hän astui suureen, korkeaan eteishalliin, jonka värikkäitä seiniä ja kattoa vaakunat ja kuvat koristivat. Koreapukuiset palvelijat kulkivat ylvästellen kuin hevoset kulkusissa ja hela valjaissa, astellen edestakaisin. Toiset olivat laiskoina ja ylimielisinä heittäytyneet sirosti veistetyille puupenkeille; he tuntuivat olevan talon herroja. Hän sanoi asiansa ja hänet johdettiin ylös kiiltävien marmoriportaitten pehmeitä mattoja. Veistokuvia oli kahden puolen. Häntä vietiin läpi komeiden huoneiden, joissa oli kuvia ja hohtavia mosaikkipermantoja. Tämä upeus ja loisto pyrki salpaamaan hengitystä, mutta pian se taasen tuli keveäksi: vanha ruhtinaallinen herra vastaanotti hänet lempeästi, miltei sydämellisesti, ja kun he olivat puhuneet asiansa loppuun, pyysi hän hyvästi jättäessään taiteilijaa käymään nuoren signoran puheilla — tämäkin tahtoi nähdä hänet. Palvelijat kuljettivat hänet komeitten huoneitten ja salien läpi signoran kamariin, missä tämä oli komeutena ja loistona.

Signora puhui taiteilijalle: ei yksikään miserere, ei mikään kirkkolaulu olisi voinut siinä määrin hellyttää sydäntä, korottaa sielua. Taiteilija tarttui hänen käteensä, painoi sen huuliaan vasten. Yksikään ruusu ei ole niin pehmeä, mutta tästä ruususta syöksähti tuli, tuli, joka meni hänen lävitseen, hurmio. Hänen huuliltaan tulvi sanoja; hän ei itsekään tietänyt siitä — tietääkö kraateri syöksevänsä tulikuumaa laavaa? Hän ilmaisi neidolle rakkautensa. Tyttö seisoi hänen edessään ymmällään, loukkaantuneena, ylpeänä, ja hänen huulillaan oli hymy, niin, kasvoissa oli ilme, ikäänkuin hän äkkiä olisi koskettanut märkää, niljaista sammakkoa. Hänen poskensa olivat punaiset, huulet kalpenivat, hänen silmänsä olivat tulta ja samalla mustat kuin pimeä yö.

— Mieletön! sanoi hän — Pois, alas! Ja hän käänsi taiteilijalle selkänsä. Kauneuskasvoissa oli sama ilme kuin kivettyneissä käärmehiuksisissa kasvoissa.

Voimattomana, elottomana esineenä tuli taiteilija alas kadulle. Kuin unessa käyden saapui hän kotiin ja heräsi raivoon ja tuskaan, tarttui vasaraansa, nosti sen korkealle ilmaan ja aikoi murskata kauniin marmorikuvan. Mutta tässä mielentilassaan ei hän huomannut Angelo-ystävää, joka seisoi aivan hänen vieressään ja tarttui lujin ottein hänen käsivarteensa.

He painiskelivat; Angelo oli väkevämpi ja läähättäen heittäytyi nuori taiteilija tuolille.

Mutta mitä hän saattoi puhua? Mitä hän saattoi sanoa? Ja kun ei Angelo voinut saada häntä puhelemaan, jätti hän kysymykset sikseen.

— Veresi käy sakeaksi tuossa iankaikkisessa uneksimisessa. Ole toki ihminen niinkuin me muut äläkä elä ihanteissa. Niihin ihminen sortuu! Ota pieni viinihumala, niin nukut hyvin, anna korean tytön ruveta tohtoriksesi! Campagnan tyttö on yhtä kaunis kuin marmorilinnan prinsessa. Molemmat ovat Eevan tyttäriä, eikä paratiisissa voi erottaa toista toisesta. Seuraa sinä ystävääsi Angeloa. Minä olen enkelisi, elämän enkeli. Tulee aika, jolloin vanhenet, ruumis riutuu ja jonakin kauniina, aurinkoisena päivänä, kun kaikki hymyilee ja riemuitsee, makaat sinä kuihtuneena kortena, joka ei enää kasva. En usko mitä papit sanovat, että haudan takana on elämää. Se on kaunis mielikuva, lapsille soveltuva satu, joka kyllä huvittaa, kun voi kuvitella sitä todeksi. Minä en elä mielikuvituksissa, vaan todellisuudessa. Lähde mukaan, rupea ihmiseksi.

Ja hän otti taiteilijan mukaansa, tällä hetkellä hän saattoi sen tehdä. Tuli paloi nuoren taiteilijan veressä, hänen sielussaan oli tapahtunut muutos, hän halusi riistäytyä irti kaikesta vanhasta, kaikesta siitä, mihin oli tottunut, riistäytyä irti omasta vanhasta itsestään, ja hän seurasi tänään Angeloa.

Rooman laidalla oli osteria, jossa taiteilijoiden oli tapana käydä. Se oli rakennettu vanhan kylpyhuoneen raunioiden sisään, suuria keltaisia sitruunia riippui tummien, kiiltävien lehvien välissä, osittain peittäen vanhan punertavankeltaisen muurin. Osteria sijaitsi syvässä holvissa, miltei kuin raunion sisällä rotkossa. Lamppu paloi jumalanäidin kuvan edessä. Takassa loimusi suuri tuli, siellä paistettiin, keitettiin ja käännettiin vartaita. Ulkopuolella oli sitruuna- ja laakeripuiden alla pari katettua pöytää.

Iloiten ja riemuiten ottivat ystävät vastaan nämä molemmat. Syötiin vähän, juotiin paljon, se toi hyvän tuulen. Laulettiin ja soitettiin kitaraa, saltarello helisi, ja alkoi iloinen karkelo. Pari nuorta roomalaistyttöä, joita nuoret taiteilijat olivat käyttäneet mallina, tuli mukaan tanssiin, yhtyen ilonpitoon. Kaksi kaunista bakkantitarta! Niin, he tosin eivät olleet mitään psykehahmoja, eivät olleet siroja hentoja ruusuja, vaan tuoreita, voimakkaita, hehkuvia neilikkoja.

Kuinka tänä päivänä olikaan kuuma, kuuma auringon laskettuakin! Tulta veressä, tulta ilmassa, tulta joka katseessa! Ilma oli tulvillaan kultaa ja ruusuja, elämä oli kultaa ja ruusuja!

— Nyt sinä olet kerrankin mukana! Antaudu nyt virran vietäväksi, sekä sisällisesti että ulkonaisesti.

— En milloinkaan ole ollut niin terve ja iloinen, sanoi nuori taiteilija. — Olet oikeassa, kaikki olette oikeassa: minä olin narri, uneksija. Ihminen kuuluu todellisuuden eikä mielikuvituksen maailmaan.

Laulun ja kitaran soidessa lähtivät nuoret miehet tuona tähtikirkkaana iltana osteriasta kuljeskelemaan pikkukaduille. Molemmat hehkuvat neilikat, Campagnan tyttäret, olivat mukana kulkueessa.

Angelon huoneessa, missä oli huiskin haiskin luonnoksia, pois viskottuja lehtiä ja hehkuvia, aistillisen upeita kuvia, hiljenivät äänet, mutta eivät silti menettäneet tulisuuttaan. Monella lehdellä lattialla nähtiin piirustus, joka aivan muistutti Campagnan tyttäriä erilaisissa voimakkaan kauniissa asennoissa, ja kuitenkin olivat he itse paljon kauniimmat. Kuusihaarainen kynttiläjalka antoi kaikkien sydäntensä palaa ja loistaa. Ja sisältäpäin paloi ja hehkui ihmishahmo jumaluutena.

— Apollo, Jupiter, teidän taivaaseenne ja loistoonne minä kohoan! Minä luulen, että elämän kukka tällä hetkellä puhkeaa sydämessäni.

Niin, se puhkesi — taittui, putosi, ja ilkeä, pyörryttävä höyry kiiri ilmaan, häikäisten näön, samentaen ajatukset. Aistimen ilotulitus sammui, ja tuli pilkkosen pimeä.

Hän pääsi kotiin, istuutui sänkynsä laidalle, kokosi ajatuksensa. Hyi! kajahti hänen omasta suustaan, hänen sydämensä syvyydestä. Sinä kurja, pois! alas! Ja hänen rinnastaan pääsi tuskan huokaus.

Pois, alas! Nämä tytön sanat, elävän Psyken sanat kajahtivat hänen rinnassaan, kajahtivat hänen huuliltaan. Hän nojasi päänsä tyynyjen varaan; ajatus kävi sameaksi, ja hän nukkui.

Päivän koittaessa hän karkasi ylös, kokosi uudelleen voimansa. Mitä tämä oli? Oliko kaikkityyni unta? Tytön sanat, käynti osteriassa, ilta Campagnan tulipunaisten neilikkain seurassa — oliko se ollut unta? Ei, kaikki oli todellisuutta, jota hän ei ennen ollut tuntenut.

Purppuran värisessä ilmassa loisti kirkas tähti, sen säde sattui häneen ja marmori-Psykeen. Hän itse vapisi katsellessaan kuolemattomuuden kuvaa, hänestä tuntui siltä kuin hänen katseensa olisi ollut saastainen. Hän heitti verhon kuvan peitteeksi; kerran vielä tarttui hän siihen paljastaakseen veistoksen nähtäväkseen, mutta hän ei voinut katsella teostaan.

Äänettömänä, synkkänä, itseensä vaipuneena istui hän koko pitkän päivän; ei hän kuullut mitä tapahtui ulkopuolella, eikä kukaan tietänyt, mitä tapahtui tämän ihmissydämen sisäpuolella.

Kului päiviä, kului viikkoja. Yöt olivat pisimmät. Eräänä aamuna näki tuikkiva tähti hänen kalpeana, kuumeessa väristen nousevan vuoteesta, menevän marmorikuvan luo, nostavan pois peitteen, katselevan teostaan tuskaisin, hartain katsein ja sitten, miltei nääntyen sen painon alla, laahaavan veistoksen puutarhaan. Siellä oli hoitamaton, kuivunut kaivo, jota saattoi sanoa läveksi: sinne hän upotti Psyken, viskasi multaa sen päälle, peitti tuoreen mullan risuilla ja nokkosilla.

Tähti näki tämän ruusunpunaisesta ilmasta, sen säde värisi kahdessa raskaassa kyyneleessä nuoren miehen kuolonkalpeilla poskilla, tuon kuumesairaan — kuolemansairaaksi sanottiin nuorta miestä, kun hän makasi sairasvuoteella. Sekä ystävänä että lääkärinä saapui luostariveli Ignatius, hän tuli tuoden uskonnon lohdutusta, puhui kirkon rauhasta ja onnesta, ihmisten synnistä, armosta ja rauhasta Jumalassa.

Ja sanat lankesivat kuin lämpimät auringonsäteet märkään, kuohuvaan maahan; maa höyrysi, päästäen ilmaan sumupilviä, ajatuksen kuvia, kuvia, joiden pohjana oli todellisuus. Ja näiltä uivilta saarilta loi hän katseen yli ihmiselämän: erehdyksiä, pettymyksiä se oli hänelle ollut. Taide oli noita, joka johdatti meidät turhuuteen, maalliseen hekumaan. Epärehellisiä olimme itseämme kohtaan, epärehellisiä ystäviämme kohtaan, epärehellisiä Jumalaa kohtaan. Alati puhui meissä käärme: maista ja sinä tulet Jumalan kaltaiseksi!

Nyt vasta hän luuli ymmärtäneensä itsensä, löytäneensä tien totuuteen ja rauhaan. Kirkossa oli Jumalan valo ja kirkkaus, munkkikomerossa se rauha, missä ihmispuu saattoi kasvaa iäisyyteen asti.

Veli Ignatius oli hänen ajatuksensa tukena, ja hänen päätöksensä pysyi lujana. Maailman lapsesta tuli kirkonpalvelija, nuori taiteilija jätti maailman ja meni luostariin.

Millä rakkaudella, millä ilolla häntä tervehtivätkään veljet, miten pyhäisen juhlallinen olikaan vihkiminen! Jumala näytti hänestä viipyvän kirkon auringonpaisteessa, säteilevän pyhistä kuvista ja kiiltävästä rististä. Ja kun hän sitten illansuussa, kun aurinko laski, seisoi pienessä komerossaan ja aukaisi ikkunan, loi katseensa yli vanhan Rooman, sortuneiden temppelien, mahtavan, mutta kuolleen Colosseumin, näki sen näin kevään aikaan, kun akaasiat kukkivat, muratti on tuore, ruusut versovat, sitruunat ja oranssit hehkuvat, palmut huojuvat, niin vallitsi hänen mielessään juhlallinen hartaus, jommoista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Aava, hiljainen Campagna kohosi siintäviä lumipeitteisiä vuoria kohti; näytti siltä kuin ne olisivat olleet ilmaan maalatut. Kaikki sulautui yhteissointuun, kaikki henki rauhaa ja kauneutta, kaikki ui ja uneksi — unta kaikkityyni!

Niin, unta oli tämä maailma, ja unta kestää tuntikausia ja se voi palata tuntikausiksi, mutta luostarielämä merkitsee vuosia, pitkiä ja monia.

Sisältäpäin tulee paljon sellaista, mikä saastuttaa ihmisen, se hänen täytyi todeta. Mitä liekkejä ne olivatkaan, jotka silloin tällöin leimahtelivat hänessä, mikä pahan suoni tulvikaan yhtämittaa esiin, pahan, jota hän ei tahtonut? Hän rankaisi ruumistaan, mutta paha tuli sisältäpäin. Mikä hengen puoli hänessä se oli, joka liukkaana kuin käärme kietoutui itsensä ympäri ja kuljetti hänen omantuntonsa ikirakkauden kaavun alle lohduttaen: pyhät rukoilevat puolestamme, jumaläiti rukoilee puolestamme, Jeesus itse on vuodattanut verensä meidän puolestamme? Lapsen mielikö vai nuoruuden kevyt mieli vaikutti, että hän antautui armon huomaan ja tunsi kohoavansa sen avulla, kohoavansa niin monen yläpuolelle? Sillä hänhän oli työntänyt luotaan maailman turhuuden, hänhän oli kirkon poika.

Eräänä päivänä monen vuoden perästä kohtasi hän Angelon, joka tunsi hänet.

— Hyvä mies! sanoi hän, — niin, sinähän se olet! Oletko nyt onnellinen? Olet tehnyt syntiä Jumalaa vastaan ja heittänyt luotasi hänen armolahjansa. Olet laiminlyönyt kutsumuksesi maailmassa. Lue vertaus uskotuista leivisköistä. Mestari, joka sen kertoi, julisti totuutta! Mitä sinä nyt olet voittanut ja löytänyt? Etkö sinä puno itsellesi unielämää? Etkö luo itsellesi uskontoa oman pääsi mukaan, niinkuin kaikki muutkin tekevät? Entäpä jos kaikki olisikin unta, mielikuvituksen tuotetta, vain kauniita ajatuksia?

— On olemassa perkele, persoonallinen perkele! Minä näin hänet tänään, mutisi munkki. — Kerran minä annoin hänelle sormen, hän otti koko käteni. Ei, huokasi hän, — paha on minussa itsessäni, ja tuossa ihmisessä on paha, mutta se ei muserra häntä, hän kulkee pää pystyssä, voi hyvin. Ja minä, minä tavoitan hyvinvointiani uskonnon lohdutuksesta! Kunhan se vain olisi lohdutusta! Jospa kaikki täällä, niinkuin siinä maailmassa, jonka minä jätin, onkin vain kauniita ajatuksia, jos se on petosta niinkuin punaisten iltapilvien kauneus, niinkuin ihanasti aaltoileva sini kaukaisilla vuorilla — läheltä katsoen ne ovat toisenlaiset! Iäisyys, sinä olet suuri, ääretön, rasvatyven valtameri, joka kutsut, viittaat, täytät mielemme aavistuksilla, — ja kun me astumme siihen, niin me vaivumme, häviämme, kuolemme, lakkaamme olemasta! Petosta! Pois, alas!

Ja kuivin silmin hän istui itseensä vaipuneena kovalla lavitsalla, polvillaan — kenen edessä? Kivisen ristinkö, joka oli muurissa? Ei, ruumis vaipui tottumuksesta tähän asentoon.

Kuta syvemmälle hän katsoi omaan itseensä, sitä pimeämmältä siellä näytti. Tyhjää sisällä, tyhjää ulkona, turhaa koko elämä! Ja tämä ajatuksen lumipallo kieri, kasvoi, murskasi hänet — pyyhkäisi hänet pois.

— En uskalla kenellekään uskoa, mikä kalvava mato elää sisässäni. Salaisuuteni on minun vankini; jos minä päästän sen irti, niin olen sen oma.

— Herra, Herra! huudahti hän epätoivoissaan, — armahda, anna minulle usko! Heitin luotani armolahjasi, kutsumukseni tässä maailmassa; minulta puuttui voimia, sinä et antanut niitä minulle. Kuolemattomuus, Psyke minun rinnassani — pois, alas! Haudattakoon se samalla tavoin kuin tuo Psyke, minun elämäni paras välähdys! Se ei koskaan nouse haudasta.

Tähti loisti ruusunpunaisessa ilmassa, tähti, joka varmaan kerran sammuu ja puhalletaan pois, kun sensijaan sielut elävät ja loistavat. Väräjävä säde kävi valkeaan seinään, mutta se ei kirjoittanut siihen mitään kirkkaudesta, Jumalassa, armosta, ikirakkaudesta, siitä, mikä soi uskovaisen rinnassa.

— Psyke täällä sisällä ei koskaan kuole! —- Elääkö se tietoisuudessa? — Saattaisiko käsittämätön tapahtua? — Niin käsittämätön on tämä minuuteni. Käsittämätön olet Sinä, oi Herra! Käsittämätön maailmasi — voiman, kirkkauden, rakkauden ihme!

Hänen silmänsä loistivat, hänen silmänsä sammuivat. Kirkonkellon helähdys oli viimeinen, joka soi hänelle, vainajalle. Ja hän joutui maahan, joka oli tuotu Jerusalemista, johon oli sekoitettu hurskaitten vainajien tomua.

Vuosien perästä kaivettiin luuranko esiin, niinkuin muidenkin munkkien ennen häntä, se puettiin ruskeaan kaapuun, käteen pantiin rukousnauha ja se asetettiin komeroon, joka oli muodostettu täällä luostarin hautausmaalla löydetyistä ihmisluista. Ulkona paistoi aurinko ja sisällä tuoksui pyhä sauhu; messuja luettiin.

Nikamat ja luut irtaantuivat toisistaan, sekaantuivat keskenään. Pääkalloja asetettiin muuriin, ne peittivät kirkon koko ulkoseinän. Hänenkin kallonsa oli siellä paahtavassa auringonpaisteessa. Siellä oli niin paljon kuolleita; kukaan ei enää tuntenut heidän nimiään eikä hänenkään nimeään. Ja katso! Auringossapa rupesi jokin liikkumaan molemmissa tyhjissä silmäkuopissa. Mitähän se oli? Kirjava sisilisko liikkui tyhjässä pääkallossa, livistäen edestakaisin suurista tyhjistä silmäkuopista. Nyt oli sisilisko ainoana elämänä siinä päässä, missä kerran suuret ajatukset, valoisat unelmat, rakkaus taiteeseen ja kaikkeen ihanaan oli kohonnut korkeutta kohti, mistä kuumat kyyneleet olivat vuotaneet ja missä oli elänyt kuolemattomuuden toivo. Sisilisko juoksi, hävisi. Pääkallo mureni, vaipui tomuna tomuun.

Oli kulunut vuosisatoja. Kirkas tähti loisti muuttumattomana, yhtä kirkkaana ja suurena kuin vuosituhansia sitten. Ilma hohti punaisena, raikkaana kuin ruusut, hehkuvana kuin veri.

Sillä paikalla, missä kerran oli ollut kapea katu ja vanhan temppelin jäännöksiä, oli nyt nunnaluostari. Sen puutarhaan kaivettiin hautaa; nuori nunna oli kuollut, ja tänä aamuhetkenä oli hänet laskettava hautaan. Lapio sattui kiveen, kivi hohti häikäisevän valkeana. Tuli näkyviin valkeaa marmoria, se pyöristyi olkapääksi, sitä tuli esiin yhä enemmän. Täytyi kaivaa varovammin: tuli näkyviin naisen pää, perhosen siivet. Haudasta, johon nuori nunna oli pantava, nostettiin eräänä ruusunpunaisena, hehkuvana aamuna ihana, marmorista veistetty Psyken hahmo.

— Kuinka se on kaunis, täydellinen! Parhaimman aikakauden taideteos! sanottiin. Ken saattoikaan olla mestari? Kukaan ei tietänyt sitä,, kukaan ei tuntenut häntä, paitsi kirkas, vuosituhansia loistava tähti. Se tunsi hänen maisen elämänsä kulun, hänen koettelemuksensa, hänen heikkoutensa, tämän hänessä: vain ihminen! Mutta se oli kuollut, pyyhitty pois, niinkuin tomun täytyy ja tulee käydä, mutta hänen parhaimman pyrkimyksensä tulos, tuo ihanaisin, joka todisti hänen jumaluuttaan, kuolematon Psyke, joka ei koskaan häviä, joka valaisee vainajan muistoa kauemmas, sen kajastus täällä maan päällä — tämä jäi tänne, tämä nähtiin, tunnustettiin, tätä ihailtiin ja rakastettiin.

Kirkas kointähti ruusunkarvaisessa ilmassa lähetti tuikkivan säteensä Psykeen ja niiden ihailijoiden huulilla ja silmissä väikkyvään autuaaseen hymyyn, jotka näkivät sielun veistetyssä marmorilohkareessa.

Kaikki mainen häviää, unohtuu. Vain äärettömyydessä vilkkuva tähti tietää sen. Kaikki taivainen loistaa vielä vainajan muistossa, ja kun muistokin sammuu — silloin elää vielä Psyke.

ETANA JA RUUSUPENSAS.

Puutarhaa ympäröivät pähkinäpensaat, ja ulkopuolella oli peltoja ja niittyjä, joilla lehmät ja lampaat käyskentelivät, mutta keskellä puutarhaa kasvoi kukoistava ruusupensas. Sen alla istui etana. Sillä oli sisällään paljon: se oli täynnä omaa itseänsä.

— Odottakaa vain, kunnes minun aikani tulee! — Kyllä minä tulen toimittamaan muutakin kuin kasvattamaan ruusuja tai kypsyttämään pähkinöitä tai antamaan maitoa, niinkuin lehmät ja lampaat.

— Minä odotan teiltä äärettömän paljon, sanoi ruusupensas. — Uskallanko kysyä, koska se tulee?

— Minä en pidä kiirettä. — Teillä on alituinen hoppu, se ei tee odotusta jännittäväksi.

Seuraavana vuonna makasi etana juuri samalla paikalla auringonpaisteessa ruusupensaan alla, joka työnsi nuppuja ja puhjenneita ruusuja, alati tuoreita, alati uusia. Ja etana ryömi puoleksi ulos, pisti ulos sarvensa ja veti ne taasen takaisin.

— Kaikki on aivan samannäköistä kuin viime vuonna! Ei näy mitään edistystä, ruusupensas pysyy ruusuissaan; pitemmälle se ei pääse!

Kesä meni, syksy tuli, ruusupensas kasvatti yhä uusia kukkia ja nuppuja, kunnes satoi lunta, ilma kävi raa’aksi ja räntäiseksi. Ruusupensas painui maata kohti, etana ryömi maan sisään.

— Nyt te olette vanha ruusupuu, sanoi etana. — Teidän on kohta laittauduttava pois. Te olette antanut maailmalle kaikki, mitä teissä oli. Onko se ollut minkään arvoista, sitä kysymystä minä en ole ehtinyt ajatella. Se vain on selvää, että te ette ole tehneet vähintäkään sisällisen kehityksenne hyväksi, muuten te olisitte tuottanut jotain muuta. Saatatteko sitä puolustaa? Pian te kasvatatte pelkkiä risuja! Ymmärrättekö mitä minä sanon?

— Te peloitatte minua, sanoi ruusupensas, — sitä en ole koskaan tullut ajatelleeksi.

— Ei, te ette tosiaankaan ole koskaan syventynyt ajattelemaan! Oletteko koskaan selvittänyt itsellenne, minkätähden te kukitte ja minkätähden kukkiminen tapahtuu. Miten ja millä tavoin!

— En, sanoi ruusupensas. — Minä kukin iloani, sentähden etten voinut tehdä toisin. Aurinko oli niin lämmin, ilma niin vilvoittava, minä join kirkasta kastetta ja väkevää sadetta. Minä hengitin, minä elin! Maasta nousi minuun voima, voima tuli ylhäältä, minä tunsin onnea, alati uutta, alati suurta, ja sentähden minun täytyi aina kukoistaa. Se oli minun elämäni, minä en voinut muuta.

— Se on totta! Kaikki annettiin minulle, sanoi ruusupensas, — mutta teille on annettu vielä enemmän. Te olette noita miettiviä, syviä luonteita, noita runsaslahjaisia, jotka hämmästyttävät maailmaa.

— Sitä en ensinkään aio tehdä, sanoi etana. — Maailma ei liikuta minua! Mitä minulla on tekemistä maailman kanssa? Minä olen itselleni tarpeeksi ja minulla on sisälläni tarpeeksi.

— Mutta eikö meidän kaikkien täällä maailmassa pidä antaa parastamme muille? Tuottaa mitä me voimme? Niin, minä olen vain tuottanut ruusuja — mutta entä te? Te, joka saitte niin paljon, mitä te olette antanut maailmalle? Mitä te annatte sille?

— Mitäkö minä olen antanut? Mitäkö minä annan? Sylkäisen, siinä kaikki! Se ei kelpaa mihinkään! Se ei liikuta minua. Kasvattakaa te ruusuja, pitemmälle te ette pääse! Kasvattakoon pähkinäpensas pähkinöitä, antakoot lehmät ja lampaat maitoa. Jokaisella on oma yleisönsä, minulla on yleisöni omassa itsessäni! Minä vetäydyn itseeni ja sinne minä jään. Maailma ei liikuta minua.

— Se on hyvin surullista! sanoi ruusupuu. — Minä en voi parhaimmallakaan tahdolla ryömiä itseeni, minun täytyy aina puhjeta ulospäin, puhjeta ruusuihin. Lehdet putoavat, ne lentävät tuuleen, mutta yhden ruusun näin joutuvan emännän virsikirjaan, yksi ruusuistani pantiin kauniin nuoren tytön rintaan, ja yhtä suutelivat lapsen huulet autuaan onnellisina. Se tuntui minusta niin hyvältä, se oli siunattua onnea. Siinä minun muistoni, minun elämäni!

Ja ruusupuu kukoisti viattomuudessa, ja etana oleili kuoressaan, maailma ei liikuttanut häntä.

Etana oli maana maassa, ruusupuu oli maana maassa. Virsikirjan muistoruusu oli myös poissa. Mutta puutarhassa kukoisti uusia ruusupensaita, puutarhassa kasvoi uusia etanoita, ne ryömivät kuoreensa, sylkivät — maailma ei liikuttanut niitä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SATUJA JA TARINOITA VII ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.