The Project Gutenberg eBook of Pyhän Klaaran kaivolla, by Anatole France

Prologi: Kunnianarvoinen isä Adone Doni
Pyhä satyyri
Messer Guido Cavalcanti
Lucifer
Mustat leivät
Iloinen Buffalmacco
   1. Torakat
   2. Tafin taivaaseenastuminen
   3. Mestari
   4. Maalaaja
Veronan nainen
Ihmisen murhenäytelmä
    1. Veli Giovanni
        2. Lamppu
        3. Serafinen tohtori
        4. Leipä kivellä
        5. Ateria viikunapuun alla
        6. Kiusaus
        7. Rikkiviisas tohtori
        8. Hehkuva hiili
        9. Viattomuuden talo
   10. Hyveen ystävät
   11. Lempeä kapina
   12. Rakkauden sanoja
   13. Totuus
   14. Uni
   15. Tuomio
   16. Maailman ruhtinas
Veren mysteeri
Doña Maria d'Avalosin ja Don Fabricion, Andrian herttuan tarina
Farinata degli Uberti eli kansalaissota

(Farinata degli Uberti on otettu Francen Clio-teoksesta. Sensijaan kokoelmasta on poistettu kertomukset Takuu ja Bonaparte San Miniatossa.)

PROLOGI

KUNNIANARVOINEN ISÄ ADONE DONI

   Τά γαρ φυσικά, καί τά ήθικά, άλλά καί τά
   μαθίματικά, καί τούς έγκuκλίους λόγους, καί περί
    τεyvωv πάσαν εχεν έμκειρίαν.

["Hän oli täysin perehtynyt luonnontieteisiin, siveysoppiin, matematiikkaan ja tieteitten koko piiriin sekä taiteisiin."]

Minä olin keväällä Sienassa. Päivisin suoritin tarkkoja tutkimuksia kaupungin arkistoissa ja illalla, aterioituani, lähdin kävelemään Monte Oliveton karulle tielle, missä näin, illan hämärissä, suurten valkoisten härkien vetävän kiekkopyöräisiä maalaisrattaita samoinkuin vanhan Euandroksen aikoina. Kaupungin kellot soittivat päivän rauhallista kuolemaa, ja illan purppura laskeutui alakuloisen majesteetillisesti matalan kukkulajonon yli. Varisten tummien parvien jo ehdittyä valleille kierteli opaalinvärisellä taivaalla vain varpushaukka liikkumattomin siivin yksinäisen rautatammen yläpuolella.

Minä astelin kohti hiljaisuutta, yksinäisyyttä ja edessäni kasvavia hirmuja. Yön nousuvesi peitti vähitellen seudun. Taivaalla vilkkui tähtien iäisyyskatse. Ja pensaiden alla, pimeässä, hohteli kiiltomatojen lemmenvalo.

Nuo elävät kipinät täyttävät toukokuun öinä Rooman, Umbrian ja Toskanan koko campagnan. Olin niitä nähnyt taannoin via Appialla, Caecilia Metellan haudan luona, minne ne ovat kokoontuneet karkeloimaan jo kahden tuhannen vuoden aikana. Nyt löysin ne jälleen Pyhän Katariinan ja Pia de' Tolomein mailla, tämän murheellisen ja viehättävän Sienan kaupungin porteilla. Niitä väräjöi pitkin tieni vartta ruohoissa ja pensaissa, ne etsivät toisiaan ja piirsivät toisinaan, himon kiihtäessä, tien yläpuolelle lentonsa kimmelkaaren.

Tällä valkoisella tiellä, näinä kuulaina öinä, minä en kohdannut ketään muuta kuin kunnianarvoisan isän Adone Donin, joka silloin työskenteli samoinkuin minä kaiken päivää vanhassa Academia degli Intronatissa. Olin heti mieltynyt tuohon fransiskaaniveljeen, joka opinnoissa harmaantuneena oli säilynyt mieleltään yhtä hilpeänä ja luontevana kuin aivan oppimaton henkilö. Hän oli halukas juttelemaan. Minua miellytti hänen leppoisa puheensa, kaunis kielensä, oppinut ja koruton ajatuksensa, hänen ulkomuotonsa, joka muistutti kastevesissä puhdistettua vanhaa Silenosta, hänen pettämättömät miimikonvaistonsa, hänen kiihkeiden tunteittensa eloisa ja hieno leikki, se omituinen ja viehättävä henki, joka hänessä vallitsi. Hän istui uutterasti kirjastossa, mutta kävi usein torillakin, pysähtyi mieluimmin niiden myyjättärien luona, jotka pitävät kaupan kullankeltaisia omenia, ja kuunteli heidän vapaita tarinoitaan. Hän sanoi oppivansa heiltä Toskanan kaunista kieltä.

Hänen elämästään, josta hän itse ei virkkanut sanaakaan, tiesin vain, että hän oli syntynyt Viterbossa jalosukuisten ja köyhien vanhempien lapsena, oli harjoittanut humanistisia ja teologisia opintoja Roomassa, oli nuorena liittynyt fransiskaanien munkkikuntaan Assisissa, missä työskenteli arkistoissa, ja oli joutunut uskon asioiden vuoksi kokemaan ikävyyksiä ylempiensä hengenmiesten taholta. Olin tosiaankin huomaavinani, että hän taipui omituisiin mielipiteisiin. Hänessä oli uskontoa ja tiedettä, mutta hieman eriskummallista lajia. Hän uskoi Jumalaan Raamatun todistuksen ja Kirkon opin nojalla ja ivaili yksinkertaisia filosofeja, jotka uskoivat siihen itsestään, ilman velvoitusta. Sikäli hän ei eronnut oikeauskoisuudesta. Hänen lausumansa paholaista koskevat mielipiteet sitävastoin olivat merkilliset. Hän arveli, että perkele on paha, mutta ei ehdottomasti, ja oli sitä mieltä, että luontainen epätäydellisyys esti häntä milloinkaan saavuttamasta pahuuden täydellisyyttä. Hän luuli havaitsevansa eräitä hyvyyden merkkejä Saatanan hämärissä toimissa ja vaikka ei rohjennutkaan lausua asiasta mitään ratkaisevaa, ennusteli kuitenkin mietiskelevän arkkienkelin tulevan lopullisesti lunastetuksi, aikojen ehtoona.

Nämä ajatuksen ja mielialan omituisuudet, jotka olivat erottaneet hänet ihmisistä ja syösseet hänet yksinäisyyteen, olivat minulle huvin aiheena. Hän oli varsin henkevä. Hänestä puuttui vain yleisen ja tavallisen vaistoa. Hän eli menneisyyden kuvissa ja tulevaisuuden haaveissa. Nykyisen ajan käsite oli hänelle aivan vieras. Hänen poliittisten aatteittensa lähteenä oli vanha Enkelten Pyhä Maria, mutta myös Lontoon kumoukselliset kokoukset. Ne olivat kristityn sosialistin aatteita. Hän ei ollut niihin erikoisesti kiintynyt. Hän halveksi ihmisjärkeä siinä määrin, ettei pitänyt kovinkaan tärkeänä sitä osaa, joka oli hänelle itselleen suotu. Valtioitten hallitus näytti hänestä suunnattomalta ilveeltä, jota hän ivaili hiljaa, säädyllisesti, niinkuin ainakin mies, jolla on hyvää vaistoa. Siviili- ja rikosasioiden tuomarit häntä hiukan hämmästyttivät. Sotilashenkilöihin hän suhtautui filosofisesti säälitellen. Minä keksin hänessä aivan pian räikeitä ristiriitoja.

Lempeän sydämensä koko voimalla hän toivoeli maailmanrauhaa. Mutta toisaalta häntä miellytti kansalaissota, ja hän piti suuressa arvossa Farinata degli Ubertia, joka rakasti kotikaupunkiaan Firenzeä kyllin voimakkaasti saadakseen sen väkivalloin ja kavaluudella ja punaten Arbiaa firenzeläisten verellä tahtomaan ja ajattelemaan aivan samoin kuin hän itse tahtoi ja ajatteli. Siitä huolimatta oli kunnianarvoinen isä Adone Doni hempeä uneksija. Ajatellessaan Jumalan valtakunnan perustamista tähän maailmaan hän laski toivonsa Pyhän istuimen henkiseen arvovaltaan. Hän arveli Lohduttajan johdattavan paaveja sellaista tietä, heidän itsensä siitä mitään tietämättä. Niinpä hän puhuikin yksinomaan kunnioittavasti Sinigaglian kiljuvasta karitsasta ja Carpineton sovinnollisesta kotkasta. Näitä nimiä hän tavallisesti käytteli, kun olivat puheena Pius IX ja Leo XIII.

Vaikka kunnianarvoisen isän Adone Donin seura oli minulle erikoisen mieluinen, en kumminkaan tahtonut erikoisesti osoittaa hänelle kiintymystäni kaupungissa, koska pidin silmällä hänen vapauttaan ja omaa häiriytymättömyyttäni. Hän puolestaan kohteli minua erinomaisen hienotunteisesti. Mutta kävelyretkillämme me osasimme tavata toisemme ikäänkuin sattumalta. Kahden kilometrin päässä Rooman portista tie painuu kahden ylängön väliin, joilla törröttää alakuloisia lehtikuusia. Pohjoisen savirinteen alla, tien vieressä, kohoo kuivuneen kaivon hieno kehikko. Siinä minä tapasin melkein joka ilta kunnianarvoisen isän Adone Donin. Hän istui kaivonarkulla, kädet kauhtanan hihoihin pistettyinä ja silmäili tyynesti ihmetellen yön asioita. Ja häntä ympäröivän hämärän läpi voi vielä aavistaa hänen kirkkaan katseensa ja hänen litteänenäisiin kasvoihinsa syvään piirtyneen pelokkaan uskaliaisuuden ja ivailevan sulon ilmeen. Me lausuimme toisillemme aluksi juhlallisia hyvän terveyden, rauhan ja tyytyväisyyden toivotuksia. Sitten istuuduin hänen viereensä vanhalle kivikehikolle, jossa voi vielä nähdä eräitä veistokuvien jälkiä. Päivänvalossa siinä voi erottaa erään kuvion, jonka pää oli muuta ruumista suurempi ja joka siivistä päättäen oli enkeli.

Kunnianarvoinen isä Adone Done muisti aina sanoa: — Signore, olette tervetullut Pyhän Klaaran kaivolle. Eräänä iltana kysyin häneltä, mistä syystä tällä kaivolla oli Pyhän Fransiskuksen suosikin nimi. Hän selitti sen johtuvan eräästä sangen sievästä pienestä ihmeestä, jota valitettavasti ei ollut otettu Fiorettikokoelmaan. Minä pyysin häntä sen hyväntahtoisesti minulle kertomaan. Hän kertoi seuraavaa:

"Niinä aikoina, jolloin Jeesuksen Kristuksen köyhä, Fransiskus, Bernardonen poika, kulki kaupungeissa opettaen pyhää yksinkertaisuutta ja rakkautta, hän saapui Sienaan, mukanaan veli Leone, jota hän rakasti. Mutta itarat ja säälimättömät sienalaiset, jotka kerskasivat imeneensä Naarassuden maitoa ja totisesti olivatkin sen lapsia, eivät ottaneet ollenkaan hyvin vastaan pyhimystä, joka neuvoi heitä kutsumaan koteihinsa kaksi iki-ihanaa naista, Köyhyyden ja Kuuliaisuuden. He syytivät hänelle solvauksia ja ivaa ja karkoittivat hänet pois kaupungista. Hän lähti sieltä yöllä, Rooman portista. Hänen vierellään asteleva veli Leone virkkoi:

"— Sienalaiset ovat kirjoittaneet kaupunkinsa porteille 'Siena avaa teille sydämensä, porttejansa avaramman'. Siitä huolimatta, veli Fransiskus, nuo ihmiset ovat sulkeneet meiltä sydämensä.

"— Usko minua, veli Leone, sinä Jumalan pieni karitsa, vika on varmaan minun. En ole osannut kolkuttaa heidän sydäntensä ovelle kyllin voimakkaasti ja taitavasti. Olen paljoa huonompi niitä henkilöitä, jotka tanssittavat karhua kaupungin torilla. He näet vetävät luokseen suuret joukot näyttämällä järeätä luontokappaletta, mutta minä, joka näytin taivaanihania naisia, en saanut ketään luokseni houkutelluksi. Veli Leone, minä käsken sinua pyhän kuuliaisuuden nimessä sanomaan minulle: 'Veli Fransiskus, sinä olet vaivainen ihminen, kaikkea ansiota vailla, epämiellyttävä ja todella vahingollinen!' Kun veli Leone ei heti totellut, pyhä mies tuli murheelliseksi sielussaan. Tummaa tietä astellessaan hän muisti rakkaan Assisin, johon oli jättänyt henkiset poikansa ja Klaaran, sielunsa tyttären. Hän tiesi Klaaran joutuneen ankariin koettelemuksiin pyhään köyhyyteen kohdistuvan rakkautensa tähden. Ja hän pelkäsi rakastetun tyttärensä olevan sairaana ruumiiltaan ja sielultaan ja kääntyneen pois hyvistä aikomuksistaan pyhän Damianuksen talossa.

"Nämä epäilykset masensivat häntä siinä määrin, että hän saavuttuaan siihen kohtaan, missä tie painuu kahden kukkulan väliin, tunsi jalkojensa joka askelella ikäänkuin maahan uppoavan. Hän laahautui kuitenkin tälle kaivolle, joka oli silloin uudenuutukainen ja täynnä kirkasta vettä, ja vaipui voimatonna sille kehikolle, jolla nyt istumme. Jumalan mies makasi kauan kaivon yli kumartuneena. Vihdoin hän kohotti päänsä ja virkkoi iloisesti veli Leonelle:

"— Mitä arvelet, veli Leone, Jumalan karitsainen, mitä näinkään tässä kaivossa?

"— Veljeni, virkkoi Jumalan pyhä mies, minä en nähnyt tässä kaivossa sisartamme kuuta, vaan Herramme ihana armo salli minun katsella sisaremme Klaaran omia kasvoja, joissa oli sellainen pyhän riemastuksen hohde, että kaikki epäilykseni samassa hälvenivät ja minulle selvisi, että sisaremme nauttii tänä hetkenä täyttä tyydytystä, jonka Jumala suo valituillensa lahjoittaen heille runsaasti köyhyyden aarteita.

"Niin sanottuaan hyvä pyhä Fransiskus ammensi kämmenpohjaansa muutamia vesipisaroita, joi ne ja nousi virkistyneenä.

Saapuessani tuolle mystilliselle kaivolle tapasin joka ilta herttaisen fransiskaaniveljen istumassa sen reunalla. Minä istuuduin hänen viereensä, ja hän kertoi minulle jonkin tarinan, jota ei tuntenut kukaan muu kuin hän itse. Hänellä oli niitä tiedossaan ihastuttavia. Hän tunsi paremmin kuin kukaan muu oman maansa muinaismuistot, jotka heräsivät uuteen elämään ja uuteen raikkauteen hänen aivoissaan kuin jonkin sisäisen ja henkisen nuoruuden vaikutuksesta. Hänen valkohaivenisilta huuliltaan kumpusi runsaasti meheviä kuvia. Hänen puhuessaan virtasi kuutamo hänen parrassaan hopeisena purona. Sirkka säesti peitinsiipiensä sirityksellä kertojan ääntä, ja toisinaan kuului hänen suustaan kaikuviin kaikkein suloisimman inhimillisen kielen sanoihin vastaavan huilun lailla valittava rupikonna, joka kuunteli tien toisella puolen, ystävällisenä ja arkana.

Minä lähdin Sienasta kesäkuun keskivaiheilla. Sittemmin en ole nähnyt kunnianarvoista isää Adone Donia, joka säilyy muistissani jonkinlaisena unihahmona. Olen kirjoittanut ne tarinat, jotka hän kertoi minulle Monte Oliveton tiellä. Ne löytyvät tästä kirjasta. Toivoni oli saada niitä toistaessani säilymään edes jotakin siitä sulosta, joka niissä oli Pyhän Klaaran kaivolla.

    Consors paterni luminis,
    Lux ipse lucis et dies,
    Noctem canendo rumpimus:
    Assiste postulantibus.

    Aufer tenebras mentium;
    Fuga catervas daemonum;
    Expelle somnolentiam,
    Ne pigritantes obruat.

["Sinä isän valkeuden osamies, itse valon valo ja päivä; me lopetamme yön laulamalla: Auta anelevaisia."]

["Poista mielten pimeys, karkoita riivaajien laumat, hälvennä uneliaisuus, jottei se saa valtoihinsa hidastelevia."]

Fra Mino oli kohonnut nöyryytensä nojalla veljiänsä ylemmäksi ja johti nuorella iällänsä viisaasti Santa Fioran luostaria. Hän oli hurskas. Hän pitensi mielellään mietiskelyjänsä ja rukouksiansa ja joutui toisinaan hurmiotilaan. Henkisen isänsä Pyhän Fransiskuksen esimerkkiä noudattaen hän sepitti kansankielellä lauluja, joiden aiheena oli korkein rakkaus, Jumalan rakastaminen. Ja nämä teokset olivat moitteettomia sekä runomitaltaan että ajatuksiltaan, sillä hän oli opiskellut seitsemää vapaata taidetta Bolognan yliopistossa.

Käyskellessään nyt eräänä iltana luostarin holvikaarten alla hän tunsi hämmingin ja alakuloisuuden tulvahtavan mieleensä muistaessaan erästä Firenzen naista, jota oli rakastanut nuoruutensa kukkeimpana aikana, jolloin pyhän Fransiskuksen kaapu ei vielä suojellut hänen lihaansa. Hän rukoili Jumalaa karkoittamaan tuon kuvan. Mutta hänen sydämensä jäi murheelliseksi.

— Kellot, mietti hän, lausuvat niinkuin enkelit: Ave Maria; mutta niiden ääni sammuu taivaan sumuihin. Luostarin seinään on se mestari, jota Perugia pitää, kunnianansa, maalannut ihmeellisesti ja moneen kertaan Marian katselemassa Vapahtajan ruumista sanomattoman rakkauden ilmein. Mutta yö on peittänyt harsoonsa Mariain silmien kyynelet ja heidän huultensa äänettömät nyyhkytykset, ja minä en voi itkeä heidän kerallansa. Tuo pihamaan keskellä sijaitseva kaivo oli äsken juomaan pyrkivien kyyhkysten piirittämä, mutta linnut lensivät pois löytämättä vettä sen kehän uurteista. Katso, Herra, minun sieluni vaikenee niinkuin kellot, himmenee kuin Marian kuvat ja kuivuu niinkuin kaivo. Minkätähden, oi Jeesus, minun Jumalani, sydämeni on autio, pimeä ja mykkä, vaikka sinä olet sen aamunkoitto, linnunlaulu ja kunnailta kumpuava lähde?

Hän pelkäsi palata kammioonsa, ajatteli rukouksen voivan karkoittaa alakuloisuuden ja tyynnyttää levottomuuden ja astui matalasta ovesta luostarin kirkkoon. Mykkä pimeys täytti rakennuksen, jonka oli kohottanut sataviisikymmentä vuotta sitten suuri Margaritone. Fra Mino kulki pääkäytävää, meni San Michelelle omistettuun kuorikappeliin, jonka seiniin oli maalattu pyhimyksen elämäntarina, ja polvistui sinne. Holvista riippuvan lampun himmeässä valossa ei kumminkaan voinut nähdä paholaista vastaan taistelevaa ja sieluja punnitsevaa ylienkeliä. Kuutamo vain loi ikkunasta kalpean säteen holvikaaren alla alttarin oikealla puolella sijaitsevaan Pyhän Satyyrin hautaan. Tämä altaan muotoinen hauta oli kirkkoa vanhempi ja aivan samanlainen kuin pakanain sarkofagit, lukuunottamatta ristin kuvaa, joka oli kolmeen kertaan uurrettu sen marmorisivuihin.

Fra Mino oli kauan pitkällään alttarin edessä, mutta ei kyennyt rukoilemaan, vaan tunsi tänä yön hetkenä joutuvansa saman uneliaisuuden valtaan, joka oli rasittanut opetuslapsia Öljymäen tarhassa. Ollessaan siinä pitkänänsä, rohkeuden ja järjenkin jättämänä, hän näki Pyhän Satyyrin haudasta nousevan valkoista utua ja havaitsi siinä kohta suuren joukon utuhahmoja, jotka kaikki olivat naisia. Ne leijuivat hämärässä ilmassa, ja harsomaisten tunikkain alta kuulsivat heidän kevyet ruumiinsa. Fra Mino näki vielä, että heidän joukossaan oli nuoria miehiä, jotka pukinkavioillaan kiitäen ajoivat heitä takaa. Heidän alastomuutensa ilmaisi heidän himojensa kamalaa kiihkeyttä. Mutta nymfit pakenivat, ja heidän nopeiden askeltensa alle kasvoi kukkaniittyjä ja virtaavia vesiä. Ja joka kerta kun pukinkavioinen ojensi kätensä ja luuli jonkun heistä tavoittavansa, nousi yhtäkkiä maasta halava, joka peitti luonnotaren onttoon runkoonsa kuin luoksepääsemättömään luolaan; ja vaalean lehvistön täytti hiljainen hyminä ja ivallisen naurun helinä.

Kaikkien naisten piilouduttua halaviin pukinkavioiset istuutuivat äkkiä versoneelle nurmelle, puhalsivat ruohopillejänsä ja loitsivat niistä säveliä, jotka olisivat voineet saada levottomaksi koko luomakunnan. Ihastuneet nymfit kurkistivat lehvien lomitse, poistuivat vähitellen varjoisista piilopaikoistaan ja lähestyivät soittajia huilujen vastustamattoman helinän kiehtomina. Silloin ihmis-pukit syöksyivät heihin käsiksi pyhän vimman valtaamina. Nymfit yrittivät vielä hetken laskea leikkiä ja ivailla julkeiden hyökkääjien sylissä. Sitten nauru taukosi. Pää taaksepäin heitettynä, silmissä riemun ja kauhun kosteus, he kutsuivat äitiänsä, huusivat "Minä menehdyn" tai vaipuivat tuimaan äänettömyyteen.

Fra Mino aikoi kääntää päänsä toisaalle, mutta ei voinut, ja hänen silmänsä pysyivät auki vastoin hänen tahtoansa.

Nymfit olivat kietoneet käsivartensa pukinkavioisten nivuslihoille, purivat, hyväilivät ja ärsyttivät karvaisia rakastajoitansa, sulkivat heidät syleilyynsä ja upottivat heidät lihaansa, joka oli levottomampi ja vilkkaampi kuin läheisten piilipuiden alitse juoksevan puron vesi.

Tuon nähdessään Fra Mino lankesi syntiin, totiseen ja tahalliseen. Hän himoitsi olla eräs noista puolittain ihmisen ja puolittain eläimen kaltaisista peikoista ja painaa heidän tavallaan povellensa sen Firenzen naisen, jota oli rakastanut nuoruutensa kukoistusaikana ja joka oli kuollut.

Mutta samassa ihmis-pukit jo hajaantuivat. Toiset keräsivät hunajaa tammien kannoista, toiset vuolivat ruokoa huilun muotoon tai hypähtelivät vastatusten puskien toisiaan sarvekkailla otsillaan. Ja nymfien liikkumattomat ruumiit, lemmen viehättävät ryöstösaaliit, lepäsivät niityllä hajallaan. Fra Mino huokaili kivipermannolla, sillä synnin himo oli ollut hänessä niin kiihkeä, että hän nyt tunsi sen koko häpeän.

Yhtäkkiä eräs makaavista nymfeistä käänsi sattumalta katseensa häneen ja huudahti:

— Katsokaa, sisaret, se ei ole mikään vuohipaimen. Hänen vaiheillaan ei näy ruokohuilua. Hän ei nähdäkseni myöskään ole isäntänä yhdessäkään noista maakartanoista, joiden mäenrinteellä, viinitarhojen yläpuolella sijaitsevaa pientä puutarhaa suojelee pyökinrungosta veistetty Priapus. Mitä hän tekee joukossamme, ellei ole vuohipaimen, häränajaja eikä puutarhurikaan? Hän on synkän ja tylyn näköinen, ja mahdotonta minun on havaita hänen katseestaan, että hän rakastaa niitä jumalia ja jumalattaria, jotka kansoittavat suuren taivaan, metsät ja vuoret. Hänellä on yllään barbaarinen puku. Hän on kenties skyyttalainen. Käykäämme lähemmäksi tuota muukalaista, sisaret, ja katsokaamme, eikö hän ole tullut vihollisena hämmentämään lähteitämme, hakkaamaan puitamme, repimään vuoriamme ja ilmaisemaan julmille ihmisille onnellisten olosijojemme salaisuutta. Tule kerallani, Mnais; tulkaa, Aigle, Neaira ja Meliboia.

Fra Mino näki, kuinka he noustuaan poimivat kahmalollisin ruusuja ja etenivät häntä kohti pitkänä jonona, aseinaan ruusuja ja okaita. Mutta etäisyys, joka oli aluksi näyttänyt hänestä vähäiseltä, koska hän oli otaksunut melkein voivansa heitä käsin koskettaa ja oli tuntenut heidän hengityksensä ihossaan, näytti yhtäkkiä suurenevan, ja hän näki heidän saapuvan ikäänkuin jostakin kaukaisesta metsästä. Kärsimättöminä pyrkien häntä tavoittamaan he juoksivat uhaten häntä armottomilla kukillaan. Uhkauksia kuului urkenevan heidän kukoistavilta huuliltaankin. Mutta heidän lähetessään heissä tapahtui muutos: joka askelella heidän sulonsa ja hempensä hieman väheni, ja heidän nuoruutensa kukoistus kuihtui ruusukimppujen kuihtuessa. Aluksi painuivat silmät syvemmälle onkaloihinsa ja suu riutui. Taannoin aivan puhtaaseen ja hohtavaan kaulaan ilmaantui syviä ryppyjä, ja sitten valahti kurttuiselle otsalle harmaita hiustukkoja. He kävelivät; heidän silmäluomensa olivat punaisiksi tulehtuneet, ja huulet painuivat ikeniin. He kävelivät kantaen lakastuneita ruusuja käsivarsillaan, jotka olivat mustuneet ja vääntyneet kuin Chiantin talonpoikien talviöinä polttama vanha viinivarsi. He kävelivät, pää tutisi, ja laihat reidet huojuivat.

Saavuttuaan siihen, missä Fra Mino oli kauhun hyytämänä, he olivat inhoittavia kaljupäisiä ja partaisia noitia, nenä leukaa hipomassa, rinnat tyhjät ja riippuvat. He tungeksivat hänen ympärillään.

— Kas tuota sievää hempukkaa, sanoi eräs. Hän on valahtanut valkoiseksi kuin palttina, ja hänen sydämensä tykyttää kuin koirien pureman jäniksen. Aigle, sisareni, mitä hänelle teemme?

— Parahin Neaira, vastasi Aigle, pitää avata hänen povensa, temmata sieltä sydän ja asettaa sieni sijalle.

— Eipä suinkaan! virkkoi Meliboia. Niin ollen hän saisi liian kalliisti maksaa uteliaisuutensa ja sen huvin, jonka meidän yllättäminen hänelle tuotti. Riittää, kun tällä kertaa annamme hänelle kevyen ojennuksen. Kurittakaamme häntä kelpo tavalla.

Sisarukset ympäröivät kohta munkin, vetivät hänen kaapunsa pään yli ja vitsoivat häntä niillä okaisilla oksilla, jotka olivat heidän käsiinsä jääneet.

— Riittää! virkkoi hän. Se on minun kosijani! Minä huomasin taannoin, kuinka hellästi hän minua silmäili, ja tahdon tyydyttää hänen halunsa heti hänelle antautumalla.

Hän hymyili, ja samalla kutitteli suusta ulkoneva pitkä musta hammas hänen sieraintansa. Hän kuiskasi:

— Hyi! Hyi! Hänen aistinsa ovat turtuneet. Hänen kylmäkiskoisuutensa loukkaa kauneuttani. Hän ylenkatsoo minua; kostakaa puolestani, kumppanini! Mnais, Aigle, Meliboia, kostakaa sisarenne kärsimä häväistys!

Tuon kuultuaan kaikki kohottivat okaisen vitsansa ja kurittivat onnetonta Fra Minoa niin tuimasti, että hänen ruumiinsa oli: kohta pelkkää haavaa. Toisinaan he hetkeksi taukosivat yskiäkseen ja rykiäkseen ja alkoivat sitten entistä kiivaammin liikuttaa raippojansa. He lakkasivat vasta voimien uupuessa.

— Minä toivon, virkkoi sitten Neaira, ettei hän toiste kohdista minuun sellaista ansaitsematonta solvausta, joka saa minut vieläkin punastumaan. Säästäkäämme hänen henkensä. Mutta jos hän ilmaisee leikkiemme ja ilojemme salaisuuden, niin surmaamme hänet. Näkemiin asti, korea hempukkani!

Tuon sanottuaan eukko kyykistyi munkin yli ja valeli hänet saastaisella vedellä. Sisarukset tekivät samoin kukin vuorollansa ja palasivat sitten toinen toisensa jälkeen Pyhän Satyyrin hautaan, johon puikahtivat kannessa olevasta pienestä raosta jättäen uhrinsa sietämättömän löyhkän lätäkköön.

Viimeisenkin hävittyä näkyvistä kuului kukko laulavan. Fra Mino voi vihdoin nousta. Väsymyksen ja kivun murtamana, vilusta turtuneena, kuumeissaan vapisten, saastaisen nesteen usvain puolittain tukehduttamana, hän järjesti pukuaan ja laahautui kammioonsa päivän koitteessa.

Tämän yön jälkeen Fra Mino ei enää löytänyt lepoa. San Michelen kappelissa, pyhän Satyyrin haudan luona koettujen asioiden muisto häiritsi häntä hurskaissa toimituksissa ja hartausharjoituksissa. Hän seurasi vapisten veljiänsä kirkkoon. Kun hänen oli ohjesäännön mukaisesti suudeltava kuorin kivipermantoa, hänen huulensa kohtasivat siinä kauhistuen nymfien jälkiä, ja hän hymisi: "Lunastajani, etkö kuule minun sanovan, mitä itse sanoit isällesi: Älä johdata meitä kiusaukseen?" Aluksi hän oli aikonut lähettää piispallensa kertomuksen näkemistään. Asiaa tarkemmin harkittuaan hän oli kuitenkin johtunut siihen vakaumukseen, että oli parempi mietiskellä näitä erinomaisia tapahtumia kaikessa rauhassa ja tehdä ne tiettäviksi vasta ne tarkoin tutkittuansa. Sattui vielä niin, että piispa, joka oli tehnyt liiton Pisan guelfien kanssa Firenzen ghibellinejä vastaan, soti parhaillaan niin voimallisesti, ettei ollut kokonaiseen kuukauteen riisunut rintahaarniskaansa. Siitä syystä Fra Mino, kenellekään mitään virkkamatta, tutki tarkoin pyhän Satyyrin hautaa ja kappelia, jossa se sijaitsi. Kirjallisuuteen perehtyneenä hän selaili vanhoja ja uusia teoksia, mutta ei saanut niiden nojalla minkäänlaista selkoa. Ne noituutta koskevat esitykset, joita hän tutki, lisäsivät vain hänen epävarmuutensa kaksinkertaiseksi.

Eräänä aamuna, työskenneltyään tapansa mukaan koko yön, hän tahtoi ilahduttaa sydäntänsä lähtemällä kävelemään luostarin muurien ulkopuolelle. Hän alkoi astua sitä mäkistä polkua, joka johtaa viiniköynnöksen kiertämäin nuorten jalavain keskitse kohti myrtti- ja oliivilehtoa, muinaisten roomalaisten pyhää paikkaa. Jalat kosteassa ruohikossa, otsa heisipensaiden latvuksista pirahtelevien kastepisaroiden vilvoittamana, Fra Mino oli kävellyt metsässä jo kauan, kun havaitsi lähteen, jonka yläpuolella tamariskit keinuttelivat pehmeästi kevyitä lehviänsä ja hienountuvaisia rusottavia terttujansa. Alempana, halavain välissä, lähteen avartuneessa uomassa, näkyi liikkumattomia haikaroita. Pikkulinnut visersivät myrttien oksilla. Kostean mintun tuoksu kohosi maasta, ja nurmella helottivat kukkaset, joista Herramme sanoi, ettei kuningas Salomo kaikessa komeudessaan ollut puettu niinkuin jokin niistä. Fra Mino istuutui sammaleiselle kivelle, kiitti Jumalaa, joka on luonut taivaan ja kastepisarat, ja mietiskeli luonnossa piileviä mysteerejä.

Kappelissa nähtyjen asioiden muisto ei väistynyt milloinkaan hänen mielestänsä, ja niin hän istui nytkin, pää käsien varassa, etsien tuhannennen kerran unensa merkitystä. "Sellaisessa ilmestyksessä", ajatteli hän, "täytyy olla jokin merkitys, vieläpä useitakin merkityksiä, jotka täytyy keksiä joko äkillisen mieleenjohdatuksen nojalla tai tarkoin soveltamalla skolastiikan sääntöjä. Ja olenpa sitä mieltä, että minulla tässä erikoisessa tapauksessa täytyisi olla suurta apua myöskin niistä runoilijoista, joita olen Bolognassa tutkinut, esimerkiksi satiirisesta Horatiuksesta ja Statiuksesta, sillä heidän saduissansa piilee paljon totuuksia."

Kauan aikaa liikuteltuaan mielessään näitä ajatuksia ja toisia vieläkin viisaampia hän kohotti katseensa ja havaitsi, ettei ollut yksin. Vanhan rautatammen rosoiseen kylkeen nojasi vanhus, joka katseli taivasta lehvien lomitse ja hymyili. Hänen harmaahapsisesta otsastaan kohosivat sammaltuneet sarvet. Litteänenäisistä kasvoista riippui valkoinen parta, jonka läpi näkyivät hänen kaulansa kuhmurat. Karkea karva peitti hänen ryntäänsä. Hänen reisiensä tuuhea villa ulottui aina sorkkajalkoihin saakka. Hän piteli huulillaan ruokohuilua sitä hiljaa soitellen. Sitten hän lauloi tuskin kuuluvalla äänellä:

Pakeni, nauroi vain, rypäle huulillaan. Jo kiinni villin sain ja hampain murskannut lien marjan suudelmaan.

Tuon nähtyään ja kuultuaan Fra Mino teki ristinmerkin. Mutta ukko ei ollut siitä millänsäkään, vaan loi munkkiin vilpittömän katseen. Hänen kasvojensa syvistä kurtuista välkkyivät kirkkaat siniset silmät kuin lähteen vesi tammien kaarnaisten kylkien lomitse.

— Ihminen tai eläin, huudahti Mino, minä vaadin sinua Vapahtajan nimessä sanomaan, kuka olet.

— Poikani, vastasi vanhus, minä olen pyhä Satyyri! Puhu hiljemmin, jotteivät linnut pelästy.

— Vanhus, koska et paennut Ristin peloittavaa merkkiä, en voi otaksua, että olet demoni tai jokin helvetistä karannut saastainen henki. Mutta jos tosiaankin olet, kuten sanot, ihminen tai pikemmin elämän aikana suoritettujen hyvien tekojen ja Herramme Jeesuksen Kristuksen ansioiden armoittama ihmisen sielu, niin selitä minulle pyytäessäni, mitä ihmettä merkitsevät pukinsarvesi ja villavat jalkasi, jotka päättyvät mustaan sorkkaan.

— Poikani, ihmisten, eläinten, kasvien ja kivien luonto on kuolemattomien jumalten salaisuus, ja minä tiedän yhtä vähän kuin sinä, mistä aiheutuvat nämä sarvet, jotka koristavat otsaani ja joihin nymfit aikoinaan kiersivät kukkakiehkuroita. En tiedä, mitä merkitsevät kaulassani riippuvat myhkyrät, enkä tiedä, minkätähden minulla on uskaliaan pukin kaviot. Voin sanoa sinulle vain, poikani, että tässä metsässä oli muinoin naisia, joilla oli sarvet ja villavat reidet samoinkuin minulla. Mutta heidän povensa oli pyöreä ja valkoinen. Heidän vatsansa ja sileät länteensä kiilsivät. Silloin vielä nuori aurinko kutkutti heitä mielellään kultaisilla nuolillaan, lehvien alla. He olivat kauniita, poikani. Valitettavasti he ovat kadonneet metsästä; viimeinenkin on poissa. Minun kaltaiseni ovat samoin tuhoutuneet; minä olen nyt heimoni viimeinen. Olen ylen vanha.

— Poikani, minä synnyin Maasta paljoa aikaisemmin kuin Jupiter kukisti Saturnuksen, ja silmäni ovat nähneet maailman kukoistavan nuoruuden. Ihmisten suku ei ollut vielä noussut maan tomusta. Karkelevat satyyrittaret vain kaiuttivat kerallani maankamaraa sorkkainsa rytmikkäin iskuin. He olivat suurempia, rotevampia ja kauniimpia kuin nymfit ja naiset, ja heidän laajempien lanteittensa kohtuun lankesi runsaana Maan esikoisten siemen.

Jupiterin hallituskautena nymfit alkoivat asustaa lähteissä, metsissä ja vuorilla. Nymfien seuraan liittyen muodostivat faunit kevyitä kuoroja metsien siimeksiin. Minä elelin silloin onnellisena, maistelin mielin määrin villiviinin rypäleitä ja naurunhaluisten naisfaunien huulia. Ja mieluista oli nukkua kaikessa rauhassa vehmaalla nurmella. Minä ylistin paimenhuilullani Jupiteria ylistettyäni aikaisemmin Saturnusta, koska jumalten, maailman herrojen ylistäminen on luonnollinen tehtäväni.

Valitettavasti olen vanhentunut, sillä olen vain jumala, ja vuosisadat ovat valkaisseet pääni ja rintani haivenet; ne ovat sammuttaneet lanteissani piilleen kiihkon. Minä olin jo pahoin iän rasittama, kun suuri Pan kuoli ja kun Jupiter joutui saman kohtalon alaiseksi, jonka oli itse valmistanut Saturnukselle, Galilealaisen hänet kukistaessa. Olen siitä lähtien viettänyt niin riutuvaista elämää, että jouduin jo kuolemaankin ja haudatuksi. Ja totta puhuen en olekaan enää kuin oman itseni varjo. Jos olen vielä hieman olemassa, johtuu se siitä, ettei mikään häviä ja ettei kenelläkään ole lupa kuolla täydellisesti. Kuolema ei ole missään tapauksessa täydellisempi kuin elämä. Olioitten valtamereen hukkuneet olennot ovat kuin aaltoja, joitten näet, oi lapseni, nousevan ja painuvan Adrian merellä. Heillä ei ole alkua eikä loppua, he syntyvät ja katoavat huomaamatta. Yhtä huomaamatta häipyy minun sieluni. Kulta-ajan satyyritarten kalpea muisto elähdyttää vielä katsettani, ja huuliltani kirpoavat kuulumattomina muinaisten aikojen hymnit.

Niin sanottuaan hän vaikeni. Fra Mino katseli vanhusta ja käsitti, että hän oli pelkkä haamu.

— Ei ole suinkaan ihan uskomatonta, että olet pukinjalkainen olematta silti paholainen, sanoi hän. Ne luontokappaleet, jotka Jumala loi osattomiksi Aatamin perinnöstä, eivät voi joutua kadotetuiksi enempää kuin tulla pelastetuiksikaan. Minä en usko, että kentauri Kheiron, joka oli ihmistä viisaampi, kärsii Leviathanin kidassa ikuisia tuskia. Eräs matkustaja, joka on tunkeutunut taivaiden esikartanoihin, sanoo nähneensä hänet nurmikolla istumassa ja juttelemassa Ripheuksen, oikeamielisimmän troialaisen kanssa. Mutta toiset väittävät, että pyhä paratiisi on avattu Troian Ripheukselle. Siinä kohden on varmaan epäilys paikallaan. Valehtelit kuitenkin, vanhus, sanoessasi minulle, että olet pyhimys, sinä, joka et ole ihminen.

— Poikani, kun olin nuori, en valehdellut enempää kuin ne uuhilampaat, joiden maitoa imin, tai pukit, joiden kanssa olin puskusilla voimani ja kauneuteni ilossa. Siihen aikaan ei valehdellut kukaan eikä mikään, lampaan turkki ei ollut vielä oppinut omaksumaan petollisia värivivahduksia; ja minun mieleni ei ole siitä ollenkaan muuttunut. Katso, minä olen alaston niinkuin Saturnuksen kultaisina päivinä. Ja minun henkeni ei ole verhottu enempää kuin ruumiinikaan, Minä en valehtele milloinkaan. Ja mitä eriskummallista havaitsetkaan, poikani, siinä, että minusta on tullut pyhimys Galilealaisen edessä, vaikka en olekaan sen emon lapsia, jota toiset nimittävät Eevaksi, toiset Pyrrhaksi ja jota sopii kunnioittaa sekä Eevana että Pyrrhana? Pyhä Mikael ei hänkään ole naisesta syntynyt. Minä tunnen hänet, ja me keskustelemme toisinaan. Hän kertoo minulle niistä ajoista, joina oli härkäpaimenena Garganon-vuorella…

— En voi sietää, että pyhää Mikaelia nimitetään härkäpaimeneksi, vaikka hän onkin kainnut härkiä, joiden isännällä oli mainitsemasi vuoren nimi, mutta kerro minulle, vanhus, kuinka tulit armoitetuksi.

"Ilmoittaessaan Arnon suloisessa laaksossa, että Galilealainen oli syössyt vallasta Jupiterin, itämailta tulleet miehet kaatoivat ne tammet, joihin maan asujaimet olivat ripustaneet pieniä savesta tehtyjä jumalattaria ja votiivilevyjä, he pystyttivät ristejä pyhille lähteille ja kielsivät paimenia viemästä nymfien luoliin viiniä, rieskaa ja leivoksia uhrilahjoiksi. Faunien, panien ja metsänhaltioiden kansa siitä loukkaantui, eikä syyttäkään. Vihansa vallassa se hyökkäsi uuden jumalan tuojien kimppuun. Apostolien yöllä nukkuessa kuivista lehdistä tehdyillä sijoillaan nymfit tulivat nykimään heitä parrasta, ja nuoret faunit pujahtivat pyhien miesten talleihin tempaamaan karvoja heidän aasintammainsa hännistä. Minä yritin turhaan ehkäistä heidän viatonta ilkeyttänsä ja kehoittaa heitä alistumaan. 'Lapseni', sanoin minä heille, 'kevyiden leikkien ja ivanaurujen aika on ollut ja mennyt'. Mutta ne varomattomat eivät minua kuunnelleet. Siitä koitui heille onnettomuus.

"Mutta minä, joka olin nähnyt Saturnuksen vallan loppuvan, pidin luonnollisena ja oikeana, että Jupiterkin vuorostaan tuhoutui. Minä olin mukautunut suurten jumalten kukistamiseen. En vastustellut Galilealaisen sanansaattajia. Teinpä heille pieniä palveluksiakin. Koska tunsin paremmin kuin he metsän polut, poimin karhunvaaraimia ja oratuomenmarjoja, joita asetin lehdille heidän luolainsa edustalle. Minä tarjosin heille vielä kurmitsan munia. Ja jos he rakensivat itselleen majaa, kannoin heille selässäni hirsiä ja kiviä. He puolestaan valoivat vettä otsalleni ja toivottivat minulle Jeesuksen Kristuksen rauhaa.

"Minä asuin heidän kerallaan samoinkuin he. Ne, jotka rakastivat heitä, rakastivat minua. Samoinkuin heitä kunnioitettiin, kunnioitettiin minuakin, ja minun pyhyyteni näytti yhtä suurelta kuin heidän.

"Sanoin sinulle, poikani, että olin jo silloin varsin vanha. Aurinko sai tuskin lämpenemään turtuneita jäseniäni. Minä olin enää vain vanha ontelo puu, joka oli kadottanut kukkean ja laulavan latvansa. Syksyn tulo kiirehti joka kerta tuhoani. Eräänä talviaamuna minut löydettiin tien vierestä liikkumattomana makaamasta.

"Piispa, seuranaan papit ja koko kansa, vietti hautajaisiani. Sitten minut laskettiin suureen valkoiseen marmoriarkkuun, jossa oli kolme ristinmerkkiä ja jonka etusivuun oli uurrettu rypälekiehkurain väliin nimi PYHÄ SATYYRI.

"Siihen aikaan, poikani, sijaitsivat haudat teiden varsilla. Minun hautani oli kahden peninkulman päässä kaupungista, Firenzen tiellä. Nuori plataani kasvoi sen luona peittäen sen valovälkkeisellä varjollaan, täynnä linnunlaulua, hyminää, raikkautta ja riemua. Verraten lähellä solisi puro vesinenättiä kasvavassa uomassa; nauravia poikia ja tyttöjä saapui sinne yhdessä kylpemään. Tämä viehättävä paikka oli pyhä paikka. Nuoret äidit toivat sinne pieniä lapsiaan ja antoivat heidän koskettaa hautani marmoria, jotta he tulisivat voimakkaiksi ja kaikilta jäseniltään hyvämuotoisiksi. Maassa vallitsi yleinen uskomus, että ne vastasyntyneet, jotka tuotiin minun haudalleni, tulivat toisia voimakkaammiksi ja rohkeammiksi. Senvuoksi tuotiin luokseni Toskanan jalon rodun kaunein kukka. Toivatpa maalaiset luokseni aasintammojansakin siinä toivossa, että saisivat ne tiineiksi. Muistoani kunnioitettiin. Joka vuosi kevään tullen saapui piispa pappeineen rukoilemaan ruumiini luo, ja minä näin kaukaa, ruohoniityiltä, sukeltavan näkyviin kulkueen risteineen ja vahakynttilöineen, punaisine baldakiineineen ja virsiä veisaten. Niin oli laita, poikaseni, kelpo kuninkaan Berengarin aikana.

"Satyyrit ja satyyrittaret, faunit ja nymfit viettivät harhailevaa ja surkeata elämää. Heille ei enää rakennettu nurmialttareita, ei tuotu kukkaköynnöksiä, ei tarjottu uhrilahjoiksi rieskaa, jauhoja ja hunajaa. Korkeintaan tapahtui, että joku vuohipaimen toisinaan sijoitti salaa pienen juuston pyhän luolan eteen, jonka aukko peittyi vadelma- ja orjantappurapensaisiin. Ja tulivatpa vielä kaniinit ja oravatkin jakamaan vaivaista ateriaani. Itämailta saapuneet apostolit olivat karkoittaneet nymfit, metsien ja synkkien luolain asujaimet, tyyssijoistaan. Ja jotteivät he voisi palata, valelivat galilealaisen jumalan papit puihin ja kiviin loihdittua vettä, lausuivat maagillisia sanoja ja pystyttivät ristejä metsiin tienhaaroihin; sinun näet tulee tietää, poikani, että Galilealainen on taitava loitsija. Hän tuntee lukujen ja merkkien tehoisuuden paremmin kuin Saturnus tai Jupiter. Niinpä eivät vanhat jumalaraukat enää löytäneetkään suojaa pyhistä metsistään. Karvaisten vuohenjalkaisten kuoro, joka oli muinoin helähtävin sorkin karkeloinut oman maansa kamaralla, oli nyt vain kalpeiden ja äänetönten varjojen pilvi, kukkulain rinteillä kiirivä aamuinen usva, jonka aurinko hälventää.

"Tuimaa tuulta muistuttavan jumalallisen vihan ajamina nuo haamut kiertelivät kaiket päivät teiden pölyssä. Yö ei ollut heille aivan yhtä vihamielinen. Yö ei kuulu kokonaan galilealaiselle jumalalle. Se kuuluu hänelle ja demoneille yhteisesti. Varjojen laskeutuessa kukkuloilta metsänhaltiat ja -haltiattaret, nymfit ja panit kyyristyivät teiden vieressä olevien hautojen kupeelle ja nauttivat hieman lepoa siinä, hornanvaltojen lempeän vallan alla. Minun hautaani he pitivät sen kunnianarvoisen vanhuuden vuoksi toisia parempana. Pian he kerääntyivät sen eteläisen karniisinosan alle, jossa ei ollut sammalta ja joka säilyi aina kuivana. Tuo kevyt väki lensi sinne uskollisesti joka ilta, niinkuin kyyhkyset lentävät lakkaansa. He voivat helposti sinne sijoittua, koska olivat muuttuneet aivan pieniksi ja muistuttivat viskimestä kimpoavia keveitä vihneitä. Minä lähdin toisinaan äänettömästä kammiostani ja istuuduin heidän keskelleen marmoritiilien suojaan laulaen hiljaisin äänin Saturnuksen ja Jupiterin ajoista; ja heidän mieliinsä palasi menneen onnen muisto. Dianan heitä katsellessa he toistivat vanhoja leikkejä, ja myöhästynyt vaeltaja luuli näkevänsä vainioiden usvan kuutamossa muotoutuvan rakastavaisten toisiinsa-kietoutuviksi ruumiiksi. Ja eiväthän ne muuta olleetkaan kuin kevyttä sumua. Halla teki heille suurta haittaa. Eräänä yönä, seudun levätessä lumen peitossa, nymfit Aigle, Neaira, Mnais ja Meliboia pujahtivat marmorin raoista ahtaaseen ja pimeään komerooni. Kumppanit seurasivat heitä suurin joukoin, ja faunit syöksyivät ajamaan heitä takaa saavuttaen heidät aivan pian. Minun asumukseni oli heidän asumuksensa. Me emme poistuneet siitä ollenkaan, ellemme lähteneet kauniina yönä metsään kävelemään. Mutta silloinkin heillä oli kiire palaamaan ennen kukon ensimmäistä laulua. Sinun tulee tietää, poikani, että sarvellisten joukossa on yksin minulla oikeus näyttäytyä maan päällä päivän valossa. Se on pyhyyteeni liittyvä erioikeus.

"Hautani herätti seudun asukkaissa entistä suurempaa kunnioitusta, ja nuoret äidit toivat joka päivä luokseni alastomia imeväisiään. Saavuttuaan näille maille ja rakennuttaessaan itselleen luostaria kukkulan rinteelle Pyhän Fransiskuksen pojat pyysivät piispalta lupaa saada siirtää hautani luostarin kirkkoon. He saivat luvan, ja minut siirrettiin erittäin juhlallisesti San Michelen kappeliin, missä vieläkin lepään. Perhekuntaani kuuluvat luonnonhaltiat siirtyivät sinne kerallani. Se oli suuri kunnia; mutta tunnustan kaivanneeni suurta tietä, missä näin aamuisin talonpoikaisnaisten astelevan kantaen päänsä päällä koreja, joissa oli rypäleitä, viikunoita ja kullankeltaisia omenoita. Aika ei ole kaipaustani viihdyttänyt: tahtoisin vieläkin levätä Pyhän tien plataanin alla.

"Sellainen on elämäni, lisäsi vanha vuohensorkkainen. Se kuluu hymyilevänä, leppoisana ja piilevänä maan kaikkien aikakausien halki. Jos sen iloon sekaantuu hiukan murhetta, on se jumalten tahto. Oi poikani, ylistäkäämme jumalia, maailman valtiaita!"

— Nyt ymmärrän, mitä merkitsi huonona yönä San Michelen kappelissa näkemäni. Eräs seikka vain jää mielessäni hämäräksi. Sano minulle, vanhus, minkätähden ne nymfit, jotka asuvat kanssasi ja antautuvat fauneille, muuttuivat inhoittaviksi vanhoiksi naisiksi saavuttuaan minun luokseni.

— Valitan sitä, poikani, vastasi pyhä Satyyri, mutta aika ei säästä ihmisiä eikä jumalia. Jumalat ovat kuolemattomia vain katoovaisten ihmisten mielikuvituksessa. Todellisuudessa he kokevat iän kosketuksen ja kulkevat vuosisatojen keralla kohti auttamatonta rappeutumistaan. Nymfit vanhenevat samoinkuin naiset. Ei ole olemassa ruusua, joka ei muutu tappuramarjaksi. Ei ole nymfiä, joka ei muutu noitaämmäksi. Koska olet katsellut pienen perhekuntani telmettä, olet nähnyt, kuinka menneen nuoruuden muisto vielä kaunistaa nymfejä ja fauneja heidän lempensä tuokioina ja kuinka heidän jälleen elpynyt intohimonsa elvyttää uuteen eloon heidän kauneutensakin. Vuosisatojen tekemä tuho ilmaantuu kuitenkin aivan pian jälleen. Onnetonta! Nymfien heimo on vanha ja raihnas.

— Jos on totta, että sinä, vanhus, olet saavuttanut autuuden salaperäisin keinoin, jos on totta, niin järjettömältä kuin se tuntuukin, että olet pyhimys, niin kuinka asut tuossa haudassa varjojen kanssa, jotka eivät ollenkaan osaa ylistää Jumalaa ja jotka riettaudellaan saastuttavat Herran huoneen? Vastaa, oi vanhus!

Mutta vuohensorkkainen pyhimys ei vastannut mitään, vaan haihtui hitaasti ilmaan.

Fra Mino istui sammaleisella paadella lähteen reunalla, mietti kuulemiaan ja havaitsi niissä taajojen pimeiden kohtien ohella myöskin ihmeellistä kirkkautta.

— Tuo pyhä Satyyri, ajatteli hän, on verrattavissa Sibyllaan, joka väärien jumalten temppelissä istuen ilmoitti Vapahtajaa kansakunnille. Muinaisten valheiden savi tahraa vielä hänen sorkkiaan, mutta hänen otsansa kohoo valoon ja hänen huulensa julistavat totuutta.

Pyökkien varjojen langetessa pitkinä rinteen nurmelle munkki nousi paadelta ja laskeutui kapeata polkua, joka johti Pyhän Fransiskuksen poikien luostariin. Hän ei kumminkaan uskaltanut katsella vesillä uinuvia ulpukoita, koska pelkäsi näkevänsä niissä nymfien kuvia. Hän astui kammioonsa kellojen soittaessa Ave Mariaa. Kammio oli pieni ja valkoiseksi sivuttu, huonekaluja oli vain vuode, jakkara ja korkea kirjoituspulpetti. Seinään oli aikoinaan joku kerjäläismunkki maalannut Giotton tyyliin kuvan, joka esitti Mariaa ristin juurella. Sen alla olevalla pienellä pöydällä, joka oli tumma ja kiiltävä kuin viininpusertimen puu, lepäsi kirjoja, pyhiä ja maallisiakin, sillä Fra Mino tutki vanhan ajan runoilijoita voidakseen kiittää Jumalaa kaikissa ihmisten teoissa ja siunasi Vergiliusta, joka oli ennustanut Vapahtajan syntymän, koska näet Mantuan mies sanoo kansoille: Jam redit et Virgo.

Ikkunakomerossa kohosi liljanvarsi karkeasta savimaljakosta. Fra Mino luki mielellään pyhän Neitsyen kultajauhoin kirjoitetun nimen liljan kukasta. Korkealle avautuva akkuna ei ollut leveä, mutta siitä näkyi sinipunervien vuorten yli kaartuva taivas.

Sulkeuduttuaan tähän elämänsä ja halujensa leppoisaan hautaan Mino istuutui kapean pulpetin ääreen, jonka yläpuolella oli kaksinkertainen hylly. Siinä hän yleensä harjoitti opintojansa. Hän kastoi kaislakynänsä pergamenttejä, siveltimiä, väritölkkejä ja kultajauhetta sisältävän hyllyn kupeessa olevaan mustepulloon, rukoili kärpäsiä Jumalan nimessä olemaan häntä ahdistelematta ja alkoi kirjoittaa kertomusta kaikesta siitä, mitä oli nähnyt San Michelen kappelissa ilkeänä yönä ja tänä samaisena päivänä lähteen partaalla. Hän piirsi pergamentille ensinnäkin nämä rivit:

Kertomus siitä, mitä fra Mino, minoriitliveljeskunnan jäsen, on nähnyt ja kuullut ja minkä hän nyt ilmoittaa uskovaisten opetukseksi, Jeesuksen Kristuksen ylistykseksi ja Kristuksen onnellisen vähäisen vaivaisen, Pyhän Fransiskuksen kunniaksi. Amen.

Sitten hän kirjoitti mitään pois jättämättä, kuinka oli havainnut nymfien muuttuvan noitaämmiksi, ja kertoi sarvellisesta vanhuksesta, jonka ääni hymisi metsässä kuin muinaisen huilun viimeinen huokailu ja kuin pyhän harpun alkusoitto. Hänen siinä kirjoittaessaan lauloivat linnut, ja yö alkoi vähitellen himmentää päivän kauniita värejä. Munkki sytytti lamppunsa ja jatkoi kirjoittamista. Kokemiaan ihmeitä kertoessaan hän samalla selitti niiden kirjaimellisen merkityksen ja henkisen tarkoituksen skolastiikan sääntöjä noudattaen. Ja samoinkuin kaupungit ympäröidään muureilla ja torneilla, jotta ne olisivat vahvat, samoin hänkin tuki väitteitään Raamatusta keräämillään ydinlauseilla. Kokemiensa merkillisten ilmestysten nojalla hän päätteli ensinnäkin, että Jeesus Kristus on kaikkien luontokappaleiden herra ja että hän on satyyrien ja panien samoinkuin ihmistenkin Jumala. Siitä syystä oli pyhä Hieronymus nähnyt erämaassa kentaureja, jotka olivat tunnustaneet Jeesuksen Kristuksen. Toiseksi hän päätteli, että Jumala oli antanut pakanoiden nähdä jonkinlaista totuuden kajastetta, jotta heidät voitiin pelastaa.

Niinpä ovatkin sibyllat, esimerkiksi Cumaen, Egyptin ja Delphoin sibyllat, saattaneet ilmestymään keskelle pakanuuden pimeyttä Seimen, Vitsat, Orjantappuraseppelen, Ruokovaltikan ja Ristin. Juuri tästä syystä onkin pyhä Augustinus päästänyt Erythrean sibyllan Jumalan kaupunkiin. Fra Mino kiitti Jumalaa siitä, että Hän oli hänelle opettanut nämä asiat. Ajatellessaan Vergiliuksen olevan valittujen joukossa hän tunsi sydämeensä tulvahtavan suuren ilon. Hän kirjoitti riemumielin viimeisen lehden alareunaan:

Tämä on veli Minon, Jeesuksen Kristuksen köyhän ilmestys. Minä olen nähnyt pyhimysten sädekehän Satyyrin sarvekkaalla otsalla merkkinä siitä, että Jeesus Kristus on vetänyt luokseen esikartanoista muinaisajan viisaat ja runoilijat.

Yö oli jo pitkälle kulunut, kun Fra Mino tehtävänsä suoritettuaan laskeutui vuoteeseensa nauttiakseen siinä hieman lepoa. Hänen vaipuessaan horrokseen tuli ikkunasta kuutamonsäteessä huoneeseen vanha nainen. Fra Mino tunsi hänet kaikkein kamalimmaksi niistä noidista, jotka oli nähnyt San Michelen kappelissa.

— Kuulehan, hempukkani, sanoi nainen, mitä olet tänään tehnyt? Varoitimmehan sinua, minä ja suloiset sisareni, ilmaisemasta salaisuuksiamme. Sanoimme surmaavamme sinut, jos meidät pettäisit. Ja se surettaisi minua, sillä rakastan sinua sydämestäni.

Nainen syleili häntä, nimitti häntä milloin taivaalliseksi Adoniikseen, milloin pieneksi valkoiseksi aasikseen ja hyväili häntä kiihkeästi.

— Lapseni, sinä ylenkatsot minua, koska silmäni veristävät, sieraimiani jäytää niiden erittämä kitkerä ja löyhkäävä neste ja ikenissäni on yksi ainoa, mutta musta ja määrättömän, iso hammas. Neairasi on tosiaankin nyt sellainen. Mutta jos minua rakastat, niin muutun sinun avullasi ja sinua varten siksi, mikä olin Saturnuksen kultaisina päivinä, kun nuoruuteni kukoisti maailman kukoistavassa nuoruudessa. Rakkaus yksin, oli nuori jumalani, muodostaa olioiden kauneuden. Jos tahdot saada minut kauniiksi, tarvitset vain hieman rohkeutta. Kas niin, Mino, uljuutta!

Kuullessaan nuo sanat, joita eleet myötäilivät, kauhun ja inhon valtaama Mino tunsi pyörtyvänsä ja liukui kammionsa kivipermannolle. Pudotessaan hän oli näkevinään puolittain umpeutuneiden luomiensa lomitse ihanan nymfin, jonka alaston ruumis valahti hänen päällensä kuin rieskamaito.

Hän heräsi täydessä päivänvalossa, jäsenet putoamisesta kuin murtuneina. Pergamenttilehdet, joita hän oli edellisenä iltana tuhrinut, lepäsivät pulpetilla. Hän luki ne uudestaan, taittoi kokoon, sinetöi, pisti kaapunsa alle ja huolimatta uhkauksista, joita noidat olivat hänelle lausuneet kaksi eri kertaa, lähti kuljettamaan ilmestyksiään herra piispalle, jonka palatsin harja kohosi keskellä kaupunkia. Piispa oli parhaillaan paneutumassa sotisopaan miestensä ympäröimänä linnansa suuressa salissa. Ylimmäinen pappi näet kävi silloin sotaa Firenzen ghibellinejä vastaan. Hän tiedusteli munkilta, mikä asia hänet toi luo, ja kuultuaan, mistä oli kysymys, käski häntä heti lukemaan selostuksensa. Fra Mino totteli. Herra piispa kuunteli esityksen loppuun asti. Hän ei ollut erikoisesti ilmestyksiin perehtynyt, mutta häntä elähdytti palava innostus uskon palveluksessa. Päivääkään viivyttelemättä ja sallimatta sotaisten huolten itseään häiritä hän antoi kahdentoista mainehikkaan teologin ja kanonisen oikeuden tuntijan asiaksi tutkia tätä tapausta ja kiirehti heitä esittämään lausuntojaan. Kypsän harkinnan jälkeen ja monet kerrat Fra Minoa kuulusteltuaan tohtorit päättivät, että oli soveliasta avata San Michelen kappelissa sijaitseva pyhän Satyyrin hauta ja toimittaa siinä erinomaisia pahanhengen manauksia. Fra Minon koskettelemista opinkappaleista he eivät nimenomaan mitään lausuneet, mutta taipuivat pitämään fransiskaanimunkin väitteitä uskallettuina, kevytmielisinä ja ennenkuulumattomina.

Tohtorien mielipiteen mukaisesti ja herra piispan nimenomaisesta käskystä pyhän Satyyrin hauta sitten avattiin. Siitä ei löytynyt muuta kuin hiukan poroa, johon papit viskasivat vihkivettä. Porosta nousi silloin valkoinen huuru, josta kuului heikkoa voihketta.

Tämän hurskaan toimituksen jälkeisenä yönä Fra Mino näki unta, että hänen vuoteensa yli kumartuneet noitaämmät riistivät sydäntä hänen rinnastaan. Hän heräsi päivän sarastaessa tuimien tuskien ja polttavan janon ahdistamana. Hän laahautui luostarin kaivolle, missä kyyhkyset kävivät juomassa. Mutta yritettyään saada huulilleen muutamia vesipisaroita, jotka täyttivät kehikon syvennyksen, hän tunsi sydämensä paisuvan sienenä, huokasi "Jumalani!" ja kuoli tukehtuen.

Guido, di Messer Cavalcante de' Cavalcanti fu un de' migliori loici che avesse il mondo, ed ottimo filosofo naturale… E perciò che egli alquanto tenea della opinione degli Epicuri, si diceva tra la gente volgare che queste sue speculazioni eran soi in cercare se trovar si potesse che Iddio non fosse.

DIM NON. FVL. ME MINI. NON. SVM NON. CVRO. DO NNIA. ITALIA. AN NORVM. XX. HIC QVIESCO

[Guido, herra Cavalcante dé Cavalcantin poika, oli terävimpiä ajattelijoita, mitä ikinä on ollut, ja etevä luonnonfilosofi… Ja koska hän hiukan kallistui epikurolaisten käsityksiin, puhuttiin kansan keskuudessa hänen ajattelunsa tähtäävän vain siihen, voisiko osoittaa, että Jumalaa ei ole olemassa.]

Messer Guido Cavalcanti oli kahdennellakymmenennellä ikävuodellaan kaikkein miellyttävin ja hyvärakenteisin firenzeläisten aatelismiesten joukossa. Hänen pitkien mustien hiuksiensa alta, jotka päähineen alta vapautuen kiertyivät sinertävinä kiharoina hänen otsalleen, loivat kullanvälkkeiset silmät häikäiseviä säteitään. Hänen käsivartensa olivat kuin Herkuleen, kädet kuin nymfin. Hartiat olivat leveät ja vartalo solakka ja notkea. Hän osasi mainiosti taltuttaa raisuja hevosia ja käsitellä raskaita aseita, ja rengasratsastuksessa hänellä ei ollut vertaistaan. Jos hän, ajaessaan kaupungin katuja mennen messua kuulemaan joko San Giovanniin tai San Micheleen tai kulkiessaan huvikseen Arnon rannoilla, niityillä, jotka hohtelivat kukkaverhossaan kuin kauniit maalaukset, sattui kohtaamaan jossakin määrin sieviä naishenkilöltä, jotka käyskelivät toistensa seurassa, niin varmasti kuului toinen toiselle punastuen virkkavan: "Kas, messer Guido, signore Cavalcante de' Cavalcantin poika. Totisesti, kaunis pyhä Yrjänä!" Ja kerrotaanpa, että Madonna Gemma, Sandro Bujamonten puoliso, lähetti eräänä päivänä imettäjänsä hänen luokseen tehdäkseen hänelle tiettäväksi, että rakasti häntä kaikesta sielustaan ja aikoi kuolla. Toisaalta häntä kovin halusivat jäsenekseen ne seurat, joita siihen aikaan perustivat Firenzen nuoret aatelisherrat juhliakseen toisiaan, aterioidakseen, pelatakseen ja metsästääkseen yhdessä, rakastaen toisiaan joskus siinä määrin, että käyttivät aivan yhdenlaisia vaatteita. Mutta messer Guido karttoi sekä naisten että nuorten herrojen seuraa, ja hänen ylpeä ja kesytön luontonsa viihtyi ainoastaan yksinäisyydessä.

Hän vietti usein koko pitkän päivän huoneessaan ja käyskeli yksinään Eman tien rautatammien alla ensimmäisten tähtien värähdellessä kalpealla taivaalla. Sattumalta tavatessaan ikäisiään aatelisnuorukaisia hän ei ollenkaan hymyillyt eikä paljoa puhunut. Sitäpaitsi hänen lausumansa olivat usein vaikeasti tajuttavia. Tämä omituinen käytös ja sellaiset hämärät puheet kävivät hänen kumppaniensa sydämelle. Messer Betto Bruneleschia ne huolestuttivat enemmän kuin ketään muuta, sillä hän rakasti sydämestään messer Guidoa ja halusi mitä kiihkeimmin saada hänet yhtymään siihen veljesliittoon, johon kuuluivat Firenzen rikkaimmat ja kauneimmat aatelismiehet ja jonka kunnia ja ilo hän itse oli. Messer Betto Bruneleschia näet pidettiin ritariston hienona kukkana ja koko Toskanan soreimpana kavaljeerina, messer Guidoa lukuunottamatta.

Eräänä päivänä, viimeksimainitun astuessa Santa Maria Novellaan, missä dominikaanimunkit pitivät hallussaan lukuisia kreikkalaisten tuomia kirjoja, messer Betto, joka samassa kulki torin poikki, huusi ystävälleen:

— Hei, Guido, minne olettekaan menossa tänä kirkkaana päivänä, joka nähdäkseni kutsuu teitä kunnaille linnustamaan pikemmin kuin luostarin pimentoihin piiloutumaan? Suvaitkaa lähteä kanssani asuntooni Arezzoon, missä soitan teille huilua siitä hyvästä, että näen teidän hymyilevän.

— Parhaat kiitokset! vastasi messer Guido huolimatta päätään kääntää.
Minä lähden kohtaamaan sydämeni valtiatarta.

Hän astui kirkkoon, kulki nopein askelin sen läpi huolimatta alttarille asetetusta pyhästä sakramentista enempää kuin messer Bettosta, joka istui ulkona ratsunsa selässä ihan ällistyneenä kuulemastaan; hän astui matalasta ovesta luostariin, kulki sen seinäviertä ja saapui kirjastoon, missä Fra Sisto maalasi enkelinkuvia. Tervehdittyään kelpo veljeä hän veti kiskoilla lujitetusta arkusta erään äskettäin Konstantinopolista tulleen kirjan, asetti sen pulpetille ja alkoi sitä selailla. Se oli Rakkautta käsittelevä tutkielma, jonka oli kreikankielellä sommitellut jumalainen Platon. Messer Guido huokasi, ja hänen silmiinsä tulvahtivat kyynelet.

— Voi onnetonta, hymisi hän, näiden epäselvien merkkien alla on kirkkaus, ja minä en sitä näe!

Hän puhui itselleen siten, koska kreikankielen taito oli siihen aikaan länsimaissa melkein tyyten unohtunut. Kauan huokailtuaan hän otti kirjan, suuteli sitä ja laski sen takaisin rautakiskoin vahvistettuun arkkuun kuin kauniin vainajan ruumiskirstuunsa. Sitten hän pyysi kelpo Sistolta Ciceron puheiden käsikirjoitusta, jota luki, kunnes illan varjot verhosivat puutarhan sypressejä ja levittivät kirjan sivuille yölepakonsiipensä. Tulee näet tietää, että messer Guido Cavalcanti etsi totuutta vanhojen teoksista ja yritti kulkea niitä karuja teitä, joilta ihminen löytää kuolemattomuuden. Ylevän löytämishalun kalvamana hän muovasi canzoneiksi muinaisajan viisaiden ajatuksia Rakkaudesta, joka johtaa Hyveeseen.

Muutamia päiviä myöhemmin messer Betto Bruneleschi tuli hänen luokseen Adimari-puistikon varrella, aamuhetkenä, jolloin kiuru visertää vainioilla. Messer Guido oli vielä vuoteessaan. Syleiltyään häntä messer Betto virkkoi hellästi:

— Parahin Guido, Guidoni, auttakaa minut vaivasta. Viime viikolla sanoitte minulle menevänne kohtaamaan sydämenne valtiatarta Santa Maria Novellan luostariin. Siitä lähtien mietin noita sanoja alinomaa, mutta kykenemättä keksimään niiden merkitystä. En saa lepoa, ennenkuin selitätte ne minulle. Rukoilen teitä tekemään ne käsitettäviksi, ainakin mikäli hienotunteisuutenne sallii, naishenkilön ollessa kysymyksessä.

Messer Guido alkoi nauraa. Kyynärpää pieluksen varassa hän katseli messer Bettoa suoraan silmiin.

— Ystäväni, sanoi hän, sillä ylhäisellä naisella, josta puhuin, on useita asuinsijoja. Sinä päivänä, jona näitte minut ollessani menossa häntä kohtaamaan, löysin hänet Santa Maria Novellan kirjastosta. Mutta onnettomuudeksi ymmärsin vain puolet hänen sanoistaan, sillä hän puhui minulle niitä kahta kieltä, jotka virtaavat metenä hänen ihailtavilta huuliltansa; aluksi hän piti minulle esitelmän kreikankielellä, jota en kyennyt ymmärtämään, ja haasteli sitten latinalaisten kieltä ihmeellisen viisaasti. Minua hänen seuransa viehätti siinä määrin, että päätin ottaa hänet puolisokseni.

— Hän on epäilemättä ainakin Konstantinopolin keisarin sisarentytär, sanoi messer Betto, tai kenties hänen avioton tyttärensä… Millä nimellä häntä mainitsette?

— Jos on välttämätöntä, vastasi messer Guido, antaa rakas nimi, jollaisen jokainen runoilija antaa rakastetullensa, nimitän hänet Diotimaksi, muistaen Megaran Diotimaa, joka opasti oikeaan Hyveen rakastajia. Mutta hänen yleisesti tunnettu nimensä on Filosofia, ja mainiompaa puolisoa on mahdoton löytää. Minä en tahdo ketään muuta, vaan vannon jumalille olevani hänelle uskollinen kuolemaan asti, joka lopettaa tajuntani.

— Bakkhoksen nimessä, virkkoi hän, enpä ollut arvoitustani arvannut! Te, Guido ystäväni, olette hienoin henki kaikkien niiden joukossa, jotka ovat milloinkaan loistaneet Firenzen punaisen liljan alla. Onnittelen teitä siitä, että otatte puolisoksenne niin ylhäisen naisen. Tästä liitosta tulee varmaan syntymään runsaasti jälkeläisiä: canzoneja, sonetteja ja balladeja. Minä lupaan toimittaa nämä kauniit lapset kasteelle huiluni helistessä, sokerihedelmiä tarjoiltaessa ja siroja lauselmia esitettäessä. Iloitsen näistä henkisistä häistä sitäkin enemmän, koska ne eivät estä teitä ajan tultua naimasta, lihan jälkeen, jotakin kaupunkimme kunniallista naishenkilöä.

— Älkää niin luulko, vastasi messer Guido. Niiden, jotka viettävät älyn häitä, tulee jättää naimisiinmeno hienostumattomien maallikkojen, siis ylhäisten aatelisherrojen, kauppiasten ja käsityöläisten asiaksi. Jos olisitte seurustellut Diotiman kanssa, niinkuin minä, tietäisitte, ystäväni Betto, että hän erottaa kahdenlaisia ihmisiä: toiset ovat hedelmällisiä vain ruumiillisesti ja tavoittelevat vain sitä karkeata kuolemattomuutta, jonka takaa lasten siittäminen; toisten sielu käsittää ja synnyttää sitä, minkä tuottaminen on sielulle soveliasta, Kaunista ja Hyvää. Diotima on tahtonut minun kuuluvan jälkimmäiseen ryhmään, ja minä en aio vastoin hänen tahtoansa jäljitellä siitosvoimaisia raakalaisia.

Messer Betto Bruneleschi ei ollenkaan hyväksynyt tuota päätelmää. Hän huomautti ystävälleen, että oli elämässä muovattava eri olotiloja, jotka sointuvat eri ikäkausiin, että huvien aikaa seurasi kunnianhimoisten pyrkimysten kausi ja että oli soveliasta nuoruusiän lopulla liittyä naimisen nojalla rikkaaseen ja jalosukuiseen perheeseen päästäkseen Tasavallan korkeihin virkoihin, taiteiden ja vapauden prioriksi, kansan capitanoksi tai oikeuden gonfaloniereksi.

Mutta huomattuaan sitten, että hänen ystävänsä noita neuvoja kuunnellessaan murti suutansa vastenmielisin tunnoin, ikäänkuin katkeraa lääkettä tarjottaessa, hän ei virkkanut enempää tästä asiasta, koska pelkäsi toisen vihastuvan ja piti viisaana luottaa aikaan, jonka voima muuttaa sydämiä ja kumoo kaikkein lujimpiakin päätöksiä.

— Jalo Guido, virkkoi hän hilpeästi, salliihan ylevä valittusi ainakin pitää iloa kauniiden tyttöjen keralla ja ottaa osaa huveihimme?

— Siitä asiasta, vastasi messer Guido, hän ei huolehdi enempää kuin niistä kohtauksista, joita tuolle vuoteeni vieressä makaavalle pienelle koiralle voi sattua kadulla. Ne asiat ovat tosiaankin yhdentekeviä, kunhan ei ihminen itse pidä niitä minkään arvoisina.

Messer Betto lähti, noiden ylenkatseellisten mielipiteiden hieman loukkaamana. Hän oli edelleenkin hellästi kiintynyt ystäväänsä, mutta ei pitänyt velvollisuutenaan liian innokkaasti kehoittaa häntä niihin juhliin ja huveihin, joita järjesti koko talven aikana ihmeen auliisti. Mutta hänen seurapiiriinsä kuuluviin aatelisnuorukaisiin koski kipeästi signor Cavalcante de' Cavalcantin heihin kohdistama solvaus, kun näet hän kieltäytyi seurustelemasta heidän kanssaan. He alkoivat ivailla hänen opintojaan ja lukujaan, sanoivat, että hän siten ruokkiessaan itseään pelkällä pergamentilla, kuten munkit ja rotat, lopulta muuttuisi niiden molempien kaltaiseksi, ettei hänestä vihdoin näkyisi muuta kuin terävä kuono ja kolme pitkää partakarvaa mustan huppukauluksen alta, ja että Madonna Gemmakin sen nähdessään huudahtaisi: "Oi Venus, suojelijani! Mihin tilaan ovatkaan kirjat saattaneet kauniin pyhän Yrjänäni! Hän ei kelpaa enää muuhun kuin pitelemään peitsen asemesta kädessään ruokokynää." He nimittivät häntä neitien hämähäkkien katselijaksi ja rouva Filosofian laahuksenkantimeksi. Eivätkä he edes rajoittuneet näihin kevyihin ivailuihin. He vihjailivat, että messer Guido oli liian oppinut voidakseen säilyä kelpo kristittynä, että hän oli antautunut maagillisiin tieteisiin ja keskusteli paholaisten kanssa.

— Ihminen ei piiloudu hänen tavallaan, sanoivat he, ellei hän seurustele paholaisten ja velhojen kanssa saadakseen heiltä kultaa inhoittavien riettauksien hinnasta.

Vihdoin he vielä syyttivät häntä hänen antautumisestaan siihen Epikuroksen salaoppiin, joka oli taannoin vietellyt erään keisarin Napolissa ja paavin Roomassa ja uhkasi muuttaa kristikunnan kansat jumalasta ja kuolemattomasta sielustaan välittämättömäksi sikalaumaksi. "Onpa hän silloin pitkälle ehtinyt, kun ei opintojensa vuoksi voi enää uskoa Pyhään Kolminaisuuteen!" Tämä heidän levittämänsä huhu oli kaikkein peloittavin, ja siitä voi koitua onnettomuutta messer Guidolle.

Messer Guido Cavalcanti tiesi hyvin, että toveriseuroissa ivailtiin hänen kiintymystään ikuisiin asioihin. Siitä syystä hän pakeni eläviä ja etsi kuolleita.

Siihen aikaan oli San Giovannin kirkko roomalaisten hautojen ympäröimä. Messer Guido saapui sinne varsin usein Ave Marian aikaan ja mietiskeli siellä vielä yön hiljaisina hetkinä. Aikakirjojen tiedonantoihin luottaen hän uskoi, että kaunis San Giovanni oli ollut pakanallinen temppeli, ennenkuin oli muuttunut kristittyjen kirkoksi, ja tuo ajatus miellytti hänen mieltänsä, joka oli kiintynyt menneiden aikojen mysteereihin. Erikoisesti häntä viehättivät ne haudat, joihin ei ollut ollenkaan piirretty ristinmerkkiä, vaan joissa oli latinankieliset kirjoitukset ja koristeina ihmisten ja jumalten hahmoja. Ne olivat valkoisesta marmorista veistettyjä pitkiä altaita, ja näiden altaiden laidoissa havaittiin kuvattuina pitoja, metsästysretkiä, Adoniin kuolema, lapithein ja kentaurien taistelu, siveä Hippolytos, amatsonit. Messer Guido luki uteliaana kivikirjoituksia ja etsi tarinain merkitystä. Eräs hauta askarrutti häntä enemmän kuin kaikki muut, koska hän siinä näki kaksi amoria, joilla kummallakin oli kädessään soihtu, ja hänen teki mielensä saada selkoa noiden amorien laadusta. Eräänä yönä, kun hän ajatteli asiaa tavallista kiinteämmin, kohosi haudan yläpuolelle haamu, ja se oli hohteleva haamu; sitä olisi voinut luulla kuuksi, jonka näkee tai on näkevinään pilven peitossa. Se muotoutui vähitellen ihanaksi neidoksi ja puhui äänellä, joka soi kauniimmin kuin tuulen häälyttämän kaislikon laulu:

"— Minä, tämän haudan asujain, sanoi haamu, olen nimeltäni Julia Laeta. Minä kadotin päivän valkeuden hääjuhlani aikana, kuudentoista vuoden, kolmen kuukauden ja yhdeksän päivän ikäisenä. Kuinka lieneekään laita siitä lähtien: olenko vai enkö ole? En tiedä. Älä kysele vainajoilta, muukalainen, sillä he eivät näe mitään, ja heitä ympäröi taaja yö. Kerrotaan, että ne, jotka ovat kokeneet Venuksen julmat riemut, harhailevat sankassa myrttimetsässä. Minä, joka kuolin neitsyenä, nukun unta näkemättä. Hautani kiveen on kaiverrettu kaksi rakkauden jumalaa. Toinen ojentaa ihmisille päivän valkeuden; toinen sammuttaa iäksi heidän hellät silmänsä. Heillä on samat kasvot ja he hymyilevät kumpikin, koska syntyminen ja kuoleminen ovat kaksoisveljekset ja koska kaikki on riemua kuolemattomille jumalille. Olen puhunut."

Ääni vaikeni niinkuin lehvien hyminä tuulen tyyntyessä. Kirkas haamu häipyi kukkuloita valaisevaan sarastukseen; San Giovannin haudat muuttuivat jälleen mykiksi ja kalpeiksi aamun ilmassa. Messer Guido mietti:

— Aavistamani totuus on minulle ilmestynyt. Eikö olekin kirjoitettu siihen kirjaan, jota papit viljelevät: "Eivät vainajat tule kiittämään sinua, Herra?" Vainajilla ei ole mitään tajuntaa, ja jumalainen Epikuros oli viisas vapahtaessaan elävät tulevaisen maailman turhasta pelosta.

Joukko ohikulkevia aatelismiehiä keskeytti äkkiä hänen rauhalliset mietteensä. Messer Betto Bruneleschi oli siinä seurueineen menossa Peretolan purolle kurkia ampumaan.

— Kas! virkkoi eräs heistä, Bocca-niminen, tuossa on messer Guido, filosofi, joka ylenkatsoo meitä nuhteettomuutemme, hienoutemme ja hilpeän elämämme tähden. Hän näyttää kerrassaan tyrmistyneeltä.

— Eipä suottakaan, vastasi messer Dore, jota pidettiin pilkkakirveenä. Hänen mielitiettynsä kuu, jota hän öisin hellästi suutelee, on lähtenyt kukkuloiden taakse nukkumaan jonkun paimenen keralla. Hän on mustasukkaisuuden raatelema. Katsokaa, kuinka keltainen hän on!

He ohjasivat ratsunsa hautojen väliin ja muodostivat kehän messer
Guidon ympärille.

— Dore, ystäväiseni, virkkoi messer Bocca, rouva kuu on liian pyylevä ja puhdashipiäinen noin tummalle kosijalle. Jos tahdotte oppia tuntemaan hänen naisensa, tietäkää, että ne ovat tässä. Hän käy tapaamassa heitä heidän vuoteissaan, joissa häntä eivät uhkaa pistoksillaan niinkään kirput kuin skorpionit.

— Hyi, hyi tuota ilkeää vainajain manaajaa! virkkoi messer Giordano. Kas mihin johtaa liika tieto! Ihminen kieltää Jumalan ja harjoittaa haureutta pakanain kalmistoissa.

Messer Guido nojasi kirkon muuriin ja antoi kavaljeerien puhua. Otaksuessaan heidän tyhjentäneen heikon älynsä koko vaahdon hän virkkoi hymyillen:

— Hyvät herrat, te olette täällä kotonanne. Minä olen isäntänne, ja kohteliaisuus velvoittaa minua ottamaan vastaan solvauksenne niihin mitään vastaamatta.

Sen sanottuaan hän hyppi hautojen yli ja vetäytyi pois rauhallisesti. Nuoret herrat silmäilivät toisiaan hämmästyneinä. Sitten he remahtivat nauramaan ja kannustivat ratsujaan. Hevosten laukatessa Peretolan tietä messer Bocca sanoi messer Bettolle:

— Tuo Guido on varmaan menettänyt järkensä. Sanoi meille, että olimme hautausmaalla kotonamme. Täytyyhän ihmisen olla järjiltään voidakseen sellaista puhua.

— Totta kyllä, vastasi messer Betto, etten käsitä, mitä hän tahtoi meille sanoa niin puhuessaan. Mutta hänen tapansa on lausua ajatuksiaan hämärin kääntein ja syvämietteisin vertauksin. Hän heitti meille luun, joka olisi halkaistava, jotta löytäisi sen ytimen.

— Tuhat tulimmaista! huudahti messer Giordano. Minä annan luun ja pakanan, joka sen heitti, koiralleni.

He saapuivat Peretolan purolle, missä nähdään päivänkoitteessa kurkien kohoavan päivittäin ilmoille. Runsasta saalista suovan metsästyksen aikana messer Betto Bruneleschi muisteli lakkaamatta Guidon sanoja. Ja niitä ajatellen hän vihdoin keksi niiden tarkoituksen. Hän kutsui huutaen luokseen messer Boccaa:

— Messer Bocca, tulkaa tänne! Nyt arvaan mitä messer Guido tahtoi meidän ymmärtävän. Hän sanoi, että olimme hautausmaalla kotonamme, koska tietämättömät ovat kuin kuolleita, joilla Epikuroksen opin mukaan ei ole tajuntaa.

Messer Bocca vastasi, hartioitaan kohauttaen, osaavansa lennättää paremmin kuin kukaan muu Flanderin haukkaa, olla puukkosilla vihollistensa kanssa ja kellistää tyttöjä ja sanoi näiden tietojen riittävän hänen asemassaan.

Messer Guido Cavalcanti jatkoi vielä muutamia vuosia rakkauden tieteen tutkimista. Hän sisällytti ajatuksensa canzoneihin, joiden selittäminen ei ole kenen hyvänsä asia, ja teki niistä kirjan, jota kannettiin, laakereihin kiedottuna, riemusaatossa. Mutta koska kaikkein puhtaimpiinkin sieluihin sekoittuu maisia intohimoja, koska elämä kiidättää meitä kaikkia mutkikkaassa ja levottomassa juoksussaan, kävi niin, että messer Guido nuoruusiän päättyessä hurmaantui lihan ihanuuteen ja tämän maailman kunniaan. Hän nai kunnianhimoisissa tarkoituksissa herra Farinata degli Ubertin tyttären, jonka isä oli aikoinaan punannut Arbian firenzeläisten verellä. Hän heittäytyi kansalaisten välisiin kiistoihin ylpeän sielunsa koko kiihkolla. Ja hän otti naisikseen rouva Mandettan ja rouva Giovannan, joista toinen edusti albigenssejä, toinen ghibellinejä. Niinä aikoina oli messer Dante taiteiden ja vapauden priorina. Kaupunki oli jakautunut kahteen toisilleen vihamieliseen leiriin, Valkoisiin ja Mustiin. Eräänä päivänä, kun huomatuimmat kansalaiset olivat kokoontuneet Frescobaldi-torille, valkoiset toiselle, mustat toiselle puolelle, ottaakseen osaa erään ylhäisen naisen hautajaisiin, tohtorit ja ritarit istuivat tavan mukaan korkeilla raheilla ja heidän edessään istuivat nuoret miehet maassa kaislamatoilla. Eräs nuorukainen nousi seisomaan järjestääkseen viittaansa, ja vastakkaisella puolella olevat luulivat hänen heitä uhkaavan. He nousivat vuorostaan ja tarttuivat miekkoihinsa. Kaikki vetivät aseensa, ja vainajan omaisten oli vaikea saada taistelevia erotetuiksi.

Siitä lähtien Firenze ei ollut enää käsityöläistensä hilpeä kaupunki, vaan metsä täynnä susia, jotka raatelivat toisiaan. Messer Guido otti osaa näihin julmuuksiin. Hän muuttui synkäksi, levottomaksi ja tylyksi. Hän vaihtoi joka päivä miekaniskuja mustien kanssa Firenzen kaduilla, missä oli muinoin mietiskellyt sielun olemusta. Saatuaan useat kerrat kokea lihassaan salamurhaajan tikarin hän joutui puolueineen maanpakoon, ja hänen olopaikakseen määrättiin Sarzanan rutonsaastuttama kaupunki. Hän riutui siellä kuusi kuukautta kuumeessa ja vihassa. Kun valkoiset sitten kutsuttiin takaisin, hän palasi kaupunkiin kuoleman kielissä.

Vuonna 1300, kolmantena päivänä autuaan Neitsyt Marian taivaaseenastumisen jälkeen, hän oli kyllin voimissaan hinautuakseen kauniin San Giovanninsa luo. Uupumuksen ja tuskien lannistamatta hän laskeutui pitkäkseen Julia Laetan haudalle, saman Julia Laetan, joka oli aikoinaan hänelle ilmaissut maallikoilta kätketyt mysteerit. Oli se hetki, jolloin kellot helähtelevät ilmassa, joka värisee auringon hyvästijättöä. Messer Betto Bruneleschi, joka maatilaltaan palatessaan kulki paikan ohi, näki hautojen keskellä kaksi jahtihaukansilmää lopen laihtuneissa kasvoissa kiilumassa, tunsi nuoruusaikansa ystävän ja tunsi hämmästystä ja sääliä.

Hän astui lähemmäksi, syleili häntä samoinkuin menneinä päivinä ja virkkoi huoaten:

— Guido, rakas Guido, mikä tuli onkaan sinut näin riuduttanut? Sinä poltit elämäsi ensin tieteessä ja sitten julkisissa asioissa. Hillitse hiukan sielusi kiihkeyttä, minä pyydän sinua; säästäkäämme itseämme ja pitäkäämme yllä kestävää tulta, kuten sanoo seppä Riccardo.

— Hiljaa! sanoi hän. Hiljaa, älkää puhuko mitään, Betto ystäväni. Minä odotan sydämeni valtiatarta; hän tulee lohduttamaan minua kaikissa niissä rakkauden pettymyksissä, jotka ovat tässä maailmassa minua kohdanneet tai joita olen itse aiheuttanut. Ajatteleminen on yhtä turhaa kuin toimiminen. Sen tiedän. Onnettomuutena ei ole niinkään eläminen, sillä näenhän, että voit hyvin, Betto ystäväni, ja että monet muut voivat yhtä hyvin. Onnettomuus ei ole siinä, että elää, vaan siinä, että tietää elävänsä. Onnettomuutena on tietäminen ja tahtominen. Onneksi on olemassa lääke, joka asian parantaa. Älkäämme puhuko enempää; minä odotan sitä ylhäistä naista, jolle en ole tehnyt milloinkaan vääryyttä, koska en ole milloinkaan epäillyt hänen lempeyttään ja uskollisuuttaan, ja mietteeni ovat minulle osoittaneet, kuinka tyyni ja turvallinen on lepo hänen povellaan. On kerrottu paljonkin tarinoita hänen vuoteestaan ja asumuksistaan. Mutta minä en ole ollenkaan uskonut tietämättömien valheita. Niinpä hän saapuukin luokseni kuin ystävätär ystävänsä luo, kukkaseppele otsallaan ja hymyilevin huulin.

Sen sanottuaan hän vaikeni ja vaipui kuolleena vanhalle haudalle.
Hänen ruumiinsa haudattiin ilman suuria kunnianosoituksia Santa Maria
Novellan luostariin.

E si compiacque tanto Spinello di farlo orribile e contrafatto, che si dice (tanto può alcuna fiata d'immaginazione) chc la detta figura da lui dipinta gli apparve in sogno domandandolo dove egli l'avesse veduta si brutta…

[Ja Spinelloa miellytti siinä määrin kuvata hänet kamalaksi ja epämuotoiseksi, että kerrotaan (niin suuri on joskus kuvittelun voima) tuon hänen maalaamansa hahmon ilmestyneen hänelle unessa kysyen häneltä, missä hän oli nähnyt hänet niin rumana…]

[(Giorgio Vasari: Vite de' più eccellenti pittori. — Vita di Spinello.)
— (Kuuluisinten maalarien elämäkertoja. — Spinellon elämäkerta.)]

Tafi, firenzeläinen maalaaja ja mosaiikkitaiteilija, pelkäsi kovin paholaisia, varsinkin niinä yön hetkinä, joina pahan voimien on sallittu vallita pimeydessä. Ja Tafin pelko ei ollut suinkaan aiheeton, sillä paholaisilla oli siihen aikaan syytä vihata maalaajia, jotka yhdellä ainoalla taululla tempasivat heiltä enemmän sieluja kuin joku kunnon pieni veli kolmellakymmenellä saarnalla. Yrittäessään herättää uskovaisissa terveellistä kauhua munkki tosin kuvaili parhaansa mukaan vihan päivää, joka hajoittaa maailman tuhkaksi, kuten David ja Sibylla todistavat. Hän koroitti ääntänsä ja puhalsi kämmeniinsä jäljitellen tuomionenkelin pasuunaa. Mutta kaikki turhaan. Kappelin tai luostarin seinään maalattu kuva, jossa nähtiin Jeesus Kristus tuomitsemassa eläviä ja kuolleita, sitävastoin puhui lakkaamatta syntisten katseille ja korjasi silmien avulla niitä, jotka olivat tehneet syntiä silmillään tai muuten. Siihen aikaan kuvasivat taitavat mestarit Firenzen Santa Crocessa ja Pisan Campo Santossa jumalallisen oikeuden mysteerejä. Näiden teosten pohjana oli se runomittainen kertomus, jonka Dante Alighieri, teologiaan ja kanoniseen oikeuteen erinomaisesti perehtynyt mies, oli aikoinaan kirjoittanut matkastaan helvettiin, kiirastuleen ja paratiisiin, minne hän pääsi elossa ollen, rakastettunsa harvinaisten ansioiden nojalla. Niinpä nämä maalaukset olivatkin kaikin puolin opettavaisia ja totuudenmukaisia, ja sopii sanoa, että ihmisellä oli vähemmän hyötyä jonkin laajan kronikan lukemisesta kuin sellaisten kuvien katselemisesta. Ja firenzeläiset mestarit panivat parastaan kuvatessaan kukkain kaunistamille niituille ylhäisiä naisia ja kavaljeerejä, joita kuolema viikatteineen uhkasi heidän pakistessaan lemmen asioista ja luuttujen ja violain soidessa. Mikään ei ollut paremmin omansa kääntämään niitä lihallisia synnintekijöitä, jotka juovat Jumalan unohdusta naisten huulilta. Saiturien parantamiseksi maalaaja kuvasi luonnolliseen kokoon perkeleitä, kaatamassa sulaa kultaa sellaisen piispan tai abbedissan suuhun, joka oli tilannut häneltä teoksen ja maksanut sen huonosti. Siitä syystä paholaiset olivat silloin maalaajien vihollisia, erittäinkin Firenzen maalaajien, jotka voittivat kaikki muut hienossa henkevyydessä. Ne moittivat heitä varsinkin siitä, että paholaiset kuvattiin inhoittavan näköisiksi, linnun tai kalan päällä, käärmeen ruumiilla ja yölepakon siivillä varustettuina. Heidän katkeruuttaan osoittaa seuraava Spinellosta kerrottu tarina.

Spinello Spinelli, Arezzosta syntyisin, oli jalosukuisten maanpakoon ajettujen firenzeläisten vanhempien poika. Hänen henkensä oli yhtä jalo kuin hänen syntyperänsä. Hän näet oli aikansa taitavin maalaaja. Hän suoritti Firenzessä suuria töitä. Pisalaiset pyysivät häntä Giotton jälkeen koristamaan sen pyhän paikan muureja, jossa vainajat lepäävät ruusujen alla, Jerusalemista tuodussa mullassa. Kauan aikaa siten työskenneltyään eri kaupungeissa ja ansaittuaan paljon rahaa hän halusi nähdä jälleen hyvän kaupungin Arezzon, syntymäsijansa. Arezzolaiset eivät olleet unohtaneet, että Spinello, joka oli nuoruudessaan kuulunut armeliaan pyhän Marian veljeskuntaan, oli vuonna 1383, ruton raivotessa, käynyt sairaiden luona ja haudannut kuolleita. Sitäpaitsi he olivat hänelle kiitolliset, koska hän oli teoksillaan levittänyt Arezzon mainetta ympäri koko Toskanan. Siitä syystä he ottivat hänet vastaan suurin kunnianosoituksin. Hän oli vielä vanhoilla päivilläänkö täysissä voimissaan ja otti suorittaakseen suuria tehtäviä omassa kaupungissaan. Hänen vaimonsa sanoi hänelle:

— Sinä olet rikas. Lepää ja jätä maalaaminen nuorempiesi asiaksi. Lepääminen on viisasta elämän ehtoopuolella. On soveliasta päättää elämänsä lempeässä ja hurskaassa rauhassa. Alinomaisten Babelin tornin laisten maallisten töiden rakentaminen on Jumalan kiusaamista. Spinello, jos sinä itsepintaisesti pysyttelet silaustesi ja väriesi vaiheilla, niin kadotat hengenrauhasi.

Niin puhui tuo kelpo vaimo. Mutta Spinello ei häntä kuunnellut. Hän ajatteli vain omaisuutensa ja maineensa lisäämistä. Ajattelemattakaan vetäytyä lepoon hän teki Sant' Agnolon kirkkoraadin kanssa sopimuksen sitoutuen määrätystä hinnasta tekemään pyhän Mikaelin historiaa esittävän maalauksen, jonka oli määrä täyttää kirkon kuori ja sisältää lukemattomia henkilöhahmoja. Hän kävi tähän työhön ihmeen kiihkeästi. Lukiessaan jälleen niitä Raamatun kohtia, joista hänen oli ammennettava innoituksensa, hän tutki syvällisesti jokaisen rivin ja jokaisen sanan. Hän ei tyytynyt siihen, että työskenteli joka päivä ateljeessaan, vaan teki työtä vuoteessa ja aterioidessaankin. Vielä illalla, käyskellessään Arezzon kukkulan juurella, jolla sijaitsee muureistaan ja torneistaan ylpeilevä Arezzo, hän mietiskeli tehtäväänsä. Ja voipa sanoa, että ylienkelin historia oli valmiiksi maalattuna hänen aivoissaan, kun hän alkoi luonnostella sen aiheita punakynällä muuripintaan. Ei kestänyt kauan, kun hän oli piirtänyt ääriviivat; sitten hän alkoi maalata pääalttarin yläpuolelle kohtausta, jonka tuli näkyä kaikkia muita loisteliaampana. Siinä näet oli kohotettava kunnian kirkkauteen se voitto, jonka taivaan sotajoukkojen päällikkö oli saavuttanut ennen aikojen alkua. Spinello kuvasi pyhän Mikaelin taistelemassa ilmoilla seitsenpäistä ja kymmensarvista käärmettä vastaan ja kuvasi mielikseen taulun alaosaan perkeleitten ruhtinaan Luciferin kauhistuttavan hirviön hahmossa. Kuvat syntyivät kuin itsestään hänen kätensä alla, ja hän onnistui paremmin kuin oli osannut toivoa: Luciferin kasvot olivat niin inhoittavat, että niiden rumuus ei voinut olla valtavasti vaikuttamatta kehen tahansa. Nuo kasvot vainosivat maalaajaa hänen katua kulkiessaan ja seurasivat häntä hänen asumukseensa saakka.

Yön tultua Spinello laskeutui vuoteeseen vaimonsa viereen ja nukahti. Unessa hän näki enkelin, joka oli yhtä kaunis kuin pyhä Mikael, mutta musta. Enkeli sanoi hänelle:

— Spinello, minä olen Lucifer. Missä olitkaan minut nähnyt, kun maalasit minut niinkuin maalasit, hävettävän rumaksi?

Vanha maalaaja vastasi hänelle vapisten, ettei ollut milloinkaan nähnyt häntä omin silmin, koska ei ollut käynyt elävänä helvetissä, niinkuin Dante Alighieri, mutta että oli tahtonut hänet siten kuvatessaan ilmaista havainnollisin piirtein synnin rumuutta.

Lucifer kohautti hartioitaan, ja tuntuipa kuin olisi San Geminianon kukkula yhtäkkiä kohonnut.

— Spinello, virkkoi hän, tahdotko minun huvikseni hieman haastella kanssani? Minä olen varsin hyvä loogikko; Hän, jota rukoilet, tietää sen.

— Spinello, sinä olet lukenut ne kirjat, joista minut tunnetaan. Sinä tiedät seikkailuni ja kuinka poistuin taivaasta tullakseni maailman ruhtinaaksi. Loistava yritys, joka olisi ainoa laatuansa, elleivät jättiläiset olisi samoin käyneet Jupiter-jumalan kimppuun, kuten olet havainnut eräästä vanhasta haudasta, jonka marmoriin tuo taistelu on veistetty.

— Totta kyllä, vastasi Spinello, että olen nähnyt sen altaanmuotoisen hauta-arkun Firenzen Santa Reparatassa. Se on kaunista roomalaista työtä.

— Mutta jättiläiset, virkkoi Lucifer hymyillen, eivät suinkaan esiinny siinä sammakkoina tai kameleontteina.

— Eivätpä he myöskään olleet hyökänneet totisen Jumalan kimppuun, huomautti maalaaja, vaan ahdistivat pakanoiden epäjumalaa. Tämä on tärkeätä. Varma tosiasia on, Lucifer, että te olette kohottanut kapinan lipun maan ja taivaan todellista hallitsijaa vastaan.

— Sitä en tahdo kieltää, vastasi Lucifer. Monenkolaisesta synnistä minua senvuoksi syytät?

— Syntejänne voi hyvinkin mainita seitsemän, vastasi maalaaja, ja ne ovat kaikki pääsyntejä.

— Seitsemän! virkkoi pimeyden enkeli. Tuo on teologinen luku. Minun historiassani, joka liittyy kiinteästi Toisen tarinaan, on kaikkea seitsemän. Spinello, sinä pidät minua kopeana, kiukkuisena ja kateellisena. Myönnän sellainen olevani, kunhan tunnustat, että minussa herättää kateutta yksin kunnia. Pidätkö minua ahneena? Myönnyn siihenkin. Ahneus on ruhtinaiden hyve. Jos taas syytät minua hekumallisuudesta ja haureudesta, en pane sitäkään pahakseni. Jäljelle jää laiskuus.

Tuota sanaa lausuessaan Lucifer laski kätensä ristiin rintahaarniskalleen, pudisti synkkää päätänsä ja heilutti liekehtiviä kiharoitaan:

— Spinello, ajatteletko tosiaankin, että olen laiska? Pidätkö minua pelkurina, Spinello? Luuletko, että minulta on kapinoidessani puuttunut rohkeutta? Ei.. Niinpä olisikin ollut oikein maalata minulle pelottomat piirteet, ylpeät kasvot. Ei saa tehdä vääryyttä kenellekään, ei perkeleellekään. Etkö huomaa loukkaavasi Häntä, jota rukoilet, kun kuvaat hänen vastustajansa hirviömäiseksi rupikonnaksi? Spinello, sinä olet ikäiseksesi kovin tietämätön. Tekeepä mieleni tarttua sinua korviin kuin pahaa koulupoikaa.

Tuon uhkauksen kuullessaan ja nähdessään Luciferin jo ojentavan kättänsä Spinello tarttui päähänsä ja alkoi kauhistuneena ulvoa.

Hänen kelpo vaimonsa havahtui äkkiä ja kysyi, mikä häntä vaivasi. Spinello vastasi hampaitaan kalistaen nähneensä Luciferin, joka oli uhannut tarttua hänen korviinsa.

— Enkö sinulle jo sanonut, virkkoi hänen kelpo vaimonsa, että kaikki nuo kuvat, joita itsepintaisesti maalaat seiniin, lopulta vievät järkesi.

— Minä en ole järjiltäni, väitti maalaaja. Minä näin hänet; hän on kaunis, joskin murheellinen ja ylpeä. Huomenna pyyhin heti pois tekemäni hirmuisen kuvan ja maalaan sijaan sen, jonka näin unessa. Ei näet saa tehdä vääryyttä perkeleellekään.

— On parasta, kun nukut, vastasi vaimo. Puheesi on mieletöntä eikä ollenkaan kristillistä.

Spinello yritti nousta, mutta ei kyennyt, vaan vaipui tajuttomana takaisin pielukselle. Hän kitui vielä muutamia päiviä kuumeessa ja sitten kuoli.

    Tu tibi divitias stolidissime congeris amplas
    Negasque micam pauperi:
    Advenit ecce dies qua sacvis ignibus ardens
    Rogabis aquae guttulam.

["Keräät ylen typerästi itsellesi suuria rikkauksia ja kiellät murusen köyhältä. Katso, tulee se päivä, jona julman tulen polttamana anelet veden pisaraa."]

Siihen aikaan eli Nicolas Nerli, pankkiiri Firenzen jalossa kaupungissa. Päivän kolmantena hetkenä hän oli jo pulpettinsa ääressä, ja kellon ilmoittaessa yhdeksättä hetkeä hän istui siinä yhä vielä. Hän kirjoitti kaiken päivää numeroita kirjoitustauluihinsa. Hän lainasi rahaa Keisarille ja Paaville. Ja ellei hän lainannut sitä paholaiselle, oli syynä se, että hän pelkäsi tekevänsä huonot kaupat sen kanssa, jota nimitetään Pahaksi ja joka on täynnä juonia. Nicolas Nerli oli uskalias ja epäluuloinen. Hän oli hankkinut itselleen suuria rikkauksia ja saattanut paljon ihmisiä puille paljaille. Siitä syystä häntä pidettiin arvossa Firenzen kaupungissa. Hän asui palatsissa, johon Jumalan luoma valo pääsi vain kapeista ikkunoista, mikä olikin, viisainta, koska rikkaan miehen asumuksen tulee olla kuin varustus ja koska ne, joilla on suuri varallisuus, menettelevät ymmärtäväisesti puolustaessaan väkivalloin sitä, minkä ovat kavaluudella itselleen hankkineet.

Nicolas Nerlin palatsi oli ristikoilla ja rautakahleilla varustettu. Sen sisäseiniin olivat kätevät työmiehet kuvanneet Hyveitä naisten hahmoissa, patriarkkoja, profeettoja ja Israelin kuninkaita. Huoneitten seinäverhot tarjosivat katseltaviksi Aleksanterin ja Tristanin elämän kohtauksia sellaisina kuin romaanit niitä kertovat. Nicolas Nerli loi rikkauteensa kunnian loistetta tekemällä kaupungissa hurskaita lahjoituksia. Hän oli rakennuttanut muurien ulkopuolelle sairaalan, jonka veistokuvin ja maalauksin kaunistettu friisi esitti hänen elämänsä kunniakkaimpia tekoja. Kiitollinen kirkkoraati oli ripustanut hänen muotokuvansa Santa Maria Novellan kuoriin, koska hän oli lahjoittanut rahasumman kirkon rakennustöiden loppuunsuorittamiseksi. Hänet nähtiin siinä polvistuneena, kädet ristissä, pyhän Neitsyen eteen. Hän oli tunnettavissa punaisesta villapäähineestään, turkisnutustaan, kellervään lihavuuteensa uponneista kasvoistaan ja pienistä vilkkaista silmistään. Hänen kelpo vaimonsa Mona Bismantova, nuhteettoman ja murheellisen näköinen ja sellainen, ettei voinut otaksua kenenkään milloinkaan saaneen hänestä mitään nautintoa, oli Neitsyen toisella puolella nöyrässä rukousasennossa. Nicolas Nerli oli Tasavallan ensimmäisiä kansalaisia; hän ei ollut milloinkaan puhunut lakeja vastaan, ei ollut milloinkaan välittänyt köyhistä eikä niistä, joita päivän mahtajat tuomitsivat sakkoihin ja maanpakoon, ja siitä syystä ei kaupunginhallituksen mielessä ollut mikään vähentänyt sitä kunnioitusta, jonka hän oli suurella rikkaudellaan heiltä osakseen voittanut.

Kun hän eräänä talvi-iltana palasi tavallista myöhemmin palatsiinsa, hänet ympäröi palatsin portilla joukko puolialastomia kerjäläisiä, jotka ojensivat pyytäen käsiään.

Hän torjui pyytäjiä ankaroin sanoin. Mutta nälkä teki nuo ihmiset villeiksi ja rohkeiksi kuin sudet. He muodostivat piirin hänen ympärilleen ja anelivat häneltä leipää valittavalla ja käheällä äänellä. Hän jo kumartui siepatakseen kiviä ja heittääkseen niillä, kun samassa näki tulevan erään palvelijan, päälaella kori, jossa olevat mustat ruisleivät olivat tarkoitetut tallinsa, keittiössä ja puutarhassa työskentelevän talon palvelusväen ravinnoksi.

Hän viittasi palvelijaa tulemaan, otti kahmaloittain leipiä korista ja heitti ne onnettomille. Sitten hän meni asumukseensa, laskeutui vuoteeseen ja vaipui uneen. Nukkuessaan hän sai halvauksen ja kuoli niin äkkiä, että luuli olevansa vielä vuoteessaan, kun näki eräässä "mykän valottomassa" paikassa pyhän Mikaelin, jota valaisi hänen ruumiistaan uhoava kirkkaus.

Ylienkelillä oli kädessään vaaka, ja hän asetteli kuppeihin punnittavaa ja punnuksia. Nicolas Nerli havaitsi painavammalla puolella ne leskein kalleudet, joita piti panttina, suuren määrän ropojen rippeitä, jotka oli oikeudetta pitänyt ominaan, ja eräitä erinomaisen kauniita kultakolikoita, jotka olivat yksin hänen, koronkiskomisella tai petoksella hankittuja. Samassa hän jo tajusi pyhän Mikaelin punnitsevan siinä hänen edessään hänen jo päättynyttä elämäänsä. Nicolas Nerli muuttui tarkkaavaiseksi ja huolestuneeksi.

— Messer Pyhä Mikael, sanoi hän, jos kerran sijoitatte toiselle puolen kaiken eläessäni hankkimani ansion, niin suvaitkaa sijoittaa toiselle puolelle ne kauniit lahjoitukset, joilla olen jalosti ilmaissut hurskauttani. Älkää unohtako Santa Maria Novellan tuomiokirkkoa, jonka rakentamiseen olen antanut hyvän kolmanneksen, älkää myöskään kaupungin muurien ulkopuolella sijaitsevaa sairaalaani, jonka olen rakennuttanut kokonaan omilla rahoillani.

Hän tarttui kirkastetulla kädellään Santa Marian tuomiokirkkoon ja sijoitti sen sekä sairaalan veistokuvilla ja maalauksilla koristettuine friiseineen kevyempään vaakakuppiin. Mutta kuppi ei siitä ollenkaan painunut.

— Messer Pyhä Mikael, virkkoi hän, etsikää vielä jotakin. Te ette ole asettanut kevyemmälle puolelle Pyhän Johanneksen kirkkoon lahjoittamaani kaunista vihkivesimaljaa, ette myöskään Pyhän Andreaksen saarnatuolia, jossa Herramme Jeesuksen Kristuksen kastaminen on esitetty luonnollisessa koossa. Se teos tuli minulle erittäin kalliiksi.

Ylienkeli asetti saarnastuolin ja vihkivesimaljan sairaalan katolle vaakakuppiin, joka ei vähääkään painunut. Nicolas Nerli alkoi tuntea kylmän hien tihkuvan otsalleen.

— Messer Ylienkeli, kysyi hän, tiedättekö varmaan, että vaakanne on tarkka?

Pyhä Mikael vastasi hymyillen, että vaikka hänen vaakansa ei ollutkaan samaa mallia kuin Parisin panttilainaajien ja Venezian rahanvaihtajain, se oli kuitenkin moitteettoman täsmällinen.

— Onko se mahdollista! huokasi Nicolas Nerli kalmankalpeana. Tuo tuomiokirkko, tuo saarnastuoli, tuo allas, tuo sairaala kaikkine vuodesijoineen eivät siis paina enempää kuin oljenkorsi, kuin linnun untuva!

— Kuten näet, Nikolas, virkkoi Ylienkeli. Toistaiseksi on vääryyksiesi taakka hyvien tekojesi kevyttä painoa paljon raskaampi.

— Kärsivällisyyttä, Nicolas Nerli, virkkoi taivaallinen vaakamestari. Kärsivällisyyttä, asia ei ole vielä valmis. Meillä on vielä tämä jäljellä.

Autuas Mikael otti ne ruisleivät, jotka rikas mies oli edellisenä iltana heittänyt köyhille. Hän laski ne hyvien tekojen kuppiin, joka äkkiä nousi toisen painuessa, ja molemmat kupit jäivät tasapainoon. Vipu ei kallistunut puolelle eikä toiselle, ja vaakaneula osoitti molemmat painot täysin yhdenveroisiksi.

— Sinä näet, Nicolas Nerli, ettet kelpaa taivaaseen enempää kuin helvettiinkään. Mene! Palaa Firenzeen ja lahjoita kaupungissasi enemmän näitä leipiä, jotka annoit omin käsin, yön hetkenä, kenenkään näkemättä, ja sinut pelastetaan. Ei näet siinä kyllin, että taivas aukee katuvalle ryövärille ja itkevälle ilotytölle. Jumalan armo on rajaton: se pelastaa rikkaankin. Tee niin. Lisää näitä leipiä, joiden painon havaitset vaakakupissani. Mene!

Nicolas Nerli heräsi vuoteessaan. Hän päätti noudattaa Ylienkelin neuvoa ja lisätä köyhille luovuttamiensa leipien lukua päästäkseen taivaitten valtakuntaan.

Niinä kolmena vuotena, jotka hän vietti maan päällä ensimmäisen kuolemansa jälkeen, hän oli laupias köyhille ja jakoi runsaasti almuja.

Buonamico di Cristofano detto Buffalmacco pittore Fiorentino, il qual fu discepolo d'Andrea Tafi, e come uomo burlevole celebrato da Messer Giovanni Boccaccio nel suo Decamerone, fu come si sa carissimo compagno di Bruno e di Calendrino pittori ancor essi faceti e piacevoli, e, come si può vedere nell' opere sue sparse per tutta Toscana, di assai buon giudizio nell' arte sua del dipignere.

(Vite de più eccellenti pittori, da M. Giorgio
Vasari. — Vita di Buonamico Buffalmacco.)

["Buonamico di Cristofano, Buffalmaccon nimellä mainittu, Andrea Tafin oppilas ja messer Giovanni Boccaccion Decameronessaan kujeelliseksi mieheksi kuvailema, oli, kuten tiedetään, kahden yhtä leikkisän ja mukavan maalaajan Brunon ja Calendrinon paras kumppani ja osoitti, kuten hänen kaikkialla Toskanassa tavattavista teoksistaan huomaa, sangen hyvää älyä omassa taiteessaan."]

TORAKAT

Buonamico Cristofani, firenzeläinen, jota hilpeän mielenlaatunsa vuoksi mainittiin Buffalmaccon nimellä, oli varhaisessa nuoruudessaan oppilaana Andrea Tafin, maalaajan ja mosaiikkitaiteilijan ateljeessa. Tafi oli taitava mestari. Hän oli käynyt Veneziassa siihen aikaan, jolloin Apollonius peitti mosaiikeilla San Marcon seinät, ja oli viekkaudella saanut selville kreikkalaisen huolellisesti varjelemat salaiset menetelmät. Hänen palattuaan kotikaupunkiinsa taito muodostaa kuvia liittämällä yhteen lukematon joukko pieniä erivärisiä lasineliöitä teki hänet niin kuuluisaksi, ettei hän voinut suorittaa kaikkia tarjottuja tehtäviä. Joka päivä, aamuhartauden hetkestä aina iltamessuun saakka, hän työskenteli jossakin kirkossa, telineillään, kuvaten Kristusta kuolleena tai Kristusta kunniassaan, patriarkkoja, profeettoja tai Jobin tai Nooakin historiaa. Ja koska hän oli kärkäs maalaamaan freskojakin, jauhetuin värein, kreikkalaiseen tapaan, joka oli ainoa silloin tunnettu, hän ei levännyt milloinkaan eikä sallinut oppilaittensakaan levätä. Hänellä oli tapana sanoa heille:

— Minunlaisteni, joiden hallussa ovat kauniit salaisuudet ja jotka ovat eteviä taiteessaan, tulee alinomaa suunnata henkensä ja käsivartensa kohti tehtäviään siten hankkien itselleen paljon rahaa ja jättäen jälkeensä kestävän muiston. Ja ellen minä, joka olen aivan vanha ja iän ruhjoma, ollenkaan säästele vaivojani, niin teidän, nuorten, väkeväin ja vikaantumattomain, tulee toimia kaikin voimin palveluksessani.

Jotta hänen värinsä, lasitahtaansa ja silausaineensa olisivat valmiina päivän sarastaessa, hän velvoitti nuorukaiset nousemaan yösydännä. Mikään ei ollut kiusallisempaa Buffalmaccolle, joka oli tottunut pitkiin ilta-aterioihin ja liikkui mielellään kaduilla niinä vuorokauden hetkinä, joina kaikki kissat ovat harmaita. Hän meni myöhään levolle ja nukkui mielin määrin, koska omatunto oli kaikesta huolimatta rauhallinen. Kun siis Tafin äreä ääni herätti hänet sikeimmästä unesta, hän käänsi kylkeä eikä ollut kuulevinaan. Mutta mestari ei väsynyt huutamaan. Tarpeen vaatiessa hän tuli oppipoikansa huoneeseen, veti viipymättä pois peitteen ja kaatoi vesimaljan nukkujan niskaan.

Buffalmacco lähti haluttomana, toinen jalka kengittynä, toinen vielä kenkimättä, pimeään ja kylmään ateljeehen jauhamaan värejä ja mietti siinä jauhaessaan ja noituessaan, miten voisi tuonnempana välttää niin ilkeän vastoinkäymisen. Hän mietti kauan keksimättä mitään hyödyllistä tai hyvää, mutta hänen henkensä ei ollut suinkaan hedelmätön: kerran, aamun koitteessa, siinä iti kelvollinen ajatus.

Saadakseen sen toteutetuksi Buffalmacco odotti, kunnes mestari oli poistunut. Päivän valjettua Tafi pisti tapansa mukaan nuttunsa taskuun pullon Chiantin viiniä ja ne kolme kovaksikeitettyä munaa, jotka muodostivat hänen tavanmukaisen aamuruokansa, kehoitti oppilaitaan sulattamaan lasia sääntöjen mukaisesti ja kaikkea mahdollista varovaisuutta noudattaen ja lähti työskentelemään San Giovanni-kirkkoon, joka on ihmeen kaunis ja ihailtavan taidokkaasti suunniteltu muinaiseen tyyliin. Hän suoritti siellä silloin mosaiikkitöitä, jotka esittivät Enkeleitä, Ylienkeleitä, Keruubeja, Seraafeja, Väkevyyksiä, Valtaistuimia ja Herruuksia, Jumalan huomattavimpia tekoja valon luomisesta vedenpaisumukseen asti, Joosepin ja hänen kahdentoista veljensä historiaa, Jeesuksen Kristuksen historiaa siitä hetkestä, jona hän sikisi äitinsä kohdussa, aina hänen taivaaseenastumiseensa saakka ja pyhän Johannes Kastajan elämää. Hän näki paljon vaivaa upottaessaan kuvioita sementtiin ja niitä taiteellisesti järjestellessään ja odotti niinmuodoin saavansa tästä suuresta teoksesta ja näistä monista kuvioista hyötyä ja mainetta. Kun siis mestari oli poistunut, Buffalmacco kiiruhti ryhtymään yritykseen, jonka oli keksinyt. Hän laskeutui kellariin, joka leipurin kellariin yhtyen oli täynnä jauhonhajun sinne houkuttelemia torakoita. Kuten tiedetään, kuhisee näitä eläimiä leipomoissa, majataloissa ja myllyissä. Ne ovat litteitä ja pahanhajuisia hyönteisiä, jotka kuljettavat kömpelösti, pitkien karvaisten jalkojensa varassa kellervää selkäkuortansa. [Tulisi sanoa peitinsiipiänsä. Selkäkuori on epäsovelias, kerrassaan epäsovelias. Tässä on puheena itämainen torakka, joka on levinnyt koko Eurooppaan.]

Niiden sotien aikana, jotka punasivat verellä Arbian ja ruokkivat aatelismiesten hurmeella öljypuiden juuria, näillä inhoittavilla hyönteisillä oli Toskanassa kaksi nimeä: firenzeläiset kutsuivat niitä sienalaisiksi, ja sienalaiset kutsuivat niitä firenzeläisiksi. [Venäjällä niitä nimitetään preussilaisiksi "prusaki". Preussissa venäläisiksi ("Russen").]

Kelpo Buffalmacco hymyili nähdessään niiden liikkuvan niinkuin liikkuvat tonttujen keihäsottelussa kääpiöritarijoukon pienoiset kilvet.

— Ohhoh! virkkoi hän itsekseen. Ovatpa ne surullisia turilaita. Ne eivät rakastaneet kevätaikaa, ja Jupiter rankaisi niitä niiden tunteettomuuden tähden. Hän tuomitsi ne kiipeilemään pimeässä siipiensä hyödytöntä painoa kantaen, jotta ne siten opettaisivat ihmisiä nauttimaan elämästä lemmen valta-aikana.

Niin Buffalmacco puheli itsekseen, sillä hän oli samoinkuin kaikki muutkin ihmiset taipuvainen löytämään luonnosta intohimojensa ja tunteittensa vertauskuvia pitäen itse ylimpänä onnenaan saada juoda, huvitella kauniiden naisten seurassa ja nukkua kyllikseen vuoteessa, joka on talvella lämmin ja kesällä viileä.

Mutta koska hän ei ollut laskeutunut kellariin miettiäkseen viisaita lauseita ja vertauskuvia, hän toteutti nopeasti aikomuksensa. Hän otti pari tusinaa torakoita pitämättä lukua sukupuolesta enempää kuin iästäkään ja pisti ne pussiin, jonka oli tuonut mukanaan. Sitten hän lähti, piilotti pussin vuoteensa alle ja palasi ateljeehen, missä hänen kumppaninsa Bruno ja Calendrino maalasivat mestarin luonnosten mukaan kunnon pyhää Fransiskusta saamassa stigma-merkkejä käsiinsä ja jalkoihinsa ja miettivät, millä keinoin viihdyttäisivät mustasukkaista rajasuutaria Memmiä, jonka vaimo oli kaunis ja myötämielinen.

Buffalmacco, joka ei suinkaan ollut kömpelömpi kuin hänen molemmat toverinsa, nousi telineille ja alkoi maalata siipiä sille serafiselle krusifiksille, joka laskeutui alas taivaasta suodakseen Autuaalle viisi rakkauden haavaa. Buffalmacco koki parhaansa mukaan vivahdutella tuota taivaallista höyhenistöä kaikin sateenkaaren värein. Tämä työ askarrutti häntä kaiken päivää, ja vanha Tafi ei voinut San Giovannista palattuaan olla hieman kiittämättä oppilastansa. Se ei ollut hänelle helppoa, sillä vanhuus ja varallisuus olivat tehneet hänet nyreäksi ja ylenkatseelliseksi.

- — Poikani, lausui hän oppilailleen, nuo siivet on väritetty varsin loistavasti. Buffalmacco varmaan ehtisi hyvinkin pitkälle maalaustaiteessa, jos hän sitä vääjäämättömämmin harrastaisi. Mutta hän ajattelee liian paljon irstauden harjoittamista. Suuria yrityksiä ihminen kykenee suorittamaan ainoastaan itsepintaisesti työskentelemällä. Calendrino taas voisi uutteruutensa nojalla kohota teidän kaikkien mestariksi, ellei hän olisi perin typerä.

Niin Tafi opetti oppilaitansa noudattaen oikeamielistä ankaruutta. Puhuttuaan sydämensä kyllyydestä hän lähti keittiöön syömään iltaruoaksensa hiukan suolakalaa; sitten hän nousi huoneeseensa, laskeutui vuoteeseen ja kuorsasi kohta. Buffalmacco kierteli sillävälin tapansa mukaan kaikissa niissä paikoissa, joissa sai viiniä vähillä rahoilla ja tyttöjä vieläkin huokeammalla. Sitten hän palasi asuntoonsa suunnilleen puoli tuntia ennen sitä hetkeä, jona Tafi hänet tavallisesti herätti. Hän veti säkin sängyn alta, otti torakat yhden kerrallaan ja kiinnitti lyhyellä ja hienolla neulalla niiden selkään pienet vahakynttilät, sytytti ne ja laski luontokappaleet huoneessa kiertelemään. Nämä elukat ovat niin typeriä, etteivät osaa ollenkaan tuntea kipua tai eivät ainakaan sitä yhtään ihmettele. Ne alkoivat vaeltaa lattialla, hämmästyksen ja epämääräisen pelon vuoksi hieman nopeammin kuin tavallisesti. Kohta ne sitten alkoivat kiertää kehässä, ei senvuoksi, että ympyrä, kuten sanoo Platon, on täydellisin kuvio, vaan sen vaiston vuoksi, joka saa hyönteiset liikkumaan kehässä, kun ne pyrkivät väistämään jotakin tuntematonta vaaraa. Buffalmacco oli painunut takaisin makuusijalleen, katseli tapahtumaa ja onnitteli itseään keksinnöstään. Ja eipä tosiaankaan voinut ajatella mitään ihmeellisempää kuin nuo tulet, jotka pienoiskoossa jäljittelivät sfäärien sopusointua, sitä, jonka ovat kuvailleet Aristoteles ja hänen selittäjänsä. Torakoita ei näkynyt, näkyvissä olivat vain niiden kuljettamat valolähteet, jotka olivat kuin eläviä liekkejä. Kaikkien näiden valojen muodostaessa huoneessa syklejä ja episyklejä enemmän kuin Ptolemaios ja arabialaiset olivat niitä milloinkaan havainneet tarkastellessaan kiertotähtien liikettä kuului Tafin ääni, limaerittymien ja kiukun tuimentamana.

— Buffalmacco! Buffalmacco! huusi ukko yskien ja rykien, herää jo, Buffalmacco! Jaloillesi, sinä veitikka! Ei enää tuntiakaan, kun on jo kirkas päivä. Sinun vuoteessasi ovat kirput varmaan Venuksen muotoisia, koska et henno heitä vieläkään jättää. Jaloillesi, sinä tyhjäntoimittaja! Ellet nouse heti, vedän sinut lattialle hiuksista ja korvista.

Niin mestari herätti joka yö oppilastansa kiihkeästi ajatellen maalauksiansa ja mosaiikkitöitänsä. Kun vastausta ei kuulunut, hän veti alushousut jalkaansa joutamatta sujuttautua niihin pitemmälle kuin polviin asti ja kulki miten kuten oppilaan huoneeseen. Sitä kelpo Buffalmacco odottikin. Vanhan mestarin askelten kuuluessa portaista oppilas kääntyi seinään päin ja oli nukkuvinaan sikeästi. Tafi huusi tullessaan:

— Hei, sinä unikeko, kyllä osaan sinut ravistella hereille, vaikka uneksisit yhdentoistatuhannen neitsyen lipuvan vuoteeseesi anellen sinua tekemään itseään viisaiksi.

Nähdessään tulenliekkien juoksentelevan pitkin permantoa hän jäi äänetönnä kynnykselle seisomaan ja värisi kuin lankavyyhti.

—> Ne ovat piruja, ajatteli hän, aivan varmaan. Ne ovat piruja ja pahoja henkiä. Ne liikkuvat jossakin määrin matemaattisesti, ja siitä huomaan, että niiden voima on suuri. Paholaiset taipuvat vihaamaan meitä maalaajia, jotka kuvaamme heidät rumiksi, kun sitävastoin esitämme enkelit kunniassaan, sädekehän ympäröiminä ja häikäiseviä siipiänsä levittelevinä. Tuo onneton poika on perkeleiden piirittämä, ja niitä on nähdäkseni ainakin tuhat hänen viheliäisen vuoteensa ympärillä. Hän on varmaan vihoittanut itsensä Luciferin tekemällä hänestä jonkin inhoittavan kuvan. On varsin luultavaa, että nuo kymmenentuhatta pikkupirua käyvät hänen kimppuunsa ja vievät hänet helvettiin elävältä. Hänen loppunsa on epäilemättä lähellä. Onnetonta! Olenhan itsekin kuvannut paholaisia, mosaiikkiteoksissa tai muuten, erittäin rumannäköisinä, joten heillä on jotakin syytä kantaa minulle kaunaa.

Tuo ajatus kiihti hänen pelkonsa kaksinkertaiseksi, hän nykäisi valahtaneita housujansa ja uskaltamatta uhmata niitä sataatuhatta tonttua, joiden oli nähnyt tultahehkuvina kiertelevän, kapusi portaita alas niin vikkelästi kuin vanhat jalat sallivat. Buffalmacco nauroi vuoteessaan. Tällä kertaa hän nukkui aamuun asti, ja siitä lähtien mestari ei enää uskaltanut häntä herättää.

TAFIN TAIVAASEENASTUMINEN

Andrea Tafi, firenzeläinen, oli valittu koristamaan mosaiikeilla San Giovannin kupukattoa, ja hän suoritti oivallisesti tämän suuren työn. Kaikissa kuvioissa oli noudatettu kreikkalaista tekotapaa, johon Tafi oli perehtynyt oleskellessaan Veneziassa, missä oli nähnyt San Marcon seiniä siten koristettavan. Olipa hän vielä tuonut mukanaan mainitusta kaupungista Firenzeen erään Apollonius-nimisen kreikkalaisen, joka tunsi kauniita kivellä-maalaamisen salaisuuksia. Tämä Apollonius oli kätevä mies ja varsin kekseliäs. Hän tiesi, millaisissa suhteissa ihmisruumiin eri osat oli esitettävä, ja tiesi mitä aineksia oli käytettävä parhaan sementin valmistamiseen.

Peläten kreikkalaisen vievän tietonsa ja taitonsa jonkun toisen firenzeläisen mestarin käytettäväksi Andrea Tafi ei päästänyt häntä poistumaan luotansa päivisin eikä öisin. Hän vei miehen joka aamu mukanaan San Giovanniin ja toi hänet joka ilta sieltä omaan, San Michelen edustalla sijaitsevaan asuntoonsa, missä Apollonius sai nukkua Tafin kahden oppilaan, Brunon ja Buffalmaccon kanssa huoneessa, jota erotti itsensä mestarin makuusuojasta vain ohut väliseinä. Ja koska tämän väliseinän ja kattohirsien väliin jäi vaaksan verta tyhjää, voi toiseen huoneeseen kuulla kaikki, mitä toisessa puhuttiin.

Tafi oli hyvätapainen ja hurskas mies. Hän ei kuulunut niihin maalaajiin, jotka kuvaavat kirkonseinään maailmaa luovaa Jumalaa tai Jeesusta autuaan äitinsä sylissä ja lähtevät työstänsä suoraa päätä irstauden tyyssijoihin, missä pelaavat noppaa, soittavat trumpeettia, juovat viiniä ja hyväilevät tyttöjä. Tafi oli aina tyytynyt kelpo eukkoonsa, vaikka kaikkien olioiden Luoja ei ollutkaan muovannut häntä sellaiseksi, että ihmisillä olisi voinut olla hänestä suurta nautintoa. Hän näet oli erittäin kuiva ja äkeä henkilö. Ja kun Jumala sitten oli kutsunut hänet pois tästä maailmasta korjaten hänet helmaansa, armonsa jälkeen, Andrea Tafi ei ottanut uutta vaimoa, ei aviokseen eikä muuten. Hän noudatti pidättyväisyyttä, joka soveltui hänen korkeaan ikäänsä, säästi häneltä kulunkeja ja huolia ja miellytti Herraa, joka korvaa toisessa elämässä ne kieltäymykset, joihin ihminen tässä elämässä alistuu. Andrea Tafi oli siveä, kohtuullinen ja nuhteeton.

Hän luki täsmällisesti rukouksensa eikä vuoteessa maatessaan milloinkaan vaipunut uneen sitä ennen avuksihuutamatta pyhää Neitsyttä näin sanoen:

— Pyhä Neitsyt, Jumalan äiti, joka olet ansioittesi tähden nostettu taivaaseen elävänä, ojenna minulle kätesi armossasi, jotta kohoan pyhään paratiisiin, missä istut kultaisella istuimella.

Tuota rukoustaan Tafi ei suinkaan marmattanut jäljellejääneiden hampaittensa lomitse. Hän lausui sen korkealla äänellä ja voimallisesti, koska oli sitä mieltä, että ääni, kuten sanotaan, on laulussa pääasia ja että täytyy huutaa, jos haluaa tulla kuulluksi. Ja varmaa onkin, että mestari Andrea Tafin rukouksen kuulivat joka ilta kreikkalainen Apollonius ja molemmat firenzeläiset nuorukaiset, jotka nukkuivat viereisessä huoneessa. Apollonius sattui olemaan luonnostaan kujeellinen ja siinä suhteessa aivan Brunon ja Buffalmaccon kaltainen. Kaikkia kutkutti kovin halu päästä tekemään jotakin kepposta mestarille, joka kyllä oli oikeamielinen ja jumalaapelkääväinen mies, mutta saita ja tyly. Niinpä tapahtui, että kolme kumppanusta eräänä iltana, kuultuaan ukon lausuvan pyhälle Neitsyelle tavanomaista rukoustansa, alkoivat nauraa peitteittensä alla ja tehdä pahaa pilaa. Kuullessaan mestarin kuorsaavan he kyselivät toisiltaan hiljaisella äänellä, minkä ilveen voisivat hänelle tehdä. Tietäen ukon kovin pelkäävän paholaista Apollonius ehdotti, että oli pukeuduttava punaiseen viittaan, sijoitettava sarvet päähän ja naamio kasvoille ja mentävä vetämään ukko ulos vuoteesta. Mutta kelpo Buffalmacco puhui heille näin:

— Kunhan hankimme huomenna hyvän köyden ja väkipyörän, niin lupaan toimittaa teille ensi yönä mieluisan huvin.

Apollonius ja Bruno halusivat kovin tietää, mihin köyttä ja väkipyörää käytettäisiin, mutta Buffalmacco ei suostunut siitä mitään sanomaan. He lupasivat kumminkin varmasti hankkia, mitä hän pyysi. He näet tiesivät, että Buffalmacco oli mitä iloisin mies ja kerkeä keksimään hupaisia kolttosia, minkä vuoksi hänelle olikin annettu nimi Buffalmocco. Hän teki tosiaankin hyviä kepposia, joista on myöhemmin tehty tarinoita.

Ystävyksillä ei ollut enää mitään aihetta pysytellä valveilla, ja niin he nukahtivat. Ikkunaluukusta katseleva kuu käänsi sarviensa terävät kärjet kohti Tafi-ukkoa. Heidän nukkumisensa jatkui vain päivänsarastukseen saakka, jolloin mestari takoi tuimasti nyrkillään väliseinää ja huusi, tapansa mukaan yskien ja rykien:

— Jalkeille, mestari Apollonius! Jalkeille, molemmat oppilaat! Päivä jo koittaa. Phoibos on puhaltanut sammuksiin taivaan kynttilät! Joutukaa! Aika on lyhyt ja työ on pitkä.

Ukko jo uhkasi tulevansa herättämään Brunoa ja Buffalmaccoa kumoamalla sangon kylmää vettä heidän niskaansa. Hän lausui ivaillen:

— Onpa makuusijanne teille rakas. Mikä kaunotar teillä onkaan vieressänne, kun nousemisesta on sellainen vaiva?

Hän pukeutui housuihin ja vanhaan nuttuunsa. Sitten hän lähti huoneestaan ja tapasi portaissa kumppanukset täysissä pukimissaan ja työkojeillaan varustettuina.

Kauniissa San Giovannin kirkossa, kehikolla, joka kohosi katonrajaan saakka, työ sujui aluksi niinkuin pitikin. Mestari oli jo viikon päivät yrittänyt kuvata nähtäväksi, kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, Jeesuksen Kristuksen kastamista ja oli nyt alkanut sijoittaa kaloja Jordanin veteen. Apollonius valmisti sementtiä maapihkasta ja silpuksista lausuen loitsuja, jotka hän yksin tunsi; Bruno ja Buffalmacco valitsivat käytettäviä kiviä, ja Tafi sijoitti ne kivitauluun piirtämänsä mallin mukaan. Mutta mestarin askartaessa kiinteimmin siinä työssä kumppanukset laskeutuivat ketterästi telineiltä ja poistuivat kirkosta. Bruno lähti muurien ulkopuolelle Calendrinon taloon hakemaan sieltä väkipyörää, jolla vedettiin jyväsäkkejä aittaan. Apollonius lähti sillävälin Ripoliin erään vanhan tuomarinrouvan luo, jolle oli luvannut taikajuoman rakastajien houkuttelemiseksi. Hänen uskoteltuaan hamppua välttämättä tarvittavan lemmenjuomaa valmistettaessa eukko irroitti hyvän kaivonköyden ja jätti sen hänen haltuunsa.

Molemmat ystävykset lähtivät sitten Tafin taloon, missä tapasivat Buffalmaccon, joka heti kävi lujasti kiinnittämään pylpyrää kattohirteen sen väliseinän yläpuolelle, joka erotti mestarin huoneen oppilaiden suojasta. Sitten hän pujotti pylpyrään muorilta saadun kaivonköyden jättäen toisen pään riippumaan mestarin huoneeseen, siirtyi väliseinän toiselle puolelle ja sitoi vuoteen neljästä kulmastaan köyden päähän. Köyden hän peitti huolellisesti vuoteen uutimiin, niin ettei kukaan voinut mitään havaita. Kun se oli tehty, toverukset palasivat San Giovanniin.

Mestari, joka innokkaasti työskennellessään oli tuskin huomannut heidän poissaoloansa, virkkoi heille aivan iloisesti:

— Katsokaa, kuinka nämä kalat hohtelevat erilaisin värein ja varsinkin kultaisina, purppuraisina ja taivaansinisinä niinkuin sopiikin valtameressä ja virroissa elävien otusten, joiden loisto on niin ihmeellinen vain siitä' syystä, että ne joutuivat ensimmäisinä Venus-jumalattaren vallan alaisiksi, kuten tarina kertoo.

Mestari jutteli siten, täynnä leppoisuutta ja hyvää oppia. Hän näet oli oppinut ja älykäs mies, joskin mielenlaadultaan synkkä ja erittäin äreä, varsinkin kun hänen ajatuksensa suuntautui ansaitsemiseen. Hän virkkoi vielä:

— Eikö olekin kaunis ja hyvin ylistyksen arvoinen maalaajan ammatti, jonka avulla hankimme rikkautta tässä maailmassa ja autuutta tulevaisessa? Varmaa näet on, että Herramme Jeesus Kristus ottaa kiitollisena pyhään paratiisiinsa ne työmiehet, jotka minun tavallani ovat kuvanneet hänen todellisia kasvojansa.

Tafi oli iloinen saadessaan suorittaa tuota suurta mosaiikkityötä, jonka useat osat ovat vieläkin nähtävissä. Muotojen ja hahmojen vihdoin häipyessä illan hämäriin hän luopui vastahakoisesti Jordan-virrastaan ja lähti kirkosta kotiinsa. Hän nautti keittiössä ilta-ateriakseen pari tomaattia Ja hiukan juustoa, nousi huoneeseensa, riisuutui kynttilää sytyttämättä ja laskeutui levolle vuoteeseensa.

— Pyhä Neitsyt, Jumalan äiti, joka olet ansioittesi tähden otettu elävänä taivaaseen, ojenna minulle kätesi armossasi, jotta minäkin pääsen kohoamaan pyhään paratiisiin!

He tarttuivat hamppuköyteen, joka riippui pylpyrästä pitkin väliseinää, ja ukko oli tuskin ehtinyt lopettaa rukouksensa, kun veikot Buffalmaccon annettua merkin vetivät köydestä niin voimallisesti, että siihen kiinnitetty sänky alkoi kohota. Havaitessaan nousevansa, ja tietämättä miten, mestari Andrea otaksui pyhän Neitsyen kuulleen hänen rukouksensa ja vetävän hänet taivaaseen. Hän säikähti kovin ja alkoi huutaa värisevällä äänellä:

Ja koska vuode yhä kohosi pylpyrällä olevan köyden vaikutuksesta, ukko alkoi rukoilla Neitsyt Mariaa ylen surkeasti:

— Parahin rouva, älkää vetäkö sillä siivolla! Hei siellä! Hellittäkää, ettekö kuule!

— Taidattepa olla kuuro, vai onko päänne puusta. Hellitä, Sporca
Madonna!…

Havaitessaan täyttä totta erkanevansa huoneen permannosta hän alkoi pelätä sitäkin enemmän ja kääntyi Jeesuksen puoleen rukoillen häntä saattamaan järkiinsä pyhää Äitiänsä. Oli jo aika, sanoi hän, että hän luopui tästä onnettomasta taivaaseennostamisesta. Syntisenä, synnintekijän lapsena, hän, Tafi, ei voinut nousta taivaaseen, ennenkuin oli saanut valmiiksi Jordan-virran laineineen ja kaloineen ja kaikkine Herramme historiaan kuuluvine tapahtumineen, jotka olivat vielä kuvaamatta. Mutta sänky alkoi kohta hipoa kattohirsiä. Tafi huusi:

— Jeesus, jos sallitte pyhän Äitinne vielä hetkenkin jatkaa, niin tämän minulta paljon rahaa vaatineen talon katto varmasti puhkee. Näen selvästi, että siitä on läpi meneminen. Seis! Seis! Kuulen jo kattotiilten murtuvan.

Buffalmacco havaitsi mestarin äänen kerrassaan tukehtuvan hänen kurkkuunsa. Hän käski kumppaneitaan hellittämään. Niin tehtiin, ja sänky syöksyi katonrajasta lattiaan ja särkyi ryskyen; jalat murtuivat, laidat levisivät, pylväät sortuivat, ja teltta uutimineen ja esirippuineen putosi mestari Andrean niskaan, joka luuli tukehtuvansa ja ulvoi kuin piru. Mielessään niin ankaraa iskua ihmetellen hän ajatteli, oliko tosiaankin pudonnut takaisin huoneeseensa vaiko suoraa päätä helvettiin.

Oppilaat riensivät hänen luokseen ikäänkuin melske olisi heidät herättänyt. Nähdessään sängyn rauniot sankan pölyn peitossa he olivat hämmästyvinään, eivät rientäneet mestarin avuksi, vaan tiedustelivat häneltä, oliko perkele tämän hävityksen aiheuttanut. Mutta mestari huokasi:

He vetivät hänet vihdoin säpäleiden alta, missä hän oli ollut menettää henkensä, ja sijoittivat hänet istumaan seinän varaan. Hän puuskutti, yski, ryki ja virkkoi:

— Lapseni, ellei Herramme Jeesus Kristus olisi tullut avukseni ja tyrkännyt minua takaisin maan päälle äärettömällä voimalla, jonka vaikutuksen näette tässä, olisin tällä hetkellä siinä taivaan piirissä, jota nimitetään kristalliseksi ja ensi-liikkuvaksi. Hänen pyhä Äitinsä ei tahtonut ottaa kuulevaan korvaansa. Pudotessani menetin kolme hammasta, jotka tosin eivät olleet kovin ehjät, mutta tekivät minulle vielä palvelusta. Sitäpaitsi tunnen sietämätöntä kipua oikeassa kupeessani ja käsivarressa, jonka tulee liikuttaa siveltimiä.

— Mestari, virkkoi Apollonius, te olette varmaan saanut jonkin sisäisen vamman, vieläpä sangen pahan. Minä olen havainnut Konstantinopolissa, kapinain aikana, että sisäiset haavat ovat paljoa tuhoisammat kuin ulkonaiset. Mutta älkää huoliko pelätä, minä parannan teidät loitsuilla.

— Sitä varokaa! vastasi ukko. Se olisi synti. Mutta tulkaa lähemmäksi kaikki kolme ja suvaitkaa tehdä minulle palvelusta hieromalla niitä ruumiini kohtia, jotka tuntuvat kipeimmiltä.

Pojat tekivät työtä käskettyä tauoten vasta, kun olivat hieroneet hänen selkänsä ja kylkensä melkein nahattomiksi.

Sitten veikot lähtivät kaupungille kertomaan tarinaansa. Niinpä ei seuraavana päivänä ollutkaan koko Firenzessä miestä, naista eikä lastakaan, joka ei olisi mestari Tafin nähdessään nauranut hänelle vasten silmiä. Eräänä aamuna, kun Buffalmacco kulki Corsoa, messer Guido, herra Cavalcantin poika, joka oli menossa nevoille ampumaan kurkia, pysähdytti ratsunsa, kutsui maalaaja-oppilaan ja heitti hänelle kukkaronsa sanoen:

— Kas tuossa, kelpo Buffalmacco! Juo Epikuroksen ja hänen oppilaittensa terveydeksi.

On huomattava, että messer Guido kuului epikurolaisten lahkoon ja ahkeroi kerätäkseen todisteita Jumalan olemassaoloa vastaan. Hänellä oli tapana sanoa, että ihmisten kuolema on aivan samanlainen kuin eläinten.

— Buffalmacco, lisäsi nuori aatelismies, lahjoittaessani sinulle tuon kukkaron tahdon palkita sinua erittäin kauniista, perusteellisesta ja hyötyisästä kokeestasi: että lähetit taivaaseen Tafi-ukon, joka alkoi huutaa kuin pistetty sika havaitessaan vuodekehäkkeensä kohoavan kohti autuaiden asuinsijoja. Siitä huomaan, ettei hän ollenkaan varmasti uskonut luvattuihin taivaallisiin iloihin, jotka ovatkin epävarmat. Niinkuin imettäjät kutovat satuja lapsille, niin on kylvetty kuolevaisten keskuuteen tarinoita kuolemattomuudesta. Rahvas luulee uskovansa nuo tarinat tosiksi, mutta ei niitä todella usko. Todellisuuden iskut hälventävät runoilijoiden valheita. Ei ole muuta varmaa kuin tämä murheellinen elämä. Horatius Flaccus on sitä mieltä sanoessaan: Serus in coelum.

MESTARI

Opittuaan silausten ja värien valmistamisen ja käyttämisen taiteen ja perehdyttyään niihin salaisuuksiin, joita Cimabuen ja Giotton kelpo tekotapaa noudattavaan kuvien maalaamiseen sisältyy, nuori Buonamico Cristofani, firenzeläinen, liikanimeltänsä Buffalmacco, jätti mestarinsa Andrea Tafin ateljeen ja rupesi itsenäiseksi asettuen asumaan vanuttajien kaupunginosaan, Hanhenpään taloa vastapäätä. Samoinkuin ylhäiset naiset halusivat kantaa kukkasin kirjaeltuja hameita, pitivät Italian kaupungit ylpeytenänsä täyttää maalauksilla kirkkonsa ja luostarinsa. Firenze osoittautui kaikkia toisia kaupunkeja auliimmaksi ja suurisuuntaisemmaksi, ja siellä oli maalaajan silloin oiva elellä. Buffalmacco osasi luoda kuviinsa liikettä ja ilmettä, ja vaikka ei piirustuksen kauneudessa vetänyt läheskään vertoja jumalaiselle Giottolle, hän kuitenkin miellytti hymyilevällä runsaudellansa. Niinpä hän saikin aivan pian sangen lukuisia tilauksia. Riippui vain hänestä itsestään, tahtoiko hän hankkia nopeasti rikkauksia ja kunniaa. Mutta hänen suurimpana huolenansa oli huvitella Bruno di Giovannin ja Nellon seurassa ja tuhlata heidän kanssaan huikennellen kaikki ansaitsemansa rahat.

Niinä päivinä Firenzeen asettuneiden Faenzan nunnain abbedissa päätti siihen aikaan kaunistaa freskomaalauksilla luostarin kirkon. Saatuaan kuulla, että vanuttajien ja kehrääjien korttelissa asui Buffalmacco-niminen taitava maalaaja, hän lähetti intendenttinsä sopimaan hänen kanssaan maalausten aiheista. Mestari hyväksyi hänelle tarjotun hinnan ja ryhtyi työhön. Hän rakensi luostarin kirkkoon telineet ja alkoi maalata vielä tuoreeseen pintaan ihmeen voimallisesti Jeesuksen Kristuksen historiaa. Hän kuvasi ensinnäkin alttarin oikealle puolelle Bethlehemin lastensurman ja onnistui esittämään murheelliset ja raivostuneet äidit, jotka turhaan yrittivät temmata pieniä lapsiansa pyöveleiltä, niin hyvin, että seinä tuntui veisaavan samoinkuin uskovaiset jumalanpalveluksen aikana: "Cur, crudelis Herodes?…" Uteliaisuuden houkuttelemina tulivat nunnat, kaksi tai kolme kerrallaan, katselemaan mestarin työskentelyä. Nähdessään lohduttomat äidit ja murhatut lapset he eivät voineet olla itkemättä ja parkumatta. Buffalmacco oli kuvannut kapaloriepuihin kiedotun rintalapsen, joka hymyillen imi peukaloansa erään sotilaan jalkojen välissä. Nunnat pyysivät armahtamaan lasta.

— Säästäkää se, sanoivat he maalaajalle. Varokaa, ettei joku noista miehistä sitä näe ja surmaa!

— Koska rakastan teitä, kalliit sisaret, puolustan häntä niin hyvin kuin voin. Mutta nuo pyövelit ovat sellaisen raivon vallassa, että käy vaikeaksi heitä pidättää.

Nunnain sanoessa "Onpa tuo pienokainen soma!…" hän tarjoutui tekemään heille itsekullekin vielä somemman.

Abbedissa tuli vuorostaan omin silmin näkemään, että työtä tehtiin kunnollisesti. Hän oli jalosukuinen nainen nimeltä Usimbalda, ankara, ylpeä ja valpas. Nähdessään siinä työskentelemässä miehen, jolla ei ollut viittaa eikä päähinettä, vaan pelkkä paita ja housut, kuten työmiehellä, abbedissa piti häntä jonakin oppipoikana eikä huolinut virkkaa hänelle mitään. Hän kävi kappelissa viisi 'kuusi kertaa löytämättä milloinkaan ketään muuta kuin tuon henkilön, jonka otaksui kelpaavan ainoastaan värejä jauhamaan. Vihdoin hän ilmaisi miehelle tyytymättömyytensä.

— Poikani, sanoi hän, kehoittakaa minun puolestani mestarianne tulemaan itse maalaamaan häneltä tilaamiani kuvia. Minä haluan niiden olevan hänen käsialaansa eikä jonkun oppipojan.

Buffalmacco ei suinkaan ilmaissut, kuka oli, vaan oli olevinaan vaatimaton työmies, vastasi nöyrästi rouva Usimbaldalle sanoen hyvin käsittävänsä, ettei kyennyt herättämään luottamusta niin ylhäisessä rouvassa ja että hänen velvollisuutensa oli totella.

— Minä kerron asian mestarilleni, lisäsi hän, ja hän tulee varmaan asettumaan rouva abbedissan käytettäväksi.

Tuon vakuutuksen kuultuaan rouva Usimbalda poistui. Huomattuaan olevansa yksin Buffalmacco heti asetti telineille, siihen kohtaan, missä työskenteli, kaksi jakkaraa ja niiden päälle saviruukun. Sitten hän haki nurkasta sinne riisumansa viitan ja hatun, jotka sattuivat olemaan sangen hyvässä kunnossa, ja puki ne tekaisemansa nuken ylle, pistipä vielä ruukun suuhun, seinän puolelle, siveltimen. Sen tehtyään ja saatuaan varmuuden siitä, että tuo koje melkoisesti muistutti maalaavaa ihmistä, hän poistui kiireen kaupalla päättäen palata vasta seikkailun loputtua.

Seuraavana päivänä nunnat kävivät tapansa mukaan kuvia katsomassa. Mutta kun löysivät hupaisen veikon asemesta erittäin jäykän herran, joka ei näyttänyt ollenkaan haluavan puhua ja nauraa, he säikähtivät ja pakenivat.

Rouva Usimbalda, joka vuorostaan tuli kirkkoon, sitävastoin iloitsi nähdessään mestarin oppipojan sijasta.

Hän tervehti maalaajaa erittäin kunnioittavasti ja kehoitti häntä maalaamaan siveitä, jaloja ja ilmehikkäitä hahmoja. Kesti ainakin neljännestunnin, ennenkuin hän huomasi puhuvansa saviruukulle.

Hänen erehdyksensä olisi ollut vieläkin pitkäikäisempi, ellei hän, kärsimättömänä siitä, ettei saanut minkäänlaista vastausta, olisi nykäissyt mestaria viitasta siten sortaen alas ruukun, jakkarat, päähineen ja siveltimen. Aluksi abbedissa oli kovin suuttunut. Mutta koska häneltä ei puuttunut älyä, hän käsitti siten tahdotun hänelle huomauttaa, ettei taiteilijaa saa arvostella nutun nojalla. Hän lähetti intendenttinsä Buffalmaccon luo ja pyysi häntä päättämään aloittamansa työn.

Buffalmacco suoriutui siitä hyvin. Tuntijat ihailevat hänen freskoissaan varsinkin Jeesusta ristillä, kolmea itkevää Mariaa, puuhun hirttäytynyttä Juudasta ja erästä miestä, joka niistää nenäänsä. Valitettavasti nämä maalaukset ovat tuhoutuneet Faenzan nunnien luostarikirkon keralla.

MAALAAJA

Buonamico, liikanimeltään Buffalmacco, joka oli yhtä kuuluisa kujeellisuudestaan kuin taidostaan maalata kuvia 'kirkkojen ja luostarien seiniin, ei ollut enää nuori, kun hänet kutsui Firenzestä Arezzon kaupunkiin tämän paikkakunnan piispa koristamaan maalauksilla piispantalon saleja. Buffalmacco suostui tehtävään ja saatuaan seinämuureihin asianmukaiset stukkopinnat alkoi heti kuvata tietäjien Kristus-lapselle osoittamaa kunnioitusta.

Muutamassa päivässä hän sai maalatuksi kuningas Melkhiorin, joka istui valkoisen ratsun selässä. Hänen olisi voinut luulla elävän. Hänen hevosensa satulaloimi oli tulipunainen ja täynnä kalliita kiviä.

Hänen siinä työskennellessään piispan apina katseli hänen toimiaan irroittamatta hänestä katsettaan. Maalaajan käsitellessä tuubeja, sekoittaessa värejä, vispilöidessä munia tai sivellessä vielä kosteata muuripintaa eläin seuraili kaikkia hänen liikkeitänsä. Se oli macaco apina, jonka eräs Tasavallan galeeri oli tuonut Berberiasta Venezian dogille. Dogi lahjoitti sen Arezzon arkkipiispalle, joka kiitti tuota anteliasta herraa palauttaen asian yhteydessä hänen mieleensä, että kuningas Salomonin alukset olivat samoin tuoneet Ofir-maasta apinoita ja riikinkukkoja, kuten on kerrottu kolmannessa Kuningasten kirjassa (X, 22). Ja herra Guido (se oli piispan nimi) ei tietänyt palatsissaan mitään arvokkaampaa kuin tämä macaco.

Hän salli apinan vapaasti haikailla saleissa ja puutarhoissa, missä eläin alinomaa teki jotakin ilkeyttä. Eräänä sunnuntaina, maalaajan poissaollessa, se kiipesi telineille, tarttui tuubeihin, sekoitti värejä oman mielensä mukaan, rikkoi kaikki käsiinsä saamansa munat ja alkoi liikutella sivellintä seinäpinnassa niinkuin oli nähnyt maalaajan tekevän. Hän käsitteli kuningas Melkhioria ja hänen ratsuaan tauoten vasta sitten, kun oli maalannut kaikki uudestaan.

Seuraavana aamuna Buffalmacco havaitsi värinsä sotketuiksi ja teoksensa tärvellyksi ja joutui siitä mielipahan ja kiukun valtaan. Hän uskoi varmaan jonkun arezzolaisen maalaajan hänen ansioitaan kadehtien tehneen hänelle tuon kepposen ja lähti valittamaan asiasta piispalle. Herra Guido kehoitti häntä ryhtymään uudelleen työhön ja korjaamaan nopeasti tuon salaperäisellä tavalla koituneen vahingon. Hän lupasi asettaa kaksi sotilasta öin päivin vahtimaan freskoja valmiina lävistämään peitsillään sen, joka niitä lähestyisi. Tuon lupauksen saatuaan Buffalmacco suostui ryhtymään jälleen työhönsä, ja kaksi sotilasta asetettiin vahtiin hänen läheisyyteensä. Eräänä iltana, kun hän oli päivätyönsä suoritettuaan poistunut, vahtisotilaat näkivät piispan apinan hyppäävän kiireesti hänen sijaansa telineille ja tarttuvan väreihin ja siveltimiin niin nopeasti, etteivät he ehtineet mitenkään sitä estää. He kutsuivat kiivaasti huutaen mestarin, joka saapui saliin ajoissa nähdäkseen macacon maalaavan toistamiseen ja erinomaisen innokkaasti kuningas Melkhioria, hänen valkoista hevostaan ja sen punaista satulalointa. Sitä katsellessaan hän tunsi halua sekä itkeä että nauraa.

— Herra piispa, teitä miellyttää minun maalaustapani; mutta teidän marakattianne miellyttää aivan toisenlainen tapa. Mitä hyödytti kutsua minua, kun teillä on mestari talossanne. Häneltä kenties puuttui kokemusta. Mutta nyt, kun hänellä ei ole enää mitään oppimista, minulla ei ole täällä enää mitään tekemistä, joten palaan Firenzeen.

Sen sanottuaan kelpo Buffalmacco lähti majataloonsa kovin harmistuneena. Hän söi illallisensa haluttomasti ja lähti makuulle murheisin mielin.

Piispan apina ilmestyi hänelle unessa, ei suinkaan sellaisena puoli-ihmisenä, joka se todellisuudessa oli, vaan valtavan suurena kuin San Gemigniano-vuori, hännällään kuuta kutkuttelevana. Sillä oli istuimenaan öljypuumetsä maakartanoiden ja viininpuserrushuoneiden välimaalla, ja sen jalkojen välitse suikersi kapea tie iloisten viinimäkien vierellä. Tuolla tiellä näkyi suuri joukko pyhiinvaeltajia, jotka jonossa liikkuen kulkivat toinen toisensa jälkeen maalaajan ohi. Ja Buffalmacco tunsi hilpeän luonnonlaatunsa lukemattomat uhrit.

Hän näki siinä ensinnäkin mestarinsa Andrea Tafin, jolta oli oppinut, kuinka ihminen voi hankkia itselleen kunniaa taiteita harjoittamalla, ja jonka hän oli siitä hyvästä saattanut monet kerrat naurunalaiseksi, saanut hänet luulemaan helvetin pahoiksi hengiksi isojen torakkain selkiin kiinnittämiänsä pieniä vahakynttilöitä ja vivunnut hänen sänkynsä vuoliaisiin asti, niin että kelpo ukko luuli nousevansa taivaaseen ja kovin säikähti.

Hän näki Hanhenpään, villain karstaajan, ja hänen vaimonsa, joka oli voimallinen kehrääjä. Tämän kunnon naisen pataan oli Buffalmacco heittänyt kahmaloittain suoloja seinässä olevasta repeämästä, niin että Hanhenpää sylki joka päivä liemen suustaan ja kuritti eukkoansa.

Hän näki mestari Simon de Villan, bolognalaisen lääkärin, joka oli tohtorin-hatustaan tunnettavissa, saman miehen, jonka hän oli kumonnut lokakuoppaan Ripolin nunnaluostarin läheisyydessä. Tohtori oli siinä tärvellyt kauniin samettiviittansa, mutta kukaan ei ollut häntä säälitellyt, koska hän oli ylenkatsonut rumaa, mutta kristittyä puolisoansa ja oli tahtonut saada vuodekumppanikseen pappi Johanneksen Sinsimuran, jolla oli sarvet pakarain välissä. Buffalmacco veitikka oli uskotellut mestari Simon de Villalle voivansa viedä hänet yön aikaan noitien sabattiin, missä hän itse iloisessa seurassa rakasteli Ranskan kuningatarta, joka antoi hänelle vaivoistaan viiniä ja makeisia. Tohtori suostui kutsuun toivoen saavansa osakseen samanlaista kohtelua. Buffalmacco pukeutui eläimen nahkaan, otti kasvoilleen sarvilla varustetun naamion, jollaisia käytetään juhlissa, ja sanoi mestari Simonille olevansa paholainen, jonka asiana oli toimittaa hänet noitien sabattiin. Hän nosti tohtorin hartioilleen, kuljetti hänet kaikkinaisen saastan täyttämän kuopan reunalle ja paiskasi sinne päistikkaa.

Sitten Buffalmacco näki Calendrinon, jolle oli vakuuttanut Mugnonen tasangolta löytyvän heliotroopin nimellä mainitun kiven, joka kykenee tekemään haltijansa näkymättömäksi. Hän vei Calendrinon ja Bruno da Giovannin Mugnoneen, ja Calendrinon kerättyä verraten suuren määrän kiviä oli kadottavinaan hänet näkyvistään ja huudahti: "Se lurjus on pettänyt seuran; jos saan hänet jälleen käsiini, heitän tämän kiven hänen selän jatkoonsa!" Hän sinkosikin kiven mainitsemaansa paikkaan Calendrinon voimatta valittaa, koska oli näkymätön. Calendrino ei ollut ollenkaan sukkela, ja Buffalmacco käytti hyväkseen hänen yksinkertaisuuttaan siinä määrin, että uskotteli hänen olevan raskaana. Siitä pinteestä vapautuakseen Calendrino joutui uhraamaan kaksi salvokukkoa.

Sen jälkeen Buffalmacco näki maalaismiehen, jolle oli maalannut Pyhän
Neitsyen Jeesus-lapsi sylissä muuttaen viimeksimainitun karhunpenikaksi.

Hän näki vielä Faenzan nunnien abbedissan, joka oli antanut hänen tehtäväkseen koristaa maalauksilla luostarin kirkon seiniä ja jolle hän oli uskonsa nimessä vannonut, että väreihin täytyi sekoittaa hyvää viiniä, jos mieli henkilöiden hipiän näyttävän kukoistavalta. Abbedissa antoi, hänelle kaikkia hänen maalaustensa pyhiä miehiä ja naisia varten sen viinin, joka oli varattu piispoille, ja hän joi viinin itse, turvautuen sinoberiin, kun tuli kysymykseen hipiäin helakammaksi saaminen. Saman rouva abbedissan hän sai luulemaan viitan peittämää saviruukkua mestarimaalaajaksi, kuten edellä on kerrottu.

Buffalmacco näki vielä pitkän jonon henkilöitä, joita oli saattanut naurunalaisiksi, pitänyt pilkkanaan, nolannut ja ivannut. Ja heidän jäljessään asteli käyräsauvoineen, hiippoineen ja kaapuineen suuri pyhimys Herculano, jota hän oli kujeellisesti esittänet Perugian torilla rantatörökruunu kiireellään.

Kaikki ohikulkevat kiittivät apinaa, joka oli kostanut heidän puolestaan, ja kummitus remahti nauramaan avaten kitansa, joka oli helvetin porttia avarampi.

Puella autem moriens dixit: "Satanas, trado tibi corpus meum cum anima mea." (Quadragesimale opus declamatum Parisiis in ecclesia S:ti Johannis in Gravia per venerabilem patrem Sacrae scripturae interpretem eximium Ol. Maillardum, 1511.)

[Tyttö sanoi kuollessaan: "Saatana, minä jätän haltuusi
ruumiini ja sieluni."]

Tämän löysi kunnianarvoinen isä Adone Doni Veronassa Santa Crocen luostarin arkistosta.

Veronalainen rouva Eletta oli niin ihmeen kaunis ja hyvätekoinen, että kaupungin oppineet, jotka olivat perehtyneet historiaan ja tarustoon, mainitsivat hänen äitiänsä Latonan, Ledan ja Semelen nimillä, siten vihjaten, että hänestä syntyneen hedelmän oli luonut pikemmin Jupiter-jumala kuin mikään kuolevainen mies, mainitun rouvan puoliso tai hänen monet rakastajansa. Mutta kaikkein viisaimmat, varsinkin Fra Battista, joka oli ennen minua Santa Crocen luostarin esimiehenä, olivat sitä mieltä, että sellainen lihan kauneus johtui perkeleen juonista; viimeksimainittu henkilö näet on taiteilija siinä merkityksessä, jota ajatteli Nero, Rooman keisari, lausuessaan kuollessaan: "Millainen taiteilija tässä tuhoutuukaan!" Ja varmaa onkin, että Jumalan vihamies, Saatana, joka on kätevä metallitöissä, esiintyy etevänä lihankin töissä. Minä, joka tässä teille puhun, olen hankkinut itselleni verrattain suuren maailmankokemuksen ja olen monet kerrat nähnyt kelloja ja ihmisten kuvia, jotka on valmistanut ihmissuvun vihollinen. Ne olivat ihailtavan taidokkaasti valmistettuja. Minulle eivät ole myöskään vieraita lapset, joita paholainen tekee naisille, mutta tässä kohden kieltäni sitoo ripin salaisuus. Tyydyn siis vain sanomaan, että levitettiin merkillisiä huhuja rouva Elettan syntymästä. Minä näin tämän naisen ensimmäisen kerran Veronan torilla pitkänäperjantaina vuonna 1320 hänen vastikään täytettyään neljätoista vuotta. Myöhemmin näin hänet kävelyllä ja kirkoissa, joissa käyvät ylhäiset naisemme. Hän oli kuin erittäin hyvätekoinen muotokuva.

Hänen hiuksensa olivat kiharaiset ja kullanväriset, otsa oli puhtaan valkoinen, silmien väri se, joka nähdään ainoastaan akvamariini-nimisessa kalliissa kivessä, posket olivat ruusunpunaiset, nenä suora ja hieno. Hänen suumalonsa jäljitteli Lemmen jumalan jousta ja haavoitti hymytessään, ja leuka oli yhtä hymyilevä kuin suu. Rouva Elettan koko ruumis oli niin täydellinen kuin hänen rakastajansa suinkin voivat toivoa. Hänen rintansa eivät olleet suuret, mutta näkyivät verhossaan kahtena täyteläisenä ja erittäin viehättävänä kumpareena. Uskonnollisen luonteeni vuoksi, mutta myöskin siitä syystä, että olen nähnyt hänet aina vain hunnutettuna ja kävelypuvussaan, jätän kuvailematta hänen muut ruumiinosansa, jotka kaikki ilmaisivat verrattomuuttansa verhojensa läpi. Sanon vain, että kun hän tavanomaisessa paikassaan San Zenonen kirkossa liikahti noustakseen, laskeutuakseen polvilleen tai painaakseen otsaansa kivipermantoon, kuten on tehtävä Jeesuksen Kristuksen pyhää ruumista ylennettäessä, hän ei voinut niin tehdä herättämättä miehissä, jotka hänet näkivät, kiihkeätä halua saada painaa hänet syliinsä.

Viidentoista vuoden ikäisenä Elettä otti miehekseen messer Antonio Torlotan, asianajajan, joka oli erittäin oppinut mies, hyvämaineinen ja rikas, mutta jo iäkäs ja niin lihava ja muodoton, että nähdessään hänen kuljettavan asiakirjojaan isossa nahkalaukussa ei tietänyt, mikä säkki siinä toista viedä retuutti.

Oli sääli ajatella, että avioliiton sakramentin tähden, joka on asetettu ihmisille heidän kunniakseen ja iankaikkiseksi autuudekseen, Veronan kaunein nainen oli sellaisen vanhan, raihnaan ja rappeutuneen miehen vuodekumppalina. Ja viisaat havaitsivat pikemmin murheekseen kuin hämmästyksekseen, että messer Antonio Torlotan puoliso käytti hyväkseen hänelle jäävää vapautta miehen ratkaistessa kaiken yötä oikeata ja väärää koskevia pulmallisia kysymyksiä. Rouva Elettä otti sillä välin vuoteessaan vastaan kaupungin soreimpia kavaljeerejä; mutta hänen nautintonsa johtui hänestä itsestään eikä heistä. Hän rakasti itseänsä eikä rakastanut rakastajiansa. Hän ei mielistynyt koskaan muuhun kuin omaan lihaansa. Hän oli oma himonsa, oma imarteensa ja hekumansa. Sen nojalla minusta näyttää, että lihan synti esiintyi hänessä erinomaisen vaikeana. Jos näet tämä synti erottaakin meidät Jumalasta, mikä seikka riittävästi osoittaa sen syvyyttä, on kumminkin oikein sanoa, että ylin Tuomari kohtelee tässä ja toisessa maailmassa lihan synnin tekijöitä lempeämmin kuin saitureita, kavaltajia, murhaajia ja niitä pahantekijöitä, jotka ovat kaupitelleet pyhiä esineitä, koska aistillisten ihmisten pahat himot johtuvat toisista eikä heistä itsestään ja sallivat todellisen rakkauden ja ihmisystävällisyyden kehnoutuneiden jäännösten päästä ilmenemään.

Mitään sellaista ei kumminkaan esiintynyt rouva Elettan aviorikoksissa. Hän rakasti ainoastaan itseänsä. Ja sikäli hän oli kauempana Jumalasta kuin monet muut naiset, jotka eivät ole kyenneet himojansa hillitsemään. Viimeksimainittujen himot johtuivat toisista henkilöistä, rouva Elettan sitävastoin hänestä itsestänsä. Minä esitän nämä seikat, jotta seuraava kertomus kävisi ymmärrettävämmäksi.

Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä hän sairastui ja tunsi kuolevansa. Silloin hän itki kaunista ruumistansa tuntien syvää sääliä. Hän puetutti itsensä kaikkein upeimpaan asuunsa, katseli itseään kuvastimessa, hyväili molemmin käsin poveansa ja kupeitansa nauttiakseen viimeisen kerran omasta hempeydestään. Tahtomatta missään tapauksessa suostua siihen, että rakastettua ruumista kalvaisivat madot kosteassa mullassa, hän lausui kuollessaan, uskon ja toivon syvin huokauksin:

— Saatana, rakastettu Saatana, ota sieluni ja ruumiini, Saatana, ihana
Saatanani, kuule rukoukseni: ota ruumiini ja sieluni.

Hänet kuljetettiin San Zenoneen, kasvot peittämättä, kuten yleinen tapa vaati; ja miesmuistiin ei ollut nähty niin kaunista vainajaa. Pappien toimittaessa sielumessua hänen ympärillään hän lepäsi siinä kuin näkymättömän rakastajan syliin taintuneena. Pyhän toimituksen jälkeen rouva Elettan kirstu haudattiin huolellisesti sinetöitynä siunattuun maahan, San Zenone-kirkon ympärillä olevien hautojen joukkoon, joista muutamat ovat vanhan ajan sarkofageja. Mutta seuraavana aamuna oli vainajan päälle luotu multa poissa, ja kirstu havaittiin avoimeksi ja tyhjäksi.

Πάς δ' οδυνηρός βίος ανθρώπων, κούκ ίστι πόνων αναπανσις. άλλο τι τού ζην φιλτερον, άλλ' δ σκότος άμπίσχων κρύπτει νεφίλαις.

Kaikki on tuskaa elo ihmisten, ei tääll' ole loppua vaivain. Lie elo kalleint' ei, toki kätkee syvä yö muun kaiken usvien taa.

VELI GIOVANNI

Siihen aikaan oli hän, joka ihmisestä syntyneenä oli totinen Jumalan lapsi ja oli valinnut rakastetukseen hänet, jolle, enempää kuin kuolemallekaan, kukaan ei avaa ovea hymyillen, Herramme Jeesuksen Kristuksen köyhä, pyhä Fransiskus, noussut taivaaseen. Maa, johon hän oli levittänyt hyveittensä tuoksua, säilytti hänen alastoman ruumiinsa ja hänen sanojensa kylvön. Hänen henkiset lapsensa lisääntyivät kansakuntien seassa, sillä Abrahamin siunaus lepäsi heidän vaiheillansa.

Kuninkaat ja kuningattaret sitoivat vyötäisilleen Jeesuksen Kristuksen köyhän palvelijan nuoran. Ihmiset etsivät joukoittain itsensä ja maailman unohtamisesta totista tyydytystä. Ja iloa paetessaan he ilon löysivät.

Pyhän Fransiskuksen veljeskunta levisi koko kristittyyn maailmaan;
Herran köyhien palvelijoiden taloja oli kaikkialla Italiassa,
Espanjassa, Galliassa ja Saksassa. Eräs erittäin pyhä talo sijaitsi
Viterbossa. Siellä harjoitti köyhyyttä veli Giovanni. Hän eli nöyränä
ja ylenkatsottuna, ja hänen sielunsa oli suljettu yrttitarha.

Hän sai ilmestyksen nojalla tietoa totuuksista, jotka jäävät taitavilta ja viisailta havaitsematta. Ja vaikka olikin tietämätön ja yksinkertainen, hän kuitenkin tiesi sellaista, mitä eivät suinkaan tiedä tämän maailman oppineet.

Hän tiesi, että rikkauksista huolehtiminen tekee ihmiset ilkeiksi ja kurjiksi ja että olisi onnellista, jos he, köyhinä ja alastomina syntyneet, voisivat sellaisina elääkin.

Köyhyys oli hänen riemunsa. Kuuliaisuus oli hänen hekumansa. Hän ei tehnyt mitään suunnitelmia, vaan nautti sydämen leipää. Inhimillisten tekojen paino näet on kohtuuton, ja me olemme puita, jotka kantavat myrkyllisiä hedelmiä. Hän pelkäsi toimia, sillä ponnistus on tuskallinen ja turha. Hän pelkäsi ajatella, sillä ajatus on paha.

Hän oli nöyrä, koska tiesi, ettei ihmisellä ole mitään, minkä voisi lukea kunniakseen, ja että ylpeys paaduttaa ihmisen sielun. Hän tiesi vielä, että ne, joiden koko hyvyyden muodostavat hengen rikkaudet, niistä ylpeillessään siten alentuvat aina tämän maailman mahtavien tasoon.

Veli Giovanni oli kaikkia Viterhon talon toisia munkkeja nöyrempi. Luostarin esimies, pyhä veli Sylvester, ei ollut yhtä hyvä kuin hän, koska mestari ei ole yhtä hyvä kuin palvelija eikä äiti yhtä viaton kuin hänen pieni lapsensa.

Havaitessaan veli Giovannin useinkin luopuvan kaavustaan voidakseen sillä pukea Jeesuksen Kristuksen kärsiviä jäseniä, esimies kielsi häntä pyhän tottelevaisuuden nimessä antamasta vaatteitaan vaivaisille. Sinä päivänä, jona tämä kielto lausuttiin, Giovanni lähti tapansa mukaan rukoilemaan siihen metsään, joka peittää Cuninon rinteitä. Oli talvi. Satoi lunta, ja sudet hiipivät ihmisten kyliin.

Veli Giovanni polvistui tammen juurelle ja puhui Jumalalle niinkuin ystävä puhuu ystävälleen rukoillen häntä armahtamaan orpoja, leskiä ja vankeudessa olevia, armahtamaan talonpoikaa, jota panttilainaajat ja koronkiskurit säälimättömästi ahdistivat, armahtamaan metsän kuusipeuroja ja naarashirviä, joita metsästäjät vainosivat, armahtamaan jänistä ja lintua, jotka olivat satimeen joutuneet. Ja hänet temmattiin hurmioon, ja hän näki käden taivaassa.

Auringon painuttua vuoren taa Jumalan mies nousi ja lähti kulkemaan luostariin päin. Valkoisella ja äänettömällä tiellä hän kohtasi köyhän, joka pyysi häneltä almua Jumalan rakkauden nimessä.

— Onnetonta! vastasi hän. Minulla ei ole muuta kuin tämä kaapu, ja esimies on kieltänyt minua sitä leikkaamasta antaakseni toisen puolen pyytäjälle. En siis voi sitä jakaa kanssanne. Mutta jos minua rakastatte, poikani, riistätte sen minulta kokonaisena.

Veli Giovanni asteli nyt vailla vaatteita lumisateessa ja tuli kaupunkiin. Hänen kulkiessaan torin poikki, vain aivinainen kaista lanteillaan, leikkivät ja juoksentelevat lapset pilkkasivat häntä. Solvatakseen häntä he näyttivät hänelle nyrkkiä tuikaten peukalonsa näkyviin etu- ja keskisormen välitse ja heittivät häntä lumipalloilla, joissa oli likaa ja kiviä.

Kaupungin torilla oli hirsiä, joita käytettiin rakenteilla olevan talon salvokseen. Eräs hirsi oli sijoitettu poikkipuolin toisten päälle. Kaksi lasta oli asettunut toinen toiseen, toinen toiseen päähän, ja he kiikkuivat siinä. Nämä kaksi poikaa kuuluivat niihin, jotka olivat ivailleet pyhää miestä ja heittäneet häntä kivillä.

Kellojen jo soitettua Ave Mariaa veli Giovanni yhä kiikkui. Ja tapahtui, että Rooman prelaatit, jotka olivat saapuneet Viterboon käydäkseen katsomassa kerjäläisveljiä, joiden maine oli suuri koko maailmassa, kulkivat torin poikki. Kuultuaan lasten huutavan "Tuossa on pieni veli Giovanni" prelaatit lähestyivät munkkia ja tervehtivät häntä erittäin kunnioittavasti. Mutta pyhä mies ei ollenkaan vastannut heidän tervehdykseensä, ei ollut heitä näkevinäänkään, vaan kiikkui yhä hirren nokassa. Prelaatit sanoivat toisilleen:

Silloin veli Giovanni iloitsi, ja hänen sydämeensä tulvahti onnen, hekuma. Hän näet teki kaikki, mitä teki, nöyryydestä ja rakkaudesta Jumalaan. Hänen ilonsa oli häväistyksessä niinkuin saiturin kulta seetripuisessa kirstussa, kolmen lukon takana.

Yön tultua hän koputti luostarin portille. Päästyään sisään hän esiintyi alastomana, verta vuotavana ja loan tahrimana. Hän hymyili ja sanoi:

— Hyväntahtoinen varas on vienyt kaapuni, ja lapset pitivät minua kelvollisena leikkimään kerallansa.

Mutta veljet närkästyivät siitä, että hän oli uskaltanut kulkea kaupungin läpi asussa, joka ei suinkaan ollut kunnioitusta herättävä.

— Hän ei ollenkaan arastele, sanoivat he, saattaa naurun ja häpeän alaiseksi Pyhän Fransiskuksen veljeskuntaa. Hän ansaitsee erittäin ankaran rangaistuksen.

Saatuaan kuulla, että pyhää veljeskuntaa rasitti suuri häpeänhälinä, päällikkö keräsi kaikki kapitulin veljet ja sijoitti veli Giovannin polvistuneena heidän keskellensä. Kasvot kiukkua hehkuen hän nuhteli veli Giovannia tylyllä äänellä. Sitten hän kysyi kokoontuneilta, mikä rangaistus oli sovelias syylliselle määrättäväksi.

Toiset ehdottivat, että hänet heitettäisiin vankeuteen tai ripustettaisiin häkissä kirkon kellotapuliin. Toiset olivat sitä mieltä, että hänet tuli panna kahleisiin, koska hän oli mielipuoli.

— Olette aivan oikeassa, veljeni: minä ansaitsen nämä rangaistukset, ja vielä ankarampiakin. Minä en osaa muuta tehdä kuin turhaan kadottaa kaikki Jumalan ja Veljeskuntani hyvyydet.

Veli Marcianus, joka harrasti suurta ankaruutta tavoissaan ja mielipiteissään, huudahti:

— Ettekö kuule, että hän puhuu niinkuin tekopyhä ja että tuo mesimakea ääni kaikuu valkoiseksi sivutusta haudasta?

— Veli Marcianus, minä kykenisin mihin ilkityöhön tahansa, ellei Jumala tulisi avukseni.

Sillävälin päällikkö mietti veli Giovannin merkillistä käytöstä ja rukoili pyhän Hengen johdatusta käydessään langettamaan tuomiota. Ja hänen siinä rukoillessaan hänen kiukkunsa muuttui ihailuksi. Hän oli tuntenut pyhän Fransiskuksen siihen aikaan, jolloin tuo naisesta syntynyt enkeli oli ohimennen oleskellut maan päällä, ja Jeesuksen suosikin esimerkki oli perehdyttänyt häntä henkiseen kauneuteen.

Siitä syystä hänen sieluunsa lankesi kirkkaus, ja hän havaitsi veli
Giovannin teoissa taivaallista yksinkertaisuutta.

— Hyvät veljet, sanoi hän, meidän ei suinkaan pidä moittia veljeämme, vaan ihailla sitä armoa, joka tulee runsaana hänen osaksensa. Hän on totisesti meitä parempi. Hän on tehnyt, mitä on tehnyt, jäljitellen Jeesusta Kristusta, joka salli lasten tulla tykönsä ja suostui siihen, että pyövelit ryöstivät hänen vaatteensa.

— Veljeni, minä määrään tämän syntisi sovitukseksi: Pyhän kuuliaisuuden nimessä käsken sinua menemään ulos maaseudulle ja köyhän kohdatessasi pyytämään häntä ryöstämään tunikkasi. Alastomaksi jäätyäsi sinä palaat kaupunkiin ja leikit torilla lasten keralla.

Niin puhuttuaan päällikkö astui istuimeltaan, nosti veli Giovannin seisomaan, polvistui hänen eteensä ja suuteli hänen jalkojansa. Sitten hän kääntyi kokoontuneiden munkkien puoleen ja sanoi heille:

LAMPPU

Siihen aikaan veli Giovanni tajusi, että tämän maailman hyvyydet tulevat Jumalalta ja että ne on jaettava köyhille, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen erinomaisessa suosiossa.

Kristityt viettivät Vapahtajan syntymän juhlaa, ja veli Giovanni oli tullut Assisin kaupunkiin. Tämä kaupunki sijaitsee vuorella. Ja tältä vuorelta on noussut armeliaisuuden aurinko.

Joulun aatonaattona veli Gionanni rukoili polvistuneena sen alttarin eteen, jonka alla pyhä Fransiskus lepää kiviarkussa. Hän mietiskeli ajatellen, että pyhä Fransiskus oli syntynyt tallissa samoinkuin Jeesus. Hänen siinä mietiskellessään tuli suntio ja pyysi häntä hyväntahtoisesti vartioimaan kirkkoa hänen nauttiessaan ilta-ateriaansa. Kirkossa ja alttarilla oli runsaasti kalliita koristuksia. Siellä oli kultaa ja hopeaa yltäkyllin, sillä pyhän Fransiskuksen pojat olivat langenneet pois alkuperäisestä köyhyydestään. Olivatpa he saaneet lahjoja kuningattariltakin.

— Menkää illalliselle, veljeni. Minä vartioin kirkkoa Herramme tahdon mukaan..

Niin sanottuaan hän jatkoi mietiskelyänsä. Hänen ollessaan yksin, rukoukseen vaipuneena, tuli kirkkoon köyhä vaimo, joka pyysi häneltä almua Jumalan rakkauden nimessä.

— Minulla ei ole mitään, vastasi pyhä mies; mutta alttari on täynnä koruja, ja minä katson, enkö voi antaa teille jotakin.

Alttarin yläpuolella riippui kultainen lamppu, yltympäri hopeisin tiukusin koristettu. Silmäiltyään tuota lamppua veli Giovanni ajatteli:

— Nuo tiukuset eivät ole muuta kuin turhia koristuksia. Tämän alttarin varsinainen kaunistus on pyhän Fransiskuksen ruumis, joka lepää alastonna permannon alla, paasi pieluksenansa.

Hän veti veitsen taskustaan, irroitti tiukuset toisen toisensa jälkeen ja antoi ne köyhälle vaimolle.

Kun suntio levättyään palasi kirkkoon, sanoi hänelle veli Giovanni,
Jumalan pyhä:

— Veljeni, älkää olko huolissanne lampussa olleiden tiukusten tähden-.
Minä annoin ne köyhälle vaimolle, joka niitä tarvitsi.

Veli Giovanni oli menetellyt niin, koska tiesi ilmestyksen nojalla, että kaikki tämän maailman oliot Jumalalle kuuluen kuuluvat köyhille.

Häntä soimasivat maan päällä ne ihmiset, jotka olivat kiintyneet rikkauteen. Mutta jumalallisen, hyvyyden katse havaitsi hänet ylistettäväksi.

SERAFINEN TOHTORI

Veli Giovanni ei ollut kirjallisesti sivistynyt, ja hän iloitsi tietämättömyydestään, joka oli hänelle runsas nöyryytysten lähde.

Mutta nähtyään sitten Enkelten Pyhän Marian luostarissa useita teologian tohtoreita mietiskelemässä pyhän Kolminaisuuden täydellisyyttä ja Kärsimyksen mysteeriä hän ajatteli heidän kenties sittenkin rakastavan Jumalaa enemmän, koska heidän tietonsa olivat suuremmat.

Hänen sielunsa tuli murheelliseksi, ja hän vaipui alakuloisuuteen ensimmäisen kerran elämässään. Ja tämä tunne oli hänen olotilaansa soveltumaton. Ilo näet on köyhien perintöosa.

Hän päätti kantaa levottomuutensa Veljeskunnan päällikön luo vapautuakseen siten tuosta kohtuuttomasta taakasta. Siihen aikaan oli Giovanni di Fidanza Veljeskunnan päällikkönä.

Vielä kapalorievuissa maatessaan hän oli saanut pyhältä Fransiskukselta nimen Bonaventura. Hän oli tutkinut jumaluusoppia Parisin yliopistossa ja oli erinomaisesti perehtynyt rakkauden tieteeseen, joka on tietoa Jumalasta. Hän tunsi ne neljä astetta, jotka ylentävät luontokappaleen Luojaansa, ja mietiskeli keruubien kuuden siiven mysteeriä. Siitä syystä hänelle olikin annettu nimi serafinen tohtori.

Hän tiesi, että tiede ilman rakkautta on turha. Veli Giovanni lähti häntä tapaamaan hänen käyskellessään puutarhassaan, pengermällä, josta avautuu näköala yli kaupungin.

Tämä päivä oli sunnuntai. Kaupungin käsityöläiset ja viinimäkiänsä hoitavat maalaiset kapusivat pengermän alla kivikkoon johtavaa jyrkkänousuista tietä.

Veli Giovanni näki veli Bonaventuran puutarhassa, liljojen keskellä, lähestyi häntä ja sanoi:

— Veli Bonaventura, poistakaa mielestäni kiusaava epäilys ja vastatkaa minulle. Voiko tietämätön rakastaa Jumalaa yhtä suurella rakkaudella kuin oppinut?

— Minä vakuutan teille, veli Giovanni, että vanha eukko parka voi rakastaa Jumalaa yhtä hyvin ja paremmin kuin kaikki teologian tohtorit. Ja koska ihmisen ainoa etevyys sisältyy rakkauteen, sanon teille vieläkin, veljeni: sellainen aivan tietämätön vaimo korotetaan taivaassa tohtoreita ylemmäksi.

Nuo sanat kuultuaan veli Giovanni iloitsi ja riemuitsi. Hän nojasi puutarhan matalaan muuriin silmäillen hellästi ohikulkijoita. Sitten hän huusi, minkä jaksoi:

— Kuulkaa, te köyhät, yksinkertaiset ja tietämättömät naiset, te pääsette taivaassa paljon ylemmälle istuimelle kuin veli Bonaventura.

Serafinen tohtori kuunteli kunnon veljen puhetta ja hymyili yrttitarhan liljojen keskellä.

LEIPÄ KIVELLÄ

Noudattaen pyhän Fransiskuksen opetuslapsilleen lausumaa kehoitusta "Menkää ja pyydelkää leipänne ovelta ovelle kulkien" veli Giovanni lähetettiin kerran erääseen kaupunkiin. Sinne päästyään hän kulki katuja ovelta toiselle anellen leipäänsä säännön mukaisesti, Jumalan rakkauden tähden.

Mutta tämän kaupungin asujaimet olivat kitsaammat kuin Luccan ja kovasydämisemmät kuin Perugian asukkaat. Leipurit ja nahkurit, jotka pelasivat noppaa myymälöittensä edustalla, torjuivat tylyin sanoin Jeesuksen Kristuksen köyhän. Ja nuoret naiset, pienokaiset käsivarrellaan, käänsivät päänsä toisaalle. Ja kun kelpo veli, jolle häväistys merkitsi riemua, vain hymyili kielloille ja herjauksille, sanoivat kaupungin asujaimet:

— Hän pitää meitä pilkkanansa. Varmaan joku vähämielinen tai pikemmin tyhjäntoimittaja ja juoppo. Hän on juonut liian paljon viiniä. Tekisimme syntiä, jos antaisimme hänelle leivänmurusen kaukalostamme.

— Olette oikeassa, ystäväni, minä en ollenkaan ansaitse sääliänne enkä ole kyllin arvokas ottamaan osaa koirienne tai sikojenne ateriaan.

Lapset, jotka parhaillaan palasivat koulusta, kuulivat nuo puheet, lähtivät seuraamaan pyhää miestä ja huusivat:

Veli Giovanni lähti pois. Kaupunki sijaitsi kukkulan rinteellä ja oli viiniköynnösten ja öljypuiden ympäröimä.

Hän asteli rotkotietä alaspäin, havaitsi vierellään jalavan oksilta riippuvia kypsiä terttuja, ojensi kätensä ja siunasi viinirypäleitä. Hän siunasi myöskin öljy- ja silkkiäispuuta ja kaikkea vainioiden viljaa. Hän isosi ja janosi, ja hänen isoamisensa ja janoamisensa oli hänen hekumansa.

Tien toisessa päässä hän näki laakeripuulehdon. Kerjäävien veljesten tapana oli käydä rukoilemassa metsässä, niiden eläinparkojen luona, joita julmat ihmiset metsästävät. Siitä syystä veli Giovanni astui metsikköön ja kulki kirkkaan ja laulavan puron vartta. Ja hän näki laakean kiven puron rannalla.

Samassa tuli näkyviin ihmeen kaunis, valkoisiin vaatteisiin puettu nuorukainen, joka laski kivelle leivän ja meni menojaan.

— Kuinka oletkaan hyvä, Jumalani, kun annat enkelisi käden palvella köyhääsi! Oi, siunattua köyhyyttä! Oi mainiota ja ylen rikasta köyhyyttä!

Hän söi enkelin leipää ja joi vettä lähteestä. Ja hänen ruumiinsa ja sielunsa vahvistuivat. Ja näkymätön käsi kirjoitti kaupungin muureihin: "Paha periköön rikkaat!"

ATERIA VIIKUNAPUUN ALLA

Noudattaen pyhän Fransiskuksen, rakastetun isänsä esimerkkiä veli Giovanni meni Viterbon sairaalaan hoitamaan spitaalitautisia. Hän antoi heille juotavaa ja pesi heidän haavojansa.

Jos he lausuivat herjauksia, hän sanoi heille: "Te olette Jeesuksen Kristuksen erinomaisessa suosiossa." Spitaalitautisten joukossa oli erittäin nöyriä, jotka hän keräsi yhteen huoneeseen ja joiden kanssa hän riemuitsi kuin äiti lastensa seurassa.

Mutta sairaalan seinämuurit olivat paksut, ja päivä pääsi sisään vain kapeista ja korkeista ikkunoista. Ja spitaalitautisten oli vaikea elää sellaisessa huonossa ilmassa. Ja veli Giovanni huomasi, että eräs heistä, Lucidus nimeltään, erittäin kärsivällinen mies, riutui pilaantuneessa ilmassa.

— Veljeni, te olette Lucidus, ja eipä ole Jumalan silmissä puhtaampaa jalokiveä kuin teidän sydämenne.

Havaittuaan, että Lucidus kärsi enemmän kuin toiset sairaalan turmiollisesta ilmasta, hän sanoi eräänä päivänä:

— Ystäväni Lucidus, Herramme rakas karitsa, teidän hengitellessänne täällä ruttoa me juomme Enkelten Pyhän Marian yrttitarhoissa kultasadepensaiden tuoksuja. Tulkaa kanssani pienten veljien taloon. Siellä näette sinisen taivaan, nautitte siitä ja saatte huojennuksen.

Niin sanoen hän tarttui spitaalitautisen käsivarteen, kääri kaapunsa hänen ympärilleen ja saatteli hänet Enkelten Pyhän Marian luostariin.

Luostarin portille tultuaan hän kutsui oveavartioivaa veljeä iloisesti huutaen:

— Avatkaa, avatkaa ystävälle, jonka tuon luoksenne. Hänen nimensä on
Lucidus, ja se on oikea nimi, sillä hän on kärsivällisyyden päärly.

Ovenvartija avasi. Mutta nähdessään veli Giovannin kainalossa miehen, jonka kalmankalpeat ja mykiltä näyttävät kasvot olivat hilseen peittämät, hän tunsi tulijan spitaalitautiseksi. Hän kauhistui kovin ja juoksi ilmoittamaan asiasta veli esimiehelle. Esimiehenä oli silloin Andrea Padulainen, joka vietti erinomaisen pyhää elämää. Kuullessaan veli Giovannin tuoneen Enkelten Pyhän Marian luostariin spitaalitautisen hän kuitenkin harmistui. Hän saapui luo, kasvot vihasta punoittaen, ja sanoi:

— Jää ulkopuolelle tuon miehen keralla. Olet mieletön, kun saatat veljet tartunnan vaaraan.

Veli Giovanni painoi päänsä alas mitään vastaamatta. Hänen kasvoistaan oli paennut ilo. Ja Lucidus, joka näki hänen vaivansa, sanoi:

— Isä, sallitteko minun jäädä ulkopuolelle tämän ihmisen kerällä ja jakaa ateriani hänen kanssaan?

Luostarin portin edustalla oli kivipenkki viikunapuun alla. Tälle penkille veli Giovanni asetti liemikulhonsa. Ja hänen siinä aterioidessaan spitaalitautisen kanssa esimies antoi avata portin. Hän tuli luo, istuutui viikunapuun alle ja sanoi:

— Veli Giovanni, suokaa anteeksi, että teitä loukkasin. Minä tulen aterioimaan kanssanne.

KIUSAUS

Saatana istuutui silloin kukkulan rinteelle ja katseli veljien taloja. Hän oli tumma ja kaunis, nuoren egyptiläisen näköinen. Ja hän ajatteli sydämessään:

— Koska olen Vastustaja ja Toinen, tahdon kiusata noita munkkeja ja sanoa heille, mitä heiltä salaa Se, joka on heidän ystävänsä. Minä kiusaan heitä sanomalla heille totuuden ja saatan heidät murheellisiksi lausumalla järkeviä ajatuksia. Minä työnnän ajatukseni kuin säilän heidän nivuksiinsa. Saatuaan tietää totuuden he ovat varmaan onnettomat. Sillä iloa ei ole muualla kuin harhakuvitelmissa, ja rauha löytyy ainoastaan tietämättömyydestä. Ja koska olen niiden mestari, jotka tutkivat kasvien ja eläinten luontoa, kivien tehoisuutta, tulen salaisuuksia, taivaankappalten liikkeitä ja kiertotähden vaikutusta, ovat ihmiset nimittäneet minut Pimeyden Ruhtinaaksi. He mainitsevat minua myöskin Paholaisen nimellä, koska se nuora, jonka nojalla Ulpianus ojensi lain, oli minun tekoani. Ja minun valtakuntani on tästä maailmasta. Niinpä kiusaan noita munkkeja ja saatan heidät käsittämään, että heidän tekonsa ovat huonot ja että heidän armeliaisuutensa puu kantaa katkeria hedelmiä. Ja minä kiusaan heitä tuntematta vihaa enempää kuin rakkauttakaan.

Niin puhui Saatana sydämessään. Illan varjojen venyessä pitkiksi kukkuloiden juurella ja savun noustessa mökkien katoilta pyhä mies Giovanni astui ulos metsästä, missä oli ollut tapansa mukaan rukoilemassa, ja kulki Enkelten Pyhän Marian luostariin päin miettien itsekseen:

Hän veti mustan viittansa pään yli ja kulki tärpättipuiden reunustamaa tietä pitkin pyhää miestä vastaan.

Hän oli muuttanut itsensä vankan hunnutetun eukon kaltaiseksi. Kohdatessaan veli Giovannin hän soinnutti äänensä mesimakeaksi ja pyysi almua sanoen:

— Antakaa minulle almu Hänen rakkautensa tähden, joka on ystävänne ja jota en ole kelvollinen nimeltä mainitsemaan.

— Minulla sattuu olemaan mukanani pieni hopealautanen, jonka eräs paikkakunnan aatelisherra antoi minulle, jotta se sulatettaisiin ja käytettäisiin Enkelten Pyhän Marian alttariin. Voitte sen ottaa, rouva; minä menen huomenna pyytämään kunnon herralta toista samanpainoista pyhälle Neitsyelle. Niin hänen toivomuksensa täyttyy, ja te saatte almun Jumalan rakkauden nimessä.

— Parahin veli, sallikaa köyhän lesken suudella kättänne. Käsi, joka antaa, on kaunis ja hyvätuoksuinen.

— Armollinen rouva, varokaa suutelemasta kättäni. Poistukaa mieluummin niin pian kuin suinkin. Olen näet havaitsevinani, että olette kaunis kasvoiltanne, joskin musta kuin se itäisten maiden tietäjäkuningas, joka toi mirhamia. Ei ole soveliasta, että katselen teitä kauemmin. Kaikki näet on vaarallista yksinäiselle. Sallikaa siis, että poistun luotanne sulkien teidät Jumalan suosioon. Ja suokaa anteeksi, ellen ole osoittanut teille riittävää kohteliaisuutta. Pyhän Fransiskuksen tapana oli sanoa: "Kohteliaisuus olkoon lasteni kaunistuksena niinkuin kukkaset koristavat rinteitä?"

— Parahin isä, neuvokaa minulle ainakin majatalo, jossa voin säällisesti viettää yön.

— Menkää, armollinen rouva, Pyhän Damianuksen taloon, Herramme köyhäin naisten luo. Hän, joka ottaa teidät vastaan, on Klaara, ja hän on puhtauden kirkas kuvastin ja Köyhyyden herttuatar.

— Armollinen rouva, jos uskoisin teitä rasittavan mainitsemienne syntien, pyytäisin teiltä lupaa suureksi kunniakseni suudella jalkojanne, koska olen paljon kehnompi kuin te ja koska rikoksenne ovat vähäiset minun rikosteni rinnalla. Minä olen kumminkin saanut suurempia armolahjoja kuin teille on suotu. Siihen aikaan, kun pyhä Fransiskus ja hänen kaksitoista opetuslastansa vielä elivät maan päällä, minä elin enkelten seurassa.

— Isä, pyytäessäni teiltä almua Hänen rakkautensa nimessä, joka teitä rakastaa, herätin sydämessäni pahan aikomuksen. Ja nyt tahdon sen teille kertoa. Minä kuljen maanteitä leskenhuntuun verhoutuneena kerätäkseni rahasumman eräälle Perugian miehelle, joka nauttii ruumistani ja on sitoutunut tämän summan saatuaan yllättäen surmaamaan erään aatelismiehen, jota vihaan, koska hän on minun hänelle tarjoutuessani minut ylenkatsonut. Summa ei ollut täysi. Mutta lahjoittamanne hopealautanen on sen täyttänyt. Teidän antamanne almu tulee siis olemaan veren hinta. Te olette myynyt oikeamielisen. Tuo aatelismies näet on siveä, raitis ja hurskas, ja minä vihaan häntä senvuoksi. Ja te tulette olemaan syypää hänen kuolemaansa. Olette laskenut hopeaisen painon rikoksen vaakakuppiin.

Tuon puheen kuullessaan kelpo veli Giovanni alkoi itkeä. Hän vetäytyi syrjään, painui polvilleen orjantappurapensaaseen ja rukoili Herraa sanoen:

— Herra, johdata asia niin, ettei tämä rikos lankea tämän naisen, ei minun eikä yhdenkään luontokappaleesi syyksi, vaan että se tuodaan sinun puhkaistujen jalkojesi eteen ja pestään kalliissa veressäsi. Pirskota minun ja valtatietä vaeltavan sisareni päälle iisopin pisara, jotta tulemme puhdistetuiksi ja lunta valkoisemmiksi.

— Minä en saanut tuota ihmistä kiusaukseen johdatetuksi, sillä hän on ylen yksinkertainen.

RIKKIVIISAS TOHTORI

Saatana istuutui vuorelle, joka Viterboa vastapäätä hymyilee öljypuittensa seppelöimänä. Hän sanoi sydämessään:

Hän päätti niin hengessänsä, koska oli nähnyt veli Giovannin, joka nuora vyöllään ja säkki olallaan kulki vainion poikki kylään kerjätäkseen siellä leipäänsä säännön jälkeen.

Saatana muuttui pyhän piispan kaltaiseksi ja laskeutui alas vainiolle. Hänen päässään oli hohteleva hiippa, ja hiipan jalokivet välkkyivät todellisin liekein. Hänen kaapuansa peittivät kirjaellut ja maalatut kuvat, jollaisia kukaan taiteilija ei olisi kyennyt tekemään.

Nuo silkin ja kullan kuviot esittivät häntä itseänsä pyhän Yrjön ja pyhän Sebastianin, mutta myös neitsyt Katariinan ja keisarinna Helenan hahmoissa. Näiden kasvojen kauneus uhkui levottomuutta ja surumielisyyttä. Ja hiippa oli erinomaisen taidokkaasti valmistettu. Mitään niin runsaskoristeista ei ole kirkkojen aartehistoissa nähtävänä.

Niin puettuna hiippaan ja viittaan ja yhtä majesteetillisena kuin se Ambrosius, joka on Milanon ylpeys, Saatana kulki käyräsauvaansa nojaten kukkaniityn poikki.

Hän ei kumminkaan sanonut, mikä tuo rauha oli. Ja veli Giovanni otaksui sen olevan Jumalan rauhan.

— Tämä piispa, joka lausuu minulle rauhan tervehdyksen, on varmaan ollut eläessään pyhä ylimmäinen pappi ja vakavuudessaan järkkymätön veritodistaja. Siitä syystä Jeesus Kristus on muuttanut palvelijansa kädessä olevan puisen paimenensauvan kultaiseksi. Nyt tuo pyhimys on voimallinen taivaassa. Autuaan kuolemansa jälkeen hän nyt käyskelee kukkien ja kastepisaroiden koristamalla niityllä.

Niin ajatteli pyhä mies Giovanni ollenkaan ihmettelemättä. Hän tervehti
Saatanaa erinomaisen kunnioittavasti ja sanoi:

—- Herra, te olette armollinen ilmestyessänne minunlaiselleni köyhälle ihmiselle. Mutta tämä niitty on niin kaunis, ettei kummakaan, jos paratiisin pyhimykset siinä käyskelevät. Se on maalattu kukkasin ja koristettu kastepisaroin, ja se on Herramme rakastettava työ.

— Minä en ole tullut katselemaan niittyä, vaan sinun sydäntäsi, ja sinulle puhuakseni olen laskeutunut alas vuorelta. Minä olen monen vuosisadan aikana ylenpalttisesti väitellyt kirkossa. Ääneni jyrisi ukkosena tohtoreiden kokouksissa, ajatukseni välkkyi salamana. Minä olen erittäin oppinut, ja minua nimitetään rikkiviisaaksi tohtoriksi. Minä olen väitellyt enkelien kanssa. Ja nyt tahdon väitellä kanssasi.

— Kuinka voisinkaan minä mitätön köyhä mies väitellä rikkiviisaan tohtorin kanssa? Minä en tiedä mitään, ja typeryyteni on niin suuri, etten voi mielessäni säilyttää muuta kuin kansankielellä sepitettyjä lauluja, joihin on liitetty loppusointu muistin auttamiseksi, esimerkiksi "Jeesus, kirkas aarteheni, Puhdista mun sydämeni", tai "Maariainen, neitsyt pyhä, Kukoistava nyt ja yhä".

— Veli Giovanni, Venezian naiset huvittelevat osoittamalla nokkeluuttansa siten, että sovittavat suuren määrän norsunluukappaleita seetrirasiaan, joka aluksi näyttää liian pieneltä ne sisältääkseen. Samoin täytän minä sinut uudella viisaudella. Minä osoitan sinulle, että luullessasi kulkevasi oikeata tietä harhaudut niinkuin humalainen ja että ajat auraa huolimatta tehdä suoraa vakoa.

— Sinä väität köyhyyden olevan ihmiselle onneksi, mutta riistät köyhiltä osan heidän onneansa jakamalla heille almuja.

— Antamani almun minä annan Herrallemme Jeesukselle Kristukselle, jonka köyhyys ei voi vähentyä. Se on ääretön ja kumpuaa hänestä niinkuin ehtymätön lähde, ja hän vuodattaa sitä niille, jotka ovat hänen erinomaisessa suosiossansa. Ja nämä ovat aina köyhät, Jumalan pojan lupauksen jälkeen. Antaessani köyhille minä en suinkaan anna ihmisille, vaan Jumalalle, niinkuin kansalaiset maksavat veroa podestalle, ja vero kuuluu kaupungille, joka siten saamillaan varoilla hankkii tarpeitansa. Mitä annan, minä niinmuodoin annan Jumalan kaupungin kiveämiseksi. On turhaa olla köyhä teossa, ellei ole köyhä hengessä. Todellinen köyhyys näet oli henki. Sarkanuttu, nuora, sandaalit, haarapussi ja puinen liemimalja ovat vain sitä muistuttavia kuvia. Se köyhyys, jota rakastan, on henkinen, ja minä mainitsen sitä nimellä "Valtiattareni", koska hän on aate ja koska tähän aatteeseen sisältyy kaikki kauneus.

— Veli Giovanni, periaatteesi ovat samat kuin erään Diogenes-nimisen kreikkalaisen viisaan, joka opetti yliopistoissa siihen aikaan, kun Makedonian Aleksanteri kävi sotiansa.

— Havaitse, että samalla halveksit niitä uutteria ihmisiä, jotka maallisia hyvyyksiä hankkiessaan täyttävät sen käskyn, joka annettiin Aatamille, isällesi, koska hänelle sanottiin: "Otsasi hiessä tulee sinun syödä leipääsi." Koska työ on hyvä, ovat työn hedelmätkin hyvät. Sinä et kumminkaan tee työtä etkä välitä toisten työstä. Mutta sinä saat almuja ja annat niitä ylenkatsoen lakia, joka on asetettu Aatamille ja hänen siemenellensä, aikojen alussa.

— Minä olen valitettavasti rikosten rasittama, kaikkein raadollisin ja kaikkein kelvottomin ihminen koko maailmassa. Älkää siis minusta mitään huoliko, vaan lukekaa Kirjaa. Herramme on sanonut: "Kedon kukkaset eivät tee työtä eivätkä kehrää." Ja hän on sanonut: "Marialla on hyvä osa, jota ei pidä otettaman häneltä pois."

Silloin Saatana kohotti kätensä niinkuin se, joka väitellessään varustautuu sormillaan laskemaan väitteittensä lukua. Hän sanoi:

— Giovanni, sinä luet sen, mikä on kirjoitettu määrätyssä mielessä, aivan toisessa mielessä, ja muistutat kirjaasi tutkiessasi pikemmin heinähäkkinsä ääressä seisovaa aasia kuin opetusistuimella olevaa tohtoria. Minä siis nuhtelen sinua niinkuin opettaja nuhtelee oppilasta. On kirjoitettu, ettei kedon kukkasten tarvitse kehrätä, koska ne ovat kauniit ja koska kauneus on hyve. Ja on sanottu, ettei Marian tarvitse puuhailla talousaskareissa, koska hän harrastaa rakkautta vieraansa kanssa. Mutta sinä, joka et ole kaunis etkä Marian tavoin perehdy rakkauden asioihin, vaellat murheellisesti häpeällisen elämän teitä.

— Herra, niinkuin taitava maalaaja kuvaa pieneen puulevyyn kokonaisen, kaupungin taloineen, torneineen ja muureineen, niin olette te muutamin sanoin kuvannut minun sieluni ja kasvoni ihmeen täsmällisesti. Minä en ole mikään muu kuin se, miksi minua sanotte. Mutta jos noudattaisin täydellisesti pyhän Fransiskuksen, Herramme enkelin säätämää järjestystä ja eläisin henkisessä köyhyydessä, niin olisin kedon kukkanen ja minulla olisi Marian osa.

— Sinä väität rakastavasi köyhiä. Mutta sinä annat etusijan rikkaalle ja hänen rikkauksilleen ja ihailet Häntä, joka omistaa ja jakaa aarteita.

— Kaikki hyvyydet ovat lihan hyvyyksiä, ja lihalla niitä maistetaan. Tämän on opettanut Epikuros, ja satiirikko Horatius on ilmaissut sen lauluissaan.

— Sanani ovat täsmälliset ja kirjaimelliset, ja tuo mies ei niitä ymmärrä. Minä olen väitellyt Augustinuksen ja Hieronymuksen kanssa, olen väitellyt Gregoriuksen ja hänen kanssaan, jolle on annettu liikanimi Kultasuu. Ja he ymmärsivät minua vieläkin huonommin. Kurjat ihmiset vaeltavat haparoiden pimeässä, ja Erehdys kohottaa heidän päittensä yli valtavan katoksensa. Yksinkertaiset ja oppineet ovat ikuisen valheen leikkikaluja.

— Oletko onnellinen? Jos olet onnellinen, en saa sinusta voittoa. Sillä ihminen ajattelee ainoastaan kärsimyksessä ja mietiskelee ainoastaan murheessa. Pelkojen ja himojen vaivaamana hän peloissaan heittelehtii vuoteessaan ja repii pielustansa valheillansa. Miksi kiusaisinkaan tuota ihmistä? Hän on onnellinen.

— Herra, teitä kuunnellessani en ole yhtä onnellinen kuin ennen. Ja teidän puheenne minua hämmentävät.

Nuo sanat kuullessaan Saatana heitti pois paimenensauvansa, hiippansa ja kaapunsa. Hän näyttäytyi alastomana. Hän oli musta ja kauniimpi kauneinta enkeliä.

HEHKUVA HIILI

Veli Giovanni oli yksinkertainen sydämeltään ja mieleltään, ja hänen kielensä kanta oli sidottu; hän ei osannut puhua ihmisille.

Mutta eräänä päivänä, kun hän tapansa mukaan rukoili ikivanhan rautatammen alla, Herran enkeli ilmestyi hänelle, tervehti häntä ja sanoi:

— Minä tervehdin sinua, koska olen se, joka käy yksinkertaisten luona ja ilmoittaa salaisuudet neitsyille.

Enkelillä oli kädessään hehkuva hiili. Hän asetti hiilen pyhän miehen huulille. Ja hän puhui vielä näin sanoen:

— Tämä tuli saa huulesi pysymään puhtaina ja tekee ne sytyttäviksi. Ja minun polttoni jälki on niissä säilyvä. Sinun kielesi kanta tulee irroitetuksi, ja sinä tulet puhumaan ihmisille. Ihmisten näet tulee kuulla elämän sana ja tietää, että heidät voi pelastaa ainoastaan sydämen yksinkertaisuus. Siitä syystä Herra on kirvoittanut yksinkertaisen ihmisen kielen kannan.

Enkeli palasi taivaaseen. Ja pyhän miehen Giovannin valtasi kauhu. Hän rukoili ja sanoi:

— Jumalani, minun sieluni hämminki on niin suuri, etten tunne huulillani sitä tulen suloisuutta, jonka enkelisi on niihin tuonut.

"Sinä tahdot minua kurittaa, Herra, koska lähetät minut puhumaan ihmisille, jotka eivät kumminkaan minua kuuntele. Kaikki alkavat minua vihata, ja omat pappisikin sanovat: 'Hän pilkkaa Jumalaa!'

"Sillä sinun järkesi sotii ihmisten järkeä vastaan. Mutta tapahtukoon sinun tahtosi."

VIATTOMUUDEN TALO

Veli Giovanni oli tänään lähtenyt luostarista varhaisena aamuhetkenä, lintujen herätessä ja alkaessa visertää. Hän kulki kaupunkiin päin ja mietti näin:

— Minä menen kaupunkiin pyytääkseni siellä leipää ja antaakseni leipää niille, jotka sitä pyytävät; ja minä annan, mitä saan, ja saan, minkä olen antanut. Sillä hyvä on pyytää ja saada Jumalan rakkauden nimessä. Ja se, joka saa, on antajan veli. Eikä pidä tarkata, onko ihminen jompikumpi noista veljeksistä, koska lahja ei mitään merkitse ja koska lähimmäisenrakkaus on kaikki kaikessa.

"Jos saajassa on rakkaus, niin hän on antajan veroinen. Mutta se, joka myy, on ostajan vihollinen, ja myyjä pakottaa ostajan vihamiehekseen. Ja siinä on kaupunkeja myrkyttävän pahan juuri, niinkuin käärmeen myrkky on sen purstossa. Ja ylhäisen naisen on astuttava jalkansa käärmeen purstolle. Tämä ylhäinen nainen on Köyhyys. Hän on jo kiertoretkellänsä käynyt Ranskan kuninkaan Ludvigin luona. Mutta firenzeläisten luona hän ei ole vielä käynyt, koska hän on siveä eikä tahdo astua jalallaan kehnoon paikkaan. Rahanvaihtajan myymälä on kehno paikka. Pankkiirit ja vaihtajat harjoittavat siellä kaikkein suurinta syntiä. Haureuden harjoittajat tekevät syntiä hökkeleissä, mutta heidän syntinsä on vähäisempi kuin pankkiirien tai kenen hyvänsä, joka rikastuu pankin tai kaupan nojalla.

"Totisesti, pankkiirit ja rahanvaihtajat eivät tule taivaan valtakuntaan, eivät myöskään leipurit, rohdoskauppiaat tai ne, jotka harjoittavat Kukkien kaupungin ylpeytenä olevaa villakankaiden kudontaa. He antavat arvoa rahalle ja määräävät vaihtokurssin siten kohottaen epäjumalia ihmisten nähtäviin. Sanoessaan 'Rahalla on arvoa' he valehtelevat. Sillä raha on halvempi niitä kuivia lehtiä, joita syksyn tuuli pyörittää ja kahisuttaa tärpättipuiden juurella. Ei ole olemassa mitään muuta arvokasta kuin ihmisen työ, kun Jumala kääntää kasvonsa sen puoleen."

Niin miettiessään veli Giovanni näki, että vuori oli avattu ja että miehet vetivät sieltä kiviä. Ja eräs kivenlouhijoista makasi tiellä puettuna karkeasta kankaasta tehtyihin repaleisiin vaatteisiin; hänen ruumiissaan oli kirveleviä pakkasen ja paahteen puremia. Hänen hartiainsa ja rintansa luut olivat ikäänkuin paljaat kuihtuneen lihan alla. Ja hänen silmiensä mustista kuopista virtasi suuri murhe.

Mutta kivenlouhija ei vastannut mitään, ei edes päätänsä kääntänyt.
Veli Giovanni luuli, ettei hän ollut kuullut, ja sanoi toistamiseen:

— Minä en saa rauhaa ennenkuin kuoltuani. Mene tiehesi, sinä kirottu varis, jonka toivotukset ilmoittavat minulle petollista hyvää! Mene vaakkumaan niille, jotka ovat minua yksinkertaisemmat! Minä tiedän, että kivenlouhijan elämä on pelkkää onnettomuutta ja ettei hänen kurjuuteensa löydy mitään lievikettä. Minä louhin kiviä aamusta iltaan ja saan työstäni palkaksi mustan leipäkannikan. Ja kun käsivarteni kerran ovat vuoren kiviä heikommat ja ruumiini on loppuun kulunut, kuolen nälkään.

— Veljeni, virkkoi pyhä mies Giovanni, ei ole ollenkaan oikein, että louhitte paljon kiviä ja saatte vain vähän leipää korvaukseksi.

— Näen tornin, joka kohoo kaikkia muita korkeammalle. Sen huipussa on ampuma-aukkoja. Se on podestan linnan torni.

— Minä, virkkoi kivenlouhija, minä näen siinä tornissa inhoittavan, jättiläismäisen hahmon, joka heiluttaa tapparaa, ja tapparaan näen kirjoitetun: Vääryys. Esivallan ja lakien torniin on ylennetty Vääryys kansalaisia vallitsemaan.

— Toinen näkee, mitä toinen ei näe, ja mahdollista on, että mainitsemanne hahmo sijaitsee podestan tornissa Viterbon kaupungissa. Mutta eikö ole olemassa lääke siihen pahaan, jota kärsit, veljeni? Hyvä pyhä Fransiskus on jättänyt maan päälle sellaisen lohdutuksen lähteen, että kaikki ihmiset voivat siitä saada virvoituksensa.

— Ihmiset ovat sanoneet: 'Tämä vuori on meidän' Ja nämä ihmiset ovat isäntiäni, ja heitä varten minä louhin kiviä. Ja he nauttivat työni hedelmiä.

— He eivät ole suinkaan mielipuolia. Ja kaupungin lait takaavat heille omistuksen. Kansalaiset maksavat heille rahaa niistä kivistä, joita olen louhinut. Ne ovat kallishintaisia marmorilohkareita.

— Pitäisi muuttaa kaupungin lait ja kansalaisten tavat. Pyhä Fransiskus, Herran enkeli, on antanut esimerkin ja osoittanut tien. Päättäessään Jumalan käskystä korjata Pyhän Damianuksen rappeutuneen kirkon hän ei lähtenyt kivilouhoksen omistajan puheille eikä sanonut: "Tuokaa minulle kaikkein kauneimpia marmoriharkkoja, ja minä annan teille rahaa korvaukseksi." Hän, jota nimitettiin Bernardonen pojaksi, mutta joka oli Jumalan oma poika, tiesi, että myyvä ihminen on ostavan ihmisen vihamies ja että kaupan taito on, jos mahdollista, sodan taitoa turmiollisempi. Niinpä hän ei kääntynytkään muuraajamestarien puoleen eikä kenenkään niiden puoleen, jotka antavat rahasta marmoria, puuta ja lyijyä. Hän meni metsään, otti kantamuksensa puita ja kiviä ja kuljetti ne itse siihen paikkaan, joka on pyhitetty autuaan Damianuksen muistolle. Hän sijoitti itse kivet seinäksi käyttäen mittanuoraa apunaan ja teki sementtiä liittääkseen kivet toisiinsa. Siitä syntyi vaatimaton ja karkea rakennuksenkehä. Se oli heikkojen käsivartten työn tulos. Mutta se, joka katselee hengen silmin, havaitsee siinä enkelin ajatuksen. Niiden muurien laasti ei ole täynnä onnettomien verta, koska tätä pyhän Damianuksen taloa ei rakennettu Oikeamielisen veren hinnaksi annetuilla kolmellakymmenellä hopiapenningillä, jotka Iskariotin hylkääminä ovat siitä lähtien siirtyneet maailmassa kädestä käteen kaiken vääryyden ja kaiken julmuuden hintana.

"Tämä talo yksin on perustettu viattomuuteen, rakettu rakkauteen, sijoitettu laupeuteen, ja se yksin on Jumalan talo.

"Ja minä sanon teille totisesti, veljeni työmies, että Jeesuksen Kristuksen köyhä niin menetellessään antoi maailmalle oikeuden esimerkin ja että hänen hulluutensa havaitaan kerran viisaudeksi. Sillä kaikki, mitä maan päällä on, kuuluu Jumalalle, ja me olemme Jumalan lapsia, ja lasten osain tulee olla yhdenveroiset. Toisin sanoen: jokaisen tulee ottaa, mitä hän tarvitsee. Ja koska isoiset eivät suinkaan vaadi jauhovelliä eivätkä vähäiset juo viiniä, ei kaikilla tule olemaan sama osa, mutta jokainen saa otollisen osansa.

"Työ tulee olemaan iloinen asia, kun siitä ei enää makseta. Väärämielinen kulta yksin aiheuttaa osien epätasaisuuden. Kun kaikki lähtevät hakemaan kiveänsä vuorelta ja kantavat sen selässään kaupunkiin, niin kivi on keveä ja se on oleva riemastuksen kivi. Ja me rakennamme ilon kotia. Me pystytämme uuden kaupungin. Eikä ole silloin köyhiä ja rikkaita, vaan kaikki nimittävät itseänsä köyhiksi, koska tahtovat kantaa nimeä, joka tuottaa kunniaa."

— Tuo hurstiin puettu ja nuoralla vyötetty mies on puhunut uusia asioita. Minä en tule näkemään kurjuuteni loppua, vaan kuolen nääntymykseeni ja nälkääni. Mutta kuolen onnellisena, koska silmäni ovat ennen sammumistaan nähneet oikeuden päivän sarastuksen.

HYVEEN YSTÄVÄT

Siihen aikaan oli Viterbon erittäin kuuluisassa kaupungissa veljeskunta, johon kuului kuusikymmentä vanhaa miestä. Nämä vanhat miehet olivat kaupungin etevimpiä kansalaisia. He keräsivät mainetta ja rikkautta ja saarnasivat hyvettä. Heidän joukossaan oli eräs Tasavallan lipunkantaja, toisen ja molempien oikeuksien tohtoreita, tuomareita, kauppiaita, rahanvaihtajia, kaikki erinomaisen hurskaita, ja muutamia iän heikontamia condottierejä.

Koska olivat liittyneet yhteen yllyttääkseen kansalaisia hyvään, he todistivat itsestänsä nimittämällä itseään Hyveen ystäviksi. Tuo nimi oli kirjoitettu veljeskunnan lippuun, ja heidän yksimielinen tahtonsa oli kehoittaa köyhiä toimimaan hyvin, jottei kaupungissa tapahtuisi mitään muutoksia.

Heillä oli tapana kokoontua joka kuun viimeisenä päivänä podestan palatsiin saadakseen keskenään selville, mitä hyvää kaupungissa oli tehty kuluneen kuukauden aikana. Ja niille köyhille, jotka olivat hyvää tehneet, he jakoivat rahalahjoja.

Tänä päivänä Hyveen ystävät jälleen pitivät istuntoansa. Salin perällä oli samettipeitteinen koroke, ja korokkeen yläpuolella oli upea baldakiini, jota kannatti neljä maalattua veistokuvaa. Nämä kuvat edustivat Oikeutta, Kohtuutta, Voimaa ja Siveyttä. Veljeskunnan huomattavimmat jäsenet istuivat baldakiinin alla. Esimies istui heidän keskellään kultaisella istuimella, melkein yhtä upealla kuin se, jonka pyhän Fransiskuksen opetuslapsi oli nähnyt taivaassa valmistetun Herran köyhälle. Tämä istuin oli esimiehelle lahjoitettu, jotta hänessä kunnioitettaisiin kaikkea kaupungissa tehtyä hyvää.

Veljeskunnan jäsenten järjestyttyä arvonsa mukaisesti esimies nousi puhumaan. Hän onnitteli palvelijoita, jotka olivat palvelleet isäntäänsä saamatta mitään palkkaa, ja ylisti vanhuksia, jotka eivät nälkää nähdessään anelleet leipää.

— He ovat menetelleet hyvin. Ja me palkitsemme heidät, koska on tärkeätä, että hyve tulee palkituksi, ja sen hinnan maksaminen on meidän, kaupungin ensimmäisten ja etevimpäin kansalaisten asia.

Mutta heidän lakattuaan osoittamasta suosiotansa veli Giovanni puhui kurjan joukon keskeltä ja kysyi kuuluvalla äänellä:

— Giovanni-niminen munkki, joka on luostarinsa häpeä. Hän kulkee katuja alastonna, vaatteet päälaella, ja tekee kaikenlaisia mielettömyyksiä.

— Mielipuoli ja pahantekijä! Hän kerjää leipäänsä myymälöittemme ovilla.

Useat läsnäolijat huusivat ja melusivat ja vetivät veli Giovannia kaavusta, ja heidän yrittäessään siten kiskoa häntä ulos toiset kärsimättömämmät heittivät jakkaroita pyhän miehen päähän. Mutta baldakiinin alla nousi seisomaan esimies, joka sanoi:

— Jättäkää rauhaan se mies, jotta hän kuulee sanani ja joutuu häpeään. Hän kysyy, mikä on hyve, koska hyve ei ole hänessä ja koska hän on vailla kaikkea hyvettä. Ja minä vastaan hänelle: "Hyveen tunteminen asuu hyveellisessä ihmisessä. Ja hyvissä kansalaisissa asuu lakien kunnioitus. He hyväksyvät, mitä kaupungissa on tehty, jotta kaikki saisivat turvallisesti nauttia hankittuja rikkauksia. He kannattavat säädettyä järjestystä ja asettautuvat sitä puolustamaan. Sillä köyhien velvollisuus on puolustaa rikkaiden hyvyyttä. Niinmuodoin säilyy kansalaisten keskinäinen yhteys. Se on hyvä, ja siinä on hyve. Ja rikas käskee palvelijansa tuoda korillisen leipiä, jotka jakaa köyhille, ja se on jälleen hyväksi." Tämä tulee tuon tietämättömän ja karkean miehen kuulla.

Niin puhuttuaan esimies istuutui, ja väkijoukosta kuului hyväksyvää sorinaa. Mutta veli Giovanni oli ottanut erään niistä jakkaroista, joilla häntä oli häväisten ja loukaten heitetty päähän, oli noussut sille seisomaan ja puhui kaikille näin sanoen:

— Kuunnelkaa terveellisiä sanoja! Hyve ei ole suinkaan ihmisessä. Ja ihminen ei suinkaan itsestään tiedä, mikä on hyve, sillä hän ei tunne luontoansa eikä tarkoitustansa. Se, mitä hän pitää hyvänä, voi olla hänelle pahaksi. Se, mitä hän luulee hyödylliseksi, voi olla hänelle vahingoksi. Hän ei kykene valitsemaan otollisia asioita, koska ei tunne tarpeitansa, vaan on kuin pieni lapsi, joka niityn pientarella imeskelee villikaalin ydintä. Hän ei tiedä, että belladonna on myrkyllinen; mutta hänen äitinsä tietää sen. Siitä syystä hyvä ja hyve on Jumalan tahdon tekemisessä.

"Ei pidä sanoa: 'Minä opetan hyvettä, ja hyve on kaupungin lakien tottelemisessa.' Nämä lait eivät suinkaan ole Jumalasta, vaan ovat ihmisestä, ja niissä on ihmisen pahuutta ja typeryyttä. Ne muistuttavat niitä sääntöjä, joita lapset laativat Viterbon torilla, pallosilla ollessaan. Hyve ei piile tottumuksissa eikä laeissa. Se on Jumalassa ja Jumalan tahdon täyttämisessä maan päällä. Jumalan tahtoa eivät maan päällä toteuta lakimiehet eivätkä esivallan jäsenet.

"Tämän maailman mahtavat tekevät oman tahtonsa, ja heidän oma tahtonsa vastustaa Jumalan tahtoa. Mutta ne, jotka ovat riisuneet pois ylpeyden ja tietävät, ettei heissä ole yhtään hyvettä, saavat suuria lahjoja, ja itse Jumala valitsee heidät olosijaksensa niinkuin mesi tammen ontelot.

"Meidän tulee olla se tammi, joka on täynnä mettä ja kastepisaroita. Nöyrät, yksinkertaiset ja tietämättömät tuntevat Jumalan. Ja heidän kauttansa Jumala hallitsee maan päällä. Autuus ei ole lakien ankaruudessa eikä sotamiesten lukumäärässä. Se on köyhyydessä ja nöyryydessä.

"Älkää enää sanoko: 'Hyve on minussa, ja minä opetan hyvettä.' Sanokaa päinvastoin: 'Hyve on Jumalassa.' Ihmiset ovat jo kyllin kauan paaduttaneet itseään omassa viisaudessaan. Kyllin kauan he ovat pitäneet Jalopeuraa ja Naarassutta vaakunana kaupunkiensa porteilla. Heidän viisautensa ja oveluutensa on tuottanut orjuutta, sotia ja monelle viattomalle kuoleman. Siitä syystä teidän tulee antautua Jumalan johdettaviksi niinkuin sokea sallii koiransa opastaa itseänsä. Älkää ollenkaan pelätkö sulkea älynne silmiä ja menettää järkeänne, sillä järki on tehnyt teidät onnettomiksi ja pahoiksi. Sen nojalla te olette tulleet sen miehen kaltaiseksi, joka oli arvannut luolaan kuuristuneen Pedon arvoituksen, tuli siitä pöyhkeäksi ja itseänsä viisaana pitäen surmasi isänsä ja nai äitinsä.

"Jumala ei ollut hänen kanssansa. Hän on nöyrien ja yksinkertaisten kanssa. Osatkaa olla mitään tahtomatta, niin hän vuodattaa teihin oman tahtonsa. Älkää yrittäkö selittää Pedon arvoitusta. Olkaa tietämättömät, ja teidän ei tarvitse enää pelätä erehtyvänne. Ainoastaan viisaat erehtyvät."

— Tuo viheliäinen on minua solvannut, ja minä annan solvauksen hänelle mielelläni anteeksi. Mutta hänen puheensa rikkoi Viterbon lakeja, ja on oikein ja kohtuullista, että hän joutuu rangaistavaksi.

Veli Giovanni vietiin tuomarien luo, jotka käskivät panna hänet rautoihin ja lähettivät hänet kaupungin vankilaan.

LEMPEÄ KAPINA

Pyhä mies Giovanni oli kahlehdittu jykevään patsaaseen keskelle maanalaista vankikomeroa, jonka yläpuolella vieri virta.

Kaksi miestä oli syösty hänen kerallaan tähän hiljaiseen pimeyteen. Molemmat olivat oivaltaneet lakien vääryyden ja julistaneet tietoansa. Toinen tahtoi kumota tasavallan väkivaltaisesti. Hän oli tehnyt varoittavia murhia ja aikoi puhdistaa kaupungin tulella ja miekalla. Toinen toivoi saavansa ihmisten sydämet muuttumaan: hän oli pitänyt vakuuttavia puheita. Hän oli keksinyt viisaita lakeja ja uskoi kauniin neronsa ja puhtaitten tapojensa nojalla vaikuttavansa ratkaisevasti kanssaihmisiinsä. Ja molemmat olivat joutuneet saman tuomion alaisiksi.

Saatuaan tietää, että pyhä mies oli kahlehdittuna heidän joukossaan, koska oli puhunut kaupungin lakeja vastaan, he onnittelivat häntä. Ja se, joka oli keksinyt viisaita lakeja, sanoi hänelle:

— Veljeni, jos pääsemme vielä vapaiksi, niin sinä, joka ajattelet samoinkuin minä, autat minua vakuuttamaan kansalaisille, että heidän tulee järjestää yläpuolelleen oikeamielisten lakien valta.

— Mitä hyödyttää, jos oikeus on laeissa, ellei se ole sydämissä? Jos sydämet ovat väärämieliset, mitä auttaa laissa vallitseva tasapuolisuus?

"Älkää sanoko: 'Me säädämme oikeita lakeja ja annamme jokaiselle, mitä hänelle kuuluu.' Sillä kukaan ei ole oikeamielinen, ja me emme tiedä, mikä on ihmisille otollista. Me emme tiedä, mikä on heille hyvää, ja yhtä vähän tiedämme, mikä on heille pahaa. Ja joka kerta, kun kansan ruhtinaat ja Tasavallan päämiehet ovat rakastaneet oikeutta, he ovat tuhonneet paljon ihmisiä.

"Älkää antako kompassia ja mittauskojeita kehnolle maanmittarille. Oikeita kojeita käytellen hän jakaa sittenkin väärin. Ja hän sanoo: 'Katsokaa, minulla on vaakituskojeeni, viivaimeni ja kulmamittaimeni, ja minä olen hyvä maanmittari.' Niin kauan kuin ihmiset pysyvät itaroina ja julmina, he tekevät julmiksi kaikkein lempeimmätkin lait ja työstävät veljiänsä lausuen rakkauden sanoja. Siitä syystä on turhaa heille ilmaista rakkauden sanoja ja lempeyden lakeja.

"Älkää kohottako lakia lakia vastaan, älkää pystyttäkö marmori- tai vaskitauluja ihmisten näkyviin. Sillä kaikki, mitä on sellaisiin laintauluihin kirjoitettu, on kirjoitettu verisin kirjaimin."

Niin puhui pyhä mies. Ja se vanki, joka oli tehnyt varoittavia murhia ja valmistellut kaupunkivaltion terveellistä tuhoamista, hyväksyi ja sanoi:

— Kumppani, sinä puhuit hyvin. Tiedä siis, etten minä kohota lakia lakia, oikeata sääntöä väärää sääntöä vastaan, vaan tahdon hävittää lain väkivalloin ja pakottaa kansalaiset sitten elämään onnellisessa vapaudessa. Ja tiedä vielä, että olen surmannut tuomareita ja poliisimiehiä ja tehnyt hyväätarkoittavia rikoksia.

Kuultuaan nuo sanat Herran mies nousi, ojensi kahlehditut kätensä inhassa hämäryydessä ja huudahti:

— Onnettomat ovat väkivaltaiset, sillä väkivalta synnyttää aina väkivaltaa. Se, joka toimii sinun tavallasi, kylvää maailmaan vihaa ja raivoa, hänen lapsensa raatelevat jalkansa tien orjantappuroissa, ja käärmeet pistävät heitä kantapäähän.

"Onneton olet sinä, koska olet vuodattanut väärän tuomarin ja karkean sotamiehen verta; sinä olet nyt muuttunut sotamiehen ja tuomarin kaltaiseksi. Sinulla on samoinkuin heillä käsissäsi lähtemättömät tahrat.

"Mieletön se, joka sanoo: 'Me teemme pahaa vuorostamme, ja sydämemme tulee lohdutetuksi. Olemme väärämieliset, ja se on oleva oikeuden alku.' Paha piilee halussa. Älkää halutko mitään, ja teille ei tapahdu mitään pahaa. Väärämielisyys on paha ainoastaan väärämielisille. Jos olen oikeamielinen, en joudu koskaan kärsimään. Väärämielisyys on miekka, jonka kahva raatelee sitä pitelevän käden. Sen tutkain ei ollenkaan haavoita yksinkertaisen ja hyvän ihmisen sydäntä.

"Hänelle ei ole mikään vaarallista, ellei hän mitään pelkää. Kaiken kärsiminen merkitsee, ettei ihminen joudu mistään kärsimään. Olkaa hyvät, niin kaikkeus on hyvä. Silloin kaikkeus palvelee teidän hyvyytenne välineenä Ja vainoojainne teot saavat teidät paremmiksi ja kauniimmiksi.

"Te rakastatte elämää, ja tämä kiintymys piilee jokaisen ihmisen sydämessä. Rakastakaa siis kärsimystä. Sillä eläminen merkitsee kärsimistä. Älkää ollenkaan kadehtiko julmia käskijöitänne. Surkutelkaa sotaväen päälliköitä. Säälikää publikaaneja ja tuomareita. Kaikkein korskimmat heistä ovat tunteneet tuskan pistokset ja kuoleman kauhut. Olkaa onnellisemmat, koska olette viattomat. Menettäköön teidän osaltanne tuska kärkensä ja kuolema kauhunsa.

"Pysykää Jumalassa ja sanokaa itsellenne: 'Kaikki on hyvää Hänessä.' Varokaa tahtomasta yleistäkään onnea liian voimakkaasti ja tuimasti, koska tahtomiseenne voi helposti pujahtaa jonkinlaista julmuutta. Mutta olkoon yleistä ihmisrakkautta tavoitteleva halunne harras kuin rukous ja lempeä kuin toivo.

"Kaunis on oleva se pyhä pöytä, jossa jokainen saa oikeudenmukaisen osansa ja pöytäseuran jäsenet pesevät toistensa jalkoja. Mutta älkää suinkaan sanoko: 'Minä pystytän väkivalloin tuon pöydän kaupungin kaduille ja julkisille toreille.' Teidän ei pidä kutsua veitsi kädessä veljiänne oikeuden ja laupeuden pitoihin. Tuon pöydän tulee itsestään ilmaantua Marskentälle lempeyden ja hyväntahtoisuuden voimasta.

"Se on oleva ihme. Mutta tietäkää, että ihmeet tapahtuvat ainoastaan uskon ja rakkauden nojalla. Jos olette tottelemattomat isännillenne, tehkää se rakkaudessa. Älkää heitä kahlehtiko, älkää heitä surmatko, vaan sanokaa heille: 'Minä en suinkaan surmaa veljiäni enkä heitä kahlitse.' Kestäkää, kärsikää, alistukaa, tahtokaa sitä, mitä tahtoo Jumala, niin teidän tahtonne tapahtuu maan päällä samoinkuin taivaassa. Se, mikä näyttää pahalta, on pahaa, ja se, mikä näyttää hyvältä, on hyvää. Todellinen paha on ponnistuksessa ja tyytymättömyydessä. Älkäämme ponnistelko, vaan olkaamme tyytyväiset; älkäämme lyökö ilkeitä, jottemme muutu heidän kaltaisikseen.

"Jos olemme onneksemme todella köyhiä, älkäämme tehkö itseämme henkisesti rikkaiksi, älkäämme kiinnittäkö sydäntämme niihin hyvyyksiin, jotka tekevät ihmisen väärämieliseksi ja onnettomaksi. Kärsikäämme vainoa lempein mielin ja olkaamme rakkauden maljoja, jotka muuttavat balsamiksi niihin vuodatetun sapen."

RAKKAUDEN SANOJA

Tuomarit käskivät tuoda eteensä pyhän miehen Giovannin kytkettynä siihen, joka oli tuiskannut kreikkalaisen tulen priorien palatsiin. He sanoivat pyhälle miehelle:

— Sinä olet rikoksentekijän kanssa, koska et ole meidän kanssamme.
Sillä jokainen, joka ei ole hyvien kanssa, on pahojen rikostoveri.

— Ihmisten joukossa ei ole hyviä eikä pahoja. Mutta kaikki ovat onnettomia. Ja niitä, joita ei ahdista nälkä ja häpeä, ahdistaa rikkaus ja valta. Vaimosta syntynyt ei voi mitenkään välttää onnettomuuksia, ja ihmisen poika on kuin sairas, joka heittelehtii vuoteessaan lepoa löytämättä, koska ei tahdo laskeutua Jeesuksen ristille, pää orjantappuroihin nojattuna, eikä ollenkaan riemuitse kärsimyksestä. Mutta sittenkin on ilo kärsimyksessä. Ja ne, jotka rakastavat, tietävät sen.

"Minä turvaan rakkauteen, ja tämä mies turvaa vihaan. Siitä syystä emme voi milloinkaan toisiamme kohdata. Ja minä sanon hänelle: 'Veljeni, sinä olet tehnyt pahoin, ja sinun rikoksesi on suuri.' Ja minä puhun niin, koska rakkaus minua pakottaa. Mutta te tuomitsette tämän rikoksentekijän oikeuden nimessä. Ja oikeuteen vedotessanne te vannotte suotta. Sillä oikeutta ei ole ihmisten joukossa.

"Me olemme kaikin rikollisia. Kun sanotte 'Kansojen elämä on meissä', valehtelette. Te olette ruumiskirstu, joka sanoo: 'Minä olen kätkyt.' Kansojen elämä on niiden vainioiden viljassa, jotka kellastuvat Herran silmien alla. Se on jalavain varassa riippuvissa viinirypäleissä ja niissä hymyilevissä kyynelissä, joilla taivas kastelee puiden hedelmiä. Se ei ole laeissa, joita rikkaat ja mahtavat ovat laatineet mahtavuutensa ja rikkautensa säilyttämiseksi.

"Te unohdatte, että olette syntyneet köyhinä ja alastomina. Ja Hän, joka tuli Bethlehemin seimeen, tuli tuomatta teille minkäänlaista hyötyä. Hänen täytyy syntyä köyhänä ja joutua ristiinnaulittavaksi uudelleen teidän pelastukseksenne.

"Väkivallantekijä on käyttänyt teidän takomianne aseita. Hän on verrattavissa sotilaisiin, joita te kunnioitatte, koska he ovat hävittäneet kaupunkeja. Sitä, mitä väkivalloin puolustetaan, ahdistetaan väkivalloin. Ja jos osaatte lukea kirjaa, jonka olette kirjoittaneet, näette siinä, mitä teille sanon. Sillä te olette kirjoittaneet kirjaanne, että kansainoikeus on sodan oikeus. Te olette ylistäneet väkivaltaa kunnioittamalla valloittajia ja pystyttämällä toreillenne heitä ja heidän hevosiansa esittäviä patsaita.

"Te olette sanoneet: 'On olemassa hyvää väkivaltaa ja huonoa väkivaltaa. Ja siinä on kansain oikeus ja siinä on laki.' Mutta kun nämä ihmiset asettavat teidät lain ulkopuolelle, he muuttuvat laiksi niinkuin te muutuitte laiksi kukistettuanne tyrannin, joka oli lakina ennen teitä.

"Tietäkää, ettei ole muuta totista oikeutta kuin oikeudesta luopuminen. Ei ole pyhää lakia muualla kuin rakkaudessa. Ei ole oikeutta muualla kuin lähimmäisenrakkaudessa. Väkivaltaa ei suinkaan pidä vastustaa väkivalloin, sillä taistelu totuttaa sotaan ja taistelujen lopputulos on epäilyksenalainen. Jos sitävastoin väkivaltaa vastaan asetetaan lempeys, niin ensinmainittu ei saa tukea vastustajastaan ja sortuu itsestään.

"Oppineet eläintarujen kirjoittajat ovat sanoneet, että yksisarviainen, jolla on otsassa säihkyvä säilä, lävistää rautapaitaan puetun metsästäjän ja laskeutuu polvilleen puhtaan immen eteen. Olkaa lempeät, hankkikaa itsellenne yksinkertainen mieli, pitäkää itsellänne puhdas sydän, niin teidän ei tarvitse pelätä mitään.

"Älkää suinkaan rakentako luottamustanne condottierein miekkoihin, sillä paimenen linkoama kivi on puhkaissut jättiläisen otsan. Vahvistakaa itseänne rakkaudessa ja rakastakaa niitä, jotka teitä vihaavat. Viha, johon ei vastata vihalla, vähenee puoleen määräänsä. Ja se puoli, joka jää jäljelle, riutuu leskenä ja kuolee. Ryöstäkää itsenne köyhiksi, jotteivät toiset teitä ryöstä. Rakastakaa vihollisianne, jotteivät he ole enää vihollisianne. Antakaa anteeksi, jotta teillekin anteeksi annettaisiin. Älkää sanoko: 'Lempeys vahingoittaa kansojen paimenia.' Ettehän siitä mitään tiedä. Kansojen paimenet eivät ole vielä koskaan sitä koetelleet. He väittävät vähentäneensä pahaa ankaruudella. Mutta pahuus on suuri ihmisten keskuudessa ja sen vähenemisestä ei ole tietoa.

"Minä olen sanonut toisille: 'Älkää olko sortajia.' Olen sanonut toisille: 'Älkää kapinoiko.' Ja kummatkaan eivät ole minua kuulleet. He ovat pilkaten heittäneet minua kivellä. Koska olen ollut kaikkien kanssa, jokainen on sanonut minulle: 'Sinä et ole kanssani.'

"Minä olen sanonut: 'Minä olen onnettomien ystävä.' Ja te ette ole uskoneet, että olen teidän ystävänne, koska ette kopeudessanne ollenkaan tiedä, että olette onnettomat. Mutta isännän onnettomuus on orjan onnettomuutta kamalampi. Minun teitä lempeästi surkutellessani te luulitte minun pilkkaavan. Ja sorretut ovat luulleet minun olevan sortajien puolella. He ovat sanoneet: 'Hänessä ei ole sääliä.' Mutta minun osani on rakkaudessa eikä vihassa. Siitä syystä te minua halveksitte. Ja koska julistan rauhaa maan päälle, te pidätte minua mielettömänä. Teistä näyttää, että puheeni kulkevat joka suuntaan kuin humalaisen askelet. Ja totta onkin, että kuljen leirienne läpi niinkuin ne harpunsoittajat, jotka taistelupäivän aattona soittelevat telttojen edustalla. Ja sotamiehet sanovat heitä kuunnellessaan: 'Tietämättömiä raukkoja, jotka kulkevat soittaen omilla vuorillamme kuultuja säveliä.' Minä olen sellainen harpunsoittaja, joka kulkee sotajoukkojen välillä. Nähdessäni, mihin inhimillinen viisaus johtaa, tahdon mielelläni olla hullu; ja minä kiitän Jumalaa siitä, että hän on antanut minulle harpun eikä miekkaa."

TOTUUS

Pyhä mies Giovanni vietti yhä aikojansa ahtaassa vankikomerossa, ja hänen kahleensa olivat kiinnitetyt seinään iskettyihin renkaisiin. Mutta hänen henkensä oli vapaa niinkuin ainakin, ja tuskat eivät olleet järkyttäneet hänen varmuuttansa. Hän päätti olla pettämättä uskoansa ja olla totuuden todistaja ja marttyyri kuollakseen Jumalassa. Hän ajatteli: "Totuus seuraa minua kuoleman puuhun. Hän katselee minua ja itkee. Hän sanoo: minä itken, koska tuo ihminen kuolee minun tähteni."

Pyhän miehen siten viettäessä yksinäisiä hetkiänsä ajatuksensa seurassa astui vankikomeroon hieno herra ovien avautumatta. Hänellä oli hartioillaan punainen viitta ja kädessä sytytetty lyhty.

— Veljeni, mitä hyödyttäisikään mainita sinulle ne nimet, jotka minulle annetaan? Minä annan sinulle, minkä sinä minulle. Tiedä, että tulen luoksesi avuliaana ja hyväntahtoisena ja että saatuani tietää sinun hellästi rakastavan Totuutta, jonka olet valinnut sydämesi valtiattareksi ja alinomaiseksi seuralaiseksi, tuon sinulle Totuutta koskevan sanan.

— Minä huomautan sinulle, että tämä sana näyttää sinusta aluksi turhalta ja ylenkatsottavalta, sillä sen laita on niinkuin pienen avaimen, jonka varomaton heittää pois sitä käyttämättä.

"Järkevä ihminen sitävastoin koettelee sitä useihin lukkoihin ja huomaa vihdoin sen aukaisevan kirstun, joka on täynnä kultaa ja kalliita kiviä.

"Niinpä sanonkin sinulle: 'Veli Giovanni, koska olet sattunut valitsemaan Totuuden sydämesi valtiattareksi ja ystävättäreksesi, sinun on erinomaisen tärkeätä tietää hänestä kaikki se, mikä tiedettävissä on. Tiedä siis, että hän on valkoinen. Hänen ulkonäkönsä nojalla, johon sinut perehdytän, saat tietää hänen luontonsa, mikä on sinulle erittäin hyödyllistä tahtoessasi päästä hyviin suhteisiin hänen kanssaan ja syleilemään ja suutelemaan häntä kaikin mahdollisin mairein, niinkuin ystävä ystävätärtään hyväilee. Tiedä siis varmasti, kelpo veli, että hän on valkoinen."

— Messer Rikkiviisas, esityksenne tarkoitus ei ole niin vaikea arvata kuin näytte pelänneen. Ja vaikka järkeni onkin luonnostaan jäykkä ja jämeä, on vertauskuvanne hieno kärki sentään sen heti lävistänyt. Te sanotte Totuuden olevan valkoisen tehostaaksenne sen täydellistä puhtautta ja siten selvästi ilmaistaksenne, että hän on tahraton nainen. Minä kuvittelenkin hänet sellaiseksi kuin sanotte, ajattelen hänet valkoisemmaksi yrttitarhojen valkoisia liljoja tai lunta, joka talvisin peittää Alvernon huippuja.

— Veli Giovanni, se ei suinkaan ole sanojeni tarkoituksena; sinä et ole murtanut luuta etkä vetänyt esiin sen ydintä. Minä opetin sinulle, että Totuus on valkoinen, mutta en sanonut sitä puhtaaksi. Ja onpa tosiaankin vähä-älyistä luulla sitä puhtaaksi.

— Samoinkuin kuun pimentymisen aiheuttaa tummalla varjollansa tämä maa, jossa Eevan rikos aikoinaan tapahtui, samoin olette te, messer Rikkiviisas, peittänyt kirkkaan sananne himmeän sanan varjoon. Ja niin te nyt vaellatte pimeydessä. Sillä Totuus on puhdas, koska se johtuu Jumalasta, kaiken puhtauden lähteestä.

— Veli Giovanni, olkaa parempi fyysikko ja havaitkaa, että puhtaus on käsittämätön ominaisuus. Niin kuuluvat tehneen Arkadian paimenetkin, jotka nimittivät puhtaiksi jumaliksi niitä, joita eivät tunteneet.

— Messer, teidän sananne ovat hämärät ja alakuloisuuden ympäröimät. Toisinaan ovat enkelit käyneet luonani nukkuessani. Minä en ole ymmärtänyt heidän sanojansa paremmin. Mutta heidän ajatuksensa mysteeri oli iloinen.

— Minä en voi kiistellä kanssanne. En tunne itsessäni riittävää halua enkä voimaakaan.

— Niinmuodoin minun täytyy keksiä itselleni toinen vastaväittäjä, virkkoi Rikkiviisas.

Samassa hän kohotti vasemman kätensä etusormen ja muovasi oikealla kädellään viittansa kulmasta sille punaisen päähineen. Sitten hän nosti sen nenänsä eteen ja virkkoi:

— Kas niin, tuossa on eräs käteni sormi, josta olen tehnyt tohtorin ja jonka kanssa kiistelen oppineiden tavalla. Hän on platonikko, ellei itse Platonkin.

"Messer Platon, mitä merkitsee puhtaus? Minä kuulen, messer Platon. Te väitätte tiedon olevan puhdasta silloin, kun siitä on poissa kaikki se, minkä voi nähdä tai kuulla, mitä voi koskettaa tai yleensä kokea. Te myönnätte, päähinettänne nyökähdyttäen, että totuus on puhdasta totuutta mainitsemallani ehdolla, toisin sanoen edellyttämällä, että se tehdään mykäksi, sokeaksi, kuuroksi, raajarikoksi, halvatuksi, kaikilta jäseniltään rammaksi. Myönnänkin mielelläni, että se siinä tilassa välttyy niiltä harhaluuloilta, jotka pitävät ihmistä pilkkanaan, eikä juokse yöjalassa. Te olette suuri pilkkakirves, messer Platon, ja olettepa useinkin maailmaa ivaillut. Heittäkää hattu päästänne."

Vastaansanoja laski alas viittansa liepeen ja puhui jälleen pyhälle miehelle Giovannille:

— Ystäväni, nuo sofistit eivät tietäneet, mikä Totuus on. Mutta kun minä, joka olen fyysikko ja suuri luonnon merkillisyyksien havaitsija, sanon sinulle, että se on valkoinen tai paremminkin valkoisuus, niin voit' minua uskoa.

"Siitä ei kumminkaan, kuten sanottu, saa päätellä, että se on puhdas. Luuletko, että veronalainen rouva Eletta, jonka jäsenet olivat rieskanvalkeat, sen vuoksi erotti ne muusta maailmasta, veti ne näkymättömiin ja koskemattomiin, mikä platonisen opin mukaan merkitsee puhtautta? Se olisi ylen suuri erehdys."

— Hän antautui ihan elävältä, kertoi kiistäjä, kahdelle paaville, kuudellekymmenelle kardinaalille, Kyprossaaren kuningattarelle, kolmelle turkkilaiselle, neljälle juutalaiselle, Arezzon piispan apinalle, eräälle kaksineuvoiselle ja paholaiselle. Mutta me harhaudumme pois tutkimuksemme esineestä, jona on Totuuden varsinaisen luonteen selvillesaaminen.

"Jos siis, kuten osoitin itseänsä Platonia vastaan kiistäen, tuona varsinaisena luonnepiirteenä ei voi olla puhtaus, on luultavaa, että se on epäpuhtaus, joka on kaiken olevaisen välttämätön edellytys. Havaitsimme näet vastikään, ettei puhtaudella ole elämää eikä tajuntaa. Ja lienet luullakseni riittävässä määrin kokenut, että elämä ja kaikki siihen kuuluva havaitaan kootuksi, sekoitetuksi, erilaatuiseksi, kasvamaan tai vähenemään pyrkiväksi, epävakaiseksi, liukenevaksi, pilaantuvaksi, mutta ei puhtaaksi."

— Tohtori, vastasi Giovanni, teidän esittämänne perusteet eivät ole ollenkaan pätevät, koska Jumala, joka on pelkkää puhtautta, on olemassa.

— Jos lukisit kirjojasi paremmin, poikani, niin havaitsisit, ettei niissä sanota Hänen, jonka nimen mainitsit, "olevan olemassa", vaan "olevan".

"Olemassa-oleminen ja oleminen eivät suinkaan ole sama asia; ne ovat vastakkaisia asioita. Sinä elät, mutta etkö sanokin itsellesi: 'Minä en ole mikään; minä olen ikäänkuin en olisi.' Ethän sano: 'Minä olen se, joka on.' Eläminen näet on joka hetki olemasta lakkaamista. Sanot myös 'Minä olen täynnä epäpuhtautta', koska et ole yksi ainoa, vaan häilyvien ja kiistelevien olioiden seos."

— Nyt puhutte viisaasti, vastasi pyhä mies, ja minä havaitsen puheestanne, että olette hyvin perehtynyt sekä jumalallisiin että inhimillisiin tieteisiin, messer Rikkiviisas. On näet totta, että Jumala on se, joka on.

— Bakkhoksen ruumiin nimessä, virkkoi toinen, hän on täydellisesti ja yltäyleisesti. Senvuoksi meidän ei tarvitsekaan etsiä häntä mistään paikasta, koska on varmaa, ettemme tapaa häntä paremmin tai huonommin toisesta kuin toisestakaan paikasta, ja koska ei löydy yhtäkään vanhaa säärystinparia, jotka eivät sisältäisi häntä omalta osaltansa.

— Se on ihastuttavaa ja aivan varmaa, vastasi Giovanni. On kumminkin soveliasta lisätä, että hän on erikoisemmin pyhässä ehtoollisessa, leivän ja viinin muuttumisen nojalla.

— Hän on tosiaankin siinä nautittavassa muodossa, virkkoi tohtori. Huomaa vielä, poikani, että hän on omenassa pyöreä, päärynässä pitkulainen, veitsessä leikkaava ja huilussa soiva. Hänessä ovat kaikki substanssin kvaliteetit. Hänessä ovat myös kaikki kuvioiden ominaisuudet. Hän on terävä ja tylsä, koska hän on samalla kertaa mikä kolmio tahansa; hänen säteensä ovat samanpituiset ja eripituiset, koska hän on ympyrä ja ellipsi, ja onpa hän hyperbelikin, joka on kuvaamaton kuvio.

Miettiessään näitä yleviä totuuksia pyhä mies Giovanni kuuli tohtori
Rikkiviisaan remahtavan nauramaan. Hän kysyi:

— Minä nauran, virkkoi tohtori, ajatellessani, että minusta on keksitty erinäisiä vastakohtia ja ristiriitoja, joiden vuoksi minua on katkerasti moitittu. Totta onkin, että minussa on joitakin ristiriitaisuuksia. Mutta huomaamatta jätetään, että jos minuun sisältyisivät kaikki vastakohdat, olisin Toisen kaltainen.

— Jos tietäisit, kenestä puhun, tulisit tietämään, kuka olen. Ja sinä et kuulisi mielelläsi parhaita sanojani, koska moittijat ovat minua melkoisesti vahingoittaneet. Jos jään tuntemattomaksi, olen sinulle erittäin hyödyllinen. Minä teen sinulle tiettäväksi, että ihmiset ovat erinomaisen herkkiä sanoille, joita muodostuu heidän huulillansa, ja että he antautuvat surmattaviksi sanojen vuoksi, joihin ei sisälly mitään merkitystä, kuten nähdään marttyyreistä ja sinusta itsestäsi, oi Giovanni, joka riemuitset joutuessasi kuristetuksi ja sitten poltetuksi seitsemän virren kaikuessa Viterbon torilla tuon Totuus-sanan vuoksi, jolle on mahdoton keksiä mitään järjellistä merkitystä.

"Voisit varmaan penkoa kaikki hämärien aivojesi loukot ja lokerot, voisit myllertää kaikki sieltä löytyvät lukinverkot ja vanhan rautaromun milloinkaan löytämättä tiirikkaa, joka avaa tuon sanan ja ilmaisee sen merkityksen. Ellei minua olisi ollut, olisit sinä, ystävä rukkani, sallinut hirttää ja polttaa itsesi kaksitavuisen sanan vuoksi, jota et ymmärrä sinä enempää kuin tuomarisikaan, joten ei olisi milloinkaan voinut tietää, kuka oli halveksittavampi, pyövelikö vai uhri.

"Tiedä siis, että Totuus, sydämesi rakastettu valtiatar, on tehty aineksista, joissa yhtyvät kostea ja kuiva, kova ja pehmeä, kylmä ja sen vastakohta, ja että tämän korkean naisen laita on samoin kuin lihallisten naisten, joiden hempeys ja kuumuus ei esiinny yhtäläisenä koko ruumiissa."

Veli Giovanni epäili sydämensä yksinkertaisuudessa, oliko tuo puhe oikein soveliasta. Vastustaja luki pyhän miehen ajatuksen ja tyynnytti häntä sanoen:

— Ikävä on jättää sinua, ystäväni. Mutta en voi viipyä kauempaa luonasi. Minulla näet on paljon ristiriitoja ihmisille vietävänä. Minä en voi nauttia lepoa päivällä enkä yöllä. Minun täytyy lakkaamatta liikkua paikasta toiseen, asettaa lyhtyni milloin oppineen miehen pulpetille, milloin valvovan sairaan pieluksen viereen.

Tuon sanottuaan hän poistui niinkuin oli tullut. Ja pyhä mies Giovanni kysyi itseltään: "Minkätähden tämä tohtori sanoi, että totuus on valkoinen?" Oljilla maaten hän mietiskeli tuota asiaa. Hänen henkensä levottomuus ilmeni ruumiissakin: hän käännähteli kyljeltä toiselle lepoa löytämättä.

UNI

— Jumalani, hyvyytesi on rajaton minua kohtaan ja erikoinen mieltymyksesi ilmeinen, koska olet sallinut minun joutua makaamaan rikkatunkiolle samoinkuin Job ja Lazarus, Joita erinomaisesti rakastit. Sinä olet saanut minut oivaltamaan, että saastaiset oljet ovat oikeamieliselle pehmeä päänalainen. Minä rukoilen sinua, oi Jumalan rakas poika, joka astuit alas helvettiin, siunaa pimeässä komerossa makaavan palvelijasi lepoa. Ja koska ihmiset ovat riistäneet minulta ilman ja valon, totuuden julistamisen tähden, suvaitse sinä valaista minua ikuisen päivänkoiton kirkkaudella ja ravita minua rakkautesi liekillä, oi elävä Totuus, Herra minun Jumalani!

Niin rukoili pyhä mies Giovanni huulillansa. Mutta sydämessään hän muisti Vastustajan puheita, ja hänen sielunsa oli pohjiansa myöten hämmentynyt. Siihen hämmennykseen ja pelkoon hän sitten nukahti.

Ja koska Vastustajan ajatus rasitti hänen untansa, hän ei nukkunut niinkuin nukkuu pieni lapsi äitinsä rinnoille. Hänen unensa ei ollut suinkaan naurua ja maitoa. Hän näki unta. Ja hänelle näkyi unessa valtavan suuri pyörä, joka hohti kirkkain värein.

Se muistutti niitä työmiesten valmistamia valoruusuja, jotka kukkivat kirkkojen ovien yläpuolella ja joiden läpikuultoisessa lasissa nähdään Neitsyt Marian historia ja profeettain kunnia. Mutta toskanalainen ei tunne näiden ruusujen tekotapaa.

Tuo pyörä oli suuri, hohteleva ja tuhat kertaa helakampi kuin kaikkein paras niistä ruusuista, jotka on Saksanmaassa jaettu kompassin mukaan ja maalattu siveltimellä. Ja eipä keisari Kaarlekaan nähnyt sen vertaista kruunausjuhlassaan.

Yksin se katselija näki kuolevaisin silmin loistavamman pyörän, joka erään naisen johtamana nousi lihaan puettuna pyhään paratiisiin. Tämä ruusu näytti olevan pelkkää valoa ja oli elävä. Tarkoin katsellen huomasi, että se oli koottu lukemattomista elollisista olennoista ja että sen pyörännavan, puolapuut ja kehän muodostivat kaikennäköiset ja -säätyiset ihmiset laajana joukkona. Nämä henkilöt olivat säätynsä mukaisessa puvussa, joten voi helposti tuntea paavin, keisarin, kuninkaat ja kuningattaret, piispat, paroonit ja ritarit, ylhäiset naiset, aseenkantajat, oppineet, porvarit, kauppiaat, asianajajat, apteekkarit, maamiehet, portot, maurit ja juutalaiset. Ja koska tässä pyörässä esiintyivät kaikki maan asujaimet, siinä nähtiin vielä satyyrejä ja kyklooppeja, kääpiöitä ja kentaureja, joita Afrikka ruokkii polttavilla hiekka-aavikoillansa, ja niitä retkeilijä Marco Polon kohtaamia ihmisiä, jotka syntyvät päitä vailla, kasvot navan alapuolella.

Kaikkien näiden ihmisten suusta urkeni viiri, johon oli kirjoitettu mietelauselma. Ja jokainen lauselma oli omaa erikoista väriä, joka ei ilmennyt missään toisessa lauselmassa, ja koko lukemattomasta joukosta ei olisi voinut löytää kahta samannäköistä. Toiset oli kastettu purppuraan, toiset taivaan ja meren väreihin tai tähtien kirkkauteen. Oli sellaisiakin, jotka hohtivat viheriöiltä kuin nurmi. Monet olivat erittäin kalpeita, toiset ylen tummia. Katse löysi niinmuodoin näistä lauselmista kaikki ne värit, jotka koristavat kaikkeutta.

Niin menetellen hän perehtyi erinäisten ihmisten ajatuksiin. Luettuaan riittävän paljon hän havaitsi, että noiden mietelauselmien sanojen merkitys oli yhtä vaihteleva kuin niiden kirjainten väri ja että lausumat olivat niin ristiriitaiset keskenään, ettei ollut yhtään ainoata, joka ei kiistellyt kaikkia toisia vastaan.

Mutta samalla hän huomasi, ettei tuo vastakkaisuus, joka ilmeni ydinlauselmien päässä ja ruumiissa, jatkunut aina niiden häntään saakka. Loppupuoleltaan ne olivat täydellisessä sopusoinnussa, ja niiden muotokin oli aivan yhtäläinen, sillä kaikki päättyivät näihin sanoihin: Tämä on Totuus.

— Nämä mietelauselmat muistuttavat kukkasia, joita nuorukaiset ja neitoset poimivat Arnon niityiltä sitoen ne kukkavihkoiksi. Kukat näet liittyvät helposti toisiinsa varsiltaan, vaikka latvat erkanevat ja kiistelevät loistosta toistensa kanssa. Samoin on maan ihmisten mielipiteiden laita.

Pyhä mies havaitsi mietelauselmissa suuren joukon ristiriitoja, jotka koskivat ylimmän vallan alkuperää, tietämyksen lähteitä, nautintoja ja kärsimyksiä, sallittuja ja kiellettyjä asioita. Sitäpaitsi hän havaitsi niissä suuria määrittelyvaikeuksia mitä tulee maan muotoon ja Jeesuksen Kristuksen meidän Herramme jumaluuteen, koska säteilevässä pyörässä näkyi kerettiläisiä, arabialaisia, juutalaisia, Afrikan hirviöitä ja epikurolaisia, kaikilla mietelauselmat huulillaan.

Kaikki lauselmat päättyivät näihin sanoihin: Tämä on Totuus. Ja pyhä mies Giovanni joutui ihmeisiinsä nähdessään niin paljon erivärisiä totuuksia. Hän näki niitä punaisia, sinisiä, viheriäisiä ja keltaisia, mutta ei yhtäkään valkoista. Valkoinen ei ollut sekään, jota julisti paavi sanoen: "Kulmakivi on luovuttanut Pietarille maailman kruunut." Tämä mietelauselma näet oli ihan purppurainen ja ikäänkuin verinen.

— En siis löydä universaalisesta pyörästä valkoista ja puhdasta totuutta, sitä hohtelevan valkoista Totuutta, jota etsin.

Koska hän niin huokaili, elävä pyörä alkoi pyöriä, toisiinsa sekaantuvat lauselmat eivät olleet enää selvästi erotettavissa, ja suureen kiekkoon muodostui kaikenvärisiä kehiä, jotka olivat sitä suurempia, mitä kauempana keskuksesta sijaitsivat.

Liikkeen käydessä nopeammaksi nuo kehät hälvenivät toinen toisensa jälkeen; suurimmat katosivat ensinnä, koska nopeus oli suurin pyöränkehällä. Mutta pyörän aljettua kiertää niin nopeasti, ettei silmä enää kyennyt sen liikettä havaitsemaan, vaan luuli sen liikkumattomaksi, pienimmätkin kehät himmenivät pois niinkuin aamun tähti auringon alkaessa valaista Assisin kukkuloita.

Silloin pyörä näytti aivan valkoiselta. Se oli hohtoisampi kuin se kirkas sädeloiste, jossa Firenzen mies näki Beatricen. Ja olisipa tehnyt mieli sanoa, että joku enkeli oli pyyhkinyt iäistä helmeä poistaakseen sen pilkut ja oli laskenut sen maahan; siinä määrin pyörä muistutti kuuta, joka hohtelee korkealla taivaalla kevyen pilviharson takana. Silloin sen opaalipinnassa ei näy ukkoa risutaakkoineen eikä minkäänlaista muutakaan merkkiä. Niinpä ei hohtoisessa pyörässäkään ollut minkäänlaista tahraa.

— Katsele valkoista Totuutta, johon halusit tutustua. Ja tiedä, että se muodostuu kaikista vastakkaisista totuuksista samalla tavalla kuin kaikkien värien yhdynnästä syntyy valkoinen. Sen tietävät Viterbon lapset, jotka pyörittävät kaupungin torilla monivärisiä hyrriä. Mutta Bolognan tohtorit eivät ole suinkaan arvanneet tuon ilmiön syytä. Jokainen noista mietelauselmista oli Totuuden osa, ja kaikkien yhdynnästä muodostuu todellinen mietelause.

— Onnetonta! virkkoi pyhä mies. Kuinka voisinkaan sen lukea? Silmäni ovat huienneet.

— On totta, ettei siinä näe muuta kuin tulta. Tätä mietelauselmaa, joka ei ole kirjoitettu latinalaisin, arabialaisin eikä kreikkalaisin kirjaimin eikä minkäänlaisin maagillisin merkein, ei voida milloinkaan ilmaista, eikä ole olemassa kättä, joka kykenisi piirtämään sen tulisin kirjaimin palatsin seiniin.

"Ystäväni, älä tahdo välttämättä lukea, mitä ei ole kirjoitettu. Tiedä ainoastaan, että kaikki se, mitä ihminen on ajatellut tai uskonut lyhyen elämänsä aikana, on tuon äärettömän Totuuden osanen ja että samoinkuin siinä, mitä nimitetään maailmaksi, on paljon likaa ja rikkoja, toisin sanoen järjestelyä, järjestystä ja siisteyttä, samoin ilkeiden ja mielettömien ihmisten mielipiteet, jotka ovat ihmisten yhteisomaisuutta, ovat jossakin määrin osallisina universaalisessa Totuudessa, joka on ehdoton, pysyväinen ja jumalallinen. Ja juuri tämä seikka saa minut pelkäämään, ettei sitä ole olemassakaan."

Pyhä mies näki ojentuvan punaisiin puetun jalan, joka näytti kengässään kaksijakoiselta ja pukin sorkkaa muistuttavalta, mutta oli paljoa suurempi. Ja jalka potkaisi hohtelevan pyörän kehää niin tuimasti, että siitä sinkosi kipunoita kuin raudasta sepän moukarin siihen iskiessä. Pyöräkoje lennähti korkealle, putosi etäälle ja pirstoutui. Mutta ilman täytti niin kimakka nauru, että pyhä mies heräsi.

— Minä en toivo enää saavani tuntea Totuutta, jos se äskeisen ilmennyksensä mukaisesti näyttäytyy ainoastaan ristiriitoina ja vastakohtaisuuksina, ja kuinka uskaltaisinkaan kuolemallani todistaa siitä, mikä tulee uskoa, koska universaalisen pyörän näkeminen on minulle osoittanut, että jokainen valhe on täydellisen ja selittämättömän Totuuden osanen? Minkätähden, Jumalani, sallitkaan minun nähdä nuo asiat ja joutua ennen viimeistä untani kokemaan, että Totuus on kaikkialla eikä ole missään?

TUOMIO

Veli Giovanni vietiin Tasavallan tuomarien eteen tuomittavaksi Viterbon lain mukaisesti. Eräs tuomareista sanoi vartijoille:

— Riisukaa häneltä kahleet. Jokaisen syytetyn tulee astua vapaana meidän eteemme.

— Giovanni, kehno mies, lakien ylevän lempeyden vankilaan sulkemana sinä olet puhunut lakeja vastaan. Sinä olet viritellyt salajuonia pahantekijöiden kanssa, jotka olivat kahlehdittuina samassa komerossa, olet solminut salaliiton kaupungin olevaa järjestystä vastaan.

— Minä olen puhunut oikeuden ja Totuuden puolesta. Jos kaupungin lait ovat oikeuden ja totuuden mukaiset, en ole puhunut niitä vastaan. Olen lausunut rakkauden sanoja. Olen sanonut:

"Älkää yrittäkö hävittää väkivaltaa väkivalloin. Olkaa rauhantekijät keskellä sotien melskettä, jotta Jumalan henki laskeutuisi teidän päällenne niinkuin pieni lintu poppelin latvaan laaksossa, jonka peittää tulvivan vuoripuron vesi. Minä olen sanonut: Olkaa lempeät väkivaltaisille."

— Te tahdotte lypsää lehmää, joka on antanut kaiken maitonsa, ja saada minulta tietää enemmän kuin tiedänkään.

— Kielesi on singonnut puheen nuolen, ja se tähtäsi Tasavallan ruhtinaisiin. Mutta se putosikin alemmaksi ja kääntyi itseäsi vastaan.

— Te ette tuomitse minua tekojeni ja sanojeni nojalla, jotka ovat ilmeiset, vaan tarkoitusteni nojalla, jotka näkee yksin Jumala.

— Ellemme näkisi näkymätöntä ja ellemme olisi jumalia maan päällä, kuinka voisimmekaan ihmisiä tuomita? Etkö tiedä, että Viterbossa on säädetty laki, joka vainoo salaisimpia ajatuksiakin? Kaupunkien poliisilaitos näet täydellistyy alinomaa, ja viisas Ulpianus, joka piteli viivainta ja kulmamittainta Caesarin ajalla, olisi hänkin ihmeissään, jos näkisi meidän paremmat kojeemme.

Mutta pyhä mies kielsi punoneensa salajuonta Viterbon asiaa vastaan.
Silloin tuomari sanoi:

— Millainen paino on minun todistuksellani vaakakupissa, kun vanginvartijan todistus on laskettu toiseen?

— Sinä puhuit vastikään, ja sanasi todistivat kavaluutesi. Nyt sinä vaikenet, ja vaitiolosi on rikoksesi tunnustus, ja sinä olet tunnustanut kahdesti olevasi syyllinen.

— Viterbon kaupungin vaakuna puhuu minun äänelläni, ja minun ääneni on vakaa ja tyyni, koska se on julkinen ääni. Ja te luulette kuulevänne pronssisen patsaan puhuvan, sillä minä en syytä sydämelläni ja tunteillani, vaan vaskitauluilla, joihin laki on kirjoitettu.

Hän alkoi heti heilua ja syytää tuimia sanoja. Hän selosti näytelmän jäljitellen murhenäytelmäin sepittäjää Senecaa. Näytelmä oli täynnä pyhän miehen Giovannin tekemiä rikoksia. Ja Syyttäjä näytteli vuorotellen kaikkien murhenäytelmän henkilöiden osia. Hän jäljitteli uhrien valituksia ja Giovannin ääntä paremmin mieliä järkyttääkseen. Ja tuntuipa siltä kuin olisi kuullut ja nähnyt Giovannin itsensä, mutta vihaa ja rikoksia täynnä. Syyttäjä repi hiuksiaan, riipaisi rikki viittansa ja vaipui uupuneena ylhäiselle istuimelleen.

— On soveliasta, että joku kansalainen puolustaa tätä miestä. Viterbon lakien mukaan ei ketään saa tuomita, ellei häntä ole sitä ennen puolustettu.

— Jos tämä munkki on sanonut ja tehnyt sen, mistä häntä syytetään, niin asia on paha. Mutta ei ole olemassa todistusta, että hän tosiaankin on puhunut ja toiminut niinkuin luullaan. Ja jos, hyvät herrat, olisikin sellainen todistus, tulisi vielä ottaa huomioon tämän miehen erinomainen yksinkertaisuus ja hänen ymmärryksensä heikkous. Hän oli julkisella paikalla lasten ivan esineenä. Hän on tietämätön. Hän on tehnyt paljon mielettömiä tekoja, ja minä puolestani uskon häneltä puuttuvan järkeä. Se, mitä hän sanoo, ei ole minkään arvoista, ja hän ei osaa tehdä mitään. Minä uskon hänen olleen huonossa seurassa. Hän toistaa kuulemiaan niistä mitään ymmärtämättä. Hän on liian typerä rangaistavaksi. Etsikää ne, jotka ovat häntä opettaneet. Ne ovat oikeat syylliset. Tässä asiassa on paljon epävarmuutta, ja viisas sanoo: "Jos epäilet, pidäty."

Niin puhuttuaan asianajaja laskeutui jakkaraltaan. Ja veli Giovannille julistettiin kuolemantuomio. Hänelle sanottiin, että hän tulisi hirtettäväksi torilla, mihin maalaisnaiset tulivat myymään hedelmiä ja lapset leikkimään luunopillaan.

Eräs tuomarien joukossa oleva erinomaisen etevä lakitieteen tohtori nousi ja sanoi:

— Giovanni, sinun tulee allekirjoittaa tuomiosi, koska se kaupungin nimessä langetettuna on itsesikin langettama, mikäli olet kaupunkivaltiomme jäsen. Sinulla on siinä kansalaisena kunniallinen osa, ja minä todistan sinulle, että sinun tulee olla tyytyväinen joutuessasi oikeudenmukaisesti hirtetyksi.

"Kaikkien tyydytys käsittää ja sisältää epäilemättä osien tyydytyksen, ja koska sinä olet, tosin ylen mitätön ja kurja Viterbdn jalon kaupungin osanen, niin tuomiosi, joka tyydyttää kaupunkikuntaa, täytyy tyydyttää itseäsikin.

"Minä todistan sinulle vielä, että sinun tulee pitää kuolemantuomiotasi miellyttävänä ja otollisena. Ei näet ole mitään muuta niin hyödyllistä ja soveliasta kuin oikeus, joka on asioiden oikea mitta, ja sinulle täytyy olla mieluista, että tämä hyvä mitta on itseesi sovellettu. Olethan saanut, mitä sinulle kuuluu, keisari Justinianuksen säännön mukaan. Sinun tuomiosi on oikea ja niinmuodoin mieluisa ja hyvä. Mutta vaikka se olisi vääräkin ja tietämättömyyden ja kohtuuttomuuden tahraama ja tärvelemä (mistä Jumala meitä varjelkoon), sinun tulisi sittenkin se hyväksyä.

"Kun näet väärä tuomio langetetaan oikeuden muodoissa, se saa osansa näiden muotojen pätevyydestä ja säilyy niiden nojalla ylevänä, tehokkaana ja erittäin arvokkaana. Se, mitä siinä on pahaa, on ohimenevää ja vähäpätöistä ja koskee ainoastaan yksityiskohtia, kun sitävastoin siihen sisältyvä hyvä johtuu oikeuslaitoksen lujuudesta ja pysyväisyydestä, siten aiheuttaen yleistä tyydytystä. Näiden perusteiden nojalla Papinianus julistaa, että on parempi tuomita väärin kuin olla kerrassaan tuomitsematta, koska ihmiset oikeudenkäytön puuttuessa ovat kuin metsän petoja lainkäytön sitävastoin tuodessa ilmi heidän jalouttaan ja arvokkuuttaan, kuten havaitaan areiopagi-tuomareista, jotka olivat erinomaisessa arvossa ateenalaisten keskuudessa. Koska siis on välttämätöntä ja hyödyllistä tuomita ja koska ei ole mahdollista tuomita erehtymättä ja harhaantumatta, seuraa tästä, että harhautuminen ja erehtyminen kuuluvat oikeudenkäytön erinomaisuuden piiriin ja saavat osansa tuosta erinomaisuudesta. Jos siis pitäisit tuomiotasi kohtuuttomana, sinun tulisi tyytyä siihen kohtuuttomuuteen, koska se liittyy ja sekoittuu oikeuteen niinkuin tina ja kupari sekoittuvat toisiinsa muodostaen pronssin, joka on arvokas metalli ja tulee monella jalolla tavalla käytetyksi, kuten Plinius historioissaan esittää."

Tohtori luetteli sitten ne rikoksensovittamiseen liittyvät mukavuudet ja edut, joiden avulla vika pestään, niinkuin palkolliset joka lauantai pesevät ja puhdistavat talon tanhuan. Hän osoitti pyhälle miehelle, millaista hyväätyötä hän sai nauttia tullessaan tuomituksi kuolemaan Viterbon tasavallan ylhäisestä tahdosta, joka oli suonut hänelle tuomarit ja puoltajan. Kun tohtori sitten vaikeni, tietämättä enää mitään sanoa, Giovanni pantiin jälleen rautoihin ja kuljetettiin takaisin vankilaan.

MAAILMAN RUHTINAS

Sen päivän aamuna, joka oli määrätty hänen teloituspäiväkseen, pyhä mies Giovanni nukkui sikeästi. Tohtori Rikkiviisas avasi vankikomeron oven, nykäisi nukkujaa hihasta ja huusi:

— Hoi, sinä naisen poika, herää jo! Päivä avaa harmaat silmänsä. Kiuru visertää, ja aamu-usvat hyväilevät vuorten kupeita. Rinteillä näkyy leijuvan pehmeitä valkoisia ja ruusunpunaiselle vivahtelevia pilviä, jotka ovat kuolemattomien nymfien lanteita, vatsoja ja pakaroita. Siinä leijuvat vetten ja ilmain jumalaiset tyttäret, hulmuileva parvi aamun impiä, joita vanha Okeanos kuljettaa yli vuorten ja jotka kietovat raikkaitten käsivarttensa syleilyyn hyasintti- ja vuokkovuoteellaan maailmaa vallitsevia jumalia ja jumalatarten rakastamia paimenia. On näet olemassa paimenia, jotka heidän äitinsä ovat tehneet kauniiksi ja kyllin arvokkaiksi lähteissä ja lehdoissa asustavien nymfien vuodekumppaneiksi.

"Ja minä itsekin, joka olen paljon tutkinut luonnon merkillisyyksiä, huomasin äsken, nähdessäni noiden pilvien hekumallisesti lipuvan pitkin kukkulan vatsaa, omassa olemuksessani himoja, joista en tiedä mitään muuta kuin että ne syntyivät lanteitteni tienoilla ja näyttivät voimansa jo kätkyessä niin kuin Herkuleslapsi. Ja nuo himot eivät suinkaan olleet pelkkiä rusohuuruja ja haipuvia pilvenhattaroita: ne näyttivät minulle selvin piirtein erään tytön nimeltä Mona Libetta, johon olen ohimennen tutustunut Castrossa, eräässä majatalossa, jossa hän oli palvelijattarena ja muulinajajain ja sotilaiden alttiina ilostuttajana.

"Sitä kuvaa, jonka mielessäni muovasin Mona Libettasta tänä aamuna, astellessani mäenvierua, kaunisti ihmeellisesti muiston suloisuus ja poissaolon herättämä kaipaus. Hänen kuvaansa koristivat kaikki ne harhakuvitelmat, jotka mainitsemastani paikasta lanteitten vaiheilta nousten levittävät tuoksuvaa tultansa ruumiin koko sieluun synnyttäen siinä riutumuksen polttoa ja ihanaa kärsimystä.

"Sinun näet tulee tietää, oi Giovanni, että katsellessasi häntä rauhallisesti ja kylmin silmin tuskin voit havaita häntä sanottavasti eroavaksi niistä kaikista, jotka Umbrian ja Romagnan lakeuksilla käyvät niityillä lehmiä lypsämässä. Hänen silmänsä olivat tummat, hidaskäänteiset ja vauhkot, kasvot ruskeat, suu iso, rinnat painavat, vatsa keltainen ja säärten etupuoli polvesta alkaen ihokarvain peittämä. Hän nauroi tavallisesti tahmeata nauruansa; mutta nautinnon hetkenä hänen kasvonsa muuttuivat synkiksi ja ikäänkuin jonkun jumalan läsnäolon hämmästyttämiksi. Tuo seikka kiinnitti minua häneen, ja minä olen myöhemmin paljonkin mietiskellyt tuon kiintymyksen luonnetta, koska olen oppinut ja taitava etsimään asioiden syitä.

"Mietiskelyni tuloksena oli se keksintö, että se voima, joka veti minua Mona Libettan, Castron majatalon piikaisen puoleen, oli sama voima, joka johtaa tähtien liikettä taivaalla, ja ettei maailmassa olekaan muuta voimaa kuin rakkaus, joka on samalla viha, kuten havaitsemme samasta Mona Libettasta, jota paljon hyväiltiin ja piestiin yhtä paljon.

"Muistuu mieleeni, että eräs paavin tallirenki, joka oli hänen paras ystävänsä, löi häntä niin tuimasti eräänä yönä heinäparvella, missä makasi hänen kerallaan, että hän jäi makaamaan kuin kuolleena. Mies kulki pitkin tietä huutaen, että vampyyrit olivat kuristaneet hänen piikaisensa. Nämä ovat seikkoja, joita kannattaa miettiä, jos tahtoo muodostaa itselleen käsitystä hyvästä ruumiinrakenteesta ja luonnollisesta filosofiasta."

Niin puhui tohtori Rikkiviisas. Ja pyhä mies Giovanni kohottautui pahnoillaan ja vastasi:

— Tohtori, ovatko nuo puheita, joita sopii esittää kohta hirteen joutuvalle henkilölle? Sinua kuunnellessani epäilen, ovatko sanasi kunnon miehen ja etevän teologin lausumat, vai johtuvatko ne kenties jostakin pimeyden enkelin lähettämästä unennäöstä.

— Kuka sinulle puhuu hirteen joutumisesta? Tiedä, Giovanni, että olen saapunut tänne heti aamun sarastaessa vapauttaakseni sinut ja auttaakseni sinua pakenemaan. Katso, minä olen jälleen pukeutunut vanginvartijaksi; vankilan ovi on auki. Tule, riennä!

— Tohtori, varokaa sanojanne. Minä olen uhrannut elämäni. Minä myönnän, ettei se ole ollut minulle helppoa. Jos nyt uskon puhettanne ja ajattelen pelastuneeni, mutta siitä huolimatta joudun teloitettavaksi, niin minun on pakko suorittaa toinen, edellistä vaikeampi uhri ja kärsiä kaksinkertainen kuolema. Minä tunnustan, että haluni joutua marttyyriksi on häipynyt olemattomiin ja että mieleni on vallannut toivo päästä hengittelemään vapaata ilmaa vuoren honkien alla.

— Sattuupa niin, että aikomukseni oli viedä sinut juuri honkien alle, jotka soivat tuulessa kuin vienosti helisevä surunsävyinen huilu. Me nautimme aamiaista sammaleisella rinteellä kaupungin yläpuolella. Tule! Miksi viivyttelet?

— Ennenkuin lähden teidän kanssanne, tahtoisin mielelläni tietää, kuka olette. Minä olen horjahtanut pois alkuperäisestä lujuudestani. Rohkeuteni on nyt vain oljenkorsi hyveeni hävitetyllä alueella. Mutta minä uskon yhä vielä Jumalan poikaan enkä tahtoisi kadottaa sieluani pelastaakseni ruumiini.

— Totisesti, virkkoi Rikkiviisas tohtori, sinä luulottelet minun himoitsevan sieluasi! Onko se siis niin kaunis neiti ja niin hieno rouva, että pelkäät minun sen ottavan? Pidä omanasi, ystäväiseni, minä en sitä mitenkään pitele.

Pyhää miestä ei rauhoittanut tuo puhe, jossa ei tuntunut minkäänlaista hurskauden tuoksua. Mutta koska hänen teki kovin mieli päästä vapaaksi, hän ei asiaa enempää ajatellut, vaan seurasi tohtoria ja kulki hänen kerällään vankilan portista.

— Kuka olet sinä, joka lähetät unennäköjä ihmisille ja vapautat vangittuja? Sinussa on naisen kauneus ja miehen voima, ja minä ihailen sinua voimatta sinua rakastaa.

— Sinä rakastat minua kohta, kun olen tehnyt sinulle pahaa. Ihmiset eivät voi rakastaa ketään muuta kuin niitä, jotka aiheuttavat heille kärsimystä. Ja rakkautta on ainoastaan tuskassa.

Niin keskustellen he astelivat ulos kaupungista ja lähtivät kulkemaan vuorelle johtavaa polkua. Kauan aikaa kuljettuaan he näkivät metsänrinnassa punaisilla tiilillä katetun talon. Talon edustalla, tasangon puolella, levisi pengermä, jossa kasvoi hedelmäpuita ja jota ympäröi viini-istutus.

He istuivat pihalle viinipuun alle, jonka lehdet syksy oli kullannut ja josta riippui rypäleterttuja. Ja nuori tyttö toi heille siihen rieskaa, hunajaa ja maissileivoksia.

Tohtori Rikkiviisas ojensi kätensä ja poimi punaisen omenan, puri siitä kappaleen ja ojensi sitten omenan pyhälle miehelle. Giovanni söi ja joi; ja hänen partansa oli rieskasta valkoinen ja hänen silmänsä nauroivat katsellessaan taivasta, joka täytti ne sinellään ja ilollaan. Ja nuori tyttö hymyili.

Pyhä mies, maidon ja hunajan humaltamana, päivän kirkkaudesta riemuiten, lauloi niitä lauluja, joita hänen äitinsä oli laulanut kanniskellessaan häntä käsivarrellaan. Ne olivat paimenten ja paimenetarten lauluja, ja niissä puhuttiin rakkaudesta. Ja koska nuori tyttö kuunteli oven kynnyksellä, pyhä mies nousi, juoksi horjahdellen hänen luoksensa, sieppasi hänet syliinsä ja suuteli hänen poskiansa; ja hänen suudelmansa olivat täynnä rieskaa, naurua ja iloa.

Tohtori Rikkiviisaan maksettua kemut molemmat matkamiehet lähtivät kulkemaan kohti tasankoa.

Kun he kulkivat virran rannalla kasvavien hopeisten halavien vieritse, sanoi pyhä mies:

He istuutuivat halavan alle ja näkivät kurjenmiekkojen rannassa taivuttavan säiliänsä ja kiiltokärpästen kiitävän veden pinnassa. Mutta Giovanni ei enää nauranut, ja hänen kasvonsa olivat murheelliset.

— Sinä olet saattanut minut tuntemaan elävien olioiden hyväilyä, ja minun sydämeni on murheellinen. Minä olen maistanut rieskaa ja hunajaa. Olen nähnyt piikaisen talon kynnyksellä ja olen saanut tuta, että hän oli kaunis. Ja nyt asuu levottomuus minun hengessäni ja minun lihassani.

"Millaisen tien olenkaan kulkenut siitä, kun sinuun tutustuin. Muistatko rautatammimetsää, jossa sinut ensimmäisen kerran näin? Minä näet tunnen sinut.

"Sinä kävit luonani erakkolassani ja ilmestyit minulle naisena, jonka silmät säteilivät ohuen hunnun alta suloisen suusi sillävälin opettaessa minulle hyvettä koskevien käsitteiden vaikeuksia. Sinä näyttäydyit minulle niitulla kultakaavussasi samoinkuin Ambrosiukselle tai Augustinukselle. Silloin en vielä tuntenut ajattelemisen tautia. Mutta sinä annoit minulle ajatuksen. Ja sinä asetit kopeuden huulilleni kuin hehkuvan hiilen. Minä olen mietiskellyt. Hengen ollessa vielä uutuuttaan jäykkänä ja älyni viettäessä karua nuoruusaikaansa minä en kumminkaan epäillyt. Mutta sinä tulit vielä luokseni, annoit minulle epävarmuutta ja juotit minulla epäilystä kuin viiniä. Nyt minä nautin sinun voimastasi olioiden suloista harhaa, ja metsien ja purojen, taivaan ja maan ja elollisten olioiden henki huokuu rinnassani.

Giovanni katseli kumppaniansa, joka oli kaunis kuin päivä ja yö, ja sanoi hänelle:

— Minä kärsin sinun tähtesi ja minä rakastan sinua. Minä rakastan sinua, koska olet onnettomuuteni ja ylpeyteni, riemuni ja tuskani, olioiden hurma ja julmuus, koska olet himo ja ajatus ja koska olet tehnyt minut itsesi kaltaiseksi. Sinun lupauksesi Yrttitarhassa, aikojen aamuna, ei suinkaan ollut suotta; minä olen maistanut tiedon hedelmää, oi Saatana!

— Minä tiedän, näen, tunnen, tahdon, kärsin. Ja minä rakastan sinua kaiken sen pahan tähden, mitä olet minulle tehnyt. Rakastan sinua, koska olet syössyt minut perikatoon.

La bossa sua non diceva se non Jesù e Caterina, e cosi dicende ricevatti el capo nelle mani mie, fermando l'occhio nella Divina Bontà, e dicendo: Io voglio..

[Hänen huulensa lausuivat vain Jeesus ja Katariina, ja niin sanoen hän laski päänsä käsiini sulkien silmänsä Jumalan armossa ja sanoen: Minä tahdon…]

Sienan kaupunki oli kuin sairas, joka turhaan etsii hyvää sijaa vuoteestansa ja luulee heittelehtiessään pettävänsä kivun. Se oli useat kerrat muuttanut tasavallan hallitusta, joka siirtyi konsuleilta kansalaiskokouksille. Aikaisemmin oli valta ollut ylhäisten käsissä; myöhemmin sitä käyttelivät rahanvaihtajat, veranvalmistajat, apteekkarit, turkkurit, silkkikauppiaat ja kaikenlaiset ylempiä ammatteja harjoittavat henkilöt. Mutta koska nämä porvarilliset olivat osoittautuneet heikoiksi ja ahnaiksi, karkoitti kansa heidät vuorostaan ja luovutti vallan pienille käsityöläisille. Vuonna 1368 Jumalanpojan ikimuistettavan lihaantulon jälkeen signoriaan kuului neljätoista hallitusmiestä, jotka oli valittu kutojien, teurastajien, lukkoseppien, suutarien ja muurarien joukosta ja jotka muodostivat Uudistajien Vuoreksi nimitetyn suuren neuvoston. He olivat karkeita plebeijejä, samanlaisia kuin heidän kaupunkinsa vaakuna, pronssinen naarassusi, jota he rakastivat hirmuisella pennunrakkaudella. Mutta kansa, joka oli asettanut heidät tasavaltaa johtamaan, oli jättänyt heidän yläpuolelleen Kahdentoista neuvoston, jonka jäsenet olivat pankkiireja ja rikkaita kauppiaita. Nämä tekivät salaliiton ylhäisten kanssa, keisarin yllyttäminä, myydäkseen kaupungin paaville.

Saksan keisari oli salahankkeen sieluna; hän lupasi sotureitansa sen toteuttamiseksi. Hän kiirehti kovin asian suorittamista, koska arveli voivansa kauppasummalla lunastaa takaisin Kaarle Suuren kruunun, joka oli tuhannenkuudensadankahdenkymmenen floriinin panttina Firenzen pankkiireilla.

Ne Uudistajien Vuoren jäsenet, jotka muodostivat signorian, pitivät kuitenkin ankaraa komentoa ja valvoivat Tasavallan menestystä. Nämä vapaan kansan ylhäisinä virkamiehinä toimivat käsityöläiset olivat kieltäneet kaupunkiin tulleelta keisarilta leivän, veden, suolan ja tulen; hänen täytyi vetäytyä pois huokaillen ja vapisten, ja salaliittolaiset tuomittiin kuolemanrangaistukseen. Vanhan Remuksen perustaman kaupungin vartijoina he jäljittelivät Rooman ensimmäisiä ankaroita konsuleita. Mutta heidän kultaan ja silkkiin puettu kaupunkinsa soljahti heidän sormistaan kuin rietas ja kavala ilotyttö. Ja huolestunut mieli teki heidät leppymättömiksi.

Vuonna 1370 he saivat tietää, että eräs Perugian aatelismies, ser Nicolas Tuldo, oli paavin lähettämänä saapunut taivuttamaan sienalaisia luovuttamaan yksissä neuvoin keisarin kanssa kaupungin Pyhälle Isälle. Tuo herra oli nuoruutensa ja kauneutensa parhaassa kukoistuksessa ja oli oppinut naisten seurassa sen miellyttämis- ja viettelemistaiteen, jota nyt käytteli Salembenien palatsissa ja rahanvaihtajien myymälöissä. Ja vaikka olikin mieleltään kevyt ja hengeltään turhamainen, hän voitti kuitenkin paavin vuoksi puolelleen paljon porvarillisia ja muutamia käsityöläisiä. Saatuaan kuulla hänen juonistaan Uudistajien Vuoren virkamiehet käskivät tuoda hänet ylhäisen neuvostonsa eteen, kuulustelivat häntä tasavallan sotalipun alla, johon on kuvattu hyökkäävä jalopeura, ja selittivät käyneen ilmi, että hän oli vehkeillyt kaupungin vapautta vastaan.

Hän oli vastannut noille suutareille ja teurastajille hymyillen ja ylenkatseellisesti. Kuultuaan kuolemantuomiotansa julistettavan hän joutui syvän hämmästyksen valtaan, ja vankilaan takaisin kulkiessaan hän oli kuin huumautunut. Mutta kohta sinne tultuaan hän toipui huumauksestaan ja valitti elämän katoamista niin kiihkeästi kuin nuori veri ja kiivas henki suinkin voi sitä valittaa. Nautintojen, aseiden, naisten, ratsujen kuvat kiitivät hänen mielessään, ja se ajatus, ettei hän saisi enää milloinkaan niistä nauttia, syöksi hänet sellaiseen epätoivoon, että hän takoi nyrkeillään ja otsallaan vankikomeronsa seiniä ja parkui niin, että huuto kuului porvarien asuntoihin ja veranmyyjäin kauppakojuihin saakka. Vanginvartija kiiruhti luo ja havaitsi hänen viruvan veressä ja vaahdossa.

Asiasta annettiin tieto Uudistajien Vuorelle. Suoritettuaan kiireelliset asiat ylhäisen signorian jäsenet tutkivat onnettoman kuolemaantuomitun juttua.

— Sen miehen tulee maksaa päällään Sienan tasavaltaa vastaan tekemänsä rikos, ja kukaan ei voi ostaa häntä vapaaksi siitä velasta anastamatta itselleen kaupunkivaltiomme, oman äitimme, pyhiä oikeuksia. Hänen tulee kuolla. Mutta hänen sielunsa kuuluu Jumalalle, joka on sen luonut, ja soveliasta ei ole, että hän kuolee epätoivossa ja synnissä. Taatkaamme siis hänelle iäinen pelastus kaikin käytettävissämme olevin keinoin.

Matteino Renzano, leipuri, joka oli kuuluisa viisaudestaan, nousi vuorostaan ja sanoi:

— Sinä puhuit hyvin, Leone Rancati. Sentähden on tuomitun luo lähetettävä Katariina, vanuttajan tytär.

Tähän mielipiteeseen liittyi koko signoria päättäen kutsua Katariinan käymään Niccola Tuldon luona vankilassa.

Katariina, vanuttaja Giacomon tytär, levitti siihen aikaan hyveittensä tuoksua koko Sienan kaupunkiin. Hän asui pienessä komerossa isänsä talossa ja käytti katuvaisten sisarten vaatetusta. Valkoisen villahameen alla hänellä oli vyöllään rautaketju, ja hän ruoski itseään joka päivä tunnin ajan. Sitten hän näytti käsivarsiaan, jotka olivat täynnä haavoja, ja sanoi: "Tässä ovat minun ruusuni!" Hän hoiti kammiossaan liljoja ja orvokkeja, joista solmi seppeleitä Neitsyen ja pyhimysten alttareille laulaen kansankielisiä hymnejä Jeesuksen ja Marian ylistykseksi. Niinä murheellisina vuosina, joina Sienan kaupunki oli tuskan tyyssija ja ilon asumus, Katariina kävi vangittujen luona ja sanoi portoille: "Sisareni, kovin mielelläni kätkisin teidät Vapahtajan rakkauden haavoihin!" Niin puhdas ja sellaisen lähimmäisenrakkauden elähdyttämä neitsyt ei olisi voinut kasvaa ja kukoistaa muualla kuin Sienassa, joka tahroistaan ja rikoksistaan huolimatta säilyi Pyhän Neitsyen kaupunkina.

Hallitusmiehiltä tiedon saatuaan Katariina lähti vankilaan sen päivän aamuna, jona Niccola Tuldon piti kuolla. Hänen saapuessaan vanki makasi kopin kivipermannolla huutaen herjauksia korkealla äänellä. Katariina kohotti valkoista huntua, jonka autuas Dominikus itse, paratiisista alas laskeutuen, oli asettanut hänen otsalleen, ja paljasti vangin nähtäviin taivaallisen kauniit kasvot. Vangin niitä ihmetellen katsellessa hän kumartui hänen puoleensa ja pyyhki pois vaahdon hänen suupielistään.

Ser Niccolà Tuldo käänsi häntä kohti vielä hurjailmeiset silmänsä ja sanoi:

— Mene tiehesi! Minä vihaan sinua, koska olet Sienasta, joka minut murhaa. Oi Siena, sinä naarassusi, joka isket ilkeät torahampaasi jalon Perugian miehen kurkkuun! Voi sinua, naarassutta, voi sinua saastaista ja raatelevaista narttua!

— Veljeni, mitä onkaan jokin kaupunki, ja mitä ovatkaan kaikki maailman kaupungit Jumalan ja enkelten kaupungin rinnalla? Minä olen Katariina ja tulen kutsumaan sinua iäisiin häihimme.

Äänen lempeys ja kasvojen kirkkaus vuodatti samassa rauhan ja valon
Niccola Tuldon sieluun.

Hän muisti viattomuutensa päiviä ja itki kuin lapsi. Apenniinien yläpuolelle kohonnut aurinko valaisi vankikomeroa ensimmäisillä säteillään. Katariina sanoi:

Hän nosti vangin ja vei hänet mukanaan kappeliin, missä veli Cattaneo kuunteli hänen synnintunnustustaan.

Ser Niccola Tuldo otti sitten hartaasti osaa pyhään messuun ja nautti Jeesuksen ruumiin. Sitten hän kääntyi Katariinan puoleen ja sanoi hänelle:

— Pysy luonani, älä minua hylkää, niin omatuntoni on hyvä ja minä kuolen tyytyväisenä.

— Jumalani, sinä olet lähettänyt hänelle suuren valon, koska hän nimittää teloituspaikkaa pyhäksi.

— Niin, minä käyn sinne lujana ja iloisena. Minä ikävöitsen sinne päästä, ikäänkuin olisi tuhat vuotta odotettavana, ennenkuin sinut siellä kohtaan.

Kuolemaantuomitulle tarjottiin hiukan leipää ja viiniä, hänelle annettiin musta viitta, ja sitten häntä kuljetettiin mäkisiä teitä, torvien pauhatessa, kaupungin kaartin vartioimana, Tasavallan lipun alla. Kadut olivat täynnä uteliaita, ja naiset kohottivat korkealle pieniä lapsiansa näyttääkseen heille miestä, joka meni kuolemaan.

Niccola Tuldo ajatteli Katariinaa, ja hänen huulensa, jotka olivat kauan uhonneet katkeruutta, olivat nyt puoliavoimet, ikäänkuin hän olisi tahtonut suudella pyhää kuvaa.

Vähän aikaa noustuaan karkeilla tiilillä kivettyä katua saattue saapui eräälle niistä kukkuloista, jotka kohoavat kaupungin yläpuolelle, ja tuomittu näki yhtäkkiä, silmillä, joiden oli määrä kohta sammua, Sienan katot, kupolit, kellotapulit ja tornit ja etäämpänä muurit, jotka noudattelivat kukkulain rinnettä. Tuon kaiken nähdessään hän muisti syntymäkaupunkinsa, hymyilevän Perugian, jota ympäröivissä yrttitarhoissa virtaavat vedet solisevat hedelmäin ja kukkasten keskellä. Hän näki pengermän, joka kohoo yli Trasimenon laakson, missä katse juo päivää riemuiten.

Mutta sitten hän jälleen ajatteli Katariinaa, ja se ajatus täytti hänen mielensä riemastuksella ja rauhalla.

Vihdoin saavuttiin torille, missä Camianon ja Granayolan talonpoikaisnaiset levittivät joka lauantai myytäväksi sitruunoita, rypäleitä, viikunoita ja omenia, kutsuen emäntiä luokseen iloisin huudahduksin ja rivonsekaisin puheenparsin. Sinne oli mestauslava pystytetty. Ser Niccola Tuldo näki siellä Katariinan, joka oli polvistunut ja laskenut päänsä mestauspölkylle.

Hänen tullessaan Katariina nousi ja kääntyi häneen päin niinkuin vaimo kohdatessaan jälleen miehensä; hän tahtoi omin käsin paljastaa hänen kaulansa ja sijoittaa ystävänsä mestauspölkylle kuin häävuoteeseen.

Sitten hän polvistui tuomitun viereen. Viimeksimainitun lausuttua kolme kertaa kiihkeästi "Jeesus, Katariina!" pyöveli sivalsi miekallansa ja irtautunut pää putosi neitsyen käsiin. Silloin Katariinasta tuntui kuin uhrin veri olisi tulvahtanut häneen ja täyttänyt hänen suonensa vierien niissä lauhana kuin nisälämmin maito; suloinen tuoksu laajensi hänen sieraimiansa, ja hänen kostuneissa silmissään väikkyi enkelien varjoja. Hämmästyneenä ja hurmaantuneena hän painui pehmeästi taivaallisen hekuman syvyyksiin.

Kaksi Pyhän Dominikuksen sisaruskuntaan kuuluvaa naista, jotka seisoivat mestauslavan juurella, näkivät hänen ojentuvan liikkumattomaksi ja kiiruhtivat häntä nostamaan ja tukemaan. Pyhä nainen tuli tuntoihinsa ja sanoi heille:

Kun toinen naisista aikoi pestä sienellä pois veren, jota oli virrannut neitsyen hameelle, Katariina torjui hänet kärsimättömästi.

— Ei, sanoi hän, älkää ottako minulta pois tätä verta; älkää ottako minulta purppuraani ja hyvää tuoksuani!

… Done Marie d'Avalos, l'une des belles princesses du pais, mariée avec le prince de Venouse, laquelle s'estant enamourachée du comte d'Andriane, l'un des beaux prince du pais aussy, et s'estans tous deux cencertez à la jouissance et le mary l'ayunt descouverte… les fit tous deux massacrer par gens appostez; si que le lendemain on trouva ces deux belles moietiez et créatures exposées et tendues sur le pavé devant la porte de la maison, toutes mortes et froides, à la veue de tous les passants, qui les larmoyoient et plaignoyent de leur misérable estat.

(Pierre de Bourdeilles, abbé et seigneur de Branthôme, Recueil des dames; seconde partie.)

[Ooña Maria d'Avalos, eräs maan kauniita ruhtinattaria, oli naimisissa Venosan ruhtinaan kanssa ja rakastui Andrian herttuaan, joka puolestaan kuului maan kauniisiin ruhtinaisiin. He suostuivat yksimielisesti nautintoon, aviomies yllätti heidät ja antoi vahtisotilaitten surmata molemmat. Seuraavana aamuna nähtiin nämä kauniit rakastavaiset katukivityksellä talon edustalla, molemmat kuolleina ja kylminä, kaikkien ohikulkevien nähtävinä, ja kaikki itkivät ja valittivat heidän surkeata tilaansa.]

Napolissa vietettiin suuret juhlat, kun Venosan ruhtinas, rikas ja mahtava herra, otti puolisokseen doña Marian, Avalosin mainehikkaan suvun jäsenen. Kahdettoista vaunut, joita vetämässä olevat hevoset oli peitetty suomuksilla, höyhenillä tai turkiksilla, niin että muistuttivat lohikäärmeitä, aarnikotkia, jalopeuroja, ilveksiä, panttereita tai yksisarviaisia, kuljettivat kaupungilla alastomia, yltä päältä kullattuja miehiä ja naisia, jotka edustivat Venosan ruhtinaan häihin maan päälle laskeutuneita Olympon jumalia. Eräissä vaunuissa nähtiin nuori siipiniekka poika polkemassa jalkoihinsa kolmea inhoittavan rumaa naista. Vaunujen yläpuolelle kohoavassa kilvessä oli luettavana: Rakkaus kohtalotarten voittajana. Tuon piti ilmaista, että aviopuolisot tulisivat nauttimaan toistensa keralla pitkäaikaista onnea. Mutta tuo kohtaloa kestävämpi rakkaus olikin vain väärä ennustus. Kaksi vuotta naimisiinmenonsa jälkeen, ollessaan eräänä päivänä lintujahdissa, doña Maria d'Avalos näki Andrian herttuan, joka oli kaunis ja hyvärakenteinen, ja rakastui häneen. Kunniallisena, jalosukuisena, maineestaan huolehtivana ja ollen siinä varhaisen nuoruuden iässä, jolloin naiset eivät vielä uskalla tyydyttää himojansa, hän ei lähettänyt aatelismiehen luo parittajaa mainitsemaan kohtauspaikkaa, joko jossakin kirkossa tai kotonansa. Hän ei ilmaissut ollenkaan tunteitansa, vaan toivoi hyvän tähtensä johdattavan hänet jälleen sen luo, joka oli vähemmässä kuin silmänräpäyksen ajassa tullut hänelle elämää kalliimmaksi. Hänen odotusaikansa oli lyhyt. Andrian herttua oli havainnut hänet kauniiksi ja lähti kohta kunnioittavasti tervehtimään Venosan ruhtinasta. Jouduttuaan palatsissa kahden kesken doña Marian kanssa herttua pyysi häneltä erittäin lempeästi ja erittäin kiinteästi, mitä doña Maria oli halukas ja valmis hänelle antamaan. Doña Maria vei hänet viipymättä huoneeseensa eikä evännyt häneltä mitään hänen tahtomaansa. Ja kun herttua lausui hänelle kiitoksensa siitä, että hän oli myöntynyt hänen haluunsa, doña Maria vastasi:

— Armollinen herra, se halu oli minun aikaisemmin kuin teidän. Minä olen tahtonut, että olisimme sylitysten, niinkuin nyt, tässä vuoteessa, jossa pidän teitä hyvänä milloin ikänä suvaitsette tänne tulla.

Siitä päivästä lähtien doña Maria d'Avalos otti vastaan Andrian herttuan aina, kun oli siihen tilaisuutta, mikä sattui varsin usein, koska Venosan ruhtinas lähti usein metsälle ja vietti toisinaan kokonaisia viikkoja huvitellen ystäviensä keralla jollakin maatilallansa.

Doña Marian maatessa ystävänsä kanssa hänen imettäjänsä Lucia seisoi koko ajan ovella vahdissa sormiellen rukousnauhaansa ja alinomaa peläten ruhtinaan palaavan ihan odottamatta.

Ruhtinas oli mies, jonka mustasukkaista ja väkivaltaista luonnonlaatua kovin pelättiin. Vihamiehet moittivat häntä kavalaksi ja julmaksi. He nimittivät häntä ketun ja suden sekasikiöksi ja haisevaksi pedoksi. Ystävät sitävastoin ylistivät häntä siitä, että hän säilytti uskollisesti mielessään kokemiensa oikeiden ja väärien tekojen muistoa eikä voinut kärsivällisesti sietää solvausta.

Rakastavaiset olivat kokonaista kolme, kuukautta nauttineet toisiansa ja tyydyttäneet haluansa häiriytymättä ja pelkäämättä, kun imettäjä eräänä päivänä tuli doña Marian huoneeseen ja sanoi hänelle kahden kesken:

— Kuulehan, rakas pieni päärlyseni; minä en puhu nyt kukista enkä makeisista, vaan vakavasta ja peloittavasta asiasta. Hänen ylhäisyytensä Venosan ruhtinas on saanut kuulla jotakin pahaa sinusta ja Andrian herttuasta. Näin hänen äsken nousevan pihalla ratsun selkään. Hän puri viiksiänsä, mikä on aina paha merkki. Hän puhui kahdelle miehelle, jotka eivät näytä kunniallista elämää viettäviltä; kuulin vain hänen sanovan heille: "Nähkää joutumatta nähdyiksi." Sellaisen kehoituksen lausui heille jalo ruhtinas. Pahaksi onneksi hän vaikeni nähdessään minut. Pieni kaunis päärlyni, niin totta kuin Jumala on pyhässä sakramentissa, jos ruhtinas tapaa sinut Andrian herttuan seurassa, hän surmaa teidät molemmat, ja sinä muutut vainajaksi. Entä minä, minne joudunkaan silloin minä?

Imettäjä puhui ja rukoili vielä kauan. Mutta doña Maria d'Avalos lähetti hänet pois mitään vastaamatta.

Oli kevätaika, ja doña Maria lähti sinä päivänä kävelemään kaupungin ulkopuolelle toisten naisten seurassa. He astelivat kukkivan orjantappuran reunustamaa tietä, ja eräs seuralaisista virkkoi:

— Doña Maria, toisinaan koirat lähtevät noudattelemaan matkustavien jälkiä. Nyt meitä seuraa iso mustan- ja valkoisenkirjava koira.

Ruhtinatar käänsi päätänsä ja tunsi dominikaanimunkin, joka tapasi loikoa varjossa Venosan palatsin pihamaalla ja talvisin lämmitellä keittiössä.

Havaittuaan, ettei hänen valtiattarensa huolinut mitään varoituksista, imettäjä juoksi ilmoittamaan asiasta Andrian herttualle. Tällä aatelismiehellä oli puolestaan syytä pelätä, että hänen kauniin lempensä salaisuus tulisi onnettomalla tavalla ilmi. Edellisenä iltana hän oli nähnyt kahden pyssyillä varustetun rosvon kulkevan jäljissään ja oli surmannut toisen miekallaan. Toinen oli paennut. Andrian herttua uskoi nyt varmaan, että nuo kaksi rosvoa oli palkannut Venosan prinssi.

— Lucia, sanoi hän imettäjälle, minun tulee kovin pelätä vaaraa, kun se uhkaa minun ohellani doña Mariaa. Sano hänelle, että vaikka asia onkin minulle vaikea, minä en palaa hänen huoneeseensa, ennenkuin ruhtinaan epäluulot ovat hälvenneet.

Imettäjä kertoi nuo sanat jo samana iltana doña Marialle, joka kuunteli niitä kärsimättömänä, purren huuliansa veriin asti.

Tietäen ruhtinaan olevan poissa kotoa hän käski imettäjäänsä heti noutamaan Andrian herttuan ja tuomaan hänet luokseen. Hänen saavuttuaan doña Maria virkkoi:

— Jalo herra, teistä loitolla viettämäni päivä on minulle kidutusta kauheampi. Minulla on kyllin rohkeutta kuollakseni. Mutta poissaoloanne en uskalla kärsiä. Teidän ei olisi pitänyt minua rakastaa, ellei teillä ollut riittävästi voimia. Teidän ei olisi pitänyt minua rakastaa, jos jokin muu asia oli teille rakkauttani kalliimpi, vaikkapa kunniani tai elämänikin. Joko näette minut joka päivä, samoinkuin tähän asti, tai ette näe minua enää milloinkaan; muuta mahdollisuutta ei ole.

— Olkoon menneeksi, hyväksi onneksemme; eihän meillä voikaan olla pahaa onnea! Minä rakastan teitä joka tapauksessa niinkuin tahdotte ja enemmän kuin omaa henkeänne.

Sinä päivänä, joka oli torstai, he viipyivät kauan aikaa toistensa syleilyssä. Seuraavan viikon maanantaihin saakka ei tapahtunut mitään huomattavaa, mutta silloin ruhtinas ilmoitti puolisolleen lähtevänsä sangen lukuisan seurueen kanssa Roomaan, jonne hänet oli kutsunut paavi, hänen sukulaisensa. Parikymmentä satuloitua ratsua oli tosiaankin pihalla odottamassa. Ruhtinas suuteli puolisonsa kättä kuten ainakin erotessaan hänestä joksikin aikaa. Satulaan noustuaan hän kääntyi vaimonsa puoleen ja sanoi:

Niin hän lähti seurueineen. Arvellessaan joukon ehtineen kaupunginmuurien ulkopuolelle ruhtinatar lähetti imettäjänsä kutsumaan Andrian herttuaa. Vanha nainen rukoili häntä siirtämään toistaiseksi kohtauksen, josta voi koitua pahat seuraukset.

— Kyyhkyläiseni, sanoi hän polvistuen ja kädet ristissä, älä ota tänään vastaan Andrian herttuaa! Minä kuulin ruhtinaan palvelijain hiovan aseitansa koko yön. Kuule vielä eräs asia, kukkaseni: se kelpo veli, joka tulee aina keittiöön saamaan jokapäiväistä leipäänsä, kumosi äsken hihallansa suola-astian. Suo rakastajallesi hiukan lepoa, hempukkani. Sitä mieluisampaa on nähdä hänet jälleen, ja hän rakastaa sinua sitäkin enemmän.

— Kuule, imettäjä, ellei hän ole luonani neljännestunnin kuluttua, lähetän sinut takaisin veljiesi luo vuoristoon.

Andrian herttuan saavuttua doña Maria kavahti hänen kaulaansa kiihkeän ilon vallassa.

— Herrani, sanoi hän, päivä on meille hyvä ja yö sitäkin parempi. Minä pidän teidät luonani päivänkoittoon asti.

Kohta senjälkeen he suutelivat ja hyväilivät toisiaan. Riisuuduttuaan he sijoittuivat vuoteeseen ja syleilivät toisiansa niin kauan, että olivat vielä illan tullen kiinteästi toisiinsa pusertuneet. Koska heitä kovin hiukaisi, doña Maria otti kapioarkustansa kanapiiraan, säilyhedelmiä ja viinipullon, jotka oli muistanut sinne tallettaa. Heidän syötyään ja juotuaan mielin määrin, kaikenlaista mairetta toisilleen osoittaen, nousi kuu ja ilmaantui ikkunaan niin tuttavana, että heidän teki mieli toivottaa se tervetulleeksi. He istuutuivat parvekkeelle, hengittelivät siellä taivaan raikkautta ja yön viehkeyttä katsellen kiiltomatojen leikkiä tummissa pensaissa. Ei kuulunut muuta kuin hyönteisten hyrinää ruohikosta. Sitten kuului joku kulkevan kadun poikki, ja doña Maria tunsi kerjäläismunkin, joka nähtiin alinomaa palatsin keittiössä ja pihamaalla ja jonka hän oli kohdannut eräänä päivänä kulkiessaan kukkain reunustamaa polkua kahden muun naishenkilön seurassa. Hän sulki hiljaa ikkunan ja meni jälleen vuoteeseen ystävänsä kanssa. He olivat viettäneet tunnin toisiansa syleillen ja kuiskien toisilleen kaikkein suloisimpia asioita, mitä Rakkaus on milloinkaan johdattanut ihmisten mieliin Napolissa tai muualla koko maailmassa, kun kuulivat yhtäkkiä portaista askelten kolinaa ja aseiden helinää. Samassa näkyi oven raoista punainen valo. He kuulivat imettäjän äänen huutavan: "Jeesus Maria! Minä kuolen!" Andrian herttua nousi, sieppasi miekkansa ja sanoi:

Mentyään parvekkeelle ja kumarruttuaan katsomaan hän huomasi, että katua vartioitiin ja että siinä kohosi kokonainen peitsimetsä.

— Kaikki on lopussa! Mutta minä en pahoittele mitään tekemääni, rakas jalo herrani.

Hänen etsiessään jalkineitaan ovenpuolisko paukahti rikki ja joukko asestettuja ja tuohuksia kantavia miehiä syöksähti huoneeseen. Heidän joukossaan oleva Venosan ruhtinas huusi:

Herttua asettui vuoteen eteen, jossa doña Maria makasi, ja vastusti kolmea miestä, jotka kävivät hänen kimppuunsa (prinssi oli tuonut mukanansa kaikkiaan kuusi miestä, jotka olivat hänen ystäviänsä tai palvelijoitansa). Vaikka soihtujen valo häikäisi hänen silmiänsä, Andrian herttua kykeni väistämään useita iskuja ja antoi puolestaan sangen tuimia. Mutta sitten hän kompastui permannolla lepääviin pöytäastioihin, joissa oli piiraan ja makeisten jäännöksiä. Hän horjahti taaksepäin. Havaitessaan makaavansa selällään, miekka kurkulla, hän tarttui miekkaan vasemmalla kädellä; miehen vetäessä säilä leikkasi kolme sormea ja vääristyi. Andrian herttuan aikoessa nousta eräs hyökkääjistä iski häntä päähän puhkaisten hänen kallonsa. Kaikki kuusi miestä syöksyivät nyt hänen kimppuunsa ja surmasivat hänet niin hätäisesti, että haavoittivat toisiaankin.

Kun tuo oli tehty, Venosan ruhtinas käski heitä pysyttelemään rauhallisina. Sitten hän asteli kohti doña Maria d'Avalosia, joka oli siihen saakka pysytellyt vuoteen reunalla, ja ajoi hänet miekkansa kärjellä siihen nurkkaan, jossa oli hänen kapiokirstunsa. Siinä hän piti doña Mariaa ahdistuksessa ja sanoi hänelle:

Häveten alastomuuttansa doña Maria aikoi vetää verhokseen peitteen, joka riippui vuoteesta.

Seinään nojautuen doña Maria verhosi itseään käsivarsillaan ja käsillään ja odotti.

Mutta doña Maria osoitti sormellaan Andrian herttuan elotonta ruumista ja vastasi:

— Houkkio! Mitä tuuletkaan minun nyt pelkäävän? Karkoittaakseen pelon ilmeen kasvoistansa hän muistutteli erästä laulun säveltä, jota oli nuorena tyttönä usein laulanut, ja alkoi sitä viheltää.

Ruhtinas raivostui nähdessään hänen uhmailevan ja tuikkasi häntä säilänsä tutkaimella vatsaan huutaen:

Tämän kuullessaan Venosan ruhtinas ajatteli, että hän voisi kadotukseen jouduttuaan palata yöllä ja vetää hänetkin kerallansa helvettiin. Hän kysyi:

— Siitä ei ole hyötyä. Minä en voi pelastaa sieluani. Minä en kadu, en voi enkä tahdokaan katua. Minä rakastan häntä, rakastan! Sallikaa minun kuolla hänen syliinsä.

Yhtäkkiä hän työnsi säilän syrjään ja heittäytyi Andrian herttuan verta vuotavan ruumiin päälle sitä syleillen.

Hänet siinä nähdessään Venosan prinssi menetti kärsivällisyytensä, joka oli toistaiseksi estänyt häntä surmaamasta naista, koska hän tahtoi antaa hänen sitä ennen kärsiä. Nyt hän lävisti säilällään alastoman ruumiin. Doña Maria kiljaisi "Jeesus!" kiertyi kerälle, suoristautui ja kaikkien jäsenten vähän aikaa väristyä lysähti hengettömänä permantoon.

Ruhtinas iski häntä vielä useita kertoja vatsaan ja rintaan. Sitten hän sanoi palvelijoille:

— Heittäkää nuo haaskat valtaportaitten juurelle ja avatkaa palatsin portti selkoselälleen, jotta ihmiset saavat kuulla kostosta samalla kertaa kuin häväistyksestä.

Palvelijat täyttivät käskyn. Andrian herttuan ja doña Marian ruumiit makasivat koko päivän alastomina portaitten edessä. Ohikulkijat tulivat katsomaan niitä läheltä. Uutisen levittyä kaupungille tunkeili joukko uteliaita palatsin edustalla. Toiset sanoivat: "Oikein tehty!" Useammat joutuivat surkeata näkyä katsellessaan säälin valtaan uskaltamatta kumminkaan valittaa ruhtinaan uhrien kohtaloa, koska pelkäsivät joutuvansa ruumiita vartioivain asestettujen palvelijain rääkättäviksi. Nuoret miehet etsivät ruhtinattaren ruumiista sen kauneuden jäännöksiä, joka oli ollut syynä hänen perikatoonsa, ja lapset selittelivät toisilleen näkemäänsä.

Doña Maria makasi selällään. Huulet olivat auenneet niin että hampaat näkyivät, ikäänkuin hän olisi hymyillyt. Silmät olivat avoimet ja aivan valkoiset. Hänessä nähtiin kuusi haavaa, kolme vatsassa, joka oli pahoin pöhöttynyt, kaksi rinnassa ja yksi kaulassa. Kaulasta oli virrannut runsaasti verta, ja koirat kävivät nuolemassa haavaa.

Yön tullen ruhtinas käski asettaa kuin juhlapäivinä pihkatuohuksia palatsin muuriin kiinnitettyihin pronssirenkaisiin ja sytyttää pihalle suuria nuotioita, jotta rikoksentekijät voitaisiin nähdä. Puolenyön aikaan toi eräs hurskas leski lakanoita, jotka levitti ruumiitten yli. Mutta ruhtinas käski heti temmata peitteet pois.

Saatuaan kuulla espanjalaisen Avalos-suvun jäsenen osaksi tulleesta häpeällisestä kohtelusta Espanjan lähettiläs saapui itse ja pyysi hartaasti Venosan ruhtinasta lakkauttamaan solvaukset, jotka herjasivat doña Marian sedän, Pescaran herttuan muistoa ja närkästyttivät monia haudoissaan lepääviä suuria sotapäälliköitä, joiden jälkeläinen tämä ylhäinen nainen oli. Hänen täytyi kuitenkin palata tyhjin toimin. Hän kirjoitti asiasta Hänen katoliselle Majesteetilleen. Ruumiit olivat yhä häpeällisesti nähtävissä. Aamupuolella, kun uteliaita ei enää saapunut, vartijat vetäytyivät pois.

Dominikaanimunkki, joka oli pysytellyt koko päivän oven edustalla, pujahti sammuvien tuohusten savunsekaisessa valossa pengermälle, hiipi portaitten luo, missä makasi doña Maria d'Avalos, heittäytyi ruumiin päälle ja raiskasi sen.

Ed ei s'ergea col petto e con la fronte,
Come avesse lo inferno in gran dispitto.

Vanha Farinata degli Uberti istui torninsa parvekkeella katse suunnattuna kaupunkiin, jossa kohosi sakarainen harja toisensa vieressä. Lähellä häntä seisoi veli Ambrogio silmäillen taivasta, jossa loimusi illan rusko seppelöiden hehkuvilla kukillaan Firenzen ympärille kehäksi kiertyneitä kukkuloita. Arnon rinteillä kohosi myrttien tuoksu tyynessä ilmassa. Lintujen viimeiset huudot olivat kajahtaneet San Giovannin kirkkaalta katolta. Yhtäkkiä kuuluivat kahden ratsun kaviot soivan särmäisillä kivillä, joita oli noudettu joen pohjasta tien katteeksi, ja ahtaan kadun suusta ilmaantui näkyviin kaksi nuorukaista, molemmat kauniita kuin pyhä Yrjänä. He kulkivat Ubertin ikkunattoman palatsin ohi, ja kun olivat ehtineet ghibellini-tornin juurelle, toinen heistä sylki osoittaen siten ylenkatsettaan, toinen taas kohotti kättään ja pisti peukalonsa etusormen ja keskisormen väliin. Sitten molemmat kannustivat ratsujaan ja ajoivat täyttä laukkaa puusillan yli. Farinata, joka oli siten nähnyt nimeänsä herjattavan, pysyi rauhallisena ja äänetönnä. Hänen kurttuiset poskensa värähtivät, ja kyynel, joka oli pikemmin suolaa kuin vettä, valui hitaasti hänen ruskeihin silmiinsä. Vihdoin hän pudisti kolme kertaa päätänsä ja virkkoi:

Veli Ambrogio ei vastannut mitään. Ja Farinata katseli edelleen kaupunkia, jonka näki vain silmäluomia polttavan kirpeän harson läpi. Sitten hän käänsi munkkiin päin laihat kasvonsa, joissa liittyivät kiinteästi toisiinsa kotkannenä ja uhkaavat leukapielet, ja kysyi vielä kerran:

— Mitä huolittekaan, messer Farinata, irstaasta hävyttömyydestä, jota osoittaa pari Oltamon guelfitorneissa kasvatettua nuorta vintiötä?

FARINATA. En tosiaankaan paljoa välitä noista kahdesta Frescobaldista, roomalaisten hempukoista, parittajain ja porttojen pojista. En pelkää heidän ylenkatsettaan. Minua eivät voi ylenkatsoa ystäväni eivätkä varsinkaan vihamieheni. Mutta tuskallista on tuntea, että Firenzen kansa minua vihaa.

VELI AMBROGIO. Viha vallitsee kaupungeissa siitä saakka, kun Kainin pojat toivat niihin ylpeyden taiteiden keralla ja kun molemmat teebalaiset ylhäiset tyydyttivät veljesvihaansa verta vuodattamalla. Solvauksesta syntyy viha, vihasta solvaus. Ehtymättömän hedelmällisenä synnyttää viha vihaa.

FARINATA. Mutta kuinka voi rakkaus siittää vihaa? Ja minkätähden rakastamani kaupunki vihaa minua?

VELI AMBROGIO. Koska niin tahdotte, vastaan teille, messer Farinata.
Mutta te ette saa kuulla suustani muita kuin totuuden sanoja.
Kansalaisenne eivät anna teille anteeksi, että olette taistellut
Montaperton luona, Manfredin valkoisen lipun alla sinä päivänä, jona
Arbian punasi firenzeläisten veri. He ovat sitä mieltä, ettette ollut
kaupunkinne ystävä tuona päivänä, tuossa turman laaksossa.

FARINATA. Mitä! Enkö ole sitä rakastanut! Enkö ole rakastanut kaupunkiani, vaikka olen elänyt sen elämää, elänyt ainoastaan sitä varten, sietänyt väsymystä, nälkää, janoa, kuumetta, unettomuutta ja sanoinkuvaamatonta tuskaa maanpaossa, vaikka olen uhmannut kuolemaa joka hetki ja ollut vaarassa joutua elävänä niiden käsiin, jotka eivät olisi suinkaan tyytyneet minun surmaamiseeni, vaikka olen kaikki uskaltanut ja kaikki kestänyt sen puolesta, sen onnen puolesta, temmatakseni sen vihollisiltani, jotka olivat sen vihollisia, vapauttaakseni sen kaikesta häpeästä, saattaakseni sen tahtoen tai tahtomattaan noudattamaan terveellistä neuvoa, valitsemaan hyvän osan, ajattelemaan niinkuin ajattelin minä ja jaloimmat ja parhaat kansalaiset minun kerallani, vaikka olen tahtonut nähdä sen kauniina ja hienona ja jalona ja olen uhrannut tälle ainoalle tahdolleni kaiken omaisuuteni, poikani, sukulaiseni, ystäväni, vaikka olen vain kaupunkini etuja harrastaen esiintynyt vapaamielisenä, saitana, uskollisena, kavalana, jalomielisenä ja rikoksellisena! Kuka siis onkaan sitä rakastanut, ellen minä?

VELI AMBROGIO. Onnetonta, messer Farinata, että leppymätön rakkautenne asesti kaupunkia vastaan väkivallan ja salajuonet ja maksoi kymmenentuhannen firenzeläisen hengen.

FARINATA. Niin, minä rakastin kaupunkia niin kiihkeästi kuin sanotte, veli Ambrogio. Ja ne teot, joihin rakkauteni minut kiihti, ovat kyllin arvokkaat esikuviksi pojillemme ja poikiemme pojille. Estääkseni niiden muiston häviämistä kirjoittaisin niistä mielelläni, jos minulla olisi kirjallisia kykyjä. Nuorena minä keksin lemmenlauluja, joita naiset ihastelivat ja joita oppineet sijoittivat teoksiinsa. Tuota lukuunottamatta olen aina ylenkatsonut kirjallisuutta samoinkuin taidettakin huolimatta kirjoittaa enempää kuin kutoa villakangasta. Toimikoon kukin minun tavallani asemansa mukaisesti. Teidän, veli Ambrogio, joka olette taitava kirjoittaja, olisi kerrottava niistä suurista yrityksistä, joita olen johtanut. Siitä koituisi teille kunniaa, kunhan ette kertoisi asioista hengenmiehenä, vaan jalosukuisena, sillä ne ovat jalosukuisten ja ritarien tekoja. Siitä kertomuksesta kävisi ilmi, että olen paljon toiminut. Ja minä en kadu mitään tekemääni.

Minä olin maanpakoon ajettu, guelfit olivat murhanneet kolme sukulaistani. Siena otti minut vastaan. Viholliseni pitivät tuota sellaisena rikoksena, että yllyttivät firenzeläiset marssimaan asestettuina vierasvaraista kaupunkia vastaan. Sienan ja maanpakolaisten vuoksi minä silloin pyysin apua keisarin pojalta, Sisilian kuninkaalta.

VELI AMBROGIO. Se on liiankin totta; te liityitte Manfrediin, Lucerian sulttaanin ystävään, astrologiin, uskonluopioon, pannaanjulistettuun.

FARINATA. Silloin me joimme paavin pannajulistuksia kuin vettä. En tiedä, oliko Manfred oppinut lukemaan kohtaloita tähdistä, mutta totta on, että hän piti saraseeni-ritareitaan suuressa arvossa. Hän oli yhtä varovainen kuin urhoollinen, viisas ruhtinas, joka käytteli kitsastellen miestensä verta ja kirstujensa rahoja. Hän vastasi sienalaisille tulevansa heidän avukseen. Hän antoi laajan lupauksen herättääkseen samanlaista kiitollisuutta. Varovaisuudesta ja peläten hävittää varojansa hän täytti lupauksensa vain heikosti. Hän lähetti lippukuntanansa sata saksalaista ratsumiestä. Pettyneet ja suuttuneet sienalaiset puhuivat tuollaisen naurettavan avun hylkäämisestä. Minä osasin muuttaa heidän mielensä opettamalla heille, miten asia oli autettavissa. Eräänä päivänä annoin saksalaisten ahmia mielin määrin lihaa ja viiniä ja lähetin heidät muurien ulkopuolelle niin huonoin neuvoin ja sopimattomaan aikaan, että heidät yllättivät ja surmasivat viimeiseen mieheen Firenzen guelfit, jotka ottivat Manfredin valkoisen lipun ja antoivat sen laahata loassa, aasin häntään sidottuna. Minä lähetin heti sisilialaiselle tiedon solvauksesta. Hän vihastui siitä niinkuin olin arvannut hänen vihastuvan ja lähetti kostoretkelle kahdeksansataa ratsumiestä ja hyvän joukon jalkasotilaita, johtajana kreivi Giordano, jota maine väitti Troian Hektorin veroiseksi. Siena ja sen liittolaiset kokosivat hekin sillävälin voimiansa. Meillä oli aivan pian tuhatkolmesataa sotilasta. Firenzen guelfeillä oli enemmän. Mutta heidän joukossaan oli näennäisiä guelfejä, jotka vain odottivat sopivaa hetkeä esiintyäkseen ghibellineinä; meidän ghibelliniemme joukossa sitävastoin ei ollut yhtään guelfiä. Jos minun puolellani niinmuodoin ei ollutkaan kaikkia voiton mahdollisuuksia (niitä ei ole milloinkaan), olivat mahdollisuudet sentään suuret, hyvät ja arvaamatta ilmaantuneet, ja kun en voinut otaksua niiden palaavan, pyrin kärsimättömästi taisteluun, joka onnellisesti päättyessään tuhoisi viholliseni ja häviöksi kääntyessään koituisi vain liittolaisteni vahingoksi. Minä isosin ja janosin tätä taistelua. Viekoitellakseni siihen firenzeläisen armeijan käytin parasta keksittävissäni olevaa keinoa. Lähetin Firenzeen kaksi minoriittimunkkia käskien heitä salaa ilmoittamaan Neuvostolle, että olin joutunut syvän katumuksen valtaan, tahdoin suurella palveluksella hankkia itselleni kansalaisteni anteeksiannon ja tarjouduin avaamaan heille erään Sienan portin kymmenestä tuhannesta floriinista, mutta että asian onnistuminen vaati firenzeläistä armeijaa etenemään mahdollisimman lukuisin joukoin aina Arbian rannoille, ikäänkuin aikomuksena olisi mennä auttamaan Montalcinon guelfejä. Kahden munkkini lähdettyä suuni sylkäisi ulos sen anteeksipyynnön, jonka olin lausunut, ja minä odotin hirmuisen levottomuuden vallassa. Pelkäsin Neuvoston ylhäisten jäsenten käsittävän, että oli mieletöntä lähettää armeija Arbian luo. Toisaalta toivoin tuon suunnitelman miellyttävän plebeijejä päättömyydellään ja otaksuin heidän suostuvan siihen sitäkin mieluummin, kun sitä tulisivat vastustamaan ylhäiset, joita he epäilivät. Ylhäisö tosiaankin vainusi pahaa, mutta käsityöläiset menivät satimeeni. He olivat enemmistönä Neuvostossa. Heidän käskystään firenzeläinen armeija lähti liikkeelle ja toteutti suunnitelman, jonka olin sommitellut sen tuhoksi. Kuinka kauniina sarastikaan päivä, kun ratsastin pienen maanpakolaisjoukon kanssa sienalaisten ja saksalaisten keskellä ja näin aamun valkoisia harsoja rikkovan auringon valaisevan guelfien keihäsmetsää, joka peitti Malenan rinteet! Olin houkutellut viholliseni käsiini. Vielä hiukan oveluutta, ja minä saisin heidät varmaan tuhotuiksi. Kreivi Giordano antoi minun neuvostani sienalaisten jalkamiesten marssia kolmeen kertaan ohi, vaihtaen kaksi kertaa heidän sotilastakkejansa, joten heidän lukumääränsä näytti kolme kertaa todellista suuremmalta: hän esitti ne guelfeille ensin punaisina, ennustaen verta, sitten viheriöinä, ennustaen kuolemaa, ja vihdoin valkoisen ja mustan kirjavina ennustaen vangiksi joutumista. Ne ennustukset olivat pätevät! Kuinka riemullista, kun firenzeläisen ratsuväen kimppuun hyökätessäni näin sen väistyvän ja kierivän kuin varisparven, kun näin lahjomani miehen, jonka nimeä en mainitse, jotten saastuttaisi suutani, iskevän miekallaan alas lipun, jota oli tullut puolustamaan, ja havaitsin kaikkien ratsumiesten, jotka turhaan etsivät valkoisia ja sinisiä värejä, pakenevan silmittömän pelon vallassa ja murskaavan toisiaan meidän syöksyessämme heitä takaa-ajamaan ja pistäessämme heitä kuoliaiksi kuin porsaita. Ainoastaan käsityöläiset pitivät vielä puoliaan; heidät täytyi surmata verisen caroccion ympärille. Lopulta emme nähneet edessämme muuta kuin kuolleita ja pelkureita, jotka pitelivät toisiaan kädestä tullakseen mahdollisimman nöyrästi kontaten rukoilemaan meiltä armoa. Minä pysyttelin loitolla, tyytyväisenä työhöni.

VELI AMBROGIO. Onneton asia! Kirottu Arbian laakso! Sanotaan, että siinä on yhä vielä, pitkien aikojen kuluttua, kuoleman tuntu ja että se autiona, villipetojen tyyssijana, täyttyy öisin valkoisten koirien ulvonnasta. Oliko sydämenne niin kova, messer Farinata, ettette heltynyt kyyneliin, kun näitte tuona katalana päivänä Malenan kukkarinteiden juovan firenzeläistä verta?

FARINATA. Ainoa murheeni oli, että olin siten osoittanut vihollisilleni voiton tien ja kukistettuani heidän kymmenen vuotta kestäneen valtansa ja kopeutensa saanut heidät aavistelemaan, mitä voivat toivoa vuorostaan tekevänsä yhtä monen vuoden kuluttua. Ajattelin, että koska Onnen pyörä oli minun toimestani siten käännähtänyt, sama pyörä saattaisi vieläkin kääntyä ja heittää minun puolueeni alakynteen. Tuo aavistus peitti varjollaan iloni häikäisevän paisteen.

VELI AMBROGIO. Minusta tuntui, että inhositte, ja varmaan syystäkin, tuota kavalaa miestä, joka heitti lokaan ja vereen sen lipun, jonka alla oli tullut taistelemaan. Minä puolestani, joka tiedän Herran laupeuden rajattomaksi, en pidä mahdottomana, että Bocca saa osansa helvetissä Kainin, Juudaan ja isänmurhaajan Brutuksen keralla. Mutta jos Boccan rikos on siinä määrin, katala, ettekö ollenkaan kadu, että olette sen aiheuttanut? Ja ettekö luule, messer Farinata, että olette Firenzen armeijaa satimeen houkutellessanne herjannut vanhurskasta Jumalaa ja tehnyt kielletyn teon?

FARINATA. Sille, joka toimii voimakkain ajatuksin ja lujin sydämin, on kaikki sallittua. Pettäessäni vihollisiani olin ylevämielinen enkä petturi. Ja jos luette minulle rikokseksi, että käytin puolueeni voitoksi miestä, joka sivalsi maahan omien joukkojensa lipun, erehdytte pahoin, veli Ambrogio, sillä hänet on luonut konnamaiseksi luonto enkä minä, ja hänen konnamaisuuttaan ei kääntänyt hyväksi luonto, vaan sen tein minä.

VELI AMBROGIO. Mutta koska rakastitte isänmaatanne sitä vastaan taistellessannekin, tunsitte varmaan tuskaa, kun voitte sen kukistaa ainoastaan sienalaisten, kaupunkinne vihollisten avulla. Eikö se teitä hiukan hävettänyt?

FARINATA. Minkätähden olisinkaan hävennyt? Kykeninkö muulla keinolla saattamaan puoluettani takaisin valtaan? Minä liityin Manfrediin ja sienalaisiin. Tarpeen vaatiessa olisin liittynyt Afrikan jättiläisiinkin, joilla on yksi ainoa silmä otsassa ja joiden ravintona on ihmisen liha, kuten heidän näkijänsä, venezialaiset merimiehet, kertovat. Sellaisen harrastuksen toteuttaminen ei suinkaan ole leikkiä, jota leikitään määrättyjen sääntöjen mukaan, kuin shakki- tai tammipeliä. Luuletteko, että vastustajani olisivat pelanneet samoin, jos olisin pitänyt jotakin määrättyä siirtoa luvallisena ja jotakin toista luvattomana? Niin ei olisi suinkaan ollut laita. Me emme pelanneet Arbian rannalla noppaa viiniköynnösristikon alla, taulut polvilla ja pienet valkoiset kivet pisteitten merkitsijöinä. Kysymyksessä oli voiton saavuttaminen. Ja sen tiesi toinen yhtä hyvin kuin toinenkin.

Myönnän kumminkin, veli Ambrogio, että olisi ollut parempi ratkaista riita vain firenzeläisten kesken. Kansalaissota on niin kaunis ja jalo ja hieno asia, että pitäisi varoa sekoittamasta siihen vieraita käsiä, jos se suinkin käy päinsä. Se olisi jätettävä omien kansalaisten tehtäväksi, ennen kaikkea ylhäisten, jotka kykenevät sitä suorittamaan väsymättömin voimin ja hienoin oivalluksin.

Ulkoisista sodista en tahdo sanoa samaa. Ne ovat hyödyllisiä tai välttämättömiäkin yrityksiä, joihin ryhdytään valtioitten rajojen puolustamiseksi tai laajentamiseksi tai kauppiaitten liiketoiminnan edistämiseksi. Useimmissa tapauksissa ei koidu hyvää hyötyä eikä suurta kunniaa, jos käy itse sellaisia suuria sotia. Älykäs kansa jättää ne mielellään palkkasoturien asiaksi luovuttaen koko yrityksen kokeneille päälliköille, jotka osaavat voittaa paljon vähällä väellä. Siinä tarvitaan ainoastaan ammattitaitoa, ja kysymykseen tulee enemmän kullan kuin veren vuodattaminen. Sydän ei voi olla siinä mukana. Ei näet olisi ollenkaan viisasta, jos vihaisimme muukalaista, koska hänen etunsa ja omat etumme ovat ristiriitaiset; sitävastoin on luonnollista ja järkevää vihata maanmiestä, joka vastustaa sitä, mitä itse pidät hyödyllisenä ja hyvänä. Ainoastaan kansalaissodassa voi osoittaa terävää älyä, taipumatonta tahtoa ja vihan ja rakkauden täyttämän sydämen voimaa.

VELI AMBROGIO. Minä olen kaikkein köyhin köyhien palvelija. Mutta minulla on yksi ainoa herra, joka on taivaan kuningas; pettäisin hänet, ellen sanoisi teille, messer Farinata, että ainoa täyttä kiitosta ansaitseva soturi on se, joka marssii ristin alla laulaen: Vexilla regis prodeunt.

Autuas Dominikus, jonka henki nousi kuin aurinko valheen yön pimentämälle kirkon taivaalle, opetti, että sota harhaoppisia vastaan on sitä hyväätekevämpi ja laupiaampi, mitä katkerampi ja tuimempi. Hän, joka apostolien ruhtinaan nimeä kantaen iski lingonkivenä kerettiläisyyden Goliatia otsaan, varmaan asian oikein oivalsi. Hän kärsi kidutuksensa Comon ja Milanon välillä. Hän on veljeskuntani suurena kunniana. Jokainen, joka vetää miekkansa sellaista sotilasta vastaan, on toinen Antiokhos Herramme Jeesuksen Kristuksen silmissä. Mutta Jumala, joka on asettanut valtakunnat, kuningaskunnat ja tasavallat, sallii niitä asevoimin puolustettavan ja kääntää kasvonsa niiden päällikköjen puoleen, jotka häntä avukseen huutaen tarttuvat miekkaan ajallisen isänmaansa menestyksen hyväksi. Ja hän kääntää kasvonsa pois siitä kansalaisesta, joka lyö omaa kaupunkiansa ja vuodattaa sen verta niinkuin teitte voimallisin aikomuksin te, messer Farinata, ollenkaan pelkäämättä, ettei Firenze uuvuttamananne ja raatelemananne kykenisi enää vastustamaan vihollisiansa. Vanhoista aikakirjoista havaitaan, että sisäisten sotien heikontamat kaupungit helposti joutuvat vaaniskelevan muukalaisen saaliiksi.

FARINATA. Sanohan, munkki, tuleeko jalopeuran kimppuun käydä sen valvoessa vai nukkuessa. Minä puolestani olen pitänyt hereillä Firenzen jalopeuraa. Kysykää Pisan miehiltä, olisiko heille koitunut iloa, jos olisivat käyneet sen kimppuun, kun olin sen kiihtänyt raivoon. Tutkikaa vanhoja historioita, niin havainnette myös, että ne kaupunkivaltiot, joissa vallitsee sisäinen kuohunta, ovat valmiit korventamaan ulkoisiakin vihollisia ja että rauhassa laimennut suku on liian kiihkoton, kyetäkseen taistelemaan muuriensa ulkopuolella. Tietäkää, että tulee varoa loukkaamasta sellaista kaupunkia, joka on kyllin valpas ja ylevä pitääkseen vireillä sisäistä sotaa, ja lakatkaa väittämästä, että olen heikontanut syntymäkaupunkiani.

VELI AMBROGIO. Tiedätte kuitenkin, että se oli vaarassa tuhoutua Arbian turmiokkaan päivän jälkeen. Kauhistuneet guelfit olivat poistuneet sen muurien sisäpuolelta lähtien omaehtoisesti maanpakolaisuuden tuskaiselle tielle. Kreivi Giordanon Empoliin kutsuma ghibeliinien valtakokous päätti hävittää Firenzen.

FARINATA. Se on totta. Kaikki tahtoivat, ettei siihen jäisi kiveä kiven päälle. He sanoivat: "Tuhotkaamme se guelfein pesä." Minä yksin nousin sitä puolustamaan. Ja minä yksin varjelin sen kaikesta vahingosta. Firenzeläiset saavat kiittää minua ilmasta, jota hengittävät. Jos niissä, jotka minua solvaavat ja sylkevät kynnykselleni, olisi vähänkään sydämen hurskautta, niin he kunnioittaisivat minua isänään. Minä olen pelastanut kaupunkini.

VELI AMBROGIO. Sen tuhottuanne. Mutta luettakoon tuo Empolin päivä sittenkin ansioksenne tässä ja tulevaisessa elämässä, messer Farinata! Ja kertokoon pyhä Johannes Kastaja, Firenzen suojelija, Herramme kuulleen ne sanat, jotka lausuitte ghibellinien kokouksessa! Suvaitkaa toistaa minulle nuo kiitettävät lausumanne. Niitä on selostettu eri tavoin, ja minä tahtoisin tietää ne täsmällisesti. Onko totta, kuten useat sanovat, että otitte aiheeksi kaksi toskanalaista sananlaskua, joista toinen koskee aasia ja toinen vuohta?

FARINATA. Vuohesta ei tule enää mitään mieleeni; aasi sitävastoin on säilynyt paremmin muistissani. On mahdollista, että sekoitin kaksi sananlaskua, kuten sanotaan. Se ei minua liikuta. Minä nousin ja puhuin suunnilleen näin:

"Aasi rikkoo nauriit niinkuin osaa. Aasin esimerkkiä noudattaen tekin rikotte käyttelemättä arvostelukykyä, tänään samoinkuin eilen ja huomenna samoinkuin tänään, ollenkaan oivaltamatta, mitä tulee hävittää, mitä säästää. Mutta tietäkää, että minä olen kärsinyt ja taistellut vain saadakseni elää omassa kaupungissani. Niinpä puolustankin sitä ja kuolen, jos vaaditaan, miekka kädessä."

Sitten poistuin enempää virkkamatta. Ne juoksivat jälkeeni, kokivat rukouksillaan minua tyynnyttää ja vannoivat olevansa loukkaamatta Firenzeä.

VELI AMBROGIO. Kunpa poikamme voisivat unohtaa, että olitte Arbian luona, ja muistaa, että olitte Empolissa! Te elitte julmana aikana, ja enpä luule, että guelfin enempää kuin ghibellininkään on helppo voittaa itselleen iankaikkista autuutta. Jumala teitä varjelkoon helvetistä, messer Farinata, ja ottakoon teidät kuoltuanne pyhään paratiisiinsa!

FARINATA. Taivas ja helvetti ovat vain omassa mielessämme. Epikuros on asian opettanut, ja monet tietävät sen hänen jälkeensä. Ettekö tekin, veli Ambrogio, ole lukenut kirjastanne: "Ihminen kuolee samoinkuin luontokappale. He ovat samassa tilassa?"

Jos kuitenkin uskoisin Jumalaan niinkuin tavalliset sielut, pyytäisin häntä sallimaan minun kuoltuani jäädä tänne kaikkineni ja sulkemaan sieluni samoinkuin ruumiinikin hautaan kauniin San Giovannin seinämälle. Siinä nähdään roomalaisten vainajillensa veistämiä kivialtaita, jotka ovat nyt avoimet ja tyhjät. Erääseen niistä leposijoista tahdon kerran päästä rauhaan nukkumaan. Olen eläessäni kärsinyt kauheasti maanpaossaolosta, vaikka olenkin ollut vain päivämatkan päässä Firenzestä. Olisin sitä onnettomampi, mitä kauemmaksi täältä joutuisin. Tahdon jäädä ainiaaksi rakastettuun kaupunkiini. Kunpa omaisenikin saisivat jäädä tänne!

VELI AMBROGIO. Kauhistuen kuulen teidän pilkkaavan Jumalaa, joka on tehnyt taivaan ja maan, Firenzen vuoret ja Fiesolen ruusut. Ja kaikkein eniten minua kauhistuttaa se, messer Farinata degli Uberti, että henkenne luo pahaan ylevän leiman. Jos ääretön laupeus, vastoin vieläkin säilyttämääni toivoa, teidät hylkäisi, uskon helvetin saavan teistä jotakin kunniaa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PYHÄN KLAARAN KAIVOLLA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.