The Project Gutenberg eBook of Uusia maailmoita vanhojen sijaan, by H. G. Wells

Alustavia huomautuksia
   ENSIMMÄINEN LUKU
Ihmisen hyvä tahto
   TOINEN LUKU
Sosialismin perusaate
   KOLMAS LUKU
Sosialismin ensimmäinen tärkein yleistys
   NELJÄS LUKU
Sosialismin toinen tärkein yleistys
   VIIDES LUKU
Voitonhimon henki ja palvelemisen henki
   KUUDES LUKU
Hävittäisikö sosialismi kodin?
SEITSEMÄS LUKU
   Hävittäisikö nykyaikainen sosialismi kaiken omaisuuden?
   KAHDEKSAS LUKU
Keskiluokan jäsen, liikemies ja sosialismi
   YHDEKSÄS LUKU
Muutamia sosialismiin kohdistuvia yleisiä vastaväitteitä
   KYMMENES LUKU
Sosialismi kehittyvänä oppijärjestelmänä
   YHDESTOISTA LUKU
Kumouksellinen sosialismi
   KAHDESTOISTA LUKU
Hallinnollinen sosialismi
   KOLMASTOISTA LUKU
Rakentava sosialismi
   NELJÄSTOISTA LUKU
Muutamia yleistajuisia todisteita
   VIIDESTOISTA LUKU
Sosialismin eteneminen
Viiteselitykset

ALUSTAVIA HUOMAUTUKSIA

"Pelkkää ateismia, varkautta ja epäsiveellisyyttä… En löydä sanoja, jotka kyllin voimallisesti ilmaisisivat, kuinka ehdottomasti inhoan sitä oppia, jota pidän tuhoisimpana kaikista toistaiseksi esitetyistä, nimittäin sosialismia."

HÄNEN ARMONSA RUTLANDIN HERTTUA.

"Liittykööt siis kaikki puolueet yhteen tuhotakseen tuon maatamme uhkaavan kavalan sosialismin ja ryhtykööt heti toimenpiteisiin sen paljastamiseksi ja päivänvaloon saattamiseksi. Maamme sopii tosiaankin sanoa nukkuvan tulivuoren kupeella, jonka jo seuraavat vaalit voivat saada purkautumaan, ellei ryhdytä heti vetämään tuota yön painajaista päivän valkeuteen ja pakoteta sitä luopumaan salakavalista yöllisistä tavoistaan."

"Monet ajattelevat olevan mahdollista käydä voitokasta taistelua pelkän tunnussanan 'Alas sosialismi' nojalla. Minä puolestani en pidä pelkistä kieltolauseista. En taistele mielelläni abstraktista nimeä vastaan. Anti-sosialismi on mielestäni kelvoton puolueohjelmaksi, koska sosialismi merkitsee monia erilaisia asioita. Siinä suhteessa olen samaa mieltä kuin mr Asquith. En tahdo syyttää sosialismia, ennenkuin näen, millaiseksi se hahmoutuu… Sosialismi ei välttämättä merkitse ryöstämistä. Täsmällisesti käytettynä sana tarkoittaa vain valtion ja sen kansalaisten välillä vallitsevan oikean suhteen erikoislaatuista käsittämistä, taipumusta asettaa yleinen omistusoikeus yksityisen sijaan, rajoittaa yksityistoiminnan vapautta yleisen hyödyksi. Mutta onhan olemassa eräitä omaisuuden muotoja, joiden tulee meidän kaikkien mielestä olla yleisiä eikä yksityisiä, ja yksityistoimintaa rajoittavat jo nyt sadat lait. Sosialismi ja individualismi — minua eivät nuo abstraktiset lausumat miellytä. On olemassa vastakkaisia periaatteita, jotka sisältyvät erilaisin määräsuhtein jokaisen sivistyneen yhteisön rakenteeseen. Kysymyksessä on pelkkä aste-ero. Toinen yhteisö on sosialistisempi kuin toinen. Sama yhteisö on toisena aikana sosialistisempi kuin ennen. Meidän maamme on nyt paljoa sosialistisempi kuin viisikymmentä vuotta sitten, ja enimmistä siinä suhteessa tapahtuneista muutoksista ovat vastuussa vanhoilliset."

LORDI MILNER.

ENSIMMÄINEN LUKU

IHMISEN HYVÄ TAHTO

Tämän kirjoittajassa on jo kauan herättänyt mielenkiintoa Ison-Britannian ja Amerikan sosialistinen liike ja kaikki ne monisyiset asiat, jotka kootaan yhteen "sosiaalisten kysymysten" nimellä. Muutamina viimeksikuluneina vuosina hän on itse siihen liittynyt ja tutkinut sosialistista liikettä tarkoin ja välittömästi, on tutustunut moniin liikkeen johtajiin Atlantin kummallakin puolella, kuulunut lukuisiin järjestöihin, ollut mukana kokouksissa ja järjestänyt niitä, kokeillut sosialistisessa politiikassa. Näiden tutkimusten tuloksena ovat eräät varsin täsmälliset sosiaalisen kehityksen suuntaa ja tarpeita koskevat päätelmät, jotka hän nyt julkaisee tässä kirjassa. Hän nimittää itseään sosialistiksi, mutta ei ole suinkaan mikään kiihkomielinen eikä epäkriitillinen aatteenkannattaja. Hänelle sosialismi ilmenee erittäin jalona, mutta erittäin inhimillisenä ja puutteellisena ajatusten ja vaikuttimien järjestelmänä, joka yhä kasvaa ja kehittyy. Hän pitää sen henkeä, sen sisintä ydintä nykyisten inhimillisten olojen toivorikkaimpana asiana, mutta huomaa siihen samoinkuin kaikkeen muuhunkin maalliseen kuuluvan epätarkkuuden ja erehdyksen ominaisuuksia. Sitä rasittaa jalojen suunnitelmien yleinen vitsaus: sen vaikutusta ehkäisee sen kannattajien ja asianajajien riittämätön kyky ja se pintahimmennys, joka nykyisessä ahneuden ja ristiriitojen ilmakehässä välttämättä kohtaa pahimmin kaikkein kirkkaimpia asioita. Näin tunnustettuaan oman ja kumppaniensa erehtyväisyyden ja kelvottomuuden hän siitä huolimatta pysyy sosialistina.

Keskustellessaan sosialismista sangen erilaisten henkilöiden kanssa hän on pakostakin joutunut aika ajoin vastaamaan erittäin yksinkertaiselta näyttävään, mutta todellisuudessa varsin vaikeaan kysymykseen: "Mitä on sosialismi?" Asia on melkein sama kuin jos kysyttäisiin "Mitä on kristillisyys?" tai kehotettaisiin näyttämään ilmakehää. Kysymykseen ei käy tyhjentävästi vastaaminen millään kaavalla tai iskulauseella. Kerran toisensa jälkeen on tämän kirjoittajalta kysytty, onko olemassa kirjaa, jossa esitetään yleistajuista kielipartta käyttäen, suoraan ja peittelemättä, mitä sosialismi on ja mitä se ei ole — ja hänen on ollut aina pakko epäröidä vastatessaan. On olemassa monia tätä asiaa käsitteleviä hyviä kirjoja, selvästi ja sujuvasti kirjoitettuja, mutta yksikään niistä ei tunnu esittävän koko tarinaa sellaisena kuin tämän kirjoittaja sen tuntee, ei yhtäkään, joka ääriviivojen ohella antaisi myöskin asian hengen, vastaisi tärkeimpiin vastaväitteisiin, poistaisi pahimmat väärinkäsitykset, käsittäisi koko alueen, ei yhtäkään kirjaa, jonka voisi antaa tiedonhaluisen nuorukaisen käteen sanoen: "Ota ja lue! Se selvittää sinulle juuri ne tärkeimmät tosiasiat, jotka haluat tietää." Sellainen kirja tulee epäilemättä kirjoitettavaksi. Toistaiseksi on kirjoittaja rohjennut sepittää tämän tilapäisen sijaisteoksen, oman tunnustuksensa siitä, mitä uskoo.[1]

Sosialismi sellaisena kuin hän sen ymmärtää on siis suuri älyllinen tapahtuma, sen muodostavat kehitystilassa olevat toivelmat ja aatteet, jotka muotoutuvat suunnitelmaksi: muovata ihmisyhteiskunta uudestaan uusien ja parempien suuntaviivojen mukaan. Tätä tahtoo sosialismi avarammassa merkityksessään olla. Tämä kirja kokee kehitellä ja perustella tuota väittämää ja määritellä niitä periaatteita, joiden varassa sosialisti uskoo tämän yhteiskunnanuudestirakentamisen pitävän tapahtua. Kirjan asiana on pohtia tämän suunnitelman ja tämän vaatimuksen yksityiskohtia niin selvästi kuin kirjoittaja voi.

Vaikka sosialisti siis pyrkiikin muovaamaan uudestaan ihmisyhteiskuntaa, hänen ei kumminkaan tarvitse kieltää, että se nykyiselläänkin on varsin ihmeellinen ja ihailtava näytelmä. Hän ei tahdo kieltää sitäkään, että monien ihmisten elämä on nykyjäänkin hyvä ja miellyttävä asia…

Tämän kirjoittaja, itsestään puhuakseen, ei ole erittäin voimakas, ei erittäin terve eikä hyväonninenkaan henkilö, hän havaitsee paljon saavuttamatonta ja paljon valitettavaa, mutta siitä huolimatta ilmenee elämä hänelle vuosi vuodelta yhä tyhjentymättömämpää mielenkiintoa tarjoavana, yhä suurempaa kauneutta kehittelevänä näytelmänä, korkeiden pyrintöjen ja innostavien toiveiden loistavana kenttänä. Sittenkin piilee tuossa näytelmässä omituista tuskaa, salaperäistä riittämättömyyttä ja säälimättömyyttä, vihan ja tuskaisen kaipauksen puuskia, sanomattoman murheellisia kohtauksia. Sen haltioituneimmat hetket vetoavat eniten hänen ponnistuksiinsa, ovat täynnä tyydyttämättömien tarpeiden vaatimuksia. Nämä varjot, tuskat ja epävakaisuudet eivät ainakaan hänen mielestään pimennä koko näkymöä, voipa olla niinkin laita, että ne vain tekevät loistokohdat hänelle sitäkin kirkkaammiksi; mutta kaikesta huolimatta nämä elämän pahat ja rumat puolet lausuvat hänelle jonkinlaisen haasteen tai jotakin sellaista, mitä ei voi jättää huomioonottamatta, vaan josta on kiihkeästi kiisteltävä, ne vetoavat kiinteästi kaikkeen hänen olemuksestaan löytyvään tarmoon ja rohkeuteen. Elämä ja maailma kelpaavat, mutta eivät pysyväisinä olosijoina, vaan areenana, niin, taistotanterena, jota ylpeästi ympäröivät taivas ja meri, vuoret ja avarat näköalat, koristavat herkän upeasti värisevät lehvät, kukkalehdet ja höyhenet, pehmeät turkit ja elävän hipiän ihmeellinen hohtelu ja jossa musiikista pitävät huolen ukkonen ja laulavat linnut; mutta sittenkin taistotanner, jossa ei ole sijaa joutilaille katselijoille, vaan jossa täytyy tahtoa ja tehdä, päättää, iskeä ja vastata iskuihin — ja poistua ajan tullen.

Tarvitsee vain lyhyesti silmäillä historiaa — vaikka kaikkikin historiallinen tieto tukee tätä yleistystä — käsittääkseen, ettei puheenaolevalla areenalla tapahdu ainoastaan yksilöiden sekasortoista ja tarkoituksetonta kamppailua. Liian läheltä katsellen voi siltä näyttää, se voi ilmetä yksilöiden vihan ja rakkauden muodottomana kudelmana; mutta hiukan loitompaa sitä tarkastellessaan havaitsee suurempien piirteiden tulevan näkyviin. Silloin huomaa jotakin jatkuvaa tapahtumista, jotakin, mikä alinomaa pyrkii luomaan järjestystä satunnaisuuteen, kauneutta sekasortoon, oikeutta, hyvyyttä ja laupeutta säälimättömyyden ja häikäilemättömän sorron sijaan. Tässä yhteydessä riittää, kun puhumme tästä voimasta, joka taistelee ja pyrkii tekemään ja saamaan aikaan, mainiten sitä hyvän tahdon nimellä. Aikojen vaiheita tutkiessaan huomaa yhä selvemmin, että ihmiskunnan toiminnan vaikuttimien joukkoon on luettava tämäkin yhtä hyvällä syyllä kuin nautinnonhimo, nälkä, ahneus, turhamaisuus ja suuremmassa tai vähemmässä määrin älyllinen pelko. Olipa tämä ihmissuvun hyvä tahto kuinka alkeellinen, vähäpätöinen tahansa, olkoon se yksityistapauksissa miten suuressa määrin hyvänsä alistettu palvelemaan yksilöllisiä tarkoituksia ja esiintyköön se kuinka naurettavan riittämättömänä tahansa, se on sittenkin kokonaisuudessaan toimiva tahto. Kaikista elämän hämmennyksistä ja estymisistä, kaikista kohtalon aiheuttamista pysähtymisistä ja takapoukoista huolimatta on ilmeistä, että inhimillinen elämä ajan pitkään avartuu, muuttuu entistä lempeämmäksi, hienommaksi ja syvemmäksi. Kaiken kaikkiaan — ja nykyaikana melkein alinomaisesti — olot parantuvat. Elämä on kohentunut vuosisatain vieriessä, ja syynä on ollut ihmisten ponnistusten nojalla vaikuttava hyvä tahto.

Tästä väitteestä voidaan tietenkin, kiistellä. On henkilöitä, jotka väittävät sitä pätemättömäksi ja pitävät puoliaan sangen siedettävästi. Voi väittää, ettei kohentumista tapahdu tai ettei se johdu mistään hyvästä tahdosta eikä mistään muusta kuin puhtaasti mekaanisista voimista. Edellinen väite on yleisempi. Silloin tavallisesti vedotaan siihen, mitä menneisyydessä on parasta, ja kaikkeen nykyisyydessä kehnoon ja alhaiseen. Samalla kertaa pätemättömin ja viehättävin todistusperuste saadaan tahallisesti ihannoimalla määrättyjä aikakausia, esimerkiksi kolmattatoista vuosisataa Englannissa tai Antoniusten aikaa Rooman historiassa. Edellisen kuvailussa ilmenee messukirjan värikäs tyyli, jälkimmäisen esityksessä roomalaisten piirtokirjoitusten täysi juhlallisuus. Meitä kehoitetaan vertaamaan näitä iloisessa valaistuksessa nähtyjä aikakausia patenttilääkkeiden kauppiaan ilmoituksiin tai johonkin Lancashiren tehdaskaupunkiin ja jätetään kokonaan huomioonottamatta keskiaikaisen lain puolueellisuus ja keisariajan Rooman kurjuudenpesät, nälkä ja julmuus.

On kuitenkin myönnettävä, että voi tuollaisia ontuvia vertailuja välttäenkin erinomaisesti vastustaa sitä väitettämme, että yleistä edistystä on tapahtumassa. Voi mainita suuren joukon asioita, suuria ja pieniä, jotka ovat olleet menneinä aikoina paremmat kuin nykyjään: keskiajan Veneziassa ja Firenzessä ihmiset pukeutuivat upeammin ja soreammin kuin me — nimittäin ne ihmiset, joilla oli siihen varaa; Perikleen ajan Ateenassa veistettiin saavuttamattoman kauniita marmorikuvia; kahdennellatoista vuosisadalla Veronassa rakennetut tiilikivitalot ovat verrattomasti kauniimmat kuin samanlaiset rakennukset Lontoossa siihen aikaan, jolloin Cannon Streetin asema valmistui; keittotaide oli Rooman historian loistokauden jälkeen rappiotilassa toista tuhatta vuotta; Ranskan ja Englannin goottilainen arkkitehtuuri on ylevyyteensä, laatuunsa ja osiensa sopusointuiseen kauneuteen nähden kaikkia myöhempiä rakennustyylejä etevämpi. Tämä myönnetään kiistelemättä oikeaksi. Ateenan filosofinen ajattelu taas, kosketellaksemme suurempia asioita, oli parhaimmillaan vapaampaa ja hienommin ilmaistua kuin minään myöhempänä aikana. Ja pätevät arvostelijat vakuuttavat meille, että kuningatar Elisabetin ajan englanninkieli oli sirompi ja tehoisampi puheen väline kuin sama kieli kuningatar Annan tai kuningatar Viktorian ajalla.

Niin voisi jatkaa tarkastellen suurta määrää asioita, vähäpätöisiä ja suuria, ja niiden luettelo näyttäisi valtavalta, elleivät vastakkaiset seikat vaatisi nekin huomiota. Todellisuudessa ei liene yhtäkään aikakautta tai rotua, joka ei osoita meille jotakin, mitä on suoritettu paremmin kuin milloinkaan ennen tai jälkeen, sillä ihmisen ponnistus ei ole tyrehtynyt eikä täysin epäonnistunut minään aikana. Mutta jokin erikoinen etevyys ei todista yleistä tason korkeutta. Toisella tai toisella alalla, kirjojen sidonnassa tai metallin silauksessa, kielen hienostamisessa tai vapauden puolustamisessa, yksityiset henkilöt ovat jonkinlaisen välttämättömyyden pakosta käyttäneet tilaisuutta hyväkseen, "löytäneet itsensä", kuten sanotaan, ja tehneet parhaansa. Sattuipa muuten mitä tahansa, joka tapauksessa sopii varmaan uskoa, että eräät ihmiset aina keksivät keinon suorittaa sitä tai tätä erikoista ja päästä pyrkimystensä perille. Sellaiset huomiot, jotka osoittavat erikoiskohdissa taantumista menneisyyteen verraten, eivät itse asiassa pysty kumoamaan väitettä, että ihmisten onnenosa jatkuvasti paranee, eivät horjuta toivoa niissä, jotka uskovat ihmisen kykenevän poistamaan paljon vielä nyt maailmaa pimentävää pahaa, jotka pitävät inhimillisten mahdollisuuksien säiliöitä melkein koskemattomina apukeinoina ja joiden mielestä kaikki menneisyyden loisto ja etevämmyys vain kirkkaasti lupaa ja aavistuttelee jokaisen tekomme osaltansa rakentamaa vielä syntymätöntä tulevaisuutta, johon kaikki saavutuksemme virtaavat, tahdoimme tai emme.

Paljon onnettomuutta on voitettu, paljon järjestystä, kauneutta ja elämän liikkuma-alaa on saavutettu niiden aikojen jälkeen, jolloin ihminen karvaisena villinä seurusteli kaltaistensa kanssa melkein eläimen tavoin; mutta tätä verraten lyhyttäkin historiallista kautta tarkastaessaan voi tuskin olla havaitsematta alinomaista pahan voittamiseen suuntautuvaa toimintaa. Ihminen voi ivailla oman aikansa asioita; siihen taipuu sellainen epäonnistuneesti kehitetty henkinen tyyppi, joka ei kykene arvostelemaan suorittamatta samalla ilkeämielisiä vertailuja, jonka kiitos on niin niukka, ettei voi tunnustaa asian arvoa ilmaisematta samalla korvaavaa kateutta; mutta eräs edistyksen pysyväinen tulos on varmaan jokaisen mielestä kiistämätön. Ihmissuvun ajattelematon ja vaistomainen julmuus — ja tämä on erittäin perustava seikka — vähenee alinomaa. Minä ihmettelen ja epäilen, onko milloinkaan ennen koko maailmassa iäkäs, huonosti puettu nainen tai ilmeinen raajarikko voinut liikkua alaluokan lasten joukossa joutumatta kokemaan koko lapsilauman tai yksityistenkään lasten taholta tulevaa solvausta, niinkuin hän nyt voi liikkua, jos sattuu joutumaan jostakin Lontoon koulusta ryöpsähtävään lapsiparveen. Kaikista synneistämme huolimatta uskon sitäpaitsi varmaan, että oikeudentunto on herkempi ja laajemmalle levinnyt kuin koskaan ennen. Muutamat vakavat sosiaaliset vauriot, jotka näyttivät aikoinaan ihmisen synnynnäisestä luonnosta johtuvilta, ovat hävinneet, vieläpä niin täydellisesti, ettemme voi enää kuvitellakaan niitä kokevamme. Yksityisen sodan aiheuttama julmuus ja turvattomuus, kaksintaistelu ja avoin orjakauppa ovat hävinneet, ja koko Länsi-Euroopassa ja Amerikassa ei enää satu säännöllisesti uusiutuvaa nälänhätää eikä suuria ruton hävitystöitä. Maailma, jossa katsetta kiduttavat tien vieressä mauttomasti prameilevat lääke- ja ravintoaineiden ilmoitukset, on kieltämättä vielä epätyydyttävä, mutta tulee muistaa, ettei ole kulunut kahtakaan vuosisataa siitä, kun noiden ilmoitustaulujen sijalla kohosivat hirsipuut, ilmoilla häilyivät korppien raatelemat repaleiset ruumiit ja kuolleiden herrasmiesten pääkallot (onnettomat olivat kärsineet piinapenkissä, heidän sisälmyksensä oli poltettu heidän nähtensä, heidät oli hakattu neljään osaan) mätänivät sateessa rantasärkillä.

Maailma on nykyjään tavalliselle ihmiselle parempi olopaikka kuin milloinkaan ennen, sen näköalat ovat avarammat, rikkaammat, syvemmät ja enemmän toivoa ja lupausta sisältävät. Ajateltakoon niitä aivan yleisiä asioita, jotka helposti jäävät huomaamatta, esimerkiksi suurta ja yhä kasvavaa ihmisten joukkoa, niitä, jotka voivat maailmassa vapaasti liikkua, vapaasti lukea, ajatella ja puhua! Ajateltakoon koskaan ennen näkemätöntä hyvin järjestettyjen kotien ja hoidettujen, terveiden, tiedonhaluisten lasten määrää! Ja meillä ei suinkaan ole vain tämä keskinkertaisen hyvinvoinnin avartuva meri, jossa tulevaisuuden todellisuus sikiää, vaan aikaamme sopii luottaa suoranaisten aikaansaannostenkin alalla. Vastuuttomat henkilöt ovat kriitillisyyden alkuajoilta saakka huutaneet, ettei heidän oma kautensa tuota mitään. Sitä huutoa minä vihaan ja vastustan. Kunhan ehditään erottaa kuona pois ja vertaaminen käy mahdolliseksi, uskon varmaan myönnettävän, että kaiken kaikkiansa filosofiassa ja merkittävässä kirjallisuudessa, rakennustaiteessa, maalauksessa ja tieteellisessä tutkimuksessa, koneitten rakentamisessa ja teollisissa keksinnöissä, valtiotaidossa, inhimillisyydessä ja uskaliaissa teoissa, ihmiskunnan viimeksikuluneina kolmenakymmenenä vuotena suorittamat työt kestävät vertailun minkä muun kolmikymmenvuotisen historiallisen kauden kanssa tahansa.

Ja tämä on ponnistuksen tulos; olot muuttuvat paremmiksi, koska ihmiset tahtovat niiden paranevan ja kokevat saada korjauksia aikaan; tämä kehitys jatkuu, koska ihmiset pahoista mielialoista, erehdyksistä ja turhamaisuudesta, välinpitämättömyydestä ja alhaisista himoista huolimatta samalla vastaavat hyvään tahtoon ja osoittavat hyvää tahtoa. Voidaan väittää, että kaikki elämässä esiintyvät hyvät asiat johtuvat syistä, jotka eivät ole ihmisen vallittavissa, että ihminen parantaa asioita havaitsemattaan "valistuneen omanedunharrastuksen" nojalla. Mutta ajatelkaa mitä tahansa tuntemaanne hyvää asiaa! Onko se siten syntynyt?

Sittenkään emme saa itseltämme salata, että elämä kaikesta todetusta edistyksestä huolimatta on yhä sangen kehno. Aikamme loistavien saavutusten takana aukenevat kaikkialla pimeät kuilut.

Mainitsen tässä vain erään tosiasiaryhmän, joka vetoo meihin kaikkiin — eikä tule vetoamaan suotta. Tarkoitan pienten lasten elämää, jota eletään nytkin — lukijan pitäessä kädessään tätä kirjaa. Ajateltakoon esimerkiksi niitä pieniä lapsia, joita on ahdisrtettu, kidutettu ja teurastettu Kongon vapaavaltiossa viimeksi kuluneiden vuosien aikana, lapsia, joilta on kiskottu kädet ja jalat, joiden pienet ruumiit on silvottu ja heitetty pois, jotta kumi olisi huokeahintaista, jotta vaunujemme pyörät liikkuisivat äänettömästi ja että tuo poliittisten laskelmien inhoittava luomus, Belgian kuningas, saisi pitää iloansa.[2] Ajateltakoon myös, millaisen pelon, väkivallan, lian ja painostuksen ympäröiminä lapset kasvavat Venäjän poliittisen kaaoksen sisäisessä taistelussa. Ajateltakoon siirtolaisiaivoja, jotka nytkin liikkuvat ulapoilla, pimeät, löyhkäävät suojat ahdettuina täyteen ihmisiä sairaina kyyhöttävine lapsineen — pakenemassa varmasta kurjuudesta epävarmaan. Ajateltakoon kauheita kertomuksia siitä surkeudesta ja kärsimyksestä, jota lapset kokevat kaikkialla, missä ei ole kunnollisia tehdaslakeja: kuinka niinkin sivistyneessä osassa maailmaa kuin Amerikan Yhdysvalloissa, kuten Spargo yksityiskohtaisesti kertoo kirjassaan Bitter Cry of the Childern ("Lasten hätähuuto") tuhannet pienet kuuden ja seitsemän vuoden ikäiset valkoiset lapset huonosti ruokittuina ja usein julmasti kohdeltuina raatavat toivottomassa työssä.

Ajateltakoon vielä, kuinka kaikissa maanviljelysmaissa, joissa kasvatuksen merkitystä ei vielä tajuta, lapset lähtevät väsynein jaloin likaisista hökkeleistä, maalaiskansan asumuksista kaikkialla maailmassa, tehdäkseen työtä loassa ja tuimassa tuulessa, karkoittaen lintuja pelloilta, kumartuen istuttamaan ja kitkemään. Ja ajateltakoon, mitä todella merkitsevät Lontoossa havaitut tosiasiat, jotka satuin lukemaan "London County Councilin" kasvatusvaliokunnan vuotta 1905 koskevasta kertomuksesta.

Erään umpimähkään valitsemani koulun johtaja tekee erikseen selkoa 405 oppilaansa vaatetuksen laadusta. Hänen tiedonantonsa mukaan oli 7.4 %:lla pojista "mahdollisimman niukka vaatetus — esim. vain ryysyinen napitettu mekko, jonka alta ei löytynyt kerrassaan mitään; jalkineet joko puuttuivat kokonaan tai olivat muodostetut jalkojen ympärille kiedotuista rievuista". 34.8 %:lla oli puku, joka "oli riittämätön suojelemaan ruumiin lämpöä ja kaipasi välttämättä korjausta", 45.9 %:lla oli "niukka, mutta välttävä vaatetus; vanha, toisinaan rikkinäinen puku ja sen alla jotakin alusvaatteiden tapaista — yleensä flanellia". Niinmuodoin jäi vain 12.8 %, joita voi nimittää sanan varsinaisessa merkityksessä "hyvin puetuiksi".

Toisena kotoista laiminlyöntiä osoittavana seikkana mainitaan puutteellinen ruumiin puhtaus. 11 % pojista merkitään "erittäin likaisiksi ja syöpäläisten vallassa oleviksi", 34.7 %:n "vaatteet ja ruumis olivat likaiset, mutta syöpäläisiä ei ollut"; 42.5 % oli "välttävän puhtaita, pojiksi", ja vain "12 % keskimäärää puhtaampia".

Yksitoista prosenttia syöpäläisten vallassa; ajateltakoon, mitä se merkitsee! Ajateltakoon, millaisia täytyi olla niiden kotien, joista nuo pienet onnettomat raukat tulivat! Ne olivat ehkä paremmat maalaismajoja, joiden kaivoihin virtaa likakuopan mätä ja joissa kanalan syöpäläiset siirtyvät ihmisiin, mutta epäilemättä sittenkin sietämättömiä meidän moitteettomiin asuntoihimme verrattuina! Kiinnitettäköön vain hetkiseksi huomiota vinoin numeroin merkitsemääni lukuun seuraavassa taulukossa. Taulukko sisältää yhteenvedon vuotta 1906 koskevasta kertomuksesta, jonka ovat laatineet "Ringworm" ("Savipuoli")-hoitajattaret, jotka käyvät Lontoon alkeiskouluissa ja tutkivat lapsia ottaen selkoa erilaisista lian aiheuttamista taudeista.

Eikö se puhu liasta ja epäjärjestyksestä, jota emme voi kauan enää sietää, naisista, jotka ovat huonosti valmistuneet äidin velvollisuuksia suorittamaan ja siinä määrin työn rasittamat, etteivät voi huolehtia puhtaudesta, eikö se puhu suuresta torjuttavissa olevan kärsimyksen määrästä? Ja näiden

  Poikia…………. 34,345 32,726 847 1,139
  Tyttöjä………… 36,445 22,476 4,426 12,003
  Pieniä lapsia…… 42,140 6,675 2,661 29,675
  Sekaluokissa…… 5,855 4,886 298 897
  Erikoisluokissa…. 977 624 133 296
  Kaikkiaan………. 119,762 67,387 8,365 44,010

likaa ja kehnoa vaatetusta merkitsevien numeroiden rinnalla on toisia ainakin yhtä vaikuttavia edustamassa surkastumista, liian heikkoa ravintoa, vähäverisyyttä ja kaikkia muita laiminlyönnin ja taitamattomuuden onnettomia seurauksia. Nämä liian heikosti ruokitut, liian huonosti puetut alamittaiset lapset ovat samalla opinnoissaan takapajulle jääviä lapsia; he kasvavat pimeästä, ilottomasta lapsuudesta harmaaseen, mieltähämmentävään, toivottomaan maailmaan, joka orjuutuksen, raadannan, ehkäpä rikosten ja epätoivonkin jälkeen vihdoin heidät surmaa.

Käsitettyänne näiden tosiasioiden mieltäkuohuttavan merkityksen, ette kumminkaan saa johtua otaksumaan, että tämä aikakausi on kehnompi kaikkia edellisiä. Samanlaista likaa, raadantaa ja julmuutta on ollut aina olemassa, on ollut vielä enemmän. Ette saa ihannoida alkukansain luola-asumusta, brittiläistä majaa, kosteata ja akkunatonta maalaismökkiä, loassa uivaa, ruton saastuttamaa keskiaikaista kaupunkia. Huolimatta siitä, että kaikki nuo ruhjotut, rammattat, nälkään näännytetyt, oman onnensa varaan heitetyt pienokaiset sortuvat tämän oivallisen ajan jalkoihin, huolimatta tuhannesta muusta melkein yhtä julmasta epäjärjestyksestä ja surkeudesta, pysyy tosiasiana, ettei nykyaikana ole ainoastaan suurempi luku, vaan myöskin korkeampi prosenttimäärä terveitä, onnellisia, hyvinkohdeltuja lapsia kuin minään toisena aikakautena maailman alusta saakka ja että toisten aikojen kotielämää tarkastaessaan näkee vieläkin suurempaa saastaisuutta ja enemmän kärsimystä.

Katselkaa vain minkä tahansa Englannin kirkon hautakiviä, sellaisia, jotka ovat peräisin ajoilta ennen vuotta 1800, niin huomaatte, että kaikkien perheiden, pariskuntien hyvinvoipain perheidenkin historiaa kiertävät kiehkurana pienokaisten ja lasten kuolemantapaukset. Lähes puolet lapsista kuolivat. Ajatelkaa myös, kuinka ankara oli kasvatus. Aina näihin asti pidettiin luonnollisena, että lapsia, kaikkein rikkaimpien ja ylhäisimpien lapsia lukuunottamatta, totutettiin pelkäämään ja tekemään työtä varhaisimmista ikävuosistaan asti. Näiltäkin ajoilta on meille säilynyt kauniita huonekaluja, hienoa kirjailisuutta ja maalauksia, mutta myös tietoja ankarasta ruumiillisesta kurituksesta ja pimeään sulkemisesta ja tuskin ainoatakaan lasten kirjaa, tuskin ainoatakaan lelun sirua. Jos olot ovatkin huonot, ne ovat kuitenkin paremmat — sen voitte uskoa — mutta yhä niin huonot, että pikainen korjaus näyttää välttämättömältä. Se seikka, että ne ovat aikaisemmin olleet vieläkin kehnommat, ei oikeuta tyytymään niiden nykyiseen tilaan, oikeuttaahan vain toivomaan, että ponnistuksemme ja se hyvä tahto, joka meitä ponnistuksiimme johtaa, yhä edelleenkin tuottavat tuloksia kurjuuden alinomaa vähentyessä.

Minusta näyttää, että aikamme huonojen samoinkuin hyvienkin puolien koko henki ja laatu ja sosialistin sekä jokaisen muunkin terveen uudistajan suhde näihin kysymyksiin ilmeni lyhyenä yhteenvetona kävelyretken aikana, jonka tein vähän aikaa sitten erään ystäväni seurassa pitkin Thamesin rantaa Blackfriarsin sillalta Westminsteriin. Me olimme aterioineet yhdessä ja lähdimme sinne, koska arvelimme suurten rakennusten kaaren ja teräksisenä kiitävän virran tarjoavan kerrassaan kauniin näköalan sellaisena iltana, pilvien ajelehtiessa taivaalla, kuutamon milloin kirkkaasti hohtaessa, milloin himmetessä, ja kristallisen ilman luodessa mieleen iloa ja seesteisyyttä. Näky oli tosiaankin kaunis. Oikealla puolellamme kohosivat salaperäisinä rakennusten valtavat joukot, siellä täällä näkyi erivärisiä valoläikkiä, sinertäviä, vihertäviä, merikullan tai lämpöisemmän oranssin värisiä, näkyivät Waterloon sillan tummat kaaret, äänetönnä virtaavan veden kalvossa vipajavat valot, Charing Crossin sillan kannatinristikko ja siinä vastakkaisiin suuntiin liikkuvat junat — niiden savupiipuista näytti savun asemesta urkenevan jonkinlaista hehkuvapäärmeistä kuutamoa — ja sitten lamppujen kaartuva viiva, rantalaiturin lamppujen taajeneva ja pienenevä varja Westminsteriä lähestyttäessä. Suuret hotellit olivat hienoja, valtavan suurina kuumottavia tummanharmaita ja ruskeita hahmoja, joiden reunoilta ja laelta tulvi valo ja joiden tuhannet kirkkaina loistavat ikkunat puhuivat juhlista ja nautinnoista. Ja kaiken yläpuolella olivat kuun kalmankalpeat kasvot harson peittäminä ja sitten paljaina.

Mutta yhtäkkiä meidät yllätti tämän suurenmoisten näkyjen sarjan odottamaton loppukerto, joten emme huutaneetkaan niinkuin olimme aikoneet: Kuinka hyvä onkaan saada elää! Me löysimme jotakin muuta, jotakin sellaista, minkä olimme unohtaneet.

Rantalaiturilla näet on säännöllisten välimatkojen päässä rautaisia penkkejä, istuinpaikkoja, joissa ei käy makaaminen, koska käsinojat ovat esteenä, ja lamppujen valossa voi nähdä, että kaikki nuo penkit olivat täynnä kyyhöttäviä ihmishahmoja. Ei ollut yhtäkään tyhjää sijaa, ei yhtäkään. Nämä olennot olivat kodittomia ja olivat tulleet tänne nukkumaan. Tuossa oli vanha vaimo rukka, jonka rutistunut olkihattu riippui uneliaiden kasvojen varjostimena, tuossa tuijotteli nuori kauppa-apulainen epätoivoisena eteensä, tuossa likainen maankiertäjä, tuossa parrakas, lievenattuun puettu kaulukseton arvohenkilö. Erikoisesti on muistiini jäänyt eräs aavemaisen pitkä valkoinen kaula ja valkoiset, hervottomasti taaksepäin valahtaneet kasvot. Nukkuja näytti kokevan jonkin painajaisunen ahdistusta, heräsi, tarttui luisevalla kädellään näivettyneeseen kaulaansa, suoristautui ja katseli vihaisesti meitä ohikulkevia. Tuuli tuntui sinä iltana purevalta meistäkin, vaikka olimme hyvin aterioineet ja olimme hyvissä pukimissa. Joku kumarainen hahmo yski yskimistään, kirotun kiinteästi.

"Näköala on kaunis", sanoin minä yrittäen pitää tarkkaavaisuuttani suunnattuna niihin vaikutelmiin, joiden pelkkänä reunusteena nuo onnettomat olivat, "se on kaunis! Mutta minä en voi sietää tätä."

"Niin, se muuttaa asiat toisenlaisiksi kuin olimme odottaneet", myönsi ystäväni oltuaan hetken vaiti.

"Täytyy. Ajattelen, että meidän tulee se tehdä. Se on kenties opetus niille, jotka yrittävät saada liian paljon kauneutta elämästä sellaisenaan — ja unohtavat. Älä huoli sitä väistää!"

"Hyvä Jumala!" huudahdin minä. "Täytyykö elämän aina olla tällaista? Minä voisin kuolla — suostuisin tosiaankin hyppäämään heti tuohon kylmään ja sameaan virtaan, jos niin tehden voisin ojentaa jäykän kuolleen käden kaikkien näiden asioiden tuolle puolen, tulevaisuuteen, kuolleen, käskevän käden, jonka äänetön, mutta vastustamaton ele vaatisi tätä elämän tuhlaamista ja haaksirikkoutumista lopetettavaksi ja lopetettavaksi ainiaaksi."

"Mutta sehän loppuu! Joka vuosi sitä on suhteellisesti hiukan vähemmän kuin ennen."

"Me edistymme. Siellä täällä tapahtuu korjauksia. Ihmisen hyvä tahto — —"

"Edistys ei tapahdu kyllin nopeasti. Se on ylen hidasta — ja vähän ajan kuluttua meidänkin täytyy kuolla — —"

"Asia toteutuu tulevaisina päivinä. Kaikille on olemassa kyllin ruokaa, suojaa ja varallisuutta. Ihmisten tarvitsee vain se tietää ja sitä tahtoa. Mutta toistaiseksi on laita näin!"

Muistan, kuinka sitten saavuimme Westminsterin sillalle, katselimme laajaa tummalaineista vedenpintaa, joka kuvasteli lamppuja, palatseja ja höyrypursien vilkkuvia valoja, ja olimme jutellen selviytyneet epätoivostamme. Me havaitsimme, että se, mikä oli suurenmoista, säilyi suurenmoisena, että se, mikä oli salaperäistä, jäi kaikelta tuskaltamme ja kärsimättömyydeltämme ratkaisematta. Meistä oli selvää, ettei se asia, johon meidän molempien oli varauduttava, ollut nykyisyyden hyvä eikä paha, vaan tulevaista parempaa asiainjärjestystä, täyteläisempää elämää, kärsimyksen torjumista tavoittava ponnistus ja unelma.

"Me tahdomme saada kaiken olemassaolevan kauneuden", sanoi ystäväni, "ja enemmänkin. Emme mitään nykyisestä kurjuudesta. Me olemme täällä — emme tiedä, mistä ja miksi — olemme sitä tahtomassa ja taistelemassa sen saavuttamiseksi, sinä ja minä ja kymmenen tuhatta muuta, joiden välillä väikkyvät salaavina harsoina nämä valohohteiset pimeät. Me teemme työtä ja poistumme — en tiedä minne, mutta pois tietomme rajoista. Siitä huolimatta me teemme työtä — meitä on jokin työhön kannustamassa. Nuo ihmiset tuolla ovat kannustimenamme — mihinkään hienompaan vetoomukseen emme osaa vastata. Jokaisen tulee tehdä, minkä voi. Entä palkkamme? Palkkanamme on uskomme. Se on uskoni tänä iltana. Minä uskon, että oman olemukseni, minussa ja kaltaisissani elävän hyvän tahdon nojalla maailma syntyy uudestaan, kärsimyksestä ja murheesta vapahdettuna. Meidän tehtävämme täällä on sitä edistää. Siinä on meillä työtä koko iäksemme. Minkätähden tahtoisimmekaan tietää enemmän? Erehdyksemme ja syntimme tuntuvat tänä iltahetkenä varsin mitättömiltä. Jos kompastumme ja kaadumme lokaan, jos törmäämme toisiimme ja loukkaamme toisiamme — —"

Omat persoonalliset ongelmat tulivat ja menivät kuin vedenkalvon väreet. Eteläisellä rannalla näkyvä whiskykauppiaan ilmoituskin näytti jonkin haaveellisen muuntumisen nojalla esiintyvän lupauksena, arvoituksellisena lupauksena, joka välkähti tulikirjaimin näkyviin virran taipeen takaa. Lontoo oli sinä iltana tosiaankin erittäin kaunis. Ellei olisi ollut toivoa katselijain mielissä, se ei olisi suinkaan näyttänyt kauniilta, vaan olisi esiintynyt kauheana kuin saalistaan kohti hiipivä musta pantteri. Meidän toivomme lunasti sen. Sen pimeän ja viettelevän loiston takaa, sen julmuuttaan salaavan valtahahmon takaa, jota jalokivinä kaunistivat kiertävät, tuikkivat ja vilkkuvat tulet, jonka kruununa olivat tähdet ja viittana tumma yö, minä näin tuokioisena näkynä Ihmiskunnan Kaupungin, kaikkia unelmiani kauniimman, täynnä elämää, nuoruutta ja luovaa henkeä…

TOINEN LUKU

SOSIALISMIN PERUSAATE

Se perusaate, johon sosialismi nojautuu, on sama perusaate, jota noudatetaan kaikessa varsinaisessa tieteellisessä työssä. Sen mukaan eivät tilapäinen virike, yksilön tahto ja sattuma muodosta ainoata menetelmää, jonka nojalla asioita voidaan tässä maailmassa suorittaa. Sen mukaan asiain järjestys on säännöllinen, asioita voidaan ennakolta arvioida ja laskea. Tämän vakaumuksen henkeä noudattaen luonnontiede pyrkii aineellisten olioiden järjestelmälliseen tuntemiseen. "Tieto on voimaa", tieto, jota vaihdetaan avoimesti ja rehellisesti — tuo on alkuedellytyksenä teoksessa Uusi Atlantis, joka perusti Royal Societyn ja aloitti tutkimustyön järjestelmällistämisen. Sosialisti luottaa aivan samoin olioiden järjestykseen, niiden tunnettavuuteen ja siihen, että ihmiset kykenevät yhteistoiminnan avulla voittamaan satunnaisuudet, mutta hänelle, joka käsittelee ihmisten sosiaalisia asioita, tehtävä ei ilmene yhteisen tutkimuksen muodossa, vaan yhteistyönä, jonka nojalla pyritään luomaan laajaa suunnitelmaa ihmisen kaikille sosiaalisille toiminnoille. Tieteen kerätessä tietoa sosialismi tutkii ja kehittelee aivan samanlaisessa hengessä yleistä sosiaalisen elämän suunnitelmaa. Kumpikin pyrkii luomaan järjestystä sekasorron sijaan.

Näillä aatejärjestelmillä on tietenkin molemmilla rajansa; aineellista maailmaa käsittelevän tieteen alalla tiedämme, ettei mikään laskettu määrä ole milloinkaan täsmällinen, ei mikään ääriviiva vailla epämääräistä reunaa, ei minkään kulman kärki ehdottoman terävä, ja sosiaalisissa asioissa täytyy samoin aina olla yksilöllisyyttä, odottamatonta ja laskematonta. Nämä seikat eivät kumminkaan tee mahdottomaksi yleistä järjestystä enempää kuin matkustavien henkilöiden erilainen koko ja erilaiset tarkoitukset tekevät mahdottomiksi rautatievaunujemme istuinten ja ovien normaalikokoa ja kaikkien liikkumista pitkin samoja raiteita.

Luonnontiede ei ole ainoastaan siinä suhteessa sosialismia muistuttava, että sen pohjana on ihmisten rohkea luottamus järjestyksen etevämmyyteen sekasortoon verrattuna, vaan nämä molemmat inhimillisen ajatuksen suuret prosessit ovat sopusoinnussa vielä sikäli, että vaativat ihmistä luopumaan itseensäkeskittymisestä ja eristäytymisestä. Nykyaikaisen ja keskiaikaisen tieteen välinen tärkein erotus, edellisen valtavan menestyksen salaisuus, piilee sen kollektiivisessa luonteessa, siinä tosiasiassa, että jokainen hedelmällinen koe julkaistaan, jokainen uusi sukulaissuhteen keksiminen selitetään. Tieteellisessä tutkimuksessa tulee voitetuksi eräs luonnollinen vietti, se alhainen vietti, joka tekee ihmiset salamyhkäisiksi, saa heidät pitämään tiedon omanaan ja käyttämään sitä kavalasti omaksi hyödykseen. Tiedemiehen koulutus on kouluttautumista siihen, mitä sivistymätön houkko halveksii heikkoutena, se on kouluttautumista lavertelemaan, ilmaisemaan asioita, kertomaan niin pian kuin suinkin mahdollista, mitä on keksinyt. "Suunsa kiinni pitäminen" ja oman edun vaaniskeleminen ovat yhä vielä useimpien ihmisten viisautena. Tieteessä se merkitsee rikosta. Niinpä on esimerkiksi jalon lääketieteen jalona tapana tuomita puoskariksi ja konnaksi jokainen salaisten lääkkeiden käyttäjä. Sille, joka mietiskelee ihmisen mahdollisuuksia, ilmenee eräänä kaikkein rohkaisevimpiin kuuluvana seikkana se, että lukemattomat miehet ovat viimeksikuluneiden kolmen vuosisadan aikana tyytyneet elämään uutteraa, voittoatuottamatonta ja useimmiten aivan huomaamatonta elämää palvellen tietoa, joka on muuttanut maailman toisenlaiseksi. Muutamat nimet tosin ovat jonkin jättiläismäisen tai merkittävän saavutuksen nojalla huomattavalla sijalla, esimerkiksi Bacon, Newton, Volta, Darwin, Faraday, Joule; mutta ne ovat vain ylimpiä huippuja siinä ylämaassa, johon kuuluvia nimiä voisi mainita tuhansittain. Muut ovat saaneet palkakseen vain niukasti mainetta, vähäisen korvauksen, ovat raataneet väsymättömässä työssä hyläten paljon elämänmukavuutta. Eräs seikka on heidän kaikkien jaloutenaan: he ovat voittaneet itsessään halvan salakähmäisyyden, ovat järjestelmällisesti käyttäneet tarmoansa henkilökohtaisten etujensa ulkopuolella oleviin tarkoituksiin!

Samaa vaatii nimenomaisesti sosialismikin. Se soveltaa sosiaalisiin ja taloudellisiin suhteisiin samaa ylevää vilpittömyyden ja totuudellisuuden periaatetta, samaa pelkästään persoonallisten edunharrastusten alistamista yhteisen tarkoituksen palvelukseen, jota tiede vaatii ajatuksen ja tiedon alueella. Samoinkuin tiede pyrkii luomaan yhteistä elimöityä tiedon kokoomusta, jota kaikki sen palvelijat lisäävät ja jossa he kaikki ovat osallisina, samoin tehostaa sosialismi elimöidyn sosiaalisen järjestelmän ihannetta, järjestelmän, jota jokainen palvelee ja josta jokainen saa hyötyä. Molempien vihollinen on salamietteinen, itsekäs ihminen. Salakähmäisyys, vilpillisyys ja yksityinen voitto ovat sosialismin viholliset ja tieteen vastustajat. Myönnettävä on, että sosialisti ja tiedemies toisinaan unohtavat tämän oleellisen yhtäläisyytensä. Tapaamme erikoistutkijoita, jotka eivät käsitä olevansa todellisuudessa sosialisteja, ja tapaamme sosialisteja, jotka tajuavat oman aatteensa niin tylsästi, että asettuvat sotakannalle tiedettä vastaan ja harjoittavat salakähmäistä politiikkaa. Sellaiset lyhytnäköiset palvelijat eivät kumminkaan kykene muuttamaan molempien ajatusjärjestelmien välillä vallitsevaa oleellista vastaavaisuutta.

Sosialisti, jonka mieltä innoittaa tulevaisuudenkuvana näkyvä vapaa ja avara sosiaalinen järjestys,, missä halvat ja ahtaat päämäärät tulee uhrata suurten yleisten hyväksi, arvostelee olevaista olojen järjestystä hyökäten sitä vastaan lukuisissa eri kohdissa ja erilaista puhetapaa käyttäen. Asiaan syventyessään kuitenkin huomaa hänen kritiikkinsä sisältönä olevan sen väitteen, että puuttuu riittävää rakentavaa suunnitelmaa. Siihen hän viime kädessä aina johtuu.

Hän vaatii kaikkien niiden asioiden täydellistä elimöimistä, jotka ovat yhteisön kannalta tärkeät. Hän sanoo, ottaakseni melkein sattuman kaupalla joitakin esimerkkejä, että valmistaessamme suuria määriä välttämättömiä tavaroita, hankkiessamme ja jakaessamme ravintoaineita, johtaessamme kaikenlaisia liikkeitä, siittäessämme ja kasvattaessamme lapsia, salliessamme tautien syntyä ja levitä, menettelemme sekasortoisesti ja suunnitelmattomasti, niin huonosti, että toisaalla on suunnatonta hätää, toisaalla suunnatonta tuhlausta, toisaalla liiallisuutta ja rappeutumista, toisaalla puutetta ja kuolemaa. Hän väittää ihmiskunnan näitä yhteisiä tarkoituksiaan toteuttaessaan, näitä yleisiä tarpeita tyydyttäessään noudattavan lauman menettelytapoja, vaikka sen tulisi toimia niinkuin toimii sotajoukko. Sen sijaan, että yksilöt ponnistelevat järjestyksettömästi, jokainen tekee, mitä hyväksi näkee, sosialisti tahtoo järjestelmänmukaista ponnistusta ja suunnitelmaa. Tiedemiehen yrittäessä tehdä säännöllistä karttaa tosiasioiden puolittaintutkitusta aarniometsästä sosialisti yrittää laatia järjestelmällistä suunnitelmaa inhimillisen toiminnan puolittaintajuttua tuntematonta aluetta varten.

Tulee kumminkin varoa, ettei tuo kuva johda harhaan. Puhuessaan suunnitelmasta sosialisti tietää hyvin, ettei hän kykene luomaan sellaista suunnitelmaa kuin rakentaja. Rakentaja käsittelee kuollutta kiveä ja puuta, valtiomies ja sosialisti käsittelevät eläviä ja pyrkiviä olioita. Hän tekee suunnitelmansa niinkuin henkilö, joka suunnittelee puutarhaa, jotta siinä kasvaisi sieviä ja soveliaita kasveja, avautuisi laajoja ja kauniita näköaloja ja rikkaruohot ja mätä häviäisi. Puutarhasuunnitelma kehittyy ja uudistuu alinomaa ja tarjoaa yhä uusia mahdollisuuksia, mutta sen sulon ja kauneuden tekee sittenkin mahdolliseksi piirretty pohjakaava ja vallitseva tarkoitus, silmälläpito ja huolto, kaivaminen ja polttaminen, rikkaruohonnyhtimet ja kuokka. Sellaista suunnitelmaa, elävää suunnitelmaa eläville ja kasvaville olioille, sosialisti etsii sosiaalista ja kansallista elämää varten.

Tehdäkseni asian selvemmäksi osoitan eräiden nykyaikaisten, kahden tärkeimmän inhimillisen harrastuksen alueisiin kuuluvain asiain suunnitelmattomuuden ja selitän, mitä päätelmiä sosialisti tekee näiden seikkojen nojalla. Niin menetellen käy selvästi ilmi, mitä tarkoitetaan väitettäessä, ettei nykyisessä asioidentilassa ole mitään rakentavaa suunnitelmaa, ja lukija voi arvostella sosialistien tekemän ja maailmalle tarjoaman rakentavan suunnitelman olemusta sen yleisimmässä muodossa.

KOLMAS LUKU

SOSIALISMIN ENSIMMÄINEN TÄRKEIN YLEISTYS

Ensimmäinen ja tärkein sosiaalisen elämän puoli, johon nähden maailma sosialistin mielestä on nykyjään suunnitelmaton ja häilyväinen ja jota varten hän vakavasti ehdottaa paremman järjestyksen kaavaa, on koko se olemassaolon puoli, joka koskee lapsia, lasten saamista ja elättämistä, huoltamista ja kasvattamista. Maailma alkaa alinomaa uudestaan, kuolema pyyhkii kerran toisensa jälkeen pois epäonnistumiset, taudit, oppimattomuuden ja kaiken sen, mikä on palvellut elämää ja täydellistänyt itseään, ja useille, ellei kaikillekin sosialisteille juuri tämä on sosiaalisen ohjelman tärkein kohta. Sukupolven aikana tapahtuvan edistyksen koko mitta on siinä, missä määrin lapset pääsevät vanhempiaan kauemmaksi ruumiilliselta ja henkiseltä laadultaan, missä määrin he ovat edeltäjiään etevämmät sosiaalisessa järjestyksessä ja kelpoisuudessa. Jos tässä suhteessa puuttuu hyvä tahto, niin mikään muu ei takaa onnistumista.

Tarkastelemme nyt, millä kannalla séllaiset asiat ovat maailmassamme nykyaikana, ja tarkastelemme niitä sosialistisessa mielessä. Mainitsin jo eräitä Lontoon kasvatusvaliokunnan esittämiä tosiasioita, joista huomasitte, että valitessamme umpimähkään jonkin koulun — ikäänkuin pistäen kauhan Lontoon väestön joukkoon — havaitsimme, että enemmän kuin kahdeksan prosenttia Lontoon lapsista ovat riittämättömästi puettuja, enemmän kuin puolet epäterveellisen likaisia — yksitoista prosenttia syöpäläisten vallassa, pienistä lapsista enemmän kuin puolet! Näiden lasten ravinto on sekin riittämätön. Sama selonteko osoittaa, että vaatetuksen ja puhtauden erilaisuutta vastaa samanlainen ja yhtä silmiinpistävä erotus ravitsemisessa.

"30 alimman luokan poikaa pysyi melkoista keveämpinä kuin heidän kouluikänsä edellytti; keskimääräinen painonvajaus oli 0,7 kiloa. Vaikutus painoon oli huomattavampi kuin vaikutus pituuteen; mitanvajaus oli keskimäärin 1 senttimetri. Seuraavan luokan 141 poikaa saavutti täsmälleen keskimäärän, 49 hyvinpuettua poikaa ylitti ikänsä keskimääräisen painon 0,54 kilolla ja pituuden 1,8 sentimetrillä."

Voiko olla epäilystäkään siitä, että tämän ruumiillisen alamittaisuuden ohella tapahtuu vastaava henkinen ja siveellinen surkastuminen?

Voidaan väittää, ettei tuo esimerkki kelpaa edustamaan väestöämme yleensä, että nuo tosiasiat on poimittu eräästä määrätystä väestöryhmästä, että ne koskevat Lontoon kurjimpien osien asujaimistoa ja kerrassaan poikkeuksellisia olosuhteita. Niin ei kumminkaan ole laita. Tarkastettu koulu ei sijainnut missään erikoisen huonossa kaupunginosassa. Sitäpaitsi on mr B.S. Rowntree tyhjentävästi tutkinut erään tyypillisen kaupunkimme, Yorkin, työläisväestön, ja minä esitän tässä muutamia hänen tuloksiaan, jotka täysin tukevat Lontoon numeroiden aikaansaamaa vaikutelmaa.

"Oli kerrassaan mahdotonta perinpohjin tutkia kaikkien lasten ruumiillista tilaa, mutta heidän saapuessaan punnittaviksi ja mitattaviksi heidät lajitteli neljään ryhmään ('erittäin hyvä', 'hyvä', 'välttävä', 'huono') tutkija, jonka harjaantuneisuus ja edelliset samanlaisessa työssä saavuttamat kokemukset tekivät mahdolliseksi luotettavan, joskin summittaisen luokittelun…

"'Huono' merkitsee, että lapsessa havaittiin puutteellisen ruokinnan ja laiminlyönnin ruumiillisia merkkejä."

                               POJAT
                        'Erittäin
                          hyvä' 'Hyvä' 'Välttävä' 'Huono'
                           % % % %

    I ryhmä (köyhimmät) 2,8 14,6 31 51,6
   II ryhmä (keskink.) 7,4 20,1 53,7 18,8
  III ryhmä (rikkaimm.) 27,4 33,8 27,4 11,4

TYTÖT

    I ryhmä (köyhimmät) 2,1 14,6 31 52,3
   II ryhmä (keskink.) 7,5 21,2 50,4 20,9
  III ryhmä (rikkaiimm.) 27,2 38 23,1 11,7

"Kuten huomaamme, on 'erittäin hyvä'-sarakkeessa III ryhmään kuuluvien lukumäärä suunnilleen kymmenen kertaa suurempi kuin köyhimmässä ryhmässä, ja enemmän kuin puolet köyhimpään ryhmään kuuluvista lapsista on luokiteltu 'huono'-otsakkeen alle.

"Nämä 'huonot' lapset tarjosivat sydäntäsärkevän näyn; kaikissa oli joitakin merkkejä olosuhteista, joita vastaan he taistelivat. Heidän ruumiinsa olivat pienet ja heiveröiset, likaiset ja usein surkean riittämättömästi verhotut, silmät olivat kipeät, useissa tapauksissa jatkuvan laiminlyönnin vuoksi tulehtuneet, päät likaiset, esiintyi lantiovikoja, turvonneita rauhasia — kaikki nämä ja monet muut merkit puhuivat puutteesta ja hoidottomuudesta. Huomattakoon, että II ryhmän (työväen keskiluokan) lapset ovat suunnilleen I ja III ryhmän keskivälillä. Ylläolevaa taulukkoa tarkastettaessa on tietenkin muistettava, ettei ollut mitään ehdotonta mittakaavaa, jonka nojalla kutakin lasta olisi voitu arvostella, mutta eri ryhmien välinen vertailu pitää ehdottomasti paikkansa. Taulukosta käy siitäkin kiistämättömästi ilmi väestön köyhimmän ryhmän keskuudessa tapahtuva vakava fyysillinen huonontuminen."

Ja elleivät York ja Lontoo riitä, tarkastakoon lukija Edinburghia, missä hyväntekeväisyysyhdistys (Charity Organisation Society) on julkaissut ihailtavan, mutta samalla sanomattoman masentavan kertomuksen sikäläisten koululasten ruumiillisesta laadusta. Se sisältää yleispiirteisen selonteon tuhannenneljänsadan lapsen kotioloista, ja kysymyksessä oleva koulu oli valittu Edinburghin alkeiskoulujen joukosta, koska sen oppilaat kuuluivat tasaisissa määräsuhteissa hyvinvoipiin ja kovaosaisiin koteihin. Lainaan luettelosta kymmenen ensimmäistä merkintöä sellaisinaan. Ne koskevat kolmeakymmentäkahdeksaa lasta ja edustavat aivan moitteettomasti koko luetteloa. Mikään laajempi esitys ei voisi tehdä tehokkaammiksi näitä nykyaikaisen väestömme todellista jokapäiväistä elämää kuvaavia pikapiirroksia.

1. Huono koti. Vaimo kahdesti naimisissa; toinen mies jätti hänet kuusi seitsemän vuotta sitten, ja vaimo pitää nyt huonoa elämää asunnossaan, jossa juodaan ja melutaan. Toimessa oleva tytär lähettää 10 sh. viikossa, poika on työtönnä. Kaikki on yhtä likaista kuin asunto. Ravinto epäsäännöllinen. Kaksi lasta on saanut vapaan päivällisen koulusta tänä ja edellisenä talvena, toinen oli myös saanut vaatteita. Poika käy säännöllisesti koulussa. Nainen on paha juoppo ja ansaitsee rahaa moitteenalaisella tavalla. Vanhimmalla lapsella on niskassa paiseita, hiukset eivät ole hyvät, mutta ovat sentään puhtaat; ruumiissa kirpunpuremia. Toisen lapsen rauhaset ja nielurisat turvonneet. Asuvat: viisi yhdessä huoneessa. Todistukset saatu poliisilta, koulun hyväntekeväisyysyhdistykseltä, johtajattarelta, opettajalta ja lääkäriltä.

2. Juoppous rehoittaa tässä perheessä mitä suurimmassa määrässä. Vanhemmat ovat epäsopuiset ja elävät erossa; mies maksaa 7.6 viikossa tytön ollessa äidin luona ja 5 sh. tytön tullessa hänen luokseen. Tyttö on syöpäläisten vallassa ja erittäin huonosti hoidettu. Äiti, joka ei voi saada päivaläistyötä, koska elää kehnossa ympäristössä, aikoo muuttaa; nyt hän hoitaa toisten naisten lapsia saaden päivässä puoli shillingiä lapselta. Vanhempi lapsi, sievä poika, on työtönnä, käy lukemassa Vapaassa kirjastossa. Yksi lapsi on kuollut. Asuvat: kolme yhdessä huoneessa. Asunto ei ole kovin siivoton. Todistukset saatu poliisilta, kirkon ja koulun henkilöiltä.

3. Kurja perhekunta, joka elää erinomaisen onnettomissa oloissa. Isä karkaa aika ajoin pois kotoa, mutta näytti viime kerralla tulleen takaisin 'kaitselmuksen lähettämänä', kun toisessa kaupungissa oleva tehdas, jossa hän oli työskennellyt, paloi poroksi. Lapset näkevät nälkää hänen poissaollessaan; eräs, jossa oli keuhkotulehdus, kuoli myöhemmin taudin seurauksiin. Vanhemmassa lapsessa on risatauti; pahoin täissä; vaatteet täynnä syöpäläisiä. Asuvat: kuusi kahdessa huoneessa. Äiti uuttera, tekee parhaansa, mutta häntä vaivaa kroonillinen keuhkotorventulehdus; ei pidä asuntoa kovin siistinä. Kaksi vanhempaa poikaa ovat erittäin laiskoja, vaivaa tuottavia veikkoja, joista isällä on melkoinen kiusa. Käyntimme jälkeisenä vuotena he muuttuivat kunnollisemmiksi ja saivat työtä isänkin päästyä kunnolliseen työhön kaupunkiin. Suojeluslautakunnan täytyi puuttua asiaan pikkulasten puolesta. Kolme lasta on kuollut naimisiinmenon jälkeen, jolloin vanhemmat olivat 23 ja 20 vuoden ikäiset. Ravinto hyvä, kun sitä sattuu olemaan. Koulu antoi vapaan päivällisen ja vaatteet kahdelle. Todistukset saatu poliisilta, suojeluslautakunnalta, koulun hyväntekeväisyysyhdistykseltä, kunnan hoitajattarelta, koulun johtajattarelta, työnantajalta, koulun opettajilta ja lääkäreiltä.

4. Isä kohtuuttoman ja irstaan elämän vuoksi täydellinen raunio; keinottelu oli hänen rappeutumisensa alkuaiheena. Siirrettiin myöhemmin sairaalaan, missä kuoli. Oli työskennellyt rautatiellä joitakin aikoja. Äiti uuttera, on työssä ulkona; kodin siivottomuus johtuu siitä, että hän on suuren osan aikaansa poissa. Hän maksaa vuokran säännöllisesti ja tekee parastaan. Yhden vanhemman pojan, joka on tallirenkinä, ruokkii ja pukee hänen isäntänsä; poika lähettää kotiin, minkä voi. Vanhin poika käy tilapäisissä töissä, mutta näyttää katupojalta. Kunta antoi 7.6 isän sairastuttua ja ruokkii nyt neljä lasta. Sinä talvena, jona tarkastus tapahtui, koulu antoi vapaan päivällisaterian viidelle ja vaatetti kolme; edellisenä talvena oli kolme saanut vapaan päivällisen ja kaksi vaatteet. Eräs koulua käyvistä pojista on ansiotyössä. Kaksoset ovat heikot. Asunnossa on kaksi vuokralaista. Vanhin lapsi erittäin likainen, toinen risatautinen, kolmannen polvet sisäänpäin taipuneet, linnunrinta, erittäin heikko. Kolme lasta kuollut. Asuvat: yhdeksän kolmessa huoneessa. Todistukset saatu poliisilta, köyhäinhoidonvalvojalta, kunnan hoitajattarelta, koulun hyväntekeväisyysyhdistykseltä, sotaväen hyväntekeväisyysyhdistykseltä, koulun opettajalta, panttilainaajalta ja lääkäreiltä.

5. Äiti, sievä siisti nainen, hoitaa lapsia varsin hyvin. Heillä oli joitakin aikoja pieni myymälä, ja vaimo tapasi olla päiväpalkkalaisena silloin tällöin, mutta nyt on liian paljon pieniä lapsia. Vanhemmat menivät naimisiin 21 ja 18 vuoden ikäisinä; kaksi lasta kuollut, odotetaan jälleen uutta tulokasta. Mies lukee verrattain paljon sanomalehtiä, joita saa junista. Hän on ensi rupeamaansa säännöllisessä työssä. Kaksi poikaa on sanomalehdcnmyyjänä, ja Lähetys antaa jauhoja huokealla. Ruokaa ei ole kovin runsaasti. Eräs lapsista saa vapaan päivällisen. Vanhin lapsi on risatautinen, syyhyinen, laiha ja huonosti ruokittu. Toinen risatautinen, tukka pahoin täissä ja saivarissa. Kolmannella kaulassa paiseita, risatautinen, laiha. Neljäs risatautinen. Asuvat: kahdeksan kahdessa huoneessa. Kuuluvat kahteen säästäväisyysyhdistykseen. Todistukset koulumestarilta, poliisilta, kunnan hoitajattarelta, sotaväen hyväntekeväisyysyhdistykseltä, hyväntekeväisyysyhdistyksen koululta, panttilainaajalta ja lääkäreiltä.

6. Isä tekee työtä päivisin myymälässä, iltaisin ravintolassa. Jokseenkin veltto; vaimo sitävastoin uuttera ja tarmokas ja tekee parhaansa. Lapset hyvin ruokitut ja säännöllisesti koulussa. Kahdella lapsella paisuneet nielurisat. Eivät saa avustusta, kuuluvat kahteen säästäväisyysyhdistykseen. Yksi kuudesta lapsesta kuollut kymmenvuotisen avioelämän aikana. Asuvat: seitsemän kahdessa huoneessa, Todistukset poliisilta, lääkäreiltä, kirkon ja lähetystoimen henkilöiltä, johtajattarelta, hyväntekeväisyysyhdistyksen koululta ja panttilainaajalta.

7. Perhe, jossa vanhemmat taipuvat kovin juoppouteen; isä on työkyvytön. Eräs sairausyhdistys auttaa maksamalla 3 sh. viikossa ja kunta 5 sh. viikossa. Asuvat: viisi kahdessa huoneessa. Kuuluvat hautausyhdistykseen. Lasten iho täpläinen. Kaksi lasta kuollut. Ruoka sangen niukka. Vaimo erittäin riitaisa ja juoppo. Pojat laiminlyövät usein velvollisuuksiansa. Toissa talvena sai kaksi vapaan ruoan ja vaatteet, tänä talvena syö yksi vapaan päivällisen ja saa vaatteet. Lähetysseura on antanut huokeita vaatteita. Todistuksia koulumestarilta, poliisilta, köyhäinhoidon valvojalta, kirkonmiehiltä, koulun hyväntekeväisyysyhdistykseltä, sairasapuyhdistykseltä, koulun opettajilta, panttilainaajalta ja tohtoreilta.

8. Varsin säädyllinen perhe; äiti käy ulkona pesijättärena, ja isä on erittäin varhaisessa työssä. Hän juopottelee, ja hänen ansionsa on hiukan epäsäännöllistä. Eräs pojista maaseudulla eräällä maatilalla, kaksi kuollut. Vanhemmat olivat naimisiin mennessään 21 ja 18 vuoden ikäiset. Ravinto epäsäännöllinen, lapset saavat 'paloja' päivällisen aikaan, vapaan päivällisaterian koulussa tai äidin kotiin tullessa lientä hänen syödessään. Lapset ovat verrattain huonosti hoidetut, ja poliisi pitää vanhempia huolimattomina. Vanhin lapsi potee korvatiehyen ja nenänielun tulehdusta; risatautinen. Toisella paisunut kitakieleke. Asuvat: neljä kahdessa erittäin pienessä huoneessa. Todistukset koulumestarilta, poliisilta, kunnan hoitajattarelta, kirkon miehiltä ja tohtoreilta.

9. Isä entinen sotilas. Hän ei saa eläkettä; viettää aikaansa lukien romaaneja. Kaikki pienet lapset tavattiin syömässä runsasta ateriaa, silavaa, kananmunia ja väkevää teetä kello 8 jälkeen illalla; isä oli jo vuoteessaan. Ovat luopuneet säästäväisyysyhdistyksen jäsenyydestä. Koti sanomattoman likainen, mies juopottelee. Lähetysseura myy heille, jauhoja huokealla. Vaimo naimisiin mennessään 18-vuotias; yksi lapsista kuollut. Ravinto varsin runsas, mutta epäterveellinen, väliaterialla syödään 'paloja'. Vaikka olivatkin käynnin aikana erittäin likaiset, olivat kuitenkin siistimmät kuin milloinkaan ennen. Vanhin lapsi potee korvan kroonillista märkimistä; korvakalvo puhki. Asuvat: viisi kahdessa huoneessa. Todistukset poliisilta, kunnan hoitajattarelta, sotilaiden yhdistykseltä, hyväntekeväisyysyhdistyksen koululta ja lääkäreiltä.

10. Mies ajuri, oli jossakin määrin juoppo ja kuoli muutamia kuukausia käyntimme jälkeen. Jokin hyväntekeväisyyslaitos auttoi vaimoa, jolla oli avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi ja kaksi muuta. Mies oli huolimaton, kumpikaan ei välittänyt käydä kirkossa. Ei mitään lääkärin todistusta. Asuvat: viisi kahdessa huoneessa. Todistukset poliisilta, kahdelta kirkolta, kunnan sairaanhoitajattarelta, työnantajalta ja hyväntekeväisyyslaitoksen koululta.

Sosialisti, samoinkuin jokainen, johon uudenaikainen tieteellinen henki on vähänkin vaikuttanut, pitää tuollaisia tosiasioita ilmeisinä ja kauheina valtiotaidon virheinä. Sosiaalista järjestelmää, jonka vallitessa suuri määrä maan väestöä kasvaa sellaisissa oloissa, hän tuskin tunnustaa valtioksi; se näyttää hänestä pikemmin sekasortoiselta joukolta ihmisolentoja, joista valtio on vasta muodostettava. Hänestä näyttää siltä, että tämä onneton asiain sekaannus, joka toistuu maassa kaikkialla, mihin väestöä on keräytynyt yhteen, välttämättä johtuu muustakin kuin yksilöllisestä epäkelpoisuudesta; sen täytyy aiheutua jostakin yleisestä ja oleellisesta virheestä, jostakin viasta niissä suurissa periaatteissa, joiden nojalla koko järjestelmää johdetaan.

Mikä onkaan kaikkien näiden yksityistapausten pohjalla piilevä yleinen virheellinen periaate?

Jokaisessa eri tapauksessa voidaan lapsen epäonnistuminen selittää niin tai näin. Milloin on syynä se, että isä tai äiti juopottelevat, milloin se, että lapsi on orpo, tädin tai äitipuolen laiminlyömä, milloin se, että äiti on työhön kykenemätön tai niin työnsä rasittama, ettei voi tehdä paljon hänen hyväkseen, tai on hyväsydämisyytensä ohella huolimaton, siivoton tai tietämätön, milloin se, että hän on epäsiveellinen ja häikäilemätön, ja niin edespäin. Umpimähkään esimerkiksi valitsemamme kymmenen Skotlannin tapausta edustavat melkein kaikkia näitä eri vaihtoehtoja. Ja nämä lähimmät syyt voisi johdella yleisemmistä, voisi osoittaa, kuinka välttämätöntä on asettaa väkijuomain anniskelu valvonnan alaiseksi, lopettaa nälkäpalkoilla työskenteleminen, lyhentää naisten työpäivää ja ehkäistä paheita. Tässä yhteydessä ei kumminkaan ole välttämätöntä tutkia näitä erikoissyitä. Voimme suorittaa laajemman yleistyksen. Nyt riittää, kun sanomme, että lapsen laiminlyönnin tai huonon kasvattamisen pohjalla piilee aina yleisempi epäkohta, nimittäin se, etteivät vanhemmat, olipa heillä käytettävänään soveliaita puolustavia seikkoja tai ei, ole kyenneet suorittamaan tehtäväänsä: sivistyneen kansalaisen kasvattamista. Me olemme vaatineet vanhemmilta liian paljon sekä aineellisessa että moraalisessa katsannossa, ja kymmenen esittämäämme tapausta ovat kymmenen tuohon vaatimukseen annetun miljoonan vastauksen joukosta. Viidestäkymmenestäkahdesta syntyneestä lapsesta kuolee neljätoista, ja jäljellejäävistä voidaan pitää tuskin enempää kuin kolmeatoista välttävästi hoidettuina.

Eikö siis ole ilmiselvää, että ellemme tahdo tyytyväisinä nähdä asioiden jäävän ennalleen, meidän täytyy saattaa vanhempien suhde lapseen nykyistä varmemmalle ja tarkoituksenmukaisemmalle kannalle? Me vaadimme vanhemmilta liian paljon, ja kun tämä kerran oivalletaan, on ilmeisesti valittavana ainoastaan kaksi mahdollisuutta.. Ensinnäkin se, että vanhempien valvollisuutta huojennetaan vähentämällä vaatimuksia, toiseksi se, että heidän tehtäväänsä huojennetaan tukemalla heidän ponnistuksiansa.

Ensimmäinen vaihtoehto on sosialistin mielestä julma ja väärämielinen viatonta lasta kohtaan ja sitäpaitsi kerrassaan barbaarinen ja taantumuksellinen menetelmä. Jos se hyväksyttäisiin, niin luovuttaisiin samalla kaikista edistyksen ja maailmanparantamisen ajatuksista. Siitä syystä sosialisti syrjäyttää sen ja valitsee toisen. Siten menetellen hän samassa tulee sopusointuun kaikkien viimeksikuluneina satana vuotena ilmenneiden kehityspyrkimysten kanssa. Sata vuotta näet on jo pyritty tukemaan ja valvomaan vanhempien toimintaa.

Suunnilleen sata vuotta sitten vanhemmat olivat lapsen kohtalon ylimmät määrääjät — suoranaista murhaa lukuunottamatta. Vanhempien katsottiin olevan vastuussa lastensa huollosta yksin Jumalalle; jos he eivät siihen kyenneet, niin yksityiset hyväsydämiset henkilöt voivat, sen soveliaaksi harkitessaan, käydä auttamaan, voivat antaa ruokaa ja apua — edellyttäen että vanhemmat siihen suostuivat; mutta yhteisöä kokonaisuudessaan asia ei koskenut. Vanhemmilla (ja heidän puuttuessaan holhoojilla) oli lupa antaa lasten nähdä nälkää, jättää heidät alastomiksi, käyttää heitä saaliinansa pakottamalla heidät työhön tehtaisiin, nokipojiksi tai muuhun sellaiseen. Laki oli mykkä, ja valtio suostui asiaan. Toisaalta näkivät hyväsydämiset vanhemmat, jotka eivät osanneet menestyen toimia maailman asioissa, lastensa jäävän vaille ravintoa ja vaatteita, kasvavan tietämättömiksi ja heikoiksi, ja näiden murheellisten mielten ainoana avun toivona oli vauraampien lähimmäisten ystävällisyys ja hyvänsuopien vainajien testamenttivaroilla perustetut huonosti järjestetyt hyväntekeväisyyslaitokset.

Koko yhdeksännentoista vuosisadan aikana on välttämättömyyden logiikka pakottanut ihmisiä luopumaan uskostaan sellaiseen asiainjärjestykseen, on osoittanut heille, kuinka mahdotonta on jättää nämä olot yksinomaan vanhempien harkinnan ja omantunnon varaan, on pakottanut heitä omaksumaan rakentavaa ja järjestävää, toisin sanoen sosialistista asennetta. Sosialistisen asenteen oleellisena ominaisuutena on, ettei vanhempien tehtäviä enää voida pitää erillisenä yksityisenä asiana, että lasten menestys on tärkeä kokonaisuudelle ja että sen niinmuodoin tulee lopulta olla yleisen huolenpidon esineenä. Valtio, joka sata vuotta sitten ei välittänyt mitään lapsista, muuttuu nyt vuosi vuodelta yhä enemmän heidän valvojakseen, heidän yli-vanhemmikseen.

Nykyjään on vanhempien valta rajoitettu tavalla, joka olisi sata vuotta sitten tuntunut uskomattomalta. Ensinnäkään eivät vanhemmat enää saa esteettömästi käyttää aivan nuoria lapsiaan ansaitsemaan rahaa heitä varten raataen ja kärsien. Monet työlainsäädännön määräykset estävät heitä siitä. Samoin on heidän oikeutensa rangaista tai mielivaltaisesti loukata, monin tavoin rajoitettu. Yksityisen toiminnan varassa syntyneet julmuutta ja laiminlyöntiä ehkäisevät hyväntekeväisyysjärjestöt ovat saaneet aikaan, että laki siinäkin suhteessa alkaa yhä enemmän asioihin kajota. Vanhemmat eivät myöskään enää voi estää lasta hankkimasta ainakin sivistyksen alkeita.

Vanhempien ja taivaan valtojen välille on nyt ilmestynyt niiden hyväätarkoittavien yksityisten lisäksi, jotka ovat vapaaehtoisesti harjoittaneet suuremmassa tai vähemmässä määrin lakiin nojautuvaa hyväntekeväisyyttään, eräitä uusia toimihenkilöitä, jotka eivät ollenkaan puutu hyvien ja kelvollisten vanhempien ja heidän lastensa välisiin suhteisiin, mutta ehkäisevät eräissä tapauksissa vanhempien virheitä pääsemästä täysin vaikuttamaan. On koulun tarkastajia ja terveyshoidon tarkastajia. On olemassa esim. Lontoossa, palkattuja hoitajattaria, jotka järjestelmällisesti tutkivat lapsia ja eräänlaisten valkoisten ja punaisten muistutus- ja varoituskorttien avulla säikyttävät vanhempia moitteettomaan menettelyyn tai tekevät mahdolliseksi heidän syytteeseen asettamisen. Kaikkialla on olemassa tehtaiden tarkastajia, ja eräissä tapauksissa puuttuu asioihin poliisi. Kaikki nämä toimihenkilöt ja "omantunnon tuet" on sijoitettu yksinvaltaisten vanhempien ja lapsen väliin vuosisadan kuluessa.

Kaiken tämän sosialisti katsoo olevan hyväksi, olevan sen järjestettyä inhimillistä menestystä tarkoittavan rakentavan suunnitelman mukaista, johon hänen pyrintönsä tähtäävät. Ja kaikki tämä merkitsee, kukin seikka osaltaan, perheen riippumattomuuden lopettamista, vanhempien ja lasten olopiirissä aikaisemmin vallinneen moraalisen eristymisen kieltämistä.

Mutta eräiden henkilöiden (sellaisten, jotka eivät ole lukeneet Edinburghin hyväntekeväisyysjärjestön tiedonantoja) tyytyessä pitämään näitä toimenpiteitä riittävinä sosialisti sitävastoin ajattelee, että ne ovat vain kansakunnan lasten järjestetyn menestyksen alkua. Ken hyvänsä huomaa, että kaikki nämä lait ja säädökset ovat luonteeltaan estäviä tai pakottavia; vain harvoihin sisältyy jonkinlainen apua suova ainesosa. Niiden nojalla olemme rajoittaneet kelvottomien vanhempien mahdollisuutta tehdä pahaa lapselleen, mutta emme ole tehneet mitään auttaaksemme ja yllyttääksemme heitä tekemään hyvää. Me voimme estää heitä tekemästä lapselle määrätynlaista vahinkoa, voimme estää heitä antamasta lapselle myrkyllisiä aineita tai pitämästä lasta siveelliselle tai ruumiiiliselle tartunnalle alttiina, mutta emme takaa, että he antavat sille terveellisiä aineita — parempia kuin heillä itsellään on käytettävinä. Jos tahdomme työmme milloinkaan saavuttavan täyttä tulosta, meidän tulee jatkaa säännöllisesti tuota yhdeksännentoista vuosisadan aloittamaa vanhempien korvaamistyötä.

Ajateltakoon esimerkiksi vanhempien toimintaa siinä suuressa osassa työväestöä, jonka tyttäret ja vaimot ovat tehdastöissä. Useissa tapauksissa vaimon ansio on aivan välttämätön perheen talouden tasapainolle, koska perheenisän palkka ei läheskään riitä yhteiseen kulutukseen. Toisissa tapauksissa naiset ovat naimattomat tai mies on työkyvytön tai työtön. Ajateltakoon, millaisessa tilassa sellainen nainen on raskautensa aikana. Hänen täytyy joko tehdä työtä tehtaassa lapsen syntymiseen asti siten vioittaen terveyttään liikaponnistuksella ja uupumuksella[3] tai luopua työstään, menettää palkkansa ja jäädä vaille ravintoa ja välttämättömiä tarpeita, siten vahingoittaen tulevaa kansalaista. Lapsen synnyttyä hänen täytyy joko ruokkia sitä keinotekoisesti ja palata työhön niin pian kuin suinkin mahdollista lapsen joutuessa siten suureen vaaraan, tai jäädä kotiin sitä ruokkimaan ja hoitamaan — kunnes isäntä myy hänen huonekalunsa ja karkoittaa hänet asunnosta!

Ei tarvitse suinkaan olla sosialisti havaitakseen, kuinka julmaa ja nurinkurista on, että äidit joutuvat sellaiseen pulmaan. Mutta kun henkilöt, jotka eivät ole sosialisteja, eivät tiedä ehdottaa minkäänlaista parannuskeinoa, korkeintaan joitakin välittömiä ja osittaisia korjauksia, esimerkiksi että naisia, jotka ovat äideiksi tulemassa tai ovat hiljattain synnyttäneet, kielletään työskentelemästä tehtaissa — tämä keino on omansa aiheuttamaan lukuisia "sikiönsalaamis"-tapauksia ja lapsenmurhia — sosialisti sitävastoin esittää yleisen periaatteen, jota yhteisön on noudatettava sekä tässä yksityisessä vaikeudessa että kaikissa muissa siihen liittyvissä. Hän väittää, että tässä tulee ilmi epäterve ja vahingollinen tapa suhtautua puheenaolevaan ongelmaan, että pidämme sitä yksityisasiana, taivumme yhä vielä otaksumaan, että lapset ovat vanhempiensa yksityisen huolenpidon esineinä samoinkuin heidän kissansa eivätkä voi vaatia enempää julkista suojelusta ja apua. Hän väittää, että oikea suhtautuminen on aivan vastakkainen: vanhempain toiminta on julkinen palvelus ja julkinen velvollisuus, hyvä äiti on yhteisön tavallisten yksilöiden joukossa kaikkein arvokkain tyyppi, ja se seikka, että toisaalta annamme naisen ansaita elatustaan neulomalla tennispalloja tai valmistamalla pahvikoteloita tai karttuunia, toisaalta taas emme ainoastaan jätä häntä vaille palkkaa, vaan syöksemme hänet suoranaiseen puutteeseen, koska hän uhrautuu huoltamaan lapsia, on järjettömämpiä kaikista niistä satunnaisesti kehittyneistä aatteista ja laitoksista, jotka muodostavat nykyaikaisen valtion. Näyttää siltä kuin otaksuisimme sivistyksemme olevan olemassa sitä varten, että voisimme valmistaa huokeahintaisia puuvillakankaita ja tennispalloja ihmiselämän sijaan.

Sosialisti käsittää kaiken sen, mitä yhdeksästoista vuosisata on saanut aikaan asiaa korjaavan lainsäädännön alalla, pelkäksi viittaukseksi siihen, mitä vielä tulee tehdä. Hän toimii saadakseen johdonmukaisesti sovelletuksi sen periaatteen, jonka esimerkiksi Englanti vaieten tunnusti avatessaan julkiset alkeiskoulunsa ja pakottaessaan lapsia niihin tulemaan, sen periaatteen, että yhteiskunta kokonaisuudessaan toimii kaikkien sen piirissä elävien lapsien yleisinä yli-vanhempina, että vanhemmat tulee tehdä vastuuvelvollisiksi yhteiskunnalle lastensa menestyksestä, heidän kirkkaista mielistään ja puhtaista ruumiistaan, heidän näöstään, painostaan ja harjoituksestaan, ja että toisaalta vanhemmilla, jotka suorittavat velvollisuutensa hyvin, on oikeus vaatia yhteisöä turvaamaan heidän tarpeitaan ja taloudellista tasapainoaan yhtä hyvin kuin sotamiehen, tuomarin tai minkä hyvänsä muun julkisen yhteiskunnan-palvelijan.

Sen nojalla, että valtiota pidetään yli-vanhempina ja puhutaan vanhempien aineellisesta avustamisesta, ei kumminkaan pidä otaksua, että koko asia perustuu yksinomaan laiminlyötyjen, puutteellisesti ruokittujen, kasvatusta vaille jääneiden ja puutteen rasittamien lasten huomioonottamiseen. Sellaisia lapsia löytyy varmaan meidän päivinämme maailman jokaisesta sivistysmaasta satojatuhansia ja miljooniakin, mutta vielä paljoa tärkeämpää on ottaa huomioon ne verrattomasti lukuisammat vanhemmat, jotka eivät laiminlyö velvollisuuksiaan, ne tavalliset ihmiset, väestömme suuri enemmistö, välttävästi työhönsä perehtyneet työmiehet tai kohtuullisen hyvinvoivat virkailijat, kansan keskiluokka, ne kaksi-, kolme- ja neljätuhatta puntaa vuodessa ansaitsevat perheet, joiden vanhemmat uurastavat ja tyytyvät kieltäymyksiin, koska rakastavat lapsiaan, ja saavatkin ne moitteettomasti hoidetuiksi, välttävän hyvin kasvamaan, tekevät heistä kunnollisia ja älykkäitä tulevaisuuden palvelijoita. Ajateltakoon, kuinka suunnattoman väärämielisesti me heitä kohtelemme, kuinka nykyaikainen valtio sellaisenaan käyttää hyväkseen heidän vaistojaan, heidän kiintymyksiään, heidän velvollisuudentuntoaan ja itsekunnioitustaan saadakseen heidät ilmaiseksi suorittamaan kaikkein suurimman sosiaalisen velvollisuuden.

Kun näet kaikkein kovaosaisimmat lapset nauttivat ainakin poliisin ja kouluntarkastajien suojelusta ja kehnommat vanhemmat saavat kaikenlaista julkista ja puolittain-julkista avustusta, väestömme keskimäärä sitävastoin on yhä samassa asemassa kuin perhekunnat sata vuotta sitten: he eivät saa maailmmaa vastaan taistellessaan minkäänlaista tukea. Aivan riippumatta siitä, kuinka hyvin ammattitaitoisen työmiehen tai pienen liikemiehen koti on hoidettu — vaimo on voinut kasvattaa lapsensa erinomaisesti, he voivat olla puhtaita, voimakkaita, kohteliaita, älykkäitä — he kaikki sortuvat puutteeseen, jos mies joutuu työttömäksi tai kärsimään liikkeen epäonnistumisesta tai kaupallisesta pulasta tai sattuu kuolemaan vakuuttamattomana. Sellainen henkivakuutus, jonka he voivat pitää voimassa — ja vaaditaan peloittavan korkeat vuosimaksut, jotta tulot pysyisivät ennallaan leivänansaitsijan kuoltua — on välttämättä toimitettava yksityisessä vakuutuslaitoksessa, jonka rehellisyydestä ja maksukyvystä ei ole olemassa riittäviä takeita. Useimmissa pienissä vakuutusliikkeissä ovat asiat niin järjestetyt, että säästäväiset köyhät joutuvat petetyiksi ja maksamaan suunnattoman paljon liikaa. On kuulunut huhuja, ja luullakseni liiankin todenperäisiä, eräistä yhtiöistä, joiden varassa monien työväestöön kuuluvien perheiden vähäinen taloudellinen turvallisuus lepää. Ala- ja keskiluokkaan kuuluvien perheenisien täytyy tallettaa lisäansionsa ja säästönsä ollenkaan tuntematta niiden suurten ja usein kerrassaan häikäilemättömien rahamiesten temppuja, jotka sääntelevät hintatasoja. Rakentaessaan tai kauppaa tehdessään hän toimii pienenä rahansijoittajana, maksaa korkeimman hinnan ja saa vähimmän voiton. Puolet maailman suurliikkeistä on rakennettu pienten säästäjäin menettämäin talletusten varaan — tähän seikkaan palaan vielä tuonnempana. Monien henkilöiden puheista päättäen voisi luulla sosialismin tahtovan ryöstää säästävältä, uutteralta mieheltä hänen säästönsä, mutta todellisuudessa on laita niin, ettei hänen säästöjänsä voida ryöstää mitenkään järjestelmällisemmin kuin nykyisissä oloissa. Postisäästöpankkia lukuunottamatta ei ole missään varmuutta — ei edes kunnianarvoisissa kultareunaisissa "consoleissa", vakautetuissa valtionobligatioissa, jotka viimeisten kymmenen vuoden kuluessa ovat alentuneet 114:sta 82:ta alemmaksi. Ajateltakoon, mitä joutuu kokemaan hyväätarkoittava säästäväinen kansalainen, joka sijoitti säästönsä näihin arvopapereihin ja nyt huomaa hävinneensä, kun ei ollut oivaltanut kaivaa säästäjään maahan. Useimmat miehet säästävät vaimoa ja lasta varten; valtiomme ei ainoastaan ole kykenemätön suojelemaan häntä temppuilevaa rahamiestä vastaan, vaan välttää tahallaan kilpailua pankkiirin, vakuutusasiamiehen ja keinottelijan kanssa. Keski- tai käsityöläisluokan perheenisä ei voi mitenkään välttää rahamiehen mahtia, taata kotinsa turvallisuutta eikä lastensa kasvatusta.

Kaikkia vanhempia, rikkaimpia luokkia lukuunottamatta, vaivaa ja masentaa tämän yksityisen seikkailumaailman yleinen epävarmuus, ja hänen yrityksensä tehdä parhaansa lasten hyväksi joutuvat joka askelella häpeään. Ellei hänellä ole lapsia, hän voi kuluttaa kaikki tulonsa omaksi hyödykseen ja huvikseen, tarvitsee vain pienen asunnon, ei maksa mitään koululle, vähemmän lääkärille, vähemmän kaikista elämän tarpeista, ja häntä verotetaan vähemmän: hänen tuloveronsa on sama, ei korkeampi, hänen vuokransa, muut veronsa, talouslaskunsa ovat pienemmät…

Valtio ei edes tahdo auttaa häntä saamaan siedettävää kotia, terveellistä ruokaa, tarpeellista polttoainetta niitä uusia kansalaisia varten, joita hän sille kasvattaa. Hitaasti heräävä valtio näyttää meidän päivinämme jossakin määrin huolehtivan kaikkein alimman luokan asunto-oloista, ja tätä huolehtimista yllyttävät ja tukevat sellaiset kauniit hyväntekeväisyystoimenpiteet kuin esimerkiksi Peabodyn, mutta kukaan ei asetu auttamaan kaksisataa puntaa vuodessa ansaitsevaa miestä, joka ponnistelee voidakseen suorittaa armottoman korkeata vuokraansa. Kaikesta, mitä tarvitsevat lapset, joita hän pyrkii kasvattamaan kelpo miehiksi ja naisiksi, hänen täytyy maksaa veroa omistajain hyödyksi, hänen on pakko tyydyttää yksityisyritysten tylsäjärkistä ahneutta.

Valtio ei edes tahdo pidettävän huolta siitä, että tälle väestöluokalle rakennetaan mukavia, terveellisiä koteja; jos hän haluaa saada niin alkeellisen mukavuuden kuin kylpyhuoneen, hänen täytyy maksaa erikoista veroa vesilaitoksen osakkeenomistajille; kaasu on laadultaan mahdollisimman halpaa ja hinnaltaan niin kallista kuin suinkin; leipä ja maito, joiden laatua sääntelevät kysynnän ja tarjonnan lait, ovat mahdollisimman vähän terveelliset; kivihiililiike kohottaa sydäntalvella hinnan kohtalokkaan korkeaksi. Hän ostaa kelvottomia shoddy-vaatteita ja ruskeasta paperista valmistettuja jalkineita. Muullaisten hankkiminen on melkein mahdotonta miehelle, joka ansaitsee kolmesataa puntaa vuodessa. Hänen sanomalehtensä, joita kannattavat ilmoittajat ja rahamiehet, tahtovat salata tätä yhdenmiehentaistelua omistavien yhteenliittyneitä voimia vastaan ja huutavat alinomaa hänen korvaansa, että ainoa haitta on kunnallinen verotus, että hänen ainoana pelastuksenaan on "pitää verot alhaisina" — ne "verot", joiden nojalla joka tapauksessa pidetään kunnossa hänen kulkemansa tiet, huolehditaan yleisestä järjestyksestä kaduilla, annetaan hänelle aukeita paikkoja pikkulapsien leikkitanteriksi ja avustusta lasten kouluttamisessa ja joiden muodostaman taakan hän voisi jossakin määrin älykkään poliittisen toiminnan nojalla helposti siirtää omilta hartioiltaan pääoman ja maanomistajain leveäin hartiain varaan.

Joskaan kunnollisen ammattitaitoisen käsityöläisen ja keskiluokan perheenisän lapset eivät joudu kärsimään niin ilmeisesti kuin köyhemmät lapset, niin heidän vanhempansa kärsivät sitä enemmän kiduttavan pelon, raadannan, puutteen ja pettymysten vuoksi. Ja tämän luokan lapsetkin kärsivät.

Heidän kärsimyksensä ei ole niin tuimaa ja dramaattista, mutta kenties vieläkin murheellisempaa. He eivät kuole yhtä helposti varhaisimpina ikävuosinaan, mutta useat heistä joutuvat täysikasvuisina viettämään surkeata ja puutteenalaista elämää; Britanniassa heidän luokkansa on yhä erinomaisen vajavaisesti kasvatettu — monet käyvät kelvottomissa, puutteellisella opettajistolla ja huonoilla opetusvälineillä varustetuissa yksityiskouluissa — heidät lähetetään liikkeisiin liian aikaisin, usein neljän- tai viidentoista vuoden iällä, ja heistä tulee konemaisia, "nuhteettomia" palkkaorjia, jotka eivät ymmärrä, mitä tekevät. He voivat siten toistaiseksi väistää puutteen ja kurjuuden, mutta eivät kykene väistämään elämän ahdasrajaisuutta ja alinomaista pelontuskaa. Tarvitaan melkein sankarillista ponnistusta ja uhrausta vanhempien taholta, jotta he voisivat saavuttaa jotakin parempaa.

Selvää on, että mitä paremmin keskiluokan vanhemmat palvelevat valtiota pitämällä huolta lapsistaan, sitä huonomman palkan se siitä saavat, sitä heikommin ovat turvatut, sitä ankarampaan raadantana ja pelonalaisuuteen tuomitut. Onko siis ihmekään, että tässä paremmin toimeentulevassa, mutta myös hienostuneemmassa ja vaativammassa luokassa, ammattitaitoisten käsityöläisten ja keskiluokan jäsenten keskuudessa, ilmenee valtion kannalta katsoen jotakin tuhoisampaa kuin alempien tasojen kurjuus, epätoivo ja laiminlyönti, nimittäin varsin ilmeistä lasten lukumäärän rajoittamista? Kaikkein köyhimmillä on yhä vielä paljon lapsia, jotka kuolevat tai kasvavat alamittaisiksi, rammoiksi tai puoli-villeiksi, mutta se keskimäärä, joka kykenee ponnistellen ja uhrautuen kasvattamaan sangen kunnollisia ja hyvinvarustettuja jälkeläisiä ja tajuaa nuorten menestyksen ja onnen vaatimuksia, osoittaa yhä vähenevää halua suuren perheen perustamiseen; sen perhekunnat muuttavat neljä, kolme, kaksi henkeä käsittäviksi, ja ne tapaukset, joissa ei ole yhtään lasta, käyvät yhä yleisemmiksi.

Taistelevan keskiluokan ja ammattitaitoisen käsityöläisluokan vanhemmat tarvitsevat sosialistien mielestä tukea ja avustusta vielä enemmän kuin alimman luokan köyhät jo valtiomme ja kansakuntamme säilymisen turvaamiseksi. Sosialistista ei näytä ainoastaan järjettömältä vaan naurettavaltakin, että maailmassa, jossa on rajattomat käyttövarat, jossa kulutetaan valtavia määriä ja käytellään sanomatonta ylellisyyttä, maailmassa, jossa kahden miljoonan punnan panssarilaivat ja monen miljoonan omistajat ovat aivan tavallisia, kansan keskiluokan nousevan polven kasvattamista tarkoittava tärkeistä tärkein tehtävä jätetään melkein yksinomaan köyhien ja taistelevien naisten tukemattomien ja ohjaamattomien ponnistusten varaan. Hänestä näyttää melkein järjettömältä otaksua, että asiain täytyy tai että ne voivat edelleenkin jäädä sille kannalle.

Se, mitä olen sanonut keskiluokan vanhemmista, soveltuu eräin sovitteluin kaikkiin ylempiinkin luokkiin, lukuunottamatta sitä, että monarkiassa vihdoin päädytään valtion kannatuksen varassa elävään perheeseen — Britanniassa se muodostaa erittäin terveen ja toimeliaan ryhmän, kuninkaallisen perheen — joka ei ole ainoastaan valtion tukema, vaan kaikki nykyaikaisen sosialistin vaatimukset ylittäen valtion ylläpitämäkin. Vanhempain tehokas toiminta nousevan polven hyväksi, lasten kasvattaminen johonkin yleishyödylliseen, hyvään toimintaan, kohtaa kaikissa muissa yhteiskunnan tasoissa suunnattomia esteitä. Perheellisyyttä pidetään yksilön heikkoutena, ja ne, jotka omaksuvat siitä johtuvan juhlallisen vastuunalaisuuden, joutuvat joka suhteessa epäedullisempaan asemaan kuin toiset, jotka viettävät hedelmätöntä elämää, kuluttavat kaiken tarmonsa ja kaikki varansa turhuuteen ja yhteisöä vahingoittavaan persoonalliseen nautintoon. Viimeksimainitut, joilla on enemmän joutoaikaa ja runsaammat varat, määräävät huvien muodot ja sosiaaliset tavat, he "määräävät muodin" ja voivat elää kopeammin, ylhäisemmin ja huolettomammin kuin lastensa kasvattamisesta huolehtivat vanhemmat. Tyypillinen brittiläinen ylimys ei ole vanhempiensa, vaan säätyluokkansa kasvattama, henkilö, joka tajuaa herkästi sosiaalisia vaikutuksia, mutta ei ollenkaan sosiaalisia aatteita. Ainoata luokkaa, joka on taloudellisesti kykenevä pitämään lapsistaan kaikkein parasta huolta, tärvelee tämän mahdollisuuden kannatteena olevasta varallisuudesta aiheutuva vastuuttomuus. Asia on sitäkin ilmeisempi Amerikan plutokratian keskuudessa, missä suunnilleen puolet naisista näyttävät olevan olemassa vain voidakseen hedelmättöminä korukuvina tuhlata rahaa turhiin asioihin.

Yhteiskunnan rikkaammissa kerrostumissa on epäilemättä jokin määrä sukuja, joissa hyvä kasvattaminen ja totuttaminen ilmenevät todellisena perintätapana; esimerkiksi sellaiset englantilaiset suvut kuin Cecilin, Balfourin ja Trevelyänin tuottavat polvesta polveen yleistä hyvää harrastavia ja erittäin kykeneviä miehiä. Suvun perintätapa merkitsee kuitenkin näissä tapauksissa pikemmin erinomaista kuntoa kuin sosiaalisen edun välttämätöntä seurausta; se on pikemmin talousjärjestelmämme uhalla kuin sen vaikutuksesta ilmenevä seikka. On luonnollista, että sellaiset miehet kuin lordi Hugh ja lordi Cecil, jotka ovat hyvin harjoitetut ja erittäin kyvykkäät, mutta vailla sitä myötätuntoista mielikuvitusta, joka vapauttaa ihmisen hänen kasvatuksensa luomista piilevistä pSyykillisistä tottumuksista, ihannoivat kaikkia maailman perhekuntia pitäen niitä oman olopiirinsä kaltaisina ja havaiten sosialismin edellyttämät valtion toimenpiteet hyödyttömäksi, jopa vahingolliseksi ja kiusalliseksikin uudistukseksi. He ajattelevat — ja pelkäänpä, että tulevat edelleenkin niin ajattelemaan —, että Englannin muodostavat pelkät onnelliset Hatfieldit: maakartano-Hatfieldit, huvila-Hatfieldit, Hatfieldit myymälän yläpuolella ja Hatfieldit tanhuan takana — ja että joukko kaamean tyytymättömiä henkilöitä yrittää jumalattomasti ja suotta hyökätä näihin onnen tyyssijoihin ja sekaantua niiden asioihin. Sellaista unelmaa ei lukijan pidä omaksua. Se on pelkkää harhaluuloa silloinkin, kun ovat kysymyksessä rikkaat ja todella hyvinvoivat henkilöt. Nykyisenä aikana ei ole missään yhteiskuntaluokassa todellista kannustinta hyvin harjoitettujen ja kasvatettujen kansalaisten tuottamiseen; jokaisen luokan keskuudessa ilmenee vaikeuksia ja masentavia seikkoja.

Tämä asiaintila, sanoo sosialisti, on sekasortoinen, sen vallitessa suhtaudutaan välinpitämättömästi valtavaan määrään onnettomuutta ja puutosta terveyden, tarmon, järjestyksen ja kauneuden aloilla. Sen sallima nautinto on röyhkeätä hekumoimista lasten ja hyveen kustannuksella, sen kauneus on kitukuumeista, vääryyden värjäämää kauneutta, sen onni onnea, joka voi kestää vain sen säilyessä sokeana suunnattomalle onnettomuuden ja puutteen määrälle. Nykyinen erillisten ja vailla tukea ja kannatusta elävien perhekuntien järjestelmä pitää maailman suurta enemmistöä tarpeettoman tuskan, rumuuden ja kurjuuden kahleissa. Se on saanut tuomionsa ja sen täytyy hävitä.

Kokoan nyt tässä luvussa esitetyt asiat yhtenäiseksi väittämäksi siten täydentäen sosialismin ensimmäistä tärkeintä yleistystä koskevaa selostustani.

Vanhempien yksityisiä yksilöllisiä oikeuksia ja heidän erillistä lapsiin kohdistuvaa vastuutansa koskevat periaatteet ilmenevät turmiollisesti liioiteltuina nykyisessä maailmassa. Me emme riittävästi suojele lapsia huolimattomilta, kelvottomilta, itsekkäiltä tai ilkeiltä vanhemmilta emmekä riittävästi auta ja rohkaise kelpo vanhempia; Perhe-elämä on liian suuressa määrässä yksityinen seikkailu, ja erilliset perhekunnat ovat liian vastuuttomat. Siitä on seurauksena valtava määrä vältettävissä olevaa puutetta, kärsimystä ja surua, ja suuri osa nousevaa sukupolvea on typistynyttä, vajavaista, kehnosti kasvatettua ja kykenemätöntä verrattuna niihin tarmokkaisiin, harjaantuneisiin ja kauniisiin yksilöihin, joita parempi sosiaalinen järjestelmä voisi tuottaa.

Sosialisti on sitä mieltä, että yhteisön kokonaisuudessaan tulee olla vastuunalainen ja että jokaisen yhteisön jäsenen, olipa hän naimisissa tai naimaton, olipa hänellä lapsia tai ei, tulee olla vastuussa jokaisen siihen yhteisöön syntyneen lapsen menestyksestä ja kasvatuksesta. Tämä vastuuvelvollisuus voidaan uskoa kokonaan tai osittain vanhemmille, opettajille tai toisille kaitsijoille, mutta valtio toisin sanoen yhteisön elimöity voima ja äly — on sekä oikeutettu että velvollinenkin toimimaan ohjaten, tutkien ja välittäen jokaisen lapsen menestystä haittaavan seikan korjaamiseksi.

Oikein suoritettu vanhempien työ on sekä palvelus että velvollisuus, josta ei johdu ainoastaan velvoituksia vaan myöskin vaatimus, kaikkein suurin, koko yhteisöön kohdistuva vaatimus. Siitä tulee pitää huolta niinkuin mistä hyvänsä muusta julkisesta palveluksesta; sitä on kannatettava, palkittava ja tarkastettava jokaisessa täysin sivistyneessä valtiossa. Ja tämän ei tule tapahtua vanhempien rakkauden, ylpeyden ja tunnollisuuden syrjäyttämiseksi, vaan sen lisäämiseksi, rohkaisemiseksi ja ylläpitämiseksi.

Siinä on toinen niistä kahdesta yleistyksestä, joiden varassa nykyaikaisen sosialismin koko rakennus lepää. Toista yleistystä tarkastelemme seuraavassa luvussa.

Tähän asti ehdittyään sosiaalisiin kysymyksiin tottumaton lukija varmaan havaitsee vaikeutta. Hän tietenkin ajattelee, että tässä esittämiemme muutosten tulee tapahtua maailmassa, joka muuten jää täysin nykyiselleen kauppiaineen, maanomistajineen, rikkaineen, köyhineen ja kaikkineen. Hän voi sanoa: "Te puhutte epäilemättä sangen toivottavasta, mutta samalla kerrassaan mahdottomasta asiasta. Te vaaditte, että on kasvatettava maan kaikki lapset ja maksettava ainakin niin paljon, että lapset ja äidit tulevat toimeen. Mutta mistä maksetaan? Mistä saatte rahat?"

Kysymys on täysin oikeutettu, ja siihen täytyy vastata tyhjentävästi, jottei koko ehdotelmamme raukene olemattomiin.

Niin johdumme pohtimaan aineellisia keinoja, toisin sanoen sosialismin "talousoppia". Lukija huomaa aivan pian, että ehdottamamme suuri sosiaalinen kumous välttämättä edellyttää yhtä laajalle ulottuvaa liike-elämässä ja teollisuudessa tapahtuvaa kumousta. Molemmat kumoukset liittyvät itse asiassa kiinteästi toisiinsa, ovat saman pyörän kiekkoja, ja on tuskin mahdollista, että toinen niistä voi tapahtua erikseen.

Yhteiskunta epäilemättä tukee kaikkia lapsiansa nytkin, mutta ei tue niitä valtio-yhteytenä, "kokonaisuutena". Maailman kaikkia lapsia tukevat kaikki maailman kansat, mutta erittäin epätasaisesti ja epäsäännöllisesti, monilukuisten pienten yksityisomistajien, vanhempien, välityksellä. Vanhempien osoittautuessa tehtäväänsä kykenemättömiksi tulee auttajaksi hyväntekeväisyys ja kunta. Tarkastellessaan kolmannessa luvussa jo esittämiäni kymmentä Edinburghin tapausta lukija huomaa, että kahdeksassa tapauksessa kymmenestä oli puhetta almujen saannista; varsinkin seitsemäs tapaus saa hänet aavistelemaan sen tehottomuutta. Sellaisen järjestelmässä tapahtuvan muutoksen, joka vähentäisi (joskaan ei suinkaan hävittäisi) lasten erikoista riippuvaisuutta vanhemmista — sitä olotilaa, jossa jokainen lapsi on riippuvainen vanhempiensa erillisen aterian "paloista" — ei tarvitse välttämättä vähentää maailmasta löytyvän vehnän, nahkan tai maidon määrää; lapset saisivat edelleenkin leipää, maitoa ja jalkineita, mutta toisia teitä ja toisessa mielessä. He voisivat saada entistä enemmänkin. Tuotannon ja jakamisen tulee ilmeisesti tapahtua toisin ja vastoin sovinnaisia käsityksiä; siinä kaikki. Järjestelmän voittamisen ei tarvitse vähentää maailmasta löytyvän ravinnon määrää, päinvastoin: se voi sitä lisätä. Sosialisti väittää, että hänen järjestelmänsä lisäisi sitä. Hän ehdottaa sellaista tuotanto- ja jakomenetelmää, sellaista teollisuusolojen ja sovinnaisten omaisuussuhteiden muuttamista, joka hänen väitteensä mukaan ei suinkaan vähennä, vaan valtavasti lisää maailman tuotantoa, sekä sellaisia hallinnollisia muutoksia, joiden samoin uskoo takaavan paljoa oikeamman ja paremman tuotteiden käyttämisen.

NELJÄS LUKU

SOSIALISMIN TOINEN TÄRKEIN YLEISTYS

Olemme tarkastelleet nykyiseen asiaintilaan kohdistuvaa sosialistista kritiikkiä kaikkein tärkeimmässä julkisessa kysymyksessä, nimittäin nousevan polven menestystä ja kasvattamista koskevassa. Olemme maininneet tästä kritiikistä johtuvan sosiaalista uudestaanrakentamista tehostavan yleisen periaatteen. Nyt meidän on ryhdyttävä käsittelemään keinoja ja välineitä, taloudellista kysymystä. Meidän tulee kysyä, onko näkyviin loihdittu uusi maailma, jossa koko väestö on hyvin ruokittu, hyvin puettu, hyvin kasvatettu, sittenkin vain mieluisa unelma. Onko totta, että ihmiskunta tuottaa nykyjäänkin kaikki, mitä se voi tuottaa, ja järjestää kaikki asiat niin hyvin kuin ne suinkin ovat järjestettävissä, ettei tosiaankaan ole ravintoa ja hoitoa kaikille riittämään ja että se on syynä jokaisen elämän auttamattomaan pelonalaisuuteen (pienen vähemmistön muodostavia poikkeuksellisen turvallisessa asemassa olevia henkilöitä lukuunottamatta) ja lukemattomien köyhempien ehdottomaan onnettomuuteen?

Sosialisti vastaa tuohon kysymykseen kieltävästi. Hän väittää, että taloudellinen järjestelmämme on yhtä sekasortoinen ja tuhlaavainen kuin lastenhuoltamisjärjestelmämme — vain toinen puoli samaa suunnitelmattomuutta — että sen toiminnassa ilmenee tarpeettoman suurta hankausta ja että se voitaisiin muodostaa paljoa yksinkertaisemmaksi ja melkein rajattomasti tuottavammaksi kuin nyt.

Luopukaamme hiukan jokapäiväisistä ajatustottumuksistamme näissä asioissa, lakatkaamme pitämästä totunnaisia asioita taattuina ja yrittäkäämme ajatella, kuinka taloudelliset järjestelymme vaikuttaisivat puolueettomaan älyyn, joka tutustuisi niihin ensimmäistä kertaa. Valitkaamme jokin erikoisen tärkeä taloudellinen seikka, esimerkiksi väestön asunto-olot, ja kokekaamme arvostella sitä parhaamme mukaan siirtäen oman henkilömme asian ulkopuolelle.

Voidaksemme niin menetellä yritämme hiukan irroittaa itseämme näihin asioihin kohdistuvista persoonallisista harrastuksistamme. Kuvitelkaamme henkilö, joka ei tiedä mitään historiastamme eikä perintätavoistamme, henkilö, joka tulee maahan jostakin toisesta olopiiristä, jostakin sivistyneemmästä maailmasta, kenties jostakin toisesta kiertotähdestä. Ilmenisivätkö asunto-olomme hänelle kaikkein viisaimmin ja käytännöllisimmin järjestettyinä, näyttäisivätkö ne tosiaankin inhimillisen ponnistuksen äärimmäiseltä saavutettavissa olevalta tulokselta vai sekasortoiselta, järjestämättömältä, tuhlaavalta ja kehnolta asialta? Sosialisti väittää sellaisen puolueettoman tutkimuksen ehdottomasti johtavan jälkimmäiseen tulokseen.

Mitä havaitsisi vieraamme esimerkiksi Englannin laisessa maassa? Hän näkisi muutamia tuhansia ihmisiä, jotka asuvat ilmeisen mukavasti ja ylellisestikin, avaroissa, ilmavissa ja usein erinomaisen kauniissa, kaikilla mukavuuksilla — työtäsäästäviä lukuunottamatta — varustetuissa kodeissa monien tuhansien palvelijoiden auttelemina. Hän näkisi vielä muutamia satojatuhansia sangen hyvin rakennettuja, mutta enimmälti huonosti suunniteltuja ja epämiellyttävilltä näyttäviä taloja, välttävän terveellisiä ja mukavia, kylpyhuoneilla ja kunnollisesti järjestetyillä keittiöillä varustettuja, ympärillä tavallisesti hiukan vapaata ilmaa ja puutarhaa. Monien miljooniemme hän sitävastoin huomaisi asuvan yhteenahtautuneina asunnoissa, jotka ovat ilmeisesti liian pienet kunnollista elämää varten ja usein kamalan likaiset ja epäterveelliset, vailla kunnollista keittopaikkaa ja -kalustoa, pesuhuonetta ja kaikkia siedettävän sivistyneen elämän perusvaatimuksiin kuuluvia tarpeita — jopa vailla yleisen soveliaisuuden edellyttämää erillisyyttäkin. Kaupungeissa hän näkisi enimmissä rakennuksissa asuvan väkeä, jonka tarpeita varten talot ilmeisesti eivät ole suunnitellut, täyteensullotuissa, ränstyneissä ja siivottomissa asunnoissa, maaseudulla hän hämmästyksekseen huomaisi vieläkin ankarampaa ahdinkoa, toisinaan toistakymmentä ihmistä kehnossa, rappeutuneessa, ulkoapäin katsoen sievässä, mutta sisältä kaameassa kaksihuoneisessa hökkelissä, jonka välittömässä yhteydessä on sikolätti ja jonka kaivon vesi joutuu auttamattomasti saastutetuksi. Ajateltakoon, miten häneen vaikuttaisivat ne näköalat, joita junassa matkustavalle avautuu jonkin suuren kaupunkimme laitaosissa. Ja koska hän otaksumamme mukaan on selväjärkinen ja kykenee johtelemaan seurauksen syystä, hän näkee kaiken tämän sekasorron johtavan suureen kuolevaisuuteen, tauteihin, kurjuuteen ja älylliseen ja siveelliseen rappeutumiseen.

Vieraamme epäilemättä ihmettelisi, kuinka järjelliset olennot voivat sietää tällaista asiaintilaa, eikä luultavasti aluksi ensinkään käsittäisi, minkätähden miljoonat ihmiset tyytyvät pitämään kaikkea tätä epäjärjestystä ihmiskunnan pysyväisenä osana. Hän otaksuisi näkevänsä jotakin tilapäistä, jostakin tuntemattomasta syystä, esimerkiksi suuresta muutosta johtuvaa. Hän otaksuisi, että me kaikki pyrimme korjaamaan asiaa niin pian kuin suinkin. Hän näkisi toisaalla käyttämätöntä työvoimaa ja käyttämättömiä rakennusaineita, toisaalla suuria soveliaita maa-alueita ja polttavaa parempien asuntojen puutetta, ja hänestä näyttäisi kaikkein luonnollisimmalta asialta, että yhteiskunnan johtava äly asettaisi toimettomat ihmiset rakentamaan asumuksia käyttämättömistä aineista vapaalle maaperälle, jotta koko väestö saisi kunnolliset kodit. On olemassa kaikki, mitä väestön hyväin asunto-olojen saavuttaminen edellyttää: rakennusainekset, maa-alueet, vapaat työvoimat. Minkätähden ei mitään tehdä?

Me tietenkin vastaisimme, ettei hän tajua vaikeuksiamme: maa ei ole meidän, me emme voi tehdä siinä mitä mielimme, se ei kuulu yhteisölle, vaan eräillle yksityisille omistajille, jotka joko eivät salli meidän siihen rakentaa, sitä ostaa eikä tehdä mitään sitä koskevaa tahi vaativat niin korkean hinnan, ettemme kykene sitä maksamaan; rakennusaineet eivät nekään kuulu meille, vaan eräille toisille omistajille, ja kolmanneksi ei yhteisöllä ole niin paljon rahoja tai luottoa, että voisi toimittaa palkan, elatuksen ja varusteet niille työmiehille, jotka näkevät nälkää ja rappeutuvat kaduillamme — sillä rahankin omistavat yksityiset.

Tuosta vieraamme kovin hämmästyisi. "Minkätähden teillä on omistajia?" kysyisi hän.

"Minkätähden annatte maan olla omistajien käsissä?" jatkaisi hän. "Ettehän salli yksityisten omistaa ilmaa. Ja nuo tiilikivet ja hirret, joihin ette saa koskea, savi ja kulta, jota tarvitsette, kaikki ovat peräisin maasta — vielä vähän aikaa sitten ne eivät kuuluneet kenellekään!"

"Hyvä, omistakoon ne valtio ja käyttäköön niitä yleiseksi hyväksi. Se omistaa tiet, se omistaa rannikot ja aluevedet — ja ilmaa ei omista kukaan!"

Jos alatte selittää asioita historiallisesti, joudutte aivan pian vaikeuksiin. Havaitsette, että niinkin äskeisenä aikana kuin läänityslaitoksen vallitessa — ja sehän vallitsi niin sanoaksemme vielä eilen — valtiota edustava kuningas piti maata valta-alueenansa ja että nykyisten omistajien esi-isät olivat vain hallintoviranomaisia, jotka suorittivat kaikenlaisia julkisia palveluksia ja saivat siitä kaikenlaisia etuoikeuksia. He ovat lopettaneet palveluksensa ja pitäneet maan ja etuoikeudet, siinä kaikki.

"Minä alan ymmärtää", sanoisi vieraamme tuon selvittyä, "teidän maailmaanne lumoo eräs liioiteltu aate, se nurinkurinen ajatus, että kaiken maailmassa tulee kuulua yksityiselle omistajalle. Selvää on, ettette voi päästä eteenpäin ollessanne tuon lumouksen alaisina! Niin kauan kuin tuo yksityisomistus vallitsee kaikkialla, olette auttamattomissa. Te jaoittelette maanne ja aineksenne kaikenlaisiin ja kaikenkokoisiin osiin jättäen ne noiden monilukuisten vastuuttomien pikkuhallitsijoiden haltuun, annatte kaikkien tarvitsemiemme varojen hajautua toisen pienen omistajaryhmän keskuuteen ja voitte ilmeisesti saada heidät työskentelemään yleisten tarkoitusten hyväksi ainoastaan mutkikkaalla, vaivalloisella ja suuria kulunkeja aiheuttavalla tavalla. Mitäpä syytä heillä olisikaan niin menetellä? He ovat varsin tyytyväiset oloonsa sellaisenaan. Mutta jos yhteisö kokonaisuudessaan olisi sitä mieltä, että tuo maata ja luonnollisia asioita koskeva yksityisomistuksen aate on pelkkää lorua — ja se on pelkkää lorua — niin ajatelkaahan, mitä kaikkea voisitte saada aikaan nyt, kun käytettävinänne ovat kaikki tieteen teille suomat uudet voimat ja tiedot. Te voisitte muuttaa kaikki kaupunkinne puutarhakaupungeiksi, lopettaa asuntokurjuuden, poistaa savuisen ilman — — —"

"Hiljempaa!" täytyisi minun keskeyttää. "Jos puhutte asioista, jotka ovat selvästi mahdollisia nykyisessä maailmassa, niin nimittävät teitä haaveksijaksi ja utopistiksi!"

Eräs seikka olisi joka tapauksessa siten selvinnyt, että yksityisomistajien pieni joukko vaatimuksineen on estämässä kaikkea tehokasta yhteistoimintaa sekä asunto-olojen että kaiken muun samanlaisen yleishyödyllisen toiminnan alalla. Tässä suoritettava todellinen työ edellyttää erään aatteen, tuon omistusaatteen muuttamista, sen muovaamista sellaiseksi, ettei se enää ehkäise elämän järjenmukaista kehittymistä, ja juuri sitä kokee sosialisti saada aikaan.

Se johtopäätös, että väestömme suuren enemmistön inhimilliset asunto-olot tekee mahdottomaksi joka askelella esiintyvä yksityisen omistajan kielto, on sovellettavissa melkein mihin tahansa yleishyödylliseen toimintaan. Joitakin aikoja sitten kirjoitin Fabian Societylle pienen jalkineita koskevan tutkielman[4] ja lainaan enemmittä puolusteluitta tähän siitä kappaleen. Tässä tutkielmassa huomautin ensinnäkin, kuinka kehnot, epäterveelliset ja epämukavat ihmisten jalkineet ovat — kuten voi havaita missä hyvänsä köyhässä kaupunginosassa, ja kysyin, mistä johtuu, että asiat ovat niin epätyydyttävällä kannalla, vaikka maailmassa on yltäkyllin nahkaa ja yltäkyllin työntekijöitä.

Vierastamme ei hämmästyttäisi ainoastaan sosiaalista toimintaamme ehkäisevä järjestelmä, joka jättää kaikki yksityisyritysten varaan; häntä hämmästyttäisi myös suunnaton tuhlaus. Hän näkisi kaikkialla asioita kaksittain ja kolmittain; jokaisen pikkukaupungin valtakadun varrella hän huomaisi kolme tai neljä teurastajaa — jotka useimmat myyvät Uuden Seelannin lampaanlihaa ja Argentiinan naudanlihaa englantilaisena — viisi tai kuusi sekatavarakauppiasta, kolme neljä maitomyymälää, pari suurta kangaskauppaa, kolme neljä pientä muotikauppaa ja kalamyymälää, kaikki erittäin köyhiä ja verrattain kehnoja, useimmat velkaantuneita, kaikki apulaiset epävarmassa asemassa ja liian alhaista palkkaa nauttivina. Ja hän huomaisi, että kaikesta tästä runsaasta kilpailusta huolimatta jokainen, joka suinkin voi, kaikki todella varakkaat henkilöt, ostavat enimmän osan ravintoaineitaan ja vaatetavaroitaan suurista Lontoon liikkeistä.

Mutta minkätähden ryhtylsinkään kirjoittamaan uusia todisteita, kun on olemassa Elihun klassillinen tutkielma,[5] johon voin vedota.

"Huomatkaa, kuinka yksityisliikkeet toimittavat maidon kadun varrella sijaitseviin taloihin. Puoli kahdeksan aikaan aamulla tulevat kolisten maitorattaat, tuovat maitoa erääseen taloon ja poistuvat. Puoli tuntia myöhemmin tulevat toiset rattaat, tuovat maitoa, ensin kadun tällä laidalla olevaan taloon, sitten toisella laidalla sijaitsevaan, kunnes seitsemän taloa on saanut, mitä tarvitsee, ja poistuvat sitten. Seuraavien kolmen tai neljän tunnin aikana ilmaantuvat vielä neljät eri rattaat vaihtelevin väliajoin, tuoden maitoa toiseen ja toiseen taloon, kunnes vihdoin, keskipäivän lähestyessä, tehtävä on suoritettu ja kadun varrella sijaitsevat talot varustettu maidolla.

"Näiden eri maidonjakajien käyttelemä aika on suunnilleen tunti ja neljäkymmentä minuuttia, tarkoitukseen tarvitaan kuusi miestä ja kuusi hevosta, ja rattaat kolisevat toinen toisensa jälkeen koko piirissä suurimman osan päivää samaan säännöttömään ja merkilliseen tapaan."

Kuviteltu vieras ei luultavasti voisi ollenkaan käsittää, minkätähden emme heti luovu tuosta haitallisesta ja vahingollisesta yksityisomistuksen periaatteestä, kumoa maanomistajiemme omistusvaltaa ja niin edespäin niin sievästi kuin mahdollista ja ryhdy toteuttamaan kollektiivista asunto-olojen järjestystä. Ja sitten hänestä olisi kaiketi sanottava: "Poistuu ihmeissään."

Tuo olisi kumminkin vain varsinaisen väittelyn alku. Moisiin asioihin paremmin perehtynyt sosialismin vastustaja voi esittää varsin lukuisia ja päteviä huomautuksia nykyisen järjestelmän puolustukseksi.

Hän voi väittää, että nykyinen asiainjärjestys, vaikka se toisinaan onkin yhtä tuhlaileva kuin luonto kutua ja siitepölyä levittessään, sointuu monessa suhteessa merkillisesti ihmisluonnon heikkouksiin. Omaisuuden aate on kuolevaisen mielen omaehtoinen tuote; lapset kehittelevät sitä lastenkamarissa ja puolustavat kiihkeästi käsitteiden "minun" ja "sinun" välillä vallitsevaa eroa, jonka laajempi soveltaminen maahan, maanalaisiin tuotteisiin ja villeinä tavattaviin vapaisiin olioihin erittelyn osoittamasta joltisestakin järjettömyydestään huolimatta on joka tapauksessa ollut omituisen sovelias ihmiskunnalle.

Tämä kaikki olisi ihailtavan järkevää. Voi tuskin olla epäilystäkään siitä, että yksityisomistus on menneinä aikoina tuonut inhimilliseen edistykseen aineksia, joita siihen eivät olisi voineet tuoda mitkään muut keinot. Se on sallinut yksilöiden erikoisissa olosuhteissa koetella uusia menetelmiä ja uusia välineitä, joita yhteisön äly sellaisenaan ei olisi keksinyt. Kaikista puutoksistaan huolimatta on nykyinen individualistinen järjestelmämme sekä alkukantaisten heimojen kommunismiin että myöskin keskiaikaisen läänityshallituksen persoonalliseen ja suuressa määrin oppimattomaan silmälläpitoon verraten varsin tehokas työmenetelmä. Sosialistin ei mielestäni tarvitse olla ristiriidassa historiallisten tosiasioiden eikä inhimillisen luonnon kanssa. Hän vain väittää, että yksityisomaisuus on pelkkä vaihe, joskin epäilemättä välttämätön vaihe, inhimillisessä kehkeytymisprosessissa. Maailma on tarvinnut yksityisomistusta (kuten sanoo Lester F. Ward[6]) aivan samoinkuin se aikoinaan tarvitsi orjuutta harjoittaakseen miehiä ja naisia maanviljelykseen ja teollisiin tottumuksiin ja samoinkuin se tarvitsi itsevaltaisia kuninkaita, jotka liittivät keskenään sotakannalla olevat heimot kansoiksi ja kansat valtakunniksi, rakensivat valtateitä, lopettivat yksityisen sodan ja perustivat lain aatteen sekä omaa heimoa kauemmaksi ulottuvan lojaalisuuden. Mutta toisaalta hän väittää, että samoinkuin Länsi-Eurooppa on jättänyt taakseen orjuuden ja itsevaltiuden (joka on kansallista orjuutta) siirtyen perustuslaillisuuteen, samoin olemme nyt jättämässä taaksemme sen kauden, jolloin maa, ainekset ja ravinto olivat yksityisomaisuutta. Syynä tähän menettelyymme ei ole, että sen hylkäämme, vaan se, että olemme käyttäneet sen loppuun, olemme oppineet sen opetettavat ja voimme nyt siirtyä korkeampaan ja hienompaan järjestelmään.

Tässä kohden sosialismin vastustajalla olisi vähemmän menestyksen mahdollisuutta. Hänen todistettavanaan ei olisi ainoastaan, että yksityisomistus on ollut menneinä aikoina käytännöllinen ja oikeutettu — minkä monet sosialistit myöntävät yhtä mielellään — vaan että se on inhimillisten menetelmien kruunu ja täydellisyys, minkä sosialisti ehdottomasti kieltää. Yleisesti vallitseva yksityisomistus, yksilöllisen itsehallinnon äärimmilleen kehitteleminen ja valtion toiminnan rajoittaminen vain poliisitoimeen johtui välttämättömänä seurauksena edistystä vierovan, dogmaattiseen kirkkoon liittyvän arvovaltaisen läänitysjärjesteimän luhistumisesta. Se kehittyi huippuunsa kahdeksannellatoista vuosisadalla, jolloin eräät vankilat ja pakkotyölaitoksetkin olivat yksityisten yrittäjien hallussa, jolloin ihmiset laskivat liikkeeseen omaa rahaa, rahamerkkejä, ja sotilasrykmenttien pestaaminenkin jätettiin yksityisille urakoitsijoille. Sosialisti väittää, että se oli pelkkä vaihe vanhan sosiaalisen rakennuksen purkamistyössä, vanhan aatekehän raukeamista, jonka täytyi tapahtua ennen uutta rakentavaa ponnistusta. Maanomistuksessa, kaikenlaisessa omaisuudessa, kaikenlaisissa liiketoimissa ja yleisessä toiminnassa samoinkuin eristetyssä perheessäkin alkaa entinen erillisyys ja riippumattomuus väistyä uuden synteesin tieltä. Vaikka yksityisomistuksen aate onkin yhä vielä sivistyksemme johtavana aatteena, se ei kumminkaan vallitse läheskään yhtä ehdottomasti kuin ennen. Se heikontuu ja horjuu sosiaalisen välttämättömyyden auttamattomien vaatimusten edessä — ilmeisesti meidän nähtemme.

Sosialisti voisi vedota paljoa useampiinkin yksityisomistusta rajoittaviin lakeihin kuin osoittaessaan perheenpään entisen ylivallan rajoittamista. Ensinnäkin hän voisi viitata niihin lakeihin ja asetuksiin, jotka estävät maanomistajaa tekemästä omaisuudelleen, mitä hyväksi näkee, rakennussäännöstelyihin, palstoitusta koskeviin säädöksiin ja muuhun sellaiseen. Lisäksi tulee suuri määrä tehdas- ja teollisuuslainsäädäntöä, tarkastavaa, ohjaavaa, estävää; koneiden suojalaitteiden pakollinen käyttö, joka terveyden, oikeuden ja yleisen välttämättömyyden vuoksi rajoittaa omistajan vapaata sopimuksentekoa työväen kanssa. Hänen liikeyrityksensä toimivat nykyjään sellaisten rajoitusten alaisina, joista hänen isoisällään ei ollut aavistustakaan — vaarattomatkin voittoa lisäävät väärennykset ovat kielletyt!

Seuraava ja vieläkin merkittävämpi seikka on se, että ilmeisesti tahdotaan säilyttää yleisomistuksen hallussa paljon sellaista, mikä aikaisemmin olisi ehdottomasti joutunut yksityisomaisuudeksi. Niin olivat kuningatar Viktorian hallituskauden keskivaiheilla vesi- ja kaasulaitokset, rauta- ja raitiotiet välttämättä yksityisliikkeitä, uuden yksityisomaisuuden lähteitä; nyt sitävastoin sellainen asiaintila on pikemmin poikkeus kuin sääntö. Kaasu- ja vesilaitokset ja rautatiet ovat olleet voittoa tavoittelevien yksityisomistajien hoidossa, sähkövalo ja -voima, uudet raitio- ja rautatiet sitävastoin kuuluvat yhä lukuisammin yhteisöille, jotka pitävät niitä yllä yhteiseksi hyväksi. Jokainen, joka tämän kirjoittajan tavoin matkustaa säännöllisesti Lontooseen South-Eastern Companyn ("Kaakkoisyhtiön") harvojen ja epätäsmällisten junien likaisissa ja täyteenahdetuissa vaunuissa, ja siirtyy niistä Lontoon kunnallishallinnon alaisiin puhtaisiin, nopeisiin, taajaan liikkuviin, sanalla sanoen "sivistyneisiin" sähkövaunuihin, ei voi olla myöntämättä arvoa ja merkitystä tälle yksityisomistajan syrjäytymiselle yhteishyvän tieltä.

Sosialisti tehostaa, että kaikki nämä seikat ovat vain aloittelua. Ne viittaavat uuteen sosiaalisen kehityksen vaiheeseen, jossa yhteisäly ja yleisen palveluksen tunto vaatii otettavaksi yhteisön haltuun apukeinoja, voimia, yrityksiä, yhä luottavammin, kunnes lopulta yksityisomistus ja yksityiset liikeyritykset korvataan kollektiivisella omistuksella ja toiminnalla elämän yleisen liikkeen koko alueella.

Varsin moniin julkisiin toimintoihin nähden voidaan todistaa, että yksityisomistus nykyisissäkin oloissa tuhlaa suunnattoman paljon esiintyen silti tehottomana. Se pyrkii välttämättä saamaan voittoa, yrittää välttämättä tehdä niin vähän kuin suinkin ja saada niin paljon kuin suinkin. Koko Kentin kreivikunnan vaurautta haittaa kahden huonostihoidetun ja yritteliäisyyttä puuttuvan rautatieyhtiön yhtymä, jolla ei ole pääomia uutta kehitystä varten ja joka kiristää ulos epävarman osingon vähentämällä menojaan.

Olen tullut näkemään tämän järjestelmän varsin läheltä enkä voi kuvitella Turkin tai Persian länsipuolella yhtäkään valtion liikettä, joka pikaisestikin silmätessä tarjoaisi sellaisen luhistumisen ja tehottomuuden näyn. Kaakkoisyhtiön Seabrookissa omistama alue on suurimman ajateltavissa olevan kykenemättömyyden murheellinen kuva; sen epäonnistumisen näkee jo peninkulman päähän, se on pelkkää varojen tuhlausta: eräässä kulmassa sijaitsevaa alkiotilassa olevaa kurjaa hökkeliryhmää suojaa meren aalloilta merkillinen, jo osittain rappeutunut pato.

Tänään (marraskuun 4 p:nä 1907) KaakkoisyhtiÖn osakkeiden hinta on 65, Lontoon, Chathamin ja Doverin osakkeiden 10 — kaunopuheinen todistus siitä, kuinka arkamieliset ovat omistajat, jotka nyt vastahakoisesti pitävät kiinni tästä pettymyksiä tuottavasta monopolista. Tästä tavallisen osakkeenomistajan köyhtymisestä huolimatta puheenaoleva rautatieyhtiö kuitenkin on ilmeisesti maksanut aikaisemmin liian paljon voittoa tehokkuuden kustannuksella; liikkuva kalusto on vanha ja rappeutunut — suurelta osalta nykyaikaisen mittakaavan nojalla arvosteltuna kerrassaan inhoittava — junia on vähän, ja paikallisasemilla tapahtuva toisille raiteille siirtäminen aiheuttaa riittämättömien sivuraiteiden ja riittämättömän henkilökunnan vuoksi alinomaista liikenteen epäsäännöllisyyttä, jota vielä lisäävät aikatauluissakin näkyviin tulevat johtovirheet. Junat eivät ole hyvin suunnitellut, yhteys haararatojen kanssa on usein äärimmäisen huonosti hoidettu. Palvelus on yksityiskohtiaan myöten kehnoa. On pikemmin poikkeus kuin sääntö,, että lipunmyyjä voi aamulla vaihtaa viidenpunnan setelin, ja pieneksi merkiksi siitä, missä hengessä koko koneistoa hoidetaan, kelpaa hiljattain tekemäni huomio, että saman yhtiön raitiovaunujen konduktöörit Hythessä aloittavat päivätyönsä ilman vähintäkään vaihtorahaa. Äskettäin putosi Charing Crossin aseman katto alas — pelkän rappeutumisen vuoksi… Kokonainen rikas kreivikunta on nyt toivottomassa lamaustilassa tämän yksityisliikkeen kuristuksen alaisena, kaupungit eivät kasva, ja liike-elämä virtailee hitaana. Mikään maailman väestö ei sietäisi sellaista menettelyä minkään vastuullisen julkisen liikkeen taholta. Koko johtokunta saisi lähteä jo ensi vaaleissa. Ajateltakoon, miten olisi käynyt, jos Charing Crossin asema olisi ollut Lontoon kaupungin omaisuutta kolme vuotta sitten. Mutta yksityisomistuksen vallitessa ei nähtävästi käy asioita paremmin järjestäminen. Osakkeenomistajat ovat hajallaan ja voimattomat, ja heidän yhteisenä pyrintönään on estää osakkeiden hintaa alenemasta, koituipa siitä yleiselle menestykselle millaista vahinkoa tahansa.

Mainittu rautatieyhtiö on vain eräs silmiinpistävä esimerkki yksityisomistuksen yleisestä kelvottomuudesta yleiseen palvelukseen. Melkein kaikki Britannian rautatieyhtiöt ovat nyt, suuremmassa tai vähemmässä määrässä, samanlaisen rappeutumisen alaisina. Vuodet, joina on kiskottu korkeita voittoja, jaettu suuria osinkoja, ovat jättäneet ne tulemaan toimeen vanhojen asemarakennusten, vanhan liikkuvan kaluston, vanhan henkilökunnan, huonojen tottumusten ja vähentyvän lainaamiskyvyn varassa. Ainoastaan muutamat näistä liikkeistä ovat jotenkin yrittäneet seurata kehitystä ja käyttää uusia keksintöjä. Nyt, melkein joka taholla ilmenevän edistyksen aikana on silmiinpistävää, millaisessa lamaannustilassa Britannian yksityisradat ovat. Matkustajalla on nyt vähemmän mukavuutta kuin 1880, sillä tungos on nykyjään suurempi ja junain nopeutta, tasaista liikkumista ja turvallisuutta ei ole lisätty moniin vuosiin. On matkustettava likaisessa vaunuosastossa, joka on pimeän tultua niin huonosti valaistu, että lukeminen on mahdotonta, ja yltä päältä vetoinen. Talvisaikaan on ainoana lämmönlähteenä liian usein vain kulunut jalanlämmittäjä, jonka käyttämisestä matkustajat tuimasti taistelevat. Huomiokykyinen henkilö ei voi olla ihmeekseen havaitsematta — varsinkaan, jos palaa Sveitsin ja Saksan valtion radoilla tekemältään matkalta — kuinka kehnostipuetuilta näyttävät useat asemamiehet ratojemme varrella — he edustavat vuoden 1848 tienoilla kunnolliseksi katsottua vaatetustapaa — kuinka surkeilta monet asemarakennukset ja kuinka kaikkialla vallitsee siivottomuus, jonka radan sähköistäminen voisi poistaa. Ei ole hyvä pudottaa kääröä meikäläisen junan tyynylle, sillä siitä nousee sanomaton pöly; käärö on laskettava siihen hellävaroen. Ajateltakoon vielä täyteensullottuja esikaupunkien junia, jotka kiertävät kaikkia taajoja väestökeskuksia, ajateltakoon tehotonta tavarain ja pakettien kuljetusta, joka haittaa paikallisen kauppiaan liikettä kaikkialla. Yksityisliikkeiden omistamat ratamme ovat niinmuodoin sekä takapajulla olevan mukavuuden että kehnon tehokkuutensa vuoksi yksityisomistuksen auttamattomaksi häpeäksi.

Nykyinen järjestys estää niitä kaikkia kerkeästi soveltamasta tieteen niille tarjoamia parempia laiteita, sähkövoiman käyttöä, sähkövaloa ja muuta sellaista, ja minusta tuntuu erittäin uskottavalta, että maailman viimeiset höyryveturit ja öljylamput tullaan löytämään Ison-Britannian eteläradoilta. Kuinka voisivatkaan liikkeet lainata rahoja osakkeiden ollessa mainitsemassani hinnassa, ja kuinka he voisivataan tehdä mitään, elleivät saa uutta pääomaa?

Rautateitämme vallitseva voitonhimon periaate suuntaa asiat aivan toiselle taholle: yritetään saada monopolikseen pienempikin liikenne vastustamalla pienten ratojen kehitystä ja pitämällä mukavuuden, kunnon ja puhtauden tasoa alhaisena. Niistä suurista ja välttämättömistä sosiaalisista parannuksista, joita voitaisiin saada aikaan lisätyn ja huokeamman, tieteellisesti suunnitellun liikenteen, puutarha- ja peltotuotteiden keräämisen ja kuljettamisen nojalla, yksityisomistajan filosofia nähtävästi ei mitään välitä. Sellaiset toimenpiteet luultavasti eivät maksaisi vaivaa, ja siihen asia päättyy; se seikka, että niistä olisi yhteisölle valtava hyöty, ei hetkeksikään johdu hänen ajatustensa kehään.

On aivan varmaa, että seuraavan vuosikymmenen kuluessa ja kuluttua Britannian rautatieliikenteen rappeutuminen ja takapajulle jääminen, joka on nykyisissä oloissa välttämätön (nopeudessa ja mukavuudessa ovat mannermaan rautatiet jo aikoja sitten jättäneet ne taakseen), säästäväisyyssyistä alinomaa kehnontuvat kiskot ja rappeutuvat asemat ja sillat sekä niiden luultavasti aiheuttamat lukuisammat onnettomuudet ja vihdoin tästä liikenne-elämän estymisestä koituva Britannian taloudellisen kehityksen tyrehtyminen tulevat olemaan sosialistiselle aatteenlevittämiselle suunnattoman tärkeät yksityisomistusta koskevana havainto-opetuksena. Italiassa olot jo ovat kehittyneet välttämättömän huippukohtansa ohi, ja valtio kokee nyt parhaansa mukaan saada järjestyksetöntä, huonosti varustettua ja hoidotonta rautatieverkkoa, yksityisliikkeiden jättämää perintöä, siedettävään työkuntoon.

Erään toisen suuren yleisen toiminnan alalla ilmeisesti aletaan yhä selvemmin tajuta voitonhimoisen yksityisomistuksen valta-asemasta johtuvia vaaroja ja haittoja, nimittäin yleisen ravinnonhankinnan alalla. Yleisön mielikuvitus sai siinä suhteessa melkoista virikettä Upton Sinclairin huomiotaherättävästä teoksesta The Jungle ("Räme"), joka olisi jokaisen sosialismin alkeisiin perehtyvän luettava. Sinclair keräsi melkoisen määrän Chicagon teurastuslaitoksia koskevia tosiasioita ja liitti ne kertomukseensa siten saaden lukijat käsittämään, mitä he olisivat jo sitä ennen voineet arvata, jos olisivat hiukan kuvittelukykyänsä ponnistaneet: että karjan teurastus ja lihan valmistus myytäväksi, kun se tapahtuu yksinomaan voittoa silmälläpitäen, toisin sanoen niin nopeasti ja vähin kulungein kuin suinkin mahdollista, tapahtuu kauhealla tavalla, että se on julma menetelmä eläimiä ja ihmisiä kohtaan ja vaarallinen yleiselle terveydelle. Yhdysvalloissa on jo kauan tajuttu yksityisten omientuntojen riittämättömyys näissä asioissa, ja liikkeen suuren voiton lipuessa lihanpakkaajien taskuihin yhteisö on pitänyt yllä riittämätöntä, huonosti palkattua, ja kuten väitetään, toisinaan lahjottavaa tarkastusmiehistöä, jonka asiana on valvoa yleistä menestystä.

Tässäkin maassa teurastus on yksityisliikkeiden asiana, ja tarkastus ehkäisee vain jossakin määrin siinä tapahtuvia väärinkäytöksiä. Ellei meillä olekaan Chicagoa, on kuitenkin varsin luultavasti kaikki siellä käytännössä olevat halpamaiset säästäväisyystoimenpiteet, sama lika ja huolimattomuus, kaikkialla maan eri osissa, hiukan tässä yksityisen omistamassa teurastuslaitoksessa, hiukan toisessa. Mikä näet kannustaisikaan teurastajaa kuluttamaan rahoja ja aikaa tekemällä teurastushuoneensa paremmaksi, terveellisemmäksi ja inhimillisemmäksi kuin hänen ammattitoveriensa laitokset yleensä? Sellainen menettely tekisi hänestä vain köyhän ja maksukyvyttömän. Eiväthän muuten monetkaan hänen asiakkaistaan käy katsomassa, kuinka teurastus tapahtuu, ja Etelä-Englannissa sanotaan: "Mitä silmä ei näe, sitä sydän ei sure."

Monet todistajat väittävät yksimielisesti, että hedelmähillojen valmistajat, suolaamis- ja säilykeliikkeet toimivat yhtä likaisissa olosuhteissa. On ihme, ellei ole niin laita, sillä yksityisomistaja ajattelee välttämättä vain kulunkiensa, huoneiston ja palkkojen vaatimien menoerien supistamista ja tahtoo ostaa hedelmät niin läheltä mätänemistä ja sokerin niin läheltä likaa kuin mahdollista. Maidonhankintamme kurja tila on selvä; käy yhä ilmeisemmäksi, että yksityisomistuksen vallitessa tätä toimialaa voi maidon siirtyessä lehmästä kuluttajalle joka kohdassa päästä siihen vaikuttamaan vahingollisia ja epärehellisiä voitonhimoisia tekijöitä. Maito lypsetään usein likaisista lehmistä likaisiin astioihin — minkätähden luopuisikaan liikemies voitostaan maksamalla tunnontarkasta puhtaudesta, kun on melkein mahdotonta näkemättä sanoa, onko maito puhdasta vai likaista? — ja joka käsittelyssä, jokaisessa hyötymistilaisuudessa tapahtuu suuremmassa tai vähemmässä määrässä vahingollista miedonnusta, väärennystä ja tartuntavaaran lisäämistä. Yksityisen maidonhankintaliikkeen auttamaton kelvottomuus vaikuttaa lasten kuolevaisuuteen — me maksamme kansallista veroa yksityisille maitoliikkeille, veroa, jonka muodostavat monet tuhannet joka vuosi kuolevat pienet lapset. Me yritämme rajoittaa tämän veron määrää tarkastuksen avulla. Mutta minkätähden maksaakaan valtio rahaa tarkastuksesta, minkätähden palkataan hyvin harjoitettuja ja päteviä henkilöitä pelkkään urkkimis- ja vainoamistyöhön, jotta kykenemättömät yksityishenkilöt saisivat yhä voittonsa lastenmurhan hiukan rajoittuessa? Olisi paljoa yksinkertaisempaa ryhtyä työhön välittömästi, käyttää ja harjoittaa näitä yksityishenkilöitä ja pitää itse huolta maitotaloudesta ja maidon jakamisesta.

Yhtä tärkeät syyt puhuvat leipomoiden ja leivän hankinnan yhteisön huostaan ottamisen puolesta. Yleisö joutuu suuriin ja kerrassaan korvaamattomiin kulunkeihin, kun on tarkastettava painoja ja ehkäistävä karkeimpia väärennystapauksia, matoisuutta ja likaisuutta, ja leipomo on kaikesta huolimatta yhä vieläkin useimmiten maan alla sijaitseva rottien, hiirien ja torakoiden tyyssija, ja tavallinen leipurinleipä on niin mautonta ja ravinnotonta, että suuri joukko vauraampaa väkeä pitää leivän valmistamista kotona sekä terveydelle että kukkarolle edullisena. Väestön ruumiillinen ränstyminen voidaan katsoa suurelta osalta leipämme yleisestä kehnoudesta johtuvaksi. Selvää on, ettei väestömme milloinkaan saa hyvää ja terveellistä ruokaa yksityisten omistamista leipomoista, ellei palkkaa jokaista kuusimiehistä leipuriryhmää varten asiaanperehtynyttä tarkastajaa — ja toista tarkastajaa hänen valvojakseen. Näyttää niin ollen sekä järkevämmältä että huokeammalta hävittää tältäkin toimialalta yksityisomistus ja suorittaa työ yhteisölle kuuluvana puhtaasti, rehellisesti ja moitteettomasti kunnollisissa huoneistoissa käyttäen riittävää palkkaa nauttivia työvoimia.

Se, mitä on sanottu ravinnon hankinnasta, pitää sitäkin paremmin paikkansa kun ovat kysymyksessä polttoaineet. Kuluttajan ja kivihiilenkaivajan välillä on sarja yksityisiä henkilöitä, jotka kaikki yrittävät kiskoa voittoa niin paljon kuin suinkin mahdollista kivihiilen siirtyessä kohti keinottelutarkoituksissa rakennetun köyhänmiehen-asumuksen halpahintaista ja epäedullista tulisijaa. Sitäpaitsi sattuu nykyjään Isossa-Britanniassa samoinkuin Amerikassakin joka talvi kivihiilimarkkinoilla kaupallista vehkeilyä, joka johtaa suuremmassa tai vähemmässä määrässä tuntuvaan hiilipulaan. Kivihiilen hinta koroitetaan ennenkuulumattomaksi, ja pienen kuluttajan, jolla ei ole säilytyspaikkaa, vaan jonka täytyy ostaa polttoainetta joka viikko, ellei päivittäinkin, on pakko supistaa ravintoeräänsä ja säästöjänsä tyydyttääkseen yksityisen omistajan lisääntyneitä vaatimuksia — ellei tahdo kärsiä vilua. Jokainen sellainen hiilipula korjaa kuolemansadon vanhuksia ja lapsia ja pyyhkii pois monia tuhansia säästötilejä ja kerättyjä kolikoita. Ajateltakoon, kuinka tylsän typerää on sallia voitonhimon siten pitää saaliinaan kansakunnan säästäväisyyttä! Eikö olekin varmaa, että tulevaisuuden sivistynyt yhteiskunta ottaa huostaansa kaikki sille kuuluvat polttoainevarastot, on selvillä väestön vaihtelevista tarpeista ja jakaa ja myy kivihiilen, kaasun ja öljyn — ei suinkaan pitäen silmällä suurinta mahdollista voittoa, vaan suurinta yleistä menestystä?[7]

Eräs suuri liiketoiminnan haara, jossa yksityisomistus ja yksityinen toimintavapaus on samoin ristiriidassa yleisen menestyksen kanssa, on väkijuomaliike. Siinä meillä on aine, joka on olennaisesti lääkeaine ja jonka käyttö muuttuu helposti paheeksi, aine, joka on parhaimmillaankin vahingollinen, kokoonpanoltaan moniosainen ja erikoisen helppo väärentää ja tehdä kiehtovammaksi lisäämällä siihen myrkyllisiä aineksia, sanalla sanoen altis millaiselle salaiselle käsittelylle tahansa. Ei liene mitään muuta ainetta, joka esiintyisi puhtaana ja moitteettomana niin harvoin kuin olut tai whisky; whiskyä aletaan sekoittaa ja väärentää heti, kun se on kuljetettu pois tehtaasta. Ja me sallimme tämän lääkeaineen, väkijuomien, olla alusta loppuun asti yksityisen voiton lähteenä. Menemmepä niinkin pitkälle, että asetamme rahapalkintoja väkijuomain käytön levittämistä varten. Onko ihmekään, että väkijuomat tehdään väärentämällä paljoa vahingollisemmiksi kuin ne muuten olisivat ja että niitä suorastaan tyrkytetään yleisölle kaikin mahdollisin keinoin?

"Hän houkuttelee heitä juomaan", sanoo pappismies kylänsä ravintoloitsijasta. Mutta mitä muuta tarkoitusta hän ajatteleekaan kapakoitsijalla olevan? Pitäisikö hänen saarnata ehdotonta raittiutta? Koko liike on luonnostaan ja välttämättä houkutusta — ei pahaan juoppouteen, mutta tavanomaiseen runsaaseen juomiseen. Menestyksellisemmät aatteenajajat, suuret oluenpanijat ja viinanpolttajat rikastuvat väestön juodessa heidän oluttansa ja viinaansa ja voittavat itselleen kunniaa ja päärinarvoja sen mukaan, miten menestyvät.

Sosialistista on erittäin mielenkiintoista tarkastella, kuinka raittiusliike on kauan taistellut alkuperäisiä vapaan liikkeenharjoittamisen aatteita vastaan, ja havaita, kuinka auttamattomasti kaikkein vastahakoisimpienkin henkilöiden on ollut pakko tunnustaa tämän liikkeen yksityinen harjoittaminen voiton hankkimista varten äärimmäiseksi pahaksi. Olen iloinen voidessani tässä mainita "Erään veronmaksajan" kirjoittaman pienen tutkielman National Efficiency and the Drink Traffic ("Kansan kelpoisuus ja väkijuomaliike"). Siihen on kirjoittanut esipuheen mr Haldane, ja siinä osoitetaan läpikotainen sosialismi tällä alalla ehdottoman välttämättömäksi niin tyydyttävällä tavalla, ettei yksikään sosialisti voisi enempää toivoa. Sen sivuilla tapaa esimerkiksi Chesterin piispan, joka puhuu puhtainta sosialismia ja tunnustaa mitä selvimmin yksityisen valvonnan jatkumisen tällä alalla mahdottomaksi käyttäen lauseita, joita tarvitsisi vain hiukan sanamuodoltaan muuttaa, jotta ne soveltuisivat yhtä hyvin maidon, lihan ja leivän hankintaan, asunto-oloihin ja kirjakauppaliikkeeseen…[8]

Maanomistus ja asunto-olot, rautatiet, ravintoaineet, väkijuomat ja kivihiili, kaikki nämä yhteisölle tärkeät asiat kehoittavat asettamaan kollektiivistä valvontaa nykyisten yksityisomistukseen perustuvien menetelmien sijaan. On olemassa suuri ja yhä suureneva joukko henkilöitä, jotka "Erään veronmaksajan" ja mr Haldanen tavoin ovat saaneet erittäin voimakkaita kosketuksia sosialistisista aatteista, vaikka eivät nimitä itseään sosialisteiksi, henkilöitä, jotka ovat ehdottomasti sitä mieltä — toiset maanomistukseen, toiset väkijuomaliikkeeseen tai maidonhankintaan nähden — että yksityisomistuksen ja voitonhimoisen toiminnan täytyy loppua.

Sosialisti väittää, että vaikka jokaisen ongelman yksityiskohtia onkin tutkittava erikseen, kaikkien näiden tapausten ja koko nykyisen taloudellisen tilanteen alla on eräs yleinen tosiasia, että koko sosiaaliseen järjestelmäämme vaikuttaa eräs harhaanjohtava aate, joka on muutettava, koska se säilyessään saa aikaan tuhlausta, hyödyttömyyttä, ahdistuksenalaista elämää, kärsimystä ja kuolemaa. Tämä harhaanjohtava aate on siinä, että jokainen henkilö on erikseen ja pyrkii välttämättä saavuttamaan päämääriä, jotka ovat yleisen menestyksen kanssa ristiriiassa. Henkilö, joka palvelee yhteisöä vaatimatta palkkaa, joutuu tuhon omaksi, se, joka vaatii palkkaa tekemättä mitään palvelusta, menestyy ja pysyy voimassaan; onnistumisen salaisuutena ei ole hyvä oiminta, vaan omistus ja hankinta; epäonnistuminen ei johdu siitä, että ihminen menettelee moitittavasti, vaan siitä, että hän menettää eikä omista. Kuinka voisimmekaan näissä oloissa odottaa näkevämme mitään muuta kuin epätäsmällistä, epätyydyttävää palvelusta kaikkialla?

Nykyaikainen sosialismia vastustava moralisti ja sosiaalinen satiirikko vetoaa omistajain velvollisuudentuntoon, selittää latteaan sävyyn, että omaisuuteen liittyy sekä velvollisuuksia että oikeuksia ja niin edespäin. Sosialisti katsoo kuitenkin hiukan syvemmälle ja selittää asian toisin. Hän ottaa sekä oikeudet että velvollisuudet tarkemman tutkimuksen alaisiksi. Hän väittää, että kaiken tämän sosiaalisen epäjärjestyksen pohjana on yksi ainoa seikka, väärä omaisuutta koskeva käsitys, järjetön liioittelu, keräytynyt, perinnäinen liioittelu, omaisuuden aate. Hän sanoo, että yksityisomaisuuden aate, joka on oikea ja järjellinen, kun ovat kysymyksessä henkilöön läheisesti liittyvät oliot, vaatteet, kojeet, kirjat, koti tai huoneisto, puutarha, josta hän pitää, tai hevonen, jolla ratsastaa, on joutunut järjettömän liioittelun esineeksi ja muuttunut maailman pakkomielteeksi, että eräille henkilöille myöntämämme vapaus pitää omanaan maata, jonka kamaralla meidän täytyy elää, kivihiiltä, jota käytämme polttoaineenamme, tarvitsemiamme ravintoaineita ja metalleja, rautateitä ja laivoja, joiden varassa liike-elämämme toimii, ja määrätä kaikista näistä palveluksista niin korkea hinta kuin hyväksi näkevät, johtaa ihmisten suuren enemmistön köyhdyttämiseen ja todelliseen orjuuttamiseen.

Niin hän päätyy toiseen tärkeimpään yleistykseensä, jonka voinen esittää seuraavasti:

Olioiden yksityisomistuksen ja omistajien oikeuksien aatetta on suunnattomasti ja turmiollisesti liioiteltu nykyaikaisessa maailmassa. Yksityisomistus on laajennettu maata, aineksia, menneiden sukupolvien keräämiä arvoja ja varoja, ylen lukuisia oikeastaan koko ihmissuvun perintöön kuuluvia olioita käsittäväksi. Siitä on seurauksena melkoinen tyrehtyminen ja ihmistarmon tuhlaus sekä ihmissuvun suuren enemmistön kärsimä suuri vapausmahdollisuuksien menetys; edistys hidastuu, on olemassa valtava määrä vältettävää onnettomuutta, julmuutta ja vääryyttä.

Sosialisti kannattaa sitä ajatusta, että yhteiskunnan kokonaisuudessaan tulee olla maan, raaka-aineiden, menneisyydessä kerättyjen arvojen ja varojen kiistämätön omistaja ja vallitsija ja että yksityisomaisuuden tulee olla laadultaan ajallinen, yhteisölle palautuva ja yleisen menestyksen sääntelemä.

Nyt alkaa sosialistiseen keskusteluun tottumaton lukija havaita edellisessä luvussa esitettyyn kysymykseen annettavan vastauksen ääriviivoja, hän huomaa, mistä lähteistä siellä mainitsemamme inhimillisen elämän avartuminen on johdettava, ja käsittää, millaisia taloudellisia menetelmiä tässä tehtävässä on käytettävä. Yhteisomistus on yhteisvastuun välttämätön seurausvaatimus. Ei saa olla enää olemassa yksityisiä maanomistajia, ei yksityisiä pankkiireja eikä rahanlainaajia, ei yksityisiä vakuutuskeinottelijoita, ei yksityisiä rautateiden eikä laivojen omistajia, ei yksityisiä kaivosten omistajia, ei öljykuninkaita, hopeakuninkaita, kivihiilen ja vehnän ostelijoita eikä muita sellaisia. Koko tämä omaisuusalue on palautettava valtiolle, valtion tulee se omistaa ja sitä hoitaa, ja ne suuret tulot, jotka nyt käytetään yksityisiin tarkoituksiin, käytetään silloin jatkuvasti uuden ja paremman sukupolven ruokkimiseen, ylläpitämiseen ja kasvattamiseen, tutkimuksen ja tieteen edistämiseen, uusien asumusten rakentamiseen, uusien keinojen kehittelemiseen, istuttamiseen, suunnittelemiseen, maailman kaunistamiseen ja uudestimuovaamiseen.

Tämä on toinen niistä kahdesta yleistyksestä, joiden varassa nykyaikaisen sosialismin rakennus lepää. Samoinkuin ensimmäinen, ja samoinkuin kaiken terveen uskonnollisen opetuksen käytännöllinen puoli, se on erään yleisen käyttäytymissäännön erikoissovellutus, ja sääntö on tässä tapauksessa se, että yksilöllisen vaikuttimen tulee alistua suvun onnen ja menestyksen säänneltäväksi.

VIIDES LUKU

VOITONHIMON HENKI JA PALVELEMISEN HENKI

Olemme nähneet, kuinka sosialismin rakentava suunnitelma pyrkii korvaamaan kahta melkeinpä perustavaa inhimillistä suhdetta koskevia periaatteita avarammilla ja epäitsekkäämmillä käsityksillä, kuinka se kieltää mieheltä "omistus"-oikeuden vaimoon ja lapsiin jättäen kumminkin kaikki heidän välillään vallitsevat muut suhteet koskematta, kuinka se tahtoo taata ja suojata heidän menestystään ja kuinka se vaatii, että suuri määrä elottomiakin olioita, jotka nykyisin ovat yksityisten omistajien huostassa, on katsottava koko yhteisön kiistämättömäksi omaisuudeksi. Tämä miellekehässä tapahtuva muutos (käyttääksemme herbartilaista sanontaa) on sosialistisen suunnitelman ytimenä.

Suunniteltu muutos ei suinkaan ole vähäinen. Siihen sisältyy yleinen muutos elämän hengessä; se merkitsee, että on siirryttävä voitonhimon hengestä (joka nykyjään välttämättä vallitsee elämäämme) palvelemisen henkeen.

Edellisessä luvussa koetin osoittaa, että sosialismi pyrkii muuttamaan elämää vähemmän surkeaksi ja julmaksi, tahtoo ehkäistä siihen syntyvien lapsien halventamista ja typistämistä, ja koetin myös selvittää nykyisestä talousjärjestelmästämme johtuvan huonon hoidon, tuhlauksen ja sekasorron tajuamista ja siihen kohdistuvaa vastustusta. Nyt tahdon osoittaa, että sosialismi pyrkii jalostamaan persoonallista elämäämme ehkäisemällä ja masentamalla intohimoja, jotka nykyjään rehoittavat vapaina, ja avartamalla sellaisten viettien alaa, joita nykyjään estetään ja tukahdutetaan. Sosialisti väittää, että elämä on nykyjään välttämättä kunniatonta, alhaista ja mitätöntä, koska nykyinen sosiaalinen järjestelmämme sellaisenaan vetoo liian voimakkaasti eräisiin kaikkein kehnoimpiin olemuksemme ainesosiin.

Kenties ei kaikkein alhaisimpiin. Nykyinen sivistyksemme epäilemättä ehkäisee monessa suhteessa ihmisen synnynnäistä eläimellisyyttä, auttaa ihmisiä eräänlaiseen kohtuullisuuteen, puhtauteen ja keskinäiseen suvaitsevaisuuteen, tekee paljonkin tukahduttaakseen raakaa väkivaltaa, laittomuuden henkeä, julmuutta ja turhaa hävitystä. Mutta toisaalta se myös ehkäisee ja typistää mielenjaloutta ja vilpitöntä totuudellisuutta, kaikkea epäitsekästä luovaa innostusta, kauneuden rakkautta ja kiihkeätä totuudelle ja tutkimukselle antautumista, sen sijaan kannustaen ahneutta, itaruutta, petosta, kiskomista, valheellisuutta ja salakuljuisuutta tekemällä rahanhankinnan yhteiselämän koetinkiveksi.

Tahdoimme tai emme, me nykyisessä maailmassa elävät ihmiset huomaamme, että täytyy joko kiinnittää melkoinen määrä huomiotamme rahojen hankkimiseen ja säilyttämiseen ja sen edellyttämään toimintamme muovaamiseen — tai, jos niin tahdomme sanoa, sen vääristämiseen —- koskaan tuota seikkaa unohtamatta, tahi tyytyä mitättömyyteen. Tahtoipa ihminen harjoittaa mitä voimia tahansa, halusipa hän suorittaa mitä palvelusta hyvänsä, useimmiten on ennakkoehtona, että hänen täytyy hankkia suotuisaa tilaisuutta ansaitsemalla tai myymällä jotakin. Ellei hän voi muuttaa lahjojaan joksikin myytäväksi olioksi tai saada jotakin äveriästä miestä itseänsä "suosimaan", hän ei voi lahjojansa viljellä. Hankkimisen, ansaitsemisen lahjat ovat kaikkein ylimmät — kaikki muut kumartavat niitä.

Tämä seikka ei suinkaan johdu luonnollisesti ihmisen olemuksesta, se on sokean ja monisyisen sosiaalisen kasvun tulos, johtuu eri aateryhmien kesken tapahtuvasta kilpailusta ja erilaisten vaikutusten keskinäisestä muuntamistyöstä. Omistuksen aate on päässyt villiytymään, se on muuttunut kaikkeatukahduttavaksi rikkaruohoksi. Terveen ihmisen luonnollisena valta-intohimona ei ole alinomainen omistamisen halu. Väitetään sosialismin "vastustavan ihmisen luontoa" ja tahdotaan meille uskotella, että tämä elämä, jossa vallitsee tuskallinen pelontunne, itaruus ja keinottelu, rahanhimoiset vaikuttimet ja pakollinen raadanta, on ihmissielun sosiaalisten mahdollisuuksien täydellinen ja lopullinen ilmaus. Mutta todellisuudessa onkin laita niin, että ainoastaan nimenomaan luonnottomat ihmiset, henkilöt, joiden äly on ahdas, rajoitettu, erikoistunut, Rockefellerit, Morganit ja muut heidänlaisensa, henkilöt, jotka eivät ole hengeltään suuria eivätkä kauniita, vaan pelkkiä raha-monomaaneja, voivat jatkuvasti antautua voiton hankintaan keskittäen siihen koko tarmonsa. Kelvollisen inhimillisen aineksen suurimmalle osalle on ostaminen ja myyminen, säästäminen ja sijoittaminen, itsensä vakuuttaminen ja omaisuuden hoitaminen joukko vieraalta tuntuvaa, järjetöntä ja ikävystyttävää toimintaa, joka on ristiriidassa vaiston yleisen suunnan ja elämän hienompien harrastusten kanssa. Miesten ja naisten suuresta enemmistöstä koko asia tosiaankin tuntuu niin luonnottomalta, etteivät he kaikesta köyhyyden aiheuttamasta kurjuudesta, kaikesta orjuutuksesta ja taloudellisesta epäedullisuudesta huolimatta voi pakottaa itseään tuohon ikävään, ovelaan peliin, maailman pettämiseen, vaan jäävät köyhiksi. Useimmat luopuvat jonkinlaisen epätoivon vuoksi kaikista yrityksistäkin, useat turvautuvat haparoiviin kokeisiin, tavoittelevat voittoa sattuman nojalla, pelaamalla, monet keräävät epävarman ja epätyydyttävän omaisuuden, muutamia rakennuksia, jotakin maa-aluetta koskevan omistusvaatimuksen, muutamia satoja puntia, joiden sijoitus on epävarma kuin tuuliviiri; vain pieni vähemmistö omistaa ja lisää omaisuuttaan — enimmälti joko rikkaiden perillisiä tai tarmokkaita henkilöitä, jotka suorastaan tylsyttäen elämän parempiin ja jalompiin puoliin kohdistuvaa vaistoa voivat antautua melkein yksinomaan riistämään ja kasaamaan. Kaikki tavalliset ihmiset, jotka eivät ole sosialisteja, ovat itse asiassa yhteistyössä luovuttaakseen maailman sellaisten henkilöiden huostaan.

Sosialismin vastustaja väittää, että tästä rohkaistun ja kannustetun ahneuden onnettomuudesta koituu hyvää ja että se erikoinen halpamaisen ahne tyyppi, joka on nykyisessä individualistisessa maailmassa vallitsevana, Rockefeller-Harrimanien tyyppi, "luo" suuria liikkeitä, ottaa käytäntöön luonnon mahdollisuuksia, antaa ihmiskunnalle rautateitä, voimaa, mukavuuksia. Itse asiassa kykenee nykyaikainen älykäs yhteisö varsin hyvin suorittamaan kaikki nuo tehtävät verrattomasti paremmin itse, ja yhteistoiminnan hyväätekevä vaikutus voi helposti muodostua ja muodostuu helposti käänteentekeväksi. Yksityishenkilöiden suorittama luonnon tarjomien mahdollisuuksien käytäntöönottaminen on epäilemättä taloudellisen kehityksen välttämätön ehto yhteisössä, jonka äly on alhaisella kehitysasteella, samoinkuin piikivestä valmistettujen kojeiden käyttö on ollut ihmiskunnan sosiaalisen kehkeytymisen välttämätön vaihe, mutta nykyaikana ahne anastaja kuluttaa yhteisön voimia ja uhkaa sen terveyttä niinkuin jokin ruumiin riutuva elin. Ja hän on nykyjään paljoa turmiokkaampi kuin milloinkaan ennen, koska vanha uskonnollinen järjestö ei enää vaikuta määräävästi hänen mielikuvitukseensa. Nykyaikaisen maailman suuret omaisuudet on enimmältä osalta hankittu sellaisten menetelmien nojalla, jotka eivät ole sosiaalisessa suhteessa hyödyllisiä, vaan useissa tapauksissa suorastaan vahingollisia. Ajateltakoon muutamia tavanomaisia rikastumismenetelmiä. Eräs mahdollisuus on siinä, että myydään jotakin arvotonta ainetta rahasta; siten keräävät patenttilääkkeiden kauppiaat, kehno journalismi, palkintokilpailuja järjestävät aikakausjulkaisut ja muut sellaiset suuria omaisuuksiaan.

Toinen mahdollisuus on ostelu, keinotteleminen viljalla, suoloilla, boraksilla ja muilla sellaisilla tarpeilla. Sitten on mainittava se, mitä Amerikassa mainitaan nimellä "franchises", edullisin ehdoin ja keinoilla, jotka tavallisesti eivät siedä tarkastusta, tapahtuva erioikeuden hankkiminen jonkin edullisen julkisen toiminnan harjoittamiseksi, joka suoritettaisiin paremmin, jos se jäisi yhteisön toimeksi — esimerkiksi erinäiset paikallisliikennettä harjoittavat yksityisliikkeet; lisäksi ne yksinkertaiset tai mutkikkaat finanssitoimet, osakepääoman pelkkä nimellinen koroittaminen, "rekonstruoiminen", tavallisten osakkeenomistajien "ulospudistaminen", joiden nojalla tavallisten toimeentulostaan taistelevien henkilöiden säästöt siirretään finanssimagnaatin haltuun. Kaikki tässä luettelossa mainitut menettelytavat ovat suuremmassa tai vähemmässä määrässä epäsosiaalisia, mutta juuri niitä käyttäen ovat viimeksikuluneiden vuosien suuret menestykset saavutetut. Toisluokkaisia omaisuuksia on epäilemättä hankittu siten, että henkilöt, jotka ovat osanneet ostaa työvoimaa huokealla, järjestää sen hyvin, myydä sen tuotteet kalliista hinnasta, ovat perustaneet erilaisia tehdasliikkeitä, mutta niissäkin tapauksissa tekevät usein uuden tuotteen sosiaalisen edullisuuden tyhjäksi työväen huonot olot. Tosiasioita tarkastellen on mahdotonta yhtyä kannattamaan sitä väitettä, että voitonhimon kannustamat henkilöt voivat suorittaa yhteiseksi hyväksi koituvaa työtä ja että taloudellisen kehkeytymisen eteneminen välttämättä vaatii sellaista kannustinta.

Asiaimme alistaminen sellaisen voitonhimon hengen alaiseksi jättää maailmamme erikoislaatuisen, saaliinhimoisen, hedelmättömän, ovelan ihmistyypin käsiin, ja ihmisten suuren enemmistön, joka vihaa voitonhimon hengen palvelemista, on pakko niin menetellä, koska koko yhteisöä rasittaa pakkomielteenä yksityisomistuksen periaate, mutta totena pysyy sittenkin, ettei maailmaa pidä pystyssä tuo henki, vaan palvelemisen henki. Maailman olisi mahdoton pysyä pystyssä nytkään, jos sen väestön suuri enemmistö todellakin tavoittelisi yksinomaan omaa voittoa. Rockefellerien, Morganien ja Rothschildien muodostama maailma tuhoutuisi surkeasti taisteltuaan sitä ennen kiivaan sisäisen taistelun. Vain sen nojalla, että ihmiset yleensä ovat sellaisia saaliinajajia paremmat, suoritetaan maailmassa todellisia inhimillisiä tekoja.

Tarkastelemme tätä kysymyksen puolta hiukan seikkaperäisemmin, koska ne, jotka nykyaikana sosialismista väittelevät, näyttävät käsittävän erikoisen huonosti juuri sen.

On tehostettava sitä tosiasiaa, että suurin osa maailmassa suoritettua työtä ja kaikki kunnollinen työ nykyjään suoritetaan toisten vaikuttimien eikä voitonhimon nojalla; voitonhimo ei ole maailman liikevoima eikä voikaan olla, koska se toimii kaikkea tehokasta työskentelyä vastaan kaikilla elämän aloilla.

Tuntuu vaikealta ryhtyä todistamaan asiaa, joka tämän kirjoittajan mielestä on ihan ilmeinen. Voi ainoastaan vedota älykkääseen lukijaan ja kehoittaa häntä tarkastelemaan ympäristössään olevia ja toimivia ihmisiä. Hän huomaa aina, että omaisuudenhaltijat eivät tee mitään, että voitonetsijät askartelevat epäproduktiivisissa toimissa, kirjoittelevat ilmoituksia, väärentävät tosiasioita, sepittelevät uskottavilta tuntuvia tarjouksia ja kiskovat itselleen voittoa toisten ankarasta työstä, kun sitävastoin todella välttämättömän työn — en tarkoita ainoastaan vaivaa ja uurastusta, vaan myöskin älykästä johtoa, todellista suunnittelua ja tutkimista, aatteiden ja menetelmien käyttelyä ja kehittelyä — suorittavat kaikkein useimmissa tapauksissa palkatut yksilöt, jotka saavat joko määrätyn korvauksen ja koroituksen toiveita, jotka eivät ole missään oikeassa suhteessa suoritettuun työhön, tai palkan, joka vaihtelee määrätyissä rajoissa. Kaikki konepiirustukset, kaikki arkkitehtuurityö, kaikki julkiset palvelustoimet — esimerkiksi museoittemme hoidossa suoritettu etevä työ — kaikki tukku- ja vähittäisliikkeet ja melkein kaikki suuret teollisuusyhtymät, kaivokset, maatilat ja muut ovat todellisuudessa palkattujen tai jossakin määrin palkattujen henkilöiden hoidettavina nyt samoinkuin olisivat sosialisminkin vallitessa. Se on mahdollista ainoastaan senvuoksi, että kaikki nuo toimeenpanevat johtajat, virkamiehet ja virkailijat ovat uskomattoman kunniallista ja lainkuuliaista väkeä, senvuoksi, että työ heitä huvittaa, että he tahtovat suorittaa sen hyvin eivätkä ajattele joka käänteessä hyötymistä. Jos heille annetaan vain vähäinenkin määrä turvallisuutta, niin he tyytyvät mielenkiintoiseen työhönsä, ovat iloiset voidessaan syrjäyttää sen alinomaisen pakottavan persoonallisen hyödyn tavoittelemisen, jonka individualistit luulottelevat olevan ihmiskuntaa johtavan vaikuttimen, ovat iloiset voidessaan jättää koko seikan huomiotta ja "saada jotakin tehdyksi", kuten sanovat. Ja tämä pitää paikkansa kaikkialla yheiskunnallisessa asteikossa. Muurari ei ole hyvä muurari, ellei tiilikiven käsitteleminen häntä huvita. Tiedämmehän, että palvelija, joka muuttuu palkanhimoiseksi, lakkaa "ylpeilemästä työstään", kuten sanotaan, ja ajattelee vain "juomarahoja" ja palkanlisäystä, samalla muuttuu mahdottomaksi. Ajatteleeko vaihdemies jokaista liikettä suorittaessaan palkkaansa, ajatteleeko sitä tallirenki hevosta ohjatessaan — ja tahtovatko he sitä ajatella?

Tunnustan havaitsevani vaikeaksi kirjoittaa kärsivällisesti ja kohteliaasti siitä väitteestä, että ihmiset tahtovat tehdä työtä ainoastaan ahneudesta tai rahan tarpeesta ja ainoastaan sikäli kuin työstään hyötyvät. Se on ilmeisesti järjetön väite. Järkevä sosialismin vastustaja luullakseni ei tahdokaan sitä kannattaa tuossa karkeassa muodossa. Hän tekee rajoituksia. Hän sanoo, että vaikka voikin olla totta, että hyvää työtä aina tehdään asianharrastuksesta tai palvelemisen hengessä, ihmisten työssäpitäminen ja työtehon pitäminen korkeana huolimattomuuden ja hajamielisyyden aikoina vaatii erottamisen uhkaa ja omistajan kannustavaa katsetta. Niin ollen asia tietenkin esiintyy siedettävämmässä valaistuksessa ja tuntuu paljoa otaksuttavammalta.

Väitteeseen sisältynee se totuus, että useimmat ihmiset tarvitsevat jonkinlaista toiminnan kannustinta ja jonkinlaista suorituksen esikuvaa voidakseen tehdä parhaansa, mutta se väite, että tuon saa aikaan yksityisomistus ja että sen voi saada aikaan vain yksityisomistus, on aivan toinen asia. Onko esimerkiksi brittiläinen puhelinpalvelus niin tehokas kuin on — sen tehokkuus ei muuten suinkaan ole erinomainen — senvuoksi, että osakkeidenomistajat ja tilaajat esittävät huomautuksiaan? Oleileeko kauppiaan juoksupoika vähemmän kuin hänen veljensä, joka kantaa postitoimiston sähkösanomia? Ja eikö esimerkiksi maidonhankinnassa olisi maidon hyvästä laadusta huolehtiva kriitillinen yleisö paljoa peloittavampi isäntä kuin maitoliikkeen peräsuojissa istuva keinotteleva liikkeenomistaja? Ja jos vihdoin tarkastelemme suuria liikejärjestöjä, joita hoitavat palkatut virkailijat ja joiden omistajia ovat hajallaan asuvat osakkeidenhaltijat, niin vastakohta ilmenee yhteisön hallitsemalle liiketoiminnalle edullisena.

Ei! Ainoat työhyveet, hyveet, joihin tulee luottaa, joita tulee kehittää ja palkita siinä sivistyneessä valtiossa, jota me sosialistit yritämme saada aikaan, ovat palvelemisen henki ja kiihkeä halu tehdä työnsä hyvin, kunniallinen pyrkimys tekemään eikä hyötymään. Kiskovan ja alentavan pakon vallitessa me saamme huonosti tehdyksi sen, minkä voisimme saada hyvin tehdyksi vapautuneen ihmissuvun hyvän tahdon nojalla. Kaikille niille, jotka todella tekevät ja toimivat, voitonhimo on vain vastus, vihollinen. Jokainen taiteilija, jokainen tieteellinen tutkija, jokainen asiain alkuunpanija, jokainen hyvä työmies tietää sen. Jokainen kelpo arkkitehti tietää asian niin olevan ja voi kertoa monestakin sellaisesta tapauksesta, jolloin hän on uhrannut ilmeisen voiton ja suostunut häviöön saadakseen työn tehdyksi niinkuin tahtoi, oikein ja hyvin; jokainen hyvä lääkäri on samoin asettanut liikuttavan ja mielenkiintoisen tapauksen etusijalle syrjäyttäen oman hyötynsä ja korkean palkkionsa noudattaen tiedon ja yleisen menestyksen vaatimuksia; jokainen opettaja, joka ansaitsee ruokasuolansa, voi kertoa alinomaisesta liike-edun ja kunnollisen opetuksen välillä vallitsevasta taistelusta; jokainen kirjailija on joutunut harkitsemaan sitä vaihtoehtoa, jonka muodostavat toisaalla hänen esteettinen velvoituksensa ja kauneuden etsintä, toisaalta "myyntikelpoisuus". Kaikki tämä pitää paikkansa yhtä hyvin tavallisesta toimiskelusta kuin erikoisesta luovasta työstä puhuttaessa. Kukaan ammttiinsa hyvin perehtynyt levyseppä ei mielellään näe teoksiaan maalattavan, jokainen puuseppä tietää, kuinka ikävää on jättää käsistään viimeistelemätöntä "halpaa" työtä, maksettiinpa siitä kuinka hyvin tahansa; jokainen siedettävä keittäjä häpee epäonnistunutta ruokalajia, eikä suinkaan häpee vähemmän, vaikka sitä valmistettaessa on säästetty aineksia ja siinä suhteessa menetelty taloudellisesti.

Mutta vaikka nämä tosiasiat ovat päivänselvinä jokaisen huomiokykyisen henkilön nähtävinä, me tyydymme elämään taloudellisessa järjestelmässä, jonka vallitessa kuka tahansa kohoo kaikkien muiden luonnetyyppien yläpuolelle, kunhan alistaa sellaisen terveellisen ylpeyden ja sellaiset hyvät taipumukset valppaan ja alinomaisen voitonhimon alle. Tämä seikka se saa aikaan, että valtiossamme kaikki voima ja vaikutusvalta joutuu menestyksellisten voitonhankkijäin käsiin, se alistaa taiteen, johtokyvyn, viisauden ja työn noiden alempiarvoisten, ahdasmielisten miesten alaisiksi, niiden miesten määrättäviksi, jotka ottavat ja pitävät omanaan.

Yksityisomistukseen perustuva sosiaalinen järjestelmämme rohkaisee ja ylistää tätä voitonhimon henkeä ja typistää ja ehkäisee palvelemisen henkeä. Kunhan silmänne avautuvat huomaamaan sen vaikutusta, ette voi milloinkaan enää lakata näkemästä, kuinka omaisuuden tarpeet ja vaatimukset saastuttavat ihmiselämän kunniaa ja arvoa. Juuri siinä, missä elämän tulisi puhjeta vapaimmin kauneimpaan kukkaansa, tuo hyinen, ilkeä riivaaja pahimmin ahdistaa ja tuhoo. Laki, joka tekee hankkimisen ja omistamisen ehdottomaksi välttämättömyydeksi, myrkyttää ja hävittää miesten ja naisten vapautta rakkaudessa, taiteessa ja kaikissa niissä seikoissa, joissa henkisen tai ruumiillisen kauneuden tulisi olla innoittavana ja ratkaisevana tekijänä. Romanttisten luonteiden kaikkien sirojen ammattien takana säilyvät rahallisen välttämättömyyden tosiasiat elämän vallitsijoina. Jokainen nuorukainen, jonka täytyy myydä taiteensa ja kykynsä, jokainen neito, jonka täytyy myydä itsensä rahasta, on uusi yksityisomistuksen Minotaurokselle annettu uhri, ja asia muuttuu toiseksi vasta sitten, kun saapuu sosialismin Theseus.

Sosialismin vastustajat, jotka jättävät kaikki nämä seikat huomioonottamatta ja keksivät niiden sijaan toisia niin kerkeästi kuin vain he osaavat, väittävät yleensä, että me, joiden ensimmäisenä ja viimeisenä ajatuksena on elämän kunniallisuus ja kohentaminen, tahdomme tuhota kaiken kauneuden ja vapauden rakkaudesta, syyttävät meitä siitä, että tahdomme perustaa jonkinlaisen "ihmissiitoslaitoksen". Lukija voi arvostella tuon syytöksen oikeutusta, kun ehdimme seuraavaan lukuun; tässä tahdon vain sanoa, että aivan samoin kuin yksityisomistus vallitessaan kaikkea, mitä ihmiskunta tarvitsee, lukuunottamatta ilmaa, auringonvaloa ja muutamia muita olioita, joita on vaikea omakseen anastaa, halventaa työtä ja kaikkea elämän yleistä palvelusta, samoin se tahraa ja ehkäisee ihmisen tunteitakin ja halventaa lukemattomien ihmisten ruumiillista ja tunteenomaista olemassaoloa.

Kaikesta tuosta aiheutuu valtava elämän köyhtyminen, runsaiden ja hienojen arvojen kauneuden ja erikoisuuden häviäminen. Inhimillinen olemassaolo on meidän aikoinamme pelkkää kiduttavaa vihjailua, millainen se voisi olla. Se on hallanpanema ja typistynyt palatsista vaivaisimpaan hökkeliin asti. Ei ole ainoastaan laita niin, että suurelta osalta väestöämme on riistetty liikkuma-ala, kauneus ja mielihyvä, vaan sellainen maailmasta löytyvä liikkuma-ala, kauneus ja nautinto saa vielä välttämättä jonkinlaisen irstaan sävyn, kuuluu ostettaviin ja myytäväksi valmistettuihin asioihin.

Jos on olemassa ammatti, joka edellyttää antaumusta enemmän kuin toiset, niin se on varmaan lääkärintoimi. Sinä aamuna, jona luonnostelin tätä lukua, satuin lukemaan seuraavan uutisen, joka mielestäni havainnollisesti osoittaa, kuinka nykyinen järjestelmämme halventaa elämää. Se tarjoo soveliaan tekstin, kun käyn lausumaan vielä muutamia sanoja voitonhimon ja palvelemisen välisestä vastakohdasta. Uutinen on hiukan epämääräinen sikäli, että siinä puhutaan mr Tompkinsista, joka asuu Birminghamissa, ja enpä kovin kummastuisi, vaikka siinä melkoisesti liioiteltaisiin todellista tapahtumaa. Se vastaa kuitenkin elämän todellisuutta sikäli, että köyhissä seuduissa asuvat lääkärit vaativat ja että heidän on pakko vaatia ehdottomasti maksu, ennenkuin lähtevät sairaan luo.

"Eräs lääkärien epäinhimillisyyttä kuvaavaa tapaus ilmoitetaan Birminghamista. Eräs Tompkins-niminen mies oli sairastunut vaikeasti varhain jouluaamuna, ja vaikka satoi lunta ja sää oli kamalan kolea, hänen vaimonsa lähti hakemaan lääkäriä. Lähin lääkäri kieltäytyi lähtemästä, ellei saanut palkkiotaan ennakolta, toinen asetti saman ehdon, ja vaimo meni poliisiasemalle. Kun ambulanssi oli matkassa, ei vaimoa voitu auttaa, ja niin hän lähti toisten tohtorien puheille. Vaimo rukka puhutteli kaikkiaan kahdeksaa, ja ainoa lääkäri, joka olisi suostunut tulemaan saamatta palkkiotaan ennakolta, oli vilustunut ja vuoteenomana. Vihdoin suostui eräs apteekkari lähtemään sairaan luo ja määräsi hänet siirrettäväksi sairaalaan."

Sellainen on tarina. Huomaatte, että heti ensimmäisessä rivissä puhutaan "epäinhimillisyydestä", ja myöhemmissä asiaa koskevissa huomautuksissa oli sama sävy. Kaikki ilmeisesti edellyttävät, että lääkärin tulee olla valmis lähtemään kenen luo tahansa minä hyvänsä päivän tai yön hetkenä mitään palkkiota pyytämättä. Useimmat sosialistit taipuvat tunnustamaan sellaisen edellytyksen oikeaksi. Lääkärintointa harjoittavan henkilön tulee käydä elinkautista alinomaista sotaa kipua ja sairautta vastaan samoinkuin sotilas sotaretkellä on aina valpas ja valmis palvelemaan. Olemassaolevat olosuhteet eivät kumminkaan sitä salli. Ne edellyttävät, että lääkäri vaatii palkkionsa, maksoi mitä maksoi; jos lääkäri jatkuvasti työskentelee ilmaseksi, ne rankaisevat häntä saattamalla hänet hoidottomaksi ja puutteen vuoksi työkyvyttömäksi, ne estävät häntä menemästä naimisiin tai tuomitsevat hänen vaimonsa ja lapsensa köyhyyteen ja onnettomuuteen. Lääkärin täytyy ansaita rahaa, tekipä hän muuten mitä tahansa tai oli tekemättä; hänen täytyy ehdottomasti saada palkkionsa. Hän on yksityinen yrittäjä, joka kilpailee työansiosta markkinoilla, missä tarjonta on suuri, ja hänen täytyy pakostakin varata tarmonsa niitä varten, jotka voivat parhaiten hänelle maksaa. On naurettavaa edellyttää hänen menettelevän julkisen virkamiehen tavoin, jonka tulot ja tulevaisuus ovat varmat, tai niinkuin pappi, jonka seurakunta ei milloinkaan salli joutua puutteeseen. Jos kerran asetatte hänet samaan asemaan kuin vihannesten myyjän tai kivihiilikauppiaan, niin teidän tulee edellyttää, että hän toimii liikemiehen tavoin. Minkätähden soimaa sanomalehdistö köyhässä seudussa elävää lääkäriparkaa siitä, että varaton mies jää vaille lääkärinapua, mutta ei ajattelekaan soimata mr J.D. Rockefelleriä, vaikka köyhä mies jää vaille öljyä, tai Devonshiren herttuaa, vaikka joku maankiertäjä on vailla asuntoa Eastbournessa? Lehdissä ei näe milloinkaan tällaista uutista:

"Eräs kauppiaiden epäinhimillisyyttä kuvaava tapaus ilmoitetaan Birminghamista. Eräs Tompkins-niminen mies oli vaikeasti nälissään varhain jouluaamuna, ja vaikka satoi lunta ja sää oli kamalan kolea, hänen vaimonsa lähti hakemaan ruokaa. Lähin ruokatavarainkauppias kieltäytyi antamasta mitään, ellei saanut heti maksua, toinen asetti saman ehdon, ja vaimo meni poliisiasemalle. Koska poliisiasema ei ole mikään keittiö, ei vaimoa voitu auttaa, ja niin hän lähti toisten ruokatavarainkauppiaiden ja leipurien puheille. Vaimorukka puhutteli kaikkiaan kahdeksaa, ja ainoa kauppias, joka olisi suostunut antamaan ruokatavaroita maksutta, oli joutunut vararikkoon, joten hänellä ei ollut mitä antaa. Vihdoin eräs tarkastaja suostui lähtemään miehen luo ja määräsi hänet siirrettäväksi vaivaistaloon."

Olen itse kuullut erään liiaksi rasittuneen, puutteen ahdistaman lääkärin huutavan makuuhuoneensa ikkunasta: "Onko maksu mukana?" ja olen surkutellut ja ymmärtänyt hänen vaikeat vaihtoehtonsa. "Jos alkaisin niin menetellä", selitti hän minulle hiukan puolustelevaan sävyyn, "niin yksikään heistä ei maksaisi — ei yksikään."

Sosialisti ehdottaa tämän kurjan asiaintilan korjaamiseksi selvää ja mutkatonta keinoa. Lääkärintoimi on julkista, kunnioitettavan antaumuksellista palvelusta; sen ei tulisi olla hyödyntavoittelun välineenä enempää kuin ravintoaineiden tuottamisen ja jakamisen, asuntojen hankinnan — tai autuudenasian. Sivistyneen valtion elimistöön tulisi luonnollisesti kuulua julkisen terveyttä huoltavan henkilökunnan, jonka jäseninä toimivia hyväpalkkaisia, korkeastisivistyneitä henkilöitä olisi kaikkialla maassa ja joka olisi kiinteässä yhteydessä julkisen tutkimusdepartementin kanssa, sekä reservinä spesialisteja, jotka olisivat yhtä valmiit ja halukkaat käymään vaaroihin ja uhrautumaan kunnian ja sosiaalisen välttämättömyyden vaatiessa kuin sotilaat tai merimiehet. Uskon, että jokainen neljääkymmentä vuotta nuorempi lääkärinammattia harjoittava kunniallinen mies toivoisi asian olevan sillä kannalla. Siirtyminen yksityisyrityksistä julkiseen järjestöön on itse asiassa jo alkamassa. Ensimmäinen muutokseen viittaava seikka on julkisten terveysviranomaisten olemassaolo, miten huonosti palkattuja, liian työn rasittamia ja voimattomia he nykyjään lienevätkin. Ei voi kestää kauan, ennenkuin nykyisten olosuhteittemme ilmeinen järjettömyys johtaa lääkärintoimen sosialisoimiseen aivan samoin kuin viimeksikuluneiden neljänkymmenen vuoden aikana kolme neljännestä Ison-Britannian opettajista on muuttunut yksityisyrittäjistä yhteisön palvelijoiksi.

Sellainen on sosialismin tarkoitus pitkin linjaa: muuttaa toinen julkinen toiminta toisensa jälkeen sosiaaliseksi, asettaa nälkäpalkoilla työskentelevien apulaistensa keskellä voittoa ahnehtivien yksityisomistajien sekasortoinen toiminta varmaksi ja kuriin tottuneeksi palvelukseksi, jossa jokainen työskentelee kunnian, etenemisen, hyvän suorituksen ja yhteisen menestyksen puolesta.

Kirjoitan "varmasti ja kuriin tottuneeksi palvelukseksi" tarkoittaen ulkonaisen kurin ohella sisäistäkin. Luopukaamme siitä luonnottomasta teoriasta, jonka mukaan ihmisten tulee vastustelematta antautua "omanedunharrastuksen" johdettaviksi. Omanedunharrastus ei ole milloinkaan vienyt ihmistä tai yhteisöä muuhun kuin kadotukseen. Kaikessa palveluksessa vaaditaan kunnian ja uhrautumisen sääntöjä, jotka ihmisen tulee omaksua noudatettavikseen ja joiden alle hänen täytyy alistaa eräitä virikkeitänsä. Täytymistä säestelee sisäinen käsky. Miehet ja naiset tahtovat noudattaa sellaista kunnian lakikirjaa. Niin on sotaväessä, varsinkin upseerien keskuudessa, vallitsemassa rohkeuden, puhtauden ja hyvän käytöksen perintätapa, joka on kaikkea lakia käskevämpi, ja siinä vähäisessä ihmisryhmässä, joka on antanut maailmalle kaiken sen, mitä mainitsemme tieteen nimellä, siinä vapaaehtoisten ja huonosti palkattujen työmiesten pienessä parvessa, joka on saavuttanut tutkimuksen jalot voitot, vallitsee itsensäkieltämisen ja sanomattoman tunnollisen, itsensäunohtavan totuudellisuuden perintätapa. Nämä perintätavat vaikuttavat. Ne lisäävät jossakin määrin jokaisen niitä noudattavan ihmisen arvoa.

Jokainen kirjailija tietää, erittäin hyvin, mikä on voitontavoittelun ja hyvän työnsuorituksen välisenä erotuksena, ja harvoja lienee sellaisia, jotka eivät ole toisinaan tehneet jotakin, kuten sanovat, "omaksi ilokseen". Maalaajien työhuoneissa vallitsee samoin, kaikista boheemin ei-moraalisista protesteista huolimatta, perintätapa, ihailtava perintätapa, joka käskee jättämään huomiotta rahanhimon vaikuttimet, halveksimaan pelkkää silmänlumetta ja plagioimista taloudellisten lakien uhallakin. Tulevan sivistysvaltion julkinen palvelustoimi edellyttää ja kehittää paljon täydellisempää kuria ja kunnian perintätapaa. Kaikkien sellaisten kunniasääntöjen kehittämistä ja säilyttämistä, kaikkea persoonallisen jalouden, uuden ritarillisuuden, vilpittömän taiteellisen toiminnan tavoittelemista vastaan nykyiset individualistiset järjestelmämme julistavat säälimättömän sodan, sanovat: "Olette houkkioita! Katsokaa Rockefelleriä! Katsokaa Pierpont Morgania! Hankkikaa itsellenne rahaa! Kaikki uhrauksenne vain rikastuttavat heitä. Te ette voi palvella ihmiskuntaa, vaikka kuinka yrittäisitte. He työntyvät tiellenne ollen äärettömän kärkkäät ottamaan vastaan kaikki, mitä annatte. Kaikki inhimillisen aikaansaannoksen kasvu koituu heidän hyväkseen, he omistavat sen ennakolta… Hankkikaa itsellenne rahaa! Raha merkitsee tekemisen, vallitsemisen, hallitsemisen vapautta. Välitättekö jotakin vaimostanne ja lapsistanne? Tyydyttekö kasvattamaan palvelijoita ja alamaisia noiden henkilöiden lapsille? Tehkää olonne kauniiksi ja runsaaksi, tehkää elämä loistokkaaksi! Te houkkiot! Jos teette työtä ja uhraudutte ettekä hanki itsellenne, niin he ottavat kaikki haltuunne. Poikanne joutuvat panttilainaajan rengeiksi, tyttärenne miljoonanomistajan palkkapiioiksi. Tai jos ette voi sitä sietää, pysykää lapsetonna ja antakaa elämäntyönne kullata miljoonanomistajien vieläkin riistokykyisempien jälkeläisten palatsia!"

Kukapa voisikaan sellaisten vaihtoehtojen vallitessa jättää halvan rahastakiistelemisen huomioonottamatta?

Tähän liitän pienen huomautuksen tehostaakseni erästä erikoista seikkaa, nimittäin sitä, ettei sosialismi tahdo "hävittää kilpailua", kuten monet hätiköivät ja typerät vastustajat väittävät. Tutustuttuaan edellä esitettyihin asioihin lukija tietää, ettei ole niin laita. Sosialisti luottaa kilpailuun, uskoo kilpailun palvelevan ja parantavan maailmaa. Ja jotta tämä ihmisen ja ihmisen kesken tapahtuva kilpailu saisi vapaasti kehittyä, sosialismi yrittää tuhota erästä erikoista kilpailun muotoa, omaisuuden hankkimiseen ja säilyttämiseen, jopa sen naimiseenkin kohdistuvaa kilpailua, joka halventaa nykyistä maailmaamme. Sen sijaan se tahtoo suoda ihmiselle vapauden pitää kilpailunsa esineenä mainetta, palvelusta, palkkoja, asemaa ja arvovaltaa, joutoaikaa, rakkautta ja kunniaa.

Otan nyt puheeksi eräitä vaikeuksia, joita sosialismin opiskelija kohtaa. Hän kenties seuraa sosialistin väitteenkehittelyä tähän saakka, ja sitten hänen mielikuvituksensa alkaa työskennellä yrittäen esittää maailmaa, jossa puolet väestöstä tai enemmänkin on valtion palveluksessa ja jossa valtio kasvattaa koko väestöä taaten kunnollisen, mieluisan huolenpidon ja turvan varhaisena ja samoin myöhäisenä ikäkautena. Hän alkaa miettiä, kuinka tämä laaja järjestelmä on kokonaisuudessaan johdettavissa, ja niin nousevat esiin ensimmäiset todelliset vaikeudet.

Minä puolestani olen valmis suhtautumaan näihin vaikeuksiin erittäin vakavasti, kuten kirjani jälkipuoli tulee osoittamaan. Myönnänpä senkin, että nykyaikaiset sosialistikiistelijät käsittelevät koko tätä vastaväiteryhmää liian varoen. Nämä vaikeudet ovat vaikeuksia varmalle sosialistille samoinkuin kyselijällekin ja kohottavat esiin ongelmia, jotka täytyy ratkaista, ennenkuin sosialismin varusteet ovat täydelliset. "Kuinka te sosialistit saatte oikeita miehiä oikeihin paikkoihin suorittamaan tehtävänä olevaa työtä? Kuinka järjestätte ylenemisen? Kuinka ratkaisette" (esitän tässä kysymyksen räikeimmässä muodossaan), "kenen tulee ryhtyä suorittamaan historiallisia tutkimuksia Oxfordin yliopistossa, kenen taas lähteä marraskuussa merelle makrillinpyyntiin?" Sellaiset "tutkistelijät" — heillä on tuhansia toisintoja — muodostavat sosialismin elävän vastustuksen, heidän olemassaolonsa selittää, minkätähden ei meidän päivinämme jokainen järkevä henkilö ole innokas sosialisti.

Toivon lukijan voivan tätä kirjaa eteenpäin lukiessaan nähdä tämän moniosaisen ongelman moniosaisen ratkaisun kehittyvän erilaisten näkökantojen, erilaisten vihjausten nojalla. Ottaessani sen nyt puheeksi en suinkaan tahdo sitä siten syrjäyttää, vaan tahdon antaa sille täyden tunnustuksen — ja kehoittaa lukijaa lukemaan edelleen. Kaikissa näissä suhteissa maailma on nykyisin epätäydellinen ja tulee olemaan epätäydellinen sosialismin vallitessakin — joskin sen epätäydellisyys silloin, kuten lujasti uskon, tulee olemaan verrattomasti vähäisempi ja kaikin puolin jalompi.

Tahdon kuitenkin tässä huomauttaa, että vaikka nuo huomautukset ovat kaikille epädogmaattisille mielille erittäin hyödyllisiä sosialistisen suunnitelman arvosteluja, ne eivät kumminkaan missään tapauksessa oikeuta asioiden nykyistä järjestystä. Kaikki ne vaikeudet, jotka tavanomainen sosialismin teoria näyttää jättävän ratkaisematta, ovat ainakin yhtä ratkaisemattomat nykyaikana. Vain harvoin näkyy oikea mies raivaavan itselleen tien sille paikalle, joka hänelle oikeastaan kuuluu. Miehet ja naiset saavuttavat onnenosansa eri tavoin: muutamat luonnonlaadultaan vääjäämättömät ja monipuolisilla lahjoilla varustetut henkilöt työntyvät asemaan, jota tarvitsevat kykyjänsä kehitelläkseen, toiset osaavat erinomaisen helposti hankkia itselleen kunnianosoituksia ja toimintatilaisuuksia, jotka sitten jättävät käyttämättä, toiset, jotka eivät pääse viljelemään erikoislahjojansa, ovat onnen luomuksia tai vaatimattomuuden, tahdittomuuden tai kyvyttömyyden uhreja. Useimmat maailman suurliikkeet ovat nykyisin yksityisomistajien huostassa, ja niitä johtaa joko omistaja itse tai omistajien edustajina toimivat johtajat. Ylentäminen tai kyvyn tunnustaminen vaihtelee suuressa määrin, mutta tapahtuu todennäköisesti yleensä huonommin kuin julkisissa toimissa. On muistettava, ettei täsmällisemmänkään hallintojärjestelmän vallitessa etsitä miehiä, jotka käyttelevät koneistoa parhaimmin, vaan miehiä, jotka voivat käytellä sitä vähimmästä palkasta ja suurinta hyötyä tuottaen. On pelkkää haaveilua, jos otaksutaan tavallisen liikemagnaatin alinomaa etsivän kykyjä henkilökuntansa keskuudesta. Hänen toivomuksenaan on, että he tekevät tehtävänsä eivätkä aiheuta häiriötä.

Pienemmissä liikkeissä, jotka luullakseni yhä vielä muodostavat suuren enemmistön maailman taloudessa, kyky on suunnattomien esteiden alainen. Olin aikoinani harjoittelijana rohdoskauppiaan myymälässä ja kerran kangaskaupassa, kaksi veljeäni ovat olleet puotipalvelijoina, ja niin ollen osaan yhä vielä puhua ymmärrettävästi kirjanpitäjien ja palveluskunnan kanssa ja tiedän, että kaikkialla maailmassa kaikenlaiset vähäpätöisemmät seikat ehkäisevät tehokkaan valinnan aloittamistakin. Jokaisessa myymälässä vallitsee ankara kateudenhenki, "johtajalle kanteleminen" on yleinen rikos, ja naisten yleneminen herättää monilla toimialoilla varsin usein vieläkin alhaisempia epäilyksiä. Ankarasti arvostellun julkisen palveluksen alalla sattuu epäilemättä siinäkin "kantelua" viraston päämiehelle, mutta asiat eivät voi pahimmillaankaan olla läheskään niin huonolla kannalla kuin pienessä yksityisliikkeessä, jota johtaa pikkumainen itsevaltias.

Väitetään, että Amerikan julkisissa toimissa henkilökunnan laatu on huonompi kuin suurissa yksityisissä liikkeissä. Oma vaikutelmani on, että se, mikäli tulevat kysymykseen valtioliiton toimet, ja mikäli otetaan huomioon maksetut palkat, on verrattomasti parempi. Yksityisten valtioitten ja kuntien asioissa Amerikan olot eivät tarjoa mitään tyydyttävää ratkaisuperustetta; amerikkalaiset ovat, eräiden syiden nojalla, joita olen pohtinut toisessa yhteydessä,[9] "valtio-sokeata" väkeä, joka keskittää kaiken tarmonsa yksityiseen hyötymiseen, he ovat laiminlyöneet julkisia asioita, ja julkiset virat on jätetty sille erikoisen karkealle poliitikkotyypiile, jonka heidän epäonnistunut valtiosääntönsä ja heidän individualistiset perintätapansa ovat kehitelleet. Englannissakin saavat julkisissa viroissa toimivat henkilöt järjestelmällisesti liian pienen palkan, joten suurliikkeiden tarvitsee vain maksaa kohtuullisen hyvin voittaakseen palvelukseensa kyvykkäimmät henkilöt. Sitäpaitsi tulee lukijan muistaa, ettei julkisista toimista ilmoiteta niinkuin yksityisliikkeet tekevät. Siitä johtuu, että vaikka sotaväen tai laivaston järjestelyepäkohtia julkisuudessa mitä perinpohjaisimmin pohditaan, yksityisen toiminnan puutosten arvosteleminen melkein täydellisesti estyy. Sanomalehden toimittaja voi julkaista mitä joutavimpia syytöksiä jonkin uuden kenttätykin perän tai Aldershotin sotilasasuntojen johdosta, mutta harkitsee hyvin, ennenkuin julistaa, että säilykehedelmät, joista sanomalehden omistaja saa vuosittain muutamia satoja puntia ilmoitusmaksuja, ovat epäterveellistä balsamoitua mätää. Kaiken kaikkiaan on todennäköistä, että häpeällisen huonosta palkkauksesta ja puoluenäkökohtain aiheuttamista vaikeuksista huolimatta Britannian laivasto, postilaitos, siviilivirat yleensäkin, kasvatustyö ja monet Lontoon sekä useiden muiden Englannin ja Skotlannin kunnallishallitusten suorittamat liikenne- ja rakennustoimet ovat yhtä hyvin hoidetut kuin mikä yksityisliike tahansa maailmassa.

Toisaalta on myönnettävä, että on olemassa poliittisia ja yhteiskunnallisia olosuhteita, jotka voivat painaa valtion palveluksen laadun yhtä alhaiseen tasoon kuin kehnoimman yksityisyrityksen. Ei ole ihmekään, että kahdeksannentoista vuosisadan tyypillisen monarkian vallitessa, kun tie laivastoon, rykmenttiin ja apostoliseen vallanperimykseen kulki välttämättä kuninkaan rakastajattaren odotushuoneen läpi, ilmeni se ehdoton valtiontarkastuksen hylkääminen, jonka täydellinen julkilausuminen jäi Herbert Spencerin asiaksi, se järjenvastainen, kiihkeä usko, että valtio on aina kykenemätön ja väärässä, olipa muuten oikein mikä tahansa…

Asian ydin lienee se, että milloin on olemassa kunniallisia poliittisia laitoksia, sananvapaus ja yleinen korkea älyn ja kasvatuksen taso, miehiä ja heidän töitään ja kykyjään arvostellaan tehokkaasti, syntyy terve julkisen ylenemisen järjestelmä ja moni oikea mies tulee oikeaan paikkaansa. Toisin sanoen: mitä parempi yhteisön äly, sitä paremmat yhteisön mahdollisuudet. Sosialistisen järjestelmän vallitessa, joka suo kasvatusta ja persoonallisen turvallisuuden tunnetta jokaiselle, tämä kritiikin tarve varmaan tyydytetään mitä vapaimmin, vilpittömimmin ja puolueettomimmin. On kumminkin hyvä muistaa, kuinka sosialismi kokonaisuudessaan on korkeasta älyn, kasvatuksen ja vapauden tasosta riippuvainen. Sosialistiset laitokset, sellaisina kuin minä ne ymmärrän, ovat mahdolliset ainoastaan sivistyneessä valtiossa, valtiossa, jossa koko väestö osaa lukea, kirjoittaa, keskustella, ottaa osaa ja melkoisessa määrässä asioita ymmärtää. Sosialistinen valtio edellyttää välttämättä kasvatusta. Sosialismi, nykyaikainen sosialismi, toisin sanoen se, jota nyt tarkoitan, on eräiden yleisten aatteiden esittämistä ja harjoittamista; se on mahdoton oppimattomassa yhteisössä, halpamaisen itsekkäässä yhteisössä tai sellaisessa yhteisössä, joka ei kykene käyttelemään sivistyksen koneistoa ja välineitä. Parhaimmillaan — ja sen paras on surkean vaivaista — typerä, sivistymätön väestö voi korkeintaan piirtää sosialismin ivakuvan pystyttämällä eräänlaisen virkavaltaisen tyranniuden; barbaariselle kansalle, joka on liian suuri ja kirjava kansanedustusta varten, kelpaa ainoastaan monarkia ja kuninkaan omistus; villiheimolle perintätapa ja voimakkaimpien urosten kirjaanmerkitsemätön tahto. Minä myönnän, että sosialismi edellyttää kehittynyttä älyä ja vaatii ennen kaikkea kouluja, järjestelmällistä tiedettä, kirjallisuutta ja valtiollista vaistoa.

KUUDES LUKU

HÄVITTÄISIKÖ SOSIALISMI KODIN?

Syistä, jotka käyvät selvemmiksi, kun tutustumme hiukan sosialismin varhaiseen historiaan ja kehitykseen, perhettä koskevat sosialistin väitteet suovat tilaisuutta eräille pahoille väärinkäsityksille. Ihmisille kerrotaan — ja kerrotaan aivan vilpittömästi ja hyvässä uskossa — että sosialismi tahtoo tuhota kodin ja asettaa ihmiselämän lämpimän ja tutun pesän sijaan jonkinlaisen ihmissiitoslaitoksen, tahtoo lapsia kehitettävän jonkinlaisissa hautomakoneissa ja seimissä — sanalla sanoen laitoksissa.

Ennenkuin esitämme, mitä nykyaikainen sosialisti näissä suhteissa tahtoo, lienee hyvä hiukan tarkastella nykyistä asiain todellisuutta, jonka vuoksi kotokansa on kovin huolissaan. Lukijan ei pidä ihannoida. Hänen ei pidä sulkea silmiään tosiasioilta, haaveksia niinkuin lordi Hugh Cecil ja lordi Robert Cecil — nuo huonon asian ihailtavat kannattajat — todennäköisesti haaveksivat, että maailmassa on vain kauniita koteja, siistejä hyveen tyyssijoja, jokainen pieni ihmisyyden linnoitus, jokainen varustettu portilla ja seinää peittävällä muratilla, kirjoilla ja kotiuruilla, koteja, joissa veisataan virsiä sunnuntaiehtoina, koteja, joissa rakas äiti valmistaa oivallisia kakkuja ja joita johtaa voimakas, onnellinen isä — ja sanoa sitten: "Nuo ilkeät sosialistit tahtovat tuhota kaiken tämän?" Todellisuudessa näet on laita ensinnäkin niin, että sellaisia koteja tuhoavat ja tekevät mahdottomiksi nykyjään juuri ne syyt, joita vastaan sosialismi taistelee, ja toiseksi on huomattava, että vain harvat kodit vastaavat nykyaikana tuota ihannekuvaa. Todellisuudessa ahdistaa jokaista köyhää kotia työn epäsäännöllisyys ja sen perustuksia uurtaa epäluotettava vakuutus, sen täytyy pitää tyyssijanaan epäterveellistä asumusta ja lasten täytyy nauttia väärennettyjä ravintoaineita, koska parempaa ei kyetä hankkimaan. Ja tämä on valitettavasti liiankin helppo todistaa vetoamalla jälleen asiakirjaan, jota jo alumpana käytin.

Toisinaan kuulee vielä puhuttavan yksinkertaisesta, hyveenhallitsemasta, leppoisasta, köyhästä skotlantilaisesta kodista, kuulee puhuttavan niin, että mieleen kohoo "Lauantaiehtoo matalassa majassa". "Tuhoutukoot kaikki muut unelmat", huudahdetaan silloin, "kunhan sellainen hyvyys ja yksinkertaisuus säilyvät." Mutta tarkastelkaamme nyt tavallista Skotlannin köyhää kotia ja verratkaamme sitä unelmaamme.

Nämä merkinnät sisältyvät Edinburghin hyväntekeväisyysjärjestön hiljattain julkaisemaan kertomukseen, joka koskee suunnilleen tuhannenneljänsadan koululapsen koteja, toisin sanoen suunnilleen kahdeksaasataa Skotlannin kotia. Huomattakoon, että ne ovat tavallisia koteja. Ne ovat, kuten jo huomautin Lontoon ja Yorkin virallisiin tiedonantoihin vedoten — ja kuten jokainen asiaan perehtyvä helposti huomaa — hiukan huonompia ja hiukan parempia kuin enimmät köyhän väestön kodit Skotlannissa ja Englannissa tätä nykyä. Jäljennän nyt tähän — huomattakoon, etten valikoi — sarjan toisiaan seuraavia merkintöjä, jotka valitsen umpimähkään tästä leppymättömästä luettelosta. Aikaisemmin lainasin tapaukset 1, 2, 3 ja niin edespäin; nyt pistän sormeni lehtien väliin ja tapaan numerot 191, 192 ja niin edespäin. Tässä ne ovat, toinen toisensa jälkeen, täsmälleen samanlaisina kuin alkuperäisessä luettelossa:

191. Leski ja lapsi asuvat naimisissaolevan pojan kanssa. Kolme täysikasvuista ja kolme lasta yhdessä huoneessa ja makuukomerossa. Leski viettää epävakaista elämää ja käyttää väkijuomia. Asumus on kaikin puolin kehno ja epäterveellinen. Lapsi on kalpea ja heikonnäköinen, ja siitä pidetään vähän huolta, koska äiti on tavallisesti ulkona työssä. Lapsi leikkii kadulla. Viisi lasta on kuollut. Pojassa on rauhasajettumia ja ihottumia. Todistukset poliisilta, koulusta ja työnantajalta.

192. Kurja koti. Isä kuollut. Äiti ja vanhin poika huolettomat ja välinpitämättömät. Viidestä lapsesta kaksi vanhinta täysikasvanutta. Vanhempi tyttö on työssä, hän on laadultaan parempi ja voisi olla kunnollinenkin paremmissa olosuhteissa; näyttää liiaksi rasittuneelta. Äidin otaksutaan toimivan päiväpalkkalaisena; hän saa kunnanapua, ja eräs lapsista ansaitsee vapaahetkinään. Neljä lasta on kuollut. Koulua käyvät lapset ovat likaiset ja repaleiset. Äiti voisi saada työtä, ellei juopottelisi. Koulua käyvät lapset saavat vapaan päivällisen ja vaatteet, ja kirkonmiehet antavat perheestä suotuisan todistuksen. Toisessa lapsessa on syyhy, niskassa paiseita, ruumis likainen. Kolmannessa rauhasajettumia, samoin likainen ja kirpunpurema. Asuvat: kuusi henkeä kahdessa pienessä huoneessa. Todistukset kunnan sairaanhoitajattarelta, kunnanneuvostolta, koulun hyväntekeväisyysyhdistykseltä, poliisilta, opettajalta, lasten työnvälitystoimelta ja koulun tarkastajalta.

193. Leski, näennäisesti kunnianarvoisa ja kunnollinen, mutta käyttää luultavasti väkijuomia. Hänen on joka tapauksessa täytynyt ponnistella ylläpitääkseen perhettään, vaikka onkin saanut paljon apua kunnalta, kirkolta y.m. Hän on työssä kodin ulkopuolella. Koulua käyvät lapset saavat ruoan koulusta, ja perheen täytyy, nauttia melkoista hyväntekeväisyyttä, koska kaksi kirkkokuntaa ovat kiinnittäneet siihen huomiota. Kolme lasta on kuollut. Asuvat: kolme kahdessa aivan pienessä huoneessa. Todistukset kirkolta, kunnanneuvostolta, koulun hyväntekeväisyysyhdistykseltä, poliisilta, kunnan sairaanhoitajattarelta, opettajalta, vakuutuslaitokselta ja liikkeenjohtajalta.

194. Isä juopottelee, samoin äiti jossakin määrin, mutta koti on siisti ja puhdas, ja vuokra maksetaan säännöllisesti. Ei ole tosiaankaan minkäänlaista puutteen merkkiä. Tytär on joutunut ikävyyksiin. Elossa on vain kaksi lasta yhdeksästä. Isä on kotoisin maaseudulta ja näyttää sangen älykkäältä, mutta tuntuu joutuneen rappiolle. He kuuluvat lähetysseuraan, kuten luullaan sieltä saamansa avustuksen vuoksi. Asuvat: neljä kahdessa huoneessa. Todistukset yhdistykseltä, kirkolta, liikkeenjohtajalta ja poliisilta.

195. Perheenisä on hillitön. Äiti on tyynimielinen, mutta hänenkin pelätään juovan. Hän näyttää kadottaneen vaikutusvaltansa pieneen seitsenvuotiaaseen poikaansa nähden. Vanhemmat menivät naimisiin varsin nuorina, ja ensimmäinen lapsi syntyi ennen avioliittoa. Miehellä ei ole säännöllistä työtä, ja hänen olonsa eivät nähtävästi parane. Koti on kuitenkin vielä sangen siedettävä, he maksavat yhdistyksen jäsenmaksun säännöllisesti, ja poliisin lausunto on hyvä. Yksi lapsi on kuollut. Asuvat: viisi kahdessa huoneessa. Todistukset kunnan sairaanhoitajattarelta, poliisilta, yhdistykseltä, työnantajalta, opettajatarelta ja liikkeenjohtajalta.

196. Likainen, siivoton koti. Alkeellisimmatkin puhtausvaatimukset näyttävät jäävän huomioonottamatta. Isä ei ansaitse paljoa, ja talo on epäterveellinen, mutta asiat voisivat olla paremmalla kannalla, jos olisi raittiutta ja säästäväisyyttä. Juopottelu ei kumminkaan näytä kehittyneen suureen määrään, ja täytyy olla vaikeata elättää viittä pientä lasta ansaituilla rahoilla. Perheeseen kuuluu kaksi naista. Vanhin lapsi on likainen ja kirpunpurema. Asuvat: seitsemän kahdessa huoneessa. Todistukset poliisilta, yhdistykseltä, työnantajalta, opettajattarelta ja tarkastajalta.

197. Vanhemmat ovat aivan juoppouteen vaipuneet ja irstaat. He ovat vaipuneet melkein sosiaalisen rappeutumisen alimmille asteille. Kodissa ei ole minkäänlaista kalustoa, ja viisi lasta ovat laiminlyödyt ja nälän riuduttamat. Eräs pojista ansaitsee hiukan ollessaan koulusta vapaana. Kaikki vanhempien luonnetta koskevat todistukset ovat yksimieliset, vaikka he eivät olekaan vielä joutuneet poliisin huostaan. Toisessa lapsessa on riisitauti, keuhkotorventulehdus, rauhaset hiukan ajettuneet ja sääret väärät. Kaksi lasta on kuollut. Asuvat: seitsemän kahdessa huoneessa. Todistukset poliisilta, kunnan sairaanhoitajattarelta, työnantajalta ja opettajattarelta.

198. Koti on sangen hyvässä kunnossa, ei näy mitään, mikä osoittaisi juopoteltavan, mutta ympäristö vaikuttaa vanhempiin huonosti ja masentavasti. Lapset menevät kouluun erittäin siivottomina ja likaisina ja saavat varmaan liian heikon ravinnon. Isän palkka on erittäin pieni, ja vain yksi pojista on työssä; heitä on kaikkiaan kuusi. Äiti on toisinaan päivätöissä. Kouluakäyville lapsille annetaan ruoka ja vaatteet. Mies kuuluu säästäväisyysyhdistykseen. Vanhin lapsi kirpunpurema, ruumis pesemätön. Toisessa rauhasajettumia; kirpunpurema ja likainen, tylsä ja ikäisekseen kovin pieni. Kaksi on kuollut. Asuvat: seitsemän kahdessa huoneessa. Todistukset koulun hyväntekeväisyysyhdistykseltä, liikkeenjohtajalta, poliisilta ja opettajattarelta.

199. Koti oli varsin kunnollinen, mies näytti olevan älykäs ja nainen uuttera, mutta poliisin lausunto on erittäin epäedullinen; edellinen on todistettu syypääksi erinäisiin rikoksiin. Hän on ollut joutilaana, ja taloudellinen taakka on ollut vaimon kannettavana. Kuusi lasta, joista kaksi on työssä ja ansaitsee hiukan, mutta perhe tulee toimeen koululta, kirkolta ja yksityisiltä saamansa avustuksen nojalla. Lapset rvat kamalasti syöpäläisten vallassa. On luultavaa, että pikkulapsia on perheessä hoidokkainakin. Vanhin lapsi vähäverinen, rauhaset ajettuneet, pää pahoin rupinen, paljon täitä. Toisessa lapsessa lukuisia rauhaspaiseita, pää rupien peitossa, paljon täitä. Neljä lasta on kuollut. Asuvat: kahdeksan kahdessa huoneessa. Todistukset poliisilta, opettajalta, kirkolta, kunnan sairaanhoitajattarelta ja liikkeenhoitajalta.

200. Koti on kurja ja kerrassaan vailla kalustoa. Vanhemmat menivät naimisiin 17 ja 18 vuotiaina. Yksi lapsi kuoli. Elämä on ollut huoletonta, ellei pahempaakin. Nykyisistä toimeentulokeinoista ei voi saada selkoa, sillä mies on työtönnä; hän on kuitenkin hiljattain liittynyt pelastusarmeijaan ja antanut lupauksensa. Kouluakäyvä lapsi saa ruokaa ja vaatteita. Tyttö pahoin syöpäläisten purema; täitä ja kirppuja, hiuksissa saivaria. Asuvat: neljä yhdessä huoneessa. Todistukset kirkolta, koulun hyväntekeväisyysyhdistykseltä, osuusliikkeestä, työnantajalta, kunnan sairaanhoitajattarelta, poliisilta ja opettajattarelta.

Tarvitseeko minun jatkaa? Kaikki merkinnöt ovat samanlaisia, kaikki kahdeksansataa.

Jos sitten siirrytte täyteenahdetusta kaupungista terveelliseen, yksinkertaiseen maaseutuun, tapaatte seuraavanlaisen kodin. Uutinen on leikattu Daily News-lehden tammikuun 1 p:n numerosta v. 1907, ja siinä esitettyjä väitteitä ei ole koskaan kumottu. Se ei suinkaan erikoisesti innosta kannattamaan sitä ajatusta, että rappeutuneitten kaupunkilaistemme tulee "palata maalle". Löysin uutisen lukiessani aamulehteä luonnosteltuani tämän luvun.

"Meitä on kehoitettu kiinnittämään huomiota erääseen Herefordshiressa sattuneeseen likaiseen murhenäytelmään, joka on tullut ilmi tutkittaessa Weoblyn vaivaistalossa keuhkotulehdukseen kuolleen vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäisen lapsen kohtaloa. Lapsi oli laitokseen tuotaessa niin riutunut, että painoi vain puolet ikäisensä painosta, toinen käsivarsi oli murtunut — siitä ei ollut kenelläkään ollut tietoa — ja lääkärit havaitsivat murtuman jo kolme viikkoa sitten tapahtuneeksi. Äidissä todettiin pitkällekehittynyt keuhkotauti; eräs lapsista oli kuollut seitsemän kuukauden iällä, ja nyt oli seitsemän lasta vielä elossa. Isä, jonka toimena on hoitaa kahdeksankymmentäyhdeksän päätä käsittävää nautakarjaa ja kymmentä sikaa, saa palkkaa yksitoista shillingiä viikossa, päivittäin tuopin kuorittua maitoa sekä asunnon hökkelissä, jonka terveydenhoidon tarkastaja on tuominnut kelpaamattomaksi ja jonka makuusuojassa ei ole ikkunoita. Emme ihmettele, että kuolemansyyn tutkija ennen lausunnon antamista tiedusteli talon välskäriltä, joka antoi todistuksen, voiko hän sanoa 'minkään seikan jouduttaneen kuolemaa' tässä tapauksessa. Ihmettelemme vain, että vastaus oli kieltävä. Asunto on sen vuokraajan huostassa, jonka palveluksessa mies on, mutta korjauksista kuuluu olevan vastuussa tilanomistaja. Tilanomistaja on Englannin kirkon pappi, rauhantuomari, metsänriistan suojelija ja omistaa kolme-neljätuhatta acrea maata."

Tässä taas on Times-lehden, siis ei suinkaan sösialistisen äänenkannattajan virallisten tutkimusten nojalla tekemä yleistys:

"Rakennuksia, jotka eivät kelpaa ihmisten asumuksiksi, huoneita, joista puuttuu ilma ja ilmanvaihtolaitteet, täyteenahdettuja maalaisasuntoja, saastutettuja kaivoja, kaikenlaisen lian ja jätteiden kasaantumia, viemärien täydellistä puutetta, uskomatonta siivottomuutta maitomyymälöissä ja teurastuslaitoksissa, täydellistä paikallisten asetusten puutetta, usein epäpätevien viranomaisten tehotonta tarkastusta — siinä on suurin piirtein nähtynä se kuva, jonka paikallisten hallintoviranomaisten suorittamien tutkimusten nojalla laaditut kertomukset tarjoavat."

Ja tällaisiakin asumuksia on liian vähän. Vuosina 1891—95 sattui enemmän kuin neljäsosa Lontoon kuolemantapauksista köyhäintaloissa ja muissa hyväntekeväisyyslaitoksissa.[10] Otaksuttakoon nyt, että nykyaikainen sosialisti tahtoo hävittää kodin, otaksuttakoon, että eräät sosialistit ovat aikoinaan tosiaankin niin ajatelleet, ja muistettakoon, että tuo on se todellisuus, jonka he tahtoisivat hävittää.

Mutta tahtooko nykyaikainen sosialisti hävittää kodin? Minä väitän, että hän pikemmin tahtoo pelastaa sen siitä tuhosta, joka on parhaillaankin tapahtumassa — en tahdo sanoa saattaakseen sitä entiselleen, sillä epäilen kovin, onko maailmassa milloinkaan ollut suurta prosenttimäärää hyviä koteja, vaan kohottaakseen sen tasolle, jossa sen onni ja turvallisuus ovat paremmin taattavissa. Enkä vain minä sano niin, vaan kaikki sosialistitoverini sanovat samoin. Lukekaa esimerkiksi tri Alfred Russel Wallacen teoksesta Studies Scientific and Social ihailtava tutkielma "Economic and Social Justice" ("Taloudellinen ja sosiaalinen oikeus"), niin saatte parhaiten selon siitä, miten edustava nykyaikainen sosialisti tähän kysymykseen suhtautuu.

Lukijan täytyy kerrassaan luopua siitä ajatuksesta, että nykyinen järjestelmä ylläpitää kotia ja sosiaalista puhtautta.

Lontoossa on nykyjään tuhansia prostituoituja, Parisissa, Berlinissä, jokaisessa Euroopan ja Amerikan kaupungissa tuhansittain, koko kristikunnassa näiden sivistyksemme äärimmäisten edustajain lukumäärän täytyy lähennellä miljoonaa. He ovat äärimmäinen loogillinen tulos sivistyksestä, jonka pohjana on käteismaksu. Jokainen näistä naisista edustaa tuhoutunutta kotia ja tuhlattuja kunnian, palveluksen ja rakkauden mahdollisuuksia, jokainen on niinmuodoin ilmeistä tuhlausta. Nauttimastaan ravinnosta, vaatteistaan, asunnostaan he eivät anna mitään korvausta yhteisölle kokonaisuudessaan, ja tilapäisille käyttäjilleen he suovat vain karkeata, häpeällistä tyydytystä. Ei kumminkaan pidä luulla, että he ovat ala-arvoisia naisia, että kelvottomimpia on valittu heidän hedelmättömään ammattiinsa; he ovat varmaan keskimäärää parempia ruumiillisilta voimiltaan, älyltään ja kauneudeltaan. Harvat heistä ovat omaksuneet vapaaehtoisesti tämän maailman luonnottomimman ammatin, harvat heistä saavat elämässään kokea muuta kuin häpeää ja inhoa, ja useimpien heistä täytyy pakostakin huumata itseään väkijuomilla ja myrkkyaineilla. Siveelliset ihmiset näet eivät ota ymmärtääkseen, mitä he kärsivät. Mutta prostituoituna-oleminen kannattaa, äitinä ja kodin perustajana oleminen ei kannata, ja nykyisen yksityisomistukseen perustuvan järjestelmän ytimenä on, että asian täytyy kannattaa, jos tahtoo säilyä… Niin paljon olkoon sanottu nykyisen "koti"-järjestelmämme eräästä puolesta.

Ajateltakoon sitten suurta toimessa olevien miesten ja naisten joukkoa, kauppa-apulaisia, kirjanpitäjiä ja muita heidänlaisiaan, muotiompelijattaria, konekirjoittajia ja palvelijoita, joilla ei ole mitään toivoa päästä naimisiin ja kokemaan sitä kotoista autuutta, jonka sosialisti muka tahtoo heiltä riistää. He ovat tahtomattaan munkkia ja nunnia, selibaatin alaisia, eivät suinkaan minkään ylhäisen tai uskonnollisen vaikuttimen nojalla, vaan taloudellisen ahdingon vuoksi. Ajateltakoon tukahdutetun, typistetyn tai luonnottomille urille suistuneen vaisto-elämän koko määrää, siihen sisältyvää kerrassaan järjetöntä elämän tuhlausta…

Olemme luoneet silmäyksen perhe-elämän todellisuuteen köyhien keskuudessa; millaista se onkaan rikkaiden keskuudessa? Istuuko ylemmän keskiluokan äveriäs äiti tosiaankin kukoistavan lapsiparvensa keskellä opettaen heitä rakkauden ja kotoisen haltioitumisen ilmakehässä? Itse asiassa hän on erikoisen uhrautuva nainen, jos omistaa lapsilleen tunnin päivässä — muut päivän hetket he saavat viettää hoitajattaren tai opettajattaren seurassa, ja kymmenen tai yhdentoista vuoden iällä heidät lähetetään pois kotoa, valmistavaan kouluun. Joka kerta, kun luen sanomalehdistä jonkin erikoisen loukkaavan sepustuksen, jossa syytetään sosialisteja kodinhävittäjiksi, henkilöiksi, jotka tahtovat riistää itkeviltä äideiltä heidän pienet lapsensa sulkeakseen heidät johonkin tukkuliikettä muistuttavaan laitokseen, tekee mieleni astua ulos puutarhaani, josta näkyy kolme varakkaan luokan pieniä lapsia varten perustettua koulukotia, hieroa silmiäni, katsoa uudestaan ja ihmetellä ihmisten sukua…

Ajateltakoon nyt, nämä seikat mielessä, ensimmäisen sosialistisen pääväittämän todellista tarkoitusta ja verrattakoon sen suuntaa nykyisiin olosuhteisiin. Sosialismi pitää vanhempien tehtävää asianmukaisten takeiden ja hyvien tulevaisuuden toiveiden vallitessa "ei ainoastaan velvollisuutena, vaan myös palveluksena", se tahtoo korvata hyvän sellaisen toiminnan — toisin sanoen turvata kotia. Sosialismi ei tule hävittämään, vaan pelastamaan.

Kuinka tämä turvaaminen on suoritettava? Varsin todennäköisesti tullaan havaitsemaan, että mukavin ja paras keino on avustaa äitiä — joka on tai jonka tulisi olla tärkein tässä yhteydessä kysymykseen tuleva henkilö — hänen lastensa hyväksi, avustaa häntä, ei hyväntekeväisyydestä, vaan koska hänellä on oikeus saada sellaista avustusta lasta odottaessaan, ja jälkeenpäin suoda hänelle kannatusta lasta varten niin kauan kuin lapsi pidetään puhtaana siedettävässä kodissa, terveenä, hyvin opetettuna ja kunnollisesti puettuna. Terveelle äidinvelvollisuuttaan suorittavalle naiselle sanotaan: Ei koneellakirjoittaminen eikä päiväpalkkalaisen työ ole sinun asianasi — vaan näiden lasten hoitaminen. Jos laiminlyöt tai pahoinpitelet heitä, osoittaudut epäpäteväksi, niin äidin-oikeutesi lakkaavat, me otamme lapset sinulta ja teemme heidän hyväkseen, mitä voimme; jos rakastat heitä, palvelet heitä ja siten valtiota, teet itsellesikin parhaan palveluksen. Onko tämä kodin hävittämistä? Eikö se ole pikemmin kodin pelastamista taloudellisesta häviöstä?

Totta on, että näiden menetelmien omaksuminen välttämättä johtaisi eräisiin nykyistä asiaintilaa koskeviin rajoituksiin. On selvää, ettei mikään älykäs valtio tahdo vapaaehtoisesti tukea parantumattomasti sairaiden tai tylsämielisten vanhempien, auttamattomasti rikoksellisten tai sivistykseen kykenemättömien vanhempien koteja. Ilmeistä on vielä, ettei valtio sietäisi satunnaista isyyttä, että se tehostaisi erittäin ponnekkaasti avioliittoa ja kodin puhtautta, paljoa ponnekkaammin kuin nyt. Sellaista tapausta kuin numero 197, kaunista esimerkkiä siitä suloisesta, vanhanaikaisesta, kodikkaasta ja yksinkertaisesta köyhän väen elämästä, jota meidän sosialistien otaksutaan turhaan yrittävän tuhota, epäilemättä käsiteltäisiin tepsivällä ja ratkaisevalla tavalla…

Sikäli sosialismi tarkoittaa perheen uudestiluomista ja kodin tukemista. Mutta älköön asia jääkö eräässä suhteessa epämääräiseksi. On ilmeistä, että se kotia voimistuttaessaan ja tukiessaan samalla pyrkii aivan ratkaisevasti hävittämään sitä, mikä on tähän saakka ollut kaikkein tyypillisin perhemuoto kaikkialla maailmassa, nimittäin perhettä, joka on itse asiassa perheenisän yksityisomaisuutta, patriarkallista perhettä. Meidän tulee muistaa, että sen perhemuodon perintätapa, jossa yhä vielä elämme, on kehittynyt aikaisemmasta vaiheesta, jolloin mies omisti vaimon ja lapsen yhtä täydellisesti kuin hevosensa tai majansa. Hän oli perhéen omistaja, jonka ei tarvinnut vastata kenellekään sen piirissä suorittamistaan teoista. Sosialismi pyrkii tekemään hänet ja hänen vaimonsa yhteisvastuullisiksi. Aivan äskeisiin aikoihin saakka mies sai piestä vaimoansa ja harjoittaa häneen nähden kaikenlaista ruumiillista pakotusta, sai jättää hänet nälkää näkemään tai karkoittaa hänet kotoa; vaimon omaisuus kuului miehelle, vaimon ansio kuului miehelle, hänen lapsensa kuuluivat miehelle. Tunnustettiin yleisesti, että mies voi eräiden olosuhteiden vallitessa surmatakin hänet. Nykyisin me elämme maailmassa, joka on luopunut tuon katsantokannan jyrkistä vaatimuksista, mutta yhä vielä noudattaa sen tunteenomaisia seuraamuksia. Meidän aikanamme vaimo on eräänlaista hemmoiteltua ja suojattua puoliomaisuutta. Jos hän jättää puolisonsa mennäkseen toiselle miehelle, ei asiaa pidetä hänen suorittamanaan julkisena solvauksena, vaan viimeksimainitun tekemänä eräänlaisena lievänä varkautena, joka oikeuttaa edellisen vaatimaan vahingonkorvausta. Poliittisesti hän on olematon; hänen miehensä pitää huolen kaikista sellaisista asioista. Toisaalta mies ei saa pakottaa häntä ruumiillisen väkivallan avulla, vaan yksinomaan epämiellyttävän käytöksen aikaansaaman moraalisen painostuksen nojalla. Miehellä ei myöskään ole lapsiin nähden samaa suurta väkivallanteon oikeutta kuin ennen. Hän saa piestä, mutta rajoitetussa määrässä. Hän saa sanella, miten heitä on kasvatettava, noudattaen omia uskonnollisia outouksiansa ja voi suoda aineellista kannatustaan runsaasti tai niukasti. Hän voi käyttää arvovaltaansa epämääräisenä mahtina kauas heidän nuoruusikäänsä asti, jos on luonteeltaan väkivaltainen. Sittenkin hänelle on jäänyt parhaassakin tapauksessa vain repaleinen komeus. Hän on lakannut olemasta itsevaltias ja on muuttunut perustuslailliseksi hallitsijaksi; valtio, jota tukee maailman lisääntyvä järkevyys, puuttuu yhä enemmän asiaan hänen ja vaimon ja lasten välillä, jotka olivat aikoinaan voimattomat hänen käsissään.

Sosialisti tahtoo kerrassaan lopettaa tuon vanhan lakimääräisen ylivallan. Hän väittää, että naisen tulee olla valtiossa tärkeydeltään ja vastuullisuudeltaan miehen veroinen kansalainen. Hänen täytyy lakata olemasta missään mielessä tai määrässä yksityisomaisuutta. Miehen täytyy lakata harjoittamasta tyranniutta lastenkamarissa ja tehdä omaa työtänsä maailmassa. Mikäli siis perhe merkitsee yksityisomaisuutta ihmisryhmässä, jonka jäsenet jätetään ryhmän erään jäsenen, perheen päämiehen haltuun, sosialismi torjuu sen kerrassaan pitäen sitä vääränä ja barbaarisena; mutta mikäli perhe merkitsee lapsiryhmää vanhempineen, ryhmää, joka muodostuu koko yhteisön kannatukselle ja suostumuksesta, sosialismi puolustaa sitä ja tahtoo tehdä sen siksi, mikä se ei ole koskaan ennen ollut, ainakaan erittäin suuressa osassa väestöämme, mahdolliseksi ja tehokkaaksi.

Tämä kodin sijoittaminen julkiselle perustalle hävittää myös sen autonomian, kuten tämän kirjoittaja on toisessa yhteydessä huomauttanut. Samoinkuin sosialisti ja jokainen, jolle sivistyksen tulevaisuus on sydämenasia, tahtoo asettaa tehottoman, tuhlaavan, vastuuttoman, kelpaamattoman 'yksityisen keinottelukoulun'[11] sijaan, joka on tehnyt Ison-Britannian keskiluokan kasvatukselle sanomatonta vahinkoa kuningatar Viktorian hallituskautena, julkisen, yleisillä varoilla runsaasti kannatetun, vastuuvelvollisen ja tarkastuksenalaisen koulun, samoin sosialisti tahtoo lopettaa yksityisen sattuman varassa olevan, sivistymättömän 'meni-miten-meni'-periaatteen mukaisen perhe-elämän. "Sosialismi on itse asiassa valtio perheenä. Sen tultua täytyy vanhan yksityisyksilön perheen kadota aivan samoin kuin katoavat vanhat yksityisliikkeinä toimineet vesilaitokset tai vanhat kaasuyhtiöt".[12] Ken hyvänsä, joka ei ole tylsämielinen eikä tahdo sokean raivokkaasti syytää sosialismiin kohdistuvia valheita, ymmärtää tuon lauseen täydellisesti. Sosialismi pyrkii avartamaan sitä pohjaa, jolla perhe lepää, ja tekemään aikaisemmin vastuuttomana toimineet vanhemmat vastuuvelvollisiksi valtiolle sen menestyksestä. Sosialismi saa aikaan vanhempien vastuunalaisuuden.

Tässä sopii lausua muutamia sanoja eräistä kysymyksistä, jotka oikeastaan ovat sosialismin alueen ulkopuolella, erikoiskysymyksistä, jotka edellyttävät kaikkein syvällisimpiä eetillisiä ja psykologisia ratkaisuja. Niitä koskevat sosialistien mielipiteet ovat yhtä ristiriitaisia kuin henkilöiden, jotka eivät ole sosialisteja, ja sosialismi kokonaisuudessaan suhtautuu niihin vain avoimin mielin. Ne ovat kysymyksiä, joista voitaisiin keskustella yhtä hyvin individualistista valtiota kuin millaista muuta valtiota tahansa silmälläpitäen. Eräät uskonnolliset järjestöt ovat antaneet selviä ja velvoittavia vastauksia muutamiin tai kaikkiin näihin kysymyksiin, ja lukija, joka on jonkin sellaisen järjestön jäsen, saa olla varma siitä, ettei sosialismilla kokonaisuudessaan ole mitään sanottavaa hänen vakaumuksiaan vastaan enempää kuin niiden puolestakaan. Tämä tulee sosialistien tehdä mahdollisimman selväksi ja toistaa niin usein kuin suinkin mahdollista. Suurin osa heihin kohdistuvista niinsanotuista vastaväitteistä johtuu näitä asioita koskevan oletetun sosialistisen kannan tahallisista väärennyksistä ja väärinkäsityksistä.

Viittaan erikoisesti niihin lukuisiin yksityisen moraalin ja sosiaalisen organisation ongelmiin, joita sukupuolielämä aiheuttaa. Saako mies rakastaa elämänsä aikana vain yhtä ainoata naista vaiko useampia, ja saako nainen rakastaa vain yhtä ainoata miestä? Tuleeko avioliiton olla purkamaton elinkautinen liitto vai eikö? Onko hedelmätön fyysillinen rakkaus mahdollinen, luvallinen, siveellinen, kunnioitettava vai sietämätön? Yksityisillä sosialisteilla on samoinkuin useimmilla muillakin henkilöillä näissä asioissa omat epäilyksensä ja vakaumuksensa, mutta jos luetaan heidän yksityiset lausumansa ja tekonsa koko sosialismin viaksi, menetellään yhtä väärin kuin väitettäessä, että roomalaiskatolinen kirkko suhtautuu vihamielisesti kauneuteen, koska tulevat ja menevät palvojat ovat takoneet nenät pois Veronan San Zeno-kirkon pronssiovien kuvioilta, tai että kristillisyys edellyttää syöpäläisten suojelemista, koska pyhän Tuomas Beckettin jouhipaita oli sellaisessa tilassa kuin oli. Se, joka siten väittää, luopuu samalla synnynnäisestä oikeudestaan vaatia itselleen järjellisen olennon nimeä.[13]

Eräitä vaatimuksia nykyaikainen sosialismi tehostaa: naisia ja lapsia ei saa käsitellä yksityisomaisuutena, naisten tulee olla miesten rinnalla tasavertaisia kansalaisia, lapsia ei saa syntyä kenelle tahansa, vanhempien tulee olla tunnetut ja kelvolliset, toisin sanoen tulee alistaa asia harkinnan alaiseksi, avioliiton tulee olla ehdonalainen. Ja siihen sosialismi pysähtyy.

Sosialismi ei ole edes määritellyt, millaiset ovat valtiollisen avioliiton ehdot, ja olisikin naurettavaa teeskennellä, että niin olisi. Tämä ei ole erityisesti sosialismin vika, vaan se on inhimillisen tiedon puute. Lukemattomissa kohdissa tätä sotkuista kysymystä ovat tosiasiat epäselviä. Sosialismi ei tarjoa minkäänlaista teoriaa avioliiton kestosta, tulisiko sen olla ehdottomasti koko elinajaksi, kuten roomalaiskatolisilla, vai, kuten eri protestanttisilla uskontokunnilla, tähän tai tuohon tapahtumaan asti, vai jopa, kuten Mr. George Meredith ehdotti muutama vuosi sitten, kymmeneksi vuodeksi. Näissä asioissa sosialismi ei päätä, ja on aivan kohtuullista väittää, ettei sosialismin tarvitse päättää. Sosialismi ylläpitää puolueetonta asennetta. Ja puolueettoman asenteen käytännöllinen vaikutus on se, että nämä seikat jäävät sellaisiksi, kuin ne ovat tällä hetkellä. Valtiolle eivät nämä kysymykset ole kovinkaan tärkeitä. Niin kauan kuin avioliittosopimus turvaa sopijapuolten terveyden ja hyvinvoinnin, ja asianmukaisen käytöksen jälkikasvun kyseessä ollen, ja niin kauan kuin heidän lapsensa sitä tarvitsevat, yhteisön vaatimukset lasten huoltajiin nähden ovat tyydytetyt. Tämä olisi todellakin minimiavioliitto, valtioavioliitto, ja minä puolestani en vaatisi mitään muuta laillisesta sopimuksesta. Mutta monet edustavammat sosialistit kuin minä kannattavat laillisesti sitovaa elinikäistä avioliittoa. Jotkut — mutta he tukeutuvat pääosin vanhempiin, epämääräisiin sosiaalidemokraattisiin opetuksiin — kannattavat löysempää sidettä. Ymmärtäkäämme selvästi, että olemme tässä puhumassa vain laillisesta avioliitosta - valtion osuudesta. Emme puhu siitä, mitä ihmiset tulevat tekemään, vaan kuinka paljon heidät pannaan tekemään. Suuri määrä typerää sekaannusta syntyy tämän unohtamisesta. Mitä tarvitaan enemmän kuin mainitsemani minimi, tulee käsittääkseni kyllä tarjotuksi — niin on aina tähän asti tapahtunut, jopa liiaksikin — tavan, uskonnon, sosiaalisen vaikutuksen, yleisen mielipiteen avulla.

Sillä ei liene aivan tarpeetonta huomauttaa lukijalle, kuinka vähän nykyisestä moraalikoodistamme on lain määräämää. Meillä on tosin Englannissa tiettyjä lakeja, jotka määrittävät avioliittosopimuksen ehdot, ankaria rangaistuksia kaksinnaimisesta ja muutamia vähäpätöisiä rajoituksia avioliiton ulkopuolella syntyneille. Mutta kenellekään ei ole lailllista pakkoa mennä naimisiin ja vielä vähemmän laillisia rajoituksia pätemättömille ja huolimattomille vanhemmille, joita asetettaisiin missä tahansa tieteellisesti järjestetyssä sosialismissa. Poistakaamme päästämme sellaiset ajatukset, että yksiavioisuus olisi nykyään lain määräämä. Niin ei ole. Meitä kielletään vain solmimasta tavallista avioliittoa useamman kuin yhden henkilön kanssa. Jos varakas mies valitsee yhtä monta jalkavaimoa kuin kuningas Salomon ja elää heidän kanssaan aivan avoimesti, niin laki (puhun siis Iso-Britanniasta) ei tee mitään estääkseen häntä tästä. Jos hän haluaa toteuttaa jonkinlaiset vihkimismenot, millaiset tahansa, muutamien tai kaikkienkin kanssa, hän voi niin tehdä, kunhan ei tahdo antaa sellaiselle toimitukselle laillisen avioliiton solmimisen leimaa. Ja jokaisella, joka tahtoo välttää laillisen avioliiton sidettä, on käytettävänään niin paljon petoksen ja halpamaisuuden mahdollisuuksia kuin hän suinkin voi toivoa. "Vapaa rakkaus" on nykyjään avoinna jokaiselle, joka sitä haluaa. Todellinen näitä seikkoja sääntelevä mahti on sosiaalinen vaikutus, julkinen mielipide, eräänlainen toisten ihmisten arvostelun taju ja tunto, joka kuuluu ihmisluontoon. Ja samat vaikuttimet ja harkinnat, jotka pitävät ihmisten elämää puhtaana nykyjään, tulevat vaikuttamaan entistä esteettömämmin sosialismin vallitessa, jolloin raha merkitsee paljoa vähemmän ja maine paljoa enemmän kuin nyt. Nykyaikainen sosialismi tarkoittaa elämänjärjestelmän ja inhimillisen aatekehän muuttamista, mutta ei suinkaan pyri tavoittamaan mahdotonta, muuttamaan ihmisluontoa ja hävittämään ihmisen sosiaalista herkkätuntoisuutta.

En tahdo kieltää, että nämä avoimet kysymykset ovat erinomaisen tärkeitä, että on vaativan välttämätöntä saada selville niiden totuus, pitipä ihminen sitä omana tai kaikkien omaksuttavana totuutena. Olen puolestani sitä mieltä, että niitä on pohdittava sosialistisesta teoriasta erotettuina ja etteivät ne missään tapauksessa kuulu sosialistisen politiikan piiriin. On epäilemättä mielenkiintoista keskustella rokotuksesta ja sen pakollisuuden oikeutuksesta ja otollisuudesta, kiistellä siitä, tuleeko syödä lihaa vai onko tyydyttävä kasvisravintoon, pohtia raitiovaunujen sähköjohdon soveliainta järjestelyä, kysymystä, tarvitaanko Thames-virralla talvisaikaan höyryaluksia, metallin tai paperin parempaa sopivaisuutta rahanvalmistukseen — mutta yksikään näistä asioista ei koske mitenkään sosialismin periaatteisiin. Meidän ei myöskään tarvitse ratkaista, onko Whistler, Rafael vai Carpaccio jättänyt meille teoksissaan tyydyttävälti kauneutta, tai kuka on suurin säveltäjä, Wagner, Scarlatti vaiko Beethoven, eikä ole edes välttämätöntä ratkaista puolestamme kysymystä, onko Shakespearen teosten kirjoittaja Bacon, millään määrätyllä tavalla, vaikka omaksummekin sosialismin.

Vakavammista asioista puhuakseni mainitsen vielä, että on olemassa kiihkeitä teologeja, jotka tahtovat tehdä sosialismin ja kristillisyyden toistensa ehdottomiksi vastakohdiksi, tahtovat kahlita sosialismin jonkin erinomaisen ennaltamääräysopin yhteyteen ja väittävät, ettei kristitty voi olla sosialisti eikä sosialisti kristitty. Tässä ovat kuitenkin kysymyksessä eri tasot. Eräässä merkityksessä sosialismi on uskonto; minulle se on uskonto siinä mielessä, että se tarjoo ihmiselle epäitsekkään tehtävän, määrää hänen kantansa tuhansissa epävarmoissa seikoissa, tyydyttää lukuisien ihmisten sielussa elävää hartaan kiintymyksen kaipuuta. En kumminkaan käsitä, minkätähden ei minkä tahansa kristillisen tunnustuksen kannattaja, apostolisesta uskontunnustuksesta alkaen, voisi täydestä sydämestään antautua suorittamaan tätä suurta sosiaalista uudestirakentamistyötä. Ihmisen, joka uskoo todelliseen ja persoonalliseen Taivaaseen, ei suinkaan silti tarvitse kieltää maata, sen murhenäytelmää, sen suruja ja loistavia mahdollisuuksia. Hän vain uskoo hiukan kouraantuntuvammin kuin minä, siinä kaikki. Jumalaa isänään pitävien ihmisten veljeyden tehostaminen näyttää minusta loogillisesti johtavan yksityisomistuksen aiheuttamien vaurioiden torjumiseen — toisin sanoen sosialismiin. Koska kerran rikkaan nuorukaisen käskettiin luopua omaisuudestaan, jos tahtoi seurata Kristusta, koska opetuslasten käskettiin jättää isänsä ja äitinsä, näyttää minusta naurettavalta, jos kristillisyyden väitetään sotivan sosialismin molempia tärkeimpiä yleistyksiä vastaan — sitä, joka koskee olioiden omistamista, ja toista, joka koskee henkilöiden omistamista. Roomalaiskatolinen kirkko tosin on valitettavasti julistanut, että sosialismi (tai ainakin Socialismus) on sen uskolaisilta kielletty; mutta sosialistien ei suinkaan tarvitse suorittaa vastaavaa typerää tekoa. Meidän sosialistien tulee joka tapauksessa pitää älylliset rajamme avoimina. Sama kirkko, joka nyt riitelee sosialismia vastaan, riiteli aikoinaan astronomiaa ja geologiaa vastaan, ja astronomit ja geologit jatkoivat omaa työtänsä. Uskonto ja astronomia ovat kaikesta huolimatta yhä vielä olemassa samassa maailmassa toistensa rinnalla. Ja Vatikaanin observatorio, ohimennen sanoen, nauttii erikoista kunnioitusta oivallisen astronomisen valokuvaustaitonsa vuoksi. Rooman kirkon mainitsema Socialismus ei kenties lopultakaan tarkoita sosialismia sellaisena kuin tuo nimi englanninkielessä ymmärretään; se kenties merkitsee vain Euroopan manteren dogmaattista ja kristillisyyttä vastustavaa sosialismia.

En kehoita suhtautumaan välinpitämättömästi niihin seikkoihin, jotka olen tässä syrjäyttänyt sosialismiin kuulumattomina. Ihmiset ovat kiistelleet ja tulevat toivottavasti edelleenkin kiistelemään kiihkeän innokkaasti mainitunlaisista kysymyksistä, mutta sosialismin ei tarvitse hämmentyä heidän päätöksistään. Me voimme kulkea tietämme kohti sosialismia, voimme saavuttaa sosialismin, sivistyneen valtion, vastattiinpa noihin suuriin tai pieniin kysymyksiin kuinka tahansa.

SEITSEMÄS LUKU

HÄVITTÄISIKÖ NYKYAIKAINEN SOSIALISMI KAIKEN OMAISUUDEN?

Selitettyämme edellisessä luvussa melkoisen määrän sosialismin ja kodin suhdetta koskevia väärinkäsityksiä ja väärän tulkinnan mahdollisuuksia, kiinnitämme nyt hiukan enemmän huomiota vallitsevaan omaisuusteoriaan ja sanomme tarkalleen, millä kannalla nykyaikainen sosialismi siinä suhteessa on.

Seikka on ilmeisesti se, ettei sosialisti, tahtoipa tai ei, kykenisi kerrassaan hävittämään persoonallista omaisuutta paremmin kuin ihmisen maksaa. Ihmisen persoonallisuuden avartuminen hänen itsensä ulkopuolelle on yhtä luonnollinen ja vaistonomainen asia kuin syöminen. Mutta vaikka maksa onkin välttämätön elin, ei silti ole syytä laajentaa sitä epämukavan suureksi, ja jos syömisvaisto onkin kukistumaton, ei ylensyöminen kumminkaan ole puolustettavissa. Nykyaikainen sosialisti on sitä mieltä, että vallitsevaa persoonallisen omaisuuden aatetta on suunnattomasti liioiteltu ja asiaankuulumattomasti avarrettu sellaisiin olioihin asti, joiden ei pidä olla yksityisomaisuutta; toisaalta hän mielellään myöntää, että tuo aate on sosiaalisessa suhteessa erinomaisen hyödyllinen ja toivottava, kun se tyytyy omiin rajoihinsa.

Useat niistä vanhemmista kirjailijoista, jotka olivat "sosialisteja ennen sosialismia", esimerkiksi Platon ja Thomas More, epäilemättä poistivat yksityisomaisuuden kerrassaan. He olivat äärimmäisiä kommunisteja, ja samoin oli useiden varhaisempien sosialistien laita. Moren Utopiassa ei ovia käynyt sulkeminen, ne olivat aina avoinna; ihmisillä ei ollut yksityistä huonettakaan. Nämä varhaisemmat kirjailijat tahtoivat tehostaa itsensäkieltämisen välttämättömyyttä ihanteellisessa valtiossa, hämmästyttää ja hämmentää, ja tulivat siten tehostaneeksi liikaa. Varhaisimman ajan kristityt olivat ilmeisesti melkein täydellisiä kommunisteja, ja Amerikassa suoritettu mielenkiintoinen kristillisen sosialismin (tai paremmin sanoen epäortodoksisen kristillisyyden lajin) koe, Oneida-yhteisö, oli menestyksellisesti kommunistinen joka suhteessa useiden vuosien aikana. Mutta nykyaikainen sosialisti ei ole kommunisti, nykyaikainen sosialisti, joka sepittää sosiaalisen uudestirakentamisen ohjelmaa koko maailmaa ja kaikkia luonnetyyppejä varten, tietää sellaiset haaveet kerrassaan mahdottomiksi toteuttaa ja tietää sitäpaitsi, kuinka suurta inhimillisen persoonallisuuden ja erikoisuuden uhraamista sellaiset ihanteet edellyttävät.

On muistettava, että "omaisuus" on hiukan epämääräinen sana. Ehdotonta omaisuutta on tuskin olemassakaan — ehdotonta siinä mielessä, että sen käyttäminen olisi täysin rajoittamaton; melkein kaikki omaisuus on epätäydellistä ja suhteellista. Ihminen ei omista nykyisten lakien vallitessa ehdottomasti omaa henkeänsäkään; häntä kielletään tekemästä itsemurhaa ja rangaistaan, jos yrittää. Hän ei saa esiintyä loukkaavan likaisesti eikä sopimattomasti puettuna; hänen ruumiinsa vapaa käyttö on rajoitettu. Talon, maa-alueen ja tehtaan omistaja on kaikenlaisten rajoitusten alainen, hänen tulee noudattaa esimerkiksi rakennusjärjestystä, ja samoin on hevosen tai koiran omistajan laita. Ei ole myöskään olemassa omaisuutta, joka on vapaa verotuksesta. Nykyaikanakin omaisuus on rajoitettu asia, ja on hyvä pitää tämä mielessään. Se voidaan määritellä "siksi, mitä voi käytellä miten haluaa", vain erinäisin erikoisin rajoituksin, ja valtiolla näyttää niinmuodoin olevan ainakin laillinen oikeus lisätä rajoitusten määrää ja muovata niiden laatua. Äärimmäinenkin yksityisomaisuus on rajoitettu eräillä sen tervettä ja inhimillistä käyttöä koskevilla säädöksillä.

Siinä mielessä on jokaisella täysi-ikäisellä henkilöllä nykyaikana omaisuutenaan oma persoonansa, vaatteensa, kojeensa, esimerkiksi polkupyöränsä ja urheiluvälineensä. Aivan samassa mielessä hänellä olisi omaisuutensa sosialisminkin vallitessa, mikäli ovat puheena mainitunlaiset esineet. Sellaisiin olioihin kohdistuva omistuksentunto on melkein vaistomainen; pienet poikani, toinen viiden, toinen kolmen vuoden ikäinen, tietävät lelujen ja varusteiden ollessa kysymyksessä erinomaisen hyvin, mitä merkitsee "minun" ja (melkein, joskaan ei täysin yhtä selvästi) "sinun". Nykyaikainen sosialismi ei varmaankaan taivu kumoamaan näitä luonnollisia taipumuksia enempää kuin asian koskiessa kotia. Nykyaikainen sosialismi taipuu itse asiassa paljoa pikemmin takaamaan ja turvaamaan tätä luonnollista omistusta. Hän ei myöskään aio siepata rahoja ihmisten taskuista. On kyllä totta, että varhaisemmat ja äärimmäiset sosialistiteoreetikot havaitsivat kommunismissaan rahan tarpeettomaksi, mutta en usko nykyisin olevan ketään edustavaa sosialistia, joka ei myönnä, että valtion täytyy maksaa ja saada rahaa, että raha on inhimilliselle vapaudelle välttämätön. Rahan hahmottomuus, sen rajaton muunnettavuus, suo sitä kuluttaville ihmisille sellaisen valinnan ja itsensä ilmaisemisen mahdollisuuden, joka olisi käsittämätön sen puuttuessa.

Kaikkea sellaista omaisuutta sosialismi tulee vastaansanomatta kannattamaan, samoin kirjojen ja esteettistä tyydytystä tuottavien esineiden, huonekaluston, miehen tai naisen hallussa olevan huoneiston tai asuinrakennuksen ja heidän talousesineittensä yksityisomistusta. Se tulee kannattamaan suurempaa määrää yksityisomaisuutta kuin työväenluokkaan kuuluvalla henkilöllä meidän päivinämme yleensä on. Se ei myöskään estä säästämistä eikä keräämistä, elleivät ihmiset mieluummin kuluta ansaitsemiaan — eikä sen tarvitse kieltää rahanlainaamistakaan. Aivan toinen kysymys on, suostuuko se nykyjään sallittuun koronkiskomiseen. Kun maailman jokapäiväiset tarpeet on tyydytetty tieteellisen julkisen järjestelyn ja yhteisen luonnonomaisuuden nojalla, jää epäilemättä vielä suuri joukko uusia ja epävarmoja kokeita edellyttäviä toimia ja yrityksiä varsinaisen valtiollisen toiminnan rajojen ulkopuolelle. Asiaaharrastavat ja varakkaat henkilöt varmaan sijoittavat osakkeenomistajina liikoja rahojansa sellaisiin yhtiöihin, joissa vastuuvelvollisuus on rajoitettu, saaden hyötyä tai joutuen häviölle aivan moitteettomalla tavalla. Taivun kuitenkin epäilemään, tuleeko olemaan vielä silloinkin obligatioita, hypoteekkejä, prioriteettiosakkeita ja muita sellaisia keinottelua palvelevia erotuksia enempää kuin korkoakaan missään muodossa. Rahanlainaajan tulee varautua kärsimään häviötä samoinkuin saamaan voittoa — siinä on epäilemättä se moraalinen laki, joka kieltää koronkiskomisen; hänen ei sovi sallia iskevän vaikeuksiin joutuneen liikkeen suonta vaatimalla auttamattomia prosenttejansa ja siten saattavan puille paljaille tavallisen osakkeenomistajan, yhtä vähän kuin maanomistajan tulisi sallia saattavan puille paljaille vuokralaisensa, joka ei kykene vuokraa maksamaan. Niin opetti aikoinaan kristillinen kirkko, ja minä en tunne katolisen kirkon henkisen kehityksen vaiheita kyllin tarkoin voidakseni sanoa, milloin se on muuttunut siksi, mikä näyttää nykyjään olevan: korkoavaativan maanomistajan ja koronkiskurin edustajaksi ja sosialismin vastustajaksi. Niin opettaa nykyinen sosialismi. Jos koronkiskontaa tulee ollenkaan esiintymään sosialistisessa valtiossa, jos maksua on armotta vaadittava takaisin eräissä tapauksissa, niin sellainen tehtävä nähdäkseni kuuluu yksin valtiolle. Valtio tulee olemaan kaiken kerätyn omaisuuden ja kaikkien liikeyritysten ainoa pankkiiri ja samoin ainoa maanomistaja ja palo-, tapaturma- ja vanhuudenvakuutusliike. Raha-asioissa, samoinkuin julkisen palveluksen ja hallinnon alalla, se tulee puoltamaan ihmissukua, jokaisen yksilöllisen sattuman ja seikkailun takana piilevää pysyväistä oliota.

Jälkeenjätetty omaisuus, toisin sanoen valta testamentata ja oikeus periä, tulee sekin jäämään lievennetyssä muodossa vallitsevaksi sosialistisessa valtiossa. Ei ole minkäänlaista syytä, joka sitä vastustaisi. Esimerkiksi perintökappaleiden puolesta puhuu voimakas luonnollinen tunne; meidän mielestämme poika voi hyvinkin omistaa — vaikka hänen ei suinkaan mielestämme pitäisi myydä — niitä isälle kuuluneita esineitä, jotka isä tahtoo hänelle jättää. Syntyperästä ylpeileminen on kunniallinen asia, se merkitsee omiin veriheimolaisiin kohdistuvaa kiintymystä, ja minä toivon, että vielä tuhannen vuoden kuluttua joku jälkeläinen säilyttelee aarteenaan meidän päiviltämme polveutuvaa käytännöstä poisjäänyttä vaakunakilpeä tai haalistuneen kudelman kappaletta. Ihminen, joka vihaa perinnäisiä erioikeuksia, voi silti kunnioittaa sukupuuta.

Leskellä, naisella samoinkuin miehelläkin, on ilmeisesti eräänlainen luonnollinen omistusoikeus siihen omaisuuteen, joka on ollut hänen ja vainajan yhteinen, kotiin, puutarhaan, soittovälineisiin, kirjoihin ja muihin kotoisiin olioihin. Nykyisin me yhdeksässä tapauksessa kymmenestä ajamme lesken tiehensä, hän jää nimellisesti entisen kodin omistajaksi, mutta hänen täytyy se joko vuokrata kalustettuna tai myydä, siirtyä asumaan johonkin täyshoitolaan tai ahtaaseen vuokra-asumukseen.

Jokin määrä kerättyjä rahojakin voi periytyä ystävälle tai sukulaiselle. Se on yleistä hyötyä koskeva kysymys; sosialismi on luopunut kaikista ehdottomista väitteistä sellaisissa seikoissa ja tarkastelee näitä ongelmia nyt yksityiskohtaisina kysymyksinä, jotka vaativat hienojen erojen huomioonottamista. Me tahdomme vapautua pedanttisuudesta. Nykyaikainen sosialisti pyrkii säilyttämään kaikkea sitä omaisuutta, joka on persoonallisuuden laajennusta, ja pyrkii hävittämään sitä liiallista omaisuutta, joka antaa ihmisen valtaan lähimmäisten ravinnon ja tarpeet, maan, teollisuuskoneiston, toisten ihmisten kodit, koronkiskurin vaatimukset ja kaiken tuon perimisen. Terveellisiin määritelmiin taipuvat sosialistit sanovat hyväksyvänsä sellaisen omaisuuden, jota käytetään ja kulutetaan, ja vastustavansa vain "tuotannonvälineiden" yksityisomistusta, mutta minä puolestani en halua turvautua ylen täsmällisiin määritelmiin. Yleinen tarkoitus on riittävän selvä, erikoistapaus vaatii erikoista sovellutusta. Me nykyaikaiset sosialistit vastustamme verrattain pienen kaikkien omaisuutta anastavan yksilöryhmän luonnotonta omaisuutta, koska tahdomme nähdä valinnan ja yksilöllisen ilmaisun tilaisuutta kaikissa näissä omaisuutta koskevissa asioissa.

Minä taivun ajattelemaan — mutta huomautan samalla puhuvani asiasta, joka ei kuulu nykyaikaisen sosialistisen kirjallisuuden tekstiin — että sosialismi yksityisomaisuutta poistaessaan tuo korvaavaa ainesta luomalla oikeuksia. Sosialismi tulee epäilemättä kumoamaan maan ja luonnollisten ainesten sekä kasattujen teollisuusvarojen yksityisomistuksen toimien itse kaiken maan omistajana ja kaiken pääoman haltijana, mutta se ei merkitse, että me kaikki tulemme olemaan valtion vuokralaisia, joiden vuokrasopimus voidaan purkaa milloin tahansa. Sosialistinen valtio tulee erittäin todennäköisesti tunnustamaan parannuksia suorittavan hallussapitäjän ja hyödyllisen vuokraajan oikeudet. On ilmeisesti sekä oikeata että yleishyödyllistä, jos henkilöllä, joka ottaa haltuunsa maa-alueen ja tekee sen arvokkaaksi — esimerkiksi muuttamalla sen viinitarhaksi — on oikeus saada pitää sitä turvallisesti huostassaan ja jos se voidaan häneltä ottaa ainoastaan poikkeustapauksissa ja runsaasta korvauksesta. Jos henkilö maanviljelys- tai puutarhaviljelystilan vuokrattuaan tuntee haluavansa siinä uurastaa ja myöhemmin siinä levätä vaivoistaan, en luule järkevän sosialismin vastustavan tätä viiniköynnökseen ja viikunapuuhun kohdistuvaa kiintymystä. Jos se ehdottomasti vastustaakin vapaata maanomistusta, se ei varmaankaan kiellä vuokrallapitämistä. Ja luulenpa, että valtio voi osoittautua monessa suhteessa jalommaksi ja tunnekykyisemmäksi maanhaltijaksi kuin kukaan yksityinen.

Toisellakin tähän liittyvällä alalla sosialismi voi varsin hyvin suvaita yksityisomaisuutta, laadultaan niin hienoa, että yksityisen maanomistuksen alla huokaileva Britanniamme voi suoda sellaista ainoastaan aivan pienelle vähemmistölle. Tarkoitan sen talon yksityistä omistamista, jossa henkilö asuu… Antautuakseni tässä aivan omavaltaisiin mietteisiin taivun ajattelemaan, että tulevaisuudessa noudatetaan kahta rinnakkaismenetelmää koteja rakennettaessa. Monet henkilöt tulevat aina tarvitsemaan asuntoja, jotka he voivat vuokrata pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi ja joita he eivät mitenkään omista. Nykyjään sellaiset henkilöt asuvat keinottelijain rakentamissa surkean vaateliaissa huvilamaisissa rakennuksissa, kehnoissa maalaishökkeleissä ja vuokrataloissa, jotka meidän aikanamme rumentavat koko Englantia. Sellaisia asumuksia toimittavat sosialistisessa tulevaisuudessa varmaan paikalliset viranomaiset, mutta ne tulevat olemaan hyvien arkkitehtien suunnittelemia kauniita ja kunnollisia taloja, joita on helppo pitää puhtaina ja valoisina, ilmavina ja mukavina, sivistyneiden ihmisten koteja, nähtäviksi kelpaavia jalossa ja järjestetyssä maailmassa. Mutta sitäpaitsi tulee olemaan varakkaita yksityishenkilöitä, jotka sellaiseen asiaan luonnostaan taipuen rakennuttavat itselleen kodin ruveten valtio-maanomistajan vuokralaiseksi. Heilläkin tulee olemaan melkoinen määrä omaisuutta, joka voi avartua oikeudeksikin — ellei testamenttausoikeudeksi, niin ainakin oikeudeksi mainita mahdollisten vuokraaja-seuraajiensa joukosta se, jolle suovat etusijan…

Kokonainen sarja omistustuntoja liittyy vielä virallisiin velvollisuuksiin ja vastuunalaisuuteen. Henkilöitä, jotka ovat toimineet kunnollisesti jollakin alalla, ei voida helposti temmata siitä irti. Terveydenhoitoa valvovaa lääkäri-virkamiestä, opettajaa, joka on kaupungissa jakanut oppia miespolven ajan, miestä, joka on saanut aikaan julkisen puutarhan, liittää moraalisen oikeutuksen side heidän työhönsä koko elämän ajan. Nykyisissä oloissa ei ole niin laita. Tiedän, kuinka helppo on sanoa, että tämä kaikki on hallinnollinen ja yksityisseikkaa koskeva kysymys.

Epäilemättä. Mutta sittenkin on tärkeätä esittää se tässä selvästi, tehdä ilmeiseksi, ettei sosialismin tulo tuhoa sellaista ihmisen ja hänen suorittamansa työn samastumista, joka on aivan luonnollinen ja suotava, vaan että tätä elävää ja oikeudenmukaista omistuksentuntoa, jos mitään, tullaan sosialismin vallitessa rohkaisemaan ja sen vaatimuksia tukemaan. Nykyisenä aikana tämä erikoisen eloisa omistuksentunto jätetään usein kerrassaan huomioonottamatta. Joka päivä kuulee kerrottavan miehistä, jotka ovat työllään perustaneet liikkeisiin kokonaisia uusia osastoja, miehistä, jotka ovat hankkineet työnantajilleen suuria aineellisia arvoja, miehistä, jotka ovat uhranneet elämänsä teollisuuskoneistolle ja jotka on sitten viskattu syrjään, joko siitä syystä, että heidän tuottamansa hyöty on vähentynyt olemattomiin, persoonallisen loukkaantumisen vuoksi, tai jotta saataisiin sijaa suosikeille, työnantajan pojalle, serkulle tai kenelle tahansa, minkäänlaisesta vetoamisesta välittämättä ja antamatta mitään korvausta. Yksityisomistus on itsevaltiutta; parhaimmillaankin se on piilevää vääryyttä kaikissa sellaisissa seikoissa.

Ajateltakoon vielä taiteilijaa ja keksijää, joiden nykyaikana täytyy ylen usein myydä alkuasteillaan olevat keksintönsä välittömän toimeentulonsa vuoksi. Keinottelijat ottavat haltuunsa nämä aloitetut työt ja havaitsevat ne toisinaan arvottomiksi, toisinaan taas löytävät niistä suunnattomien rikkauksien lähteitä. Arvon määrittely ei ole missään muussa asiassa vaikeampi kuin luovan työn ollessa kysymyksessä; vain harvat nerot ovat saaneet heti tunnustusta, ja taiteen, kirjallisuuden ja keksintöjen historia on täynnä Chattertoneja ja Savageja, jotka ovat tuhoutuneet ennenkuin tunnustus tuli, ja Dickensejä, jotka ovat epäviisaasti myyneet itsensä. Ajateltakoon, millainen suunnaton sosiaalinen hyöty asiasta koituisi, jos luovan työn tekijällä olisi jo nyt ehdoton oikeus saada osansa hänen työnsä ansaitsemasta tunnustuksesta. Sosialismin vallitessa se olisi koko elämän ajan hänellä — ja maailmalla, ja hän voisi sitä valvoa. Hänellä olisi vapaus lisätä, muovata, uudistaa.

Kaikilla näillä aloilla nykyaikainen sosialismi pyrkii luomaan ja vahvistamaan omistusta ja oikeuksia, käyttäjäin omistusta ja luovan työn suorittajan oikeuksia. Se tahtoo poistaa aivan toisenlaista omistusta: luotonantajan, panttilainaajan, maanomistajan ja koronkiskurin, ostelijan, pelikeinottelijan, yksinoikeudenanastajan ja muilla mailla oleskelevan maan- tai kiinteistönomistajan yksityisomistusta ja vaatimuksia… Sosialismi ei itse asiassa hävittäisi mitään varsinaista omaisuutta, vaan yksinomaan sen näennäisomaisuuden, joka jonkinlaisena noidanluomana harhakuvana ryöstää meitä kaikkia.

Kun tässä pohdimme sosialistista omaisuuteen suhtautumista, lienee syytä tarkastella erästä pientä vastaväiteryhmää, joka usein esitetään sosialismia vastustavalta taholta. Viittaan erikoisesti erääseen vaikeaan seikkaan, vähäisen kelpo miehen säästöjä koskevaan.

Jos lukija on vähänkään perehtynyt tähän kiistakirjallisuuden haaraan, hän luultavasti tietää, kuinka tämä ikävä asia esitetään. Meille kuvaillaan uskomattoman uuttera, hyvä ja kunnollinen köyhä mies; hän on tehnyt työtä, on säästänyt, ja hänellä on vihdoin vanhojen päiviensä varalle muutamia yhtiön osakkeita, "kappale maata" tai kenties huoneisto jossakin asuntoyhtiössä. Tahdommeko — sosialismin vastustaja on tukehtua mielenliikutukseen — muuttaa maailmaa niin, että riistämme häneltä sen?… Sosialismin vastustaja hillitsee itsensä ankarasti ponnistaen ja siirtyy sitäkin liikuttavampaan asiaan… leskeen![14]

Otaksun edelliseen kappaleeseen sisältyvän varmoja vakuutuksia, jotka antavat lukijalle parempaa tietoa tästä asiasta. Tämä säästäväiseen vähäiseen mieheen, leskeen ja orpolapsiin kohdistuva huolekkuus näyttää minusta kaikkein vilpillisimpiin sosialismia vastustaviin väitteisiin kuuluvalta. Mies, "joka on säästänyt muutamia puntia", köyhä leski ja hänen lapsensa, jotka pitävät kiinni jonkin maakappäleen yksityisomistuksesta, on työnnetty esiin turvaamaan tilanomistajan ja rahamiehen apajoita. Tarkastamme tässä tosiasioita nähdäksemme, kuinka nykyinen talousjärjestelmämme todellisuudessa käsittelee köyhän miehen "sijoituksia".

Se ei ensinnäkään takaa pienelle sijoittajalle hänen säästöjensä varmaa säilymistä. Hän tulee sijoitusmaailmaan vähätietoisena, herkkäuskoisena ja ymmärtämättömästi epäilevänä, ja hänen luokkansa joutuu alinomaa ja järjestelmällisesti menettämään vähät varansa. Jokainen asioitatunteva henkilö voi todistaa, että toinen suuri rahaliike toisensa jälkeen nielee pienet sijoitukset. Moni valtavan suuri, kunnianarvoiselta näyttävä yritys käyttää liikepääomanaan satojatuhansia puntia, jotka on jaettu muutamaan tuhanteen tavalliseen osakkeeseen, määrättyyn lukuun prioriteettiosakkeita ja obligatioita. Se aloittaa toimintansa kukoistavana, tavallisista osakkeista saadaan muutamina vuosina seitsemän, kahdeksan, kymmenen prosenttia. Vähäinen kelpo mies tahtoo pitää huolta leskensä tulevaisuudesta ja omista vanhuudenpäivistään hankkimalla näitä arvossapidettyjä arvopapereita. Osakkeiden hinta nousee yli nimellisarvon ja siirtyy sitten hitaasti ja varmasti ensimmäisten keinottelevain omistajain käsistä säästörahojaan sijoittavan yleisön huostaan. Sitten alkaa hidas, tyyni aleneminen, ylimääräiset osingot loppuvat, osakkeiden hinta kutistuu nopeasti. Ajateltakoon sellaista tapausta kuin suuren British Electric Traction Companyn, jonka osakkeet maksoivat aluksi kymmenen, kohosivat sitten suunnilleen yhteenkolmatta (21 1/8) ja joiden arvoksi nyt (lokakuussa 1907) merkitään suunnilleen kaksi puntaa. Sen kuusiprosenttiset prioriteettiosakkeet ovat liikkuneet neljäntoista ja viidentoista ja puolen välillä. Sen tavalliset osakkeet edustavat kaikkiaan 1,333,010 ja prioriteettiosakkeet 1,614,370 punnan pääomaa, joten jo tässä yhdessä ainoassa liikkeessä näemme ilmaantuvan ja taas häviävän enempää kuin kahta miljoonaa puntaa vastaavan näennäisarvon ja todella häviävän suunnilleen puolet siitä määrästä. Ei tarvitse kovinkaan tarkoin tuntea maailmaa tietääkseen, että suurimman osan tuosta summasta olivat yritykseen sijoittaneet keskisuuruisten ja pienten omaisuuksien haltijat, joilla ei ole tietoa rahamaailman todellisista olosuhteista.

Näiden pienten sijoittajien sanotaan esiintyvän katkeroina yksityisen rahaliikkeen puoltajina kunnallisia liiketoimia ja sosialisteja vastaan. Täytyy ihmetellä, minkätähden.

Voisi löytää koko joukon samanlaisia ja pahempiakin tapauksia, joissa sijoittavalta yleisöltä on muutaman vuoden kuluessa viety kymmeniä miljoonia puntia. Tyydyn kumminkin tässä vain lainaamaan erään selostuksen New Yorkin Journal of Commercesta, joka, kuten lukija hyvin arvaa, ei suinkaan mielellään käy todistamaan sosialismin eduksi. Se esittää asiaa Illinois Central Railroad ("Illinoisin keskusradat")-yhtiön johtajan mr Harrimanin Inter-State Commerce Commissionille ("Valtioidenväliselle kauppakomissiolle") maaliskuussa antaman todistuksen nojalla näin:

"Hän itse myöntää kuuluneensa neljäntenä miehenä yhtymään, joka sai haltuunsa Chicagon ja Altonin radat ja antoi heti 40,000,000 dollarin arvosta obligatioita, joiden tuotosta maksoivat itselleen 30 % voitto-osingon heidän hallussaan oleville papereille; sitäpaitsi he ostivat obligatiot 65 dollarin hinnasta ja möivät ne myöhemmin 90:een tai korkeampaan hintaan, erään osan henkivakuutusyhtiöille, joihin mr Harriman oli jonkinlaisissa suhteissa. Ei ollut olemassa mitään ansiota tai liikamäärää, mistä osinkoa olisi voitu jakaa, mutta yhtiön kirjat väärennettiin siirtämällä eräs korjauksiin käytetty 12,000,000 dollarin erä pääomatilille jonkinlaiseksi kirjanpidolliseksi pohjaksi mainitussa menettelyssä.

"Sitäpaitsi muutettiin Chicagon ja Altonin radat 'rautatieksi', ja pääoma, joka oli ollut hiukan 40,000,000 dollaria pienempi, paisutettiin 123,000,000 dollariksi, jotta korjauksista koituneet todelliset menot, 22,500,000 dollaria, tulivat peitetyiksi. Niin tehden lisättiin suunnilleen 60,000,000 dollarin arvosta 'vettä' neljän miehen omistamiin osakkeisiin. Niistä myytiin osa Union Pacificille, jonka presidentti mr Harriman oli, ja suurempi määrä siirrettiin Rock Islandille. Mr Harriman kieltäytyy sanomasta, kuinka paljon hän siten meneteltäessä ansaitsi.

"Siitä nähdään, kuinka eräät jättiläisomaisuutemme syntyvät ja millaiset vaikuttimet ja tarkoitukset toisinaan ovat määräävinä niissä henkilöissä, joille liikeyhtymien johto on uskottu. Yksinkertainen ja alkeellinen periaate on se, että arvoja luovat pääoman tuottava toiminta, työ ja erilaisten teollisuusyritysten tehoisuus. Varallisuutta ei synny milloinkaan tyhjästä, se on aina tuotettava ja jaettava, ja se, minkä toinen saavuttaa epärehellisesti, häviää tai jää saavuttamatta toiselta. Persoonallinen hyöty näissä keinottelutoimissa, joissa liikeyhtymien johtoon asetetut henkilöt käyttelevät niiden luottoa, pääomaa ja mahtia, otetaan osakkeenomistajien suurelta enemmistöltä, joiden edut joutuvat uhrattaviksi, julkisilta sijoittajilta, jotka tulevat petetyiksi, tai laivanvarustajilta, joita verotetaan liiaksi niistä palveluksista, joiden alueella rautatiet nauttivat etuoikeuksia, tai kaikilta näiltä, toiselta enemmän, toiselta vähemmän. Ne ovat toisin sanoen ryöstösaaliita."

Kuten huomaamme, ei ole ainoastaan väärin sanoa sosialismin riistävän köyhältä mieheltä hänen kunniallisesti hankkimaansa "vähäistä omaisuutta", vaan asia on todellisuudessa ihan päinvastoin: nykyinen ei-sosialistinen järjestelmä tuhoaa alinomaa säästäväisyyden hedelmiä! Yksinkertaiset ihmiset luulevat suurten rahamiesten voittavan rahaa toisiltaan ja menettävän sitä toisilleen. Mutta rahamiehet — sanoaksemme asian suoraan — eivät ole sellaisia houkkioita. He käyttävät hyväkseen suurta yleisöä, ja yleisö antautuu yhä heidän käytettäväkseen ollen siten uuden, kasatun rikkauden alinomaisena lähteenä. Minä tunnen erään kauppaliikkeessä palvelevan viidenkymmenen vuoden ikäisen erittäin uutteran ja kyvykkään miehen, joka on säästänyt ja sijoittanut rahoja liikkeisiin, joita voi hyvinkin pitää taattuina ja rehellisinä; hän on kieltänyt itseltään elämännautintoja, typistänyt elämäänsä voidakseen sijoittaa joka vuosi suunnilleen kolmanneksen palkastaan, aina kahdenkolmatta vuoden iältä asti, ja nyt hänen ainoana turvanaan työkyvyttömyyttä ja vanhuutta vastaan on jäsenyys eräässä Friendly Societyssä, jonka pahoin pelkään olevan yhtä epäiltävän kuin kaikki muut "ystävälliset yhdistykset" — ja se ei suinkaan merkitse hyvää toimeentuloa eikä turvattua tulevaisuutta.

Voidaan huomauttaa, että vähäisen miehen tulee menetellä huolellisemmin rahojaan sijoittaessaan, mutta tosiasiana pysyy, että rahojen taattu ja tuottoisa sijoittaminen on erinomaisen moniseikkainen erikoistehtävä ja ettei tavallisella muutamia satoja puntia omistavalla miehellä ole niillä markkinoilla parempaa onnistumisen mahdollisuutta kuin vedenpinnan alla Sidneyn satamassa haikalojen parvessa. Voidaan sanoa, että hän on ahne, tahtoo saada liian paljon korkoa, mutta se on joutavaa jaarittelua. Eräs kamalimpia kuiluja, johon brittiläisen yleisön säästöt ovat suistuneet, on ollut "consolien", vakautettujen valtionobligatioiden sadin — ne tuottavat nykyisessä hinnassaan vähemmän kuin kolme prosenttia. Palvelusväkeä ja työläisiä, joilla oli rahoja postisäästöpankissa, yllytettiin, houkuteltiin ja autettiin siirtämään rahojaan tähän juhlalliseen vakuuteen — silloinkin, kun hinta oli 114. Ne, jotka niin menettelivät, ovat nyt (marraskuussa 1907) menettäneet melkein kolmanneksen rahoistaan.

Väittää tuskin liikoja, jos sanoo, että erittäin suuren osan nykyaikaisia suuromaisuuksiamme, raitiotie- ja rautatieyhtiöitä, kaasulaitoksia ja leipätehtaita ovat perustaneet niiden nykyiset omistajat, suuret kapitalistit, tuon tahallisen marttyyrin, säästäväisen vähäisen miehen tahattoman altruismin nojalla.

Tavallinen säästäjä voi tietenkin vakuuttaa itsensä vanhojen päivien ja kaikenlaisten onnettomuuksien varalta jossakin vakuutusyhtiössä ja nauttia verrattain suurta turvallisuutta, koska hallitus sekaantuu "yksityisyritysten" toimintaan näillä aloilla, mutta sosialismin vallitessa hän voisi tehdä niin nauttien täyttä varmuutta valtion vakuutuslaitoksessa — ellei yleinen vanhuudenvakuutus hänelle riittäisi. Tämä ei kumminkaan kuulu nyt käsiteltävänämme olevaan asiaan. Minä kirjoitan nyt vain sellaisesta omaisuudesta, jonka sosialismi poistaisi, ja tahdon osoittaa, kuinka vähän hyötyä tai vakuutta se nykyjään tarjoo pienen omaisuuden haltijalle. Ajattelemattomat rikkaat saarnaavat "Säästäväisyyttä" köyhälle ja rikastuvat itse puolittain tahallisesti, puolittain itsetiedottomasti tempaamalla säästöt omikseen. Siinä on, lyhyesti kuvailtuna, nykyisten rahallisten menetelmien tuiman leikkisä laatu.

Pienten säästöerien joutumista suurten omistajien saaliiksi tapahtuu muuallakin kuin säästämisen alalla. Jokaisessa kaupungissa voi älykäs ja myötätuntoinen katselija, jonka silmät eivät ole liian käyttelyn tai tottumuksen sokaisemat, nähdä alinomaista pienten säästöjen häviämistä. Kalustettujen huoneiden vuokraus ja pieni vähittäiskauppa ovat tavallaan sosiaalisia "hävittäjiä"; kaikkialla maassamme ne muuttavat toivorikkaita, yritteliäitä, huonosti asiaan perehtyneitä muutaman kymmenen tai sadan punnan omistajia hitaasti ja auttamattomasti murtuneiksi ja pettyneiksi olennoiksi. Heitä katsellessani näen taloudellisen taistelumme säälimättömimmältä puoleltaan. Sandgaten High Streetin varrella, johon ikkunastani avautuu näköala, luulen suunnilleen neljännen tai kolmannen osan myymälöistä olevan sellaisia siedettävästä elämästä epätoivoiseen johtavia kanavia; ne ovat pyhitettyjä, auttamattomia ihmisten masentajia. Toisinaan avaa pari vanhaa palvelushenkilöä muoti- tai tupakkamyymälän, toisinaan perustaa jokin nuori pariskunta lyhyttavarain kaupan, toisinaan ilmaantuu näyttämölle uusi teurastaja, uusi kala- tai maustekauppias. Tämä vararikkoa kohti liikkuva loppumaton kulkue on saanut minut karttelemaan muuten miellyttävältä näyttävää katua, jota pitkin ajattelemattomuuteni päivinä astelin varsin iloisesti. Häviöön tuomitut uhrit ilmaantuvat alkuaikoina myymälöittensä oville ja näyttävät kohteliailta ja toivorikkailta. Eräät tukkuliikkeet ansaitsevat varsin hyvin perustamalla pieniä vähittäisliikkeitä kaikille mahdollisille kaupan aloille. He järjestävät myymälän, varustavat sen tavaroilla, ottavat vähittäisliikkeen perustajalta hänen kaksi- tai kolmesataa puntaansa ja antavat hänelle neljän- tai viidenkymmenen punnan luoton. Tarinan loppupuoli, mitä vähittäiskauppiaaseen tulee, on ylivoimaista taistelua koron maksamiseksi ja velan lisääntymisen estämiseksi. Joitakin aikoja asiat ovat kuitenkin vallittavissa. Minä menen salaa tarkastelemaan ikkunassa olevia tavaroita, mielessä heikko toivo, että yritys tällä kertaa tosiaankin onnistuu; minusta ei tunnu ollenkaan mieluisalta, kun vaimoni selittää, etteivät tavarat ole parempia kuin missä muualla tahansa, vain pikemmin kalliimpia kuin parissa vakavaraisessa ja jo kauan toimineessa myymälässä, joissa paikkakuntalaiset enimmälti suorittavat ostoksensa. Voi sattua niinkin, että sunnuntaikävelyllä ollessani näen uusien liikkeenharjoittajien menevän pari kertaa kirkkoon varsin nuhteettomasti, ja jos on kysymyksessä nuori pariskunta, on miehellä tavallisesti päässä silkkihattu. Mutta sitten alkaa ikkunoissa oleva näytevarasto huonontua määrältään ja laadultaan, ja silloin tiedän luoton alkaneen kiristyä. Liikkeenomistaja ei enää näyttäydy ovella, ja hänen alkuperäinen valoisa luottamuksensa on tiessään. Nyt hän katselee tummuneen ikkunaruudun läpi synkän vihaisesti. Hän epäilee liiankin oikein, että kaikki ostavat tarpeensa "isosta kaupasta"… Sitten hän on yhtäkkiä mennyttä; säästörahat ovat menneet, ja myymälä odottaa — kuin nälkäinen peto — uutta uhria. Siinä on pienen myymälän tavallinen koruton murhenäytelmä. Talonomistaja on saanut rahansa, maanomistaja tietysti samoin joka pennin, ystävälliset tukkuliikkeet voivat nekin aivan hyvin, mutta nuori tai vanha pariskunta saa lähteä kysymään työtä ensimmäisestä suojakodista — ikäänkuin ei maailmassa olisikaan säästäväisyyden laista hyvettä.

Englantilainen "lodging-house"[15] näyttää olevan keksitty kuluttamaan loppuun uskollisen vanhan palvelijan ja toimellisen leskivaimon viimeistä tarmoa — siitä huolimatta, että kansantaloustiede tästä seikasta visusti vaikenee. Henkilöt sijoittavat kaksi- tai kolmesataa, jopa tuhatkin puntaa saadakseen pelkän toimeentulon uurastamalla vuokralaistensa tai täyshoitolaistensa hyväksi. Se on heidän käsityksensä varmasta rahojen sijoittamisesta. He voivat nähdä kaiken aikaa, kuinka asia menestyy. Kaikkialla Englannissa tapahtuu samoin. Se, jossa asia herättää mielenkiintoa, voi nähdä sen kaikki vaiheet käymällä etsimässä huoneita esimerkiksi Lontoon Camden Townin alueelta; kulkiessaan paikasta toiseen hän käsittää yhä selvemmin, ettei kukaan noista ihmisistä ansaitse rahaa, ettei kukaan heistä milloinkaan saa takaisin sijoittamaansa pääomaa ja että he ovat onnelliset, jos kuolema heidät korjaa ennen auttamatonta vararikkoa. Ihmiset ovat tottuneet pitämään ammattiluokkia pysyväisinä, ovat tottuneet pitämään teurastajaa tai leipuria miehenä, joka hoitaa määrätynlaisen myymälän määrätyllä tasolla koko elämänpä ajan, joten monestakin lukijasta voi tuntua uskomattomalta, että nämä kaksi tyypillistä säästäväistä ammattiluokkaa, huoneistojen ja huoneiden vuokraajat ja pienet vähittäiskauppiaat, voivat säilyä vain sen nojalla, että vararikkoisten yksilöiden sijaan ilmaantuu yhä uusia; mutta niin on sittenkin laita. Heillä ei ole mitään hyötyä pienistä säästöistään, sijoitukset ja aloitetut liikkeet osoittautuvat yhtä tuhoisiksi; kilpailujärjestelmämme hävittää heidät hitaasti ja auttamattomasti.

On sanottu, etteivät mitkään muut yhteiskunnan jäsenet suhtaudu niin vihamielisesti sosialismiin ja sosialistiseen lainsäädäntöön kuin nämä pienet omistajat ja sijoittajat, nämä pienet veronmaksajat. He eivät asiaa oikein ymmärrä. Korkoa he pitävät yhtä luonnollisena asiana kuin nälkää ja janoa, se taloudellinen prosessi, joka tuomitsee heikot yrittäjät tuhoutumaan, on heidän älynsä tavoittamattomissa, mutta veronkantaja, joka vaatii yhä uudelleen rahoja "toisten ihmisten lasten kasvatusta", "köyhien ylellisyyttä", "teihin, valaistukseen ja raitioteihin tuhlattuja menoja" varten, edustaa heidän mielestään sietämättömintä vääryyttä. Niin nuo olentoraukat äänestävät kalpean vihan vallassa kumoon kunnallisia liikeyrityksiä valmistaen sitäkin suurempaa liikkumisalaa suurille rahamiehille, jotka murskaavat heidät liikavoiton puristimessa. Siinä on onneton ja traagillinen vastustushenki, johon jokaisen älykkään sosialistin tulee suhtautua myötätuntoisesti, kärsivällisesti — ja asiaa havainnollisesti heille selittäen. Jos julkinen arvovalta ottaisi korkoa, ei veroja tarvittaisi — se on ilmeisempi väittämä. Mutta avarammalle ulottuva on se, joka toteaa nykyiseen järjestelmäämme oleellisesti kuuluvan julmuuden, mielettömyyden ja sosiaalisen vääryyden: että suojaamattomat säästöt alinomaa joutuvat anastetuiksi.

Vain rikkiviisas ja vanhanaikainen sosialismi voi kiistellä'pieniä säästöjä vastaan; nykyaikainen sosialismi vastustaa maanomistajaa ja suurkapitalistia, jotka nielevät pienet säästöt.

Pohtiessamme nykyaikaisen sosialismin todellista suhtautumista omaisuuteen on syytä selvittää yksityiskohtaisesti sosialistien riveissä vähitellen tapahtuvaa mielipiteiden muutosta pakkoluovutukseen nähden. Siinäkin tapauksessa, että ovat puheena ne yksityisomaisuuden muodot, jotka sosialismi hylkää, maanomistus, luonnontuotteiden ja perityn liikepääoman yksityisomistus ja muu sellainen, sosialismi on luopunut alkuperäisestä äärimmäisen jyrkästä kannastaan ja muuttunut inhimilliseksi ja järkeväksi.

Varhaisempi sosialismi suhtautui omistajiin tuimasti ja väärämielisesti. "Omaisuus on varkautta", sanoi Proudhon, ja aina 90-luvulle saakka sosialismi säilytti suuressa määrin tuon väitteen henkeä. Yksityisomistajalta tuli viipymättä ja lopullisesti ottaa pois hänen omaisuutensa, ja hän sai kiittää onneaan, ellei joutunut kokemaan nyrkkilakia ja saanut surmaansa inhoittavana konnana. Fabian Societyn ensimmäiset perusteet, jotka määriteltiin vasta vuonna 1884, näyttävät hylkäävän "korvauksen", yksityisomistajilta otettavan omaisuuden osittaisenkin korvauksen, joskin sen käytännöllisissä ehdotelmissa on aina myönnetty korvausjärjestelyn mahdollisuus. Alkuperäisten määritelmien sanamuoto on tämä: "korvauksetta, joskaan ei ilman sellaista pakkoluovutuksen alaisena olevan henkilön osaksi tulevaa huojennusta, jonka yhteisö voi katsoa soveliaaksi." Tämä sanamuoto on ilmeisesti nykyisten katsantokantojen ja vanhempien oppien yhteensovittelun tulos. Jos Fabian Society nyt kirjoittaisi uudestaan perusväittämänsä, uskon varmaan, ettei yksikään jaosto vaatisi säilytettäväksi tuota ytimettömäksi muuttunutta "korvauksetta".

Omaisuus näet ei ole varkautta. Voi olla erehdys, voi olla väärin ja sosiaalisesti epäedullista tunnustaa yksityisomistusta aloilla, jotka ovat yhteisölle ylen tärkeät, mutta kaikki asianosaiset, ja yksityisomistajien suuri enemmistö aivan varmaan, ovat vilpittömästi omalla kannallaan ja noudattavat parhaansa mukaan omaa älyänsä. Me elämme nykyjään avaroissa perinnäisissä suhteissa, joiden alueella sellainen yksityisomaisuus tunnustetaan oikeutetuksi, ja sen äkillinen kieltäminen ja hävittäminen — kirjoitan tämän ehdotonta sosialistista vakaumustani noudattaen — olisi kamalin onnettomuus, jota inhimillinen yhteiskunta voisi joutua kokemaan. Millainen väliaikainen hallitus meillä olisi sellaisen sekasorron vallitessa?

Pakkoluovutuksen täytyy tapahtua vähin erin, taloudellisen ja poliittisen uudestijärjestelyn muodossa, ja sitä tulee joka askelella seurata selittävän kasvatustyön. Valistuneella yksityisomistajalla ei ole mitään syytä olla toivomatta ja edistämättä sen tuloa. Nykyaikainen sosialismi on valmis antamaan hänelle korvausta, kenties ei "täydellistä", mutta joka tapauksessa järjellisen, hänen luovutuksestaan, saadakseen hänet toimimaan apunansa ja vapauttaakseen hänet hänen hallinnollisista velvollisuuksistaan, hänen liiallisesta tiluksiin ja liiketoimiin kohdistuvasta vastuustansa. Se suo hänelle nurkumatta vuosittaisen korvausmaksun tai rajoitetun käyttöoikeuden. Se ei suinkaan tahdo hävittää häntä eikä niitä asioita, jotka ovat hänelle kalliit. Se ei tahdo sosialisoida ainoastaan hänen omaisuuttaan, vaan tahtoo saada koko yhteiskunnan omaksi hänen kulttuurinsa ja kaiken sen, mitä joutoaika on hänelle opettanut elämän mahdollisuuksista. Se tahtoo kaikkien ihmisten tulevan yhtä hienoiksi kuin hän. Sen vihollinen ei ole rikas mies, vaan hyökkäävä rikas mies, koronkiskuri, nylkyri, jättiläisryöväri, joka kehittelee ilmi rikkauden piileviä huonoja puolia. Se hylkää kerrassaan sen ajatuksen, että omistavien ja omaisuudettomien kesken on vallitseva leppymätön luokkataistelu.

Tämä menetelmässä ilmenevä uusi suvaitseva henki ei silti suinkaan merkitse lopullisen tarkoituksen heikontumista. Nykyaikainen sosialismi vastustaa ehdottomasti uuden yksityisen maaomaisuuden suvaitsemista ja uusien oikeuksien ja perustamislupain myöntämistä yksityisille. Kaikkien suurten monopolien, esimerkiksi liikenteen, rakennustoiminnan ja maanviljelyksen aloilla, täytyy alun alkaen kuulua yhteisölle. Ja sosiaalisen valtiotaidon, hallituksen vähin erin tapahtuvan toiminnan tulee tarkoittaa sitä, että yhteisö ottaa alinomaa ja järjestelmällisesti, välttäen väkivaltaa ja viivyttelyä, huostaansa maan, liikennevälineet, ravintoaineiden jakamisen ja kaikki ihmisten yhteiset suuret toimet, pitää huolta nousevasta sukupolvesta ja totuttaa sitä niiden yhteiseen käyttelyyn sekä sivistyneempään elämänkatsomukseen.

KAHDEKSAS LUKU

KESKILUOKAN JÄSEN, LIIKEMIES JA SOSIALISMI.

Liitän tähän muutamia huomautuksia kysymyksestä, johon edelläoleva asianpohdinta luonnostaan johtaa, nimittäin siitä, kuinka tulee käymään sen sekalaisista aineksista kokoonpannun yhteiskunnanosan, jota mainitaan keskiluokan nimellä.

Keskiluokan olemattomiin jauhaminen on jatkunut jo sata vuotta tai kauemminkin. Minun mieltäni se alkoi kiinnittää — jopa aivan liiaksikin — jo poikaiällä. Isäni oli eräs niitä pienten myymäläin omistajia, jotka ovat joutuneet toisaalta suurliikkeiden, toisaalta kasvavien verojen ahdistamiksi, ja minä oivalsin jo polvihousukaudellani, mikä vaara meitä uhkasi. "Tämä ei lyö leiville", sanottiin. "Tämä myymälä, johon olemme rahamme sijoittaneet, ei milloinkaan maksa niitä takaisin. Kukaan ei näytä ymmärtävän, mitä tapahtuu, eikä ole ketään, joka meitä neuvoisi tai auttaisi. Mitä teemmekään?"

Lukuunottamatta sitä seikkaa, että ihmiset nyt alkavat hiukan ymmärtää, mitä se kaikki merkitsee, sama kysymys on satojen pienten kauppiaiden, mutta myöskin kaikenlaisten pienten ammatinharjoittajien, lääkärien, asianajajien, pienten sijoitusten varassa elävien henkilöiden, kirjanpitäjien, jotka huomaavat vanhenneensa ja joutuvansa syrjäänsyöstyiksi uuden, paremmin opetetun sukupolven saapuessa kilpatanterelle, yksityisopettajien, täysihoitolain pitäjien, huoneidenvuokraajien ja muiden samanlaisten vastattavana. He kaikki huomaavat epämääräisesti jotakin enempää kuin vain henkilökohtaista epäonnistumista, liikettä joka suuntautuu heitä ja kaikkia heidänlaisiaan vastaan, tuntevat tarvetta "tehdä jotakin" itsensä ja lastensa hyväksi, jotakin muutakin kuin myymälässään tai "paikassaan" pysyttelemistä — eivätkä tiedä, mitä tehdä! Mitä heidän tulee tehdä?

Ennenkuin tuohon kysymykseen vastaamme, tarkastamme, mikä oikeastaan sillä tavoin jauhaa keskiluokkaa olemattomiin. Onko se tapahtuma, jonka voimme pysähdyttää? Voimmeko järjestellä myllynkivien liikettä? Jos voimme, tuleeko meidän niin menetellä? Ja ellemme voi tai jos päätämme, ettei maksa toistaiseksi vaivaa, mitä voimme tehdä lievittääksemme tätä säälimätöntä, hidasta köyhdytys- ja tuhoamisprosessia, jonka esineenä oleva ihmisluokka oli aikoinaan yhteiskunnan selkäranka? Tämä ei ole pelkkä humaanisuuden vaatimus, se on kysymys, joka koskee valtiota kokonaisuudessaan. Sen seikan, että keskiluokan miehen täytyy elää yhä kasvavan taloudellisen huolen ja ahdistuksen alaisena, ärtyneenä ja masentuneena, täytyy vaikuttaa erinomaisen vahingollisesti kansakunnan yleiseen henkeen ja haitata sen tulevaisuutta. Eräs vaikutus on ilmeinen Britannian nykyisessä politiikassa. Uudet vaalit koskevat yhä nimenomaisemmin kulutusta, ja verojen alentamista koskevat lupaukset työntävät yhä selvemmin syrjään kaikki muut näkökohdat. Mitä merkitsee valtakunta tai kasvatus henkilöille, jotka huomaavat vajoavansa auttamattomasti velkaan? Mitä edellytyksiä on millään rakentavalla suunnitelmalla sellaisen valitsijaväen keskuudessa, joka on hitaasti uppoamassa taloudelliseen suohon?

Se prosessi, joka on johtanut keskiluokan näihin vaikeuksiin, on monisyinen, mutta oleellisimmalta seikalta näyttää se, että useimmissa inhimillisissä asioissa on tapahtumassa mittakaavan vaihdos, että melkein joka alalla astuvat suuret järjestöt erillisten yksilöllisten ponnistusten sijaan. Suunnilleen sataviisikymmentä vuotta sitten olivat yhteisön ainoat rikkaat jäsenet muutamat suuret maanomistajat ja jotkut pankkiirit; muita liiketoimia hoitivat vähäiset varakkaat ja riippumattomat miehet. Työväki oli usein erittäin köyhää ja kurjaa, huonostipuettua, vailla jalkineita, asui kehnoissa suojissa niukalla ruoalla, mutta kaikesta huolimatta oli olemassa keskiluokan keskuudessa melkoista elämänmukavuutta ja vaurauttakin. Maaseudulla oli kukoistavia maatiloja toinen toisensa vieressä, jokainen provinssikaupunki oli oma pieni maailmansa, jossa asui uutteroita liikemiehiä ja ammatinharjoittajia; teollisuudesta huolehtivat vielä etupäässä vähävaraiset henkilöt, joilla oli käytettävänään vain muutamia työmiehiä, mestari, kisälli ja oppipojat tekivät työtä yhdessä; jokaisessa kaupungissa oli jokin yksityinen oppilaitos, itsenäinen lääkäri ja muita sellaisia henkilöitä, jotka viettivät mukavaa, keskinkertaisen hyvinvoipaa elämää. Koko välitysliike oli vähäisten itsenäisten ajuriliikkeen harjoittajien huolena; laivaliike oli satojen pienten laivanvarustajien hallussa. Lontookin oli vain toisia suurempi provinssikaupunki. Se oli itse asiassa aristokraattien vallitsema keskiluokanmaailma; myllynkivet olivat tuskin alkaneet pyöriä.

Sitten aljettiin käyttää koneita ja höyryvoimaa, ja niin tuli alulleen se suuri mittakaavan vaihdos, joka jatkuu vielä meidän päivinämmekin erottaen yhä kauemmaksi toisistaan herran ja palvelijan ja avartaen yhä enemmän järjestysmuotoja ja sosiaalisten menetelmien aluetta. Asian silmiinpistävimpänä ilmauksena oli aluksi puolittain kotoisen käsiteollisuuden väistyminen tehdasmaisesti järjestetyn teollisuuden tieltä, eräiden kauppiaiden ja tehtaanomistajien omaisuuden kasvaminen suurten maanomistajien omaisuuden tasalle ja muiden heidän luokkaansa kuuluvien vajoaminen palkkalaisen asemaan. Yhtiötoiminnan kehittyminen yhtä rintaa tämän kanssa loi uudenlaisen yhteenliittymisen muodon, joka kykeni ryhtymään paljoa suurempiin yrityksiin kuin kukaan varakas yksityishenkilö — varallisuus vanhan mittakaavan mukaan määriteltynä. Sitten seurasi suuri liikenne-elämän kehittyminen saavuttaen toistaiseksi huippukohtansa rautateiden ja höyrylaivojen nojalla, jotka tekivät lopun vanhojen kaupunkien erillisyydestä ja toivat kaukaisimpienkin seutujen henkilöt ottamaan osaa kilpailevaan liike-elämään. Suuria uusimallisia kaupunkeja, joissa oli puoli miljoonaa asukasta ja enemmänkin, kasvoi nopeasti kaikkialle Eurooppaan ja Amerikkaan. Euroopan suuret kaupungit näet eivät ole vanhempia kuin New York, ja Lontoon East End ja eteläosa on tuskin Chicagoa vanhempi. Kauppa samoinkuin tehdasteollisuuskin alkoi keskittyä suuriin laitoksiin, ja suurten tukkuliikkeiden toiminta alkoi korvata entistä yksilöiden kesken tapahtunutta ostoa ja myyntiä. Julkisen opetuksen tarpeen käydessä näiden muuttuneiden olosuhteiden vuoksi pakottavaksi alkoivat yksityisten koulumestarien toimintaa korvata jättiläisjärjestot, (Britanniassa) vanha National School Society ja British School Society ja vihdoin valtion kasvatustoimi. Niin hävisivät entiset vauraat keskiluokan ammatit uuden kehityksen pakon alla.

Asian kehitys jatkuu yhä, ja sen lopullinen tulos on jokseenkin selvä. Vanhat pienet tehtailijat ovat joko hävinneet tai joutuneet työskentelemään nälkäpalkoilla ja painumaan kehnoimpiin kortteleihin; vanha ajurinliikettä harjoittava majatalonpitäjä ja tavallinen ajomies ovat köyhtynet ja työntyneet kerrassaan syrjään rautateiden ja suurten kuljetusliikkeiden tieltä; aikoinaan kukoistavaa liikettä harjoittanut pikkukauppias elää nykyisin vain niistä murusista, joita suuret jakeluliikkeet tai suurliikkeiden haaraliikkeet ovat hänelle jättäneet. Teekomppaniat, ruokatavara- ja tupakkayhtiöt tekevät vanhan yksityismyymälän olemassaolon epävarmaksi ja uuden yrittäjän mahdollisuudet olemattomiksi. Rautatiet ja raitiotiet siirtävät kaupan pienten kangas- ja rautakauppain ovilta keskuksissa sijaitseviin hyvinvarustettuihin liikkeisiin; puhelin- ja sähkölennätin edistävät yhä enemmän kaupantekoa keskuspaikoissa. Pieni "keskiluokan" koulumestari huomaa joutuvansa häviölle kilpailussa uusien hyvin varustettujen koulujen ja julkisten laitosten kanssa; pieni lääkäri ja hammaslääkäri havaitsevat Harley Streetin siirtyvän yhä lähemmäksi, ja moottorivaunuissaan suurista keskuksista saapuvat virkaveljat hävittävät heidän asiakaspiiriänsä. Pienten miesten siten joutuessa yhä ankarampaan ahdinkoon suuren kaupan, tuotannon tai julkista kannatusta nauttivan tieteenharjoituksen alalla toimivat järjestöt yhä kasvavat ja liittyvät toisiinsa, kunnes vihdoin muuttuvat kansallisiksi tai maailman trusteiksi tai yleisiksi monopoleiksi. Amerikassa ovat teurastusliike ja lihakauppa liittyneet trustiksi, teräs ja rauta ovat trustiutuneet, kivennäisöljy on keräytynyt muutamien harvojen haltuun. Kaikkialla kaupan, ammatillisen toiminnan ja tieteitten alalla ja kaikkialla maailmassa suuri syö pienen, uusi avartunut mittakaava syrjäyttää vanhan.

Tämä pitää yhtä hyvin paikkansa, vaikka asia aljetaan vasta nyt oivaltaa, kun ovat kysymyksessä ne vakuudet, joista on riippuvainen keskiluokan toinen ryhmä, se ryhmä, joka elää sijoitettujen rahojen varassa. Silläkin alalla suuri syö pienen. Siinäkin on pieni mies yhä suuremmassa määrässä ja yhä ilmeisemmin suuren järjestön armoilla. Kuningatar Viktorian hallituskautena vallitsi vielä se hupainen harhaluulo, että henkilö voi "sijoittaa jonnekin" sata tai tuhat puntaansa rikkaan miehen kymmenien tuhansien keralla ja saada varmat ja tyydyttävät osinkonsa. Mr Lawsonin teoksen Frenzied Finance ("Hullaantunut rahaliike") tai mr Hooleyn vararikkoasiakirjojen älykäs lukija käsittää, ettei tuo idylli voine vastata todellisuutta. Sijoitusten merillä ja matalikoilla sattuu ankaroita vuorovetten vaihteluita, joista suuret varallisuudet purjehtivat turvallisina satamaan pienten säästöjen alusten kaatuessa ja upotessa. Muuttuu yhä todemmaksi se väite, että vähävarainen mies säästää rahojansa rikkaan miehen taskuun. Ainoastaan valtion tepsivän asiaanpuuttumisen nojalla on vakuutustoimi muuttunut jossakin määrin luotettavaksi, mutta Amerikassa sattui vielä aivan äskettäin, että rikkaat rahamiehet käyttelivät ihmisten vakuutusrahoja kuin oman kassalaatikkonsa sisällystä.

Kun keskiluokan mies sitten epätoivoissaan kääntyy pois nähdessään edessään suuren kilpailijansa, joka nielee hänet niinkuin iso turska pienemmän veljensä, ja kääntyy valtion puoleen, niin hänen edessään on veroseteli; valtio näkyy hänelle välittömimmin veronkantajan ja leppymättömien vaatimusten hahmossa. Verotaakka rasittaa epäilemättä erikoisesti juuri häntä, koska hänen luokkansa on heikoin kaikista taksoitettavista. Hänen alapuolellaan olevat luokat ovat joko liian köyhät verotettaviksi tai poliitisesti liian tehokkaat sitä sietääkseen. Hänen yläpuolellaan oleva luokka omistaa suurimman osan maailman omaisuutta, mutta omistaa myöskin sanoma- ja aikakauslehdet, jotka ovat välttämättömät sosiaalisen oikeuden pohtimista varten, ja hän huomaa käyvän huokeammaksi, jos maksaa vaaliaikana vapaaehtoista veroa vaaliplakaattejansa varten vuokraamastaan lauta-aidan pinnasta kuin jos ottaisi kantaakseen pienen miehen taakan. Viimeksimainittu häilyy näiden kahden puolueen välillä, ensin toisen sitten toisen vastakohtana ja kerrassaan avuttomana ja tehottomana. Niin myllynkivet jauhavat, ja niin ollen näyttää siltä kuin ne jauhaisivat, kunnes niiden välissä ei ole mitään, kunnes on toisaalla muutamien harvojen käsiin kerääntynyt organisoitu omaisuus ja toisaalla köyhälistö. Niin ainakin opetti Karl Marx Pääoma-teoksessaan.

Mutta kun sanomme keskiluokan häviävän, tarkoitamme, että se tulee häviämään luokkana. Siihen kuuluvat yksilöt ja lapset jäävät eloon, ja koko tapahtuma ei ole läheskään niin kohtalonomainen kuin marxilaiset tahtovat meille uskotella. Ne uudet suuret järjestöt, jotka astuvat entisten pienten yritysten sijaan, eivät ole kaikki yksityisomaisuutta. Suuria liikkeitä voidaan hoitaa eri tavoin. Keskiluokan jäsenen tulee välttämättä kiinnittää huomiotaan näihin vaihtoehtoihin, jos hän tahtoo mitenkään vallita omaa tulevaisuuttaan. Ajateltakoon esimerkiksi teurastajan asemaa. Kohtalon kirjaan on ilmeisesti kirjoitettu, että pieni yksityinen teurastushuone, pieni itsenäinen teurastajan myymälä, joka harjoittaa paikallista ostoa ja myyntiä, tulee välttämättä häviämään. Teurastus tulee tapahtumaan yksinomaan jossakin suuressa, hyvinjärjestetyssä keskuksessa, ja sieltä liha jaetaan myymälöihin, jotka ilmeisesti tulevat toimimaan vain välittävinä liikkeinä. Sellaisen suuren teurastus- ja lihanjakoliikkeen voi omistaa joko ryhmä yksityisiä liikkeenharjoittajia, jotka toimivat omaksi hyödykseen — siinä tapauksessa on valtion välttämättä pidettävä yllä kannattamatonta tarkastaja-armeijaa, jonka toimena on valvoa, että liike pysyy soveliaan puhtaana ja rehellisenä tai sitä voi johtaa julkinen arvovalta. Edellisessä tapauksessa nykyinen teurastaja tai hänen poikansa tulee olemaan teurastajana tai kauppiaana yksityisomistajien palveluksessa, jälkimmäisessä tapauksessa hän toimii julkisen arvovallan palveluksessa. Tämä koskee yhtä hyvin maidonmyyjää, pienen tehtaan omistajaa, rakentajaa ja satoja muita ammatteja. Heidän kaikkien täytyy tulla liitetyiksi suurempaan järjestöön, heidän täytyy muuttua palkatuiksi miehiksi oltuaan aikaisemmin itsenäisiä liikkeenharjoittajia, ja tätä asiainkehitystä vastaan ei auta taistella. On tosiaankin epäiltävää, kannattaisiko keskiluokan jäsenen menestystään silmälläpitäen yrittää taistella sitä vastaan. Mutta useilla julkisen palveluksen aloilla — lihan, maidon, leivän hankinnassa, liikenteen, asunto-olojen ja maanomistuksen, kasvatuksen ja tutkimuksen ja yleisen terveydenhoidon piirissä — on vielä avoin kysymys, tuleeko suuren organisation olla yhteiskunnan omistama, yhteiskunnan tarkastuksen alainen ja alinomaa yleisen silmälläpidon ja arvostelun korjaama, vai tuleeko sen olla yksityisten huostassa, tuleeko erittäin rikkaiden omistajien muodostaman pienen ryhmän sitä johtaa yksinomaan omaksi hyödykseen. Vaihtoehdot ovat plutokratia ja sosialismi, joiden välille keskiluokan mies jää epäröiden ja toimettomana paljoa kummastakaan välittämättä ja senvuoksi saaden vain vähän huomiota osakseen kummaltakin taholta. Hän jää siihen tilaan, koska ei ole tajunnut oman ongelmansa todellista laatua, koska vielä kohtalon välittömästi uhatessa uskoo, että muutoksen pyörät voidaan jollakin tavoin pysähdyttää ja hänen nykyinen elämänkantansa säilyttää.

Ajattelen, että jos hän voisi vapautua tuosta mahdottomasta vanhoillisuudestaan, hän samalla käsittäisi etujensa olevan valistuneen työväenluokan-miehen etujen kanssa samassa linjassa — toisin sanoen pikemmin sosialismin kuin kapitalistisen kilpailun suunnassa, että hän voi parhaiten käytellä hänelle vielä jääneitä kasvatuksellisia ja sosiaalisia etuja rupeamalla sosialistisen liikkeen vapaaehtoiseksi johtajaksi sen sijaan, että esiintyisi sen pelontuimana vastustajana. Minun mielipiteeni mukaan on hänen asiansa edistää sen valtiollisen ja kunnallisen koneiston kehkeytymistä, johon sosialisti ennakolta viittaa, ja taata itselleen, pojilleen ja tyttärilleen asianmukainen asema ja vaikutusvalta hallinnossa. Hänen ei pitäisi pyrkiä vähentämään sitä yhteisten kulunkien taakkaa, jonka nojalla pidetään huolta kasvatustoimesta ja asunto-olojen parantamisesta, kuljetetaan ja suojataan häntä ja hänen lapsiansa, vaan tulisi päinvastoin pyrkiä iloisesti sitä lisäämään samalla toimien tarmokkaasti siirtääkseen sen painoa niiden erittäin rikkaiden henkilöiden leveille hartioille, jotka ovat toistaiseksi väistäneet heille kuuluvaa osaa. Toinen mahdollisuus on se, että hän jatkaa yhteiskunnallisen omaisuuden ja julkisten palvelusten itsepintaista vastustamista. Siinä tapauksessa nämä asiat välttämättä muodostuvat siksi monopolisoidun omaisuuden pohjaksi, jolle tuleva plutokratia rakentuu. Keskiluokan jäsen joutuu kaikesta huolimatta verojen ja kilpailun vuoksi menettämään itsenäisyytensä ja muuttuu siinäkin tapauksessa palkkalaiseksi, mutta toisenlaisen käskijän ja toisenlaisten sosiaalisten olosuhteiden vallitessa.

Kumpi on parempi käskijä — demokraattinen valtio vai miljoonainomistajien "yhtymä?" Kumpi suo lapsille paremman sosiaalisen ilmakehän — plutokratia vai sosialismi? Niin pitäisi keskiluokan miehen itseltään kysyä.

Plutokratia ilmenee epäilmättä useille varsin kiehtovana. Thomas Love Peacockin ja vielä selvemmin W.H. Mallockin teoksissa näette sen katsantokannan sievästi esitettynä. Kansan suuri enemmistö asuu uutterana ja tuottavana joukkiona jossakin, ja varakas, joutilas ja hienostunut vähemmistö elelee avaroissa kodeissaan, käytellen, milloin haluaa, erinomaisia museoita, kirjastoja ja kaikkia sivistyksen tarjoamia välineitä, siirtyy kaupunkiin, keskittyy Parisiin, Lontooseen ja Roomaan ja matkustelee maailmalla. Idealisti taipuu luonnostaan näiden ulkonaisessa katsannossa suuripiirteisten, ylellisten, voimakkaiden eläjien puoleen. Heidän voimavaununsa, lentokoneensa ja huvijahtinsa herättävät pelkoa ja kunnioitusta kaikissa maailman kolkissa. Sanomalehdet ovat täynnä heidän jalojen tekojensa ylistystä. He suosivat taiteita ja kirjallisuutta samalla väljähdyttäen niitä poistamalla sen liian ankaran nykyisten tosiasioiden tehostamisen, joka tekee monet olemassaolevat tuotteet karuiksi ja epämiellyttäviksi. Keskiluokan perintätapaa tulee jatkamaan taloudenhoitajien, vuokraajien, liikkeenjohtajien ja päällysmiesten, sihteerien ja muiden sellaisten muodostama kunnioitettu ja kunnianarvoinen ihmisluokka. Kirjailija ja taiteilija tulevat viettämään elämäänsä mukavan riippuvaisuuden tilassa, kahden luokan välisenä renkaana, rikkaan miehen halvimpina vieraina ja hänen ylimpinä palvelijoinansa. Ihmisten suurta joukkoa ruokkivat huolettoman voimallisesti ja melkoisen säästävästi Chicagon teurastuslaitokset, maantuotteita vallitsevat trustit, suuret panimot, vesijohtoyhtiöt ja muut; heidät järjestetään elämään teollisuuden vaatimusten mukaisesti ja huolellisen silmälläpidon alaisina. Heidän henkisistä tarpeistaan pitävät huolta rikkaiden kannatusta nauttivat kirkot, heidän ruumiillisia vaivojaan vaimentaa hyväntekeväisen avun toivo, heidän elämäänsä luovat iloa ja seikkailua rikkaan miehen pöydältä putoavat muruset. He kerääntyvät joukoittain katselemaan automobiilien ja lentokoneiden kilpailua. Sellaisessa maailmassa on runsaasti vastakohtia eikä siitä myöskään puutu puhtaan seikkailun hohdetta. Jokainen älykäs nuori mies voi toivoa herättävänsä jonkun mahtavan henkilön huomiota, kohoavansa johonkin korkeaan luottamustoimeen, jopa pääsevänsä vihdoin osakkaaksi, palvelevaksi apulaisplutokraatiksi. Voi käydä niinkin, että hän saavuttaa sangen mieluisan aseman kirjallisten tai taiteellisten ansioittensa nojalla. Kauniilla tytöllä, kyvykkäällä keskiluokan naisella, voisi olla vieläkin loistavampia ja romanttisempia mahdollisuuksia.

Plutokratian tarjoamaa värikkyyttä ja tapahtumain runoutta ei käy kieltäminen, ja vaikka ne seikat eivät minua kiehdo, voin hyvin ymmärtää, kuinka ne vaikuttavat mr Mallockin taipuisampaan ja vastaanottavampaan mieleen. On kuitenkin olemassa vastakkaisiakin näkökohtia. Plutokratia, kuten on huomautettu, taipuu joko muuttumaan edistymättömäksi, yritteliäisyyttä vierovaksi ja jähmeän autokraattiseksi tahi kehittelemään pakonalaisuutta ja tyytymättömyyttä ajautuen siten kohti caesarismia. Jälkimmäinen vaihtoehto oli Rooman tasavallan kohtalona ja voi kenties tulla myöskin Amerikan nuoren plutokratian osaksi. Britannian kehittyvä plutokratia sitävastoin tulee olemaan rodultaan suuressa määrin semiittinen, samoinkuin Kartagon, ja voi Kartagon plutokratian tavoin vastustaa sellaisia insurgenttitaipumuksia.

Se plutokraattisesta mahdollisuudesta. Jos tämä kehitysura on jostakin syystä keskiluokan miehelle epämieluinen, niin hän voi kääntyä toisaalle ja kohdata kauniita lupauksia, mutta paljoa enemmän epävarmuutta kuin plutokratian tiellä. Plutokratiaa maailma on nähnyt ennenkin; nykyaikaisen sosialismin periaatteiden mukainen kansanvaltainen kulttuuri olisi uusi aloite maailman historiassa. Se on asia, joka ei tule itsestään, sen täytyy ilmaantua ihmisten yhteisen kestävän siveellisen ja älyllisen ponnistuksen tuloksena. Ellei sellaista ponnistusta tapahdu, jos asiat jatkuvat samoinkuin tähän saakka, niin plutokratian tuloa ei voida välttää. Uskon varmaan, ettei alaluokan mies voi yksinään suorittaa menestyksellisesti tätä ponnistusta; jos hän jää vaille avustusta ja opastusta, voidaan häneltä odottaa ainoastaan kouristuksentapaisia sosiaalisen nousun yrityksiä, jotka onnistuessaan (kuten Ranskan vallankumouksessa) tai epäonnistuessaan (kuten Rooman tasavallan kapinaliikkeet) johtavat lopulta Napoleoniin tai Caesariin. Nykyaikainen sivistyksemme eroaa kuitenkin kaikesta aikaisemmasta sikäli, että nyt koko väestö osaa lukea ja että äly ja vapaa asioiden pohtiminen on yleinen ihmisten suuressa joukossa. Vain aika voi osoittaa, millaisia ymmärryksen, johtajakyvyn ja poliittisen toiminnan mahdollisuuksia paremmin kasvatetussa keskiluokassamme piilee. Käykö se kohta määrittelemään menettelynsä suuntaviivoja? Jääkö se järjestymättömäksi ja passiiviseksi vai muuttuuko se älykkääksi ja päättäväiseksi järjestyneen yksityisomaisuuden ja järjestyvän valtion myllynkivien, plutokratian ja sosialismin välissä, joiden vastakohta on tärkein sosiaalinen ja poliittinen tosiasia nykyisessä maailmassa?

Lienee hyödyllistä liittää tähän selostus eräästä nykyaikaisen sosialismin mahdollisuuksia koskevasta näkökannasta, joka liittyy läheisesti edellisessä kappaleessa esitettyihin asioihin, mutta johtuu toisesta näkökulmasta ja vetoo toiseen keskiluokan ryhmään. Lainaan tähän kappaleen Magazine of Commercen syyskuun numerossa 1907 julkaistusta kirjoituksesta, joka sai tämän kirjoittajan laatimaan selittävän vastauksen.

"Se seikka, että mr Grayson, sosialisti, on jälleen valittu parlamentin jäseneksi Colne Valleystä, on saattanut sosialismia koskevan kysymyksen yleisen mielenkiinnon esineeksi. Mr Pete Curranin menestys Jarrowissa suunnilleen kuukausi sitten ja useiden Labour Partyn jäsenten palautuminen viimeksi pidetyissä yleisissä vaaleissa aiheutti enemmän tai vähemmän asiaankuulumatonta keskustelua sosialismista mahdollisena käytännöllisen politiikan tekijänä etäisessä tulevaisuudessa, mutta mr Grayson voi epäilemättä lukea ansiokseen, että hänen menestyksensä Colne Välkyssä on saattanut sosialismia koskevan kysymyksen yhdellä iskulla ihan etualalle. Nyt on vaikeata jättää sosialismi huomioonottamatta, hylätä se muutamien hurjapäiden oikkuna ja päähänpistona. Colne Valleyn tulos voi edustaa samanlaista tulosta monissa muissa valitsijakunnissa, joissa niinsanotun työväenluokan valitsijat ovat lukumäärältään voitolliset. Ottaessamme huomioon, että ruumiillisen työn tekijät ovat maan valitsijakunnassa enemmistönä, sellainen mahdollisuus ei näytä kovin kaukaiselta, edellyttäen, että sosialismin johtajat kykenevät järjestämään mahdollisuutensa ja saavat työväestön liittymään laajan ja huolellisesti valmistetun ohjelman kannattajiksi. Siinä suhteessa voi Colne Valleyn tulos varsin hyvin suoda heille sen opastuksen ja yllytyksen, jota he ovat kaivanneet. On muistettava, että Labour Partyn johtava ryhmä on myötätunnoiltaan nimenomaan sosialistinen, joten voidaan sanoa tapahtuneen aloitteen hallituskoneiston saattamiseksi sosialistisen liikkeen johtoon.

"Kuinka tulee sosialismi vaikuttamaan liikemaailmaan? Siinä kysymys, joka monien ajattelevien liikemiesten on täytynyt jo itselleen asettaa. Jos tahdomme saada kysymykseen vastauksen, meidän tulee kääntyä sosialismin johtajien puoleen pyytäen heitä selittämään, millainen heidän politiikkansa nykyjään on. Se yleinen vaikutelma, että sosialismi merkitsee selvää takavarikoimista, on niin pintapuolinen, ettei sitä käy vakavasti käyttäminen sosialismia vastaan. Sosialistisen liikkeen johtajien joukossa on eräitä nykyisen ajan taitavimpia miehiä — miehiä, joiden politiikalla on järkevämpi pohja kuin mutkaton Pekan ja Paavon ryöstäminen. Se väite, että sosialismi merkitsee pakollista 'omaisuuden jakamista', voidaan hyvinkin jättää huomioonottamatta pelkkänä peloitteluna. Kaikkein kiihkeimmänkin sosialismin vastustajan täytyy myöntää, että hänen kumottavanaan on paljoa tärkeämpi vaatimus kuin se, joka sisältyy papukaijamaiseen 'ryöstöstä' puhumiseen. Sosialismi on joka tapauksessa edistynyt niin pitkälle, että sen kanssa väiteltäessä voidaan noudattaa tavanomaista kohteliaisuutta. Me voimme vastustaa sitä kynsin ja hampain, mutta meidän tulee vastata väitteeseen vastaväitteellä eikä solvauksella.

"Huolimatta monista oivallisista teoksista, joita lukevat laajat ivistyneiden henkilöiden piirit, yleisön keskuudessa tunnetaan varsin vähän niitä periaatteita, jotka nykyaikaiset brittiläiset sosialistit ovat omaksuneet johtoaatteikseen. Vain harvat liikemiehet huolivat asiaan syventyä. Olemme senvuoksi osoittanet kirjeen sosialistisen liikkeen tärkeimmille johtomiehille tahtoen saada selville, kuinka sosialismi tulisi vaikuttamaan kaupallisiin tottumuksiimme. Tarkoituksemme oli ottaa selkoa siitä, missä määrin sosialismi voi häiritä tai edistää liike-elämää, tulisiko se kerrassaan kumoamaan nykyiset menetelmät vai voitaisiinko se toteuttaa näitä menetelmiä loukkaamatta. Esittääksemme kysymyksen niin selvästi kuin suinkin mahdollista tahdoimme saada tietää, voisimmeko johtaa liikkeitämme suunnilleen samoin kuin nykyjään, suomalla tilaisuutta yksilölliselle yritteliäisyydelle ja yksityisomaisuuden keräämiselle."

"Vastaisin mielelläni riittävän laajasti ihailtavan hyvin esittämäänne kysymykseen. Sanomalehtien alinomaiset solvaukset ja melkein tylsämieliset vääristelyt ovat epäilemättä luoneet monien toimivien miesten mieleen todellisuutta vastaamattoman kuvan sosialistisesta liikkeestä täyttäen heidät aiheettomalla yhteiskunnallisen epävarmuuden pelolla. Jos asiaa voisi auttaa lyhyt ja ytimekäs ohjelmamme esittäminen, 'sosialismi pähkinänkuoressa', niin sanoakseni, niin tekisin parastani. Mutta nykyisen valtion taloudellinen ja kaupallinen järjestelmä ei ole ainoastaan laaja ja monisyinen järjestöjen sekamelska, vaan on nykyjään vielä kartoittamatonkin sekasorron alue, joten niiden menetelmien, joita käytetään siirryttäessä nykyisten olojemme rajoitetusta individualismista tieteellisesti organisoituun valtioon, joka on sosialistin ihanteena, täytyy pakostakin olla asteittaisia, kokeilevia ja erilaatuisia.

"Sosiaalisen ja taloudellisen tieteen kehitteleminen, kokeneen hallinnosta huoltapitävän luokan kasvattaminen, paikallisten hallintoalueiden uudelleenjärjestäminen, 'valtiollisen vaiston' kehittäminen koko yhteiskunnassa kuuluvat välttämättä sosialistiseen ohjelmaan. Teidän tulee yrittää ymmärtää ja saada lukijanne ymmärtämään, että sosialismin saadessa sellaisia kannattajia kuin sir Oliver Lodge ja professori Karl Pearson, William Morris (joka sai aikaan kumouksen huoneidensisustusteollisuuden alalla), Granville Barker (joka parhaillaan perinpohjin uudistaa Lontoon näyttämöä), mr George Cadbury ja mr Fels (joiden nimet eivät ole tuntemattomat ilmoittavassa maailmassa), mr Allan (Allan-linjan johtaja), mr George Bernard Shaw ja mrs Shaw, mr ja mrs Sidney Webb ja sir Sidney Oliver (nykyinen Jamaican kuvernööri) — kaikki varsin hyvinvoipaa ja riippumatonta väkeä, jotka ovat käytännössä perehtyneet sijoitustoimintaan ja liiketoimintaan yleensä sekä varsin hyvin tajuavat yksityisomaisuuden ja sivistyneen elämän välillä vallitsevat suhteet — se väite, että se merkitsee tietämättömien 'tyhjätaskujen' hyökkäystä viisaiden ja hyvien 'omistavien' omaisuutta vastaan, ei voi olla erikoisen älykäs eikä kelpaa erikoisen älykkäille henkilöille esitettäväksi. Sosialismi on olemukseltaan tieteellisesti organisoitu valtio kahdeksannentoista vuosisadan satunnaisen, tuhlaavaisen, lapsia nälkäpalkoilla työssä käyttelevän valtion vastakohtana. Se on nykyisen suuntautumisen järjestelmälliseksi muovaamista. Sen siirtymämenetelmät muodostuvat välttämättä edistysmielisesti tieteellisiksi ja humaanisiksi.

"Mitä erikoiskysymyksiinne tulee, en puolestani pidä mahdollisena, että tulisi tapahtumaan mitään 'pakollista voitonjakoa', jos sosialistinen hallitus tulisi voimaan. Nykyaikana on olemassa pakollista voitonjakoa tuloveron muodossa, mutta tämä vero ei näytä sosialistista erikoisen tieteellisluonteiselta. Nimenomaisesti sosialistisen hallituksen valtaanpääsy ei merkitsisi mitään välittömiä kumouksellisia muutoksia. Epäilemättä silloin pyrittäisiin voimakkaasti edistämään kasvatustyötä seuraavan sukupolven kansalaisten taloudellisen arvon ja tuottavuuden lisäämiseksi ja 'minimipalkan' periaatteeseen nojautuvaa lainsäädäntöä, jotta estyisi hävittävän käytön aiheuttama kansallisten varojemme tuhlaus. Aloitettaisiin myös yriteliäisyyttä rasittavan verotaakan järjestelmällinen siirtäminen koronnauttijoiden kannettavaksi. Mutta mitään kouristuksenluontoista muutosta ei tapahtuisi.

"Maan kauttakulku- ja liikennevälineet (sekä ulkoiset että sisäiset) ja erittäinkin rautatiet ja kanavat, jotka ovat nyt nopeasti muuttumassa kelvottomiksi, koska niiden pääoma on aikoinaan tuhlattu liiallisiin voitto-osinkoihin, siirrettäisiin luultavasti kilpailevien yksityisten hallusta järjestetyn julkisen valvonnan alaisiksi; ja sellainen siirto epäilemättä edistäisi valtavasti liike-elämää yleensä. Ei tapahtuisi minkäänlaista 'ryöstöä' — aikaisemmat osakkeenomistajat saisivat vastaavat osuudet tai vuotuisen kuoletusrahan. Ei myöskään syntyisi mitään rahaolojen järkytystä sellaiseen luovutukseen tarvittavien 'suunnattomien summien' vuoksi. Valtio antaisi yksinkertaisesti velkasitoumuksia ja ottaisi samalla haltuunsa jälkeenjäänyttä omaisuutta uusien sitoumuksien vakauttamiseksi.

"Sosialistinen hallitus epäilemättä ottaisi huostaansa myöskin kivihiilikaivokset ja kivihiilikaupan vapauttaen teollisuuden niistä hankaluuksista, jotka johtuvat siitä, että tämä erittäin tärkeä tekijä on kaupallisen keinottelun esineenä. Sen toimesta lisääntyisi jo nykyaikana ilmeinen taipumus ottaa maitoliike, väkijuomaliike, teurastus-, paikallinen liikenne, valaistus ja voimanhankinta yhteisön käsiin. Mikään mainituista seikoista ei kumminkaan merkitse omaisuuden hävittämistä, vaan yksinomaan sen organisoimista ja säännöstelemistä. Olen sitä mieltä, että sellainen julkisten toimintojen valtiollinen organisoiminen antaisi sosialistiselle hallitukselle kyllin tekemistä useiksi vuosiksi ja hyödyttäisi sekä sosiaalista edistystä että myöskin sosiaalista tasapainoa.

"Joutuuko rehellinen ja kyvykäs liikemies häviämään vai voittamaan sellaisen sosialistisen hallituksen alaisena? Olen sitä mieltä, että hän kaiken kaikkiaan tulee voittamaan. Mainitsen tässä hänen mahdollisuuksiensa oleellisimmat kohdat sellaisina kuin ne käsitän.

"Sellaisen sosialistisen hallituksen aikana, joka on nykyjään
Englannissa täysin mahdollinen:

"Hänet estetään käyttämästä yhteiskunnalle turmiollisia tuotanto- ja
myyntimenetelmiä.

"Hän maksaa suuremman erän verojansa valtiolle ja kunnalle ja vähemmän maanomistajalle. Lopulta hän maksaa kaikki valtiolle tai kunnalle ja on äänioikeutettuna osaltaan määräämässä varojen käyttöä, ja maanomistaja muuttuu valtion osakkeenomistajaksi. Hän saa korkonsa takaisin julkisten palvelusten muodossa.

"Hän alkaa aivan pian saada paremmin kasvatettuja, paremmin ruokittuja ja paremmin harjoitettuja työmiehiä, joten hänen maksamansa korkeammat palkat tulevat korvatuiksi.

"Hän saa työvoimia ja -aineksia säännöllisesti, varmasti ja huokeaan
hintaan. Tuotteiden kuljettaminen omassa maassa ja ulkomaille
muodostuu huokeammaksi.

"Hän kuuluu tieteellisten periaatteiden mukaisesti organisoituun valtioon, joka luonnollisesti noudattaa voimakasta järjestelmällistä kollektiivista politiikkaa maan kaupan tukemiseksi.

"Hän ei ole siinä määrin seikkailija kuin ennen, vaan on suuremmassa määrässä valtion kansalainen…"

Niin kirjoitin Magazine of Commercelle, ja sellaiset ovat kunnollista ja sosiaalisessa katsannossa hyödyllistä liiketoimintaa harjoittavan tarmokkaan miehen mahdollisuudet. Sosialismi ei merkitse sekasorron ja kumoamisen voittoa, se merkitsee järjestyksen ja oikeuden valtaanpääsemistä. Sosialisti pyrkii korvaamaan sekaannusta, sattumaa ja tuhlausta suunnitelmalla ja kollektiivisella taloudellisella toiminnalla. Samaa päämäärää tavoittelee jokainen kunnollinen liikemies, joka ei ole pelkkä ilmoitteleva keinottelija tai rahamies-seikkailija. Sosialismi vetoo tervejärkiseen liikemieheen aivan samoin kuin tiedemieheen, insinööriin ja taiteilijaan, koska hänessä itsessään vaikuttaa sama todellisuus, sama suuripiirteinen rakentava tarkoitus.

Lopuksi lainaan tähän erään kaikkein yritteliäimpiin ja valistuneimpiin nykyaikaisiin järjestöihin kuuluvan liikkeen johtajan lausunnon, josta näkyy, etten kehuskele turhia väittäessäni kelvollisen liikemiehen olevan syytä kannattaa sosialismia. Sir John Brunner luultavasti ei nimitä itseään sosialistiksi, mutta se johtuu varsin luultavasti siitä, että hän perehtyy sosialismiin sen kiihkeiden vastustajien väärien selostusten nojalla. Seuraava Manchester Guardianista lainaamani kohta on puhdasta sosialismia.

Brunner, Mond and Co:n vuosikokouksessa Liverpoolissa (1907) puhuessaan johtokunnan esimies sir John Brunner, parlamentinjäsen, esitti kanavain yhteisomistusta koskevan huomattavan lausunnon. Hän sanoi:

"Minä olen käynyt kuninkaallisen kommission jäsenenä Pohjois-Ranskassa, Belgiassa ja Pohjois-Saksassa tarkastamassa, mitä näissä kolmessa maassa on tehty kanavien ja vesireittien parantamiseksi. Näkemämme vaikutti meihin erittäin syvästi, ja minä voin sanoa teille nyt, puhuen liikemiehenä liikemiehelle, että mainituissa maissa suoritetut yleiset ponnistukset — toisin sanoen se seikka, että valtio toimii kokonaisuudessaan, käyttäen kaikkia rahojansa ja kaikkea luottoansa kansallisen kaupan hyväksi — on tuottanut näille kolmelle maalle valtavaa, melkein arvaamatonta hyötyä, ja minä otaksun, että jokainen älykäs mies, tutkittuaan asiaa niinkuin minä olen sitä tutkinut monien vuosien kuluessa, johtuu samaan nimenomaiseen ja selvään päätelmään: että meidän useiden miespolvien aikana noudattamamme politiikka, joka jättää kaikki yleiset työt yksityisten liikkeenharjoittajain suoritettaviksi — vanha niinsanottu laissez faire-politiikka — on täydellisesti voitettu kanta, ja minä olen aivan vakavasti sitä mieltä, että jos aiomme pitää puolemme kaupan alalla, meidän täytyy oppia noudattamaan esimerkkiä, jota meille tarjoavat Ranskan, Belgian ja Saksan ohella Yhdysvallat ja kaikki omat siirtomaamme. Kaikkialla näette yhteisöjen valtion nojalla auttavan kauppaa, ja minä olen erittäin iloinen, jos kuulijani ottavat asian harkitakseen ja ratkaisevat osaltaan, tuleeko meidän liikekansana — maailman ensimmäisenä — kannattaa vanhaa politiikkaa jättämällä edelleenkin kaikki yksityisyritysten varaan vai tuleeko meidän toimia yhdessä yhteiseksi hyväksi tässä maamme kauppaa koskevassa tärkeässä asiassa."

YHDEKSÄS LUKU

MUUTAMIA SOSIALISMIIN KOHDISTUVIA YLEISIÄ VASTAVÄITTEITÄ.

Edellisissä kahdeksassa luvussa olen yrittänyt selostaa niin hyvin kuin suinkin osaan sosialismin suuria yleistyksiä, selvittää tarkoin, mihin nämä yleistykset johtavat ja kuinka pitkälle toiseen ja toiseen suuntaan. Ennenkuin ryhdyn historiallisesti ja ennakoiden lyhyesti tekemään selkoa nykyisestä sosialistisesta liikkeestä, lienee syytä tarkastella niitä tärkeimpiä vastaväitteitä, joita jokapäiväisissä kiistoissa sosialismiin kohdistetaan.

Erittäin suuri osa niistä johtuu ihmisluonnon yleisimmästä virheestä, sen taipumuksesta nähdä kaikki ehdottoman myönnön tai ehdottoman kiellon merkeissä, joko "mustana" tai "valkoisena"; sen kärsimättömyydestä, sen kykenemättömyydestä erottamaan hienoja välivivahduksia.[16] Vanha erikummallinen logiikka on vielä huomattavasti vallalla nykyisessä maailmassamme. Näette esimerkiksi mr Mallockin järjestelevän syllogismejänsä, johtelevan vastustajansa "ristiriitaisuuksia" ja hämmästyttävässä määrässä itseensä tyytyväisenä tuomitsevan sosialismia kelvottomaksi kaikissa viikkolehdissä. Hän suoriutuu tehtävästään aivan samassa mielessä kuin keskiaikainen nuori teini, joka osasi kotiin palattuaan kiistämättömästi todistaa, että "kissallani on kymmenen häntää" ja ettei juokseva mies saavuta kilpikonnaa, joka saa askelen verran etumatkaa. Oleellinen virhe on siinä, että aina väitetään asian olevan joko A tahi ei-A: olio joko on viheriä tai ei ole viheriä, se joko on painava tai ei ole painava. Ajattelemattomat ihmiset ja muutamat sellaiset, joiden pitäisi olla asiasta paremmin selvillä, menevät siihen satimeen. He eivät ota huomioon, että melkein jokaisessa maailman oliossa on viheriää vivahdusta ja ettei ole olemassakaan puhdasta viheriää muualla kuin korkeintaan jossakin spektrumin pitkässä värisarjassa; he unohtavat, että kevyimmilläkin esineillä on painonsa ja että painavimmatkin esineet voidaan nostaa. Ajatustapahtuma on muuten aivan yksinkertainen eikä millään tavoin vastaa elämän todellisuutta. Sellaiset henkilöt ovat omaksuneet jonkin karkean ja aivan mahdottoman sosialismin määritelmän, sallivat edustajansa johdella siitä mielettömyyksiä, niinkuin taikuri päästää kaniineja hatustaan, ja eroavat siinä lujassa uskossa, että on kaiken kaikkiaan hyvä, kun tuo häiritsevä juttu on lopullisesti ratkaistu.

Sosialismin vastustaja väittää esimerkiksi, että sosialismi "hävittää omaisuuden". Hän uskottelee, että on olemassa jähmeä, ehdoton olio nimeltä "omaisuus", jonka täytyy joko olla olemassa tai ei olla olemassa, joka on nyt olemassa ja jota sosialismin vallitessa ei ole. Jokaiselle filosofisesti sivistyneelle henkilölle tuo on naurettava henkinen prosessi, mutta harjaantumattomalle mielelle se esiintyy täysin järjellisenä — ja sosialismin vastustaja kuuluu tavallisesti viimeksimainittuun ryhmään. Aloitettuaan harkintansa tähän typerään tapaan hän sitten kysyy katkeran moittivasti, eikö hänellä ole oikeutta ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, jos havaitsee makuulle mennessään jonkin hiilenkantajan jo vallanneen vuoteen. Tätä menettelyä noudattaa mr G.R. Sims, hupainen kirjailija, joka tyhjentävien väärinkäsitystensä korkeudesta kertoo työmiehelle, ettei viimeksimainitulla sosialismin vallitessa tule olemaan — olen unohtanut hänen väitteensä sanamuodon, mutta se on jonkinlainen loppukerto — omaa rahaa, ei omaa kotia, ei omaa vaimoa, ei yhtään omaa karvaa! Se on tavallaan tehokasta mielettömyyttä — mutta joka tapauksessa mielettömyyttä. Toivon edellisissä luvuissa selvittäneeni, että "omaisuus" meidän päivinämmekin on erittäin rajoitettu ja epävarma asia, epämääräinen luonnollinen vietti, joka voi kääntyä nurinkuriseksi, sairaalloisesti kasvaa ja vaatia valvontaa, ja että sosialismi vain pyrkii muovaamaan sitä selväpiirteisempään, oikeampaan ja järkevästi rajoitettuun muotoon pitäen silmällä sen suhdetta yhteiseen menestykseen.

Toisella kertaa vastustaja väittää sosialismin "hävittävän perheen" ja sen keralla tietenkin "kaikki pyhät ja hellät kiintymykset" j.n.e., j.n.e. Sitä asiaa olen niinikään käsitellyt erikoisessa luvussa.

En otaksu monenkaan sosialismin vastustajan esiintyvän epärehellisesti näissä asioissa. Ne tahallisen vääristelyn ja valheen juonet, jotka halventavat muutamia vanhoillisia kandidaatteja ja puhujia Pohjois-Englannissa ja likaavat parin lontoolaisen lehden mainetta, johtuvat aivan erikoisesta halpamaisuudesta muuten yleensä vilpittömän sosialismiin kohdistuvan vastustuksen keskuudessa. Sosialismin vastustaminen ei ole mikään vaihtoehto sosialismin ohella, se on sielullista vastarintaa, ei mikään sielullinen voima. Enimmälti joutuu tekemisiin suoranaisen älyllisen kyvyttömyyden kanssa, henkilöiden kanssa, jotka saattavat olla sekapäisiä, mutta ovat siitä huolimatta aivan hyvää tarkoittavia, joskin aivan kykenemättömiä käsittämään asioiden kvantitatiivista puolta. He ajattelevat aivan yksinkertaisesti, että jos esimerkiksi lääkäri sanoo kiniinin olevan avuksi jossakin tapauksessa, hän niinmuodoin tahtoo syöttää potilaallaan mahdollisimman paljon kiniiniä, kerätä häneen kaiken maailmasta löytyvän kiniinin, tai että nainen sanoessaan mielellään tanssivansa selittää tahtovansa tanssia, kunnes siihen kupsahtaa. He ovat kömpelöitä kelpo sieluja, jotka pitävät siitä, mikä on "suoraa", kuten sanovat — "kaikki tai ei mitään". He pitävät kaikkia rajoituksia ja kaikkea kvantitatiivista käsittelyä "sanoilla leikkimisenä", arvelevat, että sellaista pitää äänekkäästi soimata, huutamalla vaientaa ja jättää enempää huomiota vaille.

Kiistan aikana joutuu kiivas ja rohkea, voittoa himoitseva luonnonlaatu erinomaisen helposti arvioimaan väärin ja liioittelemaan vastustajain mielipiteitä, ja järkevän sosialistin täytyy siihen suostua, ellei tahdo nähdä keskustelun käyvän sietämättömäksi. Edellisiin lukuihin tutustuneen henkilön luulisi hyvin tietävän, kuinka sosialismi suhtautuu perhesuhteisiin, asioihin, joita se vaatii toteutettaviksi, asioihin, joita se katselee puolueettomasti tai kärsivällisen suvaitsevasti, ja asioihin, jotka se jättää sikseen. Edellisessä luvussa on suoritettu vain yhteenveto kirjallisuudesta, joka on ollut jo vuosikausia saatavissa. On kuitenkin merkillistä, kuinka harvat sosialismin vastustajat näyttävät voivan lähestyäkään näitä kysymyksiä järkevään tapaan. Esitin kerran eräässä kiistakirjoituksessa aivan samoja mielipiteitä kuin tämän kirjan kolmannessa luvussa, ja eräs erinomaisen tyypillinen arvostelija havaitsi nimityksen "hevossiitoslaitos" kovin mieluisaksi. Hän tarttui käyttämääni nimitykseen "valtion perhe" ja kääntyi aivan riidattomaksi. Hän selitti, että tarkoitukseni mukaan naisten ei pitänyt enää olla aviopuolisoita, vaan toimia mainituissa siitoslaitoksissa valtion palveluksessa. Mikään ei olisi voinut saada häntä uskomaan, että se oli huutavaa totuuden sortamista. Hänen mielensä oli oleellisesti hevosmainen, "inhimillinen tammakartano" oli toinen hänen käyttämänsä nimitys.[17] Häneen ei koskenut leikin teko enempää kuin selvät perusteetkaan; uskonpa, että hän olisi noussut polttoroviolle todistaakseen oikeaksi sen uskonsa, että sosialistit tahtovat sulkea naiset sellaisiin hallituksen ylläpitämiin laitoksiin. Hänen kovapäisyytensä vaikutti tosiaankin melkein sankarilliselta.

Esiintyi sitten eräs St. Lousissa asustava isä Phelan, joka epäilemättä yhtä vilpittömän kuin mitään tajuamattomankin sielullisen kohonnan tilassa kertoi maailmalle erään amerikkalaisen aikakausjulkaisun lehdillä, että minä aioin temmata imeväisen äitinsä rinnoilta ja sijoittaa sen johonkin "laitokseen". Sanoipa hän vielä pahempaakin — mutta minä syrjäytän sen, koska katson sen saarnastuolikaunopuheisuuden aiheuttamaksi. Muutamat lukijat epäilemättä olivat paremmin asiasta selvillä ja nauroivat jutulle, mutta monet loukkaantuivat aivan vilpittömästi ja päättivät siitä lähtien kääntää lopullisesti sosialismille selkänsä. Honni soit qui mal y pense; heitä loukkaavat inhoittavat ajatukset eivät olleet minun ajatuksiani, vaan johtuivat jostakin pahojen ajatusten kuumasta kuilusta, joka vuosikausia kestäneestä siveydestä ja lihankidutuksesta huolimatta näyttää jääneen avoimeksi isä Phelanin sieluun.

Kaikissa näissä tapauksissa on virheenä liioittelu, sekavan älyllisen kiihtymyksen valtaan joutuminen ja se, että henkilö, jonkin arvostelijan havaittua ikkunassanne olevat uutimet liian sinisiksi, senvuoksi, ja tavallisesti kiihtyen, selittää tahtovansa saada koko maailman, taivaan ja meren ja kaikki tyynni heleän keltaiseksi. Sosialistisiin kysymyksiin perehtyvä henkilö huomaa tuon melkein auttamattomaksi viaksi kaikissa näissä ristiriidoissa. Se tulee eteen kerran toisensa jälkeen. Jos henkilö sattuu tuon ikkunaverhoja koskevan pienen huomautuksen johdosta sanomaan, että arvelee kirkkaankeltaisen taivaankannen näyttävän epäilyttävältä, niin häntä syytetään siitä, ettei hän "pysy asiassa".

Ystäväni G.K. Chesterton ja Max Beerbohm, aikakautemme loistavat kaunisteet, lankeavat sattumalta sosialismista kirjoittaessaan tuohon yleiseen virheeseen — joskin heidän erehdyksensä on sekä laadultaan että määrältään hyvin erilainen. Heitä tosin ei huolestuta tuo pesemätön hiilenkantaja, joka nykyjään kummittelee sosialismin vastustajien vuodesijoilla, he eivät myöskään näe sitä kauheata näkyä, että yhteiskunnan isät hyväksyy isiksi kunnanvaltuuston valiokunta (isiksi pyrkivät varmaan saapuvat saamaan lupaa hevosiksi puettuina ja tallirenkien taluttamina) niinkuin se "hevossiitoslaitoksen" herra — olen unohtanut hänen nimensä — joka tuon näyn myllerrettyä hänen hevosmaista mieltään hyökkäsi kimppuuni Pall Mall Gazettessa; ei, heidän sielunsa leiskahtavat kiihkeään vastustukseen, kun he ajattelevat niitä kuriin ja järjestykseen viittaavia seikkoja, joita sosialismin edistyminen ilmaisee. G.K. Chesterton ivailee epäilemättä sangen urhoollisesti ja kiihkeästi erästä mielikuvaansa, joka osoittaa hänet sellaisena, miksi hän otaksuu muuttuvansa joutuessaan sosialistisen yhteiskunnan jäseneksi: hiukset lyhyiksi leikatut, ateriat ankarasti terveyden vaatimuksia vastaavat ja säännöllisesti nautittavat, sakko nauramisesta — eipä sillä, että hän tahtoisi nauraa — ja ankaroita harjoituksia stoalaisissa hyveissä joka päivä. Max Beerbohmin käsitys muistuttaa lähinnä jotakin painajaisunta. Hän pakenee toivottomana, kamalan jäätävän pelon vallassa Sidney Webbiä ja minua, jotka tosin olemme molemmat pieniä miehiä, vailla kaikkea eleganssia, mutta siitä huolimatta kamalan päättäväisiä, väsymättömiä, alinomaa häntä tavoittamassa kiskoaksemme hänet kerallamme johonkin mekaaniseen Utopiaan, missä otamme jäljennöksen hänen peukalostaan, merkitsemme luetteloon hänen nimensä, numeroimme hänet lähtemättömällä musteella, puemme huonosti sopivaan univormuun ja päästämme hänet irralleen valvonnan alaisena maailmaan, jossa nähdään sieviä pyöreitä, sinistä kalkkivettä sisältäviä järviä ja terveellisiä valkoisia tiilirakennuksia…

Kaikissa näissä tapauksissa ilmenee samanlainen päättelytapa, niissä edellytetään, että sosialisti tahtoo kaikkea toivottavaksi merkitsemäänsä ihan rajattomasti, otaksutaan, että jokainen kiistan esineeksi valittu ehdotus on välttämättä kehiteltävä monomaaniseen tapaan kaikkiin äärimmäisyyksiinsä, jotta siitä tulee sosialistisen haaveen kuva. Tämä kuva esitetään yksinkertaiselle epäilyksen vallassa olevalle henkilölle sanoen: "Tällainen on sosialismi. Te ette suinkaan tahdo tätä, ette suinkaan!"

Voi tosiaankin sattua, että nuo kuvitellut kauhut säikyttävät yksinkertaisen henkilön. Hän kääntyy takaisin surkeaan todellisuuteen, tuntemaansa rumaan vanhaan maailmaan kiittäen hartaasti Jumalaa, ettei joudu milloinkaan näkemään sitä pahaa päivää, jolloin teollisuuskaupungeissamme ei enää kuole joka neljäs lapsi, jolloin alhaiset huolet lakkaavat rasittamasta elämää maan päällä ja jolloin "huumorintaju" ja Mark Tapleyn palvonta, jotka erinomaisesti viihtyvät tässä ympäristössä, joutuvat vaaraan kerrassaan hävitä, kun kukaan ei niitä enää viljele…

Mutta lukija tietää jo, mitä sosialismi on, tuntee sen tyynen, suurenmoisen rakentavan suunnitelman, jolle hänen toivotaan pyhittävän elämänsä. Se on työläs, valtava suunnitelma, jonka tarkoituksena on tehdä maailmasta sosiaalisen oikeuden, suotuisain mahdollisuuksien ja elämän täyteläisyyden maailma, poistaa tuhlaus, poistaa nykyisen sosiaalisen järjestelmämme harkitsematon julmuus. Älkää salliko vastustajan pilan tai nurinkurisuuden tai malttamattoman asianajajan usein paljoa tuhoisammin vaikuttavan kiihkon ja liioittelun, älkää salliko tämän tai tuon asiaa puolustavan henkilön persoonallisten puutosten harhauttaa itseänne pois sosialismin elävästä ytimestä, sen laajasuuntaisesta ja jalosta suunnitelmasta, vaan vastatkaa sen voimakkaasti hyvään tahtoonne vedotessa siihen liittymällä ja ottamalla osaa sen ohjaamiseen.

Tahtoen pitää huolta kyselijän kannalla olevan lukijan mukavuudesta olin suunnitellut tähän kohtaan kappaleen, jonka piti sisältää luettelo tärkeimmistä sosialismiin kohdistetuista vastaväitteistä — vääristelyjä lukuunottamatta — jotka ovat nykyjään yleisessä käytännössä. Olin aluksi aikonut vastata jokaiseen täydellisesti ja vakavasti, kumota ne kaikki tyhjentävästi ja lopullisesti, ennenkuin lähden etenemään. Nyt, niitä paperiin merkitessäni, huomaan kuitenkin, että suurin osa niistä on ollut jo puheena edellisissä luvuissa, joten mainitsen ne tässä aivan lyhyin huomautuksin.

On ensinnäkin väite, joka estää varsin monia lähemmin perehtymästä sosialistiseen oppiin, se väite, että sosialismi riitelee kristillisyyttä vastaan. Väitän puolestani, että siten käännetään totuus kerrassaan nurin. Minun vakaumuksenani on, että rehellisesti kehitettyyn kristillisyyteen sisältyy käytännöllinen sosialismi. Tämä ei ole ainoastaan minun vakaumukseni; vapaaseen kirkkokuntaan kuuluvaa lukijaa varten on sen esittänyt seikkaperäisesti tri Clifford Fabiolaisseur'n julkaisemassa tutkielmassa Socialism and the Teaching of Christ ("Sosialismi ja Kristuksen oppi") ja vallitsevaan kirkkokuntaan kuuluvaa varten nimellä Christian Socialism ("Kristillinen sosialismi") Stewart Headlam. Laajemmin ja täydellisemmin pohtii kysymystä J.R. Campbell teoksessaan Christianity and Social Order ("Kristillisyys ja sosiaalinen järjestys"). Fabian Societyn, sosialistisen yhdistyksen, jäsenluettelosta löytyy tärkeimpien kristillisten kirkkokuntien papistoon kuuluvien henkilöiden nimiä, roomalaiskatolista kirkkoa lukuunottamatta. On tosiaankin väitetty, ettei kelpo roomalaiskatolinen voi olla minkäänlainen sosialisti. Tämä kovin yleinen väite ei sekään liene oikea. Uskon paavin kiellon alkujaan tarkoittaneen erikoista sosialismin muotoa, Marxin, Engelsin ja Bebelin sosialismia, jonka valitettavasti täytyy myöntää olevan sävyltään ankarasti kristillisyyttä vastustavaa, kuten on brittiläisen sosiaalidemokraattisen liiton (British Social Democratic Federation) sosialismi vielä tänä päivänä. On totta, että useat sosialistisen puolueen johtajat ovat hekin olleet sekularisteja, vapaa-ajattelijoita, ja ovat sekoittaneet teologisia ennakkoluulojansa poliittiseen työhönsä. Niin ei ole laita vain Saksassa ja Amerikassa, vaan Isossa-Britanniassakin on esimerkiksi mr Robert Blatchford, Clarionin julkaisija, käynyt sotaa oppiperäistä kristillisyyttä vastaan. Tämä sekularismin ja sosialismin yhteenliittäminen johtuu kuitenkin vain välttämättömänä seurauksena siitä, että näillä kahdella aateryhmällä on eräs liittymäkohta: molemmat vastustavat yleisesti omaksuttuja mielipiteitä. Mitään muuta yhdyssidettä ei ole. Useat etevät sekularistit, esimerkiksi Charles Bradlaugh ja J.H. Robertson, ovat yhtä kiihkeitä sosialismin vastustajia kuin itse paavi. Sekularistit ja sosialistit ovat joutuneet samaan karsinaan aivan samoin kuin kristittyjä ja pahantekijöitä ja keisaria vastaan kapinoitsevia varmaan heitettiin yhteisiin vankikomeroihin Roomassa. Heitä yhdisti toisiinsa se, että he kaikki vastustivat sitä, mitä useimmat pitivät oikeana. Siinä on sekaannus, jota on alinomaa selittämällä torjuttava. Minulle asia ilmenee mitä valitettavimpana kahden eri ajatusprosessin yhteeniskemisenä. Toinen on rakentava ja sosiaalinen, toinen repivä ja älyperäinen, ja minä olen jo aikaisemmin (kuudennen luvun neljännessä kappaleessa) parhaani mukaan huomauttanut, etten niiden yhdistämistä hyväksy.

Sosialismi on pelkkää materialismia, se tavoittelee ainoastaan ruumiillista hyvinvointia — aivan samoin kuin säälistä ja Jumalan rakastamisesta johtuva spitaalitautisten hoitaminen ja huoltaminen on pelkkää materialismia ja tavoittelee ainoastaan ruumiillista hyvinvointia.

Sosialismi puoltaa vapaata rakkautta. Tämänkin väitteen olen jo torjunut (kuudennen luvun toisessa ja neljännessä kappaleessa).

Sosialismi tekee rakkauden mahdottomaksi ja alentaa ihmiskunnan hevoskartanon tasoon. Tätäkin väitettä on jo käsitelty (kolmannen luvun toisessa ja viidennessä ja kuudennen luvun toisessa, kolmannessa ja neljännessä kappaleessa). Kaksi viimeksimainittua väitettä tavataan yleensä samassa sosialismia vastustavassa puheessa tai kirjoitelmassa.

Sosialismi hävittäisi vanhempien vastuullisuuden. Tämä mieletön ja nurinkurinen väite on jo täydellisesti kumottu kuudennen luvun kolmannessa kappaleessa. Se on vallitsevan sosialistisen opin suora vastakohta.

Sosialismi tekisi mahdolliseksi suuressa mittakaavassa harjoitetun julkisen lahjomisen. Tätä väitettä eivät näytä suinkaan vastaavan kokemukset Amerikassa, missä paikallinen hallinto on ollut ylen vähässä määrässä sosialistinen ja samalla niin altis lahjomiselle kuin missä hyvänsä muualla maailmassa. Julkisen viranhaltijan lahjomista varten täytyy ilmeisesti olla järjestelmän ulkopuolella joku varakas henkilö, joka hänet lahjoo ja jolla on hänen lahjomisestaan hyötyä. Lahjomismahdollisuudet ovat suurimmillaan silloin, kun on olemassa heikko hallinto vähine voimineen ja varoineen ja toisaalla voimakkaita ja häikäilemättömiä liikeyhtymiä, jotka yrittävät kumota lakia ja yleistä menestystä. Sellaisessa yhteisössä, jonka vallitsevana viettinä on voitonhimo, voimakkaat yksityiset yritykset turvautuvat lahjomiseen hankkiakseen ja uudistaakseen erioikeuksiansa, välttääkseen rangaistuksia, siirtääkseen tuonnemmaksi pakkoluovutusta, ja menettelevät siten järjestelmällisesti ja menestyksellisesti. Silloinkin, kun liikkeen harjoittaminen on osittain yhteisön toimena ja urakoitsijain kesken vallitsee kilpailu, tapahtuu varmaan ainakin lahjomisyrityksiä toimeksiantoa tavoitelevien taholta. Mutta mistä pujahtaakaan sisään lahjonta silloin, kun koko asia on yhteisön käsissä; kenellä on silloin rahoja lahjuksiin ja mistä syystä?

On väitetty julkisessa elämässä todennäköisesti esiintyvän lahjontaa toiselle taholle: viranhoitajia valittaessa erinäisille julkisen palveluksen aloille, joilla toimivat henkilöt etsivät siitä jotakin etua itselleen. Tämä on lordi Aveburyn keppihepo.[18] Myönnettävä on, että sellaista eri toimialojen vaikutusta vaaleihin voi ilmetä. Raitiotien tai maitoliikkeen henkilökunta voi olla sitä mieltä, että heidän työpäivänsä on liian pitkä tai palkkansa liian pieni opettajien tai valtamerilaivoissa palvelevien työpäivään ja palkkoihin vervattuna, ja asia voi vaikuttaa vaaleihin. Se on ihmisluonnon mukaista, ja on vain muistettava, että sellaista sattuu nytkin, vieläpä verrattomasti tuimempaan tapaan kuin sosialistisen hallituksen aikana.

Niinpä esimerkiksi Ison-Britannian maanomistajat ovat järjestyneet mitä peloittavimmalla tavalla vastustamaan yhteiskunnan yleisiä etuja ja alistavat yhteisen menestyksen sen alle, mitä pitävät oman luokkansa oikeutena; suuret rautatieyhtiöt ovat yhtä mahdikkaat, samoin lakimiehet ja panimoliikkeiden omistajat. Mutta meidän päivinämme ovat näitä suurten järjestyneiden toimialojen taholta valtiotaidon tielle tulevia poliittisia vaikutuksia tukemassa valtavat rahavarat. Sosialismin vallitessa valtion toimenhaltijat ovat toistensa isäntiä ja maksavat palkan toisilleen; opettaja esimerkiksi kasvattaa raitiotiemiesten pojista valtion rahastonhoitajia ja käyttää raitiovaunua työhön mennessään ja sieltä palatessaan; niinmuodoin tulee vallitsemaan tarkka keskinäinen valvonta ja kritiikki sekä voimakas yhteishenki, ja se tulee varsin varmasti rajoittamaan luokka- ja ammattietujen vahingollista vaikutusta politiikkaan.

Sosialismi hävittäisi aloitekyvyn ja tehokkuuden. Tätä väitettä käsittelimme viidennessä luvussa puhuessamme voitonhimon hengestä ja palveluksen hengestä.

Sosialismi on taloudellisessa suhteessa epäterve. Sosialismin oppija, joka perehtyy — ja jokaisen sosialismin oppijan tulisi perehtyä erittäin tarkoin — sosialismia vastustavaan kirjallisuuteen, kohtaa joukon sangen hämäriä ja usein varsin hämmentäviä väitteitä, jotka noudatelevat "liike-elämän" tai "kansantalouden" näkökantoja. Melkein kaikkien syvimpänä virheenä on sosialististen vaatimusten laadun ja tarkoitusten väärinkäsittäminen. Toisinaan tämä väärinkäsitys on aivan ilmeinen, sanoin lausuttu, usein taas piilevä, ja viimeksimainitussa tapauksessa se tuottaa mitä suurimpia vaikeuksia tottumattomalle dialektikolle. Niinpä huomaan esimerkiksi mr W.H. Leverin Magazine of Commercen lokakuun numerossa 1907 julkaisemassaan artikkelissa otaksuvan, ettei yhteiskunnan varallisuuden kokonaismäärä sosialismin vallitessa lisääntyisi, vaikka, kuten tämän kirjan neljäs luku osoittaa, sosialismin suunnitelmat tässä omaisuutta koskevassa asiassa tarkoittavat nimenomaan sen tuhlauksen lopettamista, jonka aiheuttaa kilpailu kahdentamalla ja monistamalla aineksia ja järjestöjä (kts. esimerkiksi Elihulta lainattua kohtaa neljännen luvun kolmannen kappaleen lopussa), sekä yksityisomistuksen ehkäisevien vaatimusten kumoamista (kts. neljännen luvun viidettä kappaletta) tuotannon tieltä. Ellei sosialismi lisää yhteiskunnan varallisuuden kokonaismäärää, on sosialismi mahdoton.

Esitettyään tuon otaksumansa mr Lever heti otaksuu lisäksi, että kaikki nykyaikainen liiketoiminta tuottaa hyviä, välttämättömiä tarpeita ja että sen yleishyödyllisyys ja voiton tuottavuus vastaavat toisiaan. Silloin hän kuitenkin unohtaa, että liiketoiminnan menestymisen meidän päivinämme takaa paljoa useammin keskinkertaisen, ala-arvoisen tai alapainoisen tavaran myyminen kuin erinomaisen arvon tuottaminen, ja esimerkiksi Kentin rautatiet edustavat pysyväistä julkisen palveluksen ja yksityisen voitonhimon välillä vallitsevaa ristiriitaa. Mutta mr Leverin on mainittujen kahden pätemättömän otaksuman nojalla helppo osoittaa, että koska sosialismi ei lisää varallisuuden määrää ja koska se, mitä hän mainitsee nimillä työ, pääoma ja työnantaja (t.s. työ, tarpeet ja johto), ovat tuotannolle välttämättömät ja koska niitä kaikkia on ylläpidettävä kokonaistuotannon nojalla, työntekijä tulee sosialismin vallitessa saamaan vain suunnilleen saman kuin nykyisissä oloissa. Otaksuttuaan sitten edelleen, että yksityisomistaja on aina yritteliäs ja älykäs ja pitää silmällä yleistä menestystä, valtio sitävastoin typerä (mikä on aivan perusteeton otaksuma), hän osoittaa, että työväki voisi saada pienemmänkin osuuden kuin nykyjään. Oppijan tulee kumminkin muistaa sosialismin suunnitelmain perustuvan siihen havaintoon, että kollektiivisten tehtäviemme yksityinen hoito merkitsee niiden sekasortoista ja tuhlaavaa hoitamista — miten tehokas sellainen järjestys voineekin yksityisissä tapauksissa olla kilpailutarkoituksissa — ja että loismaisen yksityisomistajan järjestelmällinen poistaminen taloudellisesta toiminnastamme merkitsee sekasorron korvaamista järjestyksellä ja taloudellisen toiminnan tehoisuuden valtavaa lisäämistä. Sosialismi on taloudellisuutta. Ellei sosialismin oppija pidä tätä mielessään, jos hän sallii puikahtaa sisään sen otaksuman, ettei sosialismi merkitse niinkään suunnitelmaa taloudellisen elämän muuttamiseksi, keskittämiseksi ja organisoimiseksi kuin maan olemassaolevan omaisuuden jakamista uudella tavalla, niin hän huomaa sosialismin asian joutuvan huonolle kannalle.

On huvittava ja luullakseni varsin sovelias mr Leverin väitteiden selitys, että hän itse suunnilleen vuosi sitten oli organisoimassa — epäilemättä pitäen silmällä yhtä hyvin yleistä kuin omaa etuansa — saippuatuotteiden tuotantoa ja jakoa siten, että tuhlaus estyisi ja saippualiikkeiden äärimmäisestä kilpailusta yleisölle koituvat haitat välttyisivät. Hän tahtoi saada aikaan saippuateollisuuden alalla nimenomaan samaa, mitä sosialismi suunnittelee kaikkien yleisten toimintojen alalla, toisin sanoen tahtoi hankkia sille suuresta yhtymästä johtuvat taloudelliset edut. Eräissä suhteissa saippuateollisuuden säästö epäilemättä olisi ollut valtava, olisi välttynyt esimerkiksi sanomalehti-ilmoitusten vaatimat suuret menot ja kilpailevien kauppamatkustajien aiheuttamat kulungit. Toinen asia on, olisiko yleisö siitä paljoakaan hyötynyt; mr Lever ja toiset suuret saippuatehtailijat olisivat varmaan hyötyneet suunnattomasti. He olisivat hyötyneet toimimalla yhteisten etujen mukaisesti eikä enää riippumattomina yksityisomistajina. Suorittaessaan tätä pientä koetta vapaaehtoisen, yksityisiä tarkoituksia palvelevan sosialismin alalla mr Lever kuitenkin jätti pois laskuistaan erään toisen suuren yksityisseikkailijain ryhmän, nimittäin sanomalehtien omistajat, jotka olivat siihen asti saaneet suuria summia saippuailmoituksista ja olivat niinmuodoin loisina hyötyneet yleisestä saippuanhankinnasta. Eräät lehdet aloittivat heti "saippuatrustia" vastaan taistelun, joka oli melkein yhtä meluisa ja valheellinen kuin sosialismia vastaan käyty taistelu. Mr Leveriä syytettiin kaikenlaisesta petoksesta, jota saippuakauppias suinkin voi harjoittaa, ja ennustettiin kaikenlaista yksityisen monopolinomistajan harjoittamaa sortoa. Lopulta he joutuivat maksamaan ennenkuulumattomia sakkoja kunnianloukkauksesta, mutta ehkäisivät kumminkin mr Leverin älykkäät ja suotavat pyrkimykset saippuateollisuuden alalla nykyjään vallitsevan tuhlauksen ja sekasorron korvaamiseksi tehokkaammalla organisatiolla. Mr Lever ei ole voinut näitä seikkoja unohtaa; ne olivat varmaan hänen mielessään taka-alalla, kun hän kirjoitti tutkielmansa "Sosialismi ja liike-elämä", ja on merkillinen esimerkki harvinaisen kyvykkäässä miehessä tavattavista salatajuisista estoista, ettei hän voinut niitä esittää ja soveltaa käsilläolevaan ongelmaan.

Sosialismi on epäliikkeenomainen. Kts. kahdeksannen luvun toista ja kolmatta kappaletta.

Sosialismi hävittäisi vapauden. Tämä on melkoisempi vaikeus. Aluksi lienee välttämätöntä huomauttaa lukijalle, että ehdoton vapaus on sula mahdottomuus. Kirjassani A Modern Utopia olen sanonut:

"Yksilöllisen vapauden aate on saavuttanut yhä suurempaa tärkeyttä ja käy vieläkin yhä tärkeämmäksi uudenaikaisen ajattelun kehittyessä. Klassillisille utopisteille vapaus oli verrattain vähäpätöinen seikka. He pitivät ilmeisesti hyvettä ja onnea kerrassaan vapaudesta erotettavina ja verrattomasti tärkeämpinä asioina. Mutta uudenaikainen katsantokanta, joka yhä voimakkaammin tehostaa yksilöllisyyttä ja sen ainoalaatuisuuden tärkeyttä, tähdentää yhä enemmän vapauden arvoa, kunnes vihdoin alamme pitää vapautta elämän varsinaisena ytimenä, itse elämänä, ja otaksumme ainoastaan elottomien, valintakykyä vailla olevien olioiden elävän täydellisessä lainkuuliaisuudessa. Yksilöllisyyden vapaa kehittyminen on uudenaikaisen käsityksen mukaan olemassaolon subjektiivinen voitto, samoinkuin eloonjääminen luovan työn ja jälkeläisten nojalla on sen objektiivinen voitto. Mutta ihminen on sosiaalinen olento, ja senvuoksi täytyy hänen tahdollisen toimintansa jäädä ehdotonta vapautta vaille. Täydellinen inhimillinen vapaus on mahdollinen ainoastaan despootille, jota totellaan ehdottomasti ja kaikkialla. Vain siinä tapauksessa tahtominen merkitsisi samalla käskemistä ja suorittamista, ja vain silloin voisi ihminen luonnonlakien rajoissa tehdä, mitä tahtoo. Kaikenlainen muu vapaus on oman tahdonvapautemme ja toisten meihin koskettavien tahtojen välinen kompromissi. Järjestetyssä valtiossa on jokaisella ylimalkainen tai yksityiskohtainen lakikirja, joka määrää, mitä hän saa tehdä toisille ja itselleen ja mitä toiset saavat tehdä hänelle. Hän rajoittaa toisia oikeuksillaan, ja häntä itseään rajoittavat toisten oikeudet sekä yhteiskuntaa kokonaisuudessaan koskevat menestysnäkökannat.

"Yksilöllinen vapaus yhteiskunnassa ei ole — matemaattista lausetapaa käyttääksemme — aina samamerkkistä. Tämän seikan unohtaminen on niinsanotun individualismin palvonnan oleellisena erehdyksenä. Mutta itse asiassa voi valtion piirissä yleinen kielto lisätä vapauden määrää, ja yleinen luvananto voi sitä vähentää. Ei ole laita niinkuin nuo henkilöt tahtovat meille uskotella: että ihminen on vapaampi siinä, missä on vähimmin lakia, ja epävapain siinä, missä on eniten lakia. Sosialismi tai kommunismi ei välttämättä merkitse orjuutta, ja anarkian vallitessa ei ole vapautta…

"Tästä johtuu, että uudenaikaisessa Utopiassa, missä maailman lopullisena toivona on ainutlaatuisten yksilöiden kehittyvä yhteistoiminta, valtio epäilemättä poistaa ne tuhlaavaiset vapaudenlajit, jotka vapautta vähentävät, mutta ei enempää, ja saavuttaa siten suurimman yleisen vapauden määrän…"

Tämä on sosialistin tuohon syytökseen antaman vastauksen ytimenä. Hän kysyy, millaista vapautta nykyjään nauttii ihmiskunnan suuri enemmistö. Heidän vapautensa on siinä, etteivät he voi tehdä mitään muuta kuin työskennellä pelkän toimeentulon hyväksi, he eivät saa edes kulkea vapaasti maan pinnalla, vaan joutuvat rangaistuiksi, jos osuvat yksityisen omistamille alueille. Ajatelkaa niitä kirjanpitäjiä ja konttorineitejä, jotka aamulla kiiruhtavat työhönsä New Yorkin Brooklynin-siltaa tai Lontoon Hungerfordin-siltaa pitkin; menkää heitä näkemään, tutkikaa heidän piirteitään. He ovat vapaita, nauttivat sitä vapautta, jonka sosialismi hävittäisi. Ajatelkaa niitä ihomaalia käyttäviä tyttöraiskoja, jotka öiseen aikaan etsivät elatustaan kaduiltamme sanomattomia loukkauksia kokien. He ovat vallitsevan käsityskannan mukaan vapaita. Ja ne puolittain nälkäännääntyneet olentoraukat, jotka taistelevat suoriutuakseen mahdottoman suuresta rohdinmäärästä jossakin turvakodissa, ovat hekin vapaat! Sotilas on vapaa, kuormarattaiden väliin murskautuva kantaja on vapaa, tehtaissa uurastava nainen, kaivoksessa työskentelevä lapsi ovat hekin vapaat. Kysykää heiltä itseltään! He sanovat teille, kuinka vapaita ovat. He ovat sattumalta tulleet valinneiksi nämä elinkeinot — siinä kaikki. Elämän kirpeä houkutus on varmaan monissa sellaisissa tapauksissa heitä kiehtomassa.

Olkaamme vilpittömät: on ajateltavissa sellainen sosialismin muoto, jonka vallitessa ei ole olemassa paljoa vapautta, tuskin enempää kuin brittiläisellä työmiehellä nykyjään on. Virkamiesten mielivaltaisesti johtama valtiososialismi voisi olla toisin ajoin yhtä huono asia kuin kaikesta silmälläpidosta vapaat pienet työnantajat — seikka on siinä määrin mahdollinen, että se on puolittain toteutunut Saksassa. On ymmärrettävää, että virkavaltainen sosialismi voisi olla melkein yhtä inhoittava kuin nykyinen järjestelmä. Myönnän, että sosialismin avarampiin kaavoihin on välttämättä lisättävä eräitä seikkoja, jos tahdomme tehokkaasti välttää virkavaltaisuuden. Me pidämme lausunta-, keskustelu- ja painovapautta terveellisen sosialistisen valtion oleellisina ominaisuuksina. Tuonnempana pohdin, kuinka niitä on ylläpidettävä. Nämä myönnytykset eivät kumminkaan puolusta nykyistä järjestelmää. Vaikka kävisi niinkin, ettei sosialismi toisi meille vapautta, se ei missään tapauksessa hävittäisi mitään sellaista jo olemassaolevaa. Me kaipaamme nykyisissä oloissa vapautta, mutta meillä ei sitä ole. Me puhumme lausuntavapaudesta, mutta lukemattomissa paikoissa joutuisivat sosialistiset toimenhaltijat erotetuiksi, jos lausuisivat julkisesti mielipiteensä. Uskonnollisella alalla taas ilmenee suunnattoman paljon suvaitsemattomuutta ja sosiaalisten uskonnollisten keskustelujen ehkäisemistä, varsinkin maaseudulla Englannissa. Mitä taas toimintavapauteen tulee, estää meitä useimpia pakollinen ansiotyö neljäntoista vuoden iältä hautaan saakka saamasta vapaata aikaa edes sen vertaa, että voisimme vaatia itsellemme vapautta…

Sosialisimi, sellaisena kuin olen sitä selostanut ja kuin sitä yleensä selostetaan, soisi miehille ja naisille samanlaisen vapauden, se pelastaisi heidät puutteen ankarasta pakosta ja avartaisi niinmuodoin arvaamattomasti vapauden kehää, mutta se ei takaa heille poliittista eikä älyllistä vapautta. Sen myönnän vilpittömästi ja tunnustan seikan nykyaikaisen sosialismin erääksi puutokseksi. Käsitän niin ollen — selvitän asiaa laajemmin eräässä myöhemmässä luvussa — että nykyistä sosialismia on välttämättä täydennettävä eräillä uusilla suunnitelmilla. Jos myöntää, ettei sosialismi takaa vapautta, ei kuitenkaan samalla myönnä, että sosialismi tahtoo sen hävittää. Määrättyjen olosuhteiden vallitessa ihmiset voivat olla melkein ehdottomasti vapaat puheessaan,, liikkumisessaan ja käytöksessään, erinomaisen vapaat nykyisiin oloihimme verraten, sellaisessa sosialistisessa valtiossa, joka rakentuu kolmannessa ja neljännessä luvussa esittämieni kahden suuren periaatteen varaan. Se otaksuma, että sosialismi tulee hävittämään vapauden, on pätemätön eikä merkitse mitään sosialistisen aatteen vastaväitteenä.

Sosialismi saisi elämän painumaan yksitoikkoiseen kuolleeseen tasoon! Ja niin tulisi käymään maailmassa, jossa useimmat ihmiset elävät maalaishökkeleissä ja vuokrakasarmeissa, lukevat halpoja sanomalehtiä ja käyttävät valmiinaostettuja vaatteita!

Sosialismi hävittäisi taiteen, keksinnän ja kirjallisuuden. En tiedä, missä tarkoituksessa tämä väite esitetään, elleivät sen esittäjät otaksu, etteivät taitelijat suorita luovaa työtänsä, keksijät ajattele eikä kukaan kirjoita tai laula muuten kuin rikkaan herran mieliksi. Minne he joutuisivatkaan, ellei hänen äveriäs hymynsä heidän mieltänsä kirkastaisi? Emme kumminkaan tahdo olla kiittämättömiä: taide on suuressa kiitollisuudenvelassa suosijoilleen. Veneziassa ja Firenzessä käydessänne näette loistavan maalaus- ja arkkitehtuurisadon, jonka on kylvänyt ja korjannut kauppiasplutokratia. Mutta Roomassa ja Ateenassa näette samanlaisia, aivan toisissa olosuhteissa suoritettuja töitä. Kun määrätty sivistysaste, määrätty joutilaisuus ja varallisuus on saavutettu, ilmaantuu taidetta, olipa varallisuus jakautunut miten tahansa. Taide kukoistaa nykyjään eräillä upeilla aloilla, joitä sosialistisessa valtiossa epäilemättä viljeltäisiin vähemmän, prameilevassa ylellisyydessä, kaikenlaisissa yksityiskotien sisustustöissä, palatsiarkkitehtuurissa, hienoissa ja kalliissa naisten pukimissa ja koruissa, ylellisessä kirjansidonnassa, kiurujen keittämisessä, mitättömien henkilöiden etevien muotokuvien maalaamisessa, kaikenlaisessa prostitution hienostamisessa, mystillisen teologian hienoissa sovellutuksissa, jalokivitaiteessa. On ymmärrettävää, että sosialismi tahtoo sellaisilla aloilla masentaa ja rajoittaa esteettistä ja älyllistä ponnistusta. Mutta mikään kaupallinen plutokratia ei olisi milloinkaan kyennyt rakentamaan goottilaista katedraalia, luomaan kansanrunoutta, siroa ja luontevaa maalaisasumusta tai kaunista kansallispukua, eikä mikään kaupallinen plutokratia tule milloinkaan sietämään voimakasta kirjallisuutta. Jos sosialismi tullessaan hävittää taiteita, se toisaalta luo taiteita; palatsiarkkitehtuurin sijaan tulee rakennustaide, joka luo kauniita koteja, maalaisasumuksia ja kouluja sekä oivallisia julkisia rakennuksia, sosialismin Sargentit eivät maalaa miljoonainomistajain puolisoita, vaan mainehikkaita henkilöitä, runous ja kansanomainen romanttinen kirjallisuus heräävät jälleen eloon. Minä puolestani en ollenkaan epäile, mikä on suotavampaa.

Lienee syytä pyytää kirjailijoilta ja taiteilijoilta hiukan opastusta tässä asiassa. Yhdeksännellätoista vuosisadalla taiteilijat tosiaankin nousivat kapinaan individualismia vastaan. Niiden suurten kirjailijain, taiteilijain, dramaatikkojen ja arvostelijain lukumäärä, jotka kuningatar Viktorian hallitusaikana avoimesti selittivät olevansa sosialisteja, oli suhteellisesti verrattomasti suurempi kuin sosialistien luku väestömme keskuudessa yleensä. Wilde tutkielmassaan Soul of Man under Socialism ("Ihmisen sielu sosialismin vallitessa"), Ruskin monissa kuolemattomalla englanninkielellä kirjoitetuissa teoksissaan, Morris koko myöhempänä ikäkautenaan ovat alinomaa esittäneet taiteellista henkeä voitonhimon vastakohtana. Eräitä näistä kirjailijoista ei kenties sovi pitää oikeauskoisina sosialisteina sanan nykyaikaisessa merkityksessä, mutta he noudattavat individualistista kilpailua inhotessaan ja halveksiessaan täydellisesti oppimme henkeä.

Meidän individualistinen maamme päätti sekin vuoden 1851 maailmannäyttelyn häpeällisen järkytyksen jälkeen, ettei taidetta sopinut enää jättää yksityisen yritteliäisyyden asiaksi, ja järjesti järjestelmällisen taideopetuksen, joka monista puutoksistaan huolimatta on vaikuttanut kumouksellisesti maamme esteettiseen laatuun. Mitä taas tutkimukseen ja keksintään tulee, voi hyvinkin vedota sellaiseen auktoriteettiin kuin mr Beit-vainaja, Werner Beit & Co:n johtaja. Hänen kokemuksensa individualistisena rahamiehenä johtivat hänet siihen vakaumukseen, että ainoa keino kohottaa Englannin teknillistä tiedettä ja sen nojalla taloudellista yritteliäisyyttä oli yleisen opetuksen tukeminen, ja valtava "Lontoon Charlottenburg" nousee — hänen vakaumuksestaan. Herrat Rockefeller ja Carnegie myöntävät hekin individualismin näissä asioissa riittämättömäksi, koska lahjoittavat rahojaan julkisille yliopistoille ja kirjastoille. Kaikki nämä kaupallisen elämän johtajat tunnustavat sellaisilla teoillaan juuri sen, mitä kysymyksessäoleva vastaväite kieltää: että valtio kykenee kehittämään taidetta, keksintää ja tiedettä ja että tämä velvollisuus olisi suoritettava ainakin valtion välityksellä, ellei suorastaan valtion aloitteesta.

Myönnettävä on, että sosialismi voi varsin vakavasti muuttaa älyllisen ja esteettisen toiminnan suuntaa. Ei ole kumminkaan minkäänlaista syytä otaksua, ettei se tule valtavasti lisäämään esteettisen ja älyllisen toiminnan tilaisuutta ja niitä rohkaisemaan — päinvastoin: on olemassa lukemattomia syitä, jotka puhuvat sellaisen mahdollisuuden puolesta.

Sosialismi lakkauttaisi soveliaimpien eloonjäämisen. Tämä vastaväite tulee aivan uudelta taholta. Se on luonnontiedettä opiskelevan tavallisin väite. Tähän saakka olemme tarkastelleet uskonnollisia ja esteettisiä vaikeuksia, mutta tämä vaikeus ilmenee sellaisessa ihmismielessä, joka selvästi tajuaa biologisen prosessin luonteen, jokaisessa lajissa ympäristön vaikutuksesta tapahtuvan hitaan muutoksen, ja pitää etupäässä silmällä juuri sitä. Lajin sanotaan muuttuvan — ja tieteen alkeiden opiskelija on liian taipuvainen päättelemään, että muutos aina merkitsee nousua olemisen asteikossa — sen nojalla, että ne yksilöt, jotka eivät ole sopusoinnussa lajin yleisten elinehtojen kanssa, tuhoutuvat. Tämä otaksuma ei ole aivan oikea. Oikeampi on se väite, että laji muuttuu, koska sattumaa ja yksilöllisiä poikkeuksia lukuunottamatta jäävät eloon ja jatkavat sukua vain ne yksilöt, jotka hyvin sopeutuvat elämän olosuhteisiin — jokaisessa sukupolvessa syntyy niinmuodoin vain pieni määrä yksilöitä, jotka eivät ole sopusoinnussa näiden ehtojen kanssa. Tämä kuulostaa jokseenkin samalta kuin edellinen väite, mutta eroaa siitä sikäli, ettei tehosteta "tuhoutumista", vaan syntymien estymistä, joka on todella tärkeä seikka. Kehitykseen uskova henkilö on joka tapauksessa sitä mieltä, että ympäristön suosimat ominaisuudet lajissa lisääntyvät ja että sen vastustamat ominaisuudet vähentyvät. Säilymistä edistävät ominaisuudet eivät ole aina sellaisia, että me inhimilliset olennot pitäisimme niitä ihailtavina — tätä seikkaa on useiden tieteen opiskelijoiden vaikea käsittää. Esimerkiksi kaikkien rappeutuvien kuoriaisten huomattavat tottumukset, korppikotkan ahnaus, hyeenan epämiellyttävä persoonallisuus, koko se Luonto-äidin vähemmän ihastuttava puoli, johon mainitun äidin lapset voivat hämmästyksekseen perehtyä lukemalla Cobboldin teosta Human Parasites ("Ihmisen loiset"), on tulos eloonjäämisestä ympäristön painostuksen alla, aivan samoin kuin ihmisen silmä tai kotkan siipi. Kysyköön siis vastaväitteen esittäjä itseltään, millainen "soveliain" nykyjään jää eloon.

Selvä vastaus tuohon kysymykseen on, että nykyisissä oloissa voittaa suvunjatkaja-omaisuudenhankkija, henkilö, joka kykenee säilyttämään ja jatkamaan sukuansa. Henkilöt, joissa omistamisen vaisto on kaikkia muita vaistoja voimakkaampi, uivat kiehuvan ja kuhisevan joukon pinnalla ja rehoittavat siinä. Hyökkäyshaluiset, kiihkeästi hankkimishimoiset, sukuajatkavat henkilöt — inhoittava juutalaislaji on heidän ilmeinen tyyppinsä — ovat sitä väkeä, joka pääsee voitolle yksityisomaisuuteen ja kaupalliseen kilpailuun perustuvassa yhteiskunnassamme. Mikään luova voima, mikään jalous, mikään rohkeus ei kykene heitä voittamaan. Entä mitä tapahtuu alempana — köyhissä kaupunginosissa ja tehtaissa? Siellä jää eloon raatajien typistynyt rotu, ihmiset, jotka kykenevät hyvin vastustamaan tartuntaa, tauteja ja väsymystä ja ovat kaikkisyöpiä kuin rotat…

Ei pidä kuvitella, ettei lasten korkea kuolleisuus teollisuuskeskuksissamme ollenkaan koske hyvin kehittyneitä lapsia. Seuraava lainaamani selonteko vastaa siihen kysymykseen. Se on otettu Lontoon kasvatuskomitean kertomuksesta vuodelta 1905 ja kuuluu erään köyhässä seudussa sijaitsevan koulun johtajan suorittaman tutkimuksen selostukseen.

"Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, mistä johtuvat lasten ruumiillisen kunnon eroavaisuudet tämän koulun piirissä. Kaikki 405 poikaa punnittiin ja mitattiin huolellisesti, jalkineet riisuttuina, tarkastettiin, missä kunnossa heidän hampaansa olivat, ja arvosteltiin heidän puhtauttaan ja heidän vaatetuksensa riittävyyttä, jotta saataisiin perustus kotoisen laiminlyönnin ja muiden ulkokohtaisten tekijäin määräämiselle. Jokaisen luokan opettaja lisäsi henkistä kykvä määrittelevän arvostelun." (Tähän liittyvät taulukot, joihin on järjestetty tulokset, samoin pituus- ja painoluettelot.)

"… Eri ikäkausien pituuksia ja painoja tarkastellessaan huomaa, ettei käyräviiva osoita tasaista kasvua, vaan nousee toisena ikäkautena lähemmäksi normaalikäyrää, toisina taas painuu siitä loitommaksi. Voimakkaimmin vaikuttaa väestön elämän-pääomaan pienten lasten kuolleisuus, joka eräinä vuosina vaatii uhrikseen ensimmäisen ikävuoden aikana viidennen osan kaikista syntyneistä lapsista, On varsin luonnollista, että kysymme, kuinka tämä seikka vaikuttaa jäljellejääneisiin — tuhoutuvatko vain heikot yksilöt ja suoriutuvatko ainoastaan voimakkaat asiasta eloon jääden, vai vaikuttavatko ne epäsuotuisat olosuhteet, jotka surmaavat viidenneksen, rampaavasti jäljellejääviinkin… Kun piirretään seurakunnan lasten kuolleisuuskäyrä ruumiillista kuntoa osoittavan käyrän yläpuolelle, havaitaan täydellinen vastaavaisuus. Alhaisen lastenkuolleisuuden vuosina syntyneet eloonjääneet lapset ovat ruumiillisesti voimakkaampia ja pääsevät lähimmäksi normaalitasoa harvinaisen hyvänä vuotena 1892; korkean kuolleisuuden vuosina syntyneet sitävastoin ovat heikompia… Niin ollen näyttää varmalta, että niinä vuosina, joina lasten kuolleisuus on suuri, ne olosuhteet, joille viides- tai kuudesosa lapsia joutuu uhratuksi, vaikuttavat vikuuttavasti jäljellejäävään neljään viidennekseen tai viiteen kuudennekseen."

Oleellinen seikka on se, että vankat lapset syntyvät niinä aikoina, jolloin lasten kuolleisuus on alhainen.

Koska siis soveliain nykyisissä oloissa on ilmeisesti rotanlainen, on nyt vallitseva soveliaimman eloonjääminen ilmeisesti laadultaan sellainen, että sen pikainen lakkauttaminen on erinomaisen toivottava, ja siinä mielessä sosialismi tosiaankin tahtoo sen lakkauttaa. Tämä ei kumminkaan merkitse, että se tahtoo kerrassaan lakkauttaa lajin kehittymisen. Se tahtoo vain siirtää valinnan ja torjunnan virikkeen uuteen laaturyhmään. Olen jo huomauttanut (kuudennen luvun toisessa kappaleessa), että valtio turvaa parhaiten uuden sukupolven kelpoisuutta antamalla avustusta kaikille syntyneille lapsille. Siihen sisältyy samalla se ehto, ettei ole sallittava rampojen ja sokeiden, tarttuvien tautien saastuttamien ja muiden sellaisten mennä naimisiin ja jatkaa sukua. Ja naisilla, jotka tulevat olemaan taloudellisesti riippumattomia, on silloin paljoa vapaampi valinnan mahdollisuus kuin nykyjään. Nyt heidän täytyy mennä naimisiin miesten kanssa, jotka kykenevät heitä elättämään, ja kaikkien muiden seikkojen täytyy alistua tuon huomioonoton alle. Sosialismin vallitessa he varmaan tarkkaavat vähemmän miehen varallisuutta ja hänen hankintakykyjänsä kuin hänen henkilöisyytensä hienompia ominaisuuksia. He tulevat antamaan etusijan eteville, lahjakkaille, hienoille, voimakkaille ja miellyttäville henkilöille. Silloin tulee tosiaankin olemaan kummallakin puolella verrattomasti enemmän valinnan varaa kuin nykyisen ajan kurjissa olosuhteissa. Olen sitä mieltä, että sellainen vapaa valinta on omansa kehittelemään rodussa yhä suurempaa kauneutta, älyllisyyttä ja fyysillistä toimekkuutta ja kuntoa aivan toisin kuin nykyinen satunnaisuuksista ja rahallisista seikoista riippuva valinta.

Luonnontieteen opiskelijaa huvittanee lukea tässä yhteydessä Karl Pearsonin kirjoittamat teokset The Ethics of Free Thought ("Vapaan ajatuksen etiikka"), A. & C. Black, 1888, Socialism in Theory and Practice ("Sosialismi teoriana ja käytännössä"), 1884, ja The Chances of Death, and Other Studies in Evolution ("Kuoleman mahdollisuudet ja muita kehitysoppia koskevia tutkimuksia"), Arnold, 1897. Professori Pearson on joka suhteessa nykyaikaisen sosialismin arvovaltainen edustaja, vaikka ei kuulukaan mihinkään sosialistiseen järjestöön, ja hän käsittelee asian biologista puolta erikoistuntijana mestarillisesti.

Sosialismi on vastoin ihmisluontoa. Olen jättänyt tämän vastaväitteen viimeiseksi, ensinnäkin siitä syystä, että se on aivan oikea, ja toiseksi sen vuoksi, että se luontevasti johtaa niihin uudempiin aatteisiin, jotka ovat vilkahtaneet näkyviin jo edellisissä luvuissa ja tulevat olemaan seuraavissa etualalla, ennen kaikkea siihen ajatukseen, että kasvatustoimi ja siveellinen kuri muodostavat välttämättömän osan, vieläpä kaikkein perustavimman osan jokaisessa täydellisessä sosialistisessa ohjelmassa. Sosialismi on vastoin ihmisluontoa. Se on totta ja yhtä totta, puhuttiinpa mistä muusta tahansa. Kapitalismi on vastoin ihmisluontoa, kilpailu on vastoin ihmisluontoa, julmuus, hyvyys, uskonto ja epäily, yksi- ja moniavioisuus, naimattomuus, sopivaisuus ja rivous, hurskaus ja synti ovat kaikki vastoin ihmisluontoa. Nykyinen järjestelmä on erikoisesti siihen soveltumaton, sillä mitä merkitsevätkään poliisimies, sotilas, veronkantaja, tuomari ja pyöveli? Mitä tarkoittavat naapurini kiviaidan harjalle kiinnitetyt lasinsirut? Ihmisluonto on vastoin ihmisluontoa. Ihmisluonto näet on alinomaisen ristiriidan vallassa; se on maailman Ismael, vastustaa kaikkea, ja kaikki vastustaa sitä, ja sisäisessä katsannossa se ei ole enempää eikä vähempää kuin alinomainen kiihkeiden tunteiden, himojen, arkuuden, välinpitämättömyyden ja hyvän tahdon taistelutanner. Tämän kappaleen alussa oleva väite on niinmuodoin sosialismia vastustavana väitteenä aivan arvoton.

Kaikesta huolimatta se on hyödyllinenkin, koska muistuttaa siitä oleellisesti rakentavasta tehtävästä, jota toistaiseksi kehittelemämme molemmat sosialismin tärkeimmät yleistykset vain ilmaisevat ulkonaisessa ja näkyvässä muodossa. Sosialismissa ei ole mitään hoidotonta luonnollisuutta, ei mitään kasvattamatonta sokeata voimaa puolellamme. Sosialismin muodostaa taisteleva hyvä tahto, sen muodostavat keskenään taistelevat tahdot. Olen kokenut selvittää, että vaikka uskonkin lujasti sosialistisen unelman loistoon ja jalouteen sekä sen lopulliseen toteutumiseen, käsitän toisaalta täysin selvästi, että ihmisten ollessa sellaisia kuin ovat, ennakkoluuloisia, tietämättömiä, rajattoman turhamaisia, ahnaita ja kateita, karkeain ja harhautuneiden viettiensä ja järjettömien perintätapojensa vallitsemia, ei voi olla olemassa mitään sosialistista valtiota, ei mitään parempaa valtiota kun se inhoittava ja säälimätön järjestelmä, jonka alaisina nyt elämme. Jokaista inhimillisissä laitoksissa tapahtuvaa muutosta täytyy vastata samanaikaisen aatteiden maailmassa tapahtuvan muutoksen. Tähän vastaanottavaan, häilyväiseen, kasvatuskelpoiseen ihmisluontoon, itsessämme ja itsemme ulkopuolella, meidän tulee — jos todella pidämme sosialismia omana aikaansaannoksenamme — istuttaa johtavia aatteita ja johtavia tottumuksia, meidän tulee kerätä kaikki maailmassamme piilevä hyvä tahto tämän rakentavan suunnitelman piiriin. Meidän aikanamme ihmiskunnan henki on jätetty oman onnensa nojaan, jaettu, hajoitettu ja piiloitettu pieniin, ahtaisiin ja hämmennettyihin ajatuskehiin. Nämä jaetut, muodottomat ajatuskehät eivät ole "ihmisluontoa", mutta ihmisluonto on langennut näihin muotoihin ja on vapahdettava. Keskimääräisen ajatuskehän avartamisesta ja rikastuttamisesta ovat sosialismin oleellinen tehtävä ja menetelmä löydettävissä.

KYMMENES LUKU

SOSIALISMI KEHITTYVÄNÄ OPPIJÄRJESTELMÄNÄ.

Toistaiseksi olemme pohtineet sosialismin suuria alkeisväittämiä. Asian käsittelystä on käynyt ilmi, etteivät ne ole muuta kuin sosiaalisen uudestirakentamisen suuren suunnitelman luonnosmainen pohjapiirros. Tekisi sosialismille huonon palveluksen, jos väittäisi tämän suunnitelman olevan täydellisen. Tästä lähtien tulemme kohtaamaan sarjan vähemmän yksimielisiä lausumia ja riidanalaisempia ehdotelmia. Useissa seuraavissa seikoissa sosialismin oppijärjestelmä on vielä lopullisesti kehittelemättä. Se työ on suoritettava, sitä jo suoritetaan, mutta sen tekijöillä on valtavia esteitä voitettavana. Ennenkuin siinä suhteessa voidaan päästä mihinkään ratkaisevaan tulokseen, on selvitettävä ongelmia, jotka nykyjään on ratkaistu vain puolittain tai joihin on tuskin kajottukaan, ja vielä määrittelemistään odottavien ongelmien himmeitä ja hämmentäviä hahmoja. Sosialismin vastustaja voi vapaasti käytellä kaikkia näitä myöntöjä. Niiden nojalla käy epäilemättä saavuttaminen joitakin helppoja ja hupenevia voittoja. Ne eivät ollenkaan koske suuria yleistyksiämme, eivät millään tavoin horjuta sitä tosiasiaa, että sosialismi tarjoo inhimillisten olojen sekasorrossa suunnitelman, joka on innostuttavalta voimaltaan ja luovaan työhön viittaavalta sisällykseltään kaikkia muita suunnitelmia etevämpi. Se seikka, ettei tämä oppijärjestelmä ole typistetty ja tyrehtynyt, vaan elävä ja kasvava, että jokainen vilpitön kannattaja liittää siihen voimiensa ohella ajatuksensa ja henkensä, on sinänsä innostuksen lähde.

Sosialismin uuden kannattajan tulee erikoisesti muistaa, ettei sosialismi ole mikään valmis vaatetus, jota voimme tarjota maailman käytettäväksi tästä lähtien. Sen oleelliset puolet eivät suinkaan ole epäilyksenalaiset, se puolustaa asioita, jotka ovat ehdottomasti todet, mutta sen varsinainen menetelmä ja varsinaiset välineet on vasta määrättävä. Sen tärkeimpien rakentavien periaatteiden levittämisen ja niiden ilmeisempien käytäntöön sovittamisien ohella ja yläpuolella on valtava määrä sosialismin hyväksi suoritettavaa älyllistä työtä. Taistelua sosialismin puolesta ei taistella ainoastaan vaaliuurnain luona ja toreilla, vaan myöskin kirjoituspöydän ääressä ja tutkijan työhuoneessa. Sosialismi suhtautuu nykyjään moniin kysymyksiin tiedonhaluisena, oman epätäydellisyytensä tunnustaen.[19] Olisi tosiaankin kerrassaan merkillistä, jos sosialismin esittämä laaja ja syvällekäypä uudistusehdotus olisi jo nyt ehtinyt täysin muotoutua.

Sosialismin nimen maailma kuuli ensimmäisen kerran vasta vuonna 1833.[20] Se esiintyi silloin, sisällykseltään aivan epämääräisenä ja määritelmiltään mitä häilyvimpänä, merkitsemässä individualismin ja individualistisen kansantaloustieteen äärimmäisiin teorioihin, silloin maailmassa vallitsevaan säälimättömään, ihmissukua runtelevaan teollisuushenkeen kohdistettua hajanaista vastalausesarjaa. Näistä vastalauseista olivat Englannissa huomattavimmat Robert Owenin sosiologiset ehdotelmat ja kokeet, ja hänellä on kaikkien yksityisten ihmisten joukossa suurin oikeus sosialismin perustajan nimeen. Oleellisesti samanlaisia aatteita esiintyi kuitenkin Ranskassa Saint Simonin, Proudhonin ja Fourier'n nimiin liittyvien liikkeiden ja henkilöiden yhteydessä. Ne kuuluivat laajaan kyselyjen ja hylkäysten, poliittisten ja sosiaalisten epäilysten, epäröivien tutkimusten ja kokeiden laajaan järjestelmään.

On aivan luonnollista, että varhainen sosialismi nyt näyttää sekä äärimmäisen epätäydelliseltä että erittäin hataralta järjestelmältä. Sen arvo ei sisältynyt niin suuressa määrässä sen suunnitelmiin kuin sen toivorikkaisiin ja varmoihin kieltoihin. Sillä oli hallussaan eräs suuri totuus, se paransi melkoisesti Ranskan vallankumouksen määrittelemää käytännöllisen yhdenvertaisuuden käsitettä, ja edistysaskel oli siinä, että se selvään tehosti rajoittamattoman yksityisomistuksen haitallisuutta ja siihen liittyvää yksilön ja yleisen menestyksen etujen välillä ehdottomasti vallitsevaa vastakohtaa. Niin kauan kuin useimpien ihmisten täytyy elää ilman omaisuutta yksityisten omistamassa maailmassa, on tasavaltaisuuden väite tyhjää valhetta. Sosialismi oli muuten alkuaikoinaan aivan luonnoksenomaista ja kokeilevaa. Se oli hurjaa kuin koulupoikien puhe. Se jätti huomiotta kaikkein ilmeisimmät tarpeet. Se ei tarjonnut minkäänlaista hallitsemisperiaatetta eikä kollektiivisen ajattelun ja sosiaalisen suuntautumisen sääntöä, se ei tarjonnut alkeellisimpienkaan yksityisasioiden ja vapauksien takeita, siitä puuttui erinomaisessa määrässä kaikki rakentava aines. Se meni äärimmäisyyksiin vaatiessaan kotien hävittämistä eikä ottanut ollenkaan lukuun sellaisen syvän ja kaikkialle ulottuvan muutoksen välttämättä edellyttämää valtavaa siirtymäprosessia.

Varhainen sosialismi tahtoi tuhatvuotisen valtakunnan heti tulevan. Siltä puuttui kärsivällisyyttä. Aate oli kohta muutettava määrätyksi suunnitelmaksi; Fourier laati täydellisen kaavan, määräsi, kuinka monta henkeä piti kuulua jokaiseen falangiin ja niin edespäin, ja hänen mielestään ei sitten ollut enää muuta tehtävää kuin kylvää maailmaan falangeja niinkuin unikon siemeniä. Hänen oppinsa mukaan sosialismin tuli levitä tartunnan avulla, ja useat hänen vieläkin äkkipikaisemmista aikalaisistaan tahtoivat saattaa sosialismin valtaan pelkän julistuksen nojalla. Kaikkien yhteiskunnallisten epäkohtain tuli raueta raunioiksi suuren aatteen saapuessa niinkuin raukesivat aikoinaan raunioiksi Jerikon muurit.

Nykyinen sukupolvi ei liene niin kiihkeä, mutta se on varmaan viisaampi. Olittepa kuinka nuori uudistusmies tahansa, te tiedätte, että on ottaminen huomioon eräitä tosiasioita, jotka varhainen sosialismi syrjäytti. Haaveksittepa millaisesta yhteiskunnasta tahansa, joka tapauksessa käsitätte, että se on muodostettava niistä ihmisistä, joita tapaatte joka päivä, tai lapsista, jotka kasvavat heidän vaikutuksensa alaisina. Ne hillitsevät sanat, jotka vanha filosofi lausui kiihkeälle seitsemäntoistavuotiaalle yhteiskunnanuudistajalle, sisälsivät tosiaan ydinaineksen kumoukselliseen sosialismiin kohdistamastamme kritiikistä: "Liittyvätkö tätinne meihin, ystäväiseni? Eivät! Entä onko maustekauppias meidän puolellamme? Entä perheen asianajaja? Meidän tulee pitää huolta heistä kaikista, ellet tahdo nähdä asian raukeavan olemattomiin."

Itsensä-löytämisestä innostunut sosialismi ei kyennyt ensimmäisen sukupolven aikana mittaamaan alkuvaikeuksiaan, ei tajunnut varsinaista välttämättömyyttä, ei osannut puhua ihmisille ymmärrettävään tapaan. Aina tähän päivään asti jää useimmilta sosialisteilta täysin tajuamatta Herbartin lausuma tosiasia, se seikka, että jokainen ihmissielu liikkuu omassa miellekehässään, vastustaa avartumista, on täysi-ikäiseksi ehdittyään kerrassaan kykenemätönkin huomattavasti avartumaan, ja että kaikki tehokas inhimillinen edistys voidaan suorittaa ainoastaan sellaisen avartumisen nojalla. Ainoastaan miellekehän sukulaismielteet liitetään siihen tai ovat liitettävissä; mielteet, jotka ovat liian vieraita, jäävät vieraiksi ja käsittämättömiksi, vaikka huudatte niitä korvaan tai heitätte vasten kasvoja.

Varhaiset sosialistit, jotka vihdoin saavuttivat suuren aatteensa, vaivalloisten tutkistelujen, väittelyjen, kiistain, tutkimusten ja kokeiden jälkeen, näkivät asian todellisen laidan eivätkä voineet ymmärtää niitä, jotka eivät nähneet; he eivät ollenkaan käsittäneet suorittamiaan hyppäyksiä, loistavia poisjättöjä, vaikeuksia, joita olivat väistäneet saavuttaakseen suurenmoisen käsityksensä. Sellainen kärsimättömyys on luullakseni yhtä luonnollista ja ymmärrettävää kuin onnetontakin. Kukaan meistä ei voi sitä välttää. Suuri osa tätä varhaista sosialismia on yhtä epätodellista kuin matematiikka, on jokseenkin samassa suhteessa totuuteen kuin abstraktinen, absoluuttinen laskutoimitus konkreettisiin yksilöllisiin olioihin; suuri osa siitä oikeuttaa hyvinkin sen "musta ja valkoinen"-menetelmän, josta puhuin edellisessä luvussa. Sen edustajat olivat hekin suorasukaisia ja harkitsemattomia, eivät kyenneet omaksumaan järkevää välittävää kantaa. Proudhon havaitsi maailmassa vallitsevan yksityisomaisuudelle myönnettävää liikkumisalaa koskevan väärän käsityksen ja kiivastui siitä julistamaan, että "omaisuus on varkautta", joka liioittelu, kuten aikaisemmin huomautin, kummittelee yhä vielä sosialistisissa keskusteluissa. Kaikkien inhimillisten asioiden pohjimmainen tekijä, ihmisten sielullinen rakenne, jätettiin huomioonottamatta. Samoinkuin klassillisessa matemaattisessa ongelmassa jätettiin varhaisessa sosialismissakin aina "huomioonottamatta norsun paino" tai jokin muu käytännölliseltä näkökannalta yhtä tärkeä tekijä. Tämä oli kenties välttämätön kehitysvaihe. On luultavaa, ettei sosialismi olisi päässyt alulleen, ellei olisi siten liioitellut ja esittänyt asioita puolueellisesti. Vuoden 1830 tienoilla vallitsivat maailmassa onnettoman väärät omaisuutta koskevat mielipiteet; varhainen sosialismi nousi niitä vastustamaan ehdottomasti, äärimmäiseen ja solvaavaan tapaan. Vasta sitten kävi asiain erittely ja pohtiminen mahdolliseksi.

Varhaisessa sosialistisessa kirjallisuudessa vilisee harkitsemattomia, innostavia suunnitelmia. Se on niin hedelmällinen, niin sekasortoinen, niin toivorikas ja lupaava kuin hehkuva nuoruus. Se on aatteiden kivilouhos, karkeiden välineiden kaivos, tunteitten kumpuava lähde. Rahan poistamista ja työsetelien niiden sijaan asettamista, työn korvauksen mahdollista ja edullista tasoittamista aikamäärän nojalla, uuden yhteiskunnan suhdetta vanhaan perhekuntaan ja satoja muita samanlaisia seikkoja otettiin puheeksi — ei otettu puheeksi, vaan singottiin ilmoille myrskyisen kiihkon vallassa.

Suuri osa tätä varhaisempaa sosialistista kirjallisuutta muistutti Cabet'n kirjaa, oli muodoltaan nimenomaan utopistista; vieläkin suurempi osa oli utopistista hengeltään, vetosi mielikuvitukseen ja tahtoi suunnitella uutta valtiota niin yksityiskohtaisesti kuin rakennusta suunnitellaan. Eräät myöhennät sosialistiset kirjailijat ja puhujat, joiden mieliin on vaikuttanut syvästi tuo siunattu sana "kehitys", ovat sekoittaneet toisiinsa "tieteellisyyden", tavoitelemansa yleistajuisen määreen ja "mielikuvituksettomuuden" ivaillakseen utopiamenetelmää ja tehdäkseen jonkinlaisen ihanteen jämeästä käytäntöönsovellettavuudesta, mutta vaikka sommitellut Utopiat ja kokeet olivatkin monessa suhteessa kohtuuttomia ja mielettömiä, ei siitä suinkaan johdu, että itse menetelmä on kelvoton. Jokaisen luovan ponnistuksen määrätyllä asteella täytyy lakata tutkimasta olevaa asiaa ja suunnitella sitä, mikä ei vielä ole olemassa. Varhaiset sosialismin teoriat olivat vain epäkypsiä suunnitelmia ja kiireesti kokoonkyhättyjä malleja, jotka eivät kelvanneet käytäntöön.

Sosialismin alkuaikojen liioitteluja tarkasteltaessa tulee muistaa, että jokainen aate tai aatejärjestelmä, joka pyrkii kumoamaan vallitsevaa järjestelmää, on viimeksimainitun järjestelmän kannalta välttämättä hylkiö. Keskinkertaiset ihmiset kulkevat sievästi valtatietä, mutta pyhimykset ja konnat kohtaavat toisensa vankiloissa. Jos A ja B kapinoivat hallitusta vastaan, niin he joutuvat helposti samaan luokkaan, vaikka kapinoivatkin aivan erilaisista syistä; he taipuvat liittymään toisiinsa ja syrjäyttämään oleellisiakin eroavaisuuksia toimimalla yhteisesti vihollista vastaan. Niin on sosialismi alusta pitäen — ja aina tähän päivään saakka — sekoitettu toisiin kapinoiviin ja arvosteleviin liikkeisiin, joihin se ei liity kovinkaan luontevasti. On esimerkiksi valitettavasti sekoitettu toisiinsa sosialistinen teoria ja vain subjektiivisia sukupuolielämän rajoituksia tunnustava niinsanottu "vapaa rakkaus", ja vieläkin onnettomammin on yhdistetty sen oikeauskoisiin taloudellisiin teorioihin kohdistuva kapinoiminen ja erinäisiin uskonnollisiin oppijärjestelmiin kohdistuva kielteisyys. Muutamat varhaiset sosialistiset yhteisöt kapinoivat tavallista vaatetusta vastaan, naiset tekivät lyhyiksileikatuista hiuksista ja roimahousuista kommunistisen aatteen ulkonaiset ja näkyväiset liitonmerkit. Holyoaken teoksessa History of Co-operation ("Osuustoiminnan historia") mainitaan erästä varhaista kokeilijaryhmää nimitetyn "Ham Commonin ruohoasyöviksi ateisteiksi". Olen yrittänyt (kahdeksannen luvun toisessa kappaleessa) parhaani mukaan vapauttaa sosialismia näistä sekaannuksista, mutta on syytä ottaa huomioon, etteivät ne merkitse sen opin väärennystä, vaan välttämätöntä synnytysvammaa, jonka täydellistä paranemista täytyy vielä odottaa.

Nykyaikaisen sosialismin suurisuuntaisesti rakentavaa henkeä saa etsimällä etsiä tästä sosialismin lapsuusiästä ennen Marxia. Näitä varhaisia suunnitelmia kehittelivät enimmäkseen kirjallisiin piireihin kuuluvat miehet (ja eräs filosofinen liikemies, Owen), joiden aatekehälle valtion toimittaman organisation ja hallinnon käsite oli vieras. He pitivät rauhan ja järjestyksen taattuna — jättivät pois koulumestarin, tuomarin ja poliisimiehen, niinkuin pilajutun harrastelija-arkkitehti jätti pois portaat. He ryhtyivät suunnittelemaan parempaa teollisuuden järjestämistä, parempaa sosiaalista olokehää, kerrassaan syrjäyttäen nykyisen asiaintilan. He tahtoivat uudistaa sitä, minkä ymmärsivät, ja pitivät kaikkea aatekehänsä ulkopuolella olevaa yhtä taattuna kuin taivasta ja merta. Heidän kirjallisuutensa oli Utopia-kirjallisuutta, se käsitteli pieniä oliosaarekkeita, joiden asiat aloitettiin juurta jaksaen kerran toisensa jälkeen, ja heidän koko toimintansa tähtäsi sellaisiin rajoitettuihin ja erillisiin Utopia-kokeisiin. Oikeamielinen arvostelija suhtautuu tässäkin kohdassa asiaan toisin kuin, useat sellaista työtä halveksivat nykyaikaiset sosialistit. Sosialisoidun tuotannon alalla suoritetut Owenin kokeet olivat kasvatuksellisessa ja tieteellisessä katsannossa erinomaisen arvokkaat. Ne olivat inhimillisen menestyksen havainnollisia näytteitä ja sellaisina verrattoman arvokkaat asian kehittelijöille. Ne tekivät tehdaslakien säätämisen mahdolliseksi, ne aloittivat nyt valtavan suureksi kasvaneen osuustoimintaliikkeen, ne toimivat suuren yleisön mielikuvituksen virikkeinä niinkuin vain saavutetut tulokset kykenevät toimimaan, ne aloittivat teollisuusoloissa parannuksia, joiden uskon jatkuvan, kunnes sosialistinen valtio on toteutettu.

Owenia ja sosialististen aatteiden saavuttamaa yleistä huomiota lukuunottamatta on myönnettävä, että suurin osa sosialistisia yhteisöjä on pikemmin epäonnistunut kuin onnistunut, muodostuipa niiden aineellinen olokanta millaiseksi tahansa. Toiset tekivät ilmeisen vararikon ja hajosivat, toiset muuttivat luonnettaan vaurastuessaan. Muutamat tuhoutuivat siitä syystä, että rahastonhoitaja yhtäkkiä lankesi äärimmäiseen individualismiin. Sosialismi on oleelliseti koko ihmissukua koskeva suunnitelma, mutta nämä yhteisöt tekivät siitä suhdejärjestelmän pienen ryhmän keskuuteen. Ulkomaailmaan heidän täytyi suhtautua kilpaillen, heidän täytyi ostaa, myydä ja ilmoittaa olemassaolevan järjestelmän mukaisesti. Epäonnistuessaan he epäonnistuivat, onnistuessaan he havaitsivat olevansa maanomistajia, työnantajia, yhteisö-individualismin tuote. Olen kuvaillut toisessa yhteydessä[21] New Yorkin valtioon perustetun kuuluisan Oneida-yhteisön kohtaloa: kuinka se on nyt muuttunut hyökkääväksi, äveriääksi, täysin uudenaikaiseksi yhdyskunnaksi, joka käyttelee siirtolaistyöväkeä.

Julkilausuttu ja tietoinen sosialismi oli niinmuodoin alkuvaiheissaan kerrassaan äärimmäisyyksiä tavoiteleva suunnitelma, se oli sekä epätäydellinen että ylen ponnekas, ja siihen sekoitettiin paljon asiaan- ja yhteenkuulumattomia ruokajärjestystä, vaatetusta, lääkeoppia ja uskontoa koskevia uutuuksia. Sen ensimmäiset ilmeiset, tunnustetut ja nimetyt hedelmät muodosti sarja mitättömiä "yhdyskuntia" — Noyesin History of American Socialisms ("Amerikan sosialististen liikkeiden historia") kertoo niiden yksinkertaisen syntymätarinan ja selostaa niiden kohtalokkaita lastentauteja — Brook Farm, Fourier'n opin kannattajien "Falangit" ja muut. Mutta näiden äärimmäisten yritysten ohella, saaden niistä aatteita ja virikkeitä, tapahtui suuri teollisuusolojen parantamiseen tähtäävä filantrooppinen liike, joka varman vakaumukseni mukaan oli monissa tapauksissa puuttuvasta sosialistisesta nimestä huolimatta yhtä oleellinen tekijä nykyaikaisen sosialismin suuren suunnitelman muotoutumisessa. Sosialismi voi olla Ranskan vallankumouksen lapsi, mutta sen isovanhempien joukossa on varmaan eräs aristokraattinen tory-puolueen jäsen. Lordi Shaftesburyn tehdaslait, rakentavan valtiotaidon aloite teollisuuselämän alalla, liittyy epäilemättä kiinteästi Owenin työhön. Kuningatar Viktorian koko hallitusaika osoittaa alinomaista sosiaalisen organisation kehittymistä julmasta taloudellisesta anarkiasta; siihen kuuluu aloitettu julkinen kasvatustoimi, väärennyksiä koskevat lait ja muut samanlaiset yksityisen liiketoiminnan äärimmäisyyksiä ehkäisevät toimenpiteet, osuustoiminnallisten kulutusyhdistysten onnistuneet suuret kokeet ja se kehityskulku, joka on johtanut nyt puolittain viralliseen työväen edustukseen valtiossa ammattiyhdistysten nojalla. Kaksi suurta kirjailijaa, Carlyle ja Ruskin, viimeksimainittu nimenomainen sosialisti, kuluttivat voimansa leppymättömästi taistellen vapauden ja yksityisomaisuuden karuja teorioja ja kansantaloustieteen synkeätä taikauskoa vastaan, joka ehkäisi kaikkea tehokasta rakentavaa suunnitelmaa. Sosialistit ja sosialistiset kirjailijat suorittivat kuningatar Viktorian koko hallituskautena valtavan työn arvostelemalla ja muokkaamalla keskimääräistä aatekehää, siirtämällä käsitteitä, jotka olivat aikoinaan näyttäneet haaveellisilta, hylättäviltä ja kerrassaan todellisuuteen sopimattomilta, yhä lähemmäksi hyväksyttävää käytännöllisyyttä.

Varhaisimmat sosialistiset teoriat käsittelivät aivan eri tavoin ja eriskummallisesti hallitus- ja tarkastuskysymystä. Heillä ei ollut mitään varsinaista poliittista oppijärjestelmää. Useita heistä, mutta ei suinkaan kaikkia, innostutti Ranskan suuren vallankumouksen kansanvaltainen idealismi. He uskoivat johonkin salaperäiseen olioon, joka oli viisaampi ja parempi kuin yksikään yksilö — kansaan, tavalliseen ihmiseen. Eivät kumminkaan suinkaan kaikki. Noyes-yhteisö oli eräänlainen teokraattinen yksinvalta; saint-simonilaiset olivat taipumuksiltaan aristokraattisia. Englantilainen sosialismi, joka kehittyi kuningatar Viktorian hallitusajan keskivaiheilla Owenin aloitteiden antamien virikkeiden ja osalta ihmisissä taistelevan hyvän tahdon uuden esiinkumpuamisen nojalla, se englantilainen sosialismi, jota edustivat Ruskin, Maurice, Kingsley ja kristilliset sosialistit, ei varmaankaan ollut kansanvaltainen. Siihen sisältyi paljon sitä, mikä oli parasta silloisessa Englannin elämässä, ja sen vaatimuksissa piili, joskin julkilausumattomana, "hallitsevan luokan" vaatimus. Sen edustajat, joiden ajatuskanta on hyväntahtoinen, jopa jalomielinenkin, ilmaisevat liian usein sosiaalisten totunnaisuuksiensa siteitä, Englannin yläluokan ja ylemmän keskiluokan rajoitettua aatekehää, mukavaa ja sivistynyttä, hyvinvoipaa ja aivan selvästi arvovaltaista elämää.

Kokeellisten utopististen sosialistien antaessa kirjavan ja ristiriitaisen näytteen uudestijärjestetystä teollisuuselämästä ja (asian yhteydessä) uudesta taivaasta ja uudesta maasta, kuningatar Viktorian hallituskauden hyvänsuopa sosialismi, sosialistinen liberalismi ja sosialistinen filantropia eivät todellisuudessa menneet paljoa pitemmälle kuin rikkaan ja köyhän välisten suhteiden suunniteltuun parantamiseen ja siveellistämiseen. Tarvittiin aivan uudenlaisen henkisen tyypin aikaansaamaa sysäystä, ennenkuin sosialismi alkoi tajuta oman merkityksensä maailman täydellisen uudestirakentamisen järjestettynä suunnitelmana, alkoi käsittää sisältämiensä vaatimusten jättiläismäiset mittasuhteet.

YHDESTOISTA LUKU

KUMOUKSELLINEN SOSIALISMI.

Sosialismin älylliseen prosessiin toi toisen suuren virikevirran Karl Marx. Ennen hänen aikaansa ei näy selvästi oivalletun, että taloudellisissa suhteissa vallitsevat kehityksen lait, että siinä ilmenee vuorovaikutusta, joka alkaa, jatkuu ja johtaa uusiin oloihin. Marxille asia esiintyi näkemyksenä. Hän — samoinkuin Darwin ja kehitysopin kehittelijät, samoinkuin tieteellisen koulutuksen saaneet henkilöt ja monet sitä etua nauttimattomat ihmiset nykyjään — tajusi vähitellen tapahtuvaa muutosta. Hän ei tyytynyt sovinnaiseen tapaan pitämään maailmaa näyttämönä, missä ihmiset yhä edelleen tuottivat ja jakoivat varallisuutta rikastuen ja köyhtyen, asiain jatkuessa siten kenties loppumattomiin. Hän vetosi historiaan ja historiallisiin analogioihin ja tarkasteli ensimmäisenä meidän aikaamme, yksilöllisen teollisen kehityksen aikaa, pitämättä sitä ihmiskunnan mahdollisesti pysyväisenä olotilana. Hänelle se ilmeni epävakaisena ja liikkuvana, taloudellisena prosessina, siis tapahtumana, jolla oli alkunsa, keskikohtansa ja, kuten hänestä näytti, melkein välttämätön loppunsa.

Ihmiset keksivät kaikissa kysymyksissä kaikkein viimeiseksi sen, mikä on tutunomaista ja ilmeistä, ja yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskon taloudelliseen ja sosiologiseen ajatteluun vaikutti voimallisesti ja järkyttävästi se keksintö, ettei maailmassa tapahtunut ainoastaan varallisuuden tuottamista, vaan myöskin sen valtavaa keskittämistä, että syntyi erikoinen varakas maanomistajien ja kapitalistien luokka, että pienten omaisuuksien haltijain lukumäärä vähentyi ja että kehittyi suuri ja yhä suureneva luokka ihmisiä, joilla ei ollut maata eikä juuri mitään omaisuuttakaan, köyhälistön luokka. Marx osoitti — niin selvästi, että sen tunnustaa nykyjään oikeaksi jokainen älykäs henkilö — että jos teollinen ja kaupallinen järjestelmämme pysyy voimassa, jos voitonhimo saa rajoittamatta vallita, toisin sanoen jos nykyiset omaisuutta koskevat periaatteet säilyvät, tulee välttämättä aika, jolloin omistajat ja köyhälistö seisovat vastakkain ja jolloin heidän vastakkaisuuttaan ei peitä eikä lievennä mikään — lukuunottamatta kasvatettujen ammattilaisten muodostamaa, rikkaista riippuvaista keskiluokkaa, joka ei lopultakaan ole muuta kuin köyhälistön ylin kerrostuma. Silloin tulee olemaan kaksi luokkaa, luokkatietoinen työväki ja luokkatietoiset omistajat, ja he tulevat sotimaan toisiaan vastaan. Marx valaisi laajalleulottuvalla älyllisellä työllä tuon käsityksen varassa ihmiskunnan koko nykyistä historiaa. Pääoma ei ollut mikään utopialuonnos, se ei rajoittunut tämän tai tuon maan erikoisiin oloihin tai mahdollisuuksiin. "Näin", sanoo hän aivan ilman rajoituksia, "käy kaikkialla maailmassa. Niin kauan kuin on olemassa esteetöntä yksityisomistusta, sellaisena kuin sen nyt käsitätte, tämän täytyy jatkua. Työntekijä painuu kaikkialla kohti pelkkää elatuksenhankintaa, muu osa hänen työnsä tuottoa paisuttaa omistajien voimaa. Niin tulee asia jatkumaan voitonhimon vallitessa järjestelmäänne, kunnes luokkien välinen äärimmäinen jännitys murskaa nykyisen sosiaalisen järjestelmän ja aloittaa uuden aikakauden."

Karl Marxin ajatuksia ja työtä tarkasteltaessa tulee ottaa huomioon se aika, jona hän työnsä aloitti. Älyllistä maailmaa vallitsi silloin kansantaloustieteen nimellä tunnettu organisoitu aatejoukko, jota ei ole sittemmin oikeastaan tutkittu eikä hylätty — se on huomaamatta lakannut kiinnittämästä ihmisten mieliä. Alkuaikoinaan, Adam Smithin sitä harrastaessa — hänen ajatuksiaherättävää kirjaansa luetaan nykyjään liian vähän — kansantaloustiede oli avaramielistä ja järkevää tutkimusta; sen esineenä oli yksityisomistuksen ja persoonallisten vaikuttimien yleisiin edellytyksiin perustuvan liike-elämän valtiotaito, mutta Smithin jälkeen tämä tiede sai viljelijöikseen miehiä, joista toiset saattoivat olla älylliseltä voimaltaan hänen veroisiaan, mutta joilta kaikilta puuttui hänen laaja näkemyksensä. Kansantaloustieteen historia tarjoo tosiaankin inhimillisen ajatuksen historiassa erään kaikkein huomattavimpia esimerkkejä siitä, millaista vauriota aiheuttavat älylliset, mutta näkemysvoimaa puuttuvat mielet. Erikoismääritelmät ja oppisanastoon uppoaminen ovat toisarvoisten älyllisten henkilöiden tunnuksina; sellaiset henkilöt eivät kykene käyttelemään yleisiä välineitä, eivät voi vedota yleiseen ihmismieleen. Heidän on pakko turvautua abstraktioihin ja erotteluihin. Sellaisten miesten kannettavaksi jäi Adam Smithin jättiläisviitta, ja he kantoivat sitä omalla tavallansa. Heidän kuiva ilmakehänsä ei siedä pilviä, ääriviiva on heistä inhoittava, ellei se ole kuin viivoittimella vedetty. He arvostelivat mestarinsa epämääräisyyttä ja johtuivat pakostakin sitä korjaamaan. He yrittivät luoda kansantaloustieteeseen sellaista täsmällisyyttä ja varmuutta, jota asian laatu ei salli. He ottivat sellaisia sanoja kuin "arvo" (auttamattomasti ja välttämättä epämääräinen sana) ja "maakorko" (maanomistajan ja vuokraajan välistä erikoista suhdetta ilmaiseva sana) ja "pääoma", yrittivät määritellä niitä vääjäämättömän täsmällisesti ja käytellä niitä ehdottoman tehoisasti. Niin menetellen he loittonivat yhä kauemmaksi todellisuudesta. He kehittelivät kirjallisuuden, joka oli runsaampi, vaikeatajuisempi ja vähemmän todellisuutta vastaava kuin kaikki skolastikkojen harjoitukset yhteensä. Tavallisten sanojen käyttäminen epätavallisissa merkityksissä on lukemattomien väärinkäsitysten kylvämistä. Ei voinut edellyttääkään muuta kuin että suurin osa tätä taloustieteellistä kirjallisuutta eritettäessä hajautui mahtipontiseksi, monimutkaiseksi, usein hämmästyttävän taitavaksi ja typeräksi sanoista-kiistelemiseksi.

Kuningatar Viktorian hallituksen alkuaikoina, jolloin Marx suunnitteli teoriojansa, kansantaloustiede vallitsi sivistynyttä maailmaa. Vielä Ruskinin täytyi käydä kumoamaan tuon tyrannimaisen ja dogmaattisen rakennelman alkeisedellytyksiä. Tylsempi osa sivistyneitä henkilöitä puhui "kansantaloustieteen muuttumattomista laeista" ollenkaan havaitsematta, että kaiken pohjana tässä niinsanotussa tieteessä oli muovautuva inhimillinen sovinnaisuus. Nämä salaperäiset kaavat ehkäisivät inhimillisiä virikkeitä ja tyrehdyttivät luovaa ponnistusta. Kansantaloustiede käytti hyväkseen fysiikan ja kemian loistavia saavutuksia ja vaati itselleen ehdotonta arvovaltaa. Ainoastaan erinomaisen älykäs ja kyvykäs mies, joka oli päättänyt uhrata tehtävään koko elämänsä, voi niinä aikoina käydä vastustamaan kansantaloustieteilijän vaateliaisuutta, väittämään, etteivät hänen päätelmänsä olleet tieteellisesti päteviä, ja syrjäyttämään sen kieliparren. Marx piti kumminkin soveliaana omaksua oman aikansa sanalliset välineet (joskin muunti niitä melkoisesti), sopeutua niiden henkeen ja halkoa, uudesti luokitella ja uudestimääriteliä niitä tarpeen mukaan. Siitä johtuu, että hän itse on jo vaikeatajuinen, ja hänen erikoistuneemmat seuraajansa sosialistien joukossa käyttävät oppisanoja, jotka eivät herätä mitään kaikua nykyaikaisessa mielessä. Ne ajat, jolloin sosialismin oli esitettävä teoriojaan sen tieteen ammattisanoin, jonka perusväitteet se hylkää, ovat nyt ohi. Nykyjään kuullaan yhä vähemmän puhuttavan "liika-arvosta" samoinkuin kuullaan yhä vähemmän McCullochin palkkalaista. Siihen voi vielä osua joku älykäs mekaanikko etsiessään tietoa jonkin yleisen kirjaston vanhentuneista keräelmistä, tai sitä voi kosketella ohimennen joku opettaja-veteraani. Mutta ne ajat, jolloin sosiaalisen ja taloudellisen tieteen oli valittava joko kiistanalaiset ja mitään ilmaisemattomat teknillisyydet tai paha kokemusperäisyyden leima, ovat nyt olleet ja menneet.

Käytetty kieli merkitsee kuitenkin paljon vähemmän kuin lausuttavat asiat, ja Marxin erinomainen tärkeys ei paljonkaan vähene siitä, että hänen teoksensa täytyy muuttaa nykyaikaiseen kieliparteen ja että niitä on tarkistettava nykyaikaisten tosiasioiden valossa. Hän pani alulle sosialismin. On helppo Marxia moittia, sanoa, ettei hän huomannut sitä tai tätä, nostattaa myrsky vesilasiin muka hänen yleisen teoriansa kumoamiseksi. Marxin suuruutta voidaan yrittää jaarituksilla pienentää samoinkuin Darwinin suuruutta, mutta hän säilyy kaikesta huolimatta suurena ja ratkaisevana. Hän näki ensimmäisenä ja opetti kaikki muut näkemään kapitalistisen tuotannon maailmanprosessina, joka välttämättä kulkee eräiden sosiaalisten kehitysvaiheiden läpi ja liikkuu kohti väistämätöntä kohtaloansa, ellei jokin laissa ja hengessä tapahtuva muutos tule sitä muuntamaan. Hänen seuraajansa taipuvat pitämään tuota kohtaloa ehdottomasti väistämättömänä, mutta virhe ei ole Marxin. Hän näki sen muotoutuvan sosialismiksi. Hänen mieleensä ei johtunut, että on olemassa toinen vaihtoehto, että tapahtumasarja kenties ei johdakaan kapinoivan köyhälistön voittoon, vaan häviöön, että syntyy plutokraattinen, imperialismiksi kärjistyvä aristokratia ja lopputuloksena sosiaalinen hajautuminen. Tutkimussuojastaan, British Museumin lukusalin kupukaton alta, Marx ennusti työväen kasvavaa luokkatietoisuutta, väistämätöntä luokkasotaa, vallankumousta ja sitä seuraavaa tuhatvuotista valtakuntaa. Hän keräsi tosiasioita, teki huolellisesti päätelmänsä ja odotti päivänkoittoa.

Mitä Marxin suorittamiin taloudellista elämää koskeviin laajoihin yleistyksiin tulee, ovat tapahtumat ihmeellisesti vahvistaneet oikeiksi Marxin väitteitä. Trustien kehittyminen, varsinkin Amerikassa esiintyvä omaisuuden keskittyminen, ovat hänen ennustamiansa asioita. Jos ihmiset yhä järkkymättä pysyvät yksityisomaisuutta ja individualismia koskevissa periaatteissaan, näyttää ehdottomasti varmalta, että tulee niin käymään. Ja esimerkiksi amerikkalaisesta Appeal to Reason ("Vetoomus järkeen")-lehdestä, joka leviää viikoittain neljännesmiljoonalle tilaajalle, voi jokainen haluava nähdä, kuinka työväen luokkatietoisuus kasvaa ja kuinka todennäköinen — lakkolaisten turvautuessa pyssyihin ja räjähdysaineisiin, kuten Pennsylvaniassa ja Coloradossa, enemmänkin kuin todennäköinen — on luokkain välinen sota…

Nykyaikaisen sosialistin mielestä sellainen yleistys kuitenkin on hiukan liian varma ja laaja; hän käsittää, että tapojen, lakien tai yleisen mielipiteen muutos voi hidastuttaa, pysähdyttää tai kääntää taloudellista prosessia ja että sosialismi voi lopultakin saavuttaa tarkoituksensa, ei yhteiskunnallisen järjestyksen nojalla, vaan siten, että sen vaatimuksiin asteittain ja yksityiskohdittain suostutaan. Marxilainen esittää dramaattisesti asiaa, joka voi lopultakin tapahtua järjestelmällisesti ja epäromanttisesti, kumouksena, joka tapahtuu yhtä säännöllisesti ja tyynesti kuin tasauspisteitten eteenpäin-siirtyminen. Voi esimerkiksi käydä niin, että pääoma keskittyy ja kansan suuri työtätekevä joukko suhteellisesti köyhtyy, mutta maailman vauraus siitä huolimatta yleisesti lisääntyy, pääoman ja maan haltijat oppivat yhä enemmän tuntemaan sosiaalisia velvollisuuksiaan, joten luokkaetujen välillä vallitseva ristiriita naamioituu ja sen aiheuttama kurjuus lievenee. Voi käydä niinkin, että tämä vastakohtaisuus pääsee ilmenemään maltillisena keskusteluna ja luokkasota siten verhoutuu kerrassaan tuntemattomaksi, että yleinen ihmisrakkaus lauhduttaa vihaa ja miekat taotaan teräskyniksi — että saadaan aikaan rakentavaa neuvottelua molempien luokkien kesken, joihin kuuluvat miehet ja naiset ovat hyvää tarkoittavia, joskin kenties vielä puolueellisia henkilöitä.[22]

Se aatekehä, jossa Marx liikkui, oli tutkijan, johon oli syvästi vaikuttanut Ranskan uudistuvan vallankumouksen idealismi. Marx eli maailman asioiden ulkopuolella — invaliidin elämää; hän vietti suuren osan siitä British Museumin lukusalin tienoilla, ja hänen sosialismia koskevissa käsityksissään tapaa samalla kertaa historiallisen katsomuksen avaroita näköaloja ja abstraktisuutta, joka johtuu inhimillisen asiain johdon käytännöllisen tuntemisen puutteestä. Vain Englannissa jo 80-luvulla sosialismin laajentuvat vaatielmat joutuivat oleellisesti hallintoon perehtyneiden miesten vaikutuksen alaisiksi. Niinpä jättikin Marx — ja vielä suuremmassa määrässä ensimmäiset marxilaiset — huomiotta hallituksen tarpeet ja käsitteli vain karkein piirtein luokkatoimintaa. Hän näki aivan selvästi taloudellisen elämän kehityskulun, ennusti trustien lujittumisen, ja se hänen väitteensä, jonka mukaan tulee välttämättä kehittymään kerrassaan omaisuudeton työväenluokka, jossa luokkatietoisuus kasvamistaan kasvaa, on suurenmoinen yleistys. Hän näki selvästi aina tähän monien ja harvojen vastakohtain saakka, ja sitten hänen näkemyksensä petti, koska hänen kokemuksensa ja harrastuksensa pettivät. Tulisi syttymään luokkasota, ja teollisuusjärjestöissä kuriin totutetut joukot voittaisivat.

Sen jälkeen opin vakuuttavuus heikontuu. Köyhälistön piti voittaa luokkasodassa; sitten oli luokat hävitettävä, tuotannon ja jaon välineiden yksityisomistus oli lopetettava, kaikki ihmiset tulisivat työskentelemään järkevästi — ja tuhatvuotinen valtakunta olisi tullut.

Marxilaisen ohjelman rakentava puoli oli liian heikko. Siinä ei ollut psykologiaa. Edeltävään loistavaan kumoavaan kritiikkiin verrattuna se näyttää kerrassaan mitättömältä. Se määrää ihailtavan täsmällisesti taudin laadun, mutta ehdottaa sitten pikemmin loitsua kuin oikealta tuntuvaa lääkettä. Siitä johtuu, että marxilainen sosialismi herättää vain kovin heikkoa vastakaikua julkisissa asioissa, liike-elämässä tai sosiaalisen kokemuksen aloilla toimivassa henkilössä. Se ei vedä puoleensa opettajia, lääkäreitä eikä insinöörejä. Se herättää heissä sosiaalisen epävakaisuuden tuntoa, mutta ei tarjoa mitään korjauskeinoa. He eivät usko kansan mystilliseen viisauteen. He eivät löydä mistään Marxin ennustuksista tyydyttävää tuhatvuotisen valtakunnan lupausta.

Työmiestä, joka on tottunut suhtautumaan johtoon ja hallitukseen niinkuin ilmaan ja taivaanlakeen, nämä hallinnollisen ja rakentavan mielen vaikeudet eivät ollenkaan koske. Hänen mielikuvituksessaan ei tuo luokkasodan nojalla voittoon ja omillensa pääsevän köyhälistön kuva herätä minkäänlaisia kysymyksiä. Hän ei johdu missään tapauksessa kysymään: "Kuinka se tapahtuu?"

Jos tiedustelee tavalliselta marxilaiselta näitä vaikeuksia, niin hän lankee juhlallisesti takaisin laissez faire-oppiin. "Se käy päinsä", sanoo hän.

Kaikkiin ihmismielen voimakkaisiin uusiin liikkeisiin liittyy se haitta, että oppilas pillastuu saamastaan opista, liioittelee opettajan väitteitä, tehostaa niitä, ja se seikka, että Marx on herpaissut useiden erittäin etevien miesten kriitillisen kyvyn, osoittaa vain hänen aatteittensa voimaa. Marx merkitsee heille lopullista totuutta. He puhuvat ääntänsä alentaen "klassillisesta sosialismista", johon kukaan ei kykene lisäämään hitustakaan ja johon he ovat vannoutuneet yhtä epäkriitillisesti kuin yltiökristityt "Sanan" kirjaimeen…

Marxilaisen opin erikoinen vika on siinä, että se johtelee välttämättömän taloudellisen kehityksen käsitteen fatalismin korkeuteen, selittää niin juhlallisesti kuin ainakin yleistajuinen "tiede", että sosialismin täytyy päästä voittoon.[24] Sellainen fatalismi on aatteenkannattajalle moraalisessa katsannossa haitallinen, se sammuttaa hänessä voiton epävarmuudesta johtuvan innostuksen tunnon, saa hänet uskomaan, että tähdet radoillaan tekevät työtä hänen hyväkseen. Tavallinen marxilainen taipuu senvuoksi ponnistuksettomuuteen — hän saarnaa ennaltamääräystä ja lunastusta ilman töitä.

Marxilainen saapuu, tosin kiertoteitse, merkillisesti samanlaiselle moraaliselle kannalle kuin Herbert Spencerin oppilas. Koska kaikki parannus syntyy vain siten, että asiat jätetään silleen, on sitä parempi, mitä huonommiksi asiat muuttuvat, koska päästään sitä lähemmäksi lopullista epätoivoa, luokkasotaa ja köyhälistön voittoa. Tämä voitonvarmuus tekee marxilaiset hankaloiksi politiikassa, turhantarkoiksi opin kirjaimen noudattajiksi, jotka itsepintaisesti vastustavat "lievikkeiksi" nimittämiänsä asioita — kaikkea vähin erin tapahtuvaa uudistusta. He odottavat, kunnes voivat kulkea koko taipaleen yhteen rupeamaan, eivätkä tahdo sallia kenenkään lähtevän matkaan sitä ennen. Amerikassa marxilainen fatalismi on kehittynyt tavallaan ylevimpään yksinkertaisuuteensa H.G. Wilshiren evankeliumissa. Siinä sanotaan, että trustien asiana on vakauttaa maan koko teollisuus, ottaa haltuunsa kaikki omaisuus. Niiden ehdittyä ottaa kaikki hoiviinsa kansakunta siirtää ne omakseen. "Kansakunta omistakoon trustit!" Kansakunta, jonka jäsenet lukevat kapitalistisia sanomalehtiä, ovat tottuneet kapitalistisiin menetelmiin, ovat pääoman valvonnan alaisina toimivien poliitikkojen edustamat ja hallitsemat, ottaa yhtäkkiä omikseen trustit ja aloittaa uuden järjestelmän…[25]

Se olisi kerrassaan viehättävän helppoa — kunhan olisi vähimmässäkään määrässä todennäköistä.

Marxilainen oppi taipuu kohtuuttomaan fatalismiin. Sen muodostama luokkasodan jälkeisen maailmankuva on sekin ristiriidassa älykkään rakentavan toiminnan kanssa. Se kääntää kasvonsa kohti tulevaisuutta, lausuu sanan "kansanvalta" ja peittää silmänsä.

Kansanvalta sellaisena kuin marxilainen sen käsittää ja sitä kannattaa, on se mystillinen kansanvalta, joka kehkeytyi ilmi Ranskan ensimmäisen vallankumouksen aikana. Se ei tahdo hyväksyä mitään kansanomaisen viisauden erittelyä. Se edellyttää jonkinlaista muka kansan suurissa joukoissa piilevää henkeä, jota ilmaisee kaikkien täysi-ikäisten — tai eräiden sosialidemokraattisen liiton auktoriteettien mukaan, jotka eivät luota naisiin, kaikkien täysi-ikäisten miesten — yleisen vaalioikeuden käyttö. Suurikaan osa täysi-ikäisiä ei riitä — vaaditaan heidät kaikki. Se salamyhkäinen henki, joka siten pilkistää esiin ja taas häviää näkyvistä jokaisten vaalien aikana, on Kansa, ei kukaan yksityinen henkilö, vaan kansan quinta essentia, ja se otaksutaan erehtymättömäksi, se otaksutaan sekä siveellisesti että myöskin älyllisesti kaikkitietäväksi.[26] Se ei suvaitse sitäkään, että valitut henkilöt ovat yksilöisyyksiä, heidän tulee olla tuon hajautuneen, saavuttamattoman oraakkelin, tuon viimeisen viisauden pelkkiä välineitä, edusmiehiä…

Voi tuntua karsaalta teolta, jos ottaa ivaillakseen syvää viisautta sisältävän aatteen hullunkurista muotoamista, sitä äkkipikaista, väärää, aritmeettista menetelmää, jonka avulla yritetään ilmaista yhteiskunnassa mahdollista ja toisinaan todella elävääkin kollektiivista henkeä — uskon puolestani ehdottomasti kansanvaltaan, älyllisesti valppaaseen, tietoiseen ja itsekuriin tottuneeseen kansanvaltaan — mutta niin kauan kuin vallitsee tämä mystillinen usko suureen joukkoon, tämä epämääräinen, tunteenomainen, epäkriitillinen tapa väistää oikean hallituksen ja kollektiivisen tahdon organisoimisessa ilmeneviä valtavia vaikeuksia, täytyy sosialistisen suunnitelman jäädä käytäntöön soveltumattomaksi ja sivistymättömässä, huonosti järjestetyssä yhteisössä vaaralliseksikin ehdotelmaksi. Vaikka olenkin sosialisti, huomaan selvästi nämä mahdollisuudet, ja onhan typerää, jos mies useissa suhteissa toisen kannalla ollen senvuoksi jättää varoittamatta häntä huolettomasti käsittelemästä ladattua ampuma-asetta. Sosialidemokratia voi hyvinkin muuttua mahdiksi, joka pelkän voiman ja hoidottoman uskonsa nojalla hävittää hallituksen asettamatta mitään sen sijaan. En tiedä, tuleeko ehkä lopulta käymään niin Amerikan Yhdysvalloissa.

Vaikka marxilaisuus merkitsikin suurta edistysaskelta sitä edeltävään hajanaiseen ja sekasortoiseen sosialismiin verrattuna, se oli kuitenkin puutteellinen toisissa suhteissa ja myöskin sikäli, ettei kyennyt esittämään minkäänlaista valtio-organisation suunnitelmaa. Niinpä sillä esimerkiksi oli huono tieto naisista ja lapsista; sen perustajia eivät näytä innostaneen kasvatuksen tarpeet eikä nousevaan sukupolveen kohdistuva huolenpito. Kukaan biologi — oikeastaan ei yksikään tieteellinen henki — ei näytä hillinneen sen ankarasti "taloudellisia" tendenssejä.

Se tehostaa siinä määrin liiallisesti elämän taloudellista puolta, että toisinaan voisi luulla sen koskevan maailmaa, jossa elää pelkkiä "tuottavia" kuolemattomia, jotka eivät koskaan synny eivätkä vanhene, vaan käyvät ikuista taistelua teollisuuden kehittyvässä prosessissa.

Sosiaalisen elämän keskeisin tosiasia ei kumminkaan ole tuottaminen, vaan "jälleentuottaminen". Naiset, lapset ja kasvatus ovat taka-alalla Marxin ehdotelmissa — niinkuin miehen koira, hänen yksityiset opintonsa tai kaniini-suosikkinsa. Nykyaikainen sosialismi sitävastoin asettaa ne etualalle. Sosialidemokratian opit menevät tässä suunnassa hiukan pitemmälle kuin se liberalismi, joka perusti Yhdysvallat jättäen huomioonottamatta naiset, lapset ja neekerit ja tehden poliittiseksi yksiköksi täysi-ikäisen valkoisen miehen. Siellä ei oivallettu, kuinka erinomaisen tärkeätä on, että koko yhteiskunta pitää päämääränään ja ponnistustensa esineenä nousevan sukupolven kasvattamista paremmaksi kuin nykyinen. Bebelin kirja Nainen esittää laajasti naisen osan haittoja nykyisissä oloissa, mutta kirjan lopussa olevat muutamat naisen tulevaisuutta koskevat sivut ovat kaunopuheisena todistuksena, kuinka kuivakiskoisen riittämätön marxilainen näkökanta tässä suhteessa on. Avioliiton, jota nykyaikainen sosialismi taipuu yhä enemmän kannattamaan, piti hävitä — ainakin lakimääräisenä liittona; naisten tuli esiintyä miehinä, mikäli oli kysymyksessä valtio…[27]

Tämä syntymäin ja kasvatuksen erinomaisen tärkeyden huomiottajättäminen mystillisen kansanvallan tehostamiseen liittyvänä esti marxilaista tajuamasta kasvatustoimen ja sosiaalisen kurin välttämättömyyttä ja avioliiton enemmän kuin henkilökohtaista tärkeyttä sosialistisessa suunnitelmassa. Hän voi sanoa kevein ja luottavaisin mielin kehittymättömille, tietämättömille, haparoiville sieluille: "Hävittäkää hallitus, ottakaa rikkailta heidän omaisuutensa, pankaa toimeen miesten yleinen äänioikeus, valitkaa kiinteästi velvoitettuja edustajia — niin tulette onnellisiksi!"

Eräät nykyaikaiset marxilaiset vaativat lisäksi referendumia, kansanäänestystä, jonka nojalla valittujen edustajien toimia voidaan vielä estää vetoamalla kiistanalaisissa asioissa yhteiskunnan kaikkien täysi-ikäisten yleiseen äänestykseen…

Näistä marxilaisuutta koskevista seikoista kirjoittaessani muistuu mieleeni suuri kokous avarassa Queens Hallissa, ja minä näen jälleen mr Hyndmanin takaraivon liikahtelevan nopeasti hänen ottaessaan vastaan kysymyksiä ja niihin vastatessaan. Se oli tosiaankin eräs omituisimpia kaikista niistä kokouksista, joissa olen ollut mukana. Se oli sosialidemokraattisen puolueen (Social Democratic Federation) suuri kokous, ja koko sali — permanto, parvekkeet ja koroke — oli täynnä, joskaan ei suinkaan täpötäynnä, tummaa, vakavaa väkeä. Punaisia käsivarsinauhoja ja kaulaliinoja näkyi runsaasti, samoin paljon kalpeita kasvoja, ja minua kummastutti, että läsnä oli tyttöjä ja naisia pienine lapsineen. Se muistutti kansanomaisissa romaaneissa kuvailtua sosialistikokousta enemmän kuin mikään ennen näkemäni. Puheenjohtajan paikalla oli sinä iltana lady Warwick, huomattava luokkataistelun alueelle tunkeutunut henkilö, sangen upeasti puettu, mikäli osasin asiaa arvostella, ja hänen vaiheillaan näytti luokkatietoisuuden ilmakehä tihentyvän. Hänen vaaleat hiuksensa ja hänen kukkarikas hattunsa erosivat auttamattomasti kokouksen yleisestä tummuudesta, ja oli hetkiä, joina olisi voinut kuvitella jonkin kylän ammattilaisten keräytyneen lady-patronessansa ympärille. Toimitusten päätyttyä, kun oli heilutettu punaista lippua ja kuoro oli laulanut "Punaisen lipun" kokousyleisön kumeasti säestelemänä, joku esitti kiitokset kreivittärelle tutunomaista kunnioitusta uhkuvin sanoin, jotka tekivät mainitun vaikutelman sitäkin täydellisemmäksi.

Mr Hyndmanin esitelmän nimenä oli "Vallankumouksen virrassa". Hän oli selittänyt, kuinka välttämätön koko tapahtuma oli, kuinka Venäjä kiiti eteenpäin — ja samoin Saksa, Ranska ja Amerikka — kohti ennustettua ratkaisua ja kohti ennustettua tuhatvuotista valtakuntaa. Mutta samalla hän ohimennen innokkaasti kehoitti ponnistuksiin, agitatioon, ja moitti Englantia, joka jäi takapajulle kohtalon määräämässä tapahtumassa. Joku kuuntelijoiden himmeään joukkoon kuuluva henkilö keksi siinä ristiriitaisuutta.

Sitten kysymykset jätettiin puhujalle, paperilapuille kirjoitettuina, ja vihdoin tuon kuuntelijan keksimä vaikeus tuli selvitetyksi.

"Entä tämä?" virkkoi mr Hyndman, avasi paperilapun ja luki: "Minkätähden huolisimme harjoittaa agitatiota tai muuta toimintaa, jos trustit suorittavat koko asian meidän puolestamme?"

"Niin, mutta meidän tulee varautua", sanoi hän tarttuen reippaasti seuraavaan kysymykseen — ja minusta tuntui kuin nuo sanat olisivat murskanneet fatalistisen marxilaisuuden.

Meidän tulee varautua. Epäilemättä — kasvatuksen, tarkoituksen ja tehdyn päätöksen nojalla. Sosialismia ei saavuteta kohtalon, vaan tahdon varassa.

Tässä sopii sanoa sana anarkismista, joka on jonkinlainen marxilaisen sosialismin itäeurooppalainen reunamuistutus, äärimmäinen ja kerrassaan lopullinen muoto mystillisen demokratian ja sosialismin yhteenliittymistä. Anarkismissa Marxin hallinnollinen laissez faire saavuttaa loogillisen äärimmäisyytensä. "Jos kerran tavallinen kouluttamaton mies on oikeassa, niin mitä teemme noilla vaaliuurnilla, mitä noilla lain ja edustuksen välittävillä muodoilla?"

Siinä on hallinnon ja uudestirakentamisen täydellisestä huomiottajättämisestä johtuva loogillinen tulos. Äärimmäinen sosialidemokraatti ja äärimmäinen individualisti kohtaavat toisensa siinä opissa, ettei Kehityksen voimia ole vastustettava — tässä yhteydessä he tekevät asiasta jonkinlaisen jumaluuden käyttämällä suurta alkukirjainta. Organisatio, tarkastus, suunnitelma, kuriin tottunut tahto ovat heidän mielestään onnettomuudeksi — ne muodostavat elämän varsinaisen onnettomuuden. Jos siis henkilö sattuu olemaan luonteeltaan aktiivinen, hän joutuu tätä suuntaa noudattaessaan käyttelemään pommia hyveen täydellisen vapauttamisen välineenä; luonnonlaadultaan rauhallinen henkilö taas taipuu Tolstoin tavoin passiivisesti vastustamaan kaikkea hallitusta ja omaisuutta.

Anarkismi on niinmuodoin sosialistisen virran viimeinen vastajuoksu, sosialistisen ajatuksen viimeinen poimuttelu, joka ei enää ole minkäänlaisessa elähdyttävässä kosketuksessa luovaan kokemukseen. Anarkismi syntyy, kun sosialistinen yksityisomaisuuden hylkääminen joutuu sellaisten henkilöiden ajatuskehään, jotka ovat tottuneet elämään hallittuina ja vastuuttomina, kun sen omaksuvat henkilöt, joiden toimintavapaus on rajoitettu ja jotka luonnostaan vieroksuvat uupumatonta työtä, harmillisia takapoukkoja ja epäonnistumisia, ponnistuksia, väsymystä ja hankausta moniosaisen ihanteen tavoittelussa. Niinpä se rehoittaakin runsaimmin idässä, missä ihmiset näyttävät olevan vähemmässä määrässä tarmokkaita ja rakentavia, ja räjähtää tai sammuu Amerikan manterella.

Anarkismi puukkoineen ja pommeineen on sosialismin keskeinen, tuon hedelmällisen äidin muodoton sikiö. Se on luonnoton olento, aivan toisenlainen kuin sen synnyttäjä, sillä sosialistien keskuudessa on rakentava henki, järjestävä ja organisoiva henki ollut alun alkaen voimakas. Tuo poliittinen laissez faire pääsi erehdyksestä, huomaamatta, pujahtamaan liikkeeseen, joka oli ennen kaikkea laissez faire-periaatteen järjestelmällistä vastustamista taloudellisen ja sosiaalisen elämän aloilla…

Tähän kirjoittamani koskee anarkismia, joka on nykyaikaisen sosialismin vastakohta, poliittista anarkismia. On kumminkin olemassa eräs toinenkin anarkian laji, joka näiden ajatussuuntien oppijan tulee tarkoin erottaa äsken käsitellystä, nimittäin Tolstoin anarkismi ja toinen, William Morrisin laatu. Kumpikaan niistä ei heiluta mitään mustaa lippua eikä yllytä väkivaltaan, vaan molemmat edustavat sitä esteettömän ja omaehtoisen kunnon ja hyvyyden käsitettä, joka otaksumani mukaan on kaikkien oikeinajattelevien ihmisten siveellisenä ihanteena. Maksaa vaivan määritellä erittäin selvästi tämän toisen anarkisminlajin, jalomman anarkismin suhde uurastavaan ja rakentavaan sosialismiin, jota monet meistä nykyjään pitävät käytännöllisenä oppaanaan elämän toiminnoissa, jotta voimme tarkoin sanoa, missä ne toisiaan koskettavat, missä kohden taas toisistaan eroavat.

Inhimillisen yhteiselämän lopullinen ihanne ei varmaankaan ole sosialismi, vaan sellainen elämänjärjestys, joka ei ole riitaisa eikä perustu valppaasti vartioituihin oikeuksiin, olotila, joka on vapaa omaisuudesta, vapaa kateudesta ja "lain yläpuolella". Silloin, silloin ei tule olemaan "avioliittoa eikä avioksi antamista". Kristuksen opin koko sisällys viittaa sellaiseen ihanteeseen; Paavali ja Kristus viittaavat kerran toisensa jälkeen "oikeiden ja täydellisten" ihmisten ihanteelliseen maailmaan, missä oikeus ja kauneus kukkivat vaiston varassa, missä oikeat lait ja säännöt ovat tarpeettomat ja väärät mahdottomat. "Kohdistakaa huomionne", sanoo ystäväni Stewart Headlam mainiossa kristillistä sosialismia koskevassa tutkimuksessaan, "kohdistakaan huomionne sarjaan Kristuksen opetuksia, joita mainitsemme vertausten nimellä ja joissa tosiaankin verrataan toisiinsa sitä, mitä Kristus näki tapahtuvan jokapäiväisessä elämässä ympärillään, ja sitä, mikä kuuluu taivaan valtakuntaan. Jos näiden vertausten taivaan valtakunta tarkoittaa jotakin paikkaa pilvien takana tai paikkaa, johon ihmiset joutuvat kuoleman jälkeen, niin väitän, ettette saa niistä kirvoitetuksi ilmi minkäänlaista merkitystä. Mutta jos taivaan valtakunta tarkoittaa (kuten Kristuksen opin toiset kohdat selvästi osoittavat) maan päälle perustettavaa oikeuden yhteiskuntaa, niin ne kaikki saavat selvän ja kauniin merkityksen, merkityksen, jonka summa sisältyy epäilijöiden ja ateistien usein meitä vastaan käyttelemään lauseeseen 'Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin kaikki nämä annetaan teille sen lisäksi.' Kristus siis sanoi näin: 'Eläkää kaikki yhdessä, älkää kukin erikseen; eläkää sen vanhurskaan yhteiskunnan jäseninä, jota minä olen tullut perustamaan maan päälle, niin tulette puetuiksi kuin Idän liljat ja ruokituiksi yhtä varmasti kuin taivaan linnut'."

R.J. Cambell, joka tulee sosialismiin vapaakirkollista tietä, väittää yhtä vakuuttavasti, että "taivaan valtakunta" oli ja on mainen ihanne.

Se ei ole ainoastaan kristillinen yhteiskuntaihanne, vaan jokaisen oikeinajattelevan miehen, jokaisen täysin kauneutta tajuavan ihmisen ihanne. Te löydätte sen esitettynä kahdesta kuolemattoman kauniista oman aikamme Utopiasta, jotka molemmat — olen ylpeä sen sanoessani — ovat englantilaisen kirjoittamat. Toinen on William Morrisin News from Nowhere ("Uutisia Ei-mistään"), toinen Hudsonin hieno Crystal Age ("Kristallinen aika"). Kumpikin esittää itse asiassa anarkistisen valtion, kumpikin edellyttää ihannoituja inhimillisiä olentoja, jotka ovat hienompia, yksinkertaisempia, jalompia kuin ne kiihtyneet, rajoitetut ja ponnistelevat sieluraukat, jotka toivovat ja kärsivät nykyisen elämän ahdingossa. Ja tämän kirjoittaja — minun täytyy mainita hänet tässä ehkäistäkseni myöhempää sekaannusta — kuvitellessaan joitakin aikoja sitten ihmiskunnan, jota pyrstötähden pyrstön hipaisu kohotti sekä siveellisesti että älyllisesti,[28] joutui premissiensä pakottamana ja vastoin alkuperäistä tarkoitustaanko kuvailemaan tämän maailmannuorennuksen tulosta yleväksi anarkismiksi eikä sosialistiseksi valtioksi.

Sosialismin tehtävä sijaitsee kuitenkin alemmassa tasossa ja koskee välittömiä asioita. Meidän aineksemme on maailma sellaisenaan, maailma täynnä vääriä lakeja, huonoja perintätapoja, perittyjä sairauksia ja heikkouksia, taudinsiemeniä ja myrkkyjä, likaa ja kateutta. Me emme ole tekemisissä suurenmoisten olentojen kanssa, sellaisten, joita näkee ihannoivissa maalauksissa ja loistavissa kuvanveistoksissa, miten kauniina ne tarjoutunevatkin nähtäviksemme alastomina ja häpeää tuntematta, me olemme tekemisissä kuumakorvaisten, huonostikammattujen ihmisten kanssa, joita vaivaa huono ruoansulatus, kaljupäisyys, liikalihavuus ja hermostuminen, jotka ovat surkuteltavia, heikkoja, turhamaisia ja äärettömän herkästi loukkaantuvia sekä erittäin ilkeitä ja kohtuuttomia, ihmisten kanssa, joita valitettavasti täytyy haastaa oikeuteen vastaamaan, jotta käyttäytyisivät edes jossakin määrin rehellisesti ja oikeamielisesti toisiaan kohtaan. Sellaisten henkilöiden äkillinen vapauttaminen kaikesta laista ja pakosta tarjoaisi yhtä kamalan ja ruman näyn kuin heidän ruumisraukkojensa riisuminen…

Tuo anarkistinen maailma, myönnän sen, on meidän unelmamme. Me uskomme — ainakin minä uskon — että tämä maailma, tämä kiertotähtemme tulee kerran kantamaan rotua, joka on kaikkein korkeimpia ja uskaliaimpia haaveitamme parempi, rotua, joka syntyy meidän tahdostamme ja ruumiittemme aineksesta, rotua, joka, kuten olen toisessa yhteydessä sanonut, "seisoo maan kamaralla niinkuin jakkaralla, nauraen ja ojentaen kätensä tähtien joukkoon", mutta siihen tulokseen johtaa ainoastaan kasvatuskuri ja laki. Sosialismi on valmistusta tuohon korkeampaan anarkismiin; me tahdomme vaivalla ja työllä kumota vääriä omaisuutta ja itseyttä koskevia käsityksiä, poistaa vääriä lakeja ja myrkyllisiä ja vihaaluovia neuvoja ja ennakkoluuloja, luoda oikean sosiaalisen menettelyn järjestelmän ja oikeiden tuntojen ja toiminnan perintätavan. Sosialismi on tuon jalon aitoanarkismin koulu, jossa me harjoittamalla ja rajoittamalla teemme vapaita ihmisiä.

Max Beerbohm on kirjoittanut sievän ja liian vähän tunnetun tarinan, The Happy Hypocrite ("Onnellinen teeskentelijä"), joka ei mielestäni vain kuvaile sosialismin suhdetta filosofiseen anarkismiin, vaan kuvaa kaikkienkin oppien suhdetta kaikkeen idealismiin. Siinä kerrotaan kauniista naamiosta, jota käytti rakastava mies, kunnes väsyi siihenkin petokseen ja heitti sen pois, hiukan epätoivoisena — ja havaitsi omien kasvojensa muuttuneen toivottua itseyttä vastaaviksi. Samoin tulisi meidän hunnuttaa ahneutemme, nykyinen epäluuloinen ja itsekäs saaliinhimomme alistumalla lakeihin ja laitoksiin, jotka huutavat "velvollisuutta ja palvelusta" kaikkien ihmisten korviin, meidän tulisi torjua pahaa niin kauan ja niin tehokkaasti, että laki lopulta muuttuu tavaksi ja ahneus ja itsekkyys lakkaavat olemasta maailmaa johtavina virikkeinä. Sosialismi on se naamio, joka tahtoo muovata maailman hyvien ihmisten haaveita vastaavan anarkismin muotoon.

Nämä ovat kuitenkin kaukaisia näköaloja, vilkahduksia sosialistisen näkörannan takaa. Ne henkilöt, jotka tahtovat saattaa anarkismia voimaan jo nyt, ovat henkilöitä, joilta puuttuu inhimillistä kokemusta ja kaikkea huumorin lieventävää vaikutusta, vain hiukkasta parempia kuin ne eriskummalliset, yksipuoliset olennot, jotka naurettavan vakavina piirtävät olemuksellaan pilakuvan Nietzschestä ja ymmärtävät Shaw'nsa kerrassaan väärin — tahtovat luoda "yli-ihmis"-luokan, joka petoksen ja väkivallan voimalla vallitsisi heitä itseään parempien ihmisten muodostamaa yhteiskuntaa. Se on typerä oppi, jonka kauheutta vähentää vain sen erinomainen naurettavuus. Meille on parasta uskollisuus ja nöyryys, totuus ja palvelus, suurimpana kunnianamme on, että olemme nähneet tuon suuren näyn ja epäonnistuneet — mutta emme täydellisesti… Me itse ja meidänlaisemme emme tahdo "tehdä kauppaa ylpeydellä", vaan tahdomme olla iloiset oppiessamme hiukan tätä palveluksen henkeä, kyetessämme toteuttamaan hiukan nöyryyttä, antautuessamme aikaansaamaan sosialismia ja sivistynyttä valtiota ilman minkäänlaista omahyväisyyttä — kuin lapset, jotka ovat iloiset saadessaan olla avullisina suurempien töissä ja jättää ne lelut, jotka ovat aikaisemmin heitä askarruttaneet.

KAHDESTÖISTÄ LUKU

HALLINNOLLINEN SOSIALISMI

Marx antoi sosialismille koko maailman käsittävän sosiaalisen kehityksen teorian vapauttaen sen siten kerrassaan aikaisempien vaiheiden erillisistä ja paikallisista sovellutuksista, hän toi sen niin lähelle todellisuutta, että se voi esiintyä poliittisena mahtina, aluksi työväen kansainvälisenä yhteenliittymänä ja sitten Euroopan manteren sosiaalidemokraattisena liikkeenä, joka nykyjään vallitsee enemmän kuin kolmatta osaa Saksan kaikista äänioikeutetuista. Niin paljon Marx teki sosialismin hyväksi. Mutta samalla kuin hän avarsi sen sovelluttamisen koko maailmaa käsittäväksi, hän supisti sen alueen elämän taloudelliseen puoleen. Hän keskeytti joksikin aikaa sen biologisia ja moraalisia puolia koskevat pohdinnat. Hän jätti sen epätäydelliseksi, pelkkää taloudellista uudestirakentamista käsitteleväksi opiksi, jota täydensi mystillinen kansanvaltaisuus, ja vaikka tämä mystisismi, enempää kuin epätäydellisyyskään, ei tuottanut mitään vaikeuksia asioihin perehtymättömälle työmiehelle, se kuitenkin teki opin epäoleelliseksi ja viehätyksettömäksi niille henkilöille, jotka olivat todella hallintoon perehtyneet.

Jäi etupäässä sen pienen ryhmän asiaksi, joka perusti Englannissa Fabian Societyn, tuoda sosialismin avartuvan käsitteen piiriin kolmas aatejärjestelmä, muuttaa kumouksellinen sosialismi hallinnolliseksi.

Tämä uusi kehitys johtui oleellisesti taloudellista uudestirakentamista koskevien laajakantoisten ehdotelmien vaikutuksesta pariin nerokkaaseen nuoreen virkamieheen ja pariin muuhun henkilöön, jotka kuuluivat yhteiskunnan poliittis-sosiaaliseen kerrostumaan, Englannin "hallitsevan luokan" liepeeseen. Minä totean tämän mitä ylimalkaisimmin. Mainittu vaikutus ei rajoittunut Englantiin, vaan oli jossakin määrin välttämätön kaikkialla, missä uusi aateliike tuli koskettamaan älykkäitä hallinto- ja muita virkamiehiä. Britannian julkisessa elämässä, jossa yksilöllinen aloitekyky ja eloisa valtiollinen vaisto yhtyvät huomattavalla tavalla toisiinsa, tämä vaikutus pääsi vapaimmin kehittymään. Fabiolaisuutta oli tosiaankin olemassa ennen Fabian Societyn perustamista; osoittaisimme kiittämättömyyttä kuningatar Viktorian hallituksen keskivaiheilla suoritetulle sosiaaliselle työlle, jos jätettäisiin huomioonottamatta, kuinka se on ehdotelmillaan ja puolusteluillaan edistänyt sosialistista synteesiä. Esimerkiksi Birminghamin kaupunki kehitteli erinomaisen laajalle ulottuvaa kunnallistamista vain paikallisen patriotismin terveen järjen tuotteena. Liike oli kuitenkin vailla varmaa määritelmää ja vuorovaikutussuhdetta aina fabiolaisten esiintymiseen saakka.

Se yleistä hyvää harrastavien aristokraattisten ja varakkaiden raha- ja liikemiesten, Britannian valtakuntaa yhdeksännellätoista vuosisadalla vallinneen "hallitsevan luokan" järjestymätön, palkaton toiminta on nimenomaisten luokkarajojen Englannissa puuttuessa ja jokaisen luokan kärkkäästi omaksuessa ylemmän luokan sävyä — siitä se "snobismi", joka usein harkitsemattomasti tuomitaan aivan hylättäväksi asiaksi — on luonut brittiläiseen yleisiä kysymyksiä koskevaan ajatteluun ja brittiläiseen sosialismin-käsitykseen aivan erikoisen leiman. Se on tehnyt brittiläisen mielen kokonaisuudessaan "hallinnolliseksi". Esimerkiksi amerikkalaiseen mieleen verrattuna brittiläinen on valtiotietoinen, amerikkalainen sitävastoin valtiosokea. Amerikkalainen on epäilemättä kiihkeästi kansallismielinen, mutta hänen kansallismielisyytensä viittaa johonkin taivaankantta muistuttavaan yläpuolella olevaan ja avaraan asiaan, kuin tankoon vedettyyn lippuun, johonkin sellaiseen, mikä ei vaikuta eikä saakaan vaikuttaa hänen tavanomaisiin toimiinsa. Yleisten asioiden harrastaminen, valtion kokonaisuuden tajuaminen ja siihen kohdistuva hallinnollinen vaisto — kaikki tuo merkitsee, että henkilö kykenee ottamaan vastaan rakentavia, toisin sanoen sosialistisia aatteita. Ison-Britannian ajatuselämän historiassa huomaa tämän hallinnollisen taipumuksen alinomaa joutuvan ristiriitaan — Amerikassa vielä nytkin ehdottomasti vallitsevan — hyökkäyshaluisen kauppa- ja teollisuusluokan individualistisen kommersialismin kanssa. Viimeksimainitussa maassa individualismi, kuten yleisesti otaksutaan, vallitsee esteettömästi, ensinmainitussa se on taistellut vaivalloista taistelua kirkon ja valtion perihtötapoja vastaan eikä ole päässyt milloinkaan ehdottomasti voitolle. Kansantaloustieteilijät ja Herbert Spencer olivat sen profeettoja, mutta he eivät milloinkaan pitäneet yleistä tajuntaa vastustamattoman vaikutuksensa alaisena. 80-luvulta lähtien heidän otteensa on yhä enemmän höltynyt. Sosialistinen ajattelu ja lainsäädäntä jatkuivat niinmuodoin Isossa-Britanniassa kuningatar Viktorian koko hallitusaikana. Kaikesta huolimatta saattoi juuri Fabian Society 80-luvulla korkeintaan neljän tai viiden henkilön antaman älyllisen sysäyksen nojalla tuon brittiläisessä elämässä vallitsevan itsepintaisesti hallinnollisen hengen koskettamaan sosialismia sellaisenaan.

Tämän ryhmän vallitsevana älynä toimi Sidney Webb, ja ajatellessani että hän tuli Marxin jälkeen kehittelemään sosialismin kolmatta vaihetta, huomaan hämmästyksekseni, millainen ero on varhaisemman koulukunnan isopartaisten sosialistijohtajien ja tämän pienen, toimeliaan, vaatimattoman miehen välillä. Viimeksimainittu, hienopiirteinen pienine viiksineen ja silmälaseineen, hieman sammaltavine, sukoilevine äänineen, ilmaantui näyttämölle huomattavan tarmokkaana ja kyvykkäänä siirtomaaministeriön virkamiehenä ja oli jo Fabian Societyn johtaja ja "aatetehdas" mennessään naimisiin miss Beatrice Potterin, vanhoillisen parlamentijäsenen tyttären, Herbert Spencerin tyttöystävän kanssa, joka oli jo ehtinyt osoittaa loistavaa kykyä sosiologisten kysymysten tutkijana. Molemmat ovat antautuneet sosiaaliseen palvelukseen, elävät uutteraa, järjestettyä, kieltäymyksellistä, uupumatonta elämää, sihteerien käyttäminen ainoana ylellisyytenään ja tutkimusten ja yleisten tehtävien vuorottelu ainoana vaihtelunaan. He toivat ihan uuden henkilötyypin sosialistiseen liikkeeseen, joka oli tähän saakka ollut huomattavampi kaunopuheisuutensa kuin kurinsa vuoksi. Jo Fabian Societyn viimeksikuluneiden kahdenkymmenen toimintavuoden aikana on heidän vaikutuksestaan päässyt vallitsevaksi eräs toisia tärkeämpi kysymys. Jos edellytämme, että sosialismin molemmat tärkeimmät yleistykset ovat oikeat, jos pidämme tarkoituksen määrittelyn pätevänä, niin nousee eteen kysymys: kuinka on asia toteutettava? He syrjäyttivät kumouksellisten sosialistien kielevät vakuutukset, joiden mukaan kaikki oli kääntyvä hyväksi, kunhan kansa saisi omansa, ja kohdistivat siten itseensä kaikkien niiden leppymättömän vihan, jotka uskovat maailmaa voitavan tehokkaasti parantaa laatikossa säilytetyillä muistiinpanoilla ja punaisilla lipuilla. He väittivät, että tulevaisuuden hallinnollisten ja taloudellisten menetelmäin täytyy olla olevien laitosten asteittaista kehittelyä, ja aloittivat tutkimustyön, joka on aikoja sitten avartunut Fabian Societyn rajojen ulkopuolelle, laajentuen Lontoon Uuden yliopiston organisoidun työn ja siihen kuuluvan erikoistaloustieteelle ja poliittiselle tieteelle omistetun erikoisopiston sekä Englannissa ja Amerikassa yhä lisääntyväin yliopisto-opintojen nojalla — jotta saataisiin vastaus tuohon kysymykseen "kuinka?"…

Nykyisistä oloista tulevaisuuden sosialistiseen valtioon siirryttäessä noudatettavat menetelmät ovat hallinnollisen sosialismin kehitteleminä suurin piirtein katsoen seuraavat:

1. Rauhallinen ja järjestelmällinen yksityisten yritysten ottaminen yhteiskunnan huostaan, ostamalla tai muuten, joko kansallisten tai kunnallisten hallintoviranomaisten välityksellä, riippuen siitä, mikä kulloinkin havaitaan soveliaammaksi. Tässä tulevat ennen kaikkea kysymykseen suuret yhteiskuntaa palvelevat toimet, maanomistus, kaivostyö, liikenne, ravintoaineiden hankinta, väkijuomaliike, valaistus, voimanhankinta ja muut sellaiset.

2. Järjestelmällinen yksityisomaisuuden pakkoluovutus jälkeenjääneen omaisuuden verottamisen ja muiden lisättyjen verojen avulla.

3. Suuren tieteellisesti organisoidun hallinnollisen koneiston rakentaminen näitä laajentuvia julkisia toimia varten.

4. Alinomainen julkisen kasvatuksen, tutkimuksen, museoiden, kirjastojen ja muiden sellaisten julkisten palvelusten lisääminen ja laajentaminen. Järjestelmälliset toimenpiteet kouluiän ylärajan koroittamiseksi, koululasten ruokkimiseksi, julkisten kylpylaitosten, puistojen, leikkikenttien ja muun sellaisen hankkimiseksi.

5. Suuren yleisen terveydenhoitotoimen perustaminen ottamaan haltuunsa järjestämättömän sairaala- ja hyväntekeväisyyslaitosten sekasortoisen joukon, terveydenhoidosta huolehtivat virastot ja virkailijat sekä yksityistä lääkärintointa harjoittavat henkilöt.

6. Jokaisen kansalaisen menestysvaatimuksen tunnustaminen myöntämällä avustusta äideille ja lapsille sekä vanhuudenvakuutuksen voimaan saattamisella.

7. Järjestelmällinen elämänkannan minimivaatimusten koroittaminen tehdas- ja muun työväenlainsäädännön avulla ja erittäinkin laillisen minimipalkan määräämisen nojalla…

Siinä on suurin piirtein fabiolais-sosialistien vastaus kysymykseen kuinka, joka esitettiin kumouksellisten sosialistien oppeja vastaan. Uuttera sosialismin oppija löytää kaikki nämä ehdotukset erittäin käytännölliseltä näyttävään muotoon muovattuina hallinnollisen sosialismin Raamatusta, Fabian Societyn kootuista tutkielmista, ja minun täytyy kehoittaa häntä tutustumaan siihen. Minimi-elämänkantaa ja minimipalkkaa selvittelee sitäpaitsi erinomaisen selkeästi klassillinen sosialistinen teos, Sidney ja Beatrice Webbin Industrial Democracy ("Kansanvalta teollisuuselämässä"). Tähän teoriaan tulee jokaisen älykkään sosialistin välttämättä perehtyä, mutta on hyvä muistaa, ettei minimipalkkamenetelmä ole oleellisena osana sosialismin ohjelmassa, vaan että se on yhä vielä pohdinnan ja muovauksen alainen.

Jokaisella liikkeellä on heikot ja hyvät puolensa, ja eipä liene kovin huomattava se seikka, että 80- ja 90-luvun Fabian Society, tuotuaan sosialististen aatteitten kehään olemassaolevien laitosten jatkuvaisuuden käsitteen, jonkin ajan kuluessa epäilemättä suuressa määrin liioitteli tuota käsitettä ja käänsi huomion pbis niistä asian puolista, jotka voivat lopulta olla oleellisemmat.

Lähtemällä siitä väitteestä, että tulevaisuuden laitosten ja kaavojen tulee välttämättä kehittyä nykyisistä, ettei kumouksenkaan jälkeen käy aloittaminen de novo, voi helposti päätyä katsantokantaan, joka suhtautuu ylenmäärin konservatiivisesti olemassaolevaan koneistoon. Vaikka Fabian Societyn neuvotteluihin ottivat osaa niin hienot ja omalaatuiset älyt kuin mr (nyt sir) Sydney Olivier ja mr Graham Wallas, ei kuitenkaan käy kieltäminen, että mr Webb oli ensimmäisten kahdenkymmenen vuoden kuluessa fabiolaisten johtaja. Hän on mielenlaadultaan sekä lakimies että luovan työn tekijä, ja toisin ajoin hänen lainopillinen puolensa kerrassaan kumoaa rakentavan aineksen; hän on erinomaisen taitava keksimään keinoja ja sovellutuksia ja hän kerrassaan kauhistuu selvää hävitystyötä. Tämä selonteko ei suinkaan ole tyhjentävää, mutta siihen sisältyvät enimmät niistä ominaisuuksista, jotka olivat vallitsevina, ainakin hänen vaikutuksensa varhaisempina vuosina. Hänen tehostamansa jatkuvaisuuden-aate läpäisi koko yhteiskuntaa, toiset sitä toistivat ja vahvistivat ja kehittelivät jonkinlaista sairaalloisesti arastelevaa pyrkimystä saada sosialismi toteutetuksi avoimesti muuttamatta yhtäkään olemassaolevaa laitosta. Hänen antamansa sysäys vei tämän karkeata demokraattista aatetta vastustavan reaktion toiseen äärimmäisyyteen. Sitten ilmaantui webbiläisiä, jotka olivat Webbin irvikuvia. He eivät tyytyneet sanomaan, ettei organisoimaton kansa kykene toteuttamaan sosialismia, vaan siirtyivät huomaamatta siihen päätelmään, että yksin organisatio, ilman kansan yleistä kannatusta, voi sosialismin toteuttaa. Sosialismin piti toteutua tavallaan viekkauden nojalla.

Eräitä henkilöitä tämä uusi ehdotus on viehättänyt niinkuin koulupoikaa ensimmäinen salalyhty. Sosialismi lakkasi olemasta avointa kumousta ja muuttui salaliitoksi. Toimia oli siirrettävä rauhallisesti, huomiota herättämättä, edustajalta hänen määräämälleen virkamiehelle, virkavallan piti tulla kaikessa hiljaisuudessa voimaan kiistelevien edustajien hoitaman hallinnon mekaanisten vaikeuksien nojalla, ja koska nämä virkamiehet luonnonlaatunsa ja asemansa nojalla epäilemättä muodostivat tieteellisen virkavallan ja koska sosialismi on oleellisesti tieteellinen hallitusjärjestelmä satunnaisuuksien varassa liikkuvan hallitusmenetelmän vastakohtana, on selvää, että he tulisivat ohjaamaan maata selvästi ei-kansanvaltaisen sosialismin periaatteiden mukaan.

Tämä kehityslinja johti kauemmaksikin kuin salakuljuisuuteen kumouksellisen sosialismin laajoja retoorisia muotoja kaihtaessaan. Toiminnan "periaatteetkin" ehdotettiin hylättäviksi, ja ilmaantui eräs tyyppi, joka julisti olevansa "opportunisti-sosialisti". Niin sosialismi jälleen kadotti itsensä, ja tämä kehityslinja vastasi täydellisesti vastakkaisella taholla ilmenevää, jonka äärimmäisenä tuloksena oli itsessään ristiriitainen anarkisti-sosialisti. Pelkästä liberalismista eroten sosialismi merkitsee sosiaalisen uudestirakentamisen järjestelmällistä suunnitelmaa liberalismin sitävastoin varautuessa eräisiin epämääräisiin periaatteisiin; sosialismi selittää, ettei riitä hyvä tarkoitus ja sen toimittaminen, mikä ensimmäisenä käteen sattuu. Mutta opportunismi on juuri hyväntahtoista seikkailua ja ensimmäisten eteen osuvien asioiden suorittamista.

Tämä hallituksen muotoihin kohdistuvan välinpitämättömyyden käsite, kaikkien hallituselinten hyväksyminen ja omien miesten avulla tapahtuva "asiain toimeksi paneminen" osoittautui heti hedelmälliseksi monessakin suhteessa ja loi kohta useita erittäin vakavia vaikeuksia etenevän sosialismin tielle. Webb itse omisti uskomattoman uutterasti ja kyvykkäästi voimiaan Lontoon kunnallishallinnolle — on kerrassaan mahdotonta määritellä, kuinka suuri osuus hänellä on siinä työssä, jonka nojalla useat yleishyödylliset toimet, esimerkiksi veden ja sähkövoiman hankinta, on turvattu yksityisten voitonetsijäin täydelliseltä mielivallalta, mutta se on epäilemättä valtava — ja kaikkialla Englannissa ja nyttemmin myöskin Amerikassa oli käynnissä fabiolaissosialistien rinnakkaistoiminta. He vaikuttivat käyteaineen tavoin kunnallisessa politiikassa, rohkaisivat ja kehittivät paikkakunnallista ylpeyttä ja yritteliäisyyttä yleisten töiden alalla. Kun olivat kysymyksessä suuret yleiset virkakunnat, jotka toimivat sopivilla alueilla ja joiden palveluksessa oli erittäin kelvollisia miehiä, saavutettiin huomattavia tuloksia sosiaalisen organisation piirissä, mutta siinä tapauksessa, että virkakunnat olivat pienemmät, niiden toimintakehä sopimaton ja kyvykkäitä ja tottuneita henkilöitä houkuttelematon, fabianismi johti yleensä tuloksiin, jotka ovat taipuneet huonontamaan sosialismin mainetta. Hyökkäyshaluiset, tietämättömät ja harjaantumattomat miehet ja naiset, joita yleensä ei elähdyttänyt sosialistinen usko ja jotka eivät selvästi tunnustautuneet sosialisteiksi, henkilöt, joiden tarkoitus oli liian usein horjuva ja vilpittömyys epäiltävä, antoivat innostuneen mielialan vallitessa valita itsensä julkisiin toimiin ja ryhtyivät haastamaan yksityistä liiketoimintaa kilpasille sellaisten olosuhteitten vallitessa, jotka tuomitsivat heidät häviöön. Niin kävi lukemattoman monissa kunnanneuvostoissa ja kaupunkipiireissä, myöskin monissa Lontoon hallintoalueissa. Sosialistien on sanomattomasti valittaen myönnettävä, että tavallinen piirineuvosto-sosialisti on ylen usein sosialistisen aatteen surkea irvikuva.

Lontoon piirineuvostoja (London Borough Councils) perustettaessa Englannin sosialismi oli tehtävään valmistumaton. Nämä virkakunnat olivat luonnostaan tuomitut kyvyttömyyteen ja tuhlaukseen. Ne eivät edustaneet mitään luonnollista yhteisöä eikä käytännöllistä hallinnollista alueyksikköä. Niiden luominen johtui aivan typeristä poliittisista harkinnoista. Se hitaus, jota sosialistit ovat osoittaneet oppiessaan ymmärtämään, että kollektiivisesti suoritettavia tehtäviä varten tarvitaan uusi hallinnollinen suunnitelma, että virkakunnat, joiden tehtävänä on pitää huolta katujen lakaisemisesta ja jotka erinomaisesti siihen tehtävään soveltuvat, eivät todennäköisesti kelpaa valvomaan sähkövoiman hankintaa tai puuttumaan liikenneasioihin, on vastuussa paljosta mieltämasentavasta patustelusta. Sen sijaan, että olisivat alun pitäen alkaneet noudattaa selvää menetelmää ja tuominneet tuollaiset ihannoidut kuntakokoukset hyödyttömiksi, liian monet sosialistit ovat yrittäneet kehoittaa Bumblea[29] ystäväkseen ja käyttää häntä välineenään. Ja sitten kävikin ilmi, että Bumble oli erinomaisen kehno ystävä ja erittäin vaivainen väline…

Kaikissa näissä asioissa koskee varsinainen kysymys tehtävän ja apukeinon välistä suhdetta. Asian valaisemiseksi kelpaa yksinkertainen esimerkki. Jos otaksumme, että maahan on kaivettava kuoppa ja ettei ole saatavissa lapiota, niin mr Webbin kyvyillä varustettu fabiolainen on verrattoman arvokas. Hän sieppaa vaikkapa vanhan katkenneen mailan, käsittelee sitä ihailtavan taitavasti, ja tuossa tuokiossa on kuoppa kaivettu ja saatu se moraalinen opetus, ettei aina tarvitse odottaa lapiota, jos tahtoo kaivaa kuopan. Se on opetus, jota sosialismi tarvitsi ja jota se tästä lähtien ei milloinkaan unohda. Mutta jos otaksumme, että on kaivettava kaksitoista kuoppaa, voi näyttää siltä, että kannattaa kuluttaa hiukan aikaa menemällä pyytämään, lainaamaan tai ostamaan lapioita. Ja jos on kaivettava kuoppia loppumattomiin, päivät pääksytysten, on sulaa hulluutta turvautua mailaan. Silloin kannattaa hyvinkin hankkia lapio, vieläpä kooltaan ja muodoltaan juuri sellainen kuin maaperä edellyttää, kannattaa pitää huolta lapion asianmukaisesta terästämisestä ja korjaamisesta, kannattaa kiinnittää huomiota lapiovaraston riittävyyteen. Toisin sanoen: lakiasäätävän ja paikallisen hallitustoimen koneisto on sosialismin välttämätön edellytys monessa suhteessa. Mr Webb on itse sen erittäin selvästi myöntänyt, hän itse on johtamassa meitä oikealle tolalle ottamalla paikallisen hallinnon erikoisen tutkimuksensa esineeksi, mutta Fabian Societyn tyypillinen "webbiläinen", joka on Webbiin verrattuna jokseenkin sama kuin marxilainen verrattuna Marxiin, pitää johtajansa taidon lumoamana yhä kiinni tuon varhaisemman fabiolaisen ihanteen karrikatyyrimäisestä vääristelystä. Hän haaveilee mitä ovelinta ja ihmeellisintä kaivamista laatikonkansien, ruokalusikkain ja kulhonkansien avulla — millä hyvänsä muulla keinolla, kunhan ei tarkoitusta varten valmistetuilla lapioilla — aivan samoin kuin haaveilee, että maanomistajat saatetaan tehokkaan pakkoluovutuksen alaisiksi lainsäädännön avulla, johon ottaa osaa nykyinen uudistuksen koskettamaton ylähuone…

Vasta yhdeksännentoista vuosisadan lopulla fabiolais-sosialistinen liike alkoi tajuta, että tarvittiin poliittista uudestirakentamista, yhtä laajaa kuin vaaditut taloudelliset muutokset, ja tunnustaa täytyy, ettei se vielä nytkään läheskään täydellisesti oivalla poliittisen ongelman koko tärkeyttä. Päätettyään työolojen säännöstelyä koskevat tutkimuksensa mr ja mrs Webb ryhtyivät tutkimaan paikallista hallitusta ja aloittivat heitä yhä vieläkin askarruttavan valtavan työn, teoksensa English Local Government, jonka seitsemästä nidoksesta tähän saakka (1907) on ilmestynyt ainoastaan ensimmäinen.[30] (Vaikka tämä tehtävä onkin valtavan suuri, se muodostaa ainoastaan osan rinnakkaistöitä, joiden tulokset tulevat vihdoin tarjoamaan rakentaville sosiaalisille suunnitelmille suunnattoman varaston tieteellisesti järjestettyjä tosiasioita.)

Eräiden yksityisten kokemusten nojalla, joiden merkitys täysin selvisi keskusteluissa mr ja mrs Webbin kanssa, tämän kirjoittaja esitti 1902 Fabian Societylle hallintopiirejä käsittelevän tutkielman,[31] jossa hän selvästi osoitti, että hallitsevan virkakunnan luonne, tehoisuus ja mahdollisuudet riippuvat melkein kokonaan sen soveltuvaisuudesta erikoiseen tehtäväänsä, valitsijakunnan suuruudesta ja laadusta sekä hallintopiirin suuruudesta. Tämä voidaan todeta melkein tieteellisen luotettavasti. Paikallinen hallituskunta, jolla on liian pieni alue tai joka on valittu epäterveiden etuoikeuksien nojalla, ei voi olla tehokas. Mutta ilmeistä on, että ennenkuin voidaan siirtää omaisuutta yksityisten huostasta kollektiivisen valvonnan alaiseksi, täytyy olla olemassa jonkinlainen hallituslaitos, jolla on säällisen hyvät toiveet voida kehittyä tehokkaaksi kontrollivirastoksi. Tämän hallintoalue-tutkimuksen johtava ajatus esiintyi sitten tutkielmasarjassa, The New Heptarchy Series, jossa se on sovellettu erinäisiin hallinnollisiin probleemoihin. Nämä tutkielmat ovat huomattavat ainakin sikäli, että sosialistinen järjestö niissä ensi kerran järjestelmällisesti tunnustaa hallintomenetelmien uudistamisen ei ainoastaan satunnaiseksi, vaan välttämättömäksikin osaksi täydellisessä sosialistisessa ohjelmassa, että niissä ensi kerran tunnustetaan avarampi sosialistinen ohjelma, joka tekee siitä jälleen nimenomaan rakentavan suunnitelman.[32]

Se on pelkkä alkuhuomio, ensimmäinen retki avaralle ja enimmältä osalta tutkimattomalle alueelle. Tämä alue on, kaikkein yleisintä määritelmää käyttääksemme, sosiaalista psykologiaa. Siinä on suoritettava valtava määrä ajattelua, keskustelua, kokeilua, — on välttämättä suoritettava, ennenkuin taloudellisen elämän sosialisoimisprosessi voi päästä nykyisiä saavutuksiaan paljoakaan kauemmaksi. Näitä ensimmäisiä myönnytyksiä lukuunottamatta sosialismia ovat askarruttaneet vain yhteiskunnan aineellinen uudestijärjestely ja sen sosiaaliset seuraamukset, taloudelliset muutokset ja näiden muutosten vaikutus hallinnolliseen työhön; se on joko otaksunut olemassaolevien älyllisten olosuhteiden ja poliittisten institutiojen olevan sääntelypiirinsä ulkopuolella tai on otaksunut niiden tottelevasti mukautuvan taloudellisen ja hallinnollisen välttämättömyyden mukaisiksi. Julistakaa sosiaalinen kumous, selittävät marxilaiset apostolit iloiseen sävyyn, niin poliittisia laitoksia ilmaantuu kuin kukkia toukokuussa! Suorittakaa pakkolunastustyö, sanoivat varhaisemmat fabiolaiset, levittäkää taitavien asiantuntijoiden verkko yli maan, niin poliittiset muodot, julkinen mielipide, kollektiivinen sielu ei enää tuota teille vastusta.

Historiaan perehtyneellä on asiasta parempi selko. Nuo luottavaiset vaatimukset jättävät kerrassaan huomioonottamatta hallitustoimeen ja inhimilliseen yhteenliittymiseen sisältyvät psykologiset tekijät; ne jättävät huomiotta laajan vaikeusjärjestelmän, joka on tiellämme. Sosialistien tulee ottaa huomioon tosiasioita; ensinnäkin, että nykyisen ajan poliittiset ja älylliset institutiot kuuluvat nykyiseen olojen järjestykseen ja että paremman tulevaisuuden älylliset menetelmät, koneisto ja poliittiset laitokset ovat välttämättä suuressa määrin toisenlaista tyyppiä; toiseksi, etteivät sellaiset laitokset synny itsestään — sellainen otaksuma on vanhaa laissez faire-oppia uudessa muodossa — vaan että ne täytyy harkiten suunnitella ja organisoida aivan yhtä täydellisesti kuin taloudellinen sosialisoiminen on suunniteltava ja organisoitava, ja kolmanneksi, että sosialismi on toistaiseksi kehitellyt tuskin ainoatakaan yleistystä, joka voitaisiin ottaa uusien älyllisten ja hallituksellisten — ei hallinnollisten — menetelmien pohjaksi. Se on saarnannut kollektiivista omistusta ja kollektiivista valvontaa ja on vasta nykyisin alkanut tajuta, että tuo edellyttää välttämättä kollektiivista tahtoa ja kerrassaan uusia kollektiivisen mielen välineitä ja menetelmiä.

Mr Webbin ja Fabian Societyn kehittelemä hallinnollinen sosialismi, joka rakentuu marxilaisen kauden laajojen yleistysten muovauksen pohjalle, näyttää olevan vain ensimmäinen noilta sosialismin perusteilta nouseva uusi toimenpide. Se suo meille siirtymämenetelmän käsitteen ja tulevaisuudenkuvana suuren ja kuriin tottuneen virkamiesjärjestön, tieteellisen virkavallan, jota käyttelevien, edustavien virkakuntien toiminta ja tärkeys yhä vähenee, kunnes ne vihdoin muuttuvat sosialistisen valtion todelliseksi toimivaksi vallaksi. Mutta se ei virka mitään siitä, mitä on virkamiesten yläpuolella, mikä on heidän käyttelijänään. Se on palatsi, jossa ei ole yhtäkään asuinhuonetta, vaan pelkkiä virastoja, kone, josta puuttuu moottori. Meillä täytyy epäilemättä olla tuo virkamiesorganisatio, jos aiomme toteuttaa sosialistisen valtion, mutta mielemme peräytyy kuin kauhun valtaamana ajatellessaan valtiota, jota johtavat ja hallitsevat virkamiehet, joka päättyy virkamiehiin, jonka korkeimpana ilmauksena on virkamies. Se näyttää yhteiskunnalta, jossa on kirjallisuuden sijassa pelkkiä virallisia kertomuksia ja omantunnon sijassa tarkastajia. Vaikka marxilaisen mystillinen kansanvalta olikin ilmeisesti mahdoton, oli siinä sittenkin jotakin puoleensavetävää, jotakin inhimillisesti ja epätoivoisesti taistelunhaluista ja jaloa, jotakin kerrassaan sankarillista; webbiläisten virkavalta, joskin paljoa mahdollisempi saavuttaa, on verrattomasti vähemmän innostava. Mutta se voi johtua siitä, ettei innostavia ainesosia ole toistaiseksi todettu eikä tehostettu, eikä niinkään siitä, että nämä käytännöllisesti rakentavat suunnitelmat ovat auttamattomasti karut ja ahtaat. Ei ole kysymyksessä pimeässä näkyvä loimotus, vaan auringonnousua ilmoittava ensimmäinen viluinen sarastus. Jos mr ja mrs Webbin opin kirjain viittaakin virkavaltaan, heidän elämänsä henki ei suinkaan ole sellainen.

Varhaisempien sosialistien sosialismille tuomana voittona oli aines, rudis indigestaque moles, mutta jalo aines; hallinnollinen sosialismi loi siihen fyysillisen rakenteen ja hermot, määritteli sen elimet ja toiminnot; nykyaikaisten sosialistien tehtäväksi jää oleellistaa tässä tulevaisuuden sivistyneen valtion hahmoutuvassa ruumiissa elämän henki, joka jo nimenomaan mainitsemattomana siinä piilee, todeta selvästi se todellisuus, jota varten suunnitelmamme ovat rakennetut ja josta niiden toteuttaminen riippuu, nimittäin ihmiskunnan kollektiivinen mieli, ihmissuvun sielu ja moraalinen olemus.

KOLMASTOISTA LUKU

RAKENTAVA SOSIALISMI.

Sosialismin lainen aate- ja vaikutinryhmä, joka täysin vastaa elämän tarpeita ja johtuu erittäin laajalle levinneiden haittojen ja puutosten välttämättömästä osoittamisesta, ei kumpua ilmi yhdestä ainoasta lähteestä eikä virtaa yhteen ainoaan suuntaan. Se ilmenee niinkuin kytevä tuli, ensin siellä, sitten täällä, ensin toisessa, sitten toisessa ilmaisumuodossa, milloin toisella, milloin toisella nimellä mainittuna.

Sovelletun tieteen luomat uudet ilmeiset mahdollisuudet, niistä johtuva yhteiskunnan mittakaavan, laajuuden ja käsitteen välttämätön muuttuminen, tekevät välttämättömäksi ainakin sosialismin aineellisen muodon, nimittäin yksilöllisen toiminnan korvaamisen julkisella organisatiolla sadoista asiaan sijoitetuista yksilöiden eduista huolimatta. Niinpä täytyi ajan, joka piti Herbert Spenceriä suurimpana ajattelijanaan, kaikesta huolimatta, tahtomattaan ja vastustellen, mutta toden teolla, siirtyä kehitysvaiheesta toiseen, yhä paremmin yhteenjärjestäen tahallista ponnistustaan, kunnes oli lopulta perustettava kokonainen organisoidun vapaan alkeisopetuksen järjestelmä. Muutoksen liikkuva pyörä ei pysähdy siihen hetkeksikään; se on jo siirtymässä ylemmän kasvatuksen aloille, suunnittelemassa täydellistä julkisen kasvatuksen järjestelmää ojennuslaitoksesta aina professorin oppituoliin saakka. Asian käytännöllinen logiikka on vastustamaton.

Samoin kehittyy tieteellisen tutkimuksen julkinen organisoiminen lakkaamatta kaikista ennakkoluuloista ja sosiaalisista teorioista huolimatta, ja — aivan toisenlaisen alueen mainitaksemme — yksityisen liike-elämän johdon ilmeiset vaikeudet Amerikassa samoinkuin Englannissakin pakottavat yksityisomistajia, joiden liikkeet joutuvat vaikeuksiin ja vahinkoon, käsittämään, että yksityisomistus, ainakin näillä aloilla, on pahasta ja lopetettava. Näiden sivujen korjausarkkien joutuessa käsiini luen uutisen siitä, että mr Lloyd George on sovittanut rautatieyhtiöiden johtajien ja henkilökunnan välisen riidan järjestämällä pakollisen sovinto-oikeus-menetelmän. Terveyttämistä ja terveydellisiä olosuhteita yleensäkin koskevat julkiset toimenpiteet käyvät nekin yhä laajemmalle ulottuviksi, ja kaikkein vanhoillisimmassakin luonnollista huolestumista herättävä syntymäin väheneminen ja entisellään pysyvä lasten kuolleisuus ilmeisesti kypsyttävät sitä ajatusta, että julkinen valvonta ja huolenpito on ulotettava lasten ja vanhempien väliseen suhteeseen, kaikkein yksityisluontoisimpiin inhimillisiin asioihin.

Kaikkien sellaisten liikkeiden täytyy epäilemättä liittyä yhteen — niissä vallitsee sama henki — rakentamisen henki — ja niiden yhteenliittyminen muodostuu välttämättä sosialismin laajapiirteiseksi ja oivalliseksi todentamiseksi. Tämä ei edellytä mitään muuta kuin avarampaa sosialismin avartuvien suunnitelmien ymmärtämistä.

Sosialismi ei ainoastaan viittaa, vaan vetookin nykyisen ajan rakentaviin ammatteihin, lääkäriin, insinööriin, arkkitehtiin, tieteellisiä periaatteita noudattavaan maanviljelijään.

Kaikki sellaiset henkilöt, mikäli he todella ovat tehtäväänsä kiintyneet, mikäli ovat ammattinsa arvoiset, joutuvat pakostakin pahoittelemaan yksityisen hyötymisen huomioonottamista, halpamaista säästeliäisyyttä, joka alinomaa rajoittaa ja haittaa heidän työtänsä ja palvelustaan voitto-osingon tai jonkin rahallisen keinottelun hyväksi. He ovat toistaiseksi suhtautuneet sosialismiin karsaasti, ja syynä ovat olleet aatteen kannattajien tekemät virheet, se aivan suotta luotu luulo, että sosialismi tarkoittaa joko alhaison valtaa tai pedanttisten, epämiellyttävien virkamiesten vallassaoloa. He ovat kuulleet liian paljon kansanvallasta, liian paljon virkavallasta ja liian vähän rakentavasta työstä. Heistä on tuntunut siltä, että omaa voittoansa etsivä rahamies-liikkeenharjoittaja, joka tosin on usein inhoittava herra, on kuitenkin kaiken kaikkiaan parempi kuin joko huutaja-valta tai punaisten virkamerkkien valta. Kuten olen tässä kokenut osoittaa, eivät rahvaan valta ja virkavalta kumminkaan tyhjennä kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja. Tietämätön kansanvalta ei voi olla sosialistisen valtion määrätty hallitsija enempää kuin ahdasmielinen virkavaltakaan. Sosialistisen sivistyksen piirissä täytyy ainoan ajateltavissa-olevan hallituksen nojautua toimivaan yhteismieleen, jonka täytyy olla laadultaan rakentava ja yritteliäs, koska sosialismi on toteutettavissa ainoastaan sellaisen mielen luomisen avulla. Sosialistista valtiota ei voi olla olemassa, ellei sellaista mieltä ole olemassa, ja yhteismieli voi tuskin ilmaantua, ellei jokin sosialismin muoto anna sille aineellista hahmoa. Ainoastaan älykkään yhteismielen vallitessa voivat näiden rakentavien toimialojen haaveet päästä tehokkaasti toteutumaan. Mitäpä yksityistä hyötyä voi löytyä esimerkiksi yleisestä terveyttämisestä, tautien hävittämisestä, suunnitellusta yleisen terveyden valvonnasta, lasten kuolleisuuden vähentämisestä? Millainen yksityisen voiton ajatus voisikaan yllyttää rappeutuvia rautateitämme ja lamaannustilassa olevia teollisuusmonopolejamme noudattamaan uusia puhtaita menetelmiä? Niin kaun kuin liikkeet tuottavat voittoa, ne noudattavat nykyistä suuntaa. Uudenaikainen arkkitehti tietää ja insinööri tietää, että voisimme nykyjään rakentaa itsellemme täysin puhtaita, savuttomia, oivallisia kaupunkeja, joissa olisi puhdasta vettä yhtä runsaasti kuin muinaisajan Roomassa, yhtä paljon puhdasta ilmaa kuin Engadinissa, ellei yksityisomistus olisi esteenä. Kukapa voisi sitä epäillä, jos ymmärtää, mitä lääkäri, sähköinsinööri tai oikea arkkitehti ymmärtää? Näillä aloilla toimivat parhaat miehet epäilemättä haluavat kiihkeästi päästä työskentelemään elämän rajattomien mahdollisuuksien nojalla, sellaisten hajoittamis- ja uudestirakentamismahdollisuuksien pohjalla, joiden havainnolliseen tajuamiseen heidän ammatillinen harjoituksensa tekee heidät kykeneviksi! Se, mikä on heidän esteenään, on meidänkin esteenämme: sosiaalisen organisation puute, individualistinen itsekkyys, näkökulman ahtaus, omahyväisyys, tietämättömyys.

Tämän käsitettyään he varmaan pakostakin kääntyvät, samoinkuin me sosialistit, kaikkein eniten luovaa työtä edellyttävään ammattiin, siihen suureen kutsumukseen, jonka nojalla jokainen sukupolvi uudistaa maailman "aatekehää", opettajiksi!

Tämän kirjan silmämääränä ja tarkoituksena on ollut alusta alkaen tehostaa sosialismin sielullista laatua, väittää, että sen tehtävänä ovat omaisuutta koskevat sopimukset ja uudestijärjestämissuunnitelmat, toisin sanoen suunnitelmat, jotka tähtäävät ihmisten ajatuselämässä, heidän toimintahengessään ja tavallisessa aatekehässään tapahtuviin muutoksiin ja avartumiin. Ellette voi muuttaa ihmisten mieltä, ette voi toteuttaa sosialismia, ja kun olette saaneet selviksi ja yleisesti omaksutuiksi eräät suuret vakaumukset, sosialismi muuttuu tieteen, suunnitelmien ja sovelletun älyn asiaksi. Sillä kannalla on rakentava sosialisti. Siitä syystä hän julistaa täysin loogillisesti opettajan tilanteen herraksi. Sosialistinen liike on pohjimmaltaan opetusta, ja sosialistiselta näkökannalta ovat maailman tärkeimpiä henkilöitä ne, jotka opettavat — en tietenkään tarkoita vain niitä, jotka jakavat opetusta kouluissa, vaan tarkoitan kaikkia niitä, jotka esiintyvät opettajina saarnastuoleissa, kirjoissa, sanomalehdissä, yliopistoissa ja luentosaleissa, parlamenteissa ja neuvostoissa, kaikenlaisissa keskusteluissa, yhdistyksissä ja kokeissa ja viimeisinä luettelossani, mutta kaikkein tärkeimpinä, niitä äitejä ja äidillisiä naisia, jotka opettavat pieniä lapsia niiden varhaisimpina vuosina. Jokainen, joka esittää uuden ja pätevän aatteen tai suorittaa uuden keksinnön, on opettaja tässä mielessä.

Nämä opettajat uudistavat yhteisesti, alinomaa, yhteishenkeä, kollektiivista mieltä. Mikäli he toisiaan seuraavien sukupolvien aikana omaksuvat sosialismin ja siirtävät seuraavalle sukupolvelle sen hengen,, sosialismi pääsee yhä lähemmäksi päämääräänsä.

Nykyjään on Amerikassa ja kaikissa Länsi-Euroopan maissa yhteismieli, julkinen mielipide, jonka muodostavat mitä satunnaisimmat ja mielenkiintoisimmat aineosat. Se ei ole kansallinen eikä rodullinenkaan asia, vaan merkillisesti kansainvälinen, omituisesti kaikilta tahoilta tuleviin ajatuksiin vastaava, se on jotakin, mitä lienee, täällä epämääräinen, tuolla selvä, täällä hajallinen, tuolla keskittynyt. Sosialistilta vaatii mitä kiinteintä huomiota tämä jokin, mitä on perin vaikea määritellä ja mahdoton kieltää — sivistynyt tunto, aikamme ajatus, maailman mieli. Sillä on omat elimensä, omat välineensä, mutta sitä on yhtä vaikea sijoittaa kuin ihmisen sielua. Me tiedämme, että jossakin kohden ihmisen aivoissa ja ruumiissa elää hänen itseytensä, että aivot on säilytettävä eheinä ja että niitä on ruokittava, jotteivät kuole ja jottei koko ruumis kuole, mutta sittenkään ei käy sanominen, että se piilee tuossa solussa — tai toisessa. Yhtä salaperäisesti hajautuneena on ihmiskunnan tajuntakin olemassa. Kukaan ihminen, mikään järjestö, mikään arvovalta ei voi olla muuta kuin sen osa. Ainakin kaksi kertaa ovat osat yrittäneet olla kokonaisuus; katolinen kirkko ja Kiinan akatemia ovat kumpikin tavallaan yrittäneet näytellä koko ihmiskunnan yhteismielen osaa ja ovat epäonnistuneet. Kaikki yksilöiden saavutukset, hienot kirjat, loistavat runoelmat, suuret keksinnöt, uudet yleistykset, ajattelulle uhratut elämät, ovat vain välkähdyksiä tässä valtavassa moraalisessa ja älyllisessä olennossa, joka on nyt kehittymässä itsetietoiseksi ja tarkoitukselliseksi, aivan samoin kuin lapsi kehittyy varhaisesta itsetiedottomuudestaan välttelevään, epämääräiseen, mutta eittämättömään itseytensä tuntoon. Tämä yhteismieli on täytettävä ja ravittava sosialistisella suunnitelmalla, sen tulee ottaa vastaan ja sulattaa suuri aatteemme. Siinä on sosialismin todellinen tehtävä.

Ajateltakoon yleismielen elimiä ja välineitä sellaisina kuin ne näemme nykyjään Englannissa tai Amerikassa. Kuinka uskallettuja ne ovatkaan ja kuinka satunnaisia! Tämän omituisen ajatustoiminnan pohjalla on tavallisen ihmisen äly, joka oli aikoinaan viljelemätön ja kykeni ottamaan vastaan ainoastaan juttujen ja huhujen karkeita, epäselviä ilmauksia, mutta joka nyt nopeasti sivistyy, ainakin lukemisen ja kirjoittamisen tasolle, ja jossa kirjalliset vaikutukset herättävät yhä enemmän vastakaikua. Väestön suuri joukko on nykyjään tosiaankin kuin savea, joka on aikaisemmin vain kaikkea vaimentanut, mutta jonka tämä kasvatustoimi, kuin jokin saveen vaikuttava kuivaava ja kuumentava voima, tekee kaikuvaksi, joten se kykenee tavallaan vastaamaan siihen suunnattuihin vaikutelmiin epämääräisesti kumisten. Tämän suuren joukon läpi huhuilevat, vetoavat siihen eri tavoin, eri tasoilta ja eri tarkoituksin useat organisatiot, järjestelmät, joiden arvo ja voima ovat tuntemattomat. Sen vastaus sellaisenaan, monilukuisuuden vuoksi persoonattomana ja epäselvästi ilmaistuna, on laajalle ulottuva tunteenomainen virike.

Tämän pohjajoukon yläpuolella on kasvava määrä sellaista ainesta, jossa ilmenee jonkinlaista tietoista ajatuselämää. Sen perusaatteet, sen ennakkokäsitykset on luonut sosiaalisten perintätapojen sekoitus, joka on opittu kotona ja koulussa ja ajan tapojen ja toiminnallisten tottumusten antamien vihjeiden nojalla. Se kuitenkin lukee ja kuuntelee jossakin määrin. Ja hajallaan, siellä täällä, on väkeä, joka tosiaankin oppii, tosiaankin lisää ja kasvattaa tietojansa, tosiaankin ajattelee ja keskustelee — ihmisiä, joita sopii nimittää maailman aktiivisiksi mielisoluiksi. Heidän aatteensa leviävät ihmisten suureen joukkoon niinkuin virikkeet kudokseen, jonka hermosto ei ole vielä täysin haarautunut, ne leviävät kirjeiden ja lentokirjasten, luentojen, aikakaus- ja sanomalehtiartikkelien, saarnastuolin, järjestelmällisen aatteenlevittämisen, poliittisten näytösten ja taisteluiden avulla. Vaikutus on kokonaisuudessaan melkoinen, mutta sosialistin on sittenkin syytä silmäillä tarkasti näiden nykyisen ajan älyllisten liikkeiden pohjalla olevia taloudellisia prosesseja. Lukuunottamatta yliopistoja ja useita muita julkiseen kasvatukselliseen organisatioon kuuluvia laitoksia, lukuunottamatta muutamia saarnastuoleja, jotka on varustettu erikoisilla tiedonjakajoilla ja jotka toimivat ajatuksen ja ajatuksenilmauksen vapautta rajoittavissa olosuhteissa, lukuunottamatta joitakin puutteenalaisia, varattomia aatteenlevittämispyrkimyksiä, on kaikki nämä nykyisen julkisen ajattelun ja keskustelun välineet luonut kaupallinen välttämättömyys, joka yhä pitää niitä voimassa.

Ajateltakoon esimerkiksi sitä luullakseni verrattomasti tärkeintä nykyisen ajan aatevälinettä, joka on täysi-ikäisten suurelle enemmistölle ainoa aatteiden välittäjä, sanomalehteä. Se on yleinen huokeutensa vuoksi, ja sen huokeus johtuu siitä, että tuotantokustannukset korvaa yksityisliikkeiden ilmoituksista saatu maksu. Sanomalehti on suuressa määrässä kilpailun loinen; sen arvostelut, väittelyt, kirjeenvaihtajain tiedonannot ovat liikkeen näkökannalta kirjoitetut kilpailevien tupakka-, saippua-, lääkeilmoitusten ja muiden samanlaisten takapuolelle. Yksikään sanomalehti ei voisi pysyä pystyssä vain lehden myynnistä saatujen varojen nojalla, ja samoin on useimpien yleistajuisten aikakaus- ja viikkojulkaisujen laita. On erittäin todennäköistä, että se, mikä ehkäisee julkista ilmoittamista toisilla tahoilla, esimerkiksi kielto kiinnittämästä ilmoituksia aitoihin ja muureihin, näköalojen, rautatievaunujen ja rakennusten suojeleminen ilmoittajalta, yllyttää mielenkiintoisen kirjallisuuden tuottamiseen. Sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa julkaistujen asioiden tulee välttämättä olla ilmoittaville liikkeille hyväksyttäviä, ei ainakaan liian avoimesti heidän etujansa vastustavia. Näine rajoituksineen sanomalehti tarjoaa nykyaikana omituisen vapaan ja vaihtelevan kentän keskusteluille. On kuitenkin ilmeistä, että edistyminen kohti sosialismia edellyttää, ellei sanomalehden täydellistä tuhoamista, niin ainakin erittäin syvää tässä kansanomaisen ajatuksen aineellisessa aluksessa tapahtuvaa muutosta…

Sanomalehti kylvää aatteita. Samoin kirja ja lentokirjanen, ja näiden viimeksimainittujen leviäminen ei nykyisin riipu niiden ilmoitusväline-arvosta siinä määrin kuin sanomalehden. Niistä saadaan myymällä riittävä hinta. Nykyaikainen keskinkertainen teos, jonka nimellishinta on kuusi shillingiä, maksaa itsensä ja tukee tuottajiaan. Samoin on, joskin rajoitetummassa määrässä kuuden pennyn lentolehtisen laita, mutta kirja, enempää kuin lentolehtinenkään, ei leviä niin laajalti yleisön keskuuteen kuin puolen pennyn ja pennyn lehdet. Kirjaliikkeen menetelmät ja välineet ovat kehittyneet kenenkään niitä suunnittelematta; ne muuttuvat, ja kukaan ei kykene ennustamaan niiden muutoksista koituvia seurauksia. Nykyaikana vallitsee huomattava liike uusien kirjojen hinnan alentamiseksi, ja näyttää siltä, että hinnan alenemisen tulee korvautua lisääntyneen menekin nojalla ja osittain siten, että uusia kirjoja käytetään ilmoitusvälineinä. Monet otaksuvat tämän uusien kirjojen hinnan alenemisen vaikuttavan haitallisesti kaikkien etuihin, kaikkein kehuvimmassa merkityksessä kansanomaisia kirjailijoita lukuunottamatta. He uskovat sen lisäävän uusien kirjailijoiden vaikeuksia ja auttamattomasti köyhdyttävän kirjallisen elämämme kaikkein hienoimpia aineksia, niitä omalaatuisia ja poikkeuksellisia henkiä, jotka vetoavat sivistyneeseen arvostukseen eivätkä kehen tahansa kadunkulkijaan. Tämä voi olla totta tai erehdystä; sosialistien mieltä kiinnittää tässä se seikka, että on käynnissä tapahtumasarja, joka todennäköisesti tulee vaikuttamaan mitä kauaskantavimmalla tavalla yhteismieleen, siihen koko yhteisön ajatustoimintaan, jota yhteiskunnan edistyvä organisoiminen välttämättä edellyttää. Se on tapahtuma, joka voi levittää erästä kirjailijatyyppiä laajoille aloille, voi vaientaa tai masentaa toisen, voi vaikuttaa alentavasti ja huonontavasti asioiden pohtimistapaan ja tulee epäilemättä tekemään kirjallisuuden ilmoittavien liikkeiden mielisuosiosta riippuvaksi paljoa suuremmassa määrässä kuin nyt. Sosialisteina he eivät kuitenkaan muodosta itselleen tästä asiasta minkäänlaista mielipidettä; heidän toimintasuunnitelmansa jättää sen kerrassaan huomioonottamatta…

Kirjat ja sanomalehdet muodostavat kaksi nykyaikaisen yhteiskunnan tärkeintä henkistä elintä, mutta melkein yhtä tärkeä on se suuri aatteidenlevittämislaitos, jonka muodostavat tuhansien lahkojen ja seurojen saarnastuolit ja luentosalit. Kaikkiin näihin asioihin nähden sosialismi on tähän saakka pysynyt mielettömällä laissez faire-kannalla…

Toistaiseksi olen tarkastellut yhteismieltä ainoastaan ajatustoimintana, mutta sillä on paljoa vakavammat ja paljoa välittömämmät tehtävät kansanvaltaisessa valtiossa. Tulee muistaa, että sen asiana on sosiaalisen järjestyksen ja kehittymisen tahtominen. Kaikissa maissa on tämän tahdon määrittelemistä ja ilmaisemista hoitava koneisto moniosainen. Nykyaikaisissa läntisissä valtioissa yleisesti käytetty menetelmä on se, että asioista äänestää lukuisa äänivaltaisten joukko, johon näyttää vähitellen tulevan kuulumaan koko täysi-ikäinen miespuolinen väestö, ellei maan koko väestökin. Se on merkillinen, mutta kenties välttämätön menetelmä. Itse asiassa ajatuksen täytyy tihkua läpi aina tavalliseen mieheen saakka kaikkia omituisia ja satunnaisia tiehyitä pitkin, sanomalehtien välityksellä, jotka ovat ilmoituslehtiä, kirjojen avulla, jotka voivat joutua boikottauksen alaisiksi "kirjasodassa", saarnastuoleista, jotka on vannotettu noudattamaan määrättyä oppia, ja luentosaleista, joita pitävät yllä rikkaitten antimet; sen täytyy saavuttaa hänet, sekaantua yleistettyihin tunnevoimiin salaperäisesti rahoitetuissa vaalitaisteluissa ja sitten palata yhteisratkaisuna. Tuskin luulisi olevan valtiomiehellä tai sosialistilla tärkeämpää tutkittavaa kuin näitä tapahtumia ja menetelmiä koskeva tiede. Maailman on kuitenkin vasta tuotettava tämän tarpeenvaatiman yhteispsykologian alkeelliset yleistyksetkin.

Nyt kehoitan lukijaa erittäin huolellisesti tarkastamaan, kuinka sosialistinen liike — tämä nimitys nyt käytettynä avarammassa merkityksessään — suhtautuu tähän erittäin epämääräiseen ja erittäin todelliseen sosiaalisen kehityksen tulokseen, yhteismieleen, ja mitä se oikeastaan pyrkii saamaan aikaan tässä yhteismielessä.

On huomattava, että tämä mieli on nykyjään sekasortoisessa tilassa, täynnä ristiriitaisia vaikutteita ja keskenään kiisteleviä virikkeitä. Se on kuin erittäin hämmentynyt ihmismieli, sillä ei ole mitään selvää päämäärää, se kykenee vain epämääräisesti ilmaisemaan, mitä tahtoo tehdä, siinä on virikkeitä, haaveita, se aloittaa ja unohtaa. Sitäpaitsi sitä haittaa sisäinen hajanaisuus, joka tarkoin vastaa psykologiassa persoonallisuuden jakautumisen nimellä mainittua omituista sielullista häiriötä. Sillä ei ole selvää käsitystä koko itseydestään, se kuljeksii unohtaen oman nimensä ja osoitteensa. Eräät osat, esimerkiksi Saksa, ajattelevat itsensä suuriksi tekijöiksi, toinen osa ajattelee itseään katolisuutena, toinen valkoisena rotuna tai Judeana. Toisinaan koko sekasorto ei näytä miltään muulta kuin parantumattomalta mielettömyydeltä, sielullisten elementtien kaaokselta, jossa kummittelee vastustamattomia ja hajanaisia piintyneitä mielikuvia. Tämä, kuten lukija muistaa, on ytimenä Flaubertin alakuloisen iroonisessa katkelmassa Bouvard et Pécuchet.

Sosialistinen liike merkitsee oleellisesti tätä: se on yhteismielen ristiriitaisessa sekasorrossa ilmenevä pyrkimys itsensä-keräämiseen, hallitsevan itseyttä koskevan käsityksen kehittelemiseen ja vakaannuttamiseen. Se on kuin henkilö, joka päättävästi kysyy itseltään "Kuka minä olen? Mitä teen itselleni? Minne olen ajautumassa?" ja vastaa, ensin epäröiden, epämääräisesti, sitten selvästi ja varmasti.

Sosialistinen liike ei ole tältä näkökannalta vähempää kuin ihmiskunnan yhteisen itsetajunnan kehittelemistä. Sen täytyy niinmuodoin välttämättä olla kansainvälinen ja avoin, se ei saa suostua mihinkään rotua tai väriä koskevaan ennakkoluuloon. Nämä kansalliset ja rodulliset yhteistajunnat ovat nykyjään niin epämääräisiä ja häilyviä kuin usva tai pilvet, ne sulavat, liukenevat toisiinsa, yhtyvät, hajautuvat. Nykyaikaisissa oloissa ei voi minkään kansakunnan mieli säilyä selvästi eristettynä; Japaninkin mieli tulee nyt ihmisajatuksen yhteiseen sulattoon. Me sosialistit omaksumme nyt sen väitteen, jonka varhaiset kristityt esittivät ensimmäisinä: että ihmissuku on yksi perhe ja yhtä ainesta, että samarialainen, joka kumartuu tien vieressä makaavan haavoittuneen muukalaisen puoleen, on veljemme pikemmin kuin leviitta…

Sosialistisen aatteenlevittämisen tulee, tosin varsin toisenlaisessa mielessä, olla tulevaisen ihmissuvun itsetajunnan siemenenä. Sosialismin tarkoituksen saavuttamiseksi täytyy sen hajanaisten kirjoitusten, sen pirstoutuneiden, epäselvien ja hämärien lausumien kasvaa korkeammiksi, leveämmiksi ja kookkaammiksi, tulla voimallisemmiksi, kerätä kehäänsä kaikki ilmaisukeinot, kehittyä järjestetyksi ajatuksen, taiteen, kirjallisuuden ja tahdon järjestelmäksi. Nykypäivän sosialistisen aatteenlevittämisen täytyy luoda huomispäivän koko julkinen mielipide tai epäonnistua, sosialistien täytyy toimittaa sen vähäisen hapatuksen osaa, joka hapattaa koko maailman. Elleivät he sitä tee, he kärsivät täydellisen häviön…

Tämä käsitys, jonka mukaan sosialismi lopulta merkitsee ihmiskunnan moraalista ja älyllistä synteesiä, josta voi koitua uusi kasvu, edellyttää kaikille sosialistien toiminnoille asetettavaa uutta kelpoisuuskoetta — ja avaa kerrassaan uusia aloja tutkimukselle. Tarkastakaamme sosialistisen kannan erikoista vaikeutta. Me tahdomme hävittää kapitalistisen kilpailujärjestelmän, joka omistaa ja kannattaa nykyisiä sanomalehtiämme, lahjoittaa ja testamenttaa rahoja yliopistoille, perustaa uusia saarnastuoleja, julkaisee, ilmoittaa ja ostaa kirjoja; meidän tulee järjellisinä olentoina kysyä, mitä uusia välineitä meillä on tarjottavana niiden satunnaisten ja epätyydyttävien menetelmien sijaan, joiden nojalla nykyjään ajatuksia levitetään ja vaihdetaan. Näyttää melkein siltä kuin nykyinen sosialismi hengittelisi julkista mielipidettä, niinkuin keskiajalla hengiteltiin ilmaa, tietämättä, että se on olemassa ja että sitä voidaan pilata tai pitää raittiina. Niinpä olemmekin tässä suhteessa kaikkien valmiiden ja kypsytettyjen sosialististen ehdotelmien kehän ulkopuolella. Sosialismin vastustaja voi yhä vielä huomauttaa, että sosialismi voi tuhotakin itsensä tukkimalla oman ajattelunsa tiehyet, ja sosialistin täytyy vielä vastata epämääräisin ja ylimalkaisin lausein.

Meidän täytyy taata yhteismielen jatkuvaisuus; siinä on ilmeisesti sosialismin ensimmäinen välttämätön ehto. Yritys toteuttaa Marxin esittämää demokraattisen sosialismin aatetta ilman sitä voisi helposti johtaa päättömän keskoismonstrumin synnyttämiseen; hallinnollisen sosialismin tasaisen kehityksen olisi luovutettava maailma virkavaltaiselle mandariiniluokalle, omahyväiselle, häiritsevälle ja kaikkea uutta oppia kaihtavalle, ja sen keralla kuolisi viisaus. Me sosialistit emme kumminkaan kykene suunnitelmissamme asettamaan minkäänlaista ehdotonta estettä näiden mahdollisuuksien tielle. Tässä voin ehdottaa ainoastaan mitä ylimalkaisimmin menetelmiä ja eräitä periaatteita. Ne olisi määriteltävä oleellisesti sosialismille välttämättöminä, mutta toistaiseksi niitä ei ole määritelty. Ne tulee vielä liittää sosialistiseen uskoon. Ne kuuluvat oleellisina periaatteina siihen liberalismiin, jonka jaloista pyrkimyksistä sosialismi sai alkunsa, mutta ovat periaatteita, jotka valitettavasti eivät vielä nytkään ole saaneet sijaansa minkään sosialistisen yhdyskunnan perusvaatimusten joukossa.

Ensimmäinen näistä periaatteista on lausuntavapaus, toinen kirjoittamisvapaus ja kolmas yleinen tietojen jako. Sivistyneessä valtiossa täytyy jokaisella olla vapaus tietää, tiedon tulee olla vapaasti saatavissa ja käsillä, ja jokaisen täytyy saada vapaasti keskustella, kirjoittaa, ehdotella ja suostutella. Näitä vapauksia tulee valvoa kuin pyhiä asioita. Ihmisen viljelemättömään luontoon ei kuulu minkään sellaisen vapauden kunnioittaminen; se ei kuulu myöskään virkavaltaiseen mielenlaatuun. Päinvastoin: halu tukahduttaa mielipiteitä, jotka vastustavat omia mielipiteitämme, on ihmisluonnossa melkein vaistomainen. Se on vietti, joka meidän tulee kukistaa. Väittelyn moitteettomuutta kannattaa kultivoitu kunnioitus, luonnollisen vietin ojentajana; ihmisiä täytyy totuttaa kaihtamaan obskurantismia, moitteenalaista perustelua tai arvovaltaista mielipiteen kumoamista, kun mielipide suuntautuu heitä vastaan. Englannissa sellaista hyvää taipumusta on jo olemassa suuressa määrin, sitä on meillä viljelty ainakin seitsemänneltätoista vuosisadalta alkaen. Amerikka sitävastoin — päättäen niistä kokemuksista, joita keräsin lyhyen vierailuni aikana Yhdysvalloissa — on tässä suhteessa taantunut aikaisemmalta brittiläiseltä kannaltaan; siellä vallitsee karkeata enemmistön tyranniutta julkaisutoiminnan alalla, epä-englantilaista taipumusta boikottaamaan kirjastoja, kirjoja, kirjailijoita ja julkaisuja mitättömistä syistä, lisääntyvää taipumusta käyttää postilaitoksen apua epäsuotaviksi katsottujen mielipiteiden leviämisen esteeksi. Nämä avointa asiain julkilausumista ja pohtimista ehkäisevät toimenpiteet ovat sivistystä-tuhoavia voimia.

Edellyttämällä, että nämä välttämättömyydet yleisesti tajutaan, voidaan määritellä sosialistisen valtion sielullisen olemassaolon seuraava välttämätön ehto: julkisen postilaitoksen puolueetonta jakelutoimintaa on laajennettava ja sen maksuja alennettava, niin ettei se toimi ainoastaan kirjeenvaindon välineenä, vaan levittää myöskin kirjoja ja sanomalehtiä, lentokirjasia ja kaikenlaisia painotuotteita. Postilaitoksen tulee muuttua kirjakauppiaaksi ja uutistoimistoksi. Ranskassa on jo niin sanomalehdistön laita; niitä ei kanna enää sanomalehtipoika, vaan ne toimittaa perille julkinen posti. Englannissa voivat herrat Smith ja Mudie ja muut sensuroida mielin määrin aikakauslehtiä ja kirjoja. Asian korjaaminen on vaivalloisempi ja kiusallisempi asia kuin kärsitty loukkaus. Englannissa enempää kuin Amerikassakaan ei ole mitään takeita, ettei julkista aikakauslehtien ja kirjallisuuden tuotantoa yhtäkkiä tukahduta jokin keinoteleva kirja- tai sanomalehtitrusti, joka pyrkii kiristämään tekijältä tai julkaisijalta suurempaa voitto-osuutta tai on osallisena finanssitoimissa, jotka voisivat joutua paljastuksen esineiksi. Kummassakaan maassa ei ole takeita, ettei joku hyväonninen monopoli-seikkailija pääse täydellisesti vallitsemaan sen ajatustiehyitä….

Sosialistinen valtio ei missään tapauksessa suvaitse sellaisia vaaroja; sen itsensä täytyy myydä sanomalehtiä ja kirjoja kaikkialla, tavallisen sanomalehtien myyjän ja kirjakauppiaan täytyy muuttua puolueettomaksi valtion virkamieheksi, joka saa työstään varman ja riittävän palkan nykyisten sattuman varassa olevien ansioiden sijaan. Ja tämän kirja- ja uutispostin ja kirja- ja sanomalehtiliikkeen laajennuksen ei tule olla ainoastaan kunnallinen, vaan mitä laajimmalle ulottuva valtion palvelus.

Jakelu on kuitenkin vain ongelman alku. Vaikeampi seikka on se, kuinka kirjat ja sanomalehdet saadaan painetuiksi ja julkaistuiksi. Tässä joudumme monimutkaiseen pulmaan, kun on sovitettava toisiinsa toisaalta ehkäisemättömän yksilöllisen ilmaisumahdollisuuden kieltämätön tarve, toisaalta julkinen omistus, ja sitäpaitsi on edessämme kysymys, kuinka kirjailijoita on kannatettava sosialistisissa oloissa. Tämän kirjan tarkoituksena on ainoastaan mahdolliseen ratkaisuun viittaaminen. Nämä ovat ongelmia, joita sosialistin on vielä perinpohjin pohdittava. Nykyjään saavat kirjailijat, joilla on liikeoveluutta ja jotka kykenevät herättämään mielenkiintoa, tuloja kirjojensa myynnistä, ja näyttää mahdolliselta, että heille maksetaan palkkaa samoin sosialisminkin vallitessa. Erikoisaloja käsittelevien teosten piirin ulkopuolella (sellaisten teosten kirjoittajia olisi kannatettava korkeakoulujen ja yliopistojen yhteydessä) on vaikea keksiä mitään muuta pätevää keinoa erottaakseen toisistaan ne kirjailijat, joiden tulee saada elatuksensa kirjailemisesta, ja ne, jotka eivät hyvällä syyllä voi sellaista vaatimusta esittää. Sosialismin vallitessa tulee kuitenkin olemaan yksityisen kustantajan ohella tai kerrassaan hänen korvaajanaan eräänlainen julkinen kustantaja.

Tässä kohden esiintyy jälleen vaikeuksia. On vaikeata ymmärtää, -kuinka voidaan täydellisesti välttää jonkinlaista sensuuria, jos on olemassa yksi ainoa yleinen valtion julkaisudepartementti, ja jos vaaditaankin jokaiselle halukkaalle oikeutta kustannukset ♦suorittamalla julkisessa kirjapainossa ja sitomossa painattaa ja sidottaa ja lähettää julkisuuteen tuotteita, jää sittenkin mieltä ahdistamaan epämiellyttävä yhdenmukaisuuden mahdollisuus. Mutta koko hallinnollinen sosialismi taipuu kannattamaan suuria paikallishallituksia, taipuu siihen ajatukseen, että maan, alkeisopetuksen, omnibusliikenteen, voimanhankinnan ja muun tulee olla keskiaikaisten ruhtinaskuntain kokoisia alueita vallitsevien kunnallishallitusten toimena; ja näyttää mahdolliselta otaksua, että nämä suuret yhteisöt, niiden vaiheille kehittyvä patriotismi ja eri yhteisöjen välinen kilpailu voi taata halutun vilkkaan ja kilpailevan julkaisutoiminnan, samoinkuin niiden välisestä kilpailusta nyt toivotaan yllykettä taiteelle ja rakennustoiminnalle sekä julkiselle arvokkuudelle ja komeudelle.[33] Kuten eräässä edellisessä luvussa (kahdeksannen luvun viidennessä kappaleessa) huomautin, ovat koristetaiteet jo pelastetut yksityisen liiketoiminnan huonontavalta vaikutukselta; nykyjään ei kukaan tahdo palata siihen asiaintilaan, joka vallitsi kuningatar Viktorian hallituksen alkupuolella, ja niin muodoin on syytä toivoa, että kunnallisista taidekouluista ja teknillisistä oppilaitoksista, joissa opetetaan kirjanpainamista, -sitomista ja muuta sellaista, voi luontevasti ja mukavasti kehittyä julkisia kirjapainoja, julkisia sitomoita ja kaikkia kirjateollisuudessa tarvittavia välineitä. Kunnat voisivat myös valita, kannattaa ja kunnioittaa kirjailijoitaan, julkaista ja myydä heidän teoksiaan ennen kaikkia muita maailmassa. Vielä tuntematon kirjailija voisi olla ylpeä, kun hänen teoksensa lähtisivät maailmalle jonkin suuren kaupungin vaakuna kanteen kuvattuna, ja mikä kaupunki hyvänsä voisi ylpeillä siitä, että sen vaakuna nähtäisiin klassilliseksi ja kuolemattomaksi havaitun teoksen kannessa. Niin on ainakin eräänlainen kilpailumenetehnä mahdollinen tällä alalla…

Tämä on kuitenkin vain ohimennen esitetty ehdotus monien mahdollisuuksien joukosta. Kaikissa näissä älyllistä elämää koskevissa seikoissa julkinen omistus ilmeisesti on järjestettävä ja se voidaan järjestää niin, että välttyy keskitys ja vaihtoehdoton valvonta. Muodostuipa julkinen kustannustoimi muuten millaiseksi tahansa, joka tapauksessa on kenelle hyvänsä suotava tilaisuus harjoittaa riippumatonta kustantajan ja kirjanpainajan tointa ja myydä ja ilmoittaa puolueettoman julkisen kirja- ja sanomalehtiorganisation välityksellä.

Minä tehostan jossakin määrin tätä kirjain julkaisemista koskevaa asiaa, koska on mielestäni huomattava ja valitettava seikka, ettei nykyaikaisessa sosialistisessa keskustelussa ollenkaan tajuta, kuinka suurta yleistä vahinkoa koituu tämän erittäin tärkeän toimialan jättämisestä yksityisten voitonhankinnan huostaan. Sosialistit näyttävät olevan valmiit tekemään kivihiilen ja maidon hankinnan sekä asunto-olojen järjestelyn kunnallisiksi asioiksi, kannattavatpa vielä kunnallisia teatterejakin, mutta kunnallista julkaisutuotantoa he eivät ole vielä ottaneet harkittavakseen. He jättävät kapitalistille vapauden johtaa heidän kirjatuotantoaan ja ehkäistä ja määrätä mielensä mukaan heidän henkistä ravintoansa…

Sanomalehdistön ongelma on kenties ratkaistava jotenkin rinnastamalla yksityinen liiketoiminta ja julkiset välineet. Sanomalehden voi käydä kuinka tahansa jo läheisessä tulevaisuudessa; tuntuu näet varmalta, että se nykyisessä muodossaan on erinomaisen ohimenevä ilmiö, ettei se enää edusta eikä vallitse julkista ajatusta niinkuin kuningatar Viktorian hallituskauden keski- ja loppuaikoina ja että julkisen keskustelun siirtyminen pois sanomalehden palstoilta on jo alkanut. Sekä Englannissa että Amerikassa näyttävät yleistajuiset aikakausjulkaisut ottavan haltuunsa yhä suuremman osan julkista ajattelua. Sanomalehti näyttää olevan siirtymässä perinpohjaisten muutosten vaiheeseen.

En kumminkaan tahdo tässä käydä käsittelemään sanomalehden tulevaisuutta. Olen esittänyt nämä huomautukset pelkkinä hapuilevina kokeina osoittaakseni, millainen työalue tässä avautuu kenelle hyvänsä älykkäälle tutkijalle, alue, jonka huomioonottaminen on sosialisteille ollut toistaiseksi mahdoton liikojen kiireitten vuoksi….

Sama totuus, että johtoa on jaettava ja ainakin kunnian ja maineen vuoksi tapahtuvaa kilpailua pidettävä eleillä sosialisminkin vallitessa, on sovellettava myös kouluihin ja korkeampiin oppilaitoksiin sekä tutkimustyön laajaan koneistoon. Näillä aloilla tulee välttämättä olla toistensa yläpuolelle kohoavia ja kilpailevia organisatioita. Sivistynyt ja vauras yhteisö, jollaisen edellytämme sosialistisessa valtiossa olevan, on harrastuksiltaan ja älyltään välttämättä valppaampi kuin nykyinen "ahdistuksenalainen" väkemme; sen runsaampi joutoaika ja avarammat näkökannat saavat sen suhtautumaan kriitillisesti ja vaativasti siihen, mikä vaatii sen huomiota osakseen. Laitosten ja kuntain kilpailu tulee muodostamaan osan elämän näytelmää. Sosialismin vallitessa, kasvatustoimen laajentuessa sen suunnittelemaan tapaan, yliopistot ja korkeakoulut muuttuvat välttämättä kaikkein tärkeimmiksi asioiksi; silloin elää melkein kenessä tahansa sellainen johonkin paikkaan kohdistuva tunne kuin nykyjään Trinity Collegen entisen oppilaan mielessä, sitä tunnetta muistuttava, joka käänsi Cecil Rhodesin viimeiset ajatukset takaisin Orieliin. Kaikkialla tulevat olemaan kaupungintaloa tai parlamenttirakennusta vastapäätä suuret yliopistorakennukset ja taidemuseot, kaikille tulijoille avoimet lukusalit, suuret hiljaiset kirjastot, kirjanäyttelyt ja kirja- ja lentokirjamyymälät, jotka terävästi arvosteltuina ja terävästi käytettyinä tulevat olemaan täynnä kiirehtimätöntä, lakkaamatonta luovaa työtä.

Ja koko tämä julkisilla varoilla ylläpidetty organisatio tulee suorittamaan suuripiirteisesti ja etevästi sen, mitä hajanainen sosialistista propagandaa harjoittava joukkomme nyt suorittaa kaikin puolin epäedullisissa olosuhteissa: kehittämään ja kannattamaan sosiaalista itsetajuntaa, valtion yhteistuntoa.

Minua tietenkin askarruttaa erinomaisesti pyrkimystemme tarkoitusperänä olevan sivistyneen valtion sielunelämä, sillä koko tutkimukseni liikkuu niillä aloilla. Kirjailijan, kustantajan, kirjanpainajan ja kirjakauppiaan, opettajan ja papin pakostakin suuntautuessa kehittelemään maailmassa tätä suurta organisoitua tajuntaa ja tarkoitusta toisia henkilöitä askarruttavat sillä välin toiset saman sosialistisen synteesin puolet. Lääkeopin käytäntöön soveltaja ja lääketieteen tutkija pitävät huolta uuden sukupolven ruumiillisesta kehityksestä silmämääränä sivistyneen valtion suuri terve ruumis, ja he tulevat tekemään, mitä suinkin voivat, ei ainoastaan yksilöinä, vaan kansalaisina, organisoidakseen hoitoa ja taudinehkäisemistä, hygieniaa ja valintaa koskevia palveluksiaan. Ja erikoistunut tieteen harjoittaja tulee tarkkaamaan omaa erikoista synteesiänsä, sivistyneen valtion tietoa, mittasipa hän kristalleja, värjäsi mikroskooppivalmistteita tai laski tähtiä. Suuri ja yhä lisääntyvä joukko henkilöitä tulee suunnittelemaan ja toteuttamaan sivistyneen valtion elimistöä, liikenteen ja asunto-olojen tutkijat, insinöörit, joita ilmaantuu yhä useammanlaisia, kaivosmiehet ja geologit, jotka arvioivat maailman metalli- ja mineraalivaroja, keksijät, joiden työn nojalla voidaan yhä enemmän säästää voimankulutusta. Maanviljelystieteen tutkija taas tarkastelee maailman ravintoaineiden tuottoa kokonaisuudessaan ja suunnittelee sen lisäämistä, jakamista ja taloudellista käyttämistä. Lainopin tutkijan tehtäväksi tulee uudistaa monimutkainen ja usein sangen viehättävä tieteensä edellä mainittujen uusien sosiaalisten vaatimusten mukaiseksi. Kaikki nämä ja sadat muut seikat kuuluvat rakentavan sosialismin laajaan ohjelmaan sellaisena kuin se nyt on hahmoutumassa.

Mieheen tai naiseen, joka ei tarkastele näitä seikkoja erikoiseen rakentavaan kutsumukseen erikoistuneena henkilönä, vaan tavallisena kansalaisena, vain ihmisenä, joka on halukas toimimaan ja tekemään persoonallisen vapauden ja persoonallisten kiintymysten näkökannalta, tämä suuri rakentava suunnitelma vetoo yhtä voimallisesti. Te tahdotte turvallisuutta ja vapautta! Tässä sen saatte, olette vapaat trustin ja maanomistajan ahneudesta; tässä on ehdottoman varman sijoituksen ja ehdottomasti moitteettoman kaupankäynnin tilaisuus; tässä on ainoa varma mahdollisuus rakentaa itsellenne oma talo aivan turvallisesti, taata itsellenne ja lastenne lapsille oma puutarha, ainoa keino, jonka nojalla voitte liittää satoja miljoonia sukulaistahtoja vilpittömään yhteistoimintaan kanssanne, eikä vain itseänne tai lapsianne varten, vaan koko maailmaa varten — koko maailman toimiessa samoin teidän hyväksenne — liittymällä tähän ihmiskunnan pysyväistä hyvää tahtoa luovaan suureen toimintaan.

Tahdon tässä lopuksi esittää rakentavan sosialismin ohjelman sellaisena kuin se näyttää hahmoutuvan nykyaikaisten sosialistien mielissä 80- ja 90-luvun fabianismin pohjalla. Teen sen, jotta lukija voisi verrata tätä täyteläisempää ja täydellisempää suunnitelmaa varhaisempaan hallinnolliseen sosialismiin, jonka ehdotelmat on esitetty yhdeksännen luvun ensimmäisessä kapaleessa. Ne sisältyvät kaikki seuraavaan — niiden välillä ei ole minkäänlaista ristiriitaa, asia on vain entisestään avartunut, uusia seikkoja on otettu huomioon, aikaisemmin sivuutettuja vaikeuksia on tarkasteltu ja osittain ratkaistu.

Rakentavan sosialistin on siis ensinnäkin tehtävä, mitä suinkin voi, jotta sosialistinen aate rikastuisi. Hänen tulee käyttää kaikkia lahjojaan, taiteilijana, kirjailijana tai millä muulla toimialalla tahansa lisätäkseen ja hienostaakseen sivistyneen elämän käsitettä. Hänen tulee pyrkiä toteuttamaan tulevaisuuden valtiota ja kaupunkia. Ja sosialistinen aate, jota määritellään yhä uudelleen, uudistetaan ja täydennetään, on tehtävä yhteisen aatekehän osaksi; koko ihmiskunnan tulee se käsittää, tuntea ja omaksua, sen tulee muodostua jokaisen yksilön yksityisen moraalin perustaksi. Tämä sielullinen työ on rakentavan sosialismin ensimmäinen, oleellisin tehtävä.

Sitäpaitsi on rakentavan sosialismin kaikissa maissa suunnattava tarmonsa ja tarkkaavaisuutensa poliittiseen uudistustyöhön, edustus- ja hallintokoneistomme tieteelliseen uudestisuunnitteluun, jotta se kykenee antamaan voimaa ja todellista ilmausta yhteisön kehittyvälle yhteismielelle, ja poistettava ne sosialisation esteet, joita välttämättä esiintyy, kun laitokset edustavat "etuja" tai ovat joutuneet hyökkäyshaluisen yksityisomistuksen tai ahdasmielisesti organisoitujen luokkien vallitsemiksi. On rakennettava hallitus- ja edustuslaitokset, laadultaan vapaamieliset ja vastuulliset neuvovat ja tutkivat organisatiot, jotka todella kykenevät suorittamaan yksityisomaisuuden suuren määrän hävittämisestä heille koituvat valtavat hallinnolliset velvollisuudet.

Kolmanneksi rakentava sosialisti käy edistämään maan takaisinottoa yhteiskunnalle lisätyn valvonnan, verotuksen, jälkeenjääneen omaisuuden luovuttamisen, oston ja osittain korvatun pakkoluovutuksen nojalla, aina olosuhteiden mukaan, niin että yhteiskunta tulee olemaan ainoa maanomistaja uudestiorganisoidussa maailmassa.

Sillävälin rakentava sosialisti jatkaa työtään myöskin sosialisoimalla tärkeimpiä julkisia palveluksia, siirtämällä toisen toisensa jälkeen yksityisliikkeiden hallusta kunnallisen ja valtiollisen valvonnan alaiseksi, tehden lakkaamatta työtä sellaisen siirtämisen hyväksi ja vastustaen jokaista puoluetta ja jokaista järjestöä, joka ei päättävästi vastusta yleisten tarpeiden ja toimialojen käyttämistä yksityisiin hyötymistarkoituksiin.

On olemassa neljä eri järjestelmää julkisia palvelustoimia, jotka voitaisiin erittäin mukavasti järjestää yhteisomistuksen ja -valvonnan alaisiksi, ja jokaista niistä voidaan käsitellä toisista riippumatta.

On ensinnäkin julkisen kasvatuskoneiston tarve, enkä tarkoita tässä kasvatuksella pelkkää alkeisopetusta, vaan yhtä oleellista suurten oppilaitosten tarvetta, joissa ei opeteta ja tutkita ainoastaan teknillisiä taitoja ja hyödyllisiä tieteitä, vaan jotka sitäpaitsi avartavat tietoja ja tukevat filosofista ja kirjallista työtä. Sivistynyt yhteisö ei ole ajateltavissakaan, ellei ole suuria julkisia kirjastoja, julkisia museoita, julkisia taidekouluja, nykyaikaisen ajattelun ja kirjallisuuden hyväksi tulevia julkisia kunnianosoituksia ja avustuksia, ja kaikkia näitä asioita rakentava sosialisti voi edistää sadoissa kohdissa.

Sen ohella on tarve ja tilaisuus organisoida koko yhteisö, mitä terveydenhoitoon tulee, kehitellä sairaalat, lääkärinapu, julkinen terveyttäminen, lasten huolto suureksi täysin luotettavaksi ja tehokkaaksi julkiseksi palvelustoimeksi. Tätäkin asiaa voidaan edistää joko yleisen sosialistisen liikkeen osana tai siitä riippumatta — viimeksimainittu mahdollisuus niitä varten, joiden mielestä sosialistinen suunnitelma kokonaisuudessaan on mahdoton hyväksyä tai hankala.

Kolmas harrastusryhmä, jonka alueella voidaan nykyaikana työskennellä, on toisistaan riippuvien liikenne- ja asunto-olojen kehitteleminen, joka liittyy erottamattomasti paikallisten hallitusalueittemme uuden suunnittelun ongelmaan. Tälläkin alalla aljetaan koko maailmassa yhä selvemmin tajuta, että yksityinen toiminta on tuhlaavaa ja sosiaalisesti tuhoisaa, että vain kollektiivinen silmälläpito, kollektiivinen johto ja niin edespäin, aina rakennusmaan, talojen, rautateiden, raitioteiden ja omnibusliikenteen kollektiivisen toiminnan ja omistuksen esineiksi tekemiseen saakka voi pelastaa nykyaikaisen liikkuvan väestön yhteenajautumisesta ja -ahtautumisesta.

Neljäs taloudellisen toiminnan alue, jolla kollektivismi on kehittymässä ja josta rakentava sosialisti löytää valtavan suuren työalueen, liittyy yleistyneempiin julkisen kaupan muotoihin ja erikoisesti ravintoaineiden ja mineraalien tuottoon, käsittelyyn ja hankintaan. Kun maanviljelyksen puuttuvaa yritteliäisyyttä on autettava luomalla kelvollista kasvatuksellista koneistoa, maanviljelysopistoja ja muuta sellaista, kun yksityisen kaivoksenomistajan ja tehtailijan heikko älyllinen aloitekyky tekee välttämättömäksi Lontoon "Charlottenburgin", täytyy olla ilmeistä, että valtion aloitekyky on jättänyt taakseen yksityisyritysten mahdollisuudet ja että julkisen vallan, joka opettaa ihmisiä hoitamaan maatilojaan, valmistamaan ruokaa, hoitamaan meijereitä ja kaivoksia ja jakamaan mineraaleja, tulee ensi töikseen poistaa pedagoginen välimies ja käydä itse toimeen. Se seikka, että vaitio kasvattaa asiantuntijoita yksityistä käyttöä varten (kuten Kuninkaallisessa kaivosopistossa), on epäilemättä niin naurettava yhteiskunnan taholta yksityisomistuksen hyväksi tuleva uhraus, ettei ole syytä sitä jatkaa. Toinen välttämätön etenemislinja on siinä, että siirretään yksityisiltä yhteiskunnan huostaan ostamalla, kilpailevien laitosten avulla tai miten hyvänsä, kaikki nuo suuret palvelustoimet niin nopeasti kuin julkisen toimivallan lisääntyvä kyky ja kokemus sallii.

Siinä on lyhyesti esitettynä nykyisen rakentavan sosialismin tehtävä ja menetelmä. Toisen tai toisen otsakkeen alla se voi käytellä melkein mitä kykyä ja mitä kelpoisuustyyppiä tahansa. Se ei torju ketään, joka tahtoo astua sen palvelukseen. Se ei ole mikään ahdasmielinen oppiperäinen palvelus. Se ei tavoittele parasta todistelua, vaan pyrkii tekemään maailmaa niin hyväksi kuin suinkin mahdollista. Sen pahimpia vihollisia ovat ne typerät ja riidanhaluiset asianajajat, jotka vastustavat ja vieroittavat jokaista inhimillisen hyvän tahdon kehittymisen ilmausta, ellei se maksa heidän turhamaisuudelleen veroa ehdottoman samanmielisyyden muodossa. Sen uskollisimmat palvelijat, sen tehokkaimmat auttajat taiteen, keksinnän julkisen organisation ja poliittisen uudestirakentamisen aloilla voivat hyvinkin olla miehiä, jotka eivät milloinkaan omaksu sosialistin nimeä.

NELJÄSTOISTA LUKU

MUUTAMIA YLEISTAJUISIA TODISTEITA.

Ennenkuin lopetan tämän nykyaikaista sosialismia kuvailevan suppean esitykseni katson olevan syytä hiukan auttaa niitä lukijoita, jotka haluavat kuvailla mieleensä sosialistien pyrkimysten päämääränä olevaa uutta maailmaa.

"Minä tajuan sosialistisen kannan oikeutuksen monessa kohden", sanoo sellainen henkilö, "ja useiden yleistyksienne pätevyyden. Mutta sittenkin koko asia näyttää jäävän — yleistykseksi, ja minun tekee mieli päästä tajuamaan jotakin havainnollista ja todellista. Millainen tulee maailma olemaan muututtuaan todella sosialistiseksi? Siinä on minun vaikeuteni."

Täydellinen vastaus tuohon kysymykseen muodostaisi toisen kirjan. Olen puolestani yrittänyt kuvailla omaa yksilöllistä haavettani A Modern Utopia-nimisessä kirjassa, mutta sitä ei ole luettu siinä määrin kuin olisin voinut toivoa, se ei kenties vetoa kyllin voimakkaasti elämän jokapäiväiseen käytännölliseen puoleen, ja niinmuodoin minun täytyy nyt tehdä parastani aivan lyhyesti viitatakseni muutamiin erotuksiin, jotka tuntuisivat nykyaikaisesta ihmisestä silmiinpistäviltä, jos hän voisi siirtyä siihen uuteen olojen järjestykseen, jota yritämme kehitellä.

Se olisi maailma ja elämä, joka ei missään ratkaisevassa suhteessa eroaisi nykyisestä, siinä asuisivat samanlaiset olennot, samoin rajoitetut kyvyiltään, joskaan ei näkemykseltään, äkkipikaiset, yhtä kärkkäät loukkaantumaan, oleellisesti yhtä itsekkäät, yhtä suuressa määrin huomiota janoavat, yhtä helposti masentuvat — he olisivat epäilemättä paremmin kasvatettuja ja paremmin harjoitettuja, vähemmän ärtyneitä ja vähemmän katkeroituneita, olentoja, joilla olisi avarammat mahdollisuudet noudattaa hienompia virikkeitänsä ja vähemmän tilaisuutta vihaan ja luihuuteen, mutta olisivat sittenkin vielä ihmisiä. Pöhjimmaltaan se olisi vielä taistelua yksilöllisten, joskin jalostuneiden tarkoitusten hyväksi, itsensä tyydytykseksi ja itsensä oleellistamiseksi vastoin ulkonaisia vaikeuksia ja sisäistä heikkoutta. Tyydytystä etsittäisiin tarmokkaammin itsensäkehittelemisestä ja itsensäoleellistamisesta palveluksessa, mutta se on sävyn eikä olemuksen muutos. Me olemme yhä vielä yksilöitä. Jos joutuisitte yhtäkkiä sinne singotuiksi, ette kenties huomaisi pitkiin aikoihin tärkeintä eroa sosialistisen ja nykyisen valtiomme välillä. — Sitä seikkaa, ett'ei ole enää olemassa kiduttavaa ansaitsemisen pakkoa, sitä alinomaisen taloudellisen epävarmuuden tuntoa, joka meidän päivinämme masentaa kaikkia, lukuunottamatta huolettomimpia ja erittäin varakkaita. Kiusalliset asiat unohtuvat, kun niitä ei enää ole nähtävissä. Siitä syystä ette myös ollenkaan kaipaisi eräitä nykyjään kaikkein tavallisimpiin kokemuksiinne kuuluvia seikkoja. Ei olisi köyhien kortteleita, peninkulmamäärin epäterveellisiä, inhoittavia asumuksia, ei mitään rumia, terveyttä tärveleviä kehnoja tehdasrakennuksia. Ellette olisi tottunut sellaista kurjuutta näkemään, te sitä tuskin huomaisittekaan. Melu ja ahdistus olisi valtavasti vähentynyt. Mutta te huomaisitte vain ympäröivän olokehän muuttuneen ja mielenne seestyneen — muutoksen varsinainen sisällys olisi yhtä vaikea eritellä kuin tyyni sunnuntaiaamu auringon heloittaessa miellyttävässä tienoossa.

Minä koetan selittää käsitystäni muutamille lukijatyypeille, jotta he voivat selvästi havaita, kuinka heidän olosuhteensa muuttuisivat, jos me sosialistit nyt saavuttaisimme tarkoituksemme. Otaksun heidät mikäli mahdollista samanlaisiksi kuin nyt, puheenaolevia eroavaisuuksia lukuunottamatta.

Otaksumme siis ensiksi, että olette alkeisoppilaitoksen opettaja. Teidän työnne olisi suuressa määrin sama kuin nykyjään; teillä olisi kenties parempi ja kauniimpi opetushuone ja siinä paremmat opetusvälineet, oppilaanne olisivat puhtaampia ja terveempiä, siis valppaampia ja herkempiä lapsia, ja teillä olisi pienemmät ja helpommin käsiteltävät luokat. Koulut ovat erinomaisen tärkeät laitokset sosialistisessa valtiossa, ja te löydätte luokkahuoneesta lähtiessänne paljoa avaramman rakennuksen, jossa on avoimet käytävät, kirjasto, kylpyhuone, ruokasali lasten päivällisateriaa varten, voimistelusali ja puutarha leikkikentän takana. Te kuulutte jäsenenä julkiseen palvelukseen, teillä on aiheellisissa tapauksissa oikeus erota, äärimmäisissä tapauksissa teidät voidaan erottaa huonon käytöksen vuoksi, mutta siihen saakka olette oikeutettu saamaan minimipalkan toimeentullaksenne. Valtio on antanut teille yleisen koulutuksen kuudenteen- tai seitsemänteentoista ikävuoteen saakka ja sitten kolme neljä vuotta hyvää ammatillista harjoitusta, joten tunnette tehtävänne perinpohjin. Teidän tulee hakea virkaanne ja tulla hyväksytyksi, aivan samoin kuin nykyjäänkin, te haette sitä, koska se vetoo harrastukseenne, ja koulun johtajat hyväksyvät teidät, koska todistuksenne näyttävät heistä asianmukaisilta. Te saatte toimesta tulevan palkan, joka on äskenmainittua minimipalkkaa korkeampi. Te teette työtä yhtä tarmokkaasti kuin nyt ja paremminkin, koska olette paremmin tehtäväänne valmistunut, koska työpäivänne on lyhyempi ja olosuhteet ovat suotuisammat. Te toimitte suunnilleen samojen vaikuttimien nojalla, nimittäin päästäksenne vähitellen nauttimaan suurempaa palkkaa ja laajempia mahdollisuuksia sekä harrastuksenne ja asian itsensä vuoksi. Joutoaikoinanne voitte opiskella, kirjoittaa tai suorittaa ylimääräistä työtä koululle tai valtiolle, sillä on erikoisesti huomattava, että sosialismin vallitessa ovat hävinneet kaikki ne syyt, joita nykyiset ammattiyhdistysten miehet esittävät ylimääräistä työtä ja maksutonta työtä vastaan! Sosialistisessa valtiossa te ette tee toisten elämää vaikeammaksi, vaikka työskentelettekin tarmokkaasti ja paljon, jos teillä on siihen halua. Teillä on vapaus antautua jalomielisesti työhönne. Teidän ei tarvitse pelätä sairautta eikä vanhuutta, koska valtio, yleinen vakuutuslaitos, turvaa teitä, mutta jos haluatte hankkia erikoista ylellisyyttä ja arvokkuutta myöhempää ikäänne varten, jos luulette itseänne silloin huvittavan piirrosten tai kirjain kokoamisen tai matkustamisen tai ruusutarhan hoitamisen tai krysanteemien kasvattamisen, niin valtio suostuu mielellään maksamaan aikanaan erityisen vuotuisen summan siihen tarkoitukseen, jos suoritatte sille määrätyn vakuutusmaksun.

Te tulette todennäköisesti asumaan talossa, joka joko sijaitsee erillään tai kuuluu koulurakennuksiin, mutta teidän ei tarvitse olla tekemisissä yksityisen talonomistajan kanssa, joka vaatii korkeata vuokraa ja on vastahakoinen suorittamaan korjauksia. Talonomistajanne on todennäköisesti ja maanomistajanne varmaan kunta, suuri Birmingham, Lontoo, Hampshire, Glasgow tai jokin muu, talonne on lujasti ja kauniisti rakennettu, ei keinotellen ja kehnonnäköiseksi; siinä on kylpyhuone, sähkövalo, keittiö sähkökojeineen ja niin edespäin, niinkuin jokaisessa sivistyneen maan talossa voisi ja pitäisi olla nykyjään. Jos mielitte saada pienen oman puutarhan, löydätte todennäköisesti yllinkyllin sellaisia taloja; ellei ole niin laita ja jos kovin mielellänne sen tahtoisitte, keräätte toisia samanmielisiä ja jätätte kunnallishallitukselle anomuksen pyytäen sellaisia toimittamaan, ja ellei sekään auta, annatte valita itsenne valtuustoon saadaksenne asian toteutetuksi. Te maksatte vuokraa suunnilleen samoin kuin nyt, mutta ette maksa sitä yksityiselle maanomistajalle, jotta hän kuluttaisi sen mielensä mukaan Monte Carlossa tai ulkolähetyksen hyväksi tai rahoittaakseen "maltillisten" vaalitaistelua, — vaan kunnalle, ja veroja teidän ei tarvitse ollenkaan maksaa. Vuokra tekee sosialismin vallitessa saman kuin verot nykyjään. Teidän tulee käsittää niin selvästi kuin suinkin voitte, että sosialismi tahtoo kerrassaan poistaa verot. Julkisia tarkoituksia varten kannetut verot ovat nykyjään välttämättömät, koska maailman maanomistajat väistävät yleisiä velvollisuuksia, jotka terveen järjen kannalta olisivat muutettavat veroksi.

Valaistus, lämmitys, vesi ja muu joko on laskettu vuokraan, tai niistä maksetaan erikseen; joka tapauksessa niistä kannetaan niin alhainen hinta kuin valtiolle tuottajana on mahdollista. En otaksu teidän ostavan kivihiiliä, koska ajattelen, että muutaman vuoden kuluessa käy mahdolliseksi lämmittää kaikkia asumuksia sähköllä, mutta jos tässä seikassa erehdyn, ostatte kivihiilenne aivan samoin kuin nyt, se vain erona, että olette tekemisissä rehellisen kauppiaan, julkisen kivihiilitoimen kanssa, joka ei ahnehdi voittoa eikä vähennä painoa, vaan laskee ennakolta tarpeenne, ei niistä hyötyäkseen, vaan voidakseen niitä tyydyttää, kooten kivihiiltä varastoon kasvavaa kysyntää varten, joten hintoja ei milloinkaan talvisin koroiteta.

Otaksun teillä olevan asumuksena talon, mutta jos olette naimaton mies, asutte luultavasti miellyttävässä huoneistossa hotellissa tai opistossa, aterioitte klubissa ja pidätte kenties hallussanne vain pari huonetta, makuusuojan ja työhuoneenne. Mutta jos olette naimisissa, niin minun täytyy käsitellä hiukan laajemmin kotoisen elämänne yksityiskohtia, sillä silloin varmaan tahdotte saada "oman kodin".

Pariskunnan elämä tulee sosialistisessa valtiossa, samoinkuin nykyjäänkin, suuressa määrin riippumaan molempien lähinnä asiaankuuluvien henkilöiden yksilöllisistä suhteista, yksilöllisestä aistista ja taipumuksesta. Useat pariskunnat ovat nykyaikana lapsettomat eivätkä halua perustaa kotia ja saada lapsia, ja sellaisia henkilöitä tavataan sosialistisessakin valtiossa. Siinä tapauksessa vaimolla luultavasti on jokin toimi, hän on opettajatar, lääkäri, hallituksen palveluksessa toimiva kirjuri tai virkailija, taiteilija, muotiliikkeen omistaja, ja ansaitsee, mitä toimeentullakseen tarvitsee. Siinä tapauksessa heillä kenties on yhteinen huoneisto, he aterioivat klubissa ja elävät suunnilleen niinkuin lapseton journalisti, taiteilija- tai näyttelijäpariskunta Lontoossa nykyjään. Mutta jos jompikumpi heistä haluaa olla jossakin määrin joutilaana ja elää toisen ansioista, on se yksinomaan heidän molempien ratkaistava asia. Kukaan ei kysy, kumman ansaitsemilla rahoilla vuokra ja laskut maksetaan; sen he saavat sopia keskenään.

Mutta jos heillä on lapsia, ovat asiat oleellisesti toisella kannalla. Siinä tapauksessa he luultavasti tahtovat saada oman kodin ihan itseänsä varten, ja se muodostaa vaimon varsinaisen toimintapiirin; vain poikkeustapauksissa hän toimii muissa tehtävissä. Kuten muistatte, on valtio eräänlainen yleinen hyväntekeväisyysyhdistys, joka antaa lääkärinapua ja muuta sellaista, ja vaimon alkaessa odottaa lasta hänen lääkärineuvojansa antaa asiasta tiedon asianomaiselle virastolle ja vaimo alkaa nauttia erikoisia tuloja lasta-odottavana äitinä. Lapsen synnyttyä myönnetään avustus sen elatusta varten, ja nämä kuukausittain tai vuosineljänneksittäin jaetut maksut jatkuvat suurentuen tai pienentyen ensinnäkin lapsen hyvinvoinnista ja toiseksi siitä riippuen, kuinka suuri on valtiossa lasten tarve — jatkuvat niin kauan kuin lapset ovat äitinsä hoidossa. Kaikki niin saadut rahat ovat vaimon riippumattomia tuloja, ja säännöllisissä oloissa on juuri hän kodin johtaja — niinkuin nykyjäänkin on laita parhaimmin hoidetuissa talouksissa. Hänen henkilöisyytensä muodostaa kodin ilmakehän; se on naisen erikoinen kyky ja etuoikeus, ja hänellä on tilaisuutta käytellä sitä varsin vapaasti. Otaksun, että miehen osuus talouskustannuksissa järjestetään samoinkuin nykyisin sivistyneiden ja varallisuudeltaan riippumattomien henkilöiden keskuudessa ja että mies maksaa vaimolleen kuluttamansa osuuden…

Tulojen jälkeen on otettava puheeksi menot. Olen jo viitannut siihen, kuinka vuokra ja verot, valaistus ja vedenhankinta järjestetään sosialismin vallitessa. Talonemäntä tulee muuten toimimaan jokseenkin samoin kuin nykyjään. Hän ostaa, mitä haluaa, ja maksaa käteisellä. Maidonkuljettaja tulee aamulla ja jättää "kirjansa" viikon lopulla, mutta ei tule enää herra Vesimiehen yksityisliikkeestä eikä kahdenkymmenenprosentin-meijeristä, vaan kunnallisesta maitokeskuksesta; hänellä ei ole mitään aihetta vähentää painoa ja kaikki valtion tlede tekee parhaansa pitääkseen maidon puhtaana ja täysipitoisena. Jos maidonkuljettaja on epäsäännöllinen tai muuten jollakin tavoin hankala, niin perheenäiti valittaa asiasta aivan samoin kuin nytkin, mutta hänen esimiehilleen eikä yksityiselle liikkeenharjoittajalle, ja ellei se auta, hän ja hänen tyytymättömät naapurinsa (kaikki tietenkin äänivaltaisia) jättävät asian valtuusto-edustajansa toimitettavaksi. Lihaa, siirtomaan tavaroita ja muuta sellaista hän ei osta lukuisista huonostivarustetuista pikkukaupoista kuten nyt, jos sattuu asumaan köyhässä ympäristössä, vaan suuren, hyvinjärjestetyn, Liptonin, Whitleyn tai Harrodin liikettä muistuttavan kauppatoimen haaraliikkeestä. Hänen on mentävä sinne raitiovaunussa, ja hän maksaa todennäköisesti matkastaan, ellei asunnonvuokraan mahdollisesti sisälly vuosilipun hinta. Myymälä ei kuulu herra Liptonille, Whitleylle tai Harrodille, vaan yhteisölle — siinä on tärkein ero — ja ellei ostaja ole palvelukseen tyytyväinen, hän voi sitä arvostella ja korjata, niinkuin nykyjään voimme arvostella ja korjata paikallisessa postitoimistossa ilmeneviä epäkohtia. Ellei myydyn tavaran laatu häntä miellytä, hän voi vaatia toisia laatuja. Hänen ostamissaan tavaroissa tulee esiintymään toisenlaisiakin leimoja kuin hänen nyt hankkimissaan tavaroissa. Voipaperissa on Devonin kreivikunnan vaakuna, Hereford ja Kent takaavat omenaviininsä ©ivallisuuden, Hampshire ja Wiltshire vastaavat silavastaan — aivan samoin kuin Austraalia jo nyt leimaa viininsä ja Uusi Seelanti suojelee itseään petokselta (ja takaa puhtaan, moitteettoman teurastuksen) mitä lampaanlihaan tulee. Tekee mieleni ajatella, että Lontoon punainen väkipuukko on nähtävänä sen suurista (kunnallistetuista) panimoista tulevien terveellistä olutta sisältävien pullojen kupeissa ja että esimerkiksi Maidstone ja Rochester nauttivat erikoista mainetta hedelmähillojen ja säilykehedelmien tuottajina. Ravintoaineet tulevat olemaan kaikin puolin hyvät, kunnollisten ja kunnollisesti palkattujen naisten ja miesten valmistamat, avarain laaksojen ja ylänkömaiden, piirikuntien ja suurten kaupunkien ylpeys niiden laadun takeena. Jokainen kunta voi vapaasti kilpailla toisten kanssa, ei ainoastaan hintaan, vaan myöskin laatuun nähden Cheshiren juusto kilpailee Sveitsin ja Ranskan juustojen kanssa, Münchenin olut Kentin panimojen tuotteiden kanssa, Lontoon ja Parisin leipomoiden leipä, Readingin kaupungin biskvit, Sveitsin ja Bournevillen suklaa ovat saatavissa, samoin Tanskan ja Suomen niittymaiden voi.

Ostettuaan ruokavarat hän kenties lähtee suuren myymälän toisiin osastoihin ja ostaa Manchesterin hienoja liina- ja puuvillakankaita, Bradfordin kaupungin kutomoiden hienoja villakankaita, Lontoon ja Mercian silkkejä, Northamptonin ja Amerikan jalkineita ja niin edespäin, aivan samoin kuin hän nytkin tekee ostoksiaan suurmyymälöissä. Mutta kaikki hämä tavarat, kuten sanoin, ovat kunnollisia tuotolta, yhtä kestäviä kuin kauniitakin, ja myyjälle ei työnnetä mitään "palkkioita", jotta hän erikoisin "suositteluin" saisi ostajan valitsemaan kelvottomia tuotteita kunnollisten asemesta.

Mutta otaksukaamme, että hän tahtoo teettää itselleen hatun tai puvun. Silloin hänen luultavasti täytyy lähteä yksityisliikkeeseen, vaikka maailmassa vallitseekin sosialismi; sellaista yksilöllisestä aistista riippuvaa asiaa ei käy järjestäminen tukkuliikkeen avulla. Hän löytää luultavasti samasta rakennuksesta joukon pienempiä liikeitä, madame Sen ja rouva Tämän omistamia, ikkunoissa on ehkä nähtävänä jokin puku tai hattu, ja niin hän valitsee erikoisen pukutaiteilijansa ja sopii asiasta hänen kanssaan. Taivun otaksumaan, että pukuompelija tai muotitaiteilija saa taitonsa ja maineensa mukaisen korvauksen luonnoksistaan ja leikkauksistaan ja että asiakas maksaa suurmyymälälle aineksista ja kunnalliselle työpajalle tilauksen valmistamisesta taiteilijan valvonnan alla. Toisin sanoen: en otaksu muotiliikkeen harjoittajan tai pukuompelijan saavan kaupallista hyötyä; he saavat vain taiteilijalle kuuluvan korvauksen.

Jos taas rouva haluaa ostaa kirjoja, nuotteja, taide-esineitä tai muuta sentapaista, hän saa niitä suurmyymälästä, joka toimii kaiken maailman kunnallisten ja yksityisten tuottajien edustajana…

Se olkoon sanottu naisen rahallisesta ja taloudellisesta asemasta sosialistisessa valtiossa. Taloudenhoito ei kumminkaan muodosta naisen elämän koko kudelmaa. Hän tulee olemaan vapaa muutenkin, ei vain rahallisesti; sosiaalisen organisation ja elämän koneiston järjestelmällinen kehittyminen vapauttaa häntä yhä enemmän niistä kiusallisista velvollisuuksista ja rasittavista töistä, jotka ovat aikaisemmin kuluttaneet ylen paljon hänen sukupuolensa tarmoa. Hän tulee olemaan kansalainen ja voi miehen tavoin itsenäisesti lukea, ajatella ja etsiä ajatustensa ilmausta. Lain edessä, politiikassa ja kaikissa elämän oloissa hän tulee olemaan miehen vertainen. Kukaan ei tule valvomaan hänen liikkeitään, rajoittamaan hänen toimiaan tai olemaan hänen yläpuolellaan ratkaisemassa asioita hänen puolestaan. Kaikki nämä seikat sisältyvät sosialismin perusyleistykseen, joka kieltää pitämästä ihmisiä omistuksen, esineinä.

Nyt kyennee lukija hiukan paremmin kuvailemaan mieleensä opettajan tai perheenäidin elämän yleistä luonnetta sosialismin vallitessa. Olenpa tullut vilkaisseeksi niihinkin oloihin, joissa taitava muoti- tai pukuompelija todennäköisesti tulee elämään näissä muuttuneissa olosuhteissa. Jakotoimen alalla palvelevien suuri enemmistö tulisi ilmeisesti elämään nykyisen elämänsä kirkastettua, arvokkaampaa toisintoa, vapaana pahimmista peloistaan, erottamisen uhkasta, lähestyvän vanhuuden kammosta, tarvitsematta tehdä työtä nälkäpalkoilla tai sopeutua käyttämään työpaikkaansa asuntonaan. Sosialismin vallitessa sellainen järjestys olisi mahdoton. Mainittujen henkilöiden elämä olisi suunnilleen samanlainen kuin opettajan. Hekin kuuluisivat suureen julkiseen palvelukseen, heilläkin olisi oikeus saada minimipalkkansa ja sitä korkeampi korvaus riippuen siitä, millaiseen, asemaan he tarmonsa ja taitonsa nojalla kohoavat. Nykyajan vauras kauppias huomaisi olevansa jossakin jakotoimen johtajan virassa. Jos esimerkiksi olette teekauppias tai ravintoaineiden myyjä ja olette kutsumukseenne kiintynyt, niin luultavasti käsittelette samoja tavaroita, ette omaksi voitoksenne, vaan osoittaaksenne kykyjänne, esimerkiksi "laivaten Liverpoolista sisämaahan" jokseenkin samoin kuin nyt. Te tarkkaisitte enemmän tavaran laatua ja vähemmän sen määrää; siinä kaikki. Te ette yrittäisi "nylkeä" kilpailijaanne, mutta yrittäisitte luultavasti samoin kuin ennenkin voittaa lontoolaiset jakajat ja tehdä itsenne siten huomatuksi. Te saisitte sievän palkan; uudenaikainen sosialismi ei tahdo ylläpitää mitään "kuollutta tasoa" kyvykkäiden miesten mieliharmiksi. Nykyaikainen sosialismi on vapautunut siitä omaisuuteen kohdistuvasta kiivaasta vihasta, joka oli aikoinaan luokkasota-sosialismin luonnepiirteitä. Kuten huomaatte, olisitte paljoa melkoisempi kuin olette nyt, olisitte eräs kaupunkinne vaurauden tukipylväitä — ja raatihuone olisi paikka, jossa kelpaisi istua…

Mikäli ovat kysymyksessä jakotoimen alalla työskentelevät henkilöt, olisivat tärkeimpinä eroina parempi kasvatus, palkkaminimin määrääminen, vanhuudenvakuutus, lyhyempi työpäivä, enemmän vapautta ja menestymisen tilaisuutta. Koska koko liike-elämä tulisi olemaan yhteiskunnan huostassa ja asiakas olisi kauppiaan välillinen herra äänioikeutensa nojalla, tapahtuisi yleneminen paljoa suuremmassa määrässä ansion nojalla kuin nyt on laita yksityisliikkeissä, joissa asiaankuulumattomat henkilökohtaiset seikat usein ovat vallitsevalla sijalla, ja jokaisella olisi valta anoa siirtoa johonkin uuteen toimeen, ellei löytäisi riittävää liikkumisalaa vanhan piiristä. Myymäläin henkilökunta epäilemättä asuisi omissa huoneissaan, ja heidän kotinsa ja elämäntapansa olisivat aivan samanlaatuiset kuin tämän luvun ensimmäisessä ja toisessa kappaleessa luonnostelemani.

Erinäisillä kunnallisen ja valtion liikennepalveluksen aloilla asioiden järjestys esiintyisi liberaalisia periaatteita vastaavana suuremmassakin määrässä kuin nykyjään. Junailijat ja kuljettajat epäilemättä käyttävät virkapukua, jotta heidät voidaan tuntea, mutta virkapuku ei tule missään tapauksessa herättämään livereihin viittaavia ajatusyhtymiä niinkuin nyt on laita. Tätä palvelusta tulevat suorittamaan enimmäkseen nuoret miehet, ja jokainen heistä tulee demokraattisen Ranskan armeijan sotilaan tavoin tuntemaan, että hänellä on marsalkansauva rensselissään. Hän tulee saamaan hyvän kasvatuksen; hänen työpäivänsä tulee olemaan lyhyt, ja hänellä tulee olemaan vapaata aikaa itsensä kehittämistä tai muita tarkoituksia varten; jos hän pysyy koko ikänsä junailijana tai kuljettajana, niin hän saa kiittää siitä vain omia vaatimattomia kykyjänsä. Hän luultavasti jää junailijaksi, jos haluaa jäädä, mutta siirtyy toiseen toimeen, ellei sitä halua. Hänen ei ole suinkaan pakko siepata mainittua sauvaa ja kerskailla siitä, jos hänen taipumuksensa ovat rauhalliset.

Suuret organisoidut teollisuudenhaarat, kaivostyö, puuvillateollisuus, rautateollisuus, rakennustoiminta ja muu sellainen eroaisi nykyisestä etupäässä sikäli, että palveluksessa olevat henkilöt olisivat pysyväisesti toimiinsa kiinnitetyt ja että järjestelmällisesti vältettäisiin niitä sosiaalisia hankaluuksia, joita uudet keksinnöt ja uudet säästömenetelmät nykyaikana aiheuttavat. Kaikkialla maailmassa tulee vallitsemaan organisoitu taloudellinen valvontatoimi, joka lakkaamatta valmistaa ja tarkistaa raudan, kivihiilen, veran ja muiden sellaisten tuotteiden kulutusarvioita lähinnä seuraavia kuukausia varten.

Meidän aikamme sokea keinotteleva tuotanto johtuu siitä synkeästä tietämättömyydestä, joka näillä aloilla vallitsee, ja kun sellainen valvonta saadaan aikaan, lievenee myös suuressa määrin nykyisten työolojen julma välipäisyys. Näiden suurten tuotantotointen aloilla palvelevat henkilöt tulevat olemaan vakinaisesti työhön kiinnitettyjä samoinkuin opettajat ja rautatieläiset. Heitä ei enää oteta työhön ja eroteta päivän tai viikon kuluessa. Enempää kuin meidän mieleemme johtuu palkata poliisimiestä päiväksi tai viikoksi tai luottaa taistelutanterella sotilaisiin, jotka on siellä pestattu kuuden pennyn tuntipalkasta. Ja jos jokin nerokas keksintö tekee mahdolliseksi vapauttaa satoja miehiä, ei sosialistinen valtio lähetä heitä — niinkuin tekee nykyinen valtiomme — työkoteihin ja siirtomaihin, missä he muuttuvat sosiaaliseksi taakaksi, vaan teknillisiin opistoihin, joissa he harjaantuvat johonkin uuteen tarmonsa käyttötapaan. Kaiken kaikkiaan tulevat nämä henkilöt, kaikkein vähintäkin yritteliäisyyttä tai kykyä osoittaen, voimaan paremmin kuin he nyt voivat, tulevat saamaan täydemmän osuuden uutteruutensa tuotosta. Useat epäilemättä jäävät aloilleen, pikemmin kunnianhimon kuin tarmon puutteen vuoksi, koska sosialismin vallitessa köyhänkin miehen elämä tulee olemaan siedettävää. Henkilö, joka haluaa tehdä tavallista työtä ja kuluttaa joutoaikansa shakkia tai biljardia pelaten, jutellen tai erinomaisissa opinnoissa, tai huvittavassa, joskin tuloksettomassa taideharrastuksessa, tulee tosin pysymään köyhänä, mutta ei joudu kurjuuteen. Pelkkää mekaanista uurastusta ei maailmassa tarvitsisi nykyjään paljoakaan olla, se voitaisiin helposti välttää tuhansissa eri tapauksissa, ellei inhimillinen kärsivällisyys olisi huokeampaa kuin hyvät koneet, mutta joka tapauksessa tulee jäämään kymmenentuhatta erilaista vaatimatonta työaluetta niitä ihmisiä varten, joita ei kiihoita kunnianhimo…

Jos olette maanviljelijä tai puutarhanhoitaja, hedelmien tai kukkien kasvattaja, tulette todennäköisesti havaitsemaan olevanne samassa työssä sosialismin vallitessakin — te vuokraatte maata ja käyttelette sitä niin hyvin kuin osaatte. Vuokranne määrätään samoinkuin nyt sen nojalla, mitä ihmiset suostuvat maksamaan. Mutta maanomistajananne tulee olemaan yhteisönne, ja maksettua vuokraa korvaavat suurelta osalta korjaukset, maanviljelysdepartementin opastavat tiedonannot ja neuvot, paremmat tiet, avustukset hyvää sähköliikennettä varten, jonka ivulla voitte kuljettaa tuotteenne markkinoille, sekä lapsillenne suotu huolto ja kasvatus. Vuokraolonne tulevat todennäköisesti olemaan varmemmat ja tekemienne parannusten hyöty tulee olemaan teille taattu paremmin kuin nykyjään. Taivun uskomaan, että maidonkuoriminen ja muu sellainen tulee tapahtumaan suurissa yleisissä meijereissä, koska sellainen järjestys on säästävämpi; te luultavasti myytte tuotteet sellaisinaan yhteisönne suurliikkeelle, joka pitää huolen niiden jakamisesta. On luultavaa, että myytte viljanne leikkaamattomana ja että asianomaiset yhteiskunnan toimihenkilöt järjestävät sadonkorjuun ja tuovat kaupungista työväkiarmeijan korjaamaan tuotteitanne, hedelmiä, humaloita ja viljaa. Niinmuodoin tulette tarvitsemaan vain vähäisen määrän vakinaista työväkeä, ja siihen kuuluvat henkilöt tulevat todennäköisemmin olemaan yrityksenne osakkaita kuin palkkalaisia, joita täytyy pitää silmällä ja ajaa työhön.

Joutoaikoinanne te luultavasti harjoitatte ampumista tai metsästätte, jos sellaiset asiat teitä huvittavat — on varsin luultavaa, että tulevaisuudessa on maaseudun viljelystilojen ympärillä kaikenlaisissa ammateissa toimiville henkilöille kuuluvia asumuksia, ja he tulevat varmaan kerallanne harjoittamaan urheilua ulkosalla. Ei tarvitse pelätä urheilun häviävän, vaikka suuret vuokrakasarmit häviävät… Talven kuolleena aikana luultavasti lähdette lähimpään kaupunkiin vaimonne, ja lastenne kanssa, viivytte siellä muutamia viikkoja asuen hotellissa ja jutellen klubinne jäsenten kanssa, käyden kunnallisissa teattereissa ja niin edespäin. Varmaan myös matkustelette loma-aikoinanne. Kaikki ihmiset tulevat jossakin määrin saamaan kokea matkustamisen nautintoa ja vapautta, saavat tutustua vieraisiin olokehiin, vuoristoihin ja erämaihin, kaukaisten maiden kaupunkeihin ja saloihin ja vieraiden kansojen tapoihin.

Lääkärinammattia harjoittava mies tai nainen, hammaslääkäri ja jokainen sellaisiin toimiin harjaantunut henkilö, korkeampien oppilaitosten opettaja t.m.s. lakkaa sosialismin vallitessa olemasta yksityinen yrittäjä, jonka tärkeimpänä pyrintönä on upean asunnon ja komeiden ajoneuvojen hankkiminen; hän tulee kuulumaan erääseen tulevan ajan kaikkein suurimmista julkisista palvelustoimista, julkiseen terveystoimeen. Hän kuuluu joko jonkin suuren sairaalan lääkärikuntaan (sairaalat eivät tule olemaan hyväntekeväisyyslaitoksia, vaan runsasta kannatusta nauttivia julkisia laitoksia) tai piirikunnan esikuntaan, joka toimii hoitajajärjestön yhteydessä, työskentelee maalaissairaalassa, eristyssairaalassa tai muussa sentapaisessa laitoksessa tai on neuvoa-antava spesialisti tai toimii etupäässä tutkijana tai ammattinsa uuden sukupolven opettajana ja harjoittajana.

Hän ei saa kuvitella elämäänsä ja asemaansa ihan samanlaiseksi kuin julkista kannatusta nauttivien tutkijoiden ja yleisen terveydenhoidon palveluksessa toimivien lääkärien elämä ja asema nykyjään. Meidän päivinämme ovat melkein kaikki julkiset toimet huonopalkkaisia verrattuina yksityisten ansaitsemiin tuloihin, ja syynä on juuri yksityisomistajien voitonhimo. Samoin on kaikkien tiedemies-tutkijain ja useimpien julkisten virkain haltijain laita. Se asiaintila, johon sosialismi viittaa, merkitsee maailmaa, joka tulee epäilemättä olemaan sopusoinnussa näiden rakentavien käsitysten kanssa ja vapaa sellaisesta kademielisestä voitonhimosta. Whitehall ja South Kensington voivat syystäkin pelätä laajalle leviäviä kapitalistisia sanomalehtiä ja rengastaneen pääoman ahnaita juonia, mutta terve, rakentava sosialismi ei voi sitä mitenkään vahingoittaa. Nykyisen ajan virkamiehelle sosialismi voi niinmuodoin sanoa vain, että hän tulee todennäköisesti saamaan suhteellisesti paremman palkan kuin nyt; mitä taas asunnon vuokraan ja ostoksiin tulee, viittaan jo edellä oleviin huomautuksiini..

Otaksukaamme sitten, että olette taiteilija — käytän tätä nimitystä merkitsemään kaikenlaisten taiteiden, kirjallisten, draamallisten ja soitannollisten samoinkuin maalauksen, kuvanveiston, piirustuksen ja arkkitehtuurin harjoittajia. Te tahdotte ennen kaikkea persoonallisen ilmaisun vapautta ja otaksutte luultavasti, että se on kaikkein vaikeimmin löydettävissä sosialistisesta valtiosta. Todellisuudessa olette kuitenkin paljon vapaampi kuin nyt. Aloitatte uranne varmaan paikallisessa kunnallisessa taidekoulussa, voitatte siellä palkintoja ja oppiarvoja ja saatte viettää muutamia suurenmoisia nuoruuden ja työn vuosia Italiassa tai Parisissa, Saksassa tai Lontoossa, Bostonissa tai New Yorkissa tai missä hyvänsä taiteenne suuressa tyyssijassa. Sitten kenties otatte osaa johonkin suureen julkiseen kilpailuun, opistonne tai kaupunkinne painattaa, julkaisee, jäljentää tai myy joitakin teoksianne, te saatte kotikunnaltanne lainan aineksen ostoa varten — jos aineksenne on ostettava — ja niin te ryhdytte muovaamaan sitä kauniiksi myytäväksi teokseksi. Jos olette alallanne jossakin määrin etevä, niin julkiset viranomaiset pyrkivät kilvan toimimaan takaajinanne ja teostenne tilaajina; he ovat hyväntahtoisia ja tyytyväisiä tilaajia. Ja jos teoksenne herättää mielenkiintoa lukuisissa henkilöissä ja tuottaa heille nautintoa, voitte onnellisen kykynne nojalla päästä yhtä rikkaaksi ja mainioksi kuin kuka muu sosialistisen valtion jäsen tahansa. Jos sitävastoin ette ihmisiä ollenkaan miellytä, ette kunnallisen taidekokoelman tuntijoita enempää kuin yksityisiä yhdistyksiä ja taiteensuosijoita tai kansanomaista ostajaa, niin kohtalonne ei ole kovempi kuin kenen hyvänsä menestymättömän taiteilijan nykyjään; teidän täytyy suorittaa vähän aikaa jotakin muuta työtä ja saada joutoaikaa aloittaaksenne uudestaan.

Teatterinäytännöt tulevat osoittamaan nykyisten menetelmien kehittymistä, mutta minkäänlaisesta kykyjen rengastumisesta, suosittujen "tähtien" hyväksi puhtaasti kaupallisin keinoin harjoitetusta hurjasta reklaamista tai teatterien trustiutumisesta ei voi olla puhettakaan. Teatterit tulevat olemaan kunnallisia laitoksia, ja jokainen teatterissa käyvä äänivaltainen henkilö tahtoo nähdä ne mukavina ja hienoina; eräissä tapauksissa niitä kenties johtaa julkinen näyttämöyhtiö, toisissa tapauksissa vuokraaja, joka käyttää joko omia säästövarojansa tai tilaajilta ja osakkailtaan saatuja tai julkisesta pankista lainaamiansa rahoja. Viimeksimainittu vuokraamismenetelmä on kenties käytännöllisin myös julkisten konserttitalojen hoidossa, mutta aivan yhtä mahdollista on, että niitä valvovat johtajat julkisten komiteain valitsemina tai nimittäminä. Eräissä tapauksissa voi teatterin vuokraajana toimia jonkinlainen näyttämöyhtiö, joka on perustettu erikoista näytelmälajia suosimaan. Katsojat maksavat tietenkin pääsymaksun samoinkuin nyt, mutta kunnallisiin lippumyymälöihin, ja minä otaksun, että vuokraaja tai tekijä ja taiteilijat jakavat sen, mitä jää, kun teatterin vuokra on tuloista vähennetty. Jokaisessa vähänkin merkittävässä kaupungissa tulee olemaan useita teattereja, konserttitaloja ja muita sellaisia laitoksia, kenties kilpailevien-komiteain johdon alaisina. Jokainen ymmärtäväinen henkilö oivaltaa, että näissä asioissa on noudatettava useita eri menetelmiä, pidettävä avoinna eri mahdollisuuksia, pysyteltävä vapaina itsevaltaisuudesta, ja koska sosialistiseen yhteiskuntaan tulee kuulumaan suuri määrä henkilöitä, joilla on joutoaikaa ja tilaisuutta taiteellisten asioiden arvostamiseen, ei ole ollenkaan luultavaa, että tuo tärkeä periaate unohtuu — joka tapauksessa sen unohtuminen on paljoa mahdottomampi kuin nykyisessä maailmassamme, missä joku kauppiasryhmä voi usein saada aikaan täydellisen rengastumisen taiteilijamarkkinoilla. Sosialismin vallitessa on mahdotonta, että Sarah Bernhardt joutuu esiintymään teltassa, kuten hänen täytyi tehdä Amerikassa, koska kaikki trustiutuneet teatterit sulkivat häneltä ovensa jonkin voitonjakoa koskevan mitättömän kiistan vuoksi….

Siirtyäkseni kenties liian äkkiä toiselle alalle, sanon puolestani pitäväni sopivimpana, että sosialistinen valtio jättää uskonnolliset menot kokonaan yksityisten asiaksi, sallii heidän — tietenkin luovuttamatonta omaisuutta koskevien järjellisten säädösten rajoissa — kerätä varoja maan vuokraamiseen, kirkkojen, kappelien, alttarien, pyhien paikkojen ja kokoushuoneiden rakentamiseen ja ylläpitämiseen, pappien ja hurskaiden menojen kustantamiseen. Tämä voi tapahtua sitä helpommin, kun uskonnollisia yhdyskuntia nykyaikana rasittavat taakat tulevat kerrassaan poistetuiksi; niiden ei tarvitse enää avustaa köyhiä, ei pitää yllä kouluja, ei sairaaloita eikä hoitajatarsisaria, koska yhteiskunta sivistyksen edetessä omaksuu suoritettavikseen kaikki nämä kasvatukselliset ja inhimilliset velvollisuudet, joihin kristillisyys on ensimmäisenä meitä perehdyttänyt. Sosialismi ei näytä mitenkään vastustavan uskonnollisten yhdyskuntain, luostarien ja muiden sellaisten perustamista, kunhan nämä laitokset eivät loukkaa persoonallista vapautta ja yleistä terveyttä, mutta selvää on, että tehdaslait ja rakennusohjesäännöt koskevat kaikkia näitä asumuksia ja että yleiset lait ja sopimuksia koskevat rajoitukset kumoavat niissä tehdyt lupaukset, jos niihin asettuneet hurskaudenharjoittajat katuvat päätöstään. Huomaatte siis, ettei sosialismi mitenkään lonkkaa uskonnon elävää olemusta, ja jos olette uskonnon palveluksessa, tulette toimimaan suunnilleen samoinkuin nyt, se vain erona, että seurakunnalliset velvollisuutenne ovat vähentyneet. Jos olette hengellisellä alalla toimiva nainen ja tahdotte hoitaa sairaita ja lohduttaa murheellisia, niin teidän tarvitsee vain uskonnollisen toimenne lisäksi osoittaa hankkineenne sairaanhoitajattarelta ja käytännölliseltä lääkäriltä vaaditut tiedot ja taidot. Teitä tarvitaan hyvinkin. Sosialismi ei tee loppua inhimillisistä kärsimyksistä, ruumiillisista enempää kuin sielullisistakaan, vaikka tekeekin olosuhteet niin hyviksi ja turvallisiksi kuin suinkin voi.

Omistan tässä erikoisen kappaleen niille sosiaalisille tyypeille, joiden elämäntapaa organisoidun sivilisation kehittyminen näyttää eniten uhkaavan ja jotka eivät voi kuvitellakaan elävänsä sosialistisessa valtiossa…

Ensinnä lienee syytä palauttaa heidän mieliinsä seikka, jota olen jo parhaani mukaan kokenut selvittää, nimittäin se, ettei nykyaikainen sosialisti suunnittele mitään äkillistä olojen muutosta, siirtymistä nykyisistä olosuhteista yhdellä asekelella sosialismiin. Ei tule olemaan mitään kaunista maanantaiaamua, jona vanha järjestys väistyy uuden tieltä. Suuri muutos on toteutettava vähitellen, vuodesta toiseen palvelustoimia sosialisoimalla, verotusoloja muuttamalla, keksimällä uusia julkisen kaupan menetelmiä, avartamalla kasvatustyön aluetta. Tämä probleema on pohjimmaltaan soveltautumisongelma, ja useimmilla niistä, jotka eivät voi jäädä entisiin oloihinsa uusien sosiaalista yhteiselämää koskevien käsitysten vallitessa, ei ole muuta keinoa kuin kysyä itseltään, onko viisasta kasvattaa poikiaan tai tyttäriään noudattamaan samaa latua, vai tuleeko tyytyä pitämään toimintaansa heihin itseensä päättyvänä.

Useihin ammatteihin ja kutsumuksiin nähden tästä asiasta voidaan suoriutua muutamalla sanalla. Sosialismin vallitessa, kun kysymyksessä olevaa liikkeenhaaraa tai ammattia ei enää ole olemassa, yhteiskunnan koneistossa tulee todennäköisesti olemaan paljonkin tilaisuutta sosiaalisessa katsannossa hyödyllisemmälle samojen voimien käytölle. Perheen lainopillisella avustajalla, sellaisena kuin hänet nyt tunnemme, olisi vähän tekemistä sosialistisessa valtiossa, mutta samanlaista valpasta hienoälyisyyttä tarvittaisiin valtio-organisation sadoissa uusissa kulmissa ja hankauspinnoissa. Kuten aikaisemmin jo selitin, tulisi yksityisen kauppiaan sijaan osastonjohtaja, ja samoin joutuisivat virattomiksi veronkantaja, tilanhaltija — ja voisi laatia pitkänkin luettelon niistä sosiaalisista tyypeistä, jotka vastaavalla tavalla muuttuisivat.

Mutta otaksukaamme nyt, että olette palvelija, harjaantunut, ammattitaitoinen, vauras palvelija; eikö maailmassa olisi mitään teidän vastinettanne uuden järjestyksen vallitessa? Otaksun, että olisi. Sosialistisessa valtiossa tulee olemaan sijaa suurelle palvelusväen määrälle, se vain erona, että yksityishenkilöillä tulee olemaan varsin vähän palvelijoita ja että palvelijantoimen "halpuus" tulee olemaan vieras käsite sivistyneessä yhteiskunnassa. Voi varmasti ennustaa, että tavallinen kotoinen työ tulee huomattavasti vähenemään lähimmässä tulevaisuudessa riippumatta siitä, suuntautuuko kehitys kohti sosialismia vai ei; kaiken kivihiilen käyttämisestä johtuvan lian, kaiken lamppujen ja kynttilöiden käyttöön liittyvän hankaluuden ja suurimman osan voimiakysyvää keittiötyötä tulee poistamaan sähkövalon ja -lämmityksen yleinen käytäntöönottaminen, ja makuuhuonepalvelusta vähentää suuressa määrässä asianmukaisesti varustettujen kylpy- ja pukeutumishuoneiden järjestäminen. Sitäpaitsi on varsin luultavaa, että klubiaate tulee vielä huömattavasti leviämään; tavalliset ihmiset tulevat aterioimaan vapaammin julkisissa paikoissa, ja asian helpottamiseksi suoritetut toimenpiteet tulevat käymään yhä tehokkaammiksi. Yksinpalvelijan ammatti tulee häviämään, ja jos kuulutte siihen luokkaan, täytyy teidän tyytyä ajattelemaan, että teidät olisi sosialismin vallitessa kasvatettu seitsemänteen- tai kahdeksanteentoista ikävuoteenne saakka ja sitten varustettu johonkin mielenkiintoisempaan ammattiin. Tulee kumminkin olemaan varsin paljon satunnaisen ammattitaitoisen aputyön tarvetta: asumuksia on siistittävä perinpohjaisesti silloin tällöin, luultavasti koneellisten laitteiden avulla, huonekaluja uudelleen päällystettävä ja korjattava, ja kaikenlaisissa tällaisissa "aputöissä", joita suoritetaan sosiaalisten tasojen välimaalla, saavat epäilemättä toimintatilaisuutta useat henkilöt, jotka nyt ovat tilaisuuden ja kasvatuksen puutteen vuoksi palvelijoina. Parempaa palvelustointa tulee varmaan olemaan saatavissa klubeista ja yhteiskodeista, missä käytökseltään miellyttävät, hyväpalkkaiset, ammattitaitoiset henkilöt tulevat pitämään huolta melkoisesta määrästä näiden yhteisöjen jäseniä joutumatta loukkauksen vaaraan tai orjamaisen pakon alaisiksi. On tietenkin vielä olemassa kaikenlaisia kamaripalvelijoita ja -neitsyitä, jotka eivät sosialismin vallitessa olisi palvelijan toimessa, vaan paljoa mielenkiintoisemmissa ja sosiaalisessa katsannossa tuottavammissa ammateissa.

Tässä palvelijoista kirjoittaessani johdun ajattelemaan, että te, rakas lukijani, kenties kuuluttekin siihen pieneen onnensuosimaan, rikkaaseen ja hyvissä oloissa elävään luokkaan, joka nykyisissäkin oloissa näyttää omistavan kaikki, mitä elämä voi ihmiselle tarjota. Te elätte kauniissa suuressa Lontoon talossa, suuri palvelijoiden joukko ympärillänne, teillä on maakartanoita ja niissä puistoja ja hienoja puutarhoja, te voitte matkustaa upeasti minne hyvänsä sivistyneen maailman osaan ja elää ylellisesti missä tahansa. Kaikki asiat suoritetaan teidän puolestanne, kaikki tiet tasoitetaan teille. Taitava kamarineiti tai -palvelija vapauttaa teidät omaa henkilöännekin koskevasta huolenpidosta; taitavat lääkärit, erinomaisen taitavat spesialistit tulevat avuksenne, jos sairaus tai huonovointisuus sattuu teitä ahdistamaan; te pysytte näöltänne kymmentä vuotta nuorempana kuin köyhemmät aikalaisenne ja kaksin verroin komeampana. Ja ennen kaikkea teillä on tunto siitä, että alapuolellanne on ihmisten suuri enemmistö, että olette ihmisten suureen laumaan verraten erikoinen ja ylhäinen olento.

On avoimesti myönnettävä, ettei sellainen patriisityyli soinnu sosialismiin. Teidän täytyy sopeutua siihen ajatukseen, että tuo kaikki tulee loppumaan. Te voitte edelleenkin olla terve, hienostunut, vapaa, kauniisti puettu ja asua kauniissa talossa, mutta teillä ei tule enää olemaan käytettävänänne sellaista avaraa tilaa, ei niin paljon palvelijoita eikä nykyistä ylemmyytenne tuntoa. Teidän tulee jälleen asettua paikallenne ihmisten suureen jbukkoon. Jos minkäänlaista kumousta tahdotaan saada aikaan, täytyy suurimman osan omaisuudestanne tulla luovutettavaksi. Ne vuokratulot, joista elätte, ne sijoitukset, joiden tuoton nojalla pidätte yllä kellarimestarienne ja kamaripalvelijoittenne suurta joukkoa, tilanne työväkeä ja kaikenlaisia alustalaisianne, ostatte pukunne, jalokivenne, automobiilinne, upeat huonekalustonne ja varusteenne, tulevat suurimmalta osaltaan olemaan yhteiskunnan omaisuutta, jonka tuoton korjaa jokin kansallinen tai kunnallinen rahasto. Teidän täytyy luopua paljosta sellaisesta. Mitään muuta mahdollisuutta ei ole olemassa, teidän tienne sosialismiin johtaa "neulansilmän" läpi. Teidän erikoiselta luokaltanne ja vain siltä sosialismi vaatii todellista aineellista uhrausta. Teidän täytyy tosiaankin luopua paljosta tylystä ylpeydestä. Asiaa ei käy auttaminen, teidän täytyy siihen suostua, jos aiotte ollenkaan varautua ottamaan vastaan sosialismia. Teidän täytyy alentua yksinkertaisempaan ja monessa aineellisessa suhteessa vähemmän huomattavaan elämäntapaan.

Tämä on niin ilmiselvää, että jokaisesta, joka uskoo itsekkyyden olevan ihmiskunnan johtavana ja ainoana mahdollisena vaikuttimena, näyttää uskomattomalta, että luokkanne voisi milloinkaan tehdä muuta kuin viimeiseen saakka vastustaa sosialismin etenemistä. Te taistelette sen puolesta, mitä teillä on, ja ne, joilla ei mitään ole, taistelevat saadakseen sen teiltä riistetyksi. Siitä syystä saarnaavat Sosialidemokraattisen liiton sosialistit luokkasotaa, joka minulle esiintyy synkeänä, väkivaltaisena ja inhottavana tulevaisuudenmahdollisuu-tena. He ajatelevat, että meidän on päästävä vapautumaan nykyisestä kurjuudesta ja sekasorrosta, ellei linnoja polttamalla ja ihmisiä teloittamalla, niin ainakin saman asian lievemmän muodon nojalla. En kumminkaan ole sitä mieltä. Mielessäni kytee usko, etteivät oman ylemmyytenne vaatimukset ole teitä kerrassaan vallanneet. Luokkaanne kuuluu epäilemättä joukko ihmisiä, jotka taistelisivat kuin nurkkaan ahdistuneet rotat esimerkiksi köyhäin ihmisten nälkäänäkevien lasten ruokkimista ja maan alkuperäiselle omistajalleen, valtiolle, palauttamista vastaan, mutta sittenkin uskon, että luokassanne kokonaisuudessaan on kyllin jaloutta, jotta voitte melkoisesti hillitä sellaista vastustusta. Se seikka, että teillä on hopeiset kuvastimet ja hiusharjat, ei estä teitä omistamasta omaatuntoa. En usko oikeaksi sitä teoriaa, että kumouksellinen mieli ehdottomasti merkitsee moraalisesti moitteetonta luonnetta tai että ihminen kadottaa sielunsa, jos omistaa kolmekymmentä paria kamaripalvelijan hyvin hoitamia housuja. Minussa elää toivo, että teidän hienostumisenne — olen nähnyt parissa tapauksessa niin käyvän — kääntyy niitä sosiaalisia oloja vastaan, jotka ovat tehneet sen mahdolliseksi. Kaikki tämä tilan avaruus, kaikki tämä loisto on todistettavasti yhteydessä puutoksen ja kurjuuden kanssa, josta olette loitolla. Kunhan sen käsitätte, niin maailma muuttaa muotoaan. Näiden asiain kannalta katsottuna teidän ylhäisyytenne, kuten itse tulette huomaamaan, voi näyttää — suokaa sana anteeksi! — hiukan alhaiselta…

Kerran asian tajuttuanne tulette sen aina tajuamaan. Plutokraattiseen tyyppiin kuuluva uusi rikas tulee teidän joukkoonne, tulee toisinaan kerrassaan tungettelevasti. Te alatte surkutella hänen palvelijoitansa ja kohta alatte puolustella omianne. Te ette voi sitä sietää niinkuin rikkaat amerikkalaiset tai rikkaat eteläafrikkalaiset tai menestyneet vetokeinottelijat tai rikkaat konserttisalien omistajat, te ette voi sitä sietää, heidän hopeansa ja norsunluunsa ja timanttinsa valaisevat omia omistamianne. Ja sitten te muun muassa huomaatte, ettei ylpeytenne ja mukavuutenne olekaan niin riippuvainen lukuisista liveripukuisista henkilöistä, tilavista asunnoista ja koruista kuin noiden nousukasten.

Luotan myöskin toisten näkemienne paikkojen vaikutukseen. Te ette kykene ehdottomasti eristämään maailmaanne ulkopuolella sijaitsevasta suuremmasta maailmasta; ainakin matkustaessanne tunkeutuvat toiset näköalat näkyviin. Joka kerta esimerkiksi, kun lähdette Charing Crossilta mannermaalle, näette kamalat köyhien kaupunginosat radan kummallakin puolella. Te tiedätte, että nämä asiat ovat osa järjestelmäänne, osa teitä itseänne; ne ovat tuon loistavan rakennuksen nurja puoli eikä mikään siitä erotettava seikka; elämänne rikas kudelma tulee näkyviin toisella puolen, pistos pistokselta, rampautuneina ruumiina, kuolevina lapsina, puutteena ja vihana. Isoäitinne eivät asiaa ymmärtäneet. Te ymmärrätte. Te tiedätte sen. Siihen tietoon ja teistä löytyvään määrätynlaiseen jalouteen perustan toivoni paljoa enemmän kuin vuoden 1789 kamaliin muistoihin ja sen kostaviin peitsiin. Teidän luokkanne on omituisen sekalainen kokoelma uutta ja vanhaa, alhaista ja hienoa. Mutta koko ryhmän läpi tihkuu Isossa-Britanniassa ja Länsi-Euroopassa yleensä, todella aristokraattinen perintätapa, joka on omaisuuteen kohdistuvaa huolenpitoa voimakkaampi; te tajuatte, toisinaan vastoin tahtoannekin, velvollisuutenne ja eräänlaisen kunnian vaatimukset. Te ette voi pettää ajuria ettekä harjoittaa vääryyttä pelissä; teidän olemuksessanne on jotakin, mikä ehkäisee sen ehdottomasti kuin vaisto. Mutta entäpä, jos teille todistetaan (ja sitä todistetaan teille parastaikaa), että omistamanne rikkaus on, aivan teidän tietamättänne, suunnattoman — joskin ennakolta harkitsemattoman — sosiaalisen petoksen tulos?

Vaikka sosialismi muuten vaatiikin teitä luopumaan melkoisesta tilasta ja palveluksesta, se kuitenkin tarjoo teille eräitä koruttomia, joskaan ei aivan vastaamattomia korvauksia. Jos tahdotte luopua kauniista Mayfairissä sijaitsevasta talostanne, Kentissä omistamastanne puistosta ja Walesin marskimaista, niin saatte niiden sijaan toisia laadultaan hienompia asioita. Teille tulee kuulumaan koko Lontoo, kaupunki, jota tosiaankin kannattaa palvella, ja toveruustunne, joka oikein käsitettynä on nautittua kunnioitustakin parempi. Yhteinen kansa ei tule olemaan halpamainen sosialismin vallitessa. Tämä seikka on erittäin tärkeä teidän muistaa. Mutta kaikkia näitä ajatuksia tärkeämpi on se, että te tulette omistamaan itsennekin suuremmassa määrin kuin omistatte nykyjään. Ettekö milloinkaan tunne, kuinka kaikki tuo komeutenne, kaikki tuo ylhäisyytenne on teidän ja elämän välisenä esteenä?

Vetoan siis varallisuudestanne jalouteenne, jotta auttaisitte meitä hiukan köyhdyttämään luokkaanne ja tekemään sen tämän köyhdytyksen nojalla äärettömän paljon rikkaammaksi. Ja uskon varmaan, etten vetoa suotta muutamiin teistä…

Vihdoin otan huomioon senkin mahdollisuuden, että olette ennen kaikkea isänmaanystävä ja että teitä askarruttaa lippu ja maa, joihin tunteenne ovat kutoutuneet. Te huomaatte sosialistien alinomaa puhuvan kansainvälisyydestä ja Maailman valtakunnasta, ja tuo on mielestänne kovin epämääräinen ja väritön lämpimän ja elävän todellisen Englannin tai "näiden valtioiden" tai valtakuntanne sijake. Niin, isänmaallisuutenne tulee epäilemättä muuttumaan, mutta en luule sen joutuvan välttämättä riutumaan sosialistisissa oloissa. Voi käydä niin, että sodat loppuvat, mutta eri yhteisöjen välinen vertailu, kilpailu ja ylpeys ei tule loppumaan. Philadelphia ja Chicago, Boston ja New York ovat rauhallisissa suhteissa, kaiken todennäköisyyden mukaan nyt ja aina, mutta jokainen mainituista kaupungeista yrittää alinomaa arvostella, ärsyttää ja saattaa varjoon toista. Ja nykyisen ajan kunnallinen ylpeys ja kilpailu ei ole mitään verrattuna siihen ylpeyteen ja kilpailuun, joka syntyy, kun jokaisen miehen työ tehdään kaupungin hyväksi ja kun kaupungin kunnia ja menestys on jokaisen sen kansalaisen. Te tulette siis ensinnäkin ylpeilemään entiseen tapaan omasta kaupungistanne, joka tulee olemaan kuin muinaisen Hellaan tai keskiaikaisen Italian kaupunkivaltio, maa-alueiden keskus ja kansalaistensa omaisuus ja ylin harrastus. Minä esimerkiksi rakastaisin ja palvelisin, samoinkuin rakastan nyt, Lontootani ja Viittä satamaani, kotoisia Lontoon ympäristön seutuja, Thames-virran suurta syliä, Wealdia ja Downlandia, omaa maatani, jossa olen viettänyt koko ikäni; teidän suuri kaupunkinne voi olla Ulster tai Northumbria, Wales tai Itä- tai Länsi-Belgia, Suomi tai Burgundi, Bern tai Berliini, Venezia, Peking, Calcutta, Queensland tai San Francisco. Ja näiden suurten kaupunkivaltioitten välistä rauhaa valvomassa ja niitä yhteen liittämässä tulee yhä useissa tapauksissa olemaan vanha kansallinen tai valtakunnallinen hallitus ja vanha lippu, yhteenliittyneiden ja toisilleen sukua olevien, samaa kieltä puhuvien, yhteisen historian ja yhteisen mielenlaadun ja rodun yhdistämien kaupunkikuntain yhteisen toiminnan väline. Kansakunta ja kansallinen hallitus tulevat suojelemaan kansallista kirjallisuutta ja yhteistä lakia, valvomaan ja kenties välittämäänkin kaupunkien- ja kansojenvälistä kauppaa sekä toimimaan välittäjänä kunnallisten hallitusten ja sen suuren Kongressin välillä, johon kaikki asiat tähtäävät, sen suuren Kongressin, joka tulee olemaan välttämätön maailmanrauhan turvaamiseksi.

Se on ainakin minun unelmani järjestyksestä, joka voi sukeutua epäluulojen, haparoivien yritysten ja vaarallisten mielettömyyksien sekasorrosta, niistä pelon ja vanhojen perinnäisten suhtautumisten sekä rotuennakkoluulojen vaikutuksista, joita nykyjään nimitetään kansainvälisiksi suhteiksi. En näet usko, että sota on inhimillisen olemassaolon ja edistyksen välttämätön ehto, uskon vain, että se on sekasortoa, joka on meille periytynyt sosiaalisen elämän alemmilta tasoilta. Uskon, että yleisen älyn vähäinenkin kehittyminen tulee tekemään sen mahdottomaksi.

Otaksukaamme kuitenkin, että olen väärässä ja että sota on yhä mahdollinen sosialistisessa tai osittain sosialistisessa maailmassa; otaksukaamme, että sitä sosialistista valtiota, jossa kuvittelen teidän elävän, uhkaa jokin sotainen mahti. Siinä tapauksessa en usko, että uhkaavan sotaisen mahdin tarvitsee uhata kovinkaan kauan. On näet huomattava, että kysymyksessä on valtio, joka on organisoitu yhteistoimintaan paremmin kuin mikään valtio aikaisemmin, valtio, jossa jokainen mies ja nainen tulee olemaan halukas ja itsetietoinen, palvelemisen hengen läpäisemä kansalainen, valtio, jossa tieteellinen tutkimus tulee olemaan äärimmäisen tarmokasta ja tehokasta. Mikä individualistinen tai itsevaltainen sotilasvalta voisi toivoa sen kukistavansa? Sosialismin oleellisista periaatteista johtuu ilmiselvästi, että jos sota on välttämätön, jokainen kansalainen luonnollisesti ottaa sotaan osaa. Pelkkä hyvän oivalluksen puute on saanut eräät työväenluokkaan kuuluvat sosialistit Englannissa ja Ranskassa vastustamaan sotapalvelusta. Yleinen sotapalvelus, jos sen tarpeellisuus edellytetään, kuuluu sosialistiseen periaatteeseen, joka vastustaa ehdottomasti kahdeksannentoista vuosisadan liberalismin "yksityis-yksilöllisiä" aatteita. Se kuuluu sosialistiseen aatteeseen, mutta samoin kuuluu siihen maailmanrauhan vakauttamisen ja ylläpitämisen käsite.

VIIDESTOIS TA LUKU

SOSIALISMIN ETENEMINEN.

Tähän minun sopii lopettaa nykyaikaisen sosialismin ihanteita koskeva lyhyt esitykseni.

Olen koettanut parhaani mukaan esittää selvästi ja liioittelematta tätä suurta aatetta: kuinka voidaan harkiten saada aikaan todellinen sivistys valvomalla ja alistamalla toisten korkeampien näkökantojen alaiseksi omistusvaistoa ja kehittää järjestelmällisesti nykyisten saavutusten ja nykyisen kurjuuden, jalojen voimien ja tuhlattujen mahdollisuuksien nojalla tietoisuuden valta. Olen kenties tietämättäni puolueellinen, mutta olen mahdollisuuden mukaan ollut oikeamielinen ja vilpitön, en ole salannut mitään sosialismiin sisältyviä epäilyksiä tai vaikeuksia, en mitään sen kannattajien kesken vallitsevia mielipiteiden eroavaisuuksia, en mitään niistä vaatimuksista, joita se asettaa ihmisen sosiaaliselle omalletunnolle, hänessä piilevälle hyvälle tahdolle. Sen kannattajat ovat eri mieltä sadoissa kohdissa, mutta sen perusyleistyksiin nähden he kaikki ovat aivan yksimieliset, ja tulee se päivä, jona kaikki ihmiset ne omaksuvat. Niiden yhteisenä tarkoituksena on, että yhteiskunnan tulee ottaa jälleen haltuunsa kaikki omaisuus, mikäli se ei ole nimenomaan henkilökohtaista, ja korvata voitonhimon henki palvelemisen hengellä kaikissa inhimillisissä asioissa.

Lukijalle, joka on seurannut selityksiäni alusta loppuun, täytyy olla selvää, että sosialismin etenemisen tulee nyt tapahtua kolmessa eri suunnassa.

Ensimmäinen ja kaikkein tärkein on pohjustava älyllinen toiminta, sosialismin suunnitelman huolellinen valmistelu, arvosteleminen, pohtiminen, rikastuttaminen ja avartaminen. Tähän sisältyy kaikenlainen sosiologinen ja taloudellinen tutkimustyö, sosialismia koskeva kriitillinen kirjallisuus ja kaikki mahdolliset tavat — draama, runous, maalaus, musiikki — ilmaista ja hienostaa sen henkeä, sen luontumuksia ja käsityksiä, ja myös kaikenlaiset kokeet elämänolojen järjestämisen ja yhteenliittymisen aloilla. Laajimmassa merkityksessä se sisällyttää itseensä kaiken tieteen, kirjallisuuden ja keksinnön.

Toisella sijalla on aatteen levittämistyö, yhä lisääntyvän aatejärjestelmän julkaiseminen, jakaminen, kertaaminen, pohtiminen ja selittäminen, kunnes muotoutumassa olevan todellisen sivistyneen valtion käsite muuttuu kaikkien maailman älykkäiden ihmisten älylliseksi omaisuudeksi, kunnes ne lait ja sosiaaliset vääryydet, jotka nyt näyttävät tavallisesta ihmisestä yhtä välttämättömästi elämään kuuluvilta kuin itätuuli ja influenssa, tulevat näyttämään järjettömiltä, luonnottomilta ja mahdottomilta. Tämä kasvatuksellinen tehtävä on nykyjään sosialistien suuren enemmistön tärkein työ. Useimmat muut mahdollisuudet odottavat tätä yleisen aatekehän avartumista. Siinä on työ, jonka edistymistä jokainen voi jossakin määrin edistää puhumalla ja keskustelemalla, kirjallisuutta jakamalla, esiintymällä julkisuudessa kirjailijana tai puhujana tai kuulumalla johonkin aatteenlevittämisjärjestöön.

Kolmanneksi on tapahtumassa todellinen asioiden käänne kohti tulevaa sosialisoitua valtiota; vähitellen ja yhä täydellisemmin saatetaan yhteiskunnan huostaan maa, tuotannon välineet, kasvatus ja lasten huolto, vakuutustoimi ja ravintoaineiden hankinta, ja niin on tosiaankin toteutumassa se suuri suunnitelma, jota sosialismin älyllinen toiminta muovaa yhä kauniimmaksi, kiehtovammaksi ja arvokkaammaksi. Tämä kolmas toimintaryhmä on pakostakin vaihteleva ja erilainen, ja nimenomainen sosialisti havaitsee joka kohdassa olevansa yhteistyössä sellaisten henkilöiden kanssa, jotka ovat vain osittain tai tahtomattaan sosialisteja, valtio- ja virkamiesten, satunnais-filantrooppien, ammattiyhdistysten miesten, uskonnollisten yhteisöjen ja uskonnonopettajien, kasvattajien ja lääkäri-spesialistien, sanalla sanoen kaikenlaisten yhteistä menestystä harrastavien henkilöiden kanssa. Hänen ei pidä milloinkaan jättää käyttämättä tilaisuutta voidessaan selittää sellaisille henkilöille, että he ovat välttämättä sosialisteja, mutta hänen ei pidä milloinkaan epäröidä ryhtyessään yhteistyöhön heidän kanssaan, vaikka he kieltäytyvätkin tätä nimeä omaksumasta. Sosialismin huoneessa, samoinkuin Jumalan huoneessa, on monta asuinsijaa.

Siinä ovat sosialistisen työn kolme tärkeintä uraa, aatteenlevittäminen ja käytännöllinen sosiaalinen ja poliittinen työ, ja niiden piirissä tarjoutuu vaikutustilaisuutta melkein kaikille älykkäille ihmisille. Sosialismin palvelukseen voidaan tuoda vapaata aikaa, työvoimia, kykyjä, rahaa, mainetta ja vaikutusvaltaa; kaikkia niitä tarvitaan paljon. Tämän aatteen puolesta voidaan työskennellä monin tavoin, pääsylipun ostamisesta ja kokoushuoneen lainaamisesta aina kuoleman, köyhyyden ja murheen uhmaamiseen saakka.

Lopuksi tahdon vielä kerran huomauttaa, että sosialismi on moraalinen ja älyllinen kehitysprosessi. Se koskettaa vain välillisesti ja sattumalta politiikan maailmaa. Se ei ole mikään poliittinen Rike; se voi synnyttää poliittisia liikkeitä, mutta ei voi milloinkaan muuttua poliittiseksi liikkeeksi; jokainen poliittinen yhteisö, jokainen järjestö, joka väittää edustavansa sosialismia, esittää liian vaateliaan väitteen.

Kokonaisuus on osaansa suurempi, tahto on melkoisempi kuin väline. Ei voi olla olemassa mitään virallista eikä paavillista sosialismia; teoria elää ja kasvaa. Se johtuu ihmissuvun yhteisestä terveydestä. Rakentava sosialismi hahmoutuu suureksi edistettävien parannusten järjestelmäksi, se viittaa lukuisiin toimintajärjestelmiin, joiden keskuudesta sen kannattajat voivat valita työkenttänsä. Puolueet ja yhdistykset voivat syntyä ja kuolla, puolueita, järjestöjä ja nimiä voidaan käyttää ja väärinkäyttää, mutta rakentava sosialismi elää ja säilyy.

Alinomaa ilmenee uudestaan välttämättömyys tehostaa kahden asian, suuremman ja pienemmän, välillä vallitsevaa eroa. Suurempi on sosialistinen liike, pienempi ne eri järjestöt, joita syntyy ja häviää. Tämä välttämättömyys johtuu tavallaan luonnollisesta vastakohtaisuudesta, joka erottaa toisistaan ohjelmaa käsittelevää ja selittelevää kirjailijaa ja sitä toteuttamaan pyrkivää politiikkoa. He ovat liittolaisia, mutta esiintyvät siitä huolimatta usein toistensa vastustajina, ja vähäinen kiihtymys ja ajattelemattomuus voi syöstä heidät tuhoisaankin ristiriitaan. Ensinmainittu on kenties liian kärkäs moittimaan niitä joukkokuntaisuudesta ja persoonallisesta kunmanhimosta johtuvia voimaatuhlaavia kiistoja, joita välttämättä ilmenee politiikkaan verrattain perehtymättömien henkilöiden keskuudessa, niitä riitoja ja juonia, varautumisia ja vilpillisyyksiä, jotka edeltävät perintätavaksi muuttuvan itsekurin syntymistä; jälkimmäinen on yhtä taipuvainen ajattelemaan, että kirjallisuus on liian haaveellista soveltuakseen arkielämään, ja yhdistämään kaikkiin niihin sosialistisen suunnitelman puoliin, joiden avulla ei voiteta ääniä, vuohennahkakäsineiden, "herrasmaisuuden", ruusuveden ja muiden sellaisten ylenkatsottavien asioiden mielikuvia. Nämä insinöörin ja perämiehen väliset kiistat eivät saa hämmentää sosialismin oppijan mieltä. Ne ovat kiistoja yhteissen aterian aikana, kiistoja laivalla ja määrätyissä rajoissa; sosialismin yleistä suuntaa ne eivät koske.. Ne, samoinkuin kaikki muut kurittomuudet, hidastuttavat liikettä, mutta eivät sitä nimenomaan vastusta. Poliitikot väittävät sosialismin olevan toteutettavissa ainoastaan politiikan avulla. Siihen vastaisin, ettei sosialismia voida milloinkaan typistää pelkäksi politiikaksi. Puolueemme ja ryhmämme voivat palvella sosialismia, mutta eivät voi milloinkaan muuttua sosialismiksi. Tieteen edistyminen, lääkintätoimen organisatio, kasvatusmenetelmän kehittyminen, taiteellinen ja kirjallinen tuotanto ovat sosialismin eri puolia, ne ovat kaikki harrastuksia ja kehittelyitä, joita ei suinkaan voi — ellei tahdo tehdä selvää väkivaltaa kielelle — nimittää politiikaksi.

Ja koska sosialismi on sekä älyllinen että moraalinen asia, se ei voi milloinkaan sietää, että sen kannattajat kieltävät yksilöllisen ajattelun ja tahdonsuunnan oikeutusta. Se vaatii harrasta aatteeseen eikä johtajaan kiintymystä. Kukaan sen tai sen ehdoton seuraaja ei voi olla hyvä sosialisti enempää kuin hyvä tieteellinen tutkijakaan. Toistaiseksi sosialismi ei ole tuottanut suuria johtajia. Sen kaikkien suurten nimien joukossa oli yksin Lassalle sellainen romanttinen henkilötyyppi, jota ihmiset innostuen seuraavat. Toiset, Owen, Saint Simon, Fourier, Proudhon, Marx, Engels, Bebel, Webb, J.S. Mill, Jaurés, edistivät osaltaan kehitysprosessia, jota eivät milloinkaan vallinneet, eivät milloinkaan tehneet omakseen; he rikastuttivat ja avarsivat sitä, ja liike jatkui ja jatkuu yhä, kasvaen. Kingsley, Morris, Ruskin — kukaan ei ole liian suuri palvelemaan tätä aatetta, ja kukaan ei ole kyllin suuri voidakseen sitä vallita tai sitä yksin edustaa. Niin on laita vastakin. Suuren johtajan alaisena tai mahtavaksi organisoiduksi puolueeksi muuttuneena sosialismi tuhoutuisi. Se voisi epäilemättä saavuttaa osittaisen voiton, mutta liikkeen varsinaisen ytimen täytyisi valita itselleen uusi nimi, "rakentava sivilisatio" tai jokin muu samaa merkitsevä, voidakseen jatkaa kuolematonta työtänsä. Sosialismi tulee epäilemättä innoittamaan suuria johtajia ja tarjoamaan aatteita suurille puolueille, mutta se itse pysyy yhä kaikkia niitä suurempana.

Koska tämän kirjan tarkoitus on selittävä, lienee paikallaan ennen lopettamista hiukan määritellä sosialismin suhdetta siihen puolueeseen, joka yleisessä tietoisuudessa siihen kiinteimmin liitetään. Se puolue on meillä Englannissa Labour Party. Nykyaikaisissa sivistyneissä yhteiskunnissa työväenpuolueet epäilemättä liittyvät käytännössä tarkoitustensa ja harrastustensa nojalla sosialistiseen liikkeeseen. Saksan sosiaalidemokraatit ovat sen maan työväenpuolue, ja missä ikänä on vallitsemassa vanha Sosialismia koskeva käsitys, ne marxilaisten "luokkasota"-aatteet, jotka Englannin sosialismi on poistanut ohjelmastaan jo muutamia vuosikymmeniä sitten, siellä sosialistinen liike esiintyy kumouksellisena hyökkäyksenä yhteiskunnan omistavia ja hallitsevia ryhmiä vastaan. Isossa-Britanniassa ja Amerikassa työväenliike kokonaisuudessaan ei ole milloinkaan ollut luonteeltaan kumouksellinen tai kapinallinen; näissä maissa sosialismiin ovat alun alkaen vaikuttaneet rakentavat aatteet. Se ei ole koskaan asettanut työväkeä ja toisia sivistyneen valtion välttämättömiä elementtejä toistensa jyrkiksi vastakohdiksi; se ei ole milloinkaan — puhun liikkeestä kokonaisuudessaan, en yksityisten kannattajien lausumista — suunnitellut yksinomaan "työväen" muodostamaa ja tunnelaadultaan demokraattista yhteiskuntaa, jollaista marxilaisten oppi edellyttää. Nykyiset työtätekevät luokat tulevat sosialistisen valtion kehittyessä voittamaan arvaamattoman paljon kasvatusta, arvoa, vapaata aikaa, kelpoisuutta ja suotuisia tilaisuuksia, ja he muuttuvat sosialisteiksi, mikäli muuttuvat älykkäiksi; mutta me kaikki, kaikki hyvän tahdon ihmiset, me ja meidän lapsemme, melkein kaikissa yhteiskunnan eri ryhmissä, tulemme mekin voittamaan, joten tämä kehitysprosessi herättää mielenkiintoa meissäkin. Vaikka työväenliike onkin suuri, pysyy sosialistinen liike sittenkin suurempana. Toinen on erään luokan liike, toinen kaikkien luokkain parhaiden elementtien liike.

Kaikesta huolimatta pysyy totena, että sosialistin täytyy nykyisissä poliittisissa olosuhteissa etsiä poliittisen sosialismin suurta kannattajajoukkoa, sen tunne- ja liikevoimaa juuri työväen puolueesta. Nykyisen sivilisoidun yhteiskunnan palkkatyöläisten joukossa on sosialisteja satojatuhansia, ja vain näissä luokissa liikkuu älykäs omanedunharrastus selvästi ja jatkuvasti kohti rakentavaa sivilisatioa. Toisten luokkain keskuudessa sosialistit ovat hajallaan ja harjoitukseltaan ja hengeltään erilaisia, heitä estävät henkilökohtaiset ja sosiaaliset siteet, aate ilmenee heissä erinomaisen vaihtelevilta puoliltaan, ja näyttää siltä, etteivät he kykene yhteistoimintaan muuten kuin suhteessaan tärkeimpään sosialistiseen ryhmään työväenpuolueen suureen joukkoon. Sen avulla, suhteessa siihen ja sitä palvellen heidän on nähdäkseni käytettävä poliittinen toimitarmonsa (puhun tässä vain poliittisesta toiminnasta), elleivät tahdo nähdä sen kuluvan suurelta osalta suotta. Britannian politiikan molemmat toiset perinnäiset puolueet ovat epäilemättä huomattavien muutosten ja sisäisten hajaannusten alaisina, ja ajan rakentava henki tekee työtään niissäkin, mutta ei näytä siltä, että kumpikaan voisi kehitellä läheskään yhtä nimenomaista sosialistista ohjelmaa kuin Labour Party. Vanha konservatiivinen puolue taipuu hienoista aristokraattisista traditioistaan huolimatta yhä enemmän muuttumaan seikkailevan plutokratian, hyökkäyshaluisten "uusien rikkaitten" puolueeksi, se kallistuu yhä enemmän uudenaikaisen "imperialismin" ja "tariffireformin" houkuttelevien rahallisten mahdollisuuksien puoleen. Vanha liberaalinen puolue vaivautuu näiden kahden riitapuolen ja omien kiistelevien ja ristiriitaisten traditioiden, whig-suunnan ja radikalismin välillä. Sen sekalaisissa riveissä on kieltämättä paljon "hyvää tahtoa" ja rakentavaa tarkoitusta, mutta taipumus itsepintaiseen ja leppymättömään individualismiin on yhtä ilmeinen. Lukiessaan tai kuunnellessaan liberaali-puhujien lausuntoja sosialismista joutuu toisinaan lujasti uskomaan, että uudenaikaisen liberalismin päämääränä on "typerän puolueen" nimen saavuttaminen ja siihen kunniaan kuoleminen. Puolueen muutamien julkisten edustajien, esimerkiksi viscount Elibankin ja mr Fullerin äskeiset lausumat ovat osoittaneet melkein uskomatonta nykyaikaisen sosialismin tarkoitusten tuntemattomuutta. Esitetään yhä vielä vanhoja "omaisuuden jakamiseen" kohdistuvia vastaväitteitä, typeriä väärinkäsityksiä. Tietojen puute on aina ollut Britannian hallitsevan luokan erikoisena piirteenä, mutta nyt lähestyy nopeasti se aika, jolloin ei mikään kuulija- eikä valitsijakunta enää siedä liberaalisen kannan julkisena tunnuksena olevaa itsepintaista ja typerää suhtautumista sosialismiin.

Julkinen liberaalinen kanta, erittäin olematon ja ohimenevä asia, on kuitenkin tarkoin erotettava siitä suuresta hyvän tahdon ja valistuneen ajattelun määrästä, joka tavataan liberalismin ja keskiluokan riveissä. Sosialisteja löytyy sekä jokaisesta luokasta että jokaisesta puolueestakin. On mahdotonta arvata, millaisia poliittisen synteesin voimia voi olla työssä nykyjään tai millaisia hajaannuksia ja kokoomuksia voi tapahtua muutaman vuoden kuluessa. Nämä asiat kuuluvat poliittiseen draamaan. Ne eivät vaikuta siihen tosiasiaan, että sosialismin mielenkiinto kohdistuu yhteiskunnassa etupäässä työväenpuolueeseen; älykkään työväen nojalla sosialismi muuttuu poliittiseksi mahdiksi ja mahdollisuudeksi, ja sosialistin, joka tahtoo antautua aktiiviseen poliittiseen työhön, sopii parhaiten uhrata varansa ja aikansa, tarmonsa ja kykynsä Labour Partylle.

Kirjoitan "poliittiseen työhön" ja tahdon vielä kerran toistaa, että tämä kappale koskee vaalitoimintaa ja parlamentaarista politiikkaa nykyisissä oloissa. Sosialismin äärimmäinen tarkoitus ei voi varautua mihinkään luokkaan, koska sen silmämääränä on kaikkien yhteiskuntaluokkien uudistaminen. Sosialistisessa valtiossa ei tule olemaan yhtäkään pelkkään "työhön" tuomittua luokkaa, ei myöskään luokkaa, jonka etuoikeutena on hallitseminen ja asioiden ratkaiseminen. Jokaisella lapsella tulee olemaan hyvää tilaisuutta, hyvä kasvatus ja avara liikkumisala mahdollisuuksien rajoissa. Parhaimmille annetaan vaikeita tehtäviä ja vastuunalaisuutta, kunniaa ja erikoiskorvausta, mutta kaikille tarjotaan turvallisuus, kohtuullinen työ ja siedettävä elämä. Niiden edunharrastusten ja luokkatraditioiden, joihin nykyinen luokkajakomme perustuu, täytyy pakostakin joutua jatkuvien muutosten alaisiksi, kun askel askelelta etenemme kohti sosialistisen ihanteen toteutumista.

Tähän päättyy sosialismia koskeva yleispiirteinen esitykseni. Olen yrittänyt kuvailla liikettä sellaisenaan sosiaalisen aatteen, ihmisten yhteisen hyvän tahdon epätäydellisenä ja yhä tapahtuvana kehitysprosessina. Olen yrittänyt osoittaa sen suhdetta politiikkaan, uskontoon, taiteeseen ja kirjallisuuteen, elämän laajimpiin ongelmiin. Sen suuret yleistykset ovat yksinkertaiset ja ymmärtääkseni kaikkien selvästi-ajattelevien henkilöiden hyväksyttävät. Ne tekevät tavallansa elämän paljoa yksinkertaisemmaksi. Tultuaan tajutuiksi ne ehkäisevät tuhansia ajatuksen ja käytännön hämmennyksiä ja erehdyksiä. Ne tarjoavat valaistusta sanan varsinaisessa merkityksessä.

Sosialismi ei kumminkaan ole mikään yleislääke, ei mikään taiallinen, tuhatvuotiseen valtakuntaan auttava "aukene, sesam". Se valaisee eräitä inhimillisten asioiden pahoja puolia, joita aikaisemmin pidettiin auttamattomina, ja osoittaa tien, jota kulkien pelastuminen on mahdollinen, jättäen kuitenkin tien karuksi ja vaikeaksi kulkea. Sosialismi on toivo, ei vakuus. Olen tässä kirjassa pitkin matkaa kokenut pitää seikkaa lukijan havaittavissa.

Kerran hyväksyttyään nuo suuret yleistykset ihminen johtuu auttamattoman monimutkaisiin ongelmiin, joista hänen tulee selviytyä, ellei mieli joutua häviölle. Hänen edessään ovat ihmisluonnon arvoitukset ja epävakaisuudet, yhteistoiminnan pulmat, perintätapojen voima ja rappeutuminen, kasvatuksen alinomaa uusiutuvat tehtävät ja probleemat. Ihminen, joka muuttuu sosialistiksi, on oppinut jotakin, on edistynyt älyllisessä ja moraalisessa katsannossa, löytänyt uuden yleisen tarkoituksen elämästä ja uuden merkityksen velvollisuudesta ja veljeydestä. Sosialistiksi muuttuminen ei kumminkaan merkitse, kuten monet luulevat, että ihminen on muuttunut viisaaksi joka suhteessa. Käsittäessään, millainen on asia, joka voitaisiin suorittaa, hän käsittää oman riittämättömyytensäkin, tiedon puutteen, voiman ja harjoituksen tarpeen. Tässä ja tällä tavalla, sanoo sosialismi, voidaan ihmiskunnalle valmistaa kaunis kartano, turvallisuus ja suuri onni. Mutta minusta näyttää, ettei sosialisti tiedä paljoakaan omasta tehtävästään, ellei hän, käydessään työllään ja elämällään taistelemaan tuon yhteisen päämäärän puolesta, eloisasti tunne omaa yksilöllistä heikkouttansa ja lempeän arvostelun tarvetta kaikkeen aikaansaamaansa nähden.

Siinä mielessä, ja esiintymättä minkäänlaisin lopullisuuden vaatimuksin, tämä pieni selittävä kirja lähtee maailmaan.

[1] Korjausluvun aikana saan kuulla, että mr J.R. MacDonald kohta julkaisee Socialism-nimisen teoksen (Jacks, Edinburgh), johon sisältyy yleinen sosialistista liikettä koskeva selonteko. Yleisestä sosialistisesta kannasta voi saada hyvän käsityksen myös lukemalla mr Kirkup'in teoksen An Enquiry into Socialism sekä Fabian Essays (The Fabian Society, London).

[3] Tätä seikkaa koskevat tosiasiat on esittänyt erittäin selvästi ja kerrassaan kiistämättömästi Margaret Macmillan tutkimuksessaan Infant Mortality ("Lasten kuolevaisuus"). Kts. myös F. Victor Fisherin The Babies' Tribute to the Modern Moloch, Twentieth Century Press ("Pienten lasten osuus nykyaikaisen Moolokin vaatimassa uhrissa"). Nämä ovat pieniä poleemisia tutkielmia. Seikkaperäisesti, arvovaltaisesti ja puolueettomasti on asiaa käsitellyt tri G. Newman teoksessaan Infant Mortality.

[4] Days of the Comet ("Pyrstötähden päivinä"), Macmillan & Co, 1906. Sosialismia vastustavat puhujat ja kirjailijat tavallisesti lainaavat kappaleita Timeslehden kirjallisessa liitteessä ilmestyneestä arvostelusta, joka julkaistiin "kirjasodan" kuumimmillaan ollessa ja jonka väitteet heti kumottiin — ikäänkuin lainaisivat kappaleita kirjasta itsestään.

[19] This Misery of Booths ("Jalkinekurjuutemme"). Se on tarkoitettu sosialismin keskeisintä aatetta esittäväksi alustavaksi tutkielmaksi aatteenlevittämistarkoituksiin, ja sen on julkaissut Fabian Society, 3 Clement's Inn, London. Se ja tutkielmani Socialism and Family ("Sosialismi ja perhe"), jonka on julkaissut A.C. Fifield, 44 Fleet Street, London, esittää sosialistisen suhtautumisen suuret ääriviivat.

"Toisaalla — voitte silmäillä ympärillenne missä hyvänsä Ison-Britannian seudussa, joka ei ole hienoston tyyssijoja — väkeä, jolla on jaloissaan kehnot, epämukavat, vanhat, risaiset jalkineet, jotka eivät jalkineen nimeä ansaitse, ja toisaalla maailmassa laajoja alueita, missä on rajoittamaton määrä eläimiä ja nahkaa sekä suuret joukot ihmisiä, jotka ovat joutilaina, joko rikkauden tai liike-elämässä sattuvien häiriöiden vuoksi. Ja me kysymme: 'Minkätähden eivät viimeksimainitut voi ryhtyä työhön ja valmistaa ja jakaa jalkineita?"

Kuvitelkaa aikovanne järjestää sellaista toimintaa jalkineiden jakamista varten ilmaiseksi ja ajatelkaa, millaisiin vaikeuksiin siinä joudutte. Te aloitatte ajattelemalla, mistä saisitte suuren määrän nahkaa. Kuvitelkaa lähtevänne esimerkiksi Etelä-Amerikkaan nahkaa hankkimaan. Te aloitatte ihan alusta käyden tappamaan ja nylkemään nautakarjaa. Mutta samassa työnne jo keskeytyy. Ilmaantuu ensimmäinen este miehen hahmossa, joka sanoo teille, että karja ja nahka ovat hänen. Te selitätte tarvitsevanne nahkaa Englannissa asuvia ihmisiä varten, joilla ei ole kunnollisia jalkineita. Hän sanoo, ettei välitä vähääkään siitä, mihin nahkaa tarvitsette; teidän täytyy maksaa hänelle, ennenkuin hän sen teille luovuttaa; tämä nahka on hänen yksityisomaisuuttaan samoinkuin karja ja maa-alue, jolla karja liikkuu. Kysytte häneltä, paljonko hän nahasta vaatii, ja hän sanoo avoimesti vaativansa niin paljon kuin suinkin voi saada teidät maksamaan.

Jos hän sattuu olemaan harvinaisen leppoisa henkilö, voitte kenties hänen kanssaan väitellä. Voitte huomauttaa hänelle, että tämä suunnitelma, joka tarkoittaa oivallisten jalkineiden hankkimista ihmisille, on mainio suunnitelma ja että se lopettaisi paljon inhimillistä kurjuutta. Hän voi suhtautua myötätuntoisesti jaloon innostukseenne, mutta luulenpa, että havaitsette hänen pysyvän järkähtämättä päätöksessään ottaa teiltä nahastaan niin paljon kuin suinkin kykenette siitä maksamaan.

Otaksukaa sitten sanovanne hänelle: 'Kuinka olettekaan saanut haltuunne tämän maa-alueen ja nämä karjalaumat, niin että nyt estätte niiden puutteessa olevia ihmisiä niitä saamasta vaatien itsellenne tällaista hyötyä?' Hän luultavasti silloin aloittaa pitkän jaarituksen tai vieläkin luultavammin vihastuu ja kieltäytyy enemmistä keskusteluista. Epäillen yhä, onko hänellä oikeutta pitää omanaan näitä olioita, te kenties myönnätte hänen ansaitsevan kohtuullisen palkkion maa-alueen ja karjalaumojen ylimalkaisesta valvonnasta. Mutta sellaiset karjankasvattajat ovat hurjaa väkeä, ja luultavaa on, ettette pääse paljoa kauemmaksi ehdotuksissanne. Teidän täytyy lopultakin maksaa tälle nahkan omistajalle huikea hinta — hän vaatii teiltä niin paljon kuin suinkin voi teiltä saada — jos tahdotte jatkaa suunnitelmanne toteuttamista.

Niin, sitten teidän on toimitettava nahka tänne, tehtävä mitä hyväksi näette saadaksenne sen kuljetetuksi tähän maahan rautateitse ja laivoilla. Silloin kohtaatte jälleen henkilöitä, jotka eivät ollenkaan halua eivätkä aio auttaa suunnitelmanne toteutumista, vaan ovat sen esteenä, tahtovat kiristää teiltä viimeisenkin pennyn yrittäessänne hankkia ehjiä jalkineita kaikille. Te havaitsette, että rautatie on yksityisomaisuutta ja kuuluu jollekin omistajalle tai joillekin omistajille, havaitsette, että laivojen laita on samoin ja ettei kukaan ajattelekaan tyytyä pelkkään palvelusta korvaavaan palkkioon. Hekin tahtovat hyötyä teistä niin paljon kuin suinkin mahdollista. Jos tutkitte asiaa, huomaatte kenties, että rautateiden ja alusten todelliset omistajat ovat osakkeenomistajien muodostamia yhtiöitä ja että hyväätarkoittavasta yrityksestänne kiristetty voitto virtaa Torquayssa asuvien vanhojen naishenkilöiden, Parisissa elelevien tuhlaajien, Lontoon klubeissa tavattavien hyvinkengitettyjen gentlemannien ja kaikenlaisten hienojen henkilöiden taskuihin…

Saatte sitten vihdoin nahkan kuljetetuksi Englantiin ja tahdotte ryhtyä valmistamaan siitä jalkineita. Viette sen johonkin väestökeskukseen, kutsutte työmiehiä, rakennatte suojia ja pystytätte koneita tyhjälle maa-alueelle ja ryhdytte jonkinlaisen pyhän raivon valtaamina harjoittamaan jaloa teollisuuttanne, valmistamaan jalkineita… Mutta miten käykään? Luoksenne saapuu tuon joutilaan maa-alueen omistaja, selittää sen kuuluvan hänelle ja vaatii suunnattoman suurta vuokraa. Huomaatte vielä, etteivät työmiehenne saa asuntoa, elleivät maksa vuokraa hekin — jokainen neliötuuma maata on jonkun omaisuutta, ja ihminen ei voi sulkea silmiään hetkeksikään kysymättä sitä ennen lupaa joltakin omistajalta. Työmiestenne syömästä ruoasta, heidän käyttämistään vaatteista on kaikista maksettu veroa maanomistajille, vaunujenomistajille, talonomistajille, loppumatonta veroa, joka on paljoa suurempi niihin käytettyä työtä…

Niin voitte jatkaa. Mutta jo nyt alatte oivaltaa ainakin erään ryhmän niitä syitä, joiden vuoksi kaikilla ei ole hyviä ja mukavia jalkineita. Nahkaa on yltäkyllin, on yltäkyllin työvoimia ja riittävästi älyä maailmassa, jotta tämä ja tuhannet muut toivottavat asiat voitaisiin toteuttaa. Mutta tuo järjestys, jonka mukaan maa ja luonnollisesti tuotetut oliot ovat yksityisomaisuutta, nuo ehkäisevät vaatimukset, jotka estävät teitä käyttämästä maaperää ja liikkuvaa kalustoa ja jotka on tyydytettävä ylen suurilla maksuilla, ovat tiellänne. Nuo omistajat ahdistavat loiseläinten tavoin yritystänne sen jokaisella asteella, ja kun vihdoin jalkineparinne Englannissa valmistuu, huomaatte sen maksavan suunnilleen punnan ja olevan siten väestön suuren enemmistön saavuttamattomissa. Ja ette pitäne minua haavemielisenä ja liioittelevana, jos tunnustan, että kun tuon käsitän ja katselen kadulla köyhien ihmisten jalkineita, näen, kuinka kehnot, muodottomat ja kerrassaan inhoittavat ne ovat, tuntuu samalla kuin näkisin joukon pieniä maanomistajien, karjanomistajien, talonomistajien ja kaikenlaisten omistajien haamuja kiertelemässä heidän väsyneillä kintereillään iskien niihin kuin iilimadot, ottaen paljon antamatta mitään ja ollen kaiken sellaisen kurjuuden todellisena syynä.

[5] Elihun tutkielmat on julkaissut Independent Labour Party ("Riippumaton työväen puolue") ja jokainen niistä maksaa pennyn. Parhaat ovat: Whose Dog art Thou? ("Kenen koira olet sinä?"); A Nation of Slaves ("Orjakansa"); Milk and Postage Stamps ("Maito ja postimerkit"); A Corner in Flesh and Blood ("Lihalla ja verellä keinotteleva yhtymä") ja Simple Division ("Yksinkertainen jako").

[6] Lester F. Ward, Pure Sociology ("Puhdas sosiologia") (The Macmillan Company, New York.)

[7] Dakotassa johti vv. 1906—7 yksityinen liiketoiminta erikoisen ankaraan hiilipulaan talven ollessa tuimimmillaan, ja puute tuntui niin vaikeana, että väestö kävi ohikulkevien kivihiilijunien kimppuun ja pysähdytti ne.

[8] Selvä ja ihastuttava selostus sosialistin suhteesta raittiuskysymykseen sisältyy Fabian Societyn julkaisemaan tutkielmaan Municipal Drink Traffic ("Kunnallinen väkijuomaliike"); se maksaa pennyn.

[10] Tri Alfred Russel Wallace: Studies Scientific and Social ("Tieteellisiä ja sosiaalisia tutkimuksia"), II nidos, 24. luku, (Macmillan & Co, 1900).

[11] Socialism and the Family ("Sosialismi ja perhe"), A.C. Fifieldin kustantama.

[13] "Jouhipuku peitti koko ruumiin alas polviin asti; alushousuja samoinkuin paitaakin peitti valkoinen liinavaate, joten jouhipuku peittyi näkyvistä. Koko vaatetus oli siten kiinnitetty, että se voitiin helposti riisua jokapäiväisinä ruoskimishetkinä; eilisen ruoskinnan jäljet näkyivät vielä hänen ruumiissaan punaisina juomuina. Sellaista lihankidutusta ei ollut aikaisemmin harjoittanut yksikään englantilainen pyhimys, ja ihmettä lisäsi vielä näky, joka meidän käsitystemme mukaan on merkittävä inhoittavaksi: jouhivaatteissa kuhisi lukematon määrä syöpäläisiä, niitä kiehui siinä erään kertojan sanojen mukaan niinkuin vesi kiehuu porisevassa kattilassa. Tuo kamala näky herätti jälleen eloon edellisen illan hurskaan innon sitäkin kiihkeämpänä. He katselivat toisiaan vaiti ja ihmetellen ja huudahtivat sitten: 'Katsokaa, millainen aito munkki hän oli, ja me emme sitä tietäneet!' Samassa he alkoivat vuoroin itkeä, vuoroin nauraa, murehtivat sitä, että olivat menettäneet sellaisen päämiehen, ja riemuitsivat siitä, että olivat löytäneet sellaisen pyhimyksen." Teol. tri Arthur Penhyn Stanley: Historical Memorials of Canterbury ("Canterburyn historiallisia muistoja").

[14] Ystäväni mr Graham Wallas huomauttaa minulle, että Amerikan etelävaltioissa vallinneen orjuuden eetillistä oikeutusta usein puolustettiin vetoamalla leskeen, jolla oli ‘vain muutamia voimakkaita orjia'.

[15] Talo, jossa vuokrataan kalustettuja huoneita ja huoneistoja enimmälti pitäen huolta vuokraajien palveluksestakin.

[16] Kts. A Modern Utopia ("Uudenaikainen Utopia")-teoksen liitettä "Scepticism of the Instrument" ("Välineen skeptillisyys").

[17] Lauseparsi on minuun kohdistettuna erikoisen soveltumaton, koska kirjassani Mankind in Making on selvästi perusteltu luku (II luku), jota ei ole koskaan yritetty kumota ja jossa otaksun lopullisesti osoittaneeni Francis Galtonin rotuhygieniaa ja rodun jalostamista koskevat teoriat kestämättömiksi.

[18] Lordi Avebury: On Municipal and National Trading, Macmillan & Co, 1907. ("Kunnallisesta ja kansallisesta liiketoimesta".)

[19] Lukija löytää erittäin selväpiirteistä, opettavaa ja innostavaa lukemista Kirkup'in teoksesta History of Socialism (A. & C. Black, 1906). Se on hieno, puolueeton selostus, jota sopii varsin hyvin käyttää tämän kirjan ojenteena (tai vahvisteena).

[20] Sitä käytettiin luultavasti ensimmäisen kerran Poor Man's Guardian ("Köyhän miehen suojelija")-lehdessä sinä vuonna. Kts. Graham Wallas: The Life of Francis Place ("Francis Placen elämäkerta"), s. 353.

[22] Kirjoittaja, niinkuin yleensäkään englantilaiset sosialistit, ei tarkoin tunne marxilaisuutta ja arvostelee niin ollen teoriaa, joka ei perustu itse asiassa Marxin esittämiin ajatuksiin, vaan Wellsin omaan kuvitteluun. Niinpä on Marx nimenomaan lausunut, että sosialismi saattaa toteutua kansanvaltaisissa maissa myös työväen rauhallisen luokkataistelun avulla.

[23] Tekijä erehtyy taaskin Marxin suhteesta sosialismin toteuttamisohjelmaan. Marx ei kyllä katsonut omalla ajallaan voivansa ruveta yksityiskohtaisesti kuvailemaan, millä lailla vuosikymmenien kuluttua olisi sosialismiin siirryttävä. Mikä ei merkitse sitä, etteikö sosialististen puolueiden silloin, kun ne ovat saavuttamassa valtiovallan käsiinsä ja voivat siis todenteolla ryhtyä sosialismia toteuttamaan, ole Marxinkin mielestä luotava itselleen selvää ja yksityiskohtaista sosialisoimisohjelmaa.

[24] Tekijä on tässäkin käsittänyt väärin marxilaisuuden ajatuskulun. Taloudellinen kehitys tosin herättää työväenluokassa pyrkimyksen sosialismiin, mutta tuo pyrkimys ilmenee siten, että syntyy sosialistisia puolueita, jotka toiminnallaan tekevät työväenluokan jäsenet tietoisiksi sosialismin välttämättömyydestä ja toteuttamiskeinoista. Sosialismi toteutuu siis Marxin mukaan ihmisten tietoisen toiminnan avulla.

[25] Mahdollisesti tekijän lausuma pitää paikkansa joihinkin anglosaksilaisiin "marxilaisiin", mutta ei Marxiin ja useimpiin marxilaisiin nähden. Marx itse toimi koko ikänsä poliittisten ja yhteiskunnallisten uudistusten aikaansaamiseksi, mikä ei ole ristiriidassa Marxin teorian kanssa. Marxin mukaan sosialismia kokonaisuudessaan ei tosin voida toteutaa muuten kuin määrättyjen taloudellisten edellytysten ollessa olemassa, mutta joka tapauksessa on työväenliikkeen taisteltava uudistusten hyväksi.

[26] Tekijä erehtyy pahasti. Marxilaisuus ei voi pitää "kansaa" erehtymättömänä, koska se aina painostaa, että kansassa on useita yhteiskuntaluokkia erilaisine etupyrkimyksineen ja niistä johtuvine aatteineen. Ei se myöskään usko, että työväenluokka on erehtymätön; Jos niin olisi, silloinhan marxilaisten ja yleensä sosialistien valistustyö olisi tarpeeton, samoin asiain pohdinta sosialististen puolueiden keskuudessa.

[27] Marx itse tosin ei joutanut käsittelemään erikoisen huomattavasti kasvatuskysymystä, mutta marxilaisuus oivaltaa täysin sen merkityksen. Bebelin kirjaa on arvosteltu myös marxilaisten taholta.

[28] In the Days of the Comet ("Pyrstötähden päivinä"), Macmillan & Co, 1906. Sosialismia vastustavat puhujat ja kirjailijat tavallisesti lainaavat kappaleita Times-lehden kirjallisessa liitteessä ilmestyneestä arvostelusta, joka julkaistiin "kirjasodan" kuumimmillaan ollessa — ikäänkuin lainaisivat kappaleita kirjasta itsestään.

[29] Oikeudenpalvelija Dickensin Oliver Twist-romaanissa. Bumbledom, "bumblelaisuus", merkitsee kaikenkaltaista puuhakasta ja vähiin tuloksiin johtavaa olevinaanoloa. (S.m.)

[31] Municipalisation by Provinces ("Kunnallistuttaminen provinsseissa"), On the Reform of Municipal Service ("Kunnallisen palveluksen uudistamisesta"), Public Control of Electric Power and Transit ("Sähkövoiman ja kauttakulkuliikkeen julkisesta valvonnasta"), The Revivai of Agriculture: a National Policy for Great Britain ("Maanviljelyksen jälleenelpyminen, kansallispoliittinen tehtävä Isossa Britanniassa"), The Abolition of Poor Law Guardians ("Köyhäinhoitolain valvojain poistaminen"). Toisia tulossa. (Fabian Society 1905/6).

[32] Tämä yleistys on laajalleulottuva ja kaipaisi melkoista muovausta, ellei kysymyksessä olisi vain sosialististen aatteitten sarjan yleispiirteinen kuvaileminen. Aikaisemmat tutkimukset, esim. The New Reform Bill ("Uusi reformilakiehdotus"), Facts for Londoners ("Tosiasioita lontoolaisille"), Facts for Bristol, koskettelevat etupäässä koneistoa.

[33] Kävin taannoin ensi kerran eläissäni Liverpoolissa ja Manchesterissa ja olin iloinen havaitessani, kuinka sikäläisten taidekokoelmien huonommuus Glasgow'n kokoelmiin verraten kalvoi ihmisten mieliä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UUSIA MAAILMOITA VANHOJEN SIJAAN ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.