The Project Gutenberg eBook of Merihaukka, by Rafael Sabatini

1. Kauppasaksa 2. Rosamund. 3. Paja. 4. Välikohtaus. 5. Kilpi. 6. Jasper Leigh. 7. Satimessa. 8. Espanjalainen.

1. Vanki. 2. Luopio. 3. Kotiin päin. 4. Retki. 5. Uskon jalopeura. 6. Käännytetty. 7. Marzak-ben-Asad. 8. Äiti ja poika. 9. Kilpailijat. 10. Orjamarkkinat. 11. Totuus. 12. Ovela Fenzileh. 13. Allahin edessä. 14. Merkki. 15. Matka. 16. Niinikori. 17. Houkkio. 18. Sakmatti. 19. Kapinalliset. 20. Viesti. 21. Kuolemaanmenijä. 22. Antautuminen. 23. Pakanain usko. 24. Tuomarit. 25. Asianajaja. 26. Tuomio.

ALKULAUSE.

Lordi Henry Goade, joka, kuten tulemme näkemään, jossakin määrin tunsi sir Oliver Tressiliania, kertoo meille aivan arastelematta, että hän oli ruma. On kumminkin huomattava, että lordimme taipuu jyrkkiin arvosteluihin ja etteivät hänen havaintonsa ole aina normaalit. Niinpä hän esimerkiksi sanoo Anna Cleven olleen »rumimman kaikista näkemistään naisista.» Mikäli voimme hänen oman laajan tuotantonsa nojalla päätellä, näyttää erinomaisen epäilyttävättä, onko hän milloinkaan nähnyt Anna Cleveä, ja sopii otaksua hänen siinä suhteessa vain orjamaisesti toistaneen yleistä mielipidettä, jonka mukaan Cromwellin sortuminen johtui hänen Siniparta-herralleen toimittamansa morsiamen rumuudesta. Minä puolestani katson yleistä mielipidettä tärkeämmäksi Holbeinin siveltimen luoman todistuskappaleen, jonka nojalla voimme muodostaa oman mielipiteemme ja jonka esittämä naishenkilö ei suinkaan ansaitse lordimme ankaraa arvostelua.

Samoin tekee mieleni uskoa lordi Henryn olleen väärässä arvostellessaan sir Oliveria, ja tätä vakaumustani tukee hänen omaan esitykseen liittämänsä kynäpiirros. »Hän oli», kertoo hän, »pitkä, voimakas ja hyvinkasvanut mies, jos jätämme huomioonottamatta, että hänen käsivartensa olivat liian pitkät ja jalkansa ja kätensä suhteettoman suuret. Hänen kasvonsa olivat tummat, hiukset mustat, parta samoin musta ja kaksihaarainen; nenä oli iso ja erittäin kyömy, ja ulkonevien kulmakarvojen alla syvässä piilevät silmät olivat erittäin kalpeaväriset, säälimättömät ja synkät. Hänen äänensä — tämän seikan olen aina havainnut osoittavan miehen suurta miehekkyyttä — oli kaikuva, syvä ja jylhä, paremmin soveltuva ja epäilemättä useammin käytetty laivankannella lausuttuihin sadatuksiin ja rivouksiin kuin Luojan ylistämiseen.»

Niin kertoo lordi Henry Goade, ja helppo on huomata, kuinka hän sallii tuohon henkilöön kohdistuvan alinomaisen kielteisyytensä vaikuttaa hänen kuvailuunkin. Tosiasia on — ja hänen laajasta tuotannostaan löytyy riittävästi asian todisteita — että lordimme oli eräänlainen ihmisvihaaja. Juuri hänen ihmisvihansa se yllytti häntä, samoinkuin on yllyttänyt monia muitakin, kirjailemaan. Hän ei tartu kynäänsä niinkään siinä tarkoituksessa, että suorittaisi omaksumansa tehtävän, kirjoittaisi oman aikansa historian, vaan pikemmin vapautuakseen siitä katkeruudesta, jonka epäsuosioon joutuminen on hänessä herättänyt. Seurauksena on, ettei hänellä ole paljoakaan hyvää sanottavana kenestäkään ja että hän harvoin mainitsee ketään aikalaistaan syytämättä kuvarikkaita solvauksiaan.

On kuitenkin mahdollista puolustella häntä. Hän oli samalla kertaa ajatuksen ja toiminnan mies — yhtä harvinainen kuin yleensä valitettavakin yhdistelmä. Toiminnan miehenä hän olisi voinut päästä kauaskin, ellei sitä puolta hänessä olisi alun pitäen pilannut ajatuksen mies. Oivallisena merimiehenä hän olisi voinut päästä Englannin suuramiraaliksi, ellei hänessä olisi ilmennyt eräänlaista juonittelutaipumusta. Onnekseen — muuten näet hänen päänsä tuskin olisi jäänyt siihen, mihin luonto oli sen sijoittanut — hän joutui varsin pian epäluulojen alaiseksi. Hänen virkauransa katkesi; mutta havaittiin tarpeelliseksi tarjota hänelle jonkinlaista korvausta, koska epäluuloja ei kumminkaan voitu todistaa oikeiksi. Hänelle siis annettiin virkaero ja hänet määrättiin kuningattaren armosta hänen käskynhaltijakseen Cornwalliin, jossa asemassa hänen ei otaksuttu voivan tehdä suurta pahaa.

Siellä, kunnianhimoisten suunnitelmien tuhoutumisen katkeroittamana ja eläen verrattain eristettyä elämää, hän kääntyi, kuten moni mies samanlaisessa tilassa, etsimään lohdutusta kynästään. Hän kirjoitti merkillisen äreän, pikkumaisen ja pintapuolisen teoksensa Lordi Henry Goaden ja hänen oman aikansa historia, joka on tosiasioiden vääristelyn ja eriskummallisen kirjoitustavan ihmenäyte. Niissä kahdeksassatoista valtavan suuressa folioniteessä, jotka hän täytti pienillä goottilaisilla kirjaimillaan, hän kertoo omalla tavallaan tarinan siitä, mitä nimittää kukistumisekseen, ja vaikka asia hänen laajasanaisuudestaan huolimatta tulee tyhjentävästi käsitellyksi ensimmäisissä viidessä nidoksessa, hän kirjoittaa vielä kokonaista kolmetoista nidosta käsitellen niissä omien aikojensa historiaa, mikäli se tuli välittömästi hänen havaittaviinsa Cornwallin syrjäisessä elämässä.

Englannin historian näkökannalta hänen kronikkansa voi jättää kerrassaan huomioonottamatta, ja siitä syystä se onkin jätetty julkaisematta ja unohduksiin. Mutta tutkijalle, joka yrittää ottaa selkoa tuon erinomaisen miehen sir Oliver Tressilianin elämäkerrasta, se on kerrassaan verraton. Ja koska olen nyt ottanut tuon elämäkerran kirjoittamisen tehtäväkseni, on soveliasta, että heti alussa tunnustan, kuinka arvaamattomassa kiitollisuudenvelassa olen tuolle kronikalle. Sen puuttuessa olisi kerrassaan mahdotonta kuvailla tätä Cornwallin miestä, josta tuli uskonluopio ja berberiläinen merisissi ja jota vain eräät tuonnempana esitettävät seikat estivät tulemasta Algierin — tai Argierin, kuten sanoo lordimme — paššaksi.

Lordi Henry kirjoitti tietäen ja arvovaltaisesti, ja hänen esittämänsä kertomus on erittäin täydellinen ja täynnä arvokkaita yksityiskohtia. Hän näki itse omin silmin paljon tapahtumia ja piti yllä henkilökohtaista yhteyttä useiden niiden henkilöiden kanssa, jotka liittyivät sir Oliverin asioihin, voidakseen laajentaa aikakirjojansa pitämättä mitään maakunnasta löytyvää juorun sirua liian vähäpätöisenä muistiin merkittäväksi. Otaksun hänen myös saaneen melkoista avustusta Jasper Leigh'ltä Englannin ulkopuolella sattuneita tapahtumia koskevissa seikoissa, jotka nähdäkseni muodostavat hänen kertomuksensa verrattomasti mielenkiintoisimman osan.

R. S.

ENSIMMÄINEN OSA

SIR OLIVER TRESSILIAN

KAUPPASAKSA.

Sir Oliver Tressilian istui huoletonna ilmavassa ruokasalissaan Penarrow'ssa sijaitsevassa sievässä talossaan, josta hän sai kiittää valitetussa ja valitettavassa muistossa olevan isävainajansa yritteliäisyyttä ja erään Bagnolo-nimisen italialaisen rakennusmestarin taitoa ja kekseliäisyyttä. Viimeksimainittu henkilö oli saapunut Englantiin puoli vuosisataa aikaisemmin mainehikkaan Torrigianin apulaisten joukossa.

Tämä talo, jonka omituinen italialaismallinen viehätys vaikutti kerrassaan hämmästyttävältä kaukaisessa Cornwallin loukossa, ansaitsee ohimennen joitakin sanoja, samoin sen rakennushistoria.

Italialainen Bagnolo, jonka eteviin taiteellisiin luonnonlahjoihin liittyi riitaisa, äkkipikainen mielenlaatu, sattui onnettomuudekseen surmaamaan miehen eräässä Southwarkin kapakassa syntyneessä kahakassa. Seurauksena oli, että hän pakeni kaupungista välttääkseen tuon surmatyön seurauksia pysähtyen vasta ehdittyään melkein Englannin äärimmäisille rajoille. Ei ole tiedossamme, miten hän tutustui vanhempaan Tressilianiin. Mutta varmaa on, että tuo kohtaaminen oli erittäin otollinen heille kummallekin. Ralph Tressilian, joka näyttää piintyneesti harrastaneen kaikenlaisten pahantekijöiden seuraa, soi suojaa pakolaiselle, ja Bagnolo korvasi palveluksen tarjoutumalla rakentamaan uudestaan sir Oliverin rappeutuneen kartanon.

Tehtävään ryhdyttyään hän suoritti sitä niin innokkaasti kuin aito taiteilija ainakin ja rakensi suojelijalleen asumuksen, joka oli miellyttävyyden ihme niinä karuina aikoina ja sellaisessa syrjäisessä seudussa. Lahjakkaan rakennusmestarin, messer Torrigianin kelpo apulaisen valvonnan alaisena kohosi vaaleanpunaisista tiilistä rakennettu hieno kaksikerroksinen herraskartano, johon virtasi valoa ja aurinkoa valtavan korkeista kaksiosaisista ikkunoista. Suuri ulko-ovi sijaitsi ulkonevassa osassa, sen yläpuolella oli jykevä parveke ja kaikkein ylinnä pylväiden kannattama erinomaisen kaunismuotoinen pääty, nyt viheriäin kiipijäkasvien osittain peittämä. Tulipunaisten kattotiilien yli kohosivat kierteiset, jykevät savupiiput valtavan korkealle.

Mutta Penarrow'n, nimittäin uuden, Bagnolon kekseliäiden aivojen luoman Penarrow'n, varsinaisena ylpeytenä oli puutarha. Se oli muovattu Penarrow-niemekkeen kukkuloita vallinneen vanhan rakennuksen tienoilla levinneestä sekasortoisesta metsämaasta. Bagnolon työtä olivat osaltaan jatkaneet aika ja luonto. Bagnolo oli suunnitellut sievät puistikot, oli rakentanut jalopiirteiset kaidepuut niihin kolmeen pengermään, joiden hienot askelmasarjat kohosivat toinen toistaan korkeammalle. Hän itse oli suunnitellut suihkulähteen ja veistänyt omin käsin sen yläpuolella olevan graniittifaunin ja ne kaksitoista muuta nymfiä ja metsäjumalaa, jotka hohtelivat valkoisina tummasta vihreydestä. Mutta aika ja luonto olivat pehmentäneet leikatut nurmipinnat samettisiksi, oli kasvattanut leikatut pyökkirivit tuuheiksi ja kohottanut korkeiksi ne tummat keihäsmäiset poppelit, jotka täydensivät tämän cornwallilaisen kartanon italialaismallista ulkomuotoa.

Sir Oliver istui huoletonna ruokasalissaan katsellen tuota kaikkea sellaisena kuin se levisi hänen näkyviinsä pehmeässä syyskuun auringon paisteessa ja havaitsi kaikki mieluisaksi nähdä ja elämän varsin mieluisaksi elää. Mutta eipä tiedetä milloinkaan olleen ihmistä, jota elämä olisi niin miellyttänyt, ellei hänen optimismiinsa ollut muuta syytä kuin hänen ympäristönsä. Sir Oliverilla oli useitakin syitä. Ensimmäinen niistä, joskin sellainen, ettei hän liene sitä aavistanutkaan, oli hänen nuoruutensa, varallisuutensa ja hyvä ruoansulatuksensa; toinen oli se, että hän oli hankkinut itselleen kunniaa ja mainetta sekä Espanjan aluevesillä että taannoin hävittäessään voittamatonta armadaa, tai kenties oikeammin entistä voittamatonta armadaa, ja oli saanut tänä viidentenäkolmatta elämänsä vuotena ritarinarvon neitsyt-kuningattarelta; kolmas ja viimeinen hänen mieluisan olonsa aiheuttaja, jonka olen säästänyt viimeiseksi, koska arvelen tärkeimmän tekijän siten olevan oikeimmalla sijallaan, oli Don Cupido, lemmenjumala, joka näytti kerrankin olevan pelkkää suopeutta ja oli järjestänyt asiat niin, ettei sir Oliver mistress Rosamund Godolphinia kosiskellessaan kohdannut minkäänlaista vaivaa eikä vastusta.

Sir Oliver siis istui huoletonna korkeassa, kauniisti veistetyssä nojatuolissaan, nuttu avoinna, pitkät sääret ojennettuina ja miettivä hymy lujilla huulilla, joita toistaiseksi varjosti vain hieno viiksiviiva. (Lordi Henryn piirtämä muotokuva on paljoa myöhemmiltä ajoilta). Oli iltapuoli, ja herrasmiehemme oli vastikään aterioinut, kuten hänen edessään pöydällä olevat kulhot, osittain nautitut ruokalajit ja puolillaan oleva pullo todistivat. Hän poltti mietteliäänä pitkää piippua — hän näet oli omaksunut tämän hiljattain Eurooppaan tuodun tavan — uneksi sydämensä valtiattaresta ja oli asianmukaisesti ja kohteliaasti kiitollinen siitä, että sallimuksen sievä kohtelu salli hänen heittää arvonimen ja jonkin verran mainetta Rosamundin syliin.

Sir Oliver oli luonnostaan ovela veikko (»kavala kuin kaksikymmentä perkelettä», sanoo lordi Henry) ja olipa hän melkoisen oppinutkin mies. Mutta hänen luonnollinen älynsä enempää kuin hänen hankkimansa kyvytkään ei näyttänyt hänelle opettaneen, ettei ihmiskohtaloita ohjaavien jumalten joukossa ole ivallisempaa ja ilkeämpää kuin samainen Don Cupido, jonka kunniaksi hän nyt tuntui savuttavan piippunsa polttouhria. Vanhan ajan ihmiset tiesivät, että tuo viattomalta näyttävä poika on julma, peikkomainen veitikka, ja epäilivät häntä. Sir Oliver ei tuntenut muinaista tervettä viisautta tai ei siitä välittänyt. Sen täytyi pakostakin hänelle selvitä tuiman kokemuksen nojalla. Hänen vaaleiden silmiensä hymyillessä siinä päivänpaisteessa, joka virtasi korkean kaksijakoisen ikkunan edustalla olevalle pengermälle, sen ohi häivähti varjo, jonka hän ei ollenkaan arvannut vertauskuvan tavoin edustavan sitä varjoa, joka oli parhaillaan lankeamassa hänen elämänsä auringonpaisteeseen.

Varjon jäljessä saapui sen aiheuttaja, pitkä ja korea-asuinen mies, päässä veripunaisten sulkain kaunistama leveä espanjalainen hattu. Pitkää nauhakoristeista sauvaa heiluttaen hahmo kulki ikkunan ohi, astellen vakaasti kuin itse kohtalo.

Sir Oliverin huulilta katosi hymy. Hänen mustanpuhuvat kasvonsa muuttuivat mietteliäiksi, mustat kulmat kurtistuivat, kunnes niiden välissä oli yksi ainoa syvä laskos. Sitten hymy hiljalleen palasi, mutta ei enää taannoinen leppeä, miettiväinen hymy. Se oli muuttunut lujaksi ja päättäväiseksi hymyksi, joka jännitti hänen huuliansa kulmien tasoittuessa ja loi hänen silmiinsä ivallisen, viekkaan ja ilkeänkin hohteen.

Hänen palvelijansa Nicholas tuli ilmoittamaan master Peter Godolphinin saapuneen, ja heti lakeijan kintereillä tuli itse master Godolphin, nauhakoristeiseen sauvaansa nojaten ja leveä espanjalainen hattu kädessään. Hän oli pitkä solakka herrasmies, kasvot olivat parrattomiksi ajellut ja sievät, kopeailmeiset. Hänellä, samoinkuin sir Oliverilla, oli rohkea kyömynenä, ja hän oli iältään paria kolmea vuotta nuorempi. Hänen punaisenruskea tukkansa oli melkoista pitempi kuin silloinen muoti edellytti, mutta hänen asunsa ei ollut keikarimaisempi kuin hänen ikäiselleen herrasmiehelle oli soveliasta.

Sir Oliver nousi ja nyökkäsi korkeudestaan tervehdykseksi. Mutta savuaalto sattui hänen arvokkaan vieraansa kurkkuun saaden hänet yskimään ja kasvojansa vääristelemään.

»Minä huomaan», virkkoi hän yskänsä lomitse, »että tekin olette omaksunut tuon likaisen tavan.»

»Sitä en ollenkaan epäile», myönsi master Godolphin, siten heti ilmaisten mielialansa ja käyntinsä tarkoituksen.

Sir Oliver pidätti vastauksen, joka olisi auttanut hänen vierastaan tarkoitustensa perille, mikä ei suinkaan ollut ritarin suunnitelmien mukaista.

»Senvuoksi», virkkoi hän ivallisesti, »toivon teidän kohtelevan kärsivällisesti puutoksiani. Nick, tuo tuoli master Godolphinille ja toinen pikari! Tervetuloa!»

»Lausutte minulle kohteliaisuuden, jota valitettavasti en voine puolestani lausua teille.»

»Ehdimme sittenkin, kun tulen sitä teiltä kysymään», virkkoi sir Oliver pakottoman hyvätuulisesti, joskin teeskennellen.

»Ettekö istuudu?» Sir Oliver kehoitti ja ojensi kätensä kohti Nickin tuomaa tuolia. Samalla eleellä hän käski palvelijaa poistumaan.

Master Godolphin ei ollut kehoitusta kuulevinaan. »Olen kuullut», sanoi hän, »että olitte Godolphinin kartanossa eilen.» Hän vaikeni, ja kun sir Oliver ei ollenkaan väittänyt vastaan, lisäsi jäykästi: »Minä, sir, olen tullut teille ilmoittamaan, että olemme iloiset, ellette kunnioita meitä käynneillänne.»

Sir Oliver hillitsi vaivoin itseään niin suoranaisen solvauksen alaiseksi joutuneena, ja hänen tummat kasvonsa hieman kalpenivat. »Ymmärtänette, Peter», vastasi hän hitaasti, »että sanotte liikaa, jos vielä jotakin virkatte.» Hän vaikeni ja silmäili hetkisen vierastaan. »En tiedä, onko Rosamund kertonut teille suostuneensa eilen tulemaan vaimokseni —»

»Tunnetteko mitään pätevää syytä, jonka vuoksi hän mieltään muuttaisi?» kysyi sir Oliver hieman uhitellen.

Master Godolphin istuutui, laski jalkansa ristiin ja hattunsa polvelleen. »Tiedän niitä tusinan», vastasi hän. »Mutta eipä ole tarvis niitä tässä mainita. Pitäisi riittää, kun huomautan teille, että Rosamund on seitsentoistavuotias ja minun ja sir John Killigrew'n holhouksen alainen. Sir John ei voi suostua kihlaukseenne enempää kuin minäkään.»

»Mitä ihmeitä!» huudahti sir Oliver. »Kuka kysyy teidän suostumustanne tai sir Johnin suostumusta? Jos Jumala suo, niin sisarenne kasvaa aivan pian täydeksi naiseksi ja omaksi määrääjäkseen. Minulla ei ole mitään hurjaa hätää päästä naimisiin, ja luonnostani olen, kuten lienette huomannut, ihmeen kärsivällinen mies. Minä odotan.» Hän veti jälleen haikuja piipustaan.

»Odottamisesta ei voi olla teille apua tässä asiassa, sir Oliver. On parasta, että alatte ymmärtää. Me olemme tehneet päätöksemme, sir John ja minä.»

»Niinkö? Tuhat tulimmaista! Lähettäkää sir John luokseni kertomaan päätöksistään, niin minä kerron hänelle omista päätöksistäni. Sanokaa hänelle terveisinäni, master Godolphin, että jos hän tahtoo vaivautua tulemaan näille main, teen sen, mitä pyövelin olisi pitänyt tehdä hänelle jo aikoja sitten. Minä kiskon korvat hänen päästään, omin käsin!»

»Ettekö», virkkoi master Godolphin uhmaten, »halua koetella, kuinka ryövärin-rohkeutenne suoriutuu minusta?»

»Teistä?» virkkoi sir Oliver silmäillen häntä hyvänluontoisen ylenkatseellisesti. »Enhän ole varpusten tappaja, poikaseni. Sitäpaitsi olette sisarenne veli, ja minä en suinkaan aio lisätä tielläni muutenkin olevia vaikeuksia.» Sitten hänen äänensävynsä muuttui. Hän kumartui pöydän yli. »Kuulkaahan, Peter. Mikä onkaan koko tämän jutun pohjana? Emmekö voi sovittaa niitä ristiriitoja, joita otaksutte olevan välillämme? Sir Johnilla ei ole asiassa mitään tekemistä. Hän on jurottelija, joka ei ansaitse sormennapsahdusta. Teidän laitanne on toisin. Te olette Rosamundin veli. Sanokaa siis, mitä valitatte! Puhutaan vilpittömästi ja kaikessa ystävyydessä.»

»Ystävyydessä?» Toinen hymyili jälleen ivallisesti. »Isämme ovat antaneet siinä suhteessa meille hyvän esimerkin.»

»Huolimmeko siitä, mitä isämme tekivät?. Sitä suurempi häpeä heille, elleivät voineet naapureina pysyä ystävinä. Pitääkö meidän noudattaa niin valitettavaa esimerkkiä?»

»Tahdotteko väittää syyn olleen minun isässäni!» huudahti toinen, ilmeisesti vihanpuuskan valtaan joutuneena.

»Jos solvaan, niin molempia. Mutta enhän sitä tee. Moitin vain virhettä, joka heidän kummankin täytyisi tunnustaa, jos voisivat palata elämään.»

»Siinä tapauksessa, sir, neuvon teitä rajoittamaan tuomionne omaan isäänne, jonka kanssa ei yksikään kunniallinen mies olisi voinut elää rauhallisissa suhteissa —»

»Ei ole mitään syytä alentaa ääntänsä. Ralph Tressilian oli maakuntamme häpeä. Tämän paikan ja Truron tai tämän paikan ja Helstonin välillä ei ole yhtäkään kylää, jossa ei vilise teidänlaisianne kyömyneniä, irstaan isänne jälkeläisiä.»

Sir Oliverin silmät supistuivat; hän hymyili. »Ihmettelen vain, mistä te olette nenänne saanut?» virkkoi hän.

Master Godolphin kavahti kiukuissaan seisaalleen, ja hänen tuolinsa keikahti kumoon hänen takanaan. »Te solvaatte äitini muistoa, sir!» huusi hän.

Sir Oliver nauroi. »Käyttäydyn kenties hieman vapaasti siitä hyvästä, että te laskette leikkiä isäni kustannuksella.»

Master Godolphin katseli häntä sanattoman raivon vallassa, antautui sitten vihansa vietäväksi, kumartui pöydän yli, kohotti pitkän sauvansa ja iski tuimasti sir Oliveria olkapäähän.

Sen tehtyään hän lähti ylväästi kulkemaan kohti ovea. Puolitiessä hän pysähtyi.

Master Godolphin käännähti jälleen häneen päin. »Mitä? Otatteko vastaan iskun?»

»Teette itsestänne valehtelijan, jos kerrotte, sillä kukaan ei teitä usko.» Sitten hän jälleen vaihtoi puheensävyä. »Kuulkaahan, Peter, me käyttäydymme arvottomasti. Mitä iskuun tulee, tunnustan sen ansainneeni. Äiti on isää pyhempi. Sikäli voimme sanoa olevamme kuitit. Emmekö voi muutenkin sopia? Mitä hyötyä meillä voikaan olla siitä, että jatkamme typerää riitaa, joka on syntynyt isiemme välille?»

»Meidän välillämme on enemmän kuin se», vastasi master Godolphin. »En tahdo sisareni menevän merirosvolle.»

»Merirosvolle? Tuhat tulimmaista! Olen iloinen, ettei ole ketään teitä kuulemassa. Hänen majesteettinsa tehtyä minut ritariksi merellä suorittamieni seikkojen vuoksi tuollaiset sanat kuulostavat valtiorikokselta. Varmaa on, poikaseni, että master Peter Godolphin voi hyväksyä sen, mitä kuningatar on hyväksynyt, ja samoin voi menetellä neuvonantajanne sir John Killigrew. Olette kuunnellut häntä. Hän on teidät tänne lähettänyt.»

»En ole kenenkään lakeija», vastasi toinen kiivaasti, vihjauksesta loukkaantuen — ja loukkaantuen sitä enemmän, kun tiesi sen oikeaksi.

»On typerää nimittää minua merirosvoksi. Hawkins, jonka kanssa purjehdin, on hänkin saanut ritarilyönnin, ja ken nimittää meitä merirosvoiksi, solvaa itseään kuningatarta. Mitä kaunaa kannattekaan minua vastaan lukuunottamatta tuota, kuten itsekin huomaatte, varsin olematonta syytöstä? Luulenpa olevani yhtä hyvä kuin kuka muu tahansa täällä Cornwallissa; Rosamund kunnioittaa minua kiintymyksellään, ja minä olen rikas ja tulen vielä rikkaammaksi, ennenkuin hääkellot soivat.»

»Rikkautenanne ovat merellä varastetut saaliit, upotettujen alusten aarteet, Afrikasta hankittujen ja istutusalueille myytyjen orjien hinta, olette rikas kuin vampyyri, joka on imenyt itsensä täyteen — vainajien verta!»

»Minä kuulin sananne, mutta kysyn teiltä, mistä olette oppinut tuon sievän läksynne. Onko sir John opettajanne? On, on. Sitä ei tarvitse minulle sanoa. Minä keskustelen hänen kanssaan. Mutta salli nyt selittää itsellesi sir Johnin vihankaunan puhdas ja epäitsekäs syy. Saat nähdä, kuinka nuhteeton ja kunniallinen mies on sir John, joka oli isänne ystävä ja on ollut teidän holhoojanne.»

»Teidän tulee kuunnella, koska olette pakottanut minut kuuntelemaan, mitä hän sanoo minusta. Sir John haluaa saada lupaa rakentaa Fal-joen suulle. Hän toivoo näkevänsä sinne sukeutuvan kaupungin sataman yläpuolelle hänen oman kartanonsa Arwenackin varjoon. Hän esiintyy muka jalosti epäitsekkäänä ja kaikin puolin maan menestystä silmälläpitävänä ja unohtaa mainita, että maa kuuluu hänelle ja että hänen suunnitelmansa tähtäävät hänen oman menestyksensä ja sukunsa menestyksen valvomiseen. Me kohtasimme toisemme sattumalta sir Johnin ollessa ajamassa tätä asiaa hovissa. Sattuu nyt olemaan laita niin, että minullakin on etuja ajettavana Trurossa ja Penrynissä; mutta minä menettelen toisin kuin sir John, tunnustan sen rehellisesti. Jos Smithick alkaisi jollakin tavoin kukoistaa, johtuisi sen edullisemmasta asemasta, että Truron ja Penrynin täytyisi joutua kärsimään, ja se sopii minulle yhtä huonosti kuin vastakkainen seikka sir Johnille. Sanoin hänelle niin, sillä voin esiintyä jyrkästi, ja puhuin asiasta kuningattarelle esittäen vastakkaisen anomuksen.» Hän kohautti hartioitaan. »Hetki oli minulle otollinen. Olin eräs niistä merenkävijöistä, jotka olivat auttaneet kuningas Filipin voittamattoman armadan tuhoamista. Siitä syystä ei pyyntöäni voitu torjua, ja sir John lähetettiin kotiin yhtä tyhjin käsin kuin hän oli hoviin tullut. Onko ihmekään, että hän minua vihaa? Kun hänet tunnette, ihmettelettekö, että hän ristii minut merirosvoksi ja pahemmaksikin? On varsin luonnollista, että hän siten kuvailee väärin toimintaani merellä, koska juuri se toimintani on suonut minulle vallan loukata hänen etujansa. Hän on valinnut panettelun aseet tätä taistelua varten, mutta niitä aseita en käyttele minä, kuten hän tulee vielä tänään näkemään. Ellette usko, mitä sanon, tulkaa kerallani, olkaa läsnä siinä pienessä keskustelussa, jonka toivon syntyvän minun ja sen jäärän välille.»

»Unohdatte», virkkoi master Godolphin, »että minullakin on edunharrastuksia Smithickin tienoilla ja että loukkaatte niitä.»

»Kas niin»! huudahti sir Oliver. »Pahaa Tressilianin-vertani ja merirosvouttani koskevan pyhän närkästyksen pilvi vihdoinkin väistyy, ja totuus alkaa paistaa täydeltä terältä! Tekin olette vain kaupustelija! Millainen houkkio olenkaan ollut pitäessäni teitä vilpittömänä ja puhuessani tässä teille kuten ainakin kunnialliselle miehelle.» Hänen äänensä paisui ja huulet vetäytyivät ylenkatseelliseen kierteeseen, joka kosketti toista kuin isku. »Vannon ja vakuutan, etten olisi huolinut virkkaa mitään, jos olisin tiennyt, että olette niin halpamainen ja mitätön veikko.»

»Ovat paljoa lievemmät kuin oikeastaan ansaitsette», keskeytti toinen, koroitti sitten ääntänsä ja kutsui: »Nick!»

»Minä vastaan niistä nyt», kuului jäykkä vastaus. »Tulette tänne jaarittelemaan minulle isävainajani irstaudesta ja hänen ja oman isänne välisestä vanhasta riidasta, määkimään keksitystä merirosvoudestani ja omasta elämäntavastani, ikäänkuin siinä olisi todellinen syy, jonka vuoksi en voi saada sisartanne vaimokseni, vaikka todellisena aiheena mielessänne, todellisena vihamielisyytenne kannustimena, ovatkin vain muutamat vaivaiset vuoden mittaan ansaittavat punnat, joita estän joutumasta taskuunne. Menkää matkaanne, Jumalan nimessä!»

»Te saatte vielä minusta kuulla, sir Oliver», virkkoi master Godolphin, vihasta kalpeana. »Saatte vastata minulle noista sanoistanne.»

»Se on tosiaankin kunniallisen ihmisluokan häpäisemistä, sen tunnustan.
Nick, avaa ovi master Godolphinille.»

ROSAMUND.

Vieraan lähdettyä sir Oliver pian jälleen tyyntyi. Voidessaan siten kaikessa rauhassa miettiä asemaansa hän suuttui uudelleen ajatellessaan raivoa, jonka valtaan oli joutunut, raivoa, joka oli vallinnut häntä siinä määrin, että hän oli lisännyt jo ennestään melkoisia esteitä Rosamundin ja itsensä välille. Hänen kiukkunsa käännähti täydessä liekissään toisaalle valiten esineekseen John Killigrew'n. Sir Oliver tahtoi selvittää suhteensa häneen heti paikalla. Ja hän tulisi tekemään sen, kautta taivaan valkeuden!

Kehoitusta noudattaen saapui aivan kohta sir Oliverin velipuoli, solakka, äitinsä näköinen nuorukainen, riihattoman Ralph Tressilianin toisesta avioliitosta. Hän oli sekä sielultaan että ruumiiltaan aivan toisenlainen kuin sir Oliver. Hänen viehätyksensä oli herkkää, melkeinpä naisellista; hänen hipiänsä oli vaalea ja hieno, hiukset kullanväriset ja silmät tummansiniset. Hänessä oli erittäin viehättävä nuoruusiän sulo — hän näet oli vasta kaksikymmentä vuotta täyttänyt — ja hänen pukunsa oli huolellinen kuin hovilaisen.

»Oliko tuo Godolphinin penikka sinua tapaamassa?» kysyi hän huoneeseen tullessaan.

»Olipa niinkin», murahti sir Oliver. »Hän tuli sanomaan minulle eräitä asioita ja kuulemaan eräitä minulta.»

»Ahaa! Hän tuli minua vastaan portilla eikä vastannut tervehdykseeni.
Kirotun sietämätön pentu!»

»Sinä osaat arvostella ihmisiä, Lal.» Sir Oliver nousi saatuaan saappaat jalkaansa. »Lähden tästä Arwenackiin vaihtamaan muutamia kohteliaisuuksia sir Johnin kanssa.»

Hänen tiukkaan puserretut huulensa ja päättäväinen ilmeensä täydensivät sanoja niin hyvin, että Lionel tarttui hänen käsivarteensa. »Ethän… ethän aio?»

»Aionpa niinkin.» Hän taputti hellästi veljensä olkapäätä, ikäänkuin olisi tahtonut tyynnyttää ilmeisesti säikähtynyttä nuorukaista. »Sir John puhuu liikoja», selitti hän. »Se vika kaipaa korjaamista. Lähden opettamaan hänelle vaiti-olemisen hyvettä.»

»Niin koituu — hänelle. Jos mies kerran nimittää minua merirosvoksi, orjakauppiaaksi, murhaajaksi ja taivas tiesi miksi kaikeksi, niin hänen täytyy olla valmis sietämään tekonsa seuraukset. Mutta oletpa viipynyt kauan, Lal. Missä olet ollut?»

»Malpasiin asti?» Sir Oliverin silmät kapenivat, kuten oli hänen tapansa. »Olen kuullut kuiskittavan, mikä magneetti sinua sinne vetää», sanoi hän. »Ole varuillasi, poikani. Sinä käyt liian usein Malpasissa.»

»Tarkoitan, että olet isäsi poika. Muista se, ja yritä välttää hänen jälkiänsä, jotteivät ne johda sinua samaan loppuun. Noita hänen taipumuksiaan muistutti vastikään mieleeni kelpo master Peter. Älä käy kovin usein Malpasissa. En sano enempää.» Mutta nuoremman veljen olalle laskettu käsivarsi ja lämmin syleily teki kerrassaan mahdottomaksi kantaa kaunaa tuon varoituksen vuoksi.

Hänen lähdettyään Lionel istuutui aterioimaan, Nick palvelijanaan. Hän ei syönyt paljoa eikä virkkanut vanhalle palvelijalle sanaakaan koko aterian aikana. Hän oli syvissä mietteissä. Ajatukset seurasivat veljeä kostoretkelle Arwenackiin. Killigrew ei ollut mikään lapsi, vaan luja mies, sotilas ja merimies. Jos onnettomuus kohtaisi Oliveriä… Lionel vapisi tuota ajatellessaan, ja sitten hänen mielensä alkoi melkein hänen tahtomattaan selvitellä, mitä sellaisesta tapahtumasta seuraisi hänelle itselleen. Hänen elämänsä ja onnensa joutuisi aivan toiseen vaiheeseen, ajatteli hän. Eräänlaisen kauhun valtaamana hän koki suistaa tuota inhottavaa mietettä mielestään, mutta se palasi alinomaa. Sitä ei käynyt torjuminen. Se pakotti hänet ajattelemaan omaa olotilaansa.

Kaikesta siitä, mitä hänellä oli, hän sai kiittää veljensä hyvyyttä. Heidän irstaileva isänsä oli kuollut niinkuin sellaiset henkilöt tavallisesti kuolevat jättäen jälkeensä monien kiinnitysten rasittamat tilukset ja paljon velkoja; itse Penarrowkin oli velan panttina, ja saadut rahat olivat kuluneet juopotteluun, peliin tai Ralph Tressilianin lukuisiin rakkausseikkailuihin. Sitten Oliver oli myynyt äidiltään perimänsä, lähellä Helstonea sijaitsevan pienen maatilan ja oli käyttänyt rahat Espanjan aluevesille tehtyyn kaappausretkeen. Hän oli varustanut ja miehittänyt aluksen ja oli lähtenyt Hawkinsin kanssa eräälle niistä retkistä, joita sir John Killigrew täysin oikein nimitti rosvoretkiksi. Hänellä oli palatessaan ollut niin paljon saalista puhtaana rahana ja jalokivinä, että voi niiden avulla vapauttaa rasituksista Tressilianin omaisuuden. Sitten hän oli lähtenyt uudestaan matkaan ja oli palannut vieläkin äveriäämpänä.

Sillävälin Lionel oli viettänyt aikojaan kotona kaikessa rauhassa. Hän piti elämänmukavuudesta. Hän oli luonnostaan huoleton, ja hänessä ilmenivät huolettomaan luonnonlaatuun tavallisesti liittyvät liiat mieliteot. Hän ei ollut syntynyt uurastamaan ja taistelemaan, eikä kukaan ollut pyrkinyt siinä suhteessa korjaamaan hänen luonteensa puutoksia. Toisinaan hän mietti, millaiseksi hänen tulevaisuutensa muodostuisi, jos Oliver menisi naimisiin. Hän pelkäsi, ettei elämä säilyisi yhtä mukavana kuin nyt. Mutta hänen pelkonsa ei ollut vakava. Hän, enempää kuin kukaan hänenlaisensa henkilö, ei ajatellut kovinkaan paljon tulevaisuutta. Jos hänen ajatuksensa hetkellisen levottomuuden vuoksi kääntyivät sille taholle, hän heti torjui ne päätellen, että Oliver sittenkin häntä rakasti ja tulisi varmaan aina pitämään asianmukaisesti huolta kaikista hänen tarpeistaan.

Hänen otaksumansa oli epäilemättä täysin oikeutettu. Oliver oli pikemmin hänen isänsä kuin hänen veljensä. Kun heidän isänsä oli tuotu kotiin, erään loukatun aviomiehen kuolettavasti haavoittamana — syntisen kuolema äkillisine, kauhistuneine katumuksineen oli ollut mieltäjärkyttävä näky — hän oli jättänyt Lionelin vanhemman veljen hoiviin. Oliver oli silloin ollut seitsemäntoista, Lionel kahdentoista vuoden ikäinen. Mutta Oliver oli näyttänyt niin paljoa vanhemmalta, että kaksi kertaa leskeksi jäänyt Ralph Tressilian oli luottanut tähän vakavaan, päättäväiseen ja käskevään poikaan, jonka äiti oli ollut hänen ensimmäinen vaimonsa. Hänen korvaansa oli kuoleva mies kuiskannut eletyn elämänsä aiheuttaman katumuksen ja tiedon asioiden tilasta, joka soi hänen pojilleen ylen niukat käyttövarat.

Oliveria hän ajatteli aivan rauhallisesti. Tuntui kuin hän olisi siinä tilassa olevien ihmisten aavistuskyvyn nojalla oivaltanut Oliverin kuuluvan niihin, joiden täytyy menestyä, ihmisiin, jotka käsittelevät maailmaa, miten mielivät. Hänen huolestumisensa koski yksinomaan Lionelia, jota arvostellessaan hän samoin nojautui viimeisillään olevalle ihmiselle suotuun erinomaiseen oivallukseen. Siitä johtui hänen harras suosittelunsa Oliverille ja Oliverin aulis lupaus olla nuorukaisen isänä, äitinä ja veljenä.

Kaikki tuo liikkui Lionelin mielessä hänen siinä miettiessään, ja hän taisteli jälleen sitä inhottavaa, ahdistavat ajatusta vastaan, että jos hänen veljensä kävisi onnettomasti Arwenackissa, siitä olisi hänelle itselleen suuri hyöty, että se, mitä hän nyt nautti veljen hyvyyden nojalla, tulisi siinä tapauksessa oikeudenmukaisesti kuulumaan hänelle. Jokin paholainen tuntui häntä kiusaavan ivallisesti kuiskaten, että jos Oliver kuolisi, hänen surunsa ei olisi pitkäaikainen. Sitten hänen mielensä nousi kapinaan tuota ääntä vastaan, jonka aiheuttajana oleva itsekkyys oli niin inhottava, että se parempina hetkinä täytti hänet itsensäkin kauhulla, ja hän muisteli Oliverin muuttumatonta, järkkymätöntä kiintymystä, harkitsi kaikkea sitä hellää huolenpitoa ja ystävyyttä, jota Oliver oli kuluneina vuosina alinomaa hänelle osoittanut, ja kirosi sitä mädännäisyyttä, joka salli mieleen johtuakaan sellaisia ajatuksia. Tunteiden kuohu, omantunnon ja itsekkyyden välinen taistelu, oli niin kiivas, että hän kavahti äkkiä seisaalleen, huulillaan huuto;

Vanha Nicholas katsahti häneen ja näki nuorukaisen kasvot vahankarvaisina, otsan hikikarpaloiden peittämänä.

»Master Lionel! Master Lionel!» huudahti hän, ja hänen pienet kirkkaat silmänsä tutkivat huolestuneina nuoren herran kasvoja. »Mikä on haittana?»

Lionel pyyhki otsaansa. »Sir Oliver on lähtenyt Arwenackiin rangaistusretkelle», sanoi hän.

Nickin ahavoituneisiin kasvoihin levisi hymyn irvistys »Niinkö? Olisi aika mennä naimisiin. Sir John on liian kielevä.»

Lionelia hämmästytti tuo vaivaton luottamus ja ehdoton vakuutus, kuinka herran oli meneteltävä.

»Ettekö… ettekö pelkää, Nicholas, että…» Hän ei päättänyt lausettaan. Mutta palvelija ymmärsi, ja hänen irvistyksensä levisi vieläkin laajemmaksi.

»Pelkää? Hyvänen aika! En ole milloinkaan pelännyt sir Oliverin vuoksi enkä vastakaan pelkää. Sir Oliver palaa illalliselle ruokahalu terästyneenä — muullaista vaikutusta ei tappelu ole häneen koskaan tehnyt.»

Tapahtumat osoittivat palvelijan luottamuksen oikeaksi, joskaan sir Oliver pienen virheen vuoksi ei suorittanut ihan kaikkea, mitä oli luvannut ja aikonut. Vihoissaan ja otaksuessaan joutuneensa loukatuksi hän oli — kuten hänen historioitsijansa väsymättä vakuuttaa ja kuten itse voitte päätellä, ennenkuin tarinamme on lopussa — armoton kuin tiikeri. Hän ratsasti Arwenackiin vakavasti aikoen surmata solvaajansa. Mikään vähempi ei tuntunut hänestä riittävältä. Saavuttuaan Killigrew'n komeaan linnaan, joka vallitsi Fal-joen suuta ja jonka sakaratorneista avautui näköala aina Lizard-niemeen saakka, viidentoista peninkulman päähän, hän huomasi Peter Godolphinin ehtineen sinne ennen häntä, ja Peterin läsnäollessa sir Oliver syytti sir Johnia harkitummin ja muodollisemmin kuin oli aikonut. Hän tahtoi sir Johnia syyttäessään samalla puolustautua Rosamundin veljen kuullen ja saada hänet käsittämään, kuinka inhottavia olivat ne parjaukset, joita sir John oli rohjennut lausua, ja kuinka alhaisista vaikuttimista johtuvia.

Sir John auttoi riidan syntymistä. Se vihankauna, jota hän tunsi Penarrow'n merisissiä kohtaan, — kuten hän sir Oliveria nimitti — sai hänet haluamaan taistelua melkein yhtä kiihkeästi kuin hänen haastajansa.

Puistosta löytyi heidän tarkoituksiinsa soveltuva yksinäinen kulmaus, ja siellä sir John, hoikka, kellerväihoinen, suunnilleen kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, hyökkäsi miekoin ja tikarein sir Oliverin kimppuun aivan yhtä tuimasti kuin oli aikaisemmin ahdistanut häntä kielellään. Hänen tuimuutensa ei kumminkaan johtanut mihinkään tulokseen. Sir Oliver oli saapunut määrätyssä tarkoituksessa, ja hänen tapanaan oli aina suorittaa loppuun asti tehtävä, jonka oli ottanut suorittaakseen.

Kolmessa minuutissa oli asia valmis. Sir Oliver pyyhki huolellisesti säiläänsä, sir John makasi yskien nurmella, ja häntä hoitelivat Peter Godolphin ja eräs säikähtynyt palvelija, joka oli kutsuttu paikalle, jotta todistajia oli läsnä laillinen määrä.

Sir Oliver pisti aseensa tuppeen, puki ylleen viitan, astui sitten kaatuneen vastustajansa luo ja katseli häntä tarkkaavasti.

»Luulenpa vaientaneeni hänet vain vähäksi aikaa», sanoi hän. »Ja tunnustaa täytyy, että aikomukseni oli parempi. Toivon kuitenkin tämän opetuksen riittävän ja estävän häntä enemmistä valheista — ainakin mikäli ne koskevat minua.»

»Jumala minua siitä varjelkoon!» virkkoi sir Oliver vakavasti. »Sydämessäni ei ole minkäänlaista pilkkaa. Uskokaa minua, siellä ei ole mitään muuta kuin pahoittelua — etten suorittanut työtä perinpohjaisemmin. Minä lähetän mennessäni apua talosta. Voikaa hyvin, master Peter.»

Arwenackista hän ratsasti kotimatkallaan Penrynin tietä, ei kumminkaan suoraa päätä kotiin. Hän pysähdytti ratsunsa Godolphinin kartanon luona, joka sijaitsi Trefusis-niemen yläpuolella Carrick Roadsin seutua valliten. Hän kääntyi sisään vanhasta portista ja ajoi pihamaalle. Laskeutuen satulasta mukulakiviselle pihalle hän ilmoitti tulleensa tapaamaan mistress Rosamundia.

Rosamund oli omassa huoneessaan — valoisassa tornihuoneessa kartanon itäsivulla, mistä tarjoutui näköala viehättäville vesille ja kauempana sijaitseville metsäisille rinteille. Hän istui kirja sylissään korkean ikkunan komerossa, kun huoneeseen astui sir Oliver, Sally Pentreathin, Rosamundin aikaisemman hoitajan ja nykyisen kamarineidin edeltämänä ja ilmoittamana.

Rosamund nousi seisomaan ja huudahti iloisesti hänen kasvojensa ilmaantuessa näkyviin ovenkamanan alla, joka oli tuskin riittävän korkealla salliakseen sir Oliverin kulkea kumartamatta, ja seisoi siinä katsellen häntä huoneen toiselta seinältä silmät säteilevinä ja posket punottavina.

Mitäpä hyötyä olisikaan hänen kuvailemisesta? Hänen kohta joutuessaan sir Oliver Tressilianin vuoksi aivan yleisesti tunnetuksi Englannissa oli tuskin ainoatakaan runoilijaa, joka ei laulanut Rosamund Godolphinin kauneutta ja suloa, ja niiden ylistyslaulujen katkelmia on totisesti säilynyt riittävän paljon. Hän oli ruskeatukkainen samoinkuin hänen veljensä ja jumalaisen solakka, joskin hänen tyttömäinen vartalonsa näytti vielä melkein liian hoikalta hänen pituuteensa verraten.

»En odottanut sinua näin aikaisin…» aloitti hän havaitessaan tulijan kasvot omituisen vakaviksi. »Minkä tähden… mitä on tapahtunut?» huudahti hän aavistuksen selvästi hänelle ilmoittaessa, että oli tapahtunut jokin onnettomuus.

»Ei mitään, mistä sinun tarvitsee käydä levottomaksi, armaani, joskin se voinee olla sinulle epämieluista.» Sir Oliver laski kätensä hänen norjalle varrellensa laajan vannehameen yläpuolelle ja talutti hänet lempeästi takaisin paikalleen istuutuen sitten itse hänen viereensä ikkunapenkille. »Sir John Killigrew on sinulle jossakin määrin rakas?» virkkoi hän puolittain todeten, puolittain kysyen.

Sir Oliver murti suuta. »Siinäpä se. Niin, minä olen melkein surmannut hänet.»

Rosamund vetäytyi taaksepäin tuolissaan, ja sir Oliver huomasi kauhun välähtävän hänen silmissään ja saavan hänen päänsä väistymään äkkiä taaksepäin. Sir Oliver kiirehti selittämään syitä, jotka olivat siihen johtaneet, kertoi hänelle lyhyesti niistä solvauksista, joita sir John oli levittänyt purkaakseen kiukkuansa siitä, että hänen hellimänsä aie päästä rakentamaan Smithickiin oli estetty toteutumasta.

»Se ei suuria merkinnyt», lausui hän lopuksi. »Minä tiesin, että sellaisia juoruja oli liikkeellä, mutta halveksin niitä samoinkuin niiden alkuunpanijaa. Mutta hän uskalsi enemmän, Rose: hän myrkytti nuoren veljesi mielen minua vastaan ja herätti eloon hänessä uinuvan vihankaunan, joka oli isäni eläessä vallinnut sukujemme välillä. Tänään Peter tuli luokseni ilmeisesti tahtoen haastaa riitaa. Hän herjasi minua pahemmin kuin kukaan on koskaan uskaltanut.»

Rosamund huudahti; hänen jo ennestään suuri levottomuutensa kiihtyi kaksinkertaiseksi. Sir Oliver hymyili.

»Älä luule, että voisin tehdä hänelle mitään pahaa. Hän on veljesi ja sellaisena minulle pyhä. Hän tuli sanomaan minulle, ettei kihlauksemme ole mahdollinen, kielsi minua milloinkaan enää käymästä täällä, nimitti minua häikäilemättä merirosvoksi ja verenimijäksi ja häpäisi isäni muistoa. Minä arvasin, että kaiken tämän pahan lähteenä oli Killigrew, ja ratsastin suoraa päätä Arwenackiin tukkiakseni tuon valheiden lähteen ikiajoiksi. En kumminkaan saanut aikaan ihan niin paljon kuin tarkoitin. Näethän, että olen vilpitön, Rose. Sir John voi jäädä elämään; siinä tapauksessa toivon hänen hyötyneen tästä läksystä. Tulin suoraan luoksesi», päätti hän puheensa, »jotta saat kuulla tapauksen minulta, ennenkuin joku toinen tulee solvaamaan minua kertomalla siitä väärin.»

Rosamund istui aivan hiljaa ja kalpeana, katsellen suoraan eteensä sir Oliverin ohi. Vihdoin hän alkoi puhua. »En ole mikään etevä ihmistuntija», virkkoi hän alakuloisesti ja hiljaa. »Kuinkapa olisinkaan, nuori tyttö, joka on elänyt maailmasta erotettuna? Minulle on kerrottu, että olet väkivaltainen ja kiihkoisa, katkeran vihamielinen, helposti vihaan syttyvä, julma ja armoton niitä tunteita tyydyttäessäsi.»

»Kaikki tuo on minulle kerrottu», jatkoi Rosamund ikäänkuin ei olisi huomautusta kuullut, »ja minä olen kieltäytynyt tuota kaikkea uskomasta, koska olin antanut sydämeni sinulle. Mutta… mutta mitä oletkaan tänään osoittanut?»

»Kärsivällisyyttä», toisti Rosamund, ja hänen huulilleen nousi väsyneen ivan ilme. »Pidät minua varmaan pilkkanasi!»

»Kerroin jo sinulle, mitä sir John on tehnyt. Kerroin tietäväni sir Johnin tehneen suurimman osan tihutyötänsä, nimenomaisesti kaiken, mikä koskee kunniaani, jo aikoja sitten. Olin kuitenkin sietänyt kaikki hiljaa ja halveksien. Osoittauduinko siis helposti kiihtyväksi ja säälimättömäksi? Mitä se olikaan muuta kuin kärsivällisyyttä? Kun hän siitä huolimatta sallii halpamaisen kauppasaksan-vihansa kehittyä siihen määrään, että tukkii elämäni onnenlähteen ja lähettää veljesi minua solvaamaan, olen yhä niin kärsivällinen, että pidän veljeäsi pelkkänä aseena ja lähden suoraan sitä kättä kohti, joka oli asetta heiluttanut. Tietäen, kuinka olet sir Johniin kiintynyt, sallin hänen käyttäytyä uhittelevammin kuin olisi sallinut yksikään kunniallinen mies koko Englannissa.»

Huomatessaan Rosamundin yhä väistävän hänen katsettaan ja istuvan kauhun hyytämänä kuultuaan rakastamansa miehen tahrineen kätensä toisen rakkaan henkilön verellä, sir Oliver alkoi puolustella itseänsä lämpimämmin. Hän heittäytyi polvilleen hänen tuolinsa viereen ja tarttui suurin jäntevin käsin hentoisiin sormiin, jotka hitaasti antautuivat.

»Rose», huudahti hän, ja hänen syvässä äänessään kuului rukoileva värähtely, »jätä huomioonottamatta kaikki, mitä olet kuullut. Ajattele vain tätä tapahtunutta seikkaa. Otaksu, että luoksesi tulee veljeni Lionel ja että hän jonkinlaisen voiman ja arvovallan tukemana vannoo ja vakuuttaa, ettet mene milloinkaan naimisiin kanssani, vannoo estävänsä tämän liiton, koska ei pidä sinua naisena, joka voi kunniakseni saada minun nimeni, ja otaksu, että hän kaiken tuon lisäksi solvaa isävainajasi muistoa; mitä hänelle silloin vastaisit? Puhu, Rose! Ole rehellinen itsellesi ja minulle. Ajattele itsesi minun sijalleni ja sano vilpittömästi, voitko minua vielä tuomita siitä, mitä olen tehnyt. Sano, olenko menetellyt kovinkaan toisin kuin itse menettelisit sellaisessa tapauksessa.»

Rosamundin katse tutki hänen kohotettuja kasvojansa, joiden jokainen piirre rukoillen kehoitti häntä tuomitsemaan puolueettomasti; sitten hänen omiin kasvoihinsa nousi hämmästynyt, melkein vihainen ilme. Hän laski kätensä polvistuneen olkapäälle ja katsoi syvään hänen silmiinsä.

»Vannotko minulle, Noll, että kaikki on niinkuin olet kertonut, ettet ole mitään lisännyt etkä mitään muuttanut saadaksesi esitystä itsellesi edullisemmaksi?»

»Kaipaatko sellaisia valoja?» kysyi toinen, ja hänen kasvoihinsa näkyi leviävän alakuloinen ilme.

»Jos kaipaisin, en rakastaisi sinua, Noll. Mutta tällaisena hetkenä kaipaan omaa vakuutustasi. Etkö tahdo olla jalomielinen ja kärsivällinen, vahvistaa minua kestämään kaikkea, mitä jälkeenpäin voidaan sanoa?»

»Jumala on todistajani, että olen kertonut sinulle kaikki totuudenmukaisesti», kuului juhlallinen vastaus.

Rosamundin pää painui hänen olkapäänsä varaan. Hän itki hiljaa, ylen liikutettuna nyt, kun kaikki se, mitä hän vaieten ja salaa oli kärsinyt siitä asti, kun sir Oliver oli tullut häntä kosimaan, oli kohonnut huippuunsa.

»Niinpä uskon menetelleesi oikein», sanoi hän. »Uskon samoinkuin sinä, ettei kukaan kunnian mies olisi voinut toimia toisin. Minun täytyy uskoa sinua, Noll, sillä ellen uskoisi, en voisi uskoa mitään enkä toivoa mitään. Sinä olet kuin tuli, joka on sytyttänyt olemukseni paremman osan ja polttanut sen tuhkaksi, jotta voit säilyttää sen sydämessäsi. Olen tyytyväinen, kunhan olet vilpitön.»

»Vilpitön tulen aina olemaan, rakkaani», kuiskasi toinen kiihkeästi.
»Kuinka muuten voisikaan olla laita, koska sinä teet minut sellaiseksi?»

Rosamund katseli häntä jälleen hymyillen kyynelissään. »Ja siedätkö
Peteriä?» kysyi hän rukoillen.

»Hän ei saa minua mitenkään vihastumaan», vastasi Oliver. »Senkin voin vannoa. Tiedätkö, että hän löi minua tänään?»

»Minä en kiistellyt hänen kanssaan, vaan sen konnan kanssa, joka oli hänet lähettänyt. Nauroin hänen iskuansa. Olihan hän minulle pyhä!»

»Hän on hyväsydäminen, Noll», jatkoi Rosamund. »Aikaa voittaen hän oppii rakastamaan sinua niinkuin ansaitset, ja sinä tulet huomaamaan, että hänkin ansaitsee rakkautesi.»

»Ja ajatteletko niin koko sinä lyhyenä odotusaikana, joka kenties pakostakin on edessämme?

En ajattele milloinkaan toisin, rakkaani. Toistaiseksi vältän häntä ja jottei syntyisi mitään ikävyyttä pysyn poissa tästä kartanosta, jos hän kieltää minua käymästä. Ei kulu vuottakaan, kun jo olet täysi-ikäinen eikä kukaan voi estää sinua tulemasta ja menemästä. Mitä merkitseekään vuosi, kun on kärsimättömyyden tyynnyttäjänä sellainen toivo kuin minulla?»

Rosamund silitti hänen kasvojansa. »Sinä olet minulle aina kovin ystävällinen, Noll», kuiskasi hän hellästi. »En voi uskoa, että olet milloinkaan tyly kenellekään, kuten sanovat.»

»Älä heistä huoli», vastasi Oliver. »Minussa on voinut olla jotakin tuosta kaikesta, mutta sinä, Rose, olet minut puhdistanut. Kuka voisikaan sinua rakastaessaan olla muuta kuin lempeä. »Hän suuteli Rosamundia ja nousi. »Minun on nyt paras lähteä», sanoi hän. »Huomenna aamulla lähden kävelemään rannalle kohti Trefusis-nientä. Jos sinullekin sopii…»

»Olisi parasta menetellä niin tästä lähtien», virkkoi sir Oliver hymyillen ja sanoi jäähyväiset.

Rosamund seurasi häntä portaille ja katseli alas astelevaa, katseessa tuon lujan, miehekkään rakastajan hienon suoran ryhdin herättämä ylpeyden ilme.

PAJA.

Sir Oliver oli menetellyt viisaasti tullessaan ensimmäisenä kertomaan Rosamundille päivän tapahtumista; se kävi ilmi aivan pian, master Godolphinin palattua kotiin. Viimeksimainittu lähti heti sisarensa luo, ja sir Johnia koskeva pelon ja murheen painama mieli, se yleinen tunto, että oli joutunut häviölle sir Oliverin luona, ja kaiken tuon aiheuttama kiukku sai hänet käyttäytymään karusti ja taipumaan liioitteluun.

Hänen saamansa hämmästyttävä vastaus — master Godolphinia hämmästyttävä — ei ollut omansa tyynnyttämään hänen kipeätä kiihtynyttä mieltänsä.

»Minä tiedän sen», vastasi Rosamund. »Ja uskonpa, ettei hän ole vähempää ansainnut. Sen, joka harjoittaa panettelua, tulee olla valmis ottamaan vastaan siitä koituvan palkan.»

Syntyi pitkä, kaamea hiljaisuus, jonka kestäessä master Godolphin silmäili sisartaan puhjeten sitten sadattelemaan, vihdoin soimaten häntä luonnottomuudesta ja väittäen likaisen koiran Tressilianin hänet noituneen.

»Onneksi minulle», vastasi sisar tyynesti, »hän oli täällä ennen sinua ja kertoi minulle koko totuuden.» Sitten hänen teennäinen tyyneytensä ja viha, jolla hän oli vastannut veljensä vihanpuuskaan, häipyi hänestä olemattomiin. »Peter, Peter», huudahti hän pelontuskan vallassa, »minä toivon sir Johnin toipuvan. Tuo tapaus saa mieleni kovin rauhattomaksi. Mutta ole oikeamielinen, minä rukoilen sinua. Sir Oliver on minulle kertonut, kuinka häntä on ahdistettu.»

»Hän joutuu vielä pahemmin ahdistetuksi, niin totta kuin Jumala elää!
Jos luulet hänen tekonsa jäävän rankaisematta —»

Sisar heittäytyi hänen povelleen ja rukoili häntä olemaan jatkamatta riitaa. Hän puhui rakkaudestaan sir Oliveriin ja ilmoitti vakaan päätöksensä olevan mennä hänen kanssaan naimisiin huolimatta mistään mahdollisesti ilmaantuvista esteistä. Tuo ei kumminkaan ollut omansa lauhduttamaan veljen mieltä. Sisaruksia aina kiinteästi toisiinsa liittänyt rakkaus sai hänet sentään lopulta lupaamaan, että jos sir John toipuisi, hän itse ei ryhtyisi asiaa jatkamaan. Jos sitävastoin sir John kuolisi, mikä oli varsin luultavaa, niin kunniantunto vaatisi häntä kostamaan tekoa, jonka hän itse oli suuressa määrin aiheuttanut.

»Minä luen sen miehen ajatuksia kuin avointa kirjaa», selitti nuorukainen lapsellisesti kehuskellen. »Hän on ovela kuin saatana, mutta minua hän ei petä. Sir Johnia iskiessään hän iski minua. Hän tahtoo omakseen sinut, Rosamund, ja senvuoksi hän ei voinut — kuten aivan arkailematta minulle sanoi, — käydä taistelemaan kanssani, miten häntä uhmasinkin ja vaikka lopulta löinkin häntä. Hän olisi voinut minut surmata senvuoksi; mutta hän tiesi niin menetellen kohottavansa esteen sinun ja itsensä välille. Hän osaa laskea niinkuin kaikki helvetin paholaiset. Tahtoessaan pyyhkiä pois minun hänelle aiheuttamaani häpeätä hän siirtää syyn Killigrew'n kannettavaksi ja lähtee surmaamaan häntä arvellen sen vielä olevan minulle varoitukseksi. Mutta jos Killigrew kuolee…» Niin hän jaksatti, ja Rosamundin lempeän sydämen täytti pelontuska hänen havaitessaan, että ne kaksi miestä, joita hän eniten maailmassa rakasti, joutuivat yhä kiivaampaan kiistaan. Jos lopputuloksena oli, että jompikumpi surmaisi toisen, Rosamund tiesi, että hänen olisi mahdoton enää milloinkaan nähdä eloonjäänyttä edessään.

Vihdoin hän sentään rohkaisi mielensä ajatellessaan sir Oliverin valallista lupausta olla vahingoittamatta hänen veljeään, tapahtuipa mitä tahansa. Rosamund luotti häneen, uskoi hänen sanaansa ja siihen harvinaiseen voimaan, jonka nojalla sir Oliver kykeni noudattamaan sellaista menettelytapaa, jota yksikään heikompi mies ei olisi uskaltanut omaksua. Nämä mietteet lisäsivät hänen ylpeyttänsä, ja hän kiitti Jumalaa sulhasesta, joka oli kaikissa suhteissa jättiläinen toisten miesten joukossa.

Sir John Killigrew ei kuollut. Hän häilyi tämän ja paremman elämän välillä viikon päivät, mutta alkoi sitten toipua. Lokakuussa hän oli jälleen jalkeilla, laihana ja kalpeana, puoleen kokoonsa kutistuneena, pelkkänä entisensä varjona.

Hänen ensimmäisiä vierailupaikkojaan oli Godolphinin kartano. Hän saapui varoittamaan Rosamundia kihlauksesta ja teki niin Peter Godolphinin kehoituksesta. Mutta hänen varoituksestaan puuttui, kumma kyllä, se voima, jota Rosamund oli edellyttänyt siinä olevan.

Merkillinen seikka oli, että sir John kuoleman läheisyyteen jouduttuaan ja tuntiessaan maallisten harrastustensa häipyvän olemattomiin, oli katsellut asioita suoraan kasvoihin ja johtunut päättelemään — tämä päätelmä olisi ollut mahdoton hänen terveenä ollessaan — ettei ollut saanut enempää kuin oli ansainnut. Hän käsitti menetelleensä arvottomasti, joskaan ei ollut toimiessaan tekonsa arvottomuutta tajunnut, käsitti, etteivät ne aseet, joilla hän oli ahdistanut sir Oliveriä, olleet herrasmiehelle soveliaat, ja ettei niiden avulla ollut mainetta voitettavissa. Hän oivalsi, että Tressilianin sukuun kohdistuva vanha vihamielisyys, jota Smithickin rakennuslupaa koskevassa asiassa kärsitystä tappiosta aiheutunut loukkauksentunto vielä äidytti, oli vääristänyt hänen arvostelmaansa saaden hänet uskomaan, että sir Oliver oli kaikkea sitä, miksi hän oli hänet ristinyt. Hän ymmärsi vielä kateudenkin olleen asiassa osallisena. Merellä suoritetut urotyöt olivat tuottaneet sir Oliverille rikkautta, ja hän oli rikkautensa nojalla kohentamassa Tressilianien valta-asemaa, jota Ralph Tressilian oli inhottavalla tavalla järkyttänyt, uhaten siten saattaa näillä seuduin varjoon Arwenackin herrain merkityksen.

Mieltään muutettuaankaan hän ei sentään mennyt niin pitkälle, että olisi myöntänyt sir Oliver Tressilianin Rosamund Godolphinille soveltuvaksi puolisoksi. Viimeksimainitun ja hänen veljensä oli heidän isänsä jättänyt sir Johnin hoiviin, ja viimeksimainittu oli holhonnut heitä moitteettomasti aina siihen asti, kun Peter oli ehtinyt täysi-ikäiseksi. Hänen kiintymyksensä Rosamundiin oli hellä kuin rakastajan, mutta sitä hillitsi täysin isällinen tunne. Sir John melkein palvoi häntä ja loppujen lopuksi, vapautettuaan mielensä kaikista vilpillisistä ennakkoluuloista, hän yhä vielä havaitsi Oliver Tressilianissa ylen paljon vastenmielistä, ja se ajatus, että hänestä tulisi Rosamundin puoliso, tuntui mahdottomalta.

Ensinnäkin oli otettava huomioon Tressilianien paha veri, tunnetusti paha ja kaikkein ilmeisimmin sellaiseksi osoittautunut Ralph Tressilian-vainajassa. Oliver ei ollut mitenkään voinut jäädä vaille sen vaikutusta, ja sir John ei kyennyt havaitsemaan mitään merkkejä, jotka olisivat osoittaneet hänen luontuneen toisin. Hänessä ilmeni Tressilianien perinnäinen väkivaltaisuus. Hän oli raju ja karkea, ja merirosvon ammatti, johon hän ei ollut ryhtynyt, oli hänelle parhaiten soveltuva ammatti. Hän oli jyrkkä ja häikäilemätön, ei sietänyt ojennusta, vaan tallasi mielellään toisten ihmisten tunteet jalkoihinsa. Oliko tuo Rosamundille sopiva puoliso? kysyi sir John itseltään ihan vilpittömästi. Voiko hän uskoa nuoren neidon onnen sellaisen miehen haltuun? Eipä suinkaan.

Senvuoksi hän lähti toivuttuaan varoittamaan Rosamundia pitäen tätä velvollisuutenaan ja noudattaen master Peterin harrasta kehoitusta. Hän oli kuitenkin tietoinen entisestä puolueellisuudestaan ja pyrki niinmuodoin pikemmin lieventämään kuin tehostamaan esittämiään perusteita.

»Kuulkaahan, sir John», väitti Rosamund vastaan, »jos kaikkia ihmisiä on tuomittava heidän esivanhempiensa synneistä, niin harvatpa silloin välttävät tuomion, ja mistä luulette löytävänne minulle mielestänne kelvollisen miehen?»

Sir John kurtisti kärsimättömänä kulmiaan — he istuivat Rosamundin huoneessa, josta avautui näköala virralle. »Aioin kohta puhua hänestä», vastasi hän hieman äreästi, sillä nuo keskeytykset, jotka vaativat häntä pysymään asiassa, riistivät häneltä parhaat todisteet. »Olipa miten tahansa, joka tapauksessa näemme hänen elämäntavastaan, että hän on perinyt useita isänsä kehnoja ominaisuuksia, ja vain tulevaisuus voi meille todistaa, ettei hän ole perinyt toisiakin.»

»Toisin sanoen», virkkoi Rosamund ivallisesti, mutta erittäin vakavasti, »minun tulee odottaa, kunnes hän kuolee vanhuuden heikkouteen, saadakseni ehdottoman varmuuden, ettei hänessä ole sellaisia vikoja, jotka tekevät hänet kelvottomaksi aviomieheksi?»

Sir John siirrähti tuolissaan ja ärähti. »Olkoon menneeksi», tiuskasi hän sitten. »Puhukaamme niistä ominaisuuksista, joita hänessä jo ilmenee.» Ja sir John luetteli ne.

»Mutta tuohan on vain teidän arvostelunne hänestä — ilmaisee vain, mitä te hänestä ajattelette.»

»Mutta minä en mene naimisiin miehen kanssa sen nojalla, mitä toiset hänestä ajattelevat, vaan omia ajatuksiani noudattaen. Ja minun nähdäkseni te kamalasti solvaatte häntä. En huomaa sir Oliverissa mitään sellaisia ominaisuuksia.»

»Kehoitan sinua hartaasti luopumaan ajatuksestasi mennä hänen kanssaan naimisiin juuri siinä tarkoituksessa, ettei sinun tarvitsisi niitä huomata.»

»Mutta ellen mene hänen kanssaan naimisiin, en milloinkaan voi niitä huomata, ja niin ollen rakastan häntä yhä ja haluan päästä hänen vaimokseen. Tuleeko minun viettää siten koko elämäni?» Hän nauroi arkailematta ja astui sir Johnin luo, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa niinkuin oli tehnyt, joka päivä kuluneiden kymmenen vuoden aikana — isänsä kaulaan — ja sai sir Johnin siten tuntemaan itsensä ylen vanhaksi. Rosamundin käsi silitti sir Johnin otsaa.

»Kas noita ilkeitä pahantuulen ryppyjä», huudahti Rosamund. »Olette joutunut tappiolle, voittajanne on naisen äly, ja se ei teitä miellytä.»

»Voittajani on naisen oikku, naisen itsepintainen päätös olla mitään näkemättä.»

»Sanat eivät ole asioita; arvostelmat eivät ole tosiseikkoja. Te väitätte häntä sellaiseksi ja sellaiseksi. Mutta kun kysyn teiltä, mihin tosiasioihin tuomionne perustuu, vastaatte vain pitävänne häntä sellaisena kuin sanotte. Ajatuksenne voivat olla vilpittömät, sir John, mutta logiikkanne ei kelpaa mihinkään.» Rosamund nauroi jälleen huomatessaan sir Johnin joutuvan hämilleen. »Menetelkää nyt niinkuin menettelee rehellinen tuomari ja mainitkaa minulle jokin hänen tekonsa — jotakin, mitä hän on milloinkaan tehnyt ja mistä teillä on varma tieto — joka todistaa hänen olevan sellainen kuin väitätte. Tehkää niin, sir John!»

Sir John katsahti häneen kärsimättömästi. Vihdoin hänen kasvoihinsa levisi hymy. »Sinä veitikka!» huudahti hän, ja nämä sanat muistuivat hänen mieleensä vielä eräänä myöhäisenä päivänä. »Jos hän milloinkaan joutuu tuomittavaksi, hän ei voi toivoa itselleen parempaa asianajajaa kuin sinä.»

Rosamund lujitti nopeasti saavuttamaansa voittoa suutelemalla häntä. »Minä puolestani en voisi toivoa hänelle vilpittömämpää tuomaria kuin sinä.»

Mitä voikaan mies rukka nyt tehdä? Mitä teki. Noudattaa hänen kehoitustansa ja lähteä sir Oliverin luo sopimaan.

Hän tunnusti virheensä sievästi, ja sir Oliver käyttäytyi yhtä miellyttävästi. Mutta johtuessaan sitten puhumaan mistress Rosamundista sir John oli velvollisuudentuntonsa vuoksi vähemmän jalomielinen. Hän huomautti, että koska ei voinut pitää sir Oliveria soveliaana Rosamundin puolisoksi, mikään hänen lausumansa ei saanut harhauttaa sir Oliveria otaksumaan, että hän puoltaisi sellaista liittoa.

»Tämä ei kumminkaan merkitse, että sitä vastustan», lisäsi hän. »En sitä hyväksy, mutta en tahdo puuttua asiaan puolelta enkä toiselta. Hänen veljensä kieltäytyy antamasta naimislupaa hänen alaikäisyytensä aikana. Myöhemmin asia ei koske häntä enempää kuin minuakaan.»

»Toivon hänen menettelevän viisaasti», virkkoi sir Oliver. »Mutta yhdentekevää, menettelipä hän miten tahansa. Kiitän muuten teitä, sir John, suoruudestanne ja olen iloinen tietäessäni, että ellen voikaan lukea teitä ystäviini, ei ainakaan tarvitse pitää teitä vihollisenani.»

Mutta jos sir John oli siten saatu kääntymään puolueettomalle kannalle, master Peterin viha ei lauhtunut vähääkään; se pikemmin lisääntyi päivä päivältä, ja tulipa sen kiihtäjäksi vielä eräs seikka, jota sir Oliver ei aavistanutkaan.

Hän tiesi veljensä Lionelin ratsastavan melkein joka päivä Malpasiin ja tiesi noiden alinomaisten retkien tarkoituksen. Hän tiesi erään naishenkilön pitävän siellä eräänlaista hovia Truron, Penryn ja Helstonin maalaisteikareille ja tiesi jotakin siitä huonosta maineesta, joka oli kaupungissa häneen liittynyt — maineesta, joka oli ollut hänen maaseudulle-vetäytymisensä syynä. Sir Oliver kertoi veljelleen eräitä naishenkilöä koskevia selviä ja rumia tosiasioita varoittaen häntä, ja tässä tilaisuudessa veljekset olivat ensi kerran erittäin lähellä joutua riitaan.

Sir Oliver ei myöhemmin asiasta enää puhunut. Hän tiesi Lionelissa voivan huolettomuutensa ohella ilmetä itsepintaisuutta ja tunsi ihmisluontoa niin hyvin, että tiesi asiaan puuttumisen varmaan rikkovan hänen ja veljen väliset hyvät suhteet vähimmässäkään määrässä saavuttamatta todellista tarkoitustansa. Niinpä sir Oliver kohautti alistuneesti hartioitaan ja säilytti mielenrauhansa.

Hän jätti asian sille kannalle eikä enää milloinkaan puhunut Malpasista enempää kuin siellä asustavasta sireenistäkään. Sillävälin syksy väistyi talven tieltä, ja sir Oliverilla ja Rosamundilla oli vähemmän tilaisuutta kohdata toisiaan myrskyisen sään vallitessa. Godolphinien kartanoon sir Oliver ei tahtonut lähteä, koska Rosamund oli ilmaissut vastakkaisen toivomuksensa, ja hän piti itsekin parhaana olla siellä käymättä, koska muuten saattoi joutua kiistaan master Peterin kanssa, joka oli häntä kieltänyt talossa käymästä. Näinä aikoina hän näki Peter Godolphinin vain harvoin, ja joskus toisensa kohdatessaan he kulkivat ohi erittäin kuivakiskoisesti tervehtien.

Sir Oliver oli aivan onnellinen, ja ihmiset huomasivat, kuinka lempeä oli hänen puheensa laatu ja kuinka paljon ystävällisemmiksi olivat muuttuneet hänen kasvonsa, jotka he olivat aina tottuneet näkemään kopeina ja juroina. Hän odotti tulevaa onneansa niin luottavaisena kuin kuolematon tulevaisuuttansa. Kohtalo vaati häneltä ainoastaan kärsivällisyyttä, ja hän suostui sellaiseen palvelukseen ilomielin, luottaen siihen, että korvaus tulisi aivan pian hänen omakseen. Vuosi oli tosiaankin kulumassa lopulleen, ja ennenkuin seuraava talvi ehtisi, olisi Penarrow'n kartanossa valtiatar. Tuo tuntui sir Oliverista yhtä välttämättömältä kuin vuodenaikojan vaihtuminen.

Mutta kaikesta ehdottomasta luottamuksesta, kaikesta sen luomasta kärsivällisyydestä ja onnentunteesta huolimatta oli hetkiä, joina hän tunsi jonkin uhkaavan tuhon epämääräistä aavistusta, jonkin kohtalon helmassa piilevän onnettomuuden salaista uumoilua. Jos hän yritti uhmata ahdistavaa tuntoansa, ilmaista sitä järjen kielellä, hän ei löytänyt ajatuksilleen minkäänlaista kiinnekohtaa, vaan johtui päättelemään, että hänen ahdistajanansa oli itse onnen ylenpalttisuus, joka toisinaan varoittaen painoi hänen sydäntänsä ikäänkuin sen iloista kohontaa estääkseen.

Viikko ennen joulua hänellä oli tilaisuus ratsastaa Helstoniin järjestämään jotakin vähäpätöistä asiaa. Rannikolla oli riehunut parina viime päivänä lumimyrsky, ja sir Oliver oli kyyhöttänyt suojissaan seudun sillä välin peittyessä lumiseen vaippaan. Neljäntenä päivänä rajuilma laantui, aurinko tuli näkyviin, taivas kirkastui pilvettömäksi, ja koko tienoo lepäsi aurinkoisen, häikäisevän valkeuden verhoamana. Sir Oliver käski satuloida ratsunsa ja lähti matkaan pitkin narskuvaa lumikenttää. Hän palasi jo varsin varhain iltapuolella, mutta parin peninkulman päähän Helstonista ehdittyään huomasi hevoselta pudonneen kengän. Hän astui satulasta ja asteli suitset käsivarrellaan Pendennis- ja Arwenack-kukkuloiden välisen laakson läpi, laulaen kulkiessaan.

Niin hän saapui Smithickiin ja pajan ovelle. Siinä seisoi joukko kalastajia ja maalaisia, joiden kokouspaikka se oli, kun ei lähistöllä ollut kapakkaa. Paitsi maalaismiehiä ja erästä matkustavaa kauppiasta oli läsnä Penrynin sielunpaimen sir Andrew Flack ja master Gregory Baine, eräs Truron seudun tuomareita. Molemmat olivat sir Oliverin hyviä tuttavia, ja hän jutteli hupaisesti heidän kanssaan odottaessaan hevostaan.

Koko asia oli erittäin ikävä, hevosenkengän putoamisesta tähän kohtaukseen saakka; sillä sir Oliverin siinä seisoessa ratsasti Arwenackin loivaa rinnettä alaspäin master Peter Godolphin.

Sir Andrew ja master Baine kertoivat myöhemmin, että master Peter näytti olleen juopottelemassa, niin punaiset olivat hänen kasvonsa, niin luonnottoman kirkkaat hänen silmänsä, kieli tahmea ja puhe ylen typerää. Varsin varmaan olikin niin laita. Makea Kanarian viini miellytti häntä samoinkuin John Killigrew'ta, ja hän oli ollut päivällisillä sir Johnin luona. Hän kuului niihin, jotka viini saa riitaisiksi — mikä merkitsee vain sitä, että viinin ollessa vaikuttamassa ja itsehillinnän puuttuessa hänen varsinainen luonnonlaatunsa pääsi esteettömästi ilmenemään. Sir Oliverin näkeminen oli omansa saamaan nuorukaisen pahan mielensä valtoihin, ja toisten herrasmiesten läsnäolo saattoi vielä asiaa edistää. Puolipäihtyneessä tilassa hän lienee muistanut, kuinka oli kerran lyönyt sir Oliveria ja kuinka viimeksimainittu oli nauraen sanonut, ettei kukaan sitä uskoisi.

Ehdittyään ryhmän luo hän kiristi ohjaksia niin äkkiä, että hevonen painui melkein istumaan kuin kissa; mutta ratsastaja pysyi silti satulassa. Sitten hän tuli tallaantunutta ja likaista lumitannerta pitkin sir Oliverin luo ja katsoa tuijotti häneen.

»Minä tulen Arwenackista», ilmoitti hän tarpeettomasti »Puhuimme siellä teistä.»

»Parempaa puheenaihetta ette olisi voineet keksiä», virkkoi sir Oliver hymyillen, joskin kiintein ja hieman säikähtynein katsein — vaikka ei suinkaan omasta puolestaan peloissaan.

»Olette oikeassa; teistä puhutaan yhä enemmän — teistä ja irstaasta isästänne.»

»Hyvä herra», vastasi sir Oliver, »olen jo kerran ennen valittanut äitinne ylen suurta varomattomuutta.»

Hän tuli lausuneeksi nuo sanat häntä vastaan singotun karkean solvauksen vuoksi, edessä olevien punoittavien ja ivallisten kasvojen aiheuttaman äkillisen sokean raivon vallassa. Mutta tuskin ne lausuttuaan hän jo niitä katui, sitä katkerammin, kun niitä tervehti maalaismiesten raikuva nauru. Sinä hetkenä hän olisi antanut puolet omaisuudestaan, jos olisi saanut ne peruutetuiksi.

Master Godolphinin kasvot olivat muuttuneet ihan toisenlaisiksi, ikäänkuin hän olisi riisunut naamion. Oltuaan punoittavat ne olivat nyt kalmankalpeat, silmät säihkyivät, ja suu värähteli. Niin hän tuijotti hetken vastustajaansa. Sitten hän nousi seisomaan jalustimissaan ja heilutti piiskaansa.

»Sinä koira!» huusi hän murahtaen ja nyyhkyttäen. »Sinä koira!» Ja ruoska viuhahti leikaten punaisen vanteen sir Oliverin tummiin kasvoihin.

Toiset — pappi, tuomari ja maalaismiehet — huudahtivat harmistuneina ja vihoissaan ja kiiruhtivat heidän väliinsä, sillä sir Oliver näytti kovin suuttuneelta, ja kaikki tiesivät, että häntä täytyi pelätä.

»Master Godolphin, saatte hävetä!» huusi pappi. »Jos tästä johtuu jotakin pahaa, minä todistan, kuinka karkeasti olette hyökännyt toisen kimppuun. Korjautukaa täältä pois!»

»Menkää hiiteen, sir!» virkkoi master Godolphin tahmeasti. »Tuleeko äitini nimen olla tuon sekasikiön huulilla. Niin totta kuin elän, mies, asia ei pääty tähän. Hänen tulee lähettää ystävänsä luokseni, muuten isken häntä piiskalla joka kerta, kun toisemme kohtaamme. Kuuletteko, sir Oliver?»

»Kuuletteko?» ärjyi hän. »Tällä kertaa ei John Killigrew kelpaa kiukkunne esineeksi. Tulkaa luokseni saamaan rangaistuksen, josta tuo piiskansivallus on pelkkää esimakua.» Sitten hän nauraa hörähti ja painoi kannukset ratsunsa kupeisiin niin tuimasti, että oli heittää kumoon papin ja muut.

»Jää vain hetkiseksi minua varten», huusi sir Oliver hänen jälkeensä.
»Et lähde enää ratsastamaan, sinä mieletön juoppo!»

Hän huusi raivostuneena tuomaan hevosta ja sysäsi syrjään papin ja master Bainen, jotka yrittivät pidättää ja tyynnyttää häntä. Kun hevonen oli tuotu, hän heilahdutti itsensä satulaan ja aloitti hurjan takaa-ajon.

Pappi katsahti tuomariin, ja tuomari kohautti hartioitaan, huulet lujasti yhteenpuserrettuina.

»Tuo nuori hurjapää oli humalassa», virkkoi sir Andrew pudistaen harmaata päätänsä. »Hän ei ole siinä tilassa, että voisi astua Luojansa eteen.»

»Hän näytti kuitenkin kovin taisteluhaluiselta», virkkoi master Baine. »Luulenpa, että saamme pian kuulla enemmän asiasta.» Hän kääntyi katsomaan pajaan, missä palkeet nyt olivat joutilaina. Seppä seisoi nokisena ovella, nahkaesiliina vyöllään, ja kuunteli miesten kertomusta tapahtumasta. Master Bainessa tuntui olevan vertauskuvallisuuden vaistoa. »Paikka oli epäilemättä erinomaisen hyvin valittu», sanoi hän. »Takoivat täällä tänään miekan, joka on karkaistava veressä.»

VÄLIKOHTAUS.

Pappi aikoi ratsastaa sir Oliverin jälkeen ja kehoitti master Bainea lähtemään mukaan. Mutta tuomari silmäili pitkin vartevaa nenäänsä ja arveli, ettei siitä olisi mitään hyötyä, että Tressilianit olivat hurjia ja verenhimoisia miehiä ja että suuttunutta Tressiliania oli paras karttaa. Sir Andrew, joka ei suinkaan ollut mikään sotaurho, arveli tuomarin sanoissa voivan piillä viisautta ja muisti, että oli vaivaa itselläänkin aivan riittävästi omasta äreästä eukostaan, joten ei ollut syytä ottaa toisten taakkoja kannettavakseen. Tuomari huomautti, että master Godolphin ja sir Oliver olivat itse tämän myrskyn aiheuttaneet. Niinpä oli heidän asiansa se Jumalan nimessä saattaa päätökseen, ja jos he niin tehden leikkaisivat toisiltaan kurkut, pääsisi paikkakunta vapaaksi parista hurjapäisestä veikosta. Kauppias piti heitä villittyinä, joiden menettelyä ei tavallinen kuolevainen kykene ymmärtämään. Toiset — kalastajat ja maalaismiehet — eivät voineet lähteä matkaan, vaikka olisivat tahtoneetkin.

He hajautuivat levittämään tietoa tuosta lyhyestä, mutta rajusta kiistasta ennustaen sen sovittamisen vaativan verenvuodatusta. Tämä heidän otaksumansa perustui yksinomaan siihen, että he tunsivat Tressilianien kiivaan luonnonlaadun. He olivat kuitenkin ihan väärässä. Sir Oliver tosin ajoi täyttä laukkaa pitkin sitä tietä, joka noudattelee Penryn-joen vartta, ja syöksyi sillan yli Penrynin kaupunkiin master Godolphinin jäljessä, murhanaie mielessään. Henkilöt, jotka näkivät hänen hurjasti ratsastavan, punainen juova kalpeissa vimmastuneissa kasvoissa, sanoivat hänen näyttävän ilmeiseltä paholaiselta.

Hän kulki Penrynin sillan yli puoli tuntia auringonlaskun jälkeen, hämärän tihentyessä yöksi, ja tuima kolea ilma lienee osaltaan viilentänyt hänen vertansa. Saavuttuaan joen itärannalle hän joka tapauksessa hiljensi hengenvaarallista vauhtiaan samoinkuin ajatustensa hillitöntä rientoa. Sen valan muisto, jonka hän oli vannonut Rosamundille kolme kuukautta aikaisemmin, kosketti häntä kuin ruumiiseen sattunut isku. Se esti häntä suorittamasta aiettaan, ja hänen asiaa harkitessaan ratsun vauhti hidastui kävelyksi. Hän vapisi ajatellessaan, kuinka vähältä oli pitänyt, ettei hän ollut tuhonnut odottavaa onneansa.

Oliko poikasen piiskanisku niin merkitsevä, että sen herättämän vihan piti saattaa vaaranalaiseksi hänen koko elämänsä? Mitäpä merkitsi, vaikka ihmiset nimittäisivät häntä pelkuriksi hänen siihen tyytyessään ja jättäessään solvauksen kostamatta? Voihan hän sitä paitsi iskeä valheen leiman sen henkilön ruumiiseen, joka uskaltaisi niin typerästi häntä syyttää. Sir Oliver kohotti katseensa kohti syvää safiirinhohteista taivaankantta, missä yksinäinen tähti viluisesti värähteli, ja kiitti tulvahtavin sydämin Jumalaa siitä, ettei ollut saavuttanut Peter Godolphinia ollessaan vihansa vallassa.

Suunnilleen peninkulman päähän Penrynistä ehdittyään hän kääntyi tielle, joka johti siellä sijaitsevalle ylimenopaikalle ja ajoi kukkulan harjanteen yli, ohjakset höllinä. Se ei ollut hänen tavallinen tiensä. Hän kulki yleensä Trefusis-niemen tietä nähdäkseen edes vilahdukselta sen kartanon, jossa asusti Rosamund, ja hänen huoneensa ikkunan. Mutta tänä iltana hän ajatteli, että lyhyempi kukkulan yli johtava tie oli turvallisempi. Kulkiessaan Godolphinin kartanon lähitse johtavaa tietä hän olisi voinut kohdata jälleen Peterin, ja hänen äskeinen vihansa varoitti häntä etsimästä sellaista kohtausta, varoitti häntä sitä välttämään, jos mieli karttaa onnettomuutta.

Tapahtuma tuntui hänestä siinä määrin varoittavalta ja hän pelkäsi itseään niin kovin, että päätti poistua Penarrow'sta jo seuraavana päivänä. Hän ei vielä varmaan tietänyt, minne lähtisi. Hän voi palata Lontooseen ja voi lähteä uudelle retkelle. Viimeksimainitusta ajatuksesta hän oli kuitenkin hiljattain luopunut Rosamundin hartaasti pyytäessä. Joka tapauksessa oli välttämätöntä lähteä pois paikkakunnalta ja Peter Godolphinin läheisyydestä, kunnes tulisi se aika, jolloin hän voi ottaa Rosamundin vaimokseen. Kahdeksan kuukautta oli kenties vietettävä maanpaossa, mutta mitäpä siitä? Parempi niin kuin että joutuisi johonkin tekoon, joka pakottaisi elämään ikänsä kaiken Rosamundista erotettuna. Hän ajatteli kirjoittaa Rosamundille, joka varmaan ymmärtäisi ja hyväksyisi kuullessaan, mitä oli tänä päivänä tapahtunut.

Hänen päätöksensä oli luja hänen ehdittyään kotiin, ja hän tunsi mielensä korkenevan ajatellessaan sitä ja siihen sisältyvää lupausta, että hänen tuleva onnensa olisi siten taattu.

Hän vei itse ratsunsa talliin, sillä toinen tallirengeistä oli edellisenä päivänä päässyt viettämään joulunaikaa vanhempiensa luona Devonissa, toinen taas oli vilustunut, ja sir Oliver, joka piti hyvää huolta palvelijoistaan, oli samana päivänä käskenyt hänen mennä makuulle.

Ruokasalissa oli illallispöytä katettuna, ja valtavan suuressa liedessä paloi ristivalkea levittäen miellyttävää lämpöä avaraan suojaan ja välkkyen punervana seinää koristavissa varuksissa, seinäverhoissa ja edesmenneiden Tressilianien muotokuvissa. Hänen askelensa kuultuaan vanha Nicholas astui huoneeseen kädessään iso kynttilänjalka, jonka sijoitti pöydälle.

»Te tulette myöhään, sir Oliver», virkkoi palvelija, »ja master Lionel ei hänkään ole vielä palannut.»

Sir Oliver murahti ja kurtisti kulmiaan murskaten kannallaan kekäleen, joka sihisi kostean saappaan alla. Hän ajatteli Malpasia ja kirosi Lionelin mielettömyyttä, avasi sitten mitään virkkaamatta viittansa ja heitti sen tammiseen seinäkaappiin, johon oli jo viskannut hattunsa. Sitten hän istuutui, ja Nicholas tuli luo vetääkseen jalasta hänen saappaansa.

Kun se oli tehty ja vanha palvelija jälleen nousi seisaalleen, sir
Oliver kehoitti lyhyesti tuomaan iltasta.

»Master Lionel ei voi enää kauan viipyä», sanoi hän. »Ja tuo minulle juotavaa, Nick. Sitä tarvitsen kaikkein kipeimmin.»

»Olen kuumentanut kanariansektiä ja maitoheraa», ilmoitti Nicholas.
»Parempaa iltajuomaa ei ihminen voi saada kylmänä talvi-iltana, sir
Oliver.»

Hän poistui ja palasi aivan pian tuoden mustan kulhon joka höyrysi ja tuoksui. Hänen herransa oli yhä samassa asennossa, tuijotti tuleen kulmat kurtussa. Sir Oliver ajatteli yhä veljeään ja Malpasia, vieläpä niin kiinteästi, että hetkeksi kerrassaan unohti omat huolensa; hän ajatteli, eikö kaikesta huolimatta ollut hänen velvollisuutensa yrittää veljeä nuhdella ja ojentaa. Vihdoin hän nousi huoaten seisomaan ja lähti pöydän luo. Samassa hänen mieleensä johtui sairas tallirenki, ja hän tiedusteli, kuinka mies voi. Nicholas sanoi hänen olevan jokseenkin entisellään. Sir Oliver otti maljan ja täytti sen reunoja myöten höyryävällä juomalla.

»Vie hänelle tämä», sanoi hän. »Sellaisessa taudissa ei ole parempaa rohtoa.»

»Epäilemättä», myönsi sir Oliver. »Älä huoli jäädä häntä odottamaan. Täällä on kaikki, mitä hän tarvitsee. Vie tämä Tomille, ennenkuin ehtii jäähtyä.»

Hän tahtoi saada palvelijan pois ennen Lionelin tuloa, koska oli päättänyt nuhdella veljeään mielettömästä käytöksestä. Hän oli harkittuaan johtunut siihen vakaumukseen, että hänen velvollisuutensa oli niin menetellä, koska hän itse aikoi poistua Penarrow’sta, ja hän oli päättänyt veljensä hyvää silmälläpitäen olla häntä säästämättä.

Hän joi aimo siemauksen ja kuuli maljaa pöydälle laskiessaan Lionelin askelet ulkoa. Sitten ovi temmattiin auki ja hänen veljensä seisoi hetkisen kynnyksellä katse jäykkänä.

Sir Oliver kääntyi häneen päin synkin ilmein, harkittu nuhde valmiina huulillaan.

»Niinkö…» aloitti hän, mutta ei ehtinyt kauemmaksi. Hänen edessään oleva näky poisti valmiit sanat hänen huuliltaan ja mielestään; hän hypähti heti säikähtyneenä seisaalleen. »Lionel!»

Lionel hoippui sisään, sulki oven ja salpasi sen. Sitten hän nojautui oveen ja silmäili jälleen veljeänsä. Hän oli kalmankalpea, ja silmien alla olivat tummat renkaat, paljas oikea käsi oli painettu kupeeseen, ja sormet olivat veressä, jota yhä tihkui ja tippui niiden lomitse. Hänen liiveissään oli oikealla puolen yhä leviävä tumma täplä, jonka merkityksen sir Oliver heti oivalsi.

»Hyvä Jumala!» huudahti hän rientäen veljensä luo. »Mitä on tapahtunut,
Lal? Kuka on tämän tehnyt?»

»Peter Godolphin», kuului vastaus huulilta, jotka kiertyivät omituiseen hymyyn.

Sir Oliver ei virkkanut sanaakaan, puri vain hammasta ja puristi kätensä nyrkkiin, kunnes kynnet upposivat kämmeniin. Sitten hän kietoi käsivartensa nuorukaisen ympäri, jota rakasti hellemmin kuin ketään muuta ihmistä maailmassa, yhtä ainoata lukuunottamatta, ja talutti hänet lieden luo, pelontuska mielessään. Lionel vaipui tuoliin, jossa sir Oliver oli taannoin istunut.

»Ei ollenkaan — vain lihahaava, mutta olen menettänyt paljon verta.
Luulin sen juoksevan kuiviin, ennenkuin ehdin kotiin.»

Sir Oliver sieppasi peloissaan kiireesti tikarinsa ja leikkasi auki liivit ja paidan paljastaen nuorukaisen valkoisen ihon. Hetkisen tarkasteltuaan hän hengitti helpommin.

»Olet kuin pieni lapsi, Lal», huudahti hän keventynein mielin. »Ratsastat eteenpäin ajattelematta sulkea näin yksinkertaista haavaa ja menetät paljon verta — vaikkapa vain pahaa Tressilianien verta.» Hetkellisestä pelonkauhusta vapautuminen oli niin valtava, että hänen täytyi puhjeta nauruun. »Jää siihen; minä kutsun Nickin auttamaan tuon naarmun sitomisessa.»

»Ei, ei!» Pojan äänessä kuului äkillinen pelko, ja hänen kätensä tarttui veljen liepeeseen. »Nick ei saa sitä tietää. Siitä ei saa kertoa kenellekään, muuten olen mennyt mies.»

Sir Oliver tuijotti hämmentyneenä. Lionel hymyili jälleen omituista vääntynyttä, melkein pelokasta hymyään.

»Minä annoin enemmän kuin sain, Noll», virkkoi hän. »Master Godolphin on nyt yhtä kylmä kuin hanki, johon hänet jätin makaamaan».

Veljen äkillinen säpsähdys ja hänen hitaasti kalpenevien kasvojensa jäykkä ilme hieman säikähdyttivät Lionelia. Hän havaitsi melkein tajuamattaan himmeän punaisen juovan, joka tuli näkyviin sir Oliverin kasvoissa niiden kalvetessa, mutta ei ajatellutkaan kysyä, mistä se oli johtunut. Hänen omat asiansa askarruttivat häntä riittävästi.

Lionel painoi silmänsä alas kykenemättä enää kestämään katsetta, joka muuttui peloittavaksi.

»Hän tahtoi niin», virkkoi hän melkein äreästi, vastaten moitteeseen, joka ilmeni veljen jäykän ruumiin jokaisessa piirteessä. »Olin varoittanut häntä tulemasta tielleni. Mutta tänä iltana hän lienee joutunut jonkinlaisen mielettömyyden valtaan. Hän solvasi minua, Noll, sanoi sellaista, mitä ihmisluonto ei voi sietää, ja…» Lauseensa täydennykseksi hän kohautti olkapäitään.

»Älä kutsu Nickiä», varoitti toinen vikkelästi. »Ota huomioon, Noll», selitti hän vastaten veljen kysyvään katseeseen, »ota huomioon, että taistelimme melkein pimeässä ja ilman todistajia. Sitä…» hän nielaisi, »sitä nimitetään murhaksi, vaikka se oli kunniallinen taistelu, ja jos saadaan tietää, että minä…» Hän värisi, katse sai hurjan ilmeen ja huulet vavahtelivat.

»Minä ymmärrän», virkkoi Oliver, joka vihdoin käsitti asian, ja lisäsi katkerasti: »Sinä houkkio!»

»Minulla ei ollut valinnan varaa», huomautti Lionel. »Hän tuli minua kohti miekka ojossa. Luulen tosiaankin, että hän oli puolihumalassa. Minä varoitin häntä huomauttaen, miten kävisi, jos jompikumpi meistä kaatuisi, mutta hän kehoitti minua olemaan huolehtimatta sellaisista seikoista, mikäli ne koskivat häntä. Hän puhui rumin sanoin minusta ja sinusta ja kaikista niistä, jotka ovat koskaan kantaneet nimeämme. Hän iski minua miekkansa lappeella ja uhkasi puhkaista minut siihen paikkaan, ellen vetänyt miekkaani ja puolustautunut. Mitä voinkaan tehdä? En aikonut surmata häntä — Jumala on todistajani, etten aikonut sitä tehdä, Noll.»

Sanaakaan virkkaamatta Oliver kääntyi sivupöydän luo, missä oli metallikulho ja vesikannu. Hän kaatoi vettä ja tuli sitten, yhä sanatonna, hoitamaan veljensä haavaa. Se, mitä Lionel oli kertonut, teki moitteen mahdottomaksi, ainakin Oliverille. Hänen tarvitsi vain palauttaa mieleensä, missä tilassa oli itse ratsastanut Peter Godolphinin jälkeen, hänen tarvitsi vain muistaa, että ainoastaan Rosamundin ajatteleminen, — niin, ainoastaan oman tulevaisuuden ajatteleminen — oli hillinnyt hänen omaa verenhimoansa.

Pestyään haavan hän nouti kaapista liinakangasta ja repi sen liuskoiksi tikarillaan, hajoitti sitten erään liuskan langoiksi ja sijoitti nöyhdän haavalle. Säilä oli lävistänyt rintalihakset hipoen kylkiluuta, ja liinanöyhdän piti edistää veren tyrehtymistä. Seikkailuretkillään hankkimaansa erinomaista taitoa hyväkseen käyttäen hän sitten ryhtyi haavaa sitomaan.

Sen tehtyään hän avasi ikkunan ja heitti ulos veren värjäämän veden. Liinankappaleet, joilla oli pyyhkinyt haavaa, ja kaikki muut todistuskappaleiksi kelpaavat esineet hän heitti tuleen. Hänen täytyi peittää kaikki jäljet liekiltäkin. Hän tosin luotti mitä ehdottomimmin vanhan palvelijan uskollisuuteen, mutta asia oli niin vakava, ettei sopinut suotta uskaltaa mitään. Hän käsitti täysin oikeutetuksi Lionelin pelon: olipa taistelu ollut kuinka moitteeton tahansa, sellaista salassa tapahtunutta asiaa oikeus sittenkin pitäisi murhana.

Sir Oliver pyysi Lionelia kääriytymään viittaansa, avasi oven ja lähti yläkertaan hakemaan veljelleen uutta paitaa ja nuttua. Porrastasanteella hän tapasi alas laskeutuvan Nickin. Sir Oliver pidätti häntä hetken aikaa keskustelemalla hänen kanssaan yläkerrassa makaavasta sairaasta palvelijasta ja oli ainakin ulkonaisesti täysin tyyni. Sitten hän lähetti Nickin takaisin yläkertaan suorittamaan jotakin keksittyä tehtävää, joka viivyttäisi häntä ainakin vähän aikaa, ja lähti itse hakemaan tarvitsemiaan tavaroita.

Alas palattuaan hän auttoi veljeänsä pukeutumaan niin vähin ponnistuksin kuin mahdollista, jottei side liikahtaisi tai haava alkaisi jälleen vuotaa, otti sitten veren tahraaman nutun, liivit ja paidan, jotka oli avatessaan repinyt, ja heitti kaikki takkaan.

Tullessaan vähän myöhemmin suureen huoneeseen Nicholas näki veljesten istuvan kaikessa rauhassa pöydän ääressä. Jos hän olisi Lionelia tarkastellut, hän ei olisi huomannut paljoakaan vikaa, kasvojen ankaraa kalpeutta kenties lukuunottamatta. Mutta hän ei huomannut sitäkään. Lionel istui selin oveen, ja sir Oliver esti palvelijaa astumasta huoneeseen vakuuttamalla, etteivät he häntä tarvinneet. Nicholas poistui, ja veljekset olivat jälleen kahden kesken.

Lionel ei paljoa syönyt. Hän oli janoinen ja olisi mielellään tyhjentänyt koko hehkuviinikulhon, mutta sir Oliver esti häntä juomasta muuta kuin vettä peläten hänen muuten joutuvan kuumeeseen. Kumpikin söi minkä söi — ruokahalua näytti molemmilta puuttuvan — mitään virkkaamatta. Vihdoin sir Oliver nousi ja astui lieden luo hitain, raskain, hänen mielialaansa ilmaisevin askelin. Hän heitti lieteen lisää puuta ja otti korkealta muurinkamanalta piippunsa ja nahkaisen tupakkakukkaronsa. Hitaasti piippunsa täytettyään hän otti lyhyillä rautapihdeillä palan hehkuvaa hiiltä ja sytytti sillä piipun.

Sitten hän palasi pöydän luo, pysähtyi veljensä eteen ja keskeytti vaitiolon, jota nyt oli kestänyt melkoisen kauan.

Lionel säpsähti ja painui kasaan; etusormen ja peukalon välissä hän vatvoi leivänmurua, katse siihen kiintyneenä. »Tuskin tiedän», vastasi hän.

»Se ei ole totta. Minusta ei suoriuduta «sellaisen vastauksen avulla. Itse sanoit varoittaneesi häntä tulemasta tiellesi. Mitä tietä tarkoitit?»

Lionel nojasi kyynäspäänsä pöytään ja päänsä käsiinsä. Verenvuoto oli hänet heikontanut, ja sitäpaitsi teki mielenkuohu ja illan traagillisen tapahtuman syynä olleen jännittävän tilanteen laukeaminen hänelle mahdottomaksi salata sitä, mitä veli oli tiedustellut. Hänestä tuntui päinvastoin, että hän asian sir Oliverille tunnustaessaan saisi häneltä suojaa ja apua.

»Se Malpasissa asuva kelvoton nainen oli kaikkeen syynä», valitti Lionel. Sir Oliverin silmät välähtivät hänen kuullessaan nuo sanat. »Minä pidin häntä aivan toisenlaisena; olin houkkio, houkkio! Minä» — hänen äänensä petti ja nyyhkytys vavahdutti häntä — »luulin hänen itseäni rakastavan. Olisin ottanut hänet vaimokseni, Jumala tietää, että olisin niin tehnyt.»

»Pidin häntä puhtaana ja hyvänä ja…» Hän vaikeni. »Ja mikä olen vieläkään sanomaan, ettei hän ollut puhdas ja hyvä? Se ei ollut hänen syynsä. Tuo kehno konna Godolphin se hänet johti harhaan. Ennen hänen tuloaan oli kaikki hyvin meidän kesken. Mutta sitten…»

»Ymmärrän», virkkoi sir Oliver tyynesti. »Sinulla on mielestäni syytä olla hänelle kiitollinen, jos hän on saanut sinut käsittämään, millainen tuon nartun todellinen laatu on. Olisin sinua varoittanut, poikani. Mutta… Lienen ollut heikko siinä asiassa.»

»Minä sanon, että oli niin, ja kun sen sanon, on minua uskottava, Lionel. En tahraisi kenenkään naisen mainetta ilman pätevää syytä. Sen voit varmasti uskoa.»

Lionel tuijotti häneen. »Hyvä Jumala!» huudahti hän sitten. »Enhän tiedä, mitä uskoa. Häilyn suuntaan ja toiseen kuin höyhenpallonen.»

»Usko minua», virkkoi sir Oliver tuimasti. »Ja jätä kaikki epäilyksesi.» Sitten hän hymyili. »Vai siinäkö olikin master Peterin salainen huvi? Kuinka tekopyhä voikaan ihminen olla! Sen asian syvyyksiä on mahdoton mitata!»

Hän nauroi ääneen muistaessaan mitä kaikkea master Peter oli sanonut Ralph Tressilianista puhuen ikäänkuin olisi ollut siveä ja itseäänkieltävä erakko. Sitten hän yhtäkkiä lakkasi nauramasta ja virkkoi pelokkaasti: »Saaneeko hän sen tietää? Saaneeko se portto tietää tai aavistaa, että kätesi on miehen surmannut?»

»Epäilemättä», vastasi toinen. »Sanoin hänelle tänä iltana, kun hän pilkkasi minua puhuen hänestä, lähteväni suoraa päätä hänen luokseen selvittämään laskuamme. Olin matkalla Godolphinien kartanoon, kun hän tuli puistossa minua vastaan.»

»Olet siis jälleen minulle valehdellut, Lionel. Sanoithan hänen hyökänneen kimppuusi?»

»Niin hän tekikin», vastasi Lionel heti. »Hän ei antanut minulle ollenkaan tilaisuutta puhua, vaan hyppäsi satulasta ja tuli minua kohti muristen kuin villipeto. Hän oli yhtä valmis taistelemaan kuin minä — yhtä kiihkeä.»

»Mutta Malpasin nainen tietää asian», virkkoi Oliver synkästi. »Ja jos hän kertoo…»

»Luulenpa tosiaankin, että olet oikeassa», myönsi veli helpotusta tuntien. »Toisetkin syyt estävät häntä uskaltamasta, kun asiaa ajattelen. Hänen maineensa on jo niin huono ja hän on niin vihattu, että jos saadaan tietää hänen olleen, vaikkapa välillisestikin syynä tähän, niin paikkakuntalaiset varmaan tyydyttäisivät eräitä häntä koskevia halujaan. Oletko varma siitä, ettei kukaan nähnyt sinua meno- eikä paluumatkalla?»

Sir Oliver mittaili lattiaa vedellen sauhuja piipustaan. »Niinpä on luullakseni kaikki hyvin», virkkoi hän viimein. »Sinun on paras lähteä makuulle. Minä kannan sinut vuoteeseesi.»

Hän nosti nuoren veljensä voimakkaille käsivarsilleen ja kantoi hänet yläkertaan kuin pienen lapsen. Nähtyään hänen vaipuvan rauhalliseen uneen hän palasi alas, sulki hallin oven, siirsi suuren tammituolin lieden luo ja istui siinä myöhään yöhön piippua polttaen ja miettien.

Hän oli sanonut Lionelille, että kaikki kääntyisi hyväksi. Kaikki kääntyisikin epäilemättä hyväksi, mikäli oli kysymyksessä Lionel. Mutta miten olisi hänen laitansa tämän salaisuuden rasittaessa hänen sieluansa? Jos uhri olisi ollut joku toinen eikä Rosamundin veli, ei asia olisi häntä paljoakaan vaivannut. Tunnustettava on, ettei Godolphinin kuolema sinänsä kovinkaan häntä rasittanut. Godolphin oli hyvinkin ansainnut loppunsa ja olisi joutunut kuten tiedämme, saman kohtalon alaiseksi jo monta kuukautta sitten, ellei olisi ollut Rosamundin veli. Siinä oli asian vaikeus, katkera ja armoton. Rosamundin oman veljen oli surmannut hänen veljensä käsi. Rosamund rakasti veljeään samoinkuin hän, sir Oliver, omaa veljeään enemmän kuin ketään muuta elävää olentoa, yhtä ainoata lukuunottamatta. Sir Oliver tiesi, millaiseen tuskaan hänen nyt täytyi joutua: hän koki sitä tavallaan ennakolta, otti siihen osaa, koska se oli rakastetun tuska ja koska kaikkien rakastettua koskevien seikkojen täytyi nyt olla jossakin määrin häntä itseään koskevia.

Vihdoin hän nousi sadatellen tuota kirottua Malpasin naista, joka oli nostanut tämän uuden ja kamalan vaikeuden siihen, missä oli jo ennestään vaikeuksia ylen paljon. Hän seisoi nojaten uuninkamanaan, jalka lieden rautaristikon varassa, ja mietti mitä oli tekeminen. Hänen oli kannettava taakkansa vaieten, siinä kaikki. Hänen täytyi salata asia Rosamundiltakin. Hänen sydäntään vihloi, kun hän ajatteli, että oli siten käytettävä petosta. Mutta mikään muu ei ollut mahdollista, ellei tahtonut häntä jättää, ja siihen hän ei missään tapauksessa kyennyt.

KILPI.

Vanha Nicholas toi veljeksille uutisen seuraavana aamuna heidän ollessaan aamiaisella.

Lionelin olisi pitänyt pysyä vuoteessa koko päivän, mutta hän ei uskaltanut, koska se olisi voinut herättää epäluuloja. Hänessä oli hiukan kuumetta, joka varsin luonnollisesti aiheutui haavasta ja verenvuodosta, ja hän oli siitä pikemmin mielissään kuin pahoillaan, koska muuten liian kalpeat kasvot saivat siitä väriä.

Hän siis tuli veljen käsivarteen nojaten alakertaan nauttimaan eineekseen silliä ja mietoa mallasjuomaa, ennenkuin joulukuun myöhäinen aurinko oli ehtinyt kunnolla nousta.

Nicholas syöksyi heidän luokseen kasvot kalpeina ja vapisevin jäsenin. Hän huohotti kertomuksensa kauhistuneena, ja veljekset olivat hämmentyvinään ja säikähtyvinään eivätkä ottaneet asiaa uskoakseen. Mutta vanhan miehen tuoman uutisen pahin osa, hänen kamalan levottomuutensa varsinainen aihe, oli vielä ilmoittamatta.

»Ja sanovat vielä», huudahti hän äänellä, jossa kaikui pelon alta kumpuava viha, »sanovat, että te olette hänet tappanut, sir Oliver.»

»Minä?» kysyi sir Oliver tuijottaen kertojaan, ja samassa tulvahti hänen mieleensä sata toistaiseksi huomiotta jäänyttä seikkaa, joiden täytyi välttämättä johtaa paikkakuntalaiset tuohon ainoaan päätelmään. »Mistä kuulit tuon halpamaisen valheen?»

Hänen mielensä oli niin kiihdyksissä, ettei hän ollenkaan välittänyt siitä, mitä Nicholas vastasi. Mitäpä merkitsikään, mistä hän oli uutisen saanut; se oli joka tapauksessa nyt syytöksenä kaikkien huulilla. Yksi ainoa menettelytapa oli mahdollinen, ja hänen täytyi toimia siten viipymättä — niinkuin oli toiminut kerran ennen samanlaisessa tapauksessa. Hänen täytyi lähteä Rosamundin luo, ennenkuin toiset ehtivät hänelle asiasta kertomaan. Sir Oliver rukoili Jumalaa, ettei tulisi näinkin liian myöhään.

Hän ei viipynyt pitempää aikaa kuin tarvitsi saadakseen saappaat jalkaansa ja hatun päähänsä, haki sitten tallista hevosensa ja ratsasti niittyjen halki johtavaa polkua Godolphinien kartanoon, jonne ei ollut peninkulmankaan matkaa. Hän ei kohdannut ketään, ennenkuin saapui kartanon pihamaalle. Sieltä kuuluva äänten sorina kaikui hänen korviinsa. Mutta hänen sitten tultuaan näkyviin syntyi yleinen hiljaisuus, onnettomuutta ennustava ja oudoksuva. Sinne oli kerääntynyt suunnilleen kaksitoista miestä, jotka silmäilivät häntä ensin hämmästyneinä ja uteliaina, sitten synkän vihaisesti.

Hän hyppäsi satulasta ja odotti hetken, tulisivatko joukossa seisovat Godolphinin tallirengit ottamaan häneltä ohjaksia. Kun kukaan ei liikahtanut, hän huusi:

»Mitä tämä merkitsee? Eikö täällä ole miestä palvelemaan? Hoi, poika, pidä huoli hevosestani.»

Poika, jolle hän oli huutanut, epäröi hetken, mutta asteli sitten haluttomasti tekemään työtä käskettyä sir Oliverin ankaran, käskevän katseen häneen tuijottaessa. Joukosta kuului mutinaa. Sir Oliver kääntyi päin, ja kaikki kielet vaikenivat säikähtäen.

Tämän hiljaisuuden vallitessa hän astui portaita ylös halliin, jonka lattialle oli sirotettu kaislaa. Poistuessaan hän kuuli takanaan jälleen äänten sorinan, entistä vihaisemman. Mutta hän ei siitä välittänyt.

Hän havaitsi edessään palvelijan, joka säikähti ja tuijotti häneen samoinkuin pihamaalla olleet. Hänen mielensä masentui. Selvää oli, että hän saapui jo hieman liian myöhään, että huhu oli ehtinyt ennen häntä.

»Minä… minä ilmoitan hänelle, että olette täällä, sir Oliver», vastasi mies vavahtavin äänin ja astui sisään oikealla olevasta ovesta.

Sir Oliver seisoi vähän aikaa takoen saappaitaan piiskallaan, kasvot kalpeina ja syvä uurre otsassa. Sitten mies tuli jälleen näkyviin sulkien oven jäljessään.

»Mistress Rosamund pyytää teitä poistumaan, sir. Hän ei tahdo teitä nähdä.»

Sir Oliver tutki hetkisen palvelijan kasvoja, tai näytti tutkivan, sillä epäiltävää on, näkikö hän miestä ollenkaan. Sitten hän mitään vastaamatta lähti kohti ovea, josta palvelija oli tullut. Palvelija nojasi siihen, päättäväinen ilme kasvoissaan.

»Pois tieltä!» mutisi sir Oliver kiukuissaan, ylenkatseellisesti, ja kun mies velvollisuuttaan noudattaen pysyi jäykästi paikallaan, sir Oliver tarttui hänen nuttunsa rinnuksiin, siirsi hänet syrjään ja astui sisään.

Rosamund seisoi keskellä huonetta. Oli jonkinlaista kohtalon ivaa, että hän oli valkopukuinen kuin morsian; mutta puku ei sittenkään ollut niin valkea kuin hänen kasvonsa. Hänen silmänsä olivat kuin kaksi mustaa täplää suuntautuessaan juhlallisina ja loihtuisina tulijaan, joka ei välittänyt kiellosta. Hänen huulensa avautuivat, mutta hänellä ei ollut sanaakaan tulijalle. Hän vain tuijotti kauhun vallassa, joka karkoitti sir Oliverin rohkeuden ja ehkäisi hänen uskaliaan etenemisensä. Vihdoin sir Oliver puhui.

»Huomaan sinun kuulleen», virkkoi hän, »että sellainen valhe kiertelee seudulla. Paha jo sekin. Mutta sitäpaitsi huomaan, että olet kallistanut korvasi huhulle; ja se on pahempi.»

Rosamund silmäili häntä yhä inhoten, tuo lapsi, joka vain kaksi päivää sitten oli levännyt hänen povellaan katsellen häntä luottavasti ja ihaillen.

»Rosamund!» huudahti hän lähestyen häntä vielä askelen. »Rosamund, olen tullut tänne sanomaan, että se on valhe.»

»Teidän on paras poistua», sanoi Rosamund, ja hänen äänensä sävy sai sir Oliverin vavahtamaan.

»Poistua?» toisti hän tylsästi. »Käsketkö minua poistumaan? Etkö tahdo minua kuunnella?»

»Olen suostunut kuulemaan teitä useat kerrat; kieltäydyin kuulemasta toisia, joilla oli asioista parempi tieto, ja jätin huomioonottamatta heidän varoituksensa. Meillä ei ole enää mitään toisillemme sanottavaa. Rukoilen Jumalaa, että hän toimittaa teidät hirteen.»

Sir Oliverin huulistakin oli väistynyt veri, ja ensimmäisen kerran eläissään hän koki pelkoa ja tunsi lujien jäseniensä vavahtelevan.

»Saavat hyvinkin minut hirttää, koska tuon uskot. Niin tehden eivät loukkaa minua pahemmin kuin sinä, ja hirttäminen ei voisi riistää vähääkään arvostani, koska luottamuksesi minuun raukeaa heti ensimmäisen seutua kiertävän huhun vuoksi.»

Hän näki kalpeiden huulten vetäytyvän kamalaan hymyyn. »Ei ole kysymyksessä pelkkä huhu», virkkoi hän. »Kaikki valheenne eivät riitä peittämään sitä, mikä on tapahtunut.»

»Valheeni?» huusi sir Oliver. »Rosamund, minä vannon sinulle kunniani nimessä, etten ole millään tavoin osallinen Peterin surmaan. Antakoon Jumala minun mädätä tähän paikkaan, ellei tämä ole totta!»

»Näytätte pelkäävän Jumalaa yhtä vähän kuin mitä muuta tahansa», kuului karu ääni hänen takaansa.

Hän käännähti nopeasti ja näki sir John Killigrew'n, joka oli astunut huoneeseen hänen jäljessään. »Tämä on siis teidän työtänne», lausui hän hitaasti, ja hänen silmänsä muuttuivat koviksi ja kirkkaiksi kuin agaatit. Hän viittasi kädellään Rosamundiin päin. Oli selvää, mitä hän tarkoitti.

»Minun työtäni?» toisti sir John. Hän sulki oven ja astui kauemmas huoneeseen. »Hyvä herra, näyttää siltä, että uskaliaisuutenne ja julkeutenne on rajaton. Teidän…»

»Lopettakaa!» keskeytti hänet sir Oliver iskien ison nyrkkinsä pöytään. Yhtäkkiä hän joutui vihanpuuskan valtaan. »Jättäkää sanat hulluille, sir John, ja arvostelut niille, jotka kykenevät itseään paremmin puolustamaan.»

»Puhuttepa kuin verityön tekijä ainakin. Käyttäydytte julkeasti täällä vainajan kotona, siinä talossa, johon olette tuonut murheen ja murhan.»

Hänen puheensa oli karjuntaa, hänen näkönsä peloittava. Ja vaikka sir John olikin rohkea mies, hän sentään väistyi taaksepäin. Sir Oliver hillitsi itsensä samassa. Hän käännähti Rosamundin puoleen.

»Ah, anna minulle anteeksi!» rukoili hän. »Olen mieletön, ihan mieletön minua kohdanneen syytöksen vuoksi. Totta kyllä, etten ole veljeäsi rakastanut. Mutta olen menetellyt niinkuin sinulle vannoin. Olen saanut häneltä iskuja ja olen hymyillyt. Vielä eilen hän solvasi minua julkisessa paikassa, iski minua kasvoihin ratsupiiskallaan, kuten vieläkin näkyy. Henkilö, joka sanoo, ettei minulla olisi ollut oikeutta surmata hänet, on valehtelija ja teeskentelijä. Mutta kun ajattelin sinua, Rosamund, ajattelin, että hän oli veljesi, laantui se raivo, jonka valtaan hän oli minut jättänyt. Ja nyt, kun hän on jonkin julman onnettomuuden nojalla saanut surmansa, on kaiken kärsivällisyyteni, kaiken sinuun kohdistuvan ajatteluni palkkana vain se, että minua syytetään murhaajaksi ja että sinä uskot syytöksen.»

»Sir John», huusi sir Oliver, »pyydän teitä jättämään hänen mahdollisuuksiensa pohtimisen. Se seikka, että itse sen uskotte, osoittaa teidät mielettömäksi, ja mielettömän neuvo on aina laho sauva tueksi. Miksi Jumalan nimessä otaksutte minun tahtoneen kostaa kärsimääni loukkausta; niinkö huonosti tunnette ihmisiä ja erikoisesti minua, että luulette minun käyneen kostamaan salakähmäisesti saadakseni hirttosilmukan kaulaani? Olisipa se hieno kosto, niin totta kuin Jumala elää! Sillä tavallako kohtelin teitä, sir John, kun te sallitte kielenne heilua liian vapaasti, kuten itse minulle tunnustitte?»

»Tuhat tulimmaista, mies», jatkoi hän, »ajatelkaa asiaa oikein! Pidän varmana, että olette peloittavampi vastustaja kuin konsanaan Peter Godolphin rukka, mutta teiltä korvausta vaatiessani vaadin sitä pelkäämättä ja avoimesti, kuten tapani on. Mitellessämme miekkojamme puistossanne Arwenackissa teimme niin asianmukaisten todistajien läsnäollessa, jottei eloonjääneen tarvitsisi joutua tuomarien kanssa tekemisiin. Te tunnette minut hyvin ja tiedätte, kuinka aseitani käyttelen. Enkö olisi tehnyt samoin Peterille, jos olisin tavoitellut hänen henkeänsä? Enkö olisi tavoitellut sitä yhtä avoimesti, surmaten hänet miten mielin, joutumatta vaaraan tai kenenkään moitteiden alaiseksi?»

Sir John painui mietteisiin. Lausuttujen sanojen logiikka oli kova ja kirkas kuin jää, ja Arwenackin herra ei ollut mikään houkkio. Mutta hänen seisoessaan siinä kulmat kurtussa ja hämmästyneenä tuon pitkän lausunnon jälkeen, Rosamund vastasi sir Oliverille.

Sir Oliver kääntyi ja joutui hämilleen. Hän tiesi Rosamundin mielessä liikkuvan ajatuksen. »Tarkoitatko», kysyi hän vitkaan, lempeästi, äänessä epäilevä moite, »että olen kyllin halpamainen ja valheellinen tehdäkseni siten, mitä en sinun tähtesi uskaltanut tehdä avoimesti? Sitä sinä tarkoitat. Rosamund! Minua polttaa häpeä sinun tähtesi, kun voit ajatella sellaista henkilöstä, jota… jota sanoit rakastavasi.»

Rosamundin kylmyys hävisi. Hänen vihansa nousi sir Oliverin katkerain, puolittain ivallisten sanojen vaikutuksesta, sysäten hetkeksi syrjään veljen kuoleman aiheuttaman tuskankin.

»Väärämielinen petturi!» huusi hän. »On olemassa henkilöitä, jotka ovat kuulleet teidän vannovan hänelle surmaa. Minulle on kerrottu omat sananne. Ja siitä kohdasta, jossa hän makasi, nähtiin verisen juovan johtavan talonne ovelle. Valehteletteko vieläkin?»

Sir Oliverin kasvoista pakeni väri. Hänen kätensä vaipuivat hervottomina riippumaan, ja hänen silmiään suurensi äkkinäinen ilmeinen pelko.

»Niin, mitä siihen sanotte!» virkkoi sir John, jonka epäilykset tuo huomautus äkkiä hälvensi.

Sir Oliver kääntyi jälleen sir Johnin puoleen. Ritarin sanat palauttivat häneen rohkeuden, jonka Rosamundin sanat olivat häneltä riistäneet. Miehen kanssa hän voi taistella, siinä ei tarvinnut kaunistella sanojansa.

»En voi sanoa siihen mitään», virkkoi hän, mutta erittäin lujasti, torjuen ennakolta kaikki vastaväitteet. »Jos sanotte, että oli niin laita, täytyy se uskoa. Mutta mitä se todistaakaan loppujen lopuksi? Käykö siitä eittämättömästi ilmi, että minä olen hänet surmannut? Oikeuttaako se naisen, joka on minua rakastanut, pitämään minua murhamiehenä ja pahempanakin?» Hän vaikeni ja silmäili jälleen Rosamundia, katseessa sanomaton moite. Rosamund oli vaipunut istumaan ja väänteli sormiaan, kasvoissa äärettömän tuskan ilme.

»Voitteko sanoa, mitä se muutakaan todistaa, sir?» kysyi sir John.
Hänen äänessään tuntui epäily.

»Armollinen Jumala!» huudahti hän. »Teidän äänessänne kaikuu epäily, mutta hän on aivan varma. Te olitte aikoinanne viholliseni ja olette siitä lähtien pitänyt yllä ennakkoluulotonta aselepoa kanssani, ja te voitte epäillä, olenko teon tehnyt. Mutta hän… hän, joka minua rakasti, ei voi ollenkaan epäillä!»

»Sir Oliver», vastasi Rosamund, »tekonne on kerrassaan murtanut sydämeni. Mutta koska tiedän kaikki ne ivapuheet, jotka ovat saaneet teidät sellaiseen tekoon ryhtymään, olisin luullakseni voinut antaa sen teille anteeksi, vaikka en olisikaan enää voinut tulla vaimoksenne; olisin voinut antaa sen anteeksi, sanon, ellette olisi sitä nyt halpamaisesti kieltänyt.»

Sir Oliver silmäili häntä hetkisen, kasvot kalpeina, kääntyi sitten ja lähti ovelle. Siinä hän pysähtyi. »Tarkoituksenne on aivan selvä», sanoi hän. »Te tahdotte minun joutuvan vastaamaan tästä teosta,» Hän nauroi. »Kuka esittää tuomareille minuun kohdistuvan syytöksen? Tekö, sir John?»

»Olkoon menneeksi! Mutta älkää luulko minun suostuvan hirtettäväksi sellaisten kehnojen todisteiden nojalla, jotka ovat tuota naishenkilöä tyydyttäneet. Jos jokin syyttäjä tulee määkimään ovelleni asti johtavasta verijuovasta ja eräistä sanoista, jotka eilen vihoissani lausuin, vastaan asiasta, mutta vastaan siitä käymällä asein syyttäjäni kimppuun. Se on oikeuteni, ja minä tahdon saada sen lyhentämättömänä. Epäilettekö Jumalan tuomiota? Minä kutsun juhlallisesti häntä tuomariksi minun ja sellaisen syyttäjän välisessä asiassa. Jos olen syypää, antakoon Hän käsivarteni kuihtua, kun käyn taisteluun.»

»Minä tulen teitä syyttämään», kuului Rosamundin kumea ääni. »Ja jos tahdotte, voitte vaatia oikeuttanne minua vastaan ja teurastaa minut niinkuin teurastitte veljeni.»

»Jumala sinulle anteeksi antakoon, Rosamund!» sanoi Oliver poistuen huoneesta.

Hän palasi kotiinsa, sydämessä helvetin tuska. Hän ei tietänyt, mitä tulevaisuudella saattoi olla hänen varalleen, mutta tunsi sellaista katkeruutta Rosamundia kohtaan, ettei hänen povessaan ollut mitään sijaa epätoivolle. Ne eivät pääsisi häntä hirttämään. Hän taistelisi heitä vastaan kynsin hampain, ja Lionelin ei kumminkaan pitänyt joutua kärsimään. Siitä hän lupasi pitää huolen. Sitten Lioneliin kohdistuva ajatus hiukan muutti hänen mielialaansa. Kuinka helposti hän olisikaan voinut kumota heidän syytöksensä, kuinka helposti hän olisikaan saanut Rosamundin ylpeät polvet notkistumaan ja hänet itsensä rukoilemaan armoa! Hän olisi voinut tehdä sen vain sanan lausumalla, mutta pelkäsi sen sanan saattavan vaaraan veljen.

Yön hiljaisina hetkinä hänen maatessaan unetonna vuoteessaan ja ajatellessaan asioita kiihkottomasti, hänen sielullisessa asenteessaan tapahtui salaa muutos. Hän mietti kaikkia niitä todisteita, jotka olivat johtaneet Rosamundin päätelmäänsä, ja hänen täytyi myöntää, että Rosamund oli jossakin määrin oikeutettu niin menettelemään. Jos Rosamund oli tehnyt hänelle vääryyttä, hän puolestaan oli tehnyt vielä enemmän vääryyttä Rosamundille. Rosamund oli vuosikausia kuunnellut kaikkia niitä myrkyllisiä puheita, joita sir Oliverin viholliset olivat hänestä lausuneet — ja hänen häikäilemättömyytensä oli hankkinut hänelle koko joukon vihamiehiä. Rosamund oli jättänyt kaikki huomioon ottamatta, koska rakasti häntä; hänen suhteensa veljeen oli siitä syystä jännittynyt, mutta nyt kaikki tuo kääntyi häntä murskaamaan; katumus oli suurelta osalta vaikuttamassa siihen julmaan luuloon, että Peter Godolphin oli saanut surmansa hänen, sir Oliverin, kädestä. Rosamundista täytyi tavallaan tuntua siltä, kuin hän itse olisi ollut murhaan osallisena, koska oli itsepintaisesti tahtonut rakastaa sitä miestä, jota hänen veljensä vihasi.

Hän oivalsi tuon nyt ja arvosteli Rosamundia säälivämmin. Rosamund olisi ollut yli-inhimillinen, ellei olisi ajatellut ja tuntenut niinkuin sir Oliver nyt oivalsi hänen ajattelevan ja tuntevan, ja koska sielullisia vastavaikutuksia on mitattava niiden kiihkeiden tilojen nojalla, joista ne johtuvat, oli varsin luonnollista, että Rosamundin täytyi nyt tuimasti vihata häntä, jota oli rakastanut melkein yhtä kiihkeästi.

Siinä oli raskas risti kannettavaksi. Mutta Lionelin vuoksi hänen täytyi kantaa se niin järkkymättömästi kuin suinkin voi. Lionelin ei pitänyt joutua uhrattavaksi hänen itsekkyydelleen teon tähden, jota hänen, Oliverin, täytyi katsoa oikeutetuksi. Hän olisi pitänyt itseään halpamaisena, jos olisi ajatellutkin sellaista pelastuskeinoa.

Mutta jos hän ei sitä ajatellut, ajatteli Lionel. Viimeksimainittu alkoi noina päivinä pelätä siinä määrin, ettei voinut nukkua, vaan joutui sellaiseen kuumeeseen, että näytti parin päivän kuluttua kerrassaan aavemaiselta: silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa, ja koko ruumis oli riutunut laihaksi. Sir Oliver kehoitti häntä rohkaisemaan mielensä. Sitäpaitsi saapui samana päivänä eräs toinenkin uutinen haihduttamaan hänen pelkoansa: Truron tuomareille oli tapahtuma ilmoitettu ja esitetty syytös, mutta he olivat muitta mutkitta kieltäytyneet asiaan kajoamasta. Syynä oli, että toinen heistä oli sama master Anthony Baine, joka oli ollut sir Oliveria kohdanneen solvauksen todistajana. Hän selitti, että olipa master Godolphinille tapahtunut mitä hyvänsä sen johdosta, se ei missään tapauksessa ollut enemmän kuin hän oli ansainnut, ei enemmän kuin hän itse oli aiheuttanut, ja lausui päätöksenään, ettei hän kunniallisena miehenä voinut saada omaatuntoansa suostumaan vangitsemismääräyksen antamiseen.

Sir Oliver kuuli uutisen toiselta todistajalta, papilta, joka itse oli joutunut kokemaan Godolphinin karkeutta ja joka, vaikka olikin evankeliumin ja rauhan mies, kuitenkin täysin yhtyi tuomarin päätökseen — tai sanoi yhtyvänsä.

Sir Oliver kiitti häntä huomauttaen, että hän ja master Baine menettelivät ylen ystävällisesti asettuessaan sille kannalle, mutta selitti samalla, ettei ollut millään tavoin asiassa osallisena, olkoonpa että näennäiset seikat hyvinkin siihen suuntaan viittasivat.

Mutta kun sitten pari päivää myöhemmin tuli hänen tietoonsa, että koko seutu oli kuohuksissa master Bainelle hänen asiaan-suhtautumisensa vuoksi, sir Oliver lähetti sanan papille ja ratsasti hänen kanssaan suoraa päätä tuomarin luo Truroon esittääkseen siellä eräitä todisteita, jotka oli salannut Rosamundilta ja sir John Killigrew'lta,

»Master Baine», virkkoi hän, kun kaikki kolme olivat tämän herrasmiehen suljetussa työhuoneessa, »olen kuullut teidän antamastanne oikeamielisestä ja kohteliaasta lausunnosta ja tulen teitä kiittämään ja ilmaisemaan ihailuani pelottomuutenne johdosta.»

Master Baine kumarsi vakavasti. Hän oli mies, jonka luonto oli vakavaksi luonut.

»Mutta koska en halua menettelystänne koituvan teille mitään ikäviä seurauksia, olen tullut teille todistamaan toimineeni oikeammin kuin arvaattekaan, todistamaan, ettei surmatyö ole minun suorittamani.»

»Vakuutan teille, etten käyttele mitään konnankoukkuja, ja te tulette itse huomaamaan, että on niin laita. Voin asian teille todistaa, ja olen tullut sen tekemään nyt, ennenkuin aika voi sen mahdollisuuden kumota. En halua sitä vielä saatettavan yleisön tietoon, master Baine, mutta toivon teidän laativan sellaisen asiakirjan, joka voi tyydyttää tuomioistuinta milloin hyvänsä tulevaisuudessa, jos asia, kuten mahdollista, tulee esille tuonnempana.»

Se oli juonikas juttu. Se todiste, joka ei nyt ollut hänestä löydettävissä, oli Lionelissa; mutta aika tulisi sen hälventämään, ja jos tuonnempana saataisiin tietää, mitä hän nyt aikoi osoittaa, olisi liian myöhäistä ryhtyä etsiskelemään muualta.

»Minä vakuutan teille, sir Oliver, että jos olisitte surmannut hänet sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, ette olisi tehnyt itseänne vikapääksi muuhun kuin karkean ja julkean solvaajan rankaisemiseen.»

»Niinpä kyllä, sir. Mutta niin ei ollut laita. Eräs minua vastaan käytetty todiste — vieläpä kaikkein tärkeinkin — on siinä, että Godolphinin ruumiin luota taloni ovelle kulki verinen juova,»

Molempien toisten mielenkiinto kasvoi tavattomasti. Pappi silmäili häntä silmää rävähdyttämättä.

»Mikäli ymmärrän, johtuu tuosta loogillisen välttämättömästi, että murhaajan on täytynyt taistelussa haavoittua. Veri ei voi olla kaatuneen verta, joten sen täytyy olla surmaajan. Tiedämme muutenkin, että surmaajan täytyi olla haavoittunut, koska näet Godolphinin miekka oli verissä. Teidän, master Baine, ja teidän, sir Andrew, tulee nyt olla todistajinani, ettei ruumiissani ole hiljattain saatua naarmuakaan. Riisuudun tässä yhtä alastomaksi kuin olin onnettomuudekseni erehtyessäni tulemaan tähän maailmaan, ja te voitte saada asiasta varmuuden. Sitten pyydän teitä, master Baine, sepittämään mainitsemani asiakirjan.» Niin puhuessaan hän riisui nuttunsa. »Mutta koska en tahdo suoda minua syyttäville tomppeleille suurta tyydytystä, kun näet voisi näyttää siltä, kuin heitä pelkäisin, pyydän teitä, hyvät herrat, pitämään asian tarkoin omana tietonanne, kunnes tapahtumat voivat tehdä sen yleiseen tietoon saattamisen välttämättömäksi.»

He oivalsivat hänen ehdotuksensa järkevyyden ja suostuivat asiaan, joskin yhä epäillen. Mutta suoritettuaan tarkastuksensa he olivat kerrassaan ymmällä havaitessaan kaikki otaksumansa kumotuiksi. Master Baine tietenkin sepitti pyydetyn asiakirjan ja allekirjoitti ja sinetöi sen, sir Andrew puolestaan merkitsi nimensä ja sinettinsä asian todistajana.

Taskussaan tämä pergamentti, jonka tuli olla hänen kilpenään tulevaisuudessa, milloin niin vaadittiin, sir Oliver ratsasti kotiin, mieli keventyneenä. Kunhan tulisi aika, jolloin voi huoletta niin menetellä, sir Oliver levittäisi tuon pergamenttinsä sir John Killigrew'n ja Rosamundin eteen, ja kaikki voisi vielä kääntyä hyväksi.

JASPER LEIGH.

Jos tämä joulu oli murheellinen Godolphinin kartanossa, ei se ollut iloisempi Penarrow'ssakaan.

Sir Oliver oli näinä aikoina alakuloinen ja vaitelias, istui tuntikausia tuijotellen lieden tuleen ja kertaillen yhä uudelleen jokaista sanaa, joka oli lausuttu hänen ja Rosamundin välisessä keskustelussa, milloin tuntien katkeruutta häntä kohtaan, joka oli niin kärkkäästi uskonut hänet syylliseksi, milloin leppoisamman surullisen mielialan vallassa täysin tunnustaen näennäisten todisteiden voimakkuuden.

Hänen velipuolensa liikkui talossa hiljaa, ikäänkuin haluten painua huomaamattomaksi ja milloinkaan uskaltamatta häiritä sir Oliverin mietteitä. Lionel tunsi hyvin asian laadun. Hän tiesi, mitä oli Godolphinin kartanossa tapahtunut, tiesi Rosamundin hylänneen sir Oliverin ikiajoiksi, ja hänen sydäntään kouristi, kun hän ajatteli, että oli jätettävä veli kantamaan tätä taakkaa, joka oikeastaan kuului hänen omille hartioilleen.

Asia rasitti hänen mieltään siinä määrin, että hän eräänä puheliaana illan hetkenä alkoi siitä keskustella.

»Noll», sanoi hän, seisoen veljensä tuolin vieressä liesitulen valaisemassa huoneessa ja käsi veljen olkapäähän nojaten, »eikö olisi parasta ilmoittaa totuus?»

Sir Oliver katsahti häneen nopeasti, kulmiaan kurtistaen. »Oletko mieletön?» kysyi hän. »Totuus veisi sinut hirteen, Lal.»

»Ehkei sentään. Ja joka tapauksessa sinä kärsit pahemmin kuin hirsipuussa. Olen sinua katsellut joka hetki tämän viimeksi kuluneen viikon aikana, ja tiedän, mikä tuska sinussa piilee. Se ei ole oikein.» Ja hän väitti yhä: »Olisi parasta ilmoittaa totuus.»

Sir Oliver hymyili mietteissään. Sitten hän ojensi kätensä ja tarttui veljensä käteen. »Menettelet jalosti, Lal, kun sitä ehdotat.»

»En läheskään niin jalosti kuin sinä kantaessasi kaikki teostani johtuvat kärsimykset,»

»Mitä joutavia!» Sir Oliver kohotti kärsimättömästi olkapäitään; hänen katseensa siirtyi pois Lionelin kasvoista suuntautuen jälleen lieden tuleen. »Voinhan muuten heittää taakkani pois milloin haluan. Sellainen tieto rohkaisee ihmistä kestämään millaista koettelemusta tahansa.»

Hän oli puhunut karuun, ivalliseen sävyyn, ja Lionel tunsi värisevänsä hänen sanojaan kuunnellessaan. Hän seisoi siinä pitkän aikaa vaieten, miettien veljen lausumaa ja yrittäen saada selkoa siinä piilevästä arvoituksesta. Hän ajatteli pyytää veljeltään arkailematta selitystä, tiedustella hänen huomautuksensa todellista merkitystä; mutta hänen rohkeutensa petti. Hän pelkäsi sir Oliverin vakuuttavan oikeaksi hänen itsensä keksimän kaamean selityksen.

Hetken kuluttua hän lähti pois ja meni pian levolle. Päiväkausia kalvoi sitten tuo lause hänen mieltään: »Voinhan heittää taakkani pois milloin haluan.» Hän uskoi yhä varmemmin sir Oliverin tarkoittaneen rohkaisevan seikan olevan siinä tiedossa, että voi asiasta selviytyä ilmoittamalla sen todellisen laidan, jos hyväksi näki. Hän ei voinut ajatella, että sir Oliver sen ilmoittaisi. Päinvastoin: hän uskoi varmaan, ettei sir Oliver ollenkaan aikonut heittää pois taakkaansa. Mutta voihan käydä niinkin, että hän muutti mieltään. Taakka voi käydä liian raskaaksi, Rosamundiin kohdistuva kaipaus liian tuimaksi, tuska siitä, että Rosamund piti häntä veljensä murhaajana, liian valtavaksi.

Lionelin mieltä värisytti, kun hän ajatteli seurauksia, joita asiasta koituisi hänelle itselleen. Hänen pelkonsa perehdytti häntä omaan olemukseen. Hän käsitti, kuinka vähässä määrin vilpitön hän oli ollut ehdottaessaan veljelleen, että oli tunnustettava totuus; hän käsitti, että tuo ehdotus oli ollut vain hetkellinen tunteenomainen purkautuma, ehdotus, jota hän olisi joutunut mitä katkerimmin katumaan, jos se olisi hyväksytty. Ja siihen liittyi ajatus, että jos kerran hän itse voi joutua syypääksi tunteenomaisiin purkauksiin, jotka niin sietämättömällä tavalla esiintyivät hänen omien todellisten toiveittensa pettäjinä, niin eivätkö kaikki ihmiset olleet saman vaaran alaiset? Eikö hänen veljensäkin voinut joutua sellaisen hetkellisen mielenmyrskyn uhriksi kiihkeimmän epätoivon vallassa ollen, havaita taakkansa liian valtavaksi ja heittää se kapinoiden pois?

Lionel koki vakuuttaa itselleen, että veli oli lujasyinen mies eikä milloinkaan menettänyt kykyään vallita itseään. Mutta tuota vastaan sopi huomauttaa, ettei se, mitä oli menneisyydessä tapahtunut, mitenkään taannut, mitä saattoi tulevaisuudessa tapahtua, että kaikkein lujimmankin ihmisen sietämiskyky oli rajoitettu ja ettei suinkaan ollut mahdotonta, että sir Oliver joutuisi tässä asiassa kärsimiskykynsä rajoille. Mihin tilaan joutuisikaan, hän, Lionel, jos niin kävisi? Tuohon kysymykseen vastaava mielikuva oli sellainen, ettei hän kyennyt sitä katselemaan. Vaara joutua tutkittavaksi ja kärsimään lain määräämää ankarinta rangaistusta oli nyt paljoa suurempi kuin jos hän olisi heti tunnustanut. Hänen siinä tapauksessa lausumansa sanat olisivat ehdottomasti vaatineet jonkinlaista huomiota, sillä hän oli puhdasmaineinen mies ja hänen sanoissaan täytyi olla painavuutta. Nyt sitävastoin ei kukaan häntä uskoisi. Sen nojalla, että hän oli ollut vaiti ja sallinut veljen joutua aiheettoman syytöksen esineeksi, tultaisiin päättelemään, että hän oli arkamielinen ja epärehellinen ja että hän oli menetellyt siten, koska ei voinut kunnollisesti tekoaan puolustaa. Hän joutuisi auttamattomasti tuomituksi, vieläpä häpeälliseen rangaistukseen, kaikki kunnon ihmiset halveksivat häntä, ja hänestä tulisi ylenkatseen esine, jonka tähden ei kyyneltäkään vuodatettaisi.

Niin hän johtui siihen kaameaan päätelmään, että oli suojaan pyrkiessään kietoutunut verkkoon sitäkin auttamattomammin. Jos Oliver puhuisi, niin hän olisi hukassa. Ja niin hän johtui jälleen kysymään itseltään: Mitä takeita oli hänellä siitä, ettei Oliver tulisi puhumaan?

Tuo pelko, joka oli aikaisemmin silloin tällöin johtunut hänen mieleensä, alkoi ahdistaa häntä öin päivin, ja vaikka kuume olikin hänet jättänyt ja haava oli ihan terve, hän oli yhä kalpea, ja silmät olivat syvissä kuopissa. Hänen sielussaan asuva salainen kauhu tuijotteli hänen silmistään joka hetki. Hän muuttui hermostuneeksi, säikähti pienintäkin ääntä ja epäili alinomaa Oliveria, osoittaen tuota tunnettaan aika ajoin purkautuvan omituisen ärtyisyyden muodossa.

Tullessaan erään päivän iltapuolella ruokasaliin, joka oli sir Oliverin mieluisin tyyssija Penarrow'n kartanossa, Lionel havaitsi velipuolensa jälleen istuvan mietteisiin vajonneena, kyynärpää polvea vasten ja leuka kämmenen varassa, tuleen tuijottaen. Tuo oli muuttunut siinä määrin tavanomaiseksi, että se oli alkanut ärsyttää Lionelin jännittyneitä hermoja; hänestä oli alkanut tuntua siltä, että tuossa äänettömyydessä piili hänen itseensä kohdistuva tarkoituksellinen sanaton syytös.

»Minkätähden istut aina siinä lieden ääressä kuin mikäkin vanha akka?» murahti hän, vihdoinkin ilmaisten ärtyisyyden, joka oli kauan hänessä kasvanut.

Sir Oliver kääntyi katsomaan häntä, silmissä lempeä moite. Sitten hänen katseensa siirtyi Lionelin silmistä korkeihin ikkunoihin. »Sataa», virkkoi hän.

»Ei sade sinua ennen lieden ääreen ajanut. Mutta satoi tai paistoi, samantekevä. Et lähde milloinkaan ulos.»

»Miksi lähtisinkään?» kysyi sir Oliver, yhä yhtä leppoisasti, mutta hämmästyksen kurtun ilmaantuessa vähitellen hänen tummien kulmiensa väliin. »Luuletko olevan minulle mieluista nähdä alasluotuja katseita, päitä, jotka lähenevät toisiaan voidakseen tuttavallisesti mutista minua koskevia kirouksia?»

»Vai niin!» huudahti Lionel lyhyeen ja terävästi, syvällepainuneiden silmien äkkiä välkähtäessä. »On siis jouduttu siihen, että omasta tahdostasi meneteltyäsi näin minua suojataksesi nyt soimaat minua siitä.»

»Pelkät sanasi ovat soimausta. Luuletko, etten osaa lukea niissä piilevää tarkoitusta?»

Sir Oliver nousi hitaasti, silmäillen veljeänsä. Hän pudisti päätään ja hymyili. »Lal, Lal» virkkoi hän. »Haavasi on jättänyt sinuun pahan jäljen, poika. Millä tavoin olen sinua soimannut? Mikä oli sanojeni salaisena tarkoituksena? Jos tahdot niitä oikein lukea, huomaat varmaan tarkoituksen olleen sen, että ulkosalla liikkuessani joudun uusiin selkkauksiin, koska kärsivällisyyteni ei ole suuri ja koska minun on mahdoton sietää nyreitä katseita ja mutisemista. Siinä kaikki.»

Hän astui lähemmäksi ja laski kätensä veljen olalle. Pitäen häntä käsivarren mitan päässä hän silmäili häntä tutkivasti. Lionelin pää painui, ja hänen poskiinsa levisi hitaasti puna.

»Rakas hupsu!» virkkoi hän Lionelia ravistellen. »Mikä sinua vaivaa? Olet kalpea ja kuihtunut etkä ollenkaan oma itsesi. Mieleeni on johtunut jotakin. Minä varustan laivan, ja sinä lähdet kanssani vanhoille pyyntivesilleni. Siellä on elämää, joka tekee sinut jälleen voimakkaaksi ja mehukkaaksi, ja kenties samoin minun. Mitä siitä arvelet?»

Lionel katsahti veljeen, katse kirkkaana. Mutta sitten hänen mieleensä johtui ajatus, niin halpamainen, että veri jälleen virtasi hänen poskipäihinsä, koska hän sitä häpesi. Mutta ajatus piti paikkansa. Jos hän lähtisi Oliverin kanssa, niin sanottaisiin hänen olleen osallisena siinä teossa, josta hänen veljeään syytettiin.

Hän tiesi — erinäisten hänelle siellä täällä lausuttujen huomautusten nojalla, joita vastaan hän ei ollut väittänyt — paikkakunnalla uskottavan, että oli syntymässä eräänlainen vihamielisyys hänen ja sir Oliverin välille Godolphinin puiston tapahtuman johdosta. Hänen kalpeat kasvonsa ja syvään painuneet silmänsä olivat osaltaan luoneet sitä käsitystä, että veljen rikos painoi häntä raskaana. Hänet oli aina tunnettu leppeäksi, ystävälliseksi pojaksi, aivan toisenlaiseksi kuin rajupäinen sir Oliver, ja otaksuttiin, että sir Oliver yhä karummaksi käyden kohteli huonosti veljeänsä, koska poika ei tahtonut antaa hänelle rikosta anteeksi. Niinmuodoin oli syntymässä Lioneliin kohdistuvaa myötätuntoa, jota hänelle ilmaistiin joka taholla. Jos hän nyt suostuisi Oliverin ehdotukseen, hän epäilemättä saattaisi kaiken tuon vaaranalaiseksi.

Hän käsitti täysin ajatuksensa halveksittavan laadun ja vihasi itseään, kun voi niin ajatella. Mutta hän ei kyennyt karistamaan pois sen valtaa. Se oli hänen tahtoansa voimakkaampi.

Hänen veljensä huomasi epäröinnin, käsitti sen väärin, vei hänet lieden luo ja pakotti istuutumaan.

»Kuulehan», virkkoi hän istuutuen vastapäätä olevaan tuoliin. »Smithickin luona on redillä hieno alus. Lienet sen nähnyt. Sen omistaja on hurjapäinen seikkailija nimeltään Jasper Leigh, joka nähdään aina iltapäivällä Penycumwickin olutkapakassa. Minä tunnen hänet vanhastaan, ja hän ja hänen aluksensa ovat saatavissa. Hän on valmis mihin seikkailuun tahansa, espanjalaisten alusten upottamisesta aina orjakauppaan saakka, ja me voimme ostaa hänet ruumiineen ja sieluineen, kunhan maksamme kyllin korkean hinnan. Hän suostuu niihin hyvänsä, kunhan seikkailu lupaa rahaa. Alus ja kapteeni ovat niinmuodoin valmiit; minä pidän huolen kaikesta muusta, miehistöstä, ampumavaroista, asestuksesta, ja maaliskuun lopulla näemme Lizard-niemen jäävän taaksemme. Mitä arvelet, Lal? Niin on varmaan parempi kuin jäädä turtumaan tähän synkkään paikkaan.»

»Minä… minä ajattelen asiaa», virkkoi Lionel, mutta niin välinpitämättömästi, että sir Oliverin herännyt innostus heti hälveni olemattomiin. Aikeesta ei puhuttu sen enempää.

Lionel ei kumminkaan ehdottomasti hylännyt suunnitelmaa. Jos se toisaalta olikin hänelle vastenmielinen, se kuitenkin toisaalta kiehtoi häntä melkein vastoin hänen tahtoansa. Asiat kehittyivät sille kannalle, että hän tottui joka päivä ratsastamaan Penycumwickiin, missä tutustui siihen uskaliaaseen ja arpiseen seikkailijaan, josta sir Oliver oli puhunut, ja kuunteli miehen kertomia ihmeellisiä asioita — monet olivat liian ihmeelliset ollakseen tosia — uhkayrityksistä merellä.

Mutta eräänä päivänä maaliskuun alussa master Jasper Leigh tiesi kertoa hänelle jotakin muuta, uutisen, joka karkoitti Lionelin mielestä kaiken Espanjan aluevesillä tapahtuneisiin seikkailuihin kohdistuneen harrastuksen. Merimies oli seurannut Lionelia pienen kapakan ovelle ja seisoi jalustimen vieressä Lionelin jo noustua satulaan.

»Kuiskaan jotakin korvaanne, kelpo master Tressilian», virkkoi hän.
»Tiedättekö, millaisia vehkeitä täällä punotaan veljeänne vastaan?»

»Niin, master Peter Godolphinin murhan vuoksi viime jouluna. Havaittuaan, etteivät tuomarit käy itsestään asiaan käsiksi, muutamat henkilöt ovat jättäneet anomuksen Cornwallin kuvernöörille, jotta hän käskisi antaa pidättämismääräyksen murhasyytteen nojalla. Mutta tuomarit eivät ole suostuneet lordin komennettaviksi, vaan ovat vastanneet saaneensa virkansa suoraan kuningattarelta ja ovat huomauttaneet olevansa sellaisessa asiassa vastuuvelvolliset ainoastaan hänen majesteetilleen. Ja nyt olen saanut kuulla, että on lähetetty Lontooseen kuningattarelle itselleen anomuskirja, jossa pyydetään häntä velvoittamaan tuomareita tekemään, mitä heidän virkaansa kuuluu.»

Jasper nosti sormen nenälleen, ja hänen silmiinsä tuli ovela ilme. »Ajattelin varoittaa teitä, jotta voitte kehoittaa sir Oliveria pitämään huolta itsestään. Hän on hieno merimies, ja sellaisia ei ole kosolta.»

Lionel veti kukkaron taskustaan ja ollenkaan sen sisältöä tarkastamatta pudotti sen merimiehen odottavaan käteen mutisten jonkin sanan kiitokseksi.

Lionel ratsasti kotiin melkein kauhun valtaamana. Oltiin ehditty niin kauas. Isku tulisi kohta iskettäväksi, ja hänen veljensä oli lopultakin pakko puhua. Penarrow'ssa Lionelia odotti uusi järkytys. Vanha Nicholas kertoi hänelle, ettei sir Oliver ollut kotona; hän oli ratsastanut Godolphinin kartanoon.

Lionel johtui kauhuissaan heti päättelemään, että uutinen oli jo tullut sir Oliverin korviin ja että hän oli heti käynyt toimeen; hän ei voinut käsittää veljensä lähteneen sinne missään muissa asioissa.

Hänen pelkonsa olivat kuitenkin aivan joutavat. Sir Oliver, joka ei kyennyt enää sietämään asiain tilaa, oli lähtenyt esittämään Rosamundille todistuskappaletta, jonka oli itselleen hankkinut. Hän voi niin tehdä pelkäämättä vähimmässäkään määrässä tuottavansa vahinkoa Lionelille. Hänen matkansa oli kumminkin aivan tulokseton. Rosamund oli muitta mutkitta kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan, ja sir Oliver oli hänelle aivan vierasta nöyrämielisyyttä osoittaen kehoittanut palvelijaa palaamaan hänen luokseen mitä tärkeintä viestiä vieden, mutta jälleen turhaan. Sir Oliver palasi kuin lyötynä kotiin, missä veli odotti häntä kiihkeän kärsimättömästi.

Sir Oliver katsahti häneen kulmiensa alta, joiden tummat kurtut kuvastelivat hänen ajatuksiaan. »Mitä tehdä? Mistä puhutkaan?» kysyi hän.

Hänen lopetettuaan kertomuksensa sir Oliver tuijotti häneen pitkän ajan, sitten hänen huulensa vetäytyivät tiukasti yhteen ja hän iski otsaansa. »Vai niin!» huudahti hän. »Siitäkö syystä hän minut torjui? Ajatteliko hän kenties minun tulevan rukoilemaan? Voiko hän niin ajatella? Onko se mahdollista?»

Hän asteli lieden luo ja kohenteli halkoja vihaisesti saappaansa korolla. »Se olisi liian kehnoa. Mutta hän on sittenkin varmaan niin menetellyt.»

»Mitä aiot tehdä?» kysyi Lionel jälleen, kykenemättä estämään mielessään ylinnä olevaa kysymystä. Hänen äänensä vapisi.

»Tehdä?» Sir Oliver silmäili häntä olkapäänsä yli. »Puhkaista tuon kuplan, niin totta kuin elän! Tehdä siitä lopun, tuhota heidät ja peittää heidät häpeällä.»

Hän sanoi tuon karkeasti, kiukkuisesti, ja Lionel väistyi taaksepäin luullen tuon karuuden ja kiukun tarkoittavan itseään. Hän vaipui tuoliin, polvet äkkinäisestä pellosta hervottomiksi valahtaen. Niin ollen näytti siltä, että hänellä oli liiaksikin syytä pelkoonsa. Tuo veli, joka kerskasi kovin häneen kiintyneensä, ei kyennyt viemään tätä asiaa perille. Mutta sittenkin asia oli niin Oliveriin soveltumaton, että Lionelin mielessä viipyi vielä epäilys.

»Aiotko… aiotko kertoa heille totuuden?» kysyi hän heikolla, värisevällä äänellä.

Sir Oliver kääntyi katselemaan häntä tarkkaavammin. »Jumalan nimessä, Lal, mitä onkaan mielessäsi nyt?» kysyi hän melkein jyrkästi. »Kertoa heille totuus? Epäilemättä — mutta ainoastaan, mitä minuun itseeni tulee. Ethän otaksu minun heille sanovan, että sen olet tehnyt sinä? Ethän pidä minua sellaiseen kykenevänä?»

Sir Oliver selitti asian. Selitys kevensi Lionelin mieltä. Mutta se kevennys oli vain hetkellistä. Asiaa enemmän harkitessaan hän huomasi uutta pelonaihetta. Hän johtui päättelemään, että jos sir Oliver asiasta selviytyi, hän itse tulisi välttämättä siihen kietoutumaan. Hänen pelkonsa suurensi vaaran mahdollisuuden, joka sinänsä oli niin vähäpätöinen, että sen olisi voinut jättää kerrassaan huomiotta. Hänen silmissään se ei ollut enää mahdollisuus, vaan varma ja väistämätön vaara. Jos sir Oliver todisti, ettei verijuova ollut hänestä lähtöisin, niin Lionelin mielestä täytyi välttämättä päätellä, että se oli hänen itsensä aiheuttama. Sir Oliver voi yhtä hyvin kertoa heille koko totuuden, jonka he varmaan tulisivat päätelmien nojalla saamaan selville. Niin hän mietti peloissaan ja piti itseään auttamattomasti menneenä miehenä.

Jos hän olisi ilmaissut nuo pelkonsa veljelle tai olisi kyennyt niitä hillitsemään siinä määrin, että järki olisi päässyt vallitsemaan, niin hänen olisi täytynyt käsittää, kuinka kauas kaiken todennäköisyyden ulkopuolelle ne olivat hänet johtaneet. Oliver olisi hänelle sen todistanut, olisi sanonut hänelle, ettei häneen kohdistuvan syytteen rauettua voitu nostaa uutta syytettä ketään vastaan ja ettei milloinkaan oltu vähimmässäkään määrässä epäilty eikä voitu epäillä Lionelia. Mutta Lionel ei uskaltanut käydä puhumaan veljensä kanssa tästä asiasta. Sisimmässään hän häpesi pelkoansa, sisimmässään hän tunsi olevansa pelkuri. Hän käsitti täysin itsekkyytensä inhottavuuden, mutta ei nytkään kyennyt sitä kukistamaan. Sanalla sanoen: hän rakasti itseään enemmän kuin veljeään tai kahtakymmentä veljeä.

Seuraavana aamuna — oli tuulinen maaliskuun päivä — hän oli jälleen Penycumwickin olutkapakassa, Jasper Leigh seuranaan. Lionelin mieleen oli johtunut eräs keino, jota hän nyt piti ainoana mahdollisena. Edellisenä iltana hänen veljensä oli mutissut menevänsä todistuskappaleineen Killigrew’n luo, koska Rosamund kieltäytyi ottamasta häntä vastaan. Killigrew'n avulla hän otaksui pääsevänsä Rosamundin puheille ja toivoi näkevänsä neidon polvillaan edessään pyytämässä anteeksi tekemäänsä vääryyttä ja osoittamaansa säälimättömyyttä.

Lionel tiesi Killigrew'n olevan poissa kotoa; mutta hänen otaksuttiin palaavan pääsiäiseksi, ja pääsiäiseen oli vain viikko. Niinmuodoin Lionelilla oli vain vähän aikaa toimia, vähän aikaa toteuttaa mieleensä johtunutta suunnitelmaa. Hän kirosi itseään siitä, että oli sen keksinyt, mutta säilytti sen heikon luonteen koko kiihkeydellä.

Mutta kun hän sitten istui pienessä kapakkahuoneessa Jasper Leigh'n seurassa, vain honkainen pöytä heidän välillään, hänellä ei ollutkaan rohkeutta esittää suunnitelmaansa. He joivat šerryä, jota oli kovasti tuimennettu paloviinalla, Lionelin ehdotuksesta, eikä lämmitettyä olutta, kuten tavallisesti. Mutta vasta nautittuaan suurimman osan tuoppiaan, Lionel tunsi kykenevänsä puhumaan inhottavasta asiastaan. Hänen päässään surisivat sanat, jotka hänen veljensä oli taannoin lausunut, kun Jasper Leigh'n nimi oli ensimmäisen kerran mainittu — »hurja seikkailija, joka on valmis mihin tahansa, kunhan hinta on kyllin korkea; voit ostaa hänen ruumiinsa ja sielunsa.» Lionelilla oli kyllin rahoja ostaakseen Jasper Leigh'n, mutta rahat olivat sir Oliverin — rahoja, jotka velipuoli anteliaan hyvyytensä vuoksi oli jättänyt hänen käytettäväkseen. Ja nytkö hän käyttäisi näitä rahoja syöstäkseen Oliverin äärimmäisen tuhon omaksi.

Lionel kirosi itseään kehnoksi, halveksittavaksi konnaksi, kirosi sitä ilkeätä pahaahenkeä, joka kuiski hänen korvaansa sellaisia neuvoja, hän tunsi itsensä, ylenkatsoi ja soimasi itseään, kunnes vannoi olevansa luja ja kestävänsä kaikki, mitä tulisi hänen kestettäväkseen, kunhan ei tarvinnut tehdä itseään vikapääksi sellaiseen halpamaisuuteen; mutta seuraavana hetkenä tuo päätös sai hänet jälleen vapisemaan, kun hän ajatteli siitä välttämättä johtuvia seurauksia.

Yhtäkkiä kapteeni esitti hänelle aivan hiljaa kysymyksen, joka vaikutti sytyttävästi ja poisti kaiken jäljelläolevan itsehillinnän kuin tuhkan tuuleen.

»Oletteko kertonut varoitukseni sir Oliverille?» kysyi Jasper Leigh hiljentäen ääntään niin ettei sitä kuullut kapakoitsija, joka puuhaili ohuen väliseinän toisella puolella.

Master Lionel nyökkäsi, hermostuneesti sormiellen korvassaan olevaa jalokiveä ja kääntäen toisaalle katseensa, joka oli tutkinut merimiehen karuja, ahavoituneita ja parrakkaita kasvoja.

»Olen», vastasi hän. »Mutta sir Oliver on itsepintainen. Hän ei aio väistyä.»

»Eikö tahdo?» Kapteeni siveli kädellään tuuheata punaista partaansa ja sadatteli runsaasti ja kaameasti kuten merimies ainakin. »Tuhannen helvettiä! Hän joutuu jokseenkin varmaan killumaan, jos jää tänne.»

»Niin», virkkoi Lionel, »jos jää.» Hän tunsi suunsa kuivuvan puhuessaan; hänen sydämensä tykytti rajusti, mutta tykytyksen vaikutusta vähensi väkijuoman aikaansaama vähäinen turtumus.

Hän oli lausunut sanansa niin omituiseen sävyyn, että merimiehen tummat silmät tuijottivat häneen ihmeissään tuuheiden hiekanväristen kulmakarvojen alta. Katseessa oli valpas kysyvä ilme. Master Lionel nousi äkkiä.

Kapteenin silmät kapenivat. Hän vainusi ansiota. Nuoren herran käytöksessä oli jotakin ylen merkillistä. Hän kallisti maljansa tyhjäksi, laski kolahdutti sen pöytään ja nousi.

Ulkosalla herrasmiehemme irroitti ratsunsa ohjakset rautarenkaasta, johon oli ne sitonut, kääntyi hevostaan taluttaen merelle päin ja kulki tietä, joka johtaa rantaa pitkin kohti Smithickiä.

Tuima pohjatuuli piiskasi vettä valkoisiksi kuohupäiksi, taivas oli teräksisen seesteinen, ja aurinko paistoi kirkkaasti. Oli luodevetten aika, ja sataman suulla oleva kari kohotti mustaa harjaansa vedenpinnan yläpuolelle. Kaapelinmitan päässä siitä keinui aallokossa Pääskyn, kapteeni Leigh'n aluksen musta ruho alastomine raakapuineen.

Lionel asteli eteenpäin mitään virkkamatta, erittäin synkeänä ja mietteissään, vielä nytkin kahden vaiheella. Ovela merimies, joka huomasi hänen epäröintinsä ja halusi sen voittaa, koska arvasi vainuamastaan suunnitelmasta voivan koitua hyvää ansiota, tasoitti vihdoin hänen tietänsä.

»Teillä on luullakseni jokin asia minulle ehdotettavana», virkkoi hän viekkaasti. »Sanokaa se, sir, sillä ei ole milloinkaan ollut miestä, joka olisi auliimmin halunnut teitä palvella.»

»Seikka on se», virkkoi Lionel syrjäkatsein tarkastaen toisen kasvoja, »että olen pahassa pulassa, master Leigh.»

»Minä olen ollut pahassa pulassa jo monet kerrat», nauroi kapteeni, »mutta en sittenkään koskaan sellaisessa, josta en olisi kyennyt selviytymään. Antakaa kuulua, mikä on asianne; minä kenties voin tehdä hyväksenne yhtä paljon kuin olen tottunut tekemään omaksi hyväkseni.»

»Niin, seikka on seuraava», lausui Lionel. »Kuten sanoitte, joutuu veljeni varmaan hirteen, jos jää tänne. Hän on mennyt mies, jos hänet viedään tutkittavaksi. Ja siinä tapauksessa olen varmaan minäkin hukassa. Suku, jonka jäsen on joutunut hirsipuuhun, tulee siten häväistyksi. Kauheata, jos niin tapahtuu.»

»Minä tahtoisin hänet siitä vapauttaa», jatkoi Lionel samalla kiroten kavalaa paholaista, joka sai hänet lausumaan sellaisia petollisia sanoja konnamaisuutensa peittämiseksi. »Tahtoisin vapauttaa hänet, mutta omatuntoni ei suostu siihen, että hän pääsee rankaisematta; minä näet vannon teille, master Leigh, että inhoan tuota tekoa — pelkurimaista murhaa!»

»Ahaa!» virkkoi kapteeni. Peläten tuon kiukkuisen huudahduksensa estävän herrasmiestä puhumasta edelleen hän kiiruhti sitten lisäämään: »Epäilemättä! Epäilemättä!»

Master Lionel vaikeni ja katseli toista suoraan silmiin, ratsuunsa nojaten. He olivat ihan yksin niin yksinäisessä paikassa kuin kukaan salaliittolainen saattoi toivoa. Heidän takanaan levisi tyhjä rannikko ja edessään punervat kalliot, jotka vähitellen ylenivät Arwenackin metsäisiksi kukkuloiksi.

»Minä puhun teille ihan suoraan ja avonaisesti, master Leigh. Peter Godolphin oli ystäväni. Sir Oliver on vain velipuoleni. Antaisin koko joukon sille miehelle, joka salaa pelastaisi sir Oliverin häntä uhkaavasta turmiosta, mutta menettelisi samalla niin, ettei sir Oliver välttäisi ansaitsemaansa rangaistusta.»

Tuota sanoessaan hän ajatteli, kuinka omituista oli, että hän kykeni lausumaan niin helposti sanoja, joita hänen sydämensä inhosi.

Kapteeni näytti tuimalta. Hän laski sormensa master Lionelin samettinutulle, hänen kavalan sydämensä kohdalle. »Minä olen käytettävänänne», sanoi hän. »Mutta vaaran mahdollisuus on suuri. Te sanoitte kumminkin maksavanne koko joukon —»

»Sanokaa itse, mitä vaaditte», virkkoi Lionel nopeasti, silmissä kuumeinen kiilto ja posket kalpeina.

»Minä siitä kyllä suoriudun, ei pelkoa mitään», sanoi kapteeni. »Tiedän varsin hyvin, mitä tarvitsette. Mitä sanotte, jos kuljetan hänet meren taakse istutuksille, joissa sellaista väkeä tarvitaan?» Hän hiljensi ääntänsä ja puhui hieman epäröiden, peläten mahdollisesti lupaavansa enemmän kuin toinen saattoi haluta.

»Hän voi palata», kuului vastaus, joka hälvensi siinä suhteessa kaikki epäilykset.

»Ahaa!» virkkoi laivuri. »Entä mitä olisivat berberiläiset merisissit? He tarvitsevat orjia ja ovat aina valmiit kauppoihin, vaikka ovatkin huonoja maksajia. En ole kuullut palanneen kenenkään, jonka he kerran ovat saaneet kaleereihinsa. Minä olen ollut hiukan kaupoissa heidän kanssaan, olen vaihtanut ihmislasteja mausteihin, itämaiden mattoihin ja muuhun sellaiseen.

Kapteeni silitti partaansa. »Se on joka tapauksessa ainoa varma keino, kaiken kaikkiaan vähemmän kauhistuttava kuin hirsipuu eikä suinkaan niin häpeällinen miehen sukulaisille. Tekisitte palveluksen sir Oliverille ja itsellenne.»

»Niin on laita, niin on laita», huudahti master Lionel melkein kiukkuisesti. »Entä maksu?»

Kapteeni siirsi lyhyitä, tukevia jalkojansa, ja hänen kasvonsa kävivät mietteliäiksi. »Sata puntaa?» ehdotti hän kokeeksi.

»Olkoon menneeksi, sata puntaa», kuului nopea vastaus — niin nopea, että kapteeni Leigh käsitti tehneensä huonon kaupan, joka oli välttämättä korjattava.

»Tarkoitan sata puntaa itselleni», lisäsi hän hitaasti. »Sitäpaitsi on otettava lukuun miehistö — jotta pitävät asian tietonaan ja suovat apua; siis vähintään toiset sata puntaa.»

Master Lionel mietti hetkisen. »Niin paljon minulla ei ole käytettävänä aivan heti. Mutta saatte sataviisikymmentä puntaa rahassa ja lopun jalokivissä. Ette joudu asiassa häviölle, sen takaan. Ja kun tulette takaisin tuoden sanan, että kaikki on tapahtunut niinkuin nyt suunnittelette, maksan jälleen saman verran.»

Niin tehtiin kaupat. Ja alkaessaan sitten puhua menettelytavoista ja keinoista Lionel havaitsi liittyneensä mieheen, joka täydellisesti vallitsi alaansa. Laivuri pyysi master Lionelia olemaan apuna vain houkuttelemalla miehen johonkin määrättyyn paikkaan lähelle rantaa. Leigh lupasi olla venheineen ja miehineen saapuvilla ja pitää varmasti huolen kaikesta muusta.

Lionelin mieleen johtui heti sopiva paikka. Hän pyörähti ja osoitti lahden toisella puolella olevaa Trefusis-nientä ja Godolphinin kartanoa, joka nyt kylpi päivänpaisteessa.

»Tuolla Trefusis-niemessä Godolphinin kartanon varjossa huomenna kello kahdeksan aikaan illalla, kun ei ole vielä kuutamoa. Minä toimitan hänet sinne. Mutta pitäkää varanne, päänne pantiksi.»

»Kun olette saanut hänet onnellisesti laivaan, tulkaa luokseni», virkkoi Lionel, siten osoittaen, ettei luottanut kapteeniinsa enempää kuin oli pakko luottaa.

Kapteeni oli täysin tyytyväinen. Jos tämä herra kieltäytyisi maksamasta, hän voisi tuoda sir Oliverin takaisin rannalle.

Niin he erosivat. Lionel nousi satulaan ja ratsasti pois, master Leigh teki käsistään torven ja huusi laivalle.

Kun seikkailija seisoi siinä odottaen hakemaan lähetettyä venhettä, hänen kasvoihinsa levisi vähitellen hymy. Jos master Lionel olisi sen nähnyt, hän olisi voinut kysyä itseltään, oliko turvallista ryhtyä kauppoihin sellaisen konnan kanssa, joka piti sanansa ainoastaan niin kauan kuin se oli hänelle edullista. Ja tässä tapauksessa master Leigh huomasi mahdollisuuden rikkoa lupauksensa edukseen. Hänessä ei ollut omaatuntoa, mutta hän, samoinkuin konnat yleensäkin, veti mielellään nenästä ylempäänsä konnaa. Hän aikoi pettää master Lionelin kaikkein hienoimmalla ja runollisimmalla tavalla ja nauraa hykersi itsekseen asiaa ajatellessaan.

SATIMESSA.

Master Lionel oli melkein koko seuraavan päivän poissa kotoa sanoen syyksi, että suoritti joitakin ostoksia Trurossa. Hänen palatessaan kello lienee ollut yli puoli seitsemän, ja hän kohtasi sisään tullessansa sir Oliverin hallissa.

»Minulla on sinulle viesti Godolphinin kartanosta», virkkoi hän. Veli näytti jäykistyvän ja kalpenevan. »Minut tapasi portilla poika, joka pyysi sanomaan sinulle, että mistress Rosamund haluaa heti keskustella kanssasi.

Sir Oliverin sydän oli lakata sykkimästä ja alkoi sitten kiivaasti tykyttää. Rosamund kutsui häntä! Hän oli nähtävästi katunut eilistä leppymättömyyttänsä. Rosamund suostui viimeinkin ottamaan hänet vastaan!

»Siunattu sinä, hyvien uutisten tuoja!» vastasi hän, äänessä ankaran kiihtymyksen sävy. »Minä lähden heti.» Niin hän tekikin. Hän oli siinä määrin kiihtymyksensä vallassa, että unohti ottaa mukaansa pergamentin, eittämättömän todistajansa. Tämä seikka muodostui kohtalokkaaksi.

Master Lionel ei virkkanut mitään veljen lähtiessä. Hän peräytyi hiukan taaksepäin varjoon. Hänen huulensakin olivat kalvenneet ja hän tunsi tukehtuvansa. Oven sulkeutuessa hän äkkiä liikahti. Hän syöksyi sir Oliverin jälkeen. Omatunto huusi hänelle, ettei hän voinut niin menetellä. Mutta pelko oli kärkäs vastaamaan siihen huutoon. Ellei hän suostunut siihen, mikä oli suunniteltu tapahtuvaksi, hän voi joutua maksamaan sen hengellänsä.

Pöytä oli katettu samoinkuin sinä iltana, jolloin hän oli hoiperrellut sisään haava kyljessään ja saanut hoitoa ja suojaa sir Oliverilta. Hän ei astunut pöydän luo, vaan meni lieden ääreen ojentaen kätensä kohti lieskaa. Hän oli kovin viluissaan eikä kyennyt hillitsemään vapisemistaan. Hänen hampaansakin kalisivat.

Nicholas tuli kysymään, tahtoiko hän syödä illallista. Lionel vastasi epäröiden tahtovansa myöhäisestä hetkestä huolimatta, odottaa sir Oliverin palaamista.

»Hän lähti ulos hetki sitten, en tiedä minne», vastasi Lionel. »Mutta hän ei varmaankaan viivy kauan, koska ei ole syönyt illallista.»

Sitten Lionel kehoitti palvelijaa poistumaan ja istui väristen lieden ääressä auttamattomien sielullisten kidutusten uhrina. Hänen ajatuksensa suuntautui alinomaa siihen lujaan, horjumattomaan kiintymykseen, jota sir Oliver oli hänelle aina runsaasti osoittanut. Millaisiin uhrauksiin sir Oliver olikaan suostunut tässä Peter Godolphinin kuolemaan liittyvässä asiassa suojatakseen häntä, Lionelia? Sellaisen menneisyydessä osoitetun rakkauden ja uhrautuvaisuuden nojalla Lionel taipui nyt päättelemään, ettei hänen veljensä olisi pettänyt häntä pahimmassakaan vaarassa. Mutta sitten se paha pelko, joka teki hänestä kunnottoman, johdatti hänen mieleensä, että sellainen päätteleminen oli päättelemistä pelkkien otaksumien nojalla ja että olisi ollut vaarallista luottaa sellaiseen luuloon; että jos sir Oliver sittenkin olisi pettänyt ratkaisevassa tapauksessa, hän, Lionel, olisi joutunut ehdottoman tuhon omaksi.

Arvostellessaan lähimmäisiänsä ihminen lopultakin nojautuu siihen tietoon, mikä hänellä on itsestänsä, ja Lionel joka tiesi olevansa kykenemätön siten uhrautumaan sir Oliverin puolesta, ei voinut uskoa sir Oliverin jatkuvasti kykenevän sellaiseen uhrautumiseen, jonka tulevat tapahtumat saattoivat tehdä välttämättömäksi. Hän ajatteli jälleen niitä sanoja, jotka sir Oliver oli lausunut tässä samassa huoneessa kaksi vuorokautta aikaisemmin, ja päätteli entistä varmemmin, että niihin voi sisältyä yksi ainoa tarkoitus.

Sitten tuli epäilys ja vihdoin toisenlainen varmuus, varma tieto, ettei ollut niin laita ja että hän itse sen tiesi, varmuus siitä, että hän valehteli itselleen yrittäen salata tekemäänsä. Hän painoi päänsä käsiinsä ja valitti ääneen. Hän oli konna, sydämetön, sieluton konna! Hän soimasi itseään jälleen. Tuli hetki, jona hän nousi vapisten ja aikoi vielä tänä yhdentenätoista hetkenä lähteä veljensä jälkeen pelastaakseen hänet ulkona yössä odottavasta tuhosta.

Mutta tuonkin päätöksen häivytti olemattomiin itsekäs pelko. Hän vaipui hervottomana tuoliinsa, ja hänen ajatuksensa suuntautuivat toiselle tolalle. Niitä askarruttivat nyt ne seikat, joita hän oli pohtinut sinä päivänä, jolloin sir Oliver oli ratsastanut Arwenackiin vaatimaan hyvitystä sir John Killigrew'lta. Hän tajusi jälleen, että Oliverin jouduttua pois kaikki se, mitä hän nyt nautti veljen hyvyyden varassa, tulisi kuulumaan hänelle oman eittämättömän oikeuden nojalla. Tuo ajatus tavallaan huojensi hänen mieltänsä. Jos hänen täytyi kärsiä konnuutensa tähden, oli ainakin olemassa korvausta.

Kello kuului lyövän kahdeksan. Äänen kuullessaan master Lionel vaipui takaisin tuoliinsa. Asia oli varmaan parhaillaan tapahtumassa. Hän näki sen mielessään, näki veljensä saapuvan kiireesti Godolphinin kartanon portille, tummien varjojen syöksyvän esiin pimeästä ja mitään virkkaamatta hyökkäävän hänen kimppuunsa. Lionel näki, kuinka hän hetkisen kamppaili maassa ja kuinka sitten hänen kätensä ja jalkansa sidottiin ja hänen suuhunsa pistettiin kapula, näki, kuinka hänet nopeasti kannettiin rinnettä alas rannalle ja odottavaan venheeseen.

Lionel istui vielä puoli tuntia paikoillaan. Asia oli nyt valmis, ja tämä varmuus tuntui Lionelia hiukan tyynnyttävän.

Sitten tuli Nicholas ja jaaritteli jostakin herralle kenties sattuneesta onnettomuudesta.

»Mikä onnettomuus häntä olisi voinut kohdata?» ärähti Lionel ikäänkuin sellaista ajatusta halveksien.

»Toivottavasti ei mikään», vastasi palvelija, »Mutta sir Oliverilta ei nykyjään puutu vihamiehiä, ja tuskin on turvallista viipyä ulkona pimeän tultua.»

Master Lionel sanoi ylenkatseellisesti pitävänsä sellaista pelkoa joutavana. Näön vuoksi hän sanoi, ettei tahtonut odottaa kauemmin, ja Nicholas toi hänelle illallisen, poistui jälleen ja viipyi ulko-ovella katsellen ulos pimeään ja kuulostellen, eikö isäntä saapunut. Hän oli käynyt tallissa ja tiesi sir Oliverin lähteneen jalkaisin.

Sillävälin master Lionelin täytyi olla syövinänsä, vaikka pala oli tarttua hänen kurkkuunsa. Hän tuhri lautasensa, rikkoi ruokia ja joi ahnaasti pikarin punaviiniä. Sitten hänkin oli alkavinaan pelätä ja lähti Nickin seuraan. Niin he viettivät ikävän illan odottaen miestä, jonka master Lionel tiesi menneen menoteilleen.

Päivän koittaessa he hälyyttivät palvelijat ja lähettivät heidät seudulle etsimään ja ilmoittamaan sir Oliverin katoamisesta. Lionel itse ratsasti Arwenackiin kysymään sir Johnilta suoraan, eikö hän tietänyt mitään asiasta.

Sir John näytti säikähtyneeltä, mutta vannoi varsin kerkeästi, ettei ollut nähnytkään sir Oliveria päiväkausiin. Hän suhtautui suopeasti Lioneliin, josta piti samoinkuin kaikki toisetkin. Poika oli käytökseltään laatuisa ja ystävällinen, aivan toisenlainen kuin hänen julkea ja häikäilemätön veljensä, joten hänen hyveensä hohtelivat vastakohdan vuoksi sitäkin kirkkaampina.

»On epäilemättä aivan luonnollista, että tulette luokseni», sanoi sir John. »Mutta annan teille kunniasanani, etten tiedä hänestä mitään. Ei ole tapanani väijyä vihollisiani pimeässä.»

»Eipä suinkaan, sir John, en ollut sydämessäni niin otaksunutkaan», vastasi murheellinen Lionel. »Suokaa anteeksi, että tulin teille esittämään niin joutavaa kysymystä. Selittäkää se levottomuuteni nojalla. Minä en ole ollut entiselläni viimeksi kuluneiden kuukausien aikana, tietääkseni siitä asti, kun Godolphinin puistossa sattui se onneton tapaus. Asia on alinomaa mieltäni rasittanut. Ihmisellä on kamala taakka kannettavana, kun tietää oman veljensä — vaikka hän, Jumalan kiitos, ei olekaan kuin velipuoleni — niin rumaan tekoon vikapääksi.»

»Mitä?» huudahti Killigrew hämmästyneenä. »Tekö niin sanotte? Uskotteko siis asian itse?»

Master Lionel näytti hämmentyneeltä, mutta sir John käsitti hänen ilmeensä ihan väärin selittäen sen vain nuoren miehen eduksi. Ja siten ja siinä kylvettiin sen ystävyyden jalo siemen, joka versoi näiden kahden henkilön välille ja jota erikoisesti kannatti sir Johnin säälivä tunto siitä, että niin ylevämielinen, vilpitön ja kunnollinen nuorukainen oli saanut kirouksekseen niin konnamaisen veljen.

»Ymmärrän, ymmärrän», virkkoi hän huoaten. »Tietäkää, että odotamme joka päivä kuningattarelta käskyä, joka velvoittaa hänen tuomarinsa toimimaan asiassa, johon ovat toistaiseksi kieltäytyneet kajoamasta… sir Oliveria vastaan.» Hän kurtisti mietteissään kulmiaan. »Luuletteko sir Oliverin saaneen vihiä tästä asiasta?»

Samassa master Lionel huomasi, mitä toisen mielessä liikkui. »Minä tiedän sen», vastasi hän. »Toin itse hänelle sen uutisen. Mutta minkätähden sitä kysytte?»

»Eikö se kenties auta meitä ymmärtämään ja selittämään sir Oliverin katoamista? Totisesti! Tuon tietäessään hän olisi epäilemättä ollut houkkio, jos olisi täällä viipynyt, sillä hän olisi aivan varmaan joutunut hirteen, jos olisi jäänyt odottelemaan hänen majesteettinsa lähettiläiden saapumista.»

»Hyvä Jumala!» virkkoi Lionel eteensä tuijottaen. »Luuletteko… luuletteko siis, että hän on paennut?»

Lionel oli allapäin. »Niin, tosiaan, mitäpä muutakaan», virkkoi hän ja sanoi hyvästi järkytetyn näköisenä. Hän olikin järkytetty. Hän ei ollut tullut ensinkään ajatelleeksi, että niin ilmiselvä päätelmä välttämättä seurasi hänen tekoansa, täydellisesti selittäen tapahtuman ja tyynnyttäen kaikki sitä koskevat epäilykset.

Hän palasi kotiin ja kertoi siekailematta vanhalle Nickille, mitä sir John otaksui ja mitä hän itsekin pelkäsi täytyvän pitää sir Oliverin katoamisen todellisena syynä. Palvelijaa ei kumminkaan ollut varsin helppo saada vakuutetuksi.

»Uskotteko siis hänen sen tehneen?» huudahti Nicholas. »Uskotteko, master Lionel?» Palvelijan äänessä oli kauhua hipovan moitteen sävy.

»Jumala minua auttakoon, mitäpä muutakaan voin uskoa nyt, hänen paettuaan.»

Nicholas siirtyi hänen luoksensa, huulet kiinteästi yhteen puserrettuina. Hän laski kaksi nystermäistä sormea nuoren miehen käsivarrelle. »Hän ei ole paennut, master Lionel», vakuutti hän kiukkuisen painokkaasti. »Hän ei ole mikään hätäpoika. Sir Oliver ei pelkää ketään, ei piruakaan, ja jos hän olisi surmannut master Godolphinin, hän ei olisi milloinkaan sitä kieltänyt. Älkää uskoko sir John Killigrew’n puheita. Sir John on aina häntä vihannut.»

Mutta vanha palvelija oli koko paikkakunnalla ainoa tuon mielipiteen kannattaja. Jos sir Oliverin syyllisyyttä oli joillakin tahoilla vielä epäilty, niin kaikki epäilykset olivat hälvenneet nyt, hänen paettuaan ennen kuningattarelta odotettujen määräysten saapumista.

Myöhemmin samana päivänä saapui taloon kapteeni Leigh, joka sanoi haluavansa puhutella sir Oliveria.

Nicholas toi sanan hänen tulostaan ja toivomuksestaan master
Lionelille, joka käski päästää hänet puheilleen.

Tanakka pieni merimies paarusti sisään väärien säärtensä varassa ja silmäili syrjäkarein toimeksiantajaansa, kun he olivat jääneet kahden kesken.

»Hän on sievästi ja varmasti tallessa laivalla», ilmoitti hän. »Asia kävi niin helposti kuin omenan kuoriminen, ja yhtä rauhallisesti.»

»Minkätähden?» Jasperin kasvoihin ilmestyi jälleen hymynirvistys. »Meillä on keskinäisiä asioita. Oli ollut vähän puhetta siitä, että hän lähtisi matkaan kanssani. Kuulin siitä juoruttavan Smithickissä. Tämä asia sopii siihen hyvin.» Hän nosti sormensa nenälleen. »Sallikaa minun auttaa soveliasta puhetta kiertelemään miehestä toiseen. Olisi ollut kömpelö teko, jos olisin tullut tänne kohtaamaan teitä, sir. Nyt tiedätte, miten teidän on selitettävä käyntini.»

Lionel maksoi hänelle sopimuksen mukaisen summan ja salli hänen poistua saatuaan vakuutuksen, että Pääsky lähtisi seuraavana nousuveden aikana.

Kun saatiin tietää, että sir Oliver oli keskustellut master Leigh'n kanssa merille lähtemisestä ja että master Leigh oli vain siitä syystä satamassa viipynyt, alkoi Nicholaskin epäillä.

Päivien kuluessa Lionel saavutti entisen levollisuutensa. Tehty oli tehty, ja nyt, kun asia oli auttamattomissa, ei pahoittelemisesta missään tapauksessa ollut mitään hyötyä. Hyvä onni auttoi häntä uskomattomasti, niinkuin se toisinaan pahantekijöitä auttaa. Kuningattaren viestintuojat saapuivat vasta viikkoa myöhemmin, ja master Baine sai lyhyen käskyn lähteä Lontooseen vastaamaan siitä, että oli rikkonut valallisen velvollisuutensa kieltäytymällä suorittamasta hänelle kuuluvaa tehtävää. Jos sir Andrew Flack olisi toipunut siitä vilustumisesta, joka vei hänet hautaan kuukautta aikaisemmin, niin master Baine olisi suoriutunut varsin helposti häneen kohdistetusta syytöksestä. Mutta nyt, kun hän tehosti nimenomaista varmaa tietoansa ja kertoi, kuinka he olivat tarkastaneet sir Oliverin hänen vapaaehtoisesti siihen suostuessaan, hänen todistukselleen ei annettu mitään arvoa. Otaksuttiin vain, että hän veltosti velvollisuuttaan täytettyään ja yrittäessään välttää huolimattomuutensa pahoja seurauksia keksi tuollaisen verukkeen. Se seikka, että hän mainitsi todistajanaan jo manalle menneen henkilön, oli omansa lujittamaan tuota vakaumusta hänen tuomareissaan. Hänet erotettiin virasta ja tuomittiin suuriin sakkoihin, ja siihen asia päättyi, sillä kadonneen sir Oliverin jälkien selville saamista varten toimeenpantu ajojahti jäi kerrassaan tuloksettomaksi.

Master Lionel alkoi siitä päivästä lähtien elää uutta elämää. Koska hän yleisen käsityksen mukaan oli vaarassa joutua kärsimään veljensä rikoksista, kaikki paikkakunnan asukkaat päättivät mahdollisuuden mukaan auttaa häntä taakkansa kantamisessa. Erinomaisesti korostettiin sitä seikkaa, ettei hän todellisuudessa ollutkaan kuin sir Oliverin velipuoli; olipa eräitä vieläkin ystävällisempiä, jotka arvelivat, ettei hän kukaties ollut velipuolikaan, koska sopi pitää luonnollisena, että Ralph Tressilianin toinen puoliso oli kostanut miehensä inhottavan uskottomuuden mitaten samalla mitalla. Tätä myötätuntoista liikettä johti sir John Killigrew, ja se levisi niin nopeasti ja voimallisesti, että master Lionel pian melkein varmasti uskoi sen täysin ansainneensa. Niin hän alkoi nauttia suosiota seudulla, joka aikaisemmin oli osoittanut melkein yksinomaan vihamielisyyttä Tressilianin suvun miehille.

ESPANJALAINEN.

Jouduttuaan Biskajan lahdella myrskyyn, jonka vanha tukeva tynnyri kesti hämmästyttävän hyvin, Pääsky kiersi Cap Finisterren ja pääsi siten myrskystä rauhaan, lyijynkarvaisen taivaan alta ja pilvenkorkuisesta aallokosta aurinkoiseen seesteiseen tyveneen. Se oli kuin siirtymistä talvesta kevääseen, ja alus lipui nyt tiukasti tuuleen käännettynä hieman vasempaan kallistuneena.

Master Leigh ei ollut suinkaan aikonut purjehtia niin kauas tekemättä sovintoa vankinsa kanssa. Mutta tuuli oli ollut hänen aikomuksiaan voimakkaampi, ja hänen oli täytynyt kiitää sen edellä ja painua etelään, kunnes sen raivo laantui. Niin tapahtui — ja kuten tulemme näkemään, ihmeellisesti master Lionelin eduksi — että laivurin täytyi odottaa, kunnes he olivat saapuneet Portugalin rannikolle — mutta kauas merelle, sillä Portugalin rannikko ei ollut siihen aikaan ollenkaan terveellinen englantilaisille merimiehille — ennenkuin voi kutsua sir Oliverin puheilleen.

Kapteeni istui pienessä hytissään aluksen perässä likaisen pöydän ääressä, jonka yläpuolella riippuva lamppu heilui laivan hiljaista keinuntaa noudattaen. Hän poltti kehnoa tupakkaa, jonka savu leijui sakeana pienen suojan ilmassa, ja hänellä oli konjakkipullo vieressään.

Hänen siinä istuessaan koko mahdikkuudessaan tuotiin sisään sir Oliver, jonka kädet olivat yhä vielä selän taa sidotut. Hän oli laiha, silmät olivat syvällä kuopissaan, ja leuassa versoi viikkoinen parta. Hänen vaatteensakin olivat vielä siinä epäjärjestyksessä, johon olivat taistelussa joutuneet, ja sitäkin enemmän rypistyneet, kun hän ei ollut voinut niitä riisua koko aikana.

Sir Oliver oli niin kookas, ettei voinut mitenkään seisoa suorana matalakattoisessa hytissä, ja hänelle siirsi tuolin eräs laivan miehistöön kuuluva hirtehinen, joka oli noutanut hänet kannen alta.

Hän istuutui aivan välinpitämättömänä ja tuijotti tyhjin katsein laivuriin. Master Leigh, joka oli odottanut kiukunpurkausta, oli hieman pettynyt kohdatessaan sellaista merkillistä tyyneyttä. Hän lähetti pois ne kaksi merimiestä, jotka olivat sir Oliverin tuoneet, sulki heidän lähdettyään hytin oven ja virkkoi vangilleen, punaista partaansa sivellen:

Auringonvalo virtasi sisään luukusta valaisten sir Oliverin ilmeettömät kasvot.

»Oliko tarpeen tuoda minut tänne kertoaksesi minulle tuon, sinä konna», vastasi hän.

»Eipä niinkään», virkkoi master Leigh. »Mutta minulla on vielä jotakin lisättävää. Te luulette, että olen tehnyt teille huonon palveluksen. Se luulonne tekee minulle vääryyttä. Minun avullani te opitte erottamaan todelliset ystävänne salaisista vihamiehistänne; tästä lähtien tiedätte, kehen luottaa, ketä epäillä.»

Sir Oliver tuntui hiukan kohentuvan välinpitämättömyydestään, tuon konnan hävyttömyyden ärsyttämänä. Hän ojensi säärensä ja hymyili happamesti.

»Voi käydä vielä niin, että väitätte minun olevan teille kiitollisuudenvelassa», sanoi hän.

»Te väitätte vielä itse niin», vakuutti hänelle kapteeni. »Tiedättekö, mitä minun käskettiin teille tehdä?»

»En totisesti tiedä enkä haluakaan tietää», kuului hämmästyttävä, väsyneellä äänellä lausuttu vastaus. »Jos aiotte kertoa asiasta minun huvikseni, pyydän teitä luopumaan vaivannäöstä.»

»Minua pyydettiin», sanoi hän sitten, »viemään teidät Berberian rannikolle ja myymään teidät sinne maurilaisten orjaksi. Olin suostuvinani tehtävään voidakseni teitä palvella.»

»Tuhat tulimmaista!» sadatti sir Oliver. »Te menette teeskennellessänne merkillisen pitkälle.»

»Sää on minua vastustanut. Aikomukseni ei ollut tulla näin kauas etelään kanssanne. Mutta myrsky ajoi meidät tänne. Nyt se on ohi, ja jos lupaatte olla esittämättä mitään syytöstä minua vastaan ja hieman hyvittää sitä vahinkoa, jonka joudun kärsimään poiketessani ohjelmastani ja menettäessäni lastin, jonka ajattelin saavani, käännän aluksen ja vien teidät takaisin kotiin viikon kuluessa.»

Sir Oliver silmäili häntä ja hymyili vihaisesti. »Millainen konna olettekaan, kun ette voi pitää kenellekään antamaanne sanaa!» huusi hän. »Ensin otatte vastaan rahoja viedäksenne minut pois, ja sitten pyydätte rahoja minulta luvaten viedä minut takaisin.»

»Te teette minulle vääryyttä, sir, vannon, että teette vääryyttä! Minä voin pitää sanani, kun kunnialliset miehet pitävät minua palveluksessaan, ja teidän pitäisi se tietää, sir Oliver. Mutta se, joka pitää konnalle antamansa sanan, on hölmö — ja se en ole minä, kuten myös tietänette. Minä olen suostunut tähän asiaan, jotta eräs konna tulisi paljastetuksi ja hänen aikeensa estyisivät ja lisäksi saadakseni hieman hyötyä tästä aluksestani. Minä puhun teille avoimesti, sir Oliver. Sain veljeltänne suunnilleen kaksisataa puntaa rahassa ja koruina. Antakaa te saman verta, niin —»

Mutta samassa oli sir Oliverin välinpitämättömyys kuin pois pyyhkäisty. Se valahti hänestä kuin vaate, ja hän istui eteenpäin kumartuneena, valppaana ja hieman kiukkuisenkin näköisenä.

Kapteeni katsoa tuijotti häneen unohtaen piippunsa. »Minä sanon, että jos tahdotte maksaa minulle saman summan, jonka veljenne maksoi minulle, jotta toimittaisin teidät pois —»

Molemmat olivat hetken vaiti, ja sir Oliver tuijotti eteensä, pää hartioiden väliin painuneena. »Malttakaahan», virkkoi hän vihdoin. »Sanotteko veljeni Lionelin maksaneen teille, jotta kuljettaisitte minut pois — sanalla sanoen, että minun oloni tässä alusrähjässänne johtuu hänestä?»

»Ketä muuta olettekaan epäillyt? Vai luulitteko minun tehneen sen omaksi huvikseni?»

»Olen jo vastannut teille useat kerrat. Mutta koska teidän näkyy olevan
vaikea asiaa tajuta, sanon vielä kerran, että veljenne, master Lionel
Tressilian, maksoi minulle kaksisataa puntaa, jotta kuljettaisin teidät
Berberiaan ja myisin sinne orjaksi. Onko asia nyt riittävän selvä?»

Master Leigh silmäili häntä hetken. »Siltäkö taholta tuulee!» sanoi hän vihdoin, nousi sitten sanaakaan virkkaamatta ja meni hytin seinällä olevan kirstun luo. Hän avasi sen ja otti sieltä nahkakukkaron. Siitä hän veti esiin kahmalollisen jalokiviä. »Ehkäpä tunnette joitakin näistä», sanoi hän. Veljenne antoi ne minulle, kun hänellä ei ollut täyttä kahtasataa puntaa rahassa. Katsokaa niitä.»

Sir Oliver tunsi erään sormuksen ja pitkän päärynänmuotoisen helmen, joka oli ollut hänen veljensä korvarenkaassa, tunsi erään medaljongin, jonka oli lahjoittanut Lionelille kaksi vuotta sitten, ja tunsi vähitellen kaikki hänen eteensä levitetyt korut.

Hänen päänsä painui rinnalle, ja hän istui siinä hetken aikaa kuin huumautuneena. »Hyvä Jumala!» huokasi hän vihdoin onnetonna. »Kuka siis onkaan minulle vielä jäänyt! Lionelkin! Lionel!» Nyyhkytys värisytti hänen jykevää varttansa. Pari kyyneltä virtasi vitkalleen hänen laihoille kasvoilleen ja katosi hänen leukansa parransänkeen. »Minä olen kirottu!» sanoi hän.

Ellei tuollaista eittämätöntä todistusta olisi ollut, hän ei olisi missään tapauksessa suostunut asiaa uskomaan. Siitä hetkestä, jona hänen kimppuunsa oli hyökätty Godolphinin kartanon portilla, hän oli otaksunut sen Rosamundin työksi, ja hänen turtumuksensa oli johtunut ajatuksesta, että Rosamund oli sallinut harhaluulonsa ja vihansa johtaa itsensä niin pitkälle. Hän ei ollut hetkeäkään epäillyt sitä, että mistress Rosamund oli kutsunut hänet puheilleen, kuten Lionel oli kertonut. Ja samoinkuin hän uskoi menneensä Godolphinin kartanoon Rosamundin kutsumana, samoin hän päätteli, että se, mitä siellä oli tapahtunut, oli tapahtunut Rosamundin neuvosta vastaukseksi siihen, että hän oli edellisenä päivänä väkisin pyrkinyt hänen puheilleen, ja sen takeeksi, ettei sellaista milloinkaan enää sattuisi.

Tuo vakaumus oli ollut hänelle katkera kalkki; se oli ikäänkuin tylsentänyt hänen aistinsa saattaen hänet sellaiseen välinpitämättömyyden tilaan, jossa tuntui aivan yhdentekevältä, millainen kohtalo oli häntä odottamassa. Mutta se ei sittenkään ollut niin katkera kalkki kuin tämä uusi tieto. Rosamundilla oli joka tapauksessa jonkinlaista aihetta vihaan, joka oli tullut hänen entisen rakkautensa sijaan. Mutta mitä syytä voikaan olla Lionelilla? Millaisia vaikuttimia saattoikaan olla sellaiseen menettelyyn, lukuunottamatta sitä luonnotonta inhottavaa itsekkyyttä, joka kenties tavoitteli varmuutta siitä, ettei syyllisyys Peter Godolphinin surmaan siirtyisi pois niiltä hartioilta, jotka sitä viattomasti kantoivat, ja katalasti halusi hyötyä poistamalla tieltään miehen, joka oli ollut hänen veljensä, isänsä ja kaikkensa?

Sir Oliver tunsi kauhun ruumistaan värisyttävän. Se oli uskomatonta, mutta sittenkin epäilemättä totta. Lionel oli näin korvannut kaiken sen rakkauden, jota hän oli hänelle osoittanut, kaiken sen uhrautumisen, jonka nojalla hän oli veljeä suojellut. Vaikka koko maailma olisi noussut häntä vastaan, hän olisi yhä uskonut Lionelin pysyneen uskollisena, ja tuo vakaumus olisi epäilemättä luonut häneen hiukan rohkeutta. Mutta nyt…Hänen yksinäisyydentuntonsa, se tunto, että hän oli joutunut kaikkien hylkäämäksi, vaikutti häneen ylen valtavasti. Sitten syntyi hänen murheestaan hitaasti vihankauna, ja kerran synnyttyään se nopeasti kasvoi, kunnes täytti hänen koko mielensä ja sysäsi vuorostaan syrjään kaiken muun. Hän nojasi taaksepäin suurta päätään, ja hänen veristävät, säihkyvät silmänsä suuntautuivat kapteeniin, joka nyt kirstulla istuen tarkasteli häntä tyynesti ja odotti hänen toipumistaan siitä mielenjärkytyksestä, jonka äskeinen tiedonanto oli aiheuttanut.

»Kuulkaa, master Leigh», kysyi hän, »mitä vaaditte, jos viette minut takaisin Englantiin?»

»Niin, mitä arvelette, sir Oliver», virkkoi kapteeni, »minun nähdäkseni olisi paikallaan sama hinta, jonka sain teidän tänne tuomisesta. Toinen tavallaan pyyhkisi pois toisen.»

»Saatte summan kaksinkertaisena, jos viette minut takaisin
Trefusis-niemeen», kuului nopea vastaus.

Kapteenin pienet silmät välähtivät, ja hänen tuuheat kulmakarvansa koskettivat toisiaan hänen rypistäessään otsaansa. Suostuminen tapahtui liian kerkeästi. Siinä piili kavaluutta pohjalla, jos hän ollenkaan tunsi ihmisten luontoa,

»Pahaa juonta? Sinunko varallesi, mies?» Sir Oliver nauroi käheästi. »Tuhat tulimmaista, sinä roisto, luuletko minun ajattelevan itseäsi tässä asiassa tai ajatteletko mielessäni olevan sijaa niin mitättömälle vihalle tuon toisen rinnalla?»

Hän puhui totta. Lioneliin kohdistuva vihanpuuska oli tosiaankin niin ehdoton, ettei hän voinut ollenkaan ajatella tuon konnamaisen merimiehen osuutta asiassa.

»Sanani? Mitä joutavia, mies! Olenhan sen jo antanut. Minä vannon maksavani sinulle mainitsemani summan, kun lasket minut jälleen maihin Englannissa. Riittääkö se? Siinä tapauksessa leikkaa siteeni ja tee loppu nykyisestä olostani.»

»Olen tosiaankin iloinen saadessani olla tekemisissä niin järkevän miehen kanssa! Te suhtaudutte asiaan niinkuin pitääkin. Näettehän, että olen tehnyt, mitä olen tehnyt, vain virkani puolesta, olen toiminut välikappaleena, ja häpeä on sen, joka on minut tähän tekoon pestannut.»

»Niin, sinä olet pelkkä ase, likainen ase, kullalla silaeltu, et mitään muuta. Se myönnettäköön. Leikkaa siteeni, Jumalan nimessä! En halua olla kauemmin sidottuna kuin salvokukko.»

Kapteeni veti puukkonsa, siirtyi sir Oliverin luo ja katkaisi hänen siteensä sen enempää virkkamatta. Sir Oliver nousi niin nopeasti, että löi päänsä matalaan kattoon, ja istuutui sitten jälleen. Samassa kuului ulkoa ja yläpuolelta huuto, joka sai laivurin siirtymään hytin ovelle. Hän tempasi sen auki ja laski siten savun ulos ja päivänpaisteen sisään. Sitten hän astui peräkannelle, ja sir Oliver, joka käsitti olevansa oikeutettu niin tekemään, seurasi häntä.

Alhaalle, keskikannelle, oli kerääntynyt pieni joukko merimiehiä alihangan puolelle katselemaan ulos merelle, keulakannella oli toinen samanlainen joukko, ja kaikki katselivat jännittyneinä eteenpäin ja kohti maata. He olivat Cap da Rocan kohdalla, ja huomatessaan kuinka paljon lähemmäksi rannikkoa alus oli joutunut siitä, kun hän oli viimeksi suuntaa määrännyt, kapteeni Leigh kirosi julmasti ruorissa olevaa perämiestään. Heidän etupuolellaan alihangan puolella ja Tajon suulla, josta oli merelle tullut — se oli epäilemättä ollut siellä väijymässä tällaista saalista — näkyi iso, korkeamastoinen prammipurjeilla varustettu alus, joka kiiti melkein tuulen edellä kaikki purjeet levitettyinä.

Tiukasti tuuleen suunnattu Pääsky, jonka mesaani- ja märssypurjeet olivat reivatut, kulki korkeintaan yhden solmuvälin espanjalaisen edetessä viisi — sen lähtösataman nojalla voi näet varmasti päätellä, että se oli espanjalainen alus.

»Alemmas tuuleen!» komensi kapteeni, hyppäsi ruoriin ja sysäsi kyynäspäällään peränpitäjän syrjään niin kiivaasti, että hän oli hoipertua kumoon.

»Sinä taitamaton hölmö», ärjyi laivuri. »Minä käskin sinua pysyttelemään samassa etäisyydessä rannikolta. Jos maa tulee tuijottaa meitä vastaan, onko meidän pidettävä suoraa suuntaa, kunnes siihen törmäämme?» Hän pyörähdytti ruoria ja käänsi aluksen tuuleen. Sitten hän jälleen jätti peräsimen miehen huostaan. »Tuohon suuntaan», käski hän, huusi komentosanoja mennessään ja siirtyi itse katsomaan, että niitä noudatettiin. Miehiä juoksi ruoritaljojen luo hänen käskyjään noudattaen, toiset kapusivat parvina purkamaan prammipurjeiden reivejä, toiset taas kiiruhtivat peräpuolelle tekemään samoin mesaanipurjeille, ja pian viiletti alus viheriässä vedessä, kaikki purjeet ylhäällä, suunnaten kulkunsa suoraan ulapalle.

Sir Oliver silmäili peräkeulasta espanjalaista. Hän huomasi sen kääntävän kompassipiirun verran ylähangan puolelle ja suuntaavan kulkunsa niin, että voisi katkaista heiltä tien. Vaikka se siten joutui tiukemmin tuuleen kuin Pääsky, se kuitenkin yhä saavutti kapteeni Leigh'n alusta, koska sen purjepinta oli melkoista suurempi.

Laivuri tuli takaisin perään ja seisoi siinä alakuloisesti katsellen toisen aluksen lähenemistä, kiroten itseään, kun oli purjehtinut sellaiseen satimeen ja vielä tuimemmin kiroten perämiestään.

Sillävälin sir Oliver tarkasteli Pääskyn asestusta, mikäli se oli nähtävissä ja ihmetteli itsekseen, millaiset varustukset mahtoivat olla alhaalla keskikannella. Hän esitti kapteenille asiaa koskevan kysymyksen, huolettomasti, ikäänkuin olisi ollut pelkkä sivustakatselija eikä olisi ollenkaan ajatellut omaa asemaansa aluksessa.

»Kiidättäisinkö minä tässä hankamyötäiseen, jos alukseni olisi asianmukaisesti varustettu?» urahti Leigh. »Olenko minä se mies, joka pakenee espanjalaista? Tahdon vain houkutella sen kyllin kauas rannikolta.»

Sir Oliver ymmärsi eikä virkkanut enää mitään. Hän huomasi keskikannella joukon miehiä, kantamuksinaan entraushakoja ja muita pieniä aseita, jotka he sijoittivat ison maston juurelle. Sitten juoksi tykkimies, tanakka mustanpuhuva veikko, jonka yläruumis oli paljas ja jolla oli haalistunut huivi turbaanin tavoin pään ympärille käärittynä, ylähangan puolella sijaitsevan messinkitykin luo muutamien apulaistensa seuraamana.

Master Leigh lähetti erään toisen miehen peränpitäjän sijaan, jonka käski mennä keulakannelle järjestämään kuntoon toista tykkiä.

Sitten kilpa-ajo jatkui vähän aikaa espanjalaisen yhä lyhentäessä välimatkaa ja rannikon häipyessä taakse, kunnes se oli pelkkä himmeä viiva kimaltelevan meren rajalla. Yhtäkkiä tupsahti espanjalaisen kupeesta pieni valkoinen savupilvi, vähän myöhemmin kuului tykinlaukaus, ja sitten putosi kuula kaapelinmitan päähän Pääskyn keulasta.

Ruskeapintainen tykkimies seisoi perässä sytytin kädessään, valmiina vastaamaan, kunhan kapteeni antaisi määräyksen. Keskikannelta tuli hänen apulaisensa ilmoittamaan kaiken olevan kunnossa ja saamaan käskyjä.

Espanjalainen ampui toisen laukauksen, jälleen lähelle Pääskyn keulalaitaa.

Kapteeni murahti punaiseen partaansa, »Sen luodit kantavat kauemmaksi kuin useimpien espanjalaisten», sanoi hän. »Mutta en tahdo vielä tuhlata ruutia. Meillä ei ole sitä liikaa.»

Hän oli tuskin ehtinyt tuon sanoa, kun tuli kolmas laukaus. Päiden päältä kuului ankara rasahdus, ja sitten putosi rymisten kannelle iso märssyraaka iskien pari miestä kuoliaaksi. Taistelu oli ilmeisesti käynnissä. Mutta kapteeni Leigh ei pitänyt turhaa kiirettä.

»Ei vielä!» huusi hän tykkimiehelle, joka heilutti sytytintään valmiina laukaisemaan.

Alus kulki nyt, isonmaston kärsittyä vaurion, entistä hitaammin, ja espanjalainen läheni nopeasti. Vihdoin kapteeni katsoi sen saapuneen kyllin lähelle ja lausui kiroten komentosanan. Pääsky laukaisi ensimmäisen ja viimeisen kerran tässä taistelussa. Huumaavan pamahduksen jälkeen sir Oliver näki tukehduttavan savun läpi, että espanjalaisen korkea keula oli puhjennut.

Master Leigh kirosi tykkimiestään, joka oli tähdännyt liian korkealle. Sitten hän käski perämiestä laukaisemaan tykin, joka oli hänen hoidossaan. Toisen laukauksen piti olla merkkinä keskikannelta tuiskattavaan yhteislaukaukseen. Mutta espanjalainen oli sukkelampi. Pääskyn komentajan parhaillaan antaessa merkkiä espanjalaisen kylki leiskahti koko pituudeltaan tuleen ja savuun.

Pääsky huojahteli saamastaan iskusta, kohosi hetkeksi oikeaan asentoon ja kallistui sitten arveluttavasti alihangan puolelle.

»Tuhannen helvetti!» ulvahti Leigh. »Se on saanut vuodon!» Sir Oliver näki espanjalaisen taas väistyvän, ikäänkuin tyytyväisenä tekoonsa. Perämiehen tykin laukaisemisesta ei tullut mitään, ja lähettämättä jäi yhteislaukauskin. Äkkinäinen kallistuminen oli kääntänyt ampuma-aukot merenpintaa kohti; kolmen minuutin kuluessa ne olivat sen tasossa. Pääsky oli saanut surmaniskunsa ja oli uppoamassa.

Iloiten siitä, ettei alus kyennyt enää tekemään mitään vahinkoa, espanjalainen luovi sen läheisyydessä odottaen varmaa lopputulosta ja aikoen poimia mahdollisimman paljon orjia katolisen majesteetin kaleereihin Välimerelle.

Niin toteutui Lionelin sir Oliverille suunnittelema kohtalo, ja siihen joutui ottamaan osaa myöskin master Leigh, rahalla ostettu veikko, joka ei suinkaan ollut ottanut mitään sellaista laskuihinsa.

TOINEN OSA

SAKR-EL-BAHR

VANKI.

Sakr-el-Bahr, Merihaukka, Välimeren vitsaus ja kristityn Espanjan kauhu, lepäsi pitkällään Spartel-niemen rinteellä.

Hänen yläpuolellaan, kallioiden harjalla, näkyivät tummanviheriänä viivana Araišin oranssilehdot — vanhan ajan kuuluisat Hesperidein tarhat, missä kypsyivät kultaiset omenat. Suunnilleen peninkulman päässä idässä näkyivät pilkkuina beduinileirin majat ja teltat hedelmällisellä smaragdinvihervällä laidunmaalla, joka levisi niin kauas kuin silmä kantoi, kohti Ceutaa. Lähempänä istui harmaalla kallionkielekkeellä hajareisin melkein alaston paimenpoika, notkea, ruskeapintainen nuorukainen, jonka kerittyä päätä kierteli kamelinkarvainen nuora ja joka tavan takaa puhalsi ruokohuilullaan surunvoittoisia ja epäsointuisia säveliä. Taivaan sinisestä korkeudesta kuului kiurun iloinen viserrys, ja alhaalta kaikui korvaan aina yhtä korkealla aaltoavan meren pehmeä kohina.

Sakr-el-Bahr lepäsi pitkällään kamelinkarvoista kudotun viittansa päällä rehoittavien saniaisten ja merikuminoiden keskellä ihan sen kalliokielekkeen kärjessä, jolle oli kiivennyt. Hänen kummallakin puolellansa oli kyyrysillään Susin neekeri, molemmilla verhonaan vain valkoinen lantioliina. Heidän lihaksiset ruumiinsa kiilsivät kuin ebenholtsi toukokuun häikäisevässä auringonpaisteessa. Heillä oli käsissään taatelipalmujen kellervistä lehvistä tehdyt viuhkat, joita heidän piti hiljaa häälytellä herransa pään yläpuolella hänen vilvokkeekseen ja karkoittaakseen pois kärpäsiä.

Sakr-el-Bahr oli parhaassa iässään, erittäin kookas mies, vartalo kuin Herkuleen ja jäsenet jättiläismäistä voimaa ilmaisevat. Hänen haukannenällä varustetut kasvonsa päättyivät mustaan kaksihaaraiseen partaan, ja niiden tummuutta korosti ylenmäärin hänen otsalleen kääritty valkoinen turbaani. Hänen silmänsä sitävastoin olivat omituisen vaaleat väriltään. Valkoisen paidan päällä hänellä oli erittäin hienosta silkistä tehty pitkä viheriä tunikka, jonka päärmeet olivat kultaisin arabeskein kirjaellut; väljät karttuunihousut ulottuivat hänen polviinsa; ruskeat lihaksiset pohkeet olivat paljaat ja jaloissa hänellä oli punaisesta nahasta tehdyt maurilaiset kengät, kärjestään ylöspäin kiertyvät ja erittäin terävät. Hänellä ei ollut mitään muuta asetta kuin leveäteräinen, kultakahvainen tikari, joka oli pistetty punottuun nahkavyöhön.

Parin askelen päässä hänen vasemmalla puolellaan lepäsi maassa pitkänään eräs toinen mies kyynäspäihinsä nojaten, käsillään silmiänsä varjostaen ja katsellen merelle. Hänkin oli pitkä ja voimakas mies, ja hänen liikahtaessaan välkähti sieltä täältä näkyviin hänen rautapaitansa ja teräskypäri, jonka ympärille hän oli kietonut viheriän turbaaninsa. Hänen vieressään lepäsi valtavan suuri käyräsapeli ruskeassa tupessaan, jonka pinta oli teräksisten koristeiden peittämä. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja parrakkaat, mutta paljoa tummapintaisemmat kuin hänen kumppaninsa, ja hänen hienojen pitkien käsiensä rystyset olivat melkein mustat.

Sakr-el-Bahr ei hänestä paljoa välittänyt. Siinä maatessaan hän katseli allansa leviävää rinnettä, jossa kasvoi typistettyjä korkkipuita ja ainaviheriöiviä tammia; siellä täällä näkyi keltaisena hohteleva väriherne, toisaalla, valkoiselle vivahtavan kallion kielekkeellä, rehoitti kaktus viheriänä ja hehkuvan punaisena. Hänen alapuolellaan, Herkuleen luolain tienoilla, oli kappale merta, jonka kirkkaat syvyydet hitaasti liikkuessaan vaihtoivat väriänsä smaragdin syvästä viheriästä kaikkiin opaalin vivahduksiin. Vähän kauempana, suojaavan kallio-ulkoneman takana, joka muodosti pienen sataman, souteli jouteli hiljaisessa aallokossa kaksi valtavan suurta kaleeria, kummassakin viisikymmentä airoa, ja pienempi kolmikymmensoutuinen. Pitkät keltaiset airot ulkonivat alusten kupeista melkein vaakasuorina kuin jonkin jättiläislinnun siivet. Varsin selvää oli, että ne joko piileksivät tai olivat väijymässä. Niiden yläpuolella kiiriskeli joukko meluisia ja nenäkkäitä merilokkeja.

Sakr-el-Bahr katseli ulos merelle, yli salmen kohti Tarifaa ja kaukana häämöttävää Euroopan rannikon viivaa, joka parahiksi näkyi selkeässä kesäisessä ilmassa. Hänen katseensa ei kumminkaan viipynyt näköpiirin hämyisellä rajalla; se pysähtyi hienoon valkopurjeiseen laivaan, joka kiinteästi tuuleen käännettynä pyrki salmeen suunnilleen neljän peninkulman päässä. Idästä puhalsi heikko tuuli, alus oli levittänyt kaikki purjeensa saadakseen siitä apua ja pyrki niin korkealle tuuleen kuin suinkin mahdollista. Niin se tuli lähemmäksi alihangan halsseilla, ja sen kapteeni varmaan tutki Afrikan vihamielistä rannikkoa, näkyisikö siellä niitä huimapäisiä rosvoja, jotka liikkuivat näillä vesillä ottaen tullia jokaiselta kristittyjen alukselta, joka uskalsi saapua liian lähelle. Sakr-el-Bahr hymyili ajatellessaan, kuinka mahdotonta oli arvata hänen kaleeriensa läheisyyttä ja kuinka vaarattomalta Afrikan aurinkoisen rannikon täytyi näyttää laivurin uutterasti etsivään kaukoputkeen. Hän oli siellä korkeudessaan kuin haukka, jonka nimi oli hänelle annettu, koboltinvärisellä taivaalla valmiina syöksymään saaliinsa kimppuun, tähystellen suurta valkoista laivaa ja odottaen sen tulevan iskun ulottuville.

Itäänpäin ulkoneva rantakallio muodosti tyvenen, joka ulottui melkein peninkulman päähän merelle. Korkealla olevat tähystelijät huomasivat rajaviivan selvästi; he näkivät sen kohdan, jossa tuulen nostaman vähäisen aallokon valkoiset harjat hävisivät ja merenpinta muuttui tasaisemmaksi. Jos alus uskaltaisi luoviessaan niin kauas, se liikkuisi käännyttyään hitaasti ja toisille tarjoutuisi hyvä tilaisuus. Ja tosiaankin, alus pysyi väistymättä suunnassaan ollenkaan aavistamatta väijyvää vaaraa, kunnes ei ollut enää puolta peninkulmaa sen ja turmiota ennustavan tyvenen välillä.

Rautapaitaan puettu merisissi tuosta kiihtyi; hän löi kantapäänsä yhteen ilmassa ja kääntyi sitten rauhallisen ja valppaan Sakr-el-Bahrin puoleen.

»Se tulee! Se tulee!» huudahti hän frankkilaisella murteella, joka on
Afrikan rannikon yleiskielenä.

He painuivat jälleen syvään äänettömyyteen aluksen nyt siirtyessä niin lähelle, että sen aallolle kohotessa joka kerta vilahti näkyviin mustan ruhon valkoinen alaosa. Sakr-el-Bahr varjosti silmiänsä ja keskitti tarkkaavaisuutensa isossamastossa liehuvaan neliskulmaiseen lippuun. Hän erotti vaakunakilven eri osat, vieläpä niihin kuvatun linnan ja jalopeurankin.

»Espanjalainen alus, Bisken», urahti hän toverilleen. »Hyvä niin.
Kiitetty olkoon Allah!»

»Varmaan uskaltaa», kuului luottava vastaus. »Se ei varo mitään vaaraa, ja eiväthän kaleerimme saavu usein näin kauas länteen. Tuossahan se tulee ylpeänä kuin espanjalainen ainakin.»

Hänen vielä puhuessaan alus saapui rajaviivalle. Se kulki kauemmaksi, sillä tyvenen puolella puhalsi vielä melkoinen tuuli, ja alus tahtoi epäilemättä käyttää parhaansa mukaan hyödykseen tätä etelään painumistaan.

»Nyt!» huudahti Bisken — hänellä oli annettu nimi Bisken-el-Borak sen salamanlaisen tuimuuden vuoksi, jota hän osoitti hyökätessään. Hän värisi kärsimättömyyttään kuin kahleissa oleva jahtikoira.

»Ei vielä», kuului tyyni, hillitsevä vastaus. »Jokainen tuuma, jonka se liikkuu lähemmäksi rantaa, tekee sen perikadon varmemmaksi. Ehdimme hyvinkin antaa hyökkäysmerkin sen kääntyessä. Anna minulle juotavaa, Abiad», sanoi hän toiselle neekerilleen, jolle hän oli leikillään antanut nimen »Valkoinen.»

Orja kääntyi, siirsi syrjään saniaisen varsia ja veti esiin huokoisesta savesta tehdyn punaisen ruukun; hän otti sen suulta palmunlehdet ja kaatoi vettä maljaan. Sakr-elBahr joi hitaasti, taukoamatta katsellen alusta, jonka koko köysistö kuvastui nyt selvästi kirkkaassa ilmassa. He voivat nähdä kansilla liikkuvat miehet ja etumaston märssyssä olevan tähystäjän. Alus oli vain puolen peninkulman päässä alkaessaan yhtäkkiä kääntyä.

Sakr-el-Bahr hypähti heti seisaalleen koko pituudessaan ja heilutti pitkää viheriää liinaa. Eräästä rantakallioiden suojassa olevasta kaleerista kajahti kohta torvenääni vastaukseksi tuohon merkkiin; sitten kuului päällysmiesten kimeä vihellys ja vihdoin airojen loiske ja narina kahden suuremman kaleerin lipuessa pois väijytyspaikastaan. Pitkät, varustetut peräkannet olivat täynnä turbaanipäisiä merisissejä, joiden aseet välkkyivät auringonvalossa, ainakin tusinan verta istui hajareisin kummankin isonmaston puomilla, ja kaleerien kummallakin puolen oli köysistö mustanaan miehiä, jotka heinäsirkkaparven tavoin vain odottivat tilaisuutta päästäkseen saalistaan tuhoamaan.

Hyökkäyksen äkillisyys sai espanjalaisen hämmingin valtaan. Sen kannella vallitsi ankara hälinä, kuului torventoitotusta ja huutoja, ja miehet yrittivät hurjassa sekamelskassa kiiruhtaa niihin paikkoihin, joihin heidän liian huoleton kapteeninsa heitä komensi. Tämän sekasorron vallitessa aluksen kääntäminen kerrassaan epäonnistui, ja menetettiin arvokkaita tuokioita, joiden kuluessa alus seisoi paikoillaan, lepattavin purjein. Epätoivoisessa kiireessään kapteeni käänsi sen myötätuuleen luullen siten parhaiten satimesta pääsevänsä. Mutta tässä suojaisessa paikassa oli niin vähän tuulta, että yritys epäonnistui. Kaleeri kiiti edellä sinne, mihin espanjalainen pyrki, sen keltaiset airot pieksivät vihaisesti vettä päällysmiesten käytellessä piiskojansa puristaakseen orjista heidän kaiken jännevoimansa.

Sakr-el-Bahr näki tuon kaiken Biskenin ja neekeriensä keralla nopeasti laskeutuessaan siitä tyyssijasta, joka oli tehnyt hänelle hyvän palveluksen. Hän juoksi punatammen luota korkkipuun luo ja korkkipuun luota punatammen luo, hyppäsi kallionkielekkeeltä toiselle tai kapusi tasanteelta tasanteelle varautuen kanervatukkoon tai ulkonevaan kiveen, mutta aina nopeasti ja sukkelasti kuin apina. Vihdoin hän ehti rannalle, juoksi veden rajaan ja hypähteli pitkin mustaa karikkoa, kunnes oli kaleerivenheen kupeella, jonka toiset merirosvoalukset olivat jättäneet odottamaan. Se oli siinä syvässä vedessä, aironmitan päässä karista, ja hänen tultuaan airot ojentuivat vaakasuoraksi pinnaksi. Hän juoksi sitä pitkin, seuralaiset jäljessään, ja niin he airoja siltanaan käyttäen saapuivat aluksen partaalle. Hän heitti jalkansa laidan yli ja astui katettuun paikkaan kahden airon ja niitä liikuttavien kuusimiehisten orjarivien väliin.

Bisken seurasi häntä, ja viimeisinä tulivat neekerit. He olivat vielä kahdareisin reunalla, kun Sakr-el-Bahr lausui komentosanan. Keskikäytävää pitkin juoksi päällysmies ja kaksi hänen apulaistaan, kaikki paukuttaen häränvuodista leikattuja pitkiä piiskojaan. Airot laskeutuivat, alus liikahti, ja niin he syöksyivät molempien toisten kaleerien jäljessä taisteluun.

Sakr-el-Bahr seisoi keulassa, käyrämiekka kädessä, takanaan ja ympärillään innokkaasti juttelevien merisissien joukko, joka paloi halusta päästä hyökkäämään kristityn vihollisen kimppuun. Hänen yläpuolellaan, raakapuilla ja köysiportaissa, kiikkui parvittain hänen jousimiehiänsä. Mastonnokassa liehui hänen lippunsa, punainen vaate ja siinä viheriä puolikuun kuva.

Alastomat kristityt orjat ähkivät, ponnistelivat ja hikoilivat muhamettilaisen piiskan alla, joka ajoi heitä tuhoamaan veljiään.

Taistelu oli jo alkanut. Espanjalaiset olivat ampuneet yhden ainoan hätäisen laukauksen, joka oli mennyt harhaan, ja nyt oli merisissien rautainen valtaushaka käynyt kiinni alahangan laitaan, ja murhaava nuolisade iski kannelle muhamettilaisten raakapuilta; sen sivuilla parveilivat kiihkeät muhamettilaiset, kaikkein kiihkeimmät aina silloin, kun oli käytävä espanjalaisten koirien kimppuun, jotka olivat karkoittaneet heidät Andalusian kaliifikunnasta. Toinen kaleeri riensi ylähangan puolelle ja jo matkalla sinne levittivät jousimiehet ja linkoojat kuolemaa espanjalaisen aluksen kannelle.

Taistelu oli lyhyt ja tuima. Espanjalaiset, jotka olivat joutuneet kerrassaan yllätetyiksi, olivat alunpitäen hämmingin vallassa, ja heillä ei ollut myöhemminkään aikaa järjestyä ottamaan kunnollisesti vastaan hyökkäystä. He tekivät kuitenkin, mitä tehtävissä oli. He puolustautuivat urhoollisesti säälimätöntä hyökkääjää vastaan. Mutta merisissit vastasivat samalla mitalla, ollenkaan hengestään välittämättä, kiihkeästi pyrkien taistelemaan Allahin ja hänen profeettansa nimessä ja tuskin vähemmän kiihkeästi haluten kuolla, jos Allahin aina-armollisen tahto oli, että heidän kohtalonsa tuli täällä täyttyä. He nousivat alukseen, ja kastilialaisten, jotka olivat lukumäärältään kymmentä vertaa heikommat, täytyi peräytyä.

Sakr-el-Bahrin aluksen saapuessa laivan luo lyhyt taistelu oli suoritettu ja eräs hänen sisseistään oli ylhäällä mastossa irroittamassa Espanjan lippua ja sen alle kiinnitettyä ristiinnaulitun kuvaa. Hetkeä myöhemmin kuului huumaava huuto »Alhamdolillah!» ja viheriä lippu hulmahti ilmoille.

Sakr-el-Bahr työntyi keskikannella olevan tungoksen läpi; hänen sissinsä väistyivät tieltä ja huusivat kuin mielettömät hänen ohikulkiessaan hänen nimeänsä heiluttaen käyrämiekkojaan tervehtiäkseen tätä Merihaukkaa, kuten häntä nimitettiin, tätä Islamin palvelijoista urhoollisinta. Hän tosin ei ollut itse ollut mukana taistelussa. Ottelu oli ollut liian lyhyt, ja hän oli saapunut liian myöhään. Mutta hän oli uskaltanut suunnitella väijytyksen niin kauas länteen, ja hänen aivonsa olivat johtaneet heidät tähän nopeaan ja helppoon voittoon Allahin ainoan nimessä.

Laivan kansi oli veren tahrima, ja siinä makasi haavoitettuja ja kuolevia miehiä, joita muhamettilaiset jo heittivät laidan yli — kuolleita ja samoin haavoittuneita, jos olivat kristittyjä, sillä mitäpä he olisivat huolineet ottaa vaivoikseen raajarikkoja orjia?

Jäljellejääneet espanjalaiset olivat ryhmittyneet isonmaston luo, aseettomina ja rohkeutensa menettäneinä, kuin joukko pelokkaita, hämmentyneitä lampaita.

Sakr-el-Bahr seisoi heidän edessään silmäillen heitä tuimasti. Heitä oli suunnilleen sata, etupäässä seikkailijoita, jotka olivat lähteneet matkaan Cadizista toivoen löytävänsä onnen Intiasta. Heidän matkansa oli muodostunut erittäin lyhyeksi, ja he tiesivät kohtalonsa — joutua muhamettilaiseen kaleeriin tai parhaassa tapauksessa Algieriin tai Tunisiin myytäviksi siellä jonkun rikkaan maurilaisen orjaksi.

Sakr-el-Bahrin katse tutki heitä arvostellen ja pysähtyi vihdoin kapteeniin, joka seisoi hieman loitommalla toisista, kasvot raivon ja mielipahan kalventamina. Hänellä oli yllään hieno musta kastilialainen puku, ja hänen samettisessa suippohatussaan nähtiin joukko suuria sulkia ja kultainen risti.

Sakr-el-Bahr tervehti häntä kohteliaasti. »Fortuna de guerra, señor capitan», virkkoi hän sujuvasti espanjaa puhuen. »Mikä on nimenne?»

»Minä olen Don Paulo de Guzman», vastasi mies suoristautuen ja puhuen ilmeisin itsetunnoin ja puhuttelijaansa ylenkatsoen.

»Vai niin! Jalosukuinen herra! Ja sivistynyt ja itsepintainen, luulen ma. Algierin torilla teistä voitaisiin maksaa kaksisataa filippiä. Saatte ostaa itsenne vapaaksi viidestäsadasta.»

»Por las Entrañas de Dios!» kirosi Don Paulo, joka kaikkien hurskaiden espanjalaisten katolisten tavoin suosi anatomisia sadatteluja. Ei tiedetä, mitä hän olisi vielä raivoissaan sanonut, sillä Sakr-el-Bahr viittasi ylenkatseellisesti häntä poistumaan.

»Jumalattomuutenne ja epäkohteliaisuutenne vuoksi koroitamme lunnaat tuhanneksi filipiksi», virkkoi hän. Seuralaisilleen hän sanoi: »Viekää hänet pois. Kohdelkaa häntä hyvin hänen tulevia lunnaitaan vastaan.»

Toisten kanssa Sakr-el-Bahr ei ryhtynyt pitkiin puheisiin. Hän tarjosi oikeuden lunastaa itsensä vapaaksi jokaiselle, joka sitä halusi, ja sellaisia oli kolme. Muut hän luovutti Biskenin haltuun, joka toimi hänen käskynhaltijanaan. Sitä ennen hän kuitenkin tiedusteli, oliko laivalla orjia, ja sai kuulla niitä olevan vain tusinan, palvelustoimissa käytettävää väkeä — kolme juutalaista, seitsemän muhamettilaista ja kaksi harhaoppista — jotka oli suljettu kannen alle vaaraan uhatessa.

Sakr-el-Bahr käski tuoda heidät ylös kannelle siitä pimeydestä, johon heidät oli heitetty. Huomatessaan joutuneensa oman väkensä käsiin ja orjuutensa loppuneen muhamettilaiset huudahtelivat iloisesti ja ylistivät hartaasti Allahia, jonka vannoivat olevan ainoan jumalan. Juutalaiset, kolme solakkaa, lujarakenteista nuorukaista, joilla oli yllään mustat, polviin asti ulottuvat tunikat ja mustia kutreja peittämässä mustat kalotit, hymyilivät mielistellen ja parasta toivoen, koska olivat joutuneet sellaisten ihmisten käsiin, jotka olivat heille lähempiä sukulaisia kuin kristityt ja joita liitti heihin ainakin yhteinen espanjalaisiin kohdistuva vihamielisyys ja yhteiset Espanjassa koetut kärsimykset.

Molemmat harhaoppiset seisoivat juroina ja välinpitämättöminä, koska käsittivät joutuneensa vain ojasta allikkoon ja olevan suotta toivoa pakanoilta enempää kuin kristityiltäkään. Toinen heistä oli jäykkä, vääräsäärinen veikko, jonka vaatteet olivat melkein riekaleina; hänen ahavoituneet kasvonsa olivat mahonginväriset, ja tummansiniset silmät tuijottelivat tuuheiden kulmakarvojen alta, jotka olivat aikoinaan olleet punaiset — samoinkuin hänen tukkansa ja partansa — mutta olivat nyt jo kovin harmaantuneet. Valtavan suuret ruskeat pisamat tekivät hänen ihonsa leopardin taljaa muistuttavaksi.

Kaikkien kahdentoista joukossa hän yksin herätti Sakr-el-Bahrin huomiota. Hän seisoi alakuloisena merirosvon edessä, pää painuneena ja katse suunnattuna laivankanteen, väsyneenä, masentuneena orjana, joka kuoli yhtä mielellään kuin eli. Niin kului muutamia hetkiä, joiden aikana roteva muhamettilainen silmäili häntä; sitten hän kohotti katseensa, ikäänkuin tuon tutkivan katseen yllyttämänä. Samassa hänen silmänsä vilkastuivat, niiden tylsyys oli tiessään; ne olivat yhtä kirkkaat ja terävät kuin ennenkin. Hän ojensi päänsä eteenpäin silmäillen vuorostaan tutkivasti, katsahti sitten hämmentyneenä ympärillään aaltoilevaa eriväristen turbaanien peittämää tummien kasvojen joukkoa ja jälleen Sakr-el-Bahria.

»Tuhat tulimmaista!» virkkoi hän vihdoin englanninkielellä, sanomatonta hämmästystään ilmaisten. Sitten hän jälleen omaksui ainaisen kyynillisen sävynsä ja peitti kaiken hämmästyksensä.

»Hyvää päivää, sir Oliver», sanoi hän. »Otaksun teidän huviksenne minut hirttävän.»

LUOPIO.

Lordi Henry Goade esittää kronikassaan yksityiskohtaisesti, kuinka oli mahdollista, että Sakr-el-Bahr, Merihaukka, muhamettilainen merirosvo, Välimeren vitsaus, kristittyjen kauhu ja Asad-ed-Dinin, Algierin paššan ystävä oli sama henkilö kuin sir Oliver Tressilian, Pennarrow'n kartanon herra Cornwallista. Lordi saa meidät jossakin määrin käsittämään, kuinka yllättävältä hänestä itsestään tuntui tuo asia yksityiskohtaisesti seurailemalla askel askeleelta tätä merkillistä muodonvaihdosta. Hän omistaa asialle kaksi kokonaista nidosta niistä kahdeksastatoista, jotka hän on meille jättänyt. Koko tarina voidaan kuitenkin hyvin sisällyttää yhteen ainoaan lyhyeen lukuun.

Sir Oliver kuului niiden parinkymmenen miehen joukkoon, jotka Pääskyn upottaneen espanjalaisen aluksen miehistö oli pelastanut; eräs toinen oli Jasper Leigh, laivuri. Heidät kuljetettiin siellä pyhän inkvisition käsiin. Koska he olivat kaikki — tai melkein kaikki — harhaoppisia, pidettiin oikeana ja kohtuullisena, että heidän käännyttämiseensä ryhtyisivät ensi sijassa dominikaaniveljet. Sir Oliver polveutui suvusta, joka ei ollut milloinkaan ollut kuuluisa uskonnollisissa asioissa osoittamastaan ankaruudesta, ja hän ei varmaankaan aikonut antaa polttaa itseään elävältä, jos erinomaisen epäilyksenalaista tulevaista olotilaa koskevien vieraiden mielipiteiden omaksuminen riitti pelastamaan hänet roviolta. Hän suostui katoliseen kasteeseen melkein ylenkatseellisen välinpitämättömästi. Helppo on arvata, että laivurin Jasper Leigh'n omatunto oli laadultaan yhtä venyvä kuin sir Oliverin ja ettei hän suinkaan aikonut paistua jonkin mitättömän uskonpykälän vuoksi.

Pyhässä Huoneessa vallitsi epäilemättä suuri ilo näiden kahden onnettoman sielun pelastuttua heitä varmasti odottaneesta kadotuksesta. Oikeaan uskoon kääntyneinä he joutuivat lämpimän ja hellän kohtelun esineiksi, ja Jumalan koirat vuodattivat heidän tähtensä runsaita kiitollisuuden kyyneliä. Siihen heidän kerettiläisyytensä loppui. He puhdistuivat siitä lopullisesti suoritettuaan katumusta, asianmukaisessa muodossa Lissabonissa vietetyssä autodafeessa, kynttilä kädessään ja sanbenito hartioillaan. Kirkko laski heidät menemään antaen heille siunauksensa ja kehoittaen pysymään sillä pelastuksen tiellä, jolle heidät oli ylen lempeästi johdatettu.

Tämä vapaaksi laskeminen merkitsi kuitenkin selvää omanonnensa nojaan jättämistä. He joutuivat maallisen esivallan tutkittaviksi, ja maallisen esivallan asiana oli rangaista heitä heidän merellä tekemistään pahoista töistä. Tosin ei voitu näyttää toteen mitään erikoista. Mutta tuomioistuimet olivat sitä mieltä, että ilmeisten rikosten puute johtui luonnollisesti tilaisuuden puutteesta. He päättelivät, että vastakkaisessa tapauksessa rikos olisi varmaan syntynyt. Tämä vakaumus perustui siihen tosiasiaan, että Pääsky espanjalaisten ampumalla kehoittaessa sitä kääntymään oli jatkanut matkaansa. Vastaansanomattoman kastilialaisen logiikan mukaan oli niinmuodoin laivurin pahat aikeet todistettu.

Kapteeni Leigh puolestaan väitti menettelynsä johtuneen siitä, ettei hän ollut luottanut espanjalaisiin, vaan oli lujasti uskonut kaikkien espanjalaisten olevan merirosvoja, joita jokaisen kunniallisen ja huonommasta asestuksestaan tietoisen merimiehen oli kartettava. Tämä puolustus ei suinkaan hankkinut hänelle ahdasmielisten tuomariensa suosiota.

Sir Oliver tehosti kiinteästi sitä seikkaa, ettei hän ollut kuulunut Pääskyn miehistöön, vaan oli ollut laivalla aivan vastoin tahtoansa jouduttuaan rahalla lahjotun kapteenin virittämään satimeen. Tuomari kuunteli kunnioittavasti hänen puolustustaan ja kysyi sitten hänen nimeään ja arvoaan. Sir Oliver oli kyllin varomaton vastatakseen totuudenmukaisesti. Seuraus oli hänelle erittäin opettavainen; se osoitti hänelle, kuin järjestelmällisesti Espanjan arkistoja hoidettiin. Tuomioistuin esitti asiakirjoja, joiden nojalla tuomarit voivat kertoa hänelle suurimman osan hänen merillä viettämästään elämästä ja monia hänen muististaan häipyneitä ja nyt sinne palautuvia ikäviä pikkuseikkoja, jotka eivät varmaankaan olleet omansa tekemään hänen tuomiotaan lievemmäksi.

Eikö hän ollut sinä vuonna ollut Barbadosissa ja eikö hän ollut kaapannut Maria de las Dolores-nimistä espanjalaista alusta? Sopiko sitä sanoa muuksi kuin konnamaiseksi merirosvoudeksi? Eikö hän ollut neljä vuotta sitten upottanut espanjalaista karakkia Funchalin lahdessa? Eikö hän ollut merirosvo Hawkinsin keralla ollut osallisena San Juan de Ulloan jutussa? Kysymyksiä sateli hänelle, ja hän joutui niiden pauloihin.

Hän melkein katui, että oli vaivautunut kääntymään katoliseksi ja alistumaan kaikkiin siitä johtuviin dominikaaniveljesten vaatielmiin. Hänelle alkoi selvitä, että hän oli vain hukannut aikaa ja välttänyt klerikaalisen polttorovion joutuakseen kiikkumaan maallisen oikeuden nuoraan loukatun Espanjan kostavien jumalten sovitusuhrina.

Niin pitkälle asiat eivät kumminkaan kehittyneet. Välimeren kaleerit tarvitsivat siihen aikaan välttämättä uutta väkeä, ja tämä seikka pelasti sir Oliverin, kapteeni Leigh'n ja muutamien muiden Pääskyn onnettomasta miehistöstä pelastuneiden hengen, vaikka toisaalta onkin epäiltävää, pitikö kukaan heistä asiaa onnenaan. Kaksittain toisiinsa kahlehdittuna, nilkka kiinni nilkassa, vain lyhyt vitja välissä, he joutuivat kulkemaan siinä onnettomassa laumassa, jota ajettiin halki Portugalin Espanjaan ja sieltä etelään Cadiziin. Sir Oliver näki kapteeni Leigh'n viimeisen kerran sinä aamuna, jona he lähtivät Lissabonin löyhkävästä vankilasta. Väsyttävän marssin kestäessä he tiesivät toistensa olevan tässä onnettomassa kaleeriorjarykmentissä, mutta eivät enää kertaakaan toisiaan kohdanneet.

Cadizissa sir Oliver vietti kuukauden avarassa aituuksessa, joka oli kattamaton, mutta siitä huolimatta sanomattoman inhoittava, inhimillistä käsityskykyä uhmaava lian, taudin ja kärsimyksen tyyssija, jonka yksityiskohtaisen kuvauksen utelias voi lukea lordi Henryn kronikasta. Se on aivan liian järkyttävä tässä esitettäväksi.

Kuukauden lopulla hänet valitsi muiden muassa joukosta eräs upseeri, joka hankki miehistöä Infantaa Napoliin kuljettavaan kaleeriin. Siitä sir Oliver sai kiittää voimakasta ruumiinrakennustaan, joka oli menestyksellisesti välttänyt tuon saastaisen tuskien tyyssijan tartunnat, ja mainioita lihaksiaan, joita upseeri puukki ja tunnusteli ikäänkuin vetojuhtaa hankkiessaan — ja siinä toimessahan hän oikeastaan olikin.

Kaleeri, johon miehemme lähetettiin, oli viisikymmensoutuinen, ja jokaista airoa liikuttamassa oli seitsemän miestä. He istuivat eräänlaisilla portailla, jotka oli rakennettu airon vinoa suuntaa noudattamaan, aluksen keskellä olevalta käytävältä aina matalalle laidalle saakka.

Sir Oliverille määrätty paikka oli lähinnä käytävää. Siihen hän oli kahlehdittu penkkiinsä, ilkialastomana, ja sanottakoon heti, että hän vietti niissä kahleissa kokonaista kuusi kuukautta hetkeksikään niistä vapautumatta.

Hänen ja kovan puupenkin välissä oli vain ohut ja likainen lammasnahka. Penkki oli päästä toiseen vain kymmenen jalan pituinen, ja sitä seuraavasta erottava välimatka oli ainoastaan neljä jalkaa. Tällä neljänkymmenen neliöjalan ahtaalla alalla sir Oliver ja hänen kuusi airokumppaniansa viettivät kurjaa olemassaoloansa valveillaan ja nukkuessaan — he näet nukkuivat kahleissaan airoon nojaten voimatta kunnollisesti paneutua pitkäkseen tai ojentaa jäseniään.

Sir Oliver tottui ja karaistui pian kestämään tätä sanoin kuvaamatonta elämää, kaleeriorjan elävää kuolemaa. Mutta tämä ensimmäinen pitkä matka Napoliin säilyi aina hänen muistissaan elämän kauheimpana kokemuksena. Hän kiskoi airoansa hetkeäkään levähtämättä kuusi tai kahdeksankin loputtoman pitkää tuntia, kerran kokonaista kymmenenkin tuntia. Toinen jalka kaaripuuhun varautuen, toinen edessä olevaan penkkiin tuettuna hän piti kiinni tuon pelottavan raskaan viidentoista jalan pituisen airon hänelle kuuluvasta osasta, nojautui eteenpäin — ja ylöspäin, jottei koskettaisi edessään puhkuvien ja hikoilevien orjien selkiä — kohotti sitten airoa, jotta sen lapa upposi veteen, tarttui lujasti kiinni, nousi penkiltään auttaakseen aironvetoa koko painollaan, heittäytyi takaisin ruskavalle rahille, jälleen eteenpäin ja niin aina siihen asti, kunnes hänen aistinsa kerrassaan turtuivat, näkö himmeni, suu kuivui ja koko ruumis oli elävää, jännittynyttä tuskaa. Sitten tuli päällysmiehen piiskasta viiltävä isku kiihtämään vähänkään herpoutuvia voimia ja jättäen toisinaan hänen paljaaseen selkäänsä verisen juovan.

Niin päivästä toiseen, milloin etelän armottoman auringon rakoille paahtamana, milloin yökasteen värisyttämänä nauttiessaan epämukavaa ja virkistämätöntä lepoansa, sanomattoman likaisena ja ruokkoamattomana, hiukset ja parta loputtoman hien tahmaamana, pesemättömänä, ellei sattunut huuhtelemaan ruumista siihen vuodenaikaan harvinainen sade, onnettomien kumppaniensa löyhkään melkein tukehtuen ja mätänevistä lammasnahoista ja taivas tiesi mistä kaikista tämän uivan helvetin saastoista siinneiden syöpäläisten ahdistamana. Häntä ruokittiin niukasti pilaantuneilla korpuilla ja tahmaisesta riisistä valmistetulla ruoalla, ja juomaksi annettiin haaleata väljähtynyttä vettä, lukuunottamatta niitä kertoja, jolloin soutua jatkettiin tavallista kauemmin; silloin pistivät katsastajat raatavien orjien suuhun viiniin kastettuja leipäpaloja pitääkseen yllä heidän voimiansa.

Matkan aikana alkoi raivota keripukki, ja muitakin tauteja ilmaantui soutumiehiin, puhumattakaan kaikkiin ilmaantuneista kovan penkin aiheuttamista märkivistä hieroutumista, joita jokaisen täytyi sietää parhaansa mukaan. Jos orja sortui tautiinsa tai enempää kestämättä pyörtyi, niin katsastajat eivät kauan siekailleet. Auttamattomat sairaat heitettiin mereen, pyörtyneet vedettiin keskikäytävälle tai kannelle, missä heitä elvytettiin ruoskimalla; elleivät elpyneet, heitä ruoskittiin, kunnes muuttuivat kamalaksi veriseksi tahtaaksi, joka sitten paiskattiin mereen.

Muutaman kerran heidän kulkiessaan vastatuuleen orjien löyhkä kantautui taaksepäin aluksen hienoon kullattuun peräosaan, missä olivat matkustajina infanta ja hänen saattajansa. Silloin ruorinpitäjää käskettiin kääntämään, ja orjat pitivät kaleeria monet pitkät tunnit siinä asennossa, hiljalleen kääntäen sitä takaisin tuuleen, jottei eksyttäisi suunnasta.

Matkan ensimmäisenä viikkona kuolleiden luku oli melkein neljännes orjien koko määrästä. Mutta keulassa oli varaväkeä, jota tuotiin tyhjien paikkojen täytteeksi. Tässä hirmuisessa koettelemuksessa säilyivät elävinä vain kaikkein soveliaimmat.

Niiden joukkoon kuului sir Oliver ja samoin hänen lähin soutukumppaninsa, tanakka, väkevä, välinpitämätön, valitusta halveksiva nuori maurilainen, jonka stoalainen kohtaloonsa-alistuminen herätti sir Oliverissa ihailua. He eivät päiväkausiin virkkaneet toisilleen sanaakaan, koska otaksuivat eri uskontojen merkitsevän, heidät vihollisiksi, vaikka he olivatkin onnettomuustovereita. Mutta eräänä iltapäivänä, kun eräs armahtavan tajuttomuuden tilaan vaipunut iäkäs juutalainen vedettiin käytävälle ja piestiin, sir Oliver kääntyi toisaalle ja näki infantaa saattavan tulipunaisen prelaatin katselevan peräkannen kaiteen luota ankarin, säälimättömin silmin. Tuo epäinhimillisyys ja lempeän ja laupiaan Vapahtajan virallisen palvelijan jäinen säälimättömyys sai hänet ääneen kiroamaan kaikkia kristityitä yleensä ja tuota punaista kirkon ruhtinasta erikoisesti.

Hän kääntyi vieressään olevan maurilaisen puoleen ja lausui hänelle espanjankielellä: »Helvetti on varmaan tehty kristittyjä varten, ja siitä epäilemättä johtuu, että he yrittävät tehdä maailman samanlaiseksi.»

Onneksi vaimensivat narisevat ja läiskyvät airot, helisevät kahleet ja onnettomaan juutalaiseen sattuvat piiskaniskut hänen äänensä kaikua. Mutta mauri kuuli hänen sanansa, ja hänen tummat silmänsä välkähtivät.

»Heitä odottaa seitsemään kertaan kuumennettu pätsi», vastasi hän, ja tuntui siltä kuin hänen lausumassaan ilmenevä varmuus olisi ollut hänen stoalaisuutensa lähteenä. »Mutta etkö ole kristitty?»

Hän puhui Pohjois-Afrikan merenrannikon omituista kieltä, sitä lingua francaa, joka kuulosti joltakin arabialaisilla sanoilla höystetyltä ranskan murteelta. Mutta sir Oliver ymmärsi hänen sanansa melkein aavistamalla. Hän vastasi espanjankielellä, sillä vaikka mauri ei näyttänytkään sitä puhuvan, hän kuitenkin ilmeisesti sitä ymmärsi.

»Minä luovun uskostani tänä hetkenä», vastasi sir Oliver kiihtyneenä. »En tahdo tunnustaa omakseni uskontoa, jonka nimessä tuollaista tapahtuu. Katsokaahan tuota tulipunaista helvetin hedelmää tuolla! Nähkää, kuinka keikarimaisesti hän vie hajurasiansa nenälleen, jottei meidän raadollisuutemme löyhkä loukkaisi hänen pyhiä sieraimiansa. Olemmehan kuitenkin Jumalan luomuksia, hänen kuvaksensa tehdyt samoinkuin tuo. Mitä hän tietää Jumalasta? Hän tuntee uskonnon samoinkuin tuntee hyvät viinit, runsaat ruoat ja hempeät naiset. Hän saarnaa itsensäkieltämistä taivaaseen pääsemisen välineenä ja joutuu kadotukseen oman oppinsa nojalla.» Kohottaessaan siinä suurta airoa ylös- ja alaspäin hän murahti rivon sadatuksen. »Minäkö kristitty?» huudahti hän ja nauroi ensimmäisen kerran sen jälkeen kuin hänet oli tähän piinapenkkiin kytketty. »Olen saanut kyllikseni kristityistä ja kristikunnasta!»

Siitä alkoi ystävyys sir Oliverin ja tuon Jusuf-ben Moktar nimisen miehen välillä. Muslim käsitti sir Oliverissa näkevänsä ihmisen, jonka pään päälle oli laskeutunut Allahin armo, ihmisen, joka oli kypsynyt ottamaan vastaan profeetan sanoman. Jusuf oli hurskas ja ryhtyi kääntämään orjatoveriansa. Sir Oliver kuunteli häntä kuitenkin vain välinpitämättömästi. Luovuttuaan toisesta uskosta hän tarvitsi melkoista vakuutusta, ennenkuin omaksui toisen, ja hänestä tuntui kuin hän olisi kuullut kaikki Jusufin islamin ylistykseksi painokkaasti esittämät asiat jo aikaisemmin kristinuskon kiitokseksi esitettyinä. Mutta hän piti tuon omana salaisuutenaan, ja keskustelu muslimin kanssa perehdytti hänet sillävälin lingua francaan niin että hän puolen vuoden kuluttua havaitsi puhuvansa sitä kuin maurilainen, kaikkea muslimin kuvakieltä käyttäen ja höystäen sitä tavallista enemmänkin arabialaisilla sanoilla ja lauseparsilla.

Puolen vuoden kuluessa lopulleen sattui tapaus, jonka nojalla sir Oliver pääsi jälleen vapaaksi. Sillävälin olivat hänen muutenkin harvinaisen voimakkaat jäsenensä tulleet norsumaisen väkeviksi. Kaleeriorjien laita oli yleensäkin niin. Ihminen joko menehtyi ponnistuksiinsa tai hänen lihaksensa ja jänteensä lujenivat kestämään armotonta tehtävää. Sir Oliverista oli noina kuutena kuukautena tullut teräksinen ja rautainen mies, johon väsymys ei pystynyt ja joka kykeni kestämään melkein yli-inhimillisiä ponnistuksia.

He olivat palaamassa kotiin eräältä Genuaan tekemältään matkalta, kun heidät eräänä iltana, Minorcan luona Balearein saaristossa oltaessa, yllätti neljän muhamettilaisen kaleerin muodostama laivue, joka niemen takaa esiin pyrähtäen piiritti heidät ja kävi heidän kimppuunsa.

Espanjalaisessa aluksessa kajahti kamala huuto: »Asad-ed-Din!» Tuo oli kaikkein pelottavimman muhamettilaisen merisissin nimi siitä lähtien, kun italialainen luopio Ochiali-Ali Pašša oli saanut surmansa Lepanton luona. Torvet törähtelivät ja rummut jymisivät peräpuolella, ja kypäreillä ja rintahaarniskoilla varustetut espanjalaiset ryhtyivät puolustamaan elämäänsä ja vapauttansa, aseinaan hakapyssyt ja peitset. Tykkimiehet juoksivat paikoilleen. Mutta tuli oli viritettävä ja siepattava sytyttimiin, ja hämmingin vallitessa kului paljon aikaa, niin paljon, ettei yhtäkään tykkiä ehditty laukaista, kun ensimmäisen kaleerin valtaushaka jo iski kiinni espanjalaisen kaidepuuhun. Isku ja sysäys oli kamala. Muhamettilaisen kaleerin — Asad-ed-Dinin oman aluksen — varustettu kokka puski vinosti espanjalaisen keskirunkoon pirstoen viisitoista airoa ikäänkuin ne olisivat olleet pelkkiä kuivuneita oksia.

Orjat kiljaisivat, ja sitten kuului surkeita valitusääniä, kuin kadotukseen joutuneiden olentojen suista. Neljäkymmentä heistä olivat taaksepäin ponnahtavat airot iskeneet. Muutamat olivat kuolleet heti, toiset makasivat hervottomina ja murskautuneina, toinen selkä taittuneena, toinen katkennein jaloin ja kylkiluin.

Sir Oliver olisi varmaan joutunut saman kohtalon alaiseksi, ellei häntä olisi varoittanut ja neuvonut Jusuf, joka oli hyvin perehtynyt kaleeritaisteluun ja selvästi aavisti, mitä täytyi tapahtua. Hän työnsi airon mahdollisimman kauas ylös- ja eteenpäin pakottaen toiset samassa penkissä olevat tekemään samoin. Sitten hän laskeutui polvilleen, irroitti kätensä ja lyyhistyi alas, kunnes hänen hartiansa olivat penkin tasalla. Hän oli huutanut sir Oliverille kehoittaen häntä noudattamaan esimerkkiä, ja sir Oliver totteli viipymättä toisen pakottavan kehoituksen nojalla käsittäen asian tärkeyden, vaikka ei tietänytkään, mitä se merkitsi. Hetkistä myöhemmin, ennen katkeamistaan, airo kimmahti takaisin puhkaisten erään penkissä olevan orjan kallon ja haavoittaen toisia kuolettavasti, mutta hipaisemattakaan sir Oliveria ja Jusufia. Kohta senjälkeen heittäytyivät lähinnä heidän edessään olevan penkin miehet taaksepäin huutaen ja sadatellen.

Päästessään jaloilleen sir Oliver näki taistelun olevan täydessä käynnissä. Espanjalaiset olivat ampuneet yhteislaukauksen, laivan partaalla kiiriskeli sakea savu, ja sen läpi nyt syöksyivät kannelle merisissit, etunenässä pitkä, laiha, vanhahko mies, jolla oli liehuva valkoinen parta ja mustanpuhuvat kotkan kasvot. Hänen lumivalkoisessa turbaanissaan välkkyi smaragdeista sommiteltu puolikuu; sen yli kohosi teräskypärän huippu, ja koko ruumista verhosi rautapaita. Hän heilutti pitkää käyrää miekkaa, jonka tieltä espanjalaisia kaatui kuin vehnää leikkaajan sirpin edestä. Hän taisteli kymmenen miehen verosta ja hänen tuekseen tulvi loppumaton virta muhamettilaisia huutaen: »Din! Din! Allah, J'Allah!»

Espanjalaisten oli peräydyttävä yhä kauemmas tuon vastustamattoman hyökkäyksen tieltä.

Sir Oliver näki Jusufin turhaan ponnistelevan vapautuakseen kahleistaan ja ryhtyi häntä auttamaan. Hän kumartui siihen molemmin käsin, asetti jalkansa penkkiä vasten, ponnisti kaikin voimin ja riuhtaisi sinkilän puusta irti. Jusuf oli vapaa, tietenkin lukuunottamatta painavaa vitjaa, joka riippui hänen teräksisestä nilkkarenkaastaan. Hän suoritti vuorostaan saman palveluksen sir Oliverille, joskaan ei yhtä nopeasti, sillä vaikka olikin voimakas, hän ei kumminkaan vetänyt vertoja Cornwallin miehelle, tai oli viimeksimainitun sinkilä isketty terveempään puuhun. Lopulta se kuitenkin kirposi, ja sir Oliverkin oli vapaa. Hän nosti ketjun rasittaman jalkansa penkille ja väänsi kahleen päästä riippuvalla sinkilällä auki sen renkaan, joka oli sitä kiinnittänyt hänen nilkkarautaansa.

Sen tehtyään hän kävi kostamaan. Huutaen »Din!» yhtä äänekkäästi kuin ken hyvänsä muhamettilaisten hyökkääjien joukossa hän syöksyi espanjalaisten kimppuun takaapäin, kahlettaan heiluttaen. Hänen kädessään se oli hirmuinen ase. Hän käytteli sitä piiskana huitoen oikeaan ja vasempaan, milloin halkaisten kallon, milloin murskaten kasvot, kunnes oli raivannut itselleen tien tungokseen keräytyneiden espanjalaisten välitse, jotka tämän äkkinäisen takaa-hyökkäyksen hämmentäminä eivät yrittäneet paljonkaan ahdistaa vapautunutta kaleeriorjaa. Hänen jäljessään tuli Jusuf heiluttaen kymmenen jalan pituista airon tynkää.

Sir Oliver tunnusti myöhemmin tietävänsä varsin vähän siitä, mitä noina hetkinä tapahtui. Hän tuli täysin tajuihinsa huomatessaan taistelun päättyneen, valtavan joukon turbaanipäisiä merisissejä seisovan yhteen kasaan hätääntyneiden espanjalaisten ympärillä, toisten murtavan auki hyttejä ja kiskovan sieltä arkkuja, toisten taltoilla ja vasaroilla varustettuina liikkuvan soutupenkkien vieritse vapauttaen eloonjääneitä orjia, joista kaikkein useimmat olivat islamin lapsia.

Sir Oliver havaitsi seisovansa vastapäätä valkopartaista merisissien päällikköä, joka nojasi käyrään miekkaansa ja katseli häntä, silmissä huvin ja hämmästyksen ilme. Miehemme alaston ruumis oli kiireestä kantapäähän verissä, ja oikeassa kädessään hän piteli yhä sitä käsivarren mittaista kahleenkappaletta, joka oli jättänyt ylen kaameata jälkeä. Jusuf seisoi päällikön vieressä nopeasti jotakin puhuen.

»Allahin nimessä, eipä ole nähty milloinkaan niin reimaa taistelijaa!» huusi viimeksimainittu. »Hänessä on profeetan voima, koska hän lyö ylen voimallisesti uskottomia koiria.»

Sir Oliverin kasvoihin nousi hurja hymynirvistys. »Maksoin heille takaisin muutamia piiskaniskuja — korkorahoja unohtamatta», virkkoi hän.

Näissä olosuhteissa hän tuli kohdanneeksi peloittavan Asad-ed-Dinin,
Algierin paššan, ja nuo olivat ensimmäiset heidän vaihtamansa sanat.

Kun häntä sitten kuljetettiin Berberiaan itsensä Asadin kaleerissa, hänet pestiin ja ajeltiin häneltä hiukset jättämällä vain otsalle tupsun, josta profeetan oli määrä nostaa hänet taivaaseen hänen maallisen vaelluksensa päättyessä. Hän ei ollenkaan vastustellut. Hänet ruokittiin ja jätettiin muuten omaan oloonsa, ja kunhan niin tapahtui, saivat hänen puolestaan muuten tehdä, mitä hyväksi näkivät. Puettuna liehuviin vaatteisiin, jotka olivat hänestä oudot, ja päätä kiertävään turbaaniin hänet vietiin aluksen perään, missä Asad ja Jusuf istuivat aurinkoteltan alla, ja hän käsitti saaneensa oikeauskoiselle kuuluvan kohtelun Jusufin esitysten nojalla.

Jusuf-ben-Moktar havaittiin melkoiseksi henkilöksi; hän oli Asad-ed-Dinin veljenpoika ja tuon Allahin ylentämän suosikki, mies, jonka joutumista kristittyjen käsiin oli haikeasti valitettu. Hänen vapautumisensa orjuudesta herätti niinmuodoin suurta riemua. Vapauduttuaan hän oli muistanut soutajaveikkoansa, jota kohtaan Asad-ed-Din osoitti mitä suurinta mielenkiintoa, sillä vanha merisissi ei pitänyt mistään muusta maailmassa niinkuin taistelijasta ja vakuutti, ettei ollut koko ikänänsä nähnyt ketään tuohon solakkaan kaleeriorjaan verrattavaa, ei milloinkaan tekoa, joka olisi ollut hänen taannoisen niittotyönsä veroinen. Jusuf oli hänelle kertonut, että mies oli kypsä hedelmä profeetan poimittavaksi, että Allahin armo oli hänen vaiheellansa ja että häntä täytyi pitää mieleltään jo nyt kelpo muslimina.

Kun sir Oliver sitten pestynä, hyvätuoksuisin voitein voideltuna, valkoiseen viittaan ja turbaaniin puettuna ja sellaisena entistäänkin pitemmältä näyttävänä saapui Asad-ed-Dinin luo, ilmoitettiin hänelle, että jos hän tulisi liittymään profeetan huoneen uskollisiin ja pyhittämään sen voiman ja rohkeuden, jolla Allah oli hänet varustanut, oikean uskon puolustamiseen ja islamin vihollisten kurittamiseen, niin häntä oli odottamassa suuri kunnia, rikkaus ja arvo.

Koko ehdotuksesta, joka esitettiin valtavan laajasti ja runsaskäänteisesti, kuten itämailla ainakin, juurtui hänen verrattain hämmentyneeseen mieleensä vain se lause, joka koski islamin vihollisten kurittamista. Hän käsitti, että islamin viholliset olivat hänen omia vihollisiansa, ja käsitti lisäksi, että he kovin kaipasivat kuritusta, joten sen asiakseen omaksuminen oli erinomaisen kiitollinen tehtävä. Niin hän harkitsi esitettyä ehdotusta. Hän harkitsi lisäksi, että vaihtoehtona — jos hän kieltäytyi suorittamasta vaadittua uskontunnustusta — oli välttämättä palaaminen kaleeriairon ääreen, tällä kertaa muhamettilaiseen kaleeriin.

Viimeksimainitusta toimesta hän kuitenkin oli jo ehtinyt saada enemmän kuin kyllikseen, ja koska hänet nyt oli pesty ja hänessä oli herätetty puhtaan inhimillisen olennon normaalitunnot, hän tunsi olevansa kykenemätön palaamaan airoon, olipa hänen rohkeutensa muuten kuinka rajaton tahansa. Olemme nähneet, miten vaivattomasti hän oli vaihtanut alkuperäisen tunnustuksensa katoliseen uskoon ja miten perusteellisesti hän oli siinä pettynyt. Yhtä vaivattomasti hän nyt kääntyi muhamettilaiseksi ja paljoa suuremmaksi hyödykseen. Kaiken muun lisäksi hän vielä omaksui Mohammedin uskonnon eräänlaisin tuimin vakaumuksin, joka oli kerrassaan puuttunut hänen aikaisemmasta kääntymyksestään.

Kaleeriorjana ollessaan hän, kuten näimme, johtui siihen vakaumukseen, että kristillisyys sellaisena kuin sitä hänen aikanaan harjoitettiin, oli inhottavaa pilkkaa, josta maailman oli mieluummin vapauduttava. Ei ole otaksuttavaa, että tämä hänen otaksumansa johti hänet pitämään islamia totuutena tai että hänen kääntymisensä oli muuta kuin pinnallista. Mutta koska hänen kerran oli valittava joko soutupenkki tai peräkansi, airo tai käyrämiekka, hän valitsi rohkeasti sen ainoan, mikä tässä tapauksessa voi johtaa vapauteen ja elämään.

Niin hänet otettiin niiden uskollisten joukkoon, joiden huvimajat odottavat heitä paratiisissa koskaan puuttumattomia hedelmiä kantavassa yrttitarhassa, missä virtaa rieska, viini ja sula hunaja. Hänestä tuli Jusufin lähin mies hänen kaleeriinsa, ja hän auttoi päällikköänsä suunnilleen kymmenessä taistelussa niin taitavasti ja tehokkaasti, että tuli pian kuuluisaksi Välimeren sissien joukossa. Suunnilleen kuusi kuukautta myöhemmin, taisteltaessa Sisilian rannikolla erään Maltan ritareille kuuluvan kaleerin kanssa, Jusuf sai voiton hetkellä kuolettavan haavan. Hän veti tuntia myöhemmin viimeisen henkäyksensä sir Oliverin sylissä, nimitti viimeksimainitun seuraajakseen kaleerin päällikkönä ja teroitti kaikkien mieliin, että häntä oli ehdottomasti toteltava, kunnes palaisivat Algieriin ja pašša ratkaisisi asian lopullisesti.

Pašša vahvisti kuolevan veljenpoikansa määräyksen, ja niin sir Oliver havaitsi olevansa kaleerin päällikkö. Siitä hetkestä hän oli Oliver-Reis, mutta aivan pian hänen kuntonsa ja tuimuutensa hankkivat hänelle lisänimen Sakr-el-Bahr, Merihaukka. Hänen maineensa kasvoi nopeasti ja levisi pian aina kristittyjen rannikoille. Hänestä tuli pian Asadin lähin mies, kaikkien hänen kaleeriensa toinen päällikkö, mikä itse asiassa merkitsi, että hän oli ylipäällikkö, sillä Asad alkoi olla vanha ja lähti yhä harvemmin merelle. Sakr-el-Bahr hyökkäili hänen nimessään ja sijassaan, ja niin rohkeasti, taitavasti ja onnellisesti, ettei milloinkaan palannut retkeltä tyhjin käsin.

Kaikkien mielestä oli selvää, että Allahin armo lepäsi hänen päälaellansa ja että Allah oli valinnut hänet tuottamaan islamille erikoista kunniaa. Asad, joka oli häntä aina kunnioittanut, alkoi vähitellen häntä rakastaa. Kuinkapa olisikaan erinomaisen hurskas mies menetellyt toisin, kun oli kysymyksessä henkilö, johon Allah armelias armahtavainen oli niin ilmeisen erikoisesti kiintynyt? Kaikkien mielipiteenä oli, että kun Asad-ed-Dinin kohtalo kerran täyttyisi, Sakr-el-Bahrin piti tulla hänen seuraajakseen, joten Oliver-Reis kulkisi samaa latua kuin Barbarossa, Ochiali ja muut kristityt luopiot, joista oli tullut islamin merisissiruhtinaita.

Huolimatta eräistä vihamielisyyksistä, joita hänen nopea ylenemisensä aiheutti ja joista pian puhumme enemmän, hänen valtansa oli yhden ainoan kerran vaarassa raueta. Tullessaan eräänä aamuna Algierin löyhkävään vankilaan, suunnilleen kuusi kuukautta sen jälkeen, kun oli päässyt päälliköksi, hän löysi sieltä parikymmentä oman maansa miestä ja käski heti avata heidän kahleensa ja päästää heidät vapaiksi.

Kutsuttuna paššan luo vastaamaan teostaan hän menetteli kopeasti, koska mikään muu menettely ei käynyt päinsä. Hän vannoi profeetan parran kautta, että jos hänen oli paljastettava Mohammedin miekka ja palveltava islamia merillä, hän oli tekevä siten omalla tavallansa ja että hänen kansalaistensa tuli säästyä tuolta miekalta. Toisaalta hän vannoi, ettei islam joutuisi asiasta kärsimään, koska hän lupasi jokaisen vapauttamansa englantilaisen sijaan tuoda kaksi espanjalaista, ranskalaista, kreikkalaista tai italialaista vangiksi.

Hänen ajatukseensa suostuttiin, mutta vain sillä ehdolla, että hänen tuli ostaa omikseen ne orjat, jotka tahtoi vapauttaa, koska vangiksi saadut olivat valtion omaisuutta. Hankittuaan heidät omikseen hän voi menetellä miten hyväksi näki. Niin ratkaisi viisas ja oikeamielinen Asad syntyneen vaikeuden, ja Oliver-Reis oli kyllin älykäs ratkaisun hyväksyäkseen.

Siitä lähtien hän osti omikseen kaikki Algieriin tuodut englantilaiset orjat, vapautti heidät ja piti huolta siitä, että he pääsivät takaisin kotiin. Hänen oli niinmuodoin suoritettava joka vuosi melkoinen summa, mutta hänen rikkautensa oli nyt lisääntymässä niin nopeasti, että se helposti kesti sellaisen veron.

Lordi Henryn kronikkaa lukiessaan voi johtua päättelemään, että sir Oliver oli uuden elämänsä pyörteissä kerrassaan unohtanut kotimaan tapahtumat ja rakastamansa naisen, joka oli ylen kerkeästi otaksunut hänet veljensä surmaajaksi. Niin voisi uskoa, kunnes ehtii siihen kohtaan, jossa kerrotaan, kuinka hän kerran keksi Bisken-el-Borakin Algieriin tuomien englantilaisten merimiesten joukossa erään cornwallilaisen Pitt-nimisen pojan, joka oli kotoisin Helstonista ja jonka isän hän oli tuntenut.

Hän vei nuorukaisen mukanaan hienoon palatsiinsa Bab-el-Uebin läheisyydessä, kohteli häntä kuin kunnioitettua vierasta ja istui koko kesäisen yön keskustellen hänen kanssaan, kysellen häneltä erinäisiä henkilöitä koskevia seikkoja ja siten vähitellen houkutellen hänet kertomaan, mitä kaikkea kotiseudulla oli tapahtunut niiden kahden vuoden aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kun hän itse oli sieltä poistunut. Tästä kertomuksesta saamme sen vaikutelman, että luopio oli joutunut kipeän kaipauksen, tuiman koti-ikävän valtaan ja yritti sitä lieventää loputtomilla kyselyillään. Cornwallilainen nuorukainen oli herättänyt hänen mielessään tuskallisen muiston menneisyydestä, jolle hän oli kääntänyt selkänsä muuttuessaan muslimiksi ja merirosvoksi.

Ainoa mahdollinen päätelmä on se, että noina kesäisen yön hetkinä hänen mielessään liikkui katumus ja hurja kaipaus päästä takaisin. Rosamund tulisi avaamaan hänelle jälleen sen oven, jonka hän oli onnettomuuden ahdistamana paukahduttanut kiinni. Sir Oliver uskoi hänen varmaan niin menettelevän, kunhan saisi tietää totuuden. Ja eihän nyt ollut enää minkäänlaista syytä salata totuutta, suojella edelleen pelkurimaista velipuolta, jota hän oli oppinut vihaamaan yhtä tuimasti kuin oli häntä ennen rakastanut.

Hän sepitti salaa pitkän kirjeen kertoen siinä kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut siitä lähtien, kun hänet oli ryöstetty, ja kertoen täyden totuuden siitä ja siihen johtaneesta teosta. Hänen kronikkansa sepittäjän mielestä tämän kirjeen olisi pitänyt voida liikuttaa kyyneliin kivenkin. Sitäpaitsi se ei ollut pelkkää kiihkeätä viattomuuden vakuuttelua tai perustelemattomien veljeä koskevien syytösten esittämistä. Siinä mainittiin Rosamundille todistuskappaleista, joiden täytyi hälventää kaikki epäilykset. Siinä kerrottiin master Bainen laatimasta ja papin todistamasta pergamentista, joka asiakirja oli jätettävä hänelle kirjeen ohella. Sitäpaitsi Rosamundia kehoitettiin vakuuttautumaan asiakirjan aitoudesta tiedustamalla asianlaitaa master Bainelta itseltään. Vihdoin pyydettiin häntä esittämään koko asian kuningattarelle ja siten turvaamaan sir Oliverille vapauden palata Englantiin tarvitsematta pelätä joutuvansa mitenkään kärsimään uskosta luopumisensa vuoksi, johon tekoon hänen kärsimyksensä olivat hänet pakottaneet.

Hän antoi nuorelle cornwallilaiselle runsaat lahjat, jätti tuon kirjeen hänen itsensä perille toimitettavaksi ja kertoi, kuinka hän löytäisi asiakirjan, joka oli jätettävä sen keralla. Hän oli jättänyt tuon arvokkaan pergamentin Penarrow'n kirjastoon ajohaukan opettamista käsittelevän vanhan kirjan lehtien väliin, mistä se todennäköisesti oli vieläkin löydettävissä, koska hänen veljellään ei ollut asiasta tietoa eikä hän yleensäkään harrastanut kirjojen tutkimista. Pittin tuli voittaa puolelleen vanha Nicholas ja saada hänen avullaan haltuunsa tuo asiakirja, jos se vielä oli olemassa.

Sitten Sakr-el-Bahr saatteli Pittin Genuaan ja toimitti hänet siellä englantilaiseen alukseen.

Kolme kuukautta myöhemmin hän sai vastauksen, Pittin kirjoittaman kirjeen, joka saapui hänelle Genuan kautta — Genua oli näet rauhallisissa suhteissa Algierin valtiaisiin ja välitti tietojen vaihtamista kristikunnan kanssa. Pitt ilmoitti kirjeessään tehneensä kaikki, mitä sir Oliver oli hänen tehtäväkseen määrännyt: Hän oli vanhan palvelijan avustamana löytänyt pergamentin ja oli itse käynyt mistress Rosamund Godolphinin luona, joka nykyjään asui sir John Killigrew'n kartanossa Arwenackissa, ja oli jättänyt hänelle kirjeen ja pergamentin. Kuultuaan kenen valtuuttamana hän oli saapunut mistress Rosamund oli kuitenkin hänen nähtensä viskannut tuleen sekä kirjeen että pergamentin ja lähettänyt hänet pois, ennenkuin hän oli ehtinyt asiaansa esittää.

Sakr-el-Bahr vietti yön ulkona, tuoksuvassa yrttitarhassaan, ja hänen orjansa kertoivat kauhistuneina kuulleensa hänen nyyhkyttävän ja itkevän. Jos hänen sydämensä tosiaankin itki, se tapahtui viimeisen kerran; siitä pitäen hän oli entistä tutkimattomampi, armottomampi, julmempi ja ivallisempi, eikä sen päivän jälkeen huolinut enää vapauttaa yhtäkään englantilaista orjaa. Hänen sydämensä oli muuttunut kivikovaksi.

Niin kului viisi vuotta siitä kevätillasta, jolloin hän oli joutunut Jasper Leigh'n satimeen, ja hänen maineensa levisi, hänen nimensä muuttui merten kauhuksi, ja laivastoja lähti vesille Maltasta, Napolista ja Veneziasta tehdäkseen loppua hänestä ja hänen armottomasta merisissitoimestaan. Mutta Allah varjeli häntä, ja Sakr-el-Bahr ei käynyt milloinkaan taisteluun tempaamatta voittoa islamin käyrille miekoille.

Tämän viidennen vuoden keväänä saapui hänelle toinen kirje cornwallilaiselta Pittiltä, kirje, joka osoitti, ettei kiitollisuus ollut maailmasta hävinnyt siinä määrin kuin hän oli otaksunut, sillä nuorukainen, jonka hän oli vapauttanut orjuudesta, kirjoitti hänelle pelkästä kiitollisuudesta kertoakseen eräitä häntä koskevia asioita. Tämä kirje sai vanhan haavan vuotamaan, vieläpä enemmänkin: se iski häneen uuden. Hän sai tietää sir John Killigrew'n pakottaneen kirjeen lähettäjän todistamaan sir Oliverin kääntyneen muhamettilaiseksi, minkä nojalla tuomioistuin oli julistanut hänet kuolleeksi ja määrännyt hänen omaisuutensa perijäksi hänen velipuolensa, master Lionel Tressilianin. Pitt sanoi olevansa sanomattoman masentunut siitä, että oli tietämättään tullut tehneeksi sir Oliverille huonon palveluksen hänen hyvien tekojensa korvaukseksi, ja lisäsi, että olisi mieluummin antanut hirttää itsensä, jos olisi aavistanut, mihin hänen todistuksensa johti.

Sir Oliver oli lukenut tähän asti tuntematta mitään muuta kuin ylenkatsetta. Mutta kirjeessä kerrottiin vielä muutakin. Siihen sisältyi uutinen, että mistress Rosamund oli äskettäin palannut Ranskasta, missä oli oleskellut kaksi vuotta, ja että hän tulisi kesäkuussa menemään naimisiin sir Oliverin velipuolen Lionelin kanssa. Kirjoittaja oli lisäksi saanut tietää, että tämän liiton oli aikaansaanut sir John Killigrew, joka halusi nähdä Rosamundin turvattuna, koska aikoi itse lähteä merille ja oli varustamassa hienoa alusta matkustaakseen siinä Intiaan. Vielä mainittiin, että suunniteltu avioliitto herätti tyydytystä laajoissa piireissä ja että sitä pidettiin erinomaisen edullisena kummallekin suvulle, koska Penarrow'n ja Godolphinin kartanon vierekkäiset tilukset siten liitettäisiin toisiinsa.

Tuon luettuaan Oliver-Reis nauroi. Naimaliitto ei herättänyt tyydytyksentunteita niinkään sinänsä kuin nähtävästi siitä syystä, että kaksi maa-aluetta tuli yhdistettäväksi. Siinä liittyivät toisiinsa kaksi puistoa, kaksi tilusta, kaksi kyntömaan ja metsän kappaletta, ja asiassa mainitut henkilöt olivat ilmeisesti pelkkä satunnainen seikka.

Sitten asian pureva iva tunkeutui hänen mieleensä ja herätti siinä suurta katkeruutta: Rosamund, joka oli hylännyt hänet pitäen häntä veljensä murhaajana, aikoi nyt syleillä puolisonaan todellista murhamiestä. Ja hän, tuo petollinen konna — mistä helvetin syvyyksistä hän saikaan rohkeuden suorittaa tämän kavalan teon? — oliko hän vailla sydäntä ja omaatuntoa, eikö hän välittänyt mitään sopivaisuudesta eikä ollenkaan pelännyt Jumalaa?

Hän repi kirjeen kappaleiksi ja päätti poistaa asian mielestään. Pitt oli tahtonut menetellä ystävällisesti, mutta olikin kohdellut häntä julmasti. Kokiessaan vapautua kiduttavista mielikuvistaan Oliver lähti merelle, kolme kaleeria mukanaan, ja kohtasi siten kaksi viikkoa myöhemmin master Jasper Leigh'n sen espanjalaisen karakin kannella, jonka oli vallannut Kap Spartelin luona.

KOTIIN PÄIN.

Samana iltana oli Jasper Leigh vallatun espanjalaisen aluksen hytissä vastapäätä Sakr-el-Bahria. Merisissin jättiläismäiset nuubialaiset olivat hänet sinne kuljettaneet.

Sakr-el-Bahr ei ollut vielä sanonut, mitä aikoi tehdä pienelle laivurille, ja master Leigh, joka hyvin tiesi konnuutensa, pelkäsi pahinta ja oli viettänyt muutamia surkeita tunteja laivan keulassa odottaen tuomiota, jonka otaksui jo langetetun.

»Asemamme on muuttunut, master Leigh, siitä kun viimeksi kohtasimme toisemme aluksen hytissä», kuului luopion tervehdys, jonka nojalla ei käynyt päätteleminen sitä eikä tätä.

»Epäilemättä», myönsi master Leigh. »Mutta toivon teidän muistavan, että olin silloin ystävänne.»

»Määrätystä hinnasta», huomautti hänelle Sakr-el-Bahr. »Ja määrätystä hinnasta voitte nähdä minut tänään ystävänänne.»

Laivurin sydäntä hykähdytti toivo. »Mainitkaa se, sir Oliver», virkkoi hän kiihkeästi. »Jos se on minun vaivaisen voimilla suoritettavissa, en suinkaan aio epäröidä. Orjuutta olen kokenut jo riittämiin asti», jatkoi hän valittaen. »Viisi pitkää vuotta, ja neljä niistä vietetty espanjalaisilla kaleereilla, joka päivä rukoillen vain kuolemaa vapauttajaksi. Kunhan tietäisitte, mitä olen kärsinyt.»

»Kärsimys ei ole ollut milloinkaan paremmin ansaittu, rangaistus ei koskaan soveliaampi, oikeus ei koskaan runollisempi», virkkoi Sakr-el-Bahr äänellä, joka sai veren hyytymään laivurin suonissa. »Olisitte myynyt minut, miehen, joka ei ollut tehnyt teille mitään pahaa, vaan oli kerran ollut ystävännekin — olisitte myynyt minut orjaksi kahdestasadasta punnasta…»

»Ei, ei», huudahti toinen peloissaan, »Jumala on todistajani, etten milloinkaan sellaista aikonut. Ettehän ole unohtanut, mitä teille silloin sanoin tarjoutuessani kuljettamaan teidät takaisin kotimaahan.»

»Niin, määrätystä maksusta», toisti Sakr-el-Bahr. »Ja onpa onni teille, että voitte tänään maksaa hinnan, joka siirtää tuonnemmaksi sen hetken, jona likainen kaulanne solmii tuttavuutta hirttonuoran kanssa. Minä tarvitsen kapteenia», lisäsi hän selitykseksi, »ja sen, mitä olisitte viisi vuotta sitten tehnyt kahdestasadasta punnasta, saatte nyt tehdä henkenne lunnaiksi. Mitä arvelette: tahdotteko johtaa tätä alustani eräällä retkellä?»

»Sir», huudahti Jasper Leigh, joka tuskin voi uskoa, että siinä oli kaikki, mitä häneltä vaadittiin, »minä johdan sen vaikka helvettiin, jos niin vaaditte!»

»Tällä kertaa en lähde Espanjaan», vastasi Sakr-el-Bahr. »Teidän tulee kuljettaa minut aivan samoin kuin ajattelitte tehdä viisi vuotta sitten, Fal-joen suuhun ja laskea minut siinä rantaan. Suostutteko?»

»Suostun ja mielelläni», vastasi master Leigh hetkeäkään viivyttelemättä.

»Minä puolestani, lupaan teille hengen ja vapauden», selitti Sakr-el-Bahr. »Mutta älkää luulko, että Englantiin saavuttuamme päästän teidät menemään. Teidän pitää tuoda meidät takaisin, mutta sen tehtyänne pääsette varmaan kotiin, jos haluatte, ja voittepa saada vielä jonkinlaisen korvauksenkin, jos palvelette minua uskollisesti. Jos sitävastoin noudatatte elinkautista tottumustanne ja petätte minua, niin siinä on teidän tuhonne. Alinomaisiksi henkivartijoiksenne saatte nämä kaksi erämaan liljaa», lisäsi hän osoittaen jättiläiskokoisia nuubialaisia, jotka seisoivat varjossa melkein näkymättöminä, vain hampaat ja silmämunat hohdellen. Ne vartioivat teitä ja pitävät huolen, ettei teille tapahdu mitään pahaa niin kauan kuin käyttäydytte vilpittömästi, ja ne kuristavat teidät kuoliaaksi, jos teissä ilmenee vähintäkään petoksen merkkiä. Saatte poistua. Olette vapaa laivalla, mutta ette saa siitä poistua täällä enempää kuin muuallakaan, ellen minä nimenomaan käske.»

Jasper Leigh hoiperteli ulos pitäen itseänsä onnellisempana kuin oli voinut odottaa tai katsoi ansaitsevansa, ja nuubialaiset seurasivat häntä liikkuen hänen jäljessään kuin suuri kaksoisvarjo.

Sakr-el-Bahrin luo tuli nyt Bisken tekemään selkoa valtauksen arvosta. Vankeja ja alusta lukuunottamatta ei ollut saatu mitään merkittävää. Koska alus oli ollut lähdössä pois Espanjasta, ei voinut edellyttääkään siinä olevan mitään aarteita. Löytyi suuria ase- ja ruutivarastoja ja vähän rahaa, mutta muuta ei mitään huomion arvoista.

Sakr-el-Bahr lausui lyhyesti hämmästyttävät käskynsä. »Siirrä vangit johonkin kaleeriin, Bisken, ja vie itse ne Algieriin myytäviksi. Kaikki muu jääköön laivaan, ja kaksisataa valittua sissiä lähteköön kanssani pitkälle retkelle toimien samalla kertaa merimiehinä ja sotureina.»

»En vielä. Lähden nyt pitkälle matkalle. Vie terveiseni Asad-ed-Dinille, jota Allah suojelkoon ja rakastakoon, ja sano hänelle, että palaan suunnilleen kuuden viikon kuluttua.»

Oliver-Reisin äkkinäinen päätös herätti kaleerissa melkoista mielten liikutusta. Merisissit eivät olleet perehtyneet avoimella merellä purjehtimiseen, kukaan heistä ei ollut käynyt Välimerta kauempana, vain harvat olivat olleet Kap-Spartelin tienoilla asti lännessä, ja epäiltävää on, olisivatko he lähteneet kenenkään toisen johtajan keralla avoimen Atlannin vaaroihin. Mutta Sakr-el-Bahr, onnen helmalapsi, Allahin suojelema, oli johtanut heitä aina vain voittoon, ja hänen tarvitsi vain kutsua heitä seuraamaan itseään, ja kaikki riensivät hänen jäljessään minne ikinä hän tahtoi. Niinmuodoin ei ollut suinkaan vaikeata löytää niitä kahtasataa muslimia, jotka hän tarvitsi taistelevaksi miehistökseen. Pikemmin oli vaikeata rajoittaa kiihkeästi retkelle pyrkivien luku hänen mainitsemaansa määrään.

Ei pidä otaksua sir Oliverin tällöin toimineen minkään ennaltalaaditun suunnitelman mukaisesti. Maatessaan rantakallioilla ja katsellessaan vastatuuleen pyrkivää kaunista alusta hän oli johtunut ajattelemaan, että syntyisi sievä seikkailu, jos purjehtisi tuollaisessa aluksessa Englantiin, iskisi arvaamatta kuin ukonvaaja Cornwallin rantaan ja vaatisi tilille pelkurimaisen veljensä. Hän oli leikkinyt tuolla kuvitelmalla, haaveellisesti, melkein kuin tuulentupaa rakentaen. Taistelun tuoksinassa se sitten oli kerrassaan häipynyt hänen mielestään palatakseen sinne päätöksenä, kun hän näki edessään Jasper Leigh'n.

Laivuri ja alus yhdessä soivat hänelle kaikki välineet haaveensa toteuttamiseen. Ei ollut ketään vastustamassa hänen tahtoansa, ei mitään syytä, joka olisi vaatinut luopumaan tästä säälimättömästä aikeesta. Hän saisi kenties nähdä jälleen Rosamundinkin, voisi pakottaa hänet kuuntelemaan totuudenmukaista kertomustaan. Sitäpaitsi oli olemassa sir John Killigrew. Hän ei ollut milloinkaan kyennyt ratkaisemaan kysymystä, oliko sir John ollut aikaisemmin hänen ystävänsä vai vihollisensa; mutta koska juuri sir John oli antanut apuaan Lionelia Oliverin sijaan asetettaessa — saamalla tuomioistuimet julistamaan Oliverin kuolleeksi sen nojalla, että laki piti luopiot vainajina — ja koska juuri sir John oli puuhannut Lionelin ja Rosamundin välille naimisliittoa, päätti sir Oliver käydä sir Johniakin tervehtimässä ja selittämässä, mitä hän oikeastaan teki.

Oliver-Reis oli siihen aikaan elämän ja kuoleman herra Afrikan rannikolla, joten hänen päätöksensä merkitsi suorituksen alkamista. Hänessä oli kehittynyt tottumus viipymättä noudattaa jokaista haluansa, ja tämä tottumus johti nyt hänen toimintaansa.

Hän suoritti valmistavat toimenpiteet nopeasti, ja seuraavana aamuna espanjalainen alus — sen nimi oli aikaisemmin ollut Nuestra Señora de las Llagas, mutta tämä nimi oli huolellisesti poistettu — pullisti purjeensa ja suuntautui aavalle Atlannille, johtajanaan kapteeni Jasper Leigh. Bisken-el-Borakin komennettavina olevat kaleerit painuivat hitaasti itäänpäin kohti Algieria, liikkuen lähellä rannikkoa, kuten oli merisissien tapa.

Tuuli suosi Oliveria siinä määrin, että kymmenen päivän kuluttua siitä, kun oli kuljettu Kap Vincentin ohi, alkoi häämöttää edessä Lizard-niemi.

RETKI.

Fal-joen suulla, Smithickin luona, niiden kukkuloiden varjossa, joita kruunasi Arwenackin kaunis kartano, keinui ankkurissa hieno alus, jota rakennettaessa oli käytetty taitavimpia mestareita ollenkaan säästelemättä rahoja. Alus oli sopiva pitkien matkojen suorittamiseen, ja jo päiväkausia oli puuhailtu varustettaessa sitä muonalla ja ampumavaroilla, joten pienen pajan ja niiden muutamien mökkien ympärillä, jotka tuon kalastajakylän muodostivat, nyt vallitsi tavaton hälinä, ikäänkuin tulevien aikojen melkoisen liikkeen enteenä. Sir John Killigrew näet näytti vihdoinkin alkavan päästä asiassa voitolle ja saattoi ruveta perustamaan sinne uneksimaansa hienoa satamaa.

Tätä asiaintilaa oli melkoisesti edistänyt hänen ystävyytensä master Lionel Tressilianin kanssa. Lionel oli kerrassaan luopunut sir Oliverin vastarinnasta, jota viimeksimainitun yllytyksestä olivat melkoisessa määrässä kannattaneet Truro ja Helston; olipa Lionel mennyt niinkin pitkälle vastakkaiseen suuntaan, että oli kannattanut sir Johnin parlamentille ja kuningattarelle lähettämiä anomuksia. Varsin luonnollisena seurauksena oli, että samoinkuin sir Oliverin tuota suunnitelmaa vastaan kohottama vastustus oli ollut Arwenackin ja Penarrow'n välisen vihamielisyyden aiheena, samoin oli Lionelin kannatus hänen ja sir Johnin välille syntyneen vankan ystävyyden juurena.

Jos Lionelilta puuttuikin veljen terävää älyä, hän korvasi tuon puutteen oveluudellaan. Hän käsitti, että vaikka Helston ja Truro ja Tressilianin tilukset voivatkin joskus tulevaisuudessa joutua kärsimään paljon suotuisammassa asemassa olevan sataman kehittymisestä, ei kuitenkaan voinut niin käydä hänen eläessään; hänen asianaan oli sillävälin saada sir John avustamaan itseään Rosamund Godolphinia kosittaessa. Jos asia toteutuisi, niin Godolphinin kartanon maat tulisivat hänen tiluksiinsa liitettäviksi, ja tämä heti saavutettava varma voitto korvasi master Lionelille hyvinkin tulevaisuudessa mahdollisesti tapahtuvan menetyksen.

Olisi kuitenkin väärin otaksua, että Lionelin kosinta oli siitä lähtien sujunut helposti ja vaivattomasti. Godolphinin kartanon valtijatar ei osoittanut hänelle minkäänlaista suopeutta, ja saatuaan pyyntöjensä nojalla sir Johnilta luvan seurata hänen sisartaan Ranskaan, missä viimeksimainitun miehen oli määrä toimia Englannin lähettiläänä, Rosamund iloitsi ennen kaikkea siitä, että vapautui mainitun kosinnan ikävyydestä. Sir John oli hänen veljensä kuoltua jälleen tullut hänen arvovaltaiseksi holhoojakseen.

Master Lionel elää jurotteli edelleen hänen poissaollessaan, mutta lähti sitten hänkin Cornwallista maailmaa katselemaan sir Johnin hänen ilokseen vakuutettua, että suunnitelma lopulta varmasti toteutuu. Hän vietti joitakin aikoja Lontoon hovissa, missä hän ei kumminkaan näytä kovin menestyneen, ja lähti sitten Ranskaan osoittamaan kunnioitustaan sille naiselle, joka oli hänen sydämensä kaipauksen esineenä.

Master Lionelin vääjäämättömyys, hänen vaatimaton kosintansa, hänen uuttera palvontansa alkoi vihdoin häivyttää pois neidon vastustusta niinkuin pisaroina putoava vesi kuluttaa kiveä. Rosamund ei kumminkaan voinut unohtaa, että master Lionel oli sir Oliverin veli, sen miehen veli, jota hän oli rakastanut, ja sen miehen veli, joka oli surmannut hänen oman veljensä. Heidän välillään oli niinmuodoin kaksi estettä: hänen vanhan rakkautensa haamu ja Peter Godolphinin veri.

Näistä seikoista Rosamund huomautti sir Johnille palattuaan Cornwalliin oltuaan poissa melkein kaksi vuotta. Hän huomautti tämän asiantilan olevan syynä siihen, että hänen ja Lionel Tressilianin välinen avioliitto oli mahdoton.

Sir John ei ollut samaa mieltä. »Kuulehan, ystäväiseni» sanoi hän, »meidän täytyy ajatella tulevaisuuttasi. Sinä olet nyt täysi-ikäinen ja vastaat itse teoistasi. Mutta naisen ja aatelisnaisen ei ole hyvä olla yksinään. Niin kauan kuin minä olen elossa ja Englannissa, kaikki on hyvin. Sinä voit viipyä täällä Arwenackissa kuinka kauan tahansa, ja luulenpa tosiaan, että teit viisaasti poistuessa yksinäisestä kodistasi Mutta muista, että sama yksinäisyys jälleen sinua odottaa, kun minä en ole enää täällä.»

»Minä pitäisin yksinäisyyttä parempana kuin sitä kumppanuutta, johon tahdotte minut pakottaa», vastasi Rosamund.

»Kiittämätöntä puhetta!» huomautti sir John »Sillä tavallako palkitset nuoren miehen palavan kiintymyksen, hänen kärsivällisyytensä, ystävällisyytensä ja kaiken muun?»

»Eikö hän ole jo riittävästi kärsinyt senvuoksi? Eikö ole mitään määrää sillä hinnalla, joka hänen on maksaminen veljensä synneistä? Ota muuten huomioon, etteivät he itse asiassa ole veljeksetkään, vaan velipuolet».

»Sittenkin liian läheistä sukua», virkkoi Rosamund. »Jos tahdotte saada minut naimisiin, pyydän teitä etsimään itselleni toisen sulhasen.»

Tuohon sir John vastasi, ettei parempaa sulhasta voinut löytää, huomautti siitä, että tilukset sijaitsivat vieretysten ja että niiden yhdistäminen olisi erittäin hyvä ja edullinen asia.

Sir John oli vääjäämätön, ja hänen vääjäämättömyytensä lisääntyi, kun hän alkoi suunnitella uutta merillelähtöä. Hänen omatuntonsa ei sallinut hänen nostaa ankkuria, ennenkuin oli saattanut Rosamundin avioliiton suojaan, Lionel oli hänkin vääjäämätön, tyynellä, melkein huomaamattomaksi tekeytyvällä tavallaan, joka ei milloinkaan rasittanut Rosamundin kärsivällisyyttä ja oli niin muodoin sitäkin vaikeampi vastustaa.

Lopulta Rosamund taipui näiden kahden miehen tahdon pakottaessa ja teki sen niin auliisti kuin suinkin voi, päättäen poistaa sydämestään ja ajatuksistaan sen ainoan esteen, jota oli suorastaan hävennyt mainita sir Johnille. Asia oli se, että kaikesta huolimatta rakkaus sir Oliveriin yhä hänessä eli. Se oli tosin masennettu, kunnes hän itsekään ei kyennyt tuntemaan sitä siksi, mikä se todella oli. Mutta hän yllätti itsensä usein ja ikävöiden häntä ajattelemasta, havaitsi vertaavansa häntä veljeen, ja vaikka olikin kehoittanut sir Johnia etsimään Lionelin sijaan jonkun toisen sulhasen, hän tiesi varsin hyvin, että jokaisen hänen eteensä tuodun kosijan täytyi ehdottomaksi vahingokseen alistua samaan vertailuun.

Kaikkea tuota hän piti omana virheenään. Turhaan hän vitsoi mieltänsä muistuttelemalla, että sir Oliver oli Peterin murhaaja. Ajan kuluessa hän huomasi puolustelevansakin entistä rakastajaansa; hän myönsi, että Peter oli hänet tekoon pakottanut, että sir Oliver oli hänen, Rosamundin vuoksi sietänyt Peterin toistuvia solvauksia, kunnes hänenkin inhimillinen kärsivällisyytensä oli vihdoin jännittynyt äärimmilleen ja hän oli toisen iskujen sietämiseen väsyneenä vihastunut ja iskenyt vuorostaan.

Rosamund halveksi itseään tällaisten ajatustensa vuoksi, mutta ei sittenkään voinut niistä luopua. Hän kykeni toimimaan ankarasti — todisteena oli Oliverin Berberiasta hänelle lähettämän kirjeen tuleen heittäminen — mutta ajatuksiaan hän ei osannut vallita, ja hänen ajatuksensa osoittautuivat usein hänen tahtonsa kavaltajiksi. Hänen sydämessään asui Oliveriin kohdistuva kaipaus, jota hän ei kyennyt tukahduttamaan, ja olipa siellä se toivokin, että hän kerran tulisi takaisin, vaikka Rosamund hyvin ymmärsi, ettei voinut sellaisesta takaisintulosta mitään odottaa.

Lopullisesti tuon toivon kumotessaan sir John menetteli viisaammin kuin arvasikaan. He eivät olleet Oliverin katoamisen jälkeen kuulleet hänestä mitään, ennenkuin Pitt saapui Arwenackiin mukanaan hänen kirjeensä ja tarinansa. He olivat kuulleet, samoinkuin kaikki muut, merirosvosta Sakr-el-Bahrista, mutta eivät olleet suinkaan yhdistäneet häntä Oliver Tressilianiin. Nyt, Pittin todistuksen vakuutettua heidän samuutensa, oli helppo asia saada tuomioistuimet julistamaan hänet kuolleeksi ja myöntämään Lionelille hänen himoitsemansa perinnön.

Tuo ei Rosamundille paljoa merkinnyt. Mutta tärkeä seikka oli, että oikeus oli julistanut sir Oliverin kuolleeksi ja että hän tosiaankin tulisi joutumaan siihen asemaan, jos milloinkaan palaisi Englantiin. Se sammutti Rosamundista omituisen toivottoman ja melkein salatajuisen toivon, että sir Oliver vielä tulisi takaisin. Niin se kenties auttoi häntä käymään kohti sir Johnin välttämättä hänen varalleen suunnittelemaa tulevaisuutta ja hyväksymään sen.

Hänen kihlauksensa julkaistiin, ja ellei hän ollutkaan hellästi rakastava, niin ainakin taipuisa ja leppeä morsian. Lionel oli tyytyväinen. Hän ei voinut hyvällä syyllä vaatia enempää asiain tässä vaiheessa, ja hänen rohkeuttaan piti yllä se jokaisessa rakastavaisessa elävä vakaumus, että tilaisuuden ja ajan tullen voisi herättää vastarakkautta. Ja tunnustettava onkin, että Lionel jo heidän kihlauksensa aikana tavallaan todisti tuon vakaumuksensa oikeutusta. Rosamund oli ollut yksinään, ja Lionel häivytti hänen yksinäisyyden-tuntonsa täydellisesti hänelle antautumalla; hänen pidättyväisyytensä ja hänen varovainen, melkeinpä kavala luikertamisensa pitkin uraa, jonka joku kömpelömpi olisi kulkenut yhdellä hyppäyksellä, teki heidän kumppanuutensa mahdolliseksi ja Rosamundille erinomaisen mieluisaksi. Näillä perusteilla hänen kiintymyksensä alkoi vähitellen versoa, ja nähdessään heidät toistensa seurassa ja erinomaisen hyvinä ystävinä sir John iloitsi viisaudestaan ja jatkoi hienon aluksensa — Hopeahaikaran — varustamista suunniteltua matkaa varten.

Niin oli kulunut aika, kunnes oli vain viikko vihkiäisiin, ja sir John oli nyt ylen kärsimätön. Vihkiäiskellojen piti olla hänen lähtömerkkinään: niiden vaiettua piti Hopeahaikaran levittää purjeensa.

Oli kesäkuun ensimmäisen päivän iltapuoli; iltakellojen ääni oli häipynyt ilmoilta, ja kynttilöitä sytytettiin Arwenackin suureen ruokasaliin, missä hääseuran oli määrä nauttia illallista. Seura oli vähälukuinen. Siihen kuuluivat vain sir John, Rosamund ja Lionel, joka oli viipynyt talossa sen päivän, sekä lordi Henry Goade — kronikoitsijamme — kuningattaren käskynhaltija Cornwallissa, puolisoineen. Viimeksimainitut olivat sir Johnin vieraina ja heidän piti jäädä vielä viikoksi Arwenackiin voidakseen kunnioittaa läsnäolollaan tulevia häitä.

Talossa vallitsi vilkas liike, koska oli varustettava matkaan sir Johnia ja hänen holhokkiansa, jälkimmäistä avioliittoon, edellistä tuntemattomille merille. Tornikammiossa oli tusinan verran ompelijattaria neulomassa morsiamen kapioita samaisen Sally Pentreathin johdolla, joka oli yhtä innokkaasti varustanut kapalovaatteita Rosamundia tähän maailmaan odotettaessa.

Samana hetkenä, jona sir John vei vieraansa pöytään, sir Oliver
Tressilian astui maihin tuskin peninkulman päässä.

Hän oli pitänyt viisaampana olla kiertämättä Pendennis Pointia ja oli laskenut ankkurin tuon niemen länsipuolella Swanpoolin lahdessa, illan varjojen tihentyessä. Hän oli laskenut vesille kaksi laivavenhettä ja oli kuljettanut maihin suunnilleen kolmekymmentä miestä. Venheet olivat suorittaneet matkan vielä kaksi kertaa, kunnes sata merisissiä seisoi rivissä vieraalla rannalla. Toinen sata jätettiin alukseen sitä vartioimaan. Hän otti niin suuren määrän miehiä retkelle, jonka olisi voinut suorittaa neljänneksellä tuosta määrästä, jotta ehdoton enemmistö tekisi turhan verenvuodatuksen tarpeettomaksi.

Kenenkään näkemättä hän johti heidät rinnettä ylöspäin kohti Arwenackia nyt jo pimeänä iltahetkenä. Kotimaan kamaralla asteleminen oli saada kyynelet nousemaan hänen silmiinsä. Kuinka tuttu olikaan se polku, jota hän empimättä kulki, kuinka tuttu jokainen pensas ja kivi, jonka ohi hän kulki äänettömän joukkonsa seuratessa hänen kintereillään. Kukapa olisi osannut sanoa hänen näin palaavan? Kukapa olisi silloin, kun hän oli nuoruudessaan temmeltänyt täällä koirineen ja lintuluikkuineen, arvannut, että hän kerran hiipisi yön hetkenä yli näiden rantasärkkien johtaen uskottomien laumaa hyökkäykseen sir John Killigrew'n kartanoa vastaan?

Tuollaiset ajatukset herättivät hänessä heikkoutta, mutta hän toipui kohta ajatellessaan jälleen kaikkea viattomasti kärsimäänsä ja kaikkea sitä, mitä oli tullut kostamaan.

Ensin Arwenackiin sir Johnin ja Rosamundin luo pakottamaan heitä vihdoinkin kuulemaan totuutta ja sitten

Penarrow’n kartanoon vaatimaan tilille Lionelia. Sellainen oli suunnitelma, joka lämmitti häntä, voitti hänen heikkoutensa ja kannusti häntä auttamattomasti eteen- ja ylöspäin kukkulan huipulla sijaitsevaa linnoitettua kartanoa kohti.

Jykevä raudoitettu portti oli kiinni, kuten hän oli edellyttänytkin näin myöhäisenä hetkenä. Hän koputti, ja kohta avautui sivuportti ja tuli näkyviin lyhty. Samassa lyhty sinkosi syrjään, ja sir Oliver hyppäsi pihalle. Tarttuen portinvartijan kurkkuun hän esti miestä mitään virkkaamasta ja antoi hänet miestensä haltuun, jotka heti pistivät kapulan hänen suuhunsa.

Sitten he kulkivat äänettöminä sivuportin mustasta aukosta avaralle pääkäytävälle. Sir Oliver johti heitä melkein juoksujalkaa kohti korkeita ikkunoita, joista virtaava kultainen valo näytti kutsuen heille vilkkuvan.

Eteishallissa kohtaamiansa palvelijoita he käsittelivät yhtä nopeasti ja äänettömästi kuin portinvartijaa, ja heidän liikkeensä olivat niin joutuisat ja varovaiset, ettei sir John vieraineen aavistanutkaan hänen tuloansa, ennenkuin ruokasalin ovi temmattiin äkkiä auki.

Heidän eteensä avautuva näky sai heidät hetkeksi sanattoman hämmästyksen ja hämmingin valtaan. Lordi Henry kertoo aluksi otaksuneensa kysymyksessä olevan jonkin naamioilveen, jonkin yllätyksen, jonka olivat morsiusparille valmistaneet sir Johnin alustalaiset tai Smithickin ja Penycumwickin asujaimet, ja kertoo lisäksi saaneensa tuohon otaksumaan tukea siitä seikasta, ettei huoneeseen tunkeutuneiden muukalaisten laumassa näkynyt välkkyvän ainoatakaan asetta. Vaikka he näet saapuivatkin täysissä varuksissa, olivat kaikki aseet piilossa, johtajan käskystä. Mitä oli tehtävä, oli tehtävä paljain käsin ja verta vuodattamatta. Sellainen oli Sakr-el-Bahrin määräys, ja Sakr-el-Bahrin sanaa oli toteltava.

Hän itse seisoi etumaisena noiden ruskeapintaisten miesten joukossa, joiden vaatteissa nähtiin kaikki sateenkaaren värit ja joiden päitä peittivät erilaisin vivahduksin hohtelevat turbaanit. Hän silmäili pöytäseuraa kiukkuisen äänettömästi, ja ylen hämmästynyt seura katseli tuota turbaanipäistä jättiläistä, jonka käskevät kasvot olivat tummuneet mahonginvärisiksi, jolla oli musta kaksijakoinen parta ja mustain kulmakarvojen alta teräksenä välkkyvät omituisen vaaleat silmät.

Niin oltiin hetkinen aivan hiljaa, ja sitten vaipui Lionel Tressilian syvään huoaten taaksepäin tuolissaan ikäänkuin siihen menehtyen.

»Huomaan ainakin sinun minut tuntevan», virkkoi Sakr-el-Bahr syvällä äänellään. »Olinkin varma siitä, että veljenrakkaus kykenisi katsomaan ajan ja vaatetuksen luomain muutosten läpi.»

Sir John hypähti seisaalleen, hänen laihoihin mustanpuhuviin kasvoihinsa levisi syvä puna ja hänen huulilleen kohosi kirous. Rosamund istui yhä kuin kauhun hyytämänä katsellen sir Oliveria avartunein silmin, käsien kouristuksentapaisesti puristaessa pöydänkantta. Hekin tunsivat hänet nyt ja käsittivät, ettei ollut kysymyksessä mikään naamioilve. Sir John arvasi heti, että jotakin kaameata oli tapahtumassa, mutta ei voinut arvata, mitä tuo jokin oli. Berberian merisissit kävivät nyt ensimmäistä, kertaa Englannissa. Heidän kuuluisa retkensä Irlannin Baltimoreen tapahtui vasta suunnilleen kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

»Sir Oliver Tressilian!» huudahti Killigrew, ja lordi Henry Goade toisti kaikuna »Sir Oliver Tressilian» lisäten: »Totisesti!»

»Ei sir Oliver Tressilian», kuului vastaus, »vaan Sakr-el-Bahr, merten vitsaus, kristikunnan kauhu, se hurja merisissi, joksi teidän valheenne, ahneutenne ja vääryytenne ovat tehneet entisen cornwallilaisen aatelismiehen.» Hänen syyttävä eleensä koski heitä kaikkia. »Nyt näette minut tässä merihaukkoineni esittämässä jo aikoja sitten maksettavaksi eräytynyttä laskua.»

Omia näkemiään kuvaillen lordi Henry sitten kertoo, kuinka sir John hyppäsi sieppaamaan seinältä asetta, kuinka Sakr-el-Bahr haukahti yhden ainoan arabiankielisen sanan ja kuinka tuon sanan kuultuaan puoli tusinaa hänen notkeita neekereitään kävi kiinni sir Johniin kuin vinttikoirat jänikseen ja painoi hänet permantoon.

Lady Henry kiljaisi; hänen miehensä ei näytä tehneen mitään, tai pakottaa vaatimattomuus häntä olemaan asiasta mitään mainitsematta. Rosamund, jonka huulistakin oli veri väistynyt, katseli häntä yhä; Lionel kauhun valtaamana peitti kasvonsa käsiinsä. Kaikki odottivat näkevänsä jonkin kaamean verityön tulevan suoritetuksi kylmästi ja tunteettomasti kuin kukolta niskoja nurin väännettäessä. Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Merisissit vain käänsivät sir Johnin suulleen, vetivät hänen ranteensa selkäpuolelle ja sitoivat ne. Tehtyään tuon nopeasti, äänettömästi ja taitavasti he jättivät hänet.

Sakr-el-Bahr katseli heidän työtään kiukkuisesti hymyilevin silmin. Kun se oli tehty, hän virkkoi jälleen jotakin osoittaen Lionelia, joka hypähti seisaalleen äkkinäisen kauhun vallassa, hurjasti kiljaisten. Notkeat ruskeat käsivarret ympäröivät hänet kuin joukko käärmeitä. Hän kohosi voimattomana ilmaan ja hänet kannettiin pois. Hetkisen hän oli turbaanipäisen veljensä välittömässä läheisyydessä. Luopion silmät iskivät noihin kalpeihin, kauhunjäykistämiin kasvoihin kuin kaksi tikaria. Sitten hän harkiten ja muslimien tapaa noudattaen sylki niihin.

»Pois!» ärjäisi hän, eteishallissa olevat merisissit antoivat tietä, ja
Lionel häipyi huoneessa olevien näkyvistä.

»Mitä murhatyötä suunnittelettekaan?» huudahti sir John vääjäämättä.
Hän oli noussut ja seisoi vihaisen arvokkaana siteissään.

»Aiotteko murhata oman veljenne samoinkuin minun veljeni?» kysyi Rosamund puhuen nyt ensimmäisen kerran ja nousten puhuessaan; samalla levisi vieno puna hänen kalpeihin kasvoihinsa. Hän näki sir Oliverin värähtävän, näki ivallisen, nauttivan vihan ilmeen häviävän hänen kasvoistaan, jotka olivat hetken aivan ilmeettömät. Sitten niihin nousi uusi vihainen päättäväisyys. Rosamundin sanat olivat muuttaneet hänen aikomustensa suuntaa. Ne saivat hänet synkän, tuiman raivon valtaan. Ne vaiensivat selitykset, joita hän oli tullut antamaan; hän halveksi lausua niitä tuon häväistyksen jälkeen.

»Näyttää siltä, että rakastatte tuota — penikkaa, tuota, joka oli aikoinaan veljeni», virkkoi hän ivallisesti. »Haluaisinpa tietää, rakastatteko häntä vielä sitten, kun paremmin häneen tutustutte. Vaikka eihän minua nainen ja hänen rakkautensa voine mitenkään hämmästyttää. Olen kumminkin utelias näkemään — utelias näkemään.» Hän nauroi. »Minä aion hankkia itselleni suloisen koston. En tahdo teitä erottaa — en juuri nyt.»

Hän siirtyi Rosamundin luo. »Tulkaa te minun kanssani, lady», käski hän ojentaen kätensä.

»Silloin», kirjoittaa hän, »minä heittäydyin väliin suojellakseni neitoa. 'Sinä koira', huusin minä, 'sinä joudut tästä kärsimään!'

'Kärsimään?' virkkoi hän ivaillen minua pitkällä naurullaan. 'Minä olen jo kärsinyt. Siitä syystä olenkin täällä.'

'Ja joudut kärsimään vieläkin, sinä kirottu merirosvo!' varoitin minä.
'Joudut kärsimään tästä solvauksesta, niin totta kuin Jumala elää!'

'Joudunko?' kysyi hän erittäin tyynesti ja synkästi. 'Ja kuka minua kurittaa, jos saan kysyä?'

'Sinä? ivaili hän. 'Sinäkö kävisit Merihaukan kimppuun? Sinä? Sinä pyylevä peltopyy! Pois tieltä! Älä estä minua!'»

Lordimme kertoo sir Oliverin jälleen lausuneen lyhyen arabiankielisen komentosanansa, jonka kuultuaan mustaihoiset sieppasivat kuningattaren käskynhaltijan syrjään ja sitoivat hänet kiinni tuoliin.

Sir Oliver ja Rosamund seisoivat nyt vastakkain — vastakkain viiden pitkän vuoden kuluttua, ja sir Oliver käsitti koko tuona aikana varmasti aavistaneensa tällaisen kohtauksen joskus tulevaisuudessa tapahtuvan.

Rosamund katseli häntä hetkisen, syvät siniset ja kirkkaat silmät vihaa ja inhoa uhkuen. Sitten hän tempasi salamannopeasti pöydältä veitsen ja yritti iskeä sen hänen sydämeensä. Mutta sir Oliverin käsi oli yhtä sukkela, se tarttui hänen ranteeseensa, ja veitsi putosi kilisten permannolle tyhjin toimin.

Rosamund huokasi väristen, siten ilmaisten samalla kertaa omaan tekoonsa ja häntä pitelevään mieheen kohdistuvat inhontunteensa. Tuo kauhu kasvoi yhä, kunnes valtasi hänet kerrassaan ja hän vaipui pyörtyneenä sir Oliverin rintaa vasten.

Sir Oliverin kädet kiertyivät vaistomaisesti hänen ympärilleen, ja niin hän piteli häntä hetken palauttaen mieleensä aikaa, jolloin hän oli viimeksi nojannut hänen rintaansa eräänä iltana enemmän kuin viisi vuotta sitten Godolphinin kartanon harmaan seinämuurin varjossa virran yläpuolella. Kuka profeetta olisikaan kyennyt hänelle sanomaan, että seuraavalla kerralla asiat olisivat näin? Kaikki oli outoa ja uskomatonta, kuin jonkin sairaan mielen haaveunta. Mutta kaikki oli totta, ja Rosamund oli jälleen hänen sylissään.

Hän tarttui kiinni vyötäröihin, kohotti neidon väkeville hartioilleen kuin kevyen kantamuksen ja kääntyi lähtemään. Hänen tehtävänsä Arwenackissa oli suoritettu — oli suoritettu enemmänkin kuin hän oli suunnitellut, ja myöskin hieman vähemmän.

»Pois, pois!» huusi hän sisseilleen, ja niin he kiiruhtivat matkaan yhtä nopeasti ja äänettömästi kuin olivat tulleet, kenenkään yrittämättä äänelläänkään heitä estää.

Eteishallin ja pihan läpi virtasi heidän joukkonsa, urkeni ulos ja alkoi kulkea pitkin kukkulan lakea ja sitten rinnettä alas rantaan, missä heidän venheensä olivat odottamassa. Sakr-el-Bahr liikkui niin kevyesti kuin olisi hänen olallaan makaava pyörtynyt nainen ollut vain hartioille heitetty viitta. Hänen edellään kulki puoli tusinaa hänen miehiänsä kantaen hänen sidottua veljeään, jolla oli kapula suussa.

Oliver pysähtyi yhden ainoan kerran, ennenkuin he laskeutuivat Arwenackin kukkuloilta. Hän pysähtyi katselemaan kimaltelevan veden yli kohti puita, jotka peittivät Penarrow'n hänen näkyvistään. Kuten tiedämme, oli hänen tarkoituksensa ollut käydä kotona. Mutta käynti oli nyt tarpeeton, ja hän tunsi mielessään pistävää pettymystä, himoa päästä näkemään jälleen kotiansa. Hänen ajatustensa suunta kuitenkin muuttui, sillä samassa saapui kaksi hänen upseeriansa, Othmani ja Ali, jotka olivat toisilleen kuiskutelleet. Hänet saavutettuaan Othmani laski kätensä hänen käsivarrelleen ja viittasi kohti Smithickistä ja Penycumwickista vilkkuvia valoja.

»Herra», huudahti hän, »tuolla on varmaan poikia ja tyttöjä, joista saisimme oivat hinnat orjatorillamme.

»Epäilemättä», virkkoi Sakr-el-Bahr tuskin häntä kuunnellen, melkein kokonaan antautuneena kaipauksensa valtaan.

»Mitäpä, jos ottaisin viisikymmentä oikeauskoista ja tekisin sinne retken? Se olisi helppo asia, sillä he eivät varmaankaan aavista meidän täälläoloamme.»

Sakr-el-Bahr heräsi mietteistään. »Othmani», sanoi hän, »oletko mieletön, oikea mielettömien isä! Pitäisihän sinun muuten jo tietää, että ne, jotka kuuluvat omaan heimooni, siihen maahan, josta olen kotoisin, ovat minulle pyhät. Täältä me emme ota enempää orjia kuin meillä jo on. Eteenpäin siis, Allahin nimessä!»

Mutta Othmani ei vaiennut vieläkään. »Eikö siis tämän tuntemattomien merten yli kaukaiseen uskottomien maahan tekemämme retken korvauksena ole mikään muu kuin nämä kaksi vankia? Onko tällainen retki Sakr-el-Bahrin arvoinen?»

»Mutta ottakaa huomioon, herra, vielä eräs toinen seikka. Kuinka tulee paššamme, kuuluisa Asad-ed-Din, sinua tervehtimään, jos palaat tuoden näin laihan saaliin? Millaisia kysymyksiä hän tulee sinulle esittämään, ja mitä tulet sinä vastaamaan saatettuasi kaikkien näiden oikeauskoisten hengen vaaranalaiseksi merillä näin pienen voiton vuoksi?»

»Kysyköön hän, mitä tahtoo; minä vastaan hänelle, mitä tahdon, Allahin mieleenjohdatuksen mukaan. Eteenpäin, sanon minä!»

Niin mentiin eteenpäin, Sakr-el-Bahr tajuamatta paljoakaan muuta kuin olkapäällä lepäävän ruumiin lämmön, ja rajun tunteittenkuohun vuoksi tietämättä sitäkään, kiihtikö tuo häntä rakkauteen vai vihaan.

He saapuivat rannalle ja alukseen, jota ei vieläkään ollut kukaan huomannut. Tuuli oli raikas, ja he lähtivät heti matkaan. Auringon laskiessa heistä ei näkynyt enempää merkkiä kuin oli näkynyt auringon noustessa, ei ollut parempaa tietoa heidän meno- kuin tuloreitistäänkään. Oli kuin he olisivat pudonneet pilvistä iltahetkenä Cornwallin rannalle, ja ainoastaan heidän nopeiden, hiljaisten askeltensa jälki, ainoastaan Rosamundin ja Lionelin poissaolo osoitti, ettei asia ollut vain sen näkijöiden unta.

Sakr-el-Bahr sijoitti Rosamundin laivan perässä olevaan hyttiin pitäen huolta siitä, että käytävään johtava ovi oli suljettuna. Lionelin hän oli käskenyt sulkea pimeään komeroon kannen alle ajattelemaan osakseen tullutta rangaistusta, kunnes hänen veljensä ratkaisisi hänen kohtalonsa — siinä suhteessa luopiomme näet ei ollut vielä tehnyt päätöstä.

Hän itse makasi sinä yönä tähtien alla ja ajatteli monia asioita. Eräs niistä, jolla on jonkinlainen merkitys tarinassamme, joskaan se ei luultavasti ollut hänen ajatuksissaan ollenkaan huomattavalla sijalla, oli Othmanin lausumien sanojen aiheuttama. Kuinka tulisi tosiaankin Asad häntä tervehtimään, jos hän palaisi Algieriin voimatta näyttää tämän pitkän ja kaksi sataa oikeauskoista soturia vaaraan saattaneen retken tuloksena muuta kuin kaksi vankia, jotka hän sitäpaitsi aikoi pitää itse? Kuinka tulisivatkaan käyttämään asiaa hyväkseen hänen algierilaiset vihamiehensä ja Asadin sisilialainen puoliso, joka vihasi häntä niin kiihkeästi kuin voi vihata ainoastaan se, jonka kaunaa kasvattaa kateuden hedelmällinen maaperä?

Tuo lienee kannustanut häntä viileänä aamuhetkenä erittäin uskallettuun ja hurjaan yritykseen, jonka sallimus lähetti hänen tielleen korkeamastoisen, kotimatkalla olevan hollantilaisen aluksen muodossa. Hän kävi ajamaan sitä takaa, vaikka tiesi, etteivät hänen sissinsä olleet perehtyneet tällaiseen taisteluun ja että he olisivat epäröineet siihen käydä kenenkään toisen johdossa. Mutta Sakr-el-Bahrin tähti oli tähti, joka ei milloinkaan johtanut muuhun kuin voittoon, ja heidän luottamuksensa häneen, Allahin peitseen, voitti kaikki epäilykset, joita vieraassa aluksessa ja tuntemattomalla merellä oleminen saattoi heihin luoda.

Lordi kuvailee tätä taistelua erittäin seikkaperäisesti Jasper Leigh'n hänelle kertomien yksityiskohtain nojalla. Se ei kuitenkaan eroa missään tärkeässä kohdassa muista meritaisteluista, ja tarkoitukseni ei ole rasittaa teitä sellaisilla kertomuksilla. Riittää, kun sanon, että taistelu oli jäykkä ja tuima, että molemmat taistelevat puolet menettivät paljon miehiä ja että tykit näyttelivät siinä vähäpätöistä osaa, koska Sakr-el-Bahr, miestensä laadun tuntien, kiiruhti viemään heitä käsikähmään. Hän pääsi tietenkin voitolle, kuten hänen aina täytyi välttämättä päästä voitolle persoonallisuutensa ja henkilökohtaisen esimerkkinsä nojalla. Hän hyökkäsi ensimmäisenä hollantilaiseen alukseen, rautapaita yllään ja suurta käyrämiekkaansa heiluttaen, ja hänen miehensä riensivät hänen jäljessään huutaen hänen nimeään ja Allahin nimeä yhtaikaa.

Hän hyökkäsi aina niin tuimasti, että sama kiihko tarttui hänen seuraajiinsakin. Niin kävi tälläkin kertaa, ja ovela hollantilainen tuli huomaamaan, että tämä pakanajoukko oli yksi ruumis, jonka aivoina ja sieluna oli hän. He kävivät joukoittain kiivaasti hänen kimppuunsa tahtoen iskeä hänet maahan, maksoi mitä maksoi, melkein vaistomaisesti arvaten, että jos hän kaatuisi, voitto voisi helposti olla heidän. Ja lopulta he onnistuivatkin. Hollantilaisen peitsi mursi muutamia hänen rautapaitansa silmukoita iskien häneen lihahaavan, joka häneltä itseltään jäi huomaamatta taistelun tuoksinassa; hollantilainen miekka keksi siten syntyneen murtuman ja kaatoi hänet verta vuotavana kannelle. Mutta hän hoiperteli seisaalleen, koska tiesi yhtä hyvin kuin hekin kaiken olevan mennyttä, jos hän kaatuisi.

Aseenaan lyhyt kirves, jonka oli löytänyt kannelta siihen kaatuessaan, hän raivasi itselleen tien laivankaiteen luo, nojasi siihen selkänsä ja innosti miehiään kähein äänin, aavemaisen kalpeana ja haavasta virtaavan veren tahrimana, kunnes voitto oli heidän — ja niin kävi onneksi varsin pian. Ja sitten, ikäänkuin häntä olisi tukenut enää vain hänen tahdonvoimansa, hän lyykähti kaidepuun viereen kasaantuneiden kaatuneiden ja haavoittuneiden joukkoon.

Hänen sissinsä kantoivat murheen murtamina hänet takaisin omaan alukseen. Jos hän kuolisi, niin heidän voittonsa olisi tosiaankin mitätön. He laskivat hänet vuoteelle, joka oli sijoitettu laivan keskiosaan, jottei keinunta liiaksi tuntuisi. Maurilainen välskäri tuli häntä hoitamaan ja sanoi haavan vaaralliseksi, mutta ei niin vaaralliseksi, että oli luovuttava kaikesta toivosta.

Tuo lausunto tyynnytti sissien mieltä siinä määrin kuin he toivoivat.
Suuri puutarhuri ei suinkaan voinut vielä poimia niin tuoksuvaa kukkaa
Allahin yrttitarhasta. Armahtavaisen täytyi säästää Sakr-el-Bahria
tuottamaan islamille yhä enemmän kunniaa.

He olivat kuitenkin ehtineet Gibraltarin salmeen, ennenkuin hänen kuumeensa alkoi vähentyä ja hän tuli täysin tajuihinsa saadakseen kuulla sen uhkarohkean taistelun loppuvaiheista, johon hän oli nämä profeetan lapset johtanut.

Othmani kertoi hänelle hollantilaisen aluksen uivan heidän vanavedessään, Alin ja muutamien muiden olevan sen kannella ja ohjaavan sitä karakin jäljessä, jota yhä johti kristitty koira Jasper Leigh. Kuultuaan saaliin arvon, saatuaan tietää, että lukuunottamatta kannen alle suljettuja sataa hyvärakenteista miestä, jotka voitiin myydä orjiksi markkinoilla, oli lastina kultaa ja hopeaa, helmiä, ambraa, mausteita ja norsunluuta, puhumattakaan sellaisista vähäpätöisemmistä tavaroista kuin upeista silkkivalmisteista, joiden vertaisia ei ole milloinkaan merillä nähty, Sakr-el-Bahr käsitti, ettei hänen vuodattamansa veri ollut mennyt hukkaan.

Kunhan hän ehtisi Algieriin mukanaan nämä kaksi alusta, jotka oli vallattu Allahin ja hänen profeettansa nimessä ja joista toinen oli rikasta lastia kuljettava kauppalaiva, uiva aarrekammio, niin hänen ei tarvitsisi paljoakaan pelätä, mitä hänen vihamiehensä ja viekas sisilialainen nainen olivat hänen poissaollessaan häntä vastaan juonitelleet.

Sitten hän tiedusteli, kuinka oli englantilaisten vankien laita, ja hänelle kerrottiin Othmanin ottaneen heidät hoitoonsa ja jatkaneen Sakr-el-Bahrin itsensä heille alun pitäen määräämää kohtelua.

Sakr-el-Bahr oli tyytyväinen ja vaipui hyvään, parantavaan uneen hänen seuralaistensa yläkansilla kiittäessä Allahia, armahtavaista armeliasta, tuomiopäivän herraa, joka yksin on kaikkiviisas ja kaikkitietävä.

USKON JALOPEURA.

Asad-ed-Din, uskon jalopeura, Algierin pašša, käyskeli viileänä iltahetkenä Kasbahin yrttitarhassa kaupungin yläpuolelle kohoavilla kukkuloilla, ja hänen vieressään kulki keimailevin askelin Fenzileh, hänen puolisonsa, hänen haareminsa ensimmäinen nainen, jonka hän oli kahdeksantoista vuotta sitten kantanut voimakkailla käsivarsillaan Messinan-salmen rannalla sijaitsevasta valkoiseksi sivutusta pienestä kaupungista, miestensä vallattua sen.

Fenzileh oli niinä kauan sitten menneinä päivinä solakka kuusitoistavuotias tyttö ja oli suostunut valittelematta tummapintaisen ryöstäjänsä syliin. Nyt, neljänneljättä vuoden iällä, hän oli yhä vielä kaunis, jopa kauniimpikin kuin ensi kerran sytyttäessään Asad-Reisin — kuuluisan Ali-paššan kapteenin — intohimon lieskan. Hänen runsaissa mustissa palmikoissaan hohteli punaista, hänen hipiänsä oli pehmeä ja läpikuultoinen ja helmenhohtoinen, silmät olivat suuret, kullanruskeat, synkin liekein hehkuvat, huulet täyteläiset ja aistilliset. Hän oli pitkä, ja hänen vartaloansa olisi Euroopassa sanottu moitteettomaksi, mikä merkitsi, että hän itämaisen aistin arvostelemana oli hieman liian hoikka. Hän asteli miehensä vieressä keinahtavin, riutuvaa suloa ilmaisevin askelin, hiljaa liikutellen kamelikurjensulista tehtyä viuhkaansa. Hänellä ei ollut harsoa, hänen epäsoveliaana tapanaan näet oli kulkea paljain kasvoin liiankin usein. Se oli kaikkein vähäpätöisin niistä monista uskottomien tavoista, jotka olivat hänessä säilyneet hänen islamin uskoon käännyttyään — Asad, joka oli suorastaan yltiöhurskas, oli vaatinut häntä kääntymään, ennenkuin suostui tunnustamaan hänet puolisokseen.

Asad-ed-Din oli havainnut hänet puolisoksi, jollaista ei varmaankaan olisi löytänyt omasta maastaan, naiseksi, joka ei tyytynyt olemaan vain hänen lelunansa, joutohetkien huvina, vaan puuttui asioihin, vaati ja sai luotettavia tiedonantoja ja vaikutti häneen suunnilleen niinkuin eurooppalaisen ruhtinaan puoliso voi vaikuttaa mieheensä. Ollessaan vielä hänen kypsyvän kauneutensa lumoissa Asad-ed-Din oli varsin mielellään siihen suostunut, ja myöhemmin, kun hän olisi mielellään torjunut vaimon asioihin-kajoamisen, oli liian myöhäistä: Fenzileh oli saanut ohjakset lujasti käsiinsä, ja Asad ei ollut paremmassa asemassa kuin moni eurooppalainen aviomies — luonnoton ja häpeällinen olotila profeetan huoneen paššalle.

Fenzileh puolestaan ei ollut kaiken vaaran ulkopuolella: jos näet taakka alkaisi tuntua hänen herrastaan liian rasittavalta, niin hänellä oli lyhyt ja helppo keino siitä vapautua. Ei pidä luulla, että Fenzileh oli kyllin typerä ollakseen tuota käsittämättä. Hän käsitti sen täydellisesti, mutta hänen sisilialainen mielensä oli häikäilemättömän uskalias; se pelottomuus, jonka nojalla hän oli kyennyt voittamaan muslimin vaimona ennenkuulumattoman vaikutusvallan, pakotti häntä säilyttämään tätä valtaansa kaikkien vaarojen uhalla.

Peloton oli hän nytkin astellessaan siinä viileässä yrttitarhassaan, aprikoosipuiden vaaleanpunaisten ja valkoisten ja granaattiomenapuiden helakanpunaisten kukkien alla ja läpi oranssilehtojen, missä kultaiset hedelmät heloittivat tummanviheriässä lehvistössä. Hän teki alinomaista työtänsä, myrkytti herransa mieltä Sakr-el-Bahria vastaan uhmaten äidin-mustasukkaisuuden tunnossa kaikkia sellaisen menettelyn vaaroja, täysin tietäen, kuinka rakas oli Asad-ed-Dinin sydämelle poissaoleva luopio-sissi. Juuri Asad-ed-Dinin kiintymys olikin aiheuttanut hänen oman Sakr-el-Bahriin kohdistuvan vihansa, sillä tuo kiintymys himmensi Asadin rakkauden omaan poikaansa ja oli saattanut liikkeelle huhun, että Sakr-el-Bahrille oli varattu korkea kohtalo Asadin seuraajana.

»Kuule minua, oi elämäni lähde: hän käyttää sinua väärin omaksi hyödykseen.»

»Minä kuulen», vastasi Asad nyreästi. »Ja ellei oma kuulosi olisi heikko, olisit jo kuullut vastaukseni: sinun sanasi eivät merkitse minulle mitään hänen tekojensa rinnalla. Sanat voivat olla pelkkiä ajatustemme naamioita; teot ovat aina niiden ilmauksia. Se paina mieleesi, oi Fenzileh.»

»Enkö paina mieleeni jokaista sanaasi, oi viisauden lähde?» virkkoi Fenzileh jättäen nyt kuten monestikin miehensä epäröimään, imarteliko hän vai ivailiko. »Ja toivoni onkin, että hänen puolestaan saavat puhua hänen tekonsa eivätkä minun mitättömät sanani, vielä vähemmin hänen omat sanansa.»

»Allahin pään nimessä salli siis hänen tekojensa puhua ja ole itse vaiti.»

Kun äänensävy ja Asad-ed-Dinin kopeiden kasvojen synkkä ilme saivat vaimon hetkeksi vaikenemaan, Asad-ed-Din kääntyi.

»Tule!» sanoi hän. »Kohta on rukoilemisen hetki.» Hän asteli takaisin kohti Kasbahin keltaista muurirykelmää, joka kohosi tuoksuvan yrttitarhan vihreyden yläpuolella.

Hän oli pitkä, laiha mies; hartiat olivat hieman köyristyneet vuosien taakan alla, mutta hänen kotkan-kasvoissaan oli yhä vielä käskevä ilme, ja nuoruuden hehku piili yhä hänen tummissa silmissään. Hän siveli miettiessään pitkää valkoista partaansa jalokivien koristamalla kädellään, toisella hän nojasi vaimonsa pehmeänpyöreään käsivarteen, pikemmin tottumuksesta kuin tukea hakien, koska oli yhä vielä täysissä voimissaan.

Korkealla taivaan sinessä heidän päittensä päällä alkoi yhtäkkiä livertää leivonen, ja yrttitarhasta kuului kyyhkysten lempeä kujerrus ikäänkuin kiitokseksi siitä, että nyt, auringon painuessa nopeasti mailleen ja varjojen pidentyessä, ankara helle lieveni.

Fenzileh äännähti jälleen, sointuisammin kuin ennen, mutta lausuen sanoja, jotka olivat täynnä pahaa, hunajaan upotettua myrkkyä.

»Ah, armas herrani, nyt olet minuun suuttunut. Voi minua! Minkätähden en voi milloinkaan neuvoa sinua omaksi kunniaksesi niinkuin sydämeni kehoittaa minua tekemään, vaan joudun aina kokemaan kylmyyttä!»

»Älä soimaa sitä, jota rakastan», virkkoi pašša lyhyesti. »Olenhan sanonut sen sinulle jo riittävän usein.»

Fenzileh tuli lähemmäksi, ja hänen äänensä muuttui pehmeämmäksi, enemmän kyyhkysten hellää kujerrusta muistuttavaksi. »Enkö siis minä rakasta sinua, oi sieluni herra? Onko koko maailmassa sydäntä, joka uskollisemmin kuuluu sinulle? Eikö sinun elämäsi ole minun elämäni? Enkö ole uhrannut kaikkia päiviäni tehdäkseni onnesi täydelliseksi? Ja torjutko sinä minut synkin ilmein, jos pelkään sinun puolestasi hiljattain saapuneen tungettelijan vuoksi?»

»Pelkäät puolestani?» toisti Asad ivallisesti nauraen. »Mitä pahaa pelkäät minulle koituvan Sakr-el-Bahrista?»

»Mitä kaikkien uskovaisten täytyy pelätä sellaisen henkilön taholta, joka ei ole oikea muslim, joka pitää pilkkanansa oikeata uskoa ja ottaa sen valhepuvukseen päästäkseen etenemään.»

Asad pysähtyi ja kääntyi vihaisena hänen puoleensa: »Mädätköön kielesi, sinä valheiden äiti!»

»Minä olen tomu sinun jaloissasi, ihana herrani, mutta en ole se, miksi aiheettomassa vihassasi minua nimität.»

»Aiheettomassa?» virkkoi Asad. »Se ei ole aiheetonta, vaan oikeata ja kohtuullista, kun kuulen sinun siten parjaavan häntä, jota profeetta suojelee, joka on vääräuskoisia kohti ojennettu islamin peitsi, joka antaa Allahin vitsauksen kohdata uskottomia frankkilaisia koiria! Ei enempää, sanon minä! Muuten vaadin sinua todistamaan sanasi ja maksamaan valehtelijan veroa, ellei se sinulle onnistu.»

»Pelkäisinkö koetta?» virkkoi Fenzileh ollenkaan rohkeuttaan menettämättä. »Päinvastoin; minä vakuutan sinulle, Marzakin isälle, että tervehtisin sitä iloisin mielin. Kuule minua. Sinä annat arvoa teoille etkä sanoille. Sano siis, onko oikeauskoisen työtä, jos tuhlaa varoja uskottomien orjien tähden ostamalla niitä saadakseen päästää ne vapaiksi?»

Asad asteli vaieten eteenpäin. Tuo Sakr-el-Bahrin alkuaikoina harrastama menettely ei ollut helposti anteeksiannettavissa. Siitä oli aiheutunut Asadille hetkellistä ikävyyttä, ja hän oli monet kerrat moittinut häntä siitä saaden aina saman vastauksen, sen, jonka nyt lausui vaimolleen.

»Oli paha pakko, koska hänet muuten olisi vaadittu tilille. Yritti siten pettää oikeita muslimeja. Nuo vapauttamiset osoittavat hänen yhä rakastavan sitä uskottomien maata, josta on kotoisin. Onko sellaisella tunteella sijaa profeetan kuolemattoman huoneen todellisen jäsenen sydämessä? Oletko milloinkaan huomannut minun ikävöivän Sisilian rannikolle, josta voimallasi minut tempasit, tai olenko milloinkaan kehoittanut sinua säästämään sisilialaisen uskottoman henkeä kaikkina näinä vuosina, jotka olen elänyt sinua palvellen? Sellaista kaipausta voi ilmaista ainoastaan teko, ja sellaista kaipausta ei voi olla ihmisessä, joka on kitkenyt uskottomuuden pois sydämestään. Entä tämä hänen retkensä meren taakse — eikö hän pannut vaaran alaiseksi islamin periviholliselta sinun nimessäsi temmattua alusta ja sen ohella kahdensadan oikeauskoisen henkeä? Ja minkätähden? Päästäkseen meren toiselle puolen, kenties nähdäkseen jälleen sen epäpyhän maan, jossa on syntynyt. Niin kertoi Bisken. Entäpä, jos hän olisi matkalla joutunut tuhon omaksi?»

»Nimitä minua pahoilla nimillä, oi aurinko, joka minua lämmität! Enkö ole sinun, jotta voit käyttää ja väärinkäyttää minua mielesi mukaan? Sirota suolaa haavoittamaasi sydämeen; koska sirottajana on sinun kätesi, en aio valittaa. Mutta kuule minua, kuule sanojani; tai ellet sanoista mitään välitä, välitä teoista, joita tuon hitaan havaintosi esineiksi. Ota ne huomioon, niin sanon sinulle, rakkauteni nimessä, vaikka käskisit minua piiskata tai minut surmata uskaliaisuudestani.»

»Nainen, kielesi on kuin läppä kellossa, jonka nuoraa nykii paholainen.
Mitä syytöksiä tahdot vielä esittää?»

Hän oli kumminkin kiittänyt Allahia liian aikaisin. Vaikka Fenzileh olikin naisen tavoin sanonut lopettaneensa, hän oli tuskin ehtinyt vielä aloittaakaan.

»Ja pojan pitäisi saada olla isän sydämen uskottuna. Mutta Marzak on syrjäytetty tuon vieraan nousukkaan vuoksi, tuo eilinen kristitty on saanut sydämessäsi ja vierelläsi sen sijan, joka kuuluu Marzakille.»

»Voisiko Marzak täyttää sen sijan?» kysyi Asad. »Voisiko tuo parraton poika johtaa miehiä niinkuin heitä johtaa Sakr-el-Bahr, tai heiluttaa miekkaansa islamin vihollisia vastaan ja islamin levittämiseksi niinkuin Sakr-el-Bahr lisää profeetan pyhän lain kunniaa maan päällä?»

»Jos Sakr-el-Bahr tekee niin, hän tekee sen sinun suosiostasi, herrani. Samoin voisi tehdä Marzak, vaikka hän on vielä nuori. Sakr-el-Bahr on vain se, miksi olet hänet tehnyt — ei enempää eikä vähempää.»

»Siinä erehdyt tosiaankin, oi erehdyksen äiti. Sakr-el-Bahr on se, miksi Allah on hänet tehnyt. Hän on mitä Allah tahtoo. Hänestä tulee mitä Allah tahtoo. Etkö vielä tiedä, että Allah on sitonut jokaisen ihmisen kaulaan hänen kohtalonsa.»

Sitten valautui taivaan syvälle safiiripinnalle kultainen hohtelu ilmoittaen auringonlaskua ja lopettaen tuon kiistan, jossa Fenzileh ilmaisi yhtä merkillistä uskaliaisuutta kuin Asad kärsivällisyyttä. Asad lähti nopeammin astelemaan kohti pihaa. Kultainen hohde häipyi yhtä nopeasti kuin oli levinnyt, ja yö pimeni niin äkkiä kuin olisi esirippu laskettu.

Seuraavassa purppuraisessa hehkussa hohtelivat pihamaata ympäröivät muurit helmenharmaina. Orjien tummia hahmoja näkyi liikkuvan Asadin saapuessa puutarhasta puolisonsa keralla, jonka kasvot olivat nyt ohuen sinisen silkkihunnun verhoamat. Fenzileh vilahti nelikulmaisen pihan yli häviten erääseen oviaukkoon muezzinin etäisen äänen samassa valittaen rikkoessa hiljaisuutta lausuen šehadia —

Orja levitti maton, toinen piteli isoa hopeamaljaa, johon kolmas kaatoi vettä. Peseydyttyään pašša käänsi kasvonsa kohti Mekkaa ja vakuutti Allahin, armeliaan armahtavaisen, tuomiopäivän herran ykseyttä muezzinin huudon kaikuessa minareetista toiseen.

Hänen noustessaan rukoilemasta kuului ulkoa nopeita askelia ja tuima komennus. Paššan kaartin turkkilaiset janitšaarit, jotka olivat liehuvissa mustissa pukimissaan melkein näkymättömät, lähtivät liikkeelle komentoa totellen ottaakseen tulijoita vastaan.

Pihan pimeästä holviportista tuikahti valoa. Siellä häilyi lyhtyjä, joiden sisässä, pienissä savilampuissa, paloi lampaantalin ruokkima sydän. Asad odotti saadakseen kuulla, kuka oli tulossa, valkoisten hohtavien portaiden päässä. Palatsin ovista ja ristikoista lankesi valoa pihamaalle saaden marmoripinnat kimaltelemaan.

Kymmenkunta nuubialaista peitsimiestä saapui. He asettuivat riviin, ja valoon astui komeavartaloinen, upeasti puettu Tsamanni, Asadin vesiiri. Hänen jäljessään saapui eräs toinen hahmo puettuna rautapaitaan, joka hiljaa kilahteli ja välkkyi hänen liikkuessaan.

»Kunnia olkoon Hänen!» huudahti pašša kädet kohotettuina, ja hänen äänensä kuului selvästi värähtävän.

Hänen takaansa kuului hiljaisia askelia, ja oviaukkoon ilmaantui varjo. Asad kääntyi. Turbaaniin ja kultakankaiseen kauhtanaan puettu nuorukainen tervehti häntä portaiden ylimmältä askelmalta. Ja kun hän sitten asteli alaspäin ja lyhtyjen valo lankesi hänen kasvoihinsa, niin niiden hämmästyttävä valkoisuus pisti silmiin — ne olisivat voineet olla naisen kasvot, niin hempeät ja parrattomat ne olivat.

Asad hymyili salaa valkoiseen partaansa arvaten aina valppaan äidin lähettäneen pojan kuulemaan, kuka oli tullut ja mitä uutisia tuoden.

»Voitokkaammin kuin kukaan milloinkaan», vastasi Tsamanni. »Hän purjehti auringon laskiessa satamaan, miehistö kahdessa frankkilaisessa laivassa, jotka muodostavat vain vähemmän osan hänen tuomastaan suuresta saaliista.»

»Allah on suuri», kuului paššan iloinen vastaus tuohon tiedonantoon, joka kumosi hänen puolisonsa kavalat vihjaukset. »Minkätähden hän ei tule itse tuomaan uutista?»

»Hänen velvollisuutensa pidättää häntä vielä laivalla, herra», vastasi vesiiri. »Mutta hän on lähettänyt apulaisensa Othmanin asiasta kertomaan.»

»Ole kolminkerroin tervetullut, Othmani.» Hän taputti käsiään, ja orjat asettivat häntä varten tyynyjä maahan. Hän istuutui ja viittasi Marzakin viereensä. »Nyt kerro!»

Othmani astui esiin ja kertoi, kuinka he olivat purjehtineet etäiseen Englantiin siinä aluksessa, jonka Sakr-el-Bahr oli vallannut, yli merten, joilla yksikään merisissi ei ollut milloinkaan liikkunut, ja kuinka he olivat palatessaan käyneet hollantilaisen aluksen kimppuun, vaikka se oli heitä voimakkaampi ja paremmin miehitetty, mutta kuinka Sakr-el-Bahr siitä huolimatta oli temmannut voiton Allahin, suojelijansa avulla, kuinka hän oli saanut haavan, jonka olisi täytynyt surmata kenen tahansa, joskaan ei häntä, ihmeellisesti islamin kunnian lisääjäksi säilytettyä, ja kertoi vielä saaliin valtavasta runsaudesta, joka tulisi seuraavana aamuna päivänkoitteessa laskettavaksi Asadin jalkojen eteen hänen jaettavakseen.

KÄÄNNYTETTY.

Saadessaan kuulla Othmanin kertomuksen Fenzileh tunsi mustasukkaista sieluansa pahoin kirvelevän. Kyllin paha seikka oli jo se, että Sakr-el-Bahr oli palannut niistä kiihkeistä rukouksista huolimatta, joita Fenzileh oli lähettänyt sekä esivanhempiensa Jumalalle että myöhemmin omaksumalleen. Mutta katkeruuden mitan täytti se tieto, että hän oli palannut riemukulussa tuoden mukanaan suuren saaliin, jonka täytyi vieläkin kiihtää Asadin kiintymystä häneen ja kansan hänelle osoittamaa kunnioitusta. Fenzileh jäi kerrassaan sanattomaksi ja hämmentyneeksi kykenemättä edes kiroamaan häntä.

Hänen mielensä toivuttua saamastaan iskusta hän alkoi ajatella erästä seikkaa, joka oli Marzakin toistamassa Othmanin kertomuksessa aluksi tuntunut hänestä mitättömältä yksityisseikalta.

»On erinomaisen merkillistä, että hän teki tuon pitkän matkan Englantiin ryöstääkseen sieltä vain nuo kaksi vankia, ettei hän sinne kerran mentyään toiminut niinkuin ainakin merirosvo ja täyttänyt alustaan orjilla. Erittäin merkillistä!»

He olivat kahden kesken viheriän säleristikon takana, jonka lomitse virtasivat puutarhan tuoksut ja satakielen helisevä ääni, joka kertoi ikuista tarinaansa rakkaudestaan ruusuun. Fenzileh lepäsi sohvassa, jolle oli levitetty turkkilaisia silkkimattoja, ja toinen hänen kullankirjaelluista tohveleistaan oli pudonnut hänen hennanhohtoisesta jalastaan. Kauniit käsivarret olivat kohonneet tukemaan päätä, ja hän silmäili ristikkokatosta riippuvaa moniväristä lamppua.

Marzak asteli huoneessa edestakaisin, ja hiljaisuutta ei rikkonut muu kuin hänen tohveliensa kevyt suhahtelu.

»Mitä arvelet sinä?» kysyi Fenzileh vihdoin kärsimättömänä. »Eikö se tunnu merkilliseltä sinustakin?»

»Merkilliseltä kylläkin, oi äitini», vastasi nuorukainen pysähtyen hänen eteensä.

»Siihen syynä?» virkkoi poika, ja hänen kauniit nuoret kasvonsa, jotka olivat aivan äidin kasvojen näköiset, näyttivät tylsiltä ja ilmeettömiltä.

»Niin, siihen syynä», huudahti Fenzileh kärsimättömästi. »Etkö osaa muuta kuin töllistellä? Olenko houkkion äiti? Aiotko hymyillä tyhmää hymyäsi, seisoa suu auki ja kuluttaa jouten aikasi tuon koiransukuisen frankkilaisen polkiessa sinut jalkoihinsa käyttäen sinua vain astinlautanaan siihen valtaan, jonka tulisi kuulua sinulle? Jos on niin laita, Marzak, toivoisin sinun tuhoutuneen kohtuuni.»

Poika väistyi taaksepäin joutuessaan kokemaan tuota italialaista vimmaa, olipa hieman suutuksissaankin, koska epäili, että tuollaisissa naisen lausumissa sanoissa, vaikka nainen olisi ollut kaksikymmentä kertaa hänen äitinsä, piili jotakin hänen miehuuttaan loukkaavaa.

»Kysytkö minulta? Etkö ole mies kyetäksesi ajattelemaan ja toimimaan? Minä sanon sinulle, että kristityn ja juutalaisen äpärä tallaa sinut maan tomuun. Hän on ahnas kuin heinäsirkka, kavala kuin käärme ja raateleva kuin pantteri. Allahin nimessä! Olisin iloinen, ellen olisi milloinkaan synnyttänyt poikaa. Olisi parempi, vaikka ihmiset osoittaisivat minua pilkaten sormellaan ja nimittäisivät tuulen äidiksi kuin että olen synnyttänyt pojan, joka ei osaa olla mies.»

»Neuvo minua», huudahti Marzak. »Aseta minulle tehtävä, sano, mitä minun tulee suorittaa, ja tuletpa näkemään, etten horju, äiti. Siihen saakka säästä minua solvauksiltasi; ellet, niin en tule enää milloinkaan luoksesi»

Tuon uhkauksen kuullessaan merkillinen nainen nousi pehmeiltä patjoiltaan. Hän juoksi poikansa luo ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa painaen posken hänen poskeensa. Kahdeksantoista paššan haaremissa vietettyä vuotta ei ollut kyennyt tukahduttamaan hänestä eurooppalaisen äidin tunteita, kiihkeätä sisilialaista naista, joka oli äidinrakkaudessaan tuima kuin tiikeri.

»Lapseni, rakas poikani», virkkoi hän melkein nyyhkyttäen. »Minä käytän karua puhetta, koska pelkään sinun puolestasi. Jos olen vihainen, niin siinä ilmenee vain rakkauteni, raivoni siitä, että näen toisen anastavan isäsi luona sen sijan, jonka pitäisi sinulle kuulua. Ah! Mutta me pääsemme sittenkin voitolle, sinä suloinen poikani. Minä kyllä keksin keinon heittää tuon vieraan rikan takaisin siihen tunkioon, josta se on peräisin. Luota minuun, Marzak! Hiljaa! Isäsi tulee. Pois! Tahdon puhua hänen kanssaan kahden kesken.»

Hän menetteli viisaasti, koska tiesi helpommin suoriutuvansa Asadista kahden kesken, kun toisten läsnäollessa vaikuttava ylpeys ei vaatinut häntä pitämään ehdottomasti puoliaan. Marzak vetäytyi sandelipuisen säleristikon taakse, joka peitti erästä oviaukkoa, ja samassa astui toisesta ovesta huoneeseen Asad.

Hän tuli hymyillen; hoikat ruskeat sormet sivelivät pitkää partaa ja valkoinen džellaba viisti permantoa hänen takanaan.

»Olet kuullut uutisen, epäilemättä, Fenzileh», virkkoi hän. »Joko sait riittävän vastauksen.»

Fenzileh painui takaisin pieluksilleen ja silmäili itseään välinpitämättömästi hopeakehyksisessä teräskuvastimessa. »Vastauksen?» toisti hän hitaan huolettomasti, äänessä sanomaton ylenkatse ja ivallisen naurun värinä. »Tosiaankin. Sakr-el-Bahr saattaa vaaranalaiseksi kahdensadan islamin lapsen hengen ja aluksen, joka valtauksen jälkeen oli valtion omaisuutta, ja lähtee Englantiin aikomatta mitään muuta kuin ottaa kaksi orjaa — kaksi orjaa, vaikka olisi vilpittömästi menetellen voinut ottaa niitä kaksisataa.»

»Vai niin! Ja siinäkö kaikki, mitä olet kuullut?» kysyi Asad ivaillen vuorostaan.

»Kaikki, mistä kannattaa puhua», vastasi Fenzileh yhä kuvaansa katsellen. »Vähemmän merkitsee se, mitä vielä kuulin: että hän palatessaan sattumalta kohtasi frankkilaisen laivan, joka sattui olemaan rikkaassa lastissa, ja valtasi sen sinun nimessäsi.»

»Kuinkapa muutenkaan?» Hän laski kuvastimen, ja hänen uskaliaat, julkeat silmänsä kohtasivat ihan pelottomasti miehen katseen. »Ethän tahdo väittää hänen mitenkään sitä suunnitelleen lähtiessään?»

Asad kurtisti kulmiaan; hänen päänsä painui hitaasti mietteissään.
Saavuttamansa edun havaiten Fenzileh käytti sitä hyväkseen.

»Onnellinen tuuli se ajoi tuon hollantilaisen hänen tielleen, ja vielä onnellisempi seikka oli laivan runsas lasti, joka sallii hänen häikäistä näkösi kullalla ja jalokivillä peittäen sinulta siten matkan todellisen tarkoituksen.»

»Todellisen tarkoituksen?» virkkoi Asad tylsästi. »Mikä oli sen todellinen tarkoitus?»

Fenzileh hymyili äärettömän tietäväistä hymyä salatakseen täydellistä tietämättömyyttään, koska ei kyennyt mainitsemaan mitään edes todennäköiseltä tuntuvaa otaksumaa.

»Kysytkö minulta, sinä selvänäköinen Asad? Eikö katseesi ole ainakin yhtä terävä, älysi yhtä kirkas kuin minun, jotta saat selkoa siitä, mikä on minulle selvinnyt? Vai onko Sakr-el-Bahr noitunut sinut Babilin loitsuilla?»

Asad astui hänen luokseen ja tarttui jäntevällä vanhalla kädellään tuimasti hänen ranteeseensa. »Hänen tarkoituksensa, sinä lunttu! Vuodata ulos mielesi saasta. Puhu!»

»Et puhu? Allahin nimessä, uskallatko seisoa edessäni uhmaten minua, herraasi? Minä käsken antaa sinulle piiskaa, Fenzileh. Olen kohdellut sinua liian säästellen kaikkina näinä vuosina — niin säästellen, että olet unohtanut ne vitsat, jotka odottavat tottelematonta vaimoa. Puhu siis, ennenkuin ihosi murtuu, tai puhu sen tapahduttua, miten mielit.»

»En puhu», toisti Fenzileh. »Vaikka tapettaisiin, en sano enää sanaakaan Sakr-el-Bahrista. Tuleeko minun sanoa totuus, jotta minua sitten ylenkatsotaan ja pilkataan ja nimitetään valehtelijaksi ja valheiden äidiksi?» Sitten hän äkkiä vaihtoi sävyä ja alkoi itkeä. »Oi elämäni lähde!» huusi hän miehelleen, »kuinka julman väärämielisesti minua kohtelet!» Nyt hän ryömi notkeana ja viehättävänä permannolla kietoen kauniit käsivartensa Asadin polvien ympärille. »Kun rakkauteni sinuun saa minut lausumaan, mitä näen, ansaitsen vain vihasi, joka on enemmän kuin voin kestää. Minä menehdyn sen painon alle.»

Asad työnsi hänet kärsimättömästi syrjään. »Millainen kiusa onkaan naisen kieli!» huudahti hän ja asteli huoneesta pois tietäen entisen kokemuksen nojalla joutuvansa sanatulvan uhriksi, jos vielä viipyisi.

Fenzileh oli kuitenkin vuodattanut myrkkynsä ovelasti, ja se vaikutti hitaasti kaikessa hiljaisuudessa. Se säilyi Asadin mielessä kiduttaen häntä epäilyksillä, jotka olivat sen varsinaisena ytimenä. Parhaimminkaan perusteltu syy, jonka Fenzileh olisi voinut mainita Sakr-el-Bahrin merkillisen menettelyn selitykseksi, ei olisi voinut olla puoliksikaan niin kavala kuin pelkkä viittaus siihen, että jokin syy oli olemassa. Tuo antoi hänen ajatustensa esineeksi jotakin epämääräistä ja koskematonta, jotakin sellaista, mitä hän ei kyennyt torjumaan, koska siinä ei ollut mitään ainesta, mihin tarttua kiinni. Asad odotti kärsimättömänä aamua ja Sakr-el-Bahrin itsensä saapumista, mutta ei odottanut sitä enää niin sydämellisen hartaasti kuin isä odottaa rakkaan poikansa tuloa.

Sakr-el-Bahr asteli karakin peräkannella katsellen kuinka valot sammuivat toinen toisensa jälkeen hänen edessään kukkulan rinteellä hajallaan sijaitsevasta pienestä kaupungista. Kuu nousi ja loi siihen valkoista kalseata valoansa kohahtelevan taatelipalmun ja keihäsmäisen minareetin heittäessä sysimustia varjojaan ja hopean välkkeiden kimallellessa rauhallisen lahden pinnassa.

Hänen haavansa oli parantunut, ja hän oli täysin entiselleen toipunut. Kaksi päivää sitten hän oli tullut ensi kerran kannelle hollantilaisen aluksen kanssa suoritetun taistelun jälkeen ja oli sittemmin viettänyt siellä suurimman osan aikaansa. Yhden ainoan kerran hän oli käynyt katsomassa vankejaan. Hän oli kohta vuoteestaan noustuaan lähtenyt siihen hyttiin, jossa Rosamundia säilytettiin. Rosamund oli ollut kalpea ja mietteliäs, mutta hänen rohkeutensa oli murtumaton. Godolphinit olivat jäykkää rotua, ja Rosamundin hennossa ruumiissa asui miehekäs mieli. Hän kohotti katseensa oven avautuessa, hämmästyi aluksi hieman hänet vihdoin nähdessään — sir Oliver näet seisoi hänen edessään ensimmäisen kerran siitä lähtien, kun oli vienyt hänet Arwenackista neljä viikkoa sitten. Sitten hän siirsi katseensa toisaalle ja istui paikallaan, kyynäspäät pöydällä, kuin puusta veistettynä, ikäänkuin hänen läsnäoloaan huomaamatta ja hänen sanojaan kuulematta.

Sir Oliverin lausuessa pahoitteluaan — joka oli vilpitön, sillä hän oli jo katunut harkitsematonta tekoaan, mikäli oli kysymyksessä Rosamund — hän ei vastannut mitään, eipä edes ilmaissut kuulleensa sanaakaan. Sir Oliver seisoi hetken hämillään purren huultaan, ja vähitellen, kenties aiheettomasti, kumpusi hänen sydämestään viha. Hän kääntyi ja lähti pois huoneesta. Sitten hän oli käynyt veljensä luona ja katsellut hetken ääneti tuota laihaa, hoidotonta, hurjasti katsahtavaa onnetonta, joka säikähti hänet nähdessään ja peitti syyllisyytensä tunnossa kasvonsa. Vihdoin sir Oliver palasi kannelle ja vietti siellä kuten sanottu, suurimman osan aikaa tämän merkillisen retken kolmena viimeisenä päivänä, enimmälti maaten auringonpaisteessa ja keräten voimia sen säteistä.

Tänä iltana, hänen astellessaan kuutamossa, hiipi kannenkatoksen takaa esiin varjo, joka lausui hänen englantilaisen nimensä:

Hän säpsähti ikäänkuin haamu olisi yhtäkkiä noussut häntä tervehtimään.
Jasper Leigh siinä mainitsi häntä nimeltään.

»Tulkaa tänne», sanoi hän. Ja kun mies sitten seisoi hänen edessään peräkannella, hän lisäsi: »Sanoinhan teille jo, ettei täällä ole ketään sir Oliveria. Minä olen Oliver-Reis tai Sakr-el-Bahr, miten mielitte, eräs profeetan huoneen uskollisia. Mitä tahdottekaan?»

»Ei kukaan. Mutta eipä ole kukaan sitä tunnustanutkaan. Teidän maatessanne haavoittuneena kannen alla olisin aivan helposti voinut ruveta kavaltajaksi. Olisin voinut ohjata laivan Tajon suulle. Olisin voinut, saatte uskoa!»

»Olisin voinut ohjata maihin sen uhalla, että olisin joutunut vangituksi, ja olisin sitten voinut vaatia vapauttamistani.»

»Ja olisitte löytänyt itsenne jälleen hänen katolisen majesteettinsa kaleerista. Mutta olkoon! Myönnän, että olette menetellyt moitteettomasti. Olette puolestanne täyttänyt sopimuksemme ehdot. Minäkin pidän lupaukseni, sitä älkää epäilkö.

»En epäilekään. Mutta sopimuksemme velvoitti teidät lähettämään minut takaisin kotiin.»

»Kadotus on siinä, etten tiedä, mistä kotia etsisin, en tiedä, missä olen kotonani näiden pitkien vuosien jälkeen. Jos lähetätte minut pois, niin minusta tulee mitätön mieron kiertäjä.»

»Minä olen nyt totisesti yhtä kyllästynyt kristittyihin ja kristikuntaan kuin te itse muslimien vallatessa sen aluksen, jossa orjana raadoitte. Minä kelpaan johonkin, sir Ol… Sakr-el-Bahr. Parempi merenkulkija ei ole milloinkaan ohjannut laivaa mistään Englannin satamasta, ja minä olen ollut hiton monissa otteluissa ja tiedän, kuinka merellä on meneteltävä. Ettekö voi käyttää minua täällä?»

»Tahdotteko ruveta luopioksi samoinkuin minä?» Hänen äänessään oli katkera sävy.

»Minä olen mietiskellyt, että tuo 'luopio' on sana, joka riippuu siitä, millä puolella ihminen on. Sanoisin mieluummin haluavani tulla käännytetyksi Mahometin uskoon.»

»Siitä ei nyt puhetta. Siihen minun ei tarvitse kääntyä kaiken sen jälkeen, mikä olen jo ollut», myönsi kapteeni Leigh vilpittömästi. »Haluan vain purjehtia toisen lipun alla kuin Jolly Roger.»

Sakr-el-Bahr mietti. Tuon lurjuksen pyyntö kosketti herkkää kieltä hänen mielessään. Olisi hyvä, jos saisi vierellensä oman heimon miehen, vaikkapa vain tuollaisen konnan.

»Tapahtukoon niinkuin haluatte», virkkoi hän viimein. »Ansaitsisitte hirsipuun kaikista antamistani lupauksista huolimatta. Mutta olkoon menneeksi. Jos käännytte muhamettilaiseksi otan teidät erääksi lähimmistä miehistäni, ja kaikki on hyvin, kunhan olette minulle uskollinen, Jasper. Mutta ensimmäisen vilpin oireen näkyessä odottaa teitä nuora ja raakapuun nokka ja tanssi ilmoilla kohti helvettiä.

Laivuri kumarsi liikutettuna, tarttui Sakr-el-Bahrin käteen ja vei sen huulilleen.

»Päätetty asia», sanoi hän. »Olette armahtanut minua, joka sen huonosti ansaitsin. Älkää pelätkö; minä pidän sanani. Elämäni kuuluu teille, ja jos se onkin arvoton, voitte käyttää sitä miten haluatte.»

Sakr-el-Bahr puristi tahtomattaan lujemmin lurjuksen kättä, ja Jasper lähti alas peräkannelta. Hänen kelvottoman sydäntään oli koskettanut lempeys, jonka hän tiesi ansaitsemattomakseen, mutta jonka vannoi ansaitsevansa, ennenkuin kaikki oli lopussa.

MARZAK-BEN-ASAD.

Kokonaista neljäkymmentä kameelia tarvittiin kuljettamaan hollantilaisen kauppalaivan lastia satamasta Kasbahiin, ja sellaista kulkuetta — Sakr-el-Bahr järjesti sen huolellisesti, koska hyvin tiesi, kuinka sellainen prameus vaikutti rahvaaseen — ei ollut milloinkaan nähty Algierin ahtailla kaduilla kenenkään merisissin palattua. Se sopi täydellisesti kaikkein suurimmalle meriä kyntävälle muhamettilaiselle valloittajalle, päällikölle, joka ei ollut huolinut noudattaa toistaiseksi vallinnutta sääntöä pysyttelemällä Välimerellä, vaan oli uskaltanut lähteä avoimelle valtamerelle.

Etunenässä marssi sata hänen sissiänsä lyhyissä ja kaikenkarvaisissa kauhtanoissaan, lanteilla koreankirjavat vyöhiköt, joissa näkyi toisinaan kokonainen valikoima veitsisepän teoksia; useilla oli yllään rautapaita, ja kypärin välkkyvä huippu kohosi heidän turbaaninsa yläpuolella. Heidän jäljessään astelivat hoidottomina ja kahlehdittuina ne satakunta vankia, jotka oli saatu hollantilaisesta aluksesta ja joita vieressä kulkevat merisissit kiirehtivät ruoskaniskuilla. Sitten marssi toinen sissirykmentti ja sen jäljessä jono komeita, kopeannäköisiä kameeleja, jotka kuljettajiensa ajamina laahustivat vaivalloisesti eteenpäin. Niiden jäljessä kulki jälleen merisissejä ja vihdoin, valkoisen arabialaisen tasa-astujan selässä, kultakudoksesta valmistettu turbaani päässään, Sakr-el-Bahr.

Ahtaammilla kaduilla, joiden valkoisiksi ja keltaisiksi sivuttujen talojen sileissä seinissä näkyi vain siellä täällä kapea aukko valoa ja ilmaa varten, katselijat kerääntyivät pelokkaina oviaukkoihin, jotteivät heitä murskaisi kuoliaiksi kameelit, joiden kummallekin puolelle ulkonevat kantamukset kerrassaan täyttivät nuo ahtaat kujat. Mutta avarammissa kohdissa, satamansuun molemmin puolin, torin edustalla olevassa puistikossa ja Asadin linnoituksen edustalla oli kirjava väentungos. Siinä nähtiin komeita liehuviin viittoihin puettuja maureja vieri vieressä Susin ja Draan puolialastomien neekerien kanssa; laihat, sitkeät arabialaiset, moitteettoman valkoiset džellabat yllään, hieroivat olkapäätään kameelinkarvaisissa vaatteissa esiintyvien ylämaiden berberien kanssa; siinä nähtiin Vähän-Aasian turkkilaisia ja Espanjasta paenneita juutalaisia, joilla oli yllään silmiinpistävät eurooppalaiset vaatteet ja joita siedettiin, koska heitä liittivät maureihin yhteiset kärsimykset ja yhteinen pako siitä maasta, joka oli kerran ollut heidän.

Tuo merkillinen joukko seisoi siinä Afrikan paahtavan auringon alla kokoontuneena tervehtimään Sakr-el-Bahria ja tervehtikin häntä niin valtavin huudoin, että kaiku kiiri satamasta aina kukkulan laella olevaan linnaan tuoden viestiä saattueen saapumisesta.

Ehtiessään linnaan kulkue oli kuitenkin vähentynyt tuskin puoleen määräänsä. Torilla se oli jakaantunut, ja merisissit, Othmani johtajanaan, olivat kuljettaneet vangit bagnioon kameelien jatkaessa matkaansa rinnettä ylöspäin. Linnan suuresta portista kuljettua ne astelivat avaralle pihamaalle, missä ajajat järjestivät ne pihan kummallekin puolelle ja saivat ne laskeutumaan vaivalloisesti polvilleen. Niiden jäljessä tuli vain suunnilleen neljäkymmentä sissiä johtajansa kunniakaartina. He asettuivat portin kumpaankin pieleen sitä ennen kumarrettuaan syvään Asad-ed-Dinille. Pašša istui aurinkoteltan varjossa korkealla sohvalla, vieressään vesiiri Tsamanni ja Marzak ja vartiostonaan puoli tusinaa janitšaareja, joiden hiekanharmaat puvut muodostivat otollisen taustan hänen viheriää, kultaa ja jalokiviä hohteleville vaatteilleen. Hänen valkoisessa turbaanissaan hohti smaragdinen puolikuu.

Paššan ilme oli synkkä ja miettivä hänen siinä odottaessaan kuormia kantavien kameelien jonoa. Hänen ajatuksiaan askarrutti yhä vielä se Sakr-el-Bahriin kohdistuva epäilys, jonka oli aiheuttanut hänen vaimonsa ovela puhe ja sitäkin ovelampi vaikeneminen. Mutta kun hän sitten näki sissipäällikön itsensä, hänen kasvonsa kirkastuivat yhtäkkiä, silmät säkenöivät, ja hän nousi tervehtimään tulijaa niinkuin isä voi tervehtiä poikaa, joka on suoriutunut vaaroista täyttäessään heille kummallekin kallista velvollisuutta.

Sakr-el-Bahr astui satulasta portilla ja kulki pihalle jalkaisin. Kookkaana ja komeana, pää korkealla ja kaksijakoinen parta eteenpäin ojentuneena hän asteli erittäin arvokkaasti valtiaan istuimen luo seurassaan Ali ja eräs tummapintainen turbaanipäinen ja punapartainen mies, jonka voi ensi silmäyksellä tuntea nyt täysissä uskonluopion varuksissa esiintyväksi kapteeniksi.

Sakr-el-Bahr lankesi polvilleen ja heittäytyi juhlallisesti valtiaansa eteen. »Allahin siunaus ja hänen rauhansa sinulle, herrani», tervehti hän.

Asad kumartui nostamaan tuota komeata miestä, syleili häntä ja lausui hänet tervetulleeksi niin lämpimästi, että säleristikon takana urkkiva Fenzileh puri vimmoissaan hammasta.

»Ylistys olkoon Allahin ja herramme Mohammedin, että olet palannut ja terveenä, poikani. Vanhaa sydäntäni ovat jo ilahduttaneet uutiset, jotka kertoivat voitoistasi uskon palveluksessa.»

Sitten esitettiin kaikki hollantilaiselta riistetyt rikkaudet, ja vaikka Othmani olikin jo melkoisesti kiihtänyt Asadin odotuksia, oli nyt hänelle avautuva näky sittenkin kaikkia odotuksia paljon melkoisempi.

Vihdoin lähetettiin koko saalis aarrekammioon, ja Tsamannin käskettiin se luetteloida ja merkitä kullekin asianosaiselle tuleva määrä — näissä seikkailuissa näet olivat osakkaina kaikki, alkaen paššasta itsestään, joka edusti valtiota, aina voittoisan aluksen miehistöön kuuluvaan halvimpaan sissiin asti, ja jokainen sai saaliista osansa, suuremman tai pienemmän, arvonsa mukaan, kahdennenkymmenennen osan kokonaismäärästä tullessa Sakr-el-Bahrin itsensä osaksi.

Pihalle olivat jääneet vain Asad, Marzak ja janitšaarit sekä Sakr-el-Bahr, Ali ja Jasper. Nyt Sakr-el-Bahr esitteli uuden upseerinsa paššalle sanoen Allahin armon langenneen hänen ylitsensä ja kiittäen häntä suureksi taistelijaksi ja taitavaksi merimieheksi, joka oli tarjonnut kykynsä ja henkensä islamin palvelukseen ja seisoi nyt Asadin edessä saadakseen hänen suostumuksensa.

Marzak huomautti kiukkuisesti, että uskon sotilaiden riveissä oli jo ennestään liian paljon entisiä kristittyjä koiria, että oli epäviisasta lisätä heidän lukumääräänsä ja että Sakr-el-Bahr menetteli julkeasti rohjetessaan niin tehdä.

Sakr-el-Bahr mittaili häntä katseella, jossa sievästi yhtyivät toisiinsa ylenkatse ja hämmästys. »Sanotko olevan julkeata, jos voitan kääntyneen herramme Mohammedin lipun alle?» kysyi hän. »Lue kaikkein selvintä kirjaa ja katso, mitä siinä teroitetaan jokaisen oikeauskoisen velvollisuudeksi. Ja muista, oi Asadin poika, että vähäisessä viisaudessasi ylenkatsoessasi niitä, jotka itse Allah on siunannut johdattaen heidät siitä yöstä, jossa ovat värjötelleet, oikean uskon keskipäivän kirkkauteen, ylenkatsot minua ja omaa äitiäsi, mikä ei paljoa merkitse, ja pilkkaat Allahin pyhää nimeä, mikä merkitsee sitä, että vaellat kadotukseen johtavaa tietä.»

Vihoissaan, mutta häviölle joutuneena ja sanatonna Marzak astui askelen taaksepäin ja seisoi siinä purren huultansa ja kyräillen kohti merisissiä Asadin nyökätessä ja hymyillessä hyväksyvästi.

»Totisesti olet täysin oppinut oikeassa uskossa, Sakr-el-Bahr», sanoi hän. »Sinä olet viisauden ja urhoollisuuden totinen isä.» Sitten hän lausui tervetulleeksi master Leigh'n ylentäen hänet uskollisten joukkoon ja antaen hänelle nimen Jasper-Reis.

Tämän tapahduttua käännytetty ja Ali lähetettiin pois ja samoin janitšaarit, jotka Asadin takaa lähtien asettuivat vartioksi portille. Sitten pašša taputti käsiään, käski luokse saapuneita orjia tuomaan ruokaa ja kehoitti Sakr-el-Bahria viereensä istumaan.

Tuotiin vettä peseytymistä varten. Kun se oli tapahtunut, asettivat orjat heidän eteensä maukkaan lihamuhennoksen, oliiveja, sitruunia ja maustetta.

Asad murti leivän lausuen hartaasti »Bismillah!» ja kastoi sormiaan saviruukkuun. Sakr-el-Bahr ja Marzak noudattivat hänen esimerkkiään, ja aterioitaessa Asad kehoitti sissiä itseään kertomaan seikkailustaan.

Hänen kerrottuaan ja Asadin jälleen lämpimästi häntä kiitettyä Marzak esitti kysymyksen.

»Lähditkö tuolle vaaralliselle retkelle kaukaiseen maahan vain saadaksesi nuo kaksi englantilaista orjaa?»

»Se oli vain osa aikomustani», kuului tyyni vastaus. »Minä lähdin merille ryöstämään profeetan palveluksessa, kuten retkeni tulos todistaa.»

»Sinä et tietänyt, että tuo hollantilainen kauppa-alus oli tuleva tiellesi», sanoi Marzak käyttäen äitinsä hänelle neuvomia sanoja.

»Enkö tietänyt?» virkkoi Sakr-el-Bahr hymyillen niin varmaa hymyä, että Asadin tuskin tarvitsi kuulla sanoja, jotka ylen ovelasti osoittivat valheeksi toisten salavihjaukset. »Enkö luottanut Allahiin, kaikkiviisaaseen ja kaikkitietävään?»

»Hyvin vastattu, Koraanin nimessä?» Asad myönsi mielellään hänen olevan oikeassa, sitäkin mieluummin, kun lausuma torjui vihjailuja, joiden hän hartaasti halusi tulevan torjutuiksi.

Marzak ei kumminkaan tunnustanut joutuneensa häviölle. Hänen kavala sisilialainen äitinsä oli hänet perusteellisesti kouluttanut.

»Asiassa on kuitenkin jotakin sellaista, mitä en ymmärrä», lausui hän hiljaa, teennäisen ystävällisesti.

»Allahille on kaikki mahdollista!» virkkoi Sakr-el-Bahr epäluuloiseen sävyyn, ikäänkuin tunnustaen — hieman ivallisesti — olevan uskomatonta, että koko maailmassa oli mitään, mikä voi jäädä terävänäköiseltä Marzakilta havaitsematta.

Nuorukainen kumarsi hänelle kiittäen. »Sano minulle, voimallinen Sakr-el-Bahr», kehoitti hän, »mistä johtuikaan, että noille kaukaisille rannikoille saavuttuasi tyydyit ottamaan sieltä vain kaksi vaivaista orjaa, vaikka olisit seuralaisinesi ja Kaikki-näkevän avulla voinut helposti ottaa viisikymmentä kertaa enemmän.» Hän silmäili viattomasti merisissin tummanpuhuvia parrakkaita kasvoja, ja Asad painui mietteisiin kulmiaan kurtistaen — sama ajatus näet oli jo johtunut hänenkin mieleensä.

Sakr-el-Bahrin täytyi valehdella asiasta selviytyäkseen. Tässä ei auttanut mikään korkealentoinen uskon lause. Oli välttämätöntä antaa selitys, ja Sakr-el-Bahr tiesi voivansa antaa vain sellaisen, joka hieman onnahti.

»On huomattava», virkkoi hän, »että tempasimme nuo vangit ensimmäisestä talosta, johon osuimme, ja että siinä syntyi hiukan meteliä. Sitäpaitsi saavuimme rantaan yön aikaan, ja minä en uskaltanut panna seuralaisteni henkeä vaaranalaiseksi viemällä heidät kauemmas aluksesta käydäkseni kylän kimppuun, joka olisi voinut katkaista meiltä paluutien.»

»Mutta kehoittihan Othmani sinua hyökkäämään nukkuvan kylän kimppuun», huomautti hän, »ja sinä kieltäydyit.»

Asad loi häneen terävän katseen, ja Sakr-el-Bahr tunsi sydäntään kuristavan huomatessaan millaisia salaisia voimia oli toimimassa häntä vastaan ja kuinka erinomaista huolta pidettiin hänen tuhoamisekseen kelpaavien tietojen keräämisestä.

»Onko niin laita?» kysyi Asad siirtäen katseensa pojastaan päällikköön, kasvoissa synkkä ilme, joka teki ne ilkeiksi ja julmiksi.

Sakr-el-Bahr muuttui karskimmaksi. Hänen katseensa kohtasi uhmaten
Asadin katseen. »Entä jos olisi niin, herrani?» kysyi hän.

»Ellen tietäisi, kuinka viisas olet, voisin tuskin uskoa kuulemaani», virkkoi Sakr-el-Bahr. »Merkitseekö jotakin se, mitä Othmani on voinut sanoa? Saanko minä määräykset Othmanilta tai johtaako hän minua? Jos on niin laita, on parasta, että asetat Othmanin minun sijaani, annat käskyvallan hänelle ja teet hänet vastuunalaiseksi niiden oikeauskoisten elämästä ja kuolemasta, jotka taistelevat hänen johdossaan.» Sakr-el-Bahr lopetti puheensa vihaisesti nenäänsä tuhkaisten.

»Olet liian herkkä vihastumaan», nuhteli häntä Asad, yhä vielä synkkäilmeisenä.

»Ja Allahin pään nimessä, kuka tahtoo kieltää oikeuttani? Tuleeko minun ryhtyä sellaiseen yritykseen, josta tuomani saalis riittäisi hyvin vuosikausia kestävien retkien sadoksi, vain sitä varten, että parraton nuorukainen kyselee minulta, olenko totellut Othmania vai en?»

Hän nousi ja seisoi siinä koko pituudessaan ankaran ja kokonaan teennäisen kiihtymyksen vallassa. Hänen oli pakko ylvästellä ja murskata epäilykset kuohahtelevin puhein ja levein, kopein elein.

»Mihin olisikaan Othmani minut johtanut?» kysyi hän ivallisesti. »Olisinko hänen johtamanaan voinut saada enemmän kuin olen tänään laskenut eteesi? Se, mitä olen tehnyt, puhuu kyllin kaunopuheisesti omalla äänellään. Se, mitä hän olisi halunnut minun tekevän, olisi helposti voinut koitua tuhoksemme. Jos olisi niin käynyt, olisiko syy langennut Othmanin kannettavaksi? Ei, niin totta kuin Allah on suuri, vaan minun! Ja minun on niinmuodoin ansiokin, ja älköön kukaan uskaltako tehdä sitä epäiltäväksi ilman parempia syitä.»

Nuo olivat uskaliaita sanoja tyranni Asadille lausuttaviksi, ja sitäkin uskaliaampi oli niiden sävy, vaaleain silmien tuima välke ja lausumaa säestävien eleiden ylenkatseellisuus. Mutta Sakr-el-Bahrilla oli epäilemättä suuri vaikutusvalta paššaan nähden. Ja se tuli nyt todistetuksi.»

Asad melkein kyyristyi hänen tuimuutensa edessä. Hänen kasvoistaan hävisi synkkyys, ja sijaan tuli säikähtynyt ilme. »Ei, ei, Sakr-el-Bahr, ei sillä tavalla!» huudahti hän.

Sakr-el-Bahr, joka oli paukahduttanut sovinnollisuuden oven kiinni paššan kasvojen edessä, avasi sen nyt jälleen. Hän muuttui silmänräpäyksessä alistuvaiseksi.

»Suo anteeksi», virkkoi hän. »Syytä siitä palvelijasi harrasta kiintymystä sinuun ja uskoon, jota hän palvelee paljoakaan hengestään välittämättä. Tällä samalla retkellä minä haavoituin ollen vähällä siihen kuolla. Haavan kiiltävä arpi on vieläkin intoni mykkänä todistajana. Missä ovat sinun arpesi, Marzak?»

Marzak vavahti tuon kysymyksen äkkinäistä iskua, ja Sakr-el-Bahr naurahti ylenkatseellisesti.

»Sinä olet itse oikeamielisyyden lähde, oi herrani, ja tämä tunnustuksesi todistaa sen», huomautti sissi. Hän istuutui jälleen vetäen jalat alleen. »Tunnustan teille, että kun olin tullut retkelläni aivan lähelle Englantia, päätin laskea maihin ja siepata sieltä erään, joka muutamia vuosia sitten solvasi minua ja jonka kanssa minulla oli koko joukko asioita selvittelemättä. Minä tein enemmänkin kuin olin aikonut ottamalla kaksi vankia yhden asemesta. Nämä vangit», jatkoi hän pitäen Asadin mielialan muutosta soveliaana pyyntönsä esittämiseen, »eivät ole bagniossa toisten vankien kanssa. He ovat vielä vangittuina valtaamassani karakissa.»

»Siksi, herrani, että minulla on oikeus pyytää korvausta tekemästäni palveluksesta.»

Asad silmäili häntä jälleen hiukan synkistyen. Hänen tahtomattaan, huolimatta Sakr-el-Bahriin kohdistuvasta kiintymyksestä ja halusta häntä tyynnyttää, vaimon vuodattama jäytävä myrkky alkoi jälleen hänen mielessään vaikuttaa.

»Minä puolestani sen sallin», vastasi hän. »Mutta laki ei siihen suostu. Laki määrää ettei yksikään merisissi saa pidättää ropoakaan saaliista, ennenkuin jako on tapahtunut ja hänen oma osansa on hänelle määrätty», kuului vakava vastaus.

»Ei niin, poikani. Laki on paššankin yläpuolella; hänen täytyy sitä noudattaa ollakseen oikeamielinen ja korkean toimensa arvoinen. Ja mainitsemani laki koskee merisissiä, vaikka hän olisi pašša itse. Sinun tulee lähettää orjasi vankilaan toisten joukkoon, jotta heidät kaikki voidaan huomenna myydä torilla. Pidä huolta siitä, että niin tapahtuu, Sakr-el-Bahr.»

Merisissi aikoi uudistaa pyyntönsä, mutta havaitsi samassa Marzakin kiihkeät kalpeat kasvot ja kiiltävät, odottavat silmät, jotka näyttivät toivovan hänen tuhoansa. Hän vaikeni ja painoi päänsä alas teeskennellen välinpitämättömyyttä.

Mutta Asad pudisti päätänsä. »Hinnan määrääminen ei ole minun asiani, sen tekevät ostajat», vastasi hän. »Minä voisin asettaa hinnan liian korkeaksi, ja se olisi väärin sinua kohtaan, tai liian alhaiseksi, mikä olisi vääryyttä toisia kohtaan, jotka haluavat ne ostaa. Jätä heidät vankilaan.»

»Niin tulee tapahtumaan», virkkoi Sakr-el-Bahr uskaltamatta puhua enempää ja salaten mielipahaansa.

Aivan pian senjälkeen hän lähti asiaa järjestämään antaen kuitenkin määräyksen, että Rosamund ja Lionel olivat pidettävät toisista vangeista erotettuina huomiseen myyntihetkeen asti, jolloin heidän kenties täytyisi siirtyä toisten joukkoon.

Marzak jäi isänsä seuraan Oliverin lähdettyä, ja pian tuli heidän luokseen pihalle Fenzileh — nainen, jonka monet väittivät tuoneen Algieriin eurooppalaiset Saatanan juonet.

ÄITI JA POIKA.

Varhain aamulla, niin varhain, että šehad oli tuskin ehditty lukea, tuli Bisken-el-Borak paššan luo. Hän oli vastikään astunut maihin kaleerista, joka oli tavoittanut espanjalaisen kalastajavenheen. Venheessä oli ollut eräs nuori maurilainen, joka oli tuotu Algieriin. Nuorukaisen kertomat uutiset olivat niin tärkeät, että orjat olivat taukoamatta soutaneet kaksikymmentä tuntia Biskenin alusta, hänen laivastonsa komennusalusta, tuodakseen hänet kotiin niin pian kuin suinkin.

Maurilla oli serkku — kristityksi käännytetty kuten hän itsekin ja, kuten näytti, yhä muslim sydämeltään — joka palveli Espanjan kruunun rahastossa Malagassa. Tämä mies tiesi varustettavan matkaan kaleeria, jonka oli määrä kuljettaa Napoliin sikäläisen linnaväen palkan maksuun tarvittavaa kultaa. Säästäväisyyssyistä ei tälle kaleerille annettu mukaan saattelijoita, vaan sen piti kulkea lähellä Euroopan rannikkoa ollakseen siten turvassa merirosvojen hyökkäyksiltä. Pidettiin todennäköisenä, että se lähtisi matkaan viikon kuluessa, ja mauri oli lähtenyt heti tuomaan sanaa algierilaisille veljilleen, jotta he voivat katkaista siltä tien ja vallata sen.

Asad kiitti nuorta mauria hänen tuomistaan tiedoista, käski antaa hänelle suojaa ja hoitoa ja lupasi hänelle sievän osan saaliista, jos aarrekaleeri saataisiin kaapatuksi. Sitten hän kutsutti luokseen Sakr-el-Bahrin, ja Marzak, joka oli ollut keskustelua kuulemassa, lähti kertomaan siitä äidilleen. Fenzileh joutui raivoihinsa, kun poika kertoi, että Sakr-el-Bahria oli kutsuttu ottamaan vastaan tämän uuden retken päällikkyyttä, mikä osoitti, että kaikki hänen ovelat vihjauksensa ja kiihkeät varoituksensa olivat menneet ihan hukkaan.

Marzak kintereillään hän syöksyi kuin raivotar pimennettyyn huoneeseen, jossa Asad oli levollaan.

»Mitä kuulenkaan, herrani?» huusi Fenzileh, ääneltään ja eleiltään pikemmin eurooppalaisen äkäpussin kuin alistuvaisen itämaisen orjattaren kaltaisena. »Lähteekö Sakr-el-Bahr tosiaankin retkelle Espanjan kruununrahaston kaleeria vastaan?»

Sohvaansa nojaten silmäili Asad vaimoaan väsynein katsein. »Tiedätkö jonkun toisen, joka paremmin kelpaa siihen tehtävään?» kysyi hän.

»Tiedän erään, joka sinun, herrani, on ennen muita määrättävä tuota tehtävää suorittamaan. Erään, joka on täysin uskollinen ja johon voit ehdottomasti luottaa. Erään, joka ei yritä anastaa itselleen osaa saaliista, islamin nimessä korjattavasta saaliista.»

»Joutavia!» virkkoi Asad. »Etkö lakkaa koskaan noita kahta orjaa mainitsemasta? Entä kuka onkaan se mallimiehesi?»

»Marzak», vastasi Fenzileh kiukkuisesti ojentaen kätensä ja vetäen esiin poikansa. »Tuleeko hänen tuhlata aikansa täällä hempeydessä ja joutilaisuudessa? Vielä eilen se irstas ivaili häntä arpien puutteesta. Tuleeko hänen hankkia itselleen arpia täällä, Kasbahin yrttitarhassa? Tuleeko hänen tyytyä niihin, joita raapaisee hänen ihoonsa karhunvaarain, vai tuleeko hänen oppia taistelijaksi ja oikean uskon lasten johtajaksi voidakseen itse kulkea sitä polkua, jota on astellut hänen isänsä?»

»Tuleeko hän sitä kulkemaan vai ei», virkkoi Asad, »riippuu Korkean portin, Stambulin sultaanin päätöksestä. Me olemme täällä vain hänen sijaishallitsijoitaan.»

»Mutta hyväksyykö Suur-Sulttaani hänet seuraajaksesi, ellet ole häntä varustanut siihen tehtävään? Minä huudan sinulle häpeätä, oi Marzakin isä, sillä sinä et osaa ylpeillä pojastasi niinkuin sinun tulisi.»

»Allah suokoon minulle kärsivällisyyttä sinun kanssasi! Enkö ole sanonut, että hän on vielä ylen nuori?»

»Hänen iällään olin minä, Allahin armosta, kookkaampi, ja voimakkaampi kuin hän. Minä rakastan häntä niin, etten salli hänen lähteä luotani ja kenties joutua tuhon omaksi, ennenkuin on ehtinyt täyteen voimaansa.»

»Katso häntä», käski Fenzileh. »Hän on mies, Asad, ja sellainen poika, josta joku toinen isä voisi ylpeillä. Eikö ole aika hänen vyöttää miekka vyölleen ja astella jonkin kaleerisi peräkannella?»

»Mitä?» murahti vanha mauri. »Niinkö arvelet? Haluatko lähteä espanjalaista vastaan? Mitä kokemusta sinulla on voidaksesi ryhtyä sellaiseen yritykseen?»

»Mitäpä kokemusta hänellä voi olla, kun hänen isänsä ei ole milloinkaan huolinut häntä totuttaa?» virkkoi Fenzileh. »Ivailetko puutoksia, jotka ovat omien laiminlyöntiesi luonnolliset hedelmät?»

»Tahdon osoittaa sinulle kärsivällisyyttä», sanoi Asad, joka kaikesta päättäen oli muuttumassa aivan kärsimättömäksi. »Kysyn sinulta vain, luuletko hänen kykenevän saavuttamaan voittoa islamille? Vastaa nyt minulle vilpittömästi.»

»Minä vastaan sinulle vilpittömästi, etten sitä luule. Ja yhtä vilpittömästi sanon sinulle, että hänen olisi jo aika kyetä. Sinun velvollisuutesi on sallia hänen lähteä tälle retkelle, jotta hän voi perehtyä toimeen, joka odottaa häntä.»

Asad mietti hetkisen. »Olkoon niin», vastasi hän sitten hitaasti. »Sinä siis lähdet Sakr-el-Bahrin kanssa, poikani.»

»Jos olisin mies, oi sieluni lähde», sanoi Fenzileh, »ja jos minulla olisi poika, niin hänen opettajanaan olisin minä eikä kukaan muu. Minä muovaisin häntä niin, että hänestä tulisi toinen minä. Se, oi herrani, on sinun velvollisuutesi Marzakiin nähden. Älä jätä hänen totuttamista kenenkään toisen huoleksi, älä kenenkään sellaisen asiaksi, johon en voi luottaa, vaikka sinä häntä rakastat. Lähde itse tälle retkelle ja ota Marzak mukaan upseerinasi.»

Asadin kasvot synkkenivät. »Minä käyn jo liian vanhaksi», sanoi hän. »Viimeksikuluneina kahtena vuotena en ole ollut merillä. Kukapa tietää, enkö ole kadottanut voiton saavuttamisen taitoa. Ei, ei.» Hän pudisti päätään ja hänen piirteitään tummensi ja pehmensi alakuloisuus. »Sakr-el-Bahr on päällikkönä tällä kertaa, ja jos Marzak lähtee, niin hänen kanssaan.»

»Herrani…» aloitti Fenzileh, mutta vaikeni sitten. Nuubialainen palvelija oli tullut ilmoittamaan Sakr-el-Bahrin saapuneen ja odottavan herransa käskyjä pihamaalla. Asad nousi heti, ja vaikka Fenzileh, ylen uskaliaana kuten ainakin, yritti vielä häntä pidättää, hän torjui hänet kärsimättömästi ja lähti ulos.

Fenzileh katseli hänen jälkeensä, vihan ilme tummissa kauniissa silmissä, jotka olivat kiukusta kyyneltyä. Asadin astuttua ovesta ulos kirkkaaseen päivänpaisteeseen viileässä pimenneessä huoneessa vallitsi hiljaisuus — hiljaisuus, jota häiritsi vain paššan huoneen vähäpätöisempien naisten etäinen, hopeatiukujen helinää muistuttava nauru. Tuo ääni ärsytti hänen jännittyneitä hermojaan. Hän liikahti kiroten ja taputti käsiään. Kutsua totellen saapui neekerinainen, notkea ja voimakas kuin painija ja vyötärystä myöten alaston; hänen korvassaan riippuva orjan-rengas oli puhdasta kultaa.

»Sano niille, että lakkaavat kirkumasta», tiuskasi hän hieman purkaakseen tuimaa kiukkuansa. »Sano niille, että käsken antaa vitsoja, jos vielä minua häiritsevät.»

Neekerinainen poistui, ja kohta oli kaikki hiljaista, sillä paššan haaremin vähäpätöisemmät naiset tottelivat paššan korkeata puolisoa paremmin kuin häntä itseään.

Sitten Fenzileh veti poikansa pihanpuolisen säleristikon luo, jonka takaa he voivat nähdä ja kuulla kaikki, mitä pihamaalla tapahtui. Asad puhui, kertoi Sakr-el-Bahrille, mitä oli saanut tietää ja mitä piti tehdä.

»Hyvä niin, poikani.» Asad laski ystävällisesti kätensä merisissin olalle, tuon valmiuden voittamana. »Parasta on lähteä huomenna auringon noustessa. Niin paljon aikaa varmaan tarvitset ollaksesi valmis lähtemään.»

»Sinun luvallasi lähden siis heti antamaan varustautumiskäskyn», vastasi Sakr-el-Bahr, joskin hänen mielensä oli hiukan levoton, kun oli niin pian jälleen lähdettävä.

»Yhtä ainoata espanjalaista kaleeria pyydystääkseni? Oman alukseni, en mitään muuta; se on täysin riittävä sellaiseen tehtävään, ja minä voin siten paremmin väijyä ja piiloutua — mikä olisi mahdotonta, jos minulla olisi kokonainen laivasto mukanani.»

»Aivan oikein — olet viisas, jos olet uskaliaskin», kiitteli Asad.
»Suokoon Allah sinulle menestystä matkallesi!»

»Vielä hetkinen. Poikani Marzak on mieheksi tulossa, ja hänen on nyt aika astua Allahin ja valtion palvelukseen. Toivomukseni on, että hän lähtee upseerina mukaasi tälle retkelle ja että olet hänen opettajanaan, niinkuin minä olin aikoinani sinun opettajanasi.»

Asiassa oli jotakin, mikä miellytti Sakr-el-Bahria aivan yhtä vähän kuin Marzakia. Hän tiesi hyvin, kuinka kiihkeästi Fenzilehin poika häntä vihasi, ja hänellä oli niinmuodoin täysi syy pelätä ikävyyksiä, jos Asadin suunnitelma toteutuisi.

»Niinkuin sinä olit aikoinasi minun opettajanani!» vastasi hän ovelan mietteliäästi. »Etkö tahdo lähteä huomenna kanssamme merelle, oi Asad? Sinun vertaistasi ei ole koko islamissa, ja olisipa iloista saada seisoa vieressäsi laivan kannella niinkuin ennen, kun käymme espanjalaisen kimppuun.»

»Ovatko toisetkin vaatineet samaa?» Miehen terävä äly, jonka kärsimykset olivat tehneet sitäkin terävämmäksi, leikkasi asiaa nopeasti ja syvälle. »Oikein tekivät, mutta kukaan ei voi kehoittaa sinua siihen kiihkeämmin kuin minä, sillä kukaan ei tiedä niin hyvin kuin minä, kuinka hauskaa on taistella uskottomia vastaan sinun johtamanasi ja kuinka kunniakasta on saavuttaa voitto sinun nähtesi. Lähde siis, herrani, tälle retkelle ja ole oman poikasi opettajana, koska se on suurin kunnia, minkä voit hänelle osoittaa.»

Asad siveli mietteissään partaansa, ja hänen kotkansilmänsä pienenivät.
»Sinä houkuttelet minua, Allahin nimessä.»

»Ei, enempää et voi tehdä. Minä olen vanha ja väsynyt, ja minua tarvitaan täällä. Tuleeko vanhan jalopeuran lähteä pyydystämään nuorta gasellia? Rauhaa, rauhaa! Minun taistelupäiväni aurinko on mennyt mailleen. Säilyttäköön se nuori taistelijapolvi, jonka olen kasvattanut, käsivarteni voittoja ja pitäköön yllä minun nimeäni ja oikean uskomme kunniaa merillä!» Hän nojasi Sakr-el-Bahrin olkaan ja huokasi, silmissä mietteliäs ja uneksiva ilme. »Se olisi tosiaankin oiva seikkailu. Mutta ei… olen tehnyt päätökseni. Mene sinä ja ota Marzak mukaasi ja tuo hänet terveenä takaisin kotiin.»

»Muuten en palaa itsekään», kuului vastaus. »Mutta minä luotan
Kaikkitietävään.»

Sitten hän lähti salaten sekä retkeen että seuraan kohdistuvan syvän tyytymättömyytensä, ja käski Othmania varustamaan valmiiksi hänen suuren aluksensa, sijoittamaan siihen tykkejä, kolmesataa orjaa soutajiksi ja kolmesataa sotilasta.

Asad-ed-Din palasi pihan puolella olevaan pimennettyyn huoneeseen, missä viipyivät vielä Fenzileh ja Marzak. Hän sanoi heille suostuvansa heidän molempien toivomukseen ja sallivansa Marzakin lähteä retkelle.

Mutta siinä, missä hänen lähtiessään oli ollut kärsimättömyyttä, oli nyt huonosti salattua kiukkua.

»Oi aurinkoni, sinä, joka minua lämmität», aloitti Fenzileh, ja Asad tiesi pitkäaikaisesta kokemuksestaan, että mitä hellemmät olivat vaimon sanat, sitä myrkyllisempi oli hänen mielensä, »eivätkö siis neuvoni ole mielestäsi minkään arvoiset, ovatko ne vain kuin jalkoihisi lankeavaa tomua?»

»Eivät sitäkään», vastasi Asad kykenemättä tällä kertaa sietämään vaimon puheen hillittömyyttä.

»Lausut totuuden!» virkkoi Fenzileh kumartaen päätään. Hänen takanaan näkyivät hänen poikansa kauniit, nyt synkistyneet kasvot.

»Epäilemättä», vakuutti Asad. »Päivän koittaessa lähdet sinä, Marzak, matkaan Sakr-el-Bahrin aluksessa ja hänen johdossaan ja yrität osoittaa sitä taitoa ja urhoollisuutta, joka on tehnyt hänestä islamin lujimman varustuksen, Allahin totisen peitsen.»

Mutta Marzakista tuntui, että tässä asiassa oli kannatettava äitiä, ja ajatellessaan inhoittavaa seikkailijaa, joka uhkasi anastaa oikeudenmukaisesti hänelle, Marzakille, kuuluvan sijan, hänen uskaliaisuutensa kehittyi mielettömyyteen saakka.

»Jos lähden merille tuon koiransukuisen kristityn kanssa», vastasi hän käheästi, »niin hänen täytyy olla siinä, minne hän kuuluu — soutajien penkissä.»

»Mitä sanot?» karjaisi Asad vimmoissaan. Hän kääntyi poikansa puoleen, ja hänen äkkiä punaisiksi leimahtaneissa kasvoissaan oli niin julma ja ilkeä ilme, että tuo juonitteleva pari siitä kauhistui. »Profeetan parran nimessä! Kuinka uskallat sanoa minulle niin?» Hän astui kohti Marzakia, ja Fenzileh, äkkinäisen kauhun valtaamana, hypähti heidän väliinsä ja miestään vastapäätä, niinkuin pentuansa puolustamaan rientävä naarasjalopeura. Mutta pašša, joka oli nyt raivostunut poikansa tottelemattomuudesta, raivostunut sekä häneen että äitiin, jonka tiesi poikaa yllyttäneen, tarttui vaimoonsa vankoin, jäntereisin käsin ja heitti hänet kiukkuisesti syrjään niin että hän kompastui ja kaatui huohottaen sohvansa pieluksille.

»Allahin kirous sinun osaksesi!» huusi hän, ja Marzak peräytyi. »Onko tuo hävytön noita, joka on sinut synnyttänyt, opettanut sinua seisomaan edessäni ja kertomaan minulle, mitä tahdot tehdä, mitä et? Pyhän Koraanin nimessä! Liian kauan olen jo sietänyt hänen ilkeitä juoniansa, ja nyt näen hänen opettaneen sinua noudattamaan omaa esimerkkiänsä ja vastustelemaan omaa isääsi! Huomenna lähdet merelle Sakr-el-Bahrin kanssa. Minä olen sen sanonut. Jos vielä virkat jotakin, joudut hänen alukseensa siihen työhön, jota hänelle suunnittelit — soutajien penkkiin, orjain päällikön ruoskan alle tottelevaisuutta oppimaan.»

Kauhistunut Marzak seisoi jäykkänä ja vaiti tuskin uskaltaen hengittääkään. Hän ei ollut koskaan eläessään nähnyt isäänsä sellaisen kuninkaallisen vihan vallassa. Viha ei kumminkaan näyttänyt herättävän pelkoa paššan puolisossa, synnynnäisessä pahasisuisessa, jonka kieltä ei pahakaan uhkaus voinut saada vaikenemaan.

»Minä rukoilen Allahia saattamaan sielusi jälleen näkeväksi, oi Marzakin isä», valitti hän, »jotta opit erottamaan toisistaan ne, jotka sinua rakastavat, ja ne oman edun etsijät, jotka käyttävät väärin luottamustasi.»

»En, enkä tule saamaan, ennenkuin minut isketään mykäksi ja kuoliaaksi sentähden, että olen suuressa rakkaudessani neuvonut sinua, sinä vaivaisten silmieni valo.»

»Pidä kielesi kurissa», virkkoi Asad vihaansa hilliten, »muuten käy aivan pian niinkuin sanot.»

»En huoli, kunhan tuo sileä naamio temmataan pois sen koiransukulaisen Sakr-el-Bahrin kasvoilta. Allah hänen luunsa rikkokoon! Kuinka onkaan niiden kahden Englannista tuodun orjan laita, Asad? Minulle on kerrottu, että toinen on nainen, pitkä ja sitä valkoista kauneutta edustava, joka on paholaisen noille pohjoismaalaisille suoma lahja. Mitä hän aikoo naiselle tehdä, kun ei tahdo näyttää häntä torilla, niinkuin laki määrää, vaan hiipii tänne ja pyytää sinua kumoamaan lain hänen hyväkseen? Mutta minä puhun tässä aivan suotta. Olenhan osoittanut sinulle pahempia asioita todistaakseni hänen halpamaista petollisuuttaan, mutta sinä imartelet häntä yhä ja uhkaat käydä oman poikasi kimppuun.»

Asad astui häntä kohti, kumartui, tarttui hänen ranteisiinsa ja nosti hänet ylös.

Asadin kasvot näyttivät tummuudestaan huolimatta harmailta. Hänen näkönsä säikähdytti vihdoin hänen vaimoansa ja lopetti hänen häikäilemättömän uskaliaisuutensa.

Fenzileh huohotti, hän vuorostaan äkkinäisen kauhun kalventamana. »Herrani ja käskijäni!» vikisi hän. »Älä ole vihainen, minun elämäni virta! Mitä aiot tehdä?»

Asad hymyili ilkeästi. »Tehdä?» ärjyi hän. »Mitä olisi pitänyt tehdä jo kymmenen vuotta sitten ja aikaisemminkin. Käsken antaa sinulle raippoja.» Hän huusi jälleen, vieläkin käskevämmin: »Ajub!»

»Herrani ja käskijäni!» valitti Fenzileh kauhusta väristen nyt, kun havaitsi joutuvansa siihen, mihin oli häntä usein ärsyttänyt. »Armahda! Armahda!» Hän ryömi maassa ja syleili Asadin polvia. »Armeliaan ja armahtavaisen nimessä! Ole armollinen, vaikka rakkauteni ajoi kielelleni liikoja sanoja! Rakas herrani! Marzakin isä!»

Hänen hätänsä, kauneutensa ja kenties sitäkin enemmän hänen harvinainen nöyryytensä ja alistuvaisuutensa lienee Asadia liikuttanut. Kun näet samassa Ajub — siloinen ja komea eunukki, vesiiri ja kamaripalvelija — pimensi sisäoven aukon ja tervehti kumartaen, hänet lähetti samassa takaisin paššan käden torjuva liike.

Asad silmäili ivallisesti alaspäin. »Se asento sopii sinulle parhaimmin», sanoi hän. »Jatka samaan suuntaan tuonnempanakin.» Hän irroittautui ylenkatseellisesti naisen syleilystä ja asteli majesteetillisesti ulos verhoutuen vihaansa kuin kuninkaalliseen viittaan ja jättäen taakseen kaksi kauhuniskemää olentoa, joista tuntui kuin olisivat olleet kuoleman kielissä.

Pitkään aikaan he eivät virkkaneet mitään toisilleen. Sitten Fenzileh vihdoin nousi ja asteli säleristikkoisen ikkuna-aukon luo. Sen avattuaan hän otti eräästä hyllystä saviruukun, joka oli sijoitettu siten, että vähinkin ilmanhenki sattui siihen. Siitä hän kaatoi vettä pieneen maljaan ja joi ahnaasti. Se seikka, että hän toimitti nuo tehtävät itse, vaikka pelkkä kättentaputus olisi kutsunut palvelijoita niitä suorittamaan, todisti osaltaan, kuinka hämmentyneessä tilassa hänen mielensä oli.

Hän löi kiinni sisemmän ristikon ja kääntyi Marzakin puoleen. »Entä sitten?» virkkoi hän.

»Niin juuri. Mitä nyt teemme? Jäämmekö hänen raivonsa murskaamiksi, kunnes olemme lopullisen tuhon omat? Hän on noiduttu. Se sakaali on noitunut hänet niin, että hänen nyt täytyy pitää hyvänä kaikkea sen konnan tekemää. Allah meitä ohjatkoon, Marzak, muuten sinut polkee maan tomuun tuo Sakr-el-Bahr.»

Marzak seisoi allapäin, sitten hän siirtyi hitaasti sohvan luo ja heittäytyi sen pieluksiin; siellä hän makasi pitkänään, leuka käsien varassa ja jalat ilmoilla.

»Sitä tekee minun eniten mieli tietää. Jotakin on tehtävä, ja pian.
Mädätköön hänen luunsa. Jos hän jää elämään, niin sinä olet hukassa.»

»Niin», virkkoi Marzak äkkiä kiihkeästi ja merkitsevästi. »Jos hän jää elämään!» Hän nousi istualleen. »Sen sijaan, että suunnittelemme ja juonittelemme ja että suunnitelmamme ja juonemme johtavat korkeintaan siihen, että isäni vihastuu, olisi ryhdyttävä johonkin tehokkaampaan keinoon,»

Fenzileh seisoi huoneen keskellä katsellen poikaansa synkein silmin. »Minäkin olen sitä ajatellut», sanoi hän. »Voisin palkata miehiä tekemään sen, jos antaisin kahmalollisen kultaa. Mutta asian vaarallisuus…»

»Hän voisi vetää meidät kerallaan, ja mitä hyötyä meillä silloin olisi hänen kuolemastaan? Isäsi kostaisi hänet kauheasti.»

»Ei keksittäisi?» toisti Fenzileh ja naurahti ilottomasti. »Oletpa nuori ja sokea, Marzak! Meitä epäiltäisiin ensimmäisinä. Minä en ole ollenkaan salannut vihaani, ja kansa ei minusta pidä. Se vaatii isääsi menettelemään oikeudenmukaisesti siinäkin tapauksessa, ettei hän itse siihen taipuisi, mitä en pidä ollenkaan luultavana. Tuo Sakr-el-Bahr — Allah hänet tuhotkoon! — on heidän mielestään jumala. Muista, miten hänet otettiin vastaan! Ketä paššaa on hänen riemusaatossa palatessaan siten tervehditty. Nämä sallimuksen hänelle suomat voitot ovat saaneet heidät pitämään häntä Allahin suosimana ja suojelemana. Usko minua, Marzak: jos isäsi huomenna kuolee, niin Sakr-el-Bahr julistetaan Algierin paššaksi hänen jälkeensä, ja silloin me olemme hukassa. Ja Asad-ed-Din alkaa olla vanha. Totta kyllä, ettei hän enää lähde taisteluun. Hän riippuu kiinni elämässä ja voi elää vielä kauankin. Mutta jos sittenkin kävisi toisin ja jos Sakr-el-Bahr vielä vaeltaisi maan päällä isäsi kohtalon täytyttyä, en uskalla ajatella, mikä silloin tulee meidän kohtaloksemme, sinun ja minun. »

»Hänen hautansa?» virkkoi Fenzileh. »Vaikeus on siinä, miten saamme hänen hautansa kaivetuksi tuottamatta vahinkoa itsellemme. Itse Saatana sitä konnaa suojelee.»

»Kiroaminen ei meitä auta. Nouse, Marzak, ja ajattele, kuinka asian järjestämme.»

Marzak nousi vikkelästi ja notkeasti kuin vinttikoira. »Kuule siis», sanoi hän. »Koska minun täytyy lähteä retkelle hänen kerallaan, niin ehkäpä sattuu sopiva tilaisuus merellä jonakin pimeänä yönä.»

»Maltahan! Salli minun asiaa harkita. Allah opastakoon minua keksimään jonkin keinon!» Hän taputti käsiään, käski huoneeseen tullutta orjatyttöä kutsumaan vesiiri Ajubin ja antoi määräyksen, että hänen kantotuolinsa oli asetettava valmiiksi häntä varten. »Me lähdemme torille, Marzak, näkemään hänen orjiansa. Kukapa tietää, eikö heidän avullaan käy jotakin tekeminen! Viekkaudella pääsemme pitemmälle kuin pelkän voiman avulla, kun on taisteltava tuota häpeän kehnoa perillistä vastaan.»

KILPAILIJAT.

Orjatorin edustalla olevan avoimen alueen täytti tungeksiva, meluisa joukko, jota alinomaa lisäsi kapeiden kiveämättömien katujen labyrintistä tuleva ihmisvirta.

Siinä oli ruskeapintaisia berbereitä mustissa vuohenkarvaisissa viitoissa, jotka oli kudottu yhteen päähineen kanssa ja joiden selkäpuolta koristi neliskulmainen punainen tai oranssinvärinen solki; päässä heillä oli kalotti tai vain punottu kameelinkarvainen nuora; oli neekereitä, jotka kulkivat melkein alastomina, ja komeita arabialaisia, jotka näyttivät ylenmäärin vaatetetuilta liehuvissa valkoisissa viitoissaan ja päähineissään, jotka varjostivat heidän mustanpuhuvia, hienopiirteisiä kasvojaan; oli arvokkaita ja vaurailta näyttäviä maureja, jotka heleävärisiin selhameihin puettuina istuivat sileäkarvaisten ja upeasti suitsitettujen muuliensa selässä, oli tagarinejä, Andalusiasta karkoitettuja maureja, joista useimmat harjoittivat orjakauppaa, oli aito-juutalaisia mustissa kauhtanoissaan ja kristittyjä juutalaisia — heitä mainittiin sillä nimellä, koska olivat eläneet ja kasvaneet kristityissä seuduissa, joiden vaatetusta vielä käyttivät, oli Levantin turkkilaisia, upeissa puvuissa ja käytökseltään röyhkeitä, ja oli vaatimattomia cololeja, kabylejä ja biskareja.

Tuossa vedenmyyjä vuohennahka-astioineen kilisteli pientä kelloansa, tuossa kiikutteli oranssikauppias päälaellaan koria, jossa hänellä oli kultaisia hedelmiä, ja tarjosi huutaen niitä kaupaksi. Oli miehiä, jotka kulkivat jalan ja toisia muulien selässä, aaseilla ja hoikilla arabialaisilla hevosillaan ratsastavia, alinomaa muuttuva värien sekamelska, jossa kaikki melusivat, nauroivat ja kiroilivat Afrikan paahtavan auringon paisteessa, sinisen taivaan alla, kyyhkysten kiiriskellessä ilmoilla. Keltaisen muurin vierustalla kyyhötti joukko vikiseviä kerjäläisiä ja raajarikkoja, jotka pyytelivät almuja; lähellä porttia oli raivattu vapaaksi pieni alue, missä nähtiin eräs meddah, kerjäläistrubaduuri, joka kahden oppilaansa säestämänä lauloi haikeata balladia ohuella honottavalla äänellään.

Ne joukkoon kuuluvat, jotka olivat kauppaherroja, kulkivat arvelematta eteenpäin, jättivät ratsunsa portin ulkopuolelle ja kulkivat portista, josta ei päästetty ketään joutilaita eikä vähäpätöistä väkeä. Avarassa neliskulmaisessa paikassa, jonka karua hiekkapintaa rajoittivat pölynkarvaiset muurit, oli enemmän tilaa. Orjien myynti ei ollut vielä alkanut, sen oli määrä alkaa vasta tunnin kuluttua. Sillävälin tekivät pientä kauppaa ne, jotka olivat saaneet halutun oikeuden asettaa tavaroitaan näytteille muurin vierustalle; siinä oli villan, hedelmien ja mausteiden myyjiä, ja lisäksi pari kauppiasta, jotka tarjosivat jalokiviä ja muita koruja oikeauskoisten kaunisteiksi.

Torin keskellä oli kaivo, melkoisen suuri kahdeksankulmio mataline kolmiaskelmaisine kaiteineen. Alimmalla portaalla istui iäkäs parrakas juutalainen, yllään musta kauhtana, pää värikkääseen huiviin kiedottuna. Hänen polvillaan oli leveä matala musta rasia, joka oli jaettu useihin osastoihin, kaikki täynnä halvempia jalokiviä ja harvinaisia kiviä, joita hän tarjosi kaupaksi; hänen ympärillään seisoi ryhmä nuoria maurilaisia ja pari turkkilaista upseeria, joiden kaikkien kanssa juutalainen hieroi kauppaa.

Koko pohjoisen sivustan mittaisesta suojakatoksesta, jonka sisäpuolen peittivät näkyvistä kameelinkarvauutimet, kuului hillittyä ihmisäänten hyrinää. Siellä olivat ne suojat, joihin sijoitetut orjat tulivat tänään myytäviksi. Verhojen edustalla seisoi vartijoina kymmenkunta merisissiä apulaisinaan neekeriorjia.

Seinämuurin takaa, sen yläpuolelle kohoten, hohteli valkoinen kupukatto; sen vieressä näkyi keihäsmäinen minareetti ja muutamien taatelipalmujen ohuet latvat, joiden pitkät lehdet riippuivat liikkumattomina helteisessä ilmassa.

Yhtäkkiä ilmaantui portin ulkopuolella olevaan joukkoon liikettä.
Eräältä kadulta saapui kuusi jättiläiskokoista nuubialaista huutaen:

He pitelivät molemmin käsin pitkiä sauvoja raivaten niillä tietä väentungokseen, heittäen miehiä oikeaan ja vasempaan ja saaden korvaukseksi sadatuskuuroja.

»Balaak! Väistykää! Antakaa tietä herrallemme Asad-ed-Dinille, Allahin ylentämälle! Tietä!»

Väkijoukko peräytyi, lankesi polvilleen ja heittihe pitkäkseen Asad-ed-Dinin ratsastaessa eteenpäin maidonvalkoisella muulillaan seuranaan vesiiri Tsamanni ja joukko mustapukuisia janitšaareja välkkyvine miekkoineen.

Kiroukset, jotka olivat vastanneet hänen neekeriensä väkivaltaisuuteen, vaikenivat äkkiä; sensijaan täyttivät ilman yhtä kiihkeät siunaukset.

»Allah sinun valtaasi lisätköön! Allah pidentäköön sinun päiväsi! Herramme Mohammedin siunaus tulkoon osaksesi! Allah lähettäköön sinulle lisää voittoja!» satoi hänelle siunauksia joka taholta. Hän vastasi niihin niinkuin erinomaisen hurskaan miehen sopikin.

»Allahin rauha profeetan huoneen uskollisille», mutisi hän silloin tällöin vastaukseksi, kunnes vihdoin saapui portille. Siellä hän käski Tsamannia heittämään kukkaron maassa ryömiville kerjäläisille — sillä eikö olekin kirjoitettu kaikkein kirkkaimpaan kirjaan, että sinun on annettava almuina se, mitä ilman voit tulla toimeen, koska ne, jotka säästyvät omalta ahneudeltaan, menestyvät, ja koska kaikki se, minkä annat almuina, Allahin armoa etsien, korvataan sinulle kaksinkertaisesti?

Noudattaen lakia, joka velvoitti hänen halvinta alamaistansa, Asad astui ratsunsa selästä ja kulki portista jalkaisin. Kaivon luona hän pysähtyi, silmäili uutimien peittämää suojakatosta, siunasi polvistunutta joukkoa ja käski kaikkien nousta.

Hän viittasi Sakr-el-Bahrin upseerille Alille, jonka huostassa olivat merisissin viime matkalta tuodut orjat, ja ilmoitti haluavansa tarkastaa vangittuja. Alin annettua merkin neekerit siirsivät syrjään kameelinkarvaiset esiriput, joten onnettomat orjat tulivat kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Sakr-el-Bahrin ottamien vankien ohella siinä oli muutamia muitakin, jotka Bisken oli tuonut parilta pienemmältä retkeltä.

Asad näki joukon miehiä ja naisia — naisia vain suhteellisen vähän — kaikkiin ikäkausiin, rotuihin ja säätyihin kuuluvia. Siinä oli kalpeita, vaaleatukkaisia ranskalaisia tai pohjoismaalaisia, oliivipintaisia italialaisia ja mustanpuhuvia espanjalaisia, neekereitä ja sekarotuisia, oli vanhoja ja nuoria miehiä ja lapsiakin, toiset sievästi puettuja, toiset melkein alastomia, toiset pelkissä rievuissa. Ainoastaan heidän asunsa auttamaton hoidottomuus loi heihin yhtenäistä leimaa. Mutta sellainen hoidottomuus ei voinut herättää sääliä Asadin hurskaassa sydämessä. Ne olivat uskottomia, jotka eivät tulisi milloinkaan näkemään Jumalan profeetan kasvoja, kirottuja olentoja, joille ihmisen ei kannattanut osoittaa mitään hellyyttä. Hetkiseksi Asadin katse pysähtyi sievään tummatukkaiseen espanjalaiseen tyttöön, joka istua kyyhötti, kädet polvien välissä, ankaran epätoivon ja tuskan asennossa. Hänen silmiensä loistoa lisäsivät hänen silmiään ympäröivät tummanruskeat unettomuuden renkaat. Tsamannin käsivarteen nojaten Asad seisoi hetkisen katsellen häntä; sitten hänen katseensa siirtyi kauemmaksi. Yhtäkkiä hän tarttui lujemmin Tsamannin käsivarteen, ja vilkas mielenkiinto kuvastui hänen kellervissä kasvoissaan.

Hänen edessään olevan häkin ylimmässä rivissä istui aivan ihana nainen, nainen, jonkalaisista hän oli kuullut puhuttavan, mutta jonka vertaista hän ei ollut koskaan nähnyt. Hän oli pitkä ja solakka kuin kypressi; hänen hipiänsä oli maidonvalkea, hänen silmänsä kuin kaksi kaikkein tumminta safiiria, hänen hiuksensa kullanpunertavat ja näyttivät metallina välkkyvän hänen istuessaan siinä auringonpaisteessa. Hänellä oli yllään ruumiinmukainen valkoinen puku, jonka syvä kaula-aukko paljasti näkyviin hänen niskansa moitteettoman sulon.

Asad-ed-Din kääntyi Alin puoleen. »Mikä päärly onkaan heitetty tuohon rikkaläjään?» kysyi hän.

Asadin silmät kääntyivät hitaasti vankiin, ja vaikka oli luullut häntä aivan tunteettomaksi, hän nyt huomasi naisen poskien hitaasti punastuvan hänen kiinteän ja loukkaavan katseensa alla. Puna lisäsi hänen kauneuttaan poistamalla kasvojen väsyneen ilmeen.

Kaksi neekeriä kävi häneen käsiksi, ja hän lähti heti välttääkseen kovakouraista kohtelua terästäen itseään kestämään arvokkaasti kaikkea, mikä voi häntä odottaa. Hänen vieressään istunut keltatukkainen nuori mies, jonka kasvot olivat laihat ja parransängen peittämät, katsahti säikähtyneenä, kun nainen vietiin hänen vierestään. Sitten hän äännähti valittaen ja yritti tarttua häneen, mutta kohotettuun käsivarteensa sattui raippa saaden sen valahtamaan alas.

Asad oli mietteissään. Fenzileh oli kehoittanut häntä katsomaan tätä uskotonta neitoa, jonka ryöstämiseksi Sakr-el-Bahr oli uskaltanut ylen paljon. Vaimon tarkoituksena oli ollut saada hänet näkemään jonkinlaisen todistuksen siitä uskottomuudesta, josta hän aina syytti sissipäällikköä. Asad katseli naista, mutta ei havainnut hänessä mitään sellaista merkkiä kuin Fenzileh oli vihjaillut hänestä löytyvän — eikä hän sellaista etsinytkään. Hän oli totellut vaimoaan uteliaisuuden yllyttämänä. Mutta se ja kaikki muukin unohtui nyt hänen katsellessaan tuota jaloa pohjoismaista naista, joka hirmuisessa vankeudessaan näytti melkein kuvapatsaalta.

Asad ojensi kätensä koskettaakseen hänen käsivarttaan, mutta nainen veti käsivartensa takaisin ikäänkuin hänen sormensa olisivat olleet polttavat.

Asad huokasi. »Kuinka tutkimattomat ovatkaan Korkeimman tiet, Hänen, joka sallii tuollaisen ihanan hedelmän riippua uskottomuuden turmeltuneessa puussa!»

Tsamanni, mestari-sykofantti, joka oli perinpohjin oppinut käyttelemään herransa mielialoja, vastasi:

»Vieläpä kenties niinkin, että profeetan huoneen uskollinen voi sen poimia. Totisesti ovat yhdelle ja ainoalle kaikki asiat mahdolliset!»

»Mutta eikö luettavaan kirjaan ole kirjoitettu, etteivät uskottomien tyttäret ole oikeauskoisia?» Hän huokasi jälleen.

Mutta Tsamanni, joka aivan hyvin tiesi, millaisesta vastauksesta pašša piti, sovitti vastauksensa hänen toivomuksensa mukaiseksi. »Allah on suuri, ja se, mikä on tapahtunut kerran, voi tapahtua uudelleen, herrani.»

Asadin katse hipaisi vesiirin silmiä. »Fenzileh, tarkoitat. Mutta silloin teki Allahin armo minut hänen valistamisensa välikappaleeksi.»

»Voihan hyvinkin olla kirjoitettu, että sinun tulee jälleen toimia sellaisena välikappaleena», lausui ovela Tsamanni hiljaa. Hänen mielessään oli nyt muitakin vaikuttimia kuin pelkkä halu esiintyä kohteliaana. Fenzileh ja hän olivat jo pitkät ajat olleet sotakannalla, aiheena keskinäinen kateus, mikäli oli kysymyksessä Asad. Jos Fenzileh tulisi sysätyksi syrjään, niin vesiirin vaikutusvalta kasvaisi ja lisääntyisi hänen omaksi edukseen. Hän oli usein asiaa haaveillut, mutta oli pelännyt haaveen jäävän toteutumatta, koska Asad alkoi käydä vanhaksi ja se tuli, joka oli ylen voimallisesti palanut hänessä nuoruusiällä, näytti nyt niin sammuneen, ettei hän ajatellutkaan naisia. Mutta tässä oli nyt eräs kuin ihmeen tuoma, niin hämmästyttävän ja erikoisen kaunis, että hän ilmeisesti oli vaikuttanut loihdullisesti passaan, joka ei ollut milloinkaan nähnyt hänenlaistaan.

»Hän on valkoinen kuin Atlas-vuoren lumi, suloinen kuin Tafilaltin taateli», virkkoi Asad lämpimästi, säihkyvin silmin katsellen edessään liikkumattomana seisovaa neitoa. Yhtäkkiä hän katsahti ympärilleen ja kääntyi Tsamannin puoleen samalla kovin tuimistuen.

Sitten kuului yhtäkkiä heidän vierestään ääni, luonnostaan pehmeä ja sointuisa, mutta nyt karulta kuulostava:

Pašša ja hänen vesiirinsä käännähtivät säikähtyen. Fenzileh, soveliaasti hunnutettuna ja päähine päässään seisoi heidän edessään, Marzak seurassaan. Vähän kauempana seisoivat eunukit ja kantotuoli, jossa Fenzileh oli sinne tuotu Asadin huomaamatta. Kantotuolin vieressä oli vesiiri Ajub-el-Samin.

Asad katsahti häneen karsaasti, sillä hän ei ollut vielä leppynyt sen kiukun jäljestä, jonka Fenzileh ja Marzak olivat aiheuttaneet. Oli jo kyllin ilkeätä, ettei vaimo omassa kodissa osoittanut hänelle kuuluvaa kunnioitusta, mutta Asad oli sen sentään sietänyt. Kerrassaan sopimatonta hänen arvolleen sitävastoin oli, että Fenzileh rohkeni tulla tupsahtaa ja käydä häneltä kyselemään noin julkeasti kaiken kansan läsnäollessa. Hän ei ollut milloinkaan ennen esiintynyt niin uhkarohkeasti eikä olisi rohjennut nytkään, ellei äkkinäinen pelontuska olisi syrjäyttänyt kaikkea varovaisuutta. Hän oli nähnyt katseen, jonka Asad oli luonut tuohon kauniiseen orjaan, ja hänen mielessään heräsi mustasukkaisuuden ohella todellinen pelko. Asad ei ollut enää varmasti hänen vallassaan. Lopulliseen vallan kukistumiseen tarvittiin vain, että Asad, joka oli näinä kuluneina vuosina tuskin huolinut ajatella tai katsella ketään naista, saisi päähänsä tuoda uuden rekryytin haaremiinsa.

Siitä johtui, että Fenzileh nyt seisoi häikäilemättömän rohkeana miehensä edessä — vaikka hänen kasvonsa olivat hunnutetut, hänen jokaisessa piirteessään ilmeni uskalias julkeus. Asadin karsaasta katseesta hän ei välittänyt vähääkään.

»Jos tuo on Sakr-el-Bahrin Englannista tuoma orja, niin minulle kerrotut huhut ovat valhetelleet», sanoi hän. »Eipä totisesti maksanut vaivaa matkustaa niin kauas ja saattaa vaaraan niin monen muslimin henkeä tuodakseen Berberiaan tuon keltanaamaisen, pitkäkoipisen kadotuksen tyttären.»

»Keltanaamaisen? Pitkäkoipisen?» toisti hän. Sitten, hänen vihdoin tajuttuaan vaimonsa ajatukset, hänen kasvoihinsa ilmaantui ovela hymyn irvistys. »Olen jo huomannut kuulosi heikkenevän, ja nyt pettää näkösikin, kuten havaitsen. Sinä käyt varmaan vanhaksi.» Hän katseli; vaimoaan niin kalseasti, että Fenzileh peräytyi.

»Liian kauan olet jo hallinnut haaremiani uskottomaan eurooppalaiseen tapaasi», lausui hän niin hiljaa, että ainoastaan lähinnä olevat henkilöt voivat kuulla hänen vihaiset sanansa. »Sinä olet muuttunut häpeäksi oikeauskoisten silmissä», lisäsi hän erittäin kiukkuisesti. »Taitaa olla parasta, että asian korjaamme.»

Sitten Asad kääntyi äkkiä pois ja viittasi Alia toimittamaan orjan paikalleen toisten joukkoon. Tsamannin käsivarteen nojaten hän astui muutamia askelia kohti porttia, pysähtyi sitten ja kääntyi jälleen vaimon puoleen:

»Kantotuoliisi!» virkkoi hän käskevästi, siten nuhdellen vaimoa kaikkien kuullen »Ja korjaudu kotiin niinkuin soveliaisuutta noudattavan muhamettilaisnaisen tulee. Äläkä enää milloinkaan näyttäydy julkisissa paikoissa jalkaisin kuljeksimassa.»

Fenzileh totteli heti, mitään virkkamatta. Asad viipyi portilla
Tsamannin kanssa, kunnes kantotuolit olivat poistuneet ja niiden mukana
Ajub ja Marzak, jotka eivät uskaltaneet kumpikaan kohdata paššan
kiukkuista katsetta.

Asad silmäili tuikeasti kantotuolin jälkeen, ivallinen hymy huulillaan. »Sitä mukaa kuin hänen kauneutensa häviää, hänen julkeutensa kasvaa», urahti hän. »Hän alkaa käydä vanhaksi, Tsamanni, vanhaksi ja luisevaksi ja toraisaksi, eikä ole enää mikään sovelias puoliso profeetan huoneen jäsenelle. Allah saattaisi pitää hyvinkin mieluisena asiana, jos toimittaisimme hänen sijaansa toisen.» Sitten, ilmeisesti viitaten tuohon toiseen, katseen kääntyessä suojakatokseen, jonka esirippu vedettiin jälleen kiinni, hän alkoi puhua toisenlaiseen sävyyn.

»Huomasitko, Tsamanni, kuinka sulavasti hän liikkui? Notkeasti ja ylevästi kuin nuori gaselli. Kaikkiviisas ei totisesti ole luonut niin paljon kauneutta, jotta se heitettäisiin kadotukseen.»

»Eikö se ole voitu lähettää jonkun oikeauskoisen lohdutukseksi?» ihmetteli nokkela vesiiri. »Allah on suuri, hänelle on kaikki mahdollista.»

»Kuinkapa muutenkaan?» virkkoi Asad. »Se on kirjoitettu, ja samoinkuin ei kukaan voi saavuttaa sitä, mikä ei ole kirjoitettu, samoin ei kukaan voi välttää sitä, mikä on kirjoitettu. Minä olen tehnyt päätökseni. Jää sinä tänne, Tsamanni. Jää myynnin ajaksi ja osta hänet. Hänelle tulee opettaa oikeata uskoa. Hänet on pelastettava kadotuksen pätsistä.»

»Hinta?» virkkoi Asad. »Enkö käskenyt sinua ostamaan hänet? Tuo hänet minulle, vaikka hinta olisi tuhat filippiä.

Mutta Asad oli jo lähtenyt hänen vierestään ja astellut holviportista, jonka edustalla väkijoukko jälleen painui polvilleen hänet nähdessään.

Oli mainio asia, että Asad oli pyytänyt häntä jäämään myyntitilaisuuteen. Mutta dalal ei luovuttanut yhtäkään orjaa ennenkuin hinta oli suoritettu, ja Tsamannilla ei ollut melkoista summaa mukanaan. Senvuoksi hän lähti herransa jäljessä kohti linnaa. Myynnin alkamiseen oli vielä tunti, joten hänellä oli yllin kyllin aikaa mennäkseen ja palatakseen.

Sattui kumminkin niin, että Tsamanni oli ilkeä ja että paššan puolisoon kohdistuva viha, joka oli kauan kytenyt hänen mielessään imartelevan hymyn ja syvien kumarrusten salaamana, käsitti vihatun henkilön palvelijatkin. Koko maailmassa ei ollut ketään, jota hän olisi halveksinut enemmän kuin sileäpintaista, lihavaa eunukkia Ajub-el-Saminia, hänen majesteetillista keinuvaa käyntiänsä ja paksuja, kopeita huuliansa.

Kirjoitettu oli myös, että hänen piti linnan pihamaalla kohdata Ajub, joka valtiattarensa käskystä oli siinä vesiiriä väijymässä. Lihava ukkeli vieri eteenpäin, kädet vatsaa kannattaen ja pienet silmät kiiltäen.

»Allah sinulle terveyttä lisätköön, Tsamanni!» tervehti hän kohteliaasti. »Tuotko uutisia?»

»Uutisia? Mitä uutisia?» virkkoi Tsamanni. »Totisesti en mitään sellaisia uutisia, jotka valtiatartasi ilahduttavat.»

»Armelias Allah! Mistä on kysymys? Koskeeko asia tuota eurooppalaista orjatyttöä?»

Tsamanni hymyili, ja se kiukutti Ajubia, joka tunsi maaperän horjuvan jalkojensa alla. Jos hänen emäntänsä vaikutusvalta loppuisi, niin hän, Ajub, sortuisi hänen kerallaan ja muuttuisi tomuksi Tsamannin jalkojen alle.

»Koraanin nimessä, Ajub, sinä vapiset!» Tsamanni kiusasi häntä. »Sinun pehmeät ihrasi ihan värisevät, ja eipä ilmankaan, sillä päiväsi ovat luetut, sinä tyhjän isä.»

»Pilkkaatko minua, sinä koira?» kuului toisen ääni, nyt kiukkuisen kimeänä.

»Nimitätkö minua koiraksi? Sinä?» Tsamanni sylki tahallaan hänen varjoansa. »Mene ja sano emännällesi, että herrani on käskenyt minun ostaa tuon eurooppalaisen tytön. Sano hänelle, että se tyttö tulee herrani puolisoksi samoinkuin Fenzileh aikoinaan, jotta herrani voi johdattaa hänet oikeaan uskoon ja temmata Saatanalta niin kauniin jalokiven. Sano vielä, että minun on käsketty ostaa hänet herrani varoilla tuhannen filipin hintaan. Vie perille tämä viesti sinä tuulen isä, ja Allah sinulle vatsaa lisätköön!» Sitten hän lähti, notkeana, nokkelana ja ivallisena.

»Periköön tuho sinun poikasi, ja tyttäresi tulkoot portoiksi», ärjyi eunukki, jota äkkiä raivostuttivat nuo pahat uutiset ja niihin liittyvä solvaus.

Mutta Tsamanni vain nauroi ja vastasi hänelle olan takaa: »Tulkoon pojistasi kaikista sulttaaneja, Ajub!»

Yhä väristen vihasta, joka kerrassaan hälvensi uutisten aiheuttaman pelon, Ajub vieri valtiattarensa luo tuota pahaa viestiä vieden.

Fenzileh kuunteli häntä tylsän vimman vallassa. Sitten hän alkoi sättiä herraansa ja orjatyttöä yhtaikaa ja rukoili Allahia murtamaan heidän luunsa ja mustentamaan heidän kasvonsa ja mädännyttämään heidän lihansa, rukoili yhtä kiihkeästi kuin henkilö, joka on syntynyt ja kasvanut ainoassa oikeassa uskossa. Tuosta raivonpuuskasta toivuttuaan hän painui hetkeksi mietteisiin. Vihdoin hän hypähti seisaalleen ja käski Ajubia katsomaan, ettei kukaan kurkkinut ovilla salaa kuuntelemassa.

»Meidän täytyy toimia, Ajub, ja toimia nopeasti. Muuten joudun tuhon omaksi, ja kerallani tuhoutuu Marzak, joka ei kykene yksin isäänsä vastustamaan. Sakr-el-Bahr tallaa meidät maan tomuun», Äkkiä sai eräs ajatus hänet vaikenemaan. »Allahin nimessä, hän on voinut toimia määrätyssä tarkoituksessa tuodessaan kerallaan tuon valkonaamaisen porton. Mutta meidän täytyy ehkäistä hänen aikeensa ja meidän täytyy ehkäistä Asadin aikeet. Muuten olet hukassa sinäkin, Ajub.»

»Ehkäistä hänen aikeensa?» virkkoi vesiiri hämmästyen tuon naisen terävää sielun ja ruumiin tarmoa, jonka vertaista ei ollut milloinkaan ennen naishenkilössä havainnut. »Ehkäistä hänen aikeensa?» toisti hän.

»Ensinnä on toimitettava tuo eurooppalainen tyttö pois hänen ulottuviltaan.»

»Miten? Eikö älysi keksi mitään keinoa? Eikö lihavassa päässäsi ole minkäänlaista älyä? Sinun pitää tarjota enemmän kuin tarjoaa Tsamanni, tai vielä mieluummin toimittaa joku tekemään se puolestasi ja siten ostaa tyttö minulle. Sitten pidämme huolta siitä, että hän häviää nopeasti ja kaikessa hiljaisuudessa, ennenkuin Asad keksii hänestä jälkeäkään.»

Ajubin kasvot kalpenivat, ja hänen leukansa heltat tutisivat. »Entä… entä hinta? Oletko ottanut huomioon, mitä se maksaa, oi Fenzileh? Miten käy, kun Asad saa sen tietää?»

»Hän ei saa sitä tietää», vastasi Fenzileh. »Ja jos saakin, niin tyttö on saavuttamattomissa, ja Asadin täytyy tyytyä siihen, mitä on kirjoitettu. Voit uskoa, että tiedän, kuinka hänet on tyynnytettävä.»

»Armollinen rouva!» huusi Ajub väännellen lihavia sormiansa. »Minä en uskalla siihen ryhtyä!»

»Mihin ryhtyä? Minä käsken sinua ostamaan tytön ja annan sinulle tarvitsemasi rahat. Mitä se muuten sinuun koskee, sinä koira? Sen, mitä on vielä tehtävä, tekee mies. Tule nyt, minä annan sinulle rahat, kaikki, mitä minulla on, suunnilleen tuhatviisisataa filipiä, ja mitä siitä jää, saat pitää itse.»

Ajub mietti hetkisen ja käsitti sitten, että Fenzileh oli oikeassa. Kukaan ei voinut häntä moittia siitä, että oli täyttänyt saamansa käskyn. Asiasta koituisi vielä hyötyäkin, — niin, ja olisipa oivallista, kun saisi tarjota enemmän kuin tuo koira Tsamanni ja lähettää hänet kotiin tyhjin käsin, pettyneen herransa vihaa kokemaan.

Hän levitti kätensä ja kumarsi, siten osoittaen ehdottomasti asiaan suostuvansa.

ORJAMARKKINAT.

Orjatorilla oli huutokauppa alkamassa; torvien ja rumpujen äänet ilmoittivat sitä. Kauppiaat, jotka olivat siihen saakka saaneet harjoittaa liikettään suljetun torin alueella, laskivat nyt alas pienten kojujensa kaihtimet. Juutalainen jalokivikauppias sulki laatikkonsa ja poistui jättäen kaivon portaat markkinoiden huomattavimpien henkilöiden haltuun. Viimeksimainitut kokoontuivat siihen kiireesti ympäröiden kaivon, ja kääntyen katselemaan ulospäin muun väen kerääntyessä eteläiselle ja läntiselle seinämälle.

Sitten tuli valkoisiin turbaaneihin puettuja vedenkantaja-neekereitä, jotka kääpiöpalmun lehvistä tehdyin pirskottimin kastelivat maankamaraa, jottei orjien ja ostajien kävellessä nousisi ylen paljon pölyä. Torvet vaikenivat hetkeksi, törähtivät vielä kerran juhlallisesti, ja sitten syntyi täysi hiljaisuus. Portilla oleva väkijoukko väistyi oikeaan ja vasempaan, ja avoimelle alueelle näkyi erittäin hitaasti ja arvokkaasti astuvan kolme pitkää dalalia, huutokaupanpitäjää, kiireestä kantapäähän valkoisiin puettuina ja päässä moitteettomat turbaanit. He pysähtyivät pitkän seinän länsipäähän, johtava dalal hieman molempia toisia edempänä.

Äänten häly hiljeni heidän tullessaan, muuttui kuhisevaksi kuiskeeksi, sitten kuin kimalaisten hyrinäksi, ja sitten seurasi täydellinen hiljaisuus. Dalalien juhlallisessa ja vakavassa käytöksessä oli jotakin kerrassaan papillista, joten väkijoukon hälinän hiljettyä koko asia sai pyhän toimituksen leiman.

Ensimmäinen dalal seisoi hetken aikaa kuin ajatuksiinsa vaipuneena, katse alasluotuna; sitten hän ojensi kätensä ottamaan vastaan siunausta, koroitti äänensä ja alkoi rukoilla yksitoikkoisella, laulavalla äänellä:

»Allahin armeliaan armahtavaisen nimessä, hänen, joka loi ihmisen veripakkuloista! Kaikki, mitä on maanpäällä ja taivaassa, ylistää Allahia, joka on voimallinen ja viisas! Hänen on taivaitten ja maan valtakunta. Hän tekee eläväksi ja surmaa, ja hänen vallassansa ovat kaikki asiat. Hän on ensimmäinen ja viimeinen, näkyväinen ja näkymätön, ja hän tietää kaikki.»

»Ylistys olkoon hänelle, joka lähetti meille Mohammedin, profeettansa, tuomaan maailmaan oikean uskon, ja kirottu olkoon Saatana, kivitetty, joka uskaltaa käydä sotimaan Allahia ja hänen lapsiansa vastaan.»

»Allahin ja herramme Mohammedin siunaus tälle torille ja kaikille niille, jotka tässä ostavat ja myyvät, ja Allah lisätköön heidän varallisuuttansa ja suokoon heille pitkän elämän, jotta voivat Häntä ylistää.»

»Amen», vastasi väkijoukko; taajat rivit nousivat rukousasennosta ja kaikki kokivat saada liikkumisalaa.

Dalal löi kämmeniään yhteen, uutimet vedettiin syrjään, ja näkyviin tuli orjajoukko — kaikkiaan suunnilleen kolmesataa, eri osastoissa.

Keskimmäisen osaston — jossa Rosamund ja Lionel olivat — ensimmäisessä rivissä seisoi kaksi lujarakenteista, solakkaa ja voimakaslihaksista nuorta nuubialaista, jotka katselivat asiain menoa täysin välinpitämättöminä, ollenkaan kauhistumatta kohtaloa, joka oli heidät tänne tuonut. Dalalin katse osui heihin, ja vaikka yleensä olikin laita niin, että ostaja osoitti sen orjan, jonka mieli saada, dalal halusi päästä heti hyvään alkuun ja viittasi vartioiville merisisseille. Molemmat neekerit tuotiin esiin.

»Tässä on oivallinen pari», lausui dalal, »lujalihaksinen ja pitkäraajainen, kuten kaikki voivat nähdä, ja häpeä olisi heitä toisistaan erottaa. Ken haluaa tällaista paria kovaan työhön, sanokoon, mitä tahtoo maksaa.» Hän lähti hitaasti kiertämään kaivoa merisissien pakottaessa neekereitä seuraamaan häntä, jotta kaikki ostajat saisivat tilaisuuden heitä nähdä ja tutkia.

Väkijoukon eturivissä lähellä porttia seisoi Ali, jonka Othmani oli lähettänyt ostamaan parikymmentä väkevää miestä Sakr-el-Bahrin kaleeria varten. Hänelle oli annettu määräys ostaa ainoastaan mahdollisimman voimakasta väkeä — yhtä ainoata poikkeusta lukuunottamatta. Tuohon kaleeriin ei tahdottu ottaa heikkoja raukkoja, jotka uupuessaan olivat soutupäällikköjen vastukseksi. Ali ilmoitti heti asiansa.

»Minä tarvitsen sellaisia pitkiä veikkoja Sakr-el-Bahrin airoihin», lausui hän kuuluvalla ja merkitsevällä äänellä, saaden siten koko väkijoukon huomion kääntymään itseensä ja nauttien niistä ihastelevista katseista, jotka suuntautuivat Oliver-Reisin upseeriin, erääseen niistä sisseistä, jotka olivat islamin ylpeys ja miekantutkain uskottomia vastaan.

»He ovat syntyneet jalosti airoissa ponnistelemaan, Ali-Reis», vastasi dalal juhlallisesti. »Mitä haluat heistä antaa?»

Dalai asteli juhlallisesti eteenpäin orjien häntä seuratessa. »Minulle on tarjottu kaksisataa filipiä kaikkein reippaimmista orjista, mitä Allahin armo on milloinkaan sallinut tuoda tälle torille. Kuka lupaa vielä viisikymmentä filipiä?»

Liehuvaan siniseen selhamiin puettu muhkea maurilainen nousi istumasta kaivon portailta dalalin tultua hänen kohdalleen. Orjat vainusivat hänessä ostajan, ja koska mikä muu palvelus hyvänsä oli uhkaavaa kaleeriorjanaoloa otollisempi, he tulivat molemmat suutelemaan hänen kättänsä ja liehittelivät häntä kuin koirat.

Hän tunnusteli tyynesti ja arvokkaasti heidän lihaksiaan, työnsi sitten auki heidän huulensa ja tutki heidän hampaansa ja suunsa.

»Kaksisataakaksikymmentä molemmista yhteensä», sanoi hän, ja dalal kulki eteenpäin tavaroineen ilmoittaen tarjottua korkeampaa hintaa.

Niin hän ehti kierroksensa päähän ja seisoi jälleen Alin edessä. »Kaksisataakaksikymmentä on nyt hinta, oi Ali! Koraanin nimessä, ne ovat ainakin kolmensadan arvoiset. Sanotko kolmesataa?»

Dalal lähti jälleen maurin luo. »Kaksisataakolmekymmentä on minulle nyt tarjottu, oi Hamet. Annatko vielä kaksikymmentä?»

»En, Allahin nimessä!» virkkoi Hamet istuutuen takaisin paikalleen.
»Saakoon heidät.»

»Niinpä ovat sinun, Ali, kahdestasadastakolmestakymmenestä. Kiitä
Allahia hyvästä kaupasta.»

Nuubialaiset jätettiin Alin seuralaisten huostaan, ja dalalin molemmat apulaiset tulivat saamaan maksua Alilta.

»Odottakaa, odottakaa», sanoi hän, »eikö Sakr-el-Bahrin nimi ole hyvä takuu?»

»Loukkaamattomana lakina on, että maksu tulee suorittaa, ennenkuin orjat poistuvat torilta, oi voimallinen Ali.»

»Lakia noudatetaan», kuului kärsimätön vastaus, »ja minä maksan, ennenkuin poistun. Mutta tahdon saada vielä toisia, ja jos sinulle sopii, teemme tilin vasta sitten. Olen saanut määräyksen ostaa tuon miehen kapteenilleni.» Hän osoitti Lionelia, joka seisoi Rosamundin vieressä, surkeuden ja heikkouden perikuvana.

Dalalin silmissä välkehti hetkisen ylenkatseellisen hämmästyksen ilme, jonka hän kuitenkin nopeasti salasi. »Tuokaa tänne tuo vaaleatukkainen uskoton», käski hän.

Merisissit kävivät käsiksi Lioneliin. Hän yritti turhaan taistella vastaan, mutta samassa huomattiin naishenkilön kumartuvan sanomaan hänelle jotakin. Hän lakkasi vastustelemasta ja antautui hervottomana vedettäväksi kaikkien nähtäviin.

»Aiotko saada hänestä soutajan, Ali?» huusi Ajub-el-Samin nelikulmion toiselta laidalta, ja tämä leikinlasku herätti yleistä hilpeyttä.

»Kuinka niin?» lausui dalal ollen hämmästyvinään. »Onhan hän pulska poika ja vielä nuori. Mitä annat hänestä? Sata filipiä?»

»Sata filipiä!» huudahti Ali ivallisesti. »Sata filipiä tuosta, jossa ei ole kuin luut ja nahka! Ma'š-Allah! Minä tarjoan viisi filipiä, dalal.»

Väkijoukosta kuului jälleen naurunremahdus. Mutta dalal jäykistyi yhä juhlallisemmaksi. Tuo nauru tuntui osalta kohdistuvan häneen, ja hän ei suinkaan suostunut olemaan pilan esineenä.

»Leikkiä laskette, herrani», virkkoi hän anteeksiantavin, mutta ylenkatseellisin kädenliikkein. »Katsokaa, kuinka terve hän on.» Hän antoi merkin eräälle merisissille, ja Lionelin nuttu leikattiin halki niskasta vyönsijaan saakka ja kiskaistiin hänen yltänsä. Hänen paljastunut yläruumiinsa osoittautui mittasuhteiltaan paremmaksi kuin olisi voinut luulla. Tuosta häpeällisestä kohtelusta kiivastuen Lionel vääntelehti vartijoittensa käsissä, kunnes eräs merisisseistä sivalsi häntä keveästi piiskalla, siten osoittaen, mikä häntä odotti, jos jatkoi vastustelua. »Katsokaa häntä nyt», virkkoi dalal koetellen tuota valkoista ruumista. »Huomatkaa, kuinka terve hän on. Katsokaa, kuinka erinomaiset ovat hänen hampaansa». Hän tarttui Lionelin päähän ja pakotti hänet avaamaan suunsa.

»Niinpä kyllä», virkkoi Ali, »mutta reidet ovat kovin laihat ja käsivarret kuin naisen.»

»Hän mutisee kirouksia uskottomalla kielellänsä», virkkoi Ali. »Hänen luonnonlaatunsa ei ole erinomainen, kuten näette. Minä lupasin viisi filipiä. Enempää en lupaa.»

Dalal kohautti hartioitaan ja alkoi kiertää kaivoa merisissien työntäessä Lionelia eteenpäin hänen jäljessään. Siellä täällä nousi joku häntä tunnustelemaan, mutta kukaan ei näyttänyt haluavan häntä ostaa.

»Viisi filipiä on se mieletön hinta, joka on minulle tarjottu tästä hienosta nuoresta frankkilaisesta!» huudahti dalal. »Eikö kukaan oikeauskoinen halua maksaa kymmentä tällaisesta orjasta? Etkö maksa sinä, Ajub? Sinä, Hamet, — kymmenen filipiä?»

Toinen toisensa jälkeen pudisti päätänsä. Lionelin laihat kasvot olivat liian huono suositus. He olivat nähneet ennen sellaisia orjia, ja kokemus oli heille opettanut, ettei sellaisista veikoista ollut mihinkään. Sitäpaitsi olivat hänen tosin hyvämuotoiset lihaksensa liian heikot, ja hänen lihansa näytti liian pehmeältä ja kestämättömältä. Mitäpä hyötyä oli orjasta, joka täytyi ensin karaista ja ruokkia voimakkaaksi ja joka voi yhtä hyvin kuolla niin tehtäessä? Viisi filipiäkin olisi niinmuodoin liikaa. Harmistunut dalal palasi Alin luo.

»Ota siis hänet, viidestä filipistä — Allah itaruutesi anteeksi antakoon.»

Ali irvisteli, ja hänen miehensä sieppasivat Lionelin kantaen hänet taka-alalle, missä aikaisemmin ostetut neekeriorjat olivat.

Ennenkuin Ali oli ehtinyt vaatia mitään uutta orjaa, oli dalalin huomioon vedonnut eräs vanhahko juutalainen, jolla oli kastilialaisen herrasmiehen puku yllään, röyhelö kaulassa, sulkahattu harmaantuneilla kiharoilla ja käyttökelpoinen tikari riippumassa vyöstä, joka oli pakotettua kultaa.

Siinä osastossa, jossa säilytettiin Biskenin johtamilla pienemmillä retkillä saatuja vankeja, istui suunnilleen kahdenkymmenen vuoden ikäinen andalusialainen tyttö, nimenomaan espanjalainen kaunotar. Hänen kasvojensa lämmin kalpeus muistutti norsunluuta, runsaat hiukset olivat mustat kuin ebenholtsi, kulmakarvat hienosti piirretyt ja silmät tumman ja pehmeän ruskeat. Hänellä oli yllään kastilialaisten maalaisnaisten soma puku, povella punaisen- ja keltaisenkirjava liina, joka jätti näkyviin hohtavan kauniin kaulan. Hän oli erittäin kalpea, ja hänen silmänsä katsahtelivat hurjasti, mutta se ei ollenkaan haitannut hänen kauneuttansa.

Hän oli kiinnittänyt juutalaisen huomiota, ja viimeksimainitussa oli kenties herännyt halu saada kostaa hänelle joitakin julmia vääryyksiä, joitakin kidutuksia, polttoja, ryöstöjä ja karkoituksia, joita olivat joutuneet kärsimään hänen rotunsa ihmiset tytön rodun jäsenten taholta. Hän kenties ajatteli hävitettyjä juutalaiskortteleita, ryöstettyjä juutalaisneitoja ja juutalaislapsia, joita oli teurastettu Espanjan kristittyjen palveleman Jumalan nimessä, sillä hänen tummien silmiensä katseessa ja osoittavassa kädenliikkeessään ilmeni melkein ylenkatseellinen tuimuus.

»Tuolla on eräs kastilialainen narttu, josta annan viisikymmentä filipiä, oi dalal», sanoi hän. Dalal viittasi, ja merisissit laahasivat vastustelevan tytön esiin.

»Sellaista hempeyttä ei osteta viidelläkymmenellä filipillä, oi
Ibrahim», vastasi dalal. »Jusuf tässä maksaa ainakin kuusikymmentä.»
Hän seisoi siinä upean maurilaisen edessä odottaen vastausta.

Mutta maurilainen pudisti päätänsä. »Allah tietää, että minulla on kolme vaimoa, jotka tuhoisivat hänen hempeytensä tunnin kuluessa, joten joutuisin sittenkin häviölle.»

Dalal asteli eteenpäin, ja tyttö seurasi häntä, mutta vastustaen joka askelella niitä, jotka pakottivat häntä eteenpäin, ja herjatenkin heitä tulisella kastiliankielellä. Hän iski kyntensä toisen vartijasissin käsivarteen ja sylki vihaisesti toista kasvoihin. Rosamundin väsyneissä silmissä kuvastui kauhu, jonka aiheena oli tuota lapsirakkaa odottava kohtalo ja hänen sitä vastaan yrittämänsä taistelun turha raivo. Mutta tytön käyttäytyminen näytti vaikuttavan aivan toisin erääseen lyhyeen, tanakkaan Levantin turkkilaiseen, joka nousi istuimeltaan kaivon portailta.

»Minä maksan kuusikymmentä filipiä siitä ilosta, että saan kesyttää tuon villikissan», sanoi hän.

Mutta Ibrahim ei vääjännyt. Hän tarjosi seitsemänkymmentä, turkkilainen puolestaan koroitti tarjouksen kahdeksaksikymmeneksi. Ibrahim lisäsi vielä kymmenen filipiä, ja sitten syntyi vaitiolo.

Dalal kehoitti turkkilaista. »Tahdotko siis joutua häviölle, ja vielä juutalaisen kanssa kilpaillessasi? Onko tuo sievä tyttö luovutettava pyhien kirjojen väärentäjälle, kadotuksen tulen perijälle, eräälle siitä rodusta, joka ei suo lähimmäiselleen taatelinkiven kappalettakaan? Sehän olisi suuri häpeä oikeauskoiselle.»

Niin yllytettynä turkkilainen tarjosi vielä viisi filipiä, mutta ilmeisen vastahakoisesti. Juutalainen ei välittänyt mitään häneen kohdistuneesta lausumasta, jonkalaisia hän kuuli joka päivä kymmenet kerrat kauppoja tehdessään. Hän veti vyöltään painavan kukkaron ja sanoi: »Tässä on sata filipiä. Se on jo liikaa. Mutta minä tarjoan sen summan.»

Ennenkuin dalalin harras ja houkutteleva kieli ennätti käydä jälleen yllyttämään, turkkilainen istuutui paikalleen tehden luovuttavan eleen.

Juutalainen luovutti kukkaronsa dalalin valkopukuisille apulaisille ja astui eteenpäin ottamaan tyttöä haltuunsa. Merisissit työnsivät häntä kohti yhä vastustelevaa tyttöä, ja juutalainen kiersi käsivartensa hetkeksi hänen ympärilleen.

»Sinä tulit minulle kalliiksi, Espanjan tytär», sanoi hän. »Siitä huolimatta olen tyytyväinen. Tule!» Hän hellitti otettaan lähteäkseen taluttamaan pois saalistaan. Samassa tyttö kiskaisi kätensä ylös tuimasti kuin tiikerikissa ja iski kyntensä pitelijänsä kasvoihin. Juutalainen laski hänet irti tuskasta kiljaisten, ja samassa tyttö sieppasi salamannopeasti hänen vyössään houkuttelevan lähellä kiikkuvan tikarin.

»Valga me Dios!» huusi hän, ja ennenkuin kättä ehdittiin kohottaa, hän jo upotti aseen kahvaa myöten kauniiseen poveensa ja vaipui nauravaksi, yskiväksi kasaksi ostajansa jalkojen eteen. Vielä viimeinen kouristus, ja hän makasi siinä aivan hiljaa Ibrahimin silmäillessä häntä kauhistuneena ja koko markkinayleisön painuessa äkkinäisen aran ja kunnioittavan pelontunnon valtaan. Rosamund oli noussut, hänen kalpeihin kasvoihinsa kohosi heikko puna, ja heikko valo syttyi hänen silmiinsä. Jumala oli antanut tuon espanjalaisen tyttöraukan osoittaa hänelle pelastuksen tien, ja Jumala soisi varmaan hänelle keinon käyttää sitä vuorostaan. Hän tunsi mielensä äkkiä korkenevan ja rohkaistuvan. Kuolema oli jyrkkä, nopea ratkaisu, mukava pakotie pois uhkaavasta kauhusta, ja hän tiesi Jumalan armossaan sallivan itsemurhan sellaisessa tilassa kuin hänen ja kuolleen andalusialaisen tyttöraukan.

Vihdoin Ibrahim toipui hetkellisestä hämmästyksestään. Hän astui päättävästi ruumiin yli, kasvot punaisina, ja tuli kylmäverisen dalalin eteen.

»Hän on kuollut!» määki hän. »Minut on petetty. Anna minulle rahani takaisin!»

»Tuleeko meidän suorittaa takaisin jokaisen kuolleen orjan hinta?» kysyi dalal häneltä.

»Eihän tyttö ollut vielä jätetty haltuuni», intoili juutalainen.
»Käteni eivät olleet vielä häneen koskeneet. Anna rahani takaisin.»

»Sinä valehtelet, koiran poika», kuului tyyni vastaus. »Tyttö oli jo sinun. Olinhan hänet sinulle luovuttanut. Kanna hänet pois, koska olet hänen omistajansa.»

Juutalainen, jonka kasvot olivat entistä punaisemmat, näytti haukkovan ilmaa. »Mitä?» änkkäsi hän. »Pitääkö minun menettää sata filipiä?»

Ibrahimin huulet vaahtosivat, ja hänen silmänsä veristivät. »Mutta eihän ole koskaan kirjoitettu, että —»

»Tyynny», virkkoi dalal. »Ellei olisi ollut niin kirjoitettu, se ei olisi voinut tapahtua. Se on Allahin tahto! Kuka uskaltaa kapinoida sitä vastaan?»

»Minä tahdon sata filipiäni», virkkoi juutalainen vääjäämättä.
Väkijoukon ääni paisui äkkiä ärjynnäksi.

»Kuuletko?» kysyi dalal. »Allah suokoon sinulle anteeksi, että rikot markkinoiden rauhaa. Mene matkaasi, muuten paha sinut perii.»

»Pois! Pois!» ärjyi joukko, ja muutamat lähenivät uhkaavina onnetonta Ibrahimia. »Tiehesi, sinä pyhien kirjojen vääristelijä! Sinä saastainen koira! Tiehesi!»

Mielet olivat niin kuohuksissa, vihaiset kasvot ja hänen nenänsä alla puidut nyrkit näyttivät niin uhkaavilta, että Ibrahim joutui arkuuden valtaan ja unohti peloissaan koko häviönsä.

Mutta dalal kutsui hänet takaisin. »Vie omasi mennessäsi», sanoi hän ruumista osoittaen. Niin Ibrahimin täytyi kärsiä vielä se pilkka, että oli käskettävä orjiansa kantamaan pois sen elottoman ruumiin, josta hän oli maksanut aimo summan käypiä kultakolikoita.

Portilla hän kuitenkin jälleen pysähtyi. »Minä vetoan paššaan», uhkasi hän. »Asad-ed-Din on oikeamielinen ja määrää varmaan rahat suoritettaviksi minulle takaisin.»

»Niin tekee», virkkoi dalal, »kunhan saat vainajan jälleen henkiin.»
Sitten hän kääntyi muhkean Ajubin puoleen, joka nyki hänen lievettään.
Hän kumartui kuuntelemaan, mitä paššan puolison vesiiri hänelle
supatti. Sitten hän noudatti pyyntöä ja käski tuoda esiin Rosamundin.

Rosamund ei ollenkaan vastustellut, vaan liikkui eteenpäin omituisen elottomaan tapaan, ikäänkuin unissakävijä tai huumautunut. Hän seisoi siinä avoimen torin helteessä ja hehkussa dalalin vieressä kaivon luona, ja dalal ylisti hänen ruumiillisia hyviä ominaisuuksiaan, käyttäen kuten ainakin sitä frankkilaiskieltä, joka oli kaikkien markkinoille keräytyvien heimojen yleisesti käyttämä väline — kieltä, jota Rosamund Ranskassa hankkimansa ranskankielen taidon nojalla kykeni kauhukseen ja häpeäkseen ymmärtämään.

Ensimmäinen hinnantarjooja oli sama muhkea maurilainen, joka oli yrittänyt ostaa molempia nuubialaisia. Hän nousi tarkastelemaan Rosamundia läheltä ja lienee ollut tyytyväinen, koska tarjosi hyvän hinnan ja tarjosi sen ylenkatseellisen varmana siitä, ettei kukaan tarjoisi enempää.

»Se ei riitä. Katsohan, kuinka kuutamokirkkaat ja kauniit hänen kasvonsa ovat», virkkoi dalal astellessaan eteenpäin. »Tšigil antaa meille kauniita naisia, mutta yksikään Tšigilin nainen ei ole läheskään niin kaunis.»

»Ei riitä vieläkään. Katso, kuinka pitkäksi Allah on sallinut hänen kasvaa. Katso, kuinka ylpeästi hän kantaa päätänsä, katso, kuinka hänen silmänsä hohtavat! Allahin nimessä, hän on kyllin hyvä kaunistamaan itsensä sulttaanin haaremia.»

Hän ei sanonut enempää kuin minkä ostajat havaitsivat todeksi. Nyt näkyi kiihtymys väreilevän katselijoiden tavallisesti välinpitämättömissä riveissä. Eräs Jusuf-niminen maurilainen tarjosi heti kaksisataa.

Mutta dalal lauloi yhä ylistystänsä. Hän kohotti Rosamundin toisen käsivarren tarkastettavaksi, ja Rosamund suostui siihen katse maahan luotuna ja ilmaisematta muuta harmistumisen merkkiä kuin kevyen punan, joka levisi hänen kasvoihinsa ja hävisi kohta.

»Katso näitä jäseniä; ne ovat pehmeät kuin Arabian silkki ja norsunluutakin valkoisemmat. Katso noita huulia, jotka ovat kuin granaattiomenan kukkaset. Hinta on nyt kaksisataa filipiä. Mitä annat sinä, oi Hamet?»

Hamet oli kiukuissaan siitä, että hänen alkuperäinen tarjouksensa oli ylitetty kaksinkertaiseksi. »Koraanin nimessä, minä olen ostanut Susista kolmea tukevaa tyttöä halvemmalla.»

»Vertaatko litteänaamaista Susin tyttöä tähän narsissisilmäiseen naisten helmeen?» ivaili dalal.

Kiukkuinen Tsamanni arveli, että oli tullut sovelias hetki ostaa tyttö herralleen, niinkuin käsketty oli.

»Kolmesataa», virkkoi hän lyhyesti, saattaakseen asian päätökseen.
Mutta samassa kuului kimakka ääni hänen takaansa huutavan: »Neljäsataa.»

Hän käännähti hämmästyneenä katsomaan taaksensa ja näki siellä Ajubin ivallisen naaman. Ostajien joukosta kuului äänten hyrinää; useat kurkottivat kaulojansa nähdäkseen edes vilahdukselta tuon anteliaan huutajan.

Jusuf nousi kiivaasti seisaalleen. Hän ilmoitti kiukkuisesti tallaavansa viimeistä kertaa Algierin orjatorin tomua ja viimeistä kertaa olevansa siellä orjia ostamassa.

»Zem-Zemin kaivon nimessä», vannoi hän, »kaikki ihmiset ovat näillä markkinoilla kuin noiduttuja. Neljäsataa filipiä frankkilaisesta tytöstä! Allah lisätköön rikkauttanne, sillä totisesti te sitä tarvitsette.» Äärettömän harminsa vallassa hän asteli portille, raivasi kyynäspäillään tien väkijoukon halki ja poistui koko markkinapaikalta.

Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt äänenkantamaa kauemmaksi, hinta oli jälleen noussut. Tsamannin toipuessa äkkiä ilmaantuneen kilpailijan aikaansaamasta hämmästyksestä dalal oli saanut houkutelluksi turkkilaisen lupaamaan enemmän.

»Tämä on sulaa hulluutta», valitti viimeksimainittu. »Mutta tyttö miellyttää minua, ja jos Allah armollinen katsoo hyväksi opastaa hänet oikeaan uskoon, niin hänestä voi tulla haaremini valo. Neljäsataakaksikymmentä filipiä siis, oi dalal, ja Allah suokoon anteeksi runsaskätisyyteni.»

Mutta hän oli tuskin ehtinyt päättää lyhyen puheensa, kun Tsamanni virkkoi lakonisen kaunopuheisesti: »Viisisataa.»

»J' Allah!» huusi turkkilainen kohottaen kätensä taivaaseen päin. Ja
»J' Allah!» kuului väkijoukko kaikuna toistavan.

Nuo ennenkuulumattomat hinnat saivat nyt aikaan sellaisen leiskeen, että dalalin täytyi koroittaa äänensä ja vaatia hiljaisuutta.

Tsamanni käännähti jälleen häneen päin, nyt kiukusta kalvenneena. »Onko tämä ilvettä, sinä tuulen isä?» huudahti hän herättäen yleisössä hilpeyttä tuohon nimitykseen sisältyvällä pilkalla.

»Ilveilijä olet sinä», vastasi Ajub väkinäisen tyynesti, »ja ilveesi käy sinulle kalliiksi.»

Tsamanni kääntyi olkapäitään kohauttaen jälleen dalaliin päin. »Tuhat filipiä», virkkoi hän lyhyesti.

»Hiljaa siellä!» huusi jälleen dalal. »Hiljaa, ja kiittäkää Allahia, joka lähettää hyviä hintoja.»

Nyt Tsamanni oli lyöty, koska oli saavuttanut Asadin mainitseman huiman ylimmän hinnan. Hänellä ei ollut oikeutta mennä pitemmälle eikä hän uskaltanut niin tehdä neuvottelematta ensin paššan kanssa. Mutta jos hän lähtisi torilta siinä tarkoituksessa, niin Ajub veisi sillävälin tytön. Hän huomasi olevansa kahden tulen välissä. Jos hän suostuisi toisen laudalta lyötäväksi, hänen isäntänsä varmaan purkaisi häneen kiukkuansa. Jos hän taas menisi sen rajan yli, joka oli mainittu huolettomasti kaiken mahdollisuuden tuolla puolen sijaitsevana, niin hänen voisi käydä yhtä huonosti.

Hän kääntyi väkijoukkoon päin hurjasti käsillään elehtien. »Profeetan parran nimessä, tuo kerskailija, joka ei ole kuin tuulta ja lokaa, pitää meitä pilkkanansa. Hän ei aiokaan ostaa. Onko kukaan kuullut maksettavan orjatytöstä puoltakaan sen vertaa?»

Ajubin vastaus oli kaunopuheinen: hän veti esiin pullean kukkaron ja heitti sen maahan niin että kultakolikot pehmeästi kilahtivat. »Tuossa on minun takaajani», vastasi hän irvistellen erittäin hyvätuulisesti, nauttien täysin siemauksin vihamiehensä raivosta ja häpeäänjoutumisesta ja nauttien siitä aivan ilmaiseksi. »Luenko tuhat sata filipiä, oi dalal?»

»Tiedätkö, kenelle minä ostan?» ärjyi Tsamanni. »Paššalle itselleen, Asad-ed-Dinille, Allahin ylentämälle.» Hän läheni Ajubia kädet kohotettuina. »Mitä sanotkaan hänelle, sinä koira, kun hän vaatii sinut vastaamaan siitä, että olet rohjennut tarjota enemmän kuin hän?»

Tuo raivo ei kumminkaan liikuttanut Ajubia vähääkään. Hän levitti lihavat kätensä, hänen silmänsä räpyttelivät ja paksut huulet suipistuivat. »Mistäpä sen tietäisin; eihän Allah ole luonut minua kaikkitietäväksi! Olisit sanonut aikaisemmin. Niin minä vastaan, jos pašša minulta kysyy, ja pašša on oikeamielinen».

»Minä en tahtoisi olla sijassasi — en, vaikka saisin Stambulin valtaistuimen».

»En minäkään sinun sijassasi, Tsamanni, sillä olethan saanut raivoissasi keltataudin.»

Niin he seisoivat tuijotellen toisiinsa, kunnes dalal kutsui heidät käsillä olevaan asiaan.

Mutta kauppa ei ollut vielä lopussa. Portilla tungeksivasta taajasta parvesta kuului terävä ääni:

Dalal, joka oli otaksunut mielettömyyden äärimmäisen rajan jo saavutetuksi, joutui nyt uuden hämmästyksen valtaan. Väkijoukko huusi ja hihkui ja mylvi osittain intoutuneena, osittain ivaillen, ja Tsamannikin ilahtui huomatessaan areenalle astuvan uuden taistelijan, joka kenties kostaisi hänen puolestaan Ajubille. Väkijoukko väistyi nopeasti oikeaan ja vasempaan, ja avoimelle alueelle ilmaantui Sakr-el-Bahr. Hänet tunnettiin heti, ja jumaloiva joukko tervehti häntä huutaen yhteen ääneen hänen nimeänsä.

Berberiläinen nimi ei antanut minkäänlaista vihjausta Rosamundille, joka sitäpaitsi ei nähnyt tulijaa, koska seisoi selin porttiin. Mutta hän tunsi äänen ja se sai hänet vavahtamaan. Hän ei voinut ollenkaan käsittää, minkätähden tarjous ja siihen epäilemättä sisältyvä tarkoitus herätti kauppiaissa sellaista kiihtymystä. Hän oli tosin jo aikaisemmin ihmetellyt, millainen katala tarkoitus Oliverilla mahtoi olla mielessään, mutta nyt, hänen äänensä kaikuessa, tuo ihmettely häipyi pois, ja asia selvisi hänelle. Oliver oli pysytellyt väkijoukossa odottaen, kunnes olisi yksi ainoa ostaja jäljellä, ja nyt hän astui esiin ostaakseen hänet omakseen — orjakseen!

Rosamund sulki hetkeksi silmänsä ja rukoili Jumalaa estämään hänen aiettaan toteutumasta. Mikä muu kohtalo tahansa, mutta ei tuota; Rosamund tahtoi riistää häneltä senkin tyydytyksen, että iskisi tikarin rintaansa niinkuin andalusialainen tyttö rukka oli tehnyt. Hänen kiihkeän kauhun valtaan joutuneessa mielessään liikkui melkein täydellisen tajuttomuuden aalto. Hetken aikaa tuntui maaperä järkkyvän ja kohoavan hänen jalkojensa alla. Sitten tuo pyörrytys hälveni, ja hän oli jälleen oma itsensä. Hän kuuli väkijoukon ulvovan »Ma’š’Allah!» ja »Sakr-el-Bahr!» ja dalalin vaativan ankarasti hiljaisuutta. Kun melu oli vaiennut, kuului dalal huudahtavan:

»Ylistys olkoon Allahin, joka lähettää innokkaita ostajia! Mitä sanot sinä, oi vesiiri Ajub?»

»Tuhat viisisataa», kiljaisi Ajub, joka siten saavutti valtiattarensa mainitseman ylimmän rajan, vieläpä välittömästi käytettävinään olevien varojensa määrän. Samalla oli myöskin mennyttä kaikki toivo saada itselleen jotakin ansiota.

Sakr-el-Bahr oli tyyni kuin kohtalo, ei huolinut katsahtaakaan vapisevaan eunukkiin, vaan sanoi jälleen:

»Tuhat kuusisataa filipiä!» huudahti dalal pikemmin hämmästyksestä kuin summaa ilmoittaakseen. Sitten hän hillitsi tunteitaan, kumarsi kunnioittavasti päätään ja tunnusti uskonsa. »Kaikki asiat ovat mahdolliset, jos Allah niihin suostuu. Ylistys olkoon Hänen, joka lähettää rikkaita ostajia.»

Hän kääntyi masentuneen Ajubin puoleen, joka oli siinä määrin lyöty, että Tsamanni häntä katsellessaan sai lohdutusta omaan pettymykseensä maistaen toisen välityksellä koston suloisuutta. »Mitä nyt sanot, sinä tarkkanäköinen vesiiri?»

»Minä sanon», puhkui Ajub, »että koska hänellä on Saatanan suosiosta niin suuri rikkaus, hänen täytyy päästä voitolle.»

Mutta vesiiri oli tuskin ehtinyt lausua solvaavat sanansa, kun Sakr-el-Bahrin tuima käsi tarttui hänen lihavaan niskaansa ja hyväksyvä vihainen äänten sorina kuului väkijoukosta.

»Saatanan suosiosta, niinkö sanot, sinä kuohittu koira?» murahti hän ja tiukensi otettaan niin että vesiiri kierteli ja kimmurteli tuskissaan. Hänen päänsä painui alas ja yhä alemmas, kunnes hänen koko ruumiinsa taipui ja hän makasi pitkänään torin tomussa. »Kuristanko sinut kuoliaaksi, sinä saastan isä, vai heitänkö pehmeän lihasi haaskalinnuille, jotta tiedät, mitä rauhaasi tulee?» Niin puhuessaan hän hieroi julkean veikon naamaa hiekkaiseen kamaraan.

»Armoa!» uikutti vesiiri. »Armoa, oi voimallinen Sakr-el-Bahr, niin totta kuin itse toivot armoa itsellesi!»

»Minä peruutan ne. Olen kehnosti valehdellut. Rikkautesi on palkka, jonka Allah on sinulle antanut uskottomista saamistasi loistavista voitoista.»

»Pistä ulos solvaava kielesi», virkkoi Sakr-el-Bahr, »ja puhdista se maan tomussa. Pistä se ulos, sanon minä.»

Ajub totteli häntä pelokkaan vilkkaasti. Sakr-elBahr irroitti kätensä ja salli onnettoman miehen vihdoin nousta. Vesiiri oli melkein likaan tukehtua, hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hän värisi kuin lankavyyhti joutuen kaikkien läsnäolijoiden naurun ja säälimättömän ivan esineeksi.

»Nyt korjaudu kotiisi, ennenkuin merihaukkani iskevät kyntensä sinuun.
Mene!»

Ajub poistui kiireesti väkijoukon ivan yhä kiihtyessä ja Tsamannin osoittaessa äänekkäästi vahingoniloansa. Sakr-el-Bahr kääntyi jälleen dalalin puoleen.

»Tämä orja on tuhannesta kuudestasadasta filipistä sinun, oi
Sakr-el-Bahr, sinä islamin ylpeys. Allah lisätköön voittojasi!»

»Maksa hänelle, Ali!» virkkoi merisissi lyhyeen ja astui eteenpäin ottaakseen haltuunsa saaliinsa.

Hän seisoi nyt Rosamundia vastapäätä ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun oli käynyt hänen luonaan hytissä päivää ennen hollantilaisen aluksen valtaamista.

Rosamund katsahti häneen ohimennen, sitten kohtauksen kauheus yllätti hänet ja hän väistyi taaksepäin, kasvot kalmankalpeina. Nähdessään kuinka Oliver oli kohdellut Ajubia hän oli havainnut, kuinka säälimättömästi hän voi menetellä. Hän ei tietänyt, että tuo kohtelu oli ollut tarkoituksellista teeskentelyä, jonka tarkoituksena oli saada hän, Rosamund, pelon valtaan.

Siinä häntä katsellessaan Oliver nyt hymyili julmaa hymyä, huulet tiukasti yhteen puristettuina, ja se oli omansa vain lisäämään Rosamundin kauhua.

Rosamund peräytyi kohti dalalia ikäänkuin suojaa etsien. Sakr-el-Bahr tarttui hänen ranteisiinsa ja melkein tyrkkäsi hänet nuubialaisilleen. Abiadille ja Zal-Zerille, jotka olivat hänen seurassaan.»

»Peittäkää hänen kasvonsa», käski hän. »Kantakaa hänet talooni.
»Menkää!»

TOTUUS.

Aurinko oli nopeasti painumassa taivaanrannan taakse, kun Sakr-el-Bahr nuubialaisineen ja pienine sissisaattueineen saapui valkoisen talonsa luo, joka sijaitsi pienellä kukkulalla Bab-el-Uebin ja kaupungin alueen ulkopuolella.

Kun Rosamund ja Lionel, joita kuljetettiin merisissin jäljessä, havaitsivat olevansa avaralla pihamaalla pimeän ja ahtaan oviaukon edustalla, taivaan sinessä näkyi enää vain kuolevan päivän kalpeneva kajo, ja illan hiljaisuudessa helähti kirkkaana muezzinin ääni kutsuen oikeauskoisia rukoukseen.

Orjat ammensivat vettä pihan keskellä solisevasta suihkukaivosta, joka heitti ilmoille hoikan hopeisen vesipylvään särkien sen lukemattomiksi jalokiviksi ja sirottaen ne avaraan marmorialtaaseen. Sakr-el-Bahr peseytyi, samoinkuin hänen seuralaisensa, ja astui sitten häntä varten levitetyille rukousmatolle. Hänen sissinsä riisuivat viittansa ja levittivät ne maahan samaan virkaan.

Nuubialaiset käänsivät molemmat orjat toisaanne, jotteivät heidän katseensa pilaisi oikeauskoisten rukousta, ja jätti heidät siihen katselemaan seinää ja viheriää puutarhan porttia, josta leyhyi viilentyvässä ilmassa jasmiinin ja lavendelin tuoksuja. Portin säleristikon läpi he voivat vilahdukselta nähdä puutarhan väriloistoa ja voivat nähdä orjia, jotka olivat uurastaneet persialaisen vesipyörän ääressä, kunnes rukoukseen kutsuva huuto oli saanut heidät äkkiä kuvapatsaiksi jäykistymään.

Sakr-el-Bahr nousi rukousasennosta, lausui jäykän käskysanan ja lähti sisään. Nuubialaiset seurasivat häntä pakottaen vankinsa nousemaan edelleen kapeita portaita ja kuljettaen heidät siten kattotasanteelle, joka paikka on itämailla naisten tyyssijana, mutta johon ei tässä tapauksessa ollut astunut yhdenkään naisen jalka, koska talossa asui Sakr-el-Bahr, joka ei ollut tahtonut naisesta mitään tietää.

Tältä kattotasanteelta, jota ympäröi suunnilleen neljän jalan korkuinen kaide, avautui näköala yli kaupungin, joka kohosi kukkulan rinteelle sataman itäpuolella, ja yli saaren ja aallonmurtajan, jonka olivat suurta vaivaa nähden rakentaneet kristityt orjat raunioituneen linnoituksen kivistä, — Peñonin, jonka Kheir-ed-Din Barbarossa oli temmannut espanjalaisilta. Illan tihenevä harso lepäsi nyt kaiken yllä luoden sekä valkoisiin että keltaisiin seiniin helmenharmaata hohtoa. Lännen puolella levisivät talon tuoksuvat puutarhat, joissa kyyhkyset armaasti kujertelivat silkkiäis- ja lootuspuiden keskellä. Sen takana näkyi matalain kukkulain välissä kiertävä laakso, ja eräästä soran ja kaislan reunustamasta lammikosta, jonka yläpuolella liiteli majesteettisesti iso haikara, kuului sammakoiden käheä kurnutus.

Kahden jättiläiskokoisen keihään varassa lepäävä baldakiini sijaitsi kattotasanteen etelänpuolisella sivulla kohoten kahta vertaa ylemmäksi kuin kolmen muun sivun suojakaide. Sen alla oli sohva ja silkkityynyjä ja lähellä niitä pieni maurilaismallinen ebenholtsipöytä, helmiäis- ja kultaupokkeilla koristettu. Vastakkaiseen kaiteeseen, jossa oli säleristikko, nojasi köynnöstävä, heleä ruusupuu, jonka veripunaisten kukkien hehku nyt himmeni yleisessä harmaudessa.

Lionel ja Rosamund silmäilivät toisiansa hämyisessä valossa. Heidän kasvonsa kuumottivat aavemaisina vastapäätä toisiaan, ja nuubialaiset seisoivat kuin kaksi kuvapatsasta porraskäytävän suulla olevan oven pielissä.

Mies huokasi tuskallisesti ja liitti kätensä ristiin. Orjatorilla halkaistu nuttu oli myöhemmin puettu jälleen hänen yllensä ja korjattu tilapäisesti kääpiöpalmun kuidulla. Hän oli kuitenkin yhä surkeassa asussa. Mutta hänen ajatuksensa, — jos hänen ensimmäiset sanansa niitä ilmaisivat — koskivat pikemmin Rosamundin tilaa kuin omaa asemaa.

»Hyvä Jumala, että sinun piti tähän onnettomuuteen joutua!» huudahti hän. »Että sinun piti joutua kärsimään, mitä olet kärsinyt! Millainen nöyryytys, millainen barbaarinen julmuus! Ah!» Hän peitti laihat kasvonsa käsiinsä.

Rosamund kosketti lempeästi hänen käsivarttansa »Minun kärsimykseni ei paljoa merkitse», sanoi hän, ja hänen äänensä oli ihmeen vakava ja tyynnyttävä. Enkö ole jo maininnut, että Godolphinit olivat urhoollista väkeä! Heidän naistensakin povessa väitettiin olevan miehekästä henkeä, jota Rosamund epäilemättä nyt osoitti. »Älä säälittele minua, Lionel, sillä kärsimykseni ovat lopussa tai loppuvat aivan pian.» Hän hymyili omituisesti, sellaista haltioitunutta hymyä, joka nähtäneen marttyyrin kasvoissa kärsimyksen hetkellä.

»Kuinka?» toisti Rosamund. »Eikö ole aina olemassa keino heittää pois elämän taakka, jos se käy liian raskaaksi — raskaammaksi kuin Jumala tahtoisi sen meille käyvän.»

Lionel vain huokasi vastauksen asemesta. Koko sinä aikana, jonka he olivat viettäneet yhdessä siitä saakka, kun heidät oli tuotu maihin, hän ei tosiaankaan ollut tehnyt paljoa muuta kuin huokaillut, ja jos olotila olisi sallinut Rosamundin asiaa paremmin harkita, hän olisi varmaan havainnut Lionelin omituisen puutteelliseksi näinä raskaina hetkinä, joina kunnollinen mies olisi yrittänyt, vaikka kuinkakin epätoivoisesti, rohkaista toista sen sijaan, että hautoi vain omaa onnettomuuttansa.

Kattotasanteelle saapui orjia, käsissä valtavan suuret loimuavat tuohukset, jotka he asettivat seinästä ulkoneviin rautakoukkuihin. Niistä levisi tasanteelle kaamea punerva hohde. Orjat poistuivat jälleen, ja sitten ilmaantui nuubialaisten väliin tummaan oviaukkoon kolmas hahmo kenenkään hänen tuloansa ilmoittamatta. Hän oli Sakr-el-Bahr.

Hän seisoi hetken jäykästi tuijottaen, ryhdiltään ylväänä, kasvot ilmeettöminä, ja astui sitten hitaasti lähemmäksi. Hänellä oli yllään lyhyt valkoinen kauhtana, joka ulottui polviin saakka ja jota vyötäisillä kiersi kultavyö kimallellen tulena hänen liikkuessaan tuohusten valossa. Hänen käsivartensa olivat kyynäspäätä ja hänen jalkansa polvea myöten paljaat, ja jaloissa hänellä oli kullankirjaellut turkkilaiset tohvelit. Päässä hänellä oli valkoinen turbaani, jonka kameelikurjensulkaa kiinnitti jalokivillä kaunistettu solki.

Hän antoi merkin nuubialaisilleen, jotka poistuivat hiljaa jättäen hänet yksin vankiensa seuraan.

Hän kumarsi Rosamundille. »Tässä, rouvani», sanoi hän, »on tästä lähtien tyyssijanne, ja se merkitsee, että teitä kohdellaan pikemmin vaimona kuin orjana. Berberiassa näet on muslimien vaimojen olopaikkana kattotasanne. Toivottavasti se teitä miellyttää.»

Lionel tuijotteli häntä kasvot kalpeina. Hänen omatuntonsa kehoitti pelkäämään pahinta, hänen mielikuvituksensa esitti tuhansia hirmuisia kauhuja ja sai hänet sellaisen pelon valtaan, että hän väistyi velipuolensa tieltä, joka tuskin näytti häntä sinä hetkenä huomaavankaan.

Rosamund seisoi häntä vastapäätä, uljas vartalo suoristettuna koko pituuteensa, ja jos hänen kasvonsa olivat kalpeat, he olivat kuitenkin yhtä tyynet ja levolliset kuin tulijan; vaikka hänen povensa nousi ja laski siten ilmaisten hänen kiihtymystään, hänen katseensa oli kuitenkin halveksiva ja uhmaava, äänensä vakaa ja rauhallinen, kun hän vastasi kysyen:

»Mitä aion?» virkkoi toinen, huulet hieman hymyyn vääntyneinä. Mutta vaikka hän luulikin vihaavansa Rosamundia ja yritti häntä loukata, nöyryyttää ja murskata, hän ei kumminkaan voinut olla ihailematta hänen jaloa käytöstään sellaisena hetkenä.

»Teidän asianne ei ole kysellä minun aikomuksiani», vastasi Oliver. »Oli aika, Rosamund, jolloin koko maailmassa ei ollut ehdottomampaa orjaanne kuin minä. Oma sydämettömyytenne ja oma uskottomuutenne katkaisi sen orjuuden kultaiset kahleet. Tulette havaitsemaan, että on vaikeampi katkoa niitä kahleita, joihin teidät nyt pakotan.»

Rosamund hymyili ylenkatseellisesti ja tyynen tyytyväisenä. Oliver astui aivan hänen luokseen.

»Sinä olet orjani, ymmärrätkö — ostettu markkinoilta niinkuin voin ostaa itselleni muulin, vuohen tai kameelin — ja kuulut minulle ruumiinesi ja sieluinesi. Sinä olet omaisuuttani, olet minun vapaasti käytettävänäni tai väärinkäytettäväni, minä voin sinua hyväillä tai sinut murskata, miten haluan, huolimatta kenenkään muun tahdosta, käsitellen henkeäsikin mielin määrin.»

Rosamund väistyi askelen kuullessaan hänen sanoissaan sykähtelevän synkän vihan, väistyi hänen ilkeän ivallisten tummien ja parrakkaiden kasvojensa tieltä.

»Nyt ymmärrät, mihin vankeuteen olet tullut sen vankeuden asemesta, jonka siteet oman kelvottomuutesi vuoksi katkoit.»

»Minä kiitän sinua tuosta rukouksesta», virkkoi Oliver. »Antakoon sinulle anteeksi aivan yhtä paljon.»

Sitten kuului taka-alalta epämääräinen ääni, Lionelin tukehtuva nyyhkytys.

Sakr-el-Bahr kääntyi hitaasti. Hän silmäili miestä hetken vaieten ja alkoi sitten nauraa. »Ahaa, minun entinen veljeni. Korea poika, niin totta kuin Jumala elää, eikö olekin? Katsohan häntä, Rosamund. Katso, kuinka jalosti kantaa onnettomuuttaan tuo miehuuden pylväs, jolta sinun olisi pitänyt saada suojaa, tuo valitsemasi voimallinen aviomies. Katso häntä! Katso tuota rakasta veljeäni.»

Tuon ivan iskusta Lionelin mieli muuttui äkkiä kiukkuiseksi, vaikka hän vielä äsken oli tuntenut ainoastaan pelkoa.

»Sinä et ole veljeni», vastasi hän tuimasti. »Äitisi oli kunnoton nainen, joka petti isääni.»

Sakr-el-Bahr vapisi hetken ikäänkuin häntä olisi lyöty. Kohta hän kuitenkin hillitsi itsensä. »Jos kuulen vielä kerran äitini nimen kirotulta kieleltäsi, leikkaan sen irti juurineen. Äitini muisto on, Jumalan kiitos, sinunlaistesi katalain matelijain solvausten saavuttamattomissa. Varo kumminkin puhumasta ainoasta naisesta, jonka nimeä kunnioitan.»

Sitten Lionel kääntyi päin, niinkuin tekee rottakin, ja syöksyi kohti velipuoltansa yrittäen tarttua kynsillään hänen kurkkuunsa. Mutta Sakr-el-Bahr kävi häneen kiinni niin että hän vaipui ulvahtaen polvilleen.

»Taidat havaita minut väkeväksi, vai kuinka?» ivaili hän. »Mutta eipä ihmekään. Muista, että raadoin kaleerivankina kuusi loputtoman pitkää kuukautta, niin ymmärrät, mikä on muuttanut ruumiini rautaiseksi ja riistänyt minulta sielun.»

Sakr-el-Bahr viskasi hänet ruusupensaaseen ja vasten sen kannatteena olevaa säleristikkoa, joka iskusta rusahti.

»Käsitätkö, mitä merkitsevät soutupenkin kauhut? Mitä merkitsee istua päivästä toiseen, yö yön jälkeen alastonna ja airoon kahlehdittuna, onnettomuustoveriesi lian ja löyhkän keskellä, kampaamattomana ja pesemättömänä, ellei satu sade huuhtelemaan, auringon paahtamana ja korventamana, verille hieroutuneena ja mätää tihkuen ja päällikön piiskan viiltelemänä, jos uuvut lakkaamattomassa, loputtomassa, julmassa ponnistuksessasi.»

»Käsitätkö sen?» Hillityn raivon sävy katosi hänen äänestään, ja hän karjui: »Opit käsittämään. Sitä kauhua, joka tuli osakseni sinun toimestasi, joudut nyt itse kokemaan, kunnes kuolet.»

Hän vaikeni; mutta Lionel ei yrittänytkään käyttää tilaisuutta. Hänen rohkeutensa oli kadonnut yhtä äkkiä kuin oli ilmi leimahtanut, ja hän kyyhötti siinä, mihin oli suistunut.

»Ennenkuin poistut, on vielä eräs asia», virkkoi Sakr-el-Bahr, »asia, jonka vuoksi olen käskenyt tuoda sinut tänne tänä iltana.

Sinä et ole tyytynyt kaikkeen tuohon, et ole tyytynyt leimaamaan minua murhamieheksi, tuhoamaan hyvää nimeäni, riistämään omaisuuttani ja ajamaan minua helvetin tielle, vaan anastit vielä sijani tuon petollisen naisen sydämessä, jota aikoinani rakastin.

»Minä toivon», jatkoi hän mietteissään, »että sinäkin, Lionel, rakastat häntä omalla vaivaisella tavallasi. Ruumistasi odottavaan kidutukseen tulee senvuoksi liitettäväksi kavalan sielusi kidutus — sellainen sielun piina, jota tuntenevat ainoastaan kadotetut. Siinä tarkoituksessa olen tuonut sinut tänne. Jotta voit käsittää, mitä minulla on varalla tuota naista varten ja jotta voit ottaa sen ajatuksen mukaasi piinaamaan mieltäsi pahemmin kuin soutupäällikön ruoska ruhjottua selkääsi.»

»Jos tahdot valmistaa perkeleitä, sinä sammakko veljeksi, älä erehdy soimaamaan niitä saatanoiksi, kun ensi kerran ne kohtaat.»

»Älä ollenkaan välitä hänestä, Lionel!» virkkoi Rosamund. »Minä osoitan hänet yhtä suureksi kerskuriksi kuin hän itse on todistanut itsensä konnaksi. Älä pelkää, että hän voi toteuttaa häijyä tahtoansa.»

»Toisin sanoen: sinä itse olet kerskuva», sanoi Sakr-el-Bahr. »Minä olen muuten se, miksi sinä ja hän, te molemmat, olette minut tehneet.»

»Olemmeko tehneet teistä valehtelijan ja pelkurin — sillä se te tosiaankin olette?» vastasi Rosamund.

»Pelkurin?» toisti Sakr-el-Bahr todellakin hämmästyen. »Varmaan jokin valhe, jonka hän on sinulle kertonut muiden ohella. Milloin olenkaan ollut pelkuri ja missä asiassa?»

»Missä asiassa? Siinä, jota nyt toteutatte kiusatessanne ja kiduttaessanne kahta avutonta olentoa, jotka ovat joutuneet käsiinne.»

»En puhu nyt siitä, mikä olen», vastasi Sakr-el-Bahr, »sillä sanoinhan teille jo, että olen se, miksi te olette minut tehneet. Puhun siitä, mikä olin. Puhun menneistä ajoista.»

Rosamund katsahti häneen ja näytti mittaavan häntä värähtämättömällä katseellaan. »Puhutte menneistä ajoista?» kertasi hän hiljaisella äänellä. »Te puhutte minulle menneistä ajoista? Uskallatteko tosiaankin?»

»Minä olen hakenut teidät Englannista asti voidakseni keskustella asiasta kanssanne, saadakseni teille vihdoinkin kertoa seikkoja, jotka typeryydessäni salasin viisi vuotta sitten, saadakseni jatkaa keskustelua, joka katkesi, kun lähetitte minut pois luotanne.»

»Minä tein teille suunnatonta vääryyttä, epäilemättä» vastasi Rosamund katkeran ivallisesti. »Menettelin epäilemättä harkitsemattomasti. Olisi ollut soveliaampaa, jos olisin hymyillyt veljeni murhaajalle ja imarrellut häntä.»

»Minä vannoin sinulle silloin, etten ole hänen murhaajansa», muistutti
Sakr-el-Bahr äänellä, joka vapisi.

»Niin, ja sitten sinä lähetit minut menemään — ja miehen sana, sen miehen, jota sanoit rakastavasi, jolle olit antanut luottamuksesi, ei merkinnyt sinulle mitään.»

»Antaessani teille luottamukseni», vastasi Rosamund »tein niin tuntematta todellista olemustanne, itsepintaisesti, oikukkaasti jättäen huomioonottamatta kaikki, mitä ihmiset sanoivat teistä ja hurjasta luonnostanne. Tuosta sokeasta oikkupäisyydestäni olen saanut rangaistuksen, jonka lienen ansainnut.»

»Valhetta — pelkkää valhetta!» virkkoi toinen kiihkeästi. »Kaikesta hurjapäisyydestäni — ja Jumala tietää, ettei se ollut niin suuri kuin kerrottiin — minä kerrassaan luovuin sinuun rakastuessani. Ketään rakastajaa maailman alusta alkaen ei ole rakkaus milloinkaan puhdistanut ja pyhittänyt siinä määrin kuin minua.»

»Säästäkää minut ainakin tästä!» huudahti Rosamund, inhon sävy äänessä.

»Säästäisinkö sinua?» sanoi toinen. »Minkätähden sinua säästäisin?»

»Häpeän vuoksi; minä tunnen mielessäni alinomaista häpeää ajatellessani, että oli aika, jolloin luulin teitä rakastavani.»

Sakr-el-Bahr hymyili. »Jos kykenette vielä häpeemään, joudutte varmaan kokonaan sen tunteen valtaan, ennenkuin olen puheeni päättänyt. Sinun tulee kuunnella minua loppuun asti. Nyt ei ole ketään, joka voi seurustelumme keskeyttää, ei ketään, joka voi vastustaa määräävää tahtoani. Ajattele siis ja muistele. Muista, kuinka ylpeilit siitä muutoksesta, jonka olit saanut minussa syntymään. Turhamaisuudellesi tuo imartelu, tuo kauneutesi voimalle maksettu vero oli tervetullut. Mutta sitten sinä yhtäkkiä, kaikkein mitättömimpien perusteiden nojalla, uskoit minut veljesi murhaajaksi.»

»Kaikkein mitättömimpien perusteiden nojalla?» huudahti Rosamund, melkein tahtomattaan esittäen vastalauseensa.

»Niin mitättömien, etteivät Truron tuomarit tahtoneet ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin minua vastaan.»

»Syynä oli se», huomautti Rosamund, »että teitä oli heidän mielestään riittävästi ärsytetty. Syynä oli, ettette ollut vannonut heille niinkuin minulle, ettei minkäänlainen ärsytys saisi teitä kohottamaan kättänne veljeäni vastaan. Syynä oli, etteivät he arvanneet, millainen petturi ja valapatto te olitte.»

Sakr-el-Bahr silmäili häntä hetkisen. Sitten hän käveli vähän aikaa tasanteella. Ruusupuun viereen sykertynyt Lionel oli nyt melkein kokonaan unohtunut.

»Jumala suokoon minulle kärsivällisyyttä kanssasi!» virkkoi hän vihdoin. »Minä tarvitsen sitä. Haluan näet ymmärtää monia asioita tänä iltana. Tahdon saada sinut näkemään, kuinka oikeutettu on vihani ja kuinka oikeamielinen se rangaistus, joka tulee osaksenne senvuoksi, että olette tuhonneet elämäni ja kenties tuonpuolisenkin olemassaoloni. Tuomari Baine ja eräs toinen, joka on jo kuollut, tiesi viattomuuteni.»

»Hekö tiesivät viattomuutenne?» Äänessä oli ivallisen hämmästyksen ilme. »Eivätkö he olleet todistajina teidän ja Peterin välisessä riidassa ja kuulleet teidän vannovan, että surmaatte hänet?»

Oliver silmäili häntä kauan aikaa ja naurahti sitten. »Oletko milloinkaan» kysyi hän, »kuullut ihmisen valehtelevan aivan tarkoituksettomasti? Ihmiset valehtelevat saavuttaakseen hyötyä, he valehtelevat pelkuruudesta tai ilkeydestä tai siitä syystä, että ovat turhamaisia ja karkeita kerskureita. Minä en tiedä mitään muuta syytä, joka voi pakottaa ihmisen valhettelemaan, lukuunottamatta — niin! —» (hän katsahti syrjäkarein Lioneliin) — »lukuunottamatta sitä mahdollisuutta että ihminen toisinaan tahtoo valheellaan suojata jotakin toista henkilöä, itse uhrautuen. Siinä teillä on kaikki ne seikat, jotka voivat ihmistä valheeseen kannustaa. Voiko yksikään niistä olla tänä iltana minua kannustamassa? Ajattele! Kysy itseltäsi, mitä ajatusta voisi olla siinä, että nyt sinulle valehtelisin? Ota vielä huomioon, että olen alkanut sinua inhota uskottomuutesi tähden, että nyt himoitsen vain saada rangaista sinua siitä ja minulle koituneista katkerista seurauksista, että olen hakenut teidät tänne vaatiakseni maksua viimeiseen ropoon saakka. Mitä hyötyä minulla siis voisikaan olla valheestani?»

»Koska kaikki on niinkuin on, mitä hyötyä teillä voisikaan olla totuudesta?» vastasi Rosamund.

»Se hyöty, että voin täysin osoittaa sinulle, kuinka väärin olet menetellyt. Että saan sinut ymmärtämään sen vääryyden, josta vaadin korvausta. Että voin estää sinut pitämästä itseäsi marttyyrinä ja että saan sinut kuolettavan katkerasti käsittämään, kuinka kaikki se, mitä nyt seuraa, on vain oman uskottomuutesi välttämätön hedelmä.»

»Niin, selväähän se», myönsi Rosamund ivallisesti »koska vielä nytkin tuhlaatte sanoja yrittäen saada minua vakuutetuksi vastoin omaa järkeäni. Mutta sanat eivät hivuta olemattomiksi tosiasioita. Ja vaikka puhuisitte tuomiopäivään asti, ei yksikään sananne voisi tehdä olemattomaksi sitä lumessa näkynyttä verijuovaa, joka johti murhatun ruumiin luota omalle ovellenne, yksikään sana ei kykene hälventämään hänen ja teidän välillä vallitsevan vihan muistoa eikä omaa uhkaustanne; yleistä mielipidettä, joka vaati teille rangaistusta, se ei myöskään kykene muistista karkoittamaan. Kuinka uskallattekaan minulle niin puhua? Kuinka uskallatte seisoa tässä korkean taivaan alla ja valehdella minulle saadaksenne nyt suorittamanne katalan teon siten näyttämään kauniimmalta — se näet on valheellisuutenne tarkoituksena, koska kysyitte minulta, mitä tarkoitusta siinä voisi olla. Mitä teillä oli kaikkea tuota vastaan asetettavana saadaksenne minut varmasti uskomaan, että kätenne ovat puhtaat, saadaksenne minut pysymään siinä lupauksessani, jonka — Jumala minulle anteeksi suokoon! — olin teille antanut?»

»Todistaa?» Rosamund tuijotti häneen hetkisen, silmät suurina. Sitten hänen huulensa kiertyi ivalliseen hymyyn. »Ja se oli epäilemättä syynä siihen, että pakenitte kuullessanne kuningattaren lähettiläiden tulevan vaatimaan teitä tilille, kuten yleinen mielipide edellytti.»

Sir Oliver seisoi hetkisen tuijotellen, täydellisen hämmästyksen vallassa. »Pakenin?» kysyi hän. »Mikä satu se on?»

»Aikonette minulle kohta sanoa, ettette paennut. Väitätte kenties, että sekin on teihin kohdistettu väärä syytös?»

Sitten asia yhtäkkiä hänelle kirkastui häikäisten ja hämmentäen hänen mielensä. Sellainen luulo oli ilmeinen välttämättömyys, mutta ei kumminkaan ollut koskaan johtunut hänen mieleensä. Kuinka kirotun yksinkertainen asia olikaan! Jonakin muuna aikana tapahtuessaan hänen katoamisensa olisi kenties aiheuttanut selittelyjä ja tutkimuksia. Mutta tapahtuessaan juuri silloin se sai nopean ja vakuuttavan vastauksen, ja kukaan ei huolinut kysellä enempää. Siten oli Lionelin tehtävä käynyt kaksin verroin helpommaksi ja toisen syyllisyys kaksin verroin varmemmaksi kaikkien silmissä. Oliverin pää painui rintaa vasten. Mitä hän olikaan tehnyt? Voiko hän vielä syyttää Rosamundia, joka oli sallinut niin ilmeisen todistuksen vakuuttaa itseänsä? Voiko hän vielä häntä syyttää siitä, että oli polttanut avaamatta Pittin välityksellä saamansa kirjeen? Oliko kukaan voinut otaksua muuta kuin että hän oli paennut? Ja koska kerran oli niin laita, sellaisen pakenemisen täytyi ilmeisesti iskeä häneen auttamaton poltinleima, koska hänet otaksuttiin murhaajaksi. Kuinka hän olisikaan voinut moittia Rosamundia, joka oli vihdoin uskonut ainoan järjellisen otaksuman todeksi?

Äkkinäinen tietoisuus siitä, että oli tehnyt vääryyttä, kuohahti nyt hänen mieleensä kuin nousuvesi.

Hän katsahti Rosamundiin, mutta kääntyi kohta jälleen toisaanne, koska ei kyennyt kestämään hänen rohkeiden silmiensä hurjaa, jännitettyä, mutta pelotonta katsetta.

»Mitäpä muuta olisit voinuttaan uskoa?» mutisi hän murtuneesti, siten ilmaisten mielessään liikkuvia ajatuksia.

»En mitään muuta kuin totuuden koko inhottavuudessaan», vastasi Rosamund tuimasti siten jälleen toista loukaten ja saaden hänet siirtymään äkillisesti heltyneestä mielentilasta katkeraan ja kostonhaluiseen asenteeseen.

Nousevan kiukun hetkenä hän ajatteli Rosamundin sittenkin liian kerkeästi uskoneen, mitä hänelle oli pahaa kerrottu.

»Totuuden?» toisti hän silmäillen Rosamundia nyt arastelematta. »Tunnetko totuuden, kun saat sen nähdä? Se kyllä selviää. Jumalan valkeuden nimessä tulee totuus nyt sinulle paljastettavaksi, ja sinä tulet havaitsemaan sen kaikkia inhoittavia kuvitelmiasi inhoittavammaksi.»

Hänen äänessään ja käytöksessään oli nyt jotakin niin pakottavaa, että Rosamundin täytyi välttämättä käsittää jonkin selvityksen olevan tulossa. Hän tunsi hienoa kiihtymystä, joka saattoi olla hänessä vallitsevan hurjan kiihtymyksen heijastumaa.

»Veljesi», aloitti Oliver, »surmasi eräs kavala pelkuri, jota rakastin ja johon minua sitoi pyhä velvollisuus. Teon tehtyään hän pakeni suoraa päätä minun suojaani. Hänen taistelussa saamansa haava jätti verijuovan hänen kulkemaansa tiehen.» Hän vaikeni, ja hänen äänensä muuttui leppoisammaksi, soi tasaisena niinkuin henkilön, joka harkitsee kylmäverisesti. »Eikö ollutkin merkillinen asia, ettei kukaan milloinkaan tahtonut saada varmaa selkoa, mistä tuo veri oli peräisin, ja päästä tietämään, ettei minussa ollut siihen aikaan yhtäkään haavaa? Master Baine tiesi sen, sillä minä annoin hänen tutkia ruumiini, ja asiasta laadittiin todistettu asiakirja, joka olisi saanut kuningattaren lähettiläät palaamaan häpeissään Lontooseen, jos olisin ollut kotona heitä vastaanottamassa.»

Rosamundin mieleen muistui heikosti, että master Baine oli väittänyt jonkin sellaisen asiakirjan olevan olemassa, vieläpä oli mennyt niinkin pitkälle, että oli valallisesti vakuuttanut todeksi sir Oliverin nyt mainitseman asian. Ja samalla hän muisti, että seikka oli jätetty huomioonottamatta, koska oli otaksuttu tuomarin tahtovan sen nojalla puolustella velvollisuutensa laiminlyömistä, varsinkin, kun ainoa hänen mainitsemansa toinen todistaja, sir Andrew Flack, oli jo kuollut.

»Mutta olkoon», sanoi Oliver. »Palatkaamme itse asiaan. Minä suojasin tuota kurjaa pelkuria. Siten kiinnitin epäluulot itseeni, ja koska en voinut puhdistaa itseäni ilmiantamatta häntä, olin vaiti. Epäluulo kehittyi varmuudeksi, kun kihlattuni morsiameni, vähääkään välittämättä minun vakuutuksistani ja valoistani, uskoi minusta kaikkein pahinta ja purki kihlauksemme siten leimaten minut murhaajaksi ja valehtelijaksi kaikkien silmissä. Minuun kohdistuva närkästys kasvoi yhä. Kuningattaren lähettiläät olivat matkalla tekemään, mitä Truron tuomarit olivat kieltäytyneet tekemästä.

Tähän saakka olen kertonut tosiasioita. Nyt mainitsen otaksumia — omia päätelmiäni — mutta otaksumia, joiden kohta huomaatte osuvan ihan oikeaan. Tuo pelkuri, jolle olin suonut tyyssijan ja suojan, mittasi minua oman vaivaisen itsensä mitoilla ja pelkäsi minun sortuvan kannettavakseni tulleen uuden taakan alle. Hän pelkäsi minun ilmaisevan asian, esittävän todistukseni ja siten saattavan hänet tuhon omaksi. Oli olemassa tuo haavoittumisjuttu ja oli jotakin vielä vastaansanomattomampaa, mitä hän pelkäsi minun ilmaisevan. Oli olemassa eräs nainen — eräs Malpasissa asuva kunnoton — joka olisi voitu vaatia puhumaan ja joka olisi voinut ilmaista surmaajan ja veljesi välillä vallinneen mustasukkaisuutta hänen tähtensä. Se asia, jossa Peter Godolphin sai surmansa, oli kurja, pohjaltaan häpeällisen likainen.»

Rosamund keskeytti hänen puheensa tuimasti ensimmäisen kerran.
»Solvaatteko vainajaa?»

»Kärsivällisyyttä, rouvani», käski Oliver. »Minä en solvaa ketään.
Puhun totta kuolleesta, jotta kaksi elävää ihmistä toden tietäisivät.
Kuule siis minua loppuun asti! Olen odottanut kauan ja kokenut sangen
paljon toivoessani tilaisuutta saada teille tämän kertoa.

Tuo pelkuri siis otaksui minun voivan käydä itselleen vaaralliseksi ja päätti poistaa minut tieltään. Hän sai aikaan, että minut ryöstettiin eräänä iltana ja vietiin alukseen, jonka oli määrä kuljettaa minut Berberiaan orjaksi myytäväksi. Sellainen on katoamiseni todellinen tarina. Ja murhaaja, jota olin pitänyt ystävänäni ja suojannut omaksi katkeraksi vahingokseni, käytti vielä enemmänkin hyväkseen minun poistumistani. Jumala tietää, oliko sellaisen hyödyn toivo kenties hänen erikoisena houkutuksenaan. Hän sai aikanaan haltuunsa omaisuuteni, voittipa vihdoin puolelleen sen uskottoman naisenkin, joka oli ollut kerran kihlattu morsiameni.»

Vihdoin Rosamundille kävi sietämättömäksi se jäinen kärsivällisyys, jota hän oli tähän saakka kuunnellessaan osoittanut. »Sanotteko… että Lionel…?» aloitti hän äänellä, joka oli tukehtua närkästykseen.

Silloin Lionel vihdoin puhui suoristautuen jäykkään, pystyyn asentoon. »Hän valehtelee!» huusi hän. »Hän valehtelee, Rosamund! Älä hänestä välitä!»

Sakr-el-Bahrin tummiin kasvoihin tulvahti veri. Hetkisen hänen katseensa seurasi parin askelen päähän väistyvää Rosamundia, ja sitten niiden kiivas lieska suuntautui Lioneliin. Hän astui vaieten miehen luo, kasvoissa niin uhkaava ilme, että Lionel peräytyi uuden kauhun vallassa.

Sakr-el-Bahr tarttui veljensä ranteeseen puristaen sen kuin teräksiseen kahleeseen. »Meidän täytyy kuulla tänä iltana totuus, vaikka se olisi puristettava sinusta ilmi hehkuvin pihdein», virkkoi hän hampaittensa lomitse.

Hän veti Lionelin keskelle kattotasannetta ja piti häntä siinä Rosamundin edessä pakottaen hänet ranteesta puristaen kyyristyneeseen asentoon.

»Tiedätkö, kuinka nerokas on maurien kidutusmenetelmä?» kysyi hän. »Kotimaassa lienet kuullut piinapenkistä ja pyörästä ja peukalopihdeistä. Ne ovat hekuman ja ilon välineitä verrattuina niihin, joita Berberia on keksinyt jäykkien kielenkantojen kirvoittamiseksi.»

Rosamund seisoi hänen edessään kalpeana ja jäykkänä, kädet nyrkkiin puserrettuina. »Sinä pelkuri! Sinä konna! Sinä kehno koira ja uskonluopio!» soimasi hän.

Oliver päästi irti veljensä ranteen ja taputti käsiään. Rosamundista välittämättä hän silmäili Lionelia, joka kyyhötti vapisten hänen jalkojensa edessä.

»Mitä sanot, jos pistämme sytytyslangan sormiesi väliin? Vai arveletko, että olisi parempi aloittaa hehkuviksi kuumennetuilla rannerenkailla?»

Tanakka punapartainen turbaanipäinen mies, joka asteli hieman keinuen, noudatti — ennakolta tehdyn sopimuksen mukaisesti — merisissin kutsua.

Sakr-el-Bahr kosketti veljeään jalkineensa kärjellä. »Katso, sinä koira», kehoitti hän. »Katsele tätä miestä ja katso, tunnetko hänet. Katsele häntä, sanon minä!» Lionel katseli, ja koska hän ilmeisesti ei sittenkään tuntenut, hänen veljensä selitti: »Kristittyjen joukossa hänen nimensä oli Jasper Leigh. Hän on se laivuri, jonka lahjoit kuljettamaan minua Berberiaan. Hän joutui omaan satimeensa, kun espanjalaiset upottivat hänen aluksensa. Myöhemmin hän joutui minun käsiini, ja kun en huolinut häntä hirttää, hänestä tuli uskollinen seuralaiseni. Kehoittaisin häntä kertomaan, mitä tietää», jatkoi hän, Rosamundin puoleen kääntyen, »jos otaksuisin sinun uskovan hänen sanojansa. Mutta koska varmaan tiedän, ettet usko, käytän toista keinoa.» Hän kääntyi jälleen Jasperin puoleen. »Käske Alin kuumentaa ahjossa pari teräksistä rannerengasta ja pidä ne varalla, jos satun niitä tarvitsemaan.» Hän viittasi kädellään.

»Minulla ei ole mitään tunnustettavaa», väitti Lionel. »Sinä voit vain pakottaa minut valehtelemaan raakalaismaisilla kidutuksillasi.»

Oliver hymyili. »Selvää on, että sinusta virtaa valhetta herkemmin kuin totuutta. Mutta varmaan saamme lopulta kuulla totuudenkin, ole siitä varma.» Hän ivaili, ja hänen ivansa pohjalla oli hieno tarkoitus. »Ja sinä joudut kertomaan täyden tarinan», jatkoi hän, »kaikkine yksityiskohtineen, niin että mistress Rosamundin epäilykset vihdoinkin häviävät. Sinä kerrot, kuinka olit väijyksissä Godolphinin puistossa sinä iltana, kuinka arvaamatta hyökkäsit hänen kimppuunsa ja —»

»Se ei ole totta!» huudahti Lionel, joutuen vilpittömyyden puuskan valtaan, joka sai hänet kavahtamaan seisaalleen.

Tuo ei ollutkaan totta, ja Oliver tiesi sen, mutta hän käytti tahallaan valhetta tukikohtana vivutakseen ilmi totuuden. Hän oli viekas kuin paholainen eikä liene milloinkaan osoittanut oveluuttaan paremmin kuin nyt.

»Ei ole totta?» huudahti hän ylenkatseellisesti. »Sinun on nyt paras olla järkevä. Kerro totuus, ennenkuin kidutus kiskoo sen sinusta. Muista, että tiedän kaikki — täsmälleen siinä muodossa kuin sen minulle kerroit. Kuinka asia olikaan? Sinä väijyskelit pensaan takana, syöksyit äkkiarvaamatta hänen kimppuunsa ja lävistit hänet ennenkuin hän ennätti edes tarttua miekkaansa, ja niin —»

»Tuon osoittavat ilmeiseksi valheeksi tosiasiat», kuului raivoisa vastaväite. Terävä äänenpainojen tuntija olisi huomannut, että tässä tuli ilmi totuus, närkästynyt vihainen totuus, joka vaati ehdottomasti uskomaan. »Hänen miekkansa lepäsi hänen vieressään, kun hänet löydettiin.»

Oliver oli ylevän ylenkatseellinen. »Enkö tuota tietäisi? itsehän sen vedit tupesta hänet surmattuasi.»

Kiusa teki kuolettavaa työtänsä. Lionel hyppäsi äkkiä pystyyn vilpittömän suuttumuksensa vallassa, ja samassa hän oli mennyttä.

»Tuo on valhetta, niin totta kuin Jumala on todistajani!» huusi hän hurjasti. »Ja sinä tiedät sen. Minä olin hänen kanssaan rehellisessä taistelussa…» Hänen pitkä, vapiseva hengenvetonsa keskeytyi äkkiä saaden aikaan kaamean vaikutelman.

Sitten seurasi vaitiolo. Kaikki kolme olivat liikkumattomat kuin kuvapatsaat: Rosamund kalpea ja jännittynyt, Oliver vihaisen ivallinen, Lionel hervoton ja hämmentynyt havaitessaan sallineensa houkutella itsensä satimeen.

Vihdoin puhui Rosamund, jonka ääni värisi ja yleni yhä, vaikka hän yritti pitää sitä tasaisena.

Oliver naurahti pehmeästi. »Hän luullakseni aikoi esittää väitteensä todistuksen», ivaili hän. »Hän aikoi mainita kaksintaistelussa saamansa haavan, josta johtuivat lumessa nähdyt verijäljet, siten todistaakseen minun valehdelleen — kuten teinkin — kun sanoin hänen käyneen äkkiarvaamatta Peterin kimppuun!»

»Lionel!» huudahti Rosamund. Hän astui askelen lähemmäksi ja näytti sitten aikovan ojentaa hänelle kätensä, mutta antoi niiden kohta valahtaa alas. Lionel seisoi kuin ukkosen iskemänä, mitään vastaamatta. »Lionel!» huusi hän jälleen, ja hänen äänensä kävi yhtäkkiä kimakaksi. »Onko tuo totta?»

Rosamund seisoi hetken horjuen ja katsellen Lionelia, kalpeat kasvot sanomattoman tuskan naamioksi vääntyneinä. Oliver astui hänen luokseen valmiina häntä tukemaan, koska pelkäsi hänen kaatuvan. Rosamund torjui hänet käskevin kädenliikkein ja hillitsi heikkoutensa äärimmäisin ponnistuksin. Mutta hänen polvensa horjuivat ja kieltäytyivät tekemästä tehtäväänsä. Hän vaipui sohvaan ja peitti kasvonsa käsiinsä.

»Jumala minua armahtakoon!» valitti hän permantoon painuneena ja ankarasti nyyhkyttäen.

Tuo sydäntäsärkevä huuto sai Lionelin säpsähtämään. Hän astui kuuristuneena lähemmäksi, ja säälimättömän ivallinen Oliver seisoi taempana katsellen kohtausta, jonka tuloa oli kiirehtinyt. Hän tiesi, että asian alulleen tultua Lionel kietoutuisi verkkoon yhä vaikeammin. Täytyi tulla selityksiä, jotka syöksisivät hänet lopullisesti perikatoon. Oliver oli varsin tyytyväinen siinä katsellessaan.

»Rosamund!» kuului Lionelin surkea huuto. »Rose! Armahda minua! Kuule minua, ennenkuin tuomitset. Kuule, jottet tuomitse minua väärin!»

»Niin, kuuntele häntä», virkkoi Oliver naurahtaen vihaisesti ja pehmeästi. »Kuuntele häntä. Hänellä on varmaan varsin hupaista kerrottavaa.»

Tuo iva kannusti onnetonta Lionelia. »Kuule, Rosamund, kaikki, mitä hän on sinulle siitä asiasta kertonut, on valhetta. Minä… minä… tein sen itseäni puolustaen. On valhetta, että kävin hänen kimppuunsa äkkiarvaamatta.» Nyt hänen sanansa purkautuivat hurjana ryöppynä. »Me olimme joutuneet riitaan… jostakin asiasta, ja paholaisen tahto oli, että kohtasimme toisemme sinä iltana Godolphinin puistossa, hän ja minä. Hän ärsytti minua, löi minua ja veti vihdoin miekkansa pakottaen minut tekemään samoin puolustaakseni henkeäni. Siinä on totuus. Vannon sen tässä polvillani edessäsi taivaan kuullen! Ja —»

»Riittää, sir, riittää!» virkkoi Rosamund keskeyttäen nuo selitykset, jotka vain lisäsivät hänen inhoansa.

»Ei, kuule minua vielä, minä rukoilen sinua; kaikki kuultuasi voit arvostella minua lempeämmin.»

»Lempeämmin?» huudahti Rosamund, ja näytti melkein kuin hän olisi nauranut.

»Minä tulin vahingossa hänet surmanneeksi», jatkoi Lionel kiihkeästi. »En suinkaan sitä tarkoittanut. En tahtonut muuta kuin puolustaa ja varjella omaa henkeäni. Mutta miekkoja miteltäessä voi sattua enemmänkin kuin on tarkoituksena. Minä kutsun Jumalan todistajakseni, että hänen kuolemansa oli sattuma ja johtui hänen raivokkuudestaan.»

Rosamund oli hillinnyt nyyhkytyksensä ja katseli häntä nyt tuimin ja peloittavin silmin. »Oliko sattuma sekin, että jätitte minut ja kaikki muut ihmiset siihen luuloon, että tekoon oli syypää veljenne?» kysyi hän.

Lionel peitti kasvonsa, ikäänkuin ei olisi kyennyt kestämään hänen katsettaan. »Kunhan vain tietäisit, kuinka sinua rakastin — jo silloin, salaa — niin varmaan minua hiukan säälisit», vikisi Lionel.

»Säälisin?» Hän kumartui eteenpäin ja näytti sylkevän tuon sanan Lionelin kasvoihin. »Kuolema ja helvetti, mies! Sinäkö anelet sääliä — sinä?»

»Teidän täytyy sääliä minua, jos tiedätte, kuinka suuri oli se kiusaus, johon lankesin.»

»Minä tiedän kataluutenne, valheellisuutenne, pelkuruutenne ja halpamaisuutenne suuruuden. »Oh!»

Lionel ojensi rukoillen kätensä; hänen silmissään oli nyt kyyneliä. »Lempeytenne tähden, Rosamund —» aloitti hän, mutta samassa puuttui vihdoin puheeseen Oliver.

»Luulenpa, että ikävystytätte rouvaa», virkkoi hän koskettaen Lionelia jalallaan. »Kertokaa meille mieluummin lisää hämmästyttävistä kohtaloistanne. Ne huvittavat meitä enemmän. Kertokaa, millä keinoin toimititte minut ryöstetyksi ja orjuuteen myydyksi. Kertokaa, kuinka saitte haltuunne omaisuuteni. Selostakaa juurta jaksain ne satunnaisuudet, joiden onnettomana uhrina olette kaiken aikaa ollut. Käytä älyäsi, mies. Siitä koituu sievä kertomus.»

Sitten saapui Jasper ilmoittamaan, että Ali odotti hehkutettuine rannerenkaineen.

»Niitä ei enää tarvita», sanoi Oliver. »Ota tämä orja mukaasi. Käske Alin vartioida häntä ja pitää huolta siitä, että hän aamulla kahlehditaan kaleerini airoon. Vie hänet pois.»

Lionel nousi seisaalleen, kasvot tuhkanharmaina. »Odota! Ah, odota,
Rosamund!» huusi hän.

Oliver tarttui häntä niskaan, pyörähdytti häntä ja viskasi hänet
Jasperin syliin. »Vie hänet pois!» murahti hän. Jasper tarttui kurjaa
hartioihin ja pakotti hänet lähtemään ja jättämään Rosamundin ja
Oliverin kahden kesken Berberian tähtien alle.

OVELA FENZILEH.

Oliver katseli kauan aikaa naista, joka oli kyyristynyt sohvaan, kädet yhteen puserrettuina, kasvot kivisen jäykkinä ja katse alasluotuna. Sitten hän huoahti ja kääntyi pois. Hän asteli suojakaiteen luo ja katseli kaupunkia, johon noussut kuu loi valkeata hohdettansa. Sieltä kuului äänten huminaa, jonka yli kuitenkin kohosi puutarhassa heläjävän satakielen viserrys ja sammakkojen kurnutus notkelman lammikosta.

Nyt, kun totuus oli vedetty esiin piilostansa ja ikäänkuin singottu Rosamundin syliin, Oliver ei enää ollenkaan tuntenut sitä tuimaa riemua, jonka oli otaksunut sellaisesta tuokiosta itselleen koituvan. Hän oli pikemmin alakuloinen ja masentunut. Siihen epäpyhään ilonmaljaan, jonka hän oli kuvitellut ahnaasti tyhjentävänsä, oli myrkkynä valautunut se uusi havainto, että Rosamundin menettely oli jossakin määrin puolustettavissa, kun otettiin huomioon, että hän oli varmaan uskonut Oliverin paenneen.

Oliveria masensi se tunto, että hän oli käyttäytynyt aivan väärin ja että hänen kostonsa oli liioiteltu, ja niinmuodoin se hedelmä, joka oli näyttänyt hänestä houkuttelevan makealta, muuttui hänen suussaan tuhkaksi.

Hän seisoi siinä kauan, ja kumpikaan ei virkkanut mitään. Sitten hän vihdoin liikahti, kääntyi pois suojakaiteen luota ja asteli hitaasti takaisin, kunnes tuli sohvan viereen ja katseli korkeudestaan Rosamundia.

»Vihdoinkin olet kuullut totuuden», sanoi hän. Ja kun Rosamund ei vastannut mitään, hän jatkoi: »Olen tyytyväinen, että sain asian hänestä kirpoamaan yllätyksen avulla, tarvitsematta käyttää kidutusta, sillä muuten olisit luullut tuskan pusertavan hänestä väärän tunnustuksen.» Hän vaikeni, mutta Rosamund ei virkkanut vieläkään mitään, eipä edes mitenkään osoittanut kuulleensa hänen sanojaan. »Tuo», lisäsi Oliver, »oli se mies, jota pidettiin minua parempana. Lienet havainnut, ettei se tosiaankaan ollut minulle imartelevaa.»

Vihdoin Rosamund alkoi puhua, ja hänen äänensä soi turtana ja kalseana. »Olen huomannut, että on aivan joutavaa valita teistä kumpaakaan», sanoi hän. »Se minun olisi pitänyt arvatakin. Olisi pitänyt tietää, etteivät veljekset voi olla luonteeltaan ihan erilaiset. Minä opin tässä paljon ja nopeasti!»

Nuo sanat suututtivat Oliveria ja karkoittivat kerrassaan sen leppoisamman mielialan, jonka valtaan hän oli alkanut joutua.

Oliverin hampaat kimaltelivat hänen huultensa vääntyessä hymyyn. »Toivottavasti koituu sinulle siitä tiedosta yhtä paljon katkeruutta kuin minulle naisten — yhden ainoan naisen — tuntemisesta. Sinä uskoit minusta, mitä uskoit — minusta, jota luulottelit rakastavasi!» Oliver kenties tunsi tarvetta kerrata asiaa itselleen siten pitääkseen syytöksensä perusteita selvinä mielessään.

»Jos saisin pyytää teiltä jotakin armoa, pyytäisin teitä olemaan palauttamatta mieleeni —»

»Omaa uskottomuuttasiko?» kysyi hän. »Kunnotonta valmiuttasi uskomaan minusta pahinta pahaa?»

»Että olen milloinkaan luullut teitä rakastavani. Se ajatus herättää minussa ankarampaa häpeäntunnetta kuin mikään muu; orjamarkkinatkaan ja se solvaus, jonka alaiseksi olette minut saattanut, ei minua siinä määrin hävetä. Te syytätte minua siitä, että olen ollut valmis uskomaan teistä pahaa —»

»Minä teen enemmänkin», keskeytti Oliver, jonka viha kuohahti Rosamundin ivan armottomasta iskusta. »Minä syytän sinua tuhlatuista elämäni vuosista, kaikesta siitä johtuneesta pahasta, kaikesta, mitä olen kärsinyt, kaikesta, mitä olen menettänyt, kaikesta, miksi olen itse muuttunut.»

Rosamund katsahti häneen kylmästi, hämmästyttävässä määrässä valliten itseänsä. »Tuosta kaikestako minua syytätte?»

»Niin.» Oliver oli ylen kiivas. »Ellet olisi kohdellut minua niinkuin kohtelit, ellet olisi ollut valmis kuuntelemaan valheita, ei tuo pentu, minun veljeni, olisi milloinkaan mennyt niin pitkälle enkä minä olisi suonut hänelle tilaisuuttakaan.»

Rosamund siirtyi sohvassa kääntyen häneen syrjin. »Kaikki tämä on aivan joutavaa», virkkoi hän kylmästi. Mutta hän lienee kumminkin pitänyt tarpeellisena puolustautua, koska jatkoi: »Jos sittenkin olin herkkä uskomaan teistä pahaa, lienee seikka johtunut siitä, että vaistoni varoitti minua teissä olevasta pahasta. Te olette todistanut minulle tänä iltana, ettette ole surmannut Peteriä; mutta sitä todistaessanne olette suorittanut teon, joka on sitäkin rumempi ja häpeällisempi, teon, joka täysin paljastaa sydämenne mustuuden. Ettekö ole osoittanut olevanne kostonhimoinen ja jumalaton hirviö?» Hän nousi ja seisoi jälleen vastapäätä Oliveria äkkinäisen vihanpuuskan valtaamana. »Ettekö olekin — te, joka olette syntynyt Cornwallissa kristittynä aatelismiehenä — muuttunut pakanaksi ja rosvoksi, uskonluopioksi ja merisissiksi? Ettekö ole uhrannut Jumalaannekin kostonhimollenne?»

Oliver katsoi häntä silmiin, ollenkaan säikähtämättä hänen syytöstään, ja esitti hänen vaiettuaan puolestaan kysymyksiä.

»Vaistosiko ovat sinua varoittaneet kaikesta tuosta? Jumalan nimessä, nainen, etkö kykene keksimään mitään parempaa satua?» Hän kääntyi pois, kun samassa saapui kaksi orjaa, jotka kantoivat savisia ruoka-astioita. »Tässä tulee illallinen. Toivottavasti on ruokahalusi parempi kuin logiikkasi.»

Orjat asettivat astian, josta nousi houkutteleva tuoksu, pienelle maurilaiselle pöydälle sohvan viereen. Permannolle he laskivat ison savilautasen, jolla oli pari leipää ja punainen lyhytkaulainen amfora, jonka yli oli kumottu juomalasi.

Oliverin kylmä katse hipoi häntä. »Tästä puoleen, tyttöseni, ei tule kysymykseen, mitä haluat, vaan mitä käsken sinun tekemään. Minä käsken sinua syömään; käy siis käsiksi.»

»Et tahdo?» toisti Oliver hitaasti. »Puhuuko orja niin herralleen? Syö, sanon minä.»

»Surmaa siis minut», vastasi Rosamund tuimasti kavahtaen seisaalleen ja uhmaten häntä. »Surmaa minut. Olethan tottunut surmaamaan, ja siitä olisin sinulle ainakin kiitollinen.»

»Minä surmaan sinut, jos mieleni tekee», vastasi Oliver jäisen kylmästi. »En suinkaan sinun mieliksesi. Et näy vielä ymmärtävän. Sinä olet orjani, omaisuuteni, ja minä en salli sinun tulevan vahinkoon, ellei se tapahdu omasta hyvästä tahdostani. Syö siis, tai nuubialaiseni vitsovat sinua, kunnes ruokahalusi paranee.»

Rosamund seisoi hetkisen uhmaten hänen edessään, kalpeana ja päättäväisenä. Sitten näytti siltä kuin hänen tahtonsa olisi yhtäkkiä taipunut ja murtunut miehen tahdon ankaran painon alla, ja hän vaipui takaisin sohvaan. Oliver silmäili häntä ja nauroi itsekseen.

Rosamund oli vaiti ja näytti etsivän jotakin. Kun ei löytänyt, mitä haki, hän loi jälleen Oliveriin katseen, joka ilmaisi osalta ivaa, osalta anelua.

Oliverin silmissä näkyvä välkähdys osoitti hänen oivaltaneen asian tai ainakin epäilevän jotakin. Hän vastasi kuitenkin aivan tyynesti:

»Profeetan laki kieltää pilaamasta lihaa tai leipää koskettamalla sitä veitsellä. Sinun täytyy käyttää Jumalan sinulle antamia käsiä.»

»Pilkkaatteko minua puhumalla profeetasta ja hänen laeistansa? Mitä merkitsevät minulle profeetan lait? Jos minun täytyy syödä, en ainakaan tahdo syödä pakanakoiran tavoin, vaan niinkuin kristitty ihminen.»

Näytti siltä kuin Oliver olisi tahtonut noudattaa hänen toivomustaan, sillä hän veti hitaasti vyöstään tikarin, jonka kahva oli upeasti kullalla silaeltu. »Käytä tuota», sanoi hän laskien sen huolettomasti Rosamundin ulottuville.

Rosamund syöksyi siihen käsiksi vetäisten nopeasti henkeään. »Vihdoinkin annatte minulle jotakin, josta voin olla teille kiitollinen», sanoi hän laskien tikarinkärjen povelleen.

Oliver taivutti polvensa salamannopeasti, ja hänen kätensä tarttui Rosamundin ranteeseen niin voimakkaasti, että tikaria pitelevä käsi hervahti voimattomaksi. Oliver hymyili, tummanpuhuvat kasvot ihan lähellä Rosamundin kasvoja.

»Luulitko tosiaankin minun uskovan sen vapaasti käytettäväksesi? Otaksuitko tosiaankin äkkinäisen teeskennellyn taipumisesi minut pettäneen? Milloin opitkaan ymmärtämään, etten ole houkkio? Minä vain koettelin mieltäsi.»

Rosamund silmäili häntä, kasvoissa ilme, joka olisi voinut olla ivallinen, ellei siinä olisi kuvastunut syvä ylenkatse. »Onko niin vaikeata katkaista elämän lanka?» kysyi hän. »Eikö ihminen voi surmata itseään muuten kuin tikarilla? Te kerskaatte olevanne herrani, sanotte minua orjaksenne, sanotte omistavanne minut ruumiineni ja sieluineni, koska olette minut ostanut orjamarkkinoilta. Kuinka joutava onkaan tuo kerskauksenne! Ruumiini te voitte kahlehtia ja vangita; mutta sieluni… Saatte varmasti uskoa, että yrityksenne epäonnistuu. Te kerskaatte olevanne elämän ja kuoleman herra. Valhetta! Te vallitsette ainoastaan kuolemaa.»

Portaista kuului nopeita askelia, ja ennenkuin Oliver ehti vastaamaan, ennenkuin hän oli ehtinyt keksiä sanoja vastaukseensa, seisoi hänen edessään Ali, joka toi sen hämmästyttävän tiedon, että eräs naishenkilö pyrki välttämättä Sakr-el-Bahrin puheille.

»Naishenkilö?» kysyi Oliver kulmiaan kurtistaen. »Kristitty nainen, niinkö?»

Mutta hänen vielä puhuessaan nousi kynnyksen yli kattotasanteelle tumma hahmo hiljaa kuin varjo. Hän oli kiireestä kantapäähän mustiin puettu, ja viitan kokoinen musta harso peitti katseelta hänen vartaloansakin.

Ali käännähti häneen päin raivostuneena». Enkö käskenyt sinua odottamaan alhaalla, sinä häpeän tytär?» pauhasi hän. »Hän on seurannut minua tänne tunkeutuakseen väkisinkin luoksenne. Ajanko hänet pois?»

»Anna hänen jäädä», virkkoi Sakr-el-Bahr. Hän viittasi Alille käskien häntä poistumaan.

Tuo tumma, liikkumaton hahmo kiinnitti jollakin tavoin hänen tarkkaavaisuuttansa ja kiihti hänen epäilyksiänsä. Melkein selittämättömällä tavalla se johti hänen mieleensä Ajub-el-Saminin ja orjamarkkinoilla Rosamundista tehdyt tarjoukset.

Hän seisoi odottaen vieraansa puhuvan ja ilmaisevan itsensä. Tulija puolestaan pysytteli yhä liikkumattomana, kunnes Alin askelet olivat häipyneet kuulumattomiin. Sitten hän osoitti täysin luonteenomaista pelottomuutta, häikäilemättömyyttä, joka ilmaisi muhamettilaiseen pakkoon alistumatonta eurooppalaista alkuperää. Hän teki, mitä yksikään oikeauskoinen nainen ei olisi missään tapauksessa tehnyt: siirsi syrjään pitkän mustan harson, ja näkyviin tuli Fenzileh kalpeine kasvoineen ja kaihoisine silmineen.

Vaikka Oliver ei ollut vähempää odottanut, hän kuitenkin peräytyi askelen nähdessään tulijan kasvot paljastettuina edessään.

Esiteltyään itsensä niin dramaattisesti Fenzileh veti jälleen harson soveliaasti kasvojansa peittämään.

»Kuinka voit tulla tänne, minun luokseni ja näin!» moitti Oliver. »Jos asia tulisi herrasi korviin, niin kuinka kävisikään sinun ja minun? Pois täältä, nainen, ja heti!» kehoitti hän.

»Ei ole pelkoa siitä, että hän saa asian tietää, ellet itse sitä hänelle kerro», vastasi Fenzileh. »Sinulta minun ei tarvitse pyytää asiaa anteeksi, kunhan muistat, ettet ole itsekään syntynyt muhamettilaiseksi.»

»Mutta Algier ei ole kotoinen Sisiliasi, ja olitpa syntynyt miksi tahansa, sinun on hyvä muistaa, mikä nyt olet.»

Sakr-el-Bahr alkoi juurta jaksain selittää hänen mielettömyytensä koko laajuutta, mutta Fenzileh keskeytti hänen puhetulvansa.

Fenzileh noudatti tuota vastaansanomatonta kehoitusta. Hän osoitti Rosamundia. »Asia koskee tuota orjatyttöä», sanoi hän. »Minä lähetin vesiirini tänään markkinoille käskien ostaa hänet minulle.»

»Luovutathan hänet minulle siitä hinnasta, jonka olet hänestä maksanut?» Äänessä oli hieno pelon sävy.

»Olen kovin pahoillani, että täytyy kieltäytyä, oi Fenzileh. Hän ei ole ostettavissa.»

»Maltahan», huudahti Fenzileh. »Maksettu hinta oli korkea — monin verroin korkeampi kuin mikään kuulemani, olipa orja kuinka kaunis tahansa. Mutta minä mielin kovin saada hänet. Se on oikkuni, ja minä en suvaitse, ettei oikkujani täytetä. Tämän haluni tyydyttämiseksi olen valmis maksamaan sinulle kolmetuhatta filipiä.»

Sakr-el-Bahr silmäili häntä ihmetellen millaisia pirullisia juonia tuo nainen mielessään hautoi ja mitä pahoja aikeita tahtoi toteuttaa.

»Tahdot maksaa kolmetuhatta filipiä?» virkkoi hän hitaasti.
»Minkätähden?»

»Entä mistä johtuu tuo halu?» kysyi toinen jälleen, yhtä kärsivällisenä kuin vääjäämättömänäkin.

Sakr-el-Bahr kohautti olkapäitään ja hymyili. »Sinä vastaat liian vähän.»

Fenzileh laski kätensä kupeelleen ja katsoi häntä suoraan silmiin. Sakr-el-Bahr näki hänen silmäinsä hehkuvan harson läpi ja kirosi etua, jota nautti Fenzileh hänen kasvojensa ilmeiden jäädessä keskustelukumppanilta salatuiksi. »Sanalla sanoen, Oliver-Reis, tahdotko myydä hänet kolmestatuhannesta filipistä?»

»Et tahdo? Et huoli kolmestatuhannesta filipistä?» Hänen äänensä ilmaisi hämmästystä, ja Sakr-el-Bahr ihmetteli, oliko se todellista vai teeskenneltyä.

»En kolmestakymmenestäkään tuhannesta», vastasi hän. »Hän on minun, ja minä en aio hänestä luopua. Koska siis olen lausunut ajatukseni ja koska tännejäämisestäsi koituu vaaraa meille molemmille, kehoitan sinua poistumaan.»

Syntyi hetken kestävä vaitiolo, ja kumpikaan heistä ei huomannut Rosamundin kalpeissa kasvoissa näkyvää valpasta mielenkiintoa. Kumpikaan ei arvannut hänen osaavan ranskaa, jonka taito teki hänelle mahdolliseksi ymmärtää enimmän osan siitä, mitä lingua francaa käyttävät keskustelijat sanoivat.

Fenzileh tuli aivan hänen luoksensa. »Et siis tahdo hänestä luopua, vai kuinka?» kysyi hän, ja Sakr-el-Bahr oli varma siitä, että hän ivaili. »Älä huoli olla niin levollinen. Sinä joudut hänet luovuttamaan, ystäväiseni, — ellei minulle, niin Asadille. Hän itse on tänne tulossa.»

»Asad-ed-Din», vastasi Fenzileh alkaen jälleen hieroa kauppaa. »Kuulehan! On varmaan parempi, jos teet hyvät kaupat minun kanssani sen sijaan, että joudut tekemään huonot kaupat paššan kanssa.»

Sakr-el-Bahr pudisti päätänsä seisoen hajasäärin hänen edessään. »En aio ryhtyä kauppoihin teidän kummankaan kanssa. Tämä orja ei ole myytävänä.»

»Uskallatko vastustella Asadia? Saat uskoa, että hän vie tytön, olipa hän kaupan tai ei.»

»Minä ymmärrän», virkkoi Sakr-el-Bahr silmiään siristäen. »Tuo pelko siis on syynä siihen oikkuusi, että tahdot saada hänet omaksesi. Etpä ole ovela, Fenzileh. Se tietoisuus, että oma sulosi on kuihtumassa, saa sinut pelkäämään, että tällainen kaunotar kerrassaan riistäisi sinulta herrasi suosion, niinhän?»

Hän ei tosin voinut tutkia hunnutetun kasvoja nähdäkseen, kuinka tuo hyökkäys oli vaikuttanut, mutta huomasi ainakin hänen vartensa värähtävän ja kuuli hänen äänessään ilmenevän kiukun: »Entäpä jos niin olisikin, mitä se sinua liikuttaa?»

»Se voi liikuttaa minua vähän tai paljon», vastasi Sakr-el-Bahr mietteissään.

»Niin, oikeastaan sen pitäisi sinua paljonkin liikuttaa» vastasi hän nopeasti, yhteen hengenvetoon. »Enkö ole aina ollut ystäväsi? Enkö ole aina huomauttanut ansioistasi herralleni ja toiminut totisena ystävänä etenemisesi hyväksi, Sakr-el-Bahr?»

»Naura miten paljon mielit, mutta se on totta», väitti Fenzileh. »Jos menetät minut, menetät kaikkein arvokkaimman liittolaisesi — henkilön, jota hänen herransa kuulee ja rakastaa. Ajattele, Sakr-el-Bahr, mitä tapahtuisi, jos joku toinen tulisi sijaani, joku toinen, joka voisi valheillaan myrkyttää Asadin mielen sinua vastaan — sillä hän ei varmaankaan voi sinua rakastaa, tuo frankkilainen tyttö, jonka olet riistänyt kodistaan!»

»Älä siitä huolehdi», vastasi Sakr-el-Bahr kevyesti yrittäen samalla parhaansa mukaan sukeltaa syvyyksiin ja saada selkoa naisen todellisista tarkoituksista. »Tämä orjani ei tule milloinkaan anastamaan sinun sijaasi Asadin vieressä.»

Sakr-el-Bahr silmäili häntä pää kallellaan ja kädet puuskassa. »Jos hän voi ottaa tytön minulta, niin sitäkin helpommin sinulta. Olet epäilemättä ottanut seikan huomioon ja synkeässä sisilialaisessa mielessäsi jo hautonut keinoa asian auttamiseksi. Mutta oletko ajatellut, mitä asia sinulle maksaa? Mitä sanookaan sinulle Asad saatuaan tietää, että olet tehnyt tyhjäksi hänen aikeensa?»

»Mitäpä siitä huolisin?» huudahti Fenzileh äkkinäisen raivon vallassa, hurjanlaisesti elehtien. »Silloin tyttö on jo sataman pohjassa, kivi kaulassaan. Asad varmaan antaa minua piiskata. Epäilemättä. Mutta siihen se loppuu. Hän tarvitsee minua lohdutuksekseen, ja kaikki on jälleen hyvin.»

Sakr-el-Bahr oli vihdoinkin saanut asian selville, houkutellut ilmi kaikki hänen ajatuksensa, kuten kuvitteli. Hän ajatteli, ettei Fenzileh tosiaankaan ollut käyttäytynyt ovelasti. Hän, Sakr-el-Bahr, oli ollut houkkio salliessaan niin matalan ja ilmeisen tarkoituksen tuottaa itselleen päänvaivaa. Hän kohautti olkapäitään ja kääntyi pois.

»Poistu rauhassa, oi Fenzileh», sanoi hän. »Minä en luovuta häntä kenellekään — olipa nimenä Asad tai Saatana».

Hän puhui ehdottoman päättävästi, ja vastauksesta kuului, että Fenzileh näytti tyytyvän hänen päätökseensä. Mutta hänen vastauksensa tuli erittäin nopeasti, niin nopeasti, että sopi otaksua sen ennakolta suunnitelluksi.

»Siinä tapauksessa varmaan aiot ottaa hänet vaimoksesi.» Kenenkään ihmisen ääni ei voi kaikua viattomampana ja vilpittömämpänä kuin hänen nyt. »Jos on niin laita, teet viisaimmin pitäessäsi kiirettä, sillä naimisiinmeno on ainoa este, jota Asad ei kumoa. Hän on hurskas ja kunnioittaisi varmaan sellaista liittoa, koska kunnioittaa syvästi profeetan lakia. Mutta varmasti saat uskoa, ettei hän välitä mistään muusta.»

Mutta huolimatta hänen viattomuudestaan ja teennäisestä vilpittömyydestään — tai kenties senvuoksi Sakr-el-Bahr luki häntä kuin avointa kirjaa; nyt ei enää haitannut, että kasvot olivat hunnun peitossa.

»Sinun tarkoituksesi toteutuisivat nekin, eikö totta?» kysyi
Sakr-el-Bahr vuorostaan ovelasti.

»Sano 'paremmin', Fenzileh», virkkoi Sakr-el-Bahr. »Sanoin taannoin, ettet ole ovela. Mutta silloin sanoin väärin, Koraanin nimessä. Sinä olet ovela kuin käärme. Mutta minäpä huomaan, minne olet luikertamassa. Jos noudattaisin neuvoasi, saavutettaisiin kaksi eri tarkoitusta. Ensinnäkin saisin hänet Asadilta suojaan ja toiseksi joutuisin vaikeuksiin, koska olen niin tehnyt. Mikäpä olisikaan enemmän toiveittesi mukaista?»

»Sinä teet minulle vääryyttä», puolustautui Fenzileh. »Olen aina ollut ystäväsi. Tahtoisin…» Hän vaikeni yhtäkkiä kuunnellakseen. Yön hiljaisuuden rikkoivat Bab-el-Uebista päin kuuluvat huudot. Hän juoksi nopeasti suojakaiteen luo, mistä voi nähdä portin, ja kumartui katsomaan.

»Näetkö, näetkö?» huudahti hän, ja hänen äänensä värähteli. »Siinä hän on — Asad-ed-Din.»

Sakr-el-Bahr siirtyi hänen viereensä ja näki soihtujen valossa joukon miehiä, jotka astuivat sisään pimeästä porttikäytävästä.

»Näyttääpä melkein siltä kuin olisit tavoistasi poiketen puhunut kerran totta, oi Fenzileh.»

Fenzileh kääntyi häneen päin, ja Sakr-el-Bahrista tuntui kuin myrkyllinen katse olisi nuolena iskenyt häneen hunnun läpi. Mutta hänen puhuessaan hänen äänensä oli kylmän rauhallinen.

»Hetkisen kuluttua hälvenee viimeinenkin epäilyksesi. Mutta kuinka käy minun?» Tuon kysymyksen hän lisäsi kiihkeämmin. »Hän ei saa tavata minua täällä. Luulenpa, että hän surmaisi minut.»

»Aivan varmaan», myönsi Sakr-el-Bahr. »Mutta kukapa sinua tuntisi, kun olet hunnutettu? Poistu siis, ennenkuin hän ehtii tänne. Piiloudu pihalle, kunnes ovat ehtineet sisään. Tulitko yksin?»

»Olisinko uskaltanut ilmoittaa kenellekään tulevani luoksesi?» kysyi Fenzileh, ja Sakr-el-Bahr ihaili voimakasta sisilialaista henkeä, jota monet paššan haaremissa vietetyt vuodet eivät olleet kyenneet tukahduttamaan.

Fenzileh lähti nopeasti ovea kohti, mutta pysähtyi vielä kynnyksellä.
»Ethän jätä häntä? Ethän…?»

»Ole huoletta», vastasi Sakr-el-Bahr niin painokkaan päättävästi, että
Fenzileh poistui tyytyväisenä.

ALLAHIN EDESSÄ.

Sakr-el-Bahr seisoi hänen mentyään mietteisiinsä vaipuneena. Hän punnitsi jälleen jokaista kuulemaansa sanaa ja ajatteli tarkoin, kuinka ottaisi vastaan ja kuinka esittäisi kieltonsa, jos pašša tosiaankin saapuisi niissä asioissa.

Niin hän vaiti ollen odotteli Alia tai jotakin toista palvelijaa kutsumaan itseään paššan eteen. Mutta Ali ilmoittikin saapuessaan Asad-ed-Dinin tulevan, ja kohta hänen kintereillään saapui Asad joka oli kärsimättömänä tahtonut heti puhutella Sakr-el-Bahria.

»Samoin sinulle, herrani.» Sakr-el-Bahr kumarsi. »Talolleni tapahtuu kunnia.» Hän viittasi Alia menemään.

»Sinäkö anojana? Se on tarpeetonta, herrani. Onhan tahtoni vain sinun tahtosi kaiku.»

Paššan etsivä katse liukui hänen ohitseen ja syttyi hehkuun sattuessaan Rosamundiin. »Minä tulen kiireen kaupalla», sanoi hän, »niinkuin nuori rakastaja, jonka vaisto vie etsimänsä läheisyyteen. Minä haen tuota frankkilaista helmeä, tuota taivaankaunista vankia, jonka toit viime retkeltäsi. En ollut Kasbahissa, kun tuo Tsamanni-sika palasi sinne markkinoilta; mutta saatuani vihdoin kuulla, ettei hän ollut ostanut tyttöä, kuten käskin, olisin voinut itkeä, niin paha oli mieleni. Pelkäsin ensin, että joku Susin kauppias oli hänet ostanut ja lähtenyt matkaan; mutta kun sitten kuulin — siunattu olkoon Allah! — sinun hänet ostaneen, rauhoituin jälleen. Tahdothan luovuttaa hänet minulle, poikani?»

Hän puhui niin luottavasti, että Oliverin oli vaikea keksiä sanoja hänen harhaluulonsa hälventämiseksi. Siitä syystä hän seisoi hetkisen epäröiden.

»Minä korvaan tappiosi», jatkoi Asad. »Saat tuhatkuusisataa filipiäsi takaisin ja vielä viisisataa lohdutukseksesi. Tyydythän siihen; minä näet olen kiihkeän kärsimättömyyden vallassa.»

Sakr-el-Bahrin suu oli hymynirveessä. »Minä tunnen hyvin sen kärsimättömyyden, herrani, kun hän on kysymyksessä», vastasi hän hitaasti. »Se vaivasi minuakin viisi loputtoman pitkää vuotta. Siitä vapautuakseni lähdin vaaralliselle retkelleni Englantiin anastamassani frankkilaisessa aluksessa. Et sitä tietänyt, Asad, muuten et —»

»Joutavia!» keskeytti Asad. »Oletpa syntynyt kauppiaaksi. Ei ole vertaistasi, Sakr-el-Bahr, kun on kysymyksessä älyn leikki. Olkoon menneeksi, mainitse oma hintasi, käytä hyödyksesi kärsimättömyyttäni, ja päätetään kaupat.»

»Valtiaani», virkkoi Sakr-el-Bahr tyynesti, »nyt ei ole kysymyksessä hyötyminen. Hän ei ole myytävänä.»

Asad tuijotti häneen sanattomana, ja hänen kellerviin kasvoihinsa nousi heikko puna. »Eikö ole… myytävänä?» toisti hän hämmästyneenä änkyttäen.

»Ei, vaikka tarjoisit valtasi ja asemasi hänen hinnakseen», kuului juhlallinen vastaus. Sitten hän jatkoi lämpimämmin, äänellä, jossa oli pyynnön sävyä: »Pyydä minulta mitä tahansa muuta, ja minä lasken sen mielihyvin eteesi osoittaakseni sinulle uskollisuuttani ja kiintymystäni.»

»Minä en tahdo mitään muuta.» Asad puhui kärsimättömästi, melkein kiukkuisesti. »Haluan saada tuon orjan.»

»Siinä tapauksessa», vastasi Oliver, »vetoan armoosi ja rukoilen sinua kääntämään katseesi jonnekin toisaalle.»

Asad silmäili häntä synkästi. »Kieltäydytkö?» kysyi hän niskaansa ojentaen.

Syntyi vaitiolo. Asadin hahmo muuttui yhä synkeämmäksi, ja hänen sissipäällikköön suuntaamansa silmät välkkyivät yhä tuimemmin.

»Ymmärrän», sanoi hän vihdoin, äänessä tyyneys, joka oli sellaisessa ristiriidassa hänen ilmeensä kanssa, että kuulosti melkein kaamealta. »Ymmärrän. Näyttää siltä, että Fenzileh on enemmän oikeassa kuin arvasinkaan. Vai niin!» Hän katseli merisissiä hetkisen alta kulmain kiiluvilla silmillään.

Sitten hän lausui äänellä, jossa värisi pidätetty kiukku: »Muista, Sakr-el-Bahr, mikä olet, mitä olen sinusta tehnyt. Muista kaikkea sitä hyvyyttä, jota nämä kädet ovat tuhlaten sinulle jakaneet. Sinä olet sissieni päällikkö ja voisit kerran olla enemmänkin. Algierissa ei ole ketään sinua korkeampaa, itseäni lukuunottamatta. Oletko siis niin kiittämätön, että kiellät minulta ensimmäisen pyytämäni? Totta on se, mitä on kirjoitettu: 'Ihminen on kiittämätön'».

»Kunpa tietäisit, mitä kaikkea tämä minulle merkitsee —» aloitti
Sakr-el-Bahr.

»En tiedä enkä välitäkään», keskeytti Asad. »Olipa mitä tahansa, sen täytyisi näyttää olemattomalta minun tahtoni rinnalla.» Sitten hänen kiukkunsa väistyi imartelun tieltä. Hän laski kätensä Sakr-el-Bahrin jykevälle olkapäälle. »Kuulehan, poikani. Minä kohtelen sinua jalomielisesti rakkauteni tähden ja tahdon unohtaa kieltosi.»

»Ole niin jalomielinen, herrani, että unohdat häntä ollenkaan pyytäneesi.»

»Kieltäydytkö vieläkin?» Ääni, joka oli ollut äsken mesimakea, kaikui jälleen karulta. »Älä huoli jännittää liiaksi kärsivällisyyttäni. Minä olen nostanut sinut loasta, ja yksi ainoa sanani voi sinut jälleen sinne viskata. Minä katkaisin ne kahleet, jotka sitoivat sinut soutupenkkiin, mutta voin ne iskeä jälleen kiinni.»

»Sinä voit tehdä kaiken tuon», myönsi Sakr-el-Bahr. »Ja kun sen tietäen sittenkin kieltäydyn luopumasta siitä, mikä kuuluu minulle kaksin kerroin — ryöstön ja oston nojalla — voit käsittää, kuinka voimalliset ovat vaikuttimeni. Ole armollinen, Asad…»

Sakr-el-Bahr jäykistyi. Hän suoristi niskansa ja katsoi pelkäämättä paššaa silmiin. »Et voi tehdä sitäkään niin kauan kuin elän», vastasi hän.

»Minä rukoilen sinua: älä ole niin epäjalo ja väärämielinen, että pakotat palvelijasi sellaiseen inhoittavaan menettelyyn.»

Asadin huulet kiertyivät ivalliseen hymyyn. »Onko tuo viimeinen sanasi?» kysyi hän.

Pašša seisoi hetkisen silmäillen häntä tuhoaennustavin katsein. Sitten hän lähti varmoin askelin, niinkuin päätöksensä tehnyt henkilö, kohti ovea. Kynnyksellä hän pysähtyi ja kääntyi.

Sakr-el-Bahr jäi hetkeksi siihen, missä oli seisonut keskustelun aikana, ja kääntyi sitten toisaalle olkapäitään kohauttaen. Rosamundin katse oli suunnattu häneen, ja siinä oli ilme, josta hän ei kyennyt saamaan selkoa. Hän ei kyennyt sitä kestämään, vaan kääntyi toisaalle. Aikaisemmat omantunnonsoimaukset kohosivat auttamattomasti hänen mieleensä. Hän oli tosiaankin tehnyt tekemättömät. Nyt hänet valtasi epätoivo, täysi tietoisuus suoritetusta kamalasta teosta, joka tuntui auttamattomalta.

Äänettömässä tuskassaan hänelle kävi jokseenkin selväksi, että hän oli arvioinut väärin Rosamundiin kohdistuvia tunteitansa, ettei hänessä suinkaan ollut vallitsevana viha ja ettei rakkaus ollut vielä tuhoutunut, koska se ajatus, että Rosamund voisi nyt joutua Asadin saaliiksi, ei olisi muuten voinut häntä siinä määrin kiduttaa. Jos hän olisi otaksumansa mukaisesti Rosamundia vihannut, hän olisi vahingoniloisena hänet luovuttanut.

Oliver ei varmaan tietänyt, johtuiko hänen nykyinen mielentilansa yksinomaan siitä, että hän oli havainnut näennäiset syyllisyysperusteensa vakuuttavammiksi kuin oli osannut kuvitellakaan, niin vakuuttaviksi, että Rosamund oli hyvinkin voinut pitää häntä veljensä surmaajana.

Nämä kiduttavat mietteet keskeytti Rosamundin terävä ja vakava ääni:
»Minkätähden kieltäydyitte?»

Oliver kääntyi jälleen häneen päin hämmästyneenä, kauhun valtaamana.
»Ymmärsitkö, mitä puhuimme?» sai hän sanotuksi.

»Ymmärsin riittävästi», vastasi Rosamund. »Tämä lingua franca muistuttaa melkoisesti ranskankieltä.» Sitten hän jälleen kysyi: »Minkätähden kieltäydyitte?»

Oliver siirtyi hänen viereensä ja silmäili häntä. »Kysytkö minkätähden?»

»Eipä oikeastaan liene siihen syytä», virkkoi Rosamund katkerasti. »Mutta voihan kostonhimonne olla niin leppymätön, että mieluummin menetätte henkenne kuin luovutatte siitä hitustakaan.»

Oliverin kasvot jäykistyivät jälleen. »Aivan luonnollista», ivaili hän, »että selität tekoni siten.»

Rosamund vavahti, ja hänen katseensa painui alas, mutta ääni oli tyyni hänen vastatessaan: »Onko se paljoakin pahempaa kuin jos joudun Oliver-Reisin tai Sakr-el-Bahrin — tai miten teitä nimitettäneenkin — saaliiksi?»

»Jos sanot asian olevan yhdentekevän, en tietenkään enää vastusta», vastasi Oliver kylmästi. »Voit mennä hänelle. Vastustaessani häntä — kenties mielettömästi — en ajatellut kostavani sinulle. Tein sen siitä syystä, että tuo ajatus saa mieleni kauhun valtaan.»

»Niin ollen teidän täytyisi kauhistua yhtä hyvin itseänne», virkkoi
Rosamund.

Oliverin vastaus hämmästytti häntä. »Kenties kauhistunkin», sanoi hän tuskin kuuluvasti. »Kenties kauhistunkin.»

Rosamund katsahti häneen ikäänkuin olisi tahtonut jotakin sanoa. Mutta toinen jatkoi, äkkiä kiihtyen, sallimatta hänen keskeyttää.

»Hyvä Jumala! Tätäkö tarvittiin, jotta käsittäisin tekoni halpamaisuuden. Asadin vaikuttimet eivät ole sellaiset kuin minun. Minä tahdoin saada sinut käsiini rangaistakseni sinua. Mutta hän… Hyvä Jumala!» valitti hän peittäen kasvonsa hetkeksi käsiinsä.

Rosamund nousi hitaasti; hänen mielessään eli omituinen levottomuus, hänen sydämensä tykytti rajusti. Mutta liikutuksensa vallassa oleva Oliver ei sitä huomannut. Sitten lankesi hänen epätoivoonsa valonsäteenä se neuvo, jonka Fenzileh oli hänelle antanut puhuessaan siitä esteestä, jota Asad hurskaana muhamettilaisena ei uskaltaisi raivata tieltään.

»On olemassa keino», huudahti hän. »On olemassa keino, jota Fenzileh ilkeyksissään ehdotti.» Hän oli hetkisen kahden vaiheilla, katse pois käännettynä. Sitten hän kävi suoraan asiaan. »Sinun täytyy mennä kanssani naimisiin.»

Näytti melkein siltä kuin Rosamund olisi saanut iskun. Hän astui taaksepäin. Hänessä heräsi kohta epäluulo, joka nopeasti kasvoi varmaksi uskoksi, että Oliver oli vain yrittänyt pettää häntä teeskentelemällä katumusta.

»Niin», vastasi Oliver. Hän alkoi selittää, kuinka Rosamund hänen vaimonaan olisi pyhä ja loukkaamaton kaikkien muhamettilaisten joukossa. Kukaan ei uskaltaisi häneen sormellaan koskea, koska siten solvaisi profeetan pyhää lakia, ja jos olisikin sellaisia, ei niihin kuulunut Asad, joka oli harras jumalinen. »Ainoastaan siten», päätti Oliver puheensa, »voin sinut pelastaa hänen käsistään.»

Rosamund oli kuitenkin yhä ylenkatseellinen ja vastahakoinen. »Se on liian epätoivoinen keino epätoivoisessakin tapauksessa», sanoi hän siten saattaen Oliverin ankaran kärsimättömyyden valtaan.

»Sinun täytyy, sanon», väitti hän melkein kiukkuisesti. »Sinun täytyy — muuten sinut kannetaan jo tänä iltana Asadin haaremiin — eikä edes hänen puolisokseen, vaan orjakseen. Sinun täytyy oman itsesi tähden luottaa minuun! Sinun täytyy!»

»Luottaa teihin?» huudahti Rosamund, kiihkeän ylenkatseen pyrkiessä nauruna purkautumaan. »Luottaa teihin! Kuinka voisin luottaa henkilöön, joka on uskonluopio ja pahempikin?»

Oliver hillitsi itseään voidakseen keskustella hänen kanssaan ja saavuttaakseen kylmän logiikan avulla hänen suostumuksensa. »Sinä olet kovin leppymätön», sanoi hän. »Arvostellessasi minua jätät kerrassaan huomioonottamatta ne kärsimykset, jotka olen kokenut ja joita olet osaltasi aiheuttanut. Tietäessäsi nyt, kuinka väärämielisesti minua syytettiin ja kuinka paljon muita katkeria vääryyksiä jouduin kokemaan, muista samalla, että olin ihminen, jonka olivat pettäneet rakkain mies ja rakkain nainen. Minä olin kadottanut uskoni ihmisiin ja Jumalaan, ja muhamettilaiseksi, uskonluopioksi, merirosvoksi minä muutuin, koska ei ollut mitään muuta mahdollisuutta pelastua kaleeriorjan sanomattomasta kurjuudesta.» Hän silmäili surullisesti Rosamundia. »Eikö tämä mielestäsi ollenkaan minua puolusta?»

Se liikutti Rosamundia hiukan, sillä hän luopui ylenkatseesta, vaikka säilyttikin vihamielisen asenteensa.

»Mitkään vääryydet», sanoi hän, melkein murheellisesti, »eivät voi oikeuttaa ritarillisuuden solvaamista, miehen-arvonne häpäisemistä, voimanne väärinkäyttämistä naisen vainoamiseen. Millaiset vaikuttimet teitä lienevätkin johtaneet, te olette joka tapauksessa vajonnut niin syvään, sir, etten voi teihin luottaa.»

Oliver taivutti päänsä kuullessaan moitteen, jonka oli jo lausunut omassa mielessään. Se oli oikea ja ansaittu, ja hänen oli mahdoton siitä katkeroitua, koska tiesi sen oikeaksi.

»Tiedän sen», sanoi hän. »Mutta enhän pyydä sinua luottamaan itseeni omaksi hyödykseni, vaan sinua auttaakseni. Minä rukoilen sinua niin menettelemään vain oman itsesi vuoksi.» Äkkinäistä mieleenjohtumaa noudattaen hän veti vyöstään painavan tikarinsa ja ojensi sen Rosamundille, kahva edellä. »Jos haluat saada luotettavuuteni takeen», sanoi hän, »ota tämä veitsi, jolla tänä iltana aioit itsesi surmata. Jos huomaat minussa vähimmänkin petollisuuden merkin, käytä sitä miten mielit — minun tai itsesi tuhoksi.»

Rosamund silmäili häntä hieman hämmästyneenä. Sitten hän ojensi hitaasti kätensä ja tarttui hänen tarjoamaansa aseeseen. »Ettekö pelkää», kysyi hän, »että käytän sitä nyt, siten tehden lopun asiasta?»

»Minä luotan sinuun», sanoi Oliver, »siinä toivossa, että sinä alat luottaa minuun. Sitäpaitsi varustan sinut pahimman varalta. Jos näet tulee valittavaksesi kuolema tai Asad, otaksun sinun valitsevan kuoleman. Mutta salli minun lisätä, että olisi typerää valita kuolema, kun on vielä olemassa elämisen mahdollisuus.»

»Mikä mahdollisuus?» kysyi Rosamund, äänessä taannoisen ylenkatseen heikko vivahdus. »Sekö mahdollisuus, että joudun elämään kanssanne?»

»Ei», vastasi Oliver vakavasti. »Jos luotat minuun, tahdon koettaa korvata kaiken tekemäni pahan. Kuule minua. Päivän sarastaessa kaleerini lähtevät kaappausretkelle. Minä toimitan sinut salaa alukseen ja keksin keinon laskea sinut maihin jollekin kristitylle rannikolle — Italiaan tai Ranskaan — mistä voit päästä takaisin kotiin.»

Oliver hymyili mietteissään. »Pelkäätkö vieläkin jotakin sadinta? Eikö mikään saa sinua luottamaan vilpittömyyteni? Muhamettilainen avioliitto ei ole kristittyä sitova, ja minä en aio sitä avioliittona pitää. Se on pelkkä veruke, jolla sinua suojelen, kunnes pääsemme täältä pois.»

»Kuinka?» Oliver vaikeni joutuen hämilleen, mutta vain hetkeksi. »Onhan sinulla tikari», vastasi hän painokkaasti.

Rosamund seisoi mietteissään, silmäillen aseen himmeänä kiiltelevää terää. »Entä vihkiminen?» kysyi hän. »Miten se tapahtuu?»

Oliver selitti hänelle, että muhamettilaisen lain mukaan vaadittiin ainoastaan tuomarille tai häntä ylemmälle viranomaiselle todistajien läsnäollessa annettu ilmoitus. Hän oli parhaillaan tätä selittämässä, kun alhaalta kuului äänten hälinää, askelten töminää ja näkyi soihtujen loimuja.

»Asad palaa miehineen», huudahti hän, ja hänen äänensä vapisi.
»Suostutko?»

»Entä tuomari?» kysyi Rosamund, ja tuosta kysymyksestä Oliver huomasi hänen suostuvan pelastettavaksi niinkuin hän oli ehdottanut.

»Minä sanoin tuomari tai joku korkeampi. Asad itse on oleva meidän vihkijämme ja hänen seuralaisensa todistajinamme.»

»Mutta jos hän kieltäytyy? Hän varmaan kieltäytyy!» huudahti Rosamund kiihtyneenä ristien kätensä rinnalleen.

»Hän… hän varmaan suuttuu. Hän voi kostaa sen, mikä hänestä tuntuu juonelta.»

»Niin», vastasi Oliver hurjasti katsahtaen. »Olen ajatellut sitäkin.
Mutta jotakin meidän täytyy uskaltaa. Ellemme onnistu, niin —»

»Ja minun varalleni on olemassa nuora tai miekka», vastasi Oliver.
»Hiljaa! He tulevat!»

Portaista kaikuvat askelet olivat Alin. Hän syöksyi säikähtyneenä kattotasanteelle.

»Herra! Herra! Asad-ed-Din on täällä sotilaineen. Hänellä on asestettu saattue mukanaan!»

»Ei mitään pelon syytä», virkkoi Sakr-el-Bahr näköjänsä aivan tyynenä.
»Kaikki käy hyvin.»

Asad riensi portaita ylös tasanteelle kapinallisen sissipäällikkönsä luo. Hänen jäljessään tuli kaksitoista mustapukuista janitšaaria käyrämiekkoineen, joihin soihtujen valo loi kapeita verenkarvaisia juovia.

Pašša pysähtyi Sakr-el-Bahrin eteen, kädet majesteetillisesti ristissä rinnalla ja pää takakenossa, niin että hänen pitkä valkoinen partansa sojotti eteenpäin.

»Minä olen palannut», sanoi hän, »käyttämään voimaa siinä, missä lempeys ei auta. Toivon kumminkin hartaasti, että Allah on tällä välin auttanut sinut parempiin ajatuksiin.»

»Ylistetty olkoon hän!» huudahti Asad, ja hänen äänessään raikui riemu.
»Anna siis tyttö tänne!» Hän ojensi kätensä.

Sakr-el-Bahr astui taaksepäin Rosamundin luo ja tarttui hänen käteensä ikäänkuin taluttaakseen hänet eteenpäin. Sitten hän lausui kohtalokkaat sanat.

»Allahin pyhässä nimessä ja Hänen kaikkinäkevien silmiensä alla, sinun edessäsi, Asad-ed-Din ja näiden todistajien läsnäollessa, otan tämän naisen vaimokseni kaikkiviisaan, kaikki-armahtavan Allahin profeetan armollisen lain nojalla.»

Sanat oli lausuttu ja asia oli suoritettu, ennenkuin Asad arvasi merisissin tarkoituksen. Hän äännähti harmistuneesti; sitten hänen kasvonsa sävähtivät punaisiksi ja hänen silmänsä säihkyivät.

Sakr-el-Bahr seisoi tyynenä, ollenkaan säikähtämättä valtiaan vihaa, otti Rosamundin hartioilla olevan liinan ja sitaisi sen hänen päähänsä niin että kasvot peittyivät näkyvistä.

»Allah antakoon kuivua sen käden, joka Herramme Mohammedin pyhää lakia solvaten riistää hunnun näiltä kasvoilta, ja Allah siunatkoon tätä liittoa ja heittäköön Gehennan kuiluun sen, joka yrittää purkaa hänen Kaikkinäkevän silmien edessä solmittua liittoa.»

Se oli kamalaa. Liian kamalaa Asad-ed-Dinille. Janitšaarit seisoivat hänen takanaan kuin sidotut koirat kiihkeästi odottaen hänen käskyänsä. Mutta mitään käskyä ei kuulunut. Asad seisoi siinä huohottaen, hiukan huojuen ja vuoroin vaaleten, vuoroin punastuen. Hänen mielessään taistelivat tuima kiukku ja syvä hurskaus. Ja hänen vielä epäröidessään Sakr-el-Bahr lienee auttanut hänen hurskauttaan voitolle.

»Nyt ymmärrät, minkätähden en tahtonut häntä luovuttaa sinulle, oi mahtava Asad», sanoi hän. »Olet itse moittinut monet kerrat naimattomuuttani huomauttaen, ettei se ole Allahille mieluinen näky eikä hyvän muhamettilaisen arvoinen asia. Vihdoinkin on profeetta armossaan lähettänyt minulle neidon, jonka voin ottaa vaimokseni.»

Asad taivutti päänsä. »Mikä on kirjoitettu, se on kirjoitettu», sanoi hän ikäänkuin itseään muistuttaen. Sitten hän kohotti kätensä. »Allah on kaikkitietävä», tunnusti hän. »Hänen tahtonsa tapahtukoon!»

»Amen», lausui Sakr-el-Bahr erittäin juhlallisesti ja samalla syvimmästä sydämestään kiittäen omaa kauan unohduksissa ollutta Jumalaansa.

Pašša seisoi paikoillaan vielä hetkisen, ikäänkuin aikoen vielä jotain sanoa. Sitten hän äkkiä käännähti ja heilutti kättään janitšaareilleen. »Pois!» Muuta hän ei virkkanut, asteli vain ulos heidän jäljessään.

MERKKI.

Säleristikon takana, nopeasta liikkumisesta hengästyneenä ja Marzak vierellään, Fenzileh oli nähnyt paššan vihaisena palaavan ensimmäiseltä käynniltään Sakr-el-Bahrin luota.

Hän kuuli Asadin huutavan Abdul Mokhtaria, janitšaarien päällikköä, ja oli nähnyt parikymmentä sotilasta nopeasti järjestyneenä riviin pihamaalle, missä soihtujen punerva valo yhtyi kalpeaan kuutamoon. Hän oli nähnyt heidän kiiruhtavan pois, Asad itse etunenässä, eikä ollut tietänyt, pitikö itkeä vai nauraa, pelätä vai iloita.

»Se on tehty», oli Marzak riemuissaan huudahtanut. »Se koira on vastustellut häntä ja tuhonnut siten itsensä. Sakr-el-Bahr on hukassa tänä iltana.» Sitten hän oli vielä virkkanut: »Ylistetty olkoon Allah!»

Fenzileh ei kumminkaan vastannut mitään tuohon kiitosrukoukseen. Sakr-el-Bahrin tosin täytyi tuhoutua, vieläpä siihen miekkaan, jonka hän, Fenzileh, oli itse takonut. Mutta eikö iskun, joka tuhosi tuon miehen, täytynyt samalla kimmahtaa takaisin iskijään ja haavoittaa häntäkin? Tuohon kysymykseen Fenzileh nyt etsi vastausta. Vaikka hän ylen innokkaasti pyrki syöksemään merisissiä tuhoon ja turmaan, hän oli kuitenkin punninnut asiasta itselleenkin koituvia seurauksia. Häneltä ei ollut jäänyt havaitsematta, että Asad niinmuodoin välttämättä tulisi ottamaan omakseen frankkilaisen orjatytön. Mutta hänestä oli hetkellisesti näyttänyt siltä kuin kannattaisi maksaa tuokin hinta siitä, että Sakr-el-Bahr tuli lopullisesti suistetuksi pois hänen poikansa tieltä — mikä seikka todistaa, että Fenzileh äitinä sittenkin kykeni jossakin määrin uhrautumaan.

Hän lohdutti nyt itseään ajattelemalla, ettei se vaikutusvalta, jonka oli pelännyt vähenevän, jos Asadin haaremiin tulisi hänelle kilpailija, olisikaan enää ylen tärkeä hänelle ja Marzakille, kunhan Sakr-el-Bahr olisi poissa tieltä. Kaikki muu oli hänelle verrattain vähäarvoista. Jotakin se sentään merkitsi, ja nykyinen asiaintila sai hänen mielensä levottomaksi, erilaisten kiihkeiden tunteiden temmellyskentäksi. Näytti siltä kuin hän ei olisi kyennyt kerrallaan käsittämään kaikkia halujansa: toisen täyttymisestä iloitessaan hänen täytyi valittaa toisen täyttymättä jäämistä. Suurin piirtein katsoen hän kumminkin tunsi olevansa voiton puolella.

Siinä mielentilassa ollen hän oli odottanut, tuskin ollenkaan kuunnellen poikansa iloista ja itsekästä pakinaa. Poika tuntui vähän välittävän siitä, miten hänen äitinsä tulisi käymään tuon vihatun kilpailijan tultua syrjäytetyksi. Marzakille asia oli yksinomaan hyödyllinen; hänellä oli syytä olla vain tyytyväinen, ja hän ilmaisi tyytyväisyytensä ylevästi ylenkatsoen äitinsä tunteita.

Asad näkyi jälleen palaavan. He näkivät janitšaarien saapuvan pihaan ja järjestyvän paššan tullessa hitain, hiukan laahustavin askelin, pää rinnalle painuneena, kädet selän takana. Katselijat odottivat näkevänsä orjien tulevan hänen jäljessään taluttaen tai kantaen tyttöä, jota hän oli lähtenyt hakemaan. Mutta he odottivat turhaan, kiusaantuen ja ärtyen.

Sitten kuului Asadin äreä ääni hänen käskiessään seuralaisiaan poistumaan, ja portti rasahti kiinni. Asad asteli yksinään kuutamossa, yhä vielä masentuneen näköisenä.

Mitä oli tapahtunut? Oliko hän surmannut heidät molemmat? Oliko tyttö vastustellut häntä siinä määrin, että Asad oli menettänyt kaiken kärsivällisyytensä ja sellaisen vastustelun aiheuttaman raivonpuuskan vallassa surmannut hänet?

Sellaisia kysymyksiä Fenzileh esitti itselleen, ja koska hänen oli mahdoton ajatella muuta kuin että Sakr-el-Bahr oli joutunut häviölle, hän päätteli, että kaikki muukin oli käynyt hänen otaksumainsa mukaan. Odotus kumminkin kidutti häntä, ja hän lähetti Ajubin urkkimaan Abdul Mokhtarilta, mitä oli tapahtunut. Ajub, joka itsekin vihasi Sakr-el-Bahria, lähti varsin mielellään ja pahinta toivoen. Hän palasi pettyneenä, tuoden tietoa, joka kylvi pelkoa Marzakin ja hänen äitinsä mieleen.

Fenzileh kumminkin toipui nopeasti. Lopultakin tuo oli parasta, mitä oli voinut tapahtua. Ei olisi vaikeata muuttaa Asadin ilmeistä mielenmasennusta katkeruudeksi, jonka täytyi raivoksi kiihdyttynä välttämättä vihdoin tuhota Sakr-el-Bahr. Niin oli asia toteutettavissa panematta vaaralle alttiiksi omaa asemaa Asadin luona. Uskomatonta näet oli, että Asad nyt ottaisi Rosamundin haaremiinsa. Jo sen seikan, että tyttö oli esiintynyt paljastetuin kasvoin oikeauskoisten seassa, täytyi olla paha este hänen ylpeydelleen. Mutta aivan mahdotonta oli, että Asad alistaisi omanarvontuntonsa himojensa alle siinä määrin, että ottaisi luokseen naisen, joka oli ollut hänen palvelijansa vaimona.

Fenzileh oivalsi varsin hyvin, mitä oli tehtävä. Kuten hän itse oli arvellut, joskaan uskaltamatta odottaa näin runsaita tuloksia, Sakr-el-Bahr oli tehnyt tyhjäksi Asadin suunnitelman hänen hurskauttaan apunaan käyttäen. Samaa hurskautta oli nyt käytettävä asioiden lopulliseen järjestämiseen.

Fenzileh otti ohuen hunnun ja lähti tapaamaan Asadia, joka nyt istui sohvalla baldakiinin alla, yksinään leudossa ja tuoksuvassa kesäyössä. Hän hiipi miehensä viereen pehmein, sulavin, kissamaisen pyytelevin liikkein ja istui siinä hetkisen melkein huomaamattomana — siinä määrin oli Asad mietteisiinsä vaipunut — pää kevyesti miehen käsivarteen nojaten.

»Minun sieluni valtias», kuiskasi hän sitten, »sinä olet murheellinen.»
Hänen pelkkä äänensä oli kuin pehmeä hyväily.

Asad säpsähti, ja Fenzileh tunsi hänen silmiensä välkkeen äkkiä sattuvan itseensä. »Kuka sinulle niin sanoi?» kysyi Asad epäluuloisena.

»Sydämeni», vastasi Fenzileh, ääni sointuisana kuin viola. »Voiko suru rasittaa sinun mieltäsi ja jättää minun mieleni kevyeksi?» kysyi hän. »Voisinko olla onnellinen, kun sinä olet masentunut? Minä tunsin tuolla sisällä ollen sinun alakuloisuutesi ja tulin tänne jakamaan taakkaasi tai kantamaan sitä kokonaan sinun puolestasi.» Hän kohotti kätensä, ja hänen sormensa kiertyivät toisiinsa miehen olkapäällä.

Asad katsahti häneen, ja hänen ilmeensä lauhtui. Hän kaipasi lohdutusta, ja Fenzileh ei ollut milloinkaan ollut hänelle tervetulleempi.

Vähitellen ja sanomattoman taitavasti Fenzileh houkutteli hänet kertomaan kaikki, mitä oli tapahtunut. Kaikki kuultuaan hän laski närkästyksensä valloilleen.

»Se koira!» huudahti hän. »Se uskoton, kiittämätön koira! Olenhan varoittanut sinua hänestä, sinä silmäraukkaini valkeus, mutta olen saanut rakkauteni lausumista varoituksista pilkan palkakseni. Nyt sinä vihdoinkin hänet tunnet, ja hän ei saa tuottaa sinulle enempää häiriötä. Sinä heität hänet pois luotasi, sinkoat hänet takaisin maan tomuun, josta hyvyytesi on hänet nostanut.»

Asad ei vastannut. Hän istui synkkiin mietteisiin vaipuneena tuijottaen suoraan eteensä. Vihdoin hän huokasi väsyneesti. Hän oli oikeamielinen, ja hänessä oli omatunto, yhtä merkillinen kuin hankalakin ominaisuus merirosvo-paššassa.

»Siihen, mitä on tapahtunut», vastasi hän alakuloisesti, »ei sisälly mitään sellaista, mikä oikeuttaisi minut sysäämään pois luotani islamin uljaimman soturin. Velvollisuuteni Allahia kohtaan kieltää minua niin menettelemästä.»

»Mutta hänen velvollisuutensa sinua kohtaan ei kieltänyt häntä tekemästä tyhjäksi sinun aiettasi, valtiaani», huomautti Fenzileh erittäin lempeästi.

»Niin — halujani!» vastasi Asad, ja hänen äänessään kuului intohimon värähdys. Sitten hän sen hillitsi ja jatkoi rauhallisemmin: »Tuleeko itsekkäiden halujeni kumota hurskauteni? Tuleeko jotakin orjatyttöä koskevan asian saada minut uhraamaan islamin parhaimman soturin, profeetan lain uljaimman puolustajan? Tuleeko minun kutsua päälaelleni Allahin ainoan kosto tuhoamalla mies, joka on uskottomille skorpioonivitsaus — ja kaikki tuo vain siinä tarkoituksessa, että saisin tyydyttää henkilökohtaista vihaani, kostaa mitättömän haluni ehkäisemistä?»

»Sanotko vieläkin, oi elämäni, että Sakr-el-Bahr on profeetan lain uljain puolustaja?» kysyi Fenzileh lempeästi, äänessä tosin hämmästynyt sävy.

»Minä tiedän erään teon, johon ei olisi ryhtynyt yksikään oikeauskoinen. Jos kaivattiin hänen uskottomuutensa todistusta, niin hän on itse sen nyt antanut ottamalla itselleen kristityn vaimon. Eikö ole kirjoitettu Luettavaan Kirjaan: 'Älä nai kuvien kumartajattaria'? Eikö se ole profeetan laki, ja eikö hän ole sitä rikkonut solvaten samalla kertaa Allahia ja sinua, sieluni lähdettä?»

Asad kurtisti kulmiansa. Tuossa piili varmaan totuutta, jotakin sellaista, mikä oli jäänyt häneltä itseltään kerrassaan huomaamatta. Oikeamielisyys kuitenkin pakotti häntä puolustamaan Sakr-el-Bahria, tai hän kenties järkeili vain todistaakseen itselleen, että hänen ja merisissin välinen asia oli tullut lopulliseen päätökseen.

Tuon kuultuaan Fenzileh huudahti ihastusta teeskennellen: »Millainen laupeuden ja kärsivällisyyden lähde oletkaan, oi Marzakin isä! Sinä olet aina oikeassa. Hän teki varmaan syntiä ajattelemattomuudesta, mutta olisiko sellainen ajattelemattomuus mahdollinen oikeauskoisessa — sellaisessa henkilössä, jota sinun kannattaa nimittää profeetan pyhän lain puolustajaksi?»

Tuo viekas hyökkäys lävisti sen omantunnon-panssarin, johon Asad oli yrittänyt pukeutua. Asad istui kovin mietteliäänä, synkästi tuijottaen kuutamon seinään luomaa syvää varjoa. Äkkiä hän sitten nousi.

»Allah minua auttakoon; sinä olet oikeassa!» huudahti hän. »Tuhotessaan aikomukseni ja pidättäessään tuon frankkilaisen tytön omanansa hän ei välittänyt siitä, että teki syntiä lakia vastaan.»

Fenzileh lipui polvilleen, kiersi käsivartensa Asadin vyötäisille ja katseli häntä silmiin. »Sinä olet kumminkin yhä armelias, yhä lempeä tuomioissasi. Eikö hänessä ole muuta syytä, oi Asad?»

»Olisin iloinen, ellei olisi. Mutta on sittenkin seikkoja, joita et enkelimäisessä lempeydessäsi ollenkaan havaitse. Hän on tehnyt pahempaakin. Hän ei ainoastaan ollut häikäilemätön rikkoessaan lakia, vaan käytti lakia omiin alhaisiin tarkoituksiinsa siten sen saastuttaen.»

»Hän käytti lakia varustuksena, jonka suojaan vetäytyi tytön keralla. Tietäen, että sinä, joka olet uskon Jalopeura ja puolustaja, suostuisit nöyrästi tottelemaan, mitä Kirjaan on kirjoitettu, hän nai tytön saadakseen hänet sinulta varjelluksi.»

»Ylistys olkoon Hänelle, joka on kaikkiviisas ja antoi minulle voimaa olla tekemättä mitään arvotonta!» huusi Asad kuuluvalla äänellä, itseään ylistäen. »Olisin voinut surmata hänet purkaakseni epähurskaan siteen, mutta tottelin mieluummin, sitä, mikä on kirjoitettu.»

»Kärsivällisyytesi on ollut enkelien iloksi», vastasi Fenzileh, »mutta siitä huolimatta löytyi mies, joka oli kyllin halpamainen polkeakseen jalkoihinsa sen ja hurskautesi, oi Asad!»

Asad irroitti hänen kätensä ja lähti hänen luotaan ankaran mielenliikutuksen valtaamana. Hän asteli edestakaisin kuutamossa, ja Fenzileh nojasi tyytyväisenä sohvan tyynyihin, sanomattoman suloisena, kiiluvat silmät hienon hunnun peitossa — odottaen vuodattamansa myrkyn vaikutusta.

Hän näki Asadin pysähtyvän ja kohottavan kätensä ikäänkuin kääntyen taivaan puoleen ja kysyen jotakin tähdiltä, jotka vilkkuivat kuutamohohteisella taivaankannella.

Vihdoin Asad asteli takaisin hänen luokseen. Hän ei ollut vieläkään tehnyt päätöstä. Siinä, mitä Fenzileh oli sanonut, piili totuutta; mutta Asad tiesi hänen vihaavan Sakr-el-Bahria ja otti sen seikan huomioon, tiesi, kuinka kerkeästi hän selitti kaikki merisissin teot kaikkein pahimmalla tavalla, tiesi hänen mustasukkaisuutensa Marzakin vuoksi. Niin ollen hän epäili puolisonsa esittämiä perusteita ja epäili itseänsäkin. Sitäpaitsi hän oli Sakr-el-Bahriin kiintynyt, ja tämä kiintymys vaati sijaa hänen päätöksensä vaa'assa. Asadin mieli oli ankaran kuohunnan tilassa.

»Riittää», virkkoi hän melkein äreästi. »Minä rukoilen Allahia lähettämään itselleni neuvon tänä yönä.» Niin sanottuaan hän asteli puolisonsa ohi, ylös portaita ja sisään.

Fenzileh lähti hänen jäljessään. Hän makasi koko yön Asadin läheisyydessä voidakseen heti aamun koittaessa tukea aietta, jonka pelkäsi olevan vielä heikon. Asad nukkui ajoittain, mutta Fenzileh ei nukkunut ollenkaan, makasi vain avoimin silmin ja varuillaan ollen.

Muezzinin äänen kajahtaessa Asad hypähti heti vuoteesta sen kutsumusta noudattaen, ja tuskin oli viimeinen sävel häipynyt aamun tuuliin, kun Asad jo oli jalkeilla, taputti käsiään kutsuen orjiaan ja jakaen käskyjään, joista Fenzileh ymmärsi hänen aikovan lähteä satamaan määrättyyn aikaan.

»Kunpa Allah olisi johdattanut mieleesi hyvän ajatuksen, oi herrani!» huudahti Fenzileh. Sitten hän kysyi: »Mitä olet päättänyt?»

»Lähden etsimään merkkiä», vastasi Asad lähtien ja jättäen hänet sellaisen mielialan valtaan, jota ei suinkaan sopinut nimittää keveäksi.

Fenzileh kutsui Marzakin ja käski hänen lähteä isänsä jälkeen kuiskaten nopeasti käyttäytymisohjeita.

»Kohtalosi on laskettu omaan käteesi», huomautti Fenzileh. »Tartu nyt siihen lujasti kiinni.»

Pihalla Marzak näki isänsä parhaillaan astuvan valkoisen muulin selkään. Hänen seurassaan olivat vesiiri Tsamanni, Bisken ja muutamia muita päälliköitä. Marzak pyysi lupaa lähteä mukaan. Isä suostui siihen välinpitämättömästi, ja niin he lähtivät, Marzak paššan jalustimen vieressä, hiukan muita etempänä. Hetkisen vallitsi hiljaisuus, mutta sitten poika alkoi puhua.

»Isä, harras toivoni on, että olet päättänyt erottaa tuon uskottoman
Sakr-el-Bahrin tämän retken johtajan toimesta.»

Asad silmäili synkästi poikaansa. »Kaleerin tulee lähteä juuri nyt, jos mielimme katkaista espanjalaisen aluksen tien», virkkoi hän. »Ellei Sakr-el-Bahr komenna, niin kuka sitten, Taivaan nimessä?»

Asad hymyili vihaisen viekasta hymyään. »Oletko niin elämääsi väsynyt, poikani, että tahdot lähteä kuolemaan ja tuhota kaleerin kerallasi?»

»Mutta erittäin hyväntahtoinen, oi poikani», vastasi Asad, ja niin he kävelivät äänettöminä, kunnes saapuivat satamaan.

Upea kaleeri lepäsi laiturissa, ja sen luona valmisteltiin lähtöä erittäin uutterasti. Kantajat liikkuivat edestakaisin pitkin siltaa, joka liitti alusta laituriin, kuljettaen muonavarakääröjä, vesiruukkuja, ruutinelikoita ja muita retkellä tarvittavia tavaroita, ja Asadin ja hänen seuralaistensa saapuessa laskusillan luo neljä neekeriä asteli alukseen kantaen raskasta niinikääröä.

Aluksen perässä seisoi Sakr-el-Bahr, seuranaan Othmani, Ali, Jasper-Reis ja muutamia muita upseereita. Pitkin laskusiltaa astelivat Larocque ja Vigitello, kaksi uskonluopiota laivuria, jotka olivat olleet hänen mukanaan kaikilla retkillä viimeksikuluneiden kahden vuoden aikana. Larocque valvoi aluksen lastausta komentaen sijoittamaan ruokavaroja sinne, vesiruukkuja tänne ja ruutivarastoja isonmaston juurelle. Vigitello tarkasti lopullisesti airoihin kiinnitettyjä orjia.

Kun niinikäärö oli tuotu alukseen, Larocque huusi neekereille käskien laskea sen isonmaston luo. Mutta samassa puuttui asiaan Sakr-el-Bahr käskien heitä tuomaan sen peräkannelle.

Asad oli astunut maahan ja seisoi Marzakin kanssa laskusillan luona, kun poika pyysi vielä viimeisen kerran isäänsä käymään tämän retken johtajaksi ja ottamaan hänet mukaan upseerikseen, jotta hänkin perehtyisi meritoimiin.

Asad katsahti häneen ihmeissään, mutta ei vastannut mitään. Hän lähti laivaan, ja Marzak toisten keralla seurasi häntä. Vasta silloin Sakr-el-Bahr havaitsi paššan ja astui heti esiin lausumaan hänet tervetulleeksi kaleeriinsa. Vaikka hänen sydämensä kävi äkkiä levottomaksi, säilyivät hänen kasvonsa kuitenkin tyyninä ja katseensa yhtä häikäilemättömänä ja vakaana kuin aina ennenkin.

»Allahin rauha varjostakoon sinua ja huonettasi, oi voimallinen Asad», tervehti hän. »Me olemme matkaan lähtemässä, ja minä tunnen oloni turvallisemmaksi, kun saan sinun siunauksesi.»

Asad silmäili häntä ihmetellen. Sellainen julkeus, sellainen huolettomuus heidän viime kohtauksensa jälkeen tuntui paššasta kerrassaan uskomattomalta, ellei sitä voinut pitää täysin puhtaasta omastatunnosta johtuvana.

»Minulle on ehdotettu, etten tyytyisi vain siunaamaan tätä retkeä — että kävisin sitä johtamaan», vastasi Asad kiinteästi Sakr-el-Bahria silmäillen. Hän havaitsi merisissin silmissä äkillisen välkkeen, joka oli hänen säikähdyksensä ainoa ulkonainen merkki.

»Sitä johtamaan?» toisti Sakr-el-Bahr. »Sellaistako on sinulle ehdotettu?» Hän naurahti, ikäänkuin syrjäyttääkseen koko asian.

Tuo naurahdus oli taktillinen virhe. Se ärsytti Asadia. Hän asteli keskikannelta isonmaston luo — aluksessa näet oli iso- ja etumasto.

»Minkätähden? Koska sellainen ehdotus on mieletön», virkkoi Sakr-el-Bahr, joka piti liiallista kiirettä eikä niinmuodoin voinut etsiä diplomaattista vastausta.

Asadin kulmat kurtistuivat entistä enemmän. »Mieletön?» virkkoi hän.
»Missä on sen mielettömyys?»

Sakr-el-Bahr kiiruhti korjaamaan erehdystänsä. »Siinä ajatuksessa, että meitä odottava vaivainen saalis on sinun ponnistustesi arvoinen, että se saa Uskon Jalopeuran paljastamaan voimalliset kyntensä. Sinä», jatkoi hän, äänessä raikuva ylenkatse, »sinä, satojen loistavien taistelujen innostaja, taisteluiden, joihin ottivat osaa kokonaiset laivastot, sinäkö lähtisit merelle niin mitättömän asian tähden — yhdellä ainoalla kaleerilla kaappaamaan erästä espanjalaista alusta! Se ei olisi suuren nimesi arvoista, ei soveltuisi sinun jalouteesi ja arvokkuuteesi!» Halveksivin elein hän jätti sikseen koko asian.

Mutta Asad silmäili häntä yhä kylmästi, kasvoissa tutkimaton ilme.
»Onpa asia muuttunut eilisestä!» sanoi hän.

»Vielä eilen sinä itse torilla ollessamme yllytit minua lähtemään retkelle ja johtamaan sitä», huomautti Asad puhuen tahallisen painokkaasti. »Sinä itse palautit mieleen menneitä päiviä, jolloin me miekka kädessä vieretysten hyökkäsimme uskottomien kimppuun, ja kehoitit minua lähtemään jälleen kerallasi. Ja nyt…» Hän levitti kätensä, silmissä kiukkuinen ilme. »Mistä tämä muutos?» kysyi hän ankarasti.

Sakr-el-Bahr, joka oli joutunut omaan satimeensa, epäröi. Hänen katseensa suuntautui hetkeksi Asadin ohi: hän näki vilahdukselta Marzakin punastuneet, kauniit kasvot isän vieressä, Biskenin, Tsamannin ja kaikki muut hämmästyneinä häneen tuijottelevat, vieläpä vasemmalla muutamia ahavoituneita soutajakasvojakin, jotka katselivat häntä tylsän uteliaasti.

Sakr-el-Bahr hymyili näyttäen ulkonaisesti jäävän aivan järkkymättömäksi. »Mikä syynä… tietenkin se, että olen käsittänyt kieltäytymisesi syyt. Asia on muuten niinkuin sanon: tämä saalis ei ole sellaisen metsästäjän arvoinen.»

Marzak naurahti ivallisesti, ikäänkuin olisi sissipäällikön käytöksen varsinainen syy ollut hänelle aivan selvä. Hän kuvitteli myös, ja aivan oikein, että Sakr-el-Bahrin kummallinen menettely oli lopullisesti toteuttanut sen, mitä Asad-ed-Dinille lausutut kehoitukset eivät olisi kyenneet aikaansaamaan — oli tarjonnut hänelle sen merkin, jota hän oli tullut etsimään. Asad näet päätti vasta nyt käydä itse retkeä johtamaan.

»Näyttääpä melkein siltä», virkkoi hän hitaasti, hymyillen, »kuin et minua tarvitsisi. Ikävä asia, jos tosiaankin on niin laita, sillä olen jo kauan laiminlyönyt velvollisuuttani poikaani kohtaan ja olen nyt vihdoin päättänyt korjata erehdykseni. Me seuraamme sinua tälle retkelle, Sakr-el-Bahr. Minä itse johdan sitä, ja Marzak on oppilaani merellisissä asioissa.»

Sakr-el-Bahr ei enää sanallakaan vastustanut tuota lausuttua päätöstä. Hän kumarsi, ja hänen puhuessaan oli hänen äänessään melkein hilpeä sävy.

»Ylistys Allahin, koska olet niin päättänyt. Minun asiani ei ole enää tehostaa saaliin mitättömyyttä, koska päätöksesi on minulle edullinen.»

MATKA.

Tehtyään päätöksensä Asad vei Tsamannin syrjään ja keskusteli hänen kanssaan vähän aikaa antaen eräitä määräyksiä, miten asioita oli hoidettava hänen poissaollessaan. Lähetettyään vesiirinsä pois pašša itse antoi lähtökäskyn, jota noudatettaessa ei ollut syytä vitkastella, koska kaikki oli nyt valmista.

Laskusilta oli vedetty laiturille, merkkipillit vihelsivät, ja ruorimiehet kiiruhtivat komeroihinsa aluksen perään tarttuen suurten viheröiden perämelojen kädensijoihin. Toinen soitto kaikui, ja keskikäytävää kulki Vigitello kahden apulaisensa keralla, kaikki kolme varustettuina pitkillä häränvuodasta leikatuilla piiskoilla ja huutaen orjia valmistumaan lähtöön. Larocquen sitten viheltäessä kolmannen kerran neljäkuudetta vaakasuorana levännyttä airoa painui veteen, kaksisataa viisikymmentä ruumista taipui kuin yhtenä miehenä, ja niiden jälleen suoristuessa iso kaleeri syöksähti eteenpäin lähtien seikkailuretkellensä. Tuuli levitti isoonmastoon kiinnitetyn punaisen lipun, johon oli kuvattu viheriä puolikuu, ja laiturilta ja rannalta, jonne oli kerääntynyt suuri joukko katselijoita, raikui voimakas onnea toivottava huuto.

Ellei sitä olisi ollut, hänen soutaja-aikansa olisi voinut muodostua hyvinkin lyhyeksi. Hänellä ei ollut verhonaan mitään muuta kuin lanneliina, hänet oli kiinnitetty kahleella ensimmäiseen ylähangan puolelle olevaan soutupenkkiin kapealta keskikannelta perään päin lukien, ja ennenkuin kaleeri oli ehtinyt kulkea lyhyttä matkaa satamasta sen suulla olevan saaren luo, soutupäällikön piiskan siima oli jo kiertynyt hänen valkoisten hartioittensa ympärille vaatien häntä ponnistamaan paremmin voimiansa. Hän oli kiljaissut julman iskun sattuessa, mutta kukaan ei ollut hänestä välittänyt. Välttääkseen uutta iskua hän oli alkanut vetää koko voimallaan, ja Peñonin luo saavuttaessa valui hiki virtanaan pitkin hänen ruumistaan ja sydän jyskytti kylkiluita vasten. Sitä menoa ei voinut jatkua, ja hänen pahin piinansa oli siinä, että hän sen tajusi ja näki edessään kuvaamattomia kauhuja, jotka voimien uuvuttua häntä odottivat. Hän ei ollut luonnostaan lujarakenteinen, ja hänen viettämänsä hempeä ja hemmotteleva elämä ei ollut suinkaan varustanut häntä tällaiseen kokeeseen.

Mutta kun he sitten saapuivat Peñonin luo ja tunsivat lämpimän tuulen koko voiman, Sakr-el-Bahr, joka Asadin käskystä johti aluksen kulkua, käski avata isonmaston ja etumastojen valtavat latinalaispurjeet. Ne paisuivat tuulessa, ja kaleeri syöksyi eteenpäin ainakin kahta vertaa kiivaampaa vauhtia. Käskettiin lakata soutamasta, ja orjat saivat kiittää Taivasta levostaan ja jäädä kahleissaan odottamaan sitä aikaa, jolloin heidän jänteittensä voimaa jälleen kysyttäisiin.

Aluksen laaja kokka, joka päättyi teräksiseen kärkeen ja jossa oli kummallakin puolen tykki, oli täynnä joutilaita merisissejä, jotka lepäilivät, kunnes olisi aika käydä taisteluun. He joko nojasivat korkeihin suojakaiteisiin tai kyyhöttivät ryhmissä jutellen ja nauraen. Toiset neuloivat ja parsivat vaatteitaan, toiset kiillottivat aseitaan tai varuksiaan, ja eräs tummapintainen nuorukainen rummutti gimriänsä laulaen surunvoittoista šilhalaista lemmenlaulua parinkymmenen verenhimoisen sissin iloksi, heidän istua kyyhöttäessään hänen ympärillään kirjavana kehänä.

Kaleerin upeassa peräpuolessa oli avara hytti, johon päästiin kahden raskailla silkkiverhoilla varustetun oviaukon kautta. Verhojen tummanpunaiseen pohjaan oli kirjaeltu heleänviheriä puolikuu. Hytin yläpuolella oli kolme isoa kullattua rautalyhtyä, jokaisen päällä puolikuu. Hytin jatkona ja laajennuksena oli viheriä katos, joka varjosti melkein puolta peräkantta. Siihen oli sijoitettu pieluksia, ja niillä istuivat nyt Asad-ed-Din ja Marzak. Bisken ja kolme neljä muuta upseeria, jotka olivat tulleet paššan mukana alukseen ja jotka hän oli pidättänyt seuranansa, seisoivat joutilaina kullatun kaidepuun luona soutajain penkkien yläpuolella.

Sakr-el-Bahr, puettuna hopeakankaasta tehtyyn hohtelevaan viittaan ja turbaaniin, nojasi yksinään laivankaiteeseen peräkannen alahangan puolella alakuloisesti silmäillen näkyvistä väistyvää Algierin kaupunkia, joka esiintyi nyt vain valkoisten kuutioiden rykelmänä kukkulan rinteellä aamuauringon valossa.

Asad katseli häntä äänetönnä tuuheiden kulmakarvojensa alitse ja kutsui hänet sitten luoksensa. Sakr-el-Bahr saapui heti ja seisoi kunnioittavassa asennossa käskijänsä edessä.

Asad silmäili häntä hetkisen juhlallisesti, salaisen, ilkeän hymyn vilkkuessa sillävälin hänen poikansa kasvoissa.

»Älä otaksu, Sakr-el-Bahr», virkkoi hän vihdoin, »että kannan sinulle kaunaa siitä, mitä eilen illalla tapahtui, tai että se seikka on äskeisen päätökseni ainoa syy. Minulla oli velvollisuus — pitkät ajat laiminlyöty velvollisuus — Marzakia kohtaan, ja nyt olen vihdoin ryhtynyt sitä suorittamaan.» Asad näytti melkein pyytävän anteeksi, ja Marzakia eivät miellyttäneet sanat enempää kuin niiden sävykään. Minkätähden, kyseli hän itseltään, täytyi tuon tuiman vanhan miehen, joka oli tehnyt nimensä pelätyksi koko kristikunnassa, aina esiintyä lempeänä ja taipuisana, kun oli kysymyksessä tuo jykevä ja julkea uskoton?

Sakr-el-Bahr kumarsi juhlallisesti. »Käskijäni», sanoi hän, »minun asiani ei ole asettaa kysymyksenalaisiksi päätöksiäsi tai niihin johtaneita ajatuksiasi. Riittää, kun tunnen toivomuksesi; ne ovat lakini.»

»Ovatko?» kysyi Asad purevasti. »Tekosi tuskin todistavat vakuutuksiasi.» Hän huokasi. »Minua loukkasi eilen kovin se, että avioliittosi teki tyhjäksi aikeeni vieden sen frankkilaistytön minulta saavuttamattomiin. Kaikesta huolimatta kunnioitan liittoasi niinkuin kaikkien muslimien täytyy sitä kunnioittaa — vaikka se sinänsä onkin laiton. Mutta olkoon!» päätti hän puheensa hartioitaan kohauttaen. »Me purjehdimme nyt yhdessä tuhoamaan espanjalaista. Älköön pahansuopuus himmentäkö kummaltakaan taholta tätä loistavaa yritystämme.»

»Amen siihen, herrani», virkkoi Sakr-el-Bahr hartaasti. »Melkein jo pelkäsin —»

»Ei sanaakaan!» keskeytti Asad. »Sinä et ole koskaan mitään pelännyt, ja siitä syystä minä rakastan sinua kuin omaa poikaani.»

Marzakille ei kumminkaan ollut mieluista, että asiasta siten suoriuduttiin, että keskustelu päättyi hänen isänsä heltymykseen, joka oikeastaan merkitsi samaa kuin sovinnontekeminen. Ennenkuin Sakr-el-Bahr ehti vastata, Marzak esitti hänelle kysymyksen, joka oli täynnä vilpillistä tarkoitusta.

»Minä olen elänyt naisten kanssa niin vähän, etten osaa kysymykseesi vastata», virkkoi merisissi.

Marzak säpsähti vastausta, joka tuntui tähtäävän häneen itseensä. Mutta kohta hän jälleen hyökkäsi. »Valitan, että sinun, velvollisuuksiesi orjan, täytyi niin pian jättää hänen pehmeiden käsivarsiensa hekuma. Mihin olet hänet sijoittanut, oi kapteeni?»

»Mihin muualle sijoittaisikaan muslim vaimonsa kuin profeetan käskyä noudattaen — luoksensa.».

Marzak hymyili ivallisesti. »Tosiaankin ihmettelen lujuuttasi, kun voit hänet niin pian jättää!»

Asad huomasi ivan ja tuijotti poikaansa. »Mitä ihmeteltävää on siinä,
että aito muslim uhraa kiintymyksensä oikean uskon palveluksessa?»
Hänen puheensa sävy oli moittiva, mutta Marzak ei siitä välittänyt.
Poika lojui notkeana pieluksilla, jalka toisen alle työnnettynä.

»Älä salli näennäisten seikkojen uskotella itsellesi ylen suurta hurskasta intoa, isä!» sanoi hän.

»Riittää jo!» murahti Asad. »Hillitse kieltäsi, Marzak, ja hymytköön Allah kaikkitietävä suopeasti yrityksellemme luoden käsivarsiimme voimaa, jotta tuhoamme uskottoman, joka ei pääse maistamaan Paratiisin tuoksuja.»

Siihen Sakr-el-Bahr jälleen lausui »amenensa», mutta hänen sydämessään asui levottomuus, jonka olivat aiheuttaneet Marzakin kysymykset. Olivatko ne joutavia sanoja, joiden tarkoituksena oli vain kiusata häntä ja pitää Asadin mielessä elävänä Rosamundin muistoa, vai perustuivatko ne johonkin todelliseen tietoon?

Hänen asiaa koskeva pelkonsa sai pian uutta virikettä. Hän nojasi samana iltapäivänä suojakaiteeseen joutilaana katsellen, kuinka orjille jaettiin ruoka-annoksia, kun Marzak tuli hänen luoksensa.

Hän seisoi vähän aikaa mitään sanomatta Sakr-el-Bahrin vieressä katsellen kuinka Vigitello apulaisineen kulki penkistä toiseen jakaen soutajille korppuja ja kuivattuja taateleita — tosin vain säästäen, koska airot liikkuvat laiskasti, jos vatsat saavat liian paljon ravintoa — ja ojentaen juotavaksi kupin etikansekaista vettä, jossa uiskenteli muutamia rasvapisaroita.

Sitten hän osoitti isoa niinikoria, joka oli keskikannella lähellä isoamastoa, jonka ympärille ruutinelikot oli kerätty.

»Tuo kori», sanoi hän, »näyttää minusta olevan pahoin tiellä. Eikö olisi parempi sijoittaa se ruumaan, missä se ei ole vastuksina, jos sattuu syntymään taistelu?»

Sakr-el-Bahr tunsi sydäntänsä hieman ahdistavan. Hän tiesi Marzakin kuulleen, että oli käskenyt viedä korin perähyttiin ja että oli jälleen määrännyt sen sinne siirrettäväksi, kun Asad oli ilmoittanut aikovansa lähteä mukaan. Hän arvasi, että seikka sinänsä voi olla epäilyttävä, tai paremmin sanoen: hän oli kärkäs pelkäämään epäluuloja, koska tiesi, mitä tuossa korissa piili. Kaikesta huolimatta hän kääntyi Marzakin puoleen hymyillen hieman ylenkatseellisesti.

»Minä ymmärsin asian niin, Marzak, että sinä purjehdit kerallamme jotakin oppiaksesi.»

»Ei muuta kuin että sinun on paras olla tyytyväinen saadessasi oppia ja tehdä havaintoja. Aivan pian osaat minulle kertoa, kuinka valtaushaka on heitettävä ja kuinka taistelu on taisteltava.» Sitten hän osoitti jotakin aluksen etupuolella häämöttävää, taivaanrannalla lepäävältä pilvenlongalta näyttävää, mitä kohti heitä nopeasti kiidätti suopea tuuli. »Tuolla ovat Balearit», sanoi hän. »Me liikumme eteenpäin hyvää vauhtia.»

Vaikka hän sanoikin tuon vain keskusteluaihetta vaihtaakseen, itse tosiasia oli kuitenkin siinä määrin huomattava, että sitä kannatti lähemmin käsitellä. Sakr-el-Bahrin kaleeri oli koko Välimeren nopein alus kahdensadanviidenkymmenen orjan sitä soutaessa tai sen valtavan suurten purjeitten ollessa levitettyinä. Se kiiti nyt eteenpäin pullistunein purjein liukkaan kölin halkoessa tuulenpieksemää vettä vauhdilla, jota kenties ei olisi kyennyt parantamaan mikään purjehtiva alus.

»Jos tuuli säilyy voimassaan, ehdimme Aguila-niemen kohdalle ennen auringonlaskua, ja siitä menosta kannattaa jälkeenpäin ylpeillä», sanoi hän.

Marzak ei kumminkaan osoittanut erikoista mielenkiintoa; hänen katseensa harhautui alinomaa isonmaston juurella olevaan niinikoriin. Vihdoin hän lähti, Sakr-el-Bahrille mitään enempää virkkaamatta, peräkannen katoksen alle ja heittäytyi isänsä viereen. Asad istui siellä alakuloisissa mietteissään, jo katuen, että oli puolisoansa kuunnellen lähtenyt tälle retkelle ja joka tapauksessa varmasti uskoen, ettei ollut mitään syytä epäillä Sakr-el-Bahria. Marzak tuli elvyttämään hänen herpoutuvia epäluulojansa. Mutta hetki oli huonosti valittu: hänen lausuessaan ensimmäisiä sanoja ukko ärjäisi hänelle käskien vaikenemaan.

»Omaa ilkeyttäsi vain ilmoittelet», nuhteli häntä Asad. »Ja minä olen osoittautunut houkkioksi, kun olen sallinut toisten ihmisten ilkeyden pakottaa itseäni tässä asiassa. Riittää jo, sanon minä.»

Marzak vaikeni ja oli nyreissään seuraten katseellaan Sakr-el-Bahria, joka oli laskeutunut peräkannelta keskikäytävälle johtavat kolme porrasaskelmaa ja asteli hitaasti soutupenkkien välitse.

Sissipäällikön mieli oli kovin levoton, niinkuin ainakin henkilön, jolla on jotakin salattavaa ja joka alkaa pelätä joutuneensa petetyksi. Mutta kuka olikaan voinut hänet pettää? Aluksessa oli ainoastaan kolme miestä, jotka tiesivät hänen salaisuutensa — hänen upseerinsa Ali, Jasper ja italialainen Vigitello. Ja Sakr-el-Bahr olisi pannut vetoon kaikki mitä omisti väittäessään, ettei Ali eikä Vigitello ollut häntä pettänyt; sitäpaitsi hän luotti varmasti siihen, että Jasperkin oli oman etunsa vuoksi pitänyt sanansa. Mutta Marzakin niinikoria koskeva huomautus oli herättänyt hänessä levottomuutta, ja se sai hänet nyt haeskelemaan italialaista laivamiestä, johon hän luotti ehdottomammin kuin kehenkään muuhun.

»Vigitello», kysyi hän, »onko mahdollista, että joku on ilmaissut asian paššalle?»

Vigitello katsahti kysyjään terävästi ja hymyili sitten huolettomasti.
He seisoivat kahden keskikannen laitakaiteen luona.

»Senkö, mitä kuljetamme mukanamme?» virkkoi hän, ja hänen katseensa siirtyi isoonmastoon päin. »Mahdotonta. Jos Asad siitä tietäisi, hän olisi sen ilmaissut, ennenkuin Algierista lähdimme; muussa tapauksessa hän olisi varmaan ottanut mukaansa suuremman henkivartioston.»

»Mitä hän henkivartiostolla?» kysyi Sakr-el-Bahr. »Jos meidän kesken syntyy ottelu — kuten hyvinkin voi syntyä, jos on laita niinkuin epäilen — niin on itsestään selvää, kenen puolelle sissit asettuvat.»

»Tosiaanko?» virkkoi Vigitello, ja hänen mustanpuhuvat kasvonsa vetäytyivät hymyyn. »Se ei ole niin varmaa kuin luulet. Useimmat näistä miehistä ovat seuranneet sinua kymmeniin taisteluihin. Heille olet sinä pašša, heidän luonnollinen johtajansa.»

»Ehkä. Mutta he ovat Asad-ed-Dinin, Allahin ylentämän alamaisia. Jos heidän asiakseen tulisi valita minut tai hän, he varmaan asettuisivat hänen puolelleen huolimatta kaikista niistä siteistä, joita on voinut aikaisemmin olla meidän välillämme.»

»Oli kumminkin eräitä, jotka napisivat, kun sinut syrjäytettiin tämän retken johdosta», kertoi hänelle Vigitello. »Monet varmaan sallisivat uskonsa vaikuttaa päätökseensä, mutta monet seuraisivat sinua, vaikka olisi käytävä itseänsä Suur-Sulttaania vastaan. Älä unohda sitäkään», lisäsi hän, vaistomaisesti ääntään hiljentäen, »että monet meistä ovat uskonluopioita samoinkuin sinä ja minä, ja ettei meidän tarvitsisi hetkeäkään epäröidä, jos valinta tulisi kysymykseen. Toivon kumminkin», virkkoi hän lopuksi toiseen sävyyn, »ettei sellaista vaaraa ole olemassakaan.»

»Samoin minä, mitä hartaimmin», vastasi Sakr-el-Bahr kiihkeästi. »Olen kumminkin levoton, ja minun täytyy tietää, missä seison, jos käy kaikkein pahimmin. Mene sinä, Vigitello, miesten luo ja ota selkoa heidän todellisista tunteistaan, tutki heidän mieltänsä ja koeta saada selville, kuinka moneen voin luottaa, jos julistan sodan Asadille tai jos hän julistaa sodan minulle. Ole varovainen.»

Vigitello sulki merkitsevästi toisen tumman silmänsä. »Siihen voit luottaa», sanoi hän. »Tuon sinulle kohta tiedon.»

Niin he erosivat. Vigitello lähti tutkimusretkelleen kokkaan, ja Sakr-el-Bahr asteli hitaasti takaisin peräkannelle. Ensimmäisen soutupenkin kohdalla keskikäytävän takana hän kumminkin pysähtyi silmäilemään surkeata valkoihoista orjaa, joka istui siihen kahlehdittuna. Hän hymyili julmaa hymyä, koston riemua nauttiessaan unohtaen oman pelkonsa.

»Näyt jo maistaneen piiskaa», sanoi hän englanninkielellä. »Mutta se ei ole vielä mitään verrattuna siihen, mitä on tuleva. Oli onneksi sinulle, että sattui tänään tuulemaan. Aina ei kumminkaan ole niin laita. Aivan pian saat kokea, mitä minä sain kestää sinun toimestasi.»

Lionel katseli häntä jäykin, veristävin silmin. Hänen teki mieli kirota veljeänsä, mutta tämän rangaistuksen asianmukaisuus vaikutti häneen itseensäkin kerrassaan yllättävästi.

»Kohta välität, rakas veljeni», kuului vastaus. »Kohta välität itsestäsi mitä kirotuimmin ja surkuttelet itseäsi mitä hartaimmin. Minä puhun kokemuksesta. On mahdollista, ettet jää elämään, ja se on suurimpana huolenani. Toivoisin sinulla olevan omat jäntereeni, jotta säilyisit elävänä tässä uivassa helvetissä.»

»Sanoin sinulle ja sanon vieläkin, etten välitä itsestäni mitään», virkkoi Lionel. »Mitä olet tehnyt Rosamundille?»

»Hämmästyttäneekö sinua, kun kuulet minun esiintyneen gentlemanina ja naineen hänet?» ivaili Oliver. »Naineen hänet?» sai Lionel sanotuksi, kauhistuen pelkkää ajatustakin. »Sinä koira!»

»Minkätähden minua solvaat? Mitä muutakaan olisin voinut tehdä?» Oliver naurahti ja asteli eteenpäin jättäen Lionelin kimmurtelemaan puolittaisen tietonsa tuottamissa tuskissa. Tuntia myöhemmin, kun Balearien hämyinen ääriviiva oli muuttunut selvemmäksi ja värikkäämmäksi, Sakr-el-Bahr ja Vigitello kohtasivat jälleen toisensa keskikannella ja vaihtoivat ohimennen pari sanaa.

»Vaikea sanoa täsmälleen», kuiskasi laivamies, »mutta saamieni tietojen nojalla otaksun mahdollisuuksien jakautuvan varsin tasaisesti, joten olisi harkitsematonta haastaa riitaa.»

»En aiokaan sitä tehdä», vastasi Sakr-el-Bahr. »En tahtoisi sitä tehdä missään tapauksessa. Halusin vain tietää, kuinka on laitani, jos toisten taholta riitaa haastetaan.» Hän kulki eteenpäin.

Hänen mielensä levottomuus ei kumminkaan ollut yhtään tyyntynyt; hänen vaikeutensa eivät olleet suinkaan hälvenneet. Hän oli ottanut kuljettaakseen Rosamundin Ranskaan tai Italiaan, oli kunniasanallaan luvannut laskea hänet maihin jommallekummalle rannikolle, ja jos hän epäonnistuisi, Rosamund voisi johtua päättelemään, ettei hän ollut milloinkaan vakavasti asiaa aikonut. Mutta kuinka olikaan mahdollista se toteuttaa nyt, kun Asad oli mukana aluksessa? Oliko pakko kuljettaa Rosamund salaa takaisin Algieriin ja säilyttää häntä siellä, kunnes tarjoutuisi uusi tilaisuus laskea hänet maihin kristitylle rannikolle? Se oli ilmeisesti mahdotonta ja sisälsi liian paljon ilmitulon vaaraa. Ilmitulon vaara olikin nyt ylen uhkaava. Joka hetki voitiin saada tietää, että Rosamund oli tuossa niinikorissa. Oliver ei keksinyt minkäänlaista keinoa pitääkseen antamansa lupauksen. Hän voi ainoastaan odottaa ja toivoa luottaen siihen, että hänen onnensa soisi hänelle jonkin tilaisuuden, jota oli mahdoton ennakolta arvata.

Niin hän käyskeli enemmän kuin tunnin ajan pahoilla mielin edestakaisin, kädet selän takana, turbaanipeitteinen pää mietteisiin painuneena ja sydän pakahtumaisillaan. Hän oli joutunut kutomansa pahan verkon paulomaksi, ja hänestä näytti nyt varsin selvältä, ettei häneltä vaadittaisi lunnaiksi vähempää kuin hänen henkensä. Sitä hän ei kumminkaan paljoa ajatellut. Kaikki hänen suunnitelmansa olivat epäonnistuneet, ja hänen elämänsä oli joutunut haaksirikkoon. Jos hän voi siitä hinnasta pelastaa Rosamundin, hän tahtoi mielihyvin hinnan maksaa. Mutta hänen mielipahansa ja levottomuutensa johtuikin yksinomaan siitä, ettei hän kyennyt keksimään mitään pelastuskeinoa, vaikka oli valmis sellaiseen uhraukseen. Niin hän asteli yksinään ja alakuloisena, odottaen ja rukoillen avukseen ihmettä.

NIINIKORI.

Hän käveli siinä yhä vielä, kun he suunnilleen tuntia ennen auringonlaskua — viisitoista tuntia lähdön jälkeen — olivat ehtineet Formenteran saaren etelärannalle Aguila-niemen kallioiden varjoon, erään pitkän poukaman luo, jonka suu oli kapea kuin pullonkaula. Hänelle huomautettiin asiasta, ja hänet herätti mietteistään Asad, joka kutsui hänet peräkannelle ja käski häntä ohjaamaan aluksen poukamaan.

Tuuli ei enää sanottavasti heitä kuljettanut, ja niin oli käytävä airoihin, mikä oli joka tapauksessa välttämätöntä sitten, kun oli ahtaasta salmesta päästy sen takana avautuvalle tyynelle lahdelle. Sakr-el-Bahr koroitti siis puolestaan äänensä, ja hänen huutoansa totellen saapuivat Vigitello ja Larocque.

Vigitellon vihellyspillin ääni sai liikkeelle hänen apulaisensa, jotka kulkivat nopeasti soutupenkkien välissä komentaen soutajia varautumaan. Jasper ja puoli tusinaa muhamettilaisia merimiehiä kokosivat sillävälin purjeita, jotka olivat jo alkaneet lepattaa laantuvan tuulen epätasaisissa puuskapäissä. Sakr-el-Bahr komensi soutamaan, ja Vigitello vihelsi toisen kerran pitempään. Airot laskeutuivat, orjat ponnistelivat, ja tahtia löi eräs laivamiehen apulainen rytmikkäästi iskien rumpua keskikannella. Sakr-el-Bahr seisoi peräkannella huutaen komentosanoja komeroissaan seisoville peränpitäjille, ja niin alus lipui taitavasti tyyneen poukamaan, jonka syvä vesi oli kristallinkirkasta. Ennenkuin alus pysähdytettiin, Sakr-el-Bahr käänsi sen, merisissien tapaa noudattaen, voidakseen tarpeen vaatiessa heti päästä jälleen ulapalle.

Vihdoin alus pysähtyi loivan rinteen kallioiselle juurelle. Ei ollut näkyvissä kuin muutamia villivuohia, jotka söivät nurmea lähellä rinteen ylintä kohtaa. Kukkulan alla näkyi värihernepensaita kullankarvaisine kukkineen. Ylempänä kohottivat muutamat kyhmyiset, vanhat öljypuut harmaita latvojansa, jotka länteen painuva aurinko sytytti hopeiseen hohtoon.

Larocque ja pari merimiestä astuivat laidan yli alihangan puolella, astuivat vaakasuoraan ojennettujen airojen varsille, kulkivat niitä pitkin kalliorannalle ja alkoivat kiinnittää alusta köysillä kokasta ja perästä.

Sakr-el-Bahrin seuraavana huolena oli vahdin asettaminen, ja hän määräsi siihen tehtävään Larocquen lähettäen hänet rantakallion laelle, mistä avautui laaja näköala.

Marzakin kanssa peräkannella kävellessään pašša muisteli menneitä aikoja, jolloin hän oli liikkunut merillä tavallisena merisissinä ja oli usein valinnut tämän poukaman sekä väijytystä varten että piilopaikakseen. Koko Välimerellä, sanoi hän, oli vain harvoja paikkoja, jotka soveltuivat merisissien tarkoituksiin niin hyvin kuin tämä; se kelpasi pakopaikaksi vaaran sattuessa, ja oli verraton väijymissija saalista odoteltaessa. Hän muisti olleensa täällä kerran peloittavan Dragut-Reisin keralla, mukanaan kuusi kaleeria, joiden läsnäoloa ei aavistanutkaan genualainen amiraali Doria purjehtiessaan juhlallisesti ohi laivueenaan kolme karavellia ja seitsemän kaleeria.

Marzak käveli isänsä vierellä kuunnellen vain puolittain tarkkaavaisena noita muisteloita. Hänen ajatuksensa olivat kiintyneet yksinomaan Sakr-el-Bahriin, ja niinikoria koskevat epäilykset olivat hänen mielessään voimistuneet, kun hän oli nähnyt merisissin kahden viimeksikuluneen tunnin aikana mietteissään liikkuvan sen läheisyydessä.

Hän keskeytti äkkiä isänsä muistelmat ilmaisemalla, mitä ajatteli. »Kiitetty olkoon Allah», sanoi hän, »että sinä olet tämän retken johtajana, sillä muuten olisi tämän poukaman suoma etu voinut jäädä käyttämättä.»

»Eipä suinkaan», virkkoi Asad. »Sakr-el-Bahr tuntee sen yhtä hyvin kuin minä. Hän on käyttänyt ennenkin tätä edullista paikkaa. Hän itse ehdotti, että väijyisimme espanjalaista alusta juuri tässä.»

»Jos hän olisi ollut yksin matkassa, niin luulenpa ettei espanjalainen alus olisi kovinkaan hänen mieltänsä liikuttanut. Hänellä on muuta ajateltavaa, isä. Katsohan, kuinka hän on mietteisiinsä vaipunut. Kuinka monia tämän matkan tunteja hän onkaan niin viettänyt. Hän näyttää mieheltä, joka on joutunut satimeen ja epätoivoon. Jokin asia kalvaa hänen mieltänsä. Katselehan häntä.»

»Allah sinulle anteeksi antakoon», virkkoi hänen isänsä pudistaen vanhaa päätänsä ja huoaten sellaisen hurjan ajatuksen vuoksi. »Täytyykö mielikuvituksesi alinomaa saada ravintoansa ilkeydestäsi? En kumminkaan soimaa sinua, vaan sisilialaista äitiäsi, joka on tuota vihamielisyyttä sinussa kasvattanut. Eikö hän houkutellut minua lähtemään tälle joutavalle retkelle?»

»Huomaan, että olet unohtanut eilisen illan ja frankkilaisen orjatytön», virkkoi hänen poikansa.

»Enpä suinkaan, siinä erehdyt. En ole sitä unohtanut. Mutta en ole unohtanut sitäkään, että koska Allah on koroittanut minut Algierin paššaksi, hän edellyttää minun toimivan oikeamielisesti. Kuulehan, Marzak, lopeta nämä jutut. Kenties jo huomenna näet hänet taistelussa, ja sellaisen näyn jälkeen et halua etkä uskallakaan puhua hänestä pahaa. Tee sovinto hänen kanssaan, ja pidä huolta siitä, että tästä lähtien näen paremman suhteen vallitsevan välillänne.»

Asad koroitti ääntänsä ja kutsui Sakr-el-Bahria, joka heti lähti hänen luokseen. Marzak seisoi siinä nyreillä mielin, näyttämättä ollenkaan haluavan noudattaa isänsä tahtoa ja ojentaa öljypuun oksaa miehelle, joka luultavasti tulisi riistämään häneltä esikoisuuden, ennenkuin leikki oli lopussa. Siitä huolimatta hän avasi suunsa ensimmäisenä merisissin astuttua peräkannelle.

»Hämmentääkö mieltäsi tulevan taistelun ajatus, sinä taistelun koira?» kysyi hän.

Sakr-el-Bahr naurahti. »Taidatpa kohta sanoa, että pelkään. Neuvon sinua kuitenkin odottamaan, kunnes olet haistanut verta ja ruutia ja oppinut tarkoin tietämään, mitä pelko merkitsee.»

Tuo pieni kiista herätti lähellä olevien Asadin upseerien huomiota. Bisken ja muutamat muut saapuivat luo asettuen paššan taakse ja katsellen hieman huvitettuina samoinkuin Asad itsekin.

»Niin tosiaan», sanoi Asad laskien kätensä Marzakin olkapäälle, »hänen neuvonsa on varsin oikea. Odota, poikani, kunnes olet hyökännyt hänen kanssaan uskottoman alukseen, ennenkuin väität hänen helposti hämmentyvän.»

Marzak karisti kärsimättömästi pois tuon ryhmyisen vanhan käden. »Alatko sinä, oma isäni, hänen kerallaan pilkata minua puuttuvasta kokemuksestani? Nuoruuteni on riittävä vastaus. Ethän ainakaan», lisäsi hän, erään kavalan ajatuksen mieleen johtuessa, »ethän ainakaan voi pilkata minua kehnoksi aseiden käyttäjäksi.»

»Antakaa hänelle tilaisuutta», virkkoi Sakr-el-Bahr ivallisen hyvätuulisesti, »niin hän näyttää meille ihmeitä.»

Marzak katseli häntä kapenevin, kiiltävin silmin. »Anna minulle jousi», vastasi hän, »niin näytän sinulle, kuinka tulee ampua», kuului hänen hämmästyttävä kehuskelunsa.

»Sinäkö näytät hänelle?» ärjyi Asad. »Sinäkö näytät hänelle!» Hänen naurunsa raikui sydämen pohjasta. »Aiotko ryvettää auringon kasvoja, poika!»

»Poika, olethan mieletön! Sakr-el-Bahrin nuoli pudottaa pääskyn lennostaan.»

»Entä mikä on oma kerskauksesi?» kysyi Sakr-el-Bahr. »Tavoitatko ehkä
Formenteran saaren tämän matkan päästä?»

»Ja tulet sen saamaan», kuului ilkeä vastaus. Marzak kumartui kaidepuun luo. »Hoi siellä! Vigitello! Jousi mulle ja toinen Sakr-el-Bahrille.»

Vigitello kiiruhti häntä tottelemaan; Asad pudisti päätänsä ja nauroi jälleen.

»Ellei profeetan laki kieltäisi vetoa lyömästä — aloitti hän, mutta
Marzak keskeytti:

»Jotta kukkarosi tulisi yhtä tyhjäksi kuin pääkoppasi», virkkoi
Sakr-el-Bahr.

Marzak silmäili häntä hymyillen ivallisesti. Sitten hän sieppasi
Vigitellon kädestä toisen jousen ja asetti siihen nuolen. Silloin
Sakr-el-Bahr tuli vihdoin tietämään, että kaiken tuon merkillisen
pöyhkeilyn pohjalla piili ilkeys.

»Katsohan», sanoi nuorukainen, »tuossa niinikorissa on täplä, tuskin silmäterääni suurempi. Sinun varmaan täytyy jännittää katsettasi, jos mielit sen nähdä. Katso, kuinka nuoleni sen löytää. Kykenetkö sinä ampumaan paremmin?»

Hänen silmänsä tarkkasivat kiinteästi Sakr-el-Bahrin kasvoja ja huomasivat niihin äkkiä leviävän kalpeuden. Mutta melkein samassa merisissi jo hillitsi itsensä. Hän nauroi, näyttäen niin huolettomalta, että Marzak tosiaankin alkoi epäillä, oliko hän todella kalvennut, vai oliko hän vain kuvitellut niin tapahtuneen.

»Kas vain, sinä valitset näkymättömiä pilkkoja, ja sattuipa nuoli sitten mihin tahansa, sinä sanot sen sattuneen keskelle pilkkaa! Vanha temppu, Marzak. Mene naisia sillä narraamaan.»

»Niinpä valitsemme tuon ohuen nuoran, jolla kori on sidottu», sanoi Marzak kohottaen jousensa. Mutta Sakr-el-Bahrin käsi tarttui hänen käsivarteensa kevyesti, mutta samalla niin voimakkaasti, että jousen täytyi painua alas.

»Odota», sanoi hän. »Sinun tulee valita toinen pilkka monestakin syystä. Ensinnäkään en tahdo nuolesi harhautuvan soutajien joukkoon ja kenties surmaavan jonkun heistä. Useat heistä ovat erikoisen voimakkaita valio-orjia, ja minä en mieli kadottaa yhtäkään heistä. Toinen syy on siinä, että tuo pilkka on joutavanaikainen. Onhan välimatka vain kymmenen askelta. Lapsellinen yritys, ja siinä taitaakin olla syy, miksi sen valitsit.»

Marzak laski jousensa, ja Sakr-el-Bahr irroitti kätensä. He silmäilivät toisiaan, merisissi erinomaisesti itseään hilliten ja lauhkeasti hymyillen, ilmaisematta mustanpuhuvissa parrakkaissa kasvoissaan tai teräksisissä vaaleissa silmissään vähintäkään jälkeä siitä kauhusta, joka täytti hänen mielensä.

Hän osoitti lähintä öljypuuta, joka kasvoi rinteellä, sadan askelen päässä. »Tuolla on miehen pilkka. Ammu nuoli tuon ensimmäisen öljypuun pitkään oksaan »

»Miehen pilkka, tosiaankin», virkkoi Asad, »oivallisen jousimiehen veroinen.»

Mutta Marzak kohautti hartioitaan teennäisen ylenkatseellisesti. »Tiesinhän, ettet hyväksyisi ehdottamaani maalia», sanoi hän. »Öljypuun oksa on niin iso, ettei lapsikaan voisi olla siihen osumatta tältä matkalta.»

»Ellei lapsi voi olla osumatta, niin silloinhan ei ole sinullakaan siihen lupaa», virkkoi Sakr-el-Bahr, joka oli nyt asettunut niin, että hänen ruumiinsa oli Marzakin ja niinikorin välillä. »Katsotaanpa, osutko siihen, Marzak.» Niin sanoessaan hän kohotti jousensa ja ampui nuolen ikäänkuin ei olisi ollenkaan huolinut tähdätä. Nuoli lensi, osui oksaan ja jäi siihen värisemään.

Taitavalle ampujalle osoitettiin äänekästä suosiota, ja koko laivaväen huomio suuntautui asiaan.

Marzak puristi huulensa yhteen, hyvin käsittäen viekkautensa kärsineen tappion toisen ovelamman kanssa kilpaillessaan. Sakr-el-Bahr oli riistänyt häneltä valinnan mahdollisuuden. Hän tiesi varmaan joutuvansa naurunalaiseksi, jos yrittäisi, ja tiesi aloittamansa kilpailun päättyvän siihen.

»Koraanin nimessä», virkkoi Bisken, »tarvitset varmaan koko taitosi, jos mielit ampua yhtä hyvin, Marzak.»

»Sinä haastoit kilpailuun, Marzak», huomautti hänen isänsä. »Siitä syystä oli maalin valitseminen hänen asiansa. Hän valitsi miehen maalin, ja minä vakuutan Mohammedin parran nimessä, että hän näytti meille, kuinka ampuu mies.»

Marzak olisi mielellään viskannut jousensa pois ja luopunut ajatuksestaan saada sen avulla selkoa niinikorin sisällyksestä, mutta käsitti, että sellainen menettely nyt välttämättä saattaisi hänet häpeään. Hän kohotti jousensa hitaasti tähdäten tuohon kaukaiseen maaliin.

»Varo vahtisotilasta kukkulan laella», varoitti Sakr-el-Bahr. Toiset nauroivat partaansa.

Nuorukainen jännitti vihoissaan jousensa. Jänne lauloi, ja nuoli iski kukkulan kupeeseen ainakin kymmenen askelen päässä maalista.

Koska ampuja oli paššan poika, ei kukaan uskaltanut nauraa avoimesti, Asadia ja Sakr-el-Bahria lukuunottamatta. Mutta yleinen hihitys ilmaisi sitä ivaa, jonka alaiseksi kerskailijan täytyy joutua.

Asad silmäili häntä hymyillen melkein alakuloisesti. »Näetkö nyt», sanoi hän, »mihin joudut kerskatessasi kykeneväsi Sakr-el-Bahrin kanssa kilpailemaan.»

»Tahtoani ei täytetty maali-asiassa», kuului katkera vastaus.
»Suututitte minut, ja tähtäykseni kävi epävarmaksi.»

Sakr-el-Bahr lähti ylähangan suojakaiteen luo otaksuen asian päättyneen siihen. Marzak piti häntä silmällä.

»Minä haastan hänet jälleen kilpasille tuohon pieneen pilkkaan ammuttaessa», sanoi hän. Niin sanoen hän asetti jouseensa toisen nuolen. »Katsokaa!» huusi hän, tähdäten.

Sakr-el-Bahr, joka nyt ei välittänyt mistään seurauksista, kohotti
Marzakia kohti jousen, joka hänellä oli vielä kädessään.

»Seis!» ärjäisi hän. »Jos ammut nuolesi, niin minun nuoleni puhkaisee kurkkusi! Minä en ammu milloinkaan harhaan!» lisäsi hän tuimasti.

Niiden joukossa, jotka seisoivat Marzakin takana, syntyi levotonta liikettä. Äänettöminä ja hämmästyneinä katselivat kaikki Sakr-el-Bahria, joka seisoi kasvot kalpeina, silmät hehkuvina, jousi tiukasti jännitettynä ja valmiina ampumaan kuolettavan nuolensa niinkuin oli uhannut.

Sanomattoman ilkeästi hymyillen Marzak silloin laski jousensa. Hän oli tyytyväinen. Hänen varsinainen tarkoituksensa oli saavutettu. Hän oli pakottanut vihollisensa ilmiantamaan itsensä.

Asadin ääni rikkoi jähmetyksen hiljaisuuden. »Kellamullah!» huusi hän.
»Mitä tämä merkitsee? Oletko sinäkin järjiltäsi, Sakr-el-Bahr?»

»Aivan varmaan hän on järjiltään», sanoi Marzak; »järjiltään pelon vuoksi.» Hän astui nopeasti syrjään, jotta Biskenin ruumis suojeli häntä sanojen mahdollisilta seurauksilta. »Kysy häneltä, mitä hän kuljettaa tuossa korissa, isä.»

Sakr-el-Bahr laski jousensa, valliten jälleen itseänsä. Hän oli uskomattoman tyyni. »Minä kuljetan siinä jotakin arvokasta, mitä en salli nenäkkään poikasen puhkoa», sanoi hän.

»Jotakin arvokasta?» toisti Asad puuskuttaen. »Se on varmaan jotakin erinomaista, koska pidät sitä poikani henkeä kalliimpana. Näytähän meille kalleutesi.» Sitten hän huusi keskikannella oleville miehille: »Avatkaa se kori.»

Sakr-el-Bahr syöksähti esiin ja tarttui paššan käsivarteen. »Seis, herrani!» pyysi hän melkein kiukkuisesti. »Ota huomioon, että kori kuuluu minulle. Että sen sisällys on omaisuuttani; ettei kenelläkään ole oikeutta —»

»Jaaritteletko oikeuksista minulle, joka olen käskijäsi?» huusi Asad joutuen nyt ankaran vihan valtaan. »Avatkaa kori, sanon minä.»

Käskyä toteltiin nopeasti. Nuorat kiskaistiin pois, ja korin etupuoli aukeni niinisaranainsa varassa. Miesten joukosta kuului puolittain hillitty hämmästyksen huuto. Sakr-el-Bahr seisoi kauhun hyytämänä odottaen mitä tuleman piti.

Miehet käänsivät korin mitään virkkamatta ja näyttivät peräkannella oleville Rosamund Godolphinin kasvot ja hahmon. Sitten Sakr-el-Bahr karisti pelon mielestään, välittämättä kenestäkään muusta kuin Rosamundista, riensi auttamaan häntä korista, työnsi syrjään hänen ympärillään olevat miehet ja asettui hänen viereensä.

HOUKKIO.

Asad seisoi vähän aikaa eteensä tuijotellen, mitään virkkamatta ja tuskin silmiänsä uskoen. Elvyttämään vihaa, joka oli ensi hetkenä vaihtunut hämmästykseksi, tuli se ajatus, että häntä oli pitänyt houkkiona Sakr-el-Bahr, se mies, johon hän luotti enemmän kuin kehenkään muuhun. Hän oli ivaillut puolisoansa ja kohdellut ylenkatseellisesti poikaansa, jotka olivat yhdessä varoittaneet häntä, mutta jos hän toisinaan olikin ollut vaarassa ottaa huomioon, mitä he sanoivat, hän oli kuitenkin ennemmin tai myöhemmin päätellyt, että he vain purkivat omaa ilkeyttänsä. Mutta nyt oli tullut todistetuksi, että he olivat arvostelleet oikein tuota petturia ja että hän, Asad, oli ollut sokea houkkio parka, joka tarvitsi Marzakin älyä saadakseen siteen pois silmiltään.

Hän asteli hitaasti pitkin käytävää, jäljessään Marzak, Bisken ja muut. Keskikannelle ehdittyään hän pysähtyi, ja hänen vanhat tummat silmänsä kiiluivat tuuheiden kulmakarvojen alla.

»Vai niin», sähisi hän. »Siinäkö se onkin sinun arvokas kuljetettavasi.
Sinä valehteleva koira, mitä tämä tarkoittaa?»

Sakr-el-Bahr vastasi hänelle uhmaten: »Hän on vaimoni. Minulla on oikeus viedä hänet kerallani minne itse menen». Hän kääntyi Rosamundin puoleen pyytäen häntä peittämään kasvonsa. Rosamund totteli, ja hänen sormiansa hieman vapisutti mielenliikutus.

»Kukaan ei kiellä sitä oikeuttasi», sanoi Asad. »Mutta jos kerran aioit ottaa hänet mukaasi, miksi et tuonut häntä alukseen kaikkien nähden? Minkätähden et sijoittanut häntä perähyttiin, niinkuin Sakr-el-Bahrin vaimolle on soveliasta? Minkätähden toit hänet alukseen salaa korissa ja pidit häntä täällä piilotettuna?»

»Ja minkätähden valehtelit minulle», lisäsi Marzak, »kun kysyin, missä hän on? Sanoit jättäneesi hänet taloosi Algieriin.»

»Minä menettelin niin», vastasi Sakr-el-Bahr ylevän — melkein ylenkatseellisen — arvokkaasti, »koska pelkäsin, että minua estettäisiin kuljettamasta häntä kerallani.» Hänen peloton katseensa sattui suoraan Asadin silmiin ja ajoi verivirran vanhoihin laihoihin poskiin.

»Mikä voikaan olla sen pelon syynä?» kysyi Asad. »Sanonko sen sinulle? Kukaan tällaiselle retkelle lähtevä mies ei tahdo seurakseen vastavihittyä vaimoansa. Kukaan ei vie vaimoansa retkelle, jossa uhkaa surma ja vangiksi joutuminen.»

»Allah on suojellut minua, palvelijaansa, ennen», sanoi Sakr-el-Bahr, »ja minä luotan häneen.»

Tuo oli häikäisevä vastaus. Sellaiset sanat, jotka tehostivat Allahin hänelle suomia voittoja, olivat jo usein aikaisemmin riisuneet aseet Sakr-el-Bahrin vihollisilta. Tässä tapauksessa ne eivät kuitenkaan auttaneet, kiihtivät vain Asadin raivoa.

»Älä pilkkaa Allahia», ärähti hän. Hänen pitkä vartensa vapisi raivosta, ja hänen vanhat kasvonsa olivat kuin korppikotkan. »Hänet tuotiin alukseen salaa, koska pelkäsit, että hänen läsnäolonsa tiedoksituleminen välttämättä paljastaisi varsinaisen tarkoituksesikin.»

»Ja olipa tuo tarkoitus muuten mikä tahansa», lisäsi Marzak, »missään tapauksessa se ei ollut tehtäväksesi annettu asia: espanjalaisen aarre-aluksen takaa-ajaminen.»

»Sitä minäkin, poikani», myönsi Asad. Sitten hän teki käskevän eleen ja kysyi: »Sanotko minulle enempää valehtelematta, mikä oli aikomuksesi?»

»Mitä?» virkkoi Sakr-el-Bahr hymyillen, joskin ylen heikosti. »Etkö sanonut tekoni ilmaisseen aiettani? Niinpä ajattelenkin, että on pikemmin minun asiani sitä sinulta tiedustella. Minä vakuutan sinulle, herrani, ettei tarkoitukseni suinkaan ollut millään tavalla laiminlyödä suoritettavakseni uskottua tehtävää. Mutta juuri senvuoksi, että pelkäsin vihollisteni voivan otaksua, mitä sinä nyt otaksut, ja kenties saavan sinut unohtamaan kaikki, mitä olen tehnyt islamin ylentämiseksi, päätin tuoda hänet alukseen salaa. Todellisena aikomuksenani, jos kerran tahdot sen tietää, oli laskea hänet maihin jonnekin Ranskan rannikolle, jotta hän voisi palata kotimaahansa ja heimolaistensa luo. Sen tehtyäni olisin lähtenyt kaappaamaan espanjalaista kaleeria, ja saat uskoa, että olisin Allahin avulla onnellisesti yrityksestä suoriutunut.»

»Saatanan sarvien nimessä», kirosi Marzak työntyen eteenpäin, »hän on oikea valheiden isä ja äiti. Kuinka selität sen asian, että himoitset päästä eroon vaimosta, johon olet äsken vihitty?» kysyi hän.

»Sanon sinulle kuitenkin jo ennakolta», jatkoi merisissi, »että totuus näyttää teistä varmaan paljoa vaikeammalta uskoa kuin mikä hyvänsä valhe, jonka voisin tässä keksiä. Monta vuotta sitten, Englannissa, missä olen syntynyt, minä rakastin tätä naista, ja minun oli määrä ottaa hänet vaimokseni. Oli kumminkin oloja ja henkilöitä, jotka solvasivat minua hänelle siinä määrin, ettei hän suostunutkaan tulemaan vaimokseni. Minä lähdin pois sydämestäni häntä vihaten. Mutta eilen illalla se rakkaus, jonka olin luullut kuolleen ja muuttuneen inhoksi, osoittautui yhä eläväksi. Häntä rakastaessani käsitin kohdelleeni häntä kehnosti, ja minussa heräsi halu ennen kaikkea korjata tekemäni vääryys.»

Sen sanottuaan hän vaikeni. Kun oli oltu hetkinen vaiti, Asad naurahti vihaisesti ja ylenkatseellisesti. »Onko ennen kuultu miehen ilmaisevan rakkauttaan naiseen heittämällä hänet pois luotansa?» kysyi hän, äänessä halveksiva sävy, joka osoitti, millaisen arvon hän antoi tuolle selitykselle.

»Huomautinhan sinulle jo ennakolta, että asia tuntuisi sinusta uskomattomalta», virkkoi Sakr-el-Bahr.

»Eikö olekin selvää, isä, että tuo hänen naimisiinmenonsa oli pelkkä veruke?» huudahti Marzak.

»Päivän selvää», vastasi Asad. »Sinun avioliittosi tuon naisen kanssa pilkkasi jumalattomasti Pyhää Uskoa. Se ei ollut mikään avioliitto. Se oli rietasta teeskentelyä; ainoana aikeenasi oli ehkäistä minun suunnitelmani, käyttää väärin profeetan pyhälle laille osoittamaani kunnioitusta ja saattaa tyttö pois saavutettavistani.» Hän kääntyi Vigitellon puoleen, joka seisoi Sakr-el-Bahrin takana. »Käske miehiäsi kahlehtimaan tuota petturia», sanoi hän.

»Taivas on johdattanut sinut viisaaseen päätökseen, oi isäni!» huudahti Marzak riemuitsevalla äänellä. Mutta siinä olikin ainoa riemun ilmaus; yhtäkään muuta ääntä ei kuulunut.

»Se päätös varmaan on pikemmin omansa viemään teidät molemmat Taivaaseen», vastasi Sakr-el-Bahr säikähtymättä. Samassa hän jo tiesi, miten tulisi menettelemään. »Seis!» sanoi hän viitaten Vigitellolle, joka ei ollut näyttänyt aikovankaan lähteä. Sakr-el-Bahr astui aivan Asadin luo, ja sen, mitä hän sanoi, kuulivat ainoastaan lähinnä seisovat. Rosamund jännitti kuuloansa, jottei menettäisi yhtäkään lausuttua sanaa.

»Älä luule, Asad, että minä suostun kuin kameeli kuormaansa. Harkitse hyvin tilannettamme. Jos kohotan ääneni kutsuakseni merihaukkojani, niin Allah yksin voi sinulle sanoa, kuinka monta jää sinun puolellesi. Uskallatko käydä siihen kokeeseen?» kysyi hän, kasvot vakavina ja juhlallisina, mutta ihan pelottomina, niinkuin ainakin mies, joka ei puolestaan ollenkaan epäile asiain lopputulosta, mitä häneen itseensä tulee.

Asadin himmeät silmät kiiluivat, ja hänen kasvojensa väri tummui tuhkanharmaaksi. »Sinä konna ja petturi —» aloitti hän kankein kielin, raivon värisyttäessä hänen ruumistaan.

»Enpä suinkaan», keskeytti hänet Sakr-el-Bahr. »Jos olisin petturi, olisin jo tehnyt tekoni, koska tiedän, että voimien jakautuessa suurempi määrä jää aina minun puolelleni. Suvaitse siis pitää vaikenemistani järkähtämättömän uskollisuuteni todistuksena, Asad. Ota se huomioon arvostellessasi käytöstäni äläkä salli Marzakin johtaa itseäsi harhaan. Hän ei välitä mistään, kunhan saa purkaa minuun kohdistuvaa pikkumaista vihaansa.

»Älä huoli hänestä, isä!» huudahti Marzak. »Onhan mahdotonta, että —»

Syntyi hiljaisuus, jonka aikana Asad mietteissään haroi valkoista partaansa kiiluvien silmien katseen suuntautuessa vuoroin Oliveriin, vuoroin Rosamundiin. Hän harkitsi sitä, mitä Sakr-el-Bahr oli sanonut. Hän pelkäsi, olipa melkein varmakin siitä, että se oli liiankin totta, ja käsitti, että jos aiheuttaisi aluksessa kapinan, asettaisi kaikki yhden ainoan heiton varaan, joka voisi hyvinkin kääntyä hänen tuhokseen.

Jos Sakr-el-Bahr saisi voiton, hän ei voittaisi ainoastaan tässä kaleerissa, vaan koko Algierissa, ja Asadin kukistuminen olisi lopullinen. Toisaalta hän ajatteli, että jos paljastaisi miekkansa ja kutsuisi oikeauskoiset puolelleen, voisi hyvinkin sattua, että miehet tulisivat hänen avukseen tunnustaen hänet Allahin ylentämäksi, johon velvollisuus heidät sitoi. Otaksuipa hän tuon todennäköiseksikin. Pöytään heitettävä panos oli kuitenkin liian suuri. Sellainen peli säikähdytti häntä, jota ei ollut vielä mikään säikähdyttänyt, ja niin Biskenin tarvitsi vain kuiskaten häntä varoittaa saadakseen hänet pidättymään.

Hän silmäili jälleen Sakr-el-Bahria, nyt tympein katsein. »Minä tahdon harkita sanojasi», virkkoi hän äänellä, joka nyt oli epävarma. »En tahdo olla väärämielinen enkä ohjata toimintaani ainoastaan näennäisten seikkojen nojalla. Allah varjelkoon!»

ŠAKMATTI

Kaikkien kysyvästi tuijotellessa seisoivat Rosamund ja Sakr-el-Bahr äänettöminä toisiaan silmäillen vielä vähän aikaa senjälkeen, kun Asad oli poistunut. Kaleeriorjatkin, joiden tavanomaisen horroksen oli hälventänyt siinä määrin tavallisuudesta poikkeava asia, kääntyivät heihin päin, tylsissä, väsyneissä silmissä mielenkiinnon kimallus.

Sakr-el-Bahrin mielessä liikkui eriskummallisen ristiriitaisia tuntoja hänen siinä katsellessaan Rosmundin valkeita kasvoja päivän himmenevässä valossa. Äskeisen tapauksen aiheuttaman harmin ja tulevaisuuteen kohdistuvan tuskaisen pelon ohella tuntui jonkinlaista lievitystäkin.

Hän käsitti, ettei Rosamundia olisi voinut enää pitää kauan salattuna. Rosamund oli viettänyt yksitoista kuolettavan pitkää tuntia ahtaassa ja melkein tukehduttavassa korissa, joka oli tarkoitettu vain hänen alukseen kuljettamista varten. Asadin ilmoitettua lähtevänsä mukaan retkelle Sakr-el-Bahr oli havainnut mahdottomaksi vapauttaa Rosamundia, ja tästä aiheutuva ikävä tunto oli yhä äitynyt tunnin toisensa jälkeen kuluessa hänen voimatta pelastaa Rosamundia asemasta, jossa hänen läsnäolonsa täytyi pakostakin vihdoin tulla ilmi. Vapautuksen, jota hän itse ei ollut voinut saada aikaan, oli toteuttanut Marzakin epäluuloisuus ja ilkeys. Tuo oli pienenä lohdutuksena uhkaavassa vaarassa — hänelle itselleen, joka ei merkinnyt mitään, ja Rosamundille, joka merkitsi kaikkea.

Kovan onnen kokemukset olivat opettaneet häntä pitämään arvossa kaikkein vähäisimpiäkin etuja ja rohkeasti käymään kaikkein suurimpiinkin vaaroihin. Niinpä hän nytkin tarttui kiinni tarjoutuvaan pieneen etuun ja päätti pelottomasti toimia olevissa oloissa niin hyvin kuin osasi käyttäen täysin määrin hyödykseen sitä epäröintiä, joka tuntui vallitsevan paššan mielessä hänen sanoistansa päättäen. Sitäpaitsi hän johtui ajattelemaan, että Rosamund ja hän itse, sorrettu ja sortaja, olivat nyt olojen pakosta muuttuneet onnettomuuskumppaneiksi yhteisessä vaarassa. Tuo ajatus oli hänelle mieluinen. Siitä syystä hän heikosti hymyili silmäillessään Rosamundin valkeita, jännittyneitä kasvoja.

Oliverin hymy sai Rosamundin esittämään kysymyksen, joka oli rasittanut hänen mieltänsä.

»Nyt», vastasi Oliver tyynesti, »saamme olla kiitolliset siitä, että olet vapautunut epämukavasta ja arvoosi soveltumattomasta olotilasta. Salli minun kuljettaa itsesi suojaan, jonka olin sinulle varannut ja jossa olisit ollut jo kauan, ellei Asad pahaksi onneksi olisi lähtenyt mukaan. Tule.» Hän viittasi kehoittavasti kädellään kohti laivan perää.

Rosamund peräytyi säikähtyneenä, sillä peräkannella istui katoksensa alla Asad seuranaan Marzak, Bisken ja hänen muut upseerinsa.

»Tule», toisti Oliver. »Ei ole mitään pelättävää, joten voit säilyttää rohkean ilmeesi. Hän on nyt šakmatti.»

»Ei tällä hetkellä», vastasi Oliver varmasti. »Tulevain vaarojen varalta meidän täytyy tehdä päätöksemme. Voit varmaan uskoa, ettei pelko saa sijaa meidän neuvotteluissamme.»

Rosamund jäykistyi, ikäänkuin toinen olisi aiheettomasti häntä syyttänyt. »Minä en pelkää», vakuutti hän, ja vaikka hänen kasvonsa olivat yhä valkeat, hänen katseensa muuttui varmaksi ja äänensä päättäväiseksi.

»Tule siis», kehoitti Oliver jälleen, ja Rosamund totteli nyt heti, ikäänkuin tahtoen osoittaa, ettei ollenkaan pelännyt.

He astelivat vierekkäin kohti peräkantta ja nousivat sinne johtavia portaita hämmästyneiden ja kiukkuisten katseiden sieltä heihin suuntautuessa.

Asadin tummat, kiiluvat silmät tarkkasivat vain neitoa. Ne seurasivat hänen jokaista liikettänsä hänen lähestyessään eivätkä hetkeksikään kääntyneet tulijan kumppaniin.

Ulkonaisesti Rosamund sieti tuon ahnaan tarkastelun ylpeän arvokkaasti ja järkkymättömän tyynesti, mutta hänen mieltänsä kauhistutti ja kidutti häpeän ja nöyryytyksen tunne, jota hän tuskin kykeni määrittelemään. Oliveria vallitsivat jossakin määrin samat tunteet, mutta vihantunteisiin sekaantuneina, ja niiden yllyttäminä hän vihdoin sijoittui niin, että Rosamund peittyi Asadin katseilta, ikäänkuin olisi tahtonut suojata häntä surmaavalta aseelta. Peräkannelle ehdittyään hän pysähtyi ja tervehti kunnioittavasti Asadia.

»Ylhäinen herrani», sanoi hän, »salli vaimoni sijoittua siihen suojaan, jonka olin hänelle varannut, ennenkuin tiesin sinun kunnioittavan läsnäolollasi tätä retkeämme.»

Asad teki kädellään pikaisen myöntävän eleen suvaitsematta lausua sanaakaan vastaukseksi. Sakr-el-Bahr kumarsi jälleen, asteli eteenpäin ja siirsi syrjään raskaan punaisen verhon, johon oli kirjaeltu viheriä puolikuu. Hytistä tulvahti lampun kultainen valo, joka sekaantui siniharmaaseen hämyyn ja loi kimaltelevan hohtelun Rosamundin valkopukuisen hahmon ympärille.

Asadin tuimat, ahnaat silmät tutkivat häntä vielä hetkisen, kunnes hän ehti sisään. Sakr-el-Bahr meni hänen jäljessään, ja verho painui takaisin paikalleen peittäen heidät näkyvistä.

Pienessä hytissä oli silkkipeittein katettu sohva, matala maurilainen pöytä värillisine upokekoristeineen, siinä vastasytytetty lamppu, ja pieni hiilikattila, jossa palavat suitsukeaineet levittivät mieluisaa ja pistävää tuoksuansa.

Pimeästä peränurkasta nousivat hiljaa Sakr-el-Bahrin nuubialaiset orjat, Abiad ja Zal-Zer, ja kumarsivat hänelle syvään. Ainoastaan heidän turbaaninsa ja moitteettoman valkoiset lantioliinansa erottivat heidät pimeästä taustastaan.

Päällikkö lausui lyhyen käskyn, ja orjat ottivat seinäkaapista ruokaa ja juomaa, sijoittaen sen matalalle pöydälle — kulhon, jossa oli keitetty kana, riisiä, oliiveja ja luumuja, leipäkorin, meloonin ja vesiruukun. Hänen lausuttuaan jälleen sanan molemmat tarttuivat paljastettuihin miekkoihinsa ja lähtivät verhon ulkopuolelle vartiopaikallensa. Tähän toimenpiteeseen ei sisältynyt minkäänlaista uhkausta tai uhittelua, eikä Asad voinut asiaa niin tulkita. Se seikka, että Sakr-el-Bahrin puolison tiedettiin olevan perähytissä, teki tuon suojan hänen haareminsa veroiseksi, ja mies puolustaa haaremiansa niinkuin kunniaansa; se on hänelle itselleen pyhitetty paikka, jota kukaan ei saa loukata, ja soveliasta on, että hän ryhtyy asianmukaisiin toimenpiteisiin, jottei kenenkään mieleen johdu yrittääkään sitä solvata.

Rosamund vaipui sohvaan ja istui siinä, pää painuksissa, kädet ristissä helmassaan. Sakr-el-Bahr seisoi kauan aikaa ääneti häntä katsellen.

»Syö», kehoitti hän vihdoin. »Sinä tarvitset voimaa ja rohkeutta, ja kumpaankaan ei kykene paastoava ruumis.»

Rosamund pudisti päätänsä. Vaikka hän oli ollut kauan syömättä, ruoka tuntui hänestä sittenkin vastenmieliseltä. Hän istui siinä sydän kurkussa, tukahtumaisillaan pelkoonsa.

»En voi syödä», vastasi hän. »Mitä hyötyä siitä olisikaan? Voima ja rohkeus eivät voi nyt minua auttaa.»

»Älä huoli niin uskoa», sanoi Oliver. »Minä olen luvannut pelastaa sinut hengissä niistä vaaroista, joihin olen sinut saattanut, ja aion pitää sanani.»

Hän puhui niin päättävästi, että Rosamund katsahti häneen ja havaitsi hänen ryhtinsäkin yhtä päättäväiseksi ja luottavaksi.

»Minulla ei varmaankaan ole mitään pakoonpääsemisen toivoa», huudahti
Rosamund.

»Ei ole syytä heittää toivoa, kun minä olen vielä elossa», vastasi
Oliver.

Rosamund silmäili häntä hetkisen, huulilla vähäinen hymynhäive.
»Luuletteko elävänne vielä kauan?» kysyi hän.

»Niin kauan kuin Jumala sallii», vastasi Oliver ihan tyynesti. »Mikä on kirjoitettu, on kirjoitettu. Kunhan elän kyllin kauan pelastaakseni sinut, niin… niin sittenpä olenkin elänyt riittävän kauan.»

Rosamundin pää painui alas. Hän irroitti kätensä ja puristi ne jälleen ristiin hiljaa väristen. »Luulen, että olemme molemmat hukassa», lausui hän kumeasti. »Jos kuolette, niin onhan minulla tikarinne, muistattehan. Minä en jää elämään teidän kuoltuanne.»

Oliver astui äkkiä eteenpäin, hänen silmänsä hehkuivat, ja hänen tummiin kasvoihinsa nousi heikko puna. Sitten hän seisahtui. Houkkio! Kuinka hän oli voinut hetkeksikään tulkita väärin Rosamundin tarkoitusta? Eivätkö hänen ajatuksensa täsmälliset rajat olleet ylenmäärin selvät, vaikka ei ottanutkaan huomioon hänen vähän myöhemmin lausumiansa sanoja?

»Jumala varmaan antaa minulle anteeksi, jos minun on pakko niin menetellä — jos valitsen kunnian tien, joka on helpompi kulkea; kunnia, herrani», lisäsi hän, ilmeisesti Oliveria tarkoittaen, »on aina helpompi tie.»

»Sen tiedän», vastasi Oliver masentuneena. »Hartaasti toivon, että olisin sitä noudattanut.»

Hän keskeytti puheensa ikäänkuin olisi toivonut tuon katumuksen ilmauksen voivan saada Rosamundin jotakin vastaamaan, voivan yllyttää hänet lausumaan hänelle jonkin anteeksiantavan sanan. Huomatessaan hänen olevan yhä ääneti ja mietteissään hän huokasi syvään ja alkoi puhua toisista asioista.

»Täällä on kaikkea, mitä voitte tarvita», sanoi hän. »Mutta jos jotakin puuttuu, teidän tarvitsee vain taputtaa käsiänne, ja jompikumpi orjani tulee luoksenne. Jos puhutte heille ranskaa, he ymmärtävät teitä. Olisin mielelläni ottanut naishenkilön palvelijaksenne, mutta se oli mahdotonta, kuten arvannettekin.» Hän lähti ovelle.

»Luonnollisesti. Mutta voitte varmaan uskoa, että olen varsin lähellä. Ja toistaiseksi on yhtä varmaa, ettei ole minkäänlaista välitöntä pelon aihetta. Asiat eivät missään tapauksessa ole huonommin kuin teidän korissa ollessanne. Ovathan ne paljoa paremminkin, koska nyt voitte liikkua jossakin määrin mukavasti ja esteettömästi. Olkaa siis hyvällä mielellä; syökää ja levätkää. Jumala teitä varjelkoon! Minä palaan kohta auringon laskettua.»

Peräkannelle astuttuaan Sakr-el-Bahr tapasi siellä Asadin, joka oli nyt yksin Marzakin seurassa baldakiinin alla. Yö oli tullut, suuret puolikuun muotoiset lyhdyt peräkannen kaiteessa olivat sytytetyt ja loivat kaameankellervää valoansa pitkin alusta tuoden näkyviin epämääräisiä ääriviivoja ja hohdellen himmeänä taajoissa riveissä istuvien tai jo epämukavaan nukkumisasentoon kallistuneiden orjien selkäpinnoissa. Isossamastossa heilui niinikään lyhty ja toinen Asad katoksen edustalla. Tähdet kimaltelivat tummansinipunervalla pilvettömällä taivaalla. Tuuli oli ihan tyyntynyt, ja kaikkialla vallitsi hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan laineiden loiske vasten rantaa poukaman pohjukassa.

Sakr-el-Bahr astui Asadin luo ja pyysi saada puhua hänen kanssaan kahden kesken.

»Marzak siis ei ole mikään», sanoi Sakr-el-Bahr. »Niin olenkin jo pitkät ajat ajatellut.»

Marzak näytti hampaitaan ja murisi jotakin käsittämätöntä. Asad hämmästyi kapteenin huolettomissa, ivallisissa sanoissa ilmenevää tyyneyttä ja osasi vain toistaa Koraanin lauseen, jota Fenzileh oli viime aikoina toistellut hänelle ikävään asti.

»Pojalle kuuluu osa isän sielua. Minulla ei ole mitään Marzakilta salattavaa. Puhu siis hänen läsnäollessaan, ellet tahdo olla vaiti ja mennä matkoihisi.»

»Kuulukoon hänelle osa sinun sieluasi, Asad», vastasi merisissi rohkeasti ivaillen, »mutta minä puolestani kiitän Allahia, ettei hänellä ole minkäänlaista osaa minun sielussani. Se, mitä minulla on sanottavana, koskee tavallaan sieluani.»

»Minä kiitän sinua», virkkoi Marzak, »oikeista sanoistasi. Jos minulla olisi osaa sielussasi, olisin uskoton koira.»

»Ei — vaan sikäli, että se tähtää sellaiseen, mitä ei kykene tavoittamaan. Allah minulle anteeksi antakoon! Pitäisikö minun suuttua tuollaisista sanoista? Eikö Allah itse ole täysin todistanut, että se, joka nimittää minua uskottomaksi koiraksi, on valehtelija ja ennakolta kadotuksen kuiluun määrätty? Onko Allah suonut uskottomalle sellaisia voittoja kuin minä olen saavuttanut vääräuskoisten laivastoista? Typerä solvaaja, opeta kieltäsi puhumaan paremmin, muuten Kaikki-viisas lyö sinut mykkyydellä.»

»Hyvä niin», virkkoi Sakr-el-Bahr naurahtaen. »Terve järkeni ei liene sekään oikeassa paikassa, siltä näyttää. Koska siis tahdot pitää luonasi tuon sielusi osamiehen, minun täytyy puhua hänen läsnäollessaan. Saanko istua?»

Tehdäkseen kiellon mahdottomaksi hän laskeutui heti vapaalle sijalle
Asadin viereen vetäen jalat allensa.

»Valtiaani», sanoi hän, »meitä erottaa toisistaan juopa, joka olisi suljettava islamin kunniaksi.»

»Se on sinun työtäsi, Sakr-el-Bahr», kuului tympeä vastaus, »ja sinun asiasi on se korjata.»

»Siinä tarkoituksessa toivonkin sinun kuuntelevan, mitä minulla on sanottavana. Rikkoutuman syy on tuolla. Hän viittasi peukalollaan olkapäänsä yli perähyttiin päin. »Jos poistamme tuon syyn, niin rikkoutuma katoaa itsestään, ja kaikki on jälleen hyvin meidän kesken.»

Hän tiesi, ettei kaikki voinut milloinkaan olla hyvin hänen ja Asadin kesken. Hän tiesi uhmaavan menettelynsä nojalla joutuneensa ehdottomasti hukkaan, tiesi, että Asad, joka oli kerran häntä pelännyt, oli pelännyt häntä, joka oli tohtinut seisoa käskijäänsä vastapäätä hänen tahdostaan välittämättä, tulisi pitämään huolta siitä, ettei hänen tarvinnut enää milloinkaan häntä pelätä. Sakr-el-Bahr tiesi, että Algieriin palaaminen merkitsisi hänen nopeata tuhoutumistaan. Hänen ainoana pelastuskeinonaan oli pikainen kapinan nostattaminen ja kaiken asettaminen yhden ainoan uhkarohkean iskun varaan. Samalla hän tiesi, että Asadilla oli syytä pelätä juuri sitä. Tämän varman uskon nojalla hän oli tehnyt suunnitelmansa ajatellen, että jos hän nyt tarjoutuisi korjaamaan rikkoutuneita suhteita, Asad voisi olla suostuvinaan väistääkseen parhaillaan uhkaavaa vaaraa ja tehdäkseen kostonsa kaksin verroin varmemmaksi odottamalla, kunnes olisi palattu kotiin.

Asadin kiiluvat silmät tarkastelivat häntä hetkisen hiljaisuuden vallitessa. »Kuinka on tuo syy poistettavissa?» kysyi hän. »Tahdotko sovittaa sen pilkan, joka naimisiinmenoosi sisältyi, julistaa hänestä eronneesi ja hylätä hänet?»

»Tuo ei vielä merkitsisi syyn poistamista», vastasi Sakr-el-Bahr. »Harkitse hyvin, Asad, mikä on velvollisuutesi oikeaan uskoon nähden. Muista, että meidän yksimielisyydestämme riippuu islamin kunnia. Eikö niinmuodoin olisi synnillistä sallia tunkeutuvan välillemme mitään sellaista, mikä saattaisi yksimielisyyttä tuhota? Ei, ei, minä ehdotan, että sallit — apuasikin suoden — minun toteuttaa suunnitelman, kuten jo vilpittömästi sinulle ehdotin. Lähtekäämme jälleen merelle päivän koittaessa — tai jo tänä yönä, jos tahdot — suunnatkaamme kulku Ranskan rannikolle ja jättäkäämme hänet sinne, jotta hän pääsee takaisin omaistensa luo ja me vapaudumme hänen häiritsevästä läsnäolostaan. Sitten palaamme — onhan meillä aikaa enemmän kuin riittämään asti — ja väijymme täällä tai muualla tuota espanjalaista alusta, tempaamme saaliin ja purjehdimme hyvinä ystävinä Algieriin jättäen taaksemme tämän tapauksen, tämän pienen pilven kumppanuutemme seesteisellä taivaalla unohtaen sen ikäänkuin ei sitä olisi ollutkaan. Suostutko, Asad — profeetan lain kunnian tähden?»

Täky oli ovelasti asetettu, niin ovelasti, ettei Asad, eipä edes ilkeä Marzak voinut arvata, että se oli pelkkä täky eikä mikään muu. Sakr-el-Bahr tarjosi omaa Asadille vaaralliseksi käynyttä henkeänsä frankkilaisen orjatytön hengen ja vapauden hinnaksi, mutta ikäänkuin tietämättä sitä tarjoavansa.

Asad mietti asiaa; houkutus oli suuri. Varovaisuus yllytti häntä suostumaan, jotta voisi kuljettaa Sakr-el-Bahrin takaisin Algieriin ja saada hänet tuhotuksi siellä, yhdenkään ystävällisen kapinoitsijan voimatta tulla hänen avukseen. Se oli sellaiseen tilanteeseen soveltuva menettely, viisas ja varova keino kukistaa henkilö, joka oli yhtäkkiä osoittanut voivansa muuttua kuuliaisesta ja nöyrästä apulaisesta vakavaksi ja vaaralliseksi kilpailijaksi.

Sakr-el-Bahr tarkkasi paššan toisaalle käännettyjä silmiä, jotka kiiluivat tuuheiden, mietteliäiden kulmien alla, ja näki Marzakin valkoiset jännittyneet ja kiihkeät kasvot hänen pelokkaasti odottaessaan, että isä suostuisi. Kun hänen isänsä oli yhä vaiti, Marzak ei kyennyt enää itseään hillitsemään, vaan alkoi puhua.

»Hän on viisas, isä!» kuului hänen viekas kehoituksensa. »Islamin kunnia ennen kaikkea muuta! Suostu hänen ehdotukseensa ja anna tuon uskottoman naisen mennä. Silloin on kaikki hyvin meidän ja Sakr-el-Bahrin kesken!» Hän korosti noita sanoja siinä määrin, että voi selvästi havaita hänen sisällyttävän niihin toista tarkoitusta.

Asad kuuli ja ymmärsi, että Marzak hänkin käsitti, mitä tässä oli tehtävä. Houkutuksen ote kävi yhä kiinteämmäksi; mutta samalla kävi kiinteämmäksi erään toisenkin kiusauksen ote. Hänen tuimien silmiensä eteen kohosi pitkän, solakan, korkeapovisen neidon kuva niin valkoisena ja viehättävänä, että hän joutui kerrassaan sen lumoihin. Niin hän huomasi olevansa kahden vastakkaisen voiman vietävänä. Toisaalta, jos hän luopuisi tuosta naisesta, hän voisi kostaa Sakr-el-Bahrille, voisi poistaa tuon kapinoitsijan tieltänsä. Toisaalta, jos hän päätti noudattaa himojansa ja antautua niiden ohjattavaksi, hänen täytyi antautua siihen vaaraan, että kaleerissa syntyi kapina, täytyi olla valmis taistelemaan ja kenties joutumaan häviölle. Siinä oli sellainen panos, jota ei kukaan tervejärkinen pašša olisi suostunut laskemaan pöytään. Mutta Asadin katse oli jälleen tavoittanut Rosamundin, ja hän ei ollut enää tervejärkinen. Hänen taannoiset estyneet himonsa olivat hänen ajatustensa hirmuvaltiaat.

Nyt hän kumartui eteenpäin ja katsoi syvään Sakr-el-Bahrin silmiin. »Koska kerran et tahdo häntä itse, minkätähden estät minun aikeitani?» kysyi hän, ja hänen äänessään värisi pidätetty kiihko. »Niin kauan kuin otaksuin sinun menettelevän rehellisesti ottaessasi hänet vaimoksesi kunnioitin liittoa niinkuin jokaisen hyvän muslimin sopii; mutta koska se ilmeisesti oli pelkkää teeskentelyä, ivailua, jonka tuli palvella jotakin minulle vihamielistä tarkoitusta, koska se olikin vain profeetan pyhän lain häpäisemistä, niin minä, jonka edessä tuo solvaava liitto solmittiin, julistan sen pätemättömäksi. Sinun ei tarvitse hänestä erota. Hän ei ole enää sinun. Hän on kenen hyvänsä muslimin, joka haluaa hänet ottaa.»

Sakr-el-Bahr naurahti ivallisesti. »Sellainen muslim», sanoi hän, »on lähempänä minun miekkani tutkainta kuin Mohammedin paratiisia.» Sen sanottuaan hän nousi, ikäänkuin osoittaakseen valmiuttaan.

Asad kavahti samassa hänkin jaloilleen niin kimmoisasti, ettei olisi luullut hänen ikäisensä miehen siihen kykenevän. »Uhkaatko?» huusi hän, silmät hehkuen.

Sitten hän pyörähti ja asteli käytävää aluksen keskiosaan. Hänen lähtöönsä ei ollut muuta syytä kuin se havainto, että väittely oli kerrassaan hyödytöntä, ja että oli viisaampaa vetäytyä heti pois sitä välttäen ja sallia salatun uhkauksen vaikuttaa Asadin mieleen.

Asad katseli hänen poistumistaan raivosta vapisten. Hän oli jo aikeissa huutaa miehen takaisin, mutta luopui ajatuksesta, koska pelkäsi Sakr-el-Bahrin tässä mielentilassa pilkkaavan hänen arvovaltaansa ja kieltäytyvän kaikkien nähden häntä tottelemasta. Asad tiesi, ettei ole hyvä käskeä, ellei ole varma siitä, että käsketty tottelee tai että kykenee hänet pakottamaan tottelevaiseksi, ja tiesi, että arvovalta kerran pilkanalaiseksi jouduttuaan on sinänsä puolittain luhistunut.

Hänen vielä epäröidessään Marzak, joka hänkin oli noussut, tarttui hänen käsivarteensa ja lausui hänen korvaansa kiihkeitä kehoituksia suostua Sakr-el-Bahrin pyyntöön.

»Se on varma keino», huudahti hän vakuuttavasti. »Täytyykö tuon maitoposkisen kadotuksen tyttären vuoksi saattaa kaikki vaaranalaiseksi? Saatanan nimessä, vapautukaamme hänestä; laske tyttö maihin niinkuin hän pyytää, meidän ja hänen välisen rauhan hinnaksi, jotta voimme sitten kaikessa rauhassa nujertaa miehen, kunhan ehdimme takaisin Algierin rantaan. Se on varma keino — varsin varma keino!»

Asad kääntyi vihdoin katselemaan noita kauniita kiihkeitä kasvoja. Hetkisen hän oli ymmällä; sitten hän turvautui viisasteluun. »Olenko pelkuri, koska mielestäsi on hylättävä kaikki muut keinot ja valittava vain ne, jotka ovat varmoja?» kysyi hän käheästi. »Vai oletko sinä pelkuri, joka ei osaa neuvoa ketään toista?»

»Minä olen peloissani ainoastaan sinun tähtesi, isäni», puolustelihe Marzak närkästyneenä. »Enpä tiedä, onko turvallista paneutua nukkumaan; hän voi nostattaa kapinan yöllä.»

»Älä ollenkaan pelkää», vastasi Asad. »Olen itse asettanut vahdit, ja kaikki upseerit ovat luotettavia. Bisken on juuri tällä hetkellä keulakannella ottamassa selkoa miesten mielialasta. Aivan pian saamme kuulla, millä kannalla asiamme oikeastaan on.»

»Sinun sijassasi minä ratkaisisin asian. Asettaisin rajan tälle kapina-vaaralle. Myöntyisin hänen ehdotukseensa, mikäli se koskee naista, ja selvittäisin jutun myöhemmin hänen itsensä kanssa.»

»Luopuisinko siitä frankkilaisesta päärlystä?» virkkoi Asad. Hän pudisti hitaasti päätänsä. »En, en. Hän on yrttitarha, jonka tulee suoda minulle ruusujansa. Me tulemme yhdessä maistamaan Kansarin suloista sorbettoa, ja hän on kiittävä minua siitä, että johdatin hänet paratiisiin. Luopuisinko tuosta hempukasta ja hänen helojäsenistään?» Hän nauroi kukersi Marzakin kurtistaessa kulmiaan ja ajatellessa äitiänsä.

»Nainen on uskoton», huomautti poika ankarasti, »joten profeetta kieltää sinua ottamasta häntä. Oletko niin sokea, ettet huomaa tuota etkä omaa vaaraasi?» Hänen äänensä kävi kiivaammaksi ja ylenkatseellisemmaksi, kun hän jatkoi: »Hän on kävellyt Algierin katuja kasvot paljaina; häntä on tuijotellut roskaväki markkinoilla; tämä hänen hempeytensä on paljastunut juutalaisen ja maurilaisen ja turkkilaisen ahnaille katseille; kaleeriorjat ja neekerit ovat nautinnokseen silmäilleet hänen verhotonta hempeänsä, ja eräs päälliköistäsi on pitänyt häntä vaimonansa.» Hän nauroi. »Allahin nimessä, enpä tunne sinua, isäni! Siinäkö se nainen, jonka tahdot ottaa omaksesi? Siinäkö nainen, jota tavoitellessasi asetat vaaranalaiseksi elämäsi ja kenties koko hallitusmaasi!»

Asad puristi kätensä nyrkkiin, kunnes kynnet painuivat lihaan. Jokainen pojan lausuma sana oli kuin piiskanisku hänen sielulleen. Niitä ei käynyt väittäminen perättömiksi. Asad oli nöyryytetty ja häpeissään. Mutta hänen mielettömyytensä ei ollut kukistettu eikä hänen suuntansa muutettu. Ennenkuin hän ehti mitään vastata, Biskenin pitkä sotilashahmo näkyi nousevan peräkannelle.

»Kuinka on laita?» kysyi Asad kiihkeästi, iloissaan siitä, että keskusteluaihe vaihtui.

Bisken oli masentunut. Hänen uutisensa voitiin lukea hänen kasvoistaan. »Minulle annettu tehtävä oli vaikea», virkkoi hän. »Olen tehnyt parhaani, mutta en sittenkään voinut saada sellaisia tietoja, joiden nojalla kävisi tekeminen varmoja johtopäätöksiä. Sen verran kumminkin tiedän, herrani, että hän olisi tosiaankin häikäilemätön, jos uskaltaisi tarttua aseisiin sinua vastaan ja uhmata arvovaltaasi. Tuon ainakin voin varmasti sanoa.»

»Etkö enempää?» kysyi Asad. »Entä jos kävisin aseisiin häntä vastaan ja yrittäisin selvittää asian heti?»

Bisken oli vaiti hetkisen ennenkuin vastasi. »En voi otaksua muuta kuin että Allah soisi sinulle voiton», sanoi hän. Mutta nuo sanat eivät Asadia pettäneet. Hän tiesi, että ne oli sanellut vain hänen upseerinsa häntä kohtaan tuntema kunnioitus. »Sittenkin», jatkoi Bisken, »pitäisin uhkamielisenä sinuakin, herrani, yhtä uhkamielisenä kuin häntä samoissa oloissa.»

»Minä ymmärrän», virkkoi Asad. »Asia on niin tasapainossa, ettei kumpikaan meistä uskalla ryhtyä koettamaan.»

»Niinpä onkin menettelysi selvänä edessäsi!» huudahti Marzak kiihkeästi uudistaen kehoituksensa. »Hyväksy hänen ehdotuksensa, niin, —»

Mutta Asad keskeytti kärsimättömästi hänen puheensa, »Jokainen asia ajallansa, ja jokainen hetki on kirjoitettu. Minä harkitsen, mitä on tehtävä.»

Keskikannella asteli Sakr-el-Bahr Vigitellon kanssa, ja Vigitello kertoi hänelle suunnilleen samaa kuin Bisken Asadille.

»Enpä oikein tiedä», virkkoi italialainen uskonluopio. »Ajattelen kumminkin, ettet tekisi viisaasti sinä enempää kuin Asadkaan, jos ryhtyisit ensinnä vihamielisyyksiin.»

»Lukumäärän pelkään koituvan Asadin eduksi», vastasi Vigitello. Yksikään todella harras muslim ei nouse vastustamaan paššaa, Korkean Portin edustajaa, koska häneen kohdistuva uskollisuus on uskonnollinen velvollisuus. He ovat kuitenkin tottuneet tottelemaan sinua, joten Asad itse menettelisi uhkarohkeasti, jos kävisi yritykseen.»

»Niin — oikein ajattelet», virkkoi Sakr-el-Bahr. »Olen itsekin samaa miettinyt.»

Sitten hän lähti Vigitellon luota ja palasi hitaasti, mietteissään, peräkannelle. Hänen toivonaan — ainoana toivonaan — oli nyt, että Asad hyväksyisi hänen ehdotuksensa. Sen hinnaksi hän oli aivan valmis uhraamaan oman elämänsä, kuten välttämättä olisikin tehtävä. Hän ei kumminkaan tahtonut enää lähestyä Asadia; niin tehden hän olisi vain ilmaissut epäilystään ja pelkoaan ja joutunut vaaraan saada kiellon vastaukseksi. Hänen täytyi pitää mielensä mahdollisimman tyynenä. Jos Asad kaikesta kapinan pelosta huolimatta yhä pysyi kielteisellä kannallaan, niin Sakr-el-Bahr ei tietänyt, mitä keinoa vielä sopi ajatella Rosamundin pelastamiseksi. Hän ei uskaltanut ryhtyä nostattamaan kapinaa. Se oli liian epätoivoinen yritys. Hänen itsensä nähdäkseen se ei tarjonnut vähintäkään menestyksen mahdollisuutta, ja jos se epäonnistuisi, olisi kaikki auttamattomasti mennyttä, hän tuhoutuisi, ja Rosamund joutuisi Asadin armoille. Hän oli kuin ihminen, jonka on kuljettava pitkin miekan terää.

Ainoa toistaiseksi tarjoutuva pelastumisen mahdollisuus hänelle ja Rosamundille sisältyi siihen varmaan uskoon, ettei Asad uskaltaisi käydä hyökkäämään paremmin kuin hän itsekään. Mutta tuo koski ainoastaan nykyhetkeä, ja Asad voi milloin tahansa käskeä kääntymään takaisin Berberiaan; missään tapauksessa paluuretkeä ei kävisi siirtäminen tuonnemmaksi, kun espanjalainen alus olisi saatu vallatuksi. Hänessä eli heikko toivo, että tuossa tulevassa taistelussa — jos näet espanjalaiset tosiaankin ryhtyisivät taistelemaan — kenties ilmaantuisi jonkinlainen tilaisuus, jokin odottamaton keino pelastua nykyisestä tilanteesta.

Hän vietti yönsä tähtien alla, perähytin oviverhon eteen pitkälleen asettuneena, siten nukkuessaan vartioiden ruumiillansa sisäänpääsyä. Häntä itseänsä vartioivat uskolliset nuubialaiset pysyen vartiopaikoillansa. Päivänkoiton ensimmäisen sinipunervan kajasteen näkyessä idässä hän heräsi ja käski tyynesti väsyneitä orjia vetäytymään levolle pitäen sitten itse vahtia. Katoksensa alla nukkui Asad poikineen, ja lähellä heitä kuorsasi Bisken.

KAPINALLISET.

Myöhemmin samana aamuna, kaleerin herättyä sellaiseen raukeaan elämään, joka oli luonnollinen miehistön odotellessa, Sakr-el-Bahr lähti Rosamundin luo.

Uni oli Rosamundin heljentänyt ja virkistänyt, ja Oliver toi hänelle sen rohkaisevan uutisen, että kaikki oli hyvin herättäen hänessä luottamusta toiveilla joihin ei suinkaan itse luottanut. Rosamund ei ottanut häntä vastaan nimenomaan ystävällisesti, mutta ei epäystävällisestikään. Hän kuunteli Oliveria hänen puhuessaan varman pelastumisen toiveista, ja jos hänellä ei ollutkaan mitään kiitoksen sanaa Oliverin hänen tähtensä suorittamille ponnistuksille — hän otti ne vastaan ehdottomasti itselleen kuuluvina, heidän välillään olevan velan riittämättömänä suorituksena — hänessä ei kumminkaan ilmennyt sitä melkein ylenkatseeksi kiihtyvää ynseyttä, joka oli tähän saakka ollut hänen käyttäytymisensä luonteenomaisena piirteenä.

Hän tuli jälleen muutamia tunteja myöhemmin, iltapuolella, kun nuubialaiset olivat jälleen vartiossaan. Hänellä ei ollut kerrottavana mitään muuta uutista kuin että kukkulalla oleva vakooja oli ilmoittanut nähneensä lännessä purjealuksen, joka pyrki saarta kohti erittäin heikossa tuulessa. Odotettu espanjalainen alus ei kumminkaan ollut vielä näkyvissä, ja Oliver tunnusti, että eräät Rosamundin Ranskan rannikolle jättämistä koskevat ehdotukset eivät olleet voittaneet Asadin hyväksymistä. Samassa hän huomasi Rosamundin silmissä säikähtyneen ilmeen ja lisäsi, ettei hänellä ollut mitään pelon syytä. Hän lupasi olla varuillaan ja käyttää hyväkseen jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta.

»Siinä tapauksessa teen tilaisuuden», vastasi toinen melkein kevyesti. »Olen tehnyt niitä ikäni kaiken, ja merkillistä olisi, jos olisin menettänyt sen taidon elämäni tärkeimmässä vaiheessa.»

Tuo lausuma sai Rosamundin kysymään jotakin. »Kuinka hankitte itsellenne tilaisuuden, joka teki teistä sen, mikä olette? Tarkoitan», lisäsi hän sitten, ikäänkuin peläten, että kysymyksen tarkoitus voitiin ymmärtää väärin, »kuinka voitte tulla merisissien päälliköksi.»

»Se on pitkä juttu», vastasi Oliver. »Väsyttäisin teidät, jos sen kertoisin.»

»Ette suinkaan», virkkoi Rosamund pudistaen päätänsä ja kohottaen juhlallisesti kirkkaitten silmiensä katseen.

»Te ette minua väsytä. Voihan tapahtua, ettei ole enää montakaan tilaisuutta saada se kuulla.»

»Tahtoisitteko siis sen kuulla?» kysyi Oliver ja lisäsi: »Voidaksenne minut tuomita?»

Oliver asteli pää kumarassa pienen suojan lattialla edestakaisin. Hänen teki hyvinkin mieli noudattaa Rosamundin pyyntöä, — sillä jos on totta, että sen, joka kaikki tietää, täytyy antaa kaikki anteeksi, se ei olisi milloinkaan voinut olla todempaa kuin sir Oliver Tressilianista puhuttaessa.

Hän kertoi tarinansa. Astellessaan lattialla hän esitti kaikki juurtajaksain, alkaen niistä päivistä, joina oli raatanut kaleeriorjana espanjalaisessa aluksessa, siihen hetkeen asti, jona hän oli Kap Spartelin luona kaappaamassaan espanjalaisessa päättänyt lähteä Englantiin vaatimaan veljeänsä tilille. Hän kertoi tarinansa koruttomasti ja esittämättä ylen runsaasti yksityisseikkoja, mutta toisaalta jättämättä mainitsematta mitään siitä, mikä oli saattanut hänet nykyiseen olotilaansa. Ja kuunteleva Rosamund joutui niin syvän liikutuksen valtaan, että eräänä hetkenä hänen silmissään kimaltelivat kyynelet, joita hän turhaan yritti estää tulvahtamasta. Mutta Oliver asteli lattialla omiin muistoihinsa uppoutuneena, pää kumarassa ja kertaakaan Rosamundiin katsahtamatta, eikä niinmuodoin mitään huomannut.

»Nyt», sanoi hän, ehdittyään vihdoin merkillisen kertomuksensa päähän, »tiedätte, mitkä voimat minua ajoivat. Joku toinen, minua voimakkaampi, olisi kukaties vastustanut ja suostunut mieluummin kuolemaan. Mutta minä en ollut kyllin voimakas. Tai voipa olla niinkin, että minua voimakkaampi oli haluni rangaista, tyydyttää katkeraa vihaani, joksi alkuperäinen Lioneliin kohdistuva rakkauteni oli muuttunut.»

»Samoinkuin minuun kohdistuva tunteenne, kuten olette minulle kertonut», lisäsi Rosamund.

»Ei niin,» huomautti Oliver. »Minä vihasin teitä uskottomuutenne tähden ja kaikkein eniten siitä syystä, että olitte polttanut lukematta kirjeen, jonka lähetin teille Pittin välityksellä. Niin menetellen lisäsitte osaltanne kärsimiäni vääryyksiä, hävititte ainoan mahdollisuuteni todistaa viattomuuttani ja yrittää saada jälleen oikeutta, tuomitsitte minut koko iäkseni niille poluille, joita olin kulkemassa. Mutta silloin en tietänyt, kuinka paljon syytä teillä oli uskoa minut siksi, miltä näytin. En tietänyt, että yleisesti uskottiin minun paenneen. Siitä syystä annan teille mielelläni anteeksi teon, jonka vuoksi tunnustan teitä kerran vihanneeni ja joka yllytti minua viemään teidät mukanani, kun sain teidät käsiini Arwenackissa ollessani siellä Lionelia hakemassa.»

»Viedä teidät hänen kerallaan?» kysyi Oliver. »Otan Jumalan todistajakseni, etten ollut ennakolta mitään sellaista ajatellut. Onpa laita niinkin, että voin niin menetellä vain senvuoksi, etten ollut asiaa aikaisemmin harkinnut, sillä jos olisin niin tehnyt, olisin varmaan kyennyt kiusauksen torjumaan. Se valtasi minut yhtäkkiä, kun näin teidät Lionelin seurassa. Tietäessäni nyt, mitä tiedän, luulen saaneeni riittävän rangaistuksen.»

»Luulen ymmärtäväni», kuiskasi Rosamund leppoisasti, sillä Oliverin sanoissa oli värissyt tuima tuska.

Oliver kohotti turbaaninpeittämän päänsä. »Ymmärtäminen merkitsee jotakin», sanoi hän. »Se on ainakin puoli matkaa anteeksiantamukseen. Mutta rikos on sovitettava täydellisesti, ennenkuin anteeksianto voidaan hyväksyä.»

»Se täytyy tehdä mahdolliseksi», vastasi Oliver kiihkeästi ja vaikeni samassa, kun ulkopuolelta kuului huutoja.

Hän tunsi äänestä Larocquen, joka oli päivän koittaessa palannut vartiopaikalleen kukkulan laelle vapauttaen miehen, joka oli ollut hänen sijassaan yöllä.

»Herra! Herra!» kuului hän huutavan kiihtymyksen värisyttämällä äänellä, ja kohta kuului miehistön joukosta vastaavan yhteishuuto.

Sakr-el-Bahr kääntyi nopeasti ovelle, kiskaisi syrjään verhon ja astui peräkannelle. Larocque oli parhaillaan kiipeämässä laivankaiteen yli tullakseen keskikannelle, missä häntä odotti Asad, seuranaan Marzak ja uskollinen Bisken. Keulakannella, missä merisissit olivat eilisestä saakka joutilaina loikoneet, näkyi nyt kuhiseva kyselevä miesjoukko, joka kerääntyi kaiteen luo, vieläpä tulvi käytävällekin pyrkien kiihkeänä kuulemaan uutisia, joita vakooja ylen kiireesti toi.

»Se on täällä — niemen takaisessa lahdessa. Se on vastikään laskenut ankkurin.»

»Senvuoksi ei ole syytä levottomuuteen», vastasi Asad heti. »Koska se on laskenut ankkurin sinne, on selvää, ettei se aavistakaan meidän olevan täällä. Millainen alus se on?»

»Pitkä galjoona, jossa on kaksikymmentä tykkiä ja joka purjehtii
Englannin lipun alla.»

»Englannin lipun alla!» huudahti Asad hämmästyneenä. »Sen täytyy olla oivallinen alus, kun on uskaltanut tulla Espanjan vesille.»

Sakr-el-Bahr astui kaiteen luo. »Eikö siinä näy mitään muuta merkkiä?» kysyi hän.

Larocque kääntyi kuullessaan kysymyksen. »On kyllä», vastasi hän, »besaanimastossa on kapea sininen viiri ja siinä valkoinen lintu — luullakseni haikara.»

»Haikara?» toisti Sakr-el-Bahr mietteissään. Hän ei muistanut sellaista englantilaista vaakunaa eikä hänestä tuntunut todennäköiseltäkään, että se oli englantilainen. Samassa kuului hänen takaansa lyhyt henkäisy. Hän kääntyi ja huomasi Rosamundin seisovan oviaukossa, vain puolittain verhon suojassa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kiihtyneet, silmät suuret.

»Hän luulee sitä haikaraksi», vastasi Rosamund, ikäänkuin tuo olisi ollut aivan riittävä vastaus.

»Kuinka niin? Eikö pahoin?» Rosamundin ääni ja katse herätti hänen huomiotaan, ja hän astui nopeasti hänen luokseen, alhaalta kuuluvan äänten hälinän yhä kasvaessa.

»Se, mitä hän pitää haikarana, on jalohaikara — valkoinen haikara, ja vaakunassa vastaa hopea valkoista, eikö totta?»

Oliver silmäili häntä. »Tuhat tulimmaista!» virkkoi hän »Minusta on aivan yhdentekevää, onko se hopeinen haikara vai kultainen heinäsirkka. Mitä ihmettä?»

»Se on sir Johnin alus — sir John Killigrew'n», selitti Rosamund. »Se oli aivan valmis purjehtimaan, kun… kun te tulitte Arwenackiin. Hän aikoi lähteä Intiaan. Sensijaan — ettekö ymmärrä? — hän on minua rakastaen lähtenyt jälkeeni turhaan toivoen saavuttavansa teidät ennenkuin ehditte Berberiaan.»

»Tuhat tulimmaista!» huudahti Sakr-el-Bahr painuen mietteisiin. Sitten hän kohotti päänsä ja naurahti. »Tosiaankin, hän on tullut muutamia päiviä liian myöhään!»

Leikinlasku ei kumminkaan herättänyt minkäänlaista vastakaikua.
Rosamund katseli häntä yhä kiihkein, mutta samalla pelokkain silmin.

»Siitä huolimatta», jatkoi Oliver, »hän tulee varsin sopivaan aikaan.
Jos häntä kuljettava tuuli onkin heikko, se varmaan puhaltaa taivaasta.»

»Olisiko…?» Rosamund vaikeni ollen hetkisen kahden vaiheilla. »Olisiko mahdollista lähettää hänelle sanaa?» kysyi hän sitten, yhä epäröiden.

»Luulenpa olevan», vastasi Oliver. »Mutta meidän täytyy keksiä keino, ja se ei liene niinkään helppoa.»

»Mutta tahdotteko sen tehdä?» kysyi Rosamund, äänessä ihmettelyn pohjavirta, joka kuvastui jossakin määrin hänen kasvoissaankin.

»Varsin mielelläni», vastasi Oliver, »koska mitään muuta keinoa ei tarjoudu. Se tulee varmaan vaatimaan muutaman hengen», lisäsi hän, »mutta —» Hän päätti lauseen kohauttamalla hartioitaan.

»Ei, ei, ei! Ei siitä hinnasta!» väitti Rosamund vastaan. Mutta kuinkapa olisikaan Oliver voinut tietää, että Rosamund hinnasta puhuessaan ajatteli vain hänen henkeänsä, jonka otaksui olevan mennyttä, jos Hopeahaikara kutsuttaisiin avuksi?

Oliverin tarkkaavaisuus suuntautui toisaalle, ennenkuin hän ehti mitään vastata. Miehistön puheenhälinä oli saanut kumean uhkaavan sävyn, ja yhtäkkiä kuului pari ääntä vaativan, että Asadin piti lähteä heti merelle viedäkseen aluksensa pois vaarallisen naapurin lähettyviltä. Syy oli Marzakin. Hänen äänensä oli ensimmäisenä lausunut tuon pelokkaan ehdotuksen, ja hänen pelkonsa oli kulovalkeana levinnyt merisissien riveihin.

Laiha Asad kohosi koko pituuteensa suunnaten miehiin katseen, joka oli tyynnyttänyt pahempiakin meteleitä, ja koroittaen äänen, joka oli aikoinaan syössyt vastustamatta satoja miehiä surman suuhun.

»Hiljaa!» käski hän. »Minä olen teidän valtiaanne enkä tarvitse muuta neuvojaa kuin Allahin. Kun katson ajan tulleen, annan käskyn soutajille, mutta en ennen. Takaisin paikoillenne ja pysykää rauhassa!»

Hän ei huolinut ryhtyä asiaa heille selittämään, osoittamaan, kuinka hyvät syyt oli jäädä salaiseen poukamaan ja olla lähtemättä avoimelle merelle. Heidän täytyi noudattaa hänen pelkkää tahtoansa. Heidän asiansa ei ollut asettaa hänen viisauttaan ja päätöksiään kysymyksenalaisiksi.

Mutta Asad-ed-Din oli levännyt ylen pitkät ajat Algierissa Sakr-el-Bahrin ja Biskenin johtamien laivastojen risteillessä Välimerellä. Miehet eivät olleet enää tottuneet hänen äänensä yllytykseen, heidän luottamuksensa hänen arvostelmiensa pätevyyteen ei enää rakentunut aikaisempien kokemusten lujalle perustalle. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin johtanut taisteluun tätä miehistöä eikä ollut tuonut heitä takaisin voittajina ja runsaalla saaliilla varustettuina.

Niinpä he asettivat oman arvostelukykynsä hänen päätöstään vastaan. Heistä näytti uhkarohkealta — kuten Marzak oli huomauttanut — jäädä paikoilleen, ja se seikka, että Asad oli pitemmittä perusteluitta ilmaissut aikeensa, ei suinkaan riittänyt heidän epäilyksiään hälventämään.

Äänten hälinä paisui huolimatta Asadin tuimasta ilmeestä ja kurtistuneista kulmista, ja yhtäkkiä eräs uskonluopio — jota viekas Vigitello salaa yllytti — alkoi huutaa päällikköä, jonka he tunsivat ja johon luottivat:

»Sakr-el-Bahr! Sakr-el-Bahr! Ethän jätä meitä tähän poukamaan, johon tuhoudumme kuin rotat!»

Tuo oli kuin ruutisäiliöön tuiskattu tuli. Lukuisat äänet liittyivät heti huutoon; käsiä heilutettiin kohti Sakr-el-Bahria, joka seisoi heitä ylempänä huolettomana ja ankarannäköisenä nojaten peräkannen kaiteeseen nopealiikkeisessä mielessään punniten siten pakostakin tarjoutuvaa tilaisuutta ja harkiten, mitä hyötyä voi siitä saada.

Asad peräytyi askelen ankaran kiukun valtaamana. Hänen kasvonsa olivat kelmeät, silmät säkenöivät vihanvimmaa, ja käsi kävi miekan jalokivillä koristeltuun kahvaan kumminkaan asetta paljastamatta. Sensijaan hän purki Marzakiin sen myrkyn, jonka arvovallan ilmeistä raukenemista todistava tapaus oli hänen mieleensä nostanut.

»Sinä houkkio!» murahti hän. »Katso, mihin pelkurimaisuutesi on johtanut. Katso, millaisen paholaisen olet nostattanut naismaisella neuvollasi. Sinäkö komentaisit kaleeria! Sinustako koituisi merisissi. Toivoisinpa, että Allah olisi iskenyt minut kuoliaaksi, ennenkuin siitin tuollaisen pojan!»

Marzak väistyi noiden tuimien sanojen tieltä, joita pelkäsi seuraavan vielä pahempien. Hän ei uskaltanut vastata mitään, ei mitenkään puolustautua; sinä hetkenä hän tuskin tohti hengitelläkään.

Rosamund oli sillävälin kiihkeän mielentilansa ajamana edennyt Sakr-el-Bahrin viereen. »Jumala auttaa meitä!» sanoi hän, äänessä hartaan kiitollisuuden sävy. »Nyt teillä on tilaisuus. Miehet tottelevat teitä.»

Sakr-el-Bahr katsahti häneen ja hymyili hänen kiihkeydelleen. »Niin, mistress, he tottelevat minua», virkkoi hän. Hän oli ehtinyt muutamien kuluneiden tuokioiden aikana tehdä päätöksensä. Vaikka Asad epäilemättä oli oikeassa ja vaikka olikin viisainta jäädä poukaman piiloon, missä he hyvin luultavasti säilyisivät kenenkään keksimättä, ei miestenkään mielipide ollut aivan virheellinen. Jos he olisivat lähteneet merelle, he olisivat itäistä suuntaa pitämällä voineet jäädä samoin huomaamatta, ja jos airojen loiske kuuluisikin niemen toisella puolella olevaan alukseen, kuluisi ankkurin nostamiseen ja lähtöön niin pitkä aika, että kaleeri ehtisi hyvään matkaan orjien ponnistaessa lihastensa koko voimaa. Tuuli, joka oli harkinnoissa tärkeällä sijalla, oli tyyntynyt siinä määrin, että yksinomaan sen varassa liikkuvalle takaa-ajajalle sopi nauraa. Ainoana vaarana olivat niinmuodoin vihollisen aluksen tykit, ja Sakr-el-Bahr tiesi kokemuksesta, ettei tämä vaara ollut kovinkaan suuri.

Niin hänen oli vasten tahtoaan pakko päättää, että oli suurin piirtein katsoen viisaampaa politiikkaa, jos kannatti Asadia, ja täysin luottaen miesten tottelevaisuuteen hän lohdutti itseään ajattelemalla, että hänelle voi tarjoutua moraalisen voiton mahdollisuus, jota kävi varmemmin hyväkseen käyttäminen.

Vastaukseksi hän kiiruhti keskikannelle sijoittuen Asadin viereen. Asad silmäili tulijaa vihaisen epäluuloisesti; hän oli jo ennakolta ajatellut, että asiain tällä kannalla ollen Sakr-el-Bahr asettuisi häntä vastustamaan ottaakseen nuo kapinalliset täysin valtaansa ja saadakseen tilanteesta mahdollisimman suuren hyödyn. Hän paljasti hitaasti miekkansa, ja Sakr-el-Bahr katseli häntä syrjäkarein, mutta osoittamatta mitenkään mitään huomanneensa, kääntyen vain miehiä puhuttelemaan.

»Mitä nyt?» jyrisi hän vihoissaan. »Mitä tämä merkitsee? Oletteko kuuroja, kun ette kuule paššanne, Allahin ylentämän käskyjä, vaan uskallatte koroittaa kapinalliset äänenne ja ilmaista oman tahtonne?»

Nuo sanat saivat aikaan äkillisen ja ehdottoman hiljaisuuden. Asad kuunteli keventynein ja hämmästynein mielin; Rosamund henkäisi harmistuneena.

Mitä hän voikaan tarkoittaa? Oliko hän vain pettänyt Rosamundia ja pitänyt häntä pilkkanaan? Olivatko hänen aikeensa aivan toisenlaiset kuin hän oli vakuuttanut? Rosamund nojasi kaidepuuhun yrittäen kuulla jokaista Sakr-el-Bahrin lingua francaa käyttäen lausumaa sanaa melkein toivoen, että puutteellinen ymmärtäminen oli saanut hänet käsittämään väärin kuulemansa.

Hän näki Sakr-el-Bahrin kääntyvän kiukkuisen käskevin elein Larocquen puoleen, joka seisoi laivan partaan luona odottaen.

»Takaisin paikallesi, ja pidä silmällä aluksen liikkeitä, jotta voit ne meille ilmoittaa. Me lähdemme täältä vasta, kun Asad suvaitsee käskeä. Pois!»

Larocque ei virkkanut mitään, heitti toisen jalan laivanpartaan yli ja astui airoille, joita pitkin kulki rannalle, kuten käsketty oli. Yksikään ääni ei noussut vastustamaan.

Sakr-el-Bahrin synkkä katse hipoi keulakannelle ryhmittyneiden merisissien rivejä. »Tuon haaremin hempukan», sanoi hän äärettömän uskaliaasti viitaten Marzakiin ylenkatseellisin elein, »tarvitsee vain määkäistä vaarasta miesten korvaan, ja he käyvät aroiksi ja typeriksi kuin lammaslauma! Allahin nimessä! Keitä oikeastaan olette? Oletteko pelottomia merihaukkoja, jotka ovat lentäneet kerallani ja iskeneet kiinni siinä, missä valtaushakani ovat heiluneet, vai oletteko vain haaskalintuja?»

»Valehtelet», vastasi Sakr-el-Bahr. »Dragut ei ollut satimessa, koska löysi ulospääsyn. Ja Dragutia vastassa oli Genovan koko laivasto, meitä vastassa sitävastoin yksi ainoa alus. Koraanin nimessä, jos se haluaa käydä taisteluun, eikö meillä ole hampaita? Onko se ensimmäinen alus, jonka kannelle olemme hyökänneet? Mutta jos pidätte parempana pelkurin neuvoa, te häpeän pojat, niin ottakaa vielä huomioon, että meidät varmaan keksitään, jos lähdemme avoimelle merelle, ja Larocque on kertonut aluksessa olevan kaksikymmentä tykkiä. Minä sanon teille, että jos sen kerran tulee käydä kimppuumme, on parasta, että se hyökkää läheltä, ja sanon vielä, että jos pysymme koreasti täällä, on varsin todennäköistä, ettei kimppuumme ollenkaan hyökätä. Alus ei varmaan aavistakaan meidän täällä-oloamme, koska on laskenut ankkurin niemen toiselle puolelle. Muistakaa vielä, että jos pakenemme olematonta vaaraa ja paetessamme onnistumme välttämään tuon todellisen vaaran, niin käsistämme luiskahtaa rikas espanjalainen aarrelaiva, jonka on määrä tuottaa hyötyä meille kaikille.»

»Mutta suottahan tässä selittelen», päätti hän äkkiä puheensa. »Olettehan kuulleet herranne Asad-ed-Dinin käskyn, ja se riittää selitykseksi. Ei siis enempää siitä asiasta.»

Huolimatta jäädä odottamaan nähdäkseen miesten hajaantuvan kaidepuun luota ja paneutuvan pitkäkseen kokkakannelle hän kääntyi Asadin puoleen.

»Olisi kenties ollut hyvä hirttää tuo koira, joka puhui Dragutista», sanoi hän. »Mutta minä en ole tottunut milloinkaan kohtelemaan tylysti miehiäni.» Siinä kaikki.

Asadin hämmästys oli muuttunut äkkiä ihailuksi ja jonkinlaiseksi katumukseksi, mutta nyt hänen mieleensä hiipi myrkyllinen kateus, kun hän näki Sakr-el-Bahrin onnistuvan siinä, missä oli itse kärsinyt auttamattoman tappion. Tuo kateudentunne levisi joka suuntaan kuin öljyläikkä. Se pahansuopuus, jota hän oli aikaisemmin tuntenut Sakr-el-Bahria kohtaan, muuttui nyt nimenomaiseksi vihaksi suuntautuessaan henkilöön, joka anasti sen voiman ja käskyvallan, jonka piti kuulua yksin paššalle. Algierissa ei varmaankaan ollut sijaa heille molemmille.

Siitä syystä ne kiittävät sanat, jotka olivat olleet nousemassa hänen huulilleen, jähmettyivät, kun hän ja Sakr-el-Bahr seisoivat siinä vastatusten. Asad katseli päällikköä kapenevin ilkein silmin, joiden ilmeen ainoastaan houkkio olisi voinut käsittää väärin.

Sakr-el-Bahr ei ollut houkkio, ja hän ei käsittänyt sitä väärin tuokionkaan aikana. Hän tunsi sydäntään kuristavan, ja hänessä kumpusi ilmi pahansuopuus toisen pahansuopuuden kutsumana. Hän melkein katui, ettei ollut käyttänyt hyväkseen miehistön heikkouden ja kapinallisuuden hetkeä yrittääkseen lopullisesti kukistaa Asadin valtaa.

Sovinnolliset sanat, jotka hän oli aikonut lausua, jäivät nyt lausumatta. Asadin myrkylliseen katseeseen hän vastasi aina valmiilla ivallaan. Hän kääntyi Biskenin puoleen.

»Mene», käski hän lyhyesti, »ja vie tuo tuima merisissi kerallasi». Hän viittasi Marzakiin.

Asad nyökkäsi mitään virkkamatta ja viittasi häntä menemään säikähtyneen Marzakin keralla.

»Herrani», virkkoi Sakr-el-Bahr, kun he olivat jääneet kahden kesken, »eilen minä ehdotin, että korjaisimme välillemme syntyneen rikkoutuman, mutta sinä et suostunut. Mutta jos nyt olisin ollut sellainen petturi ja kapinoitsija kuin sanot, olisin voinut käyttää täysin määrin hyväkseni sissieni mielialaa. Jos olisin niin tehnyt, minun ei tarvitsisi enää ehdotella eikä anella. Asianani olisi sanella. Koska olen niin loistavasti todistanut sinulle uskollisuuteni, toivon ja uskon, että suot minulle menettämäni luottamuksen ja että suostut tuota frankkilaista tyttöä koskevaan ehdotukseeni.»

Oli kenties onnettomuudeksi, että Rosamund oli seisonut hunnuttomana peräkannella Asadin nähtävissä, sillä neidon näkeminen lienee ollut syynä siihen, että hän voitti hetkellisen epäröintinsä ja tukahdutti varovaisuuden, joka yllytti häntä myöntymään. Asad silmäili häntä tuokion ajan, ja heikko puna nousi hänen vihasta kalvenneisiin poskiinsa.

»Ei ole sinun asiasi, Sakr-el-Bahr», virkkoi hän vihdoin, »esittää minulle ehdotuksia. Uskaltaessasi niin tehdä osoitat olevasi varsin etäällä siitä uskollisuudesta, jota huulillasi tunnustat. Tiedäthän, mikä on tahtoni häneen nähden. Kerran olet estänyt aikeeni ja uhmannut minua väärinkäyttäen siinä tarkoituksessa Profeetan pyhää lakia. Jos yhä aiot olla esteenä tielläni, niin se koituu omaksi tuhoksesi.» Hänen äänensä oli korkea ja siinä värisi viha.

»Hiljemmin», virkkoi Sakr-el-Bahr, ja hänen silmissään kiilui vastaava viha. »Jos mieheni kuulevat uhkauksesi, en voi taata kuinka käy. Sanot, että vastustelen sinua oman vaarani uhalla. Olkoonpa niin.» Hän hymyili ilkeästi. »Meidän välillämme vallitsee sota, Asad, koska olet sen kerran valinnut. Mutta muista tuonnempana, kun seuraukset sinua hämmästyttävät, että valinta oli omassa kädessäsi.»

»Kulje sinä edelleen vanhan miehen mielettömyyden viitoittamaa polkua», virkkoi hän olkansa yli, »ja katso minne se sinut johtaa.»

Sen sanottuaan hän asteli peräkannelle jättäen Asadin, jonka mielessä kuohui kiukku ja siihen sekaantuva lievä pelko, jonka tuo viimeinen uhkaus oli herättänyt. Mutta vaikka Sakr-el-Bahr olikin uhannut, hänen sydämensä oli pelontuskaa tulvillaan. Hän oli tehnyt suunnitelman, mutta käsitti, että sen keksimisen ja toteuttamisen välillä saattoi sijaita paljon onnettomuuksia.

»Mistress», virkkoi hän Rosamundille ehdittyään peräkannelle, »ei ole viisasta näyttäytyä niin avoimesti.»

»Eikö ole viisasta?» virkkoi Rosamund ylenkatseellisin ilmein. »Tarkoitatte, että voin nähdä enemmän kuin on tarkoitettu nähtäväkseni. Millaista peliä pelaattekaan täällä, sir, kertoessanne minulle asioista eräällä tavalla ja osoittaessanne teoillanne, että haluatte jotakin aivan toista?»

Oliverin ei tarvinnut kysyä, mitä hän tarkoitti. Hän ymmärsi heti, että
Rosamund oli väärin tulkinnut näkemänsä kohtauksen.

»Tahdon vain huomauttaa», virkkoi hän erittäin vakavasti, »että olette kerran ennen tehnyt minulle vääryyttä ylen kärkkäästi minua tuomitsemalla, kuten olette itse havainnut.»

»Pyydän vain teitä siirtämään tuomiotanne, kunnes asiat ehtivät päätökseen. Jos saan elää, pelastan teidät. Toistaiseksi pyydän teitä pysymään hytissänne. Minulla ei ole apua siitä, että teidät nähdään.»

Rosamund katsahti häneen, huulilla selityksen pyyntö. Mutta sitten hän totteli tyynesti käskevää ääntä ja katsetta ja vetäytyi verhon taakse.

VIESTI.

Lopun päivää Rosamund pysytteli hytissään hartaasti haluten tietää, mitä tulisi tapahtumaan, ja kokien sitä suurempaa kidutusta, kun Sakr-el-Bahr ei käynyt hänen luonansa, vaikka kului tunti toisensa jälkeen. Iltapuolella hän ei voinut enää hillitä itseänsä, vaan lähti jälleen ulos, ja hetki sattui olemaan epäsuotuisa.

Aurinko oli mennyt mailleen, ja kaleerissa luettiin iltarukousta; koko miehistö oli painunut rukousasentoon. Tuon havaittuaan Rosamund vetäytyi vaistomaisesti takaisin ja jäi verhon taakse, kunnes rukous oli päättynyt. Sitten hän siirsi verhon syrjään, kumminkaan astumatta vahdissa olevien nuubialaisten ohi, ja näki vasemmalla puolellansa, katoksen alla, Asad-ed-Dinin Marzakin, Biskenin ja parin muun upseerin seurassa sohvalla istumassa. Hänen katseensa etsi Sakr-el-Bahria, joka kohta näkyikin tulevan pitkin, keinahtelevin askelin laivamiesten jäljessä, jotka jakoivat orjille heidän laihoja illallisannoksiansa.

Yhtäkkiä hän pysähtyi Lionelin luo, joka istui airon päässä ihan käytävän vieressä. Hän lausui hänelle tuimasti jotakin frankkilaiskielellä, jota Lionel ei ymmärtänyt, ja sanat kaikuivat niin selvinä — se oli tarkoituskin — että kaikki peräkannella olijat ne kuulivat.

»Kuinka on laita, sinä koira? Sopiiko kaleeriorjanaolo hyvinkin sinun hempeälle vatsallesi?»

Sakr-el-Bahr kumartui hänen puoleensa, ja kaikki voivat nähdä, että hänen kasvonsa olivat ilkeät ja ivalliset. Hän puhui varmaan hänkin englanninkieltä, mutta Rosamund kuuli siitä vain epämääräisen hyminän, joskin puhujan kasvojenilme näytti selvästi osoittavan sanojen tarkoitusta. Mutta Rosamund ei aavistanutkaan asian todellista laitaa. Sakr-el-Bahrin kasvojen ilme oli pelkkä naamio.

»Älä välitä ilmeistäni», sanoi hän. »Tahdon saada nuo tuolla luulemaan, että solvaan sinua. Koeta sinä näyttää mieheltä, joka on solvauksen esineenä. Kimmurtele tai murise, mutta kuuntele. Muistatko, kuinka kerran poikasina uimme Penarrow'sta Trefusis-niemeen?»

»Mitä tarkoitat?» kysyi Lionel, ja hänen ilmeensä oli niin luontevan tympeä kuin Sakr-el-Bahr suinkin voi toivoa.

»Tekisi mieleni tietää, kykenetkö vielä uimaan niin pitkän matkan. Jos kykenet, niin sinua odottaa maukas illallinen perillä — sir John Killigrew'n laivassa. Etkö ole kuullut? Hopeahaikara on ankkurissa lahdelmassa tuon niemen takana. Luuletko voivasi uida sinne, jos suon sinulle tilaisuuden?»

Lionel tuijotti häneen ylen hämmästyneenä. »Pilkkaatko minua?» kysyi hän vihdoin.

Sakr-el-Bahr naurahti ja ivaili nyt todenteolla. Hän nojasi jalkansa soutajain penkkiin ja kyynärpäänsä polveensa niin että hänen kasvonsa tulivat aivan lähelle Lionelin kasvoja.

»Pelastuskeinoa sinulle?» sanoi hän. »Totisesti, Lionel, sinun mieleesi ei ole milloinkaan mahtunut muuta kuin oma itsesi. Se seikka on tehnyt sinusta konnan. Pelastuskeinoa sinulle! Tuhat tulimmaista! Eikö ole ketään muuta, jonka voin toivoa pelastuvan? Kuulehan, minä kehoitan sinua uimaan sir Johnin luo ja ilmoittamaan hänelle tästä kaleerista ja että Rosamund on täällä. Minä ajattelen ainoastaan häntä, sinua itseäsi niin vähän, että jos sattuisit hukkumaan, pahoittelisin vain, ettei viesti ehtinyt perille. Tahdotko lähteä uimaan? Se on kuolemaa lukuunottamatta ainoa keino, jonka nojalla voit pelastua soutajapenkistä. Lähdetkö?»

»Mutta miten?» kysyi Lionel, yhä vielä epäillen ehdotuksen vilpittömyyttä.

»Hyvä.» Sakr-el-Bahr kumartui vieläkin lähemmäksi. »Kaikki, jotka meitä katselevat, tietenkin otaksuvat, että ärsytän sinua epätoivoon asti. Toimi siis puolestasi niinkuin tulee toimia. Nouse ja yritä lyödä minua. Kun minä sitten vuorostani isken — ja minä isken lujasti, jottei kukaan luule olevan leikin kysymyksessä, — lysähdä sinä airoasi vasten ja ole pyörtyvinäsi. Loppu jääköön minun asiakseni. Käy toimeen», lisäsi hän tuimasti ja nousi samassa vielä kerran ivallisesti nauraen ikäänkuin olisi aikonut poistua.

Mutta Lionel noudatti kehoitusta nopeasti. Hän hypähti seisaalleen kahleissaan ja iski Sakr-el-Bahria kasvoihin niin voimakkaasti kuin kykeni. Hänkään ei näyttänyt suinkaan olevan vain lyövinään. Sen tapahduttua Lionel painui kahleiden kolistessa takaisin penkkiinsä. Kaikkien häntä katselevien orjakumppanien silmissä oli pelon ilme.

Sakr-el-Bahr näytti iskusta horjahtavan, ja laivassa syntyi kohta liikettä. Bisken hypähti seisaalleen hämmästyneenä huudahtaen ja Asadinkin silmissä näkyi syttyvä mielenkiinto näin harvinaisessa tapauksessa, kaleeriorjan käydessä merisissin kimppuun. Sitten Sakr-el-Bahr ärjähti raivoissaan, ärjähti melkein kuin hurjistunut peto, hänen käsivartensa kohosi ja nyrkki putosi kuin moukari Lionelin päähän.

Lionel lysähti suulleen iskun vaikutuksesta, ja hänen aistinsa himmenivät. Sakr-el-Bahrin käsi nousi toistamiseen.

»Sinä koira!» ärjyi hän, mutta hillitsi sitten itsensä havaitessaan, että Lionel näytti pyörtyneen.

Hän kääntyi ja huusi Vigitelloa ja hänen apulaisiaan äänellä, joka oli raivosta käheä. Vigitello tuli juosten ja pari miestä hänen kintereillään.

»Riisukaa tuo haaska kahleistaan ja heittäkää se mereen», kuului tuima käsky. »Olkoon toisille esimerkkinä. Oppikoot siitä, mihin johtaa kapinoiminen heidän saastaisissa riveissään. Tehkää niinkuin sanon.»

Eräs mies juoksi heti hakemaan vasaraa ja talttaa. Hän palasi kohta.
Kuului metallin kilahtelua, ja Lionel kiskottiin paikaltaan kannelle.
Siinä hän toipui ja rukoili armoa ikäänkuin olisi tosiaankin ollut
hukutettavana.

Bisken nauraa kukersi katoksen alla, Asad katseli hyväksyvästi, Rosamund vetäytyi takaisin värjyen, tukehtuen ja ollen pyörtymäisillään pelkästä kauhusta.

Hän näki, kuinka laivamiehet kantoivat vastaanhangoittelevan Lionelin laivanpartaalle ja viskasivat veteen tuntematta suurempaa omantunnonvaivaa kuin jos olisivat rikkasäiliön sinne kumonneet. Hän kuuli viimeisen kauhun huudon Lionelin hävitessä, kuuli veden loiskahduksen ja sitten syntyneessä hiljaisuudessa Sakr-el-Bahrin naurun.

Rosamund seisoi hetkisen kauhistuneena ja kirosi mielessään tuota uskonluopiota merisissiä. Hänen mielensä oli hämmentynyt, ja hän koki saattaa siitä järjestykseen voidakseen harkita tätä uutta tekoa, tätä uutta tarpeettoman julmuuden ilmausta ja veljenmurhaa. Ja kaiken näkemänsä ja kuulemansa nojalla hän voi johtua päättelemään vain, että mies oli tähän saakka häntä pettänyt, oli valehdellut sanoessaan aikovansa hänet pelastaa. Sellainen ihminen ei voinut tuntea väärästä teosta aiheutuvaa katumuksen tunnetta. Rosamund ei kyennyt vielä käsittämään, mikä saattoi olla hänen tarkoituksenaan, mutta uskoi varmaan, että tarkoitus oli paha, koska hänellä nähtävästi ei voinut olla muita kuin pahoja tarkoituksia. Rosamund oli nyt siinä määrin kiihtynyt, että unohti kaikki Lionelin synnit ja tunsi sydämessään suurta myötätuntoa häntä kohtaan, joka oli niin säälimättömästi syösty kuolemaan.

Sakr-el-Bahr oli ottanut tämän mahdollisuuden huomioon. »Missä? Missä?» huusi hän kiiruhtaen laivanpartaalle.

»Tuolla!» Eräs mies osoitti sormellaan. Toisia oli kertynyt hänen luokseen, ja kaikki tähystivät tihenevässä hämärässä liikkuvaa esinettä, joka oli Lionelin pää, ja sen ympärillä näkyvää heikkoa veden värinää, joka osoitti hänen uivan.

»Ulos merelle!» huudahti Sakr-el-Bahr. »Hän ei ui missään tapauksessa kauas. Mutta me lyhennämme hänen matkaansa.» Hän sieppasi isonmaston kupeelta jousen, sovitti siihen nuolen ja tähtäsi.

Hän ei kumminkaan laukaissut, vaan laski jousen. »Marzak!» huusi hän.
»Kuulehan, sinä tarkk'ampuja, tuossa on sinulle maali!»

Peräkannelta, mistä hän isänsä keralla katseli uivan päätä, joka joka hetki häipyi epämääräisemmäksi taajenevassa hämärässä, Marzak silmäili haastajaansa kylmän ylenkatseellisesti mitään vastaamatta. Miehistön keskuudesta kuului naurunhihitystä.

»Jos vielä kauan viivyttelet», virkkoi Asad, »niin hän on nuolesi noutamattomissa. Nytkin häntä tuskin näkee.»

»Sitä pahempi on saada siihen sattumaan», vastasi Sakr-el-Bahr, joka tahtoi viivyttelyllään vain voittaa aika. »Sitä tarkempaa tähtäystä vaaditaan. Sata filippiä vedoksi Marzak, ettet tavoita päätä kolmella laukauksella ja että minä upotan sen ensimmäisellä! Suostutko?»

»Pidä kiirettä, mies!» huusi Asad. »Tuskin häntä enää näen. Lakkaa riitelemästä.»

»Joutavia», kuului ylenkatseellinen vastaus. »Se kelpaa hyvinkin pilkaksi minun silmälleni. Minä en ammu harhaan milloinkaan — en pimeässäkään.»

»Minäkö?» Sakr-el-Bahr ampui vihdoin nuolensa pimeään ja tuijotteli sen jälkeen. Nuoli lensi kauas uivan päästä. »Sattui» huusi hän häikäilemättä. »Mennyt mies!

»Silmäsi pettävät tässä valaistuksessa. Ei ole vielä nähty miestä, joka ui, vaikka nuoli on lävistänyt aivot.»

»Niin», virkkoi Jasper, joka seisoi Sakr-el-Bahrin takana. »Hän on hävinnyt.»

Sitten Asad kääntyi pois laivan laidalta. »Olkoonpa ammuttu tai hukkunut, joka tapauksessa hän on mennyttä», sanoi hän, ja siihen juttu loppui.

Pimeässä hän näki edessään Rosamundin valkeat kasvot nuubialaisten tummien hahmojen välissä. Hänen lähestyessään Rosamund peräytyi, ja Sakr-el-Bahr, joka aikoi kertoa hänelle uutisensa, seurasi häntä hyttiin käskien Abiadia tuomaan kynttilöitä.

Kun kynttilät oli sytytetty, he olivat toisiaan vastapäätä, ja Oliver huomasi hänen ankaran mielenliikutuksensa arvaten sen syyn. Yhtäkkiä Rosamund alkoi puhua.

»Sinä peto! Sinä paholainen!» huohotti hän. »Jumala sinua varmaan rankaisee! Minä rukoilen viimeiseen hengenvetooni asti häntä rankaisemaan sinua niinkuin olet ansainnut. Sinä murhaaja! Sinä konna! Ja minä olen typerä houkkio, kun olen kuunnellut valheellisia sanojasi. Minä uskoin sinun vilpittömästi katuvan kaikkea sitä pahaa, minkä olet minulle tehnyt. Mutta nyt olet minulle osoittanut —»

»Millä tavoin olenkaan sinua loukannut niin kohdellessani Lionelia?» keskeytti Oliver, jota sellainen kiihkeys hieman hämmästytti.

»Loukannut minua!» huudahti Rosamund, ja hänen sanansa kaikuivat jälleen ylenkatseellisen tyyninä ja kylminä. »Minä kiitän Jumalaa siitä, ettette suinkaan kykene minua loukkaamaan. Ja minä kiitän teitä siitä, että olette korjannut teitä koskevat typerät käsitykseni, osoittanut, että pahoin erehdyin otaksuessani teidän todella tahtovan minut pelastaa. En huolisikaan ottaa pelastusta vastaan teidän, murhamiehen kädestä. Vaikka eihän siitä voi olla kysymystäkään. Luultavampaa on», jatkoi hän, nyt hieman epätoivoisesti syvän masennuksen tilassa, »että uhraatte minut omien halpamaisten tarkoitustenne hyväksi, olivatpa ne mitkä tahansa. Mutta minä aion tehdä ne tyhjiksi, ja Taivas tulee avukseni. Voitte uskoa, ettei minulta puutu siihen tarvittavaa rohkeutta.» Hän värähti, huokasi, peitti kasvonsa käsiinsä ja seisoi huojuen Oliverin edessä.

Oliver silmäili häntä, huulilla hieno, katkera hymy, ymmärtäen hänen mielialansa samoinkuin aikeiden tyhjäksi tekemistä koskevan hämärän uhkauksenkin.

Oliverin äänessä oli jotakin sellaista, mikä pakotti kuuntelemaan; hänen tyyni puheensa sai Rosamundin jälleen tuijottamaan häneen.

»Tarkoitan Lionelia, luonnollisesti», virkkoi Oliver vastaten hänen kysymykseensä. »Tuo kohtaus välillämme, isku ja pyörtyminen ja muu — oli kaikki teeskentelyä. Samoin ampuminen jälkeenpäin. Marzakia kilpasille haastaessani tahdoin vain voittaa aikaa — olla ampumatta, kunnes Lionelin pää oli häipynyt niin himmeäksi, ettei kukaan voinut sanoa, oliko se vielä näkyvissä vai ei. Nuoleni putosi kauas hänestä, kuten oli tarkoituksenikin. Hän ui niemen ympäri vieden minulta viestiä sir John Killigrew'lle. Hän oli aikoinaan voimallinen uimari ja pääsee varmaan helposti perille. Tämän tahdoin teille ilmoittaa.»

Rosamund silmäili häntä kauan aikaa mitään virkkamatta. »Puhutko totta?» kysyi hän vihdoin hiljaa.

Oliver kohautti olkapäitään. »Teidän lienee vaikeata keksiä, mistä syystä tässä valehtelisin.»

Rosamund istuutui äkkiä sohvaan. Näytti melkein kuin hän olisi siihen lysähtänyt voimien pettäessä; ja yhtäkkiä hän alkoi hiljaa nyyhkyttää.

»Aivan niin», keskeytti Oliver karusti. »Olet aina luullut minusta kaikkein parasta.»

KUOLEMAANMENIJÄ.

Oliver poistui Rosamundin luota katkerin mielin ja jättäen viimeksimainitun ankaran masennuksen tilaan. Tämän viimeksi tehdyn vääryyden tunto oli niin valtava, että siitä koitui hänelle mittapuu aikaisempien vääryyksien arvostelemista varten. Hänen ylen kiihtynyt mielensä kenties näki asiat väärässä valossa, liioitteli niitä, kunnes hänestä tuntui, että kaikki ne kärsimykset ja kaikki se paha, mistä tämä kronikka on kertonut, olivat hänen oman synnillisen uskottomuutensa välitön hedelmä.

Koska kaiken vilpittömän katumuksen välttämättä täytyy herättää harrasta sovittamisen halua, tapahtui niin tässäkin. Ellei Oliver olisi poistunut niin äkkiarvaamatta, hän olisi nähnyt Rosamundin polvillaan edessään pyytämässä anteeksi kaikkea sitä vääryyttä, minkä hänen ajatuksensa olivat Oliverille tuottaneet, ja tunnustamassa omaa ehdotonta arvottomuuttansa ja halpamaisuuttansa. Mutta koska oikeutettu loukkaantuminen oli hänet karkoittanut, Rosamundilla ei ollut muuta neuvoa kuin istua tuota kaikkea mielessään hautoen ja miettien, kuinka sommittelisi anteeksipyyntönsä Oliverin palattua.

Mutta tunnit kuluivat ja Oliveria ei kuulunut. Sitten iski Rosamundin mieleen melkein kauhua herättävä ajatus, että sir John Killigrew'n alus voi aivan pian ehtiä heidän kimppuunsa. Hajamielisyydessään hän oli tuskin tullut ajatelleeksikaan tuota seikkaa. Sen nyt mieleen johtuessa hän oli huolissaan yksinomaan sir Oliverin vuoksi. Entäpä jos syntyisi tappelu ja jos hänet kenties siinä tuhoaisivat joko englantilaiset tai merisissit, jotka hän oli hänen, Rosamundin vuoksi pettänyt, tuhoutuisi kuulematta hänen katumustunnustustaan, lausumatta niitä anteeksiannon sanoja, joita hänen sielunsa isosi ja janosi?

Lienee ollut puolenyön aika, kun Rosamund ei enää kyennyt sietämään odotuksen jännitystä, vaan nousi ja lähti hiljaa ovelle. Hän kohotti oviverhoa ja oli ulos astuessaan kompastua kynnyksen edessä makaavaan ihmiseen. Hän kumartui katsomaan ja tunsi isonmaston ja peräkaiteen lyhtyjen himmeässä valossa sir Oliverin, joka ilmeisesti nukkui. Välittämättä nuubialaisista, jotka liikkumattomien kuvapatsaiden kaltaisina seisoivat vahdissa, hän oli yhä kumartuneena nukkujan yli ja painui hitaasti polvilleen hänen viereensä. Hänen silmissään oli kyyneliä, jotka oli kirvoittanut suureen uskollisuuteen kohdistuva hellä ihmettelyn ja kiitollisuuden tunne. Hän ei tietänyt, että Oliver oli maannut siinä edellisenkin yön, mutta hänelle riitti, että hän oli siinä nyt. Hän tunsi omituista syvää liikutusta ajatellessaan, että se mies, jota hän oli aina epäillyt ja väärin tuominnut, sijoitti nukkuessaankin ruumiinsa hänen suojakseen.

Rosamund huokasi, ja nukkujan uni oli niin herkkä ja valpas, että hän nousi heti istumaan. Siinä he silmäilivät toisiansa, tummat partaiset haukanpiirteet valkoisten hohtelevien kasvojen edessä.

Rosamund väistyi heti taaksepäin tuon kysymyksen säikähdyttämänä. Sitten hän toipui, koki naiselliseen tapaan piilottaa ja peittää varsinaista tarkoitustansa nyt, kun olisi voinut sen toteuttaa.

»Luuletteko», änkytti hän, »että Lionel on saavuttanut sir Johnin aluksen?»

Oliver katsahti katoksen alla olevaan sohvaan päin, missä Asad nukkui. Kaikki oli hiljaa. Sitäpaitsi oli kysymys esitetty englanninkielellä. Hän nousi ja ojensi kätensä auttaakseen Rosamundia seisaalleen. Sitten hän viittasi hänelle kehoittaen lähtemään hyttiin ja meni sinne itse hänen jäljessään.

»Pelko pitää teitä valveilla?» sanoi hän, puolittain kysyen, puolittain todeten.

»Siihen tuskin on syytä», vakuutti Oliver. »Sir John ei varmaankaan lähde liikkeelle ennenkuin yösydännä, jolloin varmaan tietää meidät yllättävänsä. Lionel on varmaan saapunut perille. Uintimatka ei ole kovin pitkä. Sitäpaitsi hän voi poukamasta pois ehdittyään kulkea maitse aluksen kohdalle. Hän on epäilemättä tehtävänsä suorittanut.»

Rosamund istuutui vältellen Oliverin katsetta, mutta hänen kasvoihinsa sattuva valo osoitti niissä äskeisten kyynelten jälkiä.

»Varsin luultavasti. Mutta mitäpä se haittaa? Me olemme — kuten tänään joku sanoi — samanlaisessa satimessa kuin Dragut Dzerban luona Andrea Dorian käydessä hänen kimppuunsa, lukuunottamatta sitä seikkaa, että Dragut löysi kaleereilleen ulospääsyn, mikä tässä tapauksessa on mahdotonta. Rohkeutta siis, sillä vapautumisenne hetki on epäilemättä lähellä.» Hän vaikeni ja lisäsi sitten, hiljemmin, melkein nöyrästi: »Minä rukoilen ja toivon, että tuonnempana, onnellisessa tulevaisuudessa, nämä muutamat viimeksikuluneet viikot näyttävät teistä vain ilkeältä unennäöltä.»

Tuohon pyyntöön Rosamund ei vastannut mitään. Hän istui mietteissään, kulmat kurtussa.

»Minä toivon asiasta selviydyttävän taistelutta», sanoi hän sitten väsyneesti huoaten.

»Teidän ei tarvitse ollenkaan pelätä», vakuutti Oliver. »Minä pidän teistä huolta niin hyvin kuin voin. Te jäätte tänne, kunnes kaikki on ohi, ja ovea vartioivat muutamat sotilaani, joihin voin luottaa.»

»Ymmärrätte sanani väärin», vastasi Rosamund äkkiä häneen katsahtaen. »Luuletteko, että pelkään omasta puolestani?» Hän vaikeni jälleen ja kysyi sitten: »Kuinka teidän käy?»

»Kiitän teitä tuosta ajatuksesta», vastasi Oliver vakavasti. »Minulle käy epäilemättä ansioni mukaan. Kunpahan tapahtuisi pian, mitä tapahtuu.»

»Ei ei!» huudahti Rosamund. »Ei niin!» Hän nousi äkillisen kiihtymyksen valtaan joutuneena.

»Mitäpä muutakaan on jäljellä»? kysyi toinen hymyillen. »Mitä parempaa kohtaloa kukaan voi minulle toivoa?»

»Teidän pitää elää palataksenne Englantiin», huudahti Rosamund hämmästyttäen Oliveria. »Totuuden tulee päästä voitolle, ja teidän pitää saada oikeutta.»

Oliver suuntasi häneen niin terävän ja tutkivan katseen, että hänen täytyi sitä väistää. Sitten Oliver naurahti: »Englannista minä voin odottaa vain määrätynlaista oikeutta», sanoi hän. »Siitä oikeudesta huolehtii hamppuköysi. Uskokaa minua, mistress, minä olen tullut liian kuuluisaksi voidakseni saada armahduksen. On parasta, että asia tulee päätökseen täällä tänä yönä. Sitäpaitsi», lisäsi hän lakaten ivailemasta ja puhuen synkkään sävyyn, »teidän tulee ottaa huomioon, että petän nuo mieheni, jotka, olivatpa muuten millaisia tahansa, ovat seuranneet minua moniin vaaroihin ja ovat vielä tänään osoittaneet minulle kiintymystä ja rohkeutta, joka on suurempi kuin heidän paššaan kohdistuva kunnioituksensa. Minun täytyy luovuttaa heidät säilän suuhun. Voisinko siis jäädä kunnialla elämään heidän kuoltuansa? Vaikka he teille ja teikäläisille ovatkin pelkkiä pakanaraukkoja, he ovat minun merihaukkojani, sotureitani, uskollisia ja uljaita seuralaisiani, ja olisinpa tosiaankin kunniaton koira, jos jäisin itse elämään syöstyäni heidät surmaan.»

Rosamund kuunteli ja sai hänen sanoistaan selville asian, joka oli toistaiseksi jäänyt häneltä havaitsematta. Hänen silmiänsä suurensi äkillinen kauhu.

»Toivottavasti ei», vastasi Oliver. »Mielessäni on eräs suunnitelma, jonka nojalla se kenties välttyy.»

»Minkätähden tuhlaisimme ajatustakaan sellaiseen mitättömään asiaan? Minun henkeni oli jo muutenkin varman tuhon oma. Jos palaan Algieriin, he varmaan hirttävät minut. Asad pitää siitä huolen, ja merihaukkanikaan eivät voi pelastaa minua kohtalostani.»

Rosamund istuutui jälleen sohvaan ja istui siinä äärimmäisen toivottomana, kädet riipuksissa. »Nyt ymmärrän», sanoi hän. »Ymmärrän. Minä teille sen kohtalon tuotan. Lähettäessänne Lionelin tuolle retkelle te vapaaehtoisesti tarjositte henkenne, jotta minä pääsisin omaisteni luo. Teillä ei ollut mitään oikeutta menetellä niin neuvottelematta sitä ennen minun kanssani. Teillä ei ollut oikeutta edellyttää minun suostuvan sellaiseen asiaan. Minä en hyväksy sellaista uhria. En hyväksy, sir Oliver.»

»Teillä ei kumminkaan ole valitsemisen varaa, Jumalan kiitos!» vastasi Oliver. »Mutta te johdutte päätelmissänne harhateille. Minä yksin olen tämän kohtalon itselleni tuottanut. Se on mielettömän tekoni varsin luonnollinen hedelmä. Se kimmahtaa takaisin minuun niinkuin kaikki paha tekijäänsä.» Hän kohautti hartioitaan ikäänkuin lopettaakseen keskustelemisen tästä asiasta. Sitten hänen äänensä muuttui merkillisen araksi, pehmeäksi ja leppoisaksi. »Olisi ehkä liikaa,» sanoi hän, »jos pyytäisin teitä antamaan anteeksi kaikki ne kärsimykset, joita olen teille tuottanut?»

»Luulenpa», vastasi Rosamund, »että on minun asiani pyytää anteeksi teiltä.»

»Uskottomuuttani, joka on ollut kaiken onnettomuuden lähteenä. Sitä, että kärkkäästi uskoin teistä pahaa viisi vuotta sitten, että poltin kirjeenne sitä lukematta samalla tuhoten viattomuutenne todistuksen.»

Oliver hymyili hänelle erittäin ystävällisesti. »Luulenpa että sanoitte vaistonne teitä johtaneen. Vaikka en ollutkaan tehnyt tekoa, josta minua syytettiin, vaistonne tiesi minut pahaksi, ja vaistonne oli oikeassa, sillä minä olen paha — ja minun täytyy olla. Nuo ovat omat sananne. Älkää kumminkaan luulko, että niillä teitä ivailen. Olen tullut tuntemaan niissä piilevän totuuden.»

Rosamund ojensi hänelle kätensä. »Jospa… jospa sanon tulleeni huomaamaan, kuinka väärät kaikki nuo ajatukseni olivat?»

»Käsitän asian niin, että sydämenne osoittaa inhimillistä rakkautta henkilölle, joka on joutunut sellaiseen äärimmäiseen tilaan kuin minä nyt. Vaistonne ei johtanut harhaan.»

Oliverin vakaumus ei kumminkaan ollut järkytettävissä. Hän pudisti päätänsä, kasvot synkkinä. »Yksikään mies, joka ei ole paha, ei olisi voinut tehdä teille, mitä minä olen tehnyt, olipa koulutus kuinka ankara tahansa. Käsitän sen nyt aivan selvästi — niinkuin ihminen yleensäkin käsittää viimeisinä hetkinänsä salattuja asioita.

»Minkätähden olette niin kärkäs kuolemaan?» huudahti Rosamund epätoivoisesti.

»Enhän ole», vastasi Oliver nopeasti sopeutuen tavanomaiseen sävyynsä. »Kuolema se on kärkäs saamaan minut käsiinsä. Joka tapauksessa kohtaan sen pelkäämättä ja valittamatta. Otan sen vastaan niinkuin meidän kaikkien täytyy ottaa vastaan se, mikä on välttämätöntä — kohtalon kädestä tulevat antimet. Ja minua rohkaisee — melkeinpä ilahduttaakin — lempeä anteeksiantonne.»

Rosamund nousi äkkiä, tarttui Oliverin käsivarteen, seisoi aivan hänen vieressään ja katsoi häntä silmiin.

»Meidän tulee molempien antaa toisillemme anteeksi, sinun ja minun, Oliver», sanoi hän. »Ja koska anteeksianto poistaa kaikki, niin… niin lakatkoon nyt olemasta kaikki se, mikä on meitä viimeksikuluneina viitenä vuotena toisistamme erottanut.»

Oliver silmäili henkeään pidättäen hänen kalpeita, jännittyneitä kasvojansa.

»Emmekö voi siirtyä takaisin viiden vuoden päähän? Emmekö voi palata siihen, missä olimme kerran Godolphinin kartanossa toisemme kohdatessamme?»

Oliverin kasvoihin äkkiä syttynyt valo sammui hitaasti harmaan ja epämääräisen ilmeen tieltä. Hänen katsettaan himmensi suru ja epätoivo.

»Sen, joka on erehtynyt, täytyy jäädä erehdykseensä — ja samoin häntä seuraavien jälkipolvien. Mikään paluu ei ole mahdollinen. Menneisyyden portit ovat meiltä iäksi suljetut.»

»Niinpä emme niistä huoli. Käännymme pois tuosta menneisyydestä, sinä ja minä, lähdemme jälleen yhdessä matkaan ja korvaamme siten toisillemme, mitä mielettömyytemme on rikkonut noina menneinä vuosina.

Oliver laski kätensä hänen olkapäilleen pitäen häntä siten käsivarren mitan päässä itsestään ja katsellen häntä hellästi.

»Rakkahin nainen!» kuiskasi hän raskaasti huoaten. »Hyvä Jumala! kuinka onnelliset olisimmekaan olleet, ellei olisi tullut sellainen ilkeä sattuma…» Hän vaikeni äkkiä. Hänen kätensä valahtivat alas, ja hän kääntyi syrjittäin puhuen ja käyttäytyen nyt melkein jurosti. »Käyn tässä hempeätunteiseksi. Herkkä säälisi on saanut mieleni niin helläksi, että olin vähällä puhua rakkaudesta — ja mitä se minulle kuuluu? Rakkaus on elämän asia, rakkaus on elämää; minä sitävastoin… sinua tervehtii kuolemaan menevä!»

»Ei, ei, ei!» Rosamund tarttui jälleen hänen käsivarteensa silmissä hurja ilme.

»Liian myöhäistä», vastasi Oliver. »Ei ole olemassa siltaa sen kuilun yli, jonka olen itselleni kaivanut. Minun täytyy astua siihen niin tyynin mielin kuin Jumala suo.»

»Niinpä tahdon astua siihen kerallasi!» huudahti Rosamund äkillisen hurmioisen kiihtymyksen tilassa. »Olemmehan ainakin vihdoin yhdessä.»

»Tämä on juhannusyön haavetta!» virkkoi Oliver, mutta hänen kärsimättömyyteensäkin sisältyi ilmeistä hellyyttä. Hän silitti kultakutrista päätä, joka lepäsi hänen rinnallaan. »Mitä hyötyä minulla olisi siitä?» kysyi hän. »Tahdotko katkeroittaa viimeisen hetkeni — riistää kuolemastani sen koko loiston? Ei, Rosamund, sinä voit palvella minua paljon paremmin, jos jäät elämään. Palaa Englantiin ja tee siellä tiettäväksi totuus, jonka olet kuullut. Koeta sinä puhdistaa kunniani siihen heitetystä tahrasta kertomalla totuudenmukaisesti, mitkä seikat saivat minut häpeällisesti kääntymään uskonluopioksi ja merisissiksi.» Samassa hän astui askelen taaksepäin. »Kuule! Mitä tapahtuukaan?»

Ulkoa oli kajahtanut huuto: »Jalkeille! Aseisiin! Aseisiin! Hoi!
Balaak! Balaak!»

»Hetki on tullut», sanoi Oliver, kääntyi äkkiä, juoksi ovelle ja siirsi verhon syrjään.

ANTAUTUMINEN.

Unenhorroksessa olevien orjien rivien välitse johtavaa käytävää kuului joku nopeasti juoksevan. Ali, joka oli auringonlaskusta saakka ollut Larocquen sijassa kukkulalla, hyppäsi äkkiä peräkannelle yhä huutaen:

Kaikkialta aluksesta kuului hälinää miesten herätessä. Keulan puolella kuului joku äänekkäästi huutavan. Sitten työnnettiin katoksen verho äkkiä syrjään ja näkyviin tuli itse Asad, Marzak hänen vieressään.

Ylähangan puolelta saapuivat yhtä sukkelasti Bisken ja Othmani ja keskikannelta Vigitello, Jasper — vereksin uskonluopio — ja joukko säikähtyneitä sissejä.

Ali kertoi uutisensa yhteen hengenvetoon. »Vieras alus on nostanut ankkurinsa. Se lähtee ulos lahdesta.»

Asad tarttui partaansa, katse synkkänä. »Mitä se merkinneekään? Ovatko he voineet saada tiedon täälläolostamme?»

»Minkätähden tosiaankaan?»toisti Asad kääntyen sitten Oliverin puoleen, joka seisoi perähytin ovella. »Mitä sanot sinä, Sakr-el-Bahr?»

Sakr-el-Bahr astui eteenpäin ja kohautti hartioitaan. »Mitäpä sanoisin? Mitä tässä tekisimme?» kysyi hän. »Me voimme vain odottaa. Jos he tietävät, että olemme täällä, olemme sievästi satimessa ja saamme surmamme kaikin tänä yönä.»

Hänen äänensä oli jääkylmä, melkein ylenkatseellinen. Se herätti useissa pelkoa ja Marzakissa kerrassaan kauhua.

»Mädätkööt luusi, sinä pahaenteinen profeetta!» huusi hän aikoen sanoa enemmänkin. Mutta Sakr-el-Bahr sai hänet vaikenemaan.

»Mikä on kirjoitettu, on kirjoitettu!» lausui hän jyrisevällä ja moittivalla äänellä.

»Niin tosiaan», myönsi Asad turvautuen fatalistin lohdutukseen. »Jos olemme kypsät puutarhurin kättä varten, niin puutarhuri varmaan poimii meidät.»

Biskenin neuvo oli vähemmän fatalistinen ja käytännöllisempi. »Olisi parasta lähteä siitä otaksumasta, että meidät tosiaankin on huomattu, ja lähteä avoimelle merelle, kun vielä voimme sen tehdä.»

»Mutta silloinhan teemme varmaksi sen, mikä on vielä epäilyksenalaista», huomautti Marzak, yhä peloissaan. »Lähdemme vaaraa vastaan.»

»Emme suinkaan!» huudahti Asad toivehikkaasti. »Ylistetty olkoon Allah, joka lähetti meille tämän tyvenen yön. Tuskin tuulenhenkikään liikkuu. Me voimme soutaa kymmenen peninkulmaa niiden purjehtiessa yhden ainoan.»

»Kunhan pääsemme onnellisesti pois tästä poukamasta, he eivät enää saa meitä kiinni», selitti Bisken.

»Mutta heidän tykkinsä saavuttavat», huomautti Sakr-el-Bahr rauhallisesti hillitäkseen heidän hyvää luottamustansa. Hänen oma valpas mielensä oli jo havainnut tuon ainoan pelastumismahdollisuuden, mutta hän oli toivonut, etteivät toiset kykenisi sitä yhtä helposti keksimään.

»Siihen vaaraan meidän täytyy antautua,» vastasi Asad. »Meidän täytyy luottaa yön suomaan apuun. Tänne jääminen merkitsee varman tuhon odottamista.» Hän käännähti antamaan käskyjä. »Ali, käske ruorimiehet paikoilleen! Pidä kiirettä! Vigitello, pane piiskat viuhumaan, jotta orjat heräävät.» Laivamiesten kimakat vihellykset kajahtivat, piiskat viuhuivat ja paukkuivat iskien jo puolittain heränneiden orjien selkiin, ja koko aluksessa vallitsi ankara hyörinä. Asad kääntyi jälleen Biskenin puoleen. »Lähde sinä kokkaan», käski hän, »ja järjestä miehet. Käske heidän olla valmiina varuksissaan, hyökkäyksen varalta. Mene!» Bisken kumarsi ja riensi käskyä noudattamaan. Kaiken pauhun ja hälinän yli kaikui Asadin ääni: »Jousimiehet jalkeille! Tykkimiehet paikoilleen. Tuli sytyttimiin! Kaikki lyhdyt sammuksiin!»

Hetkistä myöhemmin sammuivat peräkaiteen lyhdyt, samoin keskikannen partaalla riippuva, vieläpä perähytissäkin oleva, jonka puhalsi sammuksiin eräs hyttiin tunkeutunut paššan upseeri. Ainoastaan isossamastossa riippunut lyhty jätettiin kaiken varalta palamaan, mutta vedettiin alas kannelle ja peitettiin.

Niin verhoutui kaleeri pimeään, joka oli muutaman hetken musta ja taaja kuin sametti. Silmien siihen tottuessa pimeys kumminkin vähitellen oheni. Ihmiset ja esineet alkoivat jälleen hahmoutua kesäyön himmeässä, teräsharmaassa hohteessa.

Ensimmäisen levottoman hälinän tauottua merisissit toimivat tehtävissään hämmästyttävän tyynesti ja äänettömästi. Kukaan ei ajatellutkaan moittia paššaa tai Sakr-el-Bahria siitä, että olivat vasta vaaran hetkenä suostuneet noudattamaan sitä menettelyä, jota he kaikki olivat vaatineet heti kuultuaan vihollisen aluksen olevan läheisyydessä. He seisoivat kokassa leveällä taistelutasanteella, aina kolme miestä toistensa takana: eturivissä olivat jousimiehet, heidän takanaan miekkamiehet, joiden aseet välkkyivät kelmeinä pimeässä. Miehiä kerääntyi keskikannen kaiteen luo, ja toisia kiipesi isonmaston köysistöön. Perässä oli kummankin pienen tykin luona kolme tykkimiestä, joiden kasvoihin palavat sytyttimet loivat punervaa hohdetta.

Asad seisoi yhä paikallaan jakaen lyhyitä tuimia käskyjään, ja Sakr-el-Bahr nojasi hänen takanaan perähytin seinään, Rosamund vieressään. Sakr-el-Bahr havaitsi paššan tahallaan syrjäyttävän hänet määrätessään miehille tehtäviä.

Peränpitäjät kiipesivät komeroihinsa ja suuret perämelat narisivat kääntyessään. Asad lausui lyhyen käskyn, ja orjien riveissä syntyi liikettä heidän kumartuessaan eteenpäin kohottaakseen airot vaakasuoriksi. Niin kului tuokio, sitten kajahti uusi käsky, piiska paukahti varoittavasti, ja gong-gongi alkoi lyödä tahtia. Orjat ponnistivat, airot narahtivat, ja iso kaleeri kiiti eteenpäin kohti poukaman suuta.

Laivamiehet juoksivat käytävällä edestakaisin iskien tuimasti piiskoillaan saadakseen orjat ponnistamaan voimiansa äärimmilleen. Aluksen vauhti kiihtyi. Häämöttävä rantavuori liukui ohi. Poukaman suu näytti laajenevan heidän sitä lähetessään. Ulompana levisi rasvatyynen meren tumma teräksenkarvainen pinta.

Rosamund voi tuskin hengittää, niin kiihkeä oli hänen jännityksensä. Hän laski kätensä Sakr-el-Bahrin käsivarrelle. »Ehdimmekö siis kumminkin pakoon?» kysyi hän kuiskaten vapisevin äänin.

»Toivon hartaasti, ettemme ehdi», vastasi Oliver hiljaa. »Mutta tätä temppua minä pelkäsin. Katso!» lisäsi hän samassa viitaten ulapalle päin.

Kaleeri oli ehtinyt ulos poukamasta, ja yht'äkkiä oli heidän näkyvissään englantilainen alus, jossa vilkkui useita valoja ja joka liikkui kaapelivälin päässä heistä alihangan puolella.

»Parempi vauhti!» kuului Asadin käskevä ääni. »Soutakaa henkenne edestä, te uskottomat koirat! Pieskää niiden selkiä ruoskillanne, miehet! Kiskokoot airojansa täydellä väellä, ja nuo eivät milloinkaan meitä saavuta.»

Piiskat viuhuivat ja paukkuivat, ja kiusatut, huohottavat orjat valittivat ponnistaen ilmankin kaikki voimansa välttääkseen ainoan pelastumisen ja vapautumisen tilaisuuden. Gonggongi iski yhä kiivaammin tahtia, ja yhä kiivaammin narahtelivat ja läiskyivät airot ja huohottivat korahdellen soutajat.

»Kiihtäkää vauhtia!» huusi armoton Asad. »Rikkokoot keuhkonsa — uskottomat! — kunhan pitävät tunnin ajan tätä vauhtia!»

Niin olikin laita. Takaa-ajavan aluksen valot jäivät ilmeisesti jälkeen. Tuulenhenki oli niin heikko, että laiva näytti pysyvän paikoillaan, vaikka sen kaikki purjeet olivat levitetyt. Ja sen mataessa kiiti kaleeri tuimemmin kuin milloinkaan ennen Sakr-el-Bahrin sitä komentaessa, sillä hänen päällikkyytensä aikana ei ollut milloinkaan käännytty pakoon, olipa vihollinen ollut kuinka voimakas tahansa.

Äkkiä kuului takaa-ajavasta aluksesta äänekäs huuto. Asad nauroi ja pui heille pimeässä nyrkkiänsä kiroten heitä Allahin ja hänen profeettansa nimessä. Vastaukseksi hänen kiroukseensa tuiskahti aluksen kyljestä tuli; yön hiljaisuudessa kuului tykkien ulvahdus, ja muhamettilaisen aluksen kokan eteen polskahti veteen jotakin.

Rosamund vetäytyi peloissaan jälleen lähemmäksi Sakr-el-Bahria. Mutta Asad nauroi jälleen. »Ei ole pelkoa niiden ampumataidosta. Ne eivät meitä näe. Omat valot heitä häikäisevät. Eteenpäin, eteenpäin!»

»Hän on oikeassa», sanoi Sakr-el-Bahr. »Mutta tosiasia on, etteivät he tahdo alustamme upottaa, koska tietävät sinun olevan täällä.»

Rosamund katsahti jälleen merelle ja näki noiden ystävällisten valojen painuvan yhä kauemmaksi. »Välimatka kasvaa yhä», huokasi hän. »He eivät voi mitenkään meitä saavuttaa.»

Samaa pelkäsi Sakr-el-Bahr. Eikä vain pelännyt. Hän tiesi, että ellei tuuli jonkin ihmeen nojalla kiihtynyt, täytyi käydä niinkuin hän oli sanonut. Sitten hänen epätoivoiseen mieleensä johtui eräs ajatus — epätoivoinen ajatus, pohjalla olevan epätoivon todellinen lapsi.

»On olemassa eräs keino», sanoi hän Rosamundille. »Mutta sitä yritettäessä on uskallettava heittää noppaa elämästä ja kuolemasta.»

»Koeta siis sitä», pyysi Rosamund arvelematta. »Emmehän häviä, vaikka häviöllekin joutuisimme.»

»Enkö jo sanonut, että tahdon tuhoutua kanssasi tänä yönä? Ah, älä huoli tuhlata aikaa turhiin puheisiin!»

»Tapahtukoon niin.» vastasi Oliver vakavasti, astui sitten askeleen ja pysähtyi jälleen. »On parasta että tulet kerallani», sanoi hän.

Rosamund totteli ja lähti hänen kanssaan. Muutamat silmäilivät ihmeissään heitä, mutta kukaan ei yrittänyt heidän kulkuansa estää. Kaikilla oli jo liiaksikin ajattelemista.

Oliver raivasi tietä ohi laivamiesten, jotka säälimättä käyttelivät kieltään ja piiskaansa yllyttääkseen orjia äärimmäisiin ponnistuksiin, ja niin he saapuivat keskikannelle. Siinä Oliver tarttui peitettynä olleeseen lyhtyyn, ja kun valo nyt leimahti jälleen näkyviin, Asad käski sammuttaa sen. Mutta Sakr-el-Bahr ei välittänyt käskystä mitään. Hän astui isonmaston luo, mihin ruutitynnörit oli kasattu. Eräs niistä oli avattu, koska perässä olevat tykkimiehet olivat tarvinneet ruutia. Avattu kansi lepäsi irrallaan tynnörin päällä. Sakr-el-Bahr sysäsi kannen pois, avasi lyhdyn sarviruudun ja piti paljastettua liekkiä ruudin yläpuolella.

Muutamat häntä katselevat huudahtivat säikähtyneinä. Mutta kaikkia huutoja äänekkäämpänä raikui hänen käskynsä:

»Lakatkaa soutamasta!» käski hän uudelleen. »Asad!» huusi hän sitten.
»Käske heitä lakkaamaan, muuten lähetän teidät kaikki Šaitanin syliin!»
Hän laski lyhtyä, kunnes se lepäsi ihan ruutitynnörin partaalla.

Samassa soutu taukosi. Orjat, merisissit, upseerit ja itse Asadkin, kaikki seisoivat kuin ukkosen iskeminä tuijotellen tuohon julmaan hahmoon, joka lyhdyn valaisemana uhkasi syöstä heidät perikatoon. Joidenkin mieleen lienee johtunut heittäytyä heti hänen kimppuunsa, mutta heitä pidätti pelko, että hän tuiskaisi viipymättä tulen ruutiin siten toimittaen heidät kaikki toiseen maailmaan.

Vihdoin Asad puhutteli häntä, ääni puolittain raivon tukehduttamana.
»Iskeköön Allah sinut kuoliaaksi! Oletko pirun riivaama?»

Marzak, joka seisoi isänsä vieressä, asetti nuolen sieppaamaansa jouseen. »Mitä siinä seisotte ja tuijotatte?» huusi hän. »Iskekää hänet kuoliaaksi, te siellä!» Vielä puhuessaan hän kohotti jousensa. Mutta hänen isänsä esti häntä, hyvin ymmärtäen, mikä muuten olisi seurauksena.

»Jos kukaan astuu askelenkaan minua kohti», lausui Sakr-el-Bahr tyynesti, »niin lyhty putoo suoraan ruutitynnöriin. Ja jos sinä, Marzak tai joku muu minut surmaa, tapahtuu samoin ihan itsestään. Varokaa, ellette tahdo välttämättä päästä Profeetan paratiisiin.»

»Kuule, Sakr-el-Bahr!» huusi Asad, jonka ääneen oli nyt tullut vihaisen sävyn sijaan aneleva. Hän ojensi kätensä kohti päällikköä, jonka oli jo tuominnut tuhon omaksi ajatuksissaan ja sydämessään, »Sakr-el-Bahr, minä vannotan sinua sen leivän ja suolan nimessä, jota olemme yhdessä nauttineet: palaa järkiisi, poikani.»

»Minä olen täysin järjissäni», kuului vastaus, »ja koska on niin laita, en aio suostua siihen kohtaloon, joka minua Algierissa odottaa — muistaen samaista leipää ja suolaa. En aio lähteä takaisin kanssasi joutuakseni hirtetyksi tai jälleen kaleeriorjana raatamaan.»

»Sinä rikot valasi. En luottaisi sinuun missään tapauksessa nyt, Asad. Sinä olet houkkioksi havaittu ja minä en ole eläessäni havainnut houkkiota hyväksi enkä ole luottanut kuin yhteen ainoaan — ja hänkin petti minut. Eilen keskustelin kanssasi, osoitin sinulle, kuinka on viisainta menetellä ja soin sinulle siihen tilaisuutta. Vähäisestä uhrista olisit voinut saada minut haltuusi ja hirttää minut miten mielit. Minä tarjosin sinulle oman henkeni, ja vaikka sen tiesit, et kumminkaan tietänyt, että minäkin sen tiesin.» Hän nauroi. »Huomaatko nyt, millainen houkkio olet? Ahneutesi on sinut tuhonnut. Kätesi yrittivät siepata enemmän kuin niihin mahtui. Nyt näet seurauksen. Se tulee tuossa hitaasti, mutta varmasti lähenevässä aluksessa.»

Jokainen sana painui Asadin mieleen liian myöhään sitä valaisten. Hän väänteli käsiään raivon ja epätoivon vallassa. Miehistö seisoi kauhistuneena ja äänetönnä uskaltamatta liikahtaakaan, jotteivät jouduttaisi loppuansa.

»Mainitse oma hintasi», huusi pašša vihdoin, »ja minä vannon sinulle profeetan parran nimessä, että se sinulle suoritetaan.»

»Minä mainitsin sen sinulle eilen, mutta sain kieltävän vastauksen. Tarjosin sinulle vaadittaessa vapauteni ja henkeni vapauttaakseni erään toisen.»

Jos Oliver olisi katsahtanut taakseen, hän olisi huomannut Rosamundin silmien äkkiä kirkastuvan, olisi nähnyt hänen povensa aaltoavan ja olisi siitä arvannut, että Rosamund oli hyvin ymmärtänyt hänen salaperäiset lausumansa.

»Minä annan sinulle rikkautta ja kunniaa, Sakr-el-Bahr», jatkoi Asad kiihkeästi. »Pidän sinua kuin omana poikanani. Valtani on kuuluva sinulle, kun siitä luovun, ja sinua kunnioitetaan jo sitä ennen samoinkuin minua.»

»Minä en ole ostettavissa, oi voimallinen Asad. En ole ollut milloinkaan. Sinä olit jo kärkäs minua surmaamaan. Voit tuomita minut nyt vieläkin kuolemaan, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että joudut maistamaan sitä kerallani. Mikä on kirjoitettu, se on kirjoitettu. Me olemme yhdessä upottaneet monta isoa alusta aikoinamme. Jos niin haluat, voimme upota yhdessä tänä yönä.»

»Toivon sinun paistuvan iät päivät helvetissä, sinä mustasydäminen petturi!» kirosi Asad raivon riistäytyessä kaikista sille asetetuista rajoista.

Paššan siten tunnustettua joutuneensa häviölle miehet alkoivat äkkiä äänekkäästi hälistä. Sakr-el-Bahrin merihaukat huusivat hänelle, palauttivat hänen mieleensä uskollisuuttaan ja kiintymystään ja kysyivät, voiko hän sen korvata syöksemällä heidät kaikki tuhon omiksi.

»Luottakaa minuun!» vastasi hän. »Enhän ole milloinkaan johtanut teitä muuhun kuin voittoon. Saatte varmaan uskoa, etten nytkään johda teitä häviöön — tänä viimeisenä kertana, jonka olemme yhdessä.»

Niin olikin laita. Sir Johnin laiva lipui hiljalleen eteenpäin heikossa tuulessa, sen korkea ruho kuumotti heidän edessään, ja sen keula kynti hiljaa vettä terävässä kulmassa kaleerin kokkaan nähden. Aivan pian se oli saapunut kaleerin viereen, ja valtaushaat heilahtivat kolisten ja helisten tarttuen kiinni sissien laivan kokkaan, perään ja keskustaan englantilaisten merimiesten seisoessa aluksensa partaalla voittohuutoja kaiuttaen. Tuskin olivat valtaushaat ehtineet iskeä kiinni, kun joukko haarniskoihin ja kypäreihin puettuja miehiä tulvahti kaleerin keulakannelle, ja nyt ei voinut edes ruutitynnörin alapuolella häilyvä lyhty pidättää merisissejä antamasta noille uskaliaille hyökkääjille heidän ansaitsemiansa tervetuliaisia.

Silmänräpäyksessä oli keulan taistelutasanne muuttunut raivoisan kamppailun kiehuvaksi helvetiksi, jota valaisi Hopeahaikaran lyhtyjen punerva hohde. Hyökkääjien ensimmäisessä rivissä olivat Lionel ja Sir John Killigrew. Ensimmäisiin heidän vastaanottajiinsa kuului Jasper Leigh, joka syöksi miekkansa Lionelin ruumiin läpi Lionelin astuessa jalkansa kaleerin kannelle ja ennenkuin taistelu oli alkanut.

Tuli vielä tusina kummaltakin puolelta, ennenkuin Sakr-el-Bahrin raikuva ääni sai taistelun taukoamaan.

»Seis siellä!» huusi hän merihaukoillensa. »Takaisin! Jättäkää asia minun huolekseni. Minä vapautan teidät näistä vihollisistanne.» Sitten hän kehoitti englanninkielellä maanmiehiänsäkin lakkaamaan hyökkäämästä. »Pysähtykää, kunnes kuulette, mitä sanon! Kutsukaa miehenne takaisin ja älköön toisia enää tänne tulko! Pysähtykää, kunnes olette minua kuunnelleet; sitten voitte tehdä, mitä haluatte.»

Sir John näki hänen seisovan isonmaston luona Rosamundin keralla, johtui siihen melkein välttämättömään päätelmään, että Oliver aikoi uhata Rosamundin henkeä, ehkäpä tuhotakin hänet, jos he etenisivät. Niinpä hän syöksyikin miestensä eteen estäen heitä hyökkäämästä.

»Tämä, sir John: ellette komenna miehiänne takaisin alukseenne ja vanno herkeävänne hyökkäämästä, vien teidät heti kerallamme helvettiin. Tuiskaan tulen näihin ruutitynnöreihin, ja me uppoamme vieden teidät mukanamme. Totelkaa minua, niin saatte kaikki, mitä olette tulleet tästä aluksesta hakemaan. Mistress Rosamund jätetään haltuunne.»

Sir John tuijotti häneen hetkisen, asiaa harkiten. »Vaikka en ole aikonut ryhtyä kanssanne keskustelemaan», virkkoi hän sitten, »hyväksyn asettamanne ehdon, kumminkin sillä ehdolla, että saan kaikki, mitä olen tullut hakemaan. Kaleerissanne on eräs uskonluopio-konna, jonka olen luvannut vangita ja hirttää antaen kunniasanani. Hänetkin tulee jättää haltuuni. Hänen nimensä oli aikoinaan Oliver Tressilian.»

Arvelematta kuului heti vastattavan: »Minä jätän hänetkin, kunhan vannotte sitten lähtevänne tekemättä täällä enempää pahaa.»

Rosamund pidätti henkeänsä ja tarttui Sakr-el-Bahrin käsivarteen, siihen, joka piteli lyhtyä.

Sir John vakuutti kunniasanallaan lähtevänsä pois enempää vahinkoa tekemättä, kunhan hän itse ja Rosamund luovutettaisiin.

Sakr-el-Bahr kääntyi odottavien sissiensä puoleen ja kertoi heille lyhyesti, millaisen sopimuksen oli tehnyt. Hän kutsui Asadin vaatien häntä lupaamaan, että sopimuksen ehtoja noudatettaisiin ja ettei verta vuodatettaisi hänen tähtensä. Asad vastasi hänelle ilmaisten hänen petoksensa kaikissa herättämää kiukkua.

»Koska hän tahtoo saada sinut hirtettäväkseen, niin saakoon; säästyyhän siten meiltä se vaiva, sillä hyvin olet petoksellasi sen ansainnut.

»Niinpä antaudun», ilmoitti Sakr-el-Bahr sir Johnille heittäen samassa lyhtynsä mereen.

Yksi ainoa ääni nousi häntä puolustamaan, ja se ääni oli Rosamundin. Mutta sekin raukeni omaan voimattomuuteensa. Tämä viimeinen isku kaiken sen lisäksi, mitä hän oli viime aikoina kokenut, riisti häneltä kaiken rohkeuden. Puolipyörtyneenä hän vaipui Sakr-el-Bahrin olkapäätä vasten sir Johnin ja muutamien hänen seuralaistensa rientäessä vapauttamaan häntä ja sitomaan vangiksi otettua Sakr-el-Bahria.

Merisissit seisoivat ääneti katsellen. Heitä päällikköön liittävä uskollisuus, joka olisi saanut heidät vuodattamaan viimeisenkin veripisaransa hänen puolestaan, ei voinut ilmetä toimintana nyt, kun hän oli petoksen nojalla tuonut englantilaisen aluksen heidän kimppuunsa. Heidän riveissään syntyi kuitenkin hetken kestävää liikettä, kun he näkivät hänet sidottuna ja Hopeahaikaran kannelle kiskottuna. Miekat heiluivat, ja kuului uhkaavia huutoja. Hän oli heidät pettänyt, mutta oli samalla pitänyt huolen siitä, etteivät he joutuneet petoksesta kärsimään. Ja se oli heidän tuntemansa ja rakastamansa Sakr-el-Bahrin arvoista, siinä määrin, että heidän kiintymyksensä ja uskollisuutensa ilmeni jälleen täydessä voimassaan.

Mutta Asadin ääni kehoitti heitä muistamaan, mitä hän oli heidän nimessään luvannut, ja koska Asadin ääni ei olisi yksin kyennyt tukehduttamaan tuota äkillistä kapinanpuuskaa, kajahti itsensä Sakr-el-Bahrin ääni lausuen viimeisen käskynsä:

»Muistakaa ja noudattakaa teidän hyväksenne tekemäni sopimuksen ehtoja!
Mektub! Allah teitä varjelkoon ja vaurastuttakoon!»

Valitushuuto kuului vastaukseksi vakuuttaen Sakr-el-Bahrille, että oli vielä niitä, jotka häntä rakastivat. Sitten hänet kuljetettiin kiireesti kannen alle valmistautumaan kuolemaan.

Valtaushakain köydet katkaistiin, ja englantilainen alus lipui hitaasti yön pimeyteen; kaleeri korvasi taistelussa vioittuneet orjat toisilla ja kääntyi takaisin Algieriin luopuen suunnitellusta espanjalaisen aluksen valtauksesta.

Asad istui kaleerin peräkannella katoksen alla ikäänkuin ilkeästä unesta heränneenä. Hän peitti päänsä ja itki miestä, jota oli rakastanut kuin omaa poikaansa ja jonka oli mielettömyytensä vuoksi menettänyt. Hän kirosi kaikkia naisia ja kirosi kohtaloa, mutta kaikkein katkerimmin hän kirosi itseänsä.

Päivän kelmeässä kajasteessa he heittivät kuolleet mereen ja pesivät kaleerin kannet ollenkaan huomaamatta erään miehen olevan poissa, mikä näytti merkitsevän, ettei englantilainen kapteeni tai hänen miehistönsä ollut kirjaimellisesti noudattanut sopimusta.

He palasivat Algieriin surren — ei espanjalaista aarrelaivaa, joka sai kulkea häiritsemättä, vaan uljainta niistä kapteeneista, jotka milloinkaan ovat paljastaneet miekkansa islamin palveluksessa. Tarinaa siitä, kuinka hän tuli luovutetuksi, ei kerrottu koskaan tarkoin; kukaan ei uskaltanut sitä selvästi kertoa, koska jokainen tapahtumassa mukana ollut myöhemmin sitä vain häpesi, vaikka olikin varsin selvää, että Sakr-el-Bahr itse oli asian siten johtanut. Joka tapauksessa tiedettiin, ettei hän ollut kaatunut taistelussa, ja niinmuodoin otaksuttiin hänen olevan yhä elossa. Tuon otaksuman varaan rakennettiin eräänlainen legenda, joka kertoi hänen palaavan, ja vielä puoli vuosisataa myöhemmin kotimaahansa palaavat vapaiksi-lunastetut vangit kertoivat kaikkien aito muhamettilaisten vielä silloinkin varmasti toivoneen ja odottaneen Sakr-el-Bahrin takaisin tulevaksi.

PAKANAIN USKO.

Sakr-el-Bahr suljettiin Hopeahaikarassa pimeään koppiin odottamaan päivän valkenemista ja viettämään aikaansa kuolemaan valmistuen. Hän ja sir John eivät olleet vaihtaneet sanaakaan hänen antautumisensa jälkeen. Hänet oli tuotu englantilaiseen alukseen kädet selän taakse sidottuina, ja laivan kannella oli hänen edessään seisonut hetkisen eräs vanha tuttava — kronikoitsijamme, lordi Henry. Minä voin kuvitella kuningattaren käskynhaltijan punoittavien kasvojen tavattoman vakavan ilmeen ja hänen tuiman katseensa, joka suuntautui uskonluopioon. Lordi Henryn kynän kertomasta tiedän, etteivät he vaihtaneet sanaakaan, kunnes vartijat kiidättivät Sakr-el-Bahrin pois heittäen hänet tuohon ahtaaseen, tervalta tuoksahtavaan koppiin.

Hän makasi kauan aikaa siinä, mihin oli kaatunut ja luuli olevansa yksin. Aika ja paikka olivat kieltämättä omansa herättämään olotilaan kohdistuvia filosofisia mietteitä. Tekee mieleni ajatella, että hän kaikki huomioonottaen tuskin voi moittia itseään paljostakaan. Jos hän oli tehnyt pahaa, oli hän myöskin runsaasti korvannut. Voidaan tuskin väittää, että hän oli pettänyt uskolliset muhamettilaisensa, ja jos voidaankin, on kumminkin lisättävä, että hän itse oli maksanut petoksensa hinnan. Rosamund oli suojassa, Lionel tulisi saamaan tuomionsa, ja häntä itseään, joka oli jo melkein kuollut, tuskin kannatti ajatellakaan.

Hänelle tuotti varmaan jonkinlaista tyydytystä se ajatus, että hänen kuolemansa tuotti mahdollisimman suurta hyötyä. Hänen elämänsä oli tuhoutunut jo aikoja sitten. Ellei hän olisi lähtenyt kovaonniselle kostoretkellensä, hän tosin olisi voinut vielä kauankin jatkaa merisissin työtä, olisipa voinut kohota Algierin paššaksikin ja Suur-Turkin vasalliksi. Mutta miehelle, joka oli syntynyt kristittynä gentlemannina, tuo olisi sittenkin ollut arvoton päivien päättämistäpä. Asiain nykyinen vaihe lupasi parempaa.

Sankasta pimeydestä kuuluva heikko risahdus käänsi hänen ajatuksensa toisaalle. Hän oletti rotan siellä liikkuvan, nousi istumaan ja koputti kantapäillään permantoa ajaakseen inhottavan otuksen pois. Mutta pimeästä kuuluikin ihmisääni.

»Kuka siellä»? toisti ääni lisäten surkeasti: »Minne pimeään helvettiin olenkaan joutunut? Missä olen?»

Nyt Sakr-el-Bahr tunsi äänen Jasper Leigh'n ääneksi ja ihmetteli, kuinka tuo hänen uusin rekryyttinsä oli joutunut samaan vankikoppiin kuin hän itse.

»Te olette epäilemättä Hopeahaikaran kannen alla», vastasi Sakr-el-Bahr, »vaikka en tosiaankaan käsitä, kuinka olette tänne joutunut.»

»Niinpä taitanevat tahtoa minua nyt nimittää. On kenties hyväkin, että hautaavat minut mereen, koska noiden kristittyjen herrojen olisi muuten vaikea keksiä kirjoitusta hautakiveeni. Mutta kuinka olette te tänne tullut? Minä tein sir Johnin kanssa sopimuksen, ettei ketään muuta pitänyt ahdistaa, enkä voi otaksua sir Johnin rikkoneen lupaustaan.»

»Siitä asiasta en tiedä mitään. Enhän edes tietänyt, missä olen, ennenkuin te sen minulle sanoitte. Minut iskettiin tajuttomaksi taistelussa, kun olin puhkaissut säilällänne sorean veljenne. Siinä kaikki, mitä tiedän.»

»Luulen surmanneeni», kuului tyyni vastaus. »Joka tapauksessa pistin pari jalkaa terästä hänen lävitsensä. Se tapahtui taistelun tuoksinassa englantilaisten hyökätessä kaleeriimme; master Lionel oli etujoukossa — siinä olisin kaikkein vähimmin odottanut hänet näkeväni.»

»Hän sai teiltä epäilemättä vain sen, mitä oli tullut etsimään. Olette oikeassa, master Leigh; etujoukossa olisi kaikkein vähimmin voinut odottaa hänet näkevänsä, ellei hän tullut tahallaan etsimään terästä välttääkseen köyden. Epäilemättä parasta niin. Jumala suokoon hänelle levon!»

»He ottivat teidät varmaan siitä syystä», jatkoi sir Oliver ikäänkuin itsekseen. »He eivät liene tietäneet, mitä hän oikeastaan ansaitsi, pitivät häntä pyhimyksenä ja marttyyrinä, päättivät kostaa teille ja kiskoivat teidät tänne siinä tarkoituksessa.» Hän huokasi. »Niinpä niin, master Leigh, uskon aivan varmaan, että te, tietäen itsenne konnaksi, olette ikänne kaiken varustaneet kaulaanne köydensilmukkaa varten, joten tämä ei tule teille minkäänlaisena yllätyksenä.»

Laivuri käännähti kärsimättömästi ja huokasi. »Hyvä Jumala, kuinka päätäni pakottaa!» valitti hän.

»Kyllä siihen keinon keksivät», lohdutti sir Oliver. »Ja tulettepa heilumaan paremmassa seurassa kuin ansaitsette, sillä minutkin hirtetään aamun valjettua. Te olette ansainnut sen aivan samoin kuin minä, master Leigh. Säälin kuitenkin teitä — säälin, että teidän täytyy kärsiä, vaikka en ollut niin tarkoittanut.»

»Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala, ja Mohammed on hänen profeettansa», kuului vastaus, Master Leigh ei voinut sen sävyn nojalla varmaan päättää, eikö tuo ollut ivailua.

»Eipä suinkaan; se on usko, jonka varassa ihmiset elävät. He toimivat uskonsa mukaisesti, mitä ei voi sanoa yhdestäkään kohtaamastani kristitystä.»

»Pidetäänhän sitä aikaa, jos mitään, totuuden lausumisen hetkenä», vastasi sir Oliver.

»Ei voi olla muuta Jumalaa kuin oikea Jumala — yhdentekevää, kuinka ihmiset häntä nimittävät.»

»Helvettiä, kadotusta ja iankaikkista tulta», murahti laivuri ilmaisten omaa myöhään heräävää kauhuansa.

»Minä olen täyttänyt sen kohtalon, jonka Hänen Kaikkitietäväisyytensä on minulle määrännyt», vastasi sir Oliver. »Elämäni on ollut sellainen, miksi hän on sen määrännyt, koska ei mitään voi olla olemassa eikä tapahtua muuten kuin Hänen tahdostaan. Tuleeko siis minun pelätä kadotusta, kun olen ollut se, joksi Jumala on minut muovannut?»

»Se on lohduttavaa», virkkoi sir Oliver, »ja sen tulisi voida lohduttaa sinunlaistasi syntistä.»

Mutta master Leigh ei huolinut lohdutuksesta. »Oh!» huokasi hän. »Kunpa voisin olla uskomatta Jumalaan!»

»Uskomattomuutenne ei voi tehdä häntä olemattomaksi enempää kuin uskonne voi häntä luoda», vastasi sir Oliver. »Mutta koska mielialanne on sellainen kuin on, eikö olisi parasta, että rukoilisitte?»

»Ettekö te rukoile puolestani?» kysyi heittiö haudantakaiseen kohdistuvan äkkinäisen pelon vallassa.

»Minä teen enemmänkin», virkkoi sir Oliver vihdoin. »Rukoilen teidän puolestanne — sir John Killigrew'ta, että henkenne säästetään.»

»Hänen täytyy. Se koskee hänen kunniaansa. Sopimukseni ehtoihin kuului, ettei ketään muuta kaleerissa olevaa saanut hätyyttää.»

»Totta kyllä — mutta se tapahtui kahakassa ennen sopimuksentekoa. Sir John antoi minulle sanansa, ja sir John pitää sen, kunhan selitän hänelle, että hänen kunniansa sitä vaatii.»

Laivurin mieli keventyi melkoisesti — siitä katosi tumma kuolevan varjo. Ja sopiipa pelätä, että sen keralla hävisi hänen epätoivoinen katumuksensakin. Hän ei ainakaan enää puhunut kadotuksesta eikä enää välittänyt siitä, mitä sir Oliver ajatteli kuolemanjälkeisestä elämästä. Hän lienee aivan oikein otaksunut, että sir Oliverin usko oli sir Oliverin asia ja että jos se sattuisi olemaan väärä, ei ollut hänen, master Leigh'n asia käydä sitä korjaamaan. Omasta puolestaan hän arveli kuolemaanvalmistumisen voivan jäädä toisiin aikoihin, kunnes asia kävisi välttämättömämmäksi.

Sitten kapteeni paneutui pitkäkseen ja yritti nukkua, vaikka päänpakotus osoittautuikin vaikeutta tuottavaksi. Kun uneen pääseminen oli mahdotonta, hänen teki vähän ajan kuluttua mieli jälleen keskustella, mutta kumppanin tasainen hengittely osoitti hänelle sir Oliverin sillävälin nukahtaneen.

Tuo seikka hämmästytti ja loukkasi laivuria. Hän ei kyennyt mitenkään käsittämään, kuinka henkilö, joka oli elänyt niinkuin sir Oliver, ollut uskonluopio ja pakana, voi nukkua rauhallisesti tietäen, että joutuisi aamun valjettua hirsipuuhun. Laivurissa myöhään herännyt kristillinen into yllytti häntä herättämään nukkujaa, jotta hän viettäisi jäljelläolevan lyhyen ajan valmistautuen kuolemaan. Toisaalta kehoitti inhimillinen sääli jättämään miehen unohduksen suomaan lepoon.

Asiaa harkitessaan laivuri tunsi mieltään syvästi liikuttavan sen seikan, että sir Oliver oli sellaisena hetkenä voinut ajatella häntä ja hänen kohtaloansa luvaten tehdä mitä voi pelastaakseen hänet hirsipuusta. Tuo liikutti laivuria sitäkin enemmän, kun hän hyvin tiesi, missä määrin oli itse vastuussa siitä, mitä sir Oliverille oli tapahtunut. Sellaisen sankaruuden tutkisteleminen herätti hänessä itsessään eräänlaista sankaruutta, ja hän alkoi miettiä, kuinka kenties voisi vuorostaan palvella sir Oliveria avoimesti tunnustamalla kaikki, mitä tiesi sir Oliverin tekojen vaikuttimista. Tämä päätös ylensi hänen mieltänsä, merkillistä kyllä sitä enemmän, kun hän ajatteli mahdollisesti saattavansa vaaraan oman kaulansa esittämällä aikomansa tunnustuksen.

Niin hän istui loputtoman pitkän yön hoitaen pakottavaa päätänsä ja tuntien mielensä rohkaistuvan ensimmäisestä todella hyvän ja altruistisen teon suunnitelmasta. Kohtalo näytti kuitenkin päättäneen tehdä tyhjäksi hänen aikomuksensa. Kun näet aamun koittaessa tultiin hakemaan sir Oliveria saamaan tuomiotansa, miehet eivät välittäneet vähääkään laivurista, joka pyysi hänkin päästä sir Johnin luo.

»Kenties siitä syystä», vastasi master Leigh, »ettei sir John tiedä, mitä voin hänelle kertoa. Viekää minut hänen luokseen, jotta hän kuulee minulta totuuden eräistä seikoista, ennenkuin on liian myöhäistä.»

»Ole vaiti», sanoi hänelle merimies iskien häntä kasvoihin niin tuimasti, että hän horjahti ja kaatui nurkkaan. »Pian tulee sinun vuorosi. Nyt on asiamme käsitellä tätä toista pakanaa.»

»Teidän sananne eivät voisi missään tapauksessa auttaa», vakuutti sir Oliver tyynesti. »Kiitän kumminkin teitä ajatuksesta, joka osoittaa teidät ystäväkseni. Käteni ovat sidotut, Jasper. Ellei olisi niin laita, pyytäisin saada puristaa teidän kättänne. Jääkää hyvästi!»

Sir Oliver vietiin kultaiseen päivänpaisteeseen, joka melkein häikäisi hänet pitkäaikaisen pimeässäolon jälkeen. Hän arvasi, että miesten asiana oli viedä hänet hyttiin, missä aiottiin pitää lyhyt tutkimus muodon vuoksi. Mutta heidän tultuaan kannelle tuli heitä vastaan eräs upseeri, joka käski heidän odottaa.

Sir Oliver istui köysikasalle vartijoittensa keskelle joutuen karujen merimiesten uteliaan tarkastelun esineeksi. Kaikki pyrkivät näkemään tuota pelottavan kookasta merisissiä, joka oli aikoinaan ollut cornwallilainen gentleman ja josta oli tullut uskonluopio muhamettilainen ja kristikunnan kauhu.

Totta puhuen oli vaikea tuntea häntä entiseksi cornwallilaiseksi gentlemanniksi hänen istuessaan siinä yhä puettuna hopeanhohtoiseen viittaansa ja valkoiseen turbaaniin, joka oli kiedottu piikkikypärin ympärille. Hän heilutteli huolettomasti ruskeita jäntereisiä sääriään, jotka olivat paljaat polvesta nilkkaan asti, mustanpuhuvissa parrakkaissa kasvoissa ja agaatinvärisissä vaaleissa silmissä fatalistin tutkimaton ilme. Tunteettomat merimiehet, jotka olivat kerääntyneet hänen ympärilleen häntä ivatakseen ja pilkatakseen, vaikenivat havaitessaan, kuinka pelottomasti ja tyynesti hän käyttäytyi kuoleman uhatessa.

Jos viivytys häntä harmitti, hän ei missään tapauksessa harmiansa mitenkään ilmaissut. Hänen teräksisten vaaleiden silmiensä katse ei vilkuillut joutavia. Hän etsi Rosamundia toivoen näkevänsä hänet vielä kerran, ennenkuin hänet lähetettiin viimeiselle kaamealle matkalleen.

Rosamundia ei kumminkaan näkynyt. Hän oli kajuutassa, oli ollut siellä jo tunnin ajan, ja viivytys johtui juuri hänestä.

TUOMARIT.

Koska aluksessa ei ollut ketään naishenkilöä, jonka hoiviin Rosamund olisi voitu jättää, lordi Henry, sir John ja master Tobias, laivan välskäri, olivat ottaneet hoitaakseen häntä parhaan taitonsa mukaan, kun hänet kannettiin puolittain taintuneena Hopeahaikaran kannelle.

Master Tobias oli antanut hänelle käytettävissään olevia tuimanlaisia toivutuslääkkeitä, oli sijoittanut hänet mahdollisimman mukavasti avaraan perähyttiin ja oli kehoittanut suomaan hänelle lepoa, jota hän näytti kipeästi kaipaavan. Hän oli karkoittanut itsensä kapteenin ja kuningattaren käskynhaltijan ja oli itse lähtenyt katsomaan vieläkin kiireellisempää avunantoa kaipaavaa potilasta, Lionel Tressiliania, joka oli tuotu kaleerista hervottomana ja tajuttomana muutamien muiden Hopeahaikaran haavoittuneiden miesten keralla.

Päivän koittaessa sir John oli tullut kuulemaan, kuinka hänen haavoitettu ystävänsä voi. Välskäri oli vast'ikään kumartunut Lionelia tutkimaan. Sir Johnin astuessa sisään master Tobias kääntyi toisaalle, huuhtoi käsiään permannolla olevassa metallikulhossa, nousi ja kuivasi niitä pyyheliinaan.

»En voi tehdä enempää, sir John», lausui hän alakuloisesti. »Hän on mennyttä.»

Välskäri heitti pyyheliinan kädestään ja kiersi hitaasti alas mustan nuttunsa käärityt hihat. »Melkein kuollut», vastasi hän. »Ihmettelen vain, että elämä yhä vielä kytee ruumiissa, joka on tuolla tavoin puhkaistu. Hän potee sisäistä verenvuotoa, ja hänen valtimonsa käy yhä heikommaksi. Niin täytyy jatkua, kunnes hän huomaamatta menee hengettömäksi. Voitte pitää häntä jo kuolleena, sir John.» Hän vaikeni. »Armelias, tuskaton loppu,» lisäsi hän sitten, kevyesti huoaten, kalpeat, sileiksiajellut kasvot soveliaan vakavina, vaikka tällaiset tapahtumat eivät suinkaan olleet harvinaisia hänen elämässään. »Toisista neljästä», jatkoi hän, »Blair on kuollut; muut kolme toipunevat.»

Sir John ei kumminkaan paljoa huolinut toisista. Ystävän toivottoman tilan aiheuttama suru ja harmi sysäsi tänä hetkenä syrjään kaikki muut ajatukset.

»Eikö hän tule enää tajuihinsakaan?» kysyi hän tiukasti, vaikka oli vastauksen jo kuullut.

»Kuten sanoin, voitte katsoa hänet jo kuolleeksi, sir John. Minun taitoni ei enää mitään auta.»

Sir Johnin pää painui, ja hänen kasvonsa kävivät miettiviksi ja vakaviksi. »Ei auta minun oikeutenikaan», lisäsi hän synkästi. »Jos voinkin kostaa hänen puolestaan, en kumminkaan saa takaisin ystävääni.» Hän silmäili välskäriä. »Kosto, sir, on tyhjänpäiväisin kaikista niistä ivantöistä, joita elämä on täynnä.»

»Teidän tehtävänne, sir John», virkkoi välskäri, »on oikeuden jakaminen eikä kostaminen.»

»Pelkkä sanaleikki loppujen lopuksi.» Hän astui Lionelin viereen ja katseli kauniita kalpeita kasvoja, joihin oli leviämässä kuoleman tumma varjo. »Kunpa hän puhuisi, että osaisimme oikein tuomita! Kunpa kuulisimme hänen sanojensa todistuksen, jonka nojalla voisimme tarvittaessa osoittaa oikeaksi Oliver Tressilianin hirttämisen.»

»Se ei varmaankaan enää tule koskaan kysymykseen», arveli välskäri.
»Mistress Rosamundin lausunto riittänee, jos sitäkään vaaditaan.»

»Niin. Hän on solvannut Jumalaa ja ihmisiä siinä määrin ja kaikkien tieten, ettei kukaan voine koskaan vaatia minua vastaamaan siitä, että olen hänet siekailematta tuominnut.»

Ovelle koputettiin, ja sir Johnin oma palvelija tuli ilmoittamaan, että mistress Rosamund halusi välttämättä tavata häntä.

»Hän tahtoo varmaan kuulla, kuinka Lionel voi», päätteli sir John tuskaisesti huoaten. »Hyvä Jumala! Kuinka asian hänelle ilmaisen? Tuleeko minun musertaa hänet vapautumisen hetkenä sellaisella uutisella? Onko milloinkaan nähty näin julmaa pilkkaa?» Hän kääntyi ja asteli raskain askelin ovelle. Siihen hän pysähtyi. »Jäättehän hänen luokseen viimeiseen asti?» kysyi hän välskäriltä kehoittavasti.

Master Tobias kumarsi. »Luonnollisesti, sir John.» Sitten hän lisäsi:
»Se ei kestä enää kauan.»

Sir John katsahti jälleen Lioneliin — se oli hyvästijätön katse.
»Jumala suokoon hänelle rauhan!» virkkoi hän käheästi ja poistui.

Kannella hän pysähtyi, kääntyi joutilaiden merimiesten puoleen, käski kiinnittämään köyden raakapuuhun ja tuomaan Oliver Tressilianin ylös vankikopistaan. Sitten hän asteli raskain askelin ja vielä raskaammin sydämin aluksen varustetulle peräkannelle.

Heikon kultaisen hämyn peittämälle taivaalle noussut aurinko loi nyt säteitään merelle, jonka pinnassa kiiti raikkaan aamutuulen viri. Kaikki purjeet levitettiin. Alihangan puolella häämötti tuskin näkyvänä viivana Espanjan rannikko.

Sir Johnin kellankalpeat kasvot olivat luonnottoman vakavat, kun hän astui kajuuttaan, missä Rosamund häntä odotti. Sir John kumarsi hänelle vakaan kohteliaasti, riisui hattunsa ja heitti sen tuolille. Viimeksikuluneet viisi vuotta olivat saaneet muutamia hänen tuuhean mustan tukkansa suortuvia harmaantumaan. Varsinkin ohimoilta hiukset näyttivät kovin harmailta tehden hänen iäkkään näköiseksi, ja otsan syvät uurteet vahvistivat samaa vaikutelmaa.

Sir John astui Rosamundia kohti, joka nousi häntä tervehtimään. »Rosamund, rakkaani!» virkkoi hän lempeästi tarttuen hänen molempiin käsiinsä. Hän silmäili murheellisena ja huolestuneena Rosamundin kalpeita, kiihtyneitä kasvoja. »Oletko levännyt riittävästi, lapseni?»

»Levännyt?» toisti Rosamund ikäänkuin ihmetellen, että hän oli voinut sellaista otaksua.

»Karitsaiseni, karitsaiseni!» lausui sir John hiljaa kuin äiti lapselleen, veti Rosamundin luokseen ja silitti hänen kastanjanruskeata tukkaansa. »Me riennämme takaisin Englantiin, kaikki purjeet levitettyinä. Rohkaise siis mielesi ja —»

Mutta Rosamund keskeytti kärsimättömästi etääntyen hänestä puhuessaan, ja sir John tunsi sydäntään kouristavan aavistellessaan, mitä hän tulisi kysymään.

»Kuulin vast'ikään erään merimiehen sanovan toiselle, että aiotte hirttää sir Oliver Tressilianin heti — jo tänä aamuna.»

Sir John ymmärsi kerrassaan väärin hänen tarkoituksensa. »Ole huoletta», sanoi hän. »Tuomioni on nopea ja kostoni varma. Raakapuuhun on jo kiinnitetty köysi, jota pitkin hän vaeltaa iankaikkiseen rangaistukseen.»

Rosamund pidätti henkeänsä ja painoi kätensä povelleen, ikäänkuin olisi tahtonut tyynnyttää sen äkillistä rajua levottomuutta. »Millä perusteilla», kysyi hän, ikään kuin taisteluun haastaen, katsellen sir Johnia suoraan silmiin, »aiotte niin menetellä?»

»Millä perusteilla?» sopersi sir John. Hän katsoa tuijotti ja kurtisti kulmiaan, kysymyksen ja sen sävyn hämmentämänä. »Millä perusteilla?» toisti hän melkein typerästi äärimmäisen hämmästyksen vallassa. Sitten hän katseli Rosamundia tarkemmin, ja neidon hurja katse näytti vähitellen selittävän hänelle sanoja, jotka olivat aluksi näyttäneet käsittämättömiltä.

»Minä ymmärrän», sanoi hän sydämestään säälien. Hän oli joutunut siihen päätelmään, että Rosamundin mieli oli mennyt kerrassaan sekaisin kaikissa hänen viimeksi kärsimissään kauhuissa. »Sinun pitää levätä», sanoi hän leppoisasti, »ja olla ajattelematta sellaisia asioita. Jätä ne minun huolekseni; minä vakuutan kostavani puolestasi niinkuin tuleekin.»

»Luulenpa, että erehdytte, sir John. En tahdo teidän kostavan puolestani. Kysyin teiltä, millä perusteilla aiotte niin menetellä, mutta te ette ole minulle vastannut.»

Sir John tuijotti yhä hämmästyneempänä. Hän oli nähtävästi erehtynyt. Rosamund oli aivan terve ja täysijärkinen. Mutta siitä huolimatta hän ei tullut kysymään Lionelin vointia, kuten hän oli pelännyt, vaan tiedusteli tosiaankin, millä perusteilla hän, sir John, aikoi hirttää vankinsa.

»Tuleeko minun selittää sinulle — ainoalle kaikkien elävien ihmisten joukossa — millaisiin rikoksiin se konna on tehnyt itsensä syypääksi?» kysyi hän lausuen siten kysymyksen, jonka oli vast'ikään esittänyt itselleen.

»Teidän tulee sanoa minulle», virkkoi Rosamund, »millä oikeudella asetutte hänen tuomarikseen ja tuomion toimeenpanijaksi, millä oikeudella lähetätte hänet kuolemaan arvelematta, tutkimatta.» Rosamund puhui niin tuimasti kuin hänelle olisi kuulunut täydellinen tuomarin arvovalta.

»Sinulta, Rosamund», sopersi sir John, yhä lisääntyvän hämmennyksen vallassa, »sinulta, jota hän on ylen ankarasti loukannut, en tosiaankaan olisi voinut odottaa sellaista kysymystä! Tarkoitukseni on käsitellä häntä niinkuin merillä aina käsitellään konnia, jotka joutuvat kiinni niinkuin joutui Oliver Tressilian. Jos suhtaudut häneen laupiaasti — mitä tuskin kykenen käsittämään, niin totta kuin Jumala elää — ota huomioon, ettei hän voi toivoa itselleen suurempaa armoa.»

»Te puhutte armosta ja kostosta yht'aikaa, sir John.» Rosamund tyyntyi, hänen kiihtymyksensä häipyi pois, ja sijaan tuli ankara tuimuus.

Sir John liikahti kärsimättömästi. »Mitäpä hyvää olisi siitä, että veisimme hänet mukanamme Englantiin?» kysyi hän. »Siellä hän joutuu välttämättä tutkittavaksi, ja päätös on ennakolta selvä. Suotta häntä kiduttaisimme.»

»Päätöksenne ei tarvitse olla niin itsestäänselvä kuin otaksutte,» vastasi Rosamund. »Ja hänellä on oikeus tulla tutkittavaksi.»

Sir John asteli kajuutan permannolla edestakaisin, mieli kerrassaan ymmällä. Olihan mieletöntä, että hän kiisteli tästä asiasta nimenomaan Rosamundin kanssa, mutta siitä huolimatta Rosamund pakotti hänet niin menettelemään vastoin haluansa, vieläpä vastoin tervettä järkeäkin.

»Jos hän sitä vaatii, emme kieltäydy», virkkoi hän viimein katsoen parhaaksi taipua. »Me kuljetamme hänet takaisin Englantiin, jos hän sitä vaatii ja jätämme hänet siellä tutkittavaksi. Mutta Oliver Tressilian varmaan tietää liiankin hyvin, mikä häntä siellä odottaa, ja luopuu sellaisen pyynnön esittämisestä.» Sir John pysähtyi Rosamundin eteen ja ojensi kätensä anovasti. »Kuulehan, Rosamund, rakkaani! Sinä olet hämmentynyt, olet —»

»Tosiaankin olen hämmentynyt, sir John», vastasi Rosamund tarttuen ojennettuun käteen. »Armahtakaa!» huudahti hän alkaen yht'äkkiä kiihkeästi pyytää. »Minä rukoilen teitä armahtamaan!»

»Mitä armoa voinkaan osoittaa sinulle, lapseni? Sinun tarvitsee vain sanoa —»

Sir Johnin kädet valahtivat alas, ja hän väistyi loitommaksi. »Pyhän autuuden nimessä!» huusi hän. »Sinäkö anot armoa Oliver Tressilianille, tuolle uskonluopiolle, tuolle lihaksitulleelle paholaiselle? Sinä olet järjiltäsi!» pauhasi hän. »Järjiltäsi!» Ja sir John väistyi hänen luotansa käsiään heiluttaen.

Tuo vastaus sai sir Johnin heti pysähtymään. Hän seisoi kuin iskun saaneena tuijottaen jälleen Rosamundiin, leuka valahtaneena.

»Rakastat häntä!» sai hän vihdoin huohottaen sanotuksi. »Rakastat häntä! Rakastat miestä, joka on merirosvo, uskonluopio, itsesi ja Lionelin ryöstäjä, miestä, joka on murhannut veljesi!»

»Hän ei ole sitä tehnyt.» Rosamund lausui tuon tuimasti. »Olen saanut tietää totuuden.»

»Arvatenkin hänen huuliltaan?» virkkoi sir John voimatta olla ivallisesti hymyilemättä. »Ja sinä uskoit?»

»Mennyt naimisiin hänen kanssaan?» Äkillinen kauhu työnsi nyt tieltään hämmästyksen. Eivätkö nämä mieltäjärkyttävät uutiset loppuneet? Hän kyseli itseltään, olivatko ne jo saavuttaneet korkeimman nousunsa, vai oliko yhä uusia tulossa. »Oletko mennyt naimisiin sen katalan konnan kanssa?» kysyi hän ilmeettömällä äänellä.

Sir John tuijotti häneen niin kauan, että olisi voinut sill’aikaa laskea kymmeneen, ja sitten hän yht'äkkiä purki kiukkunsa. »Riittää jo!» ärjyi hän takoen nyrkillään kajuutan matalaa kattoa. »Riittää jo, niin totta kuin Jumala on todistajani. Ellei olisi muuta syytä hänen hirttämiseen, olisi tuo enemmän kuin riittävä. Saatpa nähdä, että teen lopun siitä katalasta liitosta tunnin kuluessa.»

»Kuulisin sinua?» Sir John pysähtyi ovelle, jonne oli raivoissaan astellut aikoen käskeä tekemään asiasta heti lopun, käskeä Oliver Tressilianin luokseen, ilmoittaa hänelle tuomio ja panna se heti täytäntöön. »Kuulla sinua?» toisti hän, äänen ilmaistessa ylenkatsetta ja kiukkua. »Olen jo kuullut enemmän kuin riittävästi!»

Se oli Killigrew'n tapaista, vakuuttaa meille lordi Henry Goade, joka viipyy tässä kohden pitkän ajan tapansa mukaan seikkaperäisesti kuvaillakseen sukua, jonka jäsenet sattuvat hänen kronikkansa piiriin. »He olivat aina», sanoo hän, »tuittupäistä, lyhytmietteistä väkeä, varsin rehellistä ja suoraa, mikäli heidän arvostelukykynsä heitä johti, mutta terävän järjen puuttuessa kykenemättömiä hyvin asioita arvostelemaan.»

Sekä aikaisemmissa suhteissaan Tressilianeihin että tänä ratkaisevana hetkenä sir John näyttää todistavan lordimme arvostelun oikeaksi. Terävänäköinen mies olisi esittänyt tänä hetkenä lukuisia kysymyksiä, mutta Arwenackin herran mieleen ei näy johtuneen ainoatakaan. Pysähtyessään kynnykselle ja siirtäessään tuonnemmaksi asian, jonka oli jo päättänyt, hän varmaan oli vain utelias kuulemaan, mitä mielettömyyksiä Rosamundilla oli vielä kerrottavana.

»Se mies on kärsinyt», virkkoi Rosamund huolimatta siitä kalseasta naurusta, joka oli sir Johnin vastauksena. »Jumala yksin tietää, mitä hän on kärsinyt ruumiissaan ja sielussaan rikosten tähden, joita ei ole milloinkaan tehnyt. Hänen kärsimyksiinsä olin suurelta osalta minä syypää. Minä tiedän nyt, ettei hän surmannut Peteriä. Tiedän, että ellen olisi menetellyt väärämielisesti, hän olisi voinut eittämättömästi todistaa viattomuutensa tarvitsematta kenenkään apua. Tiedän, että hänet vietiin väkisin, ryöstettiin, ennenkuin hän voi todistaa syytöstä perättömäksi, ja ettei hänelle niinmuodoin jäänyt muuta mahdollisuutta kuin hänen valitsemansa uskonluopion elämä. Syy oli ennen kaikkea minun. Ja minun on se sovitettava. Säästäkää hänet minulle! Jos minua rakastatte —»

Mutta sir John oli kuullut kyllikseen. Hänen kelmeihin kasvoihinsa oli noussut hehkuva puna. »Ei sanaakaan enää!» pauhasi hän. »En tahdo kuunnella, koska rakastan sinua — rakastan ja säälin sydämestäni. Näyttää siltä, ettei minun asiani ole pelastaa sinua tuolta konnalta, vaan itseltäsikin. Jos menettelisin toisin olisin uskoton velvollisuudelleni, uskoton isävainajallesi ja murhatulle veljellesi. Kohta tulet minua kiittämään, Rosamund.» Hän kääntyi jälleen lähtemään.

»Kiittämään teitä?» huusi Rosamund raikuvin äänin. »Minä kiroan teidät. Ikäni kaiken vihaan ja inhoan teitä, kauhistun teitä kuin murhaajaa, jos niin teette. Te houkkio! Ettekö ymmärrä? Te houkkio!»

Sir John väistyi taaksepäin. Hän oli arvokas ja huomattu henkilö, vilkas, peloton ja kostonhimoinen — ja sitäpaitsi, kuten näyttää, erittäin onnellinen — hän ei ollut joutunut eläessään kuulemaan niin arkailemattoman suoraa arvostelua itsestään. Rosamund ei suinkaan ensimmäisenä nimittänyt häntä houkkioksi, mutta hän oli epäilemättä ensimmäinen, joka sinkosi sanan vasten sir Johnin kasvoja, ja tämä seikka, jota olisi voitu yleensä pitää Rosamundin erinomaisen henkisen tasapainon todisteena, osoitti sir Johnille vain paremmin kuin mikään muu hänen sielullista sairauttansa.

»Hiljemmin!» virkkoi sir John kiukun ja säälin välillä häilyen. »Sinä olet järjiltäsi, pahoin järjiltäsi! Mielesi on sekasortoinen, koko ymmärryksesi vinoon vääntynyt. Tuo ilmetty paholainen on muuttunut toisten ihmisten pahuuden säälittäväksi uhriksi, ja minä olen muuttunut silmissäsi murhaajaksi — murhaajaksi ja houkkioksi. Tuhat tulimmaista! Joutavia! Kunhan lepäät ja toivut, uskon asioiden jälleen alkavan ilmetä sinulle oikeassa valossaan.»

Hän kääntyi närkästyksestä väristen, ja ehti tuskin väistää ovea, kun se kiivaasti avattiin ulkoapäin.

Lordi Henry Goade, puettuna mustiin — kuten itse kertoo — ja leveällä rinnallaan kultaiset virkakäädyt (ne olisivat voineet näyttää kohtalokkaalta merkiltä), ilmaantui oviaukkoon kuvastuen selvin ääriviivoin hänen takanaan tulvivaan aamuauringon valoon. Hänen leppoisissa kasvoissaan oli varmaan erinomaisen vakava, ulkoasuun sointuva ilme, joka kuitenkin lienee hieman kirkastunut hänen katseensa osuessa Rosamundiin, joka seisoi pöydän päässä.

»Olin ylen iloinen», kirjoittaa hän, »havaitessani hänen siinä määrin toipuneen ja näyttävän jälleen omalta itseltään, ja lausuin tyytyväisyyteni julki.»

»Olisi parempi, jos hän pysyisi vuoteessaan», tiuskasi sir John, jonka kelmeissä poskissa hehkui yhä kaksi punaista täplää. »Hän on ihan suunniltaan.»

»Sir John erehtyy, hyvä herra», kuului Rosamundin tyyni vastaus. »Minä en ole suinkaan sairas, kuten hän otaksuu.»

»Se ilahduttaa minua», virkkoi lordimme, ja helposti voin kuvitella, kuinka hänen kysyvä katseensa siirtyi toisesta toiseen, kuinka hän havaitsi sir Johnin mielenkuohun ja ihmetteli, mitä oli voinut tapahtua. »Me joudumme kysymään teidän todistustanne nyt esille tulevassa vakavassa asiassa», lisäsi hän synkästi. Sitten hän kääntyi sir Johnin puoleen. »Olen käskenyt tuoda vangin saamaan tuomionsa. Onko tämä koettelemus liikaa teille, Rosamund?»

»Eipä suinkaan, herrani», vastasi Rosamund viipymättä. »Se on minulle tervetullut.» Hän kohotti päätänsä niinkuin henkilö, joka terästää itseään kestävyyttä vaativaan kokeeseen.

»Ei, ei», ehätti sir John sanomaan tuiman kieltävästi. »Älä välitä hänestä, Harry. Hän —»

»Kun otamme huomioon», keskeytti Rosamund, »että tärkein vangittuun kohdistuva syytös välttämättä koskee… hänen käyttäytymistään minuun nähden, on minua epäilemättä asiassa kuultava.»

»Epäilemättä», lordi Henry tunnustaa hiukan hämmentyneenä myöntäneensä, »kunhan saamme otaksua, että kykenette sen kestämään ettekä pane sitä kovin pahaksenne. Voisimme kenties jättää todistuksenne kuulematta.»

»Minä vakuutan teille, lordi, että siinä erehdytte», vastasi Rosamund.
»Te ette voi jättää sitä kuulematta.»

»Olkoon niin», virkkoi sir John vihaisesti ja asteli takaisin pöydän luo valmiina istuutumaan sen viereen.

Lordi Henryn tuikahtelevat siniset silmät katselivat yhä Rosamundia hieman tutkivasti, ja sormet nykivät mietteliäästi hänen tuhkanharmaata partaansa. Sitten hän kääntyi ovelle.

Kannelta kuului askelia, ja näkyviin ilmaantui kolme sir Johnin upseeria täydentämään tuomioistuinta, jonka piti tuomita uskonluopio merirosvo, langettaa tuomio, joka oli ennakolta selvä.

ASIANAJAJA.

Jykevän tammipöydän ääreen tuotiin tuoleja, ja upseerit istuutuivat, kasvot kohti avointa ovea ja kirkkaassa auringonvalossa kylpevää peräkantta, selin toiseen oveen ja käytävän puolella oleviin sarvi-ikkunoihin. Keskimmäiselle tuolille sijoittui lordi Henry Goade, kuningattaren käskynhaltija, ja nyt kävi ilmi, minkätähden hän oli ripustanut kaulaansa virkakäädyt. Hän oli puheenjohtajana tässä tilapäisessä tuomioistuimessa. Hänen oikealla puolellaan istui sir John Killigrew ja häntä kauempana eräs upseeri nimeltä Youldon. Toiset kaksi, joiden nimistä ei ole säilynyt tietoa, istuivat lordin vasemmalla puolella.

Rosamundia varten oli asetettu tuoli kauimmaksi oikealle, pöydän päähän, joten hän oli tuomarien penkistä erotettuna. Hän istui nyt paikallaan, kyynäspäät kiilloitetun pöydänkannen varassa, leuka käsiin nojaten, ja silmäili tutkivasti niitä viittä herrasmiestä, jotka tuomioistuimen muodostivat.

Ulkoa kuului askelia, ja avoimen oven eteen lankesi tumma varjo. Laivan keskikannelta kuului äänten humua ja naurua. Sitten ilmaantui oviaukkoon sir Oliver, jota vartioi kaksi rintahaarniskaan ja kypärään puettua sotilasmerimiestä, paljastetut miekat käsissään.

Hän pysähtyi hetkiseksi ovelle, ja hänen silmäluomensa värähtivät, ikäänkuin häneen olisi sattunut isku, kun hänen katseensa osui Rosamundiin. Vartijoiden kehoittaessa hän sitten astui sisään ja seisoi siinä, ranteet yhä selän taakse sidottuina, hieman edempänä kuin hänen saattajansa.

Hän nyökkäsi kevyesti tuomareille, kasvot täysin tyyninä. »Kaunis aamu, hyvät herrat», sanoi hän.

Kaikki viisi silmäilivät häntä ääneti, mutta lordi Henryn katse, sattuessaan merisissin muhamettilaiseen asuun, ilmaisi kaunopuheisesti sitä ylenkatsetta, jonka sanoo täyttäneen sydämensä.

»Epäilemättä tiedätte, sir», virkkoi sir John pitkän vaitiolon jälkeen, »missä tarkoituksessa teidät on tänne tuotu.»

»Tuskinpa», vastasi vangittu. »Mutta aivan varmaan tiedän, missä tarkoituksessa minut kohta täältä viedään. Joka tapauksessa», jatkoi hän tyynesti ja kriitillisesti, »voin tuomariasenteistanne havaita, millaiseen joutavaan ilveeseen aiotte tässä ryhtyä. Jos teille koituu siitä huvia, en totisesti aio napista sitä vastaan. Huomautan vain, että varmaan tekisitte oikein, jos säästäisitte mistress Rosamundilta läsnäolon kiusan ja ikävyydet.»

»Mistress Rosamund halusi itse saada olla läsnä», virkkoi sir John kulmiaan kurtistaen.

»Minä olen asian täysin hänelle selvittänyt», keskeytti sir John melkein vahingoniloisesti.

Vangittu silmäili Rosamundia ikäänkuin hämmästyneenä, kulmainsa alta. Sitten hän kohautti hartioitaan ja kääntyi jälleen tuomariensa puoleen. »Siinä tapauksessa» virkkoi hän, »ei ole enempää sanottavaa. Mutta ennenkuin käytte asiaan, tahdon selvittää vielä erään asian. Antautumiseni ehtoihin kuului, että kaikki muut pääsisivät vapaiksi. Muistattehan, sir John, että annoitte minulle kunniasananne. Siitä huolimatta olen havainnut tässä aluksessa erään henkilön, joka oli taanoin kaleerissani — entisen englantilaisen merimiehen nimeltä Jasper Leigh, jota pidätte vangittuna.»

»Mahdollista kyllä, sir John. Mutta isku iskettiin ennenkuin me teimme sopimuksemme, ja te ette voi loukata ehtojamme loukkaamatta omaa kunniaanne.»

»Sitä minäkin. Siinä on etu, josta suostuitte maksamaan määrätyn hinnan, mutta nyt näyttää kuin tahtoisitte salaa sitä vähentää. Näyttää siltä, sanon. En näet voi otaksua muuta kuin että vangitseminen on tapahtunut tietämättänne ja että riittää, kun kiinnitän huomiotanne master Leigh'n vapauttamiseen.»

Sir John silmäili pöytään. Oli selvää, että hänen kunniasanansa vaati päästämään master Leigh’n vapaaksi, olipa mies tehnyt mitä tahansa; ja pidättäminen oli tosiaankin tapahtunut sir Johnin tietämättä. Hän oli kuullut siitä vasta jälkeenpäin.

»Se asia teidän tulee päättää itse, sir John. Mutta minä sanon teille, mitä ette saa hänelle tehdä. Ette saa pitää häntä vangittuna tai viedä Englantiin tai mitenkään häntä vahingoittaa. Koska vangitseminen, kuten kuulen, on johtunut pelkästä erehdyksestä, on asianne korjata tuo erehdys niin hyvin kuin osaatte. Olen tyytyväinen, kun kuulen teidän tahtovan niin tehdä, enkä sano enää sanaakaan. Palvelijanne, hyvät herrat», lisäsi hän osoittaakseen olevansa täydellisesti heidän käytettävissään ja seisoi odottaen.

Oltiin hetkinen vaiti, ja sitten lordi Henry kääntyi vangitun puoleen, kasvoissa tutkimaton ilme, katse vihamielisenä ja jäisenä.

»Olemme tuottaneet teidät tänne suodaksemme teille tilaisuuden esittää syitä, joiden vuoksi luopuisimme oikeudestamme vetää teidät hirteen heti paikalla.»

Sir Oliver katseli häntä melkein iloisen hämmästyneenä. »Totisesti», virkkoi hän vihdoin, »ei ole milloinkaan ollut tapanani tuhlata sanoja.»

»Ette varmaankaan ymmärrä minua oikein, sir», vastasi lordi, ja hänen äänensä oli silkinpehmeä, kuten hänen tuomarinarvonsa vaatikin. »Jos vaaditte täydellistä tutkimusta, viemme teidät Englantiin, missä se voi tapahtua.»

»Teidän ei kumminkaan pidä kiinnittää siihen asiaan liikoja toiveita,» huomautti sir John tuimasti. »Muistakaa, että ne rikokset, joista teitä syytetään, ovat tapahtuneet suurimmalta osalta lordi Henry Goaden omassa tuomiokunnassa ja että teidät tutkitaan Cornwallissa, missä lordi Henryllä on kunnia toimia hänen majesteettinsa käskynhaltijana ja oikeudenjakajana.»

»Oma asianne on valita», jatkoi sir John, »haluatteko tulla hirtetyksi merellä vai maalla.»

»Minulla ei ole siihen muuta huomautettavaa kuin että haluan tulla hirtetyksi ilmaan. Mutta te ette taida niitä välittää», kuului nenäkäs vastaus.

Lordi Henry kumartui jälleen eteenpäin. »Sallikaa minun pyytää teitä, sir, olemaan vakava oman etunne nimessä,» huomautti hän vangitulle.

»Tilaisuus oli liian houkutteleva, lordi. Jos näet teidän asiananne on tuomita minua merirosvoudesta, en voi toivoa itselleni kokeneempaa tuomaria meri- ja maa-asioissa kuin sir John Killigrew.»

»Olen iloinen ansaitessani hyväksymisenne», vastasi sir John äkeästi.
»Merirosvous», lisäsi hän, »on muuten vain vähäisin rikoksistanne.»

Sir Oliverin kulmakarvat kohosivat, ja hän silmäili ihmeissään juhlallisten kasvojen riviä. »Autuuteni nimessä, täytyypä silloin toisten syytösten olla hyvin päteviä — jos näet menettelynne muuten on vähänkään oikeudenmukaista, niin ettepä näekään minua hirressä heilumassa. Suvaitkaa, hyvät herrat, mainita toiset syytökset. Tunnustan, että alatte kiinnittää mieltäni enemmän kuin olin osannut toivoakaan.»

»Kieltää? En. Mutta kiellän teiltä samoinkuin miltä hyvänsä muultakin englantilaiselta tuomioistuimelta tuomiovallan asiassa, koska en ole harjoittanut rosvoamista Englannin vesillä.»

Lordi Henry tunnustaa joutuneensa tuon odottamattoman vastauksen vuoksi vaikenemaan ja hämilleen. Vangitun huomautus oli kuitenkin niin ilmeinen totuus, että on vaikeata käsittää, kuinka se oli jäänyt lordilta havaitsematta. Melkeinpä pelkään, ettei laintuntemus ollut lordin vahvimpia puolia, vaikka hänen virkanaan olikin toimia tuomarina. Mutta sir John, joka tajusi asian huonommin tai välitti siitä vähemmän, oli valmis vastaamaan:

»Kas, mitä kuulen», keskeytti merisissi hyvätuulisesti. »Menkää takaisin koulunpenkille, sir John, jotta opitte tietämään, ettei väkisinvieminen ole merirosvoutta.»

»Voittehan nimittää sitä väkisinviemiseksi, jos haluatte», myönsi sir
John.

»Ei jos haluan, sir John, Nimitämme sitä oikealla nimellänsä, jos suvaitsette.»

»Olette typerä, sir. Mutta kohta sen asian korjaamme», virkkoi sir John takoen nyrkillään pöytää, kasvoissa heikko vihan puna. (Lordi Henry varsin oikein valittaa tätä kiihtymyksen ilmausta sellaisena hetkenä.) »Ettehän voi väittää, ettette tiedä Englannin lain rankaisevan väkisinviemistä kuolemalla», jatkoi hän ja kääntyi sitten tuomari kumppaniensa puoleen. »Jos suostutte, hyvät herrat, emme niinmuodoin puhu enää mitään merirosvoudesta.»

»Emme tosiaankaan voi siitä puhua», virkkoi lordi Henry leppoisaan tapaansa. Niin hän siirsi sen asian syrjään. »Vangitun väite on oikea. Meillä ei ole asiassa mitään tuomiovaltaa, koska hän ei ole harjoittanut merirosvoutta Englannin alusvesillä eikä — mikäli tiedämme — ole ahdistanut yhtäkään Englannin lipun alla purjehtivaa alusta.»

Rosamund liikahti. Hän siirsi hitaasti kyynärpäänsä pöydältä ja laski käsivartensa ristiin sen reunalle. Etukumarassa ollen hän kuunteli nyt, silmissä omituinen hohde ja poskissa vieno puna, jonka oli aiheuttanut lordi Henryn myöntö ilmeisesti kumotessaan vangittuun kohdistuneet syytökset.

Sir Oliver silmäili häntä melkein salaa, huomasi tuon ja ihmetteli. Hän ihmetteli Rosamundin käyttäytymistä yleensäkin yrittäen turhaan arvata, miten hän suhtautui häneen, Oliveriin, ollessaan jälleen hyvässä turvassa ystäviensä ja suojelijoittensa joukossa.

Mutta sir John, joka ilmeisesti halusi saada asian päätökseen, jatkoi vihaisesti: »Olkoonpa niin. Me syytämme häntä väkisinviemisestä ja murhasta. Onko teillä jotakin sanottavaa?»

»Ei mitään sellaista, mikä voisi teistä tuntua jotakin merkitsevältä», vastasi sir Oliver. Sitten hänen hienosti ivaileva sävynsä muuttui äkkiä kiihkeäksi: »Tehdään jo loppu tästä komediasta», huudahti hän, »tästä näennäisestä oikeudenkäynnistä. Hirttäkää minut, jotta asia tulee päätökseen tai lähettäkää astelemaan pitkin lankkua. Olkaa merirosvosilla, koska sitä ammattia hyvin ymmärrätte. Mutta Jumalan nimessä älkää solvatko Kuningattaren toimeksiantoa ollen muka tuomitsevinanne.»

Sir John hypähti seisaalleen, hänen kasvonsa olivat tulipunaiset. »Niin totta kuin elän, sinä julkea konna —»

Mutta lordi Henry esti häntä laskien hillitsevästi kätensä hänen hihalleen ja leppoisasti pakottaen hänet istuutumaan takaisin paikalleen. Sitten hän kääntyi itse vangin puoleen.

»Sir, sananne eivät sovi henkilölle, joka kaikista rikoksistaan huolimatta on ollut jäykän urhoollinen soturi. Tekonne ovat siinä määrin yleisesti tunnetut — erittäinkin se, joka pakotti teidät poistumaan Englannista ja rupeamaan merirosvoksi, ja samoin ilmaantumisenne Arwenackiin ja se väkisinvieminen, johon teitte itsenne syypääksi — siinä määrin tunnetut, että tuomionne englantilaisessa tuomioistuimessa on ennakolta ehdottomasti varma asia. Siitä huolimatta se mahdollisuus teille myönnetään, jos sitä vaaditte. Mutta jos olisin ystävänne, sir Oliver», lisäsi hän puhuen matalammalla ja erittäin vakavalla äänellä, »neuvoisin teitä mieluummin suostumaan tähän merellä tapahtuvaan summittaiseen tutkimukseen ja tuomioon.»

»Hyvät herrat,» vastasi sir Oliver, »enhän ole milloinkaan väittänyt, ettei teillä ole oikeutta minua hirttää, enkä väitä nytkään. Minulla ei ole enempää sanottavana.»

Niin virkkoi vihdoin Rosamund säpsähdyttäen tuomareitaan tuimalla, terävällä lausumallaan. Kaikki kääntyivät katsomaan, ja hän nousi ja seisoi pitkänä ja käskevänä pöydän päässä.

»Rosamund!» huudahti sir John nousten hän vuorostaan. »Minä rukoilen sinua —»

Rosamund viittasi häntä vaikenemaan välinpitämättömästi, melkeinpä ylenkatseellisesti. »Koska tässä väkisinvientijutussa, josta sir Oliveria syytetään, minä olen se henkilö, joka sanotaan väkisin viedyksi», virkkoi hän, niin teidän lienee hyvä kuulla, mitä minulla on sanottavana myöhemmin englantilaisen tuomioistuimen edessä.»

Sir John kohautti olkapäitänsä ja istuutui. Hän käsitti, että Rosamund tahtoi pitää oman päänsä ja uskoi samalla aivan varmaan, että siten vain tuhlattiin aikaa ja pidennettiin miesparan tuskia ennen kuolemaa.

Lordi Henry kääntyi Rosamundin puoleen erittäin kunnioittavasti. »Koska vangittu ei ole väittänyt syytöstä vääräksi ja koska hän viisaasti luopuu vaatimuksestaan tulla tutkittavaksi, meillä ei ole mitään syytä vaivata teitä, mistress Rosamund. Teitä ei myöskään kutsuta minkään englantilaisen tuomioistuimen eteen mitään sanomaan.»

»Erehdytte, hyvä lordi», virkkoi Rosamund erittäin tyynesti. »Minua varmaan kutsutaan sanomaan jotakin, kun syytän teitä murhasta merellä, kuten tulen varmaan tekemään, ellette luovu aikeestanne.»

»Rosamund!» huudahti Oliver äkillisen hämmästyksen vallassa. Hänen äänessään oli ilon ja riemun sävy.

Rosamund katsoi häneen ja hymyili — hymyä, joka oli täynnä uskallusta ja ystävällisyyttä ja vähän muutakin hymyä, joka Oliverista tuntui huokealla saadulta, vaikka vetäisivät hänet hirteen. Sitten Rosamund kääntyi jälleen tuomarien puoleen, jotka olivat hänen sanojensa vaikutuksesta joutuneet äkillisen ankaran hämmingin valtaan.

»Koska hän ei huoli kieltää syytöstä, minun täytyy se kieltää hänen puolestaan» lausui Rosamund. »Hän ei vienyt minua väkisin, kuten väitetään. Mitä rakastan Oliver Tressiliania. Olen täysi-ikäinen ja vallitsen tekojani ja lähdin mielisuosiosta hänen kerallaan Algieriin, missä minusta tuli hänen vaimonsa.»

Jos hän olisi viskannut heidän joukkoonsa pommin, heidän mielensä ei olisi voinut pahemmin hämmentyä. He istuivat älyttömin kasvoin tuijotellen puhujaan.

Sir John keskeytti tuimasti: »Valhe! Valhe tuon konnan hengen pelastamiseksi!»

Rosamund kumartui häneen päin, ja hänen hymynsä oli melkein ivallinen. »Älynne on ollut aina vaikeakäänteinen, sir John,» sanoi hän. »Ellei olisi niin laita, minun ei tarvitsisi teille huomauttaa ettei minulla voi olla mitään aihetta valehdella pelastaakseni hänet, jos hän kerran on tehnyt minulle sen vääryyden, josta häntä syytetään.» Sitten hän silmäili toisia. »Minä otaksun, hyvät herrat, että tässä asiassa minun sanani on painavampi kuin sir Johnin tai kenen muun tahansa missä hyvänsä tuomioistuimessa.»

»Se on tosiaankin varsin totta!» huudahti hämmentynyt lordi Henry.
»Maltahan hetkinen, Killigrew!» Hän hillitsi jälleen riehakasta sir
Johnia. Sitten hän vilkaisi sir Oliveriin, joka ei suinkaan ollut
vähimmin hämmästynyt. »Mitä siitä sanotte, sir?» kysyi hän.

»Mitä siitä sanon?» toisti merisissi melkein sanatonna. »Mitäpä siinä on vielä sanottavaa?» vastasi hän vältellen.

»Tämä on kaikki valhetta!» huudahti sir John jälleen. »Olimmehan näkemässä tapahtumaa — te ja minä, Harry — ja näimmehän —»

»Te näitte», keskeytti Rosamund. »Mutta ette tietäneet, millainen oli ennakolta tehty sopimus.»

Tuo sai tuomarit jälleen hetkeksi vaikenemaan. He olivat kuin murenevalla pohjalla, ja jokainen yritys tavoittaa varmempaa jalansijaa sai vain uuden kappaleen maata lohkeamaan. Sitten sir John hymyili ivallisesti ja teki vastahyökkäyksensä.

»Hän on varmaan valmis vannomaan, että hänen sulhasensa, master Lionel
Tressilian lähti hänkin mielisuosiosta tuolle retkelle.»

»En», vastasi hän. »Lionel Tressilian kuljetettiin pois kärsimään rikoksistaan — rikoksista, jotka hän oli sälyttänyt veljensä hartioille, rikoksista, joista te syytätte hänen veljeänsä.»

»Että juttu, jonka mukaan sir Oliver surmasi veljeni, on väärä syytös; että murhaaja oli Lionel Tressilian, joka tahtoi välttää ilmituloa ja jatkaa rikostyötään ja toimittaa sir Oliverin väkisin pois, jotta hänet myytäisiin orjuuteen.

»Tämä on liikaa!» ärähti sir John. »Hän pitää meitä pilkkanansa tehden valkoisesta mustan ja mustasta valkoisen. Hänet on noitunut tuo kavala konna, maurilaisten juonilla —»

»Maltahan!» virkkoi lordi Henry kohottaen kätensä. »Annahan tilaisuus minulle». Hän silmäili Rosamundia erittäin vakavasti. »Tämä… tämä on vakavaa syytös, mistress. Onko teillä jonkinlaisia todisteita — jotakin sellaista, mitä itse todistuksena pidätte, — siihen, mitä sanotte?»

Sir John ei kumminkaan ollut hillittävissä. »Se on pelkkää valhetta, jonka tuo konna on hänelle opettanut. Hän on noiduttu, kuten jo sanoin. Se on selvää kuin päivä.»

Sir Oliver nauroi. Hänen mielialansa alkoi muuttua hilpeäksi, vallattoman iloiseksi, ja nauru oli sen ensimmäisenä ilmauksena.

»Noiduttu? Näytätte päättäneen olla milloinkaan joutumatta vaille syydettäviä syytöksiä. Aluksi puhuitte merirosvoudesta, sitten väkisinviemisestä ja murhasta ja nyt noituudesta.»

»Hetkinen, pyydän!» huudahti lordi Henry, ja hän tunnustaa tässä kohden hieman kiihtyneensä. »Väitättekö tosiaankin aivan vakavasti, mistress Rosamund, että Lionel Tressilian on murhannut Peter Godolphinin?»

»Vakavasti?» toisti Rosamund, ja hänen huulensa vetäytyivät hienoon ivahymyyn. »En ainoastaan sitä väitä, vaan vannon sen tässä Jumalan edessä. Lionel murhasi veljeni ja sälytti rikoksen sir Oliverin syyksi. Kerrottiin, että sir Oliver oli paennut jonkin ilmitulleen rikoksen seurauksia, ja minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, että uskoin yleistä mielipidettä. Vasta myöhemmin sain kuulla totuuden —»

»Totuuden, niinkö sanotte, mistress?» huudahti kiukkuinen sir John kiivaan ylenkatseellisesti. »Totuuden —»

Lordin täytyi jälleen puuttua asiaan. »Ole rauhallinen, mies», kehoitti hän. »Totuus pääsee lopulta voitolle, sen voit uskoa, Killigrew.»

»Toistaiseksi tässä vain tuhlailemme aikaa», murahti sir John ollen sitten äkeänä vaiti.

»Tuleeko meidän lisäksi ymmärtää teidän tarkoittavan», virkkoi jälleen lordi Henry, »ettei vangitun Penarrow’sta poistuminen aiheutunut pakenemisesta, kuten otaksuttiin, vaan että hänet vietiin väkisin veljensä toimesta?»

»Se on totta, sen vannon tässä Taivaan kuullen», vastasi Rosamund äänellä, jossa soi vilpitön sävel saaden useita pöydän ääressä olevia upseereja hänen sanoihinsa luottamaan. »Niin tehden murhaaja ei ainoastaan yrittänyt pelastaa itseään ilmitulemasta, vaan tahtoi täydentää työnsä anastamalla itselleen Tressilianin tilukset. Sir Oliver piti myydä orjaksi Berberian maurilaisille. Mutta aluksen, jossa häntä kuljetettiin kaappasivatkin espanjalaiset, ja Inkvisitio lähetti hänet kaleereille. Muhamettilaisten merirosvojen siepatessa hänen kaleerinsa hän turvautui ainoaan tarjolla olevaan pelastuskeinoon. Hän rupesi merisissiksi ja merirosvojen päälliköksi, ja sitten —»

»Hänen muut tekonsa me tiedämme», keskeytti lordi Henry, »Ja minä vakuutan teille, että se kaikki merkitsisi sangen vähän tässä ja missä muussa tuomioistuimessa tahansa, jos olisi totta se, mitä muuten sanotte.»

»Voinko tarjota teille parempaa todistusta kuin sen, että rakastan häntä ja olen mennyt hänen kanssaan naimisiin?»

»Se todistaa vain, että itse uskotte tuon hämmästyttävän tarinan todeksi, mistress», lausui lordi Henry erinomaisen leppoisasti. »Mutta se ei todista, että tarina sinänsä on todenperäinen. Olette kaiketi kuullut sen Oliver Tressilianilta itseltään?»

»Niin olen; mutta Lionelin itsensä läsnäollessa, ja Lionel itse varmensi sen — tunnusti sen todeksi.»

»Uskallatko niin sanoa?» huudahti sir John tuijottaen häneen vihan vallassa ja mitään uskomatta. »Hyvä Jumala! Uskallatko niin sanoa?»

Lordi Henry painui tuoliinsa ja pureksi tuhkanharmaata partatupsuansa, verevät kasvot synkkinä ja mietteliäinä. Asiassa piili jotakin, mitä hän ei kyennyt ollenkaan ymmärtämään.

»Mistress Rosamund», virkkoi hän leppoisasti, »sallikaa minun kehoittaa teitä ottamaan huomioon sanojenne vakavuuden. Te syytätte henkilöä, joka ei enää kykene itseänsä puolustamaan, ja jos kertomuksenne uskotaan, niin häpeä tulee ikiajoiksi liittymään Lionel Tressilianin nimeen. Sallikaa siis minun kysyä vielä kerran ja suvaitkaa vastata omantuntonne nimessä: Myönsikö Lionel Tressilian oikeaksi asian, josta sanotte vankimme häntä syyttäneen?»

»Minä vannon vielä kerran juhlallisesti, että kaikki, mitä olen sanonut, on totta, että Lionel Tressilian tunnusti asian olevan niin, kun sir Oliver syytti häntä veljeni murhasta ja itsensä väkisin pois toimittamisesta. Voinko lausua seikan selvemmin, hyvät herrat?»

Lordi Henry levitti kätensä. »Tämän jälkeen, Killigrew, en luule olevan soveliasta jatkaa käsittelyä tässä. Sir Oliverin täytyy tulla kanssamme Englantiin ja joutua siellä tutkittavaksi.»

Oli kumminkin läsnä eräs henkilö — mainittu Youldon-niminen upseeri — jonka äly näytti olevan terävämpi.

»Jos sallitte, lordi», virkkoi hän kääntyen kysymään todistajalta.
»Missä tilaisuudessa sir Oliver pakotti veljensä tuon tunnustamaan?»

Rosamund vastasi totuudenmukaisesti: »Talossaan Algierissa sinä iltana…» Samassa hän vaikeni havaiten viritetyn satimen. Toisetkin havaitsivat sen. Sir John hyökkäsi siihen aukkoon, jonka Youldon oli ylen ovelasti ampunut Rosamundin varustuksiin.

»Sinä iltana, jona sinne saavuimme», vastasi Rosamund epätoivoisena punan hitaasti väistyessä hänen poskistaan.

»Ja silloin sinä varmaan kuulit ensimmäisen kerran tämän sir Oliverin menettelyä koskevan selityksen?»

»Niinmuodoin», jatkoi sir John, joka oli päättänyt sulkea häneltä jokaisen peräytymistien, »olit tietenkin siihen iltaan asti uskonut, että sir Oliver oli veljesi murhaaja?

Rosamund antoi päänsä painua eikä virkkanut mitään. Hän käsitti, ettei totuus voinut tässä auttaa, koska hän oli sekoittanut siihen nyt ilmitullutta valhetta.

»Ei tarvitse vastata», virkkoi lordi Henry hitaasti, äänessä tuskallinen sävy ja katse pöytään painuneena. »Vastauksen laadusta ei voi olla epäilystäkään. Mistress Rosamund on meille kertonut, ettei sir Oliver Tressilian vienyt häntä väkisin, että hän lähti vapaaehtoisesti ja meni hänen kanssaan naimisiin, väittipä vielä tämän seikan todistavan miehen viattomuutta. Nyt kumminkin käy ilmi, että hän Englannista lähtiessään yhä piti juuri sir Oliveria veljensä murhaajana. Siitä huolimatta hän vaati meitä uskomaan, ettei häntä viety väkisin.» Hän levitti jälleen kätensä ja venytti huuliaan ilmaisten jonkinlaista alakuloista ylenkatsetta.

»Odottakaa!» huusi Rosamund »Minä vannon, että kaikki, mitä olen sanonut, on totta — lukuunottamatta sitä, mitä kerroin väkisinviemisestä. Sen myönnän, mutta olin antanut sen anteeksi sen nojalla, mitä sain myöhemmin tietää.»

Mutta Rosamund jatkoi hänestä välittämättä. »Koska tiedän, mitä hän on kärsinyt toisten tekemien rikosten tähden, pidän häntä mielelläni miehenäni toivoen voivani jossakin määrin hänelle korvata niitä vääryyksiä, joihin olen itse syypää. Teidän tulee uskoa minua, hyvät herrat. Mutta ellette tahdo uskoa, kysyn teiltä, eikö hänen eilinen menettelynsä merkitse mitään. Ettekö muista, ettette olisi tietänyt mitään olopaikastani, ellei hän olisi tahtonut sitä ilmaista.»

»Vieläkö sitä kysytte? Haluatteko niin kiihkeästi saada hänet surmata, että teeskentelette tietämättömyyttä? Tiedättehän, että hän lähetti Lionelin ilmoittamaan teille, missä olen?»

Lordi Henry kertoo tuon kuultuaan iskeneensä kämmenensä pöytään siten ilmaisten kiukkua, jota ei kyennyt enää hillitsemään. »Tämä on liikaa!» huusi hän. »Tähän saakka olen pitänyt teitä vilpittömänä, mutta harhaan johdettuna ja hairahtuneena. Mutta tällainen tahallinen valhettelu rikkoo kaikki rajat. Miten sinun onkaan käynyt, tyttö? Lionel itse on meille kertonut, kuinka pääsi kaleerista karkaamaan. Hän itse kertoi, kuinka tuo konna oli piiskannut häntä ja heittänyt hänet sitten mereen kuolleeksi katsottuna.»

»Niinkö!» virkkoi sir Oliver hampaittensa lomitse. »Siitä tunnen
Lionelin! Hänen täytyi tietenkin olla väärämielinen loppuun asti.
Olisihan minun pitänyt se arvata.»

Ahdistettu Rosamund kumartui kohti lordi Henryä ja toisia juhlallisen vihan vallassa. »Hän valehteli, se halpamainen, kavala konna!» huusi hän.

»Hyvä rouva», nuhteli sir John, »te puhutte henkilöstä, joka on kuolemaisillaan.»

»Ja varmasti kadotuksen oma», lisäsi sir Oliver. »Hyvät herrat», huudahti hän sitten, »te todistatte vain omaa typeryyttänne syyttäessänne tätä jaloa naista valehtelijaksi.»

»Jospa olettekin!» ärjäisi sir Oliver äkkinäisen vihanpuuskan vallassa. »Mutta nyt saatte kuulla hiukan enemmän. Totuus pääsee lopulta voitolle, sanoitte itse, ja se pääsee voitolle, koska tämä jalo nainen sitä tahtoo.»

Hänen poskiinsa oli noussut puna, ja hänen vaaleiden silmiensä katse leikki heidän vaiheillaan kuin teräksinen tutkain, ja siihen sisältyi pakottavaa voimaa kuin teräksiseen tutkaimeen. Hän oli seisonut heidän edessään puolittain ivallisena ja välinpitämättömänä, alistuneena siihen ajatukseen, että joutuisi hirtetyksi ja toivoen asian tapahtuvan niin nopeasti kuin suinkin mahdollista. Hän oli ajatellut, ettei elämä voinut hänelle enää mitään tarjota ja uskoi lopullisesti menettäneensä Rosamundin. Hänen mieleensä tosin muistui Rosamundin edellisenä päivänä kaleerissa hänelle osoittama hellyys, mutta hän oli otaksunut tuon hellyyden johtuneen yksinomaan tilanteesta. Olipa hän arvellut, että nytkin oli samoin laita, kunnes oli huomannut, kuinka tuimasti ja epätoivoisesti Rosamund taisteli pelastaakseen hänen henkensä, kunnes kuuli ja tunsi vilpittömäksi Rosamundin rakkaudentunnustuksen ja hänen ilmaisemansa halun korvata hänelle kaikki, mitä hän oli joutunut aikaisemmin kärsimään. Tuo oli Oliveria yllyttänyt, ja jos enempää yllykettä tarvittiin, hän sai sen toisten leimatessa Rosamundin lausumia perättömiksi ja avoimesti häntä ivaillessa siitä, mitä luulivat valheiksi. Siitä aiheutunut kiukku oli lujittanut hänen päätöksensä vastustaa heitä ja käyttää ainoata vielä käytettävissä olevaa asetta — sitä armollista sattumaa, jonka oikeamielinen Jumala oli jättänyt hänen käytettäviinsä melkein vastoin hänen tahtoansa.

»En tietänyt ollenkaan, hyvät herrat», virkkoi hän, »että sir Johnia johti kohtalon käsi eilen, kun hän antautumisehtojani loukaten otti vangin kaleeristani. Se mies on, kuten jo aikaisemmin mainitsin, entinen englantilainen merimies, Jasper Leigh nimeltään. Hän joutui käsiini muutamia kuukausia sitten ja käytti orjuudesta pelastaakseen samaa keinoa, jota minä olin käyttänyt samoissa oloissa. Minä olin armollinen salliessani hänen niin menetellä, sillä hän oli se laivuri, jonka Lionel oli palkannut viemään minut väkisin Berberiaan. Hän joutui kerallani espanjalaisten haltuun. Käskekää tuoda hänet tänne ja kysykää häneltä itseltään.»

Kaikki katselivat häntä mitään virkkamatta, mutta useissa kasvoissa näkyi hänen julkeilta tuntuvien sanojensa aiheuttama hämmästynyt ilme.

Lordi Henry alkoi vihdoin puhua. »Tuo on totisesti aivan eriskummallisen ja epäilyttävän mielevää», virkkoi hän, varmaankin hieno ivahymy huulillaan. »Sama mies siis on laivassamme, joutunut vangiksi, melkein sattumalta —»

»Ei ihan sattumalta, mutta tosiaankin melkein. Hänellä on mielessään vihankaunaa Lionelia kohtaan, koska onnettomuus kohtasi hänet Lionelin vuoksi. Eilen illalla, Lionelin arvelematta hyökätessä kaleeriin, Jasper Leigh havaitsi voivansa maksaa vanhan velan ja teki niin. Siitä johtui, että hänet pidätettiin.»

»Ihmeitä täytyy tosiaan sattua, lordi, jotta totuus voi tulla ilmi», vastasi sir Oliver, äänessä aikaisempi ivallinen sävy. »Hakekaa hänet tänne ja kysykää asiaa häneltä. Hän ei ollenkaan tiedä, mitä täällä on tapahtunut. Olisi mieletöntä otaksua hänen ennakolta varustautuneen tilanteeseen, jota ei kukaan ole voinut aavistaa. Noutakaa siis hänet tänne.»

Ulkoa kuului askelia, mutta tuokion aikaan ei kukaan kiinnittänyt niihin huomiota.

»Valehtelijat ovat varmaan pitäneet meitä kyllin kauan pilkkanaan!» virkkoi sir John.

»Sir John!» lausui hän kiireesti arvelematta keskeyttäen juhlallisen
toimituksen ja ollenkaan huolimatta lordi Henryn äkäisestä katseesta.
»Master Tressilian on tullut tajuihinsa. Hän kysyy teitä ja veljeänsä.
Joutukaa, hyvät herrat! Hän heikkenee nopeasti.»

TUOMIO.

Koko seurue riensi alhaalla olevaan hyttiin välskärin jäljessä, sir
Oliver viimeisenä vartijainsa saattamana. He kokoontuivat makaavan
Lionelin luo, joka kasvoiltaan tuhkanharmaana hengitti vaikeasti ja
katseli tylsin, lasimaisin silmin.

Sir John juoksi hänen luoksensa, taivutti toisen polvensa ja kiersi hellästi käsivartensa kylmenevän ruumiin ympärille kohottaen sen ja pitäen sitä lepäämässä rintaansa vasten.

»Lionel!» huusi hän tuskallisesti ja lisäsi sitten, ikäänkuin koston ajatuksilla tyynnyttääkseen ja lieventääkseen kuolevan ystävänsä viimeisiä hetkiä: »Se konna on hallussamme.»

Lionel käänsi päätänsä oikealle erittäin hitaasti ja ilmeisesti ponnistaen, ja hänen tylsä katseensa siirtyi sir Johnin ohi etsien jotakin toista henkilöä ympärillä olevien joukosta.

»Sinun ei tarvitse olla levoton —» aloitti sir John, mutta Lionel keskeytti.

»Minä olen tässä», kuului sir Oliverin syvä ääni, ja hänen ja hänen veljensä välissä seisovat vetäytyivät syrjään, jotta Lionel voisi hänet nähdä.

Lionel silmäili häntä kauan mitään virkkamatta, hiukan kohottautuen.
Sitten hän vaipui jälleen hitaasti sir Johnin rintaa vasten.'

»Jumala on armollinen minulle syntiselle», sanoi hän, »koska suo minulle tilaisuutta korjata rikostani, joskin myöhään.» Sitten hän ponnistautui jälleen istumaan ojensi kätensä kohti Oliveria ja huusi rukoilevalla äänellä: »Noll! Veljeni! Anna minulle anteeksi!»

Oliver astui kenenkään estämättä eteenpäin, kädet yhä selän taakse sidottuina, kunnes seisoi veljensä vieressä niin korkeana, että turbaani hipoi kajuutan kattoa. Hänen kasvonsa olivat jäykät ja tylyt.

Lionel yritti vastata, mutta vaipui takaisin sir Johnin syliin vaikeasti hengittäen. Hänen huulillaan näkyi verinen vaahtojuova.

»Puhu! Puhu Jumalan nimessä!» kehoitti Rosamund toiselta puolelta, äänessä tuskan kouristus.

Lionel katsahti häneen ja hymyili heikosti. »Älkää pelätkö», kuiskasi hän, »minä puhun; Jumala on säästänyt minua sitä varten. Laske minut sylistäsi, Killigrew. Minä olen… kehnoin ihminen maan päällä. Minä… minä surmasin Peter Godolphinin.»

»Hyvä Jumala!» valitti sir John. Lordi Henry henkäisi syvään hämmästyneenä ja asian oivaltaen.

»Niin, mutta rikokseni ei ole siinä», jatkoi Lionel. »Siinä en tehnyt mitään syntiä. Me taistelimme, ja minä surmasin hänet puolustaessani itseäni — kunniallisesti. Rikokseni tapahtui vasta jälkeenpäin. Epäluulojen kohdistuessa Oliveriin minä kiihdin niitä… Oliver tiesi asian ja oli vaiti, koska tahtoi varjella minua. Minä pelkäsin totuuden tulevan ilmi kaikesta huolimatta… ja… ja kadehdin hänen onneansa… ja toimitin hänet väkisin pois ja myydyksi…»

Hänen heikkenevä äänensä vaikeni hetkiseksi. Yskä väsähdytti hänen ruumistaan, ja kapea punainen vaahtojuova hänen huulillaan laajeni. Mutta sitten hän jälleen keräsi voimansa ja lepäsi huohottaen, sormet peitettä nyppien.

»Sano heille», virkkoi Rosamund, joka epätoivoisesti sir Oliverin hengen pelastamiseksi taistellessaan tarkkasi kylmäverisesti ja alinomaisesti oleellisia seikkoja, »sano heille, kuka oli se mies, jonka palkkasit viemään hänet pois.»

»Jasper Leigh, Pääsky-nimisen aluksen kuljettaja», vastasi Lionel. Rosamund loi lordiin katseen, jossa näkyi voitonriemun hohtelu, vaikka hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat ja huulensa vapisivat.

Sitten hän kääntyi jälleen kuolevan puoleen, melkein armottomasti, koska oli päättänyt saada hänet ilmaisemaan oleelliset tosiasiat ennen lopullista vaikenemistaan.

»Sano heille», kehoitti hän, »miten sir Oliver lähetti sinut eilen illalla Hopeahaikaraan.»

»Ei, ei turhaa kiusata häntä sen enempää», virkkoi lordi Henry. »Hän on kertonut jo riittävästi. Jumala suokoon meille anteeksi sokeutemme, Killigrew!»

»Tekö siinä, sir John?» kuiskasi kuoleva. »Mitä? Oletteko vielä luonani? Haa!» Hän tuntui hiljaa nauravan, mutta lakkasi kohta. »Minä menen nyt…» sopersi hän, ja sitten hänen äänensä jälleen muuttui kuuluvammaksi hänen raukenevan tahtonsa viimeistä leimahdusta totellen. »Noll! Minä menen! Olen… olen korjannut… mitä voin. Anna… anna kätesi!» Hän ojensi hapuillen oikean kätensä.

»Olisin ojentanut sen sinulle jo aikaisemmin, mutta ranteeni ovat sidotut!» huusi Oliver äkillisen vimman vallassa. Sitten hän jännitti jättiläisvoimansa ja katkaisi siteensä ikäänkuin ne olisivat olleet vain heikot langat. Hän tarttui veljensä ojennettuun käteen ja painui polvilleen hänen viereensä. »Lionel… poika!» huudahti hän. Tuntui kuin kaikki viimeksikuluneiden viiden vuoden tapaukset olisi pyyhkäisty olemattomiin. Velipuoleen kohdistuva leppymätön viha, polttava kärsityn vääryyden tunto, kiihkeä kostonhimo, kaikki tuo häipyi yht'äkkiä olemattomaksi, kuolleeksi, haudatuksi ja unohdetuksi. Vieläpä enemmänkin: tuntui kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Lionel oli tänä hetkenä jälleen se heikko, sievä, rakas veli, jota hän oli aikoinaan hellinyt ja suojellut ja varjellut ja jonka vuoksi hän oli vaadittaessa uhrannut hyvän maineensa ja rakastamansa naisen saattaen henkensäkin vaaranalaiseksi.

»Lionel, poika!» Enempää hän ei kyennyt sanomaan sinä hetkenä. Sitten hän lisäsi. »Poika parka! Poika parka! Kiusaus oli sinulle liian suuri.» Hän ojensihe ottamaan toisenkin valkoisen käden, joka lepäsi vuoteen laidalla, ja piti molempia kiinteästi omiin käsiinsä suljettuina.

Eräästä ikkunaluukusta kajuuttaan lankeava auringonsäde siirtyi kohti kuolevan miehen kasvoja. Niissä nyt näkyvä hohtelu johtui kuitenkin sisäisestä lähteestä. Hän vastasi heikosti veljen käden puristukseen.

»Oliver, Oliver!» kuiskasi hän. »Ei ole ketään toista sinun vertaistasi! Olen aina tietänyt, että olet yhtä jalo kuin minä kehno. Olenko sanonut riittävästi pelastaakseni sinut? Sanokaa, ettei häntä enää uhkaa mikään vaara», lausui hän toisille, »ettei mikään —»

»Häntä ei uhkaa enää mikään vaara», virkkoi lordi Henry painokkaasti.
»Vakuutan sen kunniasanallani.»

»Hyvä niin. Mennyt on mennyttä. Tulevaisuus on sinun, Oliver. Jumala antakoon siihen siunauksensa.» Hän näytti sammuvan, mutta toipui jälleen. Hän hymyili mietteissään: hänen mielensä tuntui jo vaeltavan omilla teillään. »Se oli pitkä uimaretki eilen illalla — en ole milloinkaan uinut niin pitkää matkaa. Penarrow'sta Trefusisniemeen — hieno uimamatka. Mutta olithan sinä kanssani, Noll. Jos voimani olisivat uupuneet… olisin voinut luottaa sinuun. Vieläkin viluttaa… oli kylmä… kylmä… uh!» Hän värisi ja vaikeni.

Sir John laski hänet hiljaa pieluksen varaan. Rosamund painui polvilleen vuoteen viereen ja peitti kasvonsa käsiinsä; sir Johnin vieressä oli Oliver yhä polvillaan ja piteli veljensä kylmeneviä käsiä.

Seurasi pitkä vaitiolo. Sitten sir Oliver huokasi syvään, laski
Lionelin kädet ristiin rinnalle ja nousi hitaasti, vaivalloisesti.

Toiset näyttivät pitävän tuota kehoituksena. He olivat siihen asti odottaneet ääneti ja liikahtamatta ikäänkuin Oliveria kunnioittaen. Lordi Henry asteli kevyesti Rosamundin luo ja kosketti hiljaa hänen olkapäätänsä. Rosamund nousi ja lähti toisten jäljessä, samoin lordi Henry, ja kuolinsuojaan jäi vain välskäri.

Ulkona auringonpaisteessa he pysähtyivät. Sir John seisoi pää painuksissa ja selkä köyryssä, katse valkoiseen laivankanteen luotuna. Hän silmäili melkein pelokkaasti sir Oliveria — sellaisena ei tätä rohkeaa miestä ollut milloinkaan nähty.

»Hän oli ystäväni», virkkoi hän alakuloisesti ja ikäänkuin puolustellen ja selittäen, »ja… minua johti harhaan häneen kohdistuva rakkauteni.»

»Hän oli veljeni», vastasi siihen sir Oliver juhlallisesti. »Jumala suokoon hänelle levon!»

Sir John valmistui ottamaan arvokkaasti vastaan mahdollisesti osakseen tulevaa torjuntaa ja kysyi melkein kuin taisteluun haastaen:

Sir Oliver ojensi kätensä mitään virkkamatta. Sir John tarttui siihen melkein kiihkeästi.

»Meistä kaiketi tulee jälleen naapurit», sanoi hän, »ja minä vakuutan kunniasanallani yrittäväni olla parempi naapuri kuin ennen.»

»Mikäli ymmärrän, hyvät herrat», virkkoi sir Oliver siirtäen katseensa sir Johnista lordi Henryyn, »en ole enää vangittu.»

»Te voitte arvelematta palata kanssamme Englantiin, sir Oliver,» vastasi lordi. »Kuningatar saa kuulla tarinanne, Jasper Leigh voi tarvittaessa esiintyä todistajana, ja minä vakuutan, että tulette pääsemään täydellisesti takaisin oikeuksiinne. Pitäkää minua ystävänänne, sir Oliver, minä pyydän.» Hänkin ojensi kätensä. Sitten hän kääntyi toisten puoleen ja sanoi: »Tulkaa, hyvät herrat, meillä on luullakseni muita velvollisuuksia.»

Kaikki poistuivat jättäen Oliverin ja Rosamundin kahden kesken. He molemmat katselivat kauan toisiaan. Oli niin paljon sanottavaa, niin paljon kysyttävää ja selitettävää, ettei kumpikaan tietänyt, kuinka aloittaisi. Sitten Rosamund astui äkkiä Oliverin luo ojentaen molemmat kätensä.

Pari kolme vanttien lomitse kurkistelevaa ylen uteliasta merimiestä näki harmikseen Godolphinin kartanon neidin syleilevän turbaanipäistä ja paljassääristä Mahometin uskolaista.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MERIHAUKKA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.