The Project Gutenberg eBook of Valittuja kertomuksia, by Anatole France

     I. Runolaulaja.
    II. Balthasar.
   III. Juudean prokuraattori.
    IV. Komm Atrebaatti.
     V. Amykos ja Celestinus.
    VI. Neitsyt Marian temppuilija.
   VII. Harakan miraakkeli.
  VIII. Hyvin opittu läksy.
    IX. Uudenvuodenlahja.
     X. Myönnetty kuolema.
    XI. Pieni kukkaskuun tarina vuodelta II.
   XII. Bonaparte San Miniatossa.
  XIII. Gestas.
   XIV. Signora Chiara.
    XV. Kaiverrettu kivi.
   XVI. Valtameren Kristus.
  XVII. Crainquebille.
XVIII. Putois
   XIX. Riquet.
    XX. Riquet'n ajatuksia.
   XXI. Vanhurskaat tuomarit.
  XXII. Herra Thomas.
XXIII. Elysionin kentillä.

I, IV ja XII kokoelmasta Sous l'invocation de Clio, II on nidoksensa nimikkokertomus, III, V, VI, X, XI ja XIII kokoelmasta L'Étui de nacre, VII, VIII ja IX kokoelmasta Les Contes de Jacques Tournébroche, XIV, XV, XVI, XVII, XVIII, XIX, XX, XXI ja XXII kokoelmasta Crainquebille, Putois, Riquet et plusieurs autres récits profitables, XXIII teoksesta Le Jardin d'Épicure.

Kertomukset XVII, XVIII, XIX, XX, XXI ja XXII suomentanut O. Manninen, muut J. Hollo.

Hän kulki polkua, joka noudattaa merenrantamaa kukkulain kupeita poimutellen. Hänen paljasta, syväin ryppyjen uurtamaa otsaansa kiersi punainen villanauha. Ohimoilla liehuivat harmaat hiuskiharat merituulessa. Lumivalkoisen parran suortuvat painuivat leukaa vasten. Hänen vaatteensa ja paljaat jalkansa olivat niiden teiden väriset, joilla hän oli harhaillut monet monituiset vuodet. Hänen kupeellansa riippui karkeatekoinen lyyra. Häntä mainittiin Vanhuksen, mutta myöskin Runolaulajan nimellä. Lapsilta, joille hän opetti runoutta ja soitantoa, hän sai vielä erään nimen: he nimittivät häntä Sokeaksi, koska hänen korkean iän himmentämiä silmiään peittävät luomet olivat turvonneet ja tulehtuneet savuavien liesitulten ääressä, missä hän tavallisesti istui laulamassa. Hän ei kumminkaan elänyt ikuisessa yössä, ja hänen sanottiin näkevän sellaista, mitä muut kuolevaiset eivät näe. Kolmen miespolven aikana hän oli lakkaamatta vaeltanut kaupungista toiseen. Nyt hän oli laulanut kokonaisen päivän erään Aigeian kuninkaan luona ja oli palaamassa kotiinsa, jonka katto ja ilmoille nousevat savukierteet jo häämöttivät kaukaa. Astuttuaan tietään koko yön pysähtymättä, peläten päiväisen helteen yllättävän, hän näki aamun sarastaessa valkean Kymen, kotikaupunkinsa. Koiransa saattelemana, käyräsauvaansa nojaten hän eteni hitain askelin, vartalo suorana ja pää korkealla, uupuvia voimiaan ponnistaen ja pysytellen tasapainossa kaltevalla tiellä, joka painui ahtaaseen laaksoon. Aasian vuorten takaa nouseva aurinko loi ruusuista hohdettaan taivaalla uiviin pilvenhahtuviin ja meren moniin saariin. Koko ranta säteili. Mutta idän puolella leviävillä kukkuloilla, joiden lakea peittivät pistasia- ja tärpättipuumetsät, viipyi varjossa yhä yön suloinen raikkaus.

Vanhus laski painuvalla rinteellä kaksitoista kertaa kaksitoista peitsenmittaa ja havaitsi vasemmalla puolellaan, kahden kallioseinämän välissä, pyhään metsikköön johtavan kapean tien. Sen perällä kohosi lähteen partaalla hakkaamattomista kivistä rakennettu alttari.

Sen peitti puolittain laakeripuu, jonka oksat olivat täynnä heleävärisiä kukkia. Alttarin edessä, tallatulla tanterella, valkenivat uhrien luut. Ympärillä kasvavien oliivipuiden oksiin oli kaikkialle ripustettu uhrilahjoja, ja kauempana, rotkon kaameassa varjossa, kohosi kaksi ikivanhaa tammea, joiden runkoihin oli naulittu härkäin lihattomia päitä. Vanhus tiesi, että tämä alttari oli pyhitetty Phoibosjumalalle, kulki metsikköön asti, otti vyöstään savikipon, joka kiikkui siinä sangastaan, ja kumartui puron yli, joka murattia ja krassia kasvavassa uomassaan virraten pyrki kohti tasankoa pitkin kiertotein. Hän täytti kipponsa raikkaalla vedellä ja hurskasta mieltään noudattaen kaatoi muutamia pisaroita alttarin eteen, ennenkuin joi. Hän palvoi kuolemattomia jumalia, jotka eivät tunne kärsimystä eikä kuolemaa ihmisten surkeiden sukupolvien seuratessa toisiaan maan päällä. Samassa hänet valtasi kauhu, ja hän pelkäsi Leton pojan surmaavia nuolia. Onnettomuuksien uuvuttamana ja korkean iän rasittamana hän yhä rakasti päivän valkeutta ja pelkäsi kuolla. Siitä johtui hänen mieleensä hyvä ajatus. Hän taivutti jalavan notkean rungon ja ripusti savikipponsa nuoren puun latvaan, joka vapautuessaan kohotti vanhuksen uhrilahjan kohti taivaan korkeutta.

Valkea Kyme kohosi muurien vyöttämänä merenrantamalla. Laakakivillä peitetty mäkinen tie johti kaupungin portille. Tämä portti oli rakettu aikoina, joiden muisto oli tyyten hävinnyt, ja sitä sanottiin jumalten tekemäksi. Kamanakivessä nähtiin muutamia kaiverrettuja merkkejä, joita ei kukaan kyennyt selittämään, mutta joita pidettiin onnellisina merkkeinä. Lähellä porttia sijaitsi julkinen tori, jonka puitten alla hohtelivat vanhinten kiviset istuimet. Torin viereen, meren puolelle Vanhus pysähtyi. Siinä oli hänen asumuksensa. Se oli ahdas ja matala eikä läheskään niin kaunis kuin naapuritalo, jossa asui lapsineen eräs kuuluisa tietäjä. Sisäänkäytävä peittyi puolittain lantakasan taakse, jota sika kärsällään tonki. Kasa oli vaatimaton, ei läheskään niin laaja kuin äveriäiden miesten asumusten edessä. Mutta rakennuksen takana sijaitsivat hedelmäpuutarha ja ometot, jotka Vanhus oli rakentanut omin käsin hakkaamattomista kivistä. Aurinko nousi valjenneen taivaan korkeuteen; merituuli oli tyyntynyt. Ilmoilla leijuva tuima helle poltti ihmisten ja eläinten keuhkoja. Vanhus pysähtyi hetkeksi asuntonsa kynnykselle pyyhkiäkseen kätensä selällä hikeä otsastaan. Koira huohotti hänen vieressään, katse tarkkaavana ja kieli suusta riippuen.

Asumuksen perältä saapunut vanha Melantho ilmaantui kynnykselle ja lausui hyviä sanoja. Hän oli antanut odottaa itseänsä, koska joku jumala oli pannut hänen jalkoihinsa pahan haltian, joka niitä paisutti ja teki ne kahta viinileiliä raskaammiksi. Hän oli kaarialainen orjatar, ja eräs kuningas oli antanut hänet nuorena runolaulajalle, joka hänkin oli silloin ollut nuori ja täysissä voimissaan. Uuden valtiaan vuoteessa häneen oli siinnyt lapsia, joiden suuresta sarjasta ei kumminkaan ollut enää yhtäkään kotona. Toiset olivat kuolleet, toiset olivat matkanneet kauas harjoittamaan akhaialaisten kaupungeissa runolaulajan tai vaunusepon taidetta, koska olivat kaikki saaneet kekseliään mielen. Niin asui Melantho talossa yksin miniänsä Areten ja hänen kahden lapsensa kanssa.

Hän saatteli mestarin suureen huoneeseen, jonka hirret olivat savusta tummuneet. Sen keskellä, kotialttarin edessä, sijaitsi lieden paasi, punahehkuisen hiilloksen ja sulaneen rasvan peittämä. Pirtin ympärillä sijaitsi kahdessa kerroksessa pieniä suojia, ja puuportaat johtivat ylös naisten huoneisiin. Kattoa kannattavien pylväiden varassa lepäsivät pronssiaseet, joita vanhus oli kantanut nuoruutensa aikana seuratessaan kaupungin kuninkaita, kun he lähtivät sotavaunuineen hakemaan takaisin Kymen tyttäriä, jotka sankarit olivat ryöstäneet. Vuoliaiseen oli ripustettu häränreisi.

Kaupungin vanhimmat olivat lähettäneet sen edellisenä päivänä runolaulajalle kunnialahjaksi. Hän iloitsi sen nähdessään. Seisoen siinä huoneensa permannolla hän henkäisi syvään iän kuivaamilla keuhkoillaan ja veti esiin mekkonsa alta maalaisillallisensa tähteet, muutamia kynsilaukan sakaroita, ja Aigeian kuninkaalta saamansa lahjan, taivaasta pudonneen kiven, joka oli kallisarvoinen, koska se oli rautaa, mutta liian pieni peitsen kärjeksi. Sitäpaitsi hän oli tuonut tieltä löytämänsä piikiven, jossa eräältä taholta katsoen näkyi miehen pää. Vanhus näytti sitä Melantholle ja virkkoi:

— Katsohan, vaimo, eikö tämä kivi muistuta seppä Pakorosta; varmaa on, ettei kivi ole siinä määrin Pakoroksen näköinen jumalten sallimatta.

Vanhan Melanthon valeltua vettä hänen jaloilleen ja käsilleen huuhtoakseen pois niitä tahraavan tomun hän tarttui sylitysten häränreiteen, kantoi sen alttarille ja alkoi sitä leikata. Viisaana ja varovaisena hän ei milloinkaan jättänyt aterian valmistamista naisten tai lasten tehtäväksi, vaan paistoi kuninkaiden esimerkkiä noudattaen itse eläinten lihat.

Melantho viritti sillävälin lieden tulta. Hän puhui kuiviin risuihin, kunnes jumala leimahdutti ne liekkiin. Tulen sytyttyä vanhus heitti siihen leikkaamiaan lihakappaleita ja käänteli niitä pronssihaarukalla. Kantapäillään istuen hän hengitteli siinä kitkerää savua, joka salin täyttäen kohotti hänen silmiinsä kyyneliä; mutta hänen mielensä pysyi aivan tyynenä, sillä hän oli savuun tottunut ja savu ilmaisi elon runsautta. Sitä mukaa kuin tulen voittamaton väki taltutti lihojen kirpeyttä, hän vei palasia suuhunsa, pureksi niitä hitaasti kuluneilla hampaillaan ja aterioi sanaakaan virkkamatta. Hänen vieressään seisova vanha Melantho kaatoi hänelle tummaa viiniä savikippoon, joka oli samanlainen kuin hänen jumalalle uhraamansa.

Tyydytettyään nälkänsä ja janonsa hän kysyi, oliko kaikki hyvin talossa ja ometossa. Hän tiedusteli, paljonko kangasta oli kudottu hänen poissaollessaan, montako juustoa oli kertynyt kellariin ja kuinka öljymarjat olivat kypsyneet puserrettaviksi. Muistaen omistavansa vain vähän maallista hyvyyttä hän virkkoi:

— Sankarit elättävät niittymaillaan härkä- ja hieholaumoja. Heillä on paljon kauniita ja rotevia orjia, heidän kartanoittensa portit ovat vaskea ja norsunluuta, ja heidän pöytänsä notkuvat kultaisten viinimaljojen painosta. Heidän sydäntensä voima takaa heille rikkaudet, ja he säilyttävät niitä toisinaan aina myöhäisimpään ikäänsä asti. Minä olin nuoruuteni aikana varmaan yhtä urhoollinen kuin he, mutta minulla ei ollut hevosia, ei sotavaunuja, ei palvelijoita, eipä edes niin lujia varuksia, että olisin voinut taisteluissa esiintyä heidän veroisenaan ja voittaa itselleni kultaisia kolmijalkoja ja ihania naisia. Jalkaisin ja heikoin varuksin taisteleva ei kykene surmaamaan paljon vihollisia, koska pelkää itse joutuvansa surman suuhun. Minä olen taistellut kaupunkien muurien edustalla, palvelijoiden nimettömässä parvessa, enkä ole milloinkaan tuonut runsaita saaliita.

— Sota suo ihmisille rikkautta ja riistää sen heiltä. Isäni Kyphos omisti Mylatassa palatsin ja lukemattomia karjalaumoja. Mutta asestetut miehet veivät häneltä kaikki ja surmasivat hänet. Minä itse jouduin orjuuteen, mutta minua ei pidelty pahoin, koska olin nuori. Päälliköt ottivat minut vuoteeseensa, ja minulla oli aina ravintoa puuttumatta. Sinä olet ollut viimeinen valtiaani ja edellisiä köyhempi.

— Melantho, sinä et voi olla tyytymätön, sillä olenhan aina kohdellut sinua lempeästi. Älä huoli moittia minua siitä, etten ole ansainnut suuria rikkauksia. Taitavat vaunujen rakentajat saavat työstänsä hyötyä. Tietäjille annetaan suuria lahjoja. Mutta runolaulajien elämä on vaivalloinen.

Hän poistui raskain askelin lähtien miniänsä kanssa hakemaan puita vajasta. Oli se vuorokauden hetki, jona auringon leppymätön helle uuvuttaa ihmiset ja eläimet saaden vaikenemaan linnunlaulunkin liikkumattomassa lehvistössä. Vanhus laskeutui pitkäkseen kaislamatolle, peitti kasvonsa ja vaipui uneen.

Hänen siinä maatessaan tuli hänen luokseen vähäinen määrä unia, jotka eivät olleet hänen jokapäiväisiä uniaan kauniimpia tai harvinaisempia. Nämä unet näyttivät hänelle ihmisten ja eläinten kuvia. Hän näki niissä ihmisiä, joita oli tuntenut heidän eläessään kukkean maan päällä ja jotka kuoltuaan nukkuivat hautakammioissaan, ja uskoi vainajien sielujen leijailevan ilmassa, mutta voimattomina ja tyhjien varjojen kaltaisina. Unennäöt olivat hänelle opettaneet, että on olemassa eläinten ja kasvienkin varjoja, jotka ilmaantuvat ihmisen nukkuessa. Hän uskoi varmaan, että Hadeessa harhailevat vainajat muodostavat itse kuvansa, koska sitä ei voinut niille luoda kukaan muu, ellei joku niistä jumalista, jotka huvikseen pettivät ihmisten heikkoa ymmärrystä. Mutta hän ei ollut tietäjä eikä siis kyennyt erottamaan toisistaan valheellisia ja oikeita unia; hän ei huolinut etsiä ennusmerkkejä yön sekasortoisista kuvista, vaan katseli välinpitämättömänä niiden vaellusta suljettujen silmäluomien alla.

Herätessään hän näki edessään kunnioittavassa asennossa joukon Kymen lapsia, joille hän opetti runoutta ja soitantoa, niinkuin hänen isänsä oli niitä hänelle itselleen opettanut. Lasten joukossa olivat hänen miniänsä molemmat pojat. Useat lapsista olivat sokeita, sillä runolaulajan ammattiin määrättiin ennen kaikkea niitä, jotka näön puutteessa eivät kelvanneet peltotöihin tai seuraamaan sankareita sotaretkillä.

Heillä oli käsissään uhrilahjoja, joilla he korvasivat laulajan antamaa opetusta, hedelmiä, juustoja, mesikakkuja ja lampaanvilloja, ja he odottivat mestaria hyväksymään lahjojaan ja asettamaan niitä kotialttarille.

— Lapseni, on oikein, että rikkaat tarjoavat suuren lahjan ja köyhät vähäisemmän. Zeus, isämme, on jakanut hyvyydet ihmisille epätasaisesti. Mutta hän rankaisee lasta, joka anastaa jumalalliselle laulajalle kuuluvan veron.

Valpas Melantho tuli viemään uhrilahjoja alttarille. Vanhus viritti soittimensa ja alkoi opettaa laulua lapsille, jotka istuivat hänen ympärillään permannolla, jalat ristissä.

— Kuulkaa, kun laulan Patroklon ja Sarpedonin taistelusta, lausui hän.
Tämä laulu on kaunis.

Hän lauloi. Hänen äänensä kaikui voimakkaana sovittaen saman poljennon ja tahdin jokaiseen säkeeseen, ja äänen vaipumisen varalta hän tuki sitä säännöllisin väliajoin helähdyttämällä kolmikielistä lyyraansa. Välttämättömän levähdystuokion tullen hän huudahti kimakasti parahduttaen samalla soittimen kielistä pahan sävelen.

Laulettuaan säkeitä niin monta kuin hänen käsissään oli sormia ja vielä saman verran hän antoi lasten ne toistaa. Pojat huusivat ne yhteen ääneen ylen kimakasti ja koskettivat, mestarin esimerkkiä noudattaen, pieniä omatekoisia puusoittimiansa, joista ei lähtenyt minkäänlaista säveltä.

Vanhus toisti samoja säkeitä väsymättä, kunnes pienet laulajat osasivat ne täsmällisesti. Hän kiitti tarkkaavaisia, mutta niitä, joilta puuttui muistia tai ymmärrystä, hän lyödä kopahdutti lyyrallaan, ja sellaisen rangaistuksen saaneet menivät huoneen kannatinpylvään kupeelle itkemään. Hän osoitti, kuinka oli laulettava, mutta ei liittänyt esitykseensä minkäänlaisia neuvoja, koska uskoi runollisten seikkojen vakaantuneen muotoihinsa jo ikivanhoina aikoina ja olevan inhimillisen arvostelukyvyn saavuttamattomissa. Hän ei neuvonut oppilailleen muuta kuin säädyllisyyttä.

— Kunnioittakaa kuninkaita ja sankareita; he ovat muita ihmisiä ylhäisemmät. Mainitkaa sankareita omilla ja heidän isäinsä nimillä, jotteivät nimet katoa. Istuessanne kokouksissa vetäkää mekkonne alas reisillenne, ja ilmaiskoon käytöksenne suloa ja häveliäisyyttä.

— Älkää sylkekö virtoihin, sillä virrat ovat pyhät. Älkää muuttako muistin huonouden tai oikkunne vuoksi lauluja, joita teille opetan, ja kun joku kuningas sanoo teille: »Nuo laulut ovat kauniita. Keneltä olet ne oppinut?» vastatkaa: »Olen ne oppinut Kymen Vanhukselta, ja hän oli ne oppinut taatoltaan, jolle ne varmaan oli ilmoittanut joku jumala».

Häränreidestä oli jäljellä muutamia oivallisia paloja. Syötyään erään palan lieden edessä ja rikottuaan pronssikirveellä luun saadakseen käsiinsä ytimen, jonka nauttimiseen yksin hän oli kyllin arvokas, hän jakoi jäljellä olevat lihat naisille ja lapsille kahta päivää varten.

Samassa hän oivalsi, että hyvä ravinto olisi pian lopussa, ja mietti näin: »Zeus rakastaa rikkaita, köyhiä hän ei rakasta. Minä olen varmaan tietämättäni loukannut jotakin niistä jumalista, jotka elävät metsiin ja vuoriin piiloutuneina, tai pikemmin jonkin kuolemattoman lasta, ja tahattoman rikokseni sovittamiseksi minun täytyy nyt viettää varatonta vanhuutta. Toisinaan joutua tahtomattaan ansaitsemaan teoillaan rangaistuksen, koska Jumalat eivät ole tarkoin ihmisille ilmaisseet, mitä saa tehdä, mitä ei. Heidän tahtonsa on hämärä.» Hän liikutteli kauan mielessään näitä mietteitä, pelkäsi julman nälän palaavan, jos jäisi toimetonna viettämään yötä asunnossaan, ja päätti nyt lähteä kohti niitä tienoita, missä Hermos virtaa kallioiden välissä ja missä nähdään Orneia, Smyrna ja kaunis Hissiä vuorella, joka ulkonee mereen kuin foiniikkialaisen aluksen keula. Ensimmäisten tähtien värähdellessä kalpealla taivaalla hän vyötti soittimen vyölleen ja lähti merenrantaa pitkin kohti suurten ja äveriäiden asuntoja, joissa pitkien pitojen aikana miehet mielellään kuuntelivat sankarien ylistystä ja jumalten sukuluetteloita.

Kuljettuaan tapansa mukaan koko yön hän näki aamun ruusuisessa kajasteessa korkean rantavuoren laella sijaitsevan kaupungin ja tunsi rikkaan Hissian, kyyhkyjen rakkaan tyyssijan, joka katselee kallioisesta korkeudestaan säteilevässä meressä vedenneitoina uiskentelevia valkeita saaria. Hän istuutui lähelle kaupunkia, lähteen partaalle, lepäämään ja tyydyttämään nälkäänsä sipuleilla, joita hänellä oli mukanaan mekkonsa taipeessa.

Hän oli tuskin ehtinyt päättää eineensä, kun lähteelle saapui nuori tyttö, vasu päälaella, pesemään vaatteita. Aluksi tyttö silmäili häntä epäillen, mutta havaittuaan, että vieraalla oli puinen lyyra rikkinäisen mekon vyötäisillä ja että hän oli väsynyt vanhus, hän lähestyi pelkäämättä, tunsi äkillistä sääliä ja syvää kunnioitusta, ammensi yhteenliittämiensä kämmenpohjain kouruun vähän vettä ja virkisti sillä laulajan huulia.

Vanhus nimitti häntä kuninkaan tyttäreksi, ennusti hänelle pitkää ikää ja sanoi:

— Nuori neito, halujen mehiläiset kerääntyvät parvina vyönsijasi vaiheille. Minä pidän onnellisena sitä miestä, joka saa viedä sinut vuoteeseensa. Ja minä, vanhus, ylistän kauneuttasi niinkuin yön lintu, joka helisyttää ilmoille ylenkatsotun äänensä puolisoiden katon yläpuolella. Minä olen vaeltava laulaja. Nuori neito, lausu minulle suotuisia sanoja.

— Jos olet lyyransoittaja, kuten sanot ja kuten minusta näyttää, ei sinua ole tuonut tähän kaupunkiin mikään paha kohtalo. Rikas Meges saa tänään luokseen vieraan, joka on hänelle rakas, ja järjestää vieraansa kunniaksi suuret pidot kaupungin ylhäisimmille asujaimille. Hän tahtoo varmaan mielellänsä antaa heidän kuulla hyvää laulajaa. Lähde hänen luokseen. Hänen kartanonsa näkyy tänne, mutta sinne ei voi päästä meren puolelta, koska se sijaitsee tuolla korkealla vuoriniemekkeellä, joka ulkonee keskelle aaltoja vain meren lintujen vierailupaikkana. Jos nouset kaupunkiin portaita, jotka on hakattu kallioon maan puolelle, missä ovat näkyvissäsi viiniä kasvavat rinteet, tunnet helposti Megeen kartanon toisten joukosta. Se on äsken valkoiseksi sivuttu ja toisia avarampi.

Vanhus nousi jäykistyneiden jalkojensa varaan, astui portaita, jotka menneiden aikojen miehet olivat hakanneet kallion kupeeseen, saapui korkealle tasanteelle, missä sijaitsee Hissian kaupunki, ja tunsi helposti Megeen asumuksen.

Sinne saapuminen tuntui mieluisalta, sillä äsken teurastettujen härkien veri vuoti tanhualle ja kuuman rasvan tuoksu levisi kauas. Hän astui kynnyksen yli, saapui avaraan pitosaliin, kosketti kädellään alttaria ja lähestyi Megestä, joka jakeli käskyjä palvelijoille ja leikkasi lihoja. Vieraat olivat jo kerääntyneet lieden luo ja olivat hyvällä mielellä odotellessaan runsaita ruokia. Heidän joukossaan oli paljon kuninkaita ja sankareita. Mutta se vieras, jota Meges tahtoi kunnioittaa tällä aterialla, oli eräs Khios-saaren kuningas, joka oli rikkauksia hankkien purjehtinut kauan merellä, monet kovat kokien. Hänen nimensä oli Oineus. Kaikki vieraat silmäilivät häntä ihaillen, koska hän oli, kuin jumalainen Odysseus muinoin, pelastunut lukemattomista haaksirikoista, ollut saarissa tietäjänaisten vuodekumppanina ja tuonut kotiin kalleuksia. Hän kertoi retkistään ja vaivoistaan ja lisäsi seikkoihin valheitaan, koska oli nokkelaälyinen.

Tuntiessaan Vanhuksen laulajaksi hänen kupeellaan kiikkuvasta lyyrasta äveriäs Meges lausui hänelle:

— Minä osaan Kuninkaiden riidan, josta koitui suuret onnettomuudet akhaialaisille, ja osaan Muureille hyökkäyksen. Se laulu on kaunis. Osaan vielä Petetyn Zeun, Lähetystön ja Ruumiitten kokoamisen. Ne laulut ovat kauniit. Osaan vielä kuusi kertaa kuusikymmentä erittäin kaunista laulua.

Niin sanoen hän teki tiettäväksi, että osasi niitä paljon. Mutta hän ei tietänyt itsekään niiden lukua.

— Vaeltavat laulajat sanovat aina, hyvää ateriaa ja runsaita lahjoja toivoen, osaavansa paljon lauluja, mutta heitä tutkiessaan huomaa heidän muistavan vain vähän säkeitä, joita toistamalla he väsyttävät sankarien ja kuninkaiden korvia.

— Meges, sanoi hän, sinä olet kuuluisa rikkauksistasi. Tiedä, että osaamieni laulujen luku on yhtä suuri kuin niiden härkien ja hiehojen, joita paimenesi kaitsevat vuorten rinteillä.

— Tarvitaan varmaan melkoinen äly niin monien laulujen muistamiseen.
Mutta sanohan, onko totta se, mitä tiedät Akhilleusta ja Odysseusta?
Näistä sankareista näet kerrotaan kaikenlaisia valheita.

— Mitä näistä sankareista tiedän, olen kuullut isältäni, jolle sen olivat kertoneet itse Runottaret; kuolemattomat Runottaret näet vierailivat muinoin jumalallisten laulajien luona luolissa ja metsissä. Minä en sekoita mitään valheita vanhoihin kertomuksiin.

Hän puhui niin varovaisuudesta. Hänellä oli kuitenkin tapana lisätä lapsuudessaan oppimiinsa lauluihin säkeitä, joita otti toisista lauluista tai keksi mielessään. Hän sepitti itse melkein kokonaisia lauluja, mutta ei tunnustanut niitä tekemikseen, koska pelkäsi niissä havaittavan moitteen sijaa. Sankarit kehoittivat häntä esittämään varsinkin ikivanhoja lauluja, joita pitivät jumalan sanelemina ja epäilivät uusia sepitelmiä. Lausuessaan oman älynsä tuottamia säkeitä hän siis salasi huolellisesti niiden alkuperän. Ja koska hän oli erittäin hyvä runoilija ja tarkoin noudatti vakaantunutta käytäntöä, eivät hänen säkeensä ollenkaan eronneet vanhojen sepittämistä, vaan olivat niiden veroiset muodoltaan ja kauneudeltaan ja syntymästään saakka kuolemattoman kunnian ansainneet.

Äveriäs Meges ei ollut mikään älytön mies. Hän arvasi Vanhuksen oivaksi laulajaksi, tarjosi hänelle, arvokkaan sijan lieden luona ja sanoi:

— Kuulehan, Vanhus, kun ehdimme tyydyttää nälkämme, voit laulaa meille, mitä tiedät Akhilleusta ja Odysseusta. Yritä viehättää vierastani Oineus-kuningasta; hän on ylen viisas sankari.

Oineus, joka oli kauan harhaillut merellä, kysyi lyyransoittajalta, tunsiko hän Odysseun retket.

Mutta Troian luona taistelleiden sankarien paluu oli silloin vielä hämärän peitossa, ja kukaan ei tietänyt, mitä Odysseus oli kärsinyt harhaillessaan aukeilla ulapoilla.

— Minä tiedän, että jumalainen Odysseus kävi Kirken vuoteeseen ja petti Kykloopin viisaalla juonella. Naiset siitä kertoelevat keskenään. Mutta sankarin paluu Ithakaan on laulajoilta salattu. Toiset sanovat hänen saaneen takaisin vaimonsa ja tavaransa, toiset kertovat hänen karkoittaneen Penelopeian, joka oli ottanut kosijat vuoteeseensa, ja väittävät hänen itsensä harhailleen jumalten rankaisemana kansasta toiseen, airo olkapäällä.

— Minä kuulin matkoillani, että Odysseus oli kuollut, oman poikansa surmaamana.

Meges jakoi sillävälin vierailleen häränlihaa ja tarjosi jokaiselle soveliaan kappaleen. Oineus kiitti häntä siitä kovin.

— Meges, sanoi hän, helppo on huomata, että olet tottunut pitämään kemuja.

Megeen härät ravitsivat itseään vuorten kupeilla kasvavalla mehevällä ruoholla. Liha oli täynnä nurmen tuoksua, ja sankarit nauttivat sitä kyltymättään. Ja koska Meges täytti yhä uudelleen syvän maljan, joka kiersi miehestä toiseen, jatkui ateria pitkin päivää. Kukaan ei muistanut olleensa niin kauniissa kemuissa.

Aurinko oli jo mereen painumassa, kun paimenet, jotka kaitsivat Megeen karjoja vuoriniityillä, tulivat saamaan osaansa lihoista ja viinistä. Meges kunnioitti heitä, koska he eivät kainneet karjoja huolettomasti, niinkuin lakeuden paimenet, vaan vaskipeitsillä ja rintahaarniskoilla varustettuina voidakseen puolustaa härkiänsä Aasian kansojen hyökkäyksiltä. He olivat sankarien ja kuninkaiden kaltaiset ja rohkeudeltaan heidän veroisensa. Heitä johtamassa oli kaksi päällikköä, Peiros ja Thoas, jotka isäntä oli asettanut heidän päämiehikseen, koska olivat pelottomimmat ja älykkäimmät. Eipä tosiaankaan ollut kauniimpia miehiä kuin he molemmat. Meges otti heidät vastaan lietensä luona rikkauksiensa kuuluisina varjelijoina ja salli heidän nauttia lihaa ja viiniä mielin määrin.

— En ole nähnyt matkoillani miehiä, joiden käsivarret ja reidet olisivat olleet niin voimakkaat ja kaunismuotoiset kuin näiden kahden paimenpäällikön.

Tuon kuullessaan härkäpaimenet katsahtivat toisiinsa kiukkuisesti, ja
Thoas sanoi:

— Olet varmaan juottanut isännälle juoman, joka tekee miehen mielettömäksi, Peiros, koska hän sanoo sinun voittavan minut painiottelussa.

— Olen ylpeä siitä, että voitan painissa sinut, Thoas. Juoksussa luovutan sinulle palkinnon, jonka isäntä on sinulle myöntänyt. Eipä ihmekään, että miehellä, jolla on peuran sydän, on peuran sääretkin.

Mutta viisas Oineus viihdytti härkäpaimenten riidan. Hän kertoi älykkäitä tarinoita, jotka osoittivat, kuinka vaarallista oli torailla pidoissa, ja puhui niin hyvin, että häntä toteltiin. Rauhan palattua Meges virkkoi Vanhukselle:

Vanhus viritti soittimensa ja antoi äänensä raikua pitosalin sakeassa ilmassa.

Hänen rinnastaan huokui voimallinen hengitys, ja kaikki vieraat vaikenivat kuunnellakseen määrämittaisia säkeitä, jotka herättivät eloon muistamisen arvoisia aikakausia. Useat ajattelivat: »Onpa ihmeellistä, että noin vanha mies, vuosiensa kuihduttama kuin viininvarsi, joka ei enää kanna hedelmää eikä lehteäkään, saa povestansa esiin niin raikuvan äänen.»

Toisinaan kuului kuuntelijoiden joukosta kiittävä hyminä kuin voimallisen läntisen humu metsän puissa. Mutta aivan pian leimahti härkäpaimenten hetkeksi tyyntynyt riita ilmiliekkiin. Viinin kuumentamina he haastoivat toisiansa painiotteluun ja kilpajuoksuun. Heidän tuimat huutonsa peittivät kuulumattomiin laulajan äänen, joka turhaan koroitti seuran yli sointuisaa pauhuansa lyyran säestämänä. Peiros ja Thoas olivat tuoneet tullessaan paimenia, jotka nyt viinin kiihtäminä paukuttivat käsiänsä ja röhkivät kuin siat. He olivat jo aikoja sitten jakaantuneet kahteen kiistailevaan joukkoon ja olivat toistensa vihollisia samoinkuin heidän päällikkönsä.

Samassa hän iski Peirosta kasvoihin niin että veri vuoti virtanaan suusta ja sieraimista. Peiros puski silmittömänä vastustajaansa rintaan, ja Thoas horjahti selälleen, kylkiluut katkenneina. Kummaltakin puolelta syöksyivät otteluun härkäpaimenet jakaen toisilleen solvaavia sanoja ja iskuja.

Meges ja kuninkaat yrittävät turhaan erottaa vimmastuneita. Viisaan Oineunkin torjuvat härkäpaimenet, joilta viini on riistänyt järjen. Vaskimaljoja sinkoilee kaikkialla. Isot häränluut, savuavat soihdut, pronssiset kolmijalat kohoavat ja heilahtavat. Painiskelevia miehiä kuppuroi liedellä, joka sammuu haljenneiden viinileilien sisällön siihen virratessa.

Salissa vallitsee sankka pimeys ja kaikuu rukouksia ja tuskan parahduksia. Raivoisat kädet tempaavat palavia halkoja ja heittävät niitä pimeään. Liekehtivä kekäle osuu laulajan otsaan hänen seisoessaan paikallaan äänetönnä, liikahtamatta.

Silloin hän koroitti äänensä kaikkea tappelun melskettä korkeammaksi ja kirosi tämän solvaavan kartanon ja nämä jumalattomat ihmiset. Hän painoi lyyransa povelleen, poistui talosta ja asteli pitkin vuoriniemekettä kohti merta. Hänen vihansa häipyi pois, hän tunsi vain olevansa sanomattoman väsynyt ja syvästi inhoavansa ihmisiä ja elämää.

Hänen rintansa täytti kaipuu päästä yhtymään jumaliin. Suloinen himmeys, ystävällinen hiljaisuus ja yön rauha verhosivat kaikkia olioita. Lännessä, niillä tienoilla, missä vainajain haamujen sanotaan leijailevan, kylvi kuulaalle taivaalle kiinnitetty jumalainen kuu hopeisia kukkasiaan hymyilevälle ulapalle. Ja vanha Homeros asteli eteenpäin pitkin vuoriniemekkeen harjaa, kunnes maa, jonka kamaralla hän oli elänyt pitkän iän, loppui hänen askeltensa alta.

Siihen aikaan hallitsi Etiopiassa Balthasar, jota kreikkalaiset mainitsivat Sarakeinon nimellä. Hän oli musta, mutta kaunismuotoinen, mieleltään yksinkertainen ja jalosydäminen. Hallituksensa kolmantena vuotena, kahdennellakolmatta ikävuodellansa, hän lähti tervehtimään Balkista, Saban kuningatarta. Hänen kerallaan lähtivät matkaan tietäjä Sembobitis ja eunukki Menkera. Hänen saattueessaan oli viisikahdeksatta kamelia, jotka kuljettivat kanelia, mirhamia, kultajauhoa ja norsunhampaita. Matkan varrella Sembobitis perehdytti häntä kiertotähden vaikutusta ja kivilajien tehoa koskeviin oppeihin, ja Menkera lauloi hänelle liturgisia virsiä. Mutta hän ei heitä kuunnellut, katselihan vain huvikseen pieniä shakaaleja, jotka istuivat, korvat pystyssä, hiekka-aavikon rajalla.

Kaksitoista päivää matkattuaan Balthasar ja hänen seuralaisensa vihdoin tunsivat sieraimissaan ruusujen tuoksun ja näkivät kohta Saban kaupunkia ympäröivät yrttitarhat.

Kaupunkiin saavuttuaan he joutuivat ihmettelemään näkemiensä myymälöiden, vajojen ja varastopaikkojen suuruutta ja niihin kerättyjen tavaroiden paljoutta. He kulkivat kauan katuja, jotka olivat täynnä rattaita, kantajia, aaseja ja aasinajajia, ja havaitsivat kohta Balkiin palatsin marmoriseinät, purppurakatokset ja kultaiset kupolit.

Saban kuningatar otti heidät vastaan pihamaalla, jonka ilmaa raikastuttivat tuoksuvat vesisuihkut pudoten altaisiinsa helisevinä helminä. Kuningatar seisoi siinä jalokivipuvussaan ja hymyillen.

Balthasar joutui hänet nähdessään ankaran hämmingin valtaan. Kuningatar
Balkis näytti hänestä unennäköä suloisemmalta ja kaipausta kauniimmalta.

— Valtias, virkkoi hänelle hiljaa Sembobitis, muistakaa solmia kuningattaren kanssa edullinen kauppasopimus.

— Varokaa, herra, lisäsi Menkera. Hänen sanotaan käyttävän noituutta saadakseen ihmiset itseänsä rakastamaan.

Jäätyään yksin Balkiin seuraan Balthasar yritti puhua, mutta ei kyennyt lausumaan sanaakaan.

Samassa hän osoitti maahan levitettyjä tyynyjä sormella, joka näytti valkean valon säteeltä.

Balthasar istuutui, huokasi syvään, sieppasi tyynyn kumpaankin käteensä ja huudahti viipymättä:

— Valtiatar, minä toivoisin näiden tyynyjen olevan jättiläisiä, teidän vihollisianne, sillä varmaan vääntäisin heiltä niskat nurin.

Puhuessaan hän puristi tyynyjä niin tuimasti, että kangas repesi ja ilmoille tuprahti pieni untuvapilvi. Eräs pienoinen höyhen leijui hetken ilmassa ja laskeutui sitten kuningattaren povelle.

— Ruhtinas Balthasar, virkkoi Balkis punastuen, minkätähden tahdotte surmata jättiläisiä?

— Sanokaa minulle, virkkoi Balkis, onko pääkaupunkinne kaivoissa hyvä vesi.

— Olen vielä utelias tietämään, jatkoi Balkis, kuinka Etiopiassa valmistetaan säilyhedelmiä.

Kuningas ponnisti muistiansa ja kertoi, kuinka etiopialaiset kokit menettelevät keittäessään kvittenejä hunajassa. Mutta kuningatar ei kuunnellut. Äkkiä hän keskeytti:

— Ruhtinas, kerrotaan, että rakastatte Kandakeeta, naapurianne. Sanokaa minulle vilpittömästi: onko hän kauniimpi kuin minä?

— Kauniimpi kuin te, kuningatar! huudahti Balthasar painuen polvilleen
Balkiin eteen. Kuinka se olisi mahdollista?…

— Miten onkaan laita? Millaiset ovat hänen silmänsä? Millainen hänen suunsa? Hipiänsä? Povensa?

— Sallikaa minun ottaa kaulaltanne siihen laskeutunut untuva, niin annan puolet valtakuntaani ja viisaan Sembobitiin ja eunukkini Menkeran lisäksi.

Palatessaan tietäjä ja eunukki tapasivat herransa mietteliäässä asenteessa, joka ei ollut hänelle suinkaan ominainen.

— Valtias, ettekö saanut solmituksi hyvää kauppasopimusta? kysyi
Sembobitis.

Sinä päivänä Balthasar nautti illallista Saban kuningattaren seurassa ja joi palmuviiniä.

— Onko siis kumminkin totta, ettei kuningatar Kandakee ole yhtä kaunis kuin minä? kysyi Balkis illallisen aikana.

Enempää hän ei sanonut. Hän oli siepannut kuningattaren syliinsä ja piti hänen otsaansa huultensa alle taivutettuna. Mutta samassa hän havaitsi kuningattaren itkevän. Hän puhui hänelle aivan hiljaa, hyväilevällä äänellä, laulahdellen niinkuin lapsenhoitajatar. Hän nimitti kuningatarta kukkasekseen ja tähtösekseen.

— Minkätähden itkette? kysyi hän. Ja mitä minun tulee tehdä, jotta lakkaisitte itkemästä? Jos mielessänne on jokin kaipaus, ilmoittakaa se minulle, niin minä tyydytän sen.

Kuningatar ei enää itkenyt, vaan oli mietteisiinsä vaipuneena.
Balthasar kehoitti häntä kauan ja kiihkeästi ilmaisemaan kaipauksensa.

Kun Balthasar ei näyttänyt käsittävän, hän selitti jo pitkät ajat ikävöineensä johonkin tuntemattomaan vaaraan, kumminkaan pääsemättä, koska sabalaiset ihmiset ja jumalat häntä vartioivat.

— Tahtoisin sittenkin, lisäsi hän huoaten, tuntea yön aikana kauhun suloisen kylmyyden hiipivän ruumiiseeni. Tahtoisin tuntea hiusteni nousevan pystyyn. Ah, kuinka ihanaa olisikaan, jos saisi pelätä!

Hän kiersi käsivartensa mustan kuninkaan kaulaan ja lausui rukoilevan lapsen äänellä:

— Yö on tullut. Lähtekäämme yhdessä kaupungille valhepukuisina.
Haluatteko?

Balthasar halusi. Kuningatar kiiruhti heti ikkunan luo ja katseli ristikon lomitse alas torille.

— Tuolla makaa kerjäläinen palatsin muuriin nojaten, sanoi hän. Antakaa hänelle vaatteenne ja pyytäkää niiden sijaan hänen kamelinkarvainen turbaaninsa ja se karkea liina, joka on hänen lanteittensa verhona. Kiiruhtakaa, minä menen varustautumaan matkaan.

Balthasar riisui kullankirjaellun palttinatunikkansa ja puki ylleen kerjäläisen mekon. Hän oli tosiaankin orjan näköinen. Kuningatar tuli kohta takaisin puettuna peltotöissä käyvien naisten karkeatekoiseen hameeseen.

Sitten hän kuljetti Balthasaria kapeita käytäviä pitkin pienelle portille, josta päästiin ulos vainiolle.

II.

Hän vei Balthasarin erääseen kapakkaan, joka oli kaupungin murtovarkaiden, kantajien ja ilotyttöjen tyyssijana. He istuutuivat erään pöydän ääreen ja näkivät inhan lampun valossa, sakeassa ilmassa, löyhkääviä raakalaisia, jotka iskivät toisiaan nyrkeillä ja puukoilla jonkin naikkosen tai hiivajuoman vuoksi toisten kuorsatessa pöydän alla, kädet nyrkkiin puserrettuina. Kapakoitsija, säkkimatolla maaten, seurasi syrjäkarein tarkasti päihtyneiden tappelua.

Nähtyään katon vuoliaisista riippuvan suolakaloja sanoi Balkis kumppanilleen:

Balthasar tilasi sitä hänelle. Hänen syötyään Balthasar huomasi, ettei ollut ottanut mukaansa rahaa. Hän ei tuosta paljoa huolinut, vaan päätti poistua kuningattaren kanssa kemuja maksamatta. Mutta kapakoitsija sulki heiltä tien ja haukkui heitä kurjaksi orjaksi ja ilkeäksi aasintammaksi. Balthasar iski hänet nyrkillään maahan. Useat juopuneet syöksyivät silloin molempien tuntemattomien kimppuun puukot kohotettuina. Mutta musta mies tempasi aseekseen valtavan petkelen, jossa survottiin Egyptin sipuleja, iski kuoliaaksi kaksi ahdistajaa ja pakotti toiset peräytymään. Hän tunsi koko ajan kupeeseensa painautuneen Balkiin ruumiinlämmön, ja siitä syystä oli mahdoton häntä voittaa. Kapakoitsijan ystävät eivät uskaltaneet enää häntä lähestyä, mutta heittivät häntä kohti kapakan perältä öljyruukkuja, tinavateja, palavia lamppuja ja kaiken lisäksi valtavan pronssikattilan, jossa oli kypsymässä kokonainen lampaanruho. Kattila iski kamalasti kolahtaen Balthasarin päähän halkaisten hänen kallonsa. Hän seisoi hetkisen hämmästyneenä, mutta keräsi sitten voimansa ja lähetti kattilan takaisin sellaista vauhtia, että se vaikutti kymmenkertaisella painolla. Metallin rämyyn sekaantui sanoinkuvaamatonta parkua ja kuolevien korahduksia. Käyttäen hyväkseen jäljellejääneiden kauhua ja peläten Balkiin vioittuvan Balthasar nosti hänet syliinsä ja pakeni pitkin synkkiä ja autioita katuja. Yön hiljaisuus kietoi maan vaippaansa, ja pakenevat kuulivat takanaan hiljenevän heitä umpimähkään takaa-ajavien juopuneiden ja heidän naikkostensa kirkunan. Kohta kuului vain se pehmeä ääni, jonka synnyttivät veripisarat pudotessaan yksitellen Balthasarin otsalta Balkiin povelle.

Pilvien takaa esiin soutava kuu osoitti Balthasarille Balkiin puoliumpeutuneissa silmissä kiiltelevän kosteuden. He painuivat kuivuneen vuoripuron uomaan. Yht'äkkiä Balthasarin jalka luiskahti sammalessa. He kuupertuivat yhdessä maahan. Heistä tuntui kuin olisivat humahtaneet loputtomasti ihanaan olemattomuuteen, ja elävien maailma häipyi epämääräiseen äärettömyyteen. He nauttivat ajan, luvun ja avaruuden hekumallista unohdusta vielä aamun sarastaessa, kun gasellit tulivat juomaan kivien koloista.

Samassa kulki siitä ohi rosvoja, jotka havaitsivat sammalmättäällä lepäävät rakastavaiset.

— Köyhiä ovat, sanoivat toisilleen rosvot, mutta heistä voi sittenkin saada hyvän hinnan, koska ovat nuoret ja kauniit.

He tulivat luo, sitoivat heidän ranteensa, kiinnittivät heidät aasin häntään ja jatkoivat matkaansa.

Musta mies uhkasi sidottunakin rosvoja kuolemalla. Mutta aamun raikkaassa ilmassa värisevä Balkis näytti hymyilevän jollekin näkymättömälle asialle.

He vaelsivat kaamean yksinäisissä seuduissa, kunnes päivän helle alkoi käydä rasittavaksi. Aurinko oli jo korkealla, kun rosvot irroittivat vankiensa siteet, käskivät heidän istuutua lähelleen kallion varjoisalle kupeelle ja heittivät heille vähän homehtunutta leipää, jota Balthasar ei huolinut ottaa käteensäkään, mutta jota Balkis ahnaasti söi.

— Minua naurattaa, vastasi hän, kun ajattelen, että annan hirttää teidät kaikki.

— Tosiaankin! huudahti rosvopäällikkö. Onpa outoa kuulla niin puhuvan sinunlaisesi liemimaljojen viruttelijan, hempuseni! Arvatenkin hirtätät meidät mustan rakastajasi avulla?

Kuullessaan nuo solvaavat sanat Balthasar joutui vihan vimmoihin, syöksyi rosvon kimppuun ja kuristi kurkusta niin että hän oli tukehtua.

Mutta rosvo pisti puukon hänen vatsaansa kahvaa myöten. Kuningas parka kierähti maahan ja suuntasi Balkiiseen kuolevan katseen, joka sammui melkein kohta.

III.

Samassa kuului ankara miesten, ratsujen ja aseiden hälinä, ja Balkis tunsi kelpo Abnerin, joka saapui kaartinsa etunenässä pelastamaan kuningatarta kuultuaan jo edellisenä iltana hänen salaperäisestä katoamisestaan.

Abner ojensihe kolme kertaa maahan Balkiin eteen ja käski tuoda luo kantotuolin, jonka oli varannut häntä vastaanottamaan. Sillävälin sitoivat kaartilaiset rosvojen ranteita. Kuningatar kääntyi päällikön puoleen ja virkkoi hänelle leppoisasti:

— Et väittäne minun turhia luvanneen, ystäväni, kun sanoin, että joudutte hirteen.

Tietäjä Sembobitis ja eunukki Menkera, jotka olivat saapuneet Abnerin keralla, huusivat ja parkuivat nähdessään ruhtinaansa makaavan maassa liikahtamatta, puukko vatsaan iskettynä. He kohottivat häntä varovasti. Sembobitis, joka oli erinomaisesti perehtynyt lääkintätaitoon, havaitsi hänen vielä hengittelevän. Hän sitoi haavan väliaikaisesti Menkeran sill'aikaa pyyhkiessä kuninkaan suusta valunutta vaahtoa. Sitten he sijoittivat hänet ratsun selkään ja kuljettivat hellävaroen kuningattaren palatsiin.

Balthasar vietti kaksi viikkoa ankaroissa kuumehoureissa. Hän puhui lakkaamatta kiehuvasta kattilasta ja rotkon sammalmättäästä ja kutsui Balkista luokseen huutaen korkealla äänellä. Vihdoin, kuudennentoista päivän valjettua, hän avasi silmänsä ja näki pääpohjissaan Sembobitiin ja Menkeran, mutta ei nähnyt kuningatarta.

— Valtias, vastasi Menkera, hän on sulkeutunut suojiinsa Kommagenen kuninkaan kanssa.

— He solmivat varmaan sopimusta kauppatavaroiden vaihtamisesta, lisäsi viisas Sembobitis. Mutta älkää siitä huolestuko, valtiaani; kuumeenne vain nousee kaksinkertaiseksi.

Hän syöksyi kohti kuningattaren suojia vanhuksen ja eunukin voimatta häntä estää. Ehdittyään makuuhuoneen ovelle hän näki sieltä tulevan Kommagenen kuninkaan, kullassa hohtelevana kuin aurinko.

Mutta Balkis ei kääntänyt päätään, näytti vain yhä nauttivan jostakin unennäöstä.

Balthasar lähestyi häntä ja tarttui käteen, mutta kuningatar veti sen äkkiä takaisin.

Balthasar käsitti, että hän oli unohtanut kaikki, ja palautti hänen mieleensä puronuomassa vietettyä yötä. Mutta kuningatar vastasi:

— En tosiaankaan tiedä, mitä tarkoitatte, hyvä herra. Palmuviini ei näytä teille soveltuvan. Olette varmaan nähnyt unta.

— Mitä! huudahti onneton ruhtinas väännellen käsiään. Ovatko suudelmasi ja puukko, jonka iskun jälki on vieläkin ruumiissani, vain unennäköä!…

Kuningatar nousi; hänen hameensa jalokivet helisivät rakeina ja heittivät säihkyviä salamoita.

— Hyvä herra, lausui hän, on neuvostoni kokoontumishetki. Minulla ei ole aikaa ryhtyä selittämään sairaiden aivojenne unia. Levätkää. Jääkää hyvästi!

Balthasar tunsi voimainsa pettävän, yritti olla ilmaisematta heikkouttaan tuolle ilkeälle naiselle ja juoksi takaisin huoneeseensa, mihin kaatui pyörtyneenä, haava jälleen verta vuotaen.

IV.

Hän oli kolme viikkoa tajuton ja ikäänkuin kuollut, virkosi sitten kahdentenakolmatta päivänä Sembobitiin ja Menkeran yhä valvoessa hänen vuoteensa vieressä, tarttui ensinmainitun käteen ja huudahti itkien:

— Oi ystäväni, kuinka onnelliset olettekaan te molemmat, toinen senvuoksi, että hän on vanhus, ja toinen siitä syystä, että hän on vanhusten kaltainen!… Mutta ei! Maailmassa ei ole onnea, vaan kaikki on pelkkää pahaa, koska rakkaus on onnettomuus ja Balkis on pahanilkinen.

— Tahdon koettaa, virkkoi Balthasar. Mutta lähtekäämme kohta Etiopiaan. — Hän oli kadottanut rakastamansa ja päätti pyhittää elämänsä viisaudelle ja tulla tietäjäksi. Ellei tämä päätös suonutkaan hänelle iloa, se ainakin jossakin määrin rauhoitti häntä. Iltaisin, istuessaan palatsinsa kattotasanteella tietäjä Sembobitiin ja eunukki Menkeran seurassa, hän katseli näkörannalla liikkumattomina seisovia palmupuita tai krokodiilejä, jotka uiskentelivat kuutamon valaisemassa Niilin virrassa kuin puunrungot.

— Eipä suinkaan, vastasi Balthasar. Mutta luonnossa on kauniimpiakin asioita kuin palmut ja krokodiilit.

— On muun muassa Niilin tulvien ihmeellinen ilmiö, jonka minä olen selittänyt. Ihminen on luotu ymmärtämään.

— Hän on luotu rakastamaan, vastasi Balthasar huoaten. On olemassa asioita, joita ei selitetä.

Balthasar, joka oli päättänyt tulla tietäjäksi, rakennutti tornin, jonka korkeudesta näkyi useita valtakuntia ja kaikki taivaan avaruudet. Tämä torni oli tehty tiilikivestä ja kohosi kaikkia muita torneja ylemmäksi. Sen rakentamiseen kului kokonaista kaksi vuotta, ja Balthasar kulutti siihen kaikki isänsä kuninkaan kokoamat rikkaudet. Joka yö hän nousi tornin huippuun ja tutki sieltä taivasta viisaan Sembobitiin opastamana.

— Ne tulee tuntea; merkit ovat hämärät. Niitä tutkiessani en kumminkaan ajattele Balkista, ja se on suuri etu.

Tietäjä opetti hänelle muiden hyödyllisten tietojen ohella, että tähdet ovat kiinnitetyt taivaankanteen kuin nastat ja että on olemassa viisi planeettaa, nimittäin Bel, Merodakh ja Nebo, jotka ovat miespuoliset, Sin ja Mylitta, jotka ovat naissukupuolta.

— Hopea, sanoi hän vielä, vastaa Siniä, joka on kuu, rauta Merodakhia, tina Beliä.

— Ne ovat tietoja, jotka tahdon itselleni hankkia. Astronomiaa tutkiessani en ajattele Balkista enkä mitään muutakaan. Tieteet ovat hyödylliset: estävät ihmistä ajattelemasta. Sembobitis, opeta minulle ne tiedot, jotka hävittävät ihmisestä tunteen, ja minä kohotan sinut kunniaan kansani seassa.

Hän perehdytti kuninkaansa apotelesmatiikkaan Astrampsykhon, Gobryaan ja Pazataan periaatteiden mukaisesti. Tarkatessaan taivaan kahtatoista taloa Balthasar ajatteli vähemmän Balkista.

— Tunnustakaa, valtias, sanoi hän eräänä päivänä, että Balkis-kuningattaren kultaisen hameen alla piili sorkkajalka, sellainen kuin vuohten.

— Niin uskotaan aivan yleisesti, valtias, Sabassa samoinkuin
Etiopiassakin, vastasi eunukki. Kaikki kertovat poikkeuksetta, että
Balkis-kuningattarella on karvainen jalka ja sen päässä kaksijakoinen
musta sorkka.

Balthasar kohautti olkapäitään. Hän tiesi, että Balkiin jalat olivat rakenteeltaan aivan samanlaiset kuin toisten naisten ja moitteettoman kauniit. Lausuttu ajatus kuitenkin tärveli hänen hellästirakastettunsa muiston. Balthasar tavallaan soimasi Balkista siitä, ettei hänen kauneutensa ollut loukkaamaton niiden mielikuvituksessa, jotka eivät hänestä mitään tietäneet. Ajatellessaan omistaneensa naisen, joka oli todellakin hyvärakenteinen, mutta jota pidettiin muodottomana, hän tunsi olonsa kerrassaan tukalaksi eikä halunnut enää milloinkaan nähdä Balkista. Balthasarin mieli oli harvasyinen; mutta rakkaus on aina erittäin moniosainen tunne.

Siitä päivästä lähtien kuningas edistyi melkoisesti tietäjän- ja astrologin-opinnoissaan. Hän tarkkasi erinomaisen huolellisesti tähtien konjunktioita ja asetti horoskooppeja aivan yhtä täsmällisesti kuin viisas Sembobitis itse.

— Sembobitis, kysyi hän, panetko pääsi pantiksi siitä, että horoskooppini ovat oikeat?

— Valtias, tiede on erehtymätön, mutta tieteenharjoittajat erehtyvät alinomaa.

— Totta on vain se, mikä on jumalallista, ja jumalallinen on meiltä salattu. Turhaan me totuutta etsimme. Kaikesta huolimatta olen löytänyt taivaalta uuden tähden. Se on kaunis, näyttää elävältä, ja sen säteillessä tekisi mieli sanoa taivaallisen silmän lempeästi vilkkuvan. Luulen kuulevani, kuinka se minua kutsuu. Onnellinen, onnellinen, onnellinen se, joka syntyy tämän tähden alla! Katsohan, Sembobitis, kuinka tuo viehättävä ja suurenmoinen tähti meitä silmäilee!

Mutta Sembobitis ei nähnyt tähteä, koska ei tahtonut sitä nähdä.
Oppineena ja ikämiehenä hän ei pitänyt uutuuksista.

Koko Etiopiaan ja sen naapurivaltakuntiin oli levinnyt huhu, ettei kuningas Balthasar enää rakastanut Balkista.

Kun tämä tieto saapui sabalaisten maahan, närkästyi Balkis ikäänkuin hänet olisi petetty. Hän riensi Kommagenen kuninkaan luo, joka unohti oman valtakuntansa viipyen Saban kaupungissa, ja huusi hänelle:

— Tiedätkö, ystäväni, mitä kuulin vast'ikään? Balthasar ei enää minua rakasta.

— Mitäpä tuosta, virkkoi hymyillen Kommagenen kuningas, rakastammehan me toisiamme.

Balkis ajoi hänet häpeällisesti tiehensä ja käski suurvisiirinsä varustautumaan Etiopian-matkalle.

— Me lähdemme jo tänä iltana, sanoi hän. Minä annan katkaista kaulasi, ellet ole valmis ennen auringonlaskua.

— Minä rakastan häntä! Hän ei rakasta minua, mutta minä rakastan häntä! huokasi hän sydämensä vilpittömyydessä.

Ollessaan nyt eräänä yönä tornissaan tähyämässä ihmeellistä tähteänsä Balthasar laski katseensa maahan ja näki pitkän tumman jonon, joka kiemurteli etäällä hiekkaerämaassa kuin muurahaisarmeija. Vähitellen se, mikä oli näyttänyt muurahaisjonolta, suureni ja näkyi niin selvästi, että kuningas havaitsi siinä hevosia, kameleja ja norsuja.

Karavaanin saavuttua lähelle kaupunkia Balthasar erotti jo Saban kuningattaren henkivartiokaartin välkkyvät käyräsapelit ja mustat ratsut. Samassa hän tunsi itsensä kuningattarenkin, ja hänet valtasi ankara hämminki. Hän tunsi alkavansa rakastaa häntä jälleen. Tähti helotti taivaan korkeudessa ihmeellisen kirkkaana. Alhaalla lepäsi Balkis purppuraisessa kantotuolissaan pienenä ja säteilevänä kuin tähti.

Balthasar tunsi työntyvänsä kamalan voiman ajamana häntä kohti, mutta käänsi päänsä epätoivoisesti ponnistaen, kohotti katseensa ja näki jälleen tähden. Silloin tähti puhui hänelle näin sanoen:

»Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha ihmisille, joilla on hyvä tahto!

»Ota mitallinen mirhamia, sinä leppeä kuningas Balthasar, ja seuraa minua. Minä johdatan sinut pienen piltin luo, joka on äsken syntynyt tallissa, aasin ja härän välissä.

»Se pieni piltti on kuningasten kuningas. Hän lohduttaa ne, jotka lohdutusta halajavat.

»Hän kutsuu luoksensa sinut, oi Balthasar, jonka sielu ja kasvot ovat yhtä tummat, mutta jonka sydän on vilpitön kuin lapsen.

»Hän on valinnut sinut, koska olet kärsinyt, ja antaa sinulle rikkautta, riemua ja rakkautta.

»Hän sanoo sinulle: 'Ole köyhä iloisin mielin; siinä on oikea rikkaus.' Hän sanoo vielä: 'Oikea ilo on ilosta luopuminen. Rakasta minua, älä rakasta luontokappaleita muuten kuin minussa, sillä minä yksin olen rakkaus'.»

Noista sanoista levisi jumalallinen rauha kuin valkeus kuninkaan tummiin kasvoihin.

Hurmautunut Balthasar kuunteli tähteä. Hän tunsi muuttuvansa uudeksi ihmiseksi. Sembobitis ja Menkera olivat pitkänään hänen vieressään ja palvoivat, otsa kivipermannolla.

Kuningatar Balkis katseli Balthasaria. Hän käsitti, ettei tuossa jumalallisen rakkauden täyttämässä sydämessä olisi enää milloinkaan rakkautta häntä varten. Hän kalpeni harmista ja käski karavaaninsa heti palata Saban maahan.

Tähden lakattua puhumasta kuningas ja hänen molemmat kumppaninsa astuivat alas tornista.

He varustivat mukaansa mitallisen mirhamia, muodostivat karavaanin ja lähtivät matkaan tähden opastamina. He kulkivat kauan tuntemattomien seutujen halki, ja tähti kulki heidän edellänsä.

Eräänä päivänä, saavuttuaan kolmen tien risteykseen, he näkivät kaksi kuningasta, jotka lähestyivät lukuisine seurueineen. Toinen heistä oli nuori ja vaaleaverinen. Hän tervehti Balthasaria ja sanoi hänelle:

— Nimeni on Gaspar, minä olen kuningas ja menen viemään kultaa lahjaksi lapselle, joka on äsken syntynyt Juudan Bethlehemissä.

Toinen kuningas lähestyi vuorostaan. Hän oli vanha mies, ja valkoinen parta peitti hänen rintansa.

— Minun nimeni on Melkhior, sanoi hän, minä olen kuningas ja menen viemään suitsuketta jumalaiselle lapselle, joka tulee opettamaan ihmisille totuuden.

— Minäkin olen sinne menossa, virkkoi Balthasar; olen voittanut haureuteni, ja siitä syystä tähti on minulle puhunut.

— Minä, sanoi Melkhior, olen kukistanut ylpeyteni, ja siitä syystä on minut kutsuttu.

— Minä, lausui Gaspar, olen voittanut julmuuteni ja olen siitä syystä teidän seurassanne.

Tietäjät jatkoivat matkaansa yhdessä. Tähti, jonka he olivat nähneet Idässä, kulki heidän edellänsä, kunnes saapui sen paikan yläpuolelle, jossa lapsi oli, ja pysähtyi siihen.

Huoneeseen astuessaan he näkivät lapsen ynnä Marian, hänen äitinsä, heittäytyivät maahan ja palvoivat häntä. He avasivat aarteensa ja antoivat hänelle lahjaksi kultaa, suitsuketta ja mirhamia, niinkuin evankeliumissa on kerrottu.

L. Aelius Lamia, joka oli syntynyt Italiassa ylhäisistä vanhemmista, ei ollut vielä jättänyt toga praetextaa, kun lähti opiskelemaan filosofiaa Ateenan kouluihin. Sitten hän asui Roomassa ja vietti Esquilinus-kukkulalla sijaitsevassa talossaan hekumallista elämää nuorten irstailijoiden keralla. Mutta sitten hänen väitettiin olevan rikollisissa suhteissa Lepidaan, Sulpicius Quirinuksen puolisoon, hänet havaittiin syylliseksi ja tuomittiin maanpakoon keisari Tiberiuksen hallitessa. Hän oli silloin neljännelläkolmatta ikävuodellansa. Kahdeksantoista vuotta kestäneen maanpakonsa aikana hän vaelsi Syyriassa, Palestiinassa, Kappadokiassa ja Armeniassa ja oleskeli pitkät ajat Antiokiassa, Caesareassa ja Jerusalemissa. Kun Tiberiuksen kuoltua Caius huudettiin keisariksi, sai Lamia palata Kaupunkiin. Saipa hän vielä takaisin osan omaisuuttansakin. Onnettomuudet olivat tehneet hänet viisaaksi.

Hän vältti kaikkea seurustelemista vapaissa oloissa elävien naisten kanssa, ei kärkkynyt julkisia virkoja, vältti kunnianosoituksia ja eleli piilossa asunnossaan Esquilinuksella. Hän kirjoitti muistiin, mitä huomattavaa oli nähnyt kaukaisilla retkillään, sanoen siten tekevänsä menneistä kärsimyksistään nykyisten hetkien huvin. Keskellä näitä rauhallisia toimia ja Epikuron teosten uutteraa tutkimista hän havaitsi hiukan hämmästyen ja vähäiseksi murheekseen vanhuuden olevan tulossa. Kahdennellaseitsemättä ikävuodellaan, ilkeän yskän ahdistaessa, hän lähti Baiaen kylpylään. Tällä rannikolla, joka oli ennen ollut meren lintujen tyyssijana, kävivät siihen aikaan ahkerasti rikkaat ja huvinhaluiset roomalaiset. Lamia oli viettänyt viikkokauden yksinään ja ystävättömänä kylpyvieraiden loistavassa joukossa, kun hän eräänä päivänä, päivällisaterian jälkeen, tunsi itsensä pirteäksi ja päätti lähteä kukkuloille, jotka kohoavat meren huuhteleman rannan yläpuolella viiniköynnösten seppelöiminä kuin bakkantit.

Saavuttuaan kukkulan laelle hän istuutui polun viereen tärpättipuun alle ja antoi katseensa harhailla kauniissa maisemassa. Hänen vasemmalla puolellansa levisivät Phlegran lakeudet lyijynkarvaisina ja alastomina Cumaen raunioihin saakka. Oikealla puolella työnsi Misenum-niemi terävän kärkensä Tyrrhenan mereen. Hänen aliansa, lännen puolella, lepäsi rikas Baiae rannikon soreassa poukamassa levittäen puutarhojansa, veistokuvilla kaunistettuja huviloitansa ja marmoripengermiänsä vierellä sinisen meren, jossa delfiinit leikkivät. Hänen edessään, lahden toisella puolella, jo painuvan auringon kultaamalla Campanian rannalla, hohtelivat temppelit, joita etäällä seppelöivät Pausilippon laakerilehdot, ja kaukana näköpiirin rajoilla lepäsi leppoisa Vesuvius.

Lamia veti togansa laskoksesta pergamenttikäärön, joka sisälsi teoksen Luonnon olemuksesta, ojentui pitkäkseen maahan ja alkoi lukea. Mutta samassa kuului orja huutavan ja kehoittavan häntä nousemaan, jotta ahdasta viinimäen polkua nouseva kantotuoli pääsisi kulkemaan ohi. Kantotuolin lähetessä aivan avoimena Lamia näki sen pieluksille ojentuneen ylen lihavan vanhan miehen, joka nojasi otsaansa käteensä ja katsahteli synkästi ja ylpeästi. Hänen kotkannenänsä kaartui lähelle huulia, joita ympäröivät ulkoneva leuka ja väkevät leukapielet.

Lamia tiesi kohta varmasti tuntevansa nuo kasvot. Tuokion ajan hän epäröi, kenen ne olivat. Sitten hän yht'äkkiä syöksähti kohti kantotuolia hämmästynein ja ilahtunein elein:

Vanhus viittasi orjia pysähtymään ja loi tervehtivään mieheen tarkkaavan katseen.

— Pontius, rakas isäntäni, virkkoi puhuttelija, kaksikymmentä vuotta ovat valkaisseet hiuksiani ja uurtaneet poskiani niin ankarasti, ettet enää tunne Aelius Lamiaasi.

Tuon nimen kuultuaan Pontius Pilatus astui kantotuolistaan niin nopeasti kuin iän aiheuttama uupumus ja käytöksen vakava arvokkuus sallivat. Hän syleili Aelius Lamiaa kaksi kertaa.

— Aivan varmaan on iloista nähdä jälleen sinut, virkkoi hän. Ah, sinä palautat mieleeni menneet ajat, jolloin olin Juudean prokuraattorina Syyrian provinssissa. On kulunut kolmekymmentä vuotta siitä, kun näin sinut ensimmäisen kerran. Se tapahtui Caesareassa, missä vietit maanpakolaisen ikävää elämää. Olin onnellinen saadessani sitä hiukan lievittää, ja sinä, Lamia, seurasit ystävyydestä minua murheelliseen Jerusalemiin, missä juutalaiset tuottivat minulle ylenmääräisesti katkeruutta ja harmia. Sinä olit toistakymmentä vuotta vieraanani ja kumppaninani, ja me keskustelimme Kaupungista siten lohduttaen itseämme, sinä onnettomuuksissasi, minä valtani suuruudessa.

— Et sano kaikkea, Pontius, et mainitse, että käytit hyväksesi Herodes
Antipaan sinulle suomaa luottoa ja anteliaana avasit minulle kukkarosi.

— Siitä emme huoli puhua, vastasi Pontius, sillä heti Roomaan palattuasi lähetit erään vapauttamasi orjan tuomaan minulle rahasumman, joka korvasi lainani korkoineen.

— En katso suorittaneeni velkaani rahalla, Pontius. Mutta sanohan: ovatko jumalat täyttäneet toivomuksesi? Nautitko ansaitsemaasi onnea? Kerro minulle perheestäsi, varallisuudestasi ja terveydestäsi.

— Olen vetäytynyt Sisiliaan, missä minulla on tiluksia, ja viljelen ja myyn viljaa. Vanhempi tyttäreni, rakas Pontiani, on leskeydyttyään tullut luokseni ja johtaa talouttani. Jumalat ovat sallineet minun säilyttää henkeni virkeänä; muistini ei ole ollenkaan heikontunut. Vanhuuden keralla saapuu kuitenkin kokonainen pitkä sarja kipuja ja raihnautta. Minua ahdistaa kamalasti luuvalo, ja niinpä olenkin, kuten näet, tullut etsimään apua kipuihini näiltä Phlegran mailta. Tästä kuumasta maaperästä, joka öisin syttyy liekkeihin, nousee tuimia rikkihöyryjä, joiden sanotaan lievittävän kipuja ja tekevän jäsenten nivelet jälleen taipuisiksi. Ainakin lääkärit niin vakuuttavat.

— Kunpa saisit kokea sen itse, Pontius! Luuvalostasi ja sen polttavista puremista huolimatta sinä näytät tuskin ikäiseltäsi, vaikka olet kymmenen vuotta minua vanhempi. Olet varmaan yhä vielä voimakkaampi kuin minä milloinkaan, ja minua ilahduttaa, että kohtaan sinut niin virkeänä. Minkätähden, ystäväni, olet ennen aikojasi luopunut julkisista viroista? Minkätähden olet Juudean maaherrantoimesta erottuasi elellyt tiloillasi Sisiliassa vapaaehtoisena maanpakolaisena? Kerro minulle, mitä olet tehnyt siitä lähtien, kun sinut viimeksi näin. Sinä varustauduit kukistamaan samarialaisten kapinaa, kun lähdin Kappadokiaan, missä toivoin jotakin ansaitsevani hevosia ja muuleja kasvattamalla. Senjälkeen en ole sinua nähnyt. Kuinka retkesi onnistui? Kerrohan. Kaikki sinun toimesi herättävät mielenkiintoani.

— Luontainen tunnollisuus ja velvollisuuden vaisto, sanoi hän, ovat saaneet minut täyttämään julkiset tehtäväni huolellisesti, vieläpä hartaastikin. Siitä huolimatta on viha vainonnut minua lakkaamatta. Juonet ja panettelut ovat murtaneet elämäni sen ollessa täydessä voimassaan ja ovat kuihduttaneet ne hedelmät, joita sen oli määrä kypsyttää. Kysyt, kuinka oli samarialaisten kapinan laita. Istukaamme tälle kummulle. Vastaan kysymykseesi muutamalla sanalla. Tapahtumat ovat mielessäni niin elävinä kuin olisivat eilen sattuneet.

»Eräs rahvaanmies, voimallinen puhuja, jollaisia on Syyriassa paljonkin, yllytti samarialaiset kerääntymään asestettuina Gazim-vuorelle, jota siinä maassa pidetään pyhänä paikkana, ja lupasi paljastaa heidän nähtäviinsä pyhiä maljakoita, jotka eräs muinaisajan sankari tai paremmin sanoen eräs heidän kotoisia jumaliansa, Mooses nimeltään, oli sinne kätkenyt Evanderin ja taattomme Aeneaan aikoina. Tuohon vakuutukseen luottaen samarialaiset nousivat kapinaan. Minä sain kumminkin asiasta ajoissa tiedon ja ehdin ennen heitä, annoin jalkaväkiosastojen miehittää vuoren ja sijoitin sotaväkeä vartioimaan pääsyä sinne.

»Nämä varovaisuustoimenpiteet olivat välttämättömät. Kapinalliset jo piirittivät Tyrathaban kauppalaa, joka sijaitsee Gazimin juurella. Minä hajoitin heidät helposti ja tukahdutin kapinan alkuunsa. Antaakseni suuren esimerkin käyttäen vähiä uhreja jätin sitten kuoletettaviksi kapinan johtajat. Mutta tiedäthän, Lamia, kuinka kiinteässä riippuvaisuudessa minua piti prokonsuli Vitellius, joka ei hallinnut Syyriaa Rooman puolesta, vaan Roomaa vastaan ja otaksui Valtakunnan provinssien antautuvan tetrarkeille yksityisten tilusten tavoin. Huomattavimmat samarialaiset saapuivat hänen luoksensa ja itkivät hänen eteensä polvistuen minuun kohdistuvaa vihaansa. He olivat puheistaan päättäen keisarin kuuliaisimpia alamaisia. Minä olin provokaattori, ja he olivat kokoontuneet Tyrathaban tienoille vastustaakseen väkivaltaisuuksia. Vitellius kuunteli heidän valituksiansa, uskoi Juudean asiat ystävänsä Marcelluksen hoitoon ja käski minun lähteä keisarin luo puolustautumaan. Minä lähdin purjehtimaan, sydän täynnä tuskaa ja vihankaunaa. Kun saavuin Italian rantaan, kuoli Tiberius äkkiä iän ja hallitushuolten murtamana Misenum-niemessä, jonka näemme tuolla ojentuvan mereen illan hämyssä. Minä anoin oikeutta hänen seuraajaltaan Caiukselta, jolla oli luontainen vilkas äly ja joka tunsi Syyrian asiat. Mutta nyt ihmettele kerallani, Lamia, kovaa onnea, joka itsepintaisesti tahtoi minut tuhota. Caiuksella oli siihen aikaan luonansa, Kaupungissa, juutalainen Agrippa, hänen kumppaninsa ja lapsuudenystävänsä, jota hän rakasti hellemmin kuin silmiensä valoa. Agrippa suosi Vitelliusta, koska Vitellius oli Agrippan vihaaman Antipaan vihamies. Keisari kuunteli rakasta aasialaistansa suostumatta edes päästämään minua puheilleen. Minun täytyi jäädä ansaitsemattomaan epäsuosioon. Kyyneliä niellen, raviten itseäni sapelia, minä vetäydyin tiluksilleni Sisiliaan, missä olisin menehtynyt murheeseen, ellei lempeä Pontia olisi tullut isäänsä lohduttamaan. Olen siellä kasvattanut viljaa, ja pelloillani ovat nuokkuneet koko provinssin rehevimmät tähkät. Nyt on elämäni ollut ja mennyt. Tulevaisuus tuomitkoon Vitelliuksen ja minun välisessä asiassa.»

— Uskon varmaan, Pontius, vastasi Lamia, että kohtelit samarialaisia niinkuin suora mielesi ja selvät Rooman edut vaativat. Mutta etköhän tässä tapauksessa liiaksi totellut sitä rajua rohkeutta, joka aina sinua johti? Tiedäthän, että minä, sinua nuorempi, jonka olisi oikeastaan pitänyt olla tulisempi, Juudeassa ollessamme usein suosittelin sinulle laupeutta ja lempeyttä.

— Lempeyttä juutalaisia kohtaan! huudahti Pontius Pilatus. Vaikka olet elänyt heidän keskuudessaan, tunnet vain huonosti ne ihmissuvun viholliset. Ollen samalla kertaa kopeita ja kehnoja, yhdistäen häpeälliseen pelkuruuteen voittamattoman itsepintaisuuden, he uuvuttavat sekä rakkauden että vihan. Minun henkeni, Lamia, on muovautunut jumalaisen Augustuksen periaatteiden mukaan. Jo siihen aikaan, kun minut nimitettiin Juudean prokuraattoriksi, käsitti roomalainen rauha maanpiirin. Ei nähty enää, kuten sisäisten eripuraisuuksiemme vallitessa, prokonsulien rikastuvan ryöstämällä provinsseja. Minä tiesin velvollisuuteni. Tahdoin noudattaa toimissani ainoastaan viisautta ja kohtuutta. Jumalat ovat todistajani, etten ole itsepintaisesti harrastanut muuta kuin lempeyttä. Mitä hyötyä minulla on ollut hyväntahtoisista ajatuksistani? Sinä näit minut, Lamia, kun hallituskauteni alussa syttyi ensimmäinen kapina. Tarvitseeko minun palauttaa mieleesi asian yksityiskohtia? Caesarean varusväki oli tullut talvimajoihinsa Jerusalemiin. Legiona-soturien merkkitangoissa oli keisarin kuva. Sen näkeminen loukkasi Jerusalemin asukkaita, jotka eivät tunnustaneet keisaria jumalaksi, vaikka epäilemättä olisi ollut kunniallisempaa totella jumalaa kuin ihmistä, koska kerran täytyi totella. Juutalaiset papit tulivat virkaistuimeni eteen ynseän alamaisina pyytämään, että nuo merkit kuljetettaisiin pyhän kaupungin ulkopuolelle. Minä kieltäydyin, koska kunnioitin Keisarin jumaluutta ja Valtakunnan majesteettia. Silloin rahvas liittyi pappeihin, ja pretoriumin ympärillä kaikui uhkaavia pyyntöjä. Minä käskin sotilaiden pystyttää keihäänsä Antonia-tornin eteen ja lähteä raipoilla asestettuina, kuin liktorit, hajoittamaan tuota hävytöntä joukkiota. Juutalaiset eivät kumminkaan iskuista huolineet, vaan vannottivat minua yhä, ja itsepäisimmät kurottivat kaulaansa maassa maaten ja sallivat piestä itsensä kuoliaiksi. Olithan silloin nöyryytykseni todistajana, Lamia. Vitelliuksen käskystä minun täytyi lähettää merkit Caesareaan. En varmaankaan ollut ansainnut sellaista häpeää. Kuolemattomien jumalten edessä vannon, etten ole hallituskautenani kertaakaan loukannut oikeutta enkä lakeja. Nyt olen vanha. Viholliseni ja ilmiantajani ovat kuolleet. Minä kuolen saamatta kostaa. Kuka puolustaa muistoani?»

— Viisasta on olla mitään pelkäämättä tai toivomatta epämääräiseltä tulevaisuudelta. Eihän meitä liikuta se, mitä ihmiset meistä ajattelevat. Me itse olemme ainoat todistajamme ja tuomarimme. Rauhoitu, Pontius Pilatus, itse todistaen nuhteettomuudestasi. Tyydy omaan ja ystäviesi arviointiin. Kansoja ei muuten suinkaan hallita pelkällä lempeydellä. Filosofian opettama yleinen ihmisrakkaus ei paljoakaan vaikuta julkisuudessa toimivien henkilöiden tekoihin.

— Jättäkäämme se asia, virkkoi Pontius. Phlegran kentistä uhoavat rikkihöyryt ovat tehokkaammat noustessaan auringonsäteiden vielä kuumentamasta maasta. Minun täytyy kiirehtiä. Jää hyvästi. Mutta koska olen kohdannut vanhan ystävän, tahdon käyttää tätä onnea hyväkseni. Aelius Lamia, suvaitse tulla huomenna luokseni nauttimaan illallista. Taloni sijaitsee merenrannalla, kaupungin laidassa, Misenumin puolella. Tunnet sen helposti pylväskäytävästä. Siinä oleva maalaus esittää Orpheusta tiikerien ja jalopeurojen keskellä, joita hän lumoo lyyransa sävelillä.

— Näkemiin huomenna, Lamia, lausui hän vielä kantotuoliinsa noustessaan. Huomenna puhutaan Juudeasta.

Seuraavana päivänä illallisen aikaan Lamia lähti Pontius Pilatuksen asumukseen. Vain kaksi sijaa oli odottamassa aterioitsijoita. Pöytä ei ollut upeasti, mutta kyllä moitteettomasti katettu. Siinä olevissa hopeakulhoissa nähtiin pikkulintuja hunajassa, laulurastaita, Lucrinus-järven nahkiaisia ja Sisilian ostereita. Pontius ja Lamia kyselivät aterioidessaan toistensa taudeista, joiden oireita kuvailivat yksityiskohtaisesti, ja mainitsivat erinäisiä heille suositeltuja lääkkeitä. Sitten he ilmaisivat ilonsa siitä, että olivat kohdanneet toisensa Baiaessa, ja kiittivät kilvan rannikon kauneutta ja ihanaa ilmaa. Lamia ylisti kurtisaaneja, jotka käyskelivät meren rannalla kullassa kulisten ja barbaarien maassa kirjaeltujen huntujen hulmutessa. Mutta vanha prokuraattori pahoitteli prameutta, jonka vuoksi Rooman raha virtasi vieraisiin kansoihin, vieläpä Valtakunnan vihollisillekin, joutavien helyjen ja ihmiskäsin kudottujen lukinverkkojen hintana. Sitten he johtuivat keskustelemaan paikkakunnalla suoritetuista suurista töistä, upeasta sillasta, jonka Caius oli rakennuttanut Puteolin ja Baiaen välille, ja Augustuksen kaivattamista kanavista, jotka johtivat merivettä Avernus- ja Lucrinus-järveen.

— Minäkin, virkkoi Pontius huoaten, tahdoin aikomani suorittaa suuria yleishyödyllisiä töitä. Jouduttuani onnettomuudekseni Juudean käskynhaltijaksi suunnittelin kahdensadan stadionin pituisen vesijohdon, jonka piti tuoda Jerusalemiin runsaat määrät puhdasta vettä. Tasojen korkeus, säiliöiden tilavuus, niiden vaskijohtojen kaltevuus, joihin jakoputket liittyivät, oli valmiiksi tutkittuna, ja minä olin rakennusmestarien mieltä kuullen päättänyt koko asian. Minä valmistin ohjesäännön vesijohdon valvontaa varten, jottei kukaan yksityinen saisi käyttää sitä luvattomasti. Rakentajat ja työmiehet oli tilattu. Minä käskin aloittamaan työt. Mutta Jerusalemin asukkaat eivät suinkaan olleet tyytyväiset nähdessään kohoavan johdon, jonka piti valtavien kaariensa varassa kuljettaa veden mukana terveyttä heidän kaupunkiinsa. He kerääntyivät metelöiväksi joukoksi, huusivat pyhyydenloukkausta ja jumalattomuutta, syöksyivät työmiesten kimppuun ja hajoittivat peruskivet. Voitko kuvitella likaisempia barbaareja, Lamia? Vitellius asettui kuitenkin heidän puolelleen, ja minua käskettiin keskeyttämään työt.

— On tosiaankin vaikea ratkaista kysymystä, tuleeko edistää ihmisten onnea heidän tahtomattaan.

— Kuinka mieletöntä kieltäytyä ottamasta vastaan vesijohtoa! Mutta juutalaiset vihaavat kaikkea, mikä tulee roomalaisilta. Me olemme heidän mielestään epäpuhtaita olentoja, ja pelkkä läsnäolomme on heille häpeäksi. Tiedäthän, etteivät he uskaltaneet astua pretoriumiin, koska pelkäsivät saastuvansa, ja että minun täytyi harjoittaa julkista tuomarintointa ulkosalle pystytetyllä istuimella, sillä marmoripihalla, johon jalkasi usein astui.

— He pelkäävät ja ylenkatsovat meitä. Mutta eikö Rooma sittenkin ole emo ja holhooja kansoille, jotka lepäävät ja hymyilevät sen kunnianarvoisella povella kuin pienokaiset? Kotkamme ovat kuljettaneet rauhan ja vapauden maailman ääriin asti. Pitämällä voitettuja ystävinämme me jätämme ja takaamme kukistetuille kansoille heidän omat tapansa ja lakinsa. Eikö olekin Syyria, jota aikaisemmin raatelivat monet keskenään kiistelevät kuninkaat, alkanut nauttia lepoa ja menestystä vasta Pompeiuksen suorittaman valloituksen jälkeen? Ja vaikka Rooma olisikin voinut vaatia kultaa hyvien tekojensa hinnaksi, onko se ottanut haltuunsa aarteita, joita barbaarien temppelit ovat täynnä? Onko se ryöstänyt Pessiunten Emo-jumalatarta, Morimenan ja Kilikian Jupiteria tai juutalaisten jumalaa Jerusalemissa? Antiokia, Palmyra, Apamea, rikkaudestaan huolimatta rauhassa eläen ja pelkäämättä enää erämaan arabialaisia, pystyttävät temppeleitä Rooman suojelushengelle ja keisarin jumaluudelle. Juutalaiset yksin meitä vihaavat ja uhmaavat. Heiltä täytyy ottaa vero riistämällä, ja he kieltäytyvät itsepintaisesti sotapalveluksesta.

— Juutalaiset, virkkoi Lamia, ovat kovin piintyneet vanhoihin tapoihinsa. He epäilivät, — tosin aiheettomasti, sen myönnän — sinun tahtovan tuhota heidän lakinsa ja muuttaa heidän tapansa. Salli, Pontius, minun sanoa, ettei toimintasi ollut aina omansa hälventämään heidän onnetonta erehdystänsä. Sinua huvitti tahtomattasi kiihtää heidän levottomuuttansa, ja minä huomasin sinun useat kerrat ilmaisevan heidän nähtensä ylenkatsetta, jota sinussa herättivät heidän uskomuksensa ja uskonnolliset menonsa. Sinä ärsytit heitä erikoisesti antamalla legionasotilaittesi vartioida Antonia-tornissa säilytettyjä ylimmäisen papin juhlapukuja. On myönnettävä, että vaikka juutalaiset eivät ole kohonneet näkemään jumalallisia asioita niinkuin me, he kuitenkin juhlivat mysteerejä, jotka ovat ikivanhuutensa vuoksi kunnianarvoiset.

— Heillä ei ole minkäänlaista oikeata tietoa jumalten olemuksesta, sanoi hän. He palvelevat Jupiteria, mutta eivät anna hänelle mitään nimeä eikä hahmoa. He eivät palvo häntä edes kiven muodossa, kuten muutamat Aasian kansat. He eivät tiedä mitään Apollosta, Neptunuksesta, Marsista ja Plutosta eivätkä tunne yhtäkään jumalatarta. Kuitenkin uskon heidän aikoinaan palvoneen Venusta. Vielä nytkin näet naiset tuovat alttarille uhrilahjaksi kyyhkysiä, ja tiedäthän yhtä hyvin kuin minä, että temppelin pylväskäytäviin sijoittuneet kauppiaat myyvät lintuja parittain siihen tarkoitukseen käytettäviksi. Kerrottiinpa minulle eräänä päivänä niinkin, että eräs raivopää oli kumonnut nuo uhrieläinten myyjät häkkeineen kaikkineen. Papit valittivat siitä katsoen sen pyhyydenloukkaukseksi. Minä uskon, että tuo tapa uhrata toukomettisiä oli alkujaan järjestetty Venus-jumalattaren kunniaksi. Minkätähden naurat, Lamia?

— Minä nauran, vastasi Lamia, eräälle hupaiselle ajatukselle, joka johtui mieleeni, miten lieneekään johtunut. Ajattelin, että juutalaisten Jupiter voi jonakin kauniina päivänä tulla Roomaan ja vainota sinua vihaisena siellä. Miksipä ei? Aasia ja Afrika ovat jo antaneet meille suuren joukon jumalia. Roomassa ovat saaneet omat temppelinsä Isis ja haukkuva Anubis. Tienristeyksissä, jopa kilparadoillakin näemme syyrialaisten Hyvän Jumalattaren, aasintammalla ajamassa. Ja etkö tiedä, että Tiberiuksen hallitessa eräs nuori ritari paneutui egyptiläisten sarvekkaaksi Jupiteriksi saaden siinä valhepuvussa haluamansa suosionosoituksen eräältä ylhäiseltä naiselta, joka oli niin hurskas, ettei voinut evätä mitään jumalilta. Pelkää siis, Pontius, että juutalaisten näkymätön Jupiter astuu jonakin kauniina päivänä maihin Ostiassa!

Ajatus, että Juudeasta voisi tulla joku Jumala, sai prokuraattorin ankaroissa kasvoissa välähtämään hymyn. Sitten hän vastasi vakavasti:

— Kuinka voisivat juutalaiset saada toisia kansoja omaksumaan heidän pyhän lakinsa, kun he itse raatelevat toisiansa kiistellessään tämän lain tulkitsemisesta? Näithän, Lamia, kuinka he kahteenkymmeneen riitelevään lahkokuntaan jakaantuneina, julkisilla toreilla, pergamenttikääröt käsissään, solvasivat toisiaan ja repivät toistensa leukahaivenia. Näithän, kuinka he temppelin pylväskäytävässä riipoivat rikki tahmaisia kauhtanoitaan siten ilmaisten lohduttomuuttansa jonkun profeetallisen vimman valtaan joutuneen henkilön ympärillä. He eivät käsitä, että voi keskustella rauhallisesti, seesteisin mielin, jumalallisista asioista, jotka kuitenkin ovat huntujen peittämät ja kaikin puolin epävarmat. Kuolemattomien olemus näet jää meiltä salatuksi, ja meidän on mahdoton sitä käsittää. Ajattelen kumminkin olevan viidasta uskoa jumalten Kaitselmukseen. Mutta juutalaisilla ei ole mitään filosofiaa, ja heistä tuntuu mahdottomalta suvaita erilaisia mielipiteitä. Niinpä he tuomitsevatkin äärimmäisen kadotuksen ansainneiksi ne, jotka selittävät jumaluutta heidän laistansa poikkeavalla tavalla. Ja koska Rooman suojelushengen levittyä heidän ylitsensä heidän tuomioistuintensa langettamia kuolemantuomioita voidaan panna täytäntöön ainoastaan prokonsulin tai prokuraattorin annettua suostumuksensa, ahdistivat he alinomaa roomalaista viranomaista allekirjoittamaan heidän tuomioitansa, ja pretoriumissa kaikuivat lakkaamatta heidän kuolemaa vaativat huutonsa. Sata kertaa olen nähnyt heidän joukoittain, rikkaiden ja köyhien, kaikkien sulassa sovinnossa pappiensa ympärillä, kiihkeästi piirittävän norsunluista istuintani ja kiskovan togani liepeitä ja sandaalieni hihnoja saadakseen minut määräämään kuolemaantuomituksi jonkun onnettoman, jonka rikoksesta en saanut selkoa ja jota pidin vain yhtä mielettömänä kuin hänen syyttäjiänsä. Mitä sanonkaan, sata kertaa! Niin tapahtui joka päivä, joka hetki. Ja kaikesta huolimatta minun täytyi panna täytäntöön heidän lakinsa samoinkuin meidän lakimme, koska Rooma ei ollut suinkaan asettanut minua heidän tapojansa tuhoamaan, vaan tukemaan, ja koska olin heille raippa ja kirves. Alkuaikoina yritin saada heitä järkiinsä, yritin pelastaa heidän onnettomia uhrejansa kuolemasta. Mutta lempeyteni heitä vain ärsytti: he vaativat saalistansa räpytellen ja kärkkyen ympärilläni kuin korppikotkat. Heidän pappinsa kirjoittivat keisarille, että minä rikoin heidän lakiansa, ja heidän anomuksistaan, joita Vitellius puolsi, koitui minulle ankara nuhde. Kuinka monesti tekikään mieleni lähettää sekä syytetyt että tuomarit korppien: saaliiksi, kuten sanovat kreikkalaiset!

Älä luule, Lamia, että kannan voimatonta kaunaa ja tunnen vanhuudenhöperöä vihaa tuota kansaa kohtaan, joka on minut voittaessaan voittanut Rooman ja rauhan. Mutta minä arvaan, millaiseen äärimmäisen tukalaan tilaan he meidät lopulta saattavat. Koska heitä ei käy hallitseminen, pitäisi heidät tuhota. Varmaa on, että he kukistamattomina, hautoen kapinaa kiihtyneissä mielissään, syytävät vielä meitä vastaan sellaisen vimman, johon verrattuna numidialaisten kiukku ja parthien uhkaukset ovat pelkkää lapsen oikkua. He elättelevät salaa järjettömiä toiveita ja suunnittelevat mielettömästi meidän tuhoamme. Voiko toisin ollakaan, koska he odottavat, oraakkeliin luottaen, heimostaan syntyvää ruhtinasta, jonka tulee hallita maailmaa? Sitä kansaa on mahdoton pitää kurissa. Sen tulee lakata olemasta. Jerusalem on perinpohjin hävitettävä. Kenties suodaan minun, vaikka olen jo vanha, nähdä päivä, jona sen muurit sortuvat, tuli tuhoaa sen asumukset, asukkaat surmataan miekalla ja suolaa kylvetään siihen paikkaan, missä Temppeli on sijainnut. Sinä päivänä käy vihdoin ilmi, että minä olin oikeassa.

— Minä voin varsin hyvin käsittää sekä vanhan kaunasi että synkät aavistuksesi, Pontius, sanoi hän. Ne juutalaisen luonteen piirteet, joihin olet tutustunut, eivät varmaankaan puhu heidän eduksensa. Mutta minä, joka elelin Jerusalemissa harrastelijana ja seurustelin asukkaiden kanssa, keksin heissä salattuja hyveitä, jotka sinulta jäivät havaitsematta. Tunsin ylen leppeitä juutalaisia, joiden yksinkertaiset tavat ja uskollinen sydän johdattivat mieleeni, mitä runoilijamme ovat kertoneet Aebalius-vanhuksesta. Ja näithän itsekin legiona-soturiesi raippojen alle raukeavan yksinkertaisia ihmisiä, jotka nimeään mainitsematta kuolivat oikeaksi uskomansa asian puolesta. Sellaiset ihmiset eivät ansaitse ylenkatsettamme. Puhun näin, koska on soveliasta noudattaa kaikissa asioissa kohtuutta ja tasapuolisuutta. Myönnän kumminkin, etten ole milloinkaan tuntenut elävää myötätuntoa juutalaisia miehiä kohtaan. Juutalaisnaiset sitävastoin minua kovin miellyttivät. Olin silloin nuori, ja Syyriassa naiset saivat aistini ankaran levottomuuden valtaan. Heidän punaiset huulensa, kosteat ja pimeässä kiiltävät silmänsä ja pitkät katseensa vaikuttivat ytimiin asti. Heidän ihonsa on maalattu ja värjätty, heistä uhoo narduksen ja mirhamin ja kaikkien hyvänhajuisten yrttien tuoksu, ja heidän koko ruumiinsa on hieno ja hurmaava.

— Minä en ollut se mies, jonka juutalaisnaiset voivat kietoa pauloihinsa, virkkoi hän, ja koska johdat puheen asiaan, Lamia, sanon, etten ole milloinkaan hyväksynyt hillittömyyttäsi. Kun en menneinä aikoina huomauttanut sinulle kyllin selvästi pitäväni sinua erittäin rikollisena, koska olit Roomassa vietellyt konsulin puolison, johtui se siitä, että silloin sait katkerasti sovittaa hairahdustasi. Avioliitto on patriisien kesken pyhä; se on institutio, johon perustuu Rooman valta. Orjattarien tai muukalaisten naisten kanssa solmitut suhteet olisivat vähäpätöiset, ellei ruumis tottuisi niissä häpeälliseen hempeyteen. Salli minun sanoa, että olet liiaksi uhrannut katuvieren Venukselle. Ja erikoisesti moitin sinua siitä, ettet ole solminut laillista avioliittoa ja lahjoittanut Tasavallalle lapsia, niinkuin jokaisen kelpo kansalaisen tulee tehdä.

Mutta Tiberiuksen aikainen maanpakolainen ei enää kuunnellut vanhaa käskynhaltijaa. Tyhjennettyään viinimaljansa hän hymyili jollekin näkymättömälle kuvalle.

Oltuaan hetkisen vaiti hän aloitti erittäin matalalla äänellä, joka vähitellen yleni:

— Kuinka haikean hekumallisesti he tanssivatkaan, Syyrian naiset! Jerusalemissa tunsin erään juutalaistytön, joka tanssi viheliäisessä hökkelissä, pienen savuavan lampun valossa, kehnolla matolla, tanssi ja kohotti käsivarsiaan helisyttääkseen symbaalejansa. Hänen vartensa notkistui, pää heittyi taaksepäin, ikäänkuin runsaiden ruosteenpunervain hiusten painosta, silmissä oli hekuman kosteus, ja tuo kiihkeä, riutuva, norja tanssijatar olisi saanut itse Kleopatrankin kateudesta kalpenemaan. Minä rakastin hänen barbaarisia tanssejansa, hänen hieman karua, mutta silti suloista lauluansa, hänestä uhoavaa suitsukkeen tuoksua ja sitä horrosta, jossa hän näytti elävän. Minä seurasin häntä kaikkialle. Liityin sotilaana, silmänkääntäjänä tai publikaanina joukkoon, joka aina häntä ympäröi. Eräänä päivänä hän oli poissa, ja minä en nähnyt häntä sen koommin. Etsin häntä kauan huonomaineisilta kaduilta ja kapakoista. Oli vaikeampi vieraantua hänestä kuin Kreikan viinistä. Muutamia kuukausia hänen katoamisensa jälkeen sain sattumalta kuulla, että hän oli liittynyt pieneen mies- ja naisjoukkoon, joka seurasi erästä galilealaista ihmeidentekijää. Miehen nimi oli Jeesus; hän oli kotoisin Nazarethista, ja hänet naulittiin ristiin, en tiedä mistä rikoksesta. Muistatko sinä miehen, Pontius?

Pontius Pilatus kurtisti kulmiansa ja vei kätensä otsalle, niinkuin ainakin henkilö, joka etsii jotakin muististansa. Oltuaan hetken ääneti hän sitten virkkoi hiljaa:

Atrebaatit olivat asettuneet asumaan sumuiseen maahan, rannikolle, jota alinomaa pieksi meuruava meri ja missä hiekkasärkät kohosivat ulapan tuulessa kuin Valtameren aallot. Heidän heimonsa asuivat suuren virran liikkuvilla äärillä rytövarustusten suojaamilla alueilla lampien keskessä, tammi- ja koivumetsissä. He kasvattivat siellä isopäisiä ja lyhytkaulaisia hevosia, joilla oli leveä rinta, kauniit lautaset ja jäntereiset jalat, erinomaisia vetojuhtia. Metsänrinteissä he elättivät valtavan suuria sikoja, jotka olivat yhtä villejä kuin metsäkarjut. He ajoivat koirilla petoeläimiä, joiden päitä naulitsivat hirsihuoneittensa seiniin. Nämä eläimet ja meren ja jokien kalat olivat heidän ravintonansa. He paistoivat ne ja höystivät suolalla, etikalla ja kuminalla. He joivat viiniä ja juopuivat runsasruokaisilla aterioillaan, pyöreiden pöytien ääressä istuen. Heidän keskuudessaan oli naisia, jotka tunsivat kasvien tehon ja poimivat villikaalia, rantayrttejä ja selagon nimellä mainittuja ruohoja, joita kasvaa kallioiden kosteissa halkeamissa. Punakatajan ydinmehua he käyttivät juoman valmistamiseen.

Atrebaateilla oli myös pappeja ja runoilijoita, jotka tiesivät sellaista, mikä on toisilta ihmisiltä salattu.

Nämä metsien, rämeiden ja hiekkarantojen asujaimet olivat kookkaita; he jättivät vaaleat hiuksensa leikkaamatta ja verhosivat suuret valkoveriset ruumiinsa hurstilla, joka oli syksyn punertaman viininvarren väristä. He tottelivat päälliköitä, jotka oli asetettu heimoja johtamaan.

Atrebaatit tiesivät roomalaisten tulleen sotimaan Gallian kansoja vastaan ja tiesivät kokonaisia kansakuntia myydyn orjuuteen, ruumiineen ja hyvyyksineen. He saivat erittäin nopeasti tiedon siitä, mitä tapahtui Rhônen ja Loiren rannoilla. Merkit ja sanat lensivät kuin linnut. Se, mitä sanottiin karnuuttien Genabumissa päivänkoitteessa, kuultiin Valtameren hiekoilla jo yön ensimmäisenä vartiona. He eivät kumminkaan olleet huolissaan veljiensä kohtalosta; päinvastoin: he kadehtivat veljiänsä ja iloitsivat Caesarin heille tuottamista onnettomuuksista. He eivät vihanneet roomalaisia, koska eivät heitä tunteneet. He eivät heitä pelänneet, koska heistä näytti mahdottomalta, että sotajoukko voisi tunkeutua heidän asuinsijojansa ympäröivien metsien ja rämeiden läpi. Heillä ei ollut kaupunkeja, vaikka he mainitsivat sillä nimellä Nemetocennaa, paaluvarustusten piirittämää avaraa aitausta, joka oli päällekarkauksen sattuessa sotilaiden, naisten ja karjan suojapaikkana. Mainitsimme jo, että heillä oli koko asuma-alueellaan suuri joukko samanlaisia, mutta pienempiä tyyssijoja. Niitäkin nimitettiin kaupungeiksi.

He eivät suinkaan luottaneet näihin rytövarustuksiinsa ajatellessaan roomalaisia, joiden tiesivät taitavasti valloittavan kivimuureilla ja puutorneilla suojattuja kaupunkeja. Pikemmin he luottivat siihen, ettei heidän koko alueellaan ollut mitään teitä. Mutta roomalaiset sotilaat rakensivat itse tiet, joita pitkin kulkivat. He käsittelivät maankamaraa paljoa voimallisemmin ja nopeammin kuin voivat ymmärtää korpimaiden gallialaiset, joiden keskuudessa rauta oli harvinaisempaa kuin kulta. Niinpä saivatkin atrebaatit eräänä päivänä suureksi kummakseen kuulla, että pitkä roomalaistie, kauniine kivikamaroineen ja askeltuhansia merkitsevine patsaineen eteni kohti heidän ryteikköjänsä ja rämeitänsä. Silloin atrebaatit solmivat liiton Synkäksi nimitetyssä metsässä asuvien kansojen kanssa, jotka olivat koonneet lukuisat heimot Caesaria vastustavaksi liittokunnaksi. Atrebaattien päälliköt kohottivat sotahuudon, sitoivat olalleen kullan- ja korallinkirjaellun hankkiluksen, painoivat päähänsä hirven- tai puhvelinsarvilla kaunistetun kypäränsä ja vetivät miekkansa, joka ei ollut roomalaisen säilän veroinen. Heidät voitettiin, ja koska olivat sisukkaat, antoivat he lyödä itsensä kahteen kertaan.

Heidän keskuudessaan oli erittäin äveriäs päällikkö, Komm nimeltään. Hänellä oli kirstuissaan suuri määrä kaulanauhoja, rannerenkaita ja sormuksia. Olipa siellä seetriöljyyn kastettuja ihmisten päitäkin. Ne olivat kuuluneet vihollisten päälliköille, jotka oli surmannut hän itse, hänen isänsä tai hänen isänsä isä. Komm nautti elämäänsä väkevänä, vapaana ja mahtavana miehenä.

Ottaen mukaan aseensa, hevosensa, vankkurinsa, bretagnelaiset koiransa sekä sotilaittensa ja naistensa suuren paljouden hän matkasi, miten mieli teki, rajattomilla alueillaan, metsissä ja virran varrella, ja pysähtyi johonkin puiden suojassa olevaan tyyssijaan, johonkin niistä erätiloista, joita hänellä oli paljon. Uskollistensa seurassa hän siellä ajoi petoeläimiä, kalasti, kasvatti hevosia ja muisteli sotaisia seikkailujansa. Lähtipä hän kauemmaksikin, jos sattui halu vetämään. Hän oli väkivaltainen, viekas, ovelaälyinen mies, etevä toiminnassa, etevä puheessa. Kun atrebaatit kajahduttivat sotahuudon, ei hän ottanut päähänsä metsähärän sarvien kaunistamaa kypäräänsä. Hän jäi kaikessa rauhassa elelemään erääseen taloonsa, joka oli täynnä kultaa, sotilaita, hevosia, naisia, villisikoja ja savustettuja kaloja. Maanmiesten jouduttua häviölle hän lähti tapaamaan Caesaria ja jätti roomalaisten käytettäväksi älynsä ja vaikutusvaltansa. Hänet otettiin suopeasti vastaan. Caesar otaksui aivan oikein, että tämä taitava ja mahtava gallialainen voisi rauhoittaa maan ja pitää sitä kuuliaisena roomalaisille, antoi hänelle suuren vallan ja nimitti hänet atrebaattien kuninkaaksi. Entinen päällikkö Komm oli nyt Commius Rex. Hän pukeutui purppuraan ja lyötti rahoja, joissa oli sivukuvana hänen päänsä ja siinä teräväsakarainen otsavanne, jollaista kantoivat Rooman kansan ystävyyden nojalla kuninkuutensa saaneet helleeniset ja barbaariset ruhtinaat.

Atrebaatit eivät suinkaan häntä inhonneet. Hänen omanedunmukainen ja varova menettelynsä ei ollut tehnyt hänelle mitään haittaa kansan keskuudessa, jolla ei ollut isänmaasta ja kansalaisen velvollisuuksista sellaisia käsityksiä kuin kreikkalaisilla ja roomalaisilla. Villeinä, maineettomina, mitään julkista elämää tuntematta he pitivät arvossa kavaluutta, taipuivat tottelemaan ylivoimaa ja ihastelivat kuninkaan valtaa suurena ja ennennäkemättömänä ihmeenä. Useimmilla näistä gallialaisista, jotka olivat sumuisen rannikon köyhiä kalastajia, korpimaitten karuja erämiehiä, oli parempikin syy olla arvostelematta epäedullisesti päällikkö Kommin käytöstä ja onnea: he eivät tietäneet olevansa atrebaatteja, eivätpä edes sitäkään, että atrebaatteja oli olemassa, ja välittivät siis vähän atrebaattien kuninkaasta. Komm ei niinmuodoin ollut kansalle vastenmielinen. Ja jos roomalaisten ystävyys saattoikin hänet vaaraan, ei vaara suinkaan johtunut hänen omasta kansastaan.

Sodan neljäntenä vuotena, kesän lopulla, Caesar varusti laivaston noustakseen maihin bretonein rannalle. Hän halusi päästä yhteyteen suuren Saaren kanssa ja päätti lähettää Kommin Tamesiin kelttien luo tarjoamaan heille Rooman kansan ystävyyttä. Komm, jolla oli neuvokas äly ja liukas kieli, määrättiin lähettilääksi luonteensa ja myöskin syntyperänsä vuoksi, koska hän oli bretonein sukulainen. Atrebaattein heimot näet olivat silloin asettuneet Tamesis-virran molemmille rannoille.

Komm oli ylpeä Caesarin ystävyydestä, mutta ei kiiruhtanut suorittamaan tehtävää, jonka vaarat arvasi ennakolta. Hänen taivuttamiseksi täytyi hänelle luvata erittäin suuria etuja. Caesar vapautti gallialaisten kaupunkien maksettavista veroista Nemetocennan, joka oli jo muuttumassa todelliseksi kaupungiksi, vieläpä pääkaupungiksikin, koska roomalaiset täällä kuten yleensäkin nopeasti viljelivät valloitettuja alueita. Hän antoi Nemetocennalle takaisin omat oikeudet ja lait, siten hiukan lieventäen valloitusalueilla tavallista hallintajärjestystä. Sitäpaitsi hän määräsi Kommin kuninkuuden alaisiksi morinit, jotka asustivat Valtameren rannalla atrebaattien naapureina.

Komm lähti purjehtimaan ratsuväen prefektin Caius Volusenus Quadratuksen kanssa, jonka Caesar lähetti tutustumaan suureen Saareen. Mutta kun alus sitten laski hiekkarantaan valkoisten rantakallioitten juurelle, joitten vaiheilla kiiriskelivät merilinnut, kieltäytyi roomalainen astumasta maihin, koska pelkäsi tuntemattomia vaaroja ja varmaa kuolemaa. Komm astui maihin hevosineen ja uskollisine miehineen ja puhui häntä vastaanottamaan tulleille bretoneille. Hän piti heille puheen, jossa neuvoi heitä valitsemaan mieluummin roomalaisten hyödyllisen ystävyyden kuin heidän leppymättömän vihansa. Mutta nämä päälliköt, Hu Väkevän ja hänen kumppaniensa jälkeläiset, olivat väkivaltaisia ja ylpeitä. He kuuntelivat kärsimättöminä Kommin esitystä. Heidän yrttiväreillä tahrittuihin kasvoihinsa nousi vihan ilme. He vannoivat puolustavansa Saarta roomalaisia vastaan.

— Astukoot vain maihin! he huudahtivat. He häviävät niinkuin häviää rannan hietikolta lumi suvituulen sitä koskettaessa.

He pitivät Caesarin sanelemia ehdotuksia solvauksena ja tempasivat jo miekkansa kantimistaan aikoen surmata sellaisen häpeällisen viestin tuojan.

Komm seisoi kilpensä yli kumartuneena anelijan asennossa ja vetosi veljen nimeen, jonka voi heille antaa. He olivat samojen isien lapsia.

Siitä syystä bretonit jättivät hänet surmaamatta. He kuljettivat hänet kahlehdittuna erääseen rannikolla sijaitsevaan suureen kylään. Kulkiessaan erästä puistokujaa, jonka molemmin puolin sijaitsi olkikattoisia majoja, hän havaitsi korkeita ja latteita paasia, jotka oli sijoitettu maahan epäsäännöllisten välimatkojen päähän toisistaan. Niiden pintaan piirrettyjä merkkejä hän piti pyhinä, koska ei ollut helppo saada niistä selkoa. Hän näki, että tämän suuren kylän asumukset olivat atrebaattien kylien asuinrakennusten kaltaisia, mutta köyhempiä. Päällikköjen majojen edustalla kohosi salkoja, joissa oli villisianpäitä, peuransarvia ja vaaleaveristen ihmisten kalloja hiuksineen. Komm vietiin majaan, jossa hän näki vain vielä tuhkan peittämän lieden, kuivista lehdistä tehdyn makuusijan ja lehmuspölkystä veistetyn jumalankuvan. Olkikattoa kannattavaan pylvääseen sidottuna atrebaatti mietti kovaa kohtaloaan ja etsi mielestään jotakin erinomaisen voimallista loitsua tai muuta keinoa, jonka avulla voisi välttää bretonilaisten päällikköjen vihaa.

Loitsiakseen pois onnettomuuttaan hän sepitti esivanhempiensa tapaan laulun, joka oli täynnä uhkauksia ja valituksia ja hänen sydämensä muiston säilyttämien kotoisten vuorten ja metsien värejä.

Lapsiansa nisäänsä vasten painavat naiset tulivat uteliaina häntä katselemaan ja kyselivät häneltä hänen maastansa, rodustansa ja elämänsä seikkailuista. Hän vastasi heille lempeästi. Mutta hänen mielensä oli murheellinen ja julman levottomuuden hämmentämä.

II.

Caesar, joka oli viipynyt kesän loppupuolelle morinien rannikolla, lähti purjehtimaan eräänä yönä, kolmannen vartion alkaessa, ja sai Saaren näkyviinsä päivän neljäntenä hetkenä. Bretonit olivat hiekkarannalla häntä odottamassa. Mutta roomalaisia eivät pysähdyttäneet heidän kovetetusta puusta valmistetut nuolensa, eivät viikatteilla varustetut sotavaunut, eivät pitkäkarvaiset hevoset, jotka olivat tottuneet uimaan Valtameressä karien lomissa, eivätkä heidän kamalilla maalauksilla peitetyt kasvonsa. Legionasoturien ympäröimä kotka kosketti barbaarisen Saaren kamaraa. Bretonit pakenivat saadessaan vastaansa kivi- ja lyijysateen heittokoneista, joita he luulivat hirviöiksi. He joutuivat kauhun valtaan ja pakenivat niinkuin pakenee hirvijoukko metsästäjän keihästä.

Saavuttuaan illan tullen suureen rannikolla sijaitsevaan kyläänsä päälliköt istuutuivat puistokujan vieressä kehänä oleville kiville ja neuvottelivat. He jatkoivat asian pohtimista koko yön, ja kun aamunsarastus alkoi kirkastaa näkörantaa, kiurun laulun puhkoessa harmaata taivasta, he lähtivät majaan, jossa Komm Atrebaatti oli viettänyt vangittuna kolmekymmentä päivää. He silmäilivät häntä kunnioittavasti, roomalaisten tähden päästivät hänet siteistään, tarjosivat hänelle metsätuomenmarjan käytetystä mehusta valmistettua juomaa, antoivat hänelle takaisin aseet, hevoset ja kumppanit, puhuivat hänelle imarrellen ja rukoilivat häntä lähtemään heidän kanssaan roomalaisten leiriin ja pyytämään heidän puolestaan armoa Caesar Väkevältä.

— Sinä voit saada hänet suostumaan ystäväksemme, sanoivat he, sillä olet viisas ja sanasi ovat läpitunkevat kuin nuolet. Kaikkien niiden muinaisajan miesten joukossa, joiden muiston laulut ovat meille säilyttäneet, ei ole yhtään ainoata sinua järkevämpää.

Komm Atrebaatti kuunteli iloiten tuota puhetta. Mutta hän salasi ilonsa, väänsi huulensa katkeraan hymyyn, osoitti bretonilaisille päälliköille koivuista irtautuneita lehtiä, jotka kiirivät tuulessa, ja virkkoi:.

— Turhamaisten ihmisten ajatukset liikkuvat alinomaa niinkuin nuo lehdet ja kiitävät lakkaamatta joka suuntaan. Eilen he pitivät minua mielettömänä ja sanoivat minun syöneen Erinin yrttiä, joka päihdyttää luontokappaleet. Tänään he otaksuvat minussa piilevän esivanhempien viisauden. Kaikesta huolimatta minä olen yhtä hyvä neuvonantaja kumpanakin päivänä, sillä sanani eivät ollenkaan riipu auringosta tai kuusta, vaan omasta älystäni. Minun pitäisi maksaa teille ilkeytenne jättämällä teidät Caesarin vihan valtaan, jotta hän antaa leikata kätenne ja puhkaista silmänne ja te, käyden kerjäämässä leipää ja olutta kuuluissa kaupungeissa, todistatte bretonein koko Saaressa hänen voimaansa ja oikeamielisyyttänsä. Tahdon kumminkin unohtaa solvauksenne muistaen, että olemme veljiä, että bretonit ja atrebaatit ovat saman puun hedelmiä. Minä toimin niiden veljieni hyväksi, jotka juovat Tamesiin vettä. Toimitan heille jälleen Caesarin ystävyyden, jota tulin tuomaan heidän Saareensa ja jonka he mielettömyytensä tähden menettivät. Caesar, joka rakastaa päällikkö Kommia ja on tehnyt hänet atrebaattien ja simpukankuorisia kaulakoruja kantavien morinien kuninkaaksi, tulee suostumaan helakoilla väreillä maalattuihin bretonilaisiin päällikköihin ja takaamaan heille heidän rikkautensa ja valtansa, koska he ovat Sommen vettä juovan päällikkö Kommin ystäviä.

— Kuulkaa minulta, mitä teille sanoo Caesar, kun kumarrutte kilpienne yli hänen valtaistuimensa juurella, ja kuulkaa, mitä teidän on mielevästi hänelle vastattava. Hän sanoo teille: »Minä tarjoan teille rauhaa. Jättäkää minulle pantiksi jalosukuisia poikia.» Te vastaatte: »Me luovutamme sinulle jalosukuiset poikamme ja tuomme sinulle muutamia jo tänään. Mutta useimmat jalosukuiset pojat ovat Saaremme kaukaisissa osissa, joten kestää monta päivää, ennenkuin he ehtivät tänne.»

— Komm, sinulla on erinomainen ymmärryksen lahja, ja minä uskon sydämesi olevan täynnä ystävyyttä bretonilaisia veljiäsi kohtaan, jotka juovat Tamesiin vettä. Jos Caesar olisi ihminen, uskaltaisimme käydä taistelemaan häntä vastaan, mutta me huomasimme hänet jumalaksi, koska hänen laivansa ja sotavaruksensa ovat eläviä ja ajattelevia olentoja. Menkäämme pyytämään, että hän antaa meille anteeksi vastustuksemme ja jättää meidät nauttimaan valtaamme ja rikkauttamme.

Niin puhuttuaan sumuisen Saaren päälliköt hyppäsivät satulaan ja lähtivät kohti sitä Valtameren rantaa, missä olivat roomalaiset lähellä poukamaa, jossa heidän kevyet purjealuksensa olivat ankkurissa, eikä kaukana niiltä rantahiekoilta, joille he olivat vetäneet kaleerinsa. Komm ratsasti heidän seurassaan. Nähdessään roomalaisten leirin vallihautoineen ja paaluvarustuksineen ja leveine, säännöllisine katuineen, joilla oli valtava määrä lipputankoja hohtelevine kultaisine kotkankuvineen ja merkkiseppeleineen, he pysähtyivät ihmeissään ja kysyivät itseltään, minkä taian nojalla roomalaiset olivat rakentaneet päivässä kaupungin, joka oli kaikkia sumuisen Saaren kaupunkeja kauniimpi ja suurempi.

— Se on Rooma, vastasi Atrebaatti. Roomalaiset kuljettavat Rooman kaikkialle mukanaan.

Päästyään leiriin he menivät istuimen luo, jossa nähtiin prokonsuli liktoriensa ympäröimänä. Hän oli kalpea purppuraisessa viitassaan, ja hänen silmänsä katselivat terävästi kuin kotkan.

Komm Atrebaatti asettui pyytäjän asentoon ja rukoili Caesaria antamaan anteeksi bretonilaisille päälliköille.

— Sinua vastustaessaan, sanoi hän, nämä päälliköt eivät toimineet niinkuin käskee heidän sydämensä, joka on käskiessään aina suuri. Ajaessaan sotilaitasi vastaan sotavaunujansa he tottelivat eivätkä käskeneet; he tottelivat heimojen köyhiä ja mitättömiä miehiä, jotka kokoontuivat monilukuisina vastustamaan sinua, koska eivät olleet kyllin älykkäät tietääkseen, kuinka voimallinen olet. Tiedäthän, että köyhät ovat kaikissa asioissa rikkaita huonommat. Älä kiellä ystävyyttäsi näiltä, jotka omistavat paljon ja voivat maksaa sinulle veroa.

— Me luovutamme sinulle jalosukuiset poikamme ja tuomme muutamia niistä jo tänään. Mutta useimmat jalosukuiset pojat ovat Saaremme kaukaisissa osissa, ja kestää monta päivää, ennenkuin he ehtivät tänne.

Caesar kumarsi myöntymyksen merkiksi. Atrebaatin neuvoa noudattaen päälliköt sitten luovuttivat vain vähän nuoria poikia eikä suinkaan kaikkein jalosukuisimpia.

Komm jäi leiriin. Yöllä, kun ei saanut unta, hän nousi rantakalliolle ja katseli merelle. Aallot särkyivät kareihin. Ulapan tuuli liitti meren ärjyntään synkän naukunansa. Kelmeä kuu, joka pilvien joukossa kiitäen kuitenkin pysyi liikkumatta, loi Valtameren pintaan levotonna välkehtivää valoansa. Atrebaatti, jonka villi katse tunkeutui halki pimeän ja sumun, näki aluksia, jotka olivat joutuneet myrskyn käsiin ja joita tuuli ja aallot ahdistivat. Toiset olivat jo rikkoutuneet ja uivat valtoimina valkoisten kuohuvien ärjyaaltojen niitä ajaessa; toiset lipuivat takaisin ulapalle. Niiden purjeet viistivät merta kuin kalastajalintujen siivet. Nämä laivat olivat tuoneet Caesarin ratsuväkeä, ja myrsky hajoitti ne nyt. Gallian mies hengitti ilokseen meri-ilmaa, asteli vähän aikaa rantakallion reunalla, ja kohta hänen katseensa keksi poukaman, missä olivat hiekkarannalle vedettyinä ne roomalaiset kaleerit, jotka olivat bretoneja säikyttäneet. Hän näki, kuinka aallokko vähitellen niitä läheni, saavutti ne, kohotti niitä, iski ne toisiinsa ja rikkoi ne. Syvärunkoiset purjealukset tempoivat ankkureitaan tuimassa tuulessa, joka kiidätti pois niiden mastot ja rikin kuin oljenkorret. Hän näki rannalle rientäneiden sotilaiden liikkuvan siinä sekasortoisena joukkona. Heidän äänekkäät huutonsa kaikuivat hänen korviinsa myrskyn pauhusta huolimatta. Silloin Komm kohotti katseensa kohti jumalaista kuuta, jota palvovat atrebaatit, rannikkojen ja syvien salojen asujaimet. Se oli siinä, bretonein myrskyisellä taivaalla, ja näytti kilveltä. Komm tiesi, että juuri se, tuo vaskenkarvainen täysikuu, oli aiheuttanut tämän valtavan merennousun, joka nyt tuhosi roomalaisten laivastoa. Ja siinä, kalpealla rantakalliolla, ylhäisessä yössä, ärjyvän meren äärellä, Komm Atrebaatille ilmeni salattu, salaperäinen voima, roomalaisten voimaa voittamattomampi.

Kuultuaan laivaston tuhoutuneen bretonit havaitsivat ilokseen, ettei Caesar voinut käskeä Valtamerta eikä kuuta, autioiden rannikoiden ja synkkien metsien ystävää, ja etteivät roomalaiset kaleerit olleetkaan mitään voittamattomia lohikäärmeitä, koska merenhyöky oli ne murskannut ja heittänyt puhkotuin kyljin rantahiekalle. He alkoivat jälleen toivoa voivansa tuhota roomalaiset, ajattelivat surmata heitä suuren joukon keihäällä ja miekalla ja heittää loput mereen. Siitä syystä he kävivät joka päivä uutterasti Caesarin leirissä tuoden sotilaille savustettua lihaa ja hirventaljoja. Heidän kasvonsa olivat ystävälliset, he lausuivat runsaasti mesimakeita sanoja ja tunnustelivat ihastellen senturioiden lujia käsivarsia.

Paremmin alistumistaan ilmaistakseen päälliköt luovuttivat panttivankeja; mutta ne olivat verivihollisten poikia tai viehätyksettömiä lapsia eivätkä suinkaan jumalista polveutuneiden perheiden jälkeläisiä. Otaksuen pienten ruskeiden miesten ehdottomasti luottavan heidän ystävyyteensä he keräsivät kaikkien Tamesiin rannan kylien soturit ja hyökkäsivät ankarasti huutaen leirin portteja vastaan. Portteja puolustamaan oli rakennettu puutornit. Bretonit, jotka eivät olleet perehtyneet varustettujen asemien valloittamiseen, eivät päässeet leirin sisäpuolelle, ja monen päällikön värjätyt kasvot joutuivat koskettamaan maankamaraa tornien juurella. Vielä kerran bretonilaiset oppivat tietämään, että roomalaiset olivat yliluonnollisilla voimilla varustetut. Jo seuraavana päivänä he tulivat pyytämään Caesarilta armoa ja vakuuttamaan hänelle ystävyyttänsä.

Caesar otti heidät vastaan, kasvot liikkumattomina, mutta jo yöllä hän antoi legionainsa astua kiireesti korjattuihin purjealuksiin ja suuntasi ne kohti morinien rannikkoa. Hän ei toivonut myrskyn hajoittaman ratsuväkensä enää saapuvan perille ja luopui tällä kertaa sumuisen Saaren valloittamisesta.

Komm Atrebaatti palasi sotajoukon kanssa morinien rannikolle. Hän oli noussut prokonsulia kuljettavaan alukseen. Caesar, joka oli utelias tuntemaan barbaarien tapoja, kysyi, eivätkö gallialaiset pitäneet itseään Pluton jälkeläisinä ja eikö siitä heidän alkuperästänsä johtunut, etteivät he laskeneet aikaa päivien, vaan öiden mukaan. Atrebaatti ei kyennyt pätevästi selittämään tuota käytäntöä, mutta lausui omana mielipiteenään, että yö oli ollut ennen päivää maailman syntyessä.

— Minä arvelen, lisäsi hän, että kuu on aurinkoa vanhempi. Se on erittäin voimallinen jumala, gallialaisten ystävä.

— Kuun jumaluuden, vastasi Caesar, tunnustavat sekä roomalaiset että kreikkalaiset. Mutta älä huoli uskoa, Commius, että tuo Italian ja koko maanpiirin yläpuolella hohteleva taivaankappale on erikoisen suopea gallialaisille.

— Varo, Julius, virkkoi Atrebaatti, ja punnitse sanojasi. Kuu, jonka näet täällä pilvien joukossa kiitävän, ei ole se kuu, joka loistaa Roomassa marmoritemppelienne yläpuolella. Italiaan ei voisi nähdä tätä, vaikka se olisi hyvinkin iso ja kirkas. Se on liian kaukana.

III.

Talvi saapui peittämään Galliaa pimeällä, jäällä ja lumella. Kaislakattoisissa majoissaan asuvien soturien sydämissä tuntui liikutus, kun he muistelivat Caesarin surmaamia tai huutokaupalla myymiä päälliköitä ja palvelijoita. Toisinaan tuli majan ovelle mies, joka kerjäsi leipää ja näytti liktorin katkaisemia ranteitaan, ja soturit närkästyivät sydämessään. He lausuivat toisilleen vihan sanoja. Yöllisiä kokouksia pidettiin synkissä metsissä ja vuorten rotkoissa.

Kuningas Komm metsästi sillävälin uskollistensa kanssa atrebaattien maassa. Joka päivä saapui kuninkaan luo juovikkaaseen sotilasviittaan ja punaisiin polvihousuihin puettu sanansaattaja, tuntemattomia polkuja pitkin, hillitsi ratsuaan hänen luokseen ehdittyään ja virkkoi hiljaa:

— Komm, etkö tahdo olla vapaa mies vapaassa maassa? Suostutko vielä kauankin olemaan roomalaisten orjana?

Sanantuoja hävisi kapealle tielle, missä pudonneet lehdet vaimensivat hänen ratsunsa askelet kuulumattomiksi.

Komm, atrebaattein kuningas, pysyi roomalaisten ystävänä. Vähitellen hän kumminkin johtui siihen vakaumukseen, että atrebaattien ja morinien tuli olla vapaita, koska hän oli heidän kuninkaansa. Hänestä oli epämieluista nähdä, kuinka Nemetocennaan asettuneet roomalaiset istuivat oikeutta jakamassa ja Italiasta tulleet maanmittarit viitoittivat teitä pyhien metsien halki. Sitäpaitsi hän ihaili roomalaisia entistä vähemmän siitä lähtien, kun oli nähnyt heidän alustensa murskautuvan Bretonian rantakallioihin ja legionasoturien itkevän yöllä rantahietikolla. Hän harjoitti yhä korkeata käskyvaltaansa Caesarin nimessä, mutta puhui uskollisilleen hämärin lauseparsin tulevista sodista.

Kolme vuotta myöhemmin hetki oli tullut; roomalaista verta oli vuodatettu Genabumissa. Caesaria vastaan liittoutuneet päälliköt keräsivät sotilaitansa Arvernein vuorille. Komm ei rakastanut niitä päälliköitä, vaan vihasi heitä, toisia siitä syystä, että heillä oli enemmän miehiä, hevosia ja maata, toisia senvuoksi, että heillä oli runsaat määrät kultaa ja rubiineja, ja useita siitä syystä, että he väittivät olevansa häntä urhoollisemmat ja jalosukuisemmat. Hän otti kuitenkin vastaan heidän lähettiläänsä antaen heille ystävyyden merkiksi tammenlehden ja pähkinäpensaan oksan. Hän keskusteli toisilla paikkakunnilla asuvien Caesarille vihamielisten päällikköjen kanssa käyttämällä puun oksia, jotka leikattiin ja liitettiin toisiinsa siten, että gallialaiset, jotka tuntevat lehtikielen, asian oivalsivat.

Hän ei kajahduttanut sotahuutoa, vaan kulki atrebaattien kylissä tervehtimässä majoissaan asuvia sotureita ja sanoi heille:

Hän hankki itselleen varmuuden siitä, että hänen kajahduttaessaan sotahuutonsa viisituhatta morinisoturia ja neljätuhatta atrebaattisotilasta kiinnittäisivät pronssisen miekankantimensa soljen. Iloisin mielin hän ajatteli, että metsässä kyti tuli tuhkan alla, ja lähti salaa trevirein luo voittaakseen heidät gallialaisten pyrkimysten kannattajiksi.

Hänen ratsastaessaan uskollistensa kanssa pitkin Mosellan pajukkorantaa saapui juovikkaaseen viittaan puettu sanantuoja, joka jätti hänelle kanervanvarteen kiinnitetyn saarninoksan siten ilmaisten, että roomalaiset olivat saaneet vihiä hänen aikeistaan ja että hänen oli paras menetellä varovasti. Sitä näet merkitsi saarniin liitetty kanerva. Mutta Komm jatkoi matkaansa ja saapui trevirein alueelle. Titus Labienus, Caesarin varapäällikkö, oli majoittunut sinne kymmenen legionan keralla. Saatuaan tietää, että kuningas Commius saapui salaa trevirein päällikköjen luo, hän arveli tarkoituksena olevan vieroittaa heidät Rooman ystävyydestä. Annettuaan vakoojien häntä seurata hän sai tietoja, jotka vahvistivat otaksumaa. Silloin hän päätti toimittaa pois tieltä tuon miehen. Hän oli roomalainen, jumalatar-kaupungin, maailman ihanimman, poika ja kantoi rauhan aseita maailman ääriin. Hän oli etevä sotapäällikkö, matematiikkaan ja mekaniikkaan perehtynyt. Rauhan vallitessa, joutoaikoinansa, hän keskusteli Campaniassa sijaitsevassa huvilassaan, tärpättipuiden alla, ylhäisten virkamiesten kanssa kansojen laeista, tavoista ja menoista. Hän kiitti muinaisen ajan hyveitä ja vapautta. Hän luki historiankirjoittajien ja kreikkalaisten filosofien teoksia. Hänen henkensä oli kaikin puolin ylhäinen ja hienostunut. Ja koska Komm Atrebaatti oli barbaari, Rooman aatteelle vieras, näytti hänestä soveliaalta, että mies salaa murhattiin.

Saatuaan tietää, missä Komm oli, hän lähetti sinne ratsuväkensä prefektin Caius Volusenus Quadratuksen, joka tunsi Atrebaatin. Heille molemmille näet oli annettu tehtäväksi yhdessä tutkia Bretonian saaren rantoja ennen Caesarin maihinnousua; mutta Volusenus ei ollut uskaltanut astua maihin. Caesarin luutnantin Labienuksen käskystä Volusenus niinmuodoin valitsi muutamia senturioja ja vei heidät kerallaan kylään, jossa tiesi Kommin olevan. Hän voi luottaa miehiinsä. Senturio oli ylennetty legionasotilas, ja hänellä oli virkansa merkkinä kappale viininvartta, jolla hän löi alaisiaan. Hänen päällikkönsä saivat hänet tekemään, mitä ikänä tahtoivat. Hän oli maantasoittajaa lukuunottamatta valloituksen tärkein väline. Volusenus sanoi senturioilleen:

— Minua lähestyy mies. Annatte hänen tulla likelle. Minä ojennan hänelle käteni. Samassa te iskette häntä takaapäin ja surmaatte hänet.

Tämän käskyn lausuttuaan Volusenus lähti saattueineen. Eräällä rotkotiellä lähellä kaupunkia hän kohtasi Kommin uskollistensa seurassa. Atrebaattien kuningas, joka tiesi roomalaisten epäluulojen kohdistuvan itseensä, aikoi kääntyä takaisin. Mutta ratsuväen prefekti mainitsi häntä nimeltä, vakuutti ystävyyttään ja ojensi hänelle kätensä.

Noiden hyväntahtoisuuden merkkien rauhoittamana Atrebaatti tuli lähemmäksi. Hänen aikoessaan tarttua ojennettuun käteen eräs senturio iski häntä miekalla päähän niin että hän putosi ratsunsa selästä verta vuodattaen. Kuninkaan uskolliset hyökkäsivät heti pienen roomalaisjoukon kimppuun, hajoittivat sen, nostivat Kommin maasta ja veivät hänet läheiseen kylään. Volusenus, joka otaksui tehneensä tehtävänsä, ajoi ratsumiestensä kanssa täyttä laukkaa takaisin leiriin.

Kuningas Komm ei ollut kuollut. Hänet kuljetettiin salaa atrebaattein maahan, ja hän toipui kamalasta haavastaan. Päästyään jälleen jalkeille hän lausui tämän valan:

— Minä vannon, etten astu enää milloinkaan roomalaisen eteen muuten kuin hänet tappaakseni.

Pian senjälkeen hän sai kuulla, että Caesar oli kärsinyt suuren häviön Gergovian vuoren juurella ja että kuusi viidettä hänen armeijansa senturioa oli kaatunut kaupungin muurien edustalle. Sitten hän sai tietää, että liittoutuneet, joita johti Vercingetorix, olivat piiritettyinä mandubein Alesiassa, kuuluisassa gallialaisessa linnoituksessa, jonka oli perustanut Herkules Tyrolainen. Silloin hän lähti morini- ja atrebaattisoturiensa kanssa eduenein rajalle, jonne kokoontuvan sotajoukon piti rientää Alesiaan gallialaisten avuksi. Tämän sotajoukon miesluku laskettiin, ja siinä havaittiin olevan kaksisataaneljäkymmentätuhatta miestä jalkaväkeä ja kahdeksantuhatta ratsumiestä. Päälliköiksi valittiin eduenit Virdumar ja Eporedorix, arvernilainen Vergasillaun ja atrebaatti Komm.

Pitkien ja vaikeiden päivämarssien jälkeen Komm saapui päällikköineen ja miehineen eduenein vuoriseen maahan. Eräältä niistä kukkuloista, jotka ympäröivät Alesian ylänköä, hän näki roomalaisen leirin ja kaikkialla sen ympärillä maan myllerrettynä. Se oli noiden pienten ruskeiden miesten työtä, jotka kävivät sotaa enemmän kuokalla ja lapiolla kuin keihäällä ja miekalla. Tuo näytti Kommista pahalta enteeltä, sillä hän tiesi gallialaisten kykenevän käymään vallihautojen ja heittokoneiden kimppuun huonommin kuin päin vihollista, rinta rintaa vasten. Hän itse tunsi varsin hyvin sodan juonet, mutta ei ymmärtänyt paljoakaan latinalaisten insinöörien tempuista. Kolmen suuren taistelun jälkeen, joissa roomalaisten linnoituslaitteet eivät ollenkaan vioittuneet, Komm huuhtoutui pois kuin oljenkorsi gallialaisten hurjan paon mylläkässä. Hän oli nähnyt kahakassa Caesarin punaisen manttelin ja oli aavistanut häviön. Nyt hän pakeni omia teitään, vimmoissaan, roomalaisia kiroten, mutta tyytyväisenä siihen, että toiset gallialaispäälliköt, joita hän kadehti, olivat joutuneet onnettomuuden uhreiksi hänen kerallaan.

IV.

Komm piili kokonaisen vuoden atrebaattein metsissä. Hän oli siellä hyvässä suojassa, sillä gallialaiset vihasivat roomalaisia ja heidän alamaisinaan kunnioittivat suuresti niitä, jotka eivät roomalaisia totelleet. Uskollistensa seuraamana hän vietti virralla ja suurilla saloilla elämää, jokseenkin samanlaista kuin oli viettänyt ollessaan monien heimojen päällikkönä. Hän harjoitti metsästystä ja kalastusta, mietti salajuonia ja joi hiivajuomia, jotka häivyttivät hänestä inhimillisten seikkojen oivaltamisen, mutta saivat hänet käsittämään jumalallisia asioita. Hänen mielensä oli kumminkin muuttunut, ja hän kärsi siitä, ettei tuntenut itseään enää vapaaksi. Kaikki kansojen päälliköt olivat saaneet surmansa taisteluissa tai olivat kuolleet raippoihin tai joutuneet liktorien kahlehtimina Rooman vankiloihin. Nyt ei Kommia elähdyttänyt heihin kohdistuva kiivas kateus; hän suuntasi koko vihansa roomalaisiin. Hän kiinnitti hevosensa häntään sen kultavanteen, jonka oli Rooman senaatin ja kansan ystävänä saanut diktaattorilta. Hän antoi verikoirilleen nimet Caesar, Caius ja Julius. Nähdessään sian hän nimitti sitä Volusenukseksi ja heitti sitä kivillä. Ja hän sepitti lauluja, niiden kaltaisia, joita oli kuullut nuoruudessaan, ilmaisten niissä voimallisin kuvin vapaudenrakkautta.

Eräänä päivänä, linnustaessaan, hän oli yksin ja uskollisistaan etääntyneenä noussut sille korkealle kanervakankaalle, joka kohoo Nemetocennan yläpuolelle, ja näki ihmeekseen, että hänen kaupunkinsa olkikattoiset majat ja paaluvarustukset oli purettu ja että rakennetun suojamuurin sisäpuolelle oli kohonnut pylväskäytäviä, temppeleitä ja ihmeellisiä rakennuksia, jotka herättivät hänessä pelkoa ja kauhua kuin noidan työt. Hän näet ei voinut ymmärtää, että oli kyetty kohottamaan nuo rakennukset vähässä ajassa luonnollisin keinoin.

Hän unohti vaania kanervakankaan lintuja, jäi pitkäkseen maksankarvaiselle maalle ja katseli kauan merkillistä kaupunkia. Pelkoa voimakkaampi uteliaisuus piti hänen silmiään avoinna. Hän katseli näkyä iltaan asti. Sitten hänen sydämeensä nousi vastustamaton halu lähteä kaupunkiin. Hän kätki kanervikkoon kiven alle kultaiset kaulakorunsa, rannerenkaansa, jalokivillä kaunistetut vyönsä ja metsästysaseensa, jättäen vain väkipuukon nuttunsa verhoon, ja laskeutui metsänrinnettä. Tunkeutuessaan kosteiden tiheikköjen läpi hän poimi herkkusieniä, jotta näyttäisi köyhältä mieheltä, joka oli menossa torille myymään saalistansa. Hän saapui kaupunkiin kolmannen vartion aikana, Kultaisesta portista. Sitä vartioivat sotamiehet päästivät sisään ruokavaroja tuovat maalaiset. Niin pääsi atrebaattein kuningaskin, joka oli pukeutunut köyhäksi mieheksi, vapaasti astumaan via Julialle. Sen varrella oli huviloita, ja se johti Dianan temppeliin, jonka valkoinen otsikko kohosi jo purppuraisten, taivaansinisten ja kultaisten lehtikiehkurain kaunistamana. Komm näki aamun himmeässä valossa talojen seiniin maalattuja kuvia. Ne olivat tanssijattarien ilmavia hahmoja tai historiallisia kohtauksia, joista hänellä ei ollut tietoa: nuori neito, jonka sankarit toivat uhrilahjaksi, äiti, joka vimmoissaan surmasi kaksi imeväistä lastansa, pukinjalkainen mies, joka heristi hämmästyneenä suippoja korviansa poistaessaan verhoa nukkuvan immen päältä ja havaitessaan hänet nuoreksi pojaksi, mutta myös naiseksi. Olipa pihoissa toisiakin maalauksia, jotka opettivat Gallian kansojen keskuudessa tuntemattomia rakastamistapoja. Vaikka Komm oli kiihkeästi kiintynyt viiniin ja naisiin, hän ei kumminkaan ymmärtänyt mitään ausonialaisesta hekumasta, koska ei muodostanut itselleen mitään havainnollista käsitystä ruumiin erilaisista muodoista ja koska hänen mieltänsä ei riuduttanut kauneuden kaipuu. Hän oli tullut tähän kaupunkiin, joka oli aikoinaan ollut hänen omansa, tyydyttääkseen vihaansa ja ravitakseen kiukkuansa, ja hän elätti sydämessään raivoa ja inhoa. Hän ei sietänyt latinalaisia taiteita eikä maalaajien salaperäisiä taidokkaita menetelmiä. Hän käsitti kaikista pylväskäytäviin kuvatuista kohtauksista vain ylen vähän, koska hänen silmänsä olivat taitavat erottamaan ainoastaan puiden lehviä ja synkän taivaan pilviä.

Hän kantoi sienisaalistaan viittansa laskoksessa ja asteli isoilla laakapaasilla kivettyjä teitä. Eräässä porttikäytävässä, jonka yläpuolella oli pienen lampun valaisema phallus, hän huomasi läpinäkyviin tunikkoihin puettuja naisia vaaniskelemassa ohikulkijoita. Hän lähestyi heitä ajatellen tehdä jotakin väkivaltaa. Vanha akka tuli ja tiuskasi:

— Mene tiehesi. Täällä ei huolita juustolta haiskahtavista maalaistollikoista. Lähde lehmiesi luo, sinä härkäpaimen!

Komm vastasi, että hänellä oli ollut viisikymmentä vaimoa, atrebaattein naisten valiot, ja arkut täynnä kultaa. Ilonaiset alkoivat nauraa, ja eukko huusi:

Ja eukko näytti viininvarsikepillä varustetulta senturiolta; niin mahtavana ilmeni Rooman Kansan majesteetti Valtakunnassa!

Komm rikkoi nyrkillään hänen leukaluunsa ja poistui rauhallisesti. Hänen takanaan täyttivät kimakat huudot ja surkeat valitukset talon ahtaan käytävän. Hän jätti vasemmalle puolelleen ardealaisen Dianan temppelin ja kulki forumin yli kahden pylväsrivin välitse. Havaittuaan marmorijalustalla seisovan Rooma-jumalattaren, jonka päätä peitti kypärä ja joka ojensi kättään vallitakseen kansoja, Komm suoritti hänen edessään, solvaavassa tarkoituksessa, kaikkein alhaisimman luonnollisen toimituksen.

Hän oli kulkenut asutun kaupungin läpi. Hänen edessään levisi tuskin hahmoteltuna, mutta jo valtavan suurena kiviympyränä amfiteatteri. Hän huokasi:

Hän eteni maahan jaoitettujen ja jalkoihin tallattujen gallialaismökkien jäännösten välitse. Rakennusten olkikatot, jotka olivat aikoinaan kohonneet kuin liikkumaton sotajoukko, eivät olleet nyt edes raunio, vaan maassa viruva tunkio. Komm ajatteli:

— Siinä on jäännös monen ihmisiän työstä! Tuoksi ovat muuttuneet ne asumukset, joiden seinille atrebaattipäälliköt ripustivat aseitaan!

Aurinko oli jo noussut valaisemaan amfiteatterin porrasaskelmia, ja gallialainen kulki leppymättömän vihan valtaamana laajain kivi- ja tiilikivivarastojen keskellä. Hän täytti näiden ankarain valloituksen muistomerkkien näkemisellä siniset silmänsä ja pudisti raikkaassa aamuilmassa pitkää hallavaa tukkaansa. Luullen olevansa yksin hän mutisi kirouksia. Mutta sitten hän huomasi vähän matkan päässä varikosta, tammipuita kasvavan kummun juurella sammaleisella kivellä istuvan miehen, joka oli siinä kumarassa, pää viitan verhoamana. Hänellä ei ollut mitään sotilasmerkkejä, mutta sormessa näkyi ritarinsormus, ja atrebaatti oli siinä määrin perehtynyt roomalaiseen leiriin, että tunsi vaivatta sotatribuunin. Sotilas kirjoitti vahatauluunsa ja näytti kerrassaan vaipuneen ajatustensa maailmaan. Oltuaan kauan liikkumatta hän kohotti päätään mietteissään, piirrin huulella, katseli mitään näkemättä, laski jälleen katseensa alas ja alkoi taasen kirjoittaa. Komm näki hänen kasvonsa ja huomasi, että hän oli nuori, hienon ja lempeän näköinen.

Atrebaattein päällikön mieleen muistui vannottu vala. Hän kopeloi väkipuukkoaan viittansa alla, hiipi villin ketterästi roomalaisen taakse ja iski puukon hänen niskaansa. Puukon terä oli roomalaista tekoa. Tribuuni huokasi syvään ja lysähti kasaan. Verinoronen virtasi hänen suupielestään. Vahalevyt olivat yhä hänen tunikkansa varassa polvien välissä. Komm tarttui niihin ja silmäili ahnaasti niiden merkkejä ajatellen, että ne olivat taikamerkkejä, joiden tuntemisesta koituisi hänelle suuri mahti. Ne olivat kirjaimia, joita hän ei kyennyt lukemaan, peräisin kreikkalaisesta kirjaimistosta, jota' Italian nuoret sivistyneet käyttivät siihen aikaan mieluummin kuin latinalaista. Kirjaimet oli suurelta osalta hivutettu pois piirtimen litteällä yläpäällä. Jäljellejääneet muodostivat latinankielisiä, kreikkalaisiin runomittoihin sepitettyjä säkeitä, joiden ajatuksen voi paikoitellen ymmärtää:

PHOIBELLE; HÄNEN TIAISESTAAN

Oi armas, autuuttaan ja valkeuttaan vailla nyt harhaa Varius sateisen taivaan alla Galata…

Oi Phoibe valkea, ojenna hellävaroin jyviä, vettäkin vangille värjyvälle. Se hautoo, äiti rukka; suo rauha säikkyjälle…

Oi, karta Valtamerta, sen usvarannoilia sa voisit, Phoibe… … jalat valkeat ja norja vartesi ne soreasti liikkui, kun soitti orjanaiset…

Ei kulta Kroisoksen, ei vaatteet purppuraiset, vaan käsivarren hempi ja poven…

Heränneestä kaupungista kuului heikkoa hälinää. Atrebaatti pakeni gallialaisten majojen jäännösten ohi, missä muutamia barbaareja vielä piili nöyrinä ja villeinä, ja hyppäsi ulos vainiolle muurissa olevasta aukosta.

Kun sotilaiden miekat, liktorien raipat ja Caesarin mairittelevat sanat olivat vihdoin rauhoittaneet koko Gallian, tuli Marcus Antonius, kvestori, talvimajaan atrebaattein Nemetocennaan. Hän oli Caesarin sisaren Julian poika. Hänen tehtävänään oli maksaa joukoille palkat ja jakaa vakiintuneiden sääntöjen mukaisesti saalis, joka oli suunnattoman suuri, sillä valloittajat olivat löytäneet kultaharkkoja ja kiiltokiviä pyhistä paikoista paasien alta, onteloista tammista ja lammikkojen tyynistä vesistä ja olivat keränneet paljon kultaisia talouskaluja päällikköjen ja sukupuuttoon hävitettyjen heimojen asumuksista.

Marcus Antonius oli tuonut mukanaan suuren joukon kirjureita ja maanmittaajia, jotka kävivät jakamaan irtaimistoa ja maita ja olisivat laatineet paljon joutavia kirjelmiä, ellei Caesar olisi käskenyt heidän noudattaa yksinkertaisia ja nopeita työmenetelmiä. Nemetocennaan tuli tulvimalla aasialaisia kauppiaita, kolonisteja, työläisiä ja lakimiehiä, ja atrebaatit, jotka olivat jättäneet kaupunkinsa, palasivat sinne toinen toisensa jälkeen uteliaina, hämmästyneinä, täynnä ihmetystä. Useimmat gallialaiset olivat nyt ylpeät, kun saivat käyttää togaa ja puhua Remuksen jalojen poikien kieltä. Pitkät viiksensä ajeltuaan he olivat roomalaisten näköiset. Ne heistä, joille oli jäänyt hiukan varallisuutta, pyysivät roomalaista arkkitehtiä rakentamaan talon jossa oli sisäinen pylväskäytävä, naisten suojat ja simpukankuorilla koristettu suihkulähde. He maalauttivat Herkuleen, Merkuriuksen ja Runottaret ruokasaliensa seinäpintoihin ja aterioivat makuuasennossa.

Vaikka olikin kuulu ja kuulun isän poika, Komm oli menettänyt useimmat uskollisistaan. Hän kieltäytyi kumminkin alistumasta ja vietti harhailevaa sotilaan elämää muutamien miesten keralla, joita liitti häneen tuima tahto saada olla vapaa, roomalaisiin kohdistuva viha tai tottumus ryöstämään ja raiskaamaan. He seurasivat häntä ikisankkoihin metsiin, rämeille, vieläpä liikkuville saarillekin, joita muodostuu virtojen laajoihin suistomaihin. He olivat kaikki häneen kiintyneet, mutta puhuttelivat häntä arkailematta, niinkuin henkilö puhuttelee vertaistansa, koska tosiaankin olivat hänen vertaisiaan rohkeudessa ja kärsimysten, puutteen ja kurjuuden alinomaisessa ylenmääräisyydessä. He asuivat tiheissä metsissä tai kallioiden halkeamissa ja tiesivät tien niihin onkaloihin, joita virtojen voimallinen vesi uurtaa ahtaiden rotkojen kupeisiin. Elleivät löytäneet metsänriistaa, he söivät karhunmarjoja ja sianpuolukoita. He eivät voineet lähteä kaupunkeihin, koska roomalaiset tai pelkkä roomalaistenpelko niitä heiltä varjelivat. Kaikkein useimmissa kaupungeissa he olivat vihattuja vieraita. Komm otettiin kuitenkin vastaan hajallaan sijaitsevissa majoissa, tuulten aina pieksemillä rantahietikoilla Somme-virran suun uneliailla äyräillä. Näiden hiekkasärkkien asujaimet nauttivat ravinnokseen kaloja. Köyhinä, eri tahoilla asuvina, hedelmättömän maaperän sinisiin ohdakkeisiin uponneina he eivät olleet kokeneet roomalaista mahtia. He ottivat hänet ja hänen ystävänsä vastaan maanalaisissa asumuksissaan, jotka oli peitetty kaislalla ja meren vierittämillä kivillä. He kuuntelivat häntä tarkkaavaisesti, koska eivät olleet milloinkaan kuulleet kenenkään puhuvan niin hyvin. Hän sanoi heille:

— Tietäkää, kutka ovat ystäviä atrebaateille ja morineille, jotka asuvat meren rannikolla ja synkillä salomailla.

— Kuu, metsä ja meri ovat morinein ja atrebaattein ystävät. Mutta Caesarin tuomia pieniä ruskeita miehiä ei rakasta meri, ei tuuli eikä metsäkään.

Meri on minulle sanonut: — Komm, minä kätken venetiläiset venheesi rantani autioon poukamaan.

Metsä on minulle sanonut: — Minä suon turvallisen tyyssijan sinulle, kuululle päällikölle, ja uskollisille seuralaisillesi.

Kuu on minulle sanonut: — Komm, näithän, kuinka murskasin roomalaisten alukset Bretonian rannalla. Minun käskettävinäni ovat pilvet ja tuulet, ja minä kiellän valoni vankkurien kuljettajilta, jotka tuovat elintarpeita Nemetocennan roomalaisille, niin että voit heidät yllättää yöllä.

— Jättäkää venheenne ja verkkonne ja lähtekää kanssani. Teistä kaikista tulee sotapäälliköitä ja suurimaineisia miehiä. Me taistelemme kauniita ja hyödyllisiä taisteluita. Me hankimme itsellemme elintarpeita, aarteita ja naisia yltäkyllin. Se käy päinsä näin:

»Muistissani on atrebaattein ja morinein maa niin täydellisesti, ettei koko tässä maassa ole yhtäkään jokea, ei lampea eikä kalliota, jonka paikkaa en tarkoin tiedä. Kaikki tiet, kaikki polut ovat samoin mielessäni täsmällisine pituuksineen ja varmoine suuntineen, täysin sellaisina kuin esivanhempiemme maankamaralla. Ja ajatukseni täytyy olla suuri ja kuninkaallinen voidakseen siten sisältää atrebaattein koko alueen. Tietäkää, että se sisältää vielä paljon muita maita, bretonilaisia, gallialaisia ja germaanisia. Jos siis minut olisi määrätty kansojen johtajaksi, olisin voittanut Caesarin ja karkoittanut roomalaiset näiltä mailta. Ja siitä syystä me voimme yhdessä helposti yllättää Marcus Antoniuksen kuormastot, joiden on määrä tuoda ruokavaroja heidän minulta varastamaansa kaupunkiin. Me voimme helposti heidät yllättää, koska tunnen heidän kulkemansa tiet, ja heidän sotilaansa eivät kykene meitä tavoittamaan, koska eivät tunne niitä teitä, joita me kuljemme. Ja jos osuisivatkin jäljillemme, pääsemme heitä pakoon venetiläisissä venheissäni, jotka kuljettavat meidät bretonein Saareen.»

Sellaisilla puheilla Komm herätti suurta luottamusta isännissään sumuisella rannikolla. Hän voitti heidät lopullisesti puolelleen antamalla heille muutamia kulta- ja hopeakappaleita, omistamiensa aarteiden jäännöksiä. He sanoivat hänelle:

Komm johti heidät tuntemattomia teitä roomalaistien laitaan saakka. Nähdessään kosteilla niityillä, jonkun rikkaan miehen asumuksen luona, hevosia laitumella hän lahjoitti ne kumppaneilleen.

Niin hän muodosti ratsuväkijoukkueen, johon liittyi useita atrebaatteja haluten päästä sotapoluille hankkimaan rikkauksia. Tulipa tarjolle muutamia roomalaisten leiristä karanneitakin, mutta Komm ei heistä huolinut, koska ei tahtonut rikkoa vannomaansa valaa, ettei katselisi koskaan roomalaista kasvoihin. Hän antoi älykkään miehen kuulustella heitä ja lähetti heidät takaisin. Toisinaan rukoilivat häntä jonkin kylän kaikki miehet, nuoret ja vanhat, ottamaan heidät uskollistensa joukkoon. Marcus Antoniuksen veronkantajat olivat saattaneet heidät puille paljaille vaatimalla Caesarin määräämien verojen lisäksi asiattomia maksuja ja velvoittamalla päälliköt suorittamaan sakkoja kuvitelluista rikoksista. Täytettyään valtionrahaston nuo virkamiehet tosiaankin huolehtivat rikastumisestaan barbaarien kustannuksella, joita pitivät typerinä ja jotka voivat milloin tahansa jättää pyövelin käsiin vaimentaakseen ikävät valitukset. Komm valitsi voimakkaimmat miehet. Muut lähetettiin pois, vaikka he itkivät ja sanoivat kuolevansa nälkään tai joutuvansa roomalaisten surmaamiksi. Hän ei tahtonut saada suurta armeijaa, koska ei aikonut nostattaa suurta sotaa, kuten Vercingetorix.

Pienellä joukollaan hän ryösti muutamassa päivässä useita jauho- ja teuraskuormastoja, surmasi itsensä Nemetocennan muurien edustalla yksin liikkuvia legionasotilaita ja sai kaupungin roomalaisen väestön kauhun valtaan.

— Nämä gallialaiset, sanoivat tribuunit ja senturiot, ovat julmia barbaareja, jumalten halveksijoita ja ihmissuvun vihollisia. Vannotusta valasta huolimatta he loukkaavat Rooman ja Rauhan majesteettia. He ansaitsevat varoitukseksikelpaavan rangaistuksen. Ihmisyyden nimessä olemme velvolliset rankaisemaan syyllisiä.

Kolonistien valitukset ja sotilaiden huudot kohosivat kvestorin istuimen luo saakka. Marcus Antonius ei aluksi niistä välittänyt. Hänen harrastuksenaan oli esittää tarkoin suljetuissa hyvinlämmitetyissä saleissa histrioiden ja kurtisaanien seurassa, mitä oli tehnyt Herkules, jota hän muistutti kasvojensa piirteiltä, lyhyeltä ja kähärältä parraltaan ja jäsentensä voimakkuudelta. Jalopeuran taljaan puettuna, nuija kädessään tuo Julian roteva poika iski maahan kuviteltuja hirviöitä ja puhkoi nuolillaan lohikäärmeen kaltaista rakennelmaa. Sitten hän yht'äkkiä vaihtoi jalopeuran taljan Omphalen hameeseen ja vaihtoi samalla kiihkonsa laatua.

Sillävälin hätyytettiin kuormastoja, sotaväkiosastoja yllätettiin, ahdistettiin ja ajettiin pakoon, ja eräänä aamuna nähtiin senturio C. Fusius riippumassa hirtettynä, rinta puhki, puussa lähellä Kultaista porttia.

Roomalaisten leirissä tiedettiin, että näiden konnantöiden tekijä oli Commius, joka oli aikoinaan ollut Rooman ystävyyden nojalla kuninkaana, mutta oli nyt ruvennut rosvopäälliköksi. Marcus Antonius käski toimia tarmokkaasti sotilaiden ja kolonistien turvallisuuden takaamiseksi. Hän arvasi, ettei ovelaa gallialaista saataisi aivan pian kiinni ja kehoitti preettoria heti toimimaan kaamean varoittavasti. Noudattaakseen päällikkönsä ajatuksia preettori käski tuoda istuimensa eteen kaksi atrebaattia, rikkaimmat Nemetocennassa asuvista.

Toisen nimi oli Vergal, toisen Ambrov. He olivat molemmat jalosukuiset ja olivat ensimmäisinä kaikista atrebaateista solmineet ystävyysliiton Caesarin kanssa. Saatuaan kehnon korvauksen auliista alistumisestaan, menetettyään kaikki arvonsa ja suurimman osan omaisuuttansa, jouduttuaan alinomaa karkeiden senturioiden ja ahneiden legistain ahdistamiksi, he olivat uskaltaneet virkkaa jonkin valituksen. He elivät Nemetocennassa roomalaisia jäljitellen ja käyttäen pukunaan heidän togaansa, elivät yksinkertaisina ja turhamaisina, nöyryytettyinä ja kopeina. Preettori tutki heitä, tuomitsi heidät kärsimään isänmurhasta säädetyn rangaistuksen ja jätti heidät liktorien haltuun jo samana päivänä. He kuolivat epäillen latinalaista oikeutta.

Kvestori oli siten ripeällä lujuudellaan rohkaissut kolonisteja, jotka lausuivat hänelle siitä kiitoksensa. Nemetocennan kaupungin ylhäiset virkakunnat siunasivat hänen isällistä valppauttaan ja hurskauttaan ja määräsivät asetuksen nojalla hänelle pystytettäväksi vaskisen kuvapatsaan. Pian sen jälkeen Kommin ratsumiehet yllättivät ja surmasivat muutamia kaupungin ulkopuolelle uskaltautuneita latinalaisia kauppiaita.

VI.

Atrebaattein Nemetocennaan majoittuneen ratsuväkijoukon prefektinä oli Caius Volusenus Quadratus, sama mies, joka oli taannoin houkutellut kuningas Commiuksen satimeen ja oli sanonut saattueensa senturiolle: »Kun ojennan hänelle käteni ystävyyden merkiksi, iskette te häntä takaapäin.» Caius Volusenus Quadratusta kunnioitettiin armeijassa hänen velvollisuudentuntonsa ja horjumattoman rohkeutensa vuoksi. Hän oli saanut suuria palkintoja ja nautti sotilaallisten hyveittensä tähden arvonantoa. Marcus Antonius määräsi hänet ajamaan takaa kuningas Commiusta.

Volusenus suoritti innokkaasti hänelle uskottua tehtävää. Hän rakensi väijytyksiä Kommin varalle, pysytteli alinomaisessa kosketuksessa hänen sissiensä kanssa ja hätyytti heitä. Atrebaatti, joka oli perehtynyt moniin sotajuoniin, väsytti kuitenkin nopeilla liikkeillään roomalaista ratsuväkeä ja yllätti yksityisiä sotilaita. Hän surmasi vangit uskonnollisen tunteensa vuoksi, toivoen siten saavuttavansa jumalten mielisuosion. Mutta jumalat kätkevät ajatuksensa samoinkuin kasvonsakin. Erään sellaisen hurskaan teon suoritettuaan päällikkö Komm oli mitä pahimmassa vaarassa. Hän liikkui silloin morinein metsissä ja oli yöllä surmannut, laakakiven päällä, kaksi nuorta ja kaunista vankia, kun sitten metsästä lähtiessään huomasi joukkonsa kimppuun hyökkäävän Volusenuksen ratsuväen, joka paremmin asestettuna ja sukkelaliikkeisempänä piiritti hänet tappaen paljon miehiä ja hevosia. Hänen onnistui kumminkin raivata itselleen tie taitavimpien ja urhoollisimpien atrebaattien keralla. He pakenivat, ajoivat täyttä karkua tasankoa pitkin, kohti rannikkoa, missä sumuinen Valtameri pyöritteli kiviä hiekkapohjassaan. Kääntyessään katsomaan he näkivät kaukana takanaan roomalaisten kimaltelevat kypärät.

Päällikkö Komm toivoi hyvinkin pelastuvansa tästä ahdingosta. Hänen hevosensa olivat nopeammat, ja niiden taakka oli kevyempi kuin roomalaisten ratsujen. Hän otaksui aivan kohta voivansa saavuttaa läheisessä poukamassa piilevät aluksensa, astua niihin ja lähteä purjehtimaan kohti bretonein saarta.

Niin mietti päällikkö, ja atrebaatit ratsastivat äänettöminä. Maaperän laskeutuma tai kääpiöpuuviidat peittivät toisinaan näkyvistä Volusenuksen ratsumiehet. Sitten molemmat joukkueet olivat jälleen toistensa näkyvissä rajattomalla harmaalla lakeudella, mutta pitkän ja yhä kasvavan välimatkan päässä toisistaan. Kirkkaat pronssikypärät olivat jääneet kauas jälkeen, ja Komm erotti taakseen katsoessaan vain hieman liikkuvaa pölyä näkörannalla. Gallialaiset hengittivät jo iloiten merisuolalta maistuvaa ilmaa. Mutta rantaa lähestyttäessä kohoava hienohiekkainen maaperä hiljensi gallialaisten hevosten kulkua, ja Volusenus alkoi saavuttaa heitä.

Barbaarit, joiden korva oli herkkä, kuulivat lähenevät, tuskin havaittavat, mutta peloittavat latinalaiset huudot, ja edessä, tuulen taivuttamien lehtikuusten tuolla puolen, näkyivät hiekkaharjanteelle ehtineiden silmiin aution rannan poukamassa piilevien alusten mastot. He kajahduttivat ilmoille ilohuudon, ja päällikkö Komm kiitteli varovaisuuttansa ja onneansa. Mutta aljettuaan sitten laskeutua rantaa kohti he pysähtyivät puolitiehen ja silmäilivät epätoivoisina kauniita venetiläisiä aluksia. Leveäköliset, korkeakeulaiset ja -peräiset laivat lepäsivät nyt kuivalla hiekalla, siihen kellistyneinä moneksi pitkäksi hetkeksi meren pakovetten läikkyessä matkan päässä. Tuon nähdessään he jäivät typertyneinä paikoilleen, istuen taaksepäin ojentuneina höyryävien hevostensa selässä. Vaahtoavat, hervottomiksi ajetut hevoset painoivat päänsä alas maalta puhaltavassa tuulessa, joka niitä sokaisi liehuttaen pitkien harjojen suortuvia.

Komm ajoi alusten luo ja käski nostaa purjeet. Ne olivat eläinten vuodista tehdyt ja helein värein värjätyt. Purjeet pullistuivat kohta navakammaksi käyvässä tuulessa.

Gallialaiset kysyivät itseltään, voiko tällaisesta tempusta olla jotakin hyötyä ja toivoiko päällikkö jykevien tammialusten halkovan rannan hietikkoa niinkuin meren aaltoja. Toiset ajattelivat vielä paeta, toiset tahtoivat kuolla surmaten roomalaisia.

Volusenus ajoi sillävälin ratsujoukkonsa etunenässä kohti kukkulanlakea, joka kohoo somerikko- ja hietarannan yläpuolelle, ja näki poukaman perältä kohoavan alusten mastoja. Huomatessaan, että purje oli avattu ja suotuisan tuulen pullistama, hän käski joukkonsa pysähtyä, sinkosi rivoja kirouksia kohti Commiusta, pahoitteli, että oli suotta ajettu ratsut pilalle, kääntyi ja käski miestensä palata leiriin.

— Mitä hyötyä olisikaan noiden konnien takaa-ajamisesta? ajatteli hän. Commius on noussut laivaan. Hän purjehtii ja on tällaisen tuulen puhaltaessa jo poissa keihään ulottuvilta.

Pian sen jälkeen Komm ja atrebaatit palasivat tiheihin metsiinsä ja liikkuville saarilleen, missä remahteli heidän sankarinaurunsa.

Päällikkö Komm kävi sotaa vielä kuusi kuukautta. Eräänä päivänä Volusenus yllätti hänet ja parikymmentä hänen ratsumiestään avoimella» alueella. Prefektillä oli mukanaan suunnilleen yhtä monta miestä ja hevosta. Hän kaski hyökkäämään. Atrebaatti joko pelkäsi, ettei voisi hyökkäystä kestää, tai mietti sotajuonta, viittasi uskollisiansa pakenemaan, syöksyi päätä pahkaa rannattomalle lakeudelle ja kiiti siten kauas Volusenuksen kiivaasti ahdistaessa. Sitten hän yht'äkkiä kääntyi päin, syöksyi gallialaistensa seuraamana ratsuväen prefektin kimppuun ja puhkaisi hänen reitensä peitsen iskulla. Nähdessään päällikkönsä maahan lyötynä hämmästyneet roomalaiset pakenivat. Sotilaskasvatuksensa vaikutuksesta, joka sai heidät voittamaan luonnollisen pelontunteen, he sitten palasivat hakemaan Volusenusta, jolle Komm parhaillaan iloisesti syyti mitä hurjimpia solvauksia. Gallialaiset eivät kyenneet vastustamaan pientä roomalaisjoukkoa, joka rohkaistuneena ja jäykkänä kävi tuimasti heidän kimppuunsa ja surmasi tai otti vangiksi suurimman osan. Commius pelastui melkein yksinään nopean ratsunsa viemänä.

Kuoleman kielissä oleva Volusenus kuljetettiin roomalaisten leiriin. Lääkärin taidon tai voimakkaan luonnonlaatunsa nojalla hän kumminkin parani haavastaan.

Commius oli tässä kahakassa menettänyt kerrallaan kaikki uskolliset soturinsa ja vihansa. Kostoonsa tyytyväisenä, tyynenä ja enempää ikävöimättä hän lähetti sananviejän Marcus Antoniuksen luo. Päästyään kvestorin istuimen eteen sanansaattaja lausui näin:

— Marcus Antonius, kuningas Commius lupaa lähteä hänelle määrättyyn paikkaan, tehdä, mitä käsket, ja antaa pantteja. Hän pyytää vain, ettei hänen tarvitse häpeäkseen milloinkaan astua roomalaisen eteen.

— Ymmärrän hyvin, sanoi hän, että Commiusta hiukan tympäisevät kohtaukset päällikköjemme kanssa. Minä lupaan, ettei hänen tarvitse ilmaantua kenenkään meikäläisen eteen. Minä armahdan hänet ja otan vastaan hänen panttinsa.

Ei tiedetä, kuinka Komm Atrebaatin sitten kävi; hänen myöhemmät vaiheensa eivät ole jättäneet mitään jälkeä.

Erakko Celestinus makasi kasvoillaan maassa metsäluolansa kynnyksen edessä rukoilemalla viettäen pääsiäisaattoa, enkelien yötä, jonka aikana vapisevat riivaajahenget syöstään syvyyden kuiluun. Varjojen peittäessä maata, hetkenä, jolloin surman enkeli oli liidellyt Egyptin yläpuolella, Celestinus vapisi pelontuskan ja levottomuuden vallassa. Kaukaa metsästä kuului villikissojen naukuminen ja sammakkojen huilumaiset äänet, ja saastaisen pimeän verhoama Celestinus epäili, voisiko korkea mysteeri toteutua. Mutta kun hän sitten näki päivän sarastavan, virtasi hänen sydämeensä riemastus aamunkoiton keralla; hän tiesi Kristuksen ylösnousseen ja huudahti:

— Jeesus on lähtenyt haudasta! Rakkaus on voittanut kuoleman, halleluija! Hän nousee säteilevänä kukkulain juurelta! Halleluija! Luomakunta on uudistettu ja sovitettu. Pimeys ja pahuus on hälvennyt; armo ja valkeus leviää maailmaan. Halleluija!

— Hän on ylösnoussut. Minä näin unessa pesiä ja munia, valkoisia munia, ruskeatäpläisiä. Halleluija! Hän on ylösnoussut!

Erakko Celestinus lähti luolastaan mennäkseen lähellä sijaitsevaan kappeliin juhlallisesti viettämään pyhää pääsiäispäivää.

Metsän läpi kulkiessaan hän näki erään aukeaman keskellä kauniin pyökkipuun, jonka paisuneista silmukoista jo pistivät esiin pienet vaaleanviheriät lehdet; oksiin oli ripustettu murattiköynnöksiä ja villanauhoja, jotka ulottuivat maahan asti; rosoiseen runkoon kiinnitetyt muistotaulut puhuivat nuoruudesta ja lemmestä, ja siellä täällä keinui oksissa savesta tehtyjä Eros-jumalia, siivet levitettyinä ja tunikka hulmuamassa. Tuon nähdessään erakko Celestinus kurtisti valkoisia kulmiansa.

— Se on haltiahenkien puu, ajatteli hän, ja seudun tyttöset ovat ripustaneet siihen uhrilahjojansa, ikivanhaa tapaa noudattaen. Minun elämäni kuluu taistellessani haltioita vastaan, ja onpa ihan uskomatonta, millainen kiusa niistä minulle koituu. Ne eivät vastusta minua avoimesti. Joka vuosi, elonkorjuun aikana, minä manaan pahat puusta, uskonnollisia menoja noudattaen, ja laulan niille pyhän Johanneksen Evankeliumia.

Parempaa keinoa ei voi keksiä; vihkiveden ja pyhän Johanneksen Evankeliumin tieltä ne pakenevat, ja koko talvena ei kuule noista naisista puhuttavan; mutta keväällä ne palaavat, ja asia on aloitettava uudestaan joka vuosi.

Ne ovat nokkelia, yhdessä ainoassa orapihlajapensaassa niitä voi piillä kokonainen parvi. Ja taikojaan ne levittävät nuorukaisiin ja neitosiin.

Näköni on vanhettuani himmennyt, ja tuskin niitä enää havaitsenkaan. Ne pitävät minua pilkkanansa, häilähtävät editseni ja nauravat minulle vasten kasvoja. Mutta kahdenkymmenen vuoden ikäisenä näin ne kuutamoisella metsä-aukiolla seppelpäisinä piirissä karkeloimassa. Herra Jumala, sinä, joka loit taivaan ja kimmeltävän kasteen, ole ylistetty teoissasi! Mutta minkätähden loitkaan pakanallisia puita ja loihtuisia lähteitä? Minkätähden istutit pähkinäpuun alle noidanyrtin, joka laulaa? Nämä luonnolliset asiat johdattavat nuorison syntiin ja tuottavat sanomatonta vaivaa erakoille, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen luontokappaleiden pyhittämisen, niinkuin minä. Ja kunpa edes Pyhän Johanneksen Evankeliumi riittäisi riettaiden karkottamiseen! Mutta se ei riitä, ja niinpä en enää tiedäkään, mitä tehdä.

Kelpo erakon huoaten poistuessa lausui puu, joka oli haltia, raikkaasti humisten:

— Celestinus, Celestinus, silmikkoni ovat munia, oikeita pääsiäismunia!
Halleluija! Halleluija!

Celestinus painui metsään, päätään kääntämättä. Hän eteni vaivalloisesti ahdasta polkua, orjantappurapensaiden välitse, jotka repivät hänen viittaansa, kun tiheiköstä yht'äkkiä ponnahti polulle nuorukainen sulkien häneltä tien. Tulijan puolta ruumista peitti eläimennahka, ja hän oli pikemmin metsänhaltia kuin nuorukainen; hänen katseensa oli läpitunkeva, nenä litteä, ja kasvot hymyilivät. Hänen kähäriin hiuksiinsa peittyi kaksi pientä sarvea itsepintaisessa otsassa, huulten lomitse näkyivät terävät ja valkoiset hampaat, ja hänen leuastaan riippuivat vaaleat karvat kahtena haivenena. Hänen povellaan hohteli kullanvärinen untuvainen karva. Hän oli solakka ja norja; sorkkajalat painuivat nurmen peittoon.

Celestinus, jolla oli kaikki mietiskelystä koituvat tiedot, huomasi heti, kenen kanssa oli tekemisissä, ja kohotti kätensä tehdäkseen ristinmerkin. Mutta fauni tarttui hänen käsivarteensa estäen hänet suorittamasta tuota voimallista elettä.

— Kelpo erakko, sanoi hän, älä manaa minua pois. Tämä päivä on juhlapäivä, minulle samoinkuin sinullekin. Menettelisit tylysti, jos saattaisit mieleni murheelliseksi pääsiäisen aikaan. Jos suostut, kävelemme yhdessä, ja saatpa nähdä, etten ole ilkeä.

Celestinus oli onneksi erittäin hyvin perehtynyt pyhiin tieteisiin. Kohtaus palautti hänen mieleensä, että pyhällä Hieronymuksella oli ollut matkakumppaneina erämaassa satyyrejä ja kentaureja, jotka olivat tunnustaneet totuuden.

— Hän on ylösnoussut, vastasi metsänhaltia. Ja näethän, että olen siitä ylen iloinen.

— Hän ei ole riivaajahenki, koska tunnusti totuuden. Tein aivan oikein, kun en saattanut häntä murheelliseksi. Pyhän Hieronymuksen esimerkki ei ole mennyt hukkaan minussa.

— Nimeni on Amykos, vastasi metsänhaltia. Minä asun tässä metsässä, jossa olen syntynyt. Tulin luoksesi, taatto, koska näytät sangen hyvänsävyiseltä valkoisine partoinesi. Minusta näyttää, että erakot ovat iän rasittamia metsänhaltioita. Kun ehdin vanhaksi, olen sinun kaltaisesi.

Niin keskustellen he nousivat kummulle, jolla kohosi oikealle Jumalalle pyhitetty kappeli. Se oli pieni ja karkeatekoinen. Celestinus oli rakentanut sen omin käsin Venuksen temppelin raunioista. Sen sisäpuolella kohosi Herran pöytä muodottomana ja karuna.

— Heittäytykäämme maahan, sanoi erakko, ja laulakaamme halleluija, koska hän on ylösnoussut. Ja sinä, hämärä olento, pysy polvillasi minun toimittaessani uhria.

— Kunnon vanhus, sinä olet minua vanhempi ja näet näkymättömiä. Mutta minä tunnen metsät ja lähteet paremmin kuin sinä. Minä tuon jumalalle lehviä ja kukkia. Minä tiedän töyryt, joilla nousuruoho parhaillaan avaa sinipunervia huiskiloitansa, ja niityt, joilla käenkukka kukkii keltaisin tertuin. Arvaan villissä omenapuussa olevan mistelin, koska tunnen sen hienon tuoksun. Oratuomipensaita seppelöivät jo lumivalkeat kukkaset. Odota, vanhus.

Kolmella vuohen-hyppäyksellä hän oli jälleen metsässä, ja hänen palatessaan Celestinus luuli näkevänsä orapihlajapensaan liikkuvan. Amykos peittyi tuoksuvan taakkansa alle. Hän ripusti kukkaköynnökset koruttomalle alttarille, peitti sen orvokeilla ja virkkoi vakavasti:

Celestinuksen toimittaessa» juhlallisesti messu-uhriansa vuohenjalkainen kumarsi maahan asti sarviotsaansa, palvoi aurinkoa ja sanoi:

— Maa on suuri muna, jonka hedelmöität sinä, aurinko, pyhä päivän kehrä!

Siitä lähtien Celestinus ja Amykos elivät toistensa seurassa. Kaikista ponnistuksistaan huolimatta erakko ei kyennyt milloinkaan tekemään puol-iihmiselle tajuttavaksi kielinkertomattomia mysteerejä; mutta koska oikean Jumalan kappeli oli Amykon toimesta aina köynnöksillä kaunistetut ja kukitetumpi kuin haltiahenkien puu, sanoi pyhä pappi: »Metsänhaltia on Jumalan ylistyslaulu.»

Siinä, mihin Celestinus oli aikoinaan rakentanut kummulle pienoisen kappelin, jota Amykos koristi vuorten, metsien ja vetten kukkasilla, kohoo nyt kirkko. Sen laiva on yhdenneltätoista vuosisadalta, ja porttiholvi on rakennettu uudestaan Henrik II:n hallitessa, renessanssityyliin. Se on pyhiinvaelluspaikka, ja uskovaiset palvovat siellä pyhien miesten Amykon Ja Celestinuksen autuasta muistoa.

Kuningas Ludvigin hallitessa eli Ranskassa köyhä temppuilija. Hän oli kotoisin Compiègnestâ, nimeltään Barnabas ja kulki kaupungista toiseen tehden voima- ja taitotemppuja.

Markkinapäivinä hän levitti torille vanhan perin kuluneen maton, houkutteli luokseen lapsia ja tyhjäntoimittajia leikkisillä puheilla, jotka oli oppinut eräältä varsin vanhalta temppuilijalta ja joita hän ei milloinkaan yhtään muuttanut, paneutui asentoihin, jotka eivät olleet luonnollisia, ja sijoitti tinalautasen tasapainoon nenänsä nokkaan. Väkijoukko katseli häntä aluksi välinpitämättömänä.

Mutta kun hän sitten seisoi käsillään, pää alaspäin, ja heitti ilmaan ja otti jälleen kiinni jaloillaan kuusi päivänpaisteessa kiiltelevää vaskipalloa, tai kun hän kumartui taaksepäin, kunnes takaraivo kosketti kantapäitä, muodostaen siten ruumiistaan täydellisen pyörän, ja temppuili siinä asennossa kahdellatoista veitsellä, niin katselijajoukosta kuului ihastelun hyminä ja rahakolikolta tuli sataen hänen matolleen.

Compiègnen Barnabaan samoinkuin useimpien niiden, jotka elävät kyvyistään, oli kuitenkin varsin vaikea saada elatustansa.

Hän ansaitsi leipäänsä otsansa hiessä ja kärsi enemmän kuin oman osansa niistä onnettomuuksista, jotka johtuvat isämme Aatamin hairahduksesta.

Sitäpaitsi hän ei saanut tehdä työtä niin paljon kuin olisi tahtonut. Hän tarvitsi kauniin taitonsa esittämistä varten auringon lämpöä ja päivän valkeutta, niinkuin puut tarvitsevat sitä kukkiakseen ja hedelmää kantaakseen. Talvella hän oli kuin lehdetön ja kuolleelta näyttävä puu. Jäätynyt maankamara oli temppuilijalle kova, ja hän kärsi, niinkuin se heinäsirkka, josta puhuu Marie de France, pahana vuodenaikana vilua ja nälkää. Hän kesti kumminkin onnettomuutensa kärsivällisesti, koska hänen sydämensä oli yksinkertainen ja vilpitön.

Hän ei ollut milloinkaan miettinyt rikkauksien alkuperää eikä inhimillisten olosuhteiden epätasaisuutta. Hän luotti lujasti siihen, että jos tämä maailma kerran on paha, täytyy toisen välttämättä olla hyvä, ja tämä toivo oli hänen tukenansa. Hän ei jäljitellyt varastelevia komediantteja eikä jumalattomia, jotka ovat myyneet sielunsa perkeleelle. Hän ei herjannut milloinkaan Jumalan nimeä, hän eli kunniallisesti, ja vaikka hänellä itsellään ei ollut vaimoa, ei hän himoinnut lähimmäisensä puolisoa, koska nainen on voimallisten miesten vihollinen, kuten käy ilmi Simsonin historiasta, joka on kerrottu Pyhässä Raamatussa.

Hänen mielensä ei tosiaankaan taipunut lihallisiin himoihin; hänen oli helpompi olla vailla naisia kuin haarikkaa. Vaikka näet ei rikkonutkaan kohtuullisuutta, hän sentään joi mielellään, kun ilma oli helteinen. Hän oli kunnon mies, Jumalaa pelkääväinen ja erinomaisen hartaasti Neitsyt Mariaa kunnioittava.

Astuessaan kirkkoon hän muisti aina polvistua Jumalan Äidin kuvan eteen ja lausua hänelle tämän rukouksen:

»Ylhäinen Äiti, pidä huolta elämästäni, kunnes kuolemani on Jumalalle otollinen, ja kuoltuani anna minulle autuuden riemut.»

II.

Kulkiessaan erään sateisen päivän iltana, alakuloisissa mietteissä ja kumaraisena, kainalossa vanhaan mattoon käärittyinä vaskipallot ja veitset, ja hakien jotakin latoa, jossa voisi viettää yönsä ilman illallista, hän näki tiellä munkin kulkemassa samaan suuntaan ja tervehti häntä kunnioittavasti. Vierekkäin kävellessään he alkoivat keskustella.

— Kuulehan, matkakumppani, virkkoi munkki, mistä johtuu, että vaatteesi ovat viheriät? Esitätkö kenties hullun miehen osaa jossakin mysteerinäytelmässä?

— Enpä suinkaan, arvoisa isä, vastasi Barnabas. Sellaisena kuin minut näette olen Barnabas niineltäni ja ammatiltani temppuilija. Se olisi maailman kaunein ammatti, jos saisi joka päivä syödäkseen.

— Ystäväni Barnabas, sanoi munkki, varo sanojasi. Ei ole olemassa kauniimpaa ammattia kuin munkkina-oleminen. Siinä lauletaan Jumalan, Neitsyen ja pyhimysten ylistystä, ja munkin elämä on alinomaista kiitosvirttä Herralle.

— Isä, minä tunnustan puhuneeni niinkuin puhuu taitamaton. Teidän asemaanne ei voi verrata minun olotilaani, ja jos onkin ansiokasta osata tanssia pitäen tasapainossa denaaria, joka lepää nenällä kiikkuvan sauvan nokassa, ei sa ansio kumminkaan ole läheskään teidän ansiollisuutenne veroinen. Tahtoisin hyvinkin laulaa joka päivä, niinkuin te, kunnianarvoisa isä, ylistysvirsiä, varsinkin Pyhälle Neitsyelle, jota erinomaisen hartaasti palvelen. Luopuisin mielelläni ammatista, jonka harjoittajana minut tunnetaan Soissonsista Bèauvais'hen saakka vähintään kuudessasadassa kaupungissa ja kylässä, jos voisin siirtyä luostarielämään.

Munkkia liikutti temppuilijan sydämen yksinkertaisuus, ja koska häneltä ei puuttunut ymmärrystä, havaitsi hän Barnabaan erääksi niistä hyvän tahdon ihmisistä, joista Herramme on sanonut: »Rauha olkoon heille maan päällä!» Siitä syystä hän vastasi:

— Ystäväni Barnabas, tule kanssani, niin minä hankin sinulle pääsyn luostariin, jonka priori olen. Hän, joka johdatti Egyptin Mariaa erämaassa, on kuljettanut minut tiellesi, jotta opastaisin sinut käymään autuutta kohti.

Niin Barnabaasta tuli munkki. Luostarissa, johon hänet otettiin, munkit palvelivat kilvan pyhää Neitsyttä, ja kukin heistä käytti hänen palvelemiseen kaikkia niitä tietoja ja taitoja, jotka oli Jumalalta saanut.

Priori sepitti teoksia, joissa käsitteli skolastiikan sääntöjen mukaisesti Jumalan Äidin hyveitä.

Veli Mauritius jäljensi taitavalla kädellä nuo tutkimukset vasikannahkasta valmistetuille pergamenttilehdille.

Veli Aleksanteri maalasi niihin hienoja pienoiskuvia. Niissä nähtiin taivaan Kuningatar istumassa Salomonin valtaistuimella, jonka juurella valvoo neljä jalopeuraa; hänen sädekehän ympäröimän päänsä vaiheilla liiteli seitsemän kyyhkystä, jotka ovat seitsemän Pyhän Hengen lahjaa: pelon, hurskauden, tiedon, voiman, neuvon, ymmärryksen ja viisauden lahjat. Hänellä oli kumppaneinaan kuusi kultahiuksista neitoa: Nöyryys, Varovaisuus, Yksinäisyys, Kunnioitus, Neitsyys ja Kuuliaisuus.

Hänen jalkojensa edessä oli kaksi pientä alastonta ja aivan valkoista hahmoa anelijan asennossa. Ne olivat sieluja, jotka rukoilivat pelastuakseen, eivätkä suinkaan suotta, hänen kaikkivoipaa väliintuloansa.

Eräälle toiselle sivulle veli Aleksanteri kuvasi Eevan katselemassa Mariaa, jotta nähtäisiin samalla kertaa synti ja lunastus, nöyryytetty vaimo ja ylennetty Neitsyt. Tässä teoksessa voitiin vielä ihastella Elävien vetten lähdettä, Kaivoa, Liljaa, Kuuta, Aurinkoa ja Suljettua yrttitarhaa, joista puhutaan Korkeassa veisussa, Taivaan porttia ja Jumalan Kaupunkia, ja ne olivat kaikki Neitsyen kuvia.

Hän veisti lakkaamatta kuvia, kivestä, niin että hänen partansa, kulmakarvansa ja hiuksensa olivat valkoisen pölyn peitossa ja silmät alinomaa turvoksissa ja vetiset; mutta hän oli täynnä voimaa ja iloa korkeassa iässään, ja taivaan Kuningatar nähtävästi suojeli poikansa vanhuutta. Marbodus esitti hänet istumassa tuolissa, otsaa kiertämässä sädekehä, jonka kaari oli pelkkää helmeä. Hän piti myös huolen siitä, että hameen laskokset peittivät Hänen jalkansa, josta profeetta on sanonut: »Minun rakastettuni on niinkuin suljettu yrttitarha.»

Toisinaan hän kuvasi Hänet lapseksi, joka oli täynnä suloisuutta ja näytti sanovan: »Herra, sinä olet minun Herrani! — Dixi de ventre matris meae: Deus meus es tu.» (Ps. 22, 11.)

Luostarissa oli myös runoilijoita, jotka sepittivät latinankielisiä suorasanaisia ja runomittaisia hymnejä autuaan Jumalan Äidin kunniaksi, olipa vielä eräs picardilainen, joka esitti Neitsyt Marian ihmeitä kansankielellä ja loppusointuisin säkein.

III.

Nähdessään sellaisen ylistysten paljouden ja niin kauniin töitten sadon
Barnabas valitti tietämättömyyttänsä ja yksinkertaisuuttansa.

— Voi surkeuttani, hän huokaili kävellessään yksinään luostarin pienessä varjottomassa puutarhassa, olenhan kovin onneton, kun en saa veljieni tavoin arvokkaasti ylistää pyhää Jumalan Äitiä, jolle olen antanut sydämeni kaiken hellyyden. Voi surkeuden surkeutta! Minä olen karkea ja taitamaton mies, eikä ole minulla teitä palvellakseni, ylhäinen Neitsyt, rakentavia saarnoja, ei sääntöjen mukaisesti hyvin jäsennettyjä tutkimuksia, ei hienoja maalauksia, ei täsmällisesti tehtyjä veistokuvia, ei säkeitä, joiden jalat on laskettu ja jotka astelevat tahdissa. Minulla ei ole mitään. Voi surkeutta!

Niin hän huokaili ja antautui alakuloisuutensa valtaan. Eräänä iltana, kun munkit virkistyksekseen juttelivat, hän kuuli jonkun kertovan tarinaa luostariveljestä, joka ei ollut osannut lausua mitään muuta kuin Ave Mariaa. Tätä veljeä ylenkatsottiin hänen tietämättömyytensä tähden; mutta kun hän sitten kuoli, puhkesi hänen suustansa viisi ruusua Marian nimen viiden kirjaimen kunniaksi, ja hänen pyhyytensä tuli siten todistetuksi.

Kertomusta kuunnellessaan Barnabas ihaili jälleen Neitsyen hyvyyttä; mutta häntä ei sittenkään lohduttanut tuon autuaan kuoleman suoma esimerkki, sillä hänen sydämensä oli täynnä harrasta intoa, ja hän tahtoi palvella ylhäistä Neitsyttä, joka on taivaissa. Hän etsiskeli keinoa kykenemättä sitä löytämään ja tuli päivä päivältä yhä murheellisemmaksi. Mutta eräänä aamuna, herättyään aivan hilpeänä, hän riensi kappeliin ja oli siellä yksin yli tunnin ajan. Päivällisen jälkeen hän jälleen palasi sinne.

Siitä hetkestä lähtien hän meni joka päivä kappeliin, kun siellä ei ollut ketään, ja vietti siellä suuren osan sitä aikaa, jonka toiset munkit omistivat vapaiden ja mekaanisten taiteiden harjoittamiseen. Hän ei ollut enää alakuloinen eikä huokaillut.

Heidän keskuudessaan kyseltiin, minkätähden veli Barnabas vetäytyi niin usein yksinäisyyteen.

Priori, jonka velvollisuutena on kaikin puolin tuntea luostari veljiensä käytös, päätti tarkata Barnabasta hänen yksin ollessaan. Kun siis Barnabas oli eräänä päivänä tapansa mukaan sulkeutunut kappeliin, tuli herra priori kahden luostarinvanhimman kanssa katselemaan ovenraosta, mitä kappelissa tapahtui.

He näkivät Barnabaan pyhän Neitsyen alttarin edessä, pää alaspäin ja jalat ilmoilla, temppuilevan kuudella vaskipallolla ja kahdellatoista veitsellä. Hän teki pyhän Jumalan-Äidin kunniaksi niitä temppuja, joista hän oli aikoinaan saanut parhaat kiitokset. Luostarin vanhimmat, jotka eivät ymmärtäneet nuhteettoman miehen siten käyttelevän kykyänsä ja taitoansa pyhän Neitsyen palvelukseen, huusivat pyhyydenhäväistystä.

Priori tiesi Barnabaan mieleltään viattomaksi, mutta otaksui hänen menettäneen järkensä. He kävivät kaikki kolme vetämään häntä vikkelästi pois kappelista, kun samassa näkivät pyhän Neitsyen laskeutuvan alttarin portaita ja tulevan pyyhkimään viittansa liepeellä hikeä, jota kihosi hänen temppuilijansa otsasta.

Paastonaikana vuonna 1429 sattui almanakan ihme, merkillinen konjunktio, eikä vain uskovaisten yhteisölle, vaan myöskin aritmetiikkaan perehtyneille oppineille. Astronomia, almanakan emo, näet oli silloin kristitty. Vuonna 1429 sattui pitkäperjantai Marian ilmestyspäiväksi, joten sama päivä palautti mieliin niitä kahta mysteeriä, jotka ovat aloittaneet ja päättäneet ihmisten lunastuksen, ja näytti ihmeellisesti Neitsyen kohdussa siinneen Jeesuksen ristinpuulla kuolevaan Jeesukseen liittyvänä. Tätä pitkääperjantaita, jona iloinen mysteeri kiinteästi yhtyi murheelliseen, nimitettiin Suureksi Perjantaiksi ja vietettiin juhlallisin menoin Mont Anis'n Ilmestyskirkossa. Paavit olivat aikoja sitten myöntäneet vanhalle pyhäkölle oikeuden jakaa täyttä anteeksiantamusta suurten juhlien aikana, ja Puyn piispa-vainaja, Elie de Lestrange oli saanut paavi Martinuksen jälleen vahvistamaan tämän oikeuden. Se oli niitä suosionosoituksia, joita paavit jakoivat aina, kun niitä heiltä soveliaasti pyydettiin. Suuren Perjantain anteeksiantamuksen nojalla Puy-en-Velay veti puoleensa valtavan joukon pyhiinvaeltajia ja kauppiaita. Etäisten seutujen asujaimet lähtivät matkaan jo helmikuun keskivaiheilla, pakkasessa, sateessa ja tuulessa. Useimmat matkasivat jalkaisin, toivioretkeläisen sauva kädessä. He kulkivat, mikäli mahdollista, joukoissa, jotteivät heitä kovin ryöstäisi ja nylkisi väijyskelevät sissit ja ylhäiset herrat, jotka kantoivat tierahoja heidän alueelleen saavuttaessa. Koska heidän matkansa päämäärä, vuorinen seutu, oli erikoisen vaarallinen, odottivat he ympäröivissä kaupungeissa, Clermontissa, Issoiressa, Brioudessa, Lyonissa, Issingeaux'ssa ja Alais'ssa voidakseen riittävän suurin joukoin kulkea lopun matkaa halki lumihankien. Pääsiäisviikon aikana tungeksi Puyn mäkisillä kaduilla merkillinen ihmisten paljous: Languedocin, Provencen ja Katalonian kulkukauppiaita, joiden muuleilla oli taakkanaan vuotia, öljyjä, villoja, kankaita tai vuohennahkaisissa leileissä säilytettyjä Espanjan viinejä; herroja hevosten satulassa ja rouvia vaunuissa, käsityöläisiä ja porvarismiehiä muuliensa selässä, vaimo ja tytär tarakassa; köyhiä pyhiinvaeltajia, jotka ontuen ja kompuroiden, sauva kädessään, puuskuttivat jyrkissä ahteissa, jäljessään härkä- ja lammaslaumoja, joita ajettiin teurastettaviksi.

Piispantalon seinämuuriin nojasi Florent Guillaume, mies pitkä, kuiva ja tumma kuin talvinen viininvarsi, ja ahmi katseillaan pyhiinvaeltajia ja karjaa.

— Näetkö, virkkoi hän pitsinkutojattarelle Margueritelle, on tuossa naudanpäätä kerrakseen.

He olivat molemmat erittäin köyhät ja vailla kaikkia tämän maailman hyvyyksiä, vieläpä varsin nälkäisetkin nykyjään. Asiaa väitettiin heidän omaksi viakseen. Sitä vakuutteli nytkin parhaillaan, osoittaen heitä sormellaan, sisälmysten myyjä Pierre Grandmange liikehuoneessaan. »Olisi synti», huudahti hän, »osoittaa armeliaisuutta tuollaisille ilkeille heittiöille». Sisälmystenkauppias olisi ollut hyvinkin valmis jakamaan almuja, mutta pelkäsi joutuvansa kadotukseen, jos antaisi syntisille, ja kaikki Puyn asujaimet tunsivat samanlaisia omantunnon-epäilyksiä. Täyden toden tunnustaaksemme huomautamme, ettei pitsinkutojatar Marguerite ollut heleän ja jo sammuneen nuoruutensa aikana ollut yhtä puhdas kuin pyhä Lucia, ei yhtä horjumaton kuin pyhä Agata eikä niin viisas kuin pyhä Katariina. Florent Guillaume oli ollut kaupungin paras kirjoittaja. Hän oli pitkät ajat verrattoman taitavasti valmistanut Puyn pyhän Neitsyen rukouskirjoja. Mutta hän oli pitänyt liian paljon juhlista ja runsaista aterioista. Nyt hänen kätensä oli horjuvampi ja näkönsä himmeämpi; hän ei piirtänyt vasikannahkapergamenttiin kirjaimia kyllin moitteettomasti. Hän olisi kumminkin voinut ansaita elatuksensa jakamalla opetusta komerossaan Ilmestyskirkon kuorin takana. Neitsyt Marian kuvan edessä, sillä hän oli järkevä ja kokenut mies. Mutta hän oli onnettomuudekseen lainannut mestari Jacquet Coquedouillelta kuusi livreä ja kaksi souta, oli maksanut hänelle useissa erissä takaisin neljäkolmatta livreä ja kaksi souta, havaiten kuitenkin lopulta olevansa velkaa kuusi livreä ja kaksi souta velkojalleen, jonka laskun tuomarit huomasivat oikeaksi, sillä Jacquet Coquedouille oli hyvä laskija. Siitä syystä myytiin Ilmestyskirkon sakaristossa sijaitseva Florent Guillaumen kirjoitustoimisto maaliskuun viidentenä, pyhän Teofiluksen päivänä, mestari Jacquet Coquedouillen saatavasta. Siitä lähtien kirjuri-paralla ei enää ollut mihin päänsä kallistaa. Kellonsoittajan Jean Magnen avulla ja pyhän Neitsyen suojaamana, Hänen, jonka rukouskirjoja oli jäljentänyt suuret määrät, hän lymysi öisin tuomiokirkon kellotapuliin.

Kirjoittajan ja pitsinkutojattaren oli ylen vaikea tulla toimeen. Margueritelle se onnistui vain sattumoisin, sillä hän ei ollut enää kaunis eikä ollenkaan pitänyt pitsinkutomisesta. He auttoivat toisiaan. Niin sanottiin, heitä moittien; mutta kauniimpaa olisi ollut sanoa se heidän kiitoksekseen. Florent Guillaume oli tietorikas. Hän tunsi yksityiskohdittain Puyn kauniin Mustan Neitsyen ja suuren anteeksiannon historian, oli ajatellut voivansa toimia pyhiinvaeltajien oppaana, oli otaksunut heidän joukostaan löytyvän jonkun, joka oli kyllin armelias antaakseen hänelle rahaa ilta-ateriaa varten hänen kauniiden tarinainsa korvaukseksi. Ensimmäiset, joille hän oli palveluksiaan tarjonnut, olivat kuitenkin hänet torjuneet, koska hänen rikkinäinen vaatetuksensa ei ilmaissut hyvää älyä enempää kuin suurta oppiakaan, ja niin hän oli palannut alakuloisena ja hylättynä piispantalon muurin vierustalle, missä oli hiukan päivänpaistetta ja hänen hyvä ystävättärensä Marguerite.

— Ne otaksuvat, virkkoi hän katkerasti, etten ole kyllin viisas mainitsemaan heille pyhäinjäännöksiä ja kertomaan pyhän Neitsyen ihmetöitä. Luulevatko kukaties, että älyni on paennut tiehensä nuttuni reikäpaikoista?

— Eihän siitä äly pakene, reikäisestä vaatteesta, virkkoi Marguerite, vaan hyvä ja luonnollinen lämpö. Minua kovin viluttaa. On liiankin totta, että meitä arvostellaan puvun nojalla, miestä samoinkuin naistakin. Liehittelijät pitäisivät minua vieläkin kyllin kauniina, jos olisin koristettu niinkuin Clermontin kreivitär.

Sillävälin kulkivat heidän edessään pyhiinvaeltajat kiihkeästi kohti pyhäkköä, missä heidän piti saada anteeksi syntinsä.

— Tukehtuvat varmaan tuossa paikassa, virkkoi Marguerite. Kaksikolmatta vuotta sitten, Suurena Perjantaina, puristui kaksisataa ihmistä kuoliaaksi Ilmestyskirkon porttiholvissa. Jumala olkoon armollinen heidän sieluilleen! Ne olivat hyvät ajat: minä olin nuori.

— Totinen tosi, mainitsemanasi vuonna muutti kaksisataa pyhiinvaeltajaa tästä maailmasta toiseen keskinäisen puserruksen nojalla. Ja seuraavana päivänä ei siellä enää näkynyt ketään.

Niin puhuessaan Florent Guillaume katseli erästä sangen lihavaa toivioretkeläistä, joka ei vaeltanut saamaan syntejänsä anteeksi läheskään niin kiihkeästi kuin toiset, vaan mulkoili suurilla silmillään oikeaan ja vasempaan hämmentyneen ja säikähtyneen näköisenä. Florent Guillaume lähestyi häntä ja tervehti erittäin nöyrästi.

— Hyvä herra, sanoi hän vieraalle, näkee heti, että olette viisas ja elämäntaitoinen ettekä mene saamaan anteeksiantoa niinkuin lammas menee teurastettavaksi. Nuo toiset menevät sinne nokka toisen hännän alla. Te osaatte käyttäytyä paremmin. Suokaa minulle onni saada palvella teitä oppaana, ja ettepä varmaankaan sitä kadu.

Pyhiinvaeltaja, joka sattui olemaan eräs Limogesin aatelismiehiä, vastasi maakuntansa murteella, ettei hän voinut käyttää mihinkään sellaista köyhää raukkaa, vaan aikoi mennä Ilmestyskirkkoon ihan yksin saamaan syntivelkansa anteeksi. Niin hän lähti päättävästi jatkamaan matkaansa. Mutta Florent Guillaume heittäytyi hänen jalkojensa eteen, repi hiuksiansa ja huusi:

— Pysähtykää, pysähtykää, herra, Jumalan tähden, kaikkien pyhien nimessä, älkää menkö kauemmaksi. Muuten kuolette, ja ettehän te ole mies, jonka näkisin valittamatta ja murehtimatta kulkevan kohti perikatoansa. Jos astutte vielä muutaman askelen tätä ahdetta, joudutte surman suuhun. Tuolla ylhäällä ne tukehduttavat toisensa. Kuusisataa pyhiinvaeltajaa kuuluu jo saaneen surmansa. Ja leikki on vasta alkamassa. Ettekö tiedä, hyvä herra, että kaksikolmatta vuotta sitten, armon vuonna neljätoistasataaseitsemän, samanlaisena päivänä, saman porttiholvin alla, murskautui ja tuhoutui yhdeksäntuhattakuusisataakolmekymmentäkahdeksan henkeä, naisia ja pieniä lapsia lukuunottamatta? Jos te, hyvä herra, joudutte saman kohtalon uhriksi, en löydä enää milloinkaan lohdutusta. Teitä näet rakastaa heti teidät nähtyään ja tuntee äkillistä ja kiihkeätä halua antautua teitä palvelemaan.

Limogesin herrasmies oli hämmästyneenä pysähtynyt, oli kalvennut kuullessaan nuo sanat ja nähdessään miehen riipovan hiuksiaan kahmalokaupalla. Hän aikoi kauhuissaan kääntyä takaisin, mutta polvistunut Florent Guillaume pidätti häntä mekon liepeestä.

— Älkää menkö sinne, herra, älkää menkö! Voisitte kohdata Jacquet Coquedouillen ja muuttua äkkiä kiveksi. Parempi on kohdata basiliski kuin Jacquet Coquedouille. Tiedättekö, mitä teidän tulee tehdä, jos haluatte varovaisena ja viisaana, kuten kasvoistanne sopii päättää, elää kauan ja saavuttaa lunastuksenne? Kuunnelkaa minua. Minä olen suorittanut jumaluusopillisen tutkinnon. Tänä päivänä kuljetetaan pyhiä jäännöksiä pitkin katuja ja kujia. Te saatte kokea suurta kevennystä koskettaessanne kirstuja, joissa on karneolikupponen, Jeesus-lapsen juoma-astia, eräs Kaanaan häissä käytetyistä viiniruukuista, Ehtoollisliina ja pyhä Esinahka. Jos teette niinkuin hyväksi vakuutan, menemme odottelemaan niitä johonkin tuntemaani ravintolaan, jonka ohi ne varmaan kulkevat.

Hellittämättä vieraan mekonlievettä kädestään hän lisäsi, osoittaen pitsinkutojatarta:

— Hyvä herra, antakaa tuolle kelpo naiselle kuusi souta, jotta hän menee ostamaan viiniä. Hän tuntee hyvän paikan.

Limogesin mies, joka oli luonnonlaadultaan leppoinen, antautui kuljetettavaksi, ja Florent Guillaume söi ateriakseen neljänneksen hanhea. Luut hän kuljetti rouva Isabellalle, joka asusti kellotapulissa samoinkuin hän. Rouva Isabella oli kellonsoittajan Jean Magnen harakka.

Florent Guillaumen yöllä saapuessa se oli hirrellään kuten ainakin, lähellä sitä muurinkoloa, jota käytti varastohuoneenaan kooten siihen pähkinöitä, manteleita ja tammenterhoja. Se oli herännyt kuullessaan askelia ja oli räpyttänyt siipiään, ja Florent Guillaume tervehti sitä erittäin kauniisti lausuen nämä sievät sanat:

— Harakka hurskas, yksineläjä, nunna Margareta, kirjokaapu abbedissa, kirkon lintu, clarissaksi vaatetettu, ave!

— Hyvä rouva, minä tarjoan teille tähteet kelpo ateriasta, jonka minulle lahjoitti eräs Limogesin aatelismies. Sen maakunnan asujaimet ovat nauriinsyöjiä, mutta minä opetin tätä pitämään meidän hanhiamme Limogesin nauriita maukkaampina.

Seuraavana päivänä ja koko viikon aikana Florent Guillaume ei löytänyt Limogesin miestä eikä ketään muutakaan toivioretkeläistä, jolla olisi ollut mukanaan matkaeväät, ja niin hänen oli pakko paastota auringon noususta sen laskuun saakka. Pitsinkutojatar Marguerite teki samoin. Se olikin varsin soveliasta, koska oli pääsiäisviikko.

II.

Pyhänä pääsiäispäivänä katseli mestari Jacquet Coquedouille, eräs kaupungin etevimpiä porvareita, talonsa ikkunaluukkujen raosta mäkiselle kadulle, missä liikkui lukemattomia pyhiinvaeltajia. Ne menivät, tyytyväisinä saamaansa synteinanteeksiantamukseen, ja heidän näkeminen lisäsi melkoisesti mestari Jacquet'n Mustalle Neitsyelle osoittamaa harrasta kunnioitusta. Hän näet arveli, että ylhäinen nainen, jonka luona kävi niin paljon vieraita, oli välttämättä voimallinen nainen. Mestarimme oli vanha eikä rakentanut enää toivoansa mihinkään muuhun kuin Jumalaan. Sitäpaitsi hän epäili sielunsa iäistä autuutta, koska muisti monet kerrat armotta riistäneensä leskein ja orpojen rovon. Olipa hän vielä vienyt Florent Guillaumelta hänen kirjuritupansa, jonka kilvessä nähtiin Neitsyt Marian kuva. Hän lainasi rahoja ottaen niistä hyvät korot. Siitä ei kumminkaan sopinut päätellä, että hän oli koronkiskuri, sillä hän oli kristitty, ja korkoa kiskoivat ainoastaan juutalaiset, juutalaiset ja, jos niin tahdomme sanoa, lombardilaiset ja Cahorsin asujaimet. Jacquet Coquedouille menetteli siinä asiassa aivan toisin kuin juutalaiset. Hän ei sanonut Jaakopin, Efraimin ja Manassen tavalla: »Minä lainaan teille rahoja.» Ei, hän sanoi: »Minä sijoitan rahoja kauppaanne ja liikkeeseenne», mikä oli aivan toinen asia. Koronkiskomisen ja rahojen lainaamisen koron saamiseksi Kirkko näet kielsi; mutta kaupanteko oli luvallista ja sallittua. Ajatellessaan saattaneensa suuren joukon kristittyjä ihmisiä köyhyyteen ja epätoivoon Jacquet Coquedouille tunsi sittenkin omantunnonsoimauksia, koska muisti uhkaavan jumalallisen oikeuden, ja niin hänen mieleensä johtui tänä pyhänä pääsiäispäivänä hankkia itselleen pyhän Neitsyen suojelus viimeisen tuomion varalta. Hän ajatteli, että Neitsyt puhuisi hänen puolestaan jumalaisen Poikansa tuomioistuimen edessä, jos hän uhraisi Neitsyelle lunnasrahat. Niin hän astui suuren kirstun luo, missä säilytti rahojansa, katsoi, oliko huoneen ovi huolellisesti lukittu, avasi kirstun, joka oli täynnä angeloita, floriineja, esterlinejä, noobeleita, kultakruunuja ja saluutteja, ranskalaisia kultarahoja ja kaikkia muita kristittyjen ja saraseenien rahoja. Hän otti siitä huoaten kaksitoista kultadenaaria ja asetti ne pöydälle, joka oli täynnä vaakoja, viiloja, metallisaksia, rahapuntareita ja tilikirjoja. Suljettuaan kirstunsa kolme kertaa avainta kiertäen hän laski denaarit, laski uudelleen, katseli niitä kauan ystävällisesti ja puhui niille niin sievän kohteliaasti, nöyrästi, viehättävästi ja mieluisasti, että se kuulosti pikemmin taivaalliselta musiikilta kuin ihmisen puheelta.

— Ah, te pienet karitsani, huokasi kelpo ukko, ah rakkaat karitsaiseni, te kauniit ja kalliit pitkävillaiset uuheni!

Sitten hän otti kultakolikot käteensä niin kunnioittavasti kuin ne olisivat olleet Herramme ruumis, laski ne vaakaan ja hankki itselleen varmuuden, että ne olivat täysipainoiset tai ainakin melkein täysipainoiset, vaikka niitä olivat sieltä täältä jo hiukan nakertaneet lombardilaiset ja juutalaiset, joiden hallussa ne olivat olleet.

— Kas niin, kiltit karitsani, lampaani rakkaat, sallikaahan, että teitä keritsen! Siitä ei koidu teille mitään pahaa.

Hän tarttui suuriin saksiin ja järsi kultakolikoiden reunoja sieltä täältä, niinkuin hänellä oli tapana järsiä jokaista rahakappaletta, ennenkuin siitä luopui. Rouheet hän keräsi huolellisesti puukaukaloon, joka oli puolillaan pieniä kullansiruja. Hän tahtoi hyvinkin antaa Pyhälle Neitsyelle kaksitoista karitsaista, mutta katsoi kumminkin velvollisuudekseen menetellä niinkuin aina. Sitten hän meni panttikaapin luo ja nouti sieltä pienen sinisen, hopeankirjaellun kukkaron, jonka eräs naishenkilö oli pulaan joutuneena hänelle jättänyt. Hän tiesi, että sininen ja valkoinen ovat Pyhän Neitsyen värit.

Sinä päivänä ja seuraavana hän ei tehnyt enempää. Mutta maanantain ja tiistain välisenä yönä hän koki kouristusta ja näki unta, että perkeleet kiskoivat häntä jaloista. Hän katsoi unen Jumalan ja Neitsyt Marian lähettämäksi varoitukseksi, harkitsi sitä asunnossaan kaiken päivää ja lähti sitten illan tullen viemään uhrilahjaansa kauniille Mustalle Neitsyelle.

III.

Samana päivänä, yön ehtiessä, Florent Guillaume ajatteli alakuloisesti, että oli jälleen lähdettävä ilmavaan yösijaansa. Hän oli paastonnut koko päivän, tosin vastoin tahtoansa, sillä hänen mielestään ei kelpo kristityn pitänyt paastota pääsiäisviikolla. Ennenkuin lähti yöpuulleen kellotapuliin, hän meni nöyrästi rukoilemaan Puyn kaunista Neitsyttä, joka näyttäytyi yhä, keskellä kirkkoa, siinä paikassa, jossa se oli Suurena Perjantaina tarjoutunut uskovaisten palvottavaksi. Hän oli pieni ja musta, jalokivien peittämä, kultaa, kalliita kiviä ja helmiä hohtelevaan viittaan puettu ja piteli polvillaan Lasta, joka oli yhtä musta ja kurkisti hänen viittansa halkeamasta. Se oli ihmeitä tekevä kuva, jonka Ludvig Pyhä oli saanut lahjaksi Egyptin sulttaanilta ja tuonut itse tähän temppeliin. Kaikki pyhiinvaeltajat olivat menneet menojaan.

Kirkko oli autio ja synkkä. Uskovaisten viimeiset uhrilahjat lepäsivät kauniin Mustan Neitsyen jalkojen edessä kynttilöiden valaisemalla pöydällä. Siinä näkyi hopeisia päitä, sydämiä, käsiä, jalkoja ja nisiä, pieni kultainen ruuhi, munia, leipää, Aurillacin juustoja ja puisessa kulhossa, joka oli täynnä kulta-, hopea- ja kuparirahoja, pieni sininen hopeankirjaeltu kukkaro. Tämän pöydän edessä, isossa nojatuolissa, istui pappi, uhrilahjojen vartija, unen horrokseen vaipuneena.

Florent Guillaume polvistui pyhän kuvan eteen ja lausui hartaasti mielessään tämän rukouksen:

— Ylhäinen Neitsyt, jos on totta, että pyhä profeetta Jeremias näki sinut hengen silmillä ennen sikiämistäsi ja veisti omin käsin seetripuusta sinun kaltaisesi kuvan, jonka eteen nyt olen polvistunut; jos on totta, että kuningas Ptolemaios, saatuaan myöhemmin kuulla tämän pyhän kuvan tekemistä ihmetöistä, riisti sen juutalaisilta papeilta, vei Egyptiin, koristi jalokivillä ja sijoitti epäjumalten temppeliin; jos on totta, että Nebukadnesar, egyptiläisten voittaja, valtasi sen vuorostaan ja sijoitti aarrekammioonsa, mistä saraseenit sen löysivät valloittaessaan Babylonin; jos on totta, että sulttaani rakasti sitä sydämessään enemmän kuin mitään muuta ja palvoi sitä ainakin kerran päivässä; jos on totta, ettei mainittu sulttaani olisi sitä milloinkaan luovuttanut pyhälle kuninkaallemme Ludvigille, ellei hänen puolisonsa, joka oli saraseeni, mutta piti suuressa arvossa ritarillisuutta ja urheutta, olisi suostuttanut häntä lahjoittamaan sen kristikunnan parhaalle ritarille ja kunnon miehelle; jos vihdoin, kuten lujasti uskon, tämä kuva on ihmeitätekevä, niin salli, ylhäinen Neitsyt, sen tehdä ihme köyhälle oppineelle, joka on monet kerrat kirjoittanut ylistystäsi rukouskirjojen vasikannahkapergamenttiin. Hän on pyhittänyt syntiset kätensä piirtämällä kauniilla käsialalla, maalaten isot punaiset kirjaimet lauseiden alkuun, Pyhän neitsyen viisitoista iloa, kansankielellä ja loppusointuja käyttäen, murheellisten lohdutukseksi. Se on hurskasta työtä. Ajattele sitä, pyhä Jumalan äiti, äläkä katso hänen syntejänsä. Anna hänelle syötävää. Se olisi erittäin hyödyllistä minulle ja sinulle sangen kunniallista, sillä sellainen ihme ei näyttäisi vähäpätöiseltä kenestäkään, joka tuntee maailmaa. Sinä olet saanut tänään kultaa, munia, juustoja ja pienen sinisen kukkaron, hopealla kirjaellun. Minä en suinkaan kadehdi sinua, pyhä Neitsyt, yhdenkään saamasi lahjan vuoksi. Sinä ansaitset ne hyvin ja ansaitset enemmänkin. Enpä edes pyydä sinua toimittamaan minulle takaisin, mitä minulta on vienyt eräs varas nimeltä Jacquet Coquedouille, joka on kaupunkimme arvossapidetyimpiä kansalaisia. Ei, minä pyydän sinulta ainoastaan, ettet salli minun kuolla nälkään. Jos täytät tämän pyyntöni, sepitän laajan ja kauniin kertomuksen tässä nähtävänä olevasta pyhästä kuvastasi.

Niin rukoili Florent Guillaume. Hänen rukouksensa hiljaiseen henkäilyyn vastasi vain torkahtaneen vartijan syvä ja tyyni hengitys. Köyhä kirjuri nousi, kulki kirkon laivan läpi kuulumattomin askelin, koska näet oli muuttunut niin kevyeksi, etteivät hänen askelensa enää antaneet minkäänlaista ääntä, ja nousi nälkäisenä portaita, joissa oli yhtä monta askelmaa kuin vuodessa on päiviä.

Sillävälin oli rouva Isabella pujahtanut oviristikon alitse kirkkoon. Pyhiinvaeltajat olivat hänet siltä karkoittaneet. Hän näet rakasti rauhaa ja yksinäisyyttä. Hän eteni varovasti, siirsi verkalleen jalan toisen edelle, kurkotti kaulaansa, katsahti epäillen oikeaan ja vasempaan, hypähti sitten sulavasti, pudisti purstoansa, lähestyi Mustaa Neitsyttä, oli hetken liikkumatta, katseli nukkuvaa vartijaa tutkien näkönsä ja kuulonsa avulla pimeyttä ja hiljaisuutta, ponnisti sitten siipiänsä ja hypähti uhrilahjapöydälle.

IV.

Florent Guillaume oli vetäytynyt kellotapuliin yötä viettämään. Tyyssija oli kylmä. Tuuli tunkeutui sinne soittoluukkujen lomitse viheltäen huiluina ja urkuina kissojen ja yöhuuhkainten iloksi.

Se ei ollut asumuksen ainoa epämukavuus. Vuonna 1427 sattuneen maanjäristyksen jälkeen, joka oli järkyttänyt koko kirkkoa, irtautui tapulista kivi toisensa perästä, ja sopi pelätä sen kerrassaan sortuvan rajusäässä. Pyhä Neitsyt oli sallinut niin tapahtua kansan syntien tähden. Kaikesta huolimatta Florent Guillaume vaipui uneen. Se osoittaa, että hänen sydämensä oli puhdas. Hänen unennäöstään on säilynyt vain se muisto, että hänestä tuntui unessa kuin olisi joku moitteettoman kaunis nainen suudellut hänen suutansa. Mutta tahtoessaan vastata suudelmaan hän nielaisi pari kolme sarvijaakkoa, jotka hänen kasvoillaan kuljeksien olivat synnyttäneet hänen hortoutuneessa mielessään tuon harhakuvitelman. Hän heräsi siihen, kuuli päänsä päältä siipien humua ja luuli paholaisen lentävän, mikä olikin aivan luonnollinen otaksuma, koska pahat henget tulevat lukemattomin joukoin kiusaamaan ihmisiä, varsinkin yöllä. Mutta kun kuu samassa halkoi pilvistä pimeyttä, tunsi hän rouva Isabellan ja näki hänen laskevan nokastaan varastoaittanaan olevaan muurinkoloon sinisen, hopeankirjaellun kukkaron. Florent Guillaume salli sen tapahtua, ja linnun poistuttua lymypaikastaan hän kiipesi hirrelle, otti kukkaron, avasi sen ja havaitsi sen sisältävän kaksitoista kultakaritsaista. Ne hän pisti vyöhönsä kiittäen Puyn kaunista mustaa Neitsyttä, sillä hän oli oppinut ja Pyhään Raamattuun hyvin perehtynyt. Hän muisti Herran antaneen korpin ruokkia profeettaansa Eliasta ja päätteli siitä, että Jumalan äiti oli lähettänyt harakan välityksellä kaksitoista denaaria kirjurilleen Florent Guillaumille.

Seuraavana päivänä söivät Florent ja pitsinkutojatar Marguerite sisälmyskeittoa, jota olivat kovin mielineet useina viimeksikuluneina vuosina.

Tähän päättyy Harakan miraakkeli. Toivonamme on, että sen kertoja saisi elää halunsa jälkeen häiritsemättömässä ja sulassa rauhassa ja että sen lukijoiden osaksi tulisi kaikkea hyvää.

Kuningas Ludvig yhdennentoista aikana eli Parisissa, mattopermantoisessa huoneessaan, eräs porvarisnainen nimeltä Violante, kaunis ja hyvätekoinen koko olennoltansa. Hänen kasvonsa olivat niin heleät, että mestari Jacques Tribouillard, oikeustieteen tohtori ja kuuluisa kosmografi, joka usein kävi hänen luonansa, tapasi hänelle sanoa:

— Nähdessäni teidät, armollinen rouva, pidän uskottavana, jopa varmanakin, mitä mainitsee Cucurbitus Piger eräässä Strabon reunamuistutuksessa: että Parisin kaupungin ja yliopiston vaakunassa oli aikoinaan nimi Lutèce tai Leucèce tai jokin muu senkaltainen sana, jonka juurena on Leuke, mikä merkitsee Valkoista, koska täkäläisten naisten povi oli lumivalkoinen, joskaan ei läheskään yhtä hohtava, säteilevä ja valkoinen kuin teidän, armollinen rouva.

— Olen tyytyväinen kunhan poveni ei peloita, kuten monet tuntemani. Sen näkyvissä-oleminen johtuu muuten muodin noudattamisesta. On liian vaateliasta, ellei tahdo menetellä niinkuin toiset.

Rouva Violante oli mennyt nuoruutensa kukoistusaikana naimisiin erään parlamentin-asianajajan kanssa, joka oli ylen äreä mies, ankara syyttämään ja sakottamaan onnettomia, heiveröinen ja heikkorakenteinen ja sellainen, että voi otaksua hänen paremmin kykenevän tuottamaan tuskaa asumuksensa ulkopuolella kuin iloa sen alueella. Tämä miespahanen piti puolisoaan vähempiarvoisena kuin asiakirjapinkkojaan, jotka eivät suinkaan olleet rouva Violanten kaltaiset. Ne olivat paksuja, paisuneita, muodottomia. Ja asianajaja vietti yönsä niiden vieressä. Rouva Violante oli liian järkevä rakastaakseen miestä, joka oli niin vähän rakastettava. Mestari Jacques Tribouillard väitti, että rouva Violante oli täysin viisas, varma, aviollisessa uskollisuudessaan yhtä luja ja järkkymätön kuin roomalainen Lucretia. Hän perusteli väitettään huomauttamalla, ettei ollut kyennyt horjahduttamaan häntä hyveen tieltä. Ymmärtäväiset miehet säilyttivät tässä asiassa varovaiset epäilyksensä ollen sitä mieltä, että salatut asiat tulevat ilmi vasta viimeisellä tuomiolla. He ottivat huomioon, että tämä naishenkilö piti liian paljon koruista ja pitseistä, käytti seuroissa ja kirkossa samettisia, silkkisiä ja kullankirjaeltuja pukimia, päärmeenä valkoisen- ja harmaankirjavaa oravannahkaa; mutta he olivat liian kunniallista väkeä päätelläkseen, saattoiko rouva Violante, joka johdatti kristittyjä kadotuksen tielle näyttäytyessään heille kauniina ja koristettuna, astella itsekin kadotusta kohti seuranaan joku heistä. He olisivat kumminkin suostuneet heittämään rouva Violanten hyveellisyydestä raha-arpaa, mikä seikka on tälle naiselle suureksi kunniaksi. Tosiasia on, että hänen rippi-isänsä, Jean Turelure, alinomaa häntä nuhteli.

— Uskotteko, hyvä rouva, kysyi hän, että autuas Katariina olisi voinut päästä taivaaseen viettämällä sellaista elämää kuin te, paljastamalla poveansa ja tuottamalla Genuasta pitsiröyhelöitä?

Tämä rippi-isä oli suuri saarnamies, piteli erittäin ankarasti inhimillisiä heikkouksia, joita ei ollenkaan antanut anteeksi, ja luuli tehneensä kaikki, kun oli herättänyt pelkoa. Hän uhkasi helvetillä rouva Violantea, joka oli pessyt kasvojansa aasintamman maidolla. Missään tapauksessa ei tiedetty, oliko rouva Violante tehnyt vanhasta miehestään aisankannattajan, ja herra Philippe de Coetquis virkkoi leikillään tälle kunnialliselle rouvalle:

— Varokaa! Hän on kaljupäinen ja voi saada nuhan, jos joutuu valjastushommiin!

Herra Philippe de Coetquis oli hyvännäköinen kavaljeeri ja kaunis kuin jalon korttipelin sotamies. Hän oli kohdannut rouva Violanten eräänä iltana tanssiaisissa, oli tanssinut hänen kanssaan myöhään yöhön ja oli kuljettanut hänet kotiin ratsunsa selässä asianajajan kahlatessa kadulla virtaavassa vedessä ja loassa neljän humalaisen lakeijan häilyvien soihtujen opastamana. Näissä tanssiaisissa ja tämän ratsastuksen aikana herra Philippe de Coetquis oli vakaantunut siihen mielipiteeseen, että rouva Violantella oli täyteläinen vartalo ja tiivis ja kimmoisa liha. Siitä häneen oli heti syttynyt rakkaus. Vilpittömänä miehenä hän kohta sanoi, mitä halusi, nimittäin saada sulkea hänet syliinsä ihan alastomana. Siihen vastasi rouva Violante:

— Herra Philippe, te ette tiedä, kenelle puhutte. Minä olen kunniallinen nainen.

Kavaljeerissä nämä viivytykset herättivät suurta levottomuutta ja mielenmasennusta. Hän oli jo vähällä uskoa samoinkuin mestari Tribouillard, että rouva Violante oli Lucretia; niin tosi on se väite, että kaikki miehet ovat typeryydessään toistensa kaltaiset! Ja tunnustaa täytyy, ettei rouva Violante ollut vielä sallinut hänen edes suuta suudella, mikä kuitenkin on vain hyvänsuopaa huvitusta ja kevyttä mairittelua.

Asiat olivat sillä kannalla, kun veljeskunnan kenraali kutsui veli Jean Tureluren Veneziaan saarnaamaan äskettäin oikeaan uskoon kääntyneille turkkilaisille.

Ennen lähtöänsä kelpo veli meni sanomaan hyvästi rippilapselleen ja moitti häntä tavallista ankarammin kevytmielisen elämän viettämisestä, kehoitti hartaasti katumaan ja pukemaan iholleen jouhipaidan, joka on verraton keino pahoja himoja vastaan ja parhain lääke niille luontokappaleille, jotka taipuvat lihan synteihin.

Mutta veli ei häntä kuunnellut, vaan uhkasi helvetillä, ellei hän itseään parantaisi. Sitten hän sanoi mielellään suorittavansa ostoksia, jos rouva Violante uskoisi niitä hänen toimekseen. Hän toivoi rippilapsensa pyytävän tuomaan jonkin siunatun mitalin, rukousnauhan tai vielä mieluummin hiukan Pyhän Haudan multaa ja kuivattuja ruusuja, joita turkkilaiset kuljettavat Jerusalemista italialaisten munkkien kaupittaviksi. Mutta rouva Violante esitti hänelle tämän pyynnön:

— Pieni sievä veljeni, koska menette Veneziaan, missä on taitavia kuvastinten valmistajia, olisin erittäin kiitollinen, jos toisitte minulle kuvastimen, kirkkaimman, jonka voitte löytää.

Rippi-isän poissaollessa rouva Violante vietti samaa elämää kuin ennenkin. Kun herra Philippe sanoi hänelle. »Eikö olisi mukavaa, jos rakastaisimme toisiamme?» vastasi hän: »Onpa tänään ylen kuuma. Katsokaa viiriä, eikö tuuli ollenkaan ota kääntyäkseen.» Ja hyvät ihmiset joutuivat häntä tarkatessaan kerrassaan epätoivoon, kun hän ei näyttänyt milloinkaan jättävän aisaa kehnon aviomiehensä kannatettavaksi. »Se on synti», sanoivat he.

Italiasta palattuaan veli Jean Turelure saapui rouva Violanten luo ja sanoi tuoneensa, mitä hän oli pyytänyt:

— Katsokaa, rouva. Hän veti kaapunsa alta pääkallon. — Tässä on kuvastimenne, rouva. Tämän pään on sanottu kuuluneen Venezian kauniimmalle naiselle. Hän oli samassa asemassa kuin te, ja te olette suuressa määrässä hänen kaltaisensa.

Rouva Violante voitti hämmästyksensä ja inhonsa ja vastasi kelpo isälle varsin lujasti, sanoi läksyn ymmärtävänsä ja varmaan käyttävänsä sitä hyväkseen.

— Minä pidän mielessäni Veneziasta tuomanne kuvastimen, jossa tosin en esiinny nykyiselläni, mutta varmaan sellaisena, miksi pian muutun. Lupaan järjestää elämäni tämän ajatuksen mukaan.

Veli Jean Turelure ei ollut odottanut niin otollisia sanoja. Hän lausui niiden johdosta melkoisen tyydytyksensä.

— Huomaatte siis itsekin, armollinen rouva, että mieli on muutettava.
Te lupaatte tästä lähtien säännellä käyttäytymistänne sen ajatuksen
mukaan, jonka tämä pääkallo on teissä herättänyt. Lupaattehan sen
Jumalalle samoinkuin minulle?

— Nyt on kaikki hyvin! Jumalan, meidän Herramme avulla olen käännyttänyt ja työntänyt kulkemaan päin autuuden porttia naisen, joka tosin ei harjoittanut huoruutta nimenomaan sillä tavalla kuin sanoo profeetta (XIV, 18), mutta käytti Jumalalta Hänen palvelemista ja kunnioittamista varten saamaansa tomumajaa johdattaakseen miehiä kiusaukseen. Hän luopuu niistä menoista ja kääntyy parempiin. Minä olen hänet käännyttänyt. Jumala olkoon kiitetty!

Kelpo veli oli tuskin ehtinyt laskeutua portaista, kun herra Philippe de Coetquis asteli ylös ja koputti rouva Violanten ovea. Rouva Violante otti hänet hymyillen vastaan ja johdatti hänet lukuisilla matoilla ja tyynyillä varustettuun pieneen piilopaikkaan, jossa herra Philippe ei ollut ennen käynyt. Se tuntui hyvältä enteeltä. Hän tarjosi makeisia, joita hänellä oli rasiassa.

— Maistakaa, rouva, maistakaa; ne ovat miellyttävän makeita, mutta pelkkää joutavaa teidän huuliinne verrattuina.

Rouva vastasi, että hän oli kovin turhamainen ja hieman typerä kiittäessään hedelmää, jota ei ollut maistanut.

Rouva Violante ei siitä ollenkaan vihastunut, sanoihan vain olevansa kunniallinen nainen. Herra Philippe kiitti häntä ja neuvoi olemaan sijoittamatta kunniaa mihinkään määrättyyn lokeroon, jossa se olisi otettavissa, koska se häneltä aivan kohta vietäisiin.

— Yrittäkää, vastasi rouva Violante ollen lyövinään häntä poskelle rusohohteisella kämmenkourullansa.

Mutta herra Philippe kykeni jo ottamaan kaikki mielensä mukaan. Rouva
Violante huusi:

— En tahdo, en tahdo. Hyi, hyi! Ette saa niin tehdä, herra. Ystäväni. sydämeni!. Minä kuolen.

— Herra Philippe, ette saa suinkaan imarrella itseänne ajattelemalla ottaneenne minut väkisin tai yllättäen. Jos olette saanut minulta, mitä tahdoitte, tapahtui se suosiostani, ja minä vastustelin vain sen verran, että voitte minut voittaa mielenne mukaan. Suloinen ystäväni, minä olen teidän. Kun heti kauneutenne hurmaamana en ystävyytenne suloisuudesta huolimatta aikaisemmin teille myöntänyt, mitä nyt otitte suostumuksellani, johtui asia siitä, etten tullut sitä harkinneeksi, ei ollut mielestäni mitään kiirettä, ja niin elin hempeään huolettomuuteen vaipuneena käyttämättä ollenkaan hyväkseni nuoruuttani ja kauneuttani. Mutta kelpo veli Jean Turelure antoi minulle hyödyllisen läksyn. Hän opetti minulle kuluvien hetkien arvon. Hän näytti minulle äsken kuolleen kalloa ja sanoi: »Tällainen olette aivan pian.» Siitä johtui mieleeni ajatus, että tulee kiiruhtaa rakkauden työhön ja hyvin käyttää se aika, joka meille on sitä varten annettu.

Nämä sanat ja niitä säestelevät rouva Violanten hyväilyt saivat herra Philippen varmasti uskomaan, että aika oli hyvin käytettävä, että oli toimittava jälleen kunniakseen ja hyödykseen, rakastetun iloksi ja kirkastukseksi, ja lisättävä niitä varmoja todistuksia, joita sellaisessa tilaisuudessa antaa itsestänsä jokainen kelvollinen ja lainkuuliainen palvelija.

Niin tapahduttua rouva Violante katsoi hänen tehneen tehtävänsä, saatteli hänet ovelle, suuteli sievästi hänen silmiänsä ja sanoi:

— Philippe, ystäväni, eikö olekin hyvä noudattaa kelpo veljen Jean
Tureluren neuvoja?

Tammikuun ensimmäisenä päivänä, aamusella, kelpo herra Chanterelle lähti jalkaisin talostaan Saint-Marcelin etukaupungista. Hän oli vilunarka ja kykeni tuskin kävelemään, joten hänen ei suinkaan ollut helppo kulkea kylmässä säässä lumisohjon peittämiä katuja. Vaununsa hän oli jättänyt kotiin kurittaakseen lihaansa, koska oli sairautensa jälkeen alkanut erinomaisesti huolehtia sielunsa autuudesta. Hän eli erillään yhteisöistä ja seuroista ja kävi vierailemassa ainoastaan sisarentyttärensä neiti de Doucinen luona, joka oli seitsemän vuoden ikäinen.

Sauvaansa nojaten hän pääsi vaivoin Saint-Honoré-kadulle ja astui rouva Pinsonin myymälään, Kukkaiseen koriin. Siellä nähtiin runsaat määrät armon vuoden 1696 uuttavuotta varten näytteille levitettyjä lasten leluja, ja oli kerrassaan vaikea liikkua tanssivien ja juovien automaattien, linnunlaululehtojen, vahakabinettien, taistelujärjestykseen asetettujen valko- ja sinipukuisten sotilaiden ja nukkien keskellä, joista toiset oli puettu ylhäisiksi naisiksi, toiset palvelijoiksi, sillä Jumalan itsensä inhimillisiin oloihin sijoittama eriarvoisuus ilmeni näissä viattomissa kuvissakin.

Herra Chanterelle valitsi nuken. Hänen etusijalle asettamansa oli puettu niinkuin Savoijan prinsessa saapuessaan Ranskaan marraskuun neljäntenä päivänä. Hänen hiuksensa oli järjestetty sykeröille ja sidottu nauhoilla, ja hänellä oli yllään erittäin jäykät kullankirjaellut liivit ja helmikoristeisen soljen kiinnittämä päällysvaate.

Herra Chanterelle hymyili ajatellessaan, millaista iloa niin kaunis nukke tuottaisi neiti de Doucinelle, ja kun rouva Pinson ojensi hänelle silkkipaperiin käärityn Savoijan prinsessan, näkyi hänen rakastettavissa kasvoissaan vilahdukselta aistillisen ilon ilme, kärsimyksen heikontama, paaston kalventama ja helvetinpelon riuduttama.

Hän kiitti kohteliaasti rouva Pinsonia, otti prinsessan kainaloonsa ja lähti jalkaansa vetäen kohti taloa, jossa tiesi neiti de Doucinen heti herätessään häntä odottavan.

Arbre-Sec-kadun kulmassa hän kohtasi herra Sponin, jonka iso nenä hipoi poimukaulusta.

— Hyvää päivää, herra Spon, sanoi hän, toivotan teille onnellista uutta vuotta ja pyydän Jumalaa täyttämään kaikki toiveenne.

— Ah, hyvä herra, älkää puhuko niin, huudahti herra Spon. Jumala tyydyttää toivomuksemme usein vain meitä rangaistakseen. Et tribuit eis petitionem eorum.

— On varsin totta, ettemme kykene ymmärtämään todellista hyväämme. Minä olen sen seikan esimerkki, sellaisena kuin minut näette. Aluksi pidin jo kaksi vuotta kestänyttä sairauttani onnettomuutena, mutta nyt huomaan sen olleen onneksi, koska sen vuoksi luovuin teattereissa ja seuroissa viettämästäni inhoittavasta elämästä. Tämä sairaus, joka jäykistää jalkani ja himmentää ajatukseni, todistaa Jumalan minulle osoittamaa suurta hyvyyttä. Mutta ettekö suvaitse lähteä minua saattelemaan? Olen menossa viemään uudenvuodenlahjaa sisarentyttärelleni neiti de Doucinelle.

Nuo sanat kuultuaan herra Spon kohotti kätensä ilmoille ja huusi korkealla äänellä:

— Mitä! Kuulenko herra Chanterellen puhuvan vai kenen? Eikö tuo ole pikemmin irstailijan puhetta? Onko mahdollista, että näen teidän, joka olette viettänyt hurskasta ja hiljaista elämää, yht'äkkiä alkavan vaipua aikamme paheisiin?

— En tosiaankaan luullut niihin vaipuvani, vastasi herra Chanterelle ihan vapisten. Mutta epäilemättä tarvitsen paljon valistusta. Onko siis suurikin synti, jos lahjoittaa nuken neiti de Doucinelle?

— Erittäin suuri, vastasi herra Spon. Sitä, minkä tänään lahjoitatte tuolle yksinkertaiselle lapselle, ei pidä nimittää nukeksi, vaan pikemmin epäjumalaksi ja pirulliseksi hahmoksi. Ettekö tiedä, että uudenvuodenlahjojen antaminen on rikoksellista taikauskoa ja pakanallisuuden inhoittava jäännös?

— Tietäkää siis, sanoi herra Spon, että se tapa periytyy meille roomalaisilta, jotka näkivät jotakin jumalallista kaikessa alkamisessa, tekivät vuoden alun jumaluudeksi. Heidän tavallaan menetellessään joutuu niinmuodoin syypääksi epäjumalan palvelemiseen. Te annatte uudenvuodenlahjoja, herrani, jäljitellen Janus-jumalan palvojia. Menetelkää johdonmukaisesti ja pyhittäkää heidän tavallaan jokaisen kuukauden ensimmäinen päivä Junolle.

Herra Chanterelle kykeni tuskin pysymään pystyssä, pyysi saada turvautua herra Sponin käsivarteen, ja heidän niin astellessaan herra Spon jatkoi esitystään:

— Siitäkö syystä, että astrologit ovat määränneet vuoden alkavaksi tammikuun ensimmäisestä päivästä, katsotte velvollisuudeksenne antaa lahjoja juuri sinä päivänä? Ja mikä käskee teitä elvyttämään tänä päivänä ystävienne kiintymystä? Oliko heidän kiintymyksensä riutumassa vuoden lopulla? Ja onko se teille hyvinkin arvokas, kun olette voittanut sen takaisin imarteluilla ja turmiollisilla lahjoilla?

— Hyvä herra, vastasi kelpo herra Chanterelle, nojaten herra Sponin käsivarteen ja yrittäen sovittaa askeliaan ankaran kumppaninsa askelten tahtiin, hyvä herra, minä olin ennen sairastumistani vain kurja syntinen, ja ainoana huolenani oli kohdella ystäviäni säädyllisesti ja noudattaa kaikissa menoissani nuhteettomuutta ja kunniallisuutta. Sallimus on suvainnut pelastaa minut kadotuksen kuilusta, ja minä seuraan kääntymiseni jälkeen rippi-isäni neuvoja. Olen kumminkin ollut niin kevytmielinen ja turhamainen, etten ole kysynyt, mitä hän ajattelee uudenvuodenlahjoista. Se, mitä minulle asiasta sanotte te, tavoiltaan samoinkuin tiedoiltaankin erinomainen henkilö, saa minut hämmentymään.

— Aion tosiaankin teidät hämmentää, virkkoi herra Spon, ja valistaa teitä, en suinkaan omalla heikolla ymmärrykselläni, vaan erään suuren oppineen sanoilla. Istukaa tuohon väistökivelle.

Herra Spon työnsi erään portin kulmaukseen herra Chanterellen, joka sijoittui siihen niin hyvin kuin voi. Sitten herra Spon veti taskustaan pergamenttisiteisen pienen kirjan, avasi sen, selaili ja pysähtyi erääseen kohtaan, jota alkoi lukea raikuvalla äänellä, ympärillään nuohoojia, sisäkköjä ja kokkipoikia, jotka hänen äänensä kaiku oli houkutellut luo.

»Me, jotka inhoamme juutalaisten juhlia ja pitäisimme eriskummallisina heidän sabbattejansa, uusiakuitansa ja muita Jumalalle aikaisemmin otollisia juhlallisuuksia, omaksumme mielellämme Saturnuksen juhlat ja tammikuun ensimmäisen päivän viettämisen, matronaalit ja muut; uudenvuodenlahjat liikkuvat, muita lahjoja lentelee kaikkialla; missään ei näe muuta kuin pelihuveja ja juominkeja. Pakanat noudattavat uskontoansa paremmin, koska varovat pyhittämästä yhtäkään juhlaamme, peläten näyttävänsä kristityiltä; me sitävastoin emme pelkää esiintyä pakanoina, vaan vietämme heidän juhliansa.»

— Kuulittehan asian, lisäsi herra Spon. Niin puhuu Tertullianus kaukaa Afrikasta, osoittaen, kuinka arvottomasti menettelette. Hän huutaa teille: »Uudenvuodenlahjat liikkuvat, muita lahjoja lentelee kaikkialla. Te vietätte pakanoiden juhlia.» Valitettavasti en tunne rippi-isäänne. Mutta minä vapisen, hyvä herra, ajatellessani, kuinka hän teitä laiminlyö. Tiedättekö edes varmaan, että hän on luonanne kuolemanne hetkenä, kun astutte Jumalan eteen, ottaakseen vastatakseen synneistä, joihin on sallinut teidän langeta?

Niin sanottuaan hän pisti kirjan takaisin taskuunsa ja meni menojansa ärtyneenä, hämmästyneiden noki- ja kokkipoikien kaukaa seuraamana.

Kelpo herra Chanterelle jäi yksin väistökivelle, Savoijan prinsessa sylissään, ajatteli joutuvansa ikuisen kadotuksen vaaraan, jos lahjoittaisi nuken neiti de Doucinelle, ja painui mietiskelemään uskonnon mittaamattomia mysteerejä.

Hänen jalkansa, jotka olivat horjahdelleet jo monen kuukauden aikana, kieltäytyivät häntä kannattamasta, ja hän oli niin onneton kuin hyväntahtoinen ihminen konsanaan tässä maailmassa.

Hän oli istunut murheellisena väistökivellään jo vähän aikaa, kun häntä lähestyi eräs kapusiinimunkki, joka sanoi:

— Hyvä herra, ettekö anna uudenvuodenlahjaa pienille veljille, jotka ovat köyhät, Jumalan rakkauden tähden?

— Mitä ihmettä, isäni! huudahti herra Chanterelle vilkkaasti. Te olette munkki ja pyydätte minulta uudenvuodenlahjaa!

— Hyvä herra, vastasi kapusiinimunkki, hyvän pyhän Fransiskuksen tahto on, että hänen poikansa iloitsevat yksinkertaisesti. Antakaa kapusiinimunkeille niin paljon, että he saavat tänään kunnon aterian voidakseen riemumielin sietää kieltäytymistä ja paastoa lopun vuotta, tietenkin lukuunottamatta pyhä- ja juhlapäiviä.

— Ettekö pelkää, isäni, että uudenvuodenlahjojen antaminen voi olla sielulle turmioksi?

— Pakanat noudattivat toisinaan hyviä tapoja. Jumala on sallinut osan valkeuttansa hajoittaa pakanamaailman pimeyttä. Hyvä herra, jos kiellätte uudenvuodenlahjat meiltä, älkää kieltäkö niitä köyhiltä lapsilta. Me kasvatamme hylättyjä lapsia. Tällä pienellä kolikolla ostan jokaiselle heistä pienen paperimyllyn ja leipäkyrsän. He kiittävät teitä ilosta, joka kenties on ainoa heidän elämässään, sillä heidän osakseen ei ole säädetty paljoa mielihyvää maan päällä. Heidän naurunsa nousee taivaaseen saakka. Nauraessaan lapset ylistävät Herraa.

Herra Chanterelle laski sangen painavan kukkaronsa pienen veljen käteen ja nousi väistökiveltään hiljaa hymisten lausetta, jonka oli kuullut:

Sitten hän lähti, mieli seestyneenä ja askel varmempana, viemään
Savoijan prinsessaa neiti de Doucinelle, sisarensa tyttärelle.

Harhailtuaan kauan autioilla kaduilla André istuutui Seinen rannalle ja katseli vedenusvien valkaisemaa kukkulaa, jolla oli asunut hänen rakastajattarensa Lucie ilon ja toivon päivinä.

André ei ollut pitkiin aikoihin ollut niin tyyni. Kahdeksan aikaan hän kylpi. Hän lähti erään Palais-Royalin ravintoloitsijan luo ja silmäili julkisia papereita, odottaen ateriaansa. Hän luki Yhdenvertaisuuden Sanansaattajasta niiden kuolemaantuomittujen luettelon, jotka oli mestattu Vallankumoustorilla floraalin 24 päivänä.

Hän nautti aamiaisensa halukkaasti. Sitten hän nousi, katsahti kuvastimeen nähdäkseen, oliko puku hyvässä järjestyksessä ja hipiä moitteeton, ja kulki kevein askelin virran toiselle rannalle, Seine- ja Mazarin-kadun kulmassa sijaitsevan matalan talon luo. Siinä asui kansalainen Lardillon, julkisen syyttäjän sijainen vallankumous-oikeudessa, avulias mies, jonka André oli tuntenut hänen ollessaan kapusiinimunkkina Angersissa ja sansculottina Parisissa.

Hän soitti ovikelloa. Muutamia minuutteja kestäneen hiljaisuuden jälkeen ilmaantui ristikolla varustetulle kurkistusluukulle kansalainen Lardillon, joka tarkoin tutki vieraan ilmettä ja kysyi hänen nimeänsä, vihdoin avaten asuntonsa oven. Hänen kasvonsa olivat täyteläiset, hipiä verevä, katse kirkas, huulet kosteat ja korva punainen. Hän näytti herttaiselta, mutta aralta mieheltä. André kulki hänen kerallaan asumuksen ensimmäiseen huoneeseen.

Sinne oli katettu pieni pyöreä pöytä kahta henkilöä varten. Siinä nähtiin kanapaisti, piirakainen, liikkiö, hanhenmaksapasteijaa ja hyytelön peittämiä kylmiä liharuokia. Lattialla oli kuusi pulloa sangossa jäähtymässä. Pienellä pöydällä lieden luona oli ananas, juustoja ja säilyhedelmiä. Likööripulloja oli sijoitettu asiapaperivihkojen täyttämälle pöydälle.

— Minä tulen pyytämään sinulta palvelusta, kansalainen Lardillon, sanoi
André.

— Minä olen valmis sen tekemään, kansalainen, ellei se mitenkään uhkaa
Tasavallan turvallisuutta.

— Palvelus, jota sinulta pyydän, on täydellisessä sopusoinnussa
Tasavallan turvallisuuden ja oman turvallisuutesi kanssa.

— Kansalainen sijaissyyttäjä, sanoi hän, tiedäthän, että olen ollut jo kaksi vuotta salaliitossa ystäviäsi vastaan ja että olen kirjoittanut teoksen, jonka nimi on Pelon alttarit. Et osoita minulle erikoista suopeutta, jos minut pidätät. Teet vain velvollisuutesi. Se ei olekaan sinulta pyytämäni palvelus. Mutta kuule minua: minä rakastan, ja rakastajattareni on vankilassa.

— Minä tiedän, ettet ole tunteeton, kansalainen Lardillon. Pyydän päästä rakastettuni luo ja pyydän sinua heti lähettämään minut vankilaan.

— Kas, kas! virkkoi Lardillon, hymy hienoilla ja voimakkailla huulillaan, sinä pyydät minulta enemmän kuin elämää, pyydät onnea.

Näkyviin tuli kookas tummaverinen nainen, käsivarret ja povi paljaina, paita ja alushame yllään, kokardi hiuksissa.

— Kultaseni, virkkoi Lardillon vetäen hänet polvelleen, katsele tämän kansalaisen kasvoja äläkä milloinkaan niitä unohda! Hän on tunnekykyinen samoinkuin me, Epikharis; samoinkuin me tietää hänkin, että ero on pahin onnettomuus. Hän tahtoo mennä vankilaan ja mestauslavalle rakastajattarensa kanssa. Voimmeko kieltää häneltä sen hyväntyön, Epikharis?

— Emme, vastasi nainen taputtaen vallankumousmieheksi pukeutuneen munkin poskea.

— Sinäpä sen sanoit, jumalattareni, me autamme kahta hellää rakastavaista. Mainitse minulle osoitteesi, kansalainen Germain, niin pääset tänä iltana, minne mielit.

— Päätetty asia, vastasi Lardillon ojentaen hänelle kätensä. Lähde tapaamaan rakasta ystävääsi ja sano hänelle, että olet nähnyt Epikhariin Lardillonin sylissä. Toivon tämän kuvan synnyttävän mielissänne iloisia ajatuksia!

André vastasi hänelle, että he kenties tulisivat liittämään toisiinsa liikuttavampia mielikuvia, mutta sanoi siitä huolimatta olevansa erittäin kiitollinen ja valitti vain, ettei luultavasti voisi puolestaan tehdä hänelle palvelusta.

Omnes eodem cogimur: omnium versatur urna; serius ocius sors exitura, et nos in aeternum exilium impositura cymbae.

Nyt voimme vielä juoda! Tahdotko käydä aterialle meidän seurassamme, kansalainen?

Epikharis lisäsi, että se olisi hupaista, ja tarttui Andrén käsivarteen yrittäen häntä pidättää. Mutta André karkasi pois, mukanaan virallisen sijaissyyttäjän antama lupaus.

Vanginvartija sulkee portin, kun siitä on ehtinyt astua sisään entinen kreivitär Fanny d'Avenay, joka on pidätetty »yleisen turvallisuuden vuoksi», kuten vankiluettelossa sanotaan, ja itse asiassa siitä syystä, että hän on suonut suojaa henkipatoiksi julistetuille.

Hän on nyt siinä vanhassa rakennuksessa, jossa Port-Royalin erakot aikoinaan nauttivat yhdessä yksinäisyyttä ja joka voitiin tehdä vankilaksi mitenkään sitä muuttamatta.

Kirjurin merkitessä luetteloon hänen nimeänsä hän istuu pienellä rahilla ja miettii:

Vanginvartija näyttää pikemmin yrmeältä kuin ilkeältä, ja hänen sievää tytärtänsä somistavat erinomaisesti valkoinen kokardipäähine ja kansakunnan värein hohtelevat nauharuusukkeet. Vanginvartija kuljettaa Fannyn isolle pihamaalle, jonka keskellä kasvaa kaunis akasiapuu. Siinä hänen tulee odottaa, kunnes vartija järjestää hänelle vuoteen ja pöydän huoneeseen, johon on jo suljettu viisi tai kuusi vangittua naista. Talo näet on ahdinkoon asti täynnä, vaikka siirtääkin joka päivä liikamääränsä vallankumousoikeuden ja giljotiinin käsiteltäväksi. Komiteat pitävät joka päivä huolen siitä, että se jälleen täyttyy.

Pihalla Fanny näkee nuoren naisen piirtämässä nimikirjaimia puun kuoreen ja tuntee lapsuudenystävänsä Antoinette d'Auriacin.

— Tekö täällä, Fanny? Antakaa sijoittaa vuoteenne minun vuoteeni viereen. Meillä on varmaan paljon toisillemme kerrottavaa.

— Mieheni? Totisesti, kultaseni, hän oli hiukan häipynyt muististani. Se oli väärin. Hän on aina kohdellut minua moitteettomasti. Luulen hänen nyt olevan jossakin vankilassa.

— Hiljemmin!… Kuinka myöhä lienee? Jos kello on viisi, niin ystäväni, jonka nimeä tässä liitän omaan nimeeni, ei ole enää elossa, sillä hänet on puolenpäivän aikaan viety vallankumousoikeuden eteen. Hänen nimensä oli Gesrin; hän oli pohjoisarmeijan vapaaehtoisia. Opin hänet tuntemaan täällä vankilassa. Me vietimme suloisia hetkiä yhdessä, tämän puun alla. Hän oli kunnollinen nuori mies… Mutta täytyypä ryhtyä sijoittamaan sinua tänne, kultaseni.

Hän kiersi kätensä Fannyn vyötäisille, vei hänet huoneeseen, jossa hänen vuoteensa oli, ja sai vanginvartijan lupaamaan, ettei ystävättäriä erotettaisi toisistaan.

He sopivat siitä, että pesisivät kohta seuraavana aamuna kammionsa kivipermannon.

Kehnon keittäjän valmistama niukka illallinen nautittiin yhdessä. Jokainen vanki toi oman lautasensa ja puiset syömäneuvonsa (metalliset olivat kielletyt) ja sai annoksen kaalia ja sianlihamuhennosta. Fanny näki vaivaisen ruokapöydän ääressä naisia, joiden hilpeys häntä ihmetytti. He olivat samoinkuin rouva d'Auriac huolellisesti kammatut ja moitteettomasti puetut. Heissä eli miellyttämishalu vielä kuoleman välittömässä läheisyydessä. Heidän keskustelunsa oli keikaileva kuten he itse, ja Fanny perehtyi pian salajuoniin, jotka punoutuivat ja ratkesivat täällä lukkojen takana, näillä synkillä leikkitanhuilla, missä kuolema kiihoitti rakkautta. Sitten hän joutui sanomattoman levottomuuden valtaan ja tunsi harrasta halua saada puristaa jonkun toisen kättä.

Hän muisti rakastettunsa, jolle ei ollut antautunut, ja hänen sydäntänsä riipaisi ikävä tunto, melkein yhtä tuima kuin katumus. Hänen poskilleen vierivät kyynelet, kuumat kuin hekuma. Savuavan tulimaljan valossa hän katseli kumppaneitaan, joiden silmissä oli kuumeinen kiilto, ja ajatteli:

— Me kuolemme yhdessä. Mistä johtuukaan, että olen alakuloinen ja että mieleni on levoton, vaikka näille toisille elämä ja kuolema ovat yhtä kevyet?

II.

Kaksikymmentä pitkää ja yksitoikkoista päivää on kulunut. Piha, jonne rakastavaiset menevät etsimään hiljaisuutta ja hämärää, on tänä iltana autio. Fanny tunsi tukehtuvansa käytävien kosteassa ilmassa ja lähti istumaan nurmikummulle, josta pihaa varjostava akasia kohoaa. Akasia kukkii, ja sitä hyväilevä tuulenhenki poistuu sen luota täynnä hyvää tuoksua. Fanny näkee puun kylkeen Antoinetten piirtämien merkkien yläpuolelle kiinnitetyn taulun, josta lukee vankilassa olevan runoilijan Vigéen säkeet:

täss' akasian alla hämärtyvin illoin; hälvensi murheen lemmen muisto silloin. Puu kukka-oksa rakkaat huolet kuuli ne haastoi kyynel, värjyväinen huuli.

Te puuta säästäkää; se muisti meitä, se tuskat poisti, pyyhki kyyneleitä; sen alla viihtyi onnen taika.

Säkeet luettuaan Fanny jäi mietteisiinsä. Hän näki mielikuvina elämänsä, leppoisan ja tyynen, näki rakkaudettoman avioliittonsa, muisti musiikin ja runouden herättämän harrastuksen, ystävyyden askarruttaman vakaan ja levollisen mielensä, muisti ritarillisen miehen rakkauden, joka oli häntä kiehtonut tempaamatta valtoihinsa ja jonka hän tunsi paremmin nyt, vankilan hiljaisuudessa. Ajatellessaan kohta kuolevansa hän painui lohduttomaksi. Tuskan hiki kihosi hänen ohimoillensa. Hän kohotti ahdistuksessa katseensa tähtitaivaalle, väänteli käsiänsä ja lausui hiljaa: — Hyvä Jumala, salli minun jälleen toivoa.

Samassa kuului joku lähestyvän kevyin askelin. Rosine, vanginvartijan tytär, tuli häntä salaa puhuttelemaan.

— Kansalainen, virkkoi hänelle nuori tyttö, huomisiltana odottaa sinua vaunuissa Tähtitornin puistokadulla mies, joka sinua rakastaa. Ota tämä käärö; siinä on samanlaiset vaatteet kuin minun käyttämäni; pue ne yllesi huoneessasi iltasen aikana. Olethan kokoiseni ja yhtä vaalea kuin minä. Hämärissä me voisimme käydä toisistamme. Olemme ottaneet salajuoneen osalliseksi erään vartian, minun ihailijani; hän tulee huoneeseesi ja tuo sinulle vasun, joka minulla tavallisesti on ostoksille mennessäni. Sitten laskeudut hänen kanssaan portaita, joiden avain on hänen hallussaan. Ne johtavat isäni komeroon. Sillä puolella ovi ei ole suljettu eikä vartioitu. Tulee vain varoa, ettei isäni sinua näe. Ihailijani asettuu selin komeron ikkunaan ja puhuu sinulle kuin minulle. Hän sanoo: »Näkemiin, kansalainen Rose; älkää huoliko enää olla niin äkäinen.» Sinä kuljet kaikessa rauhassa ulos kadulle. Sillävälin minä lähden ulos valtaportista, ja me tapaamme toisemme ajurin luona, joka vie meidät pois.

Noista sanoista huokui Fannyn mieleen luontoa ja kevättä. Hän ikävöi vapautta elämän paisuttaman povensa koko voimalla.

Hän näki pelastuksensa ennakolta ja nautti siitä. Ja koska asiaan liittyi lemmen-ajatus, hän laski molemmat kätensä sydämelleen ikäänkuin onneansa hillitäkseen. Mutta sitten hänen voimakas harkintakykynsä vähitellen voitti tunteen. Hän loi vanginvartijan tyttäreen tutkivan katseen ja kysyi:

— Minkätähden uhraudutte siten minun tähteni, kaunis lapsukainen, vaikka ette edes minua tunne.

— Teen sen, vastasi Rose unohtaen sinutella, koska hyvä ystävänne antaa vapaaksi päästyänne minulle paljon rahaa ja koska sitten voin mennä naimisiin kosijani Florentinin kanssa. Toimin omaksi edukseni, kuten näette. Mutta olen tyytyväisempi saadessani pelastaa teidät jonkun muun asemesta.

— Koska olette soma ja koska hyvä ystävänne on kovin surullinen ollessaan kaukana teistä. Päätetty asia, eikö totta?

— Kuolemaan! huudahti nuori tyttö. Te säikytätte minua. Ah, en, sitä en tietänyt.

— Pariisissa ei ole varmaa piilopaikkaa. Kiitän teitä alttiudestanne,
Rose, mutta en voi asiaan suostua.

— Tyyntykää, Rose. Minä voin teitä auttaa, vaikka en suostu ehdotukseenne.

Fanny torjui hänet kädellään ja kääntyi toisaalle. Kuunsäde valaisi hänen suloisten kasvojensa tyyneyttä.

Yö oli hymyilevän kaunis, tuuli humisi. Vankien puu häälytteli tuoksuvia oksiansa sirotellen valkoisia kukkia vapaaehtoisen uhrin päälaelle.

    Kun poika kansan vapaan,
      soturi suora, rehti
    Eridanin, Adigen ja Tiberin
      luo ehti,
    hän ukkosena iski tyrannit
      pettäjät
    ja kahleistansa päästi kansat
      itkevät…

»Livornon retken jälkeen Napoleon lähti Firenzeen ja vietti yönsä San Miniatossa erään vanhan abbé Buonaparten luona…»

(Sankt-Helenan Muistelmat, kreivi Las Casasin toimittamat, uusi painos 1823—1824, I s. 149.)

    »Illan tullen olin San Miniatossa.
    Eräs sikäläinen tuomioherra oli
    sukulaiseni…»

        (Tohtori F. Autommarchin muistelmat
        Napoleonin viimeisistä hetkistä,
        1825, I s. 155.)

Vallattuaan Livornon ja suljettuaan sataman englantilaisilta aluksilta kenraali Bonaparte lähti Firenzeen tapaamaan Toscanan suurherttuaa Ferdinandia, ainoata Euroopan ruhtinasta, joka oli rehellisesti täyttänyt velvollisuutensa Tasavaltaa kohtaan. Luottamustaan osoittaakseen hän saapui ilman saattuetta, rykmentin esikunta mukanaan. Hänelle näytettiin erään vanhan rakennuksen ovenkamanassa olevaa kiveen veistettyâ Bonaparte-suvun vaakunaa. Hän tiesi suvun erään oksan aikoinaan kukoistaneen Firenzessä ja tiesi viimeisen jälkeläisen vielä elävän San Miniaton kaniikkina, kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä. Vaikka kiireelliset tehtävät kutsuivat, aikoi hän käydä vanhusta tervehtimässä. Luonnolliset tunteet olivat Napoleon Bonapartessa erittäin voimakkaat.

Ennen poistumistaan hän lähti muutamien upseeriensa kanssa San Miniatoon, jonka kukkula kohoo puolen peninkulman päässä Firenzen eteläpuolella, muurien ja tornien ympäröimänä.

Vanha kaniikki Bonaparte otti ylevän lauhkeasti vastaan nuoren sukulaisensa ja hänen seurassaan saapuneet ranskalaiset.

Napoleonin seuralaiset olivat Berthier, Junot, maksumääräysten antaja Chauvet ja upseeri Thézard. Hän tarjosi heille italialaisen illallisen, josta ei puuttunut Peretolan kurkia, ei höystetyssä maidossa liotettua porsasta eikä Toskanan, Napolin ja Sisilian parhaita viinejä. Hän itse esitti maljan heidän aseittensa onneksi. Vieraat, jotka olivat tasavaltalaisia niinkuin Brutus, joivat isänmaan ja vapauden maljan. Heidän isäntänsä yhtyi siihen. Sitten hän kääntyi puhuttelemaan kenraalia, jonka oli sijoittanut oikealle puolellensa.

— Kuulkaahan, sukulaiseni, sanoi hän, eikö tee mielenne katsoa salin seinään maalattua sukupuutanne? Ette varmaankaan tunne mielipahaa havaitessanne, että polveudumme lombardilaisista Cadolingeista, jotka hankkivat XI ja XII vuosisadalla kunniaa uskollisuudellaan Saksan keisareita kohtaan ja joista johtuivat ennen vuotta 1100 Trevison ja Firenzen Buonapartet, jälkimmäiset edellisiä paljoa mainehikkaammat.

Upseerit alkoivat kuiskutella ja nauraa. Maksumääräysten antaja Chauvet kysyi aivan hiljaa Berthier'ltâ, mahtoiko tasavaltalainen kenraali tuntea itsensä hyvinkin imarrelluksi kuullessaan, että hänen suvussaan oli ollut kaksipäisen kotkan orjallisia palvelijoita. Luutnantti Thézard puolestaan oli valmis vannomaan, että kenraali polveutui kelpo sansculotteista. Kaniikki Buonaparte ylisti sillävälin arkailematta sukunsa erinomaisuutta.

— Tietäkää, sukulaiseni, virkkoi hän vihdoin, että firenzeläiset esivanhempamme ansaitsivat nimensä. He olivat valinneet hyvän osan, buona parten, ja puolustivat alinomaa kirkkoa.

Kenraali oli tähän asti ollut hajamielinen, tuskin välittäen kuunnella, mutta kuullessaan nuo sanat, jotka kaniikki lausui korkealla ja kuuluvalla äänellä, hän kohotti kalpean ja laihan, vanhan ajan miehiä muistuttavan päänsä ja hyydytti säihkyvällä katseellaan sanat vanhuksen huulille.

— Setä, virkkoi hän, jätetään ne typeryydet; älkäämme huoliko kilpailla aittanne rottain kanssa homehtuneiden pergamenttien omistamisesta.

— Ainoa jalouteni on teoissani. Jalosukuisuuteni polveutuu vendémiaire-kuun 13 päivältä vuonna IV, jolloin musersin Saint-Rochin portailla kuninkaalliset jaostot.

»Tasavallan malja! Tasavalta on se Evanderin nuoli, joka ei putoa maahan, vaan muuttuu tähdeksi.»

Upseerit vastasivat innokkain hyvähuudoin. Berthierkin tunsi itsensä sinä hetkenä tasavaltalaiseksi ja kansallismieliseksi.

Junot huudahti, ettei Bonaparte kaivannut esi-isiä ja että riitti, kun hänen sotilaansa olivat tehneet hänestä korpraalin Lodissa.

Juotiin viinejä, joissa oli piikiven kirpeä maku ja ruudin tuoksu. Luutnantti Thézard ei enää kyennyt salaamaan ajatustansa. Ylpeillen niistä haavoista ja suuteloista, joita tämän sankarillisen ja hilpeän sotaretken aikana oli runsain määrin tullut hänen osakseen, hän huomautti kelpo kaniikille kiertelemättä, että ranskalaiset tulisivat kulkemaan kautta maailman Napoleonin johtamina, kumoten kaikkialla valtaistuimia ja alttareita, tehden lapsia tytöille ja halkoen kiihkoilijoiden vatsoja.

Vanha pappi hymyili yhä ja vastasi, että jos ei voinutkaan jättää heidän kauniin vimmansa valtoihin nuoria tyttöjä, joita päinvastoin kehoitti säästämään, niin sensijaan ja sitä enemmän kiihkoilijoita, jotka olivat pyhän Kirkon pahimpia vihollisia.

Junot lupasi kohdella suopeasti nunnia, joita hänen mielestään sopi kiittää, koska hän oli havainnut heidän sydämensä helläksi ja hipiänsä valkoiseksi.

Chauvet huomautti, että tuli myöntää luostarin vaikuttavan edullisesti tyttöjen hipiään. Hän taipui filosofiaan.

— Genuasta Milanoon kulkiessamme, sanoi hän, olemme purreet monet kerrat sitä kiellettyä hedelmää. Ihminen otaksuu olevansa ennakkoluuloton, mutta kaunis povi näyttää sittenkin kauniimmalta nunnankauluksen alla. Minä en tunnusta ollenkaan luostarilupauksia, mutta myönnän antavani erinomaista arvoa nunnan täytelyydelle. Oi ihmissydämen ristiriitoja.

— Hyi, hyi! virkkoi Berthier. Sopiiko iloita siitä, että hämmentää noiden kiihkomielen onnettomien uhrien järjen ja aistin? Eikö Italiassa ole hyvään yhteiskuntaan kuuluvia naisia, jotka voivat antaa teille lupauksiaan juhlatilaisuuksissa, suojanaan venezialainen Viitta, joka on erittäin edullinen salajuonia punottaessa? Ovatko Pietra Grua Mariani donna Lambert, donna Monti, donna Gherardi de Brescia suotta kauniit ja keikailevat?

Mainitessaan nuo italialaiset naiset hän ajatteli ruhtinatar Viscontia, joka Bonaparten viettelemisyrityksissä epäonnistuttuaan oli antautunut hänen esikuntansa päällikölle osoittaen rakkaudessaan niin huimaa hempeyttä ja pahaelkistä aistillisuutta, että Berthier hämmentyi siitä ikäpäivikseen.

— Minä, virkkoi luutnantti Thézard, minä en unohda milloinkaan erästä pientä vesimeloneja kaupustelevaa tyttöä, joka tuomiokirkon portailla…

Kenraali nousi kärsimättömänä. Heillä oli tuskin kolme tuntia nukkumista varten. Heidän oli määrä lähteä seuraavana päivänä aamun koittaessa.

— Älkää huolehtiko yösijoistamme, sukulaiseni, sanoi hän kaniikille. Me olemme sotilaita. Riittää, kun saamme olkilyhteen.

Oivallinen isäntä oli kumminkin käskenyt järjestää vuoteet. Hänen talonsa oli karu ja koristeeton, mutta avara. Hän saatteli ranskalaiset toisen toisensa jälkeen heille määrättyihin makuusuojiin ja toivotti hyvää yötä.

Jäätyään yksin huoneeseen Bonaparte heitti pois nuttunsa ja miekkansa ja kirjoitti lyijykynällä Josephinelle kirjelipun, parikymmentä riviä, joista oli mahdoton saada selkoa ja joihin sisältyi hänen väkivaltaisen ja harkitsevan sielunsa huuto. Sitten hän taittoi paperin kokoon ja karkoitti äkkiä tuon naisen kuvan, ikäänkuin olisi sulkenut lippaan. Hän levitti eteensä Mantuan kartan ja valitsi kohdan, johon ajatteli keskittää tykkiensä tulen.

Hän oli vielä tekemässä laskelmiaan, kun ovelle kuului koputettavan. Hän luuli Berthier'n tulevan. Mutta tulija olikin kaniikki, joka pyysi saada keskustella hänen kanssaan vähän aikaa. Hänellä oli kainalossa pari kolme pergamenttikantista vihkoa. Kenraali silmäili papereita hieman ivallisesti. Hän uskoi varmaan, että siinä oli Buonaparten sukuluettelo, ja arvasi asiasta koituvan loppumattoman keskustelun, mutta ei sittenkään ilmaissut minkäänlaista kärsimättömyyttä.

Hän oli äreä tai vihoissaan vain silloin, kun tahtoi olla. Nyt hän ei mitenkään halunnut olla epämieluinen hyvälle sukulaiselleen, vaan toivoi päinvastoin saavuttavansa hänen suosionsa. Sitäpaitsi hän perehtyi mielelläänkin sukunsa koko jalouteen nyt, kun jakobiiniupseerit eivät enää olleet läsnä ivailemassa tai loukkaantumassa. Hän kehoitti kaniikkia istuutumaan.

— Illallisen aikana aloin puhua teille, sukulaiselleni, Firenzen Buonaparteista, mutta katseestanne ymmärsin, ettei tilaisuus ollut sopiva asian laajemmalle käsittelemiselle. Niinpä vaikenin, säästäen asian ytimen tätä hetkeä varten. Pyydän teitä kuuntelemaan tarkkaavasti.

»Sukumme toscanalainen haara on tuottanut oivallisia miehiä. Heidän joukostaan sopii mainita Jacopo di Buonaparte, joka näki Rooman ryöstön vuonna 1527 ja sepitti kertomuksen tapahtumasta, ja Niccolo, jonka kirjoittamaa Vedovo-nimistä huvinäytelmää kiitettiin uuden Terentiuksen tekemäksi. Aikomukseni ei kumminkaan ole keskustella kanssanne näistä kuuluisista esi-isistä, vaan eräästä kolmannesta, joka himmentää heidät maineellaan, niinkuin aurinko himmentää tähdet. Tietäkää, että sukumme jäsenten joukossa on eräs pyhimys, veli Bonaventura, Pyhän Fransiskuksen opetuslapsi, joka kuoli vuonna 1593 pyhyyttä uhoten.

Vanhus kumarsi mainitessaan tuon nimen. Sitten hän jatkoi kiihkeämmin kuin olisi voinut odottaa niin iäkkään ja lauhkean miehen puhuvan:

— Fra Bonaventura! Ah, sukulaiseni, häntä, sitä kelpo isää, saatte kiittää aseittenne voitollisuudesta. Hän oli varmaan lähellänne, kun tuhositte, niinkuin illallisen aikana kerroitte, puolueenne vihamiehet San Roccon portailla. Tämä kapusiinimunkki on seurannut teitä taistelun tuoksinassa. Voitte uskoa, ettette olisi hänen auttamattaan menestynyt Montenottessa ja Millesimessä enempää kuin Lodissakaan. Hänen suojeluksensa merkit ovat niin ilmeiset, että ne täytyy havaita, ja minä pidän menestystänne kelpo veli Bonaventuran tekemänä ihmeenä. Tärkeintä on kuitenkin tietää, että pyhällä miehellä oli omat tarkoituksensa, kun hän salli teidän voittaa itsensä Beaulieun ja johti teidät voitosta voittoon aina tähän vanhaan asumukseen saakka, missä lepäätte tänä yönä, vanhuksen siunaamana. Olen tullut nimenomaan ilmaisemaan hänen tarkoituksiansa. Veli Bonaventura tahtoi teidän saavan tietää hänen ansionsa, kuulevan hänen paastoistaan, lihankidutuksestaan ja vuosikauden kestävästä vaikenemisesta, johon hän itsensä tuomitsi. Hän tahtoi saada teidät koskettamaan jouhipaitaansa ja nuoraansa ja polviansa, jotka olivat jäykistyneet alttarin porras-askelmilla niin, että hän käveli käyränä kuin S. Siitä syystä hän on johdattanut teidät Italiaan, missä järjestää teille tilaisuuden tehdä vuorostanne hänelle palveluksen. Tietäkää, sukulaiseni, että voitte puolestanne olla erittäin hyödyllinen kapusiinimunkille, joka on teitä monesti auttanut.

Niin sanoessaan kaniikki laski kätensä pöydällä lepäävien vihkojen päälle ja huokasi syvään.

Bonaparte odotti mitään virkkaamatta jatkoa juttuun, joka häntä huvitti. Hän oli huvitettavissa helpommin kuin kukaan muu.

— Niin, sukulaiseni, te voitte olla erittäin hyödyllinen kelpo veli Bonaventuralle, joka asemassaan tarvitsee teitä. Hän on julistettu autuaaksi jo aikoja sitten, mutta odottaa yhä kalenteriin pääsemistä. Hän riutuu ikävään, tuo kelpo veli Bonaventura. Ja mitäpä voin tehdä minä, San Miniaton vaivainen kaniikki, hankkiakseni hänelle kunnian, joka hänelle kuuluu? Asia vaatii kulunkeja, joihin ei riitä minun omaisuuteni eivätkä hiippakunnan varat! Kaniikki parka! Hiippakunta parka! Toscanan herttuakunta on köyhä, ja köyhä on koko Italia! Pyytäkää te, sukulaiseni, paavia tutustumaan Bonaventuraan. Hän varmaan suostuu pyyntöönne. Teitä kunnioittaen hänen pyhyytensä suostuu lisäämään luetteloon uuden pyhimyksen. Siitä koituu suuri kunnia teille ja suvullenne, ja teiltä ei tule milloinkaan puuttumaan kelpo kapusiinimunkin suojelusta. Käsitättehän, kuinka onnellista on, jos on suvussa pyhimys?

Kaniikki osoitti pergamenttivihkojansa kehoittaen kenraalia ottamaan ne matkalaukkuunsa. Niihin sisältyi autuaan veljen Bonaventuran pyhimykseksijulistamista koskeva anomus ja sitä puolustavat asiakirjat.

— Luvatkaa minulle, lisäsi hän, että otatte toimittaaksenne tämän asian, suurimman niistä, jotka voivat vaatia osakseen mielenkiintoanne.

— Minä en suinkaan ole sovelias ajamaan pyhimykseksijulistamista tarkoittavaa juttua, sanoi hän. Tiedättehän, että Ranskan tasavalta vaatii Rooman hovilta hyvitystä lähettiläämme Bassvillen halpamaisesta murhasta.

— Bakkhoksen ruumiin nimessä! Rooma esittää varmaan anteeksipyyntönsä, myöntää teille kaiken hyvityksen, ja kapusiinimme pääsee pyhimysten luetteloon.

— Keskustelut eivät ole läheskään päättymässä, vastasi tasavallan kenraali. Rooman curian tulee vielä tunnustaa Ranskan papiston siviilijärjestö ja hävittää omin käsin inkvisitio, joka loukkaa ihmisyyttä ja anastaa itselleen valtioitten oikeuksia.

— Rakas poikani Napoleone, paavi tietää, että täytyy antaa, jos mieli saada. Hän suostuu ehdotukseen. Hän odottaa teitä. Hän on vakaa ja rauhallinen.

Bonaparte painui mietteisiinsä, ikäänkuin hänen voimallisessa päässään olisi syntynyt jokin uusi ajatusyhtymä. Sitten hän virkkoi äkkiä:

— Te ette tunne ajan henkeä. Ranska on nykyjään varsin epäuskonnollinen. Jumalattomuus on sinne juurtunut. Te ette tiedä, kuinka laajalle ovat levinneet Montesquieun, Raynalin ja Rousseaun aatteet. Jumalanpalvelus on poistettu. Kunnioitus on hävinnyt. Kuulittehan, kuinka rivosti upseerini juttelivat aterialla.

— Oh, nuo miellyttävät nuoret miehet ovat kevytmielisiä, huikentelevia, ajattelemattomia! Se korjautuu aikanansa. Kymmenen vuoden kuluttua he eivät enää juokse niin uutterasti tyttöjen jäljessä, vaan menevät kuulemaan messua. Karnevaali kestää vain muutamia päiviä, ja Ranskan vallankumouksen karnevaali ei sekään ole pitkäaikainen. Kirkko on ikuinen.

Bonaparte tunnusti olevansa itsekin liian vähän uskonnollinen voidakseen puuttua nimenomaan kirkolliseen asiaan.

— Poikani, minä tunnen ihmiset. Minä arvaan laatunne: te ette ole filosofi. Harrastakaa autuasta isää BonaVenturaa. Hän korvaa teille kaiken hyvän, minkä hänelle teette. Minä puolestani olen liian vanha voidakseni nähdä tämän suuren asian toteutuvan. Minä kuolen aivan pian. Tietäessäni sen olevan teidän huostassanne kuolen rauhallisena. Älkää varsinkaan unohtako, sukulaiseni, että kaikki valta ja voima tulee Jumalalta hänen pappiensa välityksellä.

Yksin jäätyään Bonaparte selaili laajaa anomuskirjaa kynttilän himmeässä valossa. Hän mietti Kirkon valtaa ja ajatteli, että paavius oli kestävämpi kuin vuoden III valtiosääntö.

Ovelle koputettiin. Berthier tuli ilmoittamaan kenraalille, että kaikki oli valmiina lähtöä varten.

»Gestas, dans nos anciens mystères, c'est le nom du larron crucifié à la droite de Jésus-Christ.»

[Gestas, sanoi Herra, astu paratiisiin. »Gestas on vanhoissa mysteereissämme Jeesuksen Kristuksen oikealle puolelle ristiinnaulitun ryövärin nimi.»]

Kerrotaan, että nykyjään elelee eräs kehno veikko, nimeltä Gestas, joka sepittää maailman ihanimpia laulelmia. Hänen litteistä kasvoistaan kuuluu voitavan lukea hänen vaipuneen lihan syntiin, ja illan tullen kiiltelevät pahat nautinnot hänen viheriöissä silmissään. Hän ei ole enää nuori. Hänen kallonsa kuhmurat ovat alkaneet hohtaa kuparilta, ja hänen niskallaan riippuvat homeenkarvaiset hiussuortuvat. Hän on kumminkin viattoman luonnollinen, ja hänessä on säilynyt lapsuuden vilpitön usko. Ellei satu olemaan jälleen sairaalassa, hän asustaa jossakin pienessä hotellihuoneessa Panteonin ja Kasvitieteellisen puutarhan välimaalla. Siellä, vanhassa ja köyhässä kaupunginosassa, hänet tuntee jokainen kivi, synkät kujamaiset kadut ovat hänelle lempeät, ja eräs niistä, huonomaineisten hökkelien ja vaivaisten asumusten reunustama, on hänen mieleisensä, sillä siinä on erään rakennuksen nurkassa pyhä Neitsyt ristikon takana sinisessä seinäkomerossaan. Hän kulkee iltaisin kahvilasta kahvilaan ja pysähtyy olut- ja viina-asemillaan noudattaen vakiintunutta järjestystä; suuret mässäyksen työt näet vaativat menetelmää ja säännönmukaisuutta. On jo myöhä yö, kun hän on saapunut lakkaansa, tietämättä miten, ja osunut joka päivä uudistuvan ihmeen nojalla telttasänkyynsä, johon hän kellahtaa riisuutumatta. Hän nukkuu siinä kädet nyrkissä niinkuin nukkuvat kulkurit ja lapset. Mutta hänen unensa on lyhyt.

Aamunkoiton valkaistessa ikkunaa ja heittäessä uutimien välitse ullakkokamariin kirkkaita säteitään Gestas jo avaa silmänsä, kohottautuu, pudistelee itseään kuin isännätön koira, jonka potku herättää, astuu kiireesti alas pitkiä kierreportaita ja katselee jälleen riemuiten katua, kelpo katua, joka on ylen suopea vähäpätöisten ja köyhien ihmisten paheille, siristää silmiään päivän ensi sarastuksessa, ja hänen Silenuksen-sieraimiaan laajentaa aamuinen ilma. Hän astelee siinä tanakkana ja suorana, jalka vanhan luuvalon jäykistämänä, nojaten kornellipuiseen sauvaan, jonka rautakärkeä hän on kuluttanut kaksikymmentä vuotta vaellusretkillään. Hän näet ei ole öisissä seikkailuissaan milloinkaan kadottanut piippuaan eikä keppiään. Silloin hän näyttää erittäin hyvältä ja erittäin onnelliselta, ja niin on tosiaankin laita. Hänen kaikkein suurimpana ilonaan, jonka korvaukseksi hän luovuttaa unensa, on käydä aamuisin kapakoissa juomassa valkoviiniä työmiesten kanssa. Juopon viattomuus, kirkas viini, päivän kalpea koitto ja muurarien valkoiset puserot viehättävät puhtaudellaan hänen mieltänsä, joka on paheessakin säilynyt lapsellisen vilpittömänä.

Eräänä kevätaamuna, kuljettuaan siten kalustetusta huoneestaan Pikku Mauriin saakka, Gestas näki ilokseen, kuinka avattiin ovi, jonka yläpuolella oli valettu ja maalattu saraseenin pää, ja kuinka hänen kerallaan työntyi tinapintaisen tiskin ääreen tuntemattomia ystäviä: kokonainen joukko Creusen työmiehiä, jotka kilistivät lasejaan ja haastelivat viisaasti kuin Kaarle Suuren kaksitoista pääriä. He tyhjensivät lasinsa ja purivat leipäkannikkaa; se heistä, jonka mieleen sattui johtumaan hyvä ajatus, nauroi voimallisesti ja koki saada kumppanit paremmin asiaa tajuamaan jyskyttämällä heitä nyrkillä selkään. Ukot kallistivat lasejaan hitaasti ja mitään virkkamatta. Miesten poistuttua työhönsä Gestas lähti viimeisenä Pikku Maurista ja siirtyi Hyvään Omenaan, jonka ristikon peitsimäiset tangot olivat hänelle tutut. Hän ryyppi sielläkin hupaisessa seurassa, tarjosipa lasin kahdelle epäluuloiselle ja leppoisalle poliisimiehellekin. Sitten hän kävi kolmannessa kapakassa, jonka vanhassa takorautaisessa kilvessä näkyy kaksi pientä miestä kantamassa valtavan suurta rypäleterttua, ja siellä hänelle tarjoili kaunis rouva Trubert, koko siinä kaupunginosassa kuuluisa viisaudestaan, voimastaan ja herttaisuudestaan. Lähestyessään vallituksia hän joi vielä tislaajien luona, missä tynnyrien messinkihanat kiiltävät hämyisessä valossa, ja anniskelijain myymälöissä, joiden viheriäin, suljettujen ikkunaluukkujen kummallakin puolella on laakeripuu sammiossaan. Sitten hän palasi väkirikkaisiin kaupunginosiin ja nautti vermuuttia ja poroista kahvia erinäisissä kahviloissa. Kello löi kahdeksan. Hän kulki erittäin suorana, tasaisin askelin, jäykkänä ja juhlallisena, joutuen ymmälle, kun naiset, jotka kiiruhtivat ostoksilleen paljain päin, liina kaulaan kietaistuna, tuuppivat häntä raskailla vasuillaan, tai hän itse havaitsemattaan törmäsi valtavan suurta leipää kuljettavaan tyttöseen. Toisinaan, hänen kulkiessaan kadun poikki, maidonkuljettajan rattaat tärisevine ja helisevine läkkikannuineen pysähtyivät niin lähelle, että hän tunsi poskessaan hevosen kuuman hengityksen. Hän jatkoi matkaansa kiirehtimättä, karkean maitorengin ylenkatseellisesta sadattelusta huolimatta. Hänen astuntansa, jota tuki kornellipuinen keppi, oli epäilemättä ylväs ja tyyni. Sisäisesti vanha mies kuitenkin hoiperteli. Aamuinen hilpeys oli kadonnut jäljettömiin. Kiuru, joka oli sirottanut hänen olemukseensa iloista liverrystään vaaleanpunaisen viinin ensimmäisten pisarain keralla, oli kiitänyt pois, ja nyt hänen mielensä oli himmeä korppien pesimämaa, missä mustat linnut vaakkuivat mustissa puissa. Hän oli sanomattoman alakuloinen. Ankara itseinho kuvotti häntä. Katumuksen ja häpeän ääni kuului hänelle huutavan: »Sika! Sika! Olet sika!» Hän ihaili tuota närkästynyttä ja puhdasta ääntä, tuota kaunista enkelin-ääntä, joka oli salaperäisesti hänessä itsessään ja toisti: »Sika! Sika! Olet sika!» Hänessä heräsi ääretön viattomuuden ja puhtauden kaipuu. Hän itki; isot kyynelkarpalot vierivät hänen pukin-parralleen. Hän itki itseänsä. Totellen mestarin sanaa, joka sanoi: »Itkekää itseänne ja lapsianne, te Jerusalemin tyttäret», hän vuodatti silmiensä katkeran kasteen seitsemän synnin tahraaman lihansa ja päihtymyksen siittämien irstaiden kuvitelmien yli. Hänessä heräsi eloon lapsuuden usko kasteraikkaana ja kukkeana. Hänen huuliltaan virtasivat koruttomat rukoukset. Hän lausui aivan hiljaa: »Hyvä Jumala, salli minun tulla jälleen sen pienen lapsen kaltaiseksi, joka olin.» Lausuessaan tuon yksinkertaisen rukouksen hän oli erään kirkon porttiholvissa.

Tämä vanha kirkko oli aikoinaan hohdellut valkoisena ja kauniina kivisissä pitsikoruissaan, joita aika ja ihmiset ovat repineet. Nyt se on musta kuin murjaani, ja sen kauneus puhuu vain runoilijain sydämille; se on »puutteenalainen ja iällinen» kuin François Villonin äiti, joka kenties aikoinaan tuli sinne polvistumaan ja näki nyt valkoisiksi kalkituissa muuripinnoissa sen paratiisin, jonka harput luuli kuulevansa, ja sen helvetin, jossa kadotettuja »paahdettiin», mikä kovin pelotti kelpo eukkoa. Gestas astui Herran huoneeseen. Hän ei nähnyt siellä ketään, ei edes vihkiveden antajaa eikä sellaista eukko rukkaa kuin François Villonin äiti. Vain kirkonlaivassa hyvässä järjestyksessä seisovat tuolit todistivat seurakuntalaisten hartautta ja näyttivät jatkavan yhteistä rukousta.

Gestas kääntyi holvien kosteassa ja viileässä varjossa oikealle, kohti sivulaivaa, missä lähellä ovea. Neitsyen kuvan edessä, rautainen kynttilänkannatin ojenteli teräviä piikkejään, joissa ei vielä palanut yhtäkään vahakynttilää. Siinä, silmäillen valkoisella, sinisellä ja ruusunpunaisella maalattua kuvaa, joka hymyili pienten uhrilahjoiksi ripustettujen kultaisten ja hopeisten sydänten keskellä, Gestas taivutti vanhan, jäykistyneen polvensa, itki pyhän Pietarin lailla ja huokaili ylen lempeitä sanoja, jotka eivät toisiinsa sopineet. »Armollinen Neitsyt, äitini, Maaria, Maaria, lapsesi, lapsesi, rakas äiti!» Mutta kohta hän nousi aivan vikkelästi, astui muutamia nopeita askelia ja pysähtyi rippituolin luo. Tämä ajan tummentama, viininpusertimen väriseksi muuttunut rippituoli näytti kunnolliselta, tutunomaiselta ja kotoiselta kuin vanha liinavaatekaappi. Sen seinäpintoihin upotetut, simpukankuorista ja kivistä sommitellut uskonnolliset tunnuskuvat johtivat mieleen menneiden aikojen porvarisnaisia, jotka tulivat sen eteen kumartamaan korkeilla pitsireunoilla varustettuja myssyjänsä ja huuhtelemaan taloushuolten täyttämää mieltänsä tässä vertauskuvallisessa pesualtaassa. Siihen paikkaan, johon he olivat polvistuneet, polvistui nyt Gestas, painoi huulensa ristikkoa vasten ja lausui hiljaa: »Isä, isä!» Kun kukaan ei vastannut, hän koputti aivan hiljaa sormellaan luukkua.

Hän pyyhki silmänsä nähdäkseen paremmin ristikon lomitse ja luuli havaitsevansa pimeässä papin valkoisen messupaidan.

— Isä, isä, kuunnelkaa minua! Minun täytyy saada tunnustaa syntini, minun täytyy pestä sieluni; se on musta ja likainen; se inhoittaa ja kuvottaa minua. Joudu, isäni, suo katumuksen ja anteeksiantamuksen kylpy, Jeesuksen Kristuksen puhdistava kylpy. Ajatellessani saastaisuuttani tunnen sydämeni pakahtuvan ja raadollisuuteni inhon itseäni oksettavan. Puhdistuksen kylpy, puhdistuksen kylpy!

Sitten hän odotti. Luullen toisinaan näkevänsä rippituolin perältä viittaavan käden, toisinaan taas nähden edessään vain aution tyhjyyden, hän odotti kauan. Hän pysyi siinä liikkumatta, polvet kuin naulittuina puupienaan ja katse suunnattuna ristikkoluukkuun, josta oli tuleva anteeksiantamus, rauha, virvoitus, lunastus, viattomuus, sovinto Jumalan ja itsensä kanssa, taivaallinen ilo, rakkauden tyydytys ja ylin onni. Tavan takaa hän hymisi liikuttavia pyyntöjä:

— Parahin kirkkoherra, isäni, parahin kirkkoherra! Minua janottaa, antakaa minun juoda, minua kovin janottaa! Parahin kirkkoherrani, antakaa minulle, mitä teillä on, puhdasta vettä, valkoiset vaatteet ja siivet sieluparkaani varten. Suokaa minulle katumus ja anteeksiantamus.

Kun mitään vastausta ei kuulunut, hän koputti luukkua kuuluvammin ja sanoi ääneen:

Vihdoin häneltä loppui kärsivällisyys, hän nousi ja takoi rippituolin seiniä kornellipuisella kepillään huutaen:

Niin puhuessaan hän löi kiivaammin. Iskut sattuivat tuimina rippituoliin, siitä tuprahteli pölypilviä ja se vastasi hänen ahdisteluunsa vanhojen orttensa voihkinalla.

Suntio, joka oli lakaisemassa sakaristoa, juoksi metelin kuullessaan kirkkoon, hihat käärittyinä. Nähdessään keppiä heiluttavan miehen hän seisahtui hetkiseksi, mutta eteni sitten häntä kohti varovasti ja hitaasti niinkuin ainakin kaikkein nöyrimmässä palvelustoimessa harmaantunut henkilö. Saavuttuaan äänenkantaman päähän hän kysyi:

— Vai niin! Annetaanko minun kuolla ripittäytymättä? Asia siis on pahempi kuin vuonna 93!… Aivan pieni apulainen. Mitä te siitä, jos ripittäydynkin aivan pienelle apulaiselle, vain kehrävarren korkuiselle? Käskekää joku pappi kuulemaan synnintunnustustani. Minä lupaan tunnustaa hänelle syntejä, jotka varmaan ovat harvinaisempia, tavattomampia ja mielenkiintoisempia kuin kaikki ne, joita hänelle voivat lasketella hänen hupsut katuvaisensa. Voitte sanoa, että häntä pyydetään kauniiseen rippiin.

— Etkö ymmärrä, sinä vanha Barrabas? Minä sanon sinulle tahtovani päästä sovintoon Jumalan kanssa, jumaliste!

Vaikka tämä pertuskankantaja ei ollutkaan varreltaan niin valtava kuin jonkin rikkaan seurakunnan suntio, oli hän kuitenkin roteva. Hän tarttui ripillepyrkijän olkapäihin ja heitti hänet ulos.

Kadulle jouduttuaan Gestas havaitsi päässään yhden ainoan ajatuksen: päästä takaisin kirkkoon jostakin sivuovesta yllättääkseen, jos mahdollista, suntion takaapäin ja saadakseen käsiinsä jonkun pienen apulaisen, joka suostuisi kuuntelemaan hänen synnintunnustustaan.

Tämän aikomuksen toteutuminen estyi, sillä kirkkoa piirittivät vanhat rakennusryhmät, ja Gestas eksyi auttamattomasti katujen, kujien, umpisokkeloiden ja solain labyrinttiin.

Siellä sattui olemaan viinitupa, johon vaivainen katuja päätti poiketa löytääkseen lohdutusta absintista. Se onnistuikin. Mutta aivan pian hänet valtasi uusi katumuksen puuska. Ja se seikka vahvistaa hänen ystäviänsä toivossa, että hän tulee pelastetuksi. Hänessä on usko, yksinkertainen, luja ja lapsellinen usko. Häneltä puuttuu pikemmin töitä. Ei kumminkaan sovi olla epätoivossa hänestä, koska hän itse ei ole milloinkaan epätoivoinen.

Ryhtymättä pohtimaan ennaltamääräämisen melkoisen vaikeita pulmia
ja huolimatta tarkastella tätä asiaa koskevia pyhän Augustinuksen,
Gotesialen, albigenssien, wiclifilâisten, hussilaisten, Lutherin,
Calvinin, Jânseniuksen ja suuren Arnaud'n mielipiteitä arvelemme, että
Gestas on ennaltamäärätty iäisen autuuden perijäksi.

Napolilainen professori Giacomo Tedeschi on kuuluisa lääkäri kotikaupungissaan. Hänen väkevästi tuoksahtavassa talossaan, joka sijaitsee lähellä Incoronata-kirkkoa, käy kaikenlaista väkeä, mutta varsinkin niitä kauniita tyttöjä, jotka Santa Luciassa myyvät meren hedelmiä. Hän määrää lääkkeitä kaikkiin tauteihin, suostuu vetämään mädänneen hampaan suustanne ja kykenee juhlapäivien jälkeen erinomaisesti parsimaan tappelupukarien rikkoutunutta nahkaa. Hän osaa käyttää rannikon murretta, sekoittaa siihen koulussa oppimaansa latinankieltä ja tyynnyttää sillä potilaitaan, jotka lepäävät kaikkein suurimmassa, horjuvimmassa, huokailevimmassa ja likaisimmassa leposohvassa, minkä voi löytää mistään maailman rannikkokaupungista. Hän on pienikokoinen, kasvot ovat täyteläiset, silmät pienet ja viheriät, pitkä nenä painuu lähelle suun kaartuvaa viivaa, ja pyöreät hartiat, ulkoneva vatsa ja hoikat jalat tuovat mieleen muinaisajan atellaannin.

Giacomo nai vanhoilla päivillään nuoren Chiara Mammin, erään Napolissa erinomaisesti arvossapidetyn linnavangin tyttären. Mammi oli perustanut leipomon Borgo di Santolle, ja hänen kuolemaansa suri koko kaupunki. Signora Chiaran kauneus oli kypsynyt sen auringon paisteessa, joka kasvattaa kullanhohtelevat Torren viinirypäleet ja Sorrenton oranssit, ja oli nyt kukkeimmassa loistossaan.

Professori Giacomo Tedeschi uskoo soveliaasti, että hänen vaimonsa on yhtä siveä kuin kaunis. Sitäpaitsi häh tietää, kuinka voimakas on naisten kunniantunto rosvoperheiden keskuudessa. Mutta hän on lääkäri ja tietää myös, millaisille häiriöille ja heikkouksille naisluonto siinä suhteessa on altis. Hän alkoi käydä hiukan levottomaksi, kun Ascanio Ranieri, milanolainen, joka oli perustanut naisten pukuneulomon Marttyyritorin laitaan, oli ottanut tavakseen käydä hänen talossaan. Ascanio oli nuori, kaunis ja aina hymyilevä. Sankarillisen Mammin, kansallismielisen leipurin tytär oli epäilemättä liian hyvä napolilainen unohtaakseen velvollisuuksiaan jonkun milanolaisen vuoksi. Ascanio vieraili kuitenkin Incoronatan läheisyydessä enimmälti silloin, kun tohtori ei ollut kotona, ja signora otti hänet mielellään vastaan ilman todistajia.

Eräänä päivänä, palatessaan kotiin pikemmin kuin odotettiin, professori yllätti Chiaran eteen polvistuneen Ascanion. Signora poistui tyynesti, astuen kuin jumalatar, ja Ascanio nousi seisomaan.

— Ystäväni, minä huomaan, että olette kovin kipeä. Teitte oikein, kun tulitte luokseni. Minä olen lääkäri, ja toimenani on lievittää ihmisten kärsimyksiä. Te olette sairas, älkää väittäkö vastaan. Olette sairas, ylen sairas. Kasvonne ovat ihan tulehtuneet… Päänsärky, ankara päänsärky, epäilemättä. Teitte oikein, kun tulitte luokseni! Uskon varmaan, että odotitte minua kärsimättömästi. Hirveä päänsärky!

Niin jutellen työnsi ukko, joka oli väkevä kuin sabinilainen härkä, Ascanion vastaanottohuoneeseensa ja pakotti hänet istuutumaan siihen kuuluisaan leposohvaan, joka oli nähnyt neljäkymmentä vuotta Napolin tautien historiaa.

— Jopa näen, mikä teitä vaivaa! Hammastauti eikä mikään muu!
Haminastanne pakottaa.

Hän veti lippaastaan hirmuisen suuret hammaspihdit, väänsi leuat auki ja tempasi irti erään hampaan.

Ascanio pakeni ankarasti verta sylkien, ja professori Giacomo Tedeschi huusi tuiman iloisesti:

Saavuin hänen luokseen puolenpäivän tienoissa hänen kehoitustaan noudattaen. Päivällisen aikana, ruokasalissa, joka on pitkä kuin kirkonlaiva ja johon hän on kerännyt vanhoja kulta- ja hopeateoksia, hän näytti minusta uneksivalta, joskaan ei murheelliselta. Silloin tällöin ilmeni hänen puheessaan hengen kaunis virkeys. Toisinaan ilmaisi jokin lausuttu sana hänen harvinaisen hienoa taiteellista aistiansa tai hänen urheiluintoansa, joka ei ollut vähääkään laimentunut, vaikka hän oli ratsun selästä pudotessaan halkaissut kallonsa. Mutta hänen ajatuksensa katkesivat alinomaa. Tuntui siltä kuin ne olisivat toinen toisensa jälkeen törmänneet johonkin esteeseen.

Keskustelusta, jota oli sangen vaikea seurata, jäi mieleeni vain, että hän oli äskettäin lähettänyt pari valkoista riikinkukkoa linnaansa Rarayhen ja että hän oli ilman mitään syytä laiminlyönyt lähimmät ystävänsä, herra ja rouva N————n. Hän ei varmaankaan ollut kutsunut minua luoksensa kuulemaan näitä tunnustuksia. Kahvia juodessamme kysyin, mitä hänellä oli minulle kerrottavaa. Hän silmäili minua hieman hämmästyneenä.

— Totta tosiaan! Kirjoitithan minulle: »Tule huomenna luokseni päivälliselle. Haluan keskustella kanssasi.»

Hänen vaietessaan vedin taskustani kirjeen ja näytin sitä hänelle.
Osoite oli hänen sievää, mutta hiukan rikkinäistä käsialaansa.
Kirjekuoressa oli sinipunerva lakkasinetti.

— Nyt muistan. Teethän mielikseni ja lähdet Féralin luo. Hän näyttää sinulle Romneyn piirroksen, erään nuoren naisen: hiukset kullanväriset, ja niiden heijastus otsassa ja poskissa… Tummansiniset silmät, jotka luovat koko silmäkuoppaan sinervän värivaikutelman… Iho raikkaan lämmin… Se on oivallinen. Mutta toinen käsivarsi… Koeta joka tapauksessa saada selville, onko…

Jäätyäni yksin ruokasaliin astuin ikkunan luo ja katselin sinipunervaa sinettiä tarkemmin kuin ennen. Siinä oli vanhan intaglion painama kuva: satyyri kohottamassa puolipylvään juurella laakeripuun alla nukkuvan nymfin huntuja. Roomalaisen taiteen parhaana kautena olivat maalaajat ja kivenkaivertajat mielellään esittäneet tätä aihetta. Jäljennös näytti erinomaiselta. Tyylillinen puhtaus, verraton muotovaisto ja sommittelun sopusuhtaisuus tekivät tästä kynnenkokoisesta kappaleesta suuren ja vaikuttavan taideteoksen.

Hänellä oli hattu päässä, ja hänellä tuntui olevan kiire päästä lähtemään.

Hän vastasi omistavansa sen vasta vähän aikaa, suunnilleen kuusi viikkoa. Se oli ollut löytö. Hän otti sen sormestaan, missä kantoi sitä sormukseen kiinnitettynä, ja ojensi sen minulle.

Kuten tiedämme, ovat useimmat kauniin klassillisen tyylikauden kaiverretut kivet karneoleja. Hämmästyin siis hiukan nähdessäni himmeäksihiotun, tummansinipunaisen kiven.

— Niin, murheellinen kivi, eikö totta, ja onnettomuutta tuova. Luuletko sitä vanhaksikin?

Hän käski palvelijaa tuomaan suurennuslasin. Sen avulla voin paremmin ihailla uurteiden muovausta. Se oli epäilemättä kreikkalaisen kaiverrustaiteen mestariteos, Rooman keisarivallan ensimmäisten vuosien ajoilta. Kauniimpaa en ollut nähnyt Napolin museossakaan, vaikka sinne on kerätty erittäin paljon kiviä. Suurennuslasilla erotti puolipylväässä sen tunnuskuvan, joka usein esiintyy Bakkhos-jaksoon kuuluville aiheille omistetuissa muistomerkeissä. Minä huomautin asiasta ystävälleni.

Hän kohautti hartioitaan ja hymyili. Kivi oli kiinnitetty molemmin puolin näkyväksi. Mieleeni johtui tutkia sen alapuolta, ja kovin hämmästyin havaitessani siinä harmillisen kömpelösti piirrettyjä merkkejä, jotka ilmeisesti olivat peräisin paljoa myöhemmiltä ajoilta kuin itse intaglio. Ne muistuttivat hiukan muinaisesineidenkauppiaiden hyvin tuntemien amulettien kaiverruksia, ja minä olin kokemattomuudestani huolimatta tuntevinani ne maagillisiksi merkeiksi. Samoin uskoi ystävänikin.

— Väitetään, että siinä on jokin kabbalistinen lause, loitsu, jonka esittää teoksissaan eräs kreikkalainen runoilija.

Suurennuslasin avulla voin selvästi lukea neljän kirjaimen muodostaman sanaryhmän:

KHPH

KERE.

Sitten ojensin kiven hänelle takaisin, ja hän silmäili sitä kauan jonkinlaisen typertymisen vallassa sijoittaen vihdoin sormuksen takaisin sormeensa.

— Lähdetään, virkkoi hän vilkkaasti, lähdetään. Minne sinä olet menossa?

— Minä?… Minne menisinkään?… Hitto vieköön! Lähden Gaulot'n luo katsomaan hevosta, jota hän ei tahdo ostaa, ennenkuin olen sen tarkastanut. Tiedäthän, että olen hevoskauppias ja hiukan välskärikin. Sitäpaitsi olen vanhojen tavaroiden kaupustelija, verhoilija, arkkitehti, puutarhuri ja tarvittaessa pörssikeinottelijakin. Minä ajaisin kumoon kaikki juutalaiset, ystäväni, ellei asia olisi niin ikävystyttävä.

Me kuljimme pitkin etukaupungin katuja, ja yleensä huolettomasti asteleva ystäväni alkoi kulkea hämmästyttävän nopeasti. Aivan pian hän liikkui niin kiivaasti, että minun oli vaikea häntä seurata. Edellämme kulki sangen hyvin puettu naishenkilö. Ystäväni huomahutti:

— Selkä on pyöreä ja vartalo hieman jäykkä. Mutta katso nilkkaa. Uskon varmaan, että sääri on ihastuttava. Tiedätkö, että hevoset, naiset ja kaikki kauniit eläimet ovat rakenteeltaan samanlaiset. Heidän jäsenensä ovat lihakkailta kohdiltaan tanakat ja pyöristyneet, mutta hoikentuvat kohti niveliä, missä luiden hienous tulee ilmi. Katsohan tuota, tuota naista: vyötäisten yläpuolella ei ole yhtään mitään. Mutta painu alemmaksi. Kuinka vapaat ja voimakkaat ovatkaan muodot; katsohan, ne liikahtelevat kauniina, tasapainoisina massoina. Ja nilkka on erittäin hieno. Uskon varmaan, että kinnerpolvi on hoikka ja jäntevä ja että siinä on todella jotakin erinomaisen sievää.

Sitten hän lisäsi, käytellen hyvin hankkimaansa ja mielellään toisille jakamaansa viisautta:

— Yhdeltä ainoalta naiselta ei pidä vaatia kaikkea; valittu kauneus on otettava siitä, mistä se löytyy. Valittu kauneus, se on hiton harvinaista!

Salaperäisen ajatusyhtymän johtamana hän kohta kohotti vasenta kättään ja katseli kaiverrettua kiveä. Minä sanoin:

— Niin, oikein, aikaisemmin siinä oli pyökki, Du Fau-suvun vaakuna. Isoisäni isä oli aikoinaan, Ludvig XVI:n hallitessa, Poitoussa se, mitä nimitettiin jalosukuiseksi mieheksi, toisin sanoen arvossapidetty verotilallinen. Myöhemmin hänestä tuli Poitiers'n vallankumouskerhon jäsen ja kansallisomaisuuden hankkija, ja sen nojalla minä nyt nautin ruhtinaiden ystävyyttä ja aristokraatin arvoa israelilaisten ja amerikkalaisten muodostamassa yhteiskunnassamme. Minkätähden olen hylännyt Du Fau-suvun pienen puun? Minkätähden? Meidän pyökkimme oli melkein Duchesne de la Sicotière-suvun tammen veroinen. Ja minä olen vaihtanut sen bakkanaaliin, hedelmättömään laakeripuuhun ja tunnuskuvalliseen puolipylvääseen.

Hänen lausuessaan nuo sanat pilailevan painokkaasti me saavuimme hänen ystävänsä Gaulot'n asunnon luo, mutta Du Fau ei pysähtynytkään niiden Neptunuksen muotoisiksi muovattujen kolkutinten eteen, jotka kiiltävät ovessa kuin kylpyammeen hanat.

Hän ei näyttänyt kuulevan mitään, vaan kiiruhti kulkuaan. Niin hän riensi aina Matignon-kadulle, johon poikkesi. Sitten hän äkkiä pysähtyi erään ison ja synkän viisikerroksisen rakennuksen edustalle. Hän katseli ääneti ja pelokkaasti kipsimuurauksen peittämää latteata julkisivua, jossa oli useita ikkunoita.

— Jäätkö tähän pitkäksi ajaksi? kysyin minä. Tiedätkö, että tässä talossa asuu rouva Cère?

Uskoin varmaan ärsyttäväni häntä mainitsemalla nimeltään tuon naisen, jonka teennäistä kauneutta, kuuluisaa ostettavuutta ja ilmeistä typeryyttä hän oli aina inhonnut ja jonka epäiltiin vanhentuneena ja rappeutuneena varastelevan pitsejä myymälöistä. Mutta ystäväni vastasi heikolla, melkein valittavalla äänellä:

— Tiedän sen varmasti. Katsohan noita toisen kerroksen ikkunain rumia verhoja, joissa on punaisten leopardien kuvia.

— Rouva Cère, niin, minä uskon, uskon tosiaankin hänen asuvan tässä.
Uskon hänen olevan tänä hetkenä jonkin punaisen leopardin takana.

Hän näytti aikovan lähteä rouva Cèren luo. Minä lausuin julki ihmettelyni.

— Aikaisemmin, kun kaikki ihmiset pitivät häntä kauniina ja koristeellisena ja kun hän herätti kohtalokkaita intohimoja ja traagillista kiintymystä, hän oli sinulle vastenmielinen. Sinä sanoit: »Tuon naisen pelkkä hipiä herättää minussa voittamatonta inhontunnetta. Mutta lisäksi tulee hänen lattea vartalonsa ja paksut ranteensa.» Keksitkö nyt, hänen koko olemuksensa muututtua raunioksi, hänessä jonkin niitä valikoituja pieniä kohtia, joihin sanoit täytyvän tyytyä? Mitä ajattelet hänen nilkkansa hienoudesta ja hänen henkensä jaloudesta? Iso konkari, vailla rintoja ja reisiä, katseli saliin astuessaan heti joka puolelle ja veti sellaista yksinkertaista keinoa käyttäen luokseen joukon typeriä ja turhamaisia olentoja, henkilöitä, jotka tappavat itsensä sellaisten, vain puvun verhoamina mahdollisten naishenkilöiden vuoksi.

Minä vaikenin, hieman häveten, että olin sanonut niin naisesta. Mutta nyt puheenalaisena oleva oli todistanut kamalaa ilkeyttään niin tehokkaasti, että olin voinut antautua hänen herättämänsä epäedullisen vaikutelman valtaan. En olisi suinkaan puhunut niin, ellen olisi tuntenut hänen pahaa sydäntänsä ja kavaluuttansa. Olin muuten iloinen havaitessani, ettei Du Fau ollut kuullut ainoatakaan lausumaani sanaa.

— Yhdentekevää, menenkö hänen luokseen vai en. Jo kuuden viikon aikana näen hänet aina, kun astun johonkin vierashuoneeseen. Taloissa, joissa en ole käynyt vuosikausiin ja joissa nyt käyn kerran toisensa jälkeen, tietämättä minkätähden! Merkillisiä taloja!

Minä jätin hänet seisomaan avoimen oven eteen kykenemättä selittämään, mikä viehätys häntä siinä pidätti. Se seikka, että Du Fau, joka oli inhonnut rouva Cèreâ hänen ollessaan kaunis ja oli torjunut tämän naisen lähentelyt hänen loistokautenaan, nyt etsi vanhaa ja. morfiinintärvelemää naista, tuntui hämmästyttävältä rappeutumisilmiöltä ystävässäni. Olisin väittänyt sellaista vaiston harhautumista mahdottomaksi, jos sairaalloisten intohimojen hämärästä alueesta voisi mitään varmaa sanoa.

Kuukautta myöhemmin minä poistuin Parisista tapaamatta enää Du Fau'ta. Vietettyäni muutamia päiviä Bretagnessa lähdin Trouvilleen serkkuni rouva B————n luo, joka oli asettunut asumaan sinne lapsineen. Ensimmäinen Halkyonein huvilassa viettämäni viikko kului opettaessani serkkuni tyttärille vesivärimaalausta, miekkaillessani serkkuni poikain kanssa ja kuunnellessani serkkuni soittavan Wagneria.

Sunnuntai-aamuna saattelin perheeni kirkkoon ja lähdin messun ajaksi kävelemään kaupungille. Kulkiessani rantaan päin laskeutuvaa katua, jota reunustavat lelu- ja rihkamakaupat, näin edelläni rouva Cèren. Hän kulki kohti uimahuoneita yksin, velttona, hylättynä. Hän astella laahusti, ikäänkuin hänellä olisi ollut jalassa kenkärajat. Huono ja rypistynyt hame näytti pyrkivän valahtamaan pois hänen yltänsä. Hän kääntyi ja katsahti taaksensa.

Syvälle onteloihin painuneet ilmeettömät silmät ja hervottomat huulet vaikuttivat kaameilta. Naiset loivat häneen syrjäsilmäyksiä, ja hän asteli tietänsä, jurona ja välinpitämättömänä.

Naisrukka oli nähtävästi morfiinin myrkyttämä. Kadun päässä hän pysähtyi rouva Guillot'n pitsipöydän luo ja alkoi tunnustella pitsejä pitkillä laihoilla sormillansa. Sinä hetkenä hänen ahnas katseensa johti mieleeni, mitä oli kerrottu hänen suurissa myymälöissä tekemistään kolttosista. Ovelle ilmaantui lihava rouva Guillot, poistuvia ostajia saatellen. Rouva Cère jätti pitsin ja kulki jälleen alakuloista kulkuansa kohti merenrantaa.

— Te ette osta minulta enää mitään! Olettepa muuttunut huonoksi kauppatuttavaksi! huusi rouva Guillot huomatessaan minut. Tulkaa katsomaan solkia ja viuhkoja, jotka ovat hyvin miellyttäneet nuoria sukulaisianne. Käyvät yhä kauniimmiksi, ne nuoret neidit.

Sitten hän katseli poistuvaa rouva Cèreâ ja pudisti päätään ikäänkuin sanoakseen: — Eikö olekin onneton ihminen? Minun täytyi valita valetimantein koristettuja solkia serkuntyttäriäni varten. Myyjän tehdessä niistä pientä kääröä näin ikkunasta Du Faun, joka oli menossa rantaan. Hän asteli erittäin nopeasti, levottoman näköisenä, sormet huulilla, niinkuin ainakin huolestunut ihminen, ja minä näin hänen ametystisormuksensa.

Tämä seikka hämmästytti minua sitä enemmän, koska Du Fau oli sanonut lähtevänsä Dinardiin, missä hänellä on huvila ja missä hän harjoittaa juoksijoitaan. Minä lähdin noutamaan serkkuani kirkosta. Kysyin, tiesikö hän Du Faun olevan Trouvillessä. Hän teki myöntävän eleen ja virkkoi sitten hieman epäröiden:

— Ystävä parkamme on aivan naurettava. Hän seuraa alinomaa tuota naista. Ja onpa tosiaankin…

Muutaman päivän kuluessa sain varmat todistukset. Minä näin hänen seurailevan rouva ja herra Cèreâ, josta ei vielä tiedetä, onko hän typerä vai myötämielinen aviopuoliso. Hänen tylsyytensä on hänet pelastanut, mutta hänen kunniattomuuttansa koskevat epäilykset eivät ole hälvenneet. Tuo nainen oli aikoinaan epätoivoisesti yrittänyt miellyttää Du Fau'ta, joka mielellään auttaa pulaan joutuneita ylellisiä perhekuntia. Du Fau ei kumminkaan salannut tuntemaansa vastenmielisyyttä. Hän sanoi rouvan kuullen: »Tehty kaunotar on inhoittavampi kuin ruma nainen. Ruma voi tuottaa miellyttävän yllätyksen, mutta toinen on kuin mädännyt hedelmä.» Sillä kertaa tunteen voimakkuus loi Du Faun puheeseen korkean raamatullisen tyylin. Nyt ei rouva Cère ollut enää häntä huomaavinaankaan. Miehet olivat muuttuneet yhdentekeviksi, ja hän tunsi vain morfiiniruiskunsa ja ystävättärensä, kreivitär V————n. Nämä kaksi naista olivat alinomaa toistensa seurassa, ja tuttavat myönsivät, että heidän suhteensa voi olla viaton, koska molemmat olivat lopullisesti riutumassa. Du Fau seurasi kuitenkin heitä heidän retkillään. Eräänä päivänä näin hänen kantavan heidän viittojansa, rouva Cèren valtava merikiikari olkahihnasta riippumassa. Hänen onnistui päästä soutelemaan rouva Cèren kanssa, ja koko rannikko tähysteli heitä tuntien kiusallista iloa.

Oli luonnollista, etten asiain tällä kannalla ollessa etsinyt ahkerasti ystäväni seuraa. Hän oli alinomaa jonkinlaisessa unitilassa, ja niin poistuin Trouvillesta vaihtamatta montakaan sanaa onnettoman ystäväni kanssa, jonka jätin Cèren ja kreivitär V————n haltuun.

Minä tapasin hänet jälleen eräänä iltana Parisissa hänen ystäviensä ja naapuriensa N————ien luona, joiden vastaanotot ovat erittäin miellyttävät. Heidän kauniissa talossaan, Kleber-bulevardin varrella, osoitti huoneiden sisustus rouva N————n erittäin herkkää aistia ja siihen hyvin sointuvaa Du Fau'n kauneusvaistoa. Oli koolla sangen tuttavallinen seura. Paul Du Fau käytteli, kuten ennenkin, hänelle ominaista miellyttävää, herkänhienoa esitystapaa, johon jollakin käsittämättömällä tavalla luontevasti liittyy mitä värikkäin karkeus. Rouva N———— on älykäs, ja hänen kanssaan juttelee varsin sievästi. Ensimmäiset lauseet, jotka saavuttuani kuulin, olivat kuitenkin ikävystyttävän tyhjänpäiväisiä. Eräs virkamies, neuvosherra Nicolas, kertoi juurta jaksain vanhaa vatvottua tarinaa vahtikojusta, jossa sotilaat surmasivat itsensä toinen toisensa jälkeen ja joka täytyi hajoittaa, jotta tuo uudenlainen tarttuva tauti estyisi. Rouva N———— kysyi sen johdosta minulta, uskoinko talismaneihin. Neuvosherra Nicolas päästi minut pälkähästä vakuuttamalla, että minun täytyi olla taikauskoinen, koska en ollut uskovainen.

— Ettepä erehdykään, virkkoi rouva N————. Hän ei usko Jumalaan eikä perkeleeseen. Mutta haudantakaisiin tarinoihin hän on intohimoisesti kiintynyt.

Minä silmäilin tuota viehättävää naista hänen jutellessaan ja ihailin hänen poskiensa, kaulansa ja olkapäittensä herkkää suloa. Hänen koko olemuksensa vaikuttaa harvinaiselta ja kallisarvoiselta. En tiedä, mitä Du Fau ajattelee rouva N————n jalasta. Minä puolestani pidän sitä ihastuttavana.

Paul Du Fau tuli puristamaan kättäni. Minä huomasin, ettei hänellä enää ollut sormusta.

— Oletko kadottanut kaiverretun kiven, joka oli kaikkia Roomassa ja
Napolissa säilytettyjä kauniimpi?

Herra N———, joka on aina hänen läheisyydessään, ehdätti vastaamaan hänen puolestaan:

N———— on mainio mies, erittäin itsetietoinen, hiukan turpea ja niin suorasyinen, että toisinaan täytyy hänelle hymyillä. Hän kutsui meluisasti vaimoansa:

— Marthe, ystäväiseni, tässä on ihminen, joka ei vielä tiedä, että Du
Fau on kadottanut ametystinsä.

— Se on kokonainen historia. Ajatelkaa, että ystävämme oli meidät kerrassaan hylännyt. Minä sanoin vaimolleni: »Mitä olet tehnyt Du Fau'lle?» Hän vastasi: »Minäkö? En mitään, ystäväiseni.» Se oli kerrassaan käsittämätöntä. Ja hämmästyksemme kasvoi kaksinkertaiseksi, kun saimme tietää hänen seurustelevan alinomaa rouva Cère rukan kanssa.

— Maltahan, ystäväni! Minä kerron kertomani, selitän ametystin historian, Ystävämme Du Fau ei suostunut lähtemään kanssamme maaseudulle, kuten aina ennen. Me olimme kutsuneet hänet erittäin sydämellisesti, vaimoni ja minä, mutta hän jäi Trouvilleen serkkunsa, rouva de Maureil'n luo ikävystyttävään seuraan.

— Ikävystyttävään seuraan, kuten sanoin. Hän souteli päivät pitkät rouva Cèren kanssa.

Du Fau huomautti tyynesti, ettei N————n kertomassa ollut sanaakaan totta. Viimeksimainittu laski kätensä parhaan ystävänsä olalle ja virkkoi:

— Du Fau seurusteli yöt päivät rouva Cèren tai hänen haamunsa kanssa; rouva Cère näet kuuluu olevan vain entisensä varjo. Cère lepäsi rannalla kaukoputkineen. Erään sellaisen retken aikana Du Fau kadotti ametystinsä. Sen onnettomuuden jälkeen hän ei tahtonut enää jäädä päiväksikään Trouvilleen. Hän poistui rannikolta sanomatta hyvästi kenellekään, astui junaan ja saapui luoksemme maalle, missä kukaan ei enää häntä odottanut. Se tapahtui kahden aikaan aamulla. »Tässä minä olen», lausui hän minulle aivan tyynesti. Onpa originaali!

— Se putosi tosiaankin mereen, vastasi Du Fau. Siellä se lepää hienossa pohjahiekassa. Ei ainakaan ole kalastaja tuonut minulle kalaa, joka olisi sen niellyt, kuten tavallisesti käy.

Muutamia päiviä myöhemmin kävin jälleen Hendelin myymälässä Châteaudun-kadun varrella kuulemassa, eikö hänellä ollut jotakin minulle sopivaa koruesinettä. Hän tietää, että kerään kaikesta muodista välittämättä vanhoja pronssi- ja marmoriesineitä. Hän avasi mitään virkkamatta erään lasikon, jonka tunsivat ainoastaan harrastajat, ja otti sieltä pienen kovasta kivestä veistetyn egyptiläisen kirjurin. Se oli tyyliltään primitiivinen, todellinen taideteos! Mutta kuultuani sen hinnan asetin itse sen takaisin paikalleen, kaipaavasti siihen katsahtaen. Samalla huomasin lasikossa Du Fau'n omistamalla ihailemallani intagliolla vahaan painetun kuvan.

Minä tunsin nymfin, tunsin puolipylvään ja laakeripuun. Ei ollut epäilemistäkään.

Sen oli omistanut Marc Delion pankkiiri, joka surmasi itsensä viisi vuotta sitten, erään maailmannaisen… rouva… tunnette kenties… rouva Cèren vuoksi.

Monet niistä Saint-Valeryn asujaimista, jotka olivat sinä vuonna lähteneet kalastamaan, ahmaisi myrskyinen meri. Aaltojen kuljettamat ruumiit löytyivät rannasta pirstoutuneiden pursien seasta, ja yhdeksän päivän aikana kannettiin kirkkoon johtavalla mäkisellä tiellä ruumiskirstuja, joiden jäljessä astelivat itkevät lesket puettuina huppukaulusviittoihin, kuin Raamatun naiset.

Niin haudattiin laivuri Jean Lenoël ja hänen poikansa Désiré kirkon päälaivahan, holvin alle, mihin he olivat taannoin ripustaneet täysin varustetun aluksen uhrilahjaksi Neitsyt Marialle. He olivat olleet hurskaita ja jumalaapelkääväisiä miehiä. Guillaume Truphème, Saint-Valeryn sielunpaimen, julisti heille synninpäästön ja lausui sitten äänellä, jossa väreilivät kyynelet:

— Ei ole milloinkaan tuotu pyhään maahan, Jumalan tuomiota odottamaan, kunnollisempia ihmisiä ja parempia kristityitä kuin Jean Lenoël ja hänen poikansa Désiré.

Pienten alusten siten tuhoutuessa laivureineen lähellä rannikkoa upposivat ulapalla suuret laivat, eikä kulunut päivääkään, jona Valtameri ei ajanut rantaan jotakin pirstaletta. Eräänä aamuna näkivät rantaa soutavat lapset meressä lepäävän kuvan. Se oli Vapahtajan kuva, puusta veistetty ja luonnollista kokoa, ja näytti tekotavaltaan vanhanaikaiselta. Hyvä Jumala ui siinä aalloilla käsivarret ojennettuina. Lapset vetivät sen venheeseensä ja kuljettivat kotiin. Otsaa kiersi orjantappurakruunu; hänen jalkansa ja kätensä olivat lävistetyt. Mutta naulat olivat poissa, ja ristikin oli hävinnyt. Käsivarret ojennettuina uhrautumisen ja siunaamisen merkiksi hän ilmeni sellaisena kuin hänet olivat nähneet Josef Arimatialainen ja pyhät naiset hänet haudatessaan.

— Tämä Vapahtajan kuva on vanhaa työtä, ja henkilö, joka sen on veistänyt, on epäilemättä aikoja sitten kuollut. Vaikka Amiensin ja Parisin kauppiaat myyvät nykyjään sadasta frangista, vieläpä korkeammastakin hinnasta, mainioita veistoksia, on kumminkin myönnettävä, että menneiden aikojen veistäjät olivat hekin kyvykkäitä. Mutta minua riemastuttaa erittäinkin se ajatus, että Jeesus Kristus, saapuessaan siten, käsivarret levitettyinä, Saint-Valeryn rantaan, on tahtonut siunata julmasti koeteltua seurakuntaamme ja ilmoittaa olevansa laupias niille ihmisraukoille, jotka lähtevät kalastamaan henkensä uhalla. Hän on se Jumala, joka kulki vetten päällä ja siunasi Kephaan verkkoja.

Kirkkoherra Truphème sijoitti Kristuksen kirkkoon, pääalttarin liinalle, ja meni tilaamaan puuseppä Lemerreltä kauniista oksattomasta tammipuusta tehtävää uutta ristiä. Sen valmistuttua kiinnitettiin siihen Vapahtaja aivan uusilla nauloilla, ja risti pystytettiin kirkon laivaan, kirkkoraadin penkin yläpuolelle.

Silloin nähtiin, että hänen silmänsä olivat täynnä laupeutta ja ikäänkuin taivaallisen säälin kostuttamat.

Eräs kirkkoraadin jäsen, joka oli läsnä ristiä pystytettäessä, oli näkevinään kyyneliä vierivän jumalallisille poskipäille. Mutta seuraavana aamuna, astuessaan kuoripojan kanssa kirkkoon lukemaan messuansa, herra kirkkoherra kovin hämmästyi havaitessaan kirkkoraadinpenkin yläpuolella tyhjän ristin ja Kristuksen makaamassa alttarilla.

Pyhän toimituksen suoritettuaan hän kutsutti heti puusepän ja kysyi häneltä, minkätähden hän oli irroittanut Kristuksen rististä. Mutta puuseppä vastasi, ettei hän ollut siihen koskenutkaan, ja kuulusteltuaan suntiota ja neuvoston jäseniä herra Truphème sai varmuuden siitä, ettei kukaan ollut kirkkoon astunut siitä lähtien, kun Vapahtaja oli sijoitettu kirkkoraadinpenkin yläpuolelle.

Kirkkoherrasta nämä asiat tuntuivat ihmeellisiltä, ja hän mietiskeli niitä viisaasti. Seuraavana sunnuntaina hän puhui niistä seurakuntalaisille saarnassaan kehoittaen heitä uhraamaan ropojansa, jotta voitaisiin pystyttää risti, joka olisi entistä kauniimpi ja arvokkaampi kannattamaan häntä, joka oli maailman lunastanut.

Saint-Valeryn köyhät kalastajat antoivat niin paljon kuin voivat, ja lesket toivat sormuksensa. Niin kirkkoherra Truphème voi lähteä heti Abbevilleen tilaamaan uutta ristiä. Se oli valmistettava mustasta, aivan kiiltävästä puusta ja yläosaan piti kiinnittää levy ja siihen kultaiset kirjaimet INRI. Kaksi kuukautta myöhemmin se sijoitettiin samaan paikkaan kuin edellinen, ja Kristus kiinnitettiin siihen peitsen ja sienen väliin.

Mutta Jeesus hylkäsi sen samoinkuin edellisen ja laskeutui yön tultua alttarille.

Löytäessään hänet siitä aamulla kirkkoherra lankesi polvilleen ja rukoili kauan. Tieto tästä ihmeestä levisi kaikkialle lähiseuduille, ja Amiensin ylhäiset naiset keräsivät rahoja Saint-Valeryn Kristukselle. Herra Truphème sai Parisistakin rahaa ja jalokiviä, ja laivastoministerin puoliso, rouva Hyde de Neuville, lähetti hänelle timanttisen sydämen. Kaikkia näitä rikkauksia käytellen rakensi eräs Saint-Sulpice-kadun varrella asuva kultaseppä kahden vuoden kuluessa kullasta ja kalliista kivistä ristin, joka vihittiin tarkoitukseensa komein juhlamenoin Saint-Valeryn kirkossa toisena sunnuntaina pääsiäisen jälkeen vuonna 18—. Mutta Hän, joka ei ollut kieltäytynyt tuskan rististä, poistui tästäkin upeasta rististä ja laskeutui jälleen alttarin valkoiselle vaatteelle.

Hänet jätettiin siihen, koska pelättiin hänen muuten loukkaantuvan, ja niin hän lepäsi siinä kolmatta vuotta. Tämän ajan kuluttua tuli Pierre, Pierre Cailloun poika, ilmoittamaan kirkkoherra Truphèmelle löytäneensä rannasta Vapahtajan oikean ristin.

Pierre oli tylsämielinen, ja koska hän ei järjen puuttuessa kyennyt itse hankkimaan elatustansa, annettiin hänelle leipää armeliaisuudesta; hänestä pidettiin, koska hän ei tehnyt milloinkaan pahaa. Mutta hän jutteli jaaritteli lakkaamatta eikä kukaan huolinut häntä kuunnella.

Kirkkoherraa, joka oli yhä mietiskellyt Valtameren Kristuksen mysteeriä, hämmästyttivät houkkoraukan sanat. Hän lähti suntion ja kahden raadinjäsenen kanssa paikalle, missä poika oli sanonut nähneensä ristin, ja löysi sieltä kaksi lankkua. Meri oli niitä jo kauan kuljettanut ja ne muodostivat tosiaankin ristin.

Se oli aikoja sitten tapahtuneen haaksirikon jäte. Toisessa lankussa erotettiin vielä kaksi mustalla merkittyä kirjainta, J. ja L., ja risti oli epäilemättä peräisin Jean Lenoëlin aluksesta, jonka keralla laivuri ja hänen poikansa Désiré olivat hukkuneet viisi vuotta aikaisemmin.

Sen nähdessään suntio ja raadinjäsenet alkoivat nauraa yksinkertaista poikaa, joka luuli aluksen katkenneita orsia Jeesuksen Kristuksen ristiksi. Mutta kirkkoherra Truphème lopetti heidän ivailunsa. Hän oli paljon mietiskellyt ja rukoillut siitä asti, kun Valtameren Kristus oli saapunut syntisten luo, ja hänelle alkoi ilmestyä laupeuden sanomaton mysteeri. Hän polvistui hiekkarannalle, lausui rukouksen uskollisten vainajien edestä ja käski sitten suntion ja raadinjäsenten nostaa lankut olalleen ja kantaa kirkkoon. Niin tapahduttua hän kohotti Kristuksen alttarilta, asetti hänet lankuille ja naulitsi siihen omin käsin, lankuissa olleilla nauloilla.

Seuraavana päivänä tämä risti sijoitettiin hänen käskystään siihen paikkaan, missä kullasta ja jalokivistä valmistettu risti oli aikaisemmin ollut. Valtameren Kristus ei ole enää milloinkaan irtautunut rististänsä. Hän on tahtonut jäädä siihen puuhun, jonka varassa purjehtivat ihmiset ovat kuolleet huutaen avukseen hänen ja hänen äitinsä nimeä. Hän raottaa ylevää ja tuskaista suutansa ja tuntuu sanovan: »Minun ristini on tehty kaikista ihmisten kärsimyksistä, sillä minä olen totisesti köyhien ja onnettomien Jumala.»

Oikeuden majesteetti kaikessa mahtavuudessaan lepää jokaisessa tuomiossa, jonka tuomari julistaa täysivaltiaan kansan nimessä. Katukaupustelija Jérôme Crainquebille tunsi, kuinka laki on korkea, kun hänet saatettiin poliisioikeuteen vastaamaan järjestyksenvalvojan solvaamisesta.

Istuttuaan syytettyjen penkille mahtavassa ja juhlallisen hämärässä salissa hän näki tuomarit, kirjurit, asianajajat virkakaavuissaan, ovenvartian vitjoineen, vahtisotilaat ja väliaitauksen takaa äänetönten katselijain paljaat päät. Ja oman itsensä hän näki istumassa korokkeella, ikäänkuin astuminen korkean esivallan eteen itse syytetyllekin antaisi jonkinmoisen kaamean kunniasäteikön.

Salin perällä, molempien asessorien keskellä istui presidentti Bourriche. Hänen rintaansa ommellut palmunlehdet osoittivat hänen akatemiallista oppiarvoaan. Tuomioistuimen yläpuolella kohosi Tasavallan kuvapatsas ja Kristus ristinpuullaan, joten siis Crainquebillen pään päällä väikkyivät kaikki sekä jumalalliset että inhimilliset lait.

Hänet valtasi peljästys, eikä syyttä. Ollen vailla filosofisia taipumuksia hän ei tullut kysyneeksi itseltään, mitä tuo kuvapatsas ja ristiinnaulittu merkitsivät, eikä hän ryhtynyt tutkistelemaan, olivatko Jeesus ja yleinen syyttäjävalta sopusoinnussa keskenään. Siinä olisi kumminkin ollut ajattelemisen aihetta, sillä onhan paavillinen oppi ja kanooninen oikeus monessakin kohden ristiriidassa Tasavallan valtiomuodon ja yhteiskunnallisen lain kanssa. Ja, huomatkaamme — dekretaalit eivät suinkaan ole poistetut. Kristuksen kirkko opettaa kuten ennenkin, että laillisia ovat ainoastaan ne virantoimittajat, jotka se itse on virkaan asettanut. Mutta Ranskan tasavalta väittää alinomaa olevansa riippumaton paavinvallasta. Crainquebille olisi joltisellakin syyllä saattanut sanoa:

— Herrat tuomarit, koska presidentti Loubet ei ole voideltu, kumoaa tuo Kristus, joka on ripustettu teidän päittenne päälle, teidän pätevyytenne kirkonkokousten ja paavien julistusten kautta. Joko hän on täällä muistuttamassa teitä kirkon oikeuksista, tai ei hänen läsnäolollaan ole mitään järjellistä merkitystä.

— Syytetty Crainquebille, Ranskan kuninkaat ovat aina olleet riidassa paavin kanssa. Guillaume de Nogaret julistettiin kirkonkiroukseen, mutta hän ei luopunut vallastaan sellaisen pikkuseikan takia. Tämä tuomioistuimen Kristus ei ole Gregorius VII:n eikä Bonifacius VIII:n Kristus. Hän on, jos niin suvaitsette, evankeliumin Kristus, joka ei tiennyt sanaakaan kanoonisesta oikeudesta eikä ollut koskaan kuullut puhuttavan pyhistä dekretaaleista.

— Evankeliumin Kristus oli rahvaanmies. Sitäpaitsi hänet tuomittiin rangaistukseen, jota kaikki yhdeksäntoistasadan vuoden ajan ovat pitäneet raskaana juriidisena erehdyksenä. Ja teitä, herra presidentti, en tunnusta päteväksi tuomitsemaan hänen nimessään minulle edes neljänkymmenenkahdeksan tunnin vankeutta.

Mutta Crainquebille ei antautunut mihinkään historiallisiin, valtiollisiin tai yhteiskunnallisiin mietiskelyihin. Hän oli vain kummastuksissaan. Kaikki häntä ympäröivä laitos antoi hänelle korkean ajatuksen oikeudesta. Kunnioituksen ja peljästyksen valtaan vaipuneena hän oli valmis jättämään tuomarien ratkaistavaksi, oliko hän syyllinen vai ei. Omassatunnossaan hän tosin ei tiennyt tehneensä mitään rikosta; mutta hän oivalsi, kuinka mitätön vihanneskaupustelijan omatunto on lain tunnuskuvien ja yhteiskunnan rankaisuvallan toimeenpanijain edessä. Hänen asianajajansa oli jo saanut hänet puolittain vakuutetuksi siitä, ettei hän ollut syytön.

Summittainen ja pikainen alkukuulustelu oli saanut suurenemaan hänelle raskauttavat asianhaarat.

II.

Jérôme Crainquebille, vihanneskauppias, kulki pitkin katuja, lykkeli pikku rattaitaan ja huusi: »Kaalia, lanttuja, porkkanoita!» — Ja kun hänellä oli purjolaukkaa kaupan, huusi hän: »Parsaa, parsaa!» sillä purjolaukka näet on köyhän parsaa.

Lokakuun 20 päivänä kahdentoista lyömällä, juuri kun hän laskeutui Montmartre-katua alas, astui rouva Bayard, kenkäkaupan pitäjä, myymälästään ja lähestyi vihannesrattaita. Hän nosti ylenkatseellisesti kimpun laukkoja ja sanoi:

Silloin juuri ilmestyi poliisikonstaapeli numero 64 ja sanoi
Crainquebillelle: — Liikkukaa eteenpäin!

Viiteenkymmeneen vuoteen ei Crainquebille ollut muuta tehnyt kuin ollut liikkeellä aamusta iltaan. Tällainen käsky oli hänestä oikeutettu ja asiain luonnon mukainen. Valmiina tottelemaan hän kiirehti ostelijaansa ottamaan, mitä katsoi mieleisekseen.

— Totta kai minun on valta valita tavarani, sävähti kenkäkaupan rouva vastaan.

Ja hän tunnusteli uudelleen jokaista laukkakimppua, otti vihdoin viimein sen, mikä hänestä näytti kauneimmalta, ja piti sitä rintaansa vasten, kuten pyhimykset alttaritauluissa painavat voitonpalmua sydämelleen.

— Saatte neljätoista sou'ta. Siinä on yllin kyllin. Ja minun täytyy noutaa ne puodista, sillä minulla ei ole rahaa mukanani.

Ja laukat sylissään hän meni puotiinsa, missä joku ostaja, pikku lapsi käsivarrella, jo oli odottamassa.

— Minä en käske teitä odottamaan rahaanne; minä käsken teitä liikkumaan eteenpäin, toisti konstaapeli kiinteästi.

Sillä aikaa kenkäkaupan rouva puodissaan koetteli sinisiä kenkiä kahdeksantoista-kuukautiselle lapselle, jonka äidillä oli kiire. Ja laukkojen vihannat kuvut viruivat puodin tiskillä.

Sinä puolena vuosisatana, jonka Crainquebille oli lykellyt rattaitaan pitkin katuja, hän oli oppinut tottelemaan järjestysvallan edustajia. Mutta tällä kertaa hän oli erikoisessa pälkähässä, velvollisuuden ja oikeuden välillä. Hänellä ei ollut lainopillista älyä. Hän ei käsittänyt, että yksilöllisen oikeuden omistaminen ei vapauttanut häntä täyttämästä yhteiskunnallista velvollisuutta. Hän ajatteli liiaksi oikeuttaan, joka oli saada neljätoista sou'ta, eikä pannut kylliksi huomiota velvollisuuteensa, joka oli lykätä rattaita ja liikkua eteenpäin. Hän jäi paikalleen.

Kolmannen kerran käski konstaapeli numero 64 tyynesti ja ilman vihaa häntä liikkumaan edelleen. Päinvastoin kuin korpraali Montauciel, joka uhkailee yhtä-myötään, mutta ei tee totta koskaan, on konstaapeli numero 64 niukka varoituksineen, mutta ripeä ilmoituksen tekoon. Se kuuluu hänen luonteeseensa. Vaikkakin hieman salakähmäinen mieleltään, on hän erinomainen palvelija ja kelpo sotilas. Rohkea kuin jalopeura ja lempeä kuin lapsi. Hän ei tunne muuta kuin päiväkäskynsä.

Crainquebillellä oli mielestään liiaksi tärkeä syy jäädä paikoilleen, ettei hän olisi uskonut sen pätevyyteen. Hän ilmaisi sen omalla yksinkertaisella tavallaan:

Sen kuullessaan Crainquebille kohautti olkapäitään ja suuntasi konstaapeliin tuskaisan silmäyksen, jonka hän sitten kohotti taivasta kohti. Ja se katse sanoi:

»Jumala nähköön, olenko minä lain polkija? Pidänkö minä pilkkanani niitä säädöksiä ja määräyksiä, jotka koskevat minun kiertelevää ammattiani? Kello viisi aamulla minä olin hallien kivipermannolla. Kello seitsemästä saakka olen työntänyt rattaitani, niin että kouria kolottaa, ja huutanut: 'Kaalia, lanttuja, porkkanoita!' Olen jo täyttänyt kuusikymmentä vuotta. Olen väsynyt. Ja te kysytte minulta, aionko minä nostaa kapinan mustaa lippua. Te teette minusta pilaa, ja teidän pilanne on sydämetöntä.»

Mutta joko tämän katseen ilme jäi konstaapelilta huomaamatta tai ei hän siinä nähnyt mitään, mikä olisi sovittanut tottelemattomuutta — hän kysyi lyhyesti ja karskisti, oliko toinen ymmärtänyt hänen sanansa.

Mutta juuri samalla tuokiolla oli ajokalujen tungos Montmartre-kadulla suunnaton. Ajurinrattaita, vankkureja, muutto- ja raitiovaunuja ahtautui toinen toiseensa purkautumattomaksi kihermäksi. Ja tämän liikkumattoman, tempoilevan kihermän päällä kaikui kirouksia ja huutoja. Ajurit vaihtoivat kaukaa ja kaikessa mukavuudessa meheviä haukkumasanoja teurastajarenkien kanssa, ja raitiovaununajajat, jotka katsoivat Crainquebillen tungoksen syyksi, huusivat hänelle: senkin sipulisaksa!

Sillä välin kertyi katukäytävälle uteliaita halukkaasti kuunnellen riitelyä. Ja konstaapeli ei enää, ihmisten katsellessa häneen päin, ajatellut muuta kuin näyttää mahtiansa.

Ja hän veti taskustaan tuhruisen muistikirjan ja hyvin lyhyen lyijykynäntyngän.

Crainquebille noudatti ajatustaan ja totteli jotain sisäistä voimaa. Muutoin hänen oli nyt mahdotonta liikkua niin eteen- kuin taaksepäinkin. Hänen rattaittensa pyörä oli kovaksi onneksi takertunut maidonajajan vaununpyörään.

— Mutta kun minä sanon, että minä odotan rahaani! Eikös se ole surkeaa!
Saakuri tätä kiusaa! Tuhat tulimmaista!

Nämä sanat, jotka kuitenkin ilmaisivat vähemmän uppiniskaisuutta kuin epätoivoa, katsoi konstaapeli numero 64 solvaisuksi itseänsä kohtaan. Ja koska hänen mielestään jokaisen loukkauksen välttämättömästi täytyi pukeutua perinnäiseen, tavanmukaiseen, pyhitettyyn ja niin sanoaksemme liturgiseen muotoon: »Alas lahtarit!», niin nämäkin kaupustelija-paran sanat itsestään sattuivat ja tarttuivat hänen korvaansa tässä muodossa.

Hämmästyksestä ja mielikarvaudesta poissa suunniltaan tuijotti Crainquebille suurilla päivän huikaisemilla silmillään konstaapeliin numero 64, ja särähtelevällä äänellään, joka tuntui tulevan vuoroin päästä, vuoroin kantapäistä, hän huusi, käsivarret ristissä, sinisellä puserollaan:

Tätä vangitsemista katselivat naureskellen puotipalvelijat ja pikkupojat. Se tyydytti sitä halua, mikä on kaikilla väkijoukoilla nähdä raakoja ja väkivaltaisia kohtauksia. Mutta samassa näkyi joku tunkeutuvan väenahdingon läpi. Se oli vanha mies, varsin vaatimaton ulkonäöltä, mustissa pukineissa ja päässä korkea silkkihattu. Hän lähestyi poliisia ja sanoi hänelle matalalla äänellä hyvin lempeästi, mutta varmasti:

— Pitäkää huoli omista asioistanne, vastasi poliisi, siirtymättä uhkauksiin, sillä hän puhui siististi puetulle henkilölle.

Mutta vanhus pysyi väitteessään, tyynenä ja myötenantamattomana. Ja poliisi antoi hänelle määräyksen tulla selittäytymään tutkintotuomarin eteen.

Hän toisteli näitä sanoja pää ymmällä, kun rouva Bayard, kenkäkaupan pitäjä, tuli häntä kohti, nuo neljätoista sou'ta kädessään. Mutta poliisi numero 64 piteli jo häntä kauluksesta, ja ollen sitä mieltä, ettei tarvinnut maksaa mitään velkaa sellaiselle, jonka poliisi korjasi talteensa, rouva Bayard pisti lantit esiliinansa taskuun.

Ja näin näki Crainquebille yht'äkkiä rattaansa raivattuna halkovajaan, vapautensa menneen, syvyyden ammottavan jalkojensa alla ja auringon sammuneen, ja hän mutisi:

Tutkintokomissaariolle vanha herra selitti, että hän katutungoksen pysähdyttämänä matkallaan oli joutunut kohtauksen näkijäksi, ja vakuutti, ettei poliisia oltu solvaistu, vaan että tämä oli kokonaan erehtynyt. Hän ilmoitti nimensä ja arvonsa: tohtori David Matthieu, Ambroise-Parén sairashuoneen ylilääkäri, kunnialegioonan upseeri.

Muina aikoina tällaisen todistajan lausunto olisi täydelleen riittänyt komissaariolle. Mutta juuri tällä haavaa olivat oppineet Ranskassa epäilynalaisia.

Crainquebille sai jäädä vankeuteen. Yön hän vietti putkassa, ja aamulla hänet vietiin vankivaunuissa tutkintovankilaan.

Vankila ei hänestä tuntunut tuskalliselta eikä nöyryyttävältä. Hänestä se oli välttämätön. Se, mikä häntä kummastutti sisälle astuessa, oli seinien ja kivilattian puhtaus. Hän sanoi:

— Onpas tämä siisti paikka. On totta toisen kerran. Voisi vaikka syödä lattialla.

Yksin jäätyään hän tahtoi siirtää jakkaraansa, mutta huomasi, että se olikin kiinnitetty seinään. Hän ilmaisi kummastuksensa aivan ääneen:

— Mitä hassuja niiden pistääkin päähän! Totta vie, tuota minä en olisi keksinyt.

Istahdettuaan hän pyöritteli peukaloitaan yhä yhtä kummissaan. Hiljaisuus ja yksinäisyys alkoi painostaa häntä. Hänen kävi ikäväksi olla, ja hän ajatteli levottomana rattaitaan, jotka oli survaistu johonkin vajaan vielä täpötäynnä kaalinkupuja, porkkanoita, selleriä, salaattia ja maitiaisia. Ja hän ajatteli hätäillen:

Kolmantena päivänä häntä kävi tapaamassa hänen asianajajansa, herra Lemerle, eräs Pariisin asianajajakunnan nuorimpia jäseniä ja »Ranskan isänmaallisen liiton» erään haaraosaston puheenjohtaja.

Crainquebille koetti kertoa hänelle asiansa, mikä ei ollut helppoa, sillä hänellä ei juuri ollut kieli varressa. Kuitenkin hän kukaties olisi suoriutunut hiukan auttamalla. Mutta asianajaja pudisti päätään epäileväisesti kaikelle, mitä hän sanoi, ja selaillen papereitaan hän mutisi:

— Teidän oman etunne kannalta olisi ehkä parasta tunnustaa. Minä puolestani olen sitä mieltä, että teidän täydellinen kieltämisenne on erinomaisen epäviisasta.

Siitä hetkestä Crainquebille olisi mielellään tunnustanut, jos hän vain olisi tiennyt, mitä hänen piti tunnustaa.

III

Presidentti Bourriche omisti kokonaista kuusi minuuttia Crainquebillen kuulustamiseen. Tämä kuulustaminen olisi luonut enemmän valoa asiaan, jos syytetty olisi vastannut hänelle tehtyihin kysymyksiin. Mutta Crainquebille ei ollut perehtynyt asioita selvittämään, ja tässä korkeassa seurassa kunnioitus ja pelko pani salvan hänen suulleen. Hän pysyi niinmuodoin ääneti, ja presidentti itse antoi vastaukset; ne olivat kukistavia. Presidentti lausui lopuksi:

— Minä sanoin: »Alas lahtarit!» koska herra konstaapeli sanoi: »Alas lahtarit!» Silloin minä sanoin: »Alas lahtarit!»

Hän tahtoi selittää, että hän hölmistyneenä odottamattomasta syytöksestä, hämmästyksissään oli toistanut noita outoja sanoja, joita syyttä väitettiin hänen sanomikseen ja joita hän totisesti ei ollut lausunut. Hän oli sanonut: »Alas lahtarit!» ikäänkuin hän olisi sanonut: Minäkö haukkumassa ihmisiä? Kuinka voitte luulla sellaista?

Crainquebille ei enää yrittänytkään enempiä selityksiä. Se oli liian vaikeaa.

Ja hän kutsutti todistajat esiin. Konstaapeli n:o 64, Bastien Matra nimeltään, vannoi puhuvansa totta eikä mitään muuta kuin totta. Sitten hän todisti seuraavaa:

Ollessani palveluksessa lokakuun 20 päivänä kahdentoista aikaan päivällä huomasin Montmartre-kadulla henkilön, joka minusta näytti kiertävältä kaupustelijalta ja joka sopimattomalla tavalla oli pysähdyttänyt rattaansa talon N:o 328 kohdalle, siten aikaansaaden ajoneuvojen salpautumisen tungokseen. Kehoitin häntä kolme eri kertaa liikkumaan eteenpäin, mutta hän kieltäytyi tottelemasta. Ja kun olin antanut hänelle tiedon, että aioin ilmoittaa hänet, vastasi hän minulle huudolla: »Alas lahtarit!» mikä mielestäni on törkeä solvaus.

Tämän täsmällisen ja suppean todistuksen otti oikeus ilmeisellä suosiolla vastaan. Syytetyn puolusmies oli kutsuttanut todistajiksi rouva Bayardin, kenkäkaupan pitäjän, ja tohtori David Matthieun, Ambroise Parén sairaalan ylilääkärin ja kunnialegioonan upseerin.

Tohtori Matthieu oli ollut konstaapelin ympärille keräytyneessä väkijoukossa, kun tämä vaati kaupustelijaa liikkumaan eteenpäin. Hänen todistuksensa aiheutti pienen välinäytöksen.

— Minä olin silminnäkijänä tuossa kohtauksessa, sanoi hän. Minä huomasin, että konstaapeli oli kuullut väärin: ei kukaan solvaissut häntä. Minä lähestyin ja huomautin häntä siitä. Konstaapeli julisti kuitenkin kaupustelijan korjuuseen otetuksi ja pyysi minua seuraamaan poliisikonttoriin, kuten teinkin. Uudistin selitykseni komissaarion edessä.

— Saatte istua, sanoi presidentti. Vahtimestari, kutsukaa todistaja Matra, — Matra, kun ryhdyitte vangitsemaan syytettyä, eikö silloin herra tohtori Matthieu huomauttanut teille, että olitte erehtynyt?

Ja hän ilmoitti yleisölle, että jos nuo sopimattomat mielenosoitukset uudistuvat, niin hän tyhjennyttää salin. Sill'aikaa istui puolus-asianajaja pudistellen voitonriemuisena virkakaapunsa hihoja, ja tällä hetkellä jokainen luuli, että Crainquebille vapautettaisiin.

Yleisön hiljettyä nousi asianajaja Lemerle. Hän alkoi puolustuksensa ylistämällä Seine-kaupungin poliisikunnan jäseniä, »noita yhteiskunnan vaatimattomia palvelijoita, jotka naurettavan mitätöntä palkkaa vastaan näkevät vaivaa, ovat alttiina alituisille vaaroille ja joka päivä saavat osoittaa sankarillisuuttaan. He ovat vanhoja sotamiehiä, jotka ovat pysyneet sotamiehinä. Sotamiehiä, se sana sanoo kaikki.»

Ja asianajaja Lemerle kohosi ilman ponnistusta hyvin lennokkaihin mietelmiin sotilaallisista avuista. Hän oli niitä, sanoi hän, »jotka eivät salli koskettavan armeijaan, tähän kansallis-armeijaan, johon kuuluminen oli hänen ylpeytensä».

Asianajaja Lemerle oli todella luutnanttina reserviväessä.
Hän oli myöskin kansallismielisten vaaliehdokas
Vieilles-Haudriettes-korttelista.

— Ei toden totta, minä en vähäksy niitä vaatimattomia, vaan suuriarvoisia palveluksia, joita järjestyksenvalvojat joka päivä tekevät Pariisin mahtavalle asujamistolle. Enkä olisi suostunut esiintymään Crainquebillen puolustajana teidän edessänne, arvoisat herrat, jos olisin hänessä nähnyt vanhan sotilaan solvaajan. Puolustettavaani syytetään siitä, että hän muka olisi sanonut: »Alas lahtarit!» Tämän lauseen sisällys on ilmeinen. Jos tarkastatte katukielen sanastoa, niin huomaatte siinä: lahtari, teurastaja, poliisin avuksi asetetun suojeluskunnan jäsen, sitten herjanimi poliisille ylipäänsä: poliisin kätyriksi kauppautunut. — »Alas lahtarit!» sanotaan eräässä yhteiskuntakerroksessa. Mutta koko kysymyksen painopiste on siinä, kuinka Crainquebille on lausunut nämä sanat. Ja onko hän todella ne lausunut? Sallikaa minun, arvoisat herrat, epäillä sitä.

Ei niin, että luulisin konstaapeli Matralla olleen mitään pahaa tarkoitusta. Mutta hän täyttää, kuten olemme sanoneet, työlästä tehtävää. Hän on välistä väsynyt, kiusautunut, menehdyksissä. Tällaisessa tilassa hän on saattanut joutua jonkinlaisen kuulokummittelun uhriksi. Ja kun hän äsken ikään teidän edessänne, hyvät herrat, on väittänyt, että tohtori David Matthieu, kunnialegioonan upseeri, Ambroise-Parén sairaalan ylilääkäri, kuuluisuus tieteen ja sivistyksen maailmassa, olisi huutanut: »Alas lahtarit!» niin meidän kaiketi täytyy myöntää, että Matra sairastaa pinttynyttä epäluuloisuutta ja, ellei se nimitys ole liian vahva, vainoomishulluutta.

Mutta vaikkapa Crainquebille olisi huutanutkin: »Alas lahtarit!» jäisi tutkittavaksi, onko tällä sanalla hänen suussaan rikoksen luonne. Crainquebille on irstauteen ja juoppouteen vajonneen katukaupustelija-vaimon avioton poika, hän on synnynnäinen juoppo. Te näette hänen täällä kuusikymmen-vuotisen kurjuuden runtelemana. Arvoisat herrat, teidän on myöntäminen, että hän on syyntakeeton.

Asianajaja Lemerle istuutui, ja presidentti Bourriche luki hampaittensa välistä tuomion, joka langetti Jérôme Crainquebillen viidentoista päivän vankeuteen ja viidenkymmenen frangin sakkoon. Oikeus oli perustanut päätöksensä konstaapeli Matran todistukseen.

Astuessaan oikeussalin pitkiä, hämäriä käytäviä Crainquebille tunsi ääretöntä myötätuntoisuuden kaipuuta. Hän kääntyi vartiakonstaapeliin, joka häntä kuljetti, ja yritti puhutella häntä kolmeen kertaan.

— Jos viikko sitten minulle olisi sanottu, että minulle näin piti käymän…!

— Ne puhuvat liian nopeasti, nuo herrat. He puhuvat kyllä hyvin, mutta niin sukkelaan. Niille ei saa asiaansa selvitetyksi. Komsarjus, eikö ne teistäkin puhu liian nopeasti?

Mutta vahtisotilas astui edelleen vastaamatta eikä kääntänyt päätänsäkään.

— Puheliaanhan koirallekin. Miksette voi puhua minulle? Ette aukaise koskaan suutanne — pelkäättekö että se haisee?

Muutamia uteliaita ja pari kolme asianajajaa poistui salista, kun tuomio oli luettu, ja notaario huusi jo uuden jutun esiin. Poistujissa ei synnyttänyt mitään mietteitä Crainquebillen asia, joka ei liioin ollut kiinnittänyt heidän huomiotaan ja jonka he jo olivat unohtaneet. Ainoastaan etsaaja Jean Lermite, joka sattumalta oli tullut oikeuspalatsiin, aprikoi, mitä hän äsken ikään oli nähnyt ja kuullut. Hän laski kätensä asianajaja Joseph Aubarréen olkapäälle ja sanoi:

— Siitä presidentti Bourriche ansaitsee kunnian ja kiitoksen, että hän on osannut torjua turhan uteliaisuuden ja kavahtaa itsensä tuosta henkisestä ylpeydestä, joka pyrkii tietämään kaikki. Jos tuomari olisi asettanut vastakkain konstaapeli Matran ja tohtori David Matthieun ristiriitaiset todistukset, niin hän olisi joutunut tielle, jolla ei kohtaa muuta kuin epäilyä ja epätietoisuutta. Käydä tutkimaan tosiasioita arvostelevan järjen sääntöjen mukaan ei sovellu hyvään oikeudenhoitoon. Jos tuomari olisi kyllin epäviisas erehtyäkseen tähän menettelyyn, niin hänen tuomionsa jäisivät riippuviksi hänen omasta yksityisestä ymmärryksestään, joka useimmiten on vähäinen, ja inhimillisestä vajavaisuudesta, joka on poikkeukseton. Mitä arvoa niille jäisi silloin? Ei voi kieltää, että historiallinen menettely on kokonaan sopimaton hankkimaan sitä varmuutta, mikä tässä on tarpeen. Tarvitsee vain muistaa Walter Raleighin seikkailua.

Eräänä päivänä, kun Walter Raleigh, ollessaan: vankina Lontoon Towerissa, tapansa mukaan istui työn ääressä kirjoittaen maailmanhistoriansa toista osaa, syntyi rähäkkä hänen ikkunansa edustalla. Hän nousi katsomaan noita riiteleviä ihmisiä, ja taas istahtaessaan työnsä ääreen hän ajatteli saaneensa; tapahtumasta hyvin tarkan käsityksen. Mutta kun hän seuraavana päivänä keskusteli siitä erään ystävänsä kanssa, joka oli ollut riidassa läsnä, vieläpä osallisenakin, niin tämä ystävä väitti toisinpäin joka ikisessä kohdassa. Silloin hän rupesi miettimään, kuinka vaikeaa on oikein arvostella semmoisia tapahtumia, jotka ovat meille kaukaisia, kun hän oli voinut niin erehtyä siitä, mitä oli ollut omin silmin näkemässä, ja niin hän heitti historiansa käsikirjoituksen tuleen.

Jos tuomareilla olisi yhtä arka omatunto kuin Sir Walter Raleighin oli, niin he heittäisivät tuleen kaikki kuulustelupöytäkirjansa. Mutta siihen heillä ei ole oikeutta. Se olisi heidän puoleltaan oikeuden kieltäminen, rikos. Tietämisen saa heittää, mutta tuomitsemista ei käy heittäminen. Ne, jotka tahtovat, että oikeudenpäätökset perustuisivat tosiasiain järkiperäiseen tutkimiseen, ovat vaarallisia sofisteja ja sekä siviili- että sotilaallisen oikeuden kavalia vihollisia.

Presidentti Bourrichella on liian lainopillinen ymmärrys jättääkseen tuomioitansa järjen ja tieteen varaan, joiden päätelmistä voidaan kiistää loppumattomiin asti. Hän perustaa ne opinkappaleihin ja perinnäistapaan ja -tietoon, niin että hänen tuomionsa vetävät pätevyydessä vertoja kirkon käskyille. Hänen tuomionsa ovat kanoonisia. Olen kuullut, että hänellä on joukko pyhiä säädöksiä, joista hän ne ottaa. Huomatkaa esim., että hän luokittelee todistukset, ei epävarmojen ja pettävien tunnusmerkkien mukaan, missä määrin niissä on todennäköisyyttä ja inhimillistä totuutta, vaan sisäisten, pysyvien ja ilmeisten tunnusmerkkien mukaan. Hän punnitsee ne aseiden painon mukaan. Onko mitään samalla kertaa yksinkertaisempaa ja viisaampaa? Järjestyksenvalvojan antaman todistuksen hän katsoo kumoamattomaksi, sivuuttaen hänen inhimillisen olemuksensa ja käsittäen hänet metafyysillisesti, matrikkelinumerona ja ihanteellisen järjestysvallan kategoriain mukaan.

Ei niin, että Matra (Bastien), syntynyt Cinto Montessa (Korsikassa), ei hänen mielestään saattaisi erehtyä. Hän ei ole koskaan luullut, että Bastien Matra olisi varustettu erikoisen terävällä huomiokyvyllä, eikä myöskään, että hän asiaa tutkiessaan käyttäisi mitään tarkkaa ja tunnollista menettelytapaa. Totta puhuen, hänen ajatuksissaan ei ole laisinkaan Bastien Matra, vaan konstaapeli n:o 64.

Ihminen on erehtyväinen, ajattelee hän. Pekka ja Paavo voivat erehtyä. Cartesius ja Gassendi, Leibniz ja Newton, Bichat ja Claude Bernard ovat voineet erehtyä. Me teemme kaikki ja joka hetki erehdyksiä. Lukemattomat ovat ne syyt, jotka johtavat meitä harhaan. Aistimukset ja järjen päätelmät ovat harhakäsitysten lähteitä ja epävarmuuden synnyttäjiä. Ei tule luottaa yhden ihmisen todistukseen: Testis unus, testis nullus. Mutta numeroon voi luottaa. Bastien Matra, Cinto Montesta, on erehtyväinen. Mutta konstaapeli n:o 64, sivuuttaen hänen ihmisolemuksensa, ei voi erehtyä. Hän on pelkkä olio. Pelkässä oliossa ei ole mitään sellaista, mitä on ihmisissä ja mikä häiritsee, turmelee ja pettää heitä. Se on puhdas, sekoittumaton ja muuttumaton. Siksipä oikeus hylkäsikin epäröimättä tohtori David Matthieun todistuksen, jonka antaja on vain ihminen, ja hyväksyi sen, minkä konstaapeli n:o 64 antoi, joka on puhdas aate ja laskeutunut ikäänkuin Jumalasta lähtevä säde tuomiopöydän ääreen.

Näin menetellen presidentti Bourriche hankkii itselleen takeen eräänlaisesta erehtymättömyydestä — ainoasta, mitä tuomari voi vaatia. Kun ihminen, joka todistaa, on varustettu sapelilla, niin tulee kuulla sapelia eikä ihmistä. Ihminen on halveksittava ja voi olla väärässä. Mutta sapeli ei ole, ja se on aina oikeassa. Presidentti Bourriche on syvälle tunkeutunut lakien henkeen. Yhteiskunta lepää voiman perustalla, ja voimaa tulee kunnioittaa yhteiskuntien majesteetillisena pystyssäpitäjänä. Oikeus on voiman käytäntöön sovelluttamista. Presidentti näkee, että konstaapeli n:o 64 on pikku osanen ruhtinaasta. Ruhtinas asuu jokaisessa palvelijassaan. Kumota konstaapelin n:o 64 pätevyys on valtion heikontamista. Syödä yksi koppeloartisokan lehdistä on syödä koko artisokka, kuten Bossuet sanoo ylevällä kielellään (Valtiotaito Pyhästä raamatusta otettu).

Kaikki miekat samassa valtiossa ovat käännetyt samanne päin. Jos ne nousevat toinen toistansa vastaan, kukistuu valtakunta. Sentakia syytetty Crainquebille oikeudenmukaisesti tuomittiin viidentoista päivän vankeuteen ja viidenkymmenen frangin sakkoon konstaapelin n:o 64 todistuksen nojalla. Olen kuulevinani presidentti Bourrichen itsensä tekevän selkoa niistä ylevistä ja kauniista syistä, jotka määräsivät hänen päätöksensä. Kuulen hänen sanovan:

»— Olen tuominnut tämän henkilön konstaapelin n:o 64 todistuksen mukaisesti, koska konstaapeli n:o 64 on virallisen vallan ilmaus. Ja käsittääksenne minun viisauteni teidän tarvitsee vain kuvitella, että olisin menetellyt päinvastoin. Te huomaatte silloin heti kohta, että se olisi ollut mieletöntä. Sillä jos tuomitsisin valtaa vastaan, niin minun tuomioni eivät koskaan astuisi voimaan. Huomatkaa, hyvät herrat, että tuomareita ei totella muutoin kuin mikäli heillä on valta puolellaan. Ilman santarmeja tuomari olisi vain poloinen haaveilija. Vahingoittaisin itseäni, jos tuomitsisin santarmin olevan väärässä. Toisekseen on itse lakien henki sitä vastaan. Riistää aseet voimakkailta ja asestaa heikot — se olisi kumota se yhteiskuntajärjestys, jota minun tehtäväni on varjella. Oikeus on vakiutuneitten vääryyksien pyhittämistä. Näemmekö sen koskaan asettuvan valloittajia vastaan tai tekevän tenää vallananastajille? Kun epälaillinen mahti kohottautuu valtaan, ei oikeuden tarvitse muuta kuin tunnustaa se, niin se on laillinen. Kaikki on itse muodossa, eikä rikoksen ja syyttömyyden väliä ole kuin leimapaperin paksuus.

»Sinun, Crainquebille, olisi tullut olla väkevämpi puoli. Jos huudettuasi: 'Alas lahtarit!' olisit julistuttanut itsesi keisariksi, diktaattoriksi, tasavallan presidentiksi tai vaikkapa vain kaupunginvaltuusmieheksi, niin vakuutan sinulle, etten olisi tuominnut sinua viidentoista päivän vankeuteen ja viidenkymmenen frangin sakkoon. Olisin vapauttanut sinut kaikesta rangaistuksesta. Siihen voit luottaa.»

Tähän tapaan olisi epäilemättä presidentti Bourriche puhunut, sillä hänellä on lakimies-ymmärrystä ja hän tietää, mitä esivallan jäsen on yhteiskunnalle velkaa. Hän puolustaa sen peruskäsityksiä järjestelmällisesti ja johdonmukaisesti. Oikeus on luontojaan yhteiskunnallinen. Ainoastaan huono ajatustapa saattaa tahtoa sitä inhimilliseksi ja herkkätunteiseksi. Sitä hoidetaan määrättyjen sääntöjen eikä kaikkien hellien väristysten ja mielevien mietteiden mukaan. Ennen kaikkea älköön vaadittako, että se tekisi oikeutta, sitä sen ei suinkaan tarvitse tehdä silti että se on oikeus; jopa tahtoisin väittää, että koko ajatus oikeudesta, joka tekisi oikeutta, on saattanut itää ainoastaan anarkistin aivoissa. Presidentti Magnaud julistaa, totta kyllä, kohtuullisia tuomioita. Mutta ne kumotaan, ja siinä tapahtuu oikeus.

Oikea tuomari punnitsee todistukset aseiden painon mukaan. Sen olemme nähneet Crainquebillen jutussa ja monessa muussa kuuluisammassakin.

Näin puhui herra Jean Lermite, käyskellen edestakaisin istuntosalin eteisessä.

Asianajaja Joseph Aubarrée, joka oli hyvin tutustunut oikeuspalatsiin, vastasi raapien nenänpäätään: — Jos tahdotte kuulla minun ajatukseni, niin en usko, että herra presidentti Bourriche olisi kohonnut niin korkean metafysiikan kannalle. Minun mielestäni hän, katsoessaan konstaapelin n:o 64 todistaneen totuuden mukaisesti, teki aivan yksinkertaisesti vain mitä oli nähnyt aina tehtävän. Matkimisesta on etsittävä syy useimpiin ihmisten tekoihin. Kunhan vain noudattaa yleistä tapaa, voi aina käydä rehellisestä miehestä. Kunnon ihmisiksi sanotaan niitä, jotka tekevät kuten kaikki muutkin.

Kun Crainquebille oli tuotu takaisin vankilaan, istahti hän seinäjakkaralleen, mieli täynnä hämmästystä ja ihmettelyä. Hän tuskin itsekään oli selvillä siitä, että tuomarit olivat erehtyneet. Oikeusistuin oli salannut sisäiset heikkoutensa ulkonaisen majesteettinsa peittoon. Hän ei saattanut uskoa, että hän voisi olla oikeassa noita viranomaisia vastaan, joiden perusteluja hän ei ollut ymmärtänyt: hänen oli mahdotonta saada päähänsä, että joku kohta ei olisi ollut oikeallaan niin ylevässä ja kauniissa toimituksessa. Sillä kun hänen ei ollut tapana käydä kirkossa eikä Elysée-palatsissa, ei hän elämänpäivänään ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin tutkimus poliisioikeudessa.

Hän tiesi kyllä, ettei hän ollut huutanut: »Alas lahtarit!» Ja että hänet oli tuomittu viidentoista päivän vankeuteen sen huutamisesta, se oli hänen mielestään korkea ja salaperäinen ihme, yksi niitä uskonkappaleita, joista uskovaiset pitävät kiinni niitä käsittämättä, hämärä ja samalla häikäisevä ilmestys, kunnioitettava ja peljättävä.

Tuo vanhus pahanen tunsi tunnossaan, että hän jollakin salaperäisellä tavalla oli loukannut konstaapelia n:o 64, samoinkuin pikku poika, joka lukee piplianhistoriaansa, tuntee itsensä syylliseksi Eevan syntiin. Hänelle oli tuomion kautta ilmoitettu, että hän oli huutanut: »Alas lahtarit!» Niinmuodoin hän oli huutanut »Alas lahtarit!» salaperäisellä, hänelle itselleen tuntemattomalla tavalla. Hän oli siirtynyt yliluonnolliseen maailmaan. Hänen tuomionsa oli hänen ilmestyskirjansa.

Jos hän ei saanut itselleen selvitetyksi rikostaan, niin ei hän myöskään sen paremmin selvitellyt rangaistusta. Tuomion julistaminen oli hänestä jotain juhlallista ja ylhäisen suurta, hartautta herättävää, jotain häikäisevää, jota ei ymmärretä,, josta ei kiistellä, josta ei ole itseään kiittäminen eikä päivitteleminen. Jos hän tällä hetkellä olisi nähnyt katon aukenevan ja presidentti Bourrichen, säteikkö otsalla, valkoisin siivin Iiihoittelevan alas, ei hän laisinkaan olisi hämmästynyt tätä uutta lain kunnian ja ihanuuden ilmestystä. Hän olisi vain sanonut itselleen: »Katsohan, minun juttuni jatkuu vielä!» Seuraavana päivänä hänen asianajajansa tuli häntä katsomaan:

— No, ukkoseni, teidän ei ole kovin huonosti laita. Rohkeutta vaan!
Kaksi viikkoa kuluu pian. Saamme tosiaankin olla tyytyväisiä.

— Niin, siihen nähden, kyllähän herrat olivat hyvin leppeitä ja kohteliaita; ei yhtä haukkumasanaa. Sitä en olisi uskonut… Ja ovenvahdilla oli oikein valkoiset hansikkaat käsissä. Huomasitteko sen?

— Crainquebille, minulla on teille hyvä uutinen kerrottavana. Eräs hyväätekevä nainen, jonka huomion olen saanut käännetyksi teidän tilaanne, on jättänyt minun huostaani teidän hyväksenne viidenkymmenen frangin suuruisen rahasumman, joka on käytettävä sen sakon maksamiseksi, mihin teidät tuomittiin.

— Älkää liioitelko asiaanne, Crainquebille. Se ei ole mikään harvinainen tapaus, kaukana siitä.

Crainquebille oli päässyt vankilasta ja lykkeli taas rattaitaan pitkin
Montmartre-katua ja huuteli: Kaalia, lanttuja, porkkanoita!

Hän ei ylpeillyt eikä hävennyt seikkailuaan. Hänelle ei ollut siitä jäänyt mitään tuskallista muistoa. Se oli vaikuttanut häneen teatterilta, matkustukselta ja unelta. Varsinkin hänestä oli hupaista taas astua loassa kivikaduilla ja nähdä päänsä päällä taivas vesitihkussa ja likaisena kuin katuoja, hänen kaupunkinsa oma tuttu taivas. Joka kadunkulmassa hän pysähtyi juomaan pikku lasin; vapaana ja iloisena hän sylkäisi kouriinsa känsäisten kämmenpäiden voiteeksi, tarttui taas aisoihin ja lykkäsi rattaitaan, ja parvi varpusia, aamuvirkkuja ja köyhiä kuten hänkin, jotka katukiviltä etsivät elatustaan, pyrähti hänen edestään lentoon säikähtäen hänen huutoaan: Kaalia, lanttuja, porkkanoita!

— Mikä teillä on ollut, Crainquebille? Teitä ei ole näkynyt kolmeen viikkoon. Oletteko ollut sairas? Näytätte vähän kalpealta.

Hänen elämäänsä ei ole tullut mitään muutosta, paitsi että hän käy viinakaupassa entistään useammin. Siksi näet, että hän kuvittelee olevan juhlapäivän ja että hän on saanut tutustua niin moneen ihmisystävälliseen henkilöön. Hän palaa hieman iloisella päällä ylisilleen. Ojennuttuaan olkitilalleen hän levittää ylleen säkit, jotka kastanjakauppias kadunkulma-puodista on hänelle lainannut ja joita hän käyttää peittonaan, ja hän ajattelee:

— Vankilassa ei ole valittamista; siellä on kaikki, mitä tarvitaan.
Mutta parempi on kuitenkin olla kotona.

Hänen tyytyväisyytensä ei kestänyt kauan. Hän huomasi pian, että ostajat katsoivat häneen nyrpeästi.

Vastausta sanomatta rouva Cointreau kääntyi pois ja meni ylpeästi takaisin suureen leipomoliikkeeseen, jonka omistaja hän oli. Puotirouvat ja portinvartiavaimot, jotka taannoin vielä kilvan pyörivät hänen vihannan ja kukkean kuormansa ääressä, kääntyivät nyt pois hänestä. Tultuaan sille kohdalle, missä kenkäkauppa »Suojelusenkeli» oli ja missä hänen seikkailunsa lain ja oikeuden kourissa alkoi, huusi hän:

— Rouva Bayard, rouva Bayard, te olette minulle velkaa viisitoista sou'ta viime kerralta.

Mutta rouva Bayard, joka istua ryllötti puotipöytänsä ääressä, ei viitsinyt kääntää päätänsäkään.

Koko Montmartre-katu tiesi, että vanha Crainquebille oli vasta päässyt
vankilasta, ja koko Montmartre-katu ei ollut häntä enää tuntevinaan.
Huhu hänen vankeustuomiostaan oli kulkeutunut aina esikaupunkiin ja
Richer-kadun meluisaan kulmaukseen saakka.

Siellä hän äkkäsi keskipäivällä rouva Lauren, hyvän ja uskollisen ostajansa, kuuristuneena yli pikku Martinin vihannesrattaiden. Rouva sormieli suurta kaalinkupua. Hänen hiuksensa kimaltelivat päivänpaisteessa ikäänkuin paksu kimppu kiemuraisia kultarihmoja. Ja pikku Martin, huononpäiväinen, tyhmä vätys, vannoi käsi sydämellä, ettei ollut maailmassa oivempaa tavaraa kuin hänellä.

Tämän nähdessään Crainquebille tunsi sydäntänsä viiltävän. Hän survaisi kuormansa pikku Martinin rattaita vastaan ja sanoi rouva Laurelle valittavalla ja särkyneellä äänellä:

Rouva Laure ei ollut, sen hän itsekin hyvin tiesi, suinkaan mikään herttuatar. Hienoston piireistä ei ollut kotoisin hänen käsityksensä vankivaunuista ja kopista. Mutta saattaahan olla rehellinen säädyssä missä hyvänsä, vai kuinka? Jokaisella on oma itsetuntonsa, eikä kukaan halua antautua tekemisiin henkilön kanssa, joka tulee suoraan vankilasta. Hän vastasikin Crainquebillelle ainoastaan yökättelevän liikkeellä. Ja vanha kaupustelija, joka hyvin ymmärsi solvauksen, karjaisi:

— Hyi häpeä, vanha koppikaakki! Tulee suoraan vankikopista ja käy ihmisten silmille!

Jos Crainquebille olisi ollut kylmäverinen, ei hän ikinä olisi soimannut rouva Laurea hänen elämänehdoistaan. Hän tiesi liian hyvin, ettei ihminen tee mitä tahtoo tässä elämässä, ettei hän itse valitse ammattiaan ja että kunnon ihmisiä on kaikkialla. Hänen tapanaan oli pysyä viisaasti syrjässä ostajien kotoisista oloista, eikä hän halveksinut ketään. Mutta nyt hän oli poissa suunniltaan. Kolmeen kertaan hän nimitti rouva Laurea katuämmäksi, haaskaksi ja lutkaksi.

Piiri uteliaita kertyi rouva Lauren ja Crainquebillen ympärille, jotka vaihtoivat vielä joukon melkein yhtä mahtipontisia haukkumasanoja keskenään ja kaiketi olisivat lasketelleet koko rukousnauhan päästä päähän, ellei poliisikonstaapeli yht'äkkiä olisi ilmestynyt ääreen ja äänettömyydellään ja liikkumattomuudellaan tehnyt heitä vilahduksessa yhtä mykiksi ja liikkumattomiksi kuin hän itsekin.

He erosivat. Mutta tämä kohtaus teki lopun Crainquebillestä Montmatren esikaupungin ja Richer kadun silmissä.

VII

Mutta sydämensä syvyydessä ei hän tästä syystä soimannut rouva Laurea. Hän ei häntä halveksinut siitä, että hän oli mikä hän oli. Pikemmin hän kunnioitti häntä tuntien hänet säästeliääksi ja toimeentulevaksi. Ennen he mielellään olivat puhelleet toistensa kanssa. Rouva Laure jutteli hänelle vanhemmistaan, jotka asuivat maalla. Ja molemmilla heillä oli sama unelma: päästä hoitamaan pientä puutarhaa ja pitämään kanoja. Rouva Laure oli hyvä ostaja. Kun Crainquebille näki hänet ostamassa kaalinkupuja pikku Martinin rattailta, likaisen vätyksen, mitättömän miehen, niin se ihan väänteli hänen vatsaansa, ja kun rouva Laure sitten teki hänelle ruman eleensä, silloin kuohahti häneltä sappi.

Pahinta oli, ettei rouva Laure ollut ainoa, joka kohteli häntä kuin mitäkin rupitautista. Ei kukaan ollut enää häntä tuntevinaan. Aivan samoin kuin rouva Laure tekivät kaikki muutkin — rouva Cointreau, leipomaliikkeen pitäjä, rouva Bayard, »Suojelusenkelin» emäntä, koko ostajakunta halveksi ja vieroi häntä.

Siis, sentakia että oli istunut kopissa viisitoista päivää, ei enää kelvannut edes sipulia kauppaamaan! Oliko siinä oikeutta? Oliko järkeä antaa kunnon miehen kuolla nälkään sentakia, että hänellä oli ollut rettelöitä sapeliniekan kanssa. Jos hän ei enää saanut kaupita vihanneksiaan, ei hänellä ollut muuta kuin kupertua kuolemaan.

Kuten huonosti säilytetty viini muuttui hän katkeraksi kuin etikka. Oltuaan sananvaihdossa rouva Lauren kanssa oli hän nyt riitajalalla kaikkien ihmisten kanssa. Vähimmästäkin syystä hän antoi heidän kuulla kunniansa, eikä hän koristellut sanojaan, se on varma. Jos he hypistelivät hieman liian kauan hänen tavaroitaan, sätti hän heitä hetikohta purisijoiksi ja kitupiikeiksi, ja tuttaviaan hän kapakassa tavatessaan haukkui suut, silmät täyteen. Hänen entinen ystävänsä kastanjakauppias, joka oli lopettanut tuttavuuden, vannoi, että tuo peijakkaan Crainquebille oli oikea piikkisika. Eikä sitä käy kieltäminen: hän tuli siivottomaksi, juonikkaaksi, rumapuheiseksi, ruokottomaksi suultaan.

Asia oli se, ettei hän, huomatessaan yhteiskunnan puutteellisuuden, osannut yhtä helposti kuin korkeakoulun professori ilmaista ajatuksiaan järjestelmän vioista ja välttämättömistä parannuksista ja etteivät ajatukset hänen päässään pyörineet oikeassa järjestyksessä ja mitassa.

Onnettomuus sai hänet tekemään vääryyttä. Hän kosti niille, jotka eivät tahtoneet hänelle mitään pahaa, ja välistä heikommilleen. Kerran sai häneltä korvapuustin Alphonse, viinikauppiaan pikkupoika, joka oli kysynyt häneltä, oliko hyvä olla vankilassa. Crainquebille sivalsi häntä poskelle ja sanoi:

— Senkin penikka! Isäsi pitäisi istua kopissa, sen sijaan että hän paisuu rikkaaksi myymällä myrkkyään!

Ei teko eivätkä sanat olleet hänelle kunniaksi; sillä, kuten kastanjakauppias hänelle aivan oikein huomautti, ei saa lyödä lasta, eikä moittia häntä isän takia, jota hän ei ole valinnut itselleen.

Hän oli ratkennut juomaan. Mitä vähemmän hän ansaitsi rahaa, sitä enemmän hän joi viinaa.

Hän, ennen säästeliäs ja kohtuullinen mies, ihmetteli itsekin tätä muutosta.

— Kuulepas, Crainquebille, sinusta ei ole enää muuhun kuin käsivarttani koukistamaan.

Toisinaan hän sai petetyksi itsensä ja uskoi juovansa siksi, että se oli hänelle tarpeellista.

— En voi sille mitään, täytyy aina toisinaan juoda tilkka, se virkistää ja antaa voimia. Ja sydänalassani polttaa mikä polttaneekin, se on totinen tosi. Eikä silloin mikään niin vilvoita kuin ryyppy.

Usein häneltä jäi menemättä aamukierrolle, eikä hänellä enää ollut rattaillaan kuin pilautunutta tavaraa, jota hän oli saanut velaksi.

Eräänä päivänä, kun hän tunsi polvensa raukeiksi ja sydämensä väsyneeksi, jätti hän rattaansa vajaan ja vietti koko jumalanpäivän kierrellen rouva Rosen, makkarankaupustelijan, pöydän ja hallien likööripuotien tienoilla toisesta toiseen. Sitten illalla, jokin vasu istuimenaan, hän ajatteli tilaansa ja tunsi, miten hän oli mennyt rappiolle.

Hän muisti entisen voimansa ja kuinka paljon hän oli silloin jaksanut, pitkät rupeamansa ja hyvät ansionsa, lukemattomat eletyt päivänsä, niin onnelliset ja toinen toisensa kaltaiset, astelunsa edestakaisin hallien kivipermannolla öisin odottaessaan vihannesten saapumista — kuinka hän sitten otti ne vastaan suurin sylyyksin ja järjesti ne taitehikkaasti rattailleen — kuinka hän nielaisi yhdellä kulauksella kupposensa kuumaa Theodore-muorin kahvikojulla seisoen, toinen käsi vankasti aisan varressa… Hän muisti huutonsa, kuinka se, kimakkana kuin kukon kiekuna, halkoi aamuilmaa, kulkunsa pitkin ihmisvilinäisiä katuja, koko harmittoman ja uuraan elämänsä ihmishevosena, joka puolen vuosisadan ajan oli kantanut pyörivällä pöydällään yövalvomisten ja huolien kuluttamille kaupunkilaisille maalaiskasvitarhojen vereksiä satoja. Ja päätään ravistaen hän huokasi:

—. Ei! en ole enää entisessä ramussani. Minä olen mennyttä kalua. Ruukku käy kaivolla, kunnes särkyy. Ja sitten, tuon oikeusjutun jälkeen, minulla ei enää ole samaa arvoa kuin ennen. Minä en ole enää sama mies, siinä se.

Hän oli tosiaankin turmeltunut. Hänen tilaansa joutunut on niinkuin mies, joka makaa maassa eikä kykene nousemaan jaloilleen. Kaikki kulkijat kiipeävät hänen ylitseen.

VIII

Tuli kurjuus, musta kurjuus. Vanhalla kiertävällä kaupustelijalla, joka ennen oli palannut Montmartren esikaupungista pussi täynnä hopeakolikoita, ei ollut enää ropoakaan. Ja oli talvisaika. Heinäylisiltään karkoitettuna hän yöpyi ajokalujen alla vaunuvajassa. Oli satanut jo neljättä viikkoa, katuviemärit paisuivat yli partaittensa, ja vesi tulvi vaunuvajaan.

Kyyristyneenä rattailleen saastutettujen vesien päällä, hämähäkkien, rottien ja nälistyneiden kissojen seurassa, hän istui vajan hämärässä ja mietiskeli. Hän ei ollut syönyt ruoan kipenettä koko päivänä, eikä hänellä enää ollut peitokseen kastanjakauppiaan säkkejä. Ja hänen mieleensä johtui nuo kaksi viikkoa, joina hallitus oli hänelle antanut ruoan ja asunnon. Hän kadehti vankien osaa, joiden ei tarvinnut kärsiä vilua eikä nälkää, ja hänelle pälkähti päähän ajatus:

Hän nousi rattailta ja lähti kadulle. Kello oli tuskin yli yhdentoista. Oli kolkkoa ja pimeää. Laskeutui sumu, kylmempi ja läpitunkevampi kuin sade. Joku kulkija liikkui pitkin seinävieriä.

Crainquebille sivuutti Saint-Eustachen kirkon ja poikkesi Montmartre-kadulle. Katu oli autio. Yksi ainoa järjestyksenvalvoja seisoi liikkumattomana jalkakäytävällä kirkon kuorin kupeella, kaasulyhdyn alla, ja liekin ympärillä saattoi erottaa hienon punervan sadevihman. Se putoeli poliisin huppukaulukselle; hänellä näytti olevan jäätävä vilu, mutta… joko hän mieluummin pysyttelihe valon läheisyydessä tai oli väsynyt kävelemiseen, niin hän pysyi tämän kynttilänsä alla ja oli siitä kenties saanut itselleen toverin, ystävän.

Tämä värjyvä liekki oli hänen ainoa rattonsa autiossa yössä. Hän seisoi niin liikahtamattomana, että häntä tuskin luuli ihmisolennoksi; hänen saappaidensa kuvajainen märkää jalkakäytävää vastaan, joka näytti järveltä, jatkoi häntä alaspäin ja sai hänet kaukaa katsoen häämöttämään joltakin puoleksi vedestä nousseelta merihirviöltä.

Lähempää hän taas, huppukauluksineen ja aseineen, näytti samalla kertaa munkilta ja soturilta. Hänen kasvojensa suuret piirteet, joita huppukauluksen luoma varjo vielä suurensi, olivat hyvänsävyiset ja surulliset. Hänellä oli paksut ja lyhyet harmaat viikset. Hän itse oli vanha aliupseeri, nelisiin kymmeniinsä ehtinyt.

Sitten hän odotti tämän taikasanan vaikutusta. Mutta sillä ei ollut vaikutusta mitään. Poliisi seisoi yhä liikkumattomana ja mykkänä, käsivarret ristissä lyhyen päällysvaipan alla. Selkoselällään ja pimeässä loistavina katselivat hänen silmänsä Crainquebilleen surullisesti, valppaasti ja halveksivasti.

Hämmästyneenä, mutta vielä viimeinen päättäväisyyden tähde mielessään
Crainquebille änkytti:

Pitkä äänettömyys seurasi, joll'aikaa hieno punerva sade vihmoi ja jäätävä pimeys vallitsi. Vihdoin poliisi avasi suunsa.

— Noin ei saa sanoa… Ihan totisesti, noin ei saa sanoa. Teidän iällänne tulisi olla enemmän ymmärrystä… Menkää menojanne.

— Jos pitäisi korjata talteen kaikki viinaratit, jotka sanovat sellaista mitä ei saa, niin olisipa siinä urakkaa!… Ja mitä se hyödyttäisi?

Tämän ylhäisen ylenkatseen kukistamana Crainquebille seisoi pitkän aikaa tyhmistyneenä ja sanattomana, jalat katuojassa. Ennen menoansa hän yritti antaa selitystä:

— En minä teitä tarkoittanut, kun sanoin: »Alas lahtarit!» En teitä enkä muitakaan. Se oli vain eräs aate.

— Olipa aate tai mikä tahansa, mutta niin ei olisi pitänyt sanoa; sillä kun ihminen tekee velvollisuutensa ja saa kärsiä paljon vaivaa, ei häntä saa loukata joutavilla sanoilla… Minä kehoitan teitä uudestaan menemään.

Pää kumarassa ja kädet kupeella retkuvina Crainquebille katosi sateeseen ja pimeyteen.

Lapsuudenkotimme puutarha, sanoi herra Bergeret, tuo puutarha, jota oli parikymmentä askelta laidasta laitaan, oli meille ääretön maailma täynnä riemuja ja kammoja.

— Lucien, muistuuko vielä Putois mieleesi? kysyi Zoé hymyillen erikoiseen tapaansa, huulet suljettuina ja nenä kuuristuneena yli neulomuksen.

— Muistuuko hän mieleeni!… Kaikista olennoista, jotka ovat kulkeneet silmieni editse lasna ollessani, on juuri Putois parhaiten säilynyt muistossani. Kaikki hänen kasvojensa ja luonteensa piirteet ovat ilmielävinä edessäni. Hänellä oli suippo pää.

Ja veli ja sisar luettelivat vuorotellen, yksitoikkoisella äänellä ja kujehtivalla juhlallisuudella, jonkinmoisen tuntomerkki-ilmoituksen kohta kohdaltaan:

— Ainoastaan kädet, jotka olivat alati liikkeessä, ilmaisivat hänen ajatuksiaan.

— Zoé, mehän unohdimme: »kellahtava tukka, harva hiuskasvu».
Aloittakaamme uudestaan.

Pauline, joka ihmetellen oli kuunnellut tätä omituista luetteloa, kysyi isältään ja tädiltään, kuinka he olivat voineet oppia ulkoa tuon pitkän hokemaisen ja miksi he lukivat sitä noin ikäänkuin mitä messua.

— Pauline, se mitä äsken kuulit on pyhitetty, voisinpa sanoa liturginen teksti Bergeret-sukua varten. On paikallaan, että se siirtyy sinun huostaasi, jotta se ei hukkuisi tätisi ja minun kerallani. Sinun isoisäsi, tyttöseni, sinun isoisäsi Ëloi Bergeret, joka ei mielistynyt mihin hyvänsä, piti tätä »hokemaista» suuressa arvossa, varsinkin katsoen sen syntyyn. Hän nimitti sitä »Putois'n anatomiaksi». Ja hän sanoi monesti pitävänsä Putois'n anatomiasta eräissä suhteissa enemmän kuin Laskiais-ukon. »Jos kohta Xenomaneen tekemä kuvaus», sanoi hän, »onkin oppineempi ja rikkaampi harvinaisista ja valikoiduista määräsanoista, niin menee Putois'n kuva paljon sen edelle ajatusten selvyydessä ja tyylin läpikuultavuudessa». Hän ajatteli täten siitä syystä, että tohtori Ledouble Tours'ista ei vielä ollut selittänyt Rabelais'n neljännen kirjan kolmattakymmenettä, yhdettä ja kahdettaneljättä lukua.

— Syy on siinä, ettet tunne Putois'ta, tyttöseni. Tiedätkös, että Putois oli kaikkein tutuin olento meidän lapsuudessamme, Zoé-tâtisi ja minun. Isoisäsi kotona puhuttiin alinomaa Putois'sta. Joka ikinen kohdastaan uskoi nähneensä hänet.

Vastauksen asemesta herra Bergeret purskahti nauruun, ja myöskin neiti
Bergeret nauraa hihitti yhteenpuristetuin huulin.

Pauline silmäili toisesta toiseen. Hänestä oli outoa nähdä tätinsä nauravan näin sydämen pohjasta, ja vielä oudompaa, että hän nauroi samalle asialle kuin velikin. Se oli todellakin kummallista, sillä veljellä ja sisarella oli muutoin hyvin erilainen käsitystapa.

— Isä rakas, sano, kuka tuo Putois oli. Koska minun se muka kuitenkin pitää tietää, niin sano se sitten.

— Putois, tyttöseni, oli puutarhuri. Hän oli kunnioitettavan maanviljelijä-perheen poika Artois'sta ja asettui Sain-Omeriin taimitarhuriksi. Mutta tarvitsijat eivät olleet häneen tyytyväisiä, ja liike ei luonnistunut. Hän lopetti sen kokonaan ja rupesi päivätyöläiseksi. Niiden, jotka häntä käyttivät, ei aina kestänyt kehua kauppojaan.

— Muistatko, Lucien, kun isän pöydältä mustetolppo, kynät, kirjelakka tai sakset olivat kateissa, niin hän sanoi: »Luulenpa, että Putois on taas pujahtanut täällä.»

— Ei, tyttöseni, ei vielä aivan. Putois oli siitä merkillinen, että hän oli meille tuttu, kotoinen, ja kuitenkin…

— Kuinka sinä puhut, Zoé! Ja miksi rikkoa lumous tuolla tavoin? Vai oli Putois olematon? Uskallatko väittää niin, Zoé? Ja pysyä väitteessäsi! Oletko kyllin ajatellut olemassaolon ehtoja ja olemisen muotoja voidaksesi vakuuttaa, että Putois oli olematon, ettei häntä koskaan ole ollut? Ei, Putois oli olemassa, siskoseni. Mutta myönnettäköön, että se olemassaolo oli aivan erikoista laatua.

— Minä ymmärrän nyt entistä vähemmän, sanoi Pauline lannistuneella mielellä.

— Saat hetikohta havaita oikean asianlaidan, tyttöseni. Tiedä siis, että Putois syntyi täysikasvuisena tähän maailmaan. Minä olin vielä lapsi, tätisi jo pikkuneidiksi venähtämässä. Asuntonamme oli pienoinen talo eräässä Saint-Omerin esikaupungissa. Siellä vanhempamme viettivät rauhaisaa ja syrjäänvetäytynyttä elämää, kunnes heidät löysi muuan vanha Audomarin asuja, leskirouva Cornouiller, joka eli Monplaisir-nimisellä sukutilallaan parin peninkulman päässä kaupungista ja joka osui olemaan äitini isän täti. Hän käytti sukulaisoikeuttaan vaatiakseen, että vanhempamme joka sunnuntai tulisivat syömään päivällistä Monplaisiriin, missä heidän oli herttaisen ikävä olla. Hän sanoi kuuluvan hyvään tapaan kokoontua perhepäivällisille sunnuntaisin, ja että ainoastaan halpasäätyiset ihmiset eivät noudattaneet tätä vanhaa tapaa. Isä oli aivan itkeä ikävästä Monplaisir-vierailulla. Oli sydäntävihlovaa nähdä hänen epätoivoaan. Mutta rouva Cornouiller ei sitä nähnyt. Hän ei nähnyt mitään. Äiti oli urheampi. Hän kärsi yhtä paljon kuin isänikin, ehkäpä vielä enemmän, mutta hän hymyili.

— Zoé, kaikki, mitä elää tässä maailmassa, on määrätty kärsimään. Turhaan vanhempamme kieltäytyivät näistä kovanonnen kutsuista. Rouva Cornouiller'n ajoneuvot saapuivat heitä noutamaan joka sunnuntai sydänpäivän jälkeen. Heidän oli täytymys lähteä Monplaisiriin; se oli velvoitus, jonka kiertäminen oli ehdottomasti kielletty. Se oli vahvistettu järjestys, jonka ainoastaan ilmikapina saattoi rikkoa. Viimein isä teki kapinan ja vannoi pyhästi viimeisen kerran noudattaneensa noita rouva Cornouiller'n kutsuja. Äidin huoleksi hän jätti keksiä kulloinkin sopivia verukkeita ja syitä kutsun hylkäämiseen, mutta tähän toimeen äiti ei lainkaan soveltunut. Hän ei osannut teeskennellä.

— Sano ennemmin, Lucien, ettei hän tahtonut. Hän olisi osannut valehdella kuin muutkin.

— Totta kyllä, että jos hänellä oli hyvät syyt tukena, niin hän veti ne ennemmin esille kuin sepitti huonoja. Muistatko, sisko, kuinka hän kerran tuli sanoneeksi päivällispöydässä: »Luojan kiitos, että Zoé on saanut hinkuyskän; nyt emme voi pitkään aikaan lähteä Monplaisiriin.»

— Mutta sinä paranit taas, Zoé. Ja rouva Cornouiller tuli eräänä päivänä sanomaan äidillemme: »Ystäväiseni, odotan teitä varmasti sunnuntaiksi päivälliselle Monplaisiriin miehenne kanssa.» Äitimme, jolle hänen miehensä nimenomaan oli antanut toimeksi keksiä pätevän kiellon aiheen, sepitti tässä äärimmäisessä ahdingossa esteen, jota ei ollut olemassa. »Olen hyvin pahoillani, rakas täti. Mutta meidän on mahdoton tulla. Odotan puutarhuria sunnuntaiksi.»

Tämän kuullessaan rouva Cornouiller vilkaisi salin lasiovesta villiytyneeseen puutarhapahaseen, missä syreenit ja kuusaimet näyttivät olevan ventovieraita tarhurinveitselle eikä, kaikesta päättäen, ikinä tulevankaan sen tuttavuuteen.

Ja kun äitini tahtomattansa tuli katsahtaneeksi tuohon nelikulmikkoon hoidotonta nurmea ja puolimetsistyneitä kukkia, jota hän juuri ikään oli sanonut puutarhaksi, käsitti hän kauhistuen, kuinka epätodennäköinen hänen esteensä oli.

»Tuo mies», sanoi rouva Cornouiller, »voi yhtä hyvin tulla työhön teidän… puutarhaanne maanantaina tai tiistaina. Muutoinkin se on parempi. Ei pidä tehdä työtä sunnuntaina.»

»Hän ei pääse viikolla muilta töiltä.» Olen usein huomannut, että kaikkein mielettömimmät ja hassunaikaisimmat syyt kohtaavat vähimmin vastaväitteitä: ne ällistyttävät vastustajan kokonaan. Rouva Cornouiller jätti kärttämisen paljon vähemmälle, kuin olisi odottanut henkilöltä, jolla oli niin vähän taipumusta antamaan myöten. Nousten lähtöön nojatuolistaan hän kysyi:

»Putois», vastasi äitini arvelematta. Putois oli mainittu nimeltä. Siitä hetkestä hän oli olemassa. Rouva Cornouiller lähti pois, mutisten mennessään:

»Putois! Se nimi tuntuu minusta tutulta. Putois? Putois! Hänet tunnen aivan varmaan. Mutta en saa oikein mieleeni… Missä hän asuu?»

»Hän käy päivätöissä. Kun häntä tarvitaan, lähetetään sana sinne, missä hän milloinkin on työssä.»

»Kuten arvasinkin: laiskuri ja maankiertäjä… hulttio. Älä luota liioin häneen, ystäväiseni.» Siten Putois myöskin oli saanut oman luonteensa.

Herrat Goubin ja Jean Marteau olivat tulleet parhaiksi keskelle keskustelua, ja herra Bergeret opasti heidät mukaan:

— Puhuimme juuri miehestä, jonka äitini eräänä päivänä antoi syntyä puutarhuriksi Saint-Omeriin ja jolle hän samalla pani nimen. Siitä pitäin hän on ollut toiminnassa.

— Rakas ystävä, sanoisitteko sen vielä toistamiseen? virkkoi herra
Goubin hieroen lornjettilasiaan.

— Mielelläni, vastasi herra Bergeret. Ei ollut mitään puutarhuria. Puutarhuri oli olematon. Äitini sanoi: »Minä odotan puutarhuria.» Ja puutarhuri tuli. Ja ryhtyi toimimaan.

— Rakas ystävä, kysyi herra Goubin taas, kuinka hän saattoi toimia, kun häntä ei ollut olemassa?

— Te tarkoitatte siis kuviteltua olemassaoloa, huomautti herra Goubin halveksivasti.

— Eikö sitten kuviteltu olemassaolo muka olekaan mitään? huudahti talon isäntä. Eivätkö taruperäiset henkilöt kykene vaikuttamaan ihmiseen? Ajatelkaa mytologiaa, herra Goubin, ja te näette, että ne ovat kuviteltuja, eivätkä suinkaan todellisia olentoja ne, joilla on syvin ja kestävin vaikutus mieliin. Aina ja kaikkialla ovat olennot, joilla ei ole enemmän todellisuutta kuin Putois'lla, herättäneet kansoissa vihaa ja rakkautta, kammoa ja toivoa, kehoittaneet rikoksiin, vastaanottaneet uhreja, säätäneet tapoja ja lakeja. Herra Goubin, ajatelkaa vain ikuista mytologiaa! Putois on myytillinen henkilö, tosin vähimmin tunnettuja, sen myönnän ja halvinta laatua. Kömpelö satyyri, joka muinoin istui pohjoisranskalaisten talonpoikiemme pöydässä, havaittiin kyllin arvokkaaksi esiytymään eräässä Jordaëns'in taulussa ja La Fontainen sadussa. Sycoraxin karvainen poika pääsi Shakespearen ylhäiseen maailmaan. Putois ei ollut yhtä hyväonninen, taiteilijat ja runoilijat jäävät aina ylenkatsomaan häntä. Häneltä puuttuu suuruutta ja merkillisyyttä, tyyliä ja ominaisluonnetta. Hän syntyi liian järkiperäisissä mielissä, ihmisten keskuudessa, jotka osasivat lukea ja kirjoittaa ja joilla ei ollut tuota lumoavaa mielikuvitusta, joka kylvää satuja ympärilleen. Luulen jo, hyvät herrat, puheeni riittävän osoittamaan teille Putois'n todellisen laadun.

— Putois oli olemassa. Sen voin vakuuttaa. Hän oli olemassa. Ajatelkaa asiaa, hyvät herrat, niin te tulette vakuutetuiksi siitä, että oleminen ei laisinkaan sisällä substanssia, vaan merkitsee ainoastaan attribuutin ja subjektin yhdyssidettä, ilmaisee vain suhdetta.

— Epäilemättä, sanoi Jean Marteau, mutta olla olemassa ilman attribuutteja, se ei ole juuri paljon tyhjää parempi. Joku, en muista enää kuka, on joskus sanonut: »Minä olen se, joka on.» Antakaa huono muistini anteeksi. Ei voi pitää kaikkea mielessään. Mutta tuo tuntematon, joka puhui noin, menetteli siinä ylen ajattelemattomasti. Antaessaan tällä varomattomalla puheella ymmärtää, että hän oli vailla ominaisuuksia, vailla kaikkia suhteita, hän julisti, ettei häntä ollut olemassa, ja tuhosi ajattelemattomuudessaan oman itsensä. Lyön vetoa, ettei hänestä ole sen koommin kuultu puhuttavan.

— Olette menettänyt, vastasi herra Bergeret. Hän korjasi tämän liian itsekkään sanansa pahat seuraukset omistamalla itselleen kukkuramitalla määräsanoja, ja hänestä on puhuttu paljon, useimmiten tolkuttomia.

— No niin. Putois syntyi yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla Saint-Omer'ssa. Hänelle olisi ollut edullisempaa syntyä muutamia vuosisatoja aikaisemmin Ardennien korvessa tai Brocélianden metsässä. Silloin hänestä olisi tullut häijy henkiolento, ihmeteltävä oveluudeltaan.

— Niin, hän oli häijy, vastasi herra Bergeret; hän oli häijy tavallaan, mutta ei kuitenkaan ehdottomasti. Hänen laitansa oli niinkuin pirujen, joita sanotaan hyvin pahoiksi, mutta joissa tapaa paljon hyviä puolia, kun heihin paremmin tutustuu. Ja olisin taipuvainen uskomaan, että Putois'lle on tehty vääryyttä.

Rouva Cornouiller, joka tuntien vastenmielisyyttä häntä kohtaan heti paikalla oli epäillyt häntä hulttioksi, juopoksi ja varkaaksi, alkoi harkita, että koska äitini, joka ei ollut rikas, käytti häntä, niin hän ei mahtanut olla isopalkkainen. Ja niin hän kysyi itseltään, eikö hänelle olisi edullisempaa pitää Putois'ta työssä kuin Monplaisirin omaa puutarhuria, jolla oli parempi maine, mutta myöskin suuremmat vaatimukset. Alkoi juuri marjakuusien leikkaamisaika. Hän ajatteli, että jos rouva Éloi Bergeret, joka oli köyhä, ei antanut paljoa Putois'lle, niin hänen, rikkaan, tarvitsisi antaa vielä vähemmän, sillä onhan tapana, että rikkaat saavat helpommalla kuin köyhät. Ja hän näki jo hengessä marjakuusensa leikattuina pensasaidoiksi, palloiksi ja pyramiideiksi tuottamatta hänelle suuriakaan kustannuksia.

»Pidän kyllä silmät auki», sanoi hän itselleen, »ettei Putois saa vetelehtiä eikä näpistää mitään. En jätä mitään onnenkaupalle, ja kaikki on sulaa voittoa. Nuo maankiertäjät ovat välistä taitavampia työssään kuin muut, kunnolliset työmiehet.»

»Ystäväiseni, lähetä Putois minun luokseni. Annan hänelle työtä
Monplaisirissa.»

Äitini lupasi sen hänelle. Ja hän olisi tehnyt sen mielellään. Mutta se ei todellakaan ollut mahdollista. Rouva Cornouiller odotti Putois'ta Monplaisiriin, ja odottaa hän saikin. Mutta hänellä oli johdonmukaisuutta ajatuksissaan ja lujuutta aikomuksissaan. Tavatessaan taas äitini hän valitti, ettei Putois'sta ollut kuulunut mitään.

»Oh, minä tunnen nuo ihmiset. Osaan tuon Putois'nne ulkoa. Mutta ei ole niin tolkutonta työmiestä, joka kieltäytyisi tulemasta Monplaisiriin työhön. Minun taloni on tunnettu, toivoakseni. Putois saa mukautua minun määräyksiini, ja viivyttelyittä, ystäväiseni. Sanohan minulle vain, missä hän asuu; menen itse häntä tavoittamaan.»

Äitini vastasi, ettei hän tiennyt missä Putois majaili, ettei miehellä ollut mitään vakituista olinpaikkaa, ei kotia eikä kontua.

»En ole häntä sen koommin nähnyt, tätiseni. Luulen, että hän tahallaan piilotteleikse…»

Mutta rouva Cornouiller kuunteli häntä epäluulo mielessä; hän epäili äitimme salaavan häneltä Putois'taan, pitävän häntä piilossa tiedusteluilta pelosta, että menettäisi hänet tai saattaisi hänet vaateliaammaksi. Hän piti äitiä todellakin liian itsekkäänä. Monet koko maailman omaksumat ja historian vahvistamat tuomiot ovat aivan yhtä hyvin perusteltuja kuin tämäkin.

— Että historian tuomiot usein ovat vääriä. Muistan, isä rakas, kuinka eräänä päivänä sanoit: »Madame Roland oli hyvin yksinkertainen vedotessaan puolueettomaan jälkimaailmaan, oivaltamatta, että jos hänen omat aikalaisensa olivat ilkeitä apinoita, niin heidän jälkeläisensä myöskin tulivat olemaan ilkeitä apinoita.»

— Pauline, kysyi neiti Zoé ankarasti, mitä yhteyttä on Putois'n historialla sen kanssa, mitä sinä juttelet?

Herra Bergeret, joka ei suinkaan vihannut poikkeuksia aineesta, vastasi tyttärelleen:

— Jos kaikki vääryydet tulisivat lopullisesti hyvitetyiksi tässä maailmassa, niin ei olisi tarvinnut kuvitella toista noita hyvityksiä varten. Kuinka voit vaatia, että jälkimaailma arvostelisi oikeuden mukaan kaikkia kuolleita? Millä keinoin kuulustella heitä siitä pimeästä, jonne he ovat paenneet? Kun alkaisi voida tehdä heille oikeutta, unohtaa jo heidät. Voiko yleensä kukaan noudattaa oikeutta? Ja mitä on oikeus? Rouva Cornouiller ainakin tuli lopulta käsittämään, että äitini ei häntä pettänyt ja että Putois pysyi saavuttamattomissa.

Mutta hän ei hellittänyt eikä herennyt tiedustelemasta. Hän kyseli kaikilta sukulaisiltaan, ystäviltään, naapureiltaan, palvelijoiltaan, tavaranhankkijoiltaan, tunsivatko he Putois'ta. Ainoastaan pari kolme vastasi, etteivät he olleet koskaan kuulleet hänestä puhuttavan. Enimmät muistelivat varmasti nähneensä hänet.

»Tuon nimen olen kuullut», sanoi kyökkipiika, »mutta en vaan saa mieleeni hänen muotoaan».

»Putois! — tietystikin minä tunnen hänet», sanoi radanvartia, raapien korvallistaan. »Mutta en osaa sanoa, kuka hän on.»

Tarkimman tiedon antoi herra Blaise, veronkantovirkailija. Hän ilmoitti käyttäneensä Putois'ta halonhakkuussa talollaan 19:nnestä 23:nteen päivään lokakuuta samana vuonna, jolloin pyrstötähti näkyi.

Eräänä aamuna rouva Cornouiller tulla tömähti huohottaen isäni työhuoneeseen. »Olen nähnyt Putois'n!»

»Aivan varmaan. Hän oli purkamassa herra Tenchant'in muuria. Sitten hän poikkesi Abbedissain kadulle, hän kävi kiiruusti. Haihduin jäljiltä.»

»Ei epäilemistäkään. Viisissäkymmenin iältään, laiha, koukkuselkäinen, maankulkurin näköinen, likainen työmekko yllä.»

»Näettekös nyt? Muutoin huusin häntä nimeltä. Huusin: Putois! ja hän kääntyi katsomaan.»

»Se on juuri se tapa», sanoi isäni, »jota etsivät poliisit käyttävät päästäkseen varmuuteen oikeasta henkilöstä pahantekijöitä tavoittaessaan.»

»Sanoinhan jo, että se oli hän!… Löytyipäs kuin löytyikin tuo teidän Putois'nne; minä olinkin etsimässä. Niin, se on hyvin epäilyttävän näköinen mies. Olette olleet kovin varomattomia, te ja vaimonne, kun olette pitäneet häntä työssä. Minä osaan lukea kasvoista, ja vaikka näinkin hänet vain selkäpuolelta, niin voisin vannoa, että hän on varas ja ehkäpä murhamieskin. Hänen korvalehtensä ovat uurteettomat, ja se on pettämätön merkki.»

»Minä en päästä mitään silmieni sivuitse. Rakas herra Bergeret, jollette tahdo tulla murhatuksi vaimonne ja lastenne keralla, niin älkää päästäkö enää Putois'ta taloonne. Ja vielä viime neuvo: vaihtakaa toiset lukot joka oveen.»

Muutamia päiviä myöhemmin sattui rouva Cornouiller'lle se vaurio, että varastettiin kolme meloonia hänen kyökkipuutarhastaan. Kun ei voitu päästä varkaan jäljille, epäili hän Putois'ta. Santarmeja kutsuttiin Monplaisiriin, ja se, minkä he saivat selville, vahvisti rouva Cornouiller'n epäluuloja. Kokonaiset parvet maankiertäjiä verottivat tähän aikaan paikkakunnan puutarhoja. Mutta tällä kertaa varkaus näytti yhden ainoan henkilön työltä ja erikoisella oveluudella tehdyltä. Ei merkkiäkään, mistä hän olisi murtautunut puutarhaan, ei kengän jälkeä kosteassa mullassa. Varas ei voinut olla kukaan muu kuin Putois. Se oli korpraalin arvelu, — hän tiesi pitkät jutut Putois'sta ja terhentelihe saavansa talteen sen veitikan.

Saint-Omerin Sanomat omistivat kirjoituksen rouva Cornouiller'n kolmelle meloonille ja julkaisivat kaupungista saatujen tietojen mukaan Putois'n muotokuvan. »Hänellä on», sanottiin lehdessä, »matala otsa, mulkosilmät, karttava katse, pieniä ryppyjä ohimoilla, terävät, kiiltävän punaiset poskipäät. Korvalehdet ovat aivan uurteettomat. Laiha, hieman koukkuselkäinen, hintelä vartaloltaan, mutta todellisuudessa tavattoman väkevä: taivuttaa helposti viidenfrangin rahan etusormen ja peukalon välissä.»

»On hyviä syitä», vakuutti lehti, »panna hänen ansioluetteloonsa pitkä sarja varkauksia, kaikki hämmästyttävän ovelasti tehtyjä.»

Koko kaupunki puhui Putois'sta. Eräänä päivänä saatiin kuulla, että hänet oli otettu kiinni ja kiskottu vankilaan. Mutta pian päästiin selville, että häneksi luultu mies olikin Rigobert-niminen allakankaupustelija. Koska ei voitu keksiä mitään kannetta tätä miestä vastaan, pääsi hän vapaaksi, istuttuaan neljätoista kuukautta tutkintovankeudessa. Ja Putois pysyi löytymättömissä. Rouva Cornouiller joutui uuden, edellistä julkeamman varkauden uhriksi. Hänen ruokasäiliöstään varastettiin kolme pientä hopealusikkaa.

Hän tunsi Putois'n käsialan, panetti suojaketjun makuukammionsa ovelle eikä enää nukkunut öisin.

III

Kun Pauline kello kymmenen tienoissa illalla oli vetäytynyt omaan huoneeseensa, sanoi neiti Bergeret veljelleen:

— Älä vain unohda kertoa, kuinka Putois vietteli rouva Cornouiller'n kyökkipiian.

— Se oli kyllä mielessäni, sisko hyvä, vastasi herra Bergeret. Olisihan paras kohta koko kertomuksesta hukattu, jos se jäisi pois. Mutta kaikki järjestyksessään.

Oikeus haki Putois'ta innokkaasti käsiinsä, mutta teki työtä turhaa. Kun huomattiin, ettei hän ollut löydettävissä, tuli jokaiselle kunnianasiaksi löytää hänet; ja eräille ovelapäille se onnistuikin. Ja kun oli paljon ovelapäitä Saint-Omerissa ja sen ympäristössä, niin nähtiin Putois yht'aikaa kaduilla, viljavainioilla ja metsässä. Siten liitettiin hänen luonteeseensa vielä eräs ominaisuus: tuo kaikkiallisuuden kyky, joka on niin monella sadun sankarilla. Olento, jolla on mahti vilahduksessa jättää taakseen pitkät taipaleet ja joka äkisti ilmestyy siihen, missä häntä kaikkein vähimmän odotetaan, saattaa säikähdyttää rohkeimmankin pahanpäiväiseksi. Putois'sta tuli koko Saint-Omerin kauhu. Rouva Cornouiller, joka varmasti uskoi, että Putois oli varastanut häneltä kolme meloonia ja kolme teelusikkaa, eli vavistuksessa Monplaisiriin sulkeutuneena. Ei rautaveräjät, ei lukot eikä säpit saaneet häntä rauhoittumaan. Putois oli hänelle kammottavan aavemainen olento, joka kulki lukittujen ovien lävitse.

Eräs kotoinen tapahtuma sai hänen kauhunsa kaksinkertaiseksi. Hänen kyökkipiikansa oli joutunut veijarin verkkoon, ja tuli aika, jolloin hän ei enää voinut salata harha-askeltaan. Mutta hän kieltäytyi itsepäisesti ilmaisemasta viettelijäänsä.

— Niin, hänen nimensä oli Gudule, ja hänelle olisi luullut riittävän suojaksi lemmen vaaroja vastaan pitkän kaksijakoisen parran, joka kasvoi hänen leuassaan. Äkisti putkahtanut parta varjeli sen kuninkaantyttären neitsyyden, jota Pragin kaupunki palvelee pyhimyksenään. Parta, joka ei enää ollut nuorta pahaista, ei riittänyt suojaamaan Gudulen siveyttä. Rouva Cornouiller patisti Gudulea sanomaan sen miehen nimen, joka ensin tehtyään hänelle tekoset jätti hänet oman onnensa nojaan. Gudule hyrskyi yhtenä kyyneltulvana, mutta oli vaiti. Eivät auttaneet ei rukoukset eikä uhkaukset. Rouva Cornouiller pani toimeen pitkän ja seikkaperäisen tutkimuksen. Hän tiedusteli ovelasti mies- ja naisnaapureiltaan, tavaranhankkijoiltaan, puutarhurilta, radanvartialta ja santarmeilta; ei mikään johtanut häntä rikollisen jäljille. Hän koetti uudelleen saada Gudulen tunnustamaan kaikki.

Kyökkipiika itki eikä vastannut. »Se on Putois! Kuinka en sitä ennemmin arvannut? Se on Putois! Poloinen! Poloinen! Poloinen!»

Ja rouva Cornouiller jäi siihen uskoon, että Putois oli toimittanut hänen kyökkipiialleen pienokaisen. Koko Saint-Omer ylituomarista lyhdynsytyttäjän koira-räyskyyn asti tunsi Gudulen ja hänen torivasunsa. Kun kuultiin uutinen, että Putois oli viekoitellut Gudulen, oli kaupunki täynnä hämmästystä, ihmettelyä ja iloisuutta. Putois'sta tuli kuuluisa naistenkyttä, yhdentoista tuhannen neitseen ylkä. Köykäisillä syillä pantiin hänen päähänsä vielä viiden kuuden muun lapsen isyys, jotka tulivat maailmaan sinä vuonna ja yhtä hyvin olisivat voineet olla tulematta, katsoen siihen huviin, mikä heitä odotti, ja siihen iloon, minkä he tuottivat äideilleen. Eritoten mainittiin herra Maréchalin, »Kalastajasovun» kapakan isännän, palvelijatar, muuan leivänkuljettajatar ja pikku kyssäselkä olento Pont-Biquet'n puolelta, jotka olivat suostuneet Putois'n puheisiin ja sittemmin kartuttaneet kansaa kukin pienokaisellaan. »Tuo hirviö!» siunustelivat kummitädit.

Ja Putois, näkymätön satyyri, uhkasi korjaamattomilla vaurioilla kaikkea nuorta hamekansaa kaupungissa, jonka neitoset, niin väittivät vanhat ihmiset, ikimuistoisista ajoista asti, aina olivat olleet siivoja ja siveitä.

Mutta vaikka Putois siten oli levittäytynyt kaikkialle kaupunkiin ja sen ympäristöön, kiinnitti häntä kuitenkin meidän kotiimme tuhannet näkymättömät siteet. Hän liikkui porttimme ohitse, ja hän kuuluu toisinaan kiivenneen puutarhamuurimme ylitse. Ei koskaan nähty suoraan hänen kasvojaan. Mutta alinomaa me huomasimme hänen varjonsa, hänen äänensä, hänen askeltensa jäljet. Monen monta kertaa olimme erottavinamme hänen selkänsä hämärästä jossakin tien käänteessä. Minuun ja sisareeni nähden hän muutti hieman luonnettaan. Hän pysyi häijynä ja pahanilkisenä, mutta hän muuttui samalla lapselliseksi ja hyvin yksinkertaiseksi. Hän tuli vähemmän todelliseksi ja, uskallan väittää, runollisemmaksi. Hän astui lastentarujen viattomaan piiriin. Hän vivahti Pöpöön, Vitsojais-äijään ja Nukku-Mattiin, joka ripottaa illoin hietaa lasten silmiin. Hän ei ollut se haltia, joka suoltaa öisin hevostallissa varsoilta häntäjouhet hämmennyksiin. Ei niin sydänmaalainen eikä niin mieltäkiehtova, mutta yhtä pikkusukkelana kujehtijana hän piirteli musteviiksiä sisareni nukeille. Vuoteissamme kuuntelimme häntä ennen unen tuloa: hän itki katoilla kissojen kanssa, haukkui kilpaa koirien kera, voihkaeli savutorvissa ja matki kaduilla juopuneiden yökulkijain loilotuksia.

Se mikä teki Putois'n meille eläväksi ja tutuksi, mikä meistä oli jännittävää hänessä, oli että hänen muistonsa yhtyi kaikkiin ympärillämme oleviin esineihin. Zoén nuket, omat kouluvihkoni, joitten sivut hän niin monet kerrat oli tuhrinut ja tahrinut, puutarhan muuri, jonka takaa me olimme nähneet hänen punaisten silmiensä kiiluvan iltapimeästä, sininen porsliini-uurna, jonka hän eräänä talviyönä oli halaissut — ellei se ehkä ollut pakkasen työtä —, puut, kadut, penkit, kaikki ne muistuttivat meitä Putois'sta, meidän Putois'stamme, lasten Putois'sta, paikkakunnan myytillisestä olennosta. Sulossa ja runollisuudessa hän ei vetänyt vertoja kömpelöimmällekään satyyrille, typerimmällekään faunille Sisilian tai Thessalian mailta. Mutta puolijumala hän oli kuitenkin kaikitenkin.

Isällemme hänellä oli aivan toinen luonne: tunnuskuvallinen ja filosofinen. Isämme tunsi suurta surkua ihmisiä kohtaan. Hän ei pitänyt heitä erittäin järkivoittoisina; mutta heidän erehdyksensä, milloin ne eivät olleet julmia, huvittivat häntä ja saivat hänet myhäilemään. Usko Putois'han kiinnosti häntä lyhykäisenä yhteenvetona kaikista inhimillisistä uskomuksista. Ollen luonteeltaan ivallinen ja kujeilevainen hän puhui Putois'sta ikäänkuin todellisesta olennosta. Hän jutteli hänestä toisinaan sellaisella vakavuudella ja esitti kaikki seikat niin tarkalla asiallisuudella, että äitini aivan hämmästyi ja sanoi hänelle sydämensä vilpittömyydessä:

»Luulisi sinun puhuvan ihan tosissasi, ystäväiseni… Ja kuitenkin sinä tiedät hyvin…»

»Koko Saint-Omer uskoo Putois'n olemassaoloon. Olisinko kunnon kansalainen, jos sen kieltäisin? Saa ajatella kahdesti ympäri päänsä, ennenkuin menee kumoamaan yleistä uskonkappaletta.»

Ainoastaan läpeensä rehellinen mieli tuntee moisia arveluja. Pohjaltaan isäni oli Gassendin kannattaja. Hän sovitti siis yksityisen mielipiteensä yleiseen, hän uskoi kuten muutkin Audomarilaiset Putois'n olemassaoloon, mutta hän ei myöntänyt hänen suoranaista kajoamistaan meloonivarkauteen ja kyökkipiikojen viettelyyn. Sanalla sanoen, hyvänä Audomarin kansalaisena hän tunnusti uskovansa, että on olemassa Putois, mutta hän ei turvannut Putois'han selittääksensä kaupungissa sattuneita tapahtumia. Niin että hän tässä kohden, kuten kaikissa muissakin, osoitti olevansa sekä kelpo- että järkimies.

Mitä äitiimme tulee, niin hän hieman syytti itseään Putois'n synnystä, eikä ilman aihetta. Sillä olihan näet Putois syntynyt äitini valheesta, kuten Caliban runoilijan valheesta. Tosin eivät virheet olleet verrattavissa toisiinsa, ja äitini oli viattomampi kuin Shakespeare. Mutta kuitenkin hän oli hämillään ja kauhuissaan nähdessänsä tuon pikkuruisen valheensa kasvavan yli kaikkien mittojen ja viattoman petoksensa saavuttavan niin suunnattoman menestyksen, joka ei pysähtynyt enää, vaan valloitti kokonaisen kaupungin ja uhkasi valloittaa koko maailman. Ja eräänä päivänä hän kalpeni, luullen saavansa nähdä oman valheensa ilmielävänä edessään.

Kävi näet niin, että palvelustyttö, joka oli vasta otettu ja outo paikkakunnalla, astui sisään ja ilmoitti, että eräs mies tahtoi puhutella rouvaa.

Kun palvelija palasi kyökkiin, ei Putois'ta enää ollut siellä. Tämä muukalaisen palvelustytön ja Putois'n kohtaus jäi ainiaaksi selitystä vaille. Mutta luuloni on, että siitä päivästä lähtien äitini alkoi uskoa, että Putois hyvinkin saattoi olla olemassa, ja että hän kenties ei ollut valehdellutkaan.

Muuttopäivän tultua jätti herra Bergeret sisarensa ja tyttärensä kera Seine-kadun varrella sijaitsevan vanhan rapistuneen talon asettuakseen uudenaikaiseen huoneistoon Vaugirard-kadun varrelle. Niin olivat Zoé ja kohtalo päättäneet.

Muuttotouhun pitkinä hetkinä Riquet harhaili haikein mielin hävityksenalaisissa huoneissa. Hänen rakkaimmille tottumuksilleen oli tullut pysty eteen. Tuntemattomat, huonosti puetut, äreät ja äkäiset miehet häiritsivät hänen lepoaan ja tulivat keittiöön saakka polkien jaloissaan hänen ruokalautastaan ja vesikuppiaan. Juuri kun hän oli vain mille tuolille paneutunut maata, otettiin se häneltä pois, ja matot temmattiin kursailematta hänen poloisen takalistonsa alta, joka omassa kodissaan ei enää tiennyt mihin asettua.

Sanokaamme hänen kunniakseen, että hän alussa oli koettanut tehdä vastarintaa. Heti kun oli kajottu siirtämään vesisäiliötä, oli hän alkanut vimmatun haukunnan vihollista vastaan. Mutta kukaan ei ollut piitannut kuulla hänen kutsuaan. Hän ei tuntenut saavansa mitään rohkaisua, päinvastoin häntä aivan ilmeisesti painostettiin alas.

Silloin hän luopui antamasta hyödyttömiä merkkejä ja taistelemasta yksinään yhteisen hyvän puolesta. Hän suri hiljaisuudessa talon hävitystä ja muutti turhaan huoneesta huoneeseen saadakseen rahtusen rauhaa. Kun muuttomiehet tulla tömistivät siihen huoneeseen, mihin hän oli paennut, kätkeytyi hän vikkelästi jonkun pöydän tai pesukaapin alle, joka vielä oli paikoillaan. Mutta tämä varovaisuus oli hänelle pikemmin vahingoksi kuin hyödyksi, sillä heti kohta alkoi huonekalu huojua hänen päällään, nousi kohoksi, jysähti taas permantoon ja uhkasi musertaa hänet alleen. Hän pakeni pyöräpäisenä ja karvat pystyssä ja pääsi toiseen suojapaikkaan, joka ei ollut edellistä turvallisempi.

Mutta nämä kiusat, jopa suorastaan vaaratkin olivat vähäpätöisiä hänen sisäisiin tuskiinsa verraten. Sielullisesti näet, kuten sanotaan, hänen kärsimyksensä olivat suurimmat.

Talon huonekalut eivät olleet hänen silmissään elottomia esineitä, vaan eläviä, hyvänsuopia olentoja, lempeitä haltiahenkiä, joiden poislähtö ennusti hirmuisia onnettomuuksia. Lautaset, sokerirasiat, paistinpannut ja kattilat, kaikki kyökin jumaluudet; nojatuolit, matot, tyynyt, kaikki kotilieden suojelushaltiat, sen huone- ja kotijumalat — kaikki olivat tiessään. Hän ei saattanut uskoa, että niin suuri häviö koskaan voisi tulla korvatuksi. Ja hän tunsi siitä niin suurta surua, kuin hänen sielu-pahaansa vain mahtui. Onneksi se samoinkuin ihmissielukin helposti takertui muuhun ja unohti pian huolet.

Sillävälin kuin janoiset muuttomiehet pitivät pitkiä väliaikojaan, pölähytti Anqueliquen luuta lentoon permannosta ammoisen tomun, ja Riquet vainusi hiiren hajua tai seurasi silmillään pakenevaa hämähäkkiä, ja hänen häilähtelevä ajatuksensa ilahtui siitä tuokioksi. Mutta pian hän taas vaipui takaisin mielihaikeaansa.

Lähtöpäivänä, nähdessään asiaintilan pahenevan hetki hetkeltä, hän tyrmistyi epätoivoon. Vielä kolkommalta kuin muu tuntui hänestä, kun ladottiin liinavaatteita suuriin, pimeihin tavaralaatikoihin. Iloisella kiireellä sulloi Pauline pukujaan matkavasuun. Riquet kääntyi pois hänestä, ikäänkuin olisi nähnyt hänet missä pahanteossa. Ja hykistyen seinäviereen hän ajatteli: »Tuo oli pahinta! Nyt on kaikki lopussa!» Ja joko hän luuli lakkaavan olemasta sen, mitä hän ei enää nähnyt, tai tahtoi vain karttaa tuskallista näkyä, niin hän asettui siten, ettei hänen tarvinnut katsoa Paulineen päin.

Mutta liikkuessaan edes takaisin Pauline osui huomaamaan Riquet'n allapäisen asennon. Se näytti hänestä kovin hassunkuriselta, ja hän purskahti nauramaan. Ja naurunsa seasta hän huusi:

Mutta Riquet ei hievahtanut nurkastaan eikä kääntänyt päätään. Hänellä ei ollut tällä hetkellä halua hyväillä nuorta emäntäänsä, ja jokin salainen vaisto, jokin aavistus mielessään hän pelkäsi lähestyä avoimena ammottavaa vaatevasua.

Pauline toisti kutsunsa moneen kertaan. Ja kun Riquet ei totellut, meni hän ja otti hänet syliinsä.

Hänen äänensä oli ivallinen. Riquet ei ymmärtänyt ivaa. Hän pysyi liikkumattomana ja apeana Paulinen sylissä eikä ollut mitään näkevinään eikä kuulevinaan.

Kolmesti hän komensi sitä ja kolmesti turhaan. Silloin hän oli kovin suuttuvinaan ja heitti hänet vaatevasuun:

Ja hän kimmahutti kannen kiinni. Samassa tuokiossa hän kuuli tätinsä kutsuvan ja poistui huoneesta jättäen Riquet'n vasuun.

Siellä vanki tunsi mielensä kovin levottomaksi. Hänen ei pälähtänyt päähänsäkään, että hänet oli paiskattu arkkuun vain leikillä ja kujetta tehden. Otaksuen asemansa jo ilmankin kyllin arveluttavaksi hän koetti olla pahentamatta sitä millään varomattomuudella. Ja hän oli hetkisen liikkumattomana, henkeä vetämättä.

Sitten hän arveli hyödylliseksi tutkia pimeän vankilansa laatua. Hän tunnusteli käpälillään hameita ja paitoja, joiden sekaan hänet oli niin surkeasti paiskattu, ja hän etsi, eikö olisi mitään pääsyaukkoa tästä kamalasta paikasta. Hän oli puhkunut tässä toimessa pari kolme minuuttia, kun herra Bergeret kutsui häntä lähdössä ulos:

— Tänne, Riquet, tänne! Mennään kävelemään rantakaduille. Siellä on todellakin ihanaa. Sinne on rakennettu asematalo, suurenmoisen muodoton ja perikuvallisen ruma. Rakennustaide on ollutta ja mennyttä. Revitään talo, joka muodosti Bac-kadun kulman ja joka oli kaunis. Ja sijalle kohoo tietysti joku kamala rakennuspelätin. Kunpa toki arkkitehtimme eivät toisi Quai d'Orsay'lle tuota raakalaistyyliä, josta Washington-kadun kulma ja Avenue des Champs Elysées jo antavat kammottavan esimerkin!… Tule, Riquet!… Mennään kävelemään rantakaduille. Siellä on todella ihanaa. Rakennustaide on tosiaankin rappeutunut Gabriel'in ja Louis'n ajoista… Mutta missä on koira?… Riquet! Riquet!…

Herra Bergeret'n ääni vahvisti Riquet'n mieltä suuresti. Hän vastasi käpäläinsä rapinalla, jotka vimmatusti raapivat vaatevasun pajukudosta.

— Missä koira on? kysyi herra Bergeret Paulinelta, joka tuli takaisin latomus liinavaatteita käsivarrellaan.

— Kuinka se on sinne tullut? Ja mitä varten se on siellä? kysyi herra
Bergeret.

Herra Bergeret vapautti ystävänsä. Riquet seurasi häntä eteiseen asti liehien hännällään. Silloin välähti eräs ajatus hänen aivoihinsa. Hän palasi huoneistoon, juoksi Paulinea kohti ja kurottui pystyyn nuoren tytön hameen nojaan. Ja vasta sittenkuin hän oli hillittömästi sitä syleillyt jumaloimisensa merkiksi, hän tavoitti taas isäntänsä portaissa. Hän olisi luullut lyöneensä laimin sekä viisauden että uskonnon vaatimukset, ellei hän olisi täten osoittanut rakkauttaan henkilölle, jonka mahti oli syössyt hänet syvään juurivasuun.

Kadulla herra Bergeret ja hänen koiransa näkivät murheellisen näyn: omat huonekalunsa rivissä katukäytävällä.

Sill'aikaa kuin muuttomiehet olivat poikenneet kastamaan kaulaa pieneen kadunkulma-kapakkaan, kuvasteli Zoé neidin pukupeili ohikulkijoita, työmiehiä, taideakatemian oppilaita, nuoria tyttösiä, kauppiaita, ajurinrattaita, vaunuja ja tavaravankkureita ja apteekkipuotia lasisäiliöineen ja eskulaapinkäärmeineen. Katupylvääseen nojaten hymyili herra Bergeret vanhempi kehyksissään, leppeä sävy hienon kalpeilla kasvoilla ja hiukset taaksekammattuina. Herra Bergeret katseli isäänsä kunnioittavalla hellyydellä ja veti hänet syrjemmäksi pylväästä. Samoin hän asetti suojempaan Zoén pienen jalustapöydän, joka näytti häpeävän sitä, että oli joutunut kadulle.

Mutta Riquet hieroi käpäliään isäntänsä jalkoihin ja loi häneen kauniit, surulliset silmänsä. Ja se katse sanoi:

Oi isäntäni, sinä, joka olit vast'ikään niin rikas ja niin mahtava, olisitko sinä tullut köyhäksi? Olisitko sinä tullut heikoksi? Sinä annat ilkeihin ryysyihin puettujen miesten tunkeutua vierashuoneeseesi, makuukammioosi, ruokasaliisi, kolahutella vammoja huonekaluihisi ja raahata ne pois, raahata alas portaita sinun syvän nojatuolisi, sinun ja minun, nojatuolin, jossa me lepäsimme joka ilta ja hyvin usein aamupäivällä, sinä ja minä vieretysten. Minä olen kuullut sen voihkivan huonopukuisten miesten käsissä, tuon nojatuolin, joka on suuri haltia ja ystävällinen suojelushenki. Sinä et vastustanut noita anastajia. Jos sinulla ei ole enää ainoatakaan noista kotijumalista, jotka täyttivät sinun asuntosi, jos olet kadottanut yksin nuokin pikku jumal-olennot, jotka aamuisin vuoteesta noustessasi puit jalkaasi, nuo tohvelit, joita minä monesti leikillä olen pureskellut, jos sinä olet joutunut puutteeseen ja kurjuuteen, rakas isäntäni, niin kuinka käy silloin minun?

Ihmiset, eläimet ja kivet kasvavat, mitä likemmäksi tulevat, ja käyvät suunnattoman suuriksi, kun ovat aivan edessäni. Niin en tee minä. Minä pysyn aina yhtä suurena, missä olenkin.

Kun isäntä ojentaa minulle pöydän alle ruokapalan, jonka hän aikoo pistää suuhunsa, tekee hän sen kiusatakseen minua ja rangaistakseen, jos lankean kiusaukseen. Sillä en saata uskoa, että hän luopuisi omastaan minun tähteni.

III

Minun isäntäni pitää minut lämpöisenä, kun makaan hänen selkänsä takana nojatuolissa. Se johtuu siitä, että hän on jumala. Myöskin uunin edessä on lämmin kivilaatta. Se laatta on jumalallinen.

Minä puhun milloin tahdon. Isäntäni suusta lähtee myös ääniä, jotka muodostavat lauseita. Mutta ne eivät ole läheskään yhtä selviä kuin ne, joita minä ilmaisen puheeni äänillä. Minun suussani on kaikella järjellinen ajatuksensa. Isännän suussa on paljon vain tyhjää ääntä. On vaikeaa, mutta välttämätöntä arvata isännän ajatukset.

Syöminen on hyvää. Olla syönyt on vielä parempi. Sillä vihollinen, joka väijyy siepatakseen ruokasi, on nopea ja kavala.

VII

VIII

Minä olen aina kaiken keskustassa, ja ihmiset, eläimet ja esineet, olivatpa ne vihamielisiä tai suosiollisia, ovat piirissä ympärilläni.

Unessa näkee ihmisiä, koiria, taloja, puita, mieluisia olentoja ja kammottavia olentoja. Mutta kun herää, ovat nämä olennot kadonneet.

Mietelmä. Minä rakastan isäntääni Bergeret'tä, sillä hän on väkevä ja peljättävä.

Teko, josta on piesty, on paha teko. Teko, josta on saatu hyväilyjä tai ruokaa, on hyvä teko.

XII

Yön tullessa liikkuu pahoja voimia talon ympärillä. Minä haukun, jotta isäntä olisi varuillaan ja karkoittaisi ne.

XIII

Rukous. Oi isäntäni Bergeret, verisen lihan jumala, minä kumarran sinua. Sinä peljättävä, ollos ylistetty! Ollos ylistetty, sinä laupias! Minä ryömin jaloissasi; minä nuolen käsiäsi. Sinä olet suuri ja sangen ihana, koska sinä katetun pöydän ääressä ahmit runsaita liharuokia. Sinä olet suuri ja sangen ihana, koska sinä pikkuruisella puutikulla saat valkean leimahtamaan ja muutat yön päiväksi. Pidä minut huoneessasi ja sulje kaikki muut koirat sieltä pois. Ja sinä, Angelique keittäjätär, sinä hyvä ja suuri jumalatar, minä pelkään ja rakastan sinua, ettäs antaisit minulle paljon syödä.

XIV

Koira, jolla ei ole kunnioitusta ihmisiä kohtaan ja joka ylenkatsoo isäntänsä huoneessa olevia kotijumalia, viettää harhailevaa ja kurjaa elämää.

Eräänä päivänä kulki rikkinäinen vesikannu salin läpi kastellen kiilloitetun permannon. Luulen, että epäsiisti kannu sai siitä vitsaa.

XVI

Ihmisillä on jumalallinen voima avata kaikki ovet. Minä voin avata ainoastaan muutamia. Ovet ovat mahtavia jumaluuksia, jotka eivät mielellään tottele koiria.

XVII

Koiran elämä on täynnä vaaroja, ja kärsimyksen välttämiseksi täytyy alati valvoa, syödessään, jopa nukkuessaankin.

XVIII

Ei koskaan tiedä, onko käyttäytynyt oikein ihmisiä kohtaan. Heitä tulee kunnioittaa koettamatta ymmärtää heitä. Heidän viisautensa on salaperäinen.

XIX

Avuksihuuto. Oi Pelko, suurivaltainen ja äidillinen Pelko, pyhä ja terveellinen Pelko, astu minun sieluuni, täytä minut vaarassa, jotta välttäisin sen, joka minua vahingoittaa taitaisi, ja jotta en, karatessani vihollisen kimppuun, joutuisi kärsimään uhkamielisyydestäni.

On olemassa vaunuja, joita hevoset vetävät kaduilla. Ne ovat kammottavia. On myös vaunuja, jotka kulkevat itsestään kovasti puuskuttaen. Nekin ovat kovin vihamielisiä. Repaleisia ihmisiä ei tule sietää eikä niitä, jotka kantavat tavaravasuja päälaellaan tai työntävät tynnyreitä. Minä en pidä lapsista, jotka tavoitellen ja paeten toisiaan juoksentelevat kaduilla ja kirkuvat täyttä kurkkua. Maailma on täynnä vihamielisiä ja peljättäviä seikkoja.

Näin kerran, sanoi Jean Marteau, vanhurskaita tuomareita. Näin ne eräässä taulussa. Olin matkustanut Belgiaan päästäkseni muutamasta uteliaasta virkamiehestä, joka oli pannut päähänsä, että minä olin sekaantunut anarkistien vehkeisiin.

En tuntenut rikostovereitani, eivätkä rikostoverini tunteneet minua. Se ei tuottanut mitään pulmaa tuolle viranomaiselle. Ei mikään saattanut häntä hämminkiin. Hän tutki yhtä myötään eikä tullut hullua hurskaammaksi. Hänen virkavimmansa tuntui minusta kamalalta. Matkustin siis Belgiaan ja asetuin Antwerpeniin, missä sain paikan maustekaupan apulaisena. Eräänä sunnuntaina minä näin kaksi vanhurskasta tuomaria muutamassa Mabusen taulussa, taulumuseossa. Ne kuuluvat rotuun, joka on kuollut sukupuuttoon. Tahtoisin sanoa, että ne ovat kiertäviä tuomareita, jotka taivaltavat virkuillaan hiljaisessa hölkässä. Asemiehiä, keihäät ja pertuskat olalla, astuu heidän saattonaan. Näillä molemmilla pitkätukkaisilla ja -partaisilla tuomareilla on, kuten vanhojen flaamilaisten raamattujen kuninkailla, merkillinen ja muhkean näköinen päähine, puoleksi yömyssyyn, puoleksi diadeemiin vivahtava. Heidän kirjosilkkiset viittansa ovat kudotut kukkia täyteen. Vanha mestari on osannut antaa heille vakavan, tyynen ja lempeän ilmeen. Hevoset ovat säveät ja tasaiset kuten itse isännätkin.

Kuitenkaan ei heillä, näillä tuomareilla, ole sama luonne eikä sama katsantokanta. Sen huomaa heti. Toinen pitää kädessään paperia ja viittaa sormellaan tekstiin. Toinen taas, vasen käsi satulanastan varassa, kohottaa oikeaa enemmän hyväntahtoisesti kuin arvoansa ajatellen. On kuin hänellä olisi peukalon ja etusormen välissä hyppysellinen hyvin hienoa pölyä. Ja tämä huolekkaan käden liike osoittaa viisautta ja terävä-älyisyyttä. He ovat vanhurskaita molemmat, mutta ilmeisesti toinen pitää kiinni kirjaimesta, toinen hengestä.

Nojaten kaiteeseen, joka erottaa heidät yleisöstä, minä kuuntelin heidän puhettaan. Ensimmäinen tuomari sanoi:

— Minä pysyn siinä, mikä on kirjoitettu. Ensimmäinen laki kirjoitettiin kiveen, merkiksi, että se oli kestävä yhtä kauan kuin maailma.

— Jokainen kirjoitettu laki on jo vanhentunut. Sillä kirjoittajan käsi on hidas, mutta ihmisten mieli on liikkuva ja heidän kohtalonsa muuttuvainen.

Toinen tuomari: Yhteiskunnallisen elämän luonnollisena tuotteena se on riippuvainen tämän elämän vaihtelevista ehdoista.

Toinen tuomari: Se on alkuisin ihmisestä, on vajavainen kuten hänkin, mutta saattaa myös täydellistyä kuten hän.

Ensimmäinen tuomari: Tuomari, avaa kirjasi ja lue mitä on kirjoitettu! Sillä Jumala itse on julistanut lain niille, jotka uskoivat häneen: Sic locutus est patribus nostris, Abraham et semini eius in saecula.

Toinen tuomari: Sen mitä kuolleet ovat kirjoittaneet, pyyhkivät elävät pois, sillä muutoin niiden tahto, joita ei enää ole olemassa, kahlehtisi niitä, jotka vielä elävät. Ja silloinhan kuolleet olisivatkin eläviä ja elävät kuolleita.

Ensimmäinen tuomari: Elävien tulee totella kuolleitten säätämiä lakeja. Jumalan edessä ovat elävät ja kuolleet samanaikaisia. Moses ja Cyrus, Caesar, Justinianus ja Saksan keisari hallitsevat meitä yhä vielä. Sillä me kaikki olemme heidän aikalaisiaan Iankaikkisen edessä.

Toinen tuomari: Elävien tulee saada lakinsa eläviltä. Kun on opastettava meille, mikä on sallittua, mikä kiellettyä, eivät Zoroaster ja Numa Pompilius vedä vertoja rajasuutarille Sainte-Gudule kirkon vieressä.

Ensimmäinen tuomari: Ensimmäiset lait ilmoitti meille Kaikkiviisaus. Mitä lähempänä tätä alkulähdettä, sitä parempi laki.

Toinen tuomari: Etkö näe, että joka päivä tehdään uusia ja että asetukset ja lakikirjat ovat erilaisia eri aikoina ja eri maissa?

Ensimmäinen tuomari: Uudet lait lähtevät vanhoista. Ne ovat nuoria vesoja samasta rungosta, joita sama mahla ravitsee.

Toinen tuomari: Lakien vanhasta puusta tihkuu karvas mehu. Lakkaamatta käydään siihen käsiksi kirveen terin.

Ensimmäinen tuomari: Tuomarin ei ole tutkiminen, ovatko lait oikeat, koska ne välttämättömästi ovat oikeat. Hänen on vain käyttäminen niitä oikein.

Toinen tuomari: Meidän on tutkiminen, onko laki, jota sovellutamme käytäntöön, oikea vaiko ei, sillä jos olemme havainneet sen epäoikeaksi, voimme saattaa jotakin lievennystä siihen käytäntöön, mihin meidän on pakko sitä sovelluttaa.

Ensimmäinen tuomari: Lakien arvosteleminen ei sovi siihen kunnioitukseen, mitä meidän on niille osoittaminen.

Toinen tuomari: Ellemme käsitä niiden kovuutta, kuinka voimme silloin niitä lieventää?

Ensimmäinen tuomari: Me olemme tuomareita, emmekä lainsäätäjiä ja filosofeja.

Ensimmäinen tuomari: Ihminen ei voi tuomita ihmistä. Tuomioistuimelle istuessaan tuomari riisuu yltään inhimillisyytensä. Hän koroittuu jumalaksi eikä enää tunne iloa eikä surua.

Toinen tuomari: Oikeus, jota ei säädetä myötätunnolla, on julminta vääryyttä.

Ensimmäinen tuomari: Lakien alkuperuste on jumalallinen, ja vähäpätöisimmätkin siitä johtuvat seuraukset ovat jumalallisia. Mutta jos laki ei olisi kokonaan jumalasta, jos se olisi kokonaan ihmisestä, tulisi sittenkin noudattaa lain kirjainta. Sillä kirjain pysyy, mutta henki on häilyväinen.

Toinen tuomari: Laki on kokonaan ihmisestä alkuisin, ja se syntyi ymmärtämättömänä ja julmana, kun ihmisjärki oli heikolla alku-oraallaan. Mutta vaikkapa se olisikin jumalallinen olemukseltaan, tulisi noudattaa henkeä eikä kirjainta. Sillä kirjain on kuollut, mutta henki on elävä.

Näin puheltuaan molemmat vanhurskaat tuomarit astuivat alas ratsuiltaan ja lähtivät saattueineen oikeussaliin, jossa heitä odotettiin säätämään, mitä kullekin kuului. Heidän hevosensa, jotka olivat sidotut paaluun suuren jalavan alle, alkoivat haastella keskenään. Ensimmäisen tuomarin hevonen puhui ensiksi:

— Kun maa, sanoi hän, on hevosten hallussa — ja kerran se epäilemättä on heille kuuluva, sillä hevonen on ilmeisesti luomisen lopullinen päämäärä ja viimeinen tarkoitusperä — kun maa on hevosten hallussa ja meillä on vapaus menetellä mielemme mukaan, niin me elämme lakien alaisina kuten ihmiset ja suomme itsellemme huvin vangita, hirttää ja ruhjoa kaltaisiamme. Meistä tulee siveellisiä olentoja. Se on näkyvä niistä vankiloista, hirsipuista ja vipuhirsipuista, joita on kohoava meidän kaupungeissamme. Meillä on oleva lakiasäätäviä hevosia. Mitä ajattelet siitä, Rusko?

Rusko, joka oli toisen tuomarin ratsu, vastasi olevansa sitä mieltä, että hevonen on luomisen kruunu, ja toivovansa, että hevosen valtakunta on tuleva ennemmin tai myöhemmin.

— Valko, lisäsi hän, kun olemme rakentaneet kaupunkeja, täytyy meidän, kuten sanot, perustaa järjestyksenvalvonta kaupunkeihin. Silloin minä tahtoisin, että hevosten lait olisivat hepovaltaisia, se on: hevosia ja hevosten parasta suosivia.

— Minä tarkoitan juuri sitä mitä sanon. Minä vaadin, että lait vakuuttavat itsekullekin kauraosuutensa ja paikkansa hevostallissa, ja että jokaisella olisi lupa rakastaa niinkuin mieli tekee, silloin kun on se aika. Sillä kaikella on aikansa. Sanalla sanoen minä tahdon, että hevos-lait olisivat luonnonmukaisia.

— Minä toivon, vastasi Valko, että lainsäätäjillämme on oleva ylevämpi ajatuskanta kuin sinulla, Rusko. He ovat laativat lakinsa taivaallisen hevosen ilmoituksesta, hänen, joka on luonut kaikki hevoset. Hän on kaikkihyvä, siksi että hän on kaikkivaltias. Valta ja hyvyys ovat hänen ominaisuutensa. Hän on määrännyt luotunsa kantamaan suitsia, pitämään päitsiä, tuntemaan kannusta ja pakahtumaan ruoskan alla. Sinä puhut rakastamisesta, toveri; hän on sallinut, että moni meistä on tehty valakaksi. Niin hän on säätänyt. Ja lakien tulee valvoa, että tämä jumalallinen järjestys pysyy voimassa.

— Mutta oletko, ystäväni, aivan varma siitä, kysyi Rusko, että nämät onnettomuudet johtuvat taivaallisesta hevosesta, joka on meidät luonut, eikä vain ihmisestä, tuosta hänen luomastaan alemmasta olennosta?

— Ihmiset ovat taivaallisen hevosen palvelevia enkeleitä, vastasi Valko. — Hänen tahtonsa ilmenee kaikessa, mikä tapahtuu. Se on hyvä. Koska se tahtoo meille pahaa, niin täytyy pahan olla jotakin hyvää. Ollakseen hyvä tulee siis lain tehdä meille pahaa. Ja hevosten valtakunnassa meitä on kuritettava ja kiusattava kaikilla tavoin, säädöksillä, käskykirjoilla, tuomiopäätöksillä, pykälillä ja asetuksilla, kelvataksemme taivaalliselle hevoselle.

— Sinulla, Ruskoseni, lopetti Valko, mahtaa olla pää kuin metsäaasilla, kun et ymmärrä, että hevonen on luotu maailmaan kärsimään, että ellei hän kärsi, niin hän vaeltaa vastoin kutsumustaan ja että taivaallinen hepo kääntää pois kasvonsa onnellisista hevosista.

Tunsin erään ankaran tuomarin. Hän oli nimeltään Thomas de Maulan ja kuului maakuntalaiseen pikku-aateliin. Hän oli antautunut virkamies-uralle marski Mac-Mahonin seitsenvuotiskautena toivossa saada kerran säätää oikeutta kuninkaan nimessä. Hänellä oli periaatteita, jotka hän saattoi uskoa järkkymättömiksi, kun hän ei ollut koskaan kajonnut niitä kaivelemaan. Heti kun mihin periaatteeseen kajoaa, löytää jotakin sen alta, ja silloin huomaa, ettei se ollutkaan mikään periaate. Thomas de Maulan suojeli visusti uteliaisuudeltaan uskonnolliset ja yhteiskunnalliset periaatteensa.

Hän oli alioikeuden tuomarina pienessä X:n kaupungissa, missä minä asuin siihen aikaan. Hänen ulko-olentonsa herätti kunnioitusta, jopa tavallaan myötätuntoisuuttakin. Pitkä, kuiva vartalo, iho tiukasti luissa kiinni, kasvot keltaiset. Hänen täydellinen koruttomuutensa antoi hänelle varsin ylhäisen sävyn. Hän käytti nimeä herra Thomas, ei siksi että hän olisi halveksinut aateluuttaan, vaan siksi että hän katsoi itsensä liian köyhäksi sitä edustamaan.

Olen kylliksi seurustellut hänen kanssaan tietääkseni, että hänen ulkonäkönsä ei pettänyt ja että hänellä ahtaan ymmärryksen ja heikon tunnevoiman ohessa oli ylevä luonne. Minä keksin hänessä suuria siveellisiä ominaisuuksia. Mutta saatuani tilaisuuden katsastaa, kuinka hän täytti tehtävänsä tutkijana ja tuomarina, näin, että juuri hänen kunnollisuutensa ja se käsitys, mikä hänellä oli velvollisuudestaan, teki hänet epäinhimilliseksi ja välistä riisti häneltä kaiken arvostelukyvyn.

Kun hän oli hyvin hurskas, vallitsi häntä, hänen tietämättään, ajatus synnistä ja sovituksesta, ajatus rikoksesta ja rangaistuksesta, ja selvästi saattoi nähdä, että hän rankaisi syyllisiä siinä mieluisassa uskossa, että hän jalosti heitä. Hän piti inhimillistä oikeutta tosin vaalenneena, mutta vielä kuitenkin kauniina kuvana jumalallisesta oikeudesta. Hän oli lapsuudessaan saanut oppia, että kärsimys on hyvää, että sillä semmoisenaan on ansionsa ja hyveensä, että se ori sovittavaa. Se oli hänen luja uskonsa, ja hänen mielestään oli kärsimys jokaiselle tulevaa, joka on rikkonut.

Hän piti rankaisemisesta. Se johtui siitä, että hän oli niin hyvä. Ollen tottunut kiittämään Jumalaa, joka lähetti hänelle hammassärkyjä ja maksaähkyjä rangaistukseksi Aatamin synnistä ja hänen iankaikkiseksi pelastuksekseen, antoi hän maleksijoille ja maankiertäjille vankeutta ja sakkoja ikäänkuin hyväntekoja ja apua. Kristinopin-tiedostaan hän johti lakien filosofian, ja oikeamielisyytensä ja yksinkertaisuutensa takia hän oli heltymätön.

Ei voi sanoa, että hän oli julma. Mutta ollen suuressa määrin epäaistillinen oli hän myöskin tunteeton. Hän ei luonut itselleen mitään havainnollista ja fyysillistä käsitystä inhimillisistä kärsimyksistä. Hänellä oli yksinomaan siveellinen ja uskonopillinen käsitys niistä. Hänellä oli mystilliseen vivahtava mieltymys koppijärjestelmään, ja todellinen riemu sydämessä ja silmissä hän minulle eräänä päivänä näytteli kaunista vankilaa, joka juuri oli rakennettu hänen virkapiiriinsä; jotain valkeaa, siistiä, mykkää, hirvittävää; kopit asetettuina ympyrään, ja vartia keskellä vartiokojussaan. Se näytti laitokselta, jonka hullut olivat perustaneet hulluja tehdäkseen.

Ja tosiaankin ne ovat kamalia mielipuolia nuo koppijärjestelmän keksijät, jotka siveellisesti parantaakseen pahantekijää asettavat hänet sellaisen järjestelmän alaiseksi, että hänestä tulee joko tylsämielinen tai raivohullu.

Herra Thomas oli toista mieltä. Hän katseli äänettömällä mielihyvällä noita kolkkoja koppeja. Hänellä oli oma sala-ajatuksensa: hän ajatteli, että vanki ei ole koskaan yksin, sillä Jumala on hänen kanssaan. Ja hänen tyyni ja tyytyväinen katseensa sanoi: »Olen saattanut heitä taas viisi kuusi olemaan luojansa ja ylimmän tuomarinsa kanssa kahden kesken. Ei ole koko maailmassa kadehdittavampaa kohtaloa kuin heidän.»

Tämä tuomari sai tutkittavakseen useita juttuja, muiden muassa yhden erästä opettajaa koskevan. Valtion opetus ja kirkon opetus olivat siihen aikaan ilmisodassa keskenään. Sen jälkeen kuin tasavaltalaiset olivat paljastaneet munkkien tietämättömyyden ja raakuuden, syytti paikkakunnan kirkollismielinen sanomalehti erästä valtion opettajaa siitä, että hän muka oli pannut yhden koululapsistaan istumaan tulikuumalle rautakamiinille. Tämä syytös sai uskojia paikkakunnan säätyläispiireissä. Ilmoitettiin asia mieltäkuohuttavin yksityiskohdin, ja ylt'yleensä levinneet huhut saivat hereille oikeuden huomion.

Herra Thomas, joka oli kunnon mies, ei olisi ikinä totellut intohimojaan, jos hän olisi tiennyt, mitä intohimot olivat. Mutta nyt hän otaksui ne velvollisuuksikseen, siksi että ne olivat uskonnollista laatua. Hän uskoi velvollisuudekseen ottaa ajettavakseen nämä jumalatonta koulua vastaan tehdyt valitukset, eikä hän huomannut omaa ylen suurta alttiuttaan niitä ajamaan.

Tulee myöntää, että hän tutki asiaa tarkan tarkalla huolella ja äärettömällä vaivannäöllä. Hän toimitti tutkimuksen noudattamalla oikeuden tavanmukaisia menettelytapoja, ja hän saavutti ihmeellisiä tuloksia.

Kolmekymmentä koululasta, joita huolellisesti kuulusteltiin, vastasivat hänelle alussa huonosti, sitten paremmin, lopuksi varsin hyvin. Yhden kuukauden kuulustelujen jälkeen he kaikki vastasivat niin hyvin, että heillä oli kaikilla sama vastaus. Nuo kolmekymmentä todistusta sopivat toisiinsa, ne olivat yhtäpitäviä, sanalleen samankaltaisia, ja nuo lapset, jotka ensimmäisenä päivänä eivät sanoneet mitään nähneensä, ilmoittivat nyt selkeällä äänellä, kaikki käyttäen tarkalleen samoja sanoja, että heidän pieni toverinsa oli pantu paljain pakaroin istumaan tulikuumalle rautakamiinille.

Herra Thomas onnitteli parhaillaan itseänsä näin kauniista menestyksestä, kun opettaja kumoamattomilla todistuksilla näytti, ettei koulussa ollut ikinä ollut mitään kamiinia. Herra Thomas silloin hiukan alkoi epäillä, että lapset valehtelivat. Mutta se, mikä jäi häneltä huomaamatta, oli se että hän itse tahtomattaan oli sanellut ja opettanut heille ulkoa tuon heidän todistuksensa.

Juttu päättyi siten, että se määrättiin jätettäväksi sikseen. Opettaja laskettiin taas omille oloilleen saatuaan vakavan varoituksen tuomarilta, jotta hän vast'edes pitäisi eläimelliset viettinsä aisoissa. Veljeskunnan koulun pikku lapset tulivat pitämään kissannaukujaisia hänen tyhjän koulunsa edustalla. Kun hän astui kadulle asunnostaan, huudettiin hänelle: »Hoi, pempunpaistaja!» ja nakeltiin kiviä hänen jälkeensä.

Kun koulun ylitarkastaja sai tiedon tästä asiaintilasta, teki hän ilmoituksen mainiten, että tämä opettaja ei kyennyt pitämään arvoansa yllä oppilaidensa silmissä, ja esittäen, että hänet viipymättä siirrettäisiin muuanne. Hänet lähetettiin kylään, missä puhutaan kielimurretta, jota hän ei ymmärrä. Siellä hänellä on nimenään Grille-Cul. Se on ainoa ranskalainen sana, joka siellä tunnetaan.

Seurustellessani tämän tuomarin kanssa olen päässyt perille, mistä se johtuu, että kaikki todistukset, jotka tuomari on pannut tutkintopöytäkirjaan, ovat aivan samaan tyyliin. Herra Thomas vastaanotti minut virkahuoneessaan, missä hän kirjurinsa avustamana juuri kuulusteli muuanta todistajaa. Aioin vetäytyä takaisin, mutta hän pyysi minua jäämään, koska näet minun läsnäoloni ei millään tavoin haitannut oikeuden säällistä menoa.

— Niin, nähkääs, herra tuomari, se oli niin, että minun vaimoni istui ikkunan ääressä. Silloin hän sanoi minulle: »Kas, tuolla menee Soquardot!»

— Hänen esiintymisensä teidän akkunainne alla näytti siis vaimostanne huomiota herättävältä, koska hän ei voinut olla sitä teille nimenomaan osoittamatta. Ja syytetyn eleet näyttivät teistä epäilyttäviltä?

— Minä sanon niinkuin asia oli, herra tuomari. Eukkoni sanoo minulle:
»Kas, tuolla menee Soquardot!» Silloin minä katsoin kanssa ja sanoin:
»Tosiaankin! Se on Soquardot!»

— Aivan oikein. Notaario, kirjoittakaa: »Kello kuusi iltapäivällä aviopuolisot Duval näkivät syytetyn kiertelevän taloa epäilyttävin elein.»

Herra Thomas teki vielä muutamia kysymyksiä todistajalle, joka oli päivätyöläinen ammatiltaan; hän otti todistukset vastaan ja saneli ne kirjurille käännettyinä lakitieteelliselle kielelle. Sitten todistaja sai kuulla todistuksensa luettuna, kirjoitti nimensä alle ja poistui.

— Miksette, kysyin minä silloin, ota todistuksia semmoisina kuin ne annetaan, sen sijaan että käännätte ne kielelle, joka ei ole todistajan omaa?

— En ymmärrä mitä tarkoitatte. Minä otan todistukset niin uskollisesti kuin mahdollista. Niin tekevät kaikki tuomarit. Eikä tavata tuomariviraston aikakirjoissa ainoatakaan esimerkkiä, että tuomari olisi vääristellyt tai typistellyt jotakin todistusta. Jos virkaveljieni perinnäistä tapaa noudattaen hiukan tasoittelen itse sitä sanamuotoa, jota todistajat ovat käyttäneet, teen sen siksi, että todistajat, kuten tämä Duval, jota juuri ikään kuulitte, lausuvat ajatuksensa huonosti ilmi ja että olisi vastoin oikeuden arvoa merkitä virheellisiä, alhaisia ja usein raakoja lauseparsia, kun se ei ole ollenkaan välttämätöntä. Luulen muutoin, paras herraseni, ettei teillä ole täysin selvää käsitystä niistä asianhaaroista, joissa oikeustutkinto toimitetaan. Ei tule jättää näkyvistä itse päämäärää, jonka tuomari asettaa itselleen ottaessaan vastaan ja ryhmittäessään todistuksia. Hänen ei ainoastaan itsensä tule päästä valkeuteen, vaan myös valaista tuomioistuinta. Ei ole kylliksi, että valo syttyy hänessä: sen täytyy syttyä myös muissa oikeuden jäsenissä. On siis tärkeää, että hän selvittää täysin sitoviksi ne todistuskappaleet, joita toisinaan piilee todistajan häilyvässä tai sekavassa selonteossa samoinkuin syytetyn kaksimielisissä vastauksissa. Jos ne merkittäisiin pöytäkirjaan ilman järjestystä ja järkiperäistä menetelmää, niin pätevimmätkin todistukset näyttäisivät heikoilta ja enin osa syyllisiä välttäisi rangaistuksen.

— Mutta tuo menettely, nimittäin todistajan epäselvän ajatuksen tarkistaminen, eikö se ole vaarallista? kysyin minä.

— Olisi kyllä, elleivät tuomarit olisi tunnollisia. Mutta vielä en ole tuntenut ainoatakaan tuomaria, jolla ei olisi ollut hyvin korkea käsitys velvollisuuksistaan. Ja kuitenkin olen istunut tuomioistuimella protestanttien, deistien ja juutalaisten rinnalla. Mutta he olivat valantehneitä virkamiehiä.

— Teidän menettelyssänne, herra Thomas, on ainakin se hankaluus, että todistaja, kun hän sitten kuulee todistuksensa luettavan, tuskin sitä ymmärtää, koska te olette siihen pannut lauseparsia, joita hän ei itse käytä ja joiden merkitys on hänelle outo. Mitenkä esimerkiksi käsittää tämä päivätyöläinen teidän sananne: »epäilyttävät eleet»?

— Olen sitä ajatellut ja noudatankin mitä tarkinta varovaisuutta tätä vaaraa vastaan. Kerron teille esimerkin. Äskettäin oli edessäni eräs todistaja, jonka järjenlahjat olivat sangen niukat ja jonka siveellinen laatu on minulle tuntematon. Hän näytti minusta huolimattomalta, kun notaario luki hänelle hänen todistustaan. Luetutin sen hänelle toistamiseen, kehoitettuani häntä kiinnittämään siihen luopumatonta huomiota. Olin näkevinäni, ettei hän sitä tehnyt sen enempää nytkään. Silloin käytin pientä sotajuonta saattaakseni hänet tarkemmin tajuamaan velvollisuutensa ja vastuunalaisuutensa. Sanelin notaariolle viimeisen lauseen, joka kumosi kaikki edelliset. Sitten kehoitin todistajaa kirjoittamaan alle. Samassa silmänräpäyksessä, kuin hän laski kynän, paperille, pidätin hänen kätensä ja huudahdin:

»Onneton, te aiotte allekirjoittaa selityksen, joka on aivan vastoin sitä, minkä juuri annoitte, ja siis tehdä rikollisen teon!»

— Hän vastasi surkean näköisenä: »Herra tuomari, te olette oppineempi kuin minä, te tiedätte kyllä paremmin kuin minä, kuinka se on kirjoitettava.»

— Te näette, lisäsi herra Thomas, että tuomari, joka harrastaa virkansa hyvin täyttämistä, varoo kaikkea, mikä veisi harhaan. Uskokaa minua, herraseni, oikeudellinen erehdys on pelkkää tarua.

Minut temmattiin äkkiä sanattomaan pimeyteen, jossa epämääräisinä ilmenevät hahmot täyttivät mieleni kauhulla. Silmieni vähitellen tottuessa pimeään minä erotin raskaita vesiänsä vyöryttelevän virran rannalla miehen, jolla oli päässä aasialainen päähine ja olkapäällä airo. Tunsin hänet neuvokkaaksi Odysseuksi. Hänen painuneista poskistaan riippui haalistunut parranhaiven. Kuulin hänen huokaavan sammuneella äänellä:

»Minun on nälkä. En näe enää selvästi, ja sieluni on kuin pimeässä harhaava savukierre. Kuka antaa juodakseni mustaa verta, jotta mieleeni jälleen muistuvat punalaitaiset purteni, nuhteeton vaimoni ja emoni armas?»

Kuullessani nuo sanat käsitin joutuneeni Manan majoille. Yritin liikkua siellä niin hyvin kuin osasin, runoilijain kuvauksia noudattaen, ja kuljin kohti vainiota, jossa hohteli heikko ja lempeä valo. Puoli tuntia kuljettuani kohtasin varjoja, jotka olivat kerääntyneet asphodelos-niitylle juttelemaan. Siinä oli sieluja kaikilta ajoilta ja kaikista maista, ja minä havaitsin suuria filosofeja vaivaisten villien seassa. Myrtin varjoon piiloutuneena kuuntelin heidän keskusteluansa. Aluksi kuulin Pyrrhonin kysyvän leppoisasti, kädet lapion varassa, kuten kelpo puutarhuri ainakin:

— Sielu on kolmenlainen. Meillä on erittäin karkea sielu vatsassamme, tunnekykyinen sielu rinnassamme ja järjellinen sielu päässämme. Sielu on kuolematon. Naisilla on vain kaksi sielua. Järjellinen heiltä puuttuu.

— Platon, te puhutte kuin kuvainpalvelija. Mâconin kirkolliskokous
myönsi vuonna 585 äänten enemmistöllä naisille kuolemattoman sielun.
Nainen on muuten ihminen, koska neitseestä syntynyttä Jeesusta
Kristusta nimitetään Evankeliumissa Ihmisen pojaksi.

Aristoteles kohautti olkapäitään ja vastasi opettajalleen Platonille kunnioittavasti, mutta varmasti:

— Minä puolestani, oi Platon, havaitsen ihmisessä ja samoin eläimissä viisi sielua: 1) ravinnollisen, 2) aistivan, 3) liikunnollisen, 4) haluavan ja 5) järjellisen. Sielu on ruumiin muoto. Se tuhoaa ruumiin itse tuhoutuessaan.

ORIGENES

PYHÄ AUGUSTINUS

HEGEL

SCHOPENHAUER

ERÄS POLYNEESIALAINEN

Sielu on henkeä. Kun tunsin loppuni tulevan, puristin nenäni kiinni, jotta henki pysyisi ruumiissani, mutta en kyennyt puristamaan kyllin lujasti. Niin kuolin.

ERÄS FLORIDALAINEN

Minä kuolin lapsivuoteeseen. Huulilleni laskettiin pienen lapseni käsi, jotta se pidättäisi äidin henkeä. Mutta se oli liian myöhäistä, sieluni pujahti viattoman pienokaisen sormien lomitse.

DESCARTES

Minä olen todistanut pätevästi, että sielu on henkinen. Jos kysytään, mitä siitä tulee, viittaan herra Digbyn kirjoittamaan tutkielmaan.

LAMETTERIE

MINOS

Hyvät herrat, minä käsken etsiä häntä tarkoin kaikista Manalan kartanoista.

ALBERTUS MAGNUS

Sielun kuolemattomuutta vastaan voidaan esittää kolmekymmentä väitettä ja kuusineljättä sen puolesta, joten myöntöpuolella on kuuden todisteen enemmistö.

NAHKASUKKA

Urhoollisen päällikön sielu on kuolematon samoinkuin hänen sotakirveensä ja piippunsa.

RABBI MAIMONIDES

Kirjoitettu on: »Paha tulee hävitetyksi, ja hänestä ei jää mitään jäljelle.»

PYHÄ AUGUSTINUS

Sinä erehdyt, rabbi Maimonides. Kirjoitettu on: »Kirotut joutuvat iankaikkiseen tuleen.»

ORIGENES

Niin, Maimonides erehtyy. Paha ei tule hävitetyksi, vaan vähennetyksi; hän muuttuu aivan pieneksi, jopa huomaamattomaksikin. Niin on ymmärrettävä kadotettujen osa. Mutta pyhät sielut uppoavat Jumalaan.

DUNS SCOTUS

BOSSUET

Origenes ja Duns Scotus pitävät tässä puheita, joista tihkuu alinomaa erehdyksen myrkky. Se, mitä pyhissä kirjoissa on sanottu helvetin tuskista, on ymmärrettävä sananmukaisesti. Kadotetut elävät aina ja kuolevat aina ovat kuolemattomat tuskiansa varten, liian lujat kuollakseen, liian heikot kestääkseen, ja huokailevat iäisesti liekkivuoteillaan tuimien ja auttamattomien vaivojen uuvuttamina.

PYHÄ AUGUSTINUS

Niin, nämä totuudet tulee ymmärtää sananmukaisesti. Kadotettujen todellinen liha se kärsii ajoista aikoihin. Lapset, jotka kuolevat heti synnyttyään tai äitinsä kohtuun, eivät suinkaan vältä näitä kärsimyksiä. Sellainen on jumalallisen oikeuden tahto. Jos ihmisen on vaikea uskoa, etteivät tuleen heitetyt ruumiit siinä milloinkaan pala loppuun, niin se johtuu pelkästä tietämättömyydestä ja siitä, ettei hän tiedä olevan olemassa lihaa, joka säilyy tulessa. Sellaista on esimerkiksi fasaanin liha. Minä tulin sen huomaamaan Hippossa, missä kokkini valmisti ateriaa varten fasaanipaistin ja asetti ateriakseni puolikkaan. Kahden viikon kuluttua minä vaadin toisen puolikkaan ja havaitsin sen vielä täysin kelvolliseksi. Siitä nähdään, että tuli oli sen säilyttänyt samoinkuin se säilyttää kadotettujen ruumiit.

SUMANGALA

Kaikki, mitä olen kuullut, on länsimaisen pimeyden peittämää. Totuus on, että sielut siirtyvät ruumiista toiseen, kunnes ehtivät autuaaseen nirvanaan, joka lopettaa olemisen kaikki vaivat. Gautama koki viisisataaviisikymmentä inkarnatiota, ennenkuin tuli Buddhaksi; hän oli kuningas, orja, apina, norsu, korppi, sammakko, plataani ja niin edespäin.

SAARNAAJA

Ihmiset kuolevat samoinkuin eläimet, ja heidän kohtalonsa on sama. Niinkuin kuolee ihminen, kuolevat eläimetkin. Molemmissa on sama henki, ja ihmisessä ei ole mitään enempää kuin eläimessä.

TACITUS

Tuo puhe sopii juutalaiselle, joka on luotu orjuuteen. Minä puolestani puhun roomalaisena: Suurten kansalaisten sielu ei ole katoavainen. Niin sopii uskoa. Mutta se otaksuma, että jumalat suovat kuolemattomuuden orjien ja vapautettujen sieluille, loukkaa jumalten majesteettia.

CICERO

Ah, poikani, kaikki, mitä manaloista kerrotaan, on pelkkää valheitten kudelmaa. Minä kysyn itseltäni, olenko kuolematon minäkään muuten kuin konsulaattini muiston nojalla, joka säilyy iäti.

SOKRATES

Minä puolestani uskon sielun kuolemattomuuteen. Se on kaunis uhkayritys, toivo, jolla tulee itseänsä hurmata.

VICTOR COUSIN

Parahin Sokrates, sielun kuolemattomuus, jonka minä olen kaunopuheisesti todistanut, on lähinnä moraalinen välttämättömyys. Hyve näet on kaunis retorinen aihe, ja ellei sielu ole kuolematon, ei hyve tule palkituksi. Ja Jumala ei olisi Jumala, ellei hän huolehtisi minun ranskalaisten esitysteni aiheista.

SENECA

Ovatko nuo viisaan periaatteita? Ota huomioon, sinä Gallian filosofi, että hyvien tekojen palkkana on niiden tekeminen ja ettei hyveen ulkopuolelta löydy mitään sen arvoista korvausta.

PLATON

On kumminkin olemassa jumalallisia rangaistuksia ja palkintoja. Kuoleman jälkeen siirtyy pahan ihmisen sielu alemman olennon, hevosen, virtahevon tai naisen ruumiiseen. Viisaan sielu yhtyy jumalten kuoroon.

PAPINIANUS

Platon väittää, että jumalten oikeus korjaa tulevassa elämässä ihmisten oikeutta. On päinvastoin hyvää ja hyödyllistä, jos ihminen, kärsittyään maan päällä rangaistuksen, jota ei ole ansainnut ja jonka hänelle määrää erehdykselle altis, mutta laillinen ja täysin pätevästi tuomitseva esivalta, jatkaa rangaistuksensa kärsimistä kadotuksessa; tämä on inhimillisen oikeuden harrastusten mukaista, ja merkitsisi sen heikontamista, jos väitettäisiin jumalallisen viisauden voivan kumota sen tuomioita.

ERÄS ESKIMO

Jumala on kovin hyvä rikkaille ja kovin paha köyhille. Hän siis rakastaa rikkaita eikä rakasta köyhiä. Ja koska hän rakastaa rikkaita, ottaa hän heidät taivaaseen, ja koska hän ei rakasta köyhiä, panee hän heidät helvettiin.

KIINALAINEN BUDDHALAINEN

Tietäkää, että jokaisessa ihmisessä on kaksi sielua, toinen hyvä, joka yhtyy Jumalaan, toinen paha, joka joutuu kärsimään.

TARENTON VANHUS

Oi viisaat, vastatkaa vanhukselle, puutarhojen ystävälle: onko eläimillä sielu?

ARISTOTELES

Ne ovat eläimiä, ja niillä on sielu samoinkuin meilläkin. Tämä sielu on yhteydessä heidän elintensä kanssa.

EPIKUROS

Oi, Aristoteles, heidän sielunsa on onneksi samanlainen kuin meidän, häviävä ja kuoleman alainen. Rakkaat varjot, odottakaa kärsivällisesti näissä puutarhoissa aikaa, jolloin teistä lopullisesti katoo elämisen julma tahto ja sen keralla itse elämä onnettomuuksineen. Levätkää jo ennakolta rauhassa, jota ei mikään häiritse.

PYRRHON

CLAUDE BERNARD

Kukaan ei hänelle vastannut, ja varjojen joukko poistui äänettömästi, niinkuin pilvi tuulen ajamana.

Minä luulin jääneeni yksin asphodelos-niitylle, mutta samassa ilmaantui näkyviini Menippos, jonka tunsin hänen kyynillisen hilpeästä ilmeestään.

— Kuinka on mahdollista, oi Menippos, kysyin minä häneltä, että nämä vainajat puhuvat kuolemasta ikäänkuin eivät sitä tuntisi, ja minkätähden näyttävät inhimilliset kohtalot olevan heille yhtä hämärät kuin heidän vielä maan päällä eläessään?

Seikka johtuu varmaan siitä, vastasi minulle Menippos, että he ovat säilyneet yhä jollakin tavoin inhimillisinä ja kuolevaisina. Ehdittyään kuolemattomuuteen he eivät enää puhu eivätkä ajattele. He muuttuvat jumalten kaltaisiksi.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALITTUJA KERTOMUKSIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.