The Project Gutenberg eBook of Uittomiehiä ja kullankaivajia, by Stewart Edward White

    I. Tukinuittaja.
   II. Esimies.
  III. Mittaaja.
   IV. Uittopäällikkö.
    V. Viides tie.
   VI. Taivaan tuulen tuuditeltavana.
  VII. Tyttö joka pettyi.
VIII. Billyn keltanokka.
   IX. Kaksi panosta.
    X. Kilpajuoksu.
   XI. Pelastava armo.
  XII. Kullankaivaja.
XIII. Tyttö punaisissa.

TUKINUITTAJA.

Ensi kerran tapasin hänet eräänä heinäkuun neljäntenä päivänä kahdeksankymmenluvun keskivaiheilla. Puutavarakaupungin sahajauhokadut ja korkeat lankkukäytävät olivat ääriään täynnä väkeä. Kaupungin vakinainen asujamisto saatteli kotikutoisiin sunnuntaikoreuksiin pukeutuneita vaimojaan ja mielitiettyjään. Tusinan verran vieraspaikkakuntalaisia, kuten minäkin, koetti pysytellä niin näkymättömissä kuin suinkin sievistelevien kaupunkilaisten tieltä. Mutta suurin osa kulkijoista oli metsistä palanneita tukkimiehiä. Minä istuin tuoliini painautuneena hotellini edustalla ja katselin heidän ohikulkuaan.

Heidän paksuvillaiset paitansa, joitten yli leveät housunkannattimet olivat ristissä, heidän punaiset kaulahuivinsa, ruskeat nahkavyönsä, lyhyet, karkeavillaiset housunsa, jotka ikäänkuin katkesivat kesken polven alapuolelta ja vihdoin heidän tukevanaulaiset, paksuanturaiset kenkänsä antoivat kaikki leimansa tälle ammattikunnalle, mutta enin kiinnitti mieltäni kuitenkin heidän silmänsä, jotka vilkkuivat huolettomasti kallelleen nakattujen pyöreitten lakkien alta. Heidän silmänsä olivat erehdyttävän samanlaiset. Tietenkin niissä oli sinisiä ja tummia, ruskeita ja harmaita, mutta kaikki ne olivat yhtä avokatseiset ja ujostelemattomat. Joka silmäpari tähyili sinuun suoraan, omituinen kunnioituksen ja häikäilemättömyyden sekainen ilme katseessaan, ja poikkeuksetta välähteli joka silmäkulmassa kuiva huumori. Tietämättäni olin kai tarkannut tarpeettoman tiukasti erästä nauravaa silmäparia, sillä äkkiä ilmaantui eteeni sinisilmäinen olento, joka hieman pilkallisesti kysyä tokaisi:

»Hei poikaseni, näytätpä yhtä innokkaalta kuin käärmeentappaja. Olenko ehkä kauan kaipaamasi ystävä?»

Ääni vastasi täydelleen miehen asentoa. Se oli huoleton kuin lapsen. Hän seisoi siinä valmiina mihin tahansa. Jos haastoit riitaa, otti hän sen ilolla vastaan; jos tarvitsit apua, oli hän yhtä aulis tarjoamaan sitä sinulle.

»Ehkäpä oletkin», vastasin minä, »jos osaat sanoa minne nuo ihmiset vaeltavat.»

Hän työnsi lakkinsa takaraivolle ja sukaisi kädellään vaaleita, lyhyiksi leikattuja kiharoitaan.

Minä lyöttäydyin hänen mukaansa ja yhdessä me sitten seurasimme muuta joukkoa joelle, jossa asetuimme kuin kaksi korppia rannalla kohoavalle hirsiläjälle, josta taas oli hyvä näköala puomintäyteisten tukkilauttojen väliselle avovedelle.

»Tukinuitto on juuri lopussa», selitti uusi ystäväni. »Takajoukko tuli viime yönä alas. Neljäntenä päivänä on juhla. Tämä pikku kaupunki on aina mukana, kun pojat käyvät erottelemaan tukkeja.»

Puoli tusinaa kekseillä varustettua miestä vieritti yhdeksäntuumaista valkopetäjätukkia avoveteen, johon se jäi kellumaan kolmen, neljän jalan päähän puomista.

Äkkiä juoksi eräs mies puomia pitkin, hyppäsi kevyesti ilmaan ja tulla tupsahti poikkiteloin tukin toiseen päähän. Se painui nilkkoja myöten vesiryöppyyn toisen pään noustessa äkkiä ja koko tukki siirtyi sysäyksen voimasta keskelle avovettä. Ja mies, käsivarret ristissä rinnalla, polvet notkistuneina sorjaan sirkusratsastajan asentoon, seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas.

Hyväksymishuuto seurasi hyppyä. »Se on Dickey Darrell», sanoi tiedoittajani. »Karjuva Dick. Katsopas häntä.»

Tukilla seisova mies oli pienehkö, hänen hartiansa ja reitensä olivat sopusuhtaisesti kehittyneet, mutta käsivarret riippuivat pitkinä kuin apinalla. Enin pisti ehkä kuitenkin silmään punertavanruskea otsatukka, joka varjosti vaaleita kulmikkaita kasvoja ja kaksi punaruskeaa suunnikasta, jotka tekivät kulmakarvojen virkaa. Silmät olivat mustat ja selittämättömät kuin oravalla.

Hetken seisoi hän suorana ja liikkumattomana kuin ainakin yleisön edessä esiintyjä. Sitten hän alkoi hiljaa pyörittää tukkia jalkojensa alla. Ylväs katse, rinnalla ristissä olevat käsivarret ja notkea keskiruumis eivät värähtäneet tuumaakaan. Ainoastaan jalat liikkuivat eteenpäin, ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin, kunnes pyörivän tukin ympärillä roiski vesi korkeana, leveänä suihkuna. Sitten kuului äkkiä kaksi jysähdystä hänen iskiessään raskaat anturarautansa tukin kylkeen vastaliikkeeksi. Tukki taukosi silmänräpäyksessä pyörimästä. Se vapisi kuin juoksija, joka kesken parastaan pakotetaan pysähtymään.

»Ei se vielä mitään!» vastasi toverini. »Kuka hyvänsä pystyy tukkia sorvaamaan. Katsohan nyt.»

Karjuva Dick liikutteli käsiään ensi kertaa. Erikoisella varovaisuudella asetteli hän epävakaista alustaansa täydelliseen lepotilaan. Sitten hän heitti ilmavoltin.

Siinä se oli. Ystävältäni pääsi hurja hyväksymishuudahdus, joka pian hukkui yleiseen kiljuntaan.

Pitkä keksi sukelsi puomin suunnalla tukkia kohti, pureutui sen päähän ja veti sen lähemmä puomia. Eräs toinen mies hyppäsi Dickey Darrellin toveriksi. He seisoivat vastakkain, polvet notkistettuina ja valppaina. Äkkiä he aivan kuin yhteisestä sopimuksesta alkoivat pyörittää tukkia, vasemmalta oikealle. Siitä tuli huima kyyti. Kuten oravalla häkkärällä vilisivät heidän jalkansa. Hiljalleen selvisi, että Darrellin vastustaja ei pystynyt pysymään tukin selässä. Vähän kerrallaan luisui hän yhä alemmaksi tukin kylkeä, kunnes menetettyään vihdoin kokonaan jalansijan putosi valtavalla roiskahduksella selälleen jokeen.

Yksi toisensa perästä käväisi puolisentusinaa tukinuittajaa ahdistamassa järkkymättömänä seisovaa Dickiä, mutta yhdelläkään heistä ei ollut kylliksi taitoa kestämään hänen tulista menoaan. Eräs seitsentoistavuotias poika näytti hetkisen pitävän puoliaan onnistuen ainakin pysyttelemään veden yläpuolella, vaikka Dick ilmeisesti sorvasi tukkia parhaimmalla taidollaan. Mutta kun tuo erinomainen asiantuntija vihdoin koko painollaan polkaisi pari kertaa vastakkaiseen suuntaan tukkia, niin lensi nuorukainen yhtä nopeasti päistikkaa veteen, kuin hän olisi lentänyt äksyn hevosen pään yli.

Väkijoukko alkoi tulla levottomaksi ja odotti kärsimättömästi jotakin uutta vapaaehtoista nöyryyttämään Darrellia. Se vaati parhaan sorvaajan esille heti, ja alkoi lisääntyvällä itsepintaisuudella huutaa erästä nimeä.

Ja silloin arvasin minä ystäväni ujostelevista kasvoista, jumalattomista vastalauseista ja hyvin tajuttavista kirouksista, että noilla huudoilla tarkoitettiin juuri häntä.

Kymmenkunta lähellä olevaa miestä alkoi huutaa. »Täällä hän on. Tule pois Jimmy. Älä ole pelkuri. Nyle se peijakas ja pane nahka aidalle kuivamaan.»

Jimmy, yhä kiroillen ja punastellen salli heidän vetää itsensä korokkeeltaan ja katosi väkijoukkoon. Hetkistä myöhemmin näin hänen päänsä ja hartiansa liikkuvan puomille päin ja sitten hän äkkiä astui varovasti vastustajansa eteen tukille.

Nyt ei ollutkaan kysymys vain voimasta eikä myöskään lapsenleikistä. Molemmat miehet seisoivat vastakkain, tarkasti pitäen silmällä toisiaan, mutta liikkumattomina, polvet notkistettuina. Minusta he näyttivät painijoilta, jotka odottivat tilaisuutta käydä kiinni. Hitaasti pyörähteli tukki yhtäälle, sitten toisaalle. Se oli vain jonkinlainen kohtelias tervehdys. Äkkiä polkaisi Dick kolme kertaa nopeasti vasemmalta oikealle, ikäänkuin alkaakseen sorvauksen, sitten hyppäsi hän korkealle ilmaan ja tuli sitten poikittain tukille vastapuolella. Jimmy vastasi äkillisellä vastapolkaisulla ja piti paikkansa huolimatta Darrellin painosta.

Ikäänkuin Darrellin uhkarohkea temppu olisi ollut merkki taistelun alkamisesta, kävivät molemmat miehet käsiksi leikkiin. Milloin pyöri tukki vasemmalle, milloin taas oikealle, toisinaan hypähti se yhtäälle, toisinaan toisaalle, mutta aina salaman nopeudella ja vaahdon räiskyessä ympärillä. Raudoitettujen anturain kopse tukin kylkeen soi kuin pyssyn laukaukset. En voinut erottaa eri hyökkäyksiä ja varo-asentoja, väistöjä ja vastahyökkäyksiä tässä eriskummallisessa kaksintaistelussa enkä myöskään osannut päättää kenen aloitteesta tukki kulloinkin pyörähti suuntaan tai toiseen. Mutta mielessäni väikkyy vieläkin kuva kahdesta miehestä, jotka miltei liikkumattomina vyötäisiään myöten, siitä alaspäin olivat melkein väräjävässä liikkeessä ja siten määräsivät tukin huiman pyörinnän.

Väkijoukko oli innostunut ja puolueellinen — Jim Powersin hyväksi. Se aivan ulvoi kiihkosta. Sitten se menetti alkeellisimmatkin hienotunteisuuden käsitteet ja raivosi kuin vimmattu huomatessaan, että äkillinen loiskaus veteen tiesi heidän suosikkinsa häviötä samalla kuin voittamaton Darrell yhä tepasteli kelluvalla kilpakentällä sen vuoden sorvausmestarina.

Minun täytyy tunnustaa että olin yhtä pahoillani asiasta kuin muutkin. Kapusin korokkeeltani ja raivasin tieni lemuavain tukkikasojen välitse välttääkseni tungosta ja noiduin kaikkia pikkujumalia heidän väärään suuntaan osuneesta puolueellisuudestaan. Tällöin satuin aivan Jim Powersin ääreen, joka istui vettä valuvana eräällä lankunpätkällä tutkiskellen paljasta jalkaansa.

Jim käännähti ympäri ja saatoin nähdä hänen poikamaisen nauravien kasvojensa äkkiä muuttuvan julmiksi ja jäykiksi ja hänen silmäinsä tuiskivan tulta.

Hän näytti minulle jalkaansa. Varpaitten juurien yli punoitti kaksi riviä pieniä pyöreitä jälkiä, joista tihkui verta. Minä seisoin kysymysmerkkinä.

»Hän potkaisi minua!» selitti Jim Powers. »Polkaisi korkoraudallaan jalalleni! Astui jalalleni ja sai minut kompastumaan, senkin — — —» Jimmy Powers osasi kiroilemisen taidon.

»Se ei kuulu minun tapoihini», mutisi hän, vetäen paksua villasukkaa jalkaansa.

»No mutta», vastustelin minä, sappeni alkaessa kiehua. »Sehän oli häväistystä! Koko väkijoukko oli sinun puolellasi. Sinun ei olisi tarvinnut muuta kuin sanoa jotakin — —»

Hän keskeytti minut heti. »Ja käyttäytyä kuin narri — todellakin, Mike. Tässä iässä täytyy miehen jo tuntea Dickey Darrell tarpeeksi ja olen jo siksi suuri, että minun täytyy itse pitää huoli itsestäni.»

Hän survasi jalkansa uittosaappaaseen ja otti minua käsipuolesta, ilmeisesti entisellään.

»Ei, älä sure tukkaa päästäsi minun vuokseni, kyllä minä vielä selvitän välini Karjuvan Dickin kanssa.»

Sinä yönä siirsin isäntäni neuvosta vaatekaappini ja matkakirstuni makuuhuoneeni oven eteen ja makasin valveilla kuunnellen kuinka kaupunki tuntui huojuvan perustuksillaan. Jokaisen erikoisen tuiman räjähdyksen kuuluessa luulin Jimmyn selvittelevän välejään Karjuvan Dickin kanssa.

Seuraavana vuonna, mutta hieman aikaisemmin, kävin tuossa samaisessa puutavarakaupungissa. Huutavana vastakohtana edelliselle käynnilleni oli se seikka, että kadut nyt olivat aivan tyhjät.

Hotellin isäntä tunsi minut, ja kun olin peseytynyt ja syönyt, lähestyi hän minua ja virkkoi:

»Teillähän on koko päivä käytettävänänne, miksi ette ota hevosta ja lähde katsomaan suurta tukkiruuhkaa? Siellähän on jokainen, joka vain kynnelle kykenee.»

Vastaukseksi tiedusteluuni, kertoi hän sitten: »Tukit ovat ruuhkautuneet tuolla ylempänä joen mutkassa ja pahasti ovatkin. Miehistö on ollut sen kimpussa jo toista viikkoa ja viime yönä kävi Darrell hakemassa lisää dynamiittia. Sitä kannattaa käydä katsomassa. Sen rintapuoli on lähemmä kolmekymmentä jalkaa korkea ja vesi on noussut kovasti joessa.

»Niin. Hän on jälkijoukon esimies tänä vuonna. Ehkäpä teitä haluttaa käydä katsomassa sitä.»

Kuljin hevosellani hitaasti pehmeähiekkaista tietä suunnattomien männynkantojen keskellä ja läpi keväisten kauniiden tammimetsien, kunnes vihdoin tulin aukeamalle, johon oli pystytetty kaksi suurta telttaa ja jossa näkyi valtavalla hirsitulella jättiläiskattila ja kuivausrakkineet toisen tulen ääressä. Lihava kokki, välttämättömässä lurppalierisessä huopalakissaan, kaksi paljaskäsivartista keittäjätärtä ja siinä seitsemänkymmenen korvissa oleva »kokkipoika» olivat ainoat näkyvissä olevat elävät olennot. Toinen keittäjättäristä suostui ottamaan huomaansa hevoseni ja minä lähdin painamaan idästäpäin kuuluvaa säännöllistä keksien ääntä kohti.

Jouduin vihdoin eräälle parikymmentä jalkaa joen pinnasta olevalle tasaiselle paikalle. Puolentusinaa katsojaa oli siinä ennestään. Heidän joukostaan ei voinut olla huomaamatta erikoisesti erästä pitkää, laihahkoa, leveähartiaista nuorta miestä, joka oli puettu yksinkertaiseen, mutta hieman rypistyneeseen liikemiehen pukuun ja jonka voimakkaat, selväpiirteiset kasvot ja jäntevät kädet olivat vahvasti auringon paahtamat. Seuraavassa tuokiossa katsoin jo ruuhkaa.

Sen etupuoli nousi, kuten isäntäni oli sanonut, noin kolmisenkymmentä jalkaa jyrkästi -vedenpinnasta kuin tuhatsarvinen hirviö. Sen takana painoivat sitä lukemattomat tukit, jotka olivat pakkautuneet näköjään selvittämättömäksi rykelmäksi, niin kauas kuin silmä kantoi. Eräs lähelläni seisova mies ilmoitti minulle, että sen pää oli noin kolmen peninkulman päässä. Sen alta pursusi vaahtoava joen vesi, jota ei mikään muu voima kuin tuollainen tukkien paljous olisi voinut vastustaa.

Nelikymmenmiehinen joukko askarteli ruuhkan kimpussa. He puskivat keksinsä vastahakoisiin tukkeihin, vetivät ja työnsivät, väänsivät ja pyörittelivät yhden kerrallaan virtaan, joka ne vei mukanaan. Sitä he olivat tehneet jo kokonaisen viikon. Tähän saakka ei heidän ponnistuksensa olleet saaneet paljoakaan aikaan, mutta kerran pääsisivät he kärsivällisesti uurastaen käsiksi ruuhkan lukkoon. Silloin rykelmä sulaisi kuin sokeri veteen ja silloin oli kunkin pelottoman työskentelijän pelastauduttava kiireimmän kaupalla sortuvan ruuhkan alta kuivalle.

Katseeni liukui miehestä mieheen ja pysähtyi viimein Dickey Darrelliin. Hän seisoi pystyyn nousseen tukin kaltevassa päässä, josta hän saattoi seurata koko näytelmää. Hänen pienet kolmikulmaiset kasvonsa suorakaiteen muotoisine kulmakarvoineen olivat työn jännityksestä kalpeat, ja hänen pikisilmänsä näyttivät leimuavan sellaisella rajulla voimalla, että ne saivat niitten katseen kohtaaman miehen hypähtämään kuin häntä olisi kuumalla hiilihangolla kolhaistu. Sitten viime käyntini olin kuullut Dickey Darrellista enemmänkin ja iloitsin saadessani tilaisuuden nähdä Morrison Daly’n parhaan uittajan työn touhussa.

Ruuhka näytti olevan aivan hajoamaisillaan. Puolen tunnin jännittävän odotuksen perästä näytti se yhä olevan hajoamaisillaan, jotenka istuuduin erään kannon päähän. Silloin vasta ensi kerran huomasin erään toisenkin tuttavan, joka käytteli keksiään aivan esimiehen korkean persoonan lähettyvillä.

»Hei», sanoin itsekseni, »sepä somaa. Olisipa hauska tietää joko Jim Powers on maksanut velkansa. Ja jos niin on, kuinka hän työskentelee niin lähellä Karjuvaa Dickiä ja niin hyväntuulisena!»

Puolen päivän aikaan tulivat miehet rannalle päivälliselle. Painoin neljännesdollarin kokin yksityistaskuun ja sain vatsani täyteen minäkin. Aterian jälkeen lähentelin viimevuotista tuttavaani.

»Varmasti», vastasi hän sydämellisesti. »Mutta olet täällä hieman liian aikaiseen tänä vuonna!»

Tarjosin hänelle sikarin, jonka hän heti vaihtoi maissipiippuunsa.
Istuuduimme erään puun juurelle.

»No siitä saat olla varma», vastasi hän. »Mutta se on kerrassaan kiusankappale. Vanhalla Jim Shearerillakin olisi tämän kanssa täysi työ päästäkseen selville missä sen lukkohirret sijaitsevat. Olemme saaneet sen liikkeelle jo kolme kertaa, mutta se on aina uudelleen mennyt lukkoon. Näyttää siltä kuin se voisi hajota millä hetkellä tahansa.»

»Asiasta toiseen. Joko ne viimekesäiset kalavelat on sovittu Darrellin kanssa?»

»Ei» vastasi Jimmy Powers. Sitten hän hetken perästä lisäsi: »Ei vielä.»

Vilkaisin häneen ja näin että hänen leukansa sai saman ilmeen, joka minua viime kesänä oli miltei säikähdyttänyt. Sitten, nähdessään minun kasvoni, sai hän taas entisen poikamaisen ilmeensä.

»Poikaseni», sanoi hän, nousten jaloilleen, »nuo piikkien arvet tuntuvat vieläkin jalassani. Ja panehan visusti mieleesi yksi asia: Dickey Darrell saa sen vielä maksaa.» Hänen kasvonsa tummenivat äkillisestä vihanpuuskasta. Se mitä hän sitten sanoi, ei ollut paljasta manailua. Se oli todellista kiroamista ja siinä ilmeni sammumaton viha.

Kolmen tienoissa iltapäivällä toteutui Jimmyn ennustus. Ilman vähintäkään varoitusta ruuhka alkoi purkautua. Tavallisesti erinäiset edelläkäyvät rasahdukset, pienet eteen- tai taaksepäin käyvät liikahdukset, vavahtelut ja tukkien aiheuttamat narahdukset tiedoittavat miehille vaaran lähestymisen. Mutta tämä ruuhka, yhtä selittämättömän itsepintaisesti kuin se oli vastustanut kaikkia hajoittamistoimenpiteitä, yhtä selittämättömän pikaisesti se alkoi purkautua. Ensimmäiset tukkirivit syöksyivät suinpäin jokeen kohottaen ilmoille samanlaisen vesipatsaan kuin vedenalainen dynamiittiräjähdys. Niitten takana olevat tukkimassat ryntäsivät sokeasti perässä, nousten pystyyn ja syösten kumoon, heittäytyen sinne ja tänne, välistä poukahtaen korkealle ilmaankin valtavien voimien pakottamina, jotka näyttivät ryhtyneen jonkinlaiseen jättiläiskisailuun.

Tukinuittajat pääsivät kuiville huolimatta yllätyksestä. He pitivät keksejään poikittain edessään tasapainon säilyttämiseksi ja puikkelehtivat rannalle tyynesti ja hätäilemättä aivan kuin he olisivat punninneet jokaista askeltaan eteen sattuvan tapauksen varalta. He tunsivat kaikkien tilaisuudessa vaikuttavien voimien yhteissummat yhtä tarkkaan kuin biljaardin pelaaja vaistomaisesti laskee kulmat pallonsa ja maaliin sattuman välillä. Sen mukaan välttivät he purkauksen keskustaa, pysähtyivät siinä, missä tukkien liikekin hetkeksi oli tauonnut, juoksivat liikkuvia tukkeja ja astuivat niitä pitkin, jotka eivät vielä olleet lähteneet virran mukana ja pääsivät sillä keinoin rantaan.

Ruuhka itse alkoi purkautumisensa kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, mutta ikäänkuin koottuaan voimiaan satasen jalkaa, se pysähtyi äkkiä. Purkautumisesta tulikin »keskonen».

Meillä oli nyt kaikilla tilaisuus huomata kaksi seikkaa. Ensiksikään ei koko ruuhka ollut liikkunut kuten alussa otaksuimme, vaan ainoastaan osa siitä, vain parinkymmenen kyynärän pituudelta. Tällöin oli liikkeelle lähteneen ja koko muun ruuhkan väliin jäänyt noin sadan jalan pituinen avovesi, jossa uiskenteli joukko tukkeja. Toinen tosiasia oli se, että Dickey Darrell oli pudonnut tuohon avoveteen ja ponnisteli parhaillaan erästä uiskentelevaa tukkia kohti. Niin paljon olimme selvästi huomanneet. Silloin murtui äkkiä toinenkin ruuhkan osa ja alkoi purkautua. Karjuva Dick oli joutunut kahden jättiläismäisen myllynkiven väliin, jotka olivat jauhamaisillaan hänet näkymättömiin.

Muuan toimekas olento heittäytyi ensimmäisen ruuhkan osan peräpuolelta virtaan, ui tarmokkain ottein kelluvien tukkien yli, tarttui Darrellia takin kauluksesta ja alkoi kuormineen tarpoa aivan murtuvan ruuhkan editse rantaa kohti.

Harvoinpa lienee nähty uljaampaa pelastamista. Tukit vierivät, putoilivat ja sukeltelivat raskaasti kuormattua miestä vastaan. Hän kiipesi kuin polkumyllyä, jonka nopeus alati kasvoi. Ja kun hän vihdoin pääsi perille, oli entinen avovesi niin täynnä tukkeja, ettei keksikään olisi niiden väliin mahtunut.

Tukkimiesten tapoihin ei kuulu mielenosoitukset olkoot ne laatuaan mitä hyvänsä, mutta tässä oli lisäksi työpaikka, joka vaati kaikkien huomion. Pysähtymättä hengittämään tai onnittelemaan kävivät he käsiksi hetken vaatimiin toimiin. Koko ruuhka oli vihdoinkin liikkeellä. Jimmy Powers haki rannalta uuden keksin. Karjuva Dick syöksyi kuin pieni paholainen työhön. Neljäkymmentä miestä oli useassa paikassa ruuhkan kimpussa, auttaen sitä hajoamaan vetämällä syrjään tukkeja, jotka uhkasivat uudelleen muodostaa lukon ja johdattamalla kuin kääpiöt jättiläisvoimia vaikuttavimpaan suuntaan. Mylvien kuin villi karja liukuivat tukit ohi alussa hitaasti, mutta sitten junan nopeudella patoutumisesta vapautuneen veden mukana. Miehiä oli kaikkialla, joka tapauksen varalta, aivankuin lehmäpaimenia pakokauhuisen karjan ympärillä. Ja niin katosivat tukit toisensa perästä alempana olevan mutkan taa juhlallisina, silloin tällöin vain ontosti kumahdellen toistensa kylkiin, tukinuittajien vetäessä suuren puomin entiselle paikalleen. Puolisen tusinaa heitä jäi seisomaan kekseihinsä nojaten katselemaan työnsä tulosta.

Katselijoista lähti yksi toisensa jälkeen pois. Vihdoin ei ollut muita jäljellä kuin minä ja tuo auringon paahtama nuori mies. Hän istui kannon nenässä omituinen tyhjä ilme silmissään. En häirinnyt häntä tuumissaan.

Aurinko laski. Viileä iltatuuli imeytyi virtaa ylös. Keittopaikalla alkoi suuri nuotio räiskyä kuivausrakkineen luona. Hämärässä astuskeli miehiä joen alajuoksulta tulevaa tietä.

Auringon paahtama nuori mies nousi ja lähti heitä vastaan. Näin hänen palaavan innokkaasti keskustellen Jimmy Powersin kanssa. Ennenkuin he tulivat kohdalleni oli hän jo kääntynyt mennäkseen pois.

Jimmy Powers jäi pitkäksi aikaa katsomaan hänen jälkeensä, senkin perästä kun hän oli kadonnut näkyvistä ja vielä senkin jälkeen kun hänen rattaittensa ääni oli tauonnut kuulumasta. Kun tulin hänen luokseen, käänsi hän kasvonsa minuun päin ja niistä oli kadonnut jäljettömiin entinen huoleton ja itseensä luottava tukkilaisilme. Hänen silmänsä olivat seljällään, miltei peljästyneet ihmetyksestä ja ihailusta.

»Tiedätkö kuka tuo oli?» kysyi hän minulta tuskin kuuluvalla äänellä. »Se oli Thorpe, Harry Thorpe. Ja tiedätkö mitä hän minulle juuri sanoi, minulle. Hän sanoi, että hän halusi saada minut ensi talvena työkuntaansa N:o 1:teen, Thorpen n:o yhteen. Ja hän sanoi minulle, että minä olin ensimmäinen mies, jonka hän oli pestannut suoraan n:o yhteen.»

Hänen äänensä kuulosti miltei nyyhkytykseltä. Olin kuullut miehestä ja hänen menettelytavoistaan. Tiesin, että hän tavallisesti täydensi parhaan työkuntansa muista työkunnista, jotenka hän kuten Jimmy sanoi »ei koskaan pestannut suoraan n:o yhteen.» Olin kuullut hänen maineestaan sekä hänen omilta että muitten tukkimiehiltä, mutta vasta ensi kerran jouduin suoranaiseen kosketukseen hänen vaikutusvaltansa kanssa. Se teki minuun sitäkin suuremman vaikutuksen kun olin tutustunut Jimmy Powersiin ja hänen kaltaisiinsa.

»Sinä ansaitsetkin sen», sanoin minä, »vallan erinomaisesti. En aio nimittää sinua miksikään sankariksi, sillä se ällöttäisi sinua. Sen, minkä teit tänä iltana osoitti, että sinussa on miestä. Se oli urhea teko. Mutta se oli sitäkin suurenmoisempi senvuoksi, että pelastit vihamiehesi hengen, että unohdit kaiken muun ja annoit inhimillisyyden voittaa, kun vaara — —»

Minun täytyi lopettaa, sillä Jimmy katsoi minuun taas tuo entinen ivallinen hymy huulillaan.

»Jos sinä aiot ripustaa Betlehemin tähtiä joulukuuseeni, niin lopeta ajoissa», sanoi hän. »En minä pelastanut tuota vietävää minkään kristillisen hentomielisyyden puuskassa, älä luulekaan. Tietysti pelastin hänet vain sorvausottelua varten ensi heinäkuun neljäntenä.»

II.

ESIMIES.

Mies on yksi asia. Mies ja hänen työnsä on toinen asia, kokonaan toinen. Sen voit havaita missä hyvänsä, mutta tukkimetsässä parhaiten kaikista.

Varsinkin pitää se paikkansa kämppäkunnan pomoon, esimieheen nähden. Ja liike, joka tuntee tehtävänsä, tietää tämän hyvin eikä senvuoksi koskaan ota huomioon ainoastaan sitä puolta miehessä, joka näkyy kaupungissa oleskelusta. Olipa hän juoppo tai raitis, esiintyipä mies pelkurina tai rohkeana, voimakkaana tai heikkona — kaikki tämä on yhdentekevää puutavaramiehelle. Metsissä hänen kuntonsa vasta tulee näkyviin.

Vaikka tuollainen mies on erinomaisen aikaansaapa ja luotettu omassa työpiirissään, saattaa hän olla mitä huonoimmassa maineessa ulkopuolella sitä. Yksinomaan hänen pystyväisyytensä työpaikalla kohottaa hänet n:teen potenssiin, siinä hän omistaa sen itsenäisyyden, joka muodossa tai toisessa on välttämätön miehelle, joka käy jostakin. Hänen kyvyssään päättää onnistua on juuri se itseluottamus, joka on välttämätön ja joka myös tekee hänet vastustamattomaksi. Hyvä esimies ei kaihda mitään, mikä vain voi edistää hänen tehtäväänsä.

Enimmät ihmiset pohjoisessa käsittävät tämän kaksinaisuuden, mutta joskus sattuu, että joku joko tyhmyydestä tai kokemattomuudesta tai myöskin huomiokyvyn puutteesta erehtyy pitämään miehen metsä-mainetta ja kaupunki-mainetta samana. Jos häh toimii tämän erheellisen luulonsa mukaan, joutuu hän varmasti ikävyyksiin. Ottakaamme esimerkiksi se tapaus, joka koskee Silver Jackia ja Morrison & Dalyn kiertävää esimiestä. Silver Jack kuvitteli, että hänen ensi kohtauksensa Richard Darrellin kanssa Bay Cityssä tiesi samanlaista tulosta toisen kerran tavatessaan hänet kämppä n:o 30:n työmailla. Hänen erehdyksensä tuli kalliiksi, mutta kuka tahansa olisi voinut sanoa sen hänelle etukäteen. Käsittääksemme asian täytyy meidän ensin tuntea Richard Darrell.

Hän oli noin viisi kyynärää ja kuusi tuumaa pitkä, hoikkarakenteinen mies, mutta hänellä oli leveät, riippuvat hartiat. Hänen kasvonsa olivat täydelleen kolmiomaiset. Ne alkoivat punaisenruskeasta takkutukasta ja päättyivät suippoon leukaan. Kulmakarvat olivat kuin nelikulmiot, joitten alla voimakas kyömynenä kahden tummanruskean oravansilmän välissä törrötti. Käydessään piti hän loivia hartioitaan hieman eteenpäin kumarassa ja se puolestaan voimakkaasti tehosti sitä vaikutusta, jonka hänen kiihkeästä, hermostuneesta olemuksestaan sai. Tapa pitää kätensä puoleksi avoimina, kämmenet taaksepäin antoi hänelle omituisen uhkaavan, taisteluvalmiin ulkonäön. Kuten sanottu oli hänen nimensä Richard Darrell, mutta ihmiset sanoivat häntä Karjuvaksi Dickiksi.

Noin viisitoista vuotta oli hän ollut metsäpäällysmiehenä Morrison & Dalylla, Beeson Laken piirin suurella puutavaraliikkeellä. Hän oli siinä kolmenkymmenenviiden korvilla, vaikkei hän niin vanhalta näyttänyt.

Hänen liikkeensä piti häntä korvaamattomana siitäkin huolimatta, että oli vaikea hänen maineensa vuoksi saada miehiä työhön hänen kämppäkuntaansa. Hänellä oli vain tukkilaisen arvonimi, mutta tuolla pienellä miehellä oli keinonsa, joilla hän sai tukit liikkeelle. Ei ollut ketään hänen veroistaan siinä suhteessa. Kerran kolmessa kuukaudessa saattoi hän äkkiä ilmestyä Beeson Lakelle, jossa hän väsymyksestä nääntyneenä heittäytyi yhtiön vartavasten hänelle hankkimaan rautasänkyyn.

Tim Brady, paikan hoitaja toi hänelle määräajoilla ruokaa. Neljä päivää sen jälkeen katosi hän taas yhtä äkkiä metsään, varustettuna uudelleen sillä välttämättömällä, tavattomalla tarmolla, joka kykeni pitämään häntä jalkeilla neljätoista tuntia vuorokaudessa aina seuraavaan väsähtämiseen saakka. Kun hän loi katseensa johonkin, näytti siltä kuin hän hermoillansa olisi saanut siirretyksi tahtonsa toiseen muuttamalla sen pakottavaksi fyysilliseksi voimaksi.

Richard Darrell lopetti tavallisesti hakkuunsa kuukautta aikaisemmin kuin kukaan muu. Sitten hän nosti palkkansa Beeson Lakella, astui Bay Cityyn vievään junaan ja alkoi pitää lystiä. Whisky oli siinä päätekijänä. Hänen erinomaisen herkkähermoiseen olemukseensa vaikutti se kuin myrkky. Se pani hänet tekemään kaiken maailman hullutuksia. Tuhlattuaan kaikki rahansa lähti hän jokea ylöspäin uittopaikalle vapisevana ja silmät kuopalla. Neljässäkolmatta tunnissa oli hän taas entisellään hallitsevana, uhkaavana ja käskevänä ja yhtä tuimina tuikkivat hänen mustat oravan silmänsä kun hän tyynenä pysytteli tasapainossa uhkaavan ruuhkan alla uivan tukin päällä.

Silver Jack taasen ei ollut vähääkään hermostunut. Päinvastoin oli hän pitkä ja voimakas, kuparinkarvaisine hipiöineen ja vaaleine pellavatukkineen, kulmakarvoineen ja viiksineen. Viimemainittu seikka hänelle nimenkin oli aiheuttanut. Hän ei peljännyt koskaan ja luotti aina itseensä voima-asioissa, mutta sielullisesti oli hän huomiokykyä vailla ja typerä.

Aikaisemmin oli hän ollut sahuri, mutta ryhtyi myöhemmin kapakan pitäjäksi Muskegonissa.

Yleensä oli hän varsin hyväntahtoinen olio, mutta pöyhkeili ja kehuskeli mielellään ja oli erinomaisen paha kun hänen vihansa nousi. Hänen ensimmäinen raskas työnsä käydessään Bay-Cityssä, oli luonnollisesti vierailu kapakoissa. Eräässä niistä tapasi hän Richard Darrellin. Viimemainittu huvitteli heittelemällä meluisasti viinilaseja erääseen olutilmoitukseen, mutta kun hän aina runsaalla kädellä maksoi lasit, ei kenenkään mieleen johtunut häiritä hänen ilonpitoaan.

»Kukas tuo puskija on», tiedusteli Silver Jack eräältä uunin luona seisovalta.

»Karjuva Dick, vai niin? Karjuva Dick? Hyvä nimi huonolle miehelle.
Otaksuttavasti luulee hän olevansa erikoista verta, vai mitä?»

»Vai niin», virkkoi Silver Jack, taivuttaen voimakasta selkäänsä kaareksi. »En minäkään juuri mikään ole, mutta minä en pidä räyhäämisestä — varsinkaan en karjumisesta.

»Minun nimeni on Silver Jack», sanoi hän. »Tulen Muskegonista päin, enkä pidä räyhäämisestä. Lopeta se!»

»Sanovat, että sinä olet jokin vanha kukko tällä kulmakunnalla. Voi olla että olet ollut. Mutta nyt olen minäkin täällä. Huomaa se. Nyt olen minä täällä pomona.»

Silver Jack ällistyi aivan sanattomaksi toisen jatkuvasta alistumisesta. Mutta hän tahtoi saada tapella.

»Mitä tämä merkitsee», huusi tulokas, uhkaavana raivoten pienen miehen yllä.

»Älä lyö minua», pyysi hän. »En ole tehnyt sinulle mitään. Anna minun olla rauhassa. Älkää antako hänen lyödä minua», pyysi hän ruikuttaen ravintolan pitäjää avukseen. »Minä en tahdo tulla lyödyksi. Estäkää häntä. Anna minun olla!»

Silver Jack otti häntä kauluksesta ja kyyditsi hänet pikaisesti ovelle. Esimies pani kynsin hampain vastaan kuin koulupoika koulumestarin käsissä, rukoillen, valittaen ja pyytäen apua ravintolanpitäjältä ja muilta läsnäolijoilta. Kun hän vihdoin tarmokkaan potkaisun lennättämättä istui rapakossa, itki hän hermostuneena raivosta.

»Karjuva Dick! Roskaa!» sanoi Silver Jack. »Tuollaisen otuksen asettaa kuka tahansa. Jos tuo mies on teidän puolen pääkukko, niin olette kaikki akkoja.»

Toiset miehet hymähtivät vain niinkuin se tekee, joka tietää jotakin. Sattumalta sai Silver Jack myöhemmin samana iltana hirvittävän selkäsaunan Big Danilta tuosta akkanimityksestä.

Richard Darrell meni vähän aikaa tämän jälkeen miehineen metsiin ja alkoi taas peloittavan taistelunsa erämaata vastaan.

Silver Jack ja Big Dan ryhtyivät pitämään yhdessä kapakkaa Beeson
Lakessa ja alkoivat kerätä itselleen tuottavia asiakkaita.

Talvi oli kaikille vaikea. Syvä lumi viivytti töitä. Tavantakaa sattuvat myrskyt tekivät suurta kärsivällisyyttä kysyvän työn usein mitättömäksi. Kun tukkitiet olivat tehdyt valmiiksi, eivät ne päässeetkään jäätymään niille tuiskunneen paksun lumivaipan vuoksi. Darrell tuli kuitenkin salaperäisine keinoineen kutakuinkin toimeen. Kaikkialla pakottivat hänen mustat oravansilmänsä miehet jättiläismäisiin ponnistuksiin. Ohuen jääpeitteen päällä vedätti hän ensin muutamia tuhansia jalkoja puutavaraa joen rantaan. Tien alusta kesti. Vähitellen se koveni ja vahvistui. Kuormien koko kasvoi ja vihdoin Billy O’Brien ajoi voitoniloisena rullatielle.

»Siinä on teille emäkuorma!» huudahti hän. »Ota tarkkaan kaikki mitä siinä on, Jimmy.»

Jimmy Hall, mittaaja, asetti taipuvan mittapuunsa joka tukin tyveen.
Miehet kokoontuivat katsomaan suurinta kuormaa minkä he olivat nähneet.

»Hurraa! huusi Billy O'Brien, se voittaa Rulla Charleyn kahdella tuhannella jalalla!»

Miehet onnittelivat häntä sen johdosta, että hän oli voittanut toisen ajajan kuorman teossa. Äkkiä oli Darrell heidän joukossaan kiivaana ja uhkaavana, työntäen hermostuneen olentonsa ja raskaat hartiansa joka paikkaan miesjoukossa ja käski heidät työhönsä, jota he täten laiminlöivät. Kun hän taas oli kääntänyt selkänsä heille, murisivat he hänelle raivokkaina uhaten olla tottelematta tai jättävänsä työpaikkansa. Muutamat heistä lähtivätkin, mutta kukaan ei ollut tottelematta.

Nyt alkoi suuria kuormia tulla tulemalla ja rullatiet täyttyivät reistä heitetyillä tukeilla. Miehiä ei ollut kylliksi, jotta he olisivat ennättäneet vierittää niitä joelle tai koota niitä siellä kasoihin. Kankimiehet tulivat toivottomiksi. Mitäpä auttoi rehkiminen. Yhtähyvin saattoivat he tehdä työtä hiljalleenkin. He tekivät työtä hiljalleen. Seurauksena oli, että ajajat saivat odottaa tunnin, jopa kaksikin ennenkuin saivat rekensä tyhjiksi. He viipyivät siten työssä vielä pimeän tultuakin ja heidän täytyi sitten nälässä ja pakkasessa löytää tiensä kotiin.

Dick Darrell, kaikkien kämppäkuntien kiertävä pomo, teki voitavansa. Hän lähetti sanan toisensa jälkeen Beeson Lakelle pyytäen lisää väkeä. Jos rullatiet saataisiin lopullisesti selviksi, niin se helpottaisi työtä pitkin koko linjaa. Silloin olisivat miehet taas tyytyväisiä. Apua luvattiin, mutta se viipyi. Kaikki oli hiuskarvan varassa. Joka hetki odotti Darrell, että miehet, epätoivoisina liiasta ponnistuksesta alkaisivat lakkoilla, pyytäisivät palkkansa ja lähtisivät tiehensä, jättäen työn puolinaisena metsään. Sellaista onnettomuutta ei saanut tapahtua. Darrell teki itse työtä kuin paholainen pimeään saakka ja sitten toisten miesten levätessä saattoi hän pyyhältää kämpältä toiselle, numero 28:aan tai 40:een neuvottelemaan Morganin tai Scotty Parsonin kanssa myöhään yöhön. Hänen kolmiomaisilla kasvoillaan alkoi näkyä väsymyksen merkkejä valkoisina juovina, mutta hänen mustat oravansilmänsä ja kiivaat liikkeensä kertoivat, että hänen päättäväisyytensä ei aikonut alistua luonnon vaatimuksiin.

Nyt määräsi kohtalo, että Silver Jack sattui valitsemaan juuri tämän hetken kauppansa edistämiseksi. Hänelle oli, omalla tavallaan, juuri yhtä tärkeää saada miehet metsästä luokseen kuin Darrellille pidättää heidät metsässä. Beeson Lake oli tähän vuodenaikaan hyvin ikävä. Ainoastaan jokunen tyhjäntoimittaja, jolla ei ollut edes rahaakaan, kaunisti kapakan seinävieruksia. Toiselta puolen oli Morrison & Dalyn neljässä kämppäkunnassa kolmesataa miestä, joita hän neljän kuukauden palkkoineen odotti luokseen. Tavallisissa oloissa heitä ei vielä kuuteenkymmeneen päivään voinut odottaa tuleviksi, mutta Silver Jack ja Big Dan tiesivät varsin hyvin, että ei tarvittu muuta kuin viittaus tai pieni viettely nostattamaan levottomuutta miehistössä. Pohjoisten seutujen kapakanpitäjäin alkeisiin kuuluu se tieto, että ryyppy tai pari whiskyä saa pitkäaikaisen, yksitoikkoisen työn uuvuttamat miehet menettämään kärsivällisyytensä rippeetkin.

Silver Jack päätti tehdä kiertomatkan kämppäkunnissa varmana siitä, että parin whiskylekkerin sijoitus toisi hänelle ainakin neljä- viisikymmentä metsään kyllästynyttä miestä.

Niinpä hän puki ylleen monet vaatteet ja painui erämaahan reessään kolme lekkeriä ja vähän sikaareja laatikoissa. Hän aavisti rettelöitä. Ehkäpä hänen täytyisi piileksiä metsissä, odottaen sopivaa tilaisuutta tarjotakseen miehille lientään.

Mutta onni suosi häntä. Numero 28:lla onnistui hänen huomaamatta hiipiä miesten kämppään. Kun Morgan, kämppäkunnan pomo, huomasi hänen läsnäolonsa, oli teko jo tehty. Joka mies poltti sikaaria, jokainen oli onnellisessa tiedossa siitä, että hänellä oli lämmittävä ryyppy vatsassa ja jokainen oli varmasti vakuutettu siitä, että Silver Jack oli paras mies maailmassa. Morgan ei voinut tehdä mitään. Yritys heittää Silver Jack ulos, kehoituskin lähtemään olisi aiheuttanut koko miehistön menettämisen. Miehet, joitten päässä tuntui hauskojen juominkien esimaku, olisivat loukkaantuneina puolustaneet uutta ystäväänsä viimeiseen saakka.

Morgan palasi synkällä mielellä konttoriinsa. Siellä hän sitten seuraavana päivänä maksoi palkan kuudelle miehelle, jotka olivat päättäneet lähteä pois. Hän aprikoi miten rullateiden mahtoi käydä.

Silver Jack otti hyvän toveruuden ylläpitämiseksi yhden lakkolaisista rekeensä. Hän oli hyvillään menestyksestään ja aikoi nyt koetella numero 30:a, Darrellin kämppäkuntaa.

Morganiin nähden oli hän ollut hieman levoton, sillä hän ei ollut aikaisemmin tavannut miestä, mutta Darrellin luuli hän tuntevansa. Bay-Cityssä sattunut tapaus oli saanut hänet halveksimaan esimiestä ja siinä juuri hän erehtyi.

Oli hyvin kylmä. Lumi ulottui hevosten vatsaan saakka, joten Silver Jackin täytyi ajaa käyden. Silloin tällöin täytyi toisen heistä nousta lämmittelemään lyömällä käsivarsiaan ympärilleen. Puolenpäivän aikaan söivät he voileipiään, jotka pakkanen oli jäätänyt kivenkoviksi. Heidän allaan jurisivat reen anturat äänekkäästi. He näkivät hirven, suden ja metsäkanan jälkiä ja tapasivat muutaman närhen ja tikan, mutta muuten näytti metsä tyhjältä. Puoli kolmen ajoissa olivat he kulkeneet yhdeksän mailia ja aurinko alkoi painua mailleen.

Silver Jack puhutteli jo vihaisesti ponnistelevia hevosiaan. Hänen toverinsa oli painunut tylsän äänettömäksi.

He eivät tienneet, että metsän uumenista eräs mies kiiruhti keskeyttämään heidän matkaansa, eräs mies, joka kiiruhti käymään käsiksi tähän uuteen harmiin yhtä auliisti kuin hän olisi ryhtynyt poistamaan leivän puutetta kämppäkunnassa tai parantamaan sairautta hevosissa. He matkasivat rauhallisina edelleen.

Äkkiä ilmaantui jostakin heidän edestään tielle mies. Hän seisoi siinä äänetönnä, liikkumattomana, raskaat hartiat eteenpäin kumarassa, katsellen lähestyvää rekeä tutkimattomilla oravansilmillään. Kun tulokkaat olivat saapuneet muutaman jalan päähän miehestä, pysähtyivät hevoset itsestään.

»Hei, Darrell», tervehti Silver Jack, kiskoen esille istuimen alla olevaa lekkeriä. »Sinua minä juuri halusin tavata.»

»Oh, tottahan toki», vastasi Silver Jack keveästi, toivoen rauhallista ratkaisua asialle. »Sitä ei ole niin paljoa edes, että mies siitä humaltuisi. Maistahan, Darrell, se on aika hyvää tavaraa.»

»Minä tarkoitan, mitä sanoin», vastasi Darrell. »Sinun täytyy palata jälkiäsi takaisin.» Hän tarttui hevosia suupieliin ja alkoi kääntää niitä.

»Kuulehan!», huusi Silver Jack. »Annahan hevosten olla rauhassa, senkin kääpiö! Anna niitten olla, sanon minä!» Rekipeitto lensi syrjään ja Silver Jack ryhtyi nousemaan reestä.

Richard Darrell irroitti jalastaan lumikengät. »Sinä et saa tuoda whiskyäsi kämpälle», kertasi hän koruttomasti.

»Kuulehan nyt, Darrell», sanoi toinen rauhallisella äänellä. »Minä en aio myydä tätä whiskyä, minä aion lahjoittaa sen. Laki ei pääse minuun käsiksi. Sinulla ei ole mitään oikeutta määrätä minne minä saan mennä. Minä menen sinne, jonne haluan. Älä tee erehdystä nyt!»

Silmänräpäyksessä vaihdettiin siinä kaksi iskua. Ensimmäinen kävi Silver Jackin ruskeaan naamaan aivan pellavankarvaisen silmäkulman viereen. Toinen lähetti Richard Darrellin läähättävänä ja raivosta nyyhkyttäen lumihankeen kymmenen jalan päähän. Hän nousi, veren virratessa viiksien alta. Hänen kiihkeät, hermostuneet kasvonsa olivat lumivalkeat ja hänen mustat oravansilmänsä kapenivat. Hänen suuret kätensä, kämmenet taaksepäin, sulkeutuivat suonenvedontapaisesti. Kissan liikkein lähestyi hän vastustajaansa ja hyökkäsi hänen kimppuunsa. Silver Jack seisoi suorana ja varmana odottaen hänen tuloaan. Kolmasti löi hän hänet nurin, neljännellä kerralla lensi Darrell reen koria vasten ja hänen sormensa tarttuivat siinä olevaan kirveeseen, jota kaikki metsänkulkijat aina kuljettavat mukanaan.

Toinen mies, jolla oli kosolta vanhaa kaunaa esimiehelle, tarttui lyhyeen rautakankeen ja nousi reestä.

Syvältä metsän uumenista henkäsi murha kuin rutto. Molemmat miehet keskustelivat rauhallisesti ja turvallisesti kuten ainakin asiasta.

»Käy sinä hänen kimppuunsa tuolta puolen, niin minä käyn tältä», sanoi
Hankiksi mainittu mies, puristaen rautakankea kädessään.

Metsä oli takana, sinne olisi lumikengissä olevan miehen ollut helppo mennä. Richard Darrellkin olisi koska tahansa voinut paeta sinne, turvaan takaa-ajolta. Nyt ei ollut kysymys vain tavallisesta kapakassa suoritettavasta nyrkkitappelusta, nyt oli kysymys elämästä ja kuolemasta. Hän oli alentavasti rukoillut päästäkseen korvapuustista, nyt hän vain vilkaisi olan takaa metsän tarjoamaa turvaa. Sitten hän kiljahtaen pyöritti kirvestä päänsä päällä ja heitti sen suoraan toista vastustajaansa kohti. Aseen kamarapuoli kävi raskaasti miehen otsaan. Hän kaatui tiedottomana. Samalla molemmat muut kävivät otteluun. Tällä kertaa otti Silver Jack kirveen, kun taas Darrellin täytyi tyytyä lyhyeen, mutta raskaaseen rautakankeen. Niin alkoi outo kaksintaistelu, hevosten lempeinä katsoessa herrojensa kamppailua korven kylmyydessä.

Yläpuolella lentelivät pohjolan korpit edes takaisin. Miesten maatessa elottomina tallatulla lumella, laskeutuivat ne yhä alemma. Sitten ne äkkiä taas kohosivat korkeuteen. Yksi miehistä oli liikahtanut.

Richard Darrell selvitteli tuskallisesti silmiään ja pääsi vihdoin istuvaan asentoon. Hän pyyhki veren otsassaan olevasta syvästä haavasta. Sitten hän etsi kirveen käsiinsä. Sillä hän murskasi ensin whiskylekkerit. Sitten särki hän reen lyöden sen raivoissaan pieniksi palasiksi. Kun se oli tehty, alkoivat hänen vastustajansa tulla tajuihinsa. Hän seisoi heidän edessään käskevänä ja uhkaavana.

»Painukaa jälkiänne takaisin ja heti», sanoi hän, »älkääkä näyttäytykö minulle toistamiseen näillä seuduilla.»

Silver Jack, pökertyneenä ja hämmästyneenä ei saattanut käsittää tuota pientä raukkamaista miestä, joka oli antanut potkia itsensä kapakasta, ja alkoi hitaasti nousta.

»Pysy siinä!» komensi Darrell. Hän avasi taskuveitsensä ja leikkasi hevosten valjaat palasiksi, jättäen ainoastaan suitset ehjiksi.

»Kas niin!» sanoi hän. »Ala lähteä — Beeson Lakea kohti. Ja muista, ettet poikkea kämpällä numero 28.»

Kauhistuen edessään olevaa pitkää matkaa jäätävässä pakkasessa, lähtivät Silver Jack ja hänen kumppaninsa taluttamaan hevosiaan pois. Saavuttuaan tienkäänteeseen, katsoivat he taakseen.

Aurinko oli juuri painumassa puitten runkojen väliin, suurentaen ne jättiläismäisiksi. Ja siellä seisoi hän valoa vasten, suurena, uhkaavana — tuo hallitseva henki, metsien Karjuva Dick, välttämättömyyden ruumiillistuma, mies, joka puolustaa työtään, esimies!

III.

MITTAAJA.

Kerran lainasi Morrison & Daly, joka siihen aikaan harjoitti puutavarakauppaa Beeson Laken luona, hieman rahaa eräälle Crothers nimiselle miehelle saaden pantiksi kiinnityksen erääseen valkopetäjää kasvavaan maa-alaan, jota kutsuttiin Crothersin maaksi. Kun ei. Crothers sitten määräaikana voinut maksaa velkaansa, joutui maa liikkeen omaksi. He eivät oikein tienneet, mitä sillä tehdä.

Metsä sijaitsi noin viidenkymmenen mailin päässä rautatieltä, seudussa joka tarjosi kaikki mahdolliset vaikeudet metsänhakkaajalle. Sitäpaitsi oli vetomatkaa yhdeksästä viiteentoista mailiin lähimmälle joelle. Sekä Morrison että Daly huokasivat hengessään. Varastoja täytyisi koota koko talven varaksi, sillä kun lumi kerran oli tullut, ei ollut ajattelemistakaan yhteyttä sinne metsäteitä pitkin. Kehen saattoivat he luottaa pienemmistä metsäpomoistaan? Ketä paitsi saattoivat tulla toimeen suuremmista?

Tässä pulassaan kutsuivat he luokseen Tim Shearerin, kiertävän esimiehensä ja parhaan uittomiehen koko valtiossa.

»Mutta kukapa lähtisi hyvääkään palkkaa vastaan tuohon seutuun ja vielä kymmenen mailin vetoon?» kysyi Daly epäilevänä.

Hän palasi seurassaan olio, jonka nähdessään molemmat osakkaat katsahtivat toisiinsa epäilyksen ja kauhun ilme kasvoillaan. Mutta se ei näkynyt auttavan. Sopimus kirjoitettiin ja suostui siinä liike maksamaan kuusi dollaria tuhannelta, myyntikelpoiseksi mitattuna, kaikesta sahatavarasta vedettynä rullateiden luo määrätyn matkan päähän Cass Branckin joenhaarautumasta. Omasta puolestaan sitoutui taasen James Bourke, paremmin tunnettu Karkean Sasun nimellä, kaatamaan ja kuljettamaan perille vähintäin kolme ja puoli miljoonaa jalkaa. Sitten kun jälkimmäinen oli tuhertanut puumerkkinsä sopimuksen alle, kompuroi hän toimistosta ulos hiljaa raappien pisamaista kättään, johon hän kynällä oli tullut pistäneeksi.

»Tämä tietää miehistöä, joka on kokoonpantu villeistä irlantilaisista», sanoi Morrison.

»Ja se taas tietää, että he haaskaavat suunnattomasti puuta», lisäsi Daly. »He sahaavat korkealta ja vinoon ja he katkovat latvoja. Kenen saamme mittaajaksi heille?»

Morrison huokasi. »Minä en lähtisi siihen joukkoon. Fitz on ainoa, joka siihen pystyy.

Niinpä he kutsuivat toisen parhaita miehiään luokseen, Fitz Patrickin ja lähettivät hänet yksin huolehtimaan liikkeen eduista erämaan pimennoissa.

Karkea Sasu oli kookas, leveäkasvoinen mies, jonka silmät olivat kaukana toisistaan ja jonka leukaa peitti sakea, punainen parta. Hänellä oli likainen machinawtakki, likainen, mustan ja valkoisen kirjava flanellipaita ja likaiset, siniset housut jotka olivat pistetyt korkeisiin sukkiin ja metsänhakkaajan kumisaappaisiin. Ainoa värillinen kappale hänen vaatetuksessaan oli tulipunainen eränkävijän vyö, joka ulottui kaksinkerroin hänen vyötärölleen. Työssä ollessaan vilkkuivat hänen silmänsä häijynilkisesti ja tuhoaennustavasti, hänen mahtava äänensä jylisi yhtenä kirous- ja komentotulvana ja hänen valtavat lihaksensa paisuivat pehmeän takin alla kun hän äkkiä ja raivokkaasti väänsi jonkun miehen itsepäistä, vastahakoista tukkia. Pieninkin epäröinti tai vastustus sai hänen nyrkkinsä osumaan vastustamattomalla voimalla sen yrittäjään. Sitten saattoi hän nostaa uhrinsa lumesta ja lennättää hänet työhön valtavalla potkulla, säestäen tekoaan karkealla leikkipuheella, joka nostatti naurun jokaisen muun suusta paitsi asianomaiselta itseltään. Iltaisin palasi hän myrskynä työstä joukkonsa etunenässä, karjuen hurjia kirouksia hiljaisessa yössä, kunnioittamatta mitään, hallitsevana ja rohkeana, pieni erä irlantilaista hyväntahtoisuutta sisimmässään, josta syystä irlantilaiset häntä rakastivat. Ja matkan päätyttyä täytti tuo rivo ja kesytön joukko pimeän ja likaisen kämppänsä kuin joukko merirosvoja huvilaivan.

Työn teossa oli sangen vähän järjestelmällisyyttä, mutta sitä enemmän jälkeä. Miehet pelasivat, joivat ja tappelivat johtajan sanallakaan estämättä. Tavallisella työkunnalla sellainen meno olisi tiennyt sangen huonoa työn tulosta, mutta nämä villit irlantilaiset verestävine silmineen, valmiine kompineen ja yhtä valmiine nyrkkeineen, syöksyivät tukkien kimppuun yhtä hurjasti kuin he antautuivat juominkeihin — ja työ oli yht'äkkiä tehty.

Muuta oikeutta ei erämaassa tunnettu kuin mitä Karkea Sasu suvaitsi jakaa. Lukuunottamatta yhtä tapausta ei rangaistus juuri noussut selkäsaunaa ankarammaksi, sillä miehet eivät pystyneet kilpasille johtajansa kanssa siveyslakien hienommassa tai karkeammassa rikkomisessa. Tuo yksi tapaus koski nuorta Barney Mallania, joka humalapäissään oli rääkännyt hevosta siinä määrin, että se ontui. Hänet haastoi Karkea Sasu muodolliseen oikeuteen.

»Etkö sinä tiedä, että hevosia ei sillä tavalla saa kohdella?» kysyi hän, omituista kyllä, kiroamatta. »Tule tänne!»

Mies tuli. Voimakkaalla lyönnillä löi Karkea Sasu häneltä sääriluun poikki.

»Koeta itse miltä se tuntuu», virkkoi Karkea Sasu irvistellen. Hän katsahti hämärässä ympärillä istuvia miehiä, ja astui sitten ovesta keittiökämppään. Vaikka hän olisi tappanut Barney Mallanin siihen paikkaan, ei asia olisi siitä muuttunut. Ei kukaan lähikaupungissa olisi saanut asiasta pienintäkään vihiä.

Pyhäinmiesten päivänä ryhtyi koko joukko pitkälliseen juopotteluun. Karkea Sasu kunnostautui vierittämällä pyöreän rautakaminan ovesta hankeen. Hän poltti itsensä pahoin arkaluontoisessa urotyössään, mutta hän välitti siitä juuri yhtä vähän kuin herkkämielisten ja ihastustaan ulvovien miestensä kiitoksesta. Fitz Patrick sammutti tusinan verran hiilien aiheuttamia tulipalon alkuja, siirsi humaltuneen Mallanin jalan toisten tallattavista ja poistui tuosta raivoavasta helvetistä metsän reunaman juhlalliseen rauhaan. Ja se aiheuttaakin puhumaan Fitz Patrickista.

Fitz Patrick oli pitkä, hidasliikkeinen mies, jonka kasvot olivat aivan nelikulmaiset. Silmäkulmat, hänen suunsa ja leukansa olivat suorina viivoina poikkipäin ja hänen ohimonsa, poskensa ja nenänsä muodostivat suoria viivoja ylhäältä alaspäin. Katse oli hyvin tyyni ja puhe harvanlaista. Kun hän puhkesi puhumaan, oli se harkittua. Päiväkausiin saattoi hän olla sanomatta sanaakaan, yksityisiä tavuja kuului vain silloin tällöin hänen kiinteästi tarkastaessaan asioita ympärillään.

Hän oli tullut työpaikalle reppu selässä myöhään eräänä syysiltana, kun Karkea Sasu paholaisineen oli ollut kaksi viikkoa työssä. Työpaikalla oli kolme kämppää, jotka kävivät keittokämpästä, makuukämpästä ja tallista. Fitz Partick astui makuukämppään, asetti hoikan mittakeppinsä nurkkaan ja tirkisteli yhden ainoan lampun valaisemaan hämärään.

Hän näki pyöreän kamman keskellä tupaa, roskaisen ja saastaisen lattian, lavitsoja täynnä inhoittavia olkia ja vielä inhoittavampia peittoja huolimattomasti nakeltuina sinne tänne sekä vanhoja, likaisia vaatteita pahanhajuisina kuivamassa. Hän näki kesyttömän rivin kovakasvoisia miehiä istumassa pitkällä rahilla häikäilemättöminä käytökseltään ja silmissä uhkarohkea ilme.

»Minä olen teidän mittaajanne», selitti Fitz Patrick. »Missä on toimisto?»

»Se mikä kelpaa miehille, kelpaa myöskin pomolle ja mikä pomolle on hyvä, saa kelvata myös tyhjäntoimittajalle mittaajalle.

»Mutta tälle se ei kelpaa», vastasi Fitz Patrick tyynesti. »Minä en aio nukkua ja työskennellä tällaisessa siivossa ja rähinässä. Minä tarvitsen toimiston kirjojani ja tavaroitani varten. En tukkiakaan mittaa sinulle Jimmy Bourke, ennenkuin annat minulle paikan, jonne voin asettua.»

Ja niin se syntyi, vaikka taistelua kesti kolme päivää. Karkea Sasu ryntäsi myrskynä metsän ja kämpän väliä tuhlaten laivalastittain kirouksia ja uhkauksia. Fitz Patrick istui järkkymättömän rauhallisena rahilla, jalat suorina edessään, ja nojaten savipiipun nysää pitävää kättään toiseen.

»Huomenta, Jimmy Bourke», sanoi hän joka aamu ja senjälkeen ei virkkanut sanaakaan ennen ehtoota, jolloin hän sanoi: »hyvää yötä, Jimmy Bourke», jonka perästä kuului vaan rap, rap, rap hänen piipustaan.

Kokki, kaitakasvoinen, ovela mies, joka tutki poliisiuutisia, ihaili häntä salaa.

»Pitäkää varanne Karkean Sasun suhteen, hänellä on pahat mielessä», kuiskasi hän usein käheästi, kulkiessaan hiljaisen mittaajan ohi.

Mutta kolmessa päivässä valmistui pieni tupapahanen. Fitz Patrick otti heti mittapuunsa nurkasta ja painautui metsään.

Hänen tehtävänään oli mittaamalla joka tukin läpimitta, määrätä ja panna kirjoihin kukin kuutiojalka, minkä sopimuksen tekijä oli hakannut. Hänen yksinomaisen merkintänsä mukaan sai Jimmy Bourke palkan työstään. Välttämättömyyden pakolla tuli hänestä täten Jimmy Bourken ja hänen miestensä vihamies. Poikkeuksen saattoi ehkä tehdä kokki.

Olettakaamme, että olet kaatanut kasan tukkeja, joka silmämitalla katsottuna käsittää ainakin puolimiljoonaa kuutiota. Olettakaamme, että olet tehnyt työtä kaksitoista päivää. Otaksukaamme vielä, että keskimäärin olet saanut kokoon neljä- viisikymmentä tuhatta päivässä. Ja oleta sitten, että mittaajasi paperit näyttävät, että oletkin saamassa vain hieman yli neljän sadan tuhannen edestä! Mitä siitä ajattelisit? Etköhän ole taipuvainen päättämään, että mittaaja on pettänyt sinua isäntiensä eduksi, että sinä olet muutaman päivän ilmaiseksi joutunut tekemään työtä, muutaman väärän numeron takia?

Fitz Patrick mittasi rehellisesti, sillä hän oli oikeudentuntoinen mies, mutta oikeudenmukaisuus toiselta puolen ja sen tunnustaminen toiselta puolen eivät koskaan ole sopineet hyvin keskenään, eikä ne sitä tehneet tälläkään kerralla. Karkea Sasu murisi ja syytti, kiroili ja uhkaili. Fitz Patrick poltteli »Peerlessiään» eikä sanonut mitään. Silti ei hänen mielestään ollut miellyttävää oleksia yksin pimeässä erämaassa, viidenkymmenen mailin päässä lähimmästä asutuksesta saamatta ainoankaan inhimillisen olennon kanssa vaihtaa edes ystävällistä sanaa.

Molemmat miehet joutuivat miltei heti riitaan hakkuutavasta. Karkea Sasu ja hänen miehensä hakkasivat mistä tahansa, kaikkialta ja miten tahansa. He menettelivät vaivattomalla tavalla. Pienet puut he hylkäsivät kerrallaan, suuret puut he sahasivat korkealta ja latvukset he mieluimmin jättivät korjaamatta. Fitz Patrick ei suvainnut metsänraiskausta.

»Taivuta vain selkääsi hieman syvempään, Jimmy Bourke», sanoi hän, »ja sahaa kannot lyhemmiksi. Jokaisesta jättämästäsi kannosta tulisi vielä hyvä päretukki. Ja sinun täytyy sahata suorempaan. Kontrahti puhuu kahdeksasta tuumasta ja siitä yli. Älä hylkää pieniä puita sen vuoksi että niistä saat vähän kuutioita. Se on myöskin kontrahdissa. Ja minä en pidä siitä, että heität latvat metsään. Niissä on monta hyvää hirttä, jotenka olisi ja karsi ne hyvällä.»

»Mistä helvetistä sinä olet oppinut niin paljon métsänhakkuuta?» karjui Karkea Sasu. »Minä hakkaan samalla tavalla kuin isänikin teki, enkä ole minkään musgegonilaisen keltanokan opetuksen tarpeessa!»

Hän ei koskaan tunnustanut olevansa väärässä eikä luvannut parantaa tapojaan, mutta hän teki sen kuitenkin ja sekä hän itse, että Fitz Patrick tiesivät sen. Karkea Sasu raivosi kuin vimmattu, mutta yhdessä suhteessa olivat hänen kätensä sidotut. Hän ei voinut tehdä mitään ilman Patrickin merkintöjä, ja oli liian pitkä matka lähettää pyytämään toista mittaajaa, vaikka Daly olisi sen antanutkin.

Vihdoin huomasi hän kulkiessaan erästä suksen latua erään tukin, jota ei oltu sinikynällä merkitty. Se merkitsi sitä, että sitä ei oltu mitattu, ja se taas puolestaan merkitsi sitä, että hän, Karkea Sasu ei saisi maksua vaivannäöstään hakattuaan sen. Heti alkoi hän mylviä metsään.

»Hei! Fitz Patrick! tulehan tänne, senkin keltaisin keltanokista. Tule tänne!»

Mittaaja asteli rauhallisesti tietä myöten paikalle ja katsoi toista levollisesti silmiin.

»Eikö se ole terve ja hyvä puu? Onko siinä merkkiäkään mädäntymisestä. Eikö se ole hyvää puuta vai mikä sillä on vikana. Sinä koetit petkuttaa minua, senkin haisunäätä.»

Tukki hyljätään siinä tapauksessa, että se on mätä tai että siitä ei muuten tule hyvää kauppatavaraa.

»Vakuutan sinulle, Jimmy Bourke, että puu on hyvä ja terve», vastasi Fitz Patrick, »tai ainakin oli sitä ennen kuin sinun murhaava joukkosi käsitteli sitä, mutta jos suvaitset vilkaista sitä, niin näet, että sinun miehesi ovat sahanneet sen kuusi tuumaa vinoon. He ovat turmelleet kokonaisen kuutiojalan puuta. Olen puhunut sinulle jo aikaisemmin siitä ja nyt minä varoitan sinua vielä kerran kun sanon, että minä hylkään jokaisen puun, olkoon se terve tai mätä, joka ei ole sahattu suoraan poikki puun.»

»Tämä puu on terve ja hyvä ja sinä mittaat sen, muuten tahdon minä tietää paremman syyn siihen!»

Seuraavana päivänä hyIkäsi hän taasen jossakin kauempana puun, jonka tyvi oli sahattu yli kuusi tuumaa vinoksi.

Sitä seuraavana päivänä hylkäsi hän vielä samanlaisen toisen tien varrella. Hän tutki sitä tarkoin ja etsi Karkean Sasun käsiinsä.

»On täysin turhaa, Jimmy Bourke, kiskoa samaa tukkirukkaa tieltä toiselle. Voit kuljettaa sitä joka tien viereen koko Crothersin metsässä, jos haluat, mutta sinulle siitä ei lähde mitään hyötyä. Minä hylkään sen yhä uudelleen, etkä sinä saa sitä ikänäsi mitatuksi.»

Karkea Sasu nosti valtavan nyrkkinsä, mutta laski sen taas. Sitten hän kääntyi mennäkseen, mutta kääntyi vielä kerran päin ja sanoi sylkäisten: »Fitz Patrick, sinä menet liian pitkälle! Sinä olet haukkua räkyttänyt minua koko vuoden täällä metsässä! Tämä puu on terve ja minä vannon että sinä mittaat sen!»

Fitz Patrick kääntyi kantapäillään ja ryhtyi jälleen työhönsä. Miehet lopettivat omansa ja rupesivat keskustelemaan.

Sinä iltana oli jouluaatto. Illallisen jälkeen meni Karkea Sasu suoraan keittokämpästä miesten kämppään. Fitz Patrick, joka istui toimistossaan, kuuli juominkien sorinan nousevan yhä korkeammaksi ikäänkuin salaperäinen myrskytuuli kaukaisissa petäjissä. Hän kohautti olkapäitään ja merkitsi papereihinsa sen päivän tulokset. Sitten hän vääntäysi väsyneenä tilalleen, sillä metsissä ei pidetä muita joutopäiviä kuin sunnuntait. Puolen yön aikaan tuli joku sisään. Fitz Patrick havahtuneena unestaan raapaisi valkeata ja näki kokin katselevan epävarmasti häneen veren tahrimien silmäluomien alta. Mies oli osaksi humalassa, osaksi loukkaantunut, mutta enimmältä osaltaan säikähtynyt.

»He ovat liian voimakkaita minulle. He ovat liian voimakkaita minulle!» kertaili hän samein äänin.

»Antakaa minun jäädä tänne», rukoili kokki, »en häiritse teitä. En äännähdäkään. Olen saanut selkääni!»

»Tietysti voit jäädä», vastasi mittaaja. »Tule tänne.» Hän pesi miehen otsan ja sitoi sen siteillään, jotka hän otti laukustaan. Mies meni äänettömäksi ja katsoi häntä, kummastellen hänen ystävällisyyttään.

Monta tuntia myöhemmin kuuli Fitz Patrick ikäänkuin unenhoureissa miesjoukon lähtevän metsään aikaisessa aamupakkasessa. Hänen tietoisuuteensa tunkeutui hämärinä humalaisten kirouksia ja karkeita sadatuksia. Jonkun ajan perästä hän itsekin nousi ja vaati aamiaista.

Kokki, kalpeana ja hermostuneena toi sen hänelle. Mies oli ilmeisesti kiihoittunut, epävarma ja halukas puhumaan. Vihdoin istuutui hän penkille vastapäätä Fitz Patrickia ja alkoi.

»Fitz», sanoi hän, »älkää menkö metsään tänään. Miehet ovat mielettöminä humalasta ja Karkea Sasu on vallan suunniltaan. Kuulin viime yönä heidän keskustelunsa. He aikovat taas muuttaa tuon tukin toiseen paikkaan ja he vannoivat, että jos te vielä kerran sen hylkäätte, niin he tappavat teidät. He tarkoittavat totta. Senvuoksi he lähtivät metsään tänään.»

Fitz Patrick joi kahvinsa äänettömänä. Sanaakaan virkkamatta nousi hän ja puki ylleen takkinsa. Äänetönnä hän pani pyökkipuiset merkintälautansa taskuunsa ja otti taipuisan mittansa nurkasta.

»Menen tekemään työtä, josta minulle palkkakin maksetaan», vastasi Fitz
Patrick.

Hän suuntasi matkansa ajotielle, katse suoraan eteenpäin ja hengityksen höyrytessä. Ensimmäisen osan hän mittasi tarkkaan, asettaen mittapuunsa kunkin tukin tyveä vasten ja merkitsi numerot moniosaiseen taulukkoonsa sekä veti sitten nopeasti viivan tukkiin sinikynällään.

Metsä oli tyhjä. Ei kuulunut kirveen kilahtelua, ei ajomiesten ailahduksia, eikä kaatuvan hongan ryske häirinnyt hiljaisuutta. Fitz Patrick ymmärsi yskän. Hän tiesi, että miehet olivat seuraavan ajotien varrella, nähdäkseen mitä hän tekisi, kokoontuneina vihdoin julkisesti näyttämään vihamieltään, jota he koko talven olivat kypsyttäneet. Hän tiesi sitäpaitsi, että useimmat heistä olivat osaksi humalassa, osaksi aivan häikäilemättömiä ja että hän itse oli yksin. Siitä huolimatta lähti hän, lopetettuaan omantunnontarkan mittaamisensa ensimmäisellä ajotiellä, toiselle ajotielle.

Siellä, kuten hän oli arvannut, olivat miehet odottamassa pahaenteisen äänettöminä, silmät verestävinä juopottelusta ja vihasta. Fitz Patrick ei ollut huomaavinaankaan heitä, vaan ryhtyi työhönsä.

Järjestelmällisesti, harkiten teki hän työtä. Kun viimeinen viiva kynällä oli vedetty ja taulukot napsahtaneet kiinni, astui Karkea Sasu esiin.

»Oletteko lopettanut merkinnän tässä paikassa?» kysyi pomo pehmeällä kissan äänellä.

Fitz Patrick nosti päätään ylpeästi, vastaten levollisesti kuin tottunut miekkailija. Karkea Sasu melkein peljästyi vasten tahtoaankin. Toinen toisensa perästä loivat miehet silmänsä maahan ja seisoivat noloina. Mittaaja kääntyi lähteäkseen. Hänen jalkansa takertui puunjuurikkaaseen ja hän kaatui. Silmänräpäyksessä hyökkäsi koko joukko hänen päälleen, sillä hänen katseensa voima oli menettänyt vaikutuksensa.

Hulluina raivosta potkivat, löivät ja repivät he Fitz Patrickin kasaan lysähtynyttä ruumista vielä senkin jälkeen kun hän oli menettänyt tajunsa. Silloin huusi huuhkaja korven kätköistä vai lieneekö ollut kettu, joka haukahti. Tuuli ehkä huokaisi tai jotakin mitätöntä tapahtui. Joka tapauksessa pakenivat miehet järjettömässä pakokauhussa paikalta. Yksin jäi siihen makaamaan tumma hahmo veren punaamalla lumella.

Fitz Patrick tuli tuskaa tuntien tajuihinsa ja käsitti silloin, että hän eli. Joka liike maksoi hänelle haikean valituksen ja jokin ulkopuolelta häntä itseään tuleva voima lisäsi tuskaa kaksinverroin. Vasta pitkän ajan kuluttua huomasi hän, että se oli kokki, joka hellästi hieroi hänen jäseniään ja päätään. Mies näytti olevan kummissaan potilaansa sitkeästä elämänhalusta.

»Pidin teitä silmällä» mutisi hän lohduttavasti. »En uskaltanut käydä väliin, mutta tulin luoksenne niin pian kuin saatoin. Katsokaahan, olen tehnyt valkean teitä varten ja keittänyt hieman teetä. Juokaahan vähän sitä. Eikä yhtään luuta poikki! Kyllä olette rohkea mies ja väkevä. Noin vahvoilla lihaksilla kykenisitte koska tahansa kaksintaisteluun Karkean Sasun kanssa. Koettakaahan käyttää jalkojanne, rakkaani, niin vien teidät kämpälle, sillä he ovat kaikki tukkihumalassa. Enkös sanonut, että he aikoivat tappaa teidät.»

»Mutta he eivät tehneet sitä», vastusti Fitz Patrick huumorin pilkahdus äänessä.

Monta tuntia myöhemmin, ainakin siltä tuntui, matelivat he kämppää kohti. Pakkanen oli jäykistänyt Fitz Patrickin haavat ja ruhjoutumat ja joka askel toi tuskan laineen hänen valtimoitaan myöten päähän. He tulivat jo kämpän näkyville. Siellä vallitsi hiljaisuus. Molemmat tiesivät, että miehet olivat juoneet itsensä nukuksiin.

»Tahtoisin tappaa koko joukon heidän nukkuessaan», sähähti kokki puiden nyrkkiään.

Silloin tulvahti avonaisesta kämpän ovesta savupilvi ja levisi hitaasti pakkasilmassa. Toinen seurasi toistaan ja pian oli kämppä täydessä liekissä.

»He ovat potkaisseet kaminan kumoon taas», sanoi Fitz Patrick istuutuen kannon päähän. Hänen silmänsä leimahtivat vihaa ja katkeruutta.

»Seis!» huusi mittaaja vihaisesti, »jos liikut askeleenkin, niin väännän niskasi nurin.»

»Niin heidän pitääkin», murahti mittaaja. »Se ei ole heidän ansiotaan, että olen tässä auttaakseni heitä. Se on heidän omaa tekoaan, että makaan tuolla metsässä kykenemättä edes auttamaan itseäni. Ymmärrätkö? Minä makaan yhä tuolla metsässä.»

»Voi, voi», valitteli kokki, väännellen käsiään. »Poika parat». Hän alkoi itkeä.

Fitz Patrick tuijotti hetkisen suoraan eteensä. Sitten hän pyyhkäisi otsaansa ja huomioonottaen juuri äsken kokemansa pahoinpitelyn, pyyhälsi hän ihmeteltävällä vikkelyydellä mäkeä alas palavalle kämpälle. Kokki Seurasi häntä ilomielin. Kahden he sammuttivat palon, Miehet kuorsasivat kuin metsän pedot, häiriintymättä vähääkään koko rytäkästä.

»Teillä on sentään hellä sydän, Fitz», virkkoi kokki iloisena kun he sitten pesivät käsiään puolipäivällistä syödäkseen.

»Minun puolestani olisivat he kyllä saaneet palaa», sanoi hän vihdoin, »mutta minun isäntieni täytyy saada puut tänä talvena vedetyiksi ja täällä ei ole muita jotka siihen pystyisivät.»

IV.

UITTOPÄÄLLIKKÖ.

»Noudata määräyksiä vaikka talo menisi nurin», on hyvä ohje, mutta todella aikaansaapa uittopomo tuntee paremman. Se kuuluu: »hommaa tukit määräpaikkaansa. Tuo ne asetuksia rikkomatta, jos voit, mutta tuo ne joka tapauksessa.» Hän ei tarvitse kenttäpuhelimia päämajaan, saadakseen sieltä neuvoja tämän ohjeen hengessä toimiakseen. Se saattaisi tuottaa ikävyyksiä päämajalle.

Jimmy oli tuollainen uittopomo. Sen vuoksi kutsuikin Mr Dale, Morrison & Dalen liikkeestä hänet luokseen, kun Mr Dale aivan arvaamatta tuli sitoutuneeksi uittamaan viisi miljoonaa jalkaa tukkeja määräpäivään mennessä ja päälle päätteeksi mahdottoman mailimäärän päässä joen yläjuoksun varrella olevia tukkeja.

Jimmy oli pieni mies, ilmettä vaihtamaton kuin egyptiläinen sfinksi. Monias vuosi sitten julkaisi eräs ranskalainen pilalehti sarjan kuvia, joitten piti esittää Persian shahia eri mielentiloissa. Kunkin kuvan alla oli selittävä teksti kuten Yllätys, Suru, Viha ja Hämmästys. Kuvat olivat kaikki tarkalleen samanlaiset ja yhtä tunteettomat.

No niin, sellainen oli Jimmy. Hän oli aina samanlainen. Hänen tukkansa riippui tuuheana ja mustana otsalla, hänen partansa ulottui tuuheana ja mustana yli poskiluitten ja hänen kulmakarvansa soluivat yhtä tuuheana ja mustana yhtenäisenä viivana ohimosta toiseen. Olipa hänen pieni, kiinteä ja lihaksikas ruumiinsa missä työssä hyvänsä, niin pysyi hänen mustanvalkea järkkymättömyytensä aina samana. Tavallisesti istui hän polvet ristissä tuijottaen suoraan eteensä ja imien »merenvaha»-nysäänsä, jonka hän oli ansainnut kokoamalla Spearhead-tupakan kiinnikenauhoja. Sanoitpa hänelle mitä hyvänsä, niin katosi se loiskahtamatta hänen ihmeelliseen tyyneyteensä, tulematta sieltä enää koskaan ihmisten ilmoille. Hän toimi mahdollisesti joskus sen johdosta, mutta aina selittämättä mitään, tyynesti, ylhäisen järkähtämättömästi kuin kohtalo.

Daly kiikutteli ruumistaan edes takaisin toimistotuolissaan. Jimmy istui pystyssäpäin, musta lakkinsa riippuen polvien välissä. »Haluan että otat johtoosi uittomiehet, Jimmy», sanoi tuo mahtava mies. »Tahdon, että sinä uitat nuo tukit meidän puomiemme sisään niin pian kuin vain voit. Annan sinulle aikaa noin kaksikymmentä päivää. Sen pitäisi mennä siinä. Sandersin saat merkitsijäksi ja Merrilen keittämään. Voit saada hyvän miehistön itäiseltä jokihaaralta, jossa uitto juuri on päättynyt.»

Kun Daly oli lopettanut, nousi Jimmy ylös ja meni sanaakaan virkkamatta ulos. Kaksi päivää jälkeenpäin oli hän kuudenkymmenen miehen kera neljäkymmentä viisi mailia ylempänä joenvartta.

Jimmy tiesi yhtä hyvin kuin Dalykin, että viimemainittu oli antanut hänelle vaikean tehtävän. Kaksikymmentä päivää oli liian lyhyt aika. Mutta sehän ei ollut hänen asiansa.

Tukit olivat talven kuluessa vedetyt kasaan joen uomaan. Niitä oli kolmen mailin pituudelta rullateiden varsilla. Jimmy ja hänen miehensä alkoivat alapäästä purkaa kasoja jokeen. Välistä solui siihen vain kaksi tai kolme tukkia kerrallaan, toisinaan saattoi kokonainen kerros lähteä liikkeelle, aprikoida hetkisen ja sitten purkautua jokeen kuin jyvät elevaattorista. Pian alkoi kapeissa paikoissa rullateiden alapuolella syntyä ruuhkia. Kaksitoista miestä määrättiin erikoisesti ruuhkan purkajiksi. Heidän tehtävänään oli pitää joki selvänä, jottei alituisesti kasvava tukkitulva sulkisi jokea. Se ei ollut mikään helppo tehtävä. Kun ruuhkaantumista jatkui pitkin jokea, täytyi rullateiltä siirtyä miehiä varsinaisten ruuhkamiesten avuksi. Siten ui muutama tukki onnellisesti patolammikkoon Grand Rapidin luona muutamassa päivässä, mutta pääjoukko ruuhkaantui ja purkautui ja ruuhkaantui uudelleen eräässä kohdassa muutama maili rullateiden alapuolella, samalla kuin suuri joukko tukkeja ajautui rannoille takertuen siihen paikkaan ja kasaantuipa itse rullateillekin.

Jimmy oli määrännyt kaksi päivää rullateiden tyhjentämiseen. Se tapahtui myös kahdessa päivässä. Sitten lähti takaosa liikkeelle. Takajoukon miesten tuli huolehtia siitä, että viimeinenkin tukki tuli jokeen. Kun ruuhka hajosi, syöksyi sen keskiosa uljaasti virtaan, mutta sen siivet hajaantuivat rannoille harmillisella tavalla. Välistä pakkautui suuria tukkeja aivan kuivalle saakka. Takajoukko vieritti ne taas jokeen. Kun itsepäinen tukki ajautui karille, hyppäsivät miehet iloisesti sen kimppuun jääsohjun pyöriessä heidän ympärillään ja irroittivat sen karilta. Aika ajoin he seisoivat pystyssä päin yhdellä ainoalla, epävarmalla tukilla työntäen voimakkaasti kekseillään, hyhmäisen veden solistessa heidän naulapohjaisten uittokenkiensä läpi.

Jonkinlaisena korvauksena vallitsi luonnollisesti ankara kilpailu vasemman ja oikean rannan miesten välillä siitä mikä »siipi» nopeammin kulkisi eteenpäin. Ja ihminenhän tuntee jonkinlaista fyysillistä hyväntunnetta uskaltautuessaan kolmenkymmenen jalan korkuisen ruuhkan alle siinä tiedossa, että mahdollisesti saa koko ruuhkan niskaansa tai laskiessaan yhden tukin varassa raivoavaa koskea alas. Luulen sitäpaitsi, että kuulumista jälkijoukkoon pidetään korkeimpana kunniana. Ja kuitenkin ovat tunnit pitkiä, vesi kylmää ja lisäksi on nukuttava teltoissa.

Helposti huomaa, että takajoukon saavutukset määräävät koko uiton edistymisen. Muutamat etimmäiset tukit saattavat uida viisikinkymmentä mailia päivässä, mutta jos selvittely takana on käynyt hitaasti, niin ei uitto ole edistynyt tuhatta jalkaa enempää. Sen vuoksi Jimmy pysytteli jälkijoukossa.

Jimmy oli erinomainen tukinuittaja. Luonnollisesti hänellä oli tarmoa. Hän saattoi keksillään saada aikaan vaikka mitä, ja hän oli valmis sorvaamaan lakin päästä miltä kerskurilta tahansa, mutta hänellä oli myöskin arvostelukykyä. Hän tiesi, miten vettä oli käytettävä, miten saada selvä lukkotukista ruuhkassa ja mihin sijoittaa miehensä, sanalla sanoen hän sai tukit määräpaikkaan. Jimmy tunsi sitäpaitsi jokensa päästä päähän, jotenka hän oli päässään tehnyt pienen suunnitelman noiksi kahdeksikymmeneksi päiväksi. Kahdeksan neljättä tuntia rullateitä varten, puolitoista päivää yläkoskia varten, kolme päivää patolammikkoon uittamista varten, yhden päivän Grand Rapidin sulun läpäistäkseen, kolme päivää jokihaaraa varten ja niin edespäin. Jos kaikki meni hyvin, niin hän onnistuisi, mutta silloin siihen ei myöskään saanut tulla mitään esteitä väliin.

Kokematon saattaisi ehkä tästä epätäydellisestä suunnitelman tapaisesta kuvitella, että Jimmy oli laskenut aikansa liiankin runsaaksi suoriutuakseen mailin matkan koskilta patolammikolle. Kuinka olikaan, huomasi Jimmy kuitenkin, että hän oli suunnitellut matkaa varten liian vähän aikaa, sillä tämä väli joessa oli erikoisen vaikea ja vaivalloinen.

Patolammikon vesi ulottui noin puoli mailia virtaa ylöspäin, sitten tuli neljä jalkaa putoava koski, jossa vesi kohisi ja levisi viuhkamaisesti hajautuneille sorakareille. Nämä ne juuri aikaansaivat kepposen. Päästyään kosken kourista näyttivät tukit itsepäisesti tahtovan levähtää kareilla kuin väsähtänyt karjalauma. Jälkijoukon oli kahlattava niihin käsiksi. He nostivat ja työnsivät, vetivät ja puskivat ja oli heillä vihdoin ilo nähdä yhden ainoan tukin vierähtävän väylään. Välistä koko tusina miehiä iski keksinsä tukin kylkeen ja nosti sen pelkällä raa’alla voimalla syvälle vedelle. Kun ottaa huomioon, että uitettavana oli noin kaksikymmentä tuhatta tukkia ja että hyvinkin puolet niistä tarrautuivat kareille, voi arvata, että jälkijoukon työ tuli ylivoimaiseksi. Jimmyn kolmesta päivästä oli jo kolme neljännestä mennyt ja kolmasosa työstä oli vasta tehty. M’Gaun, luikun pomo, teki pieniä laskelmia.

»Siinä menee vain kaksikymmentä päivää», uskoi hän Jimmylle. »Varmasti!»

Jimmy ei vastannut sanaakaan, vaan puhalteli piipustaan valtavia savupilviä. M'Gaun kohautteli epätoivoissaan olkapäitään.

Mutta tuo pikku mies oli myöskin tehnyt laskelmia ja hänen tuumansa kypsyivät ja täyttyivät pikemmin kuin M’Gaun saattoi aavistaakaan. Samana aamuna kuljeskeli Jimmy verkalleen kädet taskussa tukkikasojen joukossa. Silloin tällöin pysähtyi hän sanoakseen puoliääneen pari sanaa yhdelle ja toiselle miehelle. Puhuteltu katsahti ensin äärimmäisen hämmästyneenä häneen, nosti sitten keksinsä olalleen ja lähti kämppää kohti, jättäen pienentyneen jälkijoukon jännittyneen uteliaaksi. Pian lensi sanoma. »Yö- ja päivävuoroja», kuiskivat he keskenään, vaikka heistä oli sangen vaikea huomata mitään eroa siinä jos koko joukko työskenteli puoli aikaa tai puoli joukkoa teki työtä koko ajan.

Nyt alkoi Dalykin tulla levottomaksi. Hän tuli junalla Grand Rapidille huolestuneen näköisenä. Nähdessään suhteettoman pienen joukon turhaan ponnistelevan rannalle levinneitten tukkien kimpussa, kirosi hän hartaasti ja etsi Jimmyn käsiinsä.

»Aikanaan», murisi Dale. »Kyllä kai! Emme me siihen voi käyttää koko kesää. Tukkien täytyy olla meidän puomiemme sisäpuolella neljäntoista päivän kuluessa, muuten meidät paha perii.»

Sellainen puhe oli Dalysta tolkutonta ja sen hän sanoikin julki. »Siinähän menee neljätoista päivää ennenkuin saatte tukit edes noitten kirottujen karien yli», päätteli hän viimein. »Sinun täytyy hankkia lisää miehiä, Jimmy.»

»Kärsivä Mooses», huokaili omistaja. »Se merkitsee viidenkymmenen tuhannen dollarin häviötä minulle. Älä puhukaan mitään minulle! Olen ollut näissä asioissa koko elämän aikani. Minä tiedän ettet viikossa voi saada niitä tästä minnekään.»

Daly katsahti tukkijoukkoja ja viittätoista miestä, jotka ahersivat niitten kimpussa ja palasi pahoilla mielin kaupunkiin, alkaen valmistautua häviötään vastaanottamaan.

Auringon laskun aikaan lakkasi jälkijoukko työstään ja hajaantui joenrannalla oleviin valkoisiin telttoihinsa. Siellä he ripustivat märät vaatteensa kuivausristikoille, joita oli kyhätty suuren valkean ympärille, söivät tusinan munia muun illallisen palanpaineeksi, polttivat piipullisen väkevää »Peerles» tupakkaa ja ryhtyivät kertomaan juttuja, laulamaan ja tekemään uteliaita kysymyksiä, joihin he kuitenkin jäivät vastausta vaille. Työstä poistettu joukko ei tiennyt mitään. Näytti siltä kuin heidän olisi pitänyt lähteä työhön illallisen jälkeen, mutta silloin tuli Jimmy ja kehoitti heitä menemään nukkumaan. He noudattivat käskyä ja olivat pian unohtaneet koko homman.

Mutta puolen yön aikaan astui Jimmy lyhtyineen rauhallisesti suureen telttaan ja kosketti kepeästi kutakin levännyttä miestä olkapäähän. He nousivat vastaansanomatta ja seurasivat Jimmyä ulkopuolelle. Siellä heille jaettiin aseet käteen. Sitten pieni joukko lähti äänettömästi liikkeelle alaspäin tähtien taivaalla kimmeltäessä.

Jimmy johti heitä, astuen kädet syvällä taskuissa ja puhaltaen säännöllisin väliajoin savupilven »merenvahanysästään». Kahdenkymmenen minuutin kuluttua sivuuttivat he voima-aseman, sitten tulivat he Kanavakadulle. Sana kulki miehestä mieheen olemaan ääneti. Kultarastaan sahan luona heidän johtajansa äkkiä sukelsi piiloon lautatapulien väliin ja kehoitti seuralaisiaan kiiruhtamaan. Hetkistä myöhemmin meni siitä ohi lihava ja arvokas poliisi, heilutellen pamppuaan. Poliisin mentyä lähti Jimmy taas liikkeelle viidentoista miehen kanssa, jotka nyt oivalsivat, että jotakin tavallisuudesta poikkeavaa oli tekeillä. Pian kuului heikkoa kohinaa yön hiljaisuudessa. He astuivat erään tien poikki ja olivat hetkistä myöhemmin valtapadon luona.

Vesi virtasi pitkänä sileänä vyörynä kuin sula teräs äänettömästi padon yli, välähytellen siihen kuvastuvia tähtiä kuin pieniä salamoita. Alempana muuttui se valkeaksi vaahdoksi, mylvien kuin vihoissaan yläpuolellaan olevalle sametille. Kymmenen sekuntia myöhemmin tuo kaunis pinta särkyi. Korkojaan painaen padon harjaa vasten polviaan myöten vedessä seisoi siinä mies nojaten vahvasti taaksepäin pysyäkseen virran painoa vasaan tasapainossa. Kaksi muuta miestä ojensi hänelle lyhyen, raskaan puun. Kolmas, painaen käsivartensa ja hartiansa veteen naulasi sen pystyyn äänettömin vasaran iskuin. Aivan kuin taikavoimalla nousi toinen puu tukemaan ensimmäistä, sovittautuen jo valmiiksi sahattuun loveen. Miehet siirtyivät kahdeksan jalkaa eteenpäin, sitten taasen kahdeksan jalkaa ja niin edelleen. Lisää miehiä astui veteen. Rivi raskaita kaltevia tukkeja nousi padon kupeesta, jakaen virran pitkiin nuolenmuotoisiin vakoihin. Puoli yhden aikaan putosi Tom Clute patolammikkoon. Hän ui rantaan ja hänen paikalleen astui Purdy.

Kun tuet ulottuivat puolitiehen jokea ja miesten kauniisti kaartuvia selkiä näkyi kaikkialla, antoi Jimmy käskyn ruveta asettamaan poikkilankkuja. Raskaita lankkuja liukui toisensa perästä äskeisten tukien poikki ja nouseva vesi painoi ne lujasti näitä vastaan. Ylimmän lankun kiinnitti pari lujaa naulaa, niin ettei se voinut vääntyä paikoiltaan. Tasainen joki murisi ja jurisi ja alkoi nousta estettä vasten ja syöksyi kiihtyvällä voimalla sen sivu.

Poliisi, joka käveli edes takaisin Kanavakatua, ei kuullut työn kulusta mitään. Jos hän olisi ollut tarkkahuomioinen, niin olisi hän pannut merkille joen alati muuttuvan äänen. Hetken kuluttua hän jonkun ilmeisen muutoksen johdosta huomauttikin:

Hän kuunteli hetken, mutta jatkoi sitten matkaansa. Kosken oikut eivät häntä yhtäkaikki liikuttaneet. Hänelle kuului Kanavakadun itäinen puoli ja itäinen puoli näytti rauhalliselta.

Joki oli hiljentynyt aivan äänettömäksi. Jimmyn viimeinen poikkilankku oli paikoillaan. Taempana nukkuvassa kaupungissa löi tornin kello kaksi.

Saatuaan tällä tavalla veden pinnan nousemaan patolammikossa kolmisen jalkaa, lähti Jimmy miehineen iloisella miellä joskin läpimärkänä puikkimaan ylöspäin kylmässä aamuvarhaisessa lähtöpaikkaansa, jossa heidän toverinsa nukkuivat viattoman unta. Kun he tulivat karien kohdalle pysähtyivät he. Sieltä kuului kumeaa murinaa aivan kuin vastahakoinen karja olisi ajettu makuusijoiltaan, kun nouseva vesi kohautteli kareille takertuneita tukkeja. Vesi oli jo noussut niin pitkälle korotetusta patolammikosta.

Tukinuittajan kannalta katsoen oli asia nyt varsin yksinkertainen. Nukkuneet viisitoista miestä herätettiin heti ihmettelemään ja kummastelemaan. Kolmen aikaan, juuri kun auringon nousu rupesi erottamaan itää lännestä, ilmoitti keksien kolina, että korkean veden tarjoamaa apua ei suinkaan laiminlyöty. Siitä kello kuuteen oli vielä kolmen tunnin aika ja kolmessa tunnissa saattaa saada paljon aikaan tulvavedessä. Viimeinen kuivalle ajautunut tukki lähti liikkeelle juuri silloin kun ensimmäinen kaupunkilainen läntisellä puolella havaitsi, että hänen kellarinsa oli täynnä vettä. Kun tuo hämmästynyt kansalainen avasi ulko-ovensa nähdäkseen mitä oli tekeillä, pääsi häneltä kamala ääni ja sitten hän häätyi tekemään itselleen lauttaa.

No niin. Sanomalehdet julkaisivat lisälehtiä, joissa oli otsakkeita sellaisia kuin »Väkivaltaa», »Omavaltaista lainrikkomista» y.m. Tehtaan omistajat kanavan varrella valittivat katkerassa äänilajissa sitä, että heidän pannuhuoneissaan oli vedenpaisumus ja varastojen omistajat, joilla oli helposti turmeltuvaa tavaraa, kiljuivat vahingonkorvausta. Tavalliset kansalaiset alkoivat tyynesti tyhjentää alavia paikkoja asuntomaillaan. Yhdeksän tienoissa, sitten kun pahin kiihtymys oli ohi ja sulkutelineet oli paiskittu koskeen laittomilta paikoiltaan, lähti osasto ratsupoliiseja etsimään tihutyön tekijää. Viimemainitun tapasivat he seisomassa eräällä puomitukilla johtamassa tukin laskua. Hän kieltäytyi liikahtamasta paikaltaan. Eräs lihava poliisimies uskaltautui pari askelta uivalle puomille, nosti tasapainonsa menetettyään kätensä ilmaan ja selvisi vihdoin suurin ponnistuksin kuivalle, johon hän jäi läähättäen istumaan. Poliisien kehoituksia tulemaan esille ja antamaan vangita itsensä ei Jimmy ottanut kuuleviin korviinsa. Säännöllisin väliajoin puhalsi hän aimo tukevan savupilven »merenvahastaan» ja johti rauhallisesti uittotyötä. Kahdenkymmenen jalan levyisestä sulusta meni tunnin kuluessa noin miljoona jalkaa puuta. Niinpä Jimmy sitten hieman jälkeen puolen päivän tuli omasta ehdostaan maalle ja antautui poliisien käsiin.

»Alempana sinulla ei enää ole mitään vaikeuksia», huomautti hän apulaiselleen, M’Gaunille, katsellessaan miettiväisenä kun viimeinen tukki livahti sulkuportista. »Pidä vain silmä kovana ja tukit liikkeessä.»

Poliisiasemalla joutui hän uutishankkijain haastateltavaksi. Se on, he tekivät kysymyksiä. Yhteen ainoaan saivat he vastauksen.

»Ettekö tiennyt, että rikoitte lakia edesottamisillanne?» kysyi Eaglen mies. »Ettekö tiennyt, että teidät vangittaisiin?»

Seuraavana aamuna oli oikeussali täynnä kuuntelijoita. Jimmy tunnusti syyllisyytensä ja tuomittiin maksamaan viisisataa dollaria sakkoa tai yhdeksänkymmentä päivää vankeutta. Kaikkien ihmeeksi kaivoi hän taskustaan pitkän rullan ja maksoi sakon. Läsnäolijat pitivät sitä vallan merkillisenä asiana, että tavallinen uittopomo kantoi taskussaan sellaisia summia. He eivät olleet läsnä siinä kohtauksessa, joka Jimmyllä ja hänen isännällään edellisenä iltana oli ollut. Viimeksimainittu seisoi oven suussa kun pieni mies astui oikeussalista.

»Jimmy», sanoi Mr Daly niin selvästi, että jokainen sen kuuli, »olen äärimmäisen pahoillani nähdessäni sinut tässä pälkähässä, mutta toivon, että se on koituva sinulle hyväksi opetukseksi. Ensi kerralla täytyy sinun ymmärtää, että sinä et saa poiketa määräyksistä.»

»Kyllä, sir», sanoi Jimmy nöyrästi. »Tulivatko tukit aikanaan alas, Mr
Daly?»

He katsoivat toisiinsa vakavina. Sitten, ensi ja ainoan kerran suli Jimmyn mustanvalkoinen, tutkimaton naamari. Hänen vasemmassa silmässään välähti heikosti veitikka. Sitten painui silmäluomi ennalleen.

VIIDES TIE.

Profeetta myönsi ennen muinoin neljän asian menevän yli hänen ymmärryksensä, nimittäin kotkan tien ilmassa, madon tien kalliolla, aluksen tien meren pinnalla ja nuoren miehen tien neitosen sydämeen, mutta meidän nykyaikaisten ihmisten täytyy lisätä siihen vielä viides tie, nimittäin oikeuden tien. Sillä useinkin pääsee itse teosta tavattu tökerö pahantekijä pienellä rangaistuksella, kun taasen ovela rikollinen, vaikka onnistuukin salaamaan tekonsa kekseliäästi, aikansa harhailtuaan maksaa rikkomuksensa hengellään. Siihen tapaan sattui Regis Brugieren kuolema.

Tapahtui näet, että vuoden lopulla kaksi muukalaista saapui St. Jeauneen aikomuksella ruveta ampumaan metsäkanoja ja Regis Brugiere palkkautui heidän oppaakseen. Hänen tehtävänsä eivät olleet moninaiset. Hänen tuli vain opastaa heitä mäntymetsävyöhykkeestä toiseen. Mutta joutilaisuudessaan seurasi hän heidän mukanaan usein ja niin hän ihastui Jimiin.

Jim oli mustan ja valkoisen kirjava setteri. Regis Brugiere katseli sitä, kun se huolekkaana juoksenteli metsässä, sen jalkojen noustessa kuin teräsjouset, pää korkealla ja sen viisaat, lempeät silmät piiloutunutta otusta tähyillen. Kun sen nenään sitten sattui saaliin haju, pysähtyi se äkkiä ja katseli ympärilleen häntäänsä heilutellen. Se ei ottanut askeltakaan tullakseen parempaan varmuuteen saaliin olinpaikasta ennenkuin sen isäntä oli tunkeutunut tiheikön läpi sen viereen. Siten sai tämä monta kertaa tilaisuuden ampua koiran edestä lentoon pyrähtävää lintua, jota hän ei muuten useinkaan olisi tavannut.

Mutta jos lintu pysyi hiljaa, astui Jim varovaisesti kuin munilla kävellen, kunnes sen nenän täytti lämmin linnunhaju. Silloin se pysähtyi, jäykistyen äkkiä eläväksi, kauniiksi kuvapatsaaksi. Seurasi hetken jännittävä odotus. Rymisten lähti silloin lintu lentoon. Sitä seurasi nopea laukaus lintupyssystä, höyhenpilvi ilmassa ja pitkänloiva putoaminen. Jim katsahti ylös, innokkaana, mutta hilliten itsensä.

Heti ryntäsi Jim pois, tullakseen hetken perästä takaisin voitonriemuisena kantaen metsäkanaa varovaisesti hampaissaan.

Tai sattui laukaus menemään harhaan. Jim odotti kunnes kuuli pyssyn lukon räsähtävän kiinni uuden panoksen saatuaan, sitten se liikkui hillitysti kuin ainakin hyvän kasvatuksen saanut ja haisteli tutkivasti ja kauan paikkaa, jossa lintu oli ollut.

Näitä kaikkia näki Regis Brugiere seuratessaan metsästystä salojen tiheiköissä sillä seurauksella, että hän rikkoi kymmenettä käskyä vastaan ja himoitsi Jimiä suuresti. Hän jumaloi koiran ylhäistä arvokkuutta, sen gentlemannimaista hätäilemättömyyttä metsässä, sen hyvin kasvatettua suloa kun se istui takajaloillaan katse etäisyyteen kohdistettuna.

Ja niin Regis Brugiere sitten varasti Jimin ja kätki sen visusti. Teko ei hänelle merkinnyt juuri mitään. Hän ei tuntenut Jimin arvoa, sillä Pohjolassa on koira vain koira. Kun muukalaiset olivat lähteneet valittaen koiransa menetystä, kuormasi Regis Brugiere rekeensä muonavaroja ja pyyntivehkeensä ja lähti painumaan luoteeseen vuotuiselle pyyntiretkelleen. Hän otti mukaansa Jimin, joka nyt oli täydelleen tottunut uuteen isäntäänsä.

Yhdessä he kulkivat kauaksi metsien kautta, yli monen joen ja nevan, läpi monen viidakon ja vuoriseudun. Regis Brugiere veti rekeä perässään. Tehtävä olisi oikeastaan kuulunut Jimille, mutta Regis Brugierestä se olisi tuntunut siltä kuin hän olisi valjastanut Pyhän Cloudin Ignatiuksen St. Jeaunen herran omenakärryjen eteen. Niin sai Jim juosta ristiin rastiin matkan varrella iloiten vapaudestaan Regis Brugieren iloitessa koiran näkemisestä. Aikanaan saapuivat he eräälle metsäaukeamalle, jonka läpi virtasi pieni lähteen silmästä pulppuava kirkasvetinen puro. Tässä Regis Brugiere nakkasi lopullisesti lumikengät jaloistaan ja tähän hän kyhäsi pienen kämpän ja asettui siihen Jimin kanssa talosille.

Neljänkymmenen mailin säteen laajuudelle asetteli hän sitten ansojaan ja loukkujaan majaville, kärpille, ketuille, saukoille ja muille Pohjolan turkkiniekoille. Säännöllisin väliajoin kierteli hän kullakin ansallaan, nopeasti liukuen lumikengissään. Jim seurasi häntä aina. Kun lumi oli syvä vaelsi koira vaivaloisesti Regis Brugieren jäljessä. Kun sitä taasen oli vähemmän etsi Jim metsäkanoja tai muita lintuja, tutustui moneen outoon seikkaan tai juoksenteli jäätyneitten metsälampien tasaisia pintoja.

Ansapaikoilla täytyi Jimin jäädä loitommaksi. Mies jätti sille takkinsa ja lumikenkänsä ja Jim kuvitteli vartioivansa niitä uskollisesti. Paluumatkalla molemmat iloitsivat parhaansa mukaan. Regis Brugiere nosti Jimin korkealle ja heitti sen syvimpään nietokseen. Jim piti siitä kovasti ja sukelsi lumeen mielihyvästä haukahtaen. Hetken perästä se taas tuli esille kinoksesta ja tanssi varpaillaan miehen ympärillä leikillään murahdellen ja pyytäen häntä uudistamaan hauskan tempun. Ne olivatkin ainoat tilaisuudet, jolloin Jim vapautui juhlallisuudestaan. Muina aikoina olivat sen ruskeat silmät täynnä surumielistä, hillittyä uskollisuutta.

Metsissä oppi Jim pahoille tavoille. Se muuttui taas tavalliseksi koiraksi. Havaitessaan, ettei Regis Brugiere välittänyt mitään metsäkanoista, joita se niin huolellisesti näytti, päätti Jim metsästellä omin neuvoin. Ensin sen omatunto soimasi sitä siinä määrin, että se tunsi tekevänsä suorastaan syntiä. Mutta jälkeenpäin rauhoitti sitä isäntänsä iloinen hyväksyminen. Se hiipi ja seurasi jälkiä, syöksyi ja ajoi takaa ja rikkoi kaikkia niitä siveyssääntöjä, jotka oikeata seisovaa setteriä sitovat. Se tiesi siveyskäsitteiden höltymistä, mutta tiesi myöskin etua. Sillä Jimistä sukeusi oikein asiantuntija otuksen yllättämistaidossa lumessa. Sen parhaaksi tempuksi tuli nyt sama, joka jo alkukoirallakin oli ollut, nimittäin pieni tauko ennen hyökkäystä. Jim oli suloisen riippumaton. Se elätti itsensä täydelleen, paitsi muutamiin herkkupaloihin nähden.

Mutta yhtä seikkaa se ei käsittänyt ja se oli hirvi. Sen mielestä hirvi oli sama kuin hevonen tai lehmä. Se ei voinut ymmärtää, eikä siitä suuresti välittänytkään, miksi ne niin äkkiä pakenivat kun se ilmestyi paikalle. Regis Brugiere koetti opettaa sitä, mutta turhaan. Sen vuoksi tapahtuikin, että Jim usein täytyi jättää kotiin, sillä yksinäiselle pyyntimiehelle on hirvi arvaamattoman kallis saalis. Se tietää sekä ravintoa, että vaatetusta.

Sellaisessa tapauksessa oli Regis Brugieren tapana pinoa runsaasti puita takkaan, jotta hänen ystävänsä oli hyvä olla hänen poissa ollessaan. Sittenkin jätti hän koiran lohduttomana kämppään. Ensi kerralla pääsi Jim ulos kämpästä ja tuli isäntänsä perässä osoittaen suunnatonta iloaan jo matkan päässä. Regis Brugiere palasi takaisin harmistuneena ja tapasi kämpän oven selkosen selällään. Jim oli osannut vetää oven auki hampaillaan. Turkismetsästäjän täytyi silloin tehdä oveen salvan, jotta koira ei voisi aukaista sitä. On ehkä paikallaan selittää, että tuollaisissa kämpissä ovi tavallisesti liittyy vain tiukasti pieliä vasten.

Huomatkaa nyt, että ellei Regis Brugiere olisi varastanut ja piiloittanut Jim koiraa, ei hänen olisi tarvinnut asettaa äskenmainittua salpaa. Ilman salpaa olisi hän varsin helposti voinut avata oven ainoastaan nojautumalla siihen. Jos hän olisi voinut työntää oven auki, niin olisi sekä hänen, että Jimin ollut hyvä olla. Ja tämä juuri pakottaa meitä ihmettelemään tuota viidettä tietä, oikeuden tietä, jonka nojalla ihminen joutuu korvaamaan rikkomuksensa elämällään.

Eräänä aamuna keskitalvella, kun oli hyvin kylmä, noin seitsemänkymmentä astetta pakkasta, päätti Regis Brugiere lähteä hirven ajoon. Kuten tavallista teki hän suuren roihun takkaan, levitti vaatteen Jimin mukavuudeksi, pujotti salvan hihnan vartavasten tekemänsä reiän läpi ja lähti metsään. Saavuttuaan suon laitaan, irroitti hän lumikenkänsä ja alkoi huolellisesti astua pitkin kaatuneita puunrunkoja. Astuessaan eräälle mädänneelle oksalle, joutui hänen oikea jalkansa arvaamatta syvään koloon. Hän kompastui ja kaatui kasvoilleen.

Selvittyään ensi tuskasta niin paljon, että hän saattoi tajuta mitä oli tapahtunut, huomasi hän taittaneensa molemmat sääriluunsa polven alapuolelta.

Ensi osa matkaa kämpälle oli paljasta kiroilemista, toinen kului rukouksessa ja kolmas osa oli kammottavaa hiljaisuutta. Ensi osalla menetti hän pyssynsä, toisella rohkeutensa ja kolmannella tietoisuutensa siitä mitä hänen ympärillään oli. Kuten raajarikkoutunut kaniini laahasi hän itseään lumessa; ainoa tumma pilkku valkoisessa äärettömyydessä. Metsän tummat puut tuntuivat hänen puolitajuisessa mielessään kokoontuvan uteliaina hänen ympärilleen katsellen häntä ylhäisen säälivinä. Ja hänen yllään, näkymättömänä, saavuttamattomana leijaili Pohjolan peloittava pakkanen, odottaen hänen lopullista tupertumistaan.

Metsänkävijän sitkeyden ja villieläimen vaiston avulla pääsi Regis Brugiere vihdoin aukeamalle, jossa hänen kämppänsä oli. Hänen taakseen jäi syvä, kiemurteleva lumivako, hänen kärsimystensä säälittävänä todistajana. Hänen voimansa olivat loppuneet, mutta hän oli kotona. Pitkän ajan kuluttua pääsi hän ovelle ja siinä hän lepäsi. Tapaus oli kauhea, mutta se oli ainoastaan yksi monesta elämän julmassa todellisuudessa.

Hämärä laskeusi erämaahan tuoden tullessaan salaperäiset äänensä. Niitten joukossa kuiskasi pakkanen äänekkäimmin. Regis Brugiere tunsi sen henkäyksen sydämessään ja heräsi peljästyneenä välinpitämättömyydestään. Oli jo aika koota voimansa ja pyrkiä sinne missä oli ruokavaroja ja lämmintä. Tuskaisesti kääntyi hän oikealle kyljelleen ja varustautui kurottautumaan salvan hihnaa kohti. Hänen ensimmäinen liikkeensä aiheutti sellaisen tuskan, että sen saattoi kestää ainoastaan hammasta purren ja silmät kiinni ja niin vähäpätöinen kuin tehtävä olikin, vaati se hänen koko voimansa viimeisetkin rippeet. Se saikin eränkävijän kesyttömän luonnon heti vastaamaan haasteeseen. Regis Brugiere keskitti kaiken tahtonsa äärimmilleen. Kuten kilpajuoksija kiinnitti hän huomionsa maaliin, joka, jos se jäi saavuttamatta, tiesi turmiota.

Tuuma tuumalta hiipi käsi sokeasti hihnaa kohti. Se saavutti sen, mutta luiskahti ohi.

Silloin, kuten tuli ennen sammumistaan, leimahti Regis Brugieren luonto. Kummallisesti väännellen ruumistaan ja kasvojaan kohosi hänen ruumiinsa pystyyn, käden yhä hapuillessa karkeatekoista ovea. Sitten se horjahteli hetkisen ja lysähti kokoon. Miehen tahdonvoima solui hänestä viimeisessä äärimmäisessä yrityksessä. Kahdesti koetti hän vielä umpimähkään, mutta ne olivat heikkoja yrityksiä. Vihdoin, huoahtaen, antautui hän pakkaselle, joka häntä oli odottanut. Pakkanen oli armelias. Regis Brugiere nukahti.

Viisi päivää myöhemmin lopetti Jim, mustan ja valkoisen kirjava setteri levottoman edestakaisin-kulkunsa, lopetti yrityksensä hypätä öljytylle akkunalle, jonka takana oli metsä ja ruokaa yllin kyllin, lopetti kiipeämisensä ruoan täyteistä hyllyä kohti ja kiertyi kokoon oven eteen mahdollisimman lähelle isäntäänsä, joka makasi sen ulkopuolella. Siinä se kuoli nälkään, uneksien armeliaassa turtuneisuudessa metsäkanoista lumisessa erämaassa. Siten täyttyi oikeus Regis Brugieren ja Jim koiran asiassa.

VI.

TAIVAAN TUULIEN TUUDITELTAVANA.

Barbara oli kauan kahdenvaiheella ottaako reikäompeleiset vaiko silkkisukat, mutta päätti vihdoin ottaa ensinmainitut. Sitten hän suvaitsi tarjota pienen tyytyväisen hymyn miellyttäville pikku kasvoilleen peilissä ja astui ovesta tätinsä luo. Täti hämmästyi asianmukaisesti. Barbara levitti nyt ensi kerran sievät harsosiipensä Pohjolan suurilla metsämailla. Omituisen heiveröisen sopeutumattomalta näytti hän nyt tuvan karkeiden seinien muodostamaa taustaa ja ovesta näkyvää tummaa metsänreunamaa vastaan.

Barbara oli pienen pieni olento, jolla oli pikku lapsen päähänpistot. Hän tiesi erinomaisen hyvin, että hänen suurin vetovoimansa oli siinä, että hän painoi päänsä hieman taaksepäin niin että hänen terävähkö, ihastuttava leukansa sai hullaannuttavan sulonsa parhaiten näkyville. Hän tiesi myös erinomaisen hyvin, että hänellä oli täyteläät kirsikanpunaiset huulet, joitten silkinhieno reunus vaaleni persikan väriseksi. Eikä hän myöskään voinut jäädä tietämättömäksi siitä tosiasiasta, että hänen vaalea tukkansa ja mustat samettisilmänsä olivat mitä ihastuttavimmassa ja harvinaisimmassa ristiriidassa keskenään. Kaiken tämän ja vielä enemmänkin Barbara tiesi, koska hänen peilinsä sen hänelle ainakin tusinan kertaa päivässä vannoi todeksi. Että hän oli tieten, kiusoittelevasti, harkiten ja tyynesti mielenrauhan häiritsijä, tiesi hän vallan hyvin, koska miehet, niin pitkälle kuin hänen muistinsa ulottui, olivat sitä hänelle kertoneet, kukin omalla mitallaan katkeraa huumoria. Hän tyytyi asiain - tilaan ja käyttäytyi sen mukaan kaikissa tilanteissa kuin kuningatar, jolla oli määrätön luku erikoisoikeuksia hyväkseen käytettävänä.

Sitten kun hänen vanha, yksinkertainen salolaistätinsä oli ihaillut ja huudahdellut äkkiä täydeksi perhoseksi muuttunutta kotikutoista kultakoteloa, päätti Barbara lähteä kävelylle. Hän tiesi, että tuolla puolen viileätä, ihastuttavaa metsämaata, vain puolen mailin päässä asuivat Adamsit. Adamsitkin olivat salolaisia, mutta he olivat inhimillisiä ja harsokangas on harsokangasta yhtähyvin salolla kuin kaupungissakin. Barbara ilmoitti tädilleen aikeestaan ja astui auringonpaisteeseen.

Päivänvarjo täydensi hänen onnentunteensa. Hän aukaisi sen, asetti sen vinoon olalleen ja käänsi yhden pyöreistä kulmista kasvojensa eteen, leikkien itsekseen pientä huvinäytelmää astellessaan varovaisesti aukeamalla olevien kantojen ja sotkuisten mustikanvarsien välissä. Hän työnsi leukansa eteenpäin ja katseli ujosti hattunsa reunuksen alta juhlallisesti törröttäviä kantoja ja näyttäytyi mahdollisimman suloisena rohkeille, elämöiville peipposille. Vaaleassa kesäpuvussaan ja kirjohatussaan, reikäompeleisissa sukissaan ja hullunkurisen korkeakorkoisissa, hopeasolkisissa kengissään oli hän jollakin tavalla saanut takaisin naisellisen itseluottamuksensa, jonka paksuanturaiset kengät ja salolaisen ankaran yksinkertainen puku oli häneltä vienyt. Ensi kerran tunsi hän itsensä täydellisesti onnelliseksi uudessa ympäristössä, jonne hän lapsellisessa oikukkaisuudessaan oli tullut vierailemaan. Pikku Barbara kulta, hänhän oli vasta kahdeksantoistavuotias.

Vallan pian alkoi polku polveilla viileään, vihreään, suureen metsään. Barbara pani päivänvarjostimensa kokoon ja kantoi sitä kainalossaan, kannatellen samalla kädellä hamettaan, etteivät helmat maata viistäisi. Hän oli nyt olevinaan ylhäinen markiisitar Fontainebleaun metsissä. Pienistä pensaikoissa olevista aukoista saattoi hän puitten välistä nähdä auringonpaisteisia läikkiä ja vihreitä varjoja. Barbara käyttäytyi koko ajan siten, kuin puitten lomitse koska tahansa ilmestyisi ritari, joka uljaasti töyhtöhattuaan heilauttaen osoittaisi hänelle alamaista ihastustaan. Hän suoritti vastaukseksi sorjan niiauksen, taivuttaen sievän päänsä alaspäin ja luoden kauniit silmänsä ylös.

»Niin, se unelma on, suloinen unelma lemmen» hyräili hän hameenhelmansa maata viistäessä.

Barbara pudotti päivänvarjonsa, tapasi molemmin käsin sydänalaansa ja huusi. Pensaikosta törrötti häntä kohti kaksi kaltaista, uteliasta korvaa, kaksi suurta, ruskeaa silmää katsoi häneen peljästyneinä ja värisevät sieraimet laajenivat kauhusta. »Möööö», mörähti hirvi taas ja katosi pitkin joustavin hypyin näkymättömiin.

»Oh!» huudahti Barbara, »sinä hirvittävä olio. Miten sinä peloititkaan minua.»

Hän nosti päivänvarjonsa maasta ja jatkoi matkaansa mieli hieman järkytettynä ja mietti hirven äärimmäisen tahditonta käyttäytymistä. Tie tuntui vähitellen käyvän vaikeakulkuisemmaksi. Jonkun ajan perästä katkaisi sen kaatuneen lehmuksen latva. Barbara katseli ympärilleen. Hänhän ei ollut tiellä ensinkään.

Se oli jo selvästi harmillista. Barbara tunsi oikein suuttuvansa. Hän kokosi hameensa tiukkaan nilkkojen ympäri ja koetti raivata tietä pensaikon läpi oikealle. Pensastoa oli paha kulkea ja vielä pahempi oli orjantappuraa kasvava läikkä. Vihdoin eräs häijy kanto repäisi reiän hänen harsohameeseensa. Se oli sietämätöntä.

Barbara polki oikein jalkaansa suutuksissaan. Hän olisi tahtonut itkeä, ja hän päätti tyydyttääkin halunsa heti kun vain pääsisi tielle taas. Vähän ajan perästä loppui sitten pyökkimetsä, jota hän oli kulkenut tähän saakka ja vastaan tuli kapea suo. Silloin Barbara teki tyhmän teon — hän koetti mennä suon poikki.

Alussa kulki hän varovasti, pitäen silmällä hamettaan. Siihen tuli ainakin tusina reikiä. Sitten astui hän pienen kultaisen kenkänsä sammaleen läpi mustaan veteen. Kolmasti löi jäykkä lehtikuusen oksa häntä aivan vasten kasvoja. Kun hän vihdoin astui toiselle puolelle sadan jalan levyistä suota oli hän luopunut hameen kannosta ja oli kauhean näköinen.

»Minun mielestäni sinä olet oikein häijy», huudahti hän metsälle hemmoitellun lapsen tavoin. Sitten hän pidätti henkeään säikähtäessään hiljaisuutta ympärillään.

Metsä oli äkkiä muuttunut epäystävälliseksi. Sen hyväntahtoisuus oli jollakin tavalla häipynyt. Jokasuunnalla näytti se samanlaiselta — suoria korkeita runkoja, pajukkoa ja varvikkoa. Se oli sulkenut hänet joka puolelta viheriän muurin sisään, kääntyipä hän minne päin hyvänsä oli hän näköjään aina vain saman pienen lehtimajan sisällä.

Säikähtäneenä, mutta päättäväisenä lähti hän nopeasti astumaan siihen suuntaan, jonka hän uskoi johtavan ulos siitä. Pensaat takertuivat häneen nyt estelemättä. Hän tunkeutui orjantappura-, paju- ja orapihlajapensaitten läpi yhtä uljaasti. Harsohame oli surullisen näköinen, kirjohattu oli tahrainen ja nurin päässä ja rohkeat pikku puolikengät korkeine korkoineen olivat likomärät. Ja äkkiä, kun auringon varjot alkoivat käydä hyvin pitkiksi loppui häneltä päättäväinen urhoollisuutensa kokonaan. Hän pysähtyi. Kaikkialla hänen ympärillään oli vain samoja korkeita, suoria runkoja, samoja pensaikkoja ja samoja varvikkoja. Ne eivät vaihtuneet ensinkään. Turha toivoakaan.

Hän istahti maahan, antautui kokonaan pelkonsa valtaan ja itki, peljästyneen lapsen tavoin nieleskellen nyyhkytyksiään. Mutta sittenkin muisti hän aika ajoin pyyhkiä vetisiä silmiään naurettavan pienellä batistinenäliinallaan.

Hetken perästä tunsi hän vaistomaisesti, että joku seisoi hänen lähellään. Hän katsahti ylös.

Se joku oli mies. Nuori mies. Barbara näki heti kolme seikkaa, nimittäin, että nuorella miehellä oli ystävälliset, harmaat silmät, jotka katselivat häntä huvitettuina, että nenäliina, jonka nuori mies oli sitonut kaulaansa, oli puhdas ja että hänen leukansa piirteet olivat tavallista hienommat ja selvemmät. Tarkkaava näkijä olisi huomannut vielä lisää, nimittäin että hänellä oli pyssy kädessä ja raskas kantamus selässä, että hänellä oli vyötäisillään raskassisältöinen vyö ja mokkasiinit jalassa, että hänen sininen takkinsa, vaikka se olikin kulunut, oli puhdas ja että hänen hipiänsä oli ruskea kuin petäjänkylki. Barbaralle ei ollut mitään hyötyä sellaisista yksityiskohdista. Silmät olivat ystävälliset, leuka voimakas ja sen jalopiirteisyys ilmaisi gentlemannin. Ja Barbara oli juuri ystävällisen gentlemannin tarpeessa. Tietämättään työnsi hän terävää leukaansa eteenpäin ja hymyili ihastuttavasti.

»Se ilahduttaa minua», vastasi mies, yhä enemmän huvitettuna. »Ja hetki sitten oli kaikki hullusti. Mitä on tapahtunut.»

»Olen eksynyt», vastasi Barbara niin tyytyväisenä kuin hän olisi sanonut: »Minun kenkäni ovat hieman tomuiset.»

»Joko Adamseista tai Maxwelleista, en tiedä itsekään kummastako. Läksin toisesta niistä toiseen. Sitten tuli hirvi ja minä eksyin.»

»Aivan niin», myönteli mies hyvin vakuutettuna. »Ja mitä nyt aiotte tehdä?»

Barbara katseli hänen miettivän näköisiä, voimakkaita kasvojaan hattunsa reunuksen alta, jonka hän ujosti oli asettanut oikein päin. Barbara piti hänen kasvoistaan. Ne olivat niin hyväntahtoiset.

»Aurinko on miltei laskenut», vastasi nuori mies vihdoin. »Tehän näette, kuinka pitkiksi varjot jo ovat käyneet. Luuletteko voivanne tunkeutua metsän läpi pimeässä? Siellä on villieläimiä — susia!» lisäsi hän häijysti.

»Mutta mitä me sitten teemme?» huudahti hän, tyyneytensä menettäneenä.
»Teidän täytyy viedä minut kotiin!»

»Että leiriydymme tähän», ehdotti mies tyynesti, aivan kuin se olisi ollut ainoa mahdollisuus.

»Oh», huudahti Barbara säikähtyneenä. »Ei ikänä! Minä pelkään metsää.
Se on märkä ja kylmä. Minulla on nälkä ja minun kenkäni ovat läpimärät!»

»Minä vartioin teitä koko yön pyssy kädessä», sanoi toinen. Laitan teille teltan ja keitän teille illallisen ja teidän jalkojenne ei tarvitse olla kylmät eikä märät hetkeäkään kauemmin kuin itse tahdotte.»

»Minun kotini on siinä, missä yö minut kulloinkin yllättää», vastasi nuori mies.

Barbara mietti. Tämähän alkoi käydä vallan pelottavaksi. Hän tiesi, että hän kylmässä yössä saisi kuoleman taudin. Mutta minkäpä hän nyt sille mahtoi!

»Hyvä», sanoi nuori mies. Hän heitti nopeasti taakkansa selästään ja otti pienen kirveen hihnasta.

»En ole poissa kuin hetkisen», vakuutti hän, »ja sillä aikaa täytyy teidän ottaa kenkänne ja sukkanne jalasta ja panna sijaan nämä.» Hän oli puhuessaan aukaissut kantamuksensa ja otti sieltä esille parin paksuja metsänhakkaajan villasukkia.

Barbara piteli niitä kätensä ulottuvilla ja katseli niitä. Sitten katsahti hän nuoreen mieheen ja sitten he molemmat nauroivat.

Sillä aikaa kun hänen uusi suojelijansa oli poissa, ei Barbara ainoastaan vaihtanut sukkia, vaan hän teki vallan ihmeitä harsohameelleen. Todellakin, sehän ei ollut niinkään hullun näköinen.

Kun nuori mies palasi syli täynnä kuusen kuoria ja tervaksia, tapasi hän Barbaran istumassa pystyssä päin kaatuneella tukilla jalat huolellisesti sullottuina alleen. Tulen eteen ripusti hän pian kaksi hämähäkin verkkoa ja kaksi kultaisen pientä, aivan naurettavan pientä hopeasolkista kenkää. Sitten hän näppärästi pani pienen teltan pystyyn. Yhtä kätevästi teki hän toisen valkean kahden tukin väliin, otti esille paistinpannun ja rupesi illallisen teko-puuhiin.

Oli jo hämärä. Jollakin kummallisella tavalla oli metsästä hävinnyt sen äskeinen epäystävällisyyden tuntu. Linnut lauloivat aivan samalla tavalla kuin niitten oli tapana laulaa huvimatkoilla, joita tehtiin pikku metsikköihin kotona. Oli vaikeaa uskoa olevansa erämaassa. Nuori mies hääräili siellä täällä tottuneen kepeästi hoidellen pannujaan ja lisäten valkeata. Barbara katseli häntä jännittyneenä. Vähitellen tuli hän vakuutetuksi siitä, että nuori mies ansaitsi huomiota ja hän huomasi, että nuori mies ei ollut katsonut häneen kertaakaan sen jälkeen kuin hän oli alkanut varustelunsa yötä varten. Nyt hän oli parhaillaan kääntelemässä jotakin pihisevää pannussaan.

»Oletteko hyvä», sanoi Barbara, käskevä tuntu äänessään. »Minulla on niin jano.»

»Teidän täytyy odottaa, kunnes käyn lähteellä», vastasi mies liikahtamatta.

Pitkän ajan perästä hän vasta suvaitsi katsoa mieheen päin. Mies nauroi itsekseen. Barbara nosti taas nopeasti nokkaansa. Yhtäkaikki tuntui metsässä ikävältä.

»En luule, että välitän mistään», vastasi Barbara arvokkaasti. Hän oli kovin väsynyt ja nälkäinen, huonolla tuulella ja hänen silmänsä alkoivat tulla kuumiksi.

»Oh, varmastihan te syötte», intti toinen huolettomasti. »Tulkaa nyt, ennenkuin se jähtyy.»

»Minähän sanoin, jo teille, etten välitä mistään», vastasi Barbara ylpeästi.

Vastaukseksi otti nuori mies hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet kymmenkunta askelta tulen ääreen ja istutti hänet vieressä olevalle tukille. Hänen vieressään oli puhtaalle puunkuorelle pantu pala paistettua hirvenlihaa, paahdettua leipää ja kupillinen teetä. Barbara vastusteli vihaisesti.

»Älkää olko hupakko», sanoi nuori mies ankarasti, »tehän tarvitsette ravintoa. Syökää nyt.»

Barbara katsoi häntä suurin silmin. Sitten alkoi hän syödä paistia. Jonkun ajan perästä huomautti hän: »Te olette oikein kiltti», ja kun hän oli juonut viimeisen pisaran teetä hymyili hän hieman nöyrästi ja sanoi: »kiitos».

Nyt oli jo pimeä ja yö oli hiipinyt puuvartion läpi aivan nuotion ääreen saakka. Mies asetti kumisen vaatteen sen viereen. Barbara istuutui sille ja nojasi tukkiin. Mies seisoi hänen yläpuolellaan ja otti esille piipun.

Puhallettuaan sitten muutaman sauhun rauhallisen tyytyväisenä kysyi hän: »Miten te oikeastaan eksyitte?» Barbara kertoi.

»Sehän oli vallan mieletöntä», torui mies ankarasti. »Ettekö saata keksiä parempaa kuin lähteä varustuksitta metsään? Sehän oli idioottimaista!»

Barbara tutki häntä vähän aikaa miehen kohennellessa nuotiosta. Hän näki mielellään kuinka nuotion valo leikki hänen puhtaaksi ajellulla, kaunismuotoisella leuallaan — ja hän koetti arvailla, mitä hänen sinisten silmiensä väike tiesi. Mies ei katsonut häneen kertaakaan. Nöyrästi myönsi hän itselleen, että se oli oikeudenmukaista. Hän uneksi varmaankin suuremmista asioista, nähden hiilloksessa kuvia siitä sadunomaisesta, salaperäisestä ja työteliäästä elämästä, johon hän kuului. Hänellä ei ollut mitään sijaa tarmontäyteisessä elämässään sellaiselle kuin hän oli — pieni Barbara hupakko, jonka ainoa viehätys oli siinä, että hän hullaannuttavalla tavalla osasi työntää pienen, ihastuttavan leukansa eteenpäin. Barbara kyseli häneltä hänen elämäänsä taivaan tuulien alla.

Syntyi hetken äänettömyys, ennenkuin muukalainen vastasi. »Kuljen metsien kautta.»

Miehen silmäkulmassa välähti iloisesti. »Otaksun, että tarkoitatte, että olen saanut hyvän kasvatuksen, yliopistokasvatuksen. Luuletteko, että se merkitsee kovinkaan paljoa?»

Barbara tutki häntä istuen käsi poskella miettiväisenä. Hän katseli aaltoilevaa tukkaa, hänen lempeitä, leikkisiä silmiään, hänen suoraa, hienopiirteistä nenäänsä, hänen voimakasta suutaan, joitten pielet nousivat niin omituisesti ylöspäin ja vihdoin hänen kaunismuotoista leukaansa.

»E-ei», myönteli hän, »enpä luule todellakaan. Minä vain tiedän, että te olette gentlemanni», lisäsi hän ihastuttavan epäjohdonmukaisesti. Stanton kumarsi vakavana nuotiota kohti pilkallisen myöntävästi.

»Miksi ette koskaan katso minuun?» ratkesi Barbara, suuttuneena. »Miksi katsotte vain tuohon hirvittävään nuotioon?»

Mies kääntyi ja katsoi häntä suoraan silmiin. Heti loi Barbara silmänsä alas hänen rehellisen, tutkivan katseensa edessä. Hän tunsi punan nousevan kasvoilleen. Kun hän taas katsoi ylös, tuijotti mies tuleen yhtä rauhallisena kuin ennenkin, nojaten piippua pitelevää kättään toiseen.

»Nyt», sanoi mies, »tahdon minä kysyä teiltä pari kysymystä. Eikö teidän vanhempanne kaipaa teitä, kun olette koko yön poissa?»

»Eihän toki. Olen usein yötä Adamsien luona. He luulevat että olen siellä.»

Mies vaikeni. Barbara oli ilmeisesti loukkaantunut. Olisihan mies voinut osoittaa olevansa hieman enemmän imartelevan utelias.

»Siinäkö kaikki mitä te haluatte tietää minusta», huudahti hän loukkaantuneen äänellä.

»Minähän tiedän teistä kaikki. Kuulkaahan nyt. Teidän nimenne on Barbara Lowe. Te olette kotoisin Detroitista, jossa te ette vielä ole lopettanut lukujanne. Te olette perheen ainoa lapsi ja olette noin kahdeksan- tai yhdeksäntoistavuotias.»

Stanton hymyili. »Ei kukaan», vastasi hän. »Ettekö tiedä, että me metsien samoilijat elämme huomioistamme? Näettekö mitään erikoista tuossa puussa?»

Stanton nousi. Otettuaan kekäleen nuotiosta heitti hän sen puuta vasten. Se mikä puun rungossa oli näyttänyt osalta koloa, alkoi hitaasti selvitä eläväksi eläimeksi ja hetken kuluttua kiiruhti uninen siili siitä varmempaan piilopaikkaan.

»Tällä tavalla minä teistäkin tiedän», selitti salojen kulkija kääntyen nuotioon. »Teidän puheistanne yöksi jäämisestä metsään päätin minä, että te olette pikemminkin käymässä Maxwelleilla kuin Adamseilla. Tiesin että viimeksimainittujen täytyy olla omaisianne, sillä aarniometsiin ei kukaan tyttö sievissä kesävaatteissa lähtisi käymään vain tuttaviensa luona.

Te ikävystytte luonnollisesti täkäläiseen elämään parissa viikossa, ettekä aio jäädä tänne pitemmäksi aikaa. Te käytätte vielä kouluesiliinaanne ja siitä minä päätin, että ette vielä ollut lopettanut koulunkäyntiänne ja sitten sai tehtaan merkki päivänvarjossanne minut päättämään, että te olette Detroitista kotoisin.»

»No», vastasi Stanton, »teillä on hieman samanlaisia tapoja, kuin — — —»

»Hemmoitellulla lapsella», lopetti Barbara lauseen pahanilkisesti korostaen sanojaan.

Sanomattoman surumielinen, väräjävä ääni kuului metsästä aivan lähellä.

Huu, Huu, huusi huuhkaja yksitoikkoisesti. Nuotiosta nousi säkeniä taivasta kohti' sammuakseen hetken kuluttua. Ilma kylmeni. Barbaran silmäluomet alkoivat tuntua raskailta. Hän siirsi jalkansa paremmin alleen ja oikaisi itsensä nuotion ääreen kuin kissa liedelle. Jos Barbara silloin olisi arvannut katsoa, niin olisi hän nähnyt kuinka mies omituisen hellä katse sinisissä silmissään tarkkasi häntä.

Pikku, viaton Barbara kulta, hän oli luottavasti kokonaan uskonut itsensä nuoren miehen hyväntahtoiseen huomaan!

Hän nousi samalla ja ojensi kätensä Barbaralle. Heräten mietteistään, jotka koskivat nuorta miestä, katsoi Barbara häneen heikosti hymyillen ja hänen silmistään katosi kaikki keimailu jättäen niihin vain puhtaan lapsen.

Barbara totteli. Pikku teltta näytti oikein viihtyisältä. Palsamilehväinen vuode tuntui aivan ylelliseltä, se oli pehmyt kuin höyhenpatja.

»Kun olette valmis», sanoi mies hänelle, »niin sanokaa minulle. Avaan sitten teltan aukon, jotta lämpö pääsee sisälle.»

Pehmeä villapeitto oli erinomaisen miellyttävä. Kun teltan aukko avattiin, huomasi Barbara, että toinen nuotio oli tehty siten, että sen takana oleva vihreä lehdesseinämä heijasti lämmön suoraan aukosta teltan sisään.

Hän oli hyvin uninen, mutta makasi siitä huolimatta kauan valveilla. Metsän äänet lähestyivät salaperäisinä ja liikehtivät pienen leirin ympärillä. Muutamat niistä olivat erittäin peloittavia, mutta Barbara ei välittänyt niistä, sillä mies istui nuotion ääressä, voimakkaat, kauniit piirteet kuvastuen nuotion valoa vasten hänen polttaessaan miettivän näköisenä piippuaan. Barbara katseli häntä pitkän aikaa, kunnes vihdoin nuotion valkea alkoi käydä epäselväksi, juhlalliset varjot lopettivat tanssinsa metsän taustassa ja hän vaipui uneen.

Monen tunnin perästä, niin hänestä ainakin tuntui, herätti hänet jokin mitätön ääni. Lämmin valui yhä miellyttävänä pieneen suojaan, juhlalliset varjot tanssivat yhä metsää vasten, miettivä olento tuijotti yhä hiillokseen, kuvastuen voimakkaasti loimua vasten. Hellä omantunnon tuska hiipi hiljalleen Barbaran hellään sydämeen.

»Poika rukka», puhui hän itsekseen, »hänellä ei ole mitään makuusijaa. Hän vartioi minua metsän vaaroilta.» Joka muuten oli vallan naurettavaa kuten mikä eränkulkija tahansa tiesi.

Hänen uniset silmänsä katselivat häntä tarkkaavasti — hänen salaisuuttaan, hänen sankariaan. Taasen kävi valkea epäselväksi, taas lopettivat varjot tanssinsa. Viimeinen tietoinen ajatus Barbaran mielessä oli seuraava. »Mutta hänen täytyy olla hyvin vanhan. Hänen täytyy jo olla kaksikymmentä kuusi.»

Barbara heräsi auringonnousuun ja raikkaaseen aamuilmaan, tuntien iloa siitä, että oli nukkunut hyvin ja mukavasti. Teltan aukko oli hienotunteisesti suljettu. Kun hän oli valmis, kurkisti hän teltan raosta ja näki Stantonin hääräilevän nuotion kimpussa.

Hän ojentautui äkkiä ja lähestyi telttaa. Kämmeniensä väliin puhaltaen soitti hän pitkän, kauniin eränkävijän aamuhuudon.

Vastaukseksi väisti Barbara teltan aukon syrjään ja astui auringonpaisteeseen.

Olen pahoillani etten voi tarjota teille mitään vaihtelua aamiaiseksi. Se on vain samaa illallista, selitti hän Barbaran palattua ja istahdettua kuin paratiisilintu tukille. Hänen poskilleen oli kylmä vesi antanut raikkaan punan, hänen silmänsä olivat hyvin kauniit unesta selvittyään ja hänen tukkansa loisti aamuauringon suuteloista.

Ja ihmeellistä sanoa, mutta hän unehutti kokonaan työntää ihastuttavaa leukaansa eteenpäin.

Hän söi hyvällä ruokahalulla, sillä metsä oli antanut hänelle nälän lahjan. Stanton ei puhunut mitään. Hetki oli sellainen, että puhumatta oli paras. Kaikki ihastuttavat ainekset heidän somassa kohtauksessaan näyttivät kiteytyvän selviksi heille ja Barbara tunsi, että hän muutaman hetken perästä oli pakotettu näkemään mitä ne tiesivät.

He istuivat vielä vähän aikaa katsellen hajamielisinä ystävällistä metsän vihreyttä. Sitten Stanton nousi äkkiä ja alkoi koota tavaroitaan. Tyttö ei liikahtanut.

He tunkeutuivat pensaikon läpi. Se aukeni hiljaa heidän edessään. Barbara katsoi taakseen. Se oli jo hiljaa sulkeutunut heidän takanaan, vieden mennessään heidän kohtauksensa ainaiseksi. Heidän pieni leirinsä oli hävinnyt olemattomaksi. Metsä, suuri, säälimätön, rauhallinen metsä oli ottanut omansa takaisin. Ei mitään ollut enää jäljellä.

Ei mitään muuta ollut jäljellä kuin muisto ja unelma — niin, ja alku. Barbara tiesi, että sen täytyi olla alku. Nuori mies tulisi vielä takaisin hänen luokseen. Hän pukeutuisi silloin harsopukuun, toisenlaiseen harsopukuun, oikein loistavaan. Hän istuisi vanhan lehmuksen korkeimmalla juurella ja mies makaisi hänen jaloissaan. Sitten mies kertoisi hänelle lumotusta maasta, elosta taivaan tuulien alla. Hän olisi hänen ritarinsa, joka lähtisi erämaahan etsimään, mutta palaisi aina hänen luokseen takaisin. Mielikuva tuli Barbaralle äkkiä sanomattoman rakkaaksi.

Sitten hän huomasi, että mies oli pysähtynyt ja katsoen häneen rukoilevasti, anteeksi pyytävästi piti syrjässä heidän edessään olevia pensaan oksia. Aukosta saattoi Barbara nähdä tutun aukeaman ja haiun nousevan Maxwellien tuvan piipusta.

»Antakaa minulle anteeksi», sanoi Stanton. »Tarkoitin sitä vain pieneksi, hauskaksi seikkailuksi. Sehän ei ole tuottanut mitään harmia — ainakaan ei teille.»

Hänen silmänsä olivat nälkäiset. Barbara ei löytänyt sanoja vastaukseksi.

»Hyvästi», jatkoi mies. »Jääkää hyvästi. Aikanaan annatte minulle anteeksi — unhoitatte, mikä onkin samaa. Uskokaa minua, jos olen loukannut teitä, niin on myös rangaistukseni oleva ankara. Jääkää hyvästi.»

»Hyvästi», sanoi Barbara, tuskin kuuluvasti. Hän oli jo unohtanut koko juonen. Hän ei pystynyt ajattelemaan muuta kuin sitä, että metsä, säälimätön, epäystävällinen metsä oli vaatimaisillaan poikansa takaisin.

»Hyvästi», sanoi nuori mies uudelleen. Hänen olisi pitänyt lähteä, mutta ei lähtenytkään. Tilanne alkoi käydä jännittyneeksi.

»Milloin tulette käymään luonani?» kysyi Barbara vihdoin. »Viivyn täällä vielä kaksi viikkoa.»

»Painted Rockin tuolla puolen on erämaa», selitti hän miltei katkerasti, »erämaa ja yksinäisyys moneksi vuodeksi — ainaiseksi!»

»Senvuoksi, että minun täytyy olla perjantaina Painted Rockissa ja päästäkseni sinne ajoissa, täytyy minun kulkea nopeasti ja kauan.

He seisoivat äänettöminä. Barbara kaivoi pieniä reikiä päivänvarjonsa kärjellä. »Ja se tietää perikatoa?» kysyi hän hiljaa, katsahtamatta ylös.

»Minä ymmärrän», vastasi tyttö painaen päätään vielä alemmaksi. »Se kait olisi hyvin tyhmää, jos nyt keskeyttäisitte matkanne, eikö niin?»

»Lähdettekö todella», jatkoi tyttö, miltei kuulumattomalla äänellä. »Te ette saa lähteä noin. Minä pyydän teitä jäämään.»

Barbara katsahti ylös. Mies seisoi suorana ja uljaana, päättävä tarmo ahavoituneilla kasvoillaan ja siniset silmät katsoivat vakavina ja suoraan Barbaran ohi. Heti leimahti tytössä.

He katsoivat hetken toisiaan silmiin. Sitten Barbara painoi päänsä taas alas ja ojensi kätensä.

»Ette tiedä sitä», kuiskasi hän, »mutta minulla on teille paljonkin anteeksi annettavaa.»

Nuori mies epäröi hetken ja kosketti sitten huulillaan hänen sormiaan. Tyttö ei katsonut ylös. Eleellä, jota Barbara ei huomannut, kumartui nuori mies ottamaan kantamuksensa ja painui metsään.

Barbara seisoi liikkumattomana. Ei lihaskaan hänen ruumiissaan värähtänyt. Ainoastaan päivänvarjo solui äkkiä maahan.

VII.

TYTTÖ JOKA PETTYI.

Tämä on eräs juttu Alfredista. Niitä kiertelee vieläkin monta Lännessä, sillä Alfred oli aikanaan varsin kuuluisa mies. Hän oli pieni ja hän oli ujo. Se onkin pahinta mitä hänestä saattaa sanoa, mutta hän oli sangen pieni ja sangen ujo. Hevosen selässä istuessaan ulottuivat hänen jalkansa tuskin sen vatsan alemman viivan kohdalle, ja vain suunnattomalla ketteryydellään pysytteli hän mukana. Kun hän kulki jalan, erehtyivät vieraat usein sanomaan häntä »pojuksi». Seurassa hän ei koskaan tuonut esille mielipidettään. Elleivät asiat menneet hänen suunnitelmiensa mukaan, teki hän tarpeellisia korjauksia niihin ja toimi niiden mukaan niin hyvin kuin se kävi päinsä. Mutta hän osasikin käyttää hyväkseen kurjimpiakin mahdollisuuksia paremmalla menestyksellä kuin kukaan muu preerioilla. Hänen asenteensa ihmisiin nähden oli ikäänkuin alituista anteeksipyyntöä siitä, että hän yleensä oli olemassa. On sanottu, että kun Alfred otti hengen mieheltä, teki hän sen vastenmielisesti, ilman erikoista innostusta, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut ottaa edesvastuuta niskoilleen ja tällainen puhe preeriaelämän alkuaikoina oli joko turhamaista teeskentelyä tai sitten se oli — Alfredia. Naisväen kanssa hän oli aivan mahdoton. Kuka hyvänsä olisi lyönyt vetoa vaikka viimeisen hyppysellisen kultahietaansa sitä vastaan, ettei Alfred eläessään ollut sanonut mitään lopullisesti varmaa toiseen sukupuoleen kuuluvalle olennolle. Kun kävi aivan välttämättömäksi kääntää jonkun naisen ennakolta suunnittelema aikomus toiseksi, kuten esimerkiksi kieltää häntä ratsastamasta upottavaan hiekkaan, kehoitti hän aina jotakin toista toimittamaan tuon neuvon. Ja silloinkin piileskeli hän taampana, punastellen hullunkurisesti tavatonta rohkeuttaan. Lisätkäämme tähän luisut, kapeat hartiat, lempeä ääni ja pienen pienet valkoisen punaiset kasvot.

Mutta Alfred osasi lukea preerioita kuin kirjaa. Hän osasi ratsastaa missä tahansa, ampua erinomaisesti, ei peljännyt mitään ja osasi tapella kuin villikissa, kun asia todella vaati. Ne, jotka tiesivät jotakin asioista pitivät Alfredia preerian parhaana miehenä. Sen vuoksi ottikin mr Coldwell, suurrikas, hänet palvelukseensa, kun hän aikoi viedä tyttärensä Deadwoodiin.

Miss Coldwell oli päättänyt lähteä Deadwoodiin. Perin rajoitettu kokemus, jonka hänen tapaisensa neitonen oli saanut huvimatkoillaan, joilla maattiin puupermantoisissa teltoissa ja joilla riippui pyyheliinoja telttapylväissä ja erikoiskokit keittelivät leiriläisten iloksi, oli saanut hänet vakuutetuksi siitä, että juuri tuollainen preeria-matka oli hänen mielivirkistyksiään. Luonnollisesti isä Coldwellin oli ennemmin tai myöhemmin otettava hänet mukaansa vuotuiselle käynnilleen Deadwoodissa. Se oli siihen aikaan kun vaunukaravaanit kulkivat Pierren kautta pohjoiseen ja South Forkin kautta etelään. Jotkut yksityiset intiaanit, joilla oli taipumusta murhiin ja joilla oli hieman kehittymättömät käsitykset siitä mitä he saivat ja eivät saaneet tehdä, saattoivat tehdä tuollaiset matkat mielenkiintoisiksi joskus, mutta ei juuri usein. Suurelle karavaanille ei niitten puolelta juuri vaaraa ollut tarjona.

Tyttärellä oli sulhasen tapainen, nimeltä Allen, joka myöskin mielellään teki huvimatkoja ja niin lähti hän mukaan. Hän ja miss Coldwell sonnustivat itsensä oikein perinpohjin ja odottivat matkasta paljon iloa.

Pierressä järjestäytyi sitten kahdeksan vaunua käsittävä karavaani ja siihen liittyivät Alfred ja Billy Knapp.

Molemmat miehet olivat mielenkiintoisia, mutta yhdessä ja toisessa asiassa tyrannimaisia — kuten esimerkiksi siinä etteivät sallineet kenenkään poistua karavaanin näkyvistä. He eivät myöskään selittäneet tyrannimaisuutensa syitä tarpeeksi. Molemmat nuoret kiusoittelivat heitä, mutta huomattuaan Billy Knappin joko järkkymättömäksi tai liian paksunahkaiseksi, käänsivät he kaiken huomionsa Alfrediin. Allen kiusasi Alfredia ja miss Coldwell yhtyi ajattelemattomasti häneen. Yhdessä he usein onnistuivat loukkaamaan Alfredin arimpia tunteita. Jos olisi ollut kysymys vain Allenista, niin harmi olisi piankin loppunut. Alfred olisi yksinkertaisesti tappanut hänet ujosti, mutta koska hän oli niin synnynnäisen kohteliaisuuden kyllästyttämä, että se kokonaan antoi leimansa hänen elämänviisaudelleen, oli hän vaiti eikä tehnyt mitään.

»Alussa on preeriamatkalla paljonkin hauskaa. Myöhemmin siinä ei ole kerrassaan mitään. Siinä on sama yksitoikkoisuuden leima kuin merimatkallakin, mutta siinä on vähemmän alaa liikkua ja sen sijaan, että laiva kantaa sinut merillä ollessasi, täytyy sinun sangen suuressa määrässä liikkua oman tahtosi voimalla preerialla. Ruoka on myöskin karkeanlaista, vesi huonoa ja niukalti ja sinä et voi kylpeäkään. Tasankolaiselle tai sille, jolla on järkeä, nämä asiat eivät merkitse mitään verrattuna siihen ihanuuteen, minkä elämä vapaassa ulkoilmassa tarjoaa, puhumattakaan sykähdyttävästä seikkailun odotuksesta. Mutta naiset kaipaavat mukavuutta. Naisilla on myös omituinen vaistomainen halu olla aivan yksinään silloin tällöin, arvatenkin sen vuoksi, että heidän kokemuksensa, vaikka eivät olekaan vähemmän lukuisat kuin miesten, ovat pääasiallisesti sielullista laatua ja he tarvitsevat senvuoksi silloin tällöin aikaa päästäkseen niin sanoakseni »päiväjärjestykseen». Niinpä miss Coldwell alkoi tulla sangen kärsimättömäksi.

Kuudennen päivän iltapäivällä ratsastivat Alfred, miss Coldwell ja
Allen rinnakkain. Alfred kertoi omaa kokemaansa seikkailua ja miss
Coldwell kuunteli hajamielisenä, kun ei hänellä ollut muutakaan
tekemistä. Allen kiusoitteli laiskasti milloin mieleen johtui.

»Minulla sattui silloin olemaan jäsen poikki», huomautti Alfred kertomuksensa välissä pehmeällä äänellään, »niin että — — —»

»Mikä jäsen?» kysyi nuori Idän mies, karkean suoraan. Hän vilkaisi veitikkamaisesti tyttöön, jolle pikku mies pääasiallisesti oli kertonut juttuaan.

Alfred epäröi, punastui, menetti juttunsa juonen ja peräytti vihdoin aivan ymmällä hevosensa. Hän jäi aivan viimeiseksi vankkurien taakse ja painoi päänsä alas, vuoroon hikoillen ja vuoroon tuntien kylmänväristyksiä ajatellessaan sellaista epähienoutta naisen läsnäollessa.

Nuori Allen kannusti hevosensa tytön oikealle puolelle. »Omituisin pikku mies, mitä ikänäni olen nähnyt», sanoi hän nauraen. »Ikävä kun pilasin hänen juttunsa. Oliko se hauska?»

»Siitä olisi voinut tulla hyvä ellet olisi pilannut sitä», vastasi tyttö lyöden leikillään hevosen korvia. Eläin alkoi hyppiä. »Miksi teit sen?»

»Oh, saadakseni vain nähdä miten hän vääntelee tuskissaan. Hän miettii sitä varmasti koko illan ja uskaltaa tuskin katsoa sinua silmiin ensi kerran kohdatessaan sinut.»

»Tiedän sen. Eikö se ole hullunkurista. Eilen sattui hän tulemaan vankkurien taakse ja yllätti minut tukka hajalla. Toivonpa että olisit nähnyt hänet silloin.» Hän nauroi iloisesti muistellessaan tapausta.

He väistyivät syrjemmälle aron vanhalle nurmipeitteelle ja hoputtivat hevosia hiljaiseen juoksuun. Päästyään purjekangas-kuomuisten kuunarien edelle ajoivat he taas käyden.

»Vuoret tietysti! Ne kuuluvat näyttävän tummalta viivalta tuon kukkulan takana tuolla — mikä sen nimi olikaan?»

»Aivan niin. Ja sitten ei ole enää kuin kolme päivää jäljellä. Oletko iloinen?»

»Kyllä, luulenpa vain. Tämä elämä on hauskaa alussa, mutta tulee hieman yksitoikkoiseksi pukeutua niin ahtaassa paikassa, että täytyy taivuttaa päätään alaspäin kun ei voi ojentaa käsiään ylöspäin ja vesi käy tynnöreissä niin pahan makuiseksi. Onpa oikein hauskaa nähdä oikea talo taas. Ihmiset pitävät leirielämästä juuri niin kauan — — —»

»Kyllähän sinä sen tiedät. Mitä luulet, että he sanoisivat, jos minä esimerkiksi ratsastaisin yksin kaksi mailia eteenpäin. He saisivat varmaankin raivokohtauksen.»

»Kuka saisi raivokohtauksen? Ei kukaan muu kuin Alfred, enkä minä arvannut, että sinä olisit ruvennut pelkäämään häntä siinä määrin. Mutta lähdetäänpäs! Lähdetään kilpaa ja tullaan sitten takaisin samaa tietä.» Nuorimies näytti poikamaisen innokkaalta.

»Se olisi hauskaa», haaveili tyttö. He katsoivat toisiaan silmiin kuin kaksi lasta ja nauroivat.

»Miksi emme lähtisi?» pyyteli nuori mies. »Minua oikein ällöttää pysytellä aina noiden kirottujen vankkureiden läheisyydessä. Mitä järkeä siinäkin on.»

»Intiaanit!» vastasi mies, halveksien. »Intiaanit! Me emme ole nähneet merkkiäkään heistä sitten kun lähdimme Pierrestä. En usko, että täällä on ainoatakaan koko kurjalla seutukunnalla. Sitäpaitsi, muistathan mitä Alfred sanoi viime yöleirillä?»

»Alfred sanoi, ettei hän ole nähnyt ainoitakaan purilaitten jälkiä, joten heidän täytynee kaikkien olla erämaissa puhvelin ajossa. Sitä paitsi, luuletko, että isäsi ottaisi sinut mukaansa näin pitkälle matkalle, jos siinä olisi hitusenkin vaaraa?»

»En tiedä. Minä pakotin hänet siihen». Hän katseli valtavan pitkää alannetta, jonne he olivat menossa ja mahtavaa nousua, joka sen takana kohosi. Aurinko ja tuulen henki leikittelivät preerian heinikossa, jälkimmäinen levitellen sen vihreyttä auringon hopeoitavaksi. Omituinen rauha vallitsi aavikolla ja odotti aivan kuulevansa mehiläisten surinan kuten Uus-englantilaisessa puutarhassa. Elämä oli ikäänkuin pysähdyksissä.

»Eihän toki!» vakuutti nuori mies aloittelevan arolaisen koko innostuksella. »Minulla on jo valmis suunnitelma. Katsos, vankkuri-karavaanimme on menossa tuota kukkulaa kohti meidän takanamme. Jos kuljemme eteenpäin pitäen varjomme kukkulaa kohti, niin pysymme samassa suunnassa kuin sekin.»

Hän katsoi tyttöön odottaen, että tämä lausuisi julki ihastuksensa hänen erinomaisen viisautensa johdosta. Tyttö näytti uskovan häntä. Hän myöntyi ja lähetti hänet jollakin tekosyyllä asialle omalle vankkurilleen. Hänen poissa ollessaan laskeutui tyttö hiljaa pienen kukkulan rinnettä oikealle, nelisti ripeästi parin muun samanlaisen yli ja pysäytti vihdoin hevosensa huoahtaen hyvästä mielestä. Hänen mielestään yksi pystyi pitämään silmällä varjoa yhtä hyvin kuin kaksikin. Nyt hän oli yksin ja vapaa. Sitä hän oli kaivannut viimeiset kuusi päivää matkallaan preerialla ja hän nautti siitä nyt täysin siemauksin. Ei kukaan ollut nähnyt hänen lähtevän. Ajajat nuokkuivat tylsinä, kuten heidän tapansa oli, vankkurien asukkaat nukkuivat, kuten he enimmäkseen tekivät ja pikku Alfred sulatteli häpeäänsä vankkurien takana nousevassa tomupilvessä, joka taas ei ensinkään kuulunut hänen tapoihinsa. Hän oli saanut ankaran kolahduksen ja olisi varmasti hautonut sitä koko iltapäivän, ellei eräs huomio olisi herättänyt hänet toimintaan.

Eräässä ruokottomassa paikassa havaitsi hän kavion jäljen. Se ei ollut kulkueeseen kuuluvan hevosen.

Alfred tiesi sen siitä, että sen toisessa laidassa, niin somasti ruohon peitossa, ettei sitä olisi kenenkään muun silmä huomannut, oli pieni painuma. Alfred ratsasti oikealle ja vasemmalle preerialla ja löysi noin kolmenkymmenen hevosen jäljet. Hän työnsi lakkinsa takaraivolleen ja rypisti kulmakarvojaan kun ei voinut löytää sitä mitä haki, nimittäin kahta kapeaa vakoa, jotka syntyivät hevosen kummallakin puolen laahaavista purilaista. Niitten puuttuminen osoitti, että intiaanijoukko oli yksinomaan ratsain ja se taas tiesi kahnausta.

Hän ratsasti koko seurueen etupäähän, silmät vakavina maahan luotuina. Kukkulan laella tapasi hän nuoren Idän miehen. Jälkimmäinen näytti hämmästyneeltä, vaikkakin koetti olla leikkisä.

»Jätin miss Coldweilin tähän puolisen minuuttia sitten», huomautti hän Alfredille, »ja luulen että hän on tehnyt minulle pienen kepposen. Torukaa häntä minunkin puolestani kun hän tulee takaisin — teettehän sen», nauroi hän hieman häijynilkisesti kuvitellessaan Alfredin toruvan jotakin.

Silloin Alfred hämmästytti hänet. Pikku mies ojentautui äkkiä suoraksi satulassa ja päästi mehevän kirouksen. Kierrettyään pienen kaarroksen preerialla, palasi hän takaisin nuoren miehen luo.

»Te menette heti vankkurien luo ja herätätte Billy Knappin ja sanokaa hänelle, että minä olen lähtenyt pienelle tiedustelulle ja että minä tahdon, että hän valvoo, Ymmärrättekö? Valvoo!

»Ettehän luule, että jokin vaara uhkaa häntä, ettehän», kysyi Idän mies, hätääntynyt sävy äänessään. »Ehkä voin auttaa teitä?»

Hän seurasi miss Coldwellin jälkiä nopeasti, sillä ne olivat aivan tuoreet. Jos katsoi tarkastikin etsien hevosen jälkiä niin ei huomannut mitään, mutta jos katsoi kolme- neljäkymmentä jalkaa eteenpäin, niin näkyi ruohikossa selvä polku.

Alfred tapasi miss Coldwellin istumassa rauhallisena satulassaan keskellä preeriakoira-yhteiskuntaa ja niin ollen varsin yksinäisessä seudussa. Hän huvitteli katselemalla preeriakoirien touhua kun ne haukkuivat, katselivat ja piiloittelivat häntä, aina sen mukaan kuinka kaukana ne olivat. Alfredin näkeminen ei häntä miellyttänyt, sillä hän peloitti preeriakoirat piiloon.

Nähdessään miss Coldwellin valtasi Alfredin taas ujous. Hän ratsasti hänen viereensä ja punastui:

»Kiitoksia vain», vastasi miss Coldwell hieman kylmästi, »mutta löydän takaisin itsekin.»

»Luonnollisesti te löydätte», kiiruhti Alfred vastaamaan hädissään. »Mutta ettekö luule, että meidän pitäisi lähteä takaisin nyt. Tahtoisin tulla kanssanne, miss, jos sallitte sen. Iltapäivä on jo aika pitkälle kulunut.»

Hänen arkaileva käytöksensä hävisi kerrassaan. Salamana hyppäsi hän hevosensa selästä ja heitti ohjakset sen pään yli, niin että se pysähtyi ja katsoi sitten miss Coldwellia suoraan silmiin.

Pehmeä etelän murre, jota hän tavallisesti puhui, sai raikkaan täsmällisyyden. Miss Coldwell katsoi häneen. Hämmästyen. Nähdessään ettei tyttö heti totellut hänen käskyään, alkoi Alfred aivan todenteolla nopeasti irroittaa niitä hihnoja, jotka pitivät miss Coldweilin ratsastushametta kiinni. Se oli niin tavaton teko ujon Alfredin puolelta, että miss Coldwell vihdoin huomasi, että jotakin oli tekeillä ja hyppäsi satulasta.

Vastaamatta sanaakaan, veti Alfred miss Coldwellin hevosen pään ohjaksilla aivan liki sen kavioita ja sitoi nilkat lujasti yhteen. Sitten hän teki saman tempun omalle hevoselleen. Täten ei kumpikaan eläin voinut edes poukkien päästä minnekään. Ne olivat varmasti kytketyt.

»Istukaa tuohon», käski Alfred. Miss Coldwell totteli hieman hermostuneena. Hän ei käsittänyt mitään koko jutusta ja se pani hänet pelkäämään. Hän alkoi hämärästi peljätä, että Alfred oli tullut hulluksi. Alfredin seuraava teko vahvisti vain hänen epäluuloaan. Hän astui nimittäin kymmenen askelta eteenpäin ja nosti sitten oikean kätensä pään yli. Miss Coldwell tarkkasi häntä niin kiinteästi, että hän ei huomannut sillä hetkellä mitään muuta. Sitten katsoi hän siihen suuntaan kuin Alfredkin ja hän huudahti puoleksi nyyhkyttäen.

Aivan taivaan rantaa vasten näkyi idänpuoleisella mäellä hevosen selässä istuva olento. Se oli liikkumaton kuin kuvapatsas.

»Meidän täytyy tapella», sanoi Alfred tultuaan hetken kuluttua takaisin. »Hän ei vastaa rauhanmerkkiini ja hän on Sioux-intiaani. Emme pääse karkuun tämän preeriakoirakaupungin läpi. Meidän täytyy pitää ne loitolla.»

Hän aukaisi ja sulki rakkaan 44 numeron Winchesterinsä ja veti hiljaa hanan vireeseen. Sitten hän istahti miss Coldwellin viereen. Monelta suunnalta ilmestyi äänettömästi ratsastavia intiaanisotilaita, jotka liikehtivät arvokkaasti ensinnä näkynyttä kohti, käsittäen lopulta noin kolmekymmentä miestä. He keskustelivat hetken keskenään ja lähtivät sitten yksitellen määrätyin välimatkoin täyttä laukkaa kiertämään vasemmalle, piiloutuen hevostensa taakse ja kiljuen kimakkaäänisesti, mutta eivät ampuneet ainoatakaan laukausta.

»He aikovat hyökätä kimppuumme», arveli Alfred. »Meitä on liian vähän jotta se maksaisi vaivan. Se on vain petosta.»

Piiri heidän ympärillään oli nyt täydellinen. Katsellessa heidän ratsastamistaan hurjaa vauhtia liikkumatonta maisemaa vastaan pyrki näkö häiriytymään.

»Ei siitä mikään huvimatka heille tule», sanoi Alfred myhäillen. »Preeriakoirain kolot ovat heille yhtä hankalat kuin meillekin. He eivät oikein tiedä miten he parhaiten meitä ahdistaisivat. Jos he tulisivat joka puolelta yhtaikaa niin en voisi heille mitään, mutta he ryntäävät aina yhdessä mytyssä kaikki kuin mitkäkin saakelin hullut!» Ja silloin punastui taas Alfred korviaan myöten ja alkoi nöyrästi ja monisanaisesti pyydellä anteeksi miss Coldwellilta, joka ei ollut kuullut enempää hänen sanojaan kuin hänen anteeksipyyntöjäänkään. Villit ja lähestyvä taistelu olivat ainoat, mitä hän saattoi ajatella.

Äkkiä yksi intiaaneista nojautui eteenpäin hevosen selässä ja ampui sen pään takaa. Kuula lensi ohi, luonnollisesti, mutta se vinkui ilkeästi kuin sireeni ja kuulosti tulevan lähemmä. Miss Coldwell kiljasi ja peitti kasvonsa käsillään.

Ensimmäinen laukaus näytti olevan merkki yleiseen ammuntaan pitkin ympyrää. Intiaanit eivät koskaan puhdista pyssyjään, saavat harvoin hyviä ammuksia eivätkä oikein tajua takimmaisen tähystimen filosofiaa. Sitäpaitsi ei ole ensinkään helppoa ampua pitkältä matkalta jännittyneessä asennossa laukkaavan hevosen selästä. Alfred katseli heitä halveksien, puhumatta sanaakaan.

»Jos he jatkavat tätä kauemman aikaa, voi se kuulua vankkureillemme saakka», sanoi hän vihdoin. »Toivoisinpa ettemme olisi niin kaukana ja pohjoisessa päin. Kas niin, nyt se alkaa», sanoi hän sitten hieman kiihtyneenä.

Päällikkö oli pysähtynyt, ja kun sotilaat saapuivat hänen luokseen, vetivät he hevoset miltei istumaan takajaloilleen ja jäivät siihen liikkumattomiksi. Hevosten päät olivat käännetyt kahden istuvia kohti.

»Aivan oikein», puhisi hän itsekseen, »se on vanha Yksinäinen Susi, varmasti. Saammekin tästä oikein navakan tappelun.»

Tyttö oli vaipunut maahan ja vapisi päästä varpaisiin saakka. Ei ole hauskaa joutua maalitauluksi parhaissakaan olosuhteissa, mutta vielä vähemmän hauskaa on joutua maalitauluksi kun on vain yksi kolmeakymmentä vastaan ja nuo kolmekymmentä vielä lisäksi ovat hirvittävän ja oudon näköisiä villejä. Miss Coldwell oli aivan lamassa ja Alfred näytti vakavalta. Hän veti miettiväisenä kotelostaan kauniin, norsunluupäisen Coltinsa ja pani sen viereensä heinikkoon. Sitten hän punasteli, vuoroon hikoillen ja väristen, ja katsoi tyttöön epäröiden. Villijoukon äkillinen liikehtiminen päällikön ratsastaessa sen etunenään sai hänet päättävästi toimimaan.

Tyyntyneenä hieman hänen äänensävystään katsoi tyttö ylös. Hänen kasvonsa olivat liidunvalkeat ja hänen tukkansa oli osaksi pudonnut hänen otsalleen.

»Pankaa mieleenne nyt joka sana», puhui Alfred nopeasti. »Intiaanit aikovat hyökätä minuutin kuluessa. Ehkä voin lannistaa heidät, mutta en ole varma siitä. Tuossa pistoolissa minä aina säästän kaksi viimeistä kutia — ymmärrättekö — se on aina ladattu. Jos huomaan, että kaikki on menetetty niin ammun teidät toisella ja sitten itseni toisella.»

»Oh» itki tyttö, aukaisten silmänsä hurjana. Hän kuunteli hyvinkin tarkkaavasti.

»Ja jos he tappavat minut ensin — hän tarttui lujasti tytön ranteeseen — »jos he tappavat minut ensin, niin täytyy teidän ottaa tämä pistooli ja ampua itsenne. Ymmärrättekö. Ampua itsenne — päähän — tuohon!»

Tyttö vetäytyi kauhuissaan taaksepäin. Alfred puri hampaansa yhteen ja jatkoi säälimättä.

»Jos he saavat teidät käsiinsä», sanoi hän, »niin he riisuvat teiltä viimeisenkin riekaleen, ja kun te olette ilkisen alasti, niin sitovat he teidät pitkin pituuttanne raakahihnalla, maahan käsistä ja jaloista. Ja sitten he seivästävät teidät keskiruumiista maahan kiinni, — ja jättävät teidät siihen — hitaasti kuolemaan!»

Ja tyttö uskoi häntä, epäjohdonmukaisesti kylläkin, sen vuoksi, että huolimatta hirvittävästä pelostaan, hän oli huomannut, että Alfred lausuessaan ehkä ruokottomimmat sanat elämässään, ei ensinkään ollut punastunut. Hän katseli ruohikossa makaavaa pistoolia kauhunsekaisella ihastuksella.

Intiaanijoukko, joka tähän saakka oli pysytellyt noin tuhannen jalan päässä, karjasi nyt äkkiä ja lähti nelistäen preeriakoirayhteiskuntaa kohti.

Villien rynnäkössä on sanoin selittämätöntä hurjuutta. Pienet hevoset liikuttavat jalkojaan niin nopeasti, sotilaitten sulkaharjat ja varusteet hulmuavat perässä niin raivoisasti ja miesten ja hevosten koko asento on niin intoa ilmaiseva, että näkijä saa sen käsityksen menosta, että tuo peloittava joukko on voittamaton sekä vauhtiin että voimaan nähden. Koko taivaanranta näyttää olevan täynnä intiaaneja.

Ja ikäänkuin se ei vielä olisi tarpeeksi peloittavaa, vapisee ilma karjuntaa. Kukin intiaani painaltaa yhteistä päämäärää kohti ja hän huutaa kimakasti näyttääkseen mikä suurenmoinen soturi hän on, samalla kun säestyksenä kuuluva kavion kapse kuuluu yhä lähempänä aivankuin kasvava myrskysade katolla. Näyttää siltä kuin ei mikään pystyisi sitä pysähdyttämään.

Ja kuitenkin on yksi seikka, joka taitavasti hyväkseen käytettynä saa heidät pysähtymään, se on heidän kurin puutteensa. Intiaani taistelee tulisesti kun häntä ahdistetaan tai kun hän pääsee innostumaan tulisesta vastarinnasta, mutta hän ei mielellään antaudu taisteluun kylmiltään. Kun hän lähestyy vihollisen pyssyn suuta, käy hän miettiväiseksi. Usein yksi ainoa mies, jolla on tarpeellinen määrä kylmäverisyyttä pidättyäkseen ampumasta, saattaa tehdä tyhjäksi hyökkäyksen, jos hän vain odottaa kunnes he ovat tulleet noin viidenkymmenen jalan päähän ja sitten äkkiä kohottaa pyssyn piipun. Jos hän heti olisi ampunut, olisi taistelu loppunut lyhyeen ja intiaanit olisivat ratsastaneet hänen ylitseen. Mutta nyt on kullakin ollut aikaa ajatella. Kun valkoinen mies on valmis ampumaan, on odotusaika jo tehnyt tehtävänsä. Kukin villi tietää, että vain yksi mies heistä kaatuu, mutta kukaan ei mielellään tahdo olla juuri tuo yksi ja koska kurittomien sotilasten tapana on tapella vain omasta puolestaan, sukeltaa kukin hevosensa taakse ja pyörtää pois, vasempaan tai oikeaan. Koko joukko liitää ohi ja hajoo, kuten nopeasiipinen tiiraparvi tuulisena päivänä.

Tyttö seurasi sotilasten hurjaa menoa jännittyneenä. Hänen täytyi puristaa kovasti rannettaan estyäkseen pyörtymästä ja hän näytti kykenemättömältä ajattelemaan. Alfred istui liikkumattomana eräällä preeriakoirapesällä pitäen pyssyään polvillaan. Häntä ei näyttänyt mikään häiritsevän.

»Hauska tapella taas», mutisi hän itsekseen, hellästi sivellen pyssynsä tukkia. »Tulkaahan tänne, senkin pirut! Ahaa!», huudahti hän kun erään intiaanin hevonen putosi preeriakoiran koloon. »Sitähän minä ajattelin tässä.»

Hänen silmänsä alkoivat palaa. Hevoset tulivat hypähdellen sinne ja tänne, vältellen taitavasti koloja. Niitten ratsastajat ampuivat ja karjuivat hurjasti, mutta ei yksikään luoti osunut kymmentä jalkaa alemmaksi. Heidän lähestyvä piirinsä muistutti rannalle saapuvaa suurta aaltoa ja yhdenkaltaisuutta korosti vielä kotkan sulkien heiluminen heidän tukassaan.

Ratsastaminen mehiläispesää muistuttavassa maastossa oli vaarallista — yksinpä intiaaneillekin — ja kolme hevosta pyörähti ympäri peräkkäin, jääden potkimaan ilmaa jaloillaan. Kaksi ratsastajaa jäi viereen pyörtyneinä. Kolmas pääsi istualleen ja alkoi hieroa polveaan. Miss Coldwellin hevonen peljästyi ja heittäytyi kyljelleen ja rupesi hurjasti potkimaan takajaloillaan.

Sopivan hetken tultua veti Alfred pyssynsä vireeseen ja nousi äkkiä polvilleen. Hänen sitä tehdessään painui pesä, jolla hän oli istunut, sisään, ja hän lensi nenälleen. Raivokkaasti kiroten nousi hän pystyyn ja tähtäsi tiheimpään joukkoon. Se vaikutti. Silmänräpäyksessä katosi joka villi hevosensa suojaan, eikä heistä näkynyt muuta kuin käsi ja jalka. Joukko hajaantui kummallekin puolelle niin nopeasti kuin olisi ammuttu merkki sellaista liikettä varten ja molemmat osat kaartivat kahdessa kauniissa kaaressa, kunnes ne vihdoin pysähtyivät jotenkin samaan paikkaan, josta olivat uljaan hyökkäyksensä alkaneetkin.

Tyttö makasi maassa kasvot ylöspäin, silmät avoinna ja kauhun ilmeisinä. Hänen otsassaan oli pieni mustunut reikä ja hänen päänsä alla, joka oli oudosti painautunut maata vasten, oli nurmi muuttunut punaiseksi. Lähellä hänen kättään oli raskas Colt N:o 44.

Alfred katseli häntä kokonaisen minuutin liikahtamatta. Sitten nyökäytti hän päätään.

»Se oli sen vuoksi, että minä kaaduin tuohon koloon — hän luuli, että he olivat ampuneet minut!» puhui hän ääneen itsekseen. »Pikku tyttö parka. Eihän hänen olisi pitänyt sitä tehdä!»

Hän punastui kovasti ja kääntäen päätään toisaalle, veti hän tytön hameen niin alas, että se peitti hänen nilkkansa. Sitten hän otti winchesterinsä ja ampui kolme laukausta. Ensimmäinen sattui pyörtynyttä intiaania korvan taakse. Toinen lävisti toisen pyörtyneen intiaanin rinnan, kolmas kävi sen intiaanin hartiain läpi, joka oli katkaissut jalkansa ja joka juuri yritti päästä potkiskelevan hevosen taakse suojaan.

VIII.

BILLYN KELTANOKKA.

Eräänä keväänä seitsenkymmenluvun alkupuolella piti Billy Knapp jonkinlaista kievaria ja hotellia Deadwoodin ja Big Hornin teiden risteyksessä Custer laaksossa. Matkustajat, jotka siinä kääntyivät tieltä toiselle, pysähtyivät usein yöksi siihen. Hän möi tarvikkeita sekä miestä että hevosta varten. Edellinen käsitti pääasiallisesti whiskyä, jälkimmäinen taasen heiniä. Se olikin parasta mitä siitä saattoi sanoa. Hotelli oli hirsistä, kaksikerroksinen ja se oli jaettu osastoihin palttinaverhoilla, tarjotakseen edes kuvan jonkinlaisista yksityishuoneista silmiin nähden vaikkei suinkaan korviin. Siinä oli kolme sänkyä ja joukko lavitsoita ja se ylvästeli oikein naiskeittäjällä — ensimmäinen laatuaan vuoriseudulla. Billy ei pitänyt sitä kauan. Hän oli liian levoton luonne. Mutta kertomuksen aikaan oli hän vielä sekä huvitettu että tyytyväinen siitä.

Henkilökunnan muodosti laitoksessa Billy, äskenmainittu nainen sekä eräs vanha Pistol, nimeltä Charley. Viimeksi mainittu kantoi aina vyöllään monta tuliasetta ja oli hänellä sangen paljon sanomista, mutta kuten Billy sanoi, ei koskaan ollut saanut mitään kokoon. Tämä ei suinkaan Lännessä saattanut riippua tilaisuuksien puutteesta. Hänen tehtävänään oli olla »kaikki kaikessa».

Eräänä iltana istui Bill nojatuolissaan hotellinsa seinävierellä odotellen postivaunua. Aikaa myöten se tuli. Charley kompuroi ulos, kantaen vesiämpäriä hevosille. Ajaja heitti ohjakset hänelle ammattinsa erikoisoikeudet tuntevan ylhäisellä oikeudella, laskeutui hitaasti istuimeltaan ja astui sitten komeasti tarjoiluhuoneeseen saamaan ryypyn. Billy seurasi perässä tarjoilemaan.

»Ei, mutta Black Hank oleksii lähellä.» Se selvitti asian. Molemmat miehet puhaltelivat savupilviä hetken äänettöminä. Sitten nousi ajaja lähteäkseen.

»Toin sinulle oikean keltanokan tullessani», huomautti hän kuin sattumalta. »Arvatenkin on hän muilta seuduilta.»

»Luulenpa, että lähden katsomaan minkälainen keltanokka se on», vastasi
Billy, kiiruhtaen tiskin takaa.

Keltanokka istui pienellä pölkyllä aivan oven edessä. Hän piti lakkiaan kädessä, joten Billy saattoi nähdä hänen tapulimaisen, paljaan kallonsa. Sen alapuolella oli valkoisen punaiset kasvot ja vielä alempana kapeat, kaltevat hartiat, litteä rinta ja väärät sääret. Hän oli puettu vaaleaan, ruudulliseen pukuun ja flanellipaitaan, jonka kaulus oli aivan liian laaja. Billy huomasi kaiken tämän vain ohikulkiessaan. Kun ajaja kiipesi istuimelleen, sanoi hotellin omistaja:

»Minä antaisin sille selkään», vastasi ajaja lyhyesti ja läimäytti kaksisiimaisella piiskallaan neljää hevostaan selkään, niin että ne hätkähtäen lähtivät liikkeelle.

Billy lähti uudelleen katsomaan vierastaan ja sai tältä anteeksipyytävän hymyn.

»Voinko saada huoneen täällä täksi yöksi?» kysyi vieras kimeällä, piipittävällä äänellä.

Patriarkka ilmestyi nurkan takaa ja samoin teki keittäjätärkin, mustasilmäinen, punaposkinen olento jonka Billy sittemmin laski kahdeksanneksi uhkarohkeaksi yrityksekseen avioasioissaan.

»Ota vieraan sotapussi talteen», komensi Billy, »ja Nell, luonnollisesti hommaat kokoon hieman syötävää.»

Vieras otti käteensä pienen käsilaukkunsa ja seurasi Charleytä asuntoon. Kun hän sitten hieman myöhemmin ilmestyi illalliselle, kantoi hän käsilaukkua mukanaan ja asetti sen penkin alle, joka oli pöydän vieressä. Syötyään asetti hän sen aivan kätensä ulottuville polttaessaan piipullisen tupakkaa ulkona. Luonnollisesti ei tällainen jäänyt Billyltä huomaamatta.

»Vieras», sanoi hän, »näytätte olevan erinomaisen kiintynyt tuohon laukkuunne.»

»Niin olen, sir», piipitti vieras. Billy sylkäisi arvonimelle. »Minulla on siinä eräitä esineitä jotka ovat minulle suuriarvoisia.» Hän avasi pussin ja otti esille aivan tavallisen näköistä naista esittävän tavallisen valokuvan. »Se on äitivainajani», sanoi hän. Billy sylkäisi taas ja meni sisään.. Hän halveksi hentomielisyyttä, olipa se laatuaan mitä hyvänsä.

Molemmat miehet istuivat illallista syödessään vastatusten ja punaposkinen tyttö tarjoili. Vieras katsoi lautaseen koko ajan kun tämä oli huoneessa. Hän istui kuin orrella penkin päässä jalat allaan ja varpaisin nojaten. Kun Kun tyttö lähestyi, jäykkenivät hänen hartia- ja käsivarsilihaksensa hämmennyksestä ja aiheuttivat vallan eriskummallisia käden liikkeitä. Hän vastaili vain yksitavuisesti.

Billy söi runsaasti ja totisena. Loppupuolella ateriaa istahti Charley hänen viereensä. Charley oli huonolla tuulella ja ruoka oli hänen mielestään jäähtynyttä.

Tyttö ei ollut millänsäkään. Eikä liioin Billy. Puheentapa oli sillä paikkakunnalla sellainen. Vieras pudotti veitsensä.

»Enpä sitten ihmettele, että ette välitä siitä», sanoi hän, naurettavan pieni annos närkästystä äänessään.

»Tietenkin sitä, ettei naisihmiselle saa sellaista kieltä käyttää», vastasi vieras lujasti piipittävällä äänellään.

»Aika poika!» huudahti hän, lyöden käsiään polviin. »Löitpä nyt kirveesi kiveen, Charley.»

Tyttökin nauroi, mutta hillitysti. Hän oli kuitenkin hieman liikutettu, vaikka olikin vasta edellisenä talvena lähtenyt Bismarkista, koska hänen kaltaistaan siellä ei enää kaivattu.

Puolen yön aikaan heräsivät talon neljä asukasta hirvittävään meteliin ulkopuolella. Vieras nousi, täysissä pukimissa, lavitsaltaan ja kurkisti kapeasta avonaisesta akkunasta. Tusina hevosia oli yhdessä rykelmässä yhden miehen hoitoon jätettyinä, mutta pimeys esti näkemästä tarkemmin. Avonaisesta salongin ovesta virtasi leveä valojuova ja sieltä kuului melua ja saappaitten töminää.

»Se on Black Hank», sanoi Billy hänen kupeella. »Black Hank ja hänen joukkonsa. Hän etsii nokkansa sivu mennyttä postivaunua.»

»Tapella?» sanoi Billy ihmetellen. »Tapella! Ei tietenkään. Hank ei ryöstä minulta mitään. Hän vain nuuskii joka paikan ja ottaa mitä tarvitsee, mutta antaa maksun joka kerta. Minä olen vain hiljaa ja annan hänen toimia. Minä en koskaan riitele hänen kanssaan, ymmärrättekö. Hän tanssii vain tänne sisään ja tarttuu kynsillään siihen mitä tarvitsee. Minä en tiedä siitä mitään. Minä nukun kuin tukki.»

»Billy», huusi ääni taas: »Tule alas heti, senkin siwashi. Minä tahdon puhua kanssasi.

Hän meni »huoneeseensa» ja pani vyölleen raskaanpuoleisen vyönsä. Sitten hän laskeutui rappuja alas. Salonki oli valaistu ja täynnä miehiä. Muutamat joivat ja söivät, toiset taas sulloivat eväitä kuljetettavaan kuntoon. Tiskin kulmaan nojaten seisoi pitkä mies poltellen piippuaan. Hän oli notkea, vilkas ja voimakaslihaksinen, tummakasvoinen ja hänen kulmakarvansa yhtyivät omituisesti nenän yläpuolella. Billy astui astui äänettömänä miehen luo.

»Mitä tämä merkitsee?» kysyi hän lyhyesti. »Tällainen ei kuulu sopimukseen.»

»Tuossa on hietani», vastasi Black Hank, pannen kätensä vieressään olevalle kauriinnahkaiselle pussille, ja siinä on sinulle tavaroistasi. Haluan kysyä sinulta erästä asiaa. Standing Rock on lähettänyt viisikymmentä tuhatta dollaria seteleissä Spotted Tailiin. Lähetti meni tästä tänään. Oletko nähnyt häntä?

»En ole nähnyt mitään lähettiä», vastasi Billy helpotuksesta huoahtaen.
»Postivaunu meni tyhjänä ohi.»

»Mitä sinä siellä teet, senkin rupisammakko», kysyi Billy häneltä raa’asti.

»Postivaunu ei ollut kuten sanoit, tyhjä», huomautti Charley hämmästymättä.

Billyn aivoissa valkeni. Hän muisti laukun, jota vieras niin tarkkaan oli vartioinut, Ja vaikka hänen järkensä sanoikin hänelle, että niin vaaratonta olentoa, kuin hänen vieraansa oli, tuskin saattoi valita pikalähetiksi, jäi siihen kuitenkin pieni mahdollisuus jäljelle.

»Olet oikeassa», myönsi hän huolettomasti, »siellä on eräs keltanokka, joka ymmärtää yhtä paljon lähettinä ratsastamisesta kuin sika rypistyneestä paidasta.»

»Minä huomasin, että hän oli ylenpalttisen huolissaan matkalaukustaan», intti Charley.

Tiskiin nojaavalta mieheltä ei ollut jäänyt huomaamatta mitään tästä keskustelusta. Billyn kieltäminen, hänen epäröintinsä ja puolitotuutensa näyttivät hänestä kaikki epäilyttäviltä. Nopealla käden heitolla ojensi hän aseensa Billyä kohti. Billyn kädet lensivät komentamatta ylös.

Miehet lopettivat askareensa ja kokoontuivat heidän ympärilleen. Tämän tapaiset näyt olivat liian tavallisia vaatiakseen selitystä tai herättääkseen erikoista uteliaisuutta. He tunsivat johtajansa ja Billyn välisen hiljaisen sopimuksen.

»Nyt», sanoi Black Hank vihaisesti, »tahdon tietää miksi sinä koetit tuollaista peliä kanssani.»

Billy, varovainen ja pelkäämätön mies, vastasi ettei hän ollut yrittänyt minkäänlaista peliä, olihan vain Hetkeksi unhoittanut koko keltanokan eikä uskonut, että viimeksimainittu osoittautuisi Hankin etsimäksi pikalähetiksi.

Eräs miehistä kevensi johtajan merkin saatuaan Billyn vyötä tuntuvasti. Sitten sai hän istuutua rahille. Kaksi muuta miestä nousi yläkertaan. Hetken perästä he palasivat ja ilmoittivat, ettei ylhäällä ollut ainoatakaan elävää sielua, vierasta tai tuttua, paitsi tyttöä, mutta että sinne oli jäänyt pienempi matka-arkku. Uuden määräyksen saatuaan toivat he arkun ravintolahuoneeseen. Se murrettiin auki ja havaittiin, ettei se sisältänyt muuta kuin vaatteita, preeria-asukkaan mallia, lujaa ja kulunutta. Sitäpaitsi oli siinä vielä sievästi kokoon kääritty meksikolainen satula ja raakanahkainen piiska.

Roistot olivat jo hajaantuneet ulkoa etsimään jälkiä. Tässä hommassa he epäonnistuivat ja ilmoittivat, ettei pienintäkään jälkeä näkynyt missään päin.

Billy tunsi miehensä. Black Hankin yhä tuimemmiksi rypistyvät kulmat tiesivät vain yhtä ainoata. Lännessä ei kukaan pysty pidättämään itsellään päällikkyyttä minkäänlaatuista, ellei hän sitä tue teoilla, jotka osoittavat häikäilemätöntä päättäväisyyttä. Billy hyökkäsi nopeasti kuin puuma Hankin päälle ja kävi häneen lujalla otteella vyötäröstä, pyöräytti hänet kilvekseen ja alkoi vakavan taistelun saadakseen käsiinsä roiston paljastetun aseen. Se oli loistava yritys, mutta se epäonnistui. Muutamassa silmänräpäyksessä makasi hän sidottuna lattialla ja Black Hank piteli hieraantunutta käsivarttaan. Sen perästä ei voinut enää tulla muu kysymykseen kuin joko nuora tai kuula.

Kun Billy oli mennyt alas, ei vieras enää tuhlannut sekuntiakaan toimettomuuteen. Hänellä oli hallussaan viisikymmentätuhatta dollaria seteleissä, jotka hänen oli määrä niin pian kuin suinkin jättää Spotted Tailin asioimistoon Wyomingissa. Välttämätön vaunun vaihto oli pakottanut hänet yöpymään Billy Knappin hotelliin.

Lähetti sieppasi laukkunsa ja juoksi äänettömästi Billyn makuuhuoneen läpi erään kapean akkunan luo, jonka hän jo aikaisemmin oli huomannut aukeavan aivan metsään päin. Akkuna oli öljyttyä paperia, mutta hän pettyi sen hyödystä. Hän tiesi, että se liukui syrjään, mutta hän ei saanut sitä liikkumaan. Hän ei uskaltanut särkeä paperia, sillä se olisi kuulunut. Ääni hänen takanaan melkein säikäytti häntä.

Hän oli käärinyt lakanan höllästi ympärilleen, hänen tukkansa riippui hartioilla ja hänen paljaat jalkansa näkyivät vaipan alta. Pieni mies punastui hämmästyksen tuskasta ja hän unohti tykkänään tehtävänsä. Tytön ääni herätti hänet vihdoin.

»Kiitän teitä», sammalsi vieras tuskallisesti. »Vakuutan teille — — minä toivon — — —»

»Hyvä on», sanoi hän. »Olen tämän teille velkaa siitä, että veditte patriarkkaa parrasta», ja hän suuteli pikku miestä.

Lähetti, vavisten ujoudesta, kiipesi vikkelästi akkunalle, pujotti käsivartensa laukkunsa hihnaan ja sen sijaan, että olisi hypännyt maahan, kuten tyttö odotti heilautti itsensä kepeästi lähimmälle suurelle tammen oksalle. Tyttö kuunteli lehtien rapinaa hetken, kunnes lähetti pääsi lähemmä runkoa ja lähti sitten, pystymättä hillitsemään haluaan nähdä mitä alhaalla tapahtui, rappuja alas.

Alas tullessaan tuli häntä vastaan kaksi miestä. He tutkivat yläkerran kolme huonetta nopeasti, mutta tarkkaan, eivät välittäneet tytöstä paljoakaan ja palasivat sitten kiroillen takaisin. Hetken perästä tulivat he hakemaan vieraan arkkua. Nell seurasi heitä sitten alas aina ovelle saakka. Siinä hän näki ja kuuli sellaista, että se sai hänet katkerassa kauhussa pakenemaan talon perälle asti, kun Billy paiskattiin lattiaan.

Akkunan ääressä hän polvistui ja pannen kätensä ristiin painoi päänsä käsivarsien väliin. Lännen naiset, varsinkin Nellin kaltaiset eivät itke. Mutta Nell oli vähällä tehdä sen. Äkkiä nosti hän päätään. Ääni hänen lähellään oli puhutellut häntä.

Silloin näki tyttö vieraan istuvan samassa paikassa, johon hän oli äsken asettunut.

»Pyydän anteeksi, ma’am, jos säikäytin teitä tai puhuttelen teitä ensinkään. Eihän minun pitäisi sitä — mutta — — —»

»Oh, älkää olko millännekään», sanoi tyttö kärsimättömästi, pudistaen tukkaansa taaksepäin. Niin nöyrä ja pelokas oli ääni, että tyttö saattoi vähääkään pinnistämättä mielikuvitustaan nähdä pikku miehen punastumisen ja välttelevän käytöksen. Tuona jännityksen hetkenä hänen vähäpätöisyytensä ja itseluottamuksen puutteensa kiusasi tytön mieltä.

»Mitä te siellä teette», kysyi tyttö. »Luulin että te olitte hävinnyt näiltä tienoilta!»

»Täällä oli turvallisempaa», selitti vieras. »En jättänyt mitään jälkiä.» Tyttö nyökkäsi päätään ikäänkuin myöntäen toimenpiteen järkevyyden.

»Mutta, ma’am, rohkenin puhutella teitä sen vuoksi, että näin teidän olevan hädässä. Luonnollisestihan minulla ei ollut mitään oikeutta kysyä ja jos ette halua sanoa minulle — — —»

»En oikein käsitä sitä. He etsivät jotakin ja luulevat, että Billy on piiloittanut hänet. Arvelen, että se olette te. Billy ei piiloittele mitään, mutta he vain luulevat niin.»

»Aivan oikein. Minua he etsivät. Kun nyt tiedätte missä olen, miksi ette kerro sitä heille ja pelasta Billyä?»

Tyttö hätkähti, mutta hänen terävä Lännen älynsä näki heti vaikeuden siinä.

»Jumala tietää, että olen aika luja, mutta niin on asia.» tunnusti tyttö ja painoi päänsä alas.

»Olen aika liisterissä itsekin», puhui hän itsekseen »ja minulla on tehtävä, joka minun täytyy suorittaa kohdistamatta huomiotani mihinkään muuhun. Tavallisestihan ihmiset eivät välitä minusta, enkä minäkään heistä. Varsinkaan naisväki. He aivan näännyttävät minut. Luulenpa etten kohoa kovinkaan korkealle heidän silmissään, jos joudun heidän kanssaan kiistasille. Tavallisestihan he panevat minuun yhtä paljon huomiota kuin metsälutikkaan. Minähän en potki siltä, senhän ymmärrätte. Mutta kerran koiran iässä ikäänkuin kaipaan ystävällistä silmäystä heidän puoleltaan. Omaa naispuolta minulla ei koskaan ole ollut, ei koskaan. Joskus ajattelen, että saattaisi olla somaa, jos tietäisin jonkun tytön typykän odottavan minua jossakin. Mutta ei ole, eikä koskaan tule olemaankaan. Minä olen sillä tavalla luotu. Te kohtelitte minua kauniisti tänä iltana. Te olette ensimmäinen nainen, joka koskaan on suudellut minua omasta ehdostaan…»

Kurkistaessaan akkunasta, erotti hän varjomaisen olennon hiipivän hotellin nurkan taa. Hän pani kätensä sydämelleen ja kuunteli. Hänen käsityksensä vieraan liikehtimisestä oli korkeintaan hämärä, mutta hän oli kuullut hänen tunnustavan, että hänen suudelmansa oli merkinnyt hänelle paljon ja hädässäänkin tunsi hän voimakasta halua nauraa. Hän oli suonut hyväilynsä pikku miehelle jotenkin samoin tuntein kuin hän olisi suudellut koiran kylmää kuonoa.

Alakerrassa olivat miehet hieman mietittyään päättäneet käyttää kuulaa. Se oli siihenkin nähden paikallaan, että Billy oli uranaukaisijoita preerialla. Sitäpaitsi ei hän ollut mikään hevosvaras. Jotta ei turhaan viivyteltäisi, oli toimitus päätetty tapahtuvaksi heti ja samassa paikassa. Billy seisoi selkä omia hotellin hirsiään vasten kädet ja jalat sidottuina, mutta silmät peittämättä. Hän ei koskaan menettänyt rohkeuttaan. Lyhyen armonaikansa kuluksi, jonka valmistukset hänelle tarjosivat, selitti hän vastustajilleen mitä hän heistä ajatteli.

»Ylpeä»! lopetteli hän pitkää yksinpuheluaan, aivankuin hän olisi puhunut lampun heijastajalle. »Ylpeä!» kertasi hän vieläkin. »Tuo teidän Hankinne on niin ylpeäksi käynyt, että hän on paisunut kuin myrkytetty koiranpenikka. Ei sitä silti kuka tahansa pysty nukkuvaa miestä kaappaamaan ja saamaan viittäkymmentä tuhatta dollaria noin vain, ilman muuta.»

Black Hank määräsi kolme miestä toimittamaan työn. Billyn teloitus oli hänelle välttämätön, ei sen vuoksi, että lähetin menettäminen olisi häntä suurestikaan suututtanut — hän toivoi saavansa hänet käsiinsä aikanaan — vaan sen vuoksi, että hänen miehistössään pysyisi tarpeellinen kunnioitus päällikköään kohtaan. Hän oli juuri peräytymäisillään antaakseen tilaa teloituksen toimeenpanijoille kun hän kuuli oven takanaan aukeavan ja sulkeutuvan. Hän kääntyi. Oven edessä seisoi pieni keuhkotautisen näköinen mies, vaaleassa ruudullisessa puvussa. Keltanokalla oli kaksi lyhytpiippuista Colt-revolveria, joista hän toisen ojensi suoraan Black Hankia kohti.

Koska ase oli tähdätty Hankia kohti, noudatti hän käskyä heti. Tulokkaan silmissä oli merkillinen eloisuus. Kahdestatoista muusta miehestä oli yksitoista täydelleen vakuutettuja siitä että toinen ase, joka ei ollut kohdistettu johtajaan, koski heitä henkilökohtaisesti kutakin. Kahdestoista mies luulotteli olevansa paremmassa asemassa. Läsnäolevien suureksi kummastukseksi kuului pamaus ja leimaus silmänräpäyksessä. Sitten olivat taas asiat ennallaan. Toinen vieraan aseista oli yhä Black Hankiin kohdistettu, toinen taas muihin miehiin. Kahdestoista mies, se joka oli luullut voivansa yrittää vastarintaa, oli suistunut kasvoilleen lattialle. Ei kukaan olisi voinut vakuuttaa varmasti nähneensä, että vieras hituistakaan olisi liikahtanut.

»Kas niin», sanoi vieras terävästi, »yksi kerrallaan. Pudottakaa aseenne lattiaan, gentlemannit.» Ja Black Rankille: »suu alaspäin. Pudota! Koirailematta!»

»Seuraava herra», jatkoi pikku mies taitavasti viitaten toiselle. Hän totteli empimättä. »Seuraava! Nyt sinä! Ja sinä! Nyt sinä siellä nurkassa.»

Toinen pistooli toisensa perästä kolahti lattiaan. Ei ainoakaan mies huoneessa olipa aseistettu tai aseeton, voinut kehua, ettei hänen pienintäkin liikettään olisi huomattu. He olivat kuin tiikerit valmiit hyökkäämään heti kun vain pistoolin suu olisi väistynyt hiemankin. Se ei väistynyt. Lattialle lyhistynyt ruumis muistutti heitä jokaista siitä mitä saattoi tapahtua. He tottelivat.

»Astukaa taaksepäin», komensi vieras nyt. Silmänräpäyksessä sai hän miehet riviin seinää vasten jäykkinä, kädet ylhäällä.

Silmänräpäyksessä ilmestyi tyttö ovensuuhun pelkäämättä ja arvelematta. Kun hän näki miten asiat olivat kehittyneet; tuli hän miltei pahanilkisen iloiseksi.

»Suvaitsetteko, ma’am, heti, ellen vaivaa teitä liiaksi, ikäänkuin hieman irroittaa Billyn siteitä?» kysyi vieras.

»Missä se kirottu patriarkka on?» kysyi Billy tuikeasti, hakien silmillään Charleytä.

»Voitte laskea kätenne alas», neuvoi vieras, laskien aseensa. Johtaja aikoi sanoa jotakin.

Vieras otti äkkiä joukosta yhden Coltin ja pitäen liipasinta varasinta vasten, laukaisi kuusi laukausta peräkkäin lyömällä kämmenellään hanaan. Vaikka hän näytti vain heittelevän asetta sinne tänne, oli hänellä ilmeisesti varma maali, sillä kuusi viinilasia Billyn tarjoilupöydällä meni säpäleiksi. Se oli ihmeellinen teko ja se kävi nopeammin kuin koneellisella pistoolilla. Hän otti toisen aseen. Hyllyltä otti hän sitten tomaattirasian ja heitti sen ilmaan. Ennenkuin se ehti pudota maahan oli hän ampunut siihen kaksi reikää ja kun se tuli maahan, auttoi hän sen pyörimistä vielä neljällä kuulalla, joista jokainen jätti tomaattiliemivirran jälkeensä. Huone oli täynnä savua. Joukko katseli menoa lumottuna.

Sitten jäykistyivät seinän vierellä olevat miehet. Savun seasta leimahteli pitkiä salamoita heitä kohti, milloin vasemmalle, milloin oikealle, yhtämittaisena rätinänä. Kahteentoista pysähtyi ampuminen. Miesten päitten välissä oli kussakin pyöreä reikä. Yhteenkään mieheen ei ollut sattunut. Syntyi hiljaisuus. Savu kohosi ylös ja poistui vähitellen avonaisesta ovesta. Hevoset, jotka pitkäksi aikaa olivat jääneet vartiatta, hirnahtelivat. Vieras heitti rauhallisesti savuavat Coltit lattialle ja otti omansa esille sivutaskusta, johon hän ne oli pannut. Billy keskeytti vihdoin äänettömyyden.

»Ne viisikymmentä tuhatta ovat tuolla ulkopuolella», säväytti vieras.
»Haluatteko niitä?»

»Aion ottaa yhden hevosistanne», sanoi hän sitten. »Billy on täysin syytön. Hän ei tiedä minusta mitään.»

»Nämät aion myös huvikseni ottaa mukaani», jatkoi hän. »Te löydätte ne — jos oikein tarkkaan haette — tuolta tiepuolesta — ja hevosenne samoin. Hän peräytyi ovelle.

»Hyvää yötä», sanoi hän sitten nopeasti ja katosi samalla. Hetken perästä kuului kavioitten kapsetta kun hän talutti hevosia pois.

»Hank, olemme niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta jos kosket tuohon vasikkaan, niin minä nylen sinut.»

»Vasikka! Oho», naurahti Hank. »Alfred vasikka! Minä olen kuullut puhuttavan hänestä.»

Seuraavana vuonna veivät Billy Knapp, Alfred ja eräs kolmas mies, jonka nimi oli Jim Buckley poikki maitten vuoristoon ainoan vankkurikaravaanin, joka sinä kesänä uskaltautui matkaan.

KAKSI PANOSTA.

Tämä tapahtui siihen aikaan kun Billy Knapp kuljetti postivaunua Pierren ja Deadwoodin välillä. Luulenpa, että voitte vieläkin nähdä saman vaunun Buffalo Billin näyttelyssä. Jotta ei syntyisi sekaannusta eikä lukija panisi Billyn hartioille enemmän vuosia kuin hänelle tulee, niin mainittakoon tässä, että kyseessä oleva tapaus sattui hieman sen kuuluisan ja uhkarohkean matkan jälkeen, jonka hän Alfredin ja Jim Buckleyn kanssa teki vuoristoon sinä kesänä kun ei kukaan muu sitä rohjennut ja hieman ennenkuin hän ryhtyi kullankaivuun. Jim oli jo lähtenyt Montanaan.

Matka Pierrestä Deadwoodiin oli jotakin. Päivät päästään kulki tie ylös ja alas heinäisiä mäkimaita ja laajoja tasankoja. Noustessaan mäkeä ylös ei koskaan osannut käyttää edellistä kokemustaan hyväkseen, vaan luulotteli mäelle päästyään näkevänsä koko seutukunnan peninkulmamitalla edessään. Sitähän ei koskaan tapahtunut. Ei koskaan nähnyt pitemmälle kuin seuraavaan preeria-aaltoon. Mäkiä alas hurahtaessa näki välillä olevan tasangon aina yhtä rajattoman laajana, tyynenä ja kuumana tai aina yhtä rajattoman laajana, jäätävänä ja pohjolan tuulien täyttämänä, riippuen vuodenajasta, jona siellä liikkui. Kerran koiran iässä tapasi siellä pajukon, joka tiesi sitä, että siinä oli joen uoma. Se oli joko aivan kuiva tai sitten ryöppyävänä virtana. Aivan mäen alla oli kaksi matalaa rakennusta, puoleksi hirsistä, puoleksi savesta. Siinä vaihtoivat hevosia terässilmäiset miehet, jollaisia näkee pohjolan hinaajalaivojen ruorissa. Matkustajat olivat täällä tilaisuudessa syömään kaikkien taiteen sääntöjen mukaan valmistettuja pannukakkuja, jotka pystyivät vastustamaan ruuansulatus-nesteitten tuimimpiakin hyökkäyksiä ja juomaan vihreätä teetä, joka maistui väkevästi parkkihapolle ja vaati todella oikein porsliinilla silatun suolen seinämän hyvin viihtyäkseen. Se ei ollut mikään innostava huvimatka.

Luonnollisestikaan ei Billy kuljettanut vaunua koko matkaa. Ainoastaan viimeiset sata mailia. Mutta matkustajat sensijaan tekivät sen ja olivat Billyn tavatessaan jo peräti kyllästyneitä matkaansa. Kerran eräs keltanokka tuli mukaan loppupuolella vuotta, vain huvin vuoksi. Ja hän sai sitä.

»Ajaja», sanoi hän Billylle, kun jarrut taas ilmoittivat, että oltiin lähdössä alamäkeä, »onko teidän kimppuunne koskaan hyökätty?»

Billylle oli satamalla satanut samanlaisia kysymyksiä parin viimeisen tunnin ajan. Tavallisesti istui hän katsoen suoraan eteensä, sylkäisi tarkalleen vaunuhevosen ja aisan väliin ja vastaili yksitavuisesti. Keltanokka ei tiennyt, että kyseleminen oli huonoin keino saada Billy puhumaan.

»Kimppuun?» vastasi Billy halveksivasti. »Nuori mies, minun kimppuuni hyökättiin viime vuonna kolmekymmentä seitsemän kertaa.»

»Siunatkoon!» huudahti keltanokka. »Mitä te silloin teette. Onko teidän vaikea päästä heistä eroon? Täytyykö teidän taistella lujastikin?»

»Ei mitään taistelua. Minua ei ole palkattu tappelemaan. Minä olen palkattu ajamaan.»

»Ei tule kysymykseenkään», selitti hän. »Koettakaahan otaksua, että olisin kyllin tyhmä lennättääkseni lyijyä ympärilleni ja pääsisin pakoon. Mikä olisi seurauksena? Seuraavalla kerralla ajaessani vaunua ampuisi joku noista kirotuista maantierosvoista minut jonkun pensaan takaa. Mitä siitä olisi hyötyä? Ei kerrassaan mitään.»

Keltanokka vaikeni, syvästi tuntien sellaisen järkeilyn loogillisuuden. Hetken perästä aurinko katosi kellahtavaan autereeseen. Sitten seurasi ruskotus ja vihdoin korostivat tähdet preerian todellista äärettömyyttä.

»Tuo mies on palkattu tappelemaan», huomautti Billy totisena, viitaten peukalollaan taakseen.

Keltanokka ymmärsi nyt sen äänettömän ja tuimannäköisen miehen, joka luoksepääsemättömänä ja yksinäisenä istui vaunun katolla. Tarkemmin katsoessaan huomasi keltanokka tanakan pyssyn, joka tavattoman lyhyine piippuineen riippui kahdessa messinkikoukussa istuimen takana. Tavallisia revolvereita oli siinä myöskin, mutta ne eivät olleet kuten tavallisesti koteloissa, vaan riippuivat vyössä koukuissa, joten ne tarpeen tullen saattoi pienellä käden liikkeellä saada irti. Mies katsoi häneen jäykästi.

»Vuoristo ei ole enää kaukana», suvaitsi Billy lausua, kun lännestä tullut kylmä viima nosti hänen lakkinsa liertä ja pieni pilvenhattara oudon hiljaisena ja nopeasti kiiti tähtien ohi.

Keltanokka oli taas kääntynyt katsomaan katolla istujaa, joka kiinnitti tavattomasti hänen mieltään, kun vaunu pysähtyi niin äkkiä, että hän oli viskautua istuimeltaan. Hän pääsi vaivoin tasapainoon taas ja Billy, jalkajarrua vasten kierteli levollisesti ohjaksia sen ympäri.

»Tarkoittaa teitä», sanoi Billy keltanokalle, nostaen samalla kätensä päänsä yli ja istuutuen mukavasti istuimelleen. »Valmis», huusi hän leikillisesti pimeyteen.

Aivan kuin merkin annettua kajahteli pimeydessä laukausten ryske ja kolmasti kaikui vastaus kuusipiippuisista. Jarrun kiljahdus oli eksyttänyt vaununpuolustajan, jotenka hän ei tiennyt mistä päin äskeinen ääni oli tullut. Hän oli hypännyt väärältä puolelta alas ja joutui siten suojattomaksi, ja hänen vastustajansa oli ampunut hänet kuoliaaksi.

Maantie-rosvo astui turvallisena esiin ja virkkoi Billylle: »annahan
Billy minulle tuo laatikko.»

Billy kiipesi istuimensa yli ja pudotti raskaan, raudoilla kiskoitetun laatikon maahan. »Eipä taida kukaan huomata Buchia tuossa», sanoi hän ajatellen vaununpuolustajaa, joka makasi liikkumattomana.

Kolme tuntia myöhemmin tulivat Billy ja tointunut keltanokka Deadwoodiin ja kymmenisen minuuttia sen jälkeen tiesi koko leiri mitä oli tapahtunut.

Nyt oli, se täytyy mainita, Deadwood äskettäin valinnut itselleen poliisipäällikön. Hän ei juuri näyttänyt poliisilta ensinkään, sillä hän oli pieni, heikonnäköinen ja kaljupäinen ja muutenkin näytti kovin lapselliselta. Mutta kun sanon teille, että hänen nimensä oli Alfred, niin tiedätte, että asia oli oikealla tolalla. Häneltä yhteiskunta nyt odotti aloitetta. Se odotti, että hän pestäisi joukkueen, johon kuuluisi jokainen, jota ei välttämätön toimi pidättäisi ja että se heti lähtisi takaa-ajoon. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt.

Nähkääs, Alfred tunsi hyvin omat heikkoutensa. Hän ei koskaan osannut tehdä suunnitelmaa toisten läsnäollessa, vaan alistui aina vaistomaisesti toisarvoiseksi tekijäksi. Mutta kun toisten suunnitelmat olivat menneet myttyyn, osasi hän toisten haaksirikkoumasta järjestää mitä tehokkaimman uuden toimintamenettelyn. Käsilläolevassa asiassa piti hän parempana järjestää oman mielensä mukaisen menettelytavan ja senvuoksi hän tahtoi toimia yksin.

»Sataa lunta», huomautti eräs ainaisia vieraita kapakan ovella.
Lännessä niitä on aina pari kolme joka yhteiskunnassa.

»Satuloikoon joku pojista kimoni», sanoi Alfred äkkiä ja alkoi tutkia aseitaan salongin lampun valossa.

»Aion kyllä. Lumeen jää hyvät jäljet, mutta huomenna ne ovat jo peitossa.»

Ja niin lähti Alfred yksin, yöllä, lumimyrskyssä, ainoankaan tähden tietä näyttämättä, etsimään yksinäistä jälkeä äärettömällä preerialla.

Hän suoritti Billyn ja keltanokan kolmentunnin matkan hieman enemmässä kuin tunnissa, sen vuoksi, että se oli parhaasta päästä alamäkeä. Siten oli rosvolla ilmeisesti neljän tunnin etumatka, joka kuitenkin väheni sillä ajalla, joka häneltä meni laatikon murtamiseen, sitten kun Billy vaunuineen oli edennyt turvallisen matkan päähän. Tapahtumapaikalla oli varma merkki Buchissa, murhatussa viestinviejässä. Alfred otti selvän siitä että mies todella oli kuollut, mutta ei hukannut enempää aikaa hänen vuokseen. Miehet saivat seuraavana päivänä ottaa hänet haltuunsa. Alfred kävi taas satulaan ja lähti suoraan itään, vaikka Billyn puheen mukaan rosvo oli lähtenyt pohjoiseen.

»Hän on yksin», puheli Alfred itsekseen, »hän ei siis kuulu Black Hankin joukkueeseen. Hänellä ei ole mitään syytä lähteä pohjoista kohti ja jos hän menee etelään, täytyy hänen mennä South Porkin kautta ja se vie kaksi viikkoa aikaa. Rosvotut setelit ovat numeroidut ja vanhalla Wells-Fargolla on numerot tiedossaan. Hänen on vaihdettava setelit, jotta ei joutuisi kiinni. Siis menee hän Pierreen.»

Alfred pani kaiken tämän tuumailunsa varaan ja ratsasti silmät ummessa itäänpäin. Onneksi oli maaston aaltomaisuus kyllin selvä ja määrätty, joten hän saattoi noudattaa aikomaansa suuntaa jotenkin hyvin, aina kello kolmeen saakka aamulla. Silloin loppui lumimyrsky ja tähdet alkoivat yhdessä kelmeän kuun kanssa näkyä. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin oli hän joen varrella.

»Ylös vaiko alaspäin?» kysyi Alfred miettien itseltään. Yöllinen ilma sai päättää asian. Koko yön oli tuullut kovasti luoteesta. Vapaasti käyvä hevonen pyrkii enemmän tai vähemmän poikkeamaan tuulen suunnasta saadakseen päänsä myötätuuleen. Alfred oli koko yön tahallaan vastustanut tätä pyrkimystä, mutta hän arveli, ettei rosvo paon hälinässä ollut muistanut ottaa sitä seikkaa huomioon. Sen sijaan, että hän olisi ohjannut hevosensa suoraan itään Pierreä kohti oli hän arvatenkin väistynyt enemmän tai vähemmän etelään. »Alaspäin» päätti Alfred.

Hän laskeutui satulasta ja alkoi taluttaa hevostaan joen suunnassa, mutta parin sadan jalan etäisyydellä siitä, otettuaan ensin selvän siitä, että uomassa vielä virtasi hieman vettä. Huomionsa tehtyään nyökkäsi hän tyytyväisenä päätään.

»Hänestä ei jää mitään jälkiä ennenkuin vasta lumen tulon aljettua», tuumi hän, »ja luonnollisesti ei hän arvaakaan, että minunlaiseni mutakuono on hänen kintereillään itäänpäin. Siis ruokailee hän heti kun sattuu veden ääreen. Tuossa on vesi.»

Tämä näytti tyydyttävän Alfredia täydelleen. Hän kävi jalkaisin, löytääkseen helpommin jäljet. Hän pysytteli kahden sadan jalan päässä joesta, jotta hänen hevosensa ei haistaisi toisen läsnäoloa ja hirnaisemalla ilmaisisi hänen tuloaan. Vähän ajan kuluttua tapasi hän jäljet. Hän jätti hevosensa siihen ja seurasi jälkiä jalkaisin joen uomalle. Uoman reunamalla kurkisti hän varovaisesti laaksoon.

»Onpa sinulla sisua!» huomautti Alfred itsekseen. »Jos minä olisin leikkimässä sinun leikkiäsi, niin kyllä minä olisin ollut varovaisempi.»

Pakolainen oli ilmeisesti otaksunut olevansa turvassa, sillä hän oli oikein leiriytynyt. Hänen molemmat hevosensa kaapivat ja kalvoivat heinää laakson pohjalla. Itse oli hän valmistanut itselleen lämpimän nurkkauksen ja nukkui siinä ainoastaan yhden huopapeiton alla, vaikka lämpömittari osoitti hyvän joukon alapuolelle nollan. Asia oli ollut varsin yksinkertainen. Hän oli tehnyt joen penkereeseen pitkän ja kuuman nuotion ja kun hän oli kypsä nukkumaan, oli hän siirtänyt valkean muutaman jalan kauemmaksi kulmauksesta ja paneutunut makuulle tulen lämmittämälle paikalle penkereen ja nuotion väliin. Hänen pyssynsä ja revolverinsa oli asetettu käden ulottuville.

Alfred osasi hiipimällä tappaa hirven, mutta hän ei yrittänytkään hiipiä Lännen tapoihin tottuneen miehen kimppuun. Sen sijaan hiipi hän hyvään turvapaikkaan ja lasketti huolellisesti yhden winchesteri-kuulan noin kuusi tuumaa miehen korvan juuresta. Mies heräsi äkkiä ja ojensi vaistomaisesti kätensä asetta kohti.

»Otappas tuo kuusipiippuisesi piipun suusta kiinni ja heitä se sopivan matkan päähän itsestäsi», neuvoi Alfred. »Ja nyt Winchester!. Nouse nyt ylös, jotta saan nähdä minkä näköinen sinä olet.» Mies totteli. »Sinä et oikeastaan näissä oloissa tarvitse tuota toistakaan käsiasettasi», jatkoi pikku mies. »Ei, älä irroita sitä kotelosta, vaan irroita koko hoito, vöineen päivineen. Hyvä! Jäykkene nyt ja seiso liikkumattomana paikallasi.»

Hän katseli ympärilleen, huomasi miehen hevosköyden, otti sen maasta ja selvitti sen.

»Sinä olet aika suuri kooltasi», puheli Alfred kuin seurustellen, »ja söisit minut varmaankin elävältä, jos tulisin sitomaan sinut aivan lähellesi. Kädet ylös!»

Sukkelalla heitolla ja nykäyksellä kiersi hän köyden silmukan miehen ojennettujen ranteitten ympärille ja veti sen tiukalle.

Hän irroitti toisen revolverinsa vyöltään merkitsevästi ja lähestyi sitoakseen solmun.

»En ensinkään pidä tästä — sidottuna edestäpäin. Astu käsivarsiesi välistä koko mies.» Mies epäröi. »Astu sanon minä», sanoi Alfred tiukasti, samalla kutitellen vankia pitkällä veitsellään.

Toinen väänteli ja käänteli kummallisesti, mutta onnistui vihdoin viemään ensin toisen ja sitten toisen jalkansa sidottujen ranteittensa välistä. Alfred sitoi hänen kyynärpäänsä yhteen takaapäin.

»Nyt sinä kelpaat», hyväksyi hänet Alfred iloisesti. »Katsokaamme nyt hieman ruokavarojasi.»

Kaksi litteää kiveä parin tuuman päässä toisistaan tekivät uunin virkaa ja paistinpannu aukon kohdalla, jonne nuotion liekit leiskuivat sekä tinakuppi muodostivat rosvon koko keittiökaluston. Alfred pisti vieraanvaraisesti hieman leipää ja kahvia sen entisen omistajan suuhun.

»Ei sen vuoksi, että se olisi niin tarpeellista», huomautti hän, »mutta minä olen ylen helläsydäminen».

Aterian jälkeen pani Alfred toimeen lyhyen ja tulosrikkaan saaliin etsiskelyn ja löysi sen vieraan satulapussista, joka oli ujostelematta jäänyt auki.

»Olet varmaankin ensikertalainen näissä hommissa, vieras», huomautti poliisipäällikkö. »Satulassasihan on paljonkin parempia piilopaikkoja kuten rajaus ja satulannuppi. Onko sinulla mitään pientä ratsastusretkeä vastaan?»

Mies pudisti päätään. Hän oli pysytellyt synkän äänettömänä koko hauskan toimituksen ajan.

Alfred ja hänen vankinsa nousivat vihdoin satulaan ja ratsastivat pohjoiseen. Heti kun he olivat kiivenneet laakson jyrkän seinämän, ajoivat he peräkkäin, vieras edellä ja vieraan hevonen muodostaen uskollisen jälkijoukon. Siten joutui rosvo ensimmäisenä näkemään Siouxintiaani-joukon, joka pysähtyi silmänräpäykseksi eräälle kaukaiselle mäelle. Luonnollisesti Sioux-intiaanit näkivät myös hänet. Hän ilmoitti havaintonsa Alfredille.

»Nämä villit ovat varmasti vihamielisiä», pani vieras vastaan. »Älkää erehtykökään niiden suhteen. Minähän vasta toissapäivänä anastin heiltä tuon kirjavan hevosen», ja hän viittasi peukalollaan takana tulevaa hevosta.

»Ja sinä leiriydyit», huudahti Alfred äärimmilleen hämmästyneenä.
»Sinunhan täytyy olla kerrassaan hullun.»

»En ollut nukkunut rahtuakaan kolmeen yöhön», selitti vieras, ikäänkuin anteeksipyytäen.

»Olipa sinulla rohkeutta, kun sellaisissa olosuhteissa suunnittelit vielä postin ryöstöä.»

»Olin päättänyt ryöstää sen ja minähän sain sen», vastasi vieras itsepäisesti.

Villit näyttäytyivät seuraavan kukkulan laella, ainoastaan puolen mailin päässä ja tulivat miehiä kohti. »Arvelen, että tarvitset käsiäsi», sanoi Alfred yksinkertaisesti ja ratsastaen hänen viereensä irroitti rosvon kädet yhdellä veitsen viilaisulla. Mies ojensi molemmat kätensä ulos ja sitten ylös verrytelläkseen jäseniään ja hyppäsi maahan. Alfred laskeutui samoin satulasta. Molemmat sitoivat sitten muitta mutkitta hevostensa päät lähelle etujalkojen nilkkoja ja istuutuivat sitten selät vastakkain preerialle. Kullakin oli uusinta mallia Winchesteri ja pari Colt-revolveria, joihin sopi myöskin Winchesterin panokset.

»Seitsemänkymmentä minulla», ilmoitti Alfred. »Minä kuljen aina täysissä varusteissa.»

Kumpikin järjesti eteensä pienen puoliympyrän muotoisen patterinsa. Heidän käytettävissään ilman uudelleen latausta oli neljäkymmentä kahdeksan laukausta.

Kun intiaanit olivat lähestyneet noin neljänsadan jalan päähän valkoisista miehistä, pysähtyivät he. Alfred nousi ja kohotti kättään heitä kohti kämmen eteenpäin rauhan merkiksi. Vastaukseksi tuli laukaus ja valtava karjunta.

Alfred palasi takaisin ja istuutui. Villit, yksitellen eroten joukosta, lähtivät ratsastamaan vinhaa vauhtia alati pienenevässä ympyrässä. He karjuivat kovasti. Silloin tällöin he myös ampuivat. Jälkimmäistä toimitusta aronmiehet seurasivat korvat tarkkaavina, sillä heidän harjaantuneelle kuuloaistilleen puhui kukin laji ampuma-aseita omaa kieltään — vanha suusta ladattava Remington ja raskas Sharpin viisikymmentä, kukin niistä ilmaisi heti itsensä. Kuulat eivät herättäneet heidän mielenkiintoaan ensinkään. Kaksi maassa istuvaa miestä oli sangen pieni maali intiaaneille, jotka puhdistamattomilla pyssyillään ja nelistävän hevosen selästä ampuivat neljänsadan jalan etäisyydellä.

»Tuo joukko ei ole täkäläisiä», päätteli Alfred. »Heillä ei ole tusinaakaan takaaladattavia.»

»Eiköhän ole parasta ampua yksi heistä», ehdotti vieras, asettuen polvilleen.

»Älä ole hullu», neuvoi Alfred, »vaan käy auttamaan.» Hän oli tyytyväinen asiain tähänastiseen tilaan ja kaivoi jäistä maata veitsellään. Kepeä lumi oli miltei kokonaan tuiskunnut mäen laelta pois. Vieras totteli.

Nähdessään mitä miehet tekivät, käänsivät intiaanit hevosensa suoraan heitä kohti ja tekivät hyökkäyksen. Noin kahden sadan jalan päähän tultuaan alkoivat winchesterit puhua. Alfred ampui kahdesti ja vieras kolmasti. Silloin ympyrä särkyi ja hajosi ja lasketti ohi.

Aivan läheltä kuuluva liikehtiminen, valitus ja potkiminen sai molemmat miehet äkkiä kääntymään. Kirjava hevonen oli kaatunut ja potki hurjasti. Alfred meni sen luo ja pisti veitsensä sen kurkkuun säästääkseen ammuksiaan.

»Lähde liikkeelle, toveri», sanoi Alfred. Toinen lähti. Siten saivat he turvan ainakin yhdeltä suunnalta. Intiaanit olivat nostaneet kauhean mölyn nähdessään hevosen kaatuvan. Nyt, kun kukin sotilas tuli määrätylle paikalle pysäyttivät he hevosensa ja muodostivat jälleen yhtenäisen ryhmän. Alfred ja rosvo tiesivät vallan hyvin, että tämä liike uhkasi heitä vakavammalla hyökkäyksellä kuin se välinäytös, josta he äsken verrattain helposti olivat selviytyneet. Intiaani on äärimmilleen laumaihminen kun on kysymyksessä avotaistelu. Hän saa paljon rohkaisua huutamisesta, hevosten kavioitten kapseesta ja runsaitten kotkansulkien heilunnasta. Mutta piiristä hyökkäys on liian yksilöllistä sopiakseen intiaanin makuun.

Intiaanit olivat nyt selvillä vastustajistaan. He tiesivät olevansa tekemisissä kokeneitten kanssa. Miesten käytännöllinen menettely sitoessaan hevostensa päät nilkkoihin ja heidän taitonsa huomata helpoin puolustusmenetelmä oli varmaankin jo herättänyt heissä epäluuloja. Sitä vahvisti yhä heidän erinomaisen tarkka ammuntansa. Mutta he saivat varmuuden asiasta siitä pikkuseikasta, että miehet, huolimatta hyökkäyksen tuimuudesta ja kiihotuksesta, olivat ampuneet ainoastaan muutaman laukauksen ja nekin vasta aivan läheltä. On sangen vaikeata pidättyä ampumasta ylimalkaan kun niin monta maalia tarjoutuu silmälle yhtäaikaa. Mutta se on myös yhtä kohtalokasta. Villille on muutama harhalaukaus suuri rohkaisu ja ne näyttävät jatkuvan kerran aljettuaan. Harhalaukaukset kuolettavat tyyneyden ja itseluottamuksen ja ne viekoittelevat vihollisen tuumaa lähemmä sitä taistelun halun rajaa jonka toisella puolella viisauden sijalle astuu murhaamisen halu. Intiaani on mitä varovaisin ja viekkain sotilas, ennenkuin hän tulee raivoksi ja hän on mahdollisimman häikäilemätön sen jälkeen. Muutamassa silmänräpäyksessä oli neljä heistä muuttanut autuaille metsästysmaille ja loput jäivät, pääsemättä lähemmä saalistaan miettimään sitä tosiasiaa.

Hyökkäys alkoi. He ratsastivat samaa hurjaa vauhtia, jota he käyttivät puhvelinmetsästyksessä, yhtä äkillistä, kauhistuttavaa ja uhkaavaa kuin musta ukkospilvi myrskyn siivillä ja kuten sekin, näytti heidän peloittavuutensa ja nopeutensa kasvavan sitä mukaa kuin he lähenivät. Kukin ratsastaja taivutti itseään hevosensa kaulaan saakka ja ampui — oikean kuulasateen, joka, vaikka se menikin liian korkealta, kuitenkin vinkui ilkeästi ilmassa. Hevoset ojentelivat kaulojaan ja aukoivat punaisia kitojaan ja panivat pienet jalkansa liikkumaan niin nopeasti, että ne muistuttivat elävästi junan ohi kiitävää säleaitaa. Ja kepeä lumi tuiskusi pyrynä heidän takanaan.

Kumpaistakaan miestä ei kiihoitus saanut nousemaan polvilleen kuolleen hevosen takaa. He tiesivät, että nyt oli tullut tärkeä vaihe taistelussa ja he ampuivat varmasti ja nopeasti, keskittäen koko tarmonsa varmaan tähtäykseen. Ensimmäinen intiaani koetti saada hevosensa hyppäämään edessä olevan esteen yli, mutta pieni eläin kieltäytyi oudosta yrityksestä, väisti vasemmalle, törmäsi muihin intiaaneihin ja yhtyi muuhun ohi painaltavaan sotilasvirtaan. Siinä sekasorrossa joutui Alfred tyhjentämään viimeiset panoksensa winchesteristään ja onnistuikin haavoittamaan erästä hevosta. Potkiva ja kiljahteleva hevonen tarjosi hetkellisen, mutta erinomaisen suojan poliisipäällikölle. Sarja räiskyviä laukauksia hänen kuusipiippuisestaan keskelle epäröivää intiaanijoukkoa mursi hyökkäyksen. Itsesuggeroitu kiihoitus laukesi ja intiaanit kääntyivät ja ratsastivat ohi.

Rosvo oli myös omalta osaltaan onnistunut tappamaan hevosen muutaman jalan päähän väliaikaisesta varustuksesta, ja estettyään täten suoranaisen yliratsastuksen makasi hän kyljellään ja tyhjensi siinä asennossa ensin toisen ja sitten toisen revolverinsa päin uhkaavinta turmiota. Alfredin huomiokyky ja oikean siiven heikkous pakotti nämäkin villit pakosalle. Ihme kyllä, ei kumpainenkaan miehistä haavoittunut pahemmin, jokunen naarmu vain muistutti taistelun tulisuutta, mutta heidän vaatteensa ja tanner heidän ympärillään oli täynnä kuulien jälkiä. Omituista oli myös, että rosvon toinen hevonen oli säilynyt hengissä vähän matkan päässä, jonne se taistelun tuoksinassa oli työntynyt. Alfred nousi ja toi sen takaisin. Sitten molemmat miehet tekivät kuolleista hevosista ja satuloista kolmion muotoisen rintavarustuksen itselleen.

»Tällaista ryöppyä en kestä toista kertaa», huomautti rosvo vetäen syvän henkäyksen.

Miehet koettivat tehdä laskelmia. Se ei ollut helppoa. Sadastakahdestatoista panoksesta, joilla he olivat taistelun aloittaneet, oli jäljellä vain kuusikymmentäkahdeksan. Se tiesi sitä, että he yksin viimeisessä kahakassa olivat tuhlanneet kokonaista kolmekymmentäyhdeksän kappaletta. Mikäli he saattoivat arvata olivat he vähentäneet vihollisiaan kahdeksalla miehellä, joista neljä viimeisessä ottelussa. Sitäpaitsi makasi kuolleena monta hevosta. Ensi silmäyksellä saattoi tulos näyttää kehnolta. Mutta sitä se ei ollut. Parhaissakin olosuhteissa on vilkkaasti liikkuva maali vaikeasti osattava. Tässä tapauksessa olivat olosuhteet sellaiset, että Idän mies ei olisi pystynyt saamaan sattumaa höyhenpielukseenkaan kolmen jalan päästä.

Ja nyt alkoi kauhein hetki tätä kauhun päivää. Tusina sotilaita laskeutui satulasta, kaarsi hieman vasempaan ja katosi harvaan kuivaneeseen heinään ja tuskin kuuden tuuman korkuiseen pensastoon. Näytti siltä kuin ei siihen olisi voinut piiloutua yksi ainoakaan mies ja kuitenkin nieli se kokonaisen tusinan aivan kuin ne olisi meri vienyt. Ainoastaan heinän korsi siellä täällä heilahti, ja sen mukaan täytyi Alfredin ja hänen toverinsa ampua nopeasti ja varmasti. Se oli välttämätöntä, sillä siten saattoivat he pidättää tuota salaisesti matelevaa tusinaa tulemasta muutaman askeleen päähän, josta he, jos heidän sotajumalansa sen salli, aikoivat hyökätä ja käsikähmässä lopettaa vihollisensa. Ja sitä hyökkäystä ei enää voinut pysähdyttää. Valkoiset miehet tiesivät sen varsin hyvin ja kävivät omantunnontarkasti työhön kourallisine ammuksia näyttääkseen punaisille, ettei ollut niinkään terveellistä madella mäkien huipuilla syksyisenä päivänä. Siellä täällä makaili vielä intiaaneja mikä polvillaan, mikä mahallaan ja koettivat näyttää, että asia oli päinvastainen.

Tuima taistelu oli lämmittänyt miehiämme. Nyt alkoi kylmä viima tunkeutua villavaatteiden läpi ja nosti ihon kananlihalle. Oli mahdotonta määritellä ammunnan vaikutusta, mutta molemmat miehet tiesivät, että heidän tarkkuutensa väheni. Vaikka Alfred kuinka olisi purrut yhteen hampaitaan ja vaikka hän kuinka olisi pidättänyt hengitystään, ei hän sittenkään voinut sovittaa sitä varmaa, tarkoituksenmukaista ja nopeaa nykäisyä liipasimelle, joka on välttämätön tarkka-ammunnassa. Vaikka hän kuinka olisi pannut vastaan, sai pyssy aina pienen nykäyksen oikeaan, hanan pudotessa. Maa oli hyvin kylmä. Ennen pitkää tunsivat miehet voittamatonta halua kaiken uhallakin astua muutaman askeleen edes takaisin veren lämmikkeeksi. Vaara ei heitä pidättänyt. Ainoastaan aro-asukkaan juurtunut kauhu jonkin mahdollisuuden menettämiseen pidätti heitä paikallaan.

Kuitenkin onnistui heidän pitää tusina varovaisen välimatkan päässä, vieläpä luulivat he saaneensa muutamia vaarattomiksikin. Intiaanin menettelytapoihin kuuluu odottaminen, odottaminen määrättömän kärsivällisesti, hitaasti madella lähemmä, jalan, tuuman kerrallaan ja sitten kotkan nopeudella käyttää hyväkseen tilaisuutta, jonka pieninkin väsymyksen aiheuttama epäviisas teko vihollisen puolelta saattoi tarjota. Toinen toisensa perästä kajahteli kallisarvoinen ammus ja putosi sitten aukosta tyhjänä ja hyödyttömänä. Ja yhä lähempänä liikahtelivat heinien latvat.

»Toivoisinpa, vieras, ettet olisi lähtenyt eteläänpäin», jutteli
Alfred. »Olisimme muussa tapauksessa lähempänä Pierren tietä.»

»Minä panen loput toivostani intiaaneihin», kalisteli toinen hampaitaan. »Toivon että he pian tekevät hyökkäyksen taas, sillä minä olen kohtapuoleen jäässä.»

Kahden tienoilla tuli aurinko esille ja tuuli laimeni. Vaikka auringon säteet olivatkin heikot siihen vuodenaikaan, sai ero aamulla vallinneeseen ilmaan nähden miesten jäsenet kuitenkin lämpiämään. Onnistuipa Alfredin saada vääntämällä ja kääntämällä eväspussista leipää pienen palan, jonka he veljellisesti jakoivat keskenään. Mutta panokset vähenivät pelottavasti.

»Me järjestämme kuoleman linjan», aloitti Alfred. »Niin kauan kuin he pysyttelevät tuon pensastupsun toisella puolella ovat he turvassa. Hoida sinä tuota puolta.»

Se tuotti heille suhteellisesti levollisen ajan. He panivat tupakaksikin ja tunsivat itsensä jotenkin onnellisiksi. Lähelle olevalle mäelle olivat muut intiaanit asettuneet leiriin ja suhtautuivat asiaan varsin kepeästi. Kahden valkoihoisen poistaminen elävien kirjoista oli pieni asia heille, eivätkä he sen enempää huolehtineet asiasta. Heidän välinpitämättömyytensä ärsytti tavattomasti rosvoa.

Intiaanit olivat edenneet kuolemanlinjan yli. Heinän latvat näyttivät paikan missä mikin ankerias luikerteli. Intiaanit olivat päättäneet edetä, arvatenkin aron miesten epätarkan ammunnan rohkaisemina. Sitäpaitsi rupesi päivä loppumaan. Nyt ei leikitty kissaa ja hiirtä, vaan nyt oli kysymyksessä samanlainen ryntäys kuin äskenkin, sillä erotuksella vain, että viimeiset pari-kolmekymmentä jalkaa suoritettiin piilossa. Piiritetyt kohdistivat koko huomionsa siihen. Mäelle leiriytyneet nousivat pienten puhvelilannasta viritettyjen valkeittensa äärestä ja seurasivat näytelmää. Etäämpänä olevan mäen harjanteella kuvastuivat vahtien haahmot taivaanrantaa vasten. Alfred valitsi erään heiluvan heinätukon ja ampui sen etupuolelle. Pamaus hänen vierellään osoitti että vieras myöskin oli alkanut. Se oli masentavaa ja hermostuttavaa työtä. Ampuja ei koskaan voinut sanoa oliko laukaus sattunut vai ei. Ainoa asia jonka hän varmasti tiesi oli se, että hyökkääjät tulivat yhä lähemmä. Hänestä tuntui siltä kuin ampuisi hän miestä tyhjällä panoksella. Tämä hermojännitys oli varmaankin kovin koetus koko taistelussa.

Mutta he kestivät sen menestyksellä. Alfred tunsi kätensä vakavuuden taas palaavan jännityksen ja ilman muutoksen johdosta. Winchester! sylki taas yhtä varmasti kuin ennenkin. Äkkiä saattoi selvästi huomata että tulijat alkoivat epäröidä. Rosvo huomasi sen myös.

»Annetaanpa heille että tuntuu», huudahti hän. Molemmat miehet ampuivat ja sitten vielä kerran. Intiaani-ketju horjui.

»Vielä kaksi laukausta, niin he pysähtyvät», huusi rosvo ja veti liipasinta. Hana löi tyhjää.

»Minä olen mennyttä miestä!» huudahti hän toivottomana. Hänen panoksensa olivat loppuneet.

Alfred asetti oman kiväärinsä maahan, kääntyi selälleen ja puhalsi savupilven kohti taivasta.

Ampumisen taukoaminen oli tehnyt lopun intiaanien epäröinnistä. Hetki vielä, niin he olisivat olleet selvillä asiain tilasta.

»Eivät he paljoakaan saa minun päänahastani», virkkoi Alfred näyttäen paljasta päätään.

Kaukaisella mäenkukkulalla oleva vahti ratsasteli kummallisissa ympyröissä sinne tänne ja heilutti omituisesti vaateriekaletta päänsä päällä. Heiniköstä nousi yhdeksän intiaania, he kumartuivat eteenpäin ja loikkivat kuin viiriäispoikue pois. Valkeittensa luona hyppäsivät sotilaat satulaan, toisten taluttaessa muita hevosia noita yhdeksää kohti. Kaikilla heidän liikkeillään oli salaisen, mutta pakoittavan kiireen leima. Alfred kuunteli tarkkaan.

»Näyttääpä siltä kuin olisimme pelastuneet», virkkoi hän rauhallisesti.
»Luulenpa, että pojat ovat lähteneet seuraamaan jälkiäni.»

Vieras pysähtyi jäljelle jääneen hevosen irroittamishommissaan. Kaukaa kuuli hän heikkoa huutoa ja laukauksia, jotka olivat tarkoitetut rohkaisuksi Alfredille.

»Arvatenkin eroamme nyt», sanoi hän, nousten satulaan. »Luonnollisesti otan minä tämän ruskon, koska olen paremmin sen tarpeessa. Näkemiin. Voinpa tässä vielä sanoa, että tunnen itseni oikein iloiseksi siitä, että intiaanit sattuivat tiellemme.»

Samassa lysähti hänen hevosensa maahan ja rupesi potkimaan ja pärskimään verta.

»Minulla on vielä toinenkin, niin että pysyttele hieman hiljaa», komensi Alfred ojentaen kuusipiippuisensa.

»Minä luulin, ettei teillä ollut ainoatakaan panosta jäljellä!» huudahti hän.

»Teikäläisten pitäisi kaikkien tietää, että niinkauan kuin olen päällikkönä tässä piirissä, olen ennenkaikkea poliisi ja vasta toisessa kädessä intiaani-kyttä.»

»Ne olivat ne kaksi panosta jotka olisivat pysäyttäneet intiaanit», sanoi Alfred.

KILPAJUOKSU.

Tämä juttu on laukauksia ja verta täynnä, mutta se on siitä huolimatta tosi. Se on Alfredin juttuja, mutta ei Alfred itse siinä esiinny pääsankarina, vaan aivan toinen mies, joka ei ole läheskään niin mielenkiintoinen kuin Alfred.

Tällä kertaa saattoi Alfred ja se toinen mies, jonka nimi oli Tom, meksikolaista paimenjoukkoa Circle X karjatalolle. Circle X oli aivan keskipisteenä alueella, jossa oli syntynyt kultarynnäkkö ja oli siten joutunut miesten puutteeseen. Tom ja Alfred olivat silloin lähteneet Tusconiin ja koonneet parhaan miehistön mikä oli saatavissa, joka parhaanakin oli sellainen, että se saattoi pusertaa kyyneleet esille vanhanaikaiselta, ratsastustaitoiselta ja nopeasti toimivalta kunnon teksasilaiselta lehmäpaimenelta. Joukko oli pahan näköinen, se oli synkkä, mustakulmainen ja tympeä. Mutta se osasi yhtäkaikki heittää lassoa ja erotella karjaa, joka olikin ei ainoastaan pääasia, vaan koko asia.

Homma ei ollut vähääkään hauska. Joko Tom tai Alfred piti yövahtia — se oli vain varovaisuus-toimenpide — ja he tunsivat itsensä paljon yksinäisemmiksi, kuin jos he olisivat ratsastaneet ypö yksin Arizonan äärettömillä savikoilla. Tunne oli sitäkin syvällisempi kun Tom oli juuri taas saanut miettimispuuskan. Tom ja Alfred olivat nyt olleet tovereita kaksi vuotta, joten Alfred tunsi hänet tarpeeksi, jättääkseen hänet aivan itsekseen kunnes hän taas tulisi ennalleen.

Alkusyy Tomin mietiskelyyn oli eräs ulko-ilmasaarnaaja ja toisena syynä oli luonnollisesti rakkausjuttu. Nämät molemmat asiat eivät olleet yhteydessä keskenään Tomin tietoisuudessa, mutta ne yhtyivät kuitenkin salaperäisesti aiheuttamaan hänessä eräänlaista mietiskelevää tyytymättömyyttä.

Kun Tom oli aivan nuori, oli hän rakastunut erääseen tyttöön Dakotan takamailla. Pian sen jälkeen oli läheisyyteen asettunut sotaväenosasto ja sen jälkeen eivät majurien tyttäret eivätkä upseerien rouvat enää Anne Binghamin nimeä maininneet. Tom, ollen nuori ja kokematon, ei koskaan oikein toipunut siitä. Se jäi osaksi hänen luonnettaan, se oli kuin iltahämy hänen sielussaan tai kuin jonkinlainen tähtiyö, jolloin tuskin huomattava utu himmentää tähtien kirkkauden.

Ulkoilma-saarnaaja oli valinnut saarnansa tekstiksi sanat »vailla vaimon rakkautta» ja Tom, joka kuljeskeli joutilaana ohi, oli kuullut sen. Jollakin merkillisellä tavalla olivat sanat jääneet pyörimään hänen mielessään. Eivät ne hänelle oikeastaan mitään merkinneet, mutta hän toisteli niitä yhä uudelleen, kuten useinkin suloinen sana hivelee korvaa ja jää mehevänä kielelle. Tom oli nähkääs vain tavallinen parkittu arizonalainen lehmäpaimen, ja sen vuoksi ainakin kotoisen siveysopin mukaan, vailla kaikkia hienompia tunteita. Mutta sanat riittivät herättämään eloon muiston tummasilmäisestä Annesta ja muisto taas aiheutti hänen mielentilassaan äkillisen heilahduksen synkkään mietiskelyyn.

Tom, Alfred, hevoset, keittiövankkurit ja meksikolaiset paimenet olivat vaeltaneet savikkoaroa jo kolme päivää. Matka oli kulkenut erikoisen vaikeassa maastossa. Pään päällä erikoisen kirkas, painostava ja kuuma taivas, ympärillä kauhean yksitoikkoinen taivaanranta ja paksu valkoinen pölypilvi. Kolmannen päivän päättyessä tuntui jokaisesta kuin hän tukehtuisi ja olisi lopen väsynyt ja kaikenlaisten pienten onnettomuuksien lisäksi vastusti nuotio Black Samin innokkaimpiakin sytytysyrityksiä. Se taas johti illallisen myöhästymiseen.

Mutta tämä erikoinen Arizonan osa ei aina ole ollut kuiva ja täynnä savikoita. Mahtava joki, niin mahtava, etteivät sen pauhaavissa aalloissa tämänaikaiset eläimet olisi tulleet toimeen, vyöryi teräväsärmäisiltä pohjoisilta vuorilta, puski vihaisesti eteläisten tasankojen halki ja vihdoin kiehuen ja kihisten vaahtoa; tulvi vielä eteläisempään järveen, joka kauan sitten on kadonnut. Sen rantamilla kasvoi outoja sipulikasveja. Sen vesissä uiskenteli peloittavia hirviöitä, joilla oli käärmeen kaula. Vuoroon vallitsivat siellä niin raivoisat myrskyt, että ne näyttivät repivän koko maailman rikki, vuoroon taasen niin kuuma auringonpaiste, että siellä paitsi mainittuja sipulikasveja kaiken muun elämän täytyi hukkua kuin pätsiin.

Aikain kuluessa olosuhteet muuttuivat ja muutokset aikaansaivat nykyisen Arizonan. Siellä ei ole mitään tulvivia vesiä, ei mitään sipulikasveja, ei julmia hirviöitä eikä, ennenkaikkea, mitään myrskyjä. Ainoastaan aurinko on jäljellä sekä eräs toinen, nimittäin vanha virran uoma.

Toisella rannalla — virran mutkan sisäpuolisella — on pitkä, loivasti laskeva rinne. Se laskee niin loivasti; että tuskin huomaa milloin se yhtyy itse virran pohjaan. Toisella rannalla taas — mutkan ulkopuolisella — jossa vedet raivokkaasti pauhaten kääntyivät uuteen suuntaan on korkea, miltei kohtisuora kallio, joka muodostaa monen mailin pituisen rintamavarustuksen ja on paistunut kovaksi kuin teräs tässä aurinkoisessa ja sateettomassa ilmanalassa. Satunnaiset sateet ovat alkaneet syödä siihen poikittaisia laaksoja, mutta harvaa poikkeusta lukuunottamatta eivät ne ole päässeet kallion huippua kauemmaksi.

Poikkeukset, jotka ulottuvat tasangolle saakka, muodostavat jyrkät ja vaaralliset portaat vuorelle. Jokaisen, joka tahtoo päästä tuon vanhan virran muodostaman esteen yli, täytyy valita yksi noista kapeista rotkoista kuljettavakseen.

Kysymyksessä olevana iltana olivat lehmäpaimenet leiriytyneet loivasti laskeutuvan rinteen alapuolelle. Ylempänä kuvastui hevosia vartioiva Alfred lännen taivasta vasten. Kauempana näkyi kalliovarustus mustana nauhana auringon laskiessa. Leirissä näytti kaikki aavemaiselta, muulit, vankkurien puoliympyrä, loikovien lehmäpaimenten epäselvät ääriviivat ja vihdoin etualalla Sam loistavine, puoliympyrään asetettuine keittovehkeineen ja säälittävän vähäisine tuliaineksineen, jotka puolestaan eivät ensinkään tahtoneet ruveta loistamaan.

Sillä, kuten sanottu Samilla oli tuska tulta virittäessään. Se sammui ainakin kuusi kertaa ja kuitenkin se liekehti kullakin kerralla siksi kauan, että se sai Samin järjestämään keittoastiansa tulelle ja jakelemaan eväitään. Sitten se sammui ja Sam-paran täytyi taas alkaa alusta. Meksikolaiset polttelivat keltapaperisia sätkiään ja katselivat hänen edestakaisin liikehtimistään synkän epäluuloisina. He olivat varmasti vakuutettuja siitä, että Sam teki sitä piloillaan. Niinpä he vihasivat häntä sydämensä pohjasta ja kääriytyivät vaippoihinsa. Tom istui vankkurien nokassa heilutellen jalkojaan ja kerraten kertaamistaan sielussaan soivaa laulua: »vailla vaimon rakkautta, vailla vaimon rakkautta.» Hänen mielensä oli mustaa mustempi. Aika ajoin katsahti hän Samiin, mutta ilman minkäänlaista kärsimättömyyttä. Hän oli tottunut tulemaan toimeen ilmankin illallista. Sam oli hänelle täysin yhdentekevä.

Mitä kokkiin itseensä tulee, niin paistoi hämmästys hänen pyöreitten hartioittensa joka liikkeestä. Hänen kihara, harmaa tukkansa oli epäjärjestyksessä alituisista epätoivon raapaisuista ja hänen silmissään oli jotakin koiran surumielisyyttä, kun hän kohotti katseensa ylös. Elämä ei ollut hänelle yhdentekevää. Päinvastoin. Tehtävä: märät puut + tulitikut = keittovalkea oli hänen elämänsä risti. Siinä oli jotakin säälittävää. Ehkäpä se oli sitä sen vuoksi, että koomillinen naama käydessä vakavaksi, vaikuttaa surullisemmalta kuin maailman melankoolisimmat kasvot.

Vihdoin nousi kuu ja tulikin päätti syttyä. Seitsemännellä yrityksellä se paloi tarmokkaasti ja asettui sitten vakavasti hehkumaan pannukakuille sopivalla kuumuudella.

Mutta sen haiku oli kitkerä ja iltaviima oli oikullinen. Kitkerä savu ja tyhjä vatsa sopii vallan hyvin sananlaskuksi, kun sen sovittaa meksikolaisiin. Enimmät loikovista lehmäpaimenista kirosivat vain hieman hartaammin ja kääriytyivät tiukemmin huopiinsa, mutta José Guiterrez murisi, heitti peittonsa yltään ja lähestyi valkeata.

Sam pyöräytti silmävalkuaisiaan häneen hetkeksi, naurahti puoleksi hämmästyneeseen tapaansa ja kääntyi taas patojensa ja pannujensa puoleen. José, ollen pahalla tuulella ja lapsellinen, tahtoi tehdä jollekin jotakin ja läimäytti sen vuoksi pitkällä piiskansiimallaan keskelle pannukakkukasaa, joka vielä oli järjestämättä. Piiska jätti kapean juovan pannukakkupatteriin. Sam katsahti äkkiä ylös.

Hän katsoi tovin aikaa tiukasti kukkomaiseen Joséhen ja kääntyi sitten keittohommiinsa. Asetellessaan kallistelevaa kahvipannua vakavammaksi sattui hän törmäämään Josén reiteen. José potkaisi paikalla ja tuimasti koko keittohoidon hajalle. Paistinpannu lensi salviaruohopensaaseen, kahvipannu vieri maakoloon sylkien poroa ja vettä hiljalleen vähenevällä voimalla, kattila pyörähti kyljelleen, pannukakut hajaantuivat puolueettomasti ja mikä pahinta, valkea sammui kokonaan.

Black Sam alkoi nousta hitaasti. Seuraavassa silmänräpäyksessä lyyhistyi hän korahtaen takaisin, veitsen pisto kyljessä.

Murhaaja seisoi ja katseli uhriaan, muut meksikolaiset tuijottivat. Tom hyppäsi vankkurien nokalta, veti aseensa vyöltään, tähtäsi tarkkaan ja ampui kahdesti. Sitten hän kääntyi ja lähti juoksemaan Alfredia kohti.

Lehmäpaimen ei pysty juoksemaan kovin nopeasti. Hänellä on tavallisesti sellainen tonnisto kannettavanaan pitkävartisten saappaitten, kannusten, varusten ja panosvyön muodossa, että hän käykin horjuen. Tomin onnistui päästä pienen, kivisen kuilun yli, ennenkuin meksikolaiset selvisivät hämmästyksestään ja pääsivät irtaantumaan peitoistaan. Sitten katsahti hän taakseen. Hän näki, että muutamat paimenista juoksivat varusvankkureille, toiset taas irroittivat muuleja ja että muutamat olivat asettuneet polvilleen ja varustautuivat ampumaan. Viimemainitun huomatessaan alkoi Tom ponkata puoleen ja toiseen juostessaan. Se tietenkin hidastutti hänen kulkuaan. Puolitiessä mäelle tuli Alfred häntä vastaan matkalla ottamaan osaa leikkiin, olipa sitten kysymys mistä tahansa. Pieni mies ojensi kätensä ja tarttui Tomiin. Tom ponnisti jalustinta vasten ja oli hetkessä kahdenreisin satulassa.

Alfred kääntyi takaisin mäelle ja alkoi sanaakaan sanomatta hurjasti sovitella piiskaansa hevosensa olkapäille. Kun he mäen päällä ratsastivat laitumella olevien hevosten ohi, käännähti Tom hevosen selässä ja tyhjensi jäljellä olevat ammuksensa keskelle laumaa. Kaksi hevosta tupertui potkien maahan, muut hajaantuivat joka taholle. Alfred murahti hyväksyvästi, sillä se teki takaa-ajon vaikeammaksi ja antoi siten heille pitemmän etumatkan.

Sekä Alfred että Tom tiesivät vallan hyvin, että hevonen joka kantoi selässään kahta miestä ei saattanut päästä pakoon yhtä miestä kantavalta, mutta he tunsivat myöskin seudun ja se merkitsi heille sitä, että jos he vain pääsisivät onnellisesti sen kapean solan luo, joka kulki vanhan savimäen poikki, niin se saattaisivat pelastua Petersoniin, joka sijaitsi hyvänlaisen mailimäärän päässä siitä. Se saattoi käydä päinsä siitäkin syystä, että mies, jolla on vaara takanaan, kiipeää nopeammin kuin se, jolla on vaara edessäpäin. Sitäpaitsi panisi vilkas puolustus varmaan vihastuneen meksikolaisenkin miettimään ennenkuin hän alkaisi kiipeämisen. Niin ollen pakoitti Alfred hevostaan eteenpäin vanhan virran pohjalla olevan tasamaan poikki lähintä ja ainoata läpipääsyä kohti. Viisitoista mailia edessäpäin oli säännöllinen kulkureitti. Muuta tietä ei vuorelle päässyt, se oli joka puolelta luoksepääsemätön kuin vanhanaikainen linnoitus. Meksikolaiset olivat tällöin onnistuneet suopungeillaan ottamaan kiinni muutaman hajaantuneista hevosista ja olivat jo tulossa heidän perässään hurjasti karjuen. Alfred katsoi taakseen ja virnisteli. Tom heilautti suurta olkihattuaan kiusoittelevasti.

Lähestyessään solaa huomasivat he, että sen seinämät olivat miltei kohtisuorat ja sileät. Sen pohja oli V:n muotoinen ja niin täynnä koloja, merkillisiä torneja ja pilareja sekä muinaisten sateitten kaivama, että se oli melkein mahdoton kuljettavaksi. Se nousi loivasti ensin, mutta jyrkkeni sitten ja oli ylinnä miltei pystysuora pari, kolme jalkaa. Kun miehet tulivat siihen, astuivat he satulasta ja alkoivat kiivetä nelinkontin taluttaen hevosta perässään. Ratsastettuaan suoraan auringonlaskua kohti olivat heidän silmänsä aivan häikäistyneet, jotenka työ ei ollut helppoa. Hevonen seurasi varovaisesti, turpa maata vasten.

Kaikille on tunnettua, että lyhyet sateet, joita seuraa polttava auringonpaiste, pyrkivät kaivamaan vaihtelevan syviä onkaloita savimaihin, jättäen kuoren kovaksi. Alfredin ja Tomin olisi kokeneina miehinä pitänyt arvata se, mutta he eivät tehneet sitä. Heti päästyään solaan suistui hevonen tuollaisen kuoren läpi maanalaiseen onkaloon painuen raskaasti kyljelleen. Päästyään jotenkuten jaloilleen taas, jäi se siihen huohottaen ja sieraimet laajallaan seisomaan.

Alfred palasi takaisin sanaakaan virkkamatta ja asettaen pistoolinsa piipun hevosen otsaa vasten aivan silmien kohdalle, painoi liipasinta. Molemmat miehet rakensivat kuolleesta hevosesta itselleen kiven suojaan rintavarustuksen. Juuri kun he olivat asettuneet sen taakse pyyhälsivät meksikolaiset paikalle, ratsastaen satulatta. Tom pani rauhallisesti uudet panokset pistooliinsa.

Meksikolaisten silmät olivat myöskin ilta-auringon häikäisemät ja he pysähtyivät hetkeksi sekavana ryhmänä solan suulle. Molemmat miehet nousivat seisaalleen varustuksensa takaa ja ampuivat nopeasti. Kolme meksiä ja kaksi hevosta kaatui. Muut livistivät hurjassa sekasorrossa oikealle ja pääsivät amerikkalaisten tulelta piiloon. Kolme winchesterillä aseistettua meksikolaista teki pitkän kierroksen ja laskeutui rauhallisesti suuren heinäpensaan taakse, tarkalleen pistoolien ulottuvilta. Siinä he makasivat ja odottivat. Sitten vallitsi täydellinen hiljaisuus.

Nouseva kuu paistoi suoraan solaan, valaisten jokaisen pisteen mäen rinnassa. Huonoinkaan ampuja ei olisi voinut ampua harhaan sellaista taustaa vastaan. Molemmat miehet totesivat sen ja asettuivat tarkemmin turvaan varustuksensa taakse. Tom kohotti kiven avulla varovaisesti hevosen päätä ylemmäksi, muodostaen siten itselleen tähystysreiän, josta hän paremmin saattoi seurata vihollisen liikkeitä. Sitten hän heittäytyi vatsalleen ja alkoi veitsellään piirrellä kovaa savea, sillä Tomilla oli samanlainen piirtelemisen halu kuin monella nuorella pojalla. Alfred veti varovaisesti saappaansa varresta lyhyen piippunsa, painoi lyhyellä peukalollaan tupakkapanoksen, joka siinä oli valmiina, syvemmälle, ja raapaisi valkean. Hän piti tikkua vähän aikaa piipun pesän yläpuolella.

»Mistä oikeastaan on kysymys», tiedusteli hän varsin anteeksiannettavalla uteliaisuudella.

»Tästä on nyt viisitoista mailia solan toiseen päähän», sanoi Tom, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan Alfredin kysymystä. »Ja tietysti he lähettävät osan kiertämään sen kautta. Tässä valaistuksessa menee heiltä siihen kolme tuntia. Sitten he ampuvat meidät helposti ylhäältä käsin.»

Alfred puhalsi kolme savupilveä taivasta kohti. Näytti siltä kuin asia hänen mielestään olisi ollut niin selvä, ettei siihen sen enempää sanoja tarvinnut tuhlata.

»Sillä, jos me lähdemme tästä liikkeelle, niin nuo likanaamat luonnollisesti ampuvat meidät takaapäin samassa silmänräpäyksessä kun me alamme kiivetä.

Alfred suvaitsi nyökätä päätään. Tom keskeytti piirtelemisensä vastaukseksi.

»Niin», sanoi Alfred, ottaen piipun suustaan — Tom aloitti taas tyytyväisenä piirustelunsa — »yksi keino siihen on ja se on se, että me pidämme heitä niin kuumina edestäpäin, etteivät he voi ampua meitä.»

»Meidän täytyy koettaa kiivetä. Luonnollisesti voi tapahtua tapaturma. Mutta kun minä annan merkin, niin sinä lähdet ja jos joku heistä ampuu sinut, niin se tapahtuu siitä syystä, että minun kuusipiippuiseni on tyhjä.»

»En luonnollisestikaan», vastasi Alfred tyynesti. »Työnjako, sinä kiipeät ja minä ammun.»

»Sinulla on pitemmät jalat», väitti Alfred ystävällinen sävy äänessään, »joten sinä joudut Petersoniin pikemmin.» Sitten katsoi hän Tomia silmiin ja muutti äänensä kylmän asialliseksi. »No hyvä! Minä heitän arpaa.»

»Kuulehan», ehdotti hän riemuisasti. »Minä vedän ja se, joka ensin saa sotamiehen, se jää tähän.»

Hän alkoi käsitellä kortteja ja kumartuen hieman, pudotti muutaman kortin. Alfred kääntyi nostamaan niitä. Tom pisti silloin kätevästi ruutusotamiehen alimmaksi pakkaan. Alfredin nostamat kortit pisti hän keskelle pakkaa ja alkoi heti jakaa.

»Tässä on sinun», sanoi hän vetäen pakasta ristinelosen, »ja tämä on minun», jatkoi hän vetäen esiin ruutusotamiehen. »Onni näkyy olevan minulle vastainen», huomautti hän iloisesti.

Alfred oli hetken ääneti, hänen silmissään näkyi ilmeinen vastalause. Sitten voitti hänessä rehellisen pelin vaisto. Hän paiskasi liiat varustuksensa pois niin kuin ei mitään olisi tapahtunut, irroitti kuusipiippuisensa ja antoi sen Tomille sekä asetti lakkinsa piiskan varren päähän ja kohotti sen sitten hevosen kylkeä vasten niin korkealle, että se veti vihollisen huomion puoleensa. Hän toimitti työnsä nopeasti ja ilman mitään sankariotteita, sillä hän oli preeria-asukas. Tuskin olivat kolmen winchesterin kuulat läiskähtäneet savikkoa vasten, kun hän jo oli kiipeämässä kaikin voimin.

Meksikolaiset ryntäsivät aukkoa kohti molemmilta puolin varmoina siitä, että he sivulta saisivat ampua vihollisensa tai sitten ennättäisivät sulkea tien Alfredilta. Tässä he jättivät käyttämättä tehokkaimman tulensa, nimittäin kolmen winchesteri-miehen — ja sen sijaan, että he olisivat ampuneet, saivatkin he itse innokkaan vastaanoton Tomin kuusipiippuisesta noin kuuden jalan etäisyydeltä. Keltanokkakaan ei sellaiselta matkalta voi ampua harhaan.

Se osa, mikä meksikolaisista jäi henkiin, vetäytyi nopeammin takaisin kuin he olivat tulleet ja winchesteri-miehet loikkivat takaisin pensaansa taakse kuin viiriäispoikue.

Tom sytytti sitten Alfredin piipun ja jatkoi mainiota kuvanveistoaan savimaassa. Hän tiesi, ettei mitään tapahtuisi ennenkuin kiertäjät tulisivat. Peli oli hänen puoleltaan pelattu. Siitä oli tullut kilpajuoksu lyhytjalkaisen miehen, joka kulki jalan ja hyvillä hevosilla varustetun, rivakan ratsujoukon välillä. Harkiten intohimottomasti asiaa, ei Tomilla ollut halua minkäänlaisiin arvaamisiin kumpiko voittaisi.

Kuten sanottu oli Alfred pieni mies ja hänen jalkansa olivat lyhyet. Eivätkä ne olleet ainoastaan lyhyet, vaan ne olivat aivan harjaantumattomat, sillä Alfred vietti kaiket päivänsä hevosen selässä. Mainituissa jaloissa oli lisäksi tiukat, ranskalaisilla korkeilla koroilla varustetut saappaat, joita Idän miehet olisivat pitäneet keikarimaisuutena, mutta joitten Lännen miehet tiesivät olevan äärimmäisen käytännölliset — nehän estivät jalan luisumasta jalustimen läpi eteenpäin. Muutenkin oli Alfred huonommalla puolella. Hänen hartiansa olivat kapeat ja luisut ja hänen rintansa litteä. Huoneessa ja Idässä olisi häntä arvatenkin pidetty keuhkotautisena. Täällä oli hän ainoastaan ahdashenkinen.

Ihme ei ollut siinä, että hän hävisi, vaan siinä, että hän ensinkään pääsi perille Petersoniin. Jotenkin hän sinne kuitenkin tuli, yrittipä vielä lähteä apujoukon mukanakin takaisin, mutta kaatui kuin pölkky pitkäkseen, kun hän yritti nostaa pudottamaansa lakkia. Joku riisui häneltä sitten saappaat ja pani hänet vuoteeseen.

Mitä apujoukkoon tulee, niin se hajaantui tuntia myöhemmin. Heti sen jälkeen siitä muodostui metsästysjoukkue ja sen metsästettävänä oli ihminen. Metsästyksestä tuli pitkällinen ja riista lopetettiin viimeiseen olioon saakka, mutta siitä ei sen enempää.

Tom rukka tavattiin ilkosen alastomana ja palasiksi revittynä. Meksikolaiset ovat tulista väkeä, varsinkin jos heistä muutamia on tapettu. Tomin varustukset oli varastettu. Alaston hevonen ja alaston mies aamun valjussa valaistuksessa oli kaikki mitä oli jäljellä, paitsi sinne tänne lentäneitä paperipalasia, jotka ennen olivat olleet pakka vanhoja kortteja. Varustuksen takainen savi oli täyteen piirusteltu — ihminen saattaa saada aikaan paljonkin sellaista kun hänellä on kaksi tuntia täysin joutilasta aikaa. Suurin osa koristeellisia kuvioita oli nuolia, sydämen kuvia ja karjanmerkkejä, mutta eräässä kulmauksessa olivat sanat: »vailla vaimon rakkautta.» Se oli hieman liikuttavaa yhtäkaikki, vaikka ei Tom sitä ollut tarkoittanutkaan, sillä kuten jo sanoin oli Tom vain tavallinen, parkittu arizonalainen lehmäpaimen, vailla kaikkia hienompia tunteita.

Kuinkako tiedän, että Tom tahallaan veti ruutusotamiehen? Minähän tunsin Tomin ja se on kylliksi.

XI.

PELASTAVA ARMO.

Olipa kerran kirjankustantaja, jolla oli omat ajatuksensa lyhyistä kertomuksista. Se ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, sillä kustantajilla on sellaisia ja kun he saavat käsiinsä lyhyen jutun, joka vastaa heidän makuaan, niin he ottavat sen ilolla vastaan ja maksavatkin siitä hyvin. Mainittu kustantaja oli sitä mieltä, että lyhyen kertomuksen tuli olla realistisen. »Esittäkäämme asiat sellaisina kuin ne ovat! oli hänellä tapana huudahtaa parhaalle ystävälleen, painopirulle tai konttorikissalle, tai kuka kulloinkin sattui olemaan lähettyvillä. »Elämä on kyllin suurenmoinen, jotta se voi itse puhua puolestaan, ilman että sitä tarvitsee autella tympäisevällä, idioottimaisella tunteellisuudella. Antakaa heidän nähdä todellisia ihmisiä, jotka elävät todellista elämää todellisissa taloissa ja minä luulen, että meillä on kyllin järkeä itsekin vetää johtopäätöksemme!»

Näitä sekavia huudahduksia sateli tavallisesti silloin, kun hän oli lukenut muutamia sivuja varsin sievistä käsikirjoituksista, joissa lauseet olivat pitkiä ja monimutkaisia ja joissa oli käytetty monitavuisia laatusanoja ja runollista sanontaa. Tämä kustantaja piti lyhyistä, nasevista lauseista. Hän halveksi runollista sanontatapaa. Koska hän oli vain kustantaja, oli hänen nimensä Brown. Jos hän olisi ollut kirjailija olisi hänellä ollut ainakin kolme nimeä, jotka olisivat alkaneet kirjaimiston peräkkäisillä kirjaimilla.

Niin, eräänä päivänä sattui, että tämän kustantajan eteen, Brownin eteen, ilmestyi nuori mies, jolla oli käsikirjoituskäärö kainalossaan. Miten hän oli päässyt konttoripojan ohi, ei Brown saattanut käsittää ja kääröllä olevat käsikirjoitukset olivat hänelle kauhistus. Mutta nuori mies seisoi hänen edessään yhtäkaikki ja esitti suosituskirjeen kustantajan parhaalta ystävältä. Hän sanoi, että hänellä olisi käsikirjoitus jätettävä arvosteltavaksi ja hän sanoi sanottavansa loppuosan niin heikolla äänellä, että Brown heti saattoi päättää, että kyseessä oli hänen ensimmäinen tekeleensä.

Brown teki hänelle kysymyksiä, pintapuolisia, ei sen vuoksi, että hän välitti tietää hänestä mitään, vaan sen vuoksi, että hän piti siitä miehestä, joka oli kirjoittanut suosituskirjeen. Nuoren miehen nimi osoittautui olevan Severne ja hän oli vakavamielisimpiä nuorukaisia, mitä ikänä on astunut koulusta suoraan kirjailija-uralle. Hän puhui aatteista. Brown päätteli, että hänen kirjoitelmansa mahdollisesti käsitteli kaldealaista tähtitiedettä edustavaa aikaa ja että se sisälsi syvää kuvaannollista viisautta sekä noudatti Bulwer Lyttonin ja Marie Corellin koulukunnan sanontaa. Niinpä hän nuorukaisen mentyä otti käärön käteensä käydäkseen sen läpi. Jos hän olisi luullut, että se oli ansiokas tekele, niin ei hän olisi kiirehtinyt sillä tavalla, mutta kun hänen paras ystävänsä oli suositellut sitä, niin ajatteli hän saavansa ikävän tehtävän käsistään heti.

Hän luki kertomuksen läpi. Sitten hän luki sen huolellisesti vielä kerran. Ja sitten hän paiskasi sen läiskähtäen pöydälleen — muutama sata muistilippua lensi siinä hajalleen, mutta se ei paljoakaan merkinnyt— ja lausui suuren, ruman sanan. Lauseet tekeleessä olivat lyhyitä ja joustavia. Laatusanat olivat sangen nasevia. Siinä ei ollut hituistakaan runollisuutta. Se kuvasi elämää sellaisena kuin se todellisuudessa on.

Brown, kustantaja, julkaisi kertomuksen ja maksoi siitä hyvän hinnan.
Severne, kirjailija — kirjoitti uusia kertomuksia ja möi ne Brownille.
Heistä tuli oikein hyvät ystävät ja Severne sai kuulla tarkalleen miten
Brown piti lyhyistä kertomuksista ja miksi ja miten hänen, Severnen
nimittäin, kertomukset olivat juuri sitä laatua.

Asiat olisivat olleet ihanteellisessa järjestyksessä ja se olisi ollut terveellinen läksytys pahalle maailmalle ja muille kustantajille, ellei Severne olisi ollut niin ylen vakavamielinen. Hänellä ei ollut hituistakaan huumorin tajua. Häneltä puuttui laajat näköalat eikä hän tuntenut suhteellisuutta. Hän otti elämän raskaasti. Hän katsoi olevansa yhtä tärkeä kuin nebulaari-systeemi tai kielellinen uudistus. Välitön seuraus siitä oli se, että hän, hankittuaan menestyksensä realismilla, korotti realismin kunniakorokkeelle ja palvoi sitä ainoana todellisena (kaunokirjallisena) jumalana. Severnestä tuli realististakin realistisempi. Sille hän perusti kaiken. Hän ei ottanut kuvatakseen ainoatakaan tapausta, jota hän ei alusta loppuun ollut omin silmin nähnyt. Hänellä ei ollut paljoakaan tekemistä varsinaisten tunteitten kanssa, mutta mikäli ne olivat välttämättömiä hänen kertomuksissaan, tahtoi hän ne itse kokea omassa persoonassaan. Muussa tapauksessa jäi kertomus kirjoittamatta. Sellaisia tunteita kuin viha tai uskonnollisuus tai pelko ei hän yrittänytkään eritellä, ellei hän ensin ollut itse niitä kokenut. Epäystävälliset ja kateelliset kilpailijat — he eivät olleet realisteja — väittivät, että Severne kerran ehdoin tahdoin oli juonut itsensä Bowery whiskystä humalaan, jotta hän saattaisi kuvailla erään vähäpätöisen henkilön tunteita siinä tilassa. Varmaa on ainakin, että hän ymmärtämättömien kesken sai hupsun nimen, joka hyvästä maksusta palkkasi ihmisiä suorittamaan kummallisia ja tarkoituksettomia tekoja hänelle. Hän kokeili aina itsellään ja muilla.

Se oli kyllä naurettavaa, eikä se olisi liikuttanut ketään muita kuin vanhoja, kuluneita oikkuniekkoja, joitten ainoana ilona oli puhua »nuorista hupsuista», ellei Severne olisi ollut rakastunut. Ja se viekin meidät asian ytimeen.

Luonnollisesti oli hän rakastunut äärettömän vakavasti. Ei hän siitä osannut löytää paljoakaan iloa. Hän mietti vain enimmäkseen rakastavain velvollisuuksia toisiaan ja kanssaihmisiään kohtaan. Hänellä oli myös liioiteltu käsitys itse rakkauden pyhitetystä, pyhästä ja korkeasta luonteesta. Se on kiitettävää, mutta se kiduttaa ihmistä arveluttavasti.

Tytöt eivät pidä sellaisesta rakkaudesta pitkän päälle. Olkoon se minusta kaukana, että rohkenisin uskotella, että nuo enkelimäiset olennot todella tahtoisivat, että heitä suudeltaisiin, mutta jos, suorastaan tapaturmaisesti, olosuhteet vievät siihen, että mies heidän suostumuksettaan tai aavistamattaan suutelisi heitä, niin hämmästyisivät he vallan pelottavasti — niin sanottu miehen raakimus ei kyllä hyödy paljoakaan, ellei hän uskalla koettaa tuota yllättämistä. Pylväspyhimyksenä olo on sangen miellyttävää — julkisuudessa. Teidän täytyy kuitenkin saada nähdä, että Severnen asema tavallisissa oloissa oli sangen epävakainen. Kuvitelkaa hänen hirvittävää epätoivoaan kun hän havaitsee sydämensä peruuttamattomasti kiintyneen nuoreen neitoon, joka on yhtä vakavamielinen kuin hän itsekin, yhtä suuressa määrin huumoria tajuamaton, mutta koko sielustaan ja mielestään kiintynyt romanttiseen ja aatteelliseen taidesuuntaan! He keskustelivat usein asiasta vakavasti ja tulisesti. Kukin koetti omantunnontarkasti käännyttää toistaan. Kuten tavallista, päättyi yritys kymmenkunnan pitennetyn haastattelun jälkeen siihen, että tyttö menetti malttinsa. Tytöt ovat niin mahdottomia!

»Mitä luulet minun välittävän siitä, miten sinun kuvittelemasi henkilöt harjaavat hampaitaan, napittavat housunkannattimiaan tai kiilloittavat kenkiään? Minä tiedän, miten vanha Smith vastapäätä toimittaa ne asiat ja siinä on minulle kylliksi!» huudahti tyttö.

»Ihmisluonteen tuntemus ilmoittaiksen sillä tavalla», väitteli Severne synkkänä.

»Roskaa», vastasi tyttö. »Ajattelehan että mies, jolle taivas on antanut lahjoja, tuhlaa niitä kuvailemalla pikkuasioita myöten niin tarkasti kuin voi kaiken maailman joutavat tapahtumat jokapäiväisessä elämässä! Se on halpamaista!»

»Kaunis loistaa ruman joukosta, kuten elävässä elämässä tapahtuu», vastasi mies itsepäisesti.

»Kaunis on mielikuvituksessa», huusi tyttö jotenkin tulisesti. »Ja mielikuvitus on Jumalasta. Se on ainoa suoranainen jumaluuden ilmaus maan päällä. Ilman mielikuvitusta ei missään kertomuksessa voi olla elämää.»

Koska se jo hipoi hempeämielisyyttä, joka on realismille kauhistus, mutisi Severne jotakin, joka kuulosti »hölynpölyltä». He väittelivät sitten mielikuvituksen suhteesta kirjallisuuteen tällä uudella pohjalla. Keskustelun päätyttyä saneli miss Melville, sillä se oli tytön nimi, seuraavan ultimaatumin:

»No niin, minä sanon nyt suoraan sinulle, Robert Severne, että en ikänäni mene naimisiin sellaisen miehen kanssa, jolla ei ole sielua. Olen sangen suuresti pettynyt sinun suhteesi. Luulin, että sinulla oli enemmän luonteen hienoutta!»

»Älä sano niin, Lucy», pyysi hän todellakin levottomana. Vakavamieliset nuoret miehet eivät koskaan tiedä kylliksi ollakseen uskomatta mitä tytöt sanovat.

»Minä sanon sen ja tarkoitan mitä sanon! En koskaan enää tahdo nähdä sinua!»

»Merkitseekö se sitä, että kihlauksemme on purettu?» sammalsi mies, tohtimatta uskoa korviaan.

»Enkö voi tehdä mitään, Lucy», sanoi hän. »En tahdo, että lähetät minut tällä tavalla menemään. Minä rakastan sinua.»

Tyttö tuumi. »Voit», sanoi hän hetken perästä. »Voit kirjoittaa romanttisen kertomuksen ja julkaista sen jossakin aikakauslehdessä. Silloin, mutta en ennemmin, annan sinulle anteeksi.»

Hän kääntyi pois kylmästi ja alkoi tutkia uuninreunuksella olevaa valokuvaa. Kun ei hän näköjään määrättömän pitkään aikaan saanut vastausta, kääntyi hän terävästi ympäri ja sanoi: »Noh!»

Sillävälin oli Severne askarrellut nopean, mutta mieltäkiinnittävän sielullisen asenteen luomisessa. Hän palautti mieleensä lukuisia historiallisia ja mielikuvituksen aikaansaamia esimerkkejä, joissa nainen oli houkutellut miestä luopumaan taivaasta saamistaan mielipiteistä. Toisissa näistä esimerkeistä, joissa nainen oli onnistunut houkutuksessaan, oli mies sen koommin viettänyt elämänsä kurjuudessa ja kuollut tuskallisen kuoleman koko ihmiskunnan kiroomana. Toisissa taas, joissa mies oli jaksanut vastustaa seireenin ääntä, oli hän noussut loistoon ja onneen ja vihdoin kohonnut taivaallisiin korkeuksiin enkelikuorojen hyvähuutojen saattamana — joka ei ollut realismia ensinkään. Taide — sanoi Severne itsekseen — on ikuinen totuus. Inhimilliset intohimot ovat harhaanjohtavia. Itseuhraus on jaloa. Hän päätti heti tulla taiteensa marttyyriksi.

»Sitä en koskaan tee!» vastasi hän ja astui majesteetillisin askelin huoneesta.

Severne kantoi surunsa vakavamieliseen tapaansa. Vuosiksi aikoi hän painua synkkyyteen, synkkyyteen, jonka hämärästä saattoi erottaa hänen elämänsä suuren haaksirikon. Pitkän ajan perästä kirjoittaisi hän sitten suuren teoksen taiteesta, jota koko ihmiskunta lukisi pelonsekaisella kunnioituksella, mutta johon hän, sivullisena, suhtautuisi täydellä välinpitämättömyydellä, koska muisto menneistä olisi kuolettanut kaiken ilon hänessä. Mutta se koski tulevaisuutta. Nyt oli hänen elettävä synkkä kautensa. Ollen varakas nuori mies, päätti hän lähteä kauas, kauas. Se oli välttämätöntä, jotta hän voisi haudata surunsa johonkin. Hän ajatteli oikein taistelutantereita ja verileikkejä, mutta missään ei käyty sotaa. Vaikutus olisi ollut suurenmoinen, jos hän olisi voinut palata ruskettuneena ja arpisena takaisin, mutta koska se oli mahdotonta, päätti hän palata vain ruskettuneena. Hän osti siis lipun pieneen kaupunkiin Wyomingissä. Siellä hän ja hänen matka-arkkunsa sijoittuivat Thompsonin postivaunuun ja matkasivat Placer Creekiin, jossa he molemmat, hän ja hänen matkalaukkunsa, asettuivat asumaan pieneen lautaseinäiseen huoneeseen Preeriakoiran hotelliin.

Paikka oli ihastuttavan sopiva synkkämieliselle. Se oli kukistumaisillaan oleva laitos, joka käsitti neljä katua ja kuusitoista kapakkaa. Muutamat taloista ja kaikki kapakat olivat kerran olleet maalatut. Joka kapakan edustalla oli kiinnityskaide ja koko päivän seisoi kiinnityskaiteissa hevosia, jotka kärsivällisesti kääntelivät takapuoltaan Wyomingin tuulia kohti. Wyomingin tuulet kulkivat aina suunnilleen kolmestakymmenestä kuuteenkymmeneen mailiin tunnissa. Toisella puolen kaupunkia oli joitakin matalia vuoria, jotka olivat täynnä mustia syvänteitä, kapeita solia, kohisevia vesiputouksia, leikkiviä puroja ja äkkijyrkkiä seinämiä. Toisella puolen taas oli laaja aallokas tasanko, jolla karja ja lehmäpaimenet oleksivat jumalattomuuden ja tomun seassa. Severne astui kylmänlaiseen huoneeseen, pesi kasvonsa kovassa vedessä ja laskeutui alas aamiaiselle. Aamiainen ei voinut olla paremmin valmistettu sille, joka aikoi alkaa päivänsä synkkämielisyydessä.

Se alkoi sitkeällä kaurapuurolla ja loppui taikinaisilla leivoksilla ja näitten välillä oli paljon sellaista, joka kauhistuttaa. Aamiaisen jälkeen kuljeksi hän mustissa syvänteissä, kapeissa solissa ja niin edespäin ja mietti surumielisellä, mutta kiitettävällä harrastuksella jaloa itsensä uhraamista ja elämänsä suurta haaksirikkoa. Sitten hän palasi kaupunkiin.

Kaupungissa tekivät käsittämättömät oliot, joilla oli harhaanjohdettu huumorin taju, hänelle kaikenlaista, minkä syytä hän ei vähääkään saattanut käsittää parhaastaan sen vuoksi, ettei hänellä itsellään ollut huumorin tajua, ei harhaanjohdettua enempää kuin muutakaan. Se peloitti häntä ja sai hänet ymmälle. Mutta hän tutki heitä vakavasti likinäköisten silmälasiensa läpi, pannen huolellisesti merkille miten he tekonsa tekivät, minkä näköinen tekijä oli, miten hän toimi ja mitähän itse tunsi.

Muutaman päivän perästä heräsivät hänen kirjalliset vaistonsa. Huolimatta synkkämielisyydestään, tapasi hän itsensä erittelemästä, seulomasta ja sovittelemasta asioita, kunkin omaan arvoonsa. Lopuksi alkoi hän sepittää kertomusta Lännestä. Pian sen jälkeen puhdisti hän täytekynänsä, sovittamalla hienon korttipalan kullan ja kuttaperkan väliin ja istuutui kirjoittamaan. Kirjoittaessaan tuli hän yhä tyytyväisemmäksi tulokseen. Lauseet tulivat yhä joustavammiksi. Laatusanat miltei kiehuivat. Runollisuus hävisi kuin vuoristosumu. Ja hän muisti ja kuvasi tarkalleen kuinka Savi-Jaakko sylkäistä säväytti viiksiensä läpi — joka kyllä oli epämiellyttävää, mutta todellista. Se oli mestariote. Hän kirjoitti edelleen kiihoittuneena. Sellaista lyhyttä kertomusta ei vielä oltu nähty.

Mutta sitten tuli tauko. Hän oli menestyksellä saanut sankarinsa satulaan ja lähettänyt hänet täyttä karkua pakoon mustia syvänteitä ja jyrkkiä rotkoja kohti — en muista minkä nimisiä — kostonhaluisen joukon vainoomana. Tässä keskeytti hänet peloittava vaikeus. Hän ei tiennyt mitä ihminen tuntee ollessaan kostonhaluisen joukon takaa-ajamana. Häntä ei itseään ollut koskaan ahdistanut mikään kostonhimoinen joukko. Mitä hänen nyt tuli tehdä. Totta puhuen saattoi hän vallan siedettävällä selvyydellä kuvitella mielessään sellaisessa tilanteessa syntyvät tunteet. Hän olisi voinut panna ne paperille kaikin puolin realistisilta näyttävinä. Mutta häneltä puuttui se koetuskivi, jolla hän olisi voinut todeta niitten totuudenmukaisuuden. Hän saattaisi ehkä tietämättään pettää taiteensa, jolle hän oli niin suurella hinnalla vannoutunut. Se ei käynyt päinsä.

Hän teki siis luonnollisimman teon minkä vakavamielinen kirjailija, jolta huumorin taju puuttuu, tekee. Hän meni ulos ja haki käsiinsä erään tuttavan nimeltä Colorado Jim ja teki hänelle erään ehdotuksen. Colorado Jimin suostuttamiseen meni Severneltä tarkalleen kaksi tuntia aikaa ja kuusi lasia whiskyä. Sanotun ajan kuluttua meni Colorado Jim vuorostaan ulos pudistellen epäilevästi päätään ja päästäen aika ajoin sisuksistaan onttoja naurunrämähdyksiä, jotka suuresti muistuttivat hyvin tunnetun »Old Faithful» geysirin purkauksia.

Hän etsi käsiinsä kuusi omaa osakastaan, joille hän puhui kauan. Hänen kuusi osakastaan katselivat Colorado Jimiin hyvän aikaa. Sitten kaikki seitsemän muodostivat keskenään komitean. Komitean päätökseksi tuli, että keltanokka epäilemättä oli mielipuoli, vaaraton, mutta että oli ehkä oltava hänelle mieliksi maksua vastaan. Sitä paitsi saattoi mieliksi oleminen olla hauskaa. Joukon laseja tyhjennettyään komitea tuli siihen lopputulokseen, että leikistä tulisi hyvin hauskaa.

Aikaisin seuraavana aamuna ratsastivat he kaupungista vuoristoon päin.
Mustan solan suulla he tapasivat Severnen, joka myös oli ratsain.
Tervehdysten jälkeen jakoi viimeksimainittu miehille joitakin pieniä
esineitä.

»No», sanoi hän sitten mitä vakavimpana. »Minä ratsastan tuon ison kiven luo ja kun olen valmis lähtemään, niin heilautan kättäni. Teidän tulee ajaa minua takaa aivan samalla tavalla kun te ajatte todellista hevosvarasta takaa ja minä koetan pysyä teidän edellänne. Teidän täytyy ampua minua tyhjillä panoksilla niin nopeasti kuin vain osaatte. Ymmärrättekö?»

He sanoivat ymmärtävänsä. Sitähän he eivät tehneet. Mutta se oli hauskaa.

Severne ratsasti kiven luo mustan solan luona — olen varma siitä, että se oli musta sola — ja kääntyi. Miehet olivat asettuneet riviin ja olivat innoissaan lähtemään. He olivat lyöneet vetoa keskenään siitä kuka ensinnä ehtisi.

Severne heilautti kättään ja painoi kannukset hevosen kylkeen.
Takaa-ajo alkoi.

Hevonen, jolla Severne ratsasti, oli hyvä. Matka, jonka se kiipesi ylöspäin oli tottuneenkin tehtävä varovasti. Takana huusi riemukas seitsikko ja pistoolien rätinä oli ilo korville. Joukko syöksyi ylös jyrkännettä kuin vihuri.

Severne oli haltioissaan. Vinha vauhti oli mieltä ilahuttava. Hän pani sielussaan merkille ainakin satakymmenen mitä realistisinta pikku seikkaa. Hän tunsi, ettei hän ollut turhan päiten pannut rahojaan likoon. Ja sitten hän huomasi, että hän vähitellen jätti takaa-ajajiaan. Aina enemmän ja enemmän. Hän ei tahtonut kokea ainoastaan takaa-ajoa, vaan hän tahtoi oikein omakohtaisesti kokea todellisen pelastuksen, sillä hän tiesi, että miehet, huolimatta teennäisestä ampumisestaan, aikoivat kilpailla sekä keskenään että hänen kanssaan siitä, kuka ensinnä tulisi harjanteelle. Hän käytti piiskaa ja katsoi taakseen. Kokemattomanakin huomasi hän, että heidän hevosensa väsyivät.

Tällä paikalla kapea sola haarautui. Severne kääntyi vasemmalle, sillä se oli miltei tasainen. Oikean puolista haaraa tulivat Triangle X:n miehet.

Triangle X miehille ei jäänyt muuta kuin yksi neuvo. Tuolla olivat Colorado Jim ja hänen miehensä väsyneillä hevosilla takaa-ajamassa nopeata oliota, joka näytti pääsevän liian helposti karkuun.

Toveria ei sopinut koskaan jättää pulaan. Triangle X:n pojat nostivat valtavan karjunnan ja yhtyivät leikkiin täyttä neliä. Kun he eivät päässeet niin nopeasti eteenpäin kuin he toivoivat, ottivat he esille revolverinsa ja alkoivat ampua. Severne kuuli laukaukset ja onnitteli itseään pikku draamaansa saamasta realistisesta tunnusta. Silloin hänen lakkinsa äkkiä lensi päästä. Samalla hetkellä eräs kuula kynti satulan nupin nahan läpi. Tsip — tsip, vinkui muita kuulia hänen korviensa ympärillä. Triangle X:n karjakartanon pojat alkoivat ampua tarkemmin.

Hän katsoi taakseen. Kauhukseen huomasi hän, että Colorado Jim ja hänen miehensä olivat kadonneet ja että heidän tilalleen oli astunut joukko mielipuolia poukkivien hevosten selässä. Mielipuolet huusivat ja ampuivat häntä. Hän ei voinut käsittää sitä ensinkään, mutta kuulat olivat sangen vakuuttavia. Hän käytti ruoskaa ja kannuksia.

Jos Severne oli tahtonut todella kokea takaa-ajetun tunteita, niin sai hän nyt halunsa tyydytetyksi. Ei ole hauskaa olla maalitauluna. Severne koki monenlaatuisia tunteita, mutta ennenkaikkea jäi hänen mieleensä eloisuus, jolla olisi ollut mitä suurin kirjallinen arvo. Hän ei vain ollut siinä mielentilassa, että hän olisi osannut antaa arvoa kirjallisille arvoille. Hän koetti pysyä pääasiassa, joka oli se, että hän pakotti hevostaan lentämään niin nopeasti kuin mahdollista. Siinä hän onnistui kohtalaisesti. Uskaltaessaan katsoa taakseen hetken perästä, teki hän ilokseen sen havainnon, että välimatka hänen ja mielipuolten välillä tuntuvasti oli kasvanut.

Sitten eräs vinkuvista luodeista meni hänen ruumiinsa ja käsivartensa välistä, katkaisi kolme jouhta hevosen harjasta ja tunkeutui eläin paran takaraivosta sisään.

Severne tapasi itsensä äkkiä maasta. Mielipuolet saapuivat paikalle täyttä neliä, pysähtyen äkkiä kolmen jalan päähän hänestä, niin että hän sai valtavan rapasateen ylleen.

Severne nousi istumaan. Mielipuolet vetivät kiitosta ansaitsevalla ripeydellä Severnen jaloilleen. Toiset kumartuivat hänen hevosensa puoleen.

»Aivan kuten arvasin», huusi yksi heistä… Aivan kuten sanoin! Hän on varastanut tämän hevosen. Se on Hank Smithin valakka. Tuntisin sen missä hyvänsä.»

Sitten miehet, jotka pitivät kiinni Severneä, kopauttivat häntä sinne ja tänne. »Tällä kertaa joudut hirteen! Vai hevosia sinä varastelet!», sanoivat he.

»En ole varastanut sitä!» huusi Severne parka. »Olen vuokrannut sen
Smithiltä.»

»Taisit vuokrata Colorado Jimin ja hänen miehensä ajamaan sinua takaa myöskin, vai mitä?», sanoi yksi joukosta pilkallisesti.

Eräs mies tuli esiin ja pani silmukan Severnen kaulaan. Wyomingissä hirtetään hevosvarkaat. Severne tiesi sen ja alkoi puhua vilkkaasti. He kuuntelivat häntä ja nauroivat sydämen pohjasta. He eivät koskaan olleet hirttäneet niin lystikästä hevosvarasta. He käsittivät hänen yrityksensä ilahuttaa heitä ja vakuuttivat hänelle moneen kertaan, että hän oli oikea persikka. Kun hän vaikeni, kehoittivat he häntä sanomaan vielä jotakin. Jokaiselle uudelle lauseelle ne nauroivat, ihaillen sitä huimana, mutta loistavana valheena.

Severne sai enemmän realistisia kokemuksia kymmenessä minuutissa, kuin hän oli saanut niitä koko elämässään, mutta realistiset kokemukset eivät tee kenellekään hyvää kun on nuora kaulassa Wyomingin vuoristossa. Sitten he kätevästi heittivät nuoran vieressä olevan puun oksan yli, vetivät hänet ylös ja jättivät siihen. He eivät ampuneet hänen ruumistaan seulaksi, kuten tapa vaatii. Hän oli ollut lystikäs hevosvaras, joten he olivat lempeitä häntä kohtaan. Severne potki. »Tanssi tekee hyvää», huomauttivat he kääntyessään lähtemään.

Silloin he tapasivat kauhistuneen Jimin. He katkaisivat nuoran ja tekivät ankarasti työtä Severnen kanssa. Sitten he kantoivat hänet Placer Creekiin ja ponnistelivat vielä hänen kanssaan. Triangle X:n pojat olivat ilmeisesti pahoillaan. He olivat iloinneet Severnen suurenmoisista valheista ja nyt näyttäytyikin, etteivät ne olleet ensinkään valheita, vaan äärimmäisen tarkkoja totuuksia. He kevensivät tunteitaan juomalla itsensä huimaan humalaan ja ampuilemalla valoja sammuksiin.

Severneltä meni viikko tointumiseen. Kymmenen päivää sen jälkeen hän palasi Itään. Hän oli saanut loppuun mestarinäytteensä. Hänen pakonsa solassa oli kuvailtu niin elävästi, että saattoi melkein kuulla pistoolien laukaukset, ja sankarin tunteet olivat niin hyvin kuvatut, että sitä lukiessa oikein itsekin kiihtyi. Severne luki sen läpi kolme kertaa ja piti sitä kolmannella kerralla yhtä hyvänä kuin ensimmäiselläkin. Sitten hän kirjoitti sen puhtaaksi kirjoituskoneella. Se on kovin kiirastuli mihin kirjailija saattaa tekeleensä panna. Loistavimmatkin lauseet menettävät tuoreutensa kun ne kulkevat koneen läpi, varsinkin jos ei onneton tekijä saa sitä menemään nopeasti. Nyt se näytti yhtä hyvälle senkin läpikäytyään.

»Katso», sanoi hän, onnitellen itseään, »tämä on paras kertomus minkä ikänäni olen kirjoittanut! Sitten on kumma, jos olen edes lukenutkaan näin hyvää. Te romantikot väitätte, ettei realistisessa kuvauksessa ole mitään viehätystä, ei mitään kiihoittavaa eikä mitään fyysillistä hyväntunnetta. Tämäpä näyttää teille, että asia on päinvastainen!»

Hän kiiruhti viemään sen Brownille. Sitten hän koetti hartaasti ruveta synkkämieliseksi taas, mutta se oli vaikea tehtävä. Jollakin tavalla hän tunsi, ettei hänen asiansa ollut toivoton. Mestarinäyte tulisi leviämään laajalle ja todistaisi hänen tytölleen, että hän, tekijä, sittenkin on ollut oikeassa.

Kolme päivää myöhemmin sai hän kirjeen Brownilta, joka pyysi häntä tulemaan luokseen. Hän teki niin. Kustantaja antoi hänelle takaisin kertomuksen, enemmän murheellisena kuin vihaisena ja puhui moittien periaatteiden hylkäämisestä. Brown oli omantunnon mies. Hän oli sitä mieltä, ettei entisyys korjannut nykyisyyttä. Severne koetti selittää. Sitten sanoi Brown:

»Severne, olen käyttänyt paljon sinun teoksiasi ja olen pitänyt työstäsi. Lauseet ovat olleet joustavia, laatusanat ovat olleet nasevia. Sinä olet vapautunut runollisesta sanontatavasta ja ennen kaikkea, olet kuvannut elämää ihmisille sellaisena kuin se on. Olen pahoillani nähdessäni sinun luopuvan jaloista ihanteistasi.»

»Mutta», huudahti Severne, vakavasti huomauttaen, »eikö se kaikki ilmene kertomuksessani?»

»Lauseet ovat joustavia ja laatusanat nasevia, mutta ah! Siinä on paljon runollista sanontaa ja se on niin kaukana todellisesta elämästä, että minusta se näyttää sotkuisen mielikuvituksen luonnottomalta kamaritekeleeltä.»

»Mitä, se osahan on realistisin koko jutussa», huudahti onneton tekijä pahoillaan.

»Ei», vastasi kustantaja lujasti. »Sitä se ei ole. Se ei ole mitään realismia ensinkään. Vaikkakaan itse tapausta vastaan ei olisi mitään muistuttamista, niin ovat miehen tunteet äärettömästi liioitellut. Niin surkeata raukkaa ei saata olla olemassakaan, kuin miksi sinä sankarisi teet! Olisin iloinen, jos saisin nähdä jotakin muuta sinulta — mutta tämä — ei!»

Jotenkin alakuloisena otti Severne käsikirjoituksensa ja meni kotiin.
Siellä hän luki sen taas läpi. Vanha innostus valtasi hänet uudelleen.
Se oli täysin tosi. Realismi ei saattanut ilmetä sen suurenmoisemmin.
Hän kirosi Brownin ja lähetti kertomuksensa Decadeen. Jonkun ajan
kuluttua sai hän vastaan ottaa maksuosoituksen ja imartelevan kirjeen.
Realismi oli kostettu.

Sillä välin oli Severne huomannut, että hänen synkkämielisyytensä alkoi tulla liian realistiseksi hänen mielenrauhalleen. Kun aika kului eikä hän nähnyt merkkiäkään Lucy Melvillestä, alkoi hän tuumia, että hän ehkä yhtäkaikki oli erehtynyt jollakin tavalla. Muutamina erikoisen häikäilemättömän moraalittomina hetkinä ei hän juuri paljoakaan välittänyt vaikka olisi pettänytkin taiteensa. Niin syvälle saattaa ihmissielu vajota!

Kertomuksen ilmestymistä seuraavana iltana istui hän avonaisen takkansa ääressä juuri tuossa mielentilassa. Lamput olivat sytyttämättä. Hänen luokseen tuli Mortimer, hänen palvelijansa. »Eräs neiti pyrkii puheillenne, sir. Ei mitään nimeä», ilmoitti hän juhlallisesti.

Severne nousi hieman hämmästyneenä. »Sytytä lamput ja ohjaa hänet sisään», komensi hän, ihmetellen kuka tulija mahtoi olla.

»Älä huoli lampuista», huudahti Lucy Melville. Uskollinen Mortimer lähti huoneesta, eikä — virallisesti — kuullut muuta.

»Bob», sanoi hän vakavasti, kyyneleet silmissä. »Tiedän, ettei minun pitäisi olla täällä, mutta en voinut auttaa sitä! Sen vuoksi, että sinä olit niin jalomielinen. Eikä sillä niin väliä olekaan, sillä minä menen heti taas.»

»Kuinka voit kysyäkään sitä!» huudahti tyttö. »En ole koskaan kuullut miehen toimineen niin tahdikkaasti, miellyttävästi ja kauniisti! Ja minä en ole enää millänikään, sillä uskon nyt, että sinä olit oikeassa sittenkin.»

Tyttö katsoi hänen silmiinsä ja nosti leukaansa mitä ihastuttavimmalla tavalla. Vakavamielisilläkin miehillä on joskus loistavat hetkensä. Severnellä oli sellainen nyt.

»Mutta todellakin, Bob», jatkoi hän hetken kuluttua, »vaikka realismi olisikin kaikin puolin paikallaan, niin täytyy sinun myöntää, että viimeinen kertomuksesi on parasta, mitä koskaan olet kirjoittanut.»

»Mitä — niin, sitä mieltä minäkin olen», myönsi hän ihmetellen, mitä sillä oli asian kanssa tekemistä.

»Olen niin iloinen, kun sinä edistyt, tiedätkö Bob», jatkoi hän onnellisena. »Minä luin sen kokonaan läpi, ennenkuin huomasin kenen kirjoittama se oli. Ja minä sanoin itselleni: Toivoisinpa että Bob näkisi tämän. Olen varma siitä, että hän tulisi vakuutetuksi siitä, että mielikuvitus on parempi kuin realismi. Sillä todellakin, Bob», huudahti hän innokkaana, »se on paras mielikuvituksen tuote, minkä ikänäni olen lukenut. Ja kun pääsin loppuun ja näin tekijän nimen ja havaitsin, että olit hyljännyt kirjalliset periaatteesi juuri minun vuokseni ja olit todella kirjoittanut sellaisen loistavan mielikuvituskertomuksen kaiken sen jälkeen, mitä olit sanonut! Ja kun vielä lisäksi huomasin millaisen hienon tavan olit valinnut saadaksesi sen minun luettavakseni, sillä — niin — tietysti en koskaan lukenut Brownin aikakauskirjaa. — Oh Bob! lopetti hän aivan tukahtuvin äänin..

Severne epäröi melkein kokonaisen minuutin. Hän näki velvollisuutensa selvästi. Hän oli vakavamielinen eikä hänellä ollut vähintäkään huumorin tajua. Sitten tyttö taas katsoi häneen ja nosti leukaansa mitä ihastuttavimmalla tavalla.

XII.

KULLANKAIVAJA.

Lännen vanhoina kulta-aikoina piti se laki paikkansa, että pystyvin aina jäi eloon ja sen, joka jäi eloon, täytyi todella olla pystyvä. Oli monta tapaa olla jäämättä eloon. Yksi niistä oli kuolla. Oli myös monta tapaa olla pystyvä, kuten varman aseen tai tyynen mielenlaadun omistaminen, siunattu ahkeruus tai järkyttävä kunnianhimo, työn tarkka tunteminen tai myös suurenmoisen amerikkalaisen hölynpölyn käsittäminen. Joka tapauksessa täytyi miehen, joka jäi eloon, olla selvillä tarkoitusperistään juuri näitten kautta. Olipa kysymys kullasta, pokerista tai elämästä, täytyi hänen aina pitää tarkoitusperistään kiinni verikoiran sitkeydellä, jota ei mikään sivuvaikutin saanut vähentää. Muussa tapauksessa, kuten sanottu, hän kuoli tai joutui kerjäämään tai rosvoamaan, tai tuli hänestä hamppari tai teki hän itsemurhan varastamalla hevosia tai myös yksinkertaisesti kulkeutui takaisin itään, murtuneena, häpeällisenä hylkiönä.

Miksi Peter eli, oli kyllin selvä kaikille. Hän oli harmiton, hyväntahtoinen ja karkeatekoisten miesten mielestä juuri sen verran omituinen, että hän oli liikuttava. Jokainen, joka kerran oli katsonut hänen kapeita kirveellä veistettyjä kasvojaan, hämmästyvine sinisilmineen ja riippuvine vaaleine hiuksineen, tai oli iloinnut hänen sydämellisestä, harvinaisesta hymystään, kun hän ennen lähtöään miltei anteeksipyytäen vastasi johonkin huomautukseen, tai jolla oli ollut onni, pyydettyään häneltä jotakin pientä suosionosoitusta, kokea hänen innokasta ja iloista apuaan; ei kukaan näistä kuvitelluista olennoista, ja se tiesi oikeastaan jokaista, joka oli joutunut kosketuksiin Peterin kanssa, ei kukaan heistä olisi voinut uskotella kenellekään, että Peter saattaisi taittaa hiuskarvaakaan toisen päästä. Mutta miten hän jäi kullankaivajaksi, se oli ihme. Kullankaivajan elämä on kovaa, se on täynnä puutetta, vaikeuksia ja siinä on huutava puute teknillisistä tiedoista, se vaatii paljon ruumiillista voimaa, ja oveluudesta ja maailman tuntemuksesta riippuu paljon. Peterillä ei ollut mitään näistä ominaisuuksista, ei edes pienimmässäkään määrässä. Mainitsematta jäi vielä vaisto. Sitä Peterillä oli. Hän saattoi seurata suonta rapautuvassa, ruskeassa kalliossa ihmeteltävällä vaistomaisella taidolla, joka on niin tärkeä alkuaine todellisessa kullanetsijässä. Mutta se on vain alkuaine. Kaikkien taiteen sääntöjen mukaan olisi Peterin aikoja sitten pitänyt epäonnistua, olisi pitänyt »vyöttää itsensä ja lähteä» jo viisi vuotta sitten, mutta yhä hän kaiveli vielä iloisena monessa vuoristossa ja monella taholla. Hänellä ei ollut menestystä, mutta hän ei ollut myöskään epäonnistunut. Kolme kertaa oli hän tehnyt »löydön». Ensi kerralla oli hän yhtynyt kahden sanfransiskolaisen kanssa kootakseen omaisuuden itselleen. Sanfransiskolaiset olivat saaneet hänet muodostamaan jonkinlaisen osakeyhtiön määrätyllä pääomalla. Kahdella otteella olivat he »puristaneet» Peterin ulos kokonaan, ja järjestyivät kahden uudella pohjalla, joka tuotti heille hyvän voiton. Palattuaan yhtiökokouksesta aivan ymmällä päästään »selityksistä» ja viisasteluista päätteli Peter, että hän ymmärsi paljon enemmän kvartsisuonista kuin liikeasioista ja prosenteista ja lähti Idahoon koettamaan uudelleen. Siellä hän löysi kuuluisan Antiloopin kidan. Tällä kertaa päätti hän myydä sen heti eikä olla missään tekemisissä sen kanssa omaisuuden siirryttyä toisiin käsiin. Hän teki luovutuskirjan, sai hieman rahaa sitä vastaan ja otti vekselin lopusta. Kun vekseli lankesi maksettavaksi ei hän saanutkaan rahoja, sillä kaivos oli jo myyty kolmannelle. Peterillä ei ollut rahoja alkaakseen käräjöidä. Hän ei ehkä olisi tehnyt sitä, vaikka hänellä olisi ollutkin. Hän tiesi liian vähän — tai liian paljon — laista. Mutta hänellä oli vaistoa ja hän lähti yhtä valtiota idemmäksi, Montanaan, koettaakseen kolmannen kerran. Sen tuloksena oli Eagle Ridge. Ja kolmannen kerran joutui hän huijauksen uhriksi suulaan miehen ja yksipuolisen kauppakirjan vuoksi.

Surullinen, joutava juttu, vai mitä? Mutta juuri sen vuoksi ihmiset ihmettelivät, että Peter yhä eli, ihmettelivät Peterin yhä toipuvaa voimaa, joka teki mahdolliseksi hänen neljännen yrityksensä, ja kammon sekaisin tuntein ajattelivat he hänen iloista luonteenlaatuaan, joka oli hankkinut hänelle, vastoinkäymistenkin päivinä, Onnen Pekan nimen.

Jos he vain olisivat tienneet sen, niin oli kaikkiin näihin ilmiöihin varsin yksinkertainen syy. Peterin ruumiilliseen silmään ei moniin aikoihin ollut kuvastunut muuta, kuin sarja laajoja vuoristoja, suhisevia petäjiä ja ihana Lännen taivas sekä kullankaivajan yksinkertainen hirsimaja. Mutta hänen sielunsa silmässä viipyi yläpuolella äskeisten kuva, jonka hän näki miltei aina. Miltei aina? Hän näki sen aina. Vuorten yli, petäjien välistä, taivaan läpi. Aikojen kuluessa näky selvisi Peterille, kuten kaikki näyt tekevät. Siihen tuli kaksi osaa, kaksi eri alkutekijää, jotka aina esiintyivät yhdessä.

Toinen oli talo, toinen taas tyttö. Talo oli matala, valkeaksi maalattu, vihreine akkunaluukkuineen ja jyrkkine kattoineen. Sen miespihassa kasvoi sireenejä, sirkat siellä elämöivät ja kullankeltaiset perhoset lepattelivat. Sen ääressä oli kivinen, kalsea rakennus, mutta ihastuttavan kotoinen. Tyttö ei ollut kaunis, sellaisena kuin me tyttöjä tunnemme, mutta hänellä oli lujat, rehelliset silmät, leveä otsa, sileät äidilliset nauhat tukassaan ja terve, kotoinen uus-englantilainen luonne, suloinen, jossa oli samaa makua kuin vanhanaikaisessa omenapuussa pitkävipuisen kaivon vieressä. Peter ei voinut saada mitään toimivaltaa taloon nähden eikä myöntymystä tytöltä. Saadakseen molemmat oli hän lähtenyt länteen.

Niihin aikoihin tapahtui kaikki maapallon lännen puoleisessa osassa auringon laskun merkeissä.

»Minä rakastan sinua sydämellisesti, Peter», oli tyttö sanonut, pitäen molempia käsiään hänen olkapäillään, »enkä puolestani välitä rahoista. Mutta minä olen nähnyt liian paljon täällä, — liian paljon onnettomuutta, joka johtuu veloista ja köyhyydestä. Kurjuus ei rakasta niitten seuraa, joita se rakastaa. Mene, koeta onneasi, Peter, rohkeasti ja tule takaisin luokseni.»

»Koetan parastani», vastasi Peter järkevästi. »Tahdon koettaa. Jumala minua auttakoon. Mutta se saattaa kestää kauan. En tiedä. Minulla ei ole sitä taitoa. Olen typerä ihmisten joukossa.»

Tyttö hymyili, suuteli hänen silmiään. »Ihmiset rakastavat sinua, Peter», sanoi hän yksinkertaisesti. »Minä rakastan sinua ja odotan sinua. Vaikka siinä menisi viisikymmentä vuotta, niin sinä tapaat minut täällä valmiina kun tulet.»

Peter tiesi, että se oli totta. Ja sen vuoksi hänen ystävälliset ajatuksensa aina lensivät vermontilaiseen pieneen talonpoikaistaloon, kuten mehiläiset kotiinsa. Nähdessään sen, tuntui hänestä aina kuin akkunan alla kasvavat sireenit tuoksuisivat keväälle. Tyttö istui aina avonaisen akkunan ääressä ja odotti — häntä. Oliko kumma, että hän jäi eloon kun niin moni muu meni perikatoon? Oliko kumma, että hän kesti? Oliko kumma, ettei hänen kärsivällinen sielunsa, verratessaan rakkauden onnea niihin turhan vähiin vuosiin, jotka rakkaus sai odottaa, huomannut asiain tilassa mitään, joka olisi häirinnyt hänen rauhallista mielen kirkkauttaan? Ja kuitenkin olisi aika useammasta tuntunut pitkältä. Ihmiset saattavat löytää sattumalta rikkaan suonen tai kaivoksen ja rikkaus saattaa sanoa jäähyväiset päivälle, jota he tervehtivät köyhää köyhempänä. Samoin saattaa joku voittaa omaisuuksia onnellisella käänteellä vehnämarkkinoissa. Mutta toinen ei niistä ole enemmän kullan etsintää kuin toinenkaan kaupankäyntiä.

Oikeassa kullan etsinnässä on vain normaali korko epävarmuudelle, tavallinen lisäys onnea saada iloita raskaassa työssään toivosta löytää jotakin odottamatonta.

Täytyy tuntea työnsä menestyäkseen. Kappale kalliota, penkereen mutkaus, palanen maata, runsas vesi tai sen puute, nämät ja monet muut ovat niitä merkkejä, joitten mukaan kullanetsijä panee kokoon sen kaavan, jolla hän tekee kultaa. Ja kun kaava on tehty, täytyy se todeta oikeaksi. Se on juuri toteaminen, joka panee selän taipumaan, kärsivällisyyden koetukselle ja jännittää äärimmilleen miehen synnynnäisen himon kultaan. Se on teräksen ja tulen, veden ja ruudin työtä. Kunnes hän voi sanoa »joka oli todistettava», täytyy hänen ammentaa intoa uskonsa varastosta.

Aamulla teroittaa hän poransa ahjossa. Illalla on hän mahdollisesti työn voimalla saanut aikaan pienen pyöreän reiän kallioon, joka täytettynä ruudilla ja sytytettynä tekee reiän laajemmaksi, särkien kallion palasiksi. Palaset täytyy poistaa lapiolla ja hakulla. Kun reikä on tullut kyllin syväksi, täytyy palaset panna sankoon, joka täytyy nostaa maan pinnalle ja tyhjentää. Kuinka pitkän ajan arvelette miehen tarvitsevan kaivaakseen tällä tavalla viisikymmentä, sata jalkaa? Kuinka pitkän ajan kaivaakseen yhden tai kaksi sellaista jokaiseen valtaamaansa maapalaan? Kuinka pitkän ajan kaivaakseen ne lukuisat vaakasuorat kanavat, joita toteaminen vaatii?

Ja sitä paitsi, aika ajoin täytyy kaivosta vaivaloisesti tukea, jotta se estyisi sortumasta ja hautaamasta alleen sekä työn että tekijät — vaikea työ, joka vaatii yhtäpaljon tukkimiehen, kirvesmiehen, merimiehen ja puusepän taitoa. Hänen täytyy tehdä matkoja kaupunkiin, hankkiakseen tarvekaluja ja ruokavaroja. Hänen täytyy keittää ruokansa. Hänen täytyy tavata tovereitaan silloin tällöin tai unehuttaa puhetaitonsa. Vuodet vierivät nopeasti ohi. Hän numeroi päivänsä sen mukaan mitä on saanut aikaan ja se on vähän. Hän mittaa aikansa käyntiensä mukaan leirissä ja näitä sattuu harvoin. Ei ole mikään pieni asia tehdä kolme kultalöytöä — ja menettää ne. Suurempi asia on vielä omata rohkeutta ryhtyä neljänteen.

Eagle Ridge-onnettomuuden jälkeen lähti Peter, yhtä iloisena kuin konsanaan, Wyomingiin koettamaan onneaan vielä kerran.

Hän nousi vuoristoon ja vietti kuukauden katsellen ympärilleen, supisti liikkumisalansa erääseen laaksoon ja rakensi itselleen kämpän asuakseen siinä. Sitten teki hän yleistarkastuksen. Hän meni jalkaisin joka kuiluun, jokaiseen pienempäänkin nurkkaukseen, joka vain oli yhteydessä hänen laaksonsa kanssa, sen pohjalle, joka oli täynnä kiviä, ja seurasi jokaista harjannetta, joka reunusti sitä. Ei mikään välttänyt hänen silmäänsä. Aikanaan tunsi hän joka kielekkeen ja hiekkakasan piirissään. Sitten hän istuutui kämppäänsä ja arvosteli huolellisesti kaikki mahdollisuudet. Elleivät ne sattuneet miellyttämään häntä, olisi hän uudistanut samat työläät toimensa jossakin toisessa laaksossa. Mutta koska ne tässä tapauksessa tekivät sen, päätti hän ryhtyä seuraaviin toimenpiteisiin. Toisin sanoen, hän meni samoille paikoille taas näytehakku ja joukko pusseja mukanaan. Siinä missä hänen kokemuksensa tai arvelunsa neuvoi, särki hän joukon kalliota pengermästä, musersi sen ja pani sitten vanhaan lakanan puolikkaaseen, pudisteli ja jakoi, musersi uudelleen ja uudelleen, kunnes sai jonkinlaisen »keskimäärän» pienessä mittakaavassa. Keskimäärän otti hän sitten kotiinsa, paiskasi sen raskaaseen rautahuhmareeseen, jonka yli hän oli joustavan vesan varaan ripustanut huhmareen nuijan. Vetämällä vesaa vuoroon ylös ja alas musersi hän kvartsinsa hienoksi, kellan valkeaksi hiekaksi. Sitten tärisytti hän kullan erilleen hiekasta.

Ne penkereet, joitten »keskimäärät» täten osoittivat väriä, merkitsi hän kartalleen ristillä. Muutamat paikat jotka eivät osoittautuneet tällä tavalla kultapitoisiksi, mutta joitten ominaisuudet muuten näyttivät lupaavilta, tutki hän edelleen tunkeutuen kerrosta syvemmälle ruudin avulla. Tai saattoi hän myös kuluttaa useampia viikkoja epäsäännöllisen, kaivontapaisen reiän teossa, josta hän kantoi särjetyn kiven pusseissa pykälöityä puuta myöten. Siten kokosi hän enemmän näytteitä. Se on kovaa työtä.

Täten pääsi Peter tuntemaan alueensa ja kun hän tunsi sen perinpohjin ja kun hän oli tehnyt kaikki lukuiset laskelmansa, käsittäen hevoset, räjähdyttämiset ja sortumiset, vasta sitten merkitsi hän valtauksensa. Silloin vasta katsoi hän voivansa alkaa työn.

Hän saattoi olla väärässäkin laskelmissaan. Siinä tapauksessa oli hänellä samat työt edessään jossakin toisessa paikassa. Hänelle oli sattunut sellaista. Joka kullanetsijälle sattuu sellaista. Peterin valtaamia alueita oli neljä kappaletta. Hän alkoi heti työskennellä, näytteitä saadakseen. Jalka jalalta syvenivät kaivokset punaiseen, valkoiseen ja juovikkaaseen maahan. Yksi kerrallaan pistivät sivukanavat hämähäkin jalkojaan kauas malmisuonien repeämiin. Vähitellen täyttyi Peterin tilastopöytä, täällä runsas, tuolla suhteellisen hyvä, täällä taas kymmenen jalkaa huonompaa maata. Päivät, kuukaudet jopa vuodetkin vierähtivät ohi. Tuli kesä ja meni samassa ukkosilmoineen, jotka kokoontuivat Harneyn luona, levittäytyivät pitkinä, mustina vöinä ja syöksyivät rankkasateina ja rakeina maahan, josta ne sitten preerian kuuman ilman vaikutuksesta haihtuivat olemattomiin.

Syksy tuli kirkassilmäisenä ja vienotuulisena ja häipyi riutuen metsäpalojen savuun. Talvi vilisti ohi uhaten koko ajan napaseutujen tuulilla, mutta jollakin ihmeellisellä tavalla ne jäivät tulematta. Se peitti vuoret lumellaan, teki varjopaikat jääkylmiksi ja lämmitti hopeankarvaisen aurinkonsa valolla. Toinen kevät oli jo tulossa. Samoinkuin kaikki muutkin, se keimaili aikansa kuin nuori tyttö sulhaselleen. Se hymyili Lännen auringon lailla, rypisti silmäkulmiaan äkillisillä lumituiskuilla, jotka olivat omituisessa ristiriidassa vuoren rinteillä orastavan vihreyden kanssa. Se kiipesi hitaasti preerialta solien seinämille, samassa tahdissa preerialla puhkeavien nuppujen kanssa, vihdoin kohottaakseen moninaiset äänensä vanhaksi, mahtavaksi lauluksi, joka iloitsi uuden rakkauden ja uusien kaipausten syntymästä.

Sanoinko kaikki muut? Ei, ei aivan kaikki. Peterille tämä erikoinen kevät oli jotakin harvinaisen kaunista. Sen loiste oli hieman kirkkaampi, sen värit hieman tuoreemmat, sen taivas syvempi ja sen laulut soivat heleämmin kuin minkään muun kevään, joita hän tunsi. Sillä hän oli tyytyväinen. Hänen omaisuutensa arvo oli osoittautunut varmaksi. Eräänä kirkkaana, koleana päivänä kokosi hän kaikki poransa ja hakkuunsa ja rekensä ja vei ne kaikki leiriin, jossa hän ne asetti ovea vasten. Se oli hänen tapansa merkitä sanat: »joka oli todistettava».

Kaivos oli rikkaampi kuin hän oli uneksinutkaan. Sittenkin istui hän päivällispöydässään yhtä iloisena, yhtä levollisena ja tyytyväisenä kuin ennenkin. Kun on odottanut niin kauan, niin kärsimättömyys nukkuu luonnollista untaan ja herää uskomattoman hitaasti. Ulkona näki hän auringon paistavan ensikerran moneen viikkoon ja kuuli honkien soivan loppumatonta lauluaan. Sisällä rätisi ja säkenöi takkavalkea, hänen kattilansa kehräsi kuin kissa pankolla. Peter oli väsynyt, väsynyt, mutta tyytyväinen. Hänen unelmansa oli lähellä toteutumistaan.

Lopetettuaan ateriansa, nousi hän ylös ja tutki itseään pienessä peilissään. Sitten hän teki sen vielä kerran. Sen tehtyään astui hän raskaasti takaisin pöydän ääreen, istuutui ja painoi kasvonsa käsiinsä. Kun hän oli katsonut ensi kerran peiliin, oli hän huomannut harmaan karvan tukassaan. Katsoessaan toistamiseen huomasi hän, että niitä oli monta. Äkillisesti hätkähtäen totesi Peter, että hänestä oli tullut vanha. Hän otti taskukirjansa välistä vanhan, haalistuneen valokuvan. Oliko hänkin tulossa vanhaksi?

Oli kauheata ajatella sellaista muutosta. Mikä pitkä aika olikaan kulunut hukkaan häneltä ja valokuvassa olevalta. Ei Jumala itsekään voinut antaa hänelle sitä ja sen mahdollisuuksia takaisin. Tähän saakka oli hän perustanut kaikki nuoruuteensa, tästälähin täytyi hänen katsoa taakseen, hakea sieltä kaikkea sitä mitä olisi saattanut olla, mutta jota ei koskaan tule ja jokainen sydämen lyönti vei häntä yhä kauemmaksi heidän yhteisten ilojensa taannehtivastakin harhakuvasta. Hän ja tyttö eivät enää koskaan voisi alkaa nuorina elämäänsä. Heidän täytyi ottaa elämä kylmänä muotissaan, valmiiksi muovailtuna.

Toistensa kehitykseen vaikuttamisen ilo oli heikäläisiltä kielletty. Sensijaan täytyy heidän löytää toisensa, heidän täytyy jännittää tuhannet hellyyden säikeet sen kuilun poikki päästäkseen, jonka kärsivällisyyden vuodet olivat heidän välilleen särkeneet, kuilu jota ei koskaan olisi pitänyt syntyä. Molemmat kaipasivat he hellyyttä, säälittävän voimakkaasti. Peter heitti peilin huolimattomasti pöydälle. Sitten otti hän taas valokuvan käteensä. Ovatko vuodet saattaneet muuttaa häntä yhtä paljon? Jos niin on, niin hän tuskin tuntisi tyttöä enää.

Odotuksen surkeat vuodet! Hän ei ollut niistä ennen välittänyt, mutta nyt ne olivat kauhistuttavat.

Taaksepäin katsoessaan näytti hänen väsymätön uurastelunsa kallioineen ja hakkuineen suuremmalta kuin se olikaan. Hänen kärsivällisyytensä, joka oli luonnollinen tulos hänen luonteenlaadustaan, muistutti miestä, joka riippui epätoivoisena köydessä ainoastaan tahdonvoimansa äärimmäisellä ponnistuksella. Peter tunsi riippuvansa köydessä niin lujasti, ettei hän voinut ajatella mitään muuta, ei kerrassaan mitään. Hän tunsi suurta halua laskea irti.

Entä mitä nämät vuodet olivat tytölle merkinneet? Sisäisen tulensa avulla, joka niin äkkiä oli valaissut pimeimmätkin komerot hänen olennossaan, näki hän miltei kaukonäkijän selvyydellä. Millaista sen on täytynyt olla. Hän näki hänen vanhenevan samoin kuin hän itsekin, mutta yksitoikkoisuuden synkässä välinpitämättömyydessä. Hänellä ei ollut samaa kaiken täyttävää uurastusta, joka hänen omat päivänsä oli täyttänyt tulevaisuuden unelmilla. Vuodenajat sivuuttivat hänet yhä enemmän samanlaisina, hieman vain valjumpina vuosi vuodelta. Oliko hän ehkä jättänyt laskemisen jo? Ei, Peter tiesi sen kyllä. Mutta hänen säälittävä elämänsä! Pesua, harjaamista, paikkaamista, paikkaamista, harjaamista ja pesua aivan loppumattomiin. Tänä päivänä oli hän tekevä samaa kuin eilen, huomenna tekisi hän samaa kuin tänään. Huomenna?

»Ei, jumaliste», huudahti Peter, hypähtäen seisaalleen. »Sitä huomenta ei saa tulla.»

Hän otti hyllyltä akkunan yläpuolella joukon kvartsipalasia, ja sulloi ne pariin satulapussiin, jotka olivat lähellä ovea. Tarhassa oli Jenny, lihava, sileäkarvainen tamma. Hän satuloi Jennyn ja lähti pusseineen, jättäen kämppänsä oven auki ensimmäistä tulijaa varten, kuten Lännen kestiystävällinen tapa vaatii.

Beaver Damissa levitti hän kivenpalasensa suurimman kapakan tarjoilupöydälle ja tarjosi niitä tutkittavaksi. Ei hän odottanut saavansa ostajia Beaver Damin asukkaitten joukosta, mutta hän tiesi, että tieto hänen löydöistään kohottaisi mielenkiintoa ja vetäisi muita kullanetsijöitä hänen valtauksilleen. Sillä tavalla tulisi hänen tavaransa edullisesti markkinoille.

Hänen löytönsä olivat omiaan herättämään huomiota. Peter oli hyvin tunnettu mies. Ihmiset olivat varmoja hänen totuudenrakkaudestaan ja hänen etsintävaistostaan. Jos Peter kerran sanoi, että siellä oli kultapitoista maata, niin oli asia sillä selvä.

»Hm», sanoi eräs mies, nimeltä Vinosilmä Dobs, tutkittuaan erästä läpikuultavaa kvartsipalaa, jossa näkyi pieniä kellahtavia jyväsiä. Sitten pani hän sen pois ja meni rauhallisesti ovesta ulos sanomatta sanaakaan lisää. Hän oli mennyt panemaan varustuksiaan kuntoon.

Muille, jotka eivät olleet yhtä ripeitä, selitteli Peter pitkään, aina samaan, arkaan, arvelevaan tapaansa.

»Olen merkinnyt kaikki valtaukseni», sanoi hän. »Te, pojat, voitte tulla sinne katsomaan, mitä siellä vielä on jäljellä. Siellä on vielä paljon. En sano, että se on yhtä hyvää kilin minun, mutta se on sangen hyvää. Luulen, että sinne syntyy leiri.»

»Leiri!» huusi Cheyenne Harry. »Se on selvä. Jos siellä vielä on samanlaista, niin voit myydä minulle perunamaan kokoisen palan lähellä omaasi».

»No niin, pojat, minun täytyy lähteä», sanoi Peter, väistyen ovelle päin. »Ja minä toivon näkeväni muutamia teistä siellä.»

Miehet eivät huolineet keskustella asiasta keskenään, vaan kukin heistä ajatteli vain omia kullanetsintätyökalujaan.

»Ota ryyppy, Onnen Pekka, minun kustannuksellani», tarjosi vieraanvaraisesti kapakan isäntä.

»Onnea uudelle valtaukselle», sanoi isäntä, »ja toivottavasti eivät keinottelijat vie kaikkea, mitä siinä on.»

Miehet nauroivat, mutta eivät ilkeämielisesti. He tunsivat kaikki
Peterin, kuten sanottu.

»Sinulla on huomenna siellä oikein hirmumyrsky», huusi eräs leikinlaskija hänen jälkeensä. »Pidä silmäsi auki! Sinne tulee varmaan oikea roistojoukko ja he piankin vievät sinulta koko valtauksesi.»

Seuraavana päivänä tuli miehiä hänen laaksoonsa. Hän kuuli heidän vaununsa kolinan jo ennenkuin hän oli noussut vuoteeltaan. Kun hän oli syönyt aamiaisensa oli niitä mäen rinteet täynnä. Akkunastaan saattoi hän nähdä heidän punaisten mekkojensa puitten välistä pilkottavan ja valon välähtelevän heidän kiiltävistä työkaluistaan. Laaksossa oli tulia siellä täällä ja ilmassa metsäpalon ja leivän paiston käry. Paljaitten pensaitten luona näkyi valkoisia telttoja. Hevoset söivät ahneesti nuorta ruohoa ja puitten vesoja, nostellen päitään kuullessaan uusien tulokkaitten vaunun ratinan. »Rynnäkkö» oli alkanut.

Peter tiesi, että uutinen hänen löydöstään leviäisi. Huomenna saisi jo uusi kaupunki paikan kartalla. Ihmisiä tulisi kaupunkiin, rahakkaita ja halukkaina sijoittamaan rahojaan. Heidän kanssaan aikoi Peter käydä kauppoihin. Tällä kertaa ei tulisi kysymykseenkään huolimattomasti laaditut kauppakirjat. Hän ei jättäisi mitään sattuman varaan. Näin hän oli ennenkin ajatellut.

Peter alkoi kuvitella kaikenlaisia vaikeuksia. Edelliset kokemukset tarjosivat niitä enemmänkin, mutta Peter aikoi ammentaa lääkkeet samasta lähteestä. Suuri tuntemattomuus peloitti häntä. Huolimatta vuosistaan, huolimatta harmaista hiuksistaan ja huolimatta edellisten onnettomuuksiensa muistoista, täytyi hänen myöntää itselleen, ettei hän tiennyt mitään, ei kerrassaan mitään keinottelijoista ja heidän menettelytavoistaan. He eivät voineet tällä kertaa nylkeä häntä aivan samalla tavalla kuin aikaisemmin. Mutta miten saattoi hän tietää, mitä keinoja heillä vielä oli varastossaan. Kahdeksan vuotta ihmiselämää pitää opettaa häntä yhtä hyvin varovaiseksi kuin kaksitoistakin. Kuitenkin astui hän Eagle Ridgen loukkuun yhtä luottavaisesti kuin Antiloopin kidankin. Hän oli siinä menettänyt kaksitoista vuotta, mikä estäisi häntä nyt menettämästä neljä uutta lisää. Ei mikään pelko ole niin vaikeaa kuin tuntemattoman pelko. Et voi nähdä sitä, sinun täytyy kokonaan luottaa itseesi, sinulla täytyy olla itseluottamusta.

Silloin hänelle yhtäkkiä selvisi, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Se oli naurettavan selvää — ainoastaan kysymys työn jaosta. Hän, Peter, tunsi kullankaivuun, mutta ei ymmärtänyt kaupantekoa. Kotipuolessaan, vanhassa Vermontissa oli kymmenkunta rehellistä miestä, jotka ymmärsivät liike-elämää, mutta eivät ymmärtäneet kullankaivuusta mitään. Ei mikään olisi ollut helpompaa, kuin yhdistää nämä taidot ja puutteet.

Jos Peter olisi rauhallisesti mennyt väkensä luo, salaten löytönsä Beaver Damin miehiltä, niin olisi hän voinut palata takaisin kolmen viikon kuluttua varustettuna kaikella mitä tarvitsi. Nyt se oli myöhäistä. Heti kun hän kääntäisi selkänsä, anastaisivat he hänen valtauksensa. Peterin ajatukset liikkuivat hitaasti. Jos hän olisi tuntenut itsensä vähemmän levottomaksi harmaitten hiustensa vuoksi, niin olisi hän ajoissa huomannut sähköttää tai kirjoittaa Itään, saadakseen apua ja sillä välin vain vartioinut valtaustaan. Mutta nyt oli pelko ja epäluuloisuus päässyt puikahtamaan hänen mieleensä ja se alkoi vallata hänet kokonaan. Hän ei voinut nähdä edessään muuta kuin tuon välttämättömän ja peloittavan kaupanteon petollisuuden tuntemattomien voimien kanssa, ei mitään muuta kuin erehdyksen, minkä hän teki, aikaansaadessaan »rynnäkön».

Aamun kuluessa lähti hän vuoristoon katselemaan. Miehet olivat kaikki ahkerasti työssä. He hakkasivat »löytöpaikoiltaan» pintakerrosta pois, asettelivat kiviä valtaustensa kulmiin tai pystyttelivät työläästi töhertämiään »valtausilmoituksiaan». He tuskin huomasivat miestä, joka käveli satakunnan jalkaa heistä. Peter kävi myös neljällä omalla valtauksellaan. Eräällä tapasi hän pienen joukon, joka innokkaasti tutki kullanmerkkejä. Hän ei yhtynyt heihin. Sanat, jotka hänen jälkeensä lennätettiin hänen poistuessaan kapakasta soivat yhä hänen korvissaan. »Sinne tulee varmaan oikea roistojoukko ja he piankin vievät sinulta koko valtauksesi. Pidä silmäsi auki!»

Sen sijaan istui hän, tuijottaen silmät selällään, mutta näkemättä mitään, ruoka-astioista nousevaan höyryyn. Aika ajoin nousi hän ylös, mielessään ilmeinen tarkoitus, jonka hän heti unohti, ennenkuin oli ottanut kahtakaan askelta, jotenka ne pian tulivat tarkoituksettomiksi ja hän istuutui taas. Myöhällä illalla kiersi hän taas valtauksensa, mutta ei huomannut mitään tavatonta. Illan kuluessa yksi ja toinen mies pyörähti hänen kämpässään, mutta menivät pian taas, koska se oli tyhjä. Peter oli heidän käyntinsä aikana vuoren huipulla aivan lähinnä tähtiä ja käveli siellä edes ja takaisin pienellä tasamaalla. Kun hän tuli sen päähän kääntyi hän kantapäillään takaisin. Siitä tuli kuusi askelta yhtäälle ja viisi askelta toisaalle. Hän laski omantunnontarkasti askeleet, kunnes se kävi koneellisesti. Sitten laskeminen jatkui yhtämittaisesti muitten ajatusten ohella — viisi — kuusi — viisi — kuusi — aina uudelleen ja uudelleen. Kymmenen tienoissa lopetti hän kättensä aukomisen ja sulkemisen ja alkoi huutaa ensin hiljaa, mutta sitten yhä kovemmin koko keuhkojensa voimalla. Vuoristo-leijona vastasi hänelle toiselta rinteeltä. Hän ojenteli käsiään päänsä yläpuolelle, joka lihas jännittyneenä ja huusi. Sitten hän ilman huomattavaa keskeytystä vaipui kivelle ja painoi kasvot käsiinsä. Hetkeksi oli hermojännitys tauonnut.

Lännen kirkkaat tähdet valoivat hopeaista valoaan. Preerialta henkäsi vieno tuuli, kuin näkymättömät kädet lepäsi se miehen pään päällä. Kotoiset, öiset äänet soivat, ja suloinen metsän tuoksu levittelihe kaikkialla. Peter nousi, veti syvän henkäyksen ja meni kämppäänsä. Luonnon suuri rauha oli tullut hänellekin.

Mutta sitten, matalan kämpän hämärässä palasivat taas vanhat epäilykset ja vanha pelko. Ne istuutuivat hänen yläpuolelleen kuin orrelle ja pakottivat hänet katsomaan itseensä kunnes hänen silmänsä olivat kuumat ja punaiset. »Tee, tee, — tee, tee», ne hokivat, kunnes Peter nousi ja astui ne kolme mailia, jotka veivät hänet valtaukselle. Kaikki oli kuin olla pitikin. Miehet laaksossa eivät vielä olleet heränneet. Uninen siili vain ponnisteli piiloon harja pystyssä.

Tämä ei käynyt päinsä. Saattoi mennä viikkoja, ennenkuin hän voi alkaa kaupantekonsa. Peter keitti itselleen työläästi aamiaisen — ja joi puolikuppia kahvia. Sitten istui hän, kuten edellisinäkin päivinä, tuijottaen suoraan eteensä, näkemättä mitään. Jonkun ajan perästä asetti hän tytön valokuvan ja peilin rinnakkain pöydälle ja katseli niitä tarkkaavasti.

Hän nousi potkaisten tuolin nurin ja meni vielä kerran valtaukselleen. Miehet olivat jo heränneet laaksossa. Enimmät olivat lopettaneet jo päivää ennen välttämättömimmät toimet valtausta varten, jotenka heillä nyt oli aikaa tyydyttää uteliaisuuttaan ja leikinlaskun haluaan tarkastamalla alkuperäistä valtausta, joka koko »rynnäkön» oli aikaansaanut. Seurauksena oli, että Peter tapasi joukon miehiä valtauksellaan. Muutamat heistä tutkivat maata, toiset olivat laskeutumassa kaivokseen ja useimmat lukivat lyhyeen petäjään naulattua valtausilmoitusta. Eräs viimemainituista, sama, joka oli laskenut leikkiä Peterille kapakassa, huomasi omistajan lähestyvän.

»Hei Peter», huusi hän viitaten haalistuneeseen ilmoituslappuun. »Mitä sinä tuolla tarkoitat?» Hän iski silmää toisille. Peterin onnettomuudet tunsivat kaikki.

»Sinä et ole kirjoittanut tätä oikein. Siinä seisoo tuhat viisisataa jalkaa ja laki sanoo, että siinä pitää olla tuhatviisisataa neliöjalkaa. Sinun valtauksesi ei ole lainmukainen. Minä anastan sen sinulta.»

Se oli naurettavaa puhetta. Jokainen sen tiesi ja he valmistautuivat nauramaan, oikein suun täydeltä.

Peter ampui sanaakaan sanomatta puhujan, läpi sydämen. Ihmiset sanoivat oikeudessa, että se oli raain ja aiheettomin murha, mitä he tiesivät.

XIII.

TYTTÖ PUNAISISSA.

»Ei minulla ole mitään sitä vastaan», sanoi Idän mies, nojautuen eteenpäin karkeatekoisesta hirsiseinästä, antaakseen enemmän pontta sanoilleen. »Sillä minä uskon, että kukin huvittelee omalla tavallaan. Jos kerran pitää rymytä, niin miksi ei rymytä siivosti ja tyydytä siihen. Mutta minä tarkoitan noita viattomia tyttöjä, jotka tulevat tänne huvittelemaan — se on kamalaa!»

Nuori kullankaivaja seurasi toverinsa katseen suuntaa räikeästi valaistua joukkoa kohti. Sitten, aivankuin hän ei olisi ollut varma siitä, oliko hän nähnyt oikein, katsoi hän uudelleen.

Toinen tukahdutti naurunsa puoleen väliin ja kävi heti juhlallisen näköiseksi.

Tyttö punaisissa seisoi varpaillaan penkillä suuren lampun alla. Hän piti pientä kämmentään vinosti lasin yli ja puhaltamalla sitä vastaan koetti sammuttaa lamppua. Hänen kasvonsa olivat hyvin totiset ja punaiset. Toisinaan lehahti lampun liekki korkealle ja hän sieppasi silloin kätensä pois sievällä liikkeellä, harmistuneena siitä, että se oli kärventää sen. Joukko miehiä seisoi hänen ympärillään ja taputti käsiään hänelle. Kaksi muuta miestä pidätti tanssipaikan isäntää, joka koetti estää sitä.

»Katso nyt tuota tyttöä» jatkoi Idän mies, »hänhän on niin sievä ja raikas ja viaton kuin vuoristoruusu. Hän on nuori ja ajattelee, että se on hauskinta aikaa elämässä eikä mitään muuta. Jonakin päivänä hän on havaitseva, että se on muutakin. Se on kauheata, sen minä sanon.»

Lännen mies katseli ystävänsä innosta punoittavia kasvoja ääneti hymähtäen.

Tytön onnistui vihdoin puhaltaa lamppu sammuksiin ja kaikki huusivat ihastuksesta.

»Näyt olevan samanlainen kuin ennen koulussa ollessamme, eikö niin, Bert», sanoi Lännen mies lämpimästi, »autat hädässä olevia ja suret toisten puolesta.»

»No, no. Mitäpä tässäkin voit tehdä. Viedä hänet pois täältä! Vedota hänen parempaan puoleensa!

Bert lähti innostuneena tyttöä kohti, joka — toisten auttaessa — valmistautui hyppäämään penkiltä. Kullankaivaja tarttui häntä hihaan.

»Älä mene, panet vielä toimeen tappelun. Odota hetkinen!» pyysi hän. »Tyttö ei ole sen arvoinen. Kuulehan», kun toinen peräytyi entiselle paikalleen. Hän puhui taas kiusoitellen. »Sinä ja tuulimyllyt. Minäpä hieman selvittelen sinun ihanteitasi. Saat kuulla yhden tai pari tosiasiaa tuosta sievästä, viattomasta tytöstä — unehutin muut laatusanat. Ensistäänkin ei hänellä ole kerrassaan mitään tekemistä vuoristoruusun kanssa. Hänen nimensä on Anne Bingham, mutta hän on yleisemmin tunnettu Bismarck Annen nimellä, pääasiassa siitä syystä, että Bismarck on ainoa leiri rakkaassa piirissämme, jossa hän ei käy. Senvuoksi on päätelty, että hän on sieltä kotoisin.

»Aivan sama. Hän on suunnilleen niin huono kuin miksi he hänet kulloinkin tekevät ja minä en luule, että hän laiminlyö ainoatakaan tilipäivän tanssitilaisuutta vuoden mittaan. Anne ottaa humalan, sen saat nähdä, oikein huiman humalan ja on iloinen, sen voin vakuuttaa hänestä. Hän ilakoi kaikilla mahdollisilla tavoilla niin kauan kuin sitä kestää.»

Idän mies vihelsi pitkään, vastenmielisyyden ilme kasvoillaan ja hän katseli hartaana tytön eloisia kasvoja.

»Oh, mitäs tuosta välität?» sanoi Lännen mies huolettomasti. »Hän pitää hauskaa.»

Bismarck Anne hyppäsi lähimmän miehen syliin, sai suudelman, läimäsi antajaa poskelle ja leijaili toiseen päähän huonetta. Hän sieppasi kätevästi hanurin korkealta tuolilta, jolla eräs soittaja istui ja juoksi, pusertaen merkillisiä ääniä soittokoneesta, penkkirivien välissä omistajan ajaessa häntä takaa. Naiset nauroivat onttoa nauruaan, näyttääkseen etteivät he olleet kateellisia hänelle siitä huomiosta, joka tuli hänen osakseen. Vihdoin törmäsi hän salin omistajaan, joka tuli sytyttämästä sammutettua lamppua. Omistaja oli vihainen ja pelasti hanurin kovakouraisesti. Anne nyrpisti huuliaan ja katsoi vetoovasti ystäviinsä. Ystävät vastasivat yksimielisesti. Omistaja järjesti lasit.

Soitto alkoi uudelleen. Kullankaivajat lähtivät kukin taholleen kirjavapukuisten naistensa luo ja kietoen käsivartensa heidän vyötäisilleen puristivat heidät aivan lähelleen, ikäänkuin näyttääkseen omistusoikeuttaan koko maailmalle. Hikoovia seremoniamestareita, omatekoisia ja humalassa, lensi sinne tänne, koettaen saada katrilliin jonkinlaista järjestystä muistuttavaa sen osien vaihtuessa. Kaikki hankasivat jalkojaan permantoon kärsimättömästi.

Tanssi alkoi melun ja iloisen sekasorron merkeissä. Bismarck Anne lisäsi iloisuutta. Hänellä oli äärettömän hauskaa ja miksikäs ei. Hän oli ottanut kolme lasia whiskyä ja Luoja oli antanut hänelle vilkkaan luonnonlaadun ja merkityksettömän määrän itsekunnioitusta. Sitäpaitsi oli hänellä terve ruumis, kuuma veri, ja hän välitti vähät seurauksista. Huvittelu miellytti häntä, liikunnon aikaansaama kiihoitus ja humalan ihana huumaus värisytti hänen olentonsa joka hiventä. Hän ei uskonut mitään, mikäli hän tiesi. Jos hänen olisi ollut tehtävä selvää uskostaan, niin olisi se näyttäytynyt äärimmäisen yksinkertaiseksi. Elämä tulee niitten tykö, jotka osaavat elää sen kaikki mahdollisuudet, eikä niitten luo, jotka sen kieltävät.

Annella oli paljon mahdollisuuksia ja hän käytti niitä nopeassa tahdissa. Hän tunsi melkein fyysillisesti riemun sykähtelyn ympärillään ja siitä hän kohosi vielä korkeampiin ilopiireihin. Hän oli juonut kolme lasia ja hänen päänsä ei ollut luja. Hänen jalkansa liikkuivat kepeästi ja hänen liikkeensä olivat sangen varmat. Hän oli juuri päässyt siihen mielentilaan, joka soi hänelle tuon onnellisen välinpitämättömyyden siitä, mitä seuraava hetki tuo tullessaan, tai tuon yhtä onnellisen huolettomuuden seurauksista, jota hyveellinen ihminen ei koskaan pääse kokemaan. Aistimukset painuivat alimmille asteille — liikettä ja melua. Huone oli täynnä nopeasti pyöriviä olentoja. Melu oli loppumaton ja naisten nauru kohosi kimakkana sen yli, aivan kuin vihuri myrskyn yllä.

Anne liikkui kaiken keskellä kuin kohtalon kontrolloija ja mihin hän tulikin, näytti se hänestä ainoalta varmalta pisteeltä pyörivässä kuvasarjassa. Miehet tanssivat hänen kanssaan, mutta he olivat merkityksettömiä miehiä. Eräs pyysi häntä tanssimaan kanssaan, mutta Anne pysähtyi katsomaan erästä nuorta miestä, joka eläimellisesti huohotti pullistuvin poskin, jotenka mies kirosi ja jätti hänet mennäkseen jonkun toisen tytön luo. Huohottavan nuorukaisen yläpuolella tanssi valoja, vihreitä ja punaisia. Anne jäi vakavana katselemaan niitä.

Ihmiset, huone ja äänet näyttivät hänestä tulevan puuskittain. Puuskien välillä ei Anne tiennyt muuta kuin sen, että hän oli onnellinen, ennen kaikkea onnellinen. Aivan kuin sattumalta miehet suutelivat häntä ja hän joi, mutta nämä asiat eivät varsinaisesti eronneet valoista ja tietoisuuden puuskauksista. Anne alkoi ottaa kaiken luonnollisena, hänelle tulevana.

Jonkun ajan perästä pysähtyi Anne taas katsellakseen outoja valoja. Mutta tällä kertaa ne eivät olleetkaan punaisia tai vihreitä, vaan oranssin värisiä, pitkinä vihaisina leimauksina, kuin nauhat, joita äkkiä puretaan ilmaan ja taas yhtä äkkiä keritään takaisin. Melu taukosi ja sitä seurasi sorina. Hetken erotti hänen samea näkövoimansa selvästi huoneen, jossa oli aivan hiljaista, nurkassa viruvan miehen ja lattialle hitaasti kasvavan punaisen lätäkön. Joku työnsi hänet ulos ovesta muitten kanssa ja hän alkoi astua tarkoituksettomasti, epävarmasti leveää katua.

Hän tunsi hämärästi eron tanssisalin kuuman ilman ja ulkoilman lämmön välillä. Suuret vuoret, tähdet ja talojen varjot tulivat ja menivät hänen silmissään samalla tavalla kuin melu ja väki tanssisalissa. Hän sai päähänpiston kävellä, ja se vallitsi hänen mielessään yli kaiken muun ja hän ryhtyi siihen suurella kiihkolla.

Kuinka kauas ja mihin suuntaan hän käveli, se ei merkinnyt mitään. Liikkeessä ollessaan oli hän onnellinen. Kun hän pysähtyi, tunsi hän itsensä onnettomaksi. Ja niin jatkoi hän kävelyään kaupungin leveiltä kaduilta suuren solan läpi vuoristossa, ylös pitkää heinäistä laaksoa, joka kääntyi hitaasti ja nousi vähitellen ja seurasi joen rantaa, kunnes hän vihdoin tapasi itsensä pienestä sananjalkaa kasvavasta notkosta Iron Creek solan luota. Hän työnsi sormensa hajalle menneen tukkansa läpi ja tunnusteli pukunsa kiiltävää pintaa. Kaukana yllään näki hän tähtien heiluvan. Vihdoin valtasi hänet päähänpisto nukkua, aivan samoinkuin kävelemisen ajatuskin oli tullut. Hän vaipui polvilleen, epäröi hetken ja pani sitten, huoahtaen kuin väsynyt lapsi, päänsä pehmeää, pyöreätä käsivarttaan vasten ja sulki silmänsä.

Yökehrääjä lopetti surullisen huutonsa. Muutamat pienet linnut sirkuttelivat unisesti. Itäisten vuoristojen takana alkoivat tähdet himmentyä ja lempeä yötuuli, joka oli tuullut kautta pimeyden, painui nukkumaan. Luonnon ovela taikuri alkoi muovailla päivän kuvaa, tuoden esille luomansa tummista kätköistään, vetäen ne nähtäville pimennoista, ikäänkuin luoden ne uudestaan. Uutta elämää liikehti kaikkialla. Taivaan korkeus näytti olevan täynnä sitä ja kaikki laaksot ja niitten haaraumat nostattivat yltäkylläisyytensä mahtavassa kuorossa ylistämään vastavalkenevaa aamua.

Nainen liikahti unisesti ja heräsi, nakaten tukkansa kasvoiltaan. Unen puna pani hänen poskensa hehkumaan. Se tuli ja meni hitaasti nuoren auringon valaistuksessa, kilpaillen loistossa milloin hänen pukunsa silkin kanssa, milloin taas vuoriston punatulkun kanssa, joka räiskytteli puron vesiä sateenkaareksi. Hän kuuli lirinän ja meni sinne. Punatulkku peräytyi varovasti, äänettömästi. Anne polvistui puron rannalle ja huuhtoi sen jääkylmällä vedellä kasvonsa ja kaulansa, toisena punatulkkuna, toisena villinä oliona, joka sykki ja värisi uutta elämää. Sitten hän oikaisi ihanan ruumiinsa täyteen pituuteen ja katsoi ympärilleen.

Aamu virtasi hänen lävitseen kuin joki ja jätti hänet puhtaana. Luonnon silmäin edessä ja luonnon lukemattomien luomusten edessä seisoi hän yhtä puhtaana kuin hekin. Hän oli käynyt meluavissa paikoissa, mutta niin oli suohaukkakin tehnyt kohotessaan komeasti liikkumattomin siivin. Hän oli ryöminyt liassa ja hän oli pörröinen, rähjääntynyt ja likainen; samoin oli tulilintukin tehnyt ryöpytessään suomudissa, mutta se oli pessyt puhtaiksi höyhenensä ja lauloi nyt luojan ylistystä lähimmässä näreen latvassa. Nainen veti keuhkonsa täyteen aamua. Hän venytteli itseään hitaasti, laiskasti, lihaksen kerrallaan ja seisoi sitten entistä pitempänä ja vapaampana. Viime yön irstailu, toisten ja pahempien öitten irstailut, hapon kaltaisesti syövyttävä julkeus, joka on pahempi kuin itse synti, kaikki ne olivat kadonneet menneisyyteen, joka oli kuollut, hävinnyt ja haudattu ainaiseksi. Nykyisyys yksin oli tärkeä, ja se esitti hänet puhtaana luonnolle. Kun hän seisoi siinä kirkassilmäisenä, miettivänä ja hehkuvana, tukka hajalla ja heinän korret riippuen hänen vaatteissaan, näytti hän suurisilmäiseltä enkelilapselta, joka vastikään on tullut maan päälle. Hänestä aamu oli suuri ja ihana kuin uni, jonka on nähnyt ja johon on herännyt, jotakin epätodellista ja katoavaa. Hänen sydämensä aukeni sille ja hän tunsi itsessään hellyyttä kauneutta kohtaan, ja se on lähintä sukua pyhille kyynelille.

Hänen siinä uneksien seistessään näytti luonnolliselta, että siihen vielä yhtyisi toinen inhimillinen olento ja tulisi osaksi siitä. Näytti luonnolliselta, että se olisi mies, nuori mies ja että hänen tuli olla kaunis ja rohkea. Näytti luonnolliselta, että hän pysäyttäisi hevosensa nähdessään Annen. Niin välttämätöntä se oli, niin tiukasti liittyvää lempeään taivaaseen, vuoriston kasvaviin varjoihin ja elämöiviin oraviin nähden, että tyttö seisoi liikkumattomana katsoen häneen suu hieman auki, sanattomana. Hän oli vain osa, pieni osa kaikesta. Hänen hienot, ruskeat silmänsä, pitkä, kähärä tukkansa ja kasvojensa rusketus ei merkinnyt hänelle enempää kuin auringon valon leikki Harney-vuorilla.

Sitten hän kannusti hevostaan ja ratsasti pois ja jotakin tytön sielussa särkyi. Unimaailmasta riistettiin tyttö raa’asti menneisyyteensä. Auringon valo katosi hänen silmistään, häipyen vähitellen ilman kultaloistosta, lintujen laulu hävisi, ja puron lirinä muuttui kosken vihaiseksi pauhuksi, joka syytti maailmaa sen pahuudesta. Aamu pakeni. Kaukaa, kauempaa vielä kuin Harney, kauempaa kuin taivas, katsoi vieraan silmä säälien häntä. Hänen syntinsä ei enää ollut ruumiillista. Se oli koskettanut hänen sieluaan. Sen sijaan, että se vain olisi ollut sattuma, tuli siitä olotila, joka sitoi hänet, ja josta hän ei voinut irtaantua. Yhtäkkiä näki hän erotuksen. Hän vaelsi pimeydessään ja mies, kirkkaine sieluineen vaelsi valkeudessa. Hän heittäytyi käsilleen maahan ja itki katkerasti, puristaen heinää käsissään syntiensä tuskassa.

Silloin kuului uusi ääni ilmassa. Hän nousi istumaan ja kuunteli. Käänteen takaa kuuli hän kimakan äänen lausuvan runomitalla. »Ja sinun huoneesi ja valtakuntasi on pysyvä, iankaikkisesti ja sinun istuimesi on vahva oleva iankaikkisesti», messusi ääni.

»Herra auttaa niitä jotka lankeevat ja kohottaa niitä, jotka ovat sorretut». Puhuja astui näkyviin. Hän oli niitä vanhanaikaisia vaeltavia saarnaajia, joita silloin tällöin näki vuoristossa ja jotka olivat täynnä kiihkoa ja innostusta ja matkasivat paikasta toiseen jalkaisin, pauhaten enemmän helvetin tulta kuin taivaan autuutta, puolihupsuja, mutta täysin tosissaan. Hän oli riutuneen näköinen. Hän oli puettu kiiltävän mustaan, pitkään takkiin, joka oli napitettu tiukkaan ja hänen kenkänsä olivat tomuiset ja näyttivät liian suurilta huolellisesti käärittyjen housunlahkeitten alla. Vanhanaikainen majavannahkainen lakki oli työnnetty taaksepäin hänen kapealta otsaltaan, jonka alta kiilui kaksi eloisaa, tuimaa haukansilmää. Hartioillaan kantoi hän kepin varassa kangaspussia. Hän astui innokkaasti eteenpäin. Ei voinut kuvitella mitään sen mahdottomampaa kuin tuo koomillinen olento vaatimattomassa vuoriseudussa. Mutta sitä voimakkaamman vaikutuksen teki hän tytön hämmentyneeseen sieluun. Hän odotti innokkaasti saarnaajan seuraavia sanoja.

»Herra on oikeudenmukainen kaikissa teissään ja Hän on pyhä kaikissa teoissaan.

»Herra on läsnä niitä, jotka häntä avuksi huutavat, totuudessa häntä avuksi huutavat.»

Anne näki selvästi ainoastaan yhden asian koko maailmassa — kiilusilmäisen vieraan, joka oli kuin jumala. Tämän tulisen miehen, joka puhui outoja, vaikkakin epämääräisiä lohdutuksen sanoja. Tytön kiusaantuneesta sielusta nousi ainoastaan yksi ajatus — keino millä tehdä tuo lohdutus todelliseksi, keino nousta synnistään, tulla sen jumaluuden arvoiseksi, jonka hän tänä aamuna ensi kerran oli selvästi nähnyt. Hän syöksyi eteenpäin ja tarttui saarnaajan käteen. Hurmiossaan häirittynä, pyöritteli tämä vain silmiään käsittämättä tyttöä puoleksikaan.

»Miten? Millä keinoin?» läähätti tyttö. »Auttakaa minua! Mitä minun pitää tehdä?»

Tyttö ojensi käsiään pyytävästi. Vanhan miehen mieli paloi yhä kuumeisen kiihkeänä. Hän tuskin näki tyttöä eikä käsittänyt hänen sanojensa tärkeyttä. Hän katsoi vain häneen ilmeettömästi ja huomasi hänen ojennetut kätensä.

»Ja teidän täytyy tehdä työtä käsillänne, niinkuin minä käsken teitä», saarnasi hän epämääräisesti ja irroitti itsensä tytön otteesta ja marssi komeasti eteenpäin purkaen suustaan psalmin mahtavia sanoja.

»Tehdä työtä käsilläni, tehdä työtä käsilläni», toisteli tyttö, katsellen ojennettuja käsiään. »Siinä se on!» sanoi hän hitaasti.

Anne Bingham pesi astioita Preeriakoiran hotellissa yhden viikon. Ensimmäinen päivä oli näkyjen päivä. Toinen oli ikävä, kolmas väsyttävä ja yksitoikkoinen. Ensimmäinen oli niin pitkä kuin matka suuren unelmamaan toisesta laidasta toiseen. Toinen oli niin pitkä kuin matka suuren unelmameren yli. Kolmas oli iankaikkisuus. Ensimmäinen oli ruusunvärinen, toinen oli tumma, ja kolmas oli täynnä harmautta, joka muuttaa työn ilon koneelliseksi ahertamiseksi.

Kahdeksantena päivänä sattui kuukautiset tilipäivätanssiaiset Viimeisen toivon kaivoksella. Kaikki miehet olivat humalassa, kaikki naiset olivat vielä enemmän humalassa, mutta enimmän humalassa oli seuran epäämätön suosikki, Bismarck Anne. Kaksi miestä, jotka seisoivat ovella, eivät nähneet siinä mitään huomattavaa — se oli tapahtunut viime viikolla. Mutta sillä kerralla Bismarck Annella oli ollut vielä mahdollisuuksia, nyt oli hän syönyt kielletyn puun hedelmästä ja se tuli hänelle kuoleman synniksi.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UITTOMIEHIÄ JA KULLANKAIVAJIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.