The Project Gutenberg eBook of Yhteiskunnan hylkäämä: Langenneen naisen päiväkirja, by Margarete Böhme

Saadessani tämän päiväkirjan käsiini oli minun aikomukseni ensin muodostaa siitä romaani.

Kustantajani herra Fontanen neuvosta luovuin sittemmin tästä tuumasta ja katsoin paremmaksi julaista muistiinpanot semmoisinaan. Pieniä korjauksia käsikirjotukseen on kuitenkin täytynyt siellä täällä tehdä, pääasiallisesti nimenmuutoksia, jotka olivat tarpeellisia erityisiin muistiinpanoissa esiintyviin henkilöihin nähden. Joitakuita kohtia, jotka olivat sitä laatua, etteivät ne mitenkään sopineet julkisuuteen tuotaviksi, on niinikään täytynyt jättää pois.

Älköön kukaan luulko, että minä näiden päiväkirjan lehtien julkaisemisella olisin tahtonut lisätä »pikantin» kirjallisuuden lukumäärää. Ei mikään voi olla minulle vieraampi kuin tämmöinen ajatus. — Nämä yksinkertaiset muistiinpanot eivät esiinny millään taiteellisuuden vaatimuksilla; ne eivät ole eivätkä tahdo olla muuta kuin autentinen lisä erään aikamme polttavan sosialisen kysymyksen ratkaisemiseksi. Mutta ne puhuvat meille kaunopuheisemmin ja vakuuttavammin kuin ammattikirjailijain loistavimmat kuvaukset ja heittävät räikeää valoa siihen yhteiskunnallisesti kuolleiden ja seuraelämän paariasten maailmaan, johon niiden kirjottaja kuului.

Jos näiden lehtien lukeminen voi silloin tällöin panna jonkun miettimään, jos lukija silloin ajattelee, että ei yksikään ihminen, olkoonpa hän miten vakavassa asemassa ja miten korkealla hyvänsä, ole kohtalonsa herra, että ei rikkaus eikä sivistys eikä arvokas yhteiskunnallinen asema voi estää kuolemaa ja onnettomuutta tulemasta eivätkä tarjoo meidän omille tyttärillemme varmaa suojaa semmoista kohtaloa vastaan kuin se, jonka uhriksi Thymian raukka joutui, — ja hän tästä vetää sen johtopäätöksen, että tämän kaltaisia onnettomia ei pidä kohdella ajattelemattomalla välinpitämättömyydellä ja tylyllä halveksimisella, vaan on ensin otettava selko asiasta, erotettava onnettomuus paheesta — silloin on tämän julkaisun tarkotus saavutettu. Silloin ei olisi Thymian turhaan pannut muistiin hukkaan menneen elämänsä tapauksia… Silloin ehkä hänenkin elämästänsä olisi jollekulle jotakin hyötyä.

Täti Pohns toi minulle eilen tämän päiväkirjan muistoksi ripillepääsystäni. Hän sanoi että se on hyvin sopiva lahja nuorelle tytölle. Ja niin huokea, ajattelin minä. Mutta kun se nyt minulla kerran on, tahdon sitä myöskin käyttää. Ehkäpä sillä tavalla vielä löydän kirjailijalahjoja itsestäni.

Tosin ei täällä meidän syrjäisessä loukossamme juuri mitään tapahdu. Ja jos jotain tapahtuukin, ei se ole muistiinpanemisen arvoista. Mutta minä tahdon ajatella että minä olen joku kuuluisa henkilö ja kirjotan muistelmiani. Semmoisissahan ovat kai pikku seikatkin tärkeitä.

Siis ensiksi esittely: Nimeni on Thymian Frauke Katharine Gotteball ja olen apteekkari Ludwig Erhard Gotteballin tytär G—ssä, joka on pieni, siisti 2,000 asukkaan kaupunki Holsteinin rannikolla. Kadut täällä ovat kaikki suorat kuin viivottimella vedetyt ja hyvin puhtaat. Kivien välissä ei kasva ruohoja ja kanat eivät saa niillä juoksennella. Talot näyttävät niin sileiltä ja puhtailta kuin miehet parturilta tullessaan. Kauhean ikävää täällä on. Jos jollain kadulla nähdään vaunut liikkeessä, niin ryntäävät kaikki akkunaan. Iltaisin istuskelevat ihmiset penkeillä oviensa edessä ja puhuvat naapuriensa kanssa toisista naapureista. Ja jos toiset naapurit sitten myöskin sattuvat siihen tulemaan, puhuvat he taas kolmansista. Sillä »naapureita» ovat täällä kaikki. Nekin jotka asuvat kauimpana toisistaan, kaupungin vastakkaisilla puolilla.

Kummallisen nimeni on äiti minulle keksinyt. Se on minulle monta harmia tuottanut. Lapset sanovat että se haisee apteekilta. Ja pojat sanovat vielä jotain paljon pahempaa, jota minä en uskalla kirjottaa.

Äitini on ollut aina kivulloinen niin kauan kuin voin muistaa. En milloinkaan ole kuullut hänen nauravan. Jos hän joskus koetti hymyillä, näytti hän oikeastaan vielä paljon surullisemmalta kuin totisena ollessaan. Kun minä toisten lasten kanssa leikin ulkona ja hän istui ikkunan ääressä, niin minä suorastaan pelkäsin katsoa häneen päin. Miksi minä pelkäsin, sitä en tiedä. Minä tunsin ikäänkuin piston joka kerta, kun näin hänen rakkaat, kalpeat, surulliset kasvonsa siinä.

Minun ollessani kymmenvuotias sairastui äiti niin kovasti, että lääkäri lähetti hänet Davosiin. Hän jäi sinne koko vuodeksi. Ensin minä häntä kovin kaipasin, mutta sitten hän vähitellen melkein unohtui mielestäni. Sinä aikana oli meillä hyvin hauskaa. Isällä oli paljon vieraita. Sukulaiset tulivat myös välistä, mutta heistä ei ole mitään erityistä huvia.

Meillä on paljon sukulaisia. Äidin veljet ja sisaret asuvat kaikki maalla, ainoastaan eno Henning ja Wiebke täti, äidin sisar, asuvat täällä. Sitten on eno Pohns ja täti Frauke, joka on niin itara, että voisi miltei syödä oman itsensä pelkästä itaruudesta. Sitten äidin veli, raatimies Thomsen, ja vielä toinenkin veli, Dirk Thomsen. Sitten vielä lanko, Hinnerk Larsen, jonka vaimo, myöskin äidin sisar, on kuollut keuhkotautiin. Ja vielä monta muuta. Isällä on vaan yksi sisar, Frieda täti, naimaton ja kyttyräselkäinen ja asuu myös täällä. Tätä minä kaikkein vähimmin voin sietää. Hän löytää aina jotain muistuttamista minussa. Välistä on minun pukuni hänestä liian korea, välistä taas liian huolimaton. Mieluisinta hänestä olisi, jos minä kaiket iltapäivät kykkisin hänen vanhanpiian kammiossaan. Mutta sitä hän saa odottaa. Isä ei myöskään voi häntä kärsiä. He riitelevätkin usein. Minä en ymmärrä, miksi ei isä jo aikoja sitten ole kieltänyt häntä meille tulemasta, kun hän kerran on aina niin ilkeä isää kohtaan. Meidän proviisorimme, herra Meinert, on antanut hänelle nimen »Tuomari Lynch». — Kun hän apteekin ikkunasta näkee tädin suurine käsityölaukkuinensa tulevan torin yli, huutaa hän aina meille sisään: »Tuomari Lynch tulee!» Silloin minä pujahdan paikalla ulos. Ja isä usein myös.

Silloin kun äiti oli Davosissa, esiintyi kaupungissa jonkun aikaa muuan teatteriseurue. Minä sain olla joka ilta isän taikka Meinertin mukana katsomassa sen esityksiä. Kerran näyteltiin »Therese Krones», — se on ihmeellinen kappale, mutta kovin surullinen. Oi, miten se Therese Krones näytteli! Suoraan sanoen jumalallisesti. Nyt minä kyllä tiedän, että hän oli maalannut itsensä, mutta silloin aivan ällistyin hänen kauneudestaan. Enhän minä ollut silloin vielä muuta kuin lapsi.

Samana iltana jona Therese Krones esitettiin, oli isä kutsunut kaikki näyttelijät meille kotiin illalliselle. Minä sain myöskin istua pöydässä. Me söimme vierashuoneessa, punaviiniä ja samppanjaa tarjottiin, ja minulle annettiin kaikkea mitä muutkin saivat. Näyttelijättäret lauloivat hupaisia lauluja ja minä tulin yhä iloisemmaksi. Oli äärettömän hauskaa. Viimein minä hyppäsin ylös pöydälle ja huusin täyttä kurkkua: »Minä olen putinki! Minä olen putinki! Leikatkaa minut ja syökää minut! Minä olen putinki!» »Niinpä niin, hyvä putinki oletkin! Taitaapa piankin tulla semmoinen, joka tahtoo sinua maistaa!» sanoi Meinert, ja kaikki muut nauroivat. Sitten tuli vielä hurjempaa. Tuolit siepattiin pois paikoiltaan, ja kun ei pöydän ympärillä ollut enää tarpeeksi istuimia, istuivat naiset herrain syliin. Therese Krones istui isän polvella.

Silloin yhtäkkiä, kun ilo oli ylimmillään, aukee ovi ja kuka seisoo kynnyksellä? Frieda täti itse! Vanhassa, pitkässä, haalistuneessa sadeviitassaan, jonka hän, niinkuin heti huomasimme, oli heittänyt yöpaitansa päälle. Hitto tiesi kuka hänelle jo oli ennättänyt meidän lystistämme kertomaan. Hän oli ihan keltainen kiukusta ja huusi rääkkyen käheästi kuin vanha varis: »Tämä on kaunista! Onpa todellakin! Onneksi olkoon! Sinusta itsestäsi minä en puhu mitään, Ludwig! Mutta että sinun oma lapsesi ei ole sinusta liian hyvä tuommoisten seuraan — sinä — sinä —» Sylki pursusi häneltä suusta ja ääni oli kiukusta tukehtua. »Tule, Thymian! Sinä nukut tämän yön minun luonani! Hyi häpee, tyttö, kun tuolla tavalla seisot noin rumasti keskellä pöytää —» Ja hän tahtoi tarttua minuun kiinni, mutta minä peräydyin sukkelana kuin kärppä yli lasien, vatien ja lautasten sohvalle ja sieltä yhdellä hyppäyksellä istumaan hajareisin Meinertin hartioille, joka ponnahti ylös ja kaikkien kirkuessa mieltymystään kiidätti minut selässään tädin ohi ovesta ulos ja portaita ylös. Täti perässä: »Antakaa lapsi tänne, senkin roisto! Oikeuteen tuommoiset pitäisi vetää! Thymian, paikalla alas! Ettet sinä tyttö edes häpee! Jos sinun äitiraukkasi tämän tietäisi…» Näin haukkuen hän kiipesi meidän kintereillämme portaita ylös, ja silloin minä näytin hänelle kieltäni ja huusin humalapäissäni: »Tuomari Lynch! Tuomari Lynch! Vanha, tyhmä tuomari Lynch…»

Mutta yhtäkkiä, ennenkun huomasinkaan, oli täti saanut jalastani kiinni! Samassa kuitenkin tempasi Meinert auki oman huoneensa oven, tädille jäi vaan kenkä käteen ja me olimme Meinertin huoneessa, jonka oven hän jälleen sukkelasti sulki. Siellä me istuimme pimeässä hänen vuoteensa reunalla ja nauroimme — —, minä hänen sylissään, ja Tuomari Lynchin raivotessa oven takana niin, että luulimme hänen repivän vaatteet päähänsä, suuteli Meinert minua. Sitä hän tekee yleensä hyvin mielellään. Jos me tytöt ennen tahdoimme saada suklaata häneltä, täytyi meidän aina antaa hänelle siitä suutelo.

Me odotimme kauan aikaa, mutta Frieda täti yhä vaan yltyi.
Sateenvarjollaan hän paukutti ovea, niin että se kuului ympäri taloa.
»Ovi auki! Kuuletko, roikale! Minä haen poliisin!» —

»No mutta, neiti Gotteball, älkäähän nyt noin kiivastuko!» huusi
Meinert. »Leikkiähän tämä vaan on! Thymi pelkää Teitä, kun Te noin —»

Silloin tuli sinne isä ja me kuulimme että hän riiteli tädin kanssa. Viimein käski isä Meinertin avata oven ja sanoi että hänen puolestaan Frieda täti saakoon tahtonsa täytetyksi ja vieköön minut kotiinsa yöksi. Minä olin hyvin vihainen, mutta se ei yhtään auttanut, Meinert avasi oven ja minun täytyi kun täytyikin mennä tädin mukana. Hän ei virkkanut sanaakaan, piti vaan lujasti minua kädestä kiinni ja minä tunsin, miten hänen kätensä vapisi. Makuuhuoneessaan hän pesi minut perinpohjin, käski minun huuhtoa kurkkuni anatherinilla ja auttoi minua sitten riisumaan vaatteet päältäni ja pani minut nukkumaan omaan sänkyynsä, sillä hän tahtoi sen yön maata sohvalla. Hän värisi vilusta, sillä hänellä ei todellakaan ollut muuta kuin yöpaita ja alushame päällysviittansa alla.

Minä suljin heti silmäni ja olin olevinani hyvin väsynyt, kun pelkäsin että hänen vihansa ei olisi vielä asettunut. Mutta kaikki meni hyvin. »Hyvää yötä, Thymian!» sanoi hän, ja koska hän on vähän jumalinen, polvistui hän vuoteen viereen ja rukoili ihmeellisen hartaalla äänellä:

    O Jesu, rakas Herrani,
    Sun suojaas jätän itseni
    Ja rakkaan lapsen' tässä.
    Sun enkelisi vartiat
    Ain' olkoot hälle valppahat,
    Ettei hän hukkaan joudu…

Niin, se oli hurja yö, ja minä muistan sen vieläkin niin tarkkaan kuin se olisi ollut eilen, vaikka siitä on jo kulunut neljä vuotta.

Toukokuussa tuli äiti Davosista kotiin. Hänellä oli muassaan sairaanhoitajatar, »sisar», joka saattoi hänet perille ja jäi häntä hoitamaankin. Äiti oli hyvin kipeä, hän ei jaksanut kävellä muuta kuin sängystä leposohvaan ja siitä takaisin sänkyyn. Koko talossa liikuttiin ja puhuttiin niin hiljaa kuin kirkossa. Minun piti välistä istua jakkaralla hänen vieressään ja hän silitti pienellä, kapealla, laihalla kädellään minun hiuksiani ja sanoi: »Rakas pikku Thymi kultaseni, mikähän sinusta tulee! Jospa minä olisin saanut edes sinut kasvattaa suureksi asti.» Minä en tiennyt oikein, mitä siihen olisi pitänyt vastata. Mieleni tuntui vaan kovin raskaalta ja surulliselta.

Kerran minut herätettiin keskellä yötä. Kun avasin silmäni, seisoi hoitajasisar sänkyni ääressä.

»Pue päällesi, pikku Thymian, ja seuraa minua», sanoi hän. »Sinun rakas äitisi menee taivaaseen ja tahtoisi sanoa sinulle hyvästi.» Minä aloin ääneeni itkeä, mutta sisar sanoi että minä en saisi itkeä, minä tekisin sillä rakkaan äitini eron vaikeammaksi; sillä se oli hänelle suuri armo ja onni, että hän pitkien kärsimysten perästä vihdoin pääsisi sinne ihanaan paratiisiin. Koetin heti pidättää itkuani, sillä minä tunsin sisarta kohtaan ääretöntä respektiä.

Äidin makuuhuoneessa oli Frieda täti ja pastori, ja vuoteen vieressä pöydällä paloi vahakynttilöitä, sillä äidille oli yöllä annettu herranehtoollinen. Isä oli viereisessä huoneessa. Äitiä tuskin näkyi vuoteesta, niin valkeat ja pienet olivat hänen kasvonsa…Minua pelotti kovin, kun hänen kurkkunsa korisi niin kamalasti.

Minut nähdessään hän kävi kovin levottomaksi. Hän tavotteli minua molemmin käsin, minun täytyi kumartua hänen ylitsensä ja suudella häntä molemmille poskille ja hän piti kiinni minun kasvoistani kosteilla, kylmillä käsillään ja huokaili lakkaamatta ja puhui, mutta en minä voinut saada paljon selvää hänen sanoistaan. Luulen hänen sanoneen, että hän olisi niin kovin mielellään tahtonut ottaa minut mukaansa. Ja sitten hän taas suuteli minua, huudahti samassa tuskasta ja taas kuului semmoinen korina, että se ihan hirvitti. Pastori sanoi: »Jättäkäämme Teidän lapsenne Vapahtajamme turviin, rakas rouva Gotteball. Rukoilkaamme.» Mutta äiti ei kuullut mitään, hän itki niin kauheasti ja minä myös. Silloin kuulin sisaren sanovan hiljaa pastorille: »Lapsi täytyy saada täältä pois. Hänen näkemisensä vain lisää rouva paran tuskia eikä hän pääse ollenkaan rauhottumaan.» — Ja sitten suuteli äiti minua vielä kerran, ja kun hän taas sai ankaran kohtauksen, otti sisar Anna minua kädestä ja vei minut takaisin omaan huoneeseeni. En ollut enää päästä ensinkään uneen, mutta viimein kuitenkin nukahdin. Aamulla tuli sisar taaskin luokseni ja sanoi että äiti oli yöllä muuttanut parempaan elämään.

Tämä tapahtui tiistaina, ja sunnuntaina äiti haudattiin. Se oli kauhea viikko. Äiti makasi vierashuoneessa. Minä pelkäsin häntä, kun hän makasi siellä niin kankeana ja jääkylmänä, mutta minun kuitenkin teki mieleni päästä katsomaan häntä. Sunnuntaina oli hyvin kaunis ilma. Kun puolipäivän aikaan seisoin ovella, tuli siihen Fite Raasch ja Lide Peters ja pyysivät minua heidän kanssaan marmelia [eräänlainen peli, johon käytetään pieniä, pyöreitä kivi- tai lasikuulia] pelaamaan ja minä läksin. Me menimme meidän talomme edessä kasvavien lehmusten alle, ja minä voitin Fite Raaschilta heti paikalla kaksikymmentä kuulaa. Kun yritin niitä vetää puoleeni, sieppasi hän niistä kaksi pois ja livisti tiehensä. Minä perässä, Lide samoin, ja yhtäkkiä, en ymmärrä miten se oli käynyt, olimmekin hippasilla, huusimme ja nauroimme täyttä kurkkua, ja minulta oli samassa kaikki suru unohtunut enkä tiedä milloin taas olisinkaan muistanut sitä ajatella, jollei Frieda täti olisi kesken kaikkea ilmestynyt paikalle. Hänellä on tosiaankin erityinen kyky ilmaantua äkkiarvaamatta kuin mikäkin deus ex machina etenkin semmoisiin paikkoihin, missä häntä kaikkein vähimmin kaivattaisiin.

»Thymian!» huusi hän vihaisesti, »tyttö, oletko sinä niin jumalattoman sydämetön, ettet sinä edes tätä päivää malta pysyä rauhassa, jona sinun äitisi hautaan viedään?»

Minä aloin katkerasti itkeä, sillä nyt käsitin todellakin tehneeni kovin pahasti. Täti silitti minun poskiani ja huokasi.

»Sinä pikku raukka! Sinä et voi tyhmyydessäsi aavistaa, mitä sinulta tänään viedään», hän lausui ja kirkkaat kyyneleet valahtivat hänen poskilleen.

Kello neljä vietiin äiti kirkkomaahan. Pastori piti puheen, jossa hän kääntyi myöskin minun puoleeni ja kehotti minua aina pysymään hyvänä ja varotti milloinkaan unohtamasta että äidin viimeinen ajatus oli ollut rukous minun puolestani. Paljoa en minä siitä kuullut, maailma musteni äkkiä silmissäni ja mitä senjälkeen tapahtui, siitä en tiedä mitään. Minä olin nimittäin pyörtynyt hautuumaalla ja vasta paluumatkalla tulin taas tajuuni. —

Äidin hautajaisten jälkeinen aika oli hyvin ikävä. Talo tuntui minusta niin äärettömän suurelta, siinä oli aivan kuin jokin aukko. Se oli aivan toisenlaista kuin ennen, kun äiti oli Davosissa. Usein hiivin salaa hautuumaalle ja istuin äidin hautakummulle. Valkeista seppeleennauhoista luin siellä sanat: Hyvästi, me tapaamme toisemme! — Pastori sanoo myös aina, että me saamme taivaassa nähdä toisemme, mutta silloin minä en voinut käsittää, miten olisi mahdollista vielä joskus nähdä ihmistä, joka on kerran peitetty syvään maan sisään. — Monta seikkaa, joita äidin eläessä en koskaan ollut tullut ajatelleeksi, johtui nyt mieleeni. Muistin miten usein hän oli ennen ottanut minut syliinsä ja minua hyväillyt. Tunsin kovin kaipaavani hänen suudelmiaan. Olin mielestäni niin yksinäinen ja kaikkien hylkäämä.

Iltaisin oli hautuumaalla hyvin kaunista. Lehmukset kukkivat ja narsissit tuoksuivat. Minä suljin silmäni ja uneksin, että äiti liiteli valkeassa puvussa minun luokseni ja suuteli minua. Monta kertaa olin näkevinäni hänet niin selvästi, että ojensin käteni tarttuakseni häneen kiinni.

Kerran tuli isä kymmenen aikaan illalla hakemaan minua kotiin hautuumaalta. Hän näytti minusta hyvin hämmästyneeltä.

»Mutta Thymi, pikku enkelini, en minä ole voinut aavistaakkaan, että sinä täällä oleksit ja suret yksinäsi», sanoi hän. »Frieda tädiltä sain sen tänään kuulla. Sitä sinä et saa tehdä, kultaseni. Sinun täytyy koettaa rauhottua. Kerranhan meidän täytyy kaikkien kuolla, mutta ennenkun niin pitkällä ollaan, tulee meidän nauttia siitä mitä elämä meille tarjoo. Minä otan sinut syksyllä mukaani Hamburgiin, vien sinut sirkus Renziin ja ostan sinulle nuken, joka on niin suuri kuin oikea lapsi. Lupaa minulle, ettet enää lähde salaa kirkkomaalle.»

Minä lupasin sen enkä tämän jälkeen pitkään aikaan siellä käynytkään. Elämä luisti vähitellen takaisin entiseen uraansa. Frieda täti juoksi alituiseen meillä nuuskimassa, haukkui ja morkkasi kaikkea — niinkuin tavallisesti. Hän olisi tahtonut isää ottamaan jonkun vanhanpuoleisen, arvokkaan naisen meidän taloutemme hoitajaksi. Mutta siihen ei isällä ollut halua, hän sanoi äidin pitkän sairauden tulleen maksamaan niin kovin paljon, ja hänen pitäisi nyt saada edes hiukkasen hengähtää. Me tulimmekin aivan hyvin toimeen niillä kahdella palvelijalla, jotka meillä oli. Kyökkipiika olikin jo vanhemmalla puolen ikää ja ollut meillä seitsemän vuotta. Sisäkkönä oli siihen aikaan Lene Hannemann, kalastaja Hannemannin tytär Wiedemanngasselta. Lene oli vasta seitsentoistavuotias, hyvin sievä ja herttainen tyttö. Hän leikki paljon minun kanssani. Valitettavasti hän joutui jo syyskuussa pois meiltä aika rytäkällä. Mistä syystä, sitä en tiedä, eikä asia olisi minua liikuttanutkaan, jollei siihen olisi liittynyt tärkeä tapaus minun omassa elämässäni.

Eräänä päivänä ilmestyi meille Hannemannin vaimo, nosti hirveän metelin ja huusi että Lenen piti paikalla panna kapineensa kokoon ja lähteä hänen matkaansa. Pihalla hän tapasi isän, asettui hänen tiellensä, syyti hänelle suut silmät täyteen haukkumasanoja ja käytteli rautaista kalapuntariaan sillä tavalla, että minä jo pelkäsin hänen sillä iskevän isää. Sanat tulvivat hänen suustaan semmoisella vauhdilla, että minä en ymmärtänyt niistä kuin pari kolme, ja ne eivät olleet juuri hienoimpia. Isä käski hänen mennä hiiden kattilaan, mutta ei hän siitä muuta kuin yltyi ja juoksi viimein kyökkiin, jossa hän kirkui minkä jaksoi: »Senkin kirottu roisto! Rouva raukan ruumis on tuskin ehtinyt jäähtyä haudassa, ja nyt tuo hylky jo ahdistaa nuoria tyttöjä. Pitäisi vetää raato koivista orteen ja savustaa.» Minusta tuntui oikein kamalalta, luulin jo tuon vaimon tulleen hulluksi; tuntui oikein hyvältä, kun hän vihdoin poistui ja vei Lenen muassaan.

Kun minä kaksi päivää tämän tapauksen jälkeen tulin koulusta, istui puolet meidän sukukuntaamme pyöreän pöydän ympärillä arkihuoneessa kahvia juomassa. Eno Henning ja täti Wiebke, eno Pohns ja täti Frauke ja tietysti tuo iankaikkinen Frieda täti. Isän kasvot punottivat kuin olisi hän ollut jostain hämillään tai kiihdyksissä.

»Tuleppas tänne, Thymi», hän sanoi, »täällä on pidetty suuri perheneuvottelu sinun tähtesi. Tädit ja enot arvelevat, että sinut pitäisi lähettää T—n kasvatuslaitokseen. Mitäs sinä siihen sanot? Tahdotko mennä sinne?»

»Thymillä ei ole mitään sanomista eikä tahtomista tässä asiassa, hän kuuntelee ja tottelee ja hyvänä lapsena tekee sen, minkä me aikaihmiset hänelle edullisimmaksi harkitsemme, lausui Frieda täti kovalla, terävällä äänellänsä.

»Sinä vanha varis», ajattelin minä itsekseni, mutta pidin visusti suuni kiinni.

»Niin tietysti, niin tietysti, hän tottelee», matki Henning eno, ja tädit nyökyttivät suostumustaan aivan kuin eräänlaiset nuket, joiden päät voidaan panna heiluvaan liikkeeseen.

Minä huomasin kyllä, että tämä ei ollut ollenkaan isälle mieleen, mutta hän on liian hyvä eikä hän voi sanoa Frieda-tätiä vastaan mitään, kun tämä panee suuvärkkinsä käymään. Niinpä sitte päätettiin, että minä menen lokakuun 1 päivänä. T——hen. Sukulaisten pois lähdettyä koetti isä lohduttaa minua, lupasi noutaa minut jälleen pian kotiin ja sanoi käyvänsä kerran kuukaudessa minua katsomassa ja silloin hänellä olisi aina mukanansa hyviä tuomisia minulle.

Minä luulin ensin että minulla ei olisi mitään kirjotettavaa, mutta nyt kun olen kerran päässyt alkuun, näyttää asioita riittävän jos miten. Jos tahtoisin kertoa kaikesta, mitä olen T——ssä saanut kokea, niin siihen menisi ainakin puolet tästä kirjasta. Koskettelen sentähden ainoastaan tärkeimpiä asioita.

Ensiksi jouduin asumaan pastori Flaun luo. Siellä oli paitsi minua kaksi muuta koulutyttöä. Järjestys pastorin taloudessa oli semmoinen, että se täydellisesti oikeutti hänen nimensä [flau = voimaton, veltto]. Rouvalla oli viisi pientä lasta, mutta ei yhtäkään palvelustyttöä, vaan sen sijaan kolme talousoppilasta, jotka maksoivat kukin 350 markkaa vuodessa. Näillä kolmella tytöllä oli jokaisella määrätty työnsä taikka »viikkonsa», niinkuin he sanoivat. Yksi oli kyökissä, toinen siivosi huoneet, kolmas hoiti lapsia. Joka viikko vaihtuivat heidän toimensa. Vuoden lopussa olivat he siten oppineet kaikki talousaskareiden eri haarat, pastorin rouva oli saanut ilmaiseksi työnsä teetetyksi ja ansainnut sen lisäksi 1000 markkaa. Itse hän, rouva, kirjotteli joutohetkinään romaaneja. Hänen elämänsä ihanin unelma oli, sanoi hän, nähdä kerta nimensä jonkun kertomuksen alla Gartenlaubessa [tunnettu saksalainen aikakauslehti].

Ruokajärjestys oli tämmöinen: sunnuntaina paistia, maanantaina frikadellia, tiistaina kalopsia, keskiviikkona ja torstaina lihamureketta, perjantaina hakattua lihaa ja lauantaina muhennosta soppalihasta taikka, jos hyvin sattui, täytettyä selleriä tai myös kaalikäärylöitä. Kerran oli ylisuperintendentti meillä vieraana ja silloin tarjottiin muun muassa frikadellia. Tuo vanha herra kehui niitä ylenmäärin ja pyysi saada tietää niiden reseptin. No — itsekullakin on oma makunsa, mutta meille teki pahaa jo niiden paljas näkeminen. Isä kävi katsomassa minua joka kuukauden ensimäisenä sunnuntaina ja toi minulle aina paljon suklaata. Ja melkein joka kerta sain kymmenmarkkasen taskurahoiksi. Silloin minä söin konditoriassa vatsani täyteen, jos oli täytynyt nousta nälkäisenä päivällispöydästä. Joskus pistäysi Meinertkin minua tervehtimässä. Vuoden kuluttua siirrettiin Flau toiseen paikkaan. Minä jouduin silloin kahden vanhan neidin luo, jotka pitivät täyshoitolaisia. Kaikkiaan oli meitä siellä seitsemän tyttöä. Muut olivat tilanomistajain tyttäriä maalta, kaikki olimme melkein samanikäisiä ja kaikki kävimme tietysti neiti Lundbergin korkeammassa tyttökoulussa. Tämä minun uusi asuntoni oli siinä suhteessa entistä parempi, että ruoka oli hyvää ja aivan vieressä asui kymnaasinopettaja, joka myöskin piti koululaisia, nimittäin poikia, joista me voimme saada seuraa itsellemme. Meidän emäntämme, Sassin neidit, olivat opettajan perheen kanssa pahoissa väleissä kanojen tähden. Opettajan kanat tulivat näet aina Sassin puutarhaan, kuopivat neitien parsantaimet maasta ja panivat kukkapenkit nurin. Neidit vaativat opettajaa pitämään kanansa kotona, mutta sieltä vastattiin, että ne ovat olleet muiden kanoja, heidän, kanansa eivät käy missään pahanteossa. Nyt oli kuitenkin asianlaita se, että kellään muilla naapureilla ei ollut kanoja. Kymmenittäin vihaisia kirjeitä vaihdettiin näiden kanojen vuoksi, ja vallan ihmetapaus oli, jos joskus eivät opettajan kanat olleet pääaineena meidän pöytäpuheissamme.

Vaikka meitä oli ankarasti kielletty puhumasta opettajan hoitolaisten kanssa, niin me tutustuimme heihin kuitenkin. Tämä tapahtui päivällishetkellä, neitien kiikkuessa, kun me tytöt olimme puutarhan lehtimajassa ja pojat aidan toisella puolella urheilukentällä. He silloin kiipesivät aidan yli ja tulivat meidän tykömme tai istuivat korkeilla voimistelutelineillä, josta he voivat hyvin nähdä meidät ja puhella kanssamme. Useimmat heistä olivat meidän seuduiltamme ja muutamia olin jo ennen oppinut tuntemaan sukulaisten luona käydessäni. Siellä oli myöskin minun parhaan ystäväni Anni Meierin serkku, Boy Detlefs. Hän ja Anni aikovat mennä naimisiin, kun Boy on ensin päässyt tohtoriksi, hän on nimittäin päättänyt ruveta lääketiedettä tutkimaan. Silloin hän oli vasta sekundalla [sekunda = kymnaasin viimeisen edellinen luokka]. Sitten oli siellä vielä oikea kreivi, Casimir Osdorff. Osdorff kahdella f:llä, se on näet jalosukuisempaa, sanoo hän. On olemassa myöskin Osdorfin suku, joka kirjottaa ainoastaan yhden f:n nimeensä, mutta se on vain tavallista pikku aatelia, sanoo Osdorff.

Meillä oli jokaisella oma vakituinen ystävänsä, ja minun osalleni oli tullut Osdorff. Ei häntä voi sanoa juuri kauniiksi. Alahuuli pistää liiaksi esiin, kasvot näyttävät vähän pöhöttyneiltä ja hänen harmaat silmänsä ovat ihan sen näköiset kuin hän aina nukkuisi. Anni sanoo hänen silmiään kalansilmiksi. Semmoinen on hän vielä nytkin. Boy Detlefs väittää että Osdorff on auttamattoman tyhmä ja laiska. Mutta hänessä on jotain, joka minua heti alusta pitäen erityisesti miellytti ja miellyttää vieläkin, nimittäin hänen saappaansa ja kätensä. Minä en ole milloinkaan ennen nähnyt niin erinomaisia saappaina enkä niin ihastuttavia käsiä. Saappaat sopivat jalkaan kuin valetut, ovat kiiltävät ja liukkaat kuin ankeriaan nahka, ja kädet ovat valkeat ja pehmeät kuin sametti ja kynnet niin kauniin ruusunpunaiset ja valkeareunaiset kuin kaikkein hienoimmilla naisilla.

Casimir Osdorff on nuorimman edellinen kuudesta lapsesta ja isä on kuollut. Suurta omaisuutta ei perheellä ole. Vanhin poika perii maatilan, ja kun tämä on kiinnitetty veloista ja yli arvonsa, ei siinä jää juuri paljon muita lapsia varten. Koulusta päästyään oli hänellä aikomus antautua metsänhoito-alalle. Mutta lähimpänä huolena hänellä oli nyt suorittaa yksivuotisen tutkinto, s.o. hankkia todistus semmoisista tiedoista, jotka oikeuttavat pääsemään asevelvollisuuden suorittamisessa yhdellä vuodella. Sen saaminen näytti kuitenkin vaikealta.

Osdorff ei lainkaan salannut sitä, että oppiminen oli hänelle vastenmielistä. Hän sanoo että nykyinen yhteiskuntajärjestys on aivan kelvoton ja että koko valtio menee ennen pitkää nurin, jollei voimakas taantumus pääse pian ohjaksiin. Sen sijaan että niin monia miljooneja tuhlataan kaikenlaisiin hassutuksiin ja hallitus mielistelee roskaväkeä myöntämällä sille jos jonkinlaisia etuja ja oikeuksia; pitäisi hänen mielestään perustaa erityinen kunnia-apuraha varattomia aatelisia varten. Tämän rahaston koroista jaettaisiin kaikille todellisesti jalosukuisille varattomille aatelishenkilöille semmoisia apurahoja, että heille kävisi mahdolliseksi ilman työtä tekemättä elää säätynsä arvon mukaisesti, niin ettei puhdasveristen ylimysten tarvitseisi jokapäiväistä leipäänsä varten kilpailla alhaisten porvarien kanssa. Tästä olisi vain valtiolle etua, koska aateli sen kautta voimistuisi. Sillä, sanoo hän, on olemassa ainoastaan kolme oikeutettua säätyä: aateli, papisto ja köyhälistö. Niiden välillä olevat kansanluokat, niin sanottu keskisääty, ovat liika kasvannainen valtiossa. Aatelin tehtävä on hallita ja käskeä, köyhälistön totella ja tehdä työtä, ja pappien velvollisuus on ylläpitää hyvää järjestystä. Porvaristo on se maaperä, jossa kaikki yhteiskunnalliset levottomuudet ja vallankumoukset itävät. On tosiaankin häpeällistä, että nuoren, lahjakkaan, vanhasta ylhäisestä suvusta syntyneen miehen, niinkuin hän, Osdorff kahdella f:llä, täytyy painaa samaa koulunpenkkiä talonpoikaisnulikkain ja porvarien poikien kanssa ja sietää porvarillisten opettajain haukkumisia. Tuntikausia hän välistä selitti minulle näitä mielipiteitänsä, joita en minä suinkaan menisi allekirjottamaan, mutta jotka kuitenkin tuntuivat minusta niin omituisilta ja huvittavilta, että useinkin niitä mielelläni kuuntelin.

Toiset tytöt tahtoivat kaikki mennä naimisiin ystäviensä kanssa, mutta Osdorff sanoi minulle heti alussa, että hän ei voinut minua naida. Joitakuita vuosia sitten, kertoi hän minulle, oli hän rakastunut erään kälynsä kaukaiseen sukulaiseen. Järkevänä miehenä hän ei ollut kumminkaan tunteitaan heti ilmaissut, vaan oli ensin tahtonut ottaa tarkan selon kaikesta, mikä koski tytön sukulaisuussuhteita. Ja silloinpa oli tullut ilmi, että hänen äitinsä suvun kantaäiti oli ollut saksenilaisen salaneuvoksen tytär nimeltä Düppel. Ei milloinkaan hän olisi voinut antaa itselleen anteeksi, jos hän kevytmielisesti annetun lupauksen kautta olisi suvulleen semmoisen häpeän tuottanut. Hänen velvollisuutensa, josta hän oli ylpeä, sanoi hän, oli pitää vaakunakilpensä puhtaana, ja tuo kantaäiti Düppel olisi tehnyt siihen ruman tahran. Minun täytyy sanoa, että hänen suoruutensa teki minuun miellyttävän vaikutuksen. Muuten minua hänessä miellyttää, niinkuin olen jo sanonut, ainoastaan hänen kyntensä ja kätensä.

Minun käyntini neiti Lundbergin koulussa keskeytyi hyvin pian. Olin ollut juuri puoli vuotta ensimäisellä luokalla, kun sattui tapahtumaan jotakin, joka lopetti minun oleskeluni T—ssä siihen paikkaan. Kävi nimittäin näin. T—ssä vietettiin eräät suuret häät, joihin oli kutsuttu muiden muassa sekä Sassin mamsellit että opettajan perhe. Viikkokausia olivat meidän neitimme neuvotelleet, mitä tässä tukalassa asemassa olisi tehtävä. Kanajuttu oli yhä vielä vireillä ja välit opettajan kanssa yhtä huonot kuin ennenkin, mutta toiselta puolen oli myös kovin vaikea jäädä häistä pois. Lopuksi he päättivät kuitenkin mennä ja kohdella vihollisiaan niinkuin he olisivat olleet tyhjää ilmaa.

Me olimme opettajan poikain kanssa sopineet, että tuona hääpäivänä tehtäisiin yhteinen huviretki »Viheriän puun» ravintolaan. Se tahtoo sanoa Anni Meier, Lina Schütt ja minä, Boy Detlefs, Heite Butenschön ja Osdorff. Muut tytöt eivät uskaltaneet. »Viheriä puu» on yksinäinen ravintola tunnin matkan päässä kaupungista ja kuuluisa hienoista grogeistaan.

Me läksimme matkaan viiden ajoissa iltapäivällä ja kuljimme niin hitaasti, että kello läheni seitsemää, kun olimme vihdoin perillä. Saatuamme itsellemme huoneen tilasimme heti kuusi grogia, kilistimme ja joimme. Se poltti kieltä kuin tuli, enkä minä voi sanoa sen maussa mitään hienoa tunteneeni, mutta Boy sanoi että meidän pitäisi tilata vielä toiset lasit, muuten näyttäisi kovin moukkamaiselta, ja etteihän sitä muutenkaan käy yhdellä jalalla seisominen. Minä ajattelin: kävi miten kävi… pidätin henkeäni ja otin niinkuin lääkettä… Mutta kummallista, tuntui aivan siltä kuin emäntä olisi tällä kertaa pannut parempaa rommia ja enemmän sokeria, sillä toinen lasi maistui paljon paremmalta, vaikutti niin ihanan lämpimän tunteen ja teki mielen iloiseksi. Sen perästä joimme vielä yhden lasin, »koska se niin hyvältä maistui», sanoi Boy Detlefs, tulimme yhä riehakammiksi ja nauroimme kuin hupsut. Sitten komensi Boy sisään boolin ja sanoi että nyt vietettiin hänen ja Annin kihlajaisia, ja siitäkös meidän ilomme oikein yltyi ja kaikki me joimme sinunmaljat toistemme kanssa. Viimein tuli minulle paha elämä ja toiset eivät myöskään enää jaksaneet. Neljännestä yli yhdeksän aloimme tehdä lähtöä, mutta kello oli jo pian kymmenenkin, ennenkun päästiin todella lähtemään. Kun astuin lämpimästä huoneesta ulkoilmaan, rupesi kaikki pyörimään silmissäni ja olisin varmaan mennyt kumoon, jollei Boy Detlefs olisi seissyt takanani ja tarttunut minuun kiinni.

»Se on oikein, Thymian», sanoi hän, »pysy meidän luonamme, parempi sinun on olla ihmisten joukossa kuin tuon vähämielisen kumppalina. Osdorffilla on tänä iltana tarpeeksi työtä monien f:iensä kantamisessa, sillä nyt hänellä ei ole niitä ainoastaan nimessään, vaan niitä on koko pääkin täynnä. Mutta muuta siellä ei olekkaan…» Ja pitäen minua kädestä, koputti hän Osdorffia, joka oli todellakin surkeannäköinen, toisella kädellään takaraivoon ja huusi: »Kuuletko miten se kajahtaa ontolta!» Meidän täytyi nauraa. Mutta Anni hyökkäsi takaapäin kuin haukka, iski kiinni minun käteeni, josta Boy piteli, ja huusi että minulla ei ollut mitään tekemistä hänen sulhasensa kanssa. Silloin otti Boy hänet toiseen kainaloonsa ja niin sitä lähdettiin.

Mutta kun ulkoilma oli vähän ennättänyt meihin vaikuttaa, niin rupesi tuntumaan oikein pahalta. Anni valitti surkeasti, että hän ei jaksanut kävellä, suurella vaivalla minäkin eteenpäin pääsin, ja Lina Schütt kykeni töintuskin pystyssä pysymään, mutta pojat, nimittäin Boy Detlefs ja Butenschön, pitivät meistä kiinni ja hinasivat muassaan. Silloin kuului yhtäkkiä jysähdys. Osdorff, joka kävellessään piti kiinni Linasta, oli kaatunut nenälleen ja vetänyt Linan mukaansa, ja vähältä piti, ettemme menneet kumoon kaikki tyynni. Sillä välin kun Boy ja Butenschön koettivat antaa ensimäistä apua noille maantien loassa piehtaroiville, hoipertelin minä Annin kanssa ojan reunalle. Siellä minä istuin jollekin kivelle ja Anni heittäytyi vatsalleen märkään ruohikkoon ja alkoi huutaa, että hän kuolee, että hän ei astu enää askeltakaan eteenpäin ja ettei hän välitä missä hän kuolee, kun kumminkin loppu kohta tulee. Kukaan ei häntä kuunnellut, sillä Boylla ja Butenschönillä oli täysi työ koettaessaan saada Osdorffia ja Linaa jaloilleen ja viimein he onnistuivatkin saamaan Linan seisoalleen, mutta kävelijäksi hänestä ei ollut enää. Pojat neuvottelivat, mitä nyt olisi tehtävä, ja pääsivät lopuksi siihen tulokseen, että heidän täytyi juosta kaupunkiin hakemaan hevosta, voidaksemme kaikki ehtiä kotiin ennenkun portit kiinni pantaisiin. He lähtivät siis kaupunkiin ja me jäimme siihen missä olimme.

Lina ja Anni ulvoivat kilpaa, Osdorffin makuupaikalta kuului aivan kuin sian röhkinää, ja sitten rupesivat tytöt oksentamaan. Silloin rupesi minunkin mieltäni kääntämään niin, että olin seurata heidän esimerkkiään, ja sitä välttääkseni siirryin heistä vähän syrjemmäs, mutta jalkani olivat niin raskaat, että täytyi heti jälleen istuutua. Minä huomasin kyllä olevani yhtä päihtynyt kuin toisetkin, mutta minä näin, kuulin ja ymmärsin kaikki. Kun päätäni kovin kivisti, paneuduin pitkäkseni ruohikolle ja katselin ympärilleni. Kuun valo kuvastui sadevesilammikoista tiellä, ja miljoonittain tähtiä kiilui taivaalla. Katsellessani siinä ylöspäin tuntui minusta äkkiä siltä kuin kaikki nuo tähdet olisivat kirkkaita ihmissilmiä, ja kaksi erittäin loistavaa niistä oli olevinaan minun rakkaan äitivainajani silmät. Silloin minun täytyi sulkea omat silmäni, minä en hirvinnyt katsoa noita tähtiä. Minun kouristi sydäntäni ja minua hävetti hirveästi. Nyt minä ymmärsin, miten rumaa ja sopimatonta oli, että koulutytöt joivat itsensä humalaan ja makasivat tiedottomina pitkin tietä kuin eläimet. Mutta kukapa sitä olisi osannut ajatella, että tuo lemmon juoma semmoisen vaikutuksen tekisi. — Silloin ennen, Therese-Krones-iltana, oli aivan toista. Sen minä nyt sain selville, että samppanjahumala on jotain paljon hienompaa kuin tavallinen rommipätkä, siinä on jokseenkin sama erotus kuin hienon rotukoiran ja maatiaispiskin välillä. — Vähän ajan kuluttua ajettiin siitä rattailla ohi. Kun niissä olijat kuulivat Annin ja Linan valitukset, pysähtyivät he meidän kohdallemme ja astuivat maahan. Siinä oli joku teurastaja kaupungista ja pari karjakauppiasta, ja nämä miehet keräsivät nyt Osdorffin ja tytöt rattaillensa, ja aika lailla lysti heillä näytti olevan. Etten jäisi yksin tielle, kiipesin minäkin ylös, mutta aivan omin voimin, sillä minun pahoinvointini alkoi vähitellen mennä ohi. Mitä kaikkia raakoja sukkeluuksia me matkalla kuulimme »hienoista tytöistä» ja »sivistyneistä pojista», sitä ei mikään kynä voi kirjottaa. Kiirastulessa ei sielujen tarvinne kärsiä pahempaa piinaa kuin minun niinä hetkinä. Anni ja Lina eivät olleet vielä siinä tilassa, että olisivat voineet kaikkea käsittää, mutta minä olen sillä matkalla sovittanut kaikki syntini, mitä sinä iltana olin tehnyt, sen voin hyvällä omallatunnolla sanoa.

Minä pistin sormet korviini päästäkseni kuulemasta mitä he sanoivat, niin hirveää se oli. Kaupunkiin päästyä purkivat miehet elävän kuormansa teurastajan puodin eteen. Sieltä tuli emäntä ulos lamppu kädessä ja hänen perässään palvelustytöt ja kisällit, ja nytkös nauru kaikui ja sukkeluuksia sateli entistä tiheämmin. Miten Osdorff pääsi kotiin, sitä en ymmärrä. Sassin palvelustytöt laittoivat Linan ja Annin sänkyyn, ja Linaa varten täytyi hakea lääkäri. Minä koetin sitä kyllä estää, mutta hän huusi kuin riivattu ja sanoi heti paikalla kuolevansa, aivan niinkuin Anni vähää ennen.

No, seuraavana aamuna tietysti koko kaupunki puhui meidän retkestämme. Neiti Lundberg lähetti meidät iltapäivällä koulusta kotiin, ja asiasta alkoi ankara tutkinto. Tulos tästä oli se, että meidät kaikki kolme erotettiin koulusta. Neiti Lundberg sanoi, että semmoista rikosta siveyttä ja hyviä tapoja vastaan ei hänen ollut vielä ennen tarvinnut koulunsa aikakirjoihin merkitä, ja että meidän esimerkkimme tulisi vaikuttamaan turmiollisesti muihin tovereihin; hänen koululleen oli elinehtona pitää kaikki huonot ainekset itsestään loitolla. Anni ja Lina ulisivat vallan surkeasti ja Anni oli niin hävytön, että yritti työntää kaiken syyn minun niskaani, mikä ei häntä kuitenkaan yhtään auttanut.

Mitä taas poikiin tulee, niin Osdorffin kävi samoin kuin meidänkin, hänet ajettiin häpeällä pois koulusta — huolimatta hänen kahdesta f:stään. Boy Detlefs ja Butenschön pääsivät asiasta varotuksella, mikä minusta oli aivan väärin, sillä ei heidän puolellaan ollut mitään muuta lieventävää asianhaaraa kuin se, että he osasivat kestää humalansa paremmin kuin Osdorff parka. Pahat kielet väittivät, että johtaja ei ollut voinut olla kovin ankara Boylle, koska rouva Detlefs toi johtajan rouvalle joka lauantai lahjaksi suuren kimpaleen voita ja tiun munia. Liekö totta, en tiedä.

Toiset tytöt itkivät yötä päivää ajatellessaan, mitä heidän vanhempansa tulevat sanomaan. Minä en yhtään. Minä tiesin kyllä, että isä ei olisi minulle vihainen. Ainoastaan Frieda tätiä muistaissani tunsin vähän levottomuutta.

Seuraavana iltana haki isä minut pois. Hän ei ollut ensinkään vihainen, haukkui vaan neiti Lundbergiä ja sanoi hänen menetelleen äärettömän pikkumaisesti ja ahdasmielisestä, kun oli meidän lapsellisen hairahduksemme niin mustaksi maalannut. Ennen kaikkea hän oli kuitenkin iloinen siitä että minä tulin taas kotiin, hän sanoi, sillä hän oli minua kovasti kaivannut. Minä olin myös iloinen.

Kotona olivat seppelöineet portin ja sen päällä oli kultakirjaimilla
»Tervetuloa.» Se liikutti minua niin suuresti, että itkin ilosta.

Kotona oli melkein kaikki ennallaan, se vaan eroa entisestä, että vanhan kyökkipiian sijalla oli nyt emännöitsijä talossa, hauskan näköinen ihminen, mutta kovin paksu. Neiti Reinhard oli hänen nimensä. Illallisen jälkeen, kun emännöitsijä oli poistunut ja Meinert mennyt jälleen apteekkiin, istui isä minun viereeni sohvalle ja keskusteli minun kanssani vakavasti, niinkuin olisin ollut jo täysikasvuinen nainen. Hän valitti että taloudenhoito tuotti hänelle paljon harmia. Nykyinen emännöitsijä oli jo neljäs kahden vuoden kuluessa. Kunhan minä varttuisin niin isoksi, että voisin ottaa koko talon komennon haltuuni, niin päästäisiin mokomasta surkeudesta. Sitten piteli hän minun päätäni vasemmalla kädellään, tarkasti kauan aikaa minun kasvojani ja silitti toisella kädellään mustia palmikkojani ja sanoi minun tulleen kauniiksi, hyvin kauniiksi. Kunhan kasvaisin isommaksi, niin saisin matkustaa hänen kanssaan kylpypaikkoihin, joissa voisin tehdä hyviä tuttavuuksia; olisi vahinko, jos minä jäisin tänne meidän nurkkalaamme homehtumaan ja joutuisin jonkun täkäläisen poroporvarin vaimoksi.

»Tiedätkö Thymi, kenen näköinen sinä olet?» kysyi isä. Ravistin päätäni.

»Äitiä sinä et muistuta. Hänellä oli pienet, miellyttävät kasvot, mutta mikään kaunotar hän ei ollut. Minulta et sinä myöskään ole kauneuttasi perinyt. Mutta pyydäppä kerta Frieda tätiä näyttämään sinulle kantaäitisi madame Claire Gotteballin kuvaa — se lienee jossain hänen rojujensa joukossa — ja siitä sinä löydät omia piirteitäsi. Hän oli ranskalainen synnyltään ja on mahtanut olla pikantti kaunotar.»

»En minä osaa sitä sinulle oikein selittää. 'Pikantti' kaunotar on semmoinen kaunotar, josta miehet pitävät. Nyt sen tiedät.»

Niin, nyt minä sen tiesin, mutta eipä asia sillä ollut juuri selvemmäksi tullut.

Tästä lähtien alkoi elämä taas kulkemaan tavallista jokapäiväistä rataansa. Viimeisen puolen vuotta ennen ripillepääsyäni kävin neiti Vieterichin koulussa. Eräänä päivänä tapasi minut suuri yllätys. Tulin joltain asialta täti Wiebke Henningin luota ja Bismarckstrassen kulmassa kävelee minua vastaan — Casimir Osdorff. En ollut uskoa silmiäni, mutta hän se oli itse, ilmielävänä. Ja syykin hänen täällä oloonsa on sangen luonnollinen. Hän on tohtori Bauerin oppilaitoksessa, jossa hänestä pitäisi viimeinkin leivottaman yksivuotinen. Tohtori Bauer on ollut aikoinaan kotiopettajana kreivi Y:ilä, joka on Berlinissä suuri herra ja Casimirin holhooja. Osdorff valitti, että hän on täällä vielä suuremmassa määrässä kuin T—ssä joutunut yhteyteen »kaikenlaisten ihmisten» kanssa. Minä lohdutin häntä ja me teimme sopimuksen tavata toisiamme vastakin. Minulla ei ole täällä kotiin palattuani ollut ketään erityistä tyttöystävää. Anni Meier on lähetetty kasvatuslaitokseen Wandsbeckiin ja Lina Schütt Kieliin. On siis sangen hauskaa, että on edes yksi toveri, jonka kanssa voi joskus puhella.

Viime vuoden kuluessa, aina minun ripillepääsyyni saakka, ei tapahtunut mitään erikoista. Emännöitsijän kanssa tulen hyvin toimeen, hän on käytökseltään miellyttävä ja ystävällinen. Kun hän ei vaan olisi semmoinen suursyömäri! Minun on vaikea sietää ihmisiä, jotka aina syövät. Se on vallan uskomatonta, millaisia annoksia hän pöydässä pistää poskeensa. Sitä paitsi on hänellä taskuissa aina jotakin, jota hän nakertelee ateriain väliajoilla. Sietämätöntä!

Keskiviikkoisin ja lauantaisin oli minulla rippikoulutunti. Ensin olivat nämä tunnit minusta kauheita, mutta pian kuitenkin totuin niihin ja viimein aloin niistä oikein pitämään.

Minä en ollut siihen saakka ollut juuri hurskas. Mutta meidän vanhalla kirkkoherralla on ihmeellinen taito puhua niin, että sanat tunkevat suoraan toisen sydämeen. Tunnin päätyttyä, kello kuuden ajoissa, alkoi jo hämärtää, ja minä silloin useinkin tein kotimatkalla suuren kierroksen saadakseni rauhassa ajatella, mitä olin kuullut. Erittäin syvästi vaikutti minuun puhe rakkaudesta, joka kaikki anteeksi antaa ja kaikki ihmisten rikokset ja synnit armollisesti pehmeillä siivillään peittää. Tätä kuullessani tuli minun mieleeni aina häpeällinen seikkailumme »Viheriän puun» ravintolassa ja tuo kauhea paluumatka kalakauppiasten rattailla. Joskin isä sydämensä hyvyydessä oli pitänyt sitä lapsellisena hairahduksena, — minä tunsin kumminkin, että se oli jotain pahaa, enkä voi poistaa mielestäni sitä ajatusta, että äiti minut silloin näki ja oli suruissaan minun tähteni. Tähän aikaan kävin taas usein äidin haudalla, ja nämä käynnit tekivät mieleni aina vakavaksi ja surulliseksi. Minä päätin tästä lähtien käydä joka sunnuntai kirkossa ja tulla hyväksi, kunnon ihmiseksi. Kirkkoherra on hyvin miellyttävä vanhus. Hänessä on jotain herttaista, lempeää, jotain luonnollista, tosi-inhimillistä, ei mitään tekopyhyyttä, ja minusta tuntui monasti siltä kuin hän puhuessaan olisi kääntynyt erityisellä rakkaudella juuri minun puoleeni.

Minun konfirmatsionipäivänäni olivat kaikki sukulaiset kokoontuneet meille. He tulivat jo aamusta, saattaakseen minut kirkkoon. Pukeutuessani minä pyörryin luultavasti pelkästä mielenliikutuksesta, mutta toinnuin pian jälleen. Isä tahtoi antaa minulle lasin konjakkia, mutta minä en voinut sitä maistaakkaan. Aina tuosta ravintola-retkestämme asti olen tuntenut voittamatonta vastenmielisyyttä väkijuomia kohtaan.

Se oli ihana juhla, kirkkoherra puhui erinomaisen kauniisti. Minä istuin kuin unessa, oli kuin urkujen sävelet olisivat nostaneet sieluni ylös ja kantaneet toiseen maailmaan, jossa sain kohdata äitini. Kun sitten polvistuimme ja kellojen soidessa lausuimme uskontunnustuksen, en voinut olla ääneeni nyyhkimättä, semmoisen liikutuksen valtaan olin joutunut. Tämän jälkeen saimme kukin raamatunlauseemme. Minun lauseeni kuului: Mutta meidän menomme on taivahissa, josta me myös lunastajaa Herraa Jesusta Kristusta odotamme. — Urut soivat hiljaa ja pehmeästi sillä aikaa kun meidät siunattiin. Sen jälkeen menimme ensi kerran pyhälle ehtoolliselle. En milloinkaan ollut ennen koko elämäni aikana tuntenut niin syvää liikutusta kuin nyt, ja isällä kiilsi myös kyyneleet silmissä, kun hän juhlallisuuden päätyttyä sulki minut syliinsä ja suuteli. Kaikki sukulaiset, enot, tädit ja serkut, tunkeilivat ympärilläni ja toivottivat onnea minulle, ja tunnuinpa mielestäni sillä hetkellä hyvinkin tärkeältä henkilöltä, koska olin ikäänkuin koko suvun keskipiste.

Päivällinen syötiin meillä salissa, jota ainoastaan erikoisissa juhlatilaisuuksissa käytetään, ja tätä päivää varten oli otettu erityinen keittäjä ja tarjoilija. Pöydässä piti eno Pohns puheen, jossa hän selitti, miten minulle nyt alkoi uusi jakso elämässäni, mutta muuten istuttiin syötäessä sangen hiljaa. Minusta tuntui oikein painostavalta, olipa melkein kuin hautajaistunnelma. Neiti Reinhard ei paljon näyttänyt itseään. Kirkosta tullessamme hän näytti itkeneeltä, ja kun arvelin päivän merkityksen häneen niin syvästi vaikuttaneen, kohosi hänen arvonsa paljon minun silmissäni. Syötyä menivät herrat arkihuoneeseen tupakoimaan ja naisväki joi kahvia toisessa huoneessa, jossa minun lahjapöytäni oli.

Minä olin saanut paljon ja kauniita lahjoja. Isä oli antanut pitkät kultaketjut kelloineen ja timanttisormuksen, Frieda täti kultaisen koristeen vanhanaikaista tekoa, joka on kulkenut perintönä meidän suvussamme, ja sitä paitsi oli siellä kaksi rannerengasta, kolme kultasormusta, kolme rintaneulaa, hopealankakoriste, monta kirjaa, kukkia ja muuta pikku tavaraa.

Kun seison siinä pöytäni ääressä näköjäni syventyneenä Gerokin »Palmunlehtien» lukemiseen, kuulen Frieda ja Frauke tätien kuiskivan keskenään ja onnistun kuulemaan muutamia sanoja. »Minun mielestäni Ludwigin pitäisi saada pian kelpo vaimo», sanoi Frieda täti, »se olisi todellinen siunaus hänelle ja Thymille ja meille kaikille…» Frauke tädin posket punottivat, hän huokasi ja lausui: »… niin, siitä saa koko suku hävetä… Sisar parkani varmaan kääntyisi haudassaan, jos tietäisi — —» Enemmästä en voinut saada selvää. Minä en osaa ajatella muuta kuin että he tarkoittivat tuota minun seikkailuani T—ssä, sillä en minä mitään muuta tiedä, jonka vuoksi äidin pitäisi kääntyä haudassaan. Ei se ollut minusta kauniisti tehty heiltä, että ottivat tuon asian esille juuri minun konfirmatsionipäivänäni, ja että Frieda täti sen asian tähden tahtoisi isän naittaa, on suorastaan naurettavaa.

Kuuden seuduissa lähtivät sukulaiset pois. Myöskin Frieda täti sanoi hyvästi. Puoli seitsemän aikaan, kun kaikki olivat jo menneet, tuli Meinert sisään ja kutsui minut apteekkiin.

»Siellä on vielä joku, joka tahtoisi onnitella sinua; Thymi», sanoi hän ja nauroi.

Minä menin ja siellä oli Osdorff. Poika parka, hänkin oli minulle lähettänyt kukkavihkon, jonka hän nyt saa maksaa vaivaisista taskurahoistaan… Isä kutsui hänet sisään juomaan lasin viiniä meidän kanssamme, myöhemmin yhtyi Meinert seuraan ja meillä oli oikein hauskaa.

Osdorffia minun tulee tosiaankin sääli. Hän on taas vetänyt reput tutkinnossa. Nyt hän koettaa edes syksyksi valmistua ja aikoo jäädä sitten vielä vuodeksi tohtori Bauerin laitokseen. Mitä hänestä sitten tulee, sitä ei hän itsekkään tiedä.

Nyt on jo viisi viikkoa kulunut minun ripillepääsystäni. Täti Frauke toi tämän päiväkirjan minulle. Olenpa utelias näkemään, tapahtuuko minulle mitään semmoista, jota kannattaisi tähän kirjottaa. Frieda täti tahtoo välttämättä lähettää minut kasvatuslaitokseen, mutta minä itse en halua ja isä on minun puolellani…

Neljätoista päivää sitten kirjotin viimeiseksi päiväkirjaani, ja nyt minulla vihdoin on taas jotain siihen merkittävää. Ei se ole tosin mitään erikoista, mutta yksitoikkoisessa elämässäni on minun käytettävä jokaista tilaisuutta hyväkseni, taikka kirjani jää muuten aivan tyhjäksi.

Siispä on minulla kerrottavana, että neiti Reinhard on mennyt meiltä pois. — Minä en ollenkaan ollut tiennyt hänellä olevan sellaisia aikomuksia. Eräänä aamupäivänä, kun astun hänen huoneeseensa, on hän paraillaan panemassa tavaroitaan kokoon ja itkee niin, ettei ole sanaa suustaan saada, kun minä kysyn, miksi hän niin päätä-pahkaa pois lähtee. Mitään oikeaa vastausta en häneltä voinut saada; hän itki ja nyyhki kuin pieni lapsi, niin että se oli vallan surkeaa nähdä ja kuulla. Minulla on sellainen kummallinen luonto, että minä en kärsi nähdä toisen ihmisen itkevän. Minulle nousee silloin aina ikäänkuin pala kurkkuun ja, ennenkun huomaankaan, ulisen minä kilpaa toisen kanssa. Juoksin sentähden kiireesti isän luo, joka luki sanomalehteä arkihuoneessa, ja kysyin mikä Reinhardin oli tullut.

»Hän on kipeä. Minä en jaksa kuulla hänen iankaikkista itkuaan ja valitustaan», isä vastasi.

»Mitenkä», sanoin hyvin hämmästyneenä, »semmoista en minä ole vielä milloinkaan huomannut. Mikä häntä sitten vaivaa?»

»Jätä minut rauhaan alituisilta kysymyksiltäsi!» ärähti isä niin vihaisesti, etten milloinkaan ollut häntä semmoisena nähnyt. Menin apteekkiin Meinertiä tapaamaan, sillä siitä minä olen myös omituinen, että minun täytyy aina päästä perille asioista, ja emännöitsijän kohtalo oli kovin käynyt minun sydämelleni. Meinert sekotti juuri jotain pulveria, ja silloin häntä ei saa häiritä, jonka tähden istuin tiskille odottamaan hänen työnsä päättymistä.

»Hänellä on vatsassa vika», sanoi Meinert, ja minä huomasin selvästi, miten hänen ylähuultaan nyki, ikäänkuin nauru olisi pyrkinyt esille.

»Sekö vaan», sanoin rauhottuneena, kun ei siinä mitään pahempaa ollut. »Se tulee tietysti ylensyömisestä. Hänhän syö pitkin päivää, aamusta iltaan.»

»Aivan oikein, Thymi, siitähän se tulee», sanoi Meinert ja räjähti nauramaan. Ja hän nauroi niin mahdottomasti, ettei ollut enää lakatakkaan. Viimein hän sai sanotuksi: »Ota tästä se oppi, Thymi, että tulee aina heretä syömästä silloin kun paraimmalta maistaa. Muuten voi saada vatsanväänteitä niinkuin Reinhardin mamselli.»

Minä jätin hänet nauramaan, sillä minua suututti, ja paiskasin oven kiinni. Emännöitsijä parkaa tulee kuitenkin sääli, vaikka hänellä onkin vaan vatsatauti. Ei se ole sekään mitään naurettavaa. Olen itse saanut kerran tuntea kauheita tuskia vatsassani, kun olin iltasella syönyt liian paljon kurkkusalaattia.

Nyt on neiti Reinhard poissa eikä hänen sijaansa ole saatu vielä uutta.
Isä on pannut ilmotuksen lehtiin. Toivottavasti saamme jonkun sievän.

Hyvin sievän saimmekin. Ihmeen miellyttävä, herttainen ihminen, ja aivan nuori. Hän on vasta kaksikymmentäneljä vuotta vanha, orpo, syntynyt Naumburgissa Saalen varrella ja nimensä on Elisabeth Woyens. Hän on kaunis tyttö. Varsinkin hänen vaalea tukkansa on minusta ihastuttava. Se on niin pitkä, että hän voi istua sen päällä, kun se on hajallaan. Tavallisesti hän pitää sitä kahdessa palmikossa pään ympäri käärittynä. Ja vyötäisiltä hän on hyvin hoikka. Meistä tuli heti hyvät ystävät. Nyt vasta tuntuu koti oikein hauskalta. Iltaisin, kun on kaunis ilma, menemme aina yhdessä kävelemään, välistä myöskin hautausmaalle. Me olemme juoneet sinunmaljat vattulimonaadissa ja Elisabeth on kertonut minulle kaikki elämänvaiheensa. Jo seitsemännestä ikävuodestaan on hän ollut orpo; vanhemmat ovat kuolleet lavantautiin melkein yhtaikaa ja sisaruksia hänellä ei ole. Kasvatuksensa hän on saanut eräässä pappilassa, mutta papilla oli itsellään kahdeksan lasta eikä hän voinut pitää luonaan vierasta tyttöä kauempaa kuin hänen puolestaan maksettiin elatusrahoja, ja Elisabethin pieni pääoma ei riittänyt pitemmälle kuin konfirmatsioniin asti. Kun hän sen jälkeen oli vielä vuoden talouskoulussa, olivat rahat kokonaan lopussa ja hänen täytyi ruveta itselleen paikkaa etsimään. Siitä alkaen hän on saanut olla vieraiden ihmisten luona, ja se ei ole ollut mitään ruusuin päällä keijumista. Hän on ollut onnettomasti rakastunutkin, se on hyvin romantillinen historia. Hän oli silloin seuranaisena eräällä vanhalla rouvalla, ja tällä oli poika, joka luki jumaluusoppia ja asui lukukausien loma-ajat äitinsä luona, jossa hän ja Elisabeth tutustuivat toisiinsa. Kun vanha rouva huomasi, miten nuorten välit rupesivat kehittymään, sai Elisabeth paikalla matkapassin, ja tällöin hän joutui erään siirtomaatavarain kauppiaan luo, jolla ei ollut mitään palvelustyttöä, vaan hän sai yksin tehdä kaikki työt. Mutta hän ja Johannes — se oli tuon nuoren miehen nimi — olivat yhä kirjevaihdossa ja lupa-aikoina he tapasivat toisensa ja heidän naimisensa oli jo päätetty asia. Sillä välin vuodet kuluivat, Johannes suoritti tutkintonsa, sai apulaisen paikan ja Elisabeth ajatteli että nyt he pian pääsevät naimisiin. Mutta toisinpa oli sallittu. Johanneksen äiti kuoli, ja silloin kävi selville että hänellä ei ollutkaan mitään omaisuutta, vaan oli elänyt yksinomaan eläkkeestään ja sukulaisten avustuksista. Päästyään jonkin pienen kaupungin papiksi Westfalissa kirjotti Johannes Elisabethille eräänä päivänä, että he eivät voineetkaan mennä naimisiin, koska olivat molemmat varattomia ja kahdeksansadan taalerin tuloilla ei voi ylläpitää heidän asemansa mukaista taloutta. Elisabeth raukka itki kovasti, niinkuin hän on itse minulle kertonut. Minusta on kummallista, että pappismies panee niin paljon arvoa rahoihin. Ennen minä aina ajattelin, että semmoisten ihmisten mieli askartelee vain taivaallisissa asioissa, mutta nuo hengen miehet näyttävät olevan samaa joukkoa kuin kaikki muutkin kuolevaiset, eivätkä suinkaan aina edes paraimpia niistä. Kyllä se on minun mielestäni kaikkea muuta kuin jalo piirre miehen luonteessa, että antaa nuoren tytön ensin odottaa itseään lähes neljä vuotta ja sitten jättää hänet siihen paikkaan siksi että hän on köyhä. Elisabeth on jumalankiitos jokseenkin päässyt jo surustaan, hän on sangen vilkas ja iloinen.

Iltaisilla kävelyretkillämme tekee Osdorff meille usein seuraa. Elisabeth ei voi olla hänellä nauramatta, hän sanoo että Osdorffin mieletön sääty-ylpeys tekee häneen niin vastustamattoman koomillisen vaikutuksen. Kyllähän se on totta, hän on tosiaankin naurettava, ja luulenpa että Boy Detlefs ei ollut niin väärässä pitäessään häntä puoleksi idiottina, mutta siitä huolimatta minä pidän hänen seurastaan. Isällä ei ole mitään sitä vastaan että hän käy meillä. Usein hän on myöskin iltaisin meidän kanssamme puutarhassa. Siitä en ole vielä maininnutkaan, että meillä on suuri, kaunis puutarha, jossa on komeita vanhoja, paksurunkoisia päärynäpuita ja hyvin paljon kukkia, avara nurmikko ja ihastuttava, salaperäinen lehtimaja. Casimir Osdorff pitää paljon kukista, ja kun me iltaisin olemme puutarhassa niitä kastelemassa, unohtaa hän välistä kreivillisen arvonsa ja molemmat f:nsä siihen määrin, että rupee korkeimman omakätisesti vettä pumppuamaan ja auttaa meitä kastelemisessa, niin suurta huvia se hänelle tuottaa. Äskettäin oli hän äärettömän onnellinen, kun oli sattunut löytämään erään unohdetun ja puoleksi jo kuolleen ruusupensaan ja saanut sen huolellisella hoidolla jälleen virkistymään. Hän sanoo että hän olisi mielellään puutarhurina, mutta ainoastaan omaksi huvikseen, ei muiden palveluksessa, sillä se ei tietysti sopisi hänen säätyiselleen miehelle, ja sitten hän taas alkoi esittää kummallisia sosialisia aatteitaan, ja isä ja Elisabeth kyselivät häneltä alinomaa milloin mitäkin, ja Osdorff puhui ja puhui ja innostui yhä enemmän eikä ollenkaan huomannut, että me vaan teimme pilaa hänestä.

Kauniina kesäiltoina istumme usein lehtimajassa. Siellä on riippulamppu, mutta se valaisee hyvin huonosti, joten hauska hämärä vallitsee tässä rauhallisessa sopukassa. Isä ja Elisabeth puhelevat keskenään ja minä istun tavallisesti aivan vaiti, kädet ristissä polvien ympäri, unohdan kaikki ja sulaudun kokonaan illan syvään juhlalliseen hiljaisuuteen, joka on laskeutunut puutarhan yli. Kun pilvet vaeltavat tummansinisellä taivaalla ja silloin tällöin peittävät kuun kirkkaan sirpin, ei lehtikään liikahda, puut seisovat suurina ja tummina ja hämärän läpi, joka verhoo kaikki esineet hienoon huntuunsa, loistavat liljat kuin valkeat alttarikynttilät ja niiden tuoksu kohoo ylös ja täyttää ilman, silloin valtaa minut merkillinen surumielisyys, omituinen ikävän ja kaihon tunne. Silloin tulee mieleeni aina äiti vainaja, joka myöskin täällä kerran istui, hengitti liljain tuoksua ja näki pilvien kulkevan taivaalla, ja joka nyt jo neljättä vuotta makaa syvällä kylmän, mustan kalmiston mullassa. Miten ihmeellistä onkaan, että me ihmiset elämme kuin kukat, kuihdumme ja maaksi muutumme kuin tuulen karistamat syyslehdet. Se vaan eroa, että kukat syntyvät yhä uudestaan, mutta kuolleet eivät milloinkaan palaa. Semmoisina hetkinä tunnen sydämessäni kiihkeää kaipuuta, ikävöin jotain tuntematonta, uneksin onnesta, josta minulla on vain epämääräinen, hämärä käsitys, ja samassa vilahtaa ohimenevänä varjona sieluni läpi aavistus, että nämä ihanat, hiljaiset, kukkastuoksujen täyttämät kesäillat syntymäkotini puutarhassa kerran tulevat olemaan ainoastaan muistoina mielessäni menneistä paremmista päivistä, jotka eivät milloinkaan palaa, kuin kadotettu paratiisi, minulta ainiaaksi suljettu. Minä en ymmärrä, miksi se on aina sillä tavalla. Aina kun tunnen vaikutusta mieleeni jostain kauniista, hiljaisesta, rauhallisesta ja nautin siitä sydämessäni, samalla kohoo sieluni syvyydestä esille jotain niin haikeaa, surullista. Niinpä eilisiltanakin. Silloin kiertää yhtäkkiä Elisabeth käsivartensa minun kaulaani. »Mitä sinä haaveksit, Thymi?» hän kysyi. Nyt vasta, katsahtaessani ylös, huomasin että me olimme kahdenkesken.

»Minä haaveksin onnesta», vastasin hänelle. »Minä niin mielelläni haluaisin kerran tulla onnelliseksi, oikein onnelliseksi. Sanoppa Elisabeth, mikä sinun mielestäsi oikeastaan on suurin onni maailmassa.»

»Se riippuu siitä, mitä milloinkin onnella tarkotetaan», hän vastasi. »Minun luullakseni onnen käsite vaihtuu vuosien mukana. Lapsena oli minusta suurin onni omistaa semmoinen nukke, joka osaa sanoa »pappa» ja »mamma». Kun olin rakastunut, oli tietysti minun hartain toivoni päästä pian naimisiin. Ja nyt — — nyt minä olisin täydellisen tyytyväinen, jos hyvä Jumala soisi minulle oman kodin, oman omituisen sopukkani, josta ei kukaan minua enää voisi ajaa pois… kaikkein mieluimmin tahtoisin tuommoisen ihan pienen, rauhallisen kodin kuin Frieda tädillä — —»

»Semmoisen vanhanpiian kammion?» huudahdin hämmästyneenä. »Hyvänen aika, miten sitä voi onnellista kotia ajatellakkaan, jossa ei ole miestä!»

»Niinhän sitä ajattelee, kun on nuori niinkuin sinä», sanoi Elisabeth miettiväisenä. »Mutta kun vanhenemme, niin tulemme huomaamaan etteivät miehet meitä autuaaksi tee. Jos tänään pyytäisi minua omakseen joku mies, jota minä en rakasta, mutta kunnioitan, ja joka voisi tarjota minulle kodin, en kieltäytyisi hänelle menemästä. Mutta vielä enemmän mieleeni olisi, jos esimerkiksi voittaisin arpajaisissa ja voisin perustaa itselleni kodin oman pääni jälkeen, tarvitsematta siihen ottaa miestä jota en rakasta. Ymmärrätkö, Thymi?»

»Täydellisesti», vastasin, »ja se on juuri minunkin ajatukseni. Minäkin otan ainoastaan semmoisen miehen, jota rakastan, ja hänen pitää ollakkin oikein miesten mies, kaikin puolin moitteeton — —»

»Un chevalier sans peur et sans reproche» [Ritari peloton ja moitteeton] sanoi Elisabeth nauraen. »Ehkäpä minä olen vielä täällä silloin, kun sinulle tulee aika ruveta sulhasia katselemaan. Kyllä minä autan sinua sitten etsimään.»

Frieda täti on meillä niinkuin kotonaan ja pistää nenänsä joka asiaan. Elisabeth oli ensin hänen mielestään aivan liian nuori meille, ja hän sanoikin sen hänelle vasten silmiä heti ensimäisenä päivänä. »Nuoren, kauniin, yksinäisen tytön pitäisi aina olla perheen turvissa», sanoi hän pisteliäällä tavallaan. »Tiedättekö neiti, että naimattoman miehen talo on vaarallinen paikka turvattomalle tytölle? Olkaa varuillanne, ettette joudu kiusaukseen — —»

Elisabeth säikähti pahanpäiväisesti, mutta minä rauhotin häntä, ettei tässä mitään pelättävää ollut. Se nyt on vaan Frieda tädin tapa tuommoinen, hän ei liene muutamissa suhteissa oikein viisas. Nyt näyttää täti alkaneen mieltyä Elisabethiin, koska on kutsunut häntä jo usein luoksensakin. Elisabethista pitävätkin kaikki ihmiset, jotka oppivat häntä tuntemaan, niinpä meidän sukulaisemmekin. Me molemmat saamme milloin miltäkin taholta kutsuja kahvikesteihin. Toissa päivänä olimme Wiebke tädin, senaattorin rouva Henningin luona. Siellä oli paljon vieraita, kokonaista kaksikolmatta naista. Elisabeth oli tädin apulaisena emännyyshommissa, ja minä kuulin miten sillä aikaa vanhemmat naiset lausuivat hänestä kehuvia arvosteluja.

»Miellyttävä tyttö, niin vaatimaton —» sanoi senaattorin rouva Jens. »Ja niin taitava ja sivistynyt», kehui tohtorinna Henning, Wiebke tädin käly, »hän puhuu sujuvasti ranskaa ja soittaa hyvin sievästi pianoa ja kaikkia käsitöitä hän osaa.» — »Onpa hän räätälikin», tiesi Frieda täti. »Thymianin puseron konstikkaine etumuksineen ja pitseineen on hän aivan yksin ommellut.» — »Miten, onko se mahdollista?» — »Minä olen häntä myöskin itsekseni ihaillut ja ajatellut, että eikö hän mahda olla Hamburgista.» — »Siinähän on oikea helmi.» — »Onpa niinkin, veljelläni oli onni, kun hän sattui tuommoisen tytön tapaamaan.» Tämäntapaisia lauseita kuulin puoliääneen kuiskittavan joka taholta, sitten katseltiin ja ihailtiin minun puseroani ja Elisabethille lausuttiin vielä muutamia kuuluviakin kiitossanoja.

Vierailla oli käsityöt mukanaan, ja milloin vaan puhelu joksikin aikaa taukosi, ompelivat, virkkasivat ja kutoivat kaikki kuin hengen edestä. Suuhun pantavaa oli tarjolla loppumattomat määrät, minä laskin neljäkolmatta korillista erilaisia leivoksia, ja kahvin jälkeen tuotiin suklaata tuulihattujen ja kermavaahdon kanssa. Yhden naisista näin ottavan neljä kuppia kahvia ja viisi kuppia suklaata ynnä kuusi tuulihattua ja samaa tietä meni vielä epälukuinen joukko muita leivoksia. Liekkö hänellä vatsaa kivistänyt perästä päin, en tiedä. Juoruta ei näissä seuroissa ollenkaan, josta saa kiittää erästä joku vuosi sitten sattunutta ikävää juttua. Oli tämmöisessä tilaisuudessa kukin parhaansa mukaan parjannut jotakuta rouvaa, jonka kerrottiin muka pettävän miestään, eikä tiedetty yhtään että yksi läsnäolijoista oli asianomaisen rouvan hyvä ystävä. Tämäpä meni ja kertoi parjatulle, mitä hänestä oli puhuttu, ja hän haastoi naikkoset oikeuteen. Siitä tuli itku ja hammasten kiristys, ja sen jälkeen ei ole kahvikekkereissä enää kenestäkään pahaa puhuttu. Päivän uutisia sen sijaan suurella innolla pohdittiin. Varsinkin puhuttiin vanhan Hinzen jutusta. Ukko Hinze oli ollut vanha, seitsenkymmenvuotias suutari, hyväntahtoinen, hiljainen äijä, joka ei ollut koskaan kärpäsellekään pahaa tehnyt. Hänen tallinsa seinästä oli pieni pala lohjennut pois, ja kun juuri hänen pihansa vieressä rakennettiin uutta postitaloa ja sitä varten oli kasattu sinne tuhansittain tiilikiviä, oli hän ottanut niitä maasta pari kappaletta seinänsä paikkaamiseksi, ajattelematta että nämä tiilet kuuluivat valtiolle. Joku työnjohtajan lurjus oli antanut hänet ilmi, ja edellisellä viikolla oli vanhus parka tuomittu varkaudesta kolmen päivän vankeuteen. Hänen ei varmaankaan olisi tarvinnut rangaistustaan kärsiä, keisari olisi hänet armahtanut. Mutta hän ei odottanut sitä, hän hirtti itsensä iltasella työhuoneessaan; kun hänet seuraavana aamuna löydettiin, oli ukko jo kylmänä. Se on julmaa, että tuommoista voi tapahtua. Minun mielestäni pitäisi lakiin vielä lisätä semmoinen pykälä, joka selvittäisi erotuksen ottamisen ja varastamisen välillä. Erittäin hienotunteisia eivät näy ne miehet olevan, jotka lakeja laativat, muuten he olisivat ottaneet kyllä huomioon sellaisetkin tapaukset kuin tämä oli, ja tuo vanha kelpo suutari Hinze eläisi vielä tänä päivänä.

Jos istuu oviverhon takana vierashuoneessa, voi kuulla, mitä arkihuoneessa puhutaan, ja samoin voi sinne kuulla kaikki vierashuoneesta, kun asettuu seisomaan tirkistysreiän viereen. Pari päivää sitten sain tämän selville. Olin hakemassa jotain kirjaa vierashuoneesta ja kuulin silloin Frieda tädin puhuvan isän kanssa viereisessä huoneessa. Tavallisesti en ole Frieda tädin ääneen niin ihastunut, että sitä tahtoisin halusta kuunnella, mutta tällä kertaa sattui korvaani pari sanaa, jotka herättivät minussa mielenkiintoa, ja siksi pysähdyin kuulemaan lisää.

»Minä en ymmärrä, mitä sinä oikeastaan tahdot», sanoi täti, »hän on kelpo tyttö kunnollisesta perheestä, moitteeton maineeltaan, ja Thymi on häneen myös hyvin kiintynyt. Se on kaikkein paras, että sinä nait hänet, silloin sinä saat mitä tarvitset, Thymi tulee parempaan asemaan ja pahat kielet eivät pääse enää liikkeeseen…»

»Ahaa», ajattelin, »isän pitäisi mennä naimisiin Elisabethin kanssa. No, kyllä minun puolestani. Jos hän vaan huolii isästä.» — Sitten puhui isä: Hän ei enää tahtonut ajatellakkaan naimisiin menoa, hän oli saanut jo aivan tarpeekseen siitä lystistä monivuotisessa yhdyselämässään kivulloisen vaimonsa kanssa. Sitä paitsi Elisabeth oli hänelle liian nuori. Hänhän voisi tuoda vielä puolen tusinaa lapsia taloon, ja semmoista hän, isä, jo minun tähteni ei voinut sallia, jos hän ylipäänsä vielä ajattelisi avioliittoa — mahdollisesti joskus myöhemmin, kun minun tulevaisuuteni olisi turvattu, jonkun vanhemman ihmisen kanssa — voisi ainoastaan hyvin varakas puoliso tulla kysymykseen. Apteekkiin oli kiinnitetty niin suuri velka. — Niin pitkälle minä kuulin. Mitä siellä muuta puhuttiin, se ei minua enää huvittanut.

Minä mietin itsekseni mitä olin kuullut ja nautin äärettömästi siitä ajatuksesta, että minä tiedän asioista enemmän kuin he voivat aavistaakkaan. Muuten Frieda tädin tuuma ei ole minusta ollenkaan huono. Elisabeth ei toivo itsellensä mitään muuta kuin omaa kotia. Sen me voimme hänelle tarjota. Ja silloin hän on meillä niin lujassa, ettemme tarvitse pelätä hänen enää pois lähtevän. Minä olen päättänyt haihduttaa isän epäilykset ja olla hänelle hiukan kaitselmuksena. Jos he todellakin saisivat vielä puoli tusinaa lapsia, niin en minä kumminkaan ymmärrä, mitä se asia voi minuun koskea. Ei suinkaan minun olisi tarvis niitä hoitaa ja muuten minä pidän hirveän paljon pienistä lapsista. En kuitenkaan huoli asiasta vielä hiiskahtaa puoleen enkä toiseen, pidän vaan heitä salaa silmällä ja näyttelen suojelusenkelin osaa. Oi, tämä on hauskaa! Minä tahdon tehdä heidät molemmat onnellisiksi. Pidänhän minä heistä kumpasestakin niin äärettömästi, eikä minun olisi yhtään vaikea kutsua Elisabethia mammaksi. Mutta vain mammaksi — sillä äitiä ihmisellä ei voi olla muuta kuin yksi. Ja minun äitini on taivaassa — — —

Pari kertaa olen yrittänyt ruveta puhumaan isälle Elisabethista, kehottaa häntä koettamaan onneansa ja huomauttaa, miten mieluista minulle olisi, jos heistä tulisi pari, mutta on aina minua sen verran hävettänyt, että se on tähän saakka vielä tekemättä. Salaa olen tehnyt huomioita heistä molemmista joka päivä, ja minusta tuntuu kuin heidän välillään kumminkin alkaisi olla jotain tekeillä. Elisabeth on ruvennut pitämään tukkaansa eri tavalla kuin ennen, hän ei enää kiinnitä sitä ylös, vaan käärii sykerölle alas niskaan, ja se sopii hänelle erinomaisesti ja tekee hänet paljon nuoremman näköiseksi. Minä huomaan usein isän katsovan häneen aivan erikoisella tavalla, hänellä silloin silmät vilkkuvat niin somasti ja poskille nousee kaksi punaista täplää, ja samalla Elisabeth myös aina punastuu. Sillä tavalla se luultavasti rakkaus alkaa. Sitä on todellakin hauska katsella sivulta päin ja minä tahdon kirjottaa kaikki tarkasti muistiin, että tietäisin mitenkä on meneteltävä, jos itse joskus rakastuisin. Olisikin ihmeellistä, jollei isä pikiintyisi Elisabethiin, joka on niin herttainen ja johon itsekin olen aivan hulluuntunut. Mutta Elisabeth on minusta liian arka, monta kertaa tuntuu mielestäni siltä kuin hän oikein pelkäisi isää. Viime päivinä varsinkin olen sitä huomannut; mutta sehän on hassua! Neljänkolmatta vuoden vanha tyttö! Kerran minä häntä vähän siitä kiusailin; hän sävähti ihan punaiseksi kasvoiltaan ja suuttui minuun, taikka paremmin sanoen oli suuttuvinaan. Oikein todellisesti vihaiseksi hän ei voi tullakkaan, siksi on hän liian hyvänluontoinen. Aivan varmaa on, että hän ei milloinkaan tahdo joutua kahdenkesken isän kanssa. Miten tyhmää! Täytyy kai hänen saada tilaisuutta ilmaista tunteensa! Viikko sitten heräsin yöllä pienestä kolinasta. Kun avasin silmäni, näin vuoteeni vieressä valkean olennon ja olin juuri huudahtaa pelosta, kun tunsin samassa Elisabethin. Koko hänen ruumiinsa vapisi ja hän sai tuskin sanaa suustansa. »Saanko minä tämän yön nukkua sinun luonasi, Thymi?» hän kysyi. Vielä tuota kysyy! Molemmin käsin vedin hänet viereeni sänkyyn. »Mikä sinun on, kultaseni?» kysyin sitten, sillä hän vapisi yhä vielä kuin haavanlehti. »Minua pelotti tuolla toisella puolella», sanoi hän, »tuntui niin kamalalta! Kuului aivan siltä kuin joku olisi liikkunut minun huoneessani.» Minä suutelin häntä ja painauduin kiinni häneen, oli niin erinomaisen hauskaa saada pitää häntä vieressäni, ja samalla kohosi arvoni paljon omissa silmissäni, kun tuleva äitini oli tullut minun luotani turvaa etsimään.

Seuraavana päivänä saimme, isä ja minä, kutsun eno Dirkiltä tulla heille syntymäpäiville, ja minua pyydettiin sitä paitsi erityisesti jäämään sinne muutamiksi päiviksi. Kun isä luki kirjeen meille, kävi Elisabeth yhtäkkiä kovin onnettoman näköiseksi. »Silloin minä en jää teille», sanoi hän, »minä haen itselleni toisen paikan.» No, tämä nyt ei ollut minusta juuri kaunista asettua noin poikkipuolin toisen tielle, ja minä sanoin sen hänelle. »Tule mukaan, jollet voi olla täällä ilman minua», sanoin. Dirk enon syntymäpäivän minä olen nimittäin aina joka vuosi viettänyt siellä maalla. Silloin hän pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi lähtevänsä mukaan, jos isä siihen suostuisi, ja niinpä me sitten viime keskiviikkona läksimme matkaan kaikki. Eno oli tullut itse hakemaan meitä vaunuillaan.

Minä oleskelen hyvin mielelläni viikon päivät siellä. Eihän, meidän maassamme ole mitään luonnonkauneuksia, ei meillä ole vuoria eikä metsiä, mutta oma viehättävyytensä on sillä sittenkin. Kartanot kohoovat kuin suuret metsäiset saaret viheriästä maasta, ja kun iltasumut valkeina pilvinä leijailevat soiden yllä, näyttävät ne oikeilta saarilta aavan, aaltoilevan meren keskellä. Iltaisin on koko maisema vaipunut tyyneen, syvään rauhaan. Kun silloin laskeva aurinko punaisena ja pyöreänä loistaa taivaanrannassa ja kohoova usva sen vähitellen verhoo kuin pehmeään huntuun, silloin tällöin kuuluu makaavan lehmän ammahdus tai hevosen hirnunta, mutta muuten kaikki äänet ovat vaienneet, silloin minä joudun samanlaisen tunnelman valtaan kuin noina ihanina kesäiltoina kotona puutarhassamme.

Mutta Dirk enon syntymäpäivillä ei ollut suinkaan hiljaista. Puoli maakuntaa oli sinne kokoontunut. Eno oli äskettäin valittu valtiopäiville ja siitä syystä tuli vieraita vielä enemmän kuin muuten häntä onnittelemaan. Siellä juotiin paljon rommipunssia, mutta minä en maistanutkaan, sillä minä tunnen yhä vielä merkillistä vastenmielisyyttä tuota makeaa, väkevää juomaa kohtaan; monta puhetta pidettiin myös. Lopuksi vielä tanssittiin. Isäkin tanssi muutamia valsseja, nimittäin Trina tädin, Dirk Thomsenin rouvan, Frauke tädin ja viimeiseksi Elisabethin kanssa. Alkoi tuntua sangen kuumalta, vaikka oltiin jo lokakuun alussa. Huomasin Elisabethin lähtevän ulos ja isän menevän pian hänen perässään. Silloin pujahdin minäkin ulos toista tietä ja kiiruhdin heidän jälkeensä. Elisabeth meni puutarhaan, isä hänen perässään, ja minä kaikessa hiljaisuudessa hiipien taas isän jäljissä. »Nyt se tapahtuu», ajattelin ja iloitsin jo edeltäpäin siitä rakkaudentunnustuksesta, jonka nyt tulisin kuulemaan.

Ikävä kyllä en voinut päästä huomaamatta kylliksi lähelle, vaan täytyi pysähtyä muutamien askelien päähän heistä, ja isä puhui niin hiljaisella äänellä, etten ymmärtänyt yhtäkään sanaa. Elisabeth huudahti vaan: »Herra Gotteball!» Se oli osaksi kuin uhkaus, osaksi kuin avunhuuto. Toinen kerta vielä painokkaammin: »Herra Gotteball!» Ja sitten näytti hän riistäytyvän irti ja kiiti kuin vainottu otus puutarhan käytävää rakennukseen takaisin, ja isä asteli hiljakseen jäljessä. Minä tunsin suurta pettymystä mielessäni ja olin suutuksissa Elisabethiin, joka typeryydellään oli pilannut kaikki. Kun sitten myöhemmin olimme kahdenkesken makuuhuoneessamme, en voinut hillitä itseäni, vaan sanoin mitä hänestä ajattelin ja kysyin, eikö isä ollut tarpeeksi hyvä hänelle ja eikö hänelle kelvannut semmoinen koti, jonka me voimme tarjota. Silloin hän suuteli minua ja minä huomasin että hän vapisi mielenliikutuksesta ja oli aivan kalpea. »Voi lapsi rukka — mitäpä sinä tiedät —» hän sanoi, »ei sinun isäsi aio minua vaimokseen ottaa.» »No mutta», sanoin minä, »hänen omasta suustaan olen sen kuullut, kun hän sanoi sen Frieda tädille.» Silloin Elisabeth hätkähti. »Ihanko totta?» »Ihan totta», minä sanoin, ja ajattelin vasta perästäpäin, että olin oikeastaan valehdellut. No, ykskaikki — siihen se kuitenkin vielä menee. Pääasiahan on, että he rakastavat toisiaan.

Seuraavana aamuna palasi isä kotiin ja päivää myöhemmin tuli häneltä sähkösanoma, että Elisabethin pitäisi tulla sinne, kun palvelustyttö oli sairastunut eikä siellä ollut ketään, joka olisi heille ruokaa laittanut. Elisabeth olisi tahtonut minua myöskin tulemaan kotiin, mutta minä en halunnut lähteä vielä, koska oli päätetty iltapäivällä pistäytyä vierailemassa Pohnsin herrasväen luona, ja se merkitsi että meillä tulisi olemaan sinä päivänä hauskaa. Eno Dirk sai siis kyyditä hänet yksin.

Pohnsit ovat perin omituista väkeä. Rahaa heillä on kuin roskaa, mutta ei yhtään lasta, ja itaria he ovat niin että sitä ei voi sanoilla kertoa.

He eivät nuku yhtään yötä yhdessä, niinkuin muut aviopuolisot, ei herra varjelkoon, alkupuolen yötä nukkuu eno, ja täti istuu arkihuoneessa, jossa rahakirstua säilytetään, loppuyön nukkuu vuorostaan täti, ja eno valvoo, sillä he pelkäävät niin äärettömästi murtovarkaita. Seuraavana yönä nukutaan ja valvotaan päinvastaisessa järjestyksessä, ja niin he menettelevät joka yö ympäri vuoden. Keskikesälläkin he levittävät sianrasvaa leivälleen ja myövät voin. Minä olin siellä kerran mätäkuussa ja silloin tarjottiin rasvasoppaa, jonkinlaista vetistä, suolaista lientä ja hyvin rasvaista silavaa. Illalla pantiin pöytään päivän kunniaksi palanen kuivanutta juustoa, mutta kun eräs naapuri sattui tulemaan sisään, pisti täti juuston esiliinansa alle, ettei mies näkisi, miten ylellisesti he elivät. En tiedä, pitäisikö tuommoiselle surkeudelle itkeä vai nauraa. Kun eno oli muutamia vuosia sitten Flensburgin sairaalassa operoitavana ja täti kävi häntä siellä katsomassa, oli hän kävellyt iltamyöhällä rankkasateessa pitkän, hänelle aivan tuntemattoman matkan rautatien asemalta sairashuoneelle, vain säästääkseen ne muutamat pennit, jotka olisivat menneet raitiotiemaksusta. Heidän saituudestaan voisi kokonaisia teoksia kirjottaa.

Äidin vielä eläessä tulimme sinne kerran aivan odottamatta juuri teurastuksen aikana; siellä oli kaikki paikat täynnä tuoretta lihaa, oli näet teurastettu kaksi härkää ja sika; mutta joka luulee meidän nyt saaneen maistaa tuoretta paistia, se kokonaan erehtyy. Jumala varjelkoon sellaisesta tuhlauksesta! Mitä me saimme, oli kappale kitkerän suolaista, toista vuotta vanhaa lihaa, mustaa leipää ja pahanmakuista voita. Siinä koko kestitys! Täti sanoi kerran: »Muut ihmiset tuhlaavat omaisuutensa hyviin ruokiin ja komeaan elämään, mutta me pidämme sen rahana. Se on varminta, kun on kukkaro täysi, silloin tietää että jotakin omistaa.»

Serkkuni Jakob Thomsen, eräs toinen serkku Lude Levsen ja minä läksimme siis matkaan. Pohnsit eivät tienneet mitään meidän tulostamme, ja täti oli lähtenyt kaupunkiin hampaitansa korjuuttamaan. Eno oli aivan neuvotonna, väänteli käsiään ja valitteli: »Lapset, lapset! Olisittehan te voineet kirjottaa meille jotain tulostanne. Nyt en minä ymmärrä, mitä voisin teille antaa, kun täti on ottanut ruokakammion avaimen mukaansa.» Minä olin purskahtaa nauruun, mutta Jakob oli hyvin totisena ja sanoi: »Ehkä jokin toinen avain sopii sen oveen, minulla sattuu olemaan avainkimppu kotoa taskussani.» »Ei, ei!» huudahti eno hätäisesti. Sitten menimme eno, Lude ja minä hedelmätarhaan. Kun ei ollut silloin mikään hyvä hedelmävuosi, olivat puut melkein tyhjiä, paitsi erästä suurehkoa päärynäpuuta, jossa riippui aika paljon suuria, nyrkinkokoisia mollukoita. Eno koetti kääntää meidän huomiotamme pois siitä ja sanoi että ne olivat happamia, mutta minä en uskonut häntä, vaan otin yhden päärynän ja iskin hampaani sen kylkeen. Eno aivan vavahti kauhusta! Oi, se oli mainio hedelmä, makea ja mehevä, ja kun Lude Levsen sen kuuli, nyppi hän niitä irti suuren joukon ja täytti minun ja omat taskunsa.

»Herra siunatkoon», vaikeroi eno, »mitäs täti nyt sanoo! Päärynät aiottiin viedä tiistaina torille myytäväksi.»

»Ensin me, sitten muut», sanoi Lude ja poimi minkä ennätti. Pari gravensteiniläistä omenaa sieppasimme vielä kaupanpäällisiksi.

Tällä välin oli Jakob ollut ruokakammion ovea koettelemassa ja — lempo tiesi millä tavalla — saanut kun saanutkin sen auki. Kun pian senjälkeen tuli joku vieras tapaamaan enoa, juoksimme kaikki kolme ruokakammioon tutkimaan sen ruukkuja ja muita säiliöitä. Ensiksi sattui käsiimme kaksi lasia, joissa oli säilytettyjä omenia ja kiulukoita. Ne maistuivat minusta liian happamilta, Jakob ja Lude eivät kumpanenkaan juuri pidä semmoisista herkuista, mutta piloillamme söimme molemmat lasit melkein tyhjiksi.

Muutenpa ei siellä herkkuja ollutkaan, vasta ihan lopuksi osui silmiimme ruukku täynnä säilytettyä ankeriasta. Se avattiin suurella riemulla, sisällys kaadettiin lautaselle ja kannettiin sisään. Kun eno sai nähdä sen, löi hän hämmästyksissään kätensä yhteen päänsä päällä ja puhkesi valittamaan:

»Lapset, lapset! Mitä nyt täti sanoo! Kokonainen ankerias, jonka vanha Inger Peters toi minulle lahjaksi! Täti on sen keittänyt ja säilyttänyt sitä niin tarkasti siltä varalta, jos sattuisi jokin erityinen tarve, sairaus tai muuta semmoista —»

»Kaikkea tässä vielä säilytetään», sanoimme me ja pistelimme kalaa poskeemme, ja kun eno näki, ettemme aikoneet hellittää, sieppasi hän itsekin veitsen ja kahvelin ja iski kiinni, ettei jäisi aivan osattomaksi.

»Ei kala kuivalla elä, tietäähän eno», sanoi Jakob, »eikö sinulla ole yhtään viiniä kellarissa?»

Silloin nousi Jakob ylös, meni ulos ja lähetti palvelijan ostamaan kylästä enon laskuun kaksi pulloa viiniä, ja kun ne oli tyhjennetty, laittauduimme tavallista sukkelammin matkalle, sillä jos Frauke täti olisi meidät yllättänyt, niin siitä olisi syntynyt aika rymäkkä.

Nyt en ole pitkään aikaan tullut kirjottaneeksi mitään kirjaani. Täällä kun ei tapahdu juuri mitään. Isän ja Elisabethin naimisestakaan ei näytä tulevan sen valmiimpaa. En tahdo enää minäkään sen vuoksi itseäni vaivata; jos hän ei isästä huoli, olkoon sitten huolimatta. Luulen ettei isäkään hänestä enää välitä, tuntuupa mielestäni välistä siltä kuin hän ei voisi oikein kärsiäkkään Elisabethia.

Monta kertaa olen nähnyt Elisabethin hyvin hiljaisena ja alakuloisena. Luullakseni hän ei vieläkään ole voinut kokonaan unohtaa uskotonta pastoriaan. Hän on myöskin käynyt hyvin kalpeaksi, vaikka hän ei tahdo itse sitä myöntää. Jos minä kysyn joskus, mikä häntä vaivaa, punastuu hän ja vastaa: »Ei mikään.» Muuten hän on kaikissa toimissaan yhtä näppärä kuin ennenkin. Jouluksi teki hän minulle ihastuttavan aamunutun ruusunvärisestä flanellista, ja minun ruskea samettipukuni, joka on valmistettu hänen ohjeittensa mukaan, herättää luistinradalla yleistä huomiota. Hänellä on erinomaisen hieno aisti semmoisissa asioissa. Hän luistelee myöskin sangen hyvin, ja meidän nuori tohtorimme, joka on tänne hiljan muuttanut, etsii mielellään hänen seuraansa. Ehkäpä Elisabeth saa hänet. Olisi kyllä ikävä, jos hän menisi meiltä pois, mutta minä kuitenkin mielelläni soisin hänen tulevan onnelliseksi.

Osdorff on myös aina jäällä ja luistelee paljon hänen kanssaan. Mies parka, hän näyttää vaan päivä päivältä tuhmenevan, mutta tutkinnossaan on hän nyt viimeinkin miten kuten läpäissyt. Olikin jo aika; huhtikuussa hän täyttää yksikolmatta. —

Osdorffilla on erinomainen halu hiusten kähertämiseen ja hän on myöskin uskomattoman taitava tässä toimessa. Minä en voi millään ilahuttaa hänen mieltään niin paljon kuin antamalla hänelle luvan kähertää tukkani. Silloin hän kampaa ja harjaa, polttaa ja muokkaa jos jollain tavalla minun pitkiä mustia hiuksiani. Milloin hän asettaa ne jakaukselle ja kampaa alas korvien päälle ja tekee hiuskiemuran niskaan, milloin taas nostaa kaikki korkealle ylös mitä taidokkaimpiin asentoihin. Elisabethia on hän myös kauan kiusannut päästäkseen hänenkin tukkaansa käsiksi, ja kun minä yhdyin hänen pyyntöönsä, saimme Elisabethin vihdoin myöntymään. Kun hänen komea, vaalea tukkansa kammattiin ja laitettiin ylös pään päälle kuin kruunu, näytti hän kerrassaan kuninkaalliselta.

Osdorff seurustelee nykyään täkäläisissä perheissä, joissa hän on hyvin halusta nähty vieras, hän kun on näet kreivi. Kaikki tuntevat hänen mielityönsä, ja äskettäin oli eräiden tanssiaisten edellä suuri joukko naisia kokoontunut Konrad Lütten luo, jonne Osdorff oli myös kutsuttu, ja kaikki antoivat hänen kähertää tukkansa. Hän kuuluu suorittaneen tehtävänsä niin hyvästi kuin suoraan Parisista tullut hiustaiteilija. Naiset eivät tienneet miten olisivat häntä ylistäneet, jopa kutsuivat häntä neroksi. Minun täytyy nauraa — Osdorff parka ja nero — herra meitä armahtakoon!

Viime viikolla oli Osdorff arvannostossa ja huomattiin tarkastuksessa sotapalvelukseen kelpaamattomaksi. Hän oli kuin seitsemännessä taivaassa, sanoi sen vaan häntä harmittavan, että oli niin paljon turhaa vaivaa nähnyt tuon kirotun tutkinnon takia. Hänen pitäisi nyt jäädä vielä vuodeksi tänne ja ruveta sitten harjottelijana jollakin maatilalla perehtymään käytännölliseen maanviljelykseen. On sekin sopiva ala mokomalle laiskajaakolle! Paljon parempi olisi, jos panisivat hänet kähertäjän oppiin, sillä se on ainoa ala, jolle hänellä on sekä halua että taipumusta. Mutta mitenkä se sopisi, Osdorff kahdella f:llä! — —

Meillä kotona ei ole kaikki niinkuin pitäisi. Se näyttää todellakin siltä, että isä ei oikein voi kärsiä Elisabethia, ja tämä suree sitä, luultavasti sentähden että pelkää joutuvansa pois paikastaan, mutta siitä asiasta hän saa olla rauhassa niin kauan kuin minä täällä olen. Tekeehän isä kuitenkin kaikki, mitä minä tahdon. Minä en käsitä, mitä vikoja hän on Elisabethista nyt löytävinään, ja alussa hän niin rakkaasti häntä aina katseli.

Pari päivää sitten, kun tulin Elisabethin huoneeseen, makasi hän pitkänään vuoteellaan ja itki. Minä en osaa selittää, mikä minun tuli, mutta kun katsoin häneen, tuntui yhtäkkiä ahdistavan rintaani, sanoin kuvaamaton, kauhea tuska kouristi sydäntäni.

»Elisabeth», lausuin hiljaa ja silitin hänen hiuksiaan. Silloin loi hän kosteista silmistään minuun semmoisen oudon, kummallisen katseen, en tiedä oikein miten sitä sanoisin. Sydämeni vapisi ja kyyneleet kohosivat silmiini. »Mikä sinun on, Elisabeth?» kysyin. »Minulla on semmoinen tuska», sanoi hän — —. »Mistä syystä?» »En minä tiedä», hän vastasi ja painoi molempia käsiä rintaansa vasten, »en minä osaa sanoa. Se on niin kamala, niin hirveä tuska…» Minä koetin häntä tyynnyttää minkä osasin, mutta vaikealta tuntui omakin oloni. Luullakseni Elisabeth ei ole terve. Hänellä on jokin tauti ruumiissaan, ehkä hermokuume. Hän on mennyt hirveästi huonon näköiseksi.

Lähes kolme kuukautta on siitä, kun viimeksi tähän olen kirjottanut. Olen kyllä yrittänyt välistä, mutta en ole voinut, minun on ollut mahdoton pitää niin paljon ajatuksiani koossa. Meillä on tapahtunut jotain kamalaa, hirvittävää. Minä en oikein tiedä, miten minun laitani on; monta kertaa kävelen kuin unissani, en tiedä olenko hereillä vai nukuksissa, ja taas toisinaan tunnen mielestäni tulleeni yhtäkkiä monta vuotta vanhemmaksi. Kun nyt tässä istun ja kirjotan, nousevat taas vedet silmiini ja poskeni hehkuvat, minua hävettää ja suru kalvaa mieltäni sydämen pohjaan saakka. — — Kaikesta en voi tässä kertoa, mutta tahdon koettaa koota ajatuksiani niin hyvin kuin osaan ja kirjottaa edes tärkeimmät seikat muistiin.

Niinkuin jo viime kerralla olen maininnut, oli Elisabethin surullinen mieliala ja sairaannäköinen ulkomuoto herättänyt huomiotani. Joskus minun onnistui saada hänet vähän iloisemmalle tuulelle, mutta semmoisten hetkien jälkeen hän aina vaipui entistä syvempään alakuloisuuteen.

Äidin kuolinpäivänä, toukokuun 21:nä, veimme, Elisabeth ja minä, iltasella seppeleitä ja kukkia hautuumaalle. Oli ihana, tyyni ilta. Narsissit täyttivät ilman väkevällä tuoksullaan ja taivas kaareutui päidemme päällä korkeana, kirkkaan sinisenä kupuna, jota siellä täällä hienot, vaaleat pilvenhattarat verhosivat. Elisabeth istui pienelle penkille hautaristin taakse ja minä asettelin kukkia järjestykseen. Viime aikoina en ole käynyt enää usein hautuumaalla, mutta joka kerta kun seison äidin haudalla, valtaa mieleni sama surumielinen tunnelma, ja niin kävi nytkin.

»Eikö ole hirveää, kun täytyy kuolla niin nuorena, Elisabeth?» sanoin. »Äiti oli vasta kolmekymmentä yksi vuotta täyttänyt. Mahtaa olla kamalaa niin aikaisin kuolla…

Elisabeth istui kädet ristissä helmassa, nojasi päätään mustaa marmoriristiä vasten ja katsoi ylöspäin. »Ei se ole yhtään kamalaa», hän sanoi. »Päinvastoin, kuolleita meidän pitäisi kadehtia eikä surra. Tuolla alhaalla maan povessa on hyvä levätä. Joka on niin pitkälle päässyt — hyppäys vain on vaikea — mutta pian on sekin tehty — — pure hampaat yhteen vaan ja silmät kiinni —»

»Elisabeth, mitä sinä puhut?» kysyin hämmästyneenä. Hän säpsähti, kuin olisin hänet unesta herättänyt. »Enhän minä mitään —» vastasi hän ja nousi ylös, mutta ajatuksensa harhailivat jossain muualla.

Kahdeksantena päivänä tämän jälkeen, kun olimme juoneet iltapäiväkahvin, sanoi Elisabeth pistäytyvänsä Frieda tädin luona; minä luin juuri erästä hyvin jännittävää romaania enkä malttanut heti siinä paikassa keskeyttää lukemistani.

»Minä tulen kohta perässä», sanoin sentähden. »Hyvästi, pikku Thymian!» sanoi Elisabeth ja antoi minulle kätensä, ja minä tunsin että se oli kylmä kuin jää. Sitten suuteli hän minua nopeasti ja pujahti ulos. Näin hänen menevän torin yli, musta tyllihattu La France-ruusuineen ja pieni musta bolero sopivat hänelle erinomaisesti, ja minua ilahutti nähdä, miten hienolta hän aina näytti yksinkertaisissa pukineissaan. Kulmassa tuli tohtori Möller häntä vastaan, tervehti hyvin kohteliaasti ja kääntyi katsomaan vielä jälkeensä. »Ahaa», ajattelin itsekseni, sillä pidin varmana että noiden kahden välillä oli jotain tekeillä siitä asti kun tohtori talvella oli ollut niin huomaavainen Elisabethia kohtaan luistinradalla.

Puoli kahdeksan aikaan läksin vihdoin minäkin, mutta tultuani Frieda tädin luo sain kuulla kummakseni, ettei Elisabethia ollut siellä näkynytkään. En tiennyt oikein mitä ajatella, sillä ei hänen tapansa ollut minulle valehdella. Viivyttyäni tädin luona puolisen tuntia lähdin taas ulos. Ilta oli erinomaisen kaunis ja lämmin, kävelin sen vuoksi vielä pikkusen aikaa puistossa ja istahdin viimein pariksi minuutiksi eräälle penkille.

Kun istun siinä kaikessa rauhassa, hyökkää yhtäkkiä ohitseni poliisi
Hahnhaus, huomaa samassa minut ja pysähtyy.

»Voi, neiti Gotteball», huudahti hän, »tuolla sulun vieressä on tapahtunut onnettomuus. Siellä on joku nainen hukuttanut itsensä, ja yövartia Hinz, joka on saanut hänet ylös, luulee että se on teidän emännöitsijänne. Tehän tunnette hänet, tulkaa minun kanssani, niin saamme selville, kuka tuo onneton on.» Minä en vastannut mitään, suuni oli kuin kiinniliimattu. Koneellisesti nousin ylös ja lähdin juoksemaan Hahnhausin perään, mutta mitään käsitystä todellisuudesta ei minulla ollut, vaan liikuin kuin unissakävijä enkä ollenkaan voinut saada mahtumaan päähäni, että tällä tapauksella olisi todellisesti ollut mitään yhteyttä Elisabethin kanssa. Alhaalla sulun luona seisoi viisi henkilöä, maassa makasi jokin pitkä, tumma esine ja sen vieressä oli polvillaan tohtori Möller, jonka olin äsken nähnyt menevän torin yli. Juoksin nopeasti paikalle. Silmänräpäystä, joka tämän jälkeen seurasi, en milloinkaan unohda. Se oli Elisabeth… Minä tunsin hänet vaatteistaan, jotka olivat kietoutuneet kuin märkä riepu ruumiin ympärille; kasvoja luultavasti en olisi voinut tuntea, ne olivat kamalan näköiset, viheriän liman peitossa, silmät selällään, kaikki piirteet vääristyneet, suu auki. Hiukset olivat hajallaan märkinä, likaisina suortuvina hartioilla; tämä näky ei mene milloinkaan mielestäni! En voinut virkkaa sanaakaan, polveni vapisivat, viimein kirkaisin kovasti ja sen jälkeen en nähnyt enkä kuullut mitään.

Ikäänkuin jostain hyvin kaukaa kuulin tutun äänen, kun taas aloin tulla tajuihini:

»Viekää hänet vaivaistaloon. Ei herra Gotteballia voi mitenkään vaatia pitämään ruumista kodissaan hautaukseen asti.»

Minulle pirskotettiin vettä kasvoihin, mutta siitä huolimatta pyörryin uudestaan, ja kun vihdoin toinnuin entiselleni, en aluksi muistanut yhtään, mitä oli tapahtunut. Kuollut makasi vielä samassa paikassa ja poliisit koettivat pitää etäällä ihmisiä, joita tuli joka taholta, sillä tieto tapahtumasta oli jo levinnyt ympäri kaupunkia. Tohtori Möller auttoi minua nousemaan ylös.

»Sepä oli ankara pyörtymyskohtaus», sanoi hän ja sitten tarttui Meinert minua kainaloihin viedäkseen minut kotiin. Nyt vasta pääsin oikein käsittämään, missä olin ja mitä oli tapahtunut.

»Elisabethiä ei saa viedä vaivaistaloon, hän kuuluu meille», huusin silloin, mutta kukaan ei välittänyt siitä ja Meinert veti minut muassaan pois. —

Koko kaupunki oli liikkeessä, kaikilla ovilla seisoi ihmisiä ja kadunkulmissa oli väenkokouksia. Meinert puristi minua käsivarresta ja kielsi itkemästä, etten herättäisi enää enempää huomiota, koska tästä asiasta oli syntynyt tarpeeksi hälinää jo muutenkin.

Minä en voi tästä paljon enempää kirjottaa. Tuon tapauksen muisto elää vielä niin kauhistuttavan selvänä mielessäni, että käteni vapisevat kirjottaessa.

Isä oli valkea kuin liitu, yksin huulistakin oli puna kadonnut.
»Kauheaa, kauheaa», hoki hän kerran toisensa jälkeen.

Minä sulkeuduin huoneeseeni ja heittäydyin vuoteeseen itkemään. Vieläkään en jaksanut oikein käsittää, että kaikki oli todella tapahtunut niinkuin olin nähnyt, melkeinpä odotin että Elisabeth astuisi sisään ja istuisi minun sänkyni laidalle, ja silloin olisi taas kaikki hyvin. Hetken perästä aukeni ovi ja sisään astui isä päällystakki yllä ja sanoi tulleensa jättämään minut hyvästi, koska hän oli juuri saanut sähkösanoman, joka vaati häntä asiainsa vuoksi lähtemään pariksi päiväksi Hamburgiin. Hänellä oli hyvin kiire eikä minullakaan ollut halua häntä pidättää. Vähän myöhemmin menin vielä alas. Ruokasalissa seisoi illallispöytä valmiina, mutta ainoastaan Meinert ja oppilas olivat syöneet, muut kolme kuverttia olivat koskematta — myöskin Elisabethille oli vielä katettu. — —

Minä olin semmoisessa tuskassa, etten tiennyt mitä olisin tehnyt. Juoksin akkunaan ja näin torin olevan täynnä väkeä. Muutamia henkilöitä seisoi talomme edustalla ja töllisteli ylös ikkunoihin, ja joku syyti herjasanoja. Se oli luullakseni kalastaja Hannemannin eukko. »Semmoinen raato… semmoinen raato…» kuului hänen suustaan alituiseen. »Hirteen pitäisi vetää…»

Kello yksitoista menin taas ylös omaan huoneeseeni ja panin maata, mutta unta en voinut saada. Yö oli tukahduttavan kuuma, tuska ja kauhu ahdistivat rintaani kuin painajainen. Hukkuneen kuva oli alinomaa silmieni edessä. Elisabeth raukka! Nyt minä oikeastaan vasta tiedän, kuinka paljon häntä rakastin. Oli kovin pimeä, mutta en uskaltanut nousta sytyttämään kynttilää, vaan vedin peiton pääni ylitse ja itkin itseni viimein nukuksiin. En kuitenkaan liene kauan nukkunut, sillä kun taas heräsin, kuulin kellon lyövän yksi, ja heti oli tuo sama hirveä kuva uudestaan silmieni edessä. Kaikki jäseneni vapisivat kauhusta, en uskaltanut tehdä pienintäkään liikettä. Minusta tuntui kuin olisi sydän rinnassani kasvanut yhä suuremmaksi ja raskaammaksi… »Miksi hän sen teki?» ajattelin yhä uudestaan ja uudestaan, ja hämärä aavistus jostain kammottavasta, mikä oli tapahtunut, vilahti sieluni läpi.

Yhtäkkiä alkoi kuulua kumeaa mörinää, ikäänkuin villin pedon karjuntaa jostain kaukaa. Sitä kauhua, mitä minä tänä yönhetkenä tunsin, on mahdoton kuvata. Pian senjälkeen valkeni huone äkkiä, minä kavahdin pystyyn, näin joka puolella sinistä tulta ja nurkassa seisoi Elisabeth pitkässä valkeassa yöpaidassaan, kamalasti vääristyneet kasvot viheriän liman peitossa, silmät auki tuijottaen minua kohti. Kirkaisin kauheasti, tuli sammui, mutta haamu pysyi nurkassa ja katsoi minuun, ja minä huusin — huusin — luulen varmaan että olisin tullut hulluksi, jos minun olisi täytynyt olla yksin koko yö.

»Mikä hätä täällä on, Thymian? Miksi Te niin huudatte?» kuului Meinertin ääni oven takaa, ja kun minä yhä vaan huusin, avasi hän oven, astui sisään ja kumartui minun ylitseni. Minä takerruin häneen kiinni molemmin käsin enkä voinut ensi alussa puhua mitään, viittasin vaan nurkkaan, jossa kummitus seisoi, ja koetin änkyttää jotain siitä mitä olin nähnyt.

»Niin», sanoi hän nauraen, »nyt on ankara ukonilma. Ja kummitukselta tuolla nurkassa väännämme paikalla niskat nurin. Katsoppas tänne, Thymi» — ja samassa hän tarttui tuohon valkeaan haamuun, ja nyt huomasin että se oli pyyhinliina, jonka olin nähnyt peiliin kuvastuneena, mutta nauramiseen ei minulla ollut halua enkä uskaltanut vieläkään olla yksin, vaan pyysin ja rukoilin Meinertiä, ettei hän menisi pois. Hän istui viereeni vuoteen reunalle ja kiersi käsivartensa minun ympärilleni, ja minulle tuntui hyvältä ja rauhottavalta hänen ruumiinsa lämmittävä läheisyys.

»Miksi hän sen teki, herra Meinert? Miksi hän sen teki?» kysyin kiihkeästi. »Sanokaa minulle kaikki, jos Te tiedätte.»

Hän silitteli oikealla kädellään minun poskiani ja suuteli minua, ja vaikka se ei ole sopivaa, sallin sen kuitenkin tapahtua, olin niin päästäni sekaisin, etten osannut ajatella mitään muuta kuin tuota yhtä ja samaa: miksi hän sen teki?

»No mutta, Thymi, etkö sinä todellakaan tiedä sitä?» sanoi hän, enkä minä huomannut mitään erinomaista siinä, että hän minua yhtäkkiä sinutteli. Konfirmatsionistani asti on hän muuten kutsunut minua aina teiksi.

»Tuommoinen iso, järkevä tyttö. Olethan sinä muuten niin älykäs, missä sinun silmäsi ovat olleet, kun et ole mitään nähnyt? Tuo haaveileva naikkonen oli suhteissa sinun isääsi ja kuvitteli mielessään, että isäsi naisi hänet. Kun tämä ei ollut siihen halukas ja hänelle tuli kiire, menee hän kiihtymystilassaan hukuttamaan itsensä.»

»Minkätähden sitten ei isä tahtonut häntä naida ja miksi hänelle tuli kiire?» kysyin minä.

»Oi, nyt sinä olet tyhmä, Thymi», sanoi Meinert ja huokasi. Ja sitten hän kertoi minulle, että Elisabeth oli ollut raskaana, ja sanoi ettei minun sentähden pitäisi isästä pahaa ajatella. Se kun nyt on kerran sillä tavalla, että terve mies hänen iässään tarvitsee naisia samoin kuin naiset tarvitsevat miehiä, koska semmoinen on luonnon järjestys, josta ei mihinkään pääse. Isä käyttäytyi hyvin hienosti naisia kohtaan, sanoi hän, maksoi kustannukset heidän lapsivuoteestaan, antoi tuhat markkaa kipurahoja ja piti huolta lapsesta ripillepääsyyn asti. Jos isä taas menisi tuommoisen naisen kanssa naimisiin, niin se olisi minun vahinkoni. Sillä silloin olisi kaikilla hänen lapsillaan samat oikeudet kuin minullakin, ja minun perintöni vähenisi yhtä paljon kuin niiden luku lisääntyisi. Reinhardin lapsi oli kuollut heti, mutta tuhat markkaansa hän oli kuitenkin saanut. Se oli ollut hänelle hieno afääri. »Me tarvitsisimme vaan sormella viitata, ja hän tulisi tänne uudestaan», lisäsi hän raa'asti, »mutta me emme huoli hänestä enää. Hän on liiaksi lihava. Elisabethin laita oli alusta pitäen toinen. Hänen kanssaan ei ollut niin helppo tulla toimeen, ja minä varotinkin isääsi häneen ollenkaan ryhtymästä. Hän oli senlaatuisia naisia, jotka vaan etsivät elättäjää itselleen.»

»Ei, se ei ole totta! Elisabeth oli siveä tyttö», huudahdin minä ja työnsin pois Meinertin käden, joka yhä vielä silitti minun poskiani; hänen kosketuksensa vaikutti minussa yhtäkkiä inhoa ja pelkoa.

»No niin, minä menen sitten», sanoi hän ja nousi. Kun hän oli päässyt jo oven luo, valtasi minun taaskin äskeinen kauhea pelko, rupesin itkemään ja silloin kääntyi hän takaisin, istuutui uudestaan minun sänkyni laidalle, otti pääni käsiensä väliin ja kumartui syvään minun ylitseni, niin että pimeydestä huolimatta voin nähdä suoraan hänen hehkuviin sinisiin silmiinsä. Tilani oli omituinen. En voinut selvittää itselleni, minkätähden ja mitä niin äärettömästi pelkäsin. Sydän takoi rinnassani niin, että luulin sen pakahtuvan. Meinert pelotti minua, mutta tunsin samalla myös jotain ihan toisenlaista, ruumiini vavahteli ja värisi aivan omituisesti, se oli outo, selittämätön tunne, jota en koskaan ennen ollut kokenut. Minä siedin hänen suuteloitaan ja sallin hänen painaa minua yhä lujemmin itseänsä vastaan. Olin kuin jonkinlaisessa huumaustilassa. Tahdoin riistäytyä irti hänen syleilystään ja työntää hänet pois luotani, mutta siihen ei minulla ollut voimaa — —

Aamun sarastaessa vihdoin pääsin uneen ja heräsin vasta myöhään aamupäivällä. Ensin luulin, että se olikin unta kaikki mitä yöllä oli tapahtunut, mutta vähitellen selveni minulle koko todellisuus. Silloin painoin pääni tyynyyn ja itkin, sillä minua hävetti niin kovasti ja pelkäsin nähdä Meinertiä ja puhua hänen kanssaan. Minun siinä nyyhkyttäessäni aukeni ovi ja Meinert astui sisään. Hän puhui hyvin ystävällisesti, hyvin hellästi minulle ja sanoi, että minä olin nyt hänen lemmittynsä ja että me emme antaisi kenenkään huomata salaisuuttamme. Aina lapsuudestani asti hän oli minua rakastanut. Me ehkä vielä joskus menisimme naimisiin, mutta nyt toistaiseksi olisi näin paljon parempi, hän sanoi. Minä en vastannut mitään; en voinut vastata. — —

Kaksi päivää tämän jälkeen vietiin Elisabeth vaivaistalosta hautaan. Kaikessa hiljaisuudessa, varhaisena aamuhetkenä hänet haudattiin, kun tahdottiin herättää mahdollisimman vähän huomiota ja estää suurta väkijoukkoa kokoontumasta. Siellä köyhäinhautojen keskellä on hänen kumpunsa. Minä olen istuttanut sinne kukkia ja murattia ja käyn siellä usein.

Sydäntäni ahdistaa. Minä olen niin onneton. Tahtoisin itkeä, aina vaan itkeä…

Oi, miten tyhjä ja autio meidän talo on, kun Elisabeth on poissa! Nyt meillä on taloudenhoitajana leski, imeläsuinen, hyvinvoivan näköinen henkilö, sileänaamainen ja mustatukkainen. Rouva Lene Peters on hänen nimensä. Hän puhuu hyvin hitaasti ja jonkunlaisella laulunuotilla, venyttäen sanojen lopputavuja. Minä en voi häntä sietää, vaikka hän koettaa aina olla hyvin kohtelias ja äidillinen minua kohtaan. Hänen olennossaan on jotain teeskenneltyä, kavalaa. Hän häärii aina sillä tavalla isän ympärillä, että jos isä hänet viettelee, sitä ei tarvitse ihmetellä, sillä häneltä raivataan kaikki esteet tieltä. Veteen ei tuo juokse, siitä saa olla varma.

Ennen en ole tuommoisista seikoista huomannut mitään, mutta nyt tarkastan molemmin silmin, mitä ympärilläni tapahtuu.

Välistä minä tunnen kauheaa vastenmielisyyttä itseäni ja koko ympäristöäni kohtaan. Isän ja minun väliin on tullut näkymätön seinä. Hän ei sitä tunne, mutta minä! Elisabethin haamu erottaa meidät. Tiedän kyllä ettei minulla ole oikeutta tuomita isää, joka minua rajattomasti rakastaa, mutta noina hirveinä hetkinä särkyi minussa jotakin: kunnioitus ja luottamus isääni kohtaan on minusta kadonnut.

Muuten ei tietysti minulla ole mitään oikeutta ruveta mahtailemaan. — Herra jumala, miten kurjaa minun elämäni on ollut tuosta yöstä alkaen… Tahtoisin päästä pois. Vihaan Meinertiä, mutta kuulun kuitenkin hänelle yhä vielä. Useinkin lukitsen oveni, ennenkun menen maata. Mutta se on kuin noiduttua. Kesken unenkin herään hänen hiljaiseen koputukseensa, ja vaikka ensin puren hampaani yhteen ja makaan liikkumatta, jokin salaperäinen voima, joka on väkevämpi kuin minun tahtoni, ajaa kuitenkin lopuksi aina minut ylös ja ovea avaamaan.

Tuon turmiollisen yön jälkeen olen muuttunut aivan toisenlaiseksi. Välistä luulen että ihmiset voivat nähdä jo päältäni, miten minun laitani on, enkä uskalla enää katsoa ketään suoraan silmiin. Varsinkin pelkään Frieda tädin teräviä silmiä. Hän tarkastaa minua usein niin epäilevästi, että monasti olen luullut hänen aavistavan jotakin; mutta minä itse katselen muita ihmisiä myös aivan toisella tavalla kuin ennen.

Minä en voi esimerkiksi enää seurustella vapaasti Osdorffin kanssa. Minun täytyy aina katsella hänen käsiänsä, noita valkeita, pehmeitä, kauniita käsiä, jotka jo ennen minua niin suuresti miellyttivät. Mutta nyt syntyy minussa niitä katsellessani aivan omituisia tunteita. Välistä tunnen kiihkeää halua antaa noiden kauniiden, sileäin, valkeain käsien lyödä itseäni. Kerran kasvoi tämä halu minussa niin kovaksi, että ilmaisin sen hänelle.

»Lyökää minua», sanoin, »raapikaa, nipistäkää minua, Osdorff. Tahtoisin tuntea tuskia Teidän käsistänne.» Hän katsoi minuun ihmeissään. Katseemme kohtasivat toisensa. Hänen raukeihin silmiinsä syttyi outo hehku. Sama hehku, jonka ensi kerran olin huomannut tuona hirveänä yönä Elisabethin kuoleman jälkeen Meinertin silmissä.

»Mitä tyhmyyksiä — minäkö tekisin Teille pahaa, Thymian! Kauniit tytöt ovat olemassa sitä varten, että heitä rakastettaisiin ja hyväiltäisiin. Enhän minä ole toki mikään raakalainen…» Sametinhienoila kädellään silitti hän hiljaa ja hitaasti minun poskiani. Suljin silmäni päästäkseni näkemästä hänen kasvojansa, hänen tylsiä, velttoja piirteitään ja harmaita kalansilmiään. Mutta kädet, kädet — ne tekevät minun hassuksi — —

Huolimatta hänen henkisestä tyhjyydestään ja tylsistä kasvoistaan minä pidän hänestä — niin — en tiedä kuinka sanoisin, niinkuin piennä lapsena pidin siniseen silkkiin puetusta nukesta, jonka isä kerran matkalta tullessaan toi minulle. Pidän hänestä, niinkuin pidetään jostain esineestä, johon ollaan totuttu, niinkuin tarvekalusta, josta ei voi luopua. Olemme luvanneet pysyä toisillemme ikuisesti uskollisina ystävinä, minne kohtalo askelemme maailmassa ohjanneekin. Hänen käsiään rakastan yhä vielä — hulluuteen asti. — Oi jumala!

Hitto vieköön, se muija ei ole tyhmä! Minun täytyy totta puhuen melkein kunnioittaa hänen viisauttaan, taikka ehkä paremmin sanoen viekkauttaan.

Minusta hän näytti vähän alakuloiselta. Taloudenpito emännöitsijän avulla ei ottanut ajan pitkään oikein menestyäkseen, sanoi hän. Täytyi saada rouva taloon. Kun hän ei halunnut ruveta suuriin puuhiin naimistansa varten, oli hän päättänyt ottaa sen, mikä oli lähinnä saatavissa, nimittäin rouva Petersin, joka oli sievännäköinen, reipas, siisti ja säästäväinen nainen. Olisiko minulla mitään sitä vastaan, kysyi hän viimein.

»Ei», vastasin minä ja tunsin samalla, miten kasvoistani veri pakeni sydämeen. — Ajattelin Elisabethia, jonka täytyi uhrata nuori elämänsä valmistaakseen sijaa tuolle viekkaalle silmäinpalvelijalle, henkilölle, joka sivistysmäärästään päättäen on aikaisemmin ollut palveluspiika. Lene Peters on viisaampi kuin kokematon, pahaa aavistamaton Elisabeth raukka oli. Hän tahtoo ensin saada virallisen eläkekirjan. —

»Et sinä tule sen vuoksi vahinkoa kärsimään, lapsi kultani», sanoi isä, joka luultavasti omalla tavallansa selitti minun kalpenemiseni. »Sinun omaisuutesi on varmassa tallessa eikä sinun tarvitse alistua häntä tottelemaan. Hänellä ei ole sinulle mitään sanottavaa. Jos joskus jotain tapahtuisi, tulee sinun kääntyä vaan minun puoleeni. — Ensi kesänä matkustamme me molemmat, sinä ja minä, Syltiin taikka Zoppotiin. Sinä opit siellä tuntemaan maailmaa ja saat ihailijoita, ainokaiseni.»

Minä en vastannut mitään ja seisoin hiljaa kuin uhrilammas, kun hän minua suuteli.

Seuraavana päivänä kihlaus julaistiin. Lauantaista kolme viikkoa heidät pitäisi vihittämän. Vihittäköön vaan, minulle se on aivan samantekevä. Toivotan heille onnea.

Jaha, nyt on siis Lene apteekkarinrouva Gotteball. Koetan tulla hänen kanssaan toimeen niin hyvin kuin voin. Äidiksi häntä tietysti en kutsu, mutta olen koettanut pakottaa itseäni sanomaan häntä edes tädiksi.

Muuten näyttää siltä, kuin hänelle olisi todella tullut kiire päästä naimisiin. Meinert ainakin luulee niin. Minä vaan en ymmärrä, miten hän on menetellyt saadakseen läpiajetuksi asian, joka ei ollut kellenkään muulle onnistunut. Hän on oppimaton ja tyhmä kuin kana, eikä hänessä kauneuttakaan ole juuri haitaksi asti, huolimatta hänen sileistä kasvoistaan ja lihavanpyöreistä ruumiinmuodoistaan.

En voi selittää, mistä johtuu mieleni ainainen apeus. Kaikki tuntuu vaan ikävältä ja tympeältä. Usein minä saan sydämentykytystä. Meinert on antanut minulle digitalistippoja, mutta ei ole apua niistäkään. Siveellinen vastenmielisyys, jota jo kauan sitten olen tuntenut itseäni kohtaan, kasvaa välistä niin suureksi, että saa aikaan suorastaan ruumiillisen äitelyyden tunteen.

En ole puhunut Meinertille siitä mitään enkä Osdorffille. Äskettäin, kun oli illallispöydässä suolattuja kurkkuja, rupesi mieltäni kääntämään niin, että olin näkevinäni siinä pelkkiä niljaisia, viheriöitä käärmeitä. Koko yön vielä sen jälkeenkin kiemurteli ja mateli jotain viheriää silmieni edessä. Tämä on ihan hirveätä. Minua pelottaa, mutta en tiedä itsekään mikä.

Laupias jumala! Kun aloin tähän kirjaani kirjottamaan, en olisi mitenkään voinut aavistaa, että minä vielä tulisin niin paljon kokemaan elämässäni. Oikeastaan ei ole ollut minulla tähän asti paljoakaan hyvää ja hauskaa kerrottavana. Mutta se tuntuu minulle todelliselta helpotukselta, kun saan tähän paperille tyhjentää kokonaan sydämeni; minusta on aivan kuin kirjottaessani saisin puhella hyvän, uskotun ystävän kanssa. —

Niinkuin olen maininnut, on jo kauan aikaa tuntunut oloni vaikealta, olen ikäänkuin aavistanut jonkin kauhean, tuntemattoman vaaran minua uhkaavan. Monasti olen sulkeutunut huoneeseeni saadakseni rauhassa itkeä, tietämättä oikein mistä syystä, ainoastaan oman mieleni apeudesta, ja se on aina tuottanut vähän helpotusta.

Lene on katsellut minua epäluuloisesti ja rupesi kerran tekemään minulle kaikenlaisia viekkaita kysymyksiä, että tiesinkö muka minä… ei, sitä en voi tähän kirjottaa, miten hän sanoi. Minä sekä punastuin että vaalenin, ja Lenen värjäsi kiukku vallan viheriäksi. Yhtäkkiä, ennenkun ehdin mitään enempää ajatella, hän hyökkäsi kimppuuni ja samassa paukahti kummallekin puolen päätäni kirvelevä korvapuusti, niin että minulta oli mennä näkö ja kuulo sekaisin ja rupesin kovasti huutamaan. Silloin syöksyy isä huoneeseen, iskee kiinni Lenen käsivarteen, tyrkkää hänet takaisin, paiskaa seinää vasten, potkasee jalallaan ja tahtoo lyödä häntä, mutta minä heittäydyin väliin, ja silloin Lene huutaen ja kirkuen ilmaisee kaikki… Hän oli jo kauan sitten huomannut sen minun liinavaatteistani, sanoi hän, ja valitti että minä tuotin häpeää taloon. Hän katui, että oli ensinkään suostunut rupeemaan sellaisen perheen jäseneksi. Isän olisi pitänyt tyytyä vaan toivorikkaaseen tyttäreensä eikä vetää muita ihmisiä tuommoiseen häpeään. — Silloin isä taas hyökkäsi hänen kimppuunsa — minä juoksin ulos, löin oven perässäni lukkoon ja karkasin pitkin portaita omaan kamariini, lukitsin oven sielläkin ja heittäydyin vuoteeseeni ja jäin siihen liikkumatonna makaamaan, hehkuvin poskin mutta silmät kuivina.

Ja minun oli niin paha olla, niin paha — en voi sitä sanoakkaan, päätäni pakotti ja poltti kuin olisi kokonainen rovio sen sisällä palanut. En voinut oikein ajatellakkaan, ajatukset kiersivät vain vimmattua vauhtia tuota yhtä kysymystä: mitä tästä nyt tulee? Pitääkö minun seurata Elisabethin esimerkkiä ja mennä järveen, vai pyydänkö Meinertiltä myrkkyä? Vai heittäydynkö junan alle ja annan sen rusentaa itseni kuoliaaksi? Että minun kaikissa tapauksissa täytyy elävien ilmoilta poistua, se päätös on mielessäni varma kuin amen kirkossa.

Jäin koko illaksi sinne ylös enkä tahtonut ensinkään mennä alas, mutta jonkun ajan kuluttua tuli isä oven taa ja pyysi minua avaamaan ja hänen äänensä tuntui niin kummallisen vapisevalta ja itkuiselta, että minä pian hiivin ovelle ja avasin sen. Kuumeesta hehkuvilla silmilläni näin isän menneen kovin kurjan ja kuihtuneen näköiseksi, ja yhtäkkiä huomaan makaavani hänen sylissään ja itken ja hän itkee myös ja suutelee minua, emmekä kumpikaan voineet itkultamme sanaakaan lausua.

»Lapsi, lapsi! Minun armas, pikkunen tyttö rukkani! Sano minulle vaan, puhuiko tuo vaimo totta? Onko se Meinert?» sai isä viimein vaivalla kysytyksi. Minä nyökkäsin. Isä ähkyi tuskissaan. »Oi jumala, oi jumala», hoki hän kerran toisensa jälkeen. Ja sitten taas: »Lupaa minulle vain, ettet tee mitään tuhmuutta, pikku raukkani. Minä puhun Meinertin kanssa, kyllä kaikki vielä korjaantuu.» Minun täytyi kädestä pitäen luvata hänelle, etten tekisi mitään pahaa itselleni. Itse pyysin häneltä, että saisin seuraavan päivän olla rauhassa itsekseni ja että ruoka tuotaisiin minulle omaan huoneeseeni. Isä suostui kaikkeen.

Myöhemmin tuli Meinert. Hän oli aivan raivoissaan. »Olisit heti sanonut minulle, miten asiat ovat, niin ei tämä olisi päässyt näin pitkälle», hän huusi, »minä olisin antanut sinulle muutamia tippoja, ja kaikki olisi kunnossa. Nyt tästä tuli kaunis juttu. Isäsi uikuttaa kuin vanha akka, äitipuolesi on pannut ulinallaan koko talon ylösalaisin, ja huomenna tämän tietää koko kaupunki. Frieda Gotteball tietysti istuu alhaalla arkihuoneessa ja on ottanut selon juurta jaksain koko jutusta.»

Frieda täti! Tämä ajatus vei minulta viimeisetkin voimat. Näin tuon vanhan naisen ankarain, läpitunkevain silmäin katselevan itseäni ja sydämeni jäykistyi pelosta, häpeästä ja kauhusta. »Anna minulle myrkkyä», sanoin Meinertille. Hän naurahti kuivasti. »Myrkkyä! Sitäkö tämä vielä puuttuisi! Minulla ei ole nyt muuta keinoa kuin naida sinut. Jos isäsi ottaa minut osakkaaksi liikkeeseen, olkoon menneeksi, muuten kiitän kunniasta». Hän kiiruhti ulos ja minä jäin makaamaan. Kauhun väreet karsivat ruumistani. Ajattelin että minun täytyy mennä naimisiin Meinertin kanssa, ja silloin yhtäkkiä, ikäänkuin se olisi minuun jostain ulkoa tullut, oli mielessäni varmana ja lujana päätös: ennemmin kuolen. Vaikka veteen tai junan pyörien alle ennen kuin Meinertin vaimoksi. Minä en voi, en voi, en, en — — —

En osaa selittää, miten tämä on oikein tapahtunut, mutta se on niin, että minun tunteeni ovat yhtäkkiä kokonaan muuttuneet. Nyt minä sen varmaan tiedän: minä vihaan Meinertiä. Hän on roisto. Kun ajattelenkin häntä, tuntuu kuin jokin iljettävä mato ryömisi pitkin ruumistani. Kun ajattelen sitä mahdollisuutta, että tulisin olemaan koko elinaikani sidottuna tähän mieheen, että olisin tuomittu ainaiseksi, kuolemaan asti kuulumaan hänelle, silloin mustuu maailma silmissäni. Minä en tahdo, en, en — — —

Frieda täti ei tietenkään voinut pitää salaisuutta omassa hallussaan, ja kaksi päivää tuon kauhean tapauksen jälkeen, joka yllätti minut kuin varas yöllä, tuli hän meille mukanaan muita sukulaisia, nimittäin eno Pohns ja täti Frauke, eno Dirk Thomsen ja täti Trine. Ja kaikki istuivat vierashuoneessa ja pitivät perheneuvottelua siitä, miten minun suhteeni nyt oli meneteltävä… Aivan samoin kuin ennen, silloin kun minut T—hen lähetettiin.

Minä olin ylhäällä omassa huoneessani, mutta siinä kykkiessäni ikkunan vieressä pisti yhtäkkiä päähäni, että pitäisi mennä alas kuuntelemaan, mitä ne siellä päättävät. Hiivin hiljaa portaita alas ja pujahdin arkihuoneeseen, jonne voin avonaisesta tirkistysreijästä kuulla kaikki mitä vierashuoneessa puhuttiin. Joskus työnsin verhoa hiukan syrjään, ja silloin en ainoastaan kuullut, vaan näinkin kaikki mitä siellä kokouksessa tehtiin.

He näyttivät olevan kaikki hyvin kiihottuneita ja kiivaasti siellä puhuttiin. Frieda täti ei ollut ennättänyt edes riisuutua, päällysvaatteissa ja hattu päässä hän istui pöydän ääressä, riutuneen näköisenä ja kasvot tummanpunaisina. Kuulin heidän puhuvan siitä, että minun pitäisi mennä Meinertin kanssa naimisiin. Isä sanoi, että Meinertistä tulisi hänen liikekumppaninsa ja asia järjestyisi sillä tavalla aivan itsestään, ja rakkaiden sukulaisten ei tarvitseisi turhanpäiten semmoista melua nostaa. Kihlaus julaistaisiin heti ensi päivinä. Mutta silloin Lene päästi aika porun ja valitti surkealla äänellä, että nyt hänen lapsensa jäisivät aivan osattomiksi, hänelle itsellekään ei jäisi mitään, vaan saisi mennä uudestaan palvelukseen ja laittaa lapsensa vaivaistaloon, jos isä sattuisi kuolemaan. Isä käski hänen pitää suunsa kiinni ja eno Dirk ja Pohns vakuuttivat, että ei ole mitään muuta keinoa tästä pulasta pääsemiseksi; tosin se oli kauhea häpeä koko suvulle, mutta ei tämä ollut ensimäinen eikä viimeinenkään kerta, kun tämmöistä tapahtui. Kesken kaikkea syöksähti Frieda tädin ääni esiin kuin jääkylmä vesisuihku. »Luuletteko sitten, että Thymi huolii Meinertistä?» Kaksi sekuntia oltiin huoneessa aivan hiljaa, sitten syntyi yleinen äänten hälinä, kaikki huusivat että muusta ei voinut olla puhettakaan, että minun oli pakko tehdä se, ja yli kaikkein muiden kaikui Lenen ääni: »Sepä olisi kaunista, jos hän vielä panisi vastaan, sittenkun on kerran — — Saa kiittää onneansa, kun pääsee naidun vaimon kirjoihin — —.» Samassa oli yleinen riita käynnissä. Se oli alkanut niin äkkiä, etten huomannutkaan ennenkun se oli täydessä vauhdissa. Frieda tädin ääni kuului ensin kovinna: »Enpä tosiaankaan tiedä, onko oikein tehty jättää lapsiparka noin vaan tuon Meinert lurjuksen haltuun. Sietää vielä ajatella, kumpi onnettomuus on vaikeampi kantaa, häpeätahra nimessä vai koko elinajan kestävä onneton avioliitto…»

»Sinä olet järjiltäsi, Frieda,» huusi Frauke täti kiihtyneenä, »ei kai hän voi jäädä tähän entisellä tavalla elämään. Kun on kerran laittanut itsensä semmoiseen asemaan, niin tyytyköön myös seurauksiin. Koska hän on Meinertin kanssa pitänyt peliään, ottakoon myös hänet miehekseen.»

»Se on myöskin minun mielipiteeni», sanoi isä, »naimisella tästä pulasta paraiten päästään.»

»Semmoisen miehen kanssa!» huusi Frieda täti, »semmoisen roiston, joka käyttää hyväkseen alaikäisen lapsen yksinkertaisuutta ja tietämättömyyttä tehdäkseen hänet onnettomaksi… Ja että sinä hänen isänään et käsitä, mihin turmioon sinä tämän naimiskaupan kautta lapsesi syökset Oletko sinä isä? Kurja roisto sinä olet, aivan samanlainen kuin tuo kumppanisi. Niin, semmoinen sinä olet,» hän huusi ja iski nyrkkinsä pöytään, »sinäkö muka olisit mies kasvattamaan lasta, vieläpä tyttöä! Sinä — sinä! Enkö minä ole sitä aina sanonut ja sinulta melkein polvillani rukoillut, että tyttö olisi ripille päästyään lähetetty pois kotoa johonkin kasvatuslaitokseen? Sinun on syy. Sinua me tässä istumme tuomitsemassa emmekä tuota onnetonta, vieteltyä lapsiraukkaa, ettäs sen tiedät!

»Minua?» huudahti isä. »Minä olen rakastanut lastani enemmän kuin mitään muuta maailmassa, Frieda. Minua et voi mistään syyttää.»

»Syytänpä sittenkin. Sinä olet häntä rakastanut, sanot. Mutta minä kysyn, onko se oikeaa rakkautta, että tekee lapselleen kaikessa mieliksi ja sanoo niin ja amen kaikkeen, mitä se tyhmyydessään vaan keksii ja panee toimeen? Tämä talo ei ole mikään sopiva olinpaikka kasvavalle tytölle. Apteekki on jo kauan ollut huonossa maineessa. Tämä ei ole ollut kunniallinen talo sitten sinun ensimäisen vaimoparkasi kuoleman eikä täällä ole sen jälkeen ollut mitään oikeaa perhe-elämää. Porttola tämä on, huorapesä — niin — niin — — semmoinen tämä on… Ainoa kunniallinen henkilö, joka täällä on näinä vuosina emännöinyt, oli tuo tyttö poloinen, joka myöskin on sinun omallatunnollasi — sinä naisten raiskaaja, sinä — —»

»Ainoa?» kiljui Lene. »Enkö sitten minä ehkä ole kunniallinen ihminen, vai olenko minäkin tuommoinen — —?»

Kuin ammuttu nuoli lensi Lene tuoliltaan suoraan Frieda tädin kimppuun, tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja huusi niin paljon kuin jaksoi: »Olenko minä semmoinen? Sinä kyttyräselkä marakatti! Peruutatko sanasi ja pyydätkö anteeksi, taikka minä väännän sinun lampaannaamasi nurin, ettet sitä enää milloinkaan saa kohdalleen…»

Frieda täti ei ollut hidas liikkeissään hänkään, vaan iski paikalla kyntensä Lenen kasvoihin, niin että tältä pääsi poru, ja silloin hyppäsivät kaikki paikoiltaan, mikä milläkin äänellä huutaen, eno Pohns sieppasi paksun kävelykeppinsä, joka hänellä on aina polviensa välissä, ja rupesi sillä huitomaan yli pöydän tappelevia naisia kohti, joita hän tietysti ei tavannut, mutta osui sen sijaan kattolamppuun, jonka kupu ja lasi tulivat tuhansina sirpaleina helisten lattiaan. Silloin naiset irtautuivat toisistaan, ja Frieda täti rupesi silittelemään takkuun mennyttä tukkaansa ja Lene juoksi ulos, luultavasti huuhtomaan silmiään, joita Frieda täti oli ehkä liian kovakouraisesti pidellyt. Heti sen jälkeen tuli Meinert sisään. En voinut heti kuulla, mitä hänen kanssaan neuvoteltiin, kun naiset yhä puhuivat niin kiihkeästi, että muiden ääniä oli vaikea kuulla. Luulen heidän puhuneen siitä, että Meinert tulisi apteekin osakkaaksi, ja kun sekä eno Pohnsilla että eno Dirkillä on siihen suuria kiinnityksiä, täytyy ensin kysyä heidän mieltänsä asiasta. Näytti siltä kuin he eivät olisi oikein mielellään suostuneet, ja Frieda täti vaati että ensin pitäisi kysyä minulta, tahtoisinko minä ottaa Meinertiä miehekseni.

Työnsin silloin verhoa aukon edestä hiukkasen syrjään ja näin suoraan edessäni Meinertin kalpean, ivallisen naaman, eikä milloinkaan se ollut näyttänyt minusta niin iljettävän vastenmieliseltä kuin sillä hetkellä.

»Niin, arvoisat herrat», sanoi hän ja hieroi laihoja, luisevia käsiään. »Jos asiat ovat sillä tavalla, niin annetaan kaiken jäädä entiselleen. Ei kenenkään pidä luulla, että minulla tässä jutussa on mitään pyydettävää. Päinvastoin. Minä en kiellä mitään. Minulla on ollut pieni seikkailu Thymianin kanssa. Hyvä. Seuraukset tulevat näkyviin. Bon. Koska hän on minun isäntäni ja paraan ystäväni tytär, olen valmis tekemään velvollisuuteni ja naimaan hänet. Tahdon olla gentleman. Muuten — jos en olisi semmoinen, jos tahtoisin olla pikkumainen, olisi minulla kylliksi syytä peräytymiseen. Thymian on aika rakkari — — siinä tytössä on temperamenttia. Hän on pitänyt peliään myöskin nuoren kreivi Osdorffin kanssa… Kuka silloin voi todistaa, että juuri minä — —?»

Koetin tukkia korviani, etten kuulisi enempää. Polveni vapisivat. Maailma musteni silmissäni. Heti kun vähän toinnuin, riensin huoneeseeni, otin hattuni ja juoksin ulos, tietämättä minne oikeastaan aioin. Eteenpäin vaan, pois kotoa, minne jalat veivät. Ja ne veivät minut suoraan sululle. Menin samaa tietä, jota Elisabeth oli minun edelläni kulkenut. Mutta kun olin päässyt perille ja kumartuen kaidepuun yli katsoin alas mustaan, kuohuvaan veteen, valtasi minut kauhea pelko. Tartuin lujasti kaiteiden ylimpään orteen ja yritin heilauttaa itseni yli, mutta jalkani olivat kuin maahan kiinni kasvaneet. Seisoin siinä vaan yhä ja tuijotin alas veteen ja toivoin makaavani syvällä sen alla, mutta toiselta puolen pelkäsin kuitenkin kauheasti kuolemaa, joka siellä alhaalla vaani minua. »Hampaat yhteen vaan ja silmät kiinni», kuulin Elisabethin sanovan, ja samassa tuli mieleeni, että minä olin viime aikoina saanut käydä läpi samain koettelemusten kuin hänkin ennen kuolemaansa; samanlainen selittämätön tuska oli meitä kumpaakin ahdistanut ja sama aavistus tuntemattomasta vaarasta, joka jossain väijyy uhriansa.

»Mene, tee se pian!» lausui ääni sisässäni, »älä ole niin kurjan pelkuri.» Ja minä koetin taas pakottaa itseäni hyppäämään alas, ja taas piti jokin salaperäinen voima jalkani kiinni maassa ja tuskastani huolimatta tunsin väkevän elämänhalun virtaavan kuumana suonissani ja voittavan kaikki kuoleman ajatukset.

Tilani oli epätoivoinen, aivoissani ajatukset riehuivat ristiin rastiin kuin hurjistuneet, raivoisa tuska poltti kaikkia jäseniäni. Minulla oli vaan yksi toivo: että menisin tajuttomaksi enkä milloinkaan siitä tilasta heräisi.

Miten kauan siinä lienen seisonut, en tiedä. Yhtäkkiä kuulin jonkun mainitsevan nimeäni, käännyin ympäri ja näin edessäni Frieda tädin kalpeat, surulliset kasvot, jotka katsoivat minuun kyyneleisillä silmillään. Ne näyttivät merkillisesti muuttuneilta, ikäänkuin kaikki kovuus ja terävyys olisi niistä sulanut pois.

Hän otti minun käteni kainaloonsa ja minä seurasin häntä kuin unessa, antaen vastustamatta hänen viedä itseäni minne tahtoi. En milloinkaan ennen ollut kuullut hänen puhelevan sillä tavalla kuin silloin. En ole koskaan aavistanut, että hänen äänessään voisi olla semmoinen lämmin, sydämellinen sointu. Aina olin kuullut hänen vaan riitelevän ja haukkuvan, ja nyt, kun minä olin niin paljon rikkonut ja kävelin kuin vaivainen syntinen hänen vieressään, kuulin hänen suustaan ainoastaan lempeitä, helliä ja lohduttavia sanoja. Minusta tuntui sillä hetkellä, kuin olisi minulla ollut paljon anteeksi pyydettävää tältä omituiselta vanhukselta, kuin olisin siihen saakka lapsellisessa tyhmyydessäni ollut sokea, kun en ollut nähnyt, miten uskollinen, hyvä sydän hänellä oli karkean ja epämiellyttävän ulkokuoren alla.

Hänen pienessä arkihuoneessaan oli pimeä, kun me tulimme sisään. Minä istuin sohvaan, laskin käsivarteni pöydälle ja painoin pääni niiden varaan, ja täti silitti kädellään hiljaa hiuksiani taas puhutellen minua hellästi: »Lapsi parka! Voi sinua onnetonta tyttö rukkaa! Mitä ne ovat sinusta tehneet…»

»Minä olen niin pahasti tehnyt, täti», minä sanoin, »että olisi paras, jos saisin kuolla.»

»Ei niin, Thymian», sanoi hän vakavasti. »Kuolleet eivät voi enää mitään tehdä, ja sinulla on paljon tehtävää, jos tahdot sovittaa rikoksesi. Sinulla on edessäsi ankara työ, mutta sinun pitää näyttää, että sinusta kaikesta huolimatta tulee vielä kelpo tyttö.»

»Mutta minä en rupee Meinertin vaimoksi», huusin itkien, »ennen menen järveen.» Täti nyökkäsi myöntyväisesti. »Sitä minä juuri ajattelin, enkä minä voi sinua siitä moittia. Ole rauhassa, kultaseni. Minä puhun isän kanssa. Koetetaan katsoa, miten tässä olisi paras menetellä.»

Hän puhui minulle vielä pitkän aikaa. Minä en kaikkia hänen sanojaan enää muista, sen vaan muistan, että hänen puheensa oli lempeää, ystävällistä, ei yhtäkään kiivasta eikä moittivaa sanaa, ei mitään purevia viittauksia. Lopuksi hän kertoi minulle kauniista rouva Claire Gotteballista, kantaäidistäni, jonka isän isoisä oli tuonut köyhänä tyttönä mukanaan Parisista. Kun olivat olleet neljä vuotta naimisissa, oli hän jättänyt miehensä ja kaksi lastansa ja karannut erään kauppiaan keralla Indiaan, ja sen koommin ei hänestä ollut kuulunut mitään. Hänen nimensä on pyyhitty pois Gotteballin perheen historiasta, mutta joku pisara tuon kevytmielisen ranskalaisen ilotytön verta oli kuitenkin periytynyt hänen jälkeläisiinsä, ja sen vaikutus tuli yhä vielä näkyviin, se oli kuin kirous, joka painoi koko sukua.

»Isäin pahat teot kostetaan lapsille hamaan kolmanteen ja neljänteen polveen», mutisi Frieda täti itsekseen, »se on totta… niin se on…»

Myöhemmin tuli isä. Hän oli masentunut ja alakuloinen. Koti oli muuttunut hänellekin helvetiksi. Lene parkui kuin hengenhädässä, ja Meinert oli ivallinen ja pureva.

Isä ja Frieda täti neuvottelivat puoliääneen keskenään. Minä nukahdin heidän keskustelunsa aikana sohvalle.

Herättyäni sain kuulla, mitä he olivat päättäneet. Minut lähetetään Hamburgiin. Isä tulee minua saattamaan ja me lähdemme aivan näinä päivinä. Minä jään asumaan sinne erään rouvan luo, kunnes kaikki on ohi, ja sitten laitetaan minut täyshoitoon johonkin perheeseen jumala ties minne.

Kaikki on minusta aivan yhdentekevää. Olen kirjottanut Osdorffille. Tahtoisin niin mielelläni puhella hänen kanssaan ennen lähtöäni. Parin kuukauden kuluttua lähtee hän myöskin täältä pois.

Minä en voi sanoin kertoa, miten kurjalta elämäni tuntuu. Olen yhä vielä Frieda tädin luona. Tavarani on tuotu kaikki tänne. Kotiin en mene enää. Pelkään että voisin tavata siellä Meinertin.

Nyt olen ollut jo viisi viikkoa Hamburgissa. Rouva Rammigen on sen kätilön nimi, jonka luona minä asun. Hänellä on yksin hallussaan pieni talo ja puutarha Eimsbüttler Chausseen varrella. Paitsi minua on täällä toinenkin nainen, joka odottaa jo ensi kuussa synnytystään. Hän on sanonut nimensä olevan rouva Liesmann. Mutta minä en usko, että hän on naimisissa, sillä ei suinkaan hän silloin tässä paikassa olisi. Hän on kotoisin Hannoverista. Kaunis nainen, tukka kullankarvainen ja hipiä hieno ja valkea kuin maito, ainoastaan siellä täällä joku tuskin huomattava tummempi pisama. Me käymme usein yhdessä kävelemässä ja molemmilla meillä on yhtä ikävä.

Mitä ihmettä sitä pitäisi tehdä, että saisi kaikki nämä pitkät päivät kulumaan!

»Rouva» Liesmann on iältään kaksikymmentäneljä vuotta. Hyvänen aika, miten se ihminen käy aina hienosti puettuna! Jospa minäkin saisin olla niin koreana! Hohtokivisormuksiakin hänellä on niin paljon, että niitä riittää useampia jok'ainoaan sormeen.

Äskettäin kävi täällä eräs herra hänellä vieraana. Hänen »miehensä», sanoi hän itse. Se ei tietystikään ole totta. Vieras oli unohtanut tänne nenäliinan, jonka minä satuin löytämään, ja siinä oli nimikirjaimet V. v. V. Pitäisi kai rouva Liesmannin miehen nimi olla myöskin Liesmann. Heidän välinsä näyttivät olevan hyvin hellät. Eräänä iltana he ottivat minut mukaansa teatteriin ja näytännön jälkeen menimme syömään Ehmken ravintolaan. Olihan se kohteliaasti tehty heiltä, mutta minä en voinut auttaa sitä, että tunsin olevani liikaa noiden kahden seurassa, jotka koko ajan hyväilivät ja suutelivat toisiaan, vähintäkään välittämättä minun läsnäolostani. Herra teki myöskin muutamia huomautuksia ja viittauksia, jotka olivat minusta hyvin sopimattomia ja suorastaan minua loukkaavia. Sen herra V. v. V., alias Liesmann, huomasi itsekin sangen hyvin, sillä hän taputti minua poskelle ja virkkoi nauraen: »Älkää pahaksi panko, lapsukainen. Kaikki tuo on inhimillistä. Se on sittenkin hauskaa, — — tuommoinen vapaa kulkurielämä.» En tiennyt, mitä siihen olisin osannut sanoa. Kun sitten myöhemmin tulimme kotiin, tuo rakastava pari käsi kädessä ja minä heidän vieressään, tunsin itseni entistä enemmin yksinäiseksi ja hyljätyksi. Kun ajattelen asemaani, huomaan siinä jotain erikoista, joka vasta oikein tekee elämäni synkäksi ja toivottomaksi. Minä tiedänkin, mikä se on. Se on se, että minulla ei ole mitään toveria kärsimässä kerallani, ei ketään, jonka tähden minä kärsisin. Jospa vaan voisin sanoa, että olen jotakuta miestä äärettömästi rakastanut ja rakkaudesta hänelle antautunut ja että minä nyt saan sentähden kärsiä, niin tämä kaikki ei tuntuisi niin kauhean vaikealta. Mutta nyt… Monta kertaa on minusta kuin kaikki olisikin vaan pelkkää mielikuvitusta, kuin en minä olisikkaan — — — hyvä jumala! — —

Rouva Rammigen on kelpo ihminen, mutta hän on hyvin vähän kotona. »Rouva» Liesmann on tänään mennyt St. Pauliin ompelijaansa tapaamaan, mutta minä jäin kotiin, kun tunsin olevani kovin väsynyt. Yksin ollessani otin päiväkirjani esille ja olen nyt tämän kirjottanut.

Rouva Liesmann on sittenkin hänen todellinen nimensä. Me olemme tehneet lähempää tuttavuutta, heittäneet pois teitittelemisen ja kutsumme toisiamme Thymianiksi ja Konniksi (hänen etunimensä on nimittäin Konstanze). Konni on kertonut minulle kaikki elämänvaiheensa. Hän on elänyt lapsuutensa ajan Hannoverissa siellä pesijättärenä olevan isoäitinsä luona ja on seitsentoistavuotiaana naitettu leskimiehelle, jolla oli ennestään kolme lasta. Kolme kuukautta hän oli kestänyt avioelämää miehensä kanssa, mutta sitten hän karkasi. Sen jälkeen on hänellä ollut paljon rakastajia ja on hän ollut jonkun aikaa teatterissakin. Herra V. v. V. eli koko nimeltään Viktor von Vohsen, hänen nykyinen ystävänsä, on rikas tehtailija ja pitää täydellisesti huolta hänestä. Konni on mahdottomasti iloinen siitä että saa lapsen, sillä hän sanoo sen kiinnittävän rakastajan lujemmin häneen. Ei niihin miehiin muuten ole luottamista, hän sanoo. Minä kysyin häneltä, tokko hän rakasti paljon tuota miestä. Hän naurahti vaan ja arveli, että sehän nyt ei ole niin tärkeää. (Herra V. on kaikkea muuta kuin kaunis!) Kun on rakastellut niin paljon kuin hän, on saanut jo tarpeekseen siitä lystistä, pääasia on toimeentulon turvaaminen. Kauneuteen ei hän pane mitään arvoa, ainoastaan hienoon käytökseen. Hieno tulee miehen olla aina, kadulla, kotona, sängyssä. Ja älyä pitää hänellä olla. Kaikki muu on pötyä. Tätä kuullessani tulin ehdottomasti ajatelleeksi Osdorffin moitteettomia saappaita ja hyvin hoidettuja käsiä. Minä luulen että Konni Liesmann on oikeassa.

Minusta ei vielä huomaa mitään. Huvittavaa on nähdä, miten kaikki miehet minua töllistelevät. En minä siellä kotona semmoista huomannut. Aina kun Konnin kanssa puolenpäivän aikaan olemme kävelyllä, kulkee niitä muutamia meidän perässämme. Joskus on meitä jo puhuteltukin. Konni sanoo, että minä olen erinomaisen kaunis ja jos vaan olen järkevä, voin vielä kohdata ties minkälaisen onnen. Olemme luvanneet kirjottaa usein toisillemme. Eihän sitä tiedä, mitä hyötyä meillä vielä voi olla toisistamme, sanoo Konni.

Osdorffilta sain äskettäin kirjeen. Hän on lähellä Hamburgia kreivi Sch——n maatilalla ja aikoo pian käydä minua tervehtimässä, josta suuresti iloitsen.

Neljä päivää sitten sai Konni Liesmann pienen pojan. 11 aikaan illalla alkoi hän valittaa ja sitä kesti sitten koko yön, kunnes kello 8 aamulla lapsi tuli. Minä en ummistanut silmiäni koko yönä, sillä meidän huoneemme ovat seinäkkäin ja minä kuulin hänen jokaisen tuskanhuutonsa. En ollut luullut sen olevan niin vaikeaa, mutta nyt olen alkanut kauheasti pelätä, kun oma aikani lähestyy.

Yhä uudestaan ja uudestaan minun täytyy tuota pienokaista katsella. Se on niin hassun näköinen. En voi sanoa, että se minua erikoisesti miellyttää, vaikka onkin kovin koreasti puettu. Minä en sitä vaan suutelisi, mutta Konni suutelee sitä alinomaa. Eilen tuli herra V. v. V. Hän toi Konnille suuren hohtokivillä koristetun kultasoljen, jota tämä oli jo kauan toivonut itsellensä. Konni torui häntä, että hän ei muka osannut kyllin hellästi pidellä lasta, ja siinä tilaisuudessa sain kuulla, että herra V. v. V. on naimisissa ja kolmen lapsen isä. Merkillistä! Enpä olisi Konnina ruvennut naineen miehen kanssa yhteyttä pitämään. Yleensä vaikuttaa minuun vastenmielisesti Konnissa se, että hän alituiseen puhuu vaan rahasta ja lahjoista ja omasta toimeentulostaan.

Tätä kirjottaissani on ovi Konnin kamariin auki. Hän huutaa minulle, mitä minä kirjotan. Minä vastaan: päiväkirjaani. Silloin hän laskee helakan naurun ja tahtoo välttämättä saada lukea sen. Tietysti ei tule milloinkaan kysymykseen. Hän nauraa yhä. Kaikki tuskat ovat unohtuneet. »Jos minä olisin kirjottanut päiväkirjan — —» hän nauraa ihan katketakseen, »siinä olisi jotain luettavaa, Thymian. Siinä olisi yhtä jos toistakin, sen saat uskoa — —!»

Eilen läksi Konni pois lapsineen. Rouva Rammigen oli hankkinut imettäjän, joka myös lähti hänen matkassaan. Nyt vasta tuntuu oikein yksinäiseltä ja ikävältä, kun tuo ainoakin toveri on poissa. Konnista oli minulle paljon hauskuutta, hän oli aina niin iloinen ja puhelias. Hän on kutsunut minua käymään luonaan Hannoverissa, mutta siitä matkasta ei kai tule mitään. Viime sunnuntaina kävi herra v. Vohsen täällä ja lahjotti minulle kultaisen rintaneulan muistoksi »vaimostaan» (ikäänkuin en minä tietäisi kaikkea) ja kiitollisuuden osotteeksi siitä, että olin ollut hänelle hyvänä seurana. Se on hyvin kaunis kapine, tehty himmeästä kullasta ja koristeena turkooseista muodostettuja lemmikkikukkia. Lapseen minä rupesin vähitellen enemmän mieltymään ja olin pari kertaa apuna sitä kapaloitaessa ja kylvetettäessä.

Osdorff oli täällä myöskin viime viikolla. Minusta oli hyvin hauska tavata häntä. Minä olen todellakin kiintynyt häneen, vaikka en voikkaan häntä ottaa vakavalta kannalta, en miehenä enkä ihmisenä. Kuuluu vähän törkeältä, jos sanon pitäväni hänestä niinkuin pidetään koirasta, johon ollaan totuttu, mutta siltä minusta tuntuu. Ja sitten voi hänen seurassaan hyvin näyttäytyä; sillä jollei ota lukuun hänen tyhmää naamaansa, hän on erinomaisen hienon näköinen. Konni tosin ravisti päätänsä, kun esitin Osdorffin hänelle ystävänäni, ja myöhemmin hän sanoi, että hän minun sijassani lopettaisi seurustelun semmoisen miehen kanssa. Hänen kaltaisensa ihminen on kuin kammitsa jaloissa, hän sanoi, semmoisen kanssa ei milloinkaan voi päästä korkealle. No, Konni ei tunne meidän välejämme. Osdorff raukka ei suinkaan kykenisi estämään minua »korkealle pääsemästä», jos niiksi tulisi. Maatilalla olo ei häntä ensinkään miellytä, siellä kun täytyy nousta aikaisin ylös, olla mukana ulkotöissä ja sitä paitsi vielä konttorissa työskennellä. Ja työntekijäksi Osdorff ystäväni on nyt kerta kaikkiaan mahdoton. Kauan ei hän voi kestää semmoista elämää, hän sanoo. Häntä kaduttaa, kun ei ole heti alusta pitäen valinnut diplomaatin uraa. Oi voi!

Synkkiä päiviä, synkkiä viikkoja ja kuukausia. Joulu oli kerrassaan kauhea, vaikka isä antoi minulle paljon lahjoja ja Frieda täti kirjotti pitkän, hellän kirjeen. Konni Liesmann lähetti suuren marsipanitortun ja korillisen pikkulapsen vaatteita, kaikki ruusunpunaista silkkiä. Hän on todellakin erinomaisen kohtelias. Ensin minua suuresti huvitti katsella kaikkia noita hienoja pikku tavaroita, ne olivat minusta aivan kuin nukenvaatteita. Mutta sitten tuli yhtäkkiä mieleeni, että nuo pienet nutut ja paidat ja myssyt olivatkin elävää lasta varten ja että tämä lapsi olisi minun. Se on omituista, minä en vieläkään voi oikein käsittää, että tämä kaikki on totta. Purskahdin itkuun ja kastelin nuo hienot lahjani kyyneleilläni. — Olen kovin onneton.— —

Uudenvuoden aattona olin aivan yksin kotona. Rouva Rammigen oli mennyt kylään tuttavainsa luo. Palvelustyttö itki, kun täytyi minun tähteni jäädä kotiin. Sanoin silloin, että hän kyllä minun puolestani saisi mennä, minä olisin mielelläni yksinkin kotona. Sitä en tarvinnut kahta kertaa sanoa. Mutta se oli kuitenkin pelottavaa tuo yksinäisyys ja hiljaisuus vuoden viimeisenä yönä. Minä kävelin huoneessani edestakaisin, ja viime vuoden tapahtumat kulkivat silmieni ohi kuin aaveet. Taas näin Elisabethin makaavan nurmikolla kuolleena, vääristynein kasvoin. Ja taas tuli mieleeni rakas äitini, jonka oli ollut niin vaikea kuolla, kun täytyi jättää minut turvattomana maailmaan. Nyt minä ymmärsin, mikä huoli se oli, joka häntä silloin painoi. Luultavasti hänen kuoleva katseensa näki silloin kauas tulevaisuuteen ja hän aavisti kaikki mitä oli tapahtuva. Mutta olihan sekä äiti että pastori rukoilleet minun puolestani, miksi ei hyvä Jumala ole kuullut heidän hurskaita rukouksiaan ja sallinut toisin tapahtua? Minä en usko enää Jumalaan. —

Parasta minulle kai olisi, jos saisin kuolla lapsivuoteeseen. En minä sitä kuitenkaan toivo. Minä pelkään kuolemaa, on hirvittävää vaipua ikuiseen yöhön ja ikuiseen tyhjyyteen.

Minä tahtoisin mielelläni elää ja olla onnellinen. Tokkohan maailmassa on enää mitään onnea minua varten? Luulenpa kuitenkin että on. Olenhan minä nuori ja kaunis. Maailma on suuri ja elämä on pitkä. Pitää olla vain luja tahto. Monasti olen miettinyt, miltä se onni oikeastaan mahtaa näyttää. Kuvailen mielessäni, että se on kaunis, vahva mies, jolla on pehmeät kädet, sointuva, taipuisa ääni ja viisaat, kirkkaat, lempeät silmät. Semmoisen miehen minä tahtoisin. Ja jonkun verran rahaa pitäisi myös olla, että voisin pukeutua kauniisti ja koristaa itseäni häntä varten. Jos tapaan sellaisen miehen, antaudun hänelle — arvelematta, vaatimatta virallista eläkekirjaa. Sillä avioliitto ei minua yhtään houkuttele. Tuommoisen pakollisen yhdessä-elämisen luulisin olevan kauhean ikävää, henki- ja tunne-elämää kuolettavaa…

Rakas päiväkirjani — uskollisin ystäväni ja lohduttajani näinä tuskan päivinä — — minulla olisi paljon sinulle uskottavaa, mutta nyt olen niin väsynyt, etten jaksa juuri mitään kirjottaa. Osdorff on puhdistanut kreivi Sch—n maatilan tomut jaloistaan, koska tuo »kauhea työ» siellä oli tehnyt hänet kipeäksi, ainakin hänen oman väitteensä mukaan. Kuusi päivää hän vetelehti Hamburgissa, kun ei uskaltanut mennä kotiinsa ja pelkäsi holhoojaansa. Minä annoin hänelle kaikki rahani. Mies paralla ei ollut kukkarossaan enempää kuin kolme markkaa ja minulla oli vielä neljäkymmentäviisi. Niillä me sitten kerran kävimme syömässä Alsterpaviljongissa, jossa edeskäypä kutsui minua »armolliseksi rouvaksi» ja kaikki meitä suurella kunnioituksella kohtelivat. Osdorff näyttää todellakin ylhäiseltä, kaikesta tyhmyydestään huolimatta. Kun rahat olivat lopussa, niin hän lähti pois, se tahtoo sanoa: hän pyysi sähkösanomalla matkarahoja ja silloin tuli joku, joka vei hänet takaisin Sch—n maatilalle, mutta kreivi oli sanonut, että menköön mokoma laiskuri ja vetelys niin kauas kuin tie piisaa, ja silloin hän lähti Berliniin. Viime viikolla hän kirjotti minulle, että hänen holhoojansa oli pannut hänet oppiin erään diplomaatin luo, jossa hänen pitää tehdä konttoritöitä, jäljentää kirjeitä ja toimitella muita pikku tehtäviä, joihin ei mitään erityistä kykyä tarvita. »Rasittavaa, henkistä työtä», sanoo hän itse… No, miksikä ei — Osdorffille!

Nyt on kaikki ohitse. Viisi viikkoa sitten lapsi syntyi. Minulla oli kovat tuskat, mutta nyt olen taas terve, vaikka hyvin kalpea ja laiha.

Se on tyttö. Nimeksi pantiin kasteessa Erika Susanne. Nyt voin käsittää, minkätähden Konni Liesmann niin piti lapsestaan, sillä minä rakastan omaani yhtä paljon ja tahtoisin mieluimmin pidellä sitä sylissäni koko päivän ja suudella sen supukkaista ruususuuta, sinisiä silmiä ja pikkuruisia nyrkkejä.

Kymmenen päivää synnytyksen jälkeen tuli Frieda täti ja isä tänne ja viipyivät minun luonani kahdeksan päivää. Tällä ajalla teki rouva Rammigen erään ehdotuksen, joka minusta tuntui peräti hassunkuriselta.

Samana yönä nimittäin, jona pikku Erika syntyi, oli hän ollut eräässä rikkaassa perheessä apuna lapsen syntymisessä, mutta lapsi, joka myöskin oli tyttö, oli jo seuraavana aamuna kuollut. Vanhemmat olivat suruunsa menehtyä, he kun olivat olleet naimisissa jo kaksikymmentä vuotta saamatta lapsia, ja olivat sentähden suuresti iloinneet tämän tytön syntymästä. Silloin oli rouva Rammigen kertonut heille minusta ja pikku Erikasta ja he olivat arvelleet, että ehkä minä suostuisin lahjottamaan taikka myymään lapseni heille. He ottaisivat sen itselleen ja pitäisivät ja kasvattaisivat aivan omana lapsenaan.

Minä nauroin rouva Rammigenille vasten silmiä ja sanoin, että omaa pikku kultuani en möisi kelienkään, vaikka saisin huoneellisen rahaa, mutta isä ja Frieda täti olivat toista mieltä. Heistä se oli suuri onni niin lapselle kuin muillekin asianomaisille, että tarjoutui tuommoinen tilaisuus pienokaisen turvaamiseksi. Minä itkin ja huusin ja kerjäsin, mutta kukaan ei minua kuunnellut, asiasta sovittiin minun selkäni takana konsuli Petersin kanssa — se on tuon perheen nimi — ja viisi päivää sen jälkeen lapsi vietiin pois.

Eronhetki oli katkera. Minä olin aivan suunniltani surusta… Oli aivan kuin kappale sydämestäni olisi irti reväisty. Heittäydyin pitkälleni lattiaan ja huusin epätoivossani. Isä koetti minua puhutella ja Frieda täti otti taas ankaran muotonsa ja sanoi, että minun tulisi polvillani kiittää Jumalaa hänen armostaan eikä käyttäytyä kuin mieletön. Vanha herra Peters silitti hiuksiani ja lupasi silloin tällöin antaa minulle tietoa pikku Erikani voinnista. Oikeastaan ei heidän sitä tarvinnut tehdä, hän sanoi, kun isä oli kerran minun nimessäni luopunut kaikista oikeuksista lapseen, mutta herra Peters lupasi kuitenkin. Lopuksi ylenmääräinen mielenliikutus vei minulta voimat niin, että menin tainnoksiin, ja kun siitä taas toinnuin, oli lapseni poissa.

Minun on mahdoton siihen mukaantua. Olen mielestäni tullut niin kovin köyhäksi. Ensimältä itkin yöt ja päivät. Nyt olen hiukan tyyntynyt.— —

Ja nyt minä tiedän, että minulla on päämäärä, johon on pyrittävä. Minun täytyy päästä rikkaaksi voidakseni saada takaisin lapseni. Rahalla saa aikaan mitä hyvänsä. Jos pääsen rikkaisiin naimisiin, niin sillä se on tehty. Kunhan olen rikas, niin saadaanpa nähdä, voivatko estää minua saamasta takaisin omaa lastani, jonka olen tuskalla ja kivulla maailmaan tuottanut ja jonka tähden jo sitä ennen olin niin paljon saanut kärsiä. — —

Ovat määränneet minut pantavaksi täyshoitoon johonkin pappisperheeseen maalle. Frieda täti on tuon paikan keksinyt. Hän tuntuu minusta taas yhtä vastenmieliseltä kuin ennenkin iankaikkisine varotuksineen ja parannussaarnoineen. Minä vaan en ole mikään katuvainen Magdalena. Hyvänen aika, minä olen rikkonut ja saanut siitä kärsiä. Sillä pitäisi mielestäni se asia olla selvitetty. Olenpa iloinen, kun ovat taas menneet pois.

Enpä olisi osannut ennen unissanikaan aavistaa, että täti Pohnsin konfirmatsionilahjasta kerran tulisi minun ainoa huvini ja iloni. Ja että minä tätäkin iloa saan ainoastaan niin sanoakseni varkain nauttia.

Seitsemään kuukauteen en ole nyt tehnyt yhtään muistiinpanoa. Seitsemän kuukautta olen ollut herra pastori Daubin ja hänen puolisonsa Ulriken, o.s. von Schmidtin, kasvatus- ja parannuslaitoksessa G—ssä lähellä Lübeckiä. Pastorilaiset ovat velvollisuudentuntoista väkeä, se tunnustus heille täytyy antaa. He koettavat minua juuri vahvasti »parantaa», mutta tokko minä siitä myöskin todellisuudessa tulen paremmaksi, se on kokonaan toinen asia. Minusta tuntuu päinvastoin, kuin pappilan ilmakehä, joka päältäpäin katsoen sisältää vaan jumalanpelkoa ja siveyttä, olisi niin täynnä petollisuuden, teeskentelyn, ahneuden ja julmuuden baktereita, että niitä tulee vasten tahtoaankin hengittäneeksi sisäänsä ja saa tartunnan.

Tässä kerran selaillessani päiväkirjaani sattui silmiini se kohta, jossa olin tehnyt tuon kauniin lupauksen käydä joka pyhä kirkossa ja elää kokonaan Jumalan sanan jälkeen. No niin. Mutta nyt! Jos joku tahtoisi saada toisen perinpohjin vihaamaan kaikkea uskontoa, tahtoisi tehdä kaikki kirkolliset asiat hänelle vastenmielisiksi ja saada hänet kammoamaan ja inhoamaan kaikkea mikä kristinuskoa koskee, niin lähettäköön hänet tänne G—n pappilaan — kyllä pastori Daub ja hänen Ulrikensa siitä asiasta huolen pitävät. Jumalisia he ovat, se täytyy heidän vihamiehensäkin tunnustaa.

Kello kuusi aamulla noustaan ylös ja työ, kova työ alkaa. Joutilaana seisomista ja pitkiä tuumailuja täällä ei suvaita. Puoli kahdeksan on hartaushetki, jolloin kaikkein on oltava läsnä. Silloin seisomme vieretysten pöydän ympärillä ja kuuntelemme, kun pastori lukee postillasta aamurukouksen ja liittää siihen omasta puolestaan joitakin meihin sovellettuja neuvoja ja varotuksia. Taikka oikeastaan ei tietysti kukaan kuuntele, me seisomme vaan nenät alaspäin, ja kun hän sanoo »amen», kohoavat kaikki nenät ylös kuin komennosta ja jokaisen kasvoista voi lukea: jumalan kiitos, että se loppui.

Daubin pariskunnalla on kolme kelvotonta pojannulikkaa, iältään kuuden ja kahdentoista vuoden välillä, ja sitä paitsi asuu täällä pastorin veljentytär, 21-vuotias, joka on kihloissa apulaisen kanssa, ylpeä ja pelkästä siveellisyydestä tylsämieliseksi käynyt nainen. Hän ja hänen laiha ja tyhmä apulaisensa sekä pastori rouvineen muodostavat todellakin eheän ja sopusointuisen kokonaisuuden. Sitten on talossa vielä kaksi palvelustyttöä ja yksi renki, jotka vaihtuvat joka kuukausi, sentähden ettei kukaan voi kauempaa kestää rouva Ulrikea ja hänen jumalista komentoaan. Työtä on armottoman paljon tässä suuressa taloudessa, johon kuuluu muun muassa ison puutarhan hoito ja muutakin maanviljelystä. — Siis aamulla on ensimäinen hartaushetki, päivällisaikana tulee siitä uudistettu painos ja iltasella ennen maatamenoa tarjotaan kolmas ja vankin annos sielunravintoa. Silloin lauletaan myös kolme virrenvärssyä, ja jälkiruuaksi viimein saadaan yleinen parannussaarna koko päivän syntien johdosta.

Vakinaisena lausetapana on pastorin rouvalla »Jumalan avulla», jonka kuulee hänen suustaan vähintään joka kymmenennen sanan perästä. »Jumalan avulla» löi hän äskettäin sisäpiikaa vasten suuta, niin että veri purskahti nenästä ja kaksi etuhammasta irtautui; »Jumalan avulla» on hän jo lukemattomia kertoja saanut maksaa sovinto- ja sakkorahoja palvelusväen pahoinpitelystä ja solvaamisesta. Minä en ole koskaan kuullut kenenkään ihmisen haukkuvan niin hävyttömästi kuin tämä rouva tekee suutuksissa ollessaan, ja hän suuttuu sangen helposti. Sika, haaska, lutka, roisto, raato ovat vaan pieniä näytteitä siitä sanavarastosta, jota hän käyttää puhutellessaan väkeänsä. Mihin hänen kätensä iskee, siinä ei enää ruoho kasva, ja se käsi on erinomaisen herkkä liikkumaan pienimmästäkin syystä. Minua ei hän ole vielä lyönyt, mutta olenpa sen sijaan saanut montakin kukkasta, jotka ovat kasvaneet hänen herjasanaviljelystensä hyötyisässä maaperässä. Minä olen mustana lampaana hänen laumassaan. Kaikki — palvelusväkeä lukuunottamatta — saavat minua puhutellessaan naamaansa juhlallisen, vakavan, ankaran ilmeen. Minä saan joka päivä ylimääräisen annoksen jumalisia puheita ja varotuksia. Neiti Toni, veljentytär, se se vasta mainio oli ensi aikoina. Jos minä kysyin häneltä jotain taikka hänen oli joku sana sanottava minulle, niin hän aina käänsi katseensa sivulle, ikäänkuin hänen neitsyellistä kainoudentunnettaan olisi loukannut minunlaiseeni olentoon katsominen. Myöskin herra apulainen Schaffesky — minä sanon: Schafskopf [s.o. pässinpää] — katsoo minuun aina sangen merkillisellä tavalla, ja monta kertaa olen saanut kuulla enemmän tai vähemmän selviä viittauksia »langenneista», »hylätyistä» ja »paatuneista». Ne eivät minuun juuri pysty. Tavallaanhan nämä ihmiset ovat oikeassa, koska minut on tänne kerran jätetty »siveellisyyttä oppimaan», ja he arvattavasti luulevat vaan täyttävänsä velvollisuutensa ollessaan minua kohtaan jyrkkiä ja ankaroita.

Mutta se mikä minua täällä äärimäisyyteen asti ärsyttää, on se seikka, että minulta on kokonaan riistetty personallinen vapaus. Jokaista minun askeltani vartioidaan täällä, ikäänkuin olisin jokin suuri pahantekijä. Se on jotain kauhean kiusallista ja nöyryyttävää. Minä en esimerkiksi saa yhtäkään kirjettä, joka ei ole ensin pastorin työhuoneessa avattu ja luettu. Kaksi kirjettä, toisen Osdorffilta ja toisen Konnilta, he ovat minulta pidättäneet. Onneksi minä sen huomasin. Siitä lähtien olen antanut heidän osottaa kirjeensä »poste restante» Lübeckiin, ja tässä lähellä asuva suutarin vaimo, joka kulkee asioilla kaupungissa, tuo ne minulle salaa. Itse en myöskään voi lähettää yhtään kirjettä, ennenkun se on käynyt saman sensuurin läpi. Osdorffille ja Konnille kyhään välistä muutaman rivin lyijykynällä ja lähetän ilman postimaksua, sillä minulla ei ole ollut täällä koko aikana yhtään penniä vapaasti käytettävänäni. Kerran minun onnistui lähettää isällekin tuommoinen postimerkitön kirje. Mutta isä ei vastannut suoraan minulle, vaan kirjotti pastorille, että minä olin hänelle valittanut, ja siitäkös minä sain taas kuulla kunniani! Siitä lähtien olen saanut joka sunnuntai markan taskurahaa, mutta lauantaina täytyy minun tehdä tili jok'ainoasta pennistä, mitä olen viikon kuluessa käyttänyt. Tämä elämä on kauheaa. Isä nähtävästi ei uskalla ottaa minua täältä pois, kun pelkää Frieda tätiä. Sitä en voi antaa isälle anteeksi, että hän kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut, pitää yhä Meinertiä talossa.

Kotiin en palaa enää milloinkaan. Minä vihaan Meinertiä kuin ruttoa. Mieleni on täynnä vihaa ja katkeruutta. Tämän talon asukkaita vihaan kaikkia, paitsi palvelijoita, ne pitävät minun puoltani, mutta heidän joukkoonsa ilmestyy liian usein vieraita kasvoja.

Tänään on pastori rouvineen kutsuttu häihin, neiti Toni kiemurtelee sängyssään hammastaudissa ja Pässinpää on matkalla. Minä olen ollut pari tuntia rouva Klockin luona ja kirjotan täällä. Hänen miehensä on suutari. Hän ansaitsee itse myös käymällä kyläläisten asioilla kaupungissa ja on muuten hyvin siisti, ahkera ja ystävällinen nainen ja pitää paljon minusta.

Mutta se mikä minua kaikkein enimmän tähän paikkaan vetää, on rouva Klockin pieni, kahdeksan kuukauden ikäinen tyttö. Se on ihmeen herttainen lapsi ja aivan yhtä vanha kuin Erika. Minusta on niin erinomaisen hauskaa pitää sitä sylissäni ja leikkiä sen kanssa. Se ryömii ja nauraa ja tahtoisi kovin mielellään sanoa jotakin, mutta ei osaa vielä. Voi kun saisin kerran nähdä oman pikku Erikani!

Jollen olisi niin likeisissä tekemisissä tämän pappilan väen kanssa, vaan voisin syrjästä päin katsella heidän perheidylliään, hymyilevän filosofin silmillä tehdä huomioitani ja vertailla toisiinsa sanoja ja tekoja, teoriaa ja käytäntöä, mahtipontista siveysoppia ja sen sovelluttamista, niin luulisinpa olevan sangen huvittavaa viipyä täällä jonkun aikaa.

Ei voi olla mitään koomillisempaa kuin se vastakohta, jonka muodostavat toiselta puolen näiden hurskasten, silmiään mulkoilevain ihmisten puheet ja yleinen katsantokanta sekä toiselta puolen heidän suhteensa toisiinsa ja rakkaisiin lähimäisiinsä.

Aikoja sitten olen huomannut, että pastorin yhteiselämä rakkaan aviosiippansa kanssa ei mitään erityisen idyllimäistä ole. He usein riitelevät keskenään, tosin ainoastaan silloin kun luulevat olevansa kahdenkesken, mutta en ole milloinkaan päässyt perille siitä, mikä on riidan aiheena. Rouva Klock kertoi minulle näinä päivinä, että pastorilla on ollut pieni seikkailu kylällä erään sievän talonpoikaisvaimon kanssa, ja rouva oli saanut jotain vihiä asiasta. Viime vuonna oli hän sentähden ollut nuorimman lapsen kanssa kuusi viikkoa kotoa poissa ja odottanut että hänen miehensä tulisi hakemaan hänet takaisin. Pastoripa olikin päinvastoin iloissaan, kun sai olla yksin ja vapaana, ja rouvan täytyi viimein palata itsekseen kotiin. Eihän se tosin ole kaunista, kun mies pettää vaimoaan, mutta tuolle vanhalle kanalle, joka terävällä kielellään, ahneudellaan ja raakuudellaan myrkyttää koko ympäristönsä, minä sen harmin mielelläni suon.

Yksi asia on varma: niin pian kun minä täältä olen päässyt pois, en jalallani enää mihinkään kirkkoon astu. En milloinkaan! Kirkosta olen saanut täällä kylläni.

Ennen minä sain sunnuntaisin nukkua niin kauan kuin tahdoin; ja kirkkoon sain mennä tai olla menemättä, miten vaan itse halusin. Silloin kävin siellä usein ja mielelläni. Nyt minun täytyy pyhäaamuina nousta tuntia aikaisemmin kuin muulloin saadakseni kaikki työni ajoissa valmiiksi, sillä täsmälleen neljänneksen yli yhdeksän pitää lähteä kirkkoon. Silloin saan astua rouvan ja Tonin välissä kylänraittia ylöspäin suorittamaan puolentoista tunnin pakkoistunnan kirkossa. Nämä puolitoista tuntia tuntuvat minusta loppumattoman pitkiltä. Talvella tahtovat jalat jääksi jäätyä, kesällä pitävät kärpäset surinaansa ympäri seiniä ja jos silloin tahtoisi hiukkasen uinahtaa, niin kyllä herra pastorin jyrisevä ääni tekee sellaiset yritykset turhiksi ja karkottaa kaikki levon tunteet mielestä. Kun minulla olisi enemmän aikaa, antaisin tässä näytteen hänen saarnoistaan. Ehkäpä joskus myöhemmin. Ne käyvät aina saman kaavan mukaan: Te olette kaikki syntisiä! Kaikki kypsiä helvettiin heitettäviksi, oikein perkeleen makupaloja. Ja lopuksi öljynä vuotavaa hunajaa, Jumalan armolupauksia, rakkautta, rakkautta, rakkautta. Sen minä vaan sanon, että jos tuo luvattu jumalallinen rakkaus on yhtäläistä kuin se samanniminen tavara, jota firma Daub ja kumppanit ihmisille tyrkyttävät, niin minä siitä vähät välitän…

Pastorin rouva ja Toni istuvat pystyssä ja suorina kuin tikut minun oikealla ja vasemmalla puolellani, täynnä hartautta ja erinomaisen tyytyväisinä itseensä. Ulos mentäessä hymyilee rouva ystävällisesti joka taholle, rakastavaisen ja lempeän näköisenä, niinkuin oikea seurakunnan äiti ainakin. Mutta herra armahtakoon, jos hän kotiin tultuaan huomaa jonkin pölyn hitusen piirongilla tai mahonkikaapilla, silloin alkaa paukkua ja heti kysytään: Mikä sika täällä on taas tänään ollut pölyjä pyyhkimässä?

Minä tietysti olen se vaivainen syntinen, jonka täytyy tuo lempinimi pitää hyvänään.

»Te? Luuletteko Te ehkä, että ne pari markkaa, jotka isänne maksaa meille Teidän puolestanne, antavat Teille oikeuden pitää minun taloani sikolättinä?…» j.n.e.

Minä olen niin paatunut, että töin tuskin voin estää itseäni nauruun purskahtamasta, nähdessäni hänen siinä kiukuissaan ärhentelemässä.

Kipeämmin koskevat minuun hienot pistokset ja purevat salaviittaukset, jommoisia ei suinkaan ole puuttunut. Jo vähän aikaa sitten on ollut puhetta, että pastorin virkaveli eräässä etäisessä kylässä tulisi jonakin sunnuntaina vierailemaan tänne vaimonsa ja kahden tyttärensä kera. Tyttäret ovat aivan nuoria, toinen seitsemäntoista, toinen yhdeksäntoista vuoden ikäinen. Olin jo edeltäpäin suuresti iloinnut tästä tapauksesta. Niin kauan olen saanut olla vailla ikäisteni tyttöjen seuraa, että oikein sitä ikävöin, ja olinpa niin ajattelemattoman varomaton ja naivi, että kerran päivällispöydässä kaikkien perheenjäsenten läsnäollessa ilmaisin nämä tunteeni. Siitä kiusallisesta vaitiolosta, joka seurasi minun sanojani, huomasin heti, että nyt mahtoi olla jokin kohta hullusti. »Mutta Thymian», sanoi Toni moittivasti, »mitenkä voitte ajatellakkaan, että täti esittäisi Teidät noille nuorille tytöille?» »Minkätähden ei?» kysyin minä tyhmyydessäni. Pastori laski veitsensä ja kahvelinsa pöydälle. »Thomas ja Hanni, menkää ulos!» Ja kun pojat olivat menneet: »Veljentyttäreni on aivan oikeassa. Me emme tahdo Teitä suinkaan loukata, rakas Thymian, mutta kun asiat ovat nyt niinkuin ne ovat, olisi se anteeksiantamaton tahdittomuus meidän puoleltamme, jos saattaisimme Teidät yhteen virkaveljeni nuorten, viattomien tyttärien kanssa.» »Tietysti se on mahdotonta», sanoi rouva äkäisesti. »Kun Roswarin herrasväki tulee, pysyy Thymian sen iltapäivän huoneessaan. Sehän on hänelle itselleenkin mukavinta. Eipähän hänellä ja noilla tytöillä voi mitään yhteisiä harrastuksia olla.»

Siinä sitä oltiin. Minä olin saanut tarpeekseni. Ja nyt istun kotiarestissa kamarissani ja sen johdosta on minulla aikaa ottaa esille ainoa lohdutukseni, päiväkirja. Roswarilaiset ovat nimittäin tänään tulleet. Minä olen lukinnut oveni. Oikeastaan se on tyhmää antaa mokoman jutun niin käydä sydämelleen. Pitäisi osata asettua semmoisten asiain yläpuolelle. Mutta siitä huolimatta se polttaa ja kirvelee mieltä, niinkuin minua olisi sisällisesti nokkosilla piesty. Olen itkenyt sen tähden.

Minä en ole tätä ennen milloinkaan koettanut selvittää itselleni onnettomuuteni seurauksia. Tähän saakka en ole ollut tietoinen siitä, että se on ainaiseksi sulkenut minut pois seuraelämässä täysiarvoisten, kunniallisten rouvain ja tyttöjen piiristä. Joskin minun täällä jo monasti oli annettu se kyllin selvästi huomata, en ollut kumminkaan koskaan pannut sitä niin mieleeni, että olisin asian täydellisesti käsittänyt.

Tyhmyydessäni olin luullut jo sovittaneeni rikokseni noina hädän ja tuskan kuukausina, jotka kävivät lopputapahtuman edellä, ja tuona kauheana hetkenä mustan veden ääressä, jolloin kuolemantoivo ja elämänhalu minussa taistelivat keskenään kuin kaksi hurjistunutta ihmistä. Minussa oli joku määrä iloista lapsen uskoa evankeliumin suloiseen lupaukseen: Meidän Jumalamme luona on paljon anteeksiantamusta…

Nyt minä tiedän sen paremmin. »Meidän Jumalamme» on kaksinaamainen niinkuin roomalaisten Janus. Toisen hän kääntää, rakkautta ja anteeksiantoa luvaten, hyviä ihmisiä, lapsellisesti uskovia ja synnittömiä kohti, jotka eivät oikeastaan mitään anteeksiantamusta tarvitse. Toinen, vihainen, pelottava, heltymättömään julmuuteen jäykistynyt muoto on pahoja, paatuneita, katumattomia syntisiä varten ja uhkaa helvetin rangaistuksilla ja kostolla aina kolmanteen ja neljänteen polveen.

Ei, parempi kuin uskoa Daubin ja kumppanien jumalaan on olla kokonaan uskomatta mihinkään. Palvelijasta voi päättää, millainen herra on. Minkälainen mahtaakaan se herra olla, jota nämä ulkokullatut, julmat, häijyt ihmiset luulevat palvelevansa tekopyhyydellään, säälimättömyydellään ja vihallaan!

Heidän alituiset rukouksensa ja saarnansa ja jumaliset eleensä ovat minulle sanomattoman vastenmielisiä. Minä tunnen että minusta tulee kerrassaan huono ihminen, jos minun täytyy jäädä tänne pitkäksi aikaa. »Ankaraa mutta samalla hellää hoitoa» oli minulle etsitty »Itzehoer Nachrichtenissä. Ankaruuden suhteen ei jää mitään toivomisen varaa, mutta missä on hellyys? Olisipa todellakin hauska tietää, miten Daubin herrasväki sen sanan merkityksen käsittää. Minua tyrkitään nurkasta nurkkaan kuin kelvotonta, liikaa esinettä, ja usein saan ainakin kymmenen kertaa yhden tunnin kuluessa kuulla, että heillä on niistä tuhannesta markasta, jotka minun elannostani maksetaan, vähintään viidentuhannen markan arvosta harmia minun tähteni, ja että minä en voi olla kylliksi kiitollinen siitä, että arvossa pidetty, kristillinen perhe on ottanut minut, langenneen naisen, turviinsa.

Monta kertaa olen jo miettinyt karata pois täältä. Mutta minneppä minä pääsen, kun ei ole rahaa. Kotiakaan ei minulla enää ole. Vanha herra Peters ei ole pitänyt sanaansa.

En ole kuullut hiiskaustakaan hänestä. Taikka olisivatko nuo salanneet minulta hänen kirjeensä? Täytyy ensi tilassa kirjottaa hänelle. Onneksi tunnen osotteen.

Klockin pikku Marie oli äskettäin tuhkarokossa. Hän osaa sanoa jo »mamma». Ai, miten herttainen hän on! Minä pistäysin kerran salaa häntä katsomaan, ja siitä hyvästä olivat pastorilaiset repiä silmät päästäni, kun saivat sen tietää. Pelkäsivät että minä olisin tuonut tartuntaa heidän poikiinsa. Onneksi ei kukaan ole sairastunut.

Kuusi viikkoa sitten sain Leneltä kirjeen. Hän kirjotti että minun pitäisi koettaa hankkia itselleni paikka jossain perheessä rouvan apulaisena. Minun ei mitenkään sopisi antaa isän kauempaa maksaa puolestani niin paljon täysihoidostani, kun tämä juttu jo ilman sitäkin oli tullut niin äärettömän kalliiksi. Juuri kuin minä täällä Daubilaisten täyshoitolaisena ylellisyydessä eläisin! … Lene ei aavista, miten täydelleen samaa mieltä minä olen tästä asiasta hänen kanssaan.

Sattumalta sain juuri samana päivänä tilaisuutta kirjottaa pari riviä Konni Liesmannille Hannoveriin, ja mainitsin silloin muun muassa etsiväni jotakin paikkaa itselleni ja pyysin häntä ilmottamaan, jos sattuisi saamaan tietoa semmoisesta. Jonkun päivän perästä hän vastasi, että hän hyvin mielellänsä ottaisi itse minut luoksensa. Minä saisin häneltä vapaan asunnon ja kaksikymmentä markkaa taskurahaa kuussa ja korvaukseksi siitä tarvitseisi minun vaan olla vähän apuna taloudessa, muuten tulisin siellä olemaan hänen sisarenaan. Minä tietysti ihastuin äärettömästi tästä ehdotuksesta ja ilmotin siitä heti kotiin. Kahdeksan päivän kuluttua sain isältä vastauksen, jossa hän sanoi hankkineensa Hannoverista tietoja rouva Liesmannista ja nämä tiedot olivat olleet sitä laatua, ettei hän voinut uskoa minua sen naisen seuraan. Siinä on tietysti Frieda täti takana. Hänen moitteensa minun kasvatukseni suhteen näyttävät koskeneen kovasti isään, niin että hän nyt korjatakseen erehdystään katsoo olevansa pakotettu tanssimaan tädin pillin mukaan. Nyt he tahtovat taas panna minusta ilmotuksen »Itzehoer Nachrichteniin». Luultavasti tahdotaan minua taaskin saada johonkin »kristilliseen perheeseen». Jumala varjelkoon siitä! Kunpa vaan keksisin keinon miten päästä täältä pois. Minä vaan yksinkertaisesti karkaisin ja lähtisin sittenkin Konni Liesmannin luo. Yöt päivät vaivaan päätäni tätä asiaa miettimällä.

Kesken kiirettä. Soma tapaus, joka minun täytyy saada kirjaani merkityksi, koska olisi vahinko jättää jälkimaailma siitä tietämättömäksi.

Eilen oli pastori rouvineen kutsuttu kylään ristiäisiin, pojat olivat päässeet pienelle huvimatkalle Lübeckiin, ja minä olin saanut tehtäväkseni ommella nimikirjaimet neljäänkolmatta pyyheliinaan ja sen lisäksi parsia puolen tusinaa sukkia. Kaksi tuntia työskenneltyäni hävitin yhtäkkiä sormustimeni enkä löytänyt sitä, vaikka miten olisin hakenut. Kun ompelupöytä niinkuin kaikki laatikot ja muut säiliöt tässä talossa oli lukossa, läksin neiti Tonilta pyytämään mitä tarvitsin.

Koko talo oli hiljainen kuin hauta, palvelijoitakaan ei ollut kotona. Minun kotikenkäni, joissa rouvan määräyksen mukaan piti olla huopapohjat, eivät antaneet vähintäkään ääntä, ja niin kävelin kuulumattomin askelin Tonin huoneen ovelle yläkertaan. Olin juuri koputtaa, kun pysähdyin, sillä sisästä kuului naurua, puhetta ja kuiskauksia. »Ahaa», ajattelen itsekseni ja vetäydyn hiljaa takaisin, portaiden komeroon, josta hyvin voi pitää ovea silmällä.

Seisoin siinä kauan aikaa, mutta viimein kyllästyin, astuin taas esiin ja koputin ja retuutin ovea, mutta mitään vastausta ei kuulunut. Ei hiiskaustakaan, ovi oli lukossa. »Vai niin», ajattelen, »siellä rakastellaankin lukittujen ovien takana,» ja minut valtaa ilkeä vahingonilo, kun olen tavannut nuo hurskaat sielut verekseltä synninteossa. Huoneessa ei ole muuta ovea kuin tuo yksi, minä asetun seisomaan sen viereen ja yskin ehtimiseen kuuluvasti, että he tietävät minun yhä olevan siinä. Kello tulee seitsemän, kahdeksan, on jo pilkkosen pimeä. Puoli yhdeksän tulee palvelustyttö kotiin. Silloin minä hyökkään rappujen suuhun ja huudan häntä tulemaan ylös, koska luulen muka olevan varkaita neidin huoneessa ja pelkään että ne ovat hänet murhanneet. Tyttö tietysti alkaa myös huutaa, silloin avautuu ovi ja kun käännyn ympäri, seisoo apulainen takanani, tarttuu kiinni minuun ja ravistelee ja käskee pitää suuni kiinni. Ja koko mies vapisee pelosta ja on naamastaan valkea kuin liitu, mutta minä olen pakahtua naurusta ja pujahdan samassa Tonin huoneeseen, jossa tämä seisoo pimeässä ja levittää peittoa sänkynsä päälle.

»Ettekö olisi hyvä ja lainaisi minulle sormustinta», sanoin viattomasti, »kas, miksi Te olette vielä pimeässä, neiti?»

»Te — Te —— elukka!» sähisi hän vihasta vapisten. »Odottakaa vaan, vielä minä Teille näytän…»

Hän sytyttää lampun ja heittää minuun katseen, — yhden katseen vaan, mutta sitä en unohda. — En sittenkään voinut pidättää nauruani, kun katselin häntä, niin selvästi oli hänen kasvoistaan luettavana koko viimeisten tuntien imelän-surullinen historia.

Klockin pikku Marie on yht'äkkiä kuollut vatsatautiin. Kolme päivää vaan oli sairaana. Minun on vaikea tottua siihen ajatukseen, että tuota pikku tyttöstä ei ole enää olemassa. Olin siihen lapseen niin kiintynyt. Aivan kuin pieni enkeli oli se arkussa maatessaan.

Unta en saa yhtenäkään yönä. Ajatukseni askartelevat aina pikku Erikassani. Voihan se olla jo vaikka kuollutkin, ja minä en tiedä mitään. Ensi kuussa se tulee vuoden vanhaksi… jos elää, minun on sitä enää vaikea uskoa.

Levottomuus, tuska ja ikävä tekevät minut sairaaksi, ja kun ei ole yhtään ihmistä, jolle voisin vaivojani valitella, tuntuu toista vertaa raskaammalta. Usein kun öisin makaan valveillani sängyssä unta saamatta, tulee mieleeni kaikenlaisia omituisia ajatuksia.

Eikö tämä maailman järjestys ole sentään kummallinen? Eikö jokaisen äidin oikeus omaan lapseensa pitäisi olla pyhä, niin pyhä, että sen rinnalla kaikki, kaikki muu menettää arvonsa, että pilkka ja iva sen edessä häveten vaikenevat. Ja tuo rakkaus, josta raamattu puhuu, joka on kärsiväinen ja laupias, joka ei vihaan syty eikä pahaa ajattele, joka ei omaansa etsi, joka kaikki kärsii ja kaikki anteeksi antaa eikä koskaan väsy, eikö se ole juuri äidin rakkaus lapseensa? Mikä muu rakkaus on sellaista? Se on rakkautta, joka on todellisesti puhdasta kaikista epäjaloista, itsekkäistä pyyteistä…

Jos ihmiset uskonnostaan totta tekisivät, eivät he aviotonta äitiä häväisten ja ivaten kohtelisi ja estäisi häntä vapaasti ja julkisesti lastansa omakseen tunnustamasta. He näkisivät myöskin »langenneessa» tuon pyhän rakkauden esineen, joka Jumalan omien sanojen mukaan on lain korkein täyttämys, ja antaisivat hänen rauhassa kulkea omia teitään.

Voipiko maailmasta mistään löytää semmoista tunnetta, joka edes lähimaillekaaan muistuttaisi tuota Korintilaiskirjeessä kuvattua rakkautta niinkuin äidinrakkaus? Ei mistään, ei mistään! Sentähden tämä rakkaus on se, joka on likinnä täydellisyyttä. Sentähden rakastava äiti enimmän lähenee oikean kristityn ihannetta.

Minä en ole vielä kahdeksaatoista vuotta täyttänyt. Nuoruutta sanotaan elämän kevääksi. Mutta missä on minun kevätaurinkoni ja minun keväiset huvini? Kaikki on synkkää ja totista minun elämässäni. Ja kuitenkin oli minulla semmoiset edellytykset elämän ilojen ja riemujen nauttimiseen. Minä aina niin mielelläni nauroin ja laskin leikkiä…

Miten julmaa se on, että yksi ainoa askel tieltä syrjään vie ihmisen auttamattomasti synkkään yöhön ja yksinäisyyteen… Miten kauheaa, että ihmiset — ajatuksilla ja tunteilla varustetut ihmiset, joilla on heikkoutensa ja vikansa niinkuin muillakin — voivat kääntää rakkauden suuren, ihanan, pyhän evankeliumin säälimättömän kovuuden, raakuuden ja julmuuden laiksi. Välistä minä uneksin onnesta, joka on kirkas, puhdas ja auringonpaisteinen. Olen pitävinäni lämpöistä, pehmyttä, pikkuista lastani sylissäni. Sillä on yllään valkea puku ja se hymyilee ja taputtaa pieniä kätösiään. Ja me molemmat kuljemme kauas, kauas kevätaamun kirkkaassa ilmassa, yli viheriäin niittyjen, joilla monenväriset kukat loistavat ja perhoset kukasta kukkaan lentelevät. Yhä kauemmas vaan, toiseen kauniimpaan, avaraan maailmaan, jossa ei ole mitään eläviä olentoja, ainoastaan kukkia ja tähtiä ja kristallikirkasta vettä, joka puhdistaa pois vanhan maailman kaiken lian ja kaiken synnin, ja josta nousee ylös uusi, puhdas, hyvä, pyhä ihminen…

Pastorin luona ollessani minun täytyi varastaa jokainen hetki, jotka voin käyttää muistiinpanojeni kirjottamiseen. Viimeisiä rivejä, jotka kirjotin lyijykynällä kynttilän häilyvässä valossa, voi tuskin lukea… Nyt minulla sensijaan ei olisi puutetta ajasta, mutta en ole muuten tullut sitä tehneeksi, kunnes tänään sattumalta tuli päiväkirja käsiini, ja kun on hyvin ikävä sunnuntain iltapäivä, koetan sitä lyhentää kirjottamalla. Viimeinen kirjottamani sivu kuvaa hyvin ajatuksiani siihen aikaan. Nyt kun olen vihdoinkin irti pappilasta, vuoden siellä kestettyäni, tahdon pääpiirteissään kertoa, mitä minulle viime aikoina on tapahtunut, että nämä muistiinpanoni jäisivät täydellisinä jälkimaailman käsiin.

Jos koetan mielessäni koota »parannusvuoteni» kuluessa saamani vaikutelmat, voin sanoa että se, mikä Daubin perheessä minuun niin vastenmielisesti vaikutti ja koko elämäni myrkytti, ei ollut niin paljon itse se kohtelu, joka siellä tuli minun osakseni, kuin tuon joukkion iljettävä tekopyhyys ja kavaluus. Minussa oli jotain, joka nousi suoraan kapinaan sitä vastaan. Semmoista minä en voi sietää. Jumalisuus on kaunis ja hyvä asia, jos sitä on kannattamassa edes alkeellisinten siveysopin vaatimusten mukainen olento ja käytös ihmisellä. Mutta kun kuulee riitelevän vaimon ja tekopyhän intoilijan alituiseen Jumalan nimeä avuksensa huutavan, vaikuttaa se vastenmielisemmin kuin karkeimmat kiroukset katujätkän suusta. Minä en tainnut sille mitään, että koko olentoni nousi tuommoista menoa vastaan. Muusta en tahdo valittaa. Työ, mitä sain siellä tehdä, ei ole minua vahingoittanut, ja ruokaa annettiin aina tarpeeksi.

Kun en olisi vaan ruvennut niin kovasti ikävöimään lastani! Minulla ei ollut lepoa eikä rauhaa sen jälkeen kun suutarin pikku tyttö oli kuollut.

Tuo ikävä vaivasi minua kuin tauti, minä olin kuin alituisessa kuumeessa, en ajatellut, halunnut enkä toivonut mitään muuta kuin saada edes kerran vielä nähdä pikkuista lemmittyäni.

Siihen aikaan kävi Frieda täti minua katsomassa. Pastorin rouva lienee jutellut tädille minusta kauniita asioita, koskapa tämä otti minut ankaran kuulustelun alaiseksi ja kertoi tietävänsä minulle sopivan paikan Dithmarschenissa, eräässä talonpoikaisperheessä. Viisi lasta ja vaan yksi palvelustyttö, talo aivan yksinäisellä paikalla ja ankarasti kristillinen perhe-elämä siellä vallitsi. Annoin hänen puhua niin kauan kuin miellytti, itse olin varmasti päättänyt, että sinne en mene. Ankaruutta ja kristillisyyttä olin saanut sen vuoden aikana niin paljon, että se riittää koko elinajakseni.

Minä olen nyt kerran sellainen: hyvyydellä minut voi saada minne tahansa. Ja luullakseni useimpain ihmisten laita on sama. Hyvyys on ase, jota ei voi vastustaa. Sitä vastaan ankaruus aina herättää vastustushalua. Frieda täti on epäilemättä pohjaltaan hyvä ihminen ja tarkottaa varmaankin minun parastani, mutta se ei estä häntä tulemasta minulle vastenmieliseksi heti, kun hän alkaa moitteensa ja parannussaarnansa. Herra siunatkoon — olenhan minä jo saanut kärsiä ja sovittaa hairahdustani, ainako sitä parannuksentekoa vain pitäisi kestää! Ensin tarvitsee minun taas tehdä jotakin katumusta ja parannusta vaativaa, ennenkun vapaasta tahdostani alistun uudestaan tätä surkeutta kärsimään. Vedin kolme ristiä Frieda tädin perään, kun hän lähti pois.

Silloin oli meillä palvelustyttö, jonka pastori oli tilannut jostain kristillisestä kasvatuslaitoksesta Hamburgista, koska ei niitä enää mistään muualta meidän taloon saatu.

Rike oli sen nimi ja aika rakkari se oli, ja minusta oli hauskaa nähdä, että Daubilaisilla nyt kerrankin oli kylliksi todellista harmin syytä. Siellä kävi monta kertaa semmoinen jytinä, että Rike arveli pääsiäisen ja helluntain tulleen samana päivänä. Minä tulin tytön kanssa aika hyvin toimeen, hän kai huomasi minun monessa suhteessa olevan yhtä huonossa asemassa kuin itsekin oli.

Eräänä iltapäivänä, kun rouva oli vierailemassa naapurikylässä ja Toni lähtenyt armaansa kanssa Lübeckiin ostoksille, tuli joku rikas talonpoika tuomaan pastorille rahaa, luullakseni niityn vuokrasta; pian senjälkeen meni pastori ulos. Kello kuuden seuduissa minä tulen puutarhasta, jossa olin siihen asti työskennellyt, ja ohimennessäni näen silloin ikkunasta Riken seisovan pastorin työhuoneessa ja ottavan rahaa hänen kirjotuspöydältään. Minä tietysti paikalla sisään ja vaadin hänet tilille. Hän hätääntyy, näyttää minulle rahat, kaksi kahdenkymmenen markan kolikkoa, jotka pastori oli unohtanut pöydälle, ja itkee ja rukoilee, etten tekisi häntä onnettomaksi. Minä mietin hetkisen, sillä uusi ajatus iski samassa mieleeni.

»Rike», sanoin sitten, »minä teen Teille ehdotuksen. Antakaa noista rahoista minulle kaksikymmentä markkaa ja pitäkää suunne kiinni. Minä otan yksin syykseni niiden katoamisen ja pastori on sitä paitsi saava takaisin kaikki neljäkymmentä markkaa viimeiseen penniin. Mutta minun; täytyy päästä täältä pois. Luuletteko että ukko tulee pian takaisin?»

Rike naurahti ja sanoi pastorin menneen kylään lemmittyänsä tapaamaan, josta ei häntä aivan heti tarvinnut odottaa. Hän suostui mielellään. Minä sain siis kaksikymmentä markkaani, pukeuduin kiireesti, kokosin hiukan liinavaatteita myttyyn ja sitten suoraa päätä lähimmälle asemalle. Onneksi minulle lähti heti yksi juna Lübeckiin ja sieltä pääsin ilman viivytystä jatkamaan matkaa Hamburgiin, jonne saavuin kymmenen aikaan iltasella. Silloin oli tietysti liian myöhä mennä enää Petersin luo. Toiselta puolen en ollut myöskään halukas menemään hotelliin yöksi, sillä siinä tapauksessa eivät olisi rahani riittäneet Hannoveriin asti. Yli puoliyön istuin aseman odotussalissa, kunnes vahtimestari tuli ilmottamaan että sali suljetaan, ja silloin minun täytyi lähteä ulos. Kaikeksi onneksi sattui olemaan ihmeen kaunis, lämmin toukokuun yö, ja ulkoilma teki minulle hyvää. Kävelin vähän aikaa puistoissa, istahdin hetkiseksi jollekin penkille, tulin viimein Neitsytpolulle ja läksin kulkemaan pitkin Alsterin rantaa.

Kadut olivat ihan hiljaiset, ainoastaan silloin tällöin jyrisivät rattaat kivityksen yli ja joskus joku yksinäinen kävelijä kiiruhti ohitse. Yhtäkkiä huomasin, että muuan herra kulki perässäni ja seurasi minua. Minua alkoi pelottaa ja rupesin kävelemään kiivaammin, mutta pian hän saavutti minut ja alkoi puhutella, kysyi vieläkö minä näin myöhään olin kävelemässä. Minä tarkastin häntä ja huomasin, että hän oli hienosti puettu ja hyvän näköinen, viikset pitkät ja vaaleat ja silkkihattu päässä. Vastasin olevani vieras Hamburgissa ja tulleeni vasta junassa ja sanoin nyt koettavani kuluttaa aikaa seuraavan päivän junan lähtöön, joka veisi minut Hannoveriin. Hän arveli että tämä aika tulisi minulle kovin pitkäksi, sillä kello ei ollut vielä kahta, ja käveli yhä vieressäni ja me olimme ennen pitkään vilkkaassa keskustelussa. Hänen olennossaan oli jotain miellyttävää, puoleensa vetävää; kun hän viimein ehdotti, että minä tulisin hänen asuntoonsa ja viettäisin siellä pari tuntia, en minä huomannut siinä mitään sopimatonta, vaan suostuin mielelläni. Hän asui lähellä, Hanhitorin kulmassa muistaakseni, kolmannessa kerroksessa, ja oli nimeltään Emil Reschke, niinkuin ovessa oleva nimikilpi osotti.

En milloinkaan ennen ollut nähnyt niin hauskasti sisustettuja huoneita kuin ne kolme, joihin hän minut vei. Herrainhuone, ruokasali ja makuuhuone, viimemainitussa punainen amppeli palamassa. Kaikissa huoneissa tuntui raikas ruusujen tuoksu. Minä laskin tavarani lattiaan, ja herra Reschke toi samppanjapullon ja laseja sekä kaikenlaista kylmää ruokaa, hummeria, leikkauksia, leivoksia ja sokerimantelia, mikä kaikki oli hyvin tervetullutta, sillä minulla oli armottomasti nälkä.

Minä istuin sohvaan ja herra Reschke minun viereeni tuolille, sitten me kilistimme toistemme kanssa, ja minusta alkoi oloni tuntua yhä paremmalle. Kaikki vaikeudet ja ikävyydet olivat kuin poispuhalletut, ja mieleni tuntui vapaalta ja kevyeltä.

Kun olin syönyt itseni kylläiseksi ja herra Reschke oli korjannut ruuat pois, istui hän sohvaan ja kiersi käsivartensa minun vyötäisteni ympäri. Sallin sen tapahtua ja vielä senkin, että hän suuteli minua. Mutta kun hän sitten veti minut äkkiä luokseen ja minä näin hänen silmäinsä välkkeen, riistäydyin irti, ja oli ikäänkuin peite olisi pudonnut silmiltäni: nehän olivat Meinertin silmät, nuo vihatut, jotka minua katselivat, ja minä tiesin, että jollen ole varuillani, niin voimani on taas mennyttä, ja se ei saa enää koskaan tapahtua. Luullakseni menin aivan kalpeaksi ja vapisin ja sain ainoastaan vaivalla sanotuksi, että minun täytyi päästä pois.

»No no! Elkäähän nyt, en minä Teitä syö, lapsi parkani», puheli herra Reschke ja sai minut taas istumaan. Hän puhui minulle hyvin ystävällisesti ja rauhottavasti, niin että vähitellen tyynnyin. Hän herätti minussa luottamusta, ja kun hän pyysi minua kertomaan, mistä tulin ja miten minun laitani oikeastaan oli, tuntui siltä kuin olisi sydämeni avaimeen koskettu, ja silloin se aukeni ja sieltä syöksähti ulos kaikki, mitä sinne oli vuosikausia ollut suljettuna. Minä kerroin herra Reschkelle lapsuudestani ja tapahtumista isäni talossa, onnettomuudestani ja sen seurauksista, selvitin hänelle kaikki, kaikki aina tuohon omin luvin ottamaani kaksikymmenmarkkaseen asti. Kun sitten taas katsahdin herra Reschkeen, näin hänen kokonaan muuttuneen; äskeinen levoton, kuuma hehku oli hävinnyt hänen silmistään, eivätkä hänen kauniit, terveet kasvonsa ilmaisseet muuta kuin ystävällisyyttä ja sääliä.

»Tyttö rukka», hän lausui sääliväisesti ja silitti kädellään poskeani. »Kun Te olette jo niin paljon saanut kokea, pitää Teidän vastedes olla varovaisempi eikä enää toista kertaa lähteä yöllä tuntemattoman miehen asuntoon. Kiittäkää Jumalaa, ettette joutunut tänä yönä huonompiin käsiin kuin minun. Minä olen elostelija, mutta en tuota huonoa lajia, jolle kaikki on yhdentekevää. Kovia kokeneelle lapselle, niinkuin Te olette, vielä lisätä kärsimysten kuormaa — — ei, semmoiseen ei rupee Emil Reschke. Te olette muuten myöskin liian kaunis noin suojattomana yksinänne kuljeskelemaan. No, nyt olkaa aivan rauhassa, täällä ei Teille mitään tapahdu. Pankaa kauniisti siihen sohvalle maata ja levätkää hiukkasen.» Näin hän puhui, ja minä totellen häntä heittäydyin pitkälleni, hän levitti peiton minun päälleni, meni pois ja sulki oven jälkeensä. Minä nukahdin pian ja heräsin vasta, kun herra Reschke herätti minut kuuden ajoissa. Hän oli jo itse keittänyt kahvin, koska hänen palvelijansa tuli vasta puoli kahdeksan ja minun täytyi lähteä sitä ennen pois. Erotessamme hän antoi minulle vielä laatikollisen sokerimanteleita ja kaksikymmenmarkkasen, voidakseni lähettää sen pastorille, ettei minua epäiltäisi varkaaksi, niinkuin hän sanoi. —

Minä olen kertonut seikkailuni Konni Liesmannille, mutta hän nauroi minulle vasten silmiä ja sanoi olevan turhaa koettaakkaan hänelle syöttää semmoisia juttuja, että muka joku mies ottaisi tytön mukaansa kotiin yöllä ja antaisi hänelle kaksikymmentä markkaa noin vaan ilman mitään. Semmoisia jaloja ihmisystäviä ei ole muualla kuin romaaneissa, hän sanoi. Mutta se on kuitenkin totta; muuten en olisi sitä tähän kirjottanut, sillä tässä kirjassa minä en salaa mitään. Tämä Emil Reschke oli hyvä ihminen. Jumalan kiitos, että semmoisia ihmisiä vielä on olemassa! —

Kävelin pitkin katuja, kunnes puodit avattiin, ostin sitten pienen nuken, kalistimen ja sametista tehdyn lampaan ja lähdin Eimsbütteliin Petersiä tapaamaan.

Tytöltä, joka minulle oven avasi, kysyin konsulia ja minut vietiin erääseen huoneeseen, jonne hän tuli pian itsekkin. Hän tunsi minut heti ja näytti menevän vähän hämilleen, kun ilmotin haluavani nähdä Erikaa. Hän sanoi tahtovansa ensin puhua vaimonsa kanssa, meni ulos ja minä sain odottaa kauan ennenkun hän tuli takaisin, tällä kertaa mukanaan vaimonsa, hyvin ylpeän näköinen nainen vaaleanharmaassa aamunutussa. Tämä tervehti minua alentuvasti ja sanoi pyyntöni olevan oikeastaan sopimattoman, mutta koska lapsi oli vielä liian pieni mitään ymmärtämään, saisin käydä sitä katsomassa, se oli juuri otettu kylvystä. Minä seurasin häntä toiseen kerrokseen ja sydämeni sykki mielenliikutuksesta niin, että tuskin voin hengittää.

Lastenkamarissa se istui valkeassa tuolissaan, koruompeluihin ja pitseihin verhottuna, aivan kuin pieni enkeli.

Herra siunatkoon, miten kaunis, miten herttainen ja viehättävä tuo pikku olento oli! Sen vertaista ei ole mitään muuta koko maailmassa. Pitkä, musta, silkinhieno tukka sillä oli ja tummansiniset silmät. Minä olin syödä sen suuhuni pelkästä rakkaudesta. Suutelin sen kasvoja, käsiä, kaulaa, se katsoi minuun suurin silmin ja tyrkki pois luotaan ja ojenteli käsivarsiaan rouva Petersiä kohti äännellen: Mam — mi — — mam — mi — —. Tämä näytti äärettömän onnelliselta ja kaikki ylpeys oli hänestä kadonnut ruvetessaan Erikan kanssa leikkimään.

Ah — se oli taivaallisen ihana puolituntinen, mutta valitettavasti liian lyhyt. Rouva Peters sanoi, että lapsen täytyi päästä nukkumaan, ja silloin oli minun tietysti mentävä pois…

Minut vietiin taas konsulin huoneeseen, ja palvelustyttö toi minulle sinne portviiniä, kaviarivoileivän ja konfehtia. Vanha herra puheli hyvin ystävällisesti. Hän koetti saada minua ymmärtämään, että siitä ei voinut olla mitään hyötyä, jos minä tulin näin aika-ajoin lastani tapaamaan, vaan se päinvastoin repisi aina auki vanhan haavan. Olihan Erikalla kaikin puolin hyvä olo ja he pitivät sitä kokonaan omana lapsenaan. He olivat laillisella tavalla hänet omaksensa ottaneet, heillä oli sentähden kaikki vanhemmanoikeudet häneen ja hän oli heidän ainoa perillisensä. Minun pitäisi olla vaan järkevä ja tyytyä siihen, mitä nyt olin saanut nähdä. Olinhan minä vielä niin nuori, että luultavasti joutuisin naimisiin ja saisin toisia lapsia. Minä kuuntelin vaan ja myönnyin kaikkeen, sillä ajatukseni olivat vielä kokonaan kiintyneinä tuohon pikkuiseen enkeliin lastenkamarissa. Lopuksi huomasin että audienssi oli lopussa; hyvästi sanoessani pisti herra Peters minun käteeni jotakin, jonka ulos tultuani huomasin olevan sinisen sadan markan setelin. Menin suoraan postikonttoriin, vaihdoin siellä setelin ja lähetin pastorille siitä neljäkymmentä markkaa, ja sillä olin siitä jutusta selvinnyt.

Matkastani Hannoveriin en muista juuri mitään, sillä minä itkin koko välin. Sydämeni oli pakahtumaisillaan ikävästä ja surusta.

Siitä on nyt kuukausi kulunut mutta yhä vielä pyörivät kaikki ajatukseni lapsen ympärillä. En voi päästä irti ikävöimisestäni, joka on kietonut sydämeni tuhansilla säkeillä ja täyttää sieluni tuskan ja surunsekaisen onnen tunteilla. Ne kyyneleet, joilla öisin kastelen päänalukseni, eivät johdu onnettomuudestani taikka turvattomasta asemastani, ei, niihin on syynä kohtalon kovuus ja ihmisten nurjat säädökset. Minä tunnen että minusta voisi tulla hyvä ihminen, jos saisin pitää itse lapseni ja kasvattaa sitä. Minä tiedän sen: sielussani asuvat valo ja pimeys liki toisiaan, ja nyt ne eivät ole enää niinkuin ennen erillään toisistaan ja toistensa vastakohtina, ne yhtyvät toisiinsa ja sekaantuvat, mustat varjot uhkaavat pimittää viimeisenkin heikon kajastuksen menneiden päivien kirkkaudesta, mutta kaikki tulisi vielä hyväksi, jos minä saisin olla Erikan äiti.

Olenhan minä toki hänen äitinsä! Hän ojensi käsiään vierasta vaimoa kohti ja kutsui tätä »äidiksi»! Tuo vieras on ostanut itselleen oikeuden olla Erikan äiti! Hänellä on enemmän rahaa kuin minulla ja on hankkinut itselleen viralliset rouvan oikeudet! Hyi sentään! Minun täytyy unohtaa. — Minä tahdon unohtaa. — Ehkäpä sittenkin tulee vielä kerran aika, jolloin voin vaatia minäkin oikeuksieni tunnustamista. —

Konni Liesmann otti minut hyvin ystävällisesti vastaan. Hänellä on täällä komea asunto, neljä hienosti sisustettua huonetta, ja kaikki muu talous sen mukaan. Pikku Kurtilla on erityinen hoitaja ja hän on olevinaan Konnin sisarenpoika. Minä en voi käsittää tuommoista typerää teeskentelemishalua. Ensiksikin on minusta tyhmää, että Konni ei tahdo tunnustaa lasta omakseen, ja toiseksi tuntevat asian oikean laidan kaikki, joiden kanssa hän seurustelee. Kurt on voimakas, harvinaisen kehittynyt lapsi, paljon rotevakasvuisempi kuin Erika; minulle tuottaa surunsekaista nautintoa olla apuna sen hoitamisessa ja leikkiä sen kanssa. Paitsi Kurtin hoitajaa on meillä vielä toinen palvelustyttö. Minulla ei ole muuta tehtävää kuin auttaa emäntää katsomaan, että kaikki työt tulevat kunnollisesti tehdyksi: ei minua siis työ rasita, ja kaikki ovat minulle kohteliaita, jotka täällä käyvät.

Kahdeksan päivää täällä oltuani tuli isä hakemaan minua pois. Hän on pelottavasti vanhennut viimeisinä vuosina, käynyt aivan harmaaksi ja ryppyiseksi. Hänellä on ollut monenlaisia huolia ja murheita näinä aikoina; apteekin hän oli aikoinaan ottanut melkein kokonaan velaksi korkeasta hinnasta ja hänen saamamiehensä, miltei kaikki äidin sukulaisia, vaativat aina korot määräpäivälleen maksettavaksi. Lene odottaa jo toista lastansa. Meinert on yhä vielä siellä. Isä sanoo olevansa niin tottunut häneen, ettei voi tulla enää ilman häntä toimeen. Minä en vastannut siihen mitään. Mieleni joutuu kuohuksiin aina, kun ajattelen ettei isä jo aikoja sitten ole heittänyt tuota roistoa ovesta ulos.

Frieda täti oli nähtävästi vannottanut isää ottamaan minut pois Konni Liesmannilta, mutta minä sanoin heti jyrkästi, etten lähde hänen matkassaan, ja entinen valtani isän yli ei jäänyt nytkään tekemättä vaikutustaan. Kolmen päivän kuluttua hän matkusti pois ilman minua.

Koko tämä talous on herra von Vohsenin ylläpitämä. Hän maksaa vuokran ja antaa Konnille joka kuukausi kolmesataa viisikymmentä markkaa, paitsi lukemattomia lahjoja. Sen lisäksi on hän pannut pankkiin Kurtia varten viisitoistatuhatta markkaa, siltä varalta että hän sattuisi äkkiä kuolemaan; hänessä on nimittäin sydänvika. Minusta on tämä kaikki erinomaisen jalomielistä, mutta Konni häntä haukkuu alinomaa itaraksi ja panee usein toimeen myrskyisiä kohtauksia, puhuu »kadotetusta onnesta» ja valittaa että hänen, jos herra von Vohsen sattuisi kuolemaan, täytyisi lähteä lapsineen kerjuulle, kun hänestä niin huonosti huolta pidetään. Ensi aikoina olin minäkin taipuvainen pitämään Konnin puolta, mutta nyt olen ruvennut ajattelemaan toisin. Konni ei näet ole rakastajalleen uskollinen. Hänellä on toinen ystävä, eräs upseeri, luutnantti von Kronen, erinomaisen kaunis mies, johon hän on silmittömästi rakastunut. Tämä ei käy talossa milloinkaan muulloin kuin herra von Vohsenin ollessa matkoilla. He ovat hyvin varovaisia ja tapaavat toisiaan muuten vaan ulkona kaupungissa, jossa ovat vuokranneet huoneen yhtymyksiään varten.

Konnin sijassa minä antaisin Vohsenille eropassin, sanoin hänelle itselleen kerran, ja tyytyisin siihen mieheen jota rakastan… Olin näet vielä niin yksinkertaisen naivi. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla, hän vastasi. Kronen käytti rahansa itse, ja sellainen suhde, joka turvasi taloudellisen toimeentulon, oli toki varmempi kuin tuommoinen lemmenliitto, joka ei tuota ruokaa vatsaan eikä vaatteita ylle. Edellinen oli tavallansa afääri, hän sanoi, jälkimäinen taas yksinomaan huvitusta varten. Rakkaus ja afääri. Nyt minä alan ymmärtää… Sapienti sat.

Konnin seurapiiri ei ole laaja, sillä herra von Vohsen ei pidä semmoisesta, ja ne harvat ystävättäret, jotka hänellä on, ovat kukin omalla tavallaan »kuuluisia». Niihin kuuluu ensiksikin muuan »johtajatar», joka myöskin elää yhteydessä naineen miehen kanssa, eräs toinen on ottanut eron jo kolmesta miehestä ja elää nyt neljännen kanssa vapaassa avioliitossa. Kolmas, rouva Anna Kindermann, on ollut ennen näyttelijätär (kuudennen luokan tietysti) ja on viettänyt hyvin vaiherikasta elämää, josta saisi aineksia vaikka kolmeen romaaniin. On sangen huvittavaa kuunnella häntä, kun hän kuvailee monivaiheisen menneisyytensä muistoja. Hänen viimeinen miehensä — niitäkin hänellä on luullakseni ollut kolme —, joka oli jonkin kiertävän sirkuksen tallimestarina, oli häntä lyönyt, ja silloin hän oli karannut ja elättää itseään nyt hierojana. Hän on suorittanut lääkeopillisen hierontakurssin ja sanoo olevan itsellään paljon työtä. Paljon hänen täytyykin ansaita rahaa, sillä hänen asuntonsa on erittäin kauniisti sisustettu ja itse hän aina käy huomiota herättävän hienosti puettuna. Vaikka on jo kolmekymmentä kahdeksan vuotta vanha — Konni sanoo hänen todellisen ikänsä olevan enemmänkin, nimittäin neljäkymmentä kolme —, näyttää hän vielä sangen sievältä, on suurikasvuinen ja vahva ja tukka hänellä on vaalea, hyvin pitkä, melkein vielä pitempi kuin Elisabethilla oli… Elisabeth raukka — hänen muistonsa ei minun mielestäni milloinkaan hälvene!

Rouva Kindermannilla on usein vieraita, minutkin on sinne monta kertaa kutsuttu, mutta viime aikoina on aina sattunut esteitä, etten ole päässyt menemään. Ensi aikoina minulla ei ollut juuri halua mennäkkään, ja toiseksi minulla ei ollut sopivaa pukua.

Eräänä ikävänä, sateisena iltapäivänä, noin neljä viikkoa sitten, istuin itsekseni arkihuoneen ikkunan vieressä, virkaten nuttua pikku Kurtille, ja katselin silloin tällöin ulos kadulle. Herra von Vohsen oli Konnin luona; hänen oli taas lähdettävä jollekin asioimismatkalle Elsass-Lotringeniin ja olisi tahtonut Konnia mukaansa, hän kun näet viime aikoina on käynyt vähän epäluuloiseksi ja mustasukkaiseksi. Konni ei olisi halukas lähtemään, hänen on tietysti mukavampi huvitella täällä omin päinsä — ja viimein syntyi kiivas sanakiista heidän välillään. Semmoisia on minun hyvin ikävä kuulla, se vaikuttaa minuun aina niin kiusallisesti, että istun kuin neuloilla ja mieluimmin juoksen kauas pois. Samassa ovikello soi. Menin avaamaan, ja rouva Kindermann astui sisään.

»Niinpä niin», hän sanoi, »mitäpä siitä! Semmoista sattuu parhaimmissakin perheissä. Ja mitä Te täällä sillaikaa hommaatte, lapseni?»

Näytin hänelle virkkuutani, hän istui viereeni ikkunan ääreen ja me jouduimme keskusteluun, jonka kuluessa hän muun muassa kysyi minulta, olinko tyytyväinen nykyiseen elämääni. Minä vastasin hänelle totuuden mukaisesti, että verrattuna viimevuotiseen olinpaikkaani tuolla pappilassa tuntui täällä oleminen taivaan ilolta. Hän arveli nuoren tytön kuitenkin tarvitsevan joskus jotain huvitusta, joka tuottaisi vähän vaihtelua elämään. Minä en voinut kieltää, että usein olin toivonut tapahtuvan jotain erikoista, joka saisi aikaan elämässäni suuren muutoksen parempaan päin. »Mitä Te tuolla 'paremmalla' sitten ymmärrätte?» hän kysyi. »Onnea tietenkin», minä vastasin. »Ja mikä Teidän mielestänne on onni?» Minä vaan kohautin olkapäitäni. »Täytyy myöskin tahtoa, lapseni», jatkoi hän sitten. »Eivät paistetut kyyhkyset kenenkään suuhun lennä. Jos Te täällä vaan aina huoneessa istutte, saatte odottaa kauan, ennenkun onni Teidän luoksenne tulee. Teidän täytyy päästä ulos, näyttämään itseänne ihmisille, ja saattepa nähdä, miten pian löydätte onnenne.»

»Minulla ei ole kelvollista pukua», sanoin. »Ja isältä en rupee pyytämään rahaa. Minä tahdon itse ansaita kaikki mitä tarvitsen.»

»No, mitä nyt siihen asiaan tulee, niin me autamme Teitä pääsemään alkuun», sanoi hän hyväntahtoisesti. »Ja sitten siitä eteenpäin se kyllä sujuu kuin itsestään. Ettehän Te ole juuri niitä kaikkein tyhmimpiä. Minun luonani Teidän pitäisi asua eikä Konnin. Minä Teistä vielä jotain tekisin. Konni kai pelkää Teissä vähän kilpailijaa, mutta se ei tulisi kysymykseen minun luonani. Minusta on hauska nähdä kauniita, nuoria kasvoja ympärilläni. Käykäähän nyt toki joskus iltasella katsomassa.»

Minä lupasin käydä. Sitten tuli Konni sisään. Vohsen oli lähtenyt pois, saatuaan Konnin viimeinkin lupaamaan matkustaa hänen mukanaan, ja tämä oli siitä syystä kovin nyreällä mielellä. Minä koetin häntä lohduttaa ja vakuutin pitäväni sillaikaa Kurtista hyvää huolta, mikä häntä ilahutti.

»Eikö sinustakin, Konni, Thymianin sopisi käydä iltaisin useammin minun luonani? Tyttö rukkahan muuten aivan menehtyy yksinäisyyteen ja ikävään täällä», sanoi Kindermann. »Tietysti, selväähän se on», vastasi Konni hajamielisesti.

Seuraavana päivänä lahjotti Konni minulle omasta pukuvarastostaan hienon hameen ja kaksi puseroa. Hameen, joka on korallinpunainen, on herra von Vohsen hänelle kerran antanut, hänen suureksi harmikseen, koska punainen väri ei ollenkaan sovi yhteen hänen tukkansa kanssa. Minua se pukee mainiosti. Rouva Kindermannin ompelija korjasi sen minulle; nyt se istuu kuin valettu.

Seuraavalla viikolla Konni läksi herransa kanssa matkalle. Paria päivää myöhemmin lähetti rouva Kindermann palvelustyttönsä kutsumaan minua heille. Siellä oli vieraita ja erinomaisen hauskaa, oli käsketty sanoa.

Rouva Kindermann oli nähtävästi iloinen tulostani. Kun riisuin hänen makuuhuoneessaan pois päällysnuttuni, sanoi hän haluavansa panna minun hiukseni toisenlaiseen, muodinmukaisempaan asuun. Otettuaan auki palmikkoni pääsi häneltä hämmästyksen huudahdus. »Sepä on komea! Hyvänen aika, tyttö, millainen tukka Teillä on! Semmoista ei saa piiloon panna.» Hän tahtoi kaikin mokomin, että minä antaisin tukkani riippua sillä tavalla vapaasti, mutta minua hävetti esiintyä siten, se olisi näyttänyt mielestäni kovin rivolta ja huomiota herättävältä. Lopuksi hän sitoi sen valkealla nauharuusulla kokoon.

»Tyttö, tyttö, Te olette ihastuttava!» hän huudahti mielissään. »Jos vaan olette viisas… no no, enpä sano mitään… Te voisitte elää kuin prinsessa… Mitenkä? Ettekö luule? Jos nyt olisi vielä muutama hohtokivi koristamassa korvianne ja sormianne…»

»Minulla on koko lippaallinen koristeita», sanoin, »mutta en minä ole niistä välittänyt —»

»Oho!» sanoi hän, ja sitten astuimme ruokasaliin. Yhdeksän aikaan tuli kaksi herraa, rouva Kindermannin tuttavia, molemmat hyvin hienoja. Toinen oli hoikka, parraton, monokli silmässä, toinen paksu, mustapartainen, käyränokkainen. Edellisen nimi oli Albert Glimm ja jälkimäisen Kirschbaum.

Me söimme hyvän illallisen. Ensin tarjottiin lihalientä ja pasteijia, sitten hummerimajoneesia, sen jälkeen fasaania ynnä kompottia ja lopuksi tuli suuri jäätelöpommi. Hierominen mahtaa olla hyvin tuottava elinkeino, koska rouva Kindermann noin komeasti voi elää. Mitä juomapuoleen tulee, annettiin ensin punaviiniä, sitten samppanjaa ja viimein portteria ja samppanjaa. Jälkiruokaa syötäessä rouva Kindermann soitti pianoa ja lauloi kupletteja, taikka paremmin sanoen määkyi. Se kuului niin hassunkuriselta, että kaikki olimme naurusta pakahtua, ja hän nauroi itse mukana. Minä olin noista monista juomista aika lailla päihtynyt ja hyvin vallattomalla tuulella. Herra Glimm tarttui minua vyötäisiin, tanssi minun kanssani läpi huoneen ja heitti minut viimein istumaan herra Kirschbaumin viereen, joka heti otti minua kaulasta kiinni ja tahtoi suudella, mutta silloin minusta meni leikki jo liian pitkälle, ja, puolihumalassa kun olin, otin pöydältä samppanjalasin ja tyhjensin sen hänen niskaansa kauluksen ja ihon väliin, ja hänkös siitä pärskymään ja hyppimään ympäri huonetta kuin vimmattu.

Jälkeenpäin rouva Kindermann minua hiukan nuhteli ja sanoi, ettei minun olisi pitänyt noin tehdä.

»Ja miksikä ei?» kysyin minä. »En minä vaan anna tuommoisen vanhan juutalaisrahjuksen suudella itseäni…»

»Hiljaa, hiljaa, lapseni,» sanoi hän, »sillä miehellä on Mooses ja profeetat. Jos hän olisi Teillä ystävänä, niin onnenne olisi taattu. Hän koristaisi Teidän sukkanauhannekin jalokivillä, jos vaan itse haluaisitte.»

»En milloinkaan», vastasin, »ja hänhän kuuluu sitä paitsi olevan naimisissa.»

»No mutta, lapsi kulta, mitäpä tuon herran yksityiset perheasiat Teihin kuuluvat? …»

Niin, mitäspä ne kuuluisivatkaan! On siinä vaan siisti täti! Kun hän ja Konni ja nuo kaksi muuta pääsevät suusta yhteen, silloin on paras juosta pois niiltä mailta. Olenhan minäkin jo jotain tottunut kuulemaan, mutta en toki sentään niin paksua. —

Kun tulin kotiin yöllä, en saanut pitkään aikaan unta silmiini. Hermoni olivat liiaksi kiihtyneet. Sydän sykki kiivaasti. Vielä vuoteessakin teki mieleni nauraa ja puhella. Kyllä se on totta, että joskus täytyy saada huvitella, muuten unohtaa olevansa nuori. On se sentään hauskaa silloin tällöin päästä vähän tuulettamaan itseään. Miten nuo molemmat miehet katselivat minua! Minä miellytin heitä…

Voi voi, kun olisi semmoisia pukuja kuin Konnilla ja tuolla Kindermannilla! Ei ainoastaan hameet ja hatut, vaan kaikki: pitsireunaiset alusvaatteet, hienot kuin hämähäkinverkko, silkkisukat, kahisevat alushameet, jotka loistavat kaikissa sateenkaaren väreissä, atlaskorsetit, ja siihen lisäksi hienot parfyymit, joiden haju ympäröi ihmistä kuin kevyt tuoksuva pilvi…

Minä luulen todellakin, että voi olla onnellinen, kun ymmärtää tuolla tavalla asettaa elämänsä.

Herra Glimmiltä sain eräänä päivänä kukkavihkon ja kutsun illallisille seuraavana päivänä. Kauan mietin, minkälainen vastaus minun oli annettava. Myöhemmin tuli rouva Kindermann meille ja hän kehotti minua myöntymään. Niin sitten teinkin.

Herra Glimm tuli itse minua hakemaan. Me söimme yksityisessä huoneessa. Kaikki hyvin hienoa. Ja paljon cliquot'ta juotiin. Lopulta hän tuli hellemmäksi minua kohtaan, ja kun se ei mennyt sopimattomuuksiin asti, sallin sen tapahtua. Kuitenkin olin iloinen, kun ovi aukeni ja sisään astui kaksi herraa, tehden siten lopun hänen hyväilyistään. Nuo uudet vieraat esitti herra Glimm minulle ystävinään, ja he olivat kumpikin hyvin miellyttäviä ja kohteliaita. Myöhemmin tuli vielä kolme herraa, niiden joukossa von Kronen, Konnin lemmitty, ja nyt huomasin että he olivat siviilipukuisia upseereja. Herra Glimm ei tuntunut olevan oikein hyvillään heidän tulostaan, mutta hänen ei tietysti sopinut näyttää tyytymättömyyttään. Ja sitten sitä alettiin juomaan — ja kylläpä ne jaksoivatkin! …

Iloa oli pian kattoon asti. Kaikki herrat tahtoivat syödä filipiiniä minun kanssani. Siinäkös ryypättiin ja kilisteltiin, ja loppujen loppu oli, että he kaikki hävisivät. Nyt oli minun jokaiselle kirjotettava joku toivomus. Minä olin jo hyvässä hiprakassa ja kirjotin niille pienille lapuille, joita eteeni työnnettiin, mitä vaan sattui mieleeni johtumaan. »Pari silkkisukkia.» »Silkkinen korsetti.» »Silkkinen alushame.» »Pullo hajuvettä» j.n.e. Vasta siitä että herrat noita lippuja lukiessaan niin hillittömästi nauroivat, huomasin mitä olin oikeastaan kirjottanut. Mutta minä en tahdo tehdä itseäni naurunalaiseksi. Äkkiä nousin ylös tulipunaisena kasvoiltani.

»Ymmärtäkää se leikiksi, hyvät herrat», sanoin. »Minä tahdoin vaan tehdä pilaa.»

Kaikki vakuuttivat sen leikiksi käsittäneensä, ja sitten annoin Glimmin saattaa itseni kotiin.

Seuraavana päivänä saimme alinomaa juosta ovea avaamassa ja joka kerta seisoi eteisessä kaupunginlähetti, kädessään kukkavihko ja paketti. Paketeissa olivat kaikki nuo minun toivomani esineet. Kuusi paria sukkia, liilavärinen silkkikorsetti, silkkinen alushame, osotuslippu, jolla sai kuusi paria hansikkaita, suuri laatikollinen hajuvesiä, saippuoita ja puuderia, kaikki hienointa laatua. En tiennyt oikein, ottaisinko vastaan nuo tavarat vai lähettäisinkö takaisin. Päätin kuitenkin lopuksi ottaa. Olisihan se ollut niin pikkukaupunkilais-poroporvarillista lähettää niitä takaisin. Ja eihän se ole toisekseen muuta kuin oikeus ja kohtuus, että minä saan mitä pelissä voitin, eikä nuo muutamat markat mitään merkitse semmoisille herroille, jotka alinomaa suuria summia tuhlaavat. Minulle taas noista tavaroista on suurta iloa.

Eilen illalla, kun olimme teatterin jälkeen olleet syömässä ja tulimme kotiin, tahtoi herra Glimm kaikin mokomin seurata minua sisään. Mutta siinä mies parka erehtyi. Minä olen kunniallinen nainen ja tahdon että minua semmoisena kohdellaan. Jos hän luulee minua tuommoiseksi, jonka kuka hyvänsä voi omistaa, niin hän on perinpohjin pettynyt. Minä olen päättänyt, etten antaudu kellekään miehelle muuten kuin korkeintaan rakkaudesta. Glimmiä en rakasta, vaikka hän onkin kyllä reilu poika. Minä en anna itseäni enää yllättää, joka päivä otan jääkylmän kylvyn vaan sitä varten, ettei — no niin, loppu.

Rakas kirjani, jospa olisit ihminen! Sinulle minä puhun, mitä ei kukaan muu koko maailmassa saa tietää. Sinä olet minun ainoa ystäväni. Sinulta en salaa mitään. Sinä tunnet minut semmoisena kuin olen. Sinä olet minun rippi-isäni. Sinä otat hiljaa ja äänetönnä vastaan kaikki mitä sinulle uskon, ja sinä olet saanut kuulla jo paljon. Oi, haastahan sinäkin kerta jotain! Neuvo minua! Sano minulle, mitä minun tulee tehdä. Minä en pääse siitä itse selville. Rupeenko? Enkö? Vastaahan toki. Jos neuvot minua myöntymään, liikauta lehtiäsi, muussa tapauksessa pysy hiljaa. Sanotko »elä»? Oh, sinähän olet vaan tuhma, kuollut kirja. Ei sinulla ole sielua. Miksi minulla on sielu? Olisi paljon mukavampi olla ilman sitä.

Minkätähden ihmisen yleensä täytyy ajatella? Ajatuksethan ovat niin epämukavia ja tarpeettomia.

Sentähden on kaikki moraalikin niin epämukavaa, niin typerää ja ikävää, että se on alkuaan lähtenyt ajattelemisesta. Frieda tädin kirjeitä en lue koskaan loppuun. Niiden moraalisuus ja pelottava pitkäpiimäisyys ärsyttävät minua. Isä kirjottaa nykyään enää harvoin. Siellä kotona on taas saatu tyttö (ensimäinen lapsi oli poika, joka oli syntynyt ennen minun tänne tuloani). Minä kai pian joudun unohduksiin. Se onkin paras. Minäkin tahdon unohtaa, että minulla on kerran ollut koti ja äiti, jopa isäkin. Minä olen kuin oksasta irtaantunut lehti, jota tuuli lennättelee, kunnes se viimein lokaan tallataan.

Mutta minä en suinkaan voi sanoa, että olisin elämään kyllästynyt. Hurja elämänilo, kiihkeä onnen ja nautinnon kaipuu panevat veren suonissani hehkumaan. Yhä uudestaan ja uudestaan esiintyy vastattavakseni kysymys, minkälaiseksi on tulevaisuuteni muodostuva.

Jos pysyn »kunniallisena» ja vaellan »kapeaa» tietä eteenpäin, saan olla varma siitä, että tämä tie päättyy kerran pieneen, hiljaiseen vanhanpiian kammioon à la Frieda täti. Ja kun sitten siellä istun ja muistelen kulunutta elämääni, mitä se on ollut? … Ei, semmoiseen minä en rupee. Minulla on paljon iloa itsestäni. Minä olen kaunis. Minusta on hauskaa peilin edessä seisoen heittää päältäni vaatekappale toisensa jälkeen ja nähdä siinä itseni lumivalkeana, suorana ja solakkana kuin kuusi metsässä, pitkät ja pehmeät hiukset valuen ympärilleni ikäänkuin musta silkkinen mantteli. Jos tartun niihin molemmin käsin ja levitän käteni, saan aivan kuin mustat siivet ja ajattelen silloin olevani valkea, mustasiipinen joutsen.

Konni on tullut taas kotiin. Hänellä oli paljon tuomisia minulle ja sanoi olevansa iloinen siitä, että minä huvittelen, ja ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan, kunhan en vaan yrittäisi tunkeutua hänen alueelleen. Enhän nyt toki. Se olisi äärettömän halpamaista.

Konnin ja Kindermannin mielipiteet siitä, mitä minun nyt olisi tehtävä, ovat sangen erilaiset. Konnilla on viime aikoina ollut välistä alakuloisuuden puuskia.

Hän sanoo, että jos hän saisi takaisin eletyt vuotensa, hän järjestäisi elämänsä aivan toisella tavalla. Hän naisi nuoren miehen, vaikkapa vain pikku virkamiehen tai käsityöläisen. Semmoinen elämä se olisi kuitenkin jotain toista. Silloin tuntisi olevansa oikea ihminen ja voisi sellaisena esiintyä, nyt ei sitä tiedä onko kala vai lintu.

Miehet, jotka rahoillaan heikäläisiä elättävät, ovat pahempia kuin orjainomistajat, hän sanoo, he noiden muutamien kolikkojensa nojalla katsovat olevansa oikeutetut kohtelemaan heitä aivan kuin itse tahtovat. Rakkaudesta ei puhettakaan. Miehet eivät pidä heitä muuna kuin — — no niin —. Valitettavasti on vaikea ja miltei mahdoton enää kääntyä toiselle tielle, kun on tähän mukavaan elämään kerran tottunut.

Näin puhuu Konni. Rouva Kindermann taas koetti istuttaa minuun toista käsitystä näistä asioista. Hän sanoi herrojen tehneen minusta valituksia, että minä olin muka liian koketti. Nauroin kuullessani tuommoista hassutusta. Silloin hän oikein suuttui.

»Tietysti Te olette koketti, vieläpä pitkälle päässyt siinä taidossa, neiti Thymian», hän sanoi. »Niin, jos Teidän neitsyytenne olisi vielä koskematon ettekä mitään asioista tietäisi, silloin voisin olettaa Teissä olevan semmoisen painolastin toivottominta kunniallisuutta ja siveellisyyttä, että todellakin olisi parasta, jos naisitte jonkun postikirjurin, laittaisitte kuusi lasta maailmaan, keittäisitte ja paikkaisitte vaatteita ja lopuksi antaisitte pastorin pitää itsestänne liikuttavan ruumissaarnan: Tässä lasketaan hautaan uskollinen sopankeittäjä ja imettäjä. Mutta Te! Kaunis nainen, jolla on jo ollut romaaninsa, viisas ja sivistynyt, niinkuin Te olette, elämänhaluinen eikä lemmenasioissa enää ensikertalainen… Ei, ei, elkää sanoko mitään! Minä tunnen Teidät. Se on kyllä kaunista ja oikein, mutta Te liiottelette, kultaseni. Te ammutte yli maalin. Yhden kerran herrat kyllä suvaitsevat, että Te heitä ensin kiihotatte ja sitten jätätte siihen, ehkäpä vielä toisenkin kerran, mutta kolmatta kertaa eivät he enää yritäkkään… Maailmassa on niin paljon muitakin kauniita tyttöjä… Herra siunatkoon, samahan se minulle on, mutta minä säälin Teitä! Teidän sijassanne minä ottaisin, kun tarjotaan. Kerranhan ihminen vaan nuori on. Jäljestäpäin, kun olette vanha eikä kukaan Teistä enää huoli, saatte vielä katua tyhmyyttänne.»

»En minä tahdo tekeytyä paremmaksi kuin olen», minä sanoin, »mutta minä olen saanut liian paljon kärsiä. En uskalla olla enää kevytmielinen. Jos tulee mieleeni huonoja ajatuksia ja himoja, tarvitsen vaan muistella sitä hetkeä, jonka vietin sulun vieressä aikoen hukuttaa itseni, ja ne on voitettu.»

»Ahaa», sanoi hän ja vihelsi, »siinäkö sitä ollaan! Te pelkäätte. No, jollei muuta estettä ole, rakkaani, niin olkaa aivan rauhassa. Miksi Kindermann olisi lääketieteellisen kurssin suorittanut hieroja, jollei hän osaisi semmoisia pikku seikkoja kohdalleen korjata! Se on vaan yksi tempaus eikä tee edes niin kipeää kuin hampaan ottaminen. Ei, lapseni, siinä suhteessa saatte olla aivan huoleti. Luottakaa minuun vaan.»

»Niin mutta, rouva Kindermann sanoin surullisesti, »se ei ole ainoastaan se.»

»Ei kai», hän vastasi, »voinhan minä ymmärtää: Teissä on vielä joku määrä poroporvarimoraalia ja Te ette ole voinut vielä kokonaan omaksua sitä vapaata katsantotapaa, joka meidän piireissämme vallitsee. Te ette ole ylpeä, mutta kaikessa hiljaisuudessa kumminkin ajattelette olevanne parempi kuin joku »tuommoinen». Mutta se ei Teitä enää ollenkaan hyödytä, rakkaani. Teillä on lapsi, porvarillinen yhteiskunta on Teidät hylännyt. Tehkää mitä tahdotte, täysiarvoiseksi jäseneksi siihen ette enää pääse, ja jos mitenkuten pääsisittekin, eläisitte alinomaisessa tuskassa, peläten että jotkin seikat entisyydestänne voisivat tulla ilmi. Sentähden yhtykää ennen meihin, meidän seurassamme ei tarvitse ujostella, ja täällä voi jokainen tulla omalla uskollaan autuaaksi. Meillä ei kysytä: mistä tulette, kuka olette? … Me nautimme elämästä, teemme oikein, emmekä pelkää ketään, ja miettikää vielä kerta, ettekö voi tuota Glimm rukkaa vastedes paremmin kohdella. Oikein minua mies parka säälittää, hän näyttää niin alakuloiselta.»

Niin puhui rouva Kindermann ja usein olen hänen sanojaan ajatellut. Niissä on paljon perää. Että minä porvarillisille piireille olen kuollut, siitä sain Daubilaisten luona hyvinkin selviä todistuksia. Minun läheisyyteni saattoi turmella nuoria »viattomia» tyttöjä. Ei kukaan kunniallinen rouva tahdo enää olla »tämmöisen» kanssa tekemisissä. No, entä sitten? Mihin minä nyt ryhdyn? Siltä se näyttää, että nyt ei minulla ole muuta tehtävää kuin viettää siirtymistäni toiseen maailmaan.

Minulla on nyt kaikki selvillä. Minkä hengen lapsia rouva Kindermann on, sen olen jo aikoja sitten huomannut. Hän on itse »hieronut» niin kauan kuin se veteli, mutta nyt hän on liian vanha ja saa etsiä itselleen jonkin muun elinkeinon. Hän suunnittelee muuttoa Hamburgiin, jossa hän aikoo perustaa salongin. Hän sanoo itsellään olevan siellä paljon tuttavia, ja hannoverilaiset ystävät tulisivat sinne kahdesti kuukaudessa yhteistä iltaa viettämään. —

Lähes kahteen viikkoon en ole nyt käynyt missään. Glimm sanoo vievänsä minut ulos sitten vasta, kun olen tullut järkiini. Silloin hän lahjottaa minulle shifonieen ja hohtokivisormuksen.

Nyt en tiedä… Minussa on jotakin, joka panee vastaan. En tahtoisi olla sellainen, jota herrat halveksien kohtelevat. Glimm kyllä käyttäytyy aina hyvin kunnioittavasti minua kohtaan. Hän sanoo rakastavansa minua. Naimisiin menemästä estävät häntä periaatteensa, sanoo hän.

Menisin kyllä mielelläni taas jonakin iltana ulos, juomaan samppanjaa, pitämään lystiä ja karkottamaan kaikki liiat ajatukset. Nämä ajatukset ne istuvat kuin musta satapäinen hirviö rinnallani, silmät kiiluen ja hampaitaan hioen, ja iskevät kyntensä sieluuni.

- Valitettavasti on päiväkirjasta leikattu pois suuri joukko lehtiä juuri tältä ajalta, jolloin ristiriitaisuudet kirjottajan sielussa kärjistyvät ratkaisevaan käänteeseen, joka määrää hänen koko vastaisen elämänsä suunnan.

Hänelle, joka myöhemmin merkitsi tähän kirjaan kaikki vähäpätöisimmät ja häpeällisimmätkin tapaukset hukkaan menneessä elämässään, mutta joka kuitenkin aina jossain määrin säilytti tunne-elämänsä herkkyyden, lienee tuntunut erityisen kiusalliselta muistella juuri tätä aikaa, jolloin hän epäröivin askelin astui yli viimeisen horjuvan sillan, mikä hänet vielä erotti tuosta »toisesta, maailmasta.»

Valitettavasti on täten syntynyt suuri aukko muistiinpanoihin. Vaikka minä tuona aikana kyllä usein tapasin kirjottajaa ja puhelin hänen kanssaan, en voi paljonkaan omasta puolestani lisätä tämän aukon täyttämiseksi, koska hän ymmärrettävistä syistä oli hyvin vaitelias omaan elämäänsä ja tuttaviinsa nähden. Psykologisesti merkillepantava on se seikka, että hänet tähän aikaan oli vallannut oikea sivistyksen jano. Hän sanoi minulle kerran käyttävänsä jokaisen liikenevän pennin tietojen hankkimiseen. Kaksivuotisen Hamburgissa olonsa aikana, jossa hän oli rouva Kindermannin seuranaisena ja täyshoitolaisena, hän täydensi taitoaan ranskan ja englannin kielissä, oppi myöskin venäjän ja italian kielet ja nautti sitäpaitsi opetusta useissa eri tieteenhaaroissa. Hänen kirjotuspöydällään oli kasottain filosofiallisia ja muita tieteellisiä teoksia. Muistanpa hänen kerran, käydessäni hänen luonaan, huomauttaneen eräästä Carlylen teoksesta. Hän osasi siitä kokonaisia lukuja sanasta sanaan ulkoa. —

Suullisesti saamieni tietojen mukaan voin mainita, että rouva Liesmann tutustui Heringsdorfissa erääseen ruotsalaiseen ravintoloitsijaan ja seurasi lapsineen häntä Upsalaan, jossa he menivät naimisiin. Huolimatta vaimon epäilyttävästä entisyydestä kuuluu tästä monilla lapsilla siunatusta avioliitosta tulleen hyvin onnellinen.

Heti rouva Liesmannin matkustettua näyttää Thymian muuttaneen
Kindermannin luo.

Viimeisen ja nyt seuraavan muistiinpanon välillä ovat kirjottajan ja hänen omaistensa välit kokonaan rikkaantuneet. Mitään tarkempaa en kumminkaan siitä asiasta tiedä. Arvelen Thymianin äidinpuolisten sukulaisten vaatineen hänen siirtymistään Kindermannin luota johonkin parempaan perheeseen. Mutta kun hän oli sillä välin tullut täysi-ikäiseksi, niin he nähtävästi, julkista häväistysjuttua peläten, eivät ole ryhtyneet mihinkään toimenpiteeseen sitä varten. Myöskin isästään näyttää Thymian tästä ajasta alkaen ruvenneen vieraantumaan.

Eilen minä taas jouduin riitaan Kindermannin kanssa. Ruusuvesipullosta, jonka hän oli pistänyt minun laskuuni. Tuo ämmä alkaa käydä sietämättömäksi. Luulisi viisitoista markkaa päivässä riittävän maksuksi hänelle. Minä olisin muka ottanut tuon pullon tammikuun 22 päivän iltana ja Ludwig olisi ollut silloin myöskin läsnä, mutta se on hävytön vale. Sinä päivänä me söimme päivällistä Hamburger Hofin talvipuutarhassa ja sieltä menimme Thaliateatteriin. Eteisessä huomasi Ludwig äitinsä, ja koska hänessä on tätä kohtaan tavaton respekti, niin hän livahti pakoon ja minä menin yksin aitioon. Minä sen vuoksi muistan tämän illan erityisesti, että sain silloin teatterissa uuden tuttavan. Etuaitiossa istui muuan herra, joka taukoamatta katseli minua, ja hän oli niin hienon ja ylhäisen näköinen, että luulin hänen olevan vähintään jokin indialainen rajah taikka muuta sentapaista. Perästäpäin selvisi, että hän olikin silkkitehtailija Krefeldistä, nimeltään Schulze. Hän jätti meille kumminkin sievän summan rahaa.

Mokomakin akka! Juurikuin minulla olisi syytä häntä mistään kiittää! Senkin syöjätär! Ludwig on aina säännöllisesti maksanut vuokran, ja ettei se ole tapahtunut hänen kauniiden silmiensä vuoksi, siitä hän voi olla varma. Minä suutuin niin, että heitin häntä kirjalla päähän ja sanoin muuttavani yksin asumaan. Silloin hän tuli ivalliseksi ja sanoi minun siinä tapauksessa piankin majailevan Schwiegergassella [porttolakadulla]. Hän muka se oli joka… j.n.e.

Hiton vaikeaa minulle on säästäminen. Syntymäpäiväkseni tahtoi Ludwig ostaa minulle Schlesingeriltä rintaneulan, mutta minä pyysin häntä sen sijaan antamaan siihen tarvittavan summan rahana. Hän ei ensin ollut yhtään halukas, hänestä se oli vastenmielistä. Modistin laskut ja kuukausivuokran hän maksaa silmiään räpäyttämättä, mutta puhdasta rahaa… Niin, kyllähän minä sen ymmärrän. Kun muistelen, millä tunteilla otin ensi kerran vastaan rahaa — vuosi sitten, kun oli jo puukko kurkussani — — ei muistella sitä! Ikuisesti unohtukoon! Kaikissa tapauksissa tuntuu harmilliselta, kun ihmisestä luullaan liikoja. Ludwig näkee minussa yhä vielä vallasnaisen; toiselta puolen se kyllä tuntuu hyvälle, mutta taas toiselta puolen se on epämukavaa. Viimein hän antoi minulle pyynnöstäni viidensadan markan pankkikirjan.

Kunhan puvut ja nuo kaikki lukemattomat pikku tarpeet eivät nielisi niin suuria summia. Monta kertaa se tekee minut aivan toivottomaksi. Ei tästä ole tämmöisestä elämästä, mutta mitä kehumista sitten muilla on? Eipä erikoisia. Anni Meier on jo eronnut miehestään ja istuu nyt kahden pienokaisensa kanssa vanhempiensa kotona. Häneen nähden ei kuitenkaan voi puhua liian hätäisestä naimisiinmenosta, he kun ovat tunteneet toisensa lapsuudesta asti ja jo koulunpenkillä istuessaan olleet kihloissa. Miehensä kuuluu häntä pidelleen pahoin. Merkillistä, minä olin aina pitänyt Boyta kunnon miehenä. Lina Schütt asuu täällä Ferdinandstrassen varrella. Hänen miehensä on kirjanpitäjä, joka on väärän valan teosta tuomittu puoleksitoista vuodeksi kuritushuoneeseen ja on nyt parhaillaan rangaistustaan kärsimässä. Lina koettaa elättää itseään vuokralaisia pitämällä ja on kovin kurjissa oloissa. Tapasin hänet tässä eräänä päivänä Lombard-sillalla ja tervehdin, mutta hänen vastauksensa oli niin koomillisen kankea, kuin olisi hänellä ollut seiväs niskassa. Minua nauratti, mutta samalla harmitti myöskin. »Mitäs sinulle kuuluu, Lina?» kysyin. »Huonoa», hän vastasi purevasti, »kunniallisen vaimon ei ole niin helppo täällä hankkia elatustansa. Ei huoneiden vuokraamisella ansaita silkkisiä alushameita ja sulkahattuja. Mutta mieluummin näen nälkää kuin panen hitustakaan kunniastani alttiiksi.»

Mieleni kuohahti ja aioin juuri sanoa hänelle pari sopivaa sanaa, mutta maltoin mieleni, sillä eihän se olisi maksanut vaivaa ruveta tuommoisen kanan kanssa sananvaihtoon. Kerroin kohtauksesta myöhemmin Gretelle, hän naurahti ja sanoi: »Mitäpä sitä pässiltä voi muuta pyytääkkään kuin lihaa ja villoja.» Ja hän on oikeassa.

Perjantaina tuli Osdorff. [Mikäli minä tiedän, varustettiin »Osdorff» sukulaistensa toimesta tarpeellisilla matkarahoilla ja lähetettiin Amerikkaan, sittenkun kaikki yritykset totuttaa häntä säännölliseen työhön olivat rauenneet tyhjiin hänen typeryytensä ja laiskuutensa takia. Thymian lienee aina siihen asti ollut kirjevaihdossa hänen kanssaan. (Julkaisijan huomautus.)] Aivan uskomatonta, miten se mies on ränsistynyt näiden neljän vuoden kuluessa. Minusta tuntuu kuin hän olisi vieläkin kasvanut. Ehdottomasti tuli mieleeni seuraavat säkeet Goliath jättiläisestä:

Er hatte Knochen wie ein Gaul, und eine freche Stirn, Und ein entsetzlich grosses Maul, und nur ein kleines Hirn — (Hänellä oli luut kuin hevosella ja julkea otsa, ja kauhean suuri suu ja vain pienet aivot).

Se on vain huomautettava, että »julkea otsa» ei häneen sovi. Julkea ei Casimir rukka missään suhteessa ole. Suurisuinen sitä vastoin yli kaiken määrän. Yhä vaan Osdorff kahdella f:llä. Ajattelenpa että häntä Amerikassa vielä opetetaan. Näen hänet hengessä jo seisovan kadunkulmassa kenkiä harjaamassa. Mutta kaikesta huolimatta säälin häntä. Onhan hän ainoa tuttavani entisiltä ajoilta.

Minä annoin hänelle viisikymmentä markkaa ja saatoin häntä laivaan Bremerhaveniin. Minusta tuntui kuin olisi kappale omaa nuoruuttani lähtenyt pois hänen mukanaan. Laivan erotessa rannasta nousivat kyyneleet silmiini. Teki mieleni itsekin lähteä, mutta tarkemmin ajateltuani maltoin toki mieleni. Mitäpä hyötyä siitä on, jos paneekin valtameren itsensä ja entisyytensä väliin, sisäinen ihminen seuraa mukana kuitenkin kaikkialle, eikä sitä omista ajatuksistaan pääse New Yorkissa enempää kuin Hamburgissa.

Takaisin tultuani pani Ludwig toimeen mustasukkaisuusnäytöksen. Mies parka! Sain hänet pian rauhottumaan.

Behrend on taas kynitty puhtaaksi. Kalkowiin minä en luota. Mies on aivan keinottelijan näköinen. Sanoin sen K:lle äskettäin. Hän vaan nauroi. Katsokoon ettei vielä polta nenäänsä. Jos tulisi ilmi, että täällä korttitemppuja harjotetaan, silloin olisi koko hökötys mennyttä.

Jalo von Kosmos käyttäytyi äskettäin hyvin hävyttömästi minua kohtaan.
Annoin hänelle korvapuustin ja potkun. Sikamaisuuksia en suvaitse.
Seuraavana päivänä hän tuli nöyränä ja surullisena pyytämään anteeksi.
Koomillista, miten kaikki ovat kuin hassuuntuneet minuun.

Minä en ymmärrä, miksi ei tyttö enää tule lapsen kanssa Zoologiseen puutarhaan. Viime perjantaina en päässyt menemään sinne, sitten menin viitenä päivänä perätysten, mutta turhaan sain odottaa. Pelkään että Erika on sairastunut. Olen kovin levoton ja menisin mielelläni häntä katsomaan, mutta pelkään että minut ajetaan sieltä ulos. Eilen kävelin neljä kertaa Petersin asunnon ohi, vaan en nähnyt ketään.

Usein on jo tullut mieleeni ajatus varastaa lapseni heiltä. Mutta minne sen veisin? Eihän minun kurja elämäni salli minun tarjota hänelle mitään varmaa turvapaikkaa…

En voinut kestää kauempaa. Eilen menin Petersiin ja sain semmoisen vastaanoton kuin voin odottaakkin.

Tuskin oli tyttö laskenut minut saliin, kun hänen armonsa itse, puolison saattamana, hyökkäsi sisään tulipunaisena kiukusta ja rupesi minulle ärjymään. Se oli häpeämätöntä julkeutta minun puoleltani, hän huusi, että yhä uudestaan ja uudestaan tuppauduin lapsen läheisyyteen, ja jos se vielä kerran tapahtuisi, he kutsuisivat poliisin avukseen. Mutta tällä kerralla en minäkään ollut vaiti, vaan annoin heti sanan sanasta.

»Vai niin», vastasin, »vai sillä tavalla! Mitä pahaa minä olen lapselle tehnyt, että tässä poliisin pitäisi asiaan sekaantua?»

Minä sain taas hermotäristyksen; olisin tahtonut lyödä tuota rouvaa korvalle. Konsuli vanhus koetti välittää. »Eihän vaimoni sitä ihan niin sananmukaisesti tarkota. Mutta itse asiassa meillä on syytä pyytää, että vihdoinkin jättäisitte meidät rauhaan. Teillä oli julkeutta käskeä lasta sanomaan teitä äidiksi… neidin läsnäollessa! Lapsi ei ole enää niin nuori, ettei hänen mieleensä voisi jäädä jotain muistoa tuommoisista kohtauksista. Täytyyhän Teidän toki ymmärtää, ettei semmoinen voi mitenkään jatkua.»

»En ollenkaan ymmärrä sitä», minä huusin. »Minullakin on oikeuksia tähän lapseen, jonka olen synnyttänyt maailmaan, ihmisoikeuksia, äidinoikeuksia, joita ei pirukaan voi minulta riistää. Minä tahdon välistä nähdä lastani, minä tahdon.»

Rouva Peters haukkui minua hävyttömäksi olennoksi ja käski paikalla lähteä talosta. Mutta konsuli sanoi:

»Mene Agnes sinä pois ja anna minun puhua yksin neidin kanssa, kyllä hän tulee vielä järkiinsä.»

Ja kun rouva oli mennyt, hän tarttui minua käsivarteen ja puhui: »Tietäkää, lapseni, että jos Te yhä edelleenkin vaivaatte meitä merkillisillä vaatimuksillanne, niin minä annan herra poliisikomisariukselle pienen viittauksen, että hän pitäisi hiukan silmällä Teitä ja Teidän elintapaanne. Isänne on kirjottanut minulle, että hänellä ei ole Teistä mitään tietoa ja että Te olette hänen suureksi surukseen jättänyt huomioon ottamatta kaikki hänen neuvonsa ja varotuksensa. Teidän koko esiintymisenne osottaa, että Teillä on paljon rahoja käytettävänänne. Mistä Te nämä rahat saatte, se ei kuulu minuun enkä halua sitä tietää, mutta Teille ei ole tuntematonta, että meidän poliisimme ei niissä asioissa ymmärrä leikkiä. Luulen sentähden, että tuommoinen silmälläpito ei liene Teille oikein hauskaa…»

Tahdoin vastata jotain, mutta en voinut. Olin kuin puulla päähän lyöty ja häpesin kauheasti tuota vanhaa miestä. Lorun loppu oli se, että minä läksin sieltä kuin piesty koira, luvattuani ensin lujasti etten vastedes enää yritä tavata Erikaa (jota lupausta tietysti en pidä). Ulos tultuani aloin juosta pitkin katua niin nopeasti kuin pääsin. Mieleni oli maan tasalla, kärsimäni nöyryytys painoi kuin raskas taakka ruumistani. Kaikki minua vaivasi. Alushameitteni kahina, jota muuten niin mielelläni kuuntelen, kiusasi nyt hermojani. Juoksin ja juoksin, juurikuin olisin koettanut päästä häpeääni pakoon. — Oi, tätä kurjaa elämää! —

Illalla meillä oli suuret kemut. Kaikki yksityishuoneet oli tilattu. Minä join samppanjaa niin että menin tunnottomaksi ja tänään sairastan kohmeloa.

Sinisessä salongissa esitettiin paratiisin elämää. Siinä en ollut mukana, se vaikuttaa minuun vastenmielisesti. Muuten siellä oli joukossa myöskin pari kauppiaanrouvaa St. Paulista. »Hienoja naisia» niissä on usein. Eihän se ihme olekkaan, kun elää päivästä toiseen mitään tekemättä, syö ja juo hyvin, rahaa on kyllä eikä huolia mitään, jos siinä yksitoikkoisuudessa tulee joskus koettaneeksi kummallisiakin keinoja väsyneiden hermojensa virkistämiseksi. Mutta nuo poroporvarien vaimot saisivat tyytyä soppapatoihinsa ja miehiinsä ja pysyä kauniisti kotona.

Minä olin niin hiivassa, että riisuutuessani revin kalliin pitsileninkini pilalle, kun en kyennyt hakasia avaamaan. Olen lahjottanut sen pesijättäreni tyttärelle, joka pyrkii varieteehen. Kosmos, joka oli seurassani, saa ostaa minulle sen sijaan uuden.

Minä olin tänä kesänä ensin Kosmoksen kanssa kolme viikkoa Ilsenburgissa, se tahtoo sanoa: minä asuin itsekseni ja merkitsin vieraiden luetteloon nimekseni Rouva Gotteball Hamburgista. Niin tein varsinkin Ludwigin vuoksi, sillä tuo ukko riepu on pahasti pikiintynyt minuun ja mahdottomasti mustasukkainen. Hän kävi sunnuntaisin minua tervehtimässä, tuli aina lauantai-iltana ja palasi taas pyhäiltana Harzburgiin, jossa hän rouvineen oleskeli. Sen ajan oli Kosmos taas Hannoverissa. Brocken-hotellissa tapasimme kerran Ludwigin rouvineen, jonka viimemainitun nyt ensi kerran näin. Pieni, hento nainen, nähtävästi kalvetustautinen, laiha, kapearintainen. He istuivat pöydässä minua vastapäätä ja minä en voinut kääntää silmiäni tuosta rouvasta. Hän säälitti minua, en tiedä oikeastaan minkätähden. Ludwig on liiaksi hienotunteinen ihminen antaakseen vaimonsa milloinkaan huomata rakkauden puutetta hänessä. Pikemmin minun tulisi kai häntä kadehtia kuin sääliä. Niitä paria tuhatta, jotka Ludwig minulle uhraa, ei hän suinkaan kaipaa, tuo ylellisyydessä elävä, jonka yksikään toive ei jää täyttymättä. Hänellä on vielä vanhemmat ja koti eikä häntä kiusaa tuo synkkien ajatusten lauma, joka ilkeinä, mustina käärmeinä ympärilläni kiemurrellen minua alinomaa ahdistaa, jollen huumaus-aineilla tee itseäni tunnottomaksi. Minä en saa, minä en uskalla enää ajatella.

Ludwig ihan nieli minut katseillaan. Myöhemmin kävelin vähän aikaa yksin ulkona. Joka puolella näin istuvia, seisovia ja käveleviä ryhmiä, tyytyväisiä, iloisia, puhelevia ihmisiä. Ilma oli selkeä, kuulakan kirkas ja lämmin, mutta silti raitis, sunnuntai-ilma parasta laatua mitä toivoa voi. Mutta minun mieleni ei iloinnut. Minä tunnen paljon ihmisiä ja paljon miehiä, jotka pyrkivät minun suosiooni ja uhraavat suuria rahasummia sentähden, ja kumminkin todellisuudessa olen yksinäinen ja hylätty. Minä seison keskellä maailmaa, elämä kihisee ja kohisee ympärilläni, ja sittenkin olen monta kertaa mielestäni aivan yksin, ikäänkuin yksinäisellä saarella valtameren keskellä. Siinä hiljaa seisoessani ja katsellessani ilmaan tuli Ludwig yhtäkkiä kiirehtien luokseni. Hän oli poiminut vihkosen Brocken-myrttiä, jota kuuluu löytyvän vain erityisistä paikoista, ja toi sen minulle. Minä jaoin kukat kahteen osaan ja annoin hänelle puolet takaisin rouvalleen vietäväksi.

»Hän tulee myös iloiseksi, kun näkee sinun etsineen niitä häntä varten», sanoin. »En ole tähän saakka tiennytkään, että sinulla on niin sievä pikkunen rouva, Ludwig.»

»Kauneutta ei hänessä ole nimeksikään», vastasi hän, »sitä paitsi on hän oikullinen, hemmoteltu ja äärettömästi itsepäinen.»

»On, paljon nuorempi», minä sanoin, »hän on vielä lapsi mieleltään ja kokemuksiltaan, sen näkee heti päältäkin. Tuommoisesta vaimosta voi mies tehdä mitä tahtoo. Jos hän on kymmenen vuoden päästä riitaisa, sisukas, pikkumainen, häijy akka, silloin sinä olet hänet siksi tehnyt. Mutta jos hän on herttainen, miellyttävä, ystävällinen vaimo, on sekin sinun työtäsi, Ludwig. Miehen tulee tehdä vaimonsa onnelliseksi. Varmaankaan se ei ole aina helppoa. Mutta semmoiset vaimot kuin sinun ovat helpot tyydyttää. Heissä tulee vaan aina pitää elävänä vakaumus, että heitä rakastetaan…

»Sinä puhut kuin kirja, Thymian», sanoi Ludwig, »vaan miten voipi istuttaa vaimoonsa vakaumusta, joka perustuu erehdykseen ja valheeseen? Minä rakastan vain yhtä naista — sinua, Thymian!»

»Ei se ole mikään synti, kun valehtelee hyvässä tarkotuksessa», sanoin minä; »jollet muuten, niin voit ainakin rakastaa häntä kuin lasta, joka on uskottu huostaasi. Ole hyvä hänelle! Jos sinä joskus antaisit hänen tuntea, että sinä rakastat jotain toista naista enemmän kuin häntä, ja minä saisin sen kuulla, silloin tulisi meistä paikalla ero.»

Hän suuteli kättäni eikä vastannut mitään. Mutta seuraavana päivänä sain hehkuvan rakkaudenkirjeen, jossa hän pyysi minua muutamiksi viikoiksi mukaansa Ostendeen, koska hänen vaimonsa piti lähteä vanhempainsa kanssa Franzensbadiin. Ei minulla ollut mitään syytä kieltäytyä.

Elokuun alussa lähdettiin matkaan ja viime viikolla tulimme takaisin. Se oli hauska aika. Oikeastaan on ihmeellistä, miten kaksi ihmistä voivat mukaantua toisiinsa, miten suuresti jonkun yksilön määrätyt luonteenominaisuudet vaikuttavat toiseen, joka on hänen kanssaan alituisessa ja likeisessä yhteydessä. Minulla olisi ollut tilaisuutta Ludwigin selän takana tehdä ylhäisiä ja intresantteja tuttavuuksia, mutta minä suoraan sanoen en voinut häntä pettää. Jos Ludwig olisi tuommoinen tavallinen itsekäs, jokapäiväinen hyvän- ja pahansekainen ihminen, niinkuin useimmat ovat, taikka jos varmaan tietäisin, että pelkkä aistillinen himo vetää häntä minun puoleeni, niin enpä todellakaan olisi antanut hänen olemassaolonsa estää itseäni muidenkin kanssa huvittelemasta. Mutta hän on niin hyvä, niin omaa etuaan katsomaton, että olisi ollut kerrassaan halpamaista pettää hänen luottamustaan siellä. Ja — jumalan kiitos — ilkeä minä en ole. Miten minä oman itseni suhteen menettelen ja miten oman elämäni järjestän, se on asia, joka ei liikuta ketään muuta; mutta mitään ilkeää tai halpamaista tekoa ei kukaan ole voinut tähän saakka minun syykseni panna. Minun mielestäni elämä olisi täydellisempi ja siveysopin korkeimpia vaatimuksia enemmän lähentelevä, jos ihmiset eivät laatisi niin paljon sääntöjä toisilleen ja alituiseen pyrkisi määräilemään ja mestaroimaan toistensa töitä ja toimia, vaan kukin saisi olla ja elää miten parhaaksi näkee. Jokaisen pitäisi saada viljellä mielensä mukaan sitä alaa, joka elämän suuresta puutarhasta on hänelle suotu. Jos naapurini kylvää omalle alueelleen hyödyllisiä kyökkikasveja ja vihanneksia, viljelee siinä ruusuja, taikka jos häntä huvittaa siinä kasvattaa myrkyllisiä kukkia ja hengittää niiden huumaavia tuoksuja, sehän toki on minulle yhdentekevää, jollei hän minua sillä häiritse. Jos hän pysyy siivosti omassa piirissään, ei minulta vihanneksia varasta taikka minun ruusujani poimi eikä myrkyllisten kasviensa tuoksulla minun aistejani vaivaa, jos hän ei kiipee aitansa yli minun viljelyksiäni hävittämään, niin ei kai se minuun kuulu, mitä hän tekee. Halpamielinen on minun ajatukseni mukaan ihminen ainoastaan silloin, kun hän tahallaan koettaa loukata ja vahingoittaa toista, taikka sitten toisen osottaman luottamuksen pettää ja törkeästi väärinkäyttää.

Ludwigin vilpitön rakkaus vaikuttaa hypnotisesti minuun, niin että tunnen hänestä virtaavan samanlaista tunnetta itseenikin. Minä en rakasta häntä oikealla vaimonrakkaudella — semmoiseen minä luullakseni ylimalkaan en kykenekkään. Pikemmin voisin sanoa tuntevani jonkinlaista äidillistä hellyyttä tuota kymmentä vuotta vanhempaa miestä kohtaan. Hänen hyvyytensä ja rakkautensa täyttävät kuin lämmin, puhdas ilmavirta vaivatun, väsyneen sieluparkani ja herättävät eloon kaikki mitä siinä on hyvää ja jaloa, mutta juuri siitä syystä tunnen seurustelun Ludwigin kanssa olevan itselleni vaarallista, sillä jos nyt yhtäkkiä alkaisin katsella elämääni toisin silmin kuin tähän asti, olisi kaikki lopussa ja minulla ei olisi enää muuta neuvoa kuin hävitä maailmasta. Siksi olen hyvin tyytyväinen, että kesä on lopussa ja saan taas Hamburgin ilmaa hengittää. Minä teen kolme ristiä »hyväin- henkien» yli ja ajan ne ulos.

Monta kertaa olin Kindermannille ennustanut, että hänen vielä kävisi hullusti. Mutta silloin minä ajattelin, että jonakin kauniina päivänä meidän temppelimme tarkastettaisiin, ja kuvailin mielessäni sitä rytäkkää, joka siitä seuraisi. Että hänen salonkinsa ja erikoishuoneensa saattaisivat hänet poliisin kynsiin, sitä en ollut osannut odottaakkaan.

Mutta kyllä hänen vieraansa kävivätkin lopulta julkeiksi! Mitä sikamaisuuksia siellä lienee tehtykään, sitä en osaa sanoa. Siitä puolesta Kindermannin ammattia en ole milloinkaan huolinut ottaa selkoa. Äkkiä se vaan pääsi hyvään vauhtiin ja sievät rahat hän lienee sillä ansainnut. Minkälaisia herroja ja naisia hänen luonaan on käynyt… Se on aivan uskomatonta.

Poliisi siis sai vainua asiasta. Ja eräänä iltana oli muutamalta parilta unohtunut ikkunaverhot auki, naapurit viereisessä talossa olivat nähneet kaikki, ja seuraavana päivänä meni koko hökötys nurin. Onneksi sai K. jo aikaisin aamulla viittauksen pikku L:ltä, joka aina on hyvin selvillä kaikesta mikä poliisia koskee, ja voi vielä järjestää asiansa. Hätätilassa hän olisi päässyt vielä lähtemään poiskin, mutta hän ei tahtonut. Mieluummin sanoi hän istuvansa vaikka vuoden linnassa, sillä sen jälkeen saa taas olla oma herransa. Sitä vastoin kehotti hän minua panemaan kiireimmän kautta kapineeni kokoon ja matkustamaan pois. Hän näytti oikein liikutetulta. »Minä vannon», sanoi hän, »että Teillä ei ole koko jutun kanssa mitään tekemistä ja että Te ette mitään tiedä. Minä olen Teitä rakastanut aina kuin omaa tytärtäni. Korkealle olen tahtonut Teitä nostaa, ja olisipa se kaunista, jos nyt sen sijaan syöksisin Teidät onnettomuuteen. Mutta jos joutuisitte kiinni, täytyisi Teidän tarvittaessa vannoa, ettette mitään tiedä.»

»Joutavia», sanoi hän halveksivasti, »mikä on väärä vala! Jos Te uskotte Jumalaan, enkeleihin ja taivaaseen, niin eihän sitä silloin saisi väärin vannoa. Mutta ei taivas ole meikäläisiä varten, ja kun me sinne kerran emme muutenkaan pääsisi, niin yksi synti sinne tai tänne ei merkitse mitään. Mitäpä tuommoinen vala on muuta kuin kunniasana? Sanon Teille, että jos saisin tänään yhden groschenin jokaisesta kunniasanasta, mitkä kunakin päivänä maailmassa rikotaan, niin huomenna ajelisin nelivaljakolla Jungfernstiegiä pitkin.»

Sitten antoi hän minulle kaikenlaisia hyviä neuvoja lähimmän tulevaisuuden varalta. Minun tuli matkustaa Berliniin ja etsiä käsiini eräs hänen ystävänsä, jolla on siellä huoneita vuokrattavana. Sain hänen osotteensa ja kirjeen hänelle vietäväksi. Tulisella kiireellä panimme nyt minun tavarani kokoon, kello kaksi lähdin matkaan ja kello kolme oli poliisi sulkenut talon ja ottanut rouva Kindermannin huostaansa.

Ajoin ensiksi Berlinin radan asemalle, jätin sinne enimmät tavarani ja menin itse rouva Adlerin luo Langenreiheen. Pyysin saada pariksi päivää jäädä sinne, johon hän mielellään suostui. Olin niin väsynyt ja masentunut, etten jaksanut sinä päivänä tehdä enää mitään muuta; seuraavana päivänä kirjotin Ludwigille ja pyysin häntä tulemaan sinne. Hän tuli heti ja oli aivan suunniltaan tuon sensatsionijutun johdosta, josta ilta- ja aamulehdet olivat tienneet kertoa, eikä päässyt päivittelemästä että minä olin »tietämättäni» joutunut asumaan tuommoiseen paheiden pesään. Sitten veti hän minut syliinsä ja sanoi, ettei hän enää kauempaa voinut nähdä minun koditonna ja yksinäisenä harhailevan maailmassa. Hän eroisi vaimostaan ja naisi minut. Aamulla hän oli sen jo sanonut hänelle, siitä oli tullut myrskyinen kohtaus, ja nyt hänen vaimonsa oli vanhempainsa luona. Vielä samana iltana hän aikoi käydä asianajajan puheilla ryhtyäkseen valmistaviin toimiin.

Minä en vastannut aluksi mitään. Silmieni eteen kuvastui jotain houkuttelevan kaunista, olin näkevinäni tulevaisuuden täynnä tyyntä rauhaa ja todellisuudeksi muuttuneena kaiken sen, mikä nyt on vaan harhanäköä. Olinhan minä tähän elämään niin kyllästynyt, — ja se oli ihana ajatus saada taas ruveta elämään rauhassa, uskollisen, hellän sielun huolenpidon alaisena, joka uskoi minuun kuin evankeliumiin. Mutta nämä tunteet olin pian voittanut ja kohta olin taas selvillä siitä, että silta minun entisen ja nykyisen elämäni väliltä on ainiaaksi hävitetty. Toinen ajatus nousi mieleeni: tehdä hyvätyö, sanoa Ludwigille kaikki ja sovittaa hänet jälleen pienen vaimonsa kanssa. Mistä minä sain rohkeuden tunnustukseni tekoon, en vieläkään käsitä, se kävi alussa hitaasti ja katkonaisesti, mutta vähitellen yhä varmemmin, kuivasti ja koruttomasti tuli kaikki kuuluviin koko elämäkertani semmoisena kuin se on ollut. Sanoin hänelle kaikki. Hän tuli ensin vaaleaksi kuin palttina, sitten viheriäksi ja keltaiseksi ja näytti olevan tukehtumaisillaan.

»Eihän tuo ole kaikki totta, Thymian», sanoi hän viimein, »se on vaan sinun mielikuvitustasi, se ei voi olla totta.»

»Totta se on sittenkin», sanoin minä. »Minä olen ollut jo monen miehen oma, kaikkien, jotka ovat minua halunneet ja joilla on ollut kylliksi pientä rahaa voidakseen ostaa minun lempeni…

Silloin hän hyppäsi ylös, tarttui minua käsivarteen semmoisella voimalla, jota en olisi luullut hänessä olevankaan, heitti minut menemään niin että kaaduin, ja alkoi raivota kuin mieletön huoneessa. Repäisi ikkunan auki, viskasi siitä kukat ulos, niin että pihalla leikkivät lapset rupesivat kovasti huutamaan, sieppasi kuvat seiniltä ja heitti minun päälleni, potki minua jaloillaan ja sylki minua kohden, purkaen suustaan katkonaisia lauseita: Ja tuota hylkiötä minä olen rakastanut! Tuommoisen lutkan tähden minä olen ajanut vaimoni pois kotoa — Kuin pyhimystä olen sitä palvellut — Ja se onkin narttu — yleinen — —. Minä istuin sohvassa ja annoin hänen raivota, sillä mitä hurjemmin hän elämöi, sitä rauhallisempi ja keveämpi tuli minun olla. Kyllähän minä tiedän, että minä yleisten siveyskäsitteiden ja yhteiskuntajärjestyksen kannalta katsoen olen tehnyt väärin ja olen useimpain ihmisten silmissä »langennut» olento, yhteiskunnan hylkäämä paaria. Mutta sen tiedän myös, että koko minun elämäni, kaikkien hairahdusteni taustana on syvä suru, ja jos Ludwig olisi todella minua rakastanut, sillä suurella, pyhällä, puhtaalla rakkaudella, johon hänen luulin kykenevän, jos hän olisi minua niin rakastanut, silloin hän olisi antanut suruni tähden minulle anteeksi ja unohtanut vikani. Silloin hän olisi nähnyt minussa onnettoman ja olisi kaikesta huolimatta minulle sylinsä ja sydämensä avannut. Ja silloin olisin minä ollut hänen omansa, — kokonaan, ruumiineni, sieluineni… Olisin ollut hänelle uskollinen viimeiseen hengenvetooni asti, olisin seurannut häntä maailman ääriin, nähnyt nälkää hänen kanssaan, mennyt kuolemaan hänen edestään… Mutta nyt — hänen raivonsa ja raa'at solvauksensa ilmaisivat minulle, että hänkin on vaan tavallinen keskinkertainen poroporvari, jonka lyhytnäköiset silmät eivät voi tunkeutua ulkonaisten vaikutusten läpi näkemään sisäisiä, vaikuttavia syitä.

Minun syyllisyyteni takaa kohoaa onnettomuuden majesteetti… Mutta hän näki ainoastaan synnin. —

Rouva Adler hyökkäsi sisään, uhkasi hakea poliisin ja vaati vahingonkorvausta, ja sanoi minunkin saavan mennä matkaani, jos vastakin saisin noin raivokkaita vieraita. Ludwig heitti kolme kultarahaa pöydälle ja tarttui hattuunsa. »Minä olen tänään menettänyt uskoni ihmisiin», huusi hän mennessään. »Silloin Te olette paljon voittanut», vastasin minä kylmästi.

Iltapäivällä menin Eimsbütteliin, jos mahdollista vielä kerran nähdäkseni lastani. Ilma oli purevan kylmä. Kostea kylmyys tunki läpi vaatteitteni ja pani minut vilusta värisemään. En juuri toivonutkaan saavani mitään nähdä, sillä ei ollut luultavaa, että lasta semmoisella ilmalla tuotaisiin ulos. Aioin jo kääntyä takaisin, mutta samassa Petersin ovi aukeni ja ulos astui tyttö taluttaen kädestä Erikaa. Se oli aivan kuin suuri parisilaisnukke valkeassa puvussaan, mustine kiharoineen. Seurasin heitä vähän matkaa ja huusin viimein lasta nimeltään. Se kääntyi katsomaan taakseen, tunsi nähtävästi minut ja rupesi haikeasti itkemään, ojentaen käsivarsiaan hoitajaansa kohti. Arvaan että he ovat lapsiparalle puhuneet minusta jotain pahaa, sillä se huomattavasti pelkäsi minua kovasti, ja hoitajatyttö, joka myöskin seurasi ohjeitaan, nosti lapsen syliinsä ja laittautui kiireimmän kautta pois. Minä annoin heidän mennä ja jatkoin matkaani. Käsitän nyt itsekkin olevan parasta, etten yritä enää koskaan tavata pikku Erikaani. Iltasella matkustin Berliniin.

Tuloni Berliniin ei tapahtunut erikoisen hyvillä enteillä. Minussa oli aikamoinen nuha ja yskä ja vähän kuumettakin. Yötä olin Bellevue hotellissa ja päivän tultua läksin Zimmerstrasselle etsimään rouva Beidatschia. Hän asuu toisessa kerrassa ja hänen nimikilpensä viereen oli kiinnitetty kolme nimikorttia (nyt niitä on minun korttini kanssa neljä): Heinrich Beidatsch, asianajaja; Sisarukset Blunck, ihon ja käsien hoitoa, hierontaa; Ella Ronach, tanssijatar. Minä soitin ja rouva Beidatsch tuli itse avaamaan. Paksu, lihava ihminen vaaleassa karttuunanutussa, kasvot veltot ja kellertävät, nenällä rillit, jotka tekivät hänet sangen hassun näköiseksi, ja kädet pitkät ja huomattavasti laihat muun ruumiin lihavuuteen verrattuna.

»Mitä Te haluatte?» hän kysyi. Minä sanoin terveiseni ja pääsin heti sisään. »Vai niin! Te tulette Pietschin Annan luota? Käykää edemmäksi, neiti, täällä on tosin vähän epäjärjestystä, mutta koetetaan tulla toimeen.» Hän vei minut keittiöön, jossa parhaillaan kaalikeitto kiehua porisi tulella, täyttäen huoneen suloisella tuoksullaan. Yhdellä seinällä oli korisohva, johon minut pantiin istumaan. »No, nyt kertokaa, mitä se Pietschin Anna oikeastaan hommaa.»

Minä kerroin. »Oho, kyllä se on mahtanut olla sitten paksua, sillä Anna on ollut koko ikänsä ovela veitikka. Hän osaa konstinsa…» sanoi hän, »me ollaan nimittäin koulukumppanuksia ja naapurusten lapsia.»

Ehdottomasti tulin tarkanneeksi rouvaa lähemmin ja tein vertailuja. Olisipa ollut mahdoton arvata häntä samanikäiseksi Kindermannin kanssa, joka hienoissa puvuissaan tekee varsin nuorekkaan, miltei ylhäisen vaikutuksen. Istuessamme siinä vastapäätä toisiamme kaalipadan höyryissä, huomasin kumppalini minua hyvin tarkasti katselevan ja näin myöskin, että hänen veltot kasvonsa saivat yhä ystävällisemmän ilmeen.

Puheltuamme siinä yhtä ja toista kysyin viimein, oliko hänellä ehkä joutilasta huonetta.

»Teillekö itsellenne?» hän kysyi. Minä myönsin. »Sittenpä Te tulettekin kuin kutsuttuna. Meidän paras huoneemme kadun puolella eri sisäänkäytävineen on juuri tullut tyhjäksi. Minulle ei ole tietysti samantekevää, kenen saan vuokralaiseksi. Meillä asuu vaan parempia naisia, jotka eivät ole tarkastuksen alaisia, minun tyttöni harjottavat kaikki jotain ammattia. Mitä työtä Te teette? Jotain Teidän täytyy ilmottaa. Osaatteko hoitaa käsiä taikka hieroa vai aiotteko pyrkiä teatteriin tai harjotella sairaanhoitoa?»

Ilmotin hänelle aikovani antaa opetusta kielissä. Sanoin osaavani hyvin ranskaa ja englantia ja samoin italiaa ja venättä.

»Erittäin hyvä», sanoi hän, »kieltenopettaja, se on sangen hienoa.
Pannaan sitten heti Teidän puolestanne ilmotus »Lokalanzeigeriin».
Minun poikani, asianajaja, saa sen kirjottaa.»

Ei se juuri miellyttävältä näyttänyt, ikkunaverhot olivat likaiset, matto rikkipoljettu ja hankautunut, huonekalujen punaiset nukkapäälliset vaalistuneet. Toisella sivuseinällä on sohva ja nurkassa sänky irtonaisen seinän suojaamana. Minun täytyy tunnustaa, että minua suorastaan hirvitti ajatella että pitäisi jäädä asumaan tämmöiseen paikkaan.

Luulin kuulleeni väärin. Sata kahdeksankymmentä markkaa — — silloinhan voin sanoa asuneeni K:n luona, jossa minulla oli todellakin hieno huone, miltei ilmaiseksi!

»Paljo? Älkäähän toki, neiti! Ette kai Te nyt puhu tosissanne? Päinvastoin. Se on hyvin vähä. Ajatelkaa mikä vaara meitä vuokraajia on aina uhkaamassa. Sen vähemmällä ei Teitä ota kukaan. Eihän noin hieno daami viitsi ruveta muutamasta markasta riitelemään.»

Rupesin tuumimaan. Hotelliin en voinut jäädä pitkäksi aikaa, ehkäpä oli edullista aluksi ottaa huone, vaikkapa yksinkertainenkin, jossa sai olla häiritsemättä. Sovittiin siis asiasta ja illemmalla tuotin tavarani sinne.

Minun oli niin vaikea olla, etten jaksanut mitään ajatella. Uunista tuli savua huoneeseen. Sänkyvaatteet haisivat kloorilta, ja koko yön kuulin ihmisiä tulevan ja menevän. Aamulla en päässyt sängystä ylös, minussa oli kuume ja pistoksia kyljessä. Rouva Beidatsch toi minulle aamiaisen mukana nähtäväksi käsikirjotuksen tuohon ilmotukseen. Se oli minusta sangen omituisen näköinen; se oli näet tämmöinen:

Neiti Thymian Gotteball antaa opetusta englannin, ranskan, venäjän ja italian kielissä.

Kysyin rouva Beidatschilta, miksi nuo kaksi ensimäistä sanaa oli pantu tuolla tavalla ikäänkuin otsakkeeksi.

»Niin, katsokaas neiti», sanoi hän, »siinäpä se on juuri niksi! Mitenkäs herrat voisivat muuten tietää? Saattaisi käydä muuten niin, että saisitte oppilaiksi pelkkiä pojannulikoita. Täällä Berlinissä on toki moni seikka toisin kuin maaseudulla, johon Hamburgkin vielä on luettava.»

Minä olin niin väsynyt ja kipeä, etten jaksanut edes vastata. Illalla täytyi hakea lääkäri, ja hän sanoi minussa olevan keuhkokuumeen.

Ensimäiset päivät makasin siinä mistään välittämättä, myöhemmin olin usein tuntikausia tiedottomana. Väliajoilla oli tilani kauhea. Kuume nousi neljäänkymmeneen asteeseen ja siitä ylikin. Tylsänä, puoleksi tiedottomana katselin niitä henkilöitä, jotka liikkuivat vuoteeni läheisyydessä. Siellä näkyi, paitsi rouva Beidatschia, kaksi tyttöä, toinen musta- ja toinen punatukkainen, molemmilla samanlainen puku, punainen pusero ja musta hame, ja vielä kolmas, pieni, hoikka, vaaleanverinen tyttö. Nuo kolme pitelivät minun tavaroitani aivan kuin omiaan, koettelivat minun hattujani ja nuttujani, tuntui siltä kuin olisivat jo jakaneet keskenään perujani. Onneksi oli matkakirstuistani kaksi lukossa, ja niissä olivat muun muassa koristeeni. Muutaman viikon kuluttua, kun olin tullut vähän paremmaksi, sain selville että nuo kolme tyttöä olivat minun asuintovereitani. Totuuden tunnustaakseni on minun muuten mainittava, että sisarukset Blunck — Molly ja Dolly — käyttäytyivät hyvin miellyttävästi ja osanottavaisesti minua kohtaan, toivat minulle usein kukkia ja hedelmiä ja olivat aina valmiita auttamaan. Tanssijatar — hän on Apolloteatterin köörissä — ei ole minua niin paljon miellyttänyt. Rivoja suustansa he ovat kaikki kolme, en eläissäni ole ennen kuullut semmoisia puheenparsia, joskin Kindermann, Konni ja heidän ystävänsä olivat jotenkin pitkälle päässeet siinä taidossa. Istuessaan minun huoneessani he kertoivat toisilleen seikkailujaan, ja sillä tavalla minä pääsin perille monesta seikasta minulle siihen saakka aivan uudessa ja tuntemattomassa maailmassa. Herra Jumala, kyllä tämä on sentään kamalaa! Ne herrat, joiden kanssa olen tähän asti seurustellut, olivat toki kavaljeereja, he eivät olleet raakoja eivätkä antaneet minun tuntea että… j.n.e. Mutta täällä, jossa kaikki lasketaan markoissa ja groscheneissa… kauheaa!

Parantumiseni kävi hyvin hitaasti. Välistä itkin yöt läpeensä. Kaikki elämän uskallus oli minusta kadonnut. Ympäristöni vaikutti minussa semmoisen tunteen kuin olisin arvossa alentunut, elämän saastaisimpaan soppeen viskattu, ja halusin kuolla pois koko kurjuudesta. Sitten alkoi terveyteni vähitellen palata ja kuolemankaipuu katosi. Ensi kerran noustessani sängystä kohtasi minut ikävä yllätys. Yksi matkakirstuistani, se jossa säilytin rahojani, oli avattu väärällä avaimella ja yhdeksänsataa markkaa, jotka Hamburgissa olin nostanut pankista, oli hävinnyt ja sitä paitsi briljanttisormus (ensimäinen lahjani Glimmiltä) sekä briljanttinen rintaneula. Minä nostin tietysti hälinän, mutta rouva B. rupesi huutamaan kuin riivattu ja kielsi minua yrittämästäkään usuttaa poliisia hänen niskaansa. Hän ei ollut muka mikään varas eikä pitänyt varkaita talossaan, hänen »kunniansa» oli ainoa pääoma, jonka hän omisti (herra armahtakoon, mahtaa se eukko parka olla sitten köyhä!) j.n.e. Varmaankin oli ne minulta jo hotellissa varastettu, sillä kirstuhan oli koko ajan ollut minun silmieni edessä j.n.e. Tytöt vannottivat minua myöskin, etten kääntäisi poliisin huomiota heihin, kun jo muutenkin saivat elää alituisessa pelossa ja tuskassa j.n.e. Mitä nyt oli tehtävä? Minä pidin suuni kiinni; en minä itsekään tahtoisi mielelläni joutua poliisien kanssa tekemisiin. Mutta katkeralta se tuntuu. Yhdeksänsataa markkaa! Miltei kaikki minun rahani. Kun olin suorittanut laskuni rouva B:lle, maksanut rohdot ja lääkärin, jäi jäljelle tasan neljä markkaa kaksikymmentä pfennigiä. Rouva B. neuvoi minua panttaamaan jotain talvivaatteistani, koska en tänä vuonna niitä kuitenkaan enää tarvitse. Sen teinkin. Hän vei itse panttilaitokseen minun sitsinuttuni» ja Ludwigilta saamani soopelipuuhkan ja toi niistä todellakin kolmesataa kolmekymmentä markkaa, mikä minua suuresti ilahutti. Kuka on varastanut rahani ja nuo molemmat koristeet, sitä en vieläkään tiedä. Voihan se olla lopultakin mahdollista, että ne on viety jo hotellissa. Tyttöjä minä en yhtään epäile, oikeastaan en rouva B:tä myöskään, pikemmin sitten hänen poikaansa, tuota niinkutsuttua asianajajaa. Se on perin vastenmielisen näköinen, ruma mies, jonka koko olento muistuttaa jotain iljettävää loiseläintä. Mutta ei hänkään ole tietääkseni ollut milloinkaan yksin minun huoneessani. No, poissa mikä poissa, eikä se suremalla takaisin tule.

Ensimäinen, joka otti huomioon minun ilmotukseni, oli muuan pojanroikale, jolla oli tuskin vielä korvantaustat kuivana. Hän kävi heti suoraan asiaan ja esiintyi niin raa'asti, että heitin hänet ovesta ulos. Silloin hän meni seuraavalle ovelle, Mollyn ja Dollyn luo, ja antoi hieroa itseänsä. He nauroivat minulle myöhemmin ja sanoivat minua aika tomppeliksi. Sen jälkeen tuli pari muuta kundia, joille olisin mieluimmin antanut potkun, mutta lopuksi… Nyt olen pannut »Tageblattiin» ja »Vossische Zeitungiin» toisen ilmotuksen, jolla toivon saavani todellisia oppilaita kielitunneilleni. Usein kaipaan kovasti työtä, jotain säännöllistä tointa, ja ennen kaikkea toverikseni sivistynyttä ihmistä, jonka kanssa voisi kunnollisesti puhella. Keskustelut päiden tyttöjen kanssa ovat suoraan sanoen hirvittäviä. Molly ja Dolly ovat syntyisin kunniallisista pikkuporvarisperheistä ja ovat ennen olleet puotityttöinä. Jonain päivänä he olivat oppineet tuntemaan erään rouvan, joka myöskin harjotti käsienhoitoa ja hierontaa, ja tämä oli kutsunut heitä käymään hänen luonansa (à la Anna Kindermann). Siitä se sitten meni askel askelelta eteenpäin, aivan samoin kuin minun oli käynyt. Viimein tuo eukko oli vietellyt heidät tekemään pieniä varkauksia puodissa, asia tuli ilmi ja Molly ja Dolly saivat kumpanenkin neljä kuukautta. Vapaiksi päästyään he päättivät vastakin pysyä yhdessä ja esiintyä aina sisaruksina. Kun he käyvät aina samoin puettuina, kutsutaan heitä tuttaviensa piirissä vaunupariksi. He ovat jo monasti tahtoneet minua mukaansa iltaisin, mutta ei minusta ole siihen. En ole vielä päässyt oikein entisiin voimiini. Eläintarhassa käyn usein kävelemässä. Siellä on nyt kaunista. Mutta ilman keväiset tuoksut ja maan raitis vihannuus herättävät minussa suruisia ajatuksia. Maailma on niin täynnä saastaisuutta ja lokaa.

Kauhea kuumuus. Katukivet ihan polttavat jalkoja. Ilma kuin tulisessa pätsissä. Minä kadehdin kaikkia, jotka pääsevät pois, merelle tai maalle. Minä en pääse mihinkään, kun ei ole rahaa. Olen mielestäni kuin haaksirikon tehnyt fregatti, joka on menettänyt taklauksensa ja päättää viimein päivänsä hiililaivana. Jospa vaan olisinkin niin pitkällä, että todella tuntisin olevani tuommoinen mihinkään muuhun kelpaamaton hiililaiva. Mutta siinähän se on minun kova kohtaloni, että minä en vieläkään ole päässyt siihen siveelliseen huumaustilaan, jota ilman semmoinen elämä kuin se, jota vaunupari viettää, on mahdoton. Täydessä tajussa, avoimin silmin ei siihen voi kukaan antautua.

Melkein kaikki koristeeni ovat vähitellen vaeltaneet panttilainastoon. Joka viikko menee jokin uusi esine, enkä ymmärrä mikä tästä lopuksi tulee. Olihan minulla jo muutamia oppilaita, mutta heti ensimäisten tuntien jälkeen he lähettivät minulle palkkioni eivätkä ole sen koommin näyttäytyneet. Tämä ympäristö ei näyttänyt heitä miellyttävän, josta minä totta puhuen en voi heitä moittia. Minä en vieläkään ole päässyt oikein terveeksi. Tämä tavaton kuumuus vie minulta kerrassaan kaikki voimat. Olenkin käynyt kovin laihan ja huonon näköiseksi: Pari kertaa olen yrittänyt olla »kiinniottamassa», mutta ilman mitään tulosta. En tiedä, mikä siinä on esteenä. Vaunupari sanoo että minä näytän liian ylhäiseltä, kukaan ei uskalla lähestyä minua. Mahdollista kyllä.

Velttona ja voimatonna lojuen sohvallani torkun useimmat päivät aamusta iltaan. Elän mahdollisimman säästäväisesti saadakseni rahani riittämään, mutta täytyyhän sitä ainakin vatsansa täyttää. Vuokra nielee kovin paljon rahaa. Minua pelottaa tulevaisuus. Emäntäkin tuittuilee usein ja päästää suustaan loukkaavia huomautuksia. Hän nähtävästi pelkää, että minä en enää voi maksaa hyyryäni, mikä pelko kuitenkin on aivan aiheeton siihen nähden että hän vaatii maksun aina edeltäpäin ja ajaisi minut aivan varmaan paikalla ulos, jollen heti ensimäisenä päivänä tekisi välejämme selviksi.

»Asianajaja» hännystelee välistä minun ympärilläni ja koettaa kiihottaa minua pontevampiin toimiin. Eilen illalla hän oli taas vähän aikaa luonani ja puhui jos jonkinlaista roskaa. »Noin kauniin naisen kuin Te, jolla on niin hienoja pukuja ja semmoinen suuren maailman käytös, pitäisi mennä Unter den Lindenille tai Kurfürstendammille», sanoi hän, »siellä on katu täynnä rahaa semmoiselle, joka asiansa oikein ymmärtää. Useimmat tytöthän täällä ovat semmoisia, ettei niitä voi Teihin verratakkaan…»

Minä olen kirjottanut K:lle ja F:lle, mutta ei ole kuulunut mitään vastausta. Mikä ei ole silmissä, se ei ole mielessä.

Kunhan nyt vaan pääsisi tästä hiton helteestä. Tuskaillessani tässä nousee mieleeni usein haikeita muistoja kaukaisista nuoruudenpäivistä. Tunnun mielestäni niin hirveän vanhalta. Katkerasti kaipaan kaunista, hiljaista puutarhaamme, jossa valkeat liljat ja punaiset ruusut kuun valossa nuokkuvat, kaipaan äidin hautaa, kaipaan tuota laajaa, viheriää, hopeankarvaiseen usvahuntuun peittynyttä maata, jossa iltaisin on niin ihanan viileää ja juhlallisen tyyntä ja ihmiset istuvat pakinoiden tuuheaoksaisten lehmusten alla, edempänä niityllä silloin tällöin hevonen hirnahtaa tai lehmä nukuksissaan äännähtelee… Poissa, poissa… Kaikki mennyttä. Kaikki ainiaaksi hukassa.

Jos vielä joskus saan vähän rahaa kokoon, lähetän Osdorffille matkarahat ja otan hänet luokseni asumaan, sen olen lujasti päättänyt. Sillä raukalla on kurjat päivät. Hän näkee nälkää. Sukulaiset eivät lähetä hänelle mitään, koska eivät halua häntä enää vaivoikseen. Minusta se on halpamaista. Hän kirjottaa minulle mitä surkeimpia kirjeitä. Niin pian kun vaan saan rahaa, lähetän hänelle kaksisataa. Pitäväthän toisetkin, mikä koiraa mikä kissaa hupilaisenaan, miksi ei minulla voisi olla tuommoinen miesparka kotitarvetta varten. Aina Casimir riepuni on mukavampi pitää kuin tuommoinen tavallinen Louis [ranskalainen nimi (äännetään luii). Siten kutsutaan ilotyttöjen »miehiä» Berlinissä. Tarkempi selitys edempänä], joka meikäläisen suhteen tahtoo esiintyä herrana ja isäntänä. Minä olen viimeinkin päättänyt tyytyä kohtalooni. Ei ollut muuta neuvoa.

Kindermann on saanut puolitoista vuotta vankeutta. Häntä ei oltu voitu varmasti todistaa paritukseen syypääksi, muuten siitä olisi tullut kuritushuonetta.

Minun oloni alkaa taas olla siedettävää. Osan tavaroistani olen saanut lunastetuksi takaisin panttilaitoksesta. Entinen vetovoimani on taas alkanut vaikuttaa. Minulla on kundeja niin paljon, että usein voin luovuttaa niitä muillekin. Iltaisin Keckillä tai Nationalissa parveilee niitä ympärilläni kuin kärpäsiä sokerinpalan seutuvilla. Nyt, kun vihdoinkin olen päässyt selville siitä, ettei tästä tämän parempaa kuitenkaan enää tule, olen heittänyt hiiteen viimeisetkin arveluni. Monta kertaa kuvailen mielessäni olevani kuollut. Kaikki ihmiset, joiden kanssa nyt seurustelen, ovat vaan ruumiita. He ovat menettäneet sielunsa ja todistavat olemassaolonsa kautta, että ilmankin semmoista kojetta voi tulla toimeen — minä en sano elää.

Kielitaidostani on minulla lopultakin paljon hyötyä. Se vetää luokseni rikkaita ulkomaalaisia, jotka maksavat hyvin, ja se on nyt minulle pääasia. Niinpä oli eilen illallakin muuan venäläinen, joka ei osannut sanaakaan saksaa, ja hän antoi minulle kolmesataa markkaa.

Vaunuparilla on ollut hyvä onni. Lokakuussa oppi Molly eräässä ravintolassa tuntemaan rikkaan amerikkalaisen, joka tarjosi hänelle vakinaista vuosirahaa. Molly sanoi ettei hän luovu »sisarestaan», ja silloin amerikkalainen otti heidät molemmat, toisin sanoen hän sisusti heille oman asunnon Taubenstrassen varrella ja antaa neljäsataa markkaa kuukaudessa. Hän on ainoastaan neljä kuukautta vuodesta Berlinissä, muun ajan saavat tytöt käyttää miten tahtovat.

Minulla on ollut todellakin vielä paljon opittavaa. Ensin tuntui hirveältä, vaikka Anna Kindermann olikin jo pannut minut sangen hyvälle alulle. Tässä kuolleiden maailmassa haisee mädänneeltä, siihen hajuun täytyy ensin tottua.

Tytöt ja heidän »miehensä» muodostavat erityisen määrätyn järjestön ja jonkinlainen yhteistunne kaikkien kesken on huomattavana. Tarkastuksen alaisten ja meidän »puolisilkkisten» (s.o. tarkastuksesta vapaiden) välillä ei ulkoapäin voi huomata mitään erotusta. Jokainen puolisilkkinen pelkää kiinnijoutumista kuin ruttoa. Eiväthän ne tarkastukset itsessään niin pelottavia ole, mutta hirmuisen vaikeaa on tuo ulkonaisesta säädyllisyydestä luopuminen. Ja sitten asunnon saaminen! Se on ankara asia. Jo meidänkin on vaikea saada kattoa päämme päälle, mitä sitten tarkastuksenalaisten. Minä saan asua vielä todellakin huokealla. Useimmat maksavat vuokraa seitsemän, jopa kymmenen markkaa päivältä, vieläpä enemmänkin. Talonomistajat tahtovat saada aineellista korvausta siltä varalta, että joku tyttö tulisi poliisin kanssa tekemisiin, sillä siinä tapauksessa heitä uhkaa aina vaara joutua syytteeseen parituksesta.

Usein olen ihmetellyt, minkätähden poliisi valvonnallaan tämän ammatin tavallaan laillistuttaa, kun se kerran ei sallisi tyttöjen asua missään. Noiden huimaavan korkeiden hyyryjen maksaminen on pelottavan vaikeaa, monelle aivan mahdotonta. Hyvin puettuina täytyy meidän sitä paitsi käydä ja onhan niitä paljon muitakin menoja. Minua esimerkiksi on verotettu neljäntuhannen markan tuloista ja olen ilmotettu kieltenopettajaksi. Oikeinkohan tosissaan viranomaiset luulevat kielien opettamista Zimmerstrassen varrella niin tuottavaksi toimeksi? Mahtavat he ajatella siinä jotain muutakin, mikäpä niitä tietää.

Miesten ja tyttöjen keskinäisen suhteen luulevat ihmiset, jotka eivät oikein tunne elämää näissä piireissä, tavallisesti toisenlaiseksi kuin se todellisuudessa on. Minäkin olin tuommoista louis'ta ajatellut vain mieheksi, joka tuo tytöille kundeja, suojelee heitä, pakottaa hävyttömiä tai huonosti maksavia vieraita muistamaan velvollisuutensa ja on muuten tyttöön samassa suhteessa kuin orjanomistaja orjaansa. Tämmöistä tosin kyllä myös tavataan, mutta tavallisimmin on tuo mies sangen yksinkertaisesti tytön rakastaja. Se on aivan luonnollistakin. Jokaisessa tytössä on kuitenkin sisinnä nainen, turvaa tarvitseva ja rakkautta kaipaava nainen, jota sukupuoliyhteyden pelkästään ammattimainen harjottaminen ei voi tyydyttää. Minun itseni on laita niin. Minä antaisin mitä hyvänsä, jos minulla olisi yksi, vain yksi ainoa ihminen, joka kuuluisi minulle, johon voisin turvautua, josta tietäisin: hän on olemassa minua varten ja minä häntä varten. Mutta minkälaiseen mieheen hyvänsä en voisi yhtyä; useimmat täkäläisistä, näihin piireihin kuuluvista, ovat tietysti kaiken arvostelun alapuolella.

Voisi tehdä huvittavia huomioita, jos rupeaisi tutkimaan, mistä nuo miehet ovat alkuaan lähteneet. Kaikki yhteiskuntaluokat ovat antaneet osansa niiden rivien täyttämiseksi. Rappiolle joutuneita indiviidejä tietysti kaikki. Eihän kukaan oikea mies rupee tyttöjen elätettäväksi. Hyvin harvoilla on mitään tointa. Mutta heillä on keskinäisiä klubeja ja voimisteluseuroja ja enimmäkseen he vetelehtivät kapakoissa aamusta iltaan.

Kerran yritti tuommoinen mies ruveta minuakin lähentelemään, mutta minä kiitin kunniasta. Tietysti kohteliaasti ja kaikessa ystävyydessä, sillä ei ole juuri hyvä mennä heitä suututtamaan. Heidän joukossaan on varsinkin yksi, tunnettu nimellä »itara Friedrich» — miksi häntä niin kutsutaan, en tiedä; sekä tytöillä että miehillä on mitä kummallisimmat liikanimet —, joka Keckin kahvilassa tulee aina istumaan minun viereeni. Hän on oikeastaan lakitieteen tohtori — on näyttänyt minulle paperinsa! — ja ollut valtion virassa, mutta pakotettu eroamaan. Eräs nainen on hänen elämänsä turmellut, sanoo hän itse; minä luulen kumminkin, että sen on tehnyt hänen juoppoutensa, sillä hän juo hirveästi ja on säännöllisesti aina puoliyön aikaan sikahumalassa. Mutta ennenkun hän on näin pitkälle ehtinyt ja siten täydelliseen tiedottomuuden tilaan joutunut, on hänen kanssaan oikein rattoisa puhella; huomaa kyllä että hän on lukenut mies ja kaikin puolin sivistynyt henkilö. Sen vuoksi minua vähän kummastuttaa, että hänen naisensa on aivan mitätön olento, tyhmä ja sivistymätön; luulisin hänen parempiakin saavan, jos haluaisi. Minä tosin itse puolestani en huolisi tuommoisesta juopporatista.

Tässä »puolimaailmassa» on aivan yhtä paljon erilaisia arvoluokkia ja seurapiirejä kuin siinä toisessakin maailmassa. Ylimyssäädyn muodostavat ne, joilla on rikas ystävä elättäjänä. Niihin pitäisi oikeastaan minunkin kuulua ja kuuluisinkin, jollei Ludwig olisi saanut päähänsä tuota järjetöntä avioero- ja naimistuumaa ja jollen minä itse ollut niin suunnattoman tyhmä, että menin tuon tunnustukseni hänelle tekemään. Kyllä sitä onkin ihminen välistä pöllö. Siis ylinnä ovat ne, joilla on ystävä ja jotka elävät ainoastaan tätä ystävää varten (semmoista minä nyt etsin), ja niistä vie monta porrasta alaspäin kurjista kurjimpiin, jotka myövät itsensä markasta ja vähemmästäkin… Kehuttavaa tämä elämä ei ole millään asteella, mutta siellä alhaalla se on hirvittävää…

Lopulta on kuitenkin jokaisen naisen kovassa kohtalossa, joka näille teille on eksynyt, jotain traagillista. Tietysti, minä myönnän sen, tyttöjä on, jotka kokonaan ja ainoastaan omasta kevytmielisyydestään ovat huonoille jäljille joutuneet, mutta minä väitän, ettei yksikään ainoa ole tehnyt sitä aivan tahallisesti ja täysin tietoisena tekonsa merkityksestä. Minä tunnen nyt lukemattomia naisia, jotka elävät oman ruumiinsa myömisellä, mutta sen tiedän aivan varmaan, että sadan joukossa heistä ei ole viittäkään semmoista, jotka eivät paikalla käyttäisi hyväkseen tilaisuutta palata järjestettyihin oloihin, jos sellainen heille tarjoutuisi. Maailmassa on niin paljo ihmisrakkautta ja hyväntekeväisyyttä, on lastenseimiä ja vanhojenkoteja, on rangaistujen pahantekijäin turvapaikkoja ja jumala ties mitä kaikkia kauniita ja hyödyllisiä laitoksia, puutetta kärsiväin lähimäisten hyväksi pidetään myyjäisiä, näytellään ja tanssitaan, mutta syvimmän kurjuuden, mustimman pimeyden maailmaa harvoin pääsee valaisemaan pieninkään välähdys todellisesta lähimäisenrakkaudesta. Kuinka moni meistä antaisikaan »pelastaa» itsensä! Mutta ei parannuslaitosten ja kaupunginlähetyksen kautta, tuolla alentuvalla tavalla, joka oman erehtymättömän moraalinsa korkealta jalustalta tuntuu sanovan: »Minä kiitän sinua, Jumala, etten ole niinkuin muut ihmiset — —» j.n.e.

— — Ei, sillä ilveilyllä ei meistä ketään pyydystetä. — — Ei, ennenkun tässä asiassa voidaan saada parannusta aikaan, täytyy tulla uusi maailmanjärjestys, täytyy tapahtua perinpohjainen muutos käsitystavassa ja olosuhteissa. Ihmisten täytyy riisua pois vanha aataminsa ja unohtaa kaikki ennakkoluulonsa. Raja-aidan täytyy hävitä. Vanhat kreikkalaiset viettivät juhliakin hetairainsa kunniaksi ja foinikialaisilla ne olivat erään jumalattaren palvelijoita, naispappeja. Silloin ne olivat sukupuolensa kauneimpia, viisaimpia ja sivistyneimpiä, jotka Venusta palvelivat, ja noiden antiikisten kansain sivistys ei totisesti ollut huonompi kuin nykyisen ajan. Pitäisihän toki aina jokaisella olla valta tehdä omalle ruumiilleen mitä tahtoo. Minkätähden pitää yleisen mielipiteen välttämättä lausua tuomionsa jokaisesta, joka menettelee eri tavalla kuin muut, ja hukuttaa hänet ylenkatseen ja pilkan haisevaan lokavirtaan? Jos ilotyttöjen ammatti lakkaisi olemasta halveksittu, niin vähenisi »ammatinharjottajain» lukumäärä neljällä viidesosalla, jopa, en epäile yhtään sitä väittää, yhdeksällä kymmenesosalla. Minä itse esimerkiksi ottaisin mielelläni vastaan seuranaisen tai kasvattajan toimen, ja tahdonpa olla iankaikkisesti kirottu, jollen tekisi kaikkea mitä voin velvollisuuksieni täyttämiseksi, jos taas kerran tekisi mieleni johonkin mieheen yhtyä. Mutta, puhumatta siitä että semmoista ei voi ajatella tapahtuvaksi muuta kuin saduissa, että meikäläinen pääsisi tuollaiseen toimeen, olisi siinä aina Damokleen miekka pään päällä riippumassa, ja niin pian kuin entisyyteni tulisi tunnetuksi, seuraisi siitä potku ulos ja vajoominen entistä syvemmälle lokaan. Jos meidän olemassaolomme ei olisi häpeä ja palaaminen porvarilliseen elämään olisi jokaiselle esteetön, niin useimmat, jotka vaan vähän aikaa ovat tätä kurjuutta kokeneet, kääntyisivät takaisin harharetkiltänsä. Mutta nyt pysyvät portit takanamme ikuisesti suljettuina. »Heittäkää kaikki toivo, te jotka tästä sisään menette.» [Danten »Divina Commedian» mukaan kirjotus helvetin portin yläpuolella.]

Se minua aina enimmän suututtaa, kun nuo poroporvarit tuovat mukanaan vaimonsa yökahviloihin ja nämä siellä istuvat, nauravat ja supattelevat eivätkä oikein tiedä miten olisivat, että paraiten tulisi näkyviin erotus heidän himokkaan »siveellisyytensä» ja porvarillisen loukkaamattomuutensa ja meidän turmeluksemme välillä. Tekisi mieleni sylkäistä niitä vasten kasvoja, mokomiakin kanoja. Ikäänkuin joku heikäläinen tietäisi, mitä elämä ja kärsimys ovat. Mitäpä he tietävät elämän yöpuolista, joiden pimeydessä meidän täytyy kuihtua. Tahtoisin huutaa heille vasten silmiä: Katsokaa eteenne, te ette ole vielä elämänne lopussa, ehkäpä teillä on tyttäriä, joista kuolema teidät erottaa ja jotka vielä kerran istuvat täällä muiden teidän kaltaistenne ivallisten katseiden esineinä…

Tahtoisinpa kerran nähdä, ottaisiko joku noista monista rouvista, jotka kristillistä laupeutta, hyväntekeväisyyttä ja lähimäisenrakkautta ammattinaan harjottavat, tuommoista yökahvilan vierasta talousapulaiseksi tai bonneksi. Huijui, mitenkä nyt semmoista voisi ajatellakkaan, he kauhuissaan huudahtaisivat.

Minä annan palttua kaikelle kristilliselle rakkaudelle ja hyväntekeväisyydelle. Ihmiset ovat kaikki petoja, hyeenoja, olkoon heillä jos miten korea kuori peittämässä sisällistä kehnouttaan.

Nationalissa on varsinkin yksi tyttö, joka herättää minussa mielenkiintoa, Dudaksi kutsuvat häntä. Hänellä on omituisen värinen, vaalea tukka eikä ole oikeastaan pahan näköinen, mutta kantaa köyhyyden ja kärsimyksen leimaa kasvoissaan. Hänen sulhasensa on linnassa; äskettäin hän sanoi sen minulle ja kertoi, että hän sai aina potkun tuolta mieheltä, jollei tuonut hänelle kylliksi rahaa kotiin, ja että kerran hän oli saanut niin kovan täräyksen vatsaansa että emä viottui. Hän oli kieltäytynyt todistamasta sulhastaan vastaan, mutta lääkärin lausunnon nojalla hänelle oli tuomittu viisi kuukautta vankeutta. Nyt tuo tyttö rukka odottaa pelolla sitä hetkeä, jolloin hänen rääkkääjänsä pääsee taas vapaaksi, mutta kaipaa häntä kuitenkin myös ja suuttuu kauheasti, jos joku lausuu hänestä semmoisen sanan, joka ei tyttöä miellytä.

Täällä näkee useita hienoja tyttöjä, mutta harvoja todellisesti kauniita. Tähän tämä saa loppua tältä päivältä — —

Taaskin turvauduin kirjani seuraan. Sehän se on minun ainoa toverini, ainoa uskottu ystäväni maailmassa. Ja minua huvittaa kirjottaa muistiin, mitä saan kokea ja mikä milloinkin pitää ajatuksiani työssä.

Osdorffille olen kirjottanut ja kehottanut häntä kestämään vielä kevääseen asti, jolloin toivon voivani lähettää hänelle matkarahat. Silloin etsin itselleni toisen asunnon ja otan hänet toverikseni. Minä saan joka ilta kokea jotain uutta, mutta harvoin mitään hyvää. Olen niin hermostunut, että usein nykii jäseniäni kuin tanssitaudissa ja välistä tekee mieleni syytää suustani rumia sanoja, solvata jotakuta, lyödä ja raivota. Sillä tämä elämä on kamalaa, mutta mihinkäs siitä pääset, istu vaan kuin sisäänmuurattuna vankilaan, josta ei ole mitään ulospääsyä ja vain korkealla seinässä yksi ikkuna, joka laskee sisään harmaata, kaameaa valoa, mutta ei yhtäkään virkistävää ja elähyttävää auringonsädettä.

Äskettäin istuin Dudan ja Kietschen kanssa Nationalissa erään pöydän ääressä lähellä suihkukaivoa ja siinä vieressä istui kaksi herraa, joista toisella oli pitkä musta täysparta ja kultasankaiset silmälasit ja toinen oli vanha ukonrahjus, nokka sinertävän punainen ja syyliä täynnä. Tuo vanhempi mies viskasi markan rahan veteen, minä työnsin hihani taaksepäin ja nostin sen ylös. Silloin heitti hän vielä toisen ja kolmannenkin, ja nyt tuli Duda myös ottamaan niitä, äijä viskeli aina uusia rahoja veteen, markan, viiden groschenin ja kymmenen pfennigin kappaleita, ja silloin juoksivat kaikki tytöt paikalle pyydystämään rahoja, mies nauroi niin että vatsa huojui ja käski viinurin tuoda hänelle kaksikymmentä markkaa pientä rahaa. Siinä tungoksessa kadotti Kultakala-Elsa tekotukkansa ja luullen kai minun sen siepanneen häneltä astui taakseni ja vimmoissaan veti kaikki neulat minun tukastani, että näet minulle kävisi yhtä hullusti kuin hänellekin. Mutta siinäpä hän pettyikin, hiussuortuvat valahtivat alas hartioilleni ja hajosivat, minä vielä tahallani ravistelin niitä ja silloin seisoin siinä ikäänkuin mustaan vaippaan verhottuna, joka ulottui melkein maahan asti. Sekös se herätti huomiota. Joka taholta kerääntyi siihen väkeä katsomaan tätä kummaa, ja tuo iso, mustapartainen herrakin, joka oli koko ajan istunut liikkumatonna ja välinpitämättömänä, nousi ylös ja huudahti: »Mainiota! Komeaa! Tyttö, tehän voisitte esiintyä hiusrohtotehtaan reklaamina!» Minä irvistin hänelle vastaukseksi, tuo sana »tyttö» ei minua miellyttänyt, en tiedä mistä syystä, sillä enpähän minä ole enää pitkiin aikoihin saanut kuulla itseäni armolliseksi neidiksi haukuttavan. Kaikkien tyttöjen kävi kateeksi, minä iloitsin siitä ja annoin hiusteni riippua irrallaan koko illan, ja jokainen joka tuli lähelleni, tahtoi päästä niitä koskettelemaan, mutta minä en antanut siihen oikeutta kenellekään muuten kuin viiden markan maksusta, ja täten sain pian kokoon kuusikymmentä markkaa, joilla ostin itselleni seuraavana päivänä parisilaisen hatun keltaisine sulkineen.

Ihmeellisintä minun mielestäni tässä asiassa oli se, että minun täytyi yhä ja yhä uudestaan katsoa tuohon mustapartaiseen mieheen, ja mitä enemmän häneen katsoin, sitä paremmin hän minua miellytti. Hänellä on kaunis profiili, kotkannenä ja komeat ruskeat silmät ja ihmeellisen kauniit, valkeat, jäntevät, sileät kädet. Toivoin saavani hänet mukaani enkä huolinut kenestäkään muusta, ja jonkun ajan kuluttua hän siirtyikin istumaan minun pöytääni tuon vanhan ukon seuraamana. Kuulin heidän keskustelustaan, että hän oli tohtori, ja myöhemmin hän aivan oikein sanoikin tulevansa saattamaan minua kotiin. Ja minä pöllö sen sijaan, että olisin kehottanut häntä, tekeydyin ylpeäksi ja sanoin jyrkästi »ei», johon hän hymähti ja vastasi tyynesti: »No, ei sitten, rakkaani», maksoi laskunsa ja meni pois. Jälkeenpäin olin harmiini haljeta, kun muuan kaksikymmenvuotias roikale minuun takertui, ja koko yön oli tuo kaunis mies mielessäni. Minä kirjotan tämän muistiin vaan sen vuoksi, että nyt oikeastaan ensi kerran elämässäni olen tuntenut varmasti vetoa yhteen, määrättyyn mieheen. Minä en saa häntä pois mielestäni ja toivon hartaasti tapaavani häntä joskus vielä, ja silloin en häntä laskekkaan niin vain käsistäni. Mutta semmoinen minä olen, että päätökseni on kulloinkin riippuvainen hetken vaihtelevista tunnelmista. Ihan arvaamatta voi mielessäni astua esiin jotakin, joka sanoo: nyt ei! Tuntuu siltä kuin minussa olisi silloin jokin vieras henkilö ja että minun täytyy tehdä ja sanoa, mitä hän tahtoo eikä mitä itse mielisin. Niin se on.

On se sentään merkillistä. Eilen näin taas tuon mustan tohtorin. Hän istui ikkunan luona Kranzlerin ravintolassa Unter den Lindenillä. Minä menin sisään ja istuin hänen pöytänsä ääreen. Hän näki minut sanomalehtensä yli, mutta ei ollut tuntevinaan. Parin minuutin kuluttua tuli siihen pieni tyttö torttu kädessä ja istuutui hänen viereensä ja heidän puheestaan kuulin, että se oli hänen tyttärensä. Silloin tunsin olevani siinä paikassa liikaa. Maksoin ja menin, mutta odotin ulkona, kunnes hän tuli tyttöineen kadulle. Aioin kulkea heidän perässään nähdäkseni minne hän meni, hän huomasi sen, lähetti tyttönsä ajurin vaunuissa pois ja astui itse suoraan minua kohti.

»No, lapseni», kysyi hän, »haluatteko jotain?» Minä purin huuleni yhteen enkä vastannut mitään. Hän käveli vieressäni pitkän matkaa, aina Brandenburgin portin taakse. »Teidän kaunis tukkanne on minua miellyttänyt», sanoi hän viimein, »mielelläni tahtoisin nähdä sitä vielä toisenkin kerran». »Samaa haluaisivat monet muut», sanoin minä. Hän naurahti. »Tehän olette oikea afäärinero. Se tapa, millä Te ansaitsitte rahaa tukkanne näyttelemisellä, huvitti minua suuresti. Ja oikeassa Te muuten olettekin. Joka tahtoo nähdä, se saa maksaa. Muuten minä olen mies, jolla on vakaantuneet elintavat. Lääkärinä ei minulla ole aikaa usein yöllisiin retkeilyihin. Ja ammattityttöjen kanssa minä periaatteellisista syistä en seurustele. Mutta Teidän tukkanne on jotain niin erikoista, että maksan vaikka kaksikymmentä markkaa, jos vielä kerran näytätte sen minulle».

»Minä en näytä Teille mitään, mokomalle mörököllille», vastasin minä vihaisesti, sillä sana »ammattityttö» raasti taas kuin tylsä saha hermojani. »Kuka tässä on ammatinharjottaja? Ettekö Te itse, vanha ruumisten leikkelijä —»

»No no, elkäähän nyt suotta noin kiivastuko», hän sanoi, »enhän minä tahdo Teiltä mitään, ja kun ei, niin ei. Hyvästi, neitini.» Hän oli poissa ja minä seisoin siinä ja sadattelin itseäni, ja kotona leikkelin raivoissani Beidatschin matamin pöytäliinan kappaleiksi, josta sain maksaa viisi taaleria [1 taaleri (Thaler) = 30 groschenia — 3 markkaa, siis 1 groschen = 10 pfennigiä. 1 Saksan markka on noin 1 mk. 25 p. Suomen rahaa], vaikka tuo likainen riepu oli tuskin viidenkymmenen pfennigin arvoinen. —

Jos jonkinlaisiin olentoihin sitä yhtyy ulkona vetelehtiessään. Noin viikko sitten olin iltasella eräässä tanssipaikassa ja huomasin siellä miten muuan vanha ukonkääkkänä kierteli ympärilläni ja tahtoi kaikin mokomin päästä puheisiin minun kanssani. Ensin en ollut tietääkseni hänestä, sillä heti olin huomannut, ettei siinä ollut mitään tuloja toivottavissa. Siisti ulkoasu, melkeinpä hienokin, mutta ei mitään sen enempää. Takki jo hiukan kulunut saumoista, mansetit, kaulus ja kravatti moitteettoman puhtaat, mutta huokeinta lajia. Arvostelin heti aivan oikein hänen asemansa: vanha, rappiolle joutunut ylimys, ent. elostelija, enempää ei mitään.

»Jättäkää minut rauhaan, vanha narri! Tehän pilaatte minulta kalaveden», sanoin hänelle. »Teille on kyllin hyvä tuommoinen vanha kaljaasi kuin tuo Cimbria meitä vastapäätä… siellä se istuu ja mulkoilee tänne päin…»

Hän ei kuitenkaan väistynyt minun vierestäni, vaan vakuutti yhä uudestaan, että minä olin ihastuttavin nainen mitä hän oli milloinkaan nähnyt. »Ja Te voitte olla ylpeä siitä, että minä sen sanon! Minä olen kulkenut ympäri maailman, olen nähnyt ja omistanut kaikkien maiden kauneimmat naiset. Parisin Moulin rouge'ssa, Wienissä, Madridissa, Pietarissa ja last not least Dresdenissä…»

Hän pudisti surumielisesti päätään ja maiskautti kieltään. »Silloin Jüdenhofissa Braunschweigin Minnan luona! Minä vakuutan Teille, että hänen salongeissaan oli koko Europan hienoin valikoima tyttöjä. Valitettavasti hänet karkotettiin Dresdenistä. Myöhemmin hän kyllä perusti samanlaisen liikkeen Rigaan, mutta se ei koskaan päässyt semmoiseen kukoistukseen ja maineeseen kuin Dresdenissä…»

»Siihen aikaan Teillä oli kai enemmän mynttiä kuin nyt», sanoin minä ja silmäilin ylenkatseellisesti tuota pikkuista miestä. Hän otti liivinsä taskusta kaksikymmenmarkkasen ja sanoi: »Katsokaapa tätä rahaa. Se on tavallaan merkillisyys. Nämä kaksikymmentä markkaa ovat viimeiset kuudestasadasta tuhannesta, jotka ovat minun sormieni välitse pyörineet kaiken maailman tietä. Neljäkymmentä vuotta olen siihen tarvinnut, — josta näette että minä en ole mikään kevytmielinen ihminen. Mitä arvelette, emmekö muuta tätä kolikkoa samppanjaksi?»

»Se aate ei ole todellakaan hulluimpia», sanoin, sillä tuo ukko alkoi minua huvittaa. Kävimme istumaan erääseen nurkkaan ja hän kertoi omistaneensa velattoman ritaritilan Schlesiassa, maatalon Länsi-Preussissa ja huvilan Steiermarkissa. Nyt oli kaikki mennyttä ja tuo kaksikymmenmarkkanen oli viimeinen jäännös hänen pääomastaan. Sukulaisiltaan sai hän eläkettä kaksisataa markkaa kuukaudessa, liian paljon kuollakseen, liian vähän elääkseen, kuten hän sanoo. Ja hän näytti minulle valokuvia entisistä taloistaan sekä niitä koskevia papereita, joista näin, että kaikki oli niinkuin hän oli kertonut.

Hän nyökkäsi tyytyväisenä. »Eikä se minua yhtään sureta. Jos toivoisin saavani takaisin omaisuuteni, tekisin sen ainoastaan voidakseni lahjottaa kaikki tänä iltana Teille. Valitettavasti ei minulla tällä haavaa ole mitään lahjotettavaa…», ja pannessaan papereitaan takaisin lompakkoon, piti hän yhtä niistä kädessään: »Maanomistaja minä vielä sittenkin olen. Tässä on kauppakirja, koskeva hautapaikkaa Schönebergin hautausmaalla. Kymmenen vuotta sitten hankin sen itselleni ja teetin kuusisataa markkaa maksavan rauta-aidan sen ympärille».

»Niin, miksikä ei? Olisihan meikäläisenkin hauska tietää, missä madot tulevat hänet kerran syömään —» Minä sytytin paperossin ja tilasin pullon samppanjaa omalla kustannuksellani. Vanhus joi ja tuli yhä hellemmäksi ja tuttavallisemmaksi. »Minä teen Teille ehdotuksen», sanoin hänelle. »Minä annan Teille viisi pilettiä ja Te siirrätte minulle omistusoikeuden tuohon Schönebergin maatilaan».

»Minkä tautta hullu?» sanoin minä. »Minäkin tahtoisin tietää, mihin minut kerran kuopataan.» Ensin hän oli hyvin vastahakoinen, mutta minä en hellittänyt. Asiasta, joka ensin oli vain hassu päähänpisto, tuli lopuksi täysi tosi. Ja ennenkun oikein huomasin missä oltiinkaan, olimme jo kaupasta sopineet. Minä sain Schönebergin »maatilan» rauta-aitoineen ja hän saa kymmenen pilettiä. Hassu kauppa. »Niin mutta», sanoin minä, »kuka takaa minulle, että asia myöskin Teidän puoleltanne on täyttä totta?»

»Olenhan minä kavaljeeri! Parole d'honneur» [Kunniasana], sanoi hän ja löi rintaansa. Suuri joukko todistajia oli läsnä kauppaa päätettäissä ja vähintään kaksikymmentä pulloa samppanjaa meni harjakaisiin. Paria päivää myöhemmin sain minä kauppakirjan omalle nimelleni siirrettynä. Äijä oli ollut niin kohtelias, että oli vielä maksanut omasta kukkarostaan kaikki kustannukset tuosta siirrosta.

Siis nyt minulla on oma hautapaikka. Olen käynyt siellä jo useita kertoja. Ensi kerran ukon seurassa. Hän sanoo itsellään olevan vielä oikeuden päästä lepäämään entisen ritaritilansa perintöhautaan. Se ilahuttaa minua, sillä muuten olisi tuntunut pahalta ajatella, että olin vienyt hänen viimeisen maatilkkunsa. Aita on hyvin sievä ja siellä kasvaa kaunis hautapaju. Kevääksi aion laitattaa sinne penkin ja kiven sekä istuttaa murattia ja kukkia. Tuttavani minulle nauravat ja sanovat minun olevan päästäni vialla. Siitä minä viisi. Laitanpa sinne itselleni vielä oikean pikkuruisen puutarhan, nautin siellä kesän ihanuudesta ja kuvittelen olevani kesäasunnossa maalla.

Viime viikkoina ovat asiani menneet loistavasti. Minulla oli vieraana rikas englantilainen, joka asui Bristol hotellissa ja oli hurjasti ihastunut minuun. Käydessään minun kanssani kaupungilla hän syyti rahoja kuin mieletön joka suunnalle; kerran hän eräässä paikassa maksoi samppanjasta neljäsataa markkaa, josta minä sain ylikyypparilta kymmenen prosenttia. Hän osti minulle melkein kaikki mitä näki, niinpä eräänä iltapäivänä otettiin Wertheimiltä tuhannen kahdensadan markan arvosta pelkkiä vaatetavaroita, joista en minä läheskään kaikkia voinut käyttää, vaan möin heti polkuhinnasta. Joka ilta sain kaksi sadan markan seteliä, ja niistä olen lähettänyt kaksi Osdorffille matkarahoiksi. Olisin mielelläni lähettänyt enemmänkin, mutta pelkäsin että hän silloin joisi kaikki suuhunsa eikä pääsisikkään tulemaan. Nyt ne riittää juuri parahiksi välikannen pilettiin. Muuten minä en osaa antaa rahalle mitään arvoa, se luistaa niin helposti minun käsistäni, että säästämistä en voi enää ajatellakkaan.

Noin viikko sitten oli minun vähältä käydä hullusti. Mikä nuuskija lienee ollut jäljissäni, poliisikonttoriin minut vaan kutsuttiin ja komisarius tai mikä mies lie ollut puhutteli minua tylysti ja käski tekemään selkoa siitä, millä minä elän. »Kielten opetuksella», minä vastasin. »Se on Teidän todistettava» huutaa hän — ja vielä paljon muuta. Minun täytyi näyttää vähintään kolmen nuhteettoman henkilön antama todistus, että ansaitsen kielten opetuksella niin paljon kuin toimeentuloani varten tarvitsen. Se ei ollut minulle mikään ilosanoma. Sillä mistäpä minä nuo »nuhteettomat» henkilöt sieppaisin. Iltasella kerroin asiasta itaralle Friedrichille, koska hän kuitenkin ymmärtää jotain sellaisista seikoista, hän puhuu muille ja samassa kaikki alkavat pohtia sitä, aivan kuin se olisi heidän oma asiansa. No, mitäpä sanonkaan. Kolmen päivän perästä oli minulla kädessäni todistus kolmelta »nuhteettomalta» henkilöltä, jotka valallaan vakuuttivat ottavansa minulta tuntiopetusta kielissä, kahden markan maksusta tunnilta. Kaikki meni kuin voideltu, mutta varovainen täytyy minun tietysti olla.

Näin nämä ihmiset ovat valmiit auttamaan toisiaan, jos joku heistä pulaan joutuu. Sillä tavalla sitä voipi näissäkin piireissä tarpeen sattuessa saada, mikä milloinkin on välttämätöntä. Onpa koko joukko vaimoja, jotka elävät vaan ilmotuksista; he näet ilmottavat sen ja sen henkilön olevan heidän luonaan, ja saavat siitä kolme markkaa, vaikka tuo puheenaoleva henkilö todellisuudessa asuukin jossain muualla. Äskettäin oli joku tyttö vienyt minun rahakukkaroni, jossa oli neljäkymmentä markkaa ja kaksi kähertäjänlippua, minä pääsin hänen jäljilleen, mutta en saanut ensin käsiini, kun hänkin oli väärästä paikasta ilmotettu, ja kun sitten myöhemmin sain hänet kiinni, en kuitenkaan mitään hyötynyt. Väkivallalla ei täällä saa mitään aikaan. — Paraiten hyötyvät näistä ihmisistä kortteeriemännät. Paitsi noita suunnattoman korkeita vuokria on heillä vielä monenlaisia sivutuloja. Jos joku tyttö esimerkiksi joutuu rahapulaan, tarjoo hän tavallisesti arvoesineitään myytäväksi ensin emännälleen, joka ottaa ne polkuhinnasta ja sitten jälleen myö toisille — tavallisesti taas tytöille — vähintään kahdenkymmenenviiden prosentin voitolla. Eukko Beidatsch on jo hänkin hyvissä varoissa. Hänellä on enemmän briljantteja kuin minulla. Pian hän aikookin jättää liikkeensä ja vuokrata itselleen pienen asunnon Pankowissa. Minä muutan myös pois, kun Casimir tulee. Vastedes minäkin haluaisin ruveta pitämään vuokralaisia.

Minä olen taaskin ollut sairaana. Hamburgissa ollessani Casimiria vastassa vilustuin pahasti. Lääkäri sanoo, että minulla on heikko sydän ja että pitäisi mennä kesällä Nauheimiin. Onneksi olen saanut rahaa niin paljon kokoon, että pääsen sinne, ja jos ahtaalle panee, niin panttaan jonkun koristeeni. Casimir on tullut minulle hyvin kalliiksi. Hänet täytyi puettaa kiireestä kantapäähän, oli aivan repaleissa. Ensin vähän pelkäsin hänen panevan pahaksensa, kun saa kuulla, miten kaikki asiat nyt ovat, mutta hän on vielä tyhmempi ja välinpitämättömämpi kuin olin luullut. Hän on tosiaankin melkein täydellinen idiotti. Se on hänelle aivan samantekevä, mistä raha tulee, kunhan sitä vaan on. Olisin mielelläni tahtonut pitää hänet erillään täkäläisten miesten seurasta, mutta se ei ollut mahdollista. Nyt hän on jo kuin yksi heistä, he ovat hänelle antaneet jo uuden nimenkin, »Fliebenheinrich», luullakseni hänen esiinpistävän alahuulensa takia. Sitä hän vaan pelkää, että hänen sukulaisensa saisivat jotain tietoa hänen olinpaikastaan. Muutamissa asioissa hän osaa olla tyhmyydestään huolimatta merkillisen viekas. Monta kertaa herättää hän minussa sanomatonta vastenmielisyyttä enkä oikeastaan voi itsekään ymmärtää, miksi hänestä välitän, kun ei hänen kanssaan voi edes järjellisesti keskustella, mutta en kuitenkaan tahtoisi häntä menettää.

Minä asun nyt Markgrafenstrassen varrella, jossa minulla on kaunis, suuri huone ja sen takana pieni kamari Osdorffia varten. Vuokraa maksan kolmesataa kuusikymmentä markkaa kuukaudessa, s.o. kaksitoista markkaa päivältä. Emäntäni on hyvin päättäväinen, reipas rouva, taikka oikeastaan hän ei ole mikään rouva, vaan neiti, ja on saanut jo kokea yhtä ja toista, koskapa on ennättänyt kaksi kertaa istua vankilassakin vuokralaistensa takia! Hänellä on ystävänä muuan ravintoloitsija, joka hätätilassa astuu häntä edustamaan, mutta se on hänen asemassaan kuitenkin kipeä kohta, ja sentähden hän sanoo aikovansa mennä muodon vuoksi naimisiin. Yksi hänen hyyryläisistään on köyhä, keuhkotautinen mies, niin heikko että voi kuolla minä hetkenä hyvänsä, ja sen hän ottaa miehekseen. Asia on jo päätetty ja puolivälissä kesäkuuta pitäisi olla häät.

Nyt minun »maatilani» Schönebergissä on kunnossa. Pajun juurella on mukava penkki ja kaikkiin kulmiin on istutettu kukkia, ja syksyksi hankin sinne kiven. Kauniina iltoina kävelen usein sinne kuuden ja seitsemän välillä, istun siellä hetkisen ja päästän ajatukseni valloilleen. Kuvailen mielessäni, miten ihanaa olisi jonakin lauhkeana toukokuun iltana niinkuin nyt istua siellä ja uinahtaa ikuiseen uneen, taikka herätäkseen uuteen elämään uutena ihmisenä, taas alkamaan alusta.

Aivan minun alueeni vieressä on veres hauta, ja siellä käy usein vanhanpuoleinen rouva synkässä surupuvussa. Ei hän milloinkaan itke, mutta helposti näkee että hänen surunsa on katkera. Eräänä iltana jouduimme puheisiin toistemme kanssa ja hän kertoi minulle olevansa pianotehtaan omistaja ja leski ja maaliskuussa hän oli saattanut hautaan viimeisen, seitsentoistavuotiaan poikansa. Hän istahtaa joskus viereeni penkille ja on kutsunut minua käymään kodissaan, jota tietysti en tee. Silloin minut pian tunnettaisiin. Näin on parempi.

Monasti olen niin väsyksissä, etten luule enää pitemmältä jaksavani kestää tätä elämää. Olenkin taas käynyt niin kurjan näköiseksi, että tarvitsen hengittää maa-ilmaa [S.o. käyttää ihomaalia], jota muuten en ole tehnyt enkä ole halukas tekemään, koska punaiset posket eivät minua kaunista.

Molly ja Dolly ovat voittaneet arpajaisissa kolmekymmentä tuhatta markkaa ja ovat kaikessa hiljaisuudessa poistuneet näyttämöltä. Toissapäivänä tuli heiltä kirje, jossa kertoivat asettuneensa johonkin syrjäiseen soppeen Thüringissä ja aikovansa alkaa siellä kauppaliikkeen. He ovat viisaita! Jospa minuakin kohtaisi tuommoinen onnenpotkaus ja pääsisin täältä pois. Eikä olisi pakko tulla milloinkaan takaisin! Ei milloinkaan!

Maatilani tuottaa minulle lapsellista iloa. Siellä on niin ihanaa iltaisin, kun linnut laulavat puissa ja katujen pauhu kuuluu korviin kaukaa hiljaisena kohinana, ikäänkuin se tulisi jostain toisesta maailmasta, jossa minulla ei ole sillä haavaa mitään tekemistä. Kun sitten taas astun kadulle, tuntuu vastakohta kahta vaikeammalta, oloni entistään tukalammalta… Jonkinlaista mielihyvää tuottaa minulle se, ettei kadulla kulkeissani minua kukaan säädyttömillä puheilla häiritse. Melkein kaikki »ammattitoverini» kantavat ammattinsa leimaa kasvoissaan. Heillä on jokin omituinen piirre suun ja silmien ympärillä, josta heti näkee mitä he ovat miehiänsä. Tätä kurjuuden vakausmerkklä minä pelkään. Joka päivä tarkastan itseäni peilistä, mutta vielä tähän saakka en ole jumalankiitos huomannut mitään. Minä luulen sen tulevan siitä, että minä pidän sieluni aivan erillään ruumiin toimista. Luen paljon hyviä kirjoja, nyt olen juuri äskettäin ryhtynyt Nietzschen »Zarathustraan», mutta paljoa en siitä ymmärrä. Niin tuntuu minusta, kuin olisi ruumiini ja sieluni kaksi eri olentoa, ja sielu maksaa ruumiille asunnon vuokran sillä, että painaa kasvoihin oman leimansa, joka estää ihmisiä elävältä kuollutta heti semmoiseksi tuntemasta. Ah, lapset, miten kuolleiden on hyvä maata rauhallisissa haudoissansa! —

Eilen meillä oli häät. Ja minkälaiset häät! Herra meitä armahtakoon! Siviilivirastossa olivat puistaneet päätään, kun »sulhanen» tuli näkyviin. Mies parka on viimeisillään keuhkotaudissa, jaksaa tuskin pystyssä pysyä. Ranteet ovat hienot kuin kynänvarsi, ja luiden päällä ei näy hitustakaan lihaa. Toimituksen kestäessä virastossa oli hän saanut yskimiskohtauksen ja sylkenyt verta, ja virkamies siellä oli kysynyt joukolta, eikö olisi paras jättää sikseen koko asiaa, sehän oli suoraa pilkantekoa. — — Kotiin tultua täytyi nuoren aviomiehen mennä paikalla sänkyyn, ja me vietimme häitä ilman häntä kello kahteen asti aamulla. Kaksikymmentä henkeä meitä oli ja me pidimme niin lystiä, että siivooja kuuluu aamulla saaneen puhdistetuksi huoneen maahan läikkyneellä samppanjalla, tarvitsematta pisaraakaan vettä.

Minä olen vihdoinkin löytänyt mustan tohtorini ja nyt pidän hänet kiinni. Bellevuestrassella näin hänet, menin suoraan hänen luoksensa ja pyysin anteeksi äskeistä törkeää puhetapaani. Hän naurahti ja virkkoi: »En minä sitä pannut pahakseni, hyvä neiti» — ja me kävelimme yhdessä Eläintarhaan ja puhelimme kuin kaksi tuttavaa ainakin kaikenlaisista asioista, joista muuten eivät minun kaltaiseni tytöt milloinkaan miesten kanssa puhu; ja minä huomasin ilokseni herättäväni hänessä hetki hetkeltä kasvavaa mielenkiintoa. Istuimme penkille Eläintarhassa, jatkoimme siinä keskusteluamme ja minä kerroin hänelle yhtä ja toista nykyisestä elämästäni ja sitten kertoi hän myöskin itsestään. Hän on lääkäri, jolla on sangen suuri praktikka, on onnellisissa naimisissa ja neljän terveen, hyväntapaisen lapsen isä, mutta liikarasituksesta hermostunut. Ja hän sanoo tarvitsevansa välistä lepoa ja vaihtelua ja oli jo kauan etsinyt sopivaa tuttavuutta. Jos minä sallisin, hän kävisi minun luonani silloin tällöin iltapäivillä kuuden ja kahdeksan välillä. Annoin hänelle nimikorttini ja hän tuli seuraavana päivänä. En ole milloinkaan ketään vierasta semmoisella levottomuudella odottanut enkä kenenkään tulosta niin iloinnut kuin hänen. Hänen ollessaan luonani huomasin olevani oikein todenteolla tuohon mieheen rakastunut. Kun hän tahtoi antaa minulle rahaa, en ottanut sitä vastaan, ja yhtäkkiä kiersin molemmat käsivarteni hänen ympärilleen ja purasin häntä kaulaan pelkästä rakkaudesta ja pyysin häntä omistamaan minut kokonaan itselleen, minä en tahtonut kuulua enää kelienkään muulle. Hän veti minut sohvalle, pyyhki hiljaisella, hellällä kädenliikkeellä hiukset otsaltani ja sanoi, ettei hän voi, perhettään vahingoittamatta, antaa minulle enempää kuin kaksisataa viisikymmentä markkaa kuukaudessa, mutta jos voisin tulla sillä toimeen, niin hänen puolestaan asia olisi päätetty. Ja sitten hän kertoi minulle vaimonsa saaneen viimeisessä lapsivuoteessaan kärsiä niin kovia tuskia, että häntä täytyy nyt säästää ja että he elävät sentähden oikeastaan niinkuin veli ja sisar, eikä hän luultavasti pariin vuoteen voi toivoa muutosta tässä asiain tilassa. Silloin minä tiesin myös olevani ainoastaan hätävara ja että tohtori W. ei näe minussa mitään enempää kuin muutkaan miehet, ja tämä huomio katkeroitti mieltäni siihen määrin, että olin taas kiivastua, mutta sain kuitenkin hillityksi itseni, ja hän lupasi tulla pian uudestaan minua katsomaan. Mennessään vilkaisi hän kirjotuspöydälläni olevia kirjoja ja kummastui nähdessään siinä Stormin, Fontanen ja Kellerin teoksia. »Luetteko Te näitä, vai ovatko ne vaan koristeena?» kysyi hän. »Minä luen niitä», vastasin. »Eivätkö ne ole Teistä ikäviä? Ettekö enemmän pidä jännittävistä romaaneista?» »Romaaneja minulla on kyllä omassa elämässäni», minä sanoin. Hän pudisti päätään ja sanoi: »Te ette ole mikään tavallinen tyttö, sen minä olen heti huomannut. Luulenpa Teissä piilevän jotain semmoista, mitä ei voi arvatakkaan.» »Mitä Te joutavia», sanoin minä ja silloin hän meni.

Tohtorin mentyä mietin kauan aikaa hänen tarjoustaan. Oi, miten ihanaa se olisi, mutta ei se käy. Kaksisataa viisikymmentä markkaa ei minulle riitä, varsinkaan nyt, kun on Casimir elätettävänä. Kun olen kerran hänet tänne itse hommannut, niin ei ole muuta kuin oikeus ja kohtuus, että myöskin pidän hänestä huolta. Että hän sen itse tekisi, siitä ei voi olla puhettakaan. Pahinta on, että hän on viime aikoina ruvennut ryypiskelemään liiaksi. Onneksi hän ei ole juovuspäissään raju, vaan vetelä kuin märkä riepu. Äskettäin vedin häntä pari kertaa korvalle, kun tuli semmoisessa tilassa kotiin, ja hän alkoi itkeä tillittää kuin pieni lapsi, minua rupesi ihan ilettämään, mutta täytyi nauraa samalla. Annan hänelle hyvin niukalti taskurahaa, sillä jos hän saa esimerkiksi markka viisikymmentä illallista ja olutta varten, niin hän mieluummin on syömättä ja juo koko rahan. Ei hän ole oikein tervekään, hänen suuressa ruumiissaan ei ole mitään oikeaa voimaa, hänessä on vain luita ja rasvaa, lihaksia ei ensinkään.

Tohtori on luvannut pistäytyä Nauheimissa minua katsomassa, josta suuresti iloitsen. Ensi viikolla matkustan. Minä ikävöin häntä. Tunnen sisällistä tyydytystä, kun saan oikein hurjasti häntä suudella. Tahtoisin kuulua yksistään hänelle. Voisin tehdä hänen tähtensä mitä hyvänsä. Toivoisin hänen vastaavan minun rakkauteeni, mutta sitä hän ei tee. Mikä minua kuitenkin lohduttaa, on se, että näen selvästi herättäneeni hänessä hyvinkin huomattavaa mielenkiintoa. Välistä tuntuu siltä kuin hän säälisi minua. Hänen äänensä on niin pehmeä ja hyväilynsä niin lempeät ja hellät…

Nauheimissa oli hauskaa, vaikka tohtori ei pitänytkään sanaansa, vaan matkusti perheineen Zoppotiin. Kylvyt tekivät minulle hyvää ja mielelläni olisin jäänyt sinne pitemmäksikin aikaa, mutta rahat loppuivat, ne luistavat semmoisessa paikassa käsistä niin ettei sitä huomaakkaan. Tunnen itseni nyt sangen terveeksi, ja suuren ilon tuotti minulle kotiin tullessani, kun oli huoneessani iso vihko ruusuja, tohtorin lähettämä tuliaislahja. Mutta pianpa tuli toista lajia! Casimir on näinä viikkoina menettänyt viimeisenkin häpynsä, emäntä kertoi hänen joka yö olleen kotoa poissa naisten kanssa rypemässä ja päivät maanneen sängyssään humalassa. On siinä vaan mies! Taikka ei suinkaan mies, hän ei ole enää muuta kuin sika. On yhtynyt johonkin naiseen Chausseestrasselta; minä menin maanantaina tapaamaan sitä. Ajattelin että hän voisi ottaa koko miehen luoksensa, ja sillä minä pääsisin kaikesta vaivasta. Valitettavasti ei hän ollut enää tavattavissa, oli näet paria päivää aikaisemmin poliisi korjannut hänet vankilaan. Hänen emäntänsä luona kyökissä istui kaksi surkean näköistä olentoa, jotka oli samana aamuna laskettu irti naisvankilasta, ja ne valittivat oloa siellä kovin kurjaksi. Vartianainen ei ollut koskaan puhutellut heitä muilla nimityksillä kuin »sika» ja »huora» ja toisilla yhtä kauneilla. Toisen vuode oli ollut edellisen vangin jäljeltä kamalan siivottomassa kunnossa ja siinä hänen täytyi maata. Nälkääkin he olivat saaneet nähdä. Minusta tuntui, että he panivat aika tavalla omiaan, sillä eihän voi ajatella, että tuommoisessa laitoksessa, jossa työvoimista ei ole puutetta, niin mahdoton epäjärjestys vallitsisi. Mutta mitä nälän näkemiseen tulee, näyttivät heidän valituksensa todellakin oikeutetuilta, päättäen siitä ahneudesta, millä he iskivät kiinni ruokaan. He olivat minusta niin säälittävän näköisiä, että annoin kummallekin kolme markkaa, vaikka olen nykyisin itsekkin rahapulassa ja neljäntoista päivän hyyry on maksamatta. Iso huoneeni oli minun poissa ollessani vuokrattuna muille, mutta heti takaisin tultuani sanoi emäntä sen irti ja otti minut siihen uudestaan.

Sitä minä vaan pelkään, että Casimir tekee juovuspäissään jonkin tyhmyyden, joka saattaa hänet pariksi viikoksi pimeään kamariin. Rahalla saa maailmassa kaikkea. Nyt minun täytyy ensiksi pitää huolta siitä, että saan rahaa. Se en kauheaa. Tohtori antoi minulle eilen sata markkaa, mutta pitkällekös se riittää.

Eilen olin tohtorin kanssa näyttelyssä. Ajoimme sinne hevosella ja kuljimme läpi kaikki salit. Minä katselen mielelläni kauniita tauluja, yleensä kaikkea mikä on kaunista. Erittäinkin miellytti minua siellä näyttelyssä yksi taulu, laihopelto, jossa kasvoi niin paljon unikoita, että keltaiset tähkät jäivät miltei kokonaan niiden suurien, heleänpunaisten kukkien peittoon.

»Minä arvelen taiteilijan sillä tarkottavan, että unhotusta tuottavat unikukat loistavat paraiten tämän hirmuisen järkevän ja raskaan elämän leivän yllä ja valaisevat sitä hehkuvalla punallaan», minä sanoin. »Unikkoja on kaikki, täällä turhat toiveet, tuolla unhotus, huumaus — monta kertaa on unikon opiumi, jota tuuli lennättelee eikä kukaan talteen ota, tarpeellisempaa kuin maamiehen huolellisesti hoitamasta viljasta saatu ravitseva leipä…»

Tohtori ei vastannut mitään. Myöhemmin kun istuimme syömässä illallista terassilla, pani hän äkkiä veitsensä ja kahvelinsa syrjään ja katsoi minuun. »Sanokaa minulle Thymian, ettekö Te ole kerran nähnyt parempia päiviä. Te olette saanut hyvän koulusivistyksen. Teillä on tavattomat tiedot. Miten Te olette joutunut tämmöiseen elämään?»

»Joutavia!» sanoin minä. »Isäni oli portinvartia ja äitini pesi vaatteita. Minut pantiin palvelukseen, mutta kun palvelustytön asema ei minua miellyttänyt enkä hienoksi naiseksi voinut päästä, valitsin keskitien ja elätän nykyään itseäni niinkuin hyvin tiedätte.»

»Ei», sanoi hän jyrkästi, »se ei ole totta. En minä tahdo väkisin vaatia teidän luottamustanne, sillä Teillä on tietenkin pätevät syynne, jos tahdotte menneisyytenne pitää salassa, mutta alhaisoa Te ette ole, siitä uskaltaisin vaikka valalle mennä. Jo Teidän ulkomuotonne panee semmoista olettamusta vastaan. Te olette puhdasrotuinen kaunotar, jommoisia kansan alimmissa kerroksissa tapaa perin harvoin, tuskin milloinkaan. Teillä on henkevyyttä ja tietoja kylliksi, että ne eivät voi pysyä salassa, vaan alinomaa välähtelevät esiin kuin valonsäteet taidokkaasti hiotun jalokiven särmistä. Minä en tahdo vaivata Teitä uteliaisuudellani, mutta Te herätätte minun mielenkiintoani ihmisenä ja lääkärinä. En voi käsittää, miten semmoisilla järjen ja sydämen lahjoilla varustettu ihminen kuin Te epäilemättä olette, semmoinen älykäs- ja teräväsilmäinen nainen on saattanut eksyä syvimmän, siveellisen kurjuuden umpikujaan ja sinne jäädä. Se on sielutieteellinen arvotus, johon minä en keksi vastausta.»

Näin hän puhui, mutta minä en vastannut ensin mitään. Katselin lasissani kimeltelevää punaista viiniä, katselin ihmisiä, jotka istuivat alempana sähkölamppujen valossa nauttien illallistaan. Oli lämmin ilta ja puutarha vielä melkein täynnä väkeä; ohi kiitävät junat näyttivät valaistuine ikkunoineen siltä kuin olisi pitkiä riviä kiiltomatoja liukunut sivutsemme. Soittokunta viritti surumielisen sävelen, joka teki minuun omituisen vaikutuksen, silmiäni painosti ja hämärti, tunsin tohtorin katselevan yhä minua ja tuijotin liikkumatonna edessäni olevaan punaiseen viiniin.

»Se oli kai tuo vanha juttu», sanoi hän viimein hiljaa, »onneton rakkaus, eikö niin? Ja sitten askel askelelta edemmäs ja alemmas, kunnes jalka tarttui liejuun eikä enää päässytkään pois…»

Ravistin päätäni. Kylmät väreet kävivät selässäni, sydämeni löi harvaan ja raskaasti kuin rautavasara. »Minä en ole koskaan yhtäkään miestä oikein rakastanut», sanoin. »Teitä minä rakastan, tohtori! Niin, Teitä minä rakastan!» Enempää en voinut puhua. Painoin pääni kättäni vasten, peitin silmäni nenäliinalla ja lupasin myöhemmin kertoa hänelle kaikki. Tohtori oli vaiti, edeskäypä toi samppanjaa ja kun vein lasia huulilleni, tipahti siihen kyynel ja minä join senkin. Emme päässeet enää kiinni oikeaan tunnelmaan, kello yhdeksän läksimme pois, ajoimme Eläintarhaan ja aloimme astua pitkin sen pimeitä käytäviä. Äkkiä pani tohtori kätensä minun vyötäisilleni ja kysyi hiljaa: »Oliko se äsken totta, Thymian? Olenko minä todellakin Teille kallis oman personallisuuteni vuoksi? Vai lausuitteko nuo sanat noin vaan ilman syvempää tarkotusta?»

»Minä rakastan Teitä», sanoin minä, ja taas tulivat kyyneleet silmiini. »Olen rakastanut Teitä niin kauan kuin olen Teidät tuntenut. Tahtoisin olla vaan Teidän omanne, ainoastaan Teidän. Sydämeni ja aistini janoovat Teitä. Minä en tiedä mitään, jota en olisi valmis tekemään Teidän tähtenne… Muilta minä voin kyllä ottaa rahaa, mutta Teiltä en sitä tahtoisi tehdä, raha on niin saastaista ja minun rakkauteni Teihin on niin puhdas.»

»Mutta, rakas lapseni, tämähän on traagillista», sanoi hän hellästi. »Jos minä olisin kahtakymmentä vuotta nuorempi ja vapaa mies, koettaisin vastata Teidän rakkauteenne ja ehkäpä meistä kahdesta vielä voisi tulla onnellinen pari. Mutta niinkuin asiat nyt ovat, ei Teillä ole muuta keinoa kuin unohtaa koko juttu. Minä tahtoisin olla Teille ystävänä, johon voisitte luottaa. Ettekö kertoisi minulle jotakin entisistä vaiheistanne?»

Kävellessämme eteenpäin minä kerroin hänelle kaikki; ja vaikka hän ensin ei mitään sanonut, näin kuitenkin että se häneen koski. Lopuksi puristi hän käsivarttani kovemmin ja sanoi äkkiä: »Thymian! Rakkahin Thymian! Emmekö koeta vielä kerran päästä takaisin oikeaan elämään? Jos minä ystävänä tarjoon Teille apuani, ettekö uskaltaisi yrittää hyppäystä rehellisen ja kunniallisen elämän vakavalle pohjalle?»

»No hyvä. Sittenpä koetetaan. Jos Teillä on oikea tahto, ei se mikään mahdottomuus ole. Me puhumme tästä vielä toiste. Mutta Teidän täytyy tahtoa! Teidän täytyy riistäytyä irti siitä huumaustilasta, jossa nyt olette, ja päästä täysin valveille». —

Mieleni tuntui tämän jälkeen oikein iloiselta ja keveältä. Maata pantuani voin pitkästä aikaa nautinnontunteella oikaista jäseneni patjoille, ja minusta tuntui samallaiselta kuin silloin ennen Ostendessa, tuntui siltä kuin puhdas, lämmin laine olisi läikähtänyt sieluni yli ja huuhtonut siitä pois kaiken saastan. Nukahdin kauniisiin unelmiin. Mutta uusi päivä toi mukanaan uusia huolia, toimeentulon huolia, joita elämä, tuo aina kyllästymätön hirviö ihmisiltä lakkaamatta vaatii. Illalla lyöttäytyi seuraani hirveä mies, nettopaino 150 kiloa, mutta nähtävästi upporikas, joka antoi minulle kaksisataa markkaa. Minun täytyi juoda sitä ennen vähintään viisikolmatta lasia samppanjaa, niin paljon tarvitsin, ennenkun unhotuksen opiumi teki minussa vaikutuksensa. Herra jumala, miten kauheaa se on! Tunnen tohtorin olevan oikeassa siinä mitä hän on minulle sanonut. Tätä elämää minä en voi kestää enää kauan. Minä en kulje ainoastaan henkistä, vaan myös ruumiillista perikatoa kohti, ja tästä tulee jonakin päivänä vielä kauhea loppu.

Tohtori ei näyttäytynyt minun luonani neljään viikkoon. Hänen nuorempi tyttönsä oli sairaana ja sentähden unohti hän kaiken muun ja myöskin minut.

Viime kuussa sattui hauska kohtaus. Meitä oli koolla jossain neljä naista, itara Friedrich ja eräs toinen samanlainen mies, ja kun tuolla viimemainitulla oli paljon rahaa, ties taivas mistä lie sen saanut, tahtoi hän kestitä meitä omalla kustannuksellaan ja me söimme ensin Dresselin ravintolassa ja siirryimme sitten yhdentoista jälkeen erääseen kahvilaan Friedrichstrassella. Kun siellä parhaillaan istumme, astuu sisään muuan rouva, katselee hämillään ympärilleen joka puolelle ja kulkee pöytien välitse eteenpäin, — minä katson ja katson häntä ja ajattelen: tuon ihmisen olen ennenkin nähnyt. Hän näytti sangen koomilliselta, yllään huokea nuttu edellisen vuoden muotia ja päässä tulipunainen hattu, joka ei millään ilveellä ota pysyäkseen hänen sileäksi kammatuilla hiuksillaan, vaan heiluu sinne tänne kuin lampaanhäntä — kaikki niin silmiinpistävän moukkamaista, tuon tavallisen pikkukaupunkilaiskaavan mukaan: koreaa, huokeaa ja mautonta. Yhtäkkiä juolahtaa mieleeni: sehän onkin kaupunginvaltuusmies Lütke-vainajan naimisissa oleva vanhin tytär G—stä, rouva Christiansen, jonka mies on karjakauppias ja usein matkoilla Berlinissä. Ja kun hän viimein on istuutunut yksinään erään pöydän ääreen, tulee edeskäypä ja ilmottaa, niinkuin olin edeltäpäin voinut arvata, että yhdentoista jälkeen ei yksinäisille naisille anneta mitään. Hän tietysti sävähtää tulipunaiseksi ja nousee paikalla ylös, ja selvästi voi nähdä että hän seisoessaan siinä uteliasten ja hymyileväin katseiden esineenä mieluimmin tahtoisi vaipua häpeästä maan sisään. Silloin minä tunsin sääliä sydämessäni häntä kohtaan, nousin ylös ja menin pyytämään häntä meidän pöytäämme.

»Te ette tunne minua, rouva Christiansen? Minä olen samasta kaupungista
— Thymian Gotteball G—stä».

»Ai, neiti Gotteball», äännähti hän helpotuksesta huokaisten, tuli mukanani ja minä esittelin juhlallisesti: lakitieteen tohtori Fernror, herra insinööri Schulze (miehessä ei tietysti hajuakaan insinööristä), rouva se ja se, neiti se ja se… Ja kun rouva Christiansen näki kaikki nuo hienot herrat kiiltonahkasaappaineen ja silintereineen, ja nuo vielä hienommat naiset, aukenivat hänen silmänsä vallan pyöreiksi, ja kun hän sitten katseli tarkemmin minua ja huomasi jalokivet sormissani ja käsivarsissani, niin hän kerrassaan tyhmistyi.

»G—ssä ne kertovat, että Teidän asianne eivät muka olisi oikein hyvin, mutta nythän minä näenkin sen olevan pelkkää jaaritusta», puhkesi hän vihdoin puhumaan.

»Niinkuin näette, minä elän loistavasti», vastasin hymyillen. Keskustelumme sujui hyvin. Minua huvitti esiintyä hienona suuren maailman naisena tuolle vähäpätöiselle porvarisrouvalle kotikaupungistani. Pian olinkin hänet kokonaan lumonnut. Isästäni en tietysti tehnyt hänelle mitään kysymyksiä, mutta muuten sain tietää tuon nurkkakunnan pienimmätkin asiat. Friedrich näytteli koko ajan mitä kohteliaimman kavaljeerin osaa, puhutteli vierastamme kaikilla mahdollisilla korunimillä aina »armollisimpaan rouvaan» ja »Teidän armoonne» asti. Pikku rouva nauroi mielissään, mutta kävi lopulta levottomaksi, kun hänen miestään ei alkanut kuulua. Heidän oli näet ollut määrä kohdata toisensa siellä, kello yksitoista, mutta ei vielä kahdentoistakaan aikana hän tullut. Ukko oli kai sortunut syrjäteille; kun nuo metsäkyläläiset joskus pääsevät Berliniin, niin he elävät kuin hurjat. Kello puoli yksi nousi rouva ylös, me teimme tietysti hänelle seuraa ja Friedrich tarjoutui saattamaan hänen armoansa hotelliin. Ylpeänä läksi »armo» kävelemään tuon hienon herran käsikynkässä pois. No, sillä on kai nyt kertomista, kunhan kotiin pääsee!

Minun elämässäni tapahtuu pian suuri muutos. Tätä nykyistä elintapaani en jaksa enää pitemmältä kestää, en! Monina unettomina öinä olen heittelehtinyt vuoteessani ja miettinyt miettimästä päästyänikin, mitä olisi tehtävä, ja lopuksi olen päässyt tähän tulokseen: minä teen niinkuin niin monet muutkin, menen naimisiin Casimirin kanssa ja perustan vieraskodin, hienon, kunniallisen laitoksen, ja sanon hyvästi nykyiselle elämälleni. Olen neuvotellut tohtorin kanssa ja hän hyväksyi minun päätökseni muuten, tuon naimisjutun suhteen hän vaan oli ensin hyvin epäileväinen, mutta kun selitin hänelle, miten asemani rouvana olisi paljon selvempi ja varmempi ja että Osdorffista minun kaikissa tapauksissa olisi huoli pidettävä, myöntyi hän viimein, ja me sovimme siitä, että minä vuokraan suuren huoneuston kaupungin länsiosasta ja otan Markiewiczilta vuokralle tai vähitellen maksettavaksi hienot huonekalut. Vuokran maksusta menee tohtori takuuseen, minä myön jalokiveni ja muut arvoesineeni, joten saan pienen pääoman alkuun päästäkseni.

Osdorffin kanssa minulla oli vielä vimmattu taistelu. Kun ilmotin hänelle, että me menemme naimisiin, sanoi hän sen olevan mahdotonta, hän ei missään tapauksessa siihen suostuisi. Minä ihan ällistyin, luulin tietysti siveellisyyden puuskan häntä kohdanneen ja kysyin pilkallisesti, mikä hänen mielestään oli oikeastaan yhteiskunnallinen erotus yleisen naisen ja hänen elättämänsä miehen välillä. Sitä hän ei tietysti taas käsitä, ja nyt minä yhtäkkiä ymmärrän koko jutun. Herra kreivi molempine f:ineen ei tietysti voi naida pelkkää Gotteballia. Ensin minua nauratti ja tahdoin lyödä leikiksi koko asian, mutta kun huomasin että se oli hänen puoleltaan täyttä totta, silloin sisuni kuohahti ja minä sanoin hänelle totuuden. Tuommoinen kurja raukka! Senkin syöpäläinen! Elätättää itseään minulla ja juo minun rahani eikä hyödytä minua senkään vertaa kuin bernhardilaiskoira, jonka uskollisuuteen ainakin voisin luottaa. On laiska ja tyhmä kuin krokodiili, ja tuommoinen roisto, tuommoinen vetelehtijä, loiseläjä tässä vielä aatelisarvollaan kopeilee ja pitää itseään liian hyvänä meikäläiselle. Minä vimmastuin niin, että sieppasin kahvelin hänen kädestään — olimme juuri illallispöydässä — kävin häneen käsiksi, vein ulos ja käskin mennä täysveristen sukulaistensa luo Behrenstrasselle heidän elätettäväkseen ja pysyä vastedes poissa minun näkyvistäni. Lukitsin oven hänen jälkeensä, ja hän meni haukkuen portaita alas ja huudellen että hän ei mene, hän ei mene. Sitten annoin emännälle määräyksen, ettei hän saanut millään ehdolla laskea Osdorffia kamariinsa, koska minä olin ajanut hänet ulos. Emännän mielestä se oli minulta viisaasti tehty, jokainen järkevä ihminen oli ihmetellyt, että minä olin niin kauan voinut kärsiä tuota ruojaa. Myöhään yöllä tuli hän päissään kotiin ja kiljui kuin peto, kun ei päässyt kamariinsa, mutta minä annoin hänen raivota ja viimein hän vaikeni. Kuuden aikaan aamusella katsoin ulos. Siellä makasi mies pitkänään oven takana, paita vaan päällä, ja kuorsasi. Viskasin pesukannullisen vettä hänen niskaansa, lähetin sänkyyn enkä antanut koko päivänä ruokaa. Illalla oli hän jo pehmeä, pyysi anteeksi ja sanoi myöntyvänsä kaikkeen. Annoin hänelle neljäkymmentä pfennigiä illallista varten, ja saatuaan olla vielä pari päivää yhtä tiukalla, hän itse rukoili, että menisimme naimisiin. Silloin menimme siviilivirastoon ja tammikuussa on häät.

Eilen oli tohtori taas täällä, me puhuimme kaikki asiat valmiiksi ja etsimme nyt sopivia huoneita. Schellingstrassella on saatavana hauska, kymmenen huoneen lokaali kolmesta tuhannesta markasta, luultavasti otamme sen. Tohtori sanoo olevansa iloinen, kun minä saan oman kodin, jossa hänkin voi sitten viettää jonkun iltahetken silloin tällöin. Kahdenkesken ollessamme minä sanon häntä Juliukseksi. Minä rakastan häntä niin… tahtoisin olla hänen vaimonsa. — Mikä päähänpisto! Tähtiä saa katsella vain, niitä ei voi pyytää itselleen — —

»Kreivitär Thymian Osdorff! Miltä se sinusta kuulostaa?» kysyin tänä aamuna tohtorilta, koettaessani peilin edessä uutta, hienoa aamunuttuani.

»Hyvältä ja sopivalta», vastasi hän hymyillen, »minusta nähden voisi olla vaikka ruhtinatar. Ainakaan ei tuntuisi kenellekään vaikealta kutsua sinua 'Teidän korkeudeksenne'.»

»Kaunis korkeus», sanoin minä, ja kumpikin nauroimme. Tietysti en minä ajattelekkaan tuota arvonimeä omistaa. Noista kuuluisista kahdesta f:stäkin olen luovuttanut pois toisen ja olen vaan yksinkertaisesti rouva Thymian Osdorf. Meiltä on ilmotuksia useissa lehdissä ja neljään huoneeseen olen saanut jo asukkaita, mutta niitä täytyy tulla tietysti enemmän, jos mieli saada yritys kannattamaan. Toistaiseksi maksaa tohtori vuokran, mutta minä toivon myöhemmin vielä voivani suorittaa yksin kaikki. Kalliiksi se kaikki tulee, huonekalujen vuokrakin vetää sangen paljon rahaa, ja palvelijoita täytyy pitää kaksi, kyökkipiika ja sisäkkö. Aioin tulla ensin toimeen vaan kyökkipalvelijalla, mutta se ei käynyt laatuun, herrasväet vaativat niin paljon palvelusta.

Minä olen mielestäni kuin vapahdettu. Kiusattu sieluni on päässyt lepoon. Usein olen oikein iloinen ja laulelen itsekseni, jota en ole tehnyt sitten lapsuusvuosieni. Haudallani kukkivat parhaillaan lumikellot. Siellä käyn usein. Pianotehtailija-rouva käy myöskin yhä siellä ja hän pyytää aina hartaammin, että vihdoinkin kävisin hänen luonaan, hän näyttää minusta pitävän. Menenkin sinne vielä kerran. Tämä tuntuu autuaalliselta, kun saa olla taas oikea ihminen ja uskaltaa semmoisena esiintyä. Ainoa huoleni on, että Casimir voisi unohtaa roolinsa. Minä olen tehnyt hänen kanssaan paljon työtä, koettanut saada häntä ymmärtämään, että me naimisemme ja muuttomme kautta olemme siirtyneet uuteen elämään, ja että hänen ei tarvitse tehdä mitään, minä en vaadi muuta kuin että hän käyttäytyy siivosti, ei juo itseään humalaan ja ennen kaikkea pysyy jyrkästi erillään niistä piireistä, joissa tähän saakka olemme liikkuneet. Saa hän tietysti iltaisin juoda seidelinsä jossain kunnollisessa ravintolassa, pääsee teatteriin ja saa tehdä ylimalkaan mitä tahtoo, vaan ei seurustella tähänastisten toveriensa kanssa. Olen koettanut vedota myöskin hänen sääty-ylpeyteensä ja huomauttanut, ettei hänen nyt enää tarvitse pelätä sukulaisiaan ja karttaa heidän läheisyyttään, me kun olemme nyt kunniallisia ihmisiä ja ansaitsemme rehellisellä työllä leipämme eikä meillä ole enää mitään syytä hävetä ketään. Olisi erinomaisen hyvä, jos Casimirilla olisi jotain säännöllistä työtä, minä vaan en ymmärrä, mitä hän voisi tehdä. Nyt hän vetelehtii laiskana koko pitkän päivän, nukkuu kello yhteentoista, syö aamiaisen sängyssä, pukeutuu kaksi tuntia, puhdistaa kynsiään yhden tunnin, syö, käy kävelemässä, loikoo sohvalla. Ainoa hyöty, mikä minulla hänestä on, on se että hän kähertää tukkani. Sen hän tekee hyvin taitavasti ja aistikkaasti. Kun ei minun vaan tarvitsisi aina pelätä, että hän joskus tapaa entisiä tovereitaan ja ilmaisee asuntomme heille. Silloin olisi koko seurakunta pian täällä ja minä saisin pistää pillit pussiin, mitä pikemmin sitä parempi.

Tohtori luki eilen minun päiväkirjaani ja sanoi minulla olevan huomattavat kirjailijalahjat. Se oli niin sujuvasti kirjotettu ja helppoa lukea, hän sanoi. Voipi olla, minähän olen jo niin tottunut tähän muistoonpanojeni merkitsemiseen, että se tuottaa minulle aina iloa, kun ilmestyy jotain kirjotettavaa. Sitä vaan toivon, että kerrankin saisin merkitä muistoon jotain oikein hyvää. Tällä hetkellä minulla kyllä ei ole syytä valituksiin. Huoneeni ovat vuokrattuina kaikki, paitsi yhtä ainutta, mutta ensi kuun alusta tulevat taas melkein kaikki tyhjiksi, kun ihmiset lähtevät pois. Minä tietysti en pääse minnekkään. Jos vaan yksikin huone seisoo pari kuukautta tyhjänä, tekee se minulle tuntuvan tappion. Nykyään minä käyn usein Schlachtenseessä rouva X:n luona, jonka opin hautuumaalla tuntemaan. Hänellä on pieni huvila, jossa hän asuu aivan yksin ja on senvuoksi aina hyvin iloinen minun tulostani. Kävisin siellä mielelläni vielä useamminkin, mutta minua vaivaa aina hänen luonaan jonkinlainen ujous, en voi olla aivan vapaasti, tulee mieleen tämäntapaisia ajatuksia: tämä siveä poroporvarin leski varmaan ajaisi sinut paikalla ulos ja savustaisi huoneensa sinun mentyäsi, jos hän voisi aavistaa, kuka hänen vieraansa oikeastaan on. Hän on erinomaisen ystävällinen minulle, ja luulenpa että voisin vipata häneltä ja hän antaisi niin paljon kuin vaan pyytäisin, mutta sitä en tietysti tee koskaan.

Nykyään minulla on vuokralaisina miellyttävä venäläinen aviopari, ranskalainen ja espanjalainen herra, kaksi sisarusta Magdeburgista ja tanskalainen neiti, siis kokonainen pieni kansainvälinen seura. Päivällisensä syövät kaikki täällä ja illalliset myös osaksi. Usein saan olla tulkkina vierasteni kesken, joka on toisinaan hyvinkin huvittavaa. Kaikki pitävät olostaan minun luonani ja kunnioittavat minua suuresti, ja olen varma siitä, ettei yksikään heistä uskoisi, jos saisivat kuulla kerrottavan, mikä minä olen ennen ollut. Mutta Casimiria he katsovat säälien ja ihmetellen, ja yksi herroista sanoi pari päivää sitten minulle suoraan, etteivät he voineet kukaan käsittää, miten niin viisas nainen kuin minä oli voinut yhtyä tuommoiseen mieheen. Oi, jos he tietäisivät… Minulla on nyt suuri huoli huoneistani, että saisin ne ensimäiseen päivään mennessä taas vuokratuiksi.

On ilta ja olen yksin. Tekee mieleni kirjottaa. Herra jumala näitä huolia! Viidentenätoista on maksettava huonekalujen vuokra ja minulla ei ole vielä penniäkään. Tohtori on perheineen rannikolla, kirjottaa en uskalla hänelle enkä muuten tahtoisikaan häntä vaivata, kun hän jo ilmankin antaa minulle enemmän kuin hänen oikeastaan sopisi. Minulla ei ole kuin neljä huonetta vuokrattuna ja opettajattaren olen ottanut kahdeksastakymmenestä markasta kuukaudessa, joka tuottaa minulle tappiota, jollei ole niin paljon muita vuokralaisia, että tulot heistä riittävät sen korvaamaan. Jokapäiväiset menot, palvelijain palkat, kaasulaskut ja kaikki sen semmoiset panevat pään ihan pyörälle, enkä uskokkaan enää, että tätä liikettä voin kauan pitää pystyssä. Kaiken muun lisäisi vielä eräs pariskunta, joka oli asunut täällä kaksi kuukautta, kaikessa hiljaisuudessa hävisi pois ja jätti maksamatta koko laskunsa, kolmesataa seitsemäntoista markkaa kahdeksankymmentä pfennigiä. Epäilemättä tämä yritys kannattaisi, jos minulla olisi älykäs kelpo mies vieressäni auttamassa. Mutta Casimir vaan tyhmenee ja rappeutuu päivä päivältä. Äskettäin hän oli sairaana, lääkäri sanoo hänessä olevan pahan sydänvian. Hän ehkä pian kuolee. Ei meidän pidä sitä toivoa, mutta Jumala suokoon! Sitä on todellakin mahdoton ymmärtää, mitä varten tuommoisen ihmisen pitää elää. Välistä hän saa päähänsä olla pukeumatta, riisuu pois alusvaatteetkin eikä hyvällä eikä pahalla saa häntä silloin ottamaan paitaakaan päälleen. Minulla ei ole muuta neuvoa kuin lukita hänet huoneeseensa, sillä muuten olisi kaikki hukassa. Hän alkaa muutenkin käydä epämukavaksi ja vastenmieliseksi; ellen anna hänelle riittävästi taskurahaa, hän lainaa minun nimeeni ja olipa hän äskettäin koettanut varkain pantata lusikoita, mutta ei ollut tietysti saanut niillä mitään, ne kun ovat vaan alpakkahopeaa. Jos minä häntä nuhtelen, niin hän rupee hävyttömäksi. Oh, kyllä tässä on kestämistä!

Minä ikävöitsen tohtoriani. Hänen läsnäolonsa antaa minulle rohkeutta, elämänhalua ja luottamusta itseeni. Nyt on mieleni synkkä ja toivoton.

Nyt on Casimir tehnyt sen, mitä olin aina hänestä pelännyt. Se ihminen on minun kova kohtaloni. Minä tiesin sen, että jotain siitä piti tulla. Jo viikkokausia hän on elänyt siveettömästi, juonut itsensä humalaan ja tullut vasta myöhään yöllä kotiin, mutta en ole saanut selville, missä hän on vetelehtinyt. Viime sunnuntaina olin kutsuttuna rouva X:n syntymäpäiville Schlachtenseehen ja olin maininnut lähteissäni, etten tulisi kotiin luultavasti ennen kymmentä. Jospa en olisi mennytkään, minulla oli ikäänkuin jonkinlainen aavistus edeltäpäin, että jotain tulisi tapahtumaan. En saanut sentähden koko iltana oikeaa rauhaa ja jollei tuo vanha rouva olisi niin hartaasti pyytänyt minua jäämään illalliselle, olisin jo seitsemän aikaan palannut kotiin. Kun siis neljänneksen yli kymmenen tulen asuntooni, kiiruhtaa palvelustyttö hämmästyneen näköisenä minua vastaan ja ilmottaa että herralla on vieras, joku nainen, hän on keittänyt heille kahvia ja myöhemmin olivat käskeneet hänen tuoda viiniä ja ruokaa, ja nainen on vielä siellä… Mieli täynnä pahoja aavistuksia käyn sisään, ruokasalissa ei ole ketään, mutta minun makuuhuoneeni ovi on lukossa. Silloin tiedän miten asiat ovat, ja meluttuani kauan aikaa oven takana ja uhattuani hakea poliisin he vihdoin avasivat. Siellä makasi nainen alastonna minun sängyssäni ja tupakoi, Casimir hoiperteli kylpyviitassa ympäri huonetta ja oli niin päissään, että tuskin kieli suussa kääntyi. Nainen päästi vain ivanaurun, kun minä tyynesti ja varmasti käskin hänen nousta ja mennä matkaansa, ja sanoi olevansa nyt Osdorffin vieraskodin asukas ja herra Osdorffin maksavan hänen puolestaan. Minä tiesin kokemuksesta, ettei tuommoisia vastaan auta muu kuin väkivalta, kutsuin tytön avukseni, niin kiusallista kuin se olikin, ja yhdessä kiskoimme hänet sängystä, ja kun uhkasin heittää hänet eevanpuvussaan portaita alas, katsoi hän edullisemmaksi viskata kiireimmiten vaatteet päällensä ja poistua kauheasti kiroillen ja haukkuen, jossa toimessa Casimir häntä uskollisesti auttoi ja huusi tytön läsnäollessa, etten minä ollut yhtään parempi, päinvastoin, — — voi, se oli hirveää tulla sillä tavalla paljastetuksi palvelustytön edessä, olisin voinut tappaa siihen paikkaan koko miehen. En muista milloinkaan ennen tuota naista nähneeni, mutta jälistäpäin sain tietää hänen asuntonsa ja että Casimir on jo kauan seurustellut hänen kanssaan, ja silloin tiesin myös, että meidän kohtalomme oli päätetty. Ja niin se olikin.

Paria päivää myöhemmin soi ovikello. Joku hieno herra haluaa tavata minua. Palvelustyttö vie hänet saliin ja kutsuu minua. Luullen siellä olevan jonkun asunnon tarvitsijan, astun sisään ja — edessäni seisoo »itara Friedrich». Hän oli jo ottanut muutaman ryypyn, tahtoi syleillä minua ja vakuutti surreensa melkein kuoliaaksi itsensä, kun minä olin hävinnyt niinkuin kaste maan päältä j.n.e. ja kaikki ystävät ja toverit muka ikävöivät minua j.n.e. Minä unohdin sillä kertaa kaikki viisauden ja varovaisuuden vaatimukset, pyysin saada pysyä erillään hänen tuttavuudestaan ja huomautin hänelle missä ovi oli. Sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Se oli ajattelematonta. Heti hänen mentyään ulos olin selvillä siitä, mikä minua odotti. Aivan oikein, kolmantena iltana sen jälkeen tulee Casimir kotiin mukanaan yksi mies ja kaksi tyttöä. He asettuivat ruokasaliin ja vaativat illallista. Tällä kertaa koetin olla viisaampi ja annoin heille kaikkea mitä tahtoivat. Illan kuluessa tuli heidän seuraansa kymmenen henkeä lisää ja silloin alkoi hurjat juomingit, he kävelivät pitkin tuoleja ja pöytiä ja pitivät semmoista helvetillistä meteliä, että kaikki vuokralaiseni juoksivat kauhistuneina tiedustelemaan, mitä oli tekeillä. Minä en tiennyt mitä tehdä, ja hädissäni lähetin hakemaan tohtoria, joka heti tulikin, mutta ei hänkään tiennyt mitään neuvoa, vaan tahtoi ilmottaa asian poliisille. Siihen minä taas en suostunut, kun muistin miten nuo olivat kerran pelastaneet minut itseni poliisin kynsistä, ja tiesin ettei ole hyvä saada noita ihmisiä verivihollisikseen. Tohtori jäi luokseni siksi kun he viimein — kuuden ajoissa aamulla — menivät pois.

Huone oli kamalan näköinen. Minun hienolla matollani lainehti punssi ja olut, tuolien nahkapäällykset oli rikki poljettu ja liattu, paljon esineitä oli särjetty. Kaikki tuo täytyy minun nyt korvata Markiewiczille; ennestään olen hänelle velkaa jo kolmesataa markkaa. Minä olen joutunut velkaan niin monelle ihmiselle, että se oikein hirvittää, ennen en ollut tiennyt koskaan veloista mitään. Meillä on ollut tämä huoneusto nyt yhdeksän kuukautta, ja tänä lyhyenä aikana olen saanut myödä kaikki arvoesineeni ja uponnut velkoihin niin, etten ymmärrä miten niistä pääsen selviytymään.

Tammikuun 1 päivänä muutamme pienempään huoneustoon Potsdamerstrasselle. Julius on järjestänyt kaikki minulle. Kävi mahdottomaksi jäädä edelleen entiseen paikkaan, varsinkin sen jälkeen kun Casimir teki viimeisen kepposensa. Hän ja jotkut muut olivat eräänä iltana, kun minä olin muutamien vuokralaisteni kanssa teatterissa, hilanneet takaportin kautta ulos joukon huonekaluja, juuri sen verran kuin tarvitaan yhden huoneen kalustamiseen, ja sen koommin en ole niistä mitään kuullut. Hän on tietysti kuljettanut ne nartulleen. Periaatteesta minä en käänny poliisin puoleen, eikä se olisi toisekseen mitään hyödyttänytkään, takaisin en kuitenkaan olisi mitään saanut. Minä en siis voinut pitää enää kauempaa tätä suurta huoneustoa, enkä olisi muutenkaan voinut jäädä tähän taloon asumaan, kun palvelustytöt eivät tietysti ole voineet pitää suutaan kiinni, ja talon kaikki muut asukkaat ovat ruvenneet minuun kierosti katsomaan. Tuon suuren juomingin jälkeen ilmottivat kaikki luonani asuvat naiset muuttavansa pois, ja talon isäntä, jolta pyysin vapautusta vuokrasopimuksen täyttämisestä, kirjotti minulle, että sitä parempi mitä pikemmin hän minusta pääsee. Markiewiczin kanssa on Julius sopinut siten, että hän korvaa mitä huonekaluista on hävinnyt tai vahingoittunut, loput annetaan takaisin. Nyt minä otan huonekaluni vähitellen maksettavaksi. Meillä tulee olemaan siellä uudessa paikassa viisi huonetta, joista neljä vuokraan pois. Casimir ei ole juuri milloinkaan kotona, välistä hän on poissa viikonkin yhtä mittaa, enkä minä tiedä yhtään, missä hän on ja mitä tekee, mutta en siitä välitäkkään, olen vaan iloinen, kun ei tarvitse häntä nähdä.

Tällä kertaa minulla oli onni matkassani, uudessa asunnossa sain kaikki huoneet heti vuokratuiksi. Paljon kolikoita ei siitä tosin heltiä, täytyy välttämättä hankkia itselleni sivutuloja. Aion yrittää taas antaa kieliopetusta. Helpolta ei tämä tunnu, mutta tahdon koettaa sittenkin. Tahdon elättää itseni kunniallisella tavalla. Entisessä asunnossa herrat viime aikoina rupesivat minua liiaksi lähentelemään, mutta minä tein jyrkästi lopun heidän yrityksistään. Se vaikuttaa minuun vastenmielisesti. Minulla on tohtorini, häneen minä tyydyn, hänelle koko sydämeni kuuluu. Hän on niin hyvä, aivan liian hyvä minulle. Casimir on taas sairas. Sairaana ollessaan hän pysyy kotona, muuten ei.

Ei ole minulla onnea. Jos joskus olen mielestäni päässyt jotenkin siihen paikkaan, johon olin yrittänyt, samassa jo tulee uusi onnettomuus, joka työntää minut takaisin. Casimir tuli neljätoista päivää sitten yhtäkkiä kauheasti kipeäksi, ensin turposi ylähuuli, sitten koko kasvot ja hän kävi niin hirveän näköiseksi, että täytyi pitää hänet piilossa kaikilta ihmisiltä. Kutsuttiin lääkäri häntä tutkimaan, ja hän sai pian asian selville: tuo vaivainen on hankkinut itselleen kuppataudin. Antaessaan hänelle elohopearuiskutusta sattui lääkäri katkaisemaan ruiskunsa kärjen, ja hän huusi ja ähkyi koko yön tuskissaan. Me olemme erotettuina toisistamme, hän makaa palvelustytön huoneessa ja tyttö nukkuu minun kanssani. Pelkään kovasti tartuntaa. Minun tohtorini ei luule hänen elävän kauan sydänvikoineen ja heikkoine ruumiinrakennuksineen. Maailma on tosin niin suuri, että me kaikki siihen hyvin sovimme, ja minä mielelläni suon jokaiselle määrätyn osansa elämästä, mutta Casimirista ei olisi mitään vahinkoa, vaikka hän kuolisikin. Minulla on nyt alituinen kiusa hänen tovereistaan, joita juoksee täällä pitkin päivää häntä katsomassa. Haluaisin tietää, mikä merkitys hänellä on oikeastaan ollut heidän joukossaan, kun niin hyvin tiedän, että hän ei kelpaa mihinkään toimeen. Pelkään heidän käyttäneen häntä semmoisiin tehtäviin, joihin ei kukaan muu ole ryhtynyt. Mutta minulle se on samantekevä. Jos olisin rikkaampi, lähettäisin hänet johonkin parantolaan, sillä täällä hän on minulle raskaana taakkana.

Surua ja huolia vaan. Nykyiset vuokralaiseni syövät kaikki ulkona, ja jos he jolloinkulloin syövätkin jonkun aterian kotona, maksavat he niin vähän, ettei siitä jää minulle voittoa yhtään. Kaikkiaan hyödyn vuokralaisistani juuri niin paljon kuin tarvitsen huonekalujen hinnan suorittamiseen. Tohtori maksaa yhä vielä minun koko hyyryni, joka ei ole minulle mitään hauskaa, kun tiedän hänen kuluttaneen minun tähteni rahojaan enemmän kuin hän oikeastaan voisi. Mutta minkä sille mahtaa, täytyyhän sitä elää. On hirveästi masentavaa herätä aina joka aamu samoihin huoliin, jotka illalla ovat viimeisinä ajatuksissa. Kohta minulla ei ole mitä voin päälleni panna. En osaa ensinkään käyttää enää yksinkertaisia ja huokeita pukuja. Kaksi oppilasta minulla on nyt, muuan nuori vapaaehtoinen ja ylioppilas; markka tunnilta, ei lyö leiville sekään. Toisinaan ajattelen: Thymian, elä ole tyhmä. Kaunis, älykäs nainen kyllä löytää vielä satamarkkasia kadulta. Yksi kerta ei mitään merkitse. Pane silmät kiinni vaan ja pure hampaat yhteen, ja ykskaks on pari seteliä ansaittu, ja sillä sinä elät taas pitkän aikaa eteenpäin. Minä en tahtoisi palata tuohon hirveään elämään takaisin, mutta vahvasti houkuttelee minua ajatus saada sillä tavalla vähän huojennetuksi näitä siunattuja toimeentulon huolia, jotka kiusaavat minua yöt ja päivät.

Niin se sitten käypi. Minä en tahtonut ja siinä sitä sittenkin ollaan. Siitä asti kun kävin tapaamassa Mimiä ravintolassa. Hän tarjoilee yhä vielä samppanjaa ja on jonkun verran pöhöttynyt paljosta ryypiskelemisestä. Muuten hänellä on nyt ystävätär, eräs rikas vanhapiika Moabitissa. Hän sanoo rakastavansa naisia enemmän kuin miehiä. Miehiin niin pian kyllästyy. Uskon sen kyllä hänestä, hän onkin itse puoleksi mies. Join siellä pari lasia saadakseni enemmän rohkeutta ja otin kiinni kauniin miehen, joka vei minut erinomaisen hienoon poikamiehenasuntoonsa. D. on hänen nimensä ja hän mieltyi minuun niin, että tarjosi heti vakinaista paikkaa. Minä en kuitenkaan tahtonut suostua, koska tämä piti olla vain poikkeustapaus. Mutta nuo viisikymmentä markkaa olivat jo seuraavana päivänä lopussa, ja silloin ei ollut muuta neuvoa kuin lähde taas. Elämä on jatkuvaa taistelua, jossa tapetaan päiviä toinen toisensa perään, tapetut jäävät taaksemme ja häviävät olemattomiin, mutta eteemme kohoaa yhä uusia ja uusia, eikä milloinkaan saa loppumaan taistelua tätä tuhatpäistä hydraa vastaan.

Eräänä iltana olin Nixin kanssa Apolloteatterissa. Meillä oli sijat vierasaitiossa ja minua vähän hävetti istua hänen vieressään, kun hän esiintyi kaikessa jalokiviensä loistossa ja minulla ei ollut enää minkäännäköisiä koristeita. Hän olikin tietysti niin erinomaisen hienotunteinen, että huomautti heti siitä ja rypisti pahasti nenäänsä, kun sanoin menettäneeni kaikki vuokrahommissani. »Minä olen ajatellut, että tohtori W. ylläpitää sinua», sanoi hän. Selitin hänelle, kuinka asianlaita oikeastaan on. »No niin, voinhan sen hyvin uskoa, tuon vanhan kitupiikin olen minäkin oppinut tuntemaan», vastasi hän ja kertoi puolitoista vuotta sitten kysyneensä häneltä neuvoa hermotaudissa, hän kun on spesialisti sillä alalla, ja se maksoi kaksikymmentä markkaa. Tohtori oli pitänyt hänet luonaan sen illan, ja Nix on myös tunnettu määrätyistä taksoistaan, viittäkymmentä markkaa vähemmällä ei hän ota ketään vastaan. Hänen lähtiessään vähensi tohtori kuitenkin nuo kaksikymmentä markkaa pois ja maksoi hänelle vain kolmekymmentä, josta Nix on yhä vieläkin äkeissään.

Itse paholainen lienee ollut sinä iltana liikkeellä peliään pitämässä; kun kahden näytöksen välillä hiukkasen pistäymme ulos kävelemään, tulee tohtori meitä vastaan. Kirottu sattuma, että hänen pitikin juuri sinä iltana tulla rouvineen Apolloteatteriin. Hän katsoi minuun kummastuneena ja minä tiesin samassa, että hän nähdessään minut Nixin seurassa arvaa koko jutun. Olisin kuitenkin odottanut, että hän olisi tullut vaatimaan minulta selitystä, mutta hän pysyi yksinkertaisesti poissa ja lähetti ensimäisenä päivänä hyyrynkin postissa. Se vaikutti minuun äärettömän kiusallisesti, kun häntä kuitenkin niin sydämestäni rakastan, enkä milloinkaan olisi antanut toisen miehen koskea itseeni, jollei hätä olisi pakottanut. Kiukussani lähetin rahat hänelle takaisin, nähköön hän että meikäläiselläkin on ylpeytensä. Mutta kun hyyry täytyi sittenkin maksaa, kirjotin D:lle ja pyysin rendezvous'ta. Hän tuli, minä valitin hänelle surujani ja hän oli heti valmis maksamaan minun vuokrani, oli hyvin iloinen ja sanoi etsineensä minua jo kaikkialta. Täten on D. tullut ystäväkseni ja astunut tohtorin sijalle, ja se onkin oikeastaan edullisempaa minulle, sillä hän käyttäytyy kovin hienosti, mutta tohtoria kuitenkin yhä vielä ikävöin. Sydämeni alkaa aina ankarasti sykkiä, kun vaan kuulen ovikellon kilahduksen, ja pettymyksen tunne valtaa minut, kun se onkin joku muu henkilö.

D. läksi juuri pois. Hänet oli kutsuttu johonkin perheeseen, jossa hänen täytyi muodon vuoksi ainakin näyttäytyä. En osaa vielä nukkua ja otin sentähden päiväkirjani esille, pitkästä aikaa taas jotain siihen kirjottaakseni. Viimeiset muistiinpanot tein huhtikuussa, ja siitä lähtien on moni seikka toiseksi muuttunut. Toukokuun alussa jäi Casimir taas kerran yöksi ulos, ja se teki minut vähän levottomaksi, kun hän muuten viime aikoina, tuon tautinsa saatuaan, on elänyt jokseenkin säännöllisesti. Se minua oli tosin kummastuttanut, että hänellä oli usein rahoja, joskus pari kultakolikkoakin, kun en voinut käsittää, mistä hän niitä oli saanut, mutta niissä piireissä, joissa hän liikkuu, ei panna rahalle suurta arvoa, vaan se menee niinkuin tuleekin, ja siksi en pitänyt mahdottomana, että silloin tällöin joku hyväntahtoisuudessaan tai säälistä pisti hänelle kympin kouraan. En pannut siihen asiaan sen enempää huomiota.

Mutta tuona yönä minulla oli pahoja aavistuksia ja seuraavana aamuna olin saada halvauksen, kun sisään astuu poliisi ja ilmottaa, että Casimir oli vangittu edellisenä iltana, tavattuna törkeästä siveellisyysrikoksesta. No, sille ei mitään tainnut, asia meni laillista menoaan. Casimirin toverit keräsivät kaksituhatta markkaa takuuta varten, mutta oikeus ei siitä huolinut, ja kuutta viikkoa myöhemmin otettiin juttu käsiteltäväksi ja minut haastettiin myöskin todistamaan. Minä kieltäysin antamasta mitään lausuntoa, mutta muuten tuli selvästi ilmi, että hän oli tarjoutunut miesten käytettäväksi, ynnä muita törkeyksiä, ja hänet tuomittiin kuudeksi viikoksi vankeuteen. Se kuuluu olleen sangen lievä tuomio ja perustuneen siihen, että rikollisen puolustaja oli osottanut hänen olevan niin henkisesti tylsän, ettei häntä voinut pitää täysin vastuunalaisena teoistaan.

Seuraavana päivänä oli asia kaikissa sanomalehdissä. Otsakkeena oli »Aste asteelta alaspäin» tai »Hukkaan mennyt elämä», ja sen alla oli luettavana jotenkin näin:

»Lukittujen ovien takana käsitteli rikosoikeus Moabitissa eilen kreivi Casimir Edmund Maria Osdorffia vastaan tehtyä syytöstä siveellisyysrikoksesta. Syytetty on entisen valtiopäivämiehen kreivi Knut Osdorff vainajan neljäs poika; hän on suorittanut kymnaasin kurssin jossain maaseutukaupungissa, ja koetettuaan täällä turhaan oppia jotain säätynsä arvon mukaista tointa hän siirtyi Amerikkaan. Entisen lemmittynsä, eräissä Berlinin piireissä kauneutensa ja miellyttävän käytöksensä vuoksi hyvin tunnetun ja halutun »neidin» toimesta palasi hän Saksaan takaisin, eli sitten jonkun aikaa tämän kanssa vapaassa yhteydessä ja vihdoin nai hänet. Nuori rouva, joka viisaasti kyllä ei huolinut miehensä arvonimestä, vaan kutsuu itseään yksinkertaisesti rouva Osdorfiksi, ei näytä sen jälkeen paljonkaan välittäneen miehestään, koska tuo älyltään ja tahdoltaan heikko olento, jolla ei enää pitkiin aikoihin ole ollut vähintäkään siveellistä ryhtiä, sortui nyt kerrassaan paheiden lokaan. Juttu päättyi syytetyn tuomitsemisella kolmen kuukauden vankeuteen, josta hän saa lukea itselleen hyväksi sen ajan, minkä on ollut tutkintovankilassa.»

Tuomio oli julistettu ja sille ei siis tainnut mitään, ja syytetyn asiamies ilmotti, että olisi ollut turhaa vedota korkeampaan oikeuteen. Mielelläni olisin nyt suonut Casimirin pääsevän vapaaksi, voidakseni valmistaa hänelle tilaisuuden päästä Z——iin, sillä ettei hän voisi kestää tavallista vankeutta, sen kyllä tiesin. Oikeus kuitenkin hylkäsi pyyntömme rangaistusajan lykkäämisestä tuonnemmaksi, karkaamisen pelosta. Minne tuo vaivainen syntinen olisi voinut paeta, sitä minä en käsitä.

Ennen olen usein salaisesti toivonut, että Casimir kuolisi, koska minulla on ollut hänestä niin suuri risti, mutta kaikesta huolimatta koski tämä minuun kovasti, ja kun käydessäni vankilassa häntä katsomassa hän tuli minua vastaan niin surkean laihan ja kurjan näköisenä, silloin katosi viimeinenkin vihankauna sydämestäni ja sääli vain jäi jäljelle. Hän valitti näkevänsä nälkää, kun ei voinut syödä vankilan ruokaa, jonka hän sanoi olevan semmoista, että se rupesi häntä aina ylenannattamaan. Pyysin tirehtööriä lähettämään hänet sairaalaan, koska hän oli noin heikko, mutta siitä ei lähtenyt apua.

Noin kahdeksan päivää Casimirin tuomion jälkeen ilmotti palvelustyttö eräänä aamuna jonkun vanhan herran kysyvän minua. Minä olin juuri kähertäjän käsissä ja hänen täytyi hiukkasen odottaa. Ikäänkuin jonkin vaistomaisen aavistuksen vaikutuksesta otin sukkelasti päälleni valkean aamunuttuni, joka pukee minua erinomaisesti.

Sisään astuessani huomasin heti, että edessäni oli ylhäinen herra. Näin myöskin että hän vähän hätkähti huomatessaan minut. Sitten hän esittäytyi: kreivi Y., Casimirin entinen holhooja. Ajattelin itsekseni, että tuo on nyt tullut sanomaan minulle mitättömälle korkea-aatelisen mielipiteensä, mutta koetin esiintyä hyvin herttaisena, ja se keino ei ole minua milloinkaan pettänyt. Eikä nytkään. Kreivi kertoi, että Osdorffin perhe ei ollut aavistanutkaan Casimirin olevan Saksassa. He olivat pitäneet häntä kuolleena ja tiedustelleet asiaa Saksan konsulivirastojen kautta. Nyt olivat saaneet hämmästyksekseen lukea sanomalehdistä kertomuksen tuosta oikeusjutusta. Casimirin äiti oli kuollut puoli vuotta sitten, mutta sisarukset elivät vielä kaikki ja heille oli tämä asia tietysti äärettömän ikävä. He tahtoivat pitää huolta siitä, että Casimir rangaistusajan päätyttyä pääsisi johonkin hermotautisten parantolaan, ja kysyivät nyt minulta, enkö olisi suostuvainen lailliseen avioeroon.

Minä vastasin: »Kunnioitettava herra kreivi! Osdorffin perheen toivomuksia minä en ota ollenkaan huomioon. Lähetettyään Casimirin Amerikkaan hänen sukulaisensa eivät ole vähääkään välittäneet hänestä, vaikka he tarkoin tiesivät, ettei hän voisi siellä elättää itseään paremmin kuin täälläkään, vaan kuolisi ennen pitkää kurjuuteen. Minä olen häntä armahtanut. Minä olen lähettänyt hänelle matkarahat ja olen kuluneina vuosina pitänyt hänet ruuassa ja vaatteissa ja olen koettanut naimisemme kautta hankkia hänelle ja itselleni mahdollisuutta kunnialliseen toimeentuloon. Kaiken tämän olen tehnyt ystävyydestä Casimiria kohtaan ja muistellen entisiä yhteisiä kouluaikojamme, enkä ole saanut siitä muuta kuin harmia ja kiittämättömyyttä palkakseni. Mutta kun olen sitä näin kauan kestänyt, aion kestää loppuun asti, ja sukulaisten sekaantumista tähän asiaan ei tarvita. Casimir on minun mieheni, minä pidän huolen hänestä ja sillä hyvä.» Niin minä puhuin, kreivi nyykäytti päätään ja sanoi sukulaisten tietysti kiitollisuudella tunnustavan kaikki, mitä olin Casimirin hyväksi tehnyt, mutta arveli tuntuvan minulle itselleni hirveältä olla yhdistettynä tuommoiseen mieheen.

»Minä olen sen osan valinnut ja saan siihen tyytyä», vastasin, »miehestäni minä en missään tapauksessa luovu.»

Kreivi silitti harmaata partaansa — hän on noin puolivälissä viiskymmenlukua, kaunis vanha herra, sinisilmäinen — ja tarkasteli minua tuntijan silmillä, jotenkin sillä tavalla kuin hevosurheilija tarkastaa kilpajuoksijaa; minulla on hieno vainu, tiesin aivan tarkkaan mitä hän ajatteli. Puhelimme siinä toista tuntia, minä selvitin hänelle, miten olin tullut Casimirin tuntemaan, ja kerroin turhista yrityksistäni hankkia toimeentuloni huoneiden vuokraamisella.

»Te olette siis naimisissa ja kuitenkin yksin. Yksinäinen nainen, ilman mitään turvaa elämän taistelussa», lausui kreivi ja kertoi sitten jo vuosikausia olleensa leskenä ja asuvansa yksin, kun ainoa poikansa palveli luutnanttina eräässä posenilaisessa rykmentissä. Mennessään hän lupasi käydä tilaisuuden sattuessa meitä vielä katsomassa, ja minä näin että hänen tunteensa minua kohtaan olivat ystävällisiä ja että — ehkä minun tulevaisuuteni onkin tämän hienon, ylhäisen kavaljeerin käsissä, jos vaan käyttäydyn viisaasti ja taon rautaa niin kauan kuin se on kuumana.

Kotiin tultuaan Casimir meni heti sänkyyn. Hän huononi päivä päivältä ja lopuksi hän ei kyennyt enää omin voimin nousemaan istualleen sängyssään eikä millään tavalla itseään auttamaan. Minulla oli hänestä niin sanomattoman paljon vaivaa, että lopultakin rupesin vakavasti harkitsemaan, eikö sittenkin olisi paras suostua hänen sukulaistensa tarjoukseen, sillä hänen hoitamisensa alkoi käydä yli voimaini enkä minä missään tapauksessa olisi sitä kauan kestänyt. Muuten hänen ystävänsä ja ystävättärensä eivät häntä suinkaan unohtaneet, jonka tässä heidän kunniakseen mainitsen. Tokko porvarillisissa piireissä tavataan ystävysten ja ammattitoverien kesken niin paljon rakkautta ja uhrautuvaisuutta, se jääköön sillensä. Mitä ikänä hän halusi, he hankkivat, kokonaisia koreja samppanjaa ja etelän viinejä, kalleimpia hedelmiä ja kaikenlaisia vahvistavia aineita. Tuskin milloinkaan kukaan heistä tuli tyhjin käsin. Ja silloin kun hän oli huonoimmillaan, syyskuun alkupuolella, ja me emme voineet jättää häntä öillä yksin, tulivat he vuorotellen valvomaan hänen luonaan, enkä ole kuullut yhtään ainoata sopimatonta enkä raakaa sanaa Casimirin sairasvuoteen vieressä. Päinvastoin! Sinä aikana näin, että ruumistenkin joukossa on ihmisiä, hellätunteisia ja lähimäistään rakastavia ihmisiä. Muutamia heistä pääsin tuona synkkänä aikana lähemmäksi kuin ennen. Niinpä esimerkiksi »valkeaa Dorista», joka on tarjoilijana eräässä yökahvilassa Friedrichstrassella ja jonka en ollut luullut enää osaavan lausua yhtään ainoata säädyllistä sanaa. Yhdessä istuessamme iltaisin hän kertoi minulle elämäntarinansa. Hänen äitinsä oli joutunut parituksesta kuritushuoneeseen ja myöhemmin ojennuslaitokseen. Isä oli juomari, ja tyttö kasvatettiin veljineen työtalossa. Kun hän sitten muutti isänsä luo, täytyi hänen sieltä pian paeta, kun oma isä ja oma veli tahtoivat väkisin maata hänet. Taivasten luoja sitä kurjuutta, mitä tuo raukka on saanut kärsiä! Minä olen aina tavannut rikkaita, ainakin varakkaita herroja, jotka ovat minua säädyllisesti kohdelleet, mutta hän, jossa ei ole muuta vetovoimaa kuin omituinen, melkein lumivalkea tukkansa, hän saa tyytyä siihen mitä tarjotaan, eikä silloin tarvitse ihmetellä, minkätähden hän on niin hirveästi raaistunut. Mutta että hänen sielustaan sittenkin löytyy hyviä ominaisuuksia, uskollisuutta ja alttiutta, sen tulin tuona aikana kokemaan.

Casimir pysyi hengissä marraskuun loppuun, mutta silloin kävi hän eräänä yönä niin huonoksi, että täytyi hakea lääkäri, joka antoi hänelle kamferttiruiskutuksen, mutta ei mikään enää auttanut, puoli kuusi aamulla oli kaikki lopussa.

Kreivi, joka oli pitänyt sanansa ja kävi meillä silloin tällöin, antoi minulle heti seitsemänsataa markkaa hautajaisia varten. Niillä maksoin kirstun ja haudan sekä muut tarpeet. Ne olivat suuret hautajaiset, koko Berlinin puolimaailma ja kaikki mitä siihen kuuluu oli mukana. Asuntoni tuli tulvilleen kukkasia, niiden joukossa harvinaisen kauniita seppeleitä, ja kirstu kokonaan peittyi kukkiin. Viidessäkymmenessä hevosessa seurasi surusaatto ruumisvaunuja, niin että saaton kulkiessa liike Potsdamerstrassella vähäksi aikaa pysähtyi. Miehillä oli kaikilla suruharso silinterissään, naiset syvimmässä surupuvussa. Haudalla lauloi kirkkokööri virren, ja pastori piti kauniin saarnan, joka oli minusta juuri sellainen kuin saarnan siinä paikassa piti ollakkin. Hän lienee ollut jonkin vapaamman suunnan miehiä, sillä hän ei puhunut paljon Jumalasta ja taivaasta, mutta siinä, mitä hän sanoi, oli pontta ja perää. Kun me eloonjääneet seisomme avonaisen haudan partaalla, lausui hän, silloin vasta oikein ymmärrämme ajallisten harrastusten mitättömyyden. Meidän taipumuksemme, tahtomme ja intohimomme määräävät tiemme elämässä. Ja intohimomme saavat meidät tavallisesti unohtamaan ihmiselämän ainoan luotettavan kompassin, jonka neula osottaa värähtämättä kaiken loppua, hautaa kohti. Miten toisin olisi moni kohta elämässä, miten moni ihmiskohtalo olisi toiseksi muodostunut, jos jokainen aina pitäisi mielessään, että elämä ei ole muuta kuin lyhyt vaellus sillä suurella tiellä, joka vie iankaikkiseen rauhaan. — Se oli kaunis saarna, ja hautaa ympäröivässä mustassa kehässä näkyi paljon vakavia, kalpeita kasvoja.

Voi kuulua teeskentelyltä, mutta se on sittenkin totta, että Casimirin kuolema, kaikesta huolimatta, jätti aukon minun elämääni. Olisihan hänen kuolemansa pitänyt tuntua minusta vapautukselta, ja tosin se tuntuikin, mutta kuitenkin — —, minä sain nyt pitkästä aikaa taas nukkua yöni rauhassa, en tarvinnut enää nähdä ja kuulla tuota surkeutta, mutta sittenkin siitä puuttui jotakin. Elämäni tuntui menettäneen viimeisen ja ainoan sisältönsä, ja nyt minä olin vasta jäänyt ihan ypö yksinäni maailmaan.

Itkeä en ole voinut, mutta surrut olen Casimir raukkaa täydestä sydämestäni. —

Siitä on kulunut viisi viikkoa. Tohtorin kanssa olen kesän kuluessa jälleen sopinut, en kestänyt tuommoista tilaa kauempaa, vaan pyysin häntä tulemaan. Aivan samanlainen kuin ennen ei välimme kuitenkaan ole, sillä en minä voi D:lle heti matkapassia antaa. Kreivi käy usein luonani minun leskeksi tultuani ja osottaa minulle aina isällistä hyväntahtoisuutta. Minusta tuntuu siltä, kuin olisi alkamassa uusi jakso elämässäni, mutta en tahdo mennä ennen aikojaan paperille panemaan, mitä ajattelen ja odotan; siinä suhteessa olen taikauskoinen. Jos olisin jumalinen, rukoilisin tänä uudenvuoden yönä: Hyvä Jumala, anna sen tapahtua, mitä minä toivon. Anna minulle pari hyvää, surutonta, rauhallista vuotta!

Näetkös, rakas kirjani, miten oikeassa minä olin! Minulla on todellakin hieno vainu. Minä näin sen noista sinisistä, nuorekkaasti hehkuvista silmistä, jotka sopivat niin hyvin yhteen hänen harmaan partansa kanssa, että niistä loistaa vielä koko joukko käyttämätöntä miehuudenvoimaa ja todellista elämäniloa. Heti hänen ensi käynnillään se herätti huomiotani. Siinä olisi mies sinua varten — niin jo silloin sanoin itselleni — laita vaan niin, että miellytät häntä. Ja ihan niin se on nyt käynyt. Minä olen hyvin onnellinen. Ja mikä paras kaikesta, hän miellyttää minua niin suuresti, etten tarvitse pienimmälläkään tavalla pakottaa itseäni kuulumaan hänelle. Ne ovat aina olleet minun heikko puoleni tuommoiset ritarilliset ja hienot vanhanpuoleiset herrat. Totta kyllä, tohtori olisi vielä rakkaampi, mutta mikäpä tässä maailmassa on koskaan täydellistä.

Ja niin hienosti ja taitavasti hän siinä osasi menetellä, että vähitellen, noin vaan huomaamatta isällinen hyväntahtoisuus hänen käytöstavassaan yhä enemmin ja enemmän lämpeni, ja lopullinen ratkaisu ei ollut meille kummallekaan mikään odottamaton yllätys. Söimme illallista yksityisessä huoneessa, ja jälkiruuan aikana katseli hän minun käsivarttani, ihaillen sen hienoja piirteitä, ja ilmaisi kummastuksensa siitä, ettei minulla ollut yhtään rannerengasta eikä sormusta. Sanoin vuokraamishommani nielleen kaikki. Hän naurahti ja virkkoi: »Viehättävä nuori nainen, niinkuin Te, on määrätty elämän valopuolta varten, eikä hänen pitäisi ollenkaan oppia tuntemaan tuommoisia arkihuolia. Teidän on löydettävä ystävä, joka saattaa Teidät jälleen nauttimaan elämää ja sen riemuja…»

Katsoin häntä silmiin ja kysyin: »Mistä voin semmoisen ystävän löytää?» Ja hän vastasi: »Se riippuu siitä… ystävänne pitäisi olla luultavasti jotenkin samanikäinen kuin Te itse? Minä kai sopisin mielestänne Teille isoisäksi, vai kuinka?» Olin hetkisen vaiti, punastuin, ja tiesin sillä hetkellä olevani viehättävän tyttömäinen.

»Ei», vastasin hiljaa, »nuorista miehistä olen saanut jo kylläni, jos vielä voin ketään rakastaa, niin sen pitää olla vanhempi mies…»

»Voitteko uskoa itsenne minun huostaani, Thymian?» kysyi hän. »Minä olen ihaillut ja rakastanut Teitä niin kauan kuin olen Teidät tuntenut, ja minusta tulette saamaan luotettavan ystävän, joka avaa Teille taas oven elämän iloihin. Me tunnemme molemmat maailman ja elämän, emmekä tarvitse teeskennellä toisillemme. Minä en mene enää naimisiin. Mutta Teitä tahtoisin käsilläni kantaa, Teille antaa ja hankkia kaikki, mikä nuorta ja kaunista naista ilahduttaa, ja ainoastaan yhden ehdon panen Teille: minä en kärsi mitään muita jumalia rinnallani. Teidän on oltava ainoastaan minun omani. Minun täytyy voida luottaa Teihin…» Vastauksen asemesta heittäydyin hänen kaulaansa ja suutelin häntä kuin hullu pelkästä kiitollisuudesta ja ilosta. Hän piti sitä kaiketi todellisen intohimon purkauksena, tuli aivan kuumaksi ja punaiseksi ja me olimme kuin nuori, onnellinen, rakastava pari…

Viikon päästä matkustamme Rivieralle, ja sieltä Parisiin. Asuntoni olen vuokrannut pois, huonekaluni myynyt, mikäli ne olivat omiani, ja teen jo matkavalmistuksiani. Takaisin tultuamme kreivi hankkii minulle uuden asunnon. Hän ostaa minulle kaikki mitä vaan mieleni tekee ja lukee toivomukseni silmistäni. Minä olen iloinen, sillä nyt olen vihdoinkin saavuttanut sen, mitä olen niin kauan tavotellut. Minulla on ystävänä rikas ja ylhäinen mies, todellinen kavaljeeri, jolta en tarvitse milloinkaan pelätä loukkaavaa tekoa, en tarvitse enää laskea menojani, sillä kaikkea on yltäkyllin. Nyt voin pitää huolta siitäkin, että tulevaisuuteni tulee turvatuksi. Gersonilta ja Biesteriltä olen tilannut ihastuttavia pukuja. Äärettömästi iloitsen siitä, että pääsen matkustamaan» etelään ja Parisiin. Nyt viimeinkin saan kerran häiritsemättömästi nauttia elämästä. Ystäväni — minun pitäisi häntä kutsua Otoksi, mutta se tuntuu vielä vaikealta — ei tarvitse pelätä, että häntä pettäisin, en tunne vähintäkään halua semmoiseen, rajatonta kiitollisuutta on vaan sydämeni täynnä häntä kohtaan.

Tohtorille olen jo sanonut hyvästi. Se oli kyllä vaikeaa, sillä yhä selvemmin tunnen, kuinka syvästi olen tuohon mieheen kiintynyt. Hän otti minun tunnustukseni kylmästi vastaan, puisti päätään ja sanoi odottaneensa minulta suurempaa lujuutta. Herra jumala, helppohan sitä on toiselle moraalia saarnata, mutta minkäpä minä sille teen, että asiat ovat niinkuin ne ovat. Minä olen liian pehmeä kestämään niitä tuhansia vastoinkäymisiä, jotka olemassaolon taistelussa alituiseen nostavat tien pystyyn edessämme. Ja tohtoria en ole tänä viimeisenä vuotena paljon nähnytkään, hänen perheensä ja virkansa ovat vieneet hänen kaiken aikansa. Mutta sittenkin tuntui ero katkerilta, hänkin näytti minusta hiukan liikutetulta, minä taas itkin puolen yötä. D:lle aion kirjottaa vasta Parisista. On vähän kiusallista jättää häntä näin, sillä hän auttoi minua hädässä, ja nyt hän saa matkapassin, mutta semmoistahan se on yleensä maailmassa. Elämässä tyrkkii toinen toistaan, kaikki vaan tahtoisivat päästä eteenpäin; mies se, kellä on kovimmat kyynäspäät.

Mutta minä iloitsen lapsellisesti elämästä, joka nyt vihdoinkin, vihdoinkin tahtoo suoda minulle auringonpaisteisia päiviä. Päiväkirjani seuraa minua. Toivottavasti voin tästedes merkitä muistiin iloisiakin kokemuksia.

Tämän ja seuraavan lehden väliin oli pistetty mustalla kehyksellä varustettu, sanomalehdestä leikattu, näin kuuluva kuolinilmotus:

  Tänä aamuna kello 1/2 8 kuoli lyhyen, ankaran
     taudin sairastettuaan hellästi rakastettu
                ainoa tyttäremme
                     ERIKA

täytettyään juuri kahdeksannen ikävuotensa. Katkeramman
surunvaltaamina kuin milloinkaan ennen elämässämme seisomme hänen
hautansa partaalla.

Pyydämme että surunvalituskäyntejä ei tehtäisi. Hautaus tapahtuu sunnuntaina, 25 huhtikuuta, kello 1/2 11 aamupäiviä. Lähdetään surutalosta.

Seuraavissa muistiinpanoissa ei, kummallista kyllä, sanallakaan viitata suoraan tähän kuolemantapaukseen — omituinen, mutta sielutieteellisesti ehkä selitettävä seikka.

Huvimajamme ihanat päivät ovat päättymäisillään. Ei ole tullut sen aikana mitään kirjotetuksi, ja jollei minulla tänään olisi sattumalta muutama joutilas hetki päivällisen ja oopperan välillä, saisin viedä kirjani Berliniin takaisin samanlaisena kuin se oli sieltä lähdettäissä.

Matka oli ihmeellinen, kuukaudet ovat menneet kuin unessa. En olisi koskaan luullut maailmaa niin kauniiksi. Olinhan kyllä lukenut matkakertomuksia etelämaista, mutta värikkäimmätkään kuvaukset eivät anna mitään oikeaa käsitystä tuosta satumaisesta todellisuudesta.

Mutta juuri semmoisessa ihmeellisessä ympäristössä tulee ehdottomasti mieleen katkeria maailmantuskan ajatuksia. Miksi tämmöinen ihana maailma on luotu, ellei luojan tarkotus ole ollut kansottaa sitä yhtä ihanilla, täydellisillä ja onnellisilla olennoilla? Se ei ole mikään hyvä jumala, joka rakentaa rikkaan, kauniin maailman ja asettaa siihen niin paljon köyhää ja rumaa elämää.

Me olimme Nizzassa ja Monte Carlossa ja kuljimme pitkin Rivieraa. Nizzan lähellä meillä oli yksi huvilankerros vuokrattuna aivan meren rannassa. Usein istuimme myöhään yöhön verannalla ja katselimme auringonlaskua, joka siellä on niin komea ja synnyttää sellaisia värivivahduksia, että sesessionistien taulut kummallisine väreineen eivät nyt enää tunnu minusta kovinkaan hassuilta ja mahdottomilta. Hehkuva tulipuna, pehmeä, sulava karmiini ja niiden ohella veden kova ruiskukansini saavat aikaan niin käsittämättömän ja fantastisen väritunnelman, että täytyy nähdä se voidakseen sellaista uskoa. Kauneinta on silloin, kun aurinko on jo poistunut näkyvistä ja jättänyt ruusunpunaisen hohteen, joka panee horisontin hehkumaan ja täyttää väriloistollaan koko ilman ja meren, se on niin ihmeellisen ihanaa, että usein tulee pidättäneeksi henkeään voidakseen siitä täydellisesti nauttia. Ja kaikkein kauneimmalta tämä tuntuu, kun saa sitä katsella yhdessä toisen ihmisen kanssa, jonka tietää olevan siihen yhtä ihastuneen, jolle voi siitä puhua ja tietää tulevansa ymmärretyksi.

Kreivi on hyvin viisas, kokenut mies, on paljon matkustellut aikoinaan ja tuntee oikeastaan koko maanpiirin. Kaksi kertaa on hän tehnyt matkan maan ympäri. Minä saan oppia häneltä paljon enkä väsy milloinkaan kuuntelemasta hänen kertomuksiaan. Olen ylpeä siitä, että olen onnistunut tämän miehen kiinnittää niin lujasti itseeni. Se ei ole aina niin helppoa; nämä herrat ovat semmoisia mestareita itsensähillitsemisen taidossa, että he kaikissa tilaisuuksissa hallitsevat jossain määrin tunteitaan ja osaavat aina ohjata toivomuksiaan ja intohimojaan, niin ettei heille tarvittaessa ero ja kieltäytyminen kovinkaan vaikeaksi käy. Mutta minun ystäväni ei tänään minusta keveällä sydämellä eroisi, siitä olen varma. On verraten helppoa ottaa kiinni tuommoinen mies kuin kreivi on, mutta pidättää häntä ja kiinnittää itseensä, se on vaikeaa. Minä tiedän tarkkaan, että hän tullessaan minun ystäväkseni oli lujasti päättänyt olla varuillaan eikä antaa minulle mitään vaikutusvaltaa itsensä yli, mutta miten vahva ja ylpeä ja kova tuollainen miehentahto lieneekin, naisen viisas, taipuisa tahto on kuitenkin sitkeämpi ja pääsee lopulta voitolle. Minä voin vaikuttaa häneen; hänen itsensä huomaamatta taivutan hänen tahtonsa ja pakotan sen tottelemaan omia toivomuksiani. Voisin häneltä pyytää tänään mitä hyvänsä, ja hän antaisi. Tosin minun täytyy olla aina varuillani, aina mukaantua toisen mielialoihin eikä milloinkaan näyttää omiani. Tätä taitoa en ole koskaan ennen harjotellut, koska en ole sitä tarvinnut, mutta ei se ole minusta erittäin vaikealta tuntunut.

Varma on, että kreivi on herttainen vanha herra, ja minä en voi kyllin kiittää kohtaloa, joka hänet toi tielleni, mutta en sittenkään tunne olevani niin onnellinen kuin tahtoisin. Usein en saa öillä unta ja ajatukseni harhailevat silloin kaikkialla. Luulen olevan ihmisiä, jotka eivät milloinkaan voi tulla onnellisiksi, siksi että heiltä puuttuu kyky siihen, ja sellaisiin kai kuulun minäkin. Minun sydämessäni asuu alituinen levottomuus ja ikuisesti tyydyttämätön halu saada jotakin, jota en itsekään tunne enkä osaa sanoilla selittää. Katkerasti ikävöin Juliusta, sydämeni sykkii kiivaammin häntä muistellessani, kipeästi kaipaan hänen rakkauttaan ja silloin tulen välistä ajatelleeksi, että se ehkä onkin rakkaus, joka minulta puuttuu. Minua on elämässäni paljon ihailtu ja haluttu, mutta oikeastaan ei koskaan oikein rakastettu. Miehet ovat aina tahtoneet vaan ruumistani — onko minulla sielukin, sitä ei ole kukaan kysynyt.

Kun makaan siten öillä silmät auki ja ajattelen ja muistooni palautuu kaikki se rumuus, saasta ja ilkeys, jota olen saanut kokea, silloin kohoaa mieleeni toiselta puolen rakkauden kaipuu kuin taivaallinen olento levitetyin siivin. Tahtoisin saada lapsen, tahtoisin vielä kerran tulla äidiksi. Tällä kertaa eivät jumalat eikä perkeleet riistäisi minulta lastani. Oi, miten minä sitä rakastaisin, ja miten onnelliseksi sen rakkaus tekisi minut! Ja jos se olisi tyttö, miten sitä hoitaisin ja suojelisin! Pitäisin huolta siitä, että sen silmät näkisivät vain kaunista, korvat kuulisivat vain puhdasta ja hyvää, elämän loan ja saastan pitäisin siitä kaukana… Ja onko tämä kaipuu niin mahdoton tyydyttää? Minähän olen vielä nuori, muut menevät vasta naimisiin minun iälläni ja synnyttävät vielä kuusi seitsemän lasta, ja vietänhän minä nykyään aivan säännöllistä elämää.

Tämä minun toivoni kävi niin kiihkeäksi, että eräänä yönä puhuin siitä kreivillekin. Hän ensin nähtävästi hämmästyi, mutta kun selitin asian juurtajaksain ja sanoin tahtovani lasta yksinomaan itseäni varten ja yksin siitä vastaavani, kysyi hän vaan, oliko minulla myös rohkeutta antautua kaikkein seurausten alaiseksi, jotka toiveeni täyttyminen toisi mukanaan, ja kun vastasin myöntäen, arveli hän olevan parasta kääntyä jonkun naistenlääkärin puoleen. Ja kun Parisissa asuu Rue de la paix'n varrella, kuuluisa kätilö, joka ymmärtää taikka sanotaan ymmärtävän näitä asioita enemmän kuin useimmat muut, olen sopinut ystäväni kanssa siitä, että paluumatkalla viivymme täällä kahdeksan päivää. Olen jo käynyt tuon kätilön luona. Hän neuvoi minua ottamaan mutakylpyjä ja antoi muuten kaikenlaisia hyviä ohjeita, joita koetan huolellisesti seurata. Ehkäpä niistä on jotain hyötyä.

Me asumme matkalla ollessamme tietysti aina hotellissa, mutta joka kerta eri huoneissa.

Eilen söimme päivällistä Riz hotellissa. Olimme juuri päässeet kalaan, kun äkkiä hyökkää luoksemme pitkä, suuriluinen, ylen komeasti puettu nainen ja huudahtaa kreiville: »Bon soir, mon cher cousin!» [Hyvää iltaa, rakas serkkuni!] eikä tahdo tietää, miten paraiten voisi osottaa iloaan tästä kohtauksesta. Kreivi näytti ensin joutuvan vähän hämilleen, mutta heti oli hän taas niinkuin ainakin ja esitteli: »Ma nièce, la comtesse Osdorff… Madame la princesse Tch—» [sisarentyttäreni kreivitär O., ruhtinatar T.], ja paikalla alkoi tuo vieras tutkia minulta tarkkaan, mitä Osdorffeja olin, sitäkö vai sitä haaraa. Onneksi kykenin kutakuinkin vastailemaan. Perhesuhteet ja sukuhistoriahan olivat olleet Casimir paran avaran kallon miltei ainoana sisällyksenä; tuhansia kertoja hän on niistä asioista pitänyt minulle esitelmiä, ja vaikka en ole tahtonutkaan kuunnella hänen juttujaan, on niistä kuitenkin jäänyt yhtä ja toista mieleeni, niin että en joutunut pussiin. Myöhemmin tuli siihen vielä kaksi herraa, ruhtinas Tch— ja hänen sukulaisensa kreivi L—, ja kaikki kolme asettuivat meidän pöytäämme. Nuori kreivi osotti minua kohtaan suurta huomaavaisuutta ja tuon vanhan ruhtinattaren huomasin kuiskaavan oman kreivini korvaan jotain imartelevaa minusta ja sitten hän tahtoi kaikin mokomin meitä luoksensa, mutta kreivi kieltäytyi, sanoi meidän täytyvän joka tapauksessa lähteä huomenna. Minä katselin hyvin tarkkaan tuota vanhaa ylhäisyyttä ja tulin siinä jo moneenkin kertaan ajatelleeksi, ettei tuo ainakaan ole syntyessään saanut otsalleen jalosukuisuuden leimaa. Jos kaikki kultahepenet, jalokivet, pitsit ja silkit hänen päältään riistettäisiin, niin siinä olisi jäljellä karkeatekoinen talonpoikaisvaimo eikä merkkiäkään mistään aatelisuudesta. Kotiin mennessämme sanoi kreivi: »Kas niin, Thymian, nyt pillit pussiin, ja mitä pikemmin sitä parempi. Harmillinen kohtaus! Miten tämä maailma on sentään pieni! Tuota naista en ole nähnyt kolmeentoista vuoteen, ja nyt juuri — —!»

Aika tulee minulle hyvin pitkäksi. Monet toimet ja seuraelämän velvollisuudet vievät kreiviltä paljon aikaa, joka hänen täytyy riistää minulta, vaikka hän ei sitä mielellään tekisi. En uskalla juuri mennä ulos, kun pelkään tapaavani vanhoja tuttavia. Otan aina ajurin, kun on jokin asia kaupungilla toimitettava, enkä mene iltaisin milloinkaan yksin ulos.

Minä asun toistaiseksi hotellissa, kun ei kannata ottaa omaa asuntoa ennen lokakuuta. Lokakuun 1 päiväksi olemme vuokranneet Kronprinzenuferilta viisi huonetta, joissa tulen yksin asumaan. Ensi viikolla matkustan Elsteriin ja elokuussa vielä muutamiksi viikoiksi Kreuznachiin. Siksi aikaa lähtee ystäväni maatilallensa Itä-Preussiin, jonne myös tulee hänen poikansa lomalle, ja myöhemmin syksyllä minä menen hänen mukanaan Wieniin, jossa hänellä on virkatehtäviä.

Mutta minulla on hirveän ikävää, vaikka huoneeni on Friedrichstrasselle päin ja akkunan ääressä istuen voin nähdä koko katuliikkeen silmieni edessä. Se on kyllä huvittavaa, mutta lopuksi siihenkin väsyy. Lukenut olen äärettömän paljon tähän aikaan ja olen myöskin ryhtynyt taas espanjan kieltä opiskelemaan, mutta päivässä on kaksitoista tuntia ja öilläkään en osaa nukkua. Saada kaksitoista tyhjää päivän tuntia täytetyiksi, ei ole mikään vähäpätöinen tehtävä. Kovin mielelläni tahtoisin jutella joskus hetkisen Juliuksen taikka D——nkin kanssa, mutta en uskalla. Jos kreivi haistaisi jotain, olisi lähellä vaara, että minä yhtä sukkelasti kuin olen kohonnut nykyiseen asemaani, jälleen siitä luiskahtaisin alas, ja ennenkun ehtisin oikein huomatakkaan, rämpisin taas katuloassa. Usein seison iltapimeällä ikkunan edessä katsellen katuelämää ja seuraan silmilläni tyttöjä, joita kävelee siinä edestakaisin tarjoomassa lihaansa miehille, ja silloin kohoaa mieleeni jotain sanoin kuvaamatonta, tunnen ääretöntä inhoa ja samalla tulista vihaa kohtalon katalaa vääryyttä ja mielivaltaa kohtaan, joka tekee ihmiset eläimiksi, mutta sen ohella surkuttelen sydämeni syvyydestä noita onnettomia, joihin itsekkin olen kuulunut, ja tunnen sielussani raivoisaa vihaa rikkaita kohtaan, noita siveellisesti koskemattomia, jotka osaavat niin verrattomalla taidolla, oikean fariseuksen itsekylläisellä äänensävyllä lausua sanan »lutka» — — Oi Jumala! Jospa he voisivat arvata, mitä tuommoisen lutkan mielessä välistä liikkuu, niin he häpeisivät häntä solvata. Sentähden: isä, anna heille anteeksi, he eivät tiedä mitä tekevät. Minä olen lukenut Dumas'n »Kamelianaisen» ja monta muuta sentapaista kirjaa, mutta ne eivät ole minua tyydyttäneet, sillä minä en löydä niistä totuutta. Minä voisin kirjottaa tutkielman »ilotytön psykologiasta», sillä minä tunnen oman sieluni. Vahinko vaan, ettei ole siihen kykyä, nyt minulla olisi niin erinomaisesti aikaa semmoiseen — —

Olet varmaankin jo kauan odottanut, että taas tulisin jotain sinulle pakisemaan, vanha toverini, sillä olethan sinä minulle niinkuin ihminen, taikka oikeastaan sinä olet viisaampi kuin ihminen, sinä annat minun kertoa ja olet itse vaiti, kuuntelet vaan kärsivällisenä kuin — paperi. Mutta kun kuvailen mielessäni, että sinulla on sielu, en uskalla sinulle milloinkaan valehdella, ja sentähden sinä tunnet minun sisimmät ajatukseni.

Kesä oli jotenkin ikävä. Ensin Elsterissä, sitten neljä viikkoa Kreuznachissa. Lopuksi pari viikkoa Berlinissä. Olen seurannut tarkkaan kätilön neuvoja, mutta ei ainakaan vielä ole näkynyt merkkiäkään, että ne olisivat mitään vaikuttaneet. Berlinissä olen sisustanut itselleni asunnon, erinomaisen hienon ja aistikkaan, ja olisin mielelläni muuttanut siihen heti, mutta kun kreivin oli lähdettävä Wieniin ja hän halusi ottaa minut mukaansa, kun kesällä olimme voineet olla niin vähän yhdessä, täytyi minun taipua ja nyt odotan vaan joulukuuta, jolloin pääsen taas kotiin. Sillä suoraan sanottuna tämä tämmöinen elämä ei ajan pitkään minua huvita. Kreivi on kolmeaneljättä vuotta vanhempi minua ja viisaudestaan ja hienosta käytöksestään huolimatta usein ikävä ja pitkäpiimäinen. Hän on ankarasti vanhoillinen ja aatelisuudestaan ylpeä, vaikka hän osaa aina esiintyä niin hienotuntoisesti, ettei sitä yleensä voi huomata. Minulta ei hän kumminkaan saa sitä salatuksi, minä huomaan sen usein hänen lauseistaan, satunnaisista huomautuksista ja monista pikku seikoista. Kun Casimir ennen suunsa avasi ja alkoi pitämään puhetta perheestään ja sukulaisistaan, sille minä korkeintaan hymähdin, mutta tämä minua suututtaa ja kiihottaa vastustushaluani niin, että saan tehdä itselleni väkivaltaa, voidakseni pitää suuni kiinni, sillä en toki mitenkään tahtoisi tehdä itseäni vanhalle ystävälleni vastenmieliseksi. Minä en taida sille mitään, että tuommoiset mielipiteet tuntuvat minusta peräti hassuilta. Minun on kerrassaan mahdoton käsittää, minkä vuoksi aatelin tulee saada olla erityisenä etuoikeutettuna säätyluokkana. Kaikesta varovaisuudestani huolimatta oli kerran välimme särkyä näitten asiain tähden. Eräänä päivänä istuessamme yhdessä sattui puheemme koskettelemaan jotakuta europpalaista hallitsijasukua, jolla ei ole juuri mitään syytä ylpeillä jäsenistään, ja silloin minä lausuin mielipiteenäni, että tasavalta on paljon järjellisempi laitos kuin tuommoinen ruhtinasvalta, jossa hallitsijan virka menee perintönä hänen jälkeläisilleen. Olkoon hänen perillisensä tyhmä tai viisas, huono tai hyvä, hänestä tulee kuningas, keisari tai ruhtinas, siksi että kuningas, keisari tai ruhtinas on hänet siittänyt ja samanarvoinen äiti synnyttänyt, ja kokonaisen kansakunnan kohtalo jätetään ainoastaan sentähden vaikka minkälaisen tomppelin käsiin. Kun olin ajatukseni esittänyt kreiville, hän vain naurahti ivallisesti ja sanoi: »Sallithan, rakas Thymian, minun ajatella näistä asioista toisella tavalla» — ja rupesi samassa puhumaan minun uudesta puvustani, jonka olin ostanut samana päivänä. Tämä sapetti minua niin äärettömästi, etten saanut menemään alas viiniä, jota olin juuri viemässä huulilleni, ja kaikkein mieluimmin olisin viskannut lasini hänelle vasten silmiä. Sen sanon sinulle, että jos kreivi tahtoisi tänään naida minut ja tekisi ylläpitoni siitä riippuvaksi, minä vaan kiittäisin kunniasta. Tuommoisen ikävän miehen kanssa elää yhdessä päivästä päivään, vuodesta vuoteen — ei, sitä en kestäisi, se tekisi minut lopulta hulluksi, paitsi on hän vielä epäluuloinen; jos olen missä ollut yksin, heti satelee kysymyksiä: missä olet ollut? miten kauan olit siellä ja siellä? mitä olet tehnyt? mitä olet nähnyt? Semmoinen se tekee ihmisen ihan kaistapäiseksi.

Onneksi on hänellä täällä paljon toimia, jotka vaativat häntä olemaan usein poissa kotoa, ja minä saan olla itsekseni pitkät ajat. Silloin mielelläni harhailen kaduilla, jossa saan aina nähdä ja kuulla jotain uutta. Niin pian kuin astun johonkin kahvilaan, kääntyvät kaikki päät minua kohti, ja minne hyvänsä tulenkin, kaikkialla herätän vielä huomiota. Usein tekisi mieleni antautua pikku seikkailuun, noin vaan ohimennen hiukkasen vaihtelun vuoksi, mutta ensiksikin pelkään Ottoa ja toiseksi tuottaa minulle suurta huvia, jos joku uskaltaa lähestyä minua erityisissä aikeissa, antaa häntä nenälle niin, että miesparka peräytyy hämmästyneenä ja ihmetellen, että oli noin pahasti voinut erehtyä.

Muutamia päiviä sitten istuin iltapäivällä Café Scheidlissä, Elisabethstrasseila, ja siellä tapasin erään herran, jonka kanssa tulin pian tuttavaksi. Hän oli Münchenistä, ammatiltaan kirjailija, ja oleskeli Wienissä joidenkin kirjallisten tutkimusten vuoksi. Minä esittäydyin hänelle rouva Osdorfina Berlinistä ja sanoin tulleeni Wieniin vain huvin vuoksi, oppiakseni kaupunkia tuntemaan, niinkuin oikeastaan totta onkin. Tohtori Martin — se oli uuden tuttavani nimi — kysyi, emmekö voisi viettää yhdessä koko iltaa, ja kun kreivi oli kutsuttu jonnekin päivällisille, ei minulla ollut mitään asiaa vastaan. Menimme teatteriin katsomaan »Mikadoa», sitten söimme Leidingerillä ja lopuksi tahtoi toverini näyttää minulle Wienin yöelämää. Pistäysimme erääseen yökahvilaan, joka näytti olevan aivan samanlainen kuin Berlininkin yökahvilat, se vaan eroa, että — ainakin mikäli minusta tuntui — tarjonta täällä oli verraten suurempi kuin Berlinissä, joka tapauksessa kysyntä ei riittänyt sitä läheskään vastaamaan. Tohtori sanoi: »Huomaatteko, armollinen rouva, miten karsaasti Teitä katsellaan? Täällä pelätään kovasti kilpailua, ja nämä yön kuningattaret pitävät kunniallisen naisen tuloa tänne heidän alueelleen oikeutensa loukkaamisena. He tuntevat toisensa ja näkevät heti, kuka on heidän joukkoonsa kuuluva, kuka ei…» Minä en vastannut mitään, ajattelin vaan: Olet sinäkin oiva ihmistuntija! Sitten hän kysyi, enkö tahtoisi nähdä toistakin kohtausta wieniläisestä yöelämästä, johon tietysti suostuin. Nyt menimme erääseen lokaaliin Stefanin kirkon lähellä, joka nähtävästi on tuttu ainoastaan asiaanperehtyneille, ja saattajani sanoi: »Täällä on oikein nykyaikaiset orjamarkkinat, täällä myydään ja ostetaan ihmislihaa…» Kohtalaisen suurissa saleissa soivat etevän unkarilaisen soittokunnan sävelet, jotka panivat kuulijain veret vilkkaampaan liikkeeseen. Ihmisiä oli tosiaankin niinkuin markkinoilla. Mutta minkälaista yleisöä! Eihän meillä Berlininkään puolimaailmassa ole oikeita kaunottaria juuri haitaksi asti, mutta on siellä joukossa paljon sangen sieviä tyttöjä, ja mitättömän näköisetkin osaavat enimmäkseen käyttäytyä hienosti. Mutta nämä naiset olivat alapuolella kaiken arvostelun, ja jos ne todella olivat, niinkuin tohtori Martin väittää, Wienin demimondin hienostoa, niin ei se ylety berliniläisen keskimääränkään tasalle. Sinä iltana en ainakaan nähnyt yhtäkään sievää tyttöä, kaikki olivat kuluneita, inhottavasti maalattuja, osaksi suorastaan rumia. Yhtä vastenmieliseltä näytti miehinenkin puoli yleisöstä: pelkästään vanhoja ukkoja ja alaikäisiä nulikoita, kaksikymmenvuotiaita ja siitä alaspäin, jotka kepit käsissä teikaroivat huoneissa ja pitivät suurta suuta, mutta ei yhtäkään oikeaa miestä. Tosin on Berlinissäkin naisten kundeista suurin osa aivan vanhoja taikka aivan nuoria herroja, mutta tapaa meillä kuitenkin myös miehiä paraassa iässään, täällä sitä vastoin ei ollut yhtään ainoata, ei ainakaan sinä iltana. Viereisessä huoneessa oli jonkinlainen varieteenäytäntö, puolialaston nainen siellä esitti mahdottomalla äänellä jotain laulua Wienin murteella, josta en ymmärtänyt yhtäkään sanaa; tämän »laulun» kuuleminen oli sellaista kidutusta, että kiireimmiten vetäydyimme tuosta huoneesta pois. Ilmotin tohtorille haluavani juoda jotakin, istuimme isoon saliin seinän viereen, ja tilasimme viiniä. Siellä oli myöskin muutamia maaseutulaisia ja niiden rouvat katselivat kaikkea sillä tavalla kuin olisivat olleet jossakin ihmenäyttelyssä.

Ei se ollut suinkaan mikään ilahduttava kuva, jonka nuo »nykyaikaiset orjamarkkinat» tarjosivat, mutta kuitenkin — mutta kuitenkin — — kuuma, makea itävaltalainen viini meni vereeni, minä suljin silmäni ja kuuntelin tuota elämäniloa säteilevää, tulista, kovaäänistä musikkia ja tunsin mielessäni jotain, jota en osaa nimittää muuksi kuin koti-ikäväksi; sisäinen tunne siitä, että minäkin kuulun tuohon maailmaan, teki vaikutuksensa ja sai aikaan, että tunsin pikemmin mieltymystä kuin vastenmielisyyttä kaikkeen siihen mitä näin ja kuulin. Luulenpa todellakin, että sille, joka kerran tätä ilmaa hengittää, sen basillit tarttuvat vereen ja hän ei milloinkaan siitä taudista täydellisesti parane, vaan se voi tilaisuuden sattuessa milloin hyvänsä puhjeta uudestaan esiin. Minä muistelin lemmittyäni Berlinissä, josta olen niin hirveän kauan saanut olla erotettuna, ja jos hän olisi sinä iltana ollut siellä, olisi minusta kaikki muu ollut yhdentekevää, hiiteen olisin heittänyt kreivit ja kaikki, kaikki, jos se vaan olisi auttanut minua pidättämään itselleni oman ystäväni. Minä tahdon saada hänet taas itselleni, kun tulen Berliniin, maksoi mitä maksoi. Minä annan palttua kaikelle muulle. Rakkaus on kumminkin suurinta maailmassa, sen ylikäynyttä ei ole mitään. Niin — minä haaveksin Juliuksestani, se lämmitti mieltäni ja täytti sen kaipuuntunteella, ja avatessani viimein silmäni, huomasin kirjailijan katsovan minuun hämmästyneenä. Hymyilin hänelle rohkaisevasti ja olisin ollut paikalla valmis lähtemään hänen mukaansa, jos hän vaan olisi tahtonut, mutta tuo tomppeli ei huomannut mitään, vaan kohteli minua yhä edelleen samalla kunnioittavalla arvonannolla. Merkillistä, on ollut aikoja, jolloin en ole mitään niin kipeästi kaivannut kuin ihmisten kunnioitusta, ja nyt se minua vaivasi, tulin harvasanaiseksi ja juonikkaaksi. Lupasimme toisillemme yhtyä vielä seuraavanakin päivänä, mutta minä en mennyt sovittuun kohtauspaikkaan, sillä kreivi oli silloin luonani, eikä ollut muuten enää halua nähdäkkään tuota miestä toista kertaa.

Kun maanantaina söimme illallista Sacherin ravintolassa, istui meitä lähellä muuan herra ja nainen. Naisesta näin vain selkäpuolen, mutta takaapäin katsoen näytti hänen punaiseksi värjätty tukkansa ja koko ryhtinsä minusta tutulta. Kreivi huomautti minulle hänen eriskummallista tapaansa syödä hedelmiä. Katsoin — ja samassa oli minulla selvillä, minkä sortin naisia hän oli. Hän annatti itselleen kalleimpia hedelmiä, nyrkinkokoisia persikoita, harvinaisen suuria hyötymansikoita, rypäleitä y.m., joista saa maksaa 2—4 guldenia [itävaltalainen gulden = 2 mk 50 p.] kappaleelta, purasi kerran kutakin, heitti pois ja otti toisen, ja herran täytyi tietysti suorittaa lasku kaikista. Sillä tavalla voi hankkia itselleen pieniä sivutuloja, jos on hyvissä väleissä ylikyypparin kanssa, niin että saa tältä esim. kymmenen prosenttia laskun sisällyksestä.

Kun tuo nainen sitten kerran kääntyi katsomaan taakseen, tunsin hänet heti. Hän oli »kaunis Emmy», aikoinaan vaunuparin paras ystävä, joka oli vuonna 94 hyvin haluttu Berlinissä, mutta alkoi sitten ikävöidä rakastettuun Dresdeniinsä, josta hän on syntyisin, ja muutti sinne takaisin. Hänkin tunsi minut paikalla ja luulen halun päästä toistemme kanssa puheisiin olleen hänessä yhtä kiihkeän kuin minussa, mutta meidän ei sopinut kavaljeeriemme tähden ilmaista tuttavuuttamme. Minä nousin sentähden ylös ja menin pukuhuoneeseen, hän tuli heti perässä ja siellä syleilimme ja suutelimme toisiamme, kumpikin iloiten tästä odottamattomasta kohtauksesta. Emmy kertoi minulle kaikessa kiireessä, että Sacherin kassanhoitaja oli hänen rakastajansa, hän oli itse nyt tullut erään herran mukana Wieniin tavatakseen kultastaan, joka oli ennen palvellut eräässä Dresdenin ravintolassa, ja ensi viikolla hän taas palaisi kotiinsa Dresdeniin. Hän kysyi, olinko kuullut mitään vaunuparista, — tietysti en ollut — ja kertoi Mollyn myrkyttäneen itsensä fosforilla noin kuusi viikkoa sitten, hän oli ollut hautajaisissa. Kun emme voineet jäädä siihen pitkäksi aikaa puhelemaan, sovimme siitä, että tulemme seuraavana aamuna määrättyyn aikaan johonkin kahvilaan. Siellä sain kuulla vaunuparin koko romaanin. Heillä oli ollut tuossa thüringiläisessä pikkukaupungissa kirjausompelukauppa, joka oli menestynyt hyvin, ihmiset kunnioittivat heitä ja kaikki näytti parhain päin kääntyvän, mutta miten lienee käynytkään, tytöt joutuivat taas johonkin seikkailuun, pahat kielet pääsivät liikkeelle, ja kohta ei yksikään ihminen tullut heiltä mitään ostamaan, jonka vuoksi heidän täytyi sulkea puotinsa. Sen jälkeen eivät he enää välittäneet, miten elivät, kun maineensa kerran oli mennyttä. Edellisenä syksynä oli Dolly joutunut naimisiin erään maanviljelijän kanssa, ja Molly oli silloin jäänyt yksin siihen pieneen taloon, jonka he olivat itselleen ostaneet. Silloin kohtasi häntä semmoinen kova onni, että hän rakastui nuoreen lääkäriin, joka hoiti häntä influensassa, ja rakastui niin silmittömästi, ettei voinut enää elääkkään ilman tuota nuorta miestä. Mutta tohtori oli salakihloissa, ja morsiamen vanhemmat lienevät saaneet aikaan, että hän jätti tuon huonomaineisen potilaansa hoitamisen eräälle virkaveljelleen. Tämä kävi niin tuon naisraukan sydämelle, että hän eräänä yönä kuusi viikkoa sitten nautti fosforia. Aamulla hänet tavattiin tuskissaan kiemurtelevana lattialla, ja paria tuntia myöhemmin oli hän kuollut. No niin, hänen on nyt hyvä, mutta kovin surullista se on. Emmyltä vuoti kyyneleet virtanaan, kun hän kertoi tätä. Hän oli matkustanut vartavasten sinne hautajaisiin ja sanoi että minä varmaan en tuntisi Dollyä, semmoinen lihava lötys hänestä oli tullut yhdessä vuodessa. Minun täytyi luvata Emmylle käydä häntä katsomassa tänä talvena Dresdenissä, ja hän tahtoo myös pistäytyä joskus minun luonani Berlinissä. Hän on erinomaisen komea nainen; valkeassa puvussaan suurine valkeine sulkahattuineen oli hän kuin prinsessa.

Jouluaatto. Siinä sinä olet taas, rakkaani, minun ainoa ystäväni. Enpä tiedä, millä muullakaan tavalla saisin tämän illan menemään. En pelkää mitään niin paljon kuin muistoja, jotka tällaisina hetkinä hiipivät ympärilläni, tunkeutuvat mieleeni ja tekevät sydämeni surulliseksi. Oikeaa jouluaaton tunnelmaa en ole saanut kokea muuta kuin aikaisimmassa lapsuudessani, kun hyvä, rakas äitini vielä oli elossa. Myöhemmin emännöitsijäin aikana ei se ollut enää samanarvoista, ja seuraavina vuosina — — niin, niitä olisi paras olla kokonaan muistamatta. Mutta yksin en ollut milloinkaan. Aina oli joku luonani. Niinpä esimerkiksi Beidatschilla oli meillä joulukuusi ja kaikki olimme sen illan yhdessä, ja jälkeenpäin yksin ollessani tein sen huomion, että koko iltana ei oltu lausuttu yhtäkään rivoa tai muuten sopimatonta sanaa. Ja viime vuonna vietimme tämän illan yhdessä D—n kanssa minun asunnossani.

Mutta tällä kertaa olen aivan yksin, kreivini on saanut luokseen poikansa ja heidät on kutsuttu molemmat jonkun hyvin ylhäisen henkilön luo jouluiltaa viettämään. Hän on antanut minulle hyvin paljon lahjoja — tuolla ne ovat kaikki salissa, briljanteilla ja safireilla koristettu solki sesessioni tyyliä, ihastuttavan kaunis teekalusto Raddatzilta, jota on niin mieleni tehnyt, komea valkoinen teatterivaippa, monta kallisarvoista pikku esinettä ja tuhannen markan seteli ylimääräisiä menoja varten. Hän olisi tahtonut myöskin, että minulla olisi joulukuusi, mutta minä en itse halunnut. Mitäpä minä sillä? Olen pannut tulen kaikkiin lamppuihin ja avannut kaikki ovet, minulla on hyvin valoisaa, hyvin lämmintä, hyvin hienoa ja miellyttävää ja tämä kaikki on minun omaani. Kunhan vaan ei olisi tätä hirmuista yksinäisyyttä ja hiljaisuutta!

Kreivini ei salli minun seurustella kenenkään kanssa. Ei minulla oikeastaan olisi siihen juuri tilaisuuttakaan, sillä entisiä tuttaviani en tahdo itse tavata ja oikeat naiset saisivat kyllä pian selville minun elinkeinoni. Mutta ajan pitkään en voi myöskään kestää tätä yksinäistä elämää.

Minä olen ilmotettu koroillani eläjäksi, maksan koko joukon veroja ja saan yleensä kunnioittavaa kohtelua osakseni, ja poliisin tietysti ei pistä päähänkään sekaantua minun asioihini. Siinä se on taas vääryys: jos on löytänyt rikkaan miehen ja myynyt hänelle itsensä nahkoineen karvoineen, kyllä silloin saa olla rauhassa, mutta voi niitä onnettomia, joilla ei ole ollut »onnea» löytää semmoista ystävää, vaan saavat myydä itsensä pala palalta kaduilla — —

Niin se on, että nykyään tuntuu toisinaan siltä, kuin olisin nyt huonompi ja halveksittavampi kuin ennen. Silloin kun tulin Berliniin, tein kaikki mitä voin elättääkseni itseni kunniallisella tavalla, koska tuo toisenlainen elämä minua inhotti, mutta kun se ei onnistunut ja elää kuitenkin mieli teki, ei ollut muuta keinoa kuin panna itseni alttiiksi. Tunsin sitä tehdessäni sisällistä kammoa, se oli katkera, mutta välttämätön uhraus, joka oli tehtävä, jos mieli yhä edelleenkin hengissä pysyä. Nyt sitä vastoin istun lämpimässä pesässä, annan elättää itseäni, vietän aikani laiskana tyhjäntoimittajana, enkä tätä kaikkea ansaitakseni tee muuta kuin tyydytän vanhan herrani jokseenkin kohtuullisen rakkaudentarpeen.

Elämä kuljettaa ihmistä kukkulain ja laaksojen yli. Minä vaelsin pimeässä laaksossa ja yritin sieltä päästä ylös kukkulalle, laveampia näköaloja ihailemaan, mutta ei ollut tarpeeksi voimia, ensimäinen myrsky viskasi minut nurin, ja ennenkun ehdin oikein huomatakkaan, olin luistanut takaisin sinne, mistä olin lähtenyt. Se on vaan eroa tuosta entisestä, että maaperä jolla seison ei ole tällä kertaa liejuinen, vaan kuiva ja tasainen. Kengät eivät tule lokaan siinä. Ja ilma, jota nyt hengitän, ei haise niinkuin tuo entinen, siinä voipi hieno nenä tuntea korkeintaan kuolevien kukkien tai mätänevien lehtien hajua.

Tämä ei voi tälleen jäädä. Minulla on liian kuuma, levoton veri, voidakseni kestää tämän elämän yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Minulla on liian paljon aikaa ajattelemiseen, ja se tekee minut hulluksi. Usein tunnen halua seurata Molly raukan esimerkkiä. Elämä ei totta totisesti maksa sitä vaivaa, mikä siihen pannaan. Toisinaan taas ajattelen: Kestä loppuun. Pitkää aikaa ei tässä kuitenkaan enää ole. Vanhaksi et sinä kumminkaan elä. Ota vaan vastaan, mitä vielä tarjotaan — — —

Minä niin katkerasti kaipaan Juliusta. Tämä kaipuu polttaa ruumistani kuin kuume. Ja kreivi on niin hirveästi epäluuloinen ja lemmenkade, että hän esim. monasti sanoo matkustavansa jonnekkin, ja tuleekin yhtäkkiä katsomaan, eikö muka minulla ole vieraita. Hän ei aavista, että hän tällä menettelyllään saa aikaan aivan päinvastaisen vaikutuksen kuin on tarkottanut. Sillä jos minuun joku vilpittömästi luottaa, pitäisin suurimpana konnuutena semmoisen henkilön pettämisen, ennen purisin vaikka sormeni poikki kuin tekisin sitä. Mutta jos minua joku epäluuloisena vakoilee ja nuuskii, kun hänellä todellisuudessa ei ole siihen mitään syytä, silloin en tee omantunnon asiaa siitä, jos kuljenkin omia teitäni. Yhden kerran, heti Wienistä tultuamme, olen nähnyt Juliuksen Talvipuutarhassa. Minä istuin terassilla ja hän rouvansa ja erään toisen naisen seurassa permannolla. En nähnyt enkä kuullut mitään siitä, mitä näyttämöllä esitettiin, sillä minun täytyi koko ajan katsella vaan häntä. Ja seuraavana päivänä menin vastaanottotunnilla hänen luokseen, mutta hän ei tahtonut minusta mitään tietää, selitti vain ystävällisesti ja tyynesti mutta varmasti, että hän ei lähde metsästämään toisten alueelle, ja että minun nyt, kun kreivi kerran ylläpitää minua ainoastaan sillä nimenomaisella ehdolla, että olen olemassa yksistään häntä varten, kaikissa tapauksissa on vain kreiviini tyytyminen. Mutta minä en tahtonut kuulla mitään, vaan heittäysin hänen kaulaansa ja hän taisi tuntea sääliä minua kohtaan, mutta ei kuitenkaan taipunut. Mieleni oli synkkä ja sydämeni särkynyt, kun läksin hänen luotaan, enkä ole vieläkään siitä toipunut, sillä minä en voi elää ilman häntä. Yhä vaan ajattelen, mitä keinoa koettaisin, että saisin hänet vielä itseeni kiinnitetyksi.

Olen sairas ikävästä ja kaihosta. Alinomaa vaivaan aivojani ajattelemalla jotain keinoa, millä voisin tavata rakastettuani. Istuessani tuossa juuri äsken yksin sohvassa kuvailin mielessäni, miten hän nyt viettää jouluaattoaan, miten hänen lapsensa kokoontuvat joulupuun ympärille ja kaikki ovat iloisia. Ja minä olen niin yksin… —

Emmy on lähettänyt minulle Dresdenistä kirjaillun sohvatyynyn; minua ilahuttaa, että hän muisti minua. Hän pyytää hartaasti, että tulisin tammikuussa Dresdeniin. Saapa nähdä, tokko ukko minua laskee. — Olen väsynyt, menen sänkyyn. Jumalan kiitos, että ilta on mennyt. Joulun ja uudenvuoden aatot ovat minusta pahimmat päivät koko vuodessa.

Eilen tulin kotiin kahdeksan päivän matkalta Dresdenistä; elättäjäni oli suurenmoisen jalomielisyyden puuskassa antanut minulle luvan viettää ystävättäreni luona sen ajan — kahdeksan päivää — jonka hän itse viipyi maatilallaan.

Minä en tuntenut Emmyn raha-asioita, mutta kun hän on niin hyvännäköinen ja käy aina mitä hienoimmin puettuna, arvelin hänellä olevan hyvät tulot. Mutta se ei näytä olevankaan niin, hänen koko omaisuutensa lieneekin noissa komeissa puvuissa, ja ainakin kolme neljännestä hänen jalokivistään on väärennettyjä. Hän valitti minulle, ettei hänellä milloinkaan ole onnea rakastajainsa kanssa, ne jättävät hänet aina liian pian. Sitä ei minun sovi valittaa; miehet riippuvat minussa kuin takkiaiset. Kaikki minä ne voisin pitää, tuota yhtä vaan, jonka itse tahtoisin, en saa, hän vaan ei huoli minusta.

Emmy asuu erään pesijättären luona yksinkertaisessa huoneessa, jonka huomattavimpana koristeena on Lassallen [kuuluisa saksalainen sosialisti] luonnollista kokoa suurempi muotokuva. Pesijättären mies on nimittäin ankara sosialisti, jolla on aina suu täynnä suuria sanoja, varsinkin työväen kokouksissa, joissa hän pitää pitkiä mahtipontisia esitelmiä, mutta muuten hän on laiska tyhjäntoimittaja, joka jo vuosikausia on elänyt yksinomaan vaimoparkansa ansioista. Mitä minä kuulin näiden aviopuolisoiden keskinäisistä suhteista, oli sangen huvittavaa. Dresdenissä ovat nimittäin olot aivan erilaiset kuin meillä. Ja siveyspoliisi toimii siellä kerrassaan keskiaikaisella tavalla, mikä tekee varsin omituisen vaikutuksen meihin, jotka olemme päässeet osallisiksi preussilaisen kulttuurin siunauksista. Niinpä esimerkiksi pitävät siellä viranomaiset pyhänä velvollisuutenaan estää kaikki luvattomat yhteydet miesten ja naisten välillä ja väijyvät noita vaivaisia yöt päivät saadakseen heidät kiinni synninteosta.

Tämä pesijätär on köyhä, kunniallinen vaimo, joka on koko ikänsä tehnyt rehellistä, ankaraa työtä eikä ole milloinkaan ennättänyt luvattomia huvituksia ajattelemaan. Seitsemän vuotta sitten oli hän tutustunut nykyiseen mieheensä ja senjälkeen he elivät yhdessä, mutta eivät menneet laillisesti naimisiin, koska miehen »periaatteet» eivät sitä sallineet. Mutta poliisilla oli tietysti myöskin mielipiteensä asiasta, aina vähän väliä käytiin vaimon luona kotitarkastuksilla, mies tavattiinkin sieltä usein ja vaimo raukka sai joka kerta lähteä muutamaksi päivää vankilaan. Kuusi kertaa rangaistaan tällä tavalla, mutta jos rikos vielä sittenkin uudistuu, niin asianomainen karkotetaan kaupungista. Kerran oli Emmy joutunut olemaan mukana hyvin kriitillisessä kohtauksessa. Poliisi tunkeutuu sisään yöllä, Ihan keskiyöllä, emäntä koputtaa Emmyn oveen ja pyytää häntä taivaan nimessä piilottamaan miehen omaan huoneeseensa, ja Emmy tuntee sääliä tuota hädänalaista kohtaan, laskee miehen sisään ja tämä piiloutuu vaatekaapin ja erään oven väliin. Emmy menee jälleen sänkyynsä, ja samassa astuvat poliisit sisään kolmen miehen voimalla, tarkastavat kaikki huoneet ja käskevät hänen myös avata. Hän ei ensin tahdo sitä tehdä, mutta »lain nimessä» on hänen kuitenkin viimein mukautuminen. Poliisit nuuskivat joka nurkan, ja Emmy sanoi olleensa nauruun purskahtaa, kun yksi heistä rähmi nelinkontin lattialla ja tarkasti vaatekaapin alustankin, jonne mahtuakseen miehen olisi täytynyt pusertua ohueksi kuin lauta. Kypärikin oli poliisilta siinä kömpiessään pudonnut päästä ja vierinyt lattialla, joten tuo kohtaus lienee ollutkin todella naurettava. Mutta ahtaassa piilossaan seisoi mies tulisessa tuskassa ja olisi ehkä jäänyt keksimättä, jollei sattunut huomaamattaan koskettamaan takanaan olevaa ovea, se narahti ja silloin poliisit miehen niskaan. Vaimo olisi nyt ehdottomasti saanut lähteä kaupungista, elleivät olisi kiireimmän kautta laittautuneet naimisiin. Häät kuuluvat olleen suurenmoiset, kaksitoista pientä tyttöä punaisissa vaatteissa oli kulkenut edellä, sirotellen punaisia neilikoita, kun lähdettiin siviilivirastoon. Ei siitä naimisesta kuitenkaan tuolle vaimorukalle suurta iloa ollut; hänen täytyy, niinkuin jo sanoin, kokonaan elättää miehensä, joka vetelehtii laiskana kaiket päivät ja iltaisin pitää kapakoissa isoäänisiä puheita ja esiintyy siellä kuin hyväkin työmies. Minä olen kyllä sydämestäni demokraatti, mutta on hyvin opettavaista joskus nähdä, millaisia aineksia puolueen suurisuisimmissa huutajissa voi tavata. Mies, jolla ei vielä milloinkaan ole kädet työstä känsistyneet, joka antaa naisen elättää itseänsä, semmoinen mies tahtoo esiintyä »orjain», »sorrettujen», »yhteiskunnan lapsipuolten» edustajana ja asianajajana. Sehän on suoraa ivaa.

Emmy aikoo ensi syksynä mennä naimisiin ylikyypparinsa kanssa ja he ovat tuumineet sitten ruveta pitämään ravintola- tai kahvilaliikettä; hän on hyvin onnellinen ajatellessaan tulevaisuuttaan, ja minä luulen varmaan, että hänen aikeensa tulee onnistumaan. Jos minäkin olisin tavannut oikeaan aikaan kunnollisen miehen, joka olisi minua tukenut, olisin ollut elämääni tyytyväinen, enkä olisi enää palannut entisiin epävarmoihin oloihin.

Minä tunnen myötätuntoisuutta kaikkia tyttöjä kohtaan, jotka onnettomien olosuhteiden pakosta ovat joutuneet tätä elämää viettämään. Emmykin on syntyisin kunnollisesta perheestä, vääpelin tytär. Isä sai 1870—71 vuosien sotaretkeltä parantumattoman taudin ja kuoli 1879. Emmy oli kuudesta sisaruksesta vanhin ja juuri ripille päässyt, kun äiti kuoli. Pikku siskot joutuivat orpojen kotiin, Emmy vanhan isoäidin luo, joka häntä vartioi hyvin ankarasti, varjellakseen tyttöä erään tätinsä kohtalolta, äidin sisaren, joka myöskin kuului »langenneihin». Tämän tädin oli aikoinaan eräs baijerilainen prinssi keksinyt jostain tyttölästä ja kuljettanut mukanaan Müncheniin, jossa hänet korotettiin ruhtinaallisen jalkavaimon arvoon. Emmyä pidettiin siis hyvin tiukalla tuon vanhan eukon luona, mutta siitä huolimatta hän sai silloin tällöin tilaisuutta pujahtaa ulos. Naapurissa oli hiukan vanhempi tyttö, joka oli jo kaikista asioista selvillä, ja tämä otti hänet usein mukaansa yhteisille retkille ja opetti hänelle kaikki mitä itsekin osasi, ja kun Emmy oli huomiota herättävän kaunis tyttö, sai hän heti peräänsä juoksemaan pyytäjiä paljonkin. Myöhemmin hän tuli johonkin hotelliin oppiakseen keittämään, ja siellä hän joutui isännän pauloihin, joka sai hänet vuokraamaan itselleen huoneen, voidakseen käydä usein hänen luonaan. Siitä se sitten alkoi menemään porras portaalta alaspäin…

Tuo viikko Dresdenissä oli minulle hyvin hauska. Tuntui virkistävältä saada pitkästä aikaa puhua jonkun ihmisen kanssa aivan vapaasti. Eräänä iltana olimme yhdessä jonkun Emmyn tuttavan, erään hotellinomistajan, ja toisen vieraan herran, erään amerikkalaisen kanssa, ja jälkimäinen, mister Staak, oli minut ihan hukuttaa mielistelyihinsä; kotimatkalla hän alkoi tulla liian rohkeaksi, ja silloin käskin hänen tietää huutia. Ei sillä että minulla olisi ollut mitään erityistä häntä vastaan, mutta se olisi ollut petos kreivillistä ystävääni ja suojelijaani kohtaan. Hän oli luvannut minut tälle matkalle, luottaen lupaukseeni pysyä hänelle uskollisena, ja lupaustani en ole vielä koskaan rikkonut enkä kenenkään luottamusta pettänyt.

Olen ollut kovin sairas. Helmikuun alussa se alkoi. Yskää, nuhaa, pistoksia rinnassa, kova kuume. Lähetin hakemaan Juliusta, joka tietysti tuli heti, tutki minut ja sanoi tautini olevan keuhkopussin tulehdusta. Minä olen kai vilustunut automobiilimatkalla, jonka tein kreivin kanssa Potsdamiin. Oli kauhea veto ja minä olin verraten ohuessa puvussa. Minähän siedän niin kovin vähän. Julius kävi minua katsomassa kahdesti päivässä, aamulla ja illalla, viipyi joka kerta toista tuntia, ja hänen läheisyytensä lohdutti ja tyynnytti minua. Ja kun heräsin eräänä yönä, istui hän silloinkin sänkyni vieressä, tyttö oli hänet hakenut, kun minä olin niin rajusti hourinut, että hän oli ruvennut pelkäämään. Kun tulin tajuihini, oli kuume poissa ja tunsin itseni vain väsyneeksi, mutta olin onnellinen nähdessäni hänet vieressäni. Ja minä pyysin häntä jäämään siihen ja olemaan taas hyvä minulle niinkuin ennenkin, koska hänen rakkautensa kaipuu teki minut sairaaksi.

»Mitä minä olen sinulle tehnyt, kun olet minulle noin paha?» kysyin. Hän teki kieltävän eleen ja vastasi hiljaa: »Ei mitenkään voisi johtua mieleeni olla sinulle paha, Thymian. Päinvastoin! Tuttavuutemme alusta asti olen ollut sinuun suuresti kiintynyt, tunteeni sinua kohtaan läheni jo syvempää intohimoa ja olisi siksi ehkä kehittynytkin, elleivät velvollisuuteni perhettäni kohtaan olisi auttaneet minua olemaan varuillani».

»Enhän toki», hän vastasi, »en minä sinua halveksi, joskin olin toivonut sinun voivan osottaa suurempaa lujuutta. Tiedänhän minä, miten suuria vaikeuksia ja vastoinkäymisiä vastaan sinun oli taisteltava, mutta uskon sittenkin, että elämäsi olisi voitu vielä toisin järjestää, varsinkin miehesi kuoltua. En sinua kuitenkaan moiti, sillä yleensä lienee tavattoman vaikea kohota tuosta alhosta ylös kunnialliseen elämään ja siihen pysyväisesti jäädä. Sanon vaan yhä vieläkin, etten ole voinut enkä voi nytkään käsittää, miten nainen, jolla on semmoiset hengenlahjat kuin sinulla, voi elää tässä loassa ja siihen vielä uudestaankin palata. Mutta nythän on kaikki hyvin järjestetty. Luulenpa etteivät sadat ja tuhannet »kunnialliset» naiset olisi voineet vastustaa kiusausta, joka kreivissä sinua lähestyi. Sinulle onkin tämä asema nykyään ehdottomasti paras, enkä ymmärrä mistä sinä voisit parempaa toivoakkaan. Vanha ystäväsi on ylhäinen ja rikas ja hankkii sinulle kaikki mitä vaan haluat. Sinulla on yltäkylläisesti kaikkea, mitä tuhannet muut vaimot itselleen turhaan toivovat, ei ole mitään huolia, mukavuus ja loisto sinua ympäröivät ja aikasi voit käyttää oman mielesi mukaan. Etkö älyä itse, että panisit vaaraan mukavan, huolettoman elämäsi, jos alkaisit kreivin selän takana pitämään yhtyyttä jonkun toisen miehen kanssa?»

Minä kiersin käsivarteni pääni ympäri ja katselin kyynelsilmin alaspäin pitkin peittoani. »Niinpä niin», sanoin katkerasti, »mitäpä tämmöisessä nartussa muuta olisikaan kuin irstautta, rahanhimoa ja petollisuutta. Sielu ja kaipaava sydän ovat kunniallisten, säädyllisten naisten etuoikeuksia…»

»Ei, ei, ei niin!» huudahti hän ja siirtyi tuolilta istumaan vuoteeni laidalle, veti oikean käsivarteni alas ja tarttui käteeni, »sitä minä en ollenkaan tarkottanut. Sinulla on sydän, Thymian, ja sinulla on sielu. Jos minä todellakin pitäisin sinua vaan tuommoisena tavallisena »narttuna», ei minua luultavasti paljonkaan arveluttaisi poimia kirsikoita naapurin puutarhasta…»

»Tuo vertaus ei ole oikea», sanoin minä. »Voidaksesi poimia naapurin kirsikoita, täytyy sinun astua sen muurin yli, joka suojelee kunkin ihmisen yksityisomaisuutta. Mutta jos kirsikkapuu kasvaa avonaisella kentällä, niin ei se seikka, että joku henkilö on ruvennut sitä hoitamaan ja suojelemaan, anna tälle vielä laillista omistusoikeutta tuon puun kantamiin hedelmiin…»

»Sinä olet viisas, Thymian, kovin viisas», sanoi Julius, »mutta juuri sentähden että olet niin viisas, täytyy sinun ymmärtää, että kahdenkeskinen sopimus ei pysy voimassa, elleivät molemmat asianomaiset täytä siinä tekemiään sitoumuksia. Kreivi takaa sinun toimeentulosi, sinä lupaat olla hänelle uskollinen.»

Minä vain huokasin. Ja hän jatkoi pehmeällä, miellyttävällä äänellään: »Voi rakas Thymian, elämä on niin lyhyt. Ei yksikään ihminen tiedä, kuinka paljon osattaret ovat sitä kullekin suoneet. Kaikki filosofit ovat tulleet mietiskelyissään lopulta siihen tulokseen, että todellista onnea ei pidä etsiä ulkonaisesta elämästä vaan omasta itsestään. Sinä tiedät mitä minä tarkotan —»

Minä ymmärsin. Pääni oli niin väsynyt ja tyhjä, että se otti vastaan jokaisen sanan, ja varsinkin tarttui sinne hänen huomautuksensa elämän lyhyydestä.

»Eikö totta, että minä en elä enää kauan?» kysyin. »Minussa on keuhkotauti, eikö niin? Se ei minua yhtään ihmetytä, sillä sitä on meidän suvussamme. Äitini ja kaksi hänen sisartaan on siihen kuollut.»

Hän puisti päätään. »Jumala varjelkoon! Älä semmoisia huoli ajatellakkaan. Toinen keuhkosi on tosin hiukan vialla, ja jos viettäisit entistä hurjaa elämääsi, en vastaisi mistään. Säännöllisesti eläen voit sen puolesta tulla vaikka sadan vuoden vanhaksi.»

»Siitä minua taivas varjelkoon!» vastasin. »Jollen voi elämältä enää mitään muuta saada kuin ruokaa, juomaa ja vaatteita, en sitä kaipaa. Sentähden ole armelias ja anna minulle morfiiniruiskutus, mutta voimakas, että se panee minut nukkumaan viimeiseen tuomioon asti. En jaksa elää kauempaa. Minä en jaksa.» Voimani pettivät, en saanut hillityksi itseäni, vaan rupesin ääneeni itkemään. Tohtori kumartui ylitseni ja sanoi hellästi:

»Rakas pikku Thymian! Rakas pikku vaimo!» eikä pannut vastaan, kun vedin hänet syliini ja suutelin häntä, ja sanoi että hän jäisi minun ystäväkseni ja että minä saisin aina luottaa häneen.

Hän tulee minun luokseni joka päivä, eikä kreivi siitä mitään välitä, koskapa hän on minun lääkärini. Ja minun pitäisi vähän voimistuttuani matkustaa etelään, mutta itse en tahtoisi, olisin täällä nyt niin onnellinen. Julius pitää sen kuitenkin välttämättömänä, sillä ilma täällä on minulle liian raakaa, ja kreivi, joka ei voi itse lähteä mukaan, on hankkinut erään vanhanpuoleisen naisen minulle seuralaiseksi. Hän tekee mitä hyvänsä minun tähteni, olen hänelle sydämestäni kiitollinen ja mielelläni tahtoisin rakkaudellani hänelle kaikki palkita. Mutta Juliuksesta en voi luopua, en, se on mahdotonta.

Tahtoisin mielelläni kirjottaa oikein paljon, mutta en tiedä mitä. Minulle ei tapahdu mitään. Neiti Wagner on vanha naakka. Hän näyttää toimivan määrättyjen ohjeiden mukaan »hoitaessaan» ja »suojellessaan» minua semmoisella innolla, että se monta kertaa on tehdä minut hulluksi. Ja sitten on hänellä aivan sietämätön tapa ottaa vastaan jokainen mieltä keventävä vihanpurkaus minun puoleltani jollain kohteliaalla lauseella ja ystävällisellä hymyllä. Oikeastaan on hän köyhä raukka, joka on nuoruudestaan asti saanut palvella vieraita ihmisiä, kotiopettajana, seuranaisena ja sen semmoisena, aina ylhäisissä perheissä. Marseillessä hän on ollut erään herttuattaren seuranaisena neljä vuotta ja sitä ennen kolme vuotta kasvattajana jossain venäläisessä ruhtinasperheessä. Hän on hyvin sivistynyt ja omistaa täydellisesti ylhäisen maailman käytöksen. Pitkänä palvelusaikanaan on hän oppinut tuon vaikean taidon, että osaa kaikissa tilaisuuksissa mukaantua toisen mielialaan tai oikkuun, ei tahdo itse milloinkaan mitään, ei ilmaise koskaan omaa mielipidettä, mutta lopulta saa kumminkin aina tahtonsa perille. Kaikkeen mukautuvalla hymyllään hän ohjaa toista tämän itsensä huomaamatta minne tahtoo. Hän osaa myös huvittavasti ja mieltäkiinnittävästi kertoa, mutta ei hän ole kuitenkaan oikein sopiva minun seuralaisekseni. Hänen neitsyellinen entisyytensä on niin lumivalkea, että minä olen siinä suhteessa häneen verrattuna musta kuin korppi, erotus on liian jyrkkä, että sitä voisi millään tasottaa.

Nyt olen taas terve. Neiti Wagner valvoo tarkasti, etten vaan rasittaisi itseäni mitenkään. Joka päivä ajelemme monta tuntia vaunuissa, kävelemme myös vähän. Kovin mielelläni lähtisin jo kotiin, mutta en pääse vielä. Kreivi kirjottelee minulle hyvin rakkaasti ja pitää huolta, ettei vaan minulta mitään puuttuisi. Kyllä hän on todellakin kunnon ukko, isällisenä ystävänä hän olisi verraton, mutta sille minä en mahda mitään, että rakastan toista. Juliukselta saan hyvin niukasti tietoja, häneltä ei riitä paljon aikaa kirjottamiseen, eivätkä hänen kirjeensä ole oikeastaan mitään rakkaudenkirjeitä, mutta minä luen niitä yhtäkaikki, kunnes osaan ne ulkoa, suutelen niitä ja kuvailen mielessäni häntä itseä suudelleeni. — Hän saarnaa alinomaa tuota yhtä ja samaa, että minun pitäisi antaa jotain sisällystä elämälleni, tehdä työtä, että vielä ei olisi myöhäistä alkaa jotakin tointa. Kyllähän minä tahtoisinkin, tunnenhan hänen olevan oikeassa, mutta mihin työhön minä ryhtyisin? Luulen ettei hän tiedä sitä itsekään. Liian myöhäistä on kuitenkin ruveta enää opettelemaan mitään erityistä ammattia.

Meri on niin sininen ja taivas niin kirkas. Jos Julius olisi täällä, olisin paratiisissa. Mutta silloin tulisi kai enkeli välkkyvine miekkoineen ja ajaisi minut ulos, sillä minun kaltaisiani ihmisiä ei lasketa paratiisiin. Heitä varten on autio, hedelmätön maa, jota täytyy viljellä otsansa hiessä, ennenkun siitä saa elatuksensa.

Miten kuukaudet kuluvat! Huhtikuussa tein viimeiset muistiinpanot, ja nyt on marraskuu käsissä. Selaillessani kirjaani tuntuu kaikki unelta, etenkin kun ajattelen, miten äärettömän paljon enemmän olen saanut kokea, kuin tähän on kirjotettu. Monet ihmiset näkevät harmaapäisinä katsoessaan takaisin elettyyn aikaan ainoastaan yksitoikkoisen, suoran tien, heillä ei ole ollut minkäänlaisia seikkailuja, he eivät ole juuri mitään kokeneet. Se tulee siitä, että heidän elämänsä on kuin pieni erikoisliike; he istuvat puotipahasessaan ja myövät pikku tavaroitaan, ainoastaan yhtä määrättyä lajia, ja tietävät muusta maailmasta sen verran kuin heidän ahtaasta puoti-ikkunastaan sitä voi nähdä. Ei milloinkaan heidän päähänsä pälkähtäisi lähteä ajamaan perhosta yli aitain ja ojain, kaiken, mikä on heille outoa ja käsittämätöntä, he pitävät halpana ja mitättömänä ja halveksien sivuuttavat. Minun elämäni sitä vastoin on ollut kuin suuri kauppahuone, jossa on käyty kansainvälistä liikettä ja tavaraa ollut monenlaista, mutta kovin paljon kelvotonta rojua. En sittenkään vaihtaisi sitä noiden toisten ahtaaseen soppeen. Minä kaipaan aina jotain avaraa, suurta, näkymätöntä, jalkani ovat kiinni maan loassa, mutta sieluni pyrkii jonnekin kauas, sinertävään, auringonpaisteiseen etäisyyteen, esiintyäkseen siellä uutena olentona, ehkä leivosena tai kukkana, mutta ei enää ihmisenä. Usein ajattelen haudantakaista elämää. Kunpa sen varmaan tietäisi, onko todellakin kaikki lopussa, kun tämä elämä päättyy. Minä en ole jumalinen, päinvastoin, vihaan kirkkoa ja pappeja, mutta sittenkin uskon, että on toinen elämä tämän jälkeen.

Jos syntyisin toistamiseen tänne maan päälle, tahtoisin olla petoeläin. Taikka mies, sillä miehen ei tarvitse joutua koskaan semmoiseen umpisokkeloon kuin meidän naisten; hänellä on aina jokin ulospääsyn mahdollisuus, hänen elämäänsä ei yksi harha-askel turmele, niinkuin meidän. Mies on maailman herra; me naiset olemme vain välikappaleita hänen tarkotuksiensa saavuttamiseksi.

Usein tunnen kärsimätöntä halua saada tietää, mitä on kuoleman toisella puolella. Tahtoisin kuolla, saadakseni sen tietää. Jos pääsisin Jumalan luo, niin syyttäisin häntä. Hän oli kyllä hyvä rakennusmestari tehdessään tämän maailman, mutta huonosti hän sitä rakennustaan hoitaa. Ja jos hän tahtoo olla ihmisten isä, niin hän on huono, puolueellinen isä. Kaikkivaltias! Mikä kaikkivaltias isä näkisi lastensa kurjuuden eikä heitä auttaisi? Mikä sellainen isä on, joka näkee lapsensa käyvän harhaan eikä tartu häneen kiinni ja taluta takaisin oikealle tielle? Mikä isä seisoo vieressä, kun lapsensa kaivoon putoo, eikä nosta kättään häntä auttaakseen ylös? Usko kaikkivaltiaaseen jumalaan on jumalanpilkkaa. Sillä jos on kaikkivaltias ja isä, eikä auta, ei tahdo auttaa, se on… Jos minä olisin jumala, loisin minä jumalallisen maailman. Minä muuttaisin inhimillisen kurjuuden pimeimmät pesät kukoistaviksi ruusutarhoiksi, repisin pois kaikki muurit, jotka rajottavat heidän näköpiiriään, että voisivat nähdä ja käsittää minun suuruuteni ja hyvyyteni. Ja jos näkisin jonkun luoduistani sairastavan parantumatonta ilkeyden, petollisuuden ja halpamielisyyden tautia, korjaisin hänet hiljaa ja kivuttomasti pois ja antaisin syntyä sijaan uuden ihmisen. Se olisi suurta jumalallista rakkautta, tekisi ihmiset autuaiksi ja sopisi paremmin kaikkivaltiaan jumalan arvolle.

Minä ajattelen paljon kummallisia asioita, joista en voi kenellekään puhua, koska ihmiset varmaan pitäisivät minua hulluna. Sitä en saa koskaan mielestäni, etten elä enää kauan. Minussa on varmaan keuhkotauti, koska vähäinenkin vilustus tuottaa minulle tuskallisen yskän, ja onhan äitini kuollut siihen. Julius sanoo tosin sen olevan pelkkää mielikuvitusta ja että keuhkoni ovat terveet, enkä minä usko hänen valehtelevan. Mutta en sittenkään pääse erilleni tuosta ajatuksesta.

Nizzasta palattuani olin alkukesästä taas Elsterissä, ja professori ihmetteli suuresti, kun tuo kuuri ei ollut mitään auttanut. Mutta nyt en itse enää välitäkkään lapsesta. Mihin se joutuisi, jos minä kuolisin? Se menisi turmiolle, niinkuin minä menin rakkaan äitivainajani kuoltua.

Ei minulla tosin aina ole tämmöisiä surumielisyyden puuskia, ainoastaan silloin tällöin, kun ajattelen, miten hyödytön oikeastaan on sellainen elämä kuin minun, josta ei jää pienintäkään jälkeä, kun kuolema on kerran saaliinsa korjannut. Kuolemaa minä en pelkää, mutta pitkää kuihtumista ja kitumista. Ystäväni minua kyllä ei hylkäisi, siksi on hän liian kunnon mies ja moitteeton ritari, mutta itselleni tuntuisi kovin katkeralta elää kokonaan toisten armosta.

Nyt minulla on ystävätärkin, jommoista olen jo kauan halunnut. Kun kreivini haki minut pois Elsteristä, matkustimme ensin Engadiniin ja Badeniin ja sieltä vasta Berliniin. Sen jälkeen teki kreivi vielä matkan Norjaan, joten minä jouduin olemaan syyskuussa yksin ja silloin kävin usein iltapäivillä Zoologisen puutarhan konserteissa. Siellä istui eräänä päivänä vastapäätä minua nuori rouva, joka oli myöskin yksin, ja hänessä oli jotain, joka minua heti ensi näkemästä miellytti. Hän oli nuorempi kuin minä, kolmen- tai neljänkolmatta vuotias, kaunis, erinomaisen aistikkaasti puettu, musta tukka kammattu syvälle korvien yli. Hän katsoi minuun, minä katsoin häneen, ja me tunsimme luultavasti molemmat vetoa toistemme puoleen. Vähän myöhemmin, käveltyäni hiukan ympäristössä, tapasin hänet taas karhujen häkillä ja nyt rupesimme keskusteluun ja teimme tuttavuutta. Hän on rouva Maria von O—, hänen miehensä, joka on kahtakymmentäviittä vuotta vanhempi häntä, on paljon matkoilla, ja hänellä on sentähden hyvin paljon joutilasta aikaa, varsinkin kun hän on ollut vuosikausia poissa Berlinistä, joten ei hänellä ole juuri tuttaviakaan täällä. Meitä miellytti toistemme seura niin, että päätimme syödä yhdessä illallista, ja meillä oli hyvin hauskaa. Maria tuntee myös Parisin ja Wienin ja on ollut jo monta kertaa Monte Carlossa. Teimme ystävyydenliiton ja olemme siitä aikain seurustelleet miltei joka päivä, kävelemme tai ajamme aamuisin Eläintarhassa, olemme usein illoilla teatterissa ja käymme toistemme luona. Hänellä on yhtä kauniisti sisustettu asunto kuin minullakin, mutta suurempi, kahdeksan huonetta.

En tahdo väittää olevani mikään suuri ihmistuntija, mutta minulla on jonkinlainen hieno vaisto, joka ei ole minua milloinkaan pettänyt, ja tämä vaisto vei minut yhteen Marian kanssa ja se sanoo myös, ettei hänenkään entisyytensä ole aivan moitteeton ja että hänessä ei ole kaikki eheää ja sopusointuista. Niinpä en ole esimerkiksi voinut vielä saada selville, mikä hänen miehensä oikeastaan on ja mitä hän tekee. Nykyisin hän on Monacossa. Maria on synnynnäinen berliniläinen, postivirkamiehen tytär, ei puhu muusta kuin sadoista ja tuhansista, ja salaneuvoksista, parooneista ja kreiveistä, mutta kaiken tämän ohella pääsee hänen suustaan välistä sanoja ja lauseita, joita muuten kuulee ainoastaan alimpain kansankerrosten käyttävän.

Puhellessamme yhdessä olemme molemmat varuillamme, ettemme sanoisi liikoja, ja tiedämme sen, mutta siinä täytyy tapahtua vielä muutos. Minä pidän hänestä muuten, mutta tuo naamio kasvoilla minua kiusaa; jos minulla on ystävä, täytyy minun voida esiintyä hänelle ilman teeskentelyä, muuten käy koko juttu ikäväksi.

Kerran olin kutsuttu hänen luokseen illalliselle. Paitsi minua oli siellä muuan postikirjuri vaimoineen sekä tämän jälkimäisen sisar. Illallinen oli erinomaisen hieno, ensi luokan ravintolasta tilattu. Vieraista voi huomata, että he useimpia ruokalajeja eivät olleet nähneetkään, ja he joutuivat hämilleen niitä tarjottaessa, kun eivät tienneet miten mitäkin lajia oli syötävä. Minulle annettiin ensiksi ja he katsoivat aina, kuinka minä tein, ja koettivat sitten matkia minua niin hyvin kuin osasivat. Eikä siinä ollut suinkaan mitään ihmettelemistä, sillä eihän postikirjurin pöydällä tavallisissa oloissa ole semmoisia herkkuja kuin Maria sinä iltana meille tarjosi. He kaivelivat ruokiaan tietämättä mitä niille olisi oikeastaan tehtävä, ja hummeri varsinkin pani heidät pahaan pulaan. He eivät saaneet lihaa siitä irti millään ilveellä, ja epätoivossaan otti postikirjuri viimein viispiikkiset avukseen. Heidän moukkamainen tapansa syödä ei minua siis kummastuttanut, mutta heidän läsnäolonsa semmoisenaan antoi minulle paljon ajattelemista. Naiset sinuttelivat Mariaa, ja tyttö, nenäkäs vaaleatukkainen olento, noin Marian ikäinen, käyttäytyi minun mielestäni suorastaan epäkohteliaasti, vei Marialta monta kertaa sanan suusta, teki ilkeitä huomautuksia ja naureskeli myötäänsä ivallisesti, esiintyi lyhyesti sanoen hyvin sopimattomasti. Keskustelun kuluessa sain tietää, että hän ja Maria olivat koulutoveruksia. Sekin on kummallista, kun Marialle muuten ihmiskunta alkaa vasta salaneuvoksesta, ja täytyy olettaa hänen isänsä olleen vähintään sala-postineuvos. Minulla kyllä on asiasta omat ajatukseni; ei minua vaan niin nenästä vedetä. Ensi viikolla tulee herra von O— kotiin; olen kovasti utelias. Maria sanoo että heillä tulee sitten olemaan usein vieraita, hänen miehellään kun on suuri tuttavapiiri poikamiesajoiltaan. Eihän tämä kaikki minuun vähääkään kuulu, mutta tuo kummallinen salamyhkäily pistää vihakseni. Ettei Maria naimisiin mennessään ollut mikään puhdas karitsa, siitä voisin mennä valalle milloin tahansa.

Sattumuksella on suuri valta maailmassa. Kaksi kertaa on se nyt viime kuukausina valmistanut minulle aivan odottamattoman kohtauksen. Vähän aikaa sitten olin Berliner teatterissa. Kun eräänä väliaikana astun aitiosta ulos, tarttuu silmälasini nauha avaimeen ja sotkeutuu siihen niin lujaan, että erään herran täytyi tulla minua auttamaan, ja tämä herra ei ollut kukaan muu kuin D., jota en ollut nähnyt kahteen vuoteen. Punastuin kovasti, sillä minä häpesin vielä häntä, jonka olin niin rumasti jättänyt, mutta hän nähtävästi ilostui nähdessään minut, pudisti kättäni ja vakuutti kerran toisensa perään, että tämä oli hauskin yllätys, mikä häntä voi kohdata, otti kursailematta käsivarteni, me aloimme kävellä edestakaisin ja minun täytyi kertoa hänelle kaikki, mitä näinä kahtena vuotena oli minulle tapahtunut. Hän oli viime vuonna mennyt kihloihin, mutta nyt se kihlaus on jo purkautunut.

»Eikö totta, hyvä rouva, että me syömme taas kerran illallista yhdessä?» kysyi hän. Vastasin, ettei se nyt käynyt laatuun, ja kysyin sitten, eikö hän ollut vihoissaan minulle, kun olin niin pahasti hänestä eronnut. Ei sanonut olevansa.

»En minä voinut Teitä siitä moittia. Onhan se luonnollista, että jokainen koettaa järjestää elämänsä sillä tavalla, mikä kunkin mielestä paras on», hän lausui. »Mutta sitä minä surin silloin, etten ole syntynyt miljonääriksi, että olisin voinut lyödä laudalta Teidän rikkaan ystävänne». En vastannut mitään, veri nousi päähäni. On vieläkin elämässäni hetkiä, jolloin äärettömästi kärsin, kun minua noin yksinomaan rahan kannalta arvostellaan ja pidetään ikäänkuin itsestään selvänä, ettei minussa voi mitään jalompia tunteita ollakkaan. Tiedän varmaan että D. ei tahtonut minua loukata — mitenkä yleensä voisikaan minunlaistani naista loukata! — sitä paitsi ei hän ole mikään raakalainen, vaan hyvin miellyttävä, sivistynyt mies, mutta sillä hetkellä vihasin häntä tuon lauseen vuoksi ja sain ankarasti hillitä itseäni, voidakseni olla sitä hänelle näyttämättä. Olisinhan tehnyt itseni vain naurettavaksi.

Hän pyysi minua ilmottamaan hänelle osotteeni, ja kun hän sen osotekalenterista kuitenkin olisi löytänyt, sanoin hänelle sen, mutta pyysin ettei hän tulisi kotiini, jonka hän myös lupasi. Koska olin nyt yksin teatterissa, tahtoi hän uudestaan minua mukaansa illallista syömään näytännön jälkeen. En ollut ensinkään halukas, mutta viimein päästäkseni rauhaan lupasin, me söimme Höhnellä yksityisessä huoneessa, eikä minun tarvinnut sitä jälistäpäin katua, meillä oli siellä pari hauskaa tuntia. D. väittää että minä olen vielä kauniimpi ja solakampi kuin ennen, mutta että minä en näytä oikein terveeltä.

»Teidän kasvonne näyttävät minusta muuttuneen, Te olette, kuinka minä sanoisin, henkevämmän näköinen kuin ennen», hän sanoi.

»Ihmekös tuo», minä vastasin, »minä kun elän nykyään aivan platonisesti.»

Nyt taas ystävättäreeni Mariaan. Hänen miehensä, herra von O—, tuli joulukuun alussa kotiin. Enpä olisi voinut häntä ikinä semmoiseksi kuvitella. Casimir vainaassani ei ollut juuri kehumisen varaa, mutta aina hänet olisi voinut asettaa herra »paroonin» rinnalle, kuten von O— suvaitsee itseään kutsuttaa. Seitsemänkymmentä vuotta on hänellä varmaan jo selässään, hän on laiha ja kuivettunut äijänkänttyrä, pääkallo paljas ja kiiltävä kuin biljardipallo, ainoastaan takana muutamia harvoja haituvia ja leuassa yhtä harva valkea pukinparta. Maria oli hiukan hämillään ja katsoi tarpeelliseksi kuiskata minulle, ettei hänen puolisonsa ollut tosin nuori eikä kaunis, mutta hänellä oli sen sijaan erinomaisen hyvä sydän. Sen uskon täydellisesti, ja luulenpa että tuo sydän olisi sietänyt vielä toisenkin mainesanan. Se varmaankaan ei ole ainoastaan hyvä, vaan myös avara.

Kaikesta siitä päättäen, mitä tähän asti olen tuossa talossa nähnyt ja mikäli sitä osaan arvostella, ei herra von O—ta voine sanoa juuri tavalliseksi keinottelijaksi, mutta ei hän semmoisesta kaukanakaan ole. Ja nyt tiedän myös, mihin he tuon suuren huoneustonsa tarvitsevat. Heillä on joka torstai herrailtama, jolloin aina pelataan ja herra von O— pitää tavallisesti pankkia. Niinä torstai-iltoina, joina minä olin siellä, oli koolla kolmisenkymmentä herraa, heillä oli pieni ruletti ja jotkut pelasivat faaraota, jota oli sangen hauska katsella. Ruletissa minäkin kerran koetin onneani ja voitin kaksisataa markkaa, mikä minua suuresti huvitti. Herrat ovat yksinomaan korkeimmista piireistä, paljon upseereja on mukana, ja jokaisella on erityinen tunnussanansa, jonka hän ilmaisee uudelle vieraalle, kun hän tuo sellaisen mukanaan, ja tämä taas mainitsee sen huomiota herättämättä tervehtiessään isännälle, joka siitä saa tietää, kuka uudesta tulokkaasta on mennyt takaukseen.

Hyvin huvittavaa on minulle ollut tehdä havaintoja pelaajista ja nähdä, kuinka he peli-innon valtaamina unohtavat kaiken muun maailman. Minun vetovoimallani on entinen vaikutuksensa siihen asti kun peli alkaa, mutta sitten eivät pelaajat enää näe mitään muuta kuin punaisia ja mustia pallojaan tai korttejaan; heidän kaikki aistimensa näyttävät sulkeutuneen muulta maailmalta, yksi ainoa tunne, kullanhimo, on ottanut heidät kokonaan valtaansa. He ovat kuitenkin nähtävästi kaikki miehiä, joilla tuota haluttua tavaraa on yltäkyllin. Merkillistä! Minä en voi käsittää, mitä huvia ajatteleville ihmisille voi olla tämmöisistä uhkapeleistä. Parempia sitten ovat semmoisetkin vanhanaikaiset korttipelit, joita lapsuudessani kotipuolessa näin. Niissä osanottajat todella pelaavat, mutta näissä pelkkä sattuma ratkaisee kaikki.

Muutamia viikkoja sitten tullessani Marian luo tapasin hänet merkillisen kiihtyneessä tilassa. Hänen kasvonsa olivat täynnä punaisia täpliä, ikäänkuin tulirokko olisi niissä käynyt, ja silmät näyttivät itkettyneiltä. Luulin hänen riidelleen miehensä kanssa, vaikka tämä onkin aina hyvin herttainen häntä kohtaan; arasti kysyttyäni syytä hänen itkuunsa sain tietää, että hänen ystävänsä neiti Wiegand, postikirjurin käly, hänet oli niin kovasti suututtanut.

»Semmoinen häpeemätön letukka», hän sanoi, »minä teen hänen hyväkseen mitä voin, ja kiitoksen sijasta saan vaan haukkumisia palkakseni. Sen siitä saa, kun tuommoisten kanssa seurustelee.»

»Niinpä kyllä», sanoin minä, »olenkin jo monasti ihmetellyt, miten sinä voit kärsiä tuon tytön sopimatonta suunpitoa. Mitä nyt sitten on tapahtunut?»

»Oh, ei siitä maksa vaivaa puhua, mutta se harmittaa kuitenkin», sanoi Maria. »Me olemme lapsena käyneet yhdessä koulua, asuneet samassa talossa ja leikkineet yhdessä, ja kun hän nyt tahtoo tuppautua luokseni, en osaa häntä ylpeästi poiskaan käskeä.»

»Tietysti», sanoi Maria ja meni samassa aivan tummanpunaiseksi, kun huomasi puhuneensa liikoja.

Unohdin pian kokonaan tuon pienen kohtauksen. Mutta kun eilen kävin eräässä kaupassa Leipzigerstrassella, kuulen yhtäkkiä yhden myyjättäristä mainitsevan nimeäni, ja kun katsahdin sinne päin, tunnen Marian entisen koulutoverin, tuon nenäkkään ja suulaan neiti Wiegandin. Hänkin oli aivan punainen ja sanoi:

»No, armollinen rouva, »paroonitar» on kai haukkunut minut Teille pataluhaksi, kun sai kerrankin kuulla suustani totuuden…»

Minä en tietysti ymmärtänyt mitään, ja silloin alkoi tytön suuvärkki käydä kuin paras kahvimylly ja tuossa tuokiossa olin kuullut Marian koko elämäkerran. Se oli aivan niinkuin olin ajatellutkin. Hänen isänsä oli postiljooni ja perhe asui kolmannessa kerrassa samaa piharakennusta, jossa neiti Wiegandin vanhempain asunto oli pohjakerroksessa. Maria oli viidestä lapsesta nuorin ja kauneutensa tähden vanhempainsa silmäterä. Ripille päästyään tuli hän oppilaaksi johonkin vaatetavaraliikkeeseen ja kaksi vuotta myöhemmin hän karkasi liikkeen prokuristin kanssa Parisiin; vanhemmat kuolivat surusta pian sen jälkeen. Tämä oli tietysti neiti Wiegandin omaa keksintöä, niinkuin muutenkin koko hänen kertomuksestaan syöksähti esiin sellainen tulva kateutta, ilkeyttä, vahingoniloa ja muuta halpamaisuutta, että täytyi inhoten ihmetellä hänen sisunsa katkeruutta. Lopuksi sain vielä kuulla, ettei tuolla paroonilla ole omaa muuta kuin nimi, kaikki muu on vaan huijausta, ja asuntonsa komeasta sisustuksesta he eivät voi sanoa omakseen yhtään pölyriepuakaan, kaikki on Markiewiczin, ja minä saisin vielä nähdä, miten tuo koko komeus romahtaa läjään… Maria oli asunut paroonin kanssa vuoden yhdessä, ennenkun olivat menneet naimisiin j.n.e… kunnes vihdoin väsyin kuuntelemaan ja — turhaan yritettyäni saada suunvuoroa — käänsin hänelle yksinkertaisesti selkäni ja läksin pois. Olin kuullut juuri sen, mitä itse olin jo aikoja sitten ajatellut, eikä se minua siis vähintäkään kummastuttanut; mutta minua suututti tuon tytön halpamainen ilkeys. Olen aivan varma siitä, ettei hän olisi ollut hiuskarvaakaan parempi Mariaa, jos hänelle olisi tarjoutunut tilaisuus menetellä samalla tavalla.

Kun tämän jälkeen tapasin Marian ensi kerran ja hän taas alkoi levittelemään itseään, otin häntä kädestä ja sanoin: »Maria, miksi me huolimme tämmöistä komediaa pitemmältä näytellä? Jos minun isäni, oli apteekkari ja sinun postiljooni, ei kai se mitään erotusta meidän välillemme tee. Mutta me olemme molemmat vaeltaneet elämän syvissä laaksoissa, ja jos kaikesta liasta ja pölystä huolimatta, mikä meitä siellä ympäröi, olemme säilyttäneet silmämme kirkkaina, voimme nyt nähdä ja ymmärtää paljon asioita, joista ei ole aavistustakaan niillä, jotka ovat ikänsä istuneet omassa lämpöisessä, suojatussa sopukassaan. On helppo sanoa: minä en lankee kiusaukseen, kun ei koskaan tule tietämään edes mitä kiusaus onkaan, kun perhe, koti, seurapiiri ja järjestetyt olot ympäröivät ihmistä semmoisella suojamuurilla, ettei lempokaan pääse sen yli viettelyksineen — mutta me, joilta nämä suojaavat muurit puuttuivat, kun kuolema tai nurjat olot olivat ne maahan repineet, me jotka olemme joutuneet kaikkien myrskyjen viskeltäviksi, me tiedämme tarkkaan, että ainoastaan se, joka itse on synnitön, saa heittää kivellä syntistä. Ja me olemme kaikki syntisiä — —»

Maria itki ja sanoi hyvin arvanneensa, että tuo kavala käärme, Klara Wiegand, hänet pettäisi, — tuo ruoja, joka itse — — No no, minä keskeytin hänet ja sanoin että Klara Wiegandin kertomus ei häntä ollut suinkaan alentanut minun silmissäni, päinvastoin, nythän tuntui siltä kuin olisimme tulleet likemmäksi toisiamme, kuin olisi seinä väliltämme hävinnyt. Ja näyttääkseni hyvää esimerkkiä, tein hänelle selkoa elämäni päätapauksista, ja silloin hänenkin jäykkyytensä suli ja hän sanoi itsekin jo kauan sitten halunneensa puhua suunsa puhtaaksi ja monasti olleensa aikeessakin sen tehdä. Sitä minä nyt en kuitenkaan aivan puustavin mukaan usko.

En ymmärrä, mikä minua oikeastaan vaivaa. Olen kuin sairas, mutta en kumminkaan ole sairas. Alituinen levottomuus mielessäni yhä kasvaa ja pakottaa minua toimintaan.

Minussa on vähän aikaa ollut kummallinen intohimo rahain tuhlaamiseen. Se pakottaa minut ostamaan kaikennäköisiä tavaroita, joita en tarvitse enkä osaa mihinkään käyttää, vaan lahjotan heti pois. Se on ikäänkuin jokin tauti, enkä tiedä mikä tulee neuvoksi, jos tätä tällaista pitemmältä jatkuu.

Tämmöinen en ole koskaan ennen ollut. Minulla on ollut perintönä äiti vainaaltani suuri varovaisuus raha-asioissa. Velkaa olen aina pelännyt. Kauhulla muistelen vielä tuota aikaa, jolloin vuokrahommieni vuoksi olin joutunut niin suuriin velkoihin, etten luullut niitä voivani koskaan maksaa. Ei pidä ostaa mitään, jota ei voi paikalla maksaa, se on aina ollut periaatteeni.

Mutta nyt en osaa muuta tehdäkkään kuin ostaa ja aina vaan ostaa. Ja vaikka sata kertaa lupaisin itselleni: tänään en tuhlaa penniäkään — niin pian kun lähden kadulle kävelemään, vetää jokin salainen voima minut heti puoteihin, ostan esineen toisensa jälkeen, ja kun olen ne saanut, en voi millään tavalla niitä käyttää. Keittäjäni ja sisäkköni ovat aivan ymmällään, kun eivät tiedä mihin panisivat kaikki ne puserot ja alushameet, esiliinat ja hatut, joita heille alinomaa lahjottelen. Nyt olen yhtäkkiä mieltynyt erityisesti koristeihin, pronssiesineihin ja silkkimattoihin, ostan niitä ja maksan niin kauan kun rahaa riittää, sitten käsken panna velaksi ja lähettää laskun kotiini. Niinpä kävikin, että tässä kuussa olivat rahani lopussa jo kahdeksantena päivänä. Laskut työnnän kaikki kirjotuspöytäni laatikkoon enkä uskalla niihin vilkaistakkaan. Joka päivä tulee sinne uusia, sillä en kertaakaan käy kaupungilla mitään ostamatta. Äskettäin ostin joukon kallisarvoisia posliiniteoksia, jotka maksoivat yhteensä yhdeksänsataa kahdeksankymmentä markkaa. Kun sain ne käsiini ja näin laskun, valtasi minut kauhea pelko, että kreivi saisi ne nähdä ja vaatisi minut tilille, ja hädissäni löin koko komeuden pirstoiksi ja pistin laskun laatikkooni. Samoin kävi vähän myöhemmin, kun olin eräästä taidekaupasta ostanut verrattoman kaunisvärisen pienen silkkimaton, hinta kahdeksansataa markkaa. Kun en tiennyt, minne sen olisin piilottanut, en osannut epätoivossani tehdä muuta kuin ruveta leikkelemään sitä palasiksi. Tässä työssä ollessani sattui Julius tulemaan sisään ja hän vallan kauhistui tuommoista vandalismia.

»Jumalan tähden, Thymian, mitä sinä teet?» hän huudahti. Minä olin aivan lamaantunut pelosta ja änkytin: »Tahdon sen hävittää. Jos kreivi saa sen nähdä, niin hän toruu minua.» Hän näytti vakavalta, sanoi minun olevan liian hermostunut ja tarvitsevan mennä joksikin aikaa hermotautisten parantolaan. Mutta silloin minä hurjistuin ja huusin etten ole hullu eikä minua tarvitse hullujenhuoneeseen viedä, itse hän saa mennä sinne, joka semmoisia puhuu — mutta hän pysyi tyynenä ja käy luonani joka päivä niinkuin ennenkin. Kerran huomasin hänen supattavan jotain kreivin kanssa, ja siitä suutuin niin mielettömästi, että olisin tahtonut lyödä heitä kumpaakin, menin toiseen huoneeseen ja lukitsin itseni sinne. Loppujen lopuksi on D. sittenkin minun uskollisin ystäväni ja olen kutsunutkin häntä luokseni. Tahtoisin minä tietysti itsekin päästä ostohimostani, mutta hermosairaalaan en lähde, en minä hullu ole, tiedän tarkoin mitä -tahdon ja teen.

Tahtoisin auttaa kaikkia köyhiä ihmisiä, ravita kaikkia nälkäisiä, vaatettaa alastomia, ja tunnen itseni onnettomaksi, kun en siihen kykene. Usein itken sentähden tuntikausia. Kun näen kadulla köyhän lapsen, otan sen mukaani johonkin puotiin, ostan sille kenkiä, paitoja ja muita vaatteita ja käsken lähettää laskun kotiini. Joka paikassa on minulla luottoa, koska elän koroillani ja asun näin komeasti, ja sitä paitsi on minua nähty kaupoissa usein kreivin seurassa, joka on yleisesti miljonääriksi tunnettu. Välistä kun yöllä johtuu mieleeni, miten monta sataa ihmistä on Berlinissä, joilla ei ole mihin päänsä kallistaa, ei edes kattoa sateen suojaksi, valtaa minut semmoinen levottomuus, etten saa enää unta ja tahtoisin myydä kaikki mitä minulla on ja antaa köyhille ja lähteä itse taas kadulle. —

Äskettäin olin herrailtamassa O—n luona. Se oli viimeinen tänä vuonna; herra v. O— on taas Parisissa. Pelattiin faaraota ja minä istuin erään paksun italialaisen pankkiirin vieressä, joka ei osannut sanaakaan saksaa, mutta omalla kielellään lausui minulle lukemattomia kohteliaisuuksia. Hän voitti vahvasti, ja istuessani siinä hänen vieressään vedin syliini kaikki hänen voittamansa rahat ja setelit. Pelin päätyttyä kysyin leikilläni, saanko minä myös prosenttia siitä, että olin istumisellani tuottanut hänelle niin hyvän onnen, ja hän vastasi: »Certamente, Signora, è tutto per Ella e sono veramente felice di poter metterlo ai suoi piedi.» [Tietysti, rouva, ne ovat kaikki Teidän, olen suuresti onnellinen voidessani tarjota ne Teille.]

No, minä en tiennyt, miksi olisin kursaillut ottaa vastaan mitä tarjottiin, sanoin vaan: »Grazie, signore!» [Kiitoksia, herra!] ja korjasin saaliini talteen. Samassa katsahdin Mariaan, joka istui meitä vastapäätä, ja säikähdin, sillä semmoisena en ollut häntä milloinkaan nähnyt, hän oli aivan viheriänä kasvoiltaan ja silmissä hehkui pahaa ennustava tuli. Nousin ylös ja menin ulos, hän tuli heti perässäni ja sanoi vapisten vihasta:

»Minä jouduin aivan suunniltani sinun tähtesi, Thymian. Miten voi ylhäinen rouva siihen määrin unohtaa oman arvonsa, että menee ottamaan vastaan niin paljon rahaa ventovieraalta mieheltä?»

»Pikemmin paljon kuin vähän», minä sanoin, »muuten en minä ole vielä koskaan ylhäisen rouvan nimeä tavotellut.»

»Mutta pitäisi sinun kumminkin ajatella, mikä soveltuu meidän nimemme arvolle», sanoi hän ja löi rintaansa. »Sinä et olekkaan nyt missä tahansa, sinä olet parooni ja paroonitar O—n vieraana.»

Olin aikonut ottaa koko asian leikin kannalta, mutta hänen tyhmänylpeä käytöksensä alkoi minua lopulta suututtaa.

»Rouva Osdorfina voit sinä olla ja tehdä miten tahdot», jatkoi hän vielä, »mutta me tiedämme, mihin nimemme meitä velvottaa —»

»Niinkö todella», minä vastasin, »jos niin tahtoisin ja semmoisiin koruihin arvoa panisin, voisin antaa ihmisten haukkua itseäni kreivittäreksi, koska mieheni oli täysirotuinen kreivi. Mutta siitä kunniasta en välitä. Tosin kyllä, jos minulla olisi maatila, hevoset ja vaunut ja pääsisin hoviin — silloin se olisi toista, mutta nyt, näissä oloissa, olisin mielestäni kunniaton keinottelija, jos tuota arvonimeä käyttäisin. Ja muuten, jos sinun miehesi ottaa herroilta rahat pelissä taikka minä annan heidän lahjottaa niitä itselleni, eiköhän se käy lopulta melkein yhteen? Molemmatkin me niitä voimme tarvita, teenpä sentähden sinulle ehdotuksen. Jakakaamme saalis! Kahtia, niinkuin rakkaat sisarukset ainakin. Hyväksytkö sen?»

»Hyväksyn», vastasi hän lyhyesti, me jaoimme rahat ja saimme kumpikin tuhat kahdeksankymmentäkaksi markkaa.

Minusta tuntuu siltä, kuin Maria olisi italialaisen vuoksi mustasukkainen minulle. Olkoon vaan minusta nähden, jos se häntä huvittaa. En ole viime aikoina enää välittänyt mistään miehistä. Tahtoisin vaan aina ostaa, aamusta iltaan ostaa ja lahjottaa pois ja tehdä koko ympäristöni iloiseksi. Ja yhä vaan ostaa.

Eilen tuli tuo italialainen pankkimies hakemaan minut automobiilillaan ajelumatkalle Grünewaldiin. Maria oli myös mukana, ja luulen ettei hän oikein pitänyt minun läsnäolostani. Mutta en minä sille mitään taida, että tuo herra minua mielistelee; onhan se luonnollistakin, että hän viihtyy paraiten minun seurassani, jossa hän voi puhua omaa äidinkieltään, sitä Maria ei osaa muuta kuin vähän solkata huonoa ranskaa. Minä itse en hänestä vähintäkään välitä. Poikkesimme erääseen ravintolaan, josta olimme edeltäpäin tilanneet itsellemme päivällisen. Juuri sisään astuessamme sanoi Maria minulle: »Sinä olet tänään kovin huonon näköinen, Thymian, aivan kuin keuhkotautinen. Kerrassaan surkea. Miksi et käytä edes ihomaalia? Tekee oikein pahaa sinua katsella. Ihan kuin olisit maannut kolme viikkoa maan alla.» En vastannut mitään, mutta tuo sana »keuhkotautinen» pisti kuin puukko sydämeeni, ja syötäessä en saanut monta suupalaa alas. Koko ruumiini värisi kuin vilutaudissa.

Illemmalla kerroin tästä Juliukselle, joka nykyisin tulee sangen usein aivan odottamatta luokseni. Hän lohdutti minua ja kehotti luopumaan tuosta seurasta, koska ei siitä ajan pitkään kuitenkaan tulisi olemaan minulle mitään iloa. »Luonnostansa ei voi kukaan päästä», hän sanoi, »tuollaiset naiset maalaavat itseään sisältä ja ulkoa, mutta se ei voi estää heidän oikeaa karvaansa näkyviin tulemasta, luontainen raakuus puhkee aina lopulta esiin. Sinä et kuulu niiden joukkoon etkä voi olla yhtä mieltä niiden kanssa, sillä kaikesta ulkonaisesta yhtäläisyydestä huolimatta sinä olet sisällisesti ylhäisempi, hienompi, siveämpi kuin ne…»

Oikeassa hän lieneekin, mutta tahtoisi sitä mielellään, edes yhden ihmisen kanssa pysyä ystävyydessä. Julius oli tuona iltana taas niin hyvä ja hellä, että rohkaisin mieleni ja uskoin hänelle kaikki huoleni. Hän tahtoi nähdäkseen kaikki laskut, ja lopuksi minun täytyi myöntyä, joskin hyvin vastahakoisesti. Niitä oli yksi laatikko pakaten täynnä, hän alkoi laskea yhteen summia ja kasvonsa saivat yhä huolestuneemman ja totisemman ilmeen.

»Herra siunatkoon, Thymian, onko sinulla aavistustakaan, kuinka paljo näistä tulee?»

»Kolmetoista tuhatta markkaa! — — Ihmislapsi, mitä ihmeen kummaa sinä olet kaikella tällä rihkamalla tehnyt?»

Sitä en tiennyt itsekkään. Paljon olen lahjottanut pois, paljon hävittänyt, ja paljon on vielä koskematonna paketeissa ja laatikoissa ylisillä.

»En tee sitä häpeää itselleni», vastasin, »tulkoon ennen mitä tahansa.»

»Teillä on merkilliset käsitykset häpeästä ja kunniasta», huudahti hän. »Miten aiot sitten menetellä? Jotakin tässä täytyy tehdä, muuten sinulta viedään jonakin kauniina päivänä huonekalut asunnostasi… Miten sinä saatoitkin noin tehdä?»

»Tautipa kyllä. Sen olen sinusta jo kauan sitten nähnyt. Sinun hermosi ovat kokonaan pilalla. Mutta ole nyt aluksi aivan rauhassa. Koetan tuumia, mitä tässä olisi tehtävä. Parasta lienee heti ilmottaa kaikki kreiville.»

Sitä minä en kuitenkaan tahtonut, ja hänen täytyi luvata luopua siitä tuumasta.

Minua pelottaa. Tunnen olevani sairas. Julius luuli ensin vian olevan munuaisissa, mutta tutkimus ei tätä luuloa vahvistanut.

Kesäkuukaudet olivat kauheat. Kreivi ei päässyt virkatehtäviltään pois Berlinistä enkä minäkään tahtonut matkustaa. Asuntoni on hauskan viileä ja yleensä minulla ei ollut halua minnekkään lähteä, ja Juliuskin oli ainoastaan pari viikkoa poissa kaupungista. Sitäpaitsi tunsin yhä olevani väsynyt ja kipeä…

Oli satanut, ilma oli ihanan raitis ja viileä, minä menin viiden seuduissa kävelemään Eläintarhaan, jossa viivyin lähes kaksi tuntia iloissani siitä että tunsin itseni sinä päivänä tavallista terveemmäksi. Lapsia leikki joka puolella, vesipisarat kimaltelivat ruohikossa ja aurinko paistoi niin herttaisesti, että taaskin tulin ajatelleeksi, miten ihana tämä maailma sittenkin on. Takaisin tullessani olin niin ajatuksiini vaipunut, etten nähnyt mitään ympärilläni, ja astuessani juuri Siegesalleen poikki sattuu jalkani luiskahtamaan, samassa näen hurjaa vauhtia lähenevät vaunut, tunnen kauhean iskun kohtaavan ruumistani ja sen jälkeen en muista mitään. Pyörtyneenä oli minut nostettu ylös ja viety tapaturma-asemalle, ja kun siellä olivat löytäneet minua tarkastaessaan nimikortteja, joissa oli osotteeni, oli minut tuotu kotiini, yhä vielä tiedottomassa tilassa.

Sitten makasin kauan kauan kuumeessa enkä tiennyt yhtään mitä minulle oli tapahtunut. Harvoina valoisina hetkinäni olin aina olevinani kotona ja luulin olleen unta kaikki, mitä vuosien kuluessa oli minulle tapahtunut. Huusin isää luokseni ja pidin hoitajaani sisar Annana, joka oli tuonut äidin Davosista kotiin.

Vähitellen rupesin sitten paranemaan, palasin taas todellisuuteen ja tunsin Juliuksen, joka usein istui pitkät ajat vuoteeni vieressä.

»Mitä minulle on tapahtunut?» kysyin vihdoin, sillä muistoni ei ollut vielä täydellisesti palannut.

»Niin, mitä sinulle on tapahtunut, lapsi parka!» vastasi Julius, »sen sinä kai itse paraiten tiedät. Koetappas vaan muistella. Jospa olisimme jotain voineet edes aavistaa! Miksi et ollut siitä sanaakaan maininnut?»

Minä en ymmärtänyt, mitä Julius tuolla »toisella» tarkotti, ja silloin hän kertoi minulla olleen perillisen toivoa, olin ollut jo ehkä puolivälissä raskauden tilaa, mutta tuon saamani hirveän iskun johdosta olin synnyttänyt keskoset. Ja tästä kaikesta minä en ole tiennyt mitään, en kerrassa mitään. Sillä kaikki oli ollut kutakuinkin kunnossa. Eikä tuo tieto suuresti mieltäni liikuttanut; luulenkin olleen parasta, ette noin kävi, sillä mitäpä minusta olisi ollut tuon lapsen hoitajaksi. Mutta paljon olin saanut sen tähden kärsiä, vasta loppusyksystä pääsin jalkeille.

Kaikki ovat olleet hyviä minua kohtaan. Tuo raha-asiakin on nyt toistaiseksi järjestetty. Julius ja minä olemme sopineet, että minä myyn suurimman osan jalokivistäni ja niiden hinnalla suoritan osan velastani. Huhtikuusta asti vuokraan pienemmän asunnon ja muutan liiat huonekalut rahaksi. Mitäpä minä teen viidellä huoneella, kolmessa on aivan tarpeeksi. Erityistä kyökkipalvelijaa en myöskään tarvitse. Mitä tällä tavalla saan säästymään kreivin antamista kuukausirahoista, sillä vähitellen maksan kaikki velkani.

Ostokiihkoni on epäilemättä ollut yhteydessä raskaudentilani kanssa, sillä nyt se on hävinnyt, olen taas niinkuin ennenkin.

Kesäkuun puolivälissä oli hän matkustanut Ostendeen, heinäkuussa oli koko talous täällä hajonnut ja Markiewicz hakenut pois huonekalunsa, enkä sen jälkeen ole mitään suoranaista elonmerkkiä hänestä saanut.

Mutta epäsuoralla tavalla hän on hyvinkin selvästi ilmottanut minulle olemassaolonsa. Marraskuussa, kun olin taas päässyt sängystä pystyyn, tuli kreivini kerran iltapäivällä luokseni ja antoi minulle erään hänelle osotetun kirjeen, joka oli lähetetty heinäkuun alussa Kölnistä ja kuului seuraavalla tavalla:

Eräs henkilö, joka ei voi tyynenä katsella, miten se nainen, joka saa kiittää Teitä kaikesta, pettää Teitä, tahtoo kehottaa Teitä olemaan varuillanne. Thymian on läpeensä huono ja turmeltunut olento. Hän keimailee muiden miesten kanssa, on suhteissa erääseen lääkäriin ja samoin erääseen kauppiaaseen, joiden kanssa hän seurustelee Teidän selkänne takana ja pettää Teitä. Siinä on tuon naisen kiitos Teidän suuresta hyvyydestänne. Hän liehakoi jok'ainoaa miestä, joka vaan hänen tiellensä sattuu. Hän ei voi muuten tehdäkkään, turmelus on hänellä mennyt veriin. Antakaapa salapoliisin pitää häntä silmällä, sillä tulee kyllä olemaan yhtä ja toista kerrottavaa Teille.

En uskonut silmiäni, vaan luin kirjeen uudestaan. Ensimäinen vaikutus mieleeni siitä oli suuri hämmästys, joka tuntui melkein tuskalliselta ja kasvoi vähitellen suuttumukseksi. Sen ohella oli minussa semmoinen tunne, että tämä kaikki oli mahdotonta, sillä oli vaikea uskoa todeksi sitä ääretöntä halpamaisuutta, mikä tuosta kirjeestä ilmeni. Minä en ole tuota naista milloinkaan sanallakaan loukannut, me olimme ystävinä toisistamme eronneet ja minä olin häneen niin kiintynyt, että olisin tehnyt hänen edestänsä mitä hyvänsä, viimeisen leipäpalani olisin hänen kanssaan jakanut. Olin uskonut hänelle kaikki salaisuuteni, sillä en unissanikaan olisi tullut ajatelleeksi kenestäkään niin pahaa, että hän menisi halpamaisesti väärinkäyttämään tuollaista luottamusta. Mutta kun olin päässyt tointumaan ensimäisestä hämmästyksestäni, näytti asia minusta melkein naurettavalta; varsinkin teki minuun humoristisen vaikutuksen allekirjotus: Vilpitön ystävätär. Kaikkea tätä ajatellessani ei johtunut ensinkään mieleeni, että tämä nimetön parjauskirje voisi panna koko minun toimeentuloni vaaranalaiseksi. Sitä muistin ajatella vasta sitten, kun huomasin kreivin vakavin, läpitunkevin katsein minua tarkastavan.

»Nimettömät kirjeet on minulla muuten tapa heittää suorinta tietä paperikoriin», hän lausui, »ja sinne tämäkin saa vaeltaa. Mutta — kysyä tahtoisin sinulta kuitenkin — käsi sydämelle Thymian — totuuden tahtoisin tietää. Onko tämä vain parjausta vai — onko siinä ehkä hiukan tottakin pohjalla?»

Nyt vasta älysin, mitä kaikkea tämä asia minulle oikeastaan merkitsi.
Mutta tuli mitä tuli, ajattelin, valehdella en voinut sillä hetkellä.

Hän ei vastannut ensin mitään, vaan käänsi minulle selkänsä, astui ikkunan eteen ja seisoi siinä ääneti ainakin kymmenen minuuttia katsellen kadulle. Sitten hän kääntyi hitaasti minuun päin, ja näin että asia oli koskenut häneen kovasti.

»Minä en olisi sitä odottanut sinulta, Thymian», puhui hän hiljaisella äänellä. »En, minä olen sinuun luottanut… Mutta tyhmäähän se olikin… olisihan minun pitänyt ymmärtää —» Viimeisiä sanoja en enää kuullut. Nojasin pääni vasenta kättäni vasten ja peitin oikealla silmäni, enkä milloinkaan koko elämäni aikana ole ollut mielestäni niin vähäpätöinen, huono ja halveksittava kuin sillä hetkellä, enkä koskaan ole niin hävennyt kuin silloin. Olin maan tasalle masennettu ja helpotukselta olisi tuntunut, jos hän olisi lyönyt minua, ajanut minut ulos ja luvannut jättää oman onneni nojaan. Mutta ei mitään tästä tapahtunut.

»Sinuun ei voi edes suuttua niinkuin pitäisi, Thymian», sanoi hän» vähän ajan päästä. »Minä en tahdo sinua toruakkaan. Miten voipikaan minun ikäiseni mies vaatia uskollisuutta noin nuorelta ja kauniilta naiselta —»

»Katunaiselta, tarkotit sanoa», huusin minä, enkä voinut kauempaa hillitä itseäni, vaan puhkesin rajuun itkuun. Ja ensi kerran elämässäni itkin itseni tähden — — sentähden että minä todellisuudessa en ole parempi enkä jalompi kuin kurjimmista kurjin katunainen, joka myö ruumiinsa muutamasta lantista. Sillä jos minä en olisi semmoinen, olisin tällä hetkellä luvannut luopua kaikista muista ja kuulua ainoastaan hänelle, kiitokseksi kaikesta siitä, mitä hän tekee minun hyväkseni ja on jo tehnyt. Mutta sitä en voinut luvata, en voinut, sillä tiesin etten lupaustani kumminkaan pitäisi, ja se olisi huonoakin huonompaa, se olisi halpamaista.

Niin, kun ei minussa olisi tuota onnetonta rakkautta Juliukseen. Taikka jos olisin kyllin vahva voittamaan sen. Mutta sitä voimaa minulla ei ole. Minä olen katukaisa.

»Tämä jääköön tähän, Thymian, ei puhuta siitä enää», sanoi kreivi, »kaikki jää entiselleen…»

Ja kaikki on entisellään. Mutta se se juuri kiusaa minua äärettömästi. Olen itse mielestäni liian kurja. En uskalla enää katsoa silmiin vanhaa ystävääni, niin minua hävettää. Hänen hyvyytensä painaa minut maahan.

Kun sain ensi kertaa istua vuoteessani ja hoitajasisar oli avannut tukkani, otin muutaman suortuvan sormieni väliin ja silloin keksin mustain hiusten joukosta yhden valkoisen. Ensin pelästyin, sitten se teki minut surumieliseksi. Olen vasta seitsemänkolmatta vuotias ja nyt jo valkea hius… Viidenneljättä vanhana olen luultavasti kuihtunut mummo. Jospa saisin kuolla sitä ennen. Tunnen usein mielessäni kiihkeää kuoleman kaipuuta.

Olin varmasti aikonut kirjottaa taas jotain uudenvuoden aattona, mutta D. tuli luokseni ja söi illallista minun kanssani. Hänen tulonsa ilahdutti minua, etten tarvinnut jäädä yksin ajatuksineni, sillä kreivi oli taaskin tuttavain luo kutsuttu ja Julius ei tule yleensä milloinkaan tällaisina päivinä. Hän kuuluu silloin vaan perheelleen, sanoo hän. Mutta D. on yhtä yksinäinen kuin minäkin. Kerroimme toisillemme kaikenlaista ja vaihdoimme mielipiteitä minkä mistäkin asioista. Hänen käytöksessään on jotain reipasta, virkistävää, joka minua paljon miellyttää. Kun keskiyön aikaan puhelumme hetkeksi taukosi, katsoi hän minuun kauan aikaa ja sanoi sitten yhtäkkiä:

»Mikä komea rouva sinusta olisi tullut, Thymian! Jos minä saisin kynsiini sen roiston, joka on sinut pilannut — — niskat nurin vääntäisin konnalta.»

»Oi, älä puhukkaan sellaista», sanoi hän melkein vihaisesti, »tuommoinen nainen kuin sinä olet, voi ainoastaan onnettomuuden kautta joutua turmiolle.»

Kreivi saisi kyllä tietää minun suhteestani D:hen. Me olemme, uudestaan tavattuamme toisemme, vain kaksi hyvää ystävää eli toveria.

»Lapsi, lapsi! Elämä on lyhyt, kyllä maan alla aina maata saa. Sinulta puuttuu elämän suola, Thymian… Sinun pitäisi tehdä työtä — hengen ja ruumiin voimia kysyvää työtä.»

Minä en vastannut mitään. Mitäpä siihen olisin sanonut? Sitä samaa ne minulle kaikki saarnaavat, jotka minun parastani tarkottavat. Hankkikaa minulle työtä, hengen ja ruumiin voimia rasittavaa työtä, minä olen valmis — —

Mutta ne ovat vaan puhetapoja. Auttaa ei minua voi kukaan. Elämäni on auttamattomasti hukkaan mennyt. Minulla ei ole enää muuta toivoa kuin päästä täältä pois — omalle maatilalleni Schönebergiin.

Aavistin heti saavani jonkun tärkeän ilmotuksen ja avasin sen sykkivin sydämin, enkä siinä erehtynytkään.

Oikeusneuvos kirjotti minulle, että isäni oli kuollut 11 p:nä maaliskuuta. Hän oli jo kauan aikaa sairastanut. Meinert ottaa haltuunsa apteekin ja menee senjälkeen heti naimisiin. Vaimonsa kautta hän saa rahoja ja maksaa niillä osan apteekkiin kiinnitetyistä veloista. Kaikkein ensiksi on hänen suoritettava minulle äidin perintöä neljäkymmentä tuhatta markkaa, jonka maksaminen voi tapahtua lokakuun 1 p:nä taikka jo ennenkin, jos minä niin haluan. Näiden virallisten tiedonantojen jälkeen lisäsi oikeusneuvos vielä, että leski, rouva Helene Gotteball, joutuu kahden varattoman lapsensa kanssa aivan puille paljaille ja saa ruveta omien kättensä työllä itseään ja lapsiaan elättämään. Apteekin myömähinta on vain muutamaa tuhatta markkaa suurempi kuin siihen kiinnitetty velka.

Sanoma isän kuolemasta koski minuun kovasti. Ja että minun piti saada siitä tieto tällä tavalla, ettei Lene ollut voinut siitä suoraan minulle ilmottaa, se täytti mieleni vihalla ja katkeruudella tuota naista kohtaan, jota minun kumminkin on yksin kiittäminen siitä, että isä minusta kokonaan vieraantui ja minä itse aivan kodittomaksi jouduin. Että hän ei tiennyt osotettani, ei ole mikään puolustus. Tulihan oikeusneuvoksenkin kirje minun käsiini, vaikka oli osotettu »Rouva kreivitär Thymian Osdorffille».

Ensimäisen päivän vietin syvässä surussa, ja mieleni oli niin täynnä vanhoja muistoja ja surullisia ajatuksia, että vasta seuraavana päivänä tulin huomanneeksi, minkä tähden oikeusneuvos minulle kirjotti ja että minun oli hänelle myöskin vastattava.

Ja silloin ajattelin sillä tavalla, että viattomiahan nuo pikku raukat ovat ja ne ovat kuitenkin minun isäni lapsia. Mikäli minä sukulaisiamme tunnen — varakkaina voivat ainoastaan äidinpuoliset tässä tulla kysymykseen — ei yksikään heistä liikauta sormeaankaan leskeä auttaakseen, eikä kukaan välitä vähintäkään noista lapsiraukoista, vaikka tietäisivät niiden nälkään kuolevan. Minä olen tosin kelvoton, eikä minua enää missään tarvitse lukuun ottaa, mutta sitä ajatusta en sentään voisi kestää, että minä elän täällä ylellisyydessä ja loistossa ja samaan aikaan nuo pienet ihmisenalut kituvat puutteessa ja kurjuudessa. Ovathan ne minun sisaruksiani, joskin vaan puoleksi, ja kukapa tietää, vaikka tuossakin tyttösessä olisi pisara sitä pelättävää verta, jota Gotteballin suvun kantaäiti, tuo ranskalainen ilotyttö, on jälkeläisilleen perinnöksi jättänyt. Sillä mikä on se vaarallinen kari, johon useimpain niinkutsuttu »kunnia» ja viattomuus särkyvät? Onhan se köyhyys, joka estää tarpeiden ja halujen tyydyttämisen tavallista tietä ja pakottaa turvautumaan sopimattomiin keinoihin. Enhän tosin minäkään voi tuota tyttöä suojella; mikä kerran on tapahtuva, se tapahtuu. Mutta joka tapauksessa on perintö hänelle tarpeellisempi kuin minulle, ja sentähden olen nyt ajatellut niin, että otan itselleni siitä kaksikymmentä tuhatta, maksan sillä velkani ja pidän loput hätävarana itselläni ja myöskin voidakseni joskus auttaa toisia. Esimerkiksi Emmyä ja hänen sulhastaan, jotka mielellään vuokraisivat ravintolan ja tarvitsisivat sitä varten tuhat taaleria. Emmy lähetti minulle toissa jouluna nojatuolin tyynyn ja osotti sillä, että häneltäkin voi liietä jotakin minulle. Toiset kaksikymmentä tuhatta markkaa talletan G——n säästöpankkiin, ja korot niistä maksetaan Lenelle hänen lastensa kasvatusavuksi, kunnes nämä ovat tulleet täysi-ikäisiksi. Ja etten enää katuisi tätä päätöstäni, kirjotin siitä heti oikeusneuvokselle. Paria päivää myöhemmin kirjotti Lene minulle pitkän kiitoskirjeen, jossa hän kertoi isällä olleen vatsavian, joka oli vaivannut häntä jo toista vuotta ja oli tuottanut hänelle sanomattomia kärsimyksiä. Hän tietysti myöskin hienotunteisesti huomautti, että suru minun tähteni oli sekin osaltaan vaikuttanut isän terveyden huonontumiseen, ja lopetti kirjeensä sillä yhtä hyvin valitulla vakuutuksella, että hän tulisi käyttämään nuo rahat hyvin ja kasvattaisi lapsensa kunnon ihmisiksi. No niin, mitäpä tuommoiselta voi muuta vaatiakkaan…

Sitä haluaisin vaan tietää, eikö isä ole yhtään minua ikävöinyt. Hän on kumminkin rakastanut minua, eikä hän ole varmaankaan ollut minulle vihainen siveellisen alennustilani tähden. Minä en saa sitä päästäni, että häntä on estetty minulle kirjottamasta ja minua kotiin kutsumasta.

Minä asun nyt Bülowstrassen varrella. Neljä huonetta. Hauska, miellyttävä asunto.

Kreivi ei käy luonani enää läheskään niin usein kuin ennen. En usko hänen minuun kyllästyneen, mutta hän ei näy kuitenkaan voivan kokonaan sulattaa sitä, että en ole ollut hänelle aivan uskollinen. Mutta se on oikeastaan typerää. Uskollisuutta voi olla ainoastaan siellä, missä on rakkautta. Ja että minä häntä rakastaisin, sitä hän ei nyt toki voine luulla.

Pihkantuoksua ja metsäpurojen lorinaa. Mieleni teki taas kerran päästä näkemään Harzia. Kesäkuussa olin ensin kreivin kanssa hänen maatilallaan. Ihmettelin että hän otti minut sinne mukaansa. Minulla oli käsky kutsuttaa itseäni rouva von Osdorffiksi. Oleskelu siellä meni hyvin mukiin muuten, kiusallista oli vaan se huolellisuus, millä kreivi koetti estää naapureita saamasta pienintäkään vihiä meistä. Hän sanoi minun tarvitsevan päästä nauttimaan maa-ilmaa (todellista), koska en ollut muka vieläkään täysin toipunut tautini seurauksista. Itse olisin mieluummin lähettänyt tänne sijastani erään köyhän sairaan naisen, vanhan tuttavani entisiltä ajoilta, jonka tapasin kerran kevätpuoleen kadulla. Hän oli niin kurjan ja ryysyisen näköinen ja kulki niin arasti pitkin seinävieriä, että pysähdyin häntä puhuttelemaan. Hirveää, miten sukkelaan ihminen voi joutua noin perinpohjin rappiolle! Pari vuotta sitten oli hän Berlinin huomatuimpia tyttöjä. Hän on sairas. En ole saanut selville, mikä häntä oikein vaivaa, mutta näyttää siltä kuin ei hänessä olisi enää tervettä kohtaa. Ja lisäksi köyhä, tietysti, sillä kenenpä haluja tuommoinen enää herättäisi. Kertoipa hän saaneensa olla pitkiä aikoja kokonaan syömättä ja viimeiset kahdeksan päivää sanoi eläneensä suorastaan koiranruuasta. Olen antanut hänen senjälkeen käydä syömässä päivällisen kyökissäni.

Kreivin linna on komea rakennus romanilaista tyyliä. Minä viihdyin siinä sangen hyvin. Vanha ystäväni ja minä tulemme hyvin toimeen toistemme kanssa; näinä viikkoina onkin välimme tullut entistä paremmaksi.

Erityisesti minua miellytti linnassa kirjasto. Sadeilmalla aina viihdyin siellä niin hyvin, että olisin voinut aamusta iltaan istua ja lukea sen mukavissa sahvianilla päällystetyissä nojatuoleissa. Eräänä iltapäivänä kävi ukkonen ja ilma tuntui hyvin raskaalta, jonka tähden nukahdin hetkiseksi kirjani ääreen. Ukkosen jyrähdys sai minut taas hereille, avasin silmäni ja kun näin salamain leimahtelevan ja vettä tulevan kuin saavista kaataen, nousin ylös ja menin yhteen ikkunakomeroon paremmin nähdäkseni tuota luonnonvoimien riehuntaa. Minulla oli päälläni pitkälaahuksinen valkea leninki, kreivi kun mieluimmin näkee minut valkopukuisena, ja seisoessani siinä ojentausin vähän ylöspäin ylettyäkseni katsomaan lasimaalauksen yli; salamain kellertävä valo täytti ikkunakomeron rikinkarvaisella hohteella.

»Jos sinut näkisi joku maalari tuossa asennossa ja valaistuksessa», sanoi kreivi, »niin hän paikalla piirtäisi sinusta luonnoksen kuvaa varten. Ikkunan korkea, suippokaarinen kehys, monivärinen lasimaalaus, salamain valaiseman taivaan kalpea heijastus ja sinä sen keskellä, niin korkeana, solakkana, valkeana, kuninkaallisena — totisesti, siinä on tunnelmaa — —»

»Niin, tietysti. Tämmöinen vanha aatelislinna onkin erinomaisen sopiva kehys minulle», vastasin kuivasti.

»Tiedätkö, että puolitoista vuotta sitten yhteen aikaan todellakin ajattelin ottaa sinut vaimokseni», sanoi hän totisena.

En vastannut enää mitään, mutta itsekseni ajattelin, millaista olisi ollut päästä tuon linnan emännäksi. Aatelista ja kaikista sen hullutuksista minä viisi välitän, mutta sen voin hyvin ymmärtää, että tuommoinen komea asunto, joka on kulkenut perintönä polvesta polveen, antaa omistajilleen jonkinlaista ylemmyyden ja riippumattomuuden tunnetta ja erottaa heidät jyrkästi rahvaasta, joka saa hiessä päin raataa jokapäiväistä leipäänsä ansaitakseen. Minä kunnioitan enemmän noita vanhoja, ylpeitä rakennuksia, joiden lujat muurit pysyvät pystyssä satoja vuosia, kuin niiden omistajia.

Kreivi ei tunnu enää olevan mustasukkainen eikä epäluuloinen. Eikä hänellä olisi siihen syytäkään. Juliusta tapaan harvoin ja D:n kanssa seurustelen todellakin vain platonisesti. Heinäkuun lopussa matkusti kreivini Holsteiniin, erään veljensä luo, jonka poika viettää häitään, ja sieltä hänen oli määrä mennä Böömiin. — Pyynnöstäni toi hän minut Ilsenburgiin. Aina siitä asti, kun vuosia takaperin olin Harzissa, olen tänne ikävöinyt. Aina kesäkuukausina ollessani Berlinissä — varsinkin noina huonoina aikoina — väikkyi mielessäni paratiisillisen ihanana muisto Harzin pihkantuoksuisten kuusimetsäin viileydestä ja rauhasta ja kirkkaiden vuoripurojen miellyttävästä lorinasta. Salainen toivoni oli myöskin, että kohtaisin täällä tuttuja Hamburgista. Mielelläni haluaisin joitakuita niistä kerran nähdä. Harzhan on aina täynnä hamburgilaisia. Mutta tähän saakka en ole nähnyt yhtään tuttua, pelkkiä vieraita kasvoja vaan.

D:lle lähetin kerran kuvakortin ja neljä päivää senjälkeen seisoo hän ilmi elävänä edessäni. Hän oli oikeastaan aikonut Itämeren rannalle, mutta saatuaan minun korttini olikin päättänyt tulla Harziin ja on nyt asettunut Ilsenburgiin. Me kävelemme joka päivä metsissä ja kiipeilemme kallioilla yhdessä, niinkuin hyvät toverukset ainakin. D. saa usein elegisyyden puuskia. Eilen satuimme löytämään metsässä viehättävän paikan. Minä istuin sammalpeitteiselle kivelle ja hän heittäytyi pitkälleen nurmikolle, ja sillä tavalla vietimme siinä kaksi kokonaista tuntia sanaakaan lausumatta. Tuntui kuin olisimme olleet kirkossa. Puro lorisi lähellä, joku lintu viserteli ylhäällä päidemme päällä ja auringon kirkas valo tunkeutui tuohon metsän ympäröimään paikkaan miedontuneena, ikäänkuin viheriälasisten katedraalinikkunain läpi, yltympäri vallitsi sellainen rauha, että olisi tahtonut avata rintansa, ottaakseen tuon ihanan rauhantunnelman itseensä ja viedäkseen sen mukanaan maailman levottomaan elämään; jospa voisikin tuommoisten metsähetkien rauhan irrottaa ympäristöstään ja viedä kotiinsa! Kaikki on silloin niin harrasta, ihanaa ja rauhallista… Oma sydän vaan rinnassa takoo kuin kuolemaan tuomitun sielukellot ja muistuttaa siitä, että oikea rauha ei tule koskaan ulkoapäin sisään, vaan sen alkuperän täytyy olla ihmisen omassa sielussa.

»Niin, niin, Thymian, olisinpa tuntenut sinut kymmenen vuotta sitten», sanoi D. yhtäkkiä poismennessämme.

»Silloinkin se olisi ollut liian myöhäistä», sanoin minä, »sillä minä olin juuri täyttänyt kuudennentoista ikävuoteni, kun sain lapsen.»

Hän pyysi minua kertomaan enemmän. Sillä kertaa en ollut halukas, mutta kun myöhemmin taas kävelimme metsässä, sanoin hänelle miten kaikki oli tapahtunut. Ja hän sanoi pysyvänsä aina naimatonna, koska hän verratessaan minuun niitä naisia, joiden kanssa voisi tulla avioliitto kysymykseen, huomaa heidät kaikki kovin köykäisiksi. Minä en ole tavallisessa merkityksessä turhamielinen, mutta tuo lausunto tuotti minulle iloa. En minäkään tahtoisi menettää hänen ystävyyttään, ja se varmaankin tapahtuisi, jos hän menisi naimisiin.

Emmy ja hänen kultasensa ovat äärettömän onnellisia, kun olen luvannut lainata heille nuo rahat. Olen päättänyt matkustaa itse G—hen lokakuun 1 päiväksi nostamaan rahat. Ikävöin hautoja siellä. Muuta kuin hautoja ei minulla maailmassa olekkaan, mitä voisin sanoa kokonaan omakseni.

Me vanhenemme molemmat, kirjaseni, sinä ja minä. Sinun lehtesi kuluvat loppuun ja minun elonpäiväni saisivat myös päättyä, mutta koska niitä näyttää riittävän pitemmältä kuin sinulla lehtiä, täytyy minun lisätä sinuun uutta paperia. Niin, niin, paljon hyvää et ole saanut minusta kuulla. Tänään olen lukenut läpi kaikki muistiinpanoni alusta asti, ja sitä tehdessäni tuntui minusta siltä, kuin olisin vielä kerran saanut elää nuo eri kohtaukset. Paljon enemmän olisin voinut kirjottaa, mutta ei ole aina ollut aikaa eikä halua. Surumielinen tunnelma hiipi sieluuni, kun luin nuoruuteni ajan ensimäisiä lapsellisia kyhäyksiä — —

    O Jesu, rakas Herrani,
    Sun suojaas jätän itseni
    Ja rakkaan lapsen' tässä.
    Sun enkelisi vartiat
    Ain' olkoot hälle valppahat,
    Ettei hän hukkaan joudu…

Hyvä Frieda täti! Sinä aavistit jo silloin jotakin. Ei ollut mitään onnentähteä silloin sinun pääsi päällä eikä mikään ystävällinen pyhimys kantanut hurskasta rukoustasi sinun Jeesuksesi eteen. Lapsi, jonka puolesta silloin rukoilit, on joutunut hukkaan, maailma on sen niellyt, tuo monipäinen hirviö, jonka loppumaton nälkä vaatii yhä uutta, nuorta, maukasta ihmislihaa.

Voi, miten tuo käynti vanhassa kodissani on myllertänyt koko olentoni.
Parempi olisi ollut pysyä sieltä poissa.

Heti kun olin Hamburgin ohi päässyt ja kotoinen murre alkoi kaikua korvissani, tuli mieleni raskaaksi ja surulliseksi. Niin vieras ja outo oli tuo kaiku, kuin olisin ollut kokonaisen ihmisiän poissa niiltä seuduilta, enkä vasta yksitoista vuotta. Ihmiset siellä ovat aivan eri lajia, niin karkeatekoisia, suoria, yksinkertaisia ja jokapäiväisiä, että ylipääsemätön kuilu erottaa minut kotiseudustani ja sen asukkaista.

Oli jo myöhäinen, pimeä ja kylmä syysilta, kun pääsin perille. Kaupungin ympärillä leviävän lakean maan yllä kulkivat synkät pilvet kuin suuret mustat yölinnut. Lähetin kapineeni ravintolaan »Deutscher Hof» ja tilasin sieltä huoneen. Illallisen söin huoneessani ja sen perästä kävelin vielä vähän aikaa pimeillä kaduilla. Kun olin kulkenut torin yli ja tullut apteekin eteen, rupesivat polveni vapisemaan ja sydämeni melkein pysähtyi mielenliikutuksesta. Kiihkeä halu astua sisään valtasi minut samassa, ja ennenkun ehdin mitään enempää ajatella, olin noussut jo portaita ylös ja seisoin eteisessä. Avasin oven, astuin sisään apteekkiin ja pyysin piparminttupastilleja. Minulla oli tiheä huntu kasvojen edessä, mutta nuori mies, joka oli myömässä, ei olisi minua muutenkaan tuntenut. Konttorin ovi oli raollaan ja siellä istui pulpetin ääressä Meinert. Näin hänet selvästi. Hänen tukkansa on harventunut ja kasvonpiirteet käyneet terävämmiksi. Muuten hän on sama kuin ennenkin.

Eteisessä vallitsi suuri epäjärjestys. Lenen tavaroita oltiin juuri muuttamassa pois. Vaatekaappi isän makuuhuoneesta ja vierashuoneen piironki seisoivat lattialla, kirstuja ja laatikoita oli heitetty hujan hajan sinne tänne. Seisoin siinä hetkisen aikaa paikallani ja menneiden aikojen muistot välähtelivät sieluni silmien ohitse. Näin itseni lapsena juoksevan eteisen lattian yli, muistin sen illan, jona Meinert kantoi minut selässään yläkertaan, näin äitiä vietävän kirstussaan ulos ovesta ja elin vielä kerran sen kauhean iltahetken, jolloin Elisabethin itsemurhan jälkeen hiivin ylös pimeitä portaita — — sinä iltana, josta minun onnettomuuteni ovat alkaneet. Ja kun tulin ulos kadulle, tiesin viimeisen kerran elämässäni astuneeni synnyinkotini kynnyksen yli…

Senjälkeen kävelin vieläkin jonkun aikaa pitkin katuja. Frieda tädin ikkunoissa olivat viheriät käärekaihtimet alaslaskettuina ja niiden takana paloi lamppu… tuo entinen kiiltäväksi hangattuine messinkijalkoineen — minä tunnen sen niin hyvin — ja ikkunalaudalla oli kukkaruukkuja… aivan niinkuin ennen. Ja minä tiesin, että hän itse istuu sohvassa virkaten ja samalla lukien sanomalehteä tai jotain jumalista kirjaa, ehkäpä juuri sillä hetkellä vilahtaa hänen hyvässä, pienessä vanhanpiiansielussaan esiin muisto tuosta kadonneesta olennosta, joka iltapimeässä seisoo ulkona kadulla.

En nukkunut paljon sinä yönä. Aamulla söin tarjoiluhuoneessa, jossa emäntä, nuorenpuoleinen, minulle outo nainen, tervehti minua. Hänen kanssaan alotin keskustelun ja kyselin yhtä ja toista Gotteballin perheestä — sanoin ennen lapsena joskus käyneeni heidän talossaan.

»Niin, rouva Gotteball raukka jäi miehensä kuoltua kovin ahtaisiin oloihin», sanoi emäntä, »ja lapsetkin ovat niin nuoria, ja vasta siinä iässä, jolloin ne rahaa maksavat. Miehellä oli hirveät tuskat ennen kuolemaansa, niin se käy, kun sillä tavalla elää…»

»Herra jumala, hän oli vallan kuin noiduttu naisväkeen, kutsuivat häntä täällä yleisesti — en minä ilkee sanoa miksi. Ennen naimisiin menoaan oli hän elänyt kaikkien emännöltsijäinsä kanssa. Yksi niistä oli hukuttanut itsensä. Semmoiset teot tulevat kostetuiksi, ja hänkin sai sen kyllä kokea omassa tyttäressään — se oli ensimäisen vaimon lapsi, tiedättehän —?»

»Muistan, muistan, Thymian. Kävin vähän aikaa samaa koulua kuin hänkin.
Mitä hänestä on tullut? Onko hän naimisissa?»

»Hänkö? Kaukana siitä! Minä en ole häntä tuntenut, olen ollut täällä vasta seitsemän vuotta ja hän oli jo sitä ennen lähtenyt pois. Hän kuuluu olleen erinomaisen kaunis, mutta tuommoinen, ymmärrättehän, josta ei saatu oikeaa ihmistä. Rouva Gotteball on siitä minulle itse kertonut, se ei ollut tietysti hänelle äitipuolena mikään vähäpätöinen asia ottaa sellaista olentoa tyttärekseen. Juuri viisitoista vuotta täytettyään antautui hän seikkailuun proviisori Meinertin kanssa, jolla nyt on apteekki, ja tämä teki hänelle lapsen. Hamburgiin hän kuuluu käyneen sen jättämässä eikä häntä sen koommin ole täällä nähty. Sanotaan hänen senjälkeen eläneen Hamburgissa ja Berlinissä katutyttönä, mutta ei kukaan oikeastaan tiedä, mitä hänestä on tullut. Eikö tuo lie jo katuojaan kuollut. Lokaan semmoiset kuitenkin aina lopulta sortuvat…»

»Niin, se on varma», sanoin minä, »lokaan ne sortuvat. Hän ei siis tullut naimisiin?»

»Kyllähän täällä kerran puhuttiin, että hänestä olisi tullut Berlinissä jonkun kreivin vaimo, mutta se oli tietysti paljasta lorua. Rouva Gotteball itse ei usko sitä. Kreivikö naisi tuommoista ihmistä, jota ei toinen menisi hiilipihdeilläkään koskemaan! Uskokoon sen joka tahtoo. Vanha Gotteball sai viimeisinä hetkinään vielä oikkunsa ja tahtoi nähdä tyttärensä, mutta rouva ei tietysti sitä sallinut, eikä häntä suinkaan voi siitä moittia. Semmoista naista en minä vaan ottaisi sänkyyni yöksi. Eikä rouva Gotteball sitäpaitsi tiennyt, missä tuo naikkonen nyt kuljeksii, onko hän edes elossakaan.»

Nyökäytin päätäni ja sanoin: »Proviisori on siis kuitenkin lopulta syypää tytön onnettomuuteen. Ja hän on jäänyt apteekkiin?»

»Niinpä niin, hän on kykenevä mies, ja ukko oli viime aikoina vähän höperö. Eikä semmoista miehille niin suureksi viaksi lueta.»

»Eikö sitten Thymian peri mitään äidiltään?» kysyin. »Hänellähän oli varoja, mikäli olen kuullut.»

Emäntä ei tiennyt siitä mitään, josta huomasin Lenen pitäneen tämän asian viisaasti kyllä omana salaisuutenaan.

»Hän on käynyt kovin tylsäksi», vastasi emäntä, »mutta koettaa olla vielä kumminkin mukana. Veljensä luona ei hän ole käynyt moneen vuoteen, paitsi nyt ihan viimeisinä päivinä ennen hänen kuolemaansa. Kälykset eivät voi sietää toisiansa. Rouva Gotteball on äkeissään Friedalle, kun ei tällä ole mitään antamista hänen lapsilleen, vaikka hän oli tuota toista tyttöä pitänyt kuin kultaa kämmenellä. Nyt tietysti hänkin sitä kiroo.»

»Niin, niin, hänkin sitä kiroo…» sanoin minä ja kysyin Lenen osotetta, jonka sainkin tietää.

Kello yksi oli minun määrä olla oikeusneuvoksen luona. Tunnen tuon vanhan herran entisestään. Hän katsahti minuun terävästi silmälasiensa läpi, mutta minussa oli kylliksi ihmistuntijaa huomatakseni, että hänen kasvojensa ilme muuttui paikalla hyväntahtoisemmaksi. Pyysin kohteliaasti häntä jättämään pois nimityksen »rouva kreivitär» ja kutsumaan minua rouva Osdorfiksi. Heti senjälkeen tuli Meinert.

Jos hän olisi kohteliaasti ja välinpitämättömästi astunut luokseni, en olisi silmiäni räpäyttänyt. Olihan minulla ollut aikaa valmistautua tähän kohtaukseen, ja ainoa tunteeni sitä ihmistä kohtaan on mitä syvin ylenkatse. Mutta hän naurahti ivallisesti, teki minulle pilkoillaan syvän kumarruksen ja kutsui »rouva kreivittäreksi».

Tunsin käyväni ihan kalpeaksi. Koko ruumiini vapisi ja silmäni himmenivät. Minun täytyi äkkiä istua, sillä huone rupesi pyörimään silmissäni. En voinut hillitä itseäni, vaan lausuin tuon yhden sanan: »Konna!»

»Mitä rouva kreivitär suvaitsee käskeä?» kysyi hän ottaessaan setelipakan esille.

»Kyllä, minä luen sen 'rouvalle'», vastasi Meinert merkitsevällä äänenpainolla ja nauroi pilkallisesti.

Silloin oli minun malttini kokonaan lopussa. »Te — roisto! Teillä olisi täysi syy häveten luoda katseenne alas minun edessäni sen sijaan että minua pilkkaatte. Niin juuri, maan alle tahtoisitte häpeästä painua, jos Teissä olisi hitunenkaan omaatuntoa ja kunniantunnetta. Minä — minä voin Jumalalle ja ihmisille vastata siitä, mitä olen tehnyt. Sillä kaikki olen tehnyt itselleni, en ole keneltäkään varastanut ihmisen kalleinta omaisuutta, hänen kunniaansa, ei ole omallatunnollani yhtäkään ihmiselämää, jonka minä olisin perikatoon syössyt. Ja jos on jumalallinen tuomari ja me molemmat seisomme kerran hänen edessään, niin kyllä hän ratkaisee meidän välimme. Naurakaa Te vain! Ette ole Tekään vielä elämänne loppuun päässyt. Minä en ole koskaan kenellekään pahaa toivonut enkä tehnyt, mutta Teille toivon, että omassa ruumiissanne, omissa lapsissanne tulisitte kokemaan, mitä pahaa Te olette minulle tehnyt. Isien synnit kostetaan lapsille — — ehkä me vielä kerran tapaamme toisemme ja ehkäpä silloin minä voisin nauraa, jos olisin niin kehno kuin Te, konna — —»

»Te ette voi minua ensinkään loukata», sanoi hän, »katunaisella on puhevapaus — —»

Oikeusneuvos istui kirjotuspöytänsä ääressä selaillen asiakirjojaan, mutta nyt hypähti hän kiivaasti ylös, iski nyrkillään pöytään ja huusi jyrisevällä äänellä:

»Vaiti! Ei sanaakaan enää, herra Meinert! Minä kiellän jokaisen sopimattoman, loukkaavan sanan tätä rouvaa — niinpä niinkin! rouvaa — vastaan virkahuoneessani ja minun läsnäollessani. Te maksatte rahat, rouva Osdorf kuittaa, ja sillä hyvä.»

Pahasti irvistäen luki Meinert neljäkymmentä tuhannen markan seteliä pöydälle, minä otin kynän, jonka notarius minulle ojensi, ja kirjotin nimeni asiapaperin alle enkä katsonut enää Meinertiin. Kun hän oli mennyt ovesta ulos, istuin jälleen, olin niin voimaton, että pelkäsin pyörtyväni.

Oikeusneuvos laski kätensä olkapäälleni ja pyysi minua yksityishuoneeseensa juomaan hänen kanssaan kupin kahvia, ja minä suostuin siihen mielelläni, sillä tunsin olevani niin heikko, että vaivoin pystyssä pysyin. Oikein pelästyin nähdessäni itseni peilistä, niin olivat kasvoni pelottavan kalpeat ja huulet sinertävät.

Kuuma, väkevä kahvi teki minulle hyvää. Tuo vanha herra kohteli minua hyvin ystävällisesti. Hän on äskettäin joutunut leskeksi, tuskin on vuotta kulunut siitä kun hänen puolisonsa kuoli. Rohkaisin mieleni ja kysyin, oliko totta että isä oli ennen kuolemaansa toivonut saavansa vielä kerran nähdä minut. »Totta se on», hän vastasi, »minä tiedän varmaan. Hän olisi kovin mielellään tahtonut nähdä Teidät. Tämän on hän minulle personallisestikin lausunut. Mutta miten se sitten kävi… Te ette ollut äitipuolen suosiossa, ja naiset täällä pikku kylässämme — — Te ymmärrätte — — — niin, ja sitten tuli loppukin niin äkkiä, paljon pikemmin kuin oli osattu aavistaa. Muuten tietysti… Te olitte varmasti hänen sydäntään lähempänä kuin kukaan muu. Hänelle se oli onni, että pääsi niin pian pois, hänellä oli niin kovat tuskat.»

Kello kolmen aikaan sanoin hyvästi oikeusneuvokselle ja lähdin tapaamaan Leneä. Häntä itseään en kaivannut, mutta lapsia teki mieleni nähdä.

Lene nähtävästi ei heti ensi katseella minua tuntenut, ja sitten hän joutui vähän hämilleen. Hän tahtoi keittää minulle kahvia, mutta minä kielsin ja jäin odottamaan vain lasten kotiintuloa koulusta. Puhe ei tahtonut välillämme oikein sujua, minä en ollut sillä tuulella että olisin voinut keskustella jokapäiväisistä asioista, ja siitä mikä sydäntäni painoi, en saanut mitään sanotuksi. Lene on tullut mahdottoman paksuksi ja tavattomasti vanhentunut sekä näytti niin murheen murtamalta, että menetin kaiken haluni käydä tuomiolle hänen kanssaan.

Neljän aikaan tulivat lapset kotiin. Pojassa on hiukan isän näköä, muuten hän on toistaiseksi sangen ruma, punatukkainen ja kasvot oikein aito nulikkamaiset. Tyttö on Lene ilmi elävänä. Ei kovin iso, mutta lujaa tekoa, paksu vaalea palmikko niskassa, yksinkertaisesti mutta hyvin siististi puettu, terveet, soikeat ja jokseenkin miellyttävät kasvot, joita liian kömpelötekoinen nenä kuitenkin vähän rumentaa.

Olin tuonut muassani lapsille yhtä ja toista, makeisia, tytölle kauniin nuken ja pojalle leikkikaluja — paljonkos sitä lapsen mielen ilahuttamiseksi tarvitaan. Heidän piti antaa minulle kättä ja kiittää minua, koetin puhua heidän kanssaan pari sanaa, ja olin iloinen kun vihdoin olin päässyt pois sieltä. Tämä käynti rauhotti minua yhdessä suhteessa: pieni sisarpuoleni ei varmaankaan ole perinyt yhtään tippaa Claire Gotteballin kuumaa, levotonta verta. Hän ei lankee; tanakoilla jaloillaan hän on kyllä pysyvä pystyssä, hän ei ole mikään antilooppi, joka miesten metsästysintoa herättäisi. Jos hän siitä huolimatta lankeisi, niin se olisi teuraseläimen ja teurastajan suhde, mutta minä olen varma siitä: se tyttö ei lankee. Se on toinen Lene. Hänestä tulee kerran kelpo perheenäiti, joka kertoo lapsilleen joskus varottavana esimerkkinä tarun pahasta Thymianista, joka ei huolinut mistään neuvoista eikä varotuksista ja viimein »katuojaan kuoli» — —

Tällä välin oli kello tullut viisi. Auringon kirkkaat säteet valaisivat katuja, kimaltelivat ikkunaruuduissa ja heijastuivat punaisista tiilikatoista; ilma oli lämmin kuin toukokuussa. Mutta kaupungin ulkopuolella, missä kadut päättyvät vuokrapuutarhoihin, oli syksyn merkit jo selvät. Kirjavat georgiinit olivat taivuttaneet päänsä aitoja vasten, ja puiden lehdet olivat valjenneet ja rapisivat joka tuulenhenkäyksestä kuin kuivaneet hautaseppeleet.

Minä läksin kävelemään kapeaa tietä sululle päin. Vastustamaton voima veti minua siihen paikkaan, johon elämäni katkerimmat muistot ovat liittyneet. Niityllä, juuri siinä paikassa, jossa Elisabethin ruumis kerran oli maannut, oli poikia leikkimässä. He päästivät leijoja ilmaan, nauroivat ja huusivat… Onnellinen lapsuus! Minä seisoin kauan sulun vieressä ja katsoin veteen, joka pauhaten ja vaahdoten syöksyi avonaisten porttien läpi, ja ajattelin miten nyt olisi, jos silloin kerran tuo musta vesi olisi sulkenut minut syliinsä ja nyt olisin uusi ihminen… Minä uskon ihmisen nousevan uuteen elämään. Ja tahtoisin tietää, eikö hän entisestä elämästään vie mukanaan tuohon toiseen yhtään ainoata muistoa, hämärintäkään tietoisuutta siitä, mitä ennen on ollut — vaikkapa vaan varotukseksi vastedes paremmin elämään.

Muurin vieressä seisoi vanha pihlaja täpösen täynnä punaisia marjoja, joista me ennen lapsina teimme helminauhoja, kun olimme olevinamme kuningattaria. Askeleni kävivät yhä hitaammiksi, vihdoin seisoin vanhempaini hautain vieressä. Mitä mielessäni sillä hetkellä liikkui, sitä en osaa sanoilla kertoa. Menneinä vuosina olin melkein unhottanut olevankaan maailmassa ketään ihmistä, joka oli minuun yhdistetty veren ja sydämen siteillä. Mutta tuolla hetkellä kohosi mieleeni selittämätön tunne, joka pusersi veden silmistäni, kiihkeä halu nähdä isäni vielä kerran, vain yhden ainoan kerran, syleillä häntä ja sanoa hänelle hyvästi.

Kuluneina vuosina olen usein ajatellut, että hänessä oli paljon syytä minun onnettomuuteeni, mutta tuo hetki hänen hautansa ääressä saattoi minut unohtamaan tämän kaikki, ja nyt tiedän vaan, että hän on äärettömästi minua rakastanut. Rakastanut omalla tavallaan. Että tämä rakkaus ei ilmennyt semmoisella tavalla kuin kasvavan tytön etu olisi vaatinut, se ei ollut hänen vikansa. Hänen luonteensa ja taipumuksensa olivat hänen oman elämänsä kirous; eikä hän voinut mitään sille, että tämä kirous periytyi myöskin minulle.

Seisoin kauan, kauan hautojen edessä. Toinen oli painunut maahan, toinen vielä korkeana kumpuna. Puhelin itsekseni niiden kanssa. Ne eivät työntäneet minua luotaan, niiden mielestä minä en ollut »lutka», halveksittu, koditon katunainen, niille minä olin vaan lapsi, joka pitkien harharetkien perästä on palannut kotiin omaistensa luo.

Ja kun syysillan hämärä laskeutui hautojen yli, olin näkevinäni molempain vainajain nousevan kosteasta kirkkomaan mullasta ja avaavan sylinsä, ottaakseen minutkin ikuiseen lepoonsa, — antaakseen kodittomalle viimeisen, varman turvapaikan, josta ei kukaan häntä voi enää ajaa pois — —

Tuuli vain ravisteli kellastuneita lehtiä ja illan hämärä laskeutui kuin tumma verho hautojen päälle.

Katkera kaipauksen tunne kouristi sydäntäni. Vaivuin äkkiä polvilleni ja suutelin itkien maata, jossa rakkaani lepäsivät. Puoleksi tiedotonna hoin yhtä mittaa noita kahta sanaa: isä! äiti! enkä tiedä miten kauan lienen siinä maannut; kun viimein nousin ylös, olivat jalkani raskaat kuin lyijy, ja portista ulos astuttuani seisoin ensin jonkun aikaa muurin vieressä, sillä itku täytti kokonaan kurkkuni enkä voinut kyyneleiltäni nähdä askeltakaan eteeni. Sitten kävelin nopeasti pois. Frieda tädin lamppu paloi taas niinkuin ennenkin, kun kuljin siitä ohi. Epäröin hetkisen, sekunnin ajan olin kahden vaiheella, menisinkö sisään, mutta maltoin samassa mieleni. Mitäpä hyötyä siitä? Siitä olisi tullut surullinen kohtaus; tehtyä ei voi saada enää tekemättömäksi, hänhän kiroo minua myöskin ja olisi ehkä ajanut ovesta ulos.

Riensin takaisin ravintolaan, päästäkseni lähtemään niin pian kuin mahdollista. Ei ollut luultavaa, että Lene enempää kuin Meinertkaan pitäisivät suutaan kiinni, parissa tunnissa voi uutinen minun läsnäolostani levitä ympäri kaupunkia, ja silloin olisi kai ravintolan emäntä pian heittänyt minut kadulle tavaroineni, koska hän tämmöistä naista »ei ottaisi sänkyynsä yöksi.»

Kello puoli yhdeksän lähdin pois, matkustin läpi yön ja olin aamulla taas Berlinissä. Helpotuksesta hengähdin, kun olin jälleen omissa mukavissa huoneissani, ja koko tuo surullinen matka kuolleiden luo lokakuun sumussa tuntui nyt vaan pahalta unelta. Mutta päiviä, jopa viikkoja kului, ennenkun voin unohtaa Meinertin pirullisen naaman, ja muisto tuosta kauheasta neljännestunnista oikeusneuvoksen virkahuoneessa pani vereni kiehumaan heti, kun vain tuli tuo matka vähänkään mieleeni.

Nyt olen levollisempi. Hiljainen kaiho on vaan jäänyt mieleeni jäljelle. Välistä tuntuu minusta siltä, kuin olisin nyt vasta oppinut oikein tuntemaan isääni. Elävästä olin vieraantunut, kuollut kuuluu minulle kokonaan.

Tahtoisin olla jumalinen voidakseni uskoa, että ihmiset saavat nähdä toisensa uudessa elämässä…

Minä alan vähitellen kotiutua siinä poroporvarillisessa piirissä, johon »koroillani eläjänä» oikeastaan kuulun. Mitä kaikkea sitä voikaan saada aikaan parilla tuhannella markalla! Se minun olisi pitänyt tietää aikaisemmin. Jos hyvin käy, saan vielä rahan rintaani ja tulen kuvalehtiin.

On ihanaa omistaa rahaa. Sillä voi synnyttää niin paljon iloa. Minä itsehän en sitä tarvitse. Kreivi täyttää anteliaasti kaikki tarpeeni, jota paitsi Julius ja D. ovat aina valmiita heti antamaan, jos milloin sattuu minulle joitain ylimääräisiä menoja. Mutta monet muut ihmiset ovat pienen rahan puutteessa.

Tarvitsee vain pitää silmänsä auki ja joka puolella näkee köyhyyttä, kurjuutta ja surua. Ei voi todellakaan millään kauniimmalla tavalla käyttää rikkauttaan kuin silmät ummessa, avoimin käsin syytää sitä sinne, missä hätä ja puute suurimmat ovat.

Olen tosin tehnyt huonojakin kokemuksia. Valkealle Dorikselle tarjosin emännöitsijän paikan luonani, hän tulikin ja minä toivoin hänen hyvin viihtyvän uudessa toimessaan. Annoin hänelle runsaan palkan, hyvän huoneen ja paljon lahjoja, ja iltasin istuimme tavallisesti arkihuoneessa pakinoiden. Mutta vain kaksi kuukautta hän pysyi paikassaan. Eräänä sunnuntai-iltana hän läksi ulos ja sille tielleen jäi. Maanantaina sain kirjeen, jossa hän ilmotti haettavansa tavaransa pois. Hän oli tavannut erään vanhan rakastajansa ja lähtenyt tämän kanssa, sanoi itsellään olleen kyllä hyvän paikan minun luonani ja pitävänsä minut aina kiitollisessa muistossa, mutta halu veti kuitenkin enemmän entiseen toimeen, tarjoilijattareksi. Kaksi muuta entistä tuttavaa on minulla sen jälkeen ollut palveluksessani; toinen varasti mitä vain irti sai, toinen taas käyttäytyi kuusi viikkoa aivan moitteettomasti, mutta sitten hän alkoi öisin hilata miehiä taloon ja viimein tapasin keskellä päivää kyökissä hänen luonaan ystävän, aivan rappiolle joutuneen louis'n, enkä sen jälkeen tietysti enää voinut häntä pitää.

Hyväntekeväisyyteni kautta olen joutunut nyt aivan uuteen seurapiiriin. Pesijättäreni oli nimittäin saanut pieniä ja sairastunut lapsivuodekuumeeseen, minä kävin häntä katsomassa ja näin kauhistavaa kurjuutta, tein mitä voin, otin kaksi pientä raukkaa, jotka avuttomina ryömivät lattialla, toistaiseksi mukaani ja hoidin niitä kotonani. Eräänä päivänä kävi luonani diakonissa, joka luultavasti tuli katsomaan, saivatko lapset minulta oikeaa hoitoa, ja kun hän kuuli minun pitävän pienistä lapsista, kysyi hän, enkö olisi halukas rupeemaan jäseneksi äskettäin perustettuun naisyhdistykseen rintalasten hoitoa varten. En suoraan myöntynyt enkä kieltäytynyt, mutta noin kahta viikkoa myöhemmin tulee luokseni muuan rouvasihminen ja pyytää minua merkitsemään jotain hänen mukanaan olevaan listaan, sanoo tässä olevan kysymyksessä aivan uuden asian, nimittäin huolenpidon naimattomista äideistä ja heidän lapsistaan. Minusta se oli niin kaunis asia, että merkitsin heti sata markkaa, josta vieraani nähtävästi hyvin ilostui ja sanoi minulle heti nimensäkin. Tohtorinna S., sangen miellyttävä rouva; kyseli tietysti vähitellen yhtä ja toista minusta itsestäni, ja sai tietää että olen leski, en seurustele kenenkään kanssa ja olen enimmäkseen kotona itsekseni. Hän arveli sen tuottavan minulle iloa, jos voisin omistaa joutilaan aikani semmoisen hyvän asian palvelukseen kuin puheenaoleva. Hyväntekeväisyyden työmaa on niin laaja ja työvoimia on aivan liian vähä, hän lausui. Minä vastasin vältellen, mutta tohtorinna lienee puhunut muille käynnistään, sillä seuraavina päivinä tuli usein luokseni naisia listoineen, muutamat niistä ehdottivat oikein lähemmän tuttavuuden tekemistä ja tahtoivat väen väkisin minua yhdistykseensä, ja loppujen lopuksi suostuinkin lähtemään erääseen kokoukseen. Siitä alkaen olen ollut toimivana jäsenenä. Näyttää levinneen sellainen huhu, että minä olen muka rikas, hyväntekeväisyyttä harrastava nainen, sillä kaikkialle otetaan minut avosylin vastaan ja äskettäin ehdotettiin minut erään paikallisyhdistyksen johtokunnan jäseneksi, jonka ehdotuksen yleiskokous arvatenkin hyväksyy. Siten voi ihminen nykyaikana kohota arvossa, sormeaankaan liikauttamatta, jos hänellä vaan sattuu olemaan pientä rahaa vähän enemmän kuin itse tarvitsee taikka vielä paremmin pari liikaa satamarkkasta kukkarossaan. Kukkaro tekee ihmisen.

Kreivini mielipidettä minä tietysti kysyn aina, ennenkun tämmöisiin uusiin hommiin rupean, ja hänellä ei ole mitään tätä vastaan, varotti vaan minua liian paljon esiintymästä. Sitä tietysti en teekkään, mutta vasten tahtoanikin vedetään minua yhä enemmän etualalle.

Tämän kautta olen nyt saanut koko joukon uusia tuttavia, jotka, ollen sivistyneitä naisia ja omistaen moitteettomat seurustelutavat, oikeastaan sopivatkin minulle paremmin kuin entiset ystäväni Friedrichstrassen seuduilta. Mutta tokko nämä hienot, säädylliset naiset kohoavat niin kovin paljon yläpuolelle tuota toista maailmaa, sitä uskallan suuresti epäillä. En ajattele silloin sitä, mitä yleisen mielipiteen mukaan tavallisesti siveydellä tarkotetaan. Minun ajatukseni mukaan merkitsee tämä sana kaikkien ihmisten hyvien ominaisuuksien yleiskäsitettä, eikä tarkota ainoastaan yksityisten henkilöiden sukupuolisen elämän erikoisalaa. Paitsi sitä karkeaa ja oikeastaan vaan ulkonaista siveyttä, jonka ihmiset ovat itselleen rakentaneet, on olemassa toinen, hienompi sielun siveys, jolla ei ole tuon edellisen kanssa mitään tekemistä. Voi sangen hyvin kahlata molemmin jaloin liassa ja mudassa ja pitää siltä sielunsa puhtaana ja kirkkaana, samoin kuin toiselta puolen ulkonaisesti arvossa pidetty »siveä» nainen saattaa olla kokonaan kaikkea siveyttä vailla, kun alhaiset ajatukset, pikkumaisuus ja sisällinen halpamielisyys pilaavat ja myrkyttävät hänen sielunsa.

En milloinkaan esimerkiksi ole kenenkään »siveettömän» naisen kuullut niin häpeällisesti panettelevan lähimäistään kuin tohtorin rouva Th—— asianajajan rouva Z——iä, jotka kaksi ovat jostain syystä huonoissa väleissä. Jos »huono» nainen kiivastuu, niin se muistuttaa virtahevon puhisemista zoologisessa puutarhassa, se ei kuulu kauniilta, mutta se ei vahingoita ketään, korkeintaan sille nauretaan. Mutta annappas että tuo »siveä» rouva rupee ilkeäksi, niin sieltä tulee kuin myrkyllisen käärmeen pistoja, äänettömiä mutta kuolettavia… Oi, minkälaiset kielet on noilla hienon Berlinin naisilla, jotka jalomielisyyttä ja hyväntekeväisyyttä ammattinaan harjottavat!

Minulla olisi siitä juttuja kerrottavana, mutta aikani ja päiväkirjani ovat liian hyviä käyttää semmoiseen.

Niin, ja tämä hyväntekeväisyys sitten! Parasta on olla siitä puhumatta. Ajatella saa kukin mitä tahtoo. Hyväntekeväisyysiltamat ovat oikea maanvaiva. Joka ostaa ja maksaa kolmekymmentä pilettiä, pääsee yhdistyksen kunniajäseneksi, ja ken lunastaa sata pilettiä, saa ritarimerkin. Hyväntekeväisyysnaiset; itse eivät tavallisesti pane penniäkään likoon, he tyrkyttävät vaan toisille pilettejään ja — soittavat suutaan.

Helmikuussa olin eräissä arpajaisissa myömässä arpoja ja ne menivät kuin kuumille kiville. Kaikki nuoret tytöt kadehtivat minua. Jos niin tahtoisin, voisin lyödä laudalta vielä, nuo kananpojat joka ainoan. Sitä vain pelkään aina, että sattuisin kohtaamaan jonkun entisen tuttavan. Tähän saakka on kuitenkin kaikki mennyt hyvin. Kreivi pelkää samaa kuin minäkin ja kehottaa minua alinomaa vetäytymään takaisin.

Kreivini lahjotti minulle äskettäin satumaisen hienon alushameen, joka oli maksanut kolmesataa markkaa; se oli todellinen taideteos valkeasta silkistä keltaisine pitsikoristeineen ja olisi kelvannut hyvin vaikka kuningattarelle. Se tuotti minulle lapsellista iloa, mutta kahdeksan päivää ihailtuani sitä rupesin ajattelemaan, että silläkin rahalla mikä tuosta oli maksettu, voisi saada paljon hyvää aikaan. Lyhyesti sanoen, minä möin koko komeuden ompelijalleni sadasta kahdestakymmenestä markasta, hän luovutti sen jollekulle toiselle kolmenkymmenen markan voitolla, ja nuo sata kaksikymmentä markkaa annoin miehestään eronneelle poliisin vaimolle, joka asuu samassa pihassa kuin minä. Niillä tämä osti ompelukoneen ja toimittaa operoitavaksi poikansa, jolta on jalat käyristyneet sisäänpäin, ja minä saan tietysti täyttää mitä lisää tarvitaan.

Kun kreivi eilen kysyi, joko olin tuota hametta käyttänyt, tunnustin syntini hänelle. Hän ei suuttunut, mutta sanoi minun menetelleen tyhmästi, sillä täten hän oli tullut heittäneeksi lähes kaksisataa markkaa kuin kaivoon. Se on totta. Jos vastedes tuommoisia rupeen ajattelemaan, otan mieluummin heti rahan rahana.

Kreivini tahtoi pitää minut tämän kesää luonansa. Vietimme taas vähän aikaa hänen linnassaan Schlesiassa ja sieltä matkustimme Holsteiniin, jossa minä asuin Gremsmühlenissä sillaikaa kun hän oleskeli eräällä maatilalla lähellä Plöniä. Hotellissa oli paljon hamburgilaisia, mutta enimmäkseen poroporvarillista väkeä, ei yhtään entistä tuttavaa. Vasta ihan viime päivinä tapasin erään rouvan, jonka sisar tuntee Ludwigin ja hänen vaimonsa, mutta paljon en saanut sen kautta heistä kuulla. Sen hän kuitenkin tiesi, että lapsia niillä ei ole.

Siellä minä opin tuntemaan miellyttävän, vanhanpuoleisen herran Altonasta, ent. hallintoneuvoksen, ja myöhemmin myöskin hänen veljenpoikansa, reippaan ja vielä sangen nuorekkaan kapteenin. Me teimme usein yhdessä matkoja ympäristöön, joka on todellakin erinomaisen viehättävä, ja etsimme kaikki paikat, jotka mainitaan Vossin »Luisessa». Elokuun alussa molemmat herrat matkustivat Zoppotiin ja pyysivät minua mukaansa, johon olin hyvinkin halukas, Julius kun myöskin oleskeli elokuun siellä. Sattui niin onnellisesti, että kreivin täytyi juuri siihen aikaan lähteä Reinin varrelle tarkastamaan siellä olevaa maatilaansa, jonka joku hänen tuttavistaan halusi ostaa, ja minulla oli siten tilaisuus mennä minne tahdoin.

Julius asui perheineen eräässä huvilassa. Heti ensi päivinä kohtasin hänet rannalla. Ainoastaan kerran ennen olin nähnyt hänen vaimonsa, vuosia takaperin Apolloteatterissa ja silloin hän oli kalpean, kärsivän ja mitättömän näköinen; nyt en häntä heti tuntenutkaan, niin kaunis ja hieno oli hänestä tullut. Se vaikutti kuin pisto sydämeeni, sillä nyt tiesin, miksi Juliuksella ei ole enää muuta kuin ystävällisiä tunteita minua kohtaan. Kun näin hänet viehättävän vaimonsa rinnalla ja heidät molemmat lapsiensa keskellä — joista vanhin on tyttö, kaunis kuin kuva — tuli mieleni täyteen kateutta ja katkeruutta, ja vaivoin voin estää tunteitani ilmi puhkeemasta. Lähdin sentähden jo puolivälissä elokuuta taas pois ja olen täällä Berlinissä jälleen alkanut työskentelemään hyväntekeväisyysyhdistyksessäni. Viime viikolla olin paroonitar L—n luona, myömässä ruusuja pienten orpolasten hyväksi pidetyssä iltamassa.

»Tehän olette vielä kuin nuori tyttö, rakas rouva Osdorff», sanoi tuo vanha paroonitar, joka muuten on siitä merkillinen, että hän osottaa hyväntekeväisyyttään enemmän teoissa kuin sanoissa. »Teiltä herrat varmaan ostavat ruusuja — —»

Siinä suhteessa minulla kyllä ei ollutkaan valittamista. Sain kymmenen ja kaksikymmentä markkaa joka kukasta, niin että voin omasta puolestani sievällä summalla kartuttaa illan tuloja. —

Jos tunnen iloa tai surua, sinä olet ystäväni, jonka puoleen aina käännyn, rakas kirjani. Minä olen kovin kipeä. Pelkään että tästä tulee pian loppu. Marraskuussa sain kerran verensyöksyn. Olen niin yksinäinen ja kaikkien hylkäämä. Usein kuljeksin tuntikausia huoneesta huoneeseen ja itken, itken lakkaamatta. D. tulee enää hyvin harvoin. Satuin kerran jossain kuulemaan, että hän hakkailee erästä rikasta leskeä. Niin tietysti…

Kaikki loppuu kerran. Ja kuitenkin minä tunnen värisyttävää kauhua ajatellessani kuolemaa, pitkää yötä ahtaassa haudan pimeydessä…

Niin, rakkaani, siinä sitä nyt taas ollaan. Elämä on alituista kiertokulkua. Vähän matkaa kun olet päässyt eteenpäin, niin huomaat olevasi samassa paikassa josta olit lähtenyt.

Minun hienot naistuttavuuteni ovat nyt muistoja vain. Asia oli tämmöinen. Helmikuussa olin kutsuttu teelle tohtorinna K:n luo, johon olen tutustunut yhdistyksessä. Kun kaikki muut vieraat olivat jo saapuneet, tulee vielä muuan morsiuspari, rouva K:n veli morsiamineen. Sulhanen oli nuori mies, tuossa viiden- kuudenkolmatta korvilla. En muista häntä koskaan ennen nähneeni, mutta heti huomasin hänen tuntevan minut, sillä hän nähtävästi hämmästyi, painoi sitten monoklin tiukemmin silmäänsä ja tuijotti hävyttömästi minuun. Vähän myöhemmin hän tunkeutui luokseni ja kuiskasi, luoden minuun silmäyksen, jonka tarkotus oli kai minut maahan masentaa: »Miten Te olette tänne tullut, Thymian?»

»Älkää olko olevinanne», sanoi hän tylysti. »Minä olen ennen nähnyt
Teitä monta kertaa Café Keckissä ja Nationalissa.»

Käänsin hänelle selkäni, mutta hyvältä ei oloni tuntunut. Tiesin hänen tekevän minut mahdottomaksi, jollei hän pitänyt suutaan kiinni. Hetken kuluttua seisoo hän taas takanani ja kuiskuttaa korvaani: »Ystäväni Abraham voi tulla millä hetkellä hyvänsä. Hän tuntee myös Teidät. En soisi mitenkään hänen näkevän Teitä täällä sisareni luona.»

Olisin voinut tuon hävyttömän juutalaisnulikan tappaa siihen paikkaan, niin olin häneen suuttunut. »Te erehdytte», sanoin, mutta hän heti tukki suun minulta.

»Älkää ollenkaan huoliko teeskennellä, Thymian. Jos lankoni tietäisi, kuka hänellä on täällä vieraana, ei Teillä olisi syytä iloita. Ja jollette omasta tahdostanne poistu — —»

Viimeisissä sanoissa olevan uhkauksen enemmän arvasin kuin kuulin, enkä epäillyt että hän panisi sen täytäntöön. Mitäpä minulla oli muuta keinoa kuin väistyä, sillä enhän tahtonut olla syynä skandaalin syntymiseen. Mutta hirveästi tuo kohtaus kaiveli mieltäni. Yöllä en saanut nukutuksi vähääkään.

Paria päivää myöhemmin sain yhdistyksemme puheenjohtajalta kirjeen, jossa syytä ilmottamatta, kohteliaasti mutta varmasti vaadittiin minua luopumaan toimestani johtokunnan jäsenenä…

Tiesin jo kylliksi. Tuo hävytön juutalaispenikka ei ole voinut pitää kieltään kurissa, minä olen noista piireistä ainaiseksi syösty pois. Kun kutsun tuota lurjusta juutalaiseksi, en tahdo sillä sanoa, että juutalaisissa yleensä tuommoista röyhkeyttä ja raakamaisuutta tavattaisiin. Päinvastoin olen juuri juutalaisten puolelta saanut aina kokea ritarillista käytöstä.

Tuo juttu on koskenut minuun enemmän kuin se olisi oikeastaan ansainnut. Mielenliikutuksesta ja harmista sain verensyöksyn ja jouduin neljäksitoista päiväksi sänkyyn.

Julius ja kreivini sanovat molemmat samaa: he olivat edeltäpäin arvanneet, että näin tulisi käymään; oli ollut suorastaan ihme, että se ei ollut ennen tapahtunut, minä kun olen liian huomattava ilmiö voidakseni suureen joukkoon noin vaan huomiota herättämättä hävitä.

Eikähän sillä itse asiassa mitään merkitystä olekkaan. Paljon en minä tuossa jutussa hävinnyt. Todellisia ystäviä en noista naisista olisi kuitenkaan voinut saada. Ja jos tahdon hyväntekeväisyyttä harjottaa, on minulla kyllä keinoja siihen tarvitsematta käyttää mokomain yhdistysten välitystä. Mutta pahalta minusta sittenkin tuntuu; hävettää tavata noita rouvia. Olisi tosiaankin tarpeen enemmän häikäilemätön luonne kuin minulla on.

D. on alkanut taas käydä useammin minun luonani. Hänen seikkailunsa tuon lesken kanssa ei tuottanut mitään tuloksia. Aina hän valittaa sitä, ettei voi naida minua. Joka kerta minä ajatuksissani liitän hänen valituksiinsa kysymyksen: miksi et voi? ja nauran samassa itsekseni tälle ajatukselle.

Miten pikkusia ihmiset sentään ovat! Miten ahtaat heidän sielunsa ja tarkoin rajotetut heidän mielipiteensä! Alituiseen he iskevät päänsä seuraelämänsä sääntöjen aitaan ja omiin jyrkkiin ennakkoluuloihinsa, joilla ovat itse itsensä ympäröineet. Sen sijaan että rohkeasti hyppäisivät aidan yli, jos heidän oma onnensa sitä vaatii, he painautuvat arasti aitoviereen ja huokaillen tirkistelevät sen raoista tuota »saavuttamatonta», mahdotonta»…

Juliuksen täytyi toukokuun alussa tehdä matka Baseliin, ja kun hän on nykyään liiaksi rasittunut ja hermostunut, halusi hän käyttää tätä tilaisuutta hyväkseen ottamalla parin viikon virkavapauden. Se voi käydä hyvin päinsä senkin vuoksi, että hänellä sattui olemaan hyvin taitava apulainen, jonka voi jättää sijaisekseen. Hän tahtoi ottaa minut mukaansa ja olin äärettömästi iloinen siitä, että saisin vähän aikaa yksin hänet omistaa. Kreiville ilmotin lähteväni tapaamaan erästä tuttavaa Dresdenissä, joka todella oli myös tarkotukseni. Ilokseni olen nimittäin kuullut, että Emmy ja hänen Schaninsa ovat kunnostaneet itseään; he maksoivat viime vuonna: säntillisesti korkonsa ja kirjottavat minulle tuon tuostakin tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta uhkuvia kirjeitä.

Olin jo alkanut matkavalmistukseni — se oli tiistaipäivä ja perjantaina meidän oli määrä lähteä — kun minut yhtäkkiä kutsuttiin telefooniin. Kuulin oudon äänen käskevän minun heti tulla Behrenstrasselle kreivin luo, joka tahtoi minua tavata. Pelästyin niin, että rupesin vapisemaan, sillä heti aavistin jotain erikoista tapahtuneen, muuten hän ei olisi minua kotiinsa kutsunut; siellä olin ainoastaan yhden kerran sitä ennen käynyt.

Hänellä oli ankarat ischias-tuskat eikä hän ollut muutenkaan kunnossa, ja nyt hän tahtoi minua jäämään vakinaisesti luoksensa, hoitajakseen ja seuralaisekseen.

Mitä minun nyt oli tehtävä? Kieltäytyä en uskaltanut enkä olisi sitä muutenkaan tehnyt, sillä sehän olisi ollut mitä ruminta halpamaisuutta häntä kohtaan, joka on niin paljon minun hyväkseni tehnyt. Lohdutin itseäni myöskin aluksi sillä toivolla, että hän jonkun päivän kuluttua tulisi paremmaksi ja minä voisin kuitenkin päästä Juliusta tapaamaan, mutta sen sijaan hänen tilansa pahenikin päivä päivältä.

Ensin tuntui minusta aivan sietämättömältä ajatus että koko tuosta matkasta, josta olin niin äärettömästi iloinnut, ei tulisikkaan mitään, ja paruin aivan kuin pieni lapsi, mutta vähitellen aloin tyytyä kohtalooni. Ja sitten rupesi tuntumaan miltei hauskalta, että voin tehdä tämän uhrauksen vanhan ystäväni hyväksi. Tietoisuus tästä rauhotti suuresti mieltäni, ja minut teki melkein onnelliseksi tunne siitä, että läsnäoloni häntä nähtävästi ilahdutti ja että minä olin jossain määrin välttämätön hänelle.

»Siinä on pehmeät, hellät kädet» sanoi vanha lääkintäneuvos, joka häntä hoiti, kerran kohteliaasti, ottaen minun käteni omiinsa ja katsellen niitä, »hienot, pehmeät naiskädet, niinkuin nämä, ovat lääkärin parhaat apulaiset.»

Se oli kuitenkin hirveä aika. Kreivillä oli ankarat tuskat ja iltasin aina kova kuume; monasti jäin yöksikin hänen luokseen. On julmaa, kun näkee toisen noin kärsivän ja täytyy istua siinä eikä voi mitenkään auttaa. Semmoisina hetkinä tuntee perinpohjin inhimillisen kykenemättömyytensä, joka ei omin voiminsa mitään aikaan saa. Ei hitustakaan voimaa ole meikäläiselle annettu. Kohtaloon nähden on meillä vain velvollisuuksia, ei mitään oikeuksia.

Parina päivänä ja yönä minä jo odotin pahinta. Erään vaikean yön jälkeen vanha ystäväni, herättyään lyhyestä, levottomasta unesta, tarttui käteeni, puristi sitä ja sanoi pitäneensä huolta siitä, että minun tulevaisuuteni oli turvattu, päättyipä hänen tautinsa miten tahansa. Mutta yksi asia tuli minun luvata: etten enää palaisi entiseen säännöttömään elämääni…

En ole mikään sielujen tutkija, että voisin aina selvitellä erilleen ja määritellä omat tunteeni, ja tuolla hetkellä täytti taas mieleni monenlaisten tunteiden sekava tulva. Sen tunsin selvästi, että hänen pyyntönsä teki minuun peräti nöyryyttävän vaikutuksen, mutta en voinut kuitenkaan häntä moittia siitä, koska todellakin olen kerran pettänyt hänen luottamuksensa… todellako luottamuksen? — — Ei… Juuri siksi että hän ei täydellisesti luottanut minuun — — no, yhdentekevä… Mutta sen voin pyhästi vakuuttaa, että tuona sairauden aikana en kertaakaan ajatellut, miten kävisi, jos minun vanha ystäväni kuolisi. Noina tuskan hetkinä pelkäsin vaan sitä, että hän voisi kuolla. Minä en ole häntä rakastanut milloinkaan niinkuin nainen rakastaa miestä, mutta harras kiitollisuuteni herätti minussa häntä kohtaan jonkinlaista tyttären rakkautta, ja tahdon olla iankaikkisesti kirottu, jos mikään syrjä- tai taka-ajatus oli minua johtamassa, kun häntä hoidin.

Toivuttuaan taudistaan ei kreivi enää laskenutkaan minua luotaan. Herroille, joita hänen luonaan usein kävi, hän esitti minut sukulaisenaan ja hoitajattarenaan, rouva von Osdorffina, ja kaikki tietysti kohtelivat minua mitä suurimmalla kunnioituksella. Kahdeksan päivän kuluttua, juuri samana päivänä, jona Julius palasi matkaltansa, kävimme ensi kerran Eläintarhassa, ja ensi viikon jälkeen matkustimme Wiesbadeniin. On sekin sopiva olinpaikka kesäkuumalla, mutta ykskaikki, pääasia on että saan vielä pitää vanhan herrani; hänen sairautensa ja minun hoitajanvirkani ovat oikeastaan vasta tehneet hänet minulle oikein rakkaaksi ja kalliiksi. Minä tunnen että me kaksi kuulumme yhteen, ja se on jo paljon semmoiselle, joka on maailmassa niin yksin kuin minä. Julius luulee Wiesbadenissa oleskelun tekevän minullekin hyvää. Minussa on yhä vielä yskä. Oikeastaan ei minua nykyään mikään vaivaa, mutta välistä tunnen itseni sanomattoman väsyneeksi ja rasittuneeksi. Luulen sen johtuvan viime viikkojen paljosta yövalvonnasta.

Taas olemme olleet kaksi viikkoa Berlinissä. Wiesbaden näkyy olleen kreiville erinomaisen terveellinen, hän on taas reipas kuin ennenkin, mutta minun yskäni ei ole tullut yhtään paremmaksi. Lääkäri Wiesbadenissa neuvoi minua menemään vielä pariksi viikoksi Schlangenbadiin, ja kreivi välttämättä tahtoi minun tätä neuvoa noudattamaan. Se on hirveän ikävä paikka tuo Schlangenbad. Lääkärin neuvosta otan nykyään joka päivä puolisen aikaan aurinkokylpyjä. Luulen että minua vaivaa verenvähyys. Se on minun päätautini.

Schlangenbadissa tapasin vihdoin yhden entisistä tuttavistani, nimittäin Amman Hannoverista. Hän on nykyään Leipzigissä ja ansaitsee omain sanainsa mukaan summattomasti rahoja, mutta oli viime keväänä pahaksi onneksi saanut erään taudin, jonkinlaisia rohtumia ihoonsa. Nyt hän on juossut sentähden kaikkien kuuluisimpien spesialistien puheilla ja onkin jo kutakuinkin parannut, kasvoiltaan hän on ainakin sileä. Häneltä kuulin, että Kindermann on Leipzigissä koroillaan eläjänä ja avioliittojen välittäjänä. Hän on vanhoilla päivillään ruvennut vakavaksi ja koettaa johtaa ihmisiä avioliiton satamaan. Mielelläni haluaisin nähdä häntä kerran ja olen päättänyt vielä tämän kuukauden kuluessa, käydessäni Emmyn luona, poiketa häntäkin katsomassa. Amma on aivan kuin ennenkin, jos mahdollista ehkä vähän laihempi. En tosiaankaan saata ymmärtää, mistä hän voi vielä löytää maksukykyisiä kundeja; hänen kasvonsa ovat sen näköiset, ettei kenenkään tarvitse epäillä, mitä ammattia hän harjottaa, eikä sitä voi hienoimmatkaan puvut peittää. Hänellä on mukanaan emäntänsä, joka on vielä enemmän epämiellyttävän näköinen. Tämä on Leipzigistä lähdettyään kulkenut koko Europan ristiin rastiin ja lopuksi taas asettunut Leipzigiin. Saksittaret näyttävät olevan kaikki hyvin patriotisia luonteeltaan, sillä he ikävöivät joka paikasta takaisin rakkaaseen Saksiinsa, huolimatta kotimaansa ankarasta siveyspoliisista.

Minä en tule enää oikein toimeen entisten ammattitoverieni kanssa. Kaukana siitä, että tahtoisin tekeytyä paremmaksi kuin he, mutta heidän ajattelemattomat ja säädyttömät puheenpartensa kiusaavat ja inhottavat minua. Tiedän kyllä että heidän asemassaan ihminen on siinä suhteessa ikäänkuin tylsynyt, aivan niinkuin lääkäri kokainiruiskutuksen kautta tekee jonkin ruumiinosan tunnottomaksi; siinä ei kukaan tule enää ajatelleeksi, että sukupuoliasiat ovat oikeastaan semmoisia, että niistä puhuminen on kielletty tavallisessa, porvarillisessa seuraelämässä. Minä en ole enää heidän kannallaan enkä voisi semmoista elämää enää sietää, ennemmin menisin hirteen.

Nyt olen pannut toimeen aikeeni ja tehnyt pienen kiertomatkan. En kadu sitä, vaikka yskäni on tullutkin melkein sietämättömäksi, luultavasti kovan vedon johdosta junavaunussa. Toissa yönä en saanut yskältä nukkuakkaan, ja samalla oli oloni muutenkin niin tuskallista ja tunsin, semmoisia pistoksia kyljessäni, että pelkäsin taas saavani keuhkotulehduksen. Tänään kuitenkin tuntuu jumalankiitos paljon paremmalta.

Ensiksi matkustin siis tervehtimään Emmyä eli, niinkuin hänen nimensä nyt on, rouva Häuslingiä. Sain omin silmin nähdä, että hänen asiansa menevät hyvin, ja siitä olen erinomaisesti iloinen. Monta pyyntöä he olivat minulle lähettäneet, että kävisin kerran heidän luonaan, ja molemmat ottivat minut erittäin sydämellisesti vastaan. He ovat toistaiseksi ainakin hyvin tyytyväisiä toisiinsa, Emmy vaan on Schanistaan hirveästi mustasukkainen. Heillä on pieni hieno ravintola ja anniskelevat ainoastaan viiniä ja paraita olutlajeja. Emmystä on tullut sangen muhkea emäntä, hän on yleensä hyvin paljon muuttunut näinä vuosina. Talossaan pitää hän kovaa komentoa, niinpä hän pitemmittä puheitta ajoi ulos keittäjänsä, kun tämä oli pyrkinyt erästä kyökkityttöä hyväilemään. Ylimalkaan hän näyttää tulleen kovasti siveelliseksi eikä kärsi minkäänlaisia helliä suhteita palvelusväkensä kesken. No niin, siinä asiassahan saa kukin tehdä miten tahtoo, ja luulenpa että onkin välttämätöntä tässä suhteessa pitää palvelijoitaan silmällä, ainakin heidän kotona ollessaan. Mutta Emmy rupesi haukkumaan ylikyyppariaan siitäkin, kun oli kuullut hänellä ulkona kaupungilla olevan vakinaisen ystävättären, ja siihen hänellä ei minun mielipiteeni mukaan ollut pienintäkään oikeutta, jonka hänelle itselleen sanoinkin. Yksi kohtaus hänen luonaan minua oikein totisesti suututti.

Istuimme tuossa kymmenen tienoissa eräänä iltana hänen lokaalissaan viinipullon ympärillä, Emmy, joku hänen miehensä tuttava ja minä. Astuu silloin sisään nainen, istuu erään pöydän ääreen ja tilaa tusinan ostereita ja puolipullon viiniä.

Näin heti tuon vieraan olevan »ammattinaisia» eikä suinkaan säätynsä ensimäisiä, sillä hän näytti sangen ränstyneeltä paksusta ihomaalista huolimatta.

Emmy oli tuskin ennättänyt nähdä tytön, kun hän ponnahti ylös, syöksähti hänen luokseen ja kuiskasi hänelle korvaan pari sahaa. Vieras katseli neuvotonna ympärilleen, koetti naurahtaa ja vastasi jotain, mutta Emmy keskeytti hänet paikalla. Samassa tuli edeskäypä osterien ja viinin kanssa. Emmy antoi hänelle merkin, mies kääntyi tavaroineen takaisin tarjoiluhuoneeseen samalla kuin tyttö nousi paikaltaan ja poistui kadulle.

Emmy torui vielä tuota taitamatonta palvelijaa kauan aikaa ja palasi sitten vihdoin, vieläkin kokonaan siveellisen suuttumuksensa vallassa, meidän pöytäämme.

»Tuon roskaväen hävyttömyys menee todella liian pitkälle», sanoi hän kiivaasti.

»Etkö sinä sitten nähnyt?» hän sanoi. »Tuommoinen katulutka. Otappas ja tule sisään hienoon ravintolaan niinkuin hyväkin ryökkynä, arvatenkin vaanimaan kundeja itselleen. Senkin ruoja!»

»Mutta hänhän istui kauniisti paikallaan eikä häirinnyt ketään», huomautin minä.

»Se ei muuta asiaa vähintäkään. Tuommoinen olento karkottaa oikeat vieraat ravintolasta. Mitäpä arvelet, jos esim. hänen ylhäisyytensä salaneuvos tuosta vastapäätä olisi tullut naisväkineen juomaan seidelinsä, niinkuin hän usein iltaisin tekee, ja tuommoinen nainen olisi istunut täällä… Ei, semmoinen ei vetele, sen minä sanon. Schani on myös vanha hölmö, joka ei tuommoisesta niin paljon välitä, mutta minä välitän, minä!»

Minä en voinut juuri mitään sanoa tuon vieraan herran aikana, mutta kauheasti minua suututti mokoma suvaitsemattomuus. Jälestäpäin kahdenkesken ollessamme palasin vielä samaan asiaan.

»Sinä, Emmy, mitä sinä oikeastaan ajattelet? Jos meidät olisi ennen noin ykskaks heitetty ravintolasta ulos? Suoraan puhuakseni, minä en ymmärrä miten sinä voit olla noin suvaitsematon…»

Hän katsoi minuun silmät suurina eikä nähtävästi ollut ensinkään hyvillään, kun olin menneisyydestä muistuttanut.

»Mikä on kerran mennyt, sitä ei enää ole. Nykyisyydestä on kiinni pidettävä. Minä olen nyt säädyllinen, naimisissa oleva rouva ja pidän huolta liikkeeni hyvästä maineesta. Ja muuten en ole milloinkaan sillä tavalla pitkin katuja kuljeksinut kuin tuo äskeinen nainen ja muut hänen tapaisensa.»

Näin olevan turhaa vaivaa hänen kanssaan enempää väitellä. Merkillinen seikka, miten heikko muisto useimmilla ihmisillä on niihin asioihin nähden, jotka heistä eivät ole mieluisia muistella.

Dresdenistä matkustin Leipzigiin, Kindermannia tapaamaan. Hän asuu sievän, huvilamaisen talon alikerrassa ja näytti tulevan hyvin toimeen. Paikalla hän tunsi minut ja oli nähtävästi iloissaan tästä kohtauksesta. Mutta kovin hän on paljon muuttunut. Hän on hirveästi vanhennut ja kasvonsa ovat käyneet terävän ja ankaran näköisiksi.

»No, Te olette kurssinne suorittanut, Thymian», sanoi hän, »sen näen Teistä heti enkä tarvitse siitä mitään kysellä. Mutta Te näytätte, rasittuneelta, lapseni. Teidän on nyt pian katsottava, että saatte varman turvapaikan. Kolmanteenkymmeneen vuoteen asti sitä elämää voi kestää, mutta silloin pitää lopettaa, muuten ei ihminen lopulla ikäänsä kelpaa mihinkään. Oletteko saanut mitään säästöön?»

Kerroin hänelle olleeni naimisissa ja sanoin itselläni nyt olevan vanhan rikkaan ystävän, joka pitää huolta minusta, ja hän nyökytti päätään ja hymyili tyytyväisesti.

»Niin, niin. Tiesinhän minä että Te eteenpäin pääsette, ja kun Kindermann on Teitä opettanut… mutta tahtoisinpa neuvoa Teitä menemään vieläkin naimisiin. Noiden vanhain herrain laita on niin ja näin. He ovat kyliä valmiit lupaamaan vaikka tähdet taivaalta, mutta jos sattuvat kuolemaan eikä ole mitään kirjallista sitoumusta, minkäs teet? Viisainta on tehdä ajoissa ero ja vaatia itselleen kohtuullinen hyvitys ja mennä sitten naimisiin. Jos Teillä nyt esim. olisi kolmekymmentä tuhatta markkaa, voisin hankkia Teille paikalla erinomaisen miehen.»

»Mutta Te voisitte helposti saada, kun ystävänne on rikas ja korkeassa asemassa. Ei tarvita muuta kuin saada aikaan pieni riita, ja pelkästä häväistysjutun pelosta antaa hän Teille mitä vaan tahdotte. Jos menettelette viisaasti, voitte saada kyllä viisikymmentä tuhatta, jopa enemmänkin. Minulla olisi useita Teille sopivia herroja, musikkitirehtööri jolla on seitsemäntuhannen markan tulot, kirjakauppias joka kustantaa lääketieteellisiä teoksia, ja taidekauppias. Taikka, jos panette arvoa akatemialliseen sivistykseen, opettaja; on myöskin yksi lääkäri, mutta hän tahtoo saada kahdeksankymmentä tuhatta mukana. Kaikki arvossa pidettyjä herroja, iältään kolmenkymmenen viiden ja viidenkymmenen välillä. Lääkäri on juutalainen, muut evankelisia.»

Kiitin ystävällisestä tarjouksesta; K. kehotti minua vakavasti ajattelemaan asiaa ja tulemaan toisen kerran hänen luokseen.

»Jos minulla olisi Teidän liikeälynne», sanoin, »niin minäkin ryhtyisin johonkin itsenäiseen yritykseen; elämäni tuntuu niin sisällöttömältä juuri sentähden, että minulla ei ole mitään oikeaa työtä.»

»Valitettavasti Teiltä puuttuu liikeäly kokonaan, rakas lapsi», sanoi hän hieman kyynillisesti. »Senhän olen aina sanonut: Te katsotte asioita liian ihanteelliselta kannalta. Ja että ihanteinenne olette kuitenkin noin pitkälle päässyt ettekä ole aikoja sitten kuollut kurjuuteen, se on onni eikä Teidän oma ansionne. Te ette aavista, mitä kaikkea rakkaudesta voi puristaa esiin, kun sitä käytännöllisen liikemiehen kokemuksella käsittelee. Minä itse olen työskennellyt sillä alalla ensin käytännöllisesti, mutta nyt olen ryhtynyt enemmän sen aatteelliseen puoleen. Täysi kukkaro toisella puolen ja sievä arvonimi taikkapa vaan se ominaisuus, että on mies, toisella, puolen, siinä kaksi voimaa, jotka useimmiten jo riittävät yhdistämään sydämiä toisiinsa.»

Merkillinen nainen tuo Kindermann, yhdessä suhteessa minun täytyy oikein ihailla häntä. Hänen joustavuutensa ja häikäilemättömyytensä ovat kerrassaan hämmästyttävät.

Hän ei laskenut minua sinä päivänä enää pois. Kolmesta viiteen on hänellä vastaanottotuntinsa ja kello kuusi söimme päivällistä. Runsaan ja hyvän aterian jälkeen joimme kahvia arkihuoneessa. Yskäni vuoksi en minä uskalla tupakoida, mutta hän itse poltti sikaarin ja auttoi samalla minua perehtymään liikkeensä salaisuuksiin. Hänen välitystään käyttävät enimmäkseen vain herrat, ainoastaan poikkeustapauksissa naiset. Hänellä on suuri joukko agentteja, joiden toimena on hankkia tietoja rikkaista, miestä vailla olevista naisista. Hänen, Kindermannin asia on sitten asettua yhteyteen noiden naisten kanssa, mikä ei hänen ovelalle kekseliäisyydelleen niinkään vaikea temppu ole. Hänellä on todellakin vallan eriskummallinen kyky kääntyä milloin minkin tekosyyn nojalla ventovierasten ihmisten puoleen ja esittää heille ehdokkaitaan, sillä hänen toimensa menestyvät hyvin, sanoo hän itse. Huvittavinta tässä kaikessa on se seikka, että asianomaiset naiset tuskin koskaan aavistavat mitään hänen välittäjätoimestaan ja luulevat »menneensä» naimisiin, vaikka itse asiassa heidät on »naitettu». K. saa 4—10 prosenttia myötäjäisistä ja elää sillä pulskasti. »Minä olen viime vuosina perustanut niin monta laillista avioliittoa, että ne kokonaan peittävät minun entiset laittomuussyntini», sanoi hän nauraen. »Ja jos Te tulette luokseni, Teille minä teen tuon palveluksen ilman mitään korvausta, vanhan ystävyyden vuoksi, ja valikoin vielä kauneimman ja täysipainoisimman tavaran mitä minulla sattuu varastossa olemaan…

Aika kului nopeasti rupatellessa. Hän saattoi minut itse junalle ja minun täytyi luvata ensi helluntaina tulla hänen luokseen pariksi päiväksi, jolloin tekisimme yhdessä pienen matkan Saksin Sveitsiin.

Kun tulin asuntooni, ei siellä ollut ketään kotona. Palvelustyttö oli ulkona, kun oli luullut minun tulevan vasta viimeisellä junalla. Arkihuoneessani olivat ikkunaverhot alhaalla ja koko huone oli täynnä kukkia. Kreivi oli lähettänyt ruusuja, Julius korillisen liljoja ja D. puolen vaunulastia ruusuja. Niitä oli kaikkialla, vaaseissa, pöydillä, ikkunoilla, vieläpä lattiallakin, ja huone oli täynnä huumaavaa tuoksua. Katsellessani siinä ympärilleni tuntui äkkiä omituinen ahdistus painavan rintaani. Tulin ajatelleeksi kuolinhuonetta. Kukkain tuoksun seassa olin tuntevinani heikkoa mädäntyneen hajua; huonetta ei ollut luultavasti muutamaan päivään tuuletettu, ja keltaiset ikkunaverhot saivat aikaan omituisen valaistuksen, joka muistutti kynttilänvaloa… Työnsin nopeasti verhot syrjään ja avasin ikkunat; ulkoilma ja kadun melu tunkivat sisään ja ahdistava tunne hävisi.

Minä saan yhä vielä kerjuukirjeitä, vaikka ei minulla oikeastaan ole enää paljon mitään poisannettavaa. Ikävää on kumminkin keneltäkään mitään kieltää.

Eilen tapasin Eläintarhassa kokonaisen lauman entisiä tovereitani yhdistyksestä.

Heidän kasvojensa ilme — toisilla ivallinen hymy, toisilla kylmän halveksiva jäykkyys — ei ole sanoin kuvattavissa. Kylmät väreet juoksivat pitkin selkääni ja mieluimmin olisin hyökännyt keskelle tuota kaakottavaa laumaa ja lyönyt oikealle ja vasemmalle, että olisivat silmät säkenöineet jokaisella.

Minä voin sietää kaikkea, jos niin tarvitaan, rehellistä ylenkatsettakin, mutta ivaa en kestä.

Ylenkatsetta — niin miksikä ei, jos se on oikeutettua. Jos kaunis, köyhä tyttö seisoo yksin ja hyljättynä maailmassa, jos kiusaukset ja viettelykset joka puolelta häntä ympäröivät ja hän sittenkin omasta sisäisestä vakaumuksestaan valitsee kieltäymyksen ja porvarillisen moraalin harmaan, yksitoikkoisen tien, — semmoisella tytöllä minä myönnän olevan jonkinlaisen oikeuden katsella heikompaa sisartaan halveksivalla säälillä. Mutta noilla kanoilla, jotka ovat vartiainsa ja omistajainsa silmälläpidon alaisina saaneet koko elinaikansa tepastella tasaisella vihreällä nurmikolla, niillä ei totta totisesti ole minkäänlaista oikeutta ivata toista, jolla on ollut epätasaisempi tie käytävänä.

Raamatussa ei turhaan sanota: Joka sanoo veljelleen: sinä jumalaton, hän on ansainnut joutua helvetin tuleen.

Pilkka ja iva on pahempaa kuin murha ja petos ja varkaus ja kovin ruumiillinen väkivalta. Se tappaa ihmisen pyhimmät tunteet. Se on kotoisin perkeleestä.

Sen jälkeen kun viime vuonna kävin G —ssä, on menneisyys monta kertaa sattunut tielleni. Ensin kohtauksessa Amman kanssa, sitten tavatessani Kindermannin. Ja nyt taas kolmannen kerran.

Olin käynyt ostoksilla ja kävelin Leipzigerstrassea kotiin päin, kun kuulin jonkun huutavan itseäni.

Käännyn katsomaan taakseni ja huomaan siellä seisovan naisen, jonka tunnen entiseksi ystäväkseni Greteksi. Emme olleet nähneet toisiamme minun Hamburgista lähdettyäni emmekä edes kuulleet mitään toisistamme. Nuoremmaksi ei ollut oikeastaan hänkään tullut noiden kymmenen vuoden aikana, hän ei ole enää läheskään niin solakka ja niin erinomaisen elegantti kuin silloin. Toisista aina paraiten huomaa, miten aika kuluu, ja miten lyhyeen elämän kevätpäivät loppuvat.

»Kävelin jo vähän aikaa sinun perässäsi, mutta en ollut oikein varma asiastani», sanoi hän iloisesti. »Olipa todellakin hauskaa. Asutko sinä täällä Berlinissä vai muutenko olet vaan matkalla?»

»Täällä minä olen asunut jo monta vuotta», sanoin ja vastasin hänen kädenpuristukseensa. Sitten kävelimme yhdessä eteenpäin. Minä en tiennyt oikein, oliko tämä kohtaus minulle hauska vai ikävä. Olen aina pitänyt Gretestä, kun hän ei ole niin pikkumainen ja ahdasmielinen kuin muut, mutta toiselta puolen hän ei tunne minun nykyisiä olojani eikä minulla tosiaankaan ole yhtään halua enää joutua kenenkään ylenkatseen tai säälin alaiseksi. Kuljimme yhdessä Wertheimiin asti, jossa hän osti jotain, ja siellä hän teehuoneessa kertoi minulle kahdeksan vuotta sitten menneensä naimisiin vanhanpuoleisen herran kanssa Reinin varrelta ja, kun eivät olleet sopineet oikein yhteen, eronneensa hänestä jonkun vuoden kuluttua. Nyt hän oli asunut jo vähän aikaa pienen tyttärensä kanssa Berlinin esikaupungissa Friedenaussa. Kuuntelin vain puolella korvalla ja mietin yhä mielessäni, miltä kannalta tämä kohtaus olisi otettava. Hän kertoi edelleen jo useita vuosia kirjottaneensa romaaneja, aluksi salanimellä ja nyt rouvannimellään, ja silloin muistin itsekin joskus lukeneeni jonkun hänen teoksistaan.

Olin alussa hyvin harvasanainen enkä puhunut itsestäni muuta kuin että olen leski. Eikä hänkään enempää kysellyt. Vähitellen kuitenkin keskustelumme vilkastui ja minäkin lämpenin. Hänessä on todellakin jotain miellyttävää, puoleensa vetävää, ja hänen sydämellinen avomielisyytensä viehätti minua niin, että mitä kauemmin hänen seurassaan olin, sitä enemmän rupesin hänestä pitämään.

Saatoin häntä Linkstrasselle, sieltä ajoimme yhdessä Bülowstrasselle ja erotessamme lupasin minä pian käydä hänen luonansa.

Perästäpäin rupesin melkein katumaan tätä lupaustani. Seuraavana yönä en saanut unta, mietin vaan yhä ja yhä uudestaan, miten olisi paras tehdä. Halu olisi minulla ollut suuri nähdä häntä; vuosikausia olen jo kaivannut naisystävää; yksinomainen seurustelu miesten kanssa rupee lopulta kyllästyttämään; naisen kanssa voi paremmin puhua asioistaan ja tulee helpommin ymmärretyksi. Ikävä kyllä ovat useimmat naiset pikkumaisia ja kateellisia eivätkä voi siveelliseltä ahdasmielisyydeltään vähääkään käsittää toisten onnettomuutta. Tämmöinen ei Grete ole; alhaista ajatustapaa ei hänen puoleltaan tarvitse pelätä. Hän ei ole mikään Maria eikä mikään Emmy, mutta hän ei myöskään ole niin poroporvarillisen lyhytnäköinen ja suvaitsematon kuin useimmat muut; hän on itse paljon kokenut, ja elämän kovassa koulussa hioutuu ihmisestä kyllä pois ylpeä itsekylläisyys ja liiallinen näykkimisen halu.

Totta kyllä, jos hän tietäisi kaikki, voisi ehkä käydä niinkin, että hän pyytäisi päästä minun seurastani. Ja se koskisi minuun hirveästi, — koskisi kovemmin kuin noiden hyväntekeväisyysnaisten iva, kovemmin kuin mikään muu. Tätä peläten ajattelin, että ehkä olisi paras olla menemättä. Sitten taas ajattelin: täytyykö hänen sitten saada se tietää? Minun huonot vuoteni ovat jo takanani. Nythän minä elän säännöllisissä oloissa. Olen leski ja saan mieheni sukulaisilta kohtuullisen eläkkeen. Vai eikö se ole totta? Rauhallisessa asunnossaan, porvarillisen ympäristönsä keskellä ei Grete milloinkaan joudu yhteyteen minun entisten tuttavieni kanssa. Mutta kuitenkin — — en minä sittenkään voi. Minä en voi teeskennellä, varsinkaan en semmoiselle, josta pidän. Ja sitä paitsi on Grete viisas, hyvin viisas, hän tuntee maailman ja tulisi ajan pitkään kumminkin tietämään kaikki…

Mietin ja harkitsin ja kirjotin seuraavana päivänä kortin, jossa ilmotin tulevani torstaina iltapäivällä.

Merkillisen vaikea minun oli saada itseäni valmiiksi tätä vierailua varten. Ainakin neljännestunnin seisoin peilin edessä ja tutkin itseäni kiireestä kantapäähän, että eikö ehkä olisi minussa jotain huomiota herättävää, ja vielä viime hetkessä tuli mieleeni että hajuveteni — bouquet d'amour — voisi minut ilmaista. Mutta sehän on naurettavaa…

Koko matkan minua vaivasi painostava tunne, josta en voinut päästä vapaaksi. Tiesin että jos hän jollain tavalla antaa minun tuntea, tekee minulle pienenkään viittauksen siihen suuntaan, että meidän seurustelumme ei voi tällä tavalla jatkua, silloin minä en voi hillitä itseäni. Sillä minussa on räjähdysainetta, joka odottaa vain sytyttävää kipinää särkeäkseen sulkunsa.

Sydämeni sykki ankarasti astuessani sähkörautatievaunusta maahan sillä kadulla, jonka varrella Grete asuu; mutta hän oli minut jo nähnyt verannaltaan, tuli minua vastaan pihalla ja toivotti sydämellisesti tervetulleeksi. Minä vaan en tahtonut saada mieltäni tasapainoon.

Päivä oli kirkas ja lämmin kuin keskikesällä. Teepöytä oli katettu balkongille, kattoon asti ylettyvän palmun alle. Greten emännöitsijä, miellyttävä, kiltin näköinen ihminen, joka on ollut hänen luonaan jo kahdeksan vuotta, toi pöytään teekannun ja kupit, ja sitten tuli pikku Käte, herttainen vaaleatukkainen ja tummasilmäinen tyttö, tervehtimään minua ja haki itselleen myös tuolin pöydän ääreen. Grete rupatteli niin iloisesti, että yhä enemmän varmistui mielessäni ajatus: hän ei tiedä mitään, hänellä ei ole hämärintäkään aavistusta minun entisistä vaiheistani. Kävin yhä vaiteliaammaksi. Minä en voi nähdä pieniä lapsia tulematta surumieliseksi. Kun tuo tyttönen nojasi vaaleakutrista päätään äitiänsä vasten ja Grete ilosta loistaen painoi pari kolme suuteloa hänen punaisille pikku huulilleen, silloin minun täytyi katsoa poispäin, tuskallinen kateudentunne kouristi sydäntäni. Tämä vaimo on myöskin yksin maailmassa, kohtalo on hänenkin tielleen kylvänyt enemmän ohdakkeita kuin ruusuja, mutta miten rikas hän onkaan verrattuna minuun vaivaiseen. Jos minäkin olisin saanut itse pitää lapseni, olisi minullakin ollut suojelusenkeli, joka olisi minut monesta vaarasta varjellut.

Vähitellen kumminkin surumielisyyteni haihtui pois ja me juttelimme lopulta sangen iloisesti minkä mistäkin asioista.

»Sinä siis kirjotat romaaneja», sanoin minä. »Ei minusta näytä juuri siltä, että sinulla olisi täällä tilaisuutta erikoisesti romantillisiin kokemuksiin.»

Grete naurahti iloisesti ja arveli olevan liian paljon vaadittu, jos hänen pitäisi itse omassa elämässään kokeakkin kaikki mitä lukijoilleen kertoo.

»Mutta ehkäpä sinä voisit antaa minulle uusia aineksia, Thymian», hän lisäsi.

»Ehkäpä kyllä», minä sanoin. »Minä kirjotan muistelmiani päiväkirjan muodossa. Konfirmatsionistani asti olen sitä tehnyt, kaikki tärkeimmät tapahtumat olen merkinnyt muistiin. Sinä saat sen, kun olen kuollut. Siinä sinulla on aineksia vaikka viiteen romaaniin.»

»Saadaanpa nähdä. Luvata minä en sitä tahdo, sillä tuosta kirjottamisesta on minulla paljon iloa. Semmoisena kuin se nyt on, sinä tuskin voisit sitä käyttää. Sinun yleisösi ei ole tottunut niin tiivistettyyn ravintoon, siihen pitäisi kaataa sekaan pari ämpärillistä lientä, ennenkun se kelpaisi nautittavaksi.»

»Voidaan sekin tehdä», hän sanoi; »jos niin tarvitaan, miedonnamme musteen liian synkkää väriä vedellä.»

»Ei tässä paljas vesi riittäisi», minä vastasin, »suuren lasillisen Kölnin vettä saisit käyttää poistaaksesi vähän hajua, johon ei jokainen ole tottunut. Ei sitä ilman seurauksia olla elämän kuokkavieraana vuodesta vuoteen… Merkki siitä jää ihmiseen!»

Grete nyökkäsi ja syntyi hetken äänettömyys. Tuuli kuljetti pöydän yli kellastuneita lehtiä talon edessä seisovasta lehmuksesta ja sähkörautatieltä kuuluva ratina ja kilinä häiritsivät ympärillämme vallitsevaa hiljaisuutta. Minut teki yhtäkkiä epäluuloiseksi se, että Grete ei tehnyt minulle yhtäkään kysymystä. En voinut selvittää itselleni, oliko se hänen puoleltaan hienotunteisuutta vai välinpitämättömyyttä, ja se teki mieleni aika-ajoin raskaaksi, mutta myöhemmin pääsin taaskin oikeaan tunnelmaan. Jäin illalliselle ja olin auttamassa pikku Kätcheniä sänkyyn. Päästyään tilalleen laski lapsi kätösensä ristiin ja luki iltarukouksensa. Sen loputtua lisäsi hän vielä omasta päästään: Rakas Jumala, anna mamman olla terveenä! Tämä liikutti minua niin, että kyyneleet tulivat silmiini. Ajattelin itsekseni: sinä viaton, pikku karitsani, mitä sinä nyt yksinkertaisuudessasi pyydät, se on sinun vastaisen onnesi kaikkein tärkein ehto… Kun ajattelee, mitä kaikkea lapsi menettää, kun häneltä äiti kuolee… no, minä olen sen saanut kokea.

»Vai etkö ensinkään tahdo tulla minun luokseni?» lausuin nyt katkerasti ja epäluulon täyttämänä.

»Mielelläni, Thymian», hän vastasi, »mutta — katsoppas, minä elän hyvin hiljaisesti enkä tahtoisi tehdä uusia tuttavuuksia. Minulla on työni ja lapseni, ne molemmat täyttävät elämäni niin, etten tarvitse mitään vieraita ihmisiä. Kun vaan haluat tulla tänne, olet aina tervetullut, ja minä tulen myöskin sinun luoksesi, mutta eikö totta, sinä pidät huolta siitä, että jos minä tulen luoksesi, minä tapaan sinut yksin?»

Olin vähän aikaa ikäänkuin huumautunut, sillä nyt näin yhtäkkiä selvästi: hän tietää kaikki, kaikki; yhtä hyvin kuin ihmiset kotikaupungissani tuntevat minun entisyyteni, yhtä hyvin tietää hän, mitä teitä minun elämäni on menneinä vuosina kulkenut. Sillä hetkellä en vielä käsittänyt sitä hienotunteisuutta, millä hän koetti rakentaa luottamuksen siltaa itsensä ja minun välille.

»Minä pidän siitä huolen», sanoin sitten. »Tule pian ja ota Kätchen mukaan. Kirjota minulle milloin tulet taikka ilmota telefoonissa… Hyvästi!»

Kauheasta yskästäni minä en luultavasti enää milloinkaan pääse. Monta kertaa olen niin voimaton, etten jaksa kättäni liikuttaa, kun pitäisi pukeutua tai riisuutua. —

Julius puhuu Davosista… että minun pitäisi mennä sinne talvikuukausiksi. Se minua hirveästi pelästytti, niin pitkälle olen siis jo tullut! En sitä kuitenkaan usko. Lääkärit sanovat asian aina pahemmaksi kuin se on, saadakseen ihmiset varovaisiksi ja paremmin hoitamaan itseään. Tätä yskää en ole saanut vilustumisesta, se on vaan tavallista katarria, mutta tavattoman sitkeää ja itsepäistä. Minä en nyt lähde minnekkään. On niin ihmeen hauskaa, kun olen löytänyt Greten. Käyn usein hänen luonaan Friedenaussa. Hän tulee minun luokseni vain harvoin, hänellähän ei ole paljon aikaa enkä minä ole siitä niin tarkka. Silloin tuntuu niin kodikkaalta ja hauskalta, kun kaasulamppujen valo lankee pöydälle, hiilivalkea hehkuu kamiinissa, lapsi loruilee ja nauraa ja kaikki on niin tyyntä ja rauhallista ja kaukana maailman melu ja pauhina. Kun suljen silmäni, voin kuvitella mielessäni olevani »kotona.»

Grete käyttäytyy erinomaisen hienotunteisesti minua kohtaan. Hän ei tee koskaan mitään kysymyksiä. Pidän hänestä paljon, vaikka hänellä onkin usein hyvin kummallisia, minun, mielestäni kerrassaan hassuja mielipiteitä.

Joulu ja uusivuosi olivat tällä kertaa hauskat. Jouluaattona oli kreivi luonani; hän oli hylännyt kaikki sukulaisten kutsut saadakseen viettää illan minun kanssani. Minulla oli nytkin joulukuusi ja kutsuin yksitoista köyhää lasta kadulta ihailemaan sitä ja saamaan lahjoja. Ensimäisenä joulupäivänä oli kreivi taas luonani ja toisena olin minä Greten vieraana. Uudenvuodenaattona tuli D. vanhan tapansa mukaan ja uudenvuoden päivänä minä olin taas Friedenaussa.

Yskäni yhä vaan pahenee. Monasti pääsen ainoastaan suurella vaivalla liikkumaan. Kun se vaan ei olisi vaarallista. Vaikka tiedänkin, miten hukkaan mennyt ja hyödytön elämäni on, ja että oikeastaan paras mikä minulle voisi tapahtua, olisi päästä sukkelaan ja kivuttomasti maailmasta pois, tunnen kuitenkin voittamatonta kammoa kuolemaa kohtaan.

Sillä minä en usko olevan taivasta, jossa kuolleet saavat nähdä ja tuntea toisensa. Toinen elämä kyllä, — mutta kuka voi sanoa minulle, että se on parempi kuin tämä ensimäinen, etten minä siinä joudu vieläkin suurempaan kurjuuteen kuin tässä elämässä? Ja sitten minua pelottaa tuo itse siirtyminen elämästä toiseen. Minulle on kuolema multaa, kalmanhajua, matoja, mätänemistä, manalan kauheita salaisuuksia.

Grete saa minun päiväkirjani. Mutta olen sanonut, että hänen täytyy romaanissaan kirjottaa hyvää minun Juliuksestani. Sen hän on luvannut minulle. Kaikki muu on yhdentekevää.

Eilen olin vähällä riitaantua Greten kanssa. Päivä oli ihana ja kreivi lähetti reen noutamaan minua ajelumatkalle. Lähdin ottamaan Greteä ja hänen pienokaistaan mukaani, mutta siellä ei ollut kotona muita kuin emännöisijä lapsen kanssa. Pyysin saada tytön mukaani, mutta siinäpä sainkin rukoilla kauan ennenkuin se onnistui. Sain hänet kuitenkin lopuksi ja silloin ajoimme kauas Grünewaldiin. Siellä oli satumaisen kaunista, lumen peittämät petäjät ja kuuset olivat kuin hopeoituja ja välkkyvillä hohtokivillä koristettuja, vikkeliä punahäntäisiä oravia vilahteli oksien välissä, ja reki liukui äänetönnä eteenpäin — se oli todellakin ihastuttavaa, lapsi taputti käsiään ja huudahteli riemusta ja minä myös. Mutta yhtäkkiä ilma muuttui. Rupesi puhaltamaan purevan kylmä tuuli, ja kun lasta alkoi paleltaa, käärin sen turkkini sisään.

Tullessamme Friedenauhun oli jo pimeä ja Grete oli julmasti vihainen, kun olin vienyt hänen lapsensa; hän oli ollut jo hädissään ja Anna neiti oli saanut kuulla kunniansa ja vuodatti katkeria kyyneliä. Otin rauhallisena vastaan myrskyn, ja pian se tyyntyikin itsestään.

Minä olen taaskin kylmettynyt ja kurkkuni on tänään niin käheä, etten voi puhuakkaan. Menen heti sänkyyn.

Neljätoista päivää olen nyt maannut. En osaa sanoa, mikä minun on, kipuja ei minulla ole mitään, mutta terve vaan en ole. Grete käy usein minua katsomassa, ja eilen sattui hän ja Julius yhtaikaa vuoteeni ääreen ja molemmat koettivat suostuttaa minua lähtemään pariksi viikoksi sairaalaan. Palvelustyttöni on kovin taitamaton ja epäluotettava, eikä tunnu oikein hauskalta ottaa vierastakaan hoitajaa. Minä luultavasti teen niinkuin he tahtovat. Siellä, on paras hoito. Minulla on taas ollut verensyöksy.

Enpä kadu tänne tuloani. Hoito ja palvelus ovat hyvät. Olen ollut kovasti kipeä. Vieläkin olen heikko ja huono, mutta voinhan kuitenkin tähän lyijykynällä jotain töhriä. Se huvittaa minua. Aika tahtoo käydä niin pitkäksi. Grete käy täällä melkein joka toinen päivä. Eilen oli pikku Kätchen mukana ja toi kukkia. Kreivi käy myös minua katsomassa ja D. on niinikään ollut. Julius käy usein kaksi kertaa päivässä.

Kaikki ovat hyviä minulle. Minua hoitaa miellyttävä, nuori sisar. Hän tahtoisi mielellään tehdä minusta jumalisen ja lukea minulle psalmeja, mutta en tunne halua siihen.

»Luuletteko minun pian kuolevan, sisar?» kysyin häneltä tänään. Hän punastui ja meni hämilleen.

»Kuolema on kauhea», sanoin minä. »On ihanaa olla kuollut, mutta itse kuoleminen pelottaa.»

»Ei, ei», sanoi hän. »Kuolema vapahtaa, auttaa kotiin. Vapahtaja tulee hakemaan lapsensa taivaallisen isän kotiin…»

»Oi, sisar», sanoin minä, »minunlaisiani varten ei ole mitään vapahtajaa eikä mitään isänkotia. Meidät noutaa perkele, kun kaikki on lopussa.»

»Se on suuri synti epäillä Jumalan armoa», sanoi hän epävarmasti.
»Jumala on rakkaus, ja joka pysyy rakkaudessa, hän pysyy Jumalassa ja
Jumala hänessä.

Minä kadehdin tuota pientä, hiljaista sisarta ja hänen jumalisuuttaan. Hän näkee paljon vaivaa minun tähteni, mutta minä olen auttamattomasti paatunut.

Hänellä on vielä niin nuorekkaat, miellyttävät kasvot. Ja niin vaikea toimi. Tokkohan minä olisin siihen kyennyt? En Usko. Minussa oli veri, veri…

En voi nukkua. Sisar on poissa; hän tulee, kun vaan soitan. Yölamppu palaa. Sieluni on täynnä kuolemankauhu!

Kuolemako se on, joka tahtoo minut viedä? Hänkö taistelee minun kanssani elämästäni?

Tahtoisin kirjottaa paljon, mutta käteni on liian heikko pitelemään kauan kynää. Täytyy alinomaa levätä.

Oi, miten minä pelkään tuota pitkää, kamalaa yötä, häviämistä mustaan, loputtomaan nirvanaan. Milloin minä taas herään? Mille rannalle kuolon synkkä virta minut kuljettaa?

Tuleeko minusta huuhkaja, joka valoa kammoten pesii pimeässä tornissa ja aavemaisella äänellään ihmisille onnettomuutta ennustaa — — Vai siirtyykö sieluni pantterin ruumiiseen, joka verta janoovana saalista etsien hiipii — —

Miksi muuksi hyvänsä, mutta ihmiseksi en tahtoisi enää tulla. En enää toistamiseen tätä kurjuutta kärsimään- — —

Luulenpa niin. Ne lausui hän, joka uhrautui ihmiskunnan edestä. Pyhä Jumala, jos sinä olet olemassa, sammuta tämä tuskan tuli minun sielustani ja huuliltani.

Viime päivinä olen ollut kovin heikko. Luultiin minun jo kuolevan. Olen antanut Gretelle toisen avaimen siihen laatikkoon, jossa päiväkirjaani säilytän, kaikkien tapausten varalta. Olen ollut monta kertaa tukehtumaisillani. Pieni sisar pyyhki aina hikipisarat otsaltani ja kuiskasi korvaani hiljaa lempeitä, hurskaita lohdutussanoja. Useita niistä muistan vieläkin. Ne alinomaa palaavat mieleeni.

Julius ei antaisi minun kirjottaa. Se rasittaa minua liiaksi, hän sanoo. Mutta en minä sitä usko. Luulen voivani pian nousta tästä ja mennä ulos. Ulkoilma tekee minut kyllä aivan terveeksi. Minulla ei ole oikeastaan mitään muuta vaivaa kuin heikkous — alituinen väsymys — —

Julius on luvannut auttaa minua. Siitä tulee koti sairaille, heikoille, raajarikoille lapsille, jotka tarvitsevat paljon rakkautta. Tämä ajatus tuottaa minulle suurta iloa.

Kreivi oli täällä eilen, hän antaa siihen tarvittavan pääoman. Olen niin iloinen, nyt vihdoinkin — —

Alan tuntea itseni vähitellen paremmaksi, voimat vaan eivät tahdo palata. Viime yönä nukuin hyvin, ei ollut enää kuumettakaan. Tänään olisin noussut, mutta sisar ei sallinut. Hänen ulos mentyään koetin sen kumminkin tehdä ja pyörryin.

D. kävi tänään täällä ja toi minulle viisi veripunaista ruusua. Minä mahdan olla huonon näköinen, sillä hän nähtävästi hämmästyi eikä puhunut monta sanaa. Mutta ei minulta mitään puutu. Tuo heikkous vaan…

Sisar kysyi tänään, eikö pastori saisi tulla minun luokseni. Nauroin hänelle ja sanoin että hän tahtoi kai antaa papin juosta aprillia. Minä olen nyt todellakin paljon parempi. Mutta he eivät usko minua, siksi että olen niin heikon näköinen, eikähän se kumma olekkaan.

Rintani on niin kevyt ja vapaa, ettei se ole vuosikausiin ollut semmoinen. Olisin aivan terve, kunhan saisin enemmän voimia.

Jumalan kiitos, että nyt tulee kevät. Huomenna minä nousen ylös — — — huomenna — —

LOPPULAUSE.

Huhtikuun 6 päivän iltapuolella teki Thymian viimeisen lyhyen, tuskin luettavan muistiinpanonsa. Jo viikon ajan olivat lääkärit ja hoitajat joka hetki odottaneet hänen kuolemaansa, ja 7 päivänä kello 9 aamulla hän nukahti hiljaa ja tuskattomasti siihen pitkään uneen, jonka salaperäisyys hänet oli aina semmoisella kammolla täyttänyt.

Lämpimän, pilvisen päivän aamuna saatoimme hänet »maatilalleen», hänen »kesähuvilalleen», kuten hän oli nimittänyt hyvästi hoidettua, rauhallista hautapaikkaansa.

Hänen yksinkertaista, ainoastaan muutamilla kallisarvoisilla seppeleillä koristettua kirstuansa ei ollut saattamassa mikään komea jono surevia, niinkuin oli ollut Osdorff raukan hautajaisissa. Hänen hautauksensa oli semmoisen henkilön viimeinen matka, jonka maailma on jo hänen eläessään unohtanut. Hänen miesystävistään oli ainoastaan tohtori saapuvilla. Mikä noita molempia muita herroja lienee estänyt tulemasta osottamaan vainajalle viimeistä kunnioitusta, en tiedä. Ehkä eivät olleet saaneet tarkkaa tietoa hautajaisten ajasta.

Avonaiseen hautaan satoi. Hiljaa ja äänettömästi putoilivat raskaat pisarat mustalle arkulle. Joka sillä hetkellä jaksoi ajatella kuvallisia vertauksia, voi ajatella kyyneleitä, jotka tippuivat taivaasta.

Tohtori oli nähtävästi syvästi liikutettu. Hautuumaan portilla hän pysähtyi seisomaan ja antoi minulle kätensä.

»Minulle on tuottanut suurta iloa, kun Te tuota onnetonta armahditte, kunnioitettava rouva», sanoi hän. »Thymian raukka! Kurja, hukkaan mennyt elämä. Nyt hänen on hyvä. Mutta kauheaa se on ajatella, että ihminen voi noin kokonaan turmiolle joutua… Niin paljon kauneutta ja älyä, niin paljon viehättävää naisellisuutta ja miellyttäviä luonteenominaisuuksia…»ja kaikki poljettu maahan, vedetty lokaan — —» Hän asetti hattunsa, jonka oli ottanut käteensä, hitaasti päähänsä ja kääntyi huoaten poispäin, lausuen vielä puoleksi itsekseen: »Niin, niin… Niin, niin… Jumala varjelkoon lapsiamme!»

Siitä on nyt kaksi vuotta kulunut. Mutta vielä tänä hetkenä, jona tätä kirjotan, on muisto tuosta kirkkomaalla käynnistä ja sen edellisestä ajasta niin elävänä mielessäni, kuin olisi kaikki vasta näinä päivinä tapahtunut.

Kirkas, lämmin, kukoistava kevät tervehtii minua ikkunasta. Mutta kesken säteilevää auringonpaistetta, joka valaisee kirjotuspöytääni, olen näkevinäni mustan varjon ja silmäni käyvät sumeiksi. On ikäänkuin edessäni kohoisi äkkiä musta seinä, jota eivät mitkään inhimilliset päätökset ja laskelmat saa järkytetyksi paikaltaan, joka seisoo siinä jyrkkänä, ylipääsemätönnä jokaisen ihmisen elämän edessä, tehden tyhjäksi viisaimmankin inhimillisen harkinnan, — ja kaukaisena kaikuna kuuluvat korviini tohtorin sanat: Jumala varjelkoon lapsiamme! …

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YHTEISKUNNAN HYLKÄÄMÄ: LANGENNEEN NAISEN PÄIVÄKIRJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Yhteiskunnan hylkäämä: Langenneen naisen päiväkirja

YHTEISKUNNAN HYLKÄÄMÄ

MARGARETE BÖHME

LOPPULAUSE.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE