The Project Gutenberg eBook of Professoreita ja ylioppilaita: Kertomus Turusta 1660 vaiheilta, by Rafaël Hertzberg

Varhain keväällä vuonna 1663 käveli eräänä iltana kolme nuorta ylioppilasta pitkää Hämeenkatua Turussa. He kulkivat luostariin päin, siihen kaupungin osaan, joka oli saanut nimensä muinoin siellä löytyneestä dominikaniluostarista. Tultuansa lähelle kadun loppua poikkesivat he kapealle syrjäkadulle, joka johti Vartiovuorelle. Tämä syrjäkatu oli niin likainen, että oli mahdollista kulkea ainoastaan toista syrjää, pitsin huoneriviä, jossa muutamat laudanpalaset ja liejuun uponneet tiiliskivet sallivat päästä jokseenkin kuivin jaloin. Vaikeampi oli nousta liukkaita vuoren kulmia, joiden rotkot vielä olivat lumella peitetyt.

Päastyänsä vuorelle seisahtuivat he korkeimmalle kukkulalle rakennetun Vartiotornin juurelle katselemaan näköalaa. Heidän jalkojensa juurella levisi Turun kaupunki niinkuin kartalla. Lähinnä, vuoren ja joen välillä, oli luostari komeine kivirakennuksineen, kauempana oikealla Brinkala-rakennus, sisältävä raatihuoneen kellotornineen ja päävahdin, jota sanottiin "kortigaaliksi" (corps de garde). Tämän vieressä ison torin varrella oli komea hovioikeudenrakennus, ja siitä ulottuivat Kirkko- ja Hämeenkadut, kaupungin paraat kadut, joiden, samoin kuin isontorinkin varrella, oli kivirakennuksia tuomiokirkkoa kohden, joka kohousi kukkulallaan ylpeänä ja mahtavana läheisten rakennusten yli, ja korkeata kirkkomuuria kohden, josta koulun ja akademian rakennukset muodostivat osan, kauempana olivat Ryssänmäki ja sen lukuisat tuulimyllyt ikäänkuin rauhallisina vartioina. Kivikartanoiden ja kirkon punaiset tiilikatot erosivat silmäänpistävästi laskevan auringon valossa köyhempien kaupunginosien, niinkuin Ryssänmäen, Mätäjärven ja Luostarinmäen turvekatoista, joilla sammal ja yökönlehti alkoivat viheriöidä sulaneen lumen kostuttamina ja kevätauringon lämmittäminä.

Joen toisella puolen oli "pieni puoti", lähellä korkeaholvista siltaa kivirakennuksineen ja puukirkkoineen, Pyhän hengen kirkko nimeltään, ja siitä ulottui Anningaistenkatu pitkän kärmeen muotoisena aina Anningaisten mäelle saakka, joka oli täynnä mataloita, köyhiä tölliä. Muutoin näkyi toisella puolen jokea ainoastaan leveitä katuja, ja näiden takana kohosi pohjoisessa Räntämäen kirkon jyrkkä katto, koillisessa Nummen kirkko ja lounaisessa Turun linnan mahtavat muurit, jonne rivi mataloita rakennuksia vaihdellen puu-istutusten kanssa ulottui.

Meidän kolme ylioppilasta katseli ääneti kaunista, hymyilevää taulua. Rauhallinen kaupunki lepäsi auringon laskiessa niin viehättävänä ja ystävällisenä. Tuomiokirkon korkeasta, kuparikukolla varustetusta tornista kuului ruumiskellon soitto täyttäen ilman värähtelevällä äänellään, ja joen jääpeitteellä ajoi joukko talonpoikia hiljaa kuormineen kaupunkiin. Lumi oli jo paikkapaikoin sulanut kedoilta, ja ilmassa vallitsi se ihmeellinen keväinen luonne, joka täyttää kaikkien ja varsinkin nuorison rinnan sanomattomalla viehätyksellä. Yksi ylioppilaista osoitti kädellään Räntämäen kirkkoa, jonka katto juuri hohti ruusunpunaisena.

— Lieneeköhän tosi, kun sanotaan että Turun kaupunki kaikkein ensiksi oli rakennettu tuonne vanhan piispanistuimen luo, sanoi hän.

— Ystävämme Daniel ei voi koskaan olla mainitsematta menneitä aikoja, ei edes kun hän työllä ja vaivalla on kiivennyt vuorelle katsomaan eikö kevätaurinko ole sulattanut jäätä Airiston seliltä, sanoi toinen tovereista puoleksi pilkalla ja jatkoi: Mitä huolimme me menneistä sukupolvista, kun elämä ympärillämme sykkäilee lämpimänä ja rikkaana. Minä annan suuremman arvon tällaiselle kauniille kevätpäivälle, iloiselle laululle ja tuopille hyvää mummaa Balikan kellarissa, kuin kaikille sinun piispavainajillesi ja Turun kaupungin vanhoille perusmuureille.

— Jacobus Chronander on runoilia ja puhuu kuin runoilia, sanoi nyt kolmas. Hän panee arvoa ainoastaan nykyajalle, nimittäin jos se tarjoaa jotakin iloa ja onnellisuutta. Tahdonpa vielä myöntää senkin, että hän joskus ajattelee tulevaisuuttaan, mutta sitä tekee hän ainoastaan silloin, kun hänellä on jotakin hauskaa odotettavana. Mutta hän tekee sitä kaikissa tapauksissa, ja se nuorukainen, joka ajattelee tulevaisuuttaan, on viisas ja ymmärtäväinen; ergo (siis) on Jacobus Chronander viisas ja ymmärtäväinen nuorukainen, vaikka hän on runoilia.

— Pahaksi onneksi ei dominus rector ole samaa mieltä, nauroi Chronander, ja lykkäsi ylemmäksi leveälaitaisen hattunsa, josta sininen silkkinauha liehui, ja pyhki hien runsaan, ruskean tukan varjoamalta otsaltaan; sainpa hiljattain aika nuhteet, kun pyysin lupaa saada painattaa näytelmäni, jota näytettiin maisterinvihkiäisissä toissa keväänä. Olisitte olleet siellä, ystäväni Aschelinus ja sinä, Juslenius, niin olisitte saaneet kuulla jotakin hauskaa. Herra rehtori antoi minun tietää, että semmoiset näytelmät houkuttelevat ylioppilaita heidän opinnoistaan, että ne kustannukset, jotka näihin käytetään, tekisivät enemmän hyötyä, jos ne käytettäisiin väitöskirjojen, latinalaisten runojen ja puheiden painattamiseen, sanalla sanoen: että näytelmien kirjoittaminen ja varsinkin niiden näytteleminen on joutavaa ajan hukkaa.

— Dominus doctor Enevaldus Svenoniusta, ankarata jumaluusopin professoriamme, saat varmaankin kiittää siitä. Hän pitää kaikkia maallisia näytelmiä moitittavana, pirullisena komeutena, pompa diaboli, kuten hän sanoo; ja hän se on, joka tätä nykyä johtaa koko akatemiallisen konsistorion. Sinun näytelmäsi olisi hänen kumminkin pitänyt hyväksyä. Laiskuuden pahojen seurausten ja ahkeruuden siunauksen esittäminen sanoilla ja esimerkeillä, ja vieläpä lisäksi hyvin valitussa ja miellyttävässä runomuodossa, eihän sen olisi pitänyt olla hänelle vastoinmielistä. Vai mitä arvelet, Daniel? Mutta ethän sinä edes kuuntele meitä! Mitä seisot taas ja mietiskelet? Panen vetoa, että olit taaskin muutamia vuosisatoja taaksepäin ajassa.

— Oikeassa olet, sanoi hän. Ajattelin juuri lieneeköhän tosi, että munkit ovat raivanneet käytävän tuomiokirkosta Räntämäelle. Mutta miten oli näytelmän laita, josta puhuitte? Olin keväällä maisterin vihkiäisten aikaan Huittisissa isäni luona, joka silloin oli kovasti sairaana, ja sen tähden en tunne sitä Ollenkaan.

— Se oli oivallinen, tiedätkös. Tahdotko, niin kerron, mitä se sisältää? Tahi ehkä teet sen itse, Jacobus, sanoi Andreas Aschelinus kääntyen Chronander’iin. — He istuutuivat nyt kaikki kuivalle kalliolle ja Chronander alkoi:

— Ensiksi esiintyy Ahkeruus, rouva Diligentia, ja julistaa että ainoastaan häntä palvelemalla on työllä ja vaivalla onnen ja kunnian saavuttaminen mahdollinen. Sitten tulee Laiskuus, rouva Negligentia. esiin ja kieltää nuorisoa seuraamasta Ahkeruuden ikävää tietä. Parempi on, sanoo hän, elää hänen palveluksessaan, pitää hyviä päiviä, tanssia, käyskennellä joutilaana, syödä ja juoda ylellisesti, kuin vaivata itseään työllä. Kaksi ylioppilasta, Circejus ja Palladius, seuraavat heidän neuvojaan. Circejus, joka vanhemmiltaan saapi runsaasti rahaa, seuraa Laiskuutta ja Palladius Ahkeruutta. Saadakseni enemmän vaihtelevaisuutta näytelmälleni, olen siinä myös antanut esiintyä neljä talonpoikaa, joista kaksi tekee kuin Circejus ja toiset kaksi kuin Palladius. Ahkera ylioppilas, joka ei vanhemmiltaan saa enemmän rahaa, kuin mitä hän välttämättömästi tarvitsee, ei välitä hienoista vaatteista ja ylellisestä elämästä, ei käy koskaan ravintoloissa, vaan ostaa kirjoja ja lukee ahkerasti. Nöyrästi pyytää hän neuvoa professoreilta, hylkää rouva Negligentia’n viekotukset, saapi apurahan ja sitten maisteriseppeleen Apollolta itseltään. Lopulta joutuu hän palkinnoksi naimisiin sievän rouva Filosofian kanssa, jolla on seitsemän arvollista tytärtä, jalot neidet Metaphysica, Physica, Mathesis, Ethica, Politica, Logica ja Rhetorica. Toinen ylioppilas, Circejus, viettää elämänsä ilossa ja touhussa, hävittää omaisuutensa ja hukkaa nuoruutensa ajan. Hän varottaa sitten nuorisoa laiskuudesta ja pahoista, jotta lyhyen ilon perästä tuottavat pitkällisen katumuksen.

— Tuohan oli oivallista. Mutta anna kuulla, miten kävi neljän talonpoikasi, kehoitti Daniel uteliaana.

— Kyllä, molemmat laiskat lainasivat rahaa ja tuhlasivat ne viinaan ja tupakkaan. Sitten ottivat vartiat heidät ja panivat heidät torniin, jossa saivat haikeasti valittaa, että olivat seuranneet rouva Negligentia’n neuvoa. Mutta ahkerat nauttivat kaikenlaista onnea ja menestystä.

— Plaudite! [taputtakaa käsiänne!] Sehän oli kaunis ja opettavainen näytelmä. Vähän liian vakava ehkä. Mutta jos tunnen Jacobus Chronanderin oikein, niin on hän kyllä osannut sovittaa siihen koko joukon hauskoja ja naurettavia kohtauksia. Muutenhan se ei hänen luonteistaan olisikaan, sanoi Daniel Juslenius.

— No se on tietty, sanoi Andreas Aschelinus. Kun Palladius joutuu naimisiin kauniin, mutta kevytmielisen Virgo'n kanssa ja sitten aviomiehenä joutuu ahtaalle, niin silloinkos oli katsojilla oikein hauska. Mutta muutamat professoreista nyrpistivät otsaansa ja näyttivät vihastuneilta. Toiset katsahtivat salaa naureskellen kaunopuheliaisuuden professoriin, maisteri Johannes Clai Terserus’een, tuohon juoppoon, joka istui siinä siveätapaisen vaimonsa, Jaakko raatarivainajan miehuullisen tyttären kanssa, hänen, joka ei kauan sitten löi kellarin avaimella kolon miehensä otsaan ja joka toisen kerran salpasi hänen vieraineen hänen omaan huoneesensa, niin että professorin täytyi kiivetä ikkunasta, päästäkseen ulos. Luultavasti onkin tämä syynä, miksi ei korkea-arvoinen rehtori tahdo antaa lupaa näytelmän painattamiseen.

— Eipä juuri ilmankaan, etten aina vähin ajatellut heitä näytelmääni kirjoittaessa, sanoi hän, vaikka minä en pannut siihen mitään, joka suorastaan olisi heihin viitannut. Mutta mitä ajattelet sinä talonpojistani? Eikö niitä esitetty mainion hauskasti?

— Tosin kyllä, vastasi Andreas Aschelinus. Mutta minä en kumminkaan pitänyt oikein siitä. Kun näen talonpojan sillä tavoin tehtävän naurun alaiseksi, tuntuu minusta kuin hänelle tehtäisiin väärin.

— Talonpojalle, sanot sinä? Mutta enhän ole tehnyt talonpoikiani muunlaisiksi, kuin mitä ne ovat kaikissa näytelmissä, alkaen Plautosta ja Terentiosta. Ja etkö ole nähnyt talonpoikia täällä meidän markkinoilla? Ne nyt vasta ovat oikeita veikkosia, sanoi Chronander nauraen, varsinkin kun ovat olleet tilaisuudessa pistäytyä krouvissa.

— Se voi kyllä olla tosi. Mutta minä olen nähnyt meidän suomalaisen talonpojan hänen kodissaan, ja minä olen oppinut tuntemaan hänen toisenlaisena. Rehellinen, luotettava, työteliäs ja vaatimaton kuin harva, ansaitsee hän arvoa ja kunniaa eikä pilkkaa.

— Sinä olet Ruotsista, sinä et tunne Suomen talonpoikaa etkä edes ymmärrä hänen kieltänsä, sanoi Aschelinus. Mutta minä tunnen hänen. Minä itse olen syntynyt köyhän talonpojan pirtissä ja olen elänyt hänen vaivaloista elämätään. Ihmisellinen, jalo sydän sykkii lämpimästi ja uskollisesti hänen lattean nuttunsa alla. Jumalanpelvossa ja nöyryydessä kyntää hän laihaa maataan, ja kun halla vie hänen hikensä ja vaivansa hedelmät, taipuu hän nurisematta herran ruoskan alle. Mikä kansa ei olisi joutunut epätoivoon niiden monien hävitysten aikoina, joita Suomi on saanut kärsiä? Mutta kun sota ja rutto on murhannut hänen poikansa, ja kun nälänhätä on pakoittanut hänen syömään pettuleipää, on Suomalainen toivolla ja luottamuksella katsonut eteenpäin, varmana siitä, että Herra kyllä ajallansa auttaa.

Hän oli joutunut oikein kiihkoon. Hänen muutoin kalpeat poskensa hehkuivat ja silmät säteilivät; hänen hoikka, vähän koukistunut vartalonsa ojentui.

— Minäkin olen samaa mieltä kuin Andreas, sanoi Juslenius. Minäkin olen elänyt Suomen talonpojan kanssa ja tunnen hänen rehellisyyden, hänen avuliaan mielenalan ja hänen muut hyvät ominaisuudet. Hänen luonteessaan on paljon, jota muistuttaa ihanata synnyinmaatanne. Hän on tyyni ja rauhallinen kuin järvemme kesäiltana honkametsän kuvastuessa sen syvyyteen; hän on järkähtämätön, kuin vuoremme, vahva ja sitkeä kuin koskemme, joita ei talven pureva pakkanen jähmetytä. Ja mitä vielä suuremmasta arvosta: hän pitää arvossa ja kunniassa semmoisiakin asioita, jotka seisovat jokapäiväisiä tarpeita korkeammalla. Olen nähnyt isäni seurakunnassa köyhien talonpoikien sekoittavan puunkuoria leipäänsä säästääkseen akatemialle menevää viljaa. Toisia voi kyllä löytyä, jotka etupäässä pitävät huolta omasta maallisesta voitostaan, niinkuin nyt valitetaan monesta akatemian talonpojasta Hämeessä; mutta olen myös tavannut semmoisia, joista äsken kerroin, ja ne ovat Suomen kansan oikea sydän ja ydin.

— Ehkä olette oikeassa, sanoi Chronander. Minä en näytelmässäni missään tapauksessa ole esittänyt oikeita talonpoikia. Mitä minä niillä tekisin? Näytelmällä on nyt kerran esikuvansa, joiden tarkoitus on joko opettaa tahi naurattaa, ja niiden joukossa on myös persona rustica, talonpoika. Näillä kaikilla ei ole mitään tekemistä tehollisten ihmisten kanssa. Eihän kirjoittamisella olisikaan mitään arvoa, jos kirjailia antaisi katsojan nähdä ja kuulla sitä, mitä hänellä on joka päivä muutoinkin nähtävänä. Voimme siis olla ystäviä kuin ennenkin. Talonpoikani naurettavine käytöksineen ja viisastelevine puheineen omat minun omaisuuteni, eli oikeastaan ne kuuluvat näytelmään. Teidän suomalaisia talonpoikia en minä tunne, tahdon kumminkin mielelläni uskoa, että ovat semmoisia, kuin olette kertoneet, vaikka minun täytyy toiselta puolen myöntää, että on ensi kerran, kun kuulen jonkun puhuvan sillä tavoin talonpojista.

Sitten palasivat he jälleen kaupunkiin. Tultuansa Vanhalle Kirkkokadulle kohtasivat he kaksi nuorta tyttöä. Toinen näistä, mustaverinen ja ruumiikas, oli neitsyt Anna, korkeastioppineen jumaluusopin professorin Enevald Svenonius’en tytär; toinen taas, neitsyt Hebla, piispa Terserus'en nuorin tytär hänen ensimmäisestä naimisestaan, oli kaunis sinisilmäinen ja valkotukkainen tyttö, jota hänen notkean, mutta samalla uhkean vartalonsa tähden olisi luullut vanhemmaksi kuin hän todella oli, — hän näet ei vielä ollut täyttänyt viittätoista vuottansa. Vaikka heidän isänsä eivät juuri eläneet paraassa sovussa, olivat tytöt hyviä ystäviä, ja aina nähtiin heidät yhdessä.

He punehtuivat ylioppilasten heitä kunnioituksella tervehtiessä, johon he vastasivat vähän kumartaen juuri kun katosivat sen kartanon sisäänkäytävään, jossa piispa Terserus asui.

Mutta ylioppilaat kulkivat ohitse, ajoissa kyllin huomatakseen katseen, jonka tytöt heittivät salaa heihin, ennenkuin menivät sisään.

— Kuinka kaunis ja herttainen neitsyt Anna Svenonia on! huudahti Chronander sovittaessaan lakkiansa että se näyttäisi oikein somalta hänen tuuhealla tukallaan. Hänen vertaistaan ei mahda löytyä missään.

Daniel Juslenius hymyili ja katsahti Andreas Aschelinus’een. Oli näetsen tunnettu asia tämän lähimmille ystäville, että Hebla Terseian ja Andreaan väli oli enemmän kuin ystävällinen. Tämä huomasi Danielin silmäyksen ja punehtui hivusrajaan saakka.

Kun olivat kulkeneet vielä jonkun mattaa ja tulleet Balikan kellarin luo, kuului sieltä laulua ja naurua.

— Se on Petrus Torpensis, joka laulaa jotakin hauskaa laulua; tunnen hänen äänensä. Menkäämme sisään, saadaksemme tuopin mummaa, sanoi Chronander. Juslenius’ella ja Aschelinus’ella ei kumminkaan ollut tähän halua, vaan menivät he kotiin. He asuivat Ryssänmäellä, jossa olivat vuokranneet pienen kamarin porvari Davidsson’ilta, jonka vaimo Ingeborg antoi heille ruokaa ja siivosi heidän huoneensa.

Chronander meni ravintolaan. Täällä oli jokseenkin suuri huone täynnä ylioppilaita, jotka istuivat suuren pöydän ympärillä ja joivat olutta tinatuopeista sekä polttivat tupakkaa pitkillä piipuilla. Toisella sivuseinällä oli tavattoman suuri uuni, joka jakoi huoneen kahteen osaan, joista toinen oli vieraita varten ja toisen täyttivät oluttynnörit, ruokakaappi ja kauppapöytä, jonka takana kapakoitsia ja hänen palveluspoikansa olivat täydessä toimessa. Seinillä oli hyllyjä, löytyi tinatuoppia ja haarikoita. Katosta riippui rautainen kynttiläkruunu, jonka muodosti neljä kierteistä ja lehden muotoisilla koristeilla monistettua haaraa. Ikkunalla oli kaksi suurta messinkistä kynttilänjalkaa, joissa oli kaksi paksua savuavaa talikynttilää. Oven vieressä oli ruskeaksi maalattu kellokaappi, joka oli koristettu suurilla, punaisilla ja sinisillä ruusuilla sekä omistajan nimikirjaimilla M.B. (Matti Balikka) ja myöskin siniseksi maalatulla vuosiluvulla 1650. Mustuneelle kellontaululle oli tekiän huonolla käsialalla kirjoitettu: "Sic volvitur vetus." [Niin kulkee aika.] Huone oli rinnankorkuiselta laudoitettu, muuten kalkilla rapatut, mutta niiden valkoinen väri oli tomusta, tupakan savusta ja talikynttilän noesta muuttunut tumman harmaaksi. Ilma tässä tupakan savussa ja oluthöyryillä täytetyssä huoneessa tuntui lämpimältä ja tukehuttavalta kun Chronander avasi oven.

    Mihi sit praepositum
    In taberna mori,
    Vinum sit oppositum
    Morientis ori.

[Olkoon minun määräni kapakassa kuolla, ja kuollessani olkoon viina vuodatettu suuhuni.]

Kuului parista kymmenestä voimakkaasta kurkusta, ja yhtä monta tinatuoppia ja haarikkaa löi tahtia vahvaan pöytään, jonka vankat ristijalat kyllä olivat tarpeen estämään sitä notkistumasta iskujen alla. Ylioppilaat istuivat hatut ja kaaput yllä, ja ylinnä pöydän päässä seisoi Petrus Torpensis johtamassa laulua. Hän oli näöltään pitkä ja leveäharteinen, pyöreä ja lihavakasvoinen, hänen vilkkaat silmänsä vilkkuivat iloisesti ja leikillisesti, ikäänkuin hakien alinomaa pilkan ja naurun esinettä. Hänen vasen kätensä lepäsi miekan kahvalla ja oikealla nosti hän tinatuopin korkealle.

lauloi hän ja teki muiden nauraessa viittauksen Chronander’iin, ikäänkuin olisi hän tarkoittanut että sisäänastuva oli enkeli.

Chronander ja Petrus Torpensis olivat tovereiltaan hyvin suosittuja. Jo ennakolta voi hyvin tietää että siinä tulisi hauskaa missä nämä olivat mukana, niinkuin myös etteivät ne koskaan jättäneet toveriaan pulaan, olipa se sitte kahakassa kisällien tahi yövartiain kanssa, tahi kun toverien oli vastattava niinkuin yksi mies teoistaan korkea-arvoiselle rehtorille ja akatemialliselle konsistorillle.

— Astu esiin ja istu pöytään, Jacobus ystävämme! sanoi Petrus. Me juomme päästöolutta tänään. Muutamat beanit (keltanokat) tarjoavat meille kannun mummaa mieheen.

Turun akatemiassa, samoin kuin muissakin akatemioissa tähän aikaan, oli tapana että uudet ylioppilaat olivat aluksi kokonaan toveruuden ulkopuolella, siksi kun he, jonkin määräajan oltuaan vanhempien ylioppilasten nöyrimpinä palvelioina, katsottiin tarpeeksi valmistuneiksi pääsemään akatemiallisiksi yhteiskuntalaisiksi. Tämän vähemmän hauskan ajan voivat he kumminkin lyhentää kutsumalla vanhemmat toverinsa "päästöoluelle", jolloin yhdellä kertaa voivat suorittaa kaikki noviliali (uutis-) asemansa nöyryytysasteet. Tämmöinen tilaisuus oli nytkin koonnut iloisen ylioppilasjoukon Balitan kellariin.

Novitiot palvelivat mitä naurettavimmassa puvussa. Heillä oli miekat taakse sidottuina, hatun lierit sidottuna hatun päälle, halko kainalossa ja kädessä palava päre.

— No, Jacobus ystävä, oletko nähnyt Anna Svenonia kaunotarta tänään? nauroi Petrus Torpensis, kun Chronander oli istuutunut penkille hänen viereensä ja saanut tuopin vahtoavaa olutta. — Hänen maljansa!

— Minä en juo hänen maljaansa oluessa. Se voi olla hyvää kyllä ruukkumakarin Kreetalle, johon Petrus ystävällä on tapana pälyä kirkossa, kun hän joskus erehdyksestä joutuu sinne, ja jota näin hänen taputtavan leuan alle eräänä päivänä, kun tyttö tuli torilta kopallinen kaloja käsivarrella. Poika hoi! Tuo tänne kannu espanjalaista, ja pois nämä tuopit!

Chronander tyhjensi tuopin kerrassaan ja heitti sen sitten lattialle. Muut seurasivat esimerkkiä ja yhtäkkiä olivat kaikki tuopit ja haarikat kasassa lattialla. Viinuri kiiruhti kokoamaan ne, ja isäntä itse toi toimekkaasti kuparikannun, joka laitojaan myöten oli viinillä täytetty, sekä joukon tinapikaria. Täytettyään kaikki pikarit kullankeltaisella nesteellä asetti hän kannun Chronanderin eteen ja meni kumartaen pois, puuskaten sivumennen viinuria, joka hänestä ei näyttänyt olevan tarpeeksi nopea liikunnoissaan.

— Tältä se on näyttävä! Ja nyt, vivat (eläköön) Anna Svenonia kaunotar!

He tyhjensivät pikarinsa kerrassaan, ja Chronander antoi kannun kiertää täyttääkseen ne uudelleen.

Petrus Torpensis koputteli pöytään sormillaan ja veitikkamainen hymy leikki hänen huulillaan. Ylioppilaat katsoivat odottaen häneen. He tiesivät kokemuksesta sen olevan merkin, että jotakin hauskaa oli tulossa.

He eivät tarvinneetkaan kauan odottaa. Hän tyhjensi vielä kerran pikarinsa ja lauloi sitten syvällä bassoäänellään:

    Kyllähän hullusti aattelin silloin
    Kun lempeä riemuksi luulla ma voin
    Ja leikitsin tyttösen kanssa ma illoin
    Ja öill’ oluttynnyrit tyhjäksi join.

    Ma hyppelin, jalkoja ilmahan heitin,
    Ma temmelsin, painia löin hikipäin,
    Mut kohta ma kasvoni nurkkahan peitin
    Kun vaan vilahdukselta Reetaani näin.

    Ja Reetaani hetken jos sain puhutella,
    Niin maailman onnellisin olin mies,
    Ma yöt utulinnoja voin rakennella
    Ja mietteeni — lempo ne tutkia ties!

    Mut yhtenä iltana miehenpä toisen
    Näin Reetaani suutelevan simasuin,
    Jo hornahan heitin ma henttuni moisen
    Ja kannuhun tartuin ja viisastuin.

    Ja nyt ijät’ saan vapauttani laulaa
    Niin kauan kuin syömmeni sykkii ja lyö,
    En tartu ma enää rakkauden paulaan,
    Ei toiste se rintaani kalva ja syö!

Riemuhuudoilla tervehdittiin tätä laulua. Mutta kun Petrus tahtoi tyhjentää pikarinsa, ei se ollutkaan täytetty.

— Sinä konna, kiljasi hän novitiolle, jonka toimena oli häntä palveleminen, niinkö sinä velvollisuuksiasi täytät? Kannu tänne!

Novition kiiruhtaessa pitkän pöydän toiseen päähän viinikannua hakemaan veti Petrus kengän jalastaan ja antoi kaataa viiniä siihen. Sitten täytyi novition langeta polvilleen, juoda kengästä ja pyytää anteeksi seuraavalla Petrus'en määräämällä tavalla:

— Minä Ericus Binningius anon nöyrästi anteeksi pahantekoni ja lupaan aina edelleen olla suuriarvoisen ja korkeastioppineen Petrus Torpensis'en nöyrä palvelia.

— Ja nyt uuniin, komensi Petrus; ja novitio kiipesi kaikkien nauraessa uuniin ja sieltä savupiippuun, niin että jalat vaan näkyivät.

—- Tule jälleen alas, käski Petrus; ja mustana kuin nuohaaja ja surkean näköisenä seisoi Ericus jälleen lattialla tomu- ja nokipilvessä.

Samassa avattiin ovi ja ylioppilaille vallan tuttu henkilö tuli hiipien kellarihuoneesen. Hän oli puettu pitkään harmaasen kaappuun, jonka alta pilkoitti sotamiehen sapeli; kädessä oli hänellä pitkä ja vahva sauva ja päässä sotilaslakki. Hän oli kaupunginvahdin päällikkö, n.s. kaupunginvahtimestari Hindrich Staffanson, jota pituutensa vuoksi tavallisesti sanottiin "pitkäksi Hindrichiksi." Suuren kuparinvärisen nenänsä ohitse heitti hän nopean silmäyksen ylioppilasten toimiin, ja häijy hymy levisi hänen kasvoilleen. Sitten meni hän myymäpöydän luo ja pyysi tuopin olutta. Hän näytti kovasti juopuneelta, ja jalat eivät tahtoneet oikein kantaa häntä.

Tuskin oli hän päässyt ovesta sisään, ennenkuin ylioppilasten herjasanat tuiskusivat häntä kohtaan. Turhaan koetti hän säilyttää mahtavaa arvollisuuttaan, jota katsoi virkansa vaativan; hänen juopumuksensa tuli hänen vanhoille vastustajilleen avuksi. Kun hän lopulta huomasi että hänen arvonsa seisoi yhtä heikoilla jaloilla kuin hän itse, hoiperteli hän pöydän luo, löi kepin siihen niin että pikarit hyppivät ja uhkasi mennä rehtoriin laulelemaan, että ylioppilaat istuivat täällä ja joivat päästöolutta, vaikka se yliopiston säännöissä oli ankarasti kielletty. Mutta samassa pettivätkin hänen jalkansa ja hän romahti pöydän alle, voimatta enää nousta sieltä.

Ylioppilaat tervehtivät hänen lankeemustaan korkeilla riemu® huudoilla.
Silloin kaikui äkkiä Petrus Torpensis’en ääni yli hälinän.

— Koska hän tahtoo mennä rehtoriin, mutta nähtävästi ei voi sitä tehdä omin voimin, niin on se meidän kristillinen velvollisuutemme auttaa häntä. Kantakaamme hänet rehtorin pihaan.

Ehdotukseen suostuttiin riemulla. Ylioppilaat ja kaupunginvahti olivat näet alituisessa sotatilassa keskenään, ja tilaisuus kostaa monesta entisestä tappiosta oli liian houkutteleva, ettei sitä olisi käytetty hyväksi. Kahdeksan novitiota määrättiin ottamaan mies olkapäilleen, ja huolimatta hänen rynnistelyistään ja potkuistaan lähti joukko liikkeelle. Ensimmäisenä kävi Binningius soittaen viulua, sitten kaksi ylioppilasta kantaen päresoihtuja, ja näiden jälessä Chronander ja Petrus Torpensis, joka jälkimäinen kädessään huiskutti kaupungin vahtimestarin sauvaa. Sitten seurasi nuo kahdeksan novitiota rynnistelevän kuormansa kanssa, joka joka silmänräpäys oli vaarassa pudota maahan. Muut ylioppilaat, kaksi aina rivissään, lopettivat juhlasaaton, joka meluten ja hälisten läksi liikkeelle. Viinuri, joka aukaisi oven ja suuressa messinkikynttilänjalassa olevalla kynttilällä näytti heille valkeata, nauroi niin, että kyyneleet olivat silmissä, ja kapakoitsia Matti Balitta seisoi lihavana ja kaljupäisenä keskellä tyhjää tupakan savulla täytettyä huonetta ja katseli meniöitä leveästi nauraen, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: sen saatte vielä maksaa.

Kun saattojoukko oli tullut kadulle, aitoi Petrus Torpensis matalalla äänellä laulaa hautausvirttä de profundis, ja kaikki muut yhtyivät siihen yhtä salaperäisesti. Katu oli pimeä ja yö pilvinen. Kaksi päresoihtua heitti talojen salvatuille akkunan luukuille epäselvän, häilyvän valon, joka muutti paikkaa heidän kulkiessaan; mutta hitaasti eteenpäin marssivat ylioppilaat tummissa kaapuissaan ja näyttivät varjoilta pimeässä.

Kun ylioppilaat tulivat torille, pysähdytti heidät kaupunginvahti, joka oli istunut puolinukkuneena sillan luona, keihäät nojattuna sillan kaiteita vastaan, siksi kun heitä herätti ylioppilasten melu, joka yön hiljaisuudessa kuului ympäri koko kaupungin. Silloin syntyi meteli, nyrkin iskuja tuiskusi, ja vihdoin paljastuvat vahtimiehet miekkansa, samaten kuin ylioppilaatkin. Kumminkin oli se enemmän uhan kuin toden vuoksi kuin aseet paljastettiin, ja pari Petrus Torpensis’en tekemää ripeätä miekan kiekausta sai kaupunginvahdin pakenemaan korttigaaliin, jossa heitä tervehtivät ohimenevät ylioppilaat kivenheitolla suletuille oville.

Kun juhlasaatto oli saapunut rehtorin portille, otti yksi ylioppilaista, joka asui samassa talossa, esiin portinavaimensa ja avasi portin, jolloin juopunut vahtimestari kannettiin pihalle ja pantiin rehtorin portaille selvenemään humalastaan. Sitten erosivat ylioppilaat kulkien joukottain eri haaroille, mutta vielä kauan kuului laulua ja rähinää, milloin Anninkaisten puolelta, milloin luostarista, milloin kaukaa Hämeenkadulta. Rauhalliset asujamet katujen varsilla, joilla ylioppilaat kuleksivat, heräsivät useassa talossa kovista iskuista portaille ja seinille. Siellä täällä avattiin joku ikkuna varovasti ja villaiseen patalakkiin puettu pää pilkisti ulos ja vetäysi jälleen takaisin vihaisesti muristen: ylioppilaat ovat taaskin raivoissansa.

— Missä olet niin kauan ollut? kysyi Anna Svenonian äiti, kun Anna hämärässä tuli kotiin.

Ovi isän huoneesen oli auki. Tämä, joka oli istunut erään suuren nahkakansisen kirjan lukemiseen vaipuneena, katsoi ylös työstään ja sanoi:

— Anna, tule tänne! Sinun ei pidä seurustella niin paljon Heblan kanssa. Se ei ole hyvä. Hänen isänsä, piispa, näyttää suosivan oppikäsitteitä, jotta arveluttavasti eroavat meidän lutherilaisen liiton opista. Vaikka kyllä tiedän ettei mitkään harhaopit saastuta minun tyttöäni, niin voisivat ihmiset kumminkin kentiesi sanoa sitä. Sinun ahkera seurustelusi Heblan kanssa ja sinun käyntisi piispan talossa ovat sentähden lakkautettavat.

— Sinun tulee rakastaa Jumalata ja meidän Herraa Kristusta enemmän kuin ihmisiä, sanoi isä ankarasti; sinä et saa mennä Heblan luo etkä kävellä hänen kanssaan kaduilla, eikä hän myöskään saa tulla tänne. Se on minun järkähtämätön käskyni.

Hän nojasi puristetun nyrkkinsä raskaasti avatun kirjan® lehdille ja loi tyttäreensä terävän silmäyksen, johon vastaus oli ylpeä välähdys tämän ruskeista silmistä.

Professorin vaimo, Margaretha Svenonina, katsoi mieheensä suuresti hämmästyneenä.

— Epäillään kylä ja vieläpä suurista harhauksista. Ja asia on sitä vaarallisempi, koska hän on kirkon ylipaimen. Jos harhausko voittaa alaa niissä, jotka ovat asetetut uskonnon vartioiksi, niin on vaara tarjona että opin puhtaus joutuu hukkaan.

— Kuka olisi voinut uskoa semmoista hänen korkea-arvoisuudestansa! huokasi vaimo Margaretha ja pani kädet ristiin.

— Ajat, jossa elämme, ovat todellakin vaarallisia meidän puhtaalle lutherilaiselle uskollemme, sanoi hän. Mutta tahdon näyttää hänen korkea-arvoisuudelleen että pyhällä kirkollamme kyllä on valppaita vartioita.

— Eiköhän ole varomatonta ruveta riitaan piispan kanssa, mietti vaimo
Margaretha epäileväisesti. Maailman suurilla on aina puollustajia.

— Piispa on hankkinut itselleen vihollisia korkeiden herrain joukossa, sanoi Svenonius, pahajuonisesti hymyillen, aina siitä ajasta, jona hän Tukholman valtiopäivillä niin innokkaasti vaati Aatelin läänitysten palauttamista kruunulle, Niille, joilla valta on, on kyllä mieluisaa että piispa tulee kuritetuksi.

Tässä luulossaan olikin Svenonius aivan oikeassa. Kun kuningatar Kristina 1650 valtiopäiville, jotka hän oli kutsunut kokoon osaksi kruunauksensa takia, osaksi pyytääkseen varoja sotajoukon kulettamiseen Saksanmaalta kotia sekä vieläkin sen suurentamiseen, ynnä myös palkkasoturien eroittamiseen ja lopulliseen palkan maksoon heille, esitti pyyntönsä uusien verojen myöntämisestä, niin herätti se yleistä tyytymättömyyttä aatelittomissa säädyissä. Yleisesti oli toivottu ja iloittu siitä, että ne monet miljoonat taalarit, jotka Ruotsi oli saanut Westfalin rauhanteossa sotakulunkia, riittäisivät näihin tarpeisin, ja kansa, jota pitkällinen sota oli kovasti rasittanut, siten pääsisi uusien verojen rasituksista, vieläpä osaksi entisistäkin liian suurista veroista. Kun nyt tämä toivo raukesi ja hallitus tahtoi jälleen panna uusia veroja köyhtyneen kansan niskoille, herätti se yleistä nurisemista. Epätoivoon joutuneet aatelittomat säädyt toivat esiin että syy lakkaamattomaan valtion varain puutteesen pääasiallisesti oli se, että kruunun tilat ja tilojen verot olivat aika-ajoin tulleet lahjoitetuiksi, pantatuiksi, myydyiksi tahi läänitetyiksi korkeammalle aatelille, jonkatähden kansan muu osa, jonka yksin täytyi maksaa valtion suuret menot, kokonansa köyhtyi. Aatelittomat säädyt jättivät sentähden kuningattarelle kirjoituksen, jossa vaativat näiden lahjoitusten ja läänitysten palauttamista kruunulle. Se oli reduktioni, jota nyt ensikerran kangasti uhkaavana, ja vaikka asia sittemmin raukeni, ei aateli kumminkaan unohtanut niitä, jotka olivat panneet alkuun ja antaneet painoa tälle heille vastoinmieliselle liikkeelle. Ja koska Terserus oli ollut tämän kansan oikean asian innokkaimpia puollustajia, niin oli hän tästä lähin silmäntikkuna valtion korkeille herroille, niinpä useille piispoillekin, jotka eivät suinkaan olleet jääneet osattomiksi valtion maiden jaossa. Tämän asian oli Svenonius, niinkuin kukin kyllä huomaa, taitavasti ottanut laskuihinsa.

— Hän onkin kohottanut päänsä niin korkealle, jatkoi Svenonius hetkisen perästä, sekä hiippakuntansa asioissa että täällä akatemiassa, kuin ei kukaan ennen häntä, niin että monta kyllä taitaa löytyä, jotka mielellään näkevät häntä kuritettavan hänen ylpeydestään.

— Niin, niin, minä olen vaan vaimo; en ymmärrä paljon enkä myöskään tahdo tuomita semmoisissa asioissa. Mutta minä tiedän, että olet varovainen, niin ettet hanki mielipahaa itsellesi, sanoi vaimo huolestuneen näköisenä.

— Eikö kumminkin olisi parempi että antaisit koko asian rauveta? Piispa, joka on niin oppinut mies, ymmärtää kyllä puollustaa itseään, eikä ensinkään voi tietää, miten asia voi kääntyä, pitkitti vaimo huolellisena.

— Älä sekaannu asiaan, joka ei koske sinua, sanoi Svenonius jyrkästi. Mitä tietoihin tulee, niin en niissä ole häntä huonompi, melkeenpä päinvastoin. Kuka huolii Terserus’esta Ruotsin valtakunnan rajojen ulkopuolella? Mutta kysy oppineilta Giessen’in, Jena’n ja Wittenberg’in yliopistoissa, tuntevatko he tohtori Enevaldus Svenoniusta? Ovatko he koskaan kirjoittaneet Terserus’elle ja pyytäneet hänen mietintöään ja neuvoaan uskontoamme koskevissa riitaisissa kysymyksissä, niin kuin ovat kirjoittaneet minulle? Minäkö tunnustaisin hänet itseäni etevämmäksi? En tosiaan. Ja miten on hän tullut piispaksi? Hiippakunnanko luottamuksen kautta? Saiko hän yhtään ainoata ääntä akatemisessa konsistorissa? Ei, meidän ja koko hiippakunnan tahtoa vastaan nimitti hänet kuningas, jonka suosion hän oli ymmärtänyt liehakoitsemisellaan saavuttaa, tämän perintöruhtinaana ollessa. Niin, puhuttiinpa vielä että Terserus perintöruhtinaan tieten oli osallisena niissä vehkeissä kuningatar Kristinan hallitusta ja henkeä vastaan, joista Messenius’et menettivät päänsä. Hän on saava kokea että piispaakin voidaan saada taantumaan. Huomenna olen valmis Maria Wassenia vainajan ruumissaarnassa antava hänen ja koko seurakunnan kuulla totuuden varoittavaa ääntä.

Kun hän oli tämän sanonut, rupesi hän jälleen valmistamaan huomispäivän ruumissaarnaa, jota varten hän teki otteita avatusta kirjasta. Vaimo ja tytär vetäysivät pois ja sulkivat ovet työhuoneesen, etteivät häiritsisi häntä.

Anna ei vastannut mitään, vaan viipyi avatun kaapin edessä kauemmin kuin oli tarpeellista tinalautasien käsille ottamiseen.

— Olen huomannut että ylioppilas Chronander käyttää tilaisuutta kohdatakseen sinua, kun tulemme kirkosta, ja kuinka sinä punehdut, kun hän tervehtii. Mitä se merkitsee?

— Oletko joskus puhunut hänen kanssaan? Kas niin, lapseni, puhu nyt kaikki minulle. Istu tähän ja ole vilpitön äidillesi.

— Äiti kulta, sanoi hän, ei minulla ole mitään kertomista, jota ette jo tiedä. Juhannus-iltana viime vuonna puhuin ensikerran hänen kanssaan Kupittaan lähteen luona, kun siellä leikitsimme Juhannnuskokon ympärillä. Sitten olen kohdannut häntä monta kertaa kadulla, ja hän tervehtii aina jonkunmoisella julkealla tuttavuudella, johon hänellä ei ole mitään oikeutta ja jota en voi kärsiä. Ja sitten tanssin minä hänen kanssaan syksyllä häissä pienellä puolella, siihen aikaan kun olitte kipeänä ettekä voinut olla mukana, mutta joissa minä olin serkkuni Marian kanssa, joka silloin asui luonamme. Siellä oli paljon ylioppilaita, jotka päihtyivät ja rupesivat tappelemaan; ja siellä yhtä ylioppilasta pistettiin miekalla, että hänen luultiin kuolevan. Mutta Chronander ei ottanut osaa meteliin eikä ollut juovuksissa niinkuin muut, vaikka hän oli iloinen ja riemastunut. Ja kun me menimme kotiin, serkku Maria ja minä, seurasi hän meitä. Oli suvi ja hyvin märkä kaduilla, portin edustalla seisoi hevonen rekineen ja ajaja oli pihan sisällä ja katseli muun väen kanssa tanssia. Silloin pyysi Chronander meidät istumaan rekeen ja ajoi meidät kotiin; luulimme, näette, että hänellä oli lupa siihen, vaikka sitä ei hänellä ollut.

— Varmaankin se juuri oli tuon kujeensa tähden kuin hän sitten sai istua prubbassa [yliopiston vahtihuone], hän kun omin lupinsa oli ottanut Jakob Wallen hevosen, jotta Wallen itse täytyi häävaatteissaan jalkaisin kulkea kotiin pitkin vettyneitä katuja.

— Niin, se oli juuri silloin. Kun hän sitte kerran tuli luokseni kadulla, sanoin minä hänelle että se oli tyhmästi ja poikamaisesti tehty ja että se saattoi häpeää sekä hänelle että meille. Mutta hän vastasi että hän iloisasti kärsisi kuolemankin minun tähteni.

— En mitään. Olin niin suutuksissani etten osannut sanaakaan sanoa, ja kun juuri olimme porttimme luona, jätin hänet mitään puhumatta. Sitten en ole puhunut hänen kanssaan.

— Jumalan kiitos! Tiedät että isäsi ei voi kärsiä häntä. Hän pitää tämän ylioppilaan kelvottomana, kevytmielisenä ja irstaana tyhjäntoimittajana.

— En ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan pahaa Chronanderista, keskeytti Anna innokkaasti.

— Hän kuuluu alinomaa olevan yhdessä maisteri Petrus Torpensis’en kanssa, jonka akatemian apulaisena tulisi olla esimerkkinä nuorille, mutta joka päivät läpi istuu kellarissa ja laulaa irstaisia laulujaan, joissa hän kuuluu pilkkaavan itse professoreita. Ei kauan sitten kuuluu hän laulaneen laulun, joka tarkoitti isääsi, ja sentähden sai hän konsistoriolta varoituksen että lakkaisi laulamasta laulujaan ja runojaan, joista ei ole kunniaa, ei akatemialle, ei hänelle itselleen eikä kellenkään. Ja sitä paitsi kosii hän milloin siellä milloin täällä ja on kevytmielinen veijari. Isäsi luulee Chronanderin ja hänen olevan luonteeltaan samanlaisia, ne kun ovat paraita ystäviä ja alinomaa hakevat toistensa seuraa.

— Älkää sanoko mitään pahaa hänestä, sillä se on väärin. Minä tosin en voi kärsiä hänen röyhkeätä, uhkamielistä käytöstään, mutta mitään pahaa en kumminkaan tahdo uskoa hänestä, sanoi Anna innolla ja varmuudella, joka huonosti sopi yhteen hänen vakuuttamisensa kanssa, ettei hän voinut kärsiä häntä.

— Niin, niin, huokasi äiti, nousi sitten ja meni keittiöön valmistamaan iltaruokaa.

Mutta Anna seisoi paikallaan haaveksivaisena. Hänen rintansa kohoili keveästi ja hän kuiskasi hiljaa:

— Niin, tosin en minä rakasta häntä, mutta — — — en koskaan saa minä häntä mielestäni.

Seuraavana päivänä haudattiin hovioikeuden viskaalin Wassenius’en vaimo tuomiokirkossa. Hautajaiset olivat suuret ja komeat. Kirkko oli täynnä väkeä, joka oli kokountunut katsomaan juhlallista komeutta. Mutta keskellä, lähinnä saarnastuolia, kahden puolen suurta käytävää olivat penkit tyhjät kutsuvieraita varten. Ja kutsutut olivat kaikki kaupungin merkillisemmät henkilöt, hovioikeuden jäsenet, yliopiston opettajat ja muutamia kaupungin arvollisimpia porvaria perheineen. Erään pilarin vieressä oli muutamia lattiakiviä nostettu pois, niin että synkkä, neliskulmainen kuoppa ammotti lattiassa. Se oli hauta ja sen vieressä seisoi rautalapio ja kasa hietaa hautaustoimitusta varten. Käytävällä pääkuorin likellä seisoi musta ruumisalttari mustine samettitelttoineen, myöskin alttari ja alttaripöytä olivat verhotut mustalla sametilla ja hovioikeuden jäsenien penkkien punainen verkaverho oli vaihdettu mustaan. Tämä surupuku teki vanhan tuomiokirkon näön tavallista synkemmäksi. Pitkät riivit raskaita, tomuisia, pilareille ripustettuja vaakunakilpiä muistoksi kirkkoon haudatuista menneistä suvuista, sivukuoreista leviävä, kirkon lattian alle haudattujen ruumisten löyhkä, sekä kalteri-ovien läpi kuumottavat hautakammiot uhkeine, valkoisesta marmorista tehtyine ritareineen ja rouvineen, — kaikki tämä puhui äänettömällä, liikuttavalla kielellään kuolemasta ja katoavaisuudesta.

Kellonsoitto alkoi. Sen värähtelevä kaiku tunki hiljaa, mutta selvästi ja sointuisasti holvien läpi. Nyt tiedettiin että ruumissaatto lähti liikkeelle. Hetken kuluttua kuului laulua — koulupoikien laulukunnan, joka kävi ruumisarkun edellä ja nyt ruumissaaton etunenässä astui kirkkoon.

Kun arkku oli pantu ruumisalttarille ja saattoväki asettautunut paikalleen penkkeihin, nousi professori Enevaldus Svenonius saarnastuoliin.

"Rakkaat ja valitut Herrassamme Kristuksessa Jesuksessa", alkoi hän saarnansa. "Me näemme kaikki joka päivä silmäimme edessä, kuinka Jumala tänä kevään herttaisena aikana on lähettänyt meille ankaran vieraan, joka on kova ja säälimätön kuolema, mikä terävällä viikatteellaan niittää niinkuin ruohoa, mitä eteen sattuu, sekä eroituksetta tempaa milloin nuoria, milloin vanhoja, milloin rikkaita, milloin köyhiä, joiden elämän juoksun hän katkaisee. Sillä tämä meidän elämämme täällä maan päällä ei ole muuta kuin currus mundi, maailman kärryt, joiden eteen kaikki ihmiset ovat valjastetut. Yhden valjastaa Jumala auran eteen, ja otsansa hiessä täytyy tämän viljellä maata. Toisen asettaa ja valjastaa hän laivan eteen ja tämän täytyy hakea elatuksensa kaupasta maalla ja merellä. Kolmannen, jonka hän kiinnittää talouden hoitoon, täytyy synnyttää lapsia ja perheenjäseniä. Neljännen kiinnittää hän kirkkoon, lauluun, raatihuoneesen j.n.e. ja jokaisen täytyy Herralle Jumalalle vetää vaununsa. Kun sitten ihminen on vetänyt tämän maailman currus’ta eli vaunua uupumukseen asti, tulee vihdoin kuolema, riisuu hänet valjaista, vie hänet maailman majaan ja panee hänet maan tomuun, pahnoille, sänkyyn tahi vuoteelle odottamaan viimeisen päivän iloisaa aamua." Sitten selitti hän laveasti ja tarkoin: 1:si, Mitä kuolema on. 2:si, Mistä hän on tullut. 3:si, Miksi hän on ihmisten päälle pantu. 4:si, Kuinka hyödyllinen ja terveellinen hän on uskovaisille. 5:si, Kuoleman ajan, paikan ja tavun. 6:si, Kuinka tulee valmistautua autuaalliseen kuolemaan, ja sitten, kun hetki on tullut, miten on oikein kuoltava, sekä 7:si Sielun ja ruumiin tilan kuoleman jälkeen.

Selittäessään kuudetta pykälää varoitti hän seurakuntaa etenkin «ääristä opettajista, jotka voivat turmella ruumiin ja sielun kadotuksen alaisiksi. Semmoisia, sanoi hän, ovat kaikki ne, jotka, niinkuin synkretistit, julistavat että on näytettävä kärsivällisyyttä papisteille, kalvinisteille, uudelleen kastajille ja raa’oille, epäjumaloita palveleville venäläisille, jotka monessa suhteessa eroavat meidän puhtaasta lutherilaisesta opista ja väittävät, niinkuin papistit ja majoristit, että hyvät työt tuottavat ihmiselle autuuden, tekevät eron vasta kastetun ja täysikasvuisen ihmisen uskon välillä, jakavat Jumalan kymmenen käskyä kalvinistisella tavalla, suosivat näitä y.m. uusia ja vaarallisia oppia. Voimakkaasti ja tulisesti jatkoi hän samaan tapaan, ja hänen levittämiensä huhujen jälkeen Terserus’en harhauskoisuudesta oli jokaiselle selvä, että hän tällä tarkoitti piispaa.

Nämä kirkon korkeinta virkamiestä ja ylipaimenta vastaan julkisesti tehdyt syytökset herättivät erinomaisen suurta kummastusta. Toiset kuiskailivat keskenään, toiset pudistivat tyytymättöminä päitään, toiset vielä kurkistelivat nähdäkseen, miltä piispa näyttäisi tämän johdosta. Mutta piispa istui tyynenä ja arvokkaana tuomiokapitulin penkissä. Vasta kun hautaaminen oli ohitse ja seurakunta urkujen sävelten humistessa jätti kirkon, sanoi hän vanhalle tuomiorovasti Allanus’elle, joka koukkuselkäisenä ja pää vavisten kävi hänen vieressään:

— Todellakin paljoin ja mielettömästi on Tohtori Enevald tehnyt eikä niin kuin soveltuu oikealle Jumalan sanan palvelialle. Mutta tämä saattaa tuottaa hänelle onnettomuutta.

— Niin, sanoi tuomiorovasti änkyttäen, hän on kiivas ja raju harrastuksessaan. Jumalan kiitos, ei kukaan voi tehdä minua vanhaa miestä vastaan semmoisia syytöksiä.

Svenonius’en hävytön hyökkäys oli Terserus’elle käsittämätön. Tosin oli Svenonius Tukholmassa käydessään vuotta ennen koettanut saattaa Terserus’ta hallituksen epäluulon alaiseksi siten, että oli vääristäen kertonut piispan Turussa pidetyssä pappienkokouksessa lausumia lauseita. Samalla oli Svenonius kehoittanut hallitusta pitämään silmällä, ettei luovutettaisi Suomen kirkkoa valtakunnan uskonnosta.

Terserusta oli tämä häjyys syvästi loukannut, varsinkin kun hän oli kohdellut Svenoniusta suurella ystävyydellä ja hellyydellä. Kun näet Terserus Turun akatemian avatessa nimitettiin jumaluusopin professoriksi Suomen uudessa yliopistossa, oli Enevald Svenonius yksi niitä monia Ruotsista tulleita nuorukaisia, jotka ylioppilaina kirjoitettiin uuden akatemian kirjoihin. Terserus huomasi pian että tämä nuori, mutta varaton ylioppilas oli tavattoman hyväpäinen, ja otti hänet sentähden erityiseen huostaansa. Hän hankki hänelle apurahan sekä asunnon ja ylöspidon kotiopettajana Jakob Wolle’n luona, joka oli kaupungin etevimpiä porvaria. Kun Terserus muutamia vuosia myöhemmin nimitettiin jumaluusopin professoriksi Upsalaan, sai Svenonius hänen lapsiensa kotiopettajana seurata mukana. Paitse että Terserus siten piti huolta runsaslahjaisen nuorukaisen taloudellisista asioista, johti hän myös tämän opintoja; ja kun Terserus kymmenen vuotta myöhemmin tuli Turun piispaksi ja akatemian varakansleriksi, hankki hän Svenonius’elle, joka sillaikaa oli tullut kaunopuheliaisuuden professoriksi Turun akatemiassa, jumaluusopin professorin viran, joka oli avoinna, sittenkun 70 vuotias Martin Stodius oli ottanut virkaeron ja muuttanut palkkapitäjäänsä Naantaliin.

Niinkuin sanottu oli se kovasti pahoittanut oikein ajattelevaa Terserusta että Svenonius oli koettanut tehdä hänet hallituksen epäluulon alaiseksi ja siten palkinnut hänen hyväntahtoisuutensa ja hyvyytensä pahalla. Terserus oli ensikiivastuksessa aikonut syyttää häntä herjauksesta, mutta muisto siitä ystävyydestä, joka hänellä oli ollut Svenoniusta kohtaan aina tämän ylioppilasajoilta saakka, teki vanhuksen leppyisämmäksi. Joulu oli tulossa, joulupäivänä aikoi hän mennä Herran ehtoolliselle ja muutama päivä sen jälkeen lähteä pitkälle ja vaikealle tarkastusmatkalle Pohjanmaan seurakuntiin. Ollen kohta kuudenkymmenen vanha, ajatteli hän, että hän milloin tahansa voisi tulla eriämään tästä elämästä. Sitä paitse olihan se sopimatontakin, arveli hän, että uskonnon kaksi korkeampaa edustajaa, piispa ja akatemian etevin jumaluusopin professori olivat ilmi riidassa ja vihassa keskenään. Ja ehkäpä Svenonius oli jostakin erehdyksestä luullut noudattavansa omantuntonsa vaatimusta, ja kenenkään omaatuntoa ei saisi pakoittaa. Terserus oli sentähden päivää ennen joulun-aattoa mennyt Svenonius’en kolme peninkulmaa Turusta olevaan palkkapitäjään Brunkalaan ja tarjonnut hänelle ystävyyttä ja sovintoa. Silloin olivat he sopineet. Terserus antoi hänelle painosta vasta ilmestyneen pappien avunvaraksi ai’otun suuren katkismuksensa ystävällisellä pyynnöllä, että Svenonius vastedes ystävällisesti ja rehellisesti selittäisi kaikki parhaan puoleen. Ja siten olivat he sitten eronneet hyvinä ystävinä.

Mutta tuskin oli Svenonius joululuvan jälkeen palannut Brunkalan pappilasta, ennenkuin hän teki tietyksi, että Terserus katekismuksessaan arveluttavasti poikkesi vahvistetusta kirkonopista semmoisissa hairauttavissa ja hyvin arveluttavissa lauselmissa kuin että jokainen on hyvä kristitty, jolla on apostolinen usko, riippumatta siitä, mihin uskontoon hän kuuluu; että enkelien asunto on luotu taivas eikä ole löytynyt ijankaikkisuudesta; että Kristuksen astuminen alas helvettiin on ymmärrettävä vaan vertauksena, sekä että hänellä yleensä oli ihmisellisempi käsitys kristinopin eri uskonnoista. Nyt lisäsi hän tällä uudella hyökkäyksellä saarnastuolista runsaasti kiittämättömyyttään ja petti julkisesti sen veljellisen ystävyyden, jonka toisilleen olivat luvanneet!

— Se oli konnamaista! sanoi Petrus. Kun hän tohtii sanoa semmoista koko seurakunnan kuullen, mitä ei sitte saada kuulla ensi viikolla, kun hänen väitöskirjaansa piispan katekismusta vastaan tutkitaan. Toivoisin, että joku silloin esiintyisi, joka, jos ei muuta, niin ainakin suututtaisi häntä aika lailla.

— Sen otan minä tehtäväkseni, sanoi Chronander, samalla kuin hän nosti lakkinsa ja, vasen käsi miekan kahvalla, teki kunnioittavan kumarruksen neiti Anna Svenonialle, joka samalla kulki ohitse ja ylpeällä silmäyksellä vastasi hänen tervehdykseensä.

— Niin, tee se, sinä kunnon veli, huudahti Petrus, ja tule, niin menemme Balikan kellariin puhumaan lähemmin asiasta — tahi menkäämme Mutterin krouviin, siellä saamme oivallista saksalaista olutta.

Anna Svenonia oli juuri ennättänyt kirkon portailta alas, kun hän portaitten ylipäässä näki Hebla Terseran ja tämän tädin Gudelinan. Hän jätti paikalla äitinsä ja kiiruhti jälleen ylös portaita Heblan luo, sekä seurasi sitten häntä. Tämä hänen ja piispan tyttären ystävällinen väli herätti suurta hämmästystä ihmisissä, mutta hän vastasi kaikkiin uteliaisiin silmäilyksiin ylpeällä pään nyökähdyksellä, ja kun hänen isänsä kulki ohitse ja kääntyi sanoakseen hänelle jotakin, loi hän häneen silmäilyn, joka oli täynnä inhoa ja uhkamielisyyttä, että isä mitään sanomatta jatkoi kulkuansa.

— Enkö ole kieltänyt sinua seurustelemasta piispan tyttären kanssa? sanoi hän kiivaasti.

— Ja kumminkin tohdit sinä tehdä sen, ja lisäksi vielä tänä päivänä, vieläpä kirkon portailla.

— Koska en tiedä, mitä pahaa Hebla on tehnyt, ja koska tunnen, että minun ystävyyteni juuri tällä hetkellä on hänelle rakkaampi kuin muulloin.

— Tyttö! kiljasi isä, jos vielä kerran tohdit tehdä käskyäni vastaan, niin tahdon opettaa sinulle, mitä se tahtoo sanoa, olla isälleen tottelematon.

— Minä en koskaan tule tottelemaan käskyä, joka on loukkaava minulle ja hänelle, en koskaan! sanoi Anna kiivastuen.

Isä kalpeni vihasta. Hän kohotti kätensä ja otti kiivaasti askeleen, mutta omituinen hehku Annan mustissa silmissä hillitsi hänet.

— Sinä olet itsepintainen mustalaispenikka! sähisi hän ja lasti alas kätensä. Sinä olet äidin äitisi kaltainen, joka oli mustalaistyttö, ja jommoinen äitisikin olisi, jos ei hänen mielensä olisi tullut ajoissa lannistetuksi. Olen kyllä lannistava sinunkin jäykän luontosi, luota siihen! Mene nyt töihisi ja koeta vaan niskoitella minua vastaan, jos tohdit, sinä pahankurinen lapsi.

— Olisipahan vaan tohtinut, sanoi Anna omituisella hymyllä ja vapisevilla huulilla.

— Sinun ei pidä Kristuksen Jesuksen tähden asettumaan isääsi vastaan; hän on niin ankara ja kova, kun hän suuttuu, huokasi äiti. Et ole vieläkin nähnyt sitä.

III.

Piispa Terserus istui työhuoneessaan, joka oli kadun puolella hänen kivikartanossaan Vanhan Kirkkokadun varrella aivan tuomiokirkon vieressä. Keskellä lattiaa seisoi suuri, viheriällä veralla peitetty pöytä, täynnä kirjoja, paperia ja kirjoitustarpeita. Piispa istui ruskealla nahalla päällystetyssä nojatuolissa pöydän yhdessä päässä ja lausueli erään kiertokirjeen loppua kirjurilleen, ylioppilas Andreas Aschelinus’elle, joka istui pöydän sivulla:

"Pohjanmaalla, varsinkin kansakkaissa ja varakkaissa pohjoisemmissa, sekä ruotsalaisissa että suomalaisissa pitäjissä, niinkuin myös Ahvenanmaalla ja muutamissa täkäläisen saariston ruotsalaisissa pitäjissä on nyt Jumalan armosta ja pappien ahkeruuden kautta niin pitkälle tultu että kaikki, jotka ovat 20 tahi 30 vuotta nuoremmat, osaavat sujuvasti lukea kirjasta äidinkieltänsä, katekismuksen, Evankeliat ja virsikirjan. Leksand’issa Taalainmaalla pidettiin vielä miespolvi sitten suurena ihmeenä, jos joku talonpoikainen poika tahi tyttö osasi lukea kirjaa. Mutta nyt, neljäkymmentä vuotta myöhemmin, pidettäisiin ei ainoastaan Leksand’issa vaan kaikissa Taalainmaakunnissa suurena ihmeenä, jos joku 10 tahi 11 vuotias poika tahi tyttö ei osaisi selvästi lukea kirjaa. Täällä Suomessa tähän asti on suomalaisten talonpoikaislasten kirjasta lukemaan oppiminen pidetty melkein mahdottomana asiana vähemmällä kuin että heidät lähetetään kouluun. Mutta nyt on kumminkin muutamissa seurakunnissa koetus tehty, joten voipi toivoa että muutamissa vuosissa suurin osa voipi lukea kirjaa. Ja että tämä saataisiin hyvään alkuun useammassa paikassa, kehoitetaan kirkkoherroja pitämään huolta siitä, että he vähitellen hankkivat lukutaitoisia tyttäriä, jotka kelpaavat muita opettamaan. Ja kun vaan muutamat oppivat, niin kohta oppivat toiset heiltä, siksi kun koko seurakunta on lukutaitoinen."

— On todellakin ilahuttavaa, sanoi piispa, sittenkun Andreas Aschelinus oli kirjoittanut, mitä piispa oli lausunut, nähdä kansan oppimishalun. Vielä Ruotsissa ollessani sanottiin suomalaisia taikauskoiseksi, kaikkia sivistystä vihaavaksi kansaksi. Toiveeni eivät sentähden olleetkaan suuret, kun tulin tähän hiippakuntaan. Mutta olen huomannut että kansa on hyvää ja oppivaista. Valitettavasti vaan monet opettajista eivät ole semmoisia kuin heidän pitäisi olla. Täällä löytyy monta pappia, joiden tiedot ovat heikot ei ainoastaan katekismuksessa ja Augsburgisessa tunnustuksessa, vaan myös raamatussakin; olenpa ollut pappiloissa, joissa ei ole löytynyt edes raamattua. He syyttävät siitä köyhyyttänsä ja kovia aikoja, mutta tämä valitus on joutava, kun he nyt täällä Turussa voivat saada hyvin nidotuita raamatutta 20 kupari-taalerilla. Toisin oli ennen. Isäni, joka oli kirkkoherrana Leksand’issa, puhui usein siitä, kuinka hän, kun tuli pitäjäänsä, sai antaa raamatusta yhden paraimpia työhärkiään.

Andreas Aschelinus antoi kiertokirjeen, jonka hän sillaikaa oli vielä kerran läpi lukenut, piispalle, joka kirjoitti nimensä sen alle. Kun tämä oli tehty, sanoi piispa:

— Se on nyt vaan annettava kirjanpainajalle, niin että sitä ensi viikolla voidaan lähettää kirkkoherroille. Kirjoittakaa nyt Raision kirkkoherralle, joka valittaa, että muutamat talonpojat ovat korjanneet heiniäkin rukouspäivän iltapuolella, huolimatta hänen varoituksistaan, ettei ole itsessään syntiä tehdä työtä suurina rukouspäivinä jumalanpalveluksen loputtua; sillä koska nämä rukouspäivät sattuvat heinän- ja elonkorjuun-aikoina sekä kalan kutu-aikoina, niin ei suinkaan ole tarkoitus, että kansan tulee viettää koko aika, Jumalan palveluksen loputtua kirkossa, laiskuudessa, jota tavallisesti seuraa juopumus ja muu sopimaton elämä, vaan on se parempi, että toimittavat hyödyllisiä ja tarpeellisia toimiaan, joita ei vahingotta voi jättää tuonnemmaksi.

Kun tämä vastaus oli kirjoitettu ja allekirjoitettu, sanoi piispa: niin, nyt ei ole mitään tehtävää enää tänä päivänä. Mutta miten on nyt omien töittenne laita, rakas Aschelinus? Oletteko saaneet mitään uusia suomalaisia runoja valmiiksi?

Lämmin ruso nousi ylioppilaan kalpeille, älykkäille kasvoille. Hän otti esille paperilehden, katsoi siihen ujosti ja sanoi nostamatta silmiänsä paperilta:

— Näyttäkää minulle, sanoi piispa ja silitti vasemmalla kädellään pitkää, vaaleanruskeaa, vähän harmaantunutta partaansa, joka oli varma merkki siitä, että hän oli kaikkein ystävällisimmällä tuulella.

Ylioppilas nousi ylös, ojensi paperin Terserus’elle ja jäi seisomaan hänen eteensä.

— Hyvä, sanoi hän, oikein hyvä. Te olette tässä runossa onnistuneet vallan hyvin välttämään ne vaikeudet, joita viljelemätön kieli panee runomitalle ja loppusoinnulle, melkeinpä vielä paremmin kuin kirkkoherra Hemming, autuas Herrassa, joka antoi meille suomalaisen virsikirjamme. Ja vaikka Horatius’en kaunis laulu, "Diffugere nives. redeunt jam gramina campis" näkyy antaneen teille ensimmäisen mielen-vaikutuksen, olette kumminkin ollut itsenäinen laatimuksessanne. Se, joka varsinkin ilahuttaa minua, on se lämmin jumalanpelko, joka esiintyy runossa. Niin ovat runot kirjoitettavat — ei ainoastaan pilan vuoksi ja ajanvietoksi, vaan myös virkistäväksi ja jalostuttavaksi sielun nautinnoksi.

Ylioppilas, joka piispan lukiessa runoa, oli tämän kasvoista koettanut lukea hänen ajatuksiaan, katsoi nyt häneen säteilevin silmin.

— Niin, korkeasti kunnioitettava herra piispa, juuri sen olen minä ottanut päämääräkseni. Kun minä kotonani pienten siskojeni kanssa joka aamu ja ilta yhdyin niihin virsiin, joita vanha harmaapäinen isäni lauloi virsikirjasta, ja kuulin hänen monta kertaa sanovan, ettei kellenkään ole annettu parempaa lahjaa kuin sille, joka kykenee pukea sanoihin ne kalliimmat tunteet, jotka ovat salatut ihmisten sydämmiin, silloin oli hartain toivoni, että saisin sen ky’yn, ja lupasin itsekseni, että käyttäisin sitä ainoastaan vakavamielisyydellä ja Jumalan pelvolla.

— Aivan oikein, nuori ystäväni. Ja että te sepitätte runonne sillä kielellä, jota yleinen kansa ymmärtää, siinä teette te todellakin hyvän työn. Se on oppimattomia kuin meidän tulee opettaa, tietämättömiä kuin meidän tulee valaista. Mutta ennenkuin menette, tahdon antaa tyttäreni lukea kauniin runonne.

Piispa nousi ylös, meni ovelle, jonka hän avasi, ja huusi viereiseen huoneesen:

— Tässä saat lukea kauniin runon, jonka herra Andreas on kirjoittanut, sanoi Terserus ja antoi hänelle paperin.

Hebla otti paperin ja luki. Samassa tuli eräs akatemian kirjuri ja antoi Terserus’elle pienen kirjasen, joka samana päivänä oli ilmestynyt painosta. Sen nimi oli "Varoitus luopumisesta uskosta" ja oli Enevaldus Svenonius’en tekemä. Kaiken sen perästä, mitä ennen oli tapahtunut, aavisti Terserus että se oli joku uusi salavihainen hyökkäys häntä vastaan ja alkoi sentähden kohta tutkia pienen kirjasen sisältöä. Pian oli hän lukenut tarpeeksi, huomatakseen että se todellakin oli mitä hävyttömin koetus tehdä hänet epäiltäväksi harhaopin levittämisestä ja samalla toisinto niistä syytöksistä, joita Svenonius saarnassaankin oli häntä vastaan tehnyt, vaikka häntä ei nytkään nimenomaan mainittu. Otsa vihasta rypistyneenä luki hän luku luvulta tätä kirjasta, joka oli täpötäynnä vihaisia hyökkäyksiä ja julkeita väärennyksiä.

Hebla ja Andreas seisoivat akkunan luona. Nuori tyttö oli lukenut runon, joka yksinkertaisissa ja kansanlauluntapaisissa värssyissä huokui keväänluonnetta ja kainoa rakkautta. Hän ymmärsi kyllä, että runon tarkoitus oli puhua hänelle, ja hänen sydämmensä tykytti kovasti, kun hän paperi kädessä ystävällisellä silmäilyllä katsahti kauniisen, kalpeaan ylioppilaasen. He punehtuivat molemmat, mutta ei kumpikaan voinut sanoa mitään.

— Saanko pitää runon? sanoi Hebla vihdoin, kun pitkä äänettömyys saattoi hänet vielä enemmän hämilleen.

— Kyllä, oikein paljon, sanoi Hebla niin salaamattomalla ilolla, ettei suinkaan voinut epäillä ettei hän ajatellut mitä hän sanoi.

He olivat syksystä alkaen tavanneet toisiaan joka päivä, sittenkun Andreas oli tullut hänen isänsä kirjuriksi. Toisiinsa mieltymys, joka jo ennen oli herännyt näissä kahdessa nuoressa, puhdassydämmisessä ihmisessä, vahvistui vielä enemmän jokapäiväisen yhdessä-olon kautta. Monta hämärähetkeä oli Andreas istunut ystävällisessä perheessä, takkavalkean ääressä, joka leimusi salin valkoiseksi rapatusta uunista, ja silloin yhä enemmän oppinut ihailemaan Heblan sydämmellistä luonnetta ja sitä hiljaista ystävällisyyttä, jolla hän toimitti taloudelliset askareensa. Hänen äitinsä oli kuollut jo seitsemän vuotta sitten, ja suuresta taloudesta sekä monista pienistä siskoistaan piti Hebla huolta yhdessä äitipuolensa ja tätinsä Gudelinan kanssa. Köyhälle talonpojan pojalle olivat nämä iltahetket piispan perheessä juhlahetkiä, joita hän ei olisi tahtonut vaihtaa mihinkään muuhun maailmassa, jos ei omaan lapsuuden kotiinsa. Mutta hänen vanhempansa olivat kuolleet, hänen veljensä olivat kaatuneet sodassa Saksanmaalla ja hänen sisarensa olivat naimisissa. Lapsuuden kodin köyhyydestä, tunnollisuudesta ja lakkaamattomasta ahkeruudesta oli hänellä ainoastaan muisto jäljellä, ja kun hän joskus puhui siitä, istuen piispan perheessä, levisi hänen kasvoilleen huomattava surumielisyys. Hänen katseensa harhaili haaveksien ympäri hyvin varustettua huonetta, jossa oli oivallisia uutimien ympäröimiä sänkyjä, suuria kitattuja tammikaappia, siniharmaalla öljyvärillä maalattuja vaate-tapettia, punaisilla sametti-tyynyillä varustettuja penkkiä ja mukavia, nahalla päällystettyjä nojatuolia — mutta hänen ajatuksensa olivat jälleen nokisessa tuvassa, jossa savu riippui vaalean sinisenä pilvenä kattopuitten alla, päre paloi pitkine kiekuroine hiilineen rautapihdissä ja äiti hämmensi suurta puuropataa, piikojen istuessa surisevien rukkien ääressä, leimuavan takkavalkean valossa, sillaikaa kun isä istui piippunysä suussa vuolleskellen ja pienet siskot leikkivät lattialla lastuissa.

Semmoisina hetkinä oli varsinkin kaksi paria silmiä, jotka lämpimällä myötätuntoisuudella katsoivat häneen — neiti Heblan ja vanhan tädin, neiti Gudelinan. Jo ensi silmänräpäyksestä oli Andreas tullut viimemainitun suureksi suosikiksi, ja Gudelinan osoitti mieltymystään ei ainoastaan siten, että hän runsaasti täytti ruokavaroilla ne vakat, jotka hän lähetti häntä varten Davidssonin vaimolle Ryssänmäelle palkaksi hänen kirjuritoimestaan piispan luona, vaan myös siten, että hän lahjoitti hänelle pari suurta kaulusta, jotka hän itse oli neulonut hollantilaisesta palttinasta, hienoimmalla luostarinneuloksella ja jotka sopivat oivallisesti siihen musta-verkaiseen kokovaatetukseen, jonka hän oli saanut piispalta joululahjaksi. Usea pari lämpimiä sukkia mustasta villasta, jotka ystävällisen eukon ahkerat sormet olivat valmistaneet takkavalkean ääressä, päivän työn ja vaivan loputtua, olivat myös joutuneet nuoren ylioppilaan arkkuun.

Hebla ja Andreas seisoivat akkunan luona puhellen matalalla äänellä ja huomaamatta piispaa, joka kuohuen vihasta luki Svenonius'en kirjasta. Kun hän oli lopettanut lukemisen, nousi hän ylös, otti keppinsä ja hattunsa.

— Minne isä menee? sanoi Hebla, joka nyt vasta huomasi että tämä oli hyvin kiihottunut. Eikö isä tahdo ottaa kaapua päällensä, näyttää kuin tulisi sadetta.

— Menen konsistorioon. Minulla on jotakin sanomista tohtori Enevaldus’elle, sanoi Terserus murtaen suutaan Heblan auttaessa silkkivuorista samettikaapua hänen päälleen.

Andreaskin sanoi jäähyväiset mennäkseen luennoille, Hebla voi akkunasta nähdä, kuinka hän kirjat kainalossa meni kadun yli ja seuraavassa kadun kulmassa poikkesi Akatemian kujalle, jonne ylioppilas toisensa perästä näkyi ohjaavan askeleitaan.

Kun Terserus astui konsistorion kokous-saliin, olivat professorit vielä koossa. Oli näet ollut konsistorion istunto aamupäivällä. Kiivas sanakiista syntyi Terserus’en ja Svenonius’en välillä, s.t.s. kiivas Terserus’en puolelta, mutta ylen maltillinen ja varova Svenonius’en puolelta.

Kun Terserus vihdoin moitti häntä siitä, että hän vallan huonosti palkitsi sen ystävyyden, jolla Terserus oli kohdellut häntä hänen lapsuudestaan asti, vastasi Svenonius, että hän ei ollut toiminut vihamielisyydestä, vaan ainoastaan puollustaakseen puhdasta evankelista oppia, ja kutsui Terserus’en seuraavana päivänä tapahtuvassa väitöskirja-tarkastuksessa julkisesti selittämään, sekä jos voisi, puollustamaan mielipiteitänsä.

Terserus lupasi tehdä sen ja jätti vihan vimmassa Svenonius’en ja konsistorion.

IV.

Akatemian suurempi luentosali oli täpötäynnä kuulioita — parisataa ylioppilasta, hovioikeuden ja tuomiokapitulin jäseniä sekä yliopiston opettajia. Kaikkien mielet olivat kovasti jännitetyt ei ainoastaan sentähden että oli kysymyksessä, tulisiko toteen näytetyksi että piispa oli tehnyt itsensä syypääksi harhaoppiin, vaan myöskin sentähden että monta huvitti kuulla väittelyä kiivaan ja suorapuheisen Terserus’en sekä viekkaan ja kylmäkiskoisen Svenonius’en välillä. Itse kysymyskin oli huomiota herättävä, sillä yleisön käsitys oli, että Terserusta syytettiin siitä että hän tahtoisi kokonaan kieltää helvetin löytymisen.

Väitös tapahtui akatemiassa käytetyn tavan mukaan. Nuori ylioppilas istui respondenttina katederin alaosastossa, ja tämän tuli vastata kaikkiin vähäpätöisempiin muistutuksiin. Katederin ylemmässä osastossa istui Svenonius valmiina taisteluun niin pian kuin vaikeampi kiista oli odotettavissa.

Kun kello oli neljänneksen yli kahdeksan, avasi Svenonius väitöksen puheella, jossa hän erittäinkin pani painon sille että oli lujasti pidettävä kiini kirkon hyväksymästä opista. Vähinkin poikkeus siitä olisi semen atheismi (jumalattomuuden siemen). Varsinkin vaaralliset olivat kaikki koetukset vertailuiksi selittää semmoisia opinkappaleita, jotka ovat käsitettävät sanan yksinkertaisen merkityksen mukaan. Kohta, joka usein siten oli tulkittu, oli oppi Kristuksen todellisesta alasastumisesta helvettiin ja piinauspaikkaan, ja hänen siellä voitettu voitto ja triumfi, jota moni tähän aikaan, sanoi hän, tahtoi pitää ihmissatuna eli Wittenbergiin jääneenä munkkitaruna. Jokaisen, jolla on avoin sydän uskonnon korkeille totuuksille, täytyy ymmärtää, kuinka tärkeä se oli koko oppirakennukselle, jatkoi hän, että tämä alasastuminen helvettiin ja tämä voitto helvetin porttien yli olivat tosiasioita eikä käsitettävät vertailuksina Kristuksen piinasta ja kuolemasta. Että koko Kristuksen Jesuksen persona, Jumala ja ihminen, hautaamisen jälkeen on astunut alas helvettiin s.s.s. piinauspaikkaan, että hän itse on voittanut perkeleen ja hävittänyt helvetin voiman, jommoinen on oppi Sovinnon kaavassa, ja niin on se sananmukaisesti ymmärrettävä.

Sittenkun Svenonius laveasti oli selittänyt tämän asian ja tavanmukaiset molemminpuoliset tervehdyspuheet oli pidetty, aloitti väitöksen varsinainen vastaväittäjä, nuori ylioppilas jumaluusopillisesta tiedekunnasta. Kun tämä oli lopettanut, astui Jacobus Chronander esiin. Vaikka hän kuuluikin lainopilliseen tiedekuntaan, oli hän kumminkin niinkuin kaikki sen ajan ylioppilaat hyvin harjaantunut uskonnollisiin väitöksiin, ja sitä paitse olivat nämä väitökset pääasiallisesti kieliharjoituksia ylioppilaille. Sitä vastoin herätti hänen pukunsa silmiinpistävä komeus suurta huomiota, joka ei suinkaan näyttänyt yliopiston professorien, tuomiokapitulin jäsenien ja yleensä vanhempien miesten mielenmukaiselta. Lyhyenläntä samettinuttu sopi mukavasti ja somasti, ruskea, pitkä tekotukka oli huolellisesti silitetty ja kiharoitu, silkkisukat olivat ihkavalkeat, ja polveen asti ulottuvilla samettihousuilla oli se liiallinen uusimuotinen laajuus, jota vastaan Svenonius äskettäin oli saarnannut tuomiokirkossa, jolloin hän ijankaikkisen Jumalan nimessä oli varoittanut tämmöisten ylenpalttisten housujen käyttämisestä, ettei vapahtajamme Jesus Kristus niiden tähden lähettäisi hävittävää sotaa maahamme. Svenonius rypisti otsansa. Arvattavasti huomasi hän, ja ehkäpä ei ilman syyttä, tämän olevan tahallista uhkamielisyyttä, ja suurimmalla osalla kuulioita oli sama käsitys, niinkuin voi arvata siitä liikkeestä, joka syntyi kun Chronander astui esiin.

Chronander alkoi väitöksensä muutamilla muistutuksilla itse väitteitä vastaan, jotka muistutukset hän teki semmoisella itsensä alentavan ylevyyden ja pilkan vivahduksella, joka kohta teki kuulioihin hyvän vaikutuksen. Tottuneena lainopillisiin viisasteluihin ja osaten latinan kieltä täydellisesti, pani hän respondentin usean kerran pyörälle, ja joka kerta kuin tämä änkyttäen koetti selvitä vastaväittäjän logiikan kaikkien koukkujen avulla hämmennettyjen johtopäätösten sokkeloista, loisii tyytyväinen hymy oppineitten miesten huulilla.

Kun Chronander oli jatkanut lähes tunnin, teki hän kovalla käännöksellä respondentin viimeisen muistutuksen johdosta kysymyksen praeses’ille, oliko todellakin pyhässä raamatussa sanottu että Kristus oli astunut alas helvettiin, jota hän praeses’in suosiollisella luvalla tahtoi epäillä.

Praeses vastasi, että tässä ei ollut kysymys siitä, josko raamattu enemmän tai vähemmän selvillä sanoilla puhui tästä tapauksesta. Mutta raamatun sanoista Pietarin ensimmäisen epistolan kolmannessa luvussa: että Kristus "oli lihan kautta tosin kuoletettu, mutta Hengen kantta eläväksi tehty, jossa hän myös meni pois ja saarnasi hengille vankeudessa, jotta ei muinoin uskoneet, koska Jumala kerran Noan aikana odotti"; Paavalin kirjeessä Kolosseille: että Kristus "on ryöstänyt vallitukset ja väkevyydet"; Hosean 13 luvussa: "minä tahdon heitä päästää helvetin vallasta ja vapahtaa heitä kuolemasta"; kirjeessä Ephesiläisille 4 luvussa: "mutta se, kuin hän astui ylös, ei ole mikään muu kuin että hän ennen tänne astui alas, alimmaisiin maan paikkoihin", oli kirkko Jumalan antamalla oikeudella muodostanut kysymyksessä olevan uskonsäännön, joka tuli olemaan tärkeänä kohtana itse opissa.

— Mutta tämä uskonsääntö, väitti vastaväittäjä, ei ole juuri mikään todistus kirkon teräväjärkisyydestä, tiedämmehän että Kristus, kun hän oli ristillä kuollut, otettiin alas ja pantiin hautaan, josta hän kolmantena päivänä nousi ylös. Se oli siis näinä kolmena päivänä kuin hän kävi helvetissä; ajatus että hän tarvitsi kolme päivää voittaakseen perkeleen on alentava hänen jumalalliselle majesteetilleen, eikä vähemmän alentavaa olisi ajatella, että hän aikaisemmin olisi palannut ja paneutunut uudestaan hautaan, vaikka hän ei enää ollut kuollut.

Praeses selitti nyt loistavassa, korkeaoppisessa puheessa mitä lauseella descensus Christi ad inferos (Kristuksen alasastumisella manalaan) ymmärrettiin: että Kristuksen henki, ruumiin haudassa maatessa, astui alas manalaan, s.o. maanalaiseen paikkaan, jossa autuaitten esi-isien henget oleskelivat, jota paikkaa pyhässä raamatussa sanotaan Abrahamin helmaksi ja jota Kristus ristin päällä sanoi paratiisiksi, jossa hän ryövärin kanssa tuli olemaan vielä samana päivänä. Muutamat raamatun tulkitsiat arvelevat että tämä alasastuminen maanalaisten luo olisi tapahtunut kahdesti, ensiksi kun Kristus ristin päällä huusi: "Jumalani Jumalani, miksi minun ylönannoit", ja luulevat että Kristus silloin ihmisten syntien tähden kärsi kadotettujen tuskaa helvetissä. Mutta sittenkun hän kuolemansa kautta oli täyttänyt sovitustyön, astui hän jälleen alas syvyyteen ja voitti helvetin voiman. Mutta tähän tarvitsi hän jumalallisessa majesteetissään äärettömän pienen silmänräpäyksen, muun ajan ylösnousemiseensa asti vietti hän autuaitten henkien luona julistaen heille pelastusta ja ikuista elämää. Se paikka, jossa pyhät isät oleskelevat ylösnousemisen päivään asti ja jossa he vuosituhansia ovat odottaneet vapahtajaa on, niinkuin näkyy raamatun kertomuksessa rikkaasta miehestä ja Lazarus’esta, aivan lähellä perkeleen ja kadotettujen asuntoja. Mutta kadotettujen asuinpaikkoina sanoo raamattu olevan jonkun paikan eli kohdan äärimmäisessä syvyydessä, ja kun evankeliumissa kerrotaan Kristuksen ylösmenneen taivaasen, niin täytyi hänen, tullaksensa kadotettujen asunnoille, astua alas helvettiin; tästä näkyy, että kirkon oppi "descensus ad inferos" alasastunut maanalaisten tuo, s.o. helvettiin, on aivan oikea, vaikkakin pyhä raamattu ei nimenomaan siitä puhu. Ja jos Kristus ei olisi astunut alas helvettiin, missä olisi hän sitten saavuttanut voittonsa? Ei suinkaan maan päällä, sillä maan on Jumala luonut ihmisten asuinpaikaksi ja Jumalan astinlaudaksi; eikä myöskään taivaassa, sillä taivaassa asuu Herra Jumala ja taivaan sotajoukot, ja sieltä heitettiin saatana langenneiden enkelien kanssa ulos; siis täytyi sen tapahtua manalassa, kuoleman, perkeleen ja kadotettujen sielujen asuinpaikalla ja linnoitetussa linnassa. Hän voitti helvetin portit, kuuluu raamatussa. Tämä todistaa, että kadotettujen asunto on kuin linnoitettu leiri eli linna. Mutta kuka tohtii väittää että tämä suuri leiri, tämä mahdoton linna olisi maan päällä, valossa, Jumalan ja hänen pyhäin enkeleinsä silmäin edessä?

Puhe, joka esitettiin oppineen teologin koko innolla ja voimalla ja oli täynnä viittauksia kirjailioihin, joiden nimiä suurin osa kuulioista tuskin oli kuullut, teki huomattavan vaikutuksen. Säälivästi katsottiin nuoreen, komeapukuiseen vastaväittäjään, joka nähtävästi oli joutuva pulaan tämän syvän, valtavan opin edessä. Professorit katsoivat hymyillen toisiinsa, ja vanha tuomiorovasti Alanus nyökytti päätään myöntäväisesti suuren tekotukan alta, johon hänen rypistyneet, pergamentin näköiset kasvot terävine ja levottomine silmineen melkein kokonaan katosi, ja Chronanderin ystävät olivat hänen puolestaan levottomat ja hämillään.

Mutta nuori lakimies istui suorana ja hymyillen tuolillaan ja katsoi pelotonna praesestä silmiin, kun tämä lopetettuaan heitti häneen silmäilyn täynnä ylpeätä ylenkatsetta. Koko lukuisassa kuuliakunnassa oli yksi ainoa, joka ymmärsi Chronanderin iloisan itseensäluottamuksen. Se oli Petrus Torpensis, joka ollen akatemian apulainen istui alinna yliopiston opettajien seassa ja käsivarret ristissä nojautui seinää vastaan. Hänen pyöreillä, juomingissa vietetyn yön johdosta vielä punertavilla postillaan oli leveä hymy, ja hänen veitikkamaiset silmänsä tarkastivat kuuliakuntaa pysähtyäkseen vihdoin voitokkaalla katseella Svenonius’een katederissa.

Kun Svenonius oli lopettanut pitkän puheensa, istui Chronander hetken vaiti. Sitten sanoi hän harvaan ja erityisellä painolla:

— Praeses on esittänyt koko joukon hupaisia tietoja Kristuksen luulotellusta helvettiin alasastumisesta, ajasta, tavasta ja paikasta sekä piinapaikan asemasta ja rakennustavasta. Mutta tässä on praeses, valitettavasti kyllä, mennyt luvattomiin. Sovinnon kaava kieltää nimittäin expressis verbis omnes inutiles et curiosos qvestiones [selvillä sanoilla kaikki joutavat ja viisastelevat kysymykset] tämän uskonsäännön johdosta, sentähden että useimmat teologit ovat erimieliset käsityksessään sitä selittäessä, ja sentähden että ymmärtämättömät papit kaikenlaisilla saduilla semmoisesta luulotellusta alasastumisesta manalaan ovat pahentaneet Jumalan seurakuntaa ja matkaan saattaneet häpeätä kristinuskolle. Pyydän sentähden saada ehdoittaa seuraavan [johtopäätöksen]: Se, joka on valalla vannonut seuratakseen Sovinnon kaavaa, mutta poikkeaa siitä siten, että hän yleisessä väitöksessä selittää ja puollustaa joutavia, rikkiviisaita väitteitä, joista Sovinnon kaava kieltää väittämästä, hän on valapatto; mutta reverendus praeses [arvoisa esimies] on valalla vannonut noudattaakseen Sovinnon kaavaa; ergo: reverendus praeses on valapatturi.

Koko kuuliakunta oli täynnä hämmästystä tämmöisen ei ennen kuullun rohkeuden johdosta. Svenonius kalpeni ja puri huuliaan. Hän kiehui silminnähtävästi vihasta, mutta hän hillitsi itsensä täydellisesti ja vastasi:

— Minun nuori vastaväittäjäni ei näy voivan huomata eroitusta Sovinnon kaavan sanojen ja sen oikeauskoisuuden välillä, jonka ne sisältävät.

— Tähän on vaan muistutettava, puollustihe Chronander, että sillä oikeauskoisuudella, jota reverendus praeses puollustaa, ei ole mitään perustusta pyhässä raamatussa, jonka reverendus praeses itse on myöntänyt; mutta puhdas lutherilainen oppimme perustuu pyhään raamattuun; ergo on reverendus praeses poikennut puhtaasta lutherilaisesta opista.

— Suus kiini! kiljasi hän. Minä en istu tässä kauemmin suuntelemassa koiran haukuntaa. Mene kotiin lukemaan läksyjäsi. Semmoinen on enemmän sopivaa ylioppilaalle.

Chronander nousi hymyillen ylös, lopetti tavan mukaan väitöksensä somalla, kerskailevalla kiitospuheella, jossa hän kiitti praesestä siitä säädyllisyydestä, jolla tämä oli kuunnellut ja vastannut muistutuksiin, joka kumminkin kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, tuntui suorastaan pilkalta. Sitten meni hän istumaan muiden ylioppilaitten joukkoon, joista useimmat, niinkuin myös useat muutkin kuuliat, ilolla olivat nähneet hänen niin pahasti menettelevän kärsimättömyytensä ja ylpeytensä tähden sangen vähän rakastetun teologian professorin kanssa.

Svenonius katsoi nyt vaativasti Terserus’een, joka istui nojatuolissa yliopiston rehtorin vieressä. Terserus nousi ja meni vastaväittäjän paikalle. Hän alkoi pyynnöllä että praeses sallisi hänen keskeyttämättä selittää oman käsityksensä descensu Christi ad inferos, ei niin paljon praeses’in tähden, kosk hän kyllä tiesi ettei tämä suinkaan antaisi oikaista itseään, kuin kuuliakunnan tähden, jotta se tässä asiassa saisi oikean käsityksen hänen oikeauskoisesta mielestään. Sitten saisi praeses vastata niin paljon kuin haluaisi. Tähän antoi praeses myönnytyksensä, ja Terserus luki nyt tähän kuuluvat kappaleet katekismuksestaan, joissa hän oli esittänyt kirkkoisäin ja etevimpien lutherilaisten teologien mielipiteitä kysymyksessä olevasta uskonsäännöstä, jonka muutamat ovat arvelleet merkitsevän Kristuksen syvintä alennusta ja piinaa, toiset hänen voittoaan ja triumfiaan synnin, kuoleman ja helvetin porttien yli, joten tämä uskonsääntö kuuluu Kristuksen ylentämiseen. Hän kertoi Lutheruksen ja Sovinnon kaavan "terveellisen kehoituksen" että meidän "pitää pysyä yksinkertaisesti meidän kristillisessä uskossamme", eikä antautua laveihin, uteliaisin ja joutuviin kysymyksiin, joista "meille ei Jumala mitään ole ilmaissut." Sitten luki hän vielä kappaleita useampien oppineiden Wittenbergin teologien kirjoituksista, näyttäen siten toteen ettei hän vähintäkään ollut poikennut näiden käsityksestä. Selvästi ja yksinkertaisesti oli hän katekismuksessaan pysynyt kirkon opissa sekä uskollisena Lutheruksen ja Sovinnon kaavan varoitukselle ollut ryhtymättä kaikkiin semmoisiin kysymyksiin, jotka lutherilainen kirkko syystä hylkää paavin uskolaisissa, niinkuin: tapahtuiko alasastuminen helvettiin ennen tahi jälkeen kuoleman, oliko se vaan henki, hänen kuolematon personansa, joka astui alas sinne, tahi tapahtuiko alasastuminen ruumiin ja sielun kanssa yhtaikaa j.n.e. jotka kysymykset eivät rakenna Jumalan seurakuntaa, vaan ainoastaan matkaansaattavat riitoja ja meteliä sekä todistavat poikamaista turhamielisyyttä tahtoa tietää enemmän kuin luvallista ja sopivaa on.

— Sallikaa minun puhua loppuun, älkääkä keskeyttäkö! sanoi piispa kiivaasti.

— Episcopus on academiae procancellarius, jonka tulee valvoa akatemian lakien ylläpitämistä, jotka määräävät, että kaikki väitökset ovat tapahtuvat placide, sine scommatibus, calumniis, injuriis, rixis, altercationibus, mutuis odiis ac interpellationibus [tyynesti, pistopuheitta, kujeitta, loukkauksitta, vihoitta, toritta, keskinäisittä vihoitta ja keskeyttämättä], jatkoi Svenonius.

— Se ei ole akatemian lakia vastaan, vastasi Terserus yhä enemmän kiivastuneena, että minä ensin saan puhua, te sitten vastata, ja siten voi kaikki käydä sine rixis et altercationibus. Jumala ja esivalta on pannut minut teidän kuin myös akatemiallisten harjoitusten tarkastajaksi, mutta ei teitä minun.

— Minut, vastasi Svenonius suututtavalla itsensä hillitseväisyydellä, on kuninkaallinen majesteetti määrännyt professoriksi tähän kuninkaalliseen akatemiaan. Sentähden on minun asiani puollustaa uskon ja opin puhtautta kaikkia väärennyksiä vastaan. Mutta se on opin väärennös kun ei tahdota ymmärtää Kristuksen alasastumista helvettiin tositapauksena, vaan koetetaan selittää sitä vertauskuvaksi. Se on juuri sitä, mitä reverendus episcopus noster tekee, ja minä olen siitä kovin surullinen mielessäni, sillä hän poikkeaa siinä oikeasta puhdasuskoisuudesta, poikkeaa Augsburgisesta tunnustuksesta ja suosii Calvinistejä.

Nyt ei Terserus voinut enää hillitä itseään. Pauhaavalla äänellä ja punaisena vihasta huusi hän:

— Jos joku typeryydessään suosii semmoisia perusteettomia mietteitä kuin descensus Christi ad inferos, joita hän on muilta kuullut, niin ei se ole hänen autuudelleen haitaksi. Mutta se, joka tekee sitä, vaikka häntä varoitetaan ja hänelle selvästi todistetaan asian toisin olevan, sekä seurakunnan pahennukseksi pysyy hyödyttömissä ja viisastelevissa kysymyksissään, hän on todellakin lähellä joutua harhaopin teille. Olisi parempi että pysyisitte Jumalan hengen antamissa uskonkappaleissa ja jättäisitte kaikki paavilliset kysymykset ja viisastelemiset sikseen. Nämä rikkiviisaat ongelmat ja väitteet, joiden kautta oikea oppi Kristuksen alasastumisesta turmellaan, ovat joko Jumalalta tahi perkeleeltä; mutta ne eivät voi olla Jumalalta, sillä siinä tapauksessa puhuisi Jumalan sana niistä expressis verbis [selvillä sanoilla], ja Jumalan sanassa ei löydy mitään todistusta niille; siis ovat praeses’in ongelmat ja väitteet perkeleeltä. Eikä se olekaan mitään ihme että niin on, jatkoi piispa, yhä enemmän kiivastuen, sillä praeses’in koko elämä näyttää, että hänellä on kuollut usko, jonka hedelminä eivät ole mitkään hyvät työt, maan minä, riita, kiukku, tora, eripuraisuus, puolueellisuus, joita apostoli Paavali luettelee Galatilaiskkirjan viidennessä luvussa kuuluviksi lihan töihin — elämä, jonka täytyisi olla sekä akatemialle että kirkolle korjaamattomaksi vahingoksi. Ja eikö hän ole ruvennut kaikissa saarnoissaan, väitöksissään ja luennoissaan, pidoissa ja missä tahansa hän on, huutamaan synkretistejä [lahkoisyhdistäjiä] vastaan koko kaupungissa? Vieläpä koko maan on hän täyttänyt huudollaan synkretismistä, niin että yleisö nyt luulee meidän täällä Turussa eroavan toisistamme uskonnon suhteen, josta voi seurata eripuraisuutta ja meteliä isänmaassa. Kaiken tämän tähden en minä voi pitää praeses’tä nuorison opettajana, vaan nuorison vietteliänä. Se, joka ei seuraa Lutheruksen oppia, ei ole puhdasuskoinen lutherilainen; mutta praeses ei seuraa Lutherusta, ergo (siis) ei praeses ole puhdasoppinen lutherilainen.

Tähän ankaraan hyökkäykseen vastasi Svenonius kylmäkiskoisella tyyneydellä:

— Se, joka yhdessä uskonkappaleessa pitää yhtä kalvinistein kanssa, on kalvinisti; mutta reverendus episcopus noster (kunnioitettava piispamme) pitää kalvinistein kanssa yhtä, ergo reverendus episcopus noster on kalvinisti. Augsburgin tunnustus lukee Kristuksen alasastumisen hänen ylentymiseensä, mutta reverendus episcopus noster lukee sen hänen alentumiseensa, ja on siten poikennut Augsburgisesta tunnustuksesta.

— Tämä on päinvastoin sitä, mitä minä olen kirjoittanut katekismuksessani ja mitä tässä olen sanonut. Semmoista sanon minä operta calumnia'ksi, julkiseksi parjaukseksi, ja siihen en minä vastaa.

— Pitäkäämme kaikki kiinni kirkkomme opin sanoista, niinkuin ne kuuluvat, uskoen Kristuksen todellakin alasastuneen helvettiin ja samalla voittaneen perkeleen ja helvetin portit. Mutta millä tavalla hän saavutti voittonsa ja triumfinsa perkeleen ja kadotettujen henkien yli, siitä ei ole meillä kenelläkään tietoa, sentähden ettei sitä ole meille ilmoitettu.

Kun hän oli tämän sanonut, jätti hän salin, lopettamatta vastaväitöstään tavallisilla kohteliailla korupuheilla.

Svenonius, joka ei ensinkään näyttäynyt joutuneensa hämilleen, katsoi ympärilleen, ikäänkuin kehoittaen vielä muita vastaväittäjiä esiintymään, mutta rehtori nousi nyt ja ilmoitti, että aika jo oli kulunut eikä sopinut rikkoa akatemian sääntöjä, jonka tähden väitös täten oli lopussa.

— No, sehän meni oivallisesti, sanoi Petrus, lyöden Jacobusta olkapäälle. Oli oikein hauskaa nähdä, kuinka tuo ylpeä pölkkypää kiukustui. Mutta Anna kaunottarelle saat kaiketi nyt sanoa jäähyväiset.

— No niinpä menkäämme Mutterin luo huuhtomaan pois surun ja lohduttamaan itseämme sillä, että hän kyllä ottaa toisen. Varia et mutabilis est femina. [Vaihtuvia rakastava ja huikentelevainen on nainen.]

Hän tarttui Jacobus’en käsivarteen, ja niin he kulkivat käsikoukussa koulutorin yli Hämeenkadulle päin, ylioppilaisjoukon seuraamina, jonka teki mieli hauskassa seurassa tyhjentää tuoppi tahi pari rohkean vastaväittäjän kanssa.

Sinä päivänä oli ilo ylimmillään Mutterin kapakassa. Kapakan sali ja sen viereinen kammari oli täynnä ryypiskeleviä, tupakoitsevia ja laulavia ylioppilaita, puheita pidettiin Chronanderin kunniaksi, ja pereat (hävitköön) huutoja kaikui Svenonius’elle.

Vähää ennen kello kymmentä kuului raskaita askelia pimeällä kadulla. Se oli kaupunginvahti, joka käveli ympäri ja jonka velvollisuuteen myös kuului pitää huolta siitä, ettei ylioppilaat saaneet istua kellarissa ja kapakoissa myöhempään, kuin kello kymmeneen. Vahdin etupäässä kulki Pitkä Hindrich sauvoineen. Melu Mutterin kapakasta kuului jo kaukaa hänen korviinsa; hän käski vahdin astua nopeammin, ja hetkisen perästä seisoivat he sulettujen ikkunaluukkujen takana, joiden raoista Pitkä Hindrich kilistävien ylioppilaitten joukossa selvästi voi huomata Jacobus Chronanderin. Mielihalulla katsasti hän rakojen läpi, ja kun samalla huuto "pereat Svenonius, vivat Chronander" kaikui voimakkaista kurkuista, veti hän suunsa leveään nauruun. Tämän oli hän ilmoittava rehtorille, niin saisivat ylioppilaat maksun viimeisestä.

Pitkä Hindrich kulki vahdin kanssa katua eteenpäin. Silloin kuului meteliä ja kovia huutoja Mätäjärven puolelta. Vahti juoksi sinne päin, mutta kohta oli siellä kaikki hiljaa. He seisahtuivat ja kuuntelivat, vaan ei mitään kuulunut, ja kadulla oli pimeä kuin säkissä. Ainoastaan heikko valo näkyi vähän kauempaa samalla kadulla. Se oli nurkkalyhty, joka riippui seipäässään erään kapakan oven edessä. Muutamien minuuttien perästä istui vahti mukavasti siellä suuren, oluella tahratun pöydän ääressä mielihyvällä maistellen kapakoitsian olutta.

Pitkä Hindrich, joka jo aikaisemmin illalla oli ryypiskellyt melkoisesti, juopui kohta tapansa mukaan. Ryypiskelevät ylioppilaat olivat hänen mielessään, ja tämä kiihoitti hänen lakkaamatonta kostonhimoaan. Nythän oli oivallinen tilaisuus saada kiinni kaikki yhdellä kertaa. Muuta ei ollut tarpeen kuin nähdä, keitä ne olivat, sillä ikkunasta oli hän voinut nähdä ainoastaan Chronanderin.

Mutta hänen kehoitukseensa tulla mukaan, vastasivat hänen seuralaisensa, rauhallisia porvaria, joiden vuoro oli olla yövartioina kaupungissa:

— Emme jaksa enää juosta ympäri kaupunkia, tahdomme istua täällä juomassa; anna sinä ylioppilaiden olla rauhassa. He ovat kyllä siivoja poikia, kun vaan ei suututa niitä.

— Niinpä menen yksin, sanoi Pitkä Hindrich; olisipa kumma, jos pelkäisin muutamia ylioppilaspoikia.

Tultuansa Mutterin kapakalle, asettausi hän jälleen akkunan luo ja katsasti kellarisaliin. Silloin sattui hän sauvallaan koskettamaan ikkunaluukkuun, niin että rämähti. Ylioppilaat juoksivat ikkunan luo, avasivat luukut nähdäkseen, mitä se oli, ja nyt ei Pitkä Hindrich voinut hillitä itseään, vaan särki kaksi ruutua sauvansa läimäyksellä.

— Tahdotteko tappaa minut! Tahdotteko tappaa minut! huusi tämä ja löi erästä ylioppilasta päähän.

Toinen tempasi sauvan häneltä. Silloin heitti vahtimestari kaapun päältään, veti esiin miekkansa ja löi sillä vastustajaansa selkään, tekemättä kumminkaan suurempaa vahinkoa, niin että ylioppilaan nuttu sai ammottavan reijän. Ylioppilaat syöksivät nyt, kuin yksi mies, Pitkän vahtimestarin kimppuun, ja ennenkuin tämä ennätti kohottaa miekkaansa uuteen iskuun, olivat he tarttuneet hänen käsivarsiinsa ja heittäneet hänet pitkälleen kadulle. Eräs ylioppilas löi häntä sauvalla ranteille, niin että hän päästi miekan, joka kilisten putosi kadulle, toinen otti sen ylös ja löi sen lappiolla muutamia kertoja vahtimestaria päähän, niin että otsa-nahka halkesi ja verta alkoi vuotaa.

Meteli kuului korttigaaliin asti, josta vahti kohta kiiruhti ulos keihäine, miekkoine, lyhtyineen, kun ylioppilaat kuulivat tämän tulevan juosten ja näkivät lyhtyjen liikkuvan valon Hämeenkadun päässä, lähtivät he pakoon, ja vahti löysi, tultuansa taistelukentälle, vahtimestarin yksinään makaamassa juovuksissa ja verisenä syvässä kadun loassa, sauvatta ja miekatta, sekä kaapun heitettynä ojaan, jossa kevätvesi kohisevana koskena kuletti rikkoja, perkeitä ja muuta likaa, joka päivän kuluessa pihoilta oli heitetty kaduille lisäämään sen syvää möhjäkerrosta. Säretystä ikkunasta pisti säikähtynyt kapakoitsia-eukko päänsä ja kysyi:

— Ei näy olevan vaarallist’; mutt’ vattmästar’ on juovuksiss’ kuin sika, vastasi yksi vahtimiehistä.

Mutter sulki jälleen ikkunanluukkunsa. Vahti korjasi lyödyn ja vei hänet lähinnä asuvan parranajajan luo, jotta haava tulisi tarkastetuksi ja sidotuksi.

Seuraavana päivänä ilmoitettiin asia rehtorille. Ketään muuta ylioppilasta ei vahtimestari voinut ilmiantaa kuin Chronanderia, ja tätäkään ei hän voinut syyttää muusta kuin siitä, että hän oli istunut kellarissa kello kymmenen jälkeen ja että hän luultavasti oli ollut mukana huutamassa "pereat Svenonius" sekä myöskin hyökkäämässä vahtimestarin kimppuun. Kuinka monta ylioppilasta siellä oli ollut, ei hän myöskään tiennyt, ainoastaan että "heillä kaikilla oli ollut lasit ja piiput, ja oli heitä niin paljon, kuin kellarinsaliin mahtui." Saksalainen parranajaja, joka oli sitonut vahtimestarin haavan, sanoi että haava vähällä olisi voinut tulla hengenvaaralliseksi. Haavoitetulla oli neljä reikää päässä, kumminkaan ei pääkallon läpi, sekä pienempiä mustelmia käsivarsissa ja polvissa. Haavat, lisäsi hän, voivat kyllä tulla vaarallisiksi, "jos Hindrich ei varoisi itseään ja terveyttään, vaan yhä joka päivä joisi ja päihdyttäisi itseänsä."

Chronanderin käskettiin ilmoittamaan, kutka ylioppilaat sinä iltana olivat olleet Mutterin kapakassa. Hän kieltäysi, vaikka monasti kehoitettuna, sitä tekemästä, ja tuomittiin sentähden pantavaksi prubba’an, siksi kun asiasta saataisiin selkoa. Silloin astui Ericus Binningius esiin ylioppilasjoukosta ja ilmoitti julkisesti olevansa se, joka oli temmannut sauvan vahtimestarilta ja lyönyt häntä käsivarrelle, sekä vaati että Chronander vapautettaisiin. Myöskin muut ylioppilaat, jotka olivat ottaneet osaa tappeluun, vaikkapa vaan olleet kapakassa, seurasivat esimerkkiä ja ilmoittavat itsensä. Tämän johdosta päätettiin, että kaikkien niiden ylioppilaitten, jotta olivat osaa ottaneet tappeluun, piti mennä "prubba’an", kunnes asiaa ehdittäisiin likemmin tutkia. Niiden joukossa oli Chronander. Hän ei tosin ollut lyönyt vahtimestaria, mutta sanoi ottaneensa häntä käsivarresta. Hän tahtoi näet olla osallinen toverien kohtaloon.

Prubba oli suuruudeltaan keskinkertainen huone kirkkomuurissa; siinä oli lava makuusiana, penkkejä pitkin seiniä, yksi pöytä ja muutamia tuolia. Ovi oli harva ja heikko, ikkuna oli reikä, jossa oli rikkonainen lasi, ja välikattoa ei löytynyt ollenkaan. Seinät, pöytä, penkit ja ovet olivat täynnä piirrettyjä nimiä, sukkeluuksia, komparunoja ja irvikuvia, jotka muistuttavat niistä monista, jotka siellä olivat istuneet toinen toisensa jälkeen. Takkanurkassa oli hevoisen lannan jälkiä; pedelli, jonka hoidossa prubba oli, oli näet äskettäin pidetyillä markkinoilla kannusta olutta vuokrannut satunnaisesti tyhjän huoneen parille talonpojalle hevoistalliksi — josta omavoittoisesta keksinnöstään hän oli saanut kunnon torat ylioppilailta, ja tarpeellisen muistutuksen rehtorilta.

Seuraavana päivänä kutsuttiin ylioppilaat taas konsistorioon. Sekä akatemian ulkopuolelle että etehiseen oli kokoontunut suuri joukko ylioppilaita ja porvaria, jotka viimemainitut olivat jättäneet konsistorioon kirjoituksen, missä valittivat ylioppilasten käytöstä ja vaativat ankaraa rangaistusta heille, koska muuten ei kukaan porvari voinut turvallisesti tehdä vahtiansa öillä.

Rehtori otti kirjoituksen vastaan, ja kun hän oli lukenut sen, sanoi hän arvollisuudella porvarille, joka oli jättänyt kirjoituksen:

— Jos joku ylioppilas on harjoittanut jotakin vääryyttä ja jäänyt rankaisematta, niin astukaa esiin ja todistakaa se. Muutoin tulemme niin menettelemään, ettei kukaan tule hulluuttansa hyväkseen nauttimaan; vaan se, joka syntiä tekee, sitä rangaistaan.

Ylioppilasten voitokkaasti hymyillessä ja heidän ivansa esineenä vetäysi porvari nöyränä, hattu kädessä, jälleen pois joukon läpi.

Kohta sen jälkeen syntyi liikuntoa käytävässä. Maaherra, oikeuspormestari ja kaupungintoimitsia astuivat nyt sisään. He olivat pyytäneet saada olla läsnä asiaa tutkittaessa, koska se koski hyökkäystä paljastetuilla aseilla erästä virkatoimissaan olevaa kaupungin palveliaa vastaan ja siis oli hengen asia, varsinkin jos vahtimestari, niinkuin luultava oli, kuolisi haavoistaan. Rehtori oli julistanut, että he tosin, jos tahtoivat esiintyä asianomistajina, saisivat olla läsnä, mutta että siviili-virkamiehinä heidän ei ollut sekaantuminen konsistorion toimiin.

He tulivat nyt ja saivat paikan erään pöydän ääressä konsistorion kokoushuoneessa.

Kun tutkinto ja vierasten miesten juurtajaksainen kuulusteleminen oli päättynyt, jolloin yllämainittu tapaus kaikkine sivuseikkoineen tuli toteen näytetyksi, nousi maaherra ja vaati, että ne ylioppilaista, jotka olivat tehneet väkivaltaa kaupungin vahtimestarille, lähetettäisiin linnan vankilaan.

Silloin luki rehtori kuningatar Kristiinan yliopistolle antamat etuoikeudet, joiden mukaan akatemialla oli oma tuomiovaltansa, sekä vielä akatemian kanslerin, valtionvalvojan Pietari Brahen lausunnon samanlaisessa, kymmenen vuotta ennen Upsalassa nostetussa kysymyksessä, vieläpä muistutti Upsalan yliopiston esimerkkiä, jossa samaa järjestystä aina oli noudatettu. Tämän johdosta julisti rehtori, että konsistorio pidätti itselleen täyden tuoimio-oikeuden asioissa, jotta koskivat ylioppilaiden rikoksia, jonka jälkeen maaherra nousi ylös ja meni pois pormestarin ja kaupungintoimitsian seuraamana.

Kun nämä olivat menneet, päätti konsistorio, että tappeluun osaa-ottaneiden ylioppilaiden jälleen piti mennä prubba’an, siksi kuin vielä muutamia vieraita miehiä oli kuulusteltu.

Nyt tuli iloinen elämä prubbassa, jommoista sen vanhat seinät eivät vielä koskaan olleet nähneet. Petrus Torpensis lähetti salaa ylioppilaille olutta ja espanjan »viiniä sekä soitto-niekkoja rumpuine torvineen, ja siellä "melskattiin, juotiin ja huudettiin", niin että koko kirkkokorttelissa tuskin kukaan sai unta silmiinsä sinä yönä. Varhain seuraavana aamuna meni rehtori, jolle asiasta nyt ilmoitettiin, sinne tekemään metelistä lopun. Hän tapasi pedellin juopuneena ja nukkuneena rappujen alimmaisella portaalla, prubban ovi oli nostettu paikoiltaan ja heitetty eräälle hautakivelle kirkkomaalla; mutta ylioppilaat istuivat ryypiskellen ja laulellen suuren leimuavan takkavalkean ääressä soitto-niekkojen, paraan mukaan, rumpujaan ja torviaan päristäessä. Hälinä ja melu oli niin suuri, että sen olisi luullut herättävän kuolleetkin, jotka olivat haudatut kirkkoon ja kirkkotarhaan.

Kun rehtori, valistunut ja vapaamielinen Andreas Thuronius, joka oli saavuttanut nuorison kunnioituksen ja rakkauden arvollisen vastalauseensa kautta hengen rangaistustuomiota vastaan, johon konsistorio oli langettanut loihtimisesta syytetyn ylioppilaan Colenius’en, näkyi ovessa, hiljeni meteli, ja ylioppilaat nousivat, paljastivat päänsä ja asettuivat niiden toverien eteen, jotka olivat liiaksi ryypiskelleet. Rehtorin kysymykseen, miten he uskalsivat harjoittaa semmoista, akatemian sääntöjä vastaan sotivaa »vallattomuutta, vastasi Chronander, että huhtikuun yö oli ollut kylmä ja prubba niin huonosti varustettu, jotta heidän oli täytynyt ostaa puita ja muutoinkin tehdä, mitä voivat, pysyäkseen lämpiminä. Rehtorista oli kaikki tämä, vaikka hänen täytyi virka-arvonsa tähden pysyä ankaran näköisenä, niin hullunkurista, että hän oli vähällä purskahtaa nauruun. Hän käski nyt ylioppilaiden jättämään ovettoman prubban ja jokaisen hiljaa ja ääneti menemään kotiinsa, jota käskyä ylioppilaat lupasivat noudattaa.

Kun rehtori ankaralla katseella oli kääntänyt heihin selkänsä ja poikennut Vanhalle Kirkkokadulle, ei hän voinut olla sydämmellisesti naurahtamatta.

— Niin, niin, ne ylioppilaat, sanoi hän, ne ovat aina samanlaisia. Vähempiä hullutuksia emme mekään tehneet minun ylioppilas-aikanani Wittenbergissä. Siivoja poikia kaikissa tapauksissa, kun vaan heitä oikein ymmärtää, lisäsi hän, kun hän seuraavassa kulmassa katseli taaksensa ja näki kuinka ylioppilaat, totellen hänen käskyään, hiljaa hajosivat eri haaroille.

Samana päivänä langetti konsistorio heidän tuomionsa. Se kuului seuraavasti:

"Koska syytetyt ylioppilaat ovat nuoria, sekä tähän asti ovat näyttäneet olevansa hiljaisia, siivoja, sävyisiä ja oppivaisia; koska he eivät ole tappelua aikoneet, vaan hän, joka tuli haavoitetuksi ja joka löi heitä ensin sauvalla sekä sitten miekalla; koska häntä vastaan eivät ole käyttäneet aseita ja miekkoja, vaan paljaita käsiään, mutta sitte, kun hän hyökkäsi heidän päällensä, ottivat hänen oman aseensa; koska he pimeän tähden eivät huomanneet, että he löivät häntä liian kovasti; koska hän ei ollut virkatoimessaan johtamassa kaupunginvahtia, vaan oli jättänyt tämän kapakkaan, ja koska ylioppilaat ovat kunniallisten ja ansiollisten miesten lapsia, joiden tulevaisuutta ei tämän asian tähden voi hyvällä omallatunnolla turmella, niin ei senatus academiae voi langettaa heitä suurempaan rangaistukseen, kuin mitä he jo ovat kärsineet prubbassa. Mutta koska ovat meteliä pitäneet prubbassa, vetäkööt sakkoa kukin kaksi taaleria rahassa."

Kun tuomio oli julistettu, seisoivat sekä syytetyt että myös lukuisa joukko heidän toveriaan, jotka olivat olleet sangen levottomia heiden tähtensä, vielä kadulla ja tervehtivät kolmikertaisella "vivat"-huudolla rehtoria ja konsistorion jäseniä, kun nämä lähtivät akatemiasta.

Kesä oli kulunut, syksy tullut, ja ylioppilaat sekä professorit kokoontuivat jälleen Turkuun työtään aloittamaan. Piispa Terserus oli Tukholmassa, jonne hän Svenonius’en syytöksen tähden oli kutsuttu teologisen tutkiakunnan edessä, johon kuului piispoja, tuomiorovastia, kirkkoherroja ja teologian professoreja, selittämään mielipiteitään riidanalaisissa kysymyksissä. Kerrottiin että piispa, pää-asiallisesti pysyen ennen lausumissa mielipiteissään, oli tehnyt muodollisia myönnytyksiä muissa pykälöissä, mutta että häntä ei oltu voitu saada muuttamaan mielipiteitään Kristuksen helvettiin alasastumisesta. Tämän johdosta oli hän kirjoittanut ystävilleen konsistoriossa: "Tässä asiassa tahdon uskollisesti pysyä, ja omatuntoni on minulle tahtoa rakkaampi; ja niinkuin tahdon suoda muiden tässä asiassa pitää mielipiteitään, niin olen myös siinä hyvässä toivossa, että muut tekevät samoin minulle."

Sillaikaa oli huhu alkanut levitä, että Terserus tuomittaisiin piispan viralta pois ja Svenonius tulisi hänen jälkeisekseen. Tämä, että itse piispa pantaisiin viralta herjauksen tähden, oli jotakin, jota ei ennen oltu kuultu, ja antoi varsinkin yleisessä kansassa aihetta mitä kummallisimpiin kertomuksiin, olletikin kun muutamia vuosia aikaisemmin erästä teologian professoria, iäkästä Martin Stodius’ta, oli todenteolla syytetty siitä, että hän muka oli tehnyt liiton perkeleen kanssa ja pitänyt hänen kanssaan salaista kanssakäymistä öisin eräällä korkealla vuorella Nummen kirkon luona, mikä vuori oli pahassa maineessa, sentähden että perkeleen sanottiin siellä muinoin pitäneen kokouksia uskottujensa kanssa. Konsistorio oli tuominnut Stodius’en viralta pois, ja vaikka akatemian kansleri, kreivi Pietari Brahe oli hylännyt tämän tuomion, uskoi kansa kumminkin, että jotakin pahusta todellakin oli ollut syytöksen perusteena. Ympäri koko maan puhuttiin sen lisäksi, kuinka eräs ylioppilas oli myynyt sielunsa perkeleelle rahasta, sitten tullut riivatuksi ja nyt nähtiin juoksevan ympäri Turun kaduilla ihan järjettömänä; että toinen ylioppilas, nimeltä Colenius, joka oli houkutellut häntä siihen, oli tuomittu kuolemaan, perkeleen kanssa liittoon käyneenä, ja nyt istui Turun linnan vankitornissa, siksi kun hän mestattaisiin ja poltettaisiin torilla, joka tapahtuisi niin pian kuin hänen tuomionsa tulisi vahvistetuksi.

Oppimaton ja taikauskoinen kansa, joka ei ymmärtänyt uskonnollisia sanansaivarruksia ja joka sentähden haki jotakin käsitettävää syytä Terserus’ta vastaan tehtyyn syytökseen, luuli että piispa oli ollut paholaisen kanssa liitossa ja tahtonut tälle myydä seurakunnan sielut. Palkkioksi tästä tekisi paholainen muka hänet paaviksi, ja sentähden tahtoi piispa nyt seurakuntaa kääntymään katoliseen uskoon. Nämä huhut levenivät ja niitä uskottiin sitä enemmin, kuta enemmin puhe Terserus’en viralta pois panosta tuli todenmukaiseksi.

Tersevus’en vaimo oli hänen luonaan Tukholmassa, ja Turkuun jäänyt perhe oli mitä suuremmassa levottomuudessa. Neiti Heblan posket olivat surusta ja huolesta käyneet vallan kalpeiksi. Hän askaroitsi ääneti ja hiljaa, niinkuin ennenkin, mutta hänen ilomielisyytensä ja onnellinen hymynsä olivat poissa. Täti Gudelina pudisti päätään. Hän arveli, ettei käynyt laatuun, että lapsi noin kuihtui, ja hän katsoi häneen niin lämpimästi ja osaa-ottavaisesti. Ystävällisen eukon vanhat silmät huomasivat kyllä, etteivät Heblan posket kalvenneet yksin surusta isän tähden. Ei, jotakin muuta oli hänen sydämmensä pohjalla, joka pakoitti sitä ikävöimään ja suremaan.

Eräänä päivänä tuli neiti Gudelina kotiin torilta punaisena ja hengästyneenä. Heittämättä yltään päällysvaatteitaan, meni hän Heblan luo ja sanoi:

— Niin paljon ylioppilaita on jo tullut kaupunkiin. Kohtasin juuri
Andreas’en Jakob Wollen kulmassa.

Punaisena kuin ruusu, nousi Hebla ompelunsa äärestä, otti kiiruusti hatun ja kaapun päälleen ja sanoi:

Hän oli jo ovella, ja nopealla nyökkäyksellä katosi hän alas portaita myöten.

— Niin, niin, ne lapset! sanoi hän itsekseen. Mutta kylläpä Andreas onkin oikein harvinainen ja kunnon poika. Aivan oikein; he poikkeavat Karjakadulle. Hän ymmärsi siis mitä tarkoitin, kun sanoin että Heblan olisi tehtävä pieni kävely Kupittaan lähteelle, nauttiakseen raitista ilmaa. He tarvitsevat kyllä saada olla vähän kahden kesken, jotta saavat puhua häiritsemättä niin pitkän eron jälkeen.

Kun Hebla ja Andreas olivat kääntyneet kadun kulmassa, jätti Gudelina tyytyväisellä nyökkäyksellä ikkunan ja meni töihinsä.

Molemmat nuoret näkivät toisensa ilolla, jota ei kumpikaan huolinut salata. Heblan hienot posket olivat jälleen saaneet kauniimman ruusunvärin, silmät säteilivät ja suu hymyili. Andreas, jonka ihon kesän aurinko ja terveellinen ilma maalla oli ruskeuttanut, ei voinut luovuttaa onnellisia, ihailevia silmiään hänestä. Ajattelematta muuta kuin toisiaan, kulkivat he vilkkaasti puhellen eteenpäin. Kulmassa, jossa Hämeenkatu yhtyi toriin, eli niin sanotussa Kuopassa, seisoi tavallisuuden mukaan joukko ylioppilaita. He kiiruhtivat näiden ohitse, eikä Hebla edes huomannut, että muutamat häntä tervehtivät. Antti Marthens’in kellarissa istuivat Petrus Torpensis ja Jacobus Chronander avatun ikkunan vieressä, kummallakin tuoppi olutta edessään. He nyökäyttivät päätään Andreas'elle, mutta tämä ei sinnepäin katsonutkaan.

Kupittaan eli Pyhän Henrikin lähde oli eräässä lehdossa eli puistossa itäänpäin kaupungista. Jo pakanuuden aikana oli sitä käytetty uhripaikaksi; katolisuuden aikana oli se vielä suuremmassa maineessa pyhyydestään, taru kun kertoi piispa Henrikin antaneen siinä kastaa ensimmäiset kristinuskoon käännetyt suomalaiset. Lähteen viereen oli rakennettu rukoushuone, ja itse lähde, joka oli syvällä maan sisässä, oli varustettu ämpärillä ja vivulla. Täällä oli käynyt sairaita koko Suomesta uhraamassa rahoja lähteesen, juomassa sen vettä ja muistoksi parantumisestaan ripustamassa votiivitauluja rukoushuoneesen. Jäännöksenä pakanuuden ajoilta oli Turun kaupungin asujamilla tapana kokoontua puistoon Juhannus-yönä uhraamaan lähteesen, polttamaan juhannuskokkoja sen ympärille ja huvittelemaan tanssilla ja laululla. Uskonpuhdistuksen jälkeen tiedettiin tämä, mutta vanhaa tapaa noudatettiin vielä kauan, kunnes kappeli vihdoin revittiin alas ja maistraatti pani sinne vahdin, joka ajoi taikauskoisen kansan pois. Vielä uskonpuhdistuksen jälkeen oli lähde kirkon oma, jonka kustannuksella ylläpidettiin ämpäri, vipu sekä rakennus, sisältävä tuvan ja kammarin, missä katolisena aikana oli asunut rukoushuoneen pappi, jonka toimena oli ollut koota lähteesen uhratut rahat. Vaikka lähde nyt tosin oli kadottanut merkityksensä uhripaikkana, niin että siellä ainoastaan yksi tahi toinen alhaisemmasta kansasta enää harjoitti taika-uskoaan, oli puisto kuin minkin kaupungin nuorison suosittu kokouspaikka, joka edelleenkin juhannus-aattoiltoina tuli sinne polttamaan kokkoja ja tanssimaan.

Kun Hebla ja Andreas saapuivat hautausmaalle, joka oli Karjakadun päässä — karjakaduksi sanottiin tätä katua sentähden, että kaupungin karjaa tätä myöten ajettiin Kupittaan takana olevalle laitumelle, jolloin katu oli aivan täynnä eläimiä — poikkesivat he vasemmalle, Kupittaalle johtavalle tielle, ja hetkisen kuluttua olivat he puistossa.

Kesäpäivä oli kaunis ja aurinko hellitteli puiston vanhoja riippakoivuja ja viheriää nurmikkoa. Linnut visersivät puissa, mehiläiset surisivat kukkivassa apilaassa ja laitumella kuuluivat lehmien kellot. Muutoin oli kaikki tyyntä ja hiljaista kuin varhaisena pyhä-aamuna.

He olivat yksin puistossa, jossa tavallisesti kävi ihmisiä ainoastaan illoin. Käveltyään hetkisen puitten välissä, istuutuivat he eräälle penkille lähteen viereen. Niinä kahtena kuukautena, joina eivät olleet tavanneet toisiaan, näinä pohjolan kesä-kuukausina, jolloin koko luonto on täynnä riemua ja elämänhalua ja jolloin lintujen suloisa viserrys, tuomen ja pihlajan tuoksu, koivun viheriät häilyvät lehdet ja järvien purpuranväriset, äärettömät kuvastimet tuudittavat sydämmen hiljaisiin, haaveksiviin unelmiin, tänä aikana, jolloin alinomaa olivat ajatelleet toisiaan, oli heidän ennen tietämätön rakkautensa puhjennut täyteen kukoistukseen. Ja nyt, kun he yksin istuivat toistensa vieressä hiljaisessa puistossa ja heidän silmänsä ilmaisi heidän kummankin yhteisen salaisuutensa, eivät he voineet vastustaa tunteiden kuohua. Andreas otti Heblan hienon, lämpimän käden käsiensä väliin, Hebla taas nojasi päänsä hänen olkaansa vastaan; ja tietämättä, mitä hän teki, suuteli Andreas häntä koko vilpittömän ja hartaan rakkautensa lämmöllä. He istuivat sitten kauan käsi kädessä puhellen, kuinka olivat ajatelleet toisiaan ja toivoneet kesän pian loppuvan, jotta saisivat jälleen yhtyä. Mitään muuta eivät he voineet ajatella; muu maailma eteni sinertävään kaukaisuuteen, ja koko heidän olemuksensa suli heidän rakkautensa ensimmäiseen hiljaiseen keväiseen onnellisuuteen.

Kun Hebla tuli kotiin iloisena ja onnellisena, näki neiti Gudelina, ettei hän ollut erehtynyt miettiessään syitä rakkaan lapsen kalpeuteen. Hän ei kumminkaan kysynyt mitään, eikä Heblakaan mitään virkkanut. Mutta hänen surumielisyytensä oli poissa. Hän otti pienen sisarensa Annan syliinsä, puheli ja leikitteli hänen kanssaan, niinkuin ennen, ja Gudelina, joka oli mennyt tarkastamaan piikojen askareita, kuuli heidän raittiin, hopeanheleän naurunsa keittiöön saakka.

Pienessä, matalassa huoneessaan porvari Davidsson’in vähäisessä talossa Ryssänmäellä istuivat päivän työn lopetettua Daniel Juslenius ja Andreas Aschelinus ja rakensivat tuulentupia siitä kiiltävästä aineesta, joka nuorisolla on niin runsaasti varastossa: elämän halusta, hyvästä tahdosta ja hyvistä toiveista. Daniel oli pitkällään yhteisellä vuoteella, jonka siniraitaiset uutimet olivat heitetyt sivulle sängynlaitojen yli, ja poltti pitkää piippua; Andreas istui arkkunsa päällä, nojaten selkänsä seinää vasten.

Daniel oli päättänyt tulla maisteriksi. Väitöskirjaksi, joka siihen vaadittiin, aikoi hän kirjoittaa Turun kaupungin historian, joka häntä oli miellyttänyt aina siitä asti, kun hänen vanha iso-isänsä oli hänelle kertonut katolisen ajan Turusta, Danielille oli hänen rakas Turkunsa kuin vanha kirja kuluneine lehtineen, jonka kirjoituksesta hän tahtoi saada selkoa, ja tästä oli hän uneksinut siitä saakka kun hän ensi kerran poikana eräänä sateisena syyspäivänä, istuen isänsä edessä hevosen selässä ja melkein kokonaan kätkettynä hänen kaapuunsa, ratsasti kaupunkiin Aningaisten tullista, alkaakseen katedraalikoulussa opintojaan.

Myöskin Andreas aikoi pyrkiä maisteriksi. Tulevaisuutensa oli hän ajatellut jossain pappilassa maalla, yksinkertaisen kansan keskuudessa, sen opettajana, neuvonantajana ja esikuvana. Siellä hän oli toivonut saavansa elää ja vaikuttaa niin pian kuin mahdollista; siellä oli hän aikonut sepittää laulujaan isänsä ja äitinsä kielellä, suomenkielellä, lauluja, jotka käsittelisivät kaikkea sitä ihanaa ja hyvää, jota elämä tarjoo ihmiselle, kun tällä on puhdas ja nöyrä sydän. Niin oli hän haaveksinut ja ajatellut aina siihen asti, kun hän tapasi Heblan aamupäivällä. Nyt tahtoi hänkin tulla maisteriksi ja sitten hakea apulaisviran akatemiassa, tullakseen aikaa voittani professoriksi.

Liian rusoittavat tulevaisuuden unelmat olivat kumminkin Andreas’elta hajoavat jo seuraavan päivän auringon noustessa. Kun hän, näet, varhain aamulla tahtoi mennä Heblaa tervehtimään, otti hänet vastaan neiti Gudelina, jonka ystävälliset silmät olivat punaiset itkusta. Andreas kalpeni ja hänen silmänsä pimenivät.

Piispa ilmoitti siinä omaisilleen, että hän vihamiestensä toimesta oli menettänyt piispanvirkansa. Se oli, kirjoitti hän, korkeiden herrain kosto siitä, että hän kenestäkään huolimatta oli harrastanut köyhän kansan ja valtakunnan parasta; että hän olisi harhaoppinen, siitä eivät he, vaikka olivat kovasti ponnistaneet, olleet voineet saada häntä vakuutetuksi. Valittamalla tahtoi hän sentähden, nojautuen hyvään omaantuntoonsa, kaataa sen solvauksen ja häpeän, jonka olivat koettaneet syöstä hänen päälleen, ja hän kehoitti omaisiansa olemaan joutumatta epätoivoon. Samalla määräsi hän, että he vielä samana syksynä tulisivat Tukholmaan. Siellä vietettäisiin sitten joulun aikaan Heblan kihlajaiset hänen serkkunsa, Svean hovioikeuden asessorin, Olaus Bjugge’n kanssa. Tämä, joka usein oli oleskellut heidän luonaan Heblan lapsena ollessa, oli jo siihen aikaan ruvennut rakastamaan häntä, kirjoitti isä, ja nyt, kun Hebla oli täyttänyt viisitoista vuotia, oli hän pyytänyt häntä morsiamekseen, johon pyyntöön isä myös Heblan puolesta oli suostunut. Keväällä tulisivat häät vietettäviksi. Piispa ilmoitti kirjeessään sydämmellisen ilonsa siitä, että hänellä näinä vastoinkäymisien päivinä oli edes onni nähdä Heblan tulevaisuuden turvattuna ja hänen yhdistettynä mieheen, joka kaikissa suhteissa ansaitsi kunnioittamista ja jota Hebla lapsuudessaan oli ihaillut. Tyttären kohta tapahtuva naiminen, kirjoitti piispa, muistutti häntä Heblan Herrassa nukkuneesta äidistä, jonka kaltainen Hebla täysin oli. Samoin kuin Hebla nyt, oli hänen äitinsäkin ollut aivan nuori, ei viittätoista ikävuottansa täyttänyt, kun hän meni naimisiin, ja jo silloin kun tämä vielä oli vilkas leikkisä lapsi, oli hän, piispa, ruvennut rakastamaan häntä. Viisitoista häiritsemättömän onnen vuotta oli hän sitten lahjoittanut hänelle, kunnes hän kuoli lapsenvuoteesen, saatuansa nuorimman poikansa, joka surun lapsi seurasi äitiään hautaan. Ja nyt, vastoinkäymisten ja murheitten, kärsimyksen ja vainon päivinä tuli vainaja elävässä esikuvassaan, tyttäressään, ojentamaan hänelle ilon ja rauhan palmua.

Tämä oli piispan kirjeen sisältö, joka ilmaisi hänen liiallisesta kiihoituksesta sangen lannistunutta mielialaansa.

Andreas istuutui tuolille, salaman iskun saaneena. Hän näki selvään, että hänen nyt oli sanottava jäähyväiset elämänsä onnelle. Hän tunsi Heblan liian hyvin, tietääkseen ettei tämä silmänräpäystäkään epäilisi tehdessään sitä, mitä häneltä hänen velvollisuutensa vaati. Kasvatettuna ankarassa Jumalan pelvossa ja tottuneena pitämään isänsä käskyjä Luojan tahtona, olisi Hebla aina nöyryydellä totellut niitä, vaikkakin hänen sydämmensä olisi surrut — sitä enemmin tekisi hän sen nyt, kun hänen isänsä oli surusta ja onnettomuudesta murtunut ja odotti häneltä ainoata ilon vilahdusta, jota elämä nykyjään voi tarjota hänelle.

Vanha Gudelina, jolle Hebla oli kertonut kaikki, taputti Andreasta ystävällisesti olkapäälle ja käänsi pois kasvonsa, salatakseen kyyneleensä. Mutta Andreas nojasi päänsä hänen käsivarttansa vastaan ja sanoi itkien:

— Minä rakastan häntä koko sielustani, tuntuu sentähden niin raskaalta erota ainaiseksi.

— Rakas herra Andreas, lohdutti Gudelina, kyynelten virratessa alas hänen poskiaan. Niin on maailman meno. Mutta Herra johtaa kyllä kaikki parahimpaan. Harvat ovat ne, joiden kaikki sydämmen toiveet elämä täyttää. Samaa raskasta kohtaloa, joka nyt kohtaa Heblaa, on hänen äitinsä tuntenut, vaikkei kukaan muu kuin minä nähnyt hänen kyyneleitään. Mutta Herra muutti hänen surunsa iloksi, ja hän oli onnellinen jalon miehen kanssa, kunnes Jumala kutsui hänet pois paristamme.

— Saanko tavata Heblaa? kysyi Andreas hetkisen jälkeen melkein kuulumattomasti.

— Ette, hän ei tahdo sitä, vastasi täti. Hän on luvattu toiselle morsiameksi, ja hänen täytyy sentähden koettaa unhottaa. Hän tahtoo lähteä näkemättä teitä, sillä jos hän tapaisi teidät, tulisi ero vaan sitä vaikeammaksi ja hänen kohtalonsa kantaminen nöyryydellä yhä raskaammaksi. Mutta hän lähettää minun kauttani teille sydämmellisimmän tervehdyksensä Herrassa, ja hän pyysi minun sanomaan, että hän aina on kätkevä kuvanne sydämmessään rakkaana ja uskollisena ystävänä.

— Sanokaa, etten koskaan ole unhottava häntä, nyyhkytti hän, ja suuteli jäähyvåisiksi kuihtunutta, taloustoimista ja enemmän kuin kuudenkymmenen vuoden työstä karkeaksi tullutta kättä, jonka kumminkin vanhan sydämmen runsasmääräinen hyvyys teki pehmeäksi ja lämpimäksi.

— Jumala olkoon teidän kanssanne, rakas herra Andreas! sanoi eukko ystävällisesti. Hän vahvistakoon teitä, kunnes tämä koetuksen hetki on ohitse.

Sitten saattoi hän hänet ylimmäiselle portaalle ja kiiruhti sen jälkeen
Heblan luo.

Hän tapasi tämän semmoisena kuin oli hänet jättänyt, kalpeana ja surumielisenä, mutta tyynenä. Kuolemanväsyneellä, värisevällä hymyllä kuunteli hän tätinsä kertomusta. Kun Gudelina oli lopettanut, sanoi hän:

— On kai parasta, että rupeamme valmistaumaan matkalle, niin että voimme lähteä tulevalla viikolla.

— Aivan kuin äitinsä, ajatteli hän. Jumala auttakoon, että tämä myös päättyisi yhtä onnellisesti.

Myöhemmin päivällä tuli Anna Svenonia tapaamaan Heblaa. Hän oli isältään saanut kuulla piispan viralta pois-panemisesta ja paikalla noussut sekä ottanut hattunsa ja kaapunsa.

— Heblan luo, vastasi Anna, huolimatta niistä säikähtyneistä viittauksista, joita äiti teki hänelle.

— Jos sinä astut piispan kynnyksen yli, niin on minun kiroukseni kohtaava sinua, sinä kelvoton lapsi! huusi isä.

Kun Anna tuli Heblan kammariin, juoksi tämä itkein hänen syliinsä. Anna koetti lohduttaa häntä, mutta Hebla pudisti vaan päätään.

— Sinä et tiedä kaikkia, kuiskasi hän, ja kertoi nyt uskolliselle ystävälleen eilispäivän riemuisan onnen ja aamun synkän epätoivon.

— Sinä et tiedä, kuinka katkeraa on rakastaa, valitti Hebla silmät ummessa.

— Enkö tiedä! sanoi hän. Sinä vieno, hento lapsi, jos se voi lieventää sinun suruasi, että minäkin kärsin samaa kipua kuin sinä, niin tiedä, että minä ensimmäisestä silmänräpäyksestä olen rakastanut Jacobus Chronanderia.

— Niin, mutta ei ole hän eikä kukaan muu kuin sinä saava tietää sitä. Kun ensi kerran tapasimme toisemme ja tanssimme juhannuskokolla, silloin olisin tahtonut sanoa hänelle sen. Hän oli niin kaunis ja muhkea, mutta samalla niin nöyrä ja täynnä kunnioitusta, ja hän kun rinkitanssissa suuteli kättäni ja katsoi minuun tummilla silmillään, meni se kuin tulenliekki sieluuni. Hän huomasi sen kyllä, ja joka kerta kun sitten tapasimme toisemme, kohteli hän minua kuin tyttöstä, jonka hän luuli häneen rakastuneeksi. Mutta sitten näyttäysin minä kylmäkiskoiselta. Sitten esiintyi hän väitöksessä isääni vastaan ja loukkasi häntä syvästi. Se oli ylpeästi ja rohkeasti tehty. Olisin tahtonut olla siellä näkemässä ja ihmettelemässä häntä. Mutta voithan ymmärtää, että tämä hänen käytöksensä isääni kohtaan myös loukkaa minua.

— Niin karkoittaisin hänet pois, vastasi Anna, ja hänen tummanruskeat silmänsä säkenöivät. Ja kumminkin, lisäsi hän hiljaan, voisin minä mennä kuolemaan hänen tähtensä. Tiedätkö, jatkoi hän, minulla on mustalaisverta suonissani. Sentähden tuntuu niin kummalliselta sisässäni. Joskus tuntuu kuin tahtoisi rintani pakahtua, ja silloin itken hallitsematta, nauraakseni kohta sen jälkeen niin raivoisasti, että oikein pelkään itseäni. Uhoitteleminen on minusta hauskempi kaikkea muuta. Silloin nautin minä oikein, kun saan niskoitella mielin määrin. Ei mikään maailmassa voisi semmoisina hetkinä lannistaa minua.

Ovi aukeni ja kuusivuotias Anna tuli juosten sisään. Hän oli Anna Svenonian erityinen suosikki ja hyvä ystävä, ja joka kerta kuin Anna oli Heblan luona, tuli hän istumaan Annan syliin. Sinne kiiruhti hän nytkin, kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja nojasi päänsä hänen uhkamielisestä viehätyksestä hehkuvia poskiansa vastaan. Anna loi vaaleaveriseen lapseen silmäilyn täynnä sydämmellisintä rakkautta, taivutti päänsä hänen puoleensa, niin että hänen tummat kiharansa ympäröivä! kultahivuksisen lapsen kasvoja kuin yöllinen pilvi tähteä, ja suuteli häntä lapsellisen riemuisella ilolla.

— Sinä pienokainen, sinunkin edestäsi voisin antaa henkeni, sanoi hän ja painoi pienokaisen hellästi rintaansa vastaan.

VI.

Turun linnanpäällikkö vietti häitään. Ylhäisiä vieraita oli saapunut läheltä ja kaukaa, aatelin suurilta maatiloilta Turun tienoilta, Uudeltamaalta ja Hämeestä, Tukholmasta ja Itämeren maakunnista. Kaupungin väestö oli koko päivän ollut liikkeessä, nähdäkseen loistavaa hääsaattoa, joka hevoisilla kulki linnasta tuomiokirkkoon ja sieltä takaisin, sekä muuten iloitakseen juhlallisuuksista ja siitä ylellisestä loistosta, jolla sekä isäntä että hänen vieraansa esiintyivät. Sillalle oli linnanpäällikkö ajattanut muutamia tykkiä, joista iltapäivällä ammuttiin, ja iltahämäränä sytytettiin suuria raivioita linnan kentälle, jonne palveliat ja alhaisempi kansa kokoontui suurten tynnyrien ympäri, joista runsaasti tarjottiin olutta ja viiniä.

Ylioppilas Ericus Binningius, joka sukuperältään oli ruotsalainen, vieläpä kotoisin Itägötanmaasta, josta linnanpäällikkökin, oli sepittänyt runomitalla onnentoivotuksen, painattanut sen ja vienyt sen linnaan. Palkinnoksi runostaan oli hän saanut puolitoista riksiä ja iloissaan tästä anteliaisuudesta oli hän kutsunut muutamia toveria vallihaudan ulkopuolella olevaan linnanpuistoon, jossa löytyi ravintola, missä kävi paljon ihmisiä, sekä keilarata.

Oli jo myöhään illalla, sen aikuisen käsityksen mukaan, kello oli nimittäin kahdeksan, kun Ericus ja hänen toverinsa mitä iloisimpina kulkivat kotiinpäin. Linnasta olivat vieraat jo alkaneet erota, ja ylioppilaitten edellä kävi nyt pari semmoista pitkin tyhjää Linnankatua tahi oikeammin tietä, sillä kadun nimeä se tuskin ansaitsi. Nämä olivat hovioikeudenviskaali Wassenius ja Jakob Wolle. Molempien edellä kävi palvelia, lyhty kädessä, ja Wollella oli sitäpaitse palvelia, joka kävi heidän jälessään. Katujen kurja, syyssateiden tähden melkein hengenvaarallinen tila sekä pimeys tekivät liikkeen kadulla pimeän tultua melkein mahdottomaksi ilman soihduitta. Wollen palvelialla oli sitäpaitse miekat, koska ulkona kaupungissa liikkuminen yön aikana oli vaarallinen ja päällekarkauksia sekä murhia kyllä usein tapahtui. Wollella oli kyllin varoja pitääkseen kaksi aseellista palveliaa, jotka olivat saksalaisia niinkuin hän itsekin alkujaan, sillä hän oli kaupungin rikkain porvari. Hän omasi useita suuria taloja kaupungin etevimmässä korttelissa, ja hän vei Hollantiin ja Englantiin suuret määrät halkoja, tervaa, ohraa ja ruista, jota varten hän yksin vuotuisesti rahtasi kymmenkunnan laivaa, paitse niitä laivoja, jotka veivät hänen tavaroitaan Tukholmaan, Kyöpenhaminaan ja Lybekkiin.

Kun riemastuneet häävieraat tulivat sillalle ja tahtoivat mennä sen yli, seisoi siellä kaksi miestä tykkien vieressä.

Lyhtyjen valo kohtasi molempia miehiä. He näyttivät myös olevan linnanpäällikön häävieraita, kaksi nuorta aatelismiestä, joilla oli sulkatöyhdöt hatuissa, lyhyt, musta samettikaapu, punaiset samettiset pöhöhousut ja valkoiset silkkiset hosat eli pitkät sukat, kauluskäsineet sekä miekka vyöllä. He väistyivät, ja Wassenius sekä Wolle tervehtivät ohimennen kohteliaasti: "hyvää iltaa!"

Kun viimemainitut olivat kulkeneet ohitse, sattui se palvelia, joka kävi jälessä, astumaan toisen aatelismiehen jalalle.

— Teufel! mutisi palvelia, joka oli vähällä kaatua, ja puukkasi miestä, niin että tämä kellahti sillalle.

Silmänräpäyksessä tempasi saksalainen, joka oli tuittupäinen paljosta oluesta ja viinistä, jota hän oli nauttinut, miekkansa ja hyökkäsi nuorten miesten kimppuun. Nämä vetivät nopeasti miekkansa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kajahtelivat sillan ja joen viereen rakennetut kartanot miekkojen kalskeesta. Wolle kiiruhti toisen palvelian kanssa apuun ja ryntäsi kangella, jonka hän löysi maasta, aatelismiehiä vastaan. Palivelia asetti lyhdyn sillalle, hyökkäsi taistelevien sekaan ja ryntäsi miekkansa toisen aatelismiehen selkään, samalla kun toinen palvelia haavoitti hänet reiteen, niin että hän hengettömänä vaipui sillalle.

Samalla olivat ylioppilaat miekankalskeen, huutojen ja häilyvän lyhtyvalkean houkuttelemina tulleet paikalle. Kaatuneen miekka vieri Binningius’en jalkojen eteen, hän otti sen ja töyttäsi sen palvelian rintaan, juuri kun tämä oli pistämäisillään toista aatelismiestä vyötäisiin. Palvelian kaatuminen keskeytti taistelun. Vahti tuli kiireesti ja ympäröi taisteliat. Ericus Binningius vangittiin, verinen miekka kädessä, tapettu aatelismies ja kovasti haavoitettu palvelia kannettiin lähimmän parranajajan luo.

Seuraavana aamuna kuoli Wollen palvelia haavoistaan. Papille, joka oli käynyt häntä ripittämässä, samoin kuin parranajajallekin, oli hän sanonut että ylioppilas oli pistänyt häntä rintaan, kun hän tahtoi puollustaa herraansa, ja kun Ericus oli kohdastaan vangittu, kädessä verinen ase, jonka parranajaja sanoi olevan haavan mukaisen, niin ei ollut epäilemistäkään siitä, ettei hän ollut surmaaja. Häntä säilytettiin edelleen prubbassa, ja seuraavana päivänä oli tutkistelmus alkava. Jakob Wolle tuli maaherran ja pormestarin kanssa akatemian rehtorin luo, valitti ylioppilasten hurjaa käytöstä ja vaati että syyllinen ylioppilas säilytettäisiin Turun linnassa, koska hänen rikoksensa oli aivan selvä. Rehtorina sinä vuonna oli Enevaldus Svenonius. Tämä kieltäytyi akatemian etuoikeuksien nojalta suostumasta siihen, ennenkuin konsistoriumi oli langettanut tuomionsa syyllisestä mutta lupasi juhlallisesti antaa tarkoin vartioida häntä. Sitten pani hän tanakan miehen vartiaksi prubban molemmille puolin.

Kaikille oli selvä että Binningius’en asia oli mitä vakavinta laatua. Chronander, joka aina siitä asti kun Binningius oli niin rohkeasti esiintynyt konsistorion edessä, oli mitä lämpimimmällä ystävyydellä häneen sidottu, kokosi pikaan muutamia uskollisia toveria,’ joihin hän täysin voi luottaa, niiden joukossa Petrus Torpensis’en, Andreas Aschelinus’en ja Daniel Juslenius’en ja neuvotteli heidän kanssaan Binningius'en vapauttamisesta sekä tilaisuuden valmistamisesta hänelle pakenemaan maasta. Aika oli kumminkin täperällä; vielä samana yönä piit paon tapahtua, jos mieli sen onnistua, sillä hyvin luultava oli, että hän jo seuraavana päivänä vietäisiin linnaan.

Ericus oli köyhä poika Ruotsista, joka iloisen mielensä, avonaisen luonteensa ja uskollisen ystävyytensä tähden oli erittäin lähemmille seurakumppanilleen rakas. Häntä oli siis kaikin neuvoin autettava, siitä olivat kaikki yksimieliset. Ensiksikin oli hän vapautettava ja piiloitettava kaikilta tiedustelemisilta ja sitten autettava Ruotsiin.

Kohta olivat he sopineet menetystavasta. Kun Chronander muitten kanssa oli istunut prubbassa tappelustansa kaupungin vahtimestarin kanssa, oli hän huomannut katon olevan rikki. Laudat olivat näet mädänneet ja turpeet pudonneet alas, niin että päivä paistoi läpi. Katto oli kumminkin jokseenkin korkealla, niin että vanki ei avutta ylettynyt sinne. Siis oli tarpeen kiinnittää vahtien huomio johonkin muuhun, kiivetä katolle ja antaa vangitulle toverille jotakin, jolla hänet sitten voi vetää ylös. Hyvä tilaisuus tämän tuuman toimeenpanemiseen ilmaantui illan kuluessa. Linnanpäällikön ja hänen puolisonsa kunniaksi aikoivat ylioppilaat akatemiassa toimeenpanna näytelmän, nimeltä "Naimisesta ja kosimisesta", jonka sepittäjä oli Chronander. Sen näyttäminen kesti myöhään iltaan, ja ylioppilaat tulivat sen takia liikkumaan akatemian rakennuksessa ja sen läheistössä. Tämä oli erittäin onnellinen sattumus, sillä muutoin eivät vartiot olisi voineet olla aavistamatta, mitä oli tekeillä, kun olisivat nähneet Chronanderin toverineen kuljeskelevan prubban läheisyydessä.

Ilta oli pimeä ja tuulinen, prubban luokse asetetut vahtimiehet kävelivät edes takaisin pysyäksensä lämpiminä. Akatemian akkunoista loisti valo hiestyneiden ruutujen läpi, joelta kuului kerta toisensa perästä vilkkaita kätten taputuksia. Talonpojiksi, porvareiksi tahi ritareiksi, vieläpä naisiksikin puettuja ylioppilaita näkyi aika ajoin portailla, jossa he puhelivat, polttivat piippujaan tahi hyväilivät jotakin laulun kappaletta ja sitten katosivat taas. Syystuuli, joka ulvoi kirkon ympäri, lennätti tuimia lehtiä, jotka kummituksen näköisinä kiehtoivat hautojen ympäri.

— Kuules kerttu, sanoi se mahtimiehistä, joka seisoi hautausmaan puolella prubbaa, onpa tosiaankin kovaa työtä seista täällä tuulessa. Minulla on nälkä, ja sentähden menen nyt kotia saadakseni lämmintä ruokaa. Onpa siinä kylliksi, kun sitten seisoo täällä koko yön.

— Mene sinä vaan, Yrjö, mutta älä viivy liian kauan, niin että minä sitten vuorostani saan mennä.

Yrjö meni. Hänen tiensä kulki piispan kartanon sivu, ja hän kiiruhti kulkuaan joutuakseen pian sen ohitse. Kun piispa oli pantu viralta pois ja julistus tästä oli kuuluutettu kaikissa maan kirkoissa, oli huhu hänen liitostaan paholaisen kanssa vielä kasvanut, ja alhaisemman kansan taikauskoinen pelko oli niin suuri, että moni ei uskaltanut käydä piispan kartanon ohitse pimeän tultua. Koska piispan perheestä oli kotona ainoastaan vanha Gudelina ja neiti Hebla sekä kuusivuotias Anna, ja näidenkin huone oli pihan puolella, niin seisoi suuri rakennus illoin pimeänä ja kamalana, eikä ainoastakaan ikkunasta näkynyt valkeaa, sitä vastoin kuin kaikki muut rakennukset kadun varrella olivat valaistut. Tämä auttoi myöskin kiihoittamaan kansan mielikuvitusta. Kun Yrjö nyt käveli siitä ohitse pitkin pimeää ja ahdasta katua, sattui koira ulvomaan pihalla. Tämä surkeasti valittava ääni tunki läpi luiden ja lihain. Yrjö alkoi juosta päästäkseen niin pian kuin mahdollista kauaksi kamalasta naapuruudesta eikä pitänyt itseään oikein turvattuna, ennenkuin istui kotona vaimonsa luona oluthaarikansa ja puurovatinsa ääressä. Mutta niin peljäästynyt oli hän vieläkin, ja niin elävästi ymmärsi hän kertoa kauhunsa että lapset peloissaan hänen kertomuksestaan hiipivät äitinsä suojaan.

Samaan aikaan kuin Yrjö lähti vahtipaikastaan, tuli jälleen muutamia ylioppilaita akatemian rappusille, puhuivat ja nauroivat sekä näyttivät olevan mitä iloisimmalla mielellä. Ne olivat Chronander, Aschelinus ja Juslenius auttajineen. Tiheä, kylmä rankkasade oli alkanut.

— Juoskaamme kilpaa, huusi Juslenius korkealla äänellä, ja heti juoksi pari kolme ylioppilasta pitkin hautausmaata prubban ohitse ja jälleen takaisin kovasti nauraen ja meluten.

— Oivallista! vastasi tämä samalla tapaa. Onni on meille suotuisa. Toiselle voitte kyllä hankkia tekemistä, siksiaikaa kuin minä kiipeän katolle ja autan Ericus’en ulos.

Kun sitten vielä olivat sopineet tehtävästänsä, otti JusIenius yhden toverin käsivarresta, ja he olivat lähtevinänsä pois hoiperrellen, niinkuin olisivat olleet juopuneet. Muut jäivät rappusille nauramaan ja puheskelemaan.

Kun Juslenius toverineen meni prubban oven ohitse, jonka vieressä Perttu märkänä ja viluisena seisoi vahtina, sanoi edellinen niinkuin ohimennen:

— Ah, täällä on kylmä kyllä. Olisi hyvä jos teillä olisi antaa minulle piipullinen tupakkaa, vastasi Perttu.

— On kumminkin sääli miestä, jonka täytyy seistä täällä yksinään sateessa, varsinkin kun hänellä ei ole edes piipullista tupakkaa; odota, niin annan hänelle omasta tupakastani.

— Kas niin, tule nyt vaan, kehoitti Juslenius äreästi, seisotaanhan täällä ihan sateessa.

— Niin, mutta hänen täytyy saada tupakkaa, kun kerran olen luvannut, löperteli toinen. Kunhan maan saan käsille tupakkikukkaron ja tulukset.

— Menkäämme tuonne holvin alle, ehdotteli Perttu, ja niin menivät he kaikki kolme, ylioppilaat hoiperrellen vielä enemmän kuin ennen, lähellä olevaan halkoliiteriin.

Niin pian kuin nämä olivat ehtineet liiterin sisälle, kiiruhti Chronander ja toiset prubban takapuolelle. Yksi tovereista kyykistyi, Chronander nousi hänen olkapäilleen ja ylettyi siten katolle, jonne hän keikahti ripeästi. Varovasti ryömi hän sitten pitkin märkiä, liukkaita turpeita, joilla katto oli peitetty, aina rikkinäiseen paikkaan saakka, jossa laudat olivat näkyvissä, vaikka raot olivat tilapäisesti peitetyt irtonaisilla laudan palaisilla. Hän nosti yhden semmoisen paikaltaan ja huusi siten syntyneestä aukosta:

— Ericus! Me tulemme auttamaan sinua täältä ulos. Ole varova ja liiku hiljaa.

Ericus ymmärsi kohta asian, ja kun hän oli vastannut että hän oli valmis, alkoi Chronander varovasti siirtää kattolautoja syrjään, kunnes sai aukon niin suureksi kuin arveli olevan tarpeellista, jotta vanki voisi tunkea läpi. Kun tämä oli tehty, asetti Ericus tuolin pöydälle, kiipesi tuolille ja ylettyi siten käsivarsineen ja päineen aukkoon Chronanderin sivulla ja ponnistaen kaikki voimansa onnistui hänen kiivetä katolle. Mutta silloin sattui hän survaamaan tuolia, niin että se kovasti kalisten kaatui ensin pöydälle ja sitten lattialle. Nyt ei ollut aikaa viivytellä. Yhdellä harppauksella olivat he maassa, ja nyt juoksivat he minkä jaksoivat kirkkotarhan läpi ja ulos kirkon sisäänkäytävän vieressä olevasta koulukartanon portista. Tässä erosivat he. ’Andreas ja Ericus kiiruhtivat Ryssänmäelle päin; Andreaksen tuli näet aluksi kätkeä hänet luonansa. Toiset juoksivat kirkon ympäri ja akatemian kartanoon jälleen. Kaikki tämä oli vaan kestänyt muutamia minuuttia, sitten oli kirkkotarha jälleen tyhjä, ja sateen loiske oli ainoa, mitä levottomasti kuunteleva Juslenius kuuli. He ovat siis pelastuneet, ajatteli hän ja hengitti jälleen huokeammin.

Hänellä ja hänen toverillaan oli todellakin ollut syytä toivottomuuteen. Perttu oli näet kuullut kaatuvan tuolin kolinan ja mennyt katsomaan, mitä vanki toimitti, Prubba tyhjä ja vanki poissa, oli kaikki, mitä omaksi kauhukseen ja ylioppilaille suureksi iloksi Pertulla oli kertoa, kun hän suinpäin tuli prubbasta juostakseen täyttä vauhtia pitkin Kirkkotarhaa, toivossa että mahdollisesti vielä saisi karkurin kiinni. Mutta vanki oli kun olikin poissa.

— Niin, niin, Perttu parka, nyt ei teidän ole vallan hyvä astuu dominus rehtorin eteen, oli se sangen huono lohdutus, jonka Juslenius antoi hänelle, kun hän hengästyneenä tuli takaisin. On hyvin luultavaa että itse vuorostanne saatte kämpiä putkaan. Tiedätte kyllä että dominus rehtori ei ole pilan mies.

— Jumala armahtakoon, valitti Perttu, ajatellessaan että hänen täytyisi ruveta vangiksi. Se huone, jota käytettiin akatemian palveliain vankilaksi oli prubban alla oleva pimeä ja kostea kellari, jonne ei aurinko eikä kuu paistanut, ja joka sentähden oli vielä kamalampi että se oli kaivettu itse kirkkomaahan, niin että vangit olivat seinänaapurina kuolleitten kanssa. Maan päälläkin oli näiden naapuruus kamala kyllä, varsinkin pimeinä ja myrskyisinä syysöinä, mitä sitten maan alla!

— Se on kaikki tyyni Yrjön syy, jatkoi hän valittamistaan. Jos hän ei olisi mennyt pois, niin ei tämä olisi tapahtunut.

— Ja jos te ette olisi olleet niin tupakalle kärkäs, niin ei tämä myöskään olisi tapahtunut. Syyttäkää vaan itseänne, älkääkä muita, te se olette, joka kumminkin saatte asiasta vastata, sanoi Juslenius ja meni käsikoukussa toverinsa kanssa tiehensä.

Ericus ja Andreas juoksivat kirkkokorttelin kapeiden solukoiden läpi, joutuakseen niin pian kuin mahdollista Andreaksen asuntoon. Lähimmässä kulmassa töyttäysivät he erästä miestä vastaan. Tämä kohotti lyhtynsä, jonka oli pitänyt kaapunsa alla, suojatakseen sitä sateelta. Lyhdyn valo lankesi kohastaan Ericus’en kasvoille, ja tämäkin voi nähdä, kuka mies oli. Se oli pitkä Hindrich, ylioppilasten leppymätön vihollinen, joka varsinkin vihasi Binningius'ta viime keväisen tappelun johdosta. Kohtaus kesti vaan sekunnin; Ericus lähti taas käpälämäkeen, ja Pitkä Hindrich, lyhty korkealla, liehuvin kaapuin perässä. Näin juoksivat he Ryssänmäen kaduille saakka. Vahtimestari, joka tapansa mukaan nytkin oli juovuksissa, kaatui silloin nenälleen erääsen kivettömän kadun vesilätäkköön, ja Ericus pelastui vielä kerran.

Ryssänmäen vähäpätöiset talot olivat rakennetut järjestyksettä yhteen kinkoon kallioiden väliin. Kun pakolaiset kerran olivat päässeet tänne rakennusten, lauta-aitojen, porttien ja niiden välissä kiertelevien teiden sokkeloon, olivat he hetkeksi kaikilta takaa-ajajoilta turvassa. He hiljensivät sentähden kulkuaan. Kun he sitten varovasti olivat hiipineet porvari Davidsson’in kartanoon, vei Andreas pakolaisen matalaan halkoliiteriin ja piiloitti hänet sinne muutamain tyhjäin tynnyrien taakse. Sen jälkeen meni hän hakemaan Davidsson’ia.

Ennenkuin hän astui sisään, tahtoi hän olla varma siitä ettei ketään vierasta löytynyt tuvassa. Niinkuin monessa muussakin köyhempien kaupungin osien kartanoissa, oli Davidsson’inkin talossa vaan muutamia lasi-ikkunoita; sen sijaan käytettiin halvempaa ainetta, nimittäin kalvoa ikkunan aukossa. Andreas tiesi että talon pihalle päin olevassa ikkunakalvossa oli halkeema yhdessä nurkassa, ja tästä tarkasti hän nyt tupaa. Takassa paloi leimuava valkea, ja pitkän, seinärakoon pistetyn palavan päreen valossa istui Davidsson voidellen saappaitaan. Andreas astui nyt sisään ja kysyi suoraan tahtoiko Davidsson sallia Ericus’en kätkeytyä hänen taloonsa muutamiksi päiviksi, luonnollisesti kunniallista palkintoa vastaan.

Davidsson raapi korvallistaan. Andreas oli asunut hänen luonaan monta vuotta ja aina ollut hiljainen ja siivo. Hän olisi sentähden mielellään tahtonut myöntää, varsinkin kun hänen oli sääli ylioppilasta, joka niin viattomasti oli joutunut onnettomuuteen. Samalla palkinto houkutteli myöskin. Mutta toiselta puolen — murhasta vangitun henkilön auttamisesta pakenemaan — siitä voisi olla suuri edesvastaus, jos asia tulisi ilmi. Hän arveli ja arveli, vihdoin otti hän palavan päreen ja meni pihan yli saunaan neuvottelemaan vaimonsa kanssa.

Davidsson’in eukko istui löylyssä olilla peitetyllä lauteilla, punaisena kun keitetty krapu, ja piesten itseään vastalla.

Kun hän kuuli, että hänen herransa olivat auttaneet vangitun toverin karkaamaan, tuli hän ilosta oikein liikutetuksi.

— Enkö ole aina sanonut, sanot hän kiiveten alas lauteilta ja pukien mitä kiiruummin päällensä, että meidän herrat ovat aimollisimmat koko Turussa. Minä en tunne sitä ylioppilasta, joka tappoi Wollen palvelian, mutta minä tiedän että hän ei voi olla syyllinen. Ylpeän Wollen saksalaiset rengit ovat aina käyneet niin nenä pystyssä, että minua vaan ihmetyttää ettei kukaan jo ennen ole heitä pistänyt. He kyllä ovat valmiit hyökkäämään kenen kimppuun tahansa, ja se on kaikki hyvin ansaittua, mitä he itse saavat. Ja jospa ei niin olisikaan, niin onpa kumminkin vahinko, jos nuoren miehen koko elämä menisi hukkaan yhden ainoan ajattelemattoman teon kautta. Josko me kätkisimme hänen? kysyt sinä. Luonnollisesti teemme sen. Tahdon laittaa hänelle vuoteen ylisille herrojen Andreas’en ja Daniel’in kamarin päälle. Sieltä ei kukaan osaa hakea häntä.

Nyt oli eukko saanut tarpeellisemmat vaatteet päällensä ja kiiruhti tupaan, kädessään päresoihtu, jonka hän otti mieheltään. Pian oli Ericus saanut turvallisen asunnon ylisillä, jonne Davidsson’in eukko kantoi patjan omasta sängystään vuoteeksi, ja Andreas meni takaisin akatemiaan kertomaan tovereille, että kaikki oli käynyt onnellisesti.

Akatemian luona tapasi hän kaupungin vahtimestarin, joka lyhty kädessä hoiperteli pitkin katua.

— Prubbassa, niin! mutisi vahtimestari. Annan hirttää itseni jollei tuo tiedä, missä hän oleskelee. Mutta siitä otan kyllä selon huomenna.

Seuraavana aamuna tuli Petrus Torpensis jo aikaisin aamulla Jakob
Wollen luo pyytämään rahaa lainaksi.

— Mutta minun täytyy välttämättömästi saada kaksisataa taaleria vielä tänään, sanoi Petrus.

— Se on aivan mahdotonta. Minä olen lainannut niin paljon ulos. Ja sitten ei saa omiaan takaisin. Täällä löytyy ylioppilaita, jotka ovat olleet minulle velkaa useampia vuosia. Minkä kiitoksen saan minä siitä? He tappavat minun palveliani ja auttavat sitten syyllisen pakoon, paljasta harmia on vaan ylioppilaista, jollei yhdellä niin toisella tavalla. Täällä Turussa oli paljoa rauhallisempaa, ennenkuin yliopistoa laitettiin. Sekin yksi kreivin keksinnöitä. Niinkuin ylioppilaat eivät olisi voineet mennä Ruotsiin ja Saksaan niin- kuin ennenkin!

— En vähintäkään. Mutta Pitkä Hindrich oli juuri täällä ja sanoi että hän eilen oli nähnyt hänen juoksevan Ryssänmäelle päin sekä lupasi kyllä hakea pakolaisen piilopaikan. Minä lupasin silloin sata taaleria, jos hän saa hänet kiinni. Minä tahdon että hän kärsii rangaistuksensa, niin että jokainen saa tietää, mitä se tahtoo sanoa tulla Jakob Wollen tielle.

— No, miten käy niiden kahden sadan taalerin, jotka tarvitsen? kysyi
Petrus levottomana.

Petrus otti esille vahvat, kauniisti tehdyt kultavitjat, jotka hän ojensi Wolle’lle.

— No, kirjoittakaa sitten velkakirja sadalle viidellekymmenelle taalerille, enempää en minä anna, en äyriäkään, sanoi hän sitten. — Tässä on kynä ja paperia.

— Minulla on kaksikin. Toinen minun kaljaasistani on vievä piispan perheen Tukholmaan, ja toinen on tervalastilla menevä Kööpenhaminaan. Ne odottavat vaan tuulta.

— Minulla on täällä tunnoton veljenpoika, joka on teini, hänen isänsä asuu Kööpenhaminassa ja tahtoo saada pojan luokseen. Voisiko hän päästä teidän laivassa?

Hinnasta sovittiin, ja Petrus sai kirjeen, jonka veljenpojan piti viedä laivurille.

Petrus sanoi sitten jäähyväiset ja meni. Hän oli tyytyväinen, kun oli onnistunut saamaan ei ainoastaan vähän rahaa Binningius’elle vaan myös paikan hänelle laivassa, ja Wolle oli tyytyväinen, hän kun oli saanut hyvän koron ja runsaan maksun kuljetuksesta.

Päivällis-aikaan kohtasi Chronander professori Simon Kerlerus’en, joka oli ylioppilaille hyvin mieleinen opettaja. Kerlerus seisahtui ja kysyi, oliko ’Binningius’en piilopaikka jo löydetty.

— Hänelle olisi kyllä parasta pian päästä pakoon, jatkoi Kerlerus. Rehtori Svenonius on aivan vimmastunut ja antaa etsiä häntä joka paikasta. Mutta semmoiseen matkaan tarvitaan rahaa, ja sitä ei Binningius’ella ole. Ja vaikka hänellä olisikin vähän, ja vaikkapa hänen ystävänsä olisivatkin koonneet jonkun määrän, niin se ei kumminkaan pitkälle riitä.

— Se on tosi, vaimollani oli vähän asiaa teille dominus Jacobus, ja hän pyysi minun sanomaan sen teille, jos sattuisin teitä näkemään.

Hän nyökäytti päätänsä omituisella kehoittavalla tavalla, jonka tarkoitusta Chronander ei ymmärtänyt. Kumminkin meni hän Kerlerus'en taloon, professorin vaimo seisoi ovella ikäänkuin odottamassa häntä.

— Kiitos että tulitte, sanoi hän. Minä olen juuri ulosmenossa. Mutta olkaa hyvä ja astukaa sisään ja ottakaa penkiltä siellä oleva mytty. Varmaankin se on jonkun teidän toverin, joka voi sitä tarvita.

Kun hän oli tämän sanonut, nyykähytti hän päätään samalla omituisella tavalla kuin äsken professorikin, ja sitten vaappui lihava rouva nopeasti portista ulos.

Vähän ihmeissään tästä kummallisesta käytöksestä, meni Chronander sisään. Penkillä löysi hän mytyn, ja kun se oli avonainen ja päällekirjoituksetta, avasi hän sen tultuansa kadulle. Se sisälsi rahoja, kaksisataa taaleria. Salaman nopeudella heräsi hänen päässään ajatus, että rahat olivat aijotut Binningius’en paon helpoittamiseksi, ja iloisena kiiruhti hän kertomaan toverilleen oivallisen uutisen.

Pitkä Hindrich kulekseli sillä aikaa koko päivän Ryssänmäellä niin salaisesti kuin mahdollista. Muuta epäiltävää ei hän kumminkaan huomannut kuin että sekä Andreas että Daniel alinomaa menivät ja tulivat. Tyhjyys ja polttava jano kalvoivat hänen sisälmyksiään. Hänestä tuntui raskaalta pitkän vahtikulun aikana taistella krouvin houkutuksia vastaan. Mutta voitonhimo ja halu kerrankin saada perinpohjaisesti kostaa ylioppilaille kaikki tappiot, selkäsaunat ja häpeän, olivat muita kaikkia tunteita mahtavammat.

Kello oli jo viisi iltapäivällä, kun Andreas ja Daniel sekä Binningius hyppäsivät Andreas’en kamarinakkunasta mäelle ja sitten täyttä vauhtia juoksivat piispanpellolle päin. Heillä ei ollut aikaa katsoa taakseen ja sentähden eivät he huomanneet erästä pitkää huopahattuun ja harmaasen kaapuun puettua miestä, joka samassa pisti päänsä esiin erään rakennuksen nurkan takaa ja nähtyään meidän kolme ylioppilasta alkoi juosta heidän jälissään.

VII.

Tuntia myöhemmin istuivat Petrus Torpensis, Chronander, Andreas Aschelinus, Daniel Juslenius ja muutamia muita ylioppilaita linnan puutarhassa tyhjentämästä lähtömaljan Binningius’en kanssa, jonka Andreas ja Daniel kiertoteitä olivat tuoneet tänne. Se oli toveruuden, lämpimien nuoruuden tunteiden ja koetuksen kestäneen innollisen ystävyyden juhla. Siinä puheltiin yhdessä eletyn ylioppilasajan vaiheista, muisteltiin monia oman voiton pyytämättömiä uskollisuuden hetkiä ja solmittiin veljesliitto, joka oli kestävä läpi elämän. Kaikki olivat vakaisia ja liikutettuja, mutta varsinkin Binningius, joka nyt temmaistiin pois ystävien joukosta mennäkseen aivan tietämätöntä tulevaisuutta vastaan.

Laiva, jolla Binningius’en tuli matkustaa, oli ankkurissa aivan lähellä joen suussa ja odotti vaan tuulta, lähteäkseen purjehtimaan. Laivalle meno ennenkuin viime hetkenä oli vaarallista, eikä myöskään käynyt laatuun olla kaukana, syystä että olisi voinut jäädä laivasta. Sentähden istuivat he täällä ja toivoivat että juuri tämä heidän suuri uhkarohkeutensa pelastaisi heidät.

Täällä laulettiin, juotiin ja pidettiin puheita. Davidsson’in eukolle omistettiin lämmin ja kaunopuheliaasti esitetty malja, tälle oivalliselle ja hyväsydämmiselle vaimolle, joka aina oli ollut äidin kaltainen kaikkia niitä ylioppilaita kohtaan, jotka olivat asuneet hänen luonaan ja joka nyt niin hyväntahtoisesti oli antanut turvaa pakenevalle ylioppilaalle, jota hän ei ennen edes ollut nähnyt. Petrus Torpensis lauloi tilapäisesti laaditun laulun siitä pitkästä nenästä jonka rector magnificus, dominus doctor Enevaldus Svenonius oli saava, kuullessaan että vanki oli päässyt pakoon. Mieltymyksen osoitteiden pauhatessa pyydettiin laulua uuhestaan, mutta sen sijaan sepitti Petrus uuden Pitkän Hindrich’in onnistumattomasta yöllisestä juoksusta pakenevan ylioppilaan perässä.

Juuri kuin ruumiikas, hyvin voinnista, veitikkamaisuudesta ja viinistä hohtava Petrus penkillä seisoen lauloi viimeistä värssyä, sattui hän katsahtamaan puutarhan sisäänkäytävään päin. Silloin näki hän neljä miestä, joiden joukossa, vaikka välimatka oli jokseenkin pitkä, hän huomasi Pitkän Hindrich’in hiipivän sisään ja kyykistyvän pensaiden taakse.

— Pitkä Hindrich on tuolla, Pari miestä juoskoon rantaan Ericus’en kanssa ja soutakoon hänet pikaan joen yli. Me toiset jäämme tänne, emmekä ole mistään tietävinämme, sanoi hän kiiruusti ja jatkoi sitten lauluaan, sillaikaa kuin Ericus, Chronander ja Juslenius juoksivat rantaan, ottivat ruuhen ja soutivat yli.

Se oli todellakin Hindrich, joka oli käynyt hakemassa apuväkeä ja nyt luuli saavansa vangin kynsiinsä. Hän huomasi pakeniat ja juoksi apumiehineen perässä rannalle, jossa he löysivät venheen ja viipymättä jatkoivat takaa-ajoaan niin rajusti, että vaahto kohisi venheen kokan edessä ja hangat ratisivat. Venheiden välimatka väheni nähtävästi. Mutta ylioppilaat olivat ennällä ja jo likellä toista rantaa. Vielä muutamia voimakkaita aironvetoja ja he olivat pelastetut. Silloin katkesi yksi airo ja venhe kääntyi ympäri. Vähintäkään arvelematta hyppäsi Chronander, joka oli hyvä uimari, veteen ja työnsi venheen rantaa kohden, jonne töin tuskin ennättivät pelastua, ennenkuin toinen venhe ropisten törmäsi rantahietikolle. Täällä "Viimeisen Kopperin"-nimisen merimieskapakan luona, ulkonee vuori jyrkkänä likelle rantaa jättäen juurelleen linnanselkää vasten ainoastaan kapean maakaistaleen, jolla punaiseksi maalattu kapakka seisoi. Pitkin tätä maakaistaletta juoksivat he nyt. Ylioppilaat olivat jo kiertäneet nurkkauksen ja kiipesivät paraikaa vuorta ylös, kun takaa-ajajat tulivat maalle ja seurasivat perässä. Myöskin Pitkä Hindrich ja hänen apumiehensä alkoivat kiivetä vuorta ylös. Mutta täällä pääsivät ylioppilaat, jotka olivat sukkelammat, jättämään, niin että kun Pitkä Hindrich sai päänsä jyrkkäyksen laidalle, näki hän ylioppilaiden täyttä vauhtia juoksevan alamäkeä toisella puolen.

Daniel Juslenius tiesi luolan eräässä vuoressa Jopoisten tilalla, josta taru kertoi että sieltä oli muinoin löydetty kirja, jota ei kukaan voinut lukea. Tänne päätti hän viedä Binningius’en. Luolan sisäänkäytävää, joka oli kolo vuoressa, peitti muutamat kallionlohkareet, jonka tähden sitä oli oudon sangen vaikea löytää. Tätä vuorta kohden juoksivat he nyt, ja sen verran olivat he edellä, että joutuivat kallionlohkareiden taa, ennenkuin takaa-ajajat olivat ennättäneet laaksoa ympäröivästä metsiköstä. He kiiruhtivat luolaan ja saivat vihdoin huoahtaa. Luola oli jokseenkin suuri, holvin kaltainen onkalo, ja muutamat sen pohjalla olevat irtonaiset kivet sopivat istuinsijoiksi.

Tuskin olivat he siellä levänneet muutamia minuuttia, kun kuulivat someron vuoren rinteellä ratisevan jonkun askeleista. Chronander katsoi aukosta, jota koivun pensas peitti.

— He juoksevat rinteen ympäri, sanoi hän hiljaa tovereilleen. Näen silloin tällöin heidän hattujaan pensaitten välistä. — Nyt huutaa Pitkä Hindrich jotakin toisille; hän sanoo, että me varmaankin olemme piiloutuneet tänne pensastoon ja käskee hakemaan tarkoin. — Nyt juoksevat he kaikki vuorta alas. Onnea matkalle ja kiitos hyvästä seurasta! — ’Nyt noituvat he — näkyy olleen vasikka, joka oli narrannut heidät. Hitto vieköön, eivät voi eroittaa liber studissus’ta (vapaata ylioppilasta) vasikasta. Täytyypä olla Pitkä Hindrich, menetelläkseen niin tyhmästi. Gaudite, juvenes! (iloitkaa, nuorukaiset!) nyt voimme vihdoin olla turvallisina. Mitä ei näy, ei kuulu. Danielin taipumus vanhoihin taruihin ja muinaismuistoihin on tänään ollut meille hyväksi avuksi. Jollei hän olisi nuuskinut tätä luolaa, olisimme olleet pahemmassa kuin pulassa. Nyt saapi sitävastoin Pitkä Hindrich ojennella koipiaan mielin määrin.

— Miten voin koskaan teitä kyllin kiittää siitä, mitä tähteni olette tehneet, sanoi Binningius liikutettuna. Itse en voi mitään tehdä hyväksenne, mutta köyhä äitini on joka päivä siunaava teitä.

— Saman olet sinä tehnyt minulle, sanoi Chronander ojentaen hänelle kätensä. Kun minä olin ahdingossa, eikä kukaan voinut tietää, nukkuiko Pitkä Hindrich jo viimeistä humalataan, silloin astuit sinä mammanporsas esiin sanoen itseäsi syypääksi, vaikka se olisi voinut maksaa pääsi, jos tuo veikari olisi kuollut.

— Mutta hiljaa, tuolla on hän taas. Minusta näyttää tuolla jotakin liikkuvan. Oikein, se on Hindrich. Tuota kirottua, hän tulee tänne päin. Nyt seisottuu hän ja viittaa toisille. Hän osoittaa heinikkoa. Varmaankin on hän nähnyt jälkemme. Nyt alkamat he tulla tännepäin.

— Meidän täytyy piiloutua. Täällä on kaksi halkeemaa vuoressa; ryömikäämme jalat edellä toiseen niistä ja koettakaamme vetää kiviä eteen, kehoitti Juslenius.

He kiiruhtivat kaikki kolme luolan perälle ja rupesivat ryömimään halkeamaan. Se oli ahdas ja kapea, mutta notkeita kuin olivat, luonnistui heidän tunkeutua niin syvälle, että Chronanderin, joka tuli viimeiseksi, onnistui jotenkuten peittää aukko muutamilla suuremmilla ja pienemmillä kivillä. Aika olikin jo täperällä, sillä samassa näkivät he luolan suun pimentyvän ja kohta sen jälkeen näkyi Pitkän Hindrich’in ilkeä naama varovasti kurkistavan sisään. Mutta kun hänen ruumiinsa sulki aukon, oli sisässä niin hämärä, ettei hän voinut mitään nähdä. Naama katosi jälleen.

Pakolaiset tohtivat tuskin hengittää. Chronander tarttui Binningius’en käteen ja puristi sitä uskollisesti. Tämä vastasi puristukseen ja kuiskasi vavisten:

Jälleen kuului ratinaa luolan suulla. Se pimentyi vielä kerran. Sääri ja kohta toinenkin tunki alas aukosta. Pakolaiset eivät uskaltaneet hengittää, heidän sydämmensä tykytti kovasti, kallioseinien kostea kylmyys jähmisti heidän verensä, ja hätähiki tunki heidän otsastaan ja ohimoistaan.

Silloin kuului rämisevä metallinääni ilmassa, ensin yhdesti, sitten taajaan kuin hätähuutoja. Se oli palokello tuomiokirkon tornissa. Mutta se ei ollut tavallinen läppäys, vaan hätäkello, raju ja valittava, joka tunki läpi luiden ja lihasten kuin kauhun huuto.

Pitkä Hindrich, joka jo jaloillaan oli ulottunut luolan pohjaan, pisti jälleen ylös päänsä ja huusi:

— Kunhan vaan ei minun taloni palaisi, huusi Hindrich ja kiipesi jälleen ylös.

Päästyään vuorelle, näki hän mustan savun kiehtovan paksuna patsaana tuomiokirkon lähimmästä läheisyydestä, ja arvelematta alkoi hän kumppaniensa seuraamana juosta lyhyintä tietä kaupunkia kohden. Se suuri tulipalo, joka kuusi vuotta ennen oli pannut suuren osan kaupunkia poroksi, oli vielä tuoreessa kauhistavassa muistissa, ja palokellon läppääminen sai sentähden jokaisen pelosta pöyristymään.

Kun kaikki oli hiljaa, eikä enää ollut epäilemistäkään että miehet todellakin olivat poissa, ryömivät pakolaiset esiin piilopaikastaan, viileästä, hämärästä luolasta. Mielihyvällä hengittivät he raitista syysilmaa, ja pelastus uhkaavasta vaarasta täytti heidän sydämmensä ilolla.

Kun olivat hetken levänneet katsellen valtavaa näkyä, paksua, tulensekaista savupilveä, sanoi Chronander:

— Nyt on aika hakea laivaa. Savu leviää kaupungin yli joelle päin.
Taitaa nousta tuuli.

He alkoivat käydä takaisin samaa tietä, mitä olivat tulleet. Rannalla "Viimeisen Kopperin" luona löysivät he venheet. Laivalla vinkui jo väkihaulia. Ankkuria hinattiin paraikaa, ja raakapuilta irroittivat merimiehet purjeita.

He astuivat venheesen, ottivat airon toisesta venheestä ja soutivat laivalle. Laivurin kysymykseen, mitä he hakivat vastasi Chronander, että heillä oli matkustaja, jonka piti seurata laivalla. Binningius antoi Jakob Wollen kirjeen; kaikki oli järjestyksessä ja sydämmellisesti halattuaan toveriaan ja heidän onnentoivotuksiensa seuraamana nousi Binningius laivaan. Puolen tunnin kuluttua nostettiin ankkuri kokonaan, vieno iltatuuli täytti purjeet ja kaljaasi alkoi hitaasti liikkua pitkin linnanselän tyyntä pintaa. Linnan luona kiihtyi tuuli, ja pian eivät Chronander ja Juslenius enää voineet nähdä poismenevää toveria, joka laskevan syys-auringon valossa seisten peräkannella viittasi heille ehkä ikuiset jäähyväiset.

Kaljaasin myötätuulessa ohjatessa kulkuansa pitkin Ruissalon tammipuitten kasvavia rantoja Airiston selille, palasivat Chronander ja Juslenius kaupunkiin. Kun he soutivat "Viimeisen Kopperin" ohi, näkivät he venheen tulevan rannasta. Siinä istui Pitkä Hindrich, joka nähtyänsä jo kaukaa, ettei hänen talonsa ollutkaan vaarassa, miehinensä paikalla oli palannut takaisin jatkamaan pakolaisten takaa-ajoa ja nyt turhaan etsittyään palasi kotiinsa.

Kun Pitkä Hindrich näki ylioppilaiden soutavan ja samalla huomasi että kaljaasi oli purjehtinut pois käsitti hän kohta mitä oli tapahtunut. Purren hammasta kiukusta, pudisti hän nyrkkiään ylioppilaille ja huusi:

— Jos tiedätte sen, niin hakekaa häntä sieltä, Pitkä Hindrich, vastasi
Chronander ivaten.

VIII.

Tulipalo, joka houkutteli Pitkän Hindrich’in keskeyttämään takaa-ajoansa, oli alkanut piispan kartanossa. Enin osa tavaroista oli jo viety kaljaasiin, jonka seuraavana aamuna piti lähteä purjehtimaan. Piispan perhe aikoi kumminkin olla yötä kotonaan.

Tuli oli päässyt irti alakerrassa ja täytti heti savullaan käytävät ja portaat, Kohta leimusivat liekit ikkunoista ja sytyttivät lähellä olevan puukartanon, josta tuli levisi seuraavaan taloon.

— Piispan talo palaa! oli huuto, joka kohta kaikui ympäri koko kaupungin. Väkeä kokoontui, miehet ja vaimot muodostivat jonoja aina torilla olevalle kaivolle ja jokeen saakka, antaen vesiämpärien kulkea kädestä käteen. Liekit ratisivat ja sähisivät, kipinöitä ja kekäleitä lensi ilmassa tuiskuten alas rakennusten katoille, joilla sitä varten asetetut, vesiämpäreillä varustetut vartiat niitä sammuttivat, tahi putosivat tuomiokirkon tiilikatolle, jossa ne kytivät ja savusivat. Sanomaton sekasorto vallitsi ahtailla kaduilla. Ihmiset juoksivat kuin muurahaispesässä korjaten omaisuuttaan läheisistä taloista Ryssänmäen kallioille. Yhdellä kohdalla oli katu kumminkin aivan tyhjä. Se oli piispan kartanon edustalla. Täällä ei kukaan heittänyt vettä liekkeihin, jotka vapaasti saivat tehdä hävitystyötään. Taika-uskoinen kansa piti tulipaloa, juuri kun piispan perhe tavaroineen oli talolta poislähdössä, perkeleen ja pahojen henkien työnä, ja kuin kummituksia peläten, katseli se ahnaiden liekkien menettelyä. Joka kerta kun tulipatsas tupruten syöksi ikkunasta, levittäen kipinäsateen ympärilleen, vetäytyi väki kauemmaksi, kuiskaten että liekeissä ja savussa oli näkynyt hirmuisia olentoja, jotka jälleen katosivat.

Neiti Gudelina seisoi kadulla väännellen käsiään, voimatonna säikähdyksestä ja kauhusta. Silloin tuli Hebla, joka oli ollut kaupungilla, juosten ja töin tuskin raivaten itselleen tietä väkijoukon läpi. Kun hän näki tätinsä yksinään, kysyi hän:

Gudelina alkoi valittaa kovasti ja pyysi että joku pelastaisi lapsiraukan. Mutta ei kukaan liikahtanut paikaltaan.

— Ei kannata koettua, sanoi vihdoin eräs vanha merimies, hän jää kyllä sinne, missä hän on; se joka häntä pitää, ei anna häntä niin helposti.

Ymmärtämättä tämän tarkoitusta, käsitti Hebla vaan vastauksen sydämmettömyyden. Hän ei enempää arvellut, vaan juoksi palavaan rakennukseen, jonka ovea tuli ei vielä ollut saavuttanut.

Kohta sen jälkeen kun hän oli kadonnut rakennuksen sisään, alkoi savua myös tunkea ovesta — — —

Kun Pitkän Hindrich’in esiintyminen häiritsi ylioppilasten kemuja linnan puutarhassa, palasivat nämä kaupunkiin. He olivat ehtineet sillalle, kun liekit alkoivat näkyä ja kellon ensi läppäykset kuuluivat. Juosten kiiruhtivat he palopaikalle eri katuja, ja Andreas ehti ensin perille.

Enempää vastausta odottamatta hyökkäsi Andreas sisään pelastaakseen rakastettuaan. Hän löysi hänen portailla kaatuneena ja liiallisen savun hengittämisestä voimatonna. Hän otti hänen syliinsä; muutamilla harppauksilla oli hän jälleen raittiissa ilmassa ja kantoi hänet hautausmaalle. Heblan pää nojasi hänen olkapäätä vastaan, ihanat kasvot olivat kuoleman kalpeat ja suu kiinni. Kun hän siten kantoi häntä sylissään liekeistä pelastuneena, heräsi hänessä äkillinen tunne että Hebla, leväten siinä voimatonna hänen rintaansa vastaan, nyt oli hänen omansa, ja ettei elämän todellisuus vielä ollut vaatinut hänet häneltä. Hän taivutti päänsä alas ja painoi pitkän sydämmellisen suudelman hänen huulilleen. Hebla huokasi syvään, laski kuin unessa kätensä hänen kaulaansa ja painoi päänsä lähemmäksi häntä. Kohta sen jälkeen avasi hän silmänsä ja katsoi häneen, mutta sulki ne jälleen heikosti. Andreas pani hänet varovasti savulta ja kipinöiltä suojeltuun paikkaan, sillaikaa kun eräs lähellä oleva, joukossa seisova ylioppilas juoksi vettä hakemaan.

— Pelastakaa pieni Anna, pelastakaa piispan lapsi! huusi Gudelina, mutta ei kukaan hänestä välittänyt. Silloin rupesi väki katsomaan palavan piispan kartanon viimeiseen ikkunaan, jonne tuli ei vielä ollut ehtinyt. Pienten lasiruutujen takaa näkyi kalpeat peljästyneet lapsen kasvot.

— Auttakaa! huusi Gudelina peittäen silmänsä. Hän pyörtyi, polvet kävivät voimattomiksi ja hän kaatui kadulle.

— Kuka huutaa apua? kuului raikas ääni joukosta, ja eräs nuori nainen tuli kiivaasti esiin.

— Saatattehan neiti itse koettaa! kuului joku raa’asti nauravan. Tuolla se näkyy taas. Se ei näy voivan palaa. Niin, niin, siellä sisässä ei ole kaikki niinkuin pitäisi, eikä sinne ole hyvä mennä, sen näimme äsken.

Kalpeat, tukkakiharoiden ympäröimä! kasvot näkyivät taas. Tyttö huomasi
Annan ja koetti ojentaa käsiään hänelle.

Anna loi kauhistuen silmänsä savulla täytettyyn sisäänkäytävään. Hän juoksi sinne, mutta vetäysi kahden vaiheella takaisin. Sitten kohotti hän kätensä ja syöksyi rakennuksen sisään.

Kauhistuksen hiljaisuus vallitsi ulkona kadulla; ainoastaan liekkien ratina sekaantui kamalaan, valittavaan palokellon läppäämiseen.

Hetkisen perästä näkyi savulla täytetyssä sisäänkäytävässä nainen valkoiseen puettu lapsi sylissä. Hän hoiperteli, pääsi kynnykselle ja kaatui kuormineen. Eräs ylioppilas, joka juuri tunkeutui joukon läpi, otti ylös pienen tunnottoman tytön, jonka hän juosten vei eräälle lähellä seisovalle vaimoihmiselle. Sitten palasi hän pelastamaan urhoollista auttajatarta. Mutta se oli myöhäistä. Poikki palaneet kattohirret putosivat onnettoman päälle ja hautasivat hänet hehkuunsa.

Tulipalo oli pannut poroksi suuren osan kirkkokorttelia sekä akatemian ja tuomiokirkon. Luennot lakkautettiin siksi lukukaudeksi, mutta uusia rakennuksia ruvettiin kohta hommaamaan. Odottamalta virallista myönnytystä, lainasi konsistoriumi tarpeelliset rahat Jakob Wolle'lta muutamien professorien takausta vastaan.

Jacobus Chronander oli saanut kutsumuksen pormestariksi Visby'hyn ja sai erokirjansa yliopistosta. Häntä siis ei konsistoriumi voinut enää ottaa tutkittavakseen Binningius’en pakoon auttamisesta. Rehtori, Enevaldus Svenonius, joka piti Binningius’en pa’on loukkaavana omalle kunnialleen, semminkin kun kaupungin virastot syyttivät häntä julkisesti siitä, että pako olisi tapahtunut hänen tieten, piti Pitkän Hindrich’in kanteen johdosta ankaran tutkimuksen. Asiaan osallisina epäiltiin Petrus Torpensis’ta, Andreas Aschelinus’ta, Daniel Juslenius’ta ja muutamia muitakin ylioppilaita, sekä porvari Davidssonia ja hänen vaimoaan, jotka kaikki sentähden kutsuttiin esille.

Viimeksimainituita kuulusteltiin ensin. Davidsson sanoi että hän harvoin oli kotona, ja ettei hän tiennyt, keitä ylioppilaita hänen talossaan kävi. Nytkin oli hän menossa Rauman syysmarkkinoille, josta syystä hän pyysi päästä lähtemään. Jos konsistoriumi haluaisi tietoa jostakin, niin tiesi hänen vaimonsa asiat paremmin kuin hän, sanoi hän. Hän sai luvan lähteä, ja vaimo Ingeborg Davidsson kutsuttiin sisään.

— Minun luonani on aina akatemian perustamisesta saakka enemmän kuin kaksikymmentä vuotta asunut ylioppilaita. He ovat kaikki olleet kunnon miehiä, eivätkä ole tehneet kellekään mitään pahaa. En ole myöskään väijynyt heidän tekemisiään, niinkuin pahantekiöitä väijytään. Olen pitänyt heitä omina lapsineni, ja älköön kukaan tulko sanomaan mitään pahaa heistä.

— Onko kukaan näistä ollut Binningius’en pa’ossa avullisena? kysyi rehtori.

— Te väitätte siis, ettette tiedä, että nämä ovat auttaneet
Binningius’en pakoon? jatkoi rehtori ankarasti.

He saivat kaikki astua ulos ja hetkisen perästä kutsuttiin vaimo Ingeborg jälleen sisään. Rehtori kehoitti häntä puhumaan totuutta, uhkasi häntä vankeudella ja vaati häntä vannoinaan, ettei hän tiennyt pa’osta mitään. Mutta hän kieltäytyi. Kolme kertaa luki rehtori valan, mutta eukko oli järkähtämätön. Hän ei tietänyt mitään pahaa ylioppilaista, ja muuta ei hän tietänyt vannoa. Kun ei häneltä mitään tietoa saatu, täytyi rehtorin vihdoin antaa hänen mennä.

Ylioppilailtakaan ei saatu mitään tietoa. He olivat olleet linnan puutarhassa huvia pitämässä, sanoivat he, ja silloin oli heitä huvittanut ilveillä Pitkän Hindrich’in kanssa, joka tapansa mukaan oli humalassa ja vihainen, ja jonka todistuksille ei mitään arvoa voitu antaa. Rehtori vaati että heitä kuulusteltaisiin valalla. Mutta professori Kerlerus nousi vastustamaan tätä, koska, sanoi hän, ei kukaan ole ylioppilaita syyttänyt, vaan heidät on ylimalkaan ilmi antanut mies, jonka juoppous ja viha ylioppilaita kohtaan on yleisesti tunnettu asia. Professorien enemmistö yhtyi Kerlerus’een, ja kuohuen vihasta täytyi Svenonius’en, koska ei enempää tietoja saatu, antaa asian raueta sikseen.

Se, joka tässä asiassa oli varma vakuutuksessansa, oli Jakob Wolle. Mutta viisaasti kyllä, oli hän aivan vaiti, sillä hän tiesi, että hän joutuisi yleisen pilan esineeksi, jos tulisi tiedoksi, että hän itse oli antanut rahat pa’on toimeenpanemiseen ja oli vielä lisäksi sallinut pa’on tapahtua hänen, Jakob Wollen, omalla laivalla. Ei kumminkaan kestänyt kauan, ennenkuin ylioppilaat kaikissa kapakoissa lauloivat Petrus Torpensis’en sepittämää laulua Jakob Wollen pitkästä nenästä ja Pitkän Hindrich’in huonosti onnistuneesta juoksusta karanneen ylioppilaan perässä. Monena yönä kaikui Wollen ikkunan alla tämä laulu, jota kovat iskut puotikyltille ja suletuille ikkunaluukuille säestivät.

Svenonius’en sydämessä kävivät näinä huolten aikoina tyttären kamalan kuoleman suru ja hänen sitä ennen lausumansa kirouksen aikaansaamat omantunnon vaivat, mitkä isän taikauskoinen mieli ei voinut olla välittömään yhteyteen asettumatta, kovaa sotaa vainajan aina viimeiseen saakka ajoitettua uppiniskaisuutta ja uhkaa sekä tästä syntynyttä loukattua ylpeyttä ja itserakkautta vastaan. Mutta vieläpä odotti häntä ulkoakin päin kova isku. Piispaksi nimittämistä, jota hän niin varmaan oli odottanut, ei kuulunut, vaan sen sijaan kutsuttiin sittemmin niin kuuluisa Gezelius Suomen kirkon ja yliopiston korkeimmaksi johtajaksi. Voimakkaasti sekä valistuneella ja rakkaudesta rikkaalla innolla jatkoi tämä hienosti sivistyneen Terserus’en työtä, ja Suomen kansalle alkoi aika täynnä korkeata siunattua sivistystyötä, jonka aikakauden kiitollinen isänmaa on kutsunut hänen nimellään. Ankaran oikeauskoisuuden uhkaava ylivalta sai väistyä tämän sivistyksen ja tieteiden lämpimän ystävän vaikutuksen edestä, vähitellen poistuakseen kokonaan, sittenkun seitsemästoista vuosisata oli mennyt hautaansa ja isonvihan hävittävät myrskyt olivat ohi uuden, siunauksesta rikkaan ajan valistuneemman elämän ja iankaikkisuuden katsantokannan edeltä.

Andreas Aschelinus pani lyyrynsä pois ainaiseksi, jätti akatemian ja tuli opettajaksi Turun katedralikoulussa sekä myöhemmin kappalaiseksi pieneen maaseurakuntaan, jossa hän eli muistoilleen ja toimi kunnioitettuna ja rakastettuna vilpittömän ja uskollisen maakansan seassa, jonka kanssa hän jo harmaantuneena ukkona kärsi isonvihan kauhut, pakenematta hävittävää vihollista Ruotsiin, niinkuin moni muu pappi.

Daniel Juslenius’en täytyi köyhyytensä ja vanhempainsa kuoleman tähden lopettaa lukemisensa. Hänkin tuli kirkkoherraksi maaseudulla, nimittäin Mynämäellä. Hänen nuoruutensa lempiunelma, Turun kaupungin ja samalla maamme vanhimpien vaiheiden historia, ei koskaan valmistunut. Mutta hän jätti työn perinnöksi pojalleen, sittemmin piispa Daniel Juslenius’elle, joka lopetti sen ja painosta ulos antoi oppineen teoksensa: Aboa vetus et nova, joka uhkuu lämpimintä isänmaallista innostusta ja antoi herätyksen sille tutkimusinnolle, jonka enemmän tahi vähemmän selviä jälkiä voimme seurata Porthaniin saakka.

Terserus tuli päivän johtavien mielipiteiden vaihdellessa, Strängnäsen piispaksi, jossa virassa hän eli kaikkien kunnioittamana ja rakastamana isänmaansa hyödyksi kuolemaansa saakka, vaikka uskonnollinen kärsimättömyys vielä kerran, vaikka turhaan, koetti hyökätä pelottoman piispan horjumatonta uskon oppisääntöjen säädyllisempää käsitystä vastaan.

Petrus Torpensis’en toimeentulo huonopalkkaisena apulaisopettajana filosofiassa oli kehnoa ja huononpuoleista. Mutta hän tyhjensi tuoppinsa, lauloi hauskoja laulujaan ja hienosteli kauniita porvarien tyttäriä niinkuin ennenkin, suureksi huoleksi akatemian konsistoriolle, joka katsoi velvollisuudekseen pitää isällistä huolta kaikista, jotka kuuluivat akatemiaan. Mutta hänenkin kohtalokseen tuli kerran todenperään takertua Amor jumalan verkkoihin. Tämä lienee ollut akatemian isille yhtä odottamatonta, kuin jos maa olisi joutunut radaltaan, ja päätöksen heidän arveluistaan löydämme seuraavissa huolellisissa riveissä akatemian päiväkirjoissa: "Konsistorio on saanut kuulla, että maisteri Petrus Torpensis’ella on täydet aikeet naida Mads Torskas’in talosta, nimittäin ottaa hänen tyttärensä vaimoksi. Mutta koska nyt on niin, että hän kosii monella taholla, ei tämä ole hänelle oikein sopivaa, ja jos hän tätä vaimoksensa pyytää, on epäiltävää, voiko sen myöntää hänelle." Ja tähän rakkauden pulaan ja arveluihin jätämme nyt iloisen viisujen laulajan ja akatemialliset isät.

Binningius’en elämän vaiheista ei tunneta enempää. Kumminkin on, katsoen hänen hiljaiseen, lämminsydämmiseen luontoonsa, otaksuttavaa, että hänkin, niinkuin useimmat muut sen ajan ylioppilaat, kääntyi papin tielle, ja voimme sentähden ajatella hänet jossakin pappilassa maalla muistelemassa nuoruutensa aikoja ja haluten kuulla jotakin vanhoista uskollisista ystävistään ylioppilasajoilta Turun akatemiassa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PROFESSOREITA JA YLIOPPILAITA: KERTOMUS TURUSTA 1660 VAIHEILTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.