MUNKEBODAN SKYTTELÄISET

Kotielämän kuvaus Skånesta v. 1830

Kirj.

MATHILDA MALLING

Pohjalaisen suomentama

Vaasassa, Pohjalaisen kirjapainossa, 1899.

Isälle ja Äidille omistaa kiitollisuudella tämän vanhan jutelman Länsi Göingen kihlakunnasta

Tekijä.

I.

Kirkkaasti valaisi maaliskuun aurinko pitkän valkean rakennuksen etuseinää ja paistoi kimakasti hiukan viheriähköin, korkealla olevien akkunoiden kautta sisälle. Suurten kivirappusten yläpuolella, etehisen puoliavoimella ovella seisoi Agneta räpähytellen silmiänsä juuri silitetyn harsomyssynsä suojassa, joka hänellä oli ensi kerran tänä vuonna ja solmi vähän väristellen vihavassa kevättuulessa neulotun villaliivinsä kaulanauhan kiini. Sitte nosti hän nopeasti molemmilla käsillänsä ylös ohuen vihtoriini-hameensa, joka suurikukkaisine kuvioineen ja vaalean sinipunervine pohjineen näytti kelvottoman haalistuneelle — sen huomasi hän nyt vasta auringon paisteessa.

Hän aikoi vain keittiöpuutarhaan katsoaksensa, josko kukkisi siellä jokukaan lumikellonen, jonka hän voisi viedä Joachim serkun kamariin — kaapin päällys neulottuine liinoineen ja kuvastimineen vain näytti niin kovin paljaalle. Ja sitte aikoi hän — tuumiskeli hän juostessansa jäätyneen parsapengermän yli — ripustaa perintöprinssin sekä kenraali Adlersparren pienet painokuvat, jotka tuskin näkyivät vanhanaikuisen kaapin päältä tuolla alhaalla — seinälle hänen sänkynsä yläpuolelle. Se, tuumi hän, sopii hyvin upseerille.

Keittiön avoimen takan edessä leipoi Beata, valppaasti tarkkaavaisena "köyhiä vänrikkejä" kahvileiväksi. Ne, jotka olivat epäonnistuneita ja kärähtivät liiaksi, latoi hän erilleen toiselle vadille — ne olivat oivallisia tarjota "pesu Riitulle" ja Fersingin Kirstille panimohuoneessa.

Asuintuvassa helskyivät kangaspuut, kuten tavallisesti. Armollinen rouva ei suvainnut että piiat otettiin ennen aikojaan pois työstä. Itse asiassa ei hän antanut Joachim serkun tulolle niin suurta arvoa kuin tytöt. Kun ei sen kunniakkaampana tullut, niin…

Mutta, ei Agneta, eikä Beata, eikäpä edes Karin Mariakaan tiennyt, miksikä serkku tuli — äiti ei ollut pitänyt sopivana, eikäpä edes viisaanakaan sanoa tuon vierailun syytä heille. Eivätkä he sitä liioin kyselleetkään — siinä oli kylliksi että hän tuli — että joku tuli. Nyt oli taas talvi vierähtänyt kotona Munkebodassa, eivätkä he olleet sitte laamannin ja provastin joulukekkerien ja syntymäpäivä naamiaisten jälkeen Brita tädin luona, nähneet ainoatakaan elävää sielua, paitse hiljaista parooni Stjerneä Marieholmasta ja vanhaa mamseli Fikeniä, joka auttoi aina täkin y.m. ompelemisissa, sekä muissakin pikkuasioissa. Hän, mamseli Fiken, oli kyllä kiltti ja aika hauskakin, mutta hehän olivat jo niin monena herran vuotena kuulleet kaikki hänen juttunsa, että he jo osasivat ne melkein paremmin kuin hän itse ja ne ainoat uudet, jotka olivat ilmestyneet lisäksi viime aikoina, puhuivat vaan kaikki tuosta ilkeästä Pietari Lassisesta Boforssasta, joka äskettäin juovuspäissään oli pistänyt appensa puukolla kuoliaaksi. Senkin alinomainen kuunteleminen ajan pitkään ei voinut olla niin erinomaisen hupaista!

Majuurska istui tavallisella paikallaan akkunoiden välissä ja kutoi "laine kuvioisia" uutimia. Siksi paljon arvoa Joachimille oli hän suvainnut osoittaa, että hän oli päivän kunniaksi pannut käsiltä pois parsimakoppansa joka oli aina täynnä ikivanhoja, esivanhempain aikuisia hienoja liinasia liinoja, joita hän oli kaivellut esille liinakaappinsa komeroista ja joita hän huviksensa parsiskeli. Tuossa se nyt oli koristellun peiteliinan peitossa kaapin päällä perintöprinssin ja kenraali Adlersparren valokuvien alla, joita Agneta salavihkaa tuumiskeli muuttaa.

Soikean salin pöydän ääressä, pitkän sohvan edessä seisoi Karin Maria järjestellen kahvikuppeja ja asettaen esille juhlakannua, kuvioituine, hopeaisine kansineen. Hän oli katsahtanut vähän epäillen äitiin ottaessaan ne esille nurkkakaapista ja kieritellessänsä tuon vanhan, eriskummallisen kannun — alkujaan Karoliinilaisen juomakannun, johon eräs kekseliäs rouva Skytte, siihen aikaan, jolloin kahvi pääsi valtaan, oli antanut kultasepän Kristianstadissa panna torven — esille vanhasta korvatyynyn päällisestä, johon se tavallisesti oli kääritty. Mutta majuurska nirpisti vaan suutaan, eikä ollut huomaavinaankaan sitä. Niin otti Karin Maria sen ja pani pöydälle.

Sitte lisäsi hän pari puuta takkaan ja silmäsi mielihyvällä ympärilleen tarkastellakseen vielä kerran laitoksiansa.

Laaja, kauttaaltaan kaidoista kuusilaudoista kokoonpantu lattia oli niin valkeaksi puhdistettu kuin se suinkin voi tulla ja auringon valossa nyt näytti se häikäisevän valkealta. Seiniä reunusteli tukevat, kiiltävät mahonkiset huonekalut — jäykät, kuosikkaat, eteiseen vievän oven kummallakin puolella oli kiivupöytä, hyvin kapeine keskustoineen ja leveine laiteineen, niin näppärästi sovitetut, että ne juhlatilaisuuksissa voi yhdistää yhdeksi ainoaksi pitkäksi pöydäksi. Kolmen akkunan verhoina oli pitkät, kotikutoiset, tupsureunaiset uutimet — ne olivat talon kolmen tyttären työtä. Akkunan kaiteella armollisen rouvan tavallisen paikan luona oli kaksi kukkivaa hyasinttia.

Sohvan yläpuolella riippui kuningas ja kuningatar Desiderian painokuvat kaidoissa mahonkipuitteissa; näiden välillä soikeassa kullatussa kehystässä Hedvig Elisabet Charlotan öljyvärillä maalattu muotokuva, jonka hän itse, ollessansa vielä herttuatar oli antanut äidin tädille. Sen paikka oli ennen ollut vieraskamarissa perhekuvien joukossa, mutta kun sitä ei koskaan lämmitetty muuta kuin kerran tai kahdesti talvessa, oli äiti muuttanut sen saliin. Hänestä oli mieleistä — ainakin mamseli Fikenille — silloin tällöin jonkun kerran jutella tädistänsä.

Ruokasalin hiljaisuudessa kuulivat he kuinka Agneta etehisessä pyyhki kuusen havuihin jalkojansa ennenkuin kiiti ylös vintin rappuja.

Beata tuli sisälle tuoden lautasella "köyhiä vänrikkejä" — rusoittavia ja maukkaan näköisiä — ja asetti ne muiden pienten leivosten sekaan hopeakoriin. Karin Maria heitti salaisen silmäyksen pieneen himmeään, pitkulaiseen nurkkapeiliin, joka melkein suurimmaksi osaksi olikin puitteita vain. Hän kohenteli tukkaansa ja musliini kaulaliinaansa, joka oli neulalla kiinnitetty avokaulaiseen kotikutoiseen pukuun.

"Nyt minusta nähden hän jo pian saisi olla täällä", lausui Beata kärsimättömästi.

Agneta harppaili vinnin rappuja alas. Hän kiskasi sohvaa vastapäätä olevan, molempien kiivupoytien välisen oven auki ja huusi kovasti huoneessa:

"Äiti! Tytöt! Näen Olli Mattssonnin kyytirattaat mäen päällä. Tulija on varmaan Joachim!"

Äiti pani kudelman pois. "Ole hyvä ja muista vast'edes, että aina kun puhelet hänen kanssaan sanot serkku Joachim". Hän katsoi ankarasti nuorinta tytärtään. Oli hassua että tytöt tekivät sellaisen asian tuosta pojasta! Agneta oli käynyt päälle päätteeksi sitasemassa uuden silkkinauhansa hiuksiinsa. Siinä oli nyt tuo punanen nauharuusu hiuksissa ylhäällä kamman edessä sivukiharoiden välissä, jotka ohimoilla riippuivat ja jotka kohta kun hän päätänsä liikahutti, lehahtivat leikitellen edestakaisin. Niin ja itse Karin Marialla oli isoäidin helmineula kaulaliinassa — se, joka muutoin vain suurimmissa juhlatilaisuuksissa otettiin esille. — Ja Beatalla riippui rippikoulumuistonsa kaulassansa. Äiti kyllä huomasi kaiken, vaan kun kerran oli ehtinyt näin tapahtua, oli parasta olla olevinaan, ikäänkuin ei olisi mitään huomannut, hän vain nyrpisti miettiväisestä suutaan pannessansa hitaasti ja säntillisesti kokoon laajan kudelmansa.

Mutta mitä oli tekeillä? … Eikö totta tosiaan se sittenkin ollut mamseli Fiken, joka hankki itsellensä asiaa — tietysti nähdäksensä vain sukutilan perijän, "fidei komissaarion".

Mamseli Fiken avasi sohvan ja kaapin välisen salaoven ja kuroitti esille pienen, hieman pelästyneen pään, pyöreine silmineen, linnun nokkaa muistuttavine, terävine nenineen ja kolmine, harmaine kiharakääreineen molemmilla ohimoilla.

"Ah, armahin rouvaseni, pyydän tuhannesti anteeksi!" huusi hän aivan ymmällään kohdatessansa kohta ovessa majuurskan kylmän, hämmästyneen katseen. "Menen lukkarille ristiäisiin tänään — siksi en ole päästänyt kiharoitani vielä irti" — hän vei kätensä hermostuneesti anteeksi pyytäen kiharakääryille — "ja sitte tahdoin niin mielelläni pyytää Karin Marian uusia avokenkiä, sillä minun," — hän pisti veikistellen hienon, pienen jalan esille punervissa, kuluneissa nauhakengissä — "ne eivät juuri ole omansa kutsuihin."

"Varsin mielellä, mamseli Fiken," sanoi majuurska jäykkänä kuten ennen.
"Hae kengät Karin Maria."

"Nyt?" kysäsi Karin Maria vastenmielisesti, sillä hän kuuli rattaiden ajavan pihalle.

Majuurska huomasi, hetken tukaluuden. Hän sanoi kylmästi ja hyvin arvokkaasti mamseli Fikeniile: "Odotamme luutnantti Skytteä, mieheni veljenpoikaa tänään iltapäivällä."

"Vai niin", lausui mamseli Fiken vain. Hän tietysti ei ollut sitä ennen kuullut.

Tytöt loivat epävarmoja silmäyksiä toisiinsa. Nyt pysähtyi vaunu rappusten eteen — ja kun isä ei ollut kotona! Kuka menisi etehiseen vastaan ottamaan? …

Majuurska seisoi mietiskellen. Ei, tuo vanha lörpöttelijä täältä ainakaan tulisi saamaan lörpötyksen aihetta!

"Mamseli Fiken saapi suoda anteeksi", sanoi hän kaikkein herttaisimmalla tavallaan… Sitte avasi hän etehisen oven ja astui ulos — tyttäret kaikki kolme kohottautuivat varpailleen ja kurkistelivat äidin olan takaa.

Siinä seisoi hän jo kivi-permannolla, korkea kasvuisena, leveä harteisena, päällyskengissä ja sudennahkaturkissa, hattu kädessä. Tuuhea, ruskea tukka riippui otsalla ja ahavoittuneet, hymyilevät kasvot, kirkkaine, tummansinisine silmineen olivat ikäänkuin kahden ohuen, tumman kiharan kehystään suljetut.

"Terve tuloa Joachim hyvä!" lausui majuurska äänekkäästi, enemmän ajatellen mamseli Fikeniä, joka myöskin seisoi kurotellen kaulaansa tuolla sisällä, kuin veljenpoikaansa, joka tottuneen kohteliaisuudella kumarteli, ennenkuin sai Lotti tädin velvollisuudesta suodun syleilyn.

Salissa tervehti hän serkkuja. Hän suuteli kaikkia kolmea poskelle ja ihmetteli että Agneta todellakin oli kasvanut niin suureksi.

"Niin", sanoi Agneta nyppien vyötärölleen sidottua nauhaa. "Täytin yhdeksäntoista syksyllä".

Karin Maria seisoi jo hopeakannu kädessä, Mamseli Fiken pyysi vielä kerran anteeksi kiharakääreidensä puolesta ja sai pyynnön jäädä juomaan kupin kahvia.

Karin Maria hienona ja solakkana pitsiröyhelöä pitkien valkeiden käsien ympärillä, kyseli sivistyneen tavalla Anne Ulla tädistä ja Lisu serkusta, jotka nyt olivat saaneet olla koko talven Tukholmassa ja Beata, vielä leipomisesta hehkuvin poskin, tarjoili hyväntahtoisesti pikkuleivoksia mamseli Fikenille, joka jo oli latonut koko joukon eri lajeja teevadilleen. Mutta Agneta istui vaan ja katseli alas polviinsa ja punoittaviin, ahavoituneihin käsiinsä — hän tunsi että Joachim serkku koko ajan puhellessansa muiden kanssa, salaa katseli häntä. Hän toivoi ettei hän koskaan olisi sitonut punasta silkkinauhaa hiuksiinsa — sillä sitä hän varmaan katseli…

Ja koko ajan kun Joachim Skytte keskusteli kohteliaasti Lotti tädin ja Karin Marian kanssa Tukholman ja Kristianstadin sukulaisista ja maisteli mielihyvällä Beatan "köyhiä vänrikkejä", istui hän ihmetellen itseksensä, että hän todellakin joskus oli voinut unohtaa Agneta serkun näön — sillä jotain hänen kaltaistaan ei hän ollut koskaan nähnyt. Hän oli niin vaalakka, että hiukset päälaella, tulipunaisen nauharuusun alla vivahtivat, melkein hopeavalkealle, ja monet pienet kutriset jotka ohimoilta kasvoille ja korvallisille putoilivat, olivat pehmoiset ja silkinvälkkeiset. Kasvot olivat vielä lapsekkaat ja pehmeät piirteiltään, iho raikas ja jo — näin aikasin vuodesta — hieman päivettynyt. Ja sitte oli hänellä — ihmehintä kaikesta! — pari suurta, ruskeaa silmää, ruskeaa kuin ruskea sametti, himmeät ja lämpimät hänen vaietessaan, veitikkamaiset ja rohkeat kun hän puhui. Ne sopivat niin ihmeteltävän hyvin yhteen tuon pienen punasuun kanssa, joka samalla oli niin viehkeä ja uhkarohkea lapsellisesti nyrpistettyine huulineen.

II.

Yläkerran pohjoisessa päätyhuoneessa käveli Joachim Skytte ottaen esille tavaroitaan matkalaukusta. Pirttipiika Bengta oli auttanut häntä liinavaatteiden panemisessa kaapin laatikkoihin ja vaatteiden ripustamisessa vaatekomeroon, mutta nyt hänet oli lähetetty pois kiitokset ja sanomat saatuaan, että luutnantti itse kyllä pitää lopusta huolen. Olihan kumminkin jotain, johon voisi ryhtyä! Räiskyvän, liekehtivän, koivupuisen takkavalkean ja yhden ainokaisen kaapin päällä palavan talikynttilän yhtyneessä valossa, otti hän suuren nahkalaukun pohjalta kirjan toisensa perästä esille asettaen ne huolellisesti seinällä riippuvaan hyllyyn.

Siinä oli "Corinne" ja "La nouvelle Héloïse", muutamia Walter Skottin romaaneja ja pari Voltairen murhenäytelmää, "Die Räuber'in" ja Ehrensvärdin Italian matkakuvien ohella. Siihen lisäksi muutamia vanhempia ruotsalaisia kirjoja ja uudempia "Frithiofin satu", pari vihkoa "Iduna'a" ja "Valtiokalenteri" sekä muutamia ahkerasti luettuja Victor Hugon ensimäisiä "Odeja ja balladeja". Sanalla sanoen aika suuri kirjasto viisikolmatta vuotiaalle tykkiväen luutnantille joka ei koskaan koettanutkaan näyttää oppineelta, eikä ollut konsaan ollut maan rajoja ulompana.

Hän tarkasteli hajamielisesti jokaisen kirjan nimeä ja silitti usein hitaasti kädellään kirjan kantta, ennenkuin hän pani kirjan paikoilleen — tuolla ajattelemattomalla hyväilytavalla, jolla se joka todella rakastaa lukemista, hyväilee kirjoja. Sitte otti hän esille vanhanaikuisen, monimutkaisen kirjoitus-salkun, joka ennen oli ollut erään toisen Joachim Skytten omaisuutta — sen kannessa oli nimikirjaimet J. S. ja vuosiluku 1788 — aukasi sen ja järjesteli sen sisällön pöydälle akkunan eteen.

Sitte, sen pahempi, ei ollut muuta tekemistä. Hän keräili kokoon tavaroiden kääre-paperit ja asetti ne taas huolellisesti matkalaukkuun ja alkoi kävellä edestakaisin pitkässä huoneessa.

Hyvä Jumala! Täällä siis täytyisi pysähtyä koko pitkä kevät ja kesä — talvikin kenties. Ja tämän hullun oikun ja ajattelemattoman päähänpiston vuoksi! Mitä hänellä oli överstin armaan kanssa tekemistä? Tyttö lepukoita oli yllin kyllin Tukholmassa ja "punanen Lotta" ei hänen silmissään ollut hitustakaan parempi kuin nuo toiset. Mutta tämä nyt oli ihastunut häneen. — Luutnantti Skytte hymyili ehdottomasti muistaessansa tuon mainion juomingin Stallmästaregårdenissa, missä hän, huolimatta översti Stålkulan mustasukkaisesta läsnäolosta, oli voittanut "punaisen Lotan" hetkellisen ja kovin kiihkeän suosion ja niin ei hän tietysti ollut voinut vastustaa vallatonta haluansa tehdä ukolle kepposet.

Viineistä ja varastetuista suuteloista pää pyörällä oli hän kantanut tytön rekeen ja jättänyt muut, ajaen maalle päin, pysähtynyt ensimäiseen yhyttämäänsä kestikievariin… viipynyt siellä kaksi kokonaista päivää, siksi kunnes översti vihaisena kuin ärsytetty eläin, oli löytänyt heidät. Sitte oli seurannut tuo kuuluisa kaksintaistelu, ilman todistajoita — halpamainen kahakka, jota estääkseen hän alussa oli tehnyt kaikkensa mutta, johon toinen, uhatessaan häntä ratsu-piiskallaan, oli hänet pakoittanut. Joachim kurtisti otsaansa yksinäisyydessä, ajatellessansa sitä — oli tietysti vastenmielistä, että oli täytynyt läksyttää vanhaa miestä, mutta ruveta keppiä vastaanottamaan kuin koulupoika, siihenkään ei hän voinut suostua. Ja jos hän sittenkin vain olisi malttanut olla siitä mitään hiiskumatta, niin Stålkula kyllä itsensä vuoksi olisi antanut jutun raueta, mutta kun katkera ja suuttunut hän oli ukkoon ei hän myöskään ollut voinut hillitä itseään kehumasta tovereilleen, miten hän kaksoismerkityksessä oli istuttanut "sarven" päällikkönsä otsaan. Sitte olivat perintöprinssi ja asianomaiset saaneet vihiä asiasta. Ukko Stålkulan vuoksi, joka myöskään jutusta ei liioin kunniaa niittänyt, ei juttua oltu jätetty sotaoikeuden käsiteltäväksi, mutta esimerkin ja kurin vuoksi, koska juttu upseeri-piireissä oli kovin tuttu, katsottiin tarpeelliseksi että luutnantti Skytte erotettiin toistaiseksi virastaan.

Hän arvaili tiesivätköhän tytöt, minkä ihmeen tähden hänen joka juuri vasta oli Kristianstadin tykkiväestöstä siirretty Tukholmaan, niin yht'äkkiä oli täytynyt jättää pääkaupunki, eikä ollut muuta neuvoa, kuin paeta vanhalle sukutilallensa Munkebodaan. Tietysti tiesivät he sen! Eipä suinkaan ollut Lotti täti voinut salata niin mieltäkiinnittävää jutelmaa; ja Karin Mariahan joka oli kirjevaihdossa Tukholmalaisten tyttö-ystäviensä kanssa oli varmaan saanut viestit kaikesta. Peukalot liivintaskuissa jäi hän seisomaan keskelle lattiaa tuijotellen kurtistetuin silmäkulmin suoraan valohon, — levotonna, suuttuneena, nöyrtyneenä, raivostuneena itseensä ja muihin, aina siihen asti, kunnes hän alkoi hymyillä, hän oli yht'äkkiä nähnyt edessänsä pikku Agnetan ruskeat silmät, suuret, avoimet, lapsellisesti kauhistuneina Joachim serkun hirveistä urhotöistä.

Seuraavana aamuna heräsi hän myöhään, täysin levänneenä matkan jälkeen ja paremmalla tuulella. Pukeutuessansa ja järjestäessänsä kiharaista tukkaansa kaapin päällä olevan, pienen, huurusen, kapean kuvastimen edessä, ei hän katsellutkaan elämää enää niin synkillä väreillä, ja kun hän katsahtaessansa ulos akkunasta keksi Karin Marian, joka suorana ja ryhdikkäänä punaruutuisessa villahameessa, peiteliina hartehilla, avopäin huolimatta pakkasesta, seisoi syötellen keittiön rapun edustalla kanoja, alkoi hän vähä kerrassansa sulautua aikomukseensa viettää aikansa Munkebodassa.

Hän vetäsi vielä viime kerran viiksiänsä, kiinnitti kultaneulan korkeaan kaulaliinaansa, tapasi kirjavan silkkinenäliinansa, joka oli pudonnut kuvastimen taa ja juoksi ripeästi alas rappuja.

Salissa istui Lotti täti tapansa mukaan keskiakkunan ääressä, hyasinttein välillä. Aamiaispöytä oli katettu — aivan tyhjennettynä muutoin, ainoastaan yhdelle varatuin paikoin. Kun Joachim kumarsi ja hieman hämillään alkoi pyytää anteeksi unikekountansa, nousi majuurska ja huusi keittiön ovelta:

"Boel, lämmitä olutjuusto ja tuo ruoka sisälle. Luutnantti on jo alhaalla."

Sitte syventyi hän taas neuleensa silmien ylösottamiseen. — Joachimista tuntui kuin hän taaskin kävisi kymmenen vuotta vanhemmaksi tämän nyrpeän, moittivan hiljaisuuden aikana.

Kun Boel, punaisena kasvoiltaan, peiteliinan alla toi sisälle olutjuuston, paistettua silliä ja peruna-möyhennystä, sanoi täti, nostamatta silmiään työstään:

"Saat rakas veljenpoikani suoda anteeksi meidän maalaistapamme. Meillä on aamiainen pöydällä säntiileen kello seitsemän aikaan".

"Hyvä Lotti tätini saa olla varma siitä, että juuri kello seitsemän olen tästedes saapuva minäkin".

Majuurska lientyi hieman hänen nöyrästä kohteliaisuudestaan ja kysyi armollisesti häneltä, kuinka hän oli nukkunut ja alkoi puhua, miten ikävää oli että siellä sinisessä kamarissa oli rottia, vaikka hän totta tosiaan oli tukkinut sekä kuninkaan kynttilöitä että arsenikilla sekoitettua puuroa koloihin…

Aamiaisen jälkeen kierteli Joachim jotakuinkin yksinäisenä pihalla, joka tuntui lepäävän kuolleena auringon valossa. Rengit olivat metsässä ja toivat halkoja ja havuja kotiin — täytyi kiiruhtaen käyttää aikaa niinkauan kuin jäätyneillä nevoilla vielä voi kulkea — ja keittiössä valmistelivat piiat päivällistä, jonka kaikille koko talossa, niinhyvin herras- kuin muullekin väelle, täytyi olla valmiina juuri kello puoli kaksitoista. Ainoa, joka hänelle vähääkään soi huomiota, oli hänen vanha tuttavansa pirttipiika Bengta, joka istui keittiön akkunan ääressä, jauhaen kanuunan kuulalla senappia savivadissa, jota hän lujasti piteli polviensa välissä, samalla tahdikkaasti nyökkästen edestakaisin ruumiillaan. Aina pihalle asti kuuli Joachim ohikulkiessansa hänen laulaa-hoilottelevan neitosesta, joka näki

    laivan seilaavan.
    Kolme kreiviä laivassa;

samalla kun hän epämukavassa asennossaan kurkistelussansa vierasta oli saada niskansa pois tiloiltaan.

Hieman ilostuneena tästä huomaavaisuudesta — ainoasta, jonka hän tähän saakka oli osaksensa saanut — jatkoi Joachim äänetöntä innokasta tyttöjen etsintäänsä, jotka tuntuivat kuin maan alle vajonneilta ja vihdoin viimeinkin, kun hän, kävi miten kävi, aikoi astua sisälle panimohuoneeseen, älysi hän Beatan, joka kangaspuidenpa äärestä panimohuoneen kaksijakoisen oven viereisestä akkunasta kurottautui ja nyykäytti hänelle ystävällisesti.

Vähän aikaa etsiskeltyänsä pimeässä panimohuoneessa löysi hän kutomakamarin ovilinkun ja astui sisälle.

Turvetuli hehkui raikkaasti leveässä, melkein nelinurkkaisessa rautauunissa, jonka etuseinää koristi kauhea, jotenkin epäselvä, sotainen korkokuva. Aurinko paistoi sisälle vihreähköstä, pieniruutuisesta akkunasta, jonka ääressä Beata istui, hän nousi nyt kangaspuiltansa tervehtääkseen serkkuaan.

"Miten täällä on hauskaa!" tätä ei Joachim, joka viimeisen puolentunnin ajan oli tuntenut itsensä aivan kuin eksyneeksi, voinut olla lausumatta. "Onko serkulla mitään sitä vastaan, jos istahdan tänne hetkiseksi"?

Beata korjasi pois hyväntahtoisesti käämit ja sukkulat puiselta tuolilta joka oli huoneen ainoa ja pyysi häntä kohteliaasti istumaan.

Aluksi kävi keskustelu jotakuinkin kankeasti. Beata oli osaksi ujo, osaksi pelkäsi hän äidin tulevan ja näkevän miten laiska hän oli. Sillä ei sopinut hänen koko aikaa istua ja paukuttaa kangasta pitäessänsä seuraa Joachim serkulle. Vasta sitte kun tämä sattumalta oli tullut maininneeksi nähneensä Lotti tädin kangaspakkojen valkenemaan panemista valvomassa — hyvää kevätaurinkoa tuli käyttää hyväkseen — tuli oikein eloa keskusteluun.

He puhelivat seudusta, jota Joachim tuskin sitte lapsuutensa päivien oli nähnyt ja hän kyseli mitä seuraa heillä oikeastaan oli paikkakunnalla.

Beata mainitsi velvollisuudesta provastin ja laamannin, "mutta ne asuivat niin kaukana" huokasi hän.

"Ja sitte" — sanoi hän hiukan viivytellen, melkeinpä epäillen — "parooni Stjerne Marieholmasta".

"Nils Olof Stjerne?" kysyi Joachim uteliaisuudella. Serkun äänessä oli ollut jotain salaisesti peittelevää, joka selvästi lupasi enempää ja herätti mielenkiintoa.

"Niin… Beata istui alas luoduin silmin keinutellen polkimia jalallaan ja punniten sukkulaista kädessään.

"No? …" tutki Joachim rohkaisevasti. Näkyihän selvästi, että Beatalla oli jotain sanottavaa, jota hän enemmän kuin mielellään tahtoi tuoda ilmi.

"Hän tulee tänne usein", jatkoi hän samalla äänellä.

"Niinkö?…" Joachim serkun silmät kävivät yhä enemmän odottaviksi ja kysyviksi.

Beata kumartausi hieman kankaasen päin ja sanoi vähän matalammalla äänellä, kuin kuiskaten:

"Hän nyt on melkein kihloissa Agnetan kanssa".

"Eihän"! huudahti Joachim, — ei niin vastaanväittäen, vaan ihmeissään.

Beata nyykähytti vaan vakuudeksi heittäessänsä pikasesti sukkulan loimien lomitse, polkasi ja löi.

Joachim nousi ja nojausi kangaspuita vasten. "Mutta Agnetahan vain on lapsi", sanoi hän moittien, "hänen rinnallaan".

"Äiti niin tahtoo", jatkoi Beata luottavaisesti, iloisena että oli joku puhetoveri. "Mutta hän kumminkin mieluummin olisi Agnetan sijalle toivonut Karin Mariaa".

"Siksikö että hän on vanhempi"?

"Niin, tietysti… Ja sitte hän on ymmärtäväisempi. Äiti niin pelkää, ettei Agneta osaa menetellä vanhan vapaaherrattaren kanssa oikein".

Joachim Skytte vaikeni. Hän seisoi ja kuvaili mielessään pientä Agneta serkkua tuon paksun, nelikymmen-vuotiaan Niilo Olavi Stjernen vapaaherrattarena. Tietämättänsä vetäysi melkein inhoava ilme hänen kasvoillensa.

"Mutta", Beatan ääni hiljeni jälleen, "äidin tahto nyt missään tapauksessa ei merkitse mitään, sillä ei hän kumminkaan koskaan saa Agneta sisarta siihen taipumaan".

"Eikö"? Joachimin mielenkiinto oli jälleen herätetty. "Miksikä ei, Beata serkku? Istua vapaaherrattarena Marieholmassa, se mielestäni olisi jotakin pikku Agnetalle — joka on kuin prinsessa", lisäsi hän hitaammin, melkein kuin itseksensä.

Beata ei vastannut. Hän asetti uuden käämin sukkulaan ja puristi huulensa lujaan sen näköisellä ilmeellä, joka selvemmin kuin sanat mitkään sanoi, että hän kyllä tiesi enemmän, mutta mikään voima maailmassa ei voisi saada häntä sitä lausumaan.

"Kerros" kehoitti Joachim, yhä enemmän ja enemmän uteliaana.

Beatan luja päätös horjahti heti.

"Jos serkku lupaa, ettei sano sitä — ei kenellekään…" Hän katsahti vakavasti ylös.

"Ei ainoallekaan elävälle sielulle. Niin totta kuin Jumala minua auttakoon", vannoi toinen juhlallisesti.

Beata ei voinut nyt enää pidättää salaisuutta kauemmin. Hän kumartui ja kuiskasi kiireesti.

"Niin, sillä luulen aivan varmaan, että Agneta on rakastunut toiseen".

"Kehen"? Kysäsi Joachim tarmokkaasti. "Eikö serkku tiedä kuka se on"?

"Niin, katso sitä en ensinkään tiedä", tunnusti Beata alakuloisesti, "ja minun on mahdotonta päästä siitä perille. Mutta jonkun sen täytyy olla, sillä aina siitä saakka kun tanssimme Joulukuun 20 p:nä Britu tädin luona Råsnäsissä ei hän ole ollut Stjerneä kohtaan entisenlainen eikä kärsi nähdäkään häntä".

Varjo solahti Beatan valkoisen kankaan yli. Iloista naputusta kuului lasiruudulla ja Agnetan herttaiset kasvot, peiteliinan reunustamana, jota hän piti kiinni leukansa alla, pilkistivät sisälle.

"Elä virka mitään serkku Joachim — elä Jumalan tähden", kuiskasi Beata.
"Tytöt eivät koskaan antaisi minulle anteeksi…"

Agneta kiskasi oven sepposen selälleen. Hän nyhtäsi peiteliinan päältänsä ja harteiltansa nostaen molemmat kädet hiuksiinsa, huomaamatta Joachimia, joka seisoi varjossa, kangastukkiin nojautuneena.

"Joachim serkku!" huudahti hän hämmästyen, yht'äkkiä keksiessänsä hänet. "Hyvää huomenta", — hän niijasi hänelle. "Onko serkku täällä?"

"Niin. Olemme istuneet tuumiskellen hiukan aamupuhtehella, Beata serkku ja minä", sanoi Joachim kainostelematta ja tervehti.

"Mitä?" ihmetteli Agneta uteliaana katsoen häntä silmiin kirkkailla, ruskeilla silmillänsä, laskematta vielä käsiänsä alas tukkakääröltään, joka oli vierimäisillään alas.

"Oi… avioliitosta, naisista ja rakkaudesta ja muusta sellaisesta.
Eikö niin; Beata serkku?" kiusoitteli Joachim orpanaansa, joka istui
rypistetyin silmäkulmin ja teki uhkaavia, salaisia merkkejä selällään
Agnetalle.

"Rakkaudesta?…" alkoi Agneta jälleen hitaasti, ikäänkuin itseksensä.
"Ihmettelen…"

Hän ei sanonut enempää, vaan punastui Joachimin häntä kysyvän näköisenä ja huvitettuna katsellessa. Sitte istahti hän pian keskellä huonetta olevan rukin ääreen ja alkoi valmistaa puolivalmista käämiä. Beata loi salaperäisen, tarkoittavan, melkein riemuitsevan katseen Joachimiin.

"Ei se ole mitään ihmeteltävää", sanoi Joachim hitaasti hetken vaitiolon jälkeen, ilmeellä, jota tytöt, jos he olisivat tunteneet sanan ja ymmärtäneet sen, olisivat kutsuneet aistilliseksi. Nyt he nimittivät sitä vaan vallattomuudeksi, ja heidän mielestään puki se häntä. "Sen kyllä serkku oppii aikanansa kaikki tyynni tietämään, — kun serkku joutuu naimisiin".

Agneta katsoi ujosti ylös puolastaan. Miten tuo serkku oli miehekkään näköinen ruskeassa verkatakissaan, joka istui niin hyvin, korkeissa, kirjavissa liiveissään, silkki-kaulaliinassaan ja hienossa paidassaan! Hänen katseensa solui alas, koreisiin housuihin ja somiin kiiltäviin saappaisiin.

Luoja tietää, ihmetteli hän ehdottomasti, aikooko hän aina arkipäivin käydä noin hienona!

Joachim kohtasi hänen katseensa, tytön avoin, teeskentelemätön ihailu hyväili hänen turhamaisuuttaan ja sai hänet heti hyvälle tuulelle.

"Kun menee naimisiin", uudisti Beata epäilevästi, syvästi halveksivalla äänellä. "Ei, jos ei sitä opi ennen tietämään, niin ei sitä ainakaan opi silloin!"

Joachim purskahti nauramaan. Hän voi kyllä ymmärtää, että ne avioliittoa koskevat mielipiteet, jotka serkku oli omistanut äidiltänsä, eivät olleet erittäin ihanteellisia. "Voihan ajatella niin", sanoi hän hilpeästi ja jatkoi hyväntahtoisesti, "että tyttö tulee naimisiin miehen kanssa jota hän rakastaa". Hän puhui Beatalle, mutta katsoi Agnetaan, joka painoi vieläkin syvempään päänsä surisevan rukinpyörän päälle.

Beata äännähti halveksivaisesti. "Se ei tapahdu koskaan, ei edes romaaneissakaan". Tuo vastenmielinen ja aistillinen mieliala, joka äsken oli vallannut nuoren Skytten, kuullessansa pikku Agnetan ja parooni Stjernen välille tuumitut naimahankkeet, hälveni pois kerrassaan. Hän tunsi taas yhtäkkiä, vastoin Beata serkun periaatteellisia epäilyksiä, kuinka häntä jälleen elähytti haaveellisen ihanteellinen uskonsa todellisen, totisen, oikean rakkauden kaikkivoimaan, jonka hän oli tavannut ilmilausuttuna useimpain lempirunoilijoidensa kirjoissa, ja joka nuorehkoissa toverikekkereissä oli opettanut hänet niin lämpimästi ja innokkaasti tulkitsemaan vaikutusta, jonka moinen naisellisuus, "das ewig weibliche", niin kauan kuin hänen muistinsa kantoi oli tehnyt hänen alttiiseen mieleensä. Nojautuneena kangastukkia vasten, toinen käsivarsi niskan takana ja pää hieman taaksepäin taipuneena, alkoi hän innokkaasti ja vakavasti ilmituoda tuumiansa, ylistää rakkauden onnea, sen ainoaa, autuaaksi tekevää vaikutusta elämässä. Tummansiniset silmät sädehtivät nuorekkaasti sileän, valkean otsan alla, jolleka ruskeat, hiussuortuvat putoilivat ja tuo syvä kolo — liikkuva ja ilmeikäs, hänen innostuneesti puhuessaan pyöreässä, parrattomassa leuassaan ikäänkuin syveni. — Beata oli jo kauan sitte lakannut kutomasta. Hän istui nypiskellen sukkulaa, pieni pää musliinikaulaliinaa vasten miettiväisesti kallellaan, uskaltamatta oikein katsoa ylös serkkuun, samalla Agnetan vähän kumartuneena, käsi rukin pyörällä, puoli avoimin suin ja suureksi avatuin silmin seuratessa jokaista hänen kasvojensa liikettä. Joachimin tarkoitus alkuaan oli ollut näyttää Beatalle, että rakkauden onni myöskin voisi olla mahdollinen avioliitossa — niin, oikeastaan olikin sieltä kotoisin — mutta kuta enemmän hän puhui, tuli hän omien sanojensa innostuttamana, kokonaan pois tästä aineesta, ja puhui vain rakkaudesta yleensä, miehen rakkaudesta naiseen, siteistä ja laista huolimatta. Ja nimet jotka hän mainitsi: Julies ja S:t Preux'in nimet, Frithiofin ja Ingeborgin nimet, hänen otteensa Eigilin riemuitsevasta huudahduksesta Oehlenschlägerissä:

"Mull'on mun Helgani! Kuulkaa…" kaikki tämä itse asiassa ei todistanut mitään onnesta avioliitossa, mutta tytöt eivät sitä huomanneet: hekin kuten hän itse olivat jo aikoja sitte kokonaan unhottaneet lähtökohdan. Hän puhui kuin kirja, kuin runo ja hän puhui rakkaudesta — se oli heille kylliksi.

Tämä kiihkeä esitelmä sydämen oikeudesta oli murtanut jään kokonaan. Heistä tuntui kuin olisivat he vanhoja tuttuja ja kutsuivat aivan kursailematta toisiansa tuttavallisesti "sinuksi" ja nimeltään aivan kuin sisarukset.

Rakkaan Frithiofin johdosta kääntyi puhe kirjallisuuteen — he kaikki harrastivat vilkkaasti kansallista kirjallisuutta, mutta ulkomaan kirjallisuudesta tytöt eivät paljon muuta tunteneet kuin vanhat ranskalaiset koulukirjansa. Ne "contes'it" ja ranskalaiset murhenäytelmät, jotka äidillä olivat, pidettiin lukon taa teljettyinä ja niistä vaan valituita kappaleita, valvonnan alaisena luettiin ääneen kielen vuoksi. Joachim kertoi heille Saksan romantikoista ja lausui heille kappaleita "Don Carlos'esta" ja "Ryöväreistä" — enemmän omaksi kuin serkkujensa huviksi, jotka vain vajanaisesti ymmärsivät saksaa. Saksan oppimista ei ollut pidetty tapoina äidin aikoina; ranskaa sitävastoin kuten useimmat muutkin "parempien ihmisten lapset" olivat he saaneet oppia melkein äidinkielen rinnalla. Kun Joachim näki, että heidän huolimatta hyvästä tahdostaan, oli mahdotonta yhtyä hänen kanssaan Carl Mooria ja markiisi Posaa ihaelemaan, keskeytti hän yht'äkkiä puheensa ja vilkkaasti innostuen huudahti:

"Mutta sitte on olemassa eräs ranskalainen, nimeltä Victor Hugo! Hän on aivan nuori, tuskin vanhempi minua. Ja tietäkää, hän vasta osaa kirjoittaa!"

Ja Munkebodan kutomatuvassa, missä rouvat, neidet ja piiat, virsien ja säädyllisten kansanlaulujen kaikuessa olivat tuhansin kyynärin liina ja pumpulikangasta vaivalla kokoon kyhänneet, alkoi nyt nuori Skytte serkuillensa laususkella uudenaikaista eurooppalaista, romantillista runoutta:

"Nous parlons des héros, du ciel des chevaliers…"

kuului raikkaasti ja mahtavasti aina panimohuoneesen, missä majuurska oli, joka hämmästyneenä pysähtyi tuokion, ennenkuin sai linkun nostaneeksi. Ja kun hän avasi oven, näki hän molemmat tyttärensä punoittavin poskin kyynelsiimissä istumassa kädet ristissä arkipäivänä, parhaana työaikana, Joachim serkun seistessä keskellä lattiaa rypistetyin silmäkulmin, ja kädet traagillisesti ojennettuina häntä kohti.

Totta tosiaan, uusi aika oli koittanut Munkebodassa! Myöskin siellä oli vuossadan kolmas vuosikymmenes alkanut.

III.

Tytöt asuivat myöskin yläkerrassa, — päätyhuoneessa, joka oli Joachimin huoneen kanssa vastakkain. Suuri etelänpuoleinen kamari, johon aurinko paistoi melkein päiväkauden, oli heidän, kaikkien kolmen, yhteisenä asuntona. Seinät eivät olleet paperoidut niinkuin muissa huoneissa, vaan niihin oli iso-isän aikana maalattu siniselle pohjalle kirjavia, mielikuvituksen luomia kuuman ilmanalan maisemia, parhaastaan korkeita palmuja, jotka siimestivät ihanteellisten alkuasujanten suojelemia kahvinruskeita majoja. Iso-isä itse oli joutohetkinään maalaillut ne, niinkuin etehisen ovikuvatkin.

Huoneen kalustona olivat vanhat, valkeaksi kiillotetut kustavilaiset huonekalut — maalaisesti kömpelöt — jotka majuurska taloon tultuansa oli hylännyt pois vieraskamarista. Leveässä, päästävedettävässä sängyssä, joka päiväksi työnnettiin kokoon, nukkuivat Agneta ja Beata ja sitä vastapäätä, kotikutoisella, ruudukkaisella pumpulikankaalla päällystetyllä sohvalla oli Karin Marialla joka oli vanhin, erikoispaikkansa. Sohvan edessä oli huoneen upein huonekalu, vanha soikea, tumma marmoripöytä, jonka paksut kaarevat jalat olivat aikoinaan olleet kullatut.

Kun Joachim kulki huoneesensa ja sieltä pois, näki hän usein serkkujen huoneen oven olevan auki. Ja joka kerran kun hän mennessänsä pimeän ullakon poikki katsoi sinne sisälle, oli hänen silmänsä huijeta, ikäänkuin olisi hän tirkistänyt suoraan aurinkoon — niin valoisaa oli aina tuolla sisällä, nyt kevätpuoleen. Väliin näki hän Karin Marian akkunan pielessä nojatuolissa harjoittelevan harpunsoittoa, eli Beatan leveällä akkunalaudalla, kuurullaan pistämässä kevään ensilehtiä kanarialintusten häkkiin, joka riippui leveän, moniruutuisen, melkein ansarinseinää muistuttavan, akkunan keskellä. Iso-isä oli laittanut sen sellaiseksi, sillä tuolla ylhäällä — päivänpaisteessa, kaikkia tavanmukaisia, maalaustaidonsääntöjä halveksien — oli ukolla, joka oli erikoinen kaikessa, ollut maalaushuoneensa, "atelierinsa".

Joachim muisti vielä selvään iso-isän, tyttöjen mielessä oli säilynyt vain himmeä kuva vanhasta, valkohapsisesta, luuvalon koukistamasta, kuuruselkäisestä miehestä, jonka sinisten silmien tuike oli veitikkamainen ja lempeä ja hienot, punervat kasvot, ryppyiset kuin talviomena. Luuvalon oli iso-isä saanut sotaretkellä Suomessa v:na 88, mutta kumminkin vasta sitte kun hän vanhana miehenä oli majaillut sotajoukon kanssa Rügenillä, oli hän käynyt niin huonoksi, että oli alkanut käydä koukussa. Ja kun hän sitte vihdoinkin oli tullut kotiin Munkebodaan, oli hän alkanut maalailla. Hän liikkui harvoin kotoa pois, istui parhaastaan vinnikamarissaan vain auringon paisteessa, sepitellen haaveellisia maisemiaan, tahi lueskeli uutta ranskalaista ja saksalaista runoutta — hän oli Ossianin ja Chateaubriand'in suuri ihailija ja monet tauluista olivat hänen oman mielikuvansa luomia kuvia "Atalaan" ja "René'sen". Sanomalehtiä ei hän vanhuutensa päivinä suvainnut näkösälleen — "Grevesmöhlensk-kirjallisuudeksi", kutsui hän halveksuen niitä. Maaliskuun 13 päivän vallankumouksessa oli hän ollut Adlersparren seuralainen — ja ollen maanpuoltaja, skånelainen ja alkuaan vanhaa sissi-sukua oli hän pitänyt tanskalaisen hallitsijasuvun puolta. Hän oli kerran ollut innokas valtiomies ja vastustuspuolueen kannattaja — Kustaa III ja hänen hallitustaan ei hän koskaan ollut voinut sietää, mutta elämänsä lopulla laimeni vähä kerrassaan hänen harrastuksensa valtakunnan asioihin. Viimeisen perintöprinssin vaalin jälkeen, jolloin hänen muinainen vilkkautensa tuntui jälleen leimahtaneen liekkiin, eivät edes hänen poikansakaan kuulleet hänen koskaan lausuvan mitään mielipidettä maan valtiollisissa asioissa. Sitävastoin otti hän koko tarmollaan osaa tapausten juoksuun etäämpänä Euroopassa ja seurasi jännityksellä keisarin sotaretkeä. Suuret, etäiset urhotyöt viehättivät alati hänen soturi- ja taiteilija-mielikuvitustaan sadun ja ihmeen lumousvoimalla.

Poikansa poika ja "pikku Joachim"-nimi olivat olleet aina hänen lemmikkejänsä. Poika oli syntynyt 2 p:nä joulukuuta v. 1805, voitonseppele päässä. Kun sanoma Austerlitzista vihdoinkin saapui Länsi Göingen kihlakuntaan — se oli jo jotenkin joulun tienoota — tuotatti iso-isä vanhus esille viimeisen pullon vanhaa tokaijeria, joka oli maannut kellarissa aina siitä päivin kun Karl Niklas Skytte tuli kotiin Wienistä v. 1738. Hän kilisteli juhlallisesti poikiensa ja miniänsä — Joachimin kauniin, iloisen äidin kanssa — ja kastettuaan pikkusormensa pään viinissä, pisti hän sen pienokaisen suuhun — kun oli syntynyt voitonlakki päässä, itse Austerlitzin päivänä, niin pitihän siitä saada tietää!

Ja Joachim saikin siitä tietää, Joulukuun toista päivää vietettiin aina, niinkauan kuin isoisä eli erikoisilla juhlallisuuksilla ja rohkealla, liitelevällä, oikealla skytteläisellä mielikuvituksellaan kuvaili poika aina, koko lapsuusaikansa itsensä määrätyksi sekä marskisauvan että herttuakruunun kantajaksi. Eikä iso-isä särkenyt koskaan hänen kuvittelujaan — hän ei nähnyt koskaan Waterloon päivää!

Kun Joachim läksi kamaristaan, olisi hän paljon mieluummin astuskellut tyttöjen luo vastapäätä kuin alakertaan Lotti tädin luo, mutta tähän saakka oli hän kumminkin onnellisesti voittanut tämän kiusauksen. Sitä kyllä ei missään muussa kodissa olisi pidetty sopimattomana näin lähiserkkujen kesken, mutta hän tiesi että täti Lotin mielestä se olisi ollut kumminkin niin, kun oli kysymyksessä juuri hän.

Lotti täti ei ollut koskaan pitänyt Joachimista. Ensiksikin syystä siitä, kun hänellä itsellään ei ollut poikaa, ja koska tämä ainoana pojanpoikana, iso-isän testamentin mukaan perisi Munkebodan ja sitte kun hän oli niin "julkea". Juttu överstin Lotan kanssa, jonka täti tunsi yksityisseikkoja myöten, ei tietystikään kohottanut Joachimia hänen suosioonsa — täti piti häntä nyt melkein siveellisesti turmeltuneena.

Tytöillä oli aina paljon puuhaa. He kutoivat, ompelivat reikäompelusta, harjoittelivat klaveerin — ja harpun soittoa ja lukivat vielä määrätunnit viikossa ranskaa äitinsä edessä, joka itse oli saanut vanhan kustavilaisen kasvatuksen, eikä hyväksynyt muita tapoja lainkaan. Niin mielellään kuin Joachim olisikin tahtonut seurustella heidän kanssaan, ei hänellä juuri koskaan ollut tilaisuutta siihen. Siitä saakka kuin Lotti täti oli kerran kuullut hänen kutomatuvassa laususkelevan uudenaikuista, eurooppalaista runoutta, epäili hän häntä enemmän kuin ennen.

Joachim oleskeli enimmäkseen metsissä ja vainioilla, hän seurasi huvitettuna metsän hakkuuta ja alkavia kevättöitä. Joskus teki hän pitkiä ratsastusretkiä — ratsasti niin että hevonen oli vaahdossa — vain saadaksensa ratsastaa; kerran oli hän vieraillut pappilassa ja kerran laamanni Sköldborgin luona, mutta tätä käyntiään hän ei uudistanut, sillä laamannin rouva ja tyttäret kaikki alkoivat pumputa häneltä, toinen toistaan salaperäisemmin, tietoja Agnetan ja Stjernen välisistä asioista, joka tuntui heitä erinomaisesti huvittavan. Marienholmaan ei hän, vaikka se oli Munkebodan lähin naapuri, mennyt — hän ei "kärsinyt kosijaa", oli hän Beatalle ilmaissut ja sitte toisekseen ryypiskeltiin siellä niin rajusti, että jos hän vain kerrankin koettaisi pitää puoliansa Niilo Olavin rinnalla, loppu varmaan siitä olisi se, että hän joisi itsensä kuoliaaksi.

Syy kumminkin oli se, että hän ei voinut sietää Niilo Olavin punakoita kasvoja, ulkonevine, sinisine silmineen — häntä jo niiden ajatteleminenkin hermostutti. Hän tunsi häntä kohtaan salaista, voittamatonta, oikeastaan järjetöntä ja aivan perusteetonta vastenmielisyyttä, joka hetkittäin voi paisua melkein vihaksi, niin sietämätön oli hänelle ajatus, että tuo hidas köntys kerran olisi omaava Agnetan joka — sen vannoi hän useammin kuin kerran, oli kaunein tyttö, minkä hän tunsi, huolimatta siitä, että hän vain oli skånelainen maalaistyttö ja sitä paitse hänen oma likiserkkunsa, jonka hän muisti niiltä ajoilta kun tämä kapalossa nukkui.

Iltasin pani Joachim "patiencea", "la Blocade de Copenhague", pelasi "mustaa Pekkaa" tyttöjen ja mamseli Fikenin kanssa, tahi bezigueta Niilo sedän kanssa, joka totilasinsa vilkastuttamana, kertoi aina jotakuinkin samat jutut, kun hän oli 1814 ollut sotajoukon mukana Norjassa, eli iloisia nuoruusmuistojansa Tukholmasta sotilasajoiltaan, jolloin hän ihasteli Fredrika Löfiä ja Inga Åbergia, ja huolimatta Kustaa Adolfin ikävästä hallituksesta oli huvitellut aika oivallisesti.

Kello 10 nousi Lotti täti, vaikkapa korttileikki tai joku jutelma olisikin jäänyt kesken — tunnusteli, josko nurkkakaappinsa sekä mahonkinen ruokakaappi olivat oikein lukossa, antoi sille tyttäristä, jolla oli "vuoroviikkonsa" huomispäivää koskevat määräyksensä, ja pani pois neuleensa, sammuttaen talikynttilän, joka oli hänen luonaan pöydän päässä.

"Kas niin, Skytte", sanoi hän mahdikkaasti, "nyt on nuorison aika käydä levolle".

Niilo setä nousi — hänen, enemmän kuin kenenkään muunkaan päähän ei olisi pistänyt ruveta vastustamaan yksinvaltiasta majuurskaa, joka seisoi jo talikynttilä kädessä ovella, jossa Joachim sytytti vahakynttilänsä näyttääkseen tytöille ja itselleen tietä yläkertaan. Mutta Lotti täti seisoi uskollisesti odottaen kylmässä etehisessä, kunnes hän näki nuorten eroavan puolipimeässä ullakkokäytävässä ja sitte vasta meni sänkykamariin kynttilöinensä, missä se säästäväisesti sammutettiin ja vaihdettiin "tuijuun".

Ja tuon elämän — ja seikkailun haluisen nuoren Skytten täytyi tyytyä siihen että hän tuli kymmenen aikaan ajetuksi sänkyyn kuin koulupoika — täytyi, sillä täällä länsi Göingen kihlakunnan erämaassa ei todellakaan ollut muuta neuvoa yöksi, kuin siivosti hiipiä vuoteesensa. Hän sadatteli Lotti tätiä ja koko Munkebodan komentoa — luki hiukan ja nukkui kuin tukki kello puoli seitsemään, jolloin joku tytöistä naputti hätäisesti ovelle ja pyysi hänen Jumalan tähden kiiruhtamaan, sillä äitihän niin suuttui, jos hän sai olutjuustoineen odottaa.

— Tyttöjen kanssa oli hän kohta käynyt tuttavalliseksi varsinkin Beatan, joka oli niin ystävällinen, iloinen ja sydämellinen. Karin Maria vivahti paljon täti Lottiin, — hän oli jäykkä, hieno ja piti itsensä aina arvokkaana, ja kun puheli hänen kanssaan, havaitsi kohta, että hän oli ajattelevaisempi ja kokeneempi kuin toiset siskot. Hän oli ollut pari talvea Tukholmassa ja Kristianstadissa ja Joachim oli aluksi hänen kanssaan paljon tutumpi kuin noiden toisien. Agnetahan oli vain lapsi, mutta… Hänellä, pikku Agneta serkulla oli lemmen silmät!

Aina ensi näkemästä alkaen ajatteli Joachim useimmiten Agnetaa. Hän oli niin käsittämätöin — väliin niin lapsellisen raju, niin teeskentelemättömän luottavainen, avomielinen ja puhelias, väliin taas niin arka ja epäilevä, umpimielinen ja hiljainen, että Joachim voi hermostua ja hänen korviansa alkoi poltella, kun hän koetteli arvaella, "mitä hän oli tehnyt hänelle" eli "jos serkku oli kuullut jotain hänestä" Agneta voi usein, kuin serkku ei häntä katsellut, istua ja seurata häntä vihamielisesti ihmetellen, totisilla, mustilla silmillään, jonka katseen toinen tunsi, vaikkei katsonutkaan häneen, sillä silloin — sen tiesi hän — loisi Agneta heti silmänsä alas, ja pieni, viehkeä suu nirpistyisi uhkaavaisesti. Serkku oli aina vakuutettu siitä että tyttö istui silloin miettien hänen överstin ja tuon kirotun Lotan välistä juttuaan. Sillä mamseli Fiken tietysti, joka arvatenkin oli harkkinut jutun tietoonsa, ei ollut voinut hallita kieltään, joskin Lotti täti — sen huomasi hän nyt — oli sen voinut. Mutta hän erehtyi. Tytöt — yksin Karin Mariakaan eivät tienneet nyt sen enempää kuin Joachimin tullessa, he oikeastaan pitivät hänen oleskeluaan Munkebodassa tavallisena, pitkänpuoleisena sukulaisvierailuna.

Eräänä aurinkoisena, huurteisena päivänä — huhtikuun puolivälissä — kun nuori Skytte oli tullut kotiin tavalliselta rajulta ratsastusretkeltään, hän, kuten tavallisesti noustessansa yläkerran rappuja ylös, näki tyttöjen kamarin harvan oven kautta yli koko ullakon leviävän valosäteen, ja koska hän juuri oli nähnyt Lotti tädin kellarissa puuhailevan perunoiden tarkastelemisessa, jotka olivat "alkaneet itää", seurasi hän tällä kertaa tuota säännöllisesti palaavaa haluansa käydä tyttöjä tervehtimässä.

Vielä pitkiin saappaisiin ja kannuksiin puettuna seisoi hän ratsupiiska kainalossa, hattu kädessä ja naputti ovelle.

"Astukaa sisälle"! huudettiin heti kursailematta.

Hän avasi oven ja näki Agnetan kurkollaan akkunan laudalla pistämässä kanarialintusten häkkiin muutamia vaaleanpunasia varpuja. Tämä nähdessänsä Joachim serkun, niin hämmästyi, että oli menettää tasapainon.

"Serkku Joachim…"

Hän aikoi hypähtää alas, mutta nyrjähytti jalkansa ja hän olisi pudonnut, ellei serkku samassa olisi reippaasti sulkenut hänet syliinsä.

"Mutta, Agneta, miten sinä voit noin menetellä"!

Tyttö oli käynyt kalpeaksi ja katsoi pelästyneesti ylös häneen ruskeilla silmillään. Joachim palavissaan vielä ravakasta ratsastuksestaan ja mäkiä ylös ponnisteltuaan viuhakassa kevättuulessa ja häikäisevästä valosta ikäänkuin huumaantuneena — painoi melkein tietämättänsä mitä teki, pikku Agnetan lujemmin syliinsä, eikä päästänyt häntä irti. Heidän silmänsä yhtyivät pitkään, hymyilevään katseesen.

"Koskeeko kovin, Agneta serkku?" mutisi hän.

Ja tuntien huumaavan, pyörryttävän tunteen — voimatta siihen syytä selittää — kuiskasi Agneta, että hän "luuli niin", että koski — jalkaan…

"Istu nyt"! Serkku asetti hänet varovaisesti, mutta varmasti sohvalle ja ennenkuin Agneta osasi aavistaakaan, mitä hän aikoi tehdä, laskeusi hän toiselle polvelleen hänen eteensä ja päästi pian nauhakengän hänen jalastaan.

"Mutta serkku Joachim…" Hän punastui, mutta ei häntä estänyt — kumartui vain uteliaasti, hieman ujosti hymyillen hänen ylitseen.

"Jos sitä hiukan hieroo, niin se kyllä paranee", hän siveli varovaisesti käsiensä välissä kotonaneulotun, pumpulisukan peittämää pientä lämmintä jalkaa. Heidän katseensa kohtasivat toisensa jälleen.

Sitte taivuttautui serkku syvään alas ja teki, mitä hän tietysti ei koskaan olisi tehnyt — hän nojasi kasvonsa jalkapöytään ja suuteli sitä.

Kuului juoksevia askelia rapuilta. Agneta hehkuvin poskin sekä aina kaulaan saakka punoittavana kuin veri — painoi jalkansa lujasti lattiaan ja Joachim hypähti ylös.

Se oli vain Beata. Hän tuli sisälle esiliina täynnä ruokaomenoita, kädessä vati ja pari hopeaista veistä.

"Kas vain, Joachim serkku"! sanoi hän vähän nolostuen, mutta ei kumminkaan niin pahoin pelästyen.

"Niin, ovi oli auki ja kun näin Agnetan putoavan akkunan laudalta…" selitteli Joachim vähän katkonaisesti, eikä aivan totuuden mukaisesti.

Beata ei kuunnellutkaan. Hän tahtoi käyttää tilaisuutta hyväkseen saadaksensa Agnetalta vähän apua omenan kuorinnassa, äidin ollessa perunakellarien tarkastuksilla. Ja jos Joachim serkku piti heille seuraa — niin se vielä parempi!

Sitte istuutuivat he kaikki upean, marmoripöydän ympärille. Punaiset, kapeat kuorikiehkurat kertyivät kasaksi tyttöjen eteen heidän puhellessaan, ja omenalohot vadissa vetäysivät tummanruskeiksi.

Äiti piti niin tärkeänä että omenatorttu saataisiin valmiiksi tänä päivänä, kun leivottiin ja kun suurta uunia oli lämmitetty, sillä sotaneuvos Fagerhjelm oli ilmoittautunut vieraaksi ylihuomenna koko perheineen, matkustaessansa kotiin Kristianstadiin.

"Minä kyllä sen tiesin", Beata keräili molemmin käsin, ympäri pöytää levinneet kuoret.

"Minä tiesin sen! Karin Marialta hävisi kampa, kun hän kampasi tänä aamuna, ja harakat ovat nauraneet koko päivän. Se ennustaa aina vieraiden tuloa".

"Tuhat tulimmaista"! nauroi Joachim ja ojensi mukavasti ratsusaappaissa olevia jalkojaan "sittepä teidän harakkaraukkanne eivät usein saa avata suutaan".

"Ja ajattele, miten mukavaa, tuo tyhmä kalkkunakana oli hukkua rankkisaaviin tänään ja katkasi jalkansa, muutoin äiti ei varmaan mitenkään olisi hennonut valmistaa sitä Fagerhjelmiläisille."

"Minusta tuntuu kuin en ennen koskaan olisi kuullut heistä puhuttavan", lisäsi siihen Joachim miettiväisesti. "He eivät asuneet Kristianstadissa minun aikaani".

"Ei, setä Fagerhjelm onkin äskettäin vasta muuttanut sinne, mutta äiti ja hänen rouvansa ovat pikkuserkut. Setä on Smålantilainen", lisäsi Beata vähän säälivällä, melkeinpä halveksivalla äänenpainolla, jolla todellinen göingeläinen puhuu smålantilaisesta.

"Ja Susen on ollut Wexjeen kasvatuslaitoksessa, hän puhuu Upplannin murretta", lörpötteli Beata yhä edelleen.

"Fröken FFagedrhjelm"! matki Agneta veitikkamaisesti, onnistuen hyvin koetellessansa lausua kovia rr'iä.

"Ja ajatteles sillä tavoin ei puhu edes Joachim serkkukaan, joka on ollut jo niin kauan Tukholmassa"! Beatan katseessa, kääntyessänsä serkkuun, oli sekä kunnioitusta että ihailua.

"Niin ei tee kukaan skånelainen, joka tuntee oman arvonsa", lausui
Joachim vakuuttavaisesti.

Agneta alkoi jälleen selvitä tajuntaansa. Hän asetti molemmat punaruutuisen villahameen lyhyiden hihojen paljaiksi jättämät käsivartensa pöydälle ja kurkisti veitikkamaisesti:

"Kun nyt Joachim serkku saapi nähdä Susenin…" tämä Joachimin "kiusoitteleminen" tuotti hänelle nyt kiihoittavaa, ennentuntematonta huvia.

"Susenini, Susenini, — ihastuttava! Mikä vartalo" matki Beata parrakasta sotaneuvosta, kierrellen kuviteltuja viiksiänsä.

"Ja miten ihailtu tuo Susen sitte on!" jatkoi Agneta samanlaisella äänellä. "Hän on jo ollut kihloissa kahdentoista arvoasteikossa kulkian kanssa!"

Joachim nauroi ääneen ja kumartausi alas nähdäksensä oikein Agnetan veitikkamaiset, voiton varmat, kiihoittavaisesti hymyilevät silmät. "Ja Agneta serkku toivoo siis että minä tulisin kolmanneksitoista!" sanoi hän muka loukkaantuneena, katsoen suoraan tytön silmiin.

"Ei, luutnanteista ensimäinen" vastasi Agneta erittäin kohteliaasti. Hänen silmänsä saivat yht'äkkiä tietämättään, vallattoman, riemua sädehtivän ilmeen, kun hän kohottausi, päätään taaksepäin heittäen.

"Nyt on jo aika Susenin alkaa uusi tusina!"

"Agneta, Agneta!" varoitti Beata nuhtelevaisesti noustessaan ja hankkiutuessaan, vati käsivarrellaan, lähtöön.

Mutta Joachim nauroi täyttä kurkkua — hän tunsi kuinka hän päivä päivältä pääsi yhä enemmän serkkujensa "perille".

Agneta oli myöskin noussut paikaltaan sohvalta ja koetti melkein hermostuneella kiireellä laittautua valmiiksi heti seuraamaan sisartaan. Joachim piti kohteliaasti ovea auki Beatalle, joka molemmilla käsillään kantaen kukkuraista vatia, oli jo ullakossa. Kun Agneta kulki hänen sivuitsensa, kumartausi hän häneen päin.

"Miten on jalan laita, Agneta?"

Ja hän, joka äsken oli ollut niin veitikkamaisen varma, hymyilevä ja hilpeä hiipi nyt hänen ohitsensa punaisena kuin veri aina hiusmartoon saakka, arka, puoleksi suuttunut, puoleksi rukoileva katse nyt mustissa silmissään.

Etehisen ovi avattiin reippaasti ulkoa päin. "Äiti!" kuiskasi matalalla äänellä pimeän ullakon läpi varoittavaisesti Beata — joka jo oli melkein alhaalla.

IV.

Iltapäivällä, vieraiden tulon edellisenä päivänä, juuri kuin piiat järjestelivät vierashuonetta ja kun tyttäret itse, majuurskan valvonnan alaisena laittoivat sängyt, niin että hän voi olla aivan varma että liinalakanat jaettiin oikealla tavalla ja parhaat hienoilla pitseillä koristetut korvatyynyt ja hänen häidensä aikuiset siniset silkkitakit asetettiin huolellisesti ja säntillisesti niille sängyille jotka hän oli itsekullekin määrännyt, ajoi pari vierasta herraa rattailla kartanolle. Agneta keksi heidät ensiksi vierashuoneen suuresta akkunasta, mutta huomauttamatta, tahi virkkaamatta kenellekään mitään, pujahti hän samassa tuokiossa ulos huoneesta ja riensi suin päin yläkertaan.

Kohta tuli kyökkipiika juosten sisälle ja pyysi majuurskaa Jumalan tähden olemaan hyvän ja tulemaan heti, sillä Munkebodan parooni ja eräs toinen herra olivat jo etehisessä.

Majuurska antoi pikaisesti pari määräystä, lähetti majuuria ja luutnantti Skytteä hakemaan ja katosi kiireesti vierashuoneesen, jota säästäväisyydestä, sen pahempi, ei ollut lämmitetty.

Kun hän hymyillen ja iloisena, uusin tukkalaitos päässään, joka kumminkin kiireessä oli tullut asetetuksi vähän vinoon, astui saliin, tapasi hän jo herrat täällä, jotka selin häneen seisoivat suorina ja juhlallisina toisen kiivupöydän luona tirkistellen tarkoin Breitenfeldin tappelua kuvaavaa hyvin epäselvää kuparitaulua ylhäällä seinällä.

Alettiin kohta kursailla ja lausua kohteliaisuuksia ja majuurska pyysi moninkertaisesti anteeksi, kun ei kukaan ollut saapuvilla herroja vastaanottamassa.

Parooni selitteli hyvin perinpohjaisesti olleensa ystävänsä kanssa Kristianstadissa hankkiakseen hiukan karjanrehua — kuten tavallisesti kevätpuoleen, oli hänen oma varastonsa jo lopussa. Ja nyt oli hänestä mukava tilaisuus pistäytyä Munkebodaan ja mahdollisesti — ellei se kovin tuottaisi herrasväelle vaivaa — pysähtyisi hän koko illaksi.

Majuurska selitti kohteliaasti, ettei tietysti vaivoista voinut olla puhettakaan, kun kysymyksessä oli niin rakas vieras, hän jo ajatuksissaan päätti nitistää kaulan poikki kolmelta parhaalta kukoltaan, samalla suunnitellen pikaisesti mielessään, minkä verran huomeniltaisista kestiruoista voisi ottaa niiden huomattavasti vähenemättä.

Nyt tuli majuuri sisälle, vasta kovetetussa kauluksessa ja jo etukäteen iloiten "whisti"-pelistä ja ylimääräisestä, väkevästä rommitodistaan iltapuhteella.

Sillä aikaa kuin majuurska katosi antaakseen pikaisen määräyksen konttorin lämmittämisestä — vierashuoneen lämmittämistä ei ansainnut ajatellakan — alkoivat nuo kolme herraa puhella karjanrehun puutteesta, yökylmistä ja miten oli vaikea saada hyviä siemenjyviä.

Parooni Niilo Olavi Stjerne Marieholmasta — "kosija" kuten Joachim häntä kutsui — oli kookas, tukeva, nelikymmeninen herrasmies, hän oli vaalea, lihava ja punakka, korkea ja paljas otsainen, silmät olivat suuret, siniset ja ulkonevat. Häntä pidettiin ylipäänsä kauniina, kasvot kokonaisuudessaan muistuttivat hiukan Kustaa Adolfin tavallisista muotokuvista, mutta niiden raskas, turpea, hitautta ja surumielisyyttä osoittava ilme rumensi niitä. Kumminkaan ei hän millään muotoa ollut — jospa ei katsottukaan hänen syntyperäänsä ja Stjerne suvun arvoon — mahdoton niinkään nuoren ja kauniin tytön kuin Agneta Skytten mieheksi.

Ja Joachimista astuessaan sisälle paroonia tervehtimään, tuntuikin vastenmieliseltä, kun hänellä oikeastaan ei ollut minkäänmoista todellista syytä tuohon voittamattomaan vastenmielisyyteen, jota parooni ja tuo tuumittu naimapuuha hänessä herätti. Hän oli Kristianiassa ollessaan tavannut häntä useampia kertoja, ja oli pitänyt häntä silloin kunnollisena, hyväsuuntaisena, joskin hiukan vaiteliaana seuramiehenä. Miksikä maailmassa olikaan tuo paksu hirviö iskenyt silmänsä juuri Agnetaan, ajatteli Joachim, taaskin tuon ihmeellisen, hermostuneen vastenmielisyytensä valtaamana, joka kohta Beatan ensi sanat kuultuaan oli hänessä herännyt Lotti tädin lempituumaa kohtaan, samalla kuin hän sydämellisesti pudisti kosian kättä ja kysyi, miten hän voi tässä kirotussa huhtikuun ilmassa.

Parooni Stjernen vierellä istui hänen valituinen hyvä ystävänsä ja seurakumppalinsa Figge Vallqvist. Hän oli nyt jo kuudenkymmenen seudussa oleva herrasmies, pieni, laiha ukonkäppyrä, jonka tumma tukka oli tavattoman hyvin säilynyt ja jonka koko kasvoille suuri roomalaisnenä antoi ylhäisen, vaativaisen leiman.

Varmaankin tämä kovin ylimyksellinen nenä oli antanut hänelle aihetta lukeutua erään ruotsin kuninkaan lähisukulaiseksi. Figge Vallqvist nimittäin oli jotenkin varma väitteessään että hän oli Fredrik Hesseniläisen pojan poika. Paitse nenäänsä ja Fredrik nimeänsä oli hän myöskin perinyt ruhtinaalliselta esi-isältänsä notkean älykkäisyytensä ja lörpöttelevän, karkean huvittavaisuutensa, joka tekikin hänet herrasseuran suosikiksi. Tämä laiton kuninkaan jälkeläinen haaveili aina ja innostui noista aatteistaan, joita hän tavallisesti pari vankkaa totilasia maisteltuaan juhlallisesti kutsui "laillisuuden aatteeksi" ja "verenoikeudeksi". Ja niinkuin hän opetti, niin elikin Figge Vallqvist. Hän oli aikoinaan vallankumouksen ja sitä seuraavien levottomuuksien aikana pitänyt ankarasti laillisen perijän Kustaa IV Aadolfin puolta — ja sitte myös laillisuuden aatteen elähyttämänä — ottanut vapaaehtoisena osaa Bernadotten johtamana, liittolaisten sotaretkeen "korsikkalaista vallananastajaa" vastaan, joksi hän aina kutsui ranskalaisten keisaria. Hän oli ollut osallisena Pariisin hyökkäyksessä ja hänellä oli ollut suuri ilo nähdä Vendômkolonnin kukistuvan.

Paitsi näitä mainituita ulkonaisia ja sisällisiä ruhtinaallisia ominaisuuksiaan ei Figge raukka ollutkaan perinyt mitään muuta kunniakkaalta esi-isältänsä, vaan hän eleli enimmiten ystäväinsä turvissa, jotka kiitokseksi hänen tunnetusta iloisuudestaan ja rikkaista nais- y.m. jutelmistaan elättelivät häntä kuukausittain ja vuosittain luonaan seuramiehenä. Pääkortterina nykyisin viimeaikoina oli hänellä oikeastaan ollut Marieholma, sillä vanhan Figgen myötätuntoisuus ja monet elämänkokemukset tuottivat hiukan lohtua Niilo Olavi Stjernelle, joka oli kyllästynyt äitinsä leski vapaaherrattaren itsevaltiaaseen hallitukseen.

Karin Maria tuli sisälle ja niiasi kohteliaasti molemmille herroille, ilmoittaen samalla isälle että konttoori oli jo järjestyksessä ja lämmitetty jos herrat tahtoivat pelata korttia jo ennen illallista.

Parooni Stjerne oli silmännyt odottavaisesti ovelle kun se avattiin. Kun tulija olikin vain Karin Maria, käänsi hän pettyneenä silmänsä tuokioksi poispäin. Oli kulunut koko kuusi viikkoa siitä kun hän viimeksi oli Munkebodassa ja koko tällä ajalla ei hän ollut kertaakaan nähnyt Agnetaa. Figge, jolla kuten sanottu, oli maine että hän hyvin ymmärsi naiset, oli nimittäin innokkaasti neuvonut häntä olemaan jonkun aikaa poissa antaakseen siten "ajan ja kaipauksen vaikuttaa".

Vaihdettuaan muutamia kohteliaisuuslauseita vanhimman neiden kanssa, vaelsivat molemmat herrat nöyrästi konttooriin — Karin Marian äänessä piili nimittäin salainen käsky, jonka kaikki hyvin ymmärsivät. Joachim yksin jäi.

"Eikö serkkukin mene", kysyi Karin Maria vähän kärsimättömästi. Hän seisoi ja odotti saadakseen alkaa pöydän kattamista, joka oli hänen tehtävänsä tänä iltana.

"Kyllä… Missä on…" Hän oli sanoa Agneta, mutta kun hän kohtasi Karin Marian tuiman katseen, muutti hän vaistomaisesti aikomuksensa ja kysyi sen sijaan: "Missä on Beata?"

"Ylhäällä pukeutumassa", vastasi Karin Maria lyhyesti ja lisäsi hiukan kopeasti, kun Joachim vielä viivytteli:

"Tietääkö serkku kenties missä Agneta on? Hän nimittäin on aivan kadoksissa".

"En!" Joachim naurahti, yht'äkkiään hyvällä päällä, ikäänkuin tuo tieto olisi keventänyt häntä kun hän tiesi ettei Agneta ainakaan seissyt koristautumassa "kosijalleen". "Mutta jos tahdot serkku, niin olen tekevä parastani hänet löytääkseni".

Hän tapasi etehisessä mamseli Fikenin — jolle kuten tavallisesti oli käynyt vainu vieraista — antoi hänelle lyhyesti tiedon, mistä löytäisi Karin Marian ja juoksi reippaasti yläkertaan.

Hän pysähtyi hetkeksi ja kuunteli, kuuluiko ääntä tyttöjen kamarista — mutta tuntui todellakin kuin Beata olisi ollut siellä yksin.

Sitte avasi hän, tuli mitä tuli, oven niinkutsuttuun "romukamariin", missä majuurska säilytti kaikenmoista vanhaa rojua ja tavaroita mitä ei tarvittu.

Ensimäinen mitä hän keksi kelmeässä, kylmässä kevät hämärässä, olikin, aivan oikein Agneta, joka oli kömpinyt maalattuun, ja edestä näkinkengän muotoisesti kangistettuun, vanhaan 1700 vuoden aikuiseen rekeen. Hän oli kääriytynyt nahkasiin ja aikansa kuluksi tutkisteli hän erästä resuista, vanhaa kirjaa, jonka oli sattumalta löytänyt yläkerrasta. Kun hän näki Joachim serkun leimahti hän punaseksi ja valmistausi heti jättämään pakopaikkansa.

Joachim kiipesi muutamain, vanhojen laatikoiden yli, jotka sulkivat häneltä kulkuväylän, nykäsi päällään kiireessään paria talikynttilää — niitä riippui pitkissä riveissä ullakon katossa valkeamassa sydämen silmukoista nuoriin pujotettuina — ja saavutti vihdoin tuon näin neuvoin saarretun serkkunsa.

"Mutta Agneta", hän tietämättäänkin hiljensi äänensä istuutuessaan reen laidalle, josta serkku ei ollut vielä ehtinyt lähteä. "Sinähän istut ja palellutat itsesi kuoliaaksi täällä ylhäällä".

"Eeii", sanoi Agneta viivytellen. Nahkasista huolimatta paleli häntä niin, että hän värisi ohuessa hameessaan, paljaine käsivarsineen. "Minä… minä olin vain etsimässä täältä ylhäältä…"

"Nyt ne ovat konttoorissa, eivätkä tule sisälle ennen illallista". Joachim katsoi tarkoittavaisesti häneen, samalla kuin hän reippaasti kävi asiaan suoraan käsiksi.

Agneta nyrpisti huulensa ja katsoi alas. Hän ei liikahtanutkaan reessä.

"Agneta"! Joachim kumartautui eteenpäin ja hänen äänensä kaikui vieläkin himmeämmin. "Kun nyt et millään muotoa huoli hänestä niin…"

"Minä en voi", mutisi Agneta kiihkeästi, katsomatta serkkuun. "Otan myrkkyä, eli juoksen metsään, jos äiti pakottaa minua".

"Kukaan ei pakota sinua", kuiskasi serkku suuttuen ja tapasi hämärässä tytön käden, jonka hän, oikein itsekään tietämättä, mitä teki, rajusti pusersi omaansa. "Kuinka voit luulla, että kukaan uskaltaisi?…"

"Jospa hän vain olisi tahtonut jonkun noista toisista", kuiskasi Agneta alakuloisesti. "Äitihän tahtoisi sitä niin mielellään. Hän on sanonut, että hänen syntymäpäivänään kesällä julkaistaan kihlaus".

"Ei koskaan" huudahti Joachim tulisesti, "ei koskaan niin kauan kuin minä elän saa Niilo Olavi Stjerne sinua". Ja kun Agneta nyt yhtäkkiä huojentuneena kun oli joku, jolle voi huolensa uskoa avutonna turvautuen hänen suojelukseensa, aavistellen serkun sanoihin ja ääneen kätkeytynyttä tunteiden kuohua, kadotti kaiken itsehallintonsa, nyyhkyttäen ääneen, kasvot nahkasiin painettuina kumartausi serkku silloin hänen ylitsensä lohduttavaisena, hellänä ja heidän silmänsä kohtasivat toisensa reen pimennossa.

"Vakuutan sinulle Agneta, että jos joskus tarvitset… tarvitset… sinä ymmärrät…" Hän kuiskaili epäselvästi, hämmästyneesti ja takerrellen. "Sinun ainakin täytyy olla niin onnellinen, että saat seurata sydämesi ääntä".

Beatan uskoma salaisuus "tuosta toisesta", kummitteli vielä joskus, joskin himmeästi Joachimin mielessä. Hänen terve järkensä sanoi hänelle nimittäin ettei tuo herkkä, haaveellinen ja sen lisäksi hieman ivallisuuteen taipuvainen Agneta niinkään helposti ollut voinut löytää mitään sopivaa sydänkäpyä tässä erämaassa. Mutta väliin kun hän tunsi mielialansa synkemmäksi, kiertelivät hänen ajatuksensa muun muassa tuon salaperäisen "rauhan häiritsiän" ympärillä, joksi hän oli alkanut häntä nimittää.

Agneta ei tuntunut oikein voivan ymmärtää serkun jalomielisyyttä, hän vain painoi päänsä syvemmin alas. Joachim katseli häntä ensin ihmetellen ja sitte… Yhtäkkiä näki hän — uskalsi hän katsoa — jotain muutakin punastuksessa.

"Eli… eli… Olisiko Beata erehtynyt? Ei siksi, sillä sinä pidät eräästä toisesta, joka…?" kysyi Joachim pian, vieläkin osaksi mustasukkaisena, kaikesta terveestä järjestänsä huolimatta.

"Minäkö?" mutisi Agneta hämmästyneesti, "pitäisinkö toisesta? Mikä maailmassa olisi se sitte?"

"Niin, olet oikeassa", huusi Joachim yhtäkkiä ylpeästi. "Kukapa se voisikaan olla? Täällä!"

Samassa tuokiossa kohtasivat heidän katseensa toisensa. Agnetan hämmästynyt, veitikkamainen ja hiukan hellä, Joachimin… niin hetkellä, jolloin Joachim silmäsi serkkunsa viattomiin silmiin, lukien niiden ilmeen, alkoi hän hymyillä — vieläkin veitikkamaisemmin kuin Agneta, joka nyt, purren huultansa, hitaasti käänsi päänsä pois, vieläkin hellempänä ja vähän nolostuneena.

Agneta huudahti — hänen silmänsä tuijottivat romukamarin oveen, joka aavemaisen hiljaisesti avautui ulkoapäin. Jumalan kiitos, se olikin vain Beata!

"Oletteko täällä?" sanoi Beata. Hänen äänensä oli matala, mutta kovin ihmettelevä. "En tottatosiaan, voinut käsittää, mikä täällä ullakossa sissutteli ja sassutteli".

Joachim kääntyi myöskin päästämättä irti Agnetan kättä, jota hän lujasti piteli kiinni nahkasten alla.

"Agneta istuu täällä peloissaan kosijaa paossa", kuiskasi Joachim ja hänen äänessään piili riemuitsevaa poikamaista vallattomuutta, joka loukkasi Beataa, mutta, ihme kyllä, ei lainkaan Agnetaa.

"Ja serkku voi vielä laskea leikkiä", nuhteli hyväntahtoinen Beata miettiväisesti. "Stjerne itse kyllä menee mukiinsa, vaikka hän onkin hirveän paksu ja tavattoman ikävä, mutta kun serkku saisi nähdä vanhan vapaaherrattaren".

Agneta oli irroittanut hiljaa kätensä Joachimin kädestä. Hän nousi pois nahkasista ja seisoi vähän epäröiden, uskaltamatta katsoa ylös serkkuunsa ja pääsemättä hänen sivutseen. Tämä huomasi sen heti ja astui syrjään.

"Mutta kaikessa tapauksessa saat mennä sisälle ja järjestellä itseäsi hiukan", lisäsi jälleen käytännöllinen Beata. "Miten pörröiset hiuksesi ovat! Eikä äiti anna koskaan sinulle anteeksi, jos et ainakin pukeudu sinipunaiseesi".

"Sinipunainen" oli Agnetan haalistuneen vihtoriinihameen, perheessä yleisesti tunnettu lempinimi. Beata itse komeili suurikukkaisessa, punaisessa, ostokankaisessa puvussa ja tuoksui hajuvesiltä.

"Niin, täytynee kai tehdä niin", sanoi Agneta harvinaisen sävyisästi, mennessään Joachimin ohi, katsomatta häneen ylös.

Kun nuori Skytte vihdoinkin tämän välinäytöksen perästä meni herrojen luo konttooriin, odottivat häntä siellä Niilo sedän nuhteet, kun he niin kauan olivat saaneet kaivata neljättä miestä. Vanha Figge kumartui nostaakseen hänelle tulevat korttinsa ja sanoi vitkastellen, ja vähän sammaltavalla äänellä katsoessaan ylöspäin punareunaisine silmineen:

"Ei niin ankarasti, veli Niilo!… Kun on nuori, kun on kavaljeeri! Eikö niin herra luutnantti? Ei sitä suotta pidetä kolmea kaunista serkkua…"

"Lörpötystä", keskeytti Niilo setä, joka istui tappiostaan suutuksissaan.

Mutta Figge Wallqvist ei antanut itseänsä säikähyttää. Hän löi Skytten sotamiehen kuninkaallaan ja jatkoi samalla äänellä kuin ennenkin.

"Kenelle noista kolmesta sulottaresta — jos saapi olla niin utelias ja kysyä — on luutnantti nyt suonut omenansa?" Ja kun Joachim seisoen peli-pöydän ääressä pysyi vaan halveksuen, nyrpeänä, äänetönnä jatkoi edellinen: "Vai onko se tällä kertaa joku impynen alemmasta ilmapiiristä? … Järkevästi, poikani, hyvin järkevästi! Täällä saavuttaa sen… mitä on saavutettavissa… vähemmälläkin ajan hukalla".

"Skyttehän ei ole ajanhaaskaajaksi tunnettu sellaisissa asioissa", liitti siihen Niilo Olavi harvinaisen vilkkaasti, selvästi viitaten tuohon surkeasti kuuluisaan Tukholman seikkailuun.

He yhtyivät kaikki äänekkääseen nauruun molemmin puoleisen miellyttävän maailman miehen tapaisen tuttavallisuuden ja toverillisuuden vallitessa. Joachimista tuntui yhtäkkiä että hän oli ollut sanomattoman pöyhkeä ja tuhma, kun todellakin äsken oli oikein voinut suuttua ukko Figgeen.

Hän kiitti neuvosta yhtä hyvällä tuulella, kun se oli annettukin, joi veljenmaljan ukon kanssa, joka esitti sen ja koska keskustelussa näkyi viitteitä sen kääntymisestä valtiollisiin asioihin, koetti hän innokkaasti johtaa sitä sille uralle.

Ukko Figge lausui pari jotenkin terävää huomautusta vallitsevaa hallitsiasukua vastaan, joka — huolimatta heidän yhteisestä sotaretkestään "korsikkalaista vallananastajaa" vastaan — syystä kun se soti laillisuuden aatetta vastaan — ei ollut koskaan oikein voinut voittaa hänen suosiotaan. Joachim joka tietysti kuten muutkin nuoret ei paljonkaan välittänyt kuninkaasta, mutta sitä vastoin todellakin piti perintöprinssiä maan toivona, tarttui innokkaasti puheeseen ja puolsi lämpimästi "vapaudessa kasvanutta voimaa ja kunnollisuutta". Figge vanhus pudisteli päätään ja sylki toisen tupakkapurun toisensa perästä suustaan.

"Joutavia"! sanoi hän. "Vapaudessa kasvanut, hitto vie! mitähän merkitystä silläkin on, siitä voi jokainen äpärä pitäjässämme kerskaella".

Mutta sellaisissa suhteissa merkitsee juuri jotain auktoriteetti — laillinen auktoriteetti. Tuolla salaperäisellä veren antamalla oikeudella, jota vastaan ei voida väittää, sillä on merkitystä.

"Oikein! Oikein", huusi Joachim, kiihkoisasti. "Nykymaailmassa ei syntyperä oikeuta ei valtaan eikä oikeuksiin — ken niihin kykenee saa ne kummatkin".

Niilo Olavi Stjernen muutoin niin laimea veri alkoi myöskin kuohahdella. Hän tunsi itsensä yhteiskunnallisen järjestyksen, ritariston ja aateliston puolesta loukatuksi.

"Hänhän on jakobiini, täysiverinen jakobiini"! huusi hän vimmastuneena, katse tulevaan appeensa kääntyneenä.

Vanha Niilo Skytte istui näpähytellen miettiväisesti nuuskarasiansa kantta. Veljenpoikansa rohkeita sanoja ei hän voinut auttaa ja hän ikäänkuin tunsi sukunsa kuuman, kapinallisen sissiveren juoksevan vilkkaammin suonissaan. Hän ei tahtonut loukata Stjerneä, joka tietysti oli oikeassa, mutta… Hän taputti melkein hyväilevästi Joachimin harteille, tuolla salaisella sukulaisen myötätuntoisuudella, jota ikäänkuin magnetivoiman kautta annetaan ja käsitetään ja huolimatta paroonin harmistuksesta sanoi hän tyynnyttävän hyväntahtoisesti, koettaen kääntää kaiken leikiksi:

"Niin tietystikin on hän jakobiini, se kuuluu sukuumme. Niin olen itsekin ollut, ollut niin että tuntui v. 89, neljäkymmentä vuotta sitte, ja niin oli myöskin isäukkoni aikoinaan 1772. Hänhän nyt ei koskaan oppinutkaan sulaumaan yhteen vallanpitäjöiden kanssa. Mutta muuten kyllä…" hän nuuskasi. "Sellainen kyllä haihtuu. Niin tavallisesti kumminkin käy".

"Mutta ei minun suhteeni"! vannoi Joachim nyt aivan tosissaan… "Kyllä tiedän että täällä Ruotsissa olemme me nyt korvia myöten ilkeän vitkastelun ja pelkuruuden pauloissa, mutta…"

"Malta! Malta nuori ystävä!" Ukko Figge nousi juhlallisesti paikaltaan, ja tuskin kenenkään oikein tietämättä miten oli siihen johduttu, olivat he yhtäkkiä keskellä valtiollista kiistaa, jossa kuvastui jälleen kaikki 20. vuosiluvun levottomien valtiopäivien taistot ja lörpötykset.

Illallista syödessä, joka kaiken sen vaivan palkaksi, mikä kukkojen kiinniottamisessa ja höyhentämisessä oli ollut, tarjottiin jotenkin myöhälle, ei ollut erittäin hauskaa. Herrojen päät paitse Joachimin, joka oli keskustellut enemmän kuin juonut ja Stjernen, joka sieti ainakin härkätynnyrillisen, tuntuivat kovin raskailta ahkeran kestailemisen jälestä konttoorissa, toisekseen oli majuuri huonolla tulella illallisen viipymisestä.

Tytöt olivat hiljaisia ja juhlallisia — kosijan läsnäolo vaikutti aina niin lannistavasti heihin. He istuivat kaikki yhdessä ryhmässä eikä Niilo Olavi Stjerne, joka todellakin oli koko illan oikein kärsimättömästi ikävöinyt nähdä valittunsa edes vilahdukseltakaan, enempi kuin Joachimkaan, joka silmillänsä mustasukkaisesti vartioi "kosijaa" eivät kumpikaan tulleet lausuneeksi ainoatakaan sanaa Agnetalle. Hän istui pöydän ääressä Beatan ja Karin Marian välissä katsahtamatta ylös tuskin kertaakaan koko iltana.

Majuurska oli kaikkea muuta kuin tyytymätöin tyttönsä käytökseen. Tytön täytyy aina olla "maltillinen" sellaisissa asioissa ja sitäpaitse se hänen mielestään oli kaikin puolin viisainta, niin kauan kuin kihlaus ei ollut vielä oikeastaan julkaistu.

Aikaisin seuraavana aamuna ajoivat kosija ja ukko Wallqvist kotiin.

Laimeasta pyynnistä pysähtyä vielä seuraava päivä — majuurskan mielestä nimittäin ei olisi ollut oikein viisasta kiusata heitä kovin jäämään nyt juuri kuin hurmaavaa Susen neitiä odoteltiin — kiitettiin vain kohteliaasti. Stjerne koetteli vielä kerran katsoa Agnetaa silmiin mutta ei onnistunut. Sumeana huhtikuun aamuna seisoi hän ja niiasi itsepäisesti alasluoduin silmin kosijalleen rapulla, samalla kuin tämä alakuloisena ja pahalla tuulella tarttui ohjaksiin ja käski maiskahuttaen ruunaansa.

V.

Kello kuuden aikaan iltapäivällä — juuri kun Joachim parhaallaan keskellä pihamaata pitkästä nuorasta talutellen viipuutteli nuorta Aijas-oritta, joka koko päivän oltuaan sisälle suljettuna, raittiista ilmasta raivostuneena ja pyörryksissä yhtämittaisesta kiekkoon juoksemisesta, oli vähällä melkein piltoutua — ajoi sotaneuvos Fagerhjelmin vanha kullalla silattu umpivaunu veräjästä pihaan. Joachimilla oli yllin kyllin tekemistä tyynnytellessänsä Aijasta, joka sieramet alaspäin, tiukasti vastustellen seisoi kaapien etujaloillaan ja päristeli, — niin että hänen täytyi jättää Niilo sedälle naisten auttaminen vaunuista. Vasta sitte kun nämät kovalla äänellä puhellen rappusilla ja etehisessä ja monin kerroin anteeksi pyydettyään että he näin "ilman kursailuitta" tulivat keskellä parasta arkipäivää tervehtimään herrasväkeä, olivat onnellisesti sijoittuneet, vihdoin viimeinkin lämmitettyyn vieraskamariin, uskalsi Joachim mennä rappuja ylös omaan huoneeseensa, missä hän — muistaen kahtatoista tutkinnon suorittajaa — pukeusi mitä suurimmalla huolella parhaimpaan pukuunsa ja pyyhkäsi hitusen hyvänhajuista hiusvoidetta tukkaansa.

Kun hän vihdoinkin oli valmis ja meni salin läpi, missä kaapin päällä palavan himmeän kyökkituijun valossa Beata, Agnetan ja mamseli Fikenin avustamana puuhaili illallista mukavasti yhteenliitetyille kaksoiskiivupöydille. Kyökin salaovi oli selkoselällään, ja sieltä tuoksahti häntä vastaan tuon puoleksi hukuttautuneen kalkkunan hyvä tuoksu ja patojen ja pannujen sekavasta räminästä joita pantiin ja nostettiin pois hellalta erottihe veitsien ja haarukoiden kuonalla kiilloittamisesta syntynyt kitinä. Agneta, joka seisoi syli lautasia täynnä, heitti Joachimin huolelliseen pukuun, hänen kulkeissaan sivu, pikaisen, aran, melkeinpä vihamielisesti ivallisen silmäyksen. Beatan silmät olivat myöskin auki, eikä hän voinut olla tarkoittavaisesti silmäämättä sisartaan ja nykäsemättä häntä kylkeen.

Vieraskamarissa, neljän seinälampun — joita paloi kaksi kummallakin pituusseinällä — levittämässä juhlallisessa hämärässä puhutteli Lotti täti sohvassa istuvia laihoja rouvia, joiden kummankin korkeita tukkakääröjä koristi monet tekokukkaset ja poskipäillä riippuvat irtokiharat. Nuori — eli ainakin nuorempi, avokaulaiseen, vaaleansiniseen bombasiini hameesen puettu tyttö, pitäen pitsinenäliinaansa kahden sormen välissä, puheli Karin Marian kanssa nurkkasohvassa "salaisuuksia", ja nuori Fritz Fagerhjelm, joka muutoin vain "makaili" Lundissa, koki leikkiä laskien urkkia tietoonsa, mitä he sanoivat. Majuurin konttorista kuului jo nappuloiden kopse lautapelipöytää vasten.

Asianmukaisella juhlallisuudella esiteltiin luutnantti Skytte sotaneuvoksettarelle ja kapteenin rouva Ekebäckille, joka oli nuorempi ja hiukan puuhkeampi kuin edellinen ja vihdoinkin lopuksi sai Joachim lausuttuaan monia kohteliaisuuslauseita, joita tapa ehdottomasti vaati, kääntyä Susen neidin puoleen.

Hän kirosi paikalla, että — hitto vieköön — neiti Susen ei ollut mitä hullumpia! Hän oli laiha, se nähtävästikin oli sukuominaisuus mutta häneltä ei puuttunut hyvää tuulta. Hänen piti kohta sanoa luutnantille niin "sanomattoman paljon terveisiä" koko joukolta yhteisiä tuttavia Smålannissa ja hän käytti kaiken aikaa suuria, sinisilmiänsä niin oivallisesti, että Joachim, yhtäkkiä hyvälle tuulelle tulleena, onnitteli Kristianstadilaisia, heille tarjoutuvan mainion tilaisuuden puolesta tehdä uusi tuttavuus, joka päälle päätteeksi oli niin kovin kiitollinen.

Kun Agneta vähän ajan perästä tuli sisälle, katsoi tarkkaavaisesti äitiinsä ja niiaten ilmoitti illallisen olevan valmiin, tapasi hän jo Joachimin hentomielisesti nojautuneena Susenin sohvan yli, kuiskailemassa kohteliaisuuksia, joihin sekoittui hämäräperäisiä sanoja siitä miten hän oli vieras ja miten häntä siitä syystä ei käsitetty ja Karin Maria harmissaan tästä sopimattomasti kovin kiireellisestä liehakoinnista ompeli kuin henkensä edestä kanavapuitteensa ääressä, eikä välittänyt vähääkään nuoresta Fritzistä, joka neuvotonna istui hänen rinnallaan pureskellen kynsiään.

Majuurska nousi ja pyysi herrasväen tyytymään yksinkertaiseen voileipään. Hänen vaatimattomaksi tekeytynyt äänensä sanoi kumminkin että sitä, mitä hän nyt tarjosi ei voitu kullalla palkita. Majuuri ja sotaneuvos, molemmat vähän punoittavimpina kasvoiltaan kuin tavallisesti, tulivat konttoorista ja Joachim esitettiin uudelleen.

"Kunniani ja varallisuuteni kautta!" Sotaneuvos pullisti vatsaansa ja helyytteli paria Napoleonin-rahaa, joita hän aina piti liivinsä taskussa ja pyörähytti laajasti kaartaen, ihastellen Agnetan luotaan. "Kautta sieluni, sinä kunnon veliseni voit ylpeillä nuorimmasta tyttötypykästäsi!"

Agneta punastui ja puristi nolona, pää avuttomasti kallellaan, kädellään, joka oli vapaana, lyhyttä Vihtoriini hamettaan. Hän tunsi että kaikki katsoivat häneen.

"Oletkos jo liian suuri suodaksesi vanhalle sedälle suutelon?" jatkoi ihastunut kavaljeeri äänekkäästi imarrellen. Ja vastausta odottamatta kietoi hän kätensä nuoren tytön vyötärölle ja suuteli häntä.

Joachim oli, kuten muutkin, sotaneuvoksen mairitellessa kääntynyt ja katsoi Agnetaan, — hän oli viehättävä lapsellisen raikkaassa tiedottomassa suloudessaan, tyttömäisesti luisuine olkapäineen, pehmyt kaula kevyesti kaartuneena ja hohtavan valkoisena valossa. Joachim oli yht'äkkiään aivan unohtanut Susenin ja kun tuo "vanha veijari" — joksi hän tästä päivin mielessänsä nimitti mairittelevaa sotaneuvosta — muitta mutkitta suuteli tyttöä, kurtisti hän ehdottomasti otsaansa, kiihoittuneena ja harmistuneena siitä että hän — Agneta — todellakin voi kärsiä tuollaista hävyttömyyttä.

"Suvaitseeko armollinen serkkuni", sotaneuvos kumarsi majuurskalle, joka arvokkaasti alentuen laski kaksi sormea hänen käsivarrelleen ja Niilo setä viittasi kohteliaasti molemmille laihoille sisarille sohvassa ja Susen, koska luutnantilla ei näkynyt olevan aikomustakaan tulla häntä hakemaan, kietoi hyväilevästi kätensä vielä pahatuulisen Karin Marian ympärille.

Siinä kumarreltiin ja kursailtiin, taloudellisen Beatan lämpimänä ja punaisena tarjoellessa lautasia voileipäpöytään ja majuurskan yhä kehoitellessa. Agneta, tuntien selittämätöntä vastenmielisyyttä toisten seurassa, hankki itselleen asiaa vieraskamariin ja jäi sinne suorimaan sohvan edusmattoa ja asettelemaan paikoilleen tuoleja, jotka olivat tulleet epäjärjestykseen.

"Agneta" mutisi Joachim hänen vierellään.

Hänen äänessään oli jotain samalla vaativaa ja nöyrästi anovaa, joka herätti Agnetassa vastustushalua.

"Joachim serkku"! äännähti hän kummeksuen, ikäänkuin ei hän ennen ensinkään olisi huomannut hänen huoneessa olevankaan. "Mutta…" hän katsahti ympärilleen, "mihin olet jättänyt Susenin"?

"Agneta"! Joachim kurotti hänelle kättään uskaltamatta siihen heti tarttua. Agneta vetäysi vähän taaksepäin ja katsoi synkästi, leppymättömästi häneen.

"Sanoinhan sinulle, että ihastuisit heti Suseniin — hän on niin vastustamaton…"

"Hiiteen Suseninesi"! lausui hän kärsimättömästi yht'äkkiään matalalla, mutta tarmokkaalla äänellä ja tarttui päättäväisesti pieneen kätöseen ja veti sen lujasti luokseen. "Jos sinä…" hän katsoi alas ja selvitteli ääntään. "Jos vielä kerrankaan annat tuon vanhan viinalekkerin ottaa itselleen vapauksia, niin väännän häneltä kaulan poikki".

Agneta katsoi suurin viattomin silmin. "Mutta Joachim… sellainen kunnon vanha setä".

Tytön silmät olivat liian viattomat — ne eivät häntä pettäneet. Päästämättä häntä katseellaan vain, joka nyt oli teeskentelemättömän hellä ja iloinen, osaksi kysyvä, kuin tahtoisi hän vielä enemmän vaikkei uskaltanut — vei hän hänen kätensä hiljaa huulillensa.

"Agneta pikku", mutisi hän. Illallisen jälestä, kun he muut kaikki paitsi majuurska ja sotaneuvoksetar, jotka opettelivat mallista erästä uutta neulelajia, pelasivat korttia piparinöttien ja paahdettujen mantelien päällisiä, oli Agneta niin vallaton, että Karin Marian, useammin kuin kerran täytyi varoittavaisesti vilkuttaa silmiään hänelle ja koettaa nykäistä häntä hameesta pöydän alitse. Joachim näki nyt, että Agneta ymmärsi käyttää silmiään aivan yhtä hyvin kuin Susen neiti konsanaan. Hänellä oli tapana antaa nuoren Fritzin aina kun tämä voitti, suudella käsiänsä jotka hän kumminkin säännöllisesti viime silmänräpäyksessä vetäsi pois — ja sai pojan vuoroon kuumaksi ja kylmäksi tuolla hänen istuessaan kapteenin rouva Ekebäckin ja Susen neidin välissä. Ja kaikkein pahinta oli, että tämä vallaton, lapsellisesti yllättävä, vallan selvään näytetty veikistely, lisäsi hänen sulouttaan. Suuttumuksesta ja levottomuudesta huolimatta ei Joachim voinut olla hymyilemättä, samalla kuin hän taaskin innokkaasti puheli Susen neidin kanssa, joka kädet selän takana, kasvot juuri hänen kasvojensa alla, lakkaamatta arvuutteli häneltä "pariko vai liika" pähkinöistä joita he yhdessä, alinomaa kuiskaillen ja nauruaan pidätelleen söivät, kohteliaan, mutta harmistuneen Karin Marian heidän käytöstään suuresti paheksuessa.

Myöhemmällä oltiin arvuutuksilla. Netti täti, joksi kaikki tytöt kutsuivat kapteenitarta ja jota Joachim korttipelin aikana liehakoidessaan oli oppinut arvoittamaan iloisena ja soveliaana esiliinana, oli etunenässä, — hän oli väsymätön loppusuontuja löytäessään.

    "Alkupuoli hänessä on puuta.
    Toinen puoli vettä,
    Kokonansa aika lurjus vain
    Hän kannuksista hattuun on ollut ain"!

luki hän kirjoitusarkin puolikkaasta, jonka majuurska auliisti oli tätä huvia varten luovuttanut.

Joachim ja Susen neiti panivat kumpikin viisautensa liikkeelle ja keksivät mitä hullunkurisempia selitysehdotuksia — kukaan ei voinut selittää arvoitusta.

"Mutta, Herranen aika!" huusi kapteenitar, heilutellen notkeasti paperiarkilla — kuuma punssi ja piparinötit vähä kerrassaan olivat saaneet lämpömäärän, vastalämmitetyssä vieraskamarissa nousemaan, "eikö todellakaan kukaan teistä voi saada sitä selville? Sehän on tietysti minun mieheni, Eke — bäck [Eke = tammi, bäck = puro]. Sehän on päivän selvää. Luutnanttihan tuntee hänet"?

Hän katsoi hullunkurisen näköisenä sisaren tyttären silmiä tavattomasti muistuttavilla, pyöreillä, teeskentelemätöntä hämmästystä osoittavilla sinisilmillään Joachimiin, niin että tämä heti purskahti nauruun ja alkoi melkein ihmetellä miten hän ei heti noin sattuvasta kuvauksesta tuntenut tuota kunnon kapteenia.

Mutta kaikki kolme Skytten sisarusta olivat aivan loukkaantuneita, he katselivat vain polvihinsa ja Beata kuiskasi Fritz nuorukaiselle, "että hän ei voinut käsittää Netti tätiä".

"Ei hän tarkoita mitään pahaa", lohdutteli häntä nuori Fritz. "Mutta hänen nuoruutensa päivinä kuului vain asiaan ettei saanut olla hentomielinen kun puhui omasta puolisostaan".

"Äiti ei sanoisi koskaan niin isästä", vakuutti Beata vielä harmistuneena.

"Varmaankaan ei…" Fritz pysähtyi vähän aikaa ja näytti siltä kuin hän sitä ei olisi lukenut majuurskalle miksikään niin suureksi eduksi. "Mutta täti Skytte hän nyt onkin harvinaisen totinen".

Ilta kului, mutta kukaan ei tahtonut käydä levolle; niin harvoinhan sai nähdä nuorisoa Munkebodassa. Karin Maria sai Joachimin hakemaan harppunsa alas päätyhuoneesta, jonka jälkeen hän lauloi pari Geijerin laulua, jotka olivat aivan uusia, sekä ihailun "Laakson ruusu" ja "Kukkaset".

Kaikki istuivat juhlallisina, melkeinpä hartaina pitkin seiniä yhtäkkiä ikäänkuin kaikkeen nauruun ja lörpötykseen väsyneinä. Lotti täti siirtyi ylemmäksi sohvansa nurkkaan ja katsahti arvokkaasti ympärilleen, ylpeänä vanhimmasta tyttärestään. "Konttoorin" ovi avautui äänettömästi, ja pitkien piippujen savupilvistä, joka aaltoillen levesi vierashuoneeseen, pilkisti esiin kaksi punaista naamaa.

Joachim oli huomaamatta siirtynyt ja istui nyt Agnetan takana. Ajattelematta mitä teki oli hän laskenut kätensä Agnetan tuolin selustalle ja yhtäkkiä tunsi Joachim kuinka tytön kaula tietämättään, taipui sitä vasten. Hän ei liikahtanutkaan, istui hiljaa kuin hiiri, tytön pehmeän niskan luottavaisesti, hänen mielestään melkein hyväillen yhä nojatessaan hänen käteensä.

Pyöreät, valkeat olkapäät puolihämärässä, sinistä "huonekalun päällystää vasten näyttivät vieläkin valkoisemmilta — olisiko siinä ollut Susen tai kuka muu tyttö tahansa, ei hän olisi epäillyt hetkeäkään painaessaan huulensa niille; se olisi ollut vain tavallinen satunnainen kohteliaisuus, aivan kuten oli sopivaa. Mutta kuinka lienee ollut — kun siinä oli Agneta, niin ei hän hennonnut. Kenties enin pelosta, että joku voisi sen nähdä ja voisi tehdä tavalla tai toisella jonkun leikillisen tai epähienon muistutuksen, joka — sen tunsi hän yhtäkkiä aivan varmasti — tänä hetkenä olisi ollut hänelle varsin epäedullista. Ainoa hyväily — jos sitä edes siksi voi nimittääkään — jonka hän serkullensa soi, oli että hän taivuttausi hänen ylitsensä ja antoi kasvonsa koskettaa hänen pehmeitä hiuksiaan.

"Pikku Agneta", mutisi hän vielä kerran. Tämä köyhä, yksinkertainen hyväilysana oli ainoa, joka nyt vieri hänen huulillensa — hänen, jolla muutoin oli aina valmiina niin monia paljon ilmaisevia, ihastelevia nimityksiä kauniille sukupuolelle.

Agneta kuuli sen ja yhtäkkiä tuntien hänen läheisyytensä kohotti hän heti taaksepäin taipuneen päänsä ja istui viimeisen laulun ajan suorana kuin kynttilä, hieman vain kumartuen tuntiessaan hänen katseensa.

Karin Maria lopetti parilla pitkällä värähtelevällä soinnulla; Joachim nousi Agnetan tuolin takaa ja sanoi äänellä, jota Agneta ei oikein tuntenut — pikaisesti, pontevasti ja hätiköiden sanoissaan.

"Nyt tanssimme me"!

Kukaan ei pannut vastaan. Kapteenin rouva Ekebäck istui heti pyytämättä, kuin käskystä, klaveerin eteen. Joachim, yleisessä hälinässä, toisten raivatessa tuolia ja pöytiä pois lattialta, otti Agnetan erityisesti häntä pyytämättä käsihinsä ja alotti tanssia erästä saksalaista valssia, joka viime aikoina oli käynyt hyvin yleiseksi myöskin täällä maaseudulla.

Agneta tanssi tahdottomasti soiton tahdissa, joka ikäänkuin keinutellen häntä kiidätti. Sädehtivät ruskeat silmänsä katsoivat hymyillen Joachim serkun lämpimiin sinisiin. Kaiken aikaa kuin he tanssivat tuntui kuin olisivat he olleet vain kahden kesken — poissa oli pakko, kainostelu, pelko ja teeskentely heidän väliltään.

Valssi loppui. Joachim veti Agnetan, joka yhtäkkiä horjahti, likemmä luokseen, koettaen itse pysyä vakavasti jaloillaan. Hänestä tuntui yhtäkkiä pyörryttävän, kuin olisi hän tyhjentänyt yksin pullollisen champanjaa.

"Kiitos! Kiitos"! mutisi hän ja pusersi kiihkeästi hänen käsiänsä, tietämättä oikeastaan mitä sanoi ja teki.

Susen neiti oli loukkaantunut. Hän ei voinut käsittää miksi tuon ainoan kavaljeerin — tietysti ei hän lukenut nuorta Fritziä miksikään, — päähän yhtäkkiä oli pistänyt tanssia tuon "tyttö lepukan" kanssa, siihen sijaan kuin tapa, käytös, yksinkertaisin kohteliaisuus olisi vaatinut pyytämään ensiksi hänet. Hän istui jäykkänä, käsivarret kupeille painettuina, pitäen nenäliinaansa hienosti sormiensa välissä, sillä välin nuoren Fritzin kömpelösti pyytäessä Karin Mariaa ja Beatan ilomielin pyörähdellessä setä Fagerholmin kanssa, joka pää kallellaan tanssiessaan tarpeettomasti notkutteli sääriään jos jonnekin päin. Salin ovella seisoi mamseli Fiken uudessa, mustassa bombasiini-puvussaan ja tuuditteli ruumistansa sävelten mukaan, kädet lanteilla, edestakaisin majuurin turhaan pyrkiessä vastapuoleiselta ovelta lattian poikki, joka nyt, kuinka olikaan, oli tanssivia täynnä ja alati ystävällisesti nyyköttäessä päätään ja väliin rohkaisevasti huutaessa: "Nytkös me tanssimme mamseli Fiken — nyt sitä mekin pyörähtelemme…"

Juuri heidän pysähtyessään oli Agneta tavannut äitinsä kylmästi ihmettelevän ja suuttuneen silmäyksen — hän ymmärsi heti, mitä se merkitsi ja pelästyi pahanpäiväisesti. "Susen!…" kuiskasi hän, vielä vetäen henkeään ja katsoi rukoilevasti Joachimiin. "Susen istuu"!

Joachim oli niin iloinen että hän olisi voinut nauraa ääneen. Hän puristi Agnetan käsiä, jotka vielä tahdottomasti lepäsivät hänen käsissään ja meni kohteliaasti neiti Susenin luo.

"Luutnantti Skytte siis ei varmaankaan minun itseni vuoksi jätä niin yhtäkkiä tanssitoveriaan", pisteli Susen neiti kohteliaan happamesti.

"Mutta neiti"! Joachim katsoi niin nuhtelevaisesti kuin mahdollista ja vei tuntehikkaasti käden sydämelleen. "Tietysti olen valmistaunut siihen, että neiti käsittää minut väärin. Olimme pannut vedon, serkkuni ja minä", lisäsi hän vakavasti, niin kovasti että naiset sohvassa voivat myös sen kuulla.

Neiti Susen ei ollut vaikea lepytellä: hän ehdotteli kohteliaasti että luutnantti ja hän opettaisivat tytöille polkkaa: "Se on ainoa mitä me nyt viitsimme tanssia Kristianstadissa", selitti hän vähän ylpeästi.

Beata oli heti hyvin huvitettu siitä: kiltti kapteenitar soitti edelleen ja he alkoivat kaikki — mamseli Fiken myös — "opetella askelia", joita Susen neiti sininen hame edestä sievästi nostettuna niin ylös — että koruommellut sukkasiteet vilahtelivat, hyväntahtoisesti ja innokkaasti näytti.

Agneta vain ei ollut mukana. Hän oli kohta valssin jälkeen hiipinyt etehiseen ja istuutui puolipimeän yläkerran rapulle, pakkasta huomaamatta.

Joachim oli nähnyt hänen katoavan ja aavistaen syyn, yhtäkkiä hermostuneena, sietämättömän ikävän valloittamana, saada nähdä hänet jälleen, läksi hän — kuin muut parhaallaan olivat polkan touhussa — häntä etsimään.

"Agneta", kuiskasi hän matalasti. Hän ei keksinyt häntä kohta, etehisen pöydällä olevan yksinäisen, liekkuvan ja savuavan raanilampun himmeässä valossa.

Agneta ei vastannut, mutta nousi heti ja nojasi kaidepuuta vasten.

Seuraavassa tuokiossa oli Joachim hänen vierellänsä ja samassa — kumpikaan ei koskaan voinut heistä sanoa, kuinka se oikeastaan oli käynyt — lepäsi Agneta hänen sylissänsä, lähellä, lämpimästi hänen rintaansa vasten.

"Agneta, omani, armahaiseni", kuiskasi Joachim onnellisesti, sydämellisesti hänelle.

Tämä ei vastannut, mutta katsoi puoli pimeässä häneen — hellästi hieman arasti, ikäänkuin uteliaana. Joachim tunsi nyt, että pikku Agneta yhdessä ainoassa päivässä kiihkeän, vihdoinkin täydellisesti käsitetyn rakkautensa lämpösätehissä oli kasvanut hänen käsissänsä naiseksi. Ja tuo kuuma, melkeinpä raaka kiihko, joka ensin tanssissa oli soaissut hänen silmänsä kaikelle, mitä hänen ympärillänsä tapahtui, niin ettei hän tuntenut kenenkään muun olemassa oloa kuin Agnetan, suli täällä — hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä vienoksi hellyydeksi ja tuokion tuskallisesti värähteleväksi sydämellisyydeksi.

Sitä kesti vain hetken. Ovi aukeni alhaalla — tanssin hälinää ja ääniä kuului. — Agneta nyhtäsihe vavisten hänen sylistään ja kiiti äänettömästi ylös yläkerran rappuja.

VI.

Aikasin seuraavana aamuna, kun vieraat vielä nukkuivat ja kun juhlallista kahvi ja aamiaispöytää, takkavalkean leimutessa, katettiin salissa, näki Joachim, astuessansa alas rappusia Agnetan peiteliina harteilla akkunan ääressä seisovan ja solmivan myssynsä nauhoja.

Hän hätkähti, he eivät olleet vaihtaneet sanaakaan sitte eilisillan, kun hän rappusten puolipimeässä oli tuokioksi sulkenut hänet sylihinsä. Kun Agneta vähän ajan perästä oli tullut sisälle — seurueen juuri alkaessa erota — ei hän hetkeksikään saanut tilaisuutta katsoa hänen silmiinsä ja tyttö oli vain kaikkien muiden keralla sanonut hänelle pikaisesti, tuskin kuultavasti hyvää yötä.

Joachim lähestyi häntä epäillen — tyttö seisoi alasluoduin silmin, eikä ollut huomaavinaankaan häntä…

"Menetkö ulos? … näin aikasin…" oli kaikki mitä hän, kummallisesti hämmentyneenä hoksi sanoa.

Agneta ei kohottanut silmiään vetäessään kotona neulotuita lapasia käsiinsä.

"Niin, minun täytyy ennen aamiaista rientää Niilo Maunun Gunillaa pyytämään lampaan keritsemiseen, niin on äiti käskenyt".

Joachim aukasi etehisen oven ja sanomatta sanaakaan otti hän hattunsa ja seurasi häntä.

He kävivät vaieten. Auringon valo välkehti vaaleasti vihoittavilla pelloilla ja metsässä, joka vähän alkoi jo vivahtaa punaruskealle. Routa ei ollut vielä maasta lähtenyt, ja syviä rattaan jälkiä peitti vielä aamusin hapras, valkoinen jää, joka heidän astuessansa murtui kuin ohut lasi.

He kävivät äänetönnä, rinnatusten yhä edelleen. Yhtäkkiä, ikäänkuin sisällisestä käskystä kumartui Joachim pikaisesti ja katsoi myssyn sisälle, suoraan Agnetan kasvoihin. Hänen silmänsä olivat täynnä suuria kyyneleitä, jotka olivat valmiina vierähtämään.

"Mutta Agneta", kuiskasi hän. "Hyvänen aika miksikä?" Hän tarttui hänen käteensä, joka hervotonna riippui hameella ja kumartui.

"Agneta, miksikä Herran nimessä itket?" kysyi hän vielä kerran, päättäväisemmin, levottomasti.

"Siksi… siksi…" nyyhki hän "siksi kun Joachim serkku ei sano sanaakaan minulle".

"Mutta Agneta", alkoi Joachim lämpimästi, "käynhän tässä vierelläsi, ollen iloinen vain siitä että saan käydä rinnallasi" — hän puristi hellästi pientä kintaan peittämää kättä — "ja vaieta. Mitäs sitte voisin sanoa, joka olisi kylliksi hyvää?"

Agneta vaikeni valkean, kovaksi kovoitetun hattunsa varjossa. Ja koko hänen kasvoistansa ei Joachim nähnyt muuta kuin hiuskutrit edestä ja nenän, pienen, pyöreän, pehmeän nenänipukan, joka näytti niin uhkarohkealta.

Ja tuon omituisen vuorovaikutuksen kautta, joka on kahden rakastavan välillä, arvasi hän mitä Agneta ajatteli.

"Sinä tahdot… tahdot, että sanoisin… sen mitä en saanut sanotuksi eilen…?"

Agneta kohottiihe vähän, hieman ylpeästi, ikäänkuin näyttääksensä, että nyt oli se hänelle yhdentekevää. Mutta Joachim ei antanut tämän tekeydytyn välinpitämättömyyden itseänsä eksyttää: hymyillen kumartui hän ja veti hänen kätensä luokseen.

"Rakas tyttöseni, onhan jo kaikki sanottu suutelossa", oli hän juuri sanomaisillaan, mutta muisti yhtäkkiä, ettei hän koskaan oikein ollut suudellut häntä — ei koskaan muuta kuin hänen poskeansa, ja jalkapöytäänsä ja kättänsä. Hän hymyili, pysähtyi ja nostaessaan hänen kätensä ja painaessaan sitä silmäänsä vasten, mutisi hän kerran toisensa perästä matalasti ja hillitsemättömästi:

"Minä rakastan sinua… Mutta minähän rakastan sinua…"

Agneta nosti kasvonsa häneen päin, punastuen hennosti värähtelevin huulin. Katse lepäsi hänen katseessaan: lämpimänä, ihailevan hellänä, teeskentelemättömän sydämellisenä.

Ja Joachim kietoi kätensä lujasti hänen harteillensa, taivuttausi ja painoi huulensa hänen hienolle — raikkaalle, kylmänä huhtikuun aamuna hieman kostealle poskellensa — ja hänen pehmeille, puoleksi avatuille huulillensa, jotka ujosti sulkeutuivat suuteloa yhä kestäessä. Ei pistänyt heidän kummankaan päähän ensin silmätä ympärilleen, jos he todellakin olivat yksin. Ei se ollut tarpeellistakaan, täällä kivisellä, rouhkoisella, jäätyneellä kanervikkokankaiden ja peltotilkkujen läpi mutkikkaasta luikertelevalla, ylenemistään ylenevällä tiellä ei löytynyt näin aikasin aamusella ainoatakaan sielua.

"Ja välitätkö sinä todellakin minusta, kurjasta, syntisestä paholaisesta?" kysyi Joachim nöyrästi, mutta aivan tarpeettomasti, kuullaksensa, vain hänen vielä kerran vakuuttavan sitä.

"En välitä koskaan kenestäkään muusta, en koskaan maailmassa", mutisi Agneta kiihkeästi ja yhtäkkiä, ikäänkuin omaa kiivauttansa peläten, sulki hän sädehtivät ruskeat silmänsä.

"Entäpä Stjernestä?" Kysyi Joachim riemuiten, vallattomasti kiusoitellen. Mutta seuraavassa tuokiossa katui hän katkerasti, että oli sanonut tämän nimen. Agnetan kasvoille solui hetkeksi sellainen inhon ja pelästyksen kiusallinen ilme, että niitä tuokion aikana tuskin olisi entisiksi tuntenut.

"Mutta Agneta, Agneta", kuiskasi hän lämpimästi. "Ethän vain pelänne
Mitäpä hän voisi tehdä sinulle — nyt?"

"Äiti", kuiskasi hän yhtäkkiä epätoivoisena. "Et tiedä miten järkähtymätön äiti on, kun hän kerran on luvannut jotain".

"Ja sinä aijot todellakin taipua hänen tuumiinsa?" huusi hän kiivaasti.

Agneta katsoi ylös. "En", sanoi hän hiljaa, mutta niin selvästi, että se kuului melkein ankaralta. "En — en koskaan".

"Etkö luule että olisi parasta", alkoi Joachim, epäillen vähäisen väliajan perästä, "että ratsastan puhumaan itse Stjernen kanssa, ennenkuin Lotti täti… Eihän meidän tarvitse sanoa heti sitä Lotti tädille", lisäsi hän hiljaisemmin meikein houkutellen.

"No niin", lausui Agneta keveämmin, "puhu ensin Stjernen kanssa. Kun sanot hänelle, että minä en tahdo, että en mitenkään voi… en voi edes kuvitellakaan sitä… niin täytyy hänen luonnollisesti minusta luopua." Hän katsoi tuskallisesti Joachimiin. "Etkö luule niin?"

"Sanos minulle Agneta," Joachim pysähtyi keskelle mäkeä ja katsoi häntä vakavasti silmiin.

"Oletko varma siitä, että hän välittää sinusta — sinusta itsestäsi, rakkaudestasi, tarkoitan? Onko hän joskus suoraan sanonut, puhunut tunteistaan kanssasi?"

Agneta vaikeni hetken ja sanoi sitte hiljaa.

"On."

"Sanot sen niin kummallisesti Agneta," lausui hän yhtäkkiä levottomasti, valmiina tarkkaamaan hänen mielensä joka vivahduksen.

"Niin siksi… siksi… Minusta on niin vastenmielistä ajatella häntä" lausui hän tulisesti.

"Sano minulle nyt kaikki", kehoitti Joachim yhtä innokkaasti, melkeinpä tuskallisesti. "Kerro kaikki".

"Oi, ei siinä ole paljon kertomista". Melkein vaistomaisesti koki hän hillitä ääntään ja ikäänkuin haihduttaa omien sanojensa vaikutusta. "Niin oltiin joulukesteissä Råsnäsissä, he olivat juoneet paljon ja sitte aivan viimeiseen tanssiin tuli hän minua pyytämään. En uskaltanut, tietysti kieltää".

"Oliko hän juopunut"? kysyi Joachim suoraan. "Enpä sitä juuri luulisi, hänhän sietää vaikka kuinka paljon, se mies".

"En tiedä tarkoin oliko hän juovuksissa", sanoi Agneta ajattelevaisesti, "mutta selväkään hän ei ollut, vaikka hän vei minua paljon varmemmin kuin moni muu, jonka kanssa olin tanssinut".

Joachim pusersi Agnetan kalvosta kovemmin. Hän tajusi yhtäkkiä, ensikerran miten tuo — että nuoren tytön, kuten yleisenä tapana oli täytyi tanssia kenen hyvänsä, puolijuopuneen kavaljeerin kanssa, joka vain suvaitsi häntä pyytää, ja kukapa sitte ei ollut ainakin osaksi eli kokonaankin juovuksissa joulukekkereissä? — että se todellakin oli mitä mieltä kuohuttavin epäkohta.

"Ja koko ajan kun me tanssimme", jatkoi Agneta matalammalla äänellä, hieman vaikeasti, ikäänkuin muisteleminen olisi vaivannut ja hävettänyt häntä, "katsoi hän minuun. Ja yhtäkkiä, ennenkuin aavistin eli voin sitä estää, kumartui hän ja kuiskasi… jotain… ja", hän kävi punaiseksi kuin veri, "ja hän tarttui korvaani kuin tahtoisi hän purra minua…"

"Sellainen raaka…" Joachim noitasi. "Mitä sanoi hän"?

"Oh, en sitä niin tarkoin muista. Agneta katsoi häveten maahan, pelästyneenä ja kumminkin mielissään siitä että Joachim voi omistaa asian niin. Ja minä olin aivan kuin pois laidoilta, niin nolostuin ja kauhistuin. Jotain että olin niin soma, että hän juuri siinä paikassa olisi tahtonut syödä minut suuhunsa… Kenties se ei ollut niin vaarallista, hän tietysti oli humalassa… Mutta hän pelästytti minut — voi, miten häntä pelkäsin! Jo vain hänen silmänsä… Muutoinhan hän aina on niin siivo ja kohtelias…

"Hän on raaka intohimoinen lurjus, sellainen hän on!" huusi Joachim kalpeana, raivostuneena, kun hänen pienen Agnetansa oli avutonna täytynyt kuulla niin hävyttömän karkeaa rakkauden tunnustusta, jollaista kohtelias herrasmies tuskin voisi tarjota katuneitosellekaan. Sillä tytön katkonaisesta, kainostelevasta kertomuksesta ymmärsi hän kokemuksiensa nojalla enemmän, kuin hän viattomuudessaan oli käsittänyt eli aavistanut. "Miehen kunnian vuoksi täytyy minun otaksua hänen olleen humalassa, muutoin tuollainen menettely kunniallista säätyläistyttöä kohtaan on enemmän kuin anteeksiantamatonta. Mutta luota minuun, olen pakoittava sen kolhon pyytämään anteeksi sekä sinulta että minulta".

"Ei", huusi Agneta yhtäkkiä aivan pelästyneenä, että hän oli tullut jonkun roskajutun tahi riidan aloittajaksi. "Et saa virkkaa noista tyhmyyksistä hänelle mitään. Kiellän sinua siitä, juoksen järveen häpeästä, jos hän saa tietää että minä muistan vielä ja olen kumminkin, kun tapaan hänet, aivan yhtäläinen häntä kohtaan kuin ennenkin. Mutta mitä olisin voinut tehdä"? hän kääntyi Joachimiin. "Enhän voinut sanoa äidille mitään, sitä en olisi kehdannut. Ja hänhän kosi minua kohta sen jälkeen", lopetti hän vähän katkonaisesti.

"Luuletko että se kenties tapahtui siitä syystä"? kysyi Joachim kopeasti. "Parantaakseen nenäkkäisyyttään…"

"Ei", sanoi Agneta rehellisesti. "Luulen todellakin että hän on… että hän on… rakastunut minuun", lopetti hän hyvin päättäväisesti. Ja kun Joachim ei vastannut, lisäsi hän ujosti, vähän lapsellisesti ylvästellen.

"Senhän aina huomaa. Tarkoitan, tuntee sanomattakin kun mies…"

Hän lopetti yhtäkkiä Joachimin hymyilevästä katseesta loukkaantuneena ja heilahutti niskaansa taaksepäin.

"Luuletko kenties ettei kukaan koskaan ole välittänyt minusta", sanoi hän suuttuneesti ja tavallaan hyvin arvokkaasti.

"Jumala tietää, että luulen juuri päinvastaista. Minähän", hän otti sovitellen hänet syliinsä ja kuiskasi: "minähän itse olen aivan hulluna sinuun".

Agneta oli aivan unohtanut lampaankeritsemisasiansa Niilo Maunun
Gunillalle. Hän huomasi äkkiä kauhuksensa että he jo kauan aikaa sitte
olivat sivuuttaneet polun, joka kanervikkokankaan poikki johti tuvalle.
Hän vetäysi pian, melkeinpä nyhtäsi itsensä irti Joachimin sylistä.

"Jumalan tähden, Joachim serkku", huudahti hän huolestuneena ja hänelle tuli yhtäkkiä hyvin kiire. "Kaikella muotoa, riennä kotiin, niin että olet kotona ennen minua. Mitä ihmettä äiti ja Fagerhjelmiläiset sanovat. Ja Susen…" ei hän voinut olla singahuttamatta sitä hänelle kääntyessään takaisin.

"Sinä sitten oletkin surkein pelkuri raukka", mumisi toinen, vastenmielisesti hänet jo luotaan päästäen.

"Pelkuriko"? Agneta heilahutti päätään taaksepäin ja loi ylpeästi komeat ruskeat silmänsä häneen. "Saatpa vielä nähdä olenko pelkuri, kun kerran sitä kysytään"!

VII.

Samana iltapäivänä kun sotaneuvos vihdoinkin oli sanonut hyvästit ja kun he jo onnellisesti ja hyvin vaelsivat Kristianstaadia kohti, ratsasti Joachim Marieholmaan. Aamullinen katkeruus oli pysynyt koko päivän yhtä kiihkeänä, niin ettei hänellä ollut lepoa eikä rauhaa ennenkuin oli saanut puhua Stjernen kanssa.

Kun hän ratsasti kivitettyyn umpipihaan, jonka suuren portin päällystää koristi hiekkakivestä hakattu vapaaherravaakuna, veti hänen huomionsa heti puoleensa olento, jota merkillisempää hän mielestään koskaan ei ollut nähnyt. Ylhäällä portin vastapäätä olevilla päärappusilla seisoi pieni naishenkilö, kömpelöä hiekkakivistä kaidepuuta vasten nojautuneena. Hänen harteillaan oli vanha topattu silkkiviitta, josta pumpulitukut siellä täällä pilkistelivät esille ja pitkulaisessa päässään, terävine koukkunenineen ja tuikeasti paistaville silmineen oli korkea, ympyriäinen hattu, jonka suuri, kovin kulunut höyhentöyhtö oli ainakin viisitoista vuotta vanha. Toisessa kädessään oli hänellä pitkä kävelykeppi, jollaiset olivat käytännössä "rococo"-aikakautena ja toisella kädellään oli hän kerännyt helmansa ylös, niin että jalat pitkävartisissa puukengissä näkyivät. Joachim tietysti oli kuullut kylliksi hänestä, niin ettei hänen edes tarvinnut tuokiotakaan epäillä sitä että edessänsä seisoi kautta koko Höingen kihlakunnan kuuluksi käynyt vapaaherratar Malviina Stjerne.

Hän puhutteli ankarasti, kuten tuntui, erästä kurjaa torpparipaholaista, joka hattu kädessä seisoi rappusten edessä. Kun Joachim ratsasti pihaan otti hän vanhanaikuisen, saksien muotoisen jalokivillä koristetun "lorgnetin" ja piti sitä silmiensä edessä.

"Kuka hän on"? kysäsi hän mahtipontisesti.

Joachim nosti kohteliaasti hattuansa ja kumarsi satulassa. "Luutnantti Skytte Munkebodasta". vastasi hän tottuneesti, "armollisen vapaaherrattaren nöyrin palvelija".

"Vai nuori Skytte…" hän tarkasteli häntä edelleen yhtä häikäilemättömästi. "Ei ole hullumpi, ei ole hullumpi kautta kunniani! Hän siis kai tuntee minut"?

Joachim ei voinut olla hymyilemättä vastatessansa kohteliaasti:

"Ei löydy ainoatakaan koko Skånessa ken ei tuntisi vapaaherratarta".

Hymyily solahti samassa vapaaherrattaren ruskeaihoisten linnunkasvojen yli, ympyriäisen hatun alla.

"Se ilahduttaa minua", sanoi hän nyykähyttäen. "Siltä sen pitää kuulua"!

Joachim käyden vähän hämilleen näki heti, että vapaaherratar varsin hyvin oli käsittänyt hänen pilkallisen vastauksensa, mutta että hän ei siitä vähintäkään närkästynyt.

Käden liikkeellä käski vapaaherratar torpparin huolehtimaan hevosesta ja Joachim asteli hitaasti rappuja ylös.

"Luutnantti kai tahtoo tietystikin tavata poikaani"? kysyi hän käyttäen kohteliaampaa ääntä kuin äsken.

"Niin". Joachim kumarsi kohteliaasti ja suuteli hänen kättänsä, joka oli kylmä ja luiseva kuin linnun kynsi.

"Hän tulee heti, näin hänet juuri tallissa, kulkiessani siitä ohi". Vapaaherratar puhellessansa työnsi itse raskaan tammioven auki ja pyysi vieraansa astumaan sisälle.

Etehisessä oli heitä vastassa eräs palvelija, jonka vapaaherratar kumminkin heti paikalla lähetti herra paroonia etsimään. Sitte potkasi hän pitkällistä harjoitusta osoittavalla näppäryydellä raskaat puukengät jaloistaan, ja laski hameensa alas ja alkoi — kuten Joachim kohtausta kuvatessaan jälestäpäin sanoi — "näyttää ihmismäisemmälle".

Salissa, joka oli pitkulainen kuin taidekokoelma, vanhoine, valkeine kullattuine rococohuonekaluineen pyysi emäntä vierastansa istumaan, istuutuen heti itsekin ja alkaen purkaa kultalankaa; tämä oli ollut hänen ensi nuoruutensa aikana yleistä, ja oli, kuten pahansuovat ihmiset sanoivat, ainoa käsityö jota hän osasi tehdä. Sanottiin myös, ja uskottiinkin yleisesti, että vapaaherratar Malviina Stjerne, syntyisin Leijonklo, ei ollut koskaan oppinut lukemaan eikä kirjoittamaan. Tämän taitamattomuuden syynä, jota peittääkseen hän kumminkin vastoin "suoraa" luonnettansa teki kaikkensa, pidettiin osaksi hänen vanhempainsa eriskummallisuutta ja Rousseaulaisten kasvatusohjeiden sekavaa käsitystä, osaksi hänen omaa sairaloisuuttaan kasvuaikana, joka olikin tämän kasvatustavan tehnyt mahdolliseksi ja jonka nojalla sitä oli voitu puolustaa. Tosiasia kumminkin oli, ettei kukaan, huolimatta hänen laajalle levinneistä, monimutkaisista asioistaan, voinut ylvästellä nähneensä hänen kädellään kirjoitettua ainoatakaan sanaa, eli hänen koskaan lukevan kirjaa.

Mutta hän oli matkalla aamusta aikasesta iltaan myöhään, ratsastaen, venäläisellä juoksijallaan talosta taloon, torpasta torppaan koko tuolla suurella tiluksellaan, jonka hän kakskymmenneljävuotisena, miehensä kuoltua oli ottanut hoitoonsa velkaisena ja puti puhtaaksi pantuna ja joka nyt oltuaan kohta neljäkymmentä vuotta hänen hallittavanaan, sodasta, vallankumouksesta ja hallitsijasuvun vaihtumisesta, taloudellisesta pulasta ja lisäveroituksesta huolimatta kannatti paremmin kuin mikään muu talo koko länsi Göingen kihlakunnassa. Poikaansa kohteli hän aina kuin alaikäistä, ja kun Joachim nyt näki äidin, voi hän varsin hyvin käsittää, kuinka Niilo Olavista todellakin, hyvästä ymmärryksestään ja verrattain hyvistä tiedoistaan huolimatta oli voinut tulla sellainen kun hän oli: tylsä, raskasmielinen ja epäitsenäinen. Äiti oli aina siitä päivin kun poika oli vuoden vanha kukistanut hänen tahtonsa, sitonut hänen kätensä.

"No, miten siellä Skyttelässä voidaan"? Vapaaherratar ei seurustellut enää kenenkään kanssa, eikä liikkunut koskaan missään, mutta hän oli utelias kuin joskus nainenkin voi olla ja tiesi kaikki, mitä monen pitäjän piirissä tapahtui, "No kuinkas pieni miniäni siellä kasvaa ja varttuu"?

Joachim katsoi tarkasti häneen. "Tarkoittaako vapaaherratar serkkuani, neiti Agneta Skytteä"?

"Niinpä tietystikin", hän katsahti ylös. "Tuo pieni, pieni suurine ruskeine silmineen ja valkeine hiuksineen, jonka minun poikani" — piirre suun ympärillä kävi yhtäkkiä katkeraksi, melkeinpä ivalliseksi — "välttämättömästi aikoo tehdä Marieholman emännäksi jälkeeni".

"On minusta ikävää sanoa", Joachimin ääni oli hyvin kohtelias, ja hän katsoi vapaaherratarta yhä vakavasti silmiin, "mutta luulen että niin ei tule tapahtumaan".

"Eikö"? sanoi vapaaherratar kylmästi, katsoen yhtä vakavasti hänen silmiinsä. "Onko kenties tullut joku sykkyrä lankaan?"

"Niin" vastasi nuori Skytte lyhyesti. Hänen vihansa kuohahti nähdessään miten ylpeästi vapaaherratar asiaa kosketteli, ja hänelle tuotti oikein helpotusta saada sanoa hänelle totuus yhtä lyhyesti ja häikäilemättä, kuin hänkin puhui.

"Miksikä niin, jos uskaltaa kysyä?"

"Siksi että minä en tahdo että Agneta serkkuni menee naimisiin!" huudahti Joachim yhtäkkiä hillitsemättömästi, toisen muuttumattoman, välinpitämättömän kylmyyden kovin kiihoittamana.

Vapaaherratar heitti "purukset" ja löi yhtäkkiä käsiänsä yhteen aivan haltioissaan.

"No, suuri Luoja, onkos kuultu kummempaa! Ja tuossa istuu hän ja sanoo minulle — minulle Niilo Olavin omalle äidille sen suoraan vasten kasvoja".

Joachim oli noussut. "Olen tullut tänne puhumaan Stjernen kanssa asiasta ja onhan hyvä, että vapaaherratarkin saa samalla tietää sen. Agneta Skytte — sen olen valalla vannonut — ei koskaan maailmassa mene naimisiin kenenkään muun miehen kanssa kuin minun".

Kun Joachim alkoi puhua kuului jo ääniä ja askeleita etehisestä. Vapaaherratar kohotti heti kättänsä ikäänkuin saadaksensa hänet vaikenemaan, mutta se oli liian myöhään. Samassa kun hän oli lausunut viime sanansa astui parooni Figge Wallqvistin seuraamana, saliin.

Niilo Olavi Stjerne seisoi kynnyksellä, hän tietysti oli heti käsittänyt, niistä oli kysymys, joka ei ollutkaan vaikeaa, kun Joachim oli niin selvään ja suoraan sanonut sanottavansa.

"Mitä hittoja…?" oli ainoa, mitä hän seisaaltaan tuli sanoneeksi.

Syntyi tuokion hiljaisuus. Sitte astui Stjerne hitaasti huoneeseen ja kääntyi, tummanpunaisena vihasta, suoraan Joachimiin.

"Mitä hittoa tämä merkitsee?" kysyi hän päättäväisesti ja samalla vähän arvokkaasti.

Vapaaherratar oli noussut ja kokoili lankojaan ja tilkkujaan.

"Niin, niin, poikalopit" — kun Malviina vapaaherratar kiivastui, puhui hän aina samaa, karkeaa, sievistelemätöntä skånelaista, jonka hän muutoin säästi rengeilleen ja torpparilleen. "Tapelkaa nyt vaan tyttötypykästä, se onkin ainoa sopiva tapa päättämään tällaisia asioita, kun peli on kunniallista. Mutta älkää nuhjoko toisianne kuoliaaksi, se ei ole tarpeellista".

Niilo Olavi Stjerne piti ovea auki äidilleen: "Äiti voi olla aivan huoletta, minun selkääni ei Skytte läksytä".

Figge Wallqvist, joka vielä oli pysytellyt huomaamatonna takalistolla, purskahti yht'äkkiään, hermostuneesti nauraa killittämään kuullessansa tämän viittauksen Tukholman kuuluksikäyneeseen urotyöhön.

Vapaaherratar, joka jo oli astunut huoneesta ulos, kääntyi mahdikkaasti.

"Wallqvist voi seurata minua" sanoi hän.

Joachim oli raivostunut — ensiksikin itseensä kun ei ollut menetellyt viisaammin, ja sitte Stjerneen, joka taaskin uskalsi läimähyttää tuon tuhman överstin Lotta jutun hänelle vasten kasvoja ja sen juuri tänä hetkenä, Agnetan nimen yhteydessä.

Stjerne sulki oven äitinsä ja Figge ukon mentyä ja kääntyi sitten
Joachimiin.

"Tahdotko olla hyvä ja tehdä selkoa, mitä tämä oikeastaan merkitsee", sanoi hän lyhyesti.

Hän oli nyt aivan valkea ja hänen kätensä vapisivat hieman. Ikäänkuin koneellisesti teki hän jonkunmoisen viittauksen vieraalleen että hän istuisi, siten itsekin saaden syytä istuutua. Mutta Joachim Skytte jäi seisomaan.

"Tämä ei merkitse muuta mitään kuin mitä jo olen sanonut: Agneta ei mene kenenkään muun kanssa naimisiin kuin minun".

"Vai niin" sanoi Niilo Olavi ivallisesti — ei suotta ollut häntä äitinsä kasvatellut. "Mitä sanoo armollinen majuurska siihen?"

"Hän ei siitä tiedä vielä", sanoi Joachim lyhyesti.

"Ja tulet kai luokseni nyt siksi, että minun pitäisi tätiäsi valmistaa sitä ilosanomaa vastaanottamaan?" kysyi parooni yhäti samalla äänellä".

"Ei!" Joachim tuskin enää voi hillitä itseään kauemmin, toisen tapa häntä niin kiihoitti. "Tulen ensiksi luoksesi, kuin katsoin sen soveliaimmaksi… ja… ja… kunniakkaimmaksi" — hän kohotti äkkiä ylpeästi päänsä — "että sinä joka olet lähin asianomainen, ensiksi saisit tietää miten asian laita oikeastaan onkaan".

"Jatka!" huusi Stjerne äreästi. Hän istui naputellen sormillansa kovasti pöytää; kuta enemmän Joachim voi hillitä itseään, sen raivostuneemmaksi toinen kävi.

"Ei ole muuta jatkamista", sanoi Joachim hyvin hiljaisesti. "Asia oli vain se, jonka nyt olet jo kuullut kolme kertaa että Agneta tahtoo minut, eikä sinua".

Niilo Olavi nousi ja löi nyrkkinsä pöytään niin että kaikui.

"Vai sitä hän tahtoo? Näytän että se on valhetta!" huusi hän raivoissaan.

"Hiljemmin mäessä, veli Stjerne!" Joachim kiivastui myöskin nyt. "Jos et luopune vaatimuksestasi hyvällä, niin löytänen kai keinon pakoittaakseni sinua".

"Mene hänenkin kanssaan Norrbackan kestikievariin, niinkuin tuon toisenkin lutkan kanssa. Sen perästä, siitä saat olla varma, ei Niilo Olavi Stjerne vaadi sulta aarrettasi".

Joachim tietämättään nosti uhaten ratsupiiskan, jota hän koko ajan oli pitänyt kädessään. "Tiedä huutia!" huusi hän raivoisena, "muista että puhut neiti Skyttestä!"

He vaikenivat molemmat pariksi tuokioksi, molemmat ikäänkuin häpeissään ja Joachimin kiihkeän muistutuksen jäähdyttäminä. Stjerne istuutui raskaasti tuoliinsa ja tuijotti hiljaa, mutta äkäisesti kuin eläin suurilla sinisillä silmillään Joachimiin, joka solakkana ja suorana seisoi hänen edessään, hattu ja ratsupiiska kädessä valmiina lähtemään.

Sitte nousi parooni ja sanoi hitaasti ja hillitysti, taistellulla tyyneydellä:

"Puhelkaamme järkevästi tästä, veli Joachim — tällä keinoin emme kumminkaan koskaan pääse mihinkään. Tiedän kyllä, että Agnetalla ei vielä" — hän katsoi alas ja hapuili sanoja — "ole mitään erityistä… tunnetta minua kohtaan. Mutta kun minulla on hänen vanhempainsa lupa, ja kun tyttöä rakastan ja luulen voivani tehdä hänet onnelliseksi, niin ei ole aikomukseni luovuttaa häntä ensimäisen satunnaisen vastaantulijan mielivaltaisille oikuille… Pysyn sanoissani", lisäsi hän tarmokkaasti, "kuten luulen ukko majuurinkin pysyvän sanoissaan, kun tulee niistä kysymys".

"Hyvä!" vastasi Joachim lyhyesti. "Niinpä tiedämme sen sitte!"

Hän valmistausi jo lähtöön, kun Stjerne — sekavasti tuntien että miten asiat olivatkaan, hän kaikessa tapauksessa oli isäntä ja hänen oli mahdotonta sallia kenenkään mennä talostaan tällä tavalla, maistamatta kuivaa eli märkää, — osaksi äreän hyväntahtoisesti, osaksi kömpelösti vitkastellen lausui:

"Veli viivähtää kai täällä ottamaan ryypyn ja syömään voileipää kanssamme iltasella?"

Joachim heilautti ylpeästi, melkeinpä halveksuen päätään. Tosin hänellä oli sekä nälkä että jano — Herra sen tiesi. Mutta hän piti sen arvoaan alentavana syödä palasenkaan leipää tai juoda pisarankaan vettä tämän katon alla, niin kauvan kuin Stjerne ei hellittänyt vaatimustaan saada Agnetan käden omakseen. Sitäpaitse hän ei voinut itseltään kieltää, että hän mieluummin oli tapaamatta Malviina muijaa, heidän välisten asiain saatua sellaisen lopun.

Mutta niin ei kuitenkaan käynyt, kun hän Stjernen rinnalla, joka kohteliaasti saattoi vierastaan ulos, seisoi kivirapulla, odotellen hevostaan, tuli vanha vapaaherratar.

Hän astui häikäilemättä esille ja asettui heidän välilleen, tavallisen suoraan tapaansa meikeinpä kopeasti kysyen:

"No ovatko herrat jo päässeet sovintoon, kumpi teistä on se onnellinen joka saa viedä tytön morsiamena kotiin?"

Niilo Olavi käänsi päänsä poispäin, vastaamatta äidilleen, loukkaantuneena ja hämillään tavasta, jolla asiaa käsitteli, Joachim sitävastoin katsoi melkein uteliaana vapaaherratarta, tämän seisoessa hänen vierellään; pienenä ja suorana avokaulaisessa vanhanmuotisessa, kapeassa, lyhytselkäisessä puvussaan, ilman päällysvaatteen tapaistakaan koleana huhtikuun iltana. Kun hän tapasi hänen suurten kirkkaiden silmiensä hyväntahtoisesti pilkallisen ja epäilevästi ilkkuvan katseen, helpottui hänen mielensä ja hän tuli yht'äkkiä paremmalle tuulelle, kuin mitä hän oli ollut koko iltapäivänä. Hän kumartui ja painoi kohteliaasti huulensa hänen laihaa, kylmää kättänsä vasten.

"Tietysti se, jonka morsian itse valitsee, tai oikeammin, jonka hän jo on valinnut", sanoi hän ylvästellen ja katsoi häntä kauniilla silmillään hymyillen.

Vapaaherratar oli, kuten hän itse sanoi "ei tunteeton". Hän puisteli päätään ja nirpisti ohuet huulensa, ja taputteli kevyesti luutnantti Skytteä poskelle laihoilla, luisevilla sormillaan.

"Ei aina. Ei aina, ystäväiseni". Hän tuijotti eteensä enää kohtaamatta hänen katsettaan. "Ei ainakaan minun nuoruudessani".

Ja kun Joachim ei oikein tietänyt mitä vastata — vanhuksen ääni oli ollut niin kummallinen — lisäsi tämä pannen laihat käsivartensa ristiin rinnalleen, tuolle kerran niin sievälle vanhanaikuiselle puvulleen.

"Silloin oli tyttö ymmärtäväinen ja otti sen jolla oli talo ja nimi…

"Ja toinen raukka?" kysäsi Joachim nauraen katsahtaen olkansa ylitse — hevosta talutettiin esiin, ja hän juoksi rappusia alas.

Vapaaherratarkin nauroi.

"Toisinaan sai hän tulla jälestä päin…"

"Äiti!" huudahti Stjerne äkkiä loukkaantuneena hänen aistillisesta puhetavastaan, johon hänen kumminkin olisi pitänyt tottua.

"Herranen aika Niilo Olavi", — Joachim istui jo satulassa ja nosti emännälle hymyillen hattuaan — "jollakinhan täytyy miestä sentään ilahduttaa!" Hän katsahti poikaan ja lisäsi kuivasti:

"Sillä jos tunnen tyttöjä oikein, niin hän kumminkin ottaa sinut".

VIII.

Niilo Olavi Stjerneä pidettiin kylläkin yleisesti varsin hitaisena, kun oli kysymys ratkaisevan päätöksen toteuttamisesta, mutta vaikka hän olikin äitinsä vallanhimon tylsyttämä, oli hän kumminkin itsepäinen ja uhkamielinen kuin skånelainen konsanaan ja kovin rakastunut Agnetaan kun oli, huolimatta hänen selvästi näyttämästä vastenmielisyydestään — luottaen vanhempien lupaukseen — piti hän Agnetaa kihlattuna morsionaan. Hän ei myöskään pelännyt Joachim Skytten vaarallisuutta kilpakosijana — eroittihan laki jo, jota ei erityisettä luvatta voitu evätä, serkut toisistaan — mutta siitä päivin kun Munkebodaan oli tullut nuori mies, jonka helpoista kauniin sukupuolen valloituksista maine jo etukäteen oli kertonut, oli parooni vaistomaisesti ollut mustasukkainen hänelle ja Joachimin ylpeä, julkea käytös oli vielä enemmän ärsyttänyt häntä. Tuhlaamatta aikaa antoi Marieholman herra valjastaa hevosensa kiesien eteen ja tällä kertaa pyytämättä seuraherraansa mukaan, ajoi hän yksin suoraa päätä Munkebodaan.

Joachim ei ollut saanut tilaisuutta puhua Agnetan vanhempien kanssa. Vasta sitte kuin koko perhe jo oli kokoontunut illallispöytään, oli hän tullut kotiin Marieholmamatkaltaan, vihdoinkin sitte kun he iltasella — Lotti tädin talikynttilöilleen heitä saattaessa — menivät rappuja ylös, oli hän saanut pikaisesti kuiskatuksi pari sanaa Agnetalle, miten kaikki oli käynyt.

* * * * *

Oli Vapunpäivä ja vanhan tavan mukaan laskettiin elukat Munkebodassa ensikerran laitumelle. Mutta kun nyt oli kumminkin ruohoa niukalti tänä Vappuna ei syönnistä juuri tullut sanottavaa — eläimet pääsivät vain vähän ulos kytkyeistä ja koko juhla supistui siihen, että ne saivat parin tunnin ajan jaloitella ja hengittää raitista ilmaa. Lehmät seisoivat sävyisinä ja tyytyväisinä navetan edustalla, ne ammuskelivat raikkaaseen ilmaan ja ojennellen kaulaansa tuijottivat tylsästi eteensä suurilla, surullisilla silmillään. Vasikat, auringonpaisteen elvyttäminä tanssivat sitävastoin pitkine säärineen iloisesti ja kömpelösti ympäri pihaa ja hyppivät rajusti ja vallattomasti sivullepäin, kun niitä hätisteltiin. Juhlaan — sillä juhlana melkein sitä Munkebodassa pidettiin, kun kevät tällä tavoin ikäänkuin julkisesti julistettiin — otti alusta loppuun ukko majuuri itse osaa. Pitkä piippu vaappui toisessa suupielessä ja kypäri oli takaraivalle sysättynä kun hän omin käsin Joachimin kanssa auttoi elukoiden irtipäästelemisessä ja seisoi sitte tyytyväisenä katsellen niitä. Tyttäret istuivat keittiön rappusilla, peitehuivit harteilla, nauttien avopäin auringon paisteesta, joka todellakin tänään oli tavattoman lämmintä ja keväistä.

Marieholman vaunut vierivät hitaasti veräjistä — karjakartanon eroitti päärakennuksesta ja sen somerikkotanhuasta vain kapea Munkebodan maantie, — ja paruuni, kokeneena kuskina ja maalaisena, tiesi tietysti asianomaisesti varoa irtilaskettua karjalaumaa.

"Kas, veli Stjerne, hyvää päivää"! huusi majuuri iloisesti hänelle, tyttöjen samalla kadotessa rappuselta. Joachim, joka karjanhoitajan kanssa oli syventynyt katselemaan erään vasikan kipeää takajalkaa, ei sitävastoin heti huomannut vierasta.

Parooni astui hitaasti kieseistä — taputteli tyynnytellen ruunaa, joka levottomasti arasteli lehmiä; ja kysyi tavallista jäykemmin ja juhlallisemmin, jos arvoisa veli suvaitsi puhua hänen kanssaan kahdenkesken pari sanaa.

Konttorissa, ennenkuin hän vielä oli saanut tervehtiä majuurskaakaan joka nyt — kuten tavallisesti kun tuli vieraita — muutti heti pukunsa, sanoi parooni viivyttelemättä asiansa ja pyysi luvan saada vielä tänä päivänä puhua neiti Agnetan kanssa; hänellä oli syytä — hän loi majuuriin sellaisen katseen, että vanhasta Niilo Skyttestä tuntui ilkeältä ja hänen mieltänsä alkoi ahdistaa — hänellä oli syytä toivoa että kihlaus lopullisesti julkaistaisiin niin pian kuin mahdollista.

Kyselemättä pitemmältä, — melkein pelästyneenä tästä — käski majuuri heti kutsua Agnetaa ja armollista rouvaa. "Pyydä kaikella muotoa armollista rouvaa myöskin tulemaan"! huusi hän vielä Bengtalle, aivan hermostuneena ajatellessansa että hänen täytyi olla yksin näytelmässä, joka nyt alkoi.

Kohta kun Joachim oli tuntenut Marieholman ajopelit, oli hän samassa passittanut tuon mieliä kiinnittävän vasikan luotaan ja oli pikaisesti juossut pihan yli keittiön rapulle, missä tytöt äsken istuivat, ja mistä he olivat hänelle huutaneet ja nykyttäneet päätään. Hän arveli heidän menneen ullakolle, mutta kiiruhtaessansa keittiön etehisen läpi, ehkäsi hänet Beata, joka varovaisesti pisti päänsä ulos, tällä hetkellä tyhjänä olevan väentuvan raotetusta ovesta ja viittasi häntä salaisesti tulemaan sisälle.

Pitkällä penkillä, valkean ruokapöydän edessä istui Karin Maria, ja Agneta, peiteliina päässä, oli polvillaan hänen edessään ja painoi kasvonsa sisarensa helmaan.

"Mutta Herran nimessä, tytöt"! huusi Joachim kauhistuen astuessaan sisälle. "Mitä nyt on tekeillä"?

Agneta silmäsi ylös kalpein, hämmästynein kasvoin — Joachim astui heti hänen luokseen.

"Mutta. Agneta…" hän nosti hänet ylös ja veti hänet luokseen, välittämättä vähääkään Karin Mariasta ja hyväntahtoisesta Beatasta, joka yhtäkkiä oli alkanut itkeä. "Siksikö että Stjerne? … Ja sinä, joka lupasit minulle, olla pelkäämättä"!

"En pelkääkään", mutisi Agneta ja painautui lujasti hänen syliinsä, nojaten otsaansa hänen olkapäähänsä, "en häntä. Mutta äiti… Olenhan aina tottunut äitiä tottelemaan"!

Karin Maria nousi pikaisesti ylös ja astui sisarensa viereen: "Tässä et tottele ketään muuta kuin omaa sydäntäsi, Agneta", sanoi hän juhlallisesti.

Joachim katsoi ylös — ja ojensi Karin Marialle kätensä.

"Karin Maria… Olet meidän puolellamme?…" äännähti hän hämmästyneesti, kiitollisesti.

Karin Maria laski kätensä hänen käteensä ja nyykähytti äänetönnä. Hän olisi sanonut jotain, mutta samassa hyökkäsi pirttipiika Bengta sisälle. Beata, joka piti vahtia ovella, oli tietysti unohtanut velvollisuutensa ja seisoi nyt liikutuksesta nyyhkien, nenäliinaa silmillään.

"Neiti Agneta…" Piika jäi seisomaan avosuin töllistellen: eikö siinä sitte seissyt luutnantti pitäen Agneta neittä sylissään! Ja kumminkin tiesi joka sielu pitäjässä, että juuri hän tulisi saamaan Marieholman paroonin!

Agneta oikasiihe pikaisesti — hän oli aivan kalpea.

"Tahdotko että tulen mukaasi"? kysyi Joachim hiljaa. He kaikki tietysti olivat heti arvanneet mitä varten kutsuttiin.

Agneta katsoi tuokion epäilevästi Joachimiin, suuressa kiusauksessa —
Karin Maria sanoi vakavasti ja päättäväisesti.

"Se ei kelpaa lainkaan. Agnetalta kysytään ja Agneta yksin vastatkoonkin… Sitä paitse suututtaisi se äitiä tavattomasti", lisäsi hän hiljemmin, "ja kosijaa tietysti myöskin…"

Agneta pusersi molemmilla käsillään rintaansa — ovella kääntyi hän ja katsoi sydäntäsärkevästi komeilla, nyt kyynelloisteisilla, ruskeilla silmillään. Joachim astui tenhottomasti askeleen häntä kohti.

"Anna hänen vain mennä", kuiskasi Karin Maria. Ja lisäsi ääneensä, kun Agneta piian kera oli jo oven ulkopuolella: "Ollos aivan huoletta, serkku — ei kukaan pakoita Agnetaa enemmän kuin meitä muitakaan".

Armollinen rouva, joka katsoi välttämättömän tarpeelliseksi kaikissa juhlatilaisuuksissa olla oikein "tällissään", ei vielä ollut saapunut kun Agneta, joka oitis, valmistelematta oli kutsua seurannut, astui konttooriin isänsä luo.

Hän oli kalpea ja vapisi, niin että hänen täytyi tukea lähimpään tuoliin niijatessansa kosijalle alasluoduin silmin. Hänen suunsa ympärillä oli tuo uhkamielinen päättävä piirre, joka joskus teki hänet niin äitinsä näköiseksi.

"Agneta, pieni tyttöseni…" soperteli isä onnettomuutta ennustavalla juhlallisuudella. Hän käänsi levottomasti katseensa tyttärestään parooniin, mutta kun ei kumpikaan tuntunut tahtovan kohdata hänen katsettaan, eikä rohkaissut häntä millään tavalla, hätääntyi hän heti, käänsi äkkiä selkänsä, ja asettui, kädet housuntaskuissa seisomaan huoneen perimmäisen akkunan ääreen ja mutisi pikaisesti:

"Puhu itse, veli Stjerne, hänen kanssaan — onhan se oikeastaan enempi sinun asiasi kuin minun".

Niilo Olavi seisoi ja katseli Agnetaa: solakka, hentonen hän oli nojatessaan paljailla, valkoisilla käsivarsillaan edessään olevaa tuolin selystää vasten, pää syvään painettuna rinnalle, joka levottomasti aaltoili kotikutoisen, ruudukkaisen kaulaliinan alla. Kosija läheni hitaasti.

"Neiti Agneta", sanoi hän takerrellen matalalla äänellä. "Isänne on suonut minun kysyä, josko neiti… josko Agneta…" Hän ei sanonut enempää, vaikeni hetken, pari ja tarttui yht'äkkiä kiihkeästi hänen käteensä. "Agneta", kuiskasi hän rukoillen, vakavasti, "lupaan että vaimoni ei koskaan tarvitse katua myöntävää vastaustaan".

Agneta katsahti arasti ylös. "Herra parooni", alkoi hän hiljaisella äänellä, "surettaa minua…"

Parooni piteli vielä hänen kättänsä, ja pusersi sitä tulisesti:

"Elkää virkkako enempää!… Agneta tulee katumaan. Punnitkaa — punnitkaa tarkoin levossa ja rauhassa". Hän puhui kiireesti, liikutettuna. "Älkää antako tuon poika heitukan turhien lupauksien viekotella teitä rikkomaan vanhaa lupaustanne…"

"En ole koskaan antanutkaan mitään lupausta", huusi Agneta loukkaantuneena.

Samassa tuokiossa aukeni ulko-ovi reippaasti ja majuurska seisoi kynnyksellä. Hän oli, astuessaan sisälle, kuullut Agnetan viime sanat ja, piialta vihiä saatuaan, käsitti hän heti mistä oli kysymys.

"Vanhempasi ovat sen antaneet sinun nimessäsi", huudahti hän kiivaasti, vihastuen. Hän ei ehtinyt edes tervehtiä Stjerneä — hän joka muutoin oli niin kohtelias vieraille. "Saat olla hyvä ja käyttäytyä sen mukaisesti".

Tämä karkea käsky herätti Agnetan vielä uinuvan naisellisen itsetunnon.
Hän kiskasi kätensä irti ja kääntyi äitiinsä.

"Äiti"! Hän katsoi häntä suoraan silmiin. "Voitte koetella pakottaa minua, jos tahdotte, mutta en koskaan maailmassa myönny Stjernen pyyntöön".

"Hän on hassu", mutisi majuuri etäämpää, akkunan äärestä. "Hän ei ymmärrä omaa etuaan. Mutta veli, ällös välittäkö siitä — se haihtuu. Se kyllä haihtuu, sen saa veli nähdä…"

"Se ei haihdu", lausui Niilo Olavi tulisesti. "Se ei haihdu, sanon sen, ennenkuin tuo Joachim lurjus on tullut talosta pois".

"Jos en koskaan olisi nähnytkään serkkuani", huudahti Agneta katkerasti, menettäen viimeisenkin malttinsa, "niin en kumminkaan olisi paroonia huolinut. En hinnasta mistään"!

Majuurska tarttui kovasti tyttärensä käsivarteen. "Onko niin asiat"? kysyi hän terävästi. "Onko Joachim todellakin antautunut lörpöttelemään tyhmyyksiä sinulle? Missä sitte ovat silmäni olleet, kun en ole sitä nähnyt"!

Ja kuin Agneta vaikeni — uhkamielisenä ja katkerana — lisäsi hän levollisemmin, katsoen samalla kysyvästi Stjerneen:

"Mutta se on mahdotonta… Olisin sen keksinyt jo kauan sitte…"

"Mitä hän on Agaetalle sanonut, en tiedä", lausui parooni, aivan poissa suunniltaan, "mutta varmaa ainakin on, että hän tulee luokseni kerskaillen mitä hävittömimmin voittaneensa morsiameni".

Majuurska mietti hetkisen. "Skytte", sanoi hän komentavasti, "kutsuta heti veljenpoikamme tänne. Ja sinä, ma chère", — hän kääntyi tyttäreensä — "sinä olet saava tietää, ennenkuin on liian myöhäistä, että sinulla on vanhemmat, jotka ovat sinua viisaammat! Siinäkö sinun älysi vain onkin, että sinä yks kaks ihastut ensimäiseen, vastaan tulevaan Corydoniin, joka on sattunut sanomaan sinulle pari tyhmyyttä, niin… Niin, silloin tottatosiaan et ole ansainnut parempaa kuin että tartutaan asiaan kovin kourin"!

Agneta ei vastannut sanaakaan. Hän oli tällä hetkellä odottaessaan Joachimia sellaisessa ilkeässä ja ankarassa jännityksessä, niin että hänestä tuntui melkein kuin jokin hänen sisällään katkeaisi, eli halkeisi. Melkein tietämättään oikasiihe hän täyteen pituuteensa ja kohotti päänsä — tällä hetkellä, seistessänsä vanhempiensa ja tuon miehen, jonka he olivat hänen mieheksensä valinneet, kanssa kasvot kasvoja vasten ja kun hänen täytyi puollustaa nuorta rakkauttaan, oman sydämensä oikeutta, kehittyi hän täysikasvuiseksi.

Joachim, joka Agnetasta erottuaan, oli odottanut vieraskamarissa, tuli nyt sisälle sedän kanssa ja sulki oven jälkeensä. Majuurska istahti raskaasti kiinalaiseen rottinkituoliin, niin että se natisi. Hän oli niin vihainen ja kiihoittunut, että leveät myssyn nauhat leuan alla lepattivat.

Joachim astui Agnetan luo ja asettui hänen taakseen, — hän kietoi kevyesti kätensä hänen vyötärönsä ympäri.

"Paras Niilo setä, hyvä Lotti täti", alkoi hän kiihkeästi, mutta varsin kohteliaasti ja hillitysti — hän oli, odotellessaan ulkona miettinyt, mitä hän sanoisi. "Ette saa käsittää tätä uhkaksi eli kunnioituksen puutteeksi siltä, joka kumminkin niin hyvin tietää miten paljosta hänen on teitä kiittäminen, mutta — sitä ei voi auttaa — Agnetan ja minun täytyy saada kuulua toisillemme". Hän katsoi vedoten heihin, ja kun ei kukaan vastannut, lisäsi hän miehekkään päättävästi:

"Nyt te sen tiedätte. Ja nyt vannon, etten mielisuosiolla, enkä pakolla luovu serkustani".

Joachimin puhuessa, kuullessansa vain jo hänen äänensä kaiun, tunsi Agneta tavatonta helpoitusta — ikäänkuin olisi hänet vapautettu soimauksen ja yksinäisyyden kuormasta, joka oli häntä tähän saakka painanut. Melkeinpä tietämättään, nojausi hän raskaasti ja tenhottomasti Joachimiin — tämä huomasi sen ja kietoi kätensä lujemmin hänen vyötärönsä ympäri.

"Säästäkää meitä edes noista scènes d'amour"! (rakkauskohtauksista) huusi majuurska katkerasti. Hän istui — kuten hän sitte uskoi miehellensä — ja "häpesi silmät korvat täyteen" Stjernen vuoksi, joka seisoi jäykkänä ja suorana, toinen käsi takin väliin pistettynä ja antoi Agnetan äidin pitää puheenvuoroa. "Saako luvan kysyä" — kun majuurska oli suuttunut, hän mielellään aina viime vuosisadan tapaan alkoi puhua ranskaa — "miten kauan Joachim oli ollut tyttäreni 'aux petits soins'?"

"Ensi päivästä, kun hänet näin", vastasi nuori Skytte lämpimästi.

"Se oli jotenkin sukkelaan edellisen kuulummaksi käyneen rakkausjuttusi jälkeen!" tätä katkeroitunut majuurska ei mitenkään voinut olla huudahtamatta.

Joachim lensi häpeästä ja vihasta tulipunaiseksi hiusrajaan saakka.
Agneta käänsi päänsä ja katsoi ihmetellen häneen.

"Charlotte!" huusi majuuri nuhtelevaisesti — jotenkin ankarasti. Mutta kun hän samassa kohtasi vaimonsa katseen, lisäsi hän heti säyseämmin:

"Eikö ole tarpeetonta Agnetan saada tuosta tyhmästä jutusta tietoa?"

"Onko se tarpeetonta, että tyttäresi saapi tietää, minkä kevytmielisen Don Juanin hän ymmärtämättömyydessään mieluummin valitsee kunniakkaan ja vakaantuneen kosijan sijaan", lopetti majuurska päättäväisesti.

Syntyi hetkeksi syvä hiljaisuus huoneessa. Agneta seisoi liikkumatonna samassa asennossa, serkkunsa olkapäätä vasten nojaten, silmät alas luotuina.

Majuurskasta tuntui yhtäkkiä vastenmieliseltä puhua enempää asiasta; mutta hän pakoitti itsensä siihen. Hän nousi ja sanoi seisaaltaan jonkunmoisella arvokkaisuudella:

"Joachim todellakaan ei ole puhtaan sydämesi arvoinen, pikku tyttö rukkani. Jospa vain tietäisit, miten hän äskettäin Tukholmassa…"

Agneta oikasihe pikaisesti — avasi silmänsä ja astui, torjuen, askeleen äitiänsä kohti.

"Äidin ei tarvitse virkkaa mitään — tiedän kaiken", sanoi hän pikaisesti, ylpeästi.

"Tiedätkö sen?" huusi majuurska ällistyneenä. "Kuka, Herran nimessä on ollut niin sanomattoman julkea ja kertonut sinulle…?"

"Tiedän kaiken", uudisti Agneta kaiuttomasti, tällä kertaa se nähtävästi vaati ponnistusta.

Kaikki ymmärsivät yhtäkkiä, että mitä hän puhui ei ollut totta, että hän ei tietänyt mitään, että hän arkana omassa puhtaudessaan, jalomielisenä rakkaudessaan, vaistomaisesti ei tahtonut tietää mitään, joka hänen omissa ja mahdollisesti muidenkin silmissä halventaisi sitä miestä, jolleka hän nyt kerran oli antanut pienen, ylpeän sydämensä.

Ja vastausta odottamatta, katsomatta kehenkään, välttäen Joachimin katsetta, joka — yhtäkkiä kalpeana mielenliikutuksesta, rajusti, syli avoinna — astui askeleen häntä kohti — meni Agneta Skytte hitaasti ulos huoneesta.

IX.

Beata oli pyhästi luvannut Joachim serkulle, joka ei ollut konttoorissa tapahtuneen kohtauksen perästä puhunut ainoatakaan sanaa Agnetan kanssa, että hän kyllä iltapäivällä saisi sisarensa mukaansa mamseli Fikenin luo, jos hän tahtoisi tulla heitä tapaamaan sieltä. Serkku voisi ottaa asiaksensa parin koruompelulla koristetun kannattimen tilaamisen mamseli Fikeniltä.

Kun tytöt kello 2 aikaan iltapäivällä tulivat sinne, istui Joachim jo siellä. Mamseli oli noussut pois pöytäliinakankaansa äärestä ja levitteli innokkaasti noihin asianomaisesti tilattuihin kannattimiin sopivia ompelumalleja ja erivärisiä lankoja "löjtnantille" ja tilauksesta mielissään lupasi hän että niistä tulisi oikeat mestariteokset. Kun hän näki tyttöjen tulevan sisälle — Agnetan äänetönnä, myssy syvästi silmille painettuna, molemmat kädet peitehuivin sisällä ja Beatan tekeytyen iloiseksi ja kovin viattomasti ihmetellen sanoessaan: "No eipähän muuta, serkku Joachimkin!" tiesi mamseli Fiken kohta, mikä tuuli oli tuonut herrasväen hänen "matalaan majaansa". Bengta tietysti ei ollut voinut pitää kielensä takana, mitä oli nähnyt asuintuvassa, — mamseli Fikenillä oli myös ollut omat aavistuksensa ja kun hän aamupäivällä oli nähnyt paroonin ajavan Munkebodasta, tuskin tunnin siellä vierailtuansa, käsitti hän helposti miten asian laita oli. Ja vaikka hän vain olikin "vanha mamseli rukka" kuten hän sitte sanoi Beatalle ja saikin tyytyä tässä maailmassa vähäpätöiseen asemaan, niin olihan hän kumminkin "parempien ihmisten" lapsi ja Jumalan kiitos oli hänellä sydän — mamseli Fiken laski käden rinnallensa — sydän, missä Aamorikin kerran oli asustanut! Ja nyt sai Beata kuulla, kyynel tulvin kerrotun, usein kuullun jutelman ylioppilaasta, joka sitte pääsi Bunkefloohon virkaa toimittavaksi pastoriksi, "mutta silloin jo oli unohtanut nuoruuslempensä". Tämä oli, niin sanoakseni ensimäinen todellinen rakkausjuttu, jonka Munkebodan tytöt olivat kuulleet — sillä oli ollut tärkeä osa heidän aikaisemmissa tyttöhaaveiluissaan ja se häämöitti ainiaan heidän mielessään jonkunmoisena "oikean romaanin" kaavamaisena perikuvana.

Tytöt tervehtivät — vähän jäykästi — mamseli Fikeniä ja vähän kursailtuaan istuutuivat liikkaavaan sohvaan, pitkulaisen kuvastimen alle, jossa ei edes Karin Mariakaan koskaan muistanut olleen lasia. Kullatun kehystän sisällön sen siaan muodosti nyt paperin pala, johon kekseliäs mamseli Fiken oli saanut kylän maalarimestari Anderssonin maalaamaan jonkunmoista pilvekästä taivaansiniväriä, joka muka kuvaisi kuvastinlasin vivahduksia. Seiniä oli sivelty keltamaalilla ja kaikki tämä keltainen ja sininen näytti, kuten mamseli Fiken sanoi, niin "ruotsalaiselta", seinällä riippuvine sievine Kustaa Adolfin ja Fredrika kuningattaren valokuvineen, joiden välille oli asetettu painetuista kukkasista laitetun seppeleen ympäröimä lävistetty sydän, jonka alla oli tuon Bunkefloon uskottoman pastorin kirjoittama paririvinen syntymäpäivä värssy — kaikki tyyni oli lasin alle kehyksiin suljettu. Aivan alimmaisimpana oli Ludvig XVI aikuisessa mitä hienoimmassa ja aistikkaimmassa kehystässä erään Parisin etevimpien pienien muotokuvien maalaajan tekemä ihastuttava pastellimaalaus Kustaa Mauri Armfeltistä, jonka valokuvan aikoinaan oli omistanut eräs mamseli Fikenin täti. Tämä oli kerran maailmassa ollut kuulu kauneudestaan ja oli ollut köörilaulajana Kustaa III:nen oopperassa siksi kunnes hän hieman seikkailurikasta elämää pääkaupungissa vietettyään, keuhkotautisena ja iloisten ystäviensä hylkäämänä oli tullut kotiin Skåneen jälleen kuollaksensa "matalassa majassa". Hänen harppunsa oli vielä huoneen nurkassa, vainajan muistoksi tomuisten olkikukkasten seppelöimänä.

Aina ensi lapsuutensa ajoista olivat tytöt vähentymättömällä ihastuksella katselleet tämän majan romantillisia muistoja ja vieläpä nytkin — kaikista huolista huolimatta — ei Agneta voinut olla kääntämättä silmiään nurkassa seisovaan, vaienneesen harppuun, jonka katkenneilla kielillä kerran olivat leikitelleet valkeat sormet, joita Ruotsin Alkebiades, hilpeine tovereineen oli ihastellen suudellut.

Mamseli Fiken, joka oli paljonkin kokeneempi kuin viaton Beata, ymmärsi tietysti heti, ettei hän voisi tehdä suosikillensa "löjtnantille" suurempaa palvelusta kuin antaa hänen olla kahdenkesken rakastettunsa kanssa.

Saatuaan vieraat istumaan, asettautui hän itse heidän vastapäätään, kylmettyneet kädet ristissä pumpuliesiliinan alla ja tuumiskeli hyväntahtoisesti millä keinoin — näyttämättä epäkohteliaalta — hän voisi poistua Beatan kanssa, josta myöskin alkoi yhdessäolo tuntua painostavalta. Jospa hänellä vain olisi ollut vähänkään kahvinpapuja kotosalla! — Mutta viimeisensä oli hänen valitettavasti täytynyt käyttää Boforsan muorin kestitsemiseen eilen iltapäivällä.

"Tahtooko pikku Beata kenties nähdä villahameen, jota ompelen lukkarin Sissalle?" keksi hän kumminkin vihdoin onnellisesti sanoaksensa. "Siitä tulee ylön hieno, sillä siihen tulee koko rivi 'exkysejä' ympäri koko hameen — näin"! Hän selitteli tehden etusormellaan kuvioita polvellensa.

Beata ei vetänyt edes suutansakaan hymyyn — oli tuttu asia, että mamseli Fikenin sanastossa "exkysit" merkitsivät samaa kuin "rimsut" ja nimitys oli monivuotisen käytännön kautta käynyt yleiseksi koko pitäjässä. Hän nousi innokkaasti ylös:

"Kyllä toki, rakas mamseli Fiken, tahdon kovin mielelläni!"

Agnetasta ei mainittu sanallakaan, mutta, he olivat kumminkin kaikessa tapauksessa saaneet syytä poistua ja mamseli Fiken vei heti riemuiten valtioviisaasta menettelystään Beatan keittiöön, missä tämä pitemmittä selittelyittä kiipesi kiivupöydälle ja herkutteliihe lapsuutensa lempiruualla: siirappia hapan leivällä, kuivatuiden omenalohkojen kanssa, samalla kun hän sydämensä kyllyydestä romantisen ja osaaottavaisen mamseli Fikenin kanssa pohti sisaren onnetonta rakkausjuttua.

Mutta kamarissa istui Agneta yhä vain liikkumattomana sohvalla, kädet peiteliinaan kätkettynä, katsellen alas nauhakenkiinsä.

"Agneta!" kuiskasi Joachim mamseli Fikenin vihdoinkin sulkiessa oven jälkeensä. "Katso minua — puhu minulle… Enhän tiedä mitä minun pitää uskoa. Oletko todellakin antanut minulle anteeksi… eli… eli oletko sydämestäsi tyytymätön minuun?… Agneta…"

Tämä puisti laimeasti päätään, välttäen serkun rukoilevaa katsetta. Joachim heittäysi polvilleen vaappuvan sohvan eteen ja laski hellästi molemmat käsivartensa hänen vyötärönsä ympärille — silloin vasta näki hän, että alasluodut silmät olivat suuria kyyneleitä täynnä.

"Herra Jumala, Agneta — anna minun nyt selittää sinulle kaikki tyyni", pyysi hän hiljaa.

Agneta pudisti vielä kerran päätään — hieman innokkaammin vain. "Se ei ole tarpeellista, Joachim", mutisi hän tahtomatta katsoa serkkuunsa, "ei se maksa vaivaa… Enhän missään tapauksessa voi mennä naimisiin kanssasi".

"Senkö vuoksi?" kysyi Joachim epäilevästi ja puoleksi nöyrtyneenä, puoleksi ihmetellen. "Sen vuoksi… tiedäthän… jota Lotti täti tahtoi sinulle sanoa. Rakas tyttöseni — et käsitä sitä nyt oikein, mutta luuletko todellakin joskus voivasi saada miehen, jonka omallatunnolla ei olisi joku sellainen synti?"

"En tiedä", itki Agneta yhtäkkiä ääneensä hermostuneesti. "Syy ei ole yksin se! Se tietysti on sinulle suuri häpeä, sen voin kyllä ymmärtää, mutta — mutta… enhän ole sitä ihmistä koskaan nähnyt ja Tukholmahan on niin kaukana! Ei Joachim!" hän katsahti ylös suurilla surullisesti nuhtelevilla silmillään, "ei se ole yksin siitä syystä. Vaikka…" hän vetäysi kammoksuen kauemmaksi seinään päin. "Miten voit niin tehdä?"

Mutta kun Joachim tuskissaan painoi kasvonsa hänen käsiinsä, kurkottautui tyttökin hänen ylitsensä ja kuiskasi epätoivoisesti:

"En ole sitä koskaan ennen ajatellut — luulen että en edes ole sitä tietänytkään… Äiti on minulle selittänyt nyt että se on laissa kiellettynä, että — serkkujen välistä naimista pidetään aivan syntinä.

"Eikä mitään muuta kuin se!" huusi Joachim helpommalla mielellä.
"Anomme tietysti kuninkaalta. Niin monet tekevät sillä lailla".

Agneta pudisti surullisesti päätään. "Sitähän Karin Mariakin sanoi, mutta äiti sanoi, että sinun ei tarvitse odottaa kuninkaalta minkäänmoisia armahduksia, kun sillä tavoin olet Tukholmassa menetellyt — vieläpä päällikköäsi vastaan!"

"Ja silloin tietystikään ei Lotti täti voinut olla sinulle seikkaperäisesti kertomatta, mikä se oli, joka oli niin pahoin tehty?" kysyi Joachim pilkallisesti, nöyryytettynä ja katkerana.

"Olinhan jo arvannut sen", mutisi Agneta hiljaa.

"En tiedä miten, mutta heti kun katsoin sinuun konttoorissa, kun äiti alkoi siitä puhua, ymmärsin minä… Tahdoin vain päästä sen kuulemisesta. Sehän on aivan yhdentekevä" — hän katsoi itsepäisesti alas jalkoihinsa ja ääni hiljeni vieläkin. "Tarkoitan…" Hän pysähtyi ja lausui sitte ääneensä kiivaasti:

"Itse asiahan se on ilkeä — kuka tuo ihminen on, on minulle aivan yhdentekevää!"

"Mutta se ei voi olla sinulle yhdentekevää, että minä hetkellisen kirotun hurjuuteni vallassa tyttö-tylleröisen vuoksi, josta välitän vähemmän kuin pirttipiika Bengtasta, olen tärvellyt koko tulevaisuuteni", huusi Joachim katkerasti katuen. "Uskallatko — uskallatko todellakin… kun nyt tiedät, miten kurjan oikukas ja kevytmielinen minä voin olla? …"

Agneta laski molemmat kätensä hänen olkapäälleen. "Oi Joachim — pelkään etten ole oikein hyveikäs en niinkuin äiti… mutta… mutta … kun sinä nyt taaskin olet luonani — on ikäänkuin ei se liikuttaisi minua ensinkään, on niinkuin kaikki ne olisi niin kaukana, niin hämärää ja utuista… Ei en voi sanoa mitä minä tarkoitan, ja sehän onkin aivan sama — nyt kun laki kumminkin eroittaa meidät," lopetti hän toivottomasti.

"Tietysti ei kuningas sitä kiellä", huudahti Joachim kärsimättömästi, "vaikkapa vielä sekä hän, perintöprinssi että kaikki muut korkeat herrat siellä olisivat kuinkakin tyytymättömiä minuun. Sitä ei juuri koskaan kielletä — pyyntö on vain muodon vuoksi".

"Äiti sanoo että juuri sinunkin tähtesi ei suinkaan olisi viisasta panna hakemusta — siitä olisi vain seurauksena että tuo roskajuttu tulisi jälleen eloon herätetyksi", vastasi Agneta surullisesti, mutta päättäväisesti eväten "Hän sanoo että kaikki ihmiset mitä ankarimmin nuhteleisivat isää että hän, niin kohta sen jälkeen… Ja hän sanoo vielä —" Agneta kuiskasi nyt tuskallisen hämmästyneesti — "että ihmisten ehdottomastikin täytyisi luulla, että minä… ymmärrätkö… että minä olen kovin kummallinen ja kevytmielinen tyttö, joka — joka — olen niin halukas tarttumaan… nyt kun kaikki puhuvat sinusta…" Hän pysähtyi ja sanoi sitte päättäväisesti varmemmalla äänellä:

"Voin varsin hyvin käsittää että hän on oikeassa, sen tietystikin täytyy näyttää pahalta, että me… sinun nyt asuttuasi tässä talossa niin…" Hän pakoitti itsensä katsomaan serkkuunsa ja kumartausi sitte eteenpäin, peittäen molemmilla käsillään kasvonsa: "Oi, tuntuu kuin vajoaisin maahan häpeästä, ajatellessani vain miten halpamaista… miten ihmiset voivat selittää väärin kaikki"!

Joachim oli katsellut koko ajan hänen kasvojansa, hänen puhuessaan katkonaisesti ja vaivalla. Sitte nousi Joachim aina huulia myöten valkoisena vihasta ja vastenmielisyydestä.

"Olet oikeassa", sanoi hän. "Ja mieluummin kuin että koko Skåne puhuu Agneta Skyttestä ikäänkuin olisi hän joku hairahtanut palvelustyttö, jonka on pakko mennä naimisiin ensimäisen vastaantulevan Don Juanin karissa — sillä niinhän äitisi minua nimitti? — niin…"

Agneta vaikeni. Hän oli yhtä kalpea kuin Joachimkin ja pusersi — vetotaudin tapaisesti — huulensa lujasti tuokioksi kiinni hänen puhuessaan. Joachim oli ymmärtänyt ja puki nyt kainostelematta majuurskan varovaisemmat viittaukset selviksi sanoiksi.

Molemmat olivat hiljaa pari minuuttia. Joachim käveli edestakaisin pari askelta huoneessa ja sanoi äkkiä kovasti:

"En tietänyt että maineeni oli niin huono".

Ja kun tyttö ei vielä mitään vastannut: "Sinua on helppo säikyttää, kyyhkyläiseni".

Agneta oikasi itsensä suoraksi, hänen ruskeat silmänsä katsoivat uhkaavan nuhtelevaisesti häneen.

"Vielä ei ole kukaan säikyttänyt minua tekemästä mitä itse tahdon".

Joachim käännähti pikasesti häneen päin.

"Ja kumminkin sanot sinä, ettet tahdo tietää minusta enempää? …"

"Välitän kyllä", sanoi Agneta rohkeasti, punastuen hiukan, "mutta en nyt. Tahdon että odottaisimme ainakin siksi kunnes myrsky on asettunut ja ihmiset ovat ehtineet unohtaa".

"Ja sitä odotellessa täytyy minun käyskennellä täällä Munkebodassa koko seutukunnan epäilemänä, äitisi vakoilemana ja karsastelemana, jonka päähän kukaties vielä kerran pistää julaista kihlauksesi Stjernen kanssa. Ethän tunnu sitä erityisesti vastaan panevankaan…"

"Joachim"! huusi Agneta ja polki jalkaansa. "Sen tiedät, että nyt sinä valehtelet…"

Mutta Joachim oli kiihtynyt, eikä kuunnellut mitä hän sanoi.

"Se on tietysti tarkoituksesi", jatkoi hän itsepäisesti "että minun täytyisi kuin minkäkin nahjuksen käydä täällä — kenties vuosikausia — uskaltamatta puhua sinulle, uskaltamatta sinua nykästäkään… Agneta"; Hän pysähtyi juuri hänen eteensä. "Sanon sen sinulle, tulen hulluksi siitä".

"Mutta minä en jää kotiin", mutisi hän ja katsoi ylös kyynelsilmin.
"Äiti tahtoo lähettää minut pois…"

"Niinkö? …" Joachim kohtasi hänen katseensa ja lisäsi pian päättäväisesti:

"Voit tervehtää Lotti tätiä, että sitä ei tarvitse tehdä. Ei minun tähteni. Siihen siaan minä matkustan".

Hän alkoi jälleen käydä edestakaisin ahtaassa kamarissa — vihastuneena, kärsimättömänä, peukalot liivin taskuissa ja jatkoi kiihkeästi.

"Olin kumminkin aina aikonut erota armeijasta — minulla ei kumminkaan olisi ollut mitään tulevaisuutta sillä alalla. Ja totta puhuen en välitä siitä nyt sen enempää! Tultuani tänne olen huomannut aivan selvästi että sovin paljon paremmin Niilo sedän avuksi tänne kyntämään ja louhuja särkemään kuin yksitoikkoiseen, toimettomaan kasarmielämään. Ja rakkaus maatilaan — Munkebodaan — koko sen maahan on minulla veressäni kuin kaikilla Skytteläisillä. Mutta nyt…" hän levitti kätensä. "Jumalan kiitos, että näyttää siltä kuin Ranskalaiset saisivat yllin kyllin tekemistä Afrikassa, muutoin tuntuisi kovin vaikealta paikan löytäminen tässä maailmassa"!

"Ethän kumminkaan tarkoita? …" Agneta hypähti ylös. "Ethän voi taistella rinnatusten ranskalaisten kanssa"! huudahti hän tuskissaan tarttuen, yhtäkkiä tointuneena, ensimäiseen sanottavaan. "Muista että isäsi kaatui ranskalaisen kuulan lävistämänä"!

Joachim jäi seisomaan hänen eteensä — heidän silmänsä kohtasivat toisensa.

"Erehdyt. Ensiksikin kaatui isäni sodassa keisarin saksalaista rykmenttiä vastaan ja toisekseen luulen, ettei sovi asettaa niitä, jotka nyt ovat Pariisin herroina, edesvastuuseen siitä, mitä oli tapahtunut Leipzigissä vuonna 13. Se ei varmaankaan missään tapauksessa maksaisi vaivaa! Ei", lisäsi hän itsepäisesti, pyörähtäen kantapäillään ja alkaen jälleen vaelluksensa edestakaisin oven ja akkunan välillä, "huomispäivänä käännyn ranskalaisen sotaministerin puoleen". Hän katsahti pikaisesti Agnetaan sivumennen, ja kun hän ei vastannut, lisäsi hän intoilevasti.

"Kreikanmaalle olisin tietysti mieluummin uhrannut elämäni, mutta sielläkään ei minua enää tarvita. Oi — jospa tämä olisi vain tapahtunut viisitoista vuotta sitten! Silloin kaikkialla Euroopassa tuli tarvituksi epätoivoinen mies ja kelpo miekka".

"Joachim"! Agneta astui askeleen eteenpäin ja peiteliina putosi hänen olkapäällään kun hän laski kätensä hänen käsivarrelleen. "En kestä kuulla sinun puhuvan tällä tavalla — kiellän sinun matkustamasta".

Hän pysähtyi ottamatta käsiään liivin taskuistaan ja katsoi häntä suoraan kasvoihin, jotka nyt olivat aivan likellä hänen kasvojaan. He olivat tällä hetkellä niin toistensa näköisiä kuin veli ja sisar.

"Saanko kysyä sinulta mitä muuta on minulla tehtävää"?

Agneta kietoi yhtäkkiä molemmat kätensä hänen kaulaansa ja taivutti päänsä taaksepäin. "Odota, sanon sen sinulle! Odota"!

Joachim veti hänet tulisesti luokseen.

"Mutta minä en tahdo odottaa — en voi odottaa. Tahdon että sinä tällä hetkellä, jolloin toistemme tuki on tarpeeseen — rohkeasti, ehdoitta ja mietiskelemättä annat myönnytyksesi eli kieltosi. Käsitätkö minut"?

Agneta oli niin vihoissaan hänen viisautta puuttuvasta menettelystään, joka, hän näki sen selvään, tulisi hajottamaan kaikki heidän toiveensa, eikä veisi heitä askeltakaan eteenpäin, että hän — aikoen riuhtautua irti hänen käsistään — vastasi kiivaasti:

"Sinä siis tahdot asettaa veitsen kurkulleni — luulet voivasi pakoittaa minut? … Mutta vaikka uhkaatkin minua millä tahansa, niin et kumminkaan voi estää minua tekemästä sitä minkä tiedän olevan viisasta ja oikeaa… ainoaa järjellistä…"

"Olet kumminkin Lotti tädin oikea tytär, huomaan sen", sanoi hän pilkallisesti, sokeasti vihastuneena hänen sitkeästä ja odottamattomasta vastustuksestaan. "Viisas — järkevä — ennen kaikkea"!

Agneta kohotti ylpeästi päätään: "Jos virkat sanaakaan äidistä, joka mitä hän tehneekin, aina tahtoo parastani — niin minä menen". Peiteliina käsivarrella meni hän ovea kohti ylväänä, kantaen korkealla päänsä.

Joachim laski kätensä pian hänen vyötärölleen ja samalla kun hän karkeasti taivutti hänen päänsä taaksepäin, piteli hän lujasti häntä kiini kuin ruuvipenkissä.

"Sinä et mene", huudahti Joachim nyt aivan hurjistuneena, "et ennenkuin sinä suoraan olet antanut myöntymisesi eli kieltosi, josko olet puolellani eli et, sillä senhän voin sinulta oikeudella vaatia".

Agnetan kasvot olivat aivan hänen kasvojensa alla, — kädellään taivutti hän tytön jäykän niskan olkapäätänsä vasten. Agnetan ruskeat silmät säkenöivät hänen silmiinsä.

"Ei"! sanoi tyttö lyhyesti, käheästi ja ponnistaen kiskasi itsensä irti.

X.

Kristianstadissa Toukokuun 20 p. 1830.

Rakkaat siskot!

Isältä varmaankin olette kuulleet jo kylliksi matkasta ja äidillehän kirjoitin kuinka erinomaisen kohteliaasti ja ystävällisesti täti Fagerhjelm, Susen sekä setä itse ottivat minut Kristianstadissa vastaan. Unohdin vain sanoa että kun söimme päivällistä Röingenissä, niin jäi minulta sinne äidin silkkikaulaliina, jonka hän oli minulle lainannut, (tiedättehän se likanen, keltanen, jonka mamseli Fiken talvella värjäsi ja joka luovuttaa väriä). Mutta kestikievarin emäntä on kaiketikin ottanut sen korjuuseen, jos joku sitä tiedustelisi. Aluksi aijottiin että asuisin Susenin huoneessa, mutta keksittiin sitte että se kävisi kovin ahtaaksi ja makaankin sen sijaan nyt täällä pienessä päätyhuoneessa. Täältä on näköala puutarhaan, joka jo on aivan vihreä. Käyn joka päivä Netti tädin luona soittamassa ja nyt soittelenkin jo oikein vaikeita "etydejä" ja muita kappaleita. Iltasin luemme melkein aina professori Geijerin kirjoja, jotka tädin mielestä ovat niin mainioita. Me istumme iltasin paljon myöhempään ylhäällä kuin kotona ja väliin nukuttaa minua oikein makeasti.

Olen ollut sitte tänne tultuani jo pari kertaa illallisilla ja kerran tanssiaisissa ja Susen sanoi, että se on ollut oikein onnen potkaisu, sillä on kovin harvinaista, että kukaan panee mitään sellaista toimeen enää näin huvikauden lopussa. Tanssiaisissa Rehnfeltillä oli minulla uusi bobinettipukuni ja sain tanssia paljon, vieläpä anglaisiakin, vaikken aluksi tuntenut montakaan. Siellä oli eräs nuori kornetti Tukholmasta, joka tunsi Anne-Ulla tädin ja monta muuta sukulaisistamme, hän teki kaikkensa huvittaaksensa minua seurallaan, mutta olin hyvin jäykkä ja pois-vetäytyväinen. Itse asiassa ei minua paljonkaan huvita kuunnella Kristianstadin herrojen turhia lörpötyksiä, kuten Netti täti niistä sanoo, mutta tietystikin on hauskaa, että kaikki ihmiset ovat niin hyviä ja kohteliaita minulle.

Täällä on oikea täysi kesä jo, ja olisi oikein hyvä asia, jos äiti voisi lähettää minulle vanhan kesähattuni jokapäiväiseksi, uusi, kukkasineen käy niin pian pahaksi. Jos mamseli Fiken on hyvä ja auttaa Beataa nauhojen pesemisessä, niin voi siitä tulla aivan oivallinen ja piakkoin kai taas joku talonpoika tulee kaupunkiin.

Ovatko narsissit kukkapenkissäni vielä kukkineet? Oi rakas, rakas Munkebodani! En tahtoisi koskaan asua missään muussa paikassa maailmassa!

Minun mielestäni te ette kirjoita oikein kaikesta. Tahtoisin tietää kaikkea. Tiedänhän että te kaikki luette minun kirjeeni, siksi en lähetäkään terveisiä kenellekään erityisesti, mutta ajattelen teitä kaikkia ja Munkebodaa yöt, päivät. Olkaa varmat siitä.

Teitä sydämellisesti rakastava sisarenne:

Agneta Eliana Skytte.

Lotti täti oli päättänyt aina omin käsin avata kaikki nuorimmalta tyttäreltänsä tulleet kirjeet — huolimatta hyvästä kristillisestä kasvatuksesta, jonka hän tiesi antaneensa hänelle, ei hän kumminkaan voinut olla aivan varmasti vakuutettu siitä; ettei niihin voisi pujahtaa joku luvaton tervehdys eräälle "erityiselle henkilölle". Niissä harvalukuisissa kirjeissä, jotka tähän saakka olivat tulleet, ei hän ollut keksinyt pienintäkään viittausta siihen suuntaan ja hän iloitsi jo että Agnetakin alkoi "jo malttaa mielensä", ja hän meni hyväntahtoisuudessaan niin pitkälle, ettei hän edes ollut huomaavinaan että Joachim yhtä hyvin kuin perheen muutkin jäsenet omin silmin luki Kristianstadista tulleet kirjeet.

Oli jo toukokuun loppupuoli kulumassa. Karin Maria ja Beata istuen kahdenpuolen marmoripöytää lukivat kumpikin vuorotellen Agnetan viime kirjeen, ennenkuin he, paperi arkilla ja keskeensä asetetulla rikkonaisella mustepullolla varustettuina, alkoivat kirjoittaa vastausta siihen. Joachim käveli kädet taskuissa kärsimättömästi edestakaisin lattialla.

"Hän ei puhu muusta mitään kuin hameistaan ja hatuistaan, kavaljeereistaan ja korneteista, lörpötystä, jonkinjoutavaa!" Hän pysähtyi Beatan tuolin takana ja kurottausi ottamaan pöydältä vielä kerran tuon useat kerrat jo luetun kirjeen "Ei ainoatakaan kertaa mainitse hän minua! — ei pienimmälläkään sanalla! Ei edes nimeänikään!" Hän paiskasi vihastuneena kätensä selkäpuolen paperille. "Ei edes virka mitään, ei ainoatakaan riviä kirjoita hän minulle, ei vastaa kirjeeseeni, jonka hän sai mukaansa, ja jonka hänen on täytynyt löytää. Niin, olet kai kätkenyt sen matkalaukkuun, kuten sinä lupasit?" Hän kääntyi äkkiä epäluuloisesti ja vihaisesti Beataan päin.

"Vakuutan sen sinulle", sanoi Beata raukka melkein itku kurkussa, hän oli jo satoja kertoja kuullut tämän syytöksen. "Panin sen niin säntillisesti kahden hänen uuden paitansa väliin…"

Karin Maria istui pureskellen hanhenkynää. Hän sanoi miettiväisesti:

"Arvelen etteiköhän vain Agneta ole tarkoittanut sinua vetäissään viivan kaikille ja joku sanan alle ja… muulla sellaisella. Näytäs minulle kirje!"

Joachim ojensi sen hänelle — hieman kohteliaammin kuin hän oli sen ottanut. "Miksikä hän ei sitte saattanut kirjoittaa edes nimeäni: tervehdä Joachim serkkua — se ei olisi ollut rikoksellista ja se olisi näyttänyt… ainakin sen että… että hän ainakaan ei kokonaan ole unohtanut minua kirotuiden kornettiensa tähden, jotka päälle päätteeksi toitottavat minun tuhmuuksiani hänelle korvat täyteen!" Hän alkoi jälleen hermostuneesti astua edes takaisin huoneessa.

"Mainita nimesi", sanoi Karin Maria harmistuneena, "miksikä tekisi hän sen? Hän kyllä tietää, että se vain kiusaisi äitiä, — eikä siitä olisi mitään muuta hyötyä. Ja ethän kumminkaan koskaan voine pyytää, että hänen täytyisi kirjoittaa sinulle itsellesi?…"

"Miksikä ei", huusi Joachim tulistuen. "Kun hän tietää että käyn täällä kiusaantuen kuoliaaksi, levottomuudesta, asiain näin ollessa. Hän voisi tehdä sen mamseli Fikenin osoitteella, ja kirjoittaa sisällön Beatalle… Se olisi yksinkertaisin asia maailmassa — niin helppo kuin ei mitään!"

"Jotain niin haaveellista, jotain niin…" Karin Maria etsi nyrpeänä sanaa, "romantillista Jumalan kiitos, ei koskaan pistäisi Agnetan päähän".

"Ei, mutta minun olisi pitänyt sanoa se hänelle kirjeessäni", mutisi Joachim kapinallisesti. "Nyt täytyy minun taas koettaa kirjoittaa hänelle. Mutta siitä tulee niin peevelin konstikas juttu, sillä se ei kai voine muutoin tapahtua kuin että varastan postilaukun avaimen eli että itse salaa ratsastan kirjeineni Kristianstadiin. Sillä täällä koko seudussa ei ole ainoatakaan ihmistä — ei ainakaan sellaista, joka on postin kanssa jotenkin tekemisissä — jonka hyväntahtoisuuteen tai vaitioloon voisin luottaa, kun on kysymys Agnetasta ja minusta".

"Elä ole hullu, Joachim!" keskeytti Karin Maria ankarasti. "Olen varma siitä että me voimme keinon keksiä".

"Niin sanot aina, serkku", ja Joachim käänsi vihastuneena kauniit, tummat kasvonsa Karin Mariaan. "Siinä ei ole edes vähääkään järkeä enää. Käyskentelen täällä voimatta tehdä mitään päätöstä, voimatta ryhtyä mihinkään ennenkuin olen saanut kuulla hänestä. En ole nähnyt häntä kohta kuukauteen, en edes tervehdystäkään ole saanut häneltä, enkä tiedä edes, josko…" Joachim oli sanomaisillaan: "Josko hän oli antanut minulle anteeksi", mutta hän keskeytti. Hän, enemmän kuin Agneta itsekään ei ollut sanallakaan kertonut tytöille mitä oli tapahtunut viimeisenä ilta päivänä mamseli Fikenin kamarissa heidän välillään Joachim toivoi että Agneta yhtä katkerasti katuisi pikaisuuttaan kuin hän itse, mutta hän ei ollut saanut pienintäkään tukea luulolleen. Seuraavana aamuna oli majuuri itse vienyt tyttärensä sekä majuurskan kirjeen sukulaisilleen, sotaneuvoksetar Fagerhjelmille Kristianstadiin. Tämä valtava ja katkera "ei" oli siis ollut viime sana, jonka Joachim oli kuullut Agnetan huulilta, ennenkuin tämä aikasin aamusella — kalpeana, alasluoduin silmin — koko perheen läsnäollessa, jäykästi ojensi hänelle kätensä hyvästiksi. Yön oli Joachim sitte viettänyt kirjoittamalla mitä toivottomimman, mitä romantisimman ja katkonaisen kirjeen, jonka aamusella myötätuntoinen Beata oli suostunut toimittamaan Agnetan matkalaukkuun. Mutta tyttö ei ollut antanut pienintäkään merkkiä siitä että hän oli löytänyt ja lukenut tämän epistolan.

Tytöt jatkoivat kirjoittamistaan, vähääkään hänestä välittämättä. He olivat nyt jotakuinkin tottuneet Joachimin "Roquairolleihin", kuten Beata erittäin sekavasti ajatellen ja surkeasti kielioppia rääkäten viittaamalla Jean Paulin kiitettyyn "Titaniin" nimitti Joachimin usein uudistuvia tuskastumisen ja levottomuuden puuskauksia, siitä kun ei ollut saanut kuulla mitään tytöstä, jota hän niin lämpimästi, niin tulisesti ja rehellisesti rakasti.

Hän seisahti tuokion epäröiden ja katseli osaksi vihaisesti, osaksi ivallisesti molempia rauhallisesti kumartuneita päitä ja käsiä, jotka sirosti ja miettiväisesti piirsivät kirjaimen kirjaimen perästä paperille.

Sitte tarttui hän reippaasti ovenlinkkuun, nyykähytti kärsimättömästi, eikäpä suinkaan erittäin kohteliaasti serkuilleen ja meni matkoihinsa.

"Mutta enkö kumminkin voisi…" Beata katsoi vedoten sisareensa,
"enkö kumminkin jollain hienolla tavalla voisi pujottaa tähän jotakin
Joachimista — miten surullinen ja epäröivä hän on? Mitä luulet sinä
Karin Maria"?

Karin Maria pudisti päätään. "Äiti oivaltaa sen oitis ja hän pitää sen puoleltasi tyhmyytenä. Jutun loppu on vain se, ettet saa lähettää kirjettä"!

Beata istui tuijottaen eteenpäin kynä kädessä — hän kumminkin oli kaikessa tapauksessa seurannut mielipidettään.

Kylmästi epäilevä Karin Maria ei sitä huomannut, ja keskustelematta enempää jatkoivat he ahkeraa kirjoitustaan, levotonna peläten että ruokakellon kilinä katkaisisi heidän työnsä.

"Nyt saat kuulla mitä minä olen kokoon kyhännyt"! Luettuansa huolellisesti työnsä läpi, ja istutettuansa koko joukon pilkkuja, pisteitä ja huudahdusmerkkejä, kylvi Beata runsaasti hiekkaa kaiken yli ja heilutteli sitä vielä ilmassa saadaksensa sen kuivaksi, ennenkuin hän jonkunmoisella kirjailijan ylpeydellä alkoi.

"Rakas Agneta sisko"!

"Sen yli voit toki hypätä"! keskeytti Karin Maria kärsimättömästi.

"Herranen aika, nuo pari sanaa"! sanoi Beata loukkaantuneena ja vähän kylmemmin. "Niin — sitte tietysti olen aloittanut kertomalla yhtä ja toista täältä kotoa ja että mamseli Fiken oli eilen saanut Löfsjön Annalta kuusi iilimatoa hammastautinsa tähden ja että nyt olen kutonut kolmekymmentä kyynärää sitä skottilaisruutuista pumpulikangasta ja ruustinnan syntymäpäivistä…"

"Samaahan minäkin olen kirjoittanut"! keskeytti Karin Maria jälleen katsahtaen käsikirjoitukseensa.

"Tietysti", vastasi Beata suurella tyyneydellä. "Hän kyllä voi hyvin käsittää ettei meillä ole niin monia juhlia, joista kertoa. Oletko myöskin maininnut että apulaispastori näkyy nyt vihdoinkin päättäneen ottaa Ottilian"?

"Tietysti. Sehän olikin kaikkein mieltä kiinnittävin juttu".

"Niin saa hän sitte sen tiedon kahdelta taholta, sitä ei voi auttaa"! Beata silmäsi hillitysti kirjoitustaan ja lisäsi vielä pari välimerkkiä puhellessaan. "Kuule nyt vielä mitä olen sanonut".

"Kaikki provastilaiset kyselivät sanomattoman ystävällisesti sinua ja pyysivät heitä muistamaan kun kirjoitamme sinulle. Parooni Stjerne ja herra Vallqvist olivat myöskin siellä, mutta ne pelasivat enimmäksensä korttia. Kaikki koko seutulaiset, eikä yksinomaan säätyläiset — kuuntele nyt tarkoin! — ovat niin huvitettuja sinusta ja tahtovat niin mielellään jutella sinusta ja sinun Kristianstadissa olostasi. Pikku Hannes Larsson, tiedäthän Lassi Hansson'in vanhin, jonka olemme saaneet vahtipojaksemme…"

"Sitä sanotaan paimenpojaksi", ojensi Karin Maria.

"Niin en ole sitä koskaan nimittänyt muuta kuin runoudessa", tokasi siihen Beata harmissaan loppumattomista keskeyttämisistä. "Ja sitäpaitse se nimi ei ensinkään sovi sellaiselle pikkuselle villapöksyiselle puukenkäiselle pojan pallerolle"!

"— — — Ja eräs joka on hänen näköisensä", jatkoi hän salaperäisellä äänenpainolla, "ei tee koskaan muuta kuin puhuu ja ajattelee Agnetaa". Hän katsoi riemuitsevaisesti sisareen.

"Mutta herran nimessä mitä hassutuksia tämä on"! puhkesi Karin Maria ihmettelemään, ymmärtämättä.

Nyt Beata todellakin suuttui. "Hullutuksia! Se on hyvin hieno tapa — ja sitäpaitse ainoa mahdollinen — lähettää Agnetalle Joachim serkku-rukalta tervehdys, niin ettei äiti sitä keksisi. Etkö muista että meillä alussa aina oli tapana sanoa että Joachimin otsan ja silmän seudut niin kovin muistuttivat pikku Hannesta… Agneta itse huomautti siitä usein. Jos uskaltaisin vetää viivan 'eräs' sanan alle — niin silloin pitäisi hänen ymmärtää, ellei hän vain liene tylsämielinen".

"Anna minun nähdä…" Karin Maria luki suuremmalla kunnioituksella viime sanat. "Sinä olet oikeassa, se on jotenkin näppärästi sovitettu, kun sen vain arvaa. Voit vallan hyvin alleviivata sen — sitähän kumminkin teet niin usein, että äiti ei siihen ensinkään kiinnitä huomiotaan".

Arvostelijansa hyväksymisestä ilostuneena, jatkoi Beata nyt dramaattisemmin laususkellen ja tuntehikkaammalla äänellä kuin mitä hän ennen oli uskaltanut käyttää:

"Ah rakkahin Agneta! Jospa vain tietäisit miten me täällä yläkerrassa puhelemme sinusta ja ajattelemme sinua.

"Kun katselemme penkissäsi kukoistavia suloliljoja ja iloisten laululintuisten liverryksiä kuullessamme, jotka…"

"Se ei ensinkään sovi, Beata — äiti luulee että olet hassu"!

"Hän kai voinee käsittää, että kevät kiihoittaa mielen hiukan runoiluihin… Mamseli Fiken ja provastin Ottilia puhuvat usein paljon koreimmilla sanoilla arkioloissa vain. Mutta tietystihän täytynee sinun ymmärtää että hänen tunteitansa tahdon tulkita, enkä omiani. Sen Agneta, tietysti heti käsittää".

"Serkku Joachim on tuolla ullakossa", Karin Maria nousi äkkiä. "Sinun täytyy välttämättä antaa hänen kuulla se, ennenkuin sen lähetät".

Karin Maria aukasi varovaisesti oven ja viittasi serkkua tulemaan, ennenkuin hän oli ehtinyt kadota rappusiin. Beata luki vielä kerran julki teoksensa — hieman matalammalla äänellä, eikä niin suurella varmuudella. Joachim nauraa hohotti yhtäkkiä hyvälle tuulelle tulleena, mutta selitti armeliaasti että se oli parempi "kuin ei mitään".

"Sitäpaitse elä huoli antautua niin paljoon vaivaan, kuomaseni", hän kohteli Beataa aivan toisenlaisella, tuttavallisemmalla tavalla, kuin mitä hän koskaan uskalsi käyttää Karin Mariaa kohtaan. "Nyt olen tehnyt päätökseni ja ensi tilaisuudessa — täytyyhän aina odottaa tilaisuutta tässä kirotussa maassa — olen paneva sen toimeen"!

"Sehän ei vain liene mikään uusi ajattelemattomuus, serkku"? kysyi Karin Maria kehoittavasti tuskissaan, kääntäessänsä taitteelle oman ja sisarensa kirjeen sitte vanhempain kirjeessä edelleen lähetettäväksi.

"En tiedä miksi serkku sitä suvaitsee nimittää", sanoi Joachim hilpeästi, veitikkamaisesti kiusoitellen. "Itse mielestäni se on ainoa järjellinen tapa mitä nykyisissä oloissa voin käyttää. Ihmettelen että olen tarvinnut melkein kokonaisen, sanomattoman ikävän kuukauden tullakseni tähän lopputulokseen".

"Toivon että sinä — mitä tehnetkin — aina katsot isän ja äidin mieltä", jatkoi Karin Maria samalla äänellä.

"Siinä tapauksessa Karin Maria serkkuseni", vastasi Joachim totisemmin kuin äsken "noudatan nyt ja aina vain itseni ja Agnetan mieltä. Häpeäisin itseäni, jos toisin menetteleisin".

Beata katsoi hieman ihaillen kauniiseen serkkuunsa. Hän toivoi tässä tuokiossa että joku hänestäkin puhuisi samalla lailla. Karin Maria vaikeni.

"Kuules, Beata serkku"! Joachim seisoi, käsi jo oven lukkoa pidellen. "Ei maksa vaivaa että laususkelet tuota kenellekään muulle — mamseli Fikenille esim. — tuota yhdennäköisyyttä tarkoitan minä. Ihmiset laskevat niin kirotun huonosti, kun on kysymyksessä tosiasioiden yhdistäminen". Hän nauroi vallattomasti sulkiessaan oven jälkeensä.

Beata lensi punaseksi kuin veri aina kaulaan, saakka. Hän sanoi nyrpeästi Karin Marialle:

"Hän tarkoittaa, että ihmisten päähän voisi pistää sanoa, että pikku
Hannes olisi hänen — hänen poikansa"!

"Tietystikin tarkoittaa hän sitä", vastasi Karin Maria kuivasti. "Sinä saat varoa mitä sanot, Beata rakas. Muilla ihmisillä on melkein yhtä paljon mielikuvitusta kuin sinullakin".

"Sisarueni! …" oli ainoa mitä Beata sai siihen sanoneeksi.

XI.

Karin Maria hypähti kevyesti pois kieseistä — aivan suoraan kohteliaan Niilo Olavin syliin, samalla kuin majuuri istualtaan kumartaen vanhalle vapaaherrattarelle, heitti ohjakset tallirengille ja valmistausi mukavasti astumaan alas.

Ylhäällä rappusilla niiasi Karin Maria syvään "armolliselle tädilleen", kuten Skytten tytöt läheisen sukulaisuuden odotuksessa olivat saaneet luvan kutsua Malviina muijaa. Majuuri viipyi vähän hevosen luona, jonka takajalkaa hän lämpimästi puollusti, Figge Vallqvistin varomattomasti rohjetessa käydä sitä arvostelemaan.

Vanha vapaaherratar, suorana ja jäykkänä kuten tavallisesti, avokaulaisessa, kapeassa keisarivallanaikuisessa puvussaan — sitte vuoden 1810 olivat uudet kuosit hänet koskematta sivuuttaneet — katseli kainostelematta Karin Mariaa "lorgnetillaan", samalla kun hän, oikeastaan erityisesti kehenkään päin kääntymättä, puhui suoraan vieraan pään yli Niilo Olaville.

"Miten hän on kaunistunut sitte kun viimeksi hänet näin talvella! …
Eli kenties puku sen vaikuttanee? …"

Karin Marialla oli uusi, silkkinen musta kesäpäällysvaate ja sufflettihattu, jonka lierien alle oli ruusukimppu asetettu ja hän piti pienen, vihreän päivänvarjonsa notkeasti riippumassa toisella kalvosellaan. Hän näytti nyt — kuten ainakin sievältä sekä komealta, eikä Malviina mummon kainostelematon arvostelu häntä kertaakaan punastuttanut.

"Hänestähän, rakkahastani on sukeutunut oikein kunnon ihminen, jota sopii näyttää" — tällä kertaa kääntyi vapaaherratar nuoreen tyttöön päin. — "Ja hän osaa käyttäytyä"! Hän piti häntä vähän kauempana luotaan. "Ei hullumpi, ei ollenkaan hullumpi…"

Karin Maria hymähteli ja vilkasi kainostellen Niilo Olaviin päin ja lausui jotain että hänen armollinen tätinsä oli liian hyvä.

"Jospa voisin käsittää missä Niilo Olavin silmät ovat olleet"! jatkoi vapaaherratar yhtä äänekkäästi mietiskelemistään… "Hän käyskentelee täällä murjotellen kuukausmääriä ja nostaa sellaisen helvetin mellakan tuon toisen pienen pippuripussin vuoksi, joka on rakastunut serkkuriiviöönsä", — tässä teki Niilo Olavi epätoivoisen, mutta aivan tuloksettoman kokeen keskeyttääkseen äitiään — "sen sijaan että hän talttuisi ja pitäisi silmänsä auki niin että osaisi suunnata ne oikeaan paikkaan".

"Neiti Karin Maria voi olla ylpeä siitä, että siinä määrin olette äitiäni miellyttänyt", lisäsi siihen parooni raukka ujosti, koettaen kääntää kaiken leikiksi. "Hän muutoin tavallisesti on hyvin vaativainen nuorten naisten suhteen".

Vapaaherratar, jossa vanha Eeva hetkeksi heräsi nypiskeli arvostellen Karin Marian päällysvaatetta ja sitte uutta Walter Scottruutuista pumpulihametta.

"Vai niin — tämä siis on muodissa nyt! … No niin, ei hullumpaa — kaikkihan riippuu siitä miten sen päällään kantaa ja tällä pienosella on ryhtiä, — todellakin ryhtiä…"

"Miten leveät teidän hameenne nykyään ovat"! hän pyrähytti Karin Mariaa kuin olisi tämä ollut nukki. "Kuka hänelle ompelee"?

"Sen teemme me itse", vastasi Karin Maria kainosti. "Se tahtoo sanoa mamseli Fiken tavallisesti auttaa meitä".

"Niinkö?… Mitä hän ottaa?" jatkoi utelias ja mitä suurimmassa määrässä taloudellinen vapaaherratar tutkintoaan.

"Kahdeksan killinkiä päivältä", vastasi Karin Maria totuudenmukaisesti.

"Kahdeksan killinkiä"! huusi vapaaherratar Malviina lyöden käsiänsä yhteen. "Kuudessakin pitäisi olla kylliksi, minun mielestäni kun on talon ruoka".

Karin Maria ei ruvennut pitemmältä kinastelemaan palkka-asiasta vapaaherrattaren kanssa, joka sitte viime sodan oli niin arka puhtaasta rahasta ja maksoi vain palvelusväelleen aina "tavarassa", ja ainoastaan pyhän Mikaelin päivänä antoi hän kaksi bankkoa "taskurahoiksi".

Majuuri, jonka vihdoinkin oli onnistunut saada Figge Vallqvist vakuutetuksi takajalkaa koskevasta asiasta, astui nyt kesän kuumuudesta hikisenä ja punaisena rappuja ylös ja Niilo Olavi pyysi herrasväen siirtymään salonkiin "jäähdyttämään itseään kahvikupposella".

"Noo", sanoi vapaaherratar silmäten ylös ijankaikkisesta purkamistyöstään. Kahvi oli nyt juotu ja herrat keskustelivat heinistä huoneen toisessa päässä. "No, joko se sisar Agneta nyt alkaa malttaa mielensä"?

"Luulen ettei Agneta sisareni malta mieltänsä siinä merkityksessä kuin armollinen tätini tarkoittaa", vastasi Karin Maria kunnioittavasti, mutta varmasti.

"Härkäpäinen kuten kaikki Skyttet!" lausui mietiskellen vanhempi naisista. "Ainoastaan rohkeutta — ei mitään taitavuutta! Entäpä hän itse, pikku serkku! Meillä ei ole mitään sydänsalaisuuksia meillä?"

Karin Maria tunnusti nauraen, ettei hänellä ensinkään ollut minkäänmoisia sydänsalaisuuksia.

"Hän näkee niin harvoin miehiä, tietysti", sanoi vapaaherratar hyväntahtoisesti. "Se on vahinko — todellakin suuri vahinko! Ja hän ainakin on jo kaksikymmentäviisi vuotias, eli kuin?"

"Kaksikymmentäkolme", oikasi Karin Maria vähän terävästi.

Vapaaherratar avasi miettiväisesti nuuskarasiansa ja otti hitaasti siitä hyppysellisen, pitäen, koko ajan silmänsä Karin Mariaan käännettyinä.

"Kaksikymmentäkolme", toisti hän. "Oi niin. Silloin olin minä jo sekä vaimo että äiti — ja leski myöskin. Hän ei tiedä, rakkahani, mitä elämä oikeastaan on!"

Karin Maria, joka ei ollut vapaaherrattaren kuullut koskaan ennen käyttävän tätä äänilajia, istui ja katsoi alas sormihinsa, eikä tiennyt mitä hänen piti vastata.

"Mutta hän, Karin Maria serkku näyttää siltä kuin olisi hän elämään kypsynyt", jatkoi Malviina vapaaherratar, jonka "mielikki", kuten hän sanoi "Skytten vanhin tytär aina oli ollut".

"Hänen hartiansa tuntuvat tanakoilta ja hän katsoo puhuessaan ihmisiä suoraan silmiin. Pidän enemmän hänestä kuin Agnetasta Mutta" — hän mittaili häntä armahtamattomasti kirkkaalla, kylmällä katseellaan — "Agneta on koreampi, ei voi kieltää!"

Karin Maria punastui nyt. Hän ei hevillä hätääntynyt, mutta Marieholman vapaaherrattarella oli eriskummallinen kyky saattaa ihmiset hämilleen.

"Siitä hän, pienoseni, sitä paitse voi olla iloinen", lohdutteli vapaaherratar häntä. "Hänhän on kylliksi soma… Kauneus on vaarallinen lahja". Hän pani kaidan, luisen kätensä leukansa alle ja katsoi eteensä — kauaksi Karin Marian kasvojen sivu. "Hyvin vaarallinen".

Karin Maria silmäsi vapaaherratarta. Nyt kun hänellä ei ollut tuota vanhanaikuista, töyhtöniekkaa, sotilashatun tapaista hattuaan ja kun hän oli säädyllisesti, joskin vanhanaikaisesti puettu, näkyi että Malviina Stjerne kerran — joskin kauan sitte — oli ollut suuri kaunotar. Ehdottomastikin katsahti hän ylös pieneen tauluun 1780 luvulta, joka riippui sohvan yllä: hento, hieno, pitkä, vaaleaverinen — veitikkamaisin, suurin, kirkkain silmin, hymykuoppaisin kasvoin ja korkeaksi kammatuin, puuderoiduin tukin. Sellainen oli neiti Lejonklo ollut, kun hän seitsentoista vuotiaana oli joutunut vanhan parooni Stjernen vaimoksi. Vanha nainen käännähti Hänen katseensa suunnittui samaan kuin Karin Mariankin ja osaksi ivallinen, osaksi surumielinen hymyily solui hänen huuliensa ylitse.

"Hän tuolla", hän nyykähytti muotokuvalle, "hän ei ollut elämää varten kypsynyt, armahaiseni, kun hän alkoi taistelunsa. Ja", lisäsi hän hieman pilkallisesti aistillisella äänellä, joka sai Karin Marian, mikä oli kuullut monta vanhaa juorujuttua, punastumaan, — "ei edes miehellekään! Mutta hän oppi sen — hän oppi sen, rakkahani!"

"Mutta sellainen vaimo", vapaaherratar nousi hyvin yht'äkkiään, heittäen purkaustyönsä syrjään, "ei kelpaisi Niilo Olavilleni! Varsinkaan kuin henttunen ei ole kauempana kuin Munkebodassa. Ja hän — nuori Skytte — hän ei mielestäni näytä siltä että hän väistyisi aviomiehenkään edestä!"

"Paras tätini!" huusi Karin Maria loukkaantuneena. Nämät sanat hänen sisarestaan ja Joachimista nostivat veren hänen poskillensa.

Vapaaherratar katsoi ivallisesti häneen, mutta kumminkin jonkunmoisella hyväntahtoisuudella.

"Niin, niin, armahani, — hyvä sana jälleen! Minä tunnen maailmaa, sen saa pikku Karin Maria uskoa, tunnen siksi miehiä, sekä naisia myöskin.

"Täytyy pitää kyyhkyslakkansa suljettuna eli myöskin — ja se onkin viisainta — täytyy olla kyyhkyläisiä pitämättä!"

Hän vaikeni hetken. Sitte kumartausi hän pian ja pani yhtäkkiä kätensä
Karin Marian olkapäälle.

"Mitä sanoo hän, armaiseni — eikö hänellä itsellään olisi halua tulla
Marieholman vapaaherrattareksi?"

"Mutta täti Stjerne — paras täti!" huudahti Karin Maria aivan hölmistyneenä.

"Ajattelehan sitä, impiseni — minä tarkoitan todellakin mitä sanon. Hän voisi sopia Niilo Olaville. Hän tarvitsee naisihmistä, joka ymmärtää hoitaa suitsiparia ja pitää väliin niitä vähän kireälläkin. Tämä ei ole haaveellinen eikä hempeä — hän ei annakaan jokaisen hypätä nenälleen, sen olen aina sanonut. Ajatteles sitä! Se joka tulee jälkeeni saa sekä kimsua komsua kaikenmoista, suurta sekä pientä sen voin vakuuttaa hänelle, pikku ystäväni — ei olekaan nyt enää niinkuin aikonaan minun tullessani Marieholmaan".

"Mutta, armollisin tätini", koki Karin Maria puoleksi onnetonna, puoleksi nauraen estellä. "Parooni Stjerne ei ole koskaan edes niin paljon että katsahtanutkaan minuun päin".

"On kyllä", nyykähytti vapaaherratar. "Miehet, tottatosiaan, näkevät enemmän kuin luulemme, enemmän kuin he edes itsekään tietävät. Hän ei ole mikään niin hullunkurinen minun Niilo Olavini, kun vain hänet ottaa oikealla tavalla. Ja se on sinun asiasi, pikku ystävä. Ellen erehdy, niin alkaa poikani jo käsittää, että on hyvin huono onni viedä morsian huoneesensa, kun rakastaja seisoo ulkona valmiina hyppäämään sisälle sänkykamarin akkunasta. Niin, niin" — vapaaherratar hymyili aistillisesti ja tyynnytteli vähän ylpeästi Karin Mariaa, joka harmistuneena väitti vastaan — "tämän sisar kai ei liene muita parempi! Skyttejen kuuma veri kiehuu kai hänessäkin ja mitä luulet hänen mielestään uskollisuus ja lupaus merkitsee rakkaudessa? Sillä pikku Agnetalla on pari peijakkaan silmää. Kun hän on itkenyt vuoden tahi vain puoli, niin antaa hän kyllä Joachim Skytten suudella kyyneleet pois, niin teki… No se on se sama. Niin on moni muukin ennen häntä tehnyt". Vapaaherratar vaikeni hiukan. Karin Maria ei tiennyt laisinkaan mitä sanoisi.

"Mutta hän Karin Maria serkku on ymmärtäväinen ja säädyllinen ihminen, joka ottaa maailman sellaisena kuin se on, hienostelematta ja kursailematta, kuten se on otettavakin. Ja minä pidän hänestä. Lyömmekö vedon että lopuksi kumminkin hän tulee Marieholman rouvaksi jälkeeni!"

Nyt täytyi Karin Marian suuttumuksestaan huolimatta nauraa ääneensä. Kuinka olikaan — tämä vanhan rouvan itsepäisesti yhä uudistuva ehdotus ja asiallinen varmuus, eivät kumminkaan kaikessa tapauksessa ollut vaikuttamatta häneen hiukan.

Niilo Olavi Stjerne kuuli naurun — oli kulunut aikoja siitä kun joku nuori tyttö oli nauraa raikahuttanut Marieholman salissa. Hän kääntyi ja tuli molempien, naisten luo.

"Saanko kysyä, mikä neitiä niin kovin huvittaa?" sanoi hän juhlallisen hyväntahtoisesti samalla epäröiden vetäen suunsa vähän hymyyn, joka, sen pahempi, varsin harvoin osui hänen huulilleen.

Karin Maria lensi punaseksi aina hiusmartoa myöden ja heitti rukoilevan katseen vanhaan vapaaherrattareen, joka reippaasti vastasi:

"Ennustan Karin Maria serkulle hänen tulevaisuuttaan — ja hän tuntuu olevan siihen tyytyväinen. Nyt sitä paitsi pitäisi sinun, Niilo Olavi mennä näyttelemään vähän kartanoa", jatkoi hän toisella äänellä.

"Hänhän niin harvoin suo meille tämän kunnian, ja hän, minusta nähden, näyttää olevan huvitettu sekä ladoista, että talleista. Ja kun herrasväki tulee jälleen sisälle, on illallinen oleva pöydällä. Karin Maria serkku on näkevä mitä talossa löytyy".

Ja kun parooni vähän epävarmana, kysyvän näköisesti katsoi äitiinsä — hän ei ollut tottunut että äiti käyttäisi vieraita kohtaan näin leppoisata ääntä — lisäsi tämä vähä matalammin:

"Katsohan vain että kaikki käypi täällä säntillisesti. Tänä iltana en tahdo nähdä Figgeä juovuksissa".

XII.

Päätyhuoneessa, josta oli näköala pieneen pikkukaupunkilais-puutarhaan, missä narsissit ja kevätesikot reunustelivat matalan salvia ja lavendeli aidan ympäröimää mansikkamaata ja porkkana ja persilja penkereitä, istui Agneta muistellen kaikkia kotolaisiaan.

Ilta oli kesäkuun aivan ensimäisiä lempeitä, kosteita, sumuisia, vienoja kuuvalo-iltoja. Muurin viereisestä suuresta seljapensaasta levisi huoneesen voimakas, huumaava tuoksu avatun akkunan kautta, jonka matalalla lauteella Agneta istui kyyryssään suorien hiuksiansa yöksi. Sormet liukuivat koneellisesti hyväillen pitkien, välkkyvien hiusten lomitse, jotka harteilta rinnalle valuivat, samalla hänen ajatuksissaan palmikoidessa ja yhä palmikoidessa niitä — ja ilman että hän edes tiesikään — hyräili hän hiljaa, niin että sanoja tuskin voi kuulla erästä vanhanaikuista pitkäveteistä laulun säveltä.

Kuului rapsahdus pitkän muurin luota, joka eroitti sotaneuvoksen puutarhan sen takana kulkevasta vähäpätöisestä, autiosta kadusta. Agneta käänsi pikaisesti päänsä — leppeässä kesähämyssä voi hän eroittaa kaikki mitä oli hänen ympärillään. Hän tarttui seljapensaan lehvään ja kumartausi tarkastaaksensa: ei — siellä ei ollut mitään! Vai estikö suuri pensas hänet oikein näkemästä? Ja huoletonna, vähiä säikkymätön kun oli, jatkoi hän häikäilemättä hiljaista hillittyä lauluaan.

Silloin kuuli hän taas — tällä kertaa aivan selvään — että joku koetti tunkeutua hänen ikkunansa viereisen seljapensaan ja muurin väliin. Hän nousi ylös paikaltaan akkunalaudalta — ja yhtäkkiä pälkähti hänen päähänsä, että siellä tietysti oli vain Tiina, joka oli ollut ulkona sotilasten tanssiaisissa.

"Onko siellä Tiina?" kysyi hän hiljaa, ettei herättäisi ketään talossa ja ettei piika nolostuisi.

"Ei Agneta", kuiskasi ääni, jonka tyttö liiankin hyvin tunsi, vaikkakin se nyt oli pakahtua pidätetystä naurusta.

"Tokihan sinun pitäisi arvata että minä täällä olen!"

Ja luutnantti Skytte — riemuiten ja onneansa ylistellen, että nyt vihdoinkin oli viime esteen voittanut — tunkeusi hymyillen tiheän, jäykän seljapensaan takaa esille.

Jos hän olisi ilmi-päivällä katuvaisena ja juhlallisena ilmestynyt sotaneuvoksen saliin, olisi Agneta varmaankin, muistaen heidän viimeistä myrskyistä kohtaustaan mamseli Fikenin kamarissa — ollut sekä hieman häpeissään, että sen lisäksi, kuten hänellä itsellään oli tapana sanoa olisi hän ollut "ylpeä ja jäykkä". Mutta nyt iltasella kun Joachim kuin mikäkin maankulkija, samalla sekä rohkeana, että nöyränä veitikkamaisena ja tunteellisena, muitta mutkitta, kiipesi muurin yli ja likaisena, repaleisena, hatuttomin päin yhtäkkiä seisoi hänen edessänsä kuuvalossa, hänen akkunansa alla, silloin… niin silloin ei Agneta todellakaan voinut hetkeäkään enää pysyä juhlallisessa arvokkaisuudessaan. Hitustakaan muistamatta hieman puutteellista pukuaan ja suorukkeista, puoleksi avattua tukkaansa, ojensi hän teeskentelemättä, kaihoten molemmat käsivartensa häntä kohti ja kuiskasi riemuiten:

"Serkku Joachim!…"

Ei ollut puhetta sovinnosta eli anteeksiannosta — ei kumpikaan heistä tällä hetkellä edes muistanutkaan, että mitään sellaista voisi tulla kysymykseenkään. Joachim laski vain molemmat käsivartensa hänen ympärilleen tuossa hänen istuessaan vielä akkunalaudalla, ja kun Agneta lämpimästi, vähintäkään vastustamatta nojausi häneen päin, suuteli hän hellästi ja tulisesti hänen suloisia huuliaan.

"Oi serkku", viattomasti ja kumminkin kiihkeästi kietoi Agneta molemmat paljaat käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja painoi kerran vielä pyytämättä huulensa hänen huuliansa vasten. "Oi Joachim serkku, miten olen ikävöinyt…"

Serkun hiukset olivat kosteat samoin kuin hänen takkinsa samettikauluskin — tyttö hivutti sitä hiljaa kädellänsä.

"Mutta", hän katsoi yhtäkkiä ujosti häneen, "miten olet tänne tullut?
Miten pisti päähäsi?…"

"Kysy paremminkin, kuinka en sitä jo ennemminkään keksinyt!" kuiskasi toinen jälleen. "Nyt tuntuu minusta aivan uskomattomalta, että olen viipynyt niin kauan. Mutta päivä kului päivän perästä odotellessani saada kuulla sanankaan sinulta — saada tervehdyksen eli kirjeen. Ja niin käyskentelin siellä kotona Munkebodassa nöyränä kuin kuritusvanki ja hurskaana kuin lammas — Lotti tädin ja koko seudun viattomasti epäilemänä ja vartioimana. Tuskin uskalsin liikahuttaakaan itseäni", hän katsoi nauraen ylös Agnetaan, "vain näyttäytyäkseni kylliksi hyvin kasvatetulta ja sinun arvoiseltasi. Mutta kun ei siitä kukaan huolinut, niin…"

He hymyilivät toisilleen puolipimeässä — Joachimin käsivarret olivat vielä hänen vyötäröllään — ja heidän silmänsä kohtasivat toisensa tuttavallisesti, eikä epävarmuudesta ja ujoudesta näkynyt merkkiäkään.

"Ei kai sinua palella Joachim"? kysyi Agneta yhtäkkiä levottomasti.

"Palella?… Ei vähintäkään"! vastasi hän hajamielisesti.

"Niin, sillä minähän en mitenkään uskalla pyytää sinua tulemaan sisälle", mutisi hän osaksi valittaen, osaksi ujosti anteeksi pyytäen.

"Hevoseni jätin erään talonpojan luo kymmenen minutin matkan päähän kaupungista… Minun tietysti oli vähän vaivaloista päästä tulliportista jotakuinkin huomaamatonna mutta se onnistui kumminkin kaikessa tapauksessa. Nyt minun sitäpaitse pitää heti mennä… Tahdoin vain nähdä sinut…"

Hänen äänensä ei ollut enää oikein luonnollinen — ikäänkuin ihmeellisesti hämmentynyt ja hajamielinen — samalla kuin hän ei hetkeksikään hellittänyt tyttöä käsistään. Agneta ei katsellut kauemmin häntä, hän loi silmänsä alas hänen katseensa edessä, ja käsi, joka vielä konemaisesti silitti serkun takin kaulusta, värähteli hiukan.

"Taivahan Jumala, Agneta"! mutisi hän yht'äkkiä hieman tapaillen sanojaan ja painoi samassa otsansa lujasti hänen viileää olkapäätänsä vasten. "Miksi en ole nyt sinun miehesi"?

Agnetalle tuli yht'äkkiään niin merkillisen kuuma hänen käsissään — sydän, sykähteli vilkkaammin, ja hän tunsi punastuvansa aina kaulaan saakka, punastuvan niin että poltteli… Ja uskaltamatta luoda ylös silmiänsä mutisi hän osaksi hämillään osaksi onnetonna:

"On niin myöhäistä, Joachim serkku…" Agneta koki irroittautua hänestä ja vetäytyä akkunan suojaan. "Ei varmaankaan ole sopivaa, että viivyt täällä kauemmin".

"Yksi sana vain"! Huolimatta hänen vastustuksestaan veti Joachim Agnetan lujemmin luokseen. "En voi ijankaikkisesta ijankaikkiseen käydä allapäin, pahoilla mielin ja odottaa. Joko lupaat minulle että sinä minun kanssani tahdot tehdä kaiken voitavasi, että niin pian kuin mahdollista, saamme toisemme, eli myöskin —", hän katsoi varmasti ja vakavasti häneen, "tahi pidän huolen itsestäni ja menen ensi tilaisuudessa Ranskanmaalle. Kirje sotaministerille on täällä taskussani. Sinun täytyy päättää — ja tee se nyt! —josko se lähetetään eli ei".

"Mutta jos ei auta vaikkapa mitä tekisinkin", kuiskasi Agneta tuskallisesti. "Jos äiti on järkähtämätön?…"

"Herra Jumala Agneta — niin karkaamme tiehemme"! huudahti hän yhtäkkiä aivan raivoissaan. "Niin ovat muutkin tehneet ennen meitä. Jos vain olemme yhdestä puolin, niin saat nähdä että naimaluvasta, alaikäisyydestä, sukulaisuudesta ja Jumalasta ja koko maailmasta huolimatta me… Itketkö sinä, Agneta"?

"En", nyyhki Agneta painaen päänsä hänen olkapäätänsä vasten. "Minä vain en kestä kuulla sinun noin puhuvan…"

"Lupaatko minulle, kyyhkyseni", jatkoi hän jälleen armottomasti, mutta ei kumminkaan aivan yhtä pikaisesti, "että tahdot olla rohkeampi ja varmempi asiastasi nyt, kuin kuukausi sitte"?

"Lupaan" kuiskasi toinen kiihkeästi ääneensä itkien. "Lupaan sinulle kaikki — teen kaikki mitä tahdot… kunhan et vain matkusta pois maasta!…"

"Jos vain tulet omakseni niin mielelläni jään koko elämäkseni Munkebodaan", kuiskasi hän lohduttavaisesti. "Kas niin, rakas enkelini!…"

Kun hän oli vähän tyyntynyt häpesi Agneta hiukan teeskentelemätöntä ja kiihkeää levottomuuttaan. Hän pyyhki molempien käsiensä selkäpuolella silmiään ja mutisi melkein kärsimättömästi, ikäänkuin loukkaantuneena.

"Et sano sanaakaan siitä, miten ne siellä kotona jaksavat…"

Joachim alkoi yhtäkkiä nauraa. Hän oli iloissaan että hän vihdoinkin rohkealla yrityksellään oli voittanut vastustelevan serkkunsa mietteet ja esteet ja hänestä tuntui nyt yht'äkkiään niin sanomattoman hullunkuriselle ruveta täällä yöllä, rakastettunsa akkunan alla, aivan kiltisti keskustelemaan perheen voinnista.

"Eikö sinulla ole mitään muuta enää minulta kysyttävää, rakas Agneta", kysyi hän hilpeästi, "kuin siitä, miten on mamseli Fiken raukan ijankaikkisen hammastaudin laita, eli Lotti tädin kankaista, eli pikku Hanneksen katekismuksesta, jota Beata häneltä uskollisesti joka päivä kuulustelee, eli Karin Marian syreeneistä, jotka eivät keinoilla millään tahdo kukkia tänä vuonna eli…"

Joachim lopetti yhtäkkiä, ihmeissään että Agneta melkein epätoivoisena heittäysi jälleen hänen syliinsä. Hän ei ollut ajatellut että hänen sanoillaan olisi voinut olla minkäänmoista vaikutusta, mutta tämä hänen leikikäs, pikainen koto-olojen ja tapahtumien luetteleminen oli jonkunmoisella salaperäisellä tavalla herättänyt Agnetan uinuvan koti-ikävän.

"Oi Joachim!… Kuinka ikävöitsen kotia Munkebodaan. En kestä että minun täytyy vielä tänne jäädä!

"Ei, en voi sitä…"

Agneta ei tiennyt itse että tämä tulinen, kiihkeä koti-ikävä, joka nyt kokonaan tempasi hänet, todellisuudessa olikin vain Joachimin — hänen rakkautensa, hänen lemmityn seuransa kaipuuta. Hän painautui hillittömästi itkien hänen syliinsä.

Joachim asetti reippaasti jalkansa muurista ulkonevalle kivelle ja kiepsahti vikkelästi ylös niin että hän myöskin nyt tuli istumaan ikkunalaudalla, jalat riippuen ulkona. Agnetan olkapään ylitse silmäsi hän pikaisesti puolihämärään huoneesen — näki kiivu-pöydän vaaleine liinoineen, kuvastimen seinällä ja seinän syvennyksessä hänen valkoisen, koskemattoman vuoteensa.

"Pikku Agnetani", sanoi hän hellästi, melkein veljellisesti. "Usko minua — tulen sinua kohta hakemaan".

Sumu oli nyt jo melkein haihtunut. Oli aivan hiljaista — ei lehtikään liikahtanut puutarhassa — ja kuu paistoi kalpeana, mutta suurena, säteilevänä, aivan suoraan jäykän, pimeän seljapensaan yli. Yö oli niin äänetön ja hiljainen. Joachim voi kuulla oman sydämensä sykinnän Agnetan sydäntä vasten.

"Minun täytyy mennä Agneta…" Ja kun Agneta melkein tiedotonna, pidätti häntä vielä: "Rakkahimpani, en uskalla viipyä enää…"

Agneta katsahti ylös — ikäänkuin unesta heränneenä — ja otti hitaasti, hämillään askeleen taaksepäin.

Mutta Joachim jäi kumminkin liikkumatonna istumaan, selkä nojaten akkunan pieleen — hänen katseensa lepäsi kuin kahlehdittuna Agnetaan. Ei koskaan Joachim mielestään ollut nähnyt häntä niin viehättävänä, kuin nyt tuossa hänen seistessänsä kuuvalossa: vaaleana suurin, hellin, aroin silmin, hopeavälkkeisten hivusten valuessa madonnaisesti harteiden, ja kaulan ylitse alas kaidalle, pehmeälle vyötärölle. Tällä hetkellä tunsi hän enemmän kuin koskaan ennen tuota ijäistä haaveellista ihailevaa jumalointia, mitä koskemattomuus naisessa, neitseellisyys, nuori tyttö miehessä herättää.

Tyttö oli hänen — hän rakasti häntä koko sielultaan, hän ikävöitsi häntä joka veripisarallaan, jokaisella voimakkaan, nuoren ruumiinsa hermolla yö ja yksinäisyys yhdisti heidät ja kumminkin… Hän ei ojentanut kättänsä tyttöänsä kohti, ei vetänyt häntä luoksensa — ei vaikkei heidän väliänsä ollut enemmän kuin vaaksan vertanen — ei vaipunut hänen jalkoihinsa, ei rukouksillaan häntä ahdistanut, joita tyttö tässä tuokiossa, sen tiesi hän, ei olisi voinut vastustaa. Kenties juuri tämä autuas tieto, tämä riemuitseva voiton varmuus siitä että hän oli rakastettu, teki tuon kuumaverisen, ajattelemattoman luutnantti Skytten hienotunteisemmaksi ja ritarillisemmaksi kuin mitä muut miehet mahdollisesti, samat tunteet sydämessä, olisivat hänen sijassansa olleet Hän olisi niin helpostikuin ei mitään paikaltansa akkunan puitteelta voinut kiepsahtaa sisälle huoneeseen — hän voitti sen kiusauksen. Lähtöön valmistautuessaan otti hän Agnetan käden, joka hervotonna riippui hänen kupeellansa ja vei sen viime kerran, viipyen huulillensa. Mutta hän ei virkkanut sanaakaan, — hän tiesi ettei hän enää voinut luottaa ääneensä.

Vasta sitte kun hän jälleen seisoi hänen akkunansa ulkopuolella ja tunsi märän maan jalkainsa alla, kuiskasi hän — niin hiljaa, että Agneta tuskin voi kuulla hänen ääntänsä.

"Jumala tietää, josko sinä koskaan voit käsittää, miten paljon minä nyt sinua rakastan…"

Hän kurkotti vielä sisälle, käsivarret akkunan puitteella ja — hänestä tuntui, että hän näki Agnetan hymyilevän puolihämärässä. Mutta tämä piti silmänsä liikkumatonna alasluotuina, hiljaa kuin madonna, jakaukselle auenneitten, alasvaluvien hiustensa varjossa.

Joachim mietti vielä kauan tätä epämääräistä, salaperäistä hymyilyä, kun hän — yht'äkkiää mustimmalla mielellä — epätoivoisena ja sanomattomasti itseensä tyytymättömänä, ratsasti kotiin kosteana yönä.

Mutta kun hän oli mennyt, seisoi Agneta vielä kauan kuuvalossa avoimen akkunan ääressä. Kerran kohotti hän vasemman kätensä ja katsoi sitä, — sen käden, jota Joachim viimeksi oli suudellut ja vei sen hiljaa, hitaasti huulillensa.

XIII.

Karin Maria oli ollut viime päivät aikalailla — kuten äiti sanoi — "ajatuksiensa vallassa". Beata sanoi sen alkaneen siitä saakka kuin hän tuli kotiin Marieholma-matkaltaan, mutta Karin Maria lykkäsi luotaan arvokkaalla kylmyydellä tämän vetäisyn. Eikä parannut mieliala siitäkään, vaikka parooni Niilo Olavi vieraili Munkebodassa kaksi kertaa samalla viikolla — ensiksi tiistaina äitinsä käskystä lainaamassa hienon hienoa sukkulaista ja sitten lauantaina tuomassa laatikollisen asterin taimia, joka oli vanhan vapaaherrattaren lahja Karin Marialle. Vieras ja Joachim eivät tavatessaan puhutelleet toisiaan, kumarsivat vain kylmästi, mutta "eivät Jumalan kiitos näyttäneet siltä kuin tahtoisivat käydä kaksintaisteluun", kertoi Beata helpommalla mielellä mamseli Fikenille. Molemmilla kerroilla oli parooni — joko omasta halustaan tahi äitinsä vaikutuksesta, siitä ei Karin Maria voinut oikein päästä selville, — näyttänyt vanhimmalle neidille erityistä kohteliaisuutta.

Kumminkin käyskenteli nyt vanhin neiti pitkät valoisat kesäpäivät tuumien sinne tänne vanhan vapaaherrattaren kummallisia ehdotuksia istutellessaan pieniä asterin taimia kukkapenkkeihin eli Bengtan kanssa nuoralla jakaessaan keittiöpuutarhan palstareita, joidenka välille pikku Hannes työnjohtajan suurilla puukengillä sai polkea yhteen kertaan käytävät. Ja sellainen voima on kerran vapaasti julkilausutulla, selvällä ja päättäväisellä sanalla — sanalla, jonka taustana on tuuma ja tahto, — että Karin Maria ensiksi jonkunmoisella vastenmielisellä arkuudella, sitte yhä enemmän tyyntyen, melkeinpä voi sanoa mielenmaltilla huomasi, että hän todellakin alkoi pitää Malviina muijan rohkeaa ehdotusta hyväksyttävänä mahdollisuutena, mahdollisuutena, joka voisi käydä koko hänen elämänsä ja tulevaisuutensa suhteen määrääväksi. Tietämättään ja tahtomattaan selvittää itselleen asiaa, alkoivat hänen ajatuksensa yhä enemmän pyöriä Niilo Olavin ympärillä, jota hän sitte lapsuutensa aikojen ei ollut ajatellut koskaan muutoin kuin välttämättömänä, vanhempana naapurina ja sittemmin kummallisen Agnetan kosinnan jälkeen, vain sulasta myötätuntoisuudesta sisartaan kohtaan, oli arvostelematta katsellut häntä samoilla silmillä kuin Agneta itse sekä Beata. Mutta Karin Maria täytti tässä kuussa kaksikymmentä neljä vuotta — hän oli melkein viisi vuotta vanhempi Agnetaa, ja hän alkoi katsella maailmaa jossain määrin toisilla silmillä. Hän tiesi yhtä hyvin kuin äitinsäkin että parooni Stjerne ehdottomasti olisi monen peninkulman kuuluvilta edullisin naimakauppa ja että koko pohjois Skånesta saisi etsiä Marieholman vertaista maatilaa. Sitäpaitse tunsi Karin Maria viime aikoina ilmestyneistä "kosijaa" koskevista ennakkoluuloista huolimatta sydämessään jonkunmoista myötätuntoisuutta Stjernen ujosti hyväntahtoista ja hieman surumielistä olentoa kohtaan, hän muisti miten hän kahdeksan tai kymmenvuotiaana tyttötyllerönä paroonin ollessa jo kaksikymmentäviisi vuotias, täysi-ikäinen mies oli ollut hänen ilmeinen suosikkinsa, saanut leikkikaluja ja karamelleja ja oli häntä kutsunut "pikku morsiamekseen". Se oli kummallista, mutta kaiken tämän muisti hän nyt yhtäkkiä jonkunmoisella mielihyvällä. Aikaisemman nuoruutensa aikana ei Karin Maria ollut paljon nähnytkään häntä Munkebodassa — ne olivat paroonin "hurjimpia aikoja", kotiinsa ja vanhan paroonittaren merkillisyyksiin kovin kyllästyneenä, oli hän enimmät ajat majaillut Kristianstadissa, ja elänyt siellä upseeripiireissä, tahi kierrellyt maita mantereita pitemmillä vierailuilla ystäviensä ja tuttaviensa luona. Sitten oli Karin Maria itse ollut poissa parisen vuotta Tukholmassa ja kun hän tuli kotiin jälleen, oli hän tavannut Niilo Olavin jotenkin samanlaisena, kuin miksi hän muisti hänet sitte lapsuutensa, hiukkasen vanhempana vain, hieman lihavampi ja surullisempi. Hän ei ollut enempää häntä ajatellut ennenkuin tämä yhtäkkiä rakastui Agnetaan ja esiintyi tämän julkisena kosijana. Silloin oli hän oitis, samoin kuin Beatakin varmasti ollut häntä vastaan ja oli tuntenut itsensä suurimmassa määrässä kiihoitetuksi kun äiti aineellisista syistä tahtoi pakoittaa sisaren avioliittoon, joka hänelle oli niin sanomattoman vastenmielistä. Nyt, kun Agneta oli poissa ja hän jälleen alkoi katsella itseään Munkebodan enin huomiota herättäväksi olennoksi, alkoi Karin Maria vähä kerrassaan katsella olosuhteita vähän toisella tavalla… Hän ei ollut suotta enimmän äitinsä näköinen sisaruksista; hän alkoi ymmärtää, että aineelliset syyt ovat myöskin syitä ja että voi katsella samaa asiaa kahdelta eri puolelta. Tietystikään Niilo Olavi ei ollut mikään unelmien sankari enemmän kuin raivoisa Rolandkaan, (niin tykkönään oli Karin Maria jo luopunut entisistä ihanteistaan että hän sisällisesti, hieman halveksivasti hymyillen antoi Joachimille nämät nimitykset), mutta hän oli hyvä, ruotsalainen aatelismies, joka todellakaan ei ollut hullumman näköinen — varsinkin silloin kuin hän silloin tällöin suvaitsi hymyillä. Hän joi paljon — Karin Maria rypisti ehdottomasti kauniita kulmakarvojaan — mutta hän kestikin paljon; harva tai tuskin kukaan oli nähnyt hänet koskaan juopuneena. Ja mitä Figge Walqvistin ja sensemmosien seuralaisuuteen tulee, niin tekisi hän kyllä sitte siitä lopun, jos… jos… hänelle kerran tulisi siihen tilaisuutta. Vanha vapaaherratar oli arvannut oikein kun hän oli kuvitellut mielessään ettei Karin Maria antanutkaan jokaisen hypätä nenälleen ja että hän ei kenellekään suuremmalla luottamuksella voinut jättää hallituksen ohjia kuin hänelle: niin hyvin Marieholma kuin Niilo Olavikin olivat nyt kerran tottuneet naiskäsien ohjattaviksi. Karin Maria oli ylpeä, rehellinen ja viisas, oikein hyvä ja kelpo tyttö, mutta hänellä ei ollut paljon Skyttein luonnetta: tuota haaveellista, vaikutuksille altista, levottomasti leimahtelevaa, uhkarohkeasti kapinoivaa rajalaisen luonnetta — "sissiverta", kuten Niilo ukko jonkunmoisella ylpeydellä sitä nimitti. Hänellä ei ollut heidän mielikuvituksensa runsautta, hän näki mitä hänen piti nähdä ja mitä hän tahtoi, mutta ei enempää. Äidillä oli tapana kertoa, että hän koulu-aikanaan 1780 vuosiluvulla oli ranskalaiselta kotiopettajattareltaan oppinut "ajattelemaan viivottimen mukaan". Vaikkakin Karin Maria oli niin paljon aikansa lapsi, että hän voi hyvin tunteellisesti laulaa "Laakson ruusua" ja oli monet kerrat vuodattanut katkeria kyyneleitä, runoja ja romaaneja lukiessaan oli hänellä kumminkin sisimmässään koko joukko tuota viime vuosisadan järki-ihmistä ja sääntöjen mukaisuutta, joka vielä oli hänen äidissään luonteenomainen piirre ja oli määräävänä kaikessa hänen toiminnassaan.

Asterilähetyksen jälkeen oli parooni vielä kolmannen kerran käynyt Munkebodassa. Kun Beata päätyakkunasta oli nähnyt tuttujen kiessien vierivän pihamaalle, sanoi hän sisarelle:

"Herra Jumala, siellä on Stjerneläinen jälleen!… Mitä maailmassa luulet hänen hakevan täältä lakkaamatta, kun hän tietää kumminkin että Agneta on poissa?

"Sitä ei ole niin helppo tietää", vastasi Karin Maria lyhyesti.

Beata istui pahatuulisena keskelle sohvaa kädet ristissä ja äänetönnä kun sisar otti esille sievimmät kenkänsä, silitti tukkaansa kuvastimen edessä, kietoi soman musliiniliinan kaulallensa ja huljahutti porttukaalilaista hajuvettä nenäliinaansa. Karin Mariasta tuntui tietenkin tuo teeskentelemätön kummastus vähän nololta, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaankaan.

"Etkö vähän somistaudu sinäkin Beata?" kysyi hän välinpitämättömästi, avatessaan ullakon oven.

"Ei pistäisi minun mieleenikään koskaan mennä sisälle häntä tervehtimään, ellei äiti suorastaan siihen käske minua", vastasi Beata itsepäisesti.

Karin Maria oli vihoissaan laskeutuessaan hitaasti rappuja alas parhaissa kengissään. Hän ei ollut tarkoittanut mitään erityistä viattomalla pukunsa vaihdolla, mutta Beatan erehdyttämättömästi pilkallinen hämmästys vaikutti, että hänestä tuntui nyt, kuin olisi hän halpamainen onnen etsiä ja etujansa ajatteleva liehakoitsia.

Parooni nousi heti salissa hänen astuessaan sisälle — näytti siltä kuin vieras olisi odottanut häntä.

Karin Maria niiasi kohteliaasti ja alkoi heti hyvin perusteellisesti kuulustella, vapaaherrattaren vointia ja sen jälkeen yhtä perusteellisesti kiittää astereista, jotka "rehoittivat niin erinomaisesti". Kun parooni ei vastannut mitään, joka olisi voinut antaa hänelle alkua ja pitänyt keskustelua vireillä kävi hän noloksi ja punastui. Karin Mariaa puki suuressa määrässä kun hän kävi hieman hämilleen — hänen kasvonsa kadottivat silloin jäykän, kovin varman ilmeensä.

Majuuri istui ja nyykytteli päätään. "Posti ja kotimaan sanomansa" takaa. Hänen päivällisunensa oli tullut häirityksi ja hän olisi suonut Marieholmalaisen niin kauaksi kuin pippuri kasvaa. Itse asiassa eivät nämät ranskalaiset vierailut häntä kovinkaan paljon miellyttäneet. Stjerne kieltäytyi säännöllisesti Joachimin tähden jäämästä illalliselle, niin hädin tuskin sai hänet juomaan kupposen kahvia tahi totilasin. "Whisti" eli "bostoni" pelistä ei ollut puhettakaan, kun Figge Malviina muijan määräyksestä ei enää uskaltanut seurata mukana.

"Eikö parooni tahdo itse nähdä, miten mainiosti ne kasvavat?" kysyi lopuksi Karin Maria päättäväisesti epätoivoisena koettaen venyttää puheaineen astereista, niin pitkälle kuin mahdollista.

Niilo Olavi sieppasi kohta hattunsa ja he vaelsivat yhdessä ulos auringon paisteesen.

Puutarhassa, joka kuului erityisesti Karin Marian valvonnan alle, tunsi hän kohta olevansa omalla alallaan ja sai heti jälleen tavallisen varmuutensa ja tottuneen tapansa. Todellisella harrastuksella ja erittäin rakastettavalla tavalla näytteli hän hiljaiselle, mutta tarkkaavaiselle Niilo Olaville istutuksiansa ja laitoksiansa.

Lopuksi tulivat he pieneen lehtimajaan, jota Karin Maria erityisesti suosi ja jonne hän oli ripustanut tuuli harpun, jonka hän tahtoi näyttää paroonille.

Mutta — Karin Maria oli tuskin etusormellaan innokkaasti osottaen riippukoivua, alkanut selityksensä, kun parooni yhtäkkiä kumartui eteenpäin ja laskien kevyesti kätensä Karin Marian kädelle, keskeytti hänet:

"Neiti Karin Maria", alkoi hän melkein juhlallisesti — kireä suhde hänen ja tyttöjen välillä "kosinta" aikana oli syynä etteivät he koskaan olleet tulleet heittäneeksi arvonimiä pois, — "te olette ainoa, jonka kanssa, tuntematta kovin suurta vastenmielisyyttä voin puhua… tuosta… tuosta…" Hän pysähtyi, katsoi häneen ja istahti äkkiä raskaasti turvepenkille sanoen: "salliiko neiti?"

Karin Maria kumarsi kohteliaasti päätään; hän istahti itse vähän matkan päähän hänen viereensä.

"En ole", alkoi hän jälleen vähän hämillään, katsomatta häneen, "koko tänä kuukautena kuullut mitään Agnetasta. En ainoatakaan sanaa", hän katsahti pikaisesti ylös.

"Niin", sanoi Karin Maria epävarmasti, "en tiedä…"

"Te tiedätte minkälaisissa oloissa me erosimme?… Minulle ei ainakaan erittäin edullisissa ja toivehikkaissa…" hän katsoi taaskin ylös, ikäänkuin vedoten Karin Mariaan. Ensi kerran selvisi Karin Marialla oikein, että paroonilla oli todellakin hyvin kauniit siniset silmät ja että hänen katseessaan oli paljon "tunnetta".

"Herra parooni", sanoi hän yht'äkkiään päättäväisesti, yhtä muodollisesti kuin hänkin, mutta ystävällisellä ja avomielisellä vakavuudella, "te olette kerran tehnyt minulle sen kunnian, että olette toivoneet minua sisareksenne. Suvaitsetteko te, että tuokion puhuttelen teitä, kuin todellakin niin olisi?"

"Paras neiti Karin Maria" — hän tarttui vilpittömällä kiitollisuudella hänen käteensä — "niin sitä juuri uskalsinkin teiltä toivoa."

"No niin", Karin Maria vetäsi hiljaa kätensä pois, "minä luulen… minä luulen… Jumalan tähden, älkää ymmärtäkö minua väärin! Mutta luulen että tekisitte oikeimmin itseänne kohtaan ja jalomielisimmin sisareeni nähden, jos te, aivan kokonaan vetäytyisitte hänestä pois, luopuisitte vaatimasta hänen kättään ja vapauttaisitte vanhempani lupauksestaan".

Parooni katsoi vakavasti Karin Mariaan, nousi, käveli pari kertaa edestakaisin pienessä kaidassa lehtimajasssa ja istahti jälleen.

"Agneta on ollut minulle hyvin rakas", sanoi hän jälleen, hieman vaivaloisesti, hiljaa, melkein äänettömästi.

"Ja hän, herra parooni", — Karin Maria puhui yhtä paljon maltilla kuin lämmöllä — "olen varma siitä, että jos hän, aijotun avioliiton häntä pakottamatta olisi oikein oppinut tuntemaan teidät, sellaisena kun te todellisuudessa olette, ei kukaan olisi pannut hellyydellenne suurempaa arvoa kuin Agneta, Mutta, kuten nyt on…" Karin Maria pysähtyi ja katsoi odottavaisesti häneen, Parooni kumarsi vain hiljaa merkiksi, että hän jatkaisi.

"Niin, kuten nyt on — Agneta on hyvin nuori, uhkarohkea ja itsepäinen — pelkään siksi, ettei sisareni koskaan tule pitämään teistä niinkuin hänen pitäisi…"

"Oi neiti, jos te vain tietäisitte", mutisi Niilo Olavi surumielisesti. "Minähän vaadin niin vähän. Jos hän vain tulisi omakseni, antaisi minulle luvan rakastaa häntä…"

Karin Maria nousi. Hän piti silmänsä alasluotuina suuren hattunsa lierin suojassa.

"Mutta Agneta pitää enemmän Joachimista… Ja minusta tuntuu", hän katsoi itsepäisesti alas, "että joskaan nainen ei voi omistaa miehelleen parhaimpia ja lämpimämpiä tunteitaan, niin… niin on kumminkin molempien onnelle aivan välttämätöntä, että hän ei ainakaan pidä kenestäkään muusta enemmän kuin hänestä…"

Molemmat vaikenivat sekunnin, pari. Sitte nousi Niilo Olavi.

"Kiitos neiti Karin Maria!" Hän tarttui kerran vielä hänen käteensä. "Te olette sanonut minulle totuuden, eli oikeammin näyttänyt minulle sen tavalla… jota… minä en koskaan ole unohtava".

"Minä toivon", sanoi Karin Maria komeimmalla ryhdillään ja samalla mitä kauniimmalla tavallaan, "että te… että te ette käsittäisi tätä miksikään pahaksi tarkoitukseksi…"

"Pahaksi tarkoitukseksiko? Minä!" Hän kumartausi alas ja suuteli kättä, joka vielä lepäsi hänen kädessään ja heidän silmänsä sattuivat toisiinsa.

"Te ette kenties usko minua", — puoleksi surumielinen, puoleksi leikillinen hymyily, jonka Karin Maria heti ymmärsi solui hänen kasvojensa ylitse, — "mutta tämä on todella ensi kerta, kun mielelläni olen antautunut naisen johdettavaksi".

Karin Maria ei vastannut, mutta hän hymyili hienosti ja hänen sydämensä sykytteli kiivaammin. Hän kääntyi hitaasti aikoen lähteä huvimajasta, mutta parooni pysähdytti hänet vielä kerran.

"Kun nyt Agneta tulee kotiin — arvaan että hänen maanpakolaisuutensa", hän antoi sanalle vähän katkeran äänenpainon, "ei tarvitse kestää kauan — sallitteko minun silloin, huolimatta kaikesta mitä on ollut", hän katsoi tarkoittavaisesti Karin Mariaan, joka käsittäen hänet, kumarsi päätään, "että tulen vielä tänne?…"

"Luulen ettei äidillä, eikä Agnetalla voi olla mitään sitä vastaan", vastasi Karin Maria matalasti, ei aivan niin varmasti kuin ennen.

"Ei myös kellään muullakaan". Hän katsoi vakavasti häneen.

"Ei", mutisi Karin Maria, yhä epävarmemmin "ellei parooni vain luule että Joachim…"

"Joachim ja minä sovimme kyllä asiasta keskenämme", keskeytti Niilo
Olavi lyhyesti ja ylpeästi.

He kävivät hitaasti rinnattain ulos huvihuoneesta ja pitkin pitkää suoraa käytävää.

Karin Maria oli alakuloinen ja tyytymätöin itseensä, mutta hän ei oikein tiennyt miksi.

Asteripenkin kohdalla pysähtyi Niilo Olavi.

"Neiti Karin Maria", hän katsoi kysyvästi häneen, puoleksi pyytäen, "jos vielä satun olemaan neuvoa vailla, jota en tahtoisi pyytää keneltään muultakaan, saanko silloin tulla luoksenne?"

Karin Maria nyökkäsi. Hän hymyili vähän, mutta hänen oli mahdotonta tässä tuokiossa keksiä mitään muutakaan sanottavaa kuin nuo jäykät, mutta rehelliset sanat.

"Olkaa niin hyvä".

XIV.

Karin Maria oli niin merkillinen ja levoton koko iltapäivän kun Stjerne oli lähtenyt, että oli kerrassaan ihme ja kumma ettei sitä kukaan huomannut ja siitä mitään maininnut. Mutta Beata oli — harmistuneena tosin Karin Marialle pauhattuaan siitä että "viitsitäänkin välittää mokomasta kosijasta" — täydessä hommassa laittaessaan vanhaa, vähintäin kymmenen vuotista kesähattua, jonka hän oli yliseltä löytänyt "ihan uudeksi" ettei joutanut muuta näkemään eikä kuulemaan. Joachim viime aikoina kulki ympäri haaveksien ja hämäriä, pilven korkuisia tuulentupia aivoissaan hautoen — hän ei kuullut eikä nähnyt. Majuurska tarkasti liinakaappejaan ja valmisti "juhannaspyykkiä", hänen päässään pyörivät lakanat ja pyyhinliinat, täydet ja vaillinaiset tusinat, hän ei nyt muuta joutanut ajattelemaankaan.

Illemmalla päätti Karin Maria mennä puhuttelemaan mamseli Fikeniä, hän oli tyttöjen kaikki kaikessa. Kaikilla heillä oli se tunto ettei kukaan maailmassa heitä paremmin ymmärtänyt kuin mamseli Fiken, joka — aikoja ennen kuin äiti sen tarpeelliseksi katsoi — oli omilla ansaitsemillaan rahoilla ostanut heille heidän ensimäiset nukkensa Röingen markkinoilta, hoitanut heitä tuhkurissa, kärsivällisesti kuulustellut heiltä Lafontainen kaskuja ja katkismoa, jatkanut heidän hameitaan, parannellut hattujaan, ja sanellut miten heidän piti kirjoittaa ensimäisiä onnittelukirjeitään sukulaisille, kirjeitä, jotka aina päättyivät sanoilla: "nöyrimmällä kunnioituksella piirtäen", kertonut luvattomia kummitusjuttuja ja tarjonnut heille kiellettyä siirappiruokaa. Usein he mamseli Fikenille torasivat, ja keskenään tekivät hänestä pilaa, mutta kun jotain oli epäkunnossa niin aina sitä kuitenkin hänen "matalaan majaansa" turvauduttiin. Mamseli Fiken oli kyllä "hupsu" niinkuin äiti hänestä tapasi sanoa, mutta hänen köyhyytensä, hänen muiden ihmisten hyväntahtoisuudesta ja oikuista riippuvaisuutensa, hänen vaikea asemansa "parempain" ja "huonompain" ihmisten rajalla, hänen ponnistuksensa "matalan majansa" ylläpitämiseksi — kaikki oli kehittänyt hänen muutenkin tarkkaa ihmistuntemiskykyään, jota hänen armonsa majuurskakin itseviisaudessaan ja tunnetulla käytännöllisyydellään usein käytti hyväkseen. Tytöt tekivät sen aina — niinkuin jo sanottiin — Karin Maria ei vähiten, vaikka hän muuten oli niin "olevinaan" Karin Maria ei tarvinnut kauas mennä. Puutarhasta näki hän jo mamseli Fikenin, kovaksi kovitettu, vaalea päähine syvälle otsalle vedettynä, niityllä kävelevän askel askeleelta kumartuen — ruohoja ja kukkasia poimimassa. Karin Maria tiesi, että hän aina kesäkuussa tapasi koota lemmenkukkia, sydänruohoja ja muita kasvia, joita hän sitten taitavasti kuivasi ja liisteröi varjokuvien ja syntymäpäivävärsyjen ympärille. Näitä haaveellisia runosepustuksia, kultapaperikehyksiin asetettuina, pitivät hienoimmat talonpoikaistytöt, suuressa arvossa. Niinkutsutuilla "muistolehtisillään" saikin mamseli Fiken monta tervetullutta kaksitoista killinkiä ja plootun seteliä. Karin Maria tervehti häntä ja rupesi myöskin lemmenkukkia poimimaan. Valtioviisaasti alotti hän keskustelun puhumalla ilmasta, heinistä, puolivuosipesusta y.m. y.m. Koottuaan tarpeeksi kukkia istuutuivat he vierekkäin puron yli johtavalle puoleksi lahonneelle puusillalle, jalkojaan veden päällä heilutellen.

Etäämpänä maantiellä näkyi Joachim ja pari renkiä tuovan hevosia juotettavaksi ennen yöksi talliin panoa. Täyttä laukkaa ratsastaen, pari irtonaista hevosta kummallakin puolen, poikkesivat he lujaan poljetulle hiekkaiselle polulle ja ratsastivat kauas kivien väliin matalalla jokirannalla. Joachim huomasi molemmat naiset ja tervehti hymyillen, jatkaen hilpeää puheluaan renkien kanssa, jotka hänen kehoituksestaan rupesivat laulamaan. Aurinko laski punasella hohteella Marieholman metsien taa.

"Ompa omituista miten hyvin 'löitnantti' viihtyy täällä göingeläisten kesken", sanoi mamseli Fiken, pää kallellaan asettaessaan mansikan lehtiä valmiin kukkavihkonsa ympärille.

"Sehän on aivan luonnollista, göingeläinenhän hän on itsekin ja täällä tulee hänen kotinsa varmaankin aina olemaan".

"Mutta kun on ollut Tukholmassa ja hovissa niinkuin löitnantti…"

"Vähän kai se lienee mitä hän hovissa on ollut"! nauroi suoraluontoinen
Karin Maria. "Kaikessa tapauksessa en luule hänen sitä kaipaavan".

"Ehkei, siellähän sitä viihtyy missä sydän on", huokasi mamseli Fiken.

Karin Maria itsekseen siunasi mamseli Fikeniä siitä että hän niin mukavasti ohjasi puheen aineesen, josta hän juuri tahtoi keskustella. Hän sanoi yhtäkkiä aivan totisena, mutta kohottamatta silmiään kukkavihosta, jota hän juuri järjesti:

"Rakas mamseli Fiken — minä olen juuri saanut tietää — jotain Agnetasta — jotain, joka panee minut…" Hän vaikeni epätietoisena.

"No, mutta Karin Mariaseni", mamseli Fiken oikein uteliaisuudesta ja osanotosta värisi. "Kerrohan pian! Mitä kaikessa maailmassa…"

"Niin". Karin Maria ei enään empinyt. "Parooni Stjerne oli täällä iltapäivällä…"

"Kyllä näin, kyllä näin herrasväen puutarhassa kävelevän…"

"Silloin juuri", sanoi Karin Maria punastuen. Hän ei voinut käsittää miksi hän tässä istuu punastuen. Jumala kyllä tiesi ettei hänellä siihen mitään aihetta ollut! "Hän antoi minun ymmärtää — niin sen ainakin käsitin — kun… kun… hän lähemmin asiaa tuumittuaan vihdoinkin olisi päättänyt luopua Agnetasta. Mutta minä en tiedä, en voi päättää, jos on oikein että ilmoitan siitä Agnetalle tai jollekin muulle. Eihän hän ole jättänyt sitä minun toimekseni…"

Hän katsoi kysyen, epävarmana mamseli Fikeniin ja jatkoi vielä epäröivämpänä:

"Minä tietysti vähän pelkään sanoa sitä äidille, sen mamseli Fiken kyllä ymmärtää… Hän voisi pitää sitä loukkauksena — perhettämme kohtaan, tarkoitan — kun se on hän joka rikkoo. Ja kun tiedän, että parooni Stjerne panee paljon arvoa äidille ja isälle, niin…" Karin Maria vaikeni hämillään "En tosiaankaan tiedä mitä minun pitäisi tekemän", lopetti hän puheensa.

"Minä en luule että Karin Marian pitäisi sanoa se äidille heti", sanoi mamseli Fiken varovaisesti. "Ainoa tapa millä voitaisiin se luonnollisesti esittää olisi 'löitnantin' kautta… Hän puhuisi parooni Stjernen kanssa".

"Mutta sitten taasen pelkään että parooni Stjerne, joka pelkästä suvaitsevaisuudesta, pelkästä hyvyydestä, niin sanoakseni, vapauttaa Agnetan, pitäisi sitä jonkunmoisena kopeutena Joachimin puolelta, jonakin pakottamisena, jos hän…"

"Eikä, jos Joachim serkku käyttäytyy viisaasti! Ja kun hän saa tämän kuulla, tulee hän niin iloiseksi, että kyllä saamme hänen taivuttamaan jäykkää niskaansa hieman…"

Karin Maria katsahti luottavasti, melkein ihaillen mamseli Fikeniin.
"Sitten pitäisi minun ensiksi puhua serkku Joachimin kanssa?…"

"Jos minä uskallan neuvoa Karin Mariaa", mamseli Fiken kävi yhä nöyremmäksi mitä varmemmaksi hän tunsi itsensä. "Ehkä Karin Maria tekisi sen heti ennenkuin hänen armonsa, majuurska saa vihiä asiasta. Voimmehan kutsua häntä tänne…"

"Se olisi varmaankin viisainta", sanoi Karin Maria helpotuksesta huoahtaen. "Silloin voisi mamseli Fikenkin olla mukana…"

Mamseli Fiken otti heti irti suuren vyöliinansa ja rupesi sillä innokkaasti huitomaan nuoreen Skytteen kääntyen.

"Minuako huidotte"? huusi Joachim niityn yli hevosen selästä.

"Niin" vastasi Karin Maria kimakasti mutta varmaan. "Eikö Truls voi ottaa hevosiasi"?

Joachim puristi päätään. Hän viittasi päättäväisesti — pikku Hansille, joka avojaloin, sormi suussa, koko matkan oli juossut ihailemainsa hevoskaakkien perässä, ja teki hänet kuningastakin onnellisemmaksi antamalla hevosen hänen hoitoonsa ja vielä kuusi äyriä palkkioksi. Sitten juoksi hän kiivaasti niityn poikki ja välinpitämättömästi sanoen: "Mikä Herran nimessä on hätänä"? heittäysi hän suulleen pehmeään ruohoon sillan vieressä. Karin Maria ja mamseli Fiken vetivät heti häveliäästi jalkansa ylös.

"Arvoisat neidit, älkää olko millännekään"! huusi Joachim nauraen. "Parole d'honneur, jos muuta näen kuin kengänanturanne"!

"Serkku Joachim"! sanoi Karin Maria tuimasti ja poimitteli hameensa ankarana ympärilleen. "Jospa tietäisit kuinka vakavia asioita meillä on puhuttavana sinulle…"

Joachim nousi äkkiä kyynärpäähänsä nojaten. "Oletko kuullut jotain
Agnetasta"? kysyi hän levottomasti.

Karin Maria teki kieltävän liikkeen ja kertoi hänelle keskustelunsa
Stjernen kanssa pääpiirteissään melkein samoin kuin äsken mamseli
Fikenille.

Nuori Skytte oli noussut seisaalleen. Hän seisoi siltapatsaasen nojaten ja katsoi tarkkaavaisesti serkkuunsa.

"Mutta… mutta minä en ymmärrä!… Hän joka on härkäpäinen kuin itse paholainen… Jotain on täytynyt tapahtua, joka on häneen vaikuttanut…"

Joachim seisoi ja ajatteli yöllistä vierailuaan Kristianstadissa viikko takaperin. Hän oli näinä viime päivinä useasti torunut itseään siitä että voi niin ajattelemattomasti panna rakastettunsa maineen vaaran alaiseksi ja pelkäsi nyt heti että joku mahdollisesti oli huomannut hänet ja Agnetan yhdessä ja kertonut siitä tavalla, joka… Hän vuoroin punastui ja vaaleni ajatellessaan, että Niilo Olavi mahdollisesti olisi saanut vihiä asiasta.

"Vaikuttanut häneen"! toisti Karin Maria ja lensi tulipunaiseksi. "Niin… mahdollisesti vanha vapaaherratar, hän on alusta alkaen ollut naimista vastaan, niinkuin tiedät…"

"Sitten olisi hän voinut käyttää vaikutusvaltaansa aikaisemmin, niin ainakin minusta…", mutisi Joachim.

"Mutta, Joachim, onko tosiaankin mahdollista, ettet lainkaan voi arvostella sitä hienoutta, noblessia, jota Stjerne nyt osottaa"? huudahti Karin Maria suuttuneena.

"Ensiksi minun täytyy tietää mitä tämä merkitsee", vastasi Joachim epäluuloisena — käyntinsä Agnetan luona ja viimeinen keskustelunsa "kosijan" kanssa kummailivat vielä aivoissaan. "Luonnottomalta tuntuu minusta että joku noin vaan yhtäkkiä, mir nichts, dir nichts, voi luopua Agnetasta. Se ei lyö yhteen sen kanssa mitä hän minulle on sanonut".

Joachim ei ollut siksi ihmistuntija, että olisi voinut ymmärtää että Stjernen luonteisissa — hidas- ja raskasmielisissä — usein ensimäinen innostus muuttuu voimakasta vastarintaa kohdattuaan tylsäksi välinpitämättömyydeksi, haluttomuudeksi tehdä mitään ponnistuksia, joista kuitenkaan ei voi mitään varmaa tulosta toivoa. Joachimia vastukset kiihoittivat, Stjernen ne tekivät välinpitämättömäksi — siinä oli salaisuus, jota nuori Skytte nyt seisoi ja tuumi voimatta sitä ymmärtää.

Mamseli Fiken laajalla, joskin hämärällä ja hajanaisella ihmistuntemiskyvyllään sen ymmärsi — hän vaan ei tiennyt miten hän voisi sen selittyä. Hän katsoi Joachimiin ja sanoi hiljaa ja hyväntahtoisesti:

"Minun mielestäni pitäisi luutnantin vielä kerran puhua paroonin kanssa. Voisi sattua, että herrat nyt sopisivat paremmin. Ja kun hän itse on sanonut Karin Marialle, että hän olisi halukas vetäytymään".

"Täytyy kohteliaasti väistyä tieltäni, että voisin sen kunniaa tehden vastaan ottaa!" huudahti Joachim, jonka arka kunniantunto oli loukkaantunut.

"Rakas serkku", Karin Maria oikasi varovasti hameensa poimut ja nousi.
"Ethän voine vaatia että Niilo Olavi Stjernen pitäisi tarjota sinulle
Agnetaa hopeatarjottimella ja sanoa olkaa niin hyvä ja ottakaa hänet…
Saat olla tyytyväinen kun hän vapauttaa isän lupauksestaan ja väistyy
tieltäsi…"

Joachim nauroi yhtäkkiä taasen hyvällä tuulella, kohteliaasti syliinsä vastaanottaen Karin Marian ja mamseli Fikenin kun he sillalta hyppäsivät niitylle mennäkseen oikotietä kotiin puutarhan läpi. Hän sanoi hilpeästi:

"Olet oikeassa, serkku Karin Maria. Minä vaan ajattelin jotain, joka…" Hän keskeytti äkkiä puheensa "Jumala suokoon että olisit oikeassa!"

"Oikeassa olen aina", vastasi Karin Maria varmasti.

XV.

Hänen armonsa majuurska ei ollut kovinkaan mielissään kuullessaan puhuttavan paroonin ritarillisesta vetäytymisestä. Hän tunsi itsensä syvästi loukatuksi. Naimiskauppaa oli, ei ainoastaan koko ympäristössä puoli vuotta innokkaasti aprikoitu, ei ainoastaan laamanska viiden tyttärensä kera ollut sen takia harmista haljeta, vaan olipa hän jo asiasta kirjoittanut kälylleenkin Tukholmaan. Ja päälle päätteeksi oli hänen täytynyt uskoa koko salaisuus Fagerhjelmiläisille kun Agneta sinne aivan äkkiarvaamatta lähetettiin. Koko häpeä lankesi nyt hänen päällensä "tous les frais", niinkuin hän kiivaana sanoi Karin Marialle. Jos olisi aavistanut että sen näin piti päättymän olisivat he jo aikoja sitten voineet rikkoa Agnetan puolesta — ainakin olisi se näyttänyt paremmalta, kuin että häntä, lapsi poloista tällä tavalla, noin vaan hyljitään! Sen takia ei heidän olisi tarvinnut heittää häntä Joachim riiviön syliin. Koko Göingen kihlakunnassa ei ollut niin pulskaa tyttöä kuin Agneta — hän olisi voinut saada kenen tahansa, ennenkuin tämä kirottu juttu tuli väliin. Majuurska istui ullakossa kattoikkunan alla, suorana kuin tikku ja kirjoitti omakätisesti — näin ja samaan suuntaan sanellessaan — suurta pesuluetteloa, Karin Marian ja Beatan, merkillisen nöyrinä ja alakuloisina, mutta sydämessään iloisina, pesuvaatteita eri läjiin äidin komennon mukaan lajitellessa. Tätä työtä ei Skytten talossa palkatuille henkilöille uskottu.

Joachim oli edellisenä päivänä käynyt toisella vierailullaan Marieholmassa, jossa hän oli Niilo Olavin kanssa sopinut. Mitä heidän välillään oli tapahtunut sitä ei kukaan varmuudella tiennyt — mutta sitä ei tarvinnutkaan tietää, tulos oli kaikille selvillä. Kohta kotiin saavuttuaan, meni Joachim nimittäin suoraan setänsä ja tätinsä luokse ja kertoi lyhyesti mutta selvään että nyt oli parooni Stjerne luvannut, äitinsä neuvoa seuraten ja tultuaan huomaamaan ettei hänellä ollut mitään toiveita voittaa aijotun morsiamensa sydäntä, vapaaehtoisesti vapauttaa Agnetan vanhemmat lupauksestaan ja peruuttanut kosintansa.

Majuurska istui kuin kivettyneenä. Erittäinkin sapettivat häntä ne sanat "äitinsä neuvosta…" Ei hän totta tosiaankaan olisi voinut aavistaa että Malviina muija oli mokoma sala vehkeilijä!

Mutta isossa eteisessä sulki Joachim Karin Marian syliinsä ja katsoi häntä kauan veitikkamaisesti silmiin. Hän kysyi jos serkku tahtoisi että hän kertoo mitä vanha vapaaherratar oli sanonut — hänelle hän sen kyllä uskaltaisi kertoa! Karin Maria kävi tulipunaiseksi ja kieltäytyi kuulemasta hänen lörpötyksiään. Sitten kuiskasi Joachim ääneensä nauraen jotain hänen korvaansa ja suuteli häntä tulisesti poskelle, ennenkuin harppasi ylös ylisen portaita Beatan luokse, jolta hän toivoi varmuudella saavansa ääretöntä myötätuntoisuutta.

Karin Maria seisoi kauan ja hieroi ajatuksissaan poskeaan esiliinansa kulmalla, siksi kun pieni harvoin huomattava kuoppa suupielessä tuli näkyviin. Hän päätti ensi tilassa urkkia Niilo Olavilta mitä hän ja serkku olivat keskenään puhuneet. Mitä vanha vapaaherratar ajatteli ja sanoi siitä hän tietysti viisi välitti.

Itse asiassa ei Joachimin olisi tarvinnut pitää salassa keskusteluaan Stjernen kanssa. Kaikki oli tapahtunut hyvin juhlallisesti. Nuori Skytte oli alusta aikain esiintynyt hyvin kunnioittavasti ja kohteliaana ja Niilo Olavi joka viime aikoina oli kyllikseen kuullut äitinsä ennustuksia "morsiosta joka tuo rakastajan myötäjäisiksi", oli levollisesti mutta tunteellisena sanonut että kun hänellä nyt vähemmin kuin milloinkaan ennen oli toiveita voittaa Agneta Skytten sydämen, ei häntä myöskään hänen takiansa tarvinnut pitää kotoa ja perhepiiristä eroitettuna. Niilo Olavi kohteli Joachimia koko ajan jonkunmoisena valtuutettuna lähettiläänä Munkebodasta, eikä sanallakaan maininnut heidän kilpakosintaansa. Joachim kohta ymmärsi, eikä hänkään tätä arkaluontoista asiaa koskettanut. Eihän se itse asiassa kuulunut Niilo Olaville miten Agnetan kohtalo vastedes suoriutuisi, kun hän itse ei enää ollut hänen elämäänsä määräämässä.

Sitten oli Figge ukko, joka korkeammasta määräyksestä ei ollut mistään tietävinään tullut sisään ja kaikki kolme olivat juoneet lasin totia parhaassa toveruudessa Stjerne oli tavallista vaiteliaampi ja joi tavallista enemmän. Sitten tarjosi vapaaherratar lasin teetä ja Joachim sai hänen huuliltaan kuulla ensimäisen varsinaisen selityksen käänteesen, joka suuressa määrin häntä huvitti.

"Jaa, jaa rakas Corydonini", vanha nainen taputti häntä ystävällisesti, mutta vähän kova kätisesti poskelle, pienillä luisevilla sormillaan. "Kun nyt pian saamme Amarylliksemme morsiusvuoteesen, muistammeko silloin joskus vanhaa Malviina Stjerneä, jonka ansioksi se pääasiallisesti on luettava?"

"Armollinen vapaaherrattareni voitte olla varma että ketään en ole useammin muistava kuin teitä", vastasi Joachim käsi sydämellään, sydämellisesti kiitollisena hänen arvokkaasta ja viisaasta sekaantumisestaan asiaan, vaikkei se kohta ollutkaan varsinaisesti hänen tähtensä tapahtunut.

"Tyhjää puhetta", sanoi vapaaherratar päätään pudistaen. "Minä tuntisin huonosti maailmaa jos uskoisin että nuori poika muistaa vanhaa ämmää kauemmin kuin se on hänellä silmäin edessä. Ei, ei ajattele sinä Amaryllistäsi — entre nous hän kyllä sen ansaitsee! — ja huolehdi siitä että on aika kaksoset ensi juhannuksena".

Joachim ei olisi juuri hänen pilapuheistaan välittänyt, mutta lupasi kuitenkin nauraen, että kyllä vapaaherratar kummiksi pääsee.

"Pidän sanoistasi kiinni, mon cher!" huusi vapaaherratar ja uhkasi häntä pikkusormellaan. "Varjelkoon häntä taivas jos hän minut pettää. Kun tytöllä nyt vaan ei olisi kalvetustautia, näyttää siltä melkein… Niin nyt olen sen pahimman sotkun vyyhdissä selvittänyt — lopun saa hän tehdä itse. Niilo Olavia minun täytyy vielä kerran korvista ohjata".

Sitte antoi hän Joachimin suudella kättään, lähetti terveisiä Karin Marialle, ja viime hetkellä tarkasti Joachimin hevosen satula-vyötä, jonka tallirenki oli huolimattomasti pingoittanut. Vapaaherratar näki kaikki mitä ympärillään tapahtui ja sai nyt suureksi huvikseen tehdä pilaa Joachimista, jonka "rakkaus oli tehnyt sokeaksi".

Joachim oli äärettömän tyytyväinen matkaansa kun hän kello yhdeksän illalla ratsasti Munkebodan pihaan.

* * * * *

Nyt kesällä, kun päivät olivat pitemmät, ei Lotti täti parhaimmalla tahdollaankaan voinut tarkastaa kuinka kauan nuoret olivat ylhäällä. Aivan mahdottomaksi osottautui saada Joachimia ja tyttöjä makuulle määrä kellonlyöntinä, kun aurinko oli vielä korkealla taivaalla eivätkä linnutkaan vielä olleet menneet levolle. Kitara polvillaan istui Joachim leveällä kiviportaalla ja Karin Maria ja Beata — useimmiten myöskin mamseli Fiken — äänetönnä toistensa vieressä muutamia rappusia ylempänä.

Ja vaatimattomalla tuntehikkaalla tavallaan lauloi nuori Skytte kitaran säestyksellä Geijerin miehekkäitä lauluja, ja toisinaan aivan säestämättä vanhoja skånelaisia, alkuperäisesti tanskalaisia, kansanlauluja, joita hän varhaisimpana lapsuutensa aikana ja osaksi nyt uudelleen oli Munkebodan alustalaisilta oppinut. Talon rengit ja piiat istuivat ryhmässä riippakoivun alla nurkassa ja kuuntelivat yhtä hartaina kuin tytötkin — silloinkin kun hän lauloi pieniä ranskalaisia viime vuosisadan "chansoneja", joita hän oli muinoin iloiselta äidiltään oppinut, ja jotka ukko Niilo — avoimessa ikkunassa iltapiippuaan poltellen — säännöllisesti pyysi uudelleen. Ankara Lotti tätikin tuli toisinaan kuuntelemaan, seisoi ylinnä ovella korkea, kovitettu myssy päässä ja ahdas, koinsyömä viitta heitettynä luiseville hartioilleen.

"Tulkaa nyt sisään tytöt!" sanoi hän kun laulu loppui. "Aikoja sitten olisi teidän pitänyt maata vuoteessanne!"

Mutta kukaan ei ollut kuulevinaankaan. Uppiniskaisuutta oli ilmassa — sitä ei voinut enää auttaa. Lotti tädin täytyi päivittäin myöntää itselleen että Joachim oli tuonut mukanaan uuden ajan ja uuden hengen Munkebodaan.

Sillä "nuori Skytte", perillinen, oli vähitellen tullut päähenkilöksi talossa, pääpisteeksi jonka ympäri kaikki liikkui. Ei ainoastaan Agneta ja hänen siskonsa pitäneet häntä arvokkaimpana talossa vaan Niilo ukkokin joka lähes kolmekymmentä vuotta oli ollut majuurskan ensimäinen ja nöyrin palvelija meni päivä päivältä vihollisen puolelle. Nuorukaisen hilpeä huolettomuus ja tulinen, rohkea miehuus viehättivät vanhusta ja hän huomasi salaisella, surumielisellä ilolla hänen haaveellisessa, vaikutuksille alttiissa luonteessaan niin suurta sukulaisyhtäläisyyttä oman luonteensa kanssa, että se aivan täydellisesti sovitti veljenpojan ajattelemattomuuden ja uppiniskaisuuden. Ja Joachimin vähän epämääräisille ja hämärille tulevaisuuden unelmille, hänen rehelliselle, kiihkoisalle liittymiselleen suuren vallankumouksen kuolemattomiin, nyt vähitellen uudelleen eloon heränneisiin aatteisiin tunsi setä luonnollista ja lämmintä myötätuntoisuutta, jota ei hänen armonsa järkevä hallinto yksinäisellä Munkebodalla tahi pyhän allianssin pakollinen rauha Euroopassa koskaan olleet voineet tukahuttaa. Sillä Niilo Skytte oli ollessaan nuori kornetti kuningas Kustaan joukossa, ollut — niinkuin hän itse sanoi — "suuri jakobiini", ja kukaan ei ylpeää vapautta, voimakasta persoonallista vaikutusta lämpimämmin ihaillut kuin hän. Lapsellisesti ihaili hän nuorukaista — joka aina oli kekseliäs, aina omaa etuaan katsomaton, jolla aina oli tuhat rohkeaa tuumaa valmiina, joita hän sitten vakuutuksen lämmöllä, äärettömällä itsepintaisuudella ja loppumattomalla kaunopuheliaisuudellaan osasi puolustaa. Lotti täti pudisti päätään ja piti vastaan, minkä voi, mutta kaikella viisaudellaan ei hän voinut estää että maatilan hoito yhä enemmän siirtyi Joachimin käsiin. Majuuri tunsi itsensä vanhaksi ja väsyneeksi; kun vaimonsa häntä torui että hallitusohjat liukuivat pois käsistään, puolustautui hän sillä, että oli kaikille puolueille parasta jos Joachim hänen johdannollaan, vielä hänen eläessään perehtyi oloihin — hänhän se kuitenkin kerran tulisi isännäksi! Ja väki — epäluotettava, itsepäinen, toraisa ja viekas rajakansa, jota on niin vaikea pitää kurissa ja joka vaistomaisesti kunnioittaa ainoastaan itsetietoista voimaa — se piti nyt jo kymmenen kertaa enemmän arvossa nuorta luutnanttia jonka käskyt vaikka olivatkin olleet hieman ennenaikaisia eikä aina tarkoin punnittuja, kuitenkin olivat selviä ja säntillisiä ja, joka yhtä hyvin osasi antaa korvapuustin ajallaan kuin lootusetelin sille, joka teki mielensä mukaan kuin vanhaa majuuria, joka suuttui, marisi, antoi anteeksi ja pisti nuuskaa nenäänsä harmin päälle.

Joachim oli jo jättänyt sisään erohakemuksensa. Ellei täti ennen vuoden loppua suostunut hänen ja Agnetan avioliittoon oli hän varmasti päättänyt rakastettunsa estelyistä huolimatta mennä joksikin aikaa ulkomaiseen sotapalvelukseen. Olla päivä päivän jälkeen täällä kotosalla Munkebodassa toisiaan katsellen oli liian vaikea koetus sen hän jo käsitti.

Parempi siis erota muutamaksi vuodeksi ja odottaa. Kireät olot Puolassa, missä joka silmän räpäys odotettiin kapinan puhkeavan ilmi, pyörivät nyt kaikkien nuorten mielissä ja moni ruotsalainen sydän sykähteli halusta päästä sorretun kansan avuksi. Sillä Ruotsissa ei unohdettu, että Puola oli kerran ollut veljesmaa ja sitte se valtakunta, jolle suuret Kaarlot olivat uhranneet useimmat ajatuksensa ja enimmän verensä; sen vapauden edestä taisteleminen moskovalaista perintövihollista vastaan oli Joachim Skytelle ja monelle muulle hänen ikäisellensä kuin erittäin kaunis ja jalo pyrintöperä.

Näinä pitkinä kesäiltoina puhui hän usein Beatan ja Karin Marian kanssa tästä.

Oli jo kulunut hyvä matka heinäkuuta, mutta vielä ei hiiskuttu sanaakaan Agnetan palaamisesta. Karin Maria, joka viime aikoina oli käynyt uskomattoman rohkeaksi — äidin mielestä "itsevaltaiseksi", — viittasikin siihen pari kertaa ja majurikin päästi pari lausuntoa siihen suuntaan, että "kun ei kumminkaan Marieholmalaisenkaan kanssa tullut kihlauksesta mitään, niin eihän tyttölapsen pakottaminenkaan hyödyttäisi mitään" — mutta armollinen rouva oli järkähtämätön. Hän etupäässä ajatteli sitä, eikä sitä salaisuutena pitänytkään, miten "rumalta näyttäisi", jos Agneta parooni Stjernen "hylkäämänä" — sanoessaan tämän sanan nirpisti majuurska tavallisesti huulensa ylpeästi ja katsoi suoraan silmiin sitä, jonka kanssa hän puhui — jos Agneta nyt suoraa päätä naitettiin Joachimille. Oli puhuttu kylliksi seutukunnalla Agnetasta — nyt pitäisi ihmisten saada aikaa unohtaa hänet.

"Mutta äiti" uskalsi Beata silloin sanoa, aivan itku kurkussa: "jos serkku Joachim sitte menee sotaan?…"

"Niin menköön vaan", vastasi majuurska tyynesti. "Se tekisi vain hänelle hyvää. Minun nuoruuteni aikana oli asiaan kuuluvaa, että miehen piti olla osallisena ainakin yhteen sotaretkeen, ennenkuin hän jättäysi lepoon".

"Mutta äiti", lisäsi Beata ujosti, "hän voisi olla paljon enemmän hyödyksi täällä Munkebodassa".

"Tarkoitatko todellakin sitä?… Hän tekisi viisaimmin jos hän antaisi kivien olla rauhassa pellolla", vastasi majuurska lyhyesti, ja myssyn nauhat lepattivat leuan alla, kun hän ajatteli kaikkia niitä parannuspuuhia, joita Joachim oli esittänyt ja joihin hän oli osaksi saanut sedän myönnytyksen. "Siellä jossa ne makaavat, eivät ne maksa ruutia eikä rahaa, ja maata meillä, Jumalan kiitos, on kylliksi Göingen kihlakunnassa"!

Ainoa, joka ei suorastaan koettanut taivuttaa Lotti tätiä ja itse asiassa viime aikoina tuntui olevan kerrassaan välinpitämätön siitä, josko Agneta tuli kotiin eli jäi Kristianstadiin, oli Joachim serkku itse. Hän melkein ei enää puhunutkaan hänestä ja hänen mielialansa oli paras mitä voi toivoa — vähän epätasainen, mutta ylipäänsä mainio — liiankin hyvä tyttöjen mielestä ja Beatalla ei ollut enää syytä ensinkään valittaa minkään "Roqvaiosain näyttelemisestä".

Karin Marialla oli kumminkin epäluulonsa: hän oli huomannut että Joachim serkulla ja mamseli Fikenillä oli viime aikoina luonnottoman paljon yhteisiä salaisuuksia, kun hän muisti serkun sanat eräänä edellisenä tilaisuutena, päätti hän tästä jotenkin suurella varmuudella, että hän vihdoinkin tavalla tai toisella oli löytänyt yhdyssiteen rakastettunsa kanssa. Mutta hän ei kertonut kellekään luulojaan — eikä koettanut koskaan saada mitään tietää — mitäpä se olisi hyödyttänyt? Senkautta hän olisi vain raskauttanut omaatuntoansa uudella kuormalla, eikä Karin Marian omatunto ollut enää niin vapaa kuin tavallisesti.

Mutta mamseli Fiken raukan omantunnon laita oli pahemminkin, sillä, kuten Karin Maria arvasi, asia todellakin oli… Ollen syvästi vakuutettu siitä että sodassa ja rakkaudessa ovat kaikki keinot luvallisia, oli Joachim taitavasti viekoitellut kiltin mamseli Fikenin hänen ja Agnetan välisen mitä vilkkaimman kirjevaihdon välittäjäksi. Tämä tietysti oli vähän estellyt ja puhunut armollisesta majuurskasta ja neljännestä käskystä, mutta kun hän oli hyvin romantillinen ja kun hänellä oli hellin sydän, mitä olla voi ja osaksi itsetiedottomassa ymmärtäväisyydessään, oli laskenut, että kenties kerran tulevaisuudessa ei suinkaan olisi haitaksi, että oli tehnyt tulevalle Munkebodan omistajalle palveluksen, myöntyi hän monien kyynelien perästä "löitnantin" ihastuttaviin, mutta kylläkin vähän sofistisiin, kaunopuheliaisiin pyyntöihin. Hän otti osoitteellaan vastaan Joachimille tulevat kirjeet ja keksi väsymättömällä, koskaan pettämättömällä kekseliäisyydellään alinomaa uusia keinoja, vähintäkään epäluuloa herättämättä toimittaa hänen epistolansa Agnetalle. Sopimus tähän kirjevaihtoon oli tapahtunut eräällä uudella yöllisellä vierailulla sotaneuvoksen puutarhassa. Nämät salaiset ratsastukset yön ja pimeän läpi, saadaksensa puolentunnin ajan seistä rakastettunsa akkunan alla, kuulla hänen äänensä ja saada katsoa hänen helliin ruskeisiin silmiinsä, viehättivät, seikkailumaisuudellaan ja romanttisuudellaan nuorta Skytteä mitä suurimmassa määrässä. Vaan kun unestaan herännyt utelias neiti Susen oli viime kerralla vähällä huomata hänet, luopui Joachim hieno tunteisesti tästä uhkarohkeasta ja useammassa kuin yhdessä suhteessa vaarallisesta huvista. Sielullaan ja aistimillaan, kaikella olentonsa uhkamielisyydellä hän rakasti Agnetaa, ahkera ja hellä kirjeiden vaihto jossa tyttö peittelemättä avasi hänelle sisimmän sydämensä, kiinnitti häntä vielä lujemmin morsiameensa. Hän saattoi istua tuntikausia pellonpientareella tai vasikkahaassa ja lukea uudelleen ja yhä uudelleen näitä viehättävän somia kirjeitä tietämättään ikävöiviä, hurmaavia intohimoisia niinkuin Agneta itsekin oli ja sen lisäksi niin viattoman ymmärtäväisiä ja tyttömäisen kainoja, kirjoitustavassaan alati muistuttaen Fiken mamselin: "Kunnioittavasti ja nöyrästi piirtäen".

Agneta soimasi tietysti joka päivä itseään siitä, että täten petti sekä äidin että täti Fagerhjelmin ja Susenin. Mutta istuttuaan koko iltapäivän koruompeluineen sotaneuvoksen syreenimajassa ja oksien välitse kurkisteltuaan Susenin ihailijoita Netti tädin väsymättömällä tunteellisuudella ääneen lukiessa rouva Cottinin "Mathildea" — ei hän voinut iltasella, vaikka henki olisi mennyt, olla pistäytymättä leipuri Ullan luona kuulemassa, oliko "kotoa" mitään kuulunut… Kirjeet jalosukuiselle ja siveälle neiti Agneta Skyttelle käärittiin nimittäin paperiin ja osotettiin mamseli Fikenin serkulle, Ullalle, jolla oli pieni leipuriliike sotaneuvoksen talon viereisessä talossa. Siten ei kukaan saanut vihiä Agnetan suuresti laajenneesta kirjevaihdosta.

Vaan Susen ja Netti täti eivät voineet käsittää, miksi Agneta joskus kaikista liikuttavimmissa kohdissa "Mathildessä" äkkiä antoi työn pudota helmaansa ja jäi tuijottamaan eteensä suurilla haaveksivilla silmillä, mitkä hän sitten sulki hymyillen — hymyillen niin hellää, valoisaa ja onnellista hymyä että vanha rouva Cottin ei varmaankaan koskaan elämässään ollut houkutellut esille sellaista.

"Agneta"! huusi Susen ja kutkutti virkkineulallaan häntä niskaan. "Mitä se taasen on?…"

Mutta täti Ekebäck katsahti ylös pyöreiden silmälasien yli ja käänsi vartaallaan lehteä.

"Unelmia", sanoi hän hajamielisesti. Ja sitten — lähemmin tarkastaen Agnetaa, joka punastui äkkiä ja alkoi ommella kuin henkensä edestä — suopeasti ja veitikkamaisesti hymähtäen:

"Nuoruuden unelmia!…"

XVI

Aamulla heinäkuun 20 p:nä seisoivat Beata ja Karin Maria puutarhassa sokeriherneitä poimimassa. He seisoivat kahden puolen kaitaista penkkiä, jossa kellanvihreät, hontelot herneenvarret kiemurtelivat keppejä myöten ylöspäin ja punoutuivat niin tiheäksi verkoksi, ettei Beata puhutellessaan Karin Mariaa nähnyt hänestä muuta kuin valkosen päähineen. Mitä Karin Mariaan tuli, oli keskustelu senlaatuista, ettei hän puolestaan ollenkaan halunnut katsoa sisareensa.

Beata seisoi nimittäin ja "ihmetteli", — jota jo oli tehnyt kuukauden ajan — mitä se Niilo Olavi Stjerne oikeastaan haki Munkebodasta.

Viimeksi hän oli ollut heillä eilen illalla ja kun he aterian jälkeen olivat koko perhe saattamassa vähän matkaa kulki hän kaukana muiden jälessä hevosensa ohjat käsivarren ympärillä ja Karin Maria rinnallaan. Mitä kumman kummaa he olivat jutelleet? Beata pisti nenänsä niin kauas herneen varsien väliin kuin sen suinkin sai, vaan näki niinkuin ennenkin valkoisen päähineen vaan ja Karin Marian puolihansikkaisiin puetut kädet, mitkä hiljaa poimivat ohuita, vihreitä palkoja.

"Luulisipa melkein että hän on rakastunut sinuun", sanoi Beata viimein harmistuneena.

Nyt Karin Maria vastasi. Hän sanoi säyseästi, vaan kuitenkin arvokkaisuudella:

"Olisiko se sitten niin ihmeellistä? Minähän olen ainoa, joka aina olen ollut häntä kohtaan ystävällinen".

"Aina"? ei Beata voinut hämmästyksestään huolimatta olla ivallisesti kysymättä.

"Niin", sanoi Karin Maria rohkeasti — hän käsitti että nyt oli aika tunnustaa. "Totta puhuen olen aina tuntenut kunnioitusta ja myötätuntoisuutta Stjerneä kohtaan".

"Hyvä Jumala, Karin Maria". Beata miltei vaipui herneiden väliin, niin uskomattomattomalta hänestä tämä petos tuntui. "Et suinkaan tarkoittane että sinäkin olet häneen rakastunut"?

Karin Maria oli nyt ottanut ensimäisen vaikean askeleen ja tunsi enemmän ja enemmän olevansa voiton puolella.

"Rakastunut", virkkoi hän hiukan venyttäen sanojaan, "siihen… siihen ei minulla juuri ole taipumusta…" Onneksi ei Beata nähnyt miten hän punastui. "Mutta minun täytyy suoraan tunnustaa, että olen näihin aikoihin, kun olemme niin usein olleet yksissä, ruvennut pitämään oikein paljon… paljon Niilo Olavista".

Karin Maria osasi aina sanoa asian sillä tapaa että se vaikutti — Joachim väitti hänellä olevan verrattoman taidon tukkia suun toisilta heti kun avasi omansa. Se onnistui tälläkin kertaa. Beata ei tullut isoon aikaan sanoneeksi sanaakaan.

"Ehkä hän on jo kosinutkin sinua"? kysyi hän vihdoin koettaen olla ivallinen. Beata alkoi nimittäin jo tuntea sitä kunnioitusta, jonka jokainen järkevä ihminen antaa jo tapahtuneelle ja päätetylle asialle.

"On", vastasi Karin Maria aivan levollisesti ja jonkunmoisella ylpeydellä. "Hän lausui eilen muutamia sanoja, jotka… jotka… luulen olevani oikeutettu käsittämään sillä tapaa".

Tässä tunsi Beata ehdottomasti melkein ihailua vanhempaa sisartaan kohtaan. Kuninkaallinen prinsessa ei olisi voinut ilmoittaa hallitsevan ruhtinaan kosintaa suuremmalla kainoudella ja arvokkaisuudella samalla kertaa.

"Mitä sinä vastasit"? kysyi Beata yhä enemmän ihmeissään, nyt ilman vähintäkään ivaa äänessä.

"Pyysin kysymään isältä ja äidiltä — tietysti".

"Mutta silloinhan sinä siis tahdot hänet?…

"En suinkaan minä ole pakotettu ajattelemaan samalla tapaa kuin Agneta sisko"? sanoi Karin Maria vähän terävästi. "Luuletko sinä esimerkiksi, että minä tahtoisin Joachim serkkua? …"

Beata ei voinut enään väittää vastaan. Hän myönsi itselleen, ettei hän ollenkaan voinut Karin Mariaa käsittää.

Oli hetken aikaa aivan hiljaista puutarhassa. Mehiläiset surisivat uneliaasti auringon paisteessa kukkapengerten kohdalla ja apilaniityltä kuului Trulsin viikatteen suhiseva ääni, hänen niittäessään nurmea vaunuparille. Karin Maria, jonka koppa jo oli täysi, kiersi hernepenkin ja istuutui ääneti keskelle kapeaa käytävää sisarensa viereen.

"Rakas Beata", sanoi hän aivan kuin olisi puhunut tavallisimmasta asiasta maailmassa, "nyt voimme saada Agnetan kotiin äidin syntymäpäiväksi".

Beata katsahti ylös — kohtasi sisarensa katseen ja kietoi yhtäkkiä, leppyneenä "kosijaan" ja koko hankkeesen, käsivartensa hänen kaulaansa.

Karin Maria ei sanonut mitään, vaan vastasi syleilyyn tunteellisemmin, kuin hän tavallisesti omisti Beatan "hellyyskohtauksille".

Elokuun 11 päivänä, Susannan päivänä, oli hänen armonsa, rouva Charlotta Susanna Skytten, syntymäpäivä ja samalla nimipäivä, siksi vietti koko perhe sitä päivää vuoden — jouluaattoa lukuunottamatta — suurimpana juhlapäivänä. Munkebodan hallitsijatar ei suinkaan suosinut, sen tiesi Jumala ja koko maailma, mitään "joutavia" mutta tänä päivänä hän piti — 1700-luvun tavoille uskollisena — sopivana antaa "hämmästyttää" itseään. Siksi hän kiusasi itseään pari tuntia kauemmin sängyssä kuin tavallisesti ja palkitsi sitten aina ilmestyttyään tyttöjen ja mamseli Fikenin laitokset suopealla hymyllä. Nämät alkoivat tavallisesti kaikenmoisiin pukuihin pukeutumisella ja runon lausumisella kahvipöydässä, joka — jos ilma oli suotuisa — katettiin puutarhaan. Tavanmukainen olutjuusto ei tietysti tullut kysymykseenkään tänä juhlapäivänä. Sitte tuli jokainen; esille lahjoineen ja onnitteluineen, joita armollisesti vastaanotettiin ja kehuttiin ja päivällisten jälkeen tulivat naapurit aina kolmen peninkulman päästä nimipäiväkahville ja illalliselle. "Hämmästyksien" arvoa ei koskaan vähentänyt se seikka, että majuurska oli itse ainakin viikkoa ennen Susannan-päivää kääntänyt ylösalasin koko talon siistimisellä leipomisella, kuparin ja hopean kiilloittamisella sekä vihdoin aivan viimeisinä päivinä lampaiden ja kanojen teurastuksella, kyynärän korkuisten rasvakakkujen leipomisella, maljojen ja jälkiruokien valmistamisella. Huolimatta näistä suurellisista valmistuksista, jotka tietystikin olivat julkinen salaisuus (mamseli Fikeniltä kysyttiin jo neljätoista päivää aikasemmin, laitetaanko haukia pippurijuuren kanssa, vaiko uunipaistia ja kumpi olisi parempi illalliseksi kananpoika persiljakastikkeen kanssa, vai villi sorsa), ei kumminkaan kukaan koskaan vetänyt vähääkään suutansa hymyyn, kun armollinen majuurska juuri kello yhdeksän aikaan keskeytti tanssin ja pyysi herrasväen tyytymään yksinkertaiseen voileipään ja mitä muuta "talossa sattui olemaan".

Tämä elokuun 11 p. ei ollut kangastellut tyttöjen mieleen hetimainkaan niin juhlallisena kuin edelliset. Beata, joka muutoin oli mitä innokkain, kun oli kysymyksessä perhejuhlallisuuksien viettäminen, ei ollut edes voinut pakoittaa itseään neuvottelemaan mamseli Fikenin kanssa senkään vertasesta, kuin jostain pienestä pukeutumisesta. Keskustelun jälkeen Karin Marian kanssa hernemaassa tuntui kumminkin kaikki aivan odottamatta kirkastuvan jälleen, ja päivällisaikana istui hän jo tuumien mielessään juhlan loppukuvaelmaa: rakastavat parit keskeltä kukkaisköynnösten ympäröimänä, kuten hän oli nähnyt eräässä vanhassa Drottningholman juhlaa kuvaavassa kuvassa, jonka sankarittarena oli Hedvig Elisabeth Charlotta. Hän heräsi melkein kuin unesta, kun Bengta tuli sisälle ja hengästyneenä ilmoitti, että hän keittiön rapulta oli nähnyt parooni Stjernen kiessit ja ruunan mäen päällä.

Beata sävähti punaiseksi kuin veri ja sai heti hirveän sydämentykytyksen. Kun he kaikki nousivat kiireesti viilipytyn ympäriltä katsahti hän sen näköisenä kuin hän melkein olisi tuntenut itsensä rikolliseksi pöydän yli Karin Mariaan, joka pysyi uljaana, mutta punastui myöskin.

"Tänäänkin taas", lausui Niilo ukko suutuksissaan viskatessaan "servietin". "Totta tosiaan hän varmaankin asettuu pian Munkebodaan asumaankin! Hän, piru vieköön, ei käynyt puoleksikaan niin usein, kun hän liikkui kosintahankkeissa!"

"Isä", sanoi Karin Maria hyvin hermostuneesti — Joachim ja Beata eivät kääntäneet silmiänsä hänestä. "Luulen… Olen melkein varma siitä, että parooni Stjernellä on erityistä asiaa isälle ja äidille tänään…"

Hän ei saanut sanotuksi enempää — Niilo Olavi astui kumartaen, vähän punakampana kuin tavallisesti saliin, josta äiti heti vei hänet vieraskamariin. Karin Maria ja Beata viittailivat innokkaasti isällensä että hänkin seuraisi ja vähän hämillään astui ukko perässä.

Karin Maria oli käynyt aivan kalpeaksi — hän seisoi aivan suorana pöydän päässä ja keräili koneellisesti "serviettejä" kokoon. Kun hän katsahti ylös, seisoi Joachim serkku hänen vieressään.

"Karin Maria? …" sanoi hän vain ja laski kätensä kysyvästi hänen kädellensä.

"Niin Joachim", vastasi Karin Maria yhtä merkitseväisesti ja näytti kovin rikolliselta. Beata oli niin pelästynyt, että hän olisi voinut hiipiä pöydän alle päästäksensä näkemästä mitä oli odotettavissa.

Yhtäkkiä otti Joachim hurmauksissaan Karin Mariaa vyötäröltä kiinni ja nosti hänen leukaansa.

"Rakas serkku", sanoi hän sydämellisesti, "tämähän sovittaa kaiken!"

"Luulet ehkä, että minä teen tämän sinun tähtesi?" mutisi Karin Maria puoleksi nauraen, puoleksi harmissaan.

Joachim nauroi myöskin ja vakuutti kunniasanallaan, ettei hän sentään niin itserakas ole. Sitten vannoi hän ihastuksissaan kalliin valan että Niilo Olavi Stjerne oli parhain ja rehellisin mies auringon alla — vaikkei siltä kuitenkaan ansainnut sellaista helmeä kuin Karin Maria Skytte oli! Minkä kohteliaisuuden sekä sitä seuraavan onnittelusuudelman Karin Maria vastaanotti sopivalla kainoudella.

Beata seisoi sykkivin sydämin, odottaen että äiti avaisi oven ja kutsuisi Karin Mariaa vieraskamariin. Tämä seremoniia tuntui Beatasta kauheimmalta mitä vielä oli kokenut ja hän pelkäsi jo edeltäpäin sitä hetkeä jolloin hänen sisäänkäskettynä pitäisi seisoa keskellä lattiaa ja niiailla ja onnitella uutta lankoa, joka ehkä vielä päälle päätteeksi pitäisi velvollisuutenaan syleillä häntä.

"Nyt!" kuiskasi Beata hermostuneesti ja henkäsi syvään, kuullessaan jonkun koskevan lukkoon vierashuoneen puolella.

Karin Maria oikasihe konemaisesti ja astui sisään.

Tuokion seisoivat Joachim ja Beata liikkumattomina, hiljaa ja kuunnellen, vaikk'eivät voineet mitään eroittaa.

"Voitko ymmärtää", sanoi Joachim äkkiä ääneen kuiskaten, "että Karin
Maria hänestä huolii?…"

Mutta nyt tunsi Beata itsensä sisarensa puolesta loukatuksi. Hän oli jo näinä tunteina, keskustelun jälkeen aamupäivällä, ruvennut katsomaan Stjerneä toisilla silmillä — nyt, kun hän niin sanoakseni kuului perheesen — ja Karin Marian sulhasena oli hänellä lukemattomia hyveitä. Mutta yhtäkkiä — kuullessaan liikettä viereisestä huoneesta — keskeytti hän puheensa äkkiä:

"Serkku Joachim", Beata katsoi rukoilevasti häneen ja vetäytyi kyökin ovea kohden. "Sano minä… että minä olen mennyt mamseli Fikenin luokse hetkeksi. Minä…" hän levitti kätensä melkein traagillisesti, "minä en kestä kauempaa"!

XVII.

Juhlallisen Susannan päivän edellisenä iltana tuli Agneta isän hakemana ja setä Fagerhjelmin ja Susenin saattamana kotiin. Joachimin ja äidin kirjeestä, sekä vihdoin isältä itseltään oli hän saanut tiedon Karin Marian odottamattomasta kihlauksesta — nyt sai hän iltasella, ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa Beatalta kuulla kaikki yksityisseikat, niin hyvin kuin Beata itse, pääasiallisesti mielikuvituksensa avustamana ne tunsi.

Agneta oli nyt ollut niin kauan poissa ja aluksi ympäröi häntä sellainen kaupunkilaisilmakehä, että häntä kohdeltiin koko ensimäisenä iltana melkein yhtä suurella kohteliaisuudella kuin Susenia. Isän mielestä hän oli kasvanut ja äiti huomasi ensi silmäyksellä hänen vähän lihonneen ja että hän oli tullut rinnan kohdalta korkeammaksi. Hänen pukunsa olivat muodikkaammat, tukka oli "koketimmin" kammattu ja tapa oli käynyt paljon tottuneemmaksi ja varmemmaksi. Kun hän iltasella — he saapuivat Munkebodaan vasta kello kahdeksan — etehisessä heitti päältään ruskean päällystakkinsa ja vaaleassa, kukkaisessa karttuunihameessaan astui saliin, matkasta kalpeana, suurin, ruskein, kotiintulon ilosta sädehtivin silmin, näytti hän kaikkien mielestä lempeässä kesäillanhämyssä kauniimmalta, viehkeämmältä kuin ennen koskaan. Joachimin mielestä ainakin oli niin, kun hän tavanmukaisella kohteliaisuudella vei hänen kätensä huulillensa, — lämpimämpää tervehdystä näissä epävarmoissa oloissa ei Lotti täti olisi antanut hänelle koskaan anteeksi. Agneta punastui hieman alasluoduin silmin; kun hän sitte nosti ne ja kohtasi serkun lämpimän, vakavan ja ihastuneen katseen, välähti hieno, petollisen veitikkamainen hymy hänen huulillaan — hymyily joka samassa sai nuoren Skytten onnen hurmauksissaan hilpeäksi ja veitikkamaiseksi kuin hän itsekin. Sillä vasta nyt tunsi Joachim tuossa hienossa neidissä jälleen oikein oman armaan, itsepäisen, intohimoisen ja kapinallisen Agneta serkkunsa, joka kyllä voi näytellä kohteliaasti huvinäytelmää, mutta ei kumminkaan ottanut kohteliaisuutta eikä huvinäytelmää niin hirveän totisesti.

Kumminkaan ei hän saanut puhua ainoatakaan sanaa Agnetan kanssa sinä iltana. Tuo aina väsymätön Susen neiti ei jättänyt häntä rakastettavalla liehakoinnillaan hetkeksikään rauhaan, toisekseen tiesivät he kyllä molemmat että äidillä, vaikkakin hän istui nyt tarkkaavaisesti kuunnellen sotaneuvoksen juttuja, kyllä oli silmät auki. Joachim oli niin iloinen, ettei hän huolinut ottaa ensinkään omalletunnollensa, vaikkakin oli hakkaillut Susenia niin "hävyttömästi", että Beataa aivan suututti. Illallisen jälkeen, joka viipyi ja viipyi, mentiin melkein kohta levolle; pitihän vieraiden levätä matkan vaivoista ja toisekseen odotettiin että Susannan päivät, kuten tavallisesti, kysyisivät kyllä taas voimia.

Karin Maria nukkui kohteliaisuudesta vieraskamarissa Susenin kanssa.
Siinä tapauksessa tarjousi Beatalle jo tänä iltana tilaisuus kertoa
Agnetalle kaikki "pikkuseikkoja myöten".

Äiti itse saattoi tytöt huoneesen ja katsoi että vuode oli säännöllinen ja että kaikki oli hyvässä järjestyksessä Agnetalle, sekä näytti hänelle miten hän oli järjestänyt vasta silitetyt vaatteet hänen kaappinsa laatikkoihin.

Hän viipyi paljon kauemmin kuin mitä hän oli aikonut — koko ajan, kun tytöt riisuutuivat — ja kun hän vihdoinkin läksi, kääntyi hän vielä kerran ovelta takasin ja otti yhtäkkiä nuorimman tyttärensä pään käsiensä väliin suudellen samalla häntä molemmille poskille suuremmalla lämmöllä kuin mitä hän muutoin katsoi hyödylliseksi jopa sopivaksikaan lapsillensa näyttää.

"Nuku hyvin"! sanoi hän vain, selvitti vähän ääntään ja kiiruhti ulos huoneesta.

Mutta Agneta ja Beata nousivat ylös, kyynäspäillään tyynyyn nojaten ja pää käsien välissä kuiskailivat kauan — kunnes kukot alkoivat akkunan alla laulaa ja valoisa elokuun aamu koitti idästä.

Talon kolme tytärtä nousivat aikasin seuraavana aamuna — aamiainen oli katettava huvihuoneesen, pöytä ja äidin tuoli olivat taitehikkaasti kukkasilla koristettavat. Kepeissä, kannattomissa nauhakengissään hiipivät he rappuja alas ja kielsivät Bengtaa, joka ajattelemattomasti laulaa hyräili etehistä siistiessään.

Siellä seisoi mamseli Fiken jo heitä odottamassa ja Joachim serkku suuri veitsi kädessä oli juuri lähdössä koivujen ja kuusenoksien hakuun.

"Eikö Agneta serkku tule mukaan"? kysyi hän viattomasti, pirttipiika
Bengtan ja kaikkien muiden kuullen.

Agneta ei vastannut heti. Hän katseli vain valoisaa, hieman autereista kesätaivasta, jossa aurinko ei näkynyt, mutta joka lupasi oikein lämpimän päivän ja solmi suuren, kukilla koristetun hattunsa nauhat kiinni tukan ylitse.

"Mene vain Agneta pieni", lupaili Karin Maria suojelevaisesti. "Voit kenties Joachimin avuksi kantaa oksia kotiin".

Ja hän lisäsi välinpitämättömästi, ikäänkuin sivumennen vain:

"Äiti ei tiedustele sinua vielä vähään aikaan. Tiedäthän, hän nukkuu aina nimipäivä-aamun pitempään…"

Agneta asteli kori käsivarrella, jonka Joachim kohteliaasti tahtoi häneltä anastaa. Mamseli Fiken sanoi pelästyneenä, mutta hyvää tarkoittavan sukkeluuden miten "olisi aivan sopimatonta löjtnantin kävellä korin kanssa", jolleka he kaikki nauroivat sydämellisesti, vallattoman hyvällä tuulella.

Sitte Joachim ja Agneta, joka viime mainittu aivan tarpeettoman korkealla molemmin käsin kantoi lyhyttä karttuunihamettaan, astelivat pihalta keittiöpuutarhaan — kolmen hyväntahtoisen hieman huolestuneen silmäparin heitä seuratessa.

"Nyt täytynee kai äidin myöntyä"! lausui Beata yhtäkkiä.

"Niin…" vastasi Karin Maria vähän epävarmasti. "Mutta sitte on saatava kuninkaan lupa…"

Mamseli Fiken kertoi lohdutellen kahdesta serkustaan, jotka olivat anoneet kuninkaalta. Kaarlo XIII:sta aikana ja se "oli käynyt kuin tanssi", vakuutti hän.

Karin Maria jäi, varjoten kädellään silmiään seisomaan rapulle, kunnes sisar ja serkku olivat kadonneet koivujen taa joelle vievällä tiellä.

Kello yhdeksän oli aamiaispöytä valmiiksi katettu lehtimajassa, — ei siellä missä tuuliharppu oli, ja joka nyt sitäpaitse oli Karin Marian suosiossa enemmän kuin ennen, mutta suuressa lehmusmajassa, keittiön rappusten luona, jonne ruoka oli niin saapusalla.

Äiti oli, kuten aina Susannanpäivänä hyvin armollinen — ja täysissä juhlapukimissa, uudenuutukainen mitä hienoin, ruusunvärinen tyllimyssy päässä, jonka Agneta oli toimittanut Kristianstadista. Karin Maria oli ommellut helmeillä kellonpitimen, joka sai osaksensa paljon ihailua, Beata oli kutonut kahvipöytäliinan, jota reunusti kukkaiskiehkura ja jota hiljaisen sopimuksen mukaan ihmeteltiin aivan "odottamattomana" lahjana huolimatta siitä, että äiti itse oli auttanut vaivaloisessa pujotustyössä ja Agneta oli ommellut bobinettikankaalle myssyn, joka juhlallisesti julistettiin "aivan erinomaisen kauniiksi". Kun nuorin tyttö punastuen näytti tämän mestariteoksen — saman jota hän näperteli Netti tädin "Mathildea" lukiessa sotaneuvoksen huvimajassa — tarkasteli armollinen rouva häntä kerran vielä salaisella ylpeydellä: hänhän tottatosiaan oli kuin hovineitonen tuossa vaaleakukkaisessa karttuunihameessaan, ametistinen koriste otsallansa! Ja ajatteleppa sitte sitä… Jäykkä majuurska tukahdutti huokauksensa ja hänen katseensa solui tahdottomastikin Joachimin tyhjän paikan ohi; iloisena, ettei häntä siinä nyt tällä hetkellä istunut riemuiten hänestä. Sitte huokasi hän kerran vielä päättäväisesti, melkeinpä huomiota herättävästi. Hänhän oli jo sydämessänsä myöntynyt — aina siitä päivästä saakka kun Karin Maria oli kääntänyt kaiken mullin mallin, ja niin arvaamatta kihlautunut Stjernen kanssa, näki hän selvästi, etteivät pitemmät vastustelemisetkaan mitään auttaisi.

Hän ymmärsi että Joachim, joka jo niin monessa asiassa oli päässyt Munkebodaan herraksi, myöskin tässä suhteessa ajan oloon saisi kyllä tahtonsa täyttymään, mutta se tuntui vaikealta… se tuntui vaikealta… Agneta, joka olisi voinut saada kreivin, jos olisi tahtonut — noilla silmillä! Oli tietysti lohdullinen asianhaara, että hän saisi jäädä Munkebodaan, että yksi hänen tyttäristään kumminkin tuli rouvaksi vanhaan taloon…

Joachim ei ollut tällä haavaa saapusalla. Hän oli kohta, oltuansa vihantaa hakemassa Agnetan kanssa — joka sitäpaitse ei vienyt niinkään vähän aikaa — heti ennen aamiaista ratsastanut täyttä, laukkaa provastilaan, mistä juuri näihin aikoihin saatiin posti. Niilo setä oli uskonut hänelle laukun avaimen: äidin ei tarvitseisi ensinkään odottaa Anne Ulla tädin tavanmukaista onnittelukirjettä, eikäpähän ollut sen vaarallisempaa, jos sai sanomalehdenkin hitusta ennemmin kuin tavallisesti.

Susen neiti, joka myöskin vietti nimipäiväänsä oli pukeutunut hengettäreksi keveään harsopukuun ja lukematon joukko ruusuja hiuksissa. Tällaisena keijukaisena toi hän sitte ristikankaalle ommellun pallin. Hän oli ainoa, jolla oli erityinen "puku" mamseli Fikenin ja Beatan suureksi lohdutukseksi, jotka oikeastaan pitivät sen välttämättömästi juhlaan kuuluvana, mutta tällä kertaa eivät itse olleet tulleet "panneeksi toimeen" mitään sellaista.

Ennenkuin oli ehditty ensimäistäkään "lisätilkkasta", tarjota, kuului hevosparin laukkaa pihalta. Agneta ehdottomastikin kääntyi katsomaan Karin Mariaa, ja kun heidän katseensa sattuivat toisiinsa, lensivät he molemmat aivan punasiksi. Joachim ei mitenkään voinut vielä palata… Beata ei uskaltanut katsoa ylös ja itse mamseli Fikenkin, jonka elämän kokemukset eivät olleet niinkään vähäisiä, naureskeli hermostuneesti ja aiheettomasti majuurin vakavalle pilalle että "tätä ilmaa ei mitenkään voinut kestää niin kauan että rukiit saataisiin kokoon". Beata puristi lohduttavasti ja lämpimästi sisaren kättä pöydän alla ja samalla astui Niilo Olavi Stjerne, vanhan Figgen seuraamana puutarhaan.

Niilo Olavikin oli tavallista punakampi kasvoiltaan kun hän kumarsi Agnetalle ja uljaasti koki saada lausutuksi miten iloinen hän oli hänen kotiin tulostaan. Kaikki olivat noloja eikä kukaan uskaltanut keskeyttää häntä. Agneta niiaili niiailemistaan, vasta sitte kun Niilo Olavi tykkänään hämmästyneenä heitä ympäröivästä ilkeästä hiljaisuudesta avuttomasti takertui kesken sanottavaansa, katsahti Agneta vihdoinkin häneen ja — ensi kerran elämässään — huomasi hän ja ymmärsi tuon perin rehellisen, sydämellisen hyväntahtoisen ilmeen hänen vähän tylsässä katseessaan. Hän käsitti yhtäkkiä — vieläkin vastenmielisesti — että Karin Maria kumminkin kenties voi hänestä hiukan välittää.

Figge Wallqvist päästi pulmasta ruhtinaallisella ritarillisuudella esittäen majuurskalle ampumakauden ensimäiset teeret. Hän laverteli äänekkäästi ja seikkaperäisesti miten hän ja veli Stjerne olivat huomanneet nämät aamusella puiston edustalta, johon ne olivat laskeutuneet… "Oivallisia", vakuutteli hän innokkaasti, "ja lihavia kuin lahtihanhet… Mitkä rinnat!" Hän paineli useita kertoja sormillaan untuvan sisään, ennenkuin hän hennoi luovuttaa linnut Bengtalle, joka kärsimättömänä seisoi odotellen saadaksensa viedä ne keittiöön. Karin Maria oli nyt saavuttanut jälleen koko tavallisen mielenmalttinsa — kohteliaasti ja kumminkaan liiaksi pyytelemättä tarjosi hän rinnallaan sulhollensa paikan ja kaatoi kahvia hänen kuppiinsa, ollen ikäänkuin ei olisi huomannutkaan Susenin läpitunkevia silmäyksiä.

Taaskin kuului kavion kopsetta pihalta — kiivaampaa kuin äsken ja samassa syöksähtikin Joachim kuin rajuilma, ratsastuksesta tomuisena lehtimajaan.

Ehtimällä edes onnitella Lotti tätiä, tai tervehtää vieraita, heitti hän huolimattomasti tuon Tukholmasta varrotun kirjeen pöydälle ja vetäsi sanomalehden esille povitaskustaan. Kaikki olivat nousseet — varroten, odottaen. He käsittivät heti että hän toi suuria uutisia.

Nuori Skytte lykkäsi hattunsa korkealle otsalle ja pyyhki koneellisesti hiusrajaansa, samalla kun hän — ikäänkuin hetkisen herättämästään jännityksestä nauttien — katsoi iloiten ja riemuiten heitä kaikkia tuolta missä hän seisoi huvimajan ovella.

"Kuningasvalta on kukistunut Ranskassa! Kaarle X on karkoitettu! — Uusi, suuri vallankumous on alkanut…" Hän löi käsiselällään sanomalehteen, ojentaessansa sen sedällensä. "Lukekaa itse! — tässä näette…"

Mamseli Fikeniltä pääsi huudahdus ja kaikki alkoivat puhua yhteen ääneen ja kurottautuivat toistensa olkapäiden ylitse lukeaksensa pientä sanomalehteä, jota Niilo setä lasisilmät nenällään, nyt piti kaukana itsestään. Kuka olisi uskonut sen! — Kukapa sen tosiaankaan olisi voinut uskoa? Olihan koko maailmassa vallinnut jo niin kauan rauha!

Joachim oli kuin tuli ja leimaus, niin innoissaan kuin olisi hän itse ollut koko heinäkuun vallankumouksen alkuunpanija.

"Tuossa Niilo setä", huusi hän innokkaasti osottaen sanomalehteä, "tuossa! Oi kun ajattelee sitä! …" Hänen sinisilmänsä sädehtivät. "Heitä on johtanut taistelussa taaskin kolmivärinen lippunsa ja kansa on jälleen laulanut Marseljesinsä… Ja kun Ranska alkaa, niin nousee koko Eurooppa! Se on vapaus — vapaus, ymmärrättekö te — joka alkaa…"

"Niin", sanoi Niilo ukko laskien hiljaa sanomalehden pöydälle. "Se on varmaan jotain uutta, joka taaskin alkaa…"

"Ja sitte", lisäsi hän ajattelevaisesti, kun ei kukaan tähän vastannut, "kun se on hetkisen kestänyt, niin huomataan, että se vain olikin tuota vanhaa…"

"Ei", huusi Joachin Skytte tarmokkaasti. "Olen miettinyt sitä paljon viime aikoina ja minä luulen, minä luulen… Ja tänään on ikäänkuin selvennyt minulle, että taantumisesta, ruhtinas- ja pappisvallasta yleisen mielipiteen orjuudesta, kaikenlaisesta raukkamaisuudesta huolimatta, me kumminkin… kumminkin edistymme aina. Maailma ei koskaan seiso paikallaan, eikä mennyt tule koskaan takaisin".

Hän puhui niin vakavasti, niin innostuksissaan, kauniit silmät loistivat niin rohkeina miehekkään, avoimen otsan alta kun hän ylpeänä heitti päänsä taaksepäin ja ikäänkuin vedoten katsoi heihin kaikkiin — uskaliaana, rohkeana, kukistamattoman varmana itsestään ja siitä sukupolvesta, johon hän kuului. Ehkäpä vanhoillinen Niilo Olavi Stjernekään, laillinen Figge ja viisas ja ymmärtäväinen Lotti tätikään voineet tällä hetkellä olla tuntematta, vaikka vähän säälien, myötätuntoista ihailua häntä kohtaan.

"Joachim serkku!" Vielä kyynelsilmin osaksi kapinasta innostuksissaan, osaksi säälistä "vanhaa kuningas-raukkaa" kohtaan vetäsi Beata häntä salavihkaa takin liepeestä "Sinähän olet aivan unohtanut onnitella äitiä…" Joachim pyysi nolona anteeksi, kumarsi ja täytti velvollisuutensa, lausuen tavalliset onnittelusanat. Lotti täti hymyili hienosti ja Karin Maria tarjosi hänelle, kuten hän sanoi "hyvin ansaitun" kupin kahvia. Joachim pyysi kohteliaasti, istuutuessaan pöytään, että ne jotka olivat jo valmiit, eivät suinkaan odottaisi häntä…

Ja viisas ja hieno Karin Maria ehdotti heti, että koko seurue siirtyisi vieraskamariin sitomaan seppeleitä seinälamppujen väliin, niin että se olisi päivälliseksi valmis — niin näkisi äitikin itse samalla miltä se näyttäisi. He nousivat kaikki ja menivät puhellen auringonpaisteessa sirosti silitellyn käytävän poikki keittiön rapun ohi; ukko Niilo vain jäi varjoisaan nurkkaan piippuineen ja sanomalehtineen sekä Agneta, joka muitta mutkitta omasta halustaan jäi tarjoilemaan Joachimille. Äiti näki sen kyllä, mutta ei ollut huomaavinaankaan, eikä kutsunut häntä muun seurueen luo. Tällä hetkellä antoi hän — kaikki sen ymmärsivät — hiljaa vaieten myöntymyksensä siihen mikä oli välttämätöntä.

Agneta seisoi Joachimin tuolin takana ja näki hänen suurella ruokahalulla ottavan itsellensä ruokaa. Hänen kauniin, voimakkaan niskansa oli aurinko paahtanut punaruskeaksi ja kutrinen musta tukka oli vielä ripeästä ratsastuksesta kostea. Hän istui vallattomasti toinen jalka kauaksi eteenpäin ojennettuna, kyynäsvarsi pöydällä syödessään. Agneta silmäsi arasti isään päin, joka vielä piti sanomalehteä kasvojensa eteen levitettynä — hän huomasi, että hänkin myös oli myöntynyt ilman sanoitta ja tällä tavoin äänettömästi hyväksyi hänen suhteensa serkkuun. Sitte taivuttausi Agneta alas, painoi nopeasti kuin salama kasvonsa hetkeksi serkun päälakea vastaan.

Tavallisissa oloissa ei hän koskaan itsestään kenenkään muun läsnäollessa olisi antanut hänelle mitään hyväilyä, mutta nyt… Ensikerran elämässään tuntui hänestä, että Joachim ikäänkuin ajatuksiinsa vaipuneena unohti hänen läsnäolonsa. Mustasukkainen vaisto ajoi hänet tekemään itsensä huomatuksi.

Hän taivutti päänsä taaksepäin ja hymyili turvallisesti suoraan hänen silmiinsä. Hän käännähti tuolilla ja rajattomalla rohkeudella, vähääkään Niilo sedästä huolimatta kietoi hän kätensä hänen vyötärölleen.

"Nyt kun seisot täällä luonani näin, Agneta", kuiskasi hän, "tarjoillen minulle ja… ja… kaikkea muuta sellaista, tuntuu kuin olisimme me kotona. Tarkoitan… kotona omassa kodissamme…"

Agneta seisoi aivan hänen edessään, selin pöytään nojaten molemmilla käsillään siihen ja jalat eteenpäin vähän ojennettuina, samalla kun hän — totisempana kuin mitä Joachim hänet koskaan ennen oli nähnyt — katsoi Joachimia suoraan kasvoihin.

"Sano", sanoi hän hiljaa, osaksi epäillen, "voitko sinä… luuletko sinä voivasi aina viihtyä täällä?…"

"Mitä tarkoitat?" kysyi toinen ihmeissään.

"Niin…" tyttö loi silmänsä alas eikä tietänyt oikein miten ajatuksensa ilmaiseisi. "Joka kerran kun kuulet jotain suuresta maailmasta… kuin nytkin nuot Pariisin uutiset… niin tuntuu ikäänkuin se vetäisi sinua", sanoi hän kiivaammin, melkeinpä nuhtelevaisesti.

Joachim hymyili, katsomatta ylös ja tarttui hänen käteensä. Hän pudisti kaidat sormet toistansa vasten ja katsoi tarkasti monia hienoja juovia käden sisäpuolella, vei sen hiljaa huulillensa ja suuteli sitä.

"Sinä vedät minua enemmän", kuiskasi hän hellästi ja sydämellisen lämpimästi. "Ja", jatkoi hän helpommin, vähän häpeissään että hän tällä juhlallisella tavalla lausui sydämensä sisimmät ajatukset, "istun juuri tässä miettien, Agneta, että sen sijaan kuin uhraisin vereni vieraalla maalla, olisi kenties sekä rohkeampaa että parempaa antaa voimansa omalle maalleen… Murtaa louhikoita Göingen kihlakunnassa", lisäsi hän veitikkamaisesti, "sen sijaan kun rakentaisin vallituksia Pariisissa".

Agneta laski molemmat kätensä hänen hartioilleen ja katsoi lämpimästi häneen. Tällä hetkellä ei hän huolinut vähääkään isästään, joka istui vielä liikkumattomana nurkassaan sanomalehti kasvojen edessä.

"Kun alottaa maaperän valloittamisella", jatkoi hän samalla äänellä, "niin voihan tapahtua että tällä tavoin vetää kortensa pesään vähä kerrassaan kansan vapauttamiseksi… köyhyydestä, taitamattomuudesta ainakin…" Hänen äänensä mataleni joka sanalta.

Agneta kumartui reippaasti ja suuteli häntä kiihkeästi — taaskin ikäänkuin mustasukkaisena hänen kasvojensa ilmeestä.

Hän katsahti ylös ja sulki Agnetan syliinsä. "Ja sinä olet auttava minua…" kuiskasi hän.

"Olen rakastava sinua", vastasi Agneta lyhyesti, "paljon. Alanpa uskoa että se onkin ainoa, mitä minä oikeastaan osaan", lisäsi hän keveämmällä äänellä, eikä niin kiihkoisasti.

Vanha Niilo Skytte rykäsi tarkoittavasti sanomalehden takaa — he eivät kuulleet häntä ensinkään. Joachim loitonsi hymyillen Agnetan luotaan molemmin käsin ja katsoi häneen — puolipäivän aurinko, joka pujotteli lehmushuoneesen suurten lehtien lomitse, leikehti kultapilkkuina hänen hopeanvaaleilla hiuksillaan, hänen kasvoillaan ja paljailla, pehmeillä harteillaan, joilta pitsiliina oli solunut pois. Ja kaikki ihanteelliset tulevaisuustuumat, kaikki haaveellisen rohkeat tuulentuvat vaalenivat tuokiossa hänen lämpöisen, nuoren kauneutensa rinnalla, joka oli elävä nykyhetki.

"Ja minä lupaan sinulle olla onnellinen… Alan luulla että sitä juuri minä osaan…"

LOPPUKATSAUS.

Munkebodassa, joka nyt on rappeutunut ja toisten talojen varjossa — eikä enää niin yksinäisenä sitte kun maa oli tullut jaetuksi ja myydyksi — istui vielä muutamia vuosia sitte vanha Joachim Skytte kuluneessa nojatuolissaan salin keskimäisen akkunan ääressä, missä hänen anoppinsa oli istunut tuona kevätpäivänä vuonna 1830 kun hän tuli Göingen kihlakuntaan pysähtyäksensä tänne koko elämänsä ajaksi. Siinä hän istui "Iltalehti"' eteensä levitettynä ja joku noista vanhoista hänen nuoruutensa aikuisista romantiikan punaisimpien ja sen taivaansinisimpien runoilijoiden kirjoja vierellään, melkeinpä aina joku Viktor Hugon runokokoelma eli joku osa Geijerin historiaa — noita kirjoja, joita hän oli suosinut koko elämänsä ajan, ja jotka olivat osaksi kasvattaneet hänet siksi mieheksi mikä hän oli. Hän luki paljon, mutta tuon tuostakin taivuttausi hän eteenpäin ja hänen himmeät silmänsä — nyt niin tyynet suurten kulmakarvain alla — katselivat ylimaiden, mitkä hän oli perinyt, viljellyt, kylvänyt, ojittanut ja kiivennyt, kunnes hänen taloansa ympäröivät pellot olivat silinneet, ja tasoittuneet ja kantoivat runsaan sadon — muille. Sillä Munkeboda, joka oli kestänyt 1600 vuosiluvun sodat ja melskeet, reduktioonit ja majoitukset, joka Stenbockin sotaretken jälkeen tuskin oli omistanut ainoatakaan hopeapikaria eli täysiarvoista taalaria muuriensa sisällä, joka jälleen Myssyjen aikana oli saanut kalkkia seinilleen, auroja vajaansa, lehmiä kytkyiinsä — ja vieläpä pöydällensä hopeakaluja — ja sitte taas 1700 vuosiluvun loppupuolella kantanut Kustaa III:n raskasta verokuormaa, kestänyt herrojensa poissaolon sodissa ja taisteluissa, ja tilan parhaan nuorison sotapalvelukseen oton sekä maksanut rehellisesti "veriveronsa" vuonna 1809 — sama Munkeboda, ei ollut voinut kestää nuoren Joachim Skytten romantillista "vapauden" ihailua ja hänen uskaliaiden, veressä perityiden, vähä kerrassaan juurtuneiden kansanvaltaisten aatteittensa toteuttamista. Oli aikoja muinoin, jolloin maat olivat metsittyneet ja metsät säälittä kaadettiin; mutta tammi ja kuusi korkeni taas, ja kun paremmat päivät koittivat perkattiin kanervikko ja rikkaruohokko poltettiin uudelleen kaskeksi ja pellot kasvoivat jälleen ruista ja kauraa — alueet eivät pienenneet koskaan. Mutta viimeinen Munkebodan haltia oli vapauttanut ja jakanut "sidotun" maansa ja antanut talonpoikien ja torpparien ostaa maapalstareita helpolla hinnalla. Hän oli antanut rankaisematta heidän — sillä "kukaan Skytte ei koskaan tehnyt tikusta asiaa!" — antanut heidän ampua metsiensä otuksia ja viedä kotiinsa kuormittain halkoja ja havuja sekä oli tyynesti hymyillen katsellut, miten heidän karjansa kutsumattomana vieraana säännöllisesti kävivät laitumella hänen tiluksillaan. Hän oli rakentanut kouluja alustalaisilleen — taannut talonpojille lainoja uusista säästöpankeista, joiden perustamisessa hän oli ollut avullinen; yksin, omilla varoillaan oli hän ojittanut maan ja kuivannut suot voittaaksensa yhteisen vihollisen, ilta-usvat ja yökylmät. Ja kaikkina näinä vuosina oli hän tietysti — vanhojen perityiden käsitteiden mukaan vanhasta ruotsalaisesta vierasvaraisuudesta — auliisti avannut talonsa Munkebodassa kaikille jotka vain halusivat vierailla hänen luonaan. Väkevä mallasolut kävi panimohuoneessa ja paloviinaa, kahvia ja punssia tarjottiin jokaiselle, jolla oli asiaa taloon. Mutta filistealaiset kokoontuivat Simsonin huoneesen ja ijäisesti nuoren Delilan avulla, — tuon lumoavan, lupaavan jumalattaren, frygiläinen hattu päässä, joka oli ollut hänen nuoruus rakkautensa, jonka palvelemisen hän oli tehnyt elämänsä ja kunnianhimonsa päämaaliksi — leikkasivat, ryöstivät ja sitoivat jaloista ja käsistä tuon uljaan, herkkäuskoisen haaveilijan.

Ja kävi niin, että Skytten suku menetti Munkebodan ja että vanha Joachim Skytte, miehuusajan tulisena ylpeytenä, ja myöskin turhamaisuutena oli ollut, olla eurooppalaisen sivistyksen raivaajana täällä Länsi-Göingen kihlakunnan karuilla sydänmailla ja jolle hän oli uhrannut iloisen voimansa istui nyt vanhaksi tultuaan tyhjät kädet ajattelevaisesti ristiin painettuna Viktor Hugon kirjojen ja Hiertan Iltalehden päällä, kuroittaen nyt harmenneen päänsä ruutua kohti ja tuijottaen tyynillä sinisilmillään vainioille, jotka eivät enää olleet hänen ja joiden halki nyt uusi rautatie huhkasi. Hän ajatteli silloin niin paljon — eli uudelleen muistoissaan koko elämänsä. Hän ajatteli ensi lapsuuttansa, jolleka suuren keisarin kanuunien kaiku Austerlitzista aina oli niin lupaavana ja ennustavasti paukkunut, aina siksi kunnes hän kymmenvuotisena itkien ymmärsi että Waterloon tappelun jälkeen ei sotilaasta tullut marsalkkaa eikä kuningasta. Hän ajatteli kouluaikaansa, kovia kadettina-olo vuosiaan, lyhyttä hupaista upseeriaikaansa, pelineen, juominkeineen ja kuumine rakkausseikkailuineen. Ja sitte — kun hän oli kaksikymmentäviisi vuotias — tuloansa vanhalle Skyttejen perintötilalle, rakkauttaan Agnetaan, josta versoi rakkaus kotiseutuunkin, perintötaloon omiinsa ja hänen hallittaviin: tähän kiivaaseen, uhkarohkeaan, sitkeään rajalaiskansaan, johon hän aina koko sielustaan ja mielestään tunsi kuuluvansa. Ja tuo isoisältä peritty, epäselvä, mutta haaveellisen ihanteellinen vapauden ihailu voitti yhä täydellisemmin pintapuolisen sotilaskurin ja yhtyi niinikään perittyyn sukutilan rakkauteen, kunnes se vihdoin kuumana kesäkuun päivänä 1830, kun koko Euroopan nuoriso itsetietoisena ja voiton hurmauksissaan puhkesi riemuitsemaan uudesta vallankumous sanomasta Pariisista, leimahti hänessä liekiksi niin kirkkaaksi ja voimakkaaksi, että sillä olisi voima valaista koko hänen elämänsä. Hän ajatteli kaikkea tätä jälleen, tuossa nyt istuessaan vanhana ja seutulaistensa unhottamana — tuo "vanha hupsu Joachim Skytte", joka oli istuttanut metsää, kuivannut soita, kiivennyt maita, kaskennut kanervikot siksi kunnes hän ei enää omistanut mitään muuta kuin talon rappeutuneet rauniot ja tuolin millä istui, muiden korjatessa sadon hänen pelloiltaan ja he ajoivat Länsi-Göingen kihlakunnan asioita kansan edustajoiden joukossa, laativat maan lakeja ja komeilivat kuninkaallisilla kunniamerkeillä.

Näitä hän myöskin ajatteli, joskus — mutta ei useasti, sillä hän oli tylsä ja välinpitämätön koko maailmalle nyt ja Agnetan kuolemaa ja lasten poissaoloa hän useimmin mietiskeli.

Hänen mielestänsä oli tuntunut ennen että elämä oli korkea vuori, jonka huipulle tuli kiivetä, ja hän oli päättänyt saavuttaa sen huipun — hän eläisi elämänsä niinkuin suurin ja voimakkain sen eläisi. Alinomaa elämänsä vuosina — tuntui hänestä että hän — kapusi yhä Korkeammalle — ja usein oli hän pannut kaikki kuntoon ja varustaunut valmiiksi vihdoinkin uskaltaakseen ratkaisevan askeleen, suuren voiton voittaaksensa. Ja niin eräänä päivänä näki hän että korkea vuori, joka piti "saavuttaa" oli kutistunut moneksi pieneksi myyräkummuksi, että suuri elämä, joka aina lapsuuspäivistä saakka oli kuvastunut hänelle jonain auringon valaisemana luvattuna maana — että "elämä" kaikkine tuumineen, kuvitteluineen, päätöksineen ja toiveineen yhtäkkiä oli kutistunut kokoon päivien sarjaksi — tämäpäivä, huomen ja ylihuomen — moneksi pieneksi myyräkummuksi, joiden jokaisen yli erikseen täytyi pyrkiä. Se oli selvennyt hänelle yht'äkkiään — kerran kymmenen vuotta sitte, kun hän kadotti Agnetan, vaimonsa. Silloin oli tuska tunkeutunut hänen elämäänsä ja suru siirtynyt hänen oviensa sisäpuolelle. Hän oli häntä rakastanut ja hän oli niin kauan kun hän eli, rehellisesti pitänyt, mitä oli luvannut hänelle: hän oli "osannut olla onnellinen". Ja Agneta myös oli täyttänyt lupauksensa hänelle. He olivat rakastaneet toisiaan sovussa ja epäsovussa, myötä ja vastoinkäymisessä, kirkkaina ja pilvisinä päivinä — eläneet yhdessä iloisina ja vapaina maalla, joka vuossadat oli elättänyt heidän isiänsä, talossa, jonka muurien sisällä molemmat olivat syntyneet. Kun lapsia karttui, olivat he uskollisesti tasanneet ahdistukset ja onnen, toiveet ja pettymykset, ilon ja tuskan. Sillä tuskaa kyllä oli heidän elämässänsä ollut, mutta ei koskaan surua — kuvitelmat olivat usein katkenneet mutta ei tuo suuri kuvittelu, johon jokainen elämä nojaa. Ajat olivat kyllä ulkonaisiin oloihin nähden olleet väliin kovia kyllä — esim. 50-vuosiluvun ahtaina aikoina — mutta aina olivat he tunteneet sen, että heitä oli kaksi kuormaa kantamassa ja että, he huolimatta kaikesta, elivät ja hengittivät suuren rakkautensa lämpimässä auringonpaisteessa. Sitte kuoli Agneta ja hän jäi yksin. Vuodet vierivät ja katkerin kaipaus tyyntyi, mutta — elämänkuvittelu oli murtunut: puuttui taustaa hänen elämältään, tuota taustaa, jonka muodostavat kaikenmoiset harrastukset ja tulevaisuustuumat, alituinen huolenpito toisesta ja tulevaisuudesta, jotka ovat välttämättömät voidaksensa tuntea jotain maallista onnea. Lapset myöskin olivat nyt täysikasvuiset, ja olivat soluneet yhä kauemmaksi pois isästään. He elivät elämäänsä; heillä oli omat tuumansa ja unelmansa — isä oli käynyt sivuhenkilöksi heidän elämässänsä. Ja hän tietysti ymmärsi heidät niin hyvin — nyt kun hän tunsi itsensä vanhaksi, ja ei uskonut enää tulevaisuuteen eikä omaan voimaansa — heidän tietysti oli vaikea antaa anteeksi että hän niin itsevaltiaasti, niin omaa etuaan katsomatta ja niin ymmärtämättömästi oli tuhlannut heidän perintönsä, hukannut heidän sukuomaisuutensa. He eivät häntä nuhdelleet, mutta hän ei voinut olla näkemättä mitä he ajattelivat. He kuuluivat toiseen, järkevämpään sukupolveen ja hänen aikansa ihanteet olivat heille turhia unelmia — kuula oli vierähtänyt takasin.

Kerran oli herännyt hänen harrastuksensa päivän tapahtumiin ja kysymyksiin ikäänkuin uudelleen. Se oli syyskuun päivinä 1870, kun Ranskan toinen keisarikunta kukistettiin ja tasavalta julistettiin. Sinä päivänä — hän istui yksin kuten tavallisesti — tuli hänen kälynsä Karin Maria, Marieholman vanha vapaaherratar, Munkebodaan ja hänellä oli sähkösanoma syyskuun 4 p:ltä taskussaan. Hän tuli yksin ajaen mäen poikki omassa vanhanaikaisessa yksivaljakossaan, sillä vaikkakin hän oli täyttänyt jo kuusikymmentä neljä vuotta, voi Karin Maria vallan hyvin hallita vielä ohjasparia.

Joachim Skytte nousi paikaltaan salin akkunan äärestä ja varjosti silmiään kädellään — syyskuun aurinko paistoi niin kimakasti, ja oli niin harvinaista että joku ajoi Munkebodan tietä nyt. Sitte otti hän keppinsä, pani lakin päähänsä ja seisoi ja kumarteli etehisen ovella, kun renki auttoi vapaaherratarta vaunuista.

Vieras astui saliin ja taloudenhoitajatar toi niiaten kahvia. Vanha hopeakannu otettiin esille kaapista — syysaurinko paistaa hellitteli niin kirkkaasti valkoiselle "servietille", jonka Brita mamseli levitti kahvipöydälle sohvan eteen. Karin Maria istui seuraten häntä terävillä silmillään.

He olivat puhelleet kuumuudesta ja sadosta, miten mainiosti Marieholmassa oli saatu kaurat korjuuseen, juuri ennen suurta ukkossadetta, vapaaherrattaren luuvalosta ja oliko Joachim saanut nykyään kirjeitä Kaarlo Niilolta ja pikku Agnetalta. Ja sitte vihdoinkin oli Karin Maria sanonut — aivan tyynesti, ikäänkuin sivumennen, ottaessaan sähkösanoman taskustaan:

"Ajatteles, Olavi poikani sähköttää minulle Rouenista, että tasavalta on siellä julistettu".

Vanha Skytte istui hiljaa — rommipullon, jota hän piti kädessään kaataakseen kahviinsa, pani hän yhtäkkiä koskematta paikalleen.

"Tasavallan", sanoi hän hitaammin ja hänen äänensä kuului kirkkaammalle kuin muulloin hänen uudistaessaan tämän sanan, josta hän kerran oli unelmoinut niin paljon: "Tasavallan…"

"Niin", sanoi Karin Maria. "Ihmiset eivät näy viisastuvan sen siitään". Ja jatkoi vähän ajan perästä: "Muistatko neljäkymmentä vuotta sitte, serkku Joachim? …"

Niin, hän muisti — hän muisti heidät kaikki: vanhan Niilo Skytten, joka ei koskaan ollut voinut luopua nuoruutensa myötätuntoisuudesta suurta vallankumousta ja suurta keisarikuntaa kohtaan, nyt surumielisesti epäilevänä Lotti tädin terävien silmien vartioimana — älykkään Lotti tädin, joka huolimatta kaikesta viisaudestaan riippumattoman sydämensä syvyydessä kumminkin oli niiden puolella, jotka ymmärsivät nostaa kapinaa. Ja Karin Marian, nuoren, innokkaan, mutta ymmärtäväisen — ja Beatan, joka itki "pienen Bordeaux'n herttuan" ja "vanhan kuningas raukan surkeutta…" Ja itsensä — Joachim Skytten — käsi Agnetan vyötärölle kiedottuna lehmushuoneessa, riemusta säteilevänä, kuin olisi hän voittanut elämän suuren voiton — jonka hän oikeastaan olikin voittanut, kun hän oli voittanut Agnetan… Nuori Joachim Skytte…

Ja yht'äkkiään tunsi hän että hän oikeastaan kautta koko elämänsä aina oli ollut sama "nuori Skytte" — uskollinen itsellensä ja nuoruudelleen. Hän tunsi että häntä nyt harmenneena, yksinäisenä ja köyhtyneenä useimmat pitivät menneenä miehenä — mutta ei koskaan, ei edes silloinkaan kun hän muistossansa uudisti tuon päivän, jolloin hän niin suuresti tulevaisuuteen ja onneen luottaen oli ottanut vastaan Agnetan lupauksen ja viittonut ensimäisen, selvän, elämän suunnitelmansa — ollut hänen koskaan tarvis hävetä itseään ja työtään.

Hän nousi — käly huomasi yhtäkkiä ihmeekseen, miten suora hän vielä oli, miten vähän monet raskaat vuodet olivat häntä taivuttaneet. Hän katsoi häntä ja hetkisen välkähti levoton loiste vanhuksen muutoin niin väsyneissä, tyynissä silmissä — käsi pöydällä vapisi.

"Karin Maria", sanoi hän ja katsoi vakavasti häneen pöydän yli, Karin Maria oli myöskin noussut — puoleksi pelästyneenä. "Karin Maria — kun sinä… kun sinä…" hänen oli vaikea saada sanotuksi, "kun sinä kerrot minulle tämän, niin huomaan että minä — uskon vieläkin".

Karin Maria katseli häntä — vanhaa huonetta, jossa hän tunsi jokaisen huonekalun, jotka olivat nyt koin syömiä, resuisia ja kuluneita — näköalaa akkunasta — vieraita peltoja, jotka nyt ulottuivat puutarhan aitaan… Mutta pöydällä oli vielä kirkkaaksi kiilloitettu Skyttejen vanha, hienosta hopeasta valettu hopeakannu, jonka kantta kaunisti Kaarlo XII rintakuva. Karin Marian silmät kääntyivät kannuun — hänen ajatuksensa olivat niin ihmeellisiä, niin katkonaisia: tuntui ikäänkuin jokaisesta esineestä huoneessa tunkisi uusia ajatuksia ja vanhoja muistoja hänen mieleensä — lopuksi näki hän vain tuon suuren kiiltävän kannen, johon syysaurinko kirkkaasti kuvasteli. Ja hän ajatteli jotain tämän tapaista kuin: kunhan vain säilyttää kilpensä puhtaana, niin…

Hän ei sanonut mitään — olihan kaikki niin sekavaa. Mutta pöydän yli tarttui hän langon käteen samalla luoden häneen katseen — neljäkymmentä vuotta nuoremman — ja hän mutisi hiljaa:

"Herra Jumala, Joachim, silloin…"

LOPPU.