The Project Gutenberg eBook of Oottako kuullu: Sen tuhannen prätinöötä Pohjanmaalta, by Jaakko Ikola

Lukijalle.
Maratonijuaksu Antverppenis.
Makkarammitta ja kiskonkaava.
Klopikat häjyylemäs.
Härmä — Suamen Korsikka!
Isoontaloon Antti-poika.
Seinäjoen flankkuaita.
Jaakkoo leikkeellä.
Hevoosta vaihtamas.
Lapuan tulipalo.
Koulupoikaan korvat.
Härmän Kuustaa.
Maaherralle opetethan järjestystä.
Tottumuksen voima.
Hyvä konsti.
Friijaripoijan lipoone lähtö.
Peltoveturi.
Karonnu sianporsas.
Vanha yrkämiäs.
Osuustoiminta.
Alunakka sekaasinsa.
Plumpärin paatti.
Pikkulasten hoirosta.
Sata kertaa putkas.
Esa-Heikkilän heinäväki.
Akka varaasti rukihia.
Ylistaron akkoja narrattihin.
Kettujuttu.
Nahkasavut.
Petleheminmäeltä.
Jurvan kuppari.
Ruusuja talvitiloolla.
Vaasan pumpulitehras.
Uutta laija tanssi.
Nahkakauppoja Alajärvellä.
Ylistaron nuaripari.
Piikkiloukon flikat.
Lapuan asema.
Kuvernööriä kyytithän.
Tappuri-osuuskunta.
Viinapoliisi pöhnäs.
Tuppuraasen huusholli.
Vasa Teater.
Kun akoolta loppuu jonotes.
Poliisin vaivoja.
Ammattien tarkastus.
Jaakkoo Koippura.
Uurenvuaren kuvia.
Kesäleskenä.
Laihian pöyröö.
Tervajojen kummajaane.
Piika kellaris.
Ilmajojen valakianhätä.
Plumpärln paatin paikkoo.
Flikka prunnis.
lappajärven kanuuna.
Vallankumoukselline kräätäri.
Hra Plumpärin 50 vuatta.
Yhtiökokous.

LUKIJALLE.

Tämä kirja sisältää kokoelman kevyitä päivänpakinoita, jotka on julkaistu »Vaasassa» vuosina 3919—20 vakinaisella otsikolla »Oottako kuultu». Ne on kirjoitettu Etelä-Pohjanmaan tai paremmin sanoen Kyrönmaan murteella. Nimitys Kyrönmaan murre olisi asiallisempi, syystä että tavallisesti ymmärretään Etelä-Pohjanmaalla melkein koko suomenkielistä Vaasan lääniä, kun sitävastoin Etelä-Pohjanmaan murteella tarkoitetaan vain sitä murretta, jota puhutaan Kyrönjoen lakeudella, Kyrönmaassa. Tämä alue käsittää seuraavat pitäjät: Vähän- ja Isonkyrön, Laihian, Ylistaron, Jurvan, Teuvan, Ilmajoen, Kurikan, Jalasjärven, Seinäjoen, Peräseinäjoen, Kauhajoen, Karijoen, (suurimman osan) Isojokea, Alavuden, Kuortaneen, Nurmon, Lapuan, Kauhavan, Yli- ja Alahärmän. Koko tätä aluetta nimitettiin aikoinaan Pöhjan-Kyroksi eroitukseksi Hämeen-Kyröstä, josta eteläpohjalaisten esi-isät 1200—1600 luvulla ovat siirtyneet Kyrönjoen laaksoon ja tuoneet vanhan länsisuomalaisen murteensa. Koska kuitenkin nimitys Etelä-Pohjanmaan murre on kirjallisuudessakin jo verrattain vakiintunut, niin käytän sitä nimitystä. Paitsi jo mainittujen kantapitäjien asukkaita puhuvat Etelä-Pohjanmaan murretta myöskin rannikon ruotsalaisiin pitäjiin siirtyneet suomalaiset. Runsaasti on tämä murre edustettuna myöskin Amerikan suomalaisten siirtolaisten keskuudessa. Kaikkiaan puhuu Etelä-Pohjanmaan murretta nykyään n. 200,000 suomalaista.

Etelä-Pohjanmaan murre, joka, kuten sanottu, on länsisuomalaista alkuperää, on säilyttänyt paljon vanhoja sanoja, kieliopillisia muotoja ja sanonnan erikoisuuksia. Rupeamatta yksityiskohtaisemmin selvittelemään Etelä-Pohjanmaan murteen kieli- ja muoto-opillisia ominaisuuksia, katson kuitenkin tarpeelliseksi tässä esittää sen huomattavimpia eroavaisuuksia kirjakielestä.

Siten on konsonanteissa huomattava: 1) kaksi konsonanttia sanan alussa: esim, klasi, friijoo; 2) d:n asemassa r\ meirän äireen syrän; 3) s-loppuiset nominit: venes, tuares (tuore), perkeles; 4) ee ja eet päätteiset komparatiivit: piree l. pireet, koriee l. korijeet, 5) palatalispirantti pääkorollisen tavun jäljessä, esim. nahaat, poikaparaat; 6) hna-loppuinen vanha inessiivi, joka tavataan enää tuskin muissa sanoissa kuin. mihnä (missä) ja johna (jossa) sekä harvoin käytetyssä sanassa johnakuhna (jossakin). 7) ts:n asemasta tt: esim. mettä (metsä), katto (katso); 8) h:n säilyminen korottoman ja sivukorollisen vokaalin välissä: latohon, kattomahan. 9) inessiivi suffiksin kera: käresnäni (kädessäni); 10) mon. gen. tten päätettä ei käytetä, vaan sanotaan esim. mairen (maitten).

Vokaaleissa on huomattava: 1) ea = ia; eä = iä, esim. koria l. korija (korea), leviä (leveä); 2) oa = ua, öä = yä; esim. kokua ja näkyä (kokoa ja näköä), leipua, yä (yö); 3) muodot syää ja syöö (syö); juaa ja juoo (juo) viää ja viöö (vie); 4) presens ja partisipimuodot tuloo (tulee), tulovat (partisipi: tulevat); teköö, tekövät; 5) kolmannen infinitiivin muoto: hakohon, hakoho, ja hakho (hakemaan), olohon j.n.e. olho (olemaan); 6) imperfektimuodot uii, voii (voi); 7) i-loppuiset diftongit »oikaistaan», s.o. i sulaa edellisen vokaalin kanssa pitkäksi vokaaliksi, esim. kirjoottaa (kirjoittaa), poikaan (poikain); 8) j:n esiintyminen erinäisissä suhteissa: nominien yks. partitiivissa: Jaakkoja (Jaakkoa) ja verbeissä: halkoja (halkoa).

Nämä ovat koko Etelä-Pohjanmaan murteen yhteisiä ominaisuuksia. Mutta kun lähemmin tarkastetaan Etelä-Pohjanmaan murretta, niin huomataan sen jakautuvan kolmeen alamurteeseen, joita hyvällä syyllä sopii nimittää entisten »emäseurakuntien» mukaan: Ilmajoen, Kyrön ja Lapuan murteiksi. Kun ajattelee Etelä-Pohjanmaan rautatieratoja, Seinäjoki lähtökohtana, saa kutakuinkin oikean käsityksen näitten alamurteitten alueesta siten, että Ilmajoen murretta puhutaan linjalla Seinäjoki—Kristiina, Kyrön murretta Seinäjoki—Vaasa ja Lapuan murretta Seinäjoki—Voltti. Eroavaisuudet eivät kuitenkaan ole kovinkaan huomattavia. Mainittakoon tässä vain, että Lapuan ja Kyrön murteessa sanotaan esim. tua, tyä, mutta Ilmajoen murteessa tuo työ. Samoin sanotaan Kyrössä ja Lapualla esim. viää (vie), mutta Ilmajoella viöö. Ilmajoella käytetään eet päätteisiä komparatiivejä, esim. pareet (parempi), kun sensijaan Kyrössä ja Lapualla on paljas ee-pääte. Vanhat muodot, sellaiset kuin esim. saija (saitte), olija (olitte) kuuluvat Ilmajoelle. Kyrön murteen erikoisuuksia on m.m. partitiivit lapiua (lapiota); korkioota (korkeita); vanhat konditionaalit meesi (menisi) oosi (olisi), sekä muodot miihe (mihin), tuuho (tuohon) (Vähäkyrö ja Laihia). Lapuan murteessa sanotaan saitta (saitte) saimma (saimme). Presensin monikon 3 persoona kuuluu Lapuan ja Kyrön murteissa esim. laulaavat, tuloovat (laulavat ja tulevat), kun sama muoto Ilmajoen murteessa kuuluu: laulavat ja tulovat.

Huomattava eroavaisuus alamurteiden välillä on välivokaaleissa. Lapuan murre on siinä suhteessa lyhintä, kun sen sijaan Ilmajoen muire on leveintä. Välivokaalit ovat siinä huomattavan selviä. Kyrön murre on näitten välillä. Siten esim. lapualainen sanoo Ilkka (l on »paksu»), kyröläinen (Nurmo) sanoo melkein Ilakka ja ilmajokelainen Ilikka. Lapualainen sanoo: tullhet, ilmajokelainen tullehet. Samoin: kattomhan jä kattomahan.

Käyttämästäni kirjoitustavasta pyydän huomauttaa seuraavaa: Olen katsonut tarpeettomaksi merkitä seuraavan sanan ensimäistä tai sen synnyttämää välittävää konsonanttia edellisen sanan loppuun, kuten jotkut toiset murteenkirjoittajat näyttävät tekevän. Olen kirjoittanut »tuu meille», enkä »tuum meille»; »ny sun», eikä »nys sun». Tosin nuo sanat puheessa siten lausutaan, mutta kuitenkin vain silloin, kun ne äännetään yhteen ikäänkuin yhdeksi sanaksi. Jos sanat kuitenkin siten kirjoitetaan ja erikseen, tarkastaa lukijan silmä niitä eri sanoina. Ne ovat silloin oudon näköisiä ja erikseen äännettyinä lisäksi kokonaan merkityksettömiä. Sanottua kirjoitustapaa noudattamalla saadaan eriskummallisia sanoja, esim, nys, nym, nyp, nyr j.n.e. aina sen mukaan, missä asenteessa ny sana sijaitsee. Siksipä olenkin käyttänyt samaa kirjoitustapaa kuin kirjakielessä, jossa samoin jätetään merkitsemättä se sanoja sitova välittävä konsonantti, joka itsestään syntyy kirjoitusta luettaessa samoin kuin puhuttaessa. Kirjakielessä kirjoitetaan esim. »anna minulle», mutta se luetaan ja äännetään »annam minulle». — Murretta lukiessa on lukijan siis äännettävä sanat yhteen, kuten elävässä puheessa. Silloin puhe-elimet itsestään synnyttävät sanoja sitovat välittävät konsonantit. Tästä mielestäni luonnollisesta ja kirjakielen tapaisesta kirjoitustavasta, koska foneettinen merkitsemistapa ei tämänkaltaisessa kirjassa ole mahdollinen, pitäisi olla murteen ymmärtämiselle ja oikealle ääntämiselle helpotusta. Silmä tajuaa sanat helpommin ja välittävä konsonantti ääntyy itsestään luonnollisena, jos vain sanat luetaan yhteen. Päinvastaisessa tapauksessa, kun välittävä konsonantti on asetettu näkyviin, hairahtuu murretta taitamaton lukija usein aivan sopimattomasti korostamaan tuota välittävää ja asenteen mukaan varsin vaikeasti merkittävää välikonsonanttia.

Samalla on syytä huomauttaa myöskin tavallisimmista eteläpohjalaisista yhteen äännettävistä sanalyhennyksistä. Siten esim. verbimuodot: m’oon l. min’oon (minä olen), s’oot l. sin’oot (sinä olet), s’oon, s’on l. se o (se on); m’oomma l. m’ooma (me olemme) t’ootta l. t’oota (te olette); n’oon (ne ovat); m'olin l. min’ olin, s’olit l. sin’ olit, s’oli l. s’ooli, m’olimma l. m’olima, t’olitta l. t’olia; n’oli l. n’ooli. Muita tavallisia »oikaisuja» ovat esim. m’otin (minä otin), m’osaan (minä osaan), m’äkkäsin (minä äkkäsin l. huomasin), n’otta (niin jotta), n’ott’ oikeen (niin jotta oikeen). Näissä lyhennyksissä olen käyttänyt (’) merkkiä vain sen takia, että sanat helposti ymmärrettäisiin. Mutta on huomattava, että heittomerkistä (’) huolimatta on sanat äännettävä yhteen. N’otta äännetään siis kuin se olisi kirjoitettu notta ja samoin m’oon = moon, m’osasin = mosasin.

Aina ei eteläpohjalainen kuitenkaan lyhennä sanoja samalla tavalla. Riippuen asian laadusta, sanonnan vauhdista y.m. käyttää hän oikean rytmin saamiseksi kulloinkin parhaiten soveltuvia lyhennyksiä. Esim. muotoja m’oon, min’oon jopa joskus minä olen-muotoakin. Tästä seikasta, jota olen tahtonut esille saada, myöskin jutelmissani, johtuu samojen sanamuotojen vaihteleva käyttö.

Jokaisella kielellä on oma erikoinen sävynsä ja sointinsa. Ja samoin on saman kielen eri murteidenkin laita. Niinpä on Etelä-Pohjanmaankin murteella oma sävynsä, sointinsa ja sanonnan erikoisuutensa. Eri maakuntien kansan luonne, henkiset ominaisuudet, älykkyys ja henkevyys ilmenevät välittömästi kansan jokapäiväisessä puheessa ja kielenkäytössä. Mutta kansan sielunelämän hienoimmat ja oleellisimmat ominaisuudet paljastuvat sanonnan vivahdusrikkaudessa ja varsinkin äänen sävyssä.

Jonkinlaiseksi opastukseksi lukijalle ymmärtämään eteläpohjalaista murretta ja sanontaa koetan tässä hahmoitella eteläpohjalaisen luonnekuvaa: Eteläpohjalainen on pinnalta hidas, harkitseva, puhuu harvaksensa rauhallisesti, lausuu sanottavansa selvästi ja tarkoituksellisesti usein korostaen tai venyttäen sanoja ja puhettaan. Hän ei puhuessaan juuri käytä kasvojen ilmeitä tai käsiään. Varsinkin vanhempi polvi on suorasukaista ja harvapuheista. Tuskin tarvinnee sanoa, että eteläpohjalainen tuntee arvonsa ja on arka itsestään. Hän on itsetietoinen ja varma asiastaan. Hän katselee maailmaa kuin omaansa ja muita ihmisiä korkeintaan vertaisikseen. Hän on itsepintainen, »ylpiä», suljettu luonne. Suuttuessaan on hän raju ja hillitön. Vieraan on vaikea häneen tutustua. Hän suhtautuu kaikkiin ja kaikkeen arvostelevasti, ottaa helposti vastakkaisen kannan, eikä myönnä erehtyneensä. Hän käyttää korskeaa, töykeääkin puhetapaa, mutta ei tarkoita, että häntä olisi aivan sananmukaisesti ymmärrettävä. Omassa keskuudessaan elävät eteläpohjalaiset kuin linnaleiriä. Sukulaissuhde on kiinteä ja velvoittava. Talonpoikainen sukuylpeys on suuri ja sukujen väliset vihat leppymättömiä. Rikkaudelle panee eteläpohjalainen arvoa, mutta kunnia on hänelle enempi. Kun eteläpohjalainen menettää malttinsa, suuttuu hän silmittömästi ja silloin välähtää helposti puukko, usein »taitamattomasti». Tekoansa, vaikka se on tapahtunut äkkipikaisuudessa, ei eteläpohjalaisen kuulla juuri katuvan. Hän salaa ja häpee mielenhellyyttä. Muukalaisen on usein vaikea ymmärtää eteläpohjalaisen hellempiä tunteita ja hänen omituista käytöstään senkaltaisissa tapauksissa. Jo »kiitoskin» on kankea sana eteläpohjalaisen suussa. Hän toivoo, että se itsestään ja sanomattakin ymmärretään.

Vaikkakin eteläpohjalainen on jämerä ja tyyni pinnalta, on hän hyväntahtoinen ja leikkisäkin kun siksi tulee. Hän rakastaa iskevää ja »kierää» sanontaa, paradoksia ja huumoria varsinkin tilannekomiikassa. Kun hän kuvaa tilannetta, maalaa hän sen muutamilla iskevillä sanoilla ja keskeneräisillä lauseilla, joissa verbit ovat etualalla. Hyvällä tuulella ollessaan asettaa hän itsensä jutussa hyvinkin noloon ja surkeaan asemaan nauraen itselleen ja noloudelleen, mutta toisella ei ole syytä jatkaa, sillä eteläpohjalainen on hyvin pian »minä itte».

Näissä kevyissä päivänpakinoissa, jotka nyt kokoelmana julkaistaan, olen koettanut säilyttää mahdollisimman tarkoin kotimaakuntani murteen ja kansanomaisen sanonnan. Jutelmien aiheet ja kertomatyyli on kansan suusta.

Niille, jotka haluavat lähemmin tutustua Etelä-Pohjanmaan murteeseen, suosittelen toht. Lauroselan ansiokasta tohtoriväitöskirjaa »Etelä-Pohjanmaan murteesta», julkaistu v:na 1913. Samalla pyydän tässä lausua hänelle kunnioittavimmat kiitokseni häneltä saamistani arvokkaista neuvoista ja huomautuksista.

MARATONJUAKSU ANTVERPPENIS.

Oottako kuulu mikä siihe oli syynä kun ei kaikki suamalaaset tullehekkaa ensimmääsiksi maratonilla?

Kaikki meni hyvin heti aluusta aikaan, niinkun oli meinattuki ja niinku
Pihkala oli määrännykki.

Kahrenkymmenen kilomeetrin pääs eli pualivälis olivat Hannes ja Tatu erellä hyvän matkaa; Tuamikoski ja Tallkreeni vähä peräs ja siinä välis tulla pomppii se mustanaamaane afrikkalaanen.

— Tulkaa, tulkaa poijat — huuti Hannes Tuamikoskelle ja Tallkreenille.
— Mutta ne vastasivat jotta:

— Antaa mennä vaan! Meill’ on tämän Tallkreenin kans puhet flikka-asioosta. S’oon kuulemma se mun vanha helluni Ilmajojelta ny Helsingis ja Tallkreeni on sen nähny — huikkas Tuamikoski Hannekselle.

— Mutta kattokaa vaan, jottei tua afrikkalaane jää teirän sakkihinna — huuti Hannes.

— Älä pelkää! — Kun saamma jutut selviksi Tallkreenin kans, niin me ajamma sen sivuutte.

— Pitäkää vain varanna, — varootti Hannes ja rupes taas Tatun kans puhumaha perheasioosta.

— On se joulusta neljännellä — muisteli Tatu. — Vaikk’em mä niin vissi oo. — Siitä tuloo kans juaksija vaikk’onkin flikka. — Se harjootteloo jo köökin pöyrän ympäri. Äitee sit’ on ny viälä treenannu, mutta Pihkal’ on luvannu ottaa sen sitten treenattavaksensa.

— Hm, tuata, — jos ei ny aivan justihin, niin — — — Kukas se siälä sun peräsnäs tulla fläisköttää? — kysyy Hannes äkkiää.

— No totisesti! — pääsi Tatulta. — Se on se afrikkalaane mustanaama aina vaan!

Tatu seisahti ja jäi kattelemhan. Hannes ja afrikkalaanen jatkoovat matkaa. Tatu orotti kauvan aikaa, mutta Tuamikoskia ja Tallkreenia ei vain näkyny. Siinä tuli virolaane, yks posetiivari, pelekialaane, amerikkalaane ja tuli jo ruattalaanenki!

Mutta s’oli niin kuitti miäs, että kiäli vain roikkuu suusta, eikä se tainnu ymmärtääkkää, mitä Tatu kysyy.

— No voi ny sintta sentähre! Oikeen pitääs jo manata — jahkuu Tatu. —
Nua poijan lorvit ovat jäänehet juttelemahan flikoosta.

Tatu lähti vähä vinkiää viämähän sanaa Hannekselle. Ajoo kaikkien sivuu ja otti sellaasen vauhrin, että meni jo Hanneksenki paitti.

— Mitä tuhatta sä Tatu meinaat? — kiljaasi Hannes. — Ku sivuutte ajat!
— Olikos se puhet sellaane?

— Jassoo, vai siäläkö sä olikkin! — Kuule ny hiivatti, kun Tuamikoski ja Tallkreeni ovat jäänehet fläsäjämhä flikoosta! Ja täs on ny välis jos jonkinfäristä musikkaa kuinka paljo hyvänsä. Mitäs ny tehrähän? — hohuutti Tatu.

— Vai joraantunehet sinne? Kyllä n’oon yksiä vessuloota nua poikamiähet, ku eivät malta jättää akantohinoota eres tääläkää miälestä.

— Ei ny auta muu ku sun pitää lähtiä sanomha niille, jott’ei se passaa se sellaane peli. Lähre ny vähä sassihi ettimhän niitä poikia ja sun pitää, Tatu, kattua, että ne lähtöö liikkehelle ja ajaavat tänne föörihi.

— Ja muista, ettet jätä niitä enää kahren keske fläsäjämhä — huuti
Hannes Tatun perähä, ku se lähti paineskelho takaasippäin.

Tatu juaksi hirviää vauhtia takaasi monta kilomeeteriä ja löyti Tuamikosken ja Tallkreenin viimmeen tiänviärestä istumasta. Niil’oli kovasti mukavaa. Tallkreeni aiva piteli mahaansa ja nauroo katketaksensa kun Tuamikoski jutteli yhrestä neekeriflikasta, jonka kans s’oli fräkänny etelävalloos.

— Sellaanen lihava lellu, aiva ku plankattu naamasta ja liperteli neekerinkiälellä mullen jotta »miu mau tiri liri» — hötkötti Tuamikoski.

— Tuhannen juuttahat! — kiljaasi Tatu poijille, kun äärehe pääsi. — Täälä te sen viätävät kelliskelettä ja nauraa kitkutatta, ettäkä muista koko hommaa. — Ajatelkaa, mitä sanoo Suamen kansa, ku saa kuulla kuinka te lorvaaletta. — Het’ liikkeelle, senki peijoonit! Hannes on niin suuttunu, jotta se aivan pihajaa.

Kyllä tuli poijille kiirus. Lähtivät harppoomha aika hamppua ja ajoovat pitkän juaksijajoukon sivuu. Tatu aina vaan karhas lujempaa ja jukitti poikia kovempaa plynimähä.

Kun n’oli päässehet parhuusen ruattalaasen rinnalle, rupes Tatuakin jo naurattamha jotta:

— No, ei oo enää hätää mitää, ku on rookattu tämä riikin miäs. Kovasti veliipuali näyttää ponkivan — puheli Tatu.

— Höru Juunssonni, huru koore nu? (Kuules Juunssonni, kuinka luistaa) — solkkaali Tatu ruattia. — Tuu sakkihin ny säki Juunssonni, niin pääset lujaa. — Kiri, kiri!

— Ei, kyllä meirän pitää poijat ny jättää tämä Juunssonni herranhaltuhun, vaikka se hävyttömästi onki tehty meirän »emämaata» kohtaha. Pitää yrittää Hanneksen joukkoho — puheli Tatu.

Ja niin taas mentihin hyvää hölkkää monen franskalaasen, kreikkalaasen, enklantilaasen, pelkialaasen, neekerin ja kiinalaasen ohi.

Mutta sitten saivat poijat sihtihinsä runsahan pualen kilomeeterin pääs piänen hoikkakinttuusen äijänvenkkuran, joka mennä lipotteli, n’otta sääret vilaji kun vehriääset vyhrinpuut.

— Mikäs junkkari se tua oikee onkaa, poijat? — kysyy Tatu. — Lisää vähä höyryä, Tuamikoski siälä eres, jotta Saarahan se kiinni ja kattotha mikä otus se on.

— Tämähä on jaapanilaane Kanakuri, joka oikee kanan kurilla ponkii ethenpäi! — sanoo Tatu.

— Kuinka niin? — Mitä varte sä sanot jaapanilaasta Kanakuria jäpiksi — kysyy jo Tallkreeniki.

— Kaikki jaapanilaaset on jäppiä. Ainaki Amerikas — seliitti
Tuamikoski. — Jäppi on jaapanilaane.

— Vai niin, imehteli Tatu. — Vai sanothan jaapanilaasia Amerikas jäpiiksi. — No ruattalaasia siälä sitte vissihin sanotahan juipiiksi!

Tallkreenilta pääsi oikia hörönauru, pitkä ja sitkiä, jost’ei tahtonu tulla loppuakaan.

— Ei, em’mä jaksa enää — rupes Tallkreeni sanomha Tatulle. — Mua niin kauhiasti naurattaa — ja piteli vattaansa kaksin käsin.

— Poijat!!! Mitä siälä nuhjaatta. Matka pian loppuu. Täs on viälä joitakin viarahia miähiä välis. Yks virolaane on aivan kintuulla.

Tuamikoski lähti silloo paasoottamha aika kyyttiä, mutta Tallkreenia nauratti niin kamalasti, jotta s’ei jaksanukkaa pysyä joukos. Rupes jäämhä ja pääsi jo ohi joki enklantilaane ja tanskalaane.

— Jos et totisesti saa kinttujas käyntihin, niin mä jätän sun — uhkaali Tatu. — Kun kaikenmailman flinttakintut täs menoo sun sivuutte. Katto vain, ettei viälä ruattalaanenki pääse sun erelles, senkin hörötes!

Mutta matka oli liika lyhyt. Se loppuu kesken. Kun Tatu kerkes Tallkreenin kans statioonille, niin Hannesta jo tuara retuutettihi monen miähen olkapäillä suuri laakerikranssi kaulas niitä vastaha.

— Tullahan, tullahan — hoilas Tallkreeni. — Ja jäpit ja juipit on kans kovas tulon töpinäs.

Mutta kaikkihi hauskinta täs maratonijuaksus oli se ku Tatuki tuli palkinnolle. Tatu laskettihi kymmenenneksi miäheksi ja kovaa sille kans hurrattihi, ku se tuli ajaan Tallkreeniä erellänsä.

Ei Tatu ollu kilpaalemas. S’oli vaan perhänkattomas, että kaikki suamalaaset tuloovat oikias järjestykses perille.

MAKKARAMITTA JA KISKONKAAVA.

S’oon sillä lailla, että, ennenku sitä näinkää raavahaksi tuloo ku mä ny oon, on sitä saanu juasta toisenki kerran ihmiste asioolla. Niin mä ku muukki..

Nuarempiansa ja huanompiansa sitä hyppöötethä. Ja siinä se oppi ja ymmärrys kasvaa, jos on kasvaaksensa. Toiset vanhuuttansa viisastuu, toisia hyppöötethä elinikänsä.

Makkarammitta ja kiskonkaava on yks virstantolppa Jaakoon monivaiheesen elämän tiällä.

Asuthin silloon Alahärmäs, Kotoluhran alunamaases taloos, Heikin ja Jussin välis. Ja suuri piilipuu kasvoo pääryllä ja sauna oli kukkivan tuamen alla.

Jaakkoo oli vääräsäärine silloo niinku nykki. Oli hiljan saanu klaffipöksyt, john’oli tinaknapit. Mutta Jaakoon peukalo ei silloo viälä pryhränny knappia aukaasho. Ja sitä varte seisoo Jaakkoo monta kertaa merkillisen vakavana suurella porraskivellä, hyvin käsittään, kuinka voimatoon ihmislapsi on luannonvoimaan eres.

Mutta osas Jaakkoo jo silloo muitaki konstia. Se sanoo kelle vain viirestä pennistä että:

Ja Kotoluhran puarifröökynän, Naiman kans, oli Jaakoolla sellaane sopimus, että Jaakkoo tallusti joka päivä puarin oven taa ja takoo pikkuusella nyrkillänsä ovhe nii kauan, että Naima kuuli ja tuli kysymhä että:

Silloo aukeni aina ovi, ja ku kynnys oli korkia, ei siitä päässy ylitte muuta ku yhrellä lailla. Mä pirin molemmin käsin kiinni toisesta ovenpualiskosta, nostin toisen jalaan kynnykselle, sitte haararreisin istumha ja ylitte. Ku mä sitte vähä kokotin ja sanoon:

Niin mä sain suuren fiikunan. Ja mitä sille piti tehrä, sen mä tiäsin sanomata.

Ku Naima sitte sai pussata Jatkaa poskhe, nii se maksoo aina yhren fiikunan. Ja ku mull’ei silloo ollu viälä oikee räkninki selvillä, nii se pakkas fuskaamha.

Ei puarifröökynät enää nostele Jaakkoja tiskille, eiväkkä pyyrä fiikunoolla poskelle pussata, vaikka kyllä saisivat.

Ja sitte tehthin meillä yhtenä päivänä lahtia. Tapethin se suuri sika, jota m’olin ollu monta kertaa sianketas luuraamas karsinan raosta, ku äitee antoo sille syämistä.

Se oli sitte isoo sika! Ei stä tohtinu mennä oikee likiltä kattomhankaa. Karsinan raosta vain vähä luurata, ku se seisoo poispäi. Ja siltäki mun pakkas ottoho oikee hengen kiinni. Ja ku se kääntyy, nii silloo ei Jaakoon nenä ollu enää likilläkää karsinan rakua. En totisesti olsi sitä sikaa kattonu silmästä silmhä, vaikk’olis annettu kaks viittäpenniä ja viälä fiikuna kaupanpäällistä.

S’oli suuri ku tuparati. Mutta kualema sillekki tuli ja syäthin piänis paloos.

Ensin se kölläthin, sitte pistethin, kaltattihin ja raamastethin. Pää leikathin poikki korvinensa ja panthin lihatiinun kannen päälle. Jalaat panthin rivihinsä lauranpaloolle ja trenki Juhannes, joka siinä puukkoo käres hääräs, karjaasi mulle jo toiskan kersoolle että:

— Et sä Juhannes tohri meitä tappaa! — sanoo Uurentuvan Jussi, jok’oli meistä vanhin ja viisahin.

— Vai en tohri — karjaasi Juhannes ja haverti Jussia niskavilloosta kiinni. Se nosti Jussin ilmaha, riapootti ja toises käres heilutti kauhiaa puukkojansa.

Toiset kersat päästivät haikian mölinän ja juaksivat pakhon. Mä huurin kans, mutt’olin niin peljästyksis, etten päässy juaksemha. Ja housunpelliki oli auki. Ei auttanu muu ku nöyrästi pyytää Juhannekselta että:

— No jääkhö ny tällä kertaa viälä tappamata — sanoo Juhannes ja päästi
Jussinki tappamata pois.

Jussi hairas mua heti kynkästä kiinni ja viärä hyppöötti niin että
vain silloon tällöön otti toinen jalka maaha. Portahille asti vei.
Kuistin penkiltä rupes sitten koko kakaralauma haukkumha ja huutelho
Juhannekselle. Oikee nuatin jälkhen veisasivat että:

Mäkin seisoon kauan aikaa suu auki, silmät sikkaras ja liputin rumaaselle kiältäni.

Laulun lopetti lyhkääshe piika-Hessa, joka tuli tuvasta uuniluuta sojos ja karhas kakarat kauas maantiälle. Mutta ku m’olin matalajalkaasin ja huanoon juaksemha, jäin tiätysti jälkhen. Mun sauttoo Hessa, sukaasi luuralla housumpelliille että helähti ja jahkaasi:

— Säki vaivaanen kräveli, jok’et saa housujas knapphi, täs leukojas ihmisille flänkyttelet ja kiältäs liputtelet, senki naatiaanen.

Sen tiätää että s’otti kipiää ja käyy kunnian päälle. Mutta minkäs teki? — — —

Illalla oli tuvas kova touhu. Äitee kääntöö isoonpöyrän kannen toisippäin. Hessa krapas sitä taikinapuukoolla ja isä toi suuren vakan krouvia rukhinjauhoja tupha. Leivinuunia oli koko päivän lämmitetty ja äitee käski mua tuan tuastaki käyrä kattomas viäläkö siälä on hiiliä.

Katonrajasta uuniklasin päältä otethin alaha maon viärestä makkarasarviknippu ja trenki-Juhannes vualeskeli hikipääs makkaratikkuja.

Hessa käärii tröijyn hiansa kynnäspäihi, kaatoo viälä vähä lisää jauhoja veritaikinha ja rupes sotkemha että hamhenhännät heilahteli.

— Nyt tehrhänki kerranki siammakkaroota ja kiskoja, että niit’onki! — sanoo äitee.

— Mutta mihnäs on meirän makkatammitta ja kiskonkaava? — kysyy yhtäkkiää isä ja kattoo mun päälleni, niinku m’olsin ne johki vetäny.

— Jaa, mihnäs onkaan makkarammitta ja kiskonkaava? — sanoo Hessaki. —
Ookko sä Jatka vetäny niitä?

— Em m’oo nähnykkää, enkä tiäräkkää mik’on makkarammitta ja kiskonkaava.

— Nyt ei tuu koko makkaraan teosta, eikä kiskoosta mitää, jos ei saara makkarammittaa ja kiskonkaavaa. — Kuinka stä taitaa makkaraa tehrä, jons’ei oo mittaa, että tiätää kuinka pitkä ja väärä se olla pitää! — tutkathin multa.

Ja mä käsitin sen selevästi, että siit’ei tuu mitää, jos ei jostaki saara makkarammittaa ja kiskonkaavaa.

— Mee ny jouthu Jatka pyythön Uurentuvan emännältä laihnaksi makkarammittaa ja kiskonkaavaa — pyyti äitee.

Ja mä tiätysti heti lährin. Meninki aika hamppua, aukaasin oven ja pyyrin hengästyksis emännältä, joka justhi puhalti valkiaa viriämhä hauretvesiparan ala että:

— Jahah, vai tehrähä teillä makkaroota — sanoo emäntä ja rupes ettimhä jotakin pöytäloorasta. Ettii ja ettii ja sanoo lopuksi että:

— Em mä tiärä, mihkä ne meirän makkarammitat ja kiskonkaavat ny on oikee joutunhet, kun ei niitä näy mihnää. — Meestä koittaa Jatka kysymhä Heikin tuvasta. Eikhä niill’oo tallella.

Mä lährin Heikin tupha, mutta pimiäs porstuas hapuullesnani ovenkripaa, kaatoon korennon sellaasella kolinalla, että ku emäntä aukaasi oven ja mä pääsin pualikuallehena tupha, niin en muistanukkaa enää, mitä mun piti pyytää.

— Jaa, niin! Makkarammitta ja kiskonkaava — lährin iloosisnani takaasi Heikin tupha hokien: makkaramitta ja kitkonkaava, mattaramitta ja kitkonkaava, kitkonmitta ja mattarantaava.

Mutta Heikin emäntäkään ei löytäny makkarammittaa eikä kiskonkaavaa! Ei mistään, vaikka se ettii ylisängyt ja klaffipiironginki. Aukaasi kellarinluukunki ja mun piti konttia kellarihi kattomha, jos n’olis puronhet sinne. Mutt’ei niitä ollu siäläkää.

— Jaa mutta, nyppä mä muistanki, että meirän makkarammitta ja kiskonkaava on Antin tuvas laihnalla. Ne haki täs menhellä viikolla Antin tuvan pikku-Antti, eik’oo viälä tuanu takaasi. Lähre ny Jatka nopiaa Anttihi ja sano, että s’oot tullu hakho Heikin makkarammittaa ja kiskonkaavaa, ku teillä tehrhä siammakkaroota. Siältä sä ne saat.

— Joo, kyllä meill’on makkarammitta ja kiskonkaava. Käys Fiikee hakemas ne tualta maitokonttuurista. Jos Jatka olis hyvä ja tulis istumha tänne lavittalle niin kauan kun Fiikee ettii.

Mua piretthi Antis kovasti viarasna. Emäntä antoo sokurinpalan ja kysyy, joko meirän harmaa kana on poikinu.

Sitten tuli Fiikee porstuasta. Sill’oli fiilipunkin vannes ja kakspiikkine mäntäkrapa kouras.

— Jahah, siinähä ne ny onki makkarammitta ja kiskonkaava — sanoo emäntä ja antoo ne mulle. — Katto vain ettet Jatka kaaru ja särje näitä.

Mä lährin vähä taitavaa ja varovaasta kotiappäi. Kannoon toises käres makkarammittaa ja toises kiskonkaavaa ja huurin porstuas että:

— On se aika kelvos poika tua meirän Jatka kun se nuan kovasti hukaa asioolla kulkia — sanoo äitee.

— Kyllä Jatkan pitää ny saara ittellensä oman pikkuuse kyrsän ja kaksinkertaase makkaran kaulahan — nauroo isäki.

Mutt’en sen erän perähä oo enää juassu makkarammittaa enkä kiskonkaavaa laihnaamas.

KLOPIKAT HÄJYYLEMÄS.

oottako kuullu, että täälä Härmäs sattuu sellaane noloo asia, että kaks poijan-mälkkiä ryyppäs ittensä pöhnähä ja rupes häjyylöhö kun oikeen ennenvanhaan miästen parahat.

Oikeen yltääset meinasivat tehrä ja näyttää, että Härmän veri ei vapise. Mutta noloosti niiren käythin, kukoonpoikaan.

Toisen nimi on Aaprahami ja toisen Jaakoppi, vaikkei niitä niin sanota. Mutta kirkonkinjoos niiren nimet on niin ja kun täs retuutis tulee kirkonkirjakin ethen ja muita papillisia asioota, niin m’oon päättäny, että sanothan ny kumpaaki oikeen kirkonkirjaan mukhan.

Niin, siit’ on ny prisiis ku knakutettu viikko sitte, lauantakia vasthan yällä, kun ne lähtivät häjyylöhö. Olivat ensin ryypännehet siälä Matonevan mökillä oikee vattantäyren ja sitte tullhet juavukshin. Trossaalivat siinä aikansa ja leveelivät, niin niskakarvat nousivakkin niin poikaasilla, että päättivät lähtiä kirkonkylällä häjyylöhön. Ja sen päälle taas ryypättiin. Mutta sitte pyhkääsi Jaakoppi takinhialla suupiältänsä ja sanoo:

— Soh, Aaprahami, ny lährethin! Hih! — sanoo ja poukahutti kun fiäteriillä.

Jaakoppi kiataasi kätensä Aaprahamin kaulan ympäri ja se voorostansa hairas Jaakoppia vyätäröösistä niinku pruukathan, kun häjyylöhön kerran lährethän.

Ja ku Jaakoppi, jok’on oikia härmälääne, Härmäs syntyny ja kasvanu, kirrasti hampahia, lasketteli sinisenpunaasia sarvipäitä senku kerkes että käry nousi, ja taitavasti ja taatia kyykähytti ku remmiillä vain — niin Aaprahamiakin jo hirvitti.

Eikä se Aaprahami osannu eres pretkahuttaakaa. Kun yritti nytkähyttää, niin pyllähti isthallensa ku säkki. — Siitäki sen näki, ett’ei s’oo se Aaprahammi Härmästä kotoosi. Mikhän on tuulentuama, ylimaalaane, kun ei taira prekkaallakkaa.

Luuloo pöllöö, että sitä poukotelhan kuinka rookaa. Tahris ja tasapökkää tiätysti.

Siinä se klepaji se Aaprahami sen Jaakopin kuphelia ku mikäkin poukotes, eik’olsi näyttäny miltää koko meno, jons’ei Jaakoppi olsi vetäny sillä heljällä äänellänsä, että:

    »Kaksipa kotua poijall’o,
    on linna ja lasareetti
    Hih!
    on linna ja lasareetti- — —»

Aaprahami kun kans riamastuu, otti ja poukahutti kerraasti oikee korkiaatte, ja tramppaskin Jaakoppia kintuulle.

Niin ne sitte tulivat raittia roikastaan Jaakoppi ja Aaprahami kirkonkylän paikkeelle. Ihmiset höröskorvin kuuntelivat ja sanoovakkin, että:

Eikä aikaakaa kun yhren taloon ovi riipaasthin seljällensä ja Jaakoppi poukahutti keskilattialle ku kärppä. Sivalti puukoon tupestansa ja pyärähti ympäri kun viipperö.

— Hiuuuh! — sanoo. — Totta jukulaut hohtimet sanon minä! Onko täs taloos miähenvastusta vai häh?

Ei sattunu olho isäntää kotona. Oli vain emäntä ja kakarat päinsä.
Emäntä oli justhin panemas koivuusta halaaspualta hauretvesiparan ala
kun häjyylijät tryyköttivät tuphan. Emäntä katteli horvin aikaa pitkää
Jaakopin hyppimistä laattialla ja tuumas sitte että:

— Vai on Matonevan pikku-Jaakkoo kans ruvennu häjyylemähä ku oikee raavahat miähet? Ja oikeen miähenvastusta kulkoo kyselemäs! No on sulla luantua!

— Heleijaa! — hihkaasi Jaakoppi. — M’oonkin vaan sellaanen pikkuunen poika siältä Matonevan parthalta. — — —

Silloo hairas emäntä sen koivuusen koippuran ja sukaasi sillä Jaakoppia nii leuvoolle, että se meni pyäriensä kun kapu ovensuuhu. Ja kyllä kans löyti oven pihalle, ennenku emäntä kerkes toista kertaa kalahuttaa. — Aaprahami, jok’ oli seisonu ovipiäles koko aijan, livahti porstuaha het ku se näki emännän haloon heilahtavan. Ja paras oliki. Siitä emännän haloost’ olis piisannu lämmitestä vaikka viälä Iisakillekin — ja vaikka koko Israelin sukukunnalle.

— Ei nuasta akoost’ o mihkää! Ku peijakas tärähytti halooll’ ett’en yhtään hoksannukkaa — yritti Jaakoppi seliittää, pirellen leukojansa. — Ja kuka sitä ny akkaa viittis puukoolla lyärä? Olispa huano! — jahkaasi lopuuksi.

Lähretthin taas. Mutta se siitä emännän mällist’ oli apua, että karjumine ja kiljumine lähti Jaakopista nyt oikee syrämmen pohjasta. Se helppas ja nostatti samalla luantua.

Tulivat sitte pappilan kobralle ja siinä meni Jaakopin sisälle itte piru niin kauhialta kun se kuulostaaki sanua.

— Nyt tehrähänki se, mit’ei Härmäs oo ennen tehty! Menhän häjyylöhö pappilahan! Sit’ ei tehny itte Isoo-Antti eikä Rannanjärvikään, mutta nämä poijat tohtii — trossaali Jaakoppi.

Ja menivät kans. Suaraa pappilan suurehe salihi syränyällä. Ihmiset ja akat siunas ja varjeli kun Jaakoppi ja Aaprahami ilmestyyvät ramat kaulas. Häntä truutulla juaksivat pakhon.

— Hou! — Onko pappi pöntöös vai penkin alla? — Tänne tulivakki ny itte
Aaprahami ja Jaakoppi, reirut poijat Härmän Matonevalta. Hih!

— Mitäs miähet näin syränyällä ovat kulkeella ja tänne tuloovat mellastamha? — kysyy pappi niin sinnis että aiva pihaji.

— Me tulimma herra pastori hakhon papinkirjaa, että m’oomma reirut poijat, totta jukoliste hih!

— Rupias pappi korjasti vaa kirjoottamhan, kyllä nämä poijat petaalaa.
Ja s’oon sun virkas, pisti Aaprahamikin välihin.

Kyllä papin syytti hyppyysiä ja teki miali nykäästä niinku Härmäs tapa on ja tairetha, mutt eihä papin passaa, ei Härmäskää, tarttua miästä riveeliihi kiinni ja pläsittää, vaikka luantua kuinka karmiis. Papin pitää vaan iskiä sananvoimalla, eikä saa manatakkaa, vaikk’ olis kuinka paha olla.

Huanommalle pualelle siinä jää suunpruukoos kun toinen helapäätä heiluttaa. Puukkoo s’oon joka Härmäs selvää teköö. Ei sanan miakka ainakaan haavaa härmälääsen nahkaha puhkaase.

Ei ollu papilla helapäätä, ei moskulaa, pannunjalkaa, ei eres koippuraa, joll’ olis passannu tärähyttää. Piti niällä vaan ja tytyä. Ja ruveta kirjootho peijakkahille papintoristusta.

— No eikös näin komjas taloos oo viarahille mitää tarittavaa? — karjaasi Jaakoppi. — Harvoon me täälä viarahis oomma. Tuas pappi näille Matonevan komjille poijille pottu pöytähä, niinku pruukatha. — Ja vähä kiukkuusta!

— No, tua sitä, meill’ on ainaa omasta takaa, niin pistethän täs plöröksi — komenteli jo Aaprahamiki, kun näki, ettei papist’ oo tappelumiäheksi.

Pappi meni tuvan pualelta hakho limunaatipottua ja samalla käski piian juasta naapuritaloohi apua pyythö. Itte lähti takaasi salihi limunaatipottu ja klasi kouras. Kaatoo miähille tasapäät täythö ja rupes kirjootho sitä Matonevan poikaan papintoristusta.

— Ja paa siihe, että Aapram ja Jaakop, reirut poijat Härmän Matonevalta, ovat syntynehet ja komjasti elänehet, eikä kummallakaa oo rupulia ollu. Ja puhrasmaineesia ja pulskannäköösiä miähiä, niinku pastori voii sen ittekki toristaa — saneli Jaakoppi.

Mutta papinkirja ei ollu viälä aiva valmis, ku pappilan salihi astoo pari isäntämiästä ja silloo meni Matonevan komjaan poikaan suukku äkkiää knappihi. Ja vähä suijaa olivakki.

Isännät ottivat Aaprahamia ja Jaakoppia kraiveliista kiinni. Eivät paljoja puhunehet, mutta käpälööttivät poikaasia eri lailla. S’oli sellaane peset Matonevan poijille, ettei se siitä enää petraa. Olivat niin hippooseksi hiarottuja ku lamphannahkaane tupakkimassi.

Mutta fankiföörärihi komjasti nämäki rääpööt viäthin ja raurat saivat jalkoohinsa, ku oikee aikamiähet.

HÄRMÄ — SUAMEN KORSIKKA.

Viälä siälä helapää heilahteloo ja seiphät ilmas vinkuu! Ei oo puukkoo tuphen ruastunu, eikä »tupenkaavat» unhoitettu!

Niinkuu näjettä, että suanehen otti! Eikä kummakaa, että Härmä on mulle rakas. Tunnustaa täytyy, että Härmästä s’oon tämäki Jaakkoo. En oo viittiny ennen sanua, kun on näyttäny siltä, ku Härmäst’ olis kurssi karonnu ja veri vaalennu.

Olkohot nämä Lapuan komiat, Ilimajoen ylypiät, Ylistaron mahtavat ja Laihian nälkäsilmät niin sinisen kurnaalin sivistyneinä ja ittekasvatukses pitkiillä iruulla, ku tahtoovat, mutta härmälääset, n’oon este!

Sen tiärättä poijat sanomata, ettei passaa Härmäs pöyrälle hyppiä, vaikka haastettaaski!

Mutta sitä minä imehtelen, että kuinka siälä Härmäs voii olla ja hengittää sellaaset miähet, jokka kulkoovat kaatelemas ihmisten haavanvoithet maaha?

Em mä sitä sillä sano, ettei kialtolaki hyvä ja paikallansa olsi, mutta että härmälääne rupiaa poliisin trengiksi! Se on poijat liikaa! Siihe virkha on muita, halavempia — — —

Poliisi on poliisi. Se pitää olla. Sill’on oma virkansa ja hoitakhon sitä. Siit’ei oo pahaa sanomista. Mutta että ruveta poliisin trengiksi, ehrontahroon passaripoijaksi, siihe koiranvirkha ei ainakaa enne oo Härmästä miähiä liienny.

Toista s’oon reiru tappelu. Siitä minä sukuni tunnen. Se friskaa, ku vähä kupithan.

Ny on taas pitkästä aikaa ollu oikia reiru härmälääne tappelu, johna sukukunnittaan lyäthin puukoolla ja seipähillä.

On se Erkki poikaa! Kun oli jyviä viämäs asemalle ja näki sen Rajalaasen sukuunensa tulevan, niin — hevoonen poikkipäin tiälle! Tiä tukhu ja puukoot käthe! Poikaaset katkoomha seipähiä!

Ja sitte lyäthin! Sit’ oli ilo katteila. Puukoolla sen ku kerkes ja aina välihin seipähillä.

Huanoja n’oon Hilliläästen seiphät pookipuiksi. Ku knuppihi vähä tärähyttää, nii sen seittemäksi hajuaavat.

Sai siinä Erkki ja Erkin suku, jos sai Rajalaasekki. Mutt’ olis sillä
Härmän tohturilla ollu enempiki parsinlankaa palkhenkiäliä tikkaalla.

Siihe se sillä kertaa loppuu. Kun on reijät kursittu ja kapulat märkinehet, niin sitte taas nykäästhän. Sukukunnittaan, sanon minä, kun Korsikas.

Mutta sen sanon minä teille, rakkahat härmälääset, että älkää antako perintätapaan muuttua: Puukkoo, moskula ja pooki on härmälääste tappelu-asehet.

ISOONTALOON ANTTI-POIKA.

Oottako kuullu mihnä pääs mailmaa se Isoontaloon Antti-poika tätä nykyä häärää?

Mutta eilen tuli Antilta Vaasaha tilikrammi ja siitä näkyy, että siälä s’oon Antti-poika, johna pitääki.

Siälä Karjalan mailla, tikillä Petroskoita puskan juurella mettis vain kellii ja luurii, ku polseviikki oikee enkelsmannia mökyyttää.

Ku pitkäkoipi-enkelsmanni oli meinannu nuan vain piippu suus valloottaa sen Petroskoin kaupungin, niin polseviikki olikin tehny sellaasen klenkun, että faarttas takaapäin sen niskaha ja tärähytti, nii että enkelsmannin meni piippu poroonensa väärähä kurkkuhu.

— Antaa ny konkkanenien vähä poukotella ja ryssänki kerran olla tohkehes. Mennähän me sitte poijat kysymähä, mitä ne hasajaavat.

Ja ku enkelsmannill’ ei ollu enää muuta ku vähä karvoja korvien nenis, hyppäs Antti-poika poikinensa puskikosta joukho, hihkaasi ja vähä tupellansa hosuu, nii jo pääsiki kaalinsyäjiltä haikia:

— Joptvujumat, Antrej Pjekkeleevits Isotaloffski! Krukom naleevo! Tavai tavaarissi piekom marssia se ku kintuusta lähtöö!

Ja kyllä pisteliväkki poikaaset vähä sassia marssia. Karvatukut vain pöläji ku Iivanat pyhkääsivät.

Se trenki-Kuustaa siältä Laiturista, jok’on ollu Amerikas ja ny on
Antin följys, kysyy enkelsmannilta, joka makas silmällänsä kurakos että:

— Se sanoo, että kyllä sen krupis tuntuu, ja että Herra varjelkho kuningasta ja Isoontaloon Anttia.

SEINÄJOEN FLANKKUAITA.

Siältä ny kummia kuuluu. Mä rookasin eileen yhren tutun miähen
Seinäjoelta ja se sanoo jotta:

— Seinäjoell' ollaha eristymhä päi. Varsinki ryyppöömiähet ovat ruvennehet huamaamaha yhthenliittymisen suuren voiman ja merkityksen. Ja ne erut, jokka itte kullekki puulaakimiähelle yhteespyrinnööstä koituu.

Onha muistos jokahittella joka vain yhrenki illan ja syränyän on pörränny Seinäjoen kunniootettavien juappojen ilooses sakis, ja kuka sit'ei olsi tehny, että katujen ja teiren leveys siinä aseman paikkeell' on imhellistä laija.

Päivällä ja viälä ehtoopualellaki on tiä kyllä leviä ja oikoone, mutta annas peijakas ku rupiaa hämärtämähä, niin tiä soukkenoo ja lyää länkkiä, jotta kuraasehe ojaha miähen paiskaa, vaikka kuinka koittaas suaraa ja tyrniää kulkia.

Jota myähääsee on yä, sitä klumppuusemmaksi ja nyrkkäharjaasemmaksi kans tiät tuloovat. Tuas yhren aikha yällä on ku yrittääs rautalankaa pitki kulkia.

Tiätää sen, jottei siinä sarankilon äijät pitkältä koikkarootte, ku ei nuaret klopikkaa tahro päästä päästä päähän.

Ojaha paiskaa ja ku häjysti sattuu nii nyrjähyttää koipensakki, jotta pitää monta päivää klynkätä ja ihmisille valehrella.

Mutta pahin vaiva on kumminki ku verhat pakkaavat nii ryvettymhä
Seinäjojen savivellis ja lakki putooloho.

Kun aamuyäst' on kyllä hiljaa ja varpahilla päässy livahtamha kotiansa, ettei eres akkakaa huamaannu, nii aamulla ku herää, on akka heti kyselemäs jotta:

— Mihnä, herrenjee, s'oot taas rämpiny, ku verhat on nii kuras yltä ja alta? Ja mihnä su lakkis on? — Naamasnaski on rapaa ja hiukset aiva saves! Voi tuhannen porsas sua! Katto ny!

— Ku mä tulin yällä kokouksesta, nii tuas Parviinin kohras luiskahtii jalka ja mä putosin ojaha.

Ku on hyvä emäntä, nii se uskoo tämän monta kymmentä kertaa perätyste.
Siunaaloo vain jotta:

Mutta jos on häjy akka, jollaasesta meitä kaikkia laupias kohtalon kaikkivaltias pitkäsormi irti pitäköhö, nii s'ei ota uskuaksensa ei vaikka! Ei ensimmäästäkää kertaa.

Mutta ny n'oon Seinäjojen isännät päättänehet ruveta tositoimihi aseman teiren kunnostamiseksi.

Ne tiät meinatha ny levittää kolme syltä ja laittaa kaks syltä korkia flankkuaita kummallekki pualelle tiätä.

Ja tehrä se aita nii tivis, ettei raoostakaa pääse ojaha putuamaha ja verhojansa ryättämhä.

Ja se flankkuaita pöngithä peijakhanmoosilla piiruulla ja parruulla, jottei kaaru, vaikka pakkaas kallistelhonki.

Ku Lapualla isäntä tuloo kokouksesta, eik'oo flankkuaitaa, nii pitää poikasten kulkia erellä huutamas jotta:

JAAKKOO LEIKKEELLÄ.

Tähä asti ei s'oo oikee tahtonu luistaa isäntämiähiltä, kun on ollu vatta eres. Mutta jo ny rupes niiltäki luannistamaha.

Ei mun tarvinnu freistaalla ku pari kertaa, ku hoksasin, ettei se sillä vanhalla lailla leikkoo luistakkaa.

Hätäkös niiren sellaaste laihaan kurkeloosten on leikata krapsutella ku kruppi antaa perähä ja käret ulettuu maaha. Mutta toista s'oon munki ja mullaaste isäntämiästen, ku on vatta eres.

Ja ku oikee yrittää kurkottaa, nii ottaa vatthan kipiää ja veri juaksoo päähä.

Saattaas viälä, kun nii silmät ummes riipasoo, telata sormensa ja koipensakki.

Hyvä ettei sirpintutkaan puhkaasisi mahaha viälä aikamoosta palkhenkiältäki.

Jos passaas ruistaki leikata selkäkenos seishalta, niin menishä se, mutta tulis niin lyhkääsiä lyhres-typyköötä. Ja jäis pitkä sänki, ja pitkät oljet jäis pysthy pellolle.

Sen ymmärtää jokahine yhtähyvi ku minäki ja sitävarte en yrittänykkää knuppia leikata, ku purotin itteni kyykylle ja nirhasin vähä tarkasti maatamyären poikki. Pakkas vähä tulhon juurinensakki.

Mutta ku kyykyllänsä oikee hapenesta leikkaa, nii siinä väsyy niin kauhiasti kintut.

Ja ku aina välistä pitää vähä poukahuttaa ittiänsä ethempäin, niin pakkaa klenkahteloho ja pyllähtämhä.

Isthaltansa olis muutoon kovasti mukava leikata, mutta pistelöö niin perähän, ettei sitäkää kauaa kärsi.

Lypsin-lavittalta on jo paljo kätevee leikata, jos siin'on kaikki nelijä jalkaa tallella.

Ku lavittalta leikkaa, niin siin'on vain se vika, että stä pitää aina vähän päästä siirtää.

Mutta ku istuu takaperi jalaat roikolle meijärikärryyhi john'on tuallaaset varileivänkokooset pyärät ja panoo poikaasen sitä vetämhän peltua pitki sitä mukaa ku krapsii, nii jo passaa joo isoomahaasenki isäntämiähe leikkaalla.

Siinä on vain pirettävä varansa ku emäntä huutaa kaffille, ettei poijanhöperö verä ojapaikasta tiälle. Siinä tärskähyttää niin armottomasti. Voii jäärä kiäliki välihi.

Ja samoon kaffilta tulles. S'oon kattokaas sillä lailla, että ojapaikas tärskähyttää tullen mennen.

HEVOOSTA VAIHTAMAS.

Oottako kuuliu, kuinka yhren isännän käythin hevooskaupas Vaasan markinoolla?

Sill'oli sellaane vihapito salvia, jota s'oli manannu Mikkelistä asti. Oikiastansa s'oli muutoon kaikin pualin hyvä ja vankka hevoone, mutta ku se sai sen pään, niin hyppii pysthy, potkii, prätkytteli ja tryyköötteli, mihkä rookas. Eikä isännän auttanu mikään. Pänttäs sitä eli löi, s'oli yhren tekevää. Mutta pahite isäntää suututti se, ku s'oli purottanu sen hevoosen takia ainaki viis kertaa lakkinsa. Ja lakit on nyt tyyrihiä.

Ku se hevoonen sai sen iilin päähänsä keskellä maantiätäki, niin sit'ei osannu yhtää pitää varaansa. Siitä paikasta riipaasi, n'otta lenti lakki tiäpualehe. Ja monta kilomeetriä mennä paasootti, n'otta piti irvillä hampahin pirellä ittiänsä rees kiinni. Takaasinpäi ei sitä hevoost' olsi saanu tulhon vaikka sen tuhat olis ollu. — Sinne jäi lakki, ja kyllä niillä ottajia on.

Ja sitä varte s'oli se isäntä tullu markinoolle vaihtamahan pois sellaase pritakan. Oli varannu pari pottua pontikkaaki turkin plakkarihi, että saa paiskata naamahansa ennenku plassille lähtöö. Ja minkälaane hevoosmiäs s'olis, jok'ei olsi pöhnäs? Eihän stä viitti huutaa ja valehrella selvällä päällä, nii ku hevooskaupas pitää. Isäntäki teki kortteeripaikasnansa kolme kissintunssia, seikasta plöröä, n'otta tokeniki. Pakkas jo pihasta lähties vähä viippoottamha.

Mutta kyll'oli kans oikia ääni kellos, ku isäntä paiskas ittensä rennosti rekhen ja hihkaasi että:

Ja kyllä salvia lähtiki n'otta pyry nousi Pitkääkatua plassille päin.
Ei keriinny poliisikaa ku härintuski hankehen hypätä ja vähä krääkäästä.

— Hevoone ku limppu ja poika ku mötiäänen! — hihkaasi isäntä, joka kyllä taisi. — Täs s'oon hevoone, jok' ei lantiilla lohkee.

Koht'oli miähiä ympärillä pää vääräs siikaroomas. Salviaa kattothin erestä ja takaa. Yks oli suusta luuraamas, toinen perästä sihtaamas. Kattoovakki tarkasti. Ja se mustalaane, joka piti häntää ylhällä, kiljaasi sille suusta kattojalle, että:

Silloon suuttuu isäntä ja huitaasi mustalaasta suittenperillä ympäri korvia. Sanoo että:

— Oikee köyhät ei saa kattuakkaa! Eikä sikavainaan silmill' oo ennenkää nähty!

Samas tuli yks Vähäänkyröön lahtari kaakillansa kolistaan sellaasta lentua, jott' oikee hirvitti. Kuinkaha oliki saanu koninsa sellaasehe vauhtihi. Yks äijä siinä tuumas jotta:

Ja tuli heti kauppa. Isäntä sai 700 väliä ja lähti uurella hevoosella tryykööttelöhö. Heitti salaasinpualin potustansa aika ploiskahroksen poskhensa, sylkääsi, hihkaasi ja — taas oli miäs hevosen suuta luuraamas.

Eikä siinä kauaa noukka tuhissu ku taas vaihrethin. Ja vaihrethin ja huipitthin viälä monta kertaa. Sitä pikemmin tuli kaupat, jota pahemmin isäntä tuli pönttyrähä. Se teki väliä ja antoo kans, kuinka kulloonki rookas.

Oli jo pimiä, tuas 9:n aikana, ku isäntä tuli hyppööttään Pitkääkatua ja ajoo yhthen toisen kans n'otta tärähti. Manathin ja präiskäthin niinku pitiki ja sen päälle vaihrethin hevoosia.

Isäntä tykkäs, jotta sen toisen hevoone oli vähä suuree ja rotevee ja antoo 1.000 markkaa ja lakkinsa väliä.

Sitte ajoo kortteerihin ja kortteerin emäntä pani hevoosen tallihi, kun isänt'oli niin pöhnäs.

Pakkas isäntää vähä aamulla naurathon, vaikk' oliki kohmelos. Tuumas että:

Tuli tallihi ja kattoo — niin eikös isännän oma salvia seisokki siälä!
Mulkaasi vain isännän päälle ja oli kun olis' sanonu että:

— Sen tuhannen päitäkö tämä tälläänen prissoo merkittöö? Mutta kyllä kans akkas sun kuulettaa, kun kotia päästhän!

LAPUAN TULIPALO.

Onkhan siitä ny kolmiakaa viikkua sitte ku se paloo. Ja hyvin palooki, aivan poroksi meni.

Ja tohina ja touhu oli sellaane ku pruukathanki. Huurethin ja hypäthin aiva viivana vaan ja paljo tuli ihmisiä ja kakaroota kattomha.

— Älä tuki siinä, että mäkin näen. Pysy erempänä! Ka, kun pukkii, eikä kuulekkaa.

— Tuakaa vettä, hyvät ihmiset, älkääkä siinä käret plakkaris seisko ja töllistelkö — huutivat ne, jok'oli touhus.

Avuliammat yleesöstäki, jok'oli tullu vain kattomhan, huutivat takimmaasille jotta:

Ja takimmaaset, jokk'ei tahtonu oikee nährä, rupesivat hosumaha ja töyttimhä jotta:

Ja pukkiivat ittensä aivan parhaalle plassille. Ku olivat päässehet ethen, niin pistivät käret plakkariihi, eiväkkä olhet tiätääksensä. Mutta toiset hairasivat sangoon käthensä, kököttivät takimmaasille ja kovasti höpöttivät jotta:

— Tuas on sankoo, juaskaa juaskaa hakhon vettä, mitäs siinä seisoskeletta. — Hekää! — No ottakaa ny, kuulettako!

Yhren onnettoman piti ottaa sankoo käthensä, ku kaikki kattoovat sen päälle.

Se lähtiki klynkyttämhä hissuksensa puarin taa. Sinne putos sankoo, ettei se ittekkää huamaannu. Tuli aikaan perästä muina miähinä takaasi.

— Mihn'on pruutta? — rupesivat huuthon ihmiset, ku näkivät sitä tuatavan hevoosella aiva häntäpystyä.

— Pruutta tuloo! Pois tiältä! — huutivat kaikki ja tukkiivat niin trusaha, jottei sitä saatu hyvähän aikahan alaha kärryyltä. Saathin kumminki viimmee ja jokahine rupes vethön pruutan lankia ja huuthon jotta:

Lankia viäthin kovaa ja sitä piisaski, kun ei huamattu kruuvata sitä toisesta päästä kiinni.

— Mitäs sillä täs tehrähä? Kyllä tuallaase moottorin osaan mäki käynthin panna — tuumaa yks äijä ja rupes väänthön pyärästä.

— Ei saa ryypätä — huuti heti yks viinapoliisi takaa, vaikkei se mitää nähnykkää.

Ensimmäiseksi kaarethin isoo meijärikannu, joka seisoo moottorin viäres. Se pruutathi navettahan ja hyvin meni ja kovasti prätii ja paloo, ku s'oli lamppuöljyä.

Tuli sellaane piäni erehrys, jotta konhenkäyttäjät pruuttasivat navettahan moottorin petruulikannun.

KOULUPOIKAAN KORVAT.

Ei korvilla kuunnella, vaan korvan reijillä ettäs sen tiätääsittä tekin jok'etta oo luannonhistoriaa lukenehet.

Korvat on koulupojilla sitä varte, että opettajall' olis jokin kripa, johka tarttua, kun naskalia pitää välihin nostella.

Ei passaa! S’oon koulupojilla niin pehmoone ja lipoone, että aina lipsahtaa, ku yrittää.

Näpsyttimillä sais kyllä kiinni, mutta vois nenänypykkä päästä irti. Ja s’olis pojalle elämän ikuune vahinko.

Ja ny on mulle kirjoottanu Jurvasta yks tyhmä miäs, että siälä on opettaja, joka repii ihmisten lapsilta korvat.

Elikkä oikiastansa niiren poikaan papan ja mamman, kun ovat laittanehet mukuloollensa niin huanot korvat, ettei ne kestä tavallista koulunkäyntiä.

Paras on, että ne repii pois jo kotona. Niin ei tarvitte opettajaa moittia, että se korvista »meirän poikaa» kiikuttaa.

Koulun ja koron pitää olla voorovaikutukses, sanothan kouluhallituksen kiartokirjees.

Se tarkoottaa sitä, että lasten vanhempaan pitääs jo kotona repiä kakarootansa niin korvista, ettei opettajan tarvitte muuta ku opettaa.

Jos ei niitä kotona korvista veretä, niin pitää opettaja-paraan tehrä sekin.

Sillä koulupoikaan korvista repiminen on aivan välttämätööntä ja herelmällisen oppimisen ensimmäänen ehto.

HÄRMÄN KUUSTAA.

Yks Härmän Kuustaa on Nyykaarpyyn markkinoolla näyttäny ruattalaasille ja muille mustalaasille vanHoja härmälääsiä konstia.

Ja sitä ne ny hurrit päivittelöövät ja siunaavat, ku suurtaki asiaa, että:

— Ku suaraa törmältä ajoo jokhen, john'on kolmatta syltä vettä ja yli hengis hevoosinensa pääsiki!

N'oli justhi tulos kotiappäi ku siinä pari kilometriä kaupungista Mikkelspakan kohras, john'on uusi navetan timproos, seisoo miähiä ja hevoosia pirätyksis ja yks krakikaulaane mustalaanen, kauhiammoone karvamösä takaraivalla, leveeli että:

— Täs s'oonki hevoone ku vesilintu ja poika ku suarssanpoika! Rippikouluijäs ja hamphat ku hohtimet sano! Ei oo niuhu ei krupuri, eikä potki, vaikka sisälle konttis!

Niin silloo justhi passas siihe tuloho Härmän Kuustaa pualtahyssyä lykkööttään orhillansa, jok'on sen Hakolan Erkki-vainaan kantakirjatamman alaa isän pualelta ja kysyy että:

— Hai mankuta maanaa, hai pakati pullaa, hai tammiska rommaa! — manas mustalaane, että pieksusaaphan punaaset rihmatupsut vain nytkähteli.

— Täs s'oon se kotielään, jota ihmiset hevooseksi puhutteloovat — sanoo
Kuustaa. Tällä hupalla passaa päästää silmät ummes pitkin ja poikin.
Airasta ylitte ja joesta poikki!

— Ep peijakas ajakkaa joen poikki — huuti mustalaane. Saat tuhannen markkaa ja tämän mun hevooseni iliman jos ajat!

— Kättä päälle! — sanoo Kuustaa ja käänti het töyrää alha, että moljahti.

Sitte tuli purotes. Kärryt uppos ja Kuustaa plumsahti pohjaha. Hevoosen pää vain näkyy.

Jos siinä ny olis ollu miäs mistä kirkolta hyvänsä, paitti Härmästä, niin sinne olis hukkunu kun torakka harikkohulikkaha, mutta Kuustaa oliki Härmästä.

Se kaahasi kahrereisin hevoosen selkhä, sivalti puukoolla hihnat poikki ja uii orhillansa »yli Veikselin kun pitoihin vaan» — niinku laulus laulethan.

Ja mustalaane maksoo 1.000 mk. manas että sätii ja rupes päästelöhön aisoosta kopukkaansa.

Mutta Kuustaa sanoo että ei oo pieksunahaan puutetta taloos eikä kärryys tilaa hevooskonia kuljettaa. Pirä kopukkas!

MAAHERRALLE OPETETHAN JÄRJESTYSTÄ.

Oottako kuullu, kuinka siinä käythin, kun härmälääset opettivat Vaasan läänin maaherralle järjestystä?

S’oli Lapualla, silloon maanviljelysnäyttelyn aikana.
Näyttelytoimikunta oli pannu parahat ja luatettavimmat kansalaaset
Etelä-Pohjammaalla, se on tiätysti härmälääset, järjestystä pithön
näyttelyplassilla. Ja se oliki oikee tehty.

Ihmiset tiäsivät heti ittestänsä, että ny pitääki olla siivolla, elikkä oletethan.

Eikä mitää erityystä tapahtunukkaa. Se sonnimullikka vain pakkas vähä akkojen kimppuhu ja ihmiset jo juaksivat ku päättömät, mutta sitte tuli yks järjestysmiäs ja hairas sonnia korvista, kun ei sillä eres ollu sarviakaa, sellaasella naatiaasella ja talutti korjasti takaasi pilttuhunsa.

— Täs sä senkin nuukkoo rupiat primputtelemaha ja akkoja peljättämhä hyväkäs, kun ei oo sarviakaa. Ei oo muuta kovaa ku sorkat ja nekki flintallansa.

Ja lyärä flätkääsi viälä lavoolle, n’ottei sonnimulli tohtinu häntäänsäkkää heilahtittaa.

Ja niin oli järjestys palautettu ja härmälääset asettuuvat taas yhteeskoulun portille kattomahan perähä jotta kaikki menöö ratihinsa.

Se meinas ajaa suaraa portista yhteeskoulun pihalle, eikä pirättänykkää pilettiä osthon ensin. Niin ku muut kansalaaset.

Mutta silloon härmälääne järjestyksen pitäjä tarras hevoosen suupiälestä kiinni jotta:

— No ei sitä ny nii vain piippu suus mennä! Ensin ostethan piletti, elikkä mä paan saman luion takaasi kun ootta tullukki.

Mihkäs siitä meni? Mahrottomall’ ei voi maaherrakaa mitää. Sen piti nousta ja sanua jotta:

— Oo mikäs oot. M’oomma Härmästä täälä järjestystä pitämäs ja täs paikas ostethan piletti ennenkö tuanne sisälle pääsöö.

— Mä ostan tiätysti piletin niinku muukki, mutta mä viän ensin hevoosen tuanne yhteeskoulun pihalle ja tuun sitte osthon — — —

— Mitäs siinä turhia venkaaloo. Täs s’oon piletti ostettava. Niin s’oon päätetty, eikä tästä kukaa mee läpitte ilman tikettiä, kyllä se nii o.

Maaherra kääntyy vaunuusnansa ja kattoo viälä perähänsäkki sitä järjestysmiästä että:

— Siinä vasta kova järjestysmiäs oli! On nua härmälääset jäykkiä äijiä.

TOTTUMUKSEN VOIMA.

Kun ihminen elikkä jokin muu luantokappales kauan aikaa teköö jotakin yhtä ja samaa, niin se lopuksi tarttuu niin siihe, että teköö sitä huamaamata ettei havaattekkaa.

Mutta että paseerikeppi rupiaa sellaasia konstia tekhön, se on jo imhellistä ja kamalaaki.

Ajatelkaa ny, ku yks herra meni täs yhtenä iltana Venska Kluppenille vanhaan Austin hotellini, jok’on ny aiva raitis paikka viinoosta ja pontikoosta, ja pani keppinsä entisen hotellin, nykyysen Venska Kluppenin oviloukkohon, istuu lavittalle ja rupes lukhon sanomalehtiä, niin silloon se tapahtuu! Se piritistine ja mustan makiikan yliluannolline asia, että keppi rupes loukos yhtäkkiä tärisemhä ja huiskumha.

Se keppi näki juapunehen helsinkilääsen jopparin, joka hoippuu porstuas sinne tänne.

Ja keppi hyppäs loukosta, kallisti koukkuusen päänsä sen herran kouraha ja niin lährettihi liikkehelle. ….

Ja hyvin meni! Se juapunu herra pääsi onnellisesti kepin varas poliisien sivun eikä joutunu putkahan, vaikka pakkas vähä huiskuttamha.

Ja kun se kepin oikia herra lahti illalla kotia ja haparootti oviloukosta keppiä, niin sit'ei ollukkaa. Ei vaikka kaikki kluppenin herrat olivat yhtaikaa loukkohon luuraamas.

Ja poliisi lähti prinkaamahan kans ja löytikin kepin sen helsinkilääsen herran kortteerista. Eikä se helsinkilääne voinu muuta kun räpyttää silimiä jotta:

— Ja förstoor intte huru hande keppi komma me mej. Ja vara tuusan fyllun i koor.

— Tu kamla tsäära truutjeenari. Intte he passa ti helviti tu koo kuska antra fyllhundan hem para pappa. (Sä vanha uskollinen palvelija! Ei se passaa hiithenkää, jotta sä rupiat täss muita juappoja kotia kuskaamaha ku pappaa.)

HYVÄ KONSTI.

Silläki alalla on ny tehty keksintö. Ja tämä patentti kuuluu Lapuan kirkonkylän nuarisoseuralle. Mutta ku keksinnöll’ ei ainakaa viäl’ oo oikee viraallista patenttia, niin opetan tämän konstin muillekki sellaasille seuroolle ja yhristyksille, joire iltamihi ei tahro tulla väkiä.

Hommattiin iltama, vähä hyvää runua ja pelimanni. Ja tiätysti piletinmyyjä, joka panthin siihe kylmähä komppelihi porstuas. Ovia ei tarvinnu aukaast’ ollekkaa. Nehä on Lapualla aina seljällänsä. Sitte ruvethin orottamha arvoosaa yleesyä.

Nojattihin kakluunihi, lämmitethi käsiä, puhuthin flikoosta ja menthin lopuksi kattomaha portahille, jotta:

Poikaan rupes vethön naamaa pitkäksi. Rupes tuumootho ja korvallista syythö. Kraavithin kovasti ja pyyrethin apua jo ylhältäki. Ylhällä asuu vahtimestari.

Vahtimestari kuuli rukouksen, purotti hellanpesästä piänen kekälehen putukasaha, joka nipin napin rupes palamaha. Sitte juaksi alaha poikaan tyä ja sanoo:

Poijat peljästyyvät tiätysti kauhiasti, niinku pitiki. Yks kattoo vahtimestarin noukkaha ja kiljaasi:

— Kun s’oot pössöö! — suuttuu vahtimestari ja sukaasi poikaa korville. — Katto vain, ettei oma nenäs pala! Ettäkö te muukki tunne palanehen hajua?

Ja vaikka poijat kuinka vetivät siaramihinsa, niin kaikkia muita hajuja kyllä tuntuu, muttei palanehen hajua.

— Mithän tekki noukalla teettä? — jahkaasi vahtimestari. Onko teill’ eres reikiäkää nenäsnännä?

— No Mikki m’oon, jos ei täälä johnaki nurkas oo valkia! — sanoo taas vahtimestari.

Mutta eihä ne pöllööt hoksannehet. Vahtimestarin piti viärä poijat oikee kontillensa putukasan ympärille ja karjaasta:

— Siinä se ny on! Valkia on irti ja seurahuanes palaa! — Älkää menkö niin liki noukkinenna elikkä se sammuu, ennenku ihmisiä tuloo. Lährettäkää nopiaa sanaa ympäri pitäjää! Menkää soithon kelloolla.

Silloon vasta poijat hoksasivat. Kaks jäi kattomha valkian perähä, ettei se sammu. Lisäsiväkki vähä tikkuja ja polttivat pari sanomalehtiä, sill'aikaa ku toiset juaksivat ympäri kylää huutaan jotta:

Yks juaksi kellotapuliin ja mojuutti kirkonkelloja, n’otta koko tapuli heiluu.

Kyllä väkiä tuli. Niitä tuli juaste ja pualtahyssyä. Toisia tuli hevoosilla ja huanojalkaasempia tuathin kelkoolla. Eikä ne kaikki päässehet likikää seurahuanesta, ku oli sellaane tungos. Lapinjoki manas ku turkkilaane, ku aiva puarinklasit pullistuuvat. Ne jokkei päässehet liki, itkivät ja haukkuuvat toisiansa, »kun niin tukkiivat toiste ethen.»

Ja pikkupoijat tapella nutuuttivat, koirat ulvoovat ja akat itkivät oikohonsa, niinku pruukatha.

Iltaman hommaajat siälä vahtimestarin kamaris puhaltivat sitte valkian sammuksihi ja tormoottivat portahille. Huutivat suurella äänellä jotta:

Ja kun oli kylmä ilta ja seurahuanelle kerta tultu, eikä tiätystikkää kellää ollu sankoja vaivoona, niin kyllä piletit kaupan meni ja iltama onnistuu erinomaasesti.

FRIIJARIPOIJAN LIPOONE LÄHTÖ.

Oottako kuullu, että siit' on ny jämtisti kolme vilkkua sitte ku se friiaripoika kakistettihi ensi kerran paikastansa pois? Siälä Peräseinäjoella.

Siäläki on tapa nähkääs niinku muallaki, jotta joka lauantai ja välihi viikollaki käyyvät ne poijat, joille ovet aukee, flikkaan yliskamariis sängynlairalla tuata nuan istumas.

Se onki muutoon mukava olla flikkaan kamariis, mutta sinne on niin konstikas pääsy. Jos on pääsy vaikia, niin on lähtö monaasti viälä kamalee.

Vaikka kuinka koittaa pitää varansa, niin moni poika onki nukahtanu ja heräänny vasta kun itte emänt’ on seissy kaffiprikan kans sängyn ääres ja naureskellu jotta:

Siinä saa totisesti koittaa olla nuan niinku ei mitää, mutta kamalalta se tuntuu, eikä tiärä mitä oikee sanoos. On ku olis rookattu naurismaan varkahista ja emäntä sen siaha, jotta huutaas ja mekastaas, kun varkhan rookaa, vaan naureskeloo, on hyViliänsä ja sanoo, jotta:

— Ottaa pois vaan, kyllä krannin poika saa meirän naurismaahan tulla.
Ota vain niin paljo ku tahrot, hyvä poika.

Se se o kamala paikka, joka lyää nuaren miähe sanattomaksi ja holtittomaksi. Ja emäntä viälä tuaa toisenki kupin kaffia ja pitää panna sulamaha ja kastaa monellaasta nisua.

Kun toista kuppia siinä pää sekaasinsa hörppii ja itteksensä siunaaloo, kuinka täältä pois pääsis, ettei koko kylä näkis, nii emäntä pyytää jotta:

— Tulkaa sitte alaha. Siälä on peräkamaris pantu vähä haukkoomista — — —

Mutta mennä pitää. Ja läpi tuvan, joh’on molemmat piijat kovasti samaa pataa krapaamas ja silmät tirrillä luuraamas. Ja kun sitte istuu poika kamaris ja tuntoo ittensä pikkuuseksi hiireksi, joka syrän kurkus nakertaa leivänpalaa killerös, nii eikös piräkki isännän tulla hakho, tuata nuan, vaikka almanakkaansa piirongin loorasta!

Ja useemmite käyy sille pikku hiirelle nii, että killerö klapsahtaa. —
Ja siinä se sitte on.

Ja jos ei näin käy friiaripoijan, niin käyy toisella lailla. Ja se on kans kamala lähtö, kun pitää lähtiä nii nopiaa, jotta portahiski menöö kolinkolia, niinku se Peräseinäjoen poika sen faarin tyttären tykyä, jotta lakki kainalos ja hiukset hassalla yrittää seinästä pihallen.

Ja kahta lipoosee lähtö on sillä samalla poika-paraalla ollu sen lesken tyttären kamarista. Kun se leski oli oikeen palkannu yhren mökinmiähen vahthi pitkä piukaro kouras. Oli päästäny ensiksi kamarihi ja sitte sukaassu ovhe seipähällä polkittaan, n’otta poik’oli heti poukahtanu sängystä, hairannu takin ja kengät käthe ja oven raos saanu seiphästä sellaase mällin, n'otta sen tiän oli tullu pyäriensä porraspäähä. Ja sitte oli sukanlavoos pyyhkäässy seiphän erellä, joka aina vain heiluu ilmas ja oli ottaa ja ottaa.

Ja on ny niinku ei olsi tiätääksensä koko kyytistä, mutta kyllä pitäjällä tiäthän ja puhuthan.

PELTOVETURI.

Oottako kuuliu, jotta se Hermanni sielä Ilimajoella on suuttunu siihen kehumaansa peltoveturihin ja lährättäny pois koko rustingin?

Sillä se ajeli sielä pelloollansa noukka pystys n'otta moottorin motkotes kuuluu larvoja myären ja ihmiset pahkuuvat, n'otta:

— Kyllä se Hermanni ny fälttää kaikki karjankujansakki kun aina vain tua prätkötes kuuluu ja käry tuntuu tääläkin noukkahan.

Ja ihmisiä kulki kattomas ja imehtelemäs likiltä ja kaukaa kun Hermanni selekäkenos tryyköötteli ympäri vainioota ja kehuu, n'otta:

— Näin se tämä masiina ny uurella lailla mullistaa ja tonkii, ja hyvää ja halapaa tuloo. Ei trenkää ku vähä tästä sarvesta vääntää, niin heti hoksaa ja totteloo. Ei se potki eikä pränkkää. On siivo, kelevos ja niin kovasti tottelovaane ikääsku lapsi. Ei luulisikkaa, n'otta tällaanen rometto niin kovasti taitaa. Nuon se ojastakin vain ylähä lontii!

Ja Hermanni kun fälttäs, kynti ja kehuu ja tykkäs Kullervo-traktoristansa ja taas näytti, kuinka sillä oikeen fältätähän, kun on mies sarvis, joka ymmärtää futrun päälle, tietää mistä veivistä veretähän, mistä fieteristä painetahan ja mistä tapista toppootetahan.

Ja kun Hermanni sitte oli näyttelemällä fältänny niin kaikki paikat, n'ottei ollu enää muuta kun se hevooshaka kääntämätä, niin taas tuli kattelioota, jotta tuata kuinka sillä peltoveturilla oikeen maata mullistetahan — niin pitihän sitä vielä reisuusti näyttää.

Ja taas lähti Hermanni peltoveturillansa ajelohon. Se kerta olikin viimmeenen. Veljekset ja kampraatit, Hermanni ja se veturi joutuuvat niin riitoihin, jotta n'ei ymmärtänehet yhtään toistansa.

Niin moottori vaan prätkötteli ja lykkäs ilikiän käryn ittestänsä. Eikä menny. Ei pyytämälläkään.

Niin se rumaanen lähtikin lontimahan! Silloon hyppäs Hermanni sen selekähän ja hihkaasi:

Mutta mitä vielä! Kullervo mennä nutuutti suoraa vain, vaikka kyllä näki, jott'oli jumalatoon oja eres.

Niin — eikös tuo vietävä kömmikkin ojasta ylähä. Ja Hermanni selekähän ja vääntämähän kruuviista, n'otta:

Mutta se vain lisäs vauhtia kun sika juoksua. Airasta läpitte meni, jotta Hermanni sai varjella silimiänsä seiväspariilta.

— Jo oli riivatun värkki! Pois tuon pitää tästä taloosta vierä, ennenkun se kyntää kaikki airakkin!

KARONNU SIANPORSAS.

Oottako kuullu, jotta Ylistaron Kainaastoll' on tapahtunu ylenluannollisia asioota?

Oikee sellaasia silmänkääntäjän temppuja, että pikkuuset hiiret juaksoo selkäpiitä pitki ku ajatteloo.

Että kukako kääntäny ylistarolaasten silmät? Sehän se täs juuri kamalaa onki!

S'oli täs menhellä viikolla kun siinä Mikin huushollis loppuu siansortti nii tyysti, että sylttyhulikan pohjas ei ollu enää muuta kun sen isoon karjun häntä, joka tapettihin toisna syksynä.

— Lähre ny isä heti paikalla sikamettähän, sanoo emäntä. —
Vaivaastaloos on kuulemma sika hiljan porsinu ja niill' on kova viänti.
Ja kattokki, jotta otat sellaase pitkäkruppise, joll' on lyhyt turpa ja
häntä vastapäivää kipparas.

— Muista ny mitä m'oon sanonu ja paa tarkasti porsas fällyjen sisälle jottei se saa yskää.

Isäntä lähti ja katteli tallinnurkasta tuas kolmisylehisen köyrenpätkän, jott'on millä köyttää porsaskopan kiinni kärryn perälle, kun oli niin kovasti routaane tiä.

Vaivaastaloolla sovittihin kovasti hyvin. Isäntä katteli sellaasen lyhytturpaase ja pitkäkruppise, mutta yhrelläkään ei ollu häntä vastapäivähä kippuras.

Hoitaja koitti vähä fuskatakki. Käänti yhren porsahan häntää vastapäivähä, muttei se pysyny.

Lopuksi äkkäs isäntä sellaasen porsahan, jonka hännäst' ei oikee tiätäny sanua, oliko se suara vai väärä.

Sitä ne hyvän aikaa syynäsivät hoitajan kans ja lopuksi sanoo isäntä jotta:

— Mä tykkään, jotta tua hännänpää on vähä niinku menos vastapäivähä — tuumii hoitajaki, sihtaallen yhrellä silmällä.

Porsas pantihi oikee kaksin miähin fällyyhi ja koppaha jonka isäntä nitoo lujasti poukkolavan perälle.

Mutta Kanervan puarin kohras rupes isäntää mukavasti naurattoho. Tuumas itteksensä jotta:

Sitoo hevoosen tolppaha kiinni ja ostaa kämähytti kaks kyynärää karttuunia ja markan karamällit.

Fällymytty pärvöötettihi ja vaikka siit' olis yksitellen nyppiny joka karvan ja syynänny, niin totisesti, — porsast' ei ollu!

Ja koppahan kattottihin ja poukkolava tutkittihin ja fällyt käännettihin ja tomistettihin monta kertaa.

— Tuas on suittet ja aja! — sanoo emäntä ja konttii kärryylle porsas sylis.

Emäntä puristi lujaa ja isänt' oli niin syvis ajatuksis ettei meinannu hoksata Heinosen tiänhaaras kääntääkkää.

Tämä ei ny viälä mitään ollu, mutta ku Kyntäälän liiverin alta löyrethin viikon päästä laiha suarahäntääne sianporsas, nii silloon meni loppujenki ylistarolaaste silmät aiva väärinpualin.

Niijotta siitä ne ny tuntoo ylistarolaaset, jons' eivät oo jo saanhet silmiänsä oikaastuksi.

VANHA YRKÄMIÄS.

Oottako kuullu, jotta Isooskyröös on 90 vuaren vanha äijä ottanu akan n'otta tomahtanu?

Se on se äijä siälä Valtaalan larvas istunu toistakymmentä vuatte takkakivellä ja tuumannu mennehiä.

Siitä on ny justhin kaks viikkua ensi maanantaina, kun äijä tunti sellaasen kamalan pistoksen takaraivasnansa niinkun olis naskalilla tuikattu.

Ja sitte sitä rupes raistelohon ja tutisuttamahan ku vilutauris. Leuvat löi loukkua ettei piippu hampahis pysyny.

Äijä viäthin sänkyhyn ja kovasti fällyyllä peitettihin. Ja kun s'oli ottanu kaffilusikallisen kylmyyrentroppia ja sokurinpalan päälle, niin kyllä se rupes hikuamahan.

Ja kun väki aamulla huamaatti, niin äijä oli friski kun pukki.
Knääpsähteli laattialla ja pöyhisteli kun poikakukkoo.

Ja ku se viälä puki pyhäverhat ylensä ja oikaasi kruppinsa, niin piialta jäi astiaanpesu siihen. Kattua toljotti suu auki, pesinkrapa kouras.

— Hellu täs ottaa pitää, ei se siitä parane! — sanoo äijä. Ja lähti oikaasohon Orismalan kylälle.

Äijäll' oli vähä kuusaa entisestä, että siälä yks ruusu oli kasvanu laaksohna, joka kauniisti kukoosti jo kolmattakymmentä vuatta.

Sovittihin että häät piretähän ja sinsallaa soosin kans syärähä ja hypellähä, n'otta hippulat vinkuu.

Sitte tälläs se ruusu suunsa truutulle ja siihen se hulivili yrkämiäs mossahutti sellaasen pusun, jotta Peräkyläs klasit helähti.

Mutta pastori tulikin ja oli kovasti krätyysellä päällä. Sanoo, jotta hän ei vihii olleskaan jos paapan häis hypellähän.

S'oli kova paikka. Mutta kun pastori muistutti, jotta paree naira kun palaa, niin heltyy morsianki ja sanoo jotta:

Mutta niin oli yrkämiäs tohkehes ja töpinäs, jotta polkantahtia junkkari piaksuullansa knakutti, kun akat veisas.

OSUUSTOIMINTA.

Ja on ollu sitä jo piänestä kakarasta asti. Mä en oo ittekkää sitä hoksannu, ennenkun luin sanomalehrestä, mitä se osuustoiminta oikee on.

Kun mä ny nakkaan hätääsen silmäyksen tähänastisehen maallisehen vaellukseheni, niin totisesti siinä on monta loistavaa osuustoiminnallista nykääsyä havaattavana.

Ensimmääsen selvästi osuustoiminnallisen otteheni tein viiren vuaren vanhana. Perustin silloon toiskan kersaan kans yhteesen KulutusOsuuskunnan ilman lisävastuuvelvollisuuksia.

Osuuskunnan jäsenet sitten piiskattiihin, muttei se ottanu niin kipiää, kun vastuu jakaantuu tasan kunkin seljänpäähän.

Tuas seittemän vuaren ikääsnä heräs mus harras halu päästä osuustoiminnallisehe ja ymmärtävääsehe yhteestyöhö äireen kans sokurilooralla.

Sattuu valitettavan useen piäniä erimiälisyyksiä, niin että äitee pakkas knoppimha mua sormille.

Äitee ku on vanha ihmine eikä osuustoiminta siihe aikhan ollu vasta ku vähän aluulla.

Samallaane vanhoolline käsityskanta on mun miälestäni viälä tänä päivänä havaattaviss perheen äitien keskuuress mitä tuloo sokurilooran hallintaha.

Äireet pysyttelöövät kiukkuusesti yksityyskapitalistisella sokurinjakelu- ja kulutuskannalla, siitä hualimata, että perheen nuarimman väen keskuures on aina ollu voimakas osuustoiminnalline harrastus ja henki, mitä sokurilootahan tuloo.

Miten kuten mä osuustoimintaa ajattelenki huamaan sen kaikilta kantiilta varsin otolliseksi ja soveltuvaksi ihmiselämän moninaasuutehe.

ALUNAKKA SEKAASINSA.

Oottako kuullu, jotta ihmisiltä menöö näiren kaikellaaste verojen maksun tähre alunakka aiva sekaasinsa?

— Ja mikä peijakas siin' oikee on ku nuata veroja aina vaa lyärähä taloonpoijan niskaha. Nythä siälä hallitukses on kansanmiähiäki ja niiren pitääs kattua meirän taloonpoikaan etua. Markan kurssinki n'oon ne poijat prissannehet, nii ettei sill'oo enää mitään virkaa. Ja veroja vaa lyärähä aina vain uusia! Eikö tämä hallitus osaa muuta tehräkkää. Kun härintuskin saa kunnan- ja papinverot ja hipoteekin inträssin maksetuksi, nii eikös jo taas jokin äijänkänttyrä kujalla oo tulos taloohi päi jokin paperilappu kouras että:

— Täs olis isännälle taas vähä verolappuja! Sill'olis kiirus, sanoo faltesmanni. Tällä viikolla lopusta viikkua olis maksettava!

Eihän täs oo isännällä enää muuta virkaa ku pitää kirjaa kaiken mailman veronmaksuusta. Hypätä kunnan esimiähen, faltesmannin ja panttifoorin väliä. Ja kun kotia pääsöö, niin heti saa ettiä pännän ja sylipuun ja lähtiä mittaaloho maitansa. Mettäs pitääs kulkia räknäämäs puukki ja kriivata ja ilmoottaa, ja valittaa ja hypätä ja häärätä kun valkia olis housuus.

— Ei tästä taloon asumisesta tuu enää mitää! Kyllä se niin on — huakaasi Mäkitaloon Antti-isäntäki, jok'on harvapuheene ja jämtti miäs kaikis hommisnansa. Sanoo jotta:

— Munki almanakkani on aivan kriipooksia ja merkkiä täynnä, etten saa enää ittekkää selvää.

— Samoon on meirän emäntäki aivan päänsekooksis kun lehmät poikii koska rookaa. — Emännän merkit ovat sekaantunehet kaikenlaaste veronmaksu-merkkien joukho, niin että täs on koko huusholli päällänsä.

— Niinkun täs toisella viikolla perjantakina, kun akka kattoo almanakkaha että:

— Kovasti se Antti nyt on keriinny maksuunensa, kun aina ennen on ollut viimmeesiä. Tulvalla viikollaha se vasta teiränkylääste kantopäivä olis ollu.

— Mä tulin kotia ja soilusin akalle aika lailla, mutta se fämmäs vastha, että papinmaksun merkki se oli!

— Mä meinasin justhin sanua, kun piika tuloo henki-hapatuksis tupha huutaan että:

— Emäntä, emäntä! Voi herra hallikho ku Fiikee poikii! Tulkaa nopiaa häthä!

Huamisen päivän pääll' on almanakas taas kriipoos, niin että kantopäivä s'on huammennaki, mutta mikä?

Kantaako pappi, lukkari vai valtio verojansa, vai kantaako Kirjukee, siitä totitesti ei enää saa selvää alunakantekijäkään! Kun piikaki kehuu sinne kraapooksen vetänehensä.

PLUMPÄRIN PAATTI.

Se Plumpäri on sellaane flesuune ja viraatoon miäs, jotta sen maalline omaasuus on hujan hajan.

Keväällä sai sekin iilin, että sillä kans pitääs olla paatti kun muillaki herroolla ja yks junkkari saikin sitte myyryksi sille vanhan rometon monella saralla markalla.

Siin'oli seiliä, nuaria ja naruja, tyyri toises pääs ja pohjas muitaki reikiä kun se, johna korkkia piretähän.

— Kun on hullu pöllöö kun sitoo skuutin kiinni, vaikka perä on aiva pystys!

— Miäs hoi, päästä naru irti, muutoon sä ajat suaraa Sariinin sänkykamarin klasista sisälle.

Mutta Plumpäri tarttuu tyyrihi ja kääntöö ensiksi vasemmalle ja sitte oikialle ja taas vasemalle ja teki sitte sellaase lehmänkäännökse, että pummi löi Plumpäriä niin vastakuanua, ettei se nähny pitkähä aikaha mitää. Hattu meni ja kaks hammasta. Leukaperät oli turvoksis toista viikkua.

Meinas jo pistää tupakiksi ku pummi tuliki toisen kerran, ylitte ja tärähytti taas niin leuvoolle, n'otta Plumpäri olis pyllähtäny merehe, jos ei sill'olsi peräpuali kovasti raskas.

S'oon nähkääs lihavaa sorttia, tämä Plumpäri. Se otti niin kipiää, ettei se saattanu mainatakkaa.

Pani vain paatin pohjalle maata, ettei kolmatta kertaa saisi samallaasta mälliä.

Jos s'oliski saanu peijakas viä, viälä kerran pummilla muatohonsa, niin tohjoksi olisi vissihi menny koko päävärkki, niin lujaa tekua ku se Plumpärillä onki.

Ja Plumpärin paatti teki sellaasia kaaria ja leikkauksia, jotta sit'oli ilo kattella. Se kryssäs ja prässäs ja seilas perä erelläki.

Ja aina kun Plumpäri yritti nostaa päätä ja kattua, mihnä mennähä, lenti pummi ylitte että vinkuu ja Plumpäri painoo päänsä vähä äkkiä alaha.

— Luja paatti — tuumaali Plumpäri. Mutta sitte töksähti. Tarttuu ku tikkuhu ja kun Plumpäri kattoo, niin se oliki Linnanrannas.

Ja Plumpäri sitoo paatin prykyhy kiinni ja lähti kotia, mutta tuliki kahren viikon perästä frouvinensa takaasi ja meinas lähtiä vähä seilaamaha — niin paatti makaskin pohjas!

— S'oon vähä ravistunu. Antaa sen ny maata kun s'oon nuan tukevasti pohjas! Siälähän paisuu, ettei enää vuara!

Ja kun Plumpäri taas kahren viikon perästä tuli kattomha, niin kyllä se ilostuu, kun myrsky oli nakannu paatin kauas maalle.

Ja kun Plumpäri sitte tuli nikkari Mäkelän ja pläkkipellin ja vasaran kans kolmen viikon päästä rantahan, niin vesi oli noussu ja paiskannu paatin sillan ala pohjaha.

— No siälä se ny on hyväs paikas. Pareet s'oon kun se paisuu, elikkä kun paikata pitääs. Naulan kohrista pakkaa aina mätänöhö. Ei pilata, kuulkaa Mäkelä, hyvää paattia paikkaamalla.

Toiset ovat ruvennehet vethön paattiansa maalle, mutta Plumpäri on viisas miäs. Se sanooki jotta:

— S'oon aivan turhaa. Siin' on vain vaivaa ja rähinää. Maakkoho ny siälä ensi keshä, niin vissisti onki raot ummes, eikä tarvitte sitte paikata, ei paisuttaa.

PIKKULASTEN HOIROSTA.

S’oon kuulemma silla lailla, ett'äireet trumppaavat lapsevvattan liika täythe ruakaa.

Ku lapsen vatt' o’ piukas ja pullollansa ku piimäleili, n’otta tappi lentää ja se stä porajaa, nii aina vaa tukitha sen suuhu kikkaa jottei se marajaasi.

Ja eikä se silloo marajakkaa ku suu o täynnä, n’ottei henki kulje ku nenä kautta jos reiät sattuu auki oloho.

Pitää rintaa antaa joka kolmen tiiman päästä parikymmentä minuuttia kerrallansa. Välill’ ei saa antaa, vaikk’kuinka kilijuus.

S’oon vaan friskiä, kun kakara krääkyy. Saa lujak keuhkot ja hyvä’ ääne. Ja n’oon molemmat hyvät olemas täs mailmas ja tuannempanaki.

Luuletta pian, jotta mä ny omiani puhun ja opetan, mutta kyllä s’oon erehrys.

Olin mennyp-pyhänä Isoonkyröön vanahas kirkos kuulemas, kus se Teuvan tohtori akkoja opetti. Ja siinä sain minäki samas kaupas.

Kyllä n’oli akat vakavan näköösiä, eiväkkä vastaha mukisnu, vaikka tohtori morkkas aika lailla.

Siinäki ne akat o aiva vääräs, ku ne panoo perunajauhoja lapsen ahtahi paikkoohi, kun sen rupiaa hautootumaha.

Tohtori sanoo, jotta silloo pitää mennä apteekhi äireen ja ostaa talkkia ja kylyvää sitä laskospaikkoohi.

Nii se sanoo, mutt’ eikhä sille tullu erehrys. Taisi sen kiäli lipsahtaa nii että ku meinas sanua kalkkia, nii tuliki talkkia.

Em m’oo kuullukkaa talkista puhuttava. Mutta kalkki, s’oon selvä asia, että s’oon hyvää ja passelia sellaasihi paikkoohi, ku rupiaa pahentumaha. Ku stää lyää rakoohi, ei pirhana viäkhö mätänekkää.

Nii se tohturi tiäsi ja tunti sen pikkulapsen hoiron, jotta monen akan kuulin sanova, jotta:

— Kyllä tua poika näyttää nii sisälletullhen tuaho lapsenhoitho, jotta jos meille viälä penskoja tuloo, eikä s’oo kovi tyyrispalkkaane, nii m’otan sem meille lapsenpiiaksi.

Mutta sitä se tohturi ei tiänny sanua, mitä sellaaselle mukulalle on tehtävä, joka pakkaa purho.

SATA KERTAA PUTKAS.

Oottako kuullu, mikä merkkipäivä oli Alpiinus Lymylällä menny perjantai-aamuna?

Alpiinus heräs silloo jämttisti sarannen (100) kerran Vaasan poliisilaitoksen nurkimmaasesta putkasta, pää täynnä kupariseppiä.

Moni harmaapäine kunniootettava ja harjaantunu juappoo, vaikk'on ahkerasti treenannu ja parastansa yrittäny, näköö elämänsä kallistuvan ehtoohi ja illan koittavan, ennenku on pääsny pualivälihinkää.

S'oon viälä miäs parhaas voinnis. Hiljan 30 täyttäny, nii että jos elonpäiviä Alpiinukselleki viälä piisaa, nii se rekorttia paljo petrata mahtaa.

Viimme perjantaina onnistuu Alpiinuksen saavuttaa tämä rekorttinsa, jotenka poliisilaitokses oli ilo kaksinkertaane.

Merkkitapauksen johrosta kantoovat tottunehet poliisit Alpiinuksensa riamusaatos putkasta ylikonstaapelien kaffihuaneeshe, johna Alpiinus sai kunniapaikan.

Useeta puheeta pirettihi, johon Alpiinus liikutettuna selvin, vaikkakin kipein päin vastas, huamauttaen samalla kuinka jumalattoman vaikiaa on tätä nykyä saara täyttä pääntäyttä.

Tenttu on huanua ja suutarinlakka lujas. Oikiaa priitä ei tahro saara enää ollenkaa. Monta hyvää yritystä on hukhaan menny, kun aines o loppunu keske.

Se sanoo, että jos olot ei olsi viimme aikoona nii kovasti kiristyny, niin s'olis aikoja sitten tämän merkkihetken saavuttanu.

Hölyn pölyä s'oon tämä tällaane järjestys — lausui jupileeraaja. Ku kialtolakia hommathi, nii oli puhet sellaane, että, ne kun tahtoo väkeviä saara, saavat stä lääkärin lapulla eli sosiaaliministerin toristuksella. Mäkin sitä silloo kannatin ja tykkäsin että s'oon oikeen. Mutta nyt m'oon nähny, että s'oli valespeliä ja ihmiste narraamista. Tohtori ei anna lappua ennenku kualoo ja siiloon s'oon turhaa.

M'oon kirjoottanu sosiaaliministerille ja reirusti ja rehellisesti pyytäny saara selvällä rahalla ostaa 25 litraa priitä.

Niinkun en mä sitä entisestä hyvi tiätääsi, kunniootettavat konstaapelit, että siit' ei tuu mitää.

Monista syrämmellisistä sanoosta, joita päivän sankarille omistettihin, ansaattoo erikoosta mainittemista vanhemman konstaapeli Härmälahren lausunto.

— Sellaasta miästä, Alpiinus, kun s'oot, on oikee ilo poliisimiähen kanniskella. Sä et tappele ekkä varaasta, ekkä yritä pakhon juasta, ekkä oo liika raskaskaa. Parhultaane olalle paiskata. Meet ittestäs putkha, ku ei täs aina kerkiä fööräämähä ja pysyt siälä, vaikka sattuus ovi auki jäämähänki. Sellaane se on oikia ja reiru juappoo! S'ei ookkaa mikään hulikaani. Totisesti Alpiinus, minä sanon sulle, että jos ei täs laki kiältääsi, niin mä antaasin sulle aika perhanammoosen tärähröksen jurvalaasta pontikkaa. Sen s'oot ansaannu, Alpiinus. Mutta ei passaa ny kialtolain aikana, vaikk' onki viinaa joka nurkas n'otta flosajaa.

S'oon sillälailla, että poliisiki saa kattua vähä tarkasti ympärillensä, mihnä paikas passaa holpata.

Poliisilaitoksen henkilökunnan pualesta ojennettiin päivän sankarille laakeriseppeles toivomuksella, että hyvä yhteestyä erelleenki sais jatkua.

ESA-HEIKKILÄN HEINÄVÄKI.

Isäntä oli maanantai-aamuna nousnu jo neljältä kakistamha väkiä ylähä ja ollu kovasti krätyysellä päällä.

Paukottanu oli aisalla lutinseinähä Hessan klasin ala nii että klasit oli heläänny.

Poika-Jaskaa oli emännän pitäny käyrä nelijä kertaa retuuttamas ja jukittamas, ennenku sekää rupes saamha silimiä raolle. Ja vasta ku äitee oli sanonu jotte:

— Nouse ny Jaska, kuulek sä, ku isä rupiaa jo aiva manaamha. Älä laita, että se tuloo sun niskahas. Nouseksä, häh!

Mutta vasta sitte ku emäntä oli flätkäässy sitä päähä, se pääsi jaloollensa.

Muttei siitä lähröstä tahtonu siltäkää tulla mitää. N'oli niin koko väki unen sikkaras, että trenki-pöllööki hyvän aikaa koitti tukkia silan tamppia aisanreikähän, eikä hoksannu ensin ottaa pois tampinnapulaa.

Siinä se napalootti nii että isännän piti vähä mossahuttaa sitä, ennenku se äkkäs.

Ja piika-Hessa oli niin niskavääräs ja silmät solkerolla, ettei hoksannu panna hamesta ylensä.

Mutta siälä kytötiällä, justihin siinä Niämistön-Maijan mökin tyänä,
Liinoo yhtäkkiä, jotaki säikähti ja ku se lähti hyppäämähä!

Poika-Jaska, se nyt putos kohta kärryyltä samoon kun se Sorviston-Lissuki, jok' on siälä päivämiäsnä, mutta isäntä ja trenki-Kustaa ne pitivät irvillä hampahin karikoosta kiinni.

Hessa, jok' oli suittis, poukkooli istahallansa ylähä ja alaha, ylähä ja alaha ja kinnas suittista minkä jaksoo.

— Hessa! pirätä, pirätä! Eksä peijakas kuule? Aivan täs menöö sualet pirin-pärin. Hessa! Älä aja nii lujaa. Nyt putos konttiki ja voi-aski menöö pyäriensä. Hessa! Piimäleilin tappi aukes, kuulek sä, tappi aukes ja piimää juaksoo pitkin lavaa! Hessa! Kustaaki putos! Pirätä, pirätä rumaane, m'oon aiva piimäs! Ei täs enää pysy, lava on niin lipoone. Hessa! — — —

Sinne se jäi isäntäki leilin vierehe kellellensä katkennu karikan-kappales käres.

S'oliki ollu sellaane koputes-polska, että eikähän falssin halut mennehet hyväksi aikaa.

Isäntä tuli piimäleilin ja karikanpalan kans klynkäten ja trenki-Kustaall' oli voi-aski kouras.

Kyllä ne kattoo kaikki rumaa Liinoon päälle ja meinasivat, että sitä pitääs antaa seipähällä oikee pitkin ja poikin, ku tuallaasen tulemuksen otti ja teki.

Ja olis ne vissihi sen päntännehekki, muttei ollu keneskää lyämämiästä.
Oli ittellä jokahittella nii hellät paikat.

AKKA VARASTI RUKIIHIA.

Oottako kuullu mitä kamaloota yks akka on Vaasas tehny? Töyrymyllys, ku s’oon ollu lossaamas yhtä ruislaivaa.

Ajatelkaas, ku s'oli sitonu housunpultut suusta kinttujen ympäri lujasti naaralla kiinni. Oikee umpisolmuhu oli vetäny.

Sääret oikoosna oli koittanu kompuroora lastiruumasta ylähä, muttei ollu päasny.

Sit’ oli viis pyysiä yrittäny puntatakki laivan kannelle, muttei ollu mumma nousnu.

Ja pyysit olivat kamalasti imehrellehet, kuinka se akka ny nuan äkkiää nii raskahaksi oli tullu. S'oli aivan käsittämätööntä!

Se koitti siirtää toista jalkaa, ja vähä koukistaa muutaki kruppia, mutta silloon prätkähti.

Ja hajoshan se. Toisesta pöksynpultusta juaksi puali tynnyriä rukihia varttesmannin jaloolle, kun se seisoo siinä viäres.

— Näytäs akka kinttus! S’oon sillä lailla, että vaikka tuallaasia ihmisiä sanothanki ykspulttuusiksi, nii mä pahoon pelkään, että eikähän siälä siltä vain ookkin toinenkin pulttu!

Siinä tuli tuhannemmoone juntturoomine sen akan ja poliisin välillä.
Tiätäähä sen ny, että vähemmästäki potkia sätkyteliähän.

Mutta sai kun saikin se poliisi viimmee nypätyksi pultunnuarasta kiinni ja ku se siitä oikee kiskaasi, niin jo pärköski pultunsuu.

Oikias s’oli se poliisi! Akan toisestakin pultusta juaksi toinenki puali tynnyriä rukihia maaha.

Mutta kyllä kans sitte jo pääsi juaksemha! Olikin niin vikkeläkinttuune ettäh.

— Taitaa näiren toistenki akkaan pultuus olla joitakin kappoja! Eikähä oo parasta että tuata nuan vähä kallatahan.

En tiärä sitten tuliko siitä housukallista mitää, mutta kovas n’oli tohkehes, ku mä pois lährin.

YLISTARON AKKOJA NARRATTIHIN.

Oottako kuullu kuinka ylistarolaasia yks vekkulimiäs täs aprillinpäivänä narras ja hyppöötti?

Se on sellaane kliipattu junkkari se rakennusmestari siälä Ylistaros, jotta ne on aiva helisemäs sen kans.

Se junkkari oli naulannu kirkonkylällä taloon seinihi lappoja, jotta osuuskauppaha on tullu sokuria ja jotta sitä saa vaihtaa rukihilla ja ohrilla.

Oliko se ny niin, jotta viis kilua viljaa ja yks kilo sokuria, vai oliko se enempi?

Heikkoolaski jäi kaikkien talojen väet ilman ruakaa, ku akat lähtivät klapsaasohon kirkonkylän puarihi.

Ja Kyläänpään larvas oli yhrenki akan lapsi, kun oli yksin jääny, syäny maitopotusta uuren tutin. Aiva rauskooksi oli pureskellu.

Ja körttilääsekki olivat Koskenmäeltä ajaa paasoottanehet aiva vahrus
Korpelan sivuu kirkolle päin ja jahkaassehet jotta:

Mutta huanoote käytihi kumminki yhren emännän Liipantönkällä, kun se kans faarttas jyvälaarille ja rupes rukihia paasaamha pussihi.

Kun ei se yhtään hoksannu kun siinä härisnänsä oli hairannu pussin, john’ oli pöhjas suuri reikä. Se paasas ja paasas ja aina kun meinas, jotta ny piisaa ja nosti pussia ja meinas situa, nii aina vain oli pussi pualellansa.

Kyll oli Hyypän silimät ollehet ympyriääset, ku puarihi tryykätä tormootti yht'äkkiää sellaane akkalauma. Niitä tuli puari aiva täytehe puales tiimas. Ja jokahine huuti, jotta:

Eikä kaikki päässehet puarihinkaa pussiinensa. Ovenrakho oli nutistunu kaks akkaa niin että ne oli aiva yhres takus, kun yhtaikaa tukkivat.

Niin oli akat juassehet, jotta kaikill’ oli sukat aiva syltys ja sukkarihmat tresajivat pitkin maata.

Ja kun Hyyppä sitte niille sanoo, jotta teitä on narrattu, ei tääll’ oo sokuria vaihtaa! Niin kyll oli melu ja poru joukosta nousnu.

Ja jos olis se senki rumaasen-kuvaane rakennusmestari siinä paikalla ollu, niin olis akat antanehet sille niin, ettei olsi miähellä karvoja ollu ku vähä korvien nenis.

Mutta sekös junkkari istuu vain kotonansa ja nauraa kitkutti, ku akat hengen erestä juäksivat.

KETTUJUTTU.

Oottako kuullu minkälaasia kettuja sitä on täs mailmas yleensä ja erityysesti Alaurella?

Siäll'on kuulemma kovasti kettuja. Niitä vilisöö joka paikas. On mettis, kivenkoloos, on puskikoos ja puskan juurella, on taloollisis ja torppariis.

Ja ketunpyyrystäjiä on kans paljo, n’otta siin’on ketuulla, suurilla ja piänillä, kamalat paikat, kun kaikki koittaavat kettuulla ja narrata toistansa.

Ensiksi kettuuli yks isoon taloon poika ketunmyrkyllä nii, että yks mettäkettu nialaasi karvahan palan, tuli synnintuntohon ja vattanporotuksehen, katuu katkerasti ja kuali.

— Täs s’oonkin ketunpyyrystäjä, tuata nuan, jok’ei hukkareisuja tee!
Aina kellahtaa kettu, kun tämä kettu syätin tällää!

Ja toisten ihmisten pisti vihaksi. Niitä kismitti ja pisteli kun neuloolla. Imehtelivät ja kyselivät jotta:

— Kuinka sä nuata kettuja nuan kovasti saat? Ja kuinka sä sen syätin oikeen laitat?

Mutta sekös vanha kettu rupes täs toisia kettuja opettamhan! Pani vaa toisen silmän kiinni ja sanoo:

— Jaa, s'onkin konsti se! Ei sitä vaa joka sorkka tairakkaa sellaasta syättiä laittaa! Pitää ensin tappaa kukoonpoika ja kyniä se, n’ottei se pääse lentämhän. Sitte pitää lyärä kirvhellä siltä pää poikki, ettei se laulakkaa. Sitte sen pitää paistaa vois ja kryyrätä, mutten sano millä — —

— Saako sitä kryyteriä atteekista vai kauppapuarista? — kysyy yks toinen kettu viattomana.

— Ja sitte pitää pureskella liha hampahisnansa oikeen fiiniksi ja sitte vasta panna ketunmyrkkyä vahvaatte joukk’hon.

— Onko se sitte valmis — kysyy taas se opinhaluune kettu. — Vai pitääkö viälä muutaki tehrä?

Jaa — sanoo se vanha kettu. — Joo, tuata nuan, sitte sen pitää viälä reisuusti oikeen kovasti pureskella, niin kyllä kettuja saa, niinku ootta mun nähny niitä vetävän.

Ja kyllä se miäs niitä kettuja saiki ruakottomasti. Kun melkee joka päivä tuli mettästä roikottaan seljäsnänsä aikamoosta ketunkoljanaa.

Ja ihmiset karehtii, n'otta n’oli aiva kurnaalinsinisiä naamastansa kun tuata nuan:

— Joka päivä se nuata kettuja roikottaa, n’otta aivan tiät ravalla! Ja kyllä se ny oikeen silimis rikastuu, mutta orottakohon, kun tuloo takseerauskokous, niin kyllä kans ääniä pannahan!

Ja se kokous tuliki ja takseerimiähet käskivät sen kettumiähen ethensä ja sanoovat jotta:

Ja olivat kiäriä ja tuumasivat, jotta kun ny peijakas sanot oikeen kunnian ja omantunnon kautta, niin kyllä me sulle ääniä paamma, ettäs kunnian ja omantuntos tiäräkki.

Niin tuumasivat takseerauslautakunnan ketut, mutteivät mitää puhunehet. Kattoovat vaa kun ketut ainakin sen päälle. Ja se sanoo oikeen kunnian ja omantunnon kautta jotta:

Silloon takseeriketut heiluttivat mukavasti häntäänsä. Sanoovat aivan silimät tihirulla ja suupiälet korvis jotta:

— Vai yhyren ketun vai! — Älä yhtää kettuule miäs! Niinku ei täs olsi pitkin talavia nähty sun kettuja kanniskelevan aiva lauree. Aina vaan on ketunhäntä roikkunu peräsnäs, nii että toiset on jo luullehet, jotta s’oon kasvanu kiinnikki.

Mutta se ketunmyrkyttäjä vannoo ja vakuutti, jotta yhren ketun s’oon vaan saannu. Sen saman ja ainuan ketun, jonka kaikki alavutelaaset ovat nähänehet sen seljäs kiikkuvan.

Se tunnusti kunnian ja omantunnon kautta, niinkun nyt tämän mailman aikhan pitääki tehrä, kun oikeen kranttu paikka tuloo, jotta s’oon joka aamu salaa pussis kuljettanu saman ketunraaron mettähän ja sitte tullu mahtavaa taas kylähä korja kettu seljäs.

— En valehtelekkaa, kun mä kerran totta puhun ja kunnian ja omantunnon kautta — sanoo.

— Eikö se ketturaukka jo ruvennu haisemhan? — kysyy yks kavala takseerikettu.

— Tiättypä se! Rupes, haisi kun raato, jotta häjyä teki. Ja nahkaki meni pilalle, etten saanu siitä kun 50 markkaa.

Takseeriketut nauroovat, jotta partakarvat pöläji ja lupasivat kovasti uskua kun ketunmyrkyttäjä kerran vakuutti kunnian ja omantunnon kautta.

— On ne kans kettuja olovanansa, nua takseeriketut, kun eivät hoksannehet kysyä kenen kunnian ja omantunnon kautta mä vannoon ja vakuutin!

Tiätysti sen kettu-vainaan! Eikä sill'oo kunniaa eikä omaatuntua ollu elääskään joko sitte kuallehena!

NAHKASAVUT.

Oottako kuullu, jotta Ilimajojell’o ruvettu polttelemahan uutta laija piipputupakkia?

S’oon kotimaanen keksintö ja tuloo halvaksiki. Ei trenkää muuta kun hakata vesurilla hyvin pieneksi vanhat kinnasrauskat elikkä pieksunruojuhut, sekoottaa vähä kessuja joukhon ja pistää piippuhun.

Nämä nahkasavut ovat kuulemma erinomaasen tervehellisiä tupakin nälkääsillen toiskan miehille. Samoon kun vasta-alkavillen klopiillekkin, jokka kulukoovat isänsä tupakkilooras hyppyysinensä, eiväkkä usko, vaikka rookatahan rysän päältä ja saavat sellaasia paukkuja n’otta korvat lummehroksis hoippuuloovat hyvän aikaa.

Mutta kun tällää kaverillen nahkasavut, niin ei tartte lyärä, ei paukahuttaa. Eivät kuulu toista pesällistä hualivan vaikka kuinka taritahan.

Sielä on Ilimajojen ylisespääs kuulemma yks sellaanen taloo, johna »toiskan Jaska» koittaa pitää ittiänsä aivan krannin tupakiis.

Ei osta itte, eikä päivisin polta, mutta kun ilta tuloo, niin tuloo kans Jaska krannihin kun knakutettu klasipenkille istuskelohon. Pitäähän siinä isännän lopuuksi tuova tupakkiloora nöyrälle ja haastaa piippuhun panohon.

— Jos tuota nyt panis taas vähä käryämähän — tuumii JaSka ja Vetää nysän plakkaristansa. — Vaikka tyyristä s’oon ny tuo tupakkiki.

Sitte ottaa tupakkilooran polvillensa ja rupiaa nysää täyttämähän. Samalla kraapii pikkusormellansa tupakit pohojaa myören, jotta jos sattuus olohon parempaa pohojalla eli johonakin nurkas.

Tätä ainaasta »toiskan Tupakki-Jaskaa» on isäntä koittanu petkuttaa sillä lailla, jotta s’oon tällänny propeetaria looran yhtehen nurkkahan ja pannu huonoja kessuja päälle. Itte on isäntä kopeloonu piippuhunsa alta parempaa tupakkia ja Jaska veteli kauan aikaa kessuja. Mutta sitte se äkkäs yhtenä iltana, vaikkei puhunu mitää. Toisena iltana se hoksas jo koolia. Sittemmisin on isäntä polttanu Jaskan aikana vaan paperossia ja pitäny Jaskalle ja muillekkin krannin miehille kessurruotoja tupakkilooras pöyrällä.

Mutta Jaska on sitkiä mies. S’oon istunu, syljeskelly ja käryyttäny krannin isännän kessuja koko talaven n’otta kuola juosnu ja tupa haisnu. Isännän rupes jo pistöhön vihaksi kun:

— Tuolle toiskan Jaskallenko mun pitää täs kessut viljellä ja sitä tupakiis pitää, senkin raakkulehen kitupiikkiä, kun ei malta itte ostaa. Mutta kyllä mä laitan sille junkkarille kryyterit kessuuhin n’otta tietääkin.

Isäntä meni kokille ja toi sieltä emännän vanhan navettapieksun. Pani tolopalle ja hakkas kirveskänällä aivan kryyniiksi. Sitte kokos kämmenen pohojahan ja kumaasi tupakkiloorahan. Vähä kessunloppuja varisteli joukkohon.

Kriipaasi valakian ja veti oikeen vattan pohjahan. Silimät pullistuu pääs, henki salpaantuu ja Jaska rupes rykimähän, räkimähän ja krakistelemahan kun olis rökkähän nielaasnu. Ei saanu sanaa suusta.

— Ompa tuo Jaska aika hotales kun vetää n’otta tukehtuu! Suuri mies eikä osaa vielä poltellakkaan! — päivitteli isäntä.

— Olipas se väkevää. Mitä rumaasen tupakkia tämä oikeen on kun nuon prätäjää ja haisoo häjyltä?

Mutta poltti kun polttikin piipun loppuhun. Ei pannu enää toista piippua vaikka isäntä kovasti houkutteli.

Yhtäkkiää hyppäs Jaska pysthyn ja tryykäs ovesta pihallen. Juoksi navetan taa ja sieltä rupes kuulumahan niinkuu pikkuvasikka olis yÖkiny. Mutfei s’ollu vasikka. S’oli se Jaska!

PETLEHEMINMÄELTÄ.

Oottako kuullu jotta Kauhajoell'on sellaanenki paikka jota sanotahan
Petleheemin mäjeksi?

Ja sillä mäjellä tehtihin täs joulun välipäivinä sellaanen hevooskauppa, n'ottei s'oo viäläkään valmis, vaikka siin'on ollu akakkin päällänsä suupeliä soittamas.

Kun oli sen suutarivainaan huutokauppa, niin sinne tuli yhren akan vävypoika ja yks palstatilallinen, kumpikin hepallansa poukotellen, kun ainakin isäntämiehet. Ja rennolla päällä olivakkin.

— Viis penniä tykö! — kiljaasi se vävypoika summanmutikas kun pihahan ajoo ja kuuli vasaramiehen huutavan jotta:

Silloon tuli se palstatilallinenkin justhin sillä viriällä salviallansa pihalle ja huikkas n'otta:

Samas kans paukahti ja isännällen nakattihin aika knippu tavaraa. Siin'oli vanha häkylä, kerinlehret, juustolauran puoliska, kaks kakulakeppiä, tukkilukku, klihran rauta, vintilän varsi ja roukkonavari. Ja kun isäntä tuumas jotta:

Niin vasaramies huippas vielä vanhan kipparan karvakengänkin tulohon samahan läjähän ja huuti jotta:

— On siinä kilua jos on kaluakin yhyren miehen osalle! Myykää jo muillekkin.

Se on selevää, jotta vävypoika suuttuu kun tupakki, sutkaasi konia suittenperillä lautaasillen ja kiljaasi jotta:

Kun aikans'oli haukuttu toistensa hevoosija, kattottu suuhun ja nostettu häntää, niin huipattihin huppia ja kumpikin lähti uurella konilla kotiansa. Ja tykkäsiväkkin molemmat jotta saivat jutkahuttaa toistansa.

Mutta vävypoijan kotona nousi totinen tomina. Siinä puhallettihinkin oikeen kaharella harpulla falssit ja minuveetat sekaasinsa. Ja siinä vanhas harpus oli paljo koveet ääni.

Mutta sitte sekin loppui kun puukoon päähän. Akat sitaasivat hilkut korvillensa, tryykööttivät pihalle, kääntöövät hevoosen ja laskettivat häntäpitkällä vaihtamahan takaasi.

Mutta akat eivät tiennehet sitä, mitä huonoonkin hevoosmies tietää, jottei nähkääs passaa hevooskaupas voittanehen olla kolomehen voorokautehen kotonansa. Sitte kyllä jo pitää kauppa. Tämä palstatilallinen oli lakia kunnioottava hevooskoijari ja pysyy kans 3 vuorokautta katees, niinkun laki määrää, jottei hevooskauppaa saara rikotuksi.

Mutta akat ovat kans kavalia, niinkus tierättä. Niin oli sen vävypoijankin huonehenhallitus. Mitäs tekivät?

Lähtivät ensi pyhänä sillä vaihtokopukalla kitkkohon. Sitoovat hupan renkahasehen kiinni ja menivät peräpenkille istumahan. Se palstatilallinen oli kans akkoonensa tullut kiittöhön hyvästä hevooskaupasta ja veisas hartahasti.

Silloon livahtivakkin sen vävypoijan akat pihallen ja jättivät palstatilallisen akkoonensa veisaamahan.

Menivät vanhan salaviansa työ, päästivät aisoosta ja panivat vähä nopiaa oman reen etehen. Sen huonon hevoosen lykkäsivät palstatilallisen lohnasta syömähän — ja ajaa karuuttivat kotia n'otta porkoolit soittuu.

Kun kirkonmeno oli loppunu ja viimmeenen värsy veisattu, tuli palstatilallinen akkoonensa vakavis ajatuksis kirkosta pihalle — ja näki! Näki, n'otta sen oma hevoonen syörä krauskutteli irrallansa heiniä lohnasta. Kirkkomiehestä tuli yht'äkkiää tavallinen ihiminen. Ja se lasketteli suustansa sellaasia sanoja, jokk'oli toisille kirkko-ihmisillen kauhistus.

Meinas vierä aisoosta vetämällä lohnan kotia ja jättää sen hevoosen siihen. Mutta hevoonen tuli peräs.

Eikä auttanu muu, kun akkakin tahtoo rekehen istua, kun panna aseehin ja ajaa kotia, vaikka kyllä s'oli katkeraa.

JURVAN KUPPARI.

Se oliki niin nutuusta ja rutuusta se elämä täs loppuaikoona, jotta sarvijokiset pakkas tulhon liika krätyysiksi.

Mutta sitte tuli erinomaane siipyläänen kuppari, hiaroja ja povari ja ny on sarvijokelaasten kruppi taas kovasti liantoone ja hyväs voinnis. Ei vaivaa enää kihti ei romotiisi. Lonkkapistoksistaki on päästy. Eikä sillä hyvä, että se siunattu siipyylääne kuppari hiaroo, kuppas ja imi kuppisarvillansa pahan veren sarvijokelaasista seljän kautta uloos. Se viälä povas kaupanpäälliseksi ja kattoo kärestä. Mutta kaffinsumppihin s'ei kuulemma saattanu kattua ollenkaan. Ne se litkaasi menhön poroonensa.

Ja kyllä se akka vain tiäsiki. Oli tarkasti kullekki neuvonu varoomha yhtä ristinveristä miästä ja punaveristä naista, jokka pakkaavat Sarvijoellaki tukkimha pariskunnan välihi. Paljo ilua ja vähä muresta oli kullekki luvannu. Ja markan pistäny tarkasti aluushamhen plakkarihi ja vakuuttanu, jotta hyvin menöö.

Ja hyvinhän s'oon sarvijokelaasten mennykki. Ei voi moittia. Kaikkien muiren, mutta sen Tuamahan käythin vähä huanosti.

Sitä ku se Siipyyn flikka hiaroo nii, että Tuamahan syrämmes tuhahti rakkaus aiva ilmi liaskaha. Ja paloo, n'otta käry nousi. Sen rupes silmät lirutteloho ja lakkinsakki tälläs kallellensa.

Tiätää sen ku sellaane mailmankuppari ja hiaroja ottaa poikamiähen siltä kantilta katteltavaksensa, että miähen ittellensä hiaroo, nii turhaa siin'on vasthan prätkytellä.

Se oli se Siipyyn flikka hiaronu sen Tuamahan niin ympärinsä, n'otta aivan oli Tuppu-paraan pää klenahrellu.

Ja ku Tuamas oli niin fletkooksis, ettei mistää tiänny, niin oli ottanu Tuamahan syrämmen oikee käthensä ja knäpähyttäny siihe kuppikirvehellänsä kauhiammoosen ja syvän rakkauren haavan.

Siit'oli juassu kamalasti verta ja Tuamahan oli lyäny niin heikoksi, jotta siinä paikas oli kosinu sitä kupparia.

— Eikä se hieroja-flikka ollukkaa pannu yhtää vastha. Oli laulaa helähyttäny että

Ja sen päälle oli nuoripari hypelly kiverän polkan, n'otta sarvipussi kalissu.

Ja sitte kihloolle Vaasaha. Niin kiirus oli ollu, etteivät malttanehet junalla Seinäjoen kautta kiärrättää, ku lähtivät kävellä flinttaamha käsikoukkua oikoostiätä Vaasaha. Kivisillan pääs olivat vähän aikaa huilannehet ja sitte lopun matkaa hyssytellehet.

Keturista ostivat komjat kihlat ja kangaspuarista kaulahitten. Mistä se
Tuamas sen kellon osti, sitä mä en tiärä.

Mutta hyvä s'oli käymhä, kun ei ollu ku varttia vaille, ku Tuamas oli hellunsa kans taas viikon päästä Sarvijoella että tärähti!

Ja sen päälle juathin kaffit ja olthin onnellisia. Eikä siinä akkaan kontittemiset auttanehet monehen päivähä.

Mutta sitte meni huanosti. Morsiaan tahtoo, että lährethän yhres Siipyyhy, että hänki saa näyttää omanpuolohoosille sulhaasmiästä. Ja lährethin kans. Kestinkylähän päästihin yäksi ja menthin korjasti nukkumha.

Mutta aamulla ku Tuamas huomaatti ei morsiant' enää ollukkaa. Ei sängyn allakaa. S'oli menny ja s'oli murheelline paikka. Kaikki oli viäny joukosnansa, kihlat ja kuppisarvekki.

RUUSUJA TALVITILOOLLA.

Oottako kuullu, jotta kyllä siin’on perää ku akat sanoovat, ettei miästen oo heirän asioohi sekaantumine?

Ne sanoo akat, jottei miähet ymmärrä akkaan meiningiistä, ja että jos ymmärtääväkki, nii ymmärtäävät vääri. On kuulemma paree, ettei koitakkaa ymmärtää, eikä tukkia noukkaansa niiren asioohi. Ei oo meistä miähistä muuta ku harmia ja vaivaasta vahinkoa!

Ku ny on satanu nii kovasti vahvalta lunta, että pakkaa lumi menhö housunpultuusta sisälle, nii mä sanoon sille nuarelle frouvalle, jonka tykönä mä ja Juppe oomma kortteelia jotta:

— Mihkähä frouva on paiskannu mu piaksusaaphani? Mä pansin ne ny jalkoohini.

Mä sanon jo etukäthe, ett'että ouroksuusi, jotta se meirän frouva on turski ihmine, jok’ei yhtää kruusaa eikä karahteeraa meitä kumpaakaa, Juppeja sen paremmin ku muakaa.

— Mihkähä ootta pannu! Tuala n’oon porstuan nurkas maannu sitte ku suutarista tulivat, jos ei Juppe oo pihalle vetäny.

Mä kattoon Jupen päälle vähä rumaa, mutta s’ei ollu tiätääksensä.
Huiskutteli vain häntäänsä.

Me ettiimmä sitte porstuasta, joka nurkasta mun piaksusaappahiani, muttei niitä ollu mihnää. Ei hyllyllä, ei naulas.

Sitte äkkäsin porstuan konttuurin ja menimmä sinne Jupen kans kopeloomha. Siäl’oli pimiä ku pussis ja kauhiasti tavaraa. Sattuu siälä meille vähä vahingootaki pimees haparoores.

Ku Juppe ettii, niinku koira ettii, kuanollansa mun saappahiani, nii sen suuhu sattuu lihampala. Siitä se niin peljästyy, jotta lähti pihalle ja melkee puremata nialaasi sen palan.

Mun meni käsi vahingos hillupurkkihi ja ku ei ollu hantuukia, johk’olis sormiansa pyhkiny, nii ei auttanu muu ku nualla sormensa, nii epäfiinisti kun s’oliki tehty. Mutt'eihä stä kukaa nähny siälä pimiäs konttuuris. Eikä se pahalta maistunukkaa.

Ja kuinkha sattuukaa nii kamalasti nolastamha, jotta mun piti tuan tuastaki viälä monta kertaa nualla hyppyysiäni, ku aina vain sattuuvat purkkiihi.

Ku mä sitte kumarrruin ja yritin koperoora yhrestä nurkasta, niin pukkas tikku keski ottaha, jotta silmän viärä ja käthe tuli jotaki riskuja jokka pisteli nii tuhannesti. Mä kriipaasin silloo tikulla valkian ja kattoon, nii siälä nurkas oli kolme kukkapurkkia ja niis kuivettunehia kukkakräkkiä!

— Siinä stä ny taas on akkaan pankkoja. Kun konttuurin nurkkaha kasataha kuallehet kukat purkkiinensa, eikä viittitä sen vertaa että pränkarulle paiskata. Ja kukkakepit pystys viälä, n’otta silmänsä puhkaasoo. On ne yksiä kans. Ja täs viälä mokottaavat, kuinka miähet on viraattomia, etteivät tiärä piaksusaappahistansakkaa, mihnä makaavat. Ja itteltä jäätyy kukat konttuurin nurkkihi!

Mun pisti niin vihakseni, että panin nästyykin kären ympäri ja reviin kukkakräkyt irti purkiista. Menin pränkarulle niiren kans ja nakkasin kauas hankhe. Ja Juppe juaksi perähän, repii ja nakkeli niitä, n’otta olivakki vissihi hajallansa.

Sitte hain piaksusaaphani konttuurista ja menin köökkihi. Sanoon frouvalle jotta:

— Täs se frouva mua hualimattomaksi ja viraattomaksi morkkaa, mutta konttuurin nurkkaha itte palelluttaa kaikki kukkansa. Jonsen m’olsi koonnu niitä ja paiskannu pränkarulle, nii siälä olsivat viäläki. Kukha täs toisensa jälkiä saa siivoolla?

— Kukat pränkarulle? — kiljaasi — Mun ruusuinko s’oot sen tolvana nakannu pränkarulle? Jokka m’oon pannu pimiähä talvehtimha? Voi herra parakkoho tuata miästä!

Se lähti käret levjällä juaksho pihalle ja mä käsitin, jotta taisi tullakki tupenkrapinat.

VAASAN PUMPULITEHRAS.

Oottako kuullu, että Vaasan suuri pumpulitehras Präntööllä pömähtää ilmaha huamenna kello 11 ja 15?

Jaa-ah poijat ja präntöölääset, s’ei ookkaa enää leikin asia! Ja s’oon sitte vissi! Sen tiätää toristaa koko Präntöön seurakunta. Varsinki akka- ja flikkaväki. Eikös?

Yks konhenkäyttäjä, jonka silmiä on aina vähä haristanu, on täs yhtenä päivänä nähny kankuripualella ilmielävän kummajaasen.

Sillä kummajaasell'oli ollu suuret silmät kun talterikit pääs, nenä ku kottikärry ja suu ku seittemän leivän uuni.

Ja kun s’oli aukaasnu suupellinsä, mulkaassu sen pikkuusen konhenkäyttäjän päälle ja pärähyttäny ku pukinsarvesta jotta:

— Hoccus poccus peccatus! Ecce homo, sapiens cristaatus, passer parvus, bubo bubo. Dico tibi asine, ne pereat Vaasan pumpulitehras, die prima solis cum magna calamitate et clamore — — — pyyyh!

Sitt’ oli kummajaane puhaltanu kylmää henkiä sen konhenkäyttäjän silmille ja ruvennu puhumha selvää suamenkiältä. Oli sanonu että:

— Kuulesta nyt konhenkäyttäjä ja paa tarkasti miälehes, mitä mä sanon sulle. N’oon asiat ny sillä lailla, jotta tämä pumpulitehras, john’on niin paljo koreeta flikkoja, pömähtää sunnuntaiaamuna ilmaha että präiskähtää. Varjele silloo pääs, ettes saa karstamasiinan pualiskaa silmhäs eli knuphis, jok’on muutoonki pehmoone eikä taira sitä mälliä enää kestää. Ja muistakki levittää tätä tiatua kaikille Präntöön akoolle. Eikä sun trenkää sanua muille ku omalle Maijalles, nii kyllä s’oon heti kaikkien muirenki akkaan tiaros — pyyyh!

Sitt’ oli kummajaane lyäny suupellinsä kiinni, nuan nuan huisuuttanu käsiänsä, kerra krääkääsny ja hajonnu siniseksi pölyksi n’otta pihahtanu.

Ilkiä käry vain oli noussu ja s’oon masunistin noukas viäläki. Eikä tahro saattaa syäräkkää, ku häjyä vain teköö, vaikk’ akka kuinka koittaa kokata ja kryyrätä.

Konhenkäyttäjä teki heti niinku kummajaanen käski. Sanoo akallensa ja nyt ei oo Präntööllä yhtäkää täysjärkistä ihmistä, jok’ei sitä tiätääsi, jotta sunnuntaina tuloo se iso pömährös.

Ja se onki eri präiskährös, eikä sellaane ku ne jokapäivääset präiskährökset pumpulitehtahalla, ku kaffipotut paukahteloovat lämmitysröörien päällä, n’otta kruusit kattoho lentelöö. Ja niistä muista tavallisista piänistä präiskähtelemisistä ei tämän rinnalla kannata puhuakkaa.

Kaikki Präntöön akat ovat tämän tärähröksen varalta jo järjestänehet asiansa. N’oon viänehet maitofatinsa kellarihi ja panhet kannen päälle. Ja viälä kiven kannen päälle, jottei vain pääse roskia maittilahan.

Asia on nyt järjestetty sillä lailla, jotta präntöölääset lähtöövät nelimiähisis ja kuus-akkaasis riviis juhlakulkueena Präntööltä tuloho kaupungin pualelle klo 9 aamupäivällä. Asetuthan ahtehelle hyväs järjestykses seisomha, ne jok’on seisomapiletiillä. Istumaplassi on varattu sähkötehtahan puupinojen päälle, johka erityisestä maksusta on tällätty miähiä punttaamha. Niill'on valkoone krusetti rintamukses, ettäs tiärättä. Pilettiä myyrähä kaupunkilaasille kahresta asti aamulla sillan pääs, mutta vain rajootettu määrä, kun präntöölääsill’o etuoikeus ja tehtaalaaset nääsöövät ilman erestä.

UUTTA LAIJA TANSSI.

Ei kelpaa enää falssi, sorttiisi, polkka, ei koputes-polkka, eikä eres rytky-polkkakaa. Paljo kamalee ja kiveree se olla pitää tämän äijän nuarille. Ja nyt s’oon sellaanen justhin tulos. Sitä opetelhan jo mones pitäjäs. Toisis parhuuset jo osaavakki, niinkuu Peräseinäjoella, johna uurenvuaren auttuna alkas yleesharjootukset.

Peräseinäjoell’ on tähän asti hypelty parhaasta päästä rytkypolkkaa ja siin’on kovasti huano poikaan ajaa asiansa yöpuun suhtehen, kun pitää pitää flikkaa niin kovasti kaukana ittestänsä. Kutisemall'ei kuulu ja kovin kovaa ei passaa huutaakkaa. Eikä sellaases pomppimises tahro saara reiruhu iskutetuksikaa. Ja kun meinaa vähä kumartaa ja yrittää kutista niin käy kun yhren Flinttakylääsen poijan kirkonkylääsen flikan kans. Se meinas sanua sille jotta:

Niin Hikka, jota sai vääntää kun savikranaa, ottaa pöllöö ja poukahuttaa silloon justhin ja pilkkaa päällänsä poikaa niin leuvoolle, että silmis löi aivan valkiaa eikä saanu pitkhän aikaha henkiä veretyksi. Silmistä vain juaksi vesi ja pihalle sai mennä pitelemhän muatuansa. Eikä hialle menosta tullu mitää. Poijan oli ollu hamphat hellt viälä monta viikkua ja poski kauhiasti ajetuksis.

Toista s’oon se uusi tanssi, jota sanothan kerenskiksi. Siinä käy puhuminen ja vaikka pureminenkin. Sitä menhän sillä lailla, että poika hairaa flikkaa kaulasta kiinni ja flättää niistetyn ja hyvin väännetyn nenänsä flikan poskhen. Flikka kääntää tapuliansa vähä syrjhä, mutta poijan pitää painaa noukkansa aivan lysyhy sen poskhe. Sitä paree jota flatuskaasemmaksi saa. Sitte lährethän menhön perä erellä ja naamat kun kaks yhthen fläiskättyä kropsua yhres. Jos pökkää vasthan, niin pyäriä fyrräthän hyvän aikaa. Sitte menhän nytkytellen ja yhres paikas klenkahutethan ja sen päälle taas fyrräthän. Flikkaa pitää puristaa koko aijan hamphat irvillä, eikä silmää saa räpähyttää ollenkaa. Ja poijan pitää olla kun olis pirun syäny ja toista alkaas. Silmät pitää kiilua pääs, lakkireuhka olla silmillä ja paperossintumppi suus. Pikkuusen tumpinpäätä saa näkyä, mutta paree on jos ei näy yhtää.

Jos flikka on pahankurinen eikä tahro pysyä sanalla, niin on parasta purra suuntäyreltä poskhen ja retuuttaa siitä. Kyllä träillä pysyy, eikä pritakootte.

Lottoposkisten ja huanohampahittisten ei passaa yrittääkkää tätä uurensorttista tanssia. Littuposkista ei saa hyvilläkää hampahilla purruksi ja huanoolla hampahilla ei saa kiinni, vaikk’ olis kuinka pulloposkine ja plösönaamaane.

Kerenski on hyvä nimi tälle Söörnäästen sakilaasten marakatti-tanssille. Nimi on tullu siitä ja sen muistoksi Suamen kansalle, kun Kerenski pussas Tokoita Siltasaarella.

NAHKAKAUPPOJA ALAJÄRVELLÄ.

Oottako kuullu sitä juttua, jost'ei alajärvelääset kärsi kuulla puhuttavankaa?

Ovat niin sinnis, että tukkaha ottaa, jos vähänki viittooloo, että kuinkas ne nahkakaupat nyt Alajärvellä vetelöö?

S oon murheelline ja opettavaane kertoomus ja sitä varte mä sen kerronki, vaikka s’oon vähä vanha.

Se tapahtuu Alajärven Luaman kyläs syksyllä pari vuatta sitte, ku oli samallaane nahaanostovimma ku nykkin, että joka miäs vain pyytelöö ostaa kaikellaasia nahkoja.

Nahaat nousivat joka päivä. Tuata nuan nahkaan hinnat nousivat, piti mun sanua. Joka ostaja toisensa kimmalla nosti hintoja, nii että alajärvelääsen Sisälle meni iⁱtte ahneuren pahanenki. Tuumivat että:

»Ostan kaikellaasia nahkoja t.k. 15 p:nä täs taloos. Lammasnahaasta maksan 13 mk ja vasikannahaasta 15 mk.»

Mutta silloon johratti sokia kohtalo reissaavaasen jätkän Luaman kylähän. Ja ku se kuuli ja näki kuinka alajärveläästen silmät kiiluu voiton himosta ja oli imehrelly, etteivät ne jo ollehet nylkenehet ittiänsäkki ja parkinnehet omaaki nahkaansa, nii se päätti kans ruveta nahkojen ostajaksi. Ja kirjootti suuren plakaatin sen toisen ostajan viärehen siihe seinähä. Siinä seisoo, että:

»Ostan t.k. 16 pnä täs taloos nahkoja ja maksan lammasnahaasta 20 mk ja vasikannahaasta 25 mk. — Matti Sälli.»

Kun kylälääset näkivät tämän plakaatin, niin niiren rupes silmät aivan pyärimähä ja sanoovat että:

Muuta eivät sanonehekkaa, ku panivat vinkiää konit aisoihi ja häntäpystys hyppööttivät ympäri pitäjää, koluten joka nurkan. Ostivat mitä saivat. Ja toiset olivat niin härisnänsä, etteivät hoksannehet kattua mitä nahkoja saivakkaa kuarmihinsa. Yhrellä oli ollu usiampia koirannahkojakin ja yks oli saanu suuren valkoosen kollikissan nahaan. Oli vaan tykänny että:

Tuli sitte se 15:ta päivä ja se ostaja monella hyvällä hevoosella kylällä. Mutta tyhjänä sai lähtiä. Ei kukaa tullu kutkahtamha.

Mutta annas kun valkeni 16 päivä! Nahkakuarmia oli aiva mustana. Nahkoja tuatihi hevoosilla, potkuriilla ja kantamalla. Oli ku Kajaanin markinoolla. Ja ne, joll'ei ollu muuta ku oma nahka, leukaalivat että:

— Ny on taloonjussit piiskannehet lamphansa ja vasikkansa uloos nahoosta. Tulvana vuanna saavat emännät keritä kissinsä sukkavillooksi.

Ja sitte ruvettihi kyselemähä, mihnä se ostaja on. Sitä ei löytyny puusta ei maasta. Se lurjus makas MÖksynkyläs seljällänsä ja nauraa kitkutti katketaksensa. Mutta Luamankyläs ei naurettu. Siälä manattihi ja präiskättihi, että s’oli aivan hirviää.

YLISTARON NUARIPARI.

Oottako kuullu mikä onnettomuus on joulupäivänä tapahtunu Ylistaros yhrelle nuarelle parille?

No kun ne piti oikeen komjasti ja reirusti vihkiä avioliittohon kirkos, niin siit'ei tullukkaa mitään.

Joulupäivänä kirkonmenojen päätyttyä ei ihmisillä ollu yhtää kiirusta lähtiä kotia lämmittelemähän, vaikka käret oli virsikirjaa pirelles tullu aivan konttahan.

Ylistaron kirkko on siitä erinomaanen, että se on suuri ja kylmä kun surenrita ja että viisahat miähet ovat tällännehet kamiinat porstuaha.

Turkit korvis istuthan ja kyllähän siinä tarkenoo, kun on villakaulahinen kaulan ympäri, mutta veisaamises pakkaa paleltua sormet. Kun pitää paljahin käsin pirellä virsikirjaa, eikä kintahat käsis tahro kirja pysyä oikeen suaras, niin värsyt on menny monelta sekaasinsa.

— Ei ny viälä viittitä lähtiä. Kattothan ny kun se Viivi ja
Punkalaitumen poika oikeen kirkos vihiitähä.

Vihkiviarahiakin oli tuiki monella hevoosella ja väki rupes tukkimahan sisälle.

Ja niin se vihkiminen sitten alkoo, että soitettihin häämarssi ja pappi tuli paikoollensa pitkäs kaapus.

Ihmiset kääntivät kaikki päätänsä kattomahan pitkin pitkääkonkia ovelle päin jotta:

Kun ei mitään tullu, niin kääntivät päänsä ja kattoovat pappia, joka oli totisen näköönen kirja käres.

Ihmiset puhallelivat käsihinsä, painelivat korviansa ja toiset hiljaa kopistelivat viluusisnansa varpahia.

Mutta silloon nosti pappi päänsä ja kattoo ovelle. Ja koko seurakunta teki samoon. Moni väänti niin, ett'oikeen kipiää otti ja sipinä käy:

Viimmeen rupes pappiki kattelohon seurakuntaa ja kun oli aikansa kattellu, niin lähti sakaastihin lämmittelemähän ja lopuksi ajoo aika luikua kotia.

Seurakunta kärvisteli viälä hyvän aikaa, mutta pois ahristuu väenki lopuksi, vaikka kyllä siälä seisua olis saanu kauemminkin.

Nuari pari oli nukahtanu. Ne huamaattivat vasta myähään ehtoopualella.
Niitä nukutti nii sainehesti.

PIIKKILOUKON FLIKAT.

Oottako kuullu kuinka nuaren Piikkiloukon flikkaan käythin täs kissaviikkojen aikana?

Että tiätääsiä, mihinä se Piikkiloukko on, sanon senki, että s'oon Teuvan Äystöön kylän ja Norinkylän välis ja nuarten kesken sanotahan sitä oikeen Pikku-Suameksi. Siältä on Lammasnevan rantaa lyhyt Norinkylähä ja Kirvesmäkiä pääsöö Äystöön kylähä ja Havinnevaa taas Hangaskylähä ja päinvastoon joka suuntahan kolmellen tahollen, niin että siin'on flikkaan keksittävä konstia saara kulloonkin aikanansa tiaron, mistä päin flikoollen tuloo friiaria lauvantakiehtoona.

Elikk' oikiastansa ei n'oo Teuvan flikat, jokka sen on keksinehet. Sit'on käyttäny jo Teuvan flikkaan isuäireen isuäireet kun ne paapan-paapan-paappaa orottelivat luthin tulovaksi.

N'oli ne Piikkiloukon ilooset flikat panemas pellovaattia riiheen ja kokoonnuut kaikin sinne niitä pellovaattia reiraamahan. Ja tiätysti heti tulit puheeksi, että misthän päi ny tänä ehtoona tuloo poikia.

Ja sitte kaikki flikat yhthen trusahan Hiltan ympäri ja Hilta sylkäästä truiskas kouran pohjahan ja flättäs etusormella keskelle sylkyä, niin että sylky prisahti flikkaan silmhin, eikä kukaan nähny pitkihi aikoohi mitää. Pyhkiivät vaan hilkun nurkalla muatuansa ja sanoovat että:

Mutta Hilta osas toisenkin konstin. S'ooli sellaane, että kriivaasthin tulistikulla valakia ja sitte syljetthin etusormen ja peukalon päähän, ettei polta ja otethin kiinni palavaha tulispäähä ja tikunpää käännethin ylähäppäi. Sitte kattotihin silmät tapilla mihkä päi karsi kaatuu, nii siältä päi tuloo friiaria.

Ja koitti uurestansa. Mutta karsi rumaane putoski rohtimien sekaha ja samalla tollahti koko rohorinläjä ilmiliaskaha. Ja flikat törmäsit kaikin riihestä ja huusit ja hosuut ovella, kun valakia roihas riihestä. Riihi paloo pahanpäivääseksi ennenku kerithi häthä.

Ku sitte vakuutusmiähet kyselit, mistä valakia on pääsny irti, ei flikat tiänny mitänä sanua. Miähet meinas, jotta flikat on polttanu piippua, mutta flikat sanoo että:

Ja ne unohrit siinä rytäkäs flikat aiva, mihkä päi se karsi kaatuu, eikä n'oo sitte enää tohtinu koittaa.

LAPUAN ASEMA.

Oottako kuullu mitä varte m'oon silmittömästi suuttunu Vaasan rautatiähallitksen äijän venkkuroohi, jokka istua könnäävät päävääräs lavittoollansa, eiväkkä saa eres sen vertaa äntihi, että Lapuan asemalle niin paljo valua, jolta reissaavaane yleesö osaas ovenreijästä sisälle?

Kun siälä tapahtuu sellaasia kamaloota pimeyren töitä, jotta painomustekkin kalpenoo. Ja lapualaaset saavat hävetä silmät päästänsä muiren ihmisten eres.

On seki rautatiän-asema, en paremmin tuu ja sano! Ku tulitikulla pitää ettiä sitä reikää, josta pilettiä pitääs saara!

Mä lährin täs menhellä viikolla tämän yskäni tähre yhren akan puheelle, joka pitääs osata vähä noitua ja kattua viinaha, siälä Lapuan Kuurtanehen rajoolla.

Enkä meinannu osata polskaa enää koko Lapualta, kun en osoottelemalla enkä eres tryykkööttämälläkää iltapimiäs rookannut aseman plassille.

Kievarista piti pyytää kahta poijan-mälkkiä kummastaki käresta fööräämähä.

Kyllä niillä lapualaasiila pitää olla oikee kissinsilmät, ku osaavat sinne.

Sen tiätää, jotta m’olin suuttunu, kun ne poijat lykkäsivät mun ovesta sisälle kun pussin perähä.

— Mikä tuhannen valtionasema pimiimmäs Afrikas täm’on, kun ei tääll’ oo valkiaa, että näkis noukkansa niistää?

Minä kattoon, n’otta silmät päästä varista, mutta valopilkkuakaa en nähny.

Minä haparoottin ja kopeloottin aikani, niin jo sattuuki käteni lamppuhu. Mutta ainakaan sellaasta valua siin’ei ollu, että sitä olis pimees nähny. Ei vaikka mä painoon noukkani klasihi asti! Eikä se eres polttanukkaa. Mutta jotaki käryä mä tunnin nenälläni, niin etten mä voinu vaunua vaikka siinä lampus oliski tapahtuna jokin kemiallinen palaminen.

Mä hapuulin itteni pilettiluukulle ja heristelin inspehtuurille nyrkkiä, mutteihä se sitä nähny pimees. Karjaasin tällä pukin äänelläni jotta:

— Tiätääkö herra pehtuuri, jotta valtion asemalla pitää olla niin paljo valkiaa, jotta reissaavaane yleesö osaa pussata eres omaa akkaansa? Tiätääkö? — sanoon minä. — Tiätääkö pehtuuri velvollisuutensa? — sanoon toisenki kerran.

— Kun ei oo, niin ei oo, ja kun ei saara, niin ei saara. Pyyretty on viis vuatta. — Antaasko herraki lantin tähän kolehtihin? Tääll'on ihmisiltä pyyretty apua ja saatuki jo kolehtirahoolla yks sähkölamppu makasiinin seinähän.

Min'en oo mikään kitupiikki. Mä nakkasin saman 2 mk lakkihin, jonk'olin liikaa saanu.

Antakaa hyvät ihmiset muukki, kun satutta sivuutte ajamaha. Sopii pistää postilaatikkohon siinä aseman seinäs. Suamen valtiolla ei oo varaa eikä hallitusherrat kerkiä istuinsijaltansa hommaamaha rahaa lapualaasille, jokka pimeyres valtavat ja tuhriivat lähtöpusuja kelle rookaa.

Mäkin sain suupiäleheni että mossahti — yhreltä vanhalta ämmältä. Ja sitä varte m'oon niin suuttunu.

KUVERNÖÖRIÄ KYYTITTIHIN.

Oottako kuullu kuinka kamalasti yks huuritoon kauppamatkustaja-venkales on puijannu ja puliveivannu yhtä kevarin isäntää ——n pitäjäs?

Siitä kevarist' on matkustavalla yleesöllä sellaane kokemus, jotta kaikki siäll'on huiskin haiskin, paitti yks kiulu, joka seisoo aina keskellä porstuan lattiaa. Hevoosta siält'ei tahro saara millää. Orottaa pitää aina monta tiimaa ja ku viimmee on porraspääs se karvootoon kaakki, joka siinä kevaris hoitaa hevoosen virkaa, niin saa reissaavaane panna pitkällensä viälä kahreksi tiimaksi, ennenku ruvethan lähtemhä.

Ja se meno ja faartti on sitte sellaasta, että ainaki pari kolme heikkohermoosint' on sillä kevarinvälillä tullu hulluksi. Kaikki laulut on saanu kolmehe kertaha laulaa läpitte, muistella koko elämänsä prikusta prikkuhu, räknätä tulonsa ja menonsa koko vuarelta, puhua suunsa kuivaksi, käännellä päänsä kankiaksi, kattella silmänsä harmaaksi, haukkua ittensä tyhjäksi ja ku kaikki täm'on tehty ja valmista, nii on päästy vasta vähä toista tolpanväliä. Matkaa on 28 km.

Mutta sitte tuli se junkkari-kauppamatkustaja ja sill'oli jutku miäles.
Se telefoonas jo kaukaa kevarin likillä olevahan kauppapuarihin jotta:

— Halloo! Viäkää sanaa sinne kevarihi, että täält' on tulos Vaasan läänin kuvernööri tarkastusmatkalle. Sille pitää olla kolmen tiiman päästä hevoone aisoos, jotta se pääsöö heti jatkamha matkaa.

Siitä tuli kevarihi touhu! Jaa-ah, sanon mä. Sellaasta tuhannenmoosta poukett'ei siinä taloos oo enne ollu, eikä suinkaa tuu koskaa tulemhankaa.

Emäntä sitoo hamhensa pualisäärihi ja piika poukkooli vain hurstises aluushamhes. Siinä pesthin ja siivothi, n'otta ovet paukkuu ja klasit täräji. Emäntä heitteli vettä puusangoosta laattialle ja piika varsiluuralla krapas ja huitoo n'otta piänimmät kakarat lentelivät pesuveren kans porraspäähä.

Isäntä lipitti peltoja pitki toisehe kylähä laihnaamha pitäjän parahan orihi ja Tuuloksen mallisen lohnan.

Ja justhin ku piika paiskas laattiankuivootrasut porstuan ovesta pihalle, nii — silloo se tuli!

Ja isäntä pukkas ja rykii ja emäntä niiaali ja piika siunaali ja ettii hamestansa ja kakarat luurasivat ovisängyn alta.

— No, onha tämä kevari kunnos ku hevoonenki näyttää jo seisovan valmisna — puhuu lurjus. — Jos lähretääs?

Isäntä toi orhin porraspäähä ja kyll'olis kuvernöörin passaannu siihe istua. Ku lohnan pohjalle oli pantu taloon paras höyhenpolsteri, tuliterä pitkäkarvaaset fällyt ja kaks lumivalkoosta franssulakanaa välihi.

Ja isäntä istuu kuskipukille ja niin sitä lährettihin, n'otta pyry nousi. Ei kestäny täyttä tiimaakaa ku oltihin perillä. Isänt' ei uskaltanu päätänsä kääntää, ei rykäästäkkää. Istuu ku tuamittu käret oikoosna.

Eik' ottanu isäntä maksua. Kiirus oli kupernööristä päästä. Ja niin lähti kotiappäi.

Em mä viitti enää sanuakkaa, mitä isäntä sanoo, ku sitten sai kuulla, ettei se kupernööri ollukkaa. Mutta sen s'oli kevari luvannu, jotta jos se lurjus viälä joskus noukkansa sinne pistää, nii niskat nurin vääntää ja kruuvaamalla pään krupista irti nykääsöö.

TAPPURI-OSUUSKUNTA.

Iivarinpään äijäkki nakkasivat klupunsa nurkkaha ja sanoovat, jotta tappuri se olla pitää taloollisis.

Ja sitte pirettihin sellaane kokous, johna tuumattihin. Tuumattihin niin tukevasti, että äijään oli ottanu oikeen kipiää takaraivaha. Mutta päätös kans tuli, jotta tappuri ja osuuskunta laitethan ja livarin-Alfree pannahan hyppöölle. Äijät saattelivat Alfreen asemalle ja sanoovat jotta:

— Muista sitte vain tinkiä. Jos suinki saat, niin jutkahuta kauppamiähiä, mutta katto vain ethes, etteivät sua hyppöötä.

Alfree veti karvalakin lujempaha päähänsä, rypisti ripsikarvojansa ja lupas kattua ethensä.

Ja hyvin se poika kaupungiss pärjäski. Sai luphan Hankkijalta erinomaasen tappurin ja Wiikströmiltä parasta sorttia moottorin.

Isännät istuuvat takkakivellä aamusta iltaha, polttivat ja pahkuloottivat, ku niitä konehia ei rupia jo kuulumha. Niin jantusjaloon orottivat, että yhreltä oli palanu suuri reikäki housunperähä takanporos. Ja muilta meinas jäärä pärinät kaivamata. Ne kulki toisisnansa ja olivat kun kipeetä kissiä. Paneskelivat että:

Iivarin-Alfreen piti seisua osuuskaupas telefoonin ääres aamusta iltaha ja aina vain soittaa kaupunkiin, että eikö se jo tuu?

Ja ku se oli justihi soittanu sen seittemännen kerran niin taas yks osakas sanoo, että:

Ku osuuskunta oli tällä lailla hyväs sovinnos toiminu viikon verran niin jo tulivat konehet.

Ne tuathin asemalta sellaasella ryminällä, että mökkiläästen tornit heiluu. Pantihin käyntihin sen taloon riihen eres, johka ensiksi oli lentäny kaunahaukka.

Moottori tikkas ku silinterikello ja tappuri tryskas n’otta ruumenooset lentelit Heikkoolan larvoolle asti.

Siinä puhuttihin tihijää ja kovalla äänellä, verettihin ja nyjittihin.
Sanottihin sarvipäitä.

Mutta alapään isännät voittivat ja veivät. Ylipään miähet puhaltelivat hyppyysihinsä ja seisoovat päävääräs ku karoot.

— Viäkää rumaaset ja pitäkää! — sanoovat. Me eruamma koko osuuskunnasta, kun ei kerran konehet oo sellaaset, jotta niillä sais joka taloon elot tryskätyksi samana päivänä.

Lähtivät kotiansa ja laihnasivat tappurin mualta. Ovat ny niin suutuksis, etteivät saata kattuakkaa alaasehepäähän päin.

VIINAPOLIISI PÖHNÄS.

Oottao kuullu, jotta yks ilimajokine viinapoliisi on tullu Vaasahan aiva tukkihumalas?

Täm’ on merkilline ja varoottavaane historija viinapoliisillen ja muillekkin matkustavallen raittiillen yleesöllen Suamenmaas.

Ajatelkaa ny, ku syntymästä raitis ja kaikinpualin kunniootettava viinapoliisi lähtöö akkoonensa ja eväspussiinensa junalla Vaasahan, ei maista nokkaakaa viinakultaa — ja Vaasan asemalla pörrää pöhnäs ku kiimamettoo.

— Täs onki, jukulauta hohtimet, sellaane poika, jotta lyän vaikka tämän munakopan poliisin päähä!

— Juha, Juha, mikä sun on tullu? Ooksä aivan hullu vai muutoon riivooksis? Älä rumaane huiroo sillä kopalla! Munat menöö aiva rikki! Kah ny, ku putos jo!

    Pappani maja on matala ja piäni
    Ja maailma on niin suuri!
    Meirä eemäntä kehuu oolovansa
    peerintotaloon juuri!

Mutta silloon tarttuu isäntää hatruksista kiinni se suuri asemapoliisi, joll'on kaks kunniamerkkiä rinnas ja sanoo jotta:

Ei siinä auttanu mikää. Ei isännän, ei emännän. Poliisikamarille viäthin koppinensa. Ja kyllä ylikonstaapeli kattoo rumaa sen isännän päälle, kun se sanoo jotta:

— M’oon viinapoliisi, enk’oo yhtää ryyppyä ikänä sisälleni pannu. Mutta nyt mä en tiärä mikä rumaane mua riivaa, kun niin kauhiasti pakkaa laulattaa, hihkuuttaa ja poukotuttaa.

— Juha ei oo ryyppyäkää ottanu koko aamuna. M’oon istunu sen viäres koko aija ja imehrelly, kun sitä rupes nii nykimähän Munakan välillä ja lauloo jo Tervajoella.

— Älkää yhtää valehrelko siinä! Sehän on sikajuavuksis. Haisoo kun trankkitynnöri — sanoo ylikonstaapeli.

Kun poliisit rupes syynäämähä ja riisuttamaha isäntää, niin sen lakki oli aivan likomärkä. Poliisi haistoo heti, että s’oli pontikkaa. Ja ku lakki oikee väännettihin mykkyrälle, niin tuli pesufatihin puhrasta pontikkaa lähes puali halstooppia!

— Mitä peijakkahan uusia pöhnöökonstia teillä ilimajokelaasilla on? Kastatta mösännä pontikkaha ja sillä lailla juapootteletta? — imehteli ylikostaapeli.

Samas vaunus oli tullu pontikkatrokaria Töysästä koppiinensa ja yks trokarin koppa oli ollu viinapoliisin pään päällä hyllyllä. Leili oli ollu huanosti pruntattu ja siältä oli ainaa nokkunu viinapoliisin päähä.

Tiätää sen, kun koko pää likuaa, että siitä pöhnähän tuloo.
Vähemmästäki!

Trokari oli kyllä nähny kun nokkuu, muttei sen passannu mennä tappia korjaamahan.

TUPPURAASEN HUUSHOLLI.

Oottako kuullu mikä meno ja mekastus oli tiistai-aamuna makasiinimiäs
Tuppuraasen parihuanehis?

Siälä oli noustu ylähä jo ennen kuutta, hypätty ja häärätty kun siantappajaasis.

Tuppuraane siälä vain piti inventteerinkiä maallisesta hyvästänsä, joka on viimme vuasina hualimata kaikellaasista pulista ilahruttavas määräs lisääntyny, varsinki kakaralauma.

Ja valita nuarimmista uusia Tuppuraasplanttuja, jokka on jo siihe ikhä tullu, jotta niihi sopii antaa opettajien koitella intuktiivista ja tetuktiivista hantteeraustapaa, vaikka kokemus on aina osoottanu nyrkkipelillä järjen parahite päähä tarttuvan ja laiskuuren ja tyhmyyren ihmisestä pois varisevan.

Niinku nykki kun Ellu ja Kallu pitivät samasta kengästä kiinni, ja väittivät sitä kumpiki omaksensa.

Mutta ku isä Tuppuraane reisuusti vain mojahutti kumpaaki knuppihi, niin selves heti, jotta kenkä oliki Kallun eikä Ellun.

Koulukirjoja oli yhteesvoimin ettitty ja isä oli vääntäny senkinki paikooltansa, kun ei suamenkirjaa muutoo saatu senkin ja seinän välistä pois.

Eikä sitä ollu puulooraskaa, ku isä sen kaatoo laattialle. Mutta putukasasta löytyy kumminki Urho-poijan lakki, jok'on ollu koko kesän hukas.

Vanhin poika Juhannes kulkoo lysionkoulua, ja sille piti ensi päiväksi panna kraki kaulaha, mutta vaikka ne äireen kans yhres yrittivät, niin eivät saanehet knappihi.

Se pyyti, jotta isä ottaas krain viälä pualeksi tiimaa pois kun niin kauhiasti kuristi, mutta isä vaan äyskääsi, jotta:

— Älä inaja, ei täs oo aikaa sua monta kertaa pujettaa. Hyvä ku saathi kiinni. Ei stä kahres tiimas kuale vaikkei saisi hengitetyksi ollenkaa. Saa äitee sitte leikata niskasta poikki sen krain kun koulusta tuut.

— Muttei tällä krailla saa opettajalle kumarretuksikaa, — yritti
Juhannes valittaa. — Prätkähtää pian poikki kun yrittää pukata.

Äitee oli justhi saanu klumpatuksi rauroolla Ilmarin pönskän, john'oli ollu niin pikiä, savia ja hiataa, jotta rautoja piti isän välillä fiilata, ennenku Ellun päästä takut irti saathi.

Kyllä niitä pesthin kuumalla ja kylmällä verellä, muttei niistä sen valkoosempia tullu. N'oli oikee siäntynehet.

— No, mitä niistä sen enempää krapaa. Ei tarvitte panna sukkia ollenkaa. Panoo vain kengät avoonlinkkaasin jalkoohi, niin kaikki luuloo, n'ott' on sukakki.

— Ja tuas on joka poijalle nästyykiki. Eikä saa pyhkäästä nenää takinhiaha. Kallu, sulta riippuu nykki varsanjalka nenästä!

Mutta ennenku äitee kerkes nenähän tarttumahan, veti Kallu vatsanjalaan sisälle ja nialaasi.

Turhaa äitee Kallun nenää sitte enää puristi. Siältä ei tullu märkääkään.

Mutta kouluhu mennes kyllä näkyy, jotta joka poijall'oli varsanjalaat tallella.

Kallull' oli kaks. Ja aina kun meinas purota, kerkes Kallu parahiksi vetämhän se ylhä ennenku nokahti.

VASA TEATER.

Oottako kuullu, että Vaasaha pykäthä parastaikaa tiaatteria? Änstin hotellin ylikertha nii että moikuu.

Ja äkkäsin kans, että sais sinne tulovaha Vasa Teaterihin mahtumha viälä enemmältäki ukkua ja akkaa.

Ny sinne mahtuu vaan 317 ihmistä. Tilaa siin’ on varattu äijää päälle nuan naaman leveyreltä.

Koko naamalla ei passaa koristella sitävarte, ku naam’ ei pääse leviämähä.

Tila on käytetty niin tarkoon, n’otta seisomapiletiillä kattojista pitää etumaaste luurata koipiensa välistä, n'otta takimmaasekki jotaki näkisivät.

Krupin saa jättää kotia. Samoon jalaat. Ja siksi toiseksi pääshän n'oon silmät, jolla kattellahan. Ja sehän n'oon tiatteris pääasia.

Siältä katonrajasta lehteriltä ei muutoon näekkää, jos ei ota toista silmää kourahansa ja sillä kurkottamalla kattele.

Loosi on fiini sana. Sillä tarkootethan sellaasta komppelia, johka mahtuu neljä eli viis ihmistä luuraamaha.

Näyttämön viäreesen kakluunin päälle on kuulemma Vasa Teaterin puuhaaja ja tirehtööri Harry varannu aponemangin koko loppu-ijäksensä.

Siälä sen onki lämmin ja mukava aploteerata eli taputella käsillä ja jaloolla.

Peräkakluunin päällystän pitääs tilannehen jokin Kocki-niminen herra, vanha ja viluune miäs.

Tiaatteri ei viäl’ oo aiva valmis. Sitä parastaikaa maalathan ja paperooraha.

Mutta mun miälestäni sinne hyvin passaas tehrä tilaa viälä ainaki parille saralle kattojalle.

Klasin pualohooselle seinälle sopiis naulata katonrajaha kolme pitkää hyllyä.

Sinne mahtuus aika lailla ihmisiä lameellensa. Panna vain ku kangaskaupoos kangaspakkoja viteehinsä hyllyylle.

Klasien taa olis rakennettava lava, että siältäki sopiis parikymmentä päätä kurkistamha.

Ku sitten kattoho väännethä viälä tukevia koukkuja ja niihi pannaha riippumha nuarakiikkuja ja vaikk’ oikee vanhaalaija vauvankiikkuja, john'on puuaisat, nii sitte vast'o oikee »full huusi», niinku ruattalaane sanoo.

Ja kiikkuma-piletiillä sais samalla kylypiä, ku varaa vihran kainaloonsa mennesnänsä.

Näyttelijäänkää ei tartte paljo suutansa pruukata, ku yleesö lämpiää ittestänsä.

KUN AKOOLTA LOPPUU JONOTES.

Ne ei tiärä ittekkää mikä niitä oikee vaivaa, mutta kamala niiren on olla!

Simppaaloovakki kotona miähelle ja kersoolle, jotta n’oon aiva imhes äireen kans.

Ja ku kaikki ämmät on yhtaikaa tullhet tuallaasiksi, niin että s’oon oikee kamalaa.

Täällä m’oon monen miähen kuullu jo pelkäävän, jotta sen akka tuloo hiljoollensa hassuksi.

Kun n’oon aiva ku pistoksis. Eivät saa rauhaa enää yhtää yhres paikkaa.
Kulkoovat ympärinsä kun kipiät kissit.

Ja leukapiälet vaan täräjäävät ja silimät pääs mulkooloo. Ja supisoovat ja itteksensä höpäjäävät mitä rookaa.

Monen akka on ruvennu unisnansakki puhumha, potkimha ja huitoomha, jotta miäsparka on saanu silimiänsä varjella.

On käyty tohtoriski monen akan kans, muttei tohtorikkaa saa selvää, mikä niiren oikee on.

Mäkin oon jo ruvennu tätä uutta tautia ajattelemha, ku meiränki äirees on näkyny vähä sellaasia kamaloota merkkiä.

Eilen aamulla s’oli jo niin sekooksis, jotta rupes sanomaha, että m’oon jo aamukaffit juanu kun mä justhi sain silmät auki.

Sitä se vaan pränkkäs ja väitti, n’otta munki o» jo pää mennä sekaasi.

Mutta justihiⁱ ku mä tulin maitopuarin sivuu tänä aamuna, mulle selves, mikä niille akoolle on tullu.

Se kun niiren akkojen ei enää tartte seisua viis tiimaa päⁱvas maitopuarin eres.

N'oli siihe jo niin tottunhet ja ruvenhet tykkäämhän, jotta ny ne on aivan kipeetä, kun ei enää saakkaa rookata koko kortteelin akkoja yhres paikas ja praatata ittiänsä oikeen tyhjäksi heti aamupäivällä.

Siin’ oli niin mukava istua hinkin päällä ja haukkua maalaaset ja lahtarit, puarifröökynät ja maitokuskit ja fiinit frouvat ja jopparit ja kuninkahat ja ruattalaaset ja elintarvesherrat ja perunat ja toriakat ja suutarit ja Mäkiskät ja Lumperskat ja niiren tyttärekki ja talonomistajat ja poliisit ja paperimarkat ja halkokauppiahat ja vosikat ja meijerimairot ja — ja toisekki akat, jokk’ei meinaa pysyä rivis, ku tukkiivat toisten erelle, vaikka:

POLIISIN VAIVOJA.

Ku putka ei pirä yhtää kutia. Ja ku pyysit tuloovat tämän mailman aikha nii päässilmääsiksi, että repiivät tiiliskivekki irti putkan seinistä ja lähtöövät pylkkimähä. Eiväkkä puhu mitää.

Eivät yhtää ajattele kuinka paljo siin’on vaivaa poliisiilla, ku niiren pitää kaikenmailman hunskelien peräs hypätä, ettiä ja kysellä, vaania ja vahrata. Ja ku sitte viimmee on yhren junkkarin saanti kiinni, nii ei saa eres lyäräkkää, vaikka se peijakas valehteloo, n’otta korvat huiskun.

Eikä tunnusta, että hän on makkaran varaastanu, vaikka se löyrethä sen housunplakkarista. Sanoo vain jotta:

— Jonsei se konstaapeli, joka mua löi ja aiva syyttömästi tänne traijas, jonsei se pistänykki sitä mun plakkarihini, sillä ku on mulle vihaa —

Ja se ny on aiva vales, nii vales ku olla saattaa. Ku poliisi on saanu juasta sen lurjuksen peräs monta karunkulmaa, eikä päässy likikää. Ku toinen poliisi oli sen pirättänykki. Ja ei suinkaa poliisi ny nii hullu oo, ku on kyllä huano palkka, että rupiaas tukkimha tyyrihi lihamakkaran palan hampuusin plakkarihi.

Mutta se varaas vain nii änkkää, eikä silmää räpähytä. Kyllä siinä kysytähä poliisilta ittensä hillittemistä, ku ei saa vaikka kuinka sormia syyttääs, knapahuttaa sillä kalikalla, jok’on aiva sitä varte, sitä tuhannen rumaasta knuppihi.

— Ymmärrän, herra komisarjus! — jₐ lähtiä viämähä sitä makkaravaraasta putkaha.

Siinä ovenraos, justhi ku päästää sen peijakkahan sellihi, siinä saa potkaasta perähä — jos kerkiää.

Mutta n'oon ne lurjuksekki nii oppinehet poliisien konstiille, että s’oon vain harva konstaapeli, joka kerkiää tärähyttämhä.

Oppimatoon ja kankiajalkaanen poliisi tavallisesti hopalehtaa nii, että telaa varphansa kiviseinähä ja pitää pyytää sairaslomaa.

Ja sitte sitä makkaravaraasta pitää sinne koppikin viälä passata, tuara ja viärä kansankeittiöstä monellaaset ruaat, antaa juamista ja viälä kulkia kattornas, että kaikki käyy ratihinsa, ja aukaasta ovia ja panna se kiinni ja munalukkuhu ja viärä avaan naulaha ja aina välihi kulkia sanomas että:

Ja vaikka niitä lurjuksia näin kruunun puaIesta passatha, nii mitäs teköövät? Joo, haukkuuvat ja kirrastaavat ja uhkaavat että:

Eikä viälä silläkää hyvä. Mutta ku karkaavat ja särköövät putkan seinäkki.

Niinku maanantaina vastha yöllä. Vaasan putkaski. Oli repiny tiilikiviä irti, pukannu klasin pois ja menny sen veeken.

Se on niin häpeemätöön teko luijukseltaki, että mä lährin heti kattoho.
Ja oikee oli. Klasi oli viälä auki.

Siin’on kyllä poliisilla kavaluus miäles, ku ne antaa olla sen putkanklasin auki.

AMMATTIEN TARKASTUS.

Jokos hantesmannit ovat tällännehet asiansa, puatipuksunsa, tiskirottansa, kassafröökynänsä ja prinkaripoikaansa siihe laihi, ku laki sanoo?

Vai ett’oo kuullukkaa? On oltu vain siinä kaupantohinas, n’ottei oo tästä uuresta laista kuultakaa?

Kattokaa vain ethennä, ettettä jouru jo ensimääsen päivän iltana sellaasen imhellise herran kiikuteltavaksi, jonka nimi on ammattientarkastaja.

Taitaa olla parasta, ku mä vähä seliitän tätä lakia Suamen höyrypäiselle kansalle, jok’on ny ruvennu nii eristysmiäliseksi, n’otta hutkii ittellensä lakia ja parakraafia enempi ku hallituksen kirjapaino kerkiää präntätäkkää, joko sitte ihmiset lukia ja päähänsä päntätä.

Kuka osaa esimerkiksi sanua minkälaane se 8 tunnin työpäivälaki ny sitte loppujen lopuksi o? —

Mun miälestäni se laki pitääs ottaa käytänthö ensiksi valtiopäivillä ja oikee täyrellä torella. Ettei valtiopäivillä saa tehrä Suamen kansan harmiksi ja ristiksi enempää lakija ku 8 tuntia voorokaures, eikä »enempää ku 47 tuntia viikos», niinku yleeses tyälais sanotha. Nythä ne flätkii yät päivät uusia lakija. Peijakasko täs peräs pysyy?

Kialtolain valvomises on jo täysi urakka, nii ryyppymiähillä ku viinapoliisilla.

Ny on saatu uusia tyälakia hevooskuarma, ja määrätty ja palkattu uutta sorttia poliisia niitä ammattientarkastajia. Kohta m’oomma joka sorkka jonkillaasia konstaapelia. Tavallisia poliisia on Suamen kansaa paimentamas ainaki 10,000 kappalesta, siveellisyyspoliisia on ittestänsä joka akka ja miäs, viinapoliisiina häärää juapookki ja loput Suamen kansalaasista on ny palkattu ammattientarkastajiksi.

Nii että on meillä täs kansanvaltaases ja eristysmiälises valtios ainaki perhänkattojia — tuata nuan kyllältä.

Ja lisää lakia ja »tarkastajia» tehrähä joka päivä. — Mutta onha siälä »kansa itte» ny hallitukses, n’otta kyllä se tiätää mitä teköö.

Niin, niiren hantesmannien asia on ny sillä lailla, jotta huamen aamuna pitää tällätä koko väkensä suaraha rivihi, eroottaa omat ja muiren mukulat toisistansa, pitää nimenhuuto ja syynätä trenkiensä, puaripoikaan ja flikkaan papinkirjat. Kirjoottaa nimet ylähä ja komentaa että:

— Kakarat jok’on 14 vuatta nuarempia neljä askelta ethempäi. Ne jok’on 14:n ja 16:n vuaren välillä, kolme askelta ethempäi. 16 ja 18 vuaren ikääset yks askel ja muut seisoo paikallansa, mars mars tuhanne juuttahat, kuulottako!

Sitte on isännän mentävä pataljoonan ethe, näytettävä nyrkkiänsä ja sanottava lain mukha jotta:

— Ensi rivi on tenavia, toine lapsia eli kakaroota, kolmas nuarukaasia eli juippia ja neljäs ihmisiä eli raavahia. Ja muistakaa se.

Sitte on aukaastava ovi ja potkaastava tenavat pihalle. Ne ei kelpaa enää mihkää. Ammattientarkastajien on juastava ny lasten peräs ja kattottava viraan pualesta, jotta n’ei tee muuta ku syäävät.

Toisen rivin olennoosta eli lapsista sanoo laki, että »niitä ei saa pitää enempää kun 6 tuntia päiväs tyäs.» Seki mahrollisimman laiskas. Viälä sanoo laki, että »raskaita taakkoja älköön annettako lasten (14-16 v.) tai nuarukaaste (16—18 v.) kantaa, nostaa, vetää tai lykätä», ei eres perästä puntata. Paree on, ku isäntä panoo ne kärryylle eli kelkalle, nostaa, vetää tai lykkää itte, kuinka kulloonki puaripoikaa huvittaa ja niin eres ja taappäin.

JAAKKOO KOIPPURA.

Sitä varte, että niill'on monta kaimaa! Ja korkiooski viroos. On kunnan valtuustoos ja muis eresvastuksellisis kansanluattamushommis.

Ja yhteestä meillä kaikilla Jaakoolla on se, että vasthan me paamma puhukohot ja tohiskohot muut mitä tahtoovat.

— No sittehän asiat luistaa hyvi. Ei trenkaa muuta ku sanua justhin päinvastoon ku meinaa että:

— Olispa se ny kamalaa, jos ei meiränki kuntha kannata laittaa kolmatta kansakoulua kun paljo köyhemmäkki kunnat laitteloovat.

Asiat luistaasivakki tällä lailla kovasti hyvi, jos Jaakkoo olis vain yksin kunnanvaltuustos. Mutta niinkus te kaikki hyvin tiärättä, niin ei oo yhtäkää kunnanvaltuustoa, john’ei olsi ainaki kaks Jaakkoja.

Jaakkoo, joka vastustaa eli Jaakkoo Koippura; ja Jaakkoo, joka puallustaa eli Jaakkoo Myätäsuka. Mutta tavallisesti on joka pualuehella oma Jaakkoonsa, ainaki Jaakkoo Koippura.

Jaakkoo Myätäsuka on niin olematoon ja typerä tekijä täs yhteeskunnas, jotta siitä ei kannata puhua.

Syy minkä perusteheila Jaakkoo Koippura nousoo aina puhumaha, on mitä epäittekkähintä, syvästi periaatteellista laatua. Jaakkoo ei koskaa puhu turhia. Se pualtaa aina oikeutta ja kohtuutta, lähtien kaiken olevaasuuren ja inhimillisen tiaron alkujuurista, koittaen kärsivällisesti saara toristetuksi muille ihmisille, kuinka vääräs ja tyhmiä ne on.

Tästä epäkiitollisesta ja kärsivällisyyttä koittelovasta toimesta, jota Jaakkoo koko elämänsä on yhteeskunnan menestykseksi harjoottanu, on Jaakkoo saanu ja saa kai erespäinki vain haukkumisia osaksensa. Kiitoksista ja kultakelloosta kunnan pualesta ei oo puhettakaa. Ja kumminki on Jaakkoo Koippura se välttämätöön nivel, länkki eli kakulakeppi, jota ilman kunnan ajattelemattomat, ymmärtämättömät, omaa etua tavoottelovaaset, taantumuksellis-eristysmäiset valtuusmiähet, nua joka asias huanoja ja tyhmiä päätöksiä tekövääset, tuhlaalevaaset kitupiikit, eivät tulsi toimelle. Jaakkoo on se lahjomatoon, ylittepuhumatoon ja vääjäämätöön kanto, jonka ylitte pakostaki pitää kehityksen kelkkaa korjasti nostaa ja faarttia hiljentää.

Jonsei Jaakkoo Koippuraa olsi, tuata Suamen kaskesta ikänä lahoomatoonta kanttia, niin pökkelöhö ja jukopuut poikki kunnan kelkoolla olis aina lasketeltu.

Se on siis Jaakoon ansio lopultaki, jotta näinki hyvin on pärjätty. Ja sen tiätää Jaakkoo kyllä ittekki hiljaases miälesnänsä, mutta mä tahron sen ny kerran yleesön pualesta julki lausua.

Samalla lähretän omasta pualestani kunki kunnan Jaakkoo Koippuralle parhaat ja ymmärtävääset tervyyset ja kehootan heitä vastaki virkansa pualesta ja yhteeskunnan torelline etu silmään eres, lujasti ja ittepintaasesti panemaha kaikis asioos vastaha.

UURENVUAREN KUVIA.

Siin'oliki sellaane tohina, ett' on tainnu kuulua vähä kauemmaski. Plyijyn paloja kun piti koluta joka loorasta ja valinkauhaa éi tahtonu löytää ettimälläkää. Trenki-Kuustaa löyti viimmeen kokilta, johna kakarat oli kesällä asuullehet ja kaivanehet sellaasia kuappija välikattoho, ett' oli vähältä, ettei isä piiskannu niitä sillä kauhalla niin uurenvuaren auttu kun oliki.

— Kyllä n'oon niin päässilmääsiä nua meirän kersat, että niitä pitääs lyärä ja hyppööttää tullen mennen — sanoo isä.

— Ookko vaiti siinä! — jahkaasi isä ja sitte ruvethin niitä kuvia valamhan.

Puhtahista koivunlaikoosta tehthin takkaha valkia ja Piika-Hessa toi kripasangoolla puhrasta vettä prunnista. Poika-Matti oli kauhan varres ja muut niin noukkinensa ympärillä, että Lirkulta pääsi itku, kun s'ei nähny mitää. Äitee nosti sitte Lirkun niin että senki nenä tuli takkakivelle. Sitte nakathin talinpala kauhaha, että tulis kirkkahampia kuvia ja se kun prätäji ja kärys.

— Pois erestä ny — sanoo Matti posket pullolla. — Isälle! — kiljaasi ja kumaasi samalla kauhan vesisankoohi, n'otta kopsahti. Sitte kiataasi pairanhian kyynäspäähä ja rupes kaaloomha sangoon pohjasta kuvaa.

Ja siitä tuliki vähä komja! Siin'oli piikkiä ja sakaroota joka taholle ja sellaane komja kruusoos kun isoon-laivan seili. Isäki sanoo että:

Sitte valethin äireelle ja Jussille ja Maijalle, Matille ittelle, trenki-Kuustaalle ja piika-Hessalle ja sitte vasta Lirkulle ja muille tenaville ja Mustille ja Mirkulle. Ja kaikhen viimmeeteksi tontulle ja kaikille taloon karvajaloolle, summakaupalla. Ja se oliki oikee »emätärräys» niinku savolaane sanoo.

Sen päälle juathin viälä kaffit ja sitte karhas äitee kakarat ylisänkyyhi fällyjen ala maata. Sanoo että:

Tälläs viälä raennan kannen pysthy ylisängyn lairalle, etteivät unisnansa putua laattialle ja tärvele ittiänsä. Samalla knoppas Kassua otaha ku äkkäs, että se taas pureskeli fällynkarvoja.

Mutta veiväkki Maijan kamarihi. Siälä tekivät kaikellaasia noituuksia ja konstia. Söivät sualaasia silakoota, n'otta kurkku aivan krahaji ja kattelivat kerranki kylläksensä peilihin. Hokivat toisillensa että:

— Näeksä mitää? Mun juaksoo aivan vesi silmistä ja janottaa niin kauhiasti.

Ja sitte pyrskyyvät ja nauraa kihittivät, että isän piti jyristää nyrkillä seinähä.

Pualen yän aikana lähtivät, selk' erellä yhres kantaan, viämhä sitä vesisankoja kolmen tiän ristihi ja kyllä niiren pamppaali syrän. Eikä saanu hiiskua sanaakaan eikä kattua taaksensa.

Mutta Trenki-Kuustaa ei nukkunukkaa. Se vahtas vain, koska flikat lähtöövät sangoon kans. Sitte nousi ovisängystä ja hairas fällyt kainalohonsa.

Juaksi pihalle ja kaarratti navetan taitte. Siitä polkua Klenkku-Kaisan tuvan pihaatte flikkaan vastoolle. Nakkas fällyt päähänsä ja kyykkyy tiäpualehe.

Ja justhi ku flikat tulivat kohralle, poukahutti pysthy ja krääkääsi nii lujaa ja rumasti, kun vain Kuustaa krääkäästä taitaa.

Ja voi herran jutina kun flikat peljästyy! Niiltä putos sankoo siihen paikhan ja kiljuuvat ja krääkyyvät ettei Kuustaan ääntä kuulunu olleskaa, vaikka se kyllä kans yritti.

Ja sitte pyhkääshön! Ja kyllä ne meniki, n'otta häntä aiva truutulla.
Oven paiskasivat perähänsä salpahan.

Kun Kuustaa sitte aikojen päästä meinas tulla tupha, niin ei se päässykkää.

Sai kauan aikaa jyryyttää ja pyytää, eikä flikat tohtinehet tulla siltäkää aukaashon. Isän piti nousta.

— Olin tallis kattomas hevoosia, kun oris niin kuuluu potkivan — päätteli Kuustaa.

Mutta flikat, jokka oven raosta luurasivat, olivat aiva haljeta. Ne puhisivat että:

— Tua rumaanenko siälä oli peljättämäs! Kyllä me sen parran viälä tervaamma.

KESÄLESKENÄ.

Oottako kuullu kuinka meirän toisen toimittajan on käyny ny, kun sen akka on lähteny kesälomalle?

Se on sellaases tilas, että jos ei sen akka heti tuu takaasi, niin se pian polttaa ittensä koko miäs.

Kyllä on äijä-parka tullu huamaamaha mikä kallis värkki ja tärkiä kapines se akka-kulta siltäki on!

Mutta ylpeys käyy lankeemuksen erellä. Ja niin on ny käyny meirän herra toimittajanki.

S’oli trossannu ja kehunu, että kyllä näin suuri miäs aina ittensä hoitaa ja tuloo toimehe pari viikkua ilman akkaaki.

Mutta kuinkas on käyny? Tuas se ny istuu ja puhalteloo sormhinsa, jokk’ on aiva rasvas ja palanehet.

On äijä-parka koittanu kokata itte kaffit ittellensä ja nolooksisnansa kaatanu koko pannun sormillensa.

S’oli höntti, pannu kaffipannuhu vettä, kaikki kaffit toosasta, maittilat ja kaffinseliitykset yhtä haavaa ja aika prasun ala.

Pannu oli porisnu ja pirisny ku mötiääne ja yhtäkkiä rupes niin kauhiasti truiskimha kaffia trnutusta ja pirisemhä ja prätisemhä hellankannella, n’otta s’oli aiva kamalaa.

Se oli faarttannu heti pystyhy ja ruvennu repimhä paljahi sormin kaffipannun hattua irti, mutta kun s’oli niin lujas, niin ei saanu.

Se oli meinannu puhaltaa pannuhu niinku oli nähny akanki tekövän aina kun kuahuu.

Kuinkaha siinä sen klenkahutti sitte niin jotta koko pannu putos laattialle. S’oli hairannu härisnänsä siihen kiinni ja meinannu nostaa takaasi hellalle, mutta niin oli polttanu hyppyysiä jotta se putos uurestansa ja meni pyäriensä pitkin köökin laattiaa.

Siin oli sitte sen kaffinkeitto ja kokkaroomine. Oli noennu nii käpälänsä, jotta naamaski oli nokia viälä aamulla kun tuli toimitukselle.

Mutta mitähä sen frouva ny sanoo, kun se tuloo kotia ja näköö, jotta kaffipannun pohjas on isoo lommo ja maito niin muijonnu hinkin pohjaha, ettei sitä saa tikullakaa pois.

Kyllä vissihin saaki miäs niin kuulla kukkapäänsä ku akka kotia tuloo, että sen muistaaki!

Täm’on kirjootettu opiksi ja varootukseksi muillekki miähille, jotta tiätäävät antaa kunnian sillen, jollen se kuuluu.

LAIHIAN PÖYRÖÖ.

Oottako kuullu kun Laihian yhrestä kylästä on löyretty mörköö taloon kellarista?

Oikee ilmielävä kaksjalkaane rumaane, jok' on kuulemma asustanu siellä 2—3 viikkua.

On ollu peti, sylkiastia, kirjootusvehkehet ja kaikki muut tarpehelliset astiat ja kruusi-kruukut.

Se rookattihi sen amerikanlesken perunakuapasta eilee, justihi ku krannin isäntä meni siltä leskeltä hevoosta laihnaamaha.

Se meni sitte kamalasti sen krannin isännän. Ku se otti ovenkripaha kiinni ja nykääsi, niin kripa vaan jäi kouraha ja äijä pyllähti portahia alaha n’otta pää tärskähti ja tukupussi poukahti väärähä kurkkuhu. Ja kauan sai äijä kräkistellä ennenku sai sen nialaastuksi vattahansa.

Hyvän aikaa piti äijän jytyyttää ovhe ennenku haka klapsahti auki ja äijä pääsi tupaha.

Ja se amerikanleski oli sitte kamalasti säikähryksis ja peljästyny. Sen oli aivan tukka pörrös.

— M'oon sitte nii kauhiasti peljänny ku tääl' on ruvennu pöykämööset rikuneeraamaha.

Leski kyllä vakuutti, että se kummajaane lenti tornista pihalle, mutta äijä meni kuapan luukulle ja rupes vetämähä sitä auki.

Silloo se leski niin kauhiasti säikähti ja rupes pelkäämhä, jotta se hyppäs kellarin luukulle ja rupes pyytämhä, jottei sitä kummajaasta päästetääsi pihalle.

Ja kun sieltä tuliki ilmi elävä ryäkäles, muutoon ihmisen näkööne, mutta niin kamalan lyhkääset jalaat.

Se meinas ruveta jotakin seliittämähänki, mutta kun äijä siappas uuniluuran ja sillä oikeen olaantakaa paukuttaa moikotti sitä ristihin rastikin, niin jo rumaane lähtiki lipettihi. Ja meniki lujaa.

Ja ny on se amerikanleski niin onnelline, iloone ja kiitolline sille isännälle, kun se ajoo sen mörköön perunakuapasta, johka sitä on akkaparaan pitäny vähistä varoostansa ruakkia.

Mutta kattokaa hyvät isännät useen perunakuappahanna ja pitäkää tarkasti luukku kiinni, jottei se Laihialta kakistettu rumaane vaan pääse muallekkin pesimähä.

TERVAJOJEN KUMMAJAANE.

Täss aiva hiljan, yhtenä sunnuntai iltana, ku yäjuna oli jo menny ja oli kovasti pimiä.

Asemall'oli saattamas kolme flikkaa ja yks poika ystäväänsä, jok'oli ollu niiren tyänä viarasna. Ne meinasivat justhi lähtiä pyärillä takaasi, ku se poika havaattiki, jotta pyäränkummi oli tyhjä.

— Orottakaa ny neirit vähä, mun pitää pumpata mailmaa takapyarähä — sanoo se poika, ja otti poviplakkarista pumppunsa.

Flikat orottivat ja rupesivat siinä seinänviäres kutisemha toisillensa. Ja poika pumppas n'otta vinkuu justhi asemapäällikön sänkykamarin klasin alla.

Silloo rupes kuulumha kropinaa. Ensi sellaasta hiljaasta nuhinaa, sitte kolinaa ja lopuuksi jyrinää ja viimmee oikee mölinää.

Niiren flikkaan ja sen poijan nousi karvat pysthy ja hengen otti kiinni. Ne kattelivat ympärillensä, ylähä ja alaha ja sivuulle ja ethe ja taakse, eikä mitää nähnehet. Mutta jyrinä aina vaa yltyy, n'otta yhreltä pääsi itku.

Ku samas klasi aukes ja siihe nousi pitkä valkoone haamu ja laihat karvaaset sääret ja kaks jalkaa ja huitoo hioollansa ja viittooli ja ulisi ja viimmee krääkääsi jotta:

Silloo ne lähti! Flikat jotta piaksut flaiskuu ja poika aiva pomppimalla peras, huutaan ku elukat oikohonsa ja silmät ku silaanrenkahat. Aiva ne heläji ja valkuaaset pimees valaji.

Ja ku se m atalajalkaasin ja vääräsäärisin flikka, jok’ei oikee tahtonu eres päästä juaksemha, mulkaasi taaksensa niin — — —

Ja se tuliki aina vaa likemmä. Ei auttanu huuto ei siunoo. Se tuli vaa. Hairas kiinni sen matalajalkaase flikan pyärästä, huuti, huitoo ja nykii.

— Aauttakaa, aauttakaa, hyvät ihmiset, se syää mun ja viää pyärän, herrenjee, nähköhö sentähre — —

Mutta ne toiset menivät vaa kiäli pitkällä n’otta piaksut paukkuu ja se onnetoon matalajalkaane flikka jäi yksi tappelho sen kummajaasen kans pimiähä yähö.

Kummajaane repii ja riipoo takapyärästä ja flikka itkien, kinnas etupyärästä. Molemmat huutivat oikohonsa.

Viimineen muisti flikka, jotta kummajaaselle pitää lukia rukouksen eli siunata ittensä. Ei se muutoo ihmistä jätä. Ja silloo siltä flikalta pääsi itku. S’ei osannu yhtäkää rukousta. Ne se oli polkannu kaikki päästänsä seurahuanehilla ja tyäväentaloolla. Härisnänsä se koitti eres siunata. Kiljaasi jotta:

— Pty ptho pahahenki, erkane minusta kärmhen sikiö! — ja sylkäsi kummajaasta silmille aika klöntin. Kuinkha rookaskaa tulla nii kamalan suuri klöntti, mutta se auttoo!

Kummajaane päästi heti irti ja rupes pyhkimhä muatuansa. Ja silloo flikka hyppäämähä! Meni n’otta maantiä pöläji.

Silloo samas reisun vain prätkähti, niin piaksunnaula meni poikki.
Piaksu jäi siihe paikkaha.

Flikka meni viälä hyvän matkaa ennenku kattoo taaksensa ja näki, ettei se kummajaane enää tuukkaa. Silloo se jätti pyäränsä ja meni hakho piaksua.

Ja ku se pääsi aseman tyä, niin nousi hiljaa ilmaha, astoo samasta klasista sisälle, kääntyy viälä takaasi, nuan nuan huisuutti käsiä, viälä vähä möläji, pani klasin kiinni ja katos sitte, niin ettei näkyny enää yhtää mitää.

Ja ny on koko Tervajoki aiva kauhun vallas. Kukaa ei tohri enää pimiän aikana aseman plassille tulla, ja päivälläki ihmiset teköövät suuren kaaren sen klasin paitti, johna se kummajaane nähtihi.

Jokku kuulemma panoovat virsikirjan aina plakkarihi kun pimiän aikana asemalle menöövät.

PIIKA KELLARIS.

Ja hyvin toimhen tullahan. Vaikka pakkaa sitä klonahroksia ja trykkifeiliä silloon tällöön tulohon.

Niinhän se on. Aikaahan täs vain tapethan. Kukin laillansa. Jos ei oo muuta, niin kurmootethan piikaa.

Isooskyröös on yks pikkuune ja flinkki taloo, john'on nättyyne isäntä, turski emäntä ja pikkuune piika.

Ja asumisen jyrinäs ollahan. Pesthän tupaa. Isäntä on porvaris piaksunahkaa kyselemäs. Emänt'on sitonu hamhet ylhä, pusuri nousnu takaa liiringin alta ja kaffilusikka nutturaneulana. Piiall' on piaksut jalaas ja paulat auki. Hakoluuta krapaa laattiaa ja vesi lurajaa raoosta perunakuappaha. Kissi takannurkalla nukkuu.

— Kyllä s'oot noloo pesemähä, eikö äitees oo opettanu — tiuskaasoo emäntä.

— Pese itte! — kiljaasoo piika ja paiskaa varsiluuran niin liki emännän varpahia että ottaa ja ottaa. Lähtöö uloos ja sukaasoo oven peräsnänsä jotta paukahtaa.

Emäntä itköö ja kun isäntä samas tuloo ovesta, niin alkaa oikeen kamalasti frääsööttämhä kun:

— Tua piika hullu on niin kamala, jotta paiskoo mua luuralla, eikä pese, kun mun pitää täs yksin kaikki tehrä jott'oikee katketa — — —

Ja haverti pikaa hatruksista kiinni. Emäntä aukaasi kellarin luukun ja piika purotethin sinne. Ja luukku kiinni.

— Ähä, oo ny rumaane siälä — huuti emäntä perähän ja tamppas luukun kannella.

Kaikki oliski menny hyvin, jos ei justhin silloon tullukki krannin isäntä tuphan ja pyytäny jotta:

— Saisinko mä vähä laihnata teirän piikaa kun pitääs lehmää kuljettaa — — —

Silloon rupes kuulumha jyrinää kellarista ja luukku jo vähä nousi, mutta emäntä juaksi luukun päälle että:

— Mikä siunakkohon siälä on? — kysyy krannin isäntä ja sen ääni vapisi.

— Vai niin! — päivitteli krannin isäntä. Ja mennesnänsä tuumas jos jotaki. Sitäki, jotta taitaa olla hyvä konsti.

ILMAJOJEN VALAKIJANHÄTÄ.

Sielä oli yhyres taloos leivottu jo nelijättä päivää ja emänt' oli aiva katketa, kun ei yölläkää saanu nukkua ku aina vaa piti nosta kattonahan juurihulikkaa.

Ja siltäki oli yhtenä yönä juosnu hulikka ylitte, ja juuri menny pitkin laattiaa, niijotta ku piika-Manta aamupimees tuli ylisängystä alaha, nii jalaka lipsahtiki ja Manta meni luistaan istuallansa takanloukkohon asti. Ja kiljuu ja krääkyy n'otta koko taloonväki huomaatti.

Eikä se kumma ollukkaa, jotta krääkyy, kun pairan kivijalka luisti alta pois ja tarttuu tikkuja.

Vaikka emännän pistikin kauhiasti vihaksi, ku juuri oli juosnu pitkin laattiaa, niin ei se saattanu olla nauramatta, kun Manta manaali ja piteli paikkojansa.

Mutta trenki-junkkarill'oli kovasti mukavaa. Se nauraa kitkutti aiva vääränä ja kiusas Mantaa n'otta:

Mant'oli nii mokristuksis koko päivä, jottei sanonu halaastua sanaa. Kulki vaa erestakaasi ja paiskii ovia. Ja kun se emooksenki otti, niin oikee vihantiestä mäikötti ja pyöritti n'otta jauhot pöläji.

Oikeen se pihajiki kun leivin-uunia lakaasi;. Eikä trenki tohtinu sanua sanaakaan, kun Mantall' oli uuniluuta käres. Jos oliski sanonu, niin ympäri korvia olis saanu. Olkansa taitte vain luikkii ja piaksurajaansa kursii klasipieles.

Kun oli jo kaks uunillista paistettu, niin tormootti Manta tupaha ja äyskääsi:

Kaikki poukahtivat pysthy ku ammuttu, haistelivat ja kans heti tuntivat palanehen käryn.

Siinä tuliki hyppöö ja hätä. Mentihin peräkanaa nurkasta nurkkahan ja tuvasta kamarihi ja kamarista porstuaha ja tuvas mentihin ympyrää n'otta sinitti ja emäntääki rupes viemistämhän.

Katteltihin kaikki paikat, penkin-alustat ja sängyn aluuset. Palaattihin sängyn alla kenkäroukooset ja akkaan pankot, mutta mitää ei löytty.

Ei muuta kun, jotta Manta, jok'oli telannu sormensa sängyn alla, meni ja sukaasi kissiä patapenkillä nii vastapläsiä, jotta se lenti hyvän matkaa sippuloottaan eikä tohtinu naukaastakkaa.

Ja vaikka kuinka ettittihin joka paikasta, kokista ja kellarista, niin mistään ei löyretty valakiaa. Mutta käryä oli ja haisi nii kauhiasti, jotta oikee silimiä kirvelöötti.

Mant'oli hypänny, jotta s'oli oikee väsyksis ja istuu viimmee penkille hengittämhän. Siunaali jotta:

Silloo vasta havaattihi, jotta valakia oli irti Mantan hamhenhännäs. Ja oli jo polttanu suuren reijän, jotta kintut vaa vilaji.

Ja vaikka valakia oli tarttunu uunin hiilistä, niin trenki junkkari vain intti, jotta Mantan häntä oli ottanu valakian jo aamulla, kun se lasketteli istuhallansa.

PLUMPÄRIN PAATIN PAIKKOO.

Plumpäri oli pyhänä promeneeraamas rannalla päi ja muisti, jotta sill'on paatti. Plumpäri meni kattomaha, onko se paatti maalla vai meres. Syksyllä 5’oli joka toine päivä rannalla joka toine pohjas.

Nyt s’oli rannalla ja makas pohja ylhäppäi. Mutta sen pohjaha oli ilmestyny sellaasia reikiä, että Plumpäri aiva hämmästyy ja rupes jo funteeraamha, että eikhä tua peijakas vuara? Ku molemmat nyrkit sai pistää yhrestäki reijästä sisälle ja toiselta pualelta mahtuu Plumpäri pistämhä päänsä reijästä sisälle. Eikä trengänny hattuakaa ottaa pois.

— Tjaa, ja tyyriki on pois! — sanoo Plumpäri totisena. — Töihi täs pitää ruveta. Tukkia nua reijät, muutoo taitaa kastua pöksyt, ku taas lähtöö seilaamha.

Plumpäri istuu kivelle paattinsa äärehe, pisti paperossin suuhunsa ja oli nii syvis ajatuksis, ettei muistanu panna siihe valkiaakaa. Kattoo vaan paattia ja imi kiivhasti paperossia. Se ajatteli, ajatteli niin perinpohjaasesti sitä asiaa, että istuu kaks tiimaa eikä nousnu kertaakaa ylähä.

Sitte se nousi, nakkas sen paperossin menemhä ja oli pukattavinansa viimmeese savun nenän kautta uloos, vaikkei savua tullukkaa. Tuli vain kirkas vesitippa nenän päähä ja sen Plumpäri korjas heti nästyykillä plakkarihinsa. Sill’on sellaane herramaane tapa, jotta kaikki mitä nenästä heruu, niin plakkarihi.

Ja ku Plumpäri meni maata, nii se sitoo nästyykin nurkkaha solmun, jotta huamenna muistaa.

Ja joka kerta kun Plumpäri sitte huamenna niisti nenäänsä, nii sitä kovasti nauratti ku se näki sen solmun. Sanooki jotta:

Ja ku s’oli niistäny ainaki kolmekkymmentä kertaa nenänsä ja yhtä monta kertaa muistanu sitä paatin paikkoota, nii se viimmee tuumas jotta:

— No peijakas viäkhö, kyllä mä sen paatin paikkoon muistan jo ilmanki tuata solmua!

Plumpäri söi päivälliensä, pani vähäksi aikaa maata, poltteli, luki sanomalehtiä, aiva minkä muukki ihmiset ja lähti sitte promeneeraamaha.

Mutta sitte se äkkiä niisti nenänsä ja jäi seisomha nästyyki käres keskelle katua. Niisti toisen kerran, vaikkei olsi tarvinnukkaa ja taa kattoo nästyykiänsä.

Niisti viälä kolmannenki kerran, aivan turhaa, ja taas tuumas. Ja sanooki jotta:

— Niistin tiätysti nenäni — sanoo Plumpäri ja lähti klupille pelaamha pismarkkia.

FLIKKA PRUNNIS.

Oottako kuullu, jotta Isoonkyröön Orismalan paikkeell'o flikat ny aivan rakkauresta raivos?

Niiren on menny karkausvuasi päähän. Ykskin on ruvennu niin hoomuamahan, että meinaa viärä kaikki kakulakepikki Napujen Jarvoja myäre.

Tiätää sen, jotta siin’on hätä toisilla flikoolla ja akoolla ja sellaasillaki joiren ei tuu asioohi yhtää mitää.

— S’oon aivan kauhiaa friijoota se sellaane, kun ei mitää rajaa eikä krateeria piretä!

— Sano mun sanonehen, että täm’ei oo hyvän erellä — siunaali ykskin akka, kun taas oli niiren flikkaan tykönä koko yän kotit tyrjännehet.

Kaiket illat ja yäkkin perähän ovat liasus ja sellaanen hatkanpotka onkin, jottei tuollaast'oo nähty, eikä kuultu.

Ja kyllä se akka vaan tiäsiki. Niin firrooksihin ja syvihin ajatuksihin oli täs erellispyhänä sen yhren flikan vetäny, jotta ku seurataloolta aamuyästä tuli ja oli kauhiasti fletkooksis, niin ei havaannukkaan, kun putos prunnihin n’otta floiskahti.

Prunni oli runnisti kolomia syltä syvä, mutta onneks’ oli vain nuan kyynärän verta vettä pohjas.

Sinne tuli isthallensa, eikä käyny kuinkaa. Alavouvinki vaan pahoon kastuu ja sukat meni sylttyhyn.

— Huh huh! — hoki ja koitti nostella kinttujansa. Haparootti ympärillensä, että jos pois pääsis, mutta milläs tuli, kun ei oo siipiä?

Vaikk’olikin paksut villasukat ja kaks lämmintä aluushamesta yllä, pusuri ja tikkutröijy ja sellaane kissinnahkaane kaulus, kun ny pruukathan, ja viälä rasat käsis, niin raistelohon rupes, ku vyätärööhi asti kylmäs prunniveres seisoo. Jähtyy siinä paikat ja itku pillahtaa tyrniältäki flikalta joko sitte tältä, jok’on hellälluantoone.

Rupes haikiasti huuthon apua, mutta mitäs taloonväki kuuli, joka nukkuu ja hornas, jotta piinnurkat täräji.

S’oli kauhia paikka. Se flikkaparka itki ja huuti ja oli aivan vilunsinine joka kantilta.

Ajatelkaa ittekki, että seisua neljättä tiimaa jääkylmäs veres prunnin pohjas yäsyrännä.

Vasta tuas viiren aijoos, kun isäntä tuli portahille, kuuli se uikutesta prunnilta päin ja harppas kathon. Tunti sen flikan sinne prunnin pohjaha ja voi kun se suuttuu!

— Sen taanaasiako sä meirän prunnis teet? Eikö sua ny mualla nährä? Kun on muutoonki vähä vettä ja senkin sun ny piti mennä tuhraamha.

Ja perää siin’olikin isännän puhees. Mutta kun flikka pyyti ja rukooli, niin pitihän sen siältä saara pois. Trengin kans isäntä sitte yhres vinttas prunnin saloolla sen ylähä. Flikk’ oli niin kontas ja tankis, jotta hätinä sangoon krivas pysyykää. Niin turtana ja kohmetuksis oli koko kruppi, jotta lohnas ja monien fällyjen alla piti isännän lähtiä sitä kotiansa ajamaha.

Täm’on opettavaane ja varoottava esimerkki kaikillen flikoollen, ettei karkausvuannakaa saa niin rakkauresta hullaatua, jotta aiva pökköökshin vetää.

Käyy pian muirenkin niinkuu tämän Orismalan flikan, jotta plumpsahtaa prunnihin eikä hoksaa pöllöö ottaa eres prunninsalkua joukhonsa, jotta ylhä pääsis!

LAPPAJÄRVEN KANUUNA.

Niin ainaki ihmiset sanoovat. On kuulunu sellaane mojahros, n'otta klasit vain heläänny. Ja akat ovat siunannehet ja varjellehet että:

— Se oli ny sen Amerikan professorin mailmanlopun ensimmääne tärährös. Saas nährä, koska toisen kerran mojahuttaa, niin silloo on menua koko hoito — — —

Niin päivittelöövät kuulemma viäläki kaikkihin pekoosimmat akat. Toiset ei usko enää mailmanloppuhu ollenkaa. Mutta mikä se kauhia paukahros oikee oli — sit' ei tiärä muut kun yhren taloon väki Lappajärvellä, Jumalan taivahas ja Jaakkoo Vaasas. Mutta kun ei isänt' eikä emäntä hiisku siitä sanallakaa, nii pitää vishin mun sanua, jotta ihmiset pääsisivät piinasta ja samalla oppiisivat olohon ominpäin kokkaroomata yskänlääkityksiä.

S'oli saanu kauhian yskän halkomettäs. Eikä se lähteny millään tohtorien tropiilla. Ja sitä varte isäntä, jok'on viisas miäs, päätti tehrä sellaasen mötinän, että varmasti erkanooki köhä kurkunpäästä.

Se otti viis kahmalua pualamia emännän marjakorveesta, keitti ne kakluunin pesäs sakiaksi velliksi, varaasti akaltansa kaks kilua sokuria ja haki puarista paketin jästiä. Kaikki kumaasi pläkkikannuhu ja kepillä viälä sekootteli. Ja mik'ei mahtunu kannuhu, sen se pani pottuhu, john'oli oikeen patenttikorkki.

Sitte se viälä minas kannun kannen tarkasti kiinni, ettei sinne kärpääset eikä muut kurkooset lennä.

Ja kun kaikki täm' oli tehty, niin pani isäntä kannun ja potun piirongin klaffihi ja avaammen housunplakkarihi.

Ja oli tyytyvääne ja naureskeli kun ainaki miäs, jok'on saanu jotakin äntihi.

Isännästä tuntuu justhi niin ku parin viikon päästä tulis taas joulu. Yskäki rupes ittestänsä antoho perähä sitä mukaa ku se isännän joulu siälä piirongin klaffis lähestyy.

Oli sitten sen joulun auttu ja isäntä oli niin töpinäs huamisesta päivästä, n'otta tuskin unta sai. Se kääntyyli ja kiakkas ku pistoksis. Mutta nukkuu kumminki lopuksi ja näki ihania unia. Massutteliki unisnansa suutansa, ähkyy ja pyhiiskeli huuliansa. Ja emäntä selvästi kuuli ku se puhalti ja sanoo, että:

Mutta taisi olla kello tuas kolmen aijoos, ku yhtäkkiää paukahti ku salasmaa olis lyäny piinnurkkaha. Keskelle laattiaa lenti piirongin klaffi, että kolaji ja kattoho lenti kans jotakin.

Isäntä ja emäntä lentivät pysthy ja yrittivät klasista pihalle, mutta löytivätkin oven.

Ja silloon paukahti toisen kerran ja ovhe ja ympäri seiniä krapaji kun pommin paloja.

Emäntä huuti ja kiljuu mitä kurkusta lähti ja hyppii yhres paikas keskellä tuvan laattiaa. Ei löytäny ovia pihalle.

Isäntä tormootti porstuahan, tryyköötti nurkasta nurkkaha, kaatoo korveen ja korennon, yritti pihalle, muttei löynny oven hakaa. Oli kun koppelo päästä sekaasi, nii että tuliki takaasi tupha ja pökkäs emännän kans pimees yhthen, n'otta mossahti. Molemmat krääkääsivät nii rumasti ku taisivat ja pyllähtivät isthallensa.

Isäntä ensiksi tointui, kompuroi pystyhyn ja kopelootti ympärillensä; se haki muurinottalta tulitikkulooran, kraapaasi ja kattoo, niin emäntä istuu hiukset hassalla laattialla ja oli aiva ku porsas naamasta. Ympäri muatua oli pruunia märkiä plättiä samoon ku isännälläki. Olivat kun siansangoolla käynehet.

Silloon isäntä käsitti asian. Se meni kamarihin ja kattoo: piironki oli aiva hajalla ja se tinattu hinkki makas silmällänsä ja haljennehena laattialla. Ympäri seinää ja katosta nokkuu yskänlääkitystä.

VALLANKUMOUKSELLINE KRÄÄTÄRI.

Siäll'on yks leskiakka vanhoolla päivillänsä ostanu yhreltä isännältä ittellensä tuvan likiltä vaivaastalua. Ja siinä tuvas asuu turkinpunaane kräätäri, jok’ei tiänny kaupasta mitää, eikä tuntenu sitä uutta mökin omistajaakaa.

Eikä se mumma liioon tuntenu koko kräätäriä. Tiäsi vaan, jotta mökis jokin asuu.

— Oliskahan se isäntä, jolta mä mökin ostin, pettäny mua. Jos seinähirret olsivakki kovaa lahot?

Ja sitä se mumma funteeras niin kauan, jotta viimmeen ettii kuustuumaasen rautanaulan ja lähti iltahämyys koittelemhan uuren mökkinsä seiniä.

Se turkinpunaane kräätäri, jok’on kovasti ajatellu paljo asioota ennenku siitä äkkijyrkkä tuli, tuumas nykkin parastaikaa sitä menettelytapapropleemia n’otta s’oli aiva kipparas pöytänsä päällä klasinviäres ja justhi luuras klasia vasthan yhren kapitalistin uuren housunpultun läpitte jotta:

Kun se samas näki sen vanhan koukkuleuka akan tulovan suuri rautanaula käres aiva ku lahtari pistinhyäkkäykses suaraa kräätärin mökille.

— Siunakkohon! — kalpeni kräätäri n’otta se tuli aiva valkooseksi.
Pöksyt putos käsistä ja sakset pöyrältä.

— Nyt ne lahtarit hyäkkää — kiljaasi kräätäri, pyärtyy ja putos pöyrältä. Mutta sen otti lonkkahan niin kipiää, jotta se heti virkos.

Akka toi takanporosta prässirauran n’otta tuhka pöläji ja kaffipannu kaatuu silmällensä porohon.

Kräätäri hairas prässirauran, nosti sen korkialle, hyppäs oven ethen ja rupes veisaamahan kualinvirttä jotta:

— M’oon sosiaalitemokraatti, enkä kannata aseellista esiintymistä — —
Ja rupes itkiä köllöttamhan.

Mutta kräätäri oli hirmunne. Se haukkuu silmänräpsährökses akkansa yhteesen rintaman ja tyavaen asian petturiksi, kavaltajaksi, lakonrikkuriksi. Sanoo Noskeksiki.

Mikäs siinä auttoo. Akan piti ottaa isoot sakset kouraha ja asettua ovenpiälehen.

Ja kauan aikaa ne orotti sitä hyäkkäystä ovesta. Niin kauan, jotta kräätärin piti jo vaihtaa prässirautaa toisehe käthe.

Mutta mitää ei tullu. Kuuluu vain ympäri mökkiä piäntä kropinaa. Ja aina vähän päästä kolahti seinähä.

Kräätäri meni luuraamaha klasista viimmeen ja näki sen akan kiärtävän tupaa suuri rautanaula käres. Ja aina vähän päästä se tuikkas seinän rakohon ja jotaki motaji itteksensä.

— Mikä herranähköhön tua on? Ja mitä se teköö, noituuko se — siunas kräätärin akka, joka niinku kaikki tiätäävät, on kovasti utelias ihminen.

— Siinä ny näjet tämän porvarillisen yhteeskunnan kuinka se hoitaa asiootansa, jotta hullukki pääsöö vaivaastaloosta karkuhan. — Mutta mä otanki tuan ämmän kiinni ja viän esimiähelle, niin saavat maksaa kiinniottajaasta 25 mk. Ja se on porvarien pussista pois!

Kräätäri lähti pihalle, kiärti toisen kautta mökin taa, hiipii akan seljän taa ja sitte tormootti sen kimppuhu. Hairas takaapäi ympärinsä ja puserti lujaa.

Akka krääkääsi niin lujaa ku taisi, potkii ja huitoo n’otta n’oli heti kumos ja pyäriivät ja huutivat. Mutta kräätäri piti vallankumouksen koko ankaruurella akasta kiinni, ähkyy ja puserti, eikä päästäny irti, vaikka aiva oli kynnenalustat kuallehella verellä.

Ja te tiärättä, jotta ku kräätäri oikee saa haverretuksi miähestä kiinni, niin huiskun! Ei siinä auta!

Ja niin lähti tämäki kräätäri kuljethon akkaa vaivaastaloolle, hikos, ähkyy, puhkuu ja manas ku lappalaane ainaku se akka sai potkaastuksi sitä kintuulle.

Mutta menthin siinä! Menthin ojahankin monta kertaa, mutta aina se kräätäri sai traihatuksi akan ojasta maantiälle. Musteloomia, kuhmuja ja naarmuja saivat molemmat ja kerran ne kaatuuvat niin pahoon, jotta kräätäriltä meni aiva klanssi nenänpäästå pois.

Niin toi kräätäri sen akan esimiähen pihalle asti. Mutta siinä loppuu voimat. Kräätärin piti ruveta huuthon apua.

— Tämähän on se leski, jok’on ostanu kräätärin torpan — sanoo esimiäs.

— Tua peijakkahan hullu — huuti se akka. — Kun mä menin koittohon mökin seiniä — — —

Ja samas se akka mojahutti sitä kräätäriä niin vastapläsiä ja sylkääsiki jotta aiva ympärinsä.

Ja siin’oli totiset paikat ja tylpät keskustelut ennenkö kotia lährettihin esimiähen pihalta.

Oikeuthen viälä mennähän ja tohturia on käytetty. Muttei tohturi tahro löytää siitä akasta mitään vikaa, josta passaas oikee päällekantaa. —

PLUMPÄRI 50 VUATTA.

Hra Plumpäri täytti nyt sen viirennenkymmenennen ajastaikansa eileen ja se meni aiva plöröksi!

Hra Plumpäri oli salaases miälesnänsä ajatellu, jotta tänä merkillisenä päivänä tahtoovat kunnan arvovaltaaset kansalaaset soituun ja lauluun, kukkaasin, lähetystöön, atressin, tilikrammiin, kultakelloon ja hopialusikoon osoottaa yhteeseen, jakamattoman ja vilpittömän kunniootuksensa hra Plumpärille hänen suurista ansioostansa kansan ja yhteeskunnan hyväksi.

Ja juhlapuheeta pirethän ja kehuthan ja ylistethän ja toivotethan pitkää ikää ja monia teräksisen tarmon ja tyän vuasia hra Plumpärille viälä ereskinpäin.

Ja kaupunginvaltuusto tuloo niis suuris silkkipytyys lähetystönä hra Plumpärin kotia ja puheenjohtaja rykii ja puhuu koko kaupungin pualesta ja sanoo, jotta hra Plumpäri on ollu suureksi siunaukseksi yhteeskunnalle syntymästänsä asti. Sitte se kääntyy niiren toisten silkkipyttyjen pualehen aiva pleikinä ja huutaa jotta:

Ja siitä puheen pirost'ei tuu mitää! Sen hra Plumpäri tiäsi heti ajattelemata. Mutta puhet pitää pitää sen tiäsi hra Plumpäri kans.

Hra Plumpäri ähkyy ja kulki kamarisnansa ku karhu. Repii tukkaa päästänsä ja aina vähän päästä kattoo suurehe nurkkapeilihi. Ja taas kulki ja ähkyy ja hikos ympärinsä. Ja istuu välis ja taas lähti kiärtämhän. Ja ku frouva Plumpäri tuli kamarihi ja sanoo jottta:

Niin hra Plumpäri kattoo niin pitkää ja rumasti frouvansa päälle, jotta se häipyy ku hiljaane haamu kamarista, meni ruakasalihi ja itki.

Ja ku kolmen tiiman päästä ovehe knoputethin ja frouva hiljaa kysyy avaamen reijästä jotta:

Niin hra Plumpäri, joka ny oli tullu toiselta pualelta päätä aiva harmaaksi ja toiselta pualelta kaljuksi, hyäkkäs ovhen, potkii ja huuti aiva oikohonsa jotta:

Se huuti niin kauhian rumasti frouvallensa, jotta se pyärtyy heti ja kaatuu ku kapu oven taa.

Ja siitä tuli sellaane meteli, jotta heti soitethin tohturia ja se tuliki kohta. Ja virvootti sen frouvan ja oli kovana hra Plumpärille ku se tualla lailla frouvallensa huutaa, jotta se pyärtyy. Hra Plumpäri pillahti silloo itkuhu ja seliitti tohturille kuinka s'oon hermostunu kun se nyt täyttää 50 vuatta ja sen pitää pitää puheen. Eikä siitä tuu mitää!

— Hra Plumpärin ei pirä olla tyhmä ja päätänsä vaivata sellaasella, jost'ei kerran mitää tuu. Kaikki suuret yhteeskunnan hyväntekijät, jokka teköövät yhteeselle kansalle ja isänmaalle sen hyvän tyän, jotta aikanansa täyttäävät ikävuatensa ja kestittöövät ystäviänsä ruaalla ja juamalla, tilaavat puheensa joltakin köyhältä maisterilta, jok'ei ikänä täytä 50 vuatta, ja puhua prätistäävät sen sitte. Omanansa tiätysti, kun s'oon kerran ostettu 20 markalla.

Ja kun hra Plumpäri sen kuuli niin se tuli niin kovasti ilooseksi, jotta se hairas tohturia kaulasta ja maksoo 100 mk liikaa ja haastoo sen tohturin kans syntymäpäivällensä.

Ja frouvaansa se klappas ja taputteli ja otti ja oikee pussaski, n'otta frouva oikee hämmästyy kun ei s'oo pussannu pitkähä aikhan. Siit'on ny ainaki 7 vuatta sitte.

— Mistä mä ne kaikki herraan konstit tietääsin, kun mä ny ensi kerran julkisesti täytän.

Ja hra Plumpäri tilas puheen ja frouva leipoo ja pesthin ja tryykättihin ja hra Plumpäri, joka kovasti kannattaa kialtolakia, tilas 2 pullua konjakkia, 2 pullua viiniä, pualiskan munkkia ja yhren heelan vanhaa punssia ja osti kaikista komjimman sikaarilooran, joka maksoo yli 300 markkaa.

Eikä tahtonu tulla unta olleskaa. Vasta tuas kolomen aikana hra Plumpäri pääsi unehen, mutta s'oli kovasti rauhatoonta ja aiva se kiakkas ja väänteli ittiänsä.

Kuuren aikana kuuluu jotakin kropinaa ja hra Plumpäri poukahti pysthyn ja toffelit jalkoohi ja se puhet yäpöyrältä käthen ja sitte housuuhi ja kaprokki päälle ja aukaashon ovia.

Pimiäs porstuas se tormootti piian päälle, joka krääkkäsi kauhiasti ja rupes siunaamahan.

Ja kauan aikaa sai hra Plumpäri tuumata, ennenkö se käsitti, jotta piika päästi sotamiähen uloos.

Hra Plumpäri lähti takaasi sänkykamarihi, johna frouv'oli jo täyres pukees, Hra Plumpäri sanoo vain jotta:

Ja meni sitte karteekin raosta luuraamahan, eikö jo lauluseuraa näjy.
Frouva meni valmistamhan kaffipöytää ja seliitti samalla siveellisyyttä
Hiltalle.

— Kiittämättömyys on maailman palkka — huokaasi hra Plumpäri. — Enkös mä oo täyttäny 50 vuotta niinku muukki?

YHTIÖKOKOUS.

Nythän on niin kova raha-aika, jott'ei auta muu ku koroottaa osakepääomaa. Ja se on tyäläs yritys ja kamala paikka, kun rahaa ei oo ja kaikki on sitä miältä jotta korootethan!

Niimpä yhres pitäjäs täälä Etelä-Pohjanmaalla oli kans täs hiljan isännät ja pomomiähet kokoopunehet koroottamhan pääomaa.

— Tämä meirän yhtiö on erinomaasen tukevalla pohjalla ja taas tulvana vuanna jaethan voittua niinku meijerilitviikis — — —

— Ja yhtiö tarvittis 300.000 mk maksuuhi, eikä tiärä mistä saataas, kun rahat on kaikki — puheli puheenjohtaja.

S'olis ollu murheellinen paikka, jos ei joukos olsi ollu yhtä viisasta miästä. Se ehrootti jotta:

— Otethan pankista laihna ja korootethan osakepääomaa! Niinhän sitä pruukathan.

— Se on siis kokouksen päätös — sanoo puheenjohtaja ja knapahutti taitavaa plyijypännällä pöytähän.

— No sehän on jo päätetty asia. Mitäs siitä enää puhuthan. Johtokunta kirjoottaa velkakirjan pankkihin ja nostaa rahat. Sitähän varte se johtokunta onkin.

— Joo joo — sanoo puheenjohtaja — mutta m'oomma johtokunnan miähet jo niin paljo takaamas tätä puulaakia, jotta meirän nimellä ei enää nouse. Ja ny on raha pankis lujas. Sanothin jotta pitää olla ainakin parikymmentä yhtiön osakasta takaamas.

— Niin että kyllä mä ehrootan, jotta tuata muukkin yhtiön osakkahat kirjoottavat ittensä takausmiähiksi kun puulaaki on yhteene.

Ja sille tuli kiirus kotia, kun sen piti lähtiä emäntää kyyttihin asemalle.

Toiset vaipuuvat niin syvihin tuuminkiihi, jotta n'ei kuullehet enää mitää, vaikka puheenjohtaja monehen kertahan sanoo.

Ja muut tulivat niin levottomiksi, kun kauan oli jo istuttu, jotta nousivat ylhä ja sanoovat jotta:

Ja niin niitä rupes isäntiä kovasti puhistamhan jotta puheenjohtaja viimmeen sanoo jotta:

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK OOTTAKO KUULLU: SEN TUHANNEN PRÄTINÖÖTÄ POHJANMAALTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.