The Project Gutenberg eBook of Sheikin pojat: Romaani aavikoilta, by E. M. Hull

Muodottomina paksuissa, tiukkaan kiedotuissa vaipoissansa, selkä taivutettuna tuulen mukaan, ratsasti hämyssä kolme miestä verkkaisesti ja varovasti rosoisella, kivisellä maaperällä. Maanpintaa peittävä ohut juoksuhiekka-kerros piilotti monta ilkeätä salahautaa; kavion luiskahtaminen niihin olisi saattanut aiheuttaa vakaviakin seurauksia sekä hevoselle että miehelle.

Mutta vaikka ratsut olivatkin hermostuneita ja niiden vapisevat jäsenet ja pärskyvä hengitys osoittivat, kuinka tuskastuneita ne olivat, vaikka seurueen kaksi jäsentä silloin tällöin päästi hillittyjä huudahduksia, matkasi pieni joukkue pysähtymättä ja varmasti eteenpäin.

Johtaja oli kääriytynyt mustaan burnusiin, joka verhosi hänet, valui satulan kahden puolen ja näytti huomaamattomasti sulautuvan hevosen kiiltävän mustiin kupeisiin, ja häntä tuskin saattoi hämyssä erottaa, kun taas hänen muutamia askelia jälempänä ratsastavat kumppaninsa näyttivät kahdelta häntä saattavalta aaveelta. Kilometrin toisensa jälkeen he retuuttaen samosivat eteenpäin ja sallivat ratsujensa kävellä petollisella polulla oman mielensä mukaan, ilmeisesti luottaen enemmän eläinten vaistoon kuin omaan harkintaansa.

Äkkiä tuuli asettui, yhtä pikaisesti kuin oli noussutkin, ja sitä seuranneessa tyynessä ilmassa tuntui hiljaisuus painostavan raskaalta, miltei kouraantuntuvalta.

Tuntui siltä kuin maa olisi jännityksen vallassa hengähtämättä odottanut aamunkoittoa.

Täydellistä hiljaisuutta häiritsivät vain hietikon taukoamaton kuiske ja silloin tällöin kuuluva kova kalahdus hevosenkengän sattuessa kiveen. Mutta tyven meni ohitse, ja tuuli alkoi uudelleen puhaltaa koleampana kuin ennen. Ja kielevästi kiroillen vetivät arabialaispalvelijat vaippojansa tiiviimmin ympärilleen ja kumartuivat syvemmälle satuloissansa.

Mutta heidän johtajansa ei näkynyt välittävän sen enempää ilman kylmyydestä kuin seuralaistensa nurinastakaan. Pää pystyssä ja välittämättä kasvojansa pieksävistä, pistävistä hietahiukkasista hän näytti unohtaneen ympäristönsä ja vaipuneen omiin aatoksiinsa.

Ja hänen ajatuksensa olivat nähtävästi hupaisia, sillä pian hän alkoi hiljaa hampaittensa välistä hyräillä hilpeän ranskalaisen laulunpätkän säveltä. Ääni oli hyvin heikko. Muutaman metrin päässä se häipyi, sekaantuen tuulen suhinaan, mutta sitä ennen sen erottivat hänen takanansa ratsastavien miesten herkät korvat. Toinen heistä tiukkasi suitsia, hilliten hieman hevostansa. »Allah!» jupisi hän vapisten. »Hän laulaa!»

»On hauska olla nuori — ja rakastaa», tokaisi toinen mielevän sukkelasti. Mutta sanoja seurannut naurunhihitys poisti niistä kaiken arvostelun tunnun ja paljasti hänen oman luonnollisen myötätuntonsa, sillä hän itse oli ainoastaan muutamia vuosia vanhempi kuin laulaja.

Vähitellen sitten yön pimeys väistyi syrjään uuden päivän syntyessä. Aamunsarastus tuli aluksi hitaasti, ikäänkuin arkaillen itseänsä, peläten omaa mahtiansa. Mutta asteittain se voimistui ja paljasti paahtuneen, aution maiseman, joka näytti kolkolta ja uhkaavalta aamun kylmän harmaassa valossa.

Paljas, yksinäisen suurenmoisena leviävä aavikko, jylhä hiekkalakeus, josta pisti esiin matalia kalliokumpuja vinottain aavikon halki pohjoisesta etelään ulottuvina jonoina. Hämärässä valaistuksessa ne näyttivät luonnollista isommilta.

Mutta joka hetki päivä kirkastui. Ylhäällä selkeällä taivaalla tähdet kalpenivat ja sammuivat toinen toisensa jälkeen. Ja äkkiä ilmestyi kaukana idässä taivaanrannalle himmeä juova vaaleanpunaista valoa; se laajeni, ja sen väri tummeni, kunnes se sitten lehahti taivaalle kuin tulenliekki.

Hurjaa, voimakasta värileikkiä, ja sitten sen alustasta nousi aurinko komeana kuin kultainen pallo. Ja sen näyttäytyessä taukosi aamutuuli.

Arabialaiset seisauttivat ratsunsa ja laskeutuivat satulasta. Mutta palvelijat suorittivat aamurukouksensa hätäisesti ja lyhyesti, eikä heidän johtajansa edes polvistunut, vaan jäi pää taivutettuna seisomaan ison, mustan hevosensa viereen. Eläin kääntyi ja työnsi kuononsa isäntänsä rinnalle, nuuhkien häntä hartaan mieltyneesti.

Viiden minuutin kuluttua he olivat uudelleen satulassa ja oikaisivat lähintä kumpua kohti hevosten nelistäessä pitkää, keinuvaa laukkaa.

Aamuvalaistuksessa ei aavikko enää näyttänyt niin jylhältä. Vieläkin sen äärettömyys ja tyhjyys tekivät salaperäisen ja kammottavan vaikutuksen, mutta sittenkin siitä huokui omituista rauhaa, joka oli kummallisesti ristiriidassa sen villin ulkonäön kanssa.

Sen pinnalla kiitävistä kolmesta miehestä se oli kuin avoin kirja. Lapsuudesta saakka he olivat tutustuneet sen kaikkiin ailahduksiin; he tunsivat tarkalleen sen äkillisten muutosten kaikki moninaiset vaiheet, sen hymyilevän tyyneyden, sen hurjan myrskyraivon. Siinä ei ollut heille ainoatakaan outoa piirrettä, ei luonnonvoimista johtuvaa eikä inhimillistä.

Heillä oli kokemuksen perusteella saatu tuntemus. Sellaisen maan poikina, jossa salaisia vaaroja väijyi alituisesti, he olivat jossakin määrin varovaisia, mutta heissä ei näkynyt vähääkään levottomuuden merkkejä; he alistuivat välttämättömään fatalistisen välinpitämättömästi, rotunsa perinnäiseen tapaan. Heillä oli mainiot ratsut ja hyvät aseet, joten he olivat valmiit kaikkien mahdollisuuksien varalta eivätkä huolehtineet niiden seurauksista. Eikä sillä hetkellä näyttänyt olevan lainkaan aihetta huolestumiseen. Aavikko oli tyhjä niin kauaksi kuin silmä kantoi.

Se oli karu paikka, jota karavaanit karttoivat ja jossa liikkuvien paimentolaistenkin jälkiä oli vain vähän ja nekin vanhoja, sillä seutu oli vedetöntä ja vähäisiä kuivuneita kasvullisuustupsuja oli niukalti ja harvassa eikä niissä näkynyt merkkiäkään uusista vesoista, jotka muutamien viikkojen kuluttua itsepintaisesti tunkeutuisivat esille paahtuneesta maaperästä. Lakeana ja yksitoikkoisena ei tämä alue tarjonnut edullisia kohtia, suojapaikkoja, joissa vihamies olisi saattanut väijyä piilossa, vaikka kumpujen väliset mutkittelevat notkot muodostivat luonnon muovaamia satimia, joissa kokonainen armeija olisi voinut lymytä. Mutta jos kolme ratsastajaamme ajatteli väijytystä, ei se ajatus näyttänyt heitä häiritsevän.

Määräpaikkaansa lähestyessään he pikemminkin kiristivät vauhtiansa, ja heidän ratsunsa — kookkaita, joustavia, nopeiksi ja kestäviksi kehitettyjä eläimiä — suorittivat uljaasti niiltä vaaditut ponnistukset. Peräkkäin ne kiitivät aavikolla, laukaten ikäänkuin väsymättöminä.

Ja arabialaiset istuivat satulassa kuten kentaurit ja ratsastivat suurenmoisesti. He istuivat liikkumattomina burnusien hulmutessa laajoina, pullottavina poimuina heidän ympärillänsä, pitivät pyssyjänsä poikittain polvillansa ja näyttivät yhtä uupumattomilta ja kestäviltä kuin sitkeät ratsunsa.

Pettävässä ilmassa näyttivät kummut korkeammilta ja kaukaisemmilta kuin ne todellisuudessa olivat, mutta joka hetki niiden etäisyys lyheni ja niiden koko pieneni.

Vielä loppupinnistys, jonka kestäessä molemmat palvelijat ehättivät johtajansa rinnalle, ja he saapuivat ensimmäiselle ulkonevalle kallionkielekkeelle. Hevoset pysähtyivät äkkiä, vinhasti syöksyttyänsä, ratsastajien päiden yläpuolelle jyrkkänä ja rosoisena kohoavan kallioseinämän juurelle.

Johtaja laskeutui ratsailta ja jätettyään hevosensa toisen seuralaisensa huostaan seisoi muutamia minuutteja paikallansa, katsellen hievahtamatta siihen suuntaan, josta he olivat tulleet. Hän oli näköjään noin kaksikymmenvuotias, kookas ja hoikkavartaloinen, mutta hänen leveät hartiansa osoittivat hänen vielä vankkenevan, ja hän esiintyi ylimielisesti. Hänen kauniit kasvonsa, laihat ja auringonpaahteen rusketuttamat, olivat sileiksi ajellut, joten voimakas, itsepäinen leuka ja suoraviivainen, hieman julmapiirteinen suu näkyivät. Tuuheat,, mustat, syvien ryppyjen lähekkäin vetämät kulmakarvat varjostivat tummansinisiä silmiä, jotka sillä hetkellä olivat ajatuksien sumentamat.

Hänen kasvoillensa lehahteli monenlaisia ilmeitä, kun hän katseli aavikolle. Hän ei nähtävästi tähyillyt mitään silminnähtävää, vaan näytti pikemminkin olevan vaipunut sielulliseen taisteluun, jossa epäily ja epävarmuus lopulta väistyivät, ja hän muuttui jyrkän päättäväisen näköiseksi.

Hän kohautti hiukan olkapäitään, ikäänkuin karkoittaen vastenmielisen muiston mielestänsä, heilautti burnusiansa taaksepäin, pyörähti kantapäällänsä ympäri ja meni palvelijoittensa luokse, jotka olivat seisoneet lähekkäin, keskustellen hiljaa keskenänsä ja silmäillen häntä tarkkaavasti.

Toinen heistä oli samoin kuin johtaja pitkä ja hoikka, toinen taas lyhytkasvuinen ja tanakampitekoinen, mutta kasvonpiirteiden ja ilmeiden selvä yhdennäköisyys osoitti heidät veljeksiksi.

Hänen tullessansa he vetäytyivät erilleen, ja lyhempi, joka näytti vanhemmalta, tarjosi hänelle taateleja satulannupistansa irroittamastaan repusta. Mutta nuori mies hylkäsi tarjouksen, heittäytyi hietikolle, sijoittui mukavaan asentoon, nojaten selkäänsä kiveen, otti silkkisen ganduransa. taskusta kultaisen kotelon ja sytytti savukkeen.

Hän poltteli lähes puoli tuntia virkkamatta mitään, ja hänen kumppaninsa varoivat visusti häiritsemästä häntä. Mutta heidän katseensa siirtyivät harvoin pois hänen kasvoistansa, ja he olivat ilmeisesti rauhattomia, minkä he kumpikin ilmaisivat omalla tavallaan — vanhempi istui liikkumattomana otsa rypyssä kuten aikaisemmin hänen isännällänsä oli ollut, kun taas hänen veljensä liikahteli levottomasti, leikitellen kasaamallansa pienellä kiviläjällä ja vilkuillen yhtenään yläpuolella kohoaville kallioille ikäänkuin olisi odottanut, että heidän yksinäisyyttänsä häirittäisiin.

Vihdoin nuori päällikkö nousi pystyyn ja teki merkin, että ratsu oli tuotava hänen luoksensa. Mutta leikkisä nauru, joka hänen antaessaan määräystä oli väikkynyt hänen huulillaan, häipyi, kun hän näki miesten palaavan, taluttaen myöskin omia hevosiansa.

»Niitä ei tarvita. Minä lähden yksin», sanoi hän käskevästi, tarttuen ratsunsa suitsiin ja sujuttaen jalkaansa vanhemman veljeksen pitämään jalustimeen.

»Sinun on varrottava minua täällä, Ramadan — niinhän sovittiin. Ja sinun myöskin, S'rir», lisäsi hän kiivaasti olkansa ylitse nuoremmalle veljekselle, joka oli jo puolitiessä satulaan.

Hänen sanojansa seurasi vastalausemyrsky, kiihkeitä väitöksiä, nöyristä pyynnöistä aina avoimen kapinallisiin lauseihin saakka. Mutta eivät rukoukset eivätkä järkisyyt kyenneet horjuttamaan päällikön päätöstä. Nyt hän oli satulassa, pystyen vain vaivoin hillitsemään maltitonta ratsuansa, ja tuijotti kiihtyneisiin, viittoileviin seuralaisiinsa silminnähtävästi harmistuneena. Hänen suuttumuksensa äityi nopeasti, kunnes hän menetti malttinsa ja kivahti äkäisesti:

»Suu kiinni! Kuka meistä määrää — minäkö vai tekö? Etkö kuullut, onko minun sanottava se toistamiseen? Minä lähden yksin.» Ramadanin käsi, joka vielä piteli jalustinta, puristui nyrkkiin.

Miehen silmät värähtivät, mutta itsepäisesti hän pysyi paikallansa. »Täällä ei ole turvallista», jupisi hän vastahakoisesti, ikäänkuin sanat olisi väkisin puristettu hänen huuliltansa.

Hetkisen säihkyivät päällikön silmät pahaenteisesti. Sitten hänen suuttumuksensa haihtui poikamaiseen naurunpurskahdukseen yhtä äkkiä kuin kesäinen myrsky menee ohitse. »Turvallista — voi sinua, arkaa tyttöä!» pilkkasi hän. »Milloin olet alkanut ajatella turvallisuutta, Ramadan?»

»Minun tai sinun, se on samantekevää — ja joka tapauksessa hupsuutta. Niinpä niin, Ramadan, tämä riittää. Minä menen yksin. Odota sinä, kunnes palaan!»

Päällikön terävä, lapionmuotoinen jalustin kosketti hänen hevosensa kylkeä, saaden ratsun kavahtamaan miltei pystyyn takajaloillensa, joten arabialaisen oli pakko hellittää otteensa. »Jollen palaa», huusi päällikkö, nauraen huimasti, »niin etsi minua taivaasta tai helvetistä — sillä varmasti tunkeudut kumpaankin paikkaan minua etsimään.» Ja heilautettuansa kättään hän katosi tomu- ja hiekkapyörteeseen.

Veljekset katselivat hänen jälkeensä, kunnes kallionulkonema piilotti hänet näkyvistä. Sitten he kääntyivät toisiinsa päin, ja vanhempi kiroili hartaasti nuoremman hymyillessä arvoituksellisesti.

»Jos hänelle sattuu jotakin pahaa — mitähän mylord silloin tekee?» puhkesi Ramadan äkkiä tuskittelemaan.

S'ririn hymy muuttui ilottomaksi virnistykseksi, ja hän teki perin kuvaavan liikkeen.

»Sano pikemminkin: miten meidän käy!» vastasi hän merkitsevästi. Mutta seuraavalla hetkellä hän kohautti olkapäitään joko vilpittömän tai teennäisen välinpitämättömänä ja vilkaisi aurinkoon.

»Kolme tuntia hän viime yönä käski meidän nyt odottaa», huomautti hän tyynesti. »Olkoon niin! Varromme kolme tuntia, ja jollei hän palaa siinä ajassa, niin sitten, veli, todennäköisesti näemme joko taivaan tai helvetin. Mutta siihen saakka minä nukun.» Ja naurahtaen hän veti burnusinsa huupan päänsä ympärille ja sykertyi hietikolle, jättäen vähemmän filosofisen veljensä yksin tuskittelemaan vastuunalaisuutta, jonka hän oli vuosikausien aikana kantanut keveästi, mutta joka viime aikoina oli alkanut uhata hänen mielenrauhaansa.

Mutta kaukana kallionulkoneman takana, joka salasi mustalla hevosella ratsastavan miehen hänen huolestuneitten seuralaistensa näkyvistä, kiiti hän aavikolla, eikä hänen kasvoillansa ollut minkäänlaisia huolen merkkejä. Unohtaen palvelijoittensa itsepintaisuuden ja oman sisunsa pikaisen purkauksen hän nuoruutensa, voimiensa ja häntä odottavan nautinnon tunnossa ratsasti huimaa vauhtia toiselle kallionulkonemalle, joka samoin kuin hänen jälkeensä jäänyt kieleke pistäytyi hietikkoon parin, kolmen kilometrin päässä.

Näiden kahden kalliohaaran välissä oli luonnon muovaama, laajan hevosenkengän muotoinen amfiteatteri, jota kolmelta suunnalta saartoivat kaartuvat kunnaat, kun taas neljäs sivu avautui lakealle aavikolle. Aamuauringon punertamana kohosi mahtava, säröinen kalliomöhkäle jyrkästi tasangosta, kuvastuen selvästi pilvetöntä, kirkkaan sinistä taivasta vasten ja luoden pitkiä, tummia varjoja hietikolle, joka tuulen pieksämänä värähteli sen juurella.

Se oli verrattoman suurenmoinen ja kiehtova paikka. Mutta rientävä ratsastaja ei nähnyt maiseman villiä kauneutta. Vilkaisemattakaan sivuillensa hän ratsasti arabialaisten tavalliseen hillittömään tapaan suoraan päämääräänsä kohti. Nauttien harvinaisesta vapaudestaan — sillä harvoin hän saattoi tai edes halusikaan erota saattueesta, joka poikavuosilta alkaen oli seurannut hänen kintereillänsä — hän ratsasti kasvot punehtuneina ja tummat silmät palavasti säihkyen.

Ja ratsastaessansa hän lauloi raikkaalla, nuorekkaalla baritoniäänellään valittavaa rakkauslaulua, jonka jokainen rakastunut kaikkialla berberiläisvaltioissa tuntee. »Itke, itke, sydän runneltu», hän hyräili kaihoisasti maanmiestensä tapaan herttaisen välinpitämättömänä siitä, etteivät ne sanat hevillä sopineet sellaisesta miehestä, joka ei suinkaan ollut hylätty, vaan päinvastoin riensi rakastettunsa luokse niin vinhasti kuin hevosenkaviot jaksoivat häntä kiidättää.

Mutta pian hänen synnynnäinen, luontainen varovaisuutensa otti vallan käsiinsä, ja laulu lakkasi hänen lähestyessänsä ratsastusretkensä päämääränä olevaa kallionulkonemaa.

Jossakin noiden sokkeloisten kunnaiden keskellä odotti häntä tyttö — hänen haaveilunsa hento, ujo neito. Mutta täällä hän oli oudossa, vieraassa maassa, ja muukalaisena hänen oli liikuttava varovasti. Sillä kukapa tiesi, kenen muiden korvat paitsi tytön kuuntelivat hänen tuloansa.

Hillittyänsä ratsunsa kävelemään hän kiersi teräväkärkisen kielekkeen ympäri ja pysytellen likellä sen laitaa ratsasti sen suuntaisesti alastomalle kallioseinämälle, joka oli kunnaiden eteläliepeellä.

Se kohosi jyrkkänä ja näköjään tiettömänä; sen ylitse pääsi ainoastaan aikoja sitten kuivuneen, muinaisen joen uurtaman, ahtaan rotkon kautta.

Pienen solan suu tuli kallion sisältä vinottain, ja sen edessä oli ylhäältä irtautuneita kivimöhkäleitä, joten sen löytäminen oli vaikea, mutta mies oli käynyt täällä jo kerran ennenkin eikä tällä kertaa epäröinyt.

Ja myöskin isolla, mustalla hevosella oli muistoja, sillä kun sen isäntä laskeutui ratsailta ja koetti taluttaa sitä synkkään, mutkaiseen solaan, tenäsi se vastaan, korskuen ja vapisten pelosta. Vasta pitkällisen ja jäykän rimpuilun jälestä se alistui etenemään, vilkuillen hurjistuneena puolelta toiselle, silkinhieno karva hiestä märkänä, ja seurasi hermostuneesti syöksähdellen isäntäänsä, joka mairitteli ja hoputteli sitä arabialaiseksi harvinaisen kärsivällisenä.

Korkeiden kallioiden saartamina he kompuroivat kivisellä maaperällä, noudattaen kuivuneen joen sokkeloisia käänteitä, kunnes heidän eteensä äkillisen mutkan takaa avautui vähäinen umpilaakso, joka oli piilossa kumpujen keskellä. Sitä ympäröivät kallioseinämät olivat loivemmat, ja myöhemmin päivällä tunkeutuisivat auringonsäteet lämmittämään kitukasvuisia pensaita, joita kasvoi niukasti kivien välissä takertuneina sitkeästi elämään.

Heidän poistuttuansa peloittavasta rotkosta hevosen hermot rauhoittuivat, ja se seisoi levollisena päällikön tyynnyttäessä sitä sekä äänellään että kädellään sekä sitoessa sen tamariskipensaaseen, minkä jälkeen hän vielä kerran hyväiltyänsä ratsua erojaisiksi poistui sen luota.

Mentyänsä pitkin, joustavin askelin pienen alanteen ylitse alkoi nuori mies kiivetä vastaisella puolella kohoavalle kummulle. Tie oli vaivaloinen, kalliorinne oli liukas, ja irtonainen maa petti yhtenään hänen jalkansa alla. Mutta ketteränä kuin kissa ja mainiossa ruumiillisessa kunnossa hän kapusi pysähtymättä ja sallimatta paksun burnusinsa laskoksien ja ratsastussaappaittensa säikyttää itseänsä.

Vain kerran hän seisahtui sijoittaaksensa mukavampaan asentoon isotekoisen revolverin, joka oli piilotettuna hänen uumenillensa kiedottuun hopealla kirjailtuun, mustaan silkkivyöhönsä. Ja tutun aseen kosketus johti hänen mieleensä kumpujen toisella laidalla häntä vartovat miehet. Häntä hymyilytti, kun hän muisteli, kuinka vastahakoisesti he olivat suostuneet jäämään jälelle ja kuinka silminnähtävän levottomia he olivat olleet eilen hänen kertoessansa heille suunnitelmistaan.

Hän keikautti päätänsä maltittomasti. Heidän ei sopinut kysellä hänen tulojansa ja menojansa eikä vastustaa hänen toiveitansa, mietti hän ylpeännäköisen ylähuulensa värähtäessä halveksivasti. Ennen he eivät olleet kertaakaan vastustaneet häntä. He olivat olleet hänen alttiita auttajiansa ja yllyttäjiänsä hänen miehuusikänsä alkuajalle ominaisissa lukuisissa poikamaisissa kujeissa ja hurjissa kepposissa. Ja nyt tämä uusi kanta! Mutta sitä olisi aikaa ajatella sitten, kun hän palaisi heidän seuraansa. Toistaiseksi hän tyytyi miettimään ainoastaan käsillä olevaa hauskempaa asiaa.

Pysytellen jyrkällä rinteellä kiemurtelevan vanhan polun eniten syöpyneillä kohdilla hän vihdoin saapui kunnaan laelle, jossa oli pieni tasanko, ja pysähtyi vähäksi ajaksi tähystämään tutkivasti ympärillensä.

Hänen vasemmalla puolellansa vietti jyrkkä rinne kapeaan rotkoon, jonka toisella puolen kohosi säröinen kallioharjanne toisensa jälkeen.

Hän kääntyi oikealle silmäilemään kaukana alapuolellansa leviävää aavikkoa. Muutamalla askeleella hän pääsi loivalle vierulle, joka mutkitteli sekavasti isojen, rapautuneiden kivilohkareiden välitse, päättyen vihdoin rotkoon. Tämä vei pohjoista kohti ja sitä sekä eteläistä solaa myöten, jonka kautta hän oli tullut, päästiin kukkuloille.

Hän oli odottanut tapaavansa tytön ylängöllä, mutta pienellä tasangolla ei näkynyt elon merkkiä.

Taaskin hän pudisti kärsimättömästi päätänsä ja hänen pikainen luontonsa leimahti. Kuinka paljoa kauemmaksi tyttö kuvitteli hänen menevän saamansa kaksimielisen sanoman johdosta? Hän oli ratsastanut rajusti yön; pitäisikö hänen kuluttaa koko päivä vaanimassa tyttöä, jonka hän oli suvainnut huomata? Otsa kiukkuisesti rypistettynä hän empi, ja hänen mieltänsä raastoivat halu jatkaa matkaa ja ylpeys, joka vaati häntä kääntymään takaisin.

Sitten hän hymyili hieman tuikeasti. Tytön rankaiseminen kolahtaisi häneen itseensä, ja kun hän kerran oli tullut niin pitkälle, ei häntä suinkaan haluttanut palata näkemättä tyttöä.

Heilautettuansa burnusinsa liepeet taaksepäin saadakseen kätensä vapaiksi hän lähti astelemaan rinnettä alaspäin käsi vyöhön piilotetun revolverin nupilla.

Ylängöltä poistuttua oli polulla liikkuminen kuin sokkosillaoloa, sillä joka puolelta häntä saartavat isot kivijärkäleet jättivät tiestä näkyviin vain muutamia metrejä. Aistit herkkinä ja valppaina hän kaarsi jokaisen möhkäleen ympäri nopeasti ja meluttomasti, laskeutuen yhä alemmaksi vierua myöten, kunnes hän äkkiä kuuli ääntä ja seisahtui kuuntelemaan tarkkaavasti.

Ääni oli hiljainen ja särähtelevä ja kuului kivien seasta jostakin hänen oikealta puoleltansa.

Hän poikkesi tieltä ja eteni sitä kohti. Varovasti käveltyänsä kivien välitse hän saapui vähäiselle, puolipyöreälle aukeamalle, joka oli kahden korkean kallioseinämän välissä. Hänen vastassansa oli kallioissa laaja halkeama, josta näkyi esteettömästi aavikolle kuten rappeutuneen rakennuksen särkyneestä ikkunasta.

Ja tämän luonnonluoman tirkistysaukon vieressä istui tyttö — hentoinen olento, joka näytti parhaiksi sivuuttaneen lapsuusikänsä.

Hänen yllänsä oli musta lyhyt hame ja kirjailtu pusero; uumenille oli kiedottu vyö, päässä oli somasti kallellaan kultakirjauksinen lakki, ja hän huojui verkalleen edestakaisin, pidellen huulillansa guesboa.

Vielä hän ei ollut huomannut miehen tuloa, ja koko hänen huomionsa oli kiintynyt koppaan, joka oli maassa hänen edessään ja jonka levällänsä olevasta suusta pisti näkyviin kookkaan, mustan käärmeen litteä, kapea pää. Kiemurrellen ja huojuen otus lumottuna heilutteli päätänsä kummallisen, haaveellisen sävelen tahdissa, jota sen emäntä houkutteli pienestä arabialaisesta huilusta.

Kenties minuutin ajan nuori mies tarkkaili matelijan velttoja liikkeitä ja nuorekkaan soittajan joustavaa vartaloa.

Äkäisesti sihahtaen käärme vikkelästi solahti kopan reunalta ja katosi kivien väliin, kun taas tyttö ponnahti pystyyn hopeisten rannerenkaittensa kilistessä ja katsoi häntä silmät levällänsä ja läähättäen.

Hänen ryhtinsä muistutti pakoa mielivää villiotusta, ja hän näytti olevan miehen tulosta puolittain iloissaan, puolittain peloissaan.

Ja kun tulija meni hänen luoksensa, kääntyi hän toisaalle, tehden vähäisen, uhkamielisen liikkeen.

»Mutta koska kuitenkin olen tullut, niin väliäkö sillä?» vastasi toinen kevyesti. Tytön tervehdys ei silti ollut sellainen kuin hän oli odottanut, ja hänen intohimoinen luontonsa kiihtyi.

»Minkä tähden olet täällä?» kysyi hän jyrkän käskevästi. »Pyysin sinua odottamaan minua ylängöllä aamun koittaessa.»

Osoittaen enemmän naisellista sisäistä näkemystä kuin hänen ikävuosiensa nojalla olisi saattanut luulla, tyttö nieli sen totuudenmukaisen vastauksen, että hän aamun sarastaessa oli peloissansa värjötellyt kummun laella, jota sikäläinen taikauskoinen väestö piti dshinnien ja afriittien tyyssijana, ja että kauhu oli karkoittanut hänet kallioiden lempeään turvaan.

»Täällä on turvallisempaa», kuiskasi hän väristen. Mutta nyt hän jo vilkaisi toista kaihoisasti.

Ja nuorukainen, joka katseli häntä nuorekkaan röyhkeytensä kuumentamana, havaitsi hänen vaivihkaisen, kunnioituksen ja vetoomuksen sekaisen katseensa, ja hänen ilmeensä pehmenivät, samalla kun häntä värähdytti uusi, outo tunne, joka muistutti vihlovaa ruumiillista tuskaa.

Hänen hoikat, ruskettuneet kätensä sujahtivat eteenpäin tarttumaan tytön olkapäihin. Nyt hän ensimmäisen kerran kosketti tyttöä, ja hänen sydämensä sykki rajusti, kun hänen sormiensa ote tiukkeni.

Huohottaen hän sitten huudahti: »Jasmin, Jasmin!» ja tempaisi tytön syliinsä.

Vaikka hän olikin nuori, oli hän jo useita kertoja ennenkin leikitellyt rakkaudella. Tänä aamuna hän oli arvellut leikkiä sillä jälleen, mutta kohtalo oli tehnyt hänelle kepposen. Sillä nyt tytön läheinen kosketus herätti hänet tuntemaan, että hänen sydämessään oli virinnyt syvällisempi ja väkevämpi tunne kuin hän oli milloinkaan kokenut.

Polttavan katseensa ahmiessa tyttöä hän painoi häntä yhä tiukemmin rintaansa vasten, mutta se ajatus, joka yöllä oli kannustanut häntä kiitämään suinpäin, alkoi yht'äkkiä tuntua tuiki mahdottomalta. Hän ei ymmärtänyt itseänsä eikä koettanutkaan käsittää häntä pidättävää tunnetta. Hän tajusi vain, että hänet oli äkkiä vallannut itse-inho, että vaisto pakotti häntä säästämään, vaikka hän ei ollut koskaan ennen säästänyt. Ja käydessänsä sisällistä taisteluansa hän tunsi rintaansa vasten puristetun tytön värisevän, tunsi syleilyssään toisen hennon, pienen vartalon jäykkänä ja taipumattomana ja näki hänen suurten rukoilevien silmiensä pelokkaan ilmeen.

»Mitä sinä pelkäät, oi vapiseva pienokainen?» mutisi hän. »Onko lempeni niin ilkeä, että tekisin sinulle pahaa? Kuules, onko se niin hirvittävä — tämä suukkoni?» Ja äkkiä hän taivutti kookasta vartaloansa, painaen suunsa tytön ylöspäin käännetyille punaisille huulille.

Se oli epäarabialainen hyväily, eikä hän osannut etukäteen arvata kiihkeätä huudahdusta, joka kirposi tytön suusta, eikä sitä seuraavaa melkein hysteeristä kyyneltulvaa.

Mutta vähään aikaan ei toinen kyennyt vastaamaan. Taipuen vihdoinkin miehen syleilyyn hän takertui kiinni päällikköön, painoi kasvonsa hänen burnusiinsa ja itki ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan. Ja nuorukainen oli ymmällä eikä kyennyt sitä tajuamaan, vaan vartosi äänettömänä, että hän selittäisi. Vihdoin tyttö kohotti päätänsä ja katsahti häneen arasti. »Suo anteeksi, herra!» kuiskasi hän, ja häneltä pääsi pitkä, nyyhkytyksen sekainen huokaisu. »Et sinä minua loukannut. Se johtui vain siitä, että kauan, hyvin kauan sitten — minua suudeltiin sillä tavoin — kun minä olin lapsi — ja onnellinen.»

Mies tuijotti häneen otsa kummastuksen rypyissä. »Suudeltiin — kuka suuteli?» tiedusti hän sävyssään äskeinen käskevä häive.

Mutta tyttö pudisti päätänsä ikäänkuin ei olisi osannut tai tahtonut selittää sitä hänelle. »Se on minulta unohtunut», vastasi hän vältellen, ja hänen katseensa karttoi toisen silmäystä. Ja kun miehen hetkellinen uteliaisuus häipyi, ei hän enää pitänyt kiinni puheenaiheesta, joka selvästikään ei ollut yhteydessä heidän nykyisten suhteittensa kanssa. Pelkät lapselliset muistot eivät antaneet aihetta mustasukkaisuuteen.

Käsi kädessä he kiipesivät luonnon muovaamalle katseluaukolle ja istuutuivat leveälle kalliokielekkeelle, josta näkyi aavikolle.

Pitkään aikaan ei mies virkkanut mitään. Leuka nojattuna kämmeneen ja kyynärpää polven varassa hän katseli tyttöä tarkasti ikäänkuin olisi nähnyt hänet vasta ensi kerran. Ja luontaisen kärsivälliseen tapaansa tyttö kesti hänen tarkastelunsa, istui äänettömänä hänen vierellänsä, pienet hennot kädet kierrettyinä koukkuun nostettujen polvien ympärille, ja odotti, että toinen suvaitsisi aloittaa puhelun.

Ne kasvot, joita mies katseli, olivat hyvin kauniit, omituisen tunteikkaat ja hienostuneet. Yönmusta, tuuhea tukka varjosti säännöllisiä, sieviä piirteitä — lyhyttä, hienomuotoista nenää, pientä suuta ja ujostelevia, ilmeikkäitä, ruskeita silmiä, jotka olivat niitä siimestävien, kaartuvien, sysimustien ripsien veroiset.

Ja tytön kasvoista miehen arvosteleva katse lipui pitkin hänen hentoa vartaloansa, kunnes tyttö hänen tulisen tuijotuksensa tähden liikahti rauhattomasti poskillansa poltteinen puna.

Pieni, ruskea käsi ojentui hiljaa miestä kohti. »Miellytänkö sinua?» rohkeni tyttö epävarmasti kysyä.

Hymyillen puolittain ilkamoivasti, puolittain hellästi mies veti häntä puoleensa, kunnes hänen päänsä lepäsi miehen rinnalla. »Et sinä niin kovin huono ole», myönsi viimemainittu kiusoittelevasti. Mutta hänen tummien silmiensä hohde tyydytti tyttöä, ja hän oli vähän aikaa hiljaa, leikitellen hienon burnusin kultapunoksisella tupsulla ja kuunnellen vieno hymy huulillansa miehen perin värikästä kuvausta öisen ratsastusretken vaaroista. Mutta hänen tarkkaavaisuutensa oli vain pinnallista, ja hänen ajatuksensa ilmeisestikin harhailivat muualla, sillä vihdoin hän keskeytti miehen kertomuksen, katsellen häntä ujon tutkivasti.

»Kuka sinä olet, herra? Et ole koskaan puhunut siitä minulle. En tiedä edes nimeäsi.»

»Olen sellainen mies, joka rakastaa sinua. Eikö siinä ole kylliksi, oi sinä uteliaisuuden tytär?»

Mutta säikähtämättä välttelevää vastausta tyttö tiukkasi: »Ilmaise minulle nimesi!»

Hymy häipyi nuoren miehen kasvoilta, ja ne kovettuivat jonkun verran. »Minkä tähden? Mitä merkitsee sinulle nimeni?» virkkoi hän venytellen. »Onko mielestäsi mitätön seikka, jos ihmisen nimi kulkee suusta suuhun ja sitä kuiskaillaan talonkatoilla, kunnes kuiske saapuu markkinapaikalle ja kaikki alkavat hokea: 'se ja se on mennyt tästä ohitse'?»

»Mikä markkinapaikka täällä on?» tokaisi tyttö, viitaten lakealle aavikolle. »Enkä minä — enkä minä kuiskaile talonkatoilla», lisäsi hän, muuttuen äkkiä ylvään arvokkaaksi. »Itseäni varten, yksinomaan itseäni varten haluaisin tietää nimesi, oi sinä outo rakastaja.» Ja kun mies yhä empi, kietoi tyttö kätensä hänen kaulaansa ja veti hänen päätään puoleensa, samalla kun hänen loistavat silmänsä hehkuivat kaihoisesti ja hänen rusohuulensa suipistuivat. »Sano se minulle!» jupisi hän hiljaa.

Muutamaan minuuttiin mies ei vastannut. Tummat kulmakarvat syvissä rypyissä, suu tiukasti puristettuna hän tuijotti tyttöön melkein äkäisesti ikäänkuin koettaen saada selville, mitä hänen kiihkeiden pyyntöjensä takana piili. Sitten hän naurahti hieman; sysäsi tytön kauemmaksi ja viritti savukkeen, edelleenkin tarkkaillen toista pyörteisten savutuprahdusten takaa.

»Ahmediksi», kertasi hän verkkaisesti. »Olen kuullut sennimisestä mahtavasta herrasta, joka asustaa eteläisten vuorten tuolla puolen — ben Hassanin heimon hallitsijasta. Oletko sinä hänen sukulaisensa?»

Ällistyneenä nuori mies loi häneen tutkivan katseen, verhoten sen velttojen, puolittain suljettujen silmäluomien taakse, ja hymyili sitten laiskasti. »Kukapa tietää», vastasi hän kohauttaen huolettomasti olkapäitänsä, poltteli sitten jonkun aikaa savukettansa äänettömänä ja lisäsi sen jälkeen: »Minkätähden sitä kysyt? Mitä olet kuullut Ahmed ben Hassanista?» Hän lausui tiedustuksensa näennäisen välinpitämättömästi kumartuen eteenpäin ja sinkauttaen harmaan tuhkakiemuran hätääntyneenä rientävän haaskakuoriaisen eteen.

Tyttöä puistatti ja hän painautui likemmäksi miestä pilkistäen hermostuneena hänen olkansa ylitse ikäänkuin peläten näkymättömiä kuuntelijoita.

»Hän kuuluu olevan pahahenki», supatti hän arasti, ja hänen levällään olevista silmistänsä kuvastui pelkoa. »Hän ei muka ole oikea, naisesta syntynyt arabialainen, vaan afriitti, jonka yliluonnollista voimaa ja valtaa kaikki pelkäävät, joka hallitsee heimoansa taika- ja lumoustempuilla ja ratsastaa vinhemmin kuin myrskytuuli ja jonka silmät säihkyvät kuin taivaan tulivasamat. Ja hän on kuolematon, sillä moni on koettanut surmata hänet, mutta onnistumatta. Sen olen kuullut enkä uskalla kertoa sinulle enempää, ettei —» Hän katkaisi lauseensa äkkiä ja vetäytyi taaksepäin, vapisten taikauskoisen pelon vallassa ja koettaen lukea toisen ajatuksia hänen tutkimattomista kasvoistansa. »Oletko Varma, ettet ole hänen sukuansa?» huohotti hän arkaillen. Hiljaa naurahtaen mies sieppasi hänet syliinsä ja piti häntä kiinni.

Minuutin murto-osan tyttö empi, väristen toisen syleilyssä. Sitten hänen rinnastansa pusertui voimakas nyyhkytys.

»En — en!» huudahti hän ja takertui kiinni mieheen. »Olepa haltia tai ihminen, rakastan sinua — enkä ole milloinkaan ennen rakastanut!» Hänen pieni lakkinsa oli pudonnut päästä, ja hänen tummien hiustensa tuoksu vaikutti hienon huumausaineen tavoin, kun mies voitonriemuisena ja hänen kauneudestaan nauttien kallistui hänen puoleensa.

»Jasmin, armaani, riemuni kukka — onko ainoakaan neito koskaan ollut noin ihana!» Puhe oli melkein tyyten vaimennut, ja vetäytyneinä hieman erilleen he istuivat, katsellen toisiansa silmiin, vaipuneina onnensa hurmioon.

Mutta koko kiihkeän, myrskyisen armastelunsa ajan nuorukainen oli pitänyt huulensa kurissa näyttämättä lainkaan kiirehtivän luomaan valoa hänen olemustansa verhoavaan salaperäiseen hämärään.

Ja ikäänkuin tyytyväisenä pelkästään siihen tietoon, että mies rakasti häntä, ei tyttö enää yrittänytkään tunkeutua hänen salaisuuksiinsa.

He istuivat niin hiljaa, että vilkkaat, tirskuvat linnut eivät välittäneet mitään heistä ja läheiselle kivilohkareelle juoksi vihreä sisilisko pelottomasti heitä tarkkailemaan.

Auringon lämmittävät säteet eivät muistuttaneet heille ajan kulusta, ja huomaamatta vierivät pitkät hetket hitaasti heidän ohitsensa. Mies oli unohtanut palvelijansa, unohtanut, kuinka vaaralliset nämä ryövärien tyyssijoinansa pitämät kunnaat olivat, unohtanut kaiken muun paitsi tyttöä, joka oli polvillaan hänen jalkojensa juuressa hennot kädet ristissä helmassaan. Mietteihinsä vaipuneena hän ei kuullut mitään muuta kuin tytön äänen hiljaisen, pehmeän soinnun, hänen palavat silmänsä näkivät ainoastansa tytön ihmeellisen, kiehtovan kauneuden.

Ja lopulta juuri tyttö, joka istui kasvot häneltä piilossa olevalle puolelle päin, näki jotakin ja päästi hiljaisen, tukahdutetun kirkaisun, ja hän ponnahti pystyyn, samalla kun kuula naksahti kallion kupeeseen, johon hänen päänsä oli sekuntia aikaisemmin nojannut. Hän kiskaisi revolverin vyöstään, työnsi tytön taaksensa ja pyörähti hätyyttäjiä vastaan.

Mutta hänen kääntyessänsä leimahti polttava liekki hänen otsalleen, hän horjahti, ja hänen laukauksensa meni harhaan.

Hän näki lyhyen vilahduksen kolmesta kookkaasta, valkopukuisesta olennosta, sitten sokaisi hänet kasvoille valahtanut veri, ja hän hoippui askeleen eteenpäin ja suistui päistikkaa kallionkielekkeeltä. Putous oli kolmen metrin korkuinen, ja alas tullessaan hän kolautti oikean olkapäänsä terävän, järkkymättömän kivijärkäleen särmään. Se oli joko murtunut tai nyrjähtänyt, siitä hän oli varma, ja hammasta purren hän koetti kierittäytyä toiselle kyljelleen, hapuillen vasemmalla kädellänsä asetta, joka oli pudonnut hänen alleen. Huumaantuneena tärähdyksestä ja tuskaisena kivusta hän oli noussut polvillensa, kun hänen päähänsä tärähtänyt ankara isku kellisti hänet jälleen kasvoilleen. Hänen korvissansa humisi kuin meren pauhu, ja hänestä tuntui, että hän putosi vinhaa vauhtia yhä syvemmälle pimeään kuiluun.

Ellottavasta tajuttomuudesta hän ponnisteli takaisin elämään, aluksi tuntien vain päätänsä repivän tuskan ja kiduttavan kiusallisen janon.

Puolittain tietoisen vaaranvaiston kannustamana hän koetti liikkua, mutta ensimmäisen yrityksen jälkeen hän retkahti takaisin, hänen päätänsä pyörrytti, ja hänen ruumiinsa kylpi hiessä.

Vähän aikaa hän virui hiljaa, silmät ummessa, koettaen päästä jälleen itsensä herraksi, hajoittaa sakean usvan, joka tuntui laskeutuneen hänen aivoillensa. Hän ei lainkaan muistanut, mitä oli tapahtunut, jopa hänen entinen elämänsäkin oli pimeyttä, josta selvästi ja kirkkaasti pilkotti vain yksi asia.

Hän muisti nimensä. Hän oli Ahmed ben Hassan — ja joku oli sanonut hänen isäänsä pahaksihengeksi. Mutta se oli typerää pilaa. Sillä jos se olisi totta, niin miten olisi 'pikku äiti' — jonka hän varmasti tiesi enkeliksi — olisi ikinä voinut mennä naimisiin hänen kanssansa? Mutta sittenkin: kuka oli 'pikku äiti' — ja kuka totisesti oli Ahmed ben Hassan?

Ajatteleminen oli tuskallista, mutta vaivaloisesti hän pohti sekavia kysymyksiä, joihin hänen huumautuneet aivonsa eivät suostuneet vastaamaan, kunnes miettiminen vihdoin kävi mahdottomaksi ja hänet valtasi avuton raivo, minkä jälkeen hän jäi virumaan nääntyneenä ja mutisten epäselvästi.

Sitten heräsi pelko — todellinen lamauttava kauhuntunne; hän pelkäsi itseänsä, pelkäsi häntä verhoavaa mielenpimeyttä. Tukahdutetusti parahtaen hän meni uudelleen tajuttomaksi.

Tunnin tai parin kuluttua hän heräsi jälleen, tällä kertaa täysin tajuissansa.

Koko hänen ruumistansa kolotti, hänen suutansa poltti jano, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa koski vettä. Mutta pieni huone, jossa hän huomasi olevansa, oli ihan alaston. Ja jos siellä olisikin ollut vettä, tunsi hän, ettei hän olisi mitenkään päässyt sitä juomaan, sillä hänen kätensä ja jalkansa olivat sidotut, häntä vaivasi vahingoittunut olkapää, joten hän oli tyyten avuton ja liikuntakyvytön.

Hänen kasvonsa olivat kankeat ja tahmeat otsassa olevasta ammottavasta haavasta vuotaneesta verestä, ja kun hän nuolaistessaan kuivia huuliansa tunsi sen suolaisen maun, johti se elävästi hänen mieleensä varhaisen aamun tapaukset.

Häneltä puristui syvä ähkäisy, ja muutamia minuutteja hän rimpuili epätoivoisesti, kuoleman jäytäessä sydäntä, turhaan koettaen vapautua häntä kahlehtivista siteistä. Mutta ne oli solmittu liian perinpohjaisesti, ja oivaltaen hyödyttömästi hukkaavansa voimiensa rippeitä hän pian lakkasi rehkimästä ja jäi virumaan hiljaa kasvojensa nytkähdellessä suonenvedontapaisesti. Hän ei ajatellut itseänsä. Omaa kohtaloansa hän saattoi odottaa stoalaisen välinpitämättömästi, mikä osittain oli peritty luonteenpiirre, osittain elinaikaisen harjoituksen tulos. Jäikö hän eloon vai kuoliko hän, se oli sillä hetkellä merkityksetön seikka — häneen itseensä nähden. Tyttö se oli vallannut hänen ajatuksensa. Tytön tähden hän tuskaili. Millaiseen vaaraan hän oli ajattelemattomassa tuhmuudessansa syössyt Jasminin? Kuinka epätoivoisessa pinteessä saattoi tyttö olla tälläkin hetkellä hänen viruessansa sidottuna kuin peto kykenemättä rientämään avuksi? Jasmin, Jasmin — hänen riemunsa hento neito! Pitikö jonkun toisen käden, karkeamman ja raaemman kuin hänen, poimia ja runnella tämä hento kukka, jota hän oli arvellut helliä rakkautensa tarhassa? Mikä kolmasti kirottu tomppeli hän olikaan ollut!

Juuri hänen tähtensä oli Jasmin uhitellut noiden pahamaineisten kunnaiden vaaroja. Hänen oma kopea röyhkeytensä oli kannustanut häntä ratsastamaan yksin kohtauspaikalle, halveksivasti hyläten luotaan saattajansa, joiden valppaus olisi torjunut tämän niin äkillisesti ja traagillisesti yllättäneen onnettomuuden.

Jasmin oli luottanut häneen, ja sekä miehenä että rakastajana hän oli perinpohjaisesti pettänyt tämän luottamuksen. Tyttö oli uskonut hänen suojelevan itseänsä, ja sokean varmassa itserakkaudessaan hän oli lyönyt laimin häneen lapsuudesta saakka juurrutetun varovaisuuden vähäisimmätkin alkeet. Itseensäluottavana hän oli antautunut tunteittensa leikkikaluksi, ja ajatellen ainoastaan rakkauttansa hän oli joutunut satimeen kuin reiässään pujahteleva rotta.

Hänet valtasi rusentava häpeä ja katumus, ja murhaava pelko sai hänet taaskin rajusti kiskomaan kahleitansa, kunnes verta alkoi jälleen tulvia hänen otsassansa olevasta haavasta ja hän retkahti takaisin puolittain istuvasta asennosta, johon hän oli ponnistautunut. Hän kiemurteli sielunhädässään, samalla kun hänen rääkätyt aivonsa loihtivat esille tuhansia kuvia, tuhansia hirveitä mahdollisuuksia, jotka saattoivat hänet mielipuolisuuden partaalle.

»Jasmin», kuiski hän vavahtelevin huulin, »pieni armaani — Jasmin!» Muutamia tunteja aikaisemmin tyttö oli hänestä ollut pelkästään ohimenevän huvin väline, uusi hauskuus, josta hän nauttisi, kunnes mielenkiinto laimenisi — mutta nyt hän ei voinut ajatella elämää ilman Jasminia.

Sattuma oli viskannut tämän vaeltavan maurilaisen käärmeenlumoojan tyttären hänen tiellensä hänen ollessansa matkalla kaukana oman alueensa pohjoispuolella. Ollessansa muutamana iltana leiriytyneenä vähäisen kylän ulkoliepeille hän oli viettänyt joutohetken pienessä huonosti valaistussa kahvilapahasessa, juoden inhoittavaa kahvia ja tarkkaillen huvittelua, joka yhtä poikkeusta lukuunottamatta oli hänestä tuiki ikävystyttävää. Käärmeenlumoojan esitykset olivat harvinaisuudellansa viehättäneet häntä. Itse maurilainen, tuikea, äänetön jättiläinen mieheksi, jolla oli raa'at ja pahaenteiset kasvot, ei ollut herättänyt hänessä muuta kuin inhoa. Mutta tyttö oli uudenlaatuinen ja tehosi hänen harhailevaan makuunsa.

Vaikka hän olikin hunnuton ja kuului sangen vähän kunnioitettuun ihmisluokkaan, ei hän silti suinkaan ollut niin julkean tungettelevainen kuin hänen kaltaisensa tavallisesti ovat. Päin vastoin hän käyttäytyi kainosti ja luontaisen arvokkaasti, mikä oli kummallisen ristiriitaista hänen asunsa ja ammattinsa kanssa.

Vähääkään välittämättä häneen suunnatuista uteliaista katseista hän oli suorittanut osansa esityksestä omituisen eristäytyvästI katsellen miltei ilmeettömästi suoraan eteensä, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat olleet kaukana. Eikä hän myöhemmin ollut liittynyt kahvilan vieraiden seuraan, vaan vetäytynyt lähelle soittajia syrjäiseen nurkkaukseen, jossa hän oli istunut yksin, leikkien olkapäillänsä vieläkin kiemurtelevalla isolla, mustalla käärmeellä.

Pahamaineisen pikku kahvilan kehnossa ilmakehässä hän oli näyttänyt erilliseltä olennolta, ja nuorukainen oli ihmetellen ihaillut hänen olemuksensa hienoutta, hänen hentoa raikkauttaan ja hänen lapsekkaiden piirteittensä puhtautta.

Innostuneena hän oli seuraavana päivänä koettanut etsiä tyttöä käsiinsä, mutta saanut tietää hänen isänsä seurassa poistuneen kylästä jo varhaisina aamuhetkinä.

Tämä vastoinkäyminen viritti ilmiliekkiin hänen harrastuksensa, joka muutoin olisi saattanut sammua yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin. Ajattelematta mitään muuta kuin ohimenevän mieltymyksensä tyydyttämistä hän oli seurannut tytön jälessä pohjoiseen, ja satunnaiset tapaamiset olivat kehittyneet salaisiksi kohtauksiksi, kunnes tänään oli tullut loppu.

Kuka oli yllättänyt heidät, ryöstänyt tytön ja ottanut hänet vangiksi, sitä hän ei mitenkään osannut arvata. Juuri näillä seuduilla vilisi rosvojoukkoja, ja mikä hyvänsä niistä olisi pitänyt häntä hyvänä saaliina, jota kannatti säilyttää panttivankina.

Hänen asemansa häpeällisyys — aseman, jonka syynä oli yksinomaan hänen oma huolettomuutensa — vihloi kipeästi hänen mieltänsä. Mutta se ajatus kalpeni mitättömäksi sen rusentavan tosiseikan rinnalla, että hän oli voimaton auttamaan sitä olentoa, jonka henki nyt oli hänestä paljoa kalliimpi kuin hänen omansa.

Alituinen muisteleminen kidutti häntä. Aika-ajoin hän meni puolittain tiedottomaksi ja saattoi aina vähäksi ajaksi unohtaa häntä kalvavan sielullisen tuskan. Mutta nuori elämä sykki hänessä voimakkaana, ja lepohetket olivat lyhytaikaisia. Hätkähtäen hän aina heräsi ja jäi virumaan väristen kuin ansaan joutunut eläin hurjan katseensa lakkaamatta harhaillessa ympäri huonetta, etsien jotakin, mitä hyvänsä, mikä saattaisi auttaa häntä pelastumaan.

Mutta likaisessa pikku huoneessa ei ollut minkäänlaista kalustoa, ei edes ainoakaan naula pistänyt esille tahrautuneista tiiliseinistä. Sinne oli kasautunut vuosikausien saastaa, ja se näytti kauan olleen asumattomana.

Hämärää valoa tihkui ahtaasta ristikko-ikkunasta, joka oli seinässä joitakuita kymmeniä sentimetrejä hänen päänsä yläpuolella, ja hän saattoi paikaltansa erottaa matalan oven, josta huoneeseen päästiin. Se oli kyhätty vankoista tukeista ja varustettu paksuilla rautakiskoilla, joten sen vankkuus sellaisenaan kävi hänestä vastustamattoman Lumoavaksi. Se veti puoleensa hänen huomiotaan, kunnes hän ei voinut katsella mitään muuta, vaan tähysti sitä, niin että silmiä kivisti ja hän huomasi koneellisesti laskevansa sen kolkkoa pintaa peittäviä naulankantoja. Avautuisiko se milloinkaan?

Väsyttävien tuntien verkallensa vieriessä kävivät pyörtymiskohtaukset tiheämmiksi ja pitemmiksi, ja erään sellaisen aikana tuli hänen yksinäisyyteensä kaivattu keskeytys. Hän ei kuullut oven avaamista.

Hänet herätti tajuihinsa raaka potku hänen kivistävään olkapäähänsä. Purren hampaitansa tukahduttaakseen huuliltansa melkein luiskahtaneen ähkäisyn, hän hätkähti ja alkoi tuijottaa vangitsijoihinsa hurjan uhmaavasti. Ja hänen nähdessänsä heidät alkoi hänen sydämensä äkkiä sykkiä rajusti. Sillä vierellänsä seisovista kolmesta miehestä hän tunsi yhden, ja juuri hänet hän oli kaikkein viimeiseksi odottanut näkevänsä. Ja pahaenteisen näköinen maurilainen hymyili häijysti vastatessaan hänen tuijotukseensa silmillä, jotka olivat kylmät ja julmat kuin hänen kesyttämiensä inhoittavien matelijain. Mutta molemmat oudot puhkesivat ensiksi puhumaan ja ahdistivat häntä kysymyksillä, jotka hän huumaantuneena ja sekavana ollen vain puolittain käsitti. Vaikka heillä oli arabialaisten pukimet ja he puhuivat arabiankieltä sujuvasti, oli heidän äänessänsä kalsea kurkkusointu ja heidän yleisessä ulkoasussansa jotakin, mikä pani hänet epäilemään heidän kansallisuuttaan. Vaalea-ihoiset ja vaaleatukkaiset arabialaiset eivät olleet harvinaisia, mutta näiden kaltaisia hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Heidän käytöksensä oli röyhkeätä ja puhetapansa komentavaa, ja he tuntuivat koettavan puristaa häneltä jonkunlaista tunnustusta. Hän ei ollut tottunut saamaan osaksensa korskeata kohtelua eikä rehentelyä, ja hänen pikainen luontonsa alkoi kuohua hänen kuunnellessansa, kun häneltä tiedusteltiin hänen nimeänsä ja heimoansa ja udeltiin, millä asioilla hän liikkui näillä seuduin ja kuinka paljon ratsastajia hänen muassaan oli ollut, samalla kun hänelle syydettiin syytöksiä, joita hän ei ymmärtänyt ja joissa usein käytettiin sanaa »urkkija».

Jos maurilainen olisi ollut yksin, olisi hän jossakin määrin saattanut käsittää, minkä tähden hänen kimppuunsa oli karattu. Mutta kolmikosta näytti maurilaisen mielenkiinto olevan laimein. Molemmat muukalaiset näyttivät pitävän asiata tärkeämpänä.

Keitä ja mitä miehiä he olivat riistääkseen hänen vapautensa ja ollakseen mukana loukkauksessa, josta, sen hän vannoi, he saisivat kalliisti maksaa — jos hän jäisi henkiin?

Raivoissansa, mutta pakottautuen äänettömäksi, hän tarkasti heitä juron välinpitämättömästi.

He olivat molemmat raskastekoisia, mutta näköjänsä voimakaslihaksisia ja vankkoja, ja toinen näytti olevan keski-ikäinen, toinen taas noin kolmikymmenvuotias.

Ja kuta enemmän hän katseli, sitä pahemmin ymmälle hän meni. Miesten rehentelevästä esiintymisestä huolimatta hän vaistosi heidän käytöksensä pohjalla piilevän levottomuuden. Ja vaikka he toimivatkin yhdessä, eivät he tuntuneet olevan aivan yksimielisiä keskenänsä, sillä he keskeyttivät kuulustelunsa usein ja väittelivät kiivaasti hänelle oudolla kielellä.

Ja erään tällaisen väittelyn aikana liikkui maurilainen ensimmäisen kerran.

Maltittomasti kiroten hän kiskaisi vyöstänsä puukon ja kumartui vikkelästi vangin puoleen. »Tapetaan — ja sitten on asia selvä», ärähti hän käsi kohotettuna iskemään. Mutta toiset heittäytyivät hänen kimppuunsa ja vetivät hänet takaisin.

»Ei, ennenkuin hän puhuu!» kivahti vanhempi mies, tehden käskevän liikkeen. »Enkö sanonut sinulle sitä jo tänä aamuna, sinä kuumapää? Hän elää siihen saakka, kunnes saamme selville, kuinka paljon hän tietää.»

Hänen päänsä kävi joka hetki yhä sumeammaksi; jännittäessään itseänsä hän heikkeni yhä enemmän, joten hänen todellisuudentajuntansa himmeni nopeasti. Koko kohtaus tuntui hänestä kamalalta painajaiselta. Nyt kysymysten väliin siroitettiin kauheita uhkauksia, ja uusi raaka potku pakotti hänet vihdoin puhumaan. »En tiedä mitään — ratsastelen omaksi huvikseni», mutisi hän, itsepäisen ylpeästi pysyen siinä päätöksessä, ettei ilmaisisi itseään. Ahmed ben Hassanin pojan ei sopinut myöntyä ja vedota mahtavan isänsä nimeen selviytyäksensä pinteestä, johon hänen oma houkkiomaisuutensa oli hänet saattanut.

Ja Allahin armosta koko juttu koskikin ainoastansa häntä. Koska hänen vangitsijansa oli juuri maurilainen, täytyi Jasminin olla turvassa. Helpotuksesta huoahtaen hän antoi itsepingoituksen laueta, ja hän oli vaipumaisillansa tajuttomaksi yhä lisääntyvästä heikkoudesta, kun toisen muukalaisen tyly ääni pakotti hänen harhailevat aistinsa todellisuuteen.

Vanki virui jäykkänä, ja hänen silmiinsä tuli kauhuinen ilme, kun hänen mieleensä välähti hirveä epäluulo. Hän näki maurilaisen ravistavan päätänsä ja kuuli hänen happamesti äristen inttävän vastaan.

»Ei; hän on esittänyt osansa. Hän on kertonut kaikki tietonsa. Hänenkin seurassansa oli mies umpisuinen.»

Kun sitten karvas totuus syöpyi hänen mieleensä, ei hän jaksanut hillitä huuliltansa puristuvaa valitusta.

»Niin, Jasmin — Jasmin», pilkkasi maurilainen ja sylkäisi hänen päällensä. »Luulitko hänen rakastavan sinua — oi hupsu, jolla ei ollut älyä pitää, mitä olit anastanut! Olet nähnyt Jasminin viimeisen kerran. Hän on tehnyt, mitä hänen oli määrä tehdä — eikä hän ole sinua varten, sinä aavikonkoira!» Äkkiä hänen äänensä aleni hiljaa sihiseväksi kuiskutukseksi, KUN hän kumartui alemmaksi, ja hänen laihat, vapisevat sormensa väikkyivät kuin tavattoman isot nälkäisen petolinnun kynnet vangin verentahrimien, kolhittujen kasvojen kohdalla. »Tahdotko elää», uhkaili hän, »tahdotko enää koskaan sulkea naista syliisi? Silloin puhu — jotta en tee sinusta niin kammottavaa ja inhoittavaa otusta, että eläimetkin kääntyvät säikähtyneinä poispäin sinusta!» Hän pysähtyi ikäänkuin antaakseen uhkauksensa tunkeutua toisen tajuntaan, samalla kun hänen piirteensä vääntyivät hirvittävän nautinnon virnistykseen. Sitten hän hitaasti ja huolitellusti selitti niiden pirullisten keinojen yksityiskohtia, joilla hän mieli kiristää haluamansa tiedot.

Ja häntä kuunnellessaan sheikin poika ensi kerran eläissänsä tunsi ruumiillista pelkoa, kylmää, hyytävää pelkoa, joka tuntui muuttavan veren hänen suonissansa jääksi. Hän tajusi jollakin tavoin pistäneensä kaulansa silmukkaan, josta oli mahdoton päästä irti, jollakin tavoin sotkeutuneensa tapahtumaketjuun, joka oli salaperäinen ja jota hän ei ollenkaan kyennyt käsittämään, mutta joka uhkasi koko hänen olemassaoloansa. Hän oli nähnyt kaikkien kolmen miehen kasvoista selvästi kuvastuvan epäilyksen, kun hän oli vakuuttanut, ettei hän tiennyt mitään sellaista kuin he arvelivat, oli kuullut ilkkuvan pilkkanaurun, jolla hänen sanojansa oli tervehditty, ja tiesi, että hänen oli hyödytöntä enää inttää — tiesi myöskin, ettei kidutuslupaus ollut tyhjä uhkaus, vaan että se varmasti toteutettaisiin, jollei ihme häntä pelastaisi. Sillä mies, jonka kanssa hän oli tekemisissä, oli maurilainen eikä arabialainen, ja hän tunsi jonkun verran maurien menettelytapoja. Hänen otsallensa kihosi isoja hikikarpaloita, kun hän kävi odottamaan, mitä tuleman piti, ja vain rukoili voimia kestääksensä kidutuksen, kuten hänen isänsä pojan tuli.

Kunpa he vain tappaisivat hänet! Kuolema oli parempi kuin rääkkäys ja typistely. Ja oliko elämä sitten niin kovin kallisarvoinen hänelle, joka sinä päivänä oli menettänyt rakkautensa, luottamuksensa ja toivon, johon hän oli pannut koko sydämensä?

Hän sysäsi sen ajatuksen syrjään, kokosi kaikki voimansa ja terästäytyi kestämään koetusta, jonka välttäminen nyt näytti mahdottomalta.

Muukalaiset, jotka olivat vähäksi aikaa vetäytyneet loitommalle, astuivat nyt esiin, ja nuorempi nähtävästi vaati jotakin, jota toinen ei hyväksynyt. Sillä katkaisten kumppaninsa kaunopuheisen esityksen lyhyeen, tehden saman jyrkän käskevän liikkeen kuin aikaisemminkin, hän kääntyi käärmeenlumoojaan ja taputti häntä hilpeästi olalle.

»Alkaa olla myöhäistä, hyvä ystävä», virkkoi hän tyynnyttävästä, »ja kuten tiedät, on meillä vielä tekemistä tänä iltana. Nyt ei ole aikaa tähän — hauskuuteen. Nukkukoon hän mielessänsä se, mitä hänelle lupasit, ja ehkäpä hän huomenna suostuu puhumaan pelastaakseen nahkansa.» Samalla hän naurahti huvitettuna ja silmäili hetkisen vankia tylyn välinpitämättömän näköisenä. Sitten hänen sävynsä muuttui. »Liikkeelle, mies!» komensi hän äänessänsä käskevä sointu. »Myöskin huomenna on päivä.»

Vastahakoisesti maurilainen nousi pystyyn kasvot lyijynharmaina ilkeän aikeensa raukeamisen tähden, ja hänen kätensä vavahtelivat ikäänkuin eivät olisi hevillä taipuneet luopumaan saaliistansa. »Se päivä saattaa koittaa liian myöhään», tokaisi hän kiukkuisesti murahtaen ja potkaisi rajusti kantapäällään vangin vatsaa vasten.

Tuskasta kiemurrellen sheikin poika saavutti kestämiskykynsä rajan.
»Allah — sinut — tuhotkoon!» ähkyi hän ja pyörtyi.

Tullessaan tajuihinsa hän oli yksin, ja pieni huone oli pimeä. Ja hänestä olivat yksinäisyys ja pimeys armollisia. Nyt hänen ei enää tarvinnut säilyttää stoalaisen välinpitämätöntä näköä, mihin hän oli aikaisemmin pakottautunut. Yksin ollen hän sai antautua sielullisen tuskan valtaan, joka sillä hetkellä oli niellyt kaikki ajatukset ruumiillisista kärsimyksistä, häntä ympäröivästä salaperäisyydestä ja vieläkin uhkaavasta vaarasta.

Jasmin, jota hän oli rakastanut — rakastanut sillä tavoin, ettei hän, siitä hän oli varma, enää ikinä rakastaisi ketään siten — Jasmin, jota hän oli sen rakkauden tähden säästänyt, Jasmin oli hänet pettänyt!

Häneltä pääsi katkera parahdus, hänen sielunsa painui tomuun, ja hän kiemurteli tuskissansa, joita hän ei tuntunut jaksavan kestää.

Heikkona verenvuodosta ja ruuanpuutteesta sekä tytön petoksen kiduttamana hän antautui täydelleen tunteittensa valtaan, kääntyi seinään päin ja itki kuin lapsi. Koko hänen ruumistansa puistattivat ankarasti repivät nyyhkytykset, joita pidättämään hänellä ei ollut voimaa… Heikkouden hetki oli mennyt ohitse. Ruumiillisesti ja sielullisesti lopen uupuneena, mutta vihdoinkin itsensä herrana hän virui hiljaa, tuijottaen pimeyteen laajoin, värähtämättömin silmin, samalla kun suuri rakkaus hitaasti muuttui vieläkin kiihkeämmäksi vihaksi.

Kaksitoista tuntia sitten hän oli oppinut tuntemaan, mitä suuri rakkaus merkitsi. Ja sillä hetkellä hän oli kypsynyt mieheksi, ja hänet oli vallannut uusi ymmärtämys, uusi hellyys, jollaista hänen raju luonteensa ei koskaan ennen ollut tuntenut.

Mutta rakkauden oli tappanut petoksen kauhu ja sen mukana olivat myöskin usko ja luottamus tuhoutuneet. Hänen kestämänsä hirveä kokemus oli särkenyt hänen haaveensa ja katkeroittanut hänen mielensä, ja hänessä heränneet uusi hellyys ja uusi ritarillisuus olivat hävinneet ikäänkuin niitä ei olisi ikinä ollutkaan.

Vain hänen alkuvoimainen hurjuutensa oli jäänyt jälelle, kannustaen häntä siihen ainoaan tehtävään, joka tuntui olevan mahdollinen.

Hänen nuoret kasvonsa kovettuivat ja hänen suunsa ympäristön julmat piirteet syvenivät, kun hänen ajatuksensa kääntyivät kostoon, jonka hän valmistaisi — jos saisi elää. Ja kautta Allahin, hän eläisi, eläisi kiristääksensä täyden maksun niiltä, jotka olivat häntä loukanneet. Kuten hän kärsi, pitäisi heidänkin kärsiä. Ja Jasminin myös! Ei hänen sukupuolensa eikä rakkauden muisto pelastaisi häntä. Rakkauden? Hän virnisti itsellensä katkeran pilkallisesti. Häneen nähden oli rakkaus mennyttä! Ikinä hän ei enää säästäisi ainoatakaan naista kestääksensä sitten samaa vimmastuttavaa nöyryytystä, jonka rääkkäämänä hän nyt kiemurteli.

Kuinka hupsu ja typerä hän olikaan ollut! Hänet oli peijannut tyttö, joka oli tehnyt, mitä hänen oli määrä tehdä, joka oli esittänyt osansa yhtä varmasti kuin täysin kehittynyt näyttelijätär.

Alusta alkaen oli tyttö häntä pettänyt. Luottaen harvinaisen kiehtovan olemuksensa vetovoimaan hän oli punonut suunnitelmansa viimeistellyn taitavasti, houkutellen häntä teennäisellä siveydellänsä, näytellen hänelle valheellista ujoa arkailun naamiota, kunnes vihdoin oli vähitellen näyttänyt taipuvan hänen hartaisiin pyyntöihinsä ja lopuksi pannut vaaraan juuri saman siveyden, josta hän oli kerskaillut — sillä hänen oli täytynyt tietää, mitä Ahmedin mielessä oli, tullessansa sinä aamuna häntä kohtaamaan. Hän ei ollut voinut arvata toisen säästävän häntä. Varmistuaksensa voitostaan hän oli alistunut siihenkin vaaraan.

Ja minkälaisen kudoksen valheita hänen lapsekkaat huulensa olivatkaan lausuilleet!

Leväten hänen sylissänsä ja vastaten hänen suuteloihinsa oli tyttö kutonut satoja haaveellisia juttuja pidättääkseen häntä luonansa, kunnes hänen rikoskumppaninsa saapuisivat.

Hän muisti, kuinka hellittämättä tyttö oli kysellyt hänestä, muisti kymmeniä puolittain unohtuneita tapahtumia, jotka nyt olivat omiansa todistamaan tytön petollisuutta. Ja koko ajan oli tyttö nauranut hänelle, halveksinut hänen nuorekasta intoaan ja hänen sokeata hupsuuttaan!

Kiukku ja loukattu ylpeys taistelivat keskenänsä hänen tyhjentäessänsä katkeruuden maljan pohjasakkaa myöten. Sadatellen itseänsä ja tyttöä hän kiskoi aatoksensa uusille urille.

Tyttö oli ollut pelkkä välikappale — entä päämiehet, sen satimen virittäjät, johon hän oli niin helposti tarttunut? Mikä oli hänen vangitsemisensa todellinen syy? Hän tiesi tunkeutuneensa pahamaineiseen seutuun, jossa laittomuus rehoitti hallituksen sitä estämättä, sillä viranomaisilla ei ollut keinoja väkisin toteuttaa arvovaltaansa, joka toistaiseksi oli vain nimellinen. Hän tiesi myöskin, että useiden kuukausien aikana oli liikkunut huhuja heimojen keskuudessa vallitsevasta tyytymättömyydestä. Mutta mitä se häntä liikutti? Hän ei ollut koskaan sekaantunut heimojen keskinäisiin riitoihin. Harrastaen ainoastaan omaa nautintoansa ja omia huvejansa hän ei ollut edes vaivannut päätään isänsä rautavaltikalla ohjaaman voimakkaan heimon hallitusasioilla. Miten hän niin ollen oli voinut sotkeutua salaperäisiin vehkeisiin? Miten hän sitä aprikoikin, hän ei kyennyt keksimään vastausta siihen kysymykseen.

Eikähän hänen vangitsemisensa syy ollutkaan sillä hetkellä niin tärkeä kuin tarve selviytyä asemasta, johon hän huomasi joutuneensa.

Mutta miten hän olisi voinut pelastua, sidottu ja avuton kun oli? Tiukalle kiristettyjen nuorien turruttamina olivat hänen kätensä ja jalkansa aikoja sitten käyneet ihan tunnottomiksi, ja hän virui kuin pölkky kykenemättä hievahtamaankaan.

Ja kun hän ei ollut saanut ruokaa neljäänkolmatta tuntiin ja oli mielipuolena janosta, niin kuinkahan kauan kestäisi, ennenkuin hän vaipuisi tyyten tajuttomaksi? Jo nyt hänen oli vaikea keskittää ajatuksiansa.

Hänen aivoissaan risteili tähän hetkeen ihan kuulumattomia seikkoja ja irrallisia, tyyten haaveellisia kuvitelmia. Ajoittain tuntui siltä kuin hän ei olisikaan ollut yksin — varjomaisia olentoja näytti leijailevan hänen läheisyydessänsä ja kuiskailevan himmeästä hämystä kaikuvia ääniä; se oli sekavasti liikkuvien hourekuvien vilkettä. Ja tuontuostakin hän säpsähti, jupisten kirouksen, kylmän hien kihotessa yli hänen koko ruumiinsa, kun hän taaskin näki maurilaisen pahanilkiset kasvot kumartuneina puoleensa ja kuuli jälleen pahaenteiset uhkaukset yhtä selvästi kuin olisi ne lausuttu.

Ja joka kerta kun se näky uusiintui, sadatteli hän itseänsä raukaksi, koettaen hillitä häntä kiusaavia, harhailevia mielikuvia. Hän pakotti ajatuksensa suuntautumaan nykyisyyteen. Kuinka kauan hän oli virunut pienessä majassa? Kuinka pitkä aika olisi aamuun?

Hänen päänsä kohdalla olevasta ikkunasta tunkeutuva leveä kuutamoviiru ilmaisi hänelle, että aika kului, että ennenkuin monta tuntia kuluisi, olisi hänen todellisesti uhmailtava sitä, mitä hän mielikuvituksessansa pelkäsi.

Hammasta purren hän työnsi sen ajatuksen luotansa. Kävisipä hyvin tai huonosti, hän oli Allahin käsissä — eikä aamu ollut vielä tullut!

Antautuen vihdoinkin ruumiillisen nääntymyksensä valtaan hän ei koettanutkaan vastustaa hiipivää unisuutta, vaan loikoi rauhallisesti, tarkkaillen, kuinka varjot huoneessa kuutamon kirkastuessa kävivät tummemmiksi.

Hän oli vaipumaisillaan uneen, kun täydellisestä hiljaisuudesta kuuluva ääni äkkiä herätti hänet valppaaksi.

Aluksi hän kuunteli leväperäisesti, mutta sitten hänen mielenkiintonsa lisääntyi. Oli myöhäistä lepakkojen äännellä — omituista, ettei hän ollut kuullut niiden ääntä aikaisemmin.

Se oli mitätön ääni kiinnittääksensä hänen huomiotaan, mutta hänen kuunnellessansa korvat herkkinä kulki väristys hänen ruumiinsa lävitse, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä tukehduttavasti, Sillä nämä lepakot olivat erikoisen itsepintaisia, ja niiden heikko kirahtelu aaltoili yksitoikkoisen säännöllisesti. Melkein tietämättänsä hän alkoi laskea hiljaisten äänien välillä kuluvia sekunteja.

Viisi — seitsemän. Viisi — seitsemän. Ramadan ja S'rir, kautta Allahin, jälleen käyttämässä poikamaista merkkikieltä, Joka vuosia sitten oli usein houkutellut hänet rientämään kuumeisen kiihtyneenä teltastansa liittyäkseen johonkin keskiöiseen kepposeen, jonka arabialaispojat olivat järjestäneet hänen huviksensa. Ramadan ja S'rir — kuinka hän oli saattanut unohtaa heidät?

Hänen mieleensä tulvahti uusi toivo, ja hänen silmänsä leimusivat, kun hän ponnisti antaaksensa vastausmerkin. Mutta hänen kielensä oli jäykkä ja turvonnut, eikä hänen kuivuneilta huuliltaan lähtenyt minkäänlaista ääntä.

Hänet valtasi eräänlainen vimma, kun hän oivalsi, mitä seurauksia hänen äänettömyydestänsä saattaisi olla.

Hän oli varma, että hänen palvelijansa olivat lähellä. Pitikö heidän alttiutensa jäädä palkkiotta? Olivatko he seuranneet hänen jälkiänsä tänne saakka vain sitä varten, että heidän yrityksensä menisi myttyyn, koska he eivät saisi vastausta, jota antamaan hän oli voimaton? Pitikö pelastumismahdollisuuden sittenkin lipua hänen ohitseen?

Jospa hän vain voisi liikahtaa, synnyttää jonkunlaisen äänen, joka tunkeutuisi paksun tiiliseinän toiselle puolelle!

Mutta kykenemättömänä puhumaan, kykenemättömänä hievahtamaan hän tiesi, että hänen pelastumistoiveensa kävisivät joka hetki yhä heikommiksi.

Toivo oli muuttumaisillaan epätoivoksi, kun hänen tähyämänsä ikkunan tasalle äkkiä kohosi tumma hahmo. Minuutit tuntuivat tunneilta hänen odottaessaan pelosta väristen, tuskin uskaltaen huokua, sillä aikaa kun ikkunan ruostuneet rautatangot taipuivat ja heltisivät kahden voimakkaan käden otteesta.

Toinen toisensa jälkeen ne meluttomasti irroitettiin ja siirrettiin syrjään, ja pientä aukkoa sitten kappale kappaleelta laajennettiin, kunnes se oli siksi iso, että mies mahtui siitä lävitse.

Syntyi hetkisen kestävä väliaika, sieluavihloava jännitys, jonka kestäessä tarkkailijan kuumeisissa aivoissa risteili satoja pelokkaita aavistuksia, ja sitten tuli Ramadania hoikempi ja ketterämpi olento jalat edellä aukosta, pudoten lattialle äänettömästi kuin kissa.

Seuraavalla hetkellä kumartui S'rir hänen puoleensa kädessään pitkä veitsi.

»Taivaaseen tai helvettiin, oi herra», virnaili hän ja katkaisi Ahmedia kahlehtivat siteet.

Sheikin laajan leirin yllä lepäsi rauhallinen hiljaisuus, mutta pian se väistyisi tavallisen toimeliaan hyörinnän tieltä, joka vallitsi siellä silloinkin, kun päällikön kotkankatse ei ollut saapuvilla.

Sillä hänen seuralaistensa keskuudessa noudatettua sotilaskuria ei koskaan höllennetty.

Heidän sotahenkinen heimonsa oli kohonnut maassa etusijalle, ja nyt he olivat eläneet monta rauhallista vuotta, alati toivoen sotaa, jota ei milloinkaan syttynyt.

Kun he olivat niin mahtavia, etteivät naapuriheimot uskaltaneet heitä häiritä, heitä samalla kertaa sekä pelättiin että vihattiin heidän mahtavuutensa tähden ja kummallisten luulojen nojalla, jotka monien miespolvien ajan olivat pitäneet heitä erillisenä rotuna. He eivät olleet oikeaoppisia, vaan hyväksyivät omia ominaisia uskonkappaleitansa, minkä vuoksi heihin oli kauan suhtauduttu taikauskoisen kammoavasti, ja se antoi heille erikoislaatuisen arvoaseman naapurien keskuudessa. Ja ylpeinä omituisesta maineestansa he pitivät sitkeästi kiinni omituisuuksistaan ja lisäsivät heitä ympäröivää salaperäisyyttä.

Eivätkä tuoreessa muistissa olevien vuosien tapahtumat olleet omiansa hälventämään tätä salaperäisyyttä. Ne harvinaiset olosuhteet, joissa Ahmed ben Hassan oli syntynyt ja sittemmin tullut heimon johtajaksi, olivat nostattaneet tavattomia, haaveellisia juttuja, jotka olivat muuttuneet maassa melkein pyhimystaruiksi.

Ja heimonsa jäsenistä hän yhä vieläkin oli taivaan lähettämä johtaja, jonka ihmeellinen ilmestyminen oli turvannut ikivanhan nimen jatkumisen.

Leiri sijaitsi sheikin omanansa pitämän laajan alueen äärimmäisellä pohjoisliepeellä, matalan kalliokummun juurella, joka oli läntisellä taivaanrannalla sinisenä tahrana häämöttävän vuorijonon viimeinen ulkonema. Muutamia kitukasvuisia puita ja pari kolme puolittain hiekkaan hautautunutta taatelipalmuryhmää osoittivat vettä olevan läheisyydessä ja nähtävästi olivat jokseenkin äskettäin hylätyn viljelyskokeen jäännös. Pieni teltta-armeija oli hajallaan silmääkiehtovassa epäjärjestyksessä ja sieltä näkyi etelään, lakealle aavikolle, jonka hietikko ulottui kilometrin toisensa jälkeen loputtomiin saakka ja jonka aaltoilevalla pinnalla oli siellä täällä orjantappurapensaita ja kaislamaisia drinnejä. Ne tarjosivat ravintoa kameleille, jotka joka päivä ajettiin sinne syömään aavikon niukkaa kasvullisuutta. Aseistettujen vahtien valvoessa uinui leiri turvallisena keskipäivän päivänpaahteessa, eikä ihmiselämästä näkynyt paljoakaan merkkejä; vain silloin tällöin ilmestyi jostakin matalasta teltasta unisesti haukotteleva mies, joka potkaisi syrjään sisäänkäytävän edustalla torkkuvan, äkäisen, valkean kabyylilaiskoiran ja lähti sitten verkkaisesti tehtäviinsä tai kohtauspaikallensa. Kyyhkysiä kuherteli ja pöyhisteli auringonpaisteessa, ja muutamia sileäkarvaisia, hyvinruokittuja aaseja kieriskeli hilpeästi hietikossa tai harhaili määrättömästi sinne tänne, tunkien ohi mennessään uteliaat kuononsa joka paikkaan, mutta karttaen pitkiä jonoja lieassa olevia hevosia, jotka seisoivat päät nuokuksissa, laiskasti huiskautellen hännillänsä kärpäsiä ja heräten vilkkaiksi vain silloin, kuin joku niistä kirkuen kiskoi päitsiään torjuaksensa tungeksivan naapurin lähentelyt.

Se, koiran haukahdus ja silloin tällöin kuuluva, pitkäveteinen aasinkiljunta olivat ainoat täydellistä hiljaisuutta häiritsevät äänet.

Vähän matkan päässä pääleiristä, puolittain taatelipalmuryhmien piilossa, oli sheikin tilava kaksoisteltta.

Ovikaisteleet olivat levällään, ja keihäillä tuetun ovikatoksen suojassa lepäsi kaksi pitkää, laihaa vinttikoiraa suipot kuonot ristiin pantujen etukäpälien varassa.

Yksin istui Diana Glencaryll, entinen Diana Mayo, kotinansa niin kauan olleen teltan barbaarisen sisustuksen keskellä pienen kirjoituspöydän ääressä, katsellen haaveksivasti avaruuteen, kätensä alla puolittain kirjoitettu kirje unohtuneena. Kuluneet vuodet olivat pidelleet häntä hellävaroen.

Vieläkin hentona ja poikamaisen näköisenä yllänsä olevassa somassa ratsastuspuvussa hän näytti vain vähän vanhemmalta kuin se huimapäinen tyttö, joka parikymmentä vuotta sitten oli ratsastanut Biskrasta etsimään seikkailuja, joutuen kestämään kauhistuttavia kokemuksia, jotka olivat päättyneet kokonaan toisella tavoin kuin hän oli odottanut ja muuttaneet koko hänen elämänsä juoksun.

Hänen vankeutensa hirveät kuukaudet tuntuivat nyt himmeästi muistetulta unelta, hänen sielullinen ja ruumiillinen tuskansa vain tulikokeelta, jonka jälkeen hän oli päässyt sanomattomaan onneen.

Niin onnellisena kuin harvat voivat koskaan toivoa olevansa hän ei ollut milloinkaan pahoitellut, vaan kiittänyt joka päivä Jumalaa siitä mielijohteesta, joka oli kiidättänyt hänet aavikolle.

Hän oli mieltynyt viettämäänsä villiin vaelluselämään sekä intohimoisesti kiintynyt häntä palvovaan puolisoon, tyytyi eristettyyn asemaansa, joka oli vimmastuttanut monen muun naisen mielipuoleksi, ja puuhaili päivät pääksytyksin omaksumissansa tehtävissä, eikä hänellä ollut milloinkaan ollut aikaa eikä halua ikävystyä.

Hänen sileätä otsaansa rypistivät huolekkaat ajatukset, kun hän laski, kuinka monta viikkoa hän oli ollut yksin. Neljä kuukautta oli sheikki ollut poissa.

Neljä kuukautta hän oli tähyillyt ja odottanut puolisonsa paluuta, ja häntä oli kiduttanut pelko ja huoli miehen turvallisuudesta.

Tämä oli heidän ensimmäinen pitkäaikainen eronsa, ja hän oli sairaloisesti ikävöinyt kuulla toisen ääntä, kaivannut hänen syleilyänsä ja entistäkin selvemmin tajunnut, mitä sheikin rakkaus merkitsi hänelle, kuinka välttämätön miehen läheisyys oli hänen onnellensa.

Päivät olivat viruneet loputtoman pituisiksi. Ja sheikin lähtö oli ollut salaperäinen. Jo joku aika sitten hän oli pannut merkille, että päällikkö oli ollut tavallista miettivämpi ja puuhaisempi, tavallista harvasanaisempi. Mutta hän oli tottunut miehen mielialoihin, varoi aina sekaantumasta hänen asioihinsa, jollei häneltä oltu suoranaisesti pyydetty neuvoa, eikä nytkään ollut kysynyt mitään, ennenkuin puolison silminnähtävä jäyhä yltyvä levottomuus pakotti hänet puhumaan. Ja sheikin vastaukset olivat olleet epämääräisiä ja epätyydyttäviä.

Hän oli saanut selville vain yhden seikan, joka oli jossakin määrin rauhoittava. Puolisoa eivät huolettaneet hänen oman heimonsa asiat. Ja kaikki se, mitä tapahtui heidän oman alueensa rajojen ulkopuolella, oli tuntunut Dianasta vähäarvoiselta. Mutta sheikin laita oli toisin. Hän oli syvästi perehtynyt kansansa tapoihin ja tunsi perinpohjaisesti itämaalaisten huikentelevan luonteen, joten hänen oli ollut mahdoton huolettomasti syrjäyttää maan kaikilta seuduilta saapuneet kummalliset huhut tyytymättömyydestä ja rauhattomuudesta. Vaikka hän olikin varma omien seuralaistensa uskollisuudesta, hän kuitenkin vaistosi vaaran uhkaavan ulkopuolisesta vaikutuksesta, ja vihdoin hän oli johtunut uskomaan, että hän vain mieskohtaisesti tiedustelemalla saisi selvyyden oikeasta asiaintilasta ja sen rauhattomuuden alkulähteestä, joka tuntui uhkaavan maata.

Haluamatta lisätä Dianan levottomuutta selittämällä hänelle täydessä laajuudessaan, minkäluontoinen tämä hänen vaaralliseksi tietämänsä yritys oli, hän oli kertonut vaimollensa varsin vähän suunnitelmistaan ja pujahtanut matkallensa öiseen aikaan ypöyksin, ilman seuralaisia.

Kun Diana oli heimon jumaloima ja sheikin ylimmän päällikön Jusefin ja uskollisen ranskalaisen kamaripalvelijan Gastonin pätevässä huomassa, ei hänen omaa turvallisuuttansa saattanut epäillä, eikä hän itse ollut sitä hetkeäkään ajatellut. Vain sheikin tähden hän pelkäsi, kun päivä seurasi toistansa eikä häntä kuulunut takaisin.

Hän sysäsi päiväkirjan syrjään, huoahtaen väsyneesti. Minkä tähden oli tämä pulma sattunut juuri nyt, kun tilanne muutoinkin oli kyllin vaikea?

Kyyneleet kihosivat hitaasti hänen silmiinsä hänen kääntyessään vieressänsä olevaan maurilaiseen tuoliin päin ja ottaessaan siltä kaksinkertaiset, nahkaiset valokuvakehykset. Ja hänen huulensa värähtivät hänen tarkasti silmäillessänsä niitä kahta poikaa, jotka hän oli synnyttänyt palvomallensa miehelle. Kaksoiset — mutta joka suhteessa tuiki erilaiset.

Vaistomaisesti hän ensiksi katseli nuoremman ja rakkaamman pojan muotokuvaa. Se oli hänen itsensä ottamasta pikakuvasta suurennettu, ja kuvatun epätavallinen, vapaa, huolettoman miellyttävä asento teki kuvan todellisemmaksi, luonnollisemmaksi.

Hänen huulillansa väikkyi vavahteleva hymy, kun hän luetteli toisen toisensa jälkeen ne yhtäläisyyden merkit, jotka tekivät pojan niin paljoa rakkaammaksi hänelle. Kasvoiltaan ja vartaloltaan hän oli sheikin täsmällinen jäljennös. Hänellä oli sama pitkä vartalo ja uhkamielinen ryhti, samat kauniit kasvot, julma suu ja kireät silmät, jotka tuijottivat uhmaavasti lähekkäin olevien kulmakarvojen alta — siinä oli sheikki sellaisena kuin viimemainittu oli ollut silloin, kun Diana oi ensi kerran hänet nähnyt, ennenkuin rakkaus oli herännyt pehmentämään hänen piirteittensä tylyyttä.

Eikä rakkauskaan ollut muuttanut häntä paljoa, mietti vaimo, hymyillen taaskin surumielisesti. Yksinomaan hänellä pehmeni jyrkkä suu helläksi, yksinomaan hänelle tuikki tummissa, rajuissa silmissä lämmin hohde, joka vieläkin jaksoi panna hänen sydämensä sykkimään hurjasti.

Ja samoin kuin vartaloltansa ja piirteiltänsä muistutti aavikolla kasvanut poika isäänsä myöskin luonteeltaan, eikä se yhtäläisyys aina ollut omiansa tekemään heidän sopuansa täydelliseksi. He olivat liian samanlaisia, molemmat kiihkeäluonteisia ja jäykkiä, ja luja tahto kalahti vähäväliä toista lujaa tahtoa vastaan.

Vaikka sheikki olikin salaa ylpeä komeasta pojastaan, ei hän sietänyt nuoremman Ahmedin puutteita, jotka niin voimakkaasti ja tuskallisesti muistuttivat hänelle hänen omaa myrskyistä nuoruuttansa. Harmissaan siitäkin, ettei hänen tuleva seuraajansa, vaikka olikin jo täysi-ikäinen mies, osoittanut paljoakaan harrastusta muuhun kuin omien huviensa edistämiseen, hän oli vähemmän lauhkea kuin olisi muutoin saattanut olla, ja hänen vallankäyttönsä oli mielivaltaista.

Ja kun poika oli yhtä mittaa epäsuosiossa, paljasti hän hyvin niukasti sitä todellista, syvää rakkautta ja ihailua, jota hän tunsi isäänsä kohtaan, sillä hänestä isä oli miehen korkein ihanne.

Diana oli puskurina näiden kahden samanlaisen ja kuitenkin vastakkaisen luonteen välillä. Molempien palvomana hän lievensi isän kovuutta ja hillitsi pojan huimuutta — sikäli kuin kykeni. Vaikka poika olikin oikullinen ja itsepäinen, tunsi äiti hänen pohjalla piilevän hyvyytensä ja saattoi olla suvaitsevainen sellaisissa tapauksissa, joissa sheikki ei voinut olla.

Kuinka usein hän olikaan esiintynyt heidän välittäjänään! Kuinka usein olikaan se, että hänellä oli syvä tuntemus toisen luonteesta, auttanut häntä ymmärtämään toisen katsantokantaa. Eivätkö myöskin he kaksi milloinkaan oppisi ymmärtämään toisiansa? Hän nojautui taaksepäin tuolissansa, hieman väristen.

Entäpä jos heidän välisensä alituinen epäsopu vihdoin johtaisi välien avoimeen rikkoutumiseen, jota hän oli aina pelännyt!

Sheikin leirissä oli ainoastaan yksi laki, hänen omansa. Hän vaati ehdotonta kuuliaisuutta ja turvautui määräystensä tueksi despoottisiin keinoihin, joita käyttämään hänet oli kasvatettu. Pitikö äidin niin hellästi rakastaman pojan saada sama rusentava kokemus, jonka hän itse oli kokenut niin monta vuotta sitten?

Hän torjui sen ajatuksen luotansa heti sen herättyä, kammoten sitä uskollisuuden puutteena.

Sheikki oli oikeassa, vaikka hänen menettelytapansa olivat ankarat. Sellaisessa yhteiskunnassa kuin heidän ei sopinut olla enempää kuin yksi pää. Ja Poju saisi sen oppia, kuten muut olivat oppineet. Mutta oi, hyvä Jumala, jospa hän vain voisi säästää sen opetuksen tuskan! Ja nytkin hän tiesi, että jos sheikki palaisi tänään, olisi aihetta lisäselkkauksiin heidän välillänsä — sillä myöskin nuorempi Ahmed oli poissa leiristä, ja se oli vastoin hänen isänsä jyrkkiä määräyksiä.

Dianan silmiä synkisti uusi huoli. Mutta sitten hän vasten tahtoansakin naurahti muistaessaan, kuinka poika varhain eräänä aamuna oli juoksujalkaa tullut hänen makuuhuoneeseensa, hilpeästi väittänyt, että hänen mielensä rauhan tähden oli ehdottoman välttämättömästi saatava lupa poistua muutamiksi päiviksi, ja kuinka hän oli nauraen torjunut äidin vastaväitteet ratsastaessansa pois Jusefin kahden pojan seurassa, jotka olivat lapsuudesta saakka olleet hänen mieskohtaiset henkivartijansa. Ja siitä oli kuusi viikkoa.

Tottuneena hänen retkiinsä pohti Diana mielessänsä asiata, koettaen saada selvyyttä tähän hänen viimeiseen hullutteluunsa, joka oli yksi monien joukossa. Kunpa Poju olisi edes odottanut Ahmedin paluuseen saakka!

Ahmedin, rakastaja-puolison, jonka harras kiintymys oli tehnyt hänelle mahdolliseksi viettää yksinäistä elämäänsä! Hän kuiskasi sheikin nimen kaihoisan hellästi koettaessansa tukahduttaa pelkoaan, joka pyrki käymään sietämättömäksi.

Johtaaksensa ajatuksensa muualle hän alkoi tarkastaa toista muotokuvaa. Siinä oli hänen tuntematon vanhempi poikansa, jota hän ei ollut nähnyt sen koommin kuin pojan ollessa viisivuotinen lapsi ja jonka lähestyvä vierailu täytti hänen mielensä sekavilla, iloisen pelokkailla tunteilla. Mitä pojan tulosta koituisi hänelle? Rakastaisiko tämä toinen koskaan häntä kuten Poju häntä rakasti? Saisiko poika milloinkaan tietää, että ero, joka oli aiheuttanut hänelle niin paljon katkeria kyyneliä, ei ollut johtunut hänen tahdostansa, käsittäisikö toinen koskaan, mitä se kieltäymys oli hänelle maksanut?

Ja hänen sydäntänsä kirveli vieläkin, kun hän muisteli eroansa pienestä, vakavasilmäisestä ihmisenalusta, joka oli lähetetty Englantiin jonkunlaisena myöhäisenä myönnytyksenä sheikin hartaasti vedonneelle, sydämeltään murtuneelle isälle, jolle sheikki ei ollut ikinä antanut anteeksi. Päättäneenä pysyä syntymämaassansa ja syntymäkansansa keskuudessa hän oli lähettänyt vanhemman poikansa kasvatettavaksi ja harjoitettavaksi sitä asemaa varten, johon hän itse ei milloinkaan astuisi. Glencaryllin kreivinä oleminen ei merkinnyt hänelle mitään — ben Hassanin heimon päällikkönä oleminen merkitsi kaikki kaikessa. Ja Englannissa asuvalle yksinäiselle miehelle oli lapsi tullut melkein taivaan lahjana, suoranaisena vastauksena palaviin rukouksiin, sellaisen toiveen täyttymisenä, joka oli näyttänyt miltei saavuttamattomalta. Hän oli tuhlannut lapselle koko vuosikausia tukahdutetun rakkautensa, ja poika oli kasvanut mieheksi tuntien ainoastansa iso-isänsä ja pitäen ainoastansa hänestä, vastaten hänen rakkauteensa vilpittömällä kiintymyksellä.

Nyt Diana katseli omia kasvojansa, hänen omat silmänsä tuijottivat häneen hänen kädessänsä olevasta muotokuvasta. Se oli suuresti erilainen kuin toinen kuva. Tämä oli täydelleen sovinnainen atelierimaalaus lyhyestä, vaaleasta, vakavakasvoisesta nuoresta miehestä, jonka melkein ennenaikainen totisuuden ilme näytti huonosti sopivan yhteen hänen nuoruutensa kanssa. Hän katseli kuvaa kauan ja vakavasti. Mitä olivat aika ja olosuhteet tehneet pojasta? Mitä merkitsisi hänen tulonsa hänelle itsellensä ja vanhemmille, jotka hän oli unohtanut?

Hän saattoi nojautua ainoastaan pojan harvoihin kirjeisiin, jäykkiin, niukkoihin pikku tiedonantoihin, joissa selvästi tuntui jonkun toisen vaikutus, joissa yksinomaan lueteltiin alastomia tosiasioita ja jotka eivät olleet ilmaisseet hänelle mitään kirjoittajasta itsestään eivätkä sisältäneet mitään sellaista, mitä hänen äidinsydämensä kaihosi tietää. Jospa hän vain olisi saanut nähdä pojan joskus! Jospa Ahmed vain olisi voinut olla erossa hänestä kyllin kauan, jotta hän olisi voinut käydä vierailumatkoilla, joille hän oli niin varmasti uskonut pääsevänsä!

Mutta hänen sitä koskevat, arkaillen lausutut viittauksensa olivat saaneet osaksensa jyrkän epäilyksen, ja hänestä oli ollut mahdoton yrittää enää uudelleen. Ja nyt vihdoin oli poika tulossa, ja nytkin vain sen tähden, että liikeasiat pakottivat.

Hänen huulensa nytkähtelivät tuskaisesti, kun hän muisteli pojan viimeisen kirjeen sanamuotoa. Se oli ollut vieläkin kylmempi ja muodollisempi kuin toiset olivat olleet, eikä hän siinä lausunut iloansa pikaisen jälleennäkemisen johdosta, vaan yksinkertaisesti esittänyt kuivan selostuksen asiaintilasta; se ei ollut pojan kirje vanhemmallensa, vaan tilanhoitajan hillitty tunteeton selostus poissaolevalle työnantajalle. Vanha Glencaryllin kreivi oli nimittäin kuollut jo lähes vuosi sitten. Ja pysyen jyrkkänä siinä päätöksessään, että luopuisi kaikista niistä eduista, mitä hänen isänsä kuolemasta saattaisi hänelle koitua, oli Ahmed ben Hassan siirtänyt pojallensa täydelleen ja ilman ehtoja laajat tilukset, jotka eivät herättäneet hänen mielenkiintoansa, ja suuren omaisuuden, johon hän, vaikka ei olisikaan itse ollut rikas, ei olisi kajonnut.

Mutta oli ilmaantunut erinäisiä muodollisuuksia, erinäisiä pohdittavia kohtia, jotka tekivät isän ja pojan mieskohtaisen tapaamisen välttämättömäksi. Kuukausia kestänyt kirjeenvaihto, turhantarkan itsepintainen toiselta ja odottamattomasti katkonainen toiselta puolen, oli johtanut siihen, että oli järjestetty kohtaus. Dianan sydän sykki nopeammin, kun hän ajatteli tätä niin pian tapahtuvaa tapaamista.

Caryll oli parhaillansa Raoul de Saint Hubertin seurassa pienessä Tuggurtin kaupungissa vartoamassa kirjettä, joka kutsuisi hänet hänen isänsä leiriin.

Ainoastansa Raoulilta hän olikin saanut kaikki vähäiset tietonsa tästä hänelle vieraaksi jääneestä pojastansa. Raoul oli kuten ennenkin ainoa rengas hajaantuneen perheen jäsenten kesken, ja hänen satunnaiset käyntinsä olivat merkinneet Dianalle enemmän kuin pelkästänsä luotetun ja rakkaan ystävän saapumista. Diana ei ollut koskaan aavistanut rakkautta, jota hän oli pitänyt salattuna sydämessänsä kaksikymmentä vuotta, eikä arvannut, millaista tuskaa ne vierailut hänelle tuottivat. Hänen tulonsa oli aina merkinnyt uutisia Caryllista ja upeasta englantilaisesta talosta, jossa hän oli usein nähty ja tervetullut vieras. Hänen silmiensä välityksellä Diana oli nähnyt poikansa kasvavan lapsesta pojaksi, pojasta nuorukaiseksi. Mutta kuinka vähän hän sitten oli itse asiassa osannut kertoa. Surullisen vanhuksen intohimoinen kiintymys ja tuhlaava aulius suuresti rakastettua, arasti varjeltua perillistä kohtaan; pojan melkein naisellinen hellyys kaikessa, mikä koski iso-isää — sen verran hän oli oppinut tuntemaan ja lisäksi muita pojan jokapäiväisen elämän pieniä yksityiskohtia. Hän tiesi, että Caryll oli ikäisekseen totinen, syventynyt aikanansa hänen omikseen joutuvien tilusten hoitoon, ujo, hillitty nuori mies, joka oli aina pysynyt jonkun verran arvoituksellisena jopa ranskalaisellekin, joka oli tuntenut hänet koko hänen elämänsä ajan.

Oikeasta Caryllista ei Diana siis tiennyt mitään. Hän oli saanut nauttia kuivia akanoita, alastomia tosiseikkoja, samalla kun hän oli nälkäisesti kaivannut syvempää, läheisempää tuntemusta, jota hänelle ei oltu suotu.

Entä minkä kannan Caryll saavuttuansa omaksuisi? Niin paljon kuin hän pojan tuloa kaipasikin, pelkäsi hän sitä toisina hetkinä. Lukemalla Caryllin viimeisen kirjeen rivien lomitse hän oli vaistonnut, että pojasta oli pian tapahtuva käynti vastenmielinen, ja tuskakseen saanut sen vaikutuksen, että Caryll tunsi tuskin salattua vihamielisyyttä.

Se ajatus kauhistutti häntä. Mutta vaikka se saattoikin olla katkeraa, kenties se oli kuitenkin luonnollista. Caryllin ei hevillä voinut otaksua hellivän rakkaudentunteita sellaisia vanhempia kohtaan, jotka nähtävästi eivät olleet välittäneet hänestä. Ei hänen voinut otaksua tuntevan niitä syitä, joista tämä näennäinen välinpitämättömyys oli johtunut.

Oli niin paljon sellaista, mitä hän ei tiennyt. Oli mahdotonta kuvitella, että ylpeä vanha kreivi oli saattanut pojanpojalleen tunnustaa lyhyen avioelämänsä häpeällistä tarinaa, kertoa hänelle siitä traagillisesta tapahtumasta, joka oli vienyt häneltä vaimon ja pojan ja jättänyt hänet pitkiksi vuosiksi yksin kantamaan suruaan, katumustaan ja yksinäisyyttään. Tuntui yhtä mahdottomalta mustata vainajan muistoa paljastamalla nyt Caryllille, mistä syystä sheikki ja hänen isänsä oikeastaan olivat vieraantuneet toisistansa.

Caryll täytyisi jättää ajattelemaan, mitä ajattelisi, moittimaan sitä miestä, jossa oli vähemmän moittimisen syytä.

Glencaryll-perheen oikean tarinan tunsi vain yksi ulkopuolinen henkilö ja Diana arvasi, että Raoul de Saint Hubertissa niin voimakkaana esiintyvä synnynnäinen ritarillisuus pitäisi hänen huulensa suljettuina. Jollei välttämättömyys pakottaisi häntä puhumaan.

Ja intohimoisesti rakastaen puolisoaan Diana huomasi melkein toivovansa, että sellainen pakottava tilanne sattuisi.

Oli hirveätä ajatella, että Ahmedin uskottiin toimineen vääristä syistä; hirveätä oli ajatella, että edellisen miespolven aikana alkanut vieraantuminen jatkuisi seuraavaan pelkästään sellaisen väärinkäsityksen tähden, jota ei milloinkaan voitaisi selvittää. Sillä hän tunsi Ahmed ben Hassanin kyllin hyvin oivaltaaksensa, ettei hän milloinkaan viittaisi siihen asiaan; hän ei olisi tietääksensäkään poikansa mahdollisesta tuomitsevasta kannasta samoin kuin hän ei ollut välittänyt mitään niin monta vaotta sitten hylkäämästänsä sukulaisuussuhteesta. Avioliittonsa alkuaikoina Diana oli jännittänyt kaiken vaikutusvaltansa sovinnon aikaansaamiseksi, mutta hänen ponnistuksensa olivat olleet turhia, sillä vaikkakin sheikki aina oli ollut mukautuvainen häntä kohtaan, ei mies ollut nyt ottanut hänen pyyntöjänsä kuuleviin korviinsakaan, olipa lopuksi jyrkästi kieltäytynyt keskustelemasta siitä asiasta.

Diana oli tehnyt voitavansa. Jumala yksin tiesi, mitä tulevaisuus toisi muassaan.

Hän huokasi taaskin, pani valokuvat syrjään ja kävi uudelleen käsiksi kirjeeseen, joka oli hänen edessänsä lehtiöllä.

Mutta muste kuivui hitaasti hänen kynässään eikä tiheästi kirjoitettuun sivuun tullut lisää ainoatakaan sanaa. Kirje oli osoitettu Tuggurtissa vartoavalle Raoulille. Diana oli kertonut hänelle sheikin poissaolosta, antanut hänelle ohjeet, miten hän löytäisi leirin, ja pyytänyt häntä lähtemään heti liikkeelle. Enää ei ollut mitään lisättävää, ei mitään, mitä hän olisi osannut lisätä. Niin hartaasti kuin hän olisi toivonutkin Raoulin selittävän Caryllille perhetarinan, oli hänen mahdoton pyytää sitä.

Kirjoittaessaan nimensä kirjeeseen ja osoitteen kuoreen hän tunsi ikäänkuin lievää sielullista vilua ja koetti torjua pahoja aavistuksia, jotka tuntuivat saaneen tiukan otteen hänestä.

Harmistuneena itseensä, mutta kykenemättä karkoittamaan mielestään outoja, vaivaavia aavistuksia hän nojasi käsivartensa kirjoituspöytään ja painoi kasvonsa käsiinsä.

Niin monen rauhaisen vuoden jälestä tuntui nyt kaikki muuttuneen, ja hänellä oli omituinen vaistomainen tunne, että jokin kiusallinen tapaus oli hyvin likellä. Monta päivää se oli epämääräisenä väikkynyt hänen mielessään, ja nyt kiteytyessänsä se ajatus ihan tyrmistytti häntä.

Hänen tapaistansa ei ollut antautua pelon valtaan. Vastoinkäymisten aavisteleminen oli vastoin hänen luontoaan. Mikä häntä siis nyt vaivasi, minkätähden tämä tulevan onnettomuuden tunne häntä nyt painosti?

Oli kyllä totta, että hän oli huolissaan Ahmedin tähden, huolissaan Pojun tähden, viime aikoina liian huolissaan voidaksensa edes kunnolleen nukkua. Mutta olihan hän ennenkin ollut levoton heidän tähtensä, useita kertoja. Häntä ei kalvanut ainoastaan pelko heidän tähtensä, vaan lisäksi joku uusi kauhu, jollaista hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut.

Hän tiesi, kuinka vaarallista oli sellaisen hautominen yksinäisyydessä, kuinka pahasti se järkytti hermoja ja kuinka vaarallista oli hillitön yksinäisyyden synnyttämä sisäinen sielullinen tarkastelu.

Päättävästi hän reipastautui. Minkä piti tapahtua, se tapahtuisi, eivätkä hänen voimansa riittäisi sitä estämään eivätkä muuttamaan. Hän jättäisi tulevat tapahtumat tulevaisuuden huoleksi ja eläisi päivästä päivään, kuten hän oli totuttautunut elämään, vastustaen typerää, arvotonta pelkoa. »Jumala pitäköön minua vahvana», rukoili hän, »ja varjelkoon heitä molempia — puolisoani ja poikaani!»

Äkkiä hän alkoi hymyillä kyyneltensä takaa ja pyyhkäisi ne pois ikäänkuin häveten niitä. Kuinka monta kertaa hän olikaan tuskitellut heidän poissa ollessansa — kuinka usein he olivatkaan palanneet hänen luoksensa vahingoittumattcmina! Jos silloin, miksi ei nyt? Miksi rääkätä itseänsä tarpeettomasti?

Niin helposti sanottu, mutta niin kovin vaikea tehdä. Vaikea, mutta ei mahdoton. Päättäen voittaa heikkoutensa hän oikaisihe äkkiä istumaan suorana ja vilkaisi kelloonsa.

Iltapäivä alkoi kallistua lopulleen, ja leiristä kantautui hyörinän ääniä. Pian saapuisi Gaston, tuoden hänelle teetä, ja sitten hän menisi ratsastamaan haihduttaakseen unettoman yön aiheuttaman päänsäryn.

Hän kumartui hyväilemään hänen jalkojensa juureen huomaamatta ryöminyttä vinttikoiraa ja poistui sitten sisempään huoneeseen noutamaan hattuansa ja käsineitänsä.

Hänen palatessaan oli ranskalainen kamaripalvelija järjestämässä pientä teetarjotinta ominaiseen soman näppärään tapaansa. Nyt hän oli harmaapäinen, mutta vielä valppaan ja reippaan näköinen, ja yhäti hän oli sama uskollinen palvelija ja ystävä, joka hän oli aina ollut.

Hän tervehti emäntäänsä tavallisella eloisalla, miellyttävänä hymyllään ja laski tarjottimen leposohvan viereen sijoitetulle tuolille.

Korkealle kasattujen pieluksien nojassa istuva Diana tarkkaili häntä, kun hän kaasi teetä, ja arvasi lausumattoman myötätunnon pitävän Gastonia huolehtien hyörimässä hänen lähellänsä.

Hän hymyili miehelle hieman kaihoisesti. »Taaskin on päivän mennyt, Gaston.» Ollen itsekin huolestunut Gaston arvasi, mitä toisen mielessä liikkui, ja vaikka hän säpsähtikin Dianan väsynyttä sävyä, säilytti hän kasvonsa yhtä rattoisina kuin ne olivat olleet hänen tervehtiessänsä.

»Päivä on mennyt, madame», myönsi hän leppoisasti, »mutta kenties viimeinen», lisäsi hän, osoittaen suurempaa varmuutta kuin tunsi.

Diana kohautti vähän olkapäitään ja otti toisen tarjoaman kupin. »In cha Allah!» jupisi hän sillä kielellä, joka oli muuttunut hänelle yhtä tutuksi kuin hänen oma äidinkielensä. Taivuttamalla hiukan päätänsä Gaston osoitti hyväksyvänsä hänen lausumansa rajoituksen. »Niinpä niin, kuten madame sanoo, jos Jumala suo», vastasi hän ja käänsi keskustelun äkkiä toisaalle.

»Madame puhui kirjeestä — herra kreiville.» Kadehtien toisen joko todellista tai teennäistä toiveikkuutta Diana osoitti kirjoituspöydälle. »Se on valmis, Gaston. Lähetä se tänä iltana Tuggurtiin ja pane kaksi miestä matkaan vahingon varalta. Saattojoukon ei tarvitse vielä lähteä. Olen ilmoittanut herra kreiville, missä hänen on odotettava heitä. Ja, Gaston, ratsut kymmenessä minuutissa, ole niin hyvä.»

Vastattuansa tyynesti: »Bien, madame», hän otti sinetöidyn kirjekuoren ja lähti astelemaan huoneen poikki. Mutta hänen ehdittyänsä ovelle huusi emäntä hänelle: »Gaston», pysähtyi sitten ja puri värähtelevää huultansa.

»Madame?» Mies palasi verkalleen ja jäi odottaen seisomaan, silmäillen
Dianaa vakavin, myötätuntoisin silmin. Mutta kun Diana vihdoin puhkesi
puhumaan, oli toisen kumarruttava kuullaksensa heikon kuiskauksen.
»Gaston, luuletko —?»

Luuliko hän? Bon Dieu, eikö hän ollut luullut koko viimeksi kuluneen kuukauden ajan, luullut ja pelännyt ihan samoin kuin madamekin oli luullut ja pelännyt? Mutta millään voimalla ei hänestä saataisi irti totuutta. Hän vastasi melkein kiivaasti.

»En, madame, minä en luule», valehteli hän varmasti, »ja kuluu kauan, ennenkuin luulen — kuten madame nyt luulee.»

Mutta juuri hänen kiivautensa oli omiansa vahvistamaan Dianan pelkoa, ja viimemainittu teki käsillänsä omituisen, pienen, toivottoman liikkeen. »En mahda — sille mitään», sopersi hän. »Monseigneur on ollut poissa niin kauan, ja minä pelkään — pelkään —» Hänen äänensä heikkeni kuiskaukseksi. »Olen arka raukka, Gaston, surkea raukka —» Hetkisen näytti siltä, että hänen voimansa laukeisivat, mutta sitten hän jännitti tahtoansa ja sai itsensä hillityksi. Mutta hänen huuliltansa lähtenyt vavahteleva nauru oli vaarallisen lähellä nyyhkytystä.

Uskollisen pikku ranskalaisen silmät välähtivät, ja hän menetti hetkiseksi malttinsa.

»Arka raukka, madame? Kunpa hyvä Jumala tekisi paljon sellaisia raukkoja!» Hänen äänensä sortui, ja hän suorastaan kiiti ulos teltasta. Ja hän sai takaisin tavallisen hilpeytensä vasta sitten, kun oli lähettänyt matkalle ne kaksi ratsastajaa, joita hän oli jo kehoittanut olemaan valmiina viemään kirje Tuggurtiin, etsinyt käsiinsä Jusefin, jonka levottomuus yltyi samassa mitassa kuin hänenkin, ja haastatellut häntä sekä perinpohjaisesti tarkastanut hevoset, joita satuloitiin iltapäiväistä ratsastusretkeä varten.

Hänen harvinainen mielenliikutuksensa vaikutti hänen tavallisesti säyseään sävyynsä, ja tiukkaillessaan solkia ja oikoessaan vöitähän sadatteli hevostenhoitajia sujuvalla arabiankielellä niin purevan ivallisesti, että asianomaiset häpeilivät ja mielissään olevat kuulijat virnistelivät riemuissaan. Hän ei olisi itselleenkään myöntänyt, että hänen kiivailunsa oli suureksi osaksi tarpeeton — sillä Ahmed ben Hassanin leirissä ei hutiloitu — vaan että todenperäisesti hän viivytteli sitä hetkeä, jolloin hänen taaskin pitäisi mennä levottoman ja huolestuneen emäntänsä puheille.

Mutta Diana salli malttinsa laueta vain Gastonin näkyvissä. Hän oli levollinen, jopa hymyilikin, kun hän tuli teltasta, tervehti Jusefia, joka oli häntä odottamassa, ja seisoi joitakuita minuutteja, vetäen sormikkaita käsiinsä ja katsellen hänen ratsastettavakseen tuodun ison, mustan oriin hornamaista temmellystä.

Se oli sheikin lempihevonen, jolla Diana oli hänen poissaolonsa aikana säännöllisesti ratsastanut. Se oli ruumiillistunut lempo, raju ja tottelematon kaikille, jotka sitä lähestyivät, paitsi Ahmed ben Hassanille, joka oli kesyttänyt sen pelolla, ja Dianalle, joka oli voittanut sen rakkauden. Diana olikin perin peloton, piti eläimistä ja menetteli omaan omituiseen tapaansa käsitellessänsä hevosia, ja Eblis oli vain yksi niiden »parantumattomien» joukossa, jotka olivat talttuneet hänen erikoismenettelystään.

Tänään se näytti olevan vielä tavallistakin pahemmalla tuulella, ja Dianan mennessä sen luokse, se sinkautti toisen pitelijöistään kieppuen maahan ponnahduttamalla sivullepäin kookasta ruhoansa ja kavahtaen pystyyn melkein kiskoi toisen jalat irti maasta. Mieheltä pääsi kauhuisa kiljahdus, ja hän takertui rajusti suitsiin.

»Oi, paholainen — ja paholaisten isä», ulvoi hän, »ole hiljaa, sinä kirottu otus!» Hän keikautti päätänsä väistääkseen hirveitä hampaita, jotka oli tähdätty hänen kasvoihinsa ja tarttuivat hänen olkaansa, repien ison kaistaleen hänen burnusistaan. Gaston ja Jusef harppasivat yhtä aikaa. Mutta ensinnä ennätti hänen avukseen Diana, joka sysäsi hänet syrjään, tarttui hyppivän eläimen suitsiin, mielisteli sen rauhoittumaan ja kiskoi lepattavan kangasrepaleen sen kuolaisesta kidasta. Vapisten ja korskuen, mutta totellen hänen ääntänsä ratsu salli hänen pidellä itseänsä ja nousta selkäänsä vastustelematta, vaikka sen verestävät silmät mulkoilivat ilkeästi Jusefiin päin, joka piteli Dianalle jalustinta.

Diana hymyili kookkaalle, komealle arabialaiselle ja vastasi hänen tervehdykseensä naurulla ja pilalla, joka sai toisen astahtamaan taaksepäin askeleen tai pari ja sitten purskahtamaan hillittömään nauruun.

Kuinka lapsellisia he olivatkaan, nämä aavikkolaiset, mietti Diana ratsastaessansa hitaasti leiristä Gastonin seuraamana! Suuria lapsia, joita saattoi hyvitellä ja huvittaa ja nuhdellakin tarpeen tullen. Intohimoisia ja kiivaita, herkkiä loukkaantumaan ja pikaisia kostamaan loukkaukset, mutta rakastettavia — uskollisia rakkaudessansa.

Kuinka perinpohjin hän oli oppinut tuntemaan ja ymmärtämään heitä, kuinka suuressa arvossa hän piti voittamaansa kiintymystä.

Hän oli heidän mielestänsä ihmistä hieman ylempi, enkeli, joka majaili heidän parissaan ja huolehti heidän tarpeistaan, ja koko heimo jumaloi häntä.

Ja se tieto oli tehnyt hänet hyvin nöyräksi. Mitenpä hän olisi voinut olla rakastamatta niitä ihmisiä, jotka samoin kuin hänkin rakastivat johtajaansa, epäjumalaansa!

Päästyänsä leirin liepeiltä Diana ohjasi ratsunsa kapuamaan sitä suojaavalle matalalle kunnaalle. Se oli tiukkaa työtä, mutta se säästi pitkän kierroksen kummun juuritse, ja laelta avautuva näköala oli sinne kiipeämisen aiheuttaman lyhytaikaisen vaivan arvoinen.

Hypähdellen sivulle ja pureksien kuolaimiansa tepasteli musta ori hilpeästi rinteen juurelle, ja kun se sitten tunsi ohjasten höltyvän, syöksyi se kummulle kiihkeästi, korskuen innosta ja potkien kiviä jaloillansa. Polvien välissä Diana tunsi sen jäntevän ruumiin värähtelevän elinvoimasta ja vireydestä, tunsi sen voimakkaiden lihaksien pullistelevan ja liikahtelevan, kun sen vankat olkapäät työntyivät eteenpäin, ja kumartui etunojoon satulassa auttaakseen hevosen kiipeämistä, pitäen kättänsä keveästi hevosen silkinkiiltoisella kaulalla; hänen poskensa olivat punehtuneet nautinnosta, ja hetkeksi hän unohti häntä vaivanneet epäilykset ja pelon. Vielä viimeinen hurja ponnistus, joka lähetti sorakuuron Gastonin maltillisemman ratsun silmille, vielä yksi vahvojen takajalkojen pinnistys, ja Eblis seisahtui kummun laelle, jääden sieraimet levällään nuuskimaan pohjoisesta henkivää viileätä tuulta.

Vaikka hän olikin siihen tottunut, ei hän koskaan kyllästynyt edessänsä avautuvaan näkyyn. Kummun tällä puolen oli aavikon aaltoilu loiva, ja saattoi nähdä penikulmamääriä rajatonta, kullankeltaisen hiekan peittämää lakeutta, joka näytti huomaamattomasti sulautuvan iltapäivätaivaan kirkkaaseen sineen.

Kaukana lännessä oli tumma, epäsäännöllinen läikkä etäisiä kukkuloita, pilvimäisiä ja aineettoman näköisiä, sillä aurinko oli vielä liian korkealla taivaalla tehdäksensä niiden ääripiirteet teräviksi ja selviksi.

Hetkiseksi Diana kääntyi silmäilemään allansa lepäävää leiriä, mutta pian hänen huomionsa uudelleen suuntautui pohjoispuoliseen, laajempaan maisemaan.

Hänen rintansa pullistui, kun hän ihaili sen ihmeellistä kauneutta. Tuo oli todellista aavikkoa, hänen kotiansa. Siellä oli kaikki se, mikä teki hänen elämänsä elämisen arvoiseksi, siellä olivat kaikki hänen harrastuksensa, hänen velvollisuutensa, hänen rakkautensa. Sen viileydestä ja vaaroista, sen rajoituksista ja yksinäisyydestä huolimatta hän rakasti sitä — rakasti sitä juuri sen vastakohtien tähden, sen rauhan ja raivon, sen oudon, kiehtovan lumousvoiman vuoksi. Monta vuotta sitten hän oli antautunut sen lumoihin, ja sen jälkeen kulunut aika oli vain ollut omiansa lujittamaan sen otetta. Aavikko oli »vanginnut» hänet eikä enää ikinä päästäisi häntä vapaaksi.

Kammottavan äärettömänä, salaperäisenä ja houkuttelevana se veti puoleensa häntä samoin kuin se oli vetänyt monia muita, kietoen hänet omituiseen rauhaansa, tyynnyttäen hänet muuttumattomalla, pysyvällä olemuksellansa. Samanlainen kuin se oli ollut alussa, oli se nytkin ja olisi aikojen loppuun saakka.

Hän huudahti innokkaasti kamaripalvelijalle, joka oli seisauttanut ratsunsa hänen rinnallensa. »Katsohan, Gaston, eikö se ole ihana? Sen avaruus! Penikulmittain aavaa tyhjyyttä ja —» Hän keskeytti äkkiä lauseensa hieman huoahtaen ja tarttui satulannuppiin sidottuun kaukoputkeen. Mitä tuo tumma pilkku oli, joka hyvin etäällä näytti äkkiä eronneen yksitoikkoisen muuttumattomasta, kiiltävän keltaisesta pinnasta? Hän nosti vikkelästi kaukoputken silmillensä ja etsi esinettä, jonka hän oli nähnyt tai luuli nähneensä.

Siellä oli kaksi pilkkua eikä yksi. Kaksi pilkkua, jotka joka hetki kasvoivat ja saivat määrätyn muodon.

Hänen kätensä alkoivat vapista, ja hänen silmiensä eteen kohosi usvaa, sumentaen hänen katsettaan.

Hän ojensi kaukoputken Gastonille. »Tuolla», mutisi hän, osoittaen kädellänsä. »En erota. Mitä he ovat?»

Vähään aikaan ei mies vastannut, ja Diana odotti kuumeisen kärsimättömästi sydämensä jyskyttäessä raskaasti.

Kääntyessään emäntänsä puoleen Gaston teki pienen valittavan eleen.
»Spaheja, madame», virkkoi hän miltei vastahakoisesti.

Dianalta pääsi haikea huokaus, ja hänen alkaessaan puhua oli hänen äänensä tympeä ja väsynyt. »Voimme lähteä heitä vastaan. Olisi liian myöhäistä mennä ratsastamaan, jos odotamme, kunnes he saapuvat perille.» Ja kooten suitset käsiinsä hän hoputti Eblisiä kummun pohjoisrinnettä alas. Lipuen saapui kookas eläin tasaiselle maalle ja aloitti heti vinhan, väsymättömän nelistyksen, josta sheikin hevoset olivat kuuluisia.

Ja vähän aikaa Diana salli sen laukata oman mielensä mukaan, omaa vauhtiansa ja taisteli itse pettymystä vastaan, joka jälleen oli herättänyt hänen kaikki huolensa, kaikki pahat aavistuksensa.

Huomaamattomasti tyynnytti häntä hurja, riemastuttava kiitäminen läpi ilman, joka nopeasti haihdutti hänen päänsärkynsä; hän oli liian hyvä ratsastaja luopuaksensa rakastamansa ankaran ruumiinharjoituksen suomasta nautinnosta, ja hän päätti ottaa siitä niin paljon riemua kuin suinkin, koettaen voittaa mielenahdistuksen, joka tuntui imevän hänestä kaikki voimat. Tänään hän oli antanut valtaa halveksittavalle heikkoudelle. Unettoman yön uuvuttamana hän oli lyönyt laimin ne monet tehtävät, jotka tavallisesti pitivät häntä puuhassa, ja sulkeutunut telttaansa jöröttelemään äreänä. Hän ei saanut sallia sen uudistua. Hänen tuli keksiä uusia velvollisuuksia, uusia tehtäviä, joihin kuluisivat niin kovin hitaasti laahustavat, yksinäiset päivät. Hän ei saanut antaa väellensä vähäisintäkään vihiä häntä kalvavasta pelosta. Ainakin ulkoisesti hänen olisi säilytettävä varmuutensa, joka estäisi heitä pitämästä päällikkönsä pitkällistä poissaoloa millään tavoin pahaenteisenä.

Mutta nyt hänen oli aika alistaa huimasti kiitävä ratsunsa jonkinlaiseen kurintapaiseen. Jäätyänsä omiin valtoihinsa ja tuskin tuntien selässään olevaa köykäistä taakkaa Eblis oli saanut kuolaimet hampaittensa väliin, ja näytti melkein siltä kuin se olisi mielinyt karata tiehensä.

Gaston oli kaukana jälessä, eikä Dianaa lainkaan haluttanut kohdata spaheja yksinänsä.

Siitä sukeutui sitkeä kamppailu, joka vaati koko hänen ratsastustaitonsa, ja ennen sen loppua olivat hänen sekä voimansa että malttinsa melkein lopussa. Mutta mielitellen ja tyynnytellen, käsitellen ratsua perin taitavasti, hän vihdoin sai hevosen pysähdytetyksi ja odotti, että kamaripalvelija ennättäisi hänen luoksensa. Voitettuna, mutta leppymättä Eblis seisoi niin rauhallisesti kuin sen levoton luonto salli, korskuen harmiansa ja kuopien pehmeätä hiekkaa, Dianan pyyhkiessä hiestynyttä otsaansa ja tarkkaillessa nopeasti lähestyviä spaheja, jotka nyt olivat siksi lähellä, että hän erotti heidän piirteensä.

He ratsastivat isoilla, jäntevillä, melkein uskomattoman hoikilla hevosilla ja tarjosivat kiehtovan näyn tulipunaisten vaippojen liehuessa ympärillään, päässänsä lumivalkeat, punotuista kamelinkarvoista kiedotut, monilaskoksiset turbaanit. He olivat molemmat harteikkaita miehiä, rotunsa komeita edustajia ja näyttivät rotevammilta kuin olivatkaan löyhissä, huonosti sopivissa, sinisissä soturiasuissaan, jotka nuhraantuneina ja tahraantuneina osoittivat heidän taivaltaneen pitkän matkan. Hyvin aseistettuina, vaikka hihnat ja asu olivatkin jonkun verran kuluneet, he olivat aina peloittavan näköisiä, mutta Diana pani merkille, että he väsymyksestä nuokkuivat satulassa ja että ankarasti ponnistaneet hevoset olivat lopen uupuneet.

He seisauttivat ratsunsa tavalliseen draamalliseen äkillisen tapaan, ja toinen heistä laskeutui jäykästi maahan. Horjuen uupumuksesta, paahtuneet kasvot pöly- ja hietakerroksen peitossa, hän marssi Dianan luokse ja tervehti sotilaallisen kohteliaasti.

Nähtävästi hyvin tietäen, kuka Diana oli, hän tiedusti sheikkiä, ja saatuaan kuulla hänen olevan poissa, ojensi heti Dianalle kirjeen, jonka hän veti vaippansa povelta.

Hilliten Eblisiä, joka pyörähteli ja hirnahteli uhittelevasti oudoille hevosille, jotka olivat liian väsyneitä vastataksensa sille, Diana otti kirjeen ja lausui ystävällisesti muutamia kysymyksiä, ennenkuin lähti ratsastamaan edelleen, jättäen Gastonin opastamaan uupuneita spaheja leiriin.

Hän sujautti kirjeen vaippansa taskuun. Sen lukeminen saattoi jäädä toistaiseksi, ja ilmankin hän tiesi, keneltä se oli, ja hänellä oli varsin hyvä aavistus sen sisällöstä. Hänen kirjoituspöydällänsä oli toinen samanlainen tiedonanto, joka oli saapunut neljä kuukautta sitten, vain muutamia päiviä sheikin lähdön jälkeen. Hän ei voinut tehdä tälle muuta kuin oli edellisellekin tehnyt. Itse hän ei ollut tilanteen tasalla. Hänen oli vain odotettava Ahmedin paluuta — ja voi, hyvä Jumala, milloin se tapahtuisi!

Taaskin hiipi huolestunut ilme hänen syviin sinisiin silmiinsä, jotka eivät enää nähneet häntä ympäröivän maiseman kauneutta eivätkä auringonlaskun upeutta, ja hänen sydäntänsä raskautti pelko, kun hän taaskin koetti tukahduttaa pahoja aavistuksia, jotka tunkeutuivat hänen kasautuneihin, mielikuvien vaivaamiin aivoihinsa. Hän tiesi puolisonsa olevan keskitasoa voimakkaamman ja neuvokkaamman, mutta olihan hän mennyt yksin, ja mitäpä hyötyä hänellä olisi edes tavattomista voimistansa, jos.. Häntä puistatti rajusti, ja häneltä pääsi ankara nyyhkytys.

Sen ääni kauhistutti häntä — hän ei ollut tajunnut, kuinka lähelle romahduspistettä hän oli joutunut — ja hän puri hammasta pakottautuen rauhoittumaan. Hän ei antaisi perään. Hän ei sallisi itsensä ajatella. Haihduttaakseen mietteensä hän kääntyi Gastonin puoleen, joka oli vihdoinkin saavuttanut hänet, ja viittasi häntä vierellensä.

»Onko siellä levotonta?» tiedusti hän, koettaen pitää ääntänsä rauhallisena.

Gaston kohautti hieman olkapäitänsä. »Muutamia paikallisia mellakoita, madame. Ei mitään, millä olisi tosimerkitystä. Tyytymättömyyttä uuteen verotukseen — ja pieni tuaregien rosvoretki.»

Gaston kohautti uudelleen olkapäitään osoittaaksensa, ettei hän mieskohtaisesti tahtonut vastata tiedon todenperäisyydestä.

»Niin he väittivät, madame», vastasi hän kuivasti. »Mutta tunteehan madame heidät, he ovat valmiit puhumaan mitä hyvänsä, ces gens-là! Mitä tuaregeihin tulee —» Hän naurahti hiljaa ikäänkuin se ajatus olisi häntä huvittanut. »On yllin kyllin tyytymättömiä, jotka ovat valmiit panemaan jotakin vaaraan joko tuottaaksensa harmia hallitukselle tahi edistääkseen omia pyyteitänsä. Musta verho on joskus hyödyllinen», lisäsi hän merkitsevästi.

Hänen tarkoituksensa oli selvä, ja Diana hymyili kääntäessään ratsunsa pään kotia kohti. »Hyödyllinen kenties», myönsi hän, »mutta vaivaloinen naamioidulle, jos hän sattuisi kohtaamaan oikean henkilön.» Mutta Gaston, jota vaivasi sellainen muisto, että hän oli kerran nähnyt nuoren isäntänsä puheenalaisen pelätyn ja kukistamattoman heimon erikoislaatuisessa puvussa, ei halunnut pitkittää keskustelua, joka olisi saattanut johtaa odottamattomiin paljastuksiin.

Madame oli kylliksi huolestunut monseigneurin poissaolon johdosta. Olisi rikos lisätä hänen huoliansa tutustuttamalla häntä lähemmin monsieur Ahmedin ajattelemattomiin tekoihin ja lemmenkujeihin. Hän tiesi niistä jo nyt jonkun verran, mutta ei niin paljoa kuin monseigneur eikä niin paljoa kuin hän, Gaston, tiesi. Eikä hänen ollut lainkaan tarpeellista sitä tietää. Monsieur Ahmed oli nuori ja uhkui elinvoimaa. Tuonnempana hän vanhentuisi ja viisastuisi, kääntäisi selkänsä — kunpa Jumala sen soisi — nuorekkaalle hupsuudelle, joka ehkä suureksi osaksi johtui purkautumaan pyrkivästä luontaisesta intomielisyydestä ja ympäristöstä. Tämä oli hurjaa elämää, tämä aavikolla vietetty, täynnä viettelyksiä, täynnä ansoja. Ja olihan hän vain poika, miellyttävä, vallaton, ajattelematon poika. Hänellä oli vielä kylliksi aikaa tutustua karun elämän vaatimuksiin.

Nämä ajatukset mielessänsä uskollinen pikku ranskalainen niin ollen siirtyi suoraa päätä kotoisiin puheenaiheisiin ja pakinoi yhtä mittaa hevosten vierekkäin kiitäessä leiriä kohti.

Gaston oli synnynnäinen kertoja, taitava luonteiden tuntija, hänellä oli kuivan leikillinen tapa lausua mielipiteensä, ja kun hän tänään kiihkeästi halusi haihduttaa emäntänsä ajatuksia, voitti hän itsensä, esittäen Dianalle draamallisen ja perin omaperäisen kuvauksen kahden heimolaisen välillä syntyneestä pikku torasta. Hän tunsikin saaneen runsaan palkkion nähdessänsä huolen vähitellen haihtuvan emännän silmistä ja kuuli toisen nauravan huvitettuna, kun hän lopetti juttunsa.

»Mutta olipa siinä myrsky vesilasissa! Minkälaisia lapsia he ovatkaan! Tuokaa heidät huomenna luokseni, ja kertokoot he minulle harmistansa, jollei Jusef pysty selvittämään heidän asiaansa!»

Jusef olisi pystynyt selvittämään asian varsin helposti, mutta tuiki epäiltävää on, olisiko hänen päällikkönsä vaimo hyväksynyt hänen menettelytapojansa. Diana hoiteli kansaansa samalla tavoin kuin vaivaloisia ratsujansa, eivätkä hänen keinonsa olleet samanlaiset kuin sheikin eivätkä myöskään samanlaiset kuin Jusefin. Hänestä oli tuntunut, että puolison ollessa poissa oli hänen velvollisuutensa pysytellä selvillä kaikista leirin tapahtumista ottamalla hänen paikkansa pienissä, viikoittain pidettävissä käräjäkokouksissa, ratkaisten riitoja ja kärsivällisesti kuunnellen valituksia, olivatpa ne vaikka kuinka mitättömiä. Hän tiesi, että pienet, huomiotta syrjäytetyt riidat saattoivat usein kypsyä todella vakavien selkkausten uhkuviksi lähteiksi.

Heidän leiriin saapuessansa oli aurinko laskemaisillaan, ja ennen sinne menoansa Diana seisautti ratsunsa hetkiseksi silmäilläkseen loistavan tulipunaista taivasta ja katsellakseen pitkää jonoa verkalleen liikkuvia kameleja, joita ajettiin leiriin yöksi. Pöyhkeäkatseisina ja kopean ylenkatseellisina nämä isot, kömpelötekoiset eläimet marssivat toinen toisensa jälkeen, ohi mennessään ahneesti siepaten kaikkea, mikä näytti syötävältä välittämättä niitä saattavien ohutsääristen poikien iskuista ja sadatuksista. Suurin osa niistä oli jo saapunut kamelien sijoituspaikalle, josta kantautui kamala kuoro tyytymättömiä ärähdyksiä ja huutoja; jälellä oli vain muutamia vitkastelijoita, jotka juoksentelivat eri suunnille ja mölysivät tyytymättöminä, kun ne uudelleen käännytettiin majoituspaikkaansa kohti.

Eblis kammosi kameleja ja potkaisi vimmastuneesti, kun kookas ja erittäin pahasisuinen otus oli vähällä törmätä siihen syöksyessänsä häntä ojossa ja tavoittaessansa sitä kita auki.

Gastonilta pääsi varoitushuudahdus, ja puoli tusinaa lähellä vetelehtiviä arabialaisia riensi hurjaa vauhtia avuksi. Mutta Diana kiskoi ratsun syrjään, missä se ryhtyi antamaan sisunnäytettä oman päänsä mukaan, kavahtaen pystysuoraan takajaloilleen ja rimpuillen hyvinkin viisi minuuttia, ennenkuin alistui varsin vastahakoisesti viemään ratsastajattarensa takaisin teltalle, tehden samalla sarjan kauriinhyppyjä, jotka olisivat viskanneet satulasta vähemmän harjaantuneen ratsastajan.

Huohottaen ja nauraen Diana solahti maahan ja tyynnytti hevosen ärtyneitä tunteita sokeripalalla, hieroen sen sametinpehmeätä kuonoa ja nuhdellen sitä huonon käytöksen tähden. Hevosen oikut olivat yhtä vaihtuvia kuin säpsähdyttäviä, ja nähtävästi tyytyväisenä saatuansa osoittaa riippumattomuuttansa se nyt seisoi nuhteettoman viattoman näköisenä ja melkein lammasmaisen nöyrästi salli palvelijain taluttaa itsensä pois.

Lausuttuaan jonkun sanan Gastonille Diana katosi telttaan peseytymään ja muuttamaan pukuansa.

Tunnin kuluttua hän palasi miellyttävästi valaistuun arkihuoneeseen, jossa Jusef vartosi häntä antaaksensa tavanmukaisen, jokapäiväisen selostuksensa.

Kehoitettuansa häntä istuutumaan leposohvan lähelle kasatulle pielusläjälle Diana sijoittui kuuntelemaan hänen suppeata liikemiesmäistä kertomustaan päivän tapahtumista, vilkaisten tuontuostakin häneen hänen puhuessansa osittain arabian-, osittain ranskankielellä. Miehessä ei ollut paljoakaan jälellä solakasta, keikaroivasta nuorukaisesta, jonka ulkoasu ja kohtelias esiintyminen olivat huvittaneet häntä silloin kun he oppivat tuntemaan toisensa. Vieläkin hän oli tarkka pukimiinsa nähden, mutta hänen hoikkuutensa oli ikiajoiksi mennyt. Ja vaikka hän olikin toistakymmentä vuotta nuorempi kuin sheikki, näytti hän melkoista vanhemmalta kuin päällikkönsä. Hän oli mennyt nuorena naimisiin, hänellä oli kaksi poikaa, jotka nyt olivat vanhempia kuin hän silloin, kun Diana oli tuotu Ahmed ben Hassanin leiriin, ja hänen vartalonsa oli nyt käynyt niin tukevaksi ja esiintymisensä niin vakavaksi, että hän näytti paljoa vanhemmalta kuin olikaan.

Dianan ajatukset lensivät takaisin entisiin aikoihin, kun hän kuunteli toisen nopeata, jokseenkin kimakkaäänistä puhetta, jonka lakattua hänen oli vähän aikaa järjestettävä ajatuksiansa saadaksensa ne palautumaan nykyisyyteen. Hän pidätti miestä vielä muutamia minuutteja, kysellen häneltä neuvoja eri asioissa ja turvautuen eräissä vaikeissa kysymyksissä hänen laajempiin tietoihinsa ja suurempaan kokemukseensa.

Mutta sheikin pitkällisestä poissaolosta hän ei hiiskunut mitään eikä myöskään maininnut mitään velvollisuutensa laiminlyöneestä pojasta, joka aiheutti hänelle niin paljon levottomuutta. Ja joko Gastonin kehoituksesta tai oman järkeilynsä perusteella karttoi myöskin Jusef sekoittamasta kummankaan nimeä keskusteluun. Tuntui siltä kuin olisivat he hiljaisesti solmineet keskenänsä äänettömyys-salaliiton.

Ja ikäänkuin Jusef olisi toivonut toisen oivaltavan, mitä hän ei halunnut pukea sanoiksi, olivat hänen sanansa tavallistakin huomaavaisemmat ja hänen salaaminsa tavallista kunnioittavampi, kun hän vihdoin poistui.

Silmäillessänsä loittonevan miehen jälkeen Diana huoahti raskaasti. Hän olisi miltei toivonut toisen puhuneen. Mutta mitäpä hän olisikaan osannut sanoa?

Hän ei tiennyt, missä sheikki oli, sen paremmin kuin Dianakaan. Jusefin ei ollut mahdollista arvostella hänen poikaansa. Ja siinä suhteessa koski asia Jusefia yhtä likeisesti kuin Dianaakin. Samoin kuin viimemainittu oli hänkin levoton — ja vieläkin suuremmalla syyllä. Hänen poikansa olivat vastuussa Pojun turvallisuudesta, mutta heillä ei ollut määräysvaltaa eivätkä he koskaan millään tavoin osoittaneet haluavansa ehkäistä hänen toimiansa. Diana katseli tilannetta laajemmalta näkökannalta kuin Jusef. Mitä jälkimäisen isällinen suuttumus johtaisikin hänet sanomaan tai tekemään, tiesi edellinen, että tapahtuipa mitä tahansa, ei Ramadania ja S'ririä sopinut moittia. Poju yksin oli vastuunalainen kepposistansa.

Tuntien sielullista väsymystä hän meni kirjoituspöydän ääreen, repäisi auki spahien samana iltapäivänä tuoman kirjelmän kuoren ja luki sen.

Se oli, kuten hän oli arvannut, Saharan sotilaskuvemööriltä, melkein sanasta sanaan ensimmäisen kirjeen jäljennös, mutta hieman hoputtavampi, hieman lujasanaisempi. Se oli suoranainen avunpyyntö päällikölle, joka tosin oli riippumaton eikä tunnustanut vierasta yliherruutta, mutta jonka kuitenkin tiedettiin olevan ystävällisen Ranskan hallitusta kohtaan ja mahtavan omassa osassaan maata. Ahmed ben Hassanilta pyydettiin, jopa rukoiltiin myötävaikutusta, kun koetettiin saada selville maan kaikissa osissa ilmeiseksi käyneen rauhattomuuden lietsojia ja sitä, mitkä heimot olivat luopuneet ja minkä niistä saatettiin laskea pysyvän uskollisina hallitukselle.

Kirjeen luettuansa Diana istui jonkun aikaa aatoksiinsa vaipuneena, otsa huolekkaissa rypyissä, ja seurasi hajamielisesti katseellansa Gastonia, joka liikkui huoneessa, valmistellen Dianan yksinäistä päivällistä. Kenraali ei ollut kaunistellut asioita. Pariisissa oleva sisäministeri oli selvästikin vilpittömästi huolestunut.

Hetkiseksi hänen kasvonsa kävivät hyvin kalpeiksi, ja teltta näytti kummallisesti huojuvan hänen ympärillänsä. Tahtoansa pinnistäen hän sitten sai takaisin itsehillintänsä.

Hän luotti omaan kansaansa. Ja jos pahin kehittyisi huippuunsa ja Ahmedin kävisi välttämättömäksi ottaa osaa sotatoimiin oman alueensa ulkopuolella — no niin, Jumala antaisi hänelle voimia, ettei hän pettäisi miestään.

Luettuansa sanoman lävitse vielä kerran hän pani sen huolellisesti syrjään.

Hän ei vastaisi siihen tänä iltana, hän jättäisi sen huomiseksi — sillä mitä kaikkea huomispäivä saattaisikaan tuoda muassansa!

Ja koko yksinäisen päivällisensä ajan hän piti ajatuksensa kurissa, pakisten Gastonille jokapäiväisistä asioista ja söi pikemminkin toisen mieliksi kuin ruokahalusta.

Kun hän oli juonut kahvinsa ja Gaston korjannut astiat pöydästä, kietoi hän ympärillensä burnusin ja meni ulos, astuen muutamia askelia ovikatoksen ulkopuolelle katselemaan tähtiä.

Tänä iltana ne eivät näyttäneet niin säihkyviltä kuin tavallisesti, sillä oli melkein täysi kuu. Se oli vaeltajien kuu, välähti hänen mieleensä, ja hän mietti sitten, kuinkahan monta hidaskulkuista karavaania taas silläkin hetkellä kiemurteli kärsivällisyyttä kysyvällä tiellä laajan hiekka-aavikon poikki, käyttäen hyväksensä kirkasta, valkeaa valoa, joka teki heidän öisen taivalluksensa mahdolliseksi. Mielikuvituksensa silmillä hän näki heidät — aseistetut vahdit, jotka pyssy kädessä marssivat edellä, pitkät kamelijonot, jotka seisahtumatta tarpoivat eteenpäin, kantaen raskaita taakkojansa, isoja, painavilla kauppatavaroilla täytettyjä heiluvia säkkejä, kun taas joidenkuiden selässä oli hilpeäväristen verhojen suojaamia, huojuvia basoureja, joissa lapset ja naiset matkustivat, ja kulkueen jälkipään jatkona kirjava joukko leiriseuralaisia, ratsastavia arabialaisia ja kamelinajajia ja parvi keskenkasvuisia poikia, jotka yhtenään juoksivat sinne tänne pitkin hajanaista jonoa, hoputtaen pieniä, huonosti syötettyjä, ylettömästi kuormitettuja aaseja, samalla kun villikatseisia vahtikoiria lönkytti heidän kintereillänsä.

Kuinka usein hän olikaan nähnyt ne kaikki tosioloissa! He olivat osana siitä elämästä, joka oli tullut hänen omakseen, omituisesta, alkeellisesta elämästä, joka oli pysynyt muuttumattomana polvesta polveen. Sillä samaten oli täällä vaellettu silloin, kun Islam ensi kerran saapui Algeriaan, ja sillä tavoin täällä taivallettaisiin vielä syntymättömien sukupolvien aikana.

Yö oli tyyni ja hiljainen, ja hänen kasvojansa hivelevä leyhkeä ilmanhenki toi muassansa kaukaisen kemuilun vaimentunutta ääntä, arabialaisen soittopillin valittavia säveliä, rummun rytmillistä pärinää, miesten syvä-äänistä laulua. Ja kaukana leirin toisessa päässä näkyi kahden ison nuotion hehkuva hohde; nuotioiden ympärille hän tiesi heimon jäsenten ryhmittyneen.

Pian liittyi Gaston hänen seuraansa. Sheikin poissa ollessa hän oli aina äänen kuuluvilla tunkeilemattomana, mutta valppaana, valmiina täyttämään Dianan pienimmätkin toiveet, usein arvaten hänen tarpeensa ennakolta.

Miesten suunnalta kantautuva nauru ja ilonpito saivat Dianan haikeasti tuntemaan oman yksinäisyytensä, ja hän kääntyi palvelijan puoleen hetkellisen huojennuksen elvyttämänä.

»Niin, madame. He järjestivät juhlan tänään iltapäivällä leiriin saapuneiden kahden spahin kunniaksi. Haluaisiko madame lähteä muutamiksi minuuteiksi heitä katsomaan? Se olisi heistä hauskaa.»

»En tänä iltana, Gaston. En ole sillä tuulella. Taidan olla väsynyt. Ja miehet huomaavat kaikki niin nopeasti. En tahdo pilata heidän huviaan. Mutta niiden spahien, Gaston, täytyy olla rautaisia. He olivat kuolemaisillaan uupumuksesta saapuessansa tänne.»

»Arabialainen ei ole milloinkaan liian uupunut huvitellakseen. Madame tietää sen. Sitäpaitsi he saavat maata huomenna ja seuraavana päivänä, jos tahtovat. Heidän hevosensa tarvitsevat vähintään kaksipäiväisen levon. Mutta onko melu madamesta liian äänekäs? Käskenkö heidän —»

»Ei, ei», ehätti toinen keskeyttämään. »En välitä melusta. Se ei minua häiritse. Olen vain iloinen siitä, että miehillä on hauska ja että he ovat tyytyväisiä. Se tuntuu — helpottavan», lisäsi hän äänensä hieman särähtäessä.

Ja muutamien minuuttien kuluttua hän palasi telttaan. Kuinka tyhjältä se tuntuikaan. Kuinka kylmältä ja elottomalta ilman sitä voimakasta, tarmokasta henkilöä, jonka hallitsevaa vaikutusta tuntui huokuvan kaikesta, mitä hän näki ympärillään! Koko huone puhui miehestä, muistuttaen niistä monista vuosista, jotka he olivat viettäneet yhdessä, huumaavan onnekkaista päivistä ja öistä, ihanasta rakkaudesta, jota keskinäinen ymmärtämys oli kasvattanut ja lujittanut. Tänä iltana hänen tuntui olevan mahdoton sitä kestää, ja hiljaa nyyhkyttäen hän pakeni sisähuoneeseen kiskaistakseen vaatteet yltänsä ja sykertyäkseen vuoteeseensa, toivoen unesta saavansa unohdusta.

Mutta itsepintaisesti uni vältti häntä. Ja täällä olivat muistot hellempiä, voimakkaampia.

Upeassa, leveässä vuoteessa, jossa hän virui yksin, ei ollut tarpeen salata hänet vallannutta kiihkeätä surkeuden ja yksinäisyyden tunnetta; hän painoi kasvonsa pieluksiin ja itki haikeammin kuin oli aikaisemmin antautunut itkemään.

Hän kaipasi Ahmedia. Oi, hyvä Jumala, kuinka suuresti hän häntä kaipasi! Vieläkin enemmän kuin sinä monta vuotta sitten kuluneena yönä, jolloin Ahmed oli lähtenyt ratsastamaan Raoul de Saint Hubertin seurassa ja hän oli tuskissansa virunut tällä samalla vuoteella, peläten miehen palaamisen merkitsevän sen lyhyen romaanin päättymistä, joka oli niin omituisesti tullut hänen elämäänsä. Silloin hän oli ollut ainoastaan Ahmedin orja, hänen oikkunsa ja intohimonsa uhri. Mutta nyt hän oli Ahmedin vaimo, hänen kokonaisuuttansa täydentävä osa. Ja kun Ahmed oli poissa, tuntui hänestä kuin olisi osa hänestä itsestänsä revitty pois, ikäänkuin olisi hän jonkun hirvittävän ruumiillisen silpomisen tähden menettänyt koko vireytensä, kaikki voimansa ja kuin jälelle olisi jäänyt vain värisevä typistetty kappale, joka ei kyennyt muuhun kuin kärsimään.

Ahmed, hänen loistava rakastajansa! Hän kuiskasi puolisonsa nimeä tuskaisen rakkauden ja kaipauksen vallassa.

Saisiko hän enää koskaan tuntea Ahmedin vankan käden kiertyvän ympärillensä, enää koskaan kuulla pehmeätä, matalasointuista ääntä, joka kerran oli temmannut hänet takaisin ihan kuoleman kynnykseltä? Sinä yönä hän oli ollut vähällä kuolla — sinä yönä, jona pojat olivat syntyneet. Vain puolison ääni oli antanut hänelle voimia taistella henkensä edestä.

Mielenliikutuksen uuvuttamana hän virui silmät ummessa, herutellen unta kaikilla tuntemillaan keinoilla. Mutta silti ei uni tullut ja tuntiin toisen jälkeen hän heittelehti kuumeisesti, valveutuen joka hetki yhä enemmän, samalla kun hänen hermonsa kävivät yhä ärtyneemmiksi. Leiristä kuuluneet miesten hilpeät äänet olivat aikoja sitten vaimenneet.

Hiljaisuutta häiritsi vain hänen lähellänsä olevan pienen kellon nopea tikitys, ja vihdoin oli hänen mahdoton kestää sen hopeisen soinnun yksitoikkoista säännöllisyyttä, ja hän hypähti vuoteesta seisauttaaksensa sen vapisevin, jääkylmin sormin.

Hän kietaisi lämpöisen vaipan ympärilleen ja meni ulompaan huoneeseen, jossa kaksi lamppua vielä paloi unohtuneena, kuten hän usein unohti ne yksin ollessaan.

Hän otti umpimähkään kirjan, sykertyi leposohvalle ja kävi lukemaan, koska nukkuminen oli mahdotonta.

Mutta hänen käännettyänsä muutamia sivuja alkoi hänen tarkkaavaisuutensa harhailla, ja hän nousi istumaan, pyyhkäisten kosteat hiukset pois otsaltaan.

Teltta tuntui tukahduttavalta ja kuumalta, oudon kuumalta vuoden aikaan nähden. Kenties johtui se lampuista, mietti hän. Ja mentyänsä ovelle hän avasi meluttomasti sitä sulkevan kangaskappaleen haluamatta herättää Gastonia, joka nukkui kynnyksellä kuten aina sheikin poissa ollessa. Sitten hän uudelleen kävi pitkäkseen sohvalle ja pakottautui lukemaan. Ja vähitellen hänen hermonsa rauhoittuivat, hänen jäsentensä jäykkyys laukesi, ja hän sai paremmin lepoa ja lakkasi kuuntelemasta ääntä, jota ei milloinkaan tullut.

Kenties häntä rauhoitti teltan ilman vaihtuminen. Kenties uni, oikkuilija, oli lähempänä kuin hän oli kuvitellut. Olipa miten tahansa, ei hän aavistanutkaan, että hän oli tauonnut lukemasta ja että romaani, johon hän koetti pakottaa huomionsa kiintymään, oli luiskahtanut hänen kädestään. Ja hän harhaili unohduksen rajamailla, kun kuului ääni, joka äkkiä herätti hänet täysin valveille, ja hän ponnahti pystyyn, jääden seisomaan korvat herkkinä ja silmät levällään ja laajentuneina. Hän odotti henkeänsä pidättäen, kädet tiukasti painettuina hurjasti sykkivälle sydämelle, ja kuunteli, kunnes pinnistys muuttui tuskalliseksi.

Taaskin kuului sama ääni — polvistuvan kamelin käreä vastustusärinä, jota seurasi miesäänten nopeata jupinaa.

Seuraavalla hetkellä Diana oli puolisonsa sylissä, nauraen ja itkien takertuessansa häneen. Ja pitäen häntä ikäänkuin ei olisi ikinä mielinyt päästää häntä irti painoi sheikki intohimoisia suudelmia hänen ylöspäin käännetyille kasvoillensa.

»Ma mie, ma mie», mutisi hän syvän äänensä vavahdellessa ja rajujen silmiensä pehmitessä ihmeellisen helliksi. »Onko aika tuntunut kovin pitkältä, sinä pieni, yksinäinen vaimo-parka? Luuletko, etten olisi tullut aikaisemmin, jos olisin voinut? Etkö usko minun laskeneen, kuinka monen päivän ja yön jälkeen saisin taaskin sulkea sinut syliini? Bon dieu, kuinka olen kaivannut sinua, Diane?»

Hänen väkevien käsivarsiensa puristus oli tuskallinen, mutta toinen tuskin tunsi sitä. Huulet hänen huulillansa Diana kuiski onnestansa ja tunnusti pelkonsa, silitellen käsillänsä miehen leveätä rintaa ikäänkuin olisi tahtonut varmistua siitä, että puoliso oli palannut hänen luoksensa vahingoittumattomana ja terveenä, ja silmäillen häntä tutkivasti ikäänkuin olisi koettanut hänen kasvoistaan lukea vastauksen kysymykseen, jota hän ei tahtonut lausua.

Vasta sitten kun Ahmed oli jonkun verran höllentänyt otettansa ja Dianan hapuilevat sormet olivat sujahtaneet hänen leveään hihaansa sekä osuneet hänen kyynärvartensa ympärille kiedotun kääreen poimuihin, joiden merkitys oli epäilemättömän selvä, muuttui vaimon kiihkeä sanatulva äkkiä soperrukseksi, ja hän kalpeni huuliansa myöten.

Toinen hymyili rauhoittavasti ja työnsi hänet luotansa hyväiltyänsä häntä nopeasti. »Siitä ei kannata olla huolissaan, chérie. Luut eivät ole murtuneet. Se paranee päivässä tai parissa», vakuutti hän keveästi ja kääntyi etsimään savuketta.

»Mutta — miten?» tiedusti vaimo huohottaen ja tarkkasi huolestuneena hänen kaikkia liikkeitänsä. Ahmed kohautti olkapäitään ikäänkuin harmissansa toisen itsepintaisuudesta, viritti savukkeen hitaasti ja imaisi pitkät sauhut, nauttien siitä suuresti kuten ainakin mies, joka ei ole vähään aikaan saanut maistaa hyvää tupakkaa.

»Olin tiukassa paikassa, ja minun oli pujahdettava pakoon. Onneksi he ampuivat kamalan kehnosti», kertoi hän perin lyhyesti.

Ja kokemuksesta Diana tiesi, ettei hän saisi sen enempää kuulla siitä asiasta. Ahmedin tapaista ei ollut puhua itsestänsä eikä liioitella pikku seikkoina pitämiänsä tapauksia.

Diana meni hänen luoksensa leposohvalle, johon hän oli heittäytynyt pitkäkseen, ja laskeutui pieluskasalle hänen viereensä.

»Oletko saanut selville sen, mistä lähdit ottamaan selkoa, monseigneur? Tahdotko kertoa siitä minulle tänä yönä — vai oletko liian väsynyt?» kysyi hän empien, sillä nähdessänsä hänet nyt ensi kerran lampun täydessä valossa hän pani merkille, kuinka lopen uupuneelta hän näytti.

Ahmed kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänen vaalean päänsä lähemmäksi itseänsä.

»Olen väsynyt», myönsi hän, ja sekin vähäinen tunnustus näytti vaativan häneltä ponnistusta, »niin väsynyt, että luulisin voivani nukkua kokonaisen viikon!» Hän naurahti melkein häpeillen. »Mutta jonkun verran voin kertoa sinulle tänäkin yönä, ainakin siihen mennessä, kunnes Gaston tulee. Hän tuo minulle jotakin syötävää. En ole maistanutkaan ruokaa liki kahteen päivään.» Taaskin hän naurahti, kun Diana huudahti levottomasti, ja otti toisen savukkeen.

Muutamia minuutteja hän istui hiljaa katsomatta vaimoonsa, vain tuijottaen suoraan eteensä otsa painuneena hänelle niin luonteenomaisiin, syviin ryppyihin.

»Tiedät, mistä lähdin ottamaan selkoa», puhkesi hän vihdoin puhumaan, »tämän nähtävästi yli koko maan levinneen oudon rauhattomuuden, tämän kummallisen levottomuuden alkusyystä. Jo jonkun aikaa se on ollut tulossa. Mikäli sain tietää, alkoi se useita kuukausia sitten — Jumala tietää, kuinka kauan aikaa takaperin. Aluksi ei se ollut muuta kuin epämääräisiä huhuja, joita tulvi kaikilta tahoilta ja jotka ovat yhä paisuneet, kunnes ne vihdoin ovat pukeutuneet määrättyyn muotoon. Mihin tahansa menin, olivat kuulumiset samat. Maassa näkyy vaikuttavan joku salaperäinen, turmiollinen voima, yllyttäen väestöä jossakin tarkoituksessa, josta en vielä ole saanut selvää. Vanhoja vihoja lietsotaan ilmiliekkiin, vanhoja riitoja uusitaan. Mutta auki ei revitä ainoastaan heimojen välisiä vanhoja haavoja, vaan on järjestetty tietoinen kiihoitus ranskalaisia vastaan. Kuulin vanhusten saarnaavan todellista jihadia. Minulle kerrottiin liioiteltuja tarinoita sorron alla huokailevasta kansasta. Laillisina pidettyjä veroja arvostellaan nyt avoimesti ja niiden hylkäämistä pohditaan. Kuulin hurjia juttuja, jotka olivat melkein uskomattoman haaveellisia. Vihjailtiin pohjoisesta tulevaan voittajaan, joka pyyhkäisisi syrjään nykyisen hallituksen ja hallitsisi maata, kuten Sidi Okba ben Nafi teki tuodessansa Islamin Algeriaan.

»Ja hänen tulonsa muka merkitsee tuhatvuotisen valtakunnan alkua. Tästä tulee rajattoman onnen ja vapauden maa. Kaikkien ulkomaalaisten ja heidän suosijoittensa on poistuttava, ja Algerian pitää olla algerialaisten — ei ranskalaisten algerialaisten, kuten me sen nimityksen käsitämme, vaan arabialaisten, bien entendu. Miten se sopii yhteen uuden ulkolaisen valloittajan hallituksen kanssa, se käy yli ymmärrykseni. Koko juttu on järjetön ja täynnä ristiriitoja. Mutta sellaista hölynpölyä levitetään. Ihmiset puhelevat, väittelevät ja aprikoivat. Maassa puhaltaa ilkeä henkäys, kuten Intiassa ennen muinoin kapinan edellä. Epäluulot ovat virinneet, eikä kukaan tiedä, kehen luottaa, kehen uskoa.» Hän katkaisi puheensa äkkiä, ja hänen kasvonsa kävivät päättäväisen ja tuiman näköisiksi.

Ja melkein huumaantuneena näistä paljastuksista Diana istui sormet tiukasti ristissä, koettaen täysin tajuta toisen sanojen merkitystä. Se oli vieläkin pahempaa kuin hän oli kuvitellut. Mihin se kaikki veisi?

»Ei; sain selville vielä muutakin», vastasi mies verkkaisesti. »Sain selville niin paljon, että eräiden henkilöiden olo kävisi perin epämukavaksi, jos Ranskan hallitus saa vainun tästä uhkaavasta myrskystä. Olen seurannut jälkiä ja seulonut tosiseikkoja mielikuvituspuheista, kunnes sain tietää totuuden — ainakin yhdestä kohdasta. Toiminnassa on ulkomainen vaikutus. Väestöä yllyttävät jonkun vieraan maan lähettämät kiihoittajat. En vielä ole päässyt kaiken pohjalle, mutta minulla on vihiä kaikesta — ja niistä pahuksista, jotka konnanjuonta punovat», lisäsi hän äänessänsä omituinen sointu, joka herätti Dianassa miltei sairaloisen pelokkaan tunteen.

Hän oli saanut puolisonsa takaisin — mutta vain siihen saakka, kunnes mies pitäisi velvollisuutenaan jälleen ryhtyä aloittamaansa vaaralliseen työhön. Hän tukahdutti sen ajatuksen ja päätti olla onnellinen niin kauan kuin voi.

»Mutta miten sait tiedon tästä kaikesta, Ahmed? Sinähän olet niin yleisesti tunnettu. Kuinka sait ihmiset puhumaan itsellesi avoimesti?» kysyi hän kummastellen.

Mies osoitti tahraista ja repaleista asua, joka suuresti erosi hänen tavallisesta, upeasta ja moitteettoman puhtaasta vaatteuksestaan. »Katsohan repaleitani, armas», kehoitti hän, virnistäen poikamaisesti, »ja ole hyvilläsi siitä, ettet nähnyt minua, ennenkuin olin pessyt pahimman lian kasvoistani. Olen ollut vaeltava laulaja, hevoskauppias ja pyhä mies — inhoittavan likainen pyhä mies, ma mie, senjälkeen kun viimeksi sinut näin. Joskus aprikoin, kaipasinko enemmän sinua vaiko kylpyä», lopetti hän kiusoittelevasti Gastonin tuodessa illallista.

Hänen käytöksestänsä Diana käsitti, ettei häneltä enää ollut mitään odotettavissa, että hän oli sanonut kaikki, mitä sinä iltana aikoi sanoa. Ja Diana tyytyi siirtämään kaiken muun tuonnemmaksi.

Hänestä oli kylliksi, että puoliso oli hänen luonaan ja terveenä ja vahingoittumattomana ainakin toistaiseksi. Ja oli vielä muutakin, mikä piti häntä äänettömänä, sillä aikaa kun mies söi eteensä tuotua, hätäisesti valmistettua aamiaista. Onnestansa huolimatta hän pelkäsi kysymystä, joka välttämättömästi kohdakkoin lausuttaisiin.

Vihdoin Ahmed nousi pöydästä, huoahti tyytyväisenä, tuli hänen luoksensa ja sulki hänet syliinsä tummien silmiensä hehkuessa niiden tutkivasti suuntautuessa hänen silmiinsä.

Ja miehen kuiskaamat sanat nostattivat polttavan punan, joka aallon tavoin levisi hänen hiusmartoonsa saakka. Vapisten hän painoi punehtuneet kasvonsa Ahmedin rintaa vasten ja supatti sekavasti. Mutta huvitettuna naurahtaen hiljaa toinen nosti hänen päätänsä, pakottaen hänet kohtaamaan intohimoisen katseensa.

»Kaikkien näiden vuosien jälkeen — Diane, sinä lapsien lapsi! Etkö vielä ole tottunut minuun, vaimoni?»

Ja uudelleen naurahtaen hän päästi Dianan irti ja kääntyi sammuttamaan lamppuja. Hän hymyili yhäti tullessansa vaimonsa luokse sisähuoneeseen.

»Tarpeetonta lienee minun tiedustaa, minkä tähden tapasin teltan tulvillansa valoa tähän aikaan yöstä! Saanko nöyrästi kysyä, oletko lainkaan ollut vuoteessa, senjälkeen kun minä lähdin luotasi? Ja jos sinun on muutettava päivä yöksi, ma mie, niin minkä tähden et pakota laiskaa poikaasi olemaan seuranasi? Uskallan vaikka vannoa, ettei pojalta ole mennyt monen tunnin uni hukkaan minun tähteni.»

Naisen äänettömyys ja kasvojen ilme karkoittivat hymyn hänen huuliltaan ja manasivat takaisin synkän rypistyksen, joka niin tyyten muutti hänen ilmeensä. Hän viskasi risaisen, vanhan burnusin yltänsä, tehden kiukkuisen liikkeen.

»Missä Poju on, Diana?» sanoi hän lyhyesti, ja hänen kasvonsa kovettuivat hänen odottaessansa vastausta turhaan.

»Vastaa minulle!» Nyt kajahti sama jyrkän käskevä, tyly ääni, jollaista Diana ei ollut kuullut vuosikausiin, ja äkkiä hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, kun hän ojensi kätensä miestä kohti, tehden pienen vetoavan eleen.

»En tiedä, Ahmed. Jospa sen tietäisin!» valitti hän, ja häneltä pääsi vavahteleva nyyhkytys.

Ahmed veti hänet itseään vasten miltei rajusti ja suuteli häntä katuvan hellästi. »Jumalan tähden, älä itke, armas! Älä tänä yönä — älä ainakaan tänä yönä! En moiti sinua. Mutta Poju — varoitin häntä ennen lähtöäni. Selvitin hänelle, että hän oli vastuunalainen. Grand dieu, jätin sinut hänen hoivaansa!»

»Mutta, Ahmed, hänhän on vasta poika. Ja olihan Jusef ja Gaston —»
Sheikki puisti päätänsä vihaisesti.

»Hän on mies, Diane», keskeytti hän nopeasti ja jyrkästi, »ja hänen on vastattava tästä miehenä. Bon dieu, että hänellä pitää olla niin vähän kunniantuntoa, niin vähän säädyllisyydentajua! Kuinka kauan hän on ollut poissa?»

»Kuusi viikkoa», änkytti Diana, ja häntä puistatti toisen suusta kirvonnut voimakas kirous.

»Kaunis kolmikko!» kivahti Ahmed, naurahtaen katkerasti. »Eikä ketään muita saattajia — vaikka hän tiesi, missä tilassa maa on? Kirottu nuori hupsu!»

Silloin Dianan itsehillintä romahti tyyten, ja hän takertui kiinni puolisoonsa, nyyhkyttäen hillittömästi.

Tukahduttaen toisen kirouksen Ahmed sieppasi hänet syliinsä ja kantoi hänet huoneen poikki.

»Älä ole huolissasi, rakas!» kuiskasi hän laskiessansa Dianan vuoteelle. »Hän kyllä palaa aikanansa. Mustat lampaat palaavat aina. Minun pitäisi se tietää, sillä olin mustempi lammas kuin hänestä ikinä sukeutuu — Jumala minua auttakoon. Ja Jumala häntä auttakoon, kun minä päästän hänet käsistäni!» lisäsi hän tuikeasti itsekseen kääntyessänsä lopettamaan riisuutumistaan.

III

Taivaallinen rauha lepäsi Tuggurtin pienen arabialaisen kaupungin yllä. Vilpoisessa, varjoisessa eteishallissa istui caissen suojassa pyylevä ranskalainen patron hautautuneena tilavaan, pehmeään nojatuoliin, kuorsaten äänekkäästi. Hänen kaljua päätänsä peitti räikeävärinen silkkinen nenäliina, jota raskas hengitys hiljaa häilytti edestakaisin.

Caissen vastapäätä olevasta, avoimesta ovesta, joka johti avaraan huoneeseen, puolittain seurustelusalonkiin, puolittain ruokasaliin, kuului samanlaisia enemmän tai vähemmän rauhallisen uinailun ääniä; siellä pieni ryhmä kauppamatkustajia kylläisinä ja ikävystyneinä toistensa seuraan käyttivät pakollisen joutilaisuuden hetkeä parhaiten eduksensa.

Hallin oven läheisyydessä kyykötti kolme tai neljä liikkeen palveluksessa olevaa arabialaista juoksijaa kantapäittensä varassa, selkä seinään nojattuna, pää rinnalle painuneena, vaipuneina haaveettomaan mietiskelyyn.

Ulkopuolella oli katu tyhjänä. Kokonaiseen tuntiin ei hotellia ollut sivuuttanut ainoakaan elävä olento paitsi vainottua kissaa, joka oli vimmaisesti paennut kahta laihaa, takkuista, sekarotuista, sitä puolittain innostuneina ajavaa koiraa ja surkeata lamaantuneen näköistä aasia, joka oli hitaasti harhaillut kadulla ja pysähtynyt hetkiseksi hotellin oven edustalle, päästäen pitkäveteisen, ulvontaa muistuttavan, vihlovan surullisen kiljaisun, ennenkuin se jatkoi mutkittelevaa harhailuansa, nuuhkien nälkäisenä maata, kunnes katosi näkyvistä.

Yläkerrassa istui Raoul de Saint Hubert yksityisessä huoneessa kirjoittamassa laajan pöydän ääressä.

Puolisen jälkeen kuluneiden kahden tunnin aikana hän ei ollut keskeyttänyt työskentelyänsä muutoin kuin sytyttääkseen uuden savukkeen ja pannakseen vielä yhden pätkän kyynärpäänsä viereen sijoitetussa tuhkakupissa olevaan yhäti kasvavaan läjään tai vastatakseen avoimen ikkunan ääressä olevalla ruokotuolilla viruvan lyhyen, vaalean nuoren miehen silloin tällöin lausumiin huomautuksiin. Nämä viimemainitut keskeytykset kävivät kuitenkin yhä harvemmiksi, kunnes vihdoin lakkasivat tyyten, ja viitsimättä ottaa siitä tarkkaa selkoa arveli Saint Hubert kumppaninsa nukkuneen. Mutta Caryll John Aubrey, vikontti Caryll, oli kaukana unesta.

Itsepäinen leuka työnnettynä eteenpäin ja otsa peloittavissa rypyissä, jotka olivat hänen ainoa isän suvun puolelta peritty piirteensä, hän mielessänsä uudelleen muisteli tilannetta, joka tuntui joka hetki käyvän yhä harmillisemmaksi ja vastenmielisemmäksi.

Huonosti sopien ympäristöönsä, kiukuissansa siitä, että hänen oli ollut pakko poistua siitä ainoasta maasta, jossa hänen mielestään oli mitään hyvää ja jossa hänen kaikki harrastuksensa olivat, ja katkeran vihamielisenä isälle, josta hänellä oli ainoastaan hämärä muisto, hän nurkui jokaista Englannin ulkopuolella vietettyä minuuttia ja kammosi yritystä, josta hän yksin oli vastuunalainen. Oliko hän tehnyt oikein? Vai oliko hän ollut liian tunnollinen, liian intoileva hupakko?

Viikkokausia hän oli pohtinut sitä kysymystä pääsemättä vähääkään likemmäksi sen ratkaisua.

Kuunnellessansa nyt Saint Hubertin uutteran kynän kahinaa hän huomasi taaskin aprikoivansa asiaa ja rypisti otsaansa entistä synkemmin.

Mutta kävipä miten tahansa, hän uskoi menetelleensä oikein. Ja Jumalan kiitos, hän oli varma omista vaikuttimistaan. Algeriaan häntä ei ollut tuonut oman edun tavoittelu. Ja kun hän kerran oli täällä, oli asia ajettava loppuun saakka, olipa se mieluinen tai vastenmielinen — ja siihen se sai toistaiseksi jäädä.

Päättävästi hän käänsi ajatuksensa toisaalle, pujahtaen vaikeasta tilanteestaan tietoisen harjoituksen antamaan, kerkeään tapaan.

Hän oli liian vaatimaton myöntääksensä edes itselleen, että vain jyrkkä velvollisuudentunne oli pakottanut hänet astumaan askeleen, joka nyt lähestyessänsä täyttymistään herätti hänessä voimakasta pelkoa.

Sillä velvollisuus oli hänen elämänsä pääsisältö. Sitä oli teroitettu hänen mieleensä siitä alkaen, kun hän oli kyllin vanha ymmärtääksensä mitään, sitä ja siitä asemasta, johon taivas oli nähnyt hyväksi hänet kutsua, johtuvien siveellisten velvoitusten ja vastuunalaisuuden tiukkaa tuntoa.

Ja kun hän ei ollut tiennyt mitään murhenäytelmästä, joka oli turmellut hänen iso-isänsä elämän, ei hän ollut milloinkaan aavistanut huolellisen kasvatuksensa olleen vain yhden niistä keinoista, joilla sydämeltänsä murtunut mies oli koettanut sovittaa nuoruudenaikaisia hairahduksiaan.

Hänen kasvatuksensa oli ollut melkein ainutlaatuinen. Hän oli lapsuudestansa saakka ollut säännöllinen ja järjestelmällinen, tarkoin kammonnut kaikkea epäsovinnaista ja tavatonta, alituinen seurustelu iäkkään vanhuksen kanssa oli lujittanut hänen ennakkokäsityksiään ja tehnyt hänestä ikäisekseen vakavan ja luotettavan.

Hän ei saavuttanut mitään akateemista arvoa eikä ollut erikoisen hyvä leikkikentällä, mutta kuitenkin yleisesti suosittu hyvänä yleisurheilijana, ja hänen Etonissa viettämänsä aika kului tasaisesti. Ja kun hänen iso-isänsä vaarallisen heikko terveys oli sitä lyhentänyt, oli hän suoraan koulunpenkiltä lähdettyänsä täydestä sydämestänsä syventynyt siihen tehtävään, josta piti tulla hänen elämäntyönsä.

Vaistoiltaan ja koulutukseltaan hän oli uurastaja. Ja kaksi vuotta hän oli ahertanut kuin kaleeriorja oppiaksensa perinjuurin tuntemaan kaikki monimutkaiset tehtävät hoitaessansa laajoja tiluksia, joita hänet oli kasvatettu pitämään hänelle uskottuna pyhänä talletuksena.

Hänen ainoana kunnianhimoisena pyrkimyksenään oli ollut vanhan sukunsa perinnäistapojen säilyttäminen ja mallikelpoisena isäntänä esiintyminen, ja hänen ainoana huvituksenaan oli ollut metsästys.

Ja juuri tätä ainoata huviaan hän ajatteli Saint Hubertin kirjoittaessa keskeyttämättä. Tässä kurjassa maassa ei hänelle oltu suotu edes metsästystä, mietti hän, ajatustensa haikeina siirtyessä viereisessä huoneessa oleviin pyssykoteloihin, jotka olivat olleet kiinni siitä pitäen, kun hän lähti Englannista. »Maltahan kun ehdimme kauemmaksi etelään.» Hän alkoi pahasti tuskastua tähän usein toistettuun huomautukseen. Tämä kaikkihan sopi mainiosti setä Raoulille, joka käytti kaikki mahdolliset ajat jatkaaksensa loppumatonta kirjoittamistaan — mitä se sitten lieneekään ollut — nurisi hän itsekseen. Ja setä Raoul oli ranskalainen; tuskin saattoi olettaa ranskalaisen olevan yhtä innokkaan kuin englantilaisen. Mutta sekään ei ollut totta — Caryll keskeytti sielullisen arvostelunsa luomalla katuvaisen katseen pöydän ääressä työskentelevään, kumaraan mieheen — setä Raoul oli mainio metsästäjä, yhtä hyvä kuin kuka muu tahansa. Siispä ei auttanut muu kuin odottaa, kunnes he pääsisivät »kauemmaksi etelään». Kauemmaksi etelään! Hitto vieköön etelän! Siinä hän taaskin koetti syrjäyttää vaikeuden, ja hän luuli, ettei hänen tarvitsisi alistua siihen ainakaan päivään tai pariin. Caryllien kuuluisat otsarypyt syvenivät, kun epämieluisia ajatuksia taaskin tulvahti nuoren miehen mieleen. Eksyneen pikku aasin surullinen ääni, joka odottamattomana hätkähdytti häntä, katkaisi hänen tuskalliset mietteensä.

Tukahdutetusti äännähtäen hän nousi pystyyn ja meni pienelle parvekkeelle, joka ulkoni lasiovelta, ja jäi tuijottamaan kadulle.

Ja hänen kasvonsa kovenivat hänen tarkkaillessaan pientä, surkeata nelijalkaista, joka nälkäisenä umpimähkään harhaili tyhjälle torille päin. »Se on melkein kuoleman kuva. Ja selässä avoin haava, johon voisi pistää kätensä», mutisi hän äkäisesti. »Hyvä Jumala, millainen maa! Hyvä Jumala, millaista kansaa!»

Häntä kuvotti kuten aina, kun hän näki eläimen kärsivän, ja hän kirosi karkeasti, pyörähti kantapäällään ympäri ja syöksähti takaisin huoneeseen.

»Kuinka kauan meidän on vielä varrottava tässä Jumalan hylkäämässä onkalo-pahaisessa?»

Pikemminkin hänen sävynsä kuin hänen sanansa panivat Saint Hubertin, kun hän nosti katseensa työstään, tähyämään häntä hetkisen ennenkuin vastasi. Eikä hän puhuessaan suoraan vastannut hänelle singottuun kysymykseen. »Mikäs nyt on, Caryll?» tiedusti hän tyynesti, ja myötätunto ja syvä ymmärtämys saivat hänet vastoin tavallisuutta lausumaan kysymyksensä englanninkielellä.

Nuoren miehen kasvoille levisi heikko puna, ja hänen äkäinen katseensa kävi epävarmaksi Saint Hubertin silmäillessä häntä tarkkaavasti.

»Oh, eipä tavallista kummempaa», mutisi hän kärsimättömästi ikäänkuin olisi puolittain hävennyt omia tunteitaan, mutta aito englantilaiseen tapaan olisi ollut vastahakoinen myöntämään sitä. »Tällä kertaa pieni elukka-rukka, aasi, jonka ampuminen olisi ollut armelias teko.» Äkkiä hänen äänensä koventui harmista. »Minkä hiton tähden he eivät voi päästää eläin-poloista surkeudestaan? Täällä ollaan siinä suhteessa pahempia kuin muualla, missä olemme olleet. En mahda sille mitään. Se suorastaan tekee minut sairaaksi. Hyvä Jumala, se on kuohuttavaa — se on kirottua! Taivaan tähden, minkä tähden emme voi lähteä tästä hävyttömästä kaupungista edelleen?»

Saint Hubert kohautti hieman olkapäitänsä ja alkoi koota pöytää peittävää sekavaa paperiläjää. Hän oli itse humaaninen, mutta tottunut niihin tuskastuttaviin näkyihin, jotka toisesta olivat sietämättömiä, eikä hän tahtonut uudelleen aloittaa kiistaa jo kuluneeksi käyneestä kysymyksestä.

»En osaa puhua siitä enempää kuin olen jo puhunut», vastasi hän kärsivällisesti, »emmekä hevin voi lähteä liikkeelle, kun emme tiedä, mihin lähteä. Meidän täytyy varrota, kunnes saamme varman tiedon siitä, missä leiri on. Olemme hyvin onnellisia, kun voimme lainkaan lähteä», jatkoi hän, nitoen yhteen käsikirjoituksen irtonaiset liuskat ja nojaten tuoliansa taaksepäin virittäessänsä uuden savukkeen. »Äskeisten levottomuuksien johdosta epäävät viranomaiset kaikilta luvan matkata etelään — turhaa on ollut noiden alakerrassa majailevien kauppamatkustajien napina, kun heille on annettu määräys pysyä poissa etelästä tällä hetkellä. Ainoastaan sen vuoksi, että isäsi on niin hyvin tunnettu ja että — no niin, että minäkin olen sangen tunnettu, ei tiellemme ole asetettu minkäänlaisia esteitä. Asiain näin ollen, on komentaja välttämättä tahtonut lähettää saattojoukon mukaamme siihen saakka, kunnes isäsi väki tulee vastaamme. Minä puolestani en pidä sitä tarpeellisena, mutta eversti Mercier haluaa kiihkeästi välttää kaikkia vastuksia ja tehdä sinulle kaikki niin sileäksi kuin suinkin.» Hän pysähtyi hetkiseksi, silmäillen kumppaniansa terävästi. »En usko sinun oikein oivaltavan, millainen asemasi täällä on», jatkoi hän sitten hitaasti. »Tässä maassa merkitsee jotakin se, että on Ahmed ben Hassanin poika. Sinulla on syytä ylpeillä isästäsi, Caryll.» Se oli tyyni, mutta suora kehoitus. Mutta vaikka Saint Hubert odottikin vastausta, ei hän ollut ihan valmistautunut kuulemaan sanojensa aikaan saamaa rajua purkausta. Caryll hätkähti ikäänkuin toinen olisi lyönyt häntä, hänen nyrkkinsä tärähti heidän välillänsä olevaan pöytään, ja hänen kasvonsa muuttuivat lyijynharmaiksi.

»Ylpeillä — isästäni!» huusi hän kiihtyneesti. »Ylpeillä siitä, että olen sekarotuisen arabialaisen poika…»

Mutta ei edes Saint Hubertin tuikea nuhde kyennyt hillitsemään katkeruuden tulvaa, joka oltuansa vuosikausia salvattuna nyt vihdoin murtautui valloilleen.

Nyt Caryll asteli lattialla nopein, epätasaisin askelin ja levitti kätensä, tehden perin halveksivan eleen.

»Mikä muu hän sitten on?» kivahti hän. »Ja mitä ihmettä hän on ikinä tehnyt sellaista, että minun pitäisi olla ylpeä hänestä? Oliko minun ylpeiltävä siitä, että hän on hylännyt minut näin moneksi vuodeksi? Onko minun ylpeiltävä siitä, että hän mursi isänsä sydämen, antoi vanhus-poloisen kuolla näkemättä häntä? Luuletko minun voivan antaa sen hänelle anteeksi? Luuletko minun voivan unohtaa iso-isäni kuolemaa — ja hänen ääntänsä, ihan lopussa, pelkkää kuiskausta: 'Poikani, poikani'? Hyvä Jumala, kuinka se viilsi! Ja sinä kehoitat minua ylpeilemään hänestä! Olin vielä ihan pieni poikanen käsittäessäni, mikä iso-isäni elämää vaivasi, alkaessani ymmärtää, mitä sinun käyntisi hänelle merkitsivät. Oli säälittävää nähdä hänen kiihtymystään, kun sinä olit tulossa, oli vielä vaikeampi tarkkailla häntä sinun poistuttuasi. Ja kun minä sinun ollessasi meillä joskus satuin olemaan samassa huoneessa, kuulin usein hänen puhuvan isästäni, kadehtien sinua, koska sinä sait häntä tavata eikä hän saanut. Ja vaikka olinkin lapsi, sadattelin sitä miestä, joka tuotti hänelle kärsimyksiä. Hyvä Jumala, kuinka häntä vihasin! Ja arveletko sen olleen minusta hauskaa, että minut koko elämäni ajan on tunnettu 'aavikolla asustavien, tavattomien ihmisten pojaksi'. Kenties se on pikku seikka, mutta minä kammoan kaikkea epäsovinnaista. Valmistavassa koulussa ollessani oli elämäni surkeata, ja samanlaista jatkui Etonissa. Jouduin inhoamaan oman nimeni sointua ja siihen liittyvää salaperäisyyttä. Ja kaikki näyttivät tietävän koko asian tai luulivat sen tietävänsä. Minua osoitettiin jonkinlaisena kummallisuutena muiden poikien äideille ja sisarille. Olin 'omituisia Carylleja', ja isäni oli sekapäinen tai oli tehnyt jonkun kepposen, jonka tähden hänet oli potkittu pois suvusta. Miten olisin voinut selittää, että hän oli arabialainen päällikkö? Arabialainen päällikkö — armias Luoja! Minä kaipasin säädyllisiä, säännöllisiä vanhempia, joista olisi voinut puhua samoin kuin muiden poikain omaisista. Mutta ärsyttävintä ei ole se. Mitäpä väliä sillä, mitä kirotut, uteliaat juoruilijat puhuvat. Pahinta on se, että tiedän olevani sellaisen miehen poika, joka… joka…»

Hän murtui tyyten ja vaipui pöydän ääressä olevalle tuolille, painaen päänsä käsivarsilleen.

Siinä oli vihdoinkin avomielinen tunnustus siitä, mitä Saint Hubert oli usein epäillyt, mutta koskaan ennen ei ujo, herkkätuntoinen nuorukainen ollut rikkonut ympärilleen rakentamaansa eristysmuuria paljastaaksensa sisimmät tunteensa, tätä ennen hän ei ollut koskaan millään tavoin vihjannut niihin katkeriin ajatuksiin, joita hän hautoi mielessään ja jotka olivat myrkyttäneet hänen nuoren elämänsä.

Ja katsellessansa nyt hänen nytkähteleviä hartioitaan huomasi Saint Hubert, että hänen edessänsä oli taaskin sama pulma, joka oli vaivannut häntä vuosikausia.

Menettelikö hän oikein salatessaan tietonsa vai oliko hänen velvollisuutensa selvittää asia Caryllille niinkuin hän yksin saattoi sen tehdä?

Iso-isän ja pojanpojan välinen rakkaus oli ollut ihana, ja Caryllista oli vanhus ollut kaiken kunnon ja suoruuden esikuva. Pitikö hänen tuhota nuorukaisen usko ja turmella hänen ihanteensa häikäilemättömästi tutustuttamalla hänet surkean, vanhan tarinan alastomiin tosiseikkoihin. Kerran aikaisemmin oli hänen ollut pakko kertoa se tarina. Mutta käsittäisikö Caryll sen niinkuin hänen äitinsä oli tehnyt? Silloin se oli kerrottu Saint Hubertin rakkaimman ystävän puhdistamiseksi. Eikö sen kertomiseen nyt ollut sama syy ja vielä suurempikin syy? Oli mahdotonta sallia Caryllin pysyä tietämättömänä, olla suomatta hänelle tilaisuutta itse, tuntien todenperäiset tapahtumat, tuomita isänsä ja iso-isänsä välillä.

Mutta laskettuaan kätensä Caryllin olalle hän pysähtyi kahdella päällä, rypistäen otsaansa ja nielaisten paljastuksen, joka pyöri hänen kielellänsä.

Ei vielä. Hän odottaisi vielä vähän aikaa, siihen saakka, kunnes vaikea perhekokous olisi suoritettu, kunnes tieto äidin rakkaudesta ja hänen nyt vihaamansa isän parempi tunteminen olisivat tasoittaneet tietä ja tehneet tarinan kestämisen hänelle helpommaksi. Mutta jotakin hänen oli sanottava.

»Rakas poika», alkoi hän, mutta pysähtyi sitten kerrankin lainkaan löytämättä sopivia sanoja.

Ja Caryll oli jo rauhaton hänen kätensä kosketuksesta ja hiljaisella äänellä jatkoi puhetta.

»Kaikki on hyvin, setä Raoul», virkkoi hän nykäyksittäin pää edelleenkin painettuna käsivarsia vasten. »Olen pahoillani siitä, että esiinnyin narrimaisesti. Unohda se, ole hyvä! En suorastaan mahtanut sille mitään. Minun oli puhuttava — se on painanut minua vuosikausia. Enkä välitä siitä, että olin aasimainen sinun nähtesi ja kuultesi. Sinä ymmärrät aina. Olet aina ollut niin — min vietävän kelpo ystävä minua kohtaan.» Hänen äänensä tukehtui ankaraan nyyhkytykseen. Sitten hän äkkiä nosti päänsä pystyyn ja tarttui Saint Hubertin käteen niin lujasti, että ranskalainen hätkähti. »Minkätähden olet minulle niin hyvä, setä Raoul? Minkätähden olet aina tehnyt niin paljon hyväkseni? Sinä ja vanhus olette tuskin sallineet minun tuntea isänkaipausta — ja sinä olet opettanut minulle vieläkin enemmän kuin hän, vaikka hän rakastikin minua paljon. Jospa osaisin kertoa sinulle, kuinka kiitollinen olen! Mutta olen kelvottoman kankeakielinen enkä osaa lausua ajatuksiani. Sinä olet ollut minulle enemmän kuin isä, setä Raoul — jumaliste, toivoisin sinun olevan isäni!» Ja hänen takanansa seisoi Raoul de Saint Hubert ääneti, iloissaan siitä, että hänen kasvonsa olivat piilossa, ja koettaen hillitä tunnepuuskaa, joka oli vähällä käydä yli hänen voimiensa.

Näillä muutamilla viimeisillä sanoilla, jotka niiden lausujasta olivat vain itsestänsä pulpahtanut rakkauden ilmaisu, oli siitä miehestä, jolle ne oli osoitettu, syvempi, purevampi merkitys. Hänen poikansa — niin olisi saattanut olla! Hänen palvomansa naisen elävä kuva. Se ajatus vihloi kuin terävä säilä, jota kierretään avoimessa, parantumattomassa haavassa. Hänen tummat silmänsä siristyivät tuskasta, ja taaskin hän taisteli niin kauan salassa pitämäänsä kuolematonta rakkautta ja alituisesti kivistävää, lähtemätöntä kaipausta vastaan.

Kaksikymmentä vuotta hän oli näytellyt, säilyttänyt salaisuutensa ja pysynyt sen naisen ystävänä.

Nainen oli kaivannut Ahmedin rakkautta eikä hänen. Ja tyydyttääksensä Dianan sydämen halun hän oli kamppaillut kuoleman kanssa palauttaakseen hänen syliinsä sen miehen, joka oli tehnyt hänelle niin huutavaa vääryyttä. Ja hänen rukoilemansa onni oli tullut Dianan osaksi, ja Dianan onni merkitsi hänelle enemmän kuin hänen omansa.

Eikä Ahmedkaan ollut milloinkaan aavistanut mitään. Saint Hubert oli epäitsekäs, eikä hänen sydämessään ollut sijaa katkeruudelle, ja hänen ystävyytensä sheikkiä kohtaan oli kestänyt kaikkein suurimman koetuksen.

Molempien ystävänä hän oli käynyt heidän luonansa niin usein kuin olosuhteet ja hänen oma rohkeutensa olivat myöntäneet. Eikä kukaan muu kuin hän itse tiennyt, kuinka tuskallisia ne vierailut olivat olleet.

Hän pelkäsi niitä aina — kuten hän nyt pelkäsi tulevaa käyntiä, hupsu raukka kun oli! Jyrkästi hän kiskaisi ajatuksensa nykyisyyteen, ihmeissänsä aprikoiden, kuinka kauan sitten Caryll oli puhunut ja oliko hänen mielenliikutuksensa jäänyt huomaamatta.

Peläten itseänsä, peläten tilannetta, joka oli käynyt järkyttävän pingottuneeksi, hän oivalsi, että jokapäiväinen vastaus oli ainoa mahdollinen. Hän puristi huuliltansa naurun, joka kuulosti varsin luonnolliselta, vaikka olikin jonkun verran epävakainen. »Se olisi tehnyt sinusta ranskalaisen, sinä pinttynyt John Ball», huomautti hän keveästi. »Tietysti se imartelee minua. Mutta älä lausu harkitsematta sellaista, mitä saatat katua. Malta siihen saakka, kunnes ensin olet nähnyt oman isäsi!» Hänen vilpittömyytensä ja hänen äänestänsä soinnahtanut syvä ihailu olivat epäilemättömän selvästi tuntuvat, ja Caryll murahti jotakin epäselvästi, siirtyi avoimen ikkunan ääreen ja jäi seisomaan, katsellen ulos kädet työnnettyinä syvälle housuntaskuihin.

»Hänessä kaiketi lienee jotakin hyvääkin», virkkoi hän vihdoin perin töykeästi, »koska olet pysynyt häneen kiintyneenä näin monta vuotta. Mutta sinä olet hänen ystävänsä ja olet luonnollisesti puolueellinen. Sinä et voi nähdä häntä samassa valossa kuin minä näen ja kuin muut näkevät. Taivas tietää, etten tahdo tuomita häntä kohtuuttomasti. Mutta minusta tuntuu, että kovin monet seikat kaipaavat selitystä. Minä tiedän niin vähän. Tiedän vain sen, että hän on jostakin syystä, jonka hän itse parhaiten tuntee, elänyt koko ikänsä aavikolla, arabialaisena arabialaisten parissa, ja että hän siellä kohtasi äitini ja meni hänen kanssansa naimisiin. Mutta joskin hän haluaa esiintyä itämaalaisena mahtimiehenä ja hallita likaista, vastenmielistä, varastelevaa roskajoukkoa, ei hän pääse eroon siitä tosiasiasta, että hänen velvollisuutensa ja vastuunsa Algerian ulkopuolella…»

»Hän tunnusti ne velvollisuudet lähettäessänsä sinut Englantiin ottamaan hänen paikkansa», keskeytti Saint Hubert. »Et hevin voi riidellä hänen kanssansa sellaisesta, missä sinä olet voittanut aika paljon.»

»Mutta, hyvä Jumala, siitähän minä riitelenkin», tokaisi Caryll nopeasti. »Se on väärin, se on pohjaltansa väärin. Hän on Glencaryll, eikö olekin? Eikö hänellä ole kotosalla velvollisuuksia, jotka on otettava huomioon ennen hänen kehnoja arabialaisiansa?» Ja harmistuneena hän pyörähti ympäri, silmäillen synkästi Saint Hubertia, joka oli palannut istumaan pöydän ääreen.

»Hän oli vanhempi kuin sinä olet nyt, ennenkuin tiesi, ettei hän ole arabialainen, ennenkuin oli kuullut puhuttavankaan Glencaryllista», vastasi Saint Hubert. »Hän syntyi aavikolla, hänet kasvatettiin aavikolla, ja häneen oli juurtunut velvollisuudentunne heimoansa kohtaan, ennenkuin hänellä oli aavistustakaan muusta perinnöstä. Se tieto tuli liian myöhään vaikuttaaksensa häneen. Kaikilta vaistoiltaan hän oli arabialainen, ja rakkaus heitä kohtaan ja lapsuudenaikainen kasvatus ovat pitäneet häntä uskollisena sille kansalle, jonka keskuudessa hän oli varttunut mieheksi. Jos luulet sen olleen helppoa, niin olet erehtynyt. Ben Hassanin heimon miehet ovat kokonaan toisenlaisia kuin mitkään tähän saakka näkemäsi arabialaiset. He ovat uppiniskaista, sotaista väkeä, ja heidän hallitsemisensa vaatii miestä. Isäsi elämä on vaivaloista. Ja vaikkapa ei olisikaan ollut syitä — hm — syitä, joiden tähden hän ei halunnut käydä Englannissa, epäilen hyvin suuresti, olisiko hän pitänyt viisaana ja poliittisena poistua kansansa parista niin pitkäksi ajaksi.»

»Siihen ei kai ole luottamista! Aika hupaisa ympäristö», äänsi hän halveksivasti. »Mutta vaikka se kaikki pitäisikin paikkansa, ei sama este otaksuttavasti pidätä äitiäni.» Nuorekkaan äänen omituinen, uhman sekainen, intoilevan mahtipontinen sävy sai Saint Hubertin entistäkin paremmin tajuamaan, kuinka syvälle juurtunut ja kuinka katkera Caryllin vanhempiansa kohtaan tuntema harmi oli. Hänen oma asemansa tuntui vaikeammalta kuin konsanaan.

»Myöskin hänen elämänsä on ollut hyvin puuhaisaa», sanoi hän verkkaisesti, samalla kun hänen mielessänsä taistelivat kiihkeä halu puolustaa rakastettua naista ja se pelko, että hänen puolustuksensa vain antaisi aihetta lisäloukkauksille, »puuhaisampi kuin sinä mitenkään osaat kuvitella. Hän on väsymättömästi työskennellyt parantaakseen naisten ja lasten asemaa ja kohentaakseen heidän elinehtojansa. On esimerkiksi kokonaan hänen ansiotansa, että silmäntulehdus on melkein tyyten hävinnyt heimon keskuudesta.»

»Mutta omaan poikaan ei hänen toimintansa ulotu», pisti Caryll katkerasti väliin.

Saint Hubertin kasvot punehtuivat äkillisestä suuttumuksesta. »Ole oikeudenmukainen, Caryll!» muistutti hän terävästi. »Jos olisi ollut todellista tarvetta, mitään ruumiillista syytä, olisi äitisi myllertänyt taivaan ja maan päästäksensä sinun luoksesi. Mutta sinä et ole eläissäsi ollut päivääkään sairaana. Olet vahva kuin hevonen ja kahdesti niin terve. Ja kun asia on niin, ei milloinkaan ole ollut syytä olla huolissaan sinun tähtesi. Äläkä luulekaan, ettei äitisi olisi milloinkaan tahtonut nähdä sinua. Tämä ero on ollut hänen elämänsä ainoa suru. Mutta hän ei ole saanut toimia oman mielensä mukaan», jatkoi hän hitaammin kykenemättä salaamaan hämmennystään. »Isäsi on ihastunut häneen ja tyyten riippuvainen hänestä. Ja ehkä isälläsi luonnonmukaisesti on sen kansan vaistot, jonka parissa hän elää. Hän ei ole koskaan voinut sopeutua siihen — se on — tarkoitan — hänestä on ollut mahdotonta…» Nyt hän takerteli pahasti, ja Caryll täydensi hänen ajatustansa nopeasti ja purevasti.

»Älä pieksä tuulta, setä Raoul! Sinä tarkoitat, että hän kielsi äitiä lähtemästä.»

Saint Hnbert nielaisi huokauksen. Haluamatta pitkittää väittelyä, joka oli jo nyt mennyt kyllin etäälle, ja enää puolustella sellaista, minkä hän aina oli sydämessänsä tuominnut, hän vastasi vain vähäisellä myöntävällä nyökkäyksellä eikä ollut huomaavinansakaan Caryllin sanoja seuraavaa huomautusta: »Itsekäs raakimus», joka jupistiin hyvin hiljaa, mutta kuitenkin kuuluvasti.

Ollen syvästi kiintynyt Carylliin ja täydelleen tuntien vaikean asemansa Saint Hubert tajusi, kuinka tiukka oli tämä tilanne, joka ei alunperinkään ollut tuntunut helpolta.

Heidän ollessansa vähän aikaa Pariisissa oli nuori mies hillinnyt suvaitsemattomuuttansa ja englantilaisia ennakkoluulojansa kohteliaisuudesta isäntäänsä kohtaan. Mutta Algeriassa ne olivat puhjenneet estämättömästi näkyviin.

Heidän matkustaessansa junalla Biskraan ja sitten ratsastaessansa ikävähkön taipaleen Tuggurtiin ei Caryll ollut lainkaan salannut tunteitaan, vaan oli arvostellut ja tuominnut vapaasti. Hän ei nähnyt maassa mitään kaunista ja tuntui syntymästään saakka vihaavan sen asukkaita. Heidän viehättävän ulkokuorensa alla hän näki vain likaa ja saastaa, ja se sai hänet inhoten kammoamaan heitä ja mahdollisimman visusti karttamaan läheistä kosketusta heidän kanssansa.

Ja nyt, melkein heidän matkansa päämäärässä, oli hänen esiintymisensä muuttunut selväpiirteisemmin vihamieliseksi.

Pakollinen odotusaika Tuggurtissa oli käynyt hänen jo ennestään ylettömästi pingoittuneille hermoillensa, varmentanut hänen ennakkoluulojaan ja ärsyttänyt hänen suvaitsemattomuuttaan. Hän oli ollut ynseä ja jokseenkin töykeä sekä ranskalaisia sotilasviranomaisia että paikkakunnan arabialaisia päälliköitä kohtaan, ja joissakuissa tapauksissa olivat Saint Hubertin hienotuntoisuus ja kärsivällisyys joutuneet äärimmäisen kovalle koetukselle hänen koettaessansa tasoittaa vaikeuksia ja silittää hankauksia.

Eikä asiaa ollut helpottanut se, että Saint Hubertin oli ensimmäisten vihamielisyydenpurkausten jälkeen ollut pakko jättää Caryll selviytymään omin neuvoin.

Ranskalainen ei ollut tullut Afrikkaan yksinomaan sen tähden, että hänen oli saatettava Caryllia. Hän oli tullut myöskin edistääkseen yritystä, joka oli hyvin likellä hänen sydäntään, ja syventyneenä tämän yrityksen yhteydessä olevaan työhönsä hän oli sulkeutunut huoneessansa tuntikausiksi yhteen menoon, kirjoittanut uutterasti ja ottanut vastaan yhtämittaisen jonon alkuasukkaita, päälliköistä ja kulkureista alkaen vaeltaviin kerjäläisiin saakka, joiden repaleet ja likaisuus olivat äidyttäneet hänen nuoren ottosukulaisensa inhon äärimmilleen. Eivätkä yksinäiset harhailut hänelle soveltumattomassa ympäristössä, sillä Caryll ei ollut pitänyt kumppaneinansa Saint Hubertin arabialaista palvelijaa eikä häntä saattanutta hotellin käskyläistä, olleet sopeuttaneet Caryllia uusiin oloihin eivätkä parantaneet hänen tuultansa. Ja kun Saint Hubert kokosi paperinsa ja sujutti ne salkkuun, jonka- hän sitten lukitsi ja sysäsi pöydän laidalle, vaivasi häntä juuri se ajatus, että hänen oli taaskin jätettävä Caryll yksinänsä jöröttelemään. Purkauksensa jälkeen Caryll oli taaskin käynyt äreän äänettömäksi ja istunut sykertyneenä ruokotuoliin, johon hän oli palannut.

Hän ei liikahtanut eikä nostanut päätänsä, kun Saint Hubert, joka oli mennyt avoimen ikkunan ääreen ja nojautunut sen pieleen, alkoi puhua puolittain selin huoneeseen päin:

»Olen pahoillani, että minun on taaskin jätettävä sinut yksin, mon cher, mutta olen sopinut kohtaavani erään henkilön tänään iltapäivällä. Ja tänä iltana syön päivällistä kaidin ja hänen poikansa seurassa, jotka kävivät luonamme eilen. Arvasin, ettet sinä tahtoisi tulla mukaan. Ja koska kaid ei ymmärrä vähääkään ranskaa, esitin sen, ettet sinä osaa arabian kieltä, riittäväksi puolustukseksi.»

Hänen yrityksensä syrjäyttää aikaisempi keskustelu onnistui jotensakin huonosti. Yhäti närkästyneenä ja itsepintaisesti hautoen omia huoliansa Caryll vastasi purevasti, avoimesti kehoittaen häntä vielä jatkamaan väittelyä.

Saint Hubertin kärsivällisyys oli melkein lopussa, ja hänenkin sisunsa alkoi kuohua, mutta hauskuutta sekaantui hänen harmiinsa, kun hän mielessään vertasi nuoremman Ahmed ben Hassanin jäntevää, atleettimaista vartaloa ja terveitä, kauniita kasvoja nuoren kaidin kömpelön järeään, veltostuneeseen ruumiiseen, kalpeisiin poskiin ja aistillisiin, hekuman huumaamiin silmiin, jotka edellisenä päivänä olivat tehneet häneen niin vastenmielisen vaikutuksen.

»En ole nähnyt Pojua lähes kahteen vuoteen», vastasi hän lyhyesti. »Ja kuten jo äsken huomautin, miksi et odottaisi, kunnes itse saat nähdä ja voit sen perusteella arvostella? Ja miksi pitää tuota surkeata nuorukaista esikuvallisena arabialaisena? Huonontuneita yksilöjä on jokaisessa kansassa. Myöskin sinun on myönnettävä, että Algeriassa ollessasi olet nähnyt paljon ruumiillisesti uhkeita arabialaisia, jotka olisivat kunniaksi mille maalle tahansa. Älä enää estele, Caryll. Tiedän sinun inhoavan koko juttua. Käsitän, että sinusta turtuu hyvin vaikealta. Otaksuttavasti on se hyvin vaikeata heistäkin — omaisistasi nimittäin. Saattaisin myöskin lisätä, että se on — vaikeata minustakin.»

»Olen raakalainen, kärtyinen raakalainen», jupisi hän. »Miksi et potkaise minua, vaan väittelet kanssani? Mutta se kaikki on perin ilkeätä. En jaksa sopeutua siihen, eikä koettaminen hyödytä mitään. Inhoan tätä maata ja inhoan tätä kansaa. Toinen kaipaisi lantalapiota ja toinen suihkua!»

»Älä pyyhkäise liian lavealti!» esteli hän hyväntuulisesti. »Joukossa on joitakuita puhtaitakin.»

»Minä en ole nähnyt ainoatakaan…» alkoi hän, mutta pysähtyi sitten äkkiä, ja hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi.

Mutta Saint Hubert, joka etsi johonkin sekaantunutta kirjettä, ei huomannut hänen hämminkiään, ja hän seisoi hiljaa, kunnes Raoul vihdoinkin löydettyänsä kadonneen kirjeen tirkisti lyhytnäköisesti kelloonsa ja vihelsi säikähtyneenä.

»Vietävä!» huudahti hän. »En aavistanutkaan, että on näin myöhäistä. Nyt minun on riennettävä. Olen pahoillani siitä, että minun on tänä iltana jätettävä sinut yksin, mutta en mahda sille mitään. Minulla on syytä olla huomaavainen kaidille. Jos sinun on päivällisen jälkeen kovin ikävä, niin voisithan kutsua isännän luoksesi. Hän on säädyllinen pikku sielu ja pelaa aika hyvin pikettiä Café maure ei tietenkään sinua viehätä», lisäsi hän kiusoittelevasti. Ja taaskin nauraen hän heilautti kättänsä ja poistui huoneesta.

Ja uudelleen tulvahti kuuma veri tummana aaltona Caryllin kasvoille, ja hän keikautti äkäisesti päätänsä seisoessaan tuijottaen Saint Hubertin jälkeen sulkeutuneeseen oveen.

Mutta ei hän ollut äkäinen Saint Hubertille. Häntä ärrytti niin kovasti se tieto, että hän itse oli horjuvainen, että hänessä oli äskettäin herännyt harrastus, joka oli ristiriidassa hänen kiivaiden väitteittensä kanssa. Mutta tiukasti puhuen hän ei sittenkään ollut poikennut totuudesta, päätteli hän mielessään. Hänen äskeiset sanansa pitivät paikkansa, melkein jok'ikinen. Mutta vaikka vilpittömästi inhosikin tätä maata ja sen kansaa, oli hänen silti varmasti mahdollista tuntea sääliä yhtä tämän rodun jäsentä kohtaan, joka oli erilainen kuin muut ja kiehtoi häntä juuri sen erilaisuuden tähden. Silmäänpistävä vastakohtaisuus oli kiinnittänyt hänen huomiotansa ja herättänyt hänen harrastuksensa.

Ja hän tunsi vain sääliä, samanlaista sääliä kuin katsellessaan rääkätyn eläimen äänettömiä kärsimyksiä. Mitäpä muuta hän olikaan — pahoinpidelty pienokais-poloinen! Caryllin kasvot punehtuivat jälleen rehellisestä suuttumuksesta, kun hän muisteli heidän ensimmäistä kohtaustaan. Siitä oli vain vähän kolmatta viikkoa. Hän oli eräänä aamuna saattajanansa vain englantilainen palvelijansa lähtenyt ratsastamaan Temacinin suunnalle ja ikävystyneenä tasaiseen, tympäisevään tiehen tehnyt paluumatkalla kierroksen.

Kuninkaanhautojen takana olevien hiekkakumpujen keskellä hän oli äkkiä nähnyt jättiläismäisen arabialaisen armottomasti pieksämässä hentoa tyttöstä, joka kyllä kesti hirveätä kuritusta äänettömästi, mutta kiemurteli tuskissaan ja rimpuili epätoivoisesti vapautuaksensa.

Ajattelematta mahdollisia seurauksia ja muistamatta Saint Hubertin usein toistamia varoituksia, tietoisena ainoastaan hänet vallanneesta raivosta ja harmista Caryll oli luikannut palvelijallensa ja lähtenyt täyttä laukkaa heitä kohti, puristaen sormillansa raskasta metsästysraippaa, joka sattui olemaan hänen kädessänsä.

Pitkä, notkea ruoskansiima oli viuhahtanut ilmassa ja kiertynyt kuristavasti arabialaisen kaulan ympärille; mies oli lysähtänyt polvillensa, kiskoen raipan Caryllin kädestä ja kaatuessansa hellittäen tytön irti. Salamannopeasti hän oli ponnahtanut pystyyn veitsen välähtäessä hänen kädessänsä, repinyt siiman kaulastansa ja syöksähtänyt eteenpäin kasvojensa nytkähdellessä kamalasti, ja hänen hurjista silmistänsä oli hehkunut melkein mielipuolisen raivokasta murhanhimoa.

Kannustaen ratsuansa sivullepäin Caryll oli väistänyt häneen tähdätyn kiukkuisen iskun.

Eikä mies ollut saanut toista tilaisuutta. Sillä palvelija — joka oli kasvatettu Glencaryllin talleissa ja tätä matkaa varten korotettu tallirengistä kamaripalvelijaksi — oli kiiruhtanut isäntänsä avuksi kumartuneena syvään satulassansa ja heiluttaen kädessään maasta sieppaamaansa raippaa ja ohjannut hevosensa suoraan arabialaisen päälle, koettaen ratsastaa hänet kumoon. Ja tämän toisen hyökkäyksen edessä roteva alkuasukas oli pyörähtänyt raukkamaisesti pakoon, juosten aaltoilevalla maaperällä melkein uskomattoman nopeasti, samalla kun palvelija oli ajanut häntä takaa, kajautellen hilpeästi: »Tiehesi!» kunnes ahdistaminen oli tuntunut tarpeettomalta.

Caryll oli laskeutunut ratsailta ja mennyt säälin vallassa tytön luokse, joka oli virunut liikkumattomana hietikolla kasvot alaspäin.

Kun hän aina oli ollut ujo naisten seurassa ja nyt jo pelännyt sekaantumisestansa saattavan koitua tytölle enemmän harmia kuin hyvää, oli hän arasti taputtanut pieksettyä olalle ja olisi toivonut olevansa tuhannen kilometrin päässä.

Värähtäen hänen kosketuksestansa toinen oli noussut verkkaisesti istumaan ja katsellut häntä oudon kummissansa osoittamatta uteliaisuutta tai pelkoa. Hän ei ollut aikaisemmin vähääkään valittanut eikä hänen tummissa, mittaamattoman syvissä, Carylliin suunnatuissa silmissänsä ollut kyyneliä. Mutta hänen huulestansa kihonnut ohut verijuova oli todistuksena tuskasta, jonka hän oli niin sankarillisesti salannut.

Se oli herättänyt Caryllissa ihailua samoin kuin se syvensi hänen sääliänsä.

Hän oli änkyttänyt muutamia sanoja kovinkaan suuresti toivomatta toisen ymmärtävän niitä. Mutta tyttö olikin vastannut sujuvalla ranskankielellä, ja hänen pehmeä äänensä oli ollut väsyneen venyttelevä, vaikka hänen sävynsä oli ollut melkein huoleton. »Je m'en suis habituée.» Hän oli siihen tottunut! Caryllin rintaan tulvahtanut kiukun aalto oli ollut vähällä tukehduttaa hänet. Hän oli koettanut kysellä tytöltä lisää, mutta vastaukset olivat olleet vältteleviä. Tyttö oli näyttänyt masentuneelta eikä tuntunut välittävän hänen väliintulostaan eikä hänen jatkuvasta läsnäolostaan. Ja tietämättä, olisiko hänen pitänyt lähteä vaiko jäädä, hän oli viipynyt aprikoiden, olisiko hänen niin pitkälle mentyänsä pitänyt yrittää vieläkin suojella tyttöä, kykenemättä kuitenkaan ratkaisemaan miten menetellä.

Tuontuostakin hän oli vaivihkaa vilkaissut tyttöön, joka vastustamattomasti veti hänen silmiään puoleensa. Ja joka kerta oli tytön hunnuttomien kasvojen tavaton kauneus, ilmeitten lapsellinen puhtaus ja raikas sulous, joka tuntui häntä verhoavan, tehneet häneen voimakkaan vaikutuksen. Ja vaikka hän olikin köyhästi puettu, oli hän taivutetun päänsä laesta pienten, paljaitten jalkojensa varpaisiin saakka puhdas.

Tyttö itse oli lopettanut tämän omituisen kohtauksen. Palvelijan palattua hän oli tehnyt pienen, sävyisän, mutta epäämättömästi torjuvan eleen ja vasta sitten jupissut joitakuita sanoja kiitokseksi. Caryllilla ei ollut siis muuta neuvoa kuin poistua, ja hän oli ratsastanut takaisin hotelliin, yhä miettien, oliko hän tehnyt korjaamattoman tuhmuuden vaiko menetellyt ainoalla mahdollisella tavalla, tekisikö terveellinen ojennus hyvää puolisolle, isälle tai rakastajalle — mikä niistä raakalainen lieneekin ollut — vai kostaisiko hän onnettomalle uhrillensa kymmenkertaisesti. Ja häntä oli vaivannut se ajatus, että hento tyttö oli avuttomana raa'an isäntänsä kynsissä.

Senjälkeen olivat he kohdanneet toisensa monesti, sattumalta ja odottamatta kaupungin laitaosissa. Ja tyttö oli aina ollut samanlainen kuin heidän tavatessansa toisensa ensi kerran: hän ei ollut välittänyt Caryllin tulosta eikä kiinnittänyt huomiota hänen lähtöönsä. Hän otti miehen vastaan samoin kuin nähdessänsä hänet ensi kerran, kylmästi ja melkein tunteettomasti.

Hänen käytöksensä ei ollut lainkaan hämmentyneen tapainen, ei vähääkään tyttömäisen keimaileva, eikä hänen puhutellessansa Caryllia hänessä näkynyt häivettäkään sukupuolitietoisuudesta — hänen mieleensäkään ei näyttänyt johtuvan, että he olivat mies ja nainen kahdenkesken. Sellaista hän ei ollut odottanut itämaalaiselta naiselta. Ja usein hän oli aprikoinut, olikohan syy hänessä itsessänsä eikä tytössä, aiheuttivatko hänen oma ujoutensa ja kömpelyytensä sen, että tyttö aina esiintyi häntä kohtaan tyynesti ja kiihkottomasti.

Mutta hänen tyyneydessänsäkin oli luonnoton tuntu. Hän oli toisenlainen kuin kaikki lapset ja naiset, mitä Caryll oli ikinä nähnyt; häneltä näytti puuttuvan eloisuutta, ja hän tuntui penseältä, vain ulkoisten vaikutteiden liikuttamalta, melkein turtuneelta olennolta. Ja hänen silmiensä väsynyt, hervoton ilme ja hänen liikkeittensä elottomuus johtivat Caryllin mieleen kauniin, intohimottoman automaatin.

Hän saattoi istua ääneti pitkiä toveja, poltellen Caryllin tarjoamia savukkeita ja tuijottaen haaveksivasti kaukaisuuteen ikäänkuin hänen ajatuksensa, jos hänellä todella oli ajatuksia, olisivat harhailleet hyvin etäällä.

Caryll tiesi nyt, että roteva arabialainen oli tytön isäntä — joskus hän mainitsi miestä isäkseen, toisinaan taas rauhallisesti väittäen, etteivät he olleet sukulaisia — että hän oli vaeltanut miehen seurassa niin kauan kuin muisti kaikissa berberiläisvaltioissa, auttaen häntä työssä, ahertaen hänen hyväksensä, koska häntä pakotettiin pieksämisellä ja nälällä.

Myöskin hänen ammattinsa Caryll oli saanut tietää. Kerran hän oli kohdannut tytön, ja tämän hentojen hartioiden ympäri oli kiedottu iso, musta käärme. Inho oli antanut sijaa vastahakoiselle ihailulle hänen tarkkaillessansa toisen taitavasti käsitellessä kammottavaa matelijaa. Olipa uteliaisuus vielä kyllin voimakas tukehduttamaan hänen inhonsa ja viemään hänet huonomaineiseen café maureen, jossa hän omia tunteitansa sortaen istui katsomassa näytöstä, jonka lopussa hän kihisi harmista, koska oli saattanut katsella esitystä, joka iltaisin houkutteli kahvilaan ennenkuulumattoman paljon väkeä.

Oliko setä Raoulin lähtölause ollut satunnainen huomautus vai oliko hän saanut tiedon siitä, että Caryll oli muutamia kertoja käynyt loukossa, jonka hän Tuggurtiin saapuessansa oli jyrkästi tuominnut sietämättömän ellottavaksi? Hän oli Saint Hubertin seurassa käynyt kahvilassa päivän tai parin kuluttua heidän tultuansa kaupunkiin. Ja muistaen silloin lausumansa arvostelut ja puolittain häveten tunnetta, joka nyt veti häntä sinne, ei hän ollut hiiskunut mitään seuraavista käynneistänsä.

Mutta arabialainen käskyläinen, joka oli ollut siellä hänen kanssansa, oli varsin hyvin saattanut lörpötellä. Entä jos olikin? Caryllin pää ojentui ylpeästi pystyyn. Setä Raoul ei ollut hänen huoltajansa. Hän oli oma herransa, ja hänellä oli täysi oikeus muuttaa mieltänsä, jos häntä halutti.

Tällä kertaa oli hänellä odotettavissa yksinäinen iltapäivä, joka oli jollakin tavoin saatava kulumaan, ja hän viettäisi sen mieluummin ulkosalla kuin sisällä. Itsepäinen leuka eteenpäin työnnettynä Caryll meni viereiseen huoneeseen noutamaan hattuansa. Siellä hän tapasi palvelijansa, raikaskasvoisen nuoren miehen, joka oli yhtä ihastunut Algeriaan kuin hänen isäntänsä sitä inhosi, seisomassa hajallansa olevien pyssykoteloiden keskellä, kiertäen kiinni pyssynpiippua. Caryllin astuessa sisään hän kääntyi tulijaan päin, virnistäen anteeksipyytävästi.

»Panen huoneen kamalaan kuntoon, mylord», sanoi hän, luoden murheellisen katseen lattiaan, jolle oli siroiteltu erinomaisia puhdistusvälineitä, »mutta on aika tarkastaa näitä pyssyjä. Ja teidän armonne käski minun tehdä sen täällä.»

»Se on oikein, Williams», virkkoi Caryll, nyökäten nopeasti. »Haluan vain hattuni.»

Williams vilkaisi harmistuneena käsiinsä ja rykäisi hämillänsä. »Pyydän anteeksi, mylord, se on tuolla pöydällä», jupisi hän saamattomasti. »Olen yltä päältä öljyssä, teidän armonne», valitti hän, siepaten rievun ja hangaten sillä tahrautuneita käsiään vimmatusti.

»Ei se tuolla tavoin lähde», huomautti hän kuivakiskoisesti. »Ja voinen toki itse ottaa hattuni kerrankin. Sinä tekisit minusta ydinvikaisen, jos voisit, Williams. En kaipaa lapsenhoitajaa, ymmärräthän», lisäsi hän hymyillen.

Williams lehahti helakanpunaiseksi ja yskäisi uudelleen puolustelevasti. »Herra Roberts, mylord», alkoi hän. Mutta Caryll nosti kättänsä torjuvasti, kun hänen mieleensä välähti kuva hänen isoisänsä vanhanpuoleisesta, turhantarkasta kamaripalvelijasta.

»Älä vaivaa minua Robertsilla!» keskeytti hän. »Roberts on mainio ihminen ja antoi epäilemättä sinulle sangen paljon neuvoja. Mutta sinä kelpaat oikein hyvin näinkin, Williams. Ilmoitan sinulle kyllä nopeasti, jos minulla on jotakin valittamista.» Ovelle siirtyessänsä hän sitten lisäsi: »Onko täällä kyllin mukavaa? Oletko saanut kaikkea, mitä tarvitset?»

»Kyllä, mylord. Kiitos, mylord.» Williamsin rattoisan tyytyväinen sävy sai Caryllin katsahtamaan häneen melkein kateellisesti.

»Pidätkö yhä tästä kaupungista?» kysäisi hän ja kävi vieläkin kateellisemmaksi kuullessansa empimättä lausutun vastauksen.

»Täällä on ensiluokkaista, mylord. Tämä on suorastaan sirkus, tämä paikka. Eipä silti, etten ilomielin lähtisi jatkamaan matkaa», ehätti hän lisäämään. »Emmehän vielä ole oikeassa paikassa, vai olemmeko, mylord?»

Miehen äänestä soinnahti vilpitöntä innostusta, ja Caryll nielaisi huokauksen kääntyessänsä poistumaan huoneesta. Se, mitä hän niin pahasti pelkäsi, oli Williamsista vain suurenmoinen seikkailu, kiihoittava kokemus, ja hän piti itseänsä onnellisena saadessansa olla siinä mukana.

Alakerrassa oli eteishalli tyhjänä, ja iloissansa siitä, että kerrankin välttyi hänen kintereillänsä alituisesti hyörivien arabialaisten käskyläisten itsepintaisesta huomaavaisuudesta, Caryll pujahti ulos ja lähti astelemaan torille päin. Oli markkinapäivä, ja laajalla aukiolla kuhisi myyjiä ja ostajia, viittoilevia, väitteleviä alkuasukkaita, liiaksi kuormitettuja pikku aaseja ja villinnäköisten miesten vahtimia kamelikaravaneja.

Kaupaksi tuotujen puukasojen lähellä seisoi sileäkarvaisia vuohia ja tuuheavillaisia lampaita, samalla kun kyyhkysiä lenteli laumoittain ilmassa ja kuherteli ja asteli rohkeasti kävelijöiden jaloissa.

Tyrkkiviä, kauppaahierovia ihmisiä tungeksi kojujen ja makeisten ja vihannesten myyjien vähäisten, maahan levitetyille vaatteille sijoitettujen kauppavarastojen ympärillä. Kaikkialle ehtivä, repaleinen poikaviikari oli joka paikassa, sujahdellen sinne tänne joukon seassa, läimäytellen ohi meneviä aaseja, sukeltaen hitaasti liikkuvien kamelien kuonojen alitse, tapellen, kaatuillen, kapuillen, korjaten huomaamatta jääneitä pikku esineitä ja innokkaasti näpistellen kaikkea, mitä sai.

Ylempiin luokkiin kuuluvia arabialaisia asteli kaksi- tahi kolmihenkisissä ryhmissä ihmistungoksessa, keskustellen innokkaasti ja suhtautuen vakavan eristäytyvästi heitä ympäröivään sekasortoon.

Silloin tällöin ratsasti pienen seurueen saattama päällikkö uhkean ratsun selässä verkkaista laukkaa aukion poikki ylpeän välinpitämättömänä kaikista, jotka ehkä sattuivat heidän tiellensä, ja tuontuostakin asteli ranskalainen upseeri, jonka hyvin sopiva puku pisti selvästi silmään likaisten harmaiden burnusien seasta, joustavin askelin kasarmeille päin.

Hälinä oli korviahuumaava; ruokkoamattomien eläinten ja hikisten, pesemättömien ihmisten löyhkä tuntui kitkerältä ja vastenmieliseltä Caryllin aroista sieraimista. Hän oli vähällä kompastua kerjäläiseen, joka hyräili iänikuista lauluansa huojuessaan edestakaisin tomussa ja hiekassa hänen jalkojensa juuressa, ja kirjaimellisesti kaatui laihan, kurjannäköisen sokean miehen syliin, jonka karheasti lausuttu »Allahin rakkauden tähden» oli pikemminkin uhkaus kuin nöyrä pyyntö. Hän peräytyi inhosta murahtaen ja sysäsi lantin ojennettuun, petolinnun käpälää muistuttavaan käteen, joka hypisteli hänen tweed-kankaista takkiaan ja työntyi eteenpäin, viitaten hänen ympärillänsä parveilevia veitsien ja rihkamahelyjen kauppiaita väistymään.

Sysättyänsä syrjään kahlehditun kamelin, joka toikkaroi epävarmasti kolmella jalalla, estäen hänen etenemistänsä, hän joutui vastakkain virnistelevän lapsen kanssa, joka kävellä hoippuroi, puristaen gandonraansa vastaan tummaa, karvaista massaa. Lähemmin vilkaistuaan riemuisasti kannettuun voitonmerkkiin hän havaitsi, että se oli äskettäin katkaistu aasinpää, ja verentahraama vekara näytteli sitä kujeillen ihmisten nähtäväksi, kunnes kimakasti nauraen pujahti tiehensä, kun läheisyyteen syöksähti vanhempia poikia, uhaten anastaa hänen aarteensa.

Tukehtumaisillansa tomuun raivasi Caryll rahvaan tyrkkimänä ja sättimänä kyynärpäillään itsellensä tien aukion toiseen laitaan, jossa valkea, yksinkertainen kaide, jonka takana oli sakea palmulehto, oli markkinapaikan rajana.

Täältä verrattain tyhjästä sopesta hän löysi tervetulleen hengähdyspaikan ja seisoi muutamia minuutteja liikkumatta, silmäillen myllerrystä, josta hän oli tullut, pyyhkien kuumaa otsaansa osaamatta ratkaista, palatako hotellin vai eikö.

Hän oli vielä kahdella päällä, kun käheä huuto, joka ei kuulostanut lainkaan inhimilliseltä, pani hänet hätkähtäen pyörähtämään siihen suuntaan, josta se kuului, ja hätäisesti väistymään päällensä syöksevän kammottavan olennon tieltä.

Katse hurjana ja suu vaahdossa, aikoinansa jonkun spahin hylättyä omaisuutta olleen haalistuneen, tulipunaisen burnusin repaleisten jätteiden niukasti verhotessa hänen muutoin ilkialastonta, kookasta, kuihtunutta ruumistansa, asteli mielipuoli tai uskonkiihkoilija — ja Caryllista oli niillä sanoilla sama merkitys — nopeasti hänen ohitsensa, heilutellen ja huitoen käsiänsä ja päästellen käreitä, epäsointuisia hourailuääniä.

Caryll oli ennenkin nähnyt hänet useita kertoja. Mutta tottumus ei ollut jaksanut opettaa häntä sietämään kurjan olennon inhoittavaa näkyä eikä ollut muuttanut häntä vähääkään myötätuntoisemmaksi sellaiselle järjestelmälle, joka salli senkaltaisia kovaosaisia julkisesti näyteltävän.

Arabialaisista hän tietenkin oli pyhä juuri hulluutensa tähden, mutta saattaisihan Ranskan hallitus tehdä jotakin, nureksi hän, kääntyessänsä toisaalle tunteikkaan ylähuulensa kaartuessa ylenkatseellisesti.

Ja hänen kääntyessään kiintyi hänen huomionsa sankkaan parveen, joka oli kertynyt ympyrään tarkkailemaan jotakin häneltä piilossa olevaa näytelmää.

Joutilaan uteliaana hän liittyi joukkoon ja huomaamatta, kuinka se kävi, pääsi tiheään sulloutuneiden alkuasukkaiden piirin sisälle. Mutta heti sinne jouduttuansa hän jo kaikesta sydämestänsä toivoi olevansa jälleen ulkona, kiroten uteliaisuutta, joka oli hänet sinne houkutellut.

Taaskin fanaatikko, hyvä Jumala! Ja tällä kertaa itseänsä kiduttava pyhä mies rahasta näyttelemässä kammottavia temppujansa, jotka muina vuodenaikoina kuuluivat hänen uskonnollisiin menoihinsa.

Tänään hän nähtävästi saisi kylliksensä. Hän oli kuullut puhuttavan Aissaouian veljeskunnan dervisheistä ja tiesi, mitä hänellä oli odotettavissa seisoessansa kulmakarvat yhteen rypistettyinä ja kädet työnnettyinä syvälle taskuihin, inhon vallassa katsellen vääntelehtivää ja kiemurtelevaa puolialastonta olentoa, jonka poskien lävitse oli työnnetty pari ohutta teräspuikkoa ja joka seisoi mielipuolisen hurjistuneena piirin keskellä pää takakenossa, kasvo- ja kaulalihakset kamalasti pullistuneina, ja piti palavaa soihtua paljaalla, vanhojen poltto- ja viiltelyarpien naarmuttamalla rinnallansa.

Se oli uskonkiihkoilijan esityksen huippukohta, ja näytös oli melkein lopussa.

Dervishi seisoi vielä minuutin tai pari ikäänkuin haltioissansa, raollaan olevissa silmissänsä lasimainen kiilto, ja vapisi hurmioissaan, huohottaen ja vinkuen kuin rääkätty eläin.

Sitten hän äkkiä retkahti pitkäkseen maahan, ja palvelija syöksähti levittämään vaipan hänen nytkähtelevän ja vapisevan ruumiinsa verhoksi. Caryll oli nähnyt kylliksi ja enemmän kuin kylliksi, mutta oli vaikeampi päästä pois lumotusta piiristä kuin sinne sisälle.

Vihdoin hänen onnistui tunkeutua ulos koko tunteikkaan olemuksensa väristessä, ja hän kääntyi poistumaan raivoissaan itsellensä.

Mikä ihme hänet oli saanut katselemaan moista hirveätä näytäntöä? Hänen olisi pitänyt arvata, että jotakin ilkeätä oli tekeillä, koska nuo likaiset kerjäläiset pysyivät niin hiljaa ja tarkkaavaisina.

Hän käveli ripeästi, mutta ei ollut ehtinyt kuin muutamia askelia, kun hänen hihastansa nykäistiin ja hän seisahtui äkkiä. »Opas, monsieur, haluatteko opasta? Näytän teille koko Tuggurtin, monsieur. Vien teidät tänä iltana café maureen. Monsieur näkee uled nailit — tanssijatytöt —» Pehmeällä, mairittelevalla äänellä sokellettu murteellinen ranskankieli vaivasi Caryllin korvia ja hän pyörähti jyrkästi halpaan, pienikokoiseen, sekarotuiseen ruikuttajaan, joka tähyili häntä turmeltuneilla kasvoillansa ilkeä hymy.

Caryllin hermot olivat jo ennestään ärtyneet, eikä hän jaksanut kestää tätä lisäharmia. »En tarvitse, hitto teidät periköön, menkää tiehenne!» ärähti hän, nykäisten käsivartensa irti. Mutta miehestä ei niin helposti päässyt eroon. Puolittain julkeasti, puolittain matelevasti hän seurasi itsepintaisesti perässä, syytäen sanoja tulvimalla, kunnes hänen vain vähän verhotut vihjauksensa saivat Caryllin pyörähtämään ympäri silmät leimuavina ja kasvot punaisina. »Herjetkää jo, te likainen pieni elukka! Vat'en — emchi — niin, menkää hornaan!» kiljaisi hän äkäisesti, harmitellen hartaasti kuuntelevia huvitettuja katselijoita, joita kertyi melkein heti, tunkeutuen eteenpäin ja sulkien heidät piiriinsä.

Häntä tervehdittiin rohkaisuhuudoilla ja pilkallisilla ulvahduksilla, samalla kun väkijoukko rahvaan kaikkialla maailmassa noudattaman tavan mukaisesti alkoi jakautua puolueisiin kevytmielisen tietämättömänä riidan syystä, kiljuen, viittoillen ja siirtyen puolelta toiselle sitä mukaa kuin eri puolueiden mieskohtainen innostus kasvoi. Vähän aikaa vallitsi hornamainen meteli. Sysittynä ja tyrkittynä sinne tänne kymmenkunnan käden kiskoessa häntä ja parinkymmenen äänen huutaessa käsittämättömiä sanoja hänen korviinsa Caryll silmäili rahvasta vimmaisen raivon vallassa, kiroten asemansa naurettavuutta ja ensi kertaa harmitellen sitä, ettei kyennyt tekemään itseänsä ymmärretyksi.

Hän ei tuntenut pelkoa, vaan ainoastaan kiukkua ja katkeraa nöyryytystä. Jos hänellä olisi ollut edes alkeellisetkaan tiedot arabiankielestä, olisi hän voinut selvittää jutun parissa minuutissa. Mutta asiain näin ollen, oli hänen pakko alistua tähän pulaan, joka loukkasi hänen ylpeyttänsä pahasti. Eikä hän enää kauan sitä sietäisi, mietti hän sisunsa alkaessa kuohua. Hän ei aikonut seisoa täällä hupsuna narrina ihmisten pilkattavana. Jollei hän mitenkään muutoin pääsisi pulmasta, oli hänellä kaksi kättä, ja hän osasi käyttää niitä, Jumalan kiitos! Jollei mitään tapahtuisi lähiminuutteina, yrittäisi hän tapellen raivata itsellensä tien, olipa se sitten arvokasta tai ei, hitto soikoon!

Kylmäverisesti silmäillen kiihtyneiden kasvojen merta hän seisoi hetkisen, terästäen itseänsä. Mutta samassa hälinä äkkiä vaimeni ja hänen ympärillensä kertynyt väkijoukko näytti hajaantuvan, jättäen hänen eteensä avoimen tilan.

Ja aukeamaa reunustivat hevoset, muodostaen kujan, jota myöten verkkaisesti asteli yksinäinen arabialainen. Tulija oli keski-ikäinen, kookas, hienonnäköinen mies; hänen vakavia parrakkaita kasvojansa varjosti lumivalkea burnusi, jossa välkkyi kunniamerkkejä, ja ulkoasusta päättäen hän oli korkea-arvoinen päällikkö ja rotunsa komein edustaja, mitä nuori englantilainen oli siihen mennessä nähnyt.

Ja yhäti jonkun verran hengästyksissään ja hämmentyneenä Caryll tarkkaili hänen lähestymistänsä sekavin harmin ja kiitollisuuden tuntein. Mutta ei edes hänen harminsa jaksanut vastustaa hänelle lausuttuja kohteliaita anteeksipyyntöjä. Tehden nopean salaamin, joka ei millään tavoin ollut alistuvan kunnioituksen osoitus, vaan yksinomaan vertaisen kohtelias tervehdys vertaiselleen, ojensi päällikkö kätensä.

»Monsieur le vicomte hyväksynee anteeksipyyntöni ja suonee anteeksi kansalaisteni karkean esiintymisen», virkkoi hän hitaasti kaunissointuisella äänellä. »Tällaisia valitettavia välikohtauksia sattuu joskus matkailijalle. Minä itse jouduin kerran rahvaan kynsiin Pariisissa», lisäsi hän hiukan hymyillen, niin että toinen näki vilahdukselta hänen moitteettoman valkeat hampaansa hyvin hoidettujen viiksien takaa.

Varman käytöksen ja koulutetun, hienostuneen äänen lisäksi oli miehessä vielä jotakin muutakin, jotakin epämääräistä, mutta eittämättömän vakuuttavaa, mikä sai Caryllin tuntemaan, että rodun ja ihonvärin erilaisuudesta huolimatta hänen edessänsä oli hänen vertaisensa, jonka sukuperä oli yhtä korkea kuin hänenkin ja joka oli äärettömän paljoa hienotuntoisempi ja neuvokkaampi kuin hän.

Häneen katsovat totiset, hyväntahtoiset silmät saattoivat hänet äkkiä tuntemaan itsensä kovin nuoreksi ja kömpelöksi. Ja saamattomasti sopertaen hän jotakuinkin kehnosti selitteli mellakan syytä tälle tarpeen hetkellä ilmestyneelle ystävälle, joka oli niin auliisti tullut hänen avuksensa ja joka näytti niin täydelleen tietävän, kuka ja mikä hän oli.

Hänen mieleensä johtuivat Saint Hubertin muutamia tunteja sitten lausumat sanat, ja nyt se huomautus tuntui vakuuttavammalta kuin silloin. Hänet tunnettiin täällä laajemmalti kuin hän oli aavistanutkaan. Kun hän itse ei ollut välittänyt muista, ei hän ollut kuvitellutkaan toisten kiinnittäneen huomiota häneen. Mutta nähtävästi oli hän herättänyt huomiota; ja hän tunsi nöyryytystä käsittäessään, että hän näiden ihmisten mielestä ansaitsi huomiota ainoastaan kuuluisan Ahmed ben Hassanin poikana. Se ajatus oli vimmastuttava ja piti häntä hyvin harvasanaisena hänen astellessansa takaisin hotelliin tämän uuden tuttavansa seurassa, kuunnellen päällikön keveän sujuvaa puhelua, osoittaen suurempaa kunnioitusta kuin koskaan sitä ennen ainoallekaan arabialaiselle ja aprikoiden, mitä hänen pitäisi sanoa ja tehdä henkilölle, joka, kuten hän itse oli ilmaissut, oli sekä sheikin että myöskin Saint Hubertin läheinen ystävä.

Mutta päällikkö otaksuttavasti havaitsi paremmin kuin Caryll itse, kuinka hämillänsä viimemainittu oli, ja ratkaisi pulman yhtä kerkeän hienotunteisesti kuin oli aikaisemminkin esiintynyt. Heidän saavuttuansa hotellin ovelle hän nousi jälessänsä talutetun uhkean, valkean ratsun selkään, vakuutti vielä kerran hyvää tahtoaan ja lausui muutamia kohteliaita jäähyväissanoja sekä lähti pois, ratsastaen lyhyttä laukkaa saattueensa seuraamana.

Caryllin mielessä läikkyi monenlaisia tunteita, kun hän meni yläkertaan omaan huoneeseensa.

Iltapäiväinen tapaus oli antanut hänelle iskun useammassa kuin yhdessä mielessä.

Hän tunsi näytelleensä surkeata osaa markkinapaikalla sattuneessa hurjassa jupakassa, ja hänen ylpeyttänsä kirveli vieläkin, kun hän ajatteli, kuinka avuttomalta hänen oli täytynyt näyttää häntä pelastamaan tulleen arvokkaan arabialaisen silmissä.

Hän oli luonnollisestikin kiitollinen siitä, että toinen oli sekaantunut juttuun ja pelastanut hänet hankalasta asemasta. Mutta hänen kiitollisuuteensa sekaantui syvälle juurtunutta harmia. Ennakkoluuloistansa ja rotua kohtaan tuntemastansa vihasta huolimatta hän oli kiitollisuudenvelassa arabialaiselle. Ja se sama arabialainen oli pakottanut hänet tunnustamaan sellaista, mitä hän ei ollut ikinä mielinyt tunnustaa, oli särkenyt hänen ennakolta kehitetyt mielipiteensä ja antanut hänelle aihetta ajatteluun, joka pani hänen mielensä myllerryksiin.

Hän ei tahtonut oikoa mielipiteitänsä. Hän ei tahtonut olla kiitollisuudenvelassa ainoallekaan arabialaiselle.

Yhäti äkäisesti pohtien sitä mielessään hän meni jonkun ajan kuluttua alakerran ruokasaliin nauttiakseen yksinäisen päivällisensä.

Ja istuen yksin pöydässänsä selkä käännettynä kauppamatkustajain meluisaan parveen päin hän oli vain lukevinaan edessänsä olevaa avattua kirjaa, jatkaen pohtimistansa aterian kaikkien ruokalajien aikana, kunnes hän vihdoin huomasi tuijottavansa kupissa höyryävään, väkevään, mustaan kahviin ja vähäiseen lautaseen, jolla oli käpristyneitä taateleita, hotellin ainoata jälkiruokaa.

Tänä iltana ei niistä kumpikaan viehättänyt häntä ja kumarrettuansa varsin itsetietoisesti meluavien kauppamiesten suunnalle hän poistui takaisin omaan huoneeseensa.

Viritettyänsä vanhan piippunsa hän katsahti kelloonsa. Vasta kahdeksan. Vielä ainakin kaksi tuntia, ennenkuin hänen sopisi säädyllisten ihmisten tapaan paneutua vuoteeseen. Viskattuaan ruokotuolista kokoelman kirjavia silkkipieluksia hän veti tuolin lähemmäksi lamppua ja sijoittui päättäväisesti lukemaan.

Hänen kädessänsä oleva ohut, vaatekantinen kirja oli metsänhoitoa koskeva tutkielma, ja se ala olisi milloin muulloin tahansa kiinnittänyt hänen mieltänsä syvästi. Mutta nyt se ei jaksanut pitää hänen mielenkiintoansa vireillä.

Koettipa hän keskittää huomiotansa vaikka kuinka tiukasti, pyrkivät hänen ajatuksensa harhailemaan, ja hänen ja painetun sivun välillä tuntui väikkyvän kuva pienestä, taivutetusta päästä ja hienoista, soikeista kasvoista, joiden surullisia, tummia silmiä peittivät pitkät, kaartuvat, paahtuneille poskille ulottuvat silmäripset.

Kolmeen päivään hän ei ollut nähnyt tyttöä — ja vain puolentoista kilometrin päässä oli tytön taaskin valmistauduttava yölliseen työhönsä, huvittamaan likaisia, töllisteleviä katsojia, joiden pelkkä läheisyyskin oli loukkaus. Miten oli hän säilynyt niin puhtaana ja niin neitseellisenä sellaisessa ympäristössä? Sillä hän oli puhdas ja neitseellinen, siitä oli Caryll valmis panemaan henkensä pantiksi. Hän vilkaisi toistamiseen kelloonsa, koettaen torjua mielensä vallannutta äkillistä halua, ja meni sitten viereiseen huoneeseen. Sujautettuansa sähkölampun taskuunsa hän tempasi kevyen päällystakin ja juoksi hätäisesti alakertaan.

Ruokasalista kantautui vieläkin mässäyksen ääniä. Ja eteishallissa istui patron yksin kassassansa, tutkien viiniluetteloja ja kirjoitellen loppumattomia numerosarekkeita.

Caryllin ilmestyessä hän ponnahti pystyyn ja riensi häntä vastaan, kumarrellen nöyrästi.

»Opasko? Vain hetkinen, monsieur le vicomte —» alkoi hän mahtipontisesti, mutta vaikeni sitten, kun Caryll rypisti otsaansa ja tokaisi lyhyesti: »Ei, kiitos!»

»Mutta, monsieur le vicomte», esteli hän, heilauttaen lihavia käsiänsä ilmassa, »pimeän tultua — ei ole turvallista, ja kaduilla on jo tänä iltana sattunut mellakka —»

Mutta Caryll oli jo tipotiessänsä, eikä isännän valitteluja ja väitöksiä kuulemassa ollut enää muita kuin hotellin kissa, joka häiriintymättä pesi silmiänsä sopessa. Niinpä patron kohautti tukevia olkapäitänsä ikäänkuin kieltäytyäksensä kaikesta hänelle mahdollisesti kuuluvasta vastuusta, loi silmänsä taivasta kohti ja palasi nuristen kassaansa, sadatellen yleensä kaikkien englantilaisten ja erikoisesti tämän englantilaisen hupsuutta.

Ja jouduttuansa ulos pimeyteen Caryll kiiruhti markkinapaikalle. Hän ei koettanutkaan järkeillä, mikä vaikutin taaskin veti häntä café maureen.

Mitäpä järkeilemistä siinä oli, kysyä hän itseltänsä, käyden äkkiä kärtyiseksi. Hän tunsi sääliä ja mielenkiintoa, ei mitään muuta kuin sääliä ja mielenkiintoa — ja siihen se sai jäädä.

Aukeamalla oli ihmisiä vähemmän kuin iltapäivällä, mutta väkeä oli siellä vieläkin aika runsaasti. Ja korottomien tohvelien sipsutus ja ympäriltä kuuluva hiljainen puhelusorina olivat todistuksena vuorokauden aikaan nähden tavattoman vilkkaasta liikkeestä.

Hattu silmille painettuna Caryll karttoi ohikulkijoita niin tarkoin kuin suinkin, meni pitkin aukeaman laitaa ja saapui kenenkään häiritsemättä markkinapaikan toiselle puolelle.

Siellä hän pysähtyi vähäksi aikaa päästäksensä selville suunnista. Hänen oikealla puolellansa oli iso, himmeästi valaistu rakennus, jonka hän tiesi kasarmiksi.

Siihen saakka oli ollut siksi valoisaa, että hyvin näki liikkua, mutta hänen edessänsä oli sysimusta pimeys. Tunnustellen taskussansa olevaa sähkölamppua hän lähti varmana pitkälle, kaupungin ulkoliepeillä sijaitsevalle café maurelle vievälle kujalle.

Hänen kummallakin puolellansa kohosi korkeita muureja, ja niiden takana levisi puutarhoja, joissa solakat palmut kohosivat viikunapuiden ja parhaillaan lehteen puhkeavien granaattiomenapuiden yläpuolelle.

Oli siksi pimeä, ettei niitä näkynyt, mutta hän kuuli leudon tuulen suhisevan puiden oksissa ja palmujen kuivien lehtien kahisevan.

Ja edetessänsä hän tunsi, että hänen sivuitsensa meni muita kiiruhtavia olentoja, toisia tulossa, toisia menossa, ja haluamatta käyttää taskulamppuansa hän hapuili varovasti eteenpäin pimeässä.

Mutta jo heti alussa hänen jalkansa takertui johonkin, ja hän kaatui melkein suinpäin. Noustuansa jälleen pystyyn hän painoi taskulamppuunsa valon ja ärähti omaa tyhmyyttään nähdessänsä valosäteiden välkkyvän kahdesta tien poikki ulottuvasta, ohuesta teräskiskosta. Hän oli unohtanut kapeat ammusraiteet, jotka kujan poikki veivät etäiselle kasarminpihalle. Hänen olisi pitänyt ne muistaa. Jo monesti ennen hän oli kompastunut niihin.

Nyt hän alistui käyttämään sähkölamppuansa ja asteli ripeästi eteenpäin, kunnes kuja päättyi yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin puutarhamuurien kääntyessä suorakulmaisesti sivuille, jättäen hänen eteensä aukeaman.

Lähellänsä hän parhaiksi erotti pienien, likaisten telttojen himmeät ääriviivat; siellä majailivat uled nailit — se oli heidän ainoa turvapaikkansa Tuggurtissa.

Ja muutamia askelia kauempana oli café maure kirkkaasti valaistuna ja jo täydessä humussa, ja sen avoimesta ovesta tunkeutui rumpujen ja pronssitorvien huumaavaa pauhua.

Hän seisoi hetkisen paikallaan, ja hänen katseensa suuntautui sen ohitse autiolle, hiljaiselle, aaltoilevalle hiekka-aavikolle ja Temaciniin vievälle, yksinäiselle tielle.

Sitten hän veti hatun vielä syvemmälle silmillensä ja asteli edelleen, ollen vähällä törmätä sudanilaiseen vahtiin, joka seisoi muurin nurkkauksessa liikkumattomana kuin pronssipatsas.

Tänä iltana kahvila oli täysi. Caryllista tuntui siellä olevan väkeä enemmän kuin hän koskaan ennen oli siellä nähnyt.

Siristellen silmiänsä jouduttuansa äkkiä valoon hän asteli likaisen lattian poikki sille paikalle, jossa hän tavallisesti istui, työnsi hatun takaraivolle ja silmäili ympärillensä.

Pitkä, kapea huone, jonka alastomissa, rapatuissa seinissä oli likatahroja ja -juovia ja jota valaisivat halvat, lepattavat lamput, tupruttaen savua tahrautuneeseen, kinoittuneeseen laipioon. Huoneen toisessa päässä oli matala koroke, jolla vetelehtivät rummun- ja torvensoittajat ja puolitusinaa jykevätekoisia, uneliaskatseisia tyttöjä räikeän koreissa samettipuvuissa, jotka riippuivat heidän ympärillänsä muodottomien säkkien tavoin. Lähempänä sisään käytävää oli penkkejä ja pieniä rautapöytiä, joiden ääressä istuivat kahvilan vieraat, poltellen savukkeita ja juoden kahvia tai mintulla höystettyä teetä.

Melkein suoraan Caryllin tuolin takana oli toinen ovi. Se vei sisempään huoneeseen — talon vihreään huoneeseen — joka oli täynnä tanssijattaria ja jossa kävi jatkuvana virtana heidän seuraansa etsiviä huvinhaluisia miehiä.

Ja kaikkialla hänen ympärillänsä oli ilonetsijöitä, ylempien luokkien arabialaisia ja katuojien hylkiöitä, sudanilaisia sotilaita ja sekaverisiä ranskalaisia, aavikon paimentolaisia ja joukossa joitakuita epäilyttävän näköisiä eurooppalaisia — enimmäkseen espanjalaisia — kaikki erotuksetta hyvässä sovussa keskenänsä.

Ja kaikkien kasvoilla oli samanlainen ilme. Siitä kuvastui paheellisuutta sen räikeimmässä, inhoittavimmassa muodossa, karkeata himokkuutta, joka naamioimattomana tuntui huutavan hänelle huoneen joka nurkasta. Ja vaistomaisesti vavahtaen inhosta Caryll kääntyi maksamaan kahvikuppia, joka pantiin hänen eteensä pöydälle.

Huoneen keskellä oleva tanssipaikka oli tyhjänä; lattialla oli vain kahvilan vanha, lihava omistajatar, rajusti sättien kookasta, kierosilmäistä huilunsoittajaa, joka peräytyi toisen vimmaisia sanoja, kunnes vihdoin suorastaan pyörsi pakoon ja syöksyi sisempään huoneeseen, jonne emäntä seurasi häntä, viittoillen ja kiljuen kohti kurkkuansa.

Hän palasi muutamien sekuntien kuluttua, ajaen edellänsä kahta happamannäköistä tyttöä, jotka sijoittuivat keskelle lattiata aloittaaksensa kabylilaisen tanssin pitkäveteiset liikkeet, jota orkesteri säesti valittavalla, joka hetki yhä vihlovamman murheelliseksi käyvällä, hautajaisvirttä muistuttavalla sävelellä.

Ja tarkkaillessansa heidän vitkallisia, rumia liikkeitänsä. Caryll kummasteli, kuten hän ennenkin oli kummastellut, kuinka tanssi tai sen esittäjät saattoivat saada osakseen edes tämänkään helposti miellytetyn kuulijakunnan suosiota. Mutta suosiota he varmasti niittivät, sillä puheen sorina vaimeni, ja kaikkialla hänen ympärillänsä oli kiihkeästi tähyileviä silmiä — himokkaita, eläimellisiä silmiä, jotka häntä kammottivat, ja hiilen tavoin hehkuvia, arvostelevia silmiä, jotka herättivät hänessä kuvotusta.

Hänen tuolinsa rämeä hankaus sementtilattiata vasten, kun hän kärsimättömästi työnsi sitä taaksepäin, hukkui korviasärkevän musiikin epäsointuiseen meluun, joka merkitsi tanssin päättymistä.

Yhäti hilpeästi puhaltaen soittimia marssi orkesteri ympäri huoneen saadaksensa palkkiolahjoja, ja jöröt tytöt liikkuivat ilottomasti katselijoiden seassa, kunnes vihdoin löysivät miehiä, jotka olivat kyllin innostuneita tarjotakseen heille heidän haluamaansa kahvia ja savukkeita. Taaskin oli väliaika. Perehtyneenä talon tapoihin Caryll oli aikoja sitten luovuttanut kahvinsa, josta hän ei välittänyt, lähellänsä istuvalle, nälkäisen näköiselle aavikkolaiselle.

Täällä oli tänä iltana koko joukko aavikkolaisia, enemmän kuin hän oli koskaan ennen nähnyt, mietti hän katseensa lipuessa pitkin täyteen ahdettua huonetta. Ja vaikka kahvila hänen saapuessaan oli ollut täysi, näytti se muutamien viimeisten minuuttien aikana käyneen vieläkin täydemmäksi.

Ihan likellä häntä istui kaksi eurooppalaista, kookkaita, vankkalihaksisia, vaaleatukkaisia miehiä, jotka eivät olleet saapuvilla kabylilaisen tanssin alkaessa. He keskustelivat jonkun verran kiihtyneesti, ja silloin tällöin luiskahti heiltä joku kurkkuäänellä lausuttu sana niin kovasti, että hän sen kuuli. He puhuivat saksankieltä, ja hän arveli heidän olevan kauppamatkustajia — jotka otaksuttavasti täyttivät Algerian samoin kuin he täyttivät koko maailman halvalla kamalla ja arvottomilla mukavuusesineillä. Hänen otsansa rypistyi vaistomaisesta vihasta ja vastenmielisyydestä, kun hän kääntyi selin heihin ja maksoi toisen kahvikupin, jonka nöyränkohtelias palvelija oli tuonut hänelle.

Taaskin muutamia minuutteja odotusaikaa, ja sitten ilmestyi iäkäs omistajatar uudelleen sisähuoneesta ja mennä lyllersi korokkeelle, jossa istuutui soittajarivin päähän, kiskoen lihavat nilkkansa alleen, ja pälyili ja nyökkäili ilmeisesti innostuneena.

Äkillisen, epäsointuisen hälyn jälkeen musiikki vaimeni hiljaiseksi kuiskutukseksi, rumpujen ääni oli heikko ja hillitty, ja yksinäisen huilunsoittajan rämisevä piipitys muistutti kaukaista kaikua.

Seurasi henkäyksetön hiljaisuus. Sitten kuului odottavaa jupinaa, kun sisähuoneesta ilmestyi pieni kulkue. Ensimmäiseksi tuli kaksi neekeripoikaa juhlallisina kuin pienet, mustapuiset patsaat, kantaen välissänsä isoa, kannellista koppaa, jonka he laskivat tyhjäksi raivatun tilan keskelle, ennenkuin vetäytyivät korokkeen juurelle, jääden sinne liikkumattomina kyyköttämään kädet kierrettyinä koukkuun vedettyjen polvien ympärille.

Sitten tuli hän, lipuen hitaasti eteenpäin vilkaisemattakaan sivuilleen, raollaan olevissa silmissä, jotka eivät näyttäneet näkevän mitään, uneksiva ilme ja kasvot järkähtämättömän ilmeettöminä. Ja hänen takanansa kohosi ilkeäkasvoinen käärmeenlumooja, jurona ja vastenmielisenä, tukevat käsivarret paljaina ja alaston rinta puolittain ison, mustan käärmeen paksujen kiemuroiden peitossa.

Näytännön aloitti mies. Mutta vaikka hänen esityksensä olikin tavaton, ei Caryll ollut tullut katsomaan häntä. Hän tähysti vain tyttöä. Eikä viimemainittu tuntenut eikä nähnyt hänen vakavaa tarkastustaan. Vetäytyneenä likelle pieniä neekeripoikia hän oli polvillansa tomuisella lattialla elottomana ja itseensä vaipuneena ja odotti vuoroansa.

Ensi esitystä seuranneet kättentaputukset loppuivat huoneen toisessa päässä nousseeseen hälinään. Mutta mitä häiriö lieneekin ollut, se meni pian ohitse. Ja taaksensa vilkaistuaan Caryll erotti vain sen, että kuulijakunta näytti järjestäytyneen toisella tavoin — että aavikkolaiset näyttivät olevan enemmän näkyvissä; heitä oli sisäänkäytävän luona tiheä ryhmä, josta heitä ulottui huoneeseen kaksi viivaa, sulkien muut katselijat itsensä ja seinien väliin.

He olivat hurjannäköistä väkeä, ajatteli hän katsellessansa heitä uteliaana, ja otaksuttavasti innostuneempia esitykseen kuin kahvilan kantavieraat. Mutta hänen mielenkiintonsa heitä kohtaan haihtui pian, sillä hänen vuoronsa oli tulossa. Verkkaisesti tyttö nousi pystyyn. Verkkaisesti hän tuli ison suljetun kopan luokse, jonka vierellä maurilainen kyykötti alkuasukkaiden piippu kädessänsä.

Nyt pärisivät ainoastaan rummut, rytmillisesti ja hillitysti. Vihdoin lähti käärmeenlumoojan pillistä vähäinen sävel vienona lirityksenä, aaltoilevana kuin tuulen huokailu. Kopan kansi liikahti ja painui jälleen paikalleen, liikahti sitten uudelleen ja luiskahti syrjään, ja sen avarasta sisuksesta ilmestyi kita auki litteä, sileä pää, lipoen nopeasti kielellänsä. Se kohosi yhä korkeammalle, samalla kun sen jälessä ojentui kiemura toisensa jälkeen jäntevästä, vääntelehtivästä ruumiista, joka haaveellisissa mutkissa huojui musiikin tahdissa.

Ja sen luokse astui tyttö toinen käsi ojennettuna, toinen kohotettuna likaista laipiota kohti.

Hiljaa sihisten kääntyi käärme häneen päin, yrittäen iskeä ja empien, edeten ja peräytyen, kunnes se vihdoin syöksähti vikkelästi eteenpäin ja lipui tytön hennolle käsivarrelle. Sitten se kaarsi hänen hartioittensa ympäri ja hänen toista käsivarttansa myöten ylös.

Hetkisen tyttö seisoi jäykkänä, pitäen sitä ylhäällä, liikahti sitten äkkiä, pudistaen sen irti, otti sen kiinni sen pudotessa ja nosti sen kauhean, pitkäksi ojentuneen ruumiin molemmin käsin korkealle päänsä päälle. Ja niin seisoessansa hän ensi kerran kohotti katseensa ja tuijotti ilmeettömästi edessänsä olevaan kasvomereen. Mutta vain sekunnin ajan.

Taaskin syntyi ovella meteli, esille kiiruhti valkopukuisia hahmoja, ja muiden muassa hypähti Caryll pystyyn sydämensä sykkiessä rajusti, kun hän oivalsi, mitä oli tapahtunut.

Aavikkolaiset pitivät huonetta vallassaan. Nyt heillä oli aseinaan pyssyt, jotka he siihen saakka olivat pitäneet piilossa vaippojensa alla, ja he seisoivat kahvilan säikähtyneitten vieraiden ympärillä ja edessä, muistuttaen elävää muuria.

Käärmeenlumooja ja orkesteri, molemmat saksalaiset ja Caryll itse katselivat pitkin välkkyviä pyssynpiippuja yläpuolellansa virnisteleviin villeihin kasvoihin.

Kuului kova oven läjähdys, ja häly vaimeni äkkiä kuten oli alkanutkin, ja sitä seuranneen hiljaisuuden aikana Caryll kuuli naisen vihlovan huudon.

Kuumeisen levottomana tytön tähden, jota hän nyt äkkiä tiesi rakastavansa, hän yritti pyrkiä hänen luoksensa, mutta rautainen koura painoi hänet takaisin tuolille, ja rimpuillessansa häntä pitelevien paimentolaisten otteessa hän tuskaisena tarkkaili tytön kasvojen hirveätä muutosta.

Unohdettuna oli käärme pudonnut hänen jalkoihinsa, ja vihdoinkin elpyneenä, kasvot kauhean pelon vääristäminä, hän seisoi tuijottaen, tuijottaen kuin sekapäinen. Koneellisesti kääntyi Caryllin katse hänen mielettömän tuijotuksensa suuntaan. Tyttö katseli miestä — miestä, joka seisoi selkä oveen päin ja nyt lähestyi verkalleen, astellen huolettoman ylpeänä valkopukuisten paimentolaisten rivien välitse viimemainittujen painautuessa taaksepäin ja pitäessä häntä varten avointa kujaa huoneen toiseen päähän.

Hän oli nuori, roteva ja esiintyi uhmaavasti, hänen kauniita kasvojansa rumensi puolittain parantunut naarmu, joka oli hänen silkkisiteisen turbaninsa ja mustien, rypistyneiden kulmakarvojensa keskivälissä ja teki hänet oudon uhkaavan näköiseksi, ja hän asteli huolimattoman välinpitämättömänä aiheuttamastansa pelosta, liekehtivä katse kiintyneenä ainoastaan tyttöön, joka hänen lähestyessänsä vapisten perääntyi.

Huone oli hiljainen; jännittynyttä, painostavaa äänettömyyttä rikkoivat vain tuntemattoman tahdikkaat askeleet ja hiljainen, jatkuva valitus, joka lähti tytön huulilta miehen lähestyessä häntä. Vihdoin hän saapui tytön luokse ja seisahtui, ja pelosta uikuttaen vaipui viimemainittu lattialle ja peitti kasvonsa käsillään. Ja miehen pysähtyessä kohosi nopeasti heidän välillensä ison, mustan käärmeen uhkaava hahmo, sihisten kiukkuisesti ja tavoittaen tulijaa kammottavalla päällään. Mutta hymyillen kylmän halveksivasti hän sysäsi matelijan syrjään ja kääntyi jälleen jalkojensa juuressa viruvan tytön puoleen. Hän kumartui, otti tytön pään käsiensä väliin ja pakotti pyörtymäisillänsä olevan poloisen katsomaan häntä silmiin.

Hän tuijotti tyttöön pitkään, hengähdyksenkään häiritsemättä hiljaisuutta.

Sitten hän nauroi; se oli pieni, hiljainen, julma naurahdus, joka uhkui sekä katkeruutta että voitonriemua, ja siepattuansa tytön armottomasti syliinsä mies heitti hänet olalleen. Tyttö virui hervottomana ja avuttomana joko kauhun vallassa tai tajuttomana. Ja vielä hetkisen mies piteli häntä niin, silmäillen huonetta revolverin kieppuessa hänen pitkässä, ruskeassa kädessään. Oli hirvittävän jännityksen hetki, jonka aikana hänen leimuavat silmänsä, joiden katse uhkui raivoa maurilaisen ja äreän tyynien saksalaisten voimattomien hahmojen ylitse, näyttivät tuijottavan suoraan Carylliin.

Purskahtaen sitten uudelleen pilkalliseen nauruun hän nosti kättänsä, ampui päänsä kohdalla olevaa lamppua ja syöksyi ovelle.

Ja hänen juostessaan pamahti vastaukseksi yhteislaukaus, ja huone muuttui äkkiä pimeäksi. Sitten alkaneen hornamaisen kiljunnan ja jalkojenkopinan aikana Caryll tunsi rautaisten sormien, jotka eivät olleet hetkiseksikään hellittäneet otettansa, puristuvan tiukemmin hänen ranteittensa ympärille, tunsi voimakkaiden käsivarsien kiertyvän ympärilleen ja hänen raivokkaasta rimpuilemisestaan huolimatta vetävän häntä nopeasti taaksepäin pieneen, myöskin pimeänä olevaan sisähuoneeseen ja sieltä kiidättävän hänet viileään, sysimustaan yöhön.

Välittämättä siitä, miten hänen itsensä kävi, ajatellen ainoastaan tyttöä hän ponnisteli vimmatusti vapautuakseen, hurjasti pyrkien etsimään ja pelastamaan tytön, jos se suinkin olisi mahdollista. Mutta sitä yrittäessäänkin hän tiesi, ettei hän sekaantumalla juttuun mahtanut sille mitään, tunsi vaistomaisesti, ettei hänen seniltainen näkemänsä ollut satunnainen tapaus, vaan tietoinen temppu olosuhteiden sarjassa, osa siitä salaperäisyydestä, joka tuntui tyttöä verhoavan.

Oli kouraantuntuvan selvää, että kahvilaan tehdyn julkean rohkean hyökkäyksen suunnittelija ja suorittaja oli niiden henkilöiden tuttava, joita tapaus eniten koski. Tytön säikähtyneistä silmistä oli kuvastunut tuntemista yhtä hyvin kuin pelkoakin.

Caryll tajusi, että hänen oma lyhyt romaaninsa oli lopussa, että hän oli joutunut tämän aavikkodraaman ulkopuolelle, jonka liepeitä hän vain oli hipaissut. Vaikka hänessä olikin herännyt rakkaus, ei hän merkinnyt mitään tytölle. Hän ei sisältynyt tytön olemassaolon suunnitelmaan. Ja nyt tyttö oli poistunut hänen elämästään yhtä kummallisesti kuin oli siihen ilmestynytkin.

Vaikka hän olisikin ollut vapaa yrittääkseen etsiä tyttöä, olisi hänen tehtävänsä, siitä hän oli varma, ollut toivoton. Eikä hän ollut vapaa.

Ponnistipa hän kuinka kovasti tahansa, ei hän mahtanut mitään niille kahdelle miehelle, jotka kahden puolen yhteisvoimin kiidättivät häntä tuntemattomia polkuja pitkin tuntemattomaan päämäärään. Eikä hän voinut sitä tiedustaa, sillä karkea, jäntevä käsi oli painettu hänen suulleen ja esti häntä puhumasta. Ja keitä he lienevätkään olleet, tuntui heillä olevan kissansilmät, sillä tuontuostakin he hypähtivät syrjään välttääksensä esteitä, joita hän ei pimeässä erottanut.

Häntä vietiin väkivalloin eteenpäin niin pitkä aika, että se tuntui loputtomalta. Ja huumaantuneena ja sekavana sydämen jyskyttäessä kylkiluita vasten hän oli alkanut aprikoida, mikähän kohtalo häntä itseänsä odotti, kun miehet äkkiä hiljensivät vauhtiansa, käsi poistettiin hänen huuliltansa ja hän huomasi hämmästyksekseen seisovansa lähellä hotellin sisäänkäytävää.

Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten hän oli sinne joutunut; varmasti oli tultu sellaista tietä, jota hän ei ollut koskaan ennen kulkenut, ja henkeänsä haukkoen hän kääntyi kyselemään miehiltä, jotka, kuten hän nyt tiesi, olivat ystäviä eivätkä vihamiehiä.

Mutta toinen heistä oli jo kadonnut, ja hätäisesti kuiskattuansa hänelle näytti toinen häipyvän yöhön Caryllin parhaillaan katsellessa häntä. »Kertokaa herra kreiville, että Daud ben Ali on hiukan suorittanut velkaansa!» Tämä salaperäinen sanoma kaikui Caryllin korvissa hänen kääntyessänsä hoippuroimaan hotelliin.

Kahvilan ulkopuolella nuorempi Ahmed ben Hassan seisoi hetkisen pimeässä, kuunnellen rakennuksesta tunkeutuvaa hälyä, ja silmäili tutkivasti ympärilleen, samalla kiskoen hartioiltansa burnusin ja kietoen sen tytön hervottoman vartalon ympärille.

Hänen huulillansa väikkyi hymy, kun hän otti verhotun pikku olennon syliinsä ja vilkaisi sinnepäin, missä sudanilaisen vahdin olisi pitänyt olla, mutta missä häntä ei ollut. Oli siksi pimeä, ettei hän erottanut mitään, mutta sillä taholla vallitseva hiljaisuus ilmaisi hänelle, että Ramadan ja S'rir olivat menestyksellisesti suorittaneet osansa seniltaisesta työstä.

Puristaen köykäistä taakkaansa lujemmin hän kääntyi keveästi juoksemaan
Kuninkaitten haudoille päin ikäänkuin poistuaksensa Tuggurtista.

Olisi ollut liian uskallettua palata samaa tietä, jota hän oli tullut. Kaupunkiin pääsi muita, syrjäisempiä polkuja pitkin, ja sinä yönä sopivat ne paremmin hänen tarkoitukseensa. Hän juoksi yli puolitoista kilometriä hidastamatta vauhtiansa, rientäen löyhällä maaperällä kevyesti ja väsymättömästi, tuskin huomaten tytön vähäistä painoa.

Koska hän kahvilasta lähdettyänsä ei ollut nähnyt ketään, oli hän varma, ettei häntäkään ollut kukaan nähnyt. Ja hänen ympäristönsä kaamea yksinäisyys ja tähtikirkkaan yön juhlallinen kauneus tuntuivat olevan kummallisesti sopusoinnussa hänen mielialansa kanssa. Viikkokausia hän oli haaveksinut, mitä tämä yö hänelle merkitsisi, viikkokausia suunnitellut, mitä tämä yö hänelle toisi, ja hänen sydämensä oli tulvillansa rajua riemua hänen kiitäessänsä hämyssä.

Melkein voittamattomista vaikeuksista huolimatta hän oli tehnyt sen, mitä oli päättänyt tehdä, ja hänen kostonsa ensimmäinen osa oli toteutettu.

Ja tämä kaivattu kosto oli ollut mahdollinen Ramadanin ja S'ririn avulla. Ilman heitä hän ei olisi kyennyt tekemään mitään, sillä ilman heitä hän ei olisi edes jäänyt henkiin täyttääkseen suuren valansa, jonka hän oli vannonut viruessansa köytettynä ja avuttomana kehnossa majassa. He olivat hänet sieltä löytäneet. Ilman pienintäkään epäilystä hän tiesi, mikä hänen kohtalonsa olisi ollut, jolleivät he olisi tulleet. Hän oli kuullut liian paljon, arvannut liian paljon sellaista, mikä oli vaarallista niiden miesten turvallisuudelle, jotka olivat houkutelleet hänet ansaan. Ilman Ramadania ja S'ririä hän olisi kuollut seuraavana päivänä ja hänen kuolemansa olisi ollut kauhea.

Niiden kammottavien kärsimystuntien muisto seuraisi häntä koko elämän. Hänen kasvonsa olivat kosteina hiestä hänen nyt ajatellessansa sitä. Hän oli jo melkein lakannut toivomasta, kun Ramadanin leveät hartiat olivat kohonneet pienen ikkunan tasalle, ikuisuudelta tuntuvan ajan hän oli odottanut, hikoillen toivon ja pelon sekaisesta tunteesta, sillä aikaa kun veljespari uurasti murtaessansa tietä sisälle, ja hän oli täydelleen pyörtynyt, kun S'rir oli leikannut poikki hänen turtuneita, voimattomia jäseniänsä kahlehtineet siteet.

Muutamista sitä seuranneista tunneista hän ei muistanut mitään. Hän ei ollut aavistanutkaan, kuinka yli-inhimillisesti hänen palvelijansa olivat ponnistelleet kiskoessansa hänen tarmotonta ruumistansa ahtaasta aukosta, ei muistanut mitään ratsastuksesta, jonka aikana hän oli levännyt tajuttomana Ramadanin voimakkailla käsivarsilla S'ririn seuratessa käyttäen hänen ratsuansa, jonka he olivat löytäneet, ennenkuin olivat seuranneet hänen jälkiänsä autioon kylään, johon hänet oli viety.

Hänet oli herättänyt kipu, kun hänen nyrjähtänyt olkapäänsä oli kiskottu paikoillensa. Ja tajuihinsa tultuaan hän oli ponnekkaasti pannut vastaan seuralaistensa koettaessa taivuttaa häntä palaamaan isänsä leirille. Hän oli vannonut valan, eikä mikään voima maan päällä saisi häntä luopumaan siitä. Ja vähitellen hän oli suostuttanut palvelijansa, kunnes he halusivat kostoa yhtä kiihkeästi kuin hän itsekin.

Mutta heidän esittämänsä nopea, harkitsematon kosto oli hylätty ja sensijaan valittu hienompi ja hivelevämpi tapa. Ne, jotka arkailematta olisivat olleet valmiit tappamaan hänet, ansaitsisivat kuoleman, mutta hänen oli otettava huomioon muutakin kuin omat kärsityt vääryydet.

Sitä silmälläpitäen hän oli viivytellyt vihamiestensä läheisyydessä ja päättänyt kärsivällisesti varrota ja tähyillä, kunnes sattuma tarjoaisi hänelle tilaisuuden. Ja odotusaika oli ollut lyhyt. Tietämättänsä oli maurilainen edistänyt hänen suunnitelmiansa. Tytön ja ulkomaalaisten kumppaniensa seurassa hän oli seuraavana päivänä salaa pujahtanut tiehensä ja merkeistä päättäen ilmeisen hätäisesti lähtenyt autiosta kylästä, jossa hän oli levännyt viikon. Ja askelittain oli pienempi joukkue seurannut vähäistä karavaania pohjoista kohti Tuggurtiin.

Kun muukalaiset matkustivat ilman palvelijoita, oli heidän tarpeiksensa riittänyt kameli kullekin; ja yksi kameli ja pari jäntevää pikku aasia oli kantanut koko käärmeenlumoojan kuormaston. Vankoilla hevosilla ratsastavista takaa-ajajista oli matka ollut ikävän vitkallinen, mutta hidas eteneminen ja pitkät pysähdykset olivat suoneet Ahmedille aikaa toipua osaksensa tulleesta kovakouraisesta käsittelystä. Ja voimien elpyminen oli vain lujittanut hänen päätöstänsä.

Joka päivä oli hän käynyt hilpeämmäksi ja reippaammaksi nähdessään voittonsa lähestyvän; ja illan toisensa jälkeen oli hän unen tuloon saakka virunut, kuunnellen kumppaniensa rauhallista hengitystä ja suunnitellen kostoaan.

Vihdoin oli saavuttu Tuggurtiin. Alunperin haluamatta avoimesti näyttäytyä kaupungissa, jossa hänet tunnettiin, hän oli odottanut hämärää, ennenkuin oli mennyt sinne muutamia tunteja maurilaisen tulon jälkeen.

Hän oli mennyt suoraapäätä erään arabialaisen ystävänsä taloon. Tämä ystävä rakasti velton mukavia, kalliiksi käyviä elintapoja, ja häntä miellytti enemmän asua Ranskan pääkaupungissa kuin omassa maassansa. Onni oli suosinut Ahmedia, joten hän oli tavannut ystävänsä kotosalla, vaikka aikeissa seuraavana päivänä lähteä tavanmukaiselle matkallensa Pariisiin. Muutamien selittävien sanojen jälkeen oli talo ja palvelijat intomielisesti luovutettu hänen käytettäväkseen, ja hänen isäntänsä oli vain pahoitellut sitä, ettei hän itse voinut jäädä ja olla mukana seikkailussa, sillä se kiehtoi väkevästi hänen mielikuvitustansa, joka oli vilkkaampi kuin hänen ruumiinsa.

Ja vannotettuaan isäntänsä palvelijat pitämään asian salassa hän oli pysytellyt Tuggurtissa piilossa.

Hänen aikomuksensa ei ollut antaa viranomaisille vihiä itsestänsä, ennenkuin hänen suunnitelmansa olivat kypsyneet. Tyttö oli toimitettava turvaan, ennenkuin hän kävisi käsiksi maurilaiseen ja tämän liittolaisiin.

Ja alusta loppuun saakka oli hänen suunnittelemansa rohkea kaappaus luistanut sujuvammin kuin hän oli uskaltanut toivoakaan. Auliilla, tuhlaavaisesti jaetuilla lahjuksilla olivat Ramadan ja S'rir helposti saaneet kootuksi kirjavan joukon oikeita paimentolaisia ja vetelehtijöitä, jotka olivat valmiit esiintymään sellaisina. Kaikki ne miehet olivat perin kärkkäitä liittymään yritykseen, sillä olihan se tähdätty yksinomaan vaeltavaa maurilaista vastaan, jonka uskonnollisia mielipiteitä he eivät hyväksyneet, ja paria vähän tunnettua ulkomaalaista vastaan, jotka samoin kuin heidän palkkaajansakin piileskelivät kaupungissa. Ja sillä hetkellä kuhisi Tuggurtissa tyytymättömiä, jotka olisivat olleet valmiit ryhtymään vaarallisempaankin seikkailuun heidän käsiinsä niin helposti solahtaneesta, harvinaisesta palkkiosta.

Ramadanilta ja S'ririltä Ahmed oli kuullut käärmeenlumoojan café mauressa saavuttamasta menestyksestä. Heiltä hän oli myöskin saanut tietää, että tytön oli sallittu vapaasti liikkua kaupungissa. Mutta tytön ryöstäminen niin helpolla tavalla ei ollut miellyttänyt häntä. Hän oli keksinyt draamallisemman ja tyydyttävämmän kostamistavan. Hän anastaisi tytön jälleen avoimesti ja näyttäen mahtiansa niin paljon kuin suinkin saattaisi ihan niiden miesten silmien edestä, jotka olivat käyttäneet tyttöä syöttinä vangitaksensa hänet.

Sen tehtyänsä, mutta vasta sitten, hän koettaisi saada selville niiden muukalaisten salaisen piilopaikan, joiden salaperäiset puheet ja käytös olivat niin voimakkaasti herättäneet hänessä epäluuloja, ja ottaa paremman selon heidän liikkeistänsä. Hän ei voinut toimia pelkkien otaksumien perusteella, vaan hän kaipasi varmoja tosiasioita — selvää juttua, jonka hän saattaisi esittää ranskalaisille viranomaisille ja siten kostaa oman yksityisen loukkauksensa ja samalla kertaa auttaa hallitusta.

Hänen mieltänsä oli omituinen levottomuus, joka tuntui leviävän yli koko maan, kiinnittänyt enemmän kuin hänen isänsä oli kuvitellut, ja hänen kestämänsä kokemus oli pannut hänet ajattelemaan syvemmin kuin hän oli milloinkaan ennen miettinyt ajattelemattoman, nuoren olemassaolonsa aikana.

Ajaessansa takaa omaa huvitustaan hän oli sattumalta saanut vihiä salaisuudesta, jolla tuntui olevan uhkaavan tärkeä merkitys, ja hurja seikkailu, johon hän oli niin kevyesti ryhtynyt, oli muuttunut epätoivoiseksi peliksi, joka jo oli ollut vähällä maksaa hänen henkensä. Siitä, että häntä oli erehdytty luulemaan joksikin toiseksi kuin hän oli, oli hän alusta alkaen ollut varma. Mutta muistaen, mitä häneltä oli kyselty ja miten häntä oli uhkailtu, hän oli alkanut uskoa, että sattuma oli näyttänyt hänelle vilahduksen puuhista, joita siihen saakka oli pidetty visusti salassa, ja että tämä kokoonpanoltansa outo kolmikko oli jollakin hämärällä ja käsittämättömällä tavalla yhteydessä sen salaperäisen kuohunnan kanssa, joka maassa vallitsi.

Hänen äskeinen hämmästyttävä näyttäytymisensä oli varmastikin varoittanut heitä vaarasta ja saanut heidät valppaiksi. Mutta toistaiseksi he olivat hänen ulottuvillaan, sillä jolleivät heidän apuneuvonsa olleet paremmat kuin hänen, eivät he voineet poistua Tuggurtista hänen tietämättään. Siitä hän oli huolehtinut. Päiviä ja viikkoja hän oli punonut juonia ja suunnitelmia, ja tänään hän oli korjannut voittonsa ensimmäiset hedelmät. Tänään hän taaskin piti sylissänsä sitä naista, jota hän oli johtunut vihaamaan — mutta jota hän kuitenkin kaipasi. Miksi hän kaipasi tätä tyttöä? Miksi tuntui yksistään hänen omistamisensakin niin paljoa arvokkaammalta kuin niille miehille valmistettava lisäkosto, joiden välikappaleena tyttö oli ollut?

Tässä myrskyisen rakkauden ja alkeellisten intohimojen maassa oli moni nainen kuollut vähemmästä kuin Jasmin oli hänelle tehnyt. Mutta hän ei toivonut tytön kuolemaa. Hän kaipasi häntä elävänä — halusi hänen kärsivän, kuten hän itse oli kärsinyt, tuntevan hänet kohtalonsa herraksi ja valtiaaksi. Hänen luontonsa synnynnäinen rajuus oli vallassa hänen kulmat rypyssä katsellessaan Jasminia huulet raottuneina kolkkoon, puhtaasti julmaan virnistykseen. Hän tiesi tytön tointuneen pyörtymyksestään; vaikka toinen ei päästänyt äännähdystäkään, tunsi hän hänen vapisevan käsivarsillaan, tunsi, kuinka rajusti tytön sydän sykki niin lähellä hänen omaa sydäntänsä.

Jasmin sai vapista, olihan hän menetellyt niin petollisesti häntä kohtaan! Hän sai pelätä, olihan hän valheilla ja kavalilla suudelmilla houkutellut viattoman melkein varmaan kuolemaan! Hän itse oli kyllä ollut typerä ja hupakko, mutta ei enää hautonut tyhmiä harhaluuloja. Enää hän ei säästäisi Jasminia sen lapsimaisen viattomuuden vuoksi, jota hän oli niin hyvin osannut näytellä. Hän pitäisi Jasminia, kunnes tämä olisi oppinut tietämään, kuinka arvoton oli se kauneus, jolla hän oli koettanut viekoitella hänet ansaan, kunnes halu sammuisi — et puis, bon soir! Hänen kasvonsa olivat vääntyneet katkerasta itsepilkasta, kun hän pysähtyi hiekkaisen vierun harjalle katselemaan ympärilleen.

Varsin läheltä kiiluvat paimentolaisleirin hiipuvat nuotiot varoittivat häntä, että oli aika kääntyä takaisin kaupunkiin päin.

Pyörrettyänsä ympäri hän asteli pitkin, joustavin askelin, sivuuttaen vielä muutamia yksinäisiä leiripaikkoja, jotka hän kiersi kaukaa, muistaen äkäisiä vahtikoiria, joiden rähinä, jos ne olisivat vainunneet hänet, olisi herättänyt nukkuvat leiriläiset. Kuu nousi parhaillaan hänen saapuessansa eurooppalaisten pienelle, murheelliselle hautausmaalle, joka oli lohduttomana ja syrjäisenä kaupungin laidassa, ja vasten hänen tahtoansakin häntä puistatti, kun hän vilkaisi sen ruostuneita aitauksia ja hajallansa olevia hiekkakumpuja.

Hän oli liian äskettäin katsonut kuolemaa silmästä silmään ajatellaksensa nyt sitä tavalliseen välinpitämättömään tapaansa, ja pää toisaalle käänneltynä hän käveli ripeästi eteenpäin.

Ehdittyänsä Tuggurtin ulkoreunaan hän pysytteli talojen varjossa, edeten varovasti; hänen askeleensa irtonaisessa pehmeässä hiekassa olivat kuulumattomat, hän pinnisti katsettaan nähdäksensä pimeässä, ja hänen sydämensä sykki nopeammin hänen lähestyessään määräpaikkaansa.

Kerran hän oli vähällä polkaista rääsyistä myttyä muistuttavaa, erään oven kynnykselle sykertynyttä nukkujaa, jota pimeässä oli miltei mahdoton nähdä. Toisen kerran sai koiran äkillinen haukahdus hänet hätkähtämään ja supattamaan hiljaisen kirouksen. Mutta hän ei kohdannut muita keskiöisiä vaeltajia, ja asteltuansa tyhjillä, äänettömillä kaduilla hän vihdoin seisahtui etsimänsä talon jykevän, raudoitetun oven eteen.

Hänen hiljaa kolkutettuansa se avautui ja sulkeutui nopeasti hänen jälkeensä, ja hän asteli kapealla, himmeästi valaistulla polulla, joka vei avoimelle pihalle. Siellä oli sammioihin istutettuja, kukkivia pensaita ryhmitettyinä yksinäisen palmupuun ympärille, joka kohotti viuhkamaista latvaansa tuikkivia tähtiä kohti.

Vähäisen, tiilillä lasketun nelikulmion halki hän meni pieneen etuhuoneeseen, joka oli koristettu vanhanaikaisilla tuliaseilla ja metsästysvälineillä, ja sitten avaraan sisäsaliin, jossa oli sekaisin kallisarvoisia, huolitellusti muovaeltuja arabialaisia ja ranskalaisia huonekaluja ja joka ylellisesti sisustettuna sekä herpaisevan ja hienon aistillisena tuntui huokuvan nautinnonhimoa, velttoutta ja mukavuudenrakkautta.

Sen ilma oli suitsutuksen ja kukkientuoksun täyttämä, sen seinillä oli paksuja verhoja ja lattialla pehmeät Guémarin matot, jotka vaimensivat kaikki askelten äänet, ja vaikkakin siihen astuva aavikkolainen oli kasvanut ylellisyyden ympäröimänä, tuntui se hänestä kullalla silatulta vankilalta. Ja vankila se olisikin siihen saakka, kunnes hänen tehtävänsä Tuggurtissa olisi suoritettu, mietti hän jurosti. Huoneisto päättyi makuukammioon, johon päästiin silkkiverhojen peittämän kapean kaariholvin kautta.

Se oli pienempi kuin viereinen huone, kalustettu yhtä ylelliseen tapaan, ja siinä oli samanlainen sekava kokoelma itämaista ja eurooppalaista kalustoa.

Ja tässä sisimmässä huoneessa, tässä vankilan sisällä olevassa vankilassa, hän vihdoin laski taakkansa lattialle, soluttaen hänet pystyyn ja vapauttaen hänet burnusin tukahduttavista laskoksista. Äkillisen valon huikaisemana, sekavana ja vapisten huojui tyttö huumaantuneena, huomaamatta ympäristöään, pelokkaat silmät kiintyneinä uhkaaviin, hymyttömiin kasvoihin, jotka olivat niin toisenlaiset kuin hänen muistamansa nauravat, poikamaiset kasvot.

Kunnioitus ja ihmettely näyttivät kilpailevan hänen kasvojansa pingoittavan pelon kanssa hänen tuijottaessansa mieheen ja pienien käsiensä hapuillen siirtyessä ylöspäin tarttuakseen värähtelevään kaulaan.

»Luulin — ihan äsken — näkeväni haamusi», kuiskasi hän peloissaan. Sitten hän päästi tukahdutetun huudahduksen, puolittain liikutuksen, puolittain nyyhkäyksen, levitti kätensä ja juoksi Ahmedia kohti. »He väittivät — sinun kuolleen!» ähkäisi hän. Mutta hänen silmistänsä uhkuva ilo haihtui yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin toisen uhkaavasti tuijottaessa häneen.

Naurahtaen lyhyeen ja hurjasti mies astui pois hänen vapisevain sormiensa ulottuvilta.

»Me emme kuole niin helposti — me, minun isäni suvun pojat», vastasi hän verkkaisesti. »Me elämme — tuhotaksemme ne, jotka mielivät tuhota meidät. Oi, sinä ovela tyttö, eikö mieleesikään juolahtanut, että joskus takertuisit omaan paulaasi? Olet pelannut kavalaa peliäsi kerran liian usein, pieni hupsu.»

Jasmin horjahti taaksepäin, tehden ymmälle joutuneen eleen. »Mitä peliä olen pelannut?» änkytti hän. Ja äkkiä hän nyt ensi kerran vilkaisi ympärilleen nopeasti ja salavihkaa, silmissänsä hurjistunut, etsivä ilme, samanlainen kuin satimeen joutuneella eläimellä. Ahmed tarkkaili hänen vaanivaa, säikähtynyttä katsettaan huulillansa hieno, ivallinen hymy.

»Täällä ei ole ikkunaa», pilkkasi hän. »Tämä on varmempi vankila kuin se, johon sinä minut viekoittelit.»

Tytön silmiin kihosivat kyyneleet, ja hän väänteli käsiänsä epätoivoisesti. »Mitä sinä tarkoitat?» valitti hän. »Oi, rakkaani, mitä olen tehnyt, koska olet noin muuttunut?»

»Mitä olet tehnyt?» kertasi toinen tylysti. »Voitko sitä kysyä? Sinä, joka niin hyvin näyttelit sinulle määrättyä osaa — joka pidit minua narrinasi valheilla, suudelmilla ja väärillä rakkaudenvaloilla, kunnes saapuivat ne miehet, jotka olivat neuvoneet sinua peijaamaan ja pettämään.»

Tuskaisesti parahtaen Jasmin heittäytyi hänen jalkojensa juureen, kietoen käsivartensa hänen ympärilleen. »En kertaakaan ole valehdellut sinulle — en koskaan pettänyt sinua», uikutti hän. »Herra, etkö usko — rakastan sinua.»

»Ja kuinka monta kertaa olet aikaisemmin rakastanut», tokaisi Ahmed katkerasti. »Kuinka monta miestä olet narrannut ja pettänyt, kuten narrasit ja petit minua?»

Tyttö vapisi kovasti, ja hänen silmiinsä tuli epäilyksen ja kauhun ilme. »Luuletko sinä niin?» supatti hän arasti. »Luuletko minun pettäneen sinua?»

»En luule, vaan tiedän», virkkoi hän raskaasti. Sitten hänen äänensä äkkiä muuttui. »Luuletko sinä minua vieläkin samaksi sokeaksi hupakoksi, joka olin?» kivahti hän intohimoisesti. »Sanon sinulle, tyttö, että minulla oli aikaa muistella ja punnita viruessani odottamassa kuolemaa siinä kurjassa onkalossa, johon minut raahattiin. Kuulin, mitä he puhuivat koettaessansa kiristää minulta niitä tietoja, jotka he arvelivat minun saaneen. Silloin opin tuntemaan sinun teeskentelemäsi rakkauden arvon. Silloin opin tietämään, minkä tähden tulit syliini sinä aamuna — sinä, joka siihen saakka olit ollut niin neitseellisen siveä. Naurattiko sinua, kun säästin sinua rakkauteni tähden — sen rakkauden, joka kuoli, kun opin tuntemaan petollisuutesi? Kautta Allahin, enää et minulle naura. Kuten minä kärsin, niin saat sinäkin kärsiä — kunnes kyllästyn sinun kärsimyksiisi.»

Hänen äänensä oli käheä ja värisi raivosta. Ja vapisten nosti tyttö päätänsä, katsoen häneen omituisesti. »Etkö yhtään sääli, herra?» huohotti hän. »Enkö jo ole kärsinyt kylliksi? Eikö minua pieksetty, kun itkin sinun tähtesi, ja rääkätty nälällä, kun en suostunut saksalaiseen, joka halusi minua omakseen. Hän vannoi loppujen lopuksi ottavansa minut; vain Tuggurtissa sain muka liikkua vapaana. Mutta minä — minä olisin mieluummin kuollut kuin sietänyt hänen intohimoaan. Kuinka olisin voinut mennä hänen omakseen, kun yhäti rakastin sinua?»

»Rakastit minua?» ärähti mies. »Vai rakastitko sitä vaaleatukkaista muukalaista, joka oli café mauressa tänä iltana? Tahdoitko puhua hänelle kuolleesta rakastajastasi kohdatessasi häntä kaikissa mahdollisissa yksinäisissä paikoissa Tuggurtissa? Koskeeko se sinuun?» pilkkasi hän nähdessään toisen hätkähtävän. »Arvelitko peijata häntä samoin kuin peijasit minua hankkiaksesi hyötyä sille hornanhengelle, jonka omaisuutta olit? Vai rakastitko häntä — oi, sinä monien rakastajien neito?» Mies nauroi julmasti.

»En rakastanut häntä — en ole milloinkaan rakastanut muita kuin sinua.
Oi, herra, etkö usko minua?» nyyhkytti tyttö.

Kiroten kumartui Ahmed irroittamaan häntä piteleviä tutisevia sormia.
»En ikinä! Kautta Allahin, en ikinä!»

Mutta Jasmin takertui suonenvedontapaisesti kiinni häneen, painaen pientä, huohottavaa rintaansa hänen polviansa vasten, pää takakenossa, kyyneleisissä silmissä rukoileva ilme.

»Älä vanno!» jyrähti mies. »Etkö ole ennenkin vannonut — ja väärin?» Ja kiskaistuansa häneen takertuneet kädet irti hän pyörähti kantapäällään ympäri.

Vähän aikaa hän seisoi viereisessä, hyvätuoksuisessa ja upeassa huoneessa kädet nyrkissä ja hengitti raskaasti.

Sitten hän alkoi astella lattialla, kävellen edestakaisin verkkaisin, kuulumattomin askelin, potkien syrjään tiellänsä olevat kirkasväriset, kirjaillut pielukset ja kuunnellen silkkiverhojen takaa kantautuvaa hiljaista nyyhkytystä. Hänet valtasi kiukun puuska. Se pieni hupakko! Luuliko hän kyynelillä ja lisävaiheilla taivuttavansa hänet uskomaan? Luuliko hän voivansa pelastaa itsensä vakuuttamalla viattomuuttansa? Mielikö hän taaskin viekoitella häntä harvinaisen kauniilla kasvoillaan ja vartalollaan, peijata häntä, kuten oli ennenkin peijannut, jotta hän luopuisi kostostansa? Aikoiko tyttö jälleen niin halvalla ostaa niin julmasti murskaamansa luottamuksen?

Hän oli antanut Jasminille rakkautensa — ja tyttö oli pettänyt hänet. Hän oli luottanut tyttöön — ja tämä oli valehdellut hänelle. Ja välttääksensä rangaistustaan tyttö valehtelisi hänelle taaskin. Harjaantuneena kavaltamaan ja pettämään — olihan hän, Ahmed, todennut hänen valheellisuutensa — tyttö oli äskenkin näytellyt osaansa tavattoman taitavasti, itkien ja takertuen häneen niin vilpittömän näköisenä, että hän olisi uskonut, jollei hän olisi muistanut sitä toista kertaa, jolloin Jasmin oli itkenyt, takertunut häneen — ja houkutellut hänet ansaan. Luuliko Jasmin rakkauden vielä kytevän hänen sydämessänsä! Pitikö hän häntä niin suurena hupsuna? Tarvittaisiin enemmän kuin kyyneliä ja halauksia parantamaan sitä haavaa, jonka Jasmin oli häneen iskenyt, saamaan hänet unohtamaan sen lyhyen onnenunelman, joka särkyessään oli rikkonut hänen haaveensa ja tuhonnut hänen luottamuksensa. Rakkaus oli mennyttä. Vain koston riemu oli hänelle jätetty. Vapisevin sormin hän sytytti savukkeen ja kiiruhti ulos huoneesta, sulkien oven jälkeensä. Pienessä etuhuoneessa oli ruoka häntä odottamassa. Hän oli koko päivän ollut liian kiihtynyt syödäksensä paljoa, eikä hänen mielensä nytkään tehnyt syödä. Hän tunsi vain polttavaa janoa ja joi kupin toisensa jälkeen kiehuvan kuumaa, mustaa kahvia, polttaen lukemattomia savukkeita istuessansa otsa rypyssä ja tuijottaessansa edessänsä olevaan melkein koskemattomaan illalliseen.

Ja vihdoin saapuivat hänen luoksensa Ramadan ja S'rir, edellinen tapansa mukaan vakavana ja katse totisena, jälkimäinen hymyillen tavallista arvoituksellista hymyänsä.

Vasta silloin välähti hänen mieleensä arvelu, olikohan hänen huolitellun tarkkoja ja tiukkoja määräyksiänsä noudatettu täsmällisesti vai olikohan hänen haalimansa lakeja halveksiva kannattajajoukko kiihtymyksen hetkellä viehättynyt rikkomaan saamiansa ohjeita ja käyttänyt tilaisuutta hankkiaksensa itselleen hyötyä ja harjoittaaksensa vallattomuutta tai tehdäksensä vieläkin pahempaa.

Heidän joukossansa oli paljon sellaisia, jotka eivät panneet hengelleen arvoa, epäilemättä useita, joilla oli omia vanhoja kalavelkoja maksettavina — kahvilassa oli sinä iltana ollut vähintään yksi tunnettu rahanlainaaja. Hän tiesi ottaneensa niskoillensa suuren vastuun, ja se tieto syvensi hänen otsansa ryppyjä, kun hän kääntyi veljesparin puoleen ja kysäisi lyhyesti:

»Ei lainkaan, herra», vastasi hän miltei pahoittelun häive syvässä äänessään. »Kaikki kävi määräystesi mukaan, Allahin kiitos. Joillakuilla lienee huomenna pää hellänä, mutta kukaan ei saanut vammoja. Maurilaisella ei ollut mitään — hän tappeli kuin kymmenen paholaista, se uskoton koira. Vanhemmalla muukalaisella — tämä.» Hän laski pöydälle pullean lompakon. »Jätimme heidät sidottuina ojaan ja panimme veitsen heidän likellensä. He kyllä pääsevät vapaiksi ennen aamua — Allah heitä kirotkoon! Olisi ollut parempi surmata heidät, herra. He myrkyttävät maata.»

Kuuntelematta seuralaisensa huomautuksia Ahmed otti lompakon ja silmäili hätäisesti sen sisältöä. Mutta tiheästi kirjoitettujen liuskojen kieli oli hänelle outoa, ja hän tunki paperit takaisin nahkaiseen koteloon ja viskasi sen pöydälle, tehden inhoisan eleen ja pyyhkien sormiansa ikäänkuin olisi koskettanut jotakin saastaista.

»Entä vahti?» tiedusti hän, katsahtaen taaskin palvelijoihinsa. Tällä kertaa vastasi S'rir hymynsä käydessä leveämmäksi. »Hän nukkuu makeasti sipulipenkillä», virkkoi hän hihittäen. »Ramadanin oli iskettävä lujasti — heillä on rautaiset kallot, noilla neekereillä.»

Hän viivytti heitä vielä hetkisen, kuunnellen lisää yksityiskohtia seniltaisesta työstä ja antaen määräyksiä seuraavan päivän varalle, ennenkuin lähetti heidät pois.

Ja heidän mentyänsä hän istui kauan pöydän ääressä, synkästi tuijottaen lautasten ja vatien seassa viruvaa lompakkoa. Jos sen sisältö oli sellainen kuin hän varmasti uskoi, niin mitä pikemmin se oli viranomaisten käsissä, sitä parempi; jos hän oli erehtynyt, voitiin se palauttaa omistajalleen — ja pyytää anteeksi. Mutta hän ei luullut, että se palautettaisiin. Hänellä oli syvä sisäinen vakaumus, ettei hän ollut erehtynyt näihin epäilyttäviin ulkomaalaisiin nähden, että he olivat vaarallisia hänen rakastamallensa maalle. Ja palvellaksensa sitä maata oli hän valmis uskaltamaan jotakin.

Jos tämän illan seikkailu olisi päättynyt vakavasti, ei hänellä, sen hän tunsi, olisi ollut muuta neuvoa kuin antautua ranskalaisen komendantin haltuun ja kestää seuraukset. Mutta kun kaikki oli käynyt näin, eivät sankarilliset toimenpiteet olleet tarpeellisia. Vallitsevaan tilanteeseen katsoen eivät viranomaiset hyvin todennäköisesti olisi tietääksensäkään mellakasta, joka oli päättynyt ilman verenvuodatusta. Ja jos siitä koituisi ikävyyksiä, oli hänellä sitten vielä aikaa astua esiin ja pyytää julkisesti anteeksi.

Mutta lompakko oli lähetettävä komendantille huomenna ja sen mukana kirje, joka saattaisi olla enemmän tai vähemmän kaksimielinen. Ja huomenna hän koettaisi saada kiinni takaa-ajamansa henkilöt. Mutta nyt ei vielä ollut huomispäivä. Hänen paahtuneille kasvoillensa levisi tumma puna, hän ponnahti pystyyn ja alkoi kävellä edestakaisin samoin kuin oli kävellyt viereisessä huoneessa tunti sitten.

Edestakaisin, edestakaisin hän asteli ahtaan huoneen päästä toiseen, kasvot jäykkinä, sydän jyskyttäen.

Mikä häntä pidätti? Mikä hiipivä arkailu esti häntä toteuttamasta lujaa päätöstänsä?

Rakkaus oli kuollut — mutta halu oli jälellä, ja se pani kuuman veren hurjasti suhisemaan hänen suonissaan ja paisui joka hetki yhä väkevämmäksi, muistuttaen häntä kuluttavaa, riehuvaa tulta. Intohimon häntä kalvaessa väri katosi hitaasti hänen poskiltansa, ja hänen tummiksi paahtuneet kasvonsa kävivät oudon kalpeiksi.

Hänen hehkuvat silmänsä mittailivat huonetta miltei tuskaisen näköisinä, ja tuontuostakin luiskahti hänen yhteen puristetuilta huuliltansa katkonaisia, kuiskattuja sanoja.

Kerran hän seisahtui välioven viereen ja tuijotti siihen hievahtamatta kädet tiukasti ristissä selän takana.

Hän oli aikoja sitten heittänyt päästänsä paksun, silkkisiteisen turbaninsa, ja hänen yläpuolellansa riippuva lamppu valaisi kirkkaasti hänen lyhyeksi leikattua, tummanruskeata tukkaansa. Sen säteiden lämpö tuntui tunkeutuvan hiusten lävitse ja painostavan häntä, sillä hän siirtyi syrjään, riisui yltänsä lyhyen, kirjaillun nuttunsa ja kiskaisi silkkipaitansa kauluksen enemmän auki, ennenkuin uudelleen aloitti yksitoikkoisen kävelynsä. Taaskin hän asteli edestakaisin, nyt laahustavin askelin, kunnes hän vihdoin ähkäisten vaipui leposohvalle, painaen päänsä käsiinsä.

Hän ei vähääkään säälinyt Jasminin avuttomuutta. Kaikki hänen olemuksessansa piillyt lempeys oli palanut tuhkaksi, hävinnyt niin nopeasti kuolleen rakkauden mukana.

Lisäksi hän oli vannonut, ja kautta Allahin, hän pitäisi valansa!
Miksipä hän sallisi omantunnon arkailujen pidättää itseänsä? Mitä oli
Jasmin tehnyt ansaitaksensa häneltä sääliä? Jasmin oli hänen, ja hän
sai tehdä mitä halusi!

Siihen saakka hän oli pitänyt itseänsä aisoissa, mutta äkkiä hänen itsehillintänsä laukesi. Äkillisesti sietämättömäksi käyvän ruumiillisen kaipauksen kiusaamana ja tuntien vain häntä ajavan ylivoimaisen tarpeen hän lähti nopeasti sydämensä rajusti sykkiessä ja valtimoitten värähdellessä. Mutta sisimmän huoneen kynnyksellä hän pysähtyi käsi ojossa ja kasvoillaan kidutetun ilme.

Tukahdutetusti kiroten hän sitten rajusti kiskaisi verhot syrjään. Vain vähän aamusarastuksen jälkeen hän poistui Jasminin luota.

Soluttauduttuaan hiljaa seisomaan hän viipyi hetkisen, katsellen vuoteeseen väsynein, haaveksivin silmin.

Tyttö nukkui vihdoinkin, raskaasti, uneksimatta, leväten lapsen tiedottoman viehkeässä asennossa, toinen pikku kätönen työnnettynä pielukselle sekavana valuneen tumman tukan sekaan, toisen, sivulle ojennetun tiukasti puristaessa silkkipeitettä.

Unessakin olivat hänen kasvonsa murheelliset, raottuneet huulet hieman lerpallaan, silmiä verhoavat tiheät, kaartuvat ripset vielä kyynelistä kosteat ja yhteen takertuneet.

Mutta mitäpä hänen kauneutensa merkitsi Ahmedille. Armelias Allah, kunpa hän, Ahmed, vain osaisi unohtaa! Mutta hän ei ikinä unohtaisi, ei ikinä antaisi anteeksi petosta, joka tuntui muuttaneen hänet kiviolennoksi.

Hän oli tehnyt sen, mitä oli vannonut tekevänsä — mutta odottamaansa nautintoa ei hänelle oltu suotu. Tyttö oli maksanut uskottomuutensa kyynelillä ja tuskalla — mutta Ahmedin voitonriemu tuntui samanlaiselta kuin tuhkan tomu suussa. Tyydytys, jota hän oli luullut tuntevansa, tuntui kumma kyllä olevan poissa, ja hänen sydäntänsä jäyti kaiveleva kipu, jota hän ei käsittänyt. Huoahtaen puolittain kärsimättömästi, puolittain katkerasti hän kääntyi ja poistui verkalleen.

Viereisen huoneen ilma, jossa leijaili raskasta suitsutuksen tuoksua ja kuihtuneiden kukkien tympeätä lemua, täytti hänet äkkiä inholla.

Sillä hetkellä hän olisi ollut valmis maksamaan paljon voidaksensa pudistaa Tuggurtin tomut jaloistaan ja päästäksensä ratsastamaan aavikon puhtaaseen, virkistävän raikkaaseen ilmaan, jättääksensä taakseen kaikki, mitä hän halusi unohtaa, palataksensa kotiin tuhlaajapoikana ja aloittaa elämän uudellensa alusta.

Mutta hänen tehtävänsä Tuggurtissa oli vasta puolittain suoritettu — ja muutaman askeleen päässä hänestä oli tyttö.

Hän ei voinut, ei tahtonut vielä päästää Jasminia käsistään. Hän kaipasi tyttöä vielä, vaikka vihasikin häntä!

Hänen kasvonsa kovettuivat hänen kumartuessansa ottamaan burnusiansa lattiamatolta, jossa se oli virunut koko yön, ja sitten hän meni etuhuoneeseen.

Oli vielä kovin aikaista, eivätkä palvelijat vielä olleet siistineet pöytää, ja lompakko oli samassa paikassa, johon hän oli sen jättänyt. Otettuansa sen hän lähti avoimelle pihalle ja sieltä talon toisessa kyljessä olevaan huoneistoon, jossa hän oli majaillut edelliseen päivään saakka.

Hänet teki virkeäksi kylpy upeassa posliiniammeessa, joka saattoi ylpeillä kaikista nykyajan mukavuuksista, paitsi välttämättömän tarpeellisesta vedestä, mutta joka edellisenä iltana oli häntä varten täytetty. Ajeltuansa senjälkeen partansa hän istuutui kirjoittamaan muutamia rivejä epäilyttävän lompakon mukaan, jonka hän aikoi lähettää komentajalle. Se olisi nimetön kirje, joka ei sotkisi juttuun ketään, mutta jossa luvattaisiin lisää tietoja. Saatuansa sen valmiiksi ja kiedottuansa kaikki kääröön hän ryhtyi ripeästi valmistelemaan seuraavaa toimenpidettään.

Puolen tunnin kuluttua hiipi repaleinen, likaisen näköinen, paljasjalkainen paimentolainen meluttomasti yhäti nukkuvan talon lävitse pienelle pihalle, josta naulojen tähdittämän portin kautta päästiin kapealle, koukertelevalle kujalle. Se vei suorakulmaisesti leveämmälle kadulle, jolle talon pääovi avautui…

Tuggurtin eteläisissä esikaupungeissa, pitkin puutarhojen reunustamaa tietä, joka vei korkeille lentohiekkasärkille ja niiden taakse kaukaiseen El-Uedin kaupunkiin, ratsasti parooni Lucien Marie de Préfont — taipumuksiltansa vetelehtijä, mutta olosuhteiden pakosta spahi — parin arabialaisen ratsumiehen seuratessa hitaasti jälessä.

Hänet oli kiskottu vuoteestaan, kuten hänestä tuntui, mielettömään aikaan; häntä harmitti, että hänen oli ollut pakko ryhtyä tehtävään, jota hän piti yksinomaan poliisien asiana, ja hän purki pahaa tuultansa puolittain opetettuun oriiseen, joka äskettäin oli tullut hänen omaisuudekseen pelivelan suorituksena. Sotilaspalvelus meni päin mäntyä, nurisi hän itsekseen vuorotellen kannustaessaan, vuoroin hillitessään hermostunutta, vaahdon täplittämää ratsuansa. Soturinelämä meni kyllä mukiin, ja olihan kestettävä vaivat, jos nautittiin riemutkin, bien entendu, mutta soturin tehtäviin ei kuulunut nuuhkia tämän pienen, kirotun kaupunki-pahasen katuja etsimässä rääsyläisiä ja roskaväkeä! Mitä hemmettiä siitä, että café mauressa oli ollut mellakka? Ei ollut tapahtunut mitään vahinkoa; vain lamppuja oli rikottu, ja säikähtyneet tanssijattaret olivat kaikki paenneet tiehensä. He palaisivat päivän tai parin kuluttua, ja jolleivät palaisi, niin vahinkokos se — mokomatkin likaiset letukat! Kaikki tuntuivat alkavan hermostua näinä päivinä. Ei edes vanha Mercier ollut sama mies kuin ennen. Ja kaikki se pelkkien huhujen tähden! Pidettiin ylimääräisiä harjoituksia, metsästysloma oli keskeytetty, ja nyt tämä järjetön määräys, että hänen piti samoilla pitkin katuja etsimässä epäilyttävän näköisiä vintiöitä — bon Dieu, minkälaista elämää!

Hän oli ärryttänyt mielensä äärimmäiseen kiukkuun, kun tien viereltä äkkiä sujahtanut kerjäläinen sai hänen ennestäänkin ylenmäärin kiihtyneen ratsunsa kavahtamaan melkein pystyyn takajaloillensa.

»Allah sinua korventakoon, sinä muulin poika!» ärähti hän, sivaltaen repaleista olentoa ratsuraipallaan ja kiskoen rajusti hevosensa suupieliä.

»Muulittele itseäsi, Lucien!» vastasi kerjäläinen moitteettomalla ranskankielellä. »Tuo ratsusi joutuu ojaan, jollet pidä silmiäsi auki.» Hänen kasvoillensa oli kääritty paksulti likaisia liinariepuja, ja ne olivat piilossa hänen burnusinsa syvässä huupassa, mutta äänestä ei voinut erehtyä. Ja kiskottuansa vapisevan hevosensa seisomaan kumartui de Préfont satulassansa syvälle ja purskahti raikuvaan nauruun. »Ahmed!» ulvoi hän ja ojensi käsineen peittämää kättänsä. Toisen kädet kohosivat nopeasti ikäänkuin hartaan pyytävästi.

»Hiljaa, mon vieux», jupisi hän, »ja käske miehiesi jättäytyä hieman jälemmäksi». Luikattuansa takanansa ratsastaville miehille hoputti de Préfont hevosensa verkkaiseen kävelyyn, viitaten valekerjäläistä seuraamaan.

Ehdittyänsä pois miestensä kuuluvilta hän kääntyi jälleen innokkaasti kumppaninsa puoleen:

»Mitä helkkaria, Ahmed?» pamautti hän. »Mitä varten moinen naamio? Kuinka kauan olet ollut Tuggurtissa? Oletko kuullut eilenillalla café mauressa tapahtuneesta metelistä? Minun arvellaan nyt haalivan karkulaisia. Mercier-vanhus on nyt oikein vauhdissaan, sen sanon. Koko juttu on salaperäinen ja saa sellaisena pysyäkin ainakin minuun nähden. Mikäli minä olen saanut selville, on se vain jonkun aavikolta saapuneen velikullan huviksensa järjestämä kepponen. Kaikin puolin kunnioittavasti puhuen, mon cher, sinun maanmiehesi alkavat olla vaivaloisia.»

Ahmed virnisti kopeloidessaan risaisen asunsa povisäiliöitä. »Otaksuttavasti hän ei saanut siitä niin paljon hauskuutta kuin oli odottanut, pahus-raiska», virkkoi hän, naurahtaen katkerasti. »Mutta kylliksi siitä», ehätti hän hätäisesti lisäämään, kun de Préfont äkkiä loi häneen omituisen, uteliaan katseen. »Minulla ei ole paljon aikaa, ja miehesi kummastelevat, jos puhelemme liian kauan. Unohda se, että olet nähnyt minut tänä aamuna, Lucien! Ja laita niin, että eversti Mercier saa tämän käärön. Kerro löytäneesi sen tai nähneesi, kun se pudotettiin, tai syötä hänelle mikä todennäköinen vale vain mieleesi johtuu! Se on tärkeä, mutta en halua nimeäni mainittavan. Minulla on omat syyni, mutta en voi ilmaista niitä sinulle — sinun on luotettava minuun.» Ja painautuen soturin hevosen kupeeseen kiinni hän sujautti käärön ratsastajan käteen. De Préfont otti sen nopeasti vastaan ja pisti sen asetakkinsa taskuun.

»Selvä on, mon braveo», vakuutti hän, nyökäten ymmärtävästi. »Osaan tarpeen tullen olla mykkä ja sokeakin, jos sikseen tulee. Mitäs muuten kuuluu teidän suunnallenne? Tietänet kaiketi, että Saint Hubert on kaupungissa?»

Ahmed hätkähti. Muutamien viime viikkojen tapahtumat olivat karkoittaneet hänen päästänsä kaikki ajatukset Saint Hubertista ja hänen tuntemattomasta veljestänsä. Kun hän Tuggurtissa ollessansa ei ollut seurustellut kenenkään kanssa ja oli uskaltautunut ulkosalle vasta pimeän tultua, ei hän ollut ollenkaan kuullut sikäläisiä juoruja. Matta Ramadanin ja S'ririn oli täytynyt se tietää. Minkä tähden he eivät olleet kertoneet hänelle? Hän ravisti päätänsä vastaukseksi de Préfontin kysymykseen.

»En ole tiennyt», vastasi hän lyhyesti, »eikä sinun tarvitse puhua minusta, jos tapaat hänet, Lucien». Sitten voitti luonnollinen uteliaisuus hänen pidättyväisyytensä. »Veljeni on kai hänen muassaan?» virkkoi hän hyvin empivästi.

De Préfontin kulmakarvat kohosivat kysyvästi. »Sinun veljesi?» kertasi hän. »Niinpä niin, tietysti kai hän on. Sen olin unohtanut. Ohoo, la, la!» hohotti hän huojuen satulassa myrskyisen hilpeyden vallassa.

De Préfont kokosi suitsensa kireälle ja tanssitti ratsuansa poikki tien. »Malta siihen saakka, kunnes hänet näet!» sanoi hän hihittäen. »Eipä hevillä nähdä, monsieur, täsmällistä ja arvokasta veljeäsi ryöstöretkellä café mauressa ja panemassa koko Tuggurtia kiihdyksiin. Näkemiin, rohkea rosvo-veikko! Ja ole huoleti, minä olen äänetön kuin hauta! Ja nyt loikkaa, hyvä ystävä, äläkä pahastu, jos ärjyn sinulle vähäsen! Meidän on näet näyteltävä, kuten ymmärrät.» Ja äkkiä karjaisten hän kannusti ratsuansa ja viittasi miehilleen.

Ja ratsumiesten lähestyessä hän ohjasi melkein villiytyneen hevosensa suoraan keskellä tietä seisovaa ryysyläistä kohti, kiljuen kiivaita herjauksia sujuvalla arabiankielellä.

Alkaen jälleen näytellä omaksumaansa osaa Ahmed hypähti syrjään, tehden silminnähtävän pelokkaita eleitä, ja kyyristyi lähimmän puutarhan matalaa saviaitaa vasten, samalla kun de Préfont pyöräytti hevosensa ympäri sinkautettuansa vielä viimeisen sadatuksen jäähyväisiksi ja lähti täyttä laukkaa Tuggurtiin.

Sitten Ahmed hieman hymyillen kyykistyi kantapäittensä varaan, työnsi burnusinsa huupan takaraivolle ja etsi repaleittensa laskoksista savuketta.

De Préfontin kohtaaminen oli ollut suurempi onnenpotkaus kuin hän oli toivonutkaan. Käärö joutuisi suoraan komentajan käsiin, ja hänen salaisuutensa pysyisi leviämättä hilpeän nuoren ranskalaisen tiedossa.

Mutta hänen kasvonsa synkistyivät taaskin, kun hän muisteli spahin nauraen laskemaa pilaa.

Se mies, jota Jasmin oli kohdannut »kaikissa mahdollisissa yksinäisissä paikoissa Tuggurtissa», oli siis hänen veljensä, hänen »täsmällinen, arvokas veljensä!» Hänen veljensä, jonka hän oli nähnyt café mauressa edellisenä iltana! Sinä hetkenä, jona heidän katseensa olivat osuneet vastakkain, oli muukalaisen ulkonäkö vaikuttanut häneen; se oli muistuttanut jotakuta henkilöä, jota hän ei jaksanut muistaa, ja se oli tehnyt vaaleatukkaisen nuoren miehen kasvot hänelle kummallisen tutuiksi. Nyt siitä ei ollut epäilystäkään. Se silmään pistävä samanlaisuus muistutti pikku äitiä. Allah, mikä sekasotku! Rajusti huudahtaen hän sylkäisi savukkeensa takanansa olevaan viemäriin.

Oliko Jasmin rimpuillut viime yönä häntä vastaan sen tähden, että oli rakastanut hänen veljeänsä? Hänen oma veljensäkö oli tullut hänen ja hänen kaipaamansa naisen väliin? Sacré dieu, kaikki maailman veljet eivät jaksaisi riistää Jasminia häneltä — ennenkuin hän itse haluaisi päästää tytön!

Kiertäen repaleiset vaatekappaleensa ympärillensä hän hypähti pystyyn ja lähti hitaasti palaamaan samaa tietä, jota oli tullut. Ja astellessaan hän työnsi sen ajatuksen pois mielestänsä. Sitä olisi kyllä aikaa pohtia myöhemmin. Sillä hetkellä hänen oli keskityttävä etsintään, joka oli houkutellut hänet ulkosalle niin aikaisin.

Nyt oli tiellä liike vilkkaampaa: alituinen virta kiitävien puhdasveristen tai laihojen konien selässä ratsastavia miehiä, jotka vilahtivat sivuitse pöly- ja hiekkapyörteessä; hunnutettuja naisia, jotka kärsivällisesti käydä tarpoivat tiellä, kantaa retuuttaen lapsia; ja piskuisia aaseja hoippuen kantamassa ratsastajia, joiden jalat viilsivät maata, tai korkeita polttopuu- tahi vihanneskuormia; ja niiden seassa ryhmittäin työläisiä marssimassa lukemattomiin puutarhoihin, jotka ovat Tuggurtin ainoa kaunistus. Ja lähellä markkinapaikkaa hän kohtasi El-Uediin matkalla olevan kamelikaravaanin ja vastatessaan hänelle luikattuihin aamutervehdyksiin aprikoi, kuinkahan monella noista hurjakatseisista kamelinajajista oli taskussansa hänen kultaansa.

Hän oli suunnannut askeleensa vanhimpaan kaupunginosaan, tuohon maanalaisten katujen muodostamaan omituiseen labyrinttiin, jonka asukkaat elävät kuin rotat rei'issään ja jonka sekavissa, sysipimeissä, mutkittelevissa käytävissä pehmeiden jalkojen tassutus kajahtelee salaperäisesti, ja hiljaa liikkuvat olennot hipaisevat usein ohikulkijoita, joiden kasvoja he eivät erota. Ja tämän kaupungin sisässä olevan kaupungin kynnyksellä hän pysähtyi ja ojensihe pitkäksensä hiekkaiselle tielle, jossa muita samanlaisia ryysyläisiä kulutti aikaansa vaatimattoman tyytyväisinä.

Vedettyänsä burnusin huupan kasvoillensa hän oli nukkuvinaan, tarkastellen ympärillänsä olevaa vetelehtijälaumaa, samalla kun aukion toisella puolella olevan kasarmin iso kello löi tunnin toisensa jälkeen. Hän näki paljon sellaista, joka kiihoitti hänen mielikuvitustaan, mutta kolmesta etsimästänsä henkilöstä hän ei nähnyt merkkiäkään.

Vasta kun kasarmin kello löi yksi, liikahti hän, nousi äänekkäästi haukoitellen istualleen ja kompuroi laiskasti pystyyn.

Onni tuntui olevan hänelle vastainen, ja hänen alkoi olla kiusallisen nälkä. Ja hän saattoi suoda itsellensä muutamien tuntien levon. Hänen ei tarvinnut luottaa ainoastaan itseensä. Ramadan ja S'rir olivat saaneet määräyksensä, ja hänen palkoissansa oli muitakin urkkijoita pitämässä silmällä eri kortteleita, joissa etsittävät todennäköisesti piileskelivät.

Pitäen mielessänsä ulkoasuaan hän liikkui verkkaisesti pitkin hiljaisia, vähäliikkeisiä teitä, kunnes saapui pienelle, vaarnoilla koristetulle portille, josta hän oli tullut aamun varhaisina hetkinä. Pihalla odotti häntä S'rir, ruokkien kesyä gasellia makeisilla ja syvämietteisesti polttaen savuketta, joka isännän lähestyessä katosi kukka-astiaan.

Uutisia ei ollut, ilmoitti hän nopeasti tervehdittyään. Ramadan ei ollut vielä saapunut. Talon palvelijat olivat noudattaneet kaikkia hänen ylhäisyytensä ohjeita, ja vanha, kuihtunut palvelijatar, jonka hoidossa tyttö oli ollut, oli äskettäin pyytänyt poistumislupaa käydäksensä moskeijassa — se näytti olevan harras uskovainen. »Mitäpä muuta sillä enää niin iäkkäänä olisi jälellä kuin uskonnon lohtu!» lisäsi S'rir, kohauttaen olkapäitänsä ja virnistäen. Mutta virnistys häipyi, kun hän huomasi päällikkönsä synkän tuijotuksen, ja huolestuneena hän tiedusti, oliko hänen ylhäisyytensä syönyt.

Käskettyänsä tuoda ruokaa omaan huoneeseensa Ahmed meni hänen edellänsä taloon muuttamaan pukuansa.

Helpotuksesta huoahtaen hän riisui repaleet yltänsä, pesi tomun käsistänsä ja kasvoistansa ja pukeutui hitaasti hänelle varattuihin tahrattoman puhtaisiin ja huolekkaasti valmistettuihin vaatteisiin.

Nautittuansa yksinkertaisen puolisensa hän istui jonkun aikaa syvissä aatoksissa, polttaen tupakkaa ja maistellen kahvia kupistaan. Eikö hän sittenkin tuhlannut sekä aikaa että rahaa etsiessänsä muiden avulla haluamiansa tietoja, kun hänellä oli käsissänsä henkilö, jonka täytyi tietää enemmän kuin hän saattoi toivoakaan saavansa tietoonsa palkatuilta urkkijoiltansa. Tyttö tiesi maurilaisen piilopaikan ja otaksuttavasti senkin, missä hänen ulkomaalaiset kumppaninsa oleilivat. Heidän kätyrinään ja liittolaisenaan hänen täytyi melkein varmasti jossakin määrin tuntea heidän salaisia vehkeitänsä. Ja mitä hän tiesi, se hänen olisi kerrottava!

Ahmed nousi äkkiä pystyyn, viskasi puoliksi poltetun savukkeensa kahvin sakkaan, niin että sihahti, heitti burnusin olkapäiltänsä taaksepäin ja lähti huoneesta.

Talossa oli hiljaista, kuten oli ollut aamullakin — nämä Slimanin palvelijat olivat joko hyvin uneliaita tai perin hyvin koulutettuja pysymään poissa näkyvistä ja kuuluvista, mietti hän astellessaan tyhjien huoneiden ja käytävien kautta pieneen etuhuoneeseen.

Hän tapasi Jasminin kovin kuumassa ja ylettömästi tuoksuavassa salissa. Ja jo ensimmäinen vilkaisu ilmaisi hänelle, että hänen eräitä määräyksiänsä oli tunnontarkasti noudatettu ja että S'ririn mainitsema palvelijatar tiesi, mitä hänen oli tehtävä, ainakin yhdessä suhteessa.

Eilispäiväisissä, kehnoissa, räikeän koreissa repaleissaan hän oli ollut kaunis, mutta upeassa puvussa, joka nyt oli hänen yllänsä, hän näytti kymmenen kertaa viehkeämmältä.

Lyhyen, korukirjailuilla koristetun nutun ja kirkkaanväristen, silmäänpistävien liivien alta näkyivät mitä hienoimmasta harsokankaasta valmistetut alusvaatteet, joiden kaulus oli leikattu syvälle kaarteelle, joten hänen sievä kaulansa ja pienten rintojensa kohoaminen jäivät näkyviin; hänen hennoille vyötäisillensä oli kiedottu viirullisesta silkistä tehty monipoimuinen futa, jonka alapuolelta avarat, silkkiset housut ulottuivat melkein nilkkoihin saakka. Hänen pienet jalkansa olivat paljaat, ja toinen niistä oli puoliväliin työnnetty pieneen, korkeakorkoiseen ranskalaiseen tohveliin, jonka pari virui vähän matkan päässä lattialle nakeltujen, välkkyvien sormusten, rannerenkaiden ja jalokiviketjujen keskellä.

Jasmin oli sykertyneenä ison leposohvan pieluksien sekaan eikä liikahtanutkaan toisen astuessa sisään, ja aluksi Ahmed luuli hänen nukkuvan. Mutta mentyänsä likemmäksi hän näki polttavan punan tytön poskilla; tyttöä puistatti, ja hän näytti painautuvan tiukemmin pehmeitä pieluksia vasten. Ahmed kävi asiaan käsiksi luonteenomaiseen, äkkijyrkkään tapaansa, lausuen purevat kysymyksensä äänellä, joka tosin oli hiljainen kuten tavallisesti, mutta kuitenkin kova ja ilmeisen käskevä. Ja koko hänen kyselynsä ajan kuunteli Jasmin äänettömänä muuttamatta asentoansa ja nostamatta lattiaan luotua katsettansa. Hän olisi saattanut olla kuuromykkä, mikäli voi päättää toisen kysymyksien häneen tekemästä näkyvästä vaikutuksesta.

Hänen äänettömyytensä ja itsehillintänsä vimmastuttivat Ahmedia, mutta hänen suuttumukseensa oli sekaantunut ihmettelyä, kun hän silmäili hentoa tyttöä päästä jalkoihin saakka.

Oivalsiko Jasmin täydelleen, kuinka avuton hänen asemansa oli? Mihin hän luotti rohjetessansa uhitella häntä? Hän liikahti äkkiä tyttöön päin. »Puhu, tyttö!» komensi hän uhkaavasti.

Vasta sitten tyttö kohotti päätänsä ja katsoi häneen erittäin tiukasti, erittäin läpitunkevasti. Hänen raottuneet huulensa vapisivat ja hetkisen hän näytti koettavan puhua saamatta sanoja suustansa. »Sinä syytit minua petoksesta», kuiskasi hän vihdoin. »Tahtoisitko nyt minun pettävän isäni?»

Mies keikautti päätänsä, ärähtäen kärsimättömästi. »Ainakin kymmenen kertaa olet vakuuttanut minulle, ettei hän ole isäsi. Mielitkö vielä valehdella minulle?» Jasminin värähtelevät silmäripset painuivat nopeasti alas, verhoten hänen silmänsä.

Äkkiä kiehahtanut viha nosti punan Ahmedin poskille. »Se on mukava sukulaisuussuhde, jonka voit tunnustaa tai olla tunnustamatta, miten sinua milloinkin huvittaa», pilkkasi hän. »Mutta vaikkapa hän olisi kymmenestä isäsi, on sinun puhuttava.»

Hänen äänensä kiihkeän raivokas sointu sai tytön vavahtamaan, mutta hänen pieni suunsa tiukkaantui yhtä itsepäisesti kuin Ahmedinkin. »Sinä voit tappaa minut — mutta minä en puhu.»

Minuutin ajan Ahmed tuijotti häneen sanatonna raivosta. Jollei hänessä olisi ollut englantilaista verta, olisi hän pieksämällä kiristänyt tytöltä totuuden, ja nytkin hänen oli puristettava kätensä nyrkkiin pidättyäksensä lyömästä. Käheästi naurahtaen hän sitten pyörähti poispäin ja alkoi astella lattialla edestakaisin. »Sinä et ole tappamisen arvoinen», sanoi hän ylenkatseellisesti. »Ja on muitakin keinoja, joilla sinut saadaan puhumaan.»

Jasminia puistatti uhkaus taaskin, ja hänen silmiinsä tuli kummallinen ilme, kun hän hiljaa liikahti sohvalla ja hänen kätensä pujahti hänen uumenilleen kiedottuun leveään silkkivyöhön. Pitkien, tummien silmäripsiensä takaa hän salavihkaa tähyili edestakaisin kävelevää Ahmedia, ja hänen hienot jäsenensä vapisivat, kun hänen lihaksensa hitaasti pingoittuivat.

Taaskin Ahmed seisahtui hänen vierelleen kasvot naamiomaisina ponnistuksesta. »Oman itsesi tähden, tyttö, kerro minulle, mitä tiedät!» kehoitti hän lempeämmin. »Mitä tarkoitusta varten nämä miehet ovat Algeriassa? Mikä salaisuus on saanut heidät lähtemään omasta maastansa lietsomaan epäjärjestystä vieraan maan väestön keskuudessa? Minkälaiset siteet yhdistävät 'isäsi' ja nämä muukalaiset toisiinsa? Et saata aavistaa, kuinka paljon on sanojesi varassa — kuinka paljon vahinkoa saattaa vaitiolostasi koitua tälle maalle, joka on vihdoinkin vapautunut sekasorrosta.»

»Luuletko minun välittävän siitä, mitä vahinkoa tälle sinun maa-pahallesi koituu?» tokaisi tyttö ivallisesti. »Ja mitä kuuluvat isäni salaisuudet sinulle, sinä nujerretun rodun poika? Mitä sinä tiedät vapaudesta, sinä, jonka niskaa painaa Ranskan kantapää — Allah tuhotkoon sen kansan, joka mielii orjuuttaa meidät, samoin kuin se on orjuuttanut sinut! Mutta me marokkolaiset olemme vapaita — ja meidän naisemme ovat parempia miehiä kuin sinun arkasydämiset kansalaisesi, joiden voimat kuluvat huvituksiin kuten sinunkin. Ja me marokkolaiset naiset emme kumartele emmekä kyyristele, kuten täkäläiset uikuttavat naiset tekevät, kun mies haluaa tehdä meille pahaa. Me iskemme — kuten minä isken!»

Hyökkäys tapahtui niin äkkiä, että vain Ahmedin valpas silmä ja varmat hermot pelastivat hänet.

Erinomaisesti harjoitettu, pieni, atleettinen ruumis jännitettynä Jasmin oli miltei huomaamattomasti siirtynyt asentoon ponnahtaakseen eteenpäin nopeasti ja meluttomasti kuin villi eläin, tähdäten futastaan tempaamansa välkkyvän veitsen suoraan Ahmedin rintaan.

Terävä kärki oli enää vain parin sentimetrin päässä miehen sydämestä, kun hän tarttui tytön ranteisiin teräksisin sormin, sysäten häntä rajusti taaksepäin. Ja Jasminin horjahtaessa kiertyi Ahmedin käsi sukkelasti hänen ympärilleen ja puristi hänen värisevää vartaloansa, kunnes hän luuli kylkiluittensa murtuvan säälimättömästä rutistuksesta, joka tuntui pusertavan hänestä hengen. Henkeä haukkoen hän tuijotti Ahmedin tuhkanharmaihin, intohimon vääristämiin kasvoihin, samalla kun viimemainittu tiukensi julmasti ja hitaasti hänen rannettansa kiristävää otetta, kunnes hän ei enää jaksanut kestää sen aiheuttamaa kipua, ja hänen huuliltansa pääsi hiljainen valitus, hänen kätensä avautui ja hellitti veitsen, joka pehmeästi kolahtaen putosi matolle. Hetkisen hän uhmaili miestä, katsoen hurjistuneesti häntä silmiin, rinnan huohottaessa myrskyisesti. Ihan äkkiä sitten hänen jännittyneet lihaksensa laukesivat, häneltä pääsi valittava, äärimmäisen epätoivoinen parahdus, ja hän retkahti hervottomana Ahmedin käsivarsille, itkien niin, ettei viimemainittu ollut koskaan ennen kuullut ainoankaan naisen siten itkevän.

Mutta hänen kyyneltensä näkeminen ei hellyttänyt miestä, ja kammottavasti nauraen hän viskasi tytön matolle jalkojensa juureen.

»Allah olkoon sinulle armollinen, sinä pieni hupsu», huusi hän vimmoissaan, »sillä minulta et saa armoa!»

Jasmin kuuli oven pamahduksen, kun se läjähti kiinni Ahmedin jälkeen, ja miehen poistuttua hän virui pitkän aikaa samassa paikassa, johon oli kaatunut, vääntelehtien ja valittaen tuskissansa ja nyyhkyttäen ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan. Mitä hän oli tehnyt! Voi, Allah, mitä hän oli tehnyt, mikä hulluus hänet oli vallannut? Mikä paha henki oli viekoitellut hänet varastamaan aseen ulomman huoneen kokoelmista ja koettamaan tappaa rakastamansa miehen, joka aikoinaan oli rakastanut häntä? Hän oli suunnitellut sen miehen kuolemaa, jonka henki oli hänestä kalliimpi kuin hänen omansa — ei, ei, ei hän, vaan se ilkeä henki, joka oli väkisin ohjannut hänen kättänsä, mutta ikiajoiksi kaikonnut hänen tuona hirveänä hetkenä oivaltaessaan, mitä hän oli ollut vähällä suorittaa. Jospa hän olisi vahingoittanut Ahmedia — voi, Allah, jos hän olisi haavoittanut häntä, isäntäänsä, herraansa! Mitäpä siitä, jos Ahmed olikin ollut julma — kaikki miehet olivat julmia, ja eikö hän ollut Ahmedin omaisuutta, jolle hän sai tehdä mitä halusi? Ja tekipä Ahmed mitä tahansa, ei hän voinut muuta kuin rakastaa Ahmedia, rakastaa häntä, kunnes myöskin hänen mieltänsä sumentava hulluus karkkoaisi ja hän taaskin rakastaisi häntä, tyttöänsä. Vielä kerran Ahmed tietäisi, ettei hän ollut valehdellut, ettei hän ollut aavistanut toisten seuraavan hänen jälkiänsä sinä aamuna, jolloin hän oli tullut kohtauspaikalle, ettei hän ollut tiennyt mitään suunnitellusta juonesta, joka saattoi hänet niin petolliseen valoon. Äsken hän hulluudessansa ja raivostuttaakseen Ahmedia oli ollut tietävinään enemmän kuin todellisesti tiesi, narrannut toisen luulemaan osaavansa antaa halutut selvitykset. Mutta hän ei olisi voinut ilmaista muuta kuin maurilaisen piilopaikan — ei mitään muuta. Sillä mitäpä häneen kuuluivat tuon miehen salaiset puuhat? Lapsuudesta saakka se mies oli rääkännyt häntä; »isän» kuvaan sekaantui himmeitä, hämäriä muistoja, varjomaisia unelmia ajoilta, jolloin häntä oli hyväilty hellin käsin, jolloin suloinen, surullinen ääni oli hyräillyt hänen mielessänsä vieläkin silloin tällöin väikkyvää, puolittain unohtunutta tuutilaulua. Ja mitäpä häneen myöskään kuului raaka, arabiankieltä puhuva saksalainen, jonka himokkaat silmät olivat herättäneet hänessä kuvottavaa kauhua? Joku epämääräinen tunne esti häntä kavaltamasta heitä, mutta he eivät merkinneet mitään hänelle, joka oli elänyt heidän parissansa vain orjana, kestänyt surkeata, mieltäkuohuttavaa elämää, kunnes hän — outo rakastaja, jonka komeus oli häntä huikaissut — oli tullut ja avannut hänen silmänsä näkemään rakkauden. Ja niinä muutamina, lyhyinä onnenhetkinä oli myöskin mies rakastanut häntä! Oi, jospa Allah kääntäisi Ahmedin sydämen ja opettaisi hänet taaskin rakastamaan ja tietämään, luottamaan häneen ja uskomaan häntä jälleen!

Kasvoillansa paksulla, pehmeällä matolla hän rukoili ja itki, kunnes kyyneleet ehtyivät, kunnes hän virui murtuneena ja mielenliikutuksen näännyttämänä; hänen väsyneissä aivoissansa jyskytti, ja hänen uupunut pieni ruumiinsa oli kolhiutunut ja hellä Ahmedin väkevien käsien rajusta runtelusta.

Eikö elämässä ollutkaan muuta kuin kärsimyksiä, mietti hän ajatustensa verkkaisesti suuntautuessa viimeksi kuluneihin, tuskaisiin viikkoihin, joiden aikana hänestä oli tuntunut kuin hän olisi jo elävänä kuollut ja hän oli muuttunut turraksi kaikelle muulle paitsi häneltä riistetyn riemun muistolle. Tunnottoman tylysti oli hänelle kerrottu hänen rakastajansa kohtalosta, ja hänen mielipuolinen surunsa oli vain nostattanut heissä kiukkua.

Ja päivän seuratessa toistansa oli hänen mielessänsä pyörinyt yksi ainoa ajatus, se toivo, että pian hänkin pääsisi pois sen ihmispaholaisen julmuuden ulottuvilta, joka oli kiduttanut häntä silloinkin, kun hän oli ollut avuton lapsi. Hän oli aina pelännyt sitä miestä, aina kammonnut häntä, tuntien vaistomaista kauhua ja inhoa häntä kohtaan. Mutta viha, jota hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut, oli alkanut kyteä hänen mielessänsä, kun se mies oli valehdellut, kerskunut konnantyöstä, joka oli särkenyt hänen sydämensä, ja uskotellut olevansa hänen rakastajansa veren tahraama.

Hänen rakastajansa! Häntä puistatti valtava nyyhkytys. Ei yksikään rakastaja olisi tehnyt sellaista, mitä Ahmed oli tehnyt hänelle edellisenä yönä. Ja kun Ahmed tuli uudelleen. Väristen hän reutoutui pystyyn, jäi seisomaan, silmäillen murheellisena ympärilleen ja huohotti tärisyttävien huokausten vielä pusertuessa hänen huuliltansa.

Kun Ahmed taaskin tulisi, antaisi rakkaus hänelle, Jasminille, voimia kestää kaikki, mitä ikinä toinen haluaisi tehdä. Sillä enää ei mikään kykenisi tukahduttamaan intohimoa, joka poltti hänen rintaansa kuin roihuava tuli.

Hänen surulliset silmänsä harhailivat ilottomasti, sivuuttivat jalokivet, jotka hän halveksien oli viskannut yltään, ja kiintyivät veitseen, jonka Ahmed oli jättänyt matolle, johon hän oli sen pudottanut. Valittavasti huudahtaen hän sieppasi sen ja sinkosi sen kaikin voimin etäisimpään nurkkaan, hoippui leposohvalle ja kaatui sille pitkäkseen, painaen kasvonsa pieluksiin.

Caryllista, joka istua jörötteli hiekkakummulla selkä käännettynä aamutuulta vasten, imien piippuansa, josta ei mitenkään tahtonut lähteä savuja, kuulosti Saint Hubertin ääni melkein ärsyttävän hilpeältä.

Hän ei itse ollut suinkaan hilpeä, ja se tieto, että hän esiintyi nyrpeänä — mikä, kuten hän itse vilpittömästi kyllä myönsi, oli vihoviimeisen lapsellista — ei ollut omiaan tekemään häntä iloisemmaksi. Mutta miten vietävässä voitaisiin odottaa ihmisen olevan hilpeän niin tuskastuttavassa ympäristössä, aprikoi hän itsekseen. Setä Raoulin kyllä kelpasi, hänhän piti tästä maasta ja näytti nauttivan »kammottavasta autiudesta», jonka lävitse he olivat samonneet. Mutta häntä taas kuvotti hiekan näkeminen, kuvottivat loppumattomat, keskeytymättömän yksitoikkoiset päivät — sillä hän ei pitänyt vaihteluna niitä kahta tilaisuutta, jolloin he olivat pysähtyneet nauttimaan heille tarjottua vieraanvaraisuutta, toisen kerran aavikko zauialla, toisen kerran erään sikäläisen, arvokkaan päällikön luona.

Aina siitä alkaen, kun he olivat lähteneet Tuggurtista, oli matka tuntunut hänestä kuvaamattoman ikävältä ja väsyttävältä, eikä hän ollut vielä saanut tilaisuutta ampua mitään. Ja hänen harminsa huippuna oli muisto muutamia päiviä sitten tapahtuneesta narrimaisesta näytöksestä, jolloin hänen isänsä heimon miehiä oli saapunut viitisenkymmentä päästämään takaisin heitä Tuggurtista saattanutta turvajoukkoa, kirotusta sirkussesityksestä, joka oli saanut hänet vuoroin kuumenemaan, vuoroin kylmenemään pelkästä suuttumuksesta ja loukkaantumisesta ja jota ajatellessansa hän vieläkin vuoroin kuumeni, vuoroin kylmeni. Hänen oli totisesti täytynyt näyttää naurettavalta, kun lauma mielipuolia ratsasti täyttä neliä hänen ympärillänsä, kiljuen kuin pahat henget ja laukoen pyssyjänsä ylevän välinpitämättöminä mahdollisesta hengenvaarasta ja vammoista! Naurettavaa ammuksien tuhlausta. Kunnianosoitus hänen isänsä pojalle — hyvä Luoja, hän olisi tullut hyvin toimeen ilman sellaista kunnioitusta, ilomielin!

Hänen vaaleat kasvonsa punehtuivat huomattavasti, kun hän tarpeettoman rajusti kopisti porot piipustaan ja jupisi myöhästyneen, epäselvän vastauksen Saint Hubertin huomautukseen.

Kreivi lakkasi tarkkailemasta kuormakameleja, joiden selkään sälytettiin taakkoja, ja istuutui hänen lähellensä, vaivoin virittäen savukkeen. »Mitä sinä sanoit?» kysyi hän, suojaten molemmin käsin tulitikkua tuulelta. Caryll veti vaippansa kaulusta ylemmäksi ja painoi kantapäänsä uhkamieliscsti hiekkaan.

»Ihan niin», myönsi hän rauhallisesti. »En halua väittää, että matka on ollut erikoisen hupaisa, varsinkaan sellaisesta henkilöstä, joka, kuten sinä, ei tunne mielenkiintoa tätä maata kohtaan. Myönnän mielelläni, että tähän saakka noudattamamme tie on ollut tympäisevä. Mutta kauempana se muuttuu kiintoisammaksi. Ja leiriin majoituttuamme on meillä enemmän vaihtelua ja vähemmän yksitoikkoisuutta. Sinä saat käydä käsiksi noihin mainioihin pyssykoteloihisi ja isäsi hevoset ovat mainioita.»

Caryll rypisti otsaansa ja vilkaisi vieressänsä laiskasti loikovaan mieheen. Naurettiinko hänelle? Mitä pahusta setä Raoul tarkoitti puhuessansa hänelle kuin nyreissänsä olevalle lapselle, jota oli hyvitettävä leluilla ja huvituksilla! Mutta Saint Hubertin kasvot olivat vilpittömän näköiset, ja hän näytti vähääkään seuralaisestansa välittämättä keskittäneen koko huomionsa leirin purkamiseen. Tavallisesti oli kamelikaravaani tähän aikaan aamusta jo matkalla. Mutta tänään ei ollut tarpeellista lähteä varhain liikkeelle. Matkakalustoa ei sheikin leirissä kaivattaisi, ja kuormasto valmistautui kulkemaan matkan viimeisen taipaleen ponnistelematta ja saapumaan perille oman mielensä mukaisesti, vapauduttuansa vihdoinkin telttojen pystyttämisen ja päivällisen keittämisen velvollisuudesta. Jotkut kamelit olivat jo kuormatut ja liikkuivat umpimähkään sinne tänne pahanilkisen tyytymättöminä; toiset olivat vielä polvillaan ja karjuivat ja ärisivät, kun myttyjä sijoitettiin ja nuoria soviteltiin ja tiukkailtiin, irroiteltiin ja tiukattiin uudelleen väittelevien kamelinajajien käheä-äänisen hälyn kaikuessa voimakkaampana kuin heidän pahantuulisten hoidokkiensa äänet. Se oli näennäisesti selvittämättömän hämmingin näky; valkopukuisia, paljasjalkaisia olentoja riensi sinne tänne, ajaen takaisin liiaksi intoilevia eläimiä, jotka olivat loitonneet liian kauaksi väärään suontaan, tai kiidättäen unohdettua kääröä voitonriemuisesti paiskataksensa sen jo köytetylle kuormalle, josta se taas pilkkasanojen ja sadatusten säestyksellä kiskaistiin pois, minkä jälkeen sitä sysittiin kädestä käteen, kunnes se löysi lopullisen sijoituskohdan.

Se hämminki oli kuitenkin omalla tavallansa suunnitelmallinen, sillä vähitellen alkoi sekasorto muuttua järjestykseksi Saint Hubertin arabialaisen palvelijan Mohamedin kyvykkäästi ohjatessa. Viimemainittu, hoikka, jäntevännäköinen kabylilainen oli ollut kreivin mieskohtainen palvelija kymmenen vuotta, sen jälkeen kun Henri, joka oli mennyt naimisiin ja tullut perheenisäksi, oli korotettu kreivin Ranskassa olevan maatilan hoitajaksi.

Erään hevosrivin kaukaisemmassa päässä oli Caryllin palvelija uutterasti puuhassa, ruokoten sheikin pojallensa lähettämää upeata oritta. Ujostelematta ympärillensä kerääntyneitä huvitettuja ja arvostelevia aavikkolaisia teki nuori englantilainen työtänsä huolettoman välinpitämättömästi, samalla yhtä mittaa lasketellen rattoisaa pilaa, jota hänen kuulijansa eivät lainkaan ymmärtäneet, mutta joka silti nostatti raikuvia hilpeyden purkauksia, koska siihen oli sekoitettu muutamia ranskalaisia ja arabialaisia sanoja, jotka hän oli ennättänyt oppia.

Ja tuontuostakin kajahti hänen oma hyväntuulinen, iloinen naurunsa.
Saint Hubert heilautti nikotiinin tahraamia sormiansa häneen päin.

»Williamsilla ainakin näyttää olevan perin hauskaa», huomautti hän. »Hän on jo nyt miesten suosiossa, ja Mohamed ylistelee häntä kovasti. Jumala yksin tietää, miten hän osaa saada toisen ymmärtämään itsensä, vaikka Mohamed, kuten tiedät, osaa hieman solkata englanninkieltä. Mutta yleensä hän näkyy saavan, mitä tarvitsee. Miehet juhlivat eilenillalla — sitten kun sinä olit paneutunut makuulle ja kuorsasit, mon cher —»

»En minä nukkunut», ärähti Caryll. »Ikäänkuin kukaan olisi voinut nukkua niin kamalassa remussa!»

Saint Hubert naurahti hiljaa. »Etkö?» pilaili hän. »Sitten sinä olit aika hyvin nukkuvinasi. No niin, joka tapauksessa menin minä heitä katsomaan — he ovat mielissään, jos heitä kohtaan osoitetaan mielenkiintoa — ja siellä tapasin sinun Williamsisi puettuna burnusiin ja turbaniin, näyttäen totisesti hurjalta hirtehiseltä, paukuttaen rumpua perin hyväksyttyyn tapaan ja hoilottaen kohti kurkkuansa jotakin kapakkalaulua kaikkien kuulijoiden suunnattomaksi riemuksi. Pelkään, ettei hän nähdessänsä minut ollut yhtä hyvillään kuin muut olivat, mutta minä kehoitin häntä jatkamaan kelpo puuhaansa ja pitämään hauskaa. Hän on varmasti sopeutunut tähän elämään ihmeellisen hyvin ja näyttää löytäneen alansa. Hänestä tulee mainio matkailija, nykyajan mukainen. Minua melkein haluttaa viekoitella häntä mieltymään itseeni ja pyytää sinua tämän retken jälkeen luovuttamaan hänet minulle.»

»Hän on kunnon poika», virkkoi hän, tukahduttaen huokauksen. Ja taaskin heräsi hänessä sama kateuden tunne, jota hän oli kerran ennen tuntenut. Minkätähden hän ei voinut ottaa kaikkea keveältä ja hilpeältä kannalta, kuten Williams teki? Mikä puute oli hänen luonteessansa, koska elämän vakavuus aina oli ylinnä hänen mielessään? Kaksi vuotta kestänyt ankara vastuunalaisuus oli riistänyt häneltä nuoruuden etuoikeuden ja tehnyt hänestä miehen, ennenkuin hän tuskin oli lakannut olemasta poika. Eikä hän, suoraan puhuen, ollut näihin viime viikkoihin saakka edes ollut mies. Hän oli ollut ainoastaan kone — pikemminkin totunnaisten tapojen ja suunnitelmien mukaan toimiva olio kuin tavallisten inhimillisten intohimojen kannustama elävä, hengittävä kuolevainen. Tuggurtissa oli Williams, joka oli viisi vuotta häntä vanhempi, muistuttanut loma-aikaansa viettävää koulupoikaa, uhkuen harrastusta ja kevein sydämin tarttuen jokaiseen tarjoutuneeseen tilaisuuteen säikkymättä sitä, ettei osannut maan kieltä. Ja Caryllia oli hänen avoin ja aito huvittelunsa ihmetyttänyt. Mutta juuri Tuggurtissa oli hän itse herännyt tuntemaan olevansa mies. Tuggurt! Hän vetäisi kiivaasti henkeänsä. Tämä pieni arabialainen kaupunki, jota hän oli kammonnut, olisi aina tästälähtien liittyvä hänen mielessänsä siihen lyhyeen romaaniin, joka oli kesäisen salaman tavoin välähtänyt hänen rauhallisen elämänsä tyynellä taivaanrannalla, nostattaen hänessä niin syviä tunteita, ettei hän ollut luullut voivansa sellaisia tuntea.

Ensimmäisen kerran oli rakkaus häntä hipaissut, miehen kummallinen, käsittämätön rakkaus naiseen, ja muutamien lyhyiden viikkojen aikana hän oli antautunut luonnollensa tyyten vieraiden tunnelmien ja vaikutelmien valtaan.

Silloin se oli ollut hänestä sangen todellinen, vaikka se nyt alkoi hänestä tuntua hurjalta, uskomattomalta unelta. Mutta vaikka se saattoikin olla hurja ja uskomaton ja vaikka hän nyt olikin lievästi häpeissänsä siitä, että tyttö oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen, tiesi hän sittenkin, ettei hän ikinä unohtaisi tyttöä. Vaikka hän ehkä rakastuisikin johonkuhun toiseen, seuraisi häntä aina ensimmäisen rakastetun muisto — puolittain surullinen, puolittain hellä muisto, joka väikkyisi hänen mielessänsä, kuten tytön kasvot vielä väikkyivät.

Pieni, herttainen orpo-poloinen, joka ajelehti elämän myrskyisellä merellä kuin haaksirikkoutuneen laivan avuton sirpale. Missä hän nyt oli? Mikä oli ollut hänen kohtalonsa sen pirullisen kauniin, uhkaavan, hymyilevän nuoren hirtehisen käsissä, joka oli hänet ryöstänyt? Oliko hän joutunut kultahohteiseen vankeuteen joko hyväiltäväksi tai kolhittavaksi ryöstäjänsä oikkujen mukaan — vai oliko hänet jo nyt viskattu syrjään kuin hylätty lelu lisäämään samanlaisten onnettomien joukkoa? Sen äkillisen ajatuksen kammottavuus säpsähdytti häntä.

Hänen oma osansa jutussa tuntui hänestä pelkurimaiselta. Mutta mitäpä muuta hän olisi voinut tehdä? Olosuhteet olivat estäneet häntä nostamasta kättänsäkään tytön puolustukseksi, ja hänen saavuttuansa hotelliin ei Saint Hubert ollut palannut. Seuraavana aamuna hän oli, salaten omat tunteensa, koettanut herättää Saint Hubertissa mielenkiintoa tytön kohtaloon. Mutta kreivi oli torjunut hänen ehdotuksensa, että ryhdyttäisiin etsimään kadonnutta tanssijatarta. Oli mahdotonta, oli hän selittänyt, sotkea Caryllia juttuun, jossa hän oli ollut pelkkänä syrjästäkatsojana ja joka lisäksi aiheutti viranomaisille paljon harmia ja levottomuutta. Sellaista kovaksi onneksi sattui, oli hän vakuuttanut — eikä Algeria ollut Englanti. »Ja noblesse oblige, mon ami», oli hän lopettanut. »Sinun asiasi ei ole huolehtia maineeltansa epäilyttävien kahvilatyttöjen rakkausseikkailuista ja ryöstöistä.» Ja Saint Hubertin järkeily oli taaskin muistuttanut häntä perityistä velvollisuuksista ja vastuusta, ja nuorekkaan rakkauden vaatimukset olivat väistyneet vuosikautisen harjaannuksen tieltä.

Se oli kaikki ollut romanttista hupsahtelua — mieletön haave, joka oli tuomittu aina pysymään haaveena. Jollei tytön kansallisuus olisikaan ollut ylipääsemättömänä muurina heidän välillänsä, ei hän saanut valita tulevaa Glencaryllin kreivitärtä café mauren turmeltuneesta ilmakehästä eikä arabialaisen kaupungin löyhkääviltä kaduilta. Mutta jospa hän vain olisi voinut tehdä jotakin auttaaksensa tyttöä, jotakin sellaista, mikä olisi lieventänyt hänen nyt itseänsä kohtaan tuntemaa häpeätä ja suuttumusta!

Hänen kasvoillensa levisi tumma puna, ja hän käänsi päänsä toisaalle, haravoiden hiekkaa sormillansa hermostuneen kärsimättömästi.

»Onko kuulunut mitään uutta — siitä kahvilajutusta, setä Raoul?» kysyi hän nykäyksittäin.

Saint Hubert, joka oli tarkkaavasti katsellut edessänsä olevaa hyörinää, nousi äkkiä kyynärpäänsä varaan. »Tuossa ne nyt vihdoinkin menevät», huudahti hän. »Arvelin, että meidän olisi sittenkin pitänyt lähteä liikkeelle ensimmäisinä.» Sitten hän kohosi verkkaisesti istumaan, pudisti hiekan nutustaan ja katsahti kelloonsa. »Mistä puhuitkaan, Caryll?» kysäisi hän. »Café mauressa sattuneesta jupakastako? Ei, ei paljoa — ei ainakaan siihen mennessä, kun me lähdimme Tuggurtista. Eversti Mercierille oli lähetetty salaperäinen kirjekäärö, jolla saattaa olla merkitystä siihen juttuun nähden, mutta paperit lähetettiin päämajaan, joten en kuullut, mitä ne sisälsivät. Käärmeenlumooja, jonka oma tyttö oli, katosi jollakin tavattomalla tavalla, ja yleensä tunnutaan nyt uskovan, että kysymyksessä oli vain yksityinen riita hänen ja tytön ryöstäjän välillä. Tämä neuvokas, nuori herrasmies on myöskin hävinnyt ja kun häntä on etsitty ja koetettu saada hänestä tietoja, ovat kaikki ponnistukset menneet hukkaan. Joko hän tosiaankin oli vieras kaupungissa tai sitten on häntä hyvin uskollisesti pidetty piilossa. Ei kukaan mielellänsä myönnä olleensa kahvilassa sinä iltana, ja koko Tuggurtin väestö väittää olevansa viehättävän ja lapsellisen tietämätön koko tapahtumasta. Minä puolestani olen sitä mieltä, että se oli vain yksityinen asia — otaksuttavasti varastettua tavaraa molemmin puolin mutta juuri tällä hetkellä ovat viranomaiset valmiit kovin epäilemään kaikkia mellakoita. Mutta aikahan sen selvittää. On mielenkiintoista nähdä, sukeutuuko siitä mitään. Tällä hetkellä kuitenkin on meidän aika lähteä liikkeelle, jos olet valmis.»

Tuntien mielihyvää, johon sekaantui huvia, tarkkaili Saint Hubert, kun Caryll tottuneesti käsitteli kaunista, mutta vaikeasti hillittyä ratsua, joka oli ensimmäinen sheikin hänelle antama lahja. Olikohan Ahmedilla mielessänsä jotakin muuta, kun hän lähetti tämän erikoisen huiman ja äksyn hevosen — tahtoiko hän siten koettaa poikansa kuntoa, josta hän ei tiennyt mitään, nähdä, millaista ainesta hänen tuntematon poikansa oli? Kreivin huulet kaartuivat hienoon tyytyväisyyden hymyyn.

Jos Caryll missä muussa suhteessa hyvänsä ei saavuttaisi isänsä hyväksymistä, niin ainakin hänen ratsastustaitonsa oli moitteeton. Hän osasi ratsastaa, ja se oli jonkinarvoista tässä maassa.

Saint Hubertilla oli omituinen vastuunalaisuuden tunne hänen ratsastaessansa sukulaisekseen omaksumansa nuorukaisen rinnalla. Omalla tavallaan, mutta kokonaan toisista syistä, hän oli yhtä hermostunut kuin Caryllkin ajatellessansa kohtausta, joka tapahtuisi muutamien tuntien kuluttua. Hän tiesi, millaiset ennakkoluulot Caryllilla oli isästään — kykenisikö sheikki taipumaan, mikä olisi välttämätöntä, ennenkuin heidän välillensä voisi syntyä keskinäisen ymmärtämyksen pohja? Olisiko Caryll kyllin ystävällinen vastataksensa ensimmäisiin sovinnollisiin sanoihin vai sulkeutuisiko hän harvasanaiseen varovaisuuteensa, joka teki hänet ulkoisesti niin jäykäksi muita kohtaan? Hän vilkaisi salavihkaa kumppaniinsa. Se mielihyvän ja innostuksen ilme, joka oli elävöittänyt nuoren miehen kasvoja hänen kamppaillessansa uppiniskaisen ratsunsa kanssa, oli haihtunut, ja saatuansa hevosensa vihdoin alistumaan hän ratsasti huulet tiukasti yhteen puristettuina ja kasvoillansa kovin synkkä ilme.

Saint Hubert silmäili häntä puolittain säälivästi, puolittain kärsimättömästi, mutta viisaana miehenä pidättyi lausumasta huomautuksia. Mitäpä olisikaan ollut sanottavaa? Hän oli tehnyt, mitä suinkin saattoi, tasoittaaksensa tietä, ja Caryll sai noudattaa omaa mieltään, olivatpa seuraukset mitkä tahansa.

Äkkiä hänen mietteensä kääntyivät toisaalle. Niin mielellään kuin hän olisikin tahtonut auttaa Caryllia, olivat nuorukaisen vaikeudet tänä aamuna kuitenkin jääneet toiselle sijalle hänen ajatuksissaan.

Hänen pohdittavanansa oli eräs toinen pulma, joka oli likempänä hänen sydäntään. Hänen omat kasvonsa synkistyivät, ja hänen silmiinsä hiipi syvän murheen ilme, kun hänen ajatuksensa kiitivät tulevaan kohtaukseen, ei sheikin ja hänen poikansa, vaan hänen itsensä ja hänen rakastamansa naisen väliseen. Vuosikausia sitten hän oli koettanut repiä sen rakkauden sydämestään, tukahduttaa kateuden, joka tuntui arvottomalta ja petolliselta, mutta syvälle juurtuneena se oli uhitellut hänen ponnistuksiaan, ja vihdoin hän oli lakannut rimpuilemasta sitä vastaan. Hän, se nainen, ei ikinä saisi tietää siitä mitään, ja kun hän ei tuntenut vastarakkautta, niin mitä vahinkoa siitä voisi koitua? Hän itse saisi vieläkin rakastaa ja etsiä lohtua toisen onnesta.

Oli kulunut kaksi vuotta siitä, kun hän oli nähnyt Dianan, kun hän oli viimeksi tahallaan kiduttanut itseänsä katselemalla Dianan täydellistä tyytyväisyyttä. Oli kovaa katsella onnea toisen miehen silmillä, kovaa nähdä ihanteellista kumppanuutta, joka sai hänen oman karvaan yksinäisyytensä tuntumaan sitäkin kirpeämmin. Mutta kuinka paljoa surkeampi hänen elämänsä olisikaan ollut, jos sheikin rakkaus sitä naista kohtaan, jonka hän oli niin väkivaltaisesti anastanut omakseen, olisi haihtunut, kuten hän oli aikoinansa pelännyt käyvän. Silloin se olisi muodostunut sietämättömäksi helvetiksi. Mutta Ahmed rakasti Dianaa intohimoisesti, hellästi, kuten hän itsekin — eikä hänen uhrauksensa ollut mennyt hukkaan.

Ja olihan jotakin, että Diana oli suonut hänelle ystävyytensä, että hän oli osaltaan auttanut Dianaa saavuttamaan onnensa.

Olikohan Diana lainkaan muuttunut näinä kahtena viime vuotena? Mutta miksipä kuvittelisi hänen saattaneen jollakin tavoin muuttua. Hänestä se nainen näytti aina samanlaiselta.

Olisiko hänen rakkautensa pitänyt Dianan niin nuorekkaana, niin täysin tyytyväisenä? Hänen huulensa värähtivät tuskaisesti. Hän ei olisi milloinkaan saanut tilaisuutta koettaa! Hän ei ollut tuntenut Dianaa, ennenkuin rakkaus oli taltuttanut uljaan naisen hillittömän, käskevän mielen. Samoin kuin Diana oli silloin ollut kylmä ja tunteeton, samoin olisi hän ollut yhtä halveksivan kopea hänelle, Saint Hubertille, kuin oli ollut kaikille miehille. Hän olisi kulkenut tietänsä välittämättä rakkaudesta, välittämättä mistään muusta kuin urheilusta ja seikkailuista, joita varten hän oli elänyt. Hän, Saint Hubert, ei ikinä olisi saattanut turvautua niihin hirveisiin keinoihin, joilla sheikki oli alistanut Dianan. Hän ei olisi ikinä voinut saada naista ensin vasten tahtoaankin ihailemaan ja sitten rakastamaan miestä, kuten Ahmed oli tehnyt, pelkällä raa'alla ylivoimalla, joka oli pakottanut Dianan tunnustamaan, että toinen oli käskevämpi ja väkevämpi kuin hän, ja vihdoin nujertanut hänet alistuvana laskeutumaan vangitsijansa jalkojen juureen.

Vain sellaiselle miehelle kuin Ahmedille oli Diana voinut antautua. Ja Jumala tiesi, että vaikka hän kadehtikin Ahmedia, hän ei nureksinut ystävänsä onnea. Koska hän ei itse olisi saattanut voittaa Dianaa, soi hän hänet mieluummin Ahmedille kuin jollekulle toiselle. Hän ojensihe suoremmaksi satulassaan, tukahdutti ilmoille pyrkivän huokauksen ja rukoili taaskin itsellensä voimaa, joka ei vielä kertaakaan ollut pettänyt häntä.

Sen, mitä hän oli pitänyt salassa niin kauan, voisi hän salata edelleenkin — Jumalan avulla. Oikeastaan hänen pitikin olla kiitollinen paljosta. Olisihan hänen saattanut olla pakko nähdä Dianan kärsivän kiusattuna ja hyljeksittynä. Mutta nyt Diana oli onnellinen, eikä muusta ollut väliä. Ja totisesti hän, Saint Hubert, oli nyt liian vanha itkeäksensä kuin kuuta tavoitteleva läpsi.

Itse-ivan hymy valaisi hänen surumielisiä kasvojaan, ja hän kääntyi
Caryllin puoleen, lausuen hilpeän huomautuksen.

Aamutuuli oli vaimennut, ja päivästä tuntui tulevan hyvin kuuma. Taivaanranta oli jo nyt epämääräisen himmeä kiemurtelevasta hohtavasta udusta, jota aaltoillen kohosi valtavan aavikon helmasta. Ja pilvettömällä taivaalla heloittavan, paahtavan auringon säteet kimaltelivat ja välkkyivät hohtavalla hietikolla, muuttaen sen lukemattomat jyväset kullaksi. Pieniä, harmaita hietikkokiuruja lenteli parvittain äänettöminä ilmassa, ja vähäväliä syöksähti yksinäinen harjalintu turvaan melkein hevosten jaloista.

Jonkun aikaa oli Caryll tarkkaillut epäselviä jälkiä, jotka useammin kuin kerran olivat menneet heidän tiensä poikki; ja vihdoin Saint Hubert huomasi niiden herättäneen hänen mielenkiintoansa. »Gaselleja», selitti hän, ohjaten ratsunsa likemmäksi, »mutta jäljet eivät taida olla varsin verekset.»

Caryll naurahti ensimmäisen kerran sinä aamuna. »Minä alan uskoa, että gasellinne ovat taruotuksia», tokaisi hän. »Jälkiä olemme nähneet ennenkin, mutta itse eläimet näyttävät kuvitelluilta. Ja se minua ihmetyttää, miten ne lainkaan tulevat toimeen tällaisessa seudussa», lisäsi hän, vilkaisten ympärilleen. Ja hänen näkemänsä rajattoman aavikon lohduton autius kannusti häntä vihdoinkin lausumaan julki kysymyksen, joka oli päiväkausia pyörinyt hänen kielellänsä.

»Miten hän on jaksanut kestää tällaista, setä Raoul?» pamautti hän. »Äitini nimittäin. Miten hän on kestänyt tätä kammottavaa yksinäisyyttä ja tätä hirvittävää autiutta?»

»Se ei tee kaikkiin sellaista vaikutusta», vastasi hän hitaasti. »Joitakuita se kiehtoo hyvin voimakkaasti — kuten esimerkiksi minua. Äitisi ihastui aavikkoon monta vuotta sitten, ja hänestä sen viehätys on voimakkaampi kuin sen lohduttomuus. Ja jollei hän rakastaisikaan sitä sen itsensä vuoksi, rakastaisi hän sitä sen vuoksi, mitä se hänelle merkitsee.»

»Mutta hänen on täytynyt luopua kovin paljosta», huomautti Caryll. »Hänen on täytynyt — uhrata hyvin paljon — voidaksensa — voidaksensa —» Hän keskeytti lauseensa, päästäen äkkiä harmin ärähdyksen. »Armias taivas — miehellä ei ole oikeutta vaatia sellaista naiselta!» huudahti hän kiivaasti.

Taaskin Saint Hubert kohautti olkapäitään. »Mutta jos nainenkin tahtoo sitä?» vastasi hän. »Ja tässä tapauksessa hän sitä tahtoi — eikä ole koskaan sitä katunut.»

Caryll katsoi häneen, rypistäen otsaansa ymmällä olevan näköisenä.
»Hänen täytyy olla — perin ihmeellinen», sanoi hän miltei ujosti.

Saint Hubert katsoi värähtämättä häntä silmiin. »Hän on — ihmeellinen», vahvisti hän tyynesti.

Ulkoilmapuolinen oli syöty, ja heidän ympärillänsä viruivat miehet kietoutuneina vaippoihinsa, nukkuen kuin lakanoilla verhotut vainajat. Myöskin mukautuvainen Williams oli sopeutunut maan tapaan ja loikoi pitkänänsä aito englantilaiseen tapaan kasvot maata vasten, pää painettuna käsivarsiin, hellehattu takaraivolla putoamaisillaan hiekkaan.

Saint Hubert oli hereillä, tarkkaili velttona haaskakuoriaista, joka ponnisteli rajusti koettaessaan kuljettaa kolme kertaa itseänsä isompaa leivänmurua, ja vilkaisi tuontuostakin lähellänsä viruvaan Carylliin.

Puolisen jälkeen ei nuori mies ollut liikahtanut eikä virkkanut mitään. Hänen hermojansa oli jonkun verran tyynnyttänyt rauhoittava piippu, joka oli vihdoin suvainnut antaa savuja, ja hän koetti voittaa hermostunutta ujoutta, joka oli vaivannut häntä koko aamun ja joka paheni hetki hetkeltä välttämättömän kohtauksen yhä lähetessä.

Vihdoin hän liikahti ja lopetti pitkällisen äänettömyyden. »Tuntuu perin — omituiselta», alkoi hän empien, »ettei tiedä, millaiselta oma äiti edes näyttää. En muista häntä lainkaan, ja ainoa valokuva, mikä minulla hänestä on, on kiharapäisen, housuihin puetun pojan kuva. Hän ei saata olla sennäköinen nyt. Se on varmasti otettu hyvin kauan sitten. Otaksuttavasti hän on muuttunut aika paljon. Luonnollisesti hänen täytyy olla — täytyy olla —» Hän pysähtyi saamattomana kasvot tulipunaisina hämmingistä. Saint Hubert silmäili häntä, hymyillen heikosti. Tyrmistyisikö Caryll, jolla oli jäykät, vanhanaikaiset mielipiteet, nähdessänsä nuorekkaan äitinsä? Antaisiko Dianan nuorekkuuskin, joka oli hänen viehättävimpiä puoliansa, lisää harmittelun aihetta tälle arvostelevalle ja jo ennestään ennakkoluuloiselle nuorelle miehelle?

»Ei hän ihan Metusalem ole», vastasi hän kuivakiskoisesti, »vaikka luonnollisesti», jatkoi hän hitaasti, vaivoin pitäen ääntänsä tasaisena, »aavikkoelämällä joskus on hyvin vanhentava vaikutus naisiin. Jotkut Tuggurtissa näkemistämme ryppyisistä, iäkkäistä vaimoista otaksuttavasti olivat monta vuotta nuoremmat kuin äitisi.»

Ja pitkänään viruva ja veltosti hiekkaa harova Caryll kuuli vain hänen äänensä vakavan soinnun näkemättä hänen silmiensä veitikkamaista tuiketta. Sensijaan hänen mieleensä äkkiä välähti vaivaava kuva eräistä kuihtuneista vanhoista akoista, jotka hän oli nähnyt ollessansa tässä lyhytikäisen kauneuden maassa.

»Ohhoh!» äänsi hän kovin nolona. Eikä Saint Hubert selvittänyt hänelle sen enempää.

Kuormakaravaani oli aikoja sitten saavutettu ja sivuutettu, eikä sitä näkynyt, ei kuulunut, kun ratsujoukko lähti uudelleen taivaltamaan etelää kohti.

Keskipäivän pysähdys oli tavallista lyhyempi; tänään ei tarvinnut ottaa huomioon hitaasti liikkuvia kameleja, viivytellä tiellä, jotta ehdittäisiin pystyttää teltat ja saada ruoan valmistus käyntiin, ennenkuin ratsumiehet saapuisivat leiriin.

Vaikka vielä olikin kuuma, oli auringon paahde hieman lieventynyt, ja auer oli haihtunut, joten näköala oli laajempi ja selväpiirteisempi.

Heidän ratsastettuansa noin tunnin Caryll äkkiä havaitsi vielä hyvin kaukana kierivän tomuvyöryn, joka näytti vinhasti lähestyvän heitä. Hänen kurkkuansa alkoi heti kuivata, ja hänen polviensa vaistomainen, hermostunut puristus sai hänen virman ratsunsa ponnahtamaan rajusti pystyyn.

Pakotettuansa sen jälleen tyyntymään hän kääntyi Saint Hubertin puoleen, lausuen käheän kysymyksen. Myöskin kreivi tähysti tarkkaavasti. »On vielä siksi pitkä matka, etten voi sanoa varmasti», vastasi hän, »mutta otaksuttavasti siellä on isäsi.»

Ja ensimmäisen kerran Caryllin elämän aikana hänet valtasi eräänlainen pakokauhu. Kun pelätty kohtaus nyt oli ihan likellä, olisi hän ollut valmis antamaan enemmän kuin tahtoi määrätäkään voidaksensa pyörtää ympäri ja lähteä kiitämään päinvastaiseen suuntaan. Miltähän hänen arabialainen isänsä näyttäisi? Mitä ihmettä hänen oli tehtävä heidän tavatessaan toisensa? Hän oli useita kertoja kuvitellut mielessänsä tätä kohtausta. Kuumeisesti hän nyt koetti palauttaa muistiinsa edes yhtä niistä tarkoin harkituista ja huolellisesti valmistetuista puheista, jotka kaukana aiotusta kuulijasta olivat niin helposti tulleet hänen mieleensä ja sukeutuneet sanoiksi niin keveästi.

Hän vaivasi aivojansa, hikoillen hermostuneesti, mutta hänen ajatuksensa tuntuivat sakeilta ja toivottoman tylsiltä. Ja sillä aikaa tomupilvi vyöryi yhtä mittaa likemmäksi. Vähitellen se sitten näytti pyörivän ja kohoavan, ajautuvan hitaasti taaksepäin ja paljastavan pienen joukon arabialaisia, jotka ratsastivat tavallista huimaa neliä ja joita johti yksinäinen ratsastaja muutamia askelia toisten edellä.

Muutamia minuutteja Caryll epätoivoisesti toivoi, ettei ilkeä hetki ehkä sittenkään ollut vielä tullut, että nämä saattoivat olla muita arabialaisia eivätkä kenties olleetkaan heidän odottamiaan henkilöitä. Mutta takana ratsastavan saattueen äkkiä päästämä hurja huuto sai hänet oivaltamaan, ettei hänelle oltu suotu toivottua armonaikaa, ja kummallinen tunne, kiihtymyksen sekainen hermostuminen, värisytti hänen selkäpiitään.

Äkeissään itsellensä ja harmissaan oudosta tunteesta, jonka hän ei aavistanut olevan mielenliikutusta, hän tunsi vanhan vastustushengen, vanhan suvaitsemattomuuden taaskin alkavan myllertää rinnassaan. Saattajien huuto johti hänen mieleensä heidän meluisan mielenosoituksensa silloin, kun he olivat kohdanneet hänet. Järjestettäisiinkö nyt toinen samanlainen näytös? Miksi hitossa he eivät tuo koko soittokuntaa pilleineen ja torvineen — tai mitä vietävän pelejä he lienevätkään soittaneet — ja suoriutuisi siitä kerta kaikkiaan! mietti hän kiukuissaan ylähuulensa kaartuessa ylenkatseellisesti.

Saint Hubert oli antanut heidän joukkueellensa pysähtymismerkin, ja vaivoin hilliten kiihtynyttä ratsuansa Caryll tähyili nopeasti lähestyviä ratsastajia. Ihailu, jota hän muutoin olisi tuntenut, hukkui kiukkuisiin ennakkoluuloihin, jotka saivat hänet tarkastamaan heitä arvostelevan halveksivasti.

He olivat komeita miehiä, heidän ratsunsa olivat uhkeat, ja he osasivat ratsastaa, myönsi hän nureksien, mutta kuinka hävytöntä ajaa eläimiä tuolla tavoin! Ja otaksuttavasti he seisahtuisivat samaan hirveän äkilliseen tapaan, joka oli ominainen kaikille näille säälimättömille ratsastajille, välittämättä hevostensa kauhean julmasta ponnistuksesta.

Tuo ensimmäinen oli varmaankin hänen isänsä — hänen arabialainen isänsä. Vaikka hän olikin valmistunut näkemään isänsä yllä alkuasukkaiden puvun, loukkasi se hänen tunteitansa, ja taaskin kulkivat omituiset kylmänväreet pitkin hänen selkäänsä. Nyt hän oli laskeutunut satulasta ja seisoi kädet työnnettyinä syvälle takintaskuihin sydämensä jyskyttäessä raivoisesti.

Eivätkö he lainkaan hiljentäisi vauhtiansa? Olivatko he tulleet ihan hulluiksi? Äkkiä alkanut pyssyjen räiske säpsähdytti häntä, ja hänen kasvonsa kovettuivat hänen kuunnellessansa huutojen ja pyssynpamahdusten hurjaa pauhua. Hornamaista meteliä, sitä juuri se oli, mietti hän halveksivasti, lapsellinen, teatterimainen näytös, typerä ja tarpeeton! Taaskin hänen huulensa kaartui, kun saapunut joukkue pysähtyi äkkiä, kuten hän oli tiennyt sen tekevän, pölyn ja hiekan tuprahdellessa hevosten jaloissa, ja kajahti toinen huumaava huuto, johon sekaantui kiihtyneiden oriiden kimeitä hirnaisuja, varuksien kalinaa ja pyssyjen teräviä pamahduksia.

Ja ikäänkuin maahan juurtuneena Caryll katseli, kun kookas, silmääkiehtovaan asuun puettu mies keikahti ison, mustan hevosensa selästä ja asteli verkkaisesti heidän luoksensa.

Tämä siis oli hänen isänsä — tämä oli Glencaryllin kreivi! Arabialainen arabialaisten joukossa! Ja sitäpaitsi sellainen arabialainen, jonka tummat, kauniit kasvot olivat hänestä omituisen tutut. Se ei johtunut kaukaisesta muistosta, vaan äsken nähdyistä samanlaisista kasvoista, ja se tuntui samalla herättävän jonkun synkän muiston.

Missä hän oli ennen nähnyt nuo samat kasvot? Hän aprikoi sitä vieläkin, kun Saint Hubertin varoittava kosketus palautti hänet nykyisyyteen, ja hän käänsi kalpeat, pingoittuneet kasvonsa ranskalaisen puoleen, joka kuiskutti hänelle hätäisesti.

»Jumalan tähden, mene sinä edellä, setä Raoul!» pyysi hän käheästi. Ja Saint Hubertin lähdettyä eteenpäin hän ponnisti tahtoaan ja terästäytyi, seuraten vitkalleen toisen jälessä tuskaisen ujouden ja painostuksen vaivaamana.

Vanhat ystävykset kohtasivat toisensa ranskalaisten tapaan. Ja Caryllin katsellessa heidän innokasta tervehdystään puistatti häntä vastenmielisyys. Mikä inhoittava tapa! Odotettaisiinko sellaista häneltäkin?

Lyhyt, hoikka vartalo jäykäksi ojennettuna hän seisoi huulet tiukkaan puristettuina, varroten koettelemustaan.

Mutta sheikki ei lainkaan vaatinut sellaista englantilaiselta pojaltaan. Kääntyen Carylliin päin hän hymyili vakavasti ja ojensi pitkän, ruskean kätensä tervehdykseksi.

»Enfin, mon fils», lausui hän syvällä, pehmeällä äänellänsä. »Soyez le bienvenu.» Hänen sävynsä vilpitön tuntu ja hänen lämmin kädenpuristuksensa olisivat tyydyttäneet ketä poikaa tahansa. Mutta Caryll pani merkille ainoastaan sen, millä kielellä sydämellinen tervehdys lausuttiin, ja mielenkarvaus, jota hän oli koettanut voittaa, kumpusi taaskin vastustamattomana esille. Saint Hubert oli varoittavasti kertonut hänelle, että hänen isänsä oli ennakkoluuloinen sitä maata kohtaan, jota hän ei suostunut tunnustamaan omaksensa, eikä mielellänsä puhunut äidinkieltänsä, jota hän kuitenkin erinomaisesti osasi. Mutta olisipa hän totisesti voinut tässä tapauksessa tehdä poikkeuksen. Totisesti hän olisi tänä ainoana kertana voinut syrjäyttää ennakkoluulonsa. Caryll oli valmistautunut kohtaamaan isänsä puolimatkassa, tukahduttamaan omat ennakkoluulonsa, mikäli suinkin mahdollista, mutta tämä ranskankielinen tervehdys oli kuin isku vasten kasvoja. Hänet saataisiin hirttää, jos hän vastaisi samalla kielellä. Hän näyttäisi alun pitäen, minnepäin hänen myötätuntonsa kallistui. Mutta sanat eivät heruneet helposti, ja puna lehahti hänen poskilleen hänen puristaessansa voimakkaita sormia, jotka pitivät hänen kättään teräksisessä otteessa. Hänessä heräsi äkkiä omituinen tunne, että hän oli heikompi, että vaikka hän oli itsepäinen, hänen edessänsä oli mies, joka oli vieläkin päättäväisempi kuin hän. Kieli jäykkänä hän harmitteli omaa kömpelöä saamattomuuttaan ja huomasi änkyttävänsä kuin koulupoika.

»Kiitos, sir», jupisi hän tökerösti. »Olen oikein hyvilläni päästyäni tänne.» Hän punehtui entistä enemmän käsittäessään valehdelleensa, mihin hänet oli ikäänkuin pakotettu. Eikä häntä tarkasti tähyäviin tummiin, läpitunkeviin silmiin hetkiseksi välähtänyt veitikkamainen välke ollut omiansa rauhoittamaan hänen järkkyneitä tunteitaan. Mutta sheikki ei näyttänyt panevan merkille, ettei hänen poikansa vastannut ollut välitön ja että hänen sävynsä oli kylmä. Lausuttuansa muutamia kohteliaita kysymyksiä matkasta hän nyökkäsi ystävällisesti ja palasi Saint Hubertin luokse, joka tuskallisesti odotti tämän ensimmäisen kohtauksen tulosta ja oli siirtynyt syrjään jättääksensä isän ja pojan kahden kesken. Ja Caryllin jäätyä yksin riehui hänen rinnassansa ristiriitaisia, sekavia tunteita. Kaikista ponnistuksistansa huolimatta hän tuntui taaskin esiintyneen narrimaisesti! Taaskin oli hänellä sama tunne, jota hän oli kokenut Tuggurtissa silloin, kun arabialainen päällikkö oli pelastanut hänet kiihtyneen rahvaan kynsistä. Silloin hän oli hyvin selvästi tuntenut olevansa kömpelö ja kokematon, mitä hän ei ollut ennen käsittänyt. Ja nyt hän tunsi sen paremmin kuin koskaan ennen. Mistä johtui näiden tutkimattomien arabialaisten käytöksen tyyni arvokkuus? Minkä tähden he näyttivät niin itsevarmoilta? Vaikka hän pitikin heitä raakalaisina, oli hänen ollut pakko myöntää, että he olivat moitteettoman kohteliaita ja tahdikkaita. Haikeaksi mielipahaksensa hän tunnusti, että hänen oma kohteliaisuutensa näytti kummallisesti hävinneen tipotiehensä.

Oli kenties luonnollista, että hänen isänsä tuli häntä vastaan, mutta se oli silti kohtelias ja ystävällinen huomaavainen teko, ja hän oli siihen nähden esiintynyt perin töykeästi. Vaikka hän vihasikin isäänsä, koska tämä oli tuottanut surua vanhukselle, ei hän olisi vihan tähden saanut unohtaa hyvää käytöstä. Vierailusta tulisi kyllin vaikea muutoinkin, vaikka hän ei tekisikään sitä vieläkin hankalammaksi. Ja olihan hän sittenkin — vaikka hän valittikin tätä sukulaisuutta — isänsä poika — ja hänen vieraansa. Ja suoraan puhuen hän oli äsken menettänyt malttinsa kovin pienen seikan tähden. Ytimiänsä myöten englantilaisena hän oli pahastunut rakastamaansa maahan tähdätystä epäsuorasta ylenkatseesta. Mutta vaikka sitä oli vaikea ymmärtää, saattoi hänen isällänsä olla syitä, jotka oikeuttivat hänen omaksumansa kannan — ja siinä tapauksessa oli hänen mielipiteensä yhtä oikeutettu kuin Caryllinkin. Sellaisen miehen, jolla itsellänsä oli ennakkoluuloja, oli tuskin oikein ja kohtuullista nureksia toisten ennakkoluuloja. Hän keikautti päätään kiukkuisen suuttuneena itseensä. Hän oli alkanut huonosti, antanut itsestänsä väärän vaikutelman jo heti alussa. Jo monta vuotta sitten oli hänen isänsä täytynyt saada Saint Hubertilta tietää, että hänen poikansa puhui ranskankieltä sujuvasti. Ja kun hän ei ollut äsken suostunut sitä puhumaan, oli sen täytynyt tuntua tahalliselta nenäkkyydeltä, suoranaiselta taisteluhaasteelta henkilöstä, joka ajatteli toisella tavoin kuin hän. Palvoakseen harmiansa hän oli esiintynyt huonotapaisen nulikan tavoin — ja hänen isänsä oli vain hymyillyt, kuten hän olisi hymyillyt lapsen oikuille.

Ärtyneenä ja äkäisenä hän kuitenkin päätti niellä ylpeytensä ja meni toisten seuraan aprikoiden, miten hänet otettaisiin vastaan, ja ujosti arkaillen häiritä heidän innokasta keskusteluaan. Mutta hänestä niin pitkiltä tuntuneet hetkiset olivatkin olleet hyvin lyhyet, eivätkä ystävykset toistensa seuraan syventyneinä näyttäneet huomanneenkaan hänen poissaoloansa.

Ja vielä hänen tultuansa he jonkun aikaa puhelivat keskenään häiriytymättä.

Kun sheikki vihdoin jälleen kääntyi poikansa puoleen, ei hänen käytöksestänsä saattanut mitenkään päättää, että hän oli pahastunut tai harmistunut.

»Sinun on suotava meille anteeksi», virkkoi hän huulillansa sama vakava hymy kuin ennenkin. »Meillä on kahden vuoden aikana kasaantuneet keskustelunaiheet jauhettavinamme. Mutta enää emme saa pitää äitiäsi jännityksessä. Hän on laskenut päivät, luulisinpä tunnitkin, odottaessaan sinun tuloasi.»

Ja taaskin Caryllista tuntui kuin olisivat nuo läpitunkevat, tummat silmät nähneet hänen sielunsa sisimpiin sopukkoihin, ja hänen katsettansa väräytti hermostunut hämminki. »Toivon — hänen voivan hyvin», sopersi hän ja kummasteli surkeana, minkä tähden tämänkin jokapäiväisen ja perin luonnollisen kysymyksen lausuminen oli niin vaikea.

»Hän voi aina hyvin — Allahin kiitos», vastasi sheikki, tehden nopean, vaistomaisen eleen, jota Caryll ei tajunnut. Ja vasta sitten, kun he olivat jälleen ratsailla ja matkalla hyvässä alussa, hän sai tukahdutetuksi ujouttansa kylliksi kiittääksensä isäänsä hevosesta, jolla hän ratsasti. Alusta alkaen hän oli varmasti tuntenut toisen tarkkailevan häntä arvostelevasti, ja vaikka hän tiesikin olevansa hyvä ratsastaja, kävi kiinteä tarkkailu sittenkin hänen ylenmäärin pingoittuneille hermoilleen. Olipa hän jo alkanut aprikoida, eikö hän, kun mittapuut olivat erilaiset, ollut jaksanut täyttää toiveita tässäkään suhteessa, siinä lajissa, johon hän tiesi hyvin pystyvänsä. Ja ihan äkkiä hän hämmästykseksensä huomasi miltei kiihkeästi toivovansa, että tämä hänen vihaamansa mies kehuisi häntä. Se ajatus teki hänet epävarmaksi. Mitä hän välittäisi isänsä kehumisesta tai moitteesta? Mitäpä häntä liikuttaisi, olisipa asianlaita kummin päin hyvänsä?

Mutta vastoin tahtoansakin hän tunsi välittävänsä — välittävänsä niin paljon, että hänet valtasi selittämätön mielihyvän tunne, kun sheikki nyökkäsi hyväksyvästi ja virkkoi rauhallisesti: »On hauska, että pidät siitä. Raoul kertoi minulle, että osaat ratsastaa.»

Ja hän ratsasti edelleen, ihmetellen itseänsä, harmitellen omaa epävakaisuuttaan, harmitellen kummallista tyydytystä, jonka nuo muutamat sanat olivat hänelle tuoneet.

Caryllin tottumattomasta silmästä leiri näytti äärettömältä, koko näky oudolta ja kiehtovamman kauniilta kuin hän oli osannut kuvitellakaan, ja viehättyen suomaan harvinaisen kiitoksen hänen asiallinen järkensä kerrankin unohti arvostella ja tuomita. Heidän lähestymistään ilmoittavat pyssynpamahdukset jäivät melkein huomaamatta, eivätkä käheät tervehdyshuudot tällä kertaa nostaneet pilviä hänen kasvoilleen. Hän unohti itse olevansa kaiken tämän melun aihe. Siirtyneenä oman itsensä ulkopuolelle hän ikäänkuin oli katsovinansa jotakin ihmeellisen realistista teatteriesitystä tai jotakin tavattoman hyvin ja elävästi maalattua taulua. Hänellä oli unenkaltainen epätodellisuuden tunnelma, kun hän ratsasti sheikin ja Saint Hubertin välissä pitkin pitkää, loitolla olevista leireistä päällikkönsä pojan kunniaksi kutsuttujen arabialaisten ratsumiesten muodostamaa kujaa, joka ulottui kauas aavikolle, muistuttaen elävää puistokatua, ja sitten edelleen, sivuuttaen useita ryhmiä matalia telttoja, lähekkäin riveissä seisovat, meluisat kamelit, liekaan pantuja hevosia rivin toisensa jälkeen, tiheät parvet heimon miehiä, joiden syvä-ääniset huudot melkein hukkuivat tarkasti hunnutettujen naisten räikeisiin ääniin ja innostuneiden, toisiansa sysivien ja telmivien lasten kimeihin kiljaisuihin.

Se oli melkein kuninkaallinen kulkue, melkein kuninkaallinen vastaanotto, joka herätti hänessä jonkun aikoja sitten unohtuneen muiston ja pani hänet hengittämään lyhyeen ja kiivaasti.

Eteenpäin sydämen sykähdellessä oudosti, kunnes he saapuivat aukeamalle ja kääntyivät laajaan, korkeaan telttaan päin, jonka edustalla seisoi vaaleahiuksinen, hento nainen.

Ja ihmeissään ja kummissaan hän tuijotti tuohon nuorekkaan näköiseen, valkopukuiseen olentoon. Tuoko oli hänen äitinsä — tuo tyttö! Setä Raoul oli siis narrannut häntä!

Paheksuen hän kääntyi kreivin puoleen, mutisten moittivasti. Mutta Saint Hubertin silmien ilme ei ollut lainkaan veitikkamainen, ja hänen kasvonsa olivat oudosti pingoittuneet ja kalpeat.

»Eteenpäin. Caryll!» kehoitti hän hiljaa. »Hän on odottanut sinua neljätoista vuotta.»

»Oletko tyytyväinen — tyttäreesi, ma mie?» Sheikin äänessä oli venytetty veitikkamaisen halveksumisen häive, joka pani hänen vaimonsa säpsähtämään. Muutamia minuutteja hän mitään vastaamatta uutterasti harjasi tuuheata, välkkyvää tukkaansa, joka ei enää ollut leikattu poikamaisen lyhyeksi, vaan riippui hänen ympärillänsä kultaisena pilvenä ja verhosi hänen kasvonsa häntä velton tutkivasti tarkkailevilta silmiltä.

Kymmenen minuuttia aikaisemmin oli Ahmed huolettomasti astunut viereisestä pukeutumishuoneesta sisälle hyvin ruokottuna ja tahrattoman puhtaana ja senjälkeen lojunut mukavassa asennossa leposohvalla, varroten Dianaa, joka pukeutui päivällistä varten.

Hänen huulillensa levisi verkalleen hymy, kun minuutit kuluivat eikä
Diana vastannut mitään.

Sijoitettuansa pitkät raajansa mukavammin hän karisti savukkeestansa kiemuran murenevaa tuhkaa ja puhkesi uudelleen puhumaan, venytellen sanojaan vieläkin enemmän kuin äsken.

»Lausuin sinulle kysymyksen, Diane.» Silloin vaimo katsoi häntä silmiin, heilauttaen vaaleat hiuksensa syrjään, tehden nopean, melkein hermostuneen liikkeen.

»Enkö?» Mies naurahti hiljaa. »No niin, sinun on joka tapauksessa myönnettävä, että hän on ainakin — naismainen. Paljoa naismaisempi kuin sinä olit hänen ikäisenään, joka suhteessa», lisäsi hän, naurahtaen toistamiseen kiusoittelevasti.

Diana punehtui, mutta hymyili vastoin tahtoaankin. »Minäkö? Niin, minä olin hirveä vekara. Minun käyttäytymiseni oli ihan mahdotonta. Caryll käyttäytyy kauniisti. Ja 'käytös tekee miehen', kuten tiedät, Ahmed.»

»Kulunut sananparsi. Omasta puolestani tulisin toimeen vähemmän hiotulla käytöksellä, mutta haluaisin enemmän miehekkyyttä.»

Diana oli jälleen palannut pukeutumispöydän ääreen ja käytteli hiusharjaansa ripeästi.

»Miksi arvelet, ettei hän ole miehekäs?» tiedusti hän kultaisen pilven takaa. »Itsekin myönnät hänen osaavan ratsastaa, ja Raoul vakuuttaa, että hän on mainio ampuja.»

»Niin olet sinäkin, rakas», tokaisi sheikki kuivasti, »ja osaat ratsastaa yhtä hyvin, otaksuttavasti paremmin kuin lahjakas poikasi. Teitä tuskin voi verrata toisiinne. Ratsastaminen ja ampuminen eivät ole kaikki kaikessa. Kaipaan vielä muutakin — sellaista, mitä en tähän saakka ole hänessä nähnyt.»

Hänen äänestään soinnahtava pettymys sai kyyneleet kihoamaan äidin silmiin, ja Diana laski harjan kädestään sormiensa vapistessa hieman. »Et vielä ole nähnyt häntä kovin paljoa», jupisi hän. »Et voi tuomita häntä vain neljäkolmatta tuntia kestäneen yhdessäolon jälkeen. Hän on kauhean ujo, ja täällä täytyy kaiken olla outoa ja toisenlaista kuin kaikki, mihin hän on tottunut. Jos hän olisi vain tavallinen vieras, olisi kaikki paljon helpompaa. Mutta koska hän on — se, mikä hän on, koska hänen ei voida otaksua tuntevan tuon kauhean eron syytä, täytyy tämän olla yhtä — yhtä raskasta hänestä kuin meistäkin. Hän näkee vain toisen puolen, hän ei tiedä, mistä kaikesta se johtuu. Hän rakasti vanhusta, emmekä me merkitse hänestä mitään. Hänen on mahdoton tietää, että minä — me — että me kaipaamme hänen rakkauttansa.» Hänen äänensä särkyi haikeaksi nyyhkytykseksi, ja sheikki ponnahti pystyyn, rientäen lattian poikki parilla hätäisellä askeleella.

Naisten tapaan hän oli poikennut pääasiasta ja huomaamattansa lausunut julki pettymyksensä, joka omalla tavallaan oli yhtä raskas kuin Ahmedinkin. Ja Dianan suru sai miehen unohtamaan oman harminsa.

Hellästi hän kohotti vaimonsa taivutettua päätä. »Kyyneliäkö, Diane?» nuhteli hän, hymyillen hellän ilkamoivasti. »Kierränkö nurin poikamme niskat vai omaniko? Me emme kumpikaan ole kyyneleittesi arvoisia.» Ja äkkiä hän sieppasi Dianan syliinsä ja kantoi hänet takaisin sohvalle.

»Oh, viisi päivällisestä», huudahti hän vastaukseksi vaimonsa vastalauseisiin, kun hän istuutui ja veti Dianan lujasti syliinsä. »Mitäpä päivällisestä, kun olen pannut sinut itkemään, minä raakalainen! Nuori mies saa odottaa kerrankin eläissään — ja Raoulin sielu on ruoan yläpuolella, Jumala häntä siunatkoon. Miltä sinusta Raoul tuntuu tällä kertaa, armas?» jatkoi hän, muuttaen jyrkästi sävyään, kiertäen sormiensa ympärille pitkän, kaartuvan hiuskiehkuran, joka oli valahtanut Dianan rinnalle.

Vaimo arvasi hänen tahallansa koettavan kääntää keskustelua toiselle tolalle ja vei hänen kätensä huulilleen, tukahduttaen huokauksen.

»Me puhelimme Caryllista, rakas, emmekä Raoulista», huomautti hän hellän itsepintaisesti.

»Niinkö?» vastasi hän miltei välinpitämättömästi. »No niin, ehkä meidän sittenkin on paras odottaa. Kuten sanoit, sinä perin viisas ja ymmärtäväinen vaimo, neljäkolmatta tuntia ei ole pitkä aika mielipiteen muodostamista varten. Kenties olen erehtynyt, kenties odotin liian paljon — kenties en ole lainkaan sitä ajatellut», lisäsi hän, kohauttaen hieman olkapäitänsä.

Hän veti miehensä päätä puoleensa silmissään kaihoisa, vetoava ilme. »Ole hänelle ystävällinen, Ahmed», kuiskasi hän, »ja koeta — koeta ymmärtää hänen näkökantaansa. Sen täytyy olla niin erilainen kuin meidän. Hän ei ole samanlainen kuin Poju, joka ei ole milloinkaan kokenut muuta kuin tätä hurjaa elämää, jota me vietämme. Hänen oman elämänsä on täytynyt olla niin säännöllistä ja järjestyksellistä. Ja alituisesti iäkkään vanhuksen seurassa vietetty elämä on tehnyt hänet hiljaiseksi ja harvasanaiseksi — ja turhantarkaksi. Olemme Raoulilta saaneet tietää, kuinka suuresti isäsi luotti häneen, kuinka paljon vastuunalaisuutta hänelle annettiin, ihan liian paljon vastuuta niin nuorelle pojalle. Ja Raoul kertoi, että kahden viime vuoden aikana — jolloin hän tiesi isäsi saattavan kuolla millä minuutilla tahansa — hänen kiintymyksensä ja alttiutensa olivat tavattomat. Hän luopui kaikesta iso-isänsä tähden. Eikä se ole aina voinut olla helppoa. Se ei ollut luonnollista elämää hänen ikäisellensä pojalle. Hänen on usein täytynyt kaivata vapautta voidaksensa elää muiden poikien tavalla. Sensijaan hän sai viettää kaiken aikansa sairaan huoneessa ja tilan konttorissa. Se on pakostakin vaikuttanut häneen, tehnyt hänet toisenlaiseksi kuin sinä toivoit hänen olevan. Mutta se, mitä kaipaat, on olemassa, siitä olen varma, kunhan vain kaivat syvälle ja koetat löytää sen. Mutta sinun on mentävä häntä puolitiehen vastaan, sinun on mukauduttava. Lupaa minulle, lupaa minulle, Ahmed, olla lempeä hänelle — kuten olet lempeä minulle. Sillä hän on enemmän minun poikani kuin sinun, niin minusta tuntuu», sanoi Diana hymyillen arkailevasti.

»Minä epäilen sitä», virkkoi hän verkkaisesti. »Hänellä on sinun kasvosi, rakas, mutta siihen samanlaisuus loppuu. Minä en näe teissä mitään muuta yhtäläistä.»

»Minä lupaan mitä hyvänsä järjellistä, kunhan se vain kuivaa kyyneleet armaista silmistäsi», keskeytti toinen sukkelasti, »mutta en voi luvata tekeväni mahdotonta. Caryllilla on pinttyneet ennakkoluulot, ja hän näyttää jo tullessaan olleen valmistautunut tekemään kaikki mahdollisimman vaikeaksi. Myöntymysten pitää olla kahdenpuolisia. Jos minun on mukauduttava, on hänenkin. Ja lievästi sanoen, ei hänen tämänpäiväinen esiintymisensä juuri ollut sovinnollinen.»

Diana huokasi. »Tiedän sen», myönsi hän murheellisesti. »Hän näyttää koko ajan olevan puolustuskannalla. Hän ei vähääkään auta, ei tarjoa pienintäkään tilaisuutta. Tuntuu samanlaiselta kuin koettaisi tunkeutua kiviseinään, ja voi, Ahmed, minä tahdon päästä sisälle. Minä tahdon opettaa hänet rakastamaan itseäni. Minuun koski, kun minun oli päästettävä hänet luotani, et edes sinä tiedä, kuinka raskasta se minusta oli —» Hän keskeytti puheensa, purskahtaen nyyhkyttämään.

Sheikin oma katse oli himmeä, kun hän hellästi silitti kumaraista päätä. »Enkö?» mutisi hän hymyilevien huuliensa värähtäessä. »Diane, olen tiennyt sen koko ajan. Mutta siitä puhuminen ei olisi tehnyt sitä keveämmäksi. Se oli kovaa minullekin. Mutta niin täytyi olla, ja lopputulos oli välttämätön. Aavistin, että lähettäessämme hänet otaksuttavasti erosimme hänestä iäksi. Mutta mitä muuta olisi voinut tehdä? Hänen oli mentävä.»

Vähän aikaa Diana virui hiljaa, koettaen hillitä mielenliikutustansa, jonka hän oli päästänyt valloilleen, ja pakottaen takaisin kyyneleet, joita yhä uhkasi tippua. Ikäänkuin jonkun äkillisen mielijohteen kannustamana hän sitten liikahti miehen sylissä ja nousi istumaan, pyyhkäisi tuuheat hiukset otsaltaan ja katsoi Ahmediin kosteissa silmissään pelokkaan rukoileva ilme. »Jos hänelle vain voitaisiin kertoa», sopersi hän sormiensa hermostuneesti hypistellessä toisen burnusin poimuja. Mutta hän näki epäyksen Ahmedin kasvoista, ennenkuin ehti puhuakaan. Pudistaen kielteisesti päätänsä nousi mies pystyyn, hellästi työntäen hänet luotansa.

»Mahdotonta, Diane», sanoi hän — ja vaimo tunsi hänen äänensä lopullisen jyrkän korostuksen — »et sinä enkä minä voi kertoa sitä hänelle.»

Monta vuotta sitten oli Diana oppinut tietämään, kuinka turhaa väittely oli eikä niin ollen enää yrittänytkään taivuttaa sheikkiä, vaan pysyi ääneti katsellessaan, kun mies poistui huoneesta. Mutta hänen ilmeensä olivat yhäti huolestuneet, ja Ahmedin jälkeen sulkeutuneet raskaat verhot olivat aikoja sitten lakanneet huojumasta, ennenkuin hän taaskin väsyneesti huoaten kääntyi ja palasi pukeutumispöydän ääreen täydentämään valmistuksiansa päivällistä varten.

Eikä varsin kaukana hänestä, yhdessä niistä ylellisistä vierasteltoista, jotka oli pystytetty sheikin oman teltan rauhalliselle aavikkopuolelle, syrjään pääleirin humusta, istui samalla hetkellä heidän poikansa jörönä odottaen Saint Hubertia.

Hän oli jo pukeutunut päivällistä varten ja oli äsken lähettänyt pois palvelijansa. Williamsin innosta hehkuvat kasvot, hänen peittelemätön riemunsa siitä, että hän vihdoinkin oli keskellä »tosielämää», kuten hän haltioissansa sitä nimitti, olivat juuri tällä hetkellä enemmän kuin Caryll oikein sieti. Hän ei itse missään nimessä tuntenut samanlaista riemua.

Jo edellisenä iltana ensimmäisten tervehdysten jälkeen hän oli tuntenut, että tilanne oli jännittynyt, ja tiesi syyn olevan yksinomaan itsessään. Ja jos niin oli, niin mitä hän sille mahtoi, mietti hän äkeissänsä. Mitä muuta oli häneltä odotettu? Oliko mitään syytä olettaa, että hän näyttäisi olevansa riemuissaan kohdattuansa vanhempansa, jotka olivat hänelle oudot, joiden entisen käytöksen hän empimättä tuomitsi, joiden elintapoja hän paheksui! Oliko tämä hänen olemassaolonsa myöhäinen huomaaminen riittävä korvaus siitä, että häntä oli vuosikausia hyljeksitty? Oliko hänen annettava anteeksi se, että hänen vanhempainsa vierominen oli synkistänyt hänen hellästi rakastamansa vanhuksen elämää, jonka sammuttua hän tunsi jääneensä yksin maailmaan? Oliko hänen ilman muuta syrjäytettävä omat ennakkoluulonsa?

Hetkellinen ja tyyten käsittämätön halu, että isä häntä kiittäisi, ja äkillinen mielenliikutuksen aalto, joka oli hänet vallannut, kun äidin kädet olivat ensi kerran kiertyneet hänen ympärillensä ja äidin pehmeät, hellät huulet olivat koskettaneet hänen huuliansa, olivat menneet yhtä nopeasti kuin tulleetkin, antaen jälleen tilaa vanhalle katkeran vihamielisyyden tunteelle, ja hän oli sulkeutunut entistä tarkemmin itseensä kylmän eristäytyvänä, harvasanaisena ja jäykkänä.

Eilenillalla, päivällisen ja senjälkeisten tuntien aikana oli hän selvästi tuntenut, kuinka erillänsä hän oli ja kuinka hämillänsä kaikki olivat, mikä oli lisännyt hänen ujosteluansa ja tehnyt hänet melkein ihan äänettömäksi.

Vaikka toiset olivatkin koettaneet saada häntä mukaan yleiseen keskusteluun, oli hän tuntenut olevansa viides pyörä vaunuissa. Ja yhteistä keskustelunaihetta oli ollut vaikea löytää. Pahasti harmistuneena hän ei ollut voinut puhua lämpimästi rakastamastansa englantilaisesta kodista, eikä hän tahtonut puhua Algeriasta. Ja koko ajan oli hän tuntenut läpitunkevat silmät, jotka tuntuivat aina olevan suunnatut häneen, sielullisesti leikkelevän häntä. Niiden herkeämättä häntä tarkkaillessa hän oli punehtunut ja liikahdellut, kunnes kuumentavan vaivaava tunne oli muuttunut kiukkuiseksi, melkein sietämättömäksi harmiksi. Hän tajusi herkästi, ettei hän kyennyt salaamaan omia tunteitaan, ja sheikin tyynet, kiihkottomat piirteet ärsyttivät häntä järjettömään raivoon. Ja hänellä oli vaistomainen tunne, että toisen tyyni kiihkottomuus oli vain verho, että se piilotti peloittavia voimia, joita piti kurissa rautainen tahto. Mitä piili tuon sävyisän kohteliaan ulkokuoren alla? Mitä oli noiden ankarien, tutkimattomien kasvojen takana?

Neljäkolmatta tuntia sitten hän oli kysynyt itseltänsä sitä. Nyt hän sen tiesi tai luuli tietävänsä. Ja se tieto pani hänet aprikoimaan, millaiset suhteet hänellä tulisi vastaisuudessa olemaan tämän ranskaa puhuvan, barbaarinnäköisen isän kanssa, jonka hänestä näytti erottavan niin laaja ja ylipääsemätön kuilu.

Miten voisi heidän välillensä koskaan syntyä ymmärtämyksen pohjaa, kun he olivat niin perin vastakkaiset, kun heillä ei ollut ainoatakaan yhteistä ajatusta, ei ainoatakaan yhteistä pyrkimystä?

Eilinen ilta oli tehnyt sen seikan ihan selväksi. Eikä hän ollut tänään nähnyt mitään sellaista, mikä olisi kallistanut häntä muuttamaan mielipidettään. Päinvastoin hän oli nähnyt sellaista, mikä oli nostattanut hänen sisunsa miltei hillittömään vimmaan ja mikä oli lujittanut hänen vihaansa ja vastahakoisuuttansa.

Aamu oli alkanut onnettomasti. Noustuansa hyvin varhain makuulta hän oli lähtenyt kävelemään leirissä ja joutunut harhaillessansa eristetylle kohdalle, jossa jaettiin oikeutta itämaalaisten perinpohjaiseen ja ankaraan tapaan. Hän ei luonnollisestikaan tiennyt, mistä rikoksesta tai kunnottomasta teosta kovaonninen poloinen sai maksaa niin kalliin hinnan, mutta rangaistus, jonka todistajaksi hän oli tahtomattaan joutunut, oli karkoittanut hänet takaisin telttaan ellottavan inhon ja kauhun vallassa.

Kenenkään näkemättä hän oli pujahtanut tiehensä, vieden mukanansa muiston tuikeasta, tunnottomasta olennosta, joka oli katsellut näkyä värähtämättä, samalla kun kylmä hiki valui pitkin hänen, Caryllin, kasvoja.

Raakalainen — julma, säälimätön despootti, joka ei ainoastaan suvainnut sellaisia häpeällisiä tekoja, vaan lisäksi oli itse niistä vastuussa!

Tällainen siis oli mies oikeassa karvassaan — se mies, jota Saint Hubert ihaili, se mies, jota hänen äitinsä rakasti! Hyvä Jumala taivaassa, miten se oli mahdollista? Ja ennen kaikkea, hänen äitinsä — hänen lempeäsilmäinen, lempeä-ääninen äitinsä — kuinka saattoi hän kaiken tämän tietäen enää vähääkään pitää moisesta raakalaisesta? Oliko hänen viettämänsä villi elämä syynä tähän näennäiseen tunnottomuuteen? Aavikon ilmako teki ihmiset niin välinpitämättömiksi kärsimyksiin nähden?

Kun he myöhemmin olivat kohdanneet toisensa, oli hän silmäillyt äitiänsä tarkoin, mutta ei ollut huomannut mitään, minkä nojalla olisi saattanut olettaa äidin tietäneen mitään aamullisesta tapahtumasta.

Eikö hän tiennyt siitä mitään vai oliko hän tahallansa näkemättä tapausta, johon aika oli hänet totuttanut? Mutta tiesipä hän tai oli tietämättä, yksi seikka oli eittämättömän selvä: hän palvoi sitä miestä, joka suvaitsi tällaista raakuutta, ja oli onnellinen ympäristössä, joka hänen pojastansa oli sanomattoman kammottava. Caryllista oli varhaisen aamun välikohtaus antanut värityksen sen päivän kaikille seuraaville tapahtumille. Hänessä oli herännyt inho kaikkea hänen ympärillänsä olevaa ja tapahtuvaa kohtaan. Nyt hänestä tuntui, että hänellä oli oikeutettu syy siihen järjettömään vihaan, jota hän oli aina tuntenut isäänsä vastaan.

Ja samoin kuin johtajat näyttivät miehetkin olevan saman tunnottoman välinpitämättömyyden hapattamat. Liikkuessansa päivän kuluessa sheikin ja Saint Hubertin seurassa leirissä ei hän ollut nähnyt merkkiäkään siitä, että olisi harmiteltu tai edes muistettu tapausta, joka oli tehnyt häneen niin voimakkaan vaikutuksen. Se näytti haihtuneen kaikkien niiden mielestä, joita se koski. Se oli siis mitätön asia näistä raakalaisista, joita hallitsi yhtä villi ja yhtä raaka mies kuin he itse olivat!

Myöskin erinomaisten hevosten hänelle tuottama nautinto, joka muutoin olisi ollut sekoittamattoman ilon lähde, häiriytyi, kun hän näki varsaa taltutettavan hänen mielestänsä epäinhimillisen julmalla tavalla. Mielessänsä arvostellen ja tuomiten hän oli joka tunti käynyt vaiteliaammaksi ja jäykemmän luotaantyöntäväksi.

Koko hänen tunteellinen olemuksensa oli kuohuksissa, ja hän oli mahdollisimman aikaisin vetäytynyt oman telttansa suojaan äreästi hautomaan kaikkea ja suurentelemaan kaiken sellaisen merkitystä, joka tuntui käyvän vastoin hänen omaa ajatussuuntaansa. Hän oli siirtynyt kiihkeästä harmista raivoiseen kiukkuun ja sitten äärimmäiseen haluttomuuteen, ennenkuin Saint Hubert tuli hänen seuraansa. Vilkaistuaan hänen punehtuneihin, jöröihin kasvoihinsa tajusi lämminsydäminen ranskalainen, että heidän oli avomielisen luottavasti puheltava keskenänsä, ennenkuin tulisi aika liittyä perheen piiriin. Hän oli kokeneena miehenä koko päivän ollut selvillä Caryllin mielentilasta ja oli tullessaan valmistautunut puhumaan vilpittömästi, olivatpa seuraukset mitkä tahansa.

Koska hän saattoi nähdä asian molemmilta puolin ja hänen myötätuntonsa oli tasan jakautunut, tahtoi hän sitäkin innokkaammin lausua varoittavan sanan, jonka hän niin selvästi oivalsi tarpeelliseksi.

»Mikä sinua vaivaa, Caryll?» virkkoi hän, istuutuen tuolille ja kävi käsiksi asian ytimeen luonteenomaisen suoraan tapaansa. »Sinun ei lainkaan tarvitse kertoa minulle, ettei kaikki nyt luonnistu hyvin, sillä olen itse nähnyt sen pitkin päivää. En halua sekaantua asioihisi kuten sananlaskun hupsu, ja taivas tietää, etten tahdo tuppautua uskotuksesi, mutta olen valmis kuuntelemaan, jos sinua haluttaa puhua. Olemme aina olleet avoimia toisillemme. Ole avoin minulle nytkin! Mikä sinua erikoisesti kiusaa?»

Caryllin riutuneet silmät suuntautuivat häneen hetkiseksi. »Erikoisesti kiusaa?» kertasi hän. »Hyvä Jumala, minua kiusaa kaikki! Kaikki on niin perin törkeätä, niin perin, niin kirotun törkeätä.»

Se oli vain hänen ensimmäisen Tuggurtissa sattuneen mielenpurkauksensa kaikua, ja Saint Hubert kohautti olkapäitänsä hieman maltittomasti. »Puhut kovin ylimalkaisesti», huomautti hän vikkelästi. »Sinun on oltava selväsanaisempi, jos lainkaan mielit minun auttavan sinua. Tiedän sinun inhoavan tätä maata ja tullessasi valmistuneen olemaan kaikkeen tyytymätön. Mutta koska kerran olet täällä, niin etkö voi syrjäyttää ennakkoluulojasi toistaiseksi ja koettaa sopeutua? Myönnän kyllä, että tilanne on vaikea. Mutta jollet suvaitse mitään, mitä näet — ja näytät suvaitsemattomuutesi — et sillä suinkaan tee sitä helpommaksi. En tahdo saarnata, Caryll, mutta usko minua, että teet erehdyksen, sellaisen erehdyksen, jota kadut koko elämäsi. Ajattele, mitä tulosi merkitsee omaisillesi! Koeta tarkastaa sitä heidän kannaltansa! Älä viero sitä hellyyttä, jota he ovat valmiit osoittamaan sinulle! Nurjat olosuhteet pakottivat heidät luopumaan sinusta sinun ollessasi lapsi — äläkä unohda, että sinut lähetettiin Englantiin oman onnesi tähden eikä heidän hyväkseen! Sellainen uhraus vaatii totisesti huomaavaisuutta sen henkilön taholta, joka siitä on hyötynyt. Koeta korvata heille se uhraus! Koeta mennä heitä vastaan puolitiehen, kuten he ovat tulleet sinua vastaan! Ja mitä muuta he oikeastaan olisivatkaan voineet tehdä kuin ovat jo tehneet? Sinun ei sovi moittia vastaanottoasi. Äitisi riemu sinun tulosi johdosta on liian silmäänpistävä kaivatakseen selityksiä, ja isäsi —»

»Älä puhu hänestä!» kivahti hän. »Minun isäni — hyvä Jumala, kun ajattelen, mitä näin tänä aamuna —» Ja ikäänkuin sanat olisivat väkisin purkautuneet hänen huuliltansa, esitti hän varhain aamulla sattuneen tapauksen hätäisin, katkonaisin lausein. »Häntä pieksettiin kuin koiraa», ähkyi hän lopuksi äänensä väristessä voimakkaasta kammosta, »ja hän oli veressä — yltyleensä veressä —» Hän katkaisi lauseensa vavahtaen ja painoi kasvonsa käsiinsä.

Syntyi pitkä hiljaisuus, jonka aikana ei kuulunut muuta kuin hänen raskas hengityksensä. Ja pyöritellen hyppysissänsä sytyttämättä jäänyttä savuketta katseli Saint Hubert häntä tuntien sääliä, johon sekaantui neuvottomuutta, ja koettaen keksiä sanontatapaa, joka ei loukkaisi eikä myöskään tuntuisi tuomitsevalta. Milloinkaan ei hänen asemansa ollut tuntunut niin vaikealta, ei milloinkaan ollut niin paljon näyttänyt riippuvan hänen sanojensa valinnasta. Ensimmäisen kerran suojatun, nuoren elämänsä aikana oli Caryll joutunut läheltä näkemään sitä tylyä välttämättömyyttä, joka ehdottomasti liittyi sivistysmaailman ulkopuolella asuvan levottoman yhdyskunnan hallitsemiseen, nähnyt, miten oikeutta suoralta kädeltä jaettiin maassa, jossa rangaistus seuraa nopeasti ja väkivaltaa voidaan vastustaa vain väkivallalla; ensimmäisen kerran hän oli joutunut kosketuksiin luonnollisen lain kanssa, ikivanhan lain, joka vieläkin vaatii silmän silmästä ja hengen hengestä.

Hänet oli karkeasti herätetty näkemään elämästä sellainen puoli, josta hänellä ei ollut siihen saakka ollut aavistustakaan, ja Saint Hubert tajusi, kuinka ankarasti sen oli täytynyt loukata hänen tavattoman tunteellista ja turhantarkkaa mieltään.

Otsa rypyssä ja huolekkaiden aatoksien vallassa kreivi nojautui eteenpäin tuolissaan ja mietti sopivia sanoja selittääksensä menettelyä, jonka hän tiesi ehdottoman tarpeelliseksi ja välttämättömäksi heitä ympäröivissä oloissa, sanoja, jotka auttaisivat Caryllia paremmin ymmärtämään niitä oloja.

Savuke oli särkynyt siekaleiksi hänen hermostuneissa sormissaan, ennenkuin hän puhkesi puhumaan.

»Olen hyvilläni, että kerroit siitä minulle», alkoi hän vihdoin. »Sen nojalla saatan ymmärtää sen, mikä on koko päivän ollut minusta selittämätöntä. On — ikävää, että sinä näit sellaista», jatkoi hän hitaasti, huolellisesti punniten jokaista sanaansa, »ennenkuin olet ehtinyt oppia laajemmin ymmärtämään niitä olosuhteita, jotka tekevät tällaiset kiusalliset tapahtumat välttämättömiksi. Sellaisenaan sen täytyy näyttää sinusta barbaariselta ja hirveältä. Mutta sinä näit vain rangaistuksen, sinun on mahdoton tietää, mistä se aiheutui. Tämä on alkeellinen maa, mon ami, jossa intohimot lainehtivat rajusti ja vallattomuus rehoittaa; ja on erinäisiä rikkomuksia, jotka vaativat ankaria, pikaisia toimenpiteitä, jos mieli lainkaan säilyttää kuria. Ja muista, että täällä olemme sovinnaisuuksien ulkopuolella ja etteivät tänne ulotu lait, jotka ohjaavat sovinnaisia yhteiskuntia. Täällä hallitsee vain voimakas käsi. Tasapuolisuutta ja oikeutta on selitettävä eri luokkiin kuuluvien yhteiskuntien tarpeitten mukaan, ja isäsi jakama oikeus on sellaista oikeutta; jonka hänen hallitsemansa kansa tunnustaa oikeaksi ja jota se ymmärtää.

»Olosuhteet ovat tehneet hänet siksi, mikä hän on, ja välttämättömyys pakottaa häntä noudattamaan menettelytapoja, joita on aina noudatettu ja joita edelleenkin noudatetaan, kunnes sivistys lakaisee pois vanhat tavat ja avaa tien nykyaikaiselle ajattelulle ja edistykselle — jos se en edistystä», lisäsi hän huoaten. Ja äkkiä hän oikaisihe pystyyn istumaan ja nykäisi liivejänsä suoriksi, tehden nopean, maltittoman liikkeen. »Nykyajan huuto — edistystä ja kasvatusta alkuasukkaille! Mitä hyvää on niistä heille koitunut?» kysyi hän kiivaasti. »Mitä hyvää he ovat tähän mennessä saaneet niin sanotusta sivistyksestä? Heiltä on riistetty se maa, joka aikoinaan oli heidän omansa, heitä on verotettu sellaisiin tarkoituksiin, joita ilman heidän on parempi olla, riistetty sitä varten, että rahaa virtaisi niiden ihmisten taskuihin, jotka käyttävät heitä omien pyrkimystensä edistämiseksi! Ota esimerkiksi Algeria…» Mutta lausuttuansa ne sanat hän äkkiä hillitsi itseänsä, ja hänen äänensä sai jälleen tavallisen tyynen korostuksensa. »Olen pahoillani, Caryll», valitti hän, katsahtaen kumppaniinsa anteeksipyytävästi, »tarkoitukseni ei ollut tyrkyttää taantumuksellisia mielipiteitäni sinulle, ja pelkäänpä poikenneeni aika kauaksi pääasiasta. Mutta palatkaamme sinun pulmaasi. Tiedän, että kaikki on sinusta outoa, mutta en halua sinun heti alussa saavan päähäsi vääriä käsityksiä. Sinä et voi hyväksyä isäsi oikeudenkäyttömenetelmiä — no hyvä. Mutta muista, että ne ovat ainoat menettelytavat, joita täkäläiset ihmiset ymmärtävät. Hän tekee sen, mitä tekee — koska hänen täytyy. Hänen on pidettävä yllä järjestystä, ja hän noudattaa tunnustettuja ohjeita. Jos hän olisi sellainen täydellinen despootti, jollaiseksi sinä häntä luulet, ei hän olisi elänyt tähän saakka hallitaksensa ben Hassanin heimoa. Hänen väkensä pelkää häntä, mutta myöskin rakastaa häntä niinkuin vain harvoja päälliköitä rakastetaan. Näitkö tänään leirissä minkäänlaisia tyytymättömyyden merkkejä? Et. No, eikö se todista sanojani oikeiksi? Jos hänen kansansa rakastaa häntä, niin minkä tähden et sinä voi sitä tehdä? Usko minua, Caryll, hän on luottamuksesi ja kunnioituksesi arvoinen. Kuinka hän muutoin olisi voinut säilyttää äitisi rakkauden näin monta vuotta — ja näethän itsekin, että äitisi palvoo hänen polkemaansa maata — kuinka hän muutoin olisi voinut säilyttää myöskin minun halvan kiintymykseni? Miten voisit sinä ainoastaan neljänkolmatta tunnin kuluttua tuntea hänet niin paljoa paremmin kuin me tunnemme? Miten voisit tuomita häntä niin vähäisen tuntemuksen perusteella? Ilmaisit Tuggurtissa minulle vihaavasi häntä ja mainitsit vihasi syyn. Entäpä jos minä osoitan sinulle, että tämä koko elämäsi ajan hautomasi viha on perusteeton? Jos osoitan sinulle, että tuomitessasi häntä riittämättömillä perusteilla olet tehnyt hänelle katkeraa vääryyttä, ollut hänelle hyvin kohtuuton…» Saint Hubert katkaisi puheensa jyrkästi. Hetken innostuksessa, hartaasti halutessansa saattaa isän ja pojan yhteen hän oli sanonut enemmän kuin oli aikonut, oli ollut vähällä ennenaikaisesti kertoa tarinan, joka, niin hän oli päättänyt, oli ennemmin tai myöhemmin kerrottava.

Mutta nyt ei ollut aikaa kajota siihen tarinaan, ja hän katui jo huuliltaan luiskahtaneita harkitsemattomia sanoja.

Jupisten jotakin myöhäisestä hetkestä hän liikahti noustakseen. Mutta hänen käsivarrelleen laskettu käsi pidätti häntä. »Mitä tarkoitat, setä Raoul? Mihin sinä — vihjaat?»

Hitaasti Saint Hubert käänsi päätänsä. Hänen vastassansa olivat oudon kalpeat kasvot, ja niistä tuijottivat häneen hyvin Dianan silmien kaltaiset silmät uteliaan tutkivasti, samalla kertaa epäilevinä ja pelokkaina.

Mielessänsä hän kiroili ajattelemattomuuttansa, mutta hänen empiessään puristuivat Caryllin sormet tiukemmin hänen ranteensa ympärille.

Sanojen koneellinen toistaminen ja käheästä, nuorekkaasta äänestä soinnahtava jännittynyt levottomuus saivat Saint Hubertin kiihkeästi toivomaan, että jonkun toisen kuin hänen olisi täytynyt avata Caryllin silmät näkemään totuutta ja aiheuttaa hänelle se tuska, jonka täytyisi olla haaveen särkymisen seurauksena.

Ja vaikka Caryll tietäisikin, kykenisikö hän täysin ymmärtämään? Hänen pienen espanjalaisen isoäitinsä traagillinen tarina ei saattaisi olla liikuttamatta häntä. Mutta osaisiko hän, joka oli ytimiänsä myöten englantilainen, käsittää sheikin sieluntuskaa, kun hän oli saanut tietää, että hän oli muukalainen synnyinmaassansa ja ettei hän ollutkaan sen vanhan arabialaisen päällikön oikea poika, jota hän miehuusikäänsä saakka oli pitänyt isänänsä? Nämä epäilykset risteilivät Saint Hubertin päässä, kun hän irroittautui toisen otteesta, nousi pystyyn ja laski lempeästi kätensä nuoremman miehen olkapäille.

»En voi nyt kertoa sinulle, mitä tarkoitin», sanoi hän, »en aikonut puhua siitä sinulle tänä iltana. Sinun on odotettava ja luotettava minuun. Se on pitkä tarina — ja vanha — tarina, jonka kertominen, sen Jumala tietää, ei ole helppo, mutta jotta isäsi saisi oikeutta, on sinun se kuultava. Ei ole sinun syysi, että olet tuominnut häntä väärin, sinä olet saanut kasvaa väärän vaikutelman vallassa, ja hän itse on liian ritarillinen oikaistaksensa sen. Sen, mitä hän ei tahdo ilmaista, on minun ilmaistava. Sinun suhtautumisesi ei myönnä minulle muuta vaihtoehtoa. Mutta sinun on maltettava odottaa sitä kertomusta. Siihen mennessä, Caryll, pyydän sinua oman itsesi tähden alkamaan uudelleen toisella tavoin. Älä anna ennakkoluulojen johtaa harhaan luontaista tervettä järkeäsi! Koeta tänään suhtautua häneen avoimesti! Koeta muistaa, että on muitakin näkökantoja kuin sinun omasi!» Hän vartosi vielä hetkisen, silmäillen päättäväisiä, poispäin käännettyjä kasvoja, sitten hänen kätensä putosivat kupeille ja hän siirtyi hiljaa ovelle.

Caryll seurasi häntä hyvin verkkaisesti eikä virkkanut mitään, ennenkuin he seisoivat teltan ulkopuolella kalpeassa kuutamossa.

»Minä koetan», lupasi hän synkästi, »mutta sinä pyydät minulta aika paljon, setä Raoul. Ja sinä viittasit johonkin — johonkin, mikä kosii perhettämme aina verhonnutta salaperäistä ongelmaa. Jos sinun on siitä minulle kerrottava, niin paljoa mieluummin kuulisin siitä nyt. Minä vihaan kaikkea salaperäistä. Mutta jos se jollakin tavoin kohdistuu vanhukseen» — hänen äänensä nousi kiihkoisesti — »niin varoitan sinua…»

»Ei nyt», keskeytti Saint Hubert, »luovutaan siitä täksi illaksi, mon cher. Olin hupsu puhuessani niin paljon kuin puhuin, en aikonut hiiskua siitä näin aikaisin. Olisin mieluummin tahtonut varrota siihen saakka, kunnes tuntisit isääsi paremmin. Sinun on uskottava, että kerron kaikki oikealla hetkellä. Siihen saakka unohda se — ja anna anteeksi, että saarnasin sinulle.»

Caryllin jupisema vastaus oli epäselvä ja ääneti he astelivat löyhällä maaperällä, kumpikin tietoisina uudesta jännityksen tunteesta, joka tuntui nousseen heidän väliinsä, kummankin aprikoidessa, mitähän toisen mielessä liikkui.

Heidän saavuttuansa likelle päällikön isoa telttaa seisahtui Saint Hubert, huudahti äkkiä ja osoitti väkijoukkoa, joka oli kokoontunut vähän matikan päähän leirin vastaiselle laidalle heimon jäsenten telttojen taakse. Kuutamossa näyttivät liikkuvat, epätäydellisesti piirtyvät hahmot haaveellisilta ja luonnottomilta, ja kului muutamia minuutteja, ennenkuin hän lyhytnäköisesti tähystettyänsä erotti muiden huomion esineenä olevan kameli- ja ratsastajaryhmän, jonka ympärillä kerääntyneet arabialaiset tungeksivat. »Näyttää tulevalta tai lähtevältä karavaanilta», virkkoi hän vihdoin. »Miltä se sinusta näyttää, Caryll? Sinun silmäsi ovat terävämmät kuin minun. Mitä siellä lieneekin, tavattoman hiljaista siellä on.»

Mutisten: »Taivaalle kiitos pienistä armonosoituksista!» joita sanoja kreivi tuskin kuuli, Caryll katsahti osoitettuun suuntaan.

»Lähdössä, luulisin», vastasi hän välinpitämättömästi. »Joka tapauksessa ne liikkuvat poispäin.»

Se, että hän oli ihan välinpitämätön eikä lainkaan utelias, vaikka kysymyksessä olikin jonkunlainen merkkitapaus aavikolla, nostatti heikon hymyn Saint Hubertin huulille, mutta kreivi ei virkkanut mitään.

»Otaksuttavasti ohikulkijoita ottamassa vettä», huomautti hän enemmän itsekseen kuin kumppanilleen kääntyessänsä poispäin. Heidän saapuessansa isoon telttaan oli päivällinen odottamassa, mutta Diana ei ollut vielä tullut ja sheikki oli syventynyt hoitamaan kirjeenvaihtoansa huoneen kaukaiseen soppeen sijoitetun pienen kirjoituspöydän ääressä.

Heidän astuessansa sisään hän vilkaisi ovelle päin ja viittasi Saint
Hubertia luokseen.

Ja jäätyään omiin hoteisiinsa Caryll istuutui syrjäiselle tuolille, ja hänen luoksensa tuli koira, joka oli kiintynyt häneen heti hänen leiriin tultuansa. Intohimoisena eläinten ystävänä hän vastasi eläimen ystävällisiin lähentelyihin ja hyväili polvillansa lepäävää sileätä päätä, samalla tutkivasti silmäillen sen miehen kasvoja, jota Saint Hubert oli niin pontevasti puolustanut. Ne olivat harvinaisen päättäväisen näköiset kasvot, niistä huokui päämääräntietoa ja voimaa, ne vetivät puoleensa, mutta kuitenkin panivat tarkkailijan ymmälle, koska ne olivat niin tutkimattomat.

Ja nyt niitä katsellessaan oli Caryll ymmällä. Muutamien lyhyiden tuntien aikana hän oli nähnyt niiden ilmeiden muuttuvan äärimmäisen tylyistä äärimmäisen lempeiksi, ja hämmentyneenä hän aprikoi, minkälainen oikeastaan oli luonteeltansa tuo isä, josta hän tiesi niin vähän, josta hän saisi tietää enemmän »oikealla hetkellä». Hänen muistellessaan Saint Hubertin lupaamia paljastuksia kävi kylmiä pelonväristyksiä hänen ruumiinsa läpi. Kirkastaisiko vai synkistäisi se tarina — se vanha tarina, joka hänen oli kuultava — sitä tummaa varjoa, joka hänen lapsuudestansa saakka oli väikkynyt hänen yllään? Murskaisiko sen tunteminen kaiken lapsuusaikaisen uskon, kaikki ne ihanteet, joihin hän oli kiinnittänyt luottamuksensa? Hän punastui kovasti ja sadatteli itseänsä. Miten saattaisi sellainen olla lainkaan mahdollista? Jo sekin, että se ajatus oli johtunut hänen mieleensä, tuntui uskottomuudelta, rakastetun vainajan muiston rumalta herjaukselta. Mutta jotakin täytyi siinä sittenkin olla; muutoin ei Saint Hubert olisi puhunut sillä tavoin.

Hänen itsevarmuutensa tuntui yht'äkkiä häviävän. Tuntui siltä kuin olisi luja pohja, jolla hän oli niin monta vuotta seisonut, äkkiä pettänyt hänen allansa ja hän olisi jäänyt tuijottamaan epäilyksen ja epävarmuuden ammottavaan kuiluun.

Mihin tämä kaikki veisi? Mitkä pulmat ja millaiset pettymykset vielä odottaisivat häntä tässä maassa, joka tuntui riistäneen häneltä koko mielenrauhan? Muuttuisiko elämä enää koskaan entiselleen? Hän torjui luotaan sen ajatuksen melkein peloissaan.

Mutta hänen katseensa viipyi vielä isän kasvoissa. Ja taaskin häntä vaivasi sama ajatus, joka oli väikkynyt hänen mielessään edellisestä iltapäivästä saakka, nimittäin että hän oli nähnyt jonkun tuntemattoman samannäköisen henkilön. Yhdennäköisyys oli erehdyttävä, vaikka ei tuntunutkaan täydelliseltä, mutta kuitenkin siksi silmäänpistävältä, että hän pinnisti aivojansa turhaan koettaessaan muistaa, missä hän oli nähnyt samanlaiset kasvot.

Oliko se tapahtunut Algeriassa vaiko kotosalla, oliko hän nähnyt ne kasvot äskettäin vaiko vuosikausia sitten?

Se kysymys oli vielä ratkaisematta, kun hän näki molempien miesten nousevan, ja sysättyänsä koiran syrjään hän kääntyi äitiänsä vastaan.

Kaikki kyynelten jäljet olivat kadonneet Dianan kasvoilta, ja hymyilevänä ja hillittynä hän seisoi hetkisen, tarjoten kauniin näyn miellyttävässä, ruumiinmukaisessa, valkeassa puvussaan hopealla kirjailtujen, mustien verhojen muodostamaa tummaa taustaa vasten.

»Oletteko kaikki nääntymäisillänne nälkään?» sanoi hän hilpeästi. »Olen myöhästynyt liian paljon edes pyytääkseni anteeksi, joten en enää hiisku siitä mitään. Mutta minua puistattaa, kun ajattelen, millaista liemi on.»

Sheikki ja Saint Hubert puhuivat yhtä aikaa, ja kun edellinen meni ovelle taputtamaan käsiänsä kutsuakseen palvelijoita, istuutui jälkimäinen emännän vierelle ja kääntyi hänen puoleensa, hymyillen tavalliseen miellyttävään tapaansa.

»En olisi huolissani liemestä, Diane. En usko minkään pystyvän järkyttämään vanhan ystäväni Benalian mielen tasapainoa. Keskustelin tänä aamuna hänen kanssansa pitkän tovin — ihmeellinen mies, ei näytä lainkaan vanhentuvan. Hän kertoi hankkineensa uuden vaimon — vanha, paatunut riiviö — ja keksineensä uuden kastikkeen cous-couseja varten. Ja erikoisemmin tuntui häntä kiinnostavan kastike.»

»Se sopii», huomautti sheikki kuivakiskoisesti istuutuessansa paikalleen. »Benalian vaimot ovat olemassa ainoastaan hänen keitoksiensa maistamista varten. Jos he jäävät henkiin, saamme uuden ruokalajin. Tavallisesti he sortuvat kuolemaan. Hartaasti toivon, että viimeksi hankittu vaimo on maistanut uutta kastiketta, jos sitä mielitään tarjota meille tänä iltana.»

»Älä kuuntele häntä, Caryll!» kehoitti hän hymyillen. »Asia ei todellisesti ole niin pahasti kuin kuulostaa, vaikka minun täytyy myöntää, että vanhan kokkimme avioliittoasiat ovat enemmän tai vähemmän sekavat. Enkä minä hyväksynyt cous-couseja, kun hän ehdotti niitä tänä aamuna. Otaksuttavasti sait niistä kylliksesi tänne tullessasi, etkö saanutkin.»

Tämä kysymys näytti suorastansa tekevän Caryllista huomion keskipisteen, ja puna lehahti nopeasti hänen herkille poskillensa.

»Sehän on — opittu maku, eikö olekin?» änkytti hän jonkun verran epävarmasti.

»Se on turhaa, Caryll», virkkoi hän nauraen. »Sinun on tunnustettava suoraan, ettet ole kertaakaan tehnyt sitä koetta. Caryllin suhtautuminen cous-couseihin», jatkoi hän, kääntyen muiden puoleen, »muistuttaa kahta viehättävää amerikkalaista naista, jotka kohtasin Biskrassa muutamia vuosia sitten. He olivat juuri palanneet sinne tehtyänsä lyhyen retken aavikolle ja olivat pursuavan innoissansa kaikesta — paitsi cous-cousista. Heidän muassaan ollut kokki oli nähtävästi ollut hyvin ihastunut omaan kansallisruokaansa ja säännöllisesti joka ilta tuonut sitä heille kukkuraisen maljakon. Ja yhtä säännöllisesti olivat he joka ilta haudanneet annoksensa hiekkaan teltan alle haluamatta loukata hänen tunteitansa jättämällä ruuan koskematta. He kertoivat joka aamu leiriä purettaessa kärsineensä sieluntuskia pelätessänsä, että kammottavat jätteet kaivettaisiin maasta kokin syyttävien silmien näkyviin ja heidän arvonsa olisi ikuisesti mennyttä.»

Kun päähuomio siten oli siirtynyt pois Caryllista, kykeni hän yhtymään sitten seuranneeseen nauruun, ja keskustelun käydessä yleisemmäksi muuttui hänen olonsa keveämmäksi, ja hän oli vähemmän jäykkä ja itsetietoinen kuin kertaakaan tulonsa jälkeen.

Vieläkin pidättyvänä ja luonnostansa harvapuheisena hän ei paljoakaan edistänyt toisten niin keveästi jatkamaa kerkeätä puhetulvaa, mutta hänelle lausutut huomautukset eivät enää nostaneet punaa hänen poskillensa, eikä hän änkyttänyt, ja hänen vastahakoisuutensa ja jyrkkyytensä lieventyivät joka hetki.

Puhuttiin paljon sellaista, mistä hänellä ei ollut aavistustakaan, ja hänellä oli aikaa katsella ympärilleen ja panna merkille yksityiskohtia, joita hän omiin mietteisiinsä vaipuneena ei ollut ennen välittänyt tarkkailla.

Yhä enemmän ihmetellen hän huomasi mielenkiintonsa ympäristöään kohtaan yhä kasvavan. Vaikka teltan kalusto olikin barbaarinen ja näytti hänestä oudolta, täytyi hänen myöntää, että kallisarvoinen sisustus oli näöltänsä sopusointuinen ja järjestetty aistikkaasti. Ja tarkemmin silmäillessänsä hän näki useita pikku piirteitä ja esineitä, jotka olivat todistuksena naisen kädestä.

Kummallinen koti englantilaiselle naiselle — ja kummallinen nainen, joka oli onnellinen ja tyytyväinen sellaisessa ympäristössä!

Hän vilkaisi äitiinsä salavihkaa. Varmistuttuansa siitä, ettei häntä huomattu, hän sitten katsoi tarkemmin, katseli niin kauan, kunnes hänen mielessänsä alkoi heikosti liikkua jotakin, mitä hän luuli pelkäksi ihailuksi, mutta mikä nopeasti muuttui syvemmäksi, lämpöisemmäksi, sydäntä oudosti sykähdyttäväksi tunteeksi.

Kuinka nuorelta äiti näyttikään — kuinka järjettömän nuorelta ollakseen hänen äitinsä! Hänen oli vielä vaikea uskoa, että tuo nainen oli hänen äitinsä. Hän oli kuvitellut äitiänsä niin toisenlaiseksi. Koskaan hän ei ollut kuvitellut äitiänsä lähimainkaan tuollaiseksi, ei koskaan luullut häntä niin kauniiksi — niin kauniiksi ja niin herttaiseksi.

Hänen äitinsä! Se käsite, joka ennen oli ollut pelkästään sanontatapa, sai äkkiä uuden, ihanan merkityksen, joka aavistamatta nosti perin häiritsevän möhkäleen hänen kaulaansa.

Uusi tunne kiskaisi hänet pyörteeseensä, ja hän koetti hillitä sitä, säilyttää mielensä tasapainon, mutta ei kyennyt irroittamaan katsettansa viehkeistä kasvoista, jotka nyt näyttivät tuhat kertaa kauniimmilta ja armaammilta. Ja ikäänkuin hänen värähtämättömän katseensa vaikutuksesta käänsi äiti päätänsä ja hymyili hänelle, ja sekunnin ajan hän näki äitinsä kyynelsumun lävitse. Vimmastuneena itseensä hän räpytti silmiänsä haihduttaaksensa kyyneleet, ja viisaana ihmistuntijana ei Diana ainoallakaan merkillä osoittanut nähneensä niitä. Vain hänen kätensä kosketti Caryllin kättä ikäänkuin vahingossa.

Ja äidin pehmeiden, lämpimien sormien nopea hipaisu värähdytti Caryllia niin oudosti, ettei hän ollut milloinkaan sellaista kokenut; hän antautui vastustelematta luonnon äänen johdettavaksi, ja hänen sydämessään heräsi äitiä kohtaan lämmin kiitollisuus ja rakkaus. Mutta kovin huolissaan siitä, etteivät vain muutkin olisi nähneet hänen heikkouttaan, hän vilkaisi vaivihkaa sheikkiin ja Saint Hubertiin ja hengitti keveämmin nähdessään, että he olivat syventyneet keskusteluun eivätkä olleet huomanneet mitään.

Helpotuksesta huoaten hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja salli ajatustensa lähteä uudelle ladulle, joka oli äsken avautunut.

Hiljaa liikkuvat arabialaiset palvelijat olivat poistuneet, ja vain Gaston oli jäänyt jälelle, tarjoillen kahvia, joka oli valmistettu nuotiolla teltan ulkopuolella.

Äänettömyyden lopetti sheikin ääni, herättäen Caryllin aatoksistaan, joihin hän oli vaipunut.

»Menetkö pohjoiseen vaiko etelään lähtiessäsi luotamme, Raoul, vai aiotko palata suoraan Ranskaan?»

Kului minuutti tai pari, ennenkuin Saint Hubert vastasi. Hänen katseensa oli haaveksivasti suunnattu lautaseen, ja hän järjesteli pientä kasaa taatelin sydämiä hopeisen hedelmäveitsensä kärjellä.

Hänen vastauksensa kuulosti omituisen arvelevalta, ja hänen äänessänsä oli synkkyyden häive, minkä vuoksi sheikki nopeasti katsahti häneen.

Saint Hubert katsoi häneen ja nyökkäsi. »On hyvin määrätty tarkoitus», sanoi hän tyynesti. »Aion mennä etsimään Réné de Chaillesin murhaajaa.»

Dianalta päässyt hiljainen ähkäisy hukkui sheikin syvä-ääniseen huudahdukseen.

»De Chaillesin murhaajaa», kertasi hän epäilevästi. »Bon Dieu, luulin sinun jo kokonaan lakanneen toivomasta löytäväsi hänet. Et ole puhunut siitä vuosikausiin, ja vähintään kymmenen vuotta sitten julkaisi hallitus tiedon hänen kuolemastaan.»

»Tiedän sen», vastasi Saint Hubert, »mutta omassa mielessäni en ole' koskaan ihan varmasti uskonut, että se tieto hänen kuolemastaan oli paikkansapitävä. En tahdo vihjata, että viranomaiset olivat millään tavoin leväperäisiä tai etteivät he koettaneet kaikin käytettävissä olevin keinoin saada häntä kiinni. Mutta minusta eivät esitetyt todistukset olleet sitovia — eikä ruumista löydetty. Mieskohtaisesti on minulla koko ajan ollut sellainen tunne, että hän on vielä elossa, että hänet vielä kerran saadaan kiinni ja tuodaan vastaamaan tihutyöstään. Sitä varten jatkoin omia tiedustelujani kauan sen jälkeen, kun hallitus oli toivottomana lakannut etsimästä häntä. Minulla on ollut asiamiehiä työskentelemässä kaikkialla Algeriassa. Mutta selvyyttä ei saatu, ja olin alkanut aprikoida, kannattiko enää jatkaa, kun viime vuonna sain eräitä tietoja, jotka kannustivat minua uudelleen yrittämään. Muutamalta asiamieheltäni sain sanan, että se mies tai joku hyvin hänennäköisensä oli nähty Marokossa — hän oli maurilainen, kuten muistanet — vaikka arveltiin hänen taaskin olevan matkalla etelään. Ne olivat luonnollisesti hyvin huonot jäljet, mutta jotakin varmaa ne vihdoinkin olivat, ja minä päätin seurata niitä. Omituista kyllä kääntyi de Chaillesin perheen lakimies samalla viikolla Pariisissa puoleeni. Kuten tiedät, Ahmed, oli Réné de Chaillesilla murhenäytelmän aikana lapsi, noin kahden vuoden ikäinen tytär. Kun hänet murhattiin, katosivat lapsi ja äiti samalla kertaa kun murhaajakin. Heistä ei ole senjälkeen kuultu mitään, ja heidän kohtalonsa on salaperäisyyden verhossa. Mutta nyt on käynyt tarpeelliseksi saada selville, onko lapsi elossa vaiko kuollut, sillä de Chaillesin suvussa sattuneiden yllättävien kuolemantapausten johdosta hänestä on tullut melkoisen omaisuuden ja laajojen tilusten perijätär. On muitakin tämän perinnön tavoittelijoita, kaukaisia sukulaisia, jotka varsin luonnollisesti koettavat turvata omat oikeutensa, mutta oikeusistuimet eivät hyväksy heidän vaatimuksiansa, ennenkuin on saatu varma tieto siitä, että suvun vanhempi, Rénén tyttären edustama haara on sammunut. Tällä hetkellä asia on siis riidanalaisena. Minä jatkan sillä välin etsintääni kahta tarkoitusta varten — saadakseni kiinni ystävä-parkani murhaajan ja löytääkseni hänen lapsensa tai todistaakseni hänet kuolleeksi.»

Hänen sävynsä ja esiintymisensä miltei keveyttä hipovan tyyneyden nojalla ei häntä olisi saattanut pitää hellittämättömänä verikostajana. Ja hänen kolmesta kuulijastansa ainoastaan sheikki tunsi, kuinka julmalle päämäärälle hän oli omistanut niin monta vuotta elämästään ja kuinka rohkeasti ja päättävästi hän oli toimittanut tiedustelujaan. Caryllista oli tämä tarina ja sen näyttämä uusi puoli miehestä, jonka hän oli luullut tunteneensa perinpohjin, sellainen paljastus, että hän jäi tuijottamaan silmät levällään ja suu hämmästyksestä auki kykenemättä heti tajuamaan kuulemansa täyttä merkitystä, mutta selvästi käsittäen, että se loi uutta valaistusta paljoon sellaiseen, mikä oli tuntunut hänestä hämärältä heidän oleskellessansa Tuggurtissa.

Ensimmäiseksi puhkesi puhumaan Diana, joka tyrmistyneenä oli rypistänyt sileätä otsaansa. »Mutta milloin tämä hirveä tapaus sattui? Minkätähden en ole milloinkaan ennen kuullut siitä mitään? Sinä tiesit siitä, Ahmed. Miksi et ole kertonut siitä minulle?»

Sheikki kohautti hieman olkapäitänsä siirtämättä katsettaan savukkeesta, jota hän parhaillaan viritti.

»Sinä et olisi voinut tehdä mitään, ma mie. Miksi olisin tarpeettomasti tuottanut sinulle murhetta», vastasi hän kylmästi. Mutta Diana tunsi hänet hyvin, arvasi välttelevän vastauksen salaavan häneltä jotakin ja silmäili hetkisen puolisonsa tutkimattomia kasvoja, ennenkuin taaskin kääntyi Saint Hubertin puoleen.

»Jos osaisin vastata jälkimäiseen kysymykseen, saattaisi se tehdä etsintäni helpommaksi», sanoi hän huoahtaen, »mutta rikoksen todellista syytä ei ole koskaan saatu selville. Ainoan vähimmässäkään määrin mahdolliselta tuntuvan viittauksen siitä sain kamelinajajalta, joka oli retkikunnan palveluksessa murhenäytelmän aikana ja joka yksin jäi henkiin kertomaan de Chaillesin seuruetta kohdanneesta verilöylystä. Hän itsekin oli pahasti haavoittunut ja kuoli vammoihinsa joitakuita viikkoja myöhemmin El-Uedin pienessä sotilassairaalassa. Juuri siellä hänet tapasin ja kuulin häneltä sen vähän, mitä tästä surullisesta tapauksesta tiedän. Mutta kertomukseni ymmärtäminen on helpompi, jos kerron kaikki aikajärjestyksessä.

»Réné de Chailles oli vanhimpia ystäviäni. Hän oli kreivi de Chaillesin nuorin poika. Hänen isänsä maatila oli rajakkain meidän tilamme kanssa Dauphinéssa, ja hänen sukunsa kuuluu Ranskan vanhimpiin. Hän oli aina haaveilija ja uneksija, mutta samalla kertaa miellyttävimpiä miehiä, mitä milloinkaan olen tavannut — ja itsepäisimpiä. Kun hän oli nuorempi poika, ei hänen perintöosuutensa ollut suuri, mutta tyytyväisenä vähäisiin varoihinsa hän omisti elämänsä tieteellisille tutkimuksille, jotka hankkivat hänelle yleismaailmallisen maineen, vaikka eivät kovinkaan paljoa aineellista etua. Mutta kirjojensa myynnistä hän sai jonkun verran apua retkiensä kustannuksiin. Alusta alkaen viehätti häntä Algeria ja hän katosi usein aavikolle kuukausiksi, jopa vuosiksi yhteen menoon. Kun rahapuoli oli otettava huomioon, suoritti hän retkensä spartalaisen yksinkertaiseen tapaan, ja hänen seurueensa oli aina mahdollisimman pieni. Hän oli hyvin sympaattinen ja arabialaisten suosima, ja hänen mieskohtaiset palvelijansa olivat hartaasti kiintyneet häneen. Kun hän oli syventynyt työhönsä ja tuskallisen ujo naisten seurassa, pidimme häntä pinttyneenä poikamiehenä, mutta nelikymmenvuotiaana hän rakastui hyvin kauniiseen, pariakymmentä vuotta itseänsä nuorempaan tyttöön ja meni hänen kanssaan naimisiin. Ikäerosta huolimatta oli avioliitossa kiintymys molemminpuolinen, sillä tyttö oli yhtä varaton kuin hän ja yhtä miellyttävä. Tyttö piti toisen köyhyyttä vähäarvoisena seikkana ja värähteli innostuksesta ajatellessaan pääsevänsä jakamaan miehensä villiä harhailuelämää. Aavikko ei häntä vähääkään kammottanut, kunhan hän vain sai olla puolisonsa seurassa.

»Näin heidät heidän lähtiessään pitkälle kuherrusmatkalleen, jota kesti siihen saakka, kun mies murhattiin, ja harvoin olen nähnyt niin ihanteellisen onnellista paria. Näin heidät uudelleen seuraavana vuonna Biskrassa, vähän pikku tyttären syntymän jälkeen, joka teki heidän onnensa täydelliseksi, ja yhäti he olivat kokonaan antautuneet toisillensa. Käydessäni siellä heidän luonansa kuulin ensi kerran uudesta palvelijasta, jonka Réné oli pestannut monivuotisen uskollisen palveluksen jälkeen äskettäin kuolleen, isäntäänsä alttiisti kiintyneen palvelijan sijalle. Onnettomuudeksi en koskaan nähnyt häntä — hänet oli lähetetty etelään järjestämään karavaania heidän vastaista retkeänsä varten — muutoin ei sittemmin alkanut etsintäni kenties olisi koitunut niin pitkälliseksi.

»Mutta Réné oli intoilija ja ylisteli häntä suuresti. Monessa suhteessa epäkäytännöllisenä ja jonkun verran taipuvaisena hätäisesti mieltymään ja pahastumaan pani kovaonninen ystäväni vain vähän arvoa suosituksiin ja mieluummin luotti kaikissa asioissa omaan arvostelukykyynsä. Niinpä hän myöskin harkitsemattomasti pestasi uuden palvelijansa. Mies oli saapunut Biskraan Jumala tiesi mistä, eikä hänellä ollut suosituksia eikä ystäviä, jotka olisivat voineet mennä takuuseen hänestä. Mutta hänellä oli sulava kieli, ja hän voitti Rénén luottamuksen esiintymällä hyvänä seudun tuntijana ja vakuuttamalla olevansa syvästi innostunut Rénén työalaan.

»Tunnustan kuunnelleeni Rénén kehumista epäilevästi. Ja sain tietää Biskrassa monen henkilön, sekä arabialaisen että ranskalaisen, koettaneen saada hänet käsittämään, kuinka välttämätöntä hänen olisi ollut hankkia jonkunlaisia tietoja siitä miehestä, johon hän aikoi luottaa niin suuresti. Mutta kukaan ei kyennyt taivuttamaan häntä eikä vaikuttamaan häneen mitään. Minäkin puhuin hänelle asiasta ja aika voimaperäisesti puhuinkin, mutta Réné oli mielistynyt veitikkaan ja ihan lämpeni häntä puolustaessaan. Hän selitti tavattuansa Ghabahin, maurilaisen, vihdoinkin löytäneensä ihanteellisen palvelijan, ensiluokkaisen karavaaninjohtajan; häntä vastaan lausutut huomautukset johtuivat muka vain muukalaista vastaan tunnetusta kateudesta, ja hän itse, Réné, oli täysin tyytyväinen ja luotti mieluummin omaan mielipiteeseensä. Ja kun hän omaksui sellaisen kannan, en luonnollisestikaan voinut enää tehdä mitään.

»He lähtivät Biskrasta, niin pian kun madame de Chailles oli kyllin vahva matkustamaan.

»Senjälkeen en enää heitä nähnyt. Mutta seuraavien kahden vuoden aikana sain Rénéltä kirjeen tai pari, jotka uhkuivat rakkautta hänen vaimoansa ja lastansa kohtaan — he tuntuivat viihtyvän aavikolla ihmeen hyvin — ja hyviä toiveita hänen retkensä onnistumisesta. Ja aina hän käytti kovin lämpimiä sanoja oikeasta kädestänsä Ghabahista. Hänellä ei ollut milloinkaan ollut niin hartaan altista palvelijaa, eikä hän ollut koskaan saanut niin älykästä apua työssä, joka oli niin lähellä hänen sydäntään. Mihin hänen sokea luottamuksensa vei, sen kuulin kuolevan kamelinajajan huulilta El-Uedin sairaalassa. Viranomaiset tiesivät, että olin de Chaillesin ystävä, ja sähköttivät minulle Ranskaan heti murhenäytelmästä tiedon saatuansa, ja minä lähdin heti El-Uediin kuullakseni mahdollisimman tarkan selostuksen seurueen ainoalta eloon jääneeltä jäseneltä.

»Mies-poloinen oli hirveässä tilassa. Se, että hän eli niin kauan, että hänellä oli voimia ryömiä nelinkontin useita päiviä ja öitä, ennenkuin ohikulkeva karavaani hänet tapasi, osoittaa, kuinka sitkeässä henki on näissä aavikkolaisissa.

»Hän tuntui päättäneen, ettei hän kuolisi, ennenkuin olisi ilmaissut kaikki tietonsa ja varmistunut siitä, että oikeutta jaettaisiin.

»Tarinansa hän kertoi minulle kappaleittain, mikäli ja milloin hänen voimansa sallivat, mutta hänen ajatuksensa olivat selvät, ja vaikka hän usein toisti vakuutuksiansa, ei hän kertaakaan hairahtunut ainoassakaan kohdassa, ei kertaakaan lausunut ainoatakaan ristiriitaista väitöstä.

»Hänen kertomuksensa oli valaehtoinen, ja hänen kostonhimonsa syynä oli enemmän hänen rakkautensa isäntä-vainajaa kohtaan kuin häntä itseänsä mieskohtaisesti kohdanneen vääryyden tunne.

»Hän oli verrattain nuori jäsen de Chaillesin seurueessa kuten kaikki muutkin, jotka lähtivät hänen mukaansa viimeiselle, onnettomalle retkelle. Samalla kun Ghabahilla oli kerrassaan tavaton vaikutusvalta de Chaillesiin, eivät hänen palveluskumppaninsa nähtävästi lainkaan hänestä pitäneet, vaan sekä vihasivat että pelkäsivät häntä hänen esiintymisensä takia, joka heistä oli kammottava, mutta josta isäntä ei tiennyt mitään. Hän oli luonteeltansa julma ja kostonhimoinen, ja muiden epämiellyttävien piirteitten lisäksi häntä väitettiin 'pahasilmäiseksi'. Hän oli synkännäköinen, mutta hoiteli salaiset puuhansa pirullisen taitavasti ja näyttää tietoisesti päättäneen voittaa de Chaillesin täydellisen luottamuksen sekä samalla erottaa hänestä kaikki hänen vanhat seuralaisensa, jotka olisivat saattaneet sotkea hänen suunnitelmiansa. Hänen vehkeilynsä näyttävät onnistuneen de Chaillesin lainkaan aavistamatta puuhista, jotka lopulta johtivat hänen tuhoonsa.

»Kammoten maurilaista ja peläten hänen otaksuttuja noitatemppujaan erosivat vanhat seuralaiset toinen toisensa jälkeen, ja heidän sijallensa tuli uutta väkeä. Kamelinajajakin oli ollut palveluksessa ainoastaan kuusi kuukautta, mutta siinäkin lyhyessä ajassa hän oli oppinut rakastamaan de Chaillesia ja hänen puolisoaan, ja hän palvoi pikku tyttöä, joka jostakin syystä oli kiintynyt häneen. Mutta Réné pysyi yhäti sokean luottavana. Vaikka hän avoimesti valittikin vanhojen palvelijainsa poistumista, ei hän kuitenkaan näy aavistaneen, että heidän lähtönsä syynä oli se mies, johon hän niin ehdottomasti luotti. Eikä kukaan uskaltanut puhua hänelle totta, ei kukaan uskaltanut vihjaistakaan sellaista, mikä olisi hipaissut suosikkia. Pahan maineensa turvissa maurilainen säästyi epäluuloilta. Mutta tiedettiin, etteivät madame de Chaillesin tunteet olleet samanlaiset kuin hänen puolisonsa, vaan että hänkin vihasi ja pelkäsi maurilaista. Mutta viimemainitun vaikutusvalta oli niin voimakas, etteivät edes vaimon valitukset jaksaneet järkyttää de Chaillesin luottamusta, ja hän tuntuu pitäneen vaimonsa epäilyksiä vain naisellisena oikkuna ja suhtautuneen niihin senmukaisesti. Leirissä kuiskailtiin, että he olivat erimielisiä tässä ainoassa kohdassa ja että madame usein salaa itki sen tähden.

»Loppu tuli äkkiä kuin luonnonmullistus. Seurue ei ollut alunperinkään ollut suuren suuri ja oli useiden palvelijain erottua yhä pienentynyt, kunnes jälellä oli vain kourallinen väkeä — pari tai kolme mieskohtaista palvelijaa ja kuusi tai seitsemän kamelinajajaa.

»Murhenäytelmän iltana syytti maurilainen palvelijoita huolimattomiksi, kokosi kaikki leirin pyssyt ja vei ne omaan telttaansa muka tarkastaaksensa ne. Asiat olivat kehittyneet sellaiselle asteelle, ettei kukaan rohjennut vastustaa häntä ja miehet luopuivat aseistansa — kenties vastahakoisesti, mutta luopuivat sittenkin.

»Kamelinajajalla, joka kertoi minulle tarinan, oli sinä iltana repivä hammassärky, minkä vuoksi hän poistui nuotion äärestä, jonka ympärillä muut miehet istuivat, ja paneutui pitkäksensä de Chaillesin teltan taakse, jossa hän aina nukkui, ja koetti saada unesta kiinni, toivoen siten unohtavansa kipunsa. Mutta uni ei tahtonut tulla hänen silmiinsä. Ja makuupaikaltansa hän kuuli ja näki kaikki, mitä sitten tapahtui. Myöhemmin illalla saapui maurilainen telttaan ja neuvotteli pitkään isäntänsä kanssa. Ja hänen poistuttuansa kamelinajaja ensi kerran kuuli de Chaillesin ja hänen vaimonsa lausuvan toisillensa eripuraisia sanoja viimemainitun nyyhkyttäessä haikeasti, samalla koettaen suostuttaa miestänsä tekemään jotakin, johon toinen ei myöntynyt. Sitten muuttui kaikki hiljaiseksi, ja kamelinajaja arveli varmaankin torkkuneensa vähän aikaa. Joka tapauksessa kului joku aika, ennenkuin mitään tapahtui.

»Ihan äkkiä hän sitten heräsi kuultuansa syvän ähkäisyn ja sitten tukahdutetun kirkaisun, joka sai hänet ponnahtamaan pystyyn, kylpien hiessä kauhusta. Nähtävästi hän oli muutamia minuutteja kahdella päällä liian säikähtyneenä liikkuakseen ja tietämättä, mitä tehdä. Vihdoin hänen rakkautensa isäntää ja emäntää kohtaan voitti hänen pelkonsa, ja viillettyänsä veitsellään teltan kangasseinän halki hän tunkeutui sisälle. En ikinä unohda hänen kasvonilmeitänsä, kun hän kertoi näkemästään. De Chailles virui selällään matolla, kuolleena, veitsenpistos sydämessänsä; madame de Chailles, joka myöskin oli kuollut tahi pyörtynyt, virui puolisonsa ruumiin päällä kasvot painettuina vainajan veristä rintaa vasten; lapsi taas, joka ilmeisesti oli ihan äsken herännyt unesta, kyyrötti heidän vierellänsä pienien kätösten puristaessa äidin pitkää, tummaa tukkaa, huudellen heille ja nauraen, hyvä Jumala, nauraen, kuten hän lapsenmielessään otaksuttavasti arveli, hänen huviksensa järjestetylle pilalle!

»Omituista kylläkin juuri lapsen näkeminen kannusti kamelinajajan toimimaan. Hän syöksyi teltasta aseenansa ainoastaan veitsi ja näki viimeisen näytöksen murhenäytelmästä, joka lopulta maksoi hänenkin henkensä. Hän ei ennättänyt varoittaa kumppaneitaan, sillä maurilainen, jolla oli revolveri kummassakin kädessänsä, oli hänen edellään. Nuotion valaistus teki murhamiehelle tähtäämisen helpoksi, ja mainiona ampujana hän surmasi aseettomat ja turvattomat miehet kuin lampaat.

»Tämä kammottava, tunnoton verilöyly näyttää tehneen kamelinajajasta raivopäisen. Ajattelematta omaa vaaraansa, voimatta toivoakaan välttävänsä kumppaneittensa kohtaloa hän karkasi maurilaisen kimppuun, kiljuen kuin mielipuoli, mutta hänkin sortui maahan ihan seulana kuulanrei'istä.

»Hän tuli jälleen tajuihinsa aamuhämärissä. Kaikkialla hänen ympärillänsä vallitsi kuolema ja peloittava hiljaisuus.

»Veressä kylpien ja lopen heikkona hän sai revityksi joitakuita kaistaleita vainajien vaatteista, sitoi pahimmilta näyttävät haavansa ja palasi sitten tuskallisesti telttaan. Kului vähän aikaa, ennenkuin hän sai kylliksi terästetyksi rohkeuttansa astuaksensa sisälle. Vihdoin hän jännitti luontoansa ja ponnistihe telttaan. De Chailles virui vieläkin samassa paikassa, hänen näkemättömät silmänsä tuijottivat selkosen selällään — mutta puukko oli kiskaistu irti rinnasta, ja sen jättämä iso, ammottava haava oli jo mustanaan kärpäsistä. Mutta madame de Chaillesista ja lapsesta ei näkynyt merkkiäkään. He olivat kadonneet yöllä samoin kuin murhaajakin. Poissa olivat myöskin kamelit, kuten hän myöhemmin huomasi, ja niiden muassa eräitä arvokkaimpia leiritarpeita.

»Koko sen päivän hän makasi teltassa seuranansa vainaja, odottaen yötä, sillä heikkona ollen hän pelkäsi kuumaa auringonpaahdetta ja korppikotkia, jotka jo hyörivät kammottavassa puuhassaan nuotion harmaan tuhkan ympärillä. Mutta illan viiletessä, kun haaskalinnut olivat vihdoin ahmineet vatsansa liian täyteen kyetäkseen liikkumaan, hän hoippui kuutamoiselle aavikolle ja aloitti ihmeellisen ja sankarillisen taivalluksen, josta hän ei myöhemmin muistanut mitään muuta kuin sietämättömän janon, sietämättömän tuskan, sietämättömän väsymyksen.

»Kuten jo mainitsin, tapasi hänet vihdoin ohikulkeva karavaani, joka toi hänet El-Uediin. Hän kuoli onneksi elettyänsä kyllin kauan kertoakseen tarinansa ja iloissansa siitä, että hänen vannomansa kosto täytettäisiin, vaikka hän itse ei saanut elää ollaksensa siinä mukana.»

Saint Hubertin ehdittyä murheellisen kertomuksensa loppuun syntyi hetkiseksi jännittynyt hiljaisuus.

Kokonansa niiden tuskaisten ajatusten vallassa, joita hänen oman kaunopuheisuutensa niin eloisan todelliseksi tekemä kuvaus oli herättänyt, hän yritti virittää savukkeen, mutta tulitikku tuskin pysyi hänen vapisevissa sormissaan, ja viskattuansa sen pois hän nojautui taaksepäin tuolissaan, jääden värähtämättä katselemaan pöytää, jonka takaa Caryll tuijotti häneen epäillen ja kauhistuneena. Diana taas istui kalmankalpeana ja jäykkänä, vaaleat huulet tiukasti yhteen puristettuina, levällänsä olevat silmät sumeina kyynelistä. Ainoastaan sheikki näytti pysyvän rauhallisena, osittain sen vuoksi, että hän oli kuullut tämän järkyttävän tarinan jo aikaisemmin, osittain siitä syystä, että hän harvoin salli tunteittensa sellaisissa oloissa näkyvästi purkautua julki.

Mutta hänenkin kasvoissansa oli synkempi vivahdus, ja hänen syvä äänensä oli tavallistakin syvempi, kun hän vihdoin puhkesi puhumaan.

»Entä rikoksen aihe?» virkkoi hän hitaasti. »De Chailles oli niin tunnetusti köyhä, etteivät hänen rahansa saattaneet kiihoittaa murhaajaa, hänen vähäiset tavaransa niin pieniarvoisia, ettei niiden tähden olisi kannattanut ryhtyä niin hurjaan yritykseen. Maurilaisella täytyi olla joku muu ja voimakkaampi kiihoke kuin pelkästään halpa ryöstäminen. Vain yksi ratkaisu tuntuu mahdolliselta — hän halusi omaksensa naista.»

»Otaksuttavasti», myönsi hän raskaasti. »Se ainakin oli kamelinajajan mielipide. Hän oli kerran tai pari nähnyt Ghabahin katselevan madame de Chaillesia hyvin omituisesti, mutta hän ei ollut rohjennut vihjaistakaan sellaisesta edes kumppaneillensa. Suokoon Jumala, että rouva de Chailles kuoli pian, kovaosainen poloinen!» lisäsi hän väristen.

»Suokoon Jumala niin!» jupisi sheikki. »Hän on joskus armollisempi kuin ihmiset.» Ja kerrankin hänen rautainen tahtonsa laukesi, hänen tavallisesti tyyni äänensä kuulosti epävarmalta ja pingoittuneelta, ja hänen vaimonsa kasvoihin suunnatut tuliset, tummat silmät saivat sanomattoman suruisen ilmeen.

Liikkuiko Dianan mielessä sama ajatus, mietti hän sietämättömän sieluntuskan vihloessa hänen rintaansa. Olivatko hänenkin ajatuksensa siirtyneet välivuosien taakse siihen aikaan, jolloin hän itse oli virunut tässä samassa teltassa armottoman vangitsijan jalkojen juuressa, itkien, valittaen ja rukoillen kuolemaa. Käsittikö hän nyt, minkä tähden Ahmed ei ollut koskaan kertonut hänelle madame de Chaillesin hirveätä tarinaa?

Hellittämätön katumus, joka oli kalvanut sheikkiä kaikkina sitä seuraavina, onnellisina vuosina, ei ollut milloinkaan tuntunut niin raatelevalta, ja karvaan tuskallinen muisto sai hänen väkevän kätensä puristumaan suonenvedontapaisesti nyrkkiin.

Mutta Dianan kyyneleisissä silmissä ei näkynyt murheellisen muiston varjoa, eikä häneltä päässyt surkea huudahdus kuulostanut johtuvan siitä, että hän ajatteli itseänsä. »Entä jos hän olisi vieläkin elossa, voi, Raoul — jos hän vielä eläisi!»

»Rukoilen Jumalaa, ettei hän ole», sanoi hän nopeasti. »Rukoilen Jumalaa, että kun hän antaa sen miehen käsiini, tapaan hänen seurassaan vain lapsen — kreivitär de Chaillesin», lisäsi hän äänensä särähtäessä omituisesti.

»Mutta nyt hän on varmasti jo nainen, tämä sinun kreivitär de
Chaillesisi», huomautti sheikki, saaden vaivoin malttinsa takaisin.
»Oletko unohtanut, kuinka monta vuotta sitten hänen isänsä murhattiin?»

»Nainen, niinpä niin, tai ainakin naiseksi tulemassa», vastasi hän.
»Hänen täytyy olla noin seitsentoistavuotias — jos hän on hengissä.
Se unohtuu minulta aina. En koskaan osaa ajatella muuta kuin lumoavaa
pikku tyttöä, jonka näin Biskrassa.»

»Lapsi-parka — äiti-raukka», kuiski Diana. »Olisi ollut paljoa, paljoa parempi, jos he olisivat kuolleet silloin, ollessansa onnellisia.»

»Tuhat kertaa parempi», vahvisti Saint Hubert kerkeästi, »mutta kukapa olisi silloin osannut kuvitella, mikä heitä odotti. Kuka olisi aavistanut, mikä tulevaisuus oli varattu pienelle tummasilmäiselle lapsoselle?»

Sheikki kääntyi äkkiä hänen puoleensa kasvoillansa omituinen ilme. »Entä jos etsintäsi saa palkkion — jos löydät tämän tytön?» virkkoi hän huomattavan miettivästi. »Vieläkö toivot — katsoen siihen, millainen hänen elämänsä on otaksuttavasti ollut — voivasi viedä hänet takaisin Ranskaan, palauttaa hänet perittyyn asemaansa?»

Saint Hubert kohautti melkein toivottomasti olkapäitänsä ja ravisti hitaasti päätänsä.

»Jumala tietää», vastasi hän huoaten. »Koetan olla sitä ajattelematta. Jo riittää täksi päiväksi — en voi muuta kuin jatkaa etsintääni ja rukoilla, että armahtavainen isä on nähnyt hyväksi suojella häntä — miltei välttämättömästi», lopetti hän äänensä alentuessa kuiskaukseksi. Ja nojaten kyynärpäätänsä pöytään hän varjosti silmiään kädellänsä.

Ja taaskin vallitsi huoneessa hiljaisuus, ja sen aikana kaikkien ajatukset olivat keskittyneet liikuttavaan tarinaan, jota he olivat kuunnelleet monenlaisten tunteitten raastamina.

Koko kertomuksen kestäessä eivät Caryllin silmät olleet hievahtaneetkaan Saint Hubertin kasvoista. Hänen arkatuntoista mieltänsä kuohutti aavikolla tapahtuneen murhenäytelmän saastainen kammottavuus, ja hän tunsi epämääräistä siveellistä loukkaantumista. Siveellisesti terveenä hän ei ollut koskaan antautunut pohtimaan alkeellisia intohimoja, jotka kannustivat ihmisiä väkivaltaisiin ja häpeällisiin tekoihin. Sellaisia sattui, sen hän tiesi, mutta ei ollut milloinkaan sallinut ajatustensa viipyä niissä, ja tähän saakka ne olivat tuntuneet hänestä vain pieniltä mahdollisuuksilta, jotka olivat perin kaukana hänen omasta hyvin järjestetystä ja proosallisesta elämästään.

Tänä iltana hänelle oli eloisasti esitetty himo julmimmassa muodossaan ja sellainen rikos, joka inhoitti häntä, mutta samalla pani hänet ajattelemaan ja myllersi hänen ritarillisia vaistojansa pohjia myöten.

Hänen hengityksensä muuttui nopeammaksi, samalla kun hänen sydämensä alkoi äkkiä sykkiä raskaammin. Miksi hän ajatteli Tuggurtia ja hentoa arabialaista tyttöä, jolla oli murheelliset silmät ja joka oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen? Muistuttaisikohan Saint Hubertin etsimä kadonnut perillinen häntä missään suhteessa? Ylellinen teltta tuntui häipyvän hänen näkyvistänsä, ja hänen silmiensä edessä väikkyi taaskin varjoisa palmutarha, jossa hän oli kerran kohdannut tytön, ennenkuin kohtalokas ilta oli pyyhkäissyt viimemainitun pois hänen elämästään. Haaveillessaan hän unohti nykyisyyden, unohti kaiken muun paitsi lyhyttä romaaniansa, joka oli ollut niin suloinen ja niin pian loppunut.

Caryll palasi maanpinnalle hätkähtäen. Hänen kuulemansa syvä, pehmeä ääni oli hänen isänsä, ja aluksi hän luuli sheikin puhuneen.

Mutta kun hänen äitinsä äkkiä huudahti ja ponnahti pystyyn, kääntyi hän vikkelästi oveen päin, jota kohti äiti riensi kädet ojossa.

Ja hiljaa ähkäisten hän retkahti taaksepäin tuolissaan, hänen kasvonsa lehahtivat kalmankalpeiksi ja hänen sormensa vuoroin puristuivat nyrkkiin, vuoroin avautuivat hänen taaskin tuijottaessaan saman kookkaan, arabialaispukuisen miehen kauniisiin, uhkaaviin kasvoihin, jonka hän oli nähnyt café mauressa Tuggurtissa.

Hänessä leimahti vimmainen kiukku, kun hän äkkiä oivalsi, miten asia oikeastaan oli.

Siinä siis syy, minkä tähden hänen isänsä kasvot olivat näyttäneet niin omituisen tutuilta! Niiden kaikki piirteet olivat samanlaiset. Vain se, ettei isän otsassa ollut isoa, rumentavaa naarmua, joka oli muuttanut nuoremman miehen näköä, oli estänyt hänet huomaamasta sitä, mikä hänestä nyt oli niin silmäänpistävää. Hänen veljensä! Hyvä Jumala, millainen sekasotku ja mikä häpeä!

Saattoiko äiti, joka niin innokkaasti syöksyi tulijaa vastaan, lainkaan aavistaa, millaista oli sen pojan elämä, jota hän tervehti, osoittaen riemuansa niin kiihkeästi? Jos hän olisi tiennyt siitä, mitä hän, Caryll, oli nähnyt Tuggurtissa, niin eikö hän pikemminkin olisi väistänyt vastatullutta, tuntien samanlaista inhoa ja vastenmielisyyttä kuin Caryll nyt nähdessänsä hänet voimakkaassa syleilyssä, josta hän olisi tahtonut kiskaista äidin pois ikäänkuin se olisi ollut halventava ja häpäisevä.

Oman raivoisan harminsa sokaisemana hän ei huomannut, kuinka Dianan puoleen taivutetut kovat, nuorekkaat kasvot pehmenivät, eikä kuullut hellästi kuiskattuja sanoja: »Pikku äiti, pikku äiti», jotka äidille korvasivat monta viikkoa kestäneen levottomuuden ja jännityksen.

Ja kun pitkä syleily vihdoinkin päättyi, tunsi hän vieläkin syvempää vihaa ja halveksumista tarkkaillessaan, kun nuorempi Ahmed ben Hassan rehentelevin askelin ja ryhti miltei uhmaavana verkkaisesti meni huoneen poikki isänsä luokse.

Hänellä oli ennakolta halu tuomita, ja hän arvosteli yksinomaan ulkonäön perusteella. Hänen oli mahdoton tietää, millaista sisäistä vapistusta ja arkailua tuo teennäinen rehentely salasi.

Sheikki ei ollut liikahtanut eikä virkkanut mitään nuoremman poikansa äkillisen ja jossakin määrin draamallisen saapumisen jälkeen. Hän oli paikaltansa saattanut nähdä, mitä toiset eivät olleet huomanneet, ennenkuin syvä-ääninen arabialainen tervehdys oli kiinnittänyt heidän huomionsa tulijaan, josta hän ei ollut tietääksensäkään. Hän ei ollut lausunut sanaakaan eikä tehnyt minkäänlaista merkkiä, ja hänen mielensä oli näennäisesti kokonaan syventynyt hänen polttamaansa savukkeeseen. Ja mustat kulmakarvat painuneina syviin ryppyihin hän nyt odotti Pojun lähestymistä yhtä äänettömänä. Eikä hän puhunut, ennenkuin hänen poikansa, joka oli nopeasti kumartunut koskettamaan huulillansa isänsä olkapäätä, jälleen seisoi suorana hänen edessänsä, katsoen häneen värähtämättömin silmin, joissa oli omituinen uhman ja vetoomuksen sekainen ilme. Ja sitten hiljaa ja nopeasti lausuttuja muutamia arabialaisia sanoja eivät erottaneet muut korvat kuin ne, joille ne olivat tarkoitetut.

Poju ei vastannut mitään, kun sheikki herkesi puhumasta, mutta hänen kätensä kohosi koneellisesti otsalle tervehdykseksi, joka oli yhtä nöyrän kunnioittava kuin heimon minkä jäsenen hyvänsä, ja sitten hän vasta kovin väkinäisesti hymyillen kääntyi tervehtimään Saint Hubertia, jonka riemullinen tervehdys olisi tullut pitemmäksi, jollei Diana olisi sekaantunut väliin ja nauraen pannut vastalausetta.

»Älä anasta häntä kokonaan itsellesi, Raoul! Luovuta hänet Caryllille minuutiksi! Tahtoisin nähdä poikieni pudistavan toistensa kättä.» Mutta hänen onnekkaista kasvoistansa huolimatta paljasti hänen äänensä värinä mielenliikutuksen, jota hän koetti salata, ja kyyneleet olivat pulpahtamaisillaan esille hänen katsellessansa kohtausta, jota hän oli niin kauan toivonut ja odottanut.

Ja Caryllia kuohutti yhtä voimakas mielenliikutus kuin äitiäkin, mutta erilaisesta syystä, kun hän nousi seisomaan ja sopersi jotakin vastaukseksi keveästi tervehtivälle nuoremmalle veljellensä, jonka tummissa, häneen tuijottavissa silmissä oli uhkaava varoitus omituisena vastakohtana kohteliaille tervetuliaissanoille.

Enää hän ei häpeillyt rakkauttansa, joka oli käynyt heikoksi, mutta nyt taaskin tulvahti hänen sydämeensä melkein ylivoimaisen väkevänä, ja häntä halutti ääneensä huutaen kertoa heitä niin kummallisesti yhdistävästä salaisuudesta ja puristaa totuus noilta pilkallisilta, hymyileviltä huulilta.

Koska hän oli täällä — miten oli käynyt hänen uhriksensa joutuneelle avuttomalle tytölle?

Mustasukkaisuudesta ja raivosta vapisten Caryll pakottautui tarttumaan kapeaan, ruskeaan käteen, joka oli ojennettu häntä kohden.

VII

Mutta siitä huolimatta näytti kaikki huoneessaolijat äkkiä vallanneen jännityksen tuntu, ja syntyi painostava hiljaisuus sillä aikaa kun he taaskin kokoontuivat pöydän ympärille. Poju joutui istumaan Dianan viereen, jonka silmät vähän väliä harhautuivat toisen otsassa olevaan isoon arpeen, josta hän ei toistaiseksi halunnut puhua.

Pojan saapumisen tuottama huojennus oli tavaton. Mutta vielä vaivasivat äitiä hänen pitkä, salaperäinen poissaolonsa ja monenlaiset kuvittelut siitä, minkäluontoinen oli ollut tämä pojan viimeinen retki, jolta palatessansa hänellä oli näkyviä merkkejä, että hän oli ollut suuressa vaarassa, samalla kun hänen nuorien kasvojensa kova, riutunut ilme oli niin jyrkkänä vastakohtana hänen entiselle huolettomuudellensa ja muutti hänet kokonaan toisenlaiseksi, monta vuotta vanhemman näköiseksi. Tuntien jäytävää tuskaa äiti tajusi, että se poika, joka eräänä aamuna niin monta viikkoa sitten oli lähtenyt ratsastamaan laskettuansa naurusuin pilaa hänen vastalauseistaan, oli ikiajoiksi jättänyt poika-ikänsä taakseen ja palannut hänen luoksensa miehenä.

Ja hänen levottomuutensa lisäytyi, kun hän ajatteli tulevaa, isän ja pojan välistä, välttämätöntä kohtausta. Jälkimäisen tottelemattomuutta ei voitu sivuuttaa nuhtelematta — sen hän myönsi empimättä — mutta millaisen rangaistuksen hän saisi? Diana vilkaisi salavihkaa puolisoonsa, mutta sheikin kasvot olivat tutkimattomat. Se, että otsan synkät rypyt olivat hälvenneet, ei merkinnyt mitään. Hän tiesi Ahmedin vain odottavan oikeata hetkeä. Entä sitten, kun se tulisi? Dianaa puistatti vastoin hänen tahtoansakin.

Ahmed olisi oikeamielinen, kuten hän aina oli, mutta jos oikeus vaatisi, olisi hän armoton omalle pojallensakin. Hänen lakinsa oli sama omaan poikaan ja heimon jäseniin nähden. Ja jyrkkien ohjeittensa rikkomisesta hän rankaisisi Pojua yhtä puolueettomasti ja ankarasti kuin halvinta seuralaistaan.

Mielessänsä Diana tunnusti sen oikeaksi, mutta se ei lievittänyt hänen murheellisen äidinsydämensä tuskaa. Vaikka se oli sopusoinnussa hänen oman oikeustajuntansa kanssa, ei se keventänyt hänen kannettavanansa olevaa raskasta taakkaa.

Ja hänellä oli vaistomainen tunne, että Pojun mielessä liikkui samanlaisia ajatuksia, sillä kerran tai pari puristui hänen kättänsä pitelevä jäntevä, ruskea käsi suonenvedontapaisesti hänen hentojen sormiensa ympärille, rusentaen niitä niin, että teki kipeätä, ja kun Pojun silmät silloin tällöin kohtasivat hänen kysyvän katseensa, näki hän niissä uuden häpeän ja katumuksen ilmeen, jota hän ei ollut koskaan ennen niissä nähnyt.

Mitä hän oli tehnyt, kun hän näytti tuollaiselta, aprikoi äiti surkeana. Sillä Pojun tapaista ei ollut katua minkäänlaisia tepposiansa. Tavallisesti hän esiintyi huolettoman välinpitämättömästi. Tänään tunsi Diana vaistoavansa hänessä jotakin, mitä hän ei ymmärtänyt ja mikä herätti hänessä epämääräistä pelkoa.

Tilanteen teki helpommaksi Saint Hubert, joka yhtä hyvin kuin Dianakin oli selvillä palannutta velvollisuudenrikkojaa uhkaavasta rangaistuksesta. Hän piti hienotuntoisesti keskustelua käynnissä, visusti karttaen kaikkia sellaisia puheenaiheita, jotka olisivat saattaneet tehdä ennestäänkin ylenmäärin jännittyneen tilanteen vieläkin kireämmäksi.

Mutta samalla hän hyvin käsitti, että olisi harhaan mennyttä ystävällisyyttä liian kauan pidentää sekä äitiä että poikaa kalvavaa jännitystä.

Hän oli täysin selvillä siitä, mistä Caryllilla, joka ei tuntenut veljensä rikkomusta eikä isänsä harmistumista, ei ollut aavistustakaan, ja juuri hänen oli tehtävä aloite, jota hän vieroksui, mutta jonka hän kuitenkin tiesi välttämättömäksi. Sheikin toimenpiteet eivät sietäneet viivytystä. Pojun oli tänä iltana vastattava teoistansa ja kärsittävä tottelemattomuutensa seuraukset, ja kuta aikaisemmin koko jutusta suoriuduttaisiin, sen parempi kaikille niille, joita se koski. Painavin hänestä oli se ajatus, että Diana joutuisi kärsimään. Vaikka hän olikin syvästi kiintynyt rikkoneeseen poikaan, ei häntä tänään olisi juuri haluttanut säästää häntä. Nuori vintiö ansaitsi perin hyvästi kaiken sen, mikä häntä odotti, mietti hän kiukuissansa. Oli aika opettaa hänet käsittämään, että hänen välinpitämättömyytensä koski muihinkin kuin häneen itseensä, että hänen äitinsä kärsi enemmän kuin hän itse keppostensa seurauksista.

Paremmin kuin Diana aavistikaan, tiesi Saint Hubert, kuinka paljon huolta nuoremman pojan hurjuus aiheutti äidille. Ja nyt hän tiesi, että tänä iltana äiti saisi taaskin kärsiä, kestää sieluntuskia sen rangaistuksen tähden, jonka poika oli ansainnut.

»Käytökseni on — surkean kehnoa! Suo anteeksi, Diane!» pahoitteli hän nauraen kumartuessansa suutelemaan emännän kättä. »Mutta minua nukuttaa ihan kuolemakseni. Onhan kyllä vielä aikaista, mutta minun on kuitattava jäännöksiä. Ahmed valvotti minua viime yönä melkein kukonlauluun saakka. Alan käydä liian vanhaksi istuakseni valveilla niin myöhään. Tuletko, Caryll? Tavallisestihan olet valmis paneutumaan makuulle milloin tahansa.» Ja taaskin naurahtaen hän siirtyi ovelle päin.

Kun hänen tapansa oli polttaa lamppua vielä keskiyöllä, oli hänen esittämänsä veruke kehno, mutta sen parempaa hän ei sillä hetkellä keksinyt, ja kun Caryll oli valmis lähtemään hänen mukaansa, kävi hänen äkillinen poistumisensa helpommin. Väristen ikäänkuin vilusta Diana tarkkaili heitä, kun he menivät ulos oviaukosta ja katosivat yöhön, ja kääntyi sitten katsomaan jälelle jääneitä kahta miestä, jotka seisoivat kahden puolen pöytää.

Pojun pää oli käännetty poispäin. Mutta sheikki katsoi värähtämättä vaimonsa huolestuneisiin silmun, eikä Dianan vetoava katse vähääkään liennyttänyt toisen silmien kovaa ilmettä eikä hitustakaan pehmittänyt hänen piirteittensä jyrkkää jäykkyyttä.

Heilauttamalla hieman kättänsä sheikki viittasi sisähuoneeseen päin, ja sydän kipeänä Diana meni tavanmukaisesti sanomaan Pojulle hyvää yötä, mikä tänä iltana tuntui miltei pilkalta.

Ja kun poika kumartui suutelemaan häntä, näki hän taaskin saman uuden, kummallisen häpeilevän ja katuvan ilmeen. Tukahduttaen nyyhkytyksen hän kiiruhti sisähuoneeseen.

Ja syvää masennusta kuvastui sheikin synkistä silmistä niiden katsellessa hänen hätäistä pakoansa.

Hän oli aikonut kuulustella Pojua poissaolon johdosta ja antaa tuomionsa täällä. Mutta eikö Diana ollut jo nyt kärsinyt kylliksi? Hän ei voinut säästää vaimoltansa tämän keskustelun aiheuttamaa levottomuutta, mutta hän saattoi ainakin säästää häneltä sen lisätuskan, jonka häntä sietämättömästi kiusaavien sanojen kuuleminen tuottaisi.

»Jos sinulla on mitään sanottavaa minulle, kuulen sen sinun asunnossasi», virkkoi hän lyhyesti arabiankielellä.

»Mutta minä kuuntelisin sitä mieluummin jossakin muualla», keskeytti sheikki kylmästi ja poistui kuutamoiseen ulkoilmaan.

Hetkisen Poju seisoi kahdella päällä, hänen sormensa nytkähtelivät hermostuneesti, ja hänen silmänsä, joissa oli melkein vainotun ilme, vilkuilivat ympäri tyhjän huoneen, kunnes vihdoin jäivät tähyämään vieläkin hiljaa huojuviin verhoihin, joiden takana hän tiesi äitinsä itkevän ja rukoilevan, kuten — Allah hänelle anteeksi antakoon — hän oli saattanut äitinsä useita kertoja itkemään ja rukoilemaan.

Ulkona yössä, joka oli lähes yhtä valoisa kuin päivä seisoi sheikki muutamien askelien päässä teltan oviaukosta, naputtaen toisella saappaan verhoamalla jalallaan kärsimättömästi maata.

Mutta hän ei ollut tietääkseenkään viivytyksestä, jonka tähden hänen oli täytynyt odottaa, eikä lausunut sanaakaan, kun poika tuli hänen seuraansa.

Ja molemmat äänettöminä he lähtivät kävelemään heitä pääleiristä erottavan aukeaman poikki, ja Pojun hengitys kävi joka askeleella kiivaammaksi, kun hän koetti terästää nopeasti haihtuvaa rohkeuttansa kestääkseen tulevan vihanpurkauksen.

Tänä iltana leiri näytti harvinaisen hiljaiselta, ja vain muutamia miehiä oli jäänyt kyyröttelemään hiipuvan nuotion ääreen, josta oli jälellä vain kasa punaisina hehkuvia kekäleitä. Yhäti saman pahaenteisen äänettömyyden vallitessa sheikki sivuutti matalat guitounit, joissa hänen seuralaisensa majailivat, pitkät rivit liekaan pantuja hevosia, ison lauman polvillansa olevia kameleja, jotka märehtiessänsä korahtelivat ja ärähtelivät, ja saapui vihdoin sille kohdalle, jossa tähän iltaan saakka oli ollut Pojun teltta — pienoisjäljennös sheikin teltasta — ja sen lähellä kaksi pienempää, joita Ramadan ja S'rir käyttivät.

Mutta nyt oli niiden paikka tyhjä, ja silmäillessänsä ympärilleen sheikki näki vain kaksi levottomasti tempoilevaa hevosta, eikä niitä pitelevän arabialaisen reipas tervehdys vähääkään lievittänyt sheikin kasvoille leviävää uhkaavan synkkää ilmettä.

Isän tarkastaessa häntä Poju punehtui, liikahti rauhattomasti ja käänsi katseensa toisaalle.

»Olen leiriytynyt — El Hassiin», mutisi hän vihdoin ilmeisen vastahakoisesti, nimeten noin kahdeksan kilometriä etelämpänä sijaitsevan vähäisen keitaan.

Pojun kasvojen kuuma puna tummeni. »Minulla on — syitä», sopersi hän tuskin kuuluvasti, lipaisten kielellänsä kuivia huuliaan oivaltaessaan, kuinka epätyydyttävä hänen vastauksensa oli.

Vähän aikaa sheikki tuijotti häneen äkäisesti. Kohauttaen olkapäitänsä hän sitten käskevästi kutsui hevosia pitelevää arabialaista.

Arvaten hänen aikeensa Poju syöksähti eteenpäin ja tarttui hänen käsivarteensa. »Isä, jos suvaitsisit kuunnella minua täällä tai odottaa huomiseen —»

Mutta tehden nopean, epäävän liikkeen sheikki kiskaisihe irti. »Kuuntelen sinua, milloin ja mistä parhaaksi näen», tokaisi hän ja hänen sävynsä teki enemmän inttämisen mahdottomaksi.

Odottava arabialainen oli S'rir — yhtä silminnähtävän tuskaisena kuin isäntänsäkin — ja sydän lyijynraskaana otti Poju suitset, jotka työnnettiin hänen vastahakoiseen käteensä, kun hänen palvelijansa nousi satulaan ja lähti ratsastamaan leiriin suorittaaksensa sheikin määräyksen.

Tänä iltana häntä eivät paljoa lohduttaneet kookkaan oriin kiintymyksen ilmaisut; hevosen pehmeä kuono nuuhki hänen burnusinsa laskoksia, jättäen jälkeensä valkeita vaahtoläikkiä.

Ja nojaten päätään ison ratsunsa silkinsileään kaulaan Poju odotti loppumattomalta tuntuvan ajan ajatustensa liitäessä eteenpäin surkean pelokkaina.

Sillä siitä, mitä oli tulossa, sai hän moittia yksinomaan itseänsä. Sen hän katkerasti tunnusti.

Hän oli pettänyt sanansa; oli ollut luvatta poissa vastoin mitä tiukimpia määräyksiä — siinä yksin jo riittävästi syytä hänen isänsä suuttumukseen. Mutta hänen oli vastattava vielä muustakin, tehtävä selkoa enemmästä, kun saavuttaisiin pieneen leiriin El-Hassiin.

Kädet kosteina hän punnitsi äkkiä herännyttä voimakasta halua tunnustaa nyt kaikki ja antautua isänsä armoille, kun vielä oli aikaa. Rohkaisten mieltänsä hän puolittain kääntyi ja katsahti olkansa ylitse taaksensa. Mutta se ajatus oli tullut liian myöhään.

Hevonen ja saattue, joita sheikki oli lähettänyt noutamaan, lähestyivät jo, ja luovutettuansa jälleen oman ratsunsa S'rirille, joka oli saapunut hieman ennen pientä joukkuetta, meni Poju verkkaisesti pitelemään isänsä jalustinta. Sheikille oli tuotu Eblis, ja hevosen tuuli oli sopusoinnussa sen miehen mielialan kanssa, joka aikoi sillä ratsastaa. Turvautumatta Dianan lempeisiin mairitteluihin sheikki kiskoi syöksähtelevän ratsun seisomaan hiljaa, viittasi poikaansa väistymään ja keikahti satulaan.

Kokonaisen päivän levosta virkeänä Eblis ponnisteli kuin vimmainen sitä pitelevää, hillitsevää kättä vastaan, kavahdellen pystyyn ja hirnahdellen, kunnes Poju oli ratsailla.

Vierekkäin sitten isä ja poika ratsastivat kuutamoisella aavikolla etelää kohti hevostensa kiitäessä pitkää, keinuvaa laukkaa ja saattueen rientäessä heidän kintereillänsä.

Siitä ratsastuksesta olisi Poju milloin muulloin tahansa kiihkeästi nauttinut.

Miltei satulassa syntyneenä hän oli pienestä pitäen ratsastellut isänsä rinnalla. Päivisin ja öisin he olivat samoilleet äärettömän aavikon laajoilla lakeuksilla, jakaen keskenänsä sen salaperäisen rajattomuuden riemut ja vaarat, jännittäen voimiansa ja kestävyyttänsä sen järkkymätöntä valtaa vastaan. Isältänsä hän oli oppinut kaikki, mitä tiesi syntymämaastansa, kaikki aavikkolaisen taidot ja tiedot, joihin hän oli niin hyvin perehtynyt, kaikki, mikä oli tehnyt hänestä aito paimentolaisen, jollainen hän tiesi olevansa.

Hänen ajatuksensa lensivät entisiin, hilpeämpiin ratsastusretkiin, joiden aikana heidän suhteitansa ei ollut pimentänyt mikään varjo; he olivat ratsastaneet rinnakkain kuten nytkin, ja hän oli antautunut tarkkailemaan ja jäljittelemään tuota miestä, joka näytti hänestä niin ihmeelliseltä, näytti olevan niin mittaamattoman korkealla muiden ihmisten yläpuolella, jonka rohkeutta ja neuvokkuutta hän piti esikuvanansa, jota hän rakasti ja pelkäsi niin suuresti kuin hänen nuori sydämensä suinkin osasi rakastaa ja pelätä.

Kaikkien niiden pitkien retkien aikana hän oli tuntenut pääsevänsä lähemmin kosketuksiin totisen, muista eristäytyvän isänsä kanssa, jota kohtaan hän yhäti tunsi kunnioittavaa pelkoa. Poikana ollessaan hän oli ollut sheikin varjo.

Mutta nuoruusiän lähestyessä he olivat vähitellen joutuneet erilleen toisistansa.

Häntä olivat houkutelleet isän leirin ulkopuolella tarjoutuvat huvitukset, ja hän oli kulkenut omaa tietänsä harmissaan täyttä vapauttansa supistavista rajoituksista, välittämättä kohtuuttomina ja liiallisina pitämistänsä varoituksista ja pelästymättä lukuisia rangaistuksia, joita hän oli hankkinut niskoilleen.

Kauemmin kuin hän oli aavistanutkaan oli Damokleen miekka riippunut hänen päänsä kohdalla. Ja nyt se oli pudonnut.

Mitä hänen isänsä tekisi? Vaivihkaa hän vilkaisi vierellänsä ratsastavaan kookkaaseen, ryhdikkääseen mieheen.

Mitähän hän ajatteli ratsastaessansa katse suunnattuna suoraan eteenpäin, halliten kovasuista hevostansa suurenmoisen taitavasti, raottamattakaan huuliansa ja tummat, kauniit kasvot tuikeampina kuin Poju oli milloinkaan niitä nähnyt.

Epäilikö hän? Oliko hänellä jonkinlainen aavistus, miten asiat oikeastaan olivat? Pojua puistatti, ja hän käänsi hätäisesti päänsä toisaalle. Jospa hän voisi saada tekonsa tekemättömäksi — Allah, jospa se vain olisi mahdollista! Mutta se oli mahdotonta. Kuluneet viikot eivät ikinä palaisi, ja niiden muisto vainoisi häntä koko hänen elinaikansa.

Eikä se kuitenkaan ollut ensi kerta. Hän oli ennenkin tehnyt syntiä — ja unohtanut. Miksi hänestä nyt tuntui, ettei hän koskaan saisi unohdusta? Ja minkä tähden hän vieläkin kaipasi tyttöä, jota oli oppinut vihaamaan?

Omien sekavien tunteittensa raatelemana hän kumartui syvemmälle satulassaan, inhoten itseänsä, kammoten kirkkaan yön hiljaista, tyyntä kauneutta, jonka levollisuus ja rauha tuntuivat pilkkaavan häntä.

Aava tasanko oli muuttunut loivasti aaltoilevaksi maaperäksi, mataliksi lentohiekkaharjuiksi, jotka hidastivat hevosten vauhtia ja tekivät näköalan suppeaksi.

Mentyänsä useiden harjanteiden poikki he vihdoin käymäjalkaa ratsastaen nousivat kaikkia aikaisempia jyrkemmän ja korkeamman kunnaan laelle. Siellä he pysähtyivät silmäilemään vähäistä, maanalaisen joen kostuttamaa keidasta, jossa kasvoi muutamia pörröisiä orjantappurapuita ja siellä täällä joitakuita kitukasvuisia pensaita. Ja likellä puita, sen lähteen ympärillä, josta keidas oli saanut nimensä, oli pieni leiri, kadonneet teltat, joita he olivat tulleet etsimään, ja viiruiset suojukset henkivartijoita varten, joita Poju ei enää kartellut.

Pieni kaksoisteltta oli pystytetty sivulle muista, ja sen avoimesta oviaukosta näkyi lampun pehmeätä, punaista hehkua.

Pojusta tuntuivat minuutit tunneilta hänen odottaessansa, sillä aikaa kun hänen isänsä yhäti äänettömänä pidätteli levotonta ratsuaan ja istui liikkumattomana, synkästi silmäillen rauhaisaa näkyä. Jännityksen vaivaamana hän tunsi miltei helpotusta, kun sheikki vihdoin viittasi saattuetta jäämään paikoillensa ja lähti sitten hitaasti ratsastamaan jyrkkää vierua alaspäin.

Saavuttuansa tasaiselle maalle yhtä aikaa he laskeutuivat ratsailta ja jättivät hevosensa S'rirille, joka talutti ne etäisen leirinuotion luokse.

»Isä.» Hänen äänensä ei ollut milloinkaan soinnahtanut niin nöyrältä, niin rukoilevalta. Mutta hänen huulillansa pyörineet sanat tukahtuivat lausumattomina, sillä sheikki pyörähti nopeasti häneen päin käsi vaimentavasti koholla.

Mutta ehdittyänsä puoliavoimen oven läheisyyteen hän seisahtui ikäänkuin kuuntelemaan. Ja myöskin hänen vierellänsä jäykkänä seisova Poju kuuli äänen, joka oli isän pysähdyttänyt, ja hänen kasvonsa värähtivät tuskasta.

Kuinka usein hän olikaan muutamien viime viikkojen aikana kuullut sen — valittavaa, hyräilyä muistuttavaa tuutilaulua laulavan suloisen, hiljaisen tytönäänen! Se repi hänen sydämensä kieliä ja sai hänet joskus melkein unohtamaan petoksen, joka oli muuttanut rakkauden vihaksi. Ensi kerran oli tyttö laulanut sitä sinä aamuna lähellä Dshinnin luolia ja sen jälkeen useita kertoja aavistamatta Ahmedin kuuntelevan.

Mutta tänä iltana hänen ei tarvinnut kuunnella loppuun saakka häntä vaivaavaa säveltä, joka herätti niin paljon tuskallisia muistoja.

Päästäen tukahdutetun äännähdyksen, joka saattoi olla joko ähkäisy tai kirous, sheikki vetäisi puolittain avoimen oviliuskan syrjään ja meni telttaan.

Upotuksilla koristetun jakkaran vieressä, jolle oli sijoitettu kahvikalusto ja savukkeita, kyyrötti laulaja puolittain istuallaan, puolittain pitkänään pieluskasalla, tumma, pieni pää taivutettuna polvilla olevan arabialaisen gitarrin puoleen ja hennon vartalon huojuessa laulun tahdissa.

Hän oli syventynyt ajatuksiinsa, mutta kuunteli kuitenkin; hänen herkkä korvansa erotti paksun burnusin kahinan ja hän nosti innokkaasti päätänsä. Mutta iloinen tervehdyshuudahdus särähti ja särkyi, kun hän ponnahti pystyyn ja tarttui hennoilla käsillään rintaansa, levällään olevien silmien, jotka olivat pelokkaat kuin säikähtyneen metsävuohen, suuntautuessa ihmettelevän ja kummeksivan näköisinä milloin toisiin, milloin toisiin jyrkkä-ilmeisiin kasvoihin, mutta joiden ilmeet olivat niin omituisen samannäköiset.

Hetkisen hän seisoi paikallansa. Sitten hän päästi toisen tukahdutetun huudahduksen, vetäisi irtautuneen hunnun kasvoillensa, pyörähti ympäri, tehden nopean, joustavan liikkeen, ja juoksi turvaan sisähuoneeseen.

»Kuka on tuo tyttö?» Ensi kerran eläissänsä sheikki puhui aavikolla kasvaneelle pojallensa englanninkieltä, ja nähdessään hänen kylmät, vimmastuneet kasvonsa astahti Poju askeleen taaksepäin ja kalpeni.

Hetkisen emmittyänsä hän vastasi lyhyesti: »Hän on — ryöstämäni nainen.» Samalla hän keikautti päätänsä taaksepäin, tehden äkillisen uhkaavan liikkeen.

Sheikin silmät välähtivät vaarallisesti. »Sinun — ryöstämäsi», kertasi hän purevasti. »Saatatko puhua siitä noin keveästi?» Ja ikäänkuin sulku olisi murtunut pääsi sitten hänelle luonteenomainen intohimoinen purkaus valloilleen ja viimeksi kuluneen tunnin aikana hänen mieleensä kasaantunut kiukku kuohahti yli äyräitten ja purkautui sanatulvaan, joka polttavana ja säälimättömänä suomi huulet vaaleina kuuntelevan pojan sielua.

Vavahtaen jokaisen ankaran piston osuessa seisoi Poju jörön äänettömänä peloittavan myrskyn kiiriessä.

»Olet sadatellut minua sen tähden, mitä minä olen tehnyt», kuiskasi hän vapisevin huulin, »mutta miten sinä otit pikku äidin omaksesi?»

Sheikin kasvot kävivät äkkiä yhtä kalpeiksi kuin Pojun olivat, ja hän hätkähti ikäänkuin olisi kuula häntä hipaissut.

»Tiedätkö sinä — sen?» ähkyi hän raskaasti. Ja Pojun tunteet heilahtivat nopeasti, hän ei jaksanut kestää häneen tähyävien tummien silmien tuskaista ilmettä, ja hän käänsi päänsä toisaalle. Hänen lyhyt voitonriemunsa oli mennyttä, ja hän inhosi itseänsä muutamia sekunteja sitten niin suloiselta tuntuneen koston tähden.

»Olen tiennyt sen siitä pitäen, kun olin tuonkorkuinen», vastasi hän hyvin verkkaisesti vieden kätensä polven tasalle. »Ja Gaston oli vähällä tappaa sen miehen, joka siitä minulle kertoi.»

Sheikki ei virkkanut mitään. Pyyhkäistyään kädellä kasvojansa hän heilautti burnusinsa taaksepäin, ikäänkuin sen paino olisi tukehduttanut häntä, meni ovelle ja jäi sinne seisomaan selin huoneeseen päin, katsoen yöhön näkemättä mitään ja taistellen voimakasta katkeruutta ja häpeää vastaan.

Hänen oman ilkityönsä muisto eloisasti elvytettynä hänen pojassaan, siinä pojassa, jolle hän oli antanut perinnöksi veressänsä piilevän rikollisen taipumuksen. Miten voisi hän tuomita, hän, joka oli menetellyt samalla tavoin? Miten edes suuttua hänelle viskatusta herjauksesta?

Vika oli hänen — paljoa suuremmassa määrin kuin Pojun, sillä se paha oli perinnöllinen. Ja oliko hän, tietäen sen, jättänyt täyttämättä ne velvollisuudet, jotka hänelle isänä kuuluivat? Hän oli kyllä varoittanut, ei ainoastaan kerran, vaan monesti. Mutta oliko hän heimon asioihin syventyneenä tehnyt kaikki, mitä olisi voinut tehdä, oliko hän kaivautunut kyllin syvälle turmeluksen juuriin? Eikö hän pikemminkin ollut valinnut helpompaa menettelyä, rangaissut, vaikka hänen olisi pitänyt neuvoa, ja sulkenut silmiään nähdessänsä sellaista, mitä hän ei olisi voinut sietää missään muussa maassa kuin tässä? Hän oli esiintynyt liiaksi päällikkönä, liian vähän isänä ja suonut vapauksia enemmän kuin asiain näin ollen olisi ollut viisasta suoda, luottanut liian paljon ajan vakiinnuttavaan vaikutukseen käsittämättä, kuinka huutavan välttämättömäksi asiaan sekaantuminen oli käynyt. Ja nyt — tämä peittelemätön suhde alkuasukastytön kanssa!

Raskaasti huoahtaen hän kääntyi takaisin huoneeseen päin, meni leposohvalle ja viittasi Pojua tulemaan likemmäksi.

»Koska tiedät niin paljon», alkoi hän, ja sanat tulivat hänen suustansa väkinäisesti, »on meidän helpompi puhella suoraan keskenämme. Olet katsonut sopivaksi muistuttaa minulle — ja myönnän, että kiusauksesi oli suuri — että sen, mitä sinä olet tehnyt, olin minä tehnyt ennen sinua. En voi väittää valheeksi sellaista, minkä kaikki siihen aikaan läheisyydessäni olleet ihmiset tietävät — en, vaikka tahtoisinkin, enkä sitä tahdokaan — vaikka olenkin äitisi tähden koko ajan rukoillut, ettet sinä ikinä saisi tietää, miten minä häntä häpäisin. Mutta sinun ei sovi hakea suojaa minun synnistäni. Sinun on maksettava, kuten minäkin maksoin. Väittänet, että sellainen on varsin tavallista, vain nuoruuden hurjastelua, johon useimmat miehet tekevät itsensä syypäiksi — kuten minäkin tein. Mutta eikö minun, koska olin heittiö ja naistenturmelija, pidä yrittääkään estellä, kun näen oman poikani luisuvan samalle tielle, jolle itse luisuin? Koska äitisi jumalaisessa rakkaudessaan ja laupeudessaan on kyennyt — vain taivas tietää miten — antamaan minulle anteeksi hänelle tekemäni vääryyden, niin luuletko minun itseni antaneen sen itselleni anteeksi? Jumala sinua armahtakoon, jos joudut kokemaan samaa katumusta ja samaa inhoa itseäsi kohtaan, joka on ollut minun rangaistuksenani kaksikymmentä vuotta! Ja kun muistat, kuinka likaisen loukkauksen alaiseksi hän joutui minun käsissäni, luuletko minun voivan antaa sinulle anteeksi sen, että herjaat häntä tuomalla tämän tytön tänne? Sinun on täytynyt edeltäkäsin tietää, että tekosi on sietämätön, tuomittava. Oletko menettänyt koko säädyllisyydentajuntasi vai arvelitko, että minun esimerkkini oli riittävä anteeksiannon peruste — kun tiesit, millainen minun siveellisyyteni oli, arvelitko, että minun pitäisi olla taipuvainen suomaan anteeksi periaatteettomuutesi? En hevin voi toivoa ainoastakaan pojastani pyhimystä, mutta en olisi saattanut uskoa sinun voivan panna äitiäsi alttiiksi sellaiselle häpeälle.» Hänen leimuavista silmistänsä hehkuva ylenkatse, hänen äänestänsä soinnahtava katkera halveksiminen nostattivat punan tummana aaltona Pojun kasvoille.

»Tarkoitukseni ei ollut loukata häntä», puhkesi Poju kiihkoisesti puhumaan. »Tarkoitukseni oli, ettei hän saisi sitä tietää. Juuri sentähden olen täällä, El-Hassissa. Aioin kauemmaksi etelään, mutta minulla ei ollut muassani telttoja eikä miehiä muita kuin Ramadan ja S'rir. Minun oli saatava saattojoukko ja tavattava sinut eräiden asioiden vuoksi, jotka joutuivat tietooni ollessani Tuggurtissa, jo ennenkuin saavuin Tuggurtiin, ja jotka ovat yhteydessä maassamme vallitsevan levottomuuden kanssa. En esitä sitä puolustuksekseni — sitä, että olin poissa luvatta ja petin sanani, pyydän sinulta anteeksi ja olen valmis kärsimään sen rangaistuksen, minkä näet hyväksi minulle määrätä. Mikään ei voi saada minua kunnioittamaan itseäni vähemmän kuin nyt kunnioitan, ei mikään saata olla pahempi kuin se helvetti, jossa olen elänyt nämä viimeiset viikot. Mutta tyttö» — vastoin hänen tahtoansakin hänen katseensa siirtyi huoneiden väliseen verhoon — »minun on pidettävä.» Hänen äänensä kävi äkkiä epävarmaksi, minkä vuoksi sheikki katsoi häneen tarkasti.

»Rakastatko häntä?» tiedusti hän. Ja muistin välähdyksessä solahti aika taaksepäin, ja hänestä tuntui kuin olisi hän kuunnellut, kun Raoul de Saint Hubert lausui hänelle saman kysymyksen kaksikymmentä vuotta sitten.

Poju levitti käsiänsä avuttoman näköisenä. »Kenen huostaan olisin voinut jättää hänet?» huusi hän. »Slimaninko tai jonkun muun hänen kaltaisensa, kohdeltavaksi samalla tavoin kuin minä olen häntä kohdellut — päiväksi, viikoksi, kunnes uutuuden viehätys haihtuisi, ja sitten hylättäväksi vielä syvempään häpeään kuin minä olen hänet saattanut? Vaikka olenkin halpa, en sittenkään ole kyllin halpa menetelläkseni siten. Jos kohta hänen elämänsä sen törkeän raakalaisen seurassa, joka väitti häntä lapsekseen, olikin kammottava, oli hän tahraton, puhdas kuin samanniminen kukka, kunnes minä otin hänet ja tein hänet siksi, mikä hän on.» Hänen äänensä särkyi, eikä hän vähään aikaan saanut sanaakaan suustansa. »Mutta vaikka hän ei olisikaan se, mikä hän on, en olisi voinut päästää häntä käsistäni, sillä hänellä on tietoja, joita en vielä ole saanut häntä ilmaisemaan, jotka ovat meille välttämättömiä, koska ne koskevat sitä asiaa, josta minun on sinulle puhuttava.»

»Sitten sinun olisi parasta puhua siitä heti. Tämä toinen pulma» — sheikki nyökkäsi sisempään huoneeseen päin — »voidaan järjestää myöhemmin.»

Poju esitti vain alastomat ääripiirteet tosiseikoista, mutta kun sheikillä itsellään oli tuoreet kokemukset, riittivät ne antamaan hänelle aihetta ajatteluun, joka kävi joka hetki vakavammaksi ja pakottavammaksi. Monet seikat sopivat hänen omiin johtopäätelmiinsä ja saivat hänet entistäkin varmemmin uskomaan olleensa oikeilla jäljillä, osuneensa oikeaan päätellessänsä, että maassa toimiva salainen voima oli jonkun ulkovallan vaikutusta. Ja kuinka hyvin heitä oli onnistanut, kuinka hämmästyttävän hyvin! Sattumalta oli Poju saanut selville sellaista, mikä oli uhitellut hänen omaa uutteraa ja sitkeätä etsintäänsä, ehkä löytänyt koko tilanteen avaimen. Ja Poju — jonka hän oli luullut syventyneen yksinomaan omiin hassutuksiinsa — oli osoittanut, ettei hän ollutkaan niin tyyten välinpitämätön maan menestyksestä, kuin isä oli kuvitellut.

Hänen kasvoilleen levisi lempeämpi ilme, ja hän kääntyi kysymään äkkiä.

»En — minä — oli vaikeuksia», sopersi hän, punastuen kovasti. Sillä café mauressa sattunut kohtaus oli pienenä yksityiskohtana jäänyt pois hänen kertomuksestaan, jossa oli paljon aukkoja ja joka oli vain pääpiirteittäinen luonnos.

Sheikki nielaisi huulillansa pyörivän luonnollisen kysymyksen, napsautti kieltänsä hampaita vasten ja ponnahti pystyyn.

»Sitten on hänelle lähetettävä selostus heti», sanoi hän päättävästi. »Viivytys saattaisi nyt koitua tuhoisaksi. Mainitsit häipyneesi tämän miellyttävän kolmikon jäljiltä, ennenkuin lähdit Tuggurtista, mutta heistä antamasi kuvaus on parempi ohjaus kuin meillä on tähän saakka ollut. Nyt sinun on palattava minun muassani, ja me tarvitsemme Saint Hubertin apua. Hän on selvillä koko tilanteesta, sikäli kuin Mercier osasi sitä valaista.» Mutta kiertäessään burnusiansa ympärilleen hän vilkaisi olkansa ylitse taaksensa ja sitten taaskin Pojuun. »Väität tämän tytön», virkkoi hän hitaasti, »tämän tytön kavaltaneen sinut niille miehille, jotka erehtyivät pitämään sinua hallituksen salaisena asiamiehenä, osuneesi heihin hänen välityksellään ja pitäneesi häntä vankina saadaksesi häneltä tietoja. Mutta se ei täysin selitä sitä asemaa, jossa hän täällä näkyy olevan. Otitko hänet yksinomaan kostaaksesi hänen aiheuttamansa loukkauksen ja saadaksesi häneltä tiedot vai olinko äsken oikeassa olettaessani hänen olevan — rakastajattaresi? Katsoen olosuhteisiin ja siihen, ettet mielelläsi olisi sallinut minun tulla tänne, myöntänet olettamukseni luonnolliseksi. Muutamia minuutteja sitten jätit huomautukseni vastaamatta, et torjunut syytöstäni. Mutta olenhan saattanut erehtyä, ainakin osittain. Jos olin väärässä, olen valmis oikaisemaan sanani. Ja jos olen tuominnut sinua väärin, olen valmis pyytämään anteeksi. Enempää en voi tehdä. Mutta tahdon tietää totuuden, Poju. Onko hän se, miksi häntä arvelin, vai eikö hän ole? Johtuiko se hetkellisestä tunnepuuskasta, johon taivuit ja jota sitten olet katunut, vai oletko jatkuvasti elänyt hänen kanssansa?»

Sekunnin ajan Poju empi. Lausuttuansa sitten tuskin kuuluvan myönteisen sanan hän pyörähti toisaalle, vaipui leposohvalle ja painoi päänsä käsiinsä.

Ja sheikin katsellessa masentunutta nuorta olentoa, joka oli sykertyneenä sohvan kirkasväristen pieluksien sekaan, tuli hänen silmiinsä äkkiä syvän säälin ilme ja hän astahti nopeasti ja kiihkeästi eteenpäin. Mutta suvaitsematta harvinaista heikkoutta, joka tuntui hiipivän hänen mieleensä, hän hillitsi itsensä, nielaisi huokauksen, kääntyi toisaalle ja kumartui ottamaan savukkeen kotelosta, joka oli avonaisena pienellä, upotuksin somistetulla pöydällä tyhjän kahvikupin vieressä.

»Kuinka kauan sitä on kestänyt?» Savuke oli viritetty ja osittain poltettu, ennenkuin kuului hiljainen vastaus: »Kolme kuukautta.»

Hän pyörähti ympäri, huudahtaen rajusti. »Kolme kuukautta?» kertasi hän. »Eikä rakkautta puolustukseksi? Jumaliste, Poju, en ymmärrä sinua.» Mutta hänen puhuessansa levisi tumma puna hänen paahtuneille poskilleen. Oliko hänellä ollut rakkaus puolustuksenaan, kun hän monta vuotta sitten oli väkisin anastanut naisen, ei loukkauksen kostoksi, vaan pelkästä halusta ja vihasta naisen edustamaa rotua kohtaan?

Katkeran muiston pakottamana hän alkoi kävellä huoneessa edestakaisin, mutta parin hätäisen käännöksen jälkeen hän uudelleen pysähtyi sohvan viereen ja laski kätensä hetkiseksi Pojun olalle.

»Etkö koskaan ajatellut, miten tämä päättyisi?» kysyi hän lempeämmin kuin oli siihen saakka puhunut. »Etkö milloinkaan miettinyt, mikä olisi sen todennäköinen tulos sekä sinulle että hänelle?»

»En tiedä — en ajatellut — minä, oi, hyvä Jumala, jospa en olisi koskaan häntä nähnyt!» Kuullessansa Pojun äänen toivottoman surkean sävyn sheikki säpsähti, samalla kun se lujitti sitä epämieluista vakaumusta, joka jo vähän aikaa oli hänessä yhtä mittaa varmentunut. Niin vastenmielinen kuin se ajatus olikin, oli hänen mahdotonta täysin uskoa hänelle aikaisemmin sinä iltana ponnekkaasti sinkautettua kielteistä vakuutusta.

Hänen lujapiirteiset huulensa sukeutuivat suoraksi, kovaksi, päättäväisen näköiseksi viivaksi.

Sen pohtiminen ei hyödyttänyt vähääkään. Olivatpa Pojun tunteet sekaantuneet asiaan vaikka kuinka syvästi, ei hän voisi sallia periaatteitansa niin pahasti poljettavan.

»Sen toivominen on liian myöhäistä», huomautti hän vakavasti. »Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Mutta tulevaisuus on edessäpäin. Sinun on nyt ajateltava sitä ja ajateltava niin, että siitä jotakin sukeutuu. Koska hänellä, kuten väität, on tärkeitä tietoja, on hänen nähtävästi jäätävä tänne, kunnes olemme saaneet ne tiedot.

»Senjälkeen on minun mietittävä, millä tavoin hänen asiansa voidaan järjestää, miten hänestä huolehtia. En tahdo esiintyä minään Don Quixotena, mutta on eräitä velvoituksia, joita minunkaan ei sovi syrjäyttää. Sinä olet tehnyt tälle tytölle suurimman vääryyden, mitä mies voi naiselle tehdä. Sen enempää syventymättä jutun siveelliseen puoleen — ja miten minä, Jumala minulle anteeksi antakoon, voisin sinua tuomita — otaksun sinun käsittävän, että hänestä on jollakin tavoin huolehdittava. Oman kertomuksesi mukaan hän 011 Algeriassa muukalainen, ilman ystäviä, ja luultavasti hänen henkensä ei olisi penninkään arvoinen, jos hän jälleen joutuisi sen miehen käsiin, jolta sinä hänet riistit — siinä tapauksessa tietenkin, että mies pääsee karkuun, mitä minä en usko. Sinä olet senvuoksi vastuussa hänestä määrättyyn rajaan saakka. Mutta sen rajan ylitse et saa mennä. Et saa ottaa häntä vaimoksesi, vaikka hän tahtoisikin, ja Jumala tietää, puhuitko sinä äsken minulle totta vai etkö, sillä minä en sitä tiedä. Mutta tosiasia on, että hän on arabialainen. Ja vaikka rakastankin kansaani suuresti, en halua seuraajakseni — sekarotuista. — Eikä kansanikaan sietäisi sitä. Vaikka olenkin sydämeltäni arabialainen, olet aina tiennyt, mitä mieltä olen sekarotuisista avioliitoista ja niiden aiheuttamista sotkuista. Algeriassa vilisee niiden tuotteita. En tahdo poikani lisäävän heidän lukuansa. Sinun on selvästi tajuttava, Poju, että tämä suhde on katkaistava — nyt. Lupaatko sen minulle?»

Kului kauan, ennenkuin vastaus tuli, niin kauan, että sheikki jo kerran tai pari otsa rypyssä vilkaisi rannekelloonsa ja liikahti rauhattomasti. Mutta harvinaisen maltillisesti hän odotti äänettömänä.

Ja hänen takanansa vääntelehti Poju sohvalla kasvot käsiin painettuina, rinnassansa riehuvien ristiriitaisten tunteiden raastamana. Ne olivat raastaneet häntä yhtä mittaa siitä illasta saakka, jolloin hän oli ryöstänyt tytön, ja tehneet hänen elämänsä helvetiksi, joka aika-ajoin oli käynyt miltei sietämättömäksi.

Hän oli täyttänyt valansa. Hän oli ottanut tytöltä sen maksun, jonka oli vannonut ottavansa — mutta sittenkin hän vielä kaipasi häntä. Minkä tähden? Se ei ollut rakkautta. Petollisuuden ja kavalluksen surmaama rakkaus ei enää koskaan voinut virota henkiin. Nyt hän tunsi tyttöä kohtaan ainoastaan vihaa. Minkätähden häneltä vaaditun lupauksen antaminen oli sitten niin vaikeata? Minkätähden tytön ajatteleminen kuohutti häntä, kuten se häntä tällä hetkellä kuohutti? Häntä ei pidättänyt rakkaus, vaan pelkkä ruumiillinen halu, halu — eikä rakkaus — se kiihdytti hänen sydämensä sykintää ja pani veren kuumana kiertämään hänen suonissaan, niin että hän oli huutamaisillaan ääneen hänet vallanneen kaipauksen tuskasta.

Hän kaipasi tyttöä — vaikka tytön näkeminen oli tuskastuttava, kaipasi hän sittenkin! Hän ei voinut päästää tyttöä luotansa — jolloin hän ei enää milloinkaan saisi tuntea hänen värisevän sylissänsä.

Tyynestä lausumistavasta huolimatta oli lupauksen pyyntö ollut komennus, sellainen komennus, jota oli toteltava. Hänen isänsä tahto oli laki, ja se laki ulottui hänen kansansa jäsenten yksityiselämäänkin. Ja vaikka hän olikin sheikin poika, oli hän myöskin alamainen, joka oli saman arvovallan alainen ja jota kytkivät samat rajoitukset. Vastustaminen ei häntä auttaisi. Siitä koituisi vain se, että hänet karkotettaisiin johonkin kaukaiseen leiriin ja hänen vapauttansa nöyryyttävästi supistettaisiin.

Entä tyttö? Mitä se merkitsisi hänelle? Mitäpä muuta se voisi merkitä kuin vapautumista orjuudesta?

Viime viikkoina näytti tytössä tapahtuneen sisäinen muutos, jota Poju ei jaksanut käsittää. Hän oli lakannut väittämästä, ettei hän ollut syypää kavallukseen, josta häntä syytettiin, lakannut intohimoisesti toistamasta rakkaudenvakuutuksiansa, joille Ahmed oli kääntänyt selkänsä epäillen ja halveksien. Poju tiesi hänen usein salassa itkevän, mutta hänen läheisyydessänsä tyttö oli mykkä ja kyyneletön, vuorotellen alistuva ja kapinoiva, mutta äänetön silloinkin, kun rimpuili hänen syleilyjänsä vastaan.

Ja Jasminilla oli rohkeutta, vastahakoisesti hän myönsi sen. Koko pitkällä, rasittavalla matkalla heidän lähdettyänsä Tuggurtista joutuisalla matkalla, jonka pitkät päiväntaipaleet olivat käyneet miestenkin kestävyydelle, ei tyttö ollut vähääkään valittanut. Vaikka hän oli väsynyt perinpohjaiseen nääntymykseen saakka ja usein vaipunut uneen Ahmedin syliin, kun tämä oli nostanut hänet hevosen selästä, jota hän oli niin pian oppinut ohjaamaan, ei hän ollut vähääkään nurkunut, ei lausunut ainoatakaan moitetta. Ja joka päivä oli hänellä ollut voimia uhitella häneltä vaadittuja ankaria ponnistuksia. Tosin häntä oli jo varhaisesta lapsuudesta saakka harjoitettu vastustamaan väsymystä, mutta hänen tahdonvoimansa tuntui olevan suhteettoman suuri verrattuna sen hallitsemaan hentoon ruumiiseen. Poju oli usein sitä ihmetellyt ja kummastellut, mistä sisäisestä lähteestä hän oli ammentanut luonteenomaisen uljaan rohkeutensa ja päättäväisyytensä.

Ja nyt hän ei milloinkaan saisi sitä tietää. Nyt se oli ollutta ja mennyttä, tämä intohimoinen välinäytös, joka ei ollut tuottanut hänelle muuta kuin kurjuutta ja itse-inhoa, ja edessä oleva elämä näytti hänestä tyhjältä.

Jospa hän vain olisi voinut uskoa ja — antaa anteeksi! Jasmin — jota hän oli aikoinaan rakastanut! Jasmin — joka oli pettänyt hänet!

Tukahtuneesti nyyhkyttäen hän hypähti pystyyn, ja hänen tiukkapiirteiset kasvonsa näyttivät miltei harmailta, vaikka olivatkin tummiksi paahtuneet.

»Lupaan sen sinulle», sanoi hän käheän äänensä vapistessa hillittömästi, »mutta en voi ilmoittaa sitä hänelle nyt — en tänä iltana».

Vähän aikaa sheikki katsoi suoraan ja tutkivasti toisen riutuneisiin, tummiin silmiin, jotka niin läheisesti muistuttivat hänen silmiänsä, ja sitten hänen kasvoillensa äkkiä levisi hymy, jollaista Poju ei ollut koskaan ennen nähnyt, jonka ainoastaan Diana tunsi.

»Ilmoita hänelle sitten, että minä tarvitsen sinua», kehoitti hän lempeästi, käyttäen taaskin tutunomaisempaa arabiankieltä, »mutta ilmoita pian! Ja muista — luotan sinuun!»

Ilmoita hänelle pian! Mitä hänelle piti ilmoittaa? Sekö, että hän oli vapaa, koska Ahmedilla ei täällä ollut valtaa pitää häntä, että Ahmed, joka oli ryöstänyt hänet niin röyhkeän uhmaavasti ja pakottanut hänet alistumaan tahtoonsa, ei täällä enää ollut hänen kohtalonsa herra ja määrääjä, ei edes oman kohtalonsa herra ja määrääjä, vaan yhtä perinpohjaisesti kuin halvin seuralaisensakin sellaisen hallitsevan tahdon alainen, jonka käsky oli ehdoton! Ei sitä, mitä muuta tahansa. Ikinä hän ei voisi lausua niin nöyryyttävää tunnustusta.

Hänen kasvoillansa oli hyvin katkera ilme, kun hän raotti väliverhoja ja meni verkkaisesti sisähuoneeseen.

Jasmin ei ollut huomaavinansa hänen tuloaan. Tyttö istui liikkumattomana matolla eikä edes kohottanut päätänsä hänen lähestyessään.

Mutta hän tiesi Jasminin huomanneen hänet, sillä mennessänsä likemmäksi hän näki tytön vapisevan ja koukkuun vedettyjen polvien ympärille kierrettyjen pienten käsien puristuvan suonenvedontapaisesti vastakkain, niin että pehmeän, ruskean ihon peittämät rystöset vaalenivat.

Ja häntä katselevan nuoren miehen sydän sykki rajusti ja hänen silmänsä ahmivat tytön hentoa nuorta kauneutta, kunnes hänen suutansa alkoi kuivata ja hänen ruumiinsa pingoittui hänen hillitessään itseänsä.

Hänen isänsä odotti ulkona kuutamossa, mutta minuutin toisensa jälkeen hän seisoi äänettömänä jaksamatta kiskoa katsettansa toisaalle, kykenemättä lausumaan sanoja, jotka eivät tahtoneet lähteä hänen kuivilta huuliltaan.

»Minulla on tänä iltana puuhaa muualla. Ethän pelkää, kun jäät yksin? Olet turvassa täällä Ramadanin ja S'ririn ja muiden suojaamana.» Sellaista hän ei ollut aikonut sanoa, eikä hän milloinkaan ennen ollut osoittanut olevansa huomaavainen tytön mahdollisia naisellisia heikkouksia kohtaan eikä pienimmälläkään merkillä näyttänyt niistä välittävänsä. Mutta tänä iltana pakotti hänen jalkojensa juuressa sykkyrässä istuva, kumarainen pikku olento hänet tuntemaan sääliä, jota hän ei ollut luullut enää koskaan tuntevansa.

Mutta miksi pitäisi hänen sääliä Jasminia, kysyi hän itseltänsä katkerasti, kun hänen poistumisensa ei saattaisi merkitä muuta kuin pelätyn isännän sortovallan huojennusta?

Häneen vain hetkiseksi suunnatuissa tummissa, mittaamattomissa silmissä ei kuitenkaan ollut huojennuksen eikä minkään näkyvän mielenliikutuksen ilmettä.

»Mitä pelkäisin?» vastasi tyttö tyynesti. Mutta hänen sävynsä sai veren tulvahtamaan miehen kasvoille ja nostatti äkkiä hänen mielessänsä selittämättömän kiukunpuuskan.

»Mitäpä tosiaankin?» tokaisi hän purevan ivallisesti. »Enhän minä ole luonasi — ja sentähden kiitä Allahia ja sitä asiaa, joka pakottaa minut poistumaan!»

Tytön polvia vasten painetut kasvot olivat piilossa, joten Ahmed ei nähnyt, kuinka hänen kauniit huulensa, joihin hän tarttui pienillä, valkoisilla hampaillaan, värisivät ja kuinka äkkiä tulvahtaneet kyyneleet kostuttivat hänen poskiansa. Ja kun hän puhkesi puhumaan, ei hän vastannut Pojun pilkkaan.

Ällistyneenä kysymyksestä Poju silmäili häntä epäluuloisesti. Koettiko tyttö vieläkin saada selville, kuka hän oli, salaisuutta, jota hän ei ollut paljastanut? Toivoiko Jasmin vieläkin kiertoteitse voivansa auttaa niitä miehiä, joilta hän oli hänet anastanut? Se oli vihlova muistutus kaikesta heidän välillänsä tapahtuneesta. Ja äsken niin voimakkaasti kalvanut katumus kuoli, kun hän taaskin muisti tytön petoksen, ja samalla tukehtuivat lempeimmät vaistot, jotka olivat pyrkineet ilmoille. Se ajatus, että Jasmin saattoi vieläkin punoa juonia, vieläkin salassa hautoa hänen nujertamistaan, herätti hänessä uinuvan pirun ja lietsoi ilmiliekkiin koko hänen luonteensa synnynnäisen julmuuden.

Koska ruumiillinen väkivalta oli osoittautunut tehottomaksi, koettaisi hän muita keinoja pakottaaksensa tytön alistumaan, eikä hänen enää tarvinnut verhota itseänsä salaperäisyyteen eikä salata tytöltä, mihin hänet oli tuotu. Hänen täytyi muutamien lähituntien aikana pakostakin saada tietää ne molemmat seikat.

Siispä sopi hänen saada tietää se nyt — ja muistaa sitä aamua, jolloin hän oli kavaltanut hänet, Ahmedin.

Naurahtaen sitten pilkallisesti hän lisäsi. »Paha henki, joka ratsastaa vinhemmin kuin myrsky ja jonka silmät leimuavat kuin taivaan tulivasamat. Paha henki, joka on kuolematon — minun isäni.»

Tyttö vavahti ankarasti. Mutta ikäänkuin häntä olisi kannustanut joku pelkoakin väkevämpi tunne, kohotti hän nopeasti päätänsä ja katsoi Ahmediin omituisen tutkivasti.

»Hänkö sinua tarvitsee? Menetkö vain hänen luoksensa?» Hänen äänestänsä soinnahti miltei kiihkeä levottomuus, mutta kun hän puhui hyvin hiljaa, ei Poju erottanut muuta kuin hänen kysymyksensä ensimmäisen osan.

Ahmed nyökkäsi, veti burnusinsa kireämmälle ja siirtyi askeleen likemmäksi. »Hän ei tarvitse ainoastaan minua ja sitä, mitä olen tullut tuomaan hänelle», virkkoi hän merkitsevästi. »Hän tarvitsee myöskin niitä tietoja, jotka sinulla on ja joita et suostu antamaan minulle. Eikö sinun olisi parempi ilmaista ne minulle nyt — kuin odottaa siihen asti, kunnes hän pakottaa sinut puhumaan?»

Se oli suoranainen uhkaus, ja tyttöä puistatti taaskin, mutta sittenkin hänen pelokkaat silmänsä katsoivat värähtämättä Ahmediin.

»Miten osaisin puhua sellaisesta, mitä en tiedä?» sanoi hän väsyneesti.
»Olen vakuuttamistani vakuuttanut sinulle, etten tiedä mitään.»

Mies keikautti päätänsä äkäisen maltittomasti, ja hänen kiihkeä luontonsa kuohahti, kun hän luuli toista itsepäiseksi.

»Sinä olet valehdellut minulle paljon», vastasi hän tylysti, »mutta nyt saat nähdä, etteivät täällä valheet sinua auta. Allah antakoon sinulle järkeä, sinä pikku hupsu!» Ja kalseasti naurahtaen hän pyörähti ovelle päin.

Mutta valittavan rakoileva huudahdus ei seisauttanut Ahmedia, ja tyttö ponnahti pystyyn, riensi hänen jälkeensä ja tarttui hänen käsivarteensa.

Miehen tarkoitus ei ollut lyödä häntä, mutta kääntyessänsä sysäämään häntä luotansa, osui Ahmedin käsi raskaasti hänen huohottavaan rintaansa, ja päästäen hiljaisen, surkean valituksen hän horjahti taaksepäin, tarttuen tukea saadaksensa verhoihin, jotka painuivat kiinni Ahmedin jälkeen.

Hetkisen hän seisoi silmät suljettuina, vapisten päästä jalkoihin saakka. Sitten hän, painaen tiukasti käsillänsä kivistelevää rintaansa, pujahti verhojen lomitse ja juoksi vikkelästi ovelle.

Puolittain suljetun oviverhon takaa hän katsoi, kun Ahmed nousi satulaan ja ohjasi hevosensa toisen ratsastajan luokse, jonka pelkkä nimi täytti hänen mielensä taikauskoisella pelolla ja kammolla, tarkkaili heitä, kun he rinnakkain ratsastivat jyrkkää rinnettä ylöspäin ja saapuivat harjanteelle, jossa odottava saattue vetäytyi sivuille antaaksensa heille tietä ja sitten sulkeutui jälleen piilottaen heidät näkyvistä; hän katseli niin kauan, kunnes enää ei ollut muuta katsottavaa kuin Ramadan, joka verkalleen asteli etäiselle nuotiolle.

Väristen Jasmin kääntyi silmäilemään tyhjää huonetta. Kun hänet tänä iltana oli tuotu tänne pitkän, rasittavan matkan jälkeen, joka oli ollut kuin hirveätä unta ja jonka aikana hän oli viettänyt yönsä, maaten Ahmedin vieressä avoimen taivaan alla, ruumis kipeänä uupumuksesta, oli tämä paikka tuntunut turvaiselta.

Kyyneleet, joita äkkiä alkoi valua hänen poskilleen, sokaisivat häntä, hän hoippui takaisin sisähuoneeseen ja vaipui polvillensa vuoteen viereen, painaen päätänsä pehmeään patjaan, tarttuen levitetyin käsin silkkiseen peitteeseen ja vääntelehtien rusentavan, lohduttoman yksinäisyyden tunteen vaivaamana.

Eikö Ahmed milloinkaan uskoisi, milloinkaan palaisi hänen luoksensa, vaikka oli kerran rakastanut häntä, herättänyt hänessä rakkauden, jota kaikki hänen tyly häikäilemättömyytensä ei jaksanut tappaa? Ja Ahmed oli lähtenyt huulillansa uhkaus, joka teki hänet viluiseksi ja sairaaksi pelosta. Mikä oli tämä paikka, johon Ahmed oli hänet tuonut, tämä dshinnien ja afriittien koti! Oliko Ahmed itse ihminen vaiko paha henki, tämä pahojen henkien päällikön poika!

Peläten häntä ympäröivää hiljaisuuttakin hän painautui tiukemmin vuodetta vasten tukehtumaisillaan sydämensä rajuun sykintään. Oliko hän tosiaankin yksin vai oliko kaikkialla hänen ympärillänsä henkiolentoja, joita hän pelkäsi, mutta ei erottanut?

Ojentuiko parhaillaan aavekäsiä tarttumaan hänen vapisevaan, kokoon sykertyneeseen ruumiiseensa? Särkisikö hänen jännittyneet korvansa joku hirvittävä, äkillinen, yliluonnollinen meteli, joka ilmoittaisi haamulauman saapuvan?

Kun hänet oli kasvatettu taikauskoiseksi, kun hänen herkkään mieleensä oli juurtunut hänen kansansa kaikenlaisia haaveellisia luuloja ja kun häntä oli kouluttanut mies, joka itse väitti olevansa yhteydessä salatun maailman kanssa, oli hänen kauhunsa hyvin todellinen. Ja hiessä kylpien hän virui uskaltamatta liikahtaa, ikäänkuin herpaantuneena, kunnes vihdoin hänen Iäheltänsä kuuluva syvä ääni lopetti hiljaisuuden ja kiihdytti hänen pelkonsa huippuunsa. Hillitysti kirkaisten hän valahti lattialle ja värisi mielipuolisena kauhusta.

Mutta ääntäjä olikin vain Ramadan, joka oli tullut sammuttamaan ulomman huoneen lamppuja ja johon hän oli tottunut — vaikka hän saattoikin olla paha henki.

Häneltä pääsi kiihkeä helpotuksen huoahdus, ja hän nousi istumaan, pyyhkäisi tuuhean tukan kostealta otsaltaan ja koetti vastustaa hermostumista, jolle hän oli antanut vallan. Ja mitä hän oikeastaan pelkäsi, aprikoi hän suruisin silmin hitaasti katsellessansa ympäri huoneen, joka nyt näytti niin tyhjältä ja autiolta.

Mitä oli dshinnien ja peikkojen pelko tai edes hänen kammonsa sitä hirveätä olentoa kohtaan, jonka vihalla häntä oli uhattu, verrattuna siihen pelkoon, joka pyrki muuttamaan hänen sydämensä kiveksi?

Ahmed oli jättänyt hänet, Ahmed, joka oli hänen silmäinsä valo, hänen maailmansa, koko hänen olemassaolonsa! Ja palaisiko hän enää koskaan?

Vaikka Ahmed ei enää rakastanutkaan häntä, oli hän kuitenkin tarvinnut häntä, ja siihenkin Jasmin oli ollut tyytyväinen.

Eikö täällä, hänen oman kansansa keskuudessa, ehkä ollut joku toinen, jota hän rakasti, joku toinen, jolla oli varmaankin häneen parempi oikeus ja jonka luokse hän oli mennyt? Oliko nyt tullut loppu — oliko Ahmed kyllästynyt häneen tyydytettyänsä kostonhimonsa, ja oliko hän nyt vain hyödytön, vastuksellinen olento, joka viskattaisiin syrjään tarpeettomana ja unohdettaisiin? Eikö hän enää milloinkaan saisi nähdä Ahmedia, kuulla hänen ääntänsä, tuntea hänen väkevien, pakottavien käsivarsiensa syleilyä?

Miten hän jaksaisi elää ilman Ahmedia, elämäänsä, herraansa! Allah,
Allah, millainen tuska — millainen sietämätön tuska oli rakkaus!

Hän virui pitkänänsä matolla, häntä puistattivat voimakkaat nyyhkytykset, jotka tuntuivat repivän hänen hennon ruumiinsa kappaleiksi, ja hän itki raatelevan murheen vallassa, kuiskien rakastettunsa nimeä, kunnes hän lopen uupuneena jäi makaamaan hiljaa, katsoen tulevaisuutta silmiin, sitä tulevaisuutta, joka näytti välttämättömältä.

Ahmed ei enää palaisi. Hän ei nyt merkinnyt Ahmedille mitään. Ahmed oli mennyt — ja hänen mukanansa oli kaikki kadonnut.

Hän painoi polttavat kasvonsa tiukemmin paksuun mattoon, joka oli likomärkä hänen kyynelistään.

Hänellä oli yksi, jota häneltä ei voitaisi riistää. Hänen yksinäisyydessään ja surkeudessaan oli hänelle jäänyt yksi toivo, yksi riemu — toivo, josta hän ei ollut rohjennut kertoa Ahmedille, joka olisi hänen salaisena voimanaan ja lohtunaan, kunnes tulisi elävä lohdutus täyttämään hänen tyhjän sylinsä ja lepäämään hänen rinnoillaan, joita Ahmed oli äkäisellä kädellä kolhaissut.

Hän oli ikävöinyt kuolemaa, mutta miten olisi hän saattanut kuolla, kun hänen sydämensä alla oli kallisarvoinen lahja, Ahmedin ainoa armon osoitus — Ahmedin lapsi, jota hän saisi rakastaa, jonka hyväksi hän saisi elää.

Hänen rinnastansa puristui tuskainen parahdus. Lapsi yksin ei jaksanut tyydyttää hänen kaihoavaa sydäntänsä.

Lapsen isää hän kaipasi, lapsen isää hän tuskaisesti ikävöi, jupisten hänen nimeänsä intohimoisen hellästi, hirveiden nyyhkytysten raastaessa häntä, samalla kun pitkät tunnit vierivät hitaasti, kunnes valuvat kynttilät toinen toisensa jälkeen leimahtivat viimeisen kerran ja sammuivat, ja hän virui pimeässä yksin epätoivoinensa.

VIII

Oli vielä hyvin varhainen aamu, kun Caryll heräsi lyhyestä, vain pari tuntia kestäneestä unesta.

Muun osan yötä hän oli viettänyt heittelehtien rauhattomasti puolelta toiselle kapeassa leirivuoteessansa ja astellen edestakaisin teltassa, kunnes raittiin ilman ja laajemman tilan tarve oli ajanut hänet ulos marssimaan sinne tänne kuumeisena ja sisäisen myrskyn vaivaamana.

Oliko hänen tuntemansa tunne tosiaankin rakkautta vai oliko se ainoastaan mustasukkaisuutta — järjetöntä mustasukkaisuutta, jota hän ei ollut luullut milloinkaan tuntevansa, joka toi muassansa kylmän, vimmaisen raivon ja saattoi hänet pelkäämään omia ajatuksiansa ja sisässänsä kiehuvaa intohimoista vihaa.

Tuntemisen ensimmäisellä hetkellä, kun hän oli käsittänyt, kuka oli se mies, jonka hän viimeksi oli tavannut café mauressa, oli hän ollut näkevinänsä veljensä punaisen usvan lävitse, ja hän oli hädintuskin jaksanut nielaista huulillansa pyörivän syytöksen, tarttua ojennettuun käteen ja lausua jonkunlaisen järjellisen vastauksen kohteliaaseen tervehdykseen, joka oli ollut niin jyrkässä ristiriidassa toisen säihkyvien silmien uhkaavan ilmeen kanssa.

Hän oli pihissyt kiukusta, häntä oli rääkännyt tytön ajatteleminen, ja hänen oli ollut miltei mahdotonta edes istua samassa huoneessa veljensä kanssa. Helpotusta tuntien hän olikin innokkaasti suostunut, kun Saint Hubert oli ehdottanut, että he poistuisivat telttoihinsa aikaisin. Mutta yksinäisyys ei ollut auttanut häntä ja voimatta nukkua hän oli ajatellut ja hautonut mietteitänsä, kunnes hänen ajatuksensa pyörivät loputtomassa, sekavassa kierroksessa, lähtien samasta kohdasta ja aina palaten samaan kysymykseen: missä oli tyttö ja mikä oli ollut hänen kohtalonsa?

Toistakymmentä kertaa yön kuluessa oli hänet vallannut kiusaus etsiä veli käsiin ja kasvoista kasvoihin vaatia häneltä tietoja. Mutta hän ei osannut etsiä Pojua tästä laajasta leiristä, joten hänen oli tuskailtava itseksensä, ja joka kerta hän oli jälleen aloittanut yksitoikkoisen kävelynsä, joka ei lainkaan ollut omiansa tyynnyttämään hänen rauhattomuuttansa eikä lievittämään hänen päässänsä tuntuvaa raskasta jyskytystä.

Kerran oli Saint Hubertin teltasta vielä loistava valo houkutellut hänet perin epätoivoissansa etsimään seuraa, mutta sisältä kuuluva puheensorina oli karkoittanut hänet takaisin omaan majapaikkaansa entistäkin kiihtyneempänä. Mikähän salaperäinen puuha taaskin piti Saint Hubertia valveilla näin myöhään, vaikka hän oli vetäytynyt telttaansa aikaisin, valittaen olevansa väsynyt ja kipeästi kaipaavansa unta? Ja minkä tähden sekä sheikki että hänen poikansa olivat kreivin luona innokkaasti keskustellen tähän aikaan yöllä tai pikemminkin aamulla — sillä vilkaisu kelloon oli osoittanut sen lähentelevän kolmea. Hän oli viivytellyt vain hetkisen, mutta sillä ajalla hän oli selvästi erottanut kaikkien kolmen äänet.

Hän ei tahtonut esiintyä salakuuntelijana ja oli palannut vuoteeseensa heittelehtiäksensä kuumeisesti kyljeltä toiselle, kunnes uni oli vihdoinkin tullut. Ja hän oli nukkunut kaksi tuntia levottomien unien vaivaamana, ja hänen herättyänsä virkistymättömänä oli hänen päätänsä särkenyt ja kurkkuansa kuivannut, ja hänen pulmansa oli vielä ollut ratkaisematon.

Tyttö oli arabialainen eikä koskaan voisi merkitä hänelle mitään. Miksi sitten tytön ajatteleminen kuohutti häntä niin syvästi? Tuggurtissa oli hänen rakkautensa ollut epämääräistä, hämärää tunnetta, ruumiillisten intohimojen piirin ulkopuolella. Vaikka tytön hieno raikkaus oli kiehtonut häntä, ei häntä ollut niin suuresti vetänyt puoleensa toisen ruumiillinen kauneus kuin sielun käsittämätön monimutkaisuus ja tytön määrittelemätön lumousvoima, joka oli voimakkaasti kiinnostanut häntä. Se oli ollut utuista rakkautta — jota hän tuskin oli siksi tunnustanut — puhtaasti platoonista, ja se oli muuttunut vaikuttavaksi vasta silloin, kun hän oli nähnyt tytön avuttomana ryöstäjän armottomissa käsissä. Ja senkin rakkauden hän oli luullut tukahduttaneensa, repineensä sen sydämestään — mutta kun hän eilen illalla oli nähnyt sen miehen, joka tytön oli ryöstänyt, oli hänen rinnassansa puhjennut tunnemyrsky, joka oli vähällä ollut temmata hänet valtoihinsa. Hän heittäytyi ähkäisten kyljellensä ja painoi kuumat kasvonsa rypistyneeseen pielukseen, vihdoinkin pakottautuen katsomaan todellisuutta suoraan silmiin. Oliko ruumiillinen halu rakkautta? Kaipasiko hän tyttöä enemmän kuin milloinkaan ennen ainoastaan hänet niin äkkiä vallanneen kummallisen mustasukkaisuuden tähden — pelkästään nolatun, kostoa himoavan miehen eläimellisen mustasukkaisuuden vuoksi? Miksi taivaan nimessä hän olisi mustasukkainen? Tyttö ei ollut missään mielessä koskaan ollut hänen, kun taas toinen —

Hän kiepsahti istumaan, sinkosi vuodevaatteet syrjään ja rypisti otsaansa muistellessaan tuntemisen ilmettä, jonka hän oli nähnyt tytön silmissä sinä iltana kahvilassa. Millaisissa suhteissa oli tyttö aikaisemmin ollut tämän hänen veljensä kanssa — tämä tyttö, jonka viattomuudesta ja siveellisestä puhtaudesta hän olisi ollut valmis panemaan henkensä pantiksi? Eikö sitä silmäänpistävää suloista puhtautta, jonka hän oli ollut tytössä näkevinään, ollutkaan muualla kuin hänen omassa mielikuvituksessaan? Eikö hän todenperään ollutkaan yhtään parempi kuin ne halvat, turmeltuneet olennot, joiden joukossa hän oli ollut?

Häntä puistatti inho hänen ajatellessansa café mauressa näkemiänsä tanssijattaria, joilla oli uniset silmät ja aistilliset kasvot.

Eikö tässä kirotussa maassa ollutkaan muuta kuin eläimellisyyttä? Se hirvittävä tarina, jonka setä Raoul oli eilenillalla kertonut — ja nyt tämä! »Hyvä Jumala, miksi tulinkaan tähän kirottuun paikkaan!»

Hän oli sekä ruumiillisesti että sielullisesti riutunut, hänen vaativainen mielensä joutui vaistomaisesti kuohuksiin sekavina kiitävistä ajatuksista, joita hän kammosi kykenemättä kuitenkaan niitä hillitsemään, ja hän istui kumarassa vuoteen laidalla, olkapäät painuneina, pää käsien varassa. Ja siinä asennossa hän oli vielä silloinkin, kun Williams puolen tunnin kuluttua tuli sisälle, tuoden kuumaa vettä ja kupin aamuteetä. Palvelijan levottomana tiedustaessa, oliko hän sairas, herätti miehen ääni hänet, ja hän kohotti kalpeita, pingottuneita kasvojansa, jotka nähtyänsä silminnähtävästi levoton palvelija kysyi hänen vointiansa uudelleen ja äskeistä kiihkeämmin.

»En, en ole sairas; ei minua mikään vaiva. Älkää taivaan tähden touhutko turhia, Williams!» sanoi hän ärtyneesti. »En saanut unta, ja päätäni hieman pakottaa. Juotuani teetä olen taaskin kunnossa. Pankaa se tuonne pöydälle! En: en tahdo mitään muuta — ja mitä hittoa te odotatte?»

Mutta kun hän yleensä oli kohtelias alaisillensa, seurasivat hänen harvinaista ärtymistänsä omantunnonvaivat ja harmittelu, kun hän näki Williamsin tavallisesti aurinkoisille kasvoille nopeasti leviävän alakuloisen ilmeen ja katseli teltasta äänettömästi varpaillansa poistuvaa palvelijaa. Hänen ei olisi tarvinnut loukata poika-pahaa vain sen tähden, että itse oli kurjalla tuulella, mietti hän pahoillansa, kaasi teetä kuppiin ja istuutui pienen pöydän ääressä olevalle tuolille, vaipuen taaskin katkeriin aatoksiinsa.

Tuskin hän oli ennättänyt juoda teensä, kun Williams näyttäytyi uudelleen, astuen sisälle arkailevana ja ilmeisesti hämillänsä.

»Pyydän anteeksi, mylord», alkoi hän empien, »mutta se nuori herra — joka saapui eilenillalla» — hän pysähtyi ikäänkuin etsien sopivaa arvonimeä — »teidän ylhäisyytenne veli, mylord —» sopersi hän vihdoin.

Jokainen hermo pingottuneena ja jäykkänä Caryll kääntyi hitaasti häneen päin ja heilautti kysyvästi päätänsä ovea kohti. »Kyllä, mylord», myönsi Williams vastaukseksi lausumattomaan kysymykseen. Hetkisen Caryll istui äänettömänä sydämensä sykkiessä vimmaisesti.

»Pyytäkää häntä tulemaan sisälle!» käski hän vihdoin, ja hänen särkynyt, käheä äänensä kuulosti hänestä itsestänsäkin ihan vieraalta.

Hän ei liikahtanut, kun kookas, silmääkiehtovaan asuun puettu mies astui telttaan ja tervehti häntä, suoden hänelle miltei huolimattoman, vähäisen salaamin, joka tuntui erottavan heidät entistä kauemmaksi toisistansa. Ja Caryllin silmissä oli kylmän vihamielinen ilme, kun hän taaskin pani merkille toisen röyhkeän esiintymisen ja hieman ylimielisen ilmeen, joka edellisenä iltana oli häntä ärsyttänyt. Ensiksi puhkesi puhumaan Poju, joka astui eteenpäin huolettoman itsevarmana.

»Pyydän tuhannesti anteeksi, että tunkeudun häiritsemään näin varhain, monsieur», alkoi hän ranskankielellä, »mutta palvelijasi kertoi sinun olevan valveilla, enkä kenties saa tänään enää toista tilaisuutta puhellakseni kanssasi — kahden kesken. Saanko polttaa?» lisäsi hän äkillisen epäjohdonmukaisesti, pyöritellen virittämätöntä savuketta pitkissä, ruskeissa sormissansa.

Yhä pahemmin äkämystyen Caryll osoitti teetarjottimella olevaa tulitikkurasiaa ja viittasi pöydän toisessa päässä olevaan tuoliin.

»Etkö osaa puhua englanninkieltä?» kysyi hän tuikeasti, kun hänen veljensä oli istuutunut ja veti burnusinsa liepeitä ympärilleen liioitellun huolellisesti, nostaen toisen punaisesta nahkasta valmistetun saappaan verhoaman jalkansa toiselle.

Poju heilautti hilpeästi kättänsä, ja hänen valkeat hampaansa välkkyivät huulien raottuessa hupaisaan hymyyn, mikä oli vain omiansa yhä enemmän kiukustuttamaan Caryllia.

»Kyllä osaan — jos minun on pakko», vastasi hän samalla kielellä kuin ennenkin, »mutta mieluummin puhun ranskaa — nimittäin, jollet sinä ymmärrä arabiankieltä», lisäsi hän, luoden toiseen nopean, kysyvän silmäyksen, jossa oli hieman halveksiva ilme.

»En osaa», ärähti Caryll niin lyhyesti, että hänen epäyksensä oli enemmän kuin töykeä.

Mutta hämmentymättä Poju taaskin hymyili suopeasti. »Sepä vahinko», huomautti hän äänessänsä ivallisen pahoittelun häive. »Se on joidenkuiden vanhimpien runoilijain kieli.» Ja otettuansa savukkeen pois suustansa hän hitaasti puhalsi ohuen, sinisen savupilven, katsellen sitä miettivästi sen pyörteisenä leijaillessa avoimelle ovelle.

Caryllin itsehillintä oli laukeamaisillaan ja hän tähysti toiseen äkäisesti. Aikoiko tämä aavikkolaisnulikka esiintyä hänen mestarinaan vai koettiko hän tahallansa ärsyttää häntä menettämään malttinsa? Joka tapauksessa he olivat pieksäneet tuulta kyllin kauan, ja heidän oli aika lopettaa tämä ilveily. Arabialaisten tapaista saattoi olla aloittaa kina sillä tavoin, mutta niin ei ollut hänen, ja kuta pikemmin he pääsisivät asiaan, sitä parempi.

»Olen varma siitä, ettet tullut tänne näin varhain pohtimaan arabian- tai minkään muun kielen hyviä puolia», huomautti hän purevasti. Ja hänen olettamuksensa osoittautui oikeaksi, sillä Pojun sävyisä esiintyminen ja huoleton hymy olivat kadonneet, kun hän kääntyi vastaamaan toisen kysymykseen.

»En tullutkaan», myönsi hän empimättä, ja vasta silloin Caryll pani merkille, kuinka riutunut ja väsynyt hän oli, vaikka koettikin salata sitä tekeytymällä rehenteleväksi. »Ja luullakseni arvaat varsin hyvin tuloni syyn. Myöskin rohkenen uskoa sinun otaksuttavasti odottaneen minua. Meidän on luullakseni selitettävä hieman asioita toisillemme — ja olen täällä juuri sitä varten.» Hän keskeytti puheensa hetkiseksi, silmäillen tutkivasti pöydän toisella puolen olevia vihamielisiä kasvoja. »Eileniltainen kohtauksemme ei ollut ensimmäinen», jatkoi hän verkallisemmin. »Me tapasimme toisemme jo sitä ennen — Tuggurtissa. Ja tänä aamuna olen tullut luoksesi esittämään harkittavaksesi, että olisi — sanoisinko — poliittisesti viisaampaa? — jos unohtaisit tapauksen, joka missään nimessä ei saata kiinnostaa sinua mieskohtaisesti.» Hänen sävynsä sai ivallisen värityksen. »Oli kova onni, että sinä jouduit sitä näkemään. Mutta koska niin kävi, saanko vihjata sinulle, että olisi vieläkin onnettomampaa, jos mainitsisit siitä sellaisille henkilöille, joita se ei koske. Onko minun tarpeellista olla selväsanaisempi?»

Taaskin Caryll näki hänen silmissänsä saman uhkaavan välkkeen kuin edellisenä iltana ja ponnahti pystyyn väristen kiihkosta.

»Ei, lempo soikoon, ei tarvitse», huusi hän vimmoissansa. »Olet puhunut kylliksi ja enemmänkin kuin kylliksi. Ja mitä helvettiä tarkoitat uhatessasi minua? Jos luulet minun rahtuakaan välittävän sinusta ja uhkauksistasi, oletpa aika pahasti erehtynyt. Jos pidän suuni kiinni tuosta Tuggurtissa sattuneesta elukkamaisesta tapauksesta, ei se suinkaan johdu hienotunteisuudesta sinua kohtaan. Se, mitä sinä näet hyväksi tehdä, mikäli se koskee sinua itseäsi, ei liikuta minua vähääkään — minuun nähden saat mennä hornaan omalla tavallasi ja niin nopeasti kuin haluat. Mutta kaikki sellainen, mikä koskee sukumme kunniaa, on minusta tärkeätä. Riittää se, että minä näin sen lurjusmaisen tapauksen. En hevin kiirehdi tiedottamaan koko maailmalle, että veljeni on konnamainen naisenryöstäjä. En myöskään tunne teidän täkäläisiä siveellisiä ohjesääntöjänne enkä niistä liioin välitäkään, mutta Englannissa me emme esiinny roistomaisesti. Ymmärrätkö, vai pitääkö minunkin olla selväsanaisempi?»

Myöskin Poju oli hypähtänyt pystyyn, ja hetkisen he seisoivat vastakkain, toinen moitteettoman puhtaassa, huolellisesti järjestetyssä asussaan, toinen tukka pörröisenä ja yöpuku nuhrautuneena, mutta molemmat tuhkanharmaina ja hillittömän raivon puistattamina. Se oli tärkeä hetki, ja pienen teltan ilma tuntui äkkiä käyneen sähköiseksi, se tuntui uhkuvan alastomia inhimillisiä intohimoja, samalla kun säihkyvät, tummat silmät kiihkeästi tuijottivat värähtämättömiin sinisiin silmiin, jotka tähysivät vastaan yhtä äkäisinä ja päättäväisinä.

Hirveästi jännittäen tahtoansa Poju sitten sai takaisin malttinsa, jonka hän oli ollut vähällä menettää. Hänen nyrkkinsä heltisivät auki, ja hän peräytyi askeleen, tehden uuden keveähkön salaamin.

»Kiitos, ymmärrän täydellisesti», sanoi hän leppeästi, vaikka hänen tiukkapiirteiset huulensa kaareutuivat hieman ivalliseen hymyyn. »Luottamuksesi ja avomielisyytesi tekevät kaikki enemmät selitykset meidän välillämme tarpeettomiksi. Ja kun asianlaita on siten, ei minun enää tarvitse käyttää vieraanvaraisuuttasi väärin. Koska en voi väittää kuvittelevani, että seurani on sinusta miellyttävä tai tervetullut, ehätän vapauttamaan sinut siitä niin pian kuin suinkin.»

Hänen ennätettyänsä avoimelle ovelle seisautti hänet hiljainen: »Maltahan!» Vaivautumatta katsomaan taaksensa hän pysähtyi, pitäen keveästi kädellänsä syrjään työnnetystä oviverhosta.

Äkillinen kysymys lietsoi hänen mielessänsä vielä kytevää, kirvelevää mustasukkaisuutta, ja epäluuloisena ja kiukuissansa hän pyörähti nopeasti ympäri.

»Mitä se sinulle merkitsee?» ärähti hän. Ihan äkkiä hänen kasvonsa sitten muuttuivat ilmeettömiksi, hänen silmänsä soukkenivat, kunnes pitkät, tummat silmäripset melkein piilottivat ne ja hän kohautti olkapäitänsä teennäisen välinpitämättömästi.

»Koska sitä kysyt», virkkoi hän tyynesti, »on hän teltassani —
El-Hassissa». Ja hän heilautti huolettomasti kättänsä etelää kohti.

Tuskin kyeten hillitsemään itseänsä Caryll astui askeleen lähemmäksi, tuijottaen häneen kiihkoisesti. »Mitä aiot hänelle tehdä?»

»Mitäkö aion hänelle tehdä?» kertasi hän verkalleen. »Bon Dieu, en tiedä sen enempää kuin sinäkään. Jos olisit kysynyt, mitä olen hänelle tehnyt, olisin vastannut, että se on minun asiani — eikä sinun, monsieur mon frère. Mutta kun kysyt, mitä aion hänelle tehdä, olet tullut pyytämään haluamiasi tietoja väärältä henkilöltä. Koska olin kyllin typerä tuodakseni hänet tänne, on hän siirtynyt pois määräysvallastani. Etkö vielä ole ollut Ahmed ben Hassanin leirissä kyllin kauan tietääksesi, että täällä on merkitystä vain hänen tahdollansa ja mielivallallansa? Kysy monseigneurilta, jos haluat lisää tietoja tytöstä!»

»Mitä tarkoitat — hyvä Jumala, mitä tarkoitat?» kuiskasi hän pelokkaasti.

Vähän aikaa Poju silmäili häntä hämmentyneenä ja naurahti sitten taaskin ylenkatseellisen suuttuneesti.

»En ainakaan sitä, mitä sinä ilmeisesti tarkoitat», sanoi hän kirpeästi. »Ei edes meidän arabialaisten siveellisyys ole niin kehno. Ja tuskinpa monseigneur kiittäisi sinua siitä, että viittailet hänen pitävän haaremia.» Ja uudelleen ylenkatseellisesti naurahtaen hän pyörähti kantapäällänsä ympäri ja poistui teltasta. Herkkä-ilmeiset kasvonsa punehtuneina. Caryll lysähti jälleen vuoteelle, inhoten itseänsä sen kammottavan ajatuksen tähden, jonka hän oli niin vilpittömästi ja häikäilemättömästi pukenut sanoiksi. Mikä häneen oli tullut, että niin kuohuttava ajatus oli edes saattanut johtua hänen mieleensäkään? Oliko sekin niitä väijyviä uusia aatoksia ja mietteitä, joita viime aikoina oli väkisin tulvinut hänen mieleensä, vaikka hän olikin kaikin voimin koettanut niitä karkoittaa?

Hän kaihtoi itse-erittelyä, mutta oli itsepintaisesti päättänyt ottaa perinpohjaisen selvän hänessä tapahtuneesta kummallisesta muutoksesta, tunsi äkkiä joutuneensa siveelliseen käännekohtaan ja oli sielullisesti ymmällä, aprikoiden, tunsiko hän itseänsä ollenkaan. Johtuiko se kaikki Algerian ja sen keveän, häiritsevän, itämaisen ilman ohimenevästä vaikutuksesta vai aiheuttiko sen joku miehuuden tunnon mukana voimistunut sisäinen vajavaisuus ja siitä kehittyneet virtaukset, joista hän ei ollut siihen saakka tiennyt mitään?

Mutta olipa syynä ympäristö tai perinnäinen heikkous, mitäpä sillä väliä. Oliko hän niin heikko, ettei hän kyennyt kohoamaan kummankin yläpuolelle?

Hän keikahti äkkiä istumaan, heilauttaen kantapäänsä maahan, ja jäi harmistuneena tähyilemään tyhjää telttaa.

Hänet saisi kirota, jos hän sallisi kummankaan vaikuttaa itseensä! Tämä maa oli saastainen — se sai olla. Ja perinnäisten taipumusten ajatteleminen oli vain kurja tapa pyrkiä välttämään mieskohtaista vastuunalaisuutta. Hän ei olisi paljonkaan arvoinen, jollei hän kykenisi vastaamaan omista heikkouksistaan sysäämättä syytä kenenkään toisen niskoille. Ja mistä hän sitäpaitsi olisi tiennyt, että syynä oli perinnöllinen taipumus? Koko pulma aiheutui tästä myrkyllisestä, veltosta elämästä, totutun työn puutteesta. Kotosalla hänellä ei ollut milloinkaan ollut aikaa ajatella, kun taas täällä — Äkäisesti huudahtaen hän kiskoi pyjaman yltänsä ja sukelsi teltan nurkassa olevaan kylmään kylpyyn. Ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän ajeltuna ja puettuna istuutui kirjoittamaan pitkähköä, yksityiskohtaista kirjettä tilanhoitajalleen. Mutta ei edes tämä mieluisa puuha hänelle tuonut paljon huojennusta, sillä hän oli jo ennen lähtöänsä antanut tarkat ohjeet koko poissaolonsa ajaksi, ja kun sheikki ei vielä ollut ilmaissut olevansa lainkaan halukas kajoamaan siihen asiaan, jonka tähden hänen poikansa oli tullut Englannista, ei hänellä ollut mitään lisättävää jo ennensanottuun, ja niin ollen kirje olikin suureksi osaksi liiallista hommaa. Ja vaikka asia kiinnittikin hänen mieltänsä, oli hänen omituisen vaikea keskittää siihen ajatuksiansa.

Vaikka hän kuinka koetti suunnata mieltänsä tosiseikkoihin ja numeroihin, pyrkivät hänen aatoksensa harhailemaan. Yhäti häiritsivät häntä hänen veljensä ja tytön kasvot, väikkyen hänen ja sen tehtävän välissä, joka oli niin likellä hänen sydäntänsä.

Mihin kaikki tämä veisi — mikä olisi tytön kohtalo? Hänen veljensä rakastajatar — armias taivaan Jumala, miksi hän siitä välitti, miksi se koski niin kirotusti? Arabialaisnainen, joka ei olisi koskaan eikä missään oloissa voinut merkitä hänelle mitään — mutta sittenkään hän ei saanut tyttöä ajatuksistaan.

»Hän on teltassani — El-Hassissa.» Taaskin hän kuuli tyynen, tasaisen äänen, taaskin hän näki sanoja seuranneen pilkkahymyn ja pyyhkäisi kädellään kasvojansa, taistellen rinnassaan riehuvaa mustasukkaista raivoa vastaan, koettaen unohtaa sekä veljensä että tytön.

Oli puolisen aika, kun usein keskeytetty kirje oli lopussa, ja kun häntä ei lainkaan haluttanut joutua perheen pariin, oli hän vähällä noudattaa päähänsä juolahtanutta mielijohdetta, lähettää anteeksipyynnön ja jäädä telttaansa.

Mutta peläten, että hänen poissaolonsa saatettaisiin tulkita väärin, hän pisti kirjekuoren taskuunsa ja lähti vastahakoisesti. Odottamassa oli ainoastaan äiti omituisen kalpeana, omituisen huolestuneen näköisenä — jos hän vain olisi pannut sen merkille.

Mutta syventyneenä omiin sekaviin mietteisiinsä hän ei huomannut äidin silmäänpistävää levottomuutta ja tavatonta harvasanaisuutta. Ja hyvillään siitä, ettei tavannut veljeänsä, koska siitä olisi pakostakin sukeutunut raskas ja jäykkä kohtaus, ei hän hiiskunut mitään siitä, että he söivät kahden kesken, ei tiedustanut, mikä este toisille oli sattunut, eikä edes tahallansa lausunut mitään sellaista, mikä olisi saattanut antaa äidille aihetta luottamukselliseen puheluun.

Yrittäessänsä omasta puolestansa nykäyksittäin ja pinnistetysti jatkaa keskustelua, joka yksinomaan koski Caryllin elämää Englannissa, Diana sai vain lyhyitä, jäykkiä vastauksia, jotka tekivät pitemmän puhelun siitä aiheesta mahdottomaksi. Ja vihdoin hänkin pojan niukkojen vastausten jäähdyttämänä vaipui äänettömäksi ja aprikoi surkeana, oliko se vähäinen sulamisen merkki, jonka hän oli edellisenä iltana ollut Caryllissa huomaavinansa, ollutkin pelkkää kuvittelua. Varmastikaan ei siitä tänään näkynyt jälkeäkään, ei siitä eikä mistään muustakaan paitsi vankasta eristysmuurista, joka uhitteli hänen kaikkia ponnistuksiansa hänen koettaessaan tunkeutua sen lävitse.

Eikä Caryll aterian loputtua viipynyt teltassa eikä edes tarjoutunut olemaan hänen seuranaan.

Dianan noustessa pöydästä otti Caryll kirjeen taskustansa ja ojensi sitä kysyvästi eteenpäin.

»Olisin kiitollinen — jos tämä voitaisiin — hm — panna postiin», änkytti hän taaskin entiseen tapaansa ujon kömpelönä. Heikko hymy hiipi äidin väsyneihin silmiin hänen laskiessansa kirjeen paksun postikasan viereen, jonka hän sinä aamuna oli löytänyt kirjoituspöydältä. Arveliko Caryll, että nurkkauksen takana oli postilaatikko?

»Olen pahoillani, Caryll», virkkoi hän ääni lempeän anteeksipyytävänä. »Minun olisi pitänyt tiedustaa, oliko sinulla lähetettäviä kirjeitä. Täällä ei aina ole siihen tilaisuutta. Mutta tänä iltana luullakseni lähtee sanansaattaja pohjoiseen. Kenties haluat kirjoittaa useampia. Hän ei lähde ennen iltaa.» Ja tahallansa tukahdutettuaan oman kiihkeän toivomuksensa, että saisi pitää poikansa luonaan, tarjoamalla hänelle tekosyyn poistua, mietti hän murheellisena, käyttäisikö Caryll helppoa veruketta jättääksensä hänet yksin, ja tunsi kirvelevää pettymystä, kun toinen nyökkäsi innokkaasti, jupisten jotakin »tilaisuuden käyttämisestä».

Kyynelusvan lävitse hän katseli poistuvaa Caryllia ja jäätyänsä uudelleen yksin meni väsyneenä leposohvaan jälleen pohtimaan pelkoansa, joka edellisestä illasta alkaen ei ollut hetkeksikään hellittänyt.

Mitä oli tapahtunut sitten kun isä ja poika olivat yhdessä lähteneet yöhön, jättäen hänet sietämättömän levottomuuden valtaan, joka oli pitänyt häntä valveilla melkein aamunkoittoon asti? Tunnin toisensa jälkeen hän oli surkeassa tilassa odottanut, että sheikki palaisi, mutta tunti toisensa jälkeen oli vierinyt, eikä häntä ollut kuulunut. Vihdoin Diana oli lopen uupuneena vaipunut uneen.

Mutta johonkin aikaan yöstä oli sheikin täytynyt palata, sillä herättyänsä kauan tavallista myöhempään Diana oli leposohvalle jätetystä peitteestä ja pieluksesta nähnyt puolisonsa olleen teltassa ja menneen jälleen. Hän koetti olla kiitollinen siitä, että sheikki oli ollut huomaavainen häntä kohtaan eikä ollut häirinnyt häntä, mutta jännitys oli pahempi kestää kuin mikään, mitä mies olisi saattanut kertoa hänelle.

Ja sheikki oli viipynyt poissa koko päivän. Eikä Diane ollut nähnyt koko päivänä Pojuakaan. Hän oli saanut Gastonilta tietää, että hän oli Saint Hubertin teltassa, mutta Gaston oli myöskin maininnut, että he molemmat olivat olleet valveilla koko yön ja nukkuivat nyt. Niinpä hän oli pakottautunut odottamaan, koettaen torjua mieleensä yhäti palaavaa kysymystä: »Minkä tähden? Minkä tähden?» johon hän ei saanut vastausta.

Kunpa Ahmed vain olisi herättänyt hänet! Jospa vain Poju olisi palannut, kuten hän aina muulloin oli tehnyt, laskenut pahankurisen päänsä hänen polvellensa ja luvannut parannusta, jonka hänen nauravat silmänsä osoittivat teeskennellyksi. Rakastettava, huimapäinen Poju-poloinen — mitä ihmettä hän oli tällä kertaa tehnyt, että se pidätti häntä poissa äitinsäkin luota, joka ei milloinkaan nuhdellut, vaan antoi aina anteeksi, olipa rikkomus vaikka kuinka suuri? Hän vartosi kauan, niin kauan, että ulkoa kuuluvat äänet kertoivat hänelle keskipäiväisen lepohetken päättyneen, että toimettomuus kävi sietämättömäksi ja hän nousi pystyyn, alkaen rauhattomasti liikkua teltassa. Hän seisoi pienen kirjahyllyn ääressä, koneellisesti käännellen ulkoa osaamansa kirjan lehtiä, kun sheikki tuli hänen laoksensa.

Saaden epämääräistä lohtua pelkästään toisen ruumiillisesta voimasta hän antautui hetkiseksi sanattomana lepäämään puolisonsa sylissä. Ja oivaltaen hänen kaipaavan sitä sheikki puristi häntä tiukasti rintaansa vasten, pysyen itsekin ääneti, kunnes Diana vihdoin loi häneen kyyneleisen, rukoilevan katseen.

»Ahmed, kerro minulle — olen totisesti odottanut kyllin kauan. Arvaan kyllä, minkä tähden annoit minun nukkua; se oli ystävällisesti tehty, mutta mieluummin olisin toivonut sinun herättävän minut. Enkä nyt välitä siitä, kuinka pahaa se on, kunhan vain kerrot. Mikä Pojua vaivaa, koska hän ei tule luokseni? En tiedä mitään. Eilenillasta saakka en ole tavannut ketään muita kuin Caryllin, joka vain pistäytyi puolisella ja poistui heti senjälkeen, ja hän oli niin — niin omituinen, ja näytti niin kiihtyneeltä. Voi, rakas, mitä se kaikki merkitsee? Minun täytyy saada se tietää. En jaksa kestää tätä salaperäisyyttä enää kauempaa.»

Ja katsoessansa hänen vavahtelevia kasvojansa sheikki käsitti koettaessansa säästää häntä vain tuottaneensa hänelle lisää kärsimyksiä ja sadatteli hiljaa itseänsä.

»En tiedä, mikä Caryllia vaivaa», alkoi hän, »mutta Poju…» Hän keskeytti lauseensa, ja vaikka Diana ei peräytynytkään kauemmaksi, tuli hänen silmiinsä äkkiä pelokas ilme. »Ahmed, mitä olet tehnyt hänelle?»

»En mitään», vastasi hän nopeasti. »Hänen lähtönsä oli jo sinänsäkin luonnollisesti anteeksiantamaton. Mutta se, että hän viipyi poissa niin kauan, ei ollut kokonaan hänen syytänsä. Hän lähti pohjoiseen päin, kuten hän suoraan myöntää, yksinomaan huvitellakseen, mutta Dshinnien luolain läheisyydessä hän näyttää sekaantuneen juttuun, jossa hän sai sattumalta kuulla maassa vallitsevaa rauhattomuutta koskevia, hallitukselle mahdollisesti korvaamattomaksi avuksi koituvia tietoja. Omien syittensä vuoksi hän toi ne tiedot minulle eikä antanut niitä, kuten hänen olisi pitänyt, viranomaisille Tuggurtissa. On tarpeetonta sanoa, että ajan hukka on valitettava ja saattaa olla korjaamaton. Välttääksemme viivytystä niin paljon kuin suinkin vietimme suurimman osan viime yötä Raoulin seurassa, kirjoittaen selostusta, jonka lähetin tänään aamuhämärissä. Tuo pöydällä oleva, joka lähtee tänä iltana, on vain kaksoiskappale tapaturmien varalta. Tällä kertaa siis annoin Pojun rangaistuksen jäädä sikseen — se on, panin hänen tuomansa tiedot ja hänen luvattoman poissaolonsa vastakkain ja sanoin, että tili on tasattu», lisäsi hän hieman hymyillen.

Mutta Diana ei hymyillyt vastaan katsoessansa häneen värähtämättä, silmissänsä edelleenkin huolestuksen ilme.

»Se ei ole kaikki, Ahmed», virkkoi hän hitaasti. »Tämän kaiken takana piilee jotakin, minkä salaat minulta. Näen sen kasvoistasi. Näin sen Pojun kasvoista eilenillalla. Mitä hän on tehnyt, koska hän ei tahdo tulla lähelleni?»

Mutta vaikka sheikki tiesi vaimonsa ennemmin tai myöhemmin saavan tietää kaikki, koetti hän yhäti olla ilmaisematta asiaa, jonka hän tiesi vain tuottavan Dianalle tuskaa.

Puristaen häntä rintaansa vasten hän kumartui suutelemaan häntä kiihkeän hellästi.

»Anna sen olla, ma mie!» pyysi hän epävarmasti. »Poju on ollut hupsu, mutta se on ollutta ja mennyttä. Sen pöyhiminen ei parantaisi asiaa yhtään. Hän on leikkinyt tulella jonkun aikaa ja polttanut vihdoin hyppysensä. Ja tällä kertaa on hupsuus itse rangaissut itsensä ja luultavasti ankarammin ja kestävämmin kuin minä saattaisinkaan.» Mutta Dianan silmien ilme muuttui vain vieläkin huolestuneemmaksi.

»En voi jättää sitä silleen. Minun täytyy saada se tietää. Mitä hän on tehnyt?» huusi hän, ja sheikki säpsähti kuullessaan hänen äänensä haikean huolestuneen sävyn. Mutta sittenkin Ahmed empi. Ja kovasti nyyhkyttäen Diana veti hänen päätänsä puoleensa, tuijottaen häneen melkein hurjasti. »Minä olen hänen äitinsä — minulla on oikeus tietää — hän on minun poikani yhtä hyvin kuin sinunkin, Ahmed», huohotti hän.

Sheikki muisti hänen edellisenä iltana puolittain piloillaan, puolittain vakavissaan lausumansa sanat ja kääntyi katsomaan toisaalle, huoaten raskaasti.

»Ei hän ole sinun, tämä poika, ma mie», virkkoi hän katkerasti, »vaan minun joka suhteessa, Jumala meitä molempia auttakoon.» Ja sitten hän hyvin hellävaroen kertoi vaimollensa kaikki, mitä voi, jättämättä pois mitään ja kaunistelematta mitään. Kauan ennenkuin hän oli lopettanut, oli Diana painanut kasvonsa hänen tummaverkaiseen burnusiinsa, ja tuontuostakin hän tunsi vaimonsa vavahtavan äänettömänä kuunnellessansa hänen puhettaan.

Se vain vahvisti sen, mitä Diana sydämensä sisimmässä tunsi aina aavistaneensa ja pelänneensä; mutta suuressa rakkaudessansa ja luottamuksessansa hän oli koettanut tukahduttaa pelkoansa ja uskotella sitä olemattomaksi. Mutta kun se pelko nyt oli toteutunut, jaksoi hän tuskin kestää sitä. Ja koko hänen murheinen äidinrakkautensa, koko hänen levottomuutensa ja pettymyksensä tulivat ilmoille hänen huuliltansa pusertuneena valitushuutona.

Sheikin tummat silmät värähtivät, ja hänen kasvoillensa lehahti tuskainen ilme.

»Grand Dieu, sinä kysyt minulta sitä, vaikka muistat, mitä minä tein sinulle?» huusi hän entistä katkerammin. »Hän teki sen, koska hän on minun poikani, koska naisten tavoittelu on ollut sukumme kirous miespolvien aikana. Sinä tiedät, millainen isäni oli, ennenkuin äitini katoaminen paransi hänestä sen samoin kuin muitakin vikoja; tiedät, millainen minä olin, ennenkuin sinä tulit elämääni, sinä valkoinen pyhimykseni. Poju on vain sopeutunut samaan kaavaan, eikä minun sovi moittia häntä niin paljoa kuin moitin itseäni. Kun olin selvillä meissä piilevästä pahasta, olisi minun pitänyt tehdä enemmän kuin tein varoittaakseni — ja auttaakseni häntä. Olen ollut isänä huono — kelvottoman huono. Ja olen menetellyt kelvottomasti sinua kohtaan yhtä hyvin kuin- häntäkin, ja syy on minun enemmän kuin hänen. Sinä saat tästä surusta kiittää minua, vaimoni, etkä häntä. Hän…»

Mutta Diana painoi pehmeän kätensä hänen suullensa, vaimentaen hänen sanansa.

»Et ole koskaan ollut kelvoton minulle», keskeytti hän kiihkeästi, »et kertaakaan kaikkina niinä vuosina, jotka olemme olleet yhdessä. Olet auttanut minua aina ja kaikessa. Ja tässäkin tapauksessa, Ahmed, tässäkin. Ja jollet ole tukenut häntä kylliksi, niin pahan kestäminen ei ole niin raskasta, kun voimme kantaa sen yhdessä. Minunkin huolenpitoni on ollut puutteellista, sillä olen aina ajatellut tätä mahdollisuutta, olen koko ajan sitä pelännyt. Mutta hän tuntui vielä niin nuorelta, en muistanut, kuinka nopeasti vuodet liukuvat. En käsittänyt, että hän on mies — ennenkuin eilenillalla. Ja sitten hänen kasvonsa — voi, Ahmed, poikani — poikani.» Hänen voimansa loppuivat, ja hän alkoi haikeasti nyyhkyttää. Ja sheikki kantoi hänet leposohvalle, pidellen häntä sylissänsä, kunnes hän jälleen rauhoittui.

Kului kauan, ennenkuin Diana kohotti katseensa, eikä sittenkään katsonut Ahmediin, vaan voimakkaita, ruskeita käsiä, joita hän piteli omiensa välissä.

»Entä onko tyttö nyt hänen muassansa — El-Hassissa?» kuiskasi hän, hiljaa väristen.

»El-Hassissa kyllä, mutta ei hänen seurassaan. Sanoinhan sinulle, että se on ollutta ja mennyttä», vastasi hän hyvin yksikantaisesti. Mutta Diana istui yhäti hievahtamatta, taistellen äidillistä mustasukkaisuutta vastaan, joka oli äkkiä alkanut raadella hänen sydäntänsä ja joka vihdoin pusersi hänen huuliltansa melkein kuulumattoman kysymyksen:

Tukahduttaen jonkun sanan, jota Diana ei erottanut, sheikki nousi äkkiä pystyyn ja meni pöydän ääreen etsimään savuketta.

»Somalta tietenkin», vastasi hän, kohauttaen olkapäitänsä, »sillä muutoin Poju ei olisi vilkaissutkaan häneen. Mutta soma on tuskin sittenkään sopiva sana. Hän on todella kaunis, eittämättä kaunis, joka suhteessa harvinaisen näköinen, enkä oikein tiedä, minkä kansan jäsenenä häntä pitäisin. Häntä väitetään maurilaiseksi, mutta minä epäilen sitä. Hän on hyvin hiljainen ja ujo ja tanssijattareksi perin omituisen hienostuneen näköinen. Kokonaisvaikutus on se, että hän panee minut ymmälle.»

Sheikki katseli otsa rypyssä savukkeensa hehkuvaa päätä. »Pelkään hänen pitävän», myönsi hän vastahakoisesti.

»Jumala tietää, minä en. Hän vannoo vihaavansa tyttöä — mutta minä luulen hänen valehtelevan. Mutta pitipä hän tai ei, sillä ei ole väliä. Tyttö on tämän maan alkuasukkaita — ja se ratkaisee asian. Olisin eilenillalla lähettänyt hänet johonkin toiseen leiriin, jos se olisi käynyt päinsä, mutta kovaksi onneksi hänellä on tietoja niistä miehistä, joiden seurassa hän on ollut, eikä hän suostu ilmaisemaan niitä. Hänen on pysyttävä El-Hassissa siihen saakka, kunnes hän puhuu. Kävin taaskin hänen luonansa tänäaamuna, mutta vaikka koetin kaikkia keinoja paitsi ruumiillista väkivaltaa, bien entendu, taivuttaakseni hänet ilmaisemaan minulle tietonsa, ei hän lausunut sanaakaan, joka olisi antanut vähääkään selvyyttä näistä miehistä tahi heidän puuhistansa. Hän oli koko ajan silminnähtävästi kauhean pelon vallassa, ja häntä näytti vaivaavan se ajatus, että me kaikki olemme pahoja henkiä tai ainakin yliluonnollisia ja epämiellyttäviä olentoja. Otaksuttavasti hän on kuullut vanhan tarun ben Hassanin heimosta. Hänen itsepäisyytensä oli raivostuttava, mutta en voinut olla ihailematta hänen rohkeuttaan. Ei edes hänen oma henkilökohtainen pelkonsa pystynyt järkyttämään hänen uskollisuuttansa. Ja hän on pelkkä lapsi, hento tyttö-riepu, ja hänen silmänsä ovat kuin säikytetyn gasellin. Mutta hänen uljuutensa riittäisi kokonaiselle rykmentille. Taivas tietää, mistä hän on sen saanut. En usein tunnusta itseäni voitetuksi, mutta vain kerran eläissäni on minua niin taipumattomasti vastustettu — ja silloinkin oli vastustajani nainen.» Hän nauroi hiljaa, samalla kun hänen silmänsä, joissa oli hyvin hellä välke, suuntautuivat kysymyksessä olevaan naiseen. Dianan huulille levisi nopeasti haihtuva vastaushymy, mutta sitten hänen päänsä jälleen painui nuokuksiin, ja hän istui kauan äänettömänä, samalla kun häntä kuohutti joka hetki yhä voimakkaammaksi käyvä mielijohde.

Äkkiä hän näytti tekevän päätöksensä, sillä hän nousi pystyyn ja meni miehensä luokse kalpeat kasvonsa punehtuneina ponnistuksesta.

Hetkisen sheikki tuijotti häneen ällistyneenä hymyn haihtuessa huuliltansa. Sitten hänen suunsa puristui kovaksi, suoraksi viivaksi, jonka Diana niin hyvin tunsi. »Se ei tule kysymykseenkään, Diane. Sen minä jyrkästi kiellän.» Ja hänen sävynsä oli sellainen, että vaimo tarvitsi kaiken rakkautensa ja rohkeutensa uskaltaaksensa vielä pyytää.

»Ma mie, sanoinhan jo, ettei se tule kysymykseenkään. Jo se, että Poju lainkaan toi hänet tänne, oli kyllin suuri loukkaus sinua kohtaan, mutta se, että sinä kohtaisit hänet — bon Dieu, ei, se on mahdotonta», lisäsi hän kiivaasti.

Mutta vaikka Diana kalpeni, pysyi hän lujana, tarttui sorminensa Ahmedin burnusin laskoksiin pidättääksensä häntä ja katsoi häntä suoraan silmiin.

»Sinä et sitä ymmärrä», sanoi hän hätäisesti, »etkä voikaan ymmärtää, sillä sinähän olet mies. Mutta minä olen nainen, ja minun laitani on tyyten toinen. Minä en voi jättää asiaa sillensä. Minun on tehtävä jotakin — oi, Ahmed, etkö käsitä tarkoitustani? Me olemme vastuunalaisia, sinä ja minä, yhtä hyvin kuin Pojukin. Tiedän kyllä, että hän on syntyperäinen täkäläinen — se on kauheata — mutta jos hän on vain lapsi, kuten sanoit hänen olevan, ja jos Poju— jos — jos jotakin — on…» Hän alkoi änkyttää, ja taaskin tulvahti veri hänen poskiinsa.

»Ei ole tapahtunut mitään», pisti sheikki kerkeästi väliin, irroittaen toisen puristavat kädet. »Minäkin ajattelin sitä ja tiedustin Pojulta tänä aamuna.»

Diana loi häneen lempeän halveksivan katseen. »Ikäänkuin Poju tietäisi — tyttö ei ikinä ilmaisisi sitä hänelle», tokaisi hän.

Sheikki kohautti olkapäitänsä maltittomasti. »Siihen nähden en ole varsin varma», vastasi hän äänessänsä ärtymyksen häive, »mutta vaikka niin olisikin — mistä taivas varjelkoon — ei sekään muuta asiaa eikä minun päätöstäni. Sinun on jätettävä El-Hassi mielestäsi, ma mie, ja uskottava, että minä huolehdin tytöstä kunnollisesti, käyköön miten tahansa. Äläkä rääkkää hellää sydäntäsi kuvittelemalla pahinta, kun se saattaa olla ihan tarpeetonta.» Ja ikäänkuin lopettaaksensa keskustelun hän meni kirjoituspöydän ääreen ja istui vielä kerran lukemaan illalla lähtevää viestinviejää odottavaa tiedonantoa. Mutta se oli pelkkä veruke, kuten Diana hyvin tiesi, sillä ilman lisätietoja, jotka näyttivät olevan määrätyt jäämään lausumatta, ei ollut mitään lisättävää siihen selostukseen, jonka sheikki ja Saint Hubert olivat muovanneet aamun varhaisina tunteina.

Ja tyytymättömänä hän palasi verkkaisesti sohvalle ja kävi istumaan otsa huolekkaasti rypyissä, katse suunnattuna puolison selkään, joka oli jyrkästi käännetty häneen päin, ja koetti vieläkin miettiä keinoja saavuttaaksensa sen, mihin hänen omatuntonsa häntä kehoitti. Sheikki oli polttanut savukkeen ja viritti parhaillaan toista, kun Diana alkoi puhua vienosti ja arkaillen, miltei vain hymisten.

»Entä jos tyttö ei suostu ilmaisemaan sinulle, mitä häneltä vaadit — etkö sitten salli minun käydä hänen luonansa? Hän saattaisi puitua — minulle.»

Rajusti kiroten sheikki paiskasi tulitikun maahan ja pyörähti tuolissansa ympäri. »Diane», huusi hän äkäisesti. Sitten hän naurahti synkkien ryppyjen tasoittuessa kasvoiltansa ja silmäili vaimoansa puolittain huvitetusti, puolittain rakkaasti. »Sinä täydellinen nainen», virkkoi hän hymyillen. »Minun olisi pitänyt arvata, että koettaisit jollakin tavoin pettää minua. Mutta se ei hyödytä, rakas. Olen jo sanonut, etten halua sinun tapaavan häntä. Älä pakota minua lausumaan sitä selvemmin. Tyttö kyllä puhuu aikanaan. Ei; en tarkoita aikovani pieksää tai kiusata häntä nälällä tai käyttää sentapaisia ankaria keinoja — vaikka hän tuntuu olevan valmistautunut kaikkeen, ja kun tänä aamuna kävin hänen luonansa, hän itse ehdottikin monenlaisia kidutustapoja, joihin hän alistuisi mieluummin kuin suostuisi kavaltamaan puoluelaisensa. Tietämättään hän myönsi henkilökohtaisesti tuntevansa useimmat heistä, mikä hyvin suuresti valaisee hänen entistä elämäänsä ja tekee hänen herkän kunniantuntonsa sitäkin vaikeammaksi ymmärtää. Mutta enhän minä väitäkään ymmärtäväni naisia, ja sinua ymmärrän kaikkein vähimmän, rakas. Oikeastaan kiinnitänkin toiveeni Raouliin. Hän on kelpo kumppani ja tarjoutui välittäjäksi. Kuten tiedät, osaa hän puhua hyvin taivuttavasti, milloin haluaa. Ja hän ehkä saa tuon taikauskoisen nuoren olennon uskomaan, ettei hän ole dshinni eikä afriitti, jollaiseksi tyttö tuntuu minua luulevan, vaan tavallinen kuolevainen kuten hän itsekin, ja siten hän kenties saa tytön luottamaan itseensä. Joka tapauksessa sitä kannatti yrittää. Hän on El-Hassissa parhaillaan — suokoon Jumala, että hänen kaunopuheisuutensa tepsii!» lisäsi sheikki arabiankielellä huulillansa hymy, joka ei ollut varsin toiveikas.

Hän oli tuskin lakannut puhumasta, kun Saint Hubert astui sisään. Kreivin tavallisesti joustavat askeleet olivat laahustavat, hänen lyhytnäköiset silmänsä kääntyivät miltei arasti toisesta toiseen ikäänkuin hän olisi ensi kerran pelännyt lämmintä tervehdystä, jonka hän aina sai osaksensa.

Ja nähtyänsä hänen kasvojensa ilmeen ponnahtivat sekä sheikki että Diana pystyyn ja riensivät huoneen poikki häntä vastaan, edellinen tavalliseen kylmään hillittyyn tapaansa, jälkimäinen sydämensä jyskyttäessä rajusti, samalla kun hän pelkäsi, tietämättä, mikä häntä peloitti.

Saint Hubert vaipui tuolille, jonka sheikki työnsi esille, ja istui muutamia minuutteja, hengittäen raskaasti. Ja vasta kuultuansa Dianan rukoilevan äänen surkean särähdyksen hän katsahti ylöspäin, pudistaen hitaasti päätänsä. »Ei, ei. Ei ole tapahtunut mitään uutta», sanoi hän, puhuen vaivaloisesti. »Suokaa anteeksi, että säikähdytin teitä. Minulle vain sattui — järkyttävä yllätys, ja olen hieman — kuohuksissa.» Hän kääntyi äkkiä sheikkiin päin, ja hänen riutuneissa silmissänsä oli synkän tuskainen ilme. »Kävin El-Hassissa, Ahmed, katsomassa tyttöä», jatkoi hän nykäyksittäin, »mutta sensijaan näinkin — haamun, sellaisen naisen haamun, jonka kohtasin kuusitoista vuotta sitten Biskrassa — ja luulen löytäneeni de Chaillesin tyttären. Näin Isabeau de Chaillesin kasvot ja silmät, minulle puhui Isabeau de Chaillesin ääni — tyttö oli Isabeau de Chailles sellaisena kuin näin hänet eräänä yönä, kun hän puolisonsa mieliksi oli pukeutunut arabialaisten naisten asuun.» Hänen vapiseva äänensä hiljeni kuiskaukseksi ja hän peitti kasvonsa käsillään ollakseen näkemättä Dianan silmiin äkkiä tullutta kauhuista ilmettä.

Ja sitten seuranneen hiljaisuuden aikana hän kuuli räsähdyksen, kun hänen tuolinsa ohut yläpiena katkesi kuin tulitikku sheikin käden äkillisestä puristuksesta, ja kuuli myöskin rääkätyn olennon valitusta muistuttavan ähkäisyn. »Réné de Chaillesin tytär minun poikani teltassa — voi, hyvä Jumala!» Hän ponnahti pystyyn, unohtaen oman tuskansa ajatellessaan, että toisen täytyi kärsiä kirpeämmin kuin hän itse kärsi. »Mon ami…»

Mutta sheikki hillitsi jo jälleen itsensä ja pyörähti häneen päin, salaten tunteensa naamiomaisen ilmeen taakse, joka niin usein teki hänen kasvonsa tutkimattomiksi.

»Sinun on se todistettava, Raoul», sanoi hän melkein rajusti, ikäänkuin taistellen sellaista ajatusta vastaan, jota hän ei tahtonut uskoa. »Arvelusi perustuu ainoastaan yhdennäköisyyteen ja otaksumaan. Minä kaipaan enemmän, ennenkuin saatan hyväksyä tämän — tämän ajatuksesi, ennenkuin saatan tehdä mitään…» Hän katkaisi lauseensa ja puri huultansa synkän katseensa siirtyessä Saint Hubertista hellästi rakastettuun vaimoon, jonka suru vihloi häntä paljoa kipeämmin kuin hänen omansa. Hän meni hitaasti Dianan luokse.

»Sinun olisi parasta paneutua levolle, Diane», virkkoi hän kalsean äänensä muuttuessa kuvaamattoman helläksi. »Olet saanut kokea niin paljon kuin jaksat kestää. Sinun ei hyödyttäisi kuulla, mitä Raoulilla on sanomista, ja meidän on koetettava mahdollisimman pian selvittää tämä surkea juttu.»

Diana käänsi häneen päin kalpeat, rukoilevat kasvonsa. »Salli minun olla täällä,' Ahmed! Älä lähetä minua pois», kuiskasi hän arkaillen. »En usko jaksavani olla yksin juuri nyt. En häiritse teitä. En hiisku sanaakaan, jollette te tahdo. Mutta salli minun jäädä tänne!»

Kykenemättä sillä hetkellä epäämään häneltä mitään sheikki nyökkäsi myöntymyksen merkiksi, viipyi hänen luonansa hetkisen, kohentaen sohvan pieluksia mukavammin hänen ympärilleen ja painaen huulensa hänen vaaleaan tukkaansa, ennenkuin taaskin kääntyi Saint Hubertin puoleen. »No nyt, Raoul.»

»Ensiksi haluamasi tiedot», virkkoi hän perin väsyneesti. »Olen pahoillani, Ahmed, mutta niitä en saanut. Vaikkakin hän myöntää vihaavansa ja pelkäävänsä maurilaista, joka aina on ollut julma häntä kohtaan, ja vihaavansa ja pelkäävänsä maurilaisen muukalaiskumppaneita jostakin syystä, jota hän ei tahdo ilmaista, hän ei kuitenkaan suostu kertomaan mitään siitä, mitä he ovat puuhailleet Algeriassa. Ja hän väittää, ettei hän tiedä mitään heidän salaisista hommistaan, etteivät he luottaneet häneen ja ettei hän koettanutkaan ottaa selkoa heidän toimistansa eikä aikeistansa. Minun yritykseni meni siis myttyyn samoin kuin sinunkin. Mutta päinvastoin kuin sinä minä uskon hänen puhuvan totta. Hän ei tiedä muuta kuin sen, missä piirikunnissa he ovat käyneet ja missä he sittemmin majailivat Tuggurtissa. Mutta sitä, vakuuttaa hän, ei kiduttamallakaan saada häntä ilmaisemaan. Miksi hän meitä luuleekaan — lapsi-raukka! Hänellä tuntuu olevan ihailtava kunniantunto ja ihailtava määrä rohkeutta hennossa ruumiissansa. Alussa hän pelkäsi minua surkeasti. Hän näyttää varmasti uskovan ben Hassanin heimon aluetta helvetin esipihaksi, jollei pidäkään sitä ihan helvettinä. Mutta vihdoin sain hänet tajuamaan, että minä olen samanlainen tavallinen ihminen kuin hän itsekin, ja sitten hän puheli vapaammin, omasta elämästään nimittäin. Se on lyhyt tarina surullisesta elämästä, jonka murheellisuutta ja viheliäisyyttä en luule hänen itsensä oikein käsittävänkään ja joka on vietetty yhtämittaisilla vaelluksilla berberiläisvaltioissa, pääasiallisesti Tunisissa, vaikka viime vuonna he olivat Marokossa, jonne myöskin useimmat hänen varhaisimmat muistonsa tuntuvat palautuvan. Viime vuonna Marokossa, huomannet Ahmed, ja juuri viime vuonna nähtiin siellä myöskin maurilainen Ghabah.» Hän pysähtyi hetkiseksi, silmäillen sheikkiä terävästi. Mutta Ahmed ben Hassanin katse oli suunnattu hänen jalkojensa alla olevaan mattoon, ja vähäisen keskeytyksen jälkeen Saint Hubert jatkoi tarinaansa. »Koetin ottaa selkoa hänen varhaisimmista muistoistansa, mutta lukuunottamatta sitä, että maurilainen oli aina ollut julma, tuntuvat hänen lapsuusmuistonsa olevan hämäriä ja sekavia. Kun tiukkasin häneltä ja koetin kiihoittaa hänen muistiaan, puhui hän hyvin epäselvästi ajasta, jolloin hän ei ollut ihan yksin raa'an isäntänsä kanssa, ja jostakin henkilöstä, jota hän tuskin muisti, joka oli ollut ystävällinen hänelle, kosketellut häntä hellin käsin pieksämättä häntä ja laulellut hänelle suloisella äänellään. Eräästä niistä lauluista hän näyttää muistavan jonkun verran, vain omituisia katkelmia, mutta vaikka sävel hiukan muistuttaa muuatta vanhaa ranskalaista kehtolaulua, olivat sanat niin toivotonta arabian- ja ranskankielen sekasotkua, etten viisastunut niistä vähääkään. Eikä hän edes tiedä, oliko hänen unikuvaa muistuttava henkilönsä mies vaiko nainen. Äitiä hänellä ei ole koskaan ollut, väittää hän, enkä tiedä, mistä hän luulee polveutuneensa. Koetteeksi mainitsin hänelle Ghabahin nimen, mutta se ei näyttänyt herättävän hänessä minkäänlaista miellettä, hän ei pienimmälläkään merkillä osoittanut tuntevansa sitä, ja minä pidin häntä tarkoin silmällä. En siis oikeastaan ole saanut selville mitään sellaista, mitä voitaisiin pitää pätevänä todistuksena siitä, kuka hän on, mutta siitä kaikesta huolimatta minulla on se ehdoton vakaumus, että hän on etsimäni tyttö. Hänen ja Isabeau de Chaillesin yhdennäköisyys on liian silmäänpistävä sivuutettavaksi. Siihen saakka, kunnes löydän maurilaisen ja saan varmat todistukset siitä, onko hän ystävä-parkani murhaaja vai eikö ole, pidän tyttöä Isabeau de Chaillesina — hänelle annettiin äitinsä nimi.»

»Entä jos saat sen todistetuksi?» Sheikin ääni oli yhäti kova ja epäilevä, mutta Saint Hubert tunsi hänet ja arvasi, millaista taistelua tuon järkähtämättömän ulkokuoren alla käytiin.

»Kunhan ensin sen todistan, mon cher», virkkoi hän säyseästi. »Kenties en löydäkään tätä miestä, joka yksin tuntee hänen syntyperänsä salaisuuden. Ja jos löydänkin» — hän kohautti olkapäitänsä kuvaavasti — »kukapa tietää, mikä on lopputulos? Toistaiseksi en voi muuta kuin odottaa ja toivoa. Jumalan kiitos, että toivo on aina jälellä! Mutta muista, Ahmed» — hän nousi puhuessansa seisomaan — »että joskin hyvin ymmärrän tämän tytön tällä hetkellä läheisemmin huolestuttavan sinua, hänen tulevaisuutensa — olipa hän Isabeau de Chailles tai joku aavikon nimetön orpo — on minun asiani.» Hetkisen hän seisoi käsi sheikin leveällä olalla, mutta siirtyi sitten likemmäksi leposohvaa, jonne häntä veti joku vastustamaton voima vastoin hänen tahtoansakin.

Ja hoikat, kylmät sormet, joita hän kumartui suutelemaan, puristuivat tiukasti hänen kätensä ympärille.

Särähtävä kuiskaus oli vähällä viedä hänen rohkeutensa, ja hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat, kun hän katsoi Dianan herttaisiin, murheellisiin silmiin, katseli hillittömän sydänkaihon ja kaipauksen vallassa hennon viehkeätä, kaunista olentoa, joka kerran tiedottomana oli levännyt hänen sylissänsä. Ja hänen ajatuksensa lensivät toiseen pieneen, hentoon olentoon, joka vain tunti takaperin oli ollut polvillaan hänen jalkainsa juuressa ja tuskaisesti itkien ja nyyhkyttäen rukoillut tietoja »herrastansa, joka oli äkäisenä lähtenyt hänen luotansa».

Hänen huulensa vavahtivat, ja hän pudisti päätänsä. »Mitäpä minä tietäisin naisensydämestä?» torjui hän äänessänsä katkeramman surullinen sointu kuin Diana oli koskaan ennen kuullut ja poistui teltasta tummenevaan hämyyn.

Noin kahdeksankymmentä kilometriä sheikin leiristä pohjoiseen valaisi kaksi loimuavaa nuotiota samana iltana leiriä, jonka tarkka järjestys ja täsmälliset laitteet olivat sotilaalliset ja joka oli hiljaisempi kuin se olisi ollut, jos yöpyjät olisivat olleet yksinomaan arabialaisia. Siellä ei ollut telttoja eikä kuormakameleja, ei minkäänlaisia taakkoja hidastuttamassa nopeata samoamista. Eikä isomman nuotion ympärille ryhmittyneiden valkopukuisten olentojen luota kaikunut torvien eikä rumpujen ääniä. Taempana oli riveihin kytkettyjä hevosia ja muutamia pieniä myttyjä leirikalustoa.

Pienemmän nuotion ääressä istui käärmeenlumooja piittaamatta lentelevistä kypenistä, joita kuuroittain tippui hänen ympärilleen, ja huomaamatta myöskään kahta kumppaniaan, tuijottaen roihuaviin liekkeihin, kummalliset silmänsä supistuneina miltei neulankärjiksi, ohuilla huulillansa ilkeä hymy, toisen petolinnun kynsiä muistuttavan käden yhtenään melkein hyväilevästi sivellessä hänen polvillansa olevaa isoa puukkoa, joka oli terävä kuin partaveitsi. Tätä uhkaavaa hahmoa katseli tuontuostakin vanhempi saksalainen, joka rauhattomasti asteli edestakaisin nuotion toisella puolella, kyeten huonosti salaamaan epäluulojaan. Yhä kasvavan laukun sekaista epäluuloa kuvastui myöskin niistä silmäyksistä, joita hän vähänväliä loi kansalaiseensa. Viimemainittu istui pää käsien varassa kumaraisena satulanpeitteellä, joka oli levitetty parhaiksi kipunoiden yltämättömiin.

Gott im Himmel, eikö miehellä ollut syytä olla vimmoissansa, mietti hän äkäisesti, nähdessänsä, että hänen vuosikausia kestänyt työnsä pantiin vaaraan pelkän oikun vuoksi? Että von Lepelin pitikin näin pettää hänen luottamuksensa! Von Lepelin, jonka hän oli niin huolellisen harkinnan jälkeen valinnut niin monien hänelle tarjottujen kumppanien joukosta, joka osasi arabiankieltä paremmin kuin kukaan muu häntä itseänsä lukuunottamatta ja joka topograafisesti tunsi tämän maan vieläkin paremmin kuin hän itse. Von Lepelin, johon hän oli luottanut, jonka monet hänelle uskotussa tehtävässä erinomaiset hyvät puolet olivat olleet paljoa painavammat kuin hänen muutoin loistavaa mainetodistustansa tahraava ainoa heikkous.

Naiset — kaikkien yritysten kirous! Häntä oli varoitettu siitä vaarasta Berliinissä; siitä oli ollut runsaasti mainintoja paksussa asiakirjanipussa, jonka hän oli niin tyystin tutkinut, ennenkuin oli lopullisesti valinnut apulaisensa. Mutta alaisensa todella suuriin erikoiskykyihin katsoen hän oli ollut taipuvainen antautumaan siihen vaaraan. Ainahan oli jotakin uskallettava. Ja von Lepel, ratsuväen kapteeni, oli sotilashenkilö — naisilla oli hänen elämänsuunnitelmassansa tärkeämpi sija kuin hänen johtajansa ajatuksissa. Naiset — pyh! Hän kohautti vankkoja hartioitansa halveksivasti. Mitäpä he merkitsivät hänelle, joka oli koko sydämestään kiintynyt työhönsä, joka rakasti yksinomaan valtiollista vehkeilyä ja oli omistanut koko elämänsä sille? Hänestä he olivat ainoastaan välikappaleita määrätyn tarkoituksen saavuttamiseksi, vain mahdollisia äitejä, välttämätön paha, joka oli olemassa vain rodun, koko maailman ainoan mitään merkitsevän rodun, jatkamista varten. Toista vuotta oli von Lepel ollut näyttämättä merkkiäkään hänessä piilevästä heikkoudesta; mutta nyt, juuri kun häntä olisi kipeimmin tarvittu, oli tullut romahdus, tämä hulluus, alkuasukastyttöön kohdistunut mieletön intohimo, joka uhkasi saattaa vaaraan koko heidän yrityksensä. Ja minkä tähden? Se oli pelkkä ohimenevä mieltymys, päähänpisto, jota kestäisi vain niin kauan kuin hänen huikenteleva luonteensa sanelisi, mutta joka sillä hetkellä nieli kaiken muun paitsi hänen halunsa tyydyttämistä.

Ja sillä välin oli hänen, Carl Röstin, joka piti tätä salaista tehtäväänsä Algeriassa koko elämänsä huippusaavutuksena, ollut pakko heidän työnsä ollessa perin vaikeassa ja vaarallisessa vaiheessa tuhlata kallista aikaa ja rientää tämän rakastuneen soturin kintereillä, koska hän ei rohjennut päästää kumppaniansa yksin, koska von Lepel oli ehdottoman välttämätön hänelle samoin kuin hänkin von Lepelille. Hetki oli heille kummallekin ratkaisevan tärkeä, ja vähäisinkin poikkeaminen velvollisuuden tieltä saattoi merkitä kaiken tehdyn tuhoutumista.

Heidän työnsä oli viime aikoihin saakka sujunut loistavan lupaavasti, mutta äskettäin oli sattunut sarja aavistamattomia vastoinkäymisiä, ja ketjussa, jonka hän oli mielinyt koota käsiinsä kokonaisena ja eheänä, oli katkenneita renkaita; hän ei ollut saanut kaikkia odottamiansa tietoja, ja parilta taholta, joilla työskenteli hänen luotetuimpia ja toimeliaimpia asiamiehiään, ei ollut kuulunut mitään. Missä oli vika, ja kenen oli syy? Nyt saattaisi seisahdus koitua tuhoisaksi. Vielä kolme kuukautta takaperin oli kaikki käynyt täsmällisesti kuin kello, eikä selostusten säännöllinen lähettäminen Berliiniin ollut kertaakaan keskeytynyt, mutta kolmen viime kuukauden aikana oli tietoyhteys kaksi kertaa vakavasti katkennut. Ja hänen levottomuuttansa pahensi Tuggurtissa varastetun lompakon ärsyttävä muisto. Tosin olivat paperit kirjoitetut salakielellä ja saattoivat käydä kauppamatkustajan selostuksista, jollaisia ne olivat olevinansa, mutta se oli siitä huolimatta kovan onnen sattuma, josta saattoi olla turmiolliset seuraukset ja joka oli pakottanut hänet jälleen pukeutumaan alkuasukkaiden asuun ja tehnyt Tuggurtin niin vaaralliseksi seuduksi, että hän olisi karttanut sitä, jos olisi voinut. Mutta se ei käynyt päinsä. Tuggurt oli hänen toimintansa keskikohta. Ja nyt hänellä oli taskuissansa niin paljon papereita, ettei hänen olonsa tuntunut oikein mukavalta, papereita, jotka olivat vieläkin tärkeämpiä ja vieläkin vaarallisempia ja valaisevampia kuin häneltä varastetut asiakirjat. Ne olisi aikoja sitten pitänyt luovuttaa asiamiehelle, jonka piti kohdata heidät pienessä linnuekaupungissa, mutta joka ei ollut sinne saapunut. Ja miksi hän oli jäänyt tulematta? Olivatko ranskalaiset sotilasurkkijat olleet nokkelampia kuin hän luuli ja saaneet vihiä hänen liikkeistänsä ja pyydystäneet hänet ansaan? Mutta ranskalaisten sotilasurkkijat — Röst sylkäisi halveksivasti. Paksupäisiä tolvanoita, joiden puuhat olivat lapsellisen tehottomia ja läpikuultavia, jotka hymyillen ottaisivat vastaan kenet tahansa, joka viitsisi heille tarjoutua — ajatella vain Meyeriä, joka oli vuosikausia ollut heidän urkkijanaan ja lähettänyt selostuksiensa kaksoiskappaleet Berliiniin! Ja heillä oli palveluksessansa myöskin arabialaisia, mokomillakin. Sen hän oli saanut tietää sanomasta, jonka N:o 7 oli lähettänyt hänelle Tuggurtiin, vaikka N:o 7 ei itse ollutkaan ilmestynyt. N:o 7:n sanoma oli sisältänyt erityisen varoituksen eräästä vaeltavasta arabialaisesta, joka harjoitti hevoskauppaa, mutta joka oli jollakin tavoin herättänyt hänen samalla kertaa rohkean ja arkailevan apurinsa epäluuloja. Carl Röst ajatteli hänelle lähetettyä tarkan yksityiskohtaista kuvausta ja kohautti taaskin halveksivasti olkapäitänsä. Mainio työskentelijä, mutta arka sielu tuo N:o 7, näki kuoleman väijyvän jokaisen nurkan takana ja kylpi aina hiessä pelokkaiden aavistusten vaivaamana!

Kauan ja hartaasti hän sadatteli poissaolevaa N:o 7:ää. Hän olisi kiroillut vieläkin hartaammin, jos olisi tiennyt, että hänen taskussansa oleva selostus oli kadonneen työkumppanin viimeinen palvelus isänmaalle, joka oli maksanut hänelle huonon palkan uutterassa puuhassa ja vaaroissa vietetystä elämästä, ja että hän nyt virui eteläisillä hiekkalakeuksilla haalistuvana luukasana Ahmed ben Hassanin kuula vaalenevassa kallossansa.

Ja joskin hän olisi sen tiennyt, on epäiltävää, olisiko se tieto aiheuttanut hänelle mieskohtaista surua, sillä hänestä eivät sotilasurkkijat olleet ihmisiä vaan koneen hampaita, pelkkiä nappuloita, jotka suorittivat tehtävänsä — ja sitten poistuivat kenenkään huomaamatta ja muistamatta.

Kyllästyneenä yksitoikkoiseen kävelyynsä ja jo ennestään väsyneenä istuttuansa pitkän päivän satulassa Röst tuli likemmäksi nuotiota ja heittäytyi pitkäksensä hietikolle von Lepelin viereen. Muutamia minuutteja hän loikoi ääneti, täyttäen vanhaa merenvahaista piippuansa kunnioittavan huolellisesti, samalla kun hänen mieleensä kasaantunut kiukku äityi, kunnes se äkkiä kuohahti.

»Kuinka kauan tätä hupsuutta vielä jatkuu, Hugo?» kivahti hän. Se oli alkuna öiselle väittelylle, joka oli riehunut heidän välillänsä aina siitä alkaen, kun he lähtivät Tuggurtista, ja von Lepel kohotti verkkaisesti päätänsä, tuijottaen häneen sinisillä silmillään, joissa hehkui vaarallinen kiilto.

Röstin käsi ojentui äkäisen torjuvasti. »Mitä sinä tahdot», tokaisi hän katkerasti. »Maksetaanko sinulle palkkaa sitä varten, että saisit, mitä itse haluat, ja sitä varten, että tuhlaisit aikaasi ja tarmoasi rakkausseikkailuihin? Oletko unohtanut, mikä olet ja missä olet? Oletko unohtanut, ettet ole oma herrasi? Aikasi, tarmosi, koko olemuksesi ei ole omasi, vaan isänmaan. Tiesin tällaisen vaaran olevan olemassa suostuessasi Berliinissä ottamaan sinut mukaani. Mutta luotin sinun kunniantuntoosi — du lieber Gott, jos olisin aavistanut, kuinka pahasti sinä minut pettäisit! Ja juuri nyt, juuri tällä hetkellä, jolloin on ehdottoman tärkeätä, että työmme ei keskeytyisi, jolloin minun olisi välttämättä oltava Tuggurtissa siltä varalta, että numero seitsemän…»

»Sinun ei olisi tarvinnut lähteä», pisti von Lepel kylmästi väliin.
»Huomautinhan sinulle, että mieluummin hoitaisin tämän jutun yksin.»

»Nyt ei ole aika meidän kummankaan olla yksin», vastasi Röst. »Sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin. Koko tehtävämme onnistuminen riippuu siitä, että työskentelemme yhdessä. Tällä mielettömällä hupsuudellasi panet vaaraan enemmän kuin tiedätkään. Ja sanon sen sinulle suoraan, Hugo, minä olen saanut siitä kyllikseni. Ja vielä sanon sinulle suoraan, etten luota tähän maurilaiseen. Älä katso häneen!» huomautti hän terävästi. »Hän pitää meitä silmällä nuotion ylitse, enkä halua hänen arvaavan, että puhumme hänestä.»

»Maurilaisessa ei ole mitään vikaa», kehaisi hän varmasti. »En ymmärrä, minkä tähden häntä epäilet. Hänen sydämessänsä ovat samat pyrkimykset kuin meidänkin. Ja nytkin hänellä on sama kannustin kuin minulla, vaikka kokonaan toisista syistä. Ja lopuksi hän saa, mitä tahtoo, sillä kun minä olen suoriutunut tytöstä, saa hän hänet takaisin tehdäksensä hänelle, mitä haluaa. Mutta ensin tyttö joutuu minulle», lisäsi hän silmiensä välähtäessä äkkiä.

»Ei, niin kauan kun minä voin sen estää», huusi Röst vimmastuneena. »Olet mennyt jo kyllin pitkälle, Hugo. Sinä haluat tyttöä hetkelliseksi leikkikaluksesi. Haluat kostaa pojalle, joka teki tyhjiksi kevytmieliset aikeesi. Mutta nyt tiedät, kuka tämä poika on, tiedät, millainen maine hänen isällänsä on tässä maassa, ja tunkeutuessasi hänen alueellensa panet järjettömän paljon alttiiksi ja oman henkesi vaaraan — en puhu mitään minun hengestäni — ja mitä varten? Tyydyttääksesi ohimenevän päähänpistosi! Sinä hupsu, henkesi ei ole omasi leikkiäksesi sillä. Henkesi on Kaiserin — suokoon Jumala hänelle menestystä — ja asian niin ollen kiellän minä, esimiehesi ainakin tällä retkellä, sinua enää astumasta askeltakaan tässä hullussa jutussa. Se on viimeinen sanani, Hugo. Me lähdemme huomenna takaisin Tuggurtiin.»

»Me emme lähde takaisin Tuggurtiin huomenna», sihahti hän hampaitansa kiristellen. »Sinä saat lähteä, jos haluat. Mutta sinä menet yksin. Maurilainen on minun puolellani, ja myöskin kaikki muut miehet ovat minun tukenani. Arveletko maurilaisen luopuvan kostostansa? Hän on istunut joka yö, hyväillen tuota veistä, joka on hänen polvillansa, ja hautoen siivoa työtä, jonka hän aikoo sillä tehdä. Luuletko miesten luopuvan rahoista, jotka heidän on vielä saatava — vaikka Jumala tietää, että he saivat yllin kyllin, ennenkuin lähtivät Tuggurtista. He ovat kaikki tunisilaisia, muutoin he eivät olisi lähteneet. Vain jälkienvainuaja on algerialainen, ja hän hoputtaa meitä eteenpäin ainoastaan sen tähden, että hän tuntuu vihaavan ben Hassanin heimoa. Ei, hyvä ystävä; olemme edenneet liian kauaksi kääntyäksemme takaisin. Laske alas kätesi, Röst!» ärähti hän äkkiä. »Revolverini on taskussa, ja tähtään sillä sinuun. Eikä meille kummallekaan olisi hyötyä toisen surmaamisesta. Olet myöntänyt tarvitsevasi minua, ja vaikka minä lienenkin hullu, en ole kyllin hupsu uskoakseni pystyväni suorittamaan tehtävää yksin, ilman sinua. Äsken olit vähällä unohtaa työmme, etkö ollutkin, Carl-ystäväni? Mutta sinun ei tarvitse kiittää minua siitä, että muistutin siitä sinulle. Vähäinen, hetkellinen viivytys ei ole työllemme turmioksi. Eikä viivytyksestä tule pitkäaikainen, sen lupaan. Kaikkivaltias Jumala, ihmisen täytyy hieman huoahtaa. Minä olen soturi ja inhimillinen olento enkä salaisen tietotoimiston kone, kuten sinä olet. Minun suonissani virtaa verta eikä mustetta.

»Eikä elämää kestä ikuisesti. Kokonaisen vuoden olen elänyt kuin munkki ja uurastanut kuin kaleeriorja. Ole järkevä, Röst! Suo minulle viikko tai pari! Sitten palaan ankaraan elämään ja jokapäiväiseen raadantaan. Onko se sovittu, Carl?» Hän ojensi kätensä vilpittömän näköisenä, ja Röst tarttui siihen vastahakoisesti. »Sopimus on yksipuolinen», virkkoi hän virnistäen, »mutta sinä et jätä minulle vaihtoehtoa. Sinun puolellasi on voimaa, koska juuri sinä pestasit nämä miehet ja maksoit heille palkan — maksoit, saanen huomauttaa, rahoilla, jotka eivät olleet sinun omiasi ja jotka oli annettu kokonaan toisenlaista tarkoitusta varten.»

Von Lepel naurahti keveästi. »Minun rahojani — eivät kylläkään», vastasi hän Huolettomasti. »Kapteenin palkka ei ole runsas. Mutta rahat hankitaan jollakin tavoin takaisin, jollei turhantarkka omatuntosi salli merkitä niitä 'satunnaisiksi menoiksi' — kun pääsemme kotiin.»

»Kun!» Röstin sävyssä oli häive, joka nosti pilven von Lepelin kasvoille.

»Mikä sinua tänä iltana riivaa, Carl?» kysyi hän ärtyneesti. »Puhut, ikäänkuin epäilisit, pääsemmekö lainkaan kotiin.

»Hermostua? En!» vastasi Röst halveksivasti. »En ajattele itseäni enkä sinua. Ajattelen työtämme…»

»Oh, hitto vieköön työn. Heitä se mielestäsi ainakin täksi illaksi! Työ ei joudu tästä kärsimään. Olenhan sen jo sinulle sanonut. Salli minun saada käsiini tyttö ja opettaa tuolle nenäkkäälle nuorukaiselle läksy, jota hän ei pian unohda! Sitten minä olen taaskin palveluksessasi, kunnes tämä iänikuinen työ päättyy. Olisi joka suhteessa ollut parempi, jos olisit suonut tuon vastapäätä istuvan synkkämielisen ystävämme tappaa sen nulikan silloin, kun hänellä oli siihen tilaisuus.»

»Kerrankin olen yhtä mieltä kanssasi», myönsi Röst kerkeästi. »Hän ei todennäköisesti ole unohtanut meitä, ja siinä piilee vaaramme. Hänen alueellensa meneminen on hulluutta.»

Von Lepel heilautti kättänsä, ikäänkuin pyyhkäisten syrjään toisen huomautukset.

»Me olemme vain päivänmatkan heistä jälessä», puhui hän innokkaasti, »ja heitä hidastamassa on tyttö. Uskon meidän saavuttavan heidät, ennenkuin he ehtivät sinne. Ja jollemme saavuta, auttaa meitä joku onnellinen sattuma. Älä ole noin kolkon näköinen, mies! Ota asia paremmalta kannalta. Onni suosii meitä, sen vakuutan sinulle. Esimerkiksi se kirottu poika. Hän ei aavistakaan meidän olevan ihan kintereillänsä. Hän ei aavista, mokomakin suuriluuloinen nallikka, että jotkut niistä miehistä, joille hän Tuggurtissa tuhlasi rahaa, ottivat kultaa meiltäkin ja kavalsivat hänen salaisuutensa yhtä iloisesti kuin meidänkin. Oli vain kysymys siitä, kumpi tarjoaa enemmän. Hän huomaa erehtyneensä ennen pitkää, eikä hän pidä ylvästä päätänsä enää niin pystyssä, kun minä olen suoriutunut hänestä — senkin sika.» Hänen oma päänsä keikahti röyhkeän uhmaavasti pystyyn, ja hänen huulillaan väikkyi kummallinen, julma hymyn häive, kun hän nousi pystyyn ja jäi seisomaan, silmäillen Röstiä varman luottavasti.

Ja Röst katsoi värähtämättä häntä silmiin. »Saattaa niin olla», virkkoi hän hitaasti, »mutta minua ei haluta pohtia sitä asiaa sen enempää. Minä olen esittänyt vastalauseeni, mutta sinä tahdot kulkea omaa tietäsi. Mutta varoitan sinua, että jos työllemme tulee sinun tähtesi vielä muita esteitä, et saa toivoa minun selvittävän asioitasi Berliinissä. En säästä sinua, sittenkun minun on annettava selostukseni. Ja vielä toinenkin varoitus, Hugo. Ole varovainen tuohon maurilaiseen nähden, sillä sanon sinulle vielä kerran — en luota häneen.»

Hetkisen von Lepel katsoa mulkoili häneen, mutta kääntyi sitten toisaalle, naurahtaen äkäisesti.

Muutamien minuuttien kuluttua he olivat molemmat kietoutuneet peitehuopiinsa ja nukkuivat, kuten olivat totuttautuneet nukkumaan, milloin ja missä heidän sopi.

Mutta kauan sen jälkeen, kun he olivat vaipuneet uneen, istui maurilainen yhäti hievahtamatta puukko polvillansa, tuijottaen miltei tyyten sammuneen nuotion punaisiin kekäleihin, hautoen kostoansa ja tyydyttäen julmaa sydäntänsä ajattelemalla, millaisia kärsimyksiä hän nautinnoksensa tuottaisi tytölle, joka koko elämänsä ajan oli ollut hänen tyhjiin rauenneen halunsa jokapäiväisenä muistutuksena.

Raoul de Saint Hubertin hämmästyttävää ilmoitusta seuranneet kolme tai neljä päivää olivat vaikeata aikaa kaikille Ahmed ben Hassanin leirin asukkaille. Itse Saint Hubert, joka joka päivä vietti useita tunteja yksinäisen tytön luona El-Hassissa, kärsivällisesti koettaen tunkeutua sen pilven lävitse, joka tuntui verhoavan hänen lapsuusaikaisia muistojansa, palasi joka käynniltään yhä varmemmin uskoen Jasminissa löytäneensä etsimänsä perijättären. Tytön ja madame de Chaillesin tavaton yhdennäköisyys, heidän ääniensä ja eleittensä merkillinen samanlaisuus ja monet muut pienet yhtäläiset piirteet, jotka hän lähemmin tutustuttuansa huomasi ja joiden hän selitti voimakkaasti muistuttavan hänen ystävänsä puolisoa, vain lujittivat hänen vakaumustansa ja haihduttivat kaikki epäilykset, joita hänen mieleensä oli saattanut hiipiä.

Ja jokapäiväiset käynnit El-Hassissa tekivät muutakin kuin varmistivat tätä lujaa uskoa ja saivat helläsydämisen ja intomielisen ranskalaisen pyyhkäisemään syrjään monet esteet, jotka tuntuivat vastustavan hänen järkeilyänsä, ja takertumaan ohueen lankaan, jonka varassa hänen olettamuksensa oli. Hänen harrastuksensa ja myötätuntonsa olivat jo alusta alkaen virinneet ja kävivät yhä voimakkaammiksi sitä mukaa kuin hän joka päivä oppi paremmin ymmärtämään tytön luonnetta, joka herätti hänessä samalla kertaa sekä sääliä että ihailua. Tytön kärsivällisyys ja lempeys, hänen täydellinen itsensäkieltämisensä hänen osoittaessansa horjumattomasti kiintyneensä mieheen, joka oli tehnyt hänelle vääryyttä, ja hänen itsepintainen uskollisuutensa aikaisempia liittolaisiansa kohtaan tehosivat Saint Hubertin luontaiseen ritarillisuuteen, ja entistä varmemmin hän päätti, että vaikka lopulta kävisikin ilmi, ettei tyttö ollut Isabeau de Chailles, joksi hän häntä uskoi, ajattelisi hän tytön tulevaisuutta huolehtien erikoisesti hänen menestyksestänsä. Diana oli useista syistä taipuvainen uskomaan häntä, mutta pelkäsi hänen arvelunsa toteutumista, joka vain tekisi Pojun rikkomisen yhä pahemmaksi pulmaksi, vieläkin hirveämmäksi kuin se oli aluksi näyttänyt. Senvuoksi Dianasta tuntui Saint Hubertin päättely sekä johdonmukaiselta että sitovalta, ja kreivin paljastukset vain syvensivät vastuunalaisuudentuntoa, joka häntä painoi, ja kiihoitti hänen vakavaa haluansa noudattaa naisellisen sydämensä kehoitusta. Mutta eivät pyynnöt eivätkä rukoukset jaksaneet järkyttää sheikin horjumatonta päätöstä. Yhä vielä epäillen tai ainakin tahtoen näyttää epäilevänsä Ahmed kuunteli äänettömänä kaikkia Saint Hubertin toiveikkaita vakuutuksia ja vastusti innokkaasti Dianan vetoomuksia. Hän oli ehdottomasti päättänyt, ettei Dianan pitäisi mennä käymään El-Hassissa.

Vieläpä hän jostakin syystä, jota hän ei tahtonut selittää, vaati jyrkästi, ettei ainoakaan vihjaus tytön mahdollisesta syntyperästä pääsisi Pojun korviin. Ja siinä suhteessa Diana pakostakin oli yhtä mieltä hänen kanssansa, sillä Pojun suhtautumisen vuoksi oli mahdoton edeltä käsin arvata, minkä vaikutuksen se tieto tekisi häneen. Hän oli kirjaimellisesti totellut isänsä määräystä eikä ollut enää käynyt El-Hassissa, jättäen tytön ajattelemaan, mitä halusi. Ja paluu-illastansa saakka hän ei ainoastaan ollut kieltäytynyt puhumasta tytöstä, vaan oli lisäksi vetäytynyt jöröttelemään yksinänsä ja pysytellyt jäykästi erossa perhepiiristä. Dianakin oli tavannut hänet vain kerran, lyhyen, ainoastaan viisi minuuttia kestäneen puhelun aikana, joka oli ollut kiusallinen ja epätyydyttävä heistä molemmista.

Joukko nuoria hevosia oli paraillaan opetettavina ratsuiksi, ja se tarjosi hänelle tekosyyn olla poissa muiden seurasta. Hän oli viettänyt päivänsä ankarassa touhussa ratsastusmestarien parissa, joiden kanssa hän oli uurastanut auringon noususta sen laskuun saakka, väsyttäen itseänsä raskaassa ruumiillisessa työssä, turhaan koettaessaan unohtaa alituisesti rinnassansa riehuvaa sielullista myrskyä, rakkauden ja vihan välistä taistelua, joka päiväiseen aikaan, kun hänen oli pakko keskittää kaikki ajatuksensa ja koko huomionsa käsittelemiinsä, vaikeasti hillittäviin eläimiin, pysyi hieman tyynempänä, mutta joka aina iltaisin alkoi jälleen raivota yhtä vimmaisesti kuin ennenkin ja teki yksinäisyydessä — hänen entisen telttansa paikalle pystytetyssä uudessa teltassa — vietetyt pitkät tunnit tuskaiseksi helvetiksi, uurtaen hänen kasvoihinsa lähtemättömiä vakoja. Häntä oli palvelemassa ainoastaan S'rir, sillä Ramadan oli huolehtimassa El-Hassin leiristä; hän oli yksin ajatuksineen, yksin jäytävine katumuksineen, ja hitaasti, mutta varmasti se tukahdutti vihan, jonka vallassa hän vielä luuli sydämensä olevan.

Ja Caryll oli muuttunut melkein yhtä yksinäiseksi erakoksi kuin hänen veljensäkin oli. Hän oli alusta alkaen ollut kylmän eristäytyvä ja luoksepääsemätön; hän näyttäytyi toisten seurassa vain vähän aikaa kerrallaan ja niin harvoin kuin kohteliaisuus suinkin myönsi. Ainoastaan Saint Hubertin seurassa hänen jäykkyytensä vähän laukesi, mutta silloinkin hän oli vaitelias ja itseensäsulkeutunut. Hän ei ollut hiiskunut mitään siitä, että Poju oli aamuvarhaisella käynyt hänen teltassaan, eikä kertaakaan vihjaissut café mauressa sattuneeseen mellakkaan, josta sheikki ei vielä tiennyt mitään.

Mutta Saint Hubert oli heti arvannut, että kadonnut tyttö, Caryllin mielenkiinnon herättäjä, oleili nyt El-Hassissa. Ja Pojun saapumisen jälkeisenä päivänä hän oli mutkattomasti kajonnut tapahtumaan ja suoraan tiedustanut Caryllilta tytön ryöstäjää. Tähän kysymykseen hän oli saanut vain happamen vastauksen: »En tiedä. En tuntisi sitä kirottua raakalaista, jos hänet näkisinkin.» Mutta Saint Hubert oli lukenut totuuden hänen punehtuneista kasvoistansa ja hänen silmiinsä välähtäneestä vihan leimahduksesta.

Ja aina toivoen saavansa lisävalaistusta asiaan, joka melkein yksinomaan askarrutti hänen mieltänsä, hän oli ihan peittelemättä kertonut Caryllille samana iltapäivänä El-Hassissa tekemästään havainnosta, vaatinut häntäkin puolestansa olemaan avomielinen, kumonnut hänen vastaväitteensä ja udellut häneltä vähitellen kaikki, mitä hän tytöstä tiesi. Mutta Caryll ei ollut osannut ilmaista mitään sellaista, mitä Saint Hubert ei jo ollut saanut selville, ja tämä ensimmäinen avomielisyyden purkaus oli samalla ollut myöskin viimeinen. Senjälkeen oli Saint Hubert nähnyt häntä yhtä vähän kuin muutkin.

Ja tällä tavoin oli hitaasti vierinyt neljä päivää surkeassa jännityksessä. Dianaa oli niiden aikana kalvanut ankara levottomuus, jonka vain sheikin tavallistakin hellempi esiintyminen oli tehnyt siedettäväksi. Ainoastaan heidän ollessansa kahden kesken syvenivät syvät rypyt, jotka olivat synkistäneet Ahmedin kasvoja Pojun paluusta saakka. Vain silloin salli hän Dianan nähdä vilahduksenkaan taistelusta, jota hän kävi mielessään, samalla kun Saint Hubertin lujan vakaumuksen herättämä epäilys ponnisti sitä melkein intohimoista toivetta vastaan, ettei hänen poikansa uhri osoittautuisi Isabeau de Chaillesiksi, jonka kohtalo oli niin kauan kiinnittänyt hänen mieltänsä. Hän ei voisi tehdä mitään, ennenkuin saisi varmuuden. Ja kun hän sen saisi, mitä hän sitten voisi tehdä? Kerran toisensa jälkeen hän kysyi sitä itseltään.

Jos tyttö olisi de Chaillesin tytär, voisiko hän pakottaa Pojun antamaan saman myöhäisen hyvityksen kuin hän itse oli antanut sille naiselle, jolle hän oli tehnyt vääryyttä? Rakkautta, joka oli ollut hänen ja hänen vaimonsa pelastus, ei ehkä olisi tässä toisessa tapauksessa. Pojun todelliset tunteet olivat tuntematon suure. Ja jos hän sitoisi tytön rakkaudettomaan avioliittoon vain välttämättömyyden pakosta, eikö siitä saattaisi koitua tytölle vieläkin suurempia kärsimyksiä kuin hän oli tähän saakka kestänyt?

Tulevaisuus tuntui toivottamalta pulmalta, joka näytti päivä päivältä käyvän yhä toivottomammaksi ja sekavammaksi. Ja tästä vaikeudesta oli alkuperäisesi vastuussa juuri hän itse.

Häpeä ja katumus, jotka olivat painaneet häntä kaksikymmentä vuotta, eivät olleet milloinkaan tuntuneet niin tuskallisilta kuin nyt. Ei milloinkaan ollut Nemesiksen käsi tuntunut rusentavan häntä niin raskaasti.

Saint Hubertin aina iltaisin poistuttua omaan telttaansa, jättäen aviopuolisot yksin, oli Diana nähnyt miehensä häneen suunnatuissa silmissä ilmeen, joka oli nostanut nyyhkytyksen hänen kurkkuunsa ja kiidättänyt hänet Ahmedin syliin sääliväisen myötätunnon vallassa kuiskaillen vakuuttamaan rakkauttansa ja suuteloillaan tukahduttamaan toisen huulilta pusertuvat katkerat itsesyytökset. Mennyt oli mennyttä, väitti hän, ja oliko hän kertaakaan moittinut Ahmedia? Ja mitä olisi hänen elämänsä ollut ilman Ahmedin rakkautta, ilman hänen kumppanuutensa tuottamaa riemua? Se olisi ollut tarkoitukseton, epätäydellinen elämä.

Jollei Ahmed olisi ottanut häntä niinkuin otti, jollei hän olisi pakottanut häntä tunnustamaan naisellisuuttansa, ei hän olisi milloinkaan saanut tuntea syvää onnea, jonka hän Ahmedin toimesta oli saanut vaimona ja äitinä. Pitikö Ahmedin rääkätä itseänsä jatkuvasti muistelemalla sellaista, minkä hän, Diana, oli aikoja sitten unohtanut? Eikö Ahmed ollut sovittanut, enemmänkin kuin sovittanut, noita muutamia lyhyitä onnettomia kuukausia vuosikausien uskollisella rakkaudella ja huomaavaisuudella, joka oli käynyt yli hänen odotustensa ja tehnyt heidän yhdyselämänsä ihanteelliseksi kumppanusliitoksi? Ja totisesti oli Ahmed saanut maksaa hinnan siitä surusta silloin, aikanansa, kestämällä murhetta, suurempaa kuin hänen, Dianan, oli koskaan tarvinnut kestää. Kärsimysten kautta oli rakkaus tullut heille molemmille, sellainen rakkaus, joka oli liian ylevä jättääksensä sijaa pahoittelulle, liian täydellinen turmeltavaksi katkerilla muistoilla.

Siten oli hän vetoavasti puhellut Ahmedille, kuten hän oli tehnyt lukemattomia kertoja ennenkin, kun katumus oli masentanut miestä, niin että hänen sydäntänsä vihloi.

Vain hän yksin näki Ahmedin silloin, kun häneltä oli kiskaistu pois luonteenomainen kopean ylpeyden naamari, vain hän näki sheikin syvän nöyrtymyksen, jota hän tuskin jaksoi kestää.

Eikä Ahmedin kalvava katumus ollut edes heidän avioelämänsä alkuaikoina pukeutunut niin katkeriin muotoihin kuin neljänä viimeksi kuluneena päivänä; sen jälkeen, kun Ahmed oli ensiksi tajunnut rakastavansa vaimoaan, ei hän koskaan ollut osoittanut kiintymystään niin avoimesti ja pidättymättä. Hän oli aina Dianaa kohtaan huomaavainen ja lempeä, mutta Pojun paluun jälkeen oli hänen hellä huomaavaisuutensa ollut suurempi kuin Diana oli koskaan ennen kokenut. Hänen kaikki tekonsa, kaikki sanansa ja eleensä ja kaikki ajatuksensa näyttivät keskittyvän Dianaan.

Vain yhdessä asiassa hän vastusti vaimoansa, ainoastaan yhdessä suhteessa hän oli järkkymätön kuin kallio. Hellimpinäkin, taipuvaisimpinakin hetkinänsä hän sittenkin pysyi lujana El-Hassissa olevaan tyttöön nähden tekemässänsä horjumattomassa päätöksessä, eivätkä Dianan kaikki rukouksetkaan jaksaneet suostuttaa häntä muuttamaan ratkaisuansa.

Viimeisten neljän päivän kuluessa oli se ajatus usein johtunut hänen mieleensä, mutta hän oli koettanut karkoittaa sen heti, kun se oli tullut, sillä hänen suunnittelemansa teko tuntui käyvän yli hänen voimiensa. Hänen puolisonsa sana oli laki häneenkin nähden, ja kaikkina heidän yhdessäolonsa vuosina hän ei ollut kertaakaan pystynyt menettelemään vastoin miehensä vähäisintäkään toivetta. Joka kerta hänen oli ollut pakostakin mukauduttava Ahmedin tahtoon.

Kauan, hyvin kauan sitten hän oli oppinut tottelemaan pelosta, ja sitten herännyt rakkaus oli tehnyt sen helpoksi. Mutta hänen kaikesta rakkaudestansa huolimatta hän tunsi vanhan pelon vielä väijyvän hänen sydämensä pohjalla.

Saattaisiko hän edes noudattaakseen oman omantuntonsa vaatimuksia ponnistautua rikkomaan sitä sääntöä vastaan, joka oli vuosikausia ohjannut hänen elämäänsä? Olisiko hänellä kylliksi siveellistä voimaa tahallaan uhitellaksensa Ahmedin tahtoa ja hänen välttämättömästi seuraavaa vihaansa? Ahmed ei ikinä ymmärtäisi niitä syitä, jotka häntä kannustivat. Hän pitäisi vaimonsa tekoa ainoastaan hänen lausutun määräyksensä törkeänä rikkomisena, hänen toiveittensa suoranaisena vastustamisena.

Antautua alttiiksi miehensä suuttumukselle — tehdä mitään salaista ja vilpillistä! Mutta mitä muuta hän voi? Pyynnöt ja rukoukset olivat kaikuneet kuuroille korville, ja hänen valittavaksensa oli jäänyt noudattaa joko velvollisuuttaan miestänsä kohtaan tai velvollisuuttaan omaatuntoansa kohtaan. Valinta oli vaikea, ja vasta viidennen päivän aamuna Diana päätti, että tässä yhdessä asiassa hänen oli toteltava omaa sisäistä vakaumustansa — että kaikista seurauksista huolimatta hänen oli meneteltävä niin kuin hän varmasti uskoi oikeaksi.

Varhain sinä aamuna hän oli vedonnut vielä viimeisen kerran, ja sheikin epäys oli ollut vieläkin yksikantaisempi ja käskevämpi kuin ennen. Ja koko aamun oli Diana käynyt sisäistä taistelua, ja häntä oli kammottanut lopullinen ratkaisu, joka hänen, sen hän tiesi, oli tehtävä.

Ja puolisen aika alkoi olla käsissä, ennenkuin se päätös syntyi. Koska hän piti sitä velvollisuutenaan, menisi hän El-Hassiin — ja Ahmedin sinä iltana palattua hän kertoisi, mitä oli tehnyt. Hän ei valehtelisi, tekisipä hän mitä muuta tahansa. Jos hänen piti toimia vastoin puolisonsa toivomuksia, pitäisi Ahmedin ainakin saada tieto siitä ja mahdollisimman pikaisesti.

Kunpa hän olisi päässyt käymään siellä sheikin suostumuksella! Mutta sitä ei kannattanut miettiä. Ahmed ei ikinä siihen myöntyisi. Siispä Dianan oli mentävä, kuten hän oli suunnitellut, ja käytävä siellä tänään, jolloin puolison poissaolo tarjosi siihen tilaisuuden. Hän melkein toivoi, ettei sitä tilaisuutta olisi tullutkaan. Että Ahmed itse oli tasoittanut hänelle tien, se vain lisäsi hänen harmiansa. Jospa hänellä olisi ollut siveellistä rohkeutta ilmaistaksensa aikeensa Ahmedille ennen hänen poistumistaan! Mutta hän ei ollut vielä tehnyt päätöstänsä sillein, kun puoliso oli lähtenyt, ottaen Caryllin mukaansa kaukaiselle leirille, joka oli päinvastaisella suunnalla kuin El-Hassi. Vasta hänen tarkkaillessansa ratsujensa selässä loittonevia miehiä oli hänen mieleensä välähtänyt, että jos hän milloinkaan mieli saada aikeensa toteuttamisen tilaisuutta, oli se tilaisuus nyt tarjolla, sillä miltei mahdotonta oli, että sheikki palaisi ennen iltaa.

Häntä puistatti vastenmielisyys. Inhoittava tilaisuus — ja inhoittava välttämättömyys. Ja kun Ahmed palaisi, kun hänen olisi kerrottava — Pieni batistinen nenäliina, jota hän kierteli hyppysissään, meni äkkiä riekaleiksi, ja hän ponnahti pystyyn, päästäen vähäisen, katkeran huudahduksen. Voi, minkä tähden se kaikki oli niin vaikeata? Minkä tähden hänen täytyi koettaessansa menetellä oikein, täytyi tehdä sellaista, mikä suututtaisi Ahmedia ja kenties särkisi luottamuksen, jota Ahmed oli aina osoittanut häntä kohtaan!

Sillä hetkellä oli hänen uskalluksensa pettämäisillään. Mutta ajatellessansa tyttöä hän pysyi lujana päätöksessänsä, sitä tyttöä, joka saattoi olla Isabeau de Chailles.

Pelkkä lapsi — petettynä ja yksin! Ja kokonaiseksi neljäksi päiväksi hän oli jättänyt tytön sellaiseen tilaan — koska hän itse oli arka raukka.

Hänen huulensa värisivät, ja hetkisen hän seisoi kädet kasvoillansa. Sitten hän kuiskasi: »Voi, Poju, Poju!» ja meni sisähuoneeseen muuttamaan yllensä ratsastuspukua.

Hänen palatessansa oli puolinen odottamassa, ja muutamia minuutteja myöhemmin astui Saint Hubert sisälle, katsahtaen katuvaisena kelloonsa.

»Myöhästynyt kuten tavallisesti. Olen pahoillani, Diane», pyyteli hän anteeksi kiiruhtaessansa eteenpäin. Mutta ehdittyänsä emännän luokse hän seisahtui, silmäillen pöytää, joka oli katettu ainoastaan kahdelle hengelle.

»En tiennyt sinun olevan yksin», jatkoi hän, istahtaen Dianan vieressä olevalle tuolille. »Sinun ei olisi pitänyt odottaa minua. Eilenillalla Ahmed mainitsi aikovansa lähteä Ras-Djebeliin, mutta missä on Caryll? Luulin hänen olevan täällä. Hänen telttansa oli tyhjä, kun äsken vilkaisin sinne.»

Diana nosti munakasta lautaselleen, ennenkuin vastasi. »Caryll? Niin, hän meni Ahmedin mukaan», virkkoi hän vihdoin huolettomasti ikäänkuin olisi puhunut jokapäiväisestä tapahtumasta.

Saint Hubertin silmät levenivät kummastuksesta, mutta hän nieli huulillansa pyörivän huudahduksen.

»Sepä hauskaa», sanoi hän kerkeästi. »Se antaa heille tilaisuuden — paremmin tutustua toisiinsa. Tähän mennessä ei heillä ole ollut paljoa tilaisuutta siihen. Olen aprikoinut, milloin erakko-parkamme tulisi ulos kuorestaan.»

Diana katsahti häneen huulillaan omituinen, heikko hymy. »Ei hän tullut. Hänet vedettiin», virkkoi hän kuivasti.

»Ehdotus? Rakas Raoul, milloin Ahmed ehdottaa mitään? Kuulin sanoman, jonka Gaston toi häneltä tänä aamuna, eikä hurjimmallakaan mielikuvituksella varustettu ihminen olisi voinut nimittää sitä ehdotukseksi. Caryll lähti Ras-Djebeliin, koska Ahmed ei antanut hänelle valinnan varaa.»

»Enpä tiedä», sanoi hän epäilevästi. »Olen ajatellut sitä koko aamun. Olen miettinyt myöskin sitä, eikö kenties olisi ollut parasta, jollei Caryll olisi lainkaan tullut tänne. Hän ei tunnu haluavankaan meidän tutustuvan paremmin toisiimme. Olen koettanut kaikin keinoin osoittaa hänelle, että hän on tervetullut ja kotonansa täällä, mutta hän ei millään tavoin rohkaise minua. Kerran, tulonne jälkeisenä päivänä, luulin lyhyen hetkisen aikana, että olin pääsemäisilläni häntä lähemmäksi, että hän vastaisi pyrkimykseeni. Mutta hän ei tehnyt sitä. Eikä hän senjälkeen enää ole antanut minulle uutta tilaisuutta. Hän kaihtaa minua samoin kuin isäänsäkin, ja se koskee — enemmän kuin osaan sanoin kuvata. Tiedän, ettei häntä suinkaan haluttanut tulla, hänen kirjeensä osoittivat sen kylläkin selvästi, mutta minä perustin hänen tuloonsa niin suuria toiveita. Arvelin hänen tänne saavuttuansa pakostakin huomaavan, kuinka paljon me rakastamme häntä, kuinka suuresti olemme häntä kaivanneet; luulin hänen vihdoinkin käsittävän, kuinka paljon tämä ero on meille maksanut, ymmärtävän, että lähetimme hänet Englantiin ainoastaan hänen omaksi hyväksensä. Mutta syystä tai toisesta ei meidän ole onnistunut saada häntä sitä tajuamaan, meidän ei ole onnistunut koskettaa häntä millään tavoin. Ja me olemme koettaneet, me molemmat, kunnes Ahmedin kärsivällisyys on ehtynyt ja minä…» Hänen äänensä tukahtui, ja hän ponnisteli mielenliikutustansa vastaan. »Minkä tähden hän vihaa meitä niin katkerasti?» valitti hän surkeasti. »Hän ei ole saanut vanhukselta tietää oikeata asianlaitaa, mikään ei ikinä saa minua sitä uskomaan. Mutta hän vihaa meitä, ja minusta tuntuu, että hän vihaa nyt enemmän kuin alussa. Ja minkä tähden? Onko syynä jokin seikka, jonka hän arvelee meidän tehneen tai jättäneen tekemättä hänen ollessaan täällä? Oi, Raoul, sinä tunnet hänet — sano minulle, onko meissä vaiko hänessä syy siihen, että kaikki on käynyt niin huonosti hänen tulonsa jälkeen! Sillä ei kannata väittää, etteivät asiat ole huonosti, ja se melkein särkee sydämeni.»

Hän nousi äkkiä pöydästä ja kääntyi toisaalle salataksensa kyyneleet, joita hän ei enää jaksanut pidättää.

Ja yhtä voimakkaan mielenliikutuksen vallassa kuin hänkin seurasi Saint Hubert häntä hitaasti leposohvalle sydämensä sykkiessä tuskallisesti ja kädet, joihin hän ei uskaltanut luottaa, työnnettyinä syvälle takintaskuihin. Dianan läheisyys ja murhe ja suloinen, suruinen onni, jonka tämä kahdenkeskinen hetki toi hänelle, myllersivät hänen mieltään syvästi, panivat hänen tunteensa niin rajusti kuohuksiin, että hän tajusi sen aiheuttaman vaaran. Ei milloinkaan ollut hänen osansa esittäminen ollut niin vaikeata kuin nyt. Hän ei ollut koskaan ollut niin vähällä ilmaista rakkauttansa, jota hän oli niin kauan salannut. Häntä rääkkäsi toisen kyynelten näkeminen, hän tunsi voimainsa heikkenevän, ja melkein huomaamattansa hän siirtyi likemmäksi hänet vallanneen hurjan kaipauksen pakottamana. Sulkea Diana syliinsä, puristaa häntä käsivarsillaan, jotka kiihkeästi kaihosivat häntä, antautua, vaikka vain hetkiseksi, polttavan kiusauksen valtaan, joka tuntui liian väkevältä hänen vastustettavakseen! Veri tulvahti hänen päähänsä, ja sekunnin ajaksi häneltä unohtui kaikki muu paitsi huutavaa kaipausta, joka oli niin kauan ollut tyydyttämättä. Mutta hulluudesta, joka oli viedä hänen hillintänsä, leimahti äkkiä muisto, joka vavahdutti häntä, ja hän kääntyi poispäin uskaltamatta enää katsoa Dianaan.

Armollinen Jumala, mitä hän oli ollut tekemäisillään! Oliko hän vajonnut niin alas? Oliko hän niin halpa, että saattoi häpäistä Dianaa edes ajatuksissaankaan, niin kelvoton, että saattoi unohtaa uskollisuuden ystäväänsä kohtaan? Ystäväänsä — joka luotti häneen! Jospa Ahmed tietäisi, kuinka vähällä hän oli ollut pettää sen luottamuksen! Entä Diana, joka oli suonut hänelle ehdottoman luottamuksensa ja ystävyytensä — kuinka halveksivasti ja inhoten Diana olisikaan kääntänyt hänelle selkänsä, jos hänen huulillansa minuutti sitten värähdelleet sanat olisivat tulleet lausutuiksi!

Mutta Dianan halveksiminen ja inho eivät olisi voineet olla syvemmät kuin hän itse tunsi nyt, jolloin hänen läheisyytensäkin tuntui Dianan puhtauden herjaamiselta. Diane, Diane, hänen elämänsä ainoa rakastettu — mutta Ahmedin puoliso! Hän pyyhkäisi pois otsallensa kihonneet isot hikihelmet, terästäytyi ja meni taaskin sohvan ääreen.

»Vika on luultavasti olosuhteissa», sanoi hän verkalleen, pinnistäen äänensä tasaiseksi. Ja omaan surkeuteensa syventynyt Diana ei tuntunut huomanneen, kuinka kauan he olivat hänen kysymyksensä jälkeen olleet vaiti.

»Olosuhteiden syy», kertasi kreivi, kun toinen katsahti häneen käsittämättä hänen sanojaan. »Ja hänen tulonsa jälkeen on sattunut — sekaannuksia, jotka ovat tehneet nämä viimeiset neljä päivää sangen vaikeiksi meille kaikille.»

»Mutta mitä ne sekaannukset liikuttavat Caryllia? Eiväthän meidän asiamme — hänen veljensä asiat mukaanluettuina — koske häneen lainkaan. Hän ei ole kertaakaan puhunut Pojusta eikä kummastellut, miksi hän elää sillä tavoin kuin elää. Hän on yhtä välinpitämätön Pojusta kuin meistäkin. Ja oi, Raoul, rukoilin niin palavasti, että poikani olisivat ystävyksiä.»

Mutta Saint Hubert, joka tunsi asiat paremmin kuin hän, ei voinut muuta kuin toivottomasti kohauttaa olkapäitänsä.

»Hän on omituinen nuorukainen», virkkoi hän, suruksensa tajuten, että lohdutus, jota hän koetti tarjota, lievittäisi vain hyvin vähän Dianan murhetta ja pettymystä, »tavattoman ujo ja tavattoman arka — hm — ilmaston muutoksille. Mutta kaikesta ujoudestaan huolimatta hän ei ole typerä, ja hän on tuskin saattanut olla huomaamatta, ettei täällä vallitsevia olosuhteita hevillä voida pitää normaalisina. Hän kenties tuntee saapuneensa vaikealla hetkellä ja pelkää olevansa tunkeileva, jos — jos hän millään tavoin pyrkisi työntymään esille. Hän on ollut täällä vasta muutamia päiviä, ja kaikki täällä on hänestä uppo-outoa. Anna hänelle aikaa, Diane, äläkä lakkaa toivomasta! Hänen luonteessansa on parempiakin puolia kuin hän on täällä näyttänyt, jos hän vain tahtoisi olla oma itsensä. Mutta häntä jäykistävät ennakkoluulot, ja hän on jossakin määrin itseensäsulkeutunut. Eikä hänen asemaansa tee helpommaksi se, että me kaikki olemme enemmän tai vähemmän kiusaantuneita juuri nyt. Mutta kun tämä nykyinen vaikeus saadaan selvitetyksi..» Saint Hubertin ääni petti, ja Diana ehätti tarttumaan hänen ajatukseensa.

»Jos se milloinkaan selviää», huudahti Diana masentuneesti. »Oi, Raoul, mihin tämä sekasorto lopulta vie?»

Saint Hubert kohautti olkapäitänsä vieläkin toivottomammin kuin äsken. »Jumala tietää», vastasi hän lyhyesti. Ja hetkisen he molemmat olivat ääneti.

Sykertyneenä ison leposohvan pieluksien sekaan Diana tuijotti avaruuteen, miettien, miten hän osaisi kajota mielessänsä olevaan asiaan, ja aprikoiden, vastustaisiko Raoulkin hänen suunnittelemaansa tekoa. Sopisiko hänen edes puhua siitä, sillä hänen avomielisyytensä vain saattaisi Raoulin vaikeaan asemaan, koska viimemainittukin tiesi, ettei Ahmed sitä hyväksynyt. Olisiko se oikein Raoulia kohtaan, joka aina oli ollut niin uskollinen ystävä heille kummallekin? Hän kääntyi kiihkeästi kreivin puoleen.

»Onkohan koskaan avioparilla ollut niin hyvää ystävää kuin sinä olet ollut meille, Raoul?» puhkesi hän puhumaan. »Tiedät, mitä merkitset Ahmedille, mutta en usko sinulla olevan hämärää aavistustakaan siitä, kuinka paljon olet auttanut minua koko tuttavuutemme aikana. Enkä voi kertoa siitä sinulle, sinun on vain luotettava sanoihini — ja uskottava, että olen kiitollinen.»

Kiitollinen, muuta kuin kiitollisuutta ei hän ikinä saisi Dianalta! Saint Hubertin kädet puristuivat nyrkkiin, ja hän kumartui karistamaan tuhkaa savukkeestaan, jotta toinen ei näkisi hänen kasvojensa tuskaista ilmettä.

»Entä eikö minun tarvitsekaan olla kiitollinen mistään?» vastasi hän omituisesti jupisevalla äänellä. »Eikö päähäsi ole koskaan pälkähtänyt ajatella, mitä ystävyytesi — ja Ahmedin ystävyyden — täytyy merkitä minun kaltaiselleni yksinäiselle miehelle?»

Diana naurahti pehmeästi ja pudisti torjuvasti päätänsä. »Hölynpölyä, Raoul», väitti hän. »Älä ole niin vaatimaton! Sinulla on enemmän ystäviä kuin tiedätkään.»

Mutta samassa hänen ajatuksensa pyörähtivät toisaalle, ja hänen katseensa muuttui jälleen totiseksi.

»Sinä kävit tänä aamuna El-Hassissa tavallista aikaisemmin, etkö käynytkin? Ennen lähtöänsä Ahmed tiedusti sinua, mutta Gaston ilmoitti sinun jo menneen. Ei; en luule mitään varsin vakavaa olevan tekeillä», ehätti hän vastaamaan toisen kysyvään katseeseen, »vain jotakin pohjoisista vahdeista. Hän on vihdoinkin kutsunut ne leiriin. En oikein tiedä, minkä tähden hän halusi kertoa siitä sinulle. Hänellä oli kiire, eikä hän puhunut ihan selvästi. Joka tapauksessa se ei tuntunut minusta tärkeältä. Miten lieneekään laita maan muissa osissa, ei lähistöllämme ole ollut levottomuuksia millään suunnalla. Vahdit sijoitettiinkin ainoastaan sen tähden, että minä olin täällä yksin. Kun Ahmed on kotosalla, ovat ne tyyten tarpeettomia, ja hän on viikkokausia aikonut kutsua ne pois. He saapuivat myöhään eilenillalla ja lähtivät tänä aamuna hänen kanssansa Ras-Djebeliin. He ovat melkein kaikki naineita miehiä, ja heidän vaimoistaan ovat useimmat siellä.» Hän pysähtyi hetkiseksi, hänen teeskentelemättömät silmänsä peittyivät äkkiä hänen poskillensa painuneiden tuuheiden tummien ripsien taakse, ja hän kietoi sormiaan toisiinsa ilmeisesti hämillään. Ja kun hän alkoi uudelleen puhua, oli hänen äänessänsä empivä sävy. »Oletko saanut selville — mitään uutta — El-Hassissa, Raoul?»

»Yhäti uskon, yhäti olen ehdottoman varma», vakuutti Saint Hubert kerkeästi, »ja jollen ikinä pystyisikään sitä todistamaan, olisin sittenkin varma, että olen oikeassa».

»Ja jos olet oikeassa, oi, Raoul, jos olet oikeassa — silloin minun poikani.» Hänen äänensä särkyi vihlovaksi huudahdukseksi: »Voi, hyvä Jumala, se on hirveätä!» Ja tukahdutetusti nyyhkyttäen hän painoi päänsä sohvan pieluksiin. Myöskin Saint Hubertin huulet vapisivat, ja hän sai vain soperretuksi sekavia sanoja jotka eivät kuuluneet Dianan korviin saakka.

Mutta Dianan voimat olivat pettäneet ainoastaan hetkeksi. Pakottautuen rauhalliseksi hän nousi pystyyn, meni kreivin luokse ja laski kätensä hänen olalleen.

»Et halunnut vastata minulle, kun tuonnottain tiedustin sitä sinulta, mutta puhu nyt minulle totta; pyydän sitä sinulta. Pitääkö hän oikein todella Pojusta?»

Väristen hänen kosketuksestaan Saint Hubert katsoi miltei pelokkaasti hänen surullisiin, kysyviin silmiinsä. Katsoi vain hetkisen, nousi sitten hänkin seisoalleen kasvot kalpeina ja pingottuneina kuten Dianankin. »Pitääkö hän? Jumala häntä auttakoon, lapsi-poloista!» virkkoi hän arasti. »Jos näkisit hänet, et kysyisi minulta sitä, Diane.»

Kuullessansa odottamattoman vastauksen kreivi pyörähti ympäri, huudahti äkkiä, tarttui Dianan käsiin ja pusersi niitä huuliansa vasten. »Diane, Diane —» Sitten hän taaskin äkkiä oikaisihe, hänen silmiinsä pilkahtanut tuike haihtui, ja hän astahti taaksepäin, tehden jyrkästi torjuvan eleen. »Ei, ei; se on mahdotonta», sanoi hän raskaasti. »Kerrassaan mahdotonta. Ahmed —»

»Tiedän kyllä», keskeytti Diana väsyneesti. »Ahmed raivostuu. Mutta en mahda sille mitään, minun on mentävä. Vaikka hän ei olisikaan Isabeau de Chailles, olisi minun sittenkin mentävä. Hän on tyttö, tukalassa asemassa, yksin, ympärillänsä vain miehiä —»

»Ei pelkkiä miehiä», oikaisi Saint Hubert. »Ahmed lähetti hänen seuraksensa naisen heidän tulonsa jälkeisenä aamuna. Eikö hän maininnut siitä mitään sinulle?»

»Ei; hän ei virkkanut siitä minulle mitään», vastasi Diana verkkaisesti. Ja hetkisen hän tuijotti värähtämättä Saint Hubertiin, mutta ei nähnyt häntä, vaan rakastetun puolisonsa, jonka monimutkaisen luonteen kaikkia syvyyksiä ei edes hänkään ollut vielä mitannut.

Hän kiskoi harhailevat ajatuksensa takaisin nykyhetkeen, keikauttaen maltittomasti päätään. »Se ei vähennä minun vastuunalaisuuttani», huomautti hän lujasti. »Olen koettanut selittää Ahmedille omaa näkökantaani, mutta hän ei sitä käsitä tai ei tahdo käsittää, ja tiedät, millainen Ahmed on, kun hän päättää jotakin. En jaksa taivuttaa häntä hyväksymään lähtöäni — tant pis, minun on mentävä ilman hänen suostumustaan.»

Diana kääntyi nopeasti häneen päin. »Olen ajatellut. Olen miettinyt niin, että päätäni särkee. Älä tee sitä minulle vaikeammaksi, Raoul! Minun ei ole helppoa menetellä vastoin Ahmedin tahtoa, mutta tässä yhdessä asiassa on minun itseni ratkaistava. Minä lähden El-Hassiin — nyt. Jos tulet mukaani, olen siitä hyvilläni. Mutta jos mieluummin jäät pois» — Toisen silmien nuhteleva ilme sai hänet katkaisemaan lauseensa, ja kreivi tarttui katuvasti hänen käteensä.

»Käske satuloida ratsusi. Minun on lähdettävä, ennenkuin punnitsen sitä liian paljon», sanoi Diana, naurahtaen arasti. Ja mennessänsä sisempään huoneeseen hän lisäsi olkansa ylitse: »Jos otat mukaan Mohamedin, emme tarvitse ketään muuta.»

Mutta hänen silmistänsä ei tuikkinut hymy, kun hän muutamia minuutteja myöhemmin tuli teltasta, ja hänen kasvojensa tavattoman kalpeuden tähden silmäili Saint Hubert häntä huolestuneesti hänen noustessansa satulaan.

Ja heidän poistuttuansa leiristä hän ratsasti jonkun aikaa ääneti huulet tiukasti suljettuina, katse suunnattuna suoraan ratsun korvien väliin.

Hän aikoi totella omantuntonsa ääntä, mutta kun arpa oli heitetty, olisi hän ollut valmis antamaan maailman kaikki rikkaudet voidaksensa noudattaa hänet vallannutta, masentavaa tunnetta, vaimentaa omantuntonsa ja pyörtää takaisin. Eikä syynä ollut ainoastaan sheikin suuttumuksen ajatteleminen.

Sen aiheutti jokin muu, hänen olemuksensa pohjalla kuiskiva vaistomainen ääni — epäselvä ja sanaton — joka tuntui huutavan varoittavasti ja joka kävi hetki hetkeltä uhkaavammaksi ja vaativammaksi. Vaikka hän kuinka koetti, ei hän saanut sitä tukahdutetuksi, ja vihdoin hän tuskastuneena kääntyi äkkiä Saint Hubertin puoleen.

Kreivi ohjasi ratsuansa likemmäksi ja kumartui silmäilemään häntä. »On joskus», myönsi hän. »Minkä tähden sitä kysyt?»

Mutta Dianaa jo harmitti häneltä luiskahtanutta kysymystä, eikä hän halunnut pukea ajatuksiansa sanoiksi, vaan ravisti päätänsä.

»Niin, en tiedä», vastasi hän vältellen, »se oli vain kummallinen päähänpisto. On naurettavaa, kuinka mielikuvitus toisinaan temmeltää. Se lienee hermostumista — tai työn puutetta. Olen laiskotellut hävyttömästi, sitten kun Ahmed palasi kauhealta retkeltään. Hän tarvitsi minua joka minuutti, ja kaikki hyvät puuhani saivat väistyä syrjään huolehtiessani hänen tarpeistansa, kuten kunnon vaimon sopii, ja ratsastellessani hänen seurassaan penikulmamääriä ympäri piirin — kuten hänen oli tapana viettää loma-aikaa.» Hän puheli tavallista nopeammin, hänen äänessänsä oli terävä hermostumisen sointu, ja Saint Hubertin kasvoille levisi huolestuneen synkkä ilme, sillä hän tiesi, kuinka ankaraa jännitystä Diana oli saanut kestää kuukausimääriä, ja oli levoton sen johdosta.

Mutta nyt ei ollut sopiva hetki hänen lausua julki rauhattomuuttaan, ja niinpä hän tyytyikin tyynesti huomauttamaan: »Hoida hyvin hermojasi, Diana! Ne ovat vaarallisia leikkileluja.» Mutta toisen ilmeettömästä katseesta hän oivalsi, että jos Diana olikin kuullut hänen sanansa, ei hän ollut tajunnut niiden merkitystä. Ja heidän rinnakkain ratsastaessansa eteenpäin vilkaisi kreivi tuontuostakin kumppaniinsa, ihmetellen — kuten usein muulloinkin oli ihmetellyt — hänen täydellistä epäitsekkyyttään, hänen talttumatonta, rohkeata mieltänsä, joka oli auttanut hänet selviämään sellaisista kokemuksista, että useimmat naiset olisivat sortuneet niihin ilman nousemisen toivoa, ja hänen rakkauttaan, joka oli tehnyt hänen omituisen elämänsä mahdolliseksi. Mutta niin omituista kuin hänen elämänsä olikin, oli hän itse sen valinnut, eikä hän, Jumalan kiitos, ollut sitä milloinkaan pahoitellut. Kaikista nykyisistä vaikeuksista huolimatta hän oli onnellinen, onnellisempi kuin olisi ikinä voinut olla hänen, Saint Hubertin, elämänkumppanina. Hieman vääntäen tuskallisesti kasvojansa kreivi ojentautui suoremmaksi satulassaan, tukehduttaen kateuden ja pakottaen mietteensä uusiin uomiin.

Useihin päiviin ei ollut ollenkaan tuullut, ja hänen hevosensa samana aamuna jättämät jäljet näkyivät vielä selvästi heidän noudattamallaan tiellä. Mutta nyt oli niiden ohella toisetkin kavion jäljet, joita hän ei ollut huomannut palatessansa puoliselle — otaksuttavasti ne olivat jonkun El-Hassin turvajoukkueeseen kuuluvan miehen, joka oli noutamassa ruokavaroja pääleiristä, päätteli hän, tähyillen jälkiä joutilaan uteliaasti, sillä ne veivät päinvastaiseen suuntaan kuin he ratsastivat.

Ohimenneiden jalkojen mykkä todistus — kuinka usein hän olikaan nähnyt sellaisen! Mutta aina hän oli tuntenut samaa värähdyttävää, samaa kummallista kiihtymystä, jota niiden näkeminen herättää erämaiden samoajassa. Kuka ja minne matkalla?

Äkkiä hänen huulensa tiukkenivat. Minne olisi hän itse matkalla, kun hänen olisi aika jälleen ryhtyä jatkamaan etsintäänsä, joka nyt tuntui niin paljoa tärkeämmältä kuin konsanaan ennen? Hän oli löytänyt tytön, se oli hänen vakaumuksensa. Mutta se ei riittänyt. Hänen oli löydettävä Ghabah, maurilainen, ennenkuin muutkin uskoisivat sen, mitä hän uskoi.

Hän huoahti raskaasti, ja hänen ajatuksensa alkoivat kiitää rataa, jota kesti siihen asti, kunnes he saapuivat korkealle juoksuhiekkaharjulle, jonka laelta El-Hassi näkyi.

Harjulla Diana seisautti ratsunsa ja katseli muutamia minuutteja äänettömänä alapuolellansa olevaa pientä, maljamaista keidasta. Hänen hellehattunsa leveä reunus piilotti hänen kasvonsa, mutta häntä värähtämättä tarkkaileva Saint Hubert näki hänen sormiensa hermostuneesti hypistelevän ratsun kaulalla höllinä lepääviä suitsia ja valtimon kiivaasti sykkivän hänen kauniissa, valkoisen silkkipuseron avoimen kauluksen paljaaksi jättämässä kaulassaan. Virkkamatta sittenkään mitään Diana pyöräytti hevosensa rinteelle.

Leiri näytti melkein autiolta, ja vain kuusi miestä riensi Ramadanin seurassa heitä vastaan.

Ja joskin Ramadan lienee hämmästynyt Dianan odottamatta saapuessa, salasi hän kummastuksensa ja näytti arvelevan jonkinlaisia selityksiä tarpeellisiksi, sillä tervehdittyään tavalliseen totiseen tapaansa ja tavallista kunnioittavammin ja nöyremmin hän ehätti pyytämään anteeksi, että Dianaa vastaan ottamaan oli tullut niin vähäinen vahtimiehistö, kertoen muiden lähteneen noutamaan isosta leiristä ruoka- ynnä muita tarpeita.

Vastattuansa koneellisesti hänen tervehdykseensä Diana katkaisi hänen pahoitellen lausutut puolustelunsa oudon ynseästi. Mitäpä väliä sillä, jollei hänen vastaanottonsa ollutkaan niin huolitellun juhlallinen kuin sheikki vaati! Mitä merkitsivät muodot ja menot tällaisella hetkellä! Viitattuansa Ramadania viemään hevoset syrjään hän lähti pienelle kaksoisteltalle.

Mutta hänen sitä lähestyessänsä kävivät hänen askeleensa yhä verkkaisemmiksi, ja puolittain suljetun oviaukon edessä hän äkkiä pysähtyi, vapisten hermostuneesti. Ja hän oli niin kiihtynyt, että Saint Hubert ojensi kättänsä estelevästi.

»Salli minun mennä edellä. Diane, valmistamaan häntä», pyysi hän lempeästi.

Mutta päätänsä ravistaen Diana viittasi häntä syrjään. »En halua, että hän on valmistunut, vaan tahdon nähdä hänet sellaisena kuin hän on. Ole hyvä ja odota — odota, kunnes kutsun sinua», kehoitti hän nykäyksittäin. Ja ymmärtäen häntä kreivi salli hänen mennä, astuen syrjään hänen kadotessaan teltan viileään hämyyn.

Yksi ainoa nopea silmäys ilmaisi, että ulompi huone oli tyhjä, ja osoitti samalla, että sen sisustus oli huolellisesti järjestetty, mikä herätti hänessä omituisen huojennuksen tunteen.

Mutta hän ei ollut tullut katsomaan tyhjää huonetta, ja laahustavin askelin hän siirtyi paksuille matoille, pysähtyen hetkiseksi sohvan viereen viskataksensa päästänsä raskaan hellehatun ja pyyhkäistäksensä tuuheat, kosteat hiukset jyskyttäviltä ohimoiltaan. Ja hänen empiessään, herkkätuntoisena kammoten pelkäämäänsä keskustelua, kuului sisähuoneesta suloisen, matalan äänen hiljaista hyräilyä.

Meluttomasti hän raotti silkkisiä verhoja ja katseli, kunnes säälin kyyneleet sumensivat hänen silmänsä, pientä, viehättävää olentoa, joka istua kyyrötti keskellä lattiata.

Ja tajuamatta mitään muuta kuin oman osansa kovuuden tyttö lauloi edelleen, huojuen hitaasti edestakaisin, poski painettuna jotakin esinettä vastaan, joka puolittain oli hänen koukkuun vedetyillä polvillansa, puolittain hänen käsivarsillaan. Se oli vain miehen koreasti kirjailtu nuttu, jonka Diana oli ennenkin nähnyt useita kertoja ja jonka hän nyt sietämättömäksi tuskakseen ja säälikseen tunsi.

Ja tyttö itse — pelkkä lapsi, kuten hänelle oli kerrottu, hento, sievä, hauraannäköinen lapsi, liikuttavan turvaton ja kauniimpi kuin Diana oli osannut kuvitellakaan. Mutta ei yksistään hänen kauneutensa pannut Dianaa tähyämään hänen hienopiirteisiä kasvojansa melkein kuumeisen kiihkeästi, vaan vaistomaisen tunteen puuska, selittämätön, mutta valtaava, äkillinen, pakottava varmuus, ettei Saint Hubert ollut erehtynyt. Vaisto, voimakkaampi kuin järki, huusi hänelle, että jos Isabeau de Chailles eli, oli hän juuri se tyttö, joka nyt istui hänen edessään. Isabeau de Chailles — ja Poju — Hänen painonsa horjahti verhon varaan, jota hän vielä piteli, ja hän sulki sekunnin ajaksi silmänsä, kärsien hirveästi.

Mutta hetkellinen heikkous meni ohitse, ja hän terästäytyi, vaivaten aivojansa keksiäksensä jonkun keinon saadaksensa asian selville.

Miten todistaa se? Miten saada suoritetuksi teko, johon Raoul ei ollut pystynyt?

Palavasti hän rukoili mielijohdetta, ja hänen mieleensä välähtänyt ajatus kohosi hänen oman äidinrakkautensa syvyyksistä.

Kenties Raoul oli jo sitä koettanut, mutta eikö hänen naisenäänensä herättäisi tytössä voimakkaampia mietteitä kuin Saint Hubertin syvempi miesääni.

Hiljaa, rajattoman suloisesti ja hellästi hän kuiskasi nimen, joka saattoi kiihoittaa tytön muistia.

»Maman!» Raju huudahdus kajahti teltassa, samalla kun tyttö hypähti pystyyn kasvot värähdellen, suurissa levälleen menneissä silmissä kiihkeä, odottavan riemuisa ilme.

»Maman», huudahti hän toistamiseen, katsoen Dianan lävitse ja ohitse ikäänkuin ei olisi häntä nähnytkään. Ja vielä kerran hän säikähtyneen lapsen lailla valitti: »Maman, miksi et ole tullut? Kuulin sinun kirkuvan — mutta vain hän tuli kädet ihan punaisina ja märkinä — ja pieksi minua —»

Mutta viimeiset sanat häipyivät heikoksi, epävarmaksi kuiskeeksi, ja tyttö peräytyi vapisten, tunnustellen käsillään päätänsä, ja hänen kasvojansa valaissut riemu muuttui tyrmistyksen ja ymmälläolon ilmeeksi, kun entisyys taaskin vaipui unholaan, ja muistin osittain avautunut ovi jälleen järkähtämättömästi sulkeutui.

Heränneen uneksijan tavoin hän huoahti ja jupisi itsekseen, silmäillen salavihkaisesti ympärilleen ikäänkuin etsien haihtunutta näkyä.

Vasta sitten hän näytti huomaavan, ettei hän ollut yksin ja hiljaa ähkäisten kummastuksesta hän peräytyi vielä kauemmaksi, katsellen ujon ihmettelevästi hentoa olentoa, joka seisoi kädet ojossa ja silmät säälistä loistaen. Ja taaskin Diana puhutteli häntä, mutta tällä kertaa äsken niin väkevästi tehonnut nimi ei saanut vastakaikua tytön mielessä. Hitaasti hän ravisti päätänsä.

»Täällä ei ole ketään muita kuin minä, ja minä olen Jasmin», virkkoi hän koruttomasti. Mutta ujous alkoi jo väistyä luonnollisen tyttömäisen uteliaisuuden tieltä. Ja hänen silmäillessänsä puolittain arasti, puolittain kysyvästi miellyttäväkasvoista, outoasuista vierasta, joka niin aavistamatta oli tullut häiritsemään hänen yksinäisyyttään, heräsi hänessä uusi, epämääräinen tunne, joka sai hänen kurkkunsa tuntumaan täydeltä ja teki hänet rohkeamman luottavaksi kuin hän oli koskaan ennen ollut. Vapisten mielenliikutuksesta, jota hän ei ymmärtänyt, hän katsoi surullisiin, sääliviin silmiin, joiden katse tuntui tunkeutuvan ihan hänen sydämeensä saakka ja vastustamattomasti vetävän häntä puoleensa. Ja melkein huomaamattansa taipuen niiden lumoukseen hän tuli lähemmäksi heikon hymyn väikkyessä raottuneilla huulillansa.

»Allahin nimessä —» sopersi hän kainosti ja osoitti keskelle huonetta kasattua pielusläjää. Diana meni vähäiselle sohvanvastineelle hyvillänsä hänelle tarjoutuneesta ajatushetkisestä, sillä hän oli tyyten ymmällä eikä tiennyt, miten menetellä. Vähän aikaa hän istui ääneti, hypistellen silkkisiä pieluksia ja turhaan etsien sopivia sanoja. Sitten hän pyysi lempeästi: »Tule istumaan viereeni!» Ja hetkisen emmittyänsä tyttö noudatti pyyntöä.

Mutta vieläkään ei sanoja tahtonut herua, ja tähyillessänsä jotakin aihetta, joka auttaisi häntä puhumaan, osuivat Dianan tutkivat silmät vihdoin nuttuun, joka virui lattialla lähellä hänen jalkojansa.

»Siinäpä komea nuttu», kehui hän ihaillen, silitellen rutistuneen korukappaleen ryppyjä. »Varmastikin se on jonkun mahtavan sidin.»

Hiljaisen pyytävästi tyttö veti sen pois häneltä ja piteli sitä mustasukkaisen hellästi.

»Se on — minun isäntäni», sopersi hän, ja samalla hänen tunteikkaille, pienille kasvoillensa tulvahti polttavan punan aalto.

»Ja mikä hänen nimensä on, sinun isäntäsi?» tiedusti Diana huuliensa väristessä hillittömästi.

Mutta tyttö väistyi loitommaksi ikäänkuin olisi äkkiä alkanut epäillä ja teki vähäisen, omituisen, epäävän liikkeen. »Hän on — vain isäntäni. En saa ilmaista hänen nimeänsä», kuiskasi hän arasti.

Dianalta pääsi voimakas nyyhkytys ja hän tarttui tiukasti kädellänsä toisen hoikkiin, ruskeihin, vavahteleviin sormiin. »Oi, lapsi, oletko niin uskollinen miehelle, joka on kohdellut sinua niin kehnosti?»

»Kuka sinä olet?» ähkyi hän. »Mitä sinä tiedät minun herrastani?» Kun vastausta ei kuulunut, muuttui hänen murheellisten silmiensä ilme sitten nopeasti tuskaiseksi, ja hän heittäytyi lattialle, vuodattaen haikeita kyyneliä ja syleillen Dianan polvia. »Miksi et vastaa minulle?» nyyhkytti hän. »Mitä pahaa on hänelle tapahtunut, koska et tahdo puhua minulle? Allah, Allah, senkö tähden näin hänestä unta viime yönä — hänestä ja siitä toisesta, joka koetti tappaa häntä? Unissani näin heidän taistelevan; he molemmat olivat yltäpäätä veressä — ja sitten hän kaatui — herrani — pitkä puukko rinnassaan.» Vapisten ja valittaen hän vetäytyi kauemmaksi, katsahtaen pelokkaasti Dianaan, äänensä aletessa kauhuiseksi kuiskutukseksi. »Oletko sinä haamu — oletko tullut sen tähden, että hän on kuollut!»

Kyyneleet valuivat pitkin Dianan kasvoja, eikä hän jaksanut enää vastustaa rinnassansa väkevänä kuohuvaa hellyyttä, vaan otti tutisevan, nyyhkytysten puistattaman tytön syliinsä.

»Ei, ei», jupisi hän hiljaa, »ei hänelle ole tapahtunut mitään pahaa.
Enkä minä ole haamu, vaan nainen kuten sinäkin, ja rakastan häntä,
kuten sinäkin häntä rakastat. Jasmin, Jasmin, etkö arvaa, kuka olen?
Eikö hän koskaan puhunut sinulle mitään minusta, omasta —»

Hän keskeytti äkkiä puheensa kuullessaan ääntä, joka sai hänet ponnahtamaan pystyyn, samalla kun hänen kätensä vaistomaisesti hapuili revolveria, jota hän ei ollut pitänyt muassansa vuosikausiin. Tuskin uskoen korviansa hän sitten seisoi, kuunnellen ulkoa kantautuvaa hurjaa hälinää, pyssyjen pauketta ja vihollisäänien käheitä huutoja, jotka johtivat hänen mieleensä entisyyden kauhean muiston, Ibrahim Omairin ajan.

Ja hetkiseksi lamaantuneena hän tuijotti tylsästi tyttöön, ja tämä vuorostansa katseli häntä säikähtynein silmin, joista alkoi kuvastua voimakasta pelkoa. Sitten kuului kamalasta melusta Saint Hubertin huuto, ja heräten toimintaan Diana tarttui tytön ranteeseen ja kiidätti hänet ulompaan huoneeseen. Ja heidän juostessansa räsähti heidän takanansa vaate, ja kuului teltan kallisarvoisten verhojen lävitse kiitävän kuulan vingahdus.

Kyyristyen vaistomaisesti kumaraan Diana syöksyi ovelle, raahaten Jasminia mukanaan, ja sitten ulko-ilmaan, jossa Saint Hubert seisoi revolveri kädessään, yhäti huutaen häntä. Kreivin kasvot olivat tuhkanväriset, ja Dianan ehdittyä hänen luoksensa hän mutisi jotakin, mitä toinen ei erottanut, ja kiersi kätensä suonenvedontapaisesti hänen ympärilleen.

Ja takertuneena häneen henkeänsä pidättäen Diana silmäili ympärilleen päästäksensä selville hälinän syystä ja jäykistyi äkkiä, samalla kun häneltä pääsi pieni ähkäisy ja hänen sydämensä tuntui harppaavan yhden sykähdyksen ylitse.

Heitä kohti riensivät Ramadan ja Mohamed, tuoden hevosia, kun taas vahtimiehistön telttojen ympärillä vallitsi hornamainen meteli.

Ruudinsavu ja tuprahtelevat hiekka- ja tomupilvet tekivät näkemisen vaikeaksi, mutta katsettansa pinnistäen Diana erotti pienen kourallisen heimonsa miehiä, jotka uljaasti koettivat torjua kuusi kertaa lukuisampia ahdistajia, mutta erotti myöskin, että heidän rohkeutensa oli hyödytön ja että he vähitellen peräytyivät heitä vastaan hyökkäävän ylivoiman tieltä. Rosvoja — Ahmedin alueella! Se oli melkein uskomatonta. Ja hänen omat miehensä — täytyikö hänen seistä alallaan katselemassa, kun heidät surmattiin hänen silmiensä edessä? Hän kääntyi Saint Hubertiin puoleen, huudahtaen vihlovasti:

»Älä välitä miehistä», vastasi kreivi jyrkästi. »Sinua — ja tyttöä minä vain ajattelen. Hyvä Jumala, minkä tähden pitikin Ahmedin kutsua pois vahdit pohjoiselta rajalta! Kuule, Diane», lisäsi hän käheästi, huomaamattaan tiukaten käsivartensa otetta, »jos he ennättävät luoksemme ajoissa — Ramadan ja Mohamed — laittaudu pois niin nopeasti kuin pääset! Älä odota minua äläkä heitä — vaan ratsasta vinhemmin kuin koskaan eläissäsi! Jumalan kiitos, hevoset ovat levänneet!»

Lupaamatta tai väittämättä vastaan Diana vain tarttui hänen käteensä. Samalla hetkellä pääsi Saint Hubertilta syvä voihkaisu ja hän sysäsi rajusti Dianaa taemmaksi, sijoittuen itse eteen estääksensä häntä näkemästä sellaista, mitä ei halunnut hänen näkevän. Mutta Diana oli ehtinyt nähdä, ja jännittäytyen kreivin pitelevää kättä vastaan hän seisoi säikkymättä kuulia, joita kuurona räiskyi hänen ympärillänsä, tähysti lähestyviä rosvoja silmissänsä kova kiukun välke.

Hänen puolustajansa olivat kaatuneet, pyyhkäistyt pois näkyvistä, kun hyökkääjät olivat säälimättä ratsastaneet heidän ylitsensä. Jälellä olivat ainoastaan Ramadan ja Mohamed. Ja Dianan katsellessa Mohamed äkkiä heilautti kätensä ylös ja kellahti pitkäkseen hietikolle. Ja kumartuneena syvälle satulassaan kiiti Ramadan yksin täyttä laukkaa eteenpäin, taluttaen vierellänsä kolmea ratsua.

Riemusta ulvoen riensivät rosvot eteenpäin maassa viruvan Mohamedin ylitse, tulivat yhä lähemmäksi, kunnes melu kävi korviahuumaavaksi, kunnes Diana kauhusta vapisten näki Ramadanin vihollisten ympäröimänä. Vihlova kirkaisu sai hänet sitten pahaa aavistaen nopeasti pyörähtämään tyttöön päin, joka siihen saakka oli äänettömänä seissyt hänen vierellään. Häneen ei ollut osunut harhautunut kuula, vaan hänet oli pakottanut kyyristymään maahan ainoastaan pelko, joka vääristi hänen kasvojansa, ja painaen päätänsä käsiinsä hän kirkuen hoki nimeä, joka oli myöskin Dianan huulilla.

Viimeinen raju tuoksahdus, vielä yksi räiskyvä yhteislaukaus, joka ilmeisen tahallisesti ammuttiin liian ylhäälle ja meni vahinkoa tekemättä heidän päittensä ylitse, ja rosvot olivat heidän kimpussaan.

Saint Hubert kääntyi äkkiä ympäri, sysäsi molemmat naiset taaksensa teltan seinää vasten, ja kääntyi hyökkääjiä vastaan, suojaten naisia omalla ruumiillansa, ja ampuen kylmäverisesti ja panoksia säästäen, mutta sydämessänsä kuolemanpelko, vaikkakaan ei hänen itsensä tähden.

Vain hetkinen vielä, sitten alkoi helvetillinen mellakka, eikä Diana koskaan selvästi muistanut, mitä tapahtui muutamien seuraavien minuuttien aikana.

Hänen pelkonsa hukkui hänet vallanneeseen kylmään, kiihkoiseen raivoon, ja häntä vimmastutti oma avuttomuutensa ja se, ettei hän kyennyt auttamaan miestä, joka suojasi häntä kuulien viuhuessa heidän ympärillänsä, mutta ihmeellistä kylläkin osumatta heihin.

Hornamainen melu löi hänen korvansa lukkoon, hän ei nähnyt, mitä tapahtui, ja hänellä oli kummallinen tunne, ettei tämä kaikki ollutkaan todellista, vaan painajaisunta, ja se se sitoi hänet liikkumattomaksi, hämmensi hänen ajatuksensa, joten hän tajusi selvästi vain yhden seikan — hänen lähellään kirkui melkein mielipuolena tyttö, jonka parkunaa hän koetti vaimentaa painamalla häntä rintaansa vasten.

Hän oli vetänyt tyttöä likemmäksi itseänsä vasten, kun äkkiä teltan seinä, jota vastaan hän kyyrötti, tuntui takana antavan perään, ja samalla kun koko laitos hitaasti luhistui, hän tunsi, että Jasmin kiskaistiin hänen syleilystään, ja näki kaikkialla ympärillänsä outoja kasvoja ja polkevia hevostenkavioita. Ja samassa Saint Hubert horjahti ja hoippui taaksepäin, ja Diana kaatui kasvoillensa kreivin painon rusentamana.

Hän virui pitkänänsä maassa, haukkoen henkeänsä, huumaantuneena ja sairaana pelosta, joka hänet jälleen valtasi.

Mutta pelkoa voimakkaammin muistui hänen mieleensä Raoul, Raoul, joka kenties oli kuollut suojellaksensa häntä. Hitaasti ja tuskallisesti hän kiskoutui pois Saint Hubertin alta ja nousi istumaan, puhdistaen hiekkaa silmistänsä ja suustansa ja ihmetellen äkkiä alkanutta syvää hiljaisuutta.

Väristen päästä jalkoihin saakka ja painautuen kreivin tajutonta ruumista vasten hän pakottautui silmäilemään ympärilleen. Häntä puistatti, kun hän näki kaatuneet, jotka viruivat hajallaan poljetulla, veren tahraamalla hiekalla. Suurin osa eloon jääneistä rosvoista oli jo lähtenyt pakenemaan, ratsastaen pohjoista kohti. Jälellä oli heistä vain kaksi, jotka seisoivat vähän matkan päässä ja väittelivät kiivaasti keskenänsä.

Ja hänen tarkkaillessansa heitä hänestä tuntui, että toinen koetti suostuttaa toista luopumaan jostakin aikeesta, sillä edellinen piteli kiinni jälkimäisen käsivarresta ja osoitti hoputtavasti heidän loittonevia kumppaneitansa. He olivat molemmat rotevia miehiä, mutta toinen heistä oli kooltansa suorastaan jättiläinen, ja he väittelivät ja kinastelivat, kunnes sanat äkkiä muuttuivat iskuiksi ja he takertuivat käsikähmään keskenänsä. Tempoillen ja sysien he liikkuivat sinne ja tänne, mutta sitten lyhyempi kompastui ja kaatui, kiskoen toisen muassaan. Ja sydämensä jyskyttäessä kylkiluita vasten ja silmiensä pyrkiessä pullistumaan kuopistaan Diana näki jättiläisen kierähtävän päällimmäiseksi kädessänsä pitkä, välkkyvä veitsi, näki purevan terän välähtävän, kun se sujahti suoraan toisen rintaan, ja kuuli murhaajan remahtavan mielipuolisesti nauramaan ponnahtaessansa pystyyn ja lähtiessänsä juoksemaan häntä kohti. Nyt vasta hän näki miehen kasvot, jotka pikemminkin muistuttivat hullua petoa kuin ihmistä, ja oivalsi, että kuolema oli hyvin likellä häntä, ja että jos hän mieli pelastaa henkensä, oli hänen toimittava ja toimittava nopeasti.

Hän oli vieläkin silmiinsä tunkeutuneen hiekan puolittain sokaisema, mutta hammasta purren hän epätoivoisesti pinnistäytyi vastustamaan hiipivää pyörrytystä ja sieppasi Saint Hubertin herpautuneista sormista tipahtaneen revolverin. Ja verenhimosta juopuneena maurilainen syöksyi eteenpäin, hänen hurjistuneet silmänsä kiiluivat, hänen vaahtoiset huulensa olivat vääntyneet kammottavaan virnistykseen, ja hän kyyristeli kuin saaliinsa kimppuun hyppäävä peto.

Mies oli vain muutamien askelien päässä Dianasta, kun viimemainittu laukaisi aseensa. Ja kun hyökkääjä horjui ja retkahti raskaasti kasvoillensa hietikolle, tuntui kaikki mustenevan Dianan silmissä, ja hän nojautui heikkona Saint Hubertia vasten, koettaen säilyttää tajuntansa, joka tuntui olevan sammumaisillaan.

Mutta vähitellen selvisi hämyinen usva, ja hän hypähti pystyyn ja tuijotti hurjistuneena häntä ympäröivää kammottavaa verilöylyn näyttämöä. Sen herättämän kauhun ja peloittavan yksinäisyyden tunteen tähden hänen teki mieli huutaa ääneen, ja hetkiseksi hän painoi kasvonsa käsiinsä, luullen tulevansa hulluksi. Mutta hirvittävästi ponnistaen hänen onnistui jälleen hillitä itsensä.

Ja kun hän nosti päätänsä ja uudelleen silmäili ruumiiden peittämää tannerta, huomasi hän, ettei hän ollutkaan aivan yksin, sillä sekavasta ruumisläjästä oli reutoutunut pystyyn olento, joka verkkaisesti tuli häntä kohti.

Sanomattomaksi huojennuksekseen hän tunsi Ramadanin ja juoksi häntä vastaan. Arabialaisen puku oli repaleinen ja sekaisin, hän huojui epävarmasti kävellessään, verta tippui hänen poskessansa olevasta syvästä haavasta, hänen oikea kätensä riippui hervottomana kupeella, ja hän näytti pysyvän pystyssä yksinomaan tahtonsa voimalla. Mutta kestämästänsä hirveästä kamppailusta huolimatta hän esiintyi yhtä tyynesti ja hämmentymättömästi kuin tavallisesti.

Ensin varmistuttuansa siitä, että Diana oli vahingoittumaton, hän meni emäntänsä seurassa Saint Hubertin luokse, ja he molemmat kumartuivat kreivin puoleen.

Kreivin otsassa oli iso ruhjevamma, joka näytti sivuittain hipaisseen kuulan tekemältä, ja hänen alaruumiissansa oli ampumahaava. Tosin hän vielä hengitti, mutta Diana näki Ramadanin huolestuneista kaavoista kuvastuvan samaa pelkoa, jota hän itse tunsi, ja hänen silmiinsä kumpusi kirpeitä kyyneliä, kun hän silmäili sen miehen kuolonkalpeita kasvoja, joka oli hänestä paljoa rakkaampi kuin oma veli, joka oli ollut horjumattomin, luotettavin ystävä, mitä ainoallakaan naisella oli ikinä ollut.

Kuolisiko Raoul, ennenkuin he ennättäisivät saada apua? Eikö hän, Diana, voisi millään tavoin lievittää hänen kärsimyksiään, jos hän tulisi tajuihinsa?

Avuttomana hän vilkaisi takanansa olevaan tuhoutuneeseen telttaan ja katsoi sitten epätoivoissaan Ramadaniin.

Heikosti hymyillen mies oikaisihe. »In cha Allah», vastasi hän stoalaisesti.

Mutta kääntyessänsä jäykästi lähtemään hän seisahtui maassa viruvan kookkaan maurilaisen ääreen ja silmäiltyänsä häntä tarkemmin hätkähti äkkiä ja kursailematta kieritti ruumiin jalallansa ympäri. Ja tähyillessänsä haavoittuneen ilkeitä, veren tahraamia kasvoja hän kiroili pahemmin kuin Diana koskaan oli kuullut arabialaisen kiroilevan. Sitten hän kumartui, tarkasti hätäisesti ruumista ja alkoi taaskin sadatella. »Pyörtynyt», ilmoitti hän lakoonisesti ja jäi kasvot synkkinä seisomaan ilmeisestikin kahdella päällä, hapuillen vasemmalla kädellään burnusinsa povelta revolveria, jonka hän oli jälleen löytänyt.

Mutta ennenkuin Diana edes arvasi hänen aikomustaan, ravisti hän päätänsä ja työnsi aseen takaisin, murahtaen hiljaa harmistuneesti. »Hänen olisi paras olla helvetissä», huomautti hän kylmästi, »mutta minä en saa tappaa häntä, sillä minulla on aavistus, että herrani haluaa saada tämän pahuksen elävänä käsiinsä.» Ja kerrottuansa lyhyesti, mitä hän maurilaisesta tiesi, hän tunteettomasti veti pitkän puukon Carl Röstin rinnasta ja katkoi sillä joitakuita nuorankappaleita sortuneen teltan särkyneestä taklauksesta. Mutta kun hänen toinen kätensä oli hervoton, ei hän yksin kyennyt toteuttamaan aiettansa, vaan tarvitsi Dianan apua, ennenkuin hiekalla viruva jättiläinen oli lujasti köytetty.

Muutamia minuutteja tarkkailtuansa hänen epävakaista etenemistään Diana huoahti raskaasti, palasi Saint Hubertin luokse, istuutui hänen viereensä ja kohotti hellästi hänen päänsä ja hartiansa polvilleen.

Nyt alkoi vastavaikutus: hän oli mielenjärkytyksestä huumaantunut ja typertynyt, ja hänestä tuntui yhäti, että hän näki kamalaa unta, sillä todellisuus tuntui liian järjettömältä, Ihan kaamealta ollaksensa totta.

Jasminin ajatteleminen oli tehdä hänet mielipuoleksi. Äskeisen lyhyen, omituisen keskustelun aikana hän oli alkanut rajattomasti pitää tytöstä, joka kärsi samaa, mitä hän oli kärsinyt. Tämä side ja rakkaus liittivät heitä yhteen, ja ne olivat herättäneet tavallista voimakkaampaa myötätuntoa ja sääliä, ja kun hän oli ensi kerran sulkenut tytön syliinsä, oli hänestä tuntunut melkein siltä kuin Jumala olisi lahjoittanut hänelle tyttären, jota hän oli aina ikävöinyt, mutta jota hän ei ollut saanut. Ja Jasmin olisi saattanut olla hänen tyttärensä, jos — Hän puri vavahtelevaa huultansa, pakottaen takaisin kyyneleet, joita hän ei uskaltanut päästää valloilleen. Jos Poju pitäisikin Jasminista, jos hänessä syttyisi rakkaus, kuten se oli syttynyt Ahmedissa, löytäisivätkö he enää tyttöä? Pitikö Raoulin alttiin etsinnän päättyä tällä tavoin, kun hän oli ollut niin lähellä päämääräänsä?

Raoul! Hän katsahti kreiviin pelokkaasti. Oliko tämä hänen syynsä, mietti hän surkean onnettomana. Ja jos Raoul kuolisi — antaisiko Ahmed koskaan hänelle anteeksi? Voisiko hän itse ikinä antaa itsellensä anteeksi?

Nyt haavoittunut liikahti hänen sylissänsä, voihki ja mutisi jotakin epäselvästi, ja kärsimättömästi huokaisten Diana kohotti päätänsä, pyyhkäisten kyyneleet silmistään, voidaksensa tarkkailla Ramadanin laahustavaa, vaivaloista astelua. Arabialainen oli pysähtynyt erään kaatuneen vierelle, ja Diana näki hänen kumartuvan hetkeksi, ennenkuin lähti taaskin verkkaisesti eteenpäin. Ja kaukaisten telttojen keskeltä hän sitten näki toisen ontuvan hahmon ilmestyvän, ja pian miehet kohtasivat toisensa.

Vain kaksi miestä oli jälellä, ja Raoul kenties kuolemaisillaan — ja saattoi kulua vielä tuntikausia, ennenkuin vartioston loppuosa palaisi pääleiristä! Ja miten hän voisi lähettää ketään noutamaan apua, kun näkyvissä ei ollut ainoatakaan elävää hevosta? Muutamia virui kuolleina hajallaan elottomien ruumiiden seassa, joihin hän tuskin rohkeni vilkaista, mutta missä muut olivat? Kiihkeästi hän tarttui siihen ajatukseen, että ehkä niistä joku oli päässyt karkuun rosvojen käsistä, nelistänyt ratsastajattomana kotiin ja saanut siellä jo aikaan hälytyksen.

Mutta se heikko toive riistettiin häneltä, kun Ramadan palasi toisen henkiin jääneen miehen kanssa, joka kantoi Olallansa vuohennahkaista vesileiliä.

Kolhittuna ja runneltuna, mutta vähemmän vahingoittuneena kuin Ramadan astui mies esiin, polvistui Dianan viereen ja kallisti leiliä, jotta Diana saattoi kastaa siinä nenäliinaansa kostuttaakseen sillä Saint Hubertin huulia. Hänet oli jo taistelun alkupuolella ratsastettu kumoon ja hän oli mennyt tajuttomaksi, joten hänellä oli varsin vähän kerrottavaa, ja kun hän oli vironnut vasta rosvojen paetessa, tiesi hän ilmoittaa vain sen, että hevoset olivat viety samoin kuin tyttö, jonka hän oli nähnyt joukkueen johtajalta näyttäneen ratsastajan satulan edessä.

Mies oli Pojun henkivartioston nuorimpia, melkein pelkkä nuorukainen, ja hänen rinnassansa taistelivat hänen kumppaniensa kohtalon herättämä raivo ja mielenliikutus — vaikka hän stoalaisen tavoin koetti salata sitä — ja kun Diana sopersi muutamia myötätuntoisia sanoja, heltyi hän tyyten ja pyörähti äkkiä toisaalle, verhoten kasvonsa burnusillaan. Mutta hän tointui pian, ja esiintyen varmemmin kuin ennen hän ilmoitti olevansa valmis lähtemään apua noutamaan.

Dianaa epäilytti, jaksaisiko hän suorittaa sen tehtävän, ja silmäili häntä epävarmana. Mutta ilmeisesti olivat miehet lähteeltä palatessansa sopineet siitä, sillä Ramadan torjui jyrkästi hänen vastaväitteensä lyhyesti viittaamalla, että muuta mahdollisuutta ei ollut. Hän ei sanallakaan ilmaissut, ettei hän itse ruumiillisesti pystyisi kävelemään välimatkaa, mutta Diana käsitti, että hänen vammansa olivat pahemmat kuin hän halusi myöntää, ja arvasi asian olevan siten. Ja jos jommankumman heistä oli mentävä, toivoi hän mieluummin Ramadanin jäävän luoksensa, sillä häntä peloitti maurilaisen virkoaminen, vaikka mies olikin sidottu.

Ja maurilainen askarrutti nähtävästi Ramadaninkin ajatuksia, sillä ennenkuin nuori mies lähti, kutsui Ramadan hänet avukseen raahaamaan köytettyä ruhoa kauemmaksi Dianasta. Ja vasta kun se oli tehty ja viestinviejä oli matkalla, vaipui hän itse lopen uupuneena hietikolle pitämään silmällä vankiansa ja ainakin sadannetta kertaa kiroilemaan sitä, ettei hän ollut surmannut maurilaista, kun hänellä Tuggurtissa oli ollut siihen tilaisuus.

Paljoa aikaisemmin oli Diana riisunut vaippansa tehdäksensä siitä päänalusen Saint Hubertille. Ja nyt hän sijoittui odottamaan avun saapumista, koettaen pitää ajatuksiansa aisoissa ja hyvillään siitä, että hänet oli säästetty edes haavoittunutta hoitamaan. Hän saattoi tehdä vain hyvin vähän — vain hätistää kärpäset kreivin kasvoilta ja tuontuostakin kostuttaa hänen huuliansa — mutta sekin vähäinen auttoi häntä kestämään odotuksen jännitystä.

Heti sananviejän lähdettyä tuli käärmeenlumooja jälleen tajuihinsa, koetti nousta pystyyn ja päästi raivoisan karjunnan oivaltaessaan avuttomuutensa. Kieriskellen voimattomana hietikolla hän reuhasi ja ulvoi, syytäen tulvimalla kammottavia sadatuksia, jotka saivat veren hyytymään Dianan suonissa ja vihdoin ärsyttivät järkkymättömän Ramadaninkin kiukkuiseksi, niin että hän tuskallisesti reutoutui pystyyn, kiskaisi burnusin lähellä viruvan vainajan yltä ja kietoi sen maurilaisen pään ympärille, tukahduttaen hänen kiljuntansa ja kirouksensa sen paksuihin laskoksiin. Ja taaskin syntyi hiljaisuus, joka alkoi omituisesti käydä Dianan katketaksensa pingoittuneille hermoille. Sillä se hiljaisuus tuntui olevan hyvin äänekäs, niin että hän hermostuneesti ja pelokkaasti vilkuili ympärilleen, kunnes hän ei enää uskaltanut katsella, sillä kaikkialla hänen ympärillänsä vallitsi kuolema, ja hievahtamattomat, kolkot ruumiit herättivät hänessä kauhua. Joskus ne näyttivät liikkuvankin, ja äsken alkaneen tuulen hiljainen huojunta kaikui hänen jännittyneissä aivoissaan samanlaiselta kuin vainajain sielujen valitus. Odottelivatko ne vielä yhtä sielua, joka ehkä parhaillaan leijaili kuoleman rajamailla? Häntä puistatti, ja hän koetti karkoittaa sen ajatuksen mielestään ja torjua kummallisia mielikuvitushaaveita, jotka tunkeutuivat hänen liiaksi rasittuneeseen mieleensä.

Hän ei saanut ajatella, ei saanut antaa perään. Hänen täytyi olla vahva ja säilyttää rohkeutensa — kunnes Ahmed saapuisi. Oi, hyvä Jumala, lähetä hänet pian! Siten hän oli rukoillut monta vuotta sitten, kauheimman vaaransa hetkellä. Siten hän rukoili nytkin, ei itsensä vuoksi, vaan sen ystävän tähden, joka oli uhrannut henkensä hänen puolestaan. Henkensä hänen puolestaan!

Hän kumartui sielunhädässään Saint Hubertin puoleen, tutkien hänen kasvojansa tuskaisin silmin, taistellen murhetta vastaan, joka pyrki tukahduttamaan hänet.

Ja jännityksen häntä kalvaessa tuntuivat hänestä minuutit tunneilta, kun hän tarkkaili ja odotti haavoittuneen painon puuduttamana, mutta uskaltamatta hievahtaa, kannattaen Raoulia, kunnes hänen kätensä turtuivat ja koko hänen ruumistansa pakotti hänen pinnistäessään lihaksiansa.

Vähään aikaan ei Saint Hubert ollut liikahtanut eikä päästänyt ääntäkään. Mutta nyt hän taaskin muuttui rauhattomaksi ja alkoi ihan äkkiä puhua, ja Diana kumartui syvempään erottaaksensa nopeasti jupistut sanat, jotka aluksi olivat sekavia ja käsittämättömiä.

Vähitellen kreivin puhe kävi hitaammaksi ja selvemmäksi. Diana kuuli oman nimensä, mutta se lausuttiin sillä tavoin, ettei sitä milloinkaan ennen oltu siten lausuttu, ja se toistettiin yhä uudelleen, ja välillä tuli yhteydettömiä sanoja, jotka muuttivat kuuntelijan kasvonilmeet säikähtyneiksi. Ja intohimoisena puhetulvana liittyivät sitten katkonaiset sanat lauseiksi — lauseiksi, joissa paljastui kiusaantunut sielu.

Diana istui jäykkänä, hänen silmistänsä tulvi kyyneliä, joita hän ei enää jaksanut pidättää, ja hänen hellä sydämensä oli pakahtumaisillaan säälistä, kun hän kuunteli toisen tietämättänsä puhuessa hänelle rakkaudestaan, jota hän oli niin kauan salannut — ja sai vihdoin tietää totuuden.

Kaksikymmentä vuotta oli Saint Hubert säilyttänyt salaisuuttansa, mutta nyt hänen tunnottomat huulensa kavalsivat hänet, tuoden julki koko hänen polttavan kaipauksensa, koko epäitsekkään, alttiin kiintymyksen ja toivottoman lemmen pettyneet toiveet, joista Dianalla ei ollut koskaan ollut aavistustakaan.

Kun hän oli kokonaan kiintynyt omaan suureen rakkauteensa eikä ollut vähääkään suuriluuloinen, ei hän ollut uneksinutkaan, että Raoulin ystävyys salaisi syvempiä, voimakkaampia tunteita. Mutta nyt hän tiesi Saint Hubertin rakastaneen häntä alusta alkaen ja rakkauden vain tehneen hänet onnettomaksi. Hänen tähtensä oli Raoul saanut murhetta. Hänen tähtensä oli Raoul elänyt parhaat vuotensa yksin ja tyydytystä saamatta. Hän tuskin jaksoi kestää sen ajatuksen aiheuttamaa tuskaa.

Hän oli tuottanut Raoulille kipua, tuhonnut hänen elämänsä, Raoulin, jota hän aina oli rakastanut, vaikka ei sillä tavoin kuin toinen olisi halunnut, Raoulin, joka oli ollut hänen ystävänsä ja Ahmedin ystävä. Miksi, voi miksi, oli hän ollut Raoulin murheen aiheuttaja? Herkkätuntoisena hän koetti torjua luotansa tietoa, joka oli hänelle työnnetty. Hänellä ei ollut oikeutta tuntea Raoulin salaisuutta, jota mies oli niin tarkoin varjellut aikomatta ilmaista sitä hänelle. Poloinen Raoul, poloinen, vilpitön, uskollinen Raoul — uskollinen rakkaudelle, joka ei voinut koskaan täyttyä, ja uskollinen ystävälle, jonka onnen hän oli sijoittanut oman onnensa edelle!

Omasta mielestänsä arvottomana ja tyyten vailla itserakkautta alkoi Diana oudosti aprikoida, ja mietteet toivat muassansa hartaan nöyryyden tunteen. Minkä hänen tekojensa tähden hänelle tuhlattiin niin paljon rakkautta? Mitä hän oli tehnyt ansaitaksensa kummankaan miehen rakkautta?

Suuria kyyneliä kihosi taas hänen silmiinsä, kun hän suruissansa silmäili sitä miestä, jonka hän oli luullut niin perinpohjin tuntevansa. Kuinka vähän hän oikeastaan oli Raoulista tietänyt, kuinka vähän oikeastaan häntä ymmärtänyt!

Ja nyt kun hän tiesi, ei hän voinut muuta kuin lukita tietonsa sydämensä salaisimpaan sopukkaan ja kiittää Raoulin tähden Jumalaa siitä, että ainoastaan hän oli kuullut lohduttoman miehen surkean valituksen.

Katkonainen jupiseminen oli vaimennut, ja taaskin lepäsi haavoittunut hiljaa, niin hiljaa, että Dianan äkkiä valtasi pelko ja hän sujautti nopeasti kätensä Raoulin paidan povelle. Mutta taintuneen miehen sydän sykki vielä, vaikkakin heikosti, ja huojennuksesta nyyhkyttäen Diana koetti vetää häntä mukavampaan asentoon.

Mutta hänen huojennuksensa oli vain hetkellinen. Kun tunti vieri verkkaisesti toisensa jälkeen ja hänen ikävöimänsä apu yhä viipyi, katseli hän yhä huolestuneempana polvillansa lepääviä, pingoittuneita, kalpeita kasvoja, käsittäen Raoulin voimien ehtyvän ja hänen tilansa käyvän uhkaavammaksi. Jos hänen hyväksensä oli mieli tehdä jotakin, oli se tehtävä pian, jokainen tuhlattu minuutti vähensi hänen parantumisensa mahdollisuutta ja lisäsi vaaraa.

Vähänväliä hän epätoivoissaan suuntasi katseensa korkean hietaharjanteen laelle ja herkisti korviansa kuullaksensa nelistävien hevosten kavioiden töminää. Oliko sananviejä uupunut kesken? Kuluisiko vielä tuntikausia, ennenkuin apua tulisi — ja olisiko sitten liian myöhäistä? Eikö Raoul sitten enää olisi ihmisvoimin autettavissa? Löydettäisiinkö hänen sylistänsä vain ruumis? Hänen kasvoillensa lehahti tuskaisen ihmettelyn ilme. Raoulko kuolisi! Hän ei ollut milloinkaan kuvitellut sellaista aikaa, jolloin he eivät enää saisi lausua Raoulia tervetulleeksi, kuten hänet oli aina lausuttu, jolloin Raoul ei enää toisi sivistyksen tuulahduksia heidän eristettyyn elämäänsä. Hänen tulonsa oli aina merkinnyt niin paljon heille molemmille. Menettää hänet, ja menettää hänet tällä tavoin! Diana väänteli käsiänsä epätoivoissaan. Miten tulisi Ahmed toimeen ilman Raoulia?

Joskin Ahmed olisi vielä Ras-Djebelissä, niin pitäisi Gastonin ja Jusefin ihmetellä heidän poissaoloaan, sillä hän oli tilannut teetä tavalliseen aikaan eikä ollut maininnut viipyvänsä kauan ratsastamassa.

Ja nyt oli melkein ilta käsissä. Aurinko oli painunut ympäröivien hiekkakunnaiden reunan taakse, ja viileä tuuli yltyi, värisyttäen häntä pieksäessään ohutta silkkipuseroa, joka samoin kuin hänen valkeat ratsastushousunsa olivat Saint Hubertin veren tahraamat ja kostuttamat.

Ja hänen tarkkaillessansa pieneen, maljamaiseen keitaaseen hiipiviä pitkiä, harmaita varjoja, valtasi hänet lähestyvän pimeyden pelko, ja hän tunsi rohkeutensa horjuvan.

Hän oli yksin kuolleiden ja kuolevan kanssa. Mitä lisäkauhuja toisi yö hänelle?

Hän oli taistellut pitääksensä muistot loitolla, mutta nyt hän yhä uudelleen eli mielessänsä iltapäiväisen murhenäytelmän. Taaskin hän näki, kuinka hänen miehiänsä säälimättömästi teurastettiin, kuinka tunnottomasti polkevat jalat pusersivat viimeisen elonkipinän Mohamedin värähtelevästä ruumiista; taaskin hän kuuli Jasminin hirveät kirkaisut ja häntä kohti syöksyvän murhamiehen hurjan naurun. Kaikuisivatko ne aina hänen korvissansa, niin kauan kun hän eläisi? Tulisiko hän hulluksi, menettäisikö hän järkensä, ennenkuin apua saapuisi? Hänen äärimmilleen venytetty kestämiskykynsä katkesi äkkiä, ja yksinäisyyttä peläten hän tuijotti kauhun vallassa hajalleen kaatuneita vainajia, Ramadania, joka vihdoinkin oli tyyten sortunut ja virui pitkänään poljetulla hietikolla, Saint Hubertia, joka toisista erillään lepäsi tajuttomana hänen sylissään, ja painoi kättänsä suulleen tukahduttaaksensa huuliltaan purkautuvaa huutoa.

Ja hänen huutaessansa Ahmed tulikin. Hetkisen ajan Diana näki miltei mielipuolisesti hurjistunutta ratsuansa hillitsevän sheikin yksin kuvastuvan taivaanrantaa vasten. Ja rannalle vyöryvän, valtavan, valkoharjaisen aallon tavoin hänen seuralaisensa sitten kohosivat korkean hiekkaharjun laelle ja ehättivät hänen jälessään, kun hän ohjasi Eblisin jyrkkää rinnettä alaspäin uhkarohkean huimaa vauhtia, joka sai Dianan tarttumaan kurkkuunsa.

Hänen kintereillänsä kiitivät hurjassa lennossa Caryll ja Poju rinnakkain, ja heidän lähellänsä oli Diana näkevinänsä Gastonin ja S'ririn. Mutta hänen katseensa oli kuin naulattu kookkaaseen, mustaan oriiseen ja tummiin, kauniisiin kasvoihin, jotka olivat hänestä rakkaimmat koko maailmassa.

Ja ennenkuin pojat ja muut soturit olivat saaneet kiskotuiksi vimmastuneet ratsunsa pysähdyksiin, oli Ahmed heittäytynyt satulasta ja kiiruhtanut hänen luoksensa.

Seuraavalla hetkellä hän oli takertunut kiinni puolisoonsa, nyyhkyttäen hysteerisesti ja rukoillen häneltä anteeksi, samalla kun huohottaen kertoi rosvojen hyökkäyksen yksityiskohtia.

Mutta sheikin katseesta kuvastui vain rakkautta, vain rakkautta huokui hänen käsivarsiensa hellästä puristuksesta, kun hän veti Dianaa syrjään jättääksensä tilaa Gastonille, joka jo oli polvillansa Saint Hubertin vieressä.

»Ma mie, ma mie», kuiski hän äänensä värähdellessä, »koska sinulle ei ole tapahtunut vahinkoa…» Hän keskeytti lauseensa, ja häntä vapisutti puistatus, jota hänen kaikki stoalaisuutensa ei jaksanut hillitä. Lausuttuansa sitten hellän sanan hän laski Dianan maahan ja meni Saint Hubertin luokse.

Haavoittuneen ympärille ryhmäksi keräytyneet, huolestuneen näköiset arabialaiset vetäytyivät hänen tullessansa syrjään, ja ennenkuin heidän rivinsä jälleen sulkeutui hänen jälkeensä, näki Diana vilahdukselta Gastonin ja Caryllin, joiden paidanhihat olivat käärityt ylös, ja lisäksi sellaista, mikä karkoitti heikon värin häiveen, joka oli alkanut hiipiä hänen huulilleen. Ja kun sheikki muutamien minuuttien kuluttua palasi Dianan luokse, joka ponnistihe pystyyn mennäkseen puolisoansa vastaan, saattoi hän pikemminkin vain nähdä kuin kuulla kysymyksen, jota toinen tuskin jaksoi lausua.

»Ei vielä», virkkoi Ahmed, pakottautuen rauhalliseksi, »mutta se on vain ajan kysymys. Muutamia tunteja — kenties päivä tai pari. Hän on vielä tajuton, Jumalan kiitos. Jos vain saisimme kuljetetuksi hänet leiriin…» Hän kohautti olkapäitänsä hyvin toivottomasti ja kääntyi toisaalle salatakseen mielenliikutuksensa, jota hän ei tahtonut näyttää edes Dianallekaan.

Senhän Diana oli sydämessään aavistanut alusta alkaen, mutta sittenkin hän oli toivonut, ja kun hän nyt sai varman vahvistuksen pelkoonsa, tuntui se vievän häneltä puhe- ja liikuntakyvyn.

Kyynelusvan lävitse hän näki Caryllin työntyvän Saint Hubertia ympäröivästä miesryhmästä ja menevän isänsä luokse. Hän tarkkaili heitä, kun he yhdessä menivät sinne, missä Poju oli kumartuneena Ramadanin puoleen, joka S'ririn polveen tuettuna puheli nopeasti, osoittaen vuoroin kuollutta saksalaista, vuoroin maurilaista, joka nyt virui jörönä ja välinpitämättömänä.

Ja Pojun näkeminen muistutti häntä asiasta, jonka hän levottomana
Raoulin tähden oli hetkeksi unohtanut.

Poju oli pyörähtänyt sheikkiin päin kädet ojennettuina kiihkeän rukoilevasti. Diana oli liian etäällä kuullaksensa, mutta kyllin likellä nähdäksensä Pojun huulien liikkuvan, kuten hänestä näytti, rajun vetoavasti, nähdäksensä Pojun silmien hirvittävän epätoivoisen ilmeen ja hänen puolisonsa kasvoja synkistävät syvät rypyt.

Tytön parkaisut kaikuivat hänen korvissaan, kun hän kiiti miesten luokse ja syöksähti heidän väliinsä.

»Ahmed, Ahmed, Jumalan tähden — minun tähteni, salli Pojun mennä! Tyttö on Isabeau de Chailles. Minä tiedän sen.»

Vähän aikaa sheikki tuijotti hänen kosteihin, rukoileviin silmiinsä, katsoi sitten Pojuun ja nyökkäsi.

»Mene, ja olkoon Jumala kanssasi!» sanoi hän lyhyesti ja luikkasi määräyksen, joka pani viisikymmentä miestä keikahtamaan satulaan, kiljuen kuin mielipuolet.

Mutta hälinä taukosi nopeasti, kun he sijoittuivat säännöllisiin riveihin. Ja sitten alkaneen verrattain hiljaisen välihetken aikana Diana tunsi Pojun käsivarsien kiertyvän ympärillensä nopeaan, hellään syleilyyn ja kuuli hänen hiljaa jupisevan: »Pikku äiti, pikku äiti.» Sitten Poju riistäytyi pois ja meni isänsä astellessa vierellään ratsunsa luokse, jonka S'rir oli juuri taluttanut esille.

Ja hänen mennessään heilahtivat Dianan tunteet ihan äkkiä toisaalle, ja hänen mieleensä välähti kammottava ajatus, että hän ehkä lähetti poikansa kuolemaan, ja hänen oli jännitettävä kaikki voimansa jaksaaksensa pysyä hiljaa ja tarkkailla Pojun menoa. Mutta taaskin hän muisti Jasminin, ja se tukahdutti hänen huulillensa kohonneen huudon ja sai hänet häpeämään tunnepuuskaa, joka oli ollut vähällä temmata hänet valtoihinsa. Kunnian ja tavallisen ihmisyyden nimessä oli Pojun lähdettävä — eikä hänen äitinsä sopinut yrittää häntä pidättää.

Sairaana sydäntänsä raatelevasta tuskasta hän vaistomaisesti kääntyi toisen poikansa puoleen, joka seisoi hänen vierellään, mutta ennenkuin hän ehti virkkaa mitään, oli myöskin Caryll poissa.

Pojun jalka oli jo jalustimessa, kun häntä pidätti kosketus käsivarteen, ja hän pyörähti katsomaan kasvoja, jotka tuskin olivat vähemmän pingoittuneet ja riutuneet kuin hänen omansa. Hetkiseksi veljesten katseet osuivat vastakkain. Sitten Caryll teki liikkeen, jota ei saattanut tulkita väärin, ja ojensi kätensä.

»Tämä on sinun asiasi eikä minun», virkkoi hän käheästi, »mutta jos otat minut mukaan — olen kiitollinen.»

Sheikin päällikönteltan avarassa ulommassa huoneessa kamppaili Raoul de Saint Hubert, ei henkensä säilyttämiseksi, vaan elämänsä vähäisten rippeiden pidentämiseksi. Hän oli päättänyt elää siihen asti, kunnes Poju palaisi tai kunnes ei enää olisi toivoakaan siitä, että hän palaisi, tuoden muassaan tytön, joka merkitsi niin paljon heille molemmille, ja hän tuntui pitävän kuolemaa loitolla yksinomaan tahtonsa voimalla.

Se, että hän oli elänyt näinkin kauan, oli ihme kaikista niistä, jotka tiesivät, kuinka pahat hänen vammansa olivat, ja tuontuostakin he olivat luulleet elämän heikon kipunan sammuneen. Mutta joka kerta hän oli tointunut, ruumiillisesti heikompana, mutta rohkeus horjumattomana, vakaasti väittäen Pojun palaavan ja vielä ennen kuolemaansa saavansa varmat todistukset siitä, ettei hänen pitkä etsintänsä ollut mennyt hukkaan.

Useammin kuin kerran hän oli pyytänyt, että maurilainen tuotaisiin hänen luoksensa, mutta sheikki oli aina estellyt, peläten sellaisen kohtauksen vaikutusta, kun haavoittunut oli niin heikossa tilassa.

Paluumatka El-Hassista oli ollut hidas ja huolettava, sillä hankala maaperä oli tehnyt haavoittunutta kreiviä hätäisesti kyhätyillä paareilla kantavien miesten kävelyn vaivaloiseksi, ja lisäksi oli myöskin Ramadanista huolehdittava. Hän oli siksi pahasti vahingoittunut, ettei tavallinen mies olisi hänen sijassaan kyennyt ratsastamaan, mutta sittenkin hän oli harmistuneena väittänyt varsin hyvin jaksavansa istua hevosen selässä ja ratsastanut takaisin leiriin, vuoroin kiroillen, vuoroin sävyisästi pilkaten kumppaneitansa, jotka ratsastivat hänen molemmilla puolillansa tukeakseen häntä, kun hän heikkona huojui satulassa, johon hän kaikista huomautuksista huolimatta itsepäisesti takertui.

Dianasta ne kahdeksan kilometriä olivat tuntuneet kahdeksaltakymmeneltä. Häntä raastoi levottomuus poikien tähden, hän pelkäsi joka hetki saavansa tiedon Saint Hubertin kuolemasta, ja hän oli levännyt puolisonsa sylissä — sillä sheikki ei ollut sallinut hänen ratsastaa — vapisten jännitystä seuranneesta uupumuksesta ja pelon kalvamana.

Heidän leiriin saapuessaan oli ilta käsissä. Ja sekä henkisesti että ruumiillisesti nääntyneenä oli Diana pelkästä väsymyksestä vaipunut uneen, kun sheikki oli kantanut hänet makuuhuoneeseen, eikä ollut herännyt edes silloinkaan, kun Ahmed oli vetänyt hänen jalastaan pitkät saappaat ja riisunut veren uuttaman ratsastusasun hänen uupuneilta jäseniltään.

Koko yön hän oli nukkunut sikeästi sheikin ja Gastonin valvoessa viereisessä huoneessa. Mutta aamulla olivat hänen voimansa palanneet, ja päivällä oli hän vuorostaan sijoittunut Saint Hubertin vuoteen ääreen, salaten oman pelkonsa, jotta ei lisäisi potilaan tuskaa, ja huolehtien hänen tarpeistansa huulillansa pirteä hymy, joka aina houkutteli vastaavan välkkeen sairaan syvälle painuneihin silmiin.

Toisten levätessä hän oli ollut muutamia tunteja yksin kreivin luona ja tarkkaillessansa potilaan kasvoilla väikkyviä vaihtelevia ilmeitä aprikoinut, olikohan Raoulilla aavistustakaan El-Hassissa tapahtuneesta paljastuksesta. Kerran hän oli melkein arvellut niin olevan, sillä äkkiä herättyänsä muutamia minuutteja kestäneen oikullisen unen jälkeen oli Saint Hubert tarttunut hänen käteensä hänen kumartuessaan vuoteen ylitse ja silmäillyt häntä omituisen tarkkaavasti, minkä Diana luuli johtuvan hänen mielessänsä väikkyvästä pelosta.

»Enhän ole puhunut — joutavia, vai olenko?» oli hän supattanut. Ja häneltä päässyt lyhyt, kiihkeä helpotuksen huokaus, kun Diana rauhoitti häntä, sai viimemainitun kääntymään toisaalle salataksensa kyyneleet, jotka olisivat saattaneet kavaltaa hänet.

Voimiansa säästääkseen hän oli koko päivän puhunut vain hyvin vähän, mutta niinä muutamina tunteina, jotka he olivat kahdenkesken, oli hänen katseensa harvoin siirtynyt pois Dianan kasvoista, jolle saatu tieto teki surun haikeammaksi kuin se muutoin olisi ollut. Hän tiesi Raoulin viimeisiä kertoja katselevan sitä olentoa, joka oli hänestä rakkain maailmassa, ja nuo sanattomat jäähyväiset olivat niin liikuttavat, että Diana tuskin jaksoi istua alallaan ja tarkkailla niitä.

Mutta hän käsitti haavoittuneen tulevan levottomammaksi, jos hän loittonisi pois näkyvistä, ja niinpä hän oli koko päivän pysytellyt lähettyvillä, tuskin liikahtaen pois vuoteen vierestä edes välttämättömiä aterioita varten, jotka hänen oli pakottauduttava syömään.

Ja koko päiväksi oli leirin säännöllinen, totuttu elämä mennyt sekaisin. Ison päällikönteltan ulkopuolella oli synkän totisia arabialaisia liikkunut äänettöminä edestakaisin tai kokoutunut teltan läheisyyteen ryhmiin vakavina odottamaan tietoja siitä miehestä, joka niin kauan oli ollut heidän kaikkien ystävänsä, jonka tuloa he olivat odottaneet melkein yhtä innokkaasti kuin päällikkönsä saapumista. Ja teltan toisella laidalla viiruisissa guitouneissa kuolleitansa murehtivat naiset tuon tuostakin keskeyttivät valituksensa kuiskataksensa rukouksen Allahille rakastetun lääkärin puolesta, jonka taito oli parantanut monta, nyt hänen apunsa ulottuvilta poistunutta ihmistä.

Siten oli tunti toisensa jälkeen hitaasti mennyt menojaan, ja yhäti
Saint Hubert riutui, eikä vieläkään kuulunut mitään Caryllista ja
Pojusta.

Se oli ollut jännityksen päivä, joka oli tuntunut loppumattomalta, joka oli ärryttänyt Dianan hermot äärimmilleen ja alkanut käydä myöskin sheikin hermoille.

Päivän kallistuessa iltapuolelle oli Ahmed taipunut vaimonsa rukouksiin ja lähettänyt lisäväkeä seuraamaan El-Hassista lähteviä jälkiä, vaikka ei itse myöntänytkään sitä tarpeelliseksi. Ja mukaan oli määrätty osasto erittäin nopeilla ratsuilla varustettuja viestinkuljettajia, jotka oli sijoitettava pitkin taipaletta, jotta levottomasti odotettu sanoma saataisiin niin pian kuin suinkin mahdollista.

Sheikki oli tehnyt, mitä oli voinut, ja nyt hän ei enää osannut muuta kuin odottaa.

Salaten oman levottomuutensa hän koetti yhä uudelleen lievittää Dianan pelkoa, muistuttaen hänelle, että rosvot olivat saaneet pitkän etumatkan, lähteneet useita tunteja aikaisemmin kuin takaa-ajajat ja että jolleivät myöskin he olleet saaneet apuvoimia, — mitä, selitti hän, oli miltei mahdoton otaksua — Pojun joukkue oli paljoa lukuisampi kuin heidän.

Mutta vaikka Diana oli kuunnellut sheikkiä maltillisesti ja koettanut saada lohtua hänen vakuutuksistaan, oli Ahmed nähnyt hänen kiihtymyksensä joka tunti käyvän näkyvämmäksi, nähnyt hänen kasvojensa tunti tunnilta muuttuvan kalpeammiksi ja hänen silmiensä, joissa oli jännittynyt vainotun ilme, yhä useammin kääntyvän puolittain avonaisen oven syrjään käännettyä verhoa kohti.

Illan hiipivät varjot, pimeän lähestymistä ilmoittava juhlallinen hiljaisuus, joka tänä iltana tuntui sisältävän enemmän kuin tavallisen merkityksensä, olivat korostaneet synkkyyden ja alakuloisuuden tuntua ja synnyttäneet painostavan lamaannuksen tunteen, niin että Diana oli romahduksen partaalla. Himmeässä hämärässä, ennenkuin Gaston oli sytyttänyt lamput, hän oli istunut paikallansa, tiukasti puristaen sheikin kättä, puhumatta mitään, vain tuijottaen, kunnes ovesta vielä tunkeutuva kalpea valonhohde kivisti hänen silmiänsä. Jopa Raoulkin unohtui hänen ajatustensa kiitäessä hiekkalakeuksien ylitse, samalla kun hän kuunteli ja rukoili ja pelkäsi poikainsa puolesta, joita hän rakasti niin kiihkeän lämpimästi.

Lamppujen sytyttäminen oli vain ollut omiansa pahentamaan hänen levottomuuttaan, saamaan hänet entistä selvemmin tajuamaan, kuinka pitkä aika oli kulunut ja muistuttamaan hänelle, että yö oli tulossa.

Ja yö oli tullut tuomatta huojennusta, hänen ikävöimänsä sanoman saapumatta.

Lähes kello kymmeneen saakka hän oli varronnut ulommassa huoneessa, ja sitten sheikki oli käskenyt häntä menemään levolle, vaikka hän ei saisikaan unta. Peläten yksinäisyyttä, joka tekisi pitkät tunnit vielä äärettömän paljon pitemmiksi, äärettömän paljoa hirvittävämmiksi, hän oli melkein hurjistuneena rukoillut lupaa jäädä. Mutta Ahmed tiesi, että hänen voimiansa oli liiaksi kiristetty eivätkä ne kestäisi, ja Dianan itsensä tähden hän oli pysynyt vaatimuksessaan.

Myöskin Gaston oli mennyt nukahtamaan hiukan, ja viimeksi kuluneen tunnin sheikki oli istunut yksin ystävänsä luona, jonka hengen pelastamiseksi hän olisi ollut valmis antamaan kaikki, mitä hänellä oli.

Yö oli hiljainen ja tyyni. Ja vaikka koko leiri valvoi ja oli jalkeilla, vaikka sheikki tiesi, että hyvin likellä, ulkona kirkkaassa kuutamossa, kokoontuneina ihan teltan ovelle, oli toisia valvomassa kuten hänkin, ei hänen korviinsa tunkeutunut ainoatakaan kuiskattua sanaa, ei ainoakaan ääni häirinnyt syvää hiljaisuutta, joka tuntui joka hetki käyvän yhä syvemmäksi, yhä sisältörikkaammaksi.

Iso huone oli puolipimeä, etäiset sopet olivat pimentoiset ja hämyiset. Palamassa oli ainoastaan yksi lamppu, jonka valolta varjo suojasi kuolevan silmiä ja joka loi kalpean valokehän sairasvuoteeksi muutetun leposohvan ympärille.

Ja sen valopiirin keskellä istui Ahmed ben Hassan kädet ristissä pään takana, haaveksivasti tarkkaillen Saint Hubertia, joka näytti nukkuvan, ja mielessänsä muistellen monivuotista ystävyyttä, joka oli merkinnyt hänelle niin paljon. Tuntui mahdottomalta uskoa, että se läheinen kumppanuus lähestyi loppuansa, ettei siitä, ehkä ennenkuin toinen päivä sarastaisi, olisi jälellä muuta kuin muisto.

Kaikissa hänen elämänsä tärkeissä tapahtumissa oli Raoul ollut erottamattomasti mukana.

Nuoruusvuosina Raoul oli ollut hänen oppaansa ja neuvonantajansa oudoissa ja kiukustuttavan rajoitetuissa oloissa, jotka olivat tehneet Ranskan pääkaupungin surkeaksi paikaksi aavikolla kasvaneesta pojasta; hänen miehuutensa alkuajan myrskyisinä päivinä oli hän vanhaa sheikkiä lukuunottamatta taipunut ainoastaan Raoulin vaikutukseen. Ennen otto-isänsä kuolemaa oli hän Raoulin seurassa matkustellut ja metsästellyt suurriistaa maapallon useissa kaukaisissa kolkissa. Raoul oli seisonut hänen vierellänsä silloin, kun hän oli kuullut todenperäisen kertomuksen syntymästään ja vanhemmistaan. Heimon johtajaksi tultuansa oli hän Raoulin välityksellä läheisemmässä kosketuksessa sen maailman kanssa, joka tuntui olevan niin kaukana hänen yksinäisiltä aavikoiltansa. Raouliin hän oli turvautunut saadaksensa soveliaampaa, miellyttävämpää ja läheisempää kumppanuutta, jota hänkin oli aika-ajoin kaivannut, ja hän oli aina odottanut Raoulin tuloa kiihkeämmin kuin oikein halusi itsellensäkään tunnustaa. Ja hänen syvimmän alennuksensa hetkellä oli Raoul saapunut — ja Raoulin ritarillisuuteen ja huomaavaisuuteen verrattuna hänen oman tunnottoman häikäilemättömyytensä oli täytynyt tuntua vielä tuhat kertaa tunnottomammalta ja häikäilemättömämmältä siitä naisesta, jota hän ei ollut tahtonut säästää häpeältä, vaan jota hän oli avoimesti näytellyt rakastajattarenaan naisen omaan säätyyn kuuluvalle miehelle.

Minkä tähden Diana ei ollut rakastanut Raoulia, vaan häntä? Minkä tähden he eivät olleet molemmat jättäneet häntä ansaittuun surkeuteen ja yksinäisyyteen? Jos he olisivat sen tehneet, olisi hän otaksuttavasti aikoja sitten tappanut itsensä, koska elämä ilman Dianaa olisi ollut sietämätöntä. Mutta silloin ei hänen omaatuntoansa olisi ainakaan vaivannut se, että hänen kätensä olivat Raoulin veressä, sillä suoranaisesti tai välillisesti oli hän syypää Raoulin kuolemaan.

Hän oli vaipunut tuskallisiin mietteisiinsä ja hätkähti oivaltaessansa, että haavoittuneen silmät olivat auki ja että niiden katse, josta tuikahti entisen ilkamoivan hymyn häive, oli suunnattu häneen.

Ja kreivi puhkesi puhumaan äänessänsä entinen, puolittain leikillinen, puolittain hellä sävy.

Sheikki kohautti hieman olkapäitänsä ja kumartui tarttumaan hänelle ojennettuihin hervottomiin, kalpeisiin sormiin.

»Helvetissä luullakseni», vastasi hän hyvin katkerasti, »tai otaksuttavasti niin likellä sitä kuin koskaan joudun. Todellinen helvetti ei voi olla paljoa pahempi kuin se, minkä itse valmistamme itsellemme.»

Useihin vuosiin ei kumpikaan heistä ollut kajonnut siihen asiaan, mutta Saint Hubert oli koko ajan tiennyt syvän katumuksen sumentavan ystävänsä onnea, ja nyt hän arvasi, millainen ajatuksenjuoksu oli aiheuttanut toisen äsken lausumat katkerat sanat.

Hän teki vähäisen, torjuvan eleen. »Tunkeutuuko helvetti — paratiisiin, mon ami?» virkkoi hän lempeän leikillisesti. »Kaksikymmentä vuotta on sinulla ollut taivas maan päällä, sinä onnellinen pahus, kuten minä saatan todistaa. Pitääkö sinun vielä muistella? Jos hän kerran voi unohtaa, miksi et sitten sinä?»

Sheikki heilautti kättänsä epäävästi. »Jos sinä olisit menetellyt samoin kuin minä menettelin, olisitko sinä unohtanut?» huudahti hän entistä katkerammin. »Mutta sinä — bon Dieu, sinä et olisi ikinä alentunut niin kunnottomaksi.»

Saint Hubertin kasvoille tuli omituinen ilme, ja hän käänsi väsyneesti päätänsä pieluksella.

»Kukapa tietää?» sanoi hän hitaasti. »Saavuttaakseni sen, mitä sinä saavutit, olisin saattanut tehdä senkin, mitä sinä teit. Jos olisin joutunut samaan kiusaukseen.» Hänen riutunut äänensä särkyä, ja melkein huomaamattaan hän siirsi katseensa sisemmän huoneen verhoihin. »Tout comprendre, c'est tout pardonner», jupisi hän. »Hän ymmärsi, ja koska hän rakasti sinua, kykeni hän antamaan anteeksi ja unohtamaan. Jos sinä senjälkeen olisit pettänyt hänen luottamuksensa tai jos et olisi pystynyt säilyttämään hänen rakkauttansa, saattaisi sinulla olla täysi syy katkeruuteesi. Mutta sinä olet tehnyt hänet onnelliseksi kaikiksi näiksi vuosiksi. Eikö se merkitse mitään, mon cher?»

»Vain se on tehnyt elämäni elämisen arvoiseksi», vastasi sheikki hiljaa. »Jumala yksin tietää, mitä minusta olisi tullut ilman hänen rakkauttansa ja sinun ystävyyttäsi.» Ja häpeillen äkillistä mielenliikutusta, joka pani hänen tiukat huulensa vavahtelemaan, hän nousi jyrkästi pystyyn ja meni pöydän ääreen silmäilemään Carl Röstin ruumiin taskuista löydettyjä papereita, jotka sittemmin osoittautuivat arvaamattoman arvokkaiksi hallitukselle maan ohjaamiseen nähden, kun maailmansodan myrskypilvi vain muutamia kuukausia myöhemmin yllätti Ranskan.

Ja tarkkaillessansa häntä, kun hän otsa rypyssä tutki tiheästi kirjoitettuja asiakirjoja, joita hän selaili kädessään, Saint Hubert kiitti Jumalaa, kuten hän viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana oli monta kertaa kiittänyt, siitä, että hän oli jaksanut säilyttää tuon miehen ystävyyden. Ei edes häntä hivuttava rakkaus ollut sitä pilannut, vaan moitteetonta kumppanuutta oli katkeamatta kestänyt loppuun asti.

Loppuun asti! Heikko hymy kareili hänen huulillaan. Hän saattoi ajatella sitä tyynesti, hän, jolla ei ollut mitään menetettävää, jonka ei tarvinnut mistään moittia itseänsä. Hänen rakastamansa nainen oli onnellinen, ja jos hän vain jaksaisi torjua kuolemaa siihen saakka, kunnes tyttö palaisi — tyttö kyllä palaisi, siitä hän oli varma — hän voisi kuolla pahoittelematta mitään. Mutta kuoleminen sitä tietämättä — Dieu, se olisi kovaa!

Äkkiä häntä vihloi kamala tuska, hän puristi peitteellä lepäävän kätensä nyrkkiin ja virui muutamia minuutteja silmät ummessa, ponnistellen kuolemanheikkoutta vastaan, samalla kun tuskanhikeä valui hänen kasvoilleen.

Se oli varoitus, jota hänen ei sopinut syrjäyttää. Jos hänen oli mieli tietää se, mitä hän tahtoi tietää, ei sitä saanut siirtää enää tuonnemmaksi.

Kuultuansa hänen heikon kutsunsa ehätti sheikki takaisin hänen luoksensa parilla hätäisellä askelella.

»Maurilainen», huohotti hän. »Minun täytyy nähdä hänet nyt, jos lainkaan mielin häntä nähdä. Ja minä tahdon saada varman tiedon — ennenkuin poistun.»

Ja katsahtaessaan sairaan pingoittuneihin, harmaihin kasvoihin, jotka olivat muuttuneet jopa muutamien viime minuuttien aikana, sheikki käsitti hänen puhuneen silkkaa totta. Mutta sittenkin hän empi.

»Jumalan tähden, säästä itseäsi siltä», kehoitti hän. »Salli minun yksin puhutella häntä…»

»Sillä ei voi olla paljoakaan väliä mon cher, ja minä tahdon itse nähdä hänet — kuulla totuuden hänen huuliltansa, ennenkuin kuolen», intti hän entistä lujemmin. »Lähetä noutamaan häntä, Ahmed! Se tekee poistumiseni helpommaksi.»

Hiukan nyökäten, sillä hän ei sillä hetkellä kyennyt puhumaan, sheikki meni avoimelle ovelle, taputti hiljaa käsiänsä ja antoi määräyksen äänen kantamissa odottavalle palvelijalle.

Hänen palatessansa oli huolestunut ystävä jälleen muuttunut päälliköksi, ja hänen piirteensä olivat kovat ja tiukat, hänen tummat kulmakarvansa painuneet peloittaviin ryppyihinsä, kun hän veti tuolinsa vähän loitommaksi leposohvasta ja istuutui ääneti vartoamaan vangin tuloa.

Ja tuntien voimiensa olevan hyvin vähissä pysyi Saint Hubertkin vaiti levätessänsä huohottaen, silmien kiiluessa kuumeisesta odotuksesta.

Hiljaa liikkuva palvelija tuli meluttomasti sytyttämään uudelleen lamput, jotka oli sammutettu, jotta huoneen ilma viilenisi. Ja hänen jälkeensä hiipi sisälle sihteeri, jonka oli kirjoitettava maurilaisen lausunto muistiin, kumarsi nöyrän kunnioittavasti ja kyykistyi istumaan matolle sheikin viereen, levittäen kirjoitusvehkeensä polvilleen.

Sitten saapuivat Jusef ja pari alempaa päällikköä, jotka sijoittuivat esimiehensä taakse. Ja lyhyen väliajan kuluttua, joka Saint Hubertista kuitenkin tuntui vuosisadalta, saapui vihdoin maurilainen vartijainsa välissä siteihin kiedottu pää pystyssä, veriviiruisilla kasvoilla tiikerimäisen äkäinen ilme.

Hän loi yhden ainoan vilkaisun mieheen, jota oli ampunut, yhden ainoan väijyvän, nopean silmäyksen avaraan, ylellisesti sisustettuun huoneeseen ja kääntyi sitten uhmailevasti tuolilla istuvaan äänettömään mieheen päin.

»Kaikesta ja kaikista tulee loppu. Ja koska sinun tähtesi eräitä minun palvelijoitani kohtasi pikainen loppu, vaatii sydämeni, oi mies, että sinunkin loppusi tulee, mutta se ei ehkä ole niin nopea. Eikö ole kirjoitettu: 'Jokainen sielu on annettu pantiksi siitä, mitä se tekee?' Pian sinut kutsutaan lunastamaan sitä panttia. Mutta ennen Allahin tuomiota tuomitsevat ihmiset. Pieni osa sinun tekemästäsi pahasta on minun tiedossani. Mutta enemmän — jos sinä olet se mies, jota etsin — haluan tietää. Kerro senvuoksi kaikki, mitä tahdon tietää, jos haluat kuolla helposti.» Sanat lausuttiin tyynesti, melkein välinpitämättömästi, ja matalasointuinen ääni tuskin kantoi vangin takana puoliympyrässä seisovien aseistettujen miesten toiselle puolelle. Mutta rauhallisesta, tasaisesta äänensävystä huolimatta oli loppu-uhkauksessa ja maurilaiseen suunnatussa kylmässä, värähtämättömässä tuijotuksessa jotakin, mikä sai hänen omituiset silmänsä säpsähtämään ja hänen köytetyt kätensä äkkiä vavahtamaan.

»Tuleeko kuolema joka tapauksessa?» mutisi hän jurosti. Ja kun hän näki toisen pään vähäisen kallistumisen, joka vei häneltä viimeisen toivon, nykäisi hän itsensä suoraksi.

»Koska kerran kuolen, kuolen ääneti», ärähti hän, »sillä mitä hyötyä on puhumisesta?»

»Mitäkö hyötyä?» kertasi hän, huulillansa vähäinen, hirvittävä hymy. »Oletko unohtanut, että on monta tietä, jotka vievät paratiisiin — tai helvettiin? Kuuntele, ja kun minä olen sinulle puhunut — valitse sitten se tie, jota myöten tahdot mennä!»

Ja samalla hiljaisella, kiihkottomalla äänellä kuin ennenkin hän lausui sanoja, jotka puristivat Saint Hubertilta tukahdutetun vastalauseen, samalla kun ne puistattivat sen miehen kookasta ruhoa, joka oli tehnyt yhtä paljon ja enemmänkin runnellaksensa hänen pahanilkisten aikeittensa tielle joutuneita kovaosaisia, mutta jota ei miellyttänyt se ajatus, että hän itse saisi kokea samaa, mitä oli pakottanut toisia kestämään. Hänen villiä ylpeyttänsä kuohutti kiduttava pelko, joka pyrki tyyten lamauttamaan hänen sisunsa, ja hän pinnisti epätoivoisesti tahtoaan säilyttääksensä omaksumansa rohkean ulkonäön. Mutta hänen raskas hengityksensä paljasti pelon, jota hän koetti salata, ja isoja hikikarpaloita kihosi sakeasti hänen otsalleen, kun hän tuijotti tuomarinsa tunteettomiin kasvoihin ja sitten häntä ympäröiviin yhtä järkkymättömiin miehiin. Heissä hän näki loppunsa ja kaikkien suunnitelmiensa ja toiveittensa lopun, ja hän puri hammasta voimattoman raivon puuskassa. Huoneessa syntyneen jännittyneen hiljaisuuden katkaisi Saint Hubert.

»Ahmed, taivaan tähden», kuiskasi hän englanninkielisen vastalauseen, »ei siten — ei edes saadaksemme ne tiedot, joita haluan.»

Sheikki katsahti häneen olkansa ylitse, hymyillen huvitettuna, mutta tuikeasti. »Ole huoletta», kehoitti hän tyynesti.

»Meidän ei tarvitse turvautua äärimmäisiin keinoihin. Hän hikoilee jo.
Hän valitsee helpomman tien. Ja mitä tulee taivutteluuni, ei se ole
sen kummempaa kuin mitä hän lupasi Pojulle, joka oli hänen vallassaan.
Pitäisikö minun tarjota hänelle vähemmän kuin hän tarjosi pojalleni?»
Mutta hymy oli poissa, kun hän taaskin kääntyi maurilaiseen päin.

Uudelleen miehen pitkät, petolinnun kynsiä muistuttavat sormet hypistelivät hänen likaisen burnusinsa laskoksia, ja vaahtoa kihosi hänen huulillensa, joita hän nuoleskeli hermostuneesti.

Vielä hetkisen hän seisoi kahdella päällä ylpeyden ja pelon taistellessa hänen mielessänsä, samalla kun hän nopeasti vilkuili puolelta toiselle, ikäänkuin vielä koettaen keksiä jotakin pelastuskeinoa. Kasvojensa vääntyessä raivon virnistykseen hän sitten ärähti. »Koska teidän ylhäisyytenne on niin kovin armollinen, mitä on minulla valittavana?» Mutta hänen puhuessansa muuttui hänen käytöksensä, ja hänen sävynsä hieno ivallisuus väistyi mielittelevän avomielisyyden tieltä, samalla kun häneltä lähti sanoja vuolaana tulvana.

»Mitä herrani haluaa tietää?» laversi hän. »Sen roumin salaisuudetko, joka minun oli eilen pakko tappaa? Niitä en tiedä. Olin roumin opas enkä hänen salaisuuksiensa säilyttäjä. Ja mitäpä minä välitin hänen salaisuuksistansa tai hänestä itsestään, joka oli pelkkä välikappale? Hänen salaisuutensa olivat niissä papereissa, joita hän säilytti piilossa povellaan. Viime yönä näin, että ne otettiin hänen ruumiinsa taskuista. Epäilemättä ne ovat herrani hallussa, ja hän voi ne lukea — jos niin haluaa. Minä en tiedä mitään niistä enkä siitäkään, minkä tähden hän oli lähtenyt omasta maastansa. Mutta mitä minuun tulee, oi herra, onko miehen selitettävä, minkä tähden hän pyrkii kostamaan kunniansa loukkausta, minkä tähden hän etsii tytärtä, joka on häneltä ryöstetty…»

»Kaikki tuo tiedetään», sanoi hän tuimasti, »ja se on ajan tuhlausta. Se, mitä haluamme tietää, ei koske nykyisyyttä, vaan entisyyttä…» Hän pysähtyi hetkiseksi terävästi silmäilemään tummia, hien kostuttamia kasvoja, jotka alkoivat muuttua täplikkään harmaiksi. »Niin, entisyyttä», toisti hän sitten tarkoituksellisesti. »Sinun olisi ollut paras muistaa sitä, paras lumota käärmeitä koko ikäsi, sinä hupsu, kuin jälleen antautua entiseen ammattiisi. Mies tunnetaan teoistansa. Viime yönä surmasit isäntäsi — entä toinen murhaamasi isäntä, sinä marokkolainen Ghabah?»

Tukahdutetusti parahtaen maurilainen horjahti takanansa olevia miehiä vasten. »En minä häntä tappanut», ähkyi hän vaivaloisesti. »Hän kuoli — mutta profeetan pään kautta vannon, etten minä häntä surmannut.»

»Mutta profeetan pään kautta eräs toinen mies vannoi nähneensä sinun tappavan hänet ja lisäksi kaksitoista muuta miestä, jotka aseettomina istuivat leirinuotion hiipuvien kekäleiden ympärillä.»

»Hän valehteli — sillä ketään ei jäänyt näkemään…» Liian myöhään maurilainen oivalsi erehtyneensä ja koetti tukahduttaa kiivastuksissa lausuttuja sanojaan, jotka sisälsivät syytöksen häntä itseänsä vastaan.

Vuosikausia hän oli arvellut, että etsinnästä oli luovuttu, luullut olevansa turvassa. Mutta katkerasti kiroten sitä typeryyttä, että oli tullut takaisin siihen maahan, jossa oli tehnyt rikoksensa, hän nyt käsitti, ettei etsinnästä oltukaan luovuttu, että verikostaja oli hänen tietämättään koko ajan väijynyt hänen kintereillänsä, hellittämättä vainunnut häntä.

Äkkiä hänen päähänsä välähti mielijohde, hän muljautti verestäviä silmiänsä Saint Hubertiin päin, purskahti mielipuolisesti nauramaan ja syöksyi eteenpäin.

Sheikki hypähti häntä estämään. Mutta vahdit olivat jo hänen ympärillänsä, kiskoen hänet takaisin ja rimpuilevien miesten keskeltä kajahti hänen äänensä hurjasti, riemuisasti.

»Totta on, että tapoin hänet, hupakon — mutta kysyykö herrani, miksi sen tein? Voitonhimosta, niinkö luulet? Kautta Allahin, hän oli yhtä köyhä kuin minäkin. Mutta hänellä oli yksi, jota kaipasin, yksi, jota ikävöin omakseni, kunnes haluni polttava liekki pakotti minut surmantyöhön voidakseni ottaa sen, mitä sieluni janosi. Rakastitko sinäkin sitä naista, oi roumi? Senkö tähden, että häntä rakastit, olet vainonnut minua kuolemaani saakka? Tiedä sitten, että minä — minäkin — otin hänet huvikseni ja tein hänet omakseni. Kolme vuotta, oi roumi, pitelivät nämä käsivarret häntä; kolme vuotta nämä minun silmäni katselivat hänen ihmeellistä kauneuttansa. Hän oli minun orjani, minun omani, minun — kunnes tapoin hänet, koska hänen kylmyytensä oli muuttanut rakkauteni vihaksi. Kerronko sinulle, miten hän sai maksaa sen kylmyytensä ennen kuolemaansa? Kerronko sinulle, mitä tein, ennenkuin surmasin…»

Sheikin nyrkki tärähti hänen julkealle, irvistelevälle suullensa, iskien sen äänettömäksi.

»Se riittää, että hän kuoli, sinä katala peto», jyräytti hän. »Entä hänen lapsensa?»

Maurilainen huojui, ja hänen intohimon vääntämät kasvonsa nytkähtelivät kamalasti.

»Lapsen pidin itselläni», vastasi hän käheästi, »jotta muistaisin vihani, jotta hänkin muistaisi, ettei se äiti, joka oli hänet synnyttänyt, synnyttänyt minulle lasta — muutoin olisin saattanut säästää häntä.»

»Kyllä, se tyttö, jota nimitetään Jasminiksi.» Hänen rikkinäiset huulensa kaartuivat pahanilkisesti. »Jasmin, ylpeän ranskalaisen sidin tytär. Jasmin, jonka herrani poika suvaitsi ryöstää leikkilelukseen. Vieläkö hän haluaa tyttöä, luuletko, kun saksalainen on saanut hänestä kyllikseen?»

Pilkallinen ääni koveni äkkiä kiljunnaksi, ja toisen hurjan, mielipuolisen naurunpurskahduksen kajahtaessa maurilainen kaatui kiemurrellen ja vääntelehtien vartijoittensa käsiin veren vuotaessa nenästänsä ja suustansa.

Ja kauan sen jälkeen kun hänet oli kannettu pois, tunkeutuivat hänen raivoisat huutonsa hiljaiseen huoneeseen, jossa Ahmed oli polvillansa leposohvan vieressä, koettaen hellästi kuin nainen lohduttaa kuolevaa, joka virui kasvot pieluksiin kätkettyinä, vapisten hänet tyyten murtaneen kauhun vallassa. »Hyvä Jumala, hyvä Jumala, mitä hänen on täytynyt kärsiä!» valitti hän. »Oi, jospa olisin hänet löytänyt, säästänyt häneltä edes osan siitä tuskasta! Kolme vuotta, Ahmed — ajattelehan sitä! Oliko se minun syyni, olisinko voinut tehdä enemmän? Jumala tietää, että minä etsin. Jumala tietää, että yritin parhaani…»

Sheikki ehätti jupisemaan vastalauseen ja tarttui sairaan tutisevaan käteen, joka voimattomasti repi peitettä. »Raoul, Raoul», huudahti hän rukoilevasti, »minun tähteni, meidän kaikkien tähden ajattele vähän itseäsi, sitä pyydän sinulta. Hänen puolestansa kiitä Jumalaa siitä, että sitä kesti ainoastaan kolme vuotta! Aika olisi saattanut olla pitempi. Unohda se, mon ami! Mitä hyötyä olisi muistelemisesta? Se oli hänen kohtalonsa, ihmis-paran — ja mitäpä me mahtaisimme kohtalolle? Eikä sinun tarvitse mistään moittia itseäsi. Sinä teit voitavasi; kukaan ei olisi saattanut tehdä sen enempää. Maurilainen peitti jälkensä liian taitavasti, se ovela pahus. Hänen täytyi silloin olla hullu, hullu hän on varmasti nytkin — enkä voi ampua hullua, niin kiihkeästi kuin haluaisinkin.»

Syntyi hiljaisuus, ja vähitellen suonenvedontapaisen puistatuksen toistuvat puuskat harvenivat, kunnes Saint Hubert vihdoin lepäsi hiljaa.

Ja aamusarastuksen kylmä, harmaa valo oli alkanut hiipiä huoneeseen, ennenkuin hän puhkesi uudelleen puhumaan. Tuskallisesti liikahtaen hän käänsi päätänsä pieluksella ja tuijotti puoleensa kallistuneihin väsyneihin kasvoihin.

»Tyttö, Ahmed», supatti hän heikosti, »kun Poju tuo hänet takaisin…» Hänen kysyvässä katseessansa oli rukoileva ilme, ja äkkiä sheikin silmät sumentuivat kyynelistä.

»Mon ami, tarvitseeko sinun kysyä?» virkkoi hän epävarmasti. »Me, Diana ja minä, huolehdimme tytöstä, jos Poju tuo hänet takaisin.»

Hieman hymyillen väsyneesti Saint Hubert sulki silmänsä. »Hän tuo — tiedän sen», mutisi hän unisesti. »Heidän saavuttuansa salli minun nähdä heidät — ja Caryll. Mutta jos poistun — sitä ennen — kerro heille lämmin tervehdykseni, Ahmed, ja Caryllin itsensä tähden — kerro hänelle — mitä hänen pitäisi — tietää.» Syntyi lyhyt äänettömyys; sitten hänen kätensä ojentui hapuilevasti, ja hänen äänensä oli hitaampi ja unisempi: »Neljäkymmentä vuotta, Ahmed, eikä koskaan — ole sattunut — mitään ikävää — välillämme. Se on pitkä aika — pitkä aika — mon vieux Ahmed…»

Caryll ei eläissänsä unohtanut sen yön hurjaa ratsastusta. Kun tiedettiin, ettei valoisaa aikaa enää olisi jälellä kuin tunti tai pari, oli lähdetty vinhasti kuin myrskytuuli. Ja vaikka hän olikin mainio ratsastaja, oli hänen vähän aikaa pakko keskittää koko huomionsa virmaan ratsuunsa, jonka kuntoa hän nyt ensi kerran sai täysin määrin koetella.

Hän oli poikavuosiltansa alkaen ratsastellut metsästysretkillä koirien jälessä, ollut mukana monilla voimiakysyvillä murtomaaretkillä, mutta milloinkaan hän ei ollut nähnyt tällaista pyörremyrskyä muistuttavaa kiitämistä — kiitämistä hengen edestä, mielessä julma, hirveä tarkoitus. Ilman elvyttävää, tulistuttava suhina, takaa kuuluva nelistäväin hevosten kavioiden töminä ja lähellä olevan taistelun ajattelu herättivät hänessä voimakkaamman kiihtymyksen kuin hän koskaan ennen oli tuntenut.

Englanti ja hänen siellä viettämänsä rauhallinen, proosallinen elämä tuntuivat hänestä tänä iltana hyvin etäisiltä. Ja sielullinen myllerrys, joka oli järkyttänyt hänen tyyntä ja järjestyksellistä mieltänsä perustuksia myöten, oudot näyt ja maisemat, jotka olivat saattaneet hänet kosketuksiin hänen omasta hyvin järjestetystä elämästään suuresti eroavien olojen kanssa, saivat sopivan huippukohdan tästä huimasta ratsastuksesta, joka pani hänen sydämensä jyskyttämään ja koko hänen ruumiinsa värähtelemään rajusta, kiihkeästä nautinnosta.

Vain muutamia minuutteja sitten hän oli joutunut läheltä näkemään murhaa ja äkillistä kuolemaa, nähnyt parhaan ystävänsä kuolemaisillaan keskellä tunnottoman teurastuksen ja väkivallan näyttämöä. Koko hänen entinen minuutensa oli kadonnut ikäänkuin yhdellä pyyhkäisyllä, ja hän oli antautunut perittyjen vaistojen ja menneiden tunteiden johdettavaksi, joiden olemassaolosta hänellä ei ollut siihen saakka ollut aavistustakaan. Sovinnaisuus oli mennyt tuulen vietäväksi, hän ei tänä iltana enää ollut vihamielinen ja ennakkoluuloinen, vaan ainoastaan isänsä poika, jonka mieli ja pyrkimys olivat samat kuin näiden jurojen, päättäväisten kostajien huiman joukkueen. Ja äkkiä hän tunsi koko päivän lähestyneensä tätä myötätunnon ja sukulaisuuden tunnetta, tätä tähän saakka vieromainsa sukulaisuussuhteiden omaksumista. Tämä päivä oli ollut kokonaan toisenlainen kuin hän oli otaksunut, ja Ras-Djebeliin tehdystä retkestä oli koitunut seurauksia, joita hän ei ollut odottanut.

Harmissaan isänsä käskevästä sanomasta, joka Gastonin hienotunteisesta ja kohteliaasta esiintymisestä huolimatta oli kuitenkin tuntunut hyvin jyrkältä, ehdottomalta määräykseltä, hän oli lähtenyt, tuskin salaten vastahakoisuuttaan ja näöltänsä kovin synkkänä ja suuttuneena, mikä ei juuri näyttänyt sovinnolliselta.

Mutta hilliten omaa harmiansa oli sheikki päättävästi koettanut voittaa poikansa luottamuksen, esiintynyt harvinaisen taipuvaisesti, puhunut myötätuntoisesti niistä asioista, joiden tähden Caryll oli tullut Englannista, ja vähitellen saanut Caryllin syventymään keskusteluun, joka oli suuresti edistänyt heidän väliensä keskinäisen ymmärtämyksen pohjan syntymistä. Paljoa ennen kuin he saapuivat Ras-Djebeliin oli Caryll itsekin alkanut puhella, ja kun jää kerran oli murtunut, oli jatkaminen ollut hänestä omituisen helppoa. Arkailu oli karissut hänestä, kun hän intomielisesti kävi käsiksi asiaan, jonka hän tunsi pienimpiä yksityiskohtia myöten, ja unohtipa hän senkin, kuka hänen kuulijansa oli, kaunopuheisesti haastellessaan koroista ja vuokrista, torpista ja tiloista, tukkimetsistä ja metsästyspuistoista, kantakirjaeläimistä ja parannetuista maanviljelystavoista.

Oli huojentavaa saada vihdoinkin puhua niistä; huojentavaa oli, että häntä kuunneltiin, jos kohta ei vilpittömän, niin ainakin teeskennellyn tarkkaavasti. Eikä hänen Ras-Djebelissä suinkaan tarvinnut teeskennellä mielenkiintoa. Se oli suurin hänen siihen saakka näkemänsä keidas, sheikin hevoshoidon tärkeimpiä keskuksia, ja siellä vietetyt tunnit olivat kuluneet nopeasti ja hauskasti, eikä niiden aikana ollut sattunut mitään harmillista kohtausta pilaamaan hänen nautintoansa. Vaikka hän olikin arvosteleva, ei hän ollut huomannut mitään arvosteltavaa mainioissa hevosissa, joista heimo oli kuuluisa, ja lausuttuansa aluksi verrattain ujosti kehuvia sanoja hän oli pian tuonut julki vilpittömän ihailunsa.

Ja sen päivän kuluessa alkanut parempi ymmärtämys ei ollut vähentynyt heidän ratsastaessansa kotiin.

Caiyllin mieli oli ollut rauhallisempi kuin se oli ollut hänen lähdettyänsä Englannista, ja olipa hän alkanut heikosti huomata pitävänsä arvossa ympäristöään, nähdä sellaista kauneutta, jollaista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, ympärillään leviävissä kultaisissa lakeuksissa, tuntea ja ihailla niiden omituista rauhaa ja lumousvoimaa. Mutta heidän saavuttuansa leiriin hän oli saanut kouraantuntuvan muistutuksen siitä, että vaaroja väijyi aavikon hymyilevän tyyneyden takana, saanut eloisan näytteen sikäläisestä vaihtelevasta elämästä, jota hän ei vielä käsittänyt. Ennenkuin he ennättivät leiriin, olivat sieltä kantautuvat hurjan metelin äänet kertoneet heille, että jotakin tavatonta oli tapahtunut, ja sheikki oli kannustanut ratsunsa huimaan neliseen.

Ja heidän perille saavuttuansa oli leiri ollut kuohuksissa; laajalla, tavallisesti niin rauhallisella aukeamalla oli parveillut tiheään sulloutuneita ihmisiä, siellä oli vallinnut sekava hälinä ja liike, puolittain satuloituja hevosia oli yleisen kiihtymyksen vimmastuttamina syöksynyt kaikkiin suuntiin, samalla kun kirkuvia naisia ja lapsia sysittiin sinne tänne heidän tungeksiessaan kiljuvien ja viittoilevien soturien ympärillä, jotka järjestäytyivät Jusefin ja kasvoiltansa tuhkanharmaan, melkein tuntemattomaksi muuttuneen Pojun johdolla.

Tapahtumat olivat kehittyneet niin nopeasti, ettei Caryllille ollut jäänyt ajattelemisen aikaa.

Hän oli nähnyt sheikin, jonka kasvot myöskin olivat kalmankalpeat, hetkiseksi kumartuvan pyörtymäisillään olevan sanantuojan puoleen, jolta Gaston koetti udella tietoja, oli konemaisesti ottanut ja sitonut vyölleen panosvyön ja revolverin, jotka oudon kalpea, mutta hillityn näköinen Williams oli työntänyt hänen käsiinsä, noussut levänneen hevosen selkään, joka oli ilmestynyt hänen vierellensä kuin loitsittuna, ja ennenkuin hän oikein tajusi, mitä oli tekeillä ja kuinka vakava tilanne oli, hän oli huomannut laskettavansa täyttä laukkaa etelää kohti ja ratsastavansa vinhemmin kuin milloinkaan ennen.

Vasta heidän saavuttuansa El-Hassiin hän täydelleen käsitti, millaisessa vaarassa hänen äitinsä oli ollut ja millainen kohtalo oli yllättänyt Jasminin. Ja se tyrmistyttävä tieto oli karistanut hänen mielestänsä mieskohtaiset vaikuttimet, pakottanut hänet äkkiä oikein ymmärtämään itseänsä — ja niinpä hän oli kyennyt tunnustamaan oikeutetuiksi toisen vaatimukset, jotka olivat suuremmat kuin hänen omansa, karkoittamaan sydämestänsä vihan ja kateuden ja kohoamaan itsekkyyden yläpuolelle.

Hän oli kääntänyt lehden elämänsä historiassa esittäessään vapaaehtoisen tarjouksen, joka oli lausuttu avoimesti ja vilpittömästi ja yhtä avoimesti ja vilpittömästi hyväksytty.

Ja nyt ratsastaessaan veljensä vierellä, jota hän ei enää vihannut, hän tunsi muutamien viime päivien aikaisen kummallisen rauhattomuuden haihtuneen kuten painajaisen ja vihdoinkin pystyvänsä ajattelemaan tyynesti, jos kohta ei ihan kiihkottomasti sitä lyhytaikaista hulluutta — sillä hänestä tuntui, ettei se saattanut olla muuta kuin hulluutta — joka oli nostattanut hänessä sellaisia intohimoja, että niiden pelkkä muisteleminenkin herätti nyt hänessä kummastusta ja inhoa.

Eipä silti, että hän olisi lakannut rakastamasta. Hän rakasti tyttöä vieläkin ja tiesi, että saattoi kulua kauan, ennenkuin hänen ensimmäisen rakkautensa muisto haalistuisi. Mutta halun raju liekki oli palanut sammuksiin nopeasti, kuten se oli leimahtanutkin, ja jälelle jäänyt rakkaus oli samaa säälivää hellyyttä, jota hän oli aikaisemmin tyttöä kohtaan tuntenut.

Oliko hänen luonteessansa joku vajavaisuus? Eikö hän ehkä osannut kiintyä syvästi ja pysyvästi? Vähemmän kuin milloinkaan ennen hän nyt uskoi tuntevansa itseään. Mutta yhdestä seikasta hän oli varma.

Katsahtaessaan vierellään oleviin riutuneisiin, nuorekkaihin kasvoihin hän oivalsi, ettei hänelle rakkaus ollut koskaan merkinnyt eikä ikinä merkitsisi samaa kuin tälle kiihkeäluontoiselle, myrskymieliselle veljelle.

Ja kun tytön kohtalo vihloi hänen sydäntänsä kuin puukonpisto, niin miltä täytyi tuntua tuosta miehestä! Olihan veli ollut tyttöä Iikempänä kuin hän itse konsanaan, pidellyt sylissänsä tuota hentoa, suloista olentoa, joka tällä hetkellä saattoi olla poissa hänen ja kaikkien muidenkin halun ulottuvilta.

Hänen ajatuksensa lensivät eteenpäin, ja hänen mieleensä tunkeutui hirvittäviä aavistuksia. Mitä he löytäisivät, kun tämä synkkä riento päättyisi — ja kuinka kauan sitä vielä kestäisi?

Hevosten kiitäminen alkoi hänestä äkkiä tuntua matelemiselta, hän menetti tuokioksi malttinsa ja painoi terävät kannuksensa ratsunsa kylkiin. Mutta sitä seurannut huima hypähdys, joka oli vähällä singota hänet satulasta, katkaisi hänen mietteensä jyrkästi ja pakotti hänet uudelleen keskittämään huomionsa vimmastuneeseen eläimeen, joka ponnisti voimiansa närkästyneenä tarpeettomasta kiihotuksesta.

Äkeissänsä ja häpeissänsä järjettömästä julmuuden osoituksesta, joka oli kokonaan vastoin hänen luontoansa, Caryll alkoi tyynnytellä kavahtelevaa orittaan ja koetti pitää omia ajatuksiansa aisoissa.

Aaltomaiset hiekkaharjut olivat muuttuneet melkein tasaiseksi maaksi, ja sileänä ja rajattomana, katkeamattoman yksitoikkoisena aavikko levisi heidän edessään heidän kiitäessänsä edelleen. Ainoastaan korvissa vinkuva tuuli, nelistävien hevosten kavioiden pehmeä töminä ja silloin tällöin kuuluva varuksien kilahdus häiritsivät syvää hiljaisuutta.

Valon vähitellen häipyessä ja pimeän saartaessa heidät vauhti sitten vähitellen tasaantui ja kävi yhä verkkaisemmaksi, kunnes edellä ratsastava vainuaja vihdoin nosti kättänsä, seisautti ratsunsa ja murahtaen solahti satulasta maahan.

Caryllin valtasi lamaannus, kun hän vilkaisi tummenevalle taivaalle, jossa tuikki vain muutamia kalpeita tähtiä, ja hänen sydämensä muuttui alakuloiseksi, kun hän ajatteli, että kuluisi vielä tuntikausia, ennenkuin kuu nousisi.

Mutta se ajatus ehti tuskin kiteytyä, kun lyhyt pysähdys jo päättyi. Pitäen sytytettyä lyhtyä lähellä maata lähti vainuaja jälleen taipaleelle jalkaisin, rientäen eteenpäin nopeata hölkkäjuoksua väsymättä, näennäisesti ponnistelematta.

Yhä eteenpäin, kunnes heidät verhosi täydellinen pimeys, kunnes Caryll pikemminkin aavisti kuin näki vierellänsä ratsastavan varjomaisen olennon ääriviivat.

Miesten rivit olivat menneet jonkun verran sekaisin, ja kerran törmäsi hevonen hänen ratsuansa vasten. Kääntäessänsä potkivaa orittansa irti toisesta kuuli hän pimeästä jupistut sanat: »Suokaa anteeksi, mylord!» Ne panivat hänet äkkiä aprikoimaan, mitähän Williams — joka ei ollut suostunut jäämään leiriin — mietti ja oliko hänen nuorekas innostuksensa saanut vihdoin kylliksensä »todellisesta elämästä», kun se nyt pukeutui sellaiseen muotoon, josta hän ei ollut uneksinutkaan.

Ja Williamsin ajatteleminen toi muassaan kiusallisia mietteitä. Oliko hän tehnyt oikein myöntyessään, kun kamaripalvelija oli melkein vesissä silmin pyrkinyt mukaan tälle retkelle, joka kenties saattoi päättyä tuhoisasti heille kaikille. Sellaista mahdollisuutta ei oltu etukäteen otettu huomioon, eikä sitä olisi millään tavoin voitu pitää miehen palvelustehtäviin kuuluvana. Jos hän, Caryll, saisi surmansa, olisi se yksinomaan hänen mieskohtainen asiansa — mutta Williamsilla oli leskiäiti, joka oli hänestä riippuvainen. Mutta jos pahin mahdollisuus toteutuisi, olisi äidillä turvanaan tilan eläkerahasto — eikä Williamsia uhannut sen pahempi vaara kuin heitä muitakaan. Koska hän itse tahtoi tulla mukaan, oli hänen antauduttava sille alttiiksi, kuten toisetkin antautuivat, ja elettävä tai kuoltava, miten kohtalo säätäisi.

Kohtalo? Hyvä Jumala! Caryllin huulet kaareutuivat äänettömään ihmettelyn vihellykseen.

Olipa hän joutunut pitkälle, mietti hän, jos hän saattoi järkeillä kohtalosta yhtä rauhallisesti kuin kuka syntyperäinen arabialainen hyvänsä! Arabialainen — ei. Mutta olihan sittenkin tämä maa hänen synnyinmaansa, ja tänä iltana hän oli ensi kerran kuullut sen maan kutsun. Tänä iltana hän ensi kerran tunsi sen oudon kauneuden hienon lumousvoiman kiehtovan aistejansa. Enää hänen ei kannattanut inttää sitä vastaan. Se kiehtoi, se lumosi. Ja äkkiä hän taukosi rimpuilemasta vastaan. Perityt vaistot olivat vihdoin heränneet ja murtaneet hänen koko vastustusvoimansa. Aavikko oli vaatinut hänet omaksensa. Ja tyytyväisesti alistuen hän salli aatoksiensa ajelehtia, antautuen ihailemaan itämaista taikayötä ja uutta elämänlatua, joka hänelle avautui.

Irtautuneena hetken vaatimuksista hän oli melkein unohtanut Saint
Hubertin ja keskiöisen ratsastusmatkan synkän tarkoituksen, kun
hevosten äkillinen pysähtyminen jyrkästi palautti hänet nykyisyyteen.
Hän katsahti ympärillensä hieman ymmällä.

Aika oli kulunut hänen huomaamattansa, eikä hän ollut pannut merkille kuun nousua, mutta sen pehmeässä valossa hän nyt näki Pojun seisovan puhelemassa vainuajan kanssa ja kaikkialla ympärillänsä miesten laskeutuvan ratsailta ja hellittävän korkeanuppisten satuloittensa vöitä.

Solahdettuansa maahan hän kietoi Williamsin ojentaman vaipan yllensä ja polki maata verryttääksensä puutuneita jalkojaan.

»Onko teillä aavistustakaan ajasta?» kysäisi hän kamaripalvelijalta, joka yhäti hyöri lähistöllä, arvostelevasti silmäillen isäntänsä ratsua hierovaa arabialaista.

Williams raapaisi tulta ja vilkaisi rannekelloansa »Kaksi minuuttia vaille kaksitoista, mylord», vastasi hän ja veti puhuessansa tyynesti kellonsa. Sitten hän naurahti omituisen kiihtyneesti. »Totisesti nämä miehet osaavat ratsastaa, mylord. Luulin hieman tuntevani ratsastusta itsekin, mutta en ikänäni ole kiitänyt niin kauheata vauhtia — kuin ennen pimeän tuloa. Ihmettelin, milloin he antaisivat hevosten hengähtää. Teidän ylhäisyytenne vaipan taskussa on pullo», lisäsi hän perin epäjohdonmukaisesti.

Lausuttuansa rauhallisesti: »Kiitos, Williams; te ajattelette kaikkea», mitkä sanat nostattivat mielihyvän punan miehen kasvoille, Caryll lähti veljensä luokse.

Taempana istuivat miehet ryhmissä, pakisten hiljaa keskenänsä tai loikoen pitkänänsä ja vihdoinkin täysin siemauksin nauttien heille suodusta levosta. Ja sivuuttaessansa vainuajan Caryll näki hänen burnusiinsa kietoutuneena jo nukkuvan sikeästi. Mutta Poju ei suinkaan ollut lepäävän miehen asennossa, hän seisoi syrjässä muista, tuijottaen kuutamoisen aavikon ylitse pohjoista kohti puolittain poltetun savukkeen unohtuneena nuokkuessa hänen tiukkaan puristettujen huuliensa välissä. Hänen kookas vartalonsa oli jäykästi ojennettuna, hänen nyrkkiin puserretut kätensä riippuivat kankeina sivuilla, ja hän näytti kuumeisen maltittomasti pyrkivän eteenpäin ja vain tahtoansa ponnistamalla pitävän itseänsä liikkumattomana.

Hän oli unohtanut koko ympäristönsä eikä näyttänyt vähään aikaan huomaavan, ettei hän enää ollut yksin, ja Caryllista tuntui, ettei hän voinut häiritä toisen äänettömyyttä.

Kun odottaminen ja toimettomuus alkoivat jo tuntua vikomtista sietämättömältä ja hän liikahteli rauhattomasti, pyörähti Poju äkkiä häneen päin ja kysyi:

»Tiedätkö, mitä pikku äiti tarkoitti sanoessaan: 'Isabeau de Chailles' ja kuka on Isabeau de Chailles?»

Hetkisen Caryll tuijotti häneen tuiki ällistyneenä. Eikö Poju tiennyt — taivaan hyvä Jumala, eikö hän tietänyt? Sitten hän ihan äkkiä muisti Saint Hubertin maininneen hänelle, ettei Poju tiennyt, ja katkerasti hän mietti, miksi oli hänen, juuri hänen, tehtäväksensä jäänyt selvittää asia miehelle, joka oli niin säälimättömästi ryöstänyt tytön omakseen.

Mutta joka suhteessa oli parempi, että hänen veljensä saisi tietää totuuden, saisi tietää sen ilman lisäviivytystä, ja niinpä hän tukahdutti omat tunteensa ja pää toisaalle käännettynä kertoi hyvin lyhyesti tarinan, jonka hän oli itse kuullut Pojun tulo-iltana.

Ja hänen lopetettuaan kertomuksensa kääntyi hänen kuuntelijansa sanaakaan virkkamatta ja poistui äänettömänä.

Kun Poju vihdoin seisahtui, ei hän nähnyt sitä polkua, jolle hän oli umpimähkäisesti osunut, eikä kuutamoista, valkeahohteista tasankoa, vaan ainoastaan kasvot — hienot, soikeat kasvot ja tummat, rukoilevat silmät, jotka olivat sumeat ja kosteat kyynelistä, hänen aiheuttamistansa kyynelistä.

Hänestä tuntui tukehduttavalta, ja hän kiskoi vaipan paksuja, kaulansa ympärille kiedottuja laskoksia.

Minkä erotuksen tämä tarina teki? Luultiinko hänen välittävän siitä, kuka tyttö oli? Kreivitär de Chailles tai Jasmin, tanssijatar — mitä se hänestä merkitsi? Itse tyttö oli kaikki kaikessa, vain tyttö, jota hän rakasti, jota hän ei ollut sydämessänsä lakannut rakastamasta, vaikka hän vimmoissaan oli väittänyt toisin ja vannonut vihaavansa häntä. Ja lainkaan ajattelematta tytön säälittävää heikkoutta, lainkaan ajattelematta omia voimiansa hän oli laskenut koko luontonsa ominaisen rajuuden valloilleen ja rangaissut tyttöä kauheasti siitä kavalluksesta, josta hän häntä syytti.

Tyydyttääksensä julmaa ja järjetöntä kostonhimoaan hän oli alentunut jopa henkilökohtaiseen väkivaltaan. Hullun raivon vallassa hän oli rääkännyt häntä — häntä, Jasminia, hentoa, haurasta kukkaansa! Hän oli tuottanut hänelle sekä ruumiillisia että sielullisia kärsimyksiä, leikitellyt hänen herkkäuskoisuudellaan ja pelollaan ja murjonut armottomilla käsillään viehkeätä pikku olentoa, vaikka hän nyt olisi valmis uhraamaan elämänsä saadaksensa taaskin pitää sitä sylissään edes hetkisenkin. Mitä olivat ne tuskaiset viikot merkinneet Jasminille?

Jasmin oli rukoillut häneltä armoa — ja sitten hän oli kohdellut tyttöä halpamaisesti.

Jasmin oli itkenyt hänen jalkojensa juuressa — mutta hän oli pilkannut häntä, nauranut hänen rukouksilleen ja ivannut hänen viattomuuden- ja rakkaudenvakuutuksiaan. Ja Jasmin oli rakastanut häntä, nyt hän oli siitä varma, rakastanut häntä ihan loppuun saakka, rakastanut häntä sittenkin, vaikka hän oli lyönyt häntä.

Yhtä selvästi kuin silloin, viimeisenä yönä, hän näki Jasminin tuskaiset, kyyneleiset silmät, kuuli vapisevan, vetoavan äänen, ja häneltä pusertui ankara nyyhkytys.

»Allah, Allah, kaikkein armollisin», rukoili hän, »jospa ennättäisin hänen luoksensa ajoissa — jospa saisin sovittaa —»

Enää hänen oli mahdoton odottaa. Hevosten olisi ponnistettava eteenpäin, vaikka ne ratsastettaisiin kuoliaiksi. Hän pyörähti ympäri ja luikkasi äkkiä, ja miehet kapsahtivat pystyyn.

Ja ennenkuin hän ehti muiden luokse, riensi vainuaja hänen ohitsensa, nyt taaskin ratsastaen, sillä nousseen kuun valossa jäljet näkyivät melkein yhtä selvästi kuin päivällä.

Jälleen ratsailla oli hänen helpompi kestää, ja nopea liike, takaa kuuluva kavioiden töminä ja kasvoja hivelevä lauha yö-ilma olivat omituisen rauhoittavia ja valoivat hänen mieleensä uutta toivoa ja uutta rohkeutta.

Mutta kun tunti toisensa jälkeen kului, ja jäljet yhä hellittämättä jatkuivat edelleen, haihtui häntä tukenut toivo, ja hirvittävä pelko, joka alusta alkaen oli jäytänyt hänen sydäntänsä, muuttui sieluntuskaksi, niin että hän vääntelehti ikäänkuin ruumiillisesta kivusta. »Liian myöhään! Liian myöhään!» Se oli kuin viuhuvan tuulen huokaus. Ja pistävän hiekan suhinasta, nelistävien kavioiden kumeasta jymystä hän oli kuulevinansa murheellisen kaiun: »Liian myöhään, liian myöhään!»

Hän ei ollut milloinkaan ennen hoputtanut isoa, mustaa orittaan niinkuin hän sitä nyt hoputti, milloinkaan ennen ei hänen terävistä kannuksistaan ollut tihkunut verta niinkuin niistä nyt tihkui. Jo aikoja sitten loppunut tie oli jäänyt kauas jälkeen, ja hän ratsasti painautuneena melkein hevosensa kaulaan kiinni, kuumeiset, hiekkakuoren reunustamat silmät tähdättyinä ainoastaan sekaviin kavionjälkiin, jotka kertoivat yhtä vinhasta, yhtä hurjasta vauhdista kuin heidänkin vauhtinsa oli.

Kilometrin toisensa jälkeen hän kannuksillaan ja äänellään kiihoitti uljasta ratsuansa, jonka voimakkaiden jäsenien hän tunsi värähtelevän ja vapisevan polviensa välissä. Ja yhäti Caryll ja heimon soturit seurasivat häntä jonossa kumartuneina syvään satuloissansa, kasvot harmaina ja aavemaisina aamusarastuksen säälimättömässä valossa. Eteenpäin, aivoissa vain yksi ajatus. Eteenpäin, kunnes hänen päätänsä huimasi ja hänen sydämensä raskas sykintä humisi hänen korvissaan kuin rummunpärrytys. Eteenpäin, kunnes itäiselle taivaalle levisi vaalea punerrus. Eteenpäin taaskin aaltoilevalla maaperällä. Eteenpäin, ohi matalan jonon kallioisia kumpuja, jotka olivat kohonneet näkyviin hämmästyttävän äkkiä. Ne piilottivat jäljet, jotka noudattivat kumpujen suuntaa ja sivuuttivat korkeimman kallioseinämän juuren ja sitten jyrkästi kääntyivät vasemmalle.

Huimaa vauhtia Poju kiersi ulkonevan kallionkielekkeen ympäri laajassa kaaressa, mutta heittäytyi sitten taaksepäin, hengähtäen voimakkaasti, ähkäisten ja kiskoen oriinsa suupieliä minkä jaksoi.

Hänen edessänsä oli ränstynyt kylä-pahanen, hiekkaan hautautunut ja hylätty; katottomat majat ja rapistuneet tiiliseinät seistä törröttivät kolkkoina ja lohduttomina kylmässä aamuhämärässä, näyttäen asumattomilta ja autioilta. Mutta samassa kun Poju oli pujahtanut esiin suojaavan kallioseinämän takaa olivat hänen tähyilevät silmänsä havainneet väijyvän, tarkkailevan hahmon, joka nopeasti oli hiipinyt taemmaksi, ja kadonnut rappeutuneiden talojen väliin, ja hän arvasi pitkän takaa-ajon nyt päättyneen.

Väsymys karisi hänestä, ja hän tunsi vain hurjaa, hivelevää kiihtymystä. Siihen hukkui pelkokin, joka kalvoi häntä, kun hän hypistellen vyöstään irroittamaansa jykevätekoista revolveria odotti, kunnes Caryll ja muut miehet porhalsivat näkyviin. Päästäen sitten kaikuvan luikkauksen hän viittasi heille ja lähti kiitämään kylää kohti yhäti muutamia askelia toisten edellä.

Ja kiljuen kuin pahathenget, joina heitä pidettiin, riensivät arabialaiset hänen jälessään, kilpaillen siitä, kuka ennättäisi ensimmäisenä, ja sulloutuen yhteen lähestyessänsä ensimmäistä koukertelevaa, hiekkakinosten peittämää kujaa.

Vinhasti nelistäen ja harppaillen tiellensä osuvien soraläjien ylitse syöksyi kookas ori pitkin kapeata kujaa vähäiselle aukeamalle, entiselle kauppatorille, ja liukui pitkän matkan seisahtuessaan, kun Poju kiskoi sen vapisten kavahtamaan takajaloilleen räiskyvän kuulatuiskun keskellä.

Laukaukset tulivat puolittain sortuneen, katottoman pylväistön pimeästä sisäänkäytävästä, mutta kun aukio täyttyi Pojun seuralaisista ja vastaukseksi jyrähti yhteislaukaus, lakkasi ampuminen heti. Ja keikahdettuansa satulasta Poju hyökkäsi hämyiseen käytävään Caryllin ja miesten rientäessä yhtenä mylläkkänä hänen kintereillään.

He juoksivat sokkeloisissa, kolkoissa, mutkittelevissa käytävissä, ihmetellen, ettei kuulunut minkäänlaisia ääniä, ja odottaen väijytystä, joka tuntui välttämättömältä, kunnes he uudelleen tuoksahtivat päivänvaloon ja oivalsivat, mistä selittämättömältä tuntunut hiljaisuus johtui.

Luvultansa heikompina ja haluttomina enää tukemaan yritystä, jonka tulokset olivat olleet tyyten toisenlaiset kuin he olivat odottaneet, olivat von Lepelin miehet ensimmäisen vähäisen puolustautumiskokeensa jälkeen jättäneet palkkaajansa oman onnensa nojaan ja kiiruhtivat pelastamaan oman nahkansa ja saamansa saaliin vartoamatta lopullista suoritusta, jota, sen he arvasivat, he eivät ikinä saisi.

Kun Poju seuralaisineen syöksyi murtuneesta ovesta leveälle, lakealle aavikolle avautuvalle kadulle, näkivät he viimeisten vastustajainsa kapuavan satulaan ehättääkseen jo täyttä vauhtia pakenevien tovereittensa jälkeen.

Jupisten komennuksen Poju viittasi S'ririä ja sotilasosastoa ajamaan heitä takaa. Mutta hän itse seisoi hievahtamatta paikallaan, kujan toisesta päästä kuuluvasta laukausten räiskeestä välittämättä ja huomaamatta edes Caryllin läheisyyttä, värähtämättä tuijottaen erään talon ovetonta sisäänkäytävää, jonka vieressä hyppi seinään kiinnitettyyn renkaaseen sidottu hevonen, korskuen hikisenä hermostumisesta ja kauhusta.

Päästäen sitten yhteen purtujen hampaittensa välistä pitkän sihauksen hän alkoi liikkua melkein huomaamattomasti, hiipien hitaasti ja kuulumattomasti kapeata ovea kohti, josta von Lepel revolveri kädessä, vyötäisiänsä myöten alastomana ja paljasjalkaisena, likaiset kasvot revittyinä ja verisinä tuijotti häneen kasvoillansa hillitöntä epätoivoa verhoava röyhkeän halveksimisen ilme.

Sitten alkaneen hiljaisuuden aikana kaikkien pidättäessä henkeänsä kajahti pilkallinen nauru, ja saksalainen urkkija kallistui eteenpäin. Virnistäen hän ampui polvensa varasta. Kuula suhahti sentimertin murto-osan päästä Pojun pään sivuitse, riipaisi reiän hänen haionsa reunaan ja osui hänen takanansa seisovaan sotilaaseen, joka sortui maahan, päästäen omituisen, hiljaisen, yskäisyn ja huokauksen sekaisen äänen.

Mutta samassa, ennenkuin von Lepel ehti laukaista toistamiseen, ponnahti Poju eteenpäin nopeasti ja joustavasti kuin hyppäävä pantteri, sysäsi saksalaisen revolverin syrjään, ja karkasi hänen kimppuunsa.

Aavistamaton hyökkäys, jota torjumaan von Lepel ei ollut valmistautunut, horjutti hänet tasapainosta; hän paiskautui tiiliseinää vasten ja ponnisteli turhaan koettaessaan irroittaa kurkkuunsa puristuneita teräksenlujia käsiä, jotka hitaasti kuristivat hänestä hengen. Hän tunsi, että hän oli alakynnessä, että vaikka hän olikin harjaantunut voimistelija, hänen voimansa olivat heikot verrattuina hänen vastustajansa voimiin ja että kuolema kohtaisi hänet kauheammalla tavalla kuin hän koskaan oli kuvitellut, ja hän kävi heikoksi ja kylmäksi pelosta, jota hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut.

Tukehtumaisillaan ja kiemurrellen, veristävien silmiensä pullistuessa ulos kuopistaan hän rimpuili ja taisteli henkensä edestä, johon hän yhä takertui, tuijottaen tiukkoihin, säälimättömiin kasvoihin, jotka kumartuivat yhä likemmäksi häntä, kunnes hän vihdoin menetti näkönsä, hänen värisevät raajansa vavahtivat viimeisen kerran suonenvedontapaisesti ja hänen päänsä retkahti hervottomasti eteenpäin.

Ja horjuen taaksepäin Poju hellitti ruumiin, päästäen pitkän, puistattavan huokauksen, seisoi hetkisen paikallaan ja silmäili, ei vainajaa, vaan omia verisiä sormiansa. Sitten häntä taaskin puistatti kamala väristys, ja katsahtamattakaan hartaasti tarkkaileviin arabialaisiin tai Carylliin, joka nojasi seinään ruumiillisesti pahoinvoipana kammottavasta näystä, hän kumartui ja astui matalasta ovesta sisälle. Häntä ei omatunto soimannut siitä, mitä hän oli tehnyt. Se, että hän oli paljain käsin surmannut miehen, kuten kerran hänen isänsä oli tehnyt aikaisemmin, ei sillä hetkellä merkinnyt hänestä mitään. Hän ajatteli ainoastaan sitä, mitä hän löytäisi tämän rappeutuneen talon sisäkammioista.

Hieman horjuen käydessään hän eteni puuduttavan pelon vallassa pienen, avoimen pihan poikki, useiden katottomien huoneiden lävitse, mitään näkemättä kompuroiden kasaantuneiden roska- ja soraläjien ylitse, kunnes vihdoin vapisten pysähtyi raunioiden keskellä kokonaisena ja eheänä säilyneen pienen huoneen ovelle.

Vaisto vakuutti hänelle, että hänen etsimänsä olento oli siellä, ja hetkisen hän empi nyrkkiensä puristuessa tiukemmalle, niin että kynnet upposivat syvälle hänen kämmeniinsä. Sitten hän hyvin hitaasti astui kynnyksen ylitse ja tutkivasti tähyili hämärää, likaista huonetta.

Ja etäisessä sopessa oli Jasmin — ei kuolleena, kuten hän oli pelännyt, vaan rukoillen kuolemaa äänellä, joka sittemmin kaikui Pojun korvissa vuosikausia. Hän kyyrötti puolittain alastomana maassa, hänestä näki, että hän oli kamppaillut epätoivoisesti, hänen hajallaan oleva tukkansa valui hänen paljaille olkapäilleen, ja hän valitti ja vääntelehti tuskissansa kasvot painettuina rapautunutta seinää vasten.

Ja tuskin hengittäen Poju seisoi kuin kivettyneenä, tuijottaen murtuneeseen, säälittävään pikku olentoon, samalla kun hänen poikamaiset piirteensä yksi toisensa jälkeen ikiajoiksi katosivat, ja hänen kasvonsa muuttuivat tiukoiksi ja peloittaviksi.

»Jasmin!» Käheänä puristui huudahdus hänen huuliltansa kuin helvetissä kituvan sielun valitus, ja hurjasti parahtaen tyttö hypähti pystyyn.

»Herra!» Hennot kädet ojennettuina kiihkeään tervehdykseen hän syöksyi lattian poikki. Mutta hänen ehdittyänsä Pojun luokse muuttui hänen silmiensä riemuisa ilme äkkiä pelokkaaksi, ja hän peräytyi, peittäen kasvonsa käsillään. Tukahdutetusti nyyhkyttäen hän lankesi Pojun jalkojen juureen ja kiemurteli hiekkaisella permannolla.

Pojun silmien edessä väikkyi kummallista utua, joka sumensi hänen katsettaan, ja hänen jyskyttävissä ohimoissansa tuntui kauhea puristus, ikäänkuin rautavannetta olisi hitaasti kiristetty hänen aivoihinsa.

Tappaa Jasmin — ja sitten itsensä. Oliko hänellä enää muuta mahdollisuutta! Koettaen vastustaa jäistä kylmyyttä, joka hiipi hänen kankeihin jäseniinsä, pitäen häntä liikkumattomana, hän hapuili kädellään revolveria, jonka hän oli pistänyt takaisin vyöhönsä.

Mutta kun hänen sormensa puristuivat jykevän aseen nupin ympärille, hätkähti hän rajusti, ja hänen kasvojansa vääristi hirvittävä nytkähdys. Tappaa Jasmin — menettää hänet myöskin toisessa, tuntemattomassa maailmassa, jossa Jasminin viaton sielu olisi korkealla, hänen synnintahraaman sielunsa yltämättömissä! Ja minkä tähden hän aikoi Jasminin surmata?

Vain sen arvoinenko hänen rakkautensa oli? Ähkäisten niin, että hänen sydämensä tuntui olevan halkeamaisillaan, hän sinkosi revolverin kädestään, sieppasi työtön syliinsä ja puristi häntä rintaansa vasten intohimoisen voimakkaasti.

Melkein pyörtyneenä tyttö lepäsi hänen tiukassa syleilyssään, kunnes vihdoin kosteat silmäripset, jotka olivat kuin tumma silkkireunus pehmeällä poskella, alkoivat värähdellä hänen tulisista suudelmistaan ja kyyneleiset silmät, joista uhkui ainoastaan rakkautta ja luottamusta, avautuivat hitaasti ja katsoivat hänen silmiinsä.

»Mikä anteeksiantaja minä olen?» jupisi tyttö nöyrästi. »Enkö ole sinun, ja etkö sinä saa tehdä minulle mitä tahdot?»

Arkaillen sitten pieni, ruskeahipiäinen käsi pujottautui Pojun kaulaan. »Herra, herra, jos tietäisit, kuinka sinua rakastan — kuinka olen ikävöinyt sinun rakkauttasi! Mutta uskothan nyt vihdoinkin? Uskothan nyt, etten kavaltanut sinua?»

Pojun kasvot painuivat hänen rinnallansa aaltoilevaan, tummaan tukkaan. »Uskon, uskon», vastasi hän katkonaisesti. »Antakoon Allah minulle anteeksi, kuten sinä olet antanut — Jasmin, rakkaani — Jasminini!»

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SHEIKIN POJAT: ROMAANI AAVIKOILTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Sheikin pojat: Romaani aavikoilta

SHEIKIN POJAT

E. M. HULL

I

II

III

IV

V

VI

VII

VIII

IX

X

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE