SALASSA MAAILMALTA

Romaani

Kirj.

EMILIE FLYGRE-CARLÈN

Suomentanut

Eero Alpi

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1916.

SISÄLLYS:

     I. Mieluummin kuolla kuin puhua!
    II. Kapteeni Charles Wolrat Hanefeltin kirje anopilleen.
   III. Hän ratkaisee.
    IV. Êroamisen syy.
     V. Sopimus.
    VI. Hagestadissa.
   VII. Mitä kapteeni sai odotellessaan.
  VIII. Leonore.
    IX. Hagestad saa vastaanottaa uuden valtiattarensa.
     X. Viimeinen keskustelu.
    XI. Antonia tekee uskomattomia havaintoja.
   XII. Mitä sitten seurasi.
  XIII. Käynti Melldalissa.
   XIV. Antonia saa häissä huomattavan tuttavuuden.
    XV. Rouva Sofie Brandt.
   XVI. Mikä oli seurauksena Antonian kuulemasta uutisesta.
  XVII. Jokitorpan pikkuherrat saapuvat Melldaliin.
 XVIII. Kahden vuoden aikana.
   XIX. Kahden vuoden aikana. (Jatkoa.)
    XX. Kaksi vuotia kestäneen ajan loppu.
   XXI. Kapteeni Hanefeltin lähetti.
  XXII. Hän palaa.
 XXIII. Ensimäisen päivän loppu.
  XXIV. Talo saatetaan uuteen järjestykseen.
   XXV. Kuinka aviopari valmistautui vastaanottamaan uudenvuoden
        odotettua ikävyyttä.

I

Mieluummin kuolla kuin puhua!

— Hyvä Jumala, minä tunnen äänen … kuinka äiti on nyt jo tullut tänne? äiti on nyt jo tullut tänne?

Nämä sanat kuiskasi tukahutetun kiihtyneesti muuan nuori nainen, josta näkyi vain kaunis, joustava vartalo hänen nojatessaan akkunanpieltä vasten, kun taas ulkona toinen ääni lausui:

— Vai niin, olen siis osannut oikeaan. Olkaa hyvä ja johdattakaa minut tyttäreni luo!

— Nuori rouva Hanefelt asuu juuri täällä, — vastasi siivoojatar, jota näin oli puhuteltu.

— Kiitos… Nyt tulen toimeen itsekin, koska hän on kotona.

Samassa ovi aukeni, ja molemmat naiset, äiti ja tytär, lepäsivät toistensa sylissä.

Heidän ulkonäössään ei ollut mitään, mikä olisi osoittanut niin läheistä sukulaisuutta, ja sisimmässä oli sitä vielä vähemmän, mutta se ei kuitenkaan estänyt äitiä — keski-ikäistä, pientä, vaaleata, rakastettavaa naista, joka oli erään kunnianarvoisan virkamiehen, herra Anton Adlerin leski — melkein jumaloimasta tytärtään, eikä tytärtä tuhlaamasta äidilleen mitä hellintä rakkautta ja osanottoa, viimemainittua vain sikäli kuin hänelle sopi, sillä rouva Lisen Adlerin lempeä, myönteliäs henki ei suinkaan ollut sellaisenaan periytynyt tyttärelle.

— Rakas Antonia, miten olenkaan onnellinen tavatessani sinut sellaisena kuin nyt olet… tiedätkö, pelkäsin löytäväni sinut vuoteesta aivan voivuksissa! virkkoi äiti, katsoen tutkivasti nuoren rouvan kauneihin, vakaviin, tummiin silmiin, joissa ei näkynyt mitään arkuutta.

— On niin hyvän äitini tapaista aina pelätä sairautta kaikkien huolten jälkeen. Äiti ei ole lainkaan rohkea: alinomaa vain kyyneleitä ja hymyjä, jotka houkuttelevat toisenkin itkemään ja hymyilemään, vaikkei hän olekaan taipuvainen kumpaankaan.

— Lapseni, sinä välttelet minua jo heti ensi hetkenä!

— Ja äiti taas tahtoo väkivoimin vallata minut toisena. Näenhän helmen kokoisia kyyneleitä. Mutta rauhoittukaamme nyt viimein… ja kaikella muotoa puhelkaamme hiljaa! Ensiksi minä kuitenkin irrotan äidin hatunnauhan. — Sen tehtyään hän 'lisäsi kuiskaten: Täällä kylpypaikalla ei kenelläkään ole vihiä siitä asiasta, joka epäilemättä on toimittanut äidin matkustamaan tänne.

— Sepä hyvä. Sain toissapäivänä mieheltäsi kirjeen M:stä, missä hän nähtävästi on viipynyt selvittelemässä ajatuksiaan.

— Ah, minä ymmärrän.

— Jos sanon sinulle, Antonia, että kirjeen sisältö oli minulle niin ankaran yllättävä ja koski sydämeeni niin syvästi, että ensi kerran elämässäni pyörryin…

— Niin uskon äitiä täydellisesti.

— Ja jos lisään, etten etten koskaan omien surujen tähden ole tuntenut puoliksikaan niin suurta tuskaa kuin tunsin tämän sinua kohdanneen tavattoman onnettomuuden vuoksi, niin…

— Minä uskon myöskin sen.

— Tahdotko siis, rakas Antonia, olla minua kohtaan täysin avosydäminen? Tällä asialla täytyy olla monta puolta.

— Vakuutan äidille, ettei niitä ole muuta kuin kaksi.

— Mitkä ne ovat?

— Joko suostua erääseen ehdotukseen tai olla suostumatta.

— Mutta olosuhteiden täytyy olla melkein mahdottomia, ennenkuin niin onnetonta ja alentavaa ehdotusta yleensä voidaan tehdä. Puhu, lapseni! Toivon ainakin jonkun verran pääseväni selville tästä salaisuudesta.

Siinä samassa levisi melkein ankaralta näyttävä varjo nuoren rouva Hanefeltin sanomattoman ihastuttaville, mutta surumielisille kasvoille. Tätä varjoa ei synnyttänyt kaino punehtuminen, joskin veren värivaihdos antoi hänen heleäntummalle hipiälleen entistä etelämaalaisemman leiman. Ei, sen aiheutti sieluun ilmestynyt pilvi, jonka heijastus liukui korskealta, miettivältä otsalta alas ylpeihin suupieliin.

— On parasta, — virkkoi hän kunnioittavasti, mutta varmasti, — että minä heti sanon pahimman. En voi mainita syytä mieheni ja minun tekemään päätökseen; en ainoastaan senvuoksi, että hän on ottanut minulta lupauksen (minkä hän tietää varmaksi), etten kenellekään kuolevaiselle mainitse aihetta väliemme rikkoutumiseen, vaan myöskin siksi että vaikka en olisikaan antanut lupaustani, minä tunnen, miten mahdotonta on ilmaista sellaista, jonka tulee pysyä ainoastaan meidän kahden tietona. Mieluummin kuolla kuin puhua!

Joku toinen äiti olisi tällöin varmaan turvautunut korkeaan ja nuhtelevaan tai kylmään ja riitelevään äänilajiin, mutta Lisen-rouva virkkoi aivan hiljaa, kahden suuren kyyneleen, joita hän ei enää voinut kauemmin pidättää, pudotessa perin punaiseksi käyneelle poskipäälle: Antonia, sinä olet paljon muuttunut näinä kahtena kuukautena!

— Rakas äiti, enpä luule niiden kahden kuukauden ja kahden viikon ajan, jotka olen ollut naimisissa, paljonkaan muuttaneen luonnettani: uskon pikemmin, ettei äiti koskaan ole oikein havainnut sen lujuutta. Eihän se saanut tilaisuutta näyttäytyä oikeassa valossaan, koska se tuskin milloinkaan kohtasi vastusta.

— Olen epäilemättä ollut liian heikko äiti.

— Jumalalle olkoon kiitos, että äiti on ollut sellainen äiti kuin olette ollut! Jos esimerkin voima mitään vaikuttaa, niin oli minulla aina edessäni esimerkki lempeydestä.

Ollen muka huomaamatta tätä sovittavaa pikku mairittelua jatkoi loukkaantunut äiti: — Kaikessa tapauksessa, lapseni, täytyy sinun pitää velvollisuutenasi minua kohtaan saada minut rauhoitetuksi sen kysymyksen johdosta, jota yksinkertaisessa rakkaudessani en voi jättää sinulle tekemättä: Oletko sinä puolestasi antanut aihetta erimielisyyden syntymiseen? Sinä olet aina ollut huomattu. Onko Charles Wolrat ollut mustasukkainen?

— Ei, sen suhteen voin täydellisesti tyynnyttää äitiä. Makuni, luonnonlaatuni ja periaatteeni eivät olisi myöntäneet minulle pienintäkään poikkeusta ahtaaseen rajoitetusta vapaudesta siinä asiassa. En tunne tarvetta nähdä itseäni mielisteltävän: tahdon sen sijaan, että minua ehdottomasti kunnioitetaan, sillä se sopii minulle paremmin ja onkin nyt erinomaisesti paikallaan, kun minun, yhdeksäntoista-vuotiaan naisen, täytyy esiintyä hyljättynä aviovaimona.

— Voi hyvä Jumala, — valitti Lisen-rouva, — en ymmärrä hituistakaan kaikesta tästä!

— Tahtoisiko äiti olla hyvä ja antaa minun lukea mieheni kirjeen, ellei äiti ole lupautunut olemaan näyttämättä sitä?

— En, en… päinvastoin hän pyytää, että heti matkustaisin tänne neuvottelemaan kanssasi…

— Haluanko edelleen jäädä tänne kylpypaikkaan vai tahdonko heti muuttaa sille pienelle maatilalle, jonka hän peri sedältään ja joka nyt pitäisi laittaa kuntoon.

— Niin, — vastasi äiti, ja minusta tuntuu viimeinen vaihtoehto sopivammalta. Hän onkin matkustanut Hagestadiin järjestämään kaikkea… Kas tässä hänen kirjeensä!

II

Kapteeni Charles Wolrat Hanefeltin kirje anopilleen.

'Suuresti rakastettu toinen äitini! Epätoivoisin sydämin ja käteni liikkuessa vastahakoisesti käyn täyttämään lyijynraskasta velvollisuuttani. Mutta sen täytyy tapahtua!

Minun ei tarvitse mainita rakkaudestani Antoniaan. Sinä vuotena, jolloin olimme kihloissa, näkyi se ehkä liiankin selvästi, sillä en käsittänyt silloin, että miehen tulee säästellä vaihtorahaansa niinkuin nainenkin omaansa. Kuitenkin oli minulla aina hämärä aavistus siitä, että Antonia arvostelisi luonteeni hieman heikoksi, koska hän katsoi oman valtansa määrätyksi vähimmättäkään vaivatta hänen omasta puolestaan.

Antonian luonne on kirkas kuin kuvastin, ja hänen sydämensä mustentuisi, jos tuohon kalliiseen kapineeseen voitaisiin hengittää pieninkin himmennys. Niinpä onkin hänen elämänsä täkein huoli pitää pyhänä mainettaan ja miehensä kunniaa.

Sellaista naista ei saavuta pieninkään juorun leyhä, vaikka tapahtuisi niinkin uskomattomasti, että hän joutuisi elämään yksinään. Tuo ylpeä luonne päinvastoin kohoutuisi, kun hän alentumatta valittamaan, rukoilemaan tai nurkumaan kestää sen aseman, jonka onneton hetki on hänelle luonut!…

En pysty arvostelemaan, onko tämä valmistus riittävä siihen aiheeseen, jota minun täytyy koskettaa; ikävä kyllä, en nyt ole siinä mielentilassa, jota vaaditaan toisen henkilön tunteiden tarkkaan punnitsemiseen. Minun täytyy kiertelemättä kertoa koko asia.

Vaimoni ja minä olemme päättäneet kaksi kuukautta kestäneen avioliiton, kaksikuukautisen paratiisillisen onnen jälkeen — erota.

Voi hyvä äiti, jos minulla olisi ollut rohkeutta, olisin tullut ja heittäytynyt helmaasi, jonka tiedän olevan minulle avoinna, mutta onnettomuuteemme liittyy salaisuus, jota meillä kummallakaan ei ole oikeutta ilmaista.

En syytä Antoniaa. Hän voi olla jalomielinen mahdollisimpaan määrään saakka, mutta hän voi myöskin olla suhteellisen kova. Hänen oli ratkaisu… hän pysyi kuitenkin järkähtämättömänä; ja hänen miehensä, jota hän siihen hetkeen saakka ei ollut oikein ymmärtänyt, täytyy oman kunniansa tähden olla puolestaan yhtä järkähtämätön — ja niin tehtiin se päätös, joka jo nyt on astunut voimaan.

Vanha setäni, joka, kuten lääkäri ennustikin, ei elänyt Sveitsissä kevättä loppuun, on tehnyt minut vähäisen tilansa omistajaksi, ja minä olen nyt parhaillaan matkalla Hagestadiin, koettaakseni päästä ei ainoastaan oman itseni haltiaksi, mikä kyllä sekin on välttämätöntä, vaan myöskin ottaakseni haltuuni tuon äsken saamani asuntopaikan, johon Antoniaa ehkä miellyttää sijoittua.

Itse puolestani aion niin pian kuin asiani myöntävät ottaa osaa siihen ulkomaiseen opintoretkeen, joka on määrätty kahden upseerin suoritettavaksi, ja joista henkilöistä voin varmuudella edellyttää itseni joutuvan toiseksi, koska kokemukseni ulkomaisessa sotapalveluksessa oikeuttaa minut siihen ja minä sitäpaitsi olen saavuttanut erityistä suosiota.

Matka tulee kestämään vuoden ja päivän. Sen jälkeen saamme nähdä, minkälaisiksi olosuhteet muodostuvat.

Hartain toivoni on, ettei maailma saa tietää eromme syytä, ainakaan alussa, kunnes se vähitellen arvaa, että kyseessä todellakin on avioero. Näennäisyyden vuoksi täytyy minun joskus käydä hänen luonaan.

Jos taas Antonia päättää toistaiseksi oleskella kylpypaikassa, olen varma siitä, ettei hänen äitinsä tarvitse edes miettiä jäämistään hänen luokseen.

En jaksa nyt kirjoittaa enempää, ja minua kiusaa ajatus, että lähtiessäni ulos kaupungille tapaan jonkun ihmisen, joka mahdollisesti tuntee minut… En koskaan ole ollut suruton luutnantti, jonka elämä oli sattumien varassa: elämäni tähtäsi aina enemmän sisään- kuin ulospäin, kunnes kahdenkymmenenseitsemän vuoden ikäisenä tulin tuntemaan sen ainoan naisen, joka on synnyttänyt minussa samalla intohimojen myrskyn ja sydämen ihanan, puhtaan liikutuksen — Voi Antonia, Antonia, mikä voi minua nyt tyydyttää?

Kyllä muuan seikka: kapteenin-nimitykseni vapauttaa minut vastenmielisestä luutnantin arvonimestä. Pidän itseäni nyt veteraanina, ja on hyvin luultavaa, että ensimäisen matkani jälkeen ulkomailla astun jälleen sotilaspalvelukseen…

Kävelkää nyt Antonian luokse mahdollisimman nopeasti! Palan halusta saada kuulla hänen päätöksensä. Jos minun toivomuksellani nykyisin on mitään merkitystä, niin tietää hän varsin hyvin, että soisin mielelläni hänen asettuvan asumaan siihen kotiin, josta piti tulia meille yhteinen… Vielä kerran: älkää viivyttäkö vastausta! Osoittakaa se Hagestadiin! Minun täytyy nimittäin käydä tapaamassa sisartani ennenkuin matkustan Tukholmaan.

Rakastavasti kunnioittaen Charles Wolrat.

J.K. Älkää itkekö minun tähteni monta katkeraa kyyneltä! En voi ottaa niihin osaa enkä pyyhkiä niitä. Viimemainitun saattaa tehdä ainoastaan hän.'

III

Hän ratkaisee.

Pitkän ajan kuluttua sen jälkeen kun nuori rouva oli lukenut miehensä kirjeen, tuon näytteen mielenhillinnästä hetkenä, jolloin sydämen tuska painoi viimemainittua kovaa kidutuspenkkiään vasten, hän istui aivan liikkumattomana. Viimein katsahti hän äitiinsä.

Kyynelkö himmensi hänen tumman silmänsä kiiltoa? Jokin se kuitenkin oli, ja hänen kasvonsa, joissa jokainen luonnon viiva osoitti mitä jalointa sopusointua, ilmaisivat nyt sellaista epäsointujen paljoutta, että olisi luullut vähintäin kymmenen kymmentä vastaan taistelevan hänen sisimmässään.

— No, Antonia, mitä sanot nyt? — kysyi äiti.

— Sanon, että en pääse selville tästä kirjeestä, kuinka äidin mieleen on juolahtanut kysyä minulta, onko miehessäni herännyt mustasukkaisuus. Hänhän kuvailee minut melkein lumivalkeaksi. Ja vaikka äiti onkin antanut minulle runollisen, espanjalaissointuisen nimen Antonia ja ulkonäkönikin on sattunut tulemaan yhdennäköiseksi nimen kanssa, en sentään luule, että sieluni ja mieleni olisivat sukua Espanjan hehkuville, kaihoaville, mustasukkaisille naisille. Oi ei! Onhan 'don Carlos', joksi me häntä ennen leikillämme nimitimme, pitkittänyt trubadurintointaan donna Antonian luona kokonaista kaksi kuukautta. Voisiko kukaan vaimo missään maailman kolkassa vaatia enempää?

Suuresti kummastellen tarkasteli äiti tyttärensä kasvoja, yhtä ihmetellen seuraten hänen ajatustensa rientoa. Kuitenkin vastasi hän hyvin hiljaa, mutta täysin arvokkaasti:

— Tuskinpa minun tarvitsee huomauttaa, ystäväni, että antaessani sinulle nimen en lainkaan ajatellut espanjalaisia donnia enkä señoreita… Unhoittumattoman puolisoni nimi oli Anton… täytyihän sinut silloin välttämättömästi ristitä Antoniaksi. Sitäpaitsi sinä vallan erehdyt: kysymyshän on ollut siitä, onko Charles Wolratilla ollut syytä mustasukkaisuuteen, eikä siitä, onko syytä ollut sinulla.

— Pyydän äitiä tekemään minulle sen ilon, että kutsuisi häntä, kuten minäkin useimmin, ainoastaan Wolratiksi! En pidä Charles-nimestä. Sitäpaitsi hänen suloinen sisarensa nimittää häntä aina rakkaaksi Charlesiksi. Minä puolestani en siedä lempinimiä enkä ranskalaisia nimiä yleensä.

— Lapsi-kulta, älä kiinnitä ajatuksiasi niin mitättömiin seikkoihin, kun punnittavana on paljon tärkeämpiä asioita! Muista, että on jo kulunut useita päiviä siitä kun sain kirjeen ja pääsin matkustamaan tänne… Sinun täytyy nyt siis tehdä päätöksesi.

— Niin, siinäpä se! Herättäisi kummastelua, jos jäisin tänne, koska en kuitenkaan enää missään tapauksessa sietäisi seuraelämää. Mieluummin matkustaisin kotiin äidin kanssa… mutta silloin taas kiusaisi minua kaikkien vanhojen tuttavain uteliaisuus. Viimeinen mahdollisuus, muuttaa Hagestadiin (jonka hän saikin periä parhaaseen aikaan, päästäkseen lähtemään täältä herättämättä huomiota) olisi kyllä sopivin, mutta siellä on varmaan kuolettavan ikävää syksyllä ja talvella… Voiko äiti jäädä luokseni?

— Ainakin aluksi. Sitäpaitsi unohdat, että miehesi sisar ja lanko asuvat ainoastaan penikulman päässä Hagestadista. Eversti tosin on hieman kursaileva ja ikävystyttävä vanha herra — ainakin sellaiselta hän näytti minun silmissäni, vieraillessaan vaimonsa kanssa sinun häissäsi. Mutta en käsitä, mitä sinulla voi olla kälyäsi, tuota loistavaa everstinnaa vastaan. Hän on niin kohtelias, että hän pian voittaa sinun pienen vastenmielisyytesi, kunhan hän palaa kylpymatkaltaan Melldalista.

— Sepä oli lohduttava tieto! — virkahti Antonia äänellä, jossa ilmeni hänen sisäinen katkeruutensa. — No niin, minun siis täytyy myöntyä siihen, mikä maailman silmissä näyttää parhaimmalta: menen luostariin Hagestadiin.

— Niin, ellet todellisen vakavasti mieti viimeisiä sanoja kirjeen jälkikirjoituksessa.

— Viimeisiä sanoja… annahan katson… Aivan oikein, äidin kyyneleet. Hän ei 'voi ottaa niihin osaa eikä pyyhkiä niitä. Sen voi tehdä ainoastaan hän'… Rakas äiti raukka, älä itke minunkaan tähteni, sillä minä kykenen vielä vähemmän kuivaamaan sinun kyyneleitäsi!

— Antonia, luulenpa, että kysyessäsi neuvoa Jumalaltasi hän vastaa, että sinä voit kuivata muitakin kyyneleitä kuin minun, jos vain taivut sen tekemään, sillä nyt aavistan, että juuri sinun hillitön ylpeytesi… jossain tärkeässä asiassa…

— Ehkä joutuu vastakkain hänen hillittömän ylpeytensä kanssa? Se voi tavallaan olla oikein, äiti; mutta se tunne ei ole ratkaiseva kummallakaan puolen: on muitakin tunteita.

— Lapsi kulta, Jumala voi muuttaa ja pehmittää minkälaiset tunteet tahansa. Mutta sinä et tahdo kääntyä hänen puoleensa, koska pelkäät kuulla, mitä hän sinulle sanoo.

— Se on totta… totta!

— Ja nuo sanat: menen luostariin… miten kummallisilta ne kuuluvatkaan sinun huuliltasi, sinun, jota seuraelämä on huvittanut niin vähän, että minun on melkein täytynyt työntää sinut sen piiriin! Täytyykö sinun siis paeta omaa itseäsi?

— Ei, sillä minä vien kaikkialle itseni mukanani. Mutta totta on, että minä tästälähtein tahtoisin joka päivä ottaa osaa seuraelämään, joskaan en samassa piirissä kuin tähän saakka, vaan vallan uusien ihmisten parissa.

— Antonia, — virkkoi äiti kovin kiihtyneesti, — siinä tapauksessa sinä etsit jotain?

Silloin nuori nainen kavahti, ja kokonainen surujen maailma värähteli hänen äänessään hänen vastatessaan: — Se on samantekevää! Olen koko ikäni kaivannut sitä sopusointua, jonka tulee olla jokaisessa terveessä sielussa… en ole sitä saavuttanut.

— Lapsi-parka, minä pelkään suuresti sinun tähtesi… Mutta nyt minä menen kirjoittamaan Wolratille, että asia järjestetään siten kuin hänen mielestään näytti parhaalta.

IV

Eroamisen syy.

Sen salaisuuden, jota tytär ei voinut uskoa äidilleen, kerromme tässä nyt lukijalle, nimittäin sikäli kuin tuo nuori nainen sen tunsi.

Oli kulunut vähän yli viikko siitä, kun oli niitä tunnelmarikkaita iltoja, jolloin kaksi yhdistynyttä sielua hengittää ainoastaan runouden ja haaveiden ilmaa, eläen vain toisilleen moninkertaistunein olemuksin — lyhyesti sanoen, eräs sellaisia iltoja, jolloin 'don Carlos' istui 'donna Antonian' jalkojen juuressa, antaen syvän, miehekkään rakkautensa tulvia esiin sanoin ja lauluin.

He olivat aikaisemmin illalla laulaneet yhdessä muutamia romansseja, jotka olivat houkutelleet osaa kylpyvieraita hieman etäämpänä kuuntelemaan tätä kaunista konserttia, kun nuoren rouvan pehmeä, puhtaana soiva laulelu sulautui yhteen miehensä komeaan, syvään ääneen.

Nyt oli kaikki hiljaista, jokainen kuunteleva korva oli poissa, ja nuo kaksi silloin vielä niin sanomattoman onnellista olentoa katselivat toisiaan silmiin vaieten, ikäänkuin he olisivat olleet henkien lumoissa.

— Antonia rakkaani, — virkkoi viimein mies, — minusta tuntuu nyt, että jos meidän jommankumman elämään liittyisi joku salaisuus, tulisi meidän valita juuri tämä hetki uskoaksemme sen toisillemme.

— Jos minulla olisi joku salaisuus, — vastasi ensinmainittu, ja hänen äänessään värähti jo pieni jännitys — en olisi voinut odottaa kahta kuukautta kertoakseni sen sinulle. Minun ainoa salaisuuteni on oma olentoni: minusta tuntuu kuin siellä olisi jotain vaillinaista. Olen usein ulkonaisen elämän hiljaisuudessa tai melussa tuntenut lohdutonta levottomuutta. Rakkauteni sinuun on sen nyt kuitenkin tukahuttanul… Mikä on sinun salaisuutesi?

— Voisin sanoa että se on juuri sinun, sillä minä olen täysin epätietoinen siitä, onko rakkauden valta sydämessäsi kylliksi suuri pitääkseen sitä valtikkansa alla, vai eikö sinun sielusi ryöstäkin rakkaudelta valtikkaa, jättäen sen itkien suremaan lyhyttä onneaan. Et tunne itseäsi täydellisesti… Kuinka siis minä voisin tuntea sinut?

— Se, rakas Wolrat, on kokonaan tarpeeton pelko, joka ei koskaan kuulu rakastajan ohjelmaan: nyt on siis aivan yksinkertaisesti kysymys aviomiehestä, joka turhanpäiväistä esipuhetta käyttäen aikoo kertoa vaimolleen jotakin. Puhu siis!

— En pidä esipuhetta niinkään turhanaikaisena… mutta saadaanhan nähdä… Olemmehan päättäneet, että sen jälkeen kun minä olen pistäytynyt pienellä välttämättömällä käynnillä Hagestadissa, me täältä lähdettyämme matkustamme muutamiksi viikoiksi Tukholmaan.

— Minä taas, — vastasi Antonia' — muuttaisin kyllä mielelläni tuohon sinulle niin rakkaaseen paikkaan, jota vuokraaja, sen jälkeen kun setä-raukkasi leskeksi ja lapsettomaksi jouduttuaan sen hylkäsi, kuitenkin lienee pitänyt hyvässä kunnossa… Mutta minä olen ihastunut matkustamaan sinun kanssasi minne vain tahdot minut viedä.

— No, kuvittele siis, kultaseni, että me jo olemme Tukholmassa ja minä kuljetan sinua ympäri katselemassa ei ainoastaan kaikkea, mikä on kaunista silmälle, aistille ja järjelle, vaan myöskin sellaista, mikä liikuttaa sydäntä, ajatusta ja sisimmässämme asuvaa puhtaasti inhimillistä ainesta. Niinpä vien sinut eräänä päivänä Kuningattarenkatua pitkin, kunnes pysähdymme…

— Emme suinkaan minkään myymälän edustalle, toivoakseni… sillä miesten ei pidä koskaan nähdä niiden varustusten yksityiskohtia, joilla me naiset aiomme heidät valloittaa.

— Ei, ei, kaukana siitä… me kuljemme kaikkien puolien ohi… me saavumme…

— Rakas Wolrat, mitä tämä merkitsee… ethän pahaksu, vaikka kutsunkin sinua ainoastaan Wolratiksi. En osaa lausua Charles-nimeä niin miellyttävästi kuin sisaresi. Mutta minä huomaan, ettei nyt ole kysymys siitä… Sinä kalpenet ja keskeytät. Mikä nyt sitten on?

— Voi, Antonia, jos se olisi kyyneleeseen kätketty pyyntö! — Ja
Wolrat loi häneen syvästi tutkivan katseen.

— Jatka, jatka… minä tunnen, en käsitä miksi, tukehuttavaa levottomuutta.

— No niin… Minä vien sinut suureen taloon, jonne niin moni nainen sekä pääkaupungista että maaseudulta on mennyt katsomaan mitä siellä on ja myöskin joskus tekemään hyvän lyön taivasta kohtaan.

— En ymmärrä sinua ollenkaan.

— Antonia rakkaani, me olemme silloin lastenkodissa.

Leimahtaen punaiseksi kasvoiltaan viimemainittu huudahti kiivaasti:

— Ja sinäkö tietäisit jotain sellaisesta?

— Tarpeeksi paljon ollakseni sinun oppaanasi, — vastasi mies arvokkaasti… Kuvitelkaamme, että sinä, samoin kuin niin moni ennen sinua, tunnet kuvaamatonta sääliä noita onnettomia pikku uhreja kohtaan. Erityisesti kiinnyt erääseen noin viiden vuoden ikäiseen poikaseen… Sinua liikuttaa ajatus siitä, miten paljon siunausta ja kiitollisuutta tulisi osaksesi, jos ottaisit omaksesi tuon rakastettavan lapsen. Sinä jätät sen kuitenkin sinne, matkustat kotiin, me asetumme asumaan maatilallemme, ja sinä kerrot ystävillesi ja tuleville tuttavillesi: Oleskellessani Tukholmassa näin lastenkodissa erään pienen pojan, jonka kuvaa en saa mielestäni. En voi sietää, että hänet annetaan maksusta hoideltavaksi johonkin talonpoikaisperheeseen, kuten monet muut hänen asemassaan olevat lapsi-raukat. Minä aionkin senvuoksi neuvotella mieheni kanssa, emmekö voisi ottaa häntä huostaamme ja kasvattaa hänet…

Tässä Wolrat vaikeni.

Antonia oli kuunnellut häntä niin jännittyneenä, ettei hänelle ollut edes juolahtanut mieleen keskeyttää häntä. Nyt lausui hän aivan kylmästi seuraavat neljä sanaa: — Onko se lapsi sinun?

— Minulla ei ole oikeutta ilmoittaa kenen se on… Olen vedonnut sinun rakkauteesi… ainoastaan sen perusteella tahdon saattaa toiveeni perille. Voi, älä Jumalan nimessä osoita minulle näin pian, ettei rakkautesi olekaan kylliksi voimakas.

Tällä kertaa Antonia käsittikin hänen äänensävynsä ja katseensa. Hän koetti rauhoittua…

— Ellei se olisi voimakas, lepäisin minä jo kuolleena jalkojesi juuressa… Poika on siis sinun!

— Hän kuuluu minulle, koska en aio milloinkaan häntä hyljätä.

— Sen uskon hyvin… Oi Wolrat, Wolrat, en tahdo kärsiä niin paljon kuin sinä sälytät murhetta minulle… minä en tahdo, en tee sitä!

— Rakas, kelpo Antonia, älä muuta olemustasi toisenlaiseksi kuin se on, ole lempeä, ole naisellisen armelias! Tiedäthän, että voidakseni jumaloida sinua, täytyy minun nähdä sinut sellaisena.

Antonia ei kuunnellut hänen sanojaan, ainakaan hän ei niitä ymmärtänyt, sillä hänen verensä kuohuvat aallot estivät häntä käsittämästä muuta kuin yhden ainoan asian: — Onko, — kysyi hän, — lapsen äiti joku alhainen olento, esimerkiksi palvelijatar?

— En myönnä, että köyhän palvelijattaren ehdottomasti täytyy olla alhainen olento. Juuri siellä, jonne aioin sinut viedä, olen nähnyt ylevimmät, arvokkaimmat todisteet näiden naisraukkojen ihmisarvosta… Kaikessa tapauksessa (niin paljon saatan sinulle sanoa) on tämän lapsen äiti sanan täydessä merkityksessä sivistynyt nainen…

— Jota sinä olet rakastanut. Silloin se on tuhat, tuhat kertaa pahempi! Tuo nainen on myöskin rakastanut sinua — voi, päätäni huimaa — rakastanut kohtuuttomasti, määrättömästi. Sydämeni kutistuu kuolettavaan kouristukseen… Minä kärsin kauheasti… Mistä löydän sen olennon… Minä tahdon nähdä hänet!

— Malta mielesi, Antonia! Muutoin herättää hillitön käytöksesi minussa sellaisia tunteita, joita on mahdoton hallita.

Antonia ei kuunnellut hänen varoitustaan.

— Sinulla on siis, — jatkoi hän, — ollut epäkunniallinen suhde, sillä sana nainen merkitsee tässä aviovaimoa. Jos hän ei olisi ollut naimisissa, et olisi voinut häväistä häntä menemättä hänen kanssaan naimisiin..

Nuoren miehen jalopiirteisten kasvojen lihaksista saattoi havaita, että itsehillintä, johon hän pyrki, vaati häneltä tavatonta ponnistusta. Hän vastasi verkkaan ja vakavasti.

— Jos se voi tyydyttää sinua, Antonia, niin voin ilmoittaa sinulle, että vaikka tämä nainen olisi vapaa kuin taivaan lintu, enkä minä itse olisi sidottu, en kuitenkaan koskaan maailmassa voisi mennä naimisiin hänen kanssaan! Jos sinä kykenisit käyttämään järkeäsi, niin käsittäisit, tai oikeammin aavistaisit, että sanoihin kätkeytyy pakoiltava välttämättömyys… Sinun, joka niin hyvin tunnet minut, pitäisi ymmärtää ja arvostella minua paremmin.

— Kuule, — virkkoi hän, — minä suostun ottamaan pojan kasvatiksemme!

— Silloin, Antonia, — huudahti mies, — otat sinä jälleen takaisin valtasi… minä palvelen sinua kuin pyhimystä!

— Mutta minä teen sen ainoastaan sillä ehdolla että ilmoitat minulle lapsen äidin nimen.

— En koskaan.

— Mitä… etkö sittenkään, vaikka minä suostun kerrassaan mahdottomuuteen?

— En silloinkaan.

— Minun suuri uhraukseni ei siis voittaisi vähintäkään?

— Se riippuu siitä, Antonia rakkaani, jos sinä pidät vähäisenä kohota miehesi silmissä korkeammalle kuin kenkään muu tavallinen siveä nainen.

— Mutta minä en voi siihen mukautua: minä tahdon tietää, ken tuo röykkeä syntinen on, tuo kurja olento, jonka vuoksi minun täytyy kantaa seuraukset.

— Kylliksi! — sanoi aviomies nousten seisomaan. — Sinun ei tarvitse kantaa mitään… Menkäämme levolle. On jo käytetty tarpeeksi sanoja osoittamaan, etten ole arvioinut liian korkeaksi ainoastaan rakkauttasi, vaan myöskin järkesi, sillä viisas vaimo ei olisi päästänyt asiaa siihen asteeseen, jolloin annetut pistot ovat vaikeat parantaa, vaikeat unhoittaa.

Kuvaamattoman ylpeästi Antonia vastasi:

— En ajattele parantamista, vielä vähemmän unhoitusta. Ja koska olisi ajattelematonta mennä levolle tällaisessa mielentilassa, niin miettikäämme kumpikin tätä iltaa, joka on vetänyt hirvittävän viivan kotoisen onnemme yli, onnen, jota ei enää voi katsoa olevan.

Wolrat ei vastannut sanaakaan… Hän meni makuuhuoneeseen ja kävi levolle.

V

Sopimus.

Antonia jäi etuhuoneeseen.

Jos hänellä tänä yönä todellakin oli tunteita ja ajatuksia, ei kuitenkaan kukaan, joka olisi hänet nähnyt, olisi sitä uskonut hänen istuessaan yhdessä paikassa liikkumattomana kuin kuvapatsas, kun hänen miehensä kuuden aikaan astui sisään.

Luotuaan häneen katseen, johon oli kätkettynä syvä sieluntuska, ja tarkastettuaan häntä tutkivasta mies virkkoi:

— Antonia, et ehdi muuta kuin nopeasti riisuutua ja asettua vuoteeseen ennenkuin palvelijatar tulee sisään. Minä menen kävelemään rantaan päin, mutta odotan kuitenkin siksi, kunnes annat minun tietää järjestäneesi siten, ettet herätä mitään uteliaisuutta.

— Kiitos, — virkkoi Antonia matalasti. — Mutta parasta on heti sanoa sinulle, etten ole mitenkään muuttanut mielipidettäni eilisestä, sillä sielussani oi ole mitään muuttunut… Tahdotko nyt ilmoittaa minulle hänen nimensä?

— Tahdotko nähdä minut kunniattomasti pettävän toisen naisen toiselle?

— Siinä tapauksessa, — kuiskasi hänen vaimonsa, voit järjestää niinkuin haluat! Mutta ovi minun huoneeseeni (olkoon se sitten missä tahansa) pysyy suljettuna sinulle kunnes…

— Uhmaako?… Voi Antonia, mitä sinä teetkään!

— Velvollisuuteni… En voi elää näin.

Hän poistui, ja hänen olennossaan ilmeni koko hänen lannistamaton ylpeytensä. Hän tunsi itsenä täydelleen toiseksi ihmiseksi.

Muutamia tunteja myöhemmin seisoivat oven ulkopuolella vaunut tavaroineen ja eteen valjastettuine hevosineen.

Antonia ei ollut vielä näyttäytynyt, mutta nyt hän tuli ulos vaiteliaana ja marmorinkalpeana; hänen kasvoillaan ei silti näkynyt jälkiä mielenliikutuksesta tai kyynelistä.

Hänen miehensä seisoi matkapuvussa hänen edessään.

— Minä lähdenkin nyt Hagestadiin viikkoa aikaisemmin kuin olin ajatellut, — virkkoi hän levollisesti. — Onko sinulla sitä ennen minulle mitään sanottavaa?

— Kuinka kauan viivyt poissa?

— Kuinka kauanko?… Sehän riippuu sinusta!

Antonia käänsi katseensa toisaanne… marmorinkalpeus hänen poskillaan jakautui, jättäen tilaa helakanpunaiselle värihohteelle.

— Eikö totta, — jatkoi Wolrat, ja hänen syvä kaunis äänensä kaikui hellän sovittavana, — että sinä, rakkaani, kadut kaikkia rumia sanojasi? En pyydä enempää kuin eilenkään: tahdon ainoastaan saavuttaa rauhan ja unhoituksen tuon kauhean illan jälkeen.

— Wolrat, ei hyödytä mitään puhua noin! Minä en voi itse saavuttaa enkä lahjoittaa muille rauhaa… Unhoitus on tässä naurettava sana.

— Mitä sinä siis oikeastaan haluat? — kysyi mies niin merkillisen hiljaisella äänellä, että Antonia säpsähti, mutta ei kuitenkaan heltynyt.

— Minä haluan, — vastasi hän, — että me kaksi tämän jälkeen kuljemme elämässä kumpikin omaa tietämme… Mainitaanhan laissa jotain vuode-erosta.

— Olet oikeassa, — virkkoi Wolrat kauhistuen, — kyllä siellä sellaisesta mainitaan… — Siihenkö sinä pyrit?

— En pyri mihinkään, pysyn ainoastaan minulle kuuluvassa oikeudessa saada tietää sen naisen nimi, ja minä tahdon…

— Ymmärrän sinut: sen oikeuden haluat ostaa sitä vastaan, että antaisit hänen viattoman lapsensa kylmän huolenpitosi alaisena viettää armoilla-eläjän elämää kodissasi. Mutta kuulehan nyt minuakin!

Antonia lysähti istumaan. Miehen suurenmoisessa levollisuudessa, jonka voimalla tämä oli kestänyt niin paljon, sekä hänen lujassa, miehekkäässä luonteessaan, mikä selvästi osoittautui hänen viimeisistä sanoistaan, ilmeni nyt hänen koko olemuksensa sellaista ylemmyyttä todistavana, jota ei koskaan ennen ollut voinut hänessä huomata.

— Mainitsit minulle eilen, — jatkoi hän, — että sinun ainoa salaisuutesi on oma olemuksesi. Uskon sen. Se mihin pyrit ja mitä tunsit itsessäsi olevan vajavaisia… se oli se naisolentoon kätkeytyvä pyhä salaisuus, joka tekee hänet todelliseksi naiseksi, siksi Jumalan luomaksi avuksi, jota ilman mies avioliitossa eikä paljon suuremmassa yksinäisyydessä kuin milloinkaan ennen kuin hän lähestyi pyhää liittoa… Se minkä sinä nyt olet löytänyt omaa itseäsi ja meitä molempia kohdanneen onnettomuuden sijaan, on sitä armotonta paadutetusta mielestä lähtenyttä julmuutta, johon nainen voi tehdä itsensä syypääksi päästäessään valloilleen aikaisemmin sidotut, tuntemattomat intohimot, antaen niiden koko rajuudessaan tuhota hänen sielussaan olevaa jumalaista ainesta… Millainen on nainen silloin kun hän, kuten sinä, luopuu jalosta tehtävästään, muuttuen vaistoiltaan kesyttömän eläimen kaltaiseksi? Silloin katoovat hänestä itsensähillitsemiskyky, siveys ja jumalanpelko. Sinun itsepintaisuutesi kauhistuttaa minua. Jos nyt minä todellakin olisin syyllinen (jota en myönnä enkä kiellä), mitä oikeutta sinulla silti on tuohon entisyyteen, mikä oikeus polkea miestäsi, hänen kunniaansa, tunteitaan, arvoaan? Muista, että ainoastaan uskoen sinun ylevyyteesi minä mielettömästi luotin sinuun… Nyt olen sanonut sanottavani!

— Vai olet! — virkkoi Antonia ynseästi, vaikka hän todellisuudessa oli niin järkytetty ja jännittynyt, että hänestä tuntui kuin hän olisi voinut antaa koko elämänsä voidakseen heittäytyä miehensä syliin ja myöntää, että raju mustasukkaisuus oli tehnyt hänestä sen, joksi tämä oli hänet kuvannut. Mutta koska hän ei saanut voimaa vallitakseen itseään, valitsi hän sen menettelyn, jolla hän entistä enemmän aleni Wolratin silmissä: hän pysyttäytyi kylmässä, epänaisellisessa uhmassaan.

— Tahdon lisätä vielä pari sanaa, — lausui Wolrat… Niinä synkkinä vuosina, jotka mahdollisesti tulevat kulumaan ennenkuin me jälleen tapaamme toisemme, saat kyllin aikaa perusteellisesti tutkia olemustasi, sillä siinä on paljon sellaista, mikä vielä kerran pelästyttänee sinua. Jumala armossaan auttakoon sinua, eksynyt nainen, löytämään sen, mitä mitä sinun kiihkeimmin tulee etsiä… Minä jätän sinut nyt. Saat vapaasti valita asuinpaikkasi.

— Siitä en päätä mitään nyt… Entä sinä?

— Minä levähdän vielä päivän ennenkuin matkustan M:ään, josta kirjoitan äidillesi… Hänen täytyy tulla tänne.

— Ja sitten?

— Hagestadista matkustan Tukholmaan ja sieltä minne Jumala tahtoo. Tänne en enää palaa… Jos valitset olinpaikaksesi Hagestadin, me luultavasti tapaamme vielä kerran.

Hän astui ovea kohti. Antonia ei liikahtanut.

— Ei, en voi erota sinusta näin! — virkkoi Wolrat hiljaa ja riensi takaisin, tarttuen polttavin käsin hänen jääkylmään käteensä — mutta Antonian sormet lepäsivät liikkumattomina hänen hehkuvassa puristuksessaan.

Nuoren miehen kasvoilla leimahti katkera sävy. Sen jälkeen hän kiirehti ulos.

Hetken perästä vierivät vaunut pois.

Antonia oli yksin… yksin tietoisen syyllisyytensä raskaan taakan alla. Kirjoittaisiko hän Wolratille?… Ei, hän tunsi edelleenkin olevansa orjuutettu astumaan väärää tietä.

VI

Hagestadissa.

Se maatila, jonka kapteeni Charles Wolrat Hanefelt oli perinyt sedältään, eräältä vanhalta yksineläjältä, joka kuitenkin oli suuresti rakastanut veljenpoikaansa ja olisi mielellään suonut hänen ottavan vastaan perinnön jo ennakolta, mihin nuori sotilas ei kuitenkaan saattanut suostua, ei kuulunut suurten herraskartanoiden joukkoon; mutta koska se tilavine rakennuksineen oli kauniilla paikalla sekä tarjosi erinomaisen tilaisuuden metsästykseen ja kalastukseen, oli se runsaine metsineen halullisten ostajain huomion esineenä ja kapteenille tehtiinkin siitä edullisia tarjouksia, jotka hän kuitenkin hylkäsi, sillä hän toivoi rasituksien jälkeen sotilaspalveluksessa vieraassa maassa, etenkin Espanjassa, missä hänellä oli ollut tilaisuus kunnostautua, saavansa asua levossa ja rauhassa tällä maatilalla, joka jo kauan oli ollut hänen sukunsa hallussa.

Wolratin saapuessa Hagestadiin kohtasi häntä miellyttävänä yllätyksenä se vuokraajan osoittama kohteliaisuus, että tämä oli antanut mitä huolellisimmin tuulettaa ja mahdollisimman hyvin siistitä kaikki huoneet. Wolratilla oli ollut paha luulo, että tomu, hämähäkit ja koit tappaisivat hänessä senkin vähäisen elämän, minkä hän vielä arveli itsessään olevan jäljellä, ja hän pelkäsi, että kaikki seinäpaperit olisivat homehtuneet sekä ettei hän löytäisi soveliasta makuuhuonetta Antonialle, jos tämä piankin suvaitsisi saapua sinne.

Vuokraaja, keski-ikäinen nuorimies, oli erinomaisen kunnokas, sivistynyt ja avulias henkilö, joka oli varustanut itselleen mukavan kodin toiseen siipirakennukseen.

Saapunut tilanhaltija oli kuitenkin sellaisessa mielentilassa, että hän olisi mieluummin suonut herra Brandtin olevan vanhan, itaran äkäpussin, sillä viimemainitun siisti ulkonäkö ja kohtelias olemus pakoitti hänet nielemään ne sanat, jotka hän oli aikonut lausua, nimittäin haluavansa päästä kaikesta enemmästä palvelevaisuudesta.

Päärakennus ja suuri puutarha eivät kuuluneet vuokrasopimukseen, sillä joka vuosi oli sanottu, että entinen omistaja saapuisi sinne, vaikkakaan siitä ei koskaan tullut mitään. Kuitenkin hoiti herra Brandt puutarhaa omistajan lukuun, lähettäen hänelle tunnollisesti siitä vuosittain kertyneet tulot.

— Mutta tästä lähtien, — virkkoi hän heidän astuessaan suuren, hyvin säilyneen salin läpi, jonka julkipuoli antoi komeaan puutarhaan päin, josta he juuri puhelivat, — kapteeni luonnollisesti ottaa sen omaan huostaansa. Toivon, ettei nuori rouva pidä kasvihuoneita varsin vähäarvoisina.

— Asia on siten, parahin herra Brandt, — vastasi kapteeni, — että minun virka-asioiden vuoksi täytynee piakkoin matkustaa ulkomaille, emmekä vielä ole lopullisesti päättäneet, asettuuko vaimoni asuinaan tänne vai jonnekin muualle siksi kunnes palajan. Harkitsemme sitä nyt kirjeellisesti niiden neljäntoista päivän aikana, jotka tulen Oleskelemaan täällä tarpeellisten järjestelyjen vuoksi.

Herra Brandt tunsi vaistomaisesti, ettei ollut soveliasta tämän johdosta lausua mitään valittelua. Hän otti sen sijaan vapauden kutsua tilanhaltijan yksinkertaiselle päivälliselle, ja koska Wolrat ei tiennyt, miten hän muutenkaan olisi voinut saada ruokaa, suostui hän vastenmielisesti noudattamaan kutsua, joskin hän mieluummin olisi suonut päivällisen tuotavan hänelle sisään huoneeseensa.

— Tämän päivän, herra Brandt, olen teille rasituksena, mutta sitten saammekin kiireimmiten palkata palveluskunnan ja järjestää kaiken muunkin, sillä luulen, että vaimoni saapuu tänne pian.

— Siitä kyllä selviän nopeasti: minulla on oma keinoni! — vastasi herra Brandt, ja hänen suupieliinsä ilmestyi hymy, joka, jos kapteeni olisi sen käsittänyt, varmaan olisi pidättänyt hänet antamasta Brandtille toista vielä arkaluontoisempaa tehtävää.

Viimemainittua asiaa kosketeltiin vasta päivällisen jälkeen, kun isännän hyväntahtoisuus, huomaavaisuus ja hänen läpeensä rauhalliset kasvonsa oivallisen viinin yhteydessä olivat voittaneet Wolratin vastahakoisuuden.

— Muistelen, — (niin alkoi tämä lyhyt, mutta tärkeä keskustelu), — että kansa täällä ympäristössä on nuhteetonta, ystävällistä ja hyväntahtoista.

— Minulla on ilo myöntää se todeksi.

— Ja naiset ovat kunniallisia ja siveitä… eikö niin?

— Niin, on harvinaista kuulia heistä mitään muuta… Herra kapteeni kai ajattelee niitä palvelijatarta, jotka tullaan kiinnittämään taloon?

— En juuri heitäkään… enpä juuri! — Charles Wolrat maistoi viiniä, musertaen samalla haarukallaan meloonin viipaleen, kuitenkaan viemättä sitä suuhunsa.

Herra Brandt ei voinut auttaa vierastaan oikeaan, sillä hän ei ollut käsittänyt kysymyksen tarkoitusta.

— Tahtoisin löytää joitakin kunnon ihmisiä, — alkoi kapteeni jälleen, — tai kunniallisen lesken, sanalla sanoen jonkun siistin, säädyllisen perheen, missä voitaisiin antaa hellää hoitoa sekä osoittaa iloista ja hyvää käyttäytymistä eräälle kasvattilapselle, pienelle, hyväntapaiselle, kohta viisivuotiselle pojalle, jonka Tukholman lastenkodin johtokunta koettaa saada sijoitetuksi maalle, kuten niin monta muutakin samanlaista lasta. Olisikohan mitään sellaista kotia tarjona? Kuten ymmärrätte, huoltaa tällaisesta asiasta ja suorittaa maksut aina lastenkodin johtokunta.

Herra Brandt ei onnistunut täysin peittämään hämmästystään: hän muisteli mielessään kuulemiaan nuoresta kapteeni Hanefeltista, ja kaikki piti yhtä sen kanssa, että hän niin upseerina kuin yleensä miehenä oli perin kunniallinen, vakaa ja vilpitön sekä omasi lujat siveelliset periaatteet.

Sen jälkeen hän ajatteli niitä lähemmä kolmea vuotta, mitkä kapteeni oli ollut ulkomaisessa sotapalveluksessa ja hänen paluutaan kotimaahan noin kymmenen kuukautta sitten, mutta ei päässyt mietteissään mihinkään muuhun tulokseen, kuin ettei ettei asia peruskysymyksensä puolesta koskenut häntä, ja että hänen Velvollisuutensa oli esiintyä kohteliaasti, kun tämäntapaista luottamusta häntä kohtaan osoitettiin.

Tilanhaltija maisteli viiniään ja muserteli melooninviipalettaan ikäänkuin hän ei olisi huomannut herra Brandtin pulaa, sekä näytti olevan kokonaan omissa ajatuksissaan, kunnes vuokraaja viimein virkkoi:

— Olen käynyt mielessäni läpi kaikki tarkoitukseen sopivat kodit, ja jos lastenkodin johtokunta katsoo voivansa luottaa minun suositukseeni, niin tunnen minä erään nuoren lesken, jolla itsellään on samanikäinen poika, ja minä luulen, että hän olisi halukas ottamaan lapsen hoitoonsa siksi kunnes toisin määrätään. Tälle seudulle on ennenkin sijoitettu pienokaisia lastenkodista, joten asia ei herätä minkäänlaista huomiota.

— Kiitos, herra Brandt! Olen hyvin tyytyväinen saamiini tietoihin. Mutta koska johtokunnan suorittama maksu aina on niukka, niin minä puolestani täydennän sitä; olisin sitäpaitsi hyvin kiitollinen, jos herra Brandt minun poissaollessani suvaitsisi valvoa, että poikaa hoidetaan hyvin. Sitten myöhemmin voimme ajatella kansakoulua tai jotain muuta sopivaa keinoa hänen kasvattamisekseen.

— Täytän mielihyvällä sen luottamustehtävän, jolla herra kapteeni on minua kunnioittanut. Sitäpaitsi menen itse naimisiin syksyllä, ja tuleva vaimoni on niin hyvä nainen, että hän kernaasti ottaa pienokaisen äidillisen silmälläpidon alaiseksi.

— Oh, — huudahti Wolrat hieman venytetysti, — se on toinen asia!
Naiset ovat tavallisesti…

— Anteeksi, herra kapteeni, että keskeytän, mutta morsiameni tietää varsin hyvin tänne Smoolantiin lähetettävän lapsia Tukholmasta. Ja sitäpaitsi tulee vaimoni aina ajattelemaan samoin kuin minä.

— Todellakin! Herra Brandt on siinä tapauksessa onnellinen mies… poikkeus muista! — virkkoi Charles Wolrat, omituisesti hymyillen.

— Niin, herra kapteeni, joskaan hän ei aina ole yhtä mieltä kanssani, niin toivon, että hän kuitenkin kunnioittaa minun mielipiteitäni.

VII

Mitä kapteeni sai odotellessaan.

Oli kulunut viikko siitä kun kapteeni saapui kotiin.

Nyt oli kahdeksannen päivän aamu. Hän oli viikon kuluessa väsyttänyt itseään monenkaltaisessa järjestämistyössä, hän oli tuottanut naapurikaupungista kaikenlaisia uusia huonekaluja, pestannut palveluskunnan sekä kääntänyt koko talon melkein ylösalaisin, saavuttamatta kuitenkaan mitään sen enempää järjestystä kuin vallitsi hänen alottaessaan parannuspuuhansa.

Myöskin oli hän kiihtyvässä kuumeessa postipäivästä postipäivään. Hän kyllä tiesi, ettei hänen anopiltaan vielä voinut saapua tietoja, mutta hän ei pitänyt mahdottomana, etteikö Antoniassa hänen lähtönsä jälkeen olisi voinut jalommat tunteet päästä valtaan ja hän kiirehtisi omasta tahdostaan ilmoittamaan miehelleen tulostaan, jolloin saattaisi syntyä täydellinen sovinto.

Mutta silloin kuiskasi itsepintainen paholainen hänen sydämessään, että Antonia todellisuudessa oli kaukana ylevämielisyydestä, ja että jos Wolrat uskaltaisi lausua totuuden, oli juuri sellainen pelko Antonian luonteen laadusta estänyt häntä ennen ulkomaille lähtöään kosimasta tuota seitsentoista-vuotiasta, jo silloin rakastamaansa tyttöä. Tätä ajatusta hän kuitenkin koetti vastustaa, sillä hän tunsi suurta tarvetta suojella Antoniaa itseltään. Hän muisteli varmasti päättäneensä astua ulkomaiseen palvelukseen, ja että mitä hän kerran oli lujasti päättänyt, sitä ei järkyttänyt mikään hellä halu. Viimein myöskin johtui hänen mieleensä, että hän ei katsonut olevan kunnian ja omantunnon mukaista kahlehtia niin nuori olento mieheen, joka ei ehkä koskaan tulisi takaisin. Kaiken tämän tulos oli, ettei hän saisi halveksia Antoniaa. Olihan tämä yhden ainoankaan sanan häntä sitomatta, rakastanut häntä uskollisesti kolme vuotta, ja olihan tyttö ylpeän avomielisesti vastannut hänen kosintaansa vakuutuksella, että hän aina oli luottanut Wolratin paluuseen ja koettanut hänen poissa ollessaan vapautua vioistaan tullakseen hänen arvoisekseen.

Mutta kaikki nämä esiinloihditut muistot, kaikki nämä kuumeiset kiireet ja tehtävät eivät kuitenkaan voineet antaa lyijynraskaille tunneille ainoatakaan kevyttä siivensysäystä.

Hän oli tänä aamuna noussut aikaisin ja käveli nyt alaspäin pehmeätä mäkeä, joka aaltoilevin kummuin johti suurelta puu-istutuksilla koristellulta pihamaalta kalarikkaan sisäjärven rannalle, jonka kirkkaansininen vesi soi silmälle virkistävän näyn, varsinkin jos katse kiintyi toiselle rannalle, mistä korkea metsä antoi huojuvien oksiensa lähettää houkutteleva terveisensä pienelle, laituriin kiinnitetylle purrelle, joka helposti saattoi kuljettaa yli muutamia matkustajia.

Mutta Wolrat ei nyt katsellut metsää eikä sitäkään, joka, kun hän saapui sen partaalle, kuvasti hänen komean miesvartalonsa jalon päänsä ja auringonpaahtamat, tavattoman kauniit kasvonsa, joissa päivänsäteet valaisivat näkyville jokaisen vakavan, korkeata pyrkimystä todistavan piirteen, — ei, hän mietti nyt sitä aikaa, jolloin hän nuorukaisena oli ollut vieraana setänsä luona, jolla silloin vielä oli vaimo ja lapsia. Se oli onnellinen koti, se oli onnellinen aika — Wolrat tiesi seisovansa juuri sillä paikalla, jota hänen setänsä niin paljon rakasti. Voi, kaikki ne ihmiset olivat nyt poissa Hagestadista — minkähänlaiseksi siellä nyt muodostuisi elämä?

Tämän jälkimäisen ajatuksen hän tukahutti, siirtyen sitten mielessään Sveitsiin, missä hän pari kuukautta ennen naimisiinmenoaan oli käynyt tervehtimässä vanhaa rakasta setäänsä (joka oli ollut hänelle aikaisin kadottamansa isän sijaisena) sekä viipynyt hänen luonaan useita viikkoja koettamassa taivuttaa häntä palaamaan kotiin ja esiintymään häissä isän tilalla. Mutta häntä oli mahdoton saada lähtemään. Hän lupasi saapua aikaisin kesällä, jolloin he kaikki asettuisivat asumaan Hagestadiin, missä hän siten asuisi oman perheen keskuudessa.

— Vanhus-raukka! — jupisi Wolrat itsekseen,— se perhe ei olisi voinut luoda sinulle uutta kodikkuutta. Parasta on niin kuten tapahtui. — Ja hänen ajatuksensa palasivat jälleen siihen olentoon, josta ne niin harvoin siirtyivät muualle.

Samassa juoksi muuan reipas pojannaskali rantaan päin kirje kädessä.

Wolrat kääntyi kiivaasti ja ojensi kätensä. Mutta kirjeessä ei ollut postileimaa.

— Mitä tämä merkitsee?… Mistä tulet, poikaseni?

— Melldalista, herra! Herrasväki saapui kotiin eilen illalla, ja koska everstinna heti sai tietää herran olevan Hagestadissa käski hän minun aikaisin aamulla tuoda tämän kirjeen teille, ja kartanossa osoittivat he minut tänne rantaan.

— Hyvä on. Menehän nyt sinne takaisin saamaan jotain suuhunpantavaa… minä tulen heti jälestä.

Pettynyt toivo kohotti hänen rinnastaan raskaan huokauksen, ja hän luki seuraavat rivit.

"Parahin Charles Wolrat!

Ajattele minun suurta ihastustani, kun kotiin saavuttuani kuulin sen odottamattoman tiedon, että Hagestad nyt on saanut vastaanottaa uuden herransa. Kerrotaan, ettei rouvasi ole mukana. No, onhan luonnollista, että sinä tulit edellä.

Tiedäthän, hyvä Charles, että rakkaalle miehelleni on kuvaamattoman vastenmielistä se, että minä tuhlaan liian paljon rakkautta sinua kohtaan. Totta puhuen on hän yhtä mustasukkainen langolleen kuin suloinen Antonia kälylleen. Molemmat ovat siinä asiassa hieman yksinkertaiset, mutta olen todellakin nähnyt vaimosi luovan minuun melkein vihamielisiä katseita. Se on vaikuttanut minuun ikävästi, sillä olen tuntenut suurta halua rakastaa häntä. Mitä vanhaan everstiini tulee, ei hän uskalla osoittaa vihaa, mutta hän on mustasukkainen silloinkin, kun suosin jotain koiraa.

Saadakseni niinmuodoin olla hetkisen kanssasi kahdenkesken ennenkuin tulet tänne somaan Melldaliin (sinä tunnet vain talvikotimme Tukholmassa), aion minä tänä aamuna lähteä ratsastamaan kuten tavallisesti. Näillä matkoilla eversti harvoin seuraa minua. Ja sattumalta minä nyt ratsastan Hagestadiin saakka, jossa toivon sinun järjestävän kahviaamiaisen minua varten valmiiksi kello yhdeksitoista. Herra Brandtilla on aina talossaan kaikki niin kunnossa, ettei se tuota mitään vaikeuksia.

Voi, rakas Charles, kuinka paljon, paljon minulla onkaan sinulle puhumista! Sinä ymmärrät minut ja tulet oikein iloiseksi nähdessäsi

Leonoresi."

Mitä tähän arveluun tulee, ei everstinna olisi uskonut siihen vähääkään, jos hän olisi nähnyt veljensä kasvoille ilmestyneen puolittain epätoivoisen sävyn, tämän sivellessä vaaleanruskeata partaansa ylhäältä alas. Ehkä samainen kasvojen ilme tahtoi sanoa: Ikävyyttä ei ollut vielä kylliksi. Käyttäydynpä minä miten tahansa, huomaa Leonore kaiken. Ja jos Antonia saapuu, puhaltaa hänen pelkkä yhdessäolonsa kälynsä kanssa pois pienimmänkin sovittavan ajatuksen. On luonteita, jotka halveksivat kaikkea ajatustenvaihtoa.

VIII

Leonore.

Paria tuntia myöhemmin seisoi salissa niin hyvin katettu aamiaispöytä kuin nuoren miehen taloudessa koskaan voidaan aikaansaada, valmiina odottamassa everstinnaa.

Mutta mainitun naisen salaiseksi suuttumukseksi, johon hänen veljensä ei suinkaan ottanut osaa, hänen ei onnistunutkaan tehdä ratsastusmatkaansa "kuten tavallisesti".

Uutinen kapteenin saapumisesta oli ennättänyt everstinkin korviin, ja hän ehdotti heti samanlaista matkaa, jonka hän aavisti rakkaan puolisonsa tekevän. Ratsastamisen sijasta päätettiin kuitenkin lähteä ajamaan vaunuilla.

— Tässä me nyt olemme, veliseni! — huusi eversti niin ystävällisellä ja mairittelevalla äänellä, ettei se ainakaan olisi saattanut vapisemaan montakaan sotilasta siihen aikaan, kun hän vielä oli komentaja — mutta siitä olikin jo kauan: hän oli ottanut eron jo useita vuosia sitten. — Niin, tässä me olemme, parahin veli! Tein rakkaalle Leonorelleni yllättävän ehdotuksen lähteä tälle miellyttävälle huvimatkalle, ryöstääksemme sinut mukaamme.

Everstinna T. oli hieno pohjoismainen kaunotar parhainta lajia. Hänellä oli komea käytös, mutta siitä puuttui luonnollista pehmeyttä ja miellyttävää suloa, mikä taas oli ominaista Antonian kaikille liikkeille. Kun viimemainitun jokainen itsetiedoton asento osoitti plastillista kauneutta, ilmeni Leonoren asennoissa ja liikkeissä ainoastaan sellaisen naisen harkittua arvokkuutta, joka ei tahtoisi vaihtaa ylpeitä ruumiinliikkeitään minkäänlaiseen viehättävään esiintymiseen. Mutta oliko hän aina ollut sellainen?

— No, Charles, sinä olet rohjennut jättää ihanteellisen toisen puoliskosi kylpypaikalle, — virkkoi Leonore hymyillen astuessaan sisälle saliin veljensä käsivarteen nojautuneena. — Eroaminen maksoi varmaan kymmenen pyörtymiskohtausta sekä yhtä monta eau de Cologne-pulloa!

— Ei mutta kuulehan sitä pikku veitikkaa! — huudahti eversti nauraen. Tuo mitätön mies piti aina velvollisuutenaan nauraa silloin kun hänen vaimonsa puhui leikkisästi. — Leonoreni osoittaa auliisti suosiollisuutta kuvatessaan toisten puolisoja. Mutta voinpa vakuuttaa, kunnon veli, ettei hän koskaan itse ole ollut pyörtymään päinkään, kun minä olen lähtenyt jollekin pikkumatkalleni.

— Siitä minä pidän, — virkkoi kapteeni, äänessään hieman tyly sävy. En tuntisi suurta kunnioitusta sellaista naista kohtaan, joka niin tuhlaisi hellyydennäytteitään. Ja sinä, parahin Leonore, halveksit Antonian ymmärrystä ja makua, jos luulet hänen ahdistavan miestään mokomilla hysteerisillä lemmenosoituksilla.

Leonore kääntyi kummastuneena. Tuo vakava sävy niin pienestä pilasta herätti heti hänen huomiotaan, mutta hän oli liian viisas huomauttaakseen vielä mitään. Hän istuutui tavallisella arvokkuudellaan pöydän ääreen selittäen nousseensa tänä aamuna niin aikaisin, että hän oli vähällä kuolla nälkään.

— Mainiota… mainiota! — puheli eversti, ottaen käteensä jokaisen ruokakulhon erikseen. — Kunnon Brandtilla on erinomainen emännöitsijä. Rakas Leonore, tämä kermasta ja ravuista valmistettu à-la-daube on kerrassaan verratonta. Ja jos voisi otaksua, että sinulla kaikessa täydellisyydessäsi olisi vielä jotain opittavaa, niin se olisi, että saisit keittäjättäresi…

— Laittamaan tämän vertaista à-la-daubea, — keskeytti everstinna hänet alentuvan hyväntahtoisesti. — Kyllä me sillä vielä ilahutamme sinua, ystäväiseni! Tiedäthän, että minä sinun mieliksesi tutkin kaikenkaltaisia keittokirjoja… järjestelmällisesti.

— Niin, — sanoi hänen onnellinen, siivo, aina kohtelias miehensä ihastuneena, — sinä olet erinomainen vaimo. Eikö olekin, veliseni?

— Luonnollisesti, — vastasi kapteeni ajatuksissaan. Hän mietiskeli jotain keinoa päästäkseen joutumasta kahden kesken sisarensa kanssa. Hän tiesi, miten uniseksi vanha eversti tulisi aamiaisen jälkeen. Onneksi herra Brandt nyt palasi kotiin matkaltaan ja kutsuen Hänet mukaan seuraan ei Wolrat päästänyt häntä huoneesta ennenkuin aviopari alkoi tehdä lähtöä.

— Yhäkö sinä itsepintaisesti kieltäydyt tulemasta meidän mukanamme, rakas Wolrat? — kysyi Leonore mitä houkuttelevimmin. — Voi, pyydän sinua seuraamaan meitä kotiimme… Tahtoisin niin mielelläni näyttää sinulle maalaisasuntomme sekä puhella tuttavallisesti kanssasi — kuiskasi hän.

— Minä tulen huomenna tai ylihuomenna… tai kaikkein viimeistään sunnuntaina… mutta nyt en jouda: minun täytyy valvoa käsityöläisten töitä.

— Haluatko että minä tulisin tänne auttamaan sinua talon järjestämisessä?

— En, kiitos vaan, rakkaani! Kaiken täytyy tulla oman makuni mukaiseksi, — lisäsi hän hymyillen, mikä oli tarkoitettu käymään iloisuudesta.

* * * * *

— Varmaan ovat hänen ajatuksensa keskittyneet johonkin erityiseen tärkeään asiaan, — mietti everstinna, vetäytyen hiukan kärsimättömästi toiseen vaununnurkkaan. — Mutta mikä se mahtaa olla? Koskeekohan se Antoniaa tai koskeeko se… — Hänen kasvoilleen levisi hieno lumenväri, ja hän painoi kädellään sydäntään.

— Leonore, — virkkoi aviomies-parka, joka ei ollut tottunut siihen, että hänet unohdettiin näin pitkäksi aikaa, — sinä olet hajamielinen, enkeliseni!

— Luulen todellakin olevani hiukan. Tämän herra Brandtin antaman kielokimpun tuoksu lienee vaikuttanut päähäni. — Hän viskasi viattomat kukat maantielle.

— Tunnetko nyt voivasi paremmin, Leonore kultaseni?

— Tiedäthän, ystäväni, että silloinkin kun en ole oikein virkeä, koetan sinun vuoksesi hallita tällaisia pieniä naisheikkouksia.

— No kas, nyt sinä jälleen olet yhtä rakastettava kuin aina tahtoessasi oikein ihastuttaa minua! Kuulehan, rakkaani, minä en osannut edes toivoa tällaista onnea silloin kun sinä kiihkeän vastarinnan jälkeen annoit äitisi taivuttaa itsesi myöntymään minun kosintaani.

Leonore ei vastannut.

— Äitisi — jatkoi eversti, — oli tosin ankara nainen tunnustan (toivon hänen taivaassa antavan minulle anteeksi tämän avomielisen arvostelun itsestään), mutta missään tapauksessa ei hän pettänyt vakuuttaessaan, että sinä saisit vanhasta, kiitollisesta everstistä miehen, joka kantaisi sinua käsillään. Ja minä imartelen itseäni sen johdosta, että minun on onnistunut täydellisesti hävittää muisto siitä viattomasta lapsuudenunelmasta, josta sinun, pikku rakas ystävä, täytyi luopua!

Uhkea everstinna melkein kyyristyi kokoon, ja jos hänen hurmaantunut miehensä olisi nähnyt hänen silmänsä, hän varmaan olisi hätkähtänyt säikähdyksestä: ne eivät olleet sellaiset kuin tavallisesti, jolloin niissä ilmeni vain haaveksivaa uneliaisuutta tai kylmää ylpeyttä — nyt niistä sinkosi kipinöitä, jotka, jos ne olisivat sattuneet häneen, varmaan olisivat vaientaneet hänet pitkäksi aikaa.

— Onko pääsi vieläkin raskas? — kysyi tuo syntiluettelostaan täysin tiedoton vanha mies, kun hänen vaimonsa edelleenkin oli puhumaton.

— On tavattomasti! Eikä sinun, ystäväni, pidä lisätä sairauttani muistuttamalla minulle ajasta, jonka mieluummin tahtoisin unohtaa… 'Unohtaako', — kuiskasi ääni hänen sydämessään, — 'en koskaan!' anteeksi, kultaseni! Se ei tapahdu enää milloinkaan!

IX

Hagestad saa vastaanottaa uuden valtiattarensa.

Saman päivän iltana, kun kapteenin luona olivat käyneet hänen sukulaisensa, sai hän kirjeen anopiltaan, missä tämä ilmoitti, että Antonia oli Wolratin toivomuksen mukaan päättänyt asettua asumaan Hagestadiin, jonne he molemmat saapuisivat viikon kuluttua (päiväkin mainittiin).

— Mutta, rakas Charles Wolrat, — niin lopetti anoppi kirjeensä, — minulla ei ole mitään muuta merkityksellistä ilmoitettavaa. Mitä on tapahtunut sinun ja vaimosi välillä on minulle täysin tuntematonta, ja voin ainoastaan aavistaa, että syy on Antonian. Olen turhaan koettanut tunkeutua hänen luonteensa sisimpään. Kautta Jumalan, minä en tiennyt muuta kuin että se oli yksinkertainen ja avoin, kuten se minusta näytti! On peloittavan surullista äidille ikäänkuin tutustua uudelleen omaan lapseensa sekä täytyä tulla siihen tuntemukseen, että hän on koko tämän lapsen elinajan kantanut sylissään ja vaalinut melkein outoa olentoa. Jumala kääntäköön asiat meille kaikille parhaiten!

Nämä tiedonannot eivät missään suhteessa olleet rauhoittavia, vielä vähemmän rohkaisevia. Mutta Leonoren miehen sydämessä ei toivo kuitenkaan tahtonut kuolla. Hän ei unohtanut, että vielä oli jälellä viimeinen keino voittaa Antonia, joskaan hänen kaltaisensa mies, jolla oli luja luonne ja voimakkaaksi kehittynyt oikeudentunto, ei hetkeäkään ajatellut uhrata kunniaansa rakkauden vuoksi. Ja sitäpaitsi — jos Antonia tulisi tällä tavoin sovitetuksi, ei sillä saavutettaisi muuta kuin surua, sillä varmaan olisi sietämättömän tuskallista muistaa, etteivät lempeys, vilpittömyys ja velvollisuudentunto olleet saattaneet häntä itsestään taipumaan. Ei koskaan, koskaan kukoista onni muullaisen liiton kuin sydänten keskinäisen luottamuksen pohjalta; Antonian asia oli lähestyä häntä, muuten… Siinä hänen ajatuksensa pysähtyi.

Seuraavalla viikolla kapteeni pistäytyi pari kertaa Melldalissa lankoaan ja sisartaan tervehtimässä. Mutta turhaan koetti Leonore päästä hetkeksi hänen kanssaan kahdenkesken; Wolrat osoitti keskeymätöntä kohteliaisuutta everstille, joka kiitokseksi kiusasi häntä rajoitetuilla kuvauksillaan aviollisesta onnesta, missä kaikenlaatuiset à-la-daube'it, pasteijit, täytetyt ja sokeroidut herkut muodostivat autuuden parhaan puolen. Leonore oli hänen jumaloitu sankarittarensa, joka antoi hänen, itse miettiessään vallan muita asioita, luetella koti- ja ulkomaisista keittokirjallisuuden tuotteista mikä häntä halutti, eikä hänellä sitäpaitsi ollut mitään hänen toistakaan kiihkoaan, nimittäin koirien opettamista vastaan — everstillä kun Melldalissa ei ollut mitään muutakaan tekemistä. Talvisin heidän oleskellessaan Tukholmassa hänellä oli peliseuransa, jolloin rouva sai enemmän vapaata.

Surukseen ja närkästyksekseen Leonore huomasi, että hänen ja hänen suuresti rakastamansa veljen välille alkoi muodostua jonkunlainen tyhjyys. Ilme, jonka hän huomasi Wolratin silmissä, ei kuitenkaan osoittanut vähentynyttä rakkautta, vaan sitä verhosi suruisuuden harso. Leonore ei lainkaan tiennyt, milloin hänen kälynsä saapuisi, sillä jokaiseen suoraan kysymykseensä hän sai aina epävarmoja ja kiertäviä vastauksia. Hienotunteisuus esti viimein häntä utelemasta enempää. Eräästä toisesta asiasta hän sen sijaan sai lyhyen, suotuisan tiedonannon. Mutta senkin vain ihmeellisen vastahakoisesti.

Muuanna tiistai-iltapäivänä seisoi kapteeni Wolrat erään pihamaalle päin antavan korkean akkunan vieressä. Hän oli seisonut siinä melkein koko päivän, mutta hän ei ollut edes herra Brandtille ilmoittanut, ketä hän odotti, sillä hän ei suonut, että olisi ryhdytty mihinkään erityisiin puuhiin sen johdosta mitä tulisi: hän pelkäsi ilmankin hänen ja rouvansa kohtaamisen herättävän huomiota, koska hän ei itsekään tiennyt, miten hän ottaisi Antonian vastaan tai kuinka Antonia hänet. Onneksi valmistautui herra Brandt sinä päivänä lähtemään liikeasioiden vuoksi matkalle lähimpään kaupunkiin, ja kapteeni sälytti hänelle niin paljon tehtäviä, että hän nauraen selitti tarvitsevansa kokonaista kolme päivää saadakseen ne toimitetuksi, mutta sentään toettavansa päästä niistä selväksi kahdessakin päivässä.

Kello oli nyt noin viisi iltapäivällä, ja väristys, joka keskellä kesää vaivasi tuota tuskailevaa nuorta miestä, alkoi käydä yhä kiusallisemmaksi, kunnes äkkiä kuului kartanoa nopeasti lähestyvien ratasten ääntä; ja hän oli tuskin ehtinyt voimakkaalla ponnistuksella jännittää jäsenensä hänelle ominaiseen uljaaseen ryhtiin, kun vaunut pysähtyivät rappujen eteen, jotka johtivat komeaan, harmaaksimaalattuun päärakennukseen.

Wolrat ennätti parhaaksi aukaisemaan vaunujen oven ja — varovaisuutensa ansiosta — yksinään vastaanottamaan vaimonsa. Mutta ensi silmäys, minkä he vaihtoivat, sanoi hänelle, että Antonia tosin oli hyvin kiihdyksissä, vieläpä kiihtyneempi kuin hän itse, vaan ettei erossaolo ja miettiminen olleet voineet vähintäkään vaikuttaa hänen päätökseensä.

Tämän seikan yhtäkkinen vaikutus Wolratiin oli sellainen, että jos Antonia olisi käsittänyt ja juuri sillä hetkellä kyennyt lukemaan miehensä ajatukset, hän varmaan olisi pelännyt edessäolevaa aikaa.

Antamatta Antonian pidättää itseään Wolrat tervehti anoppiaan syleillen häntä lämpimästi. Sen jälkeen hän johdatti molemmat naiset saliin, ja koska hän oli ilmoittanut äsken palvelukseen tulleelle emännöitsijälleen, että hän odotti iltapäivällä vieraita Melldalista, oli kaikki järjestetty mitä parhaiten. Mutta sen jälkeen kun molemminpuolisen tuskallisen ahdistuksen vallitessa oli juotu kahvia, Antonia nousi, silmäili huoneita kylmin katsein ja selitti välinpitämättömästi, että kaikesta kyllä tulisi hyvä, minkä jälkeen hän pyysi saada mennä lepäämään omaan huoneeseensa, jonne heti poistuikin.

Hän näyttäytyi vasta illallisella, jonka jälkeen hänen miehensä, joka oli kauan ystävällisesti keskustellut anoppinsa kanssa, sanoi — hänelle hänen aikoessaan jälleen lähteä:

— Antonia, minä odotan sinua täällä salissa tunnin kuluttua… kun kuulet pianonsoittoa, on tilaisuus tullut.

X

Viimeinen keskustelu.

Nuoren rouvan mentyä huoneeseensa saapui hänen äitinsä puhumaan muutaman sanan hänen kanssaan, mutta melkein paatuneella ylpeällä itsekkyydellä, jota oli ilmennyt hänessä siitä saakka kun matka Hagestadiin päätettiin, virkkoi Antonia heti:

— Rakas äiti, en ota vastaan vaikutuksia keltään muulta kuin itseltäni… älä senvuoksi tee mitään esityksiä. Parasta on, että saan olla teoistani vastuussa ainoastaan omalle itselleni.

— Jotain sinun sentään tulee kuulla, — sanoi onneton Lisen-rouva, joka näki lapsensa tarmokkaan itsepintaisuuden syöksevän tulevaisuuden, rauhan ja toivon hautaan, jonka syvyyttä hän ei nyt voinut mitata, — sinun, Antonia rakkaani, täytyy kuulla ainakin se, että Wolrat sinun käytöksesi johdosta tänne saapuessasi on niin pahoilla mielin, etten ole ennen nähnyt enkä kuullut häntä sellaisena. Älä leiki tulen kanssa siihen saakka, että se täydellisesti sammuu. Sitten saat turhaan puhaltaa tuhkaan… ja kun sen teet, tulee Jumala pitämään mielessään sinun tahallisen hulluutesi.

Antonia ei vastannut sanaakaan, mutta silmäkulmien rypistyminen antoi äidin ymmärtää, ettei hänen varoituksensa ollut kaikunut aivan ilmaan. Hän sulki oven mennen omaan makuuhuoneeseensa rukoilemaan niiden kahden puolesta, joita hän kumpaakin rakasti yhtä paljon…..

Äidin poistuttua ja kun kukaan ihmissilmä ei enää ollut näkemässä, vaipui Antonia polvilleen, väänteli käsiään ja kerjäten rukoili Jumalaa, että tämä pehmittäisi hänen sydämensä, sillä muuta keinoa hän ei tietänyt. Mutta ylpeyden ja mustasukkaisuuden häijyt henget käänsivät lakkaamatta näiden rukousten suuntaa, jotta ne eivät päässeet kohoamaan sinne, mihin ne olivat tarkoitetut.

— Minä taivun, — kuiskasi hän itsekseen, — en tahdo riutua hyödyttömässä epätoivossa, kun hän vuosikausiksi jättää minut; mutta sittenkin koittaa minulle se kohtalo, koska ne hurjat näyt ja kuvaamattomat tuskat, jotka tuo kurja nainen tuottaa hänen kauttansa, eivät voi hävitä. Jumalakaan ei osoita armeliaisuutta minua kohtaan: pimeyden voimat saavat vetää minua alaspäin… Minä kuulun varmaan niihin ennakolta tuomittuihin olentoihin, jotka eivät koskaan taistele voittaakseen, vaan vaipuakseen pohjattomaan syvyyteen, minkä he selvästi näkevät, mutta eivät rohkene sitä väistää.

Niin lepäsi hän polvillaan vuoroin rukoillen, vuoroin herjaten sitä auttajaa, jonka puoleen ei kukaan vakain mielin koskaan käänny turhaan, kunnes sovittu hetki vihdoin lähestyi. Silloin hän nousi ja pysähti ovelle odottaen liikkumattomana merkkiä.

Nyt oli se epätoivo, jonka vallassa hän äsken oli taistellut, kahleisiin hänen sielussaan, ja kylmä, joskin kiihtynyt ilme kuvastui jälleen hänen rajua, uhmaavaa kauneutta uhkuvilla kasvoillaan.

Silloin kuuluivat ensi soinnut yhdestä niitä hiveleviä sävellyksiä, joita Wolratilla oli tapana usein soittaa. Talossa ei herättänyt mitään huomiota se että hän soitti näin myöhään illalla; hän oli joka ilta säännöllisesti soittanut äskettäin viritettyä vanhaa pianoa, joka ennen oli helähdellyt iloisempia tarkoituksia varten.

Antonia tarttui oven lukkoon. Se tärisi hänen vapisevan kätensä otteessa, mutta aukeni sentään — ja nyt hän seisoi heleän kuun kirkastamassa salissa.

Wolrat, jota ei valaissut ainoastaan kuun hopeinen loiste, vaan myöskin suuren alabasterilampun liekki, ei liikahtanut paikaltaan. Hän jatkoi soittamistaan, kunnes Antonia viimein enemmän vaipui kuin istuutui lähimmälle akkunajakkaralle, josta hän saattoi nähdä, kuinka miehensä otsalle runsaasta valosta huolimatta heijastui useita varjoja.

Hän keskeytti soiton parilta voimakkaan räikeällä loppusoinnutuksella ja nousi.

— Älkäämme nyt antako kahden pallosilla-olevan hupsun pikku lapsen tavoin surkean pallopelin ratkaista tulevaa elämäämme; miettikäämme, puhelkaamme ja tehkäämme viimeinen päätöksemme kypsyneesi!

Niin hän lausui tarttuessaan tuoliin ja istuutuessaan vastapäätä vaimoaan.

Antonia katseli häntä ensin aralla hellyydellä, mutta vähitellen saivat hänen silmänsä ilmeen, joka oli kyllin polttava herättääkseen eloon jokaisen kuoleutuneen tunteen sekä kuitenkin tarpeeksi jäädyttävä surmatakseen jokaisen elämään pyrkivän mielihalun.

Tällaisista pitkistä katseista lumoutuen ja ikäänkuin magneetin vaikutuksen alaisena Wolrat tarkasteli tutkien Antonian silmiä, jotka viimein näyttivät ainoastaan uneksivan; mutta se tutkistelu oli yhtä vaarallista kuin purjealuksen koetteleminen aivan vieraassa väylässä.

Vihdoin laskeutuivat mustaripsiset luomet Antonia silmien eteen… Sanaton kohtaus oli näytelty loppuun, ja nuori mies hengähti syvään. Se minkä hän oli nähnyt ja lukenut vaimonsa silmistä oli jotain, mitä hän ei ennen ollut niissä nähnyt ja lukenut. Jos sitä olisi jatkunut ja jos se kiduttavasti hurmaava vaikutus, jota hän silloin tunsi, olisi kauemmin häntä vallinnut, hän varmaan olisi piankin rukoillen vaipunut hänen jalkojensa juureen. Mutta nyt hän nousi reippaan pontevasti, ja hänen äänensä tuskin värisi hänen sanoessaan:

— Sinä et ole vastannut, Antonia!

— Minä sen sijaan ajattelin, että mitä meidän tarvitsee puhua pallo- tai mistään muustakaan pelistä, harkitessamme tulevaisuuttamme. Se riippuu ainoastaan sinusta… sinusta yksinään.

— Tahdot siis sanoa, — virkkoi Wolrat, että sinun on onnistunut täydellisesti kuolettaa itsessäsi kaikki hyvä aines… Ajattele, Antonia, että jos tässä onnettomassa salaisuudessa on osansa jollakulla naisella, jonka intohimo, suru ja alituiset taistelut vertavuotavan rakkautensa tähden (jolta ankarat olosuhteet ovat estäneet avioliiton pyhityksen) ovat saaneet unohtamaan kaiken — niin olisi tämä hairahtunut olento minun silmissäni paljon vähemmän rikollinen kuin sellainen nainen, joka viskaa oikeutetun rakkautensa syntisen turhamaisuutensa alttarille eikä voi sietää, että hänen miehellään on kaukaa menneiltä ajoilta salaisuus, mitä hän ei saata hänelle ilmoittaa.

— Se olkoon sinun ajatuksesi, Wolrat, — vastasi Antonia, kyeten vaivoin tukahuttamaan sisimmässään näiden sanojen johdosta heränneitä kuohuvia tunteita — mutta minun täytyy tyytyä itse kunnioittamaan itseäni, ellen en enää saa osakseni kunnioitusta sinulta sen vuoksi, etten ole tahtonut luopua siitä, minkä pidän oikeana… Annan sinun ratkaista.

— Voi vaikene… älä muistuta minua siitä, että olen naimisissa naisen kanssa, joka hieroo kauppaa puolisonsa kanssa tämän kunniasta, tarjoten sijaan armeliaisuutta!… Niin, Antonia, minä en tuomitse sinua, koska tiedän, että kerran koittaa päivä, jolloin teet sen itse; mutta minä tuomitsen itseäni sen johdosta, että odotin sinun tännetuloasi hullussa, kiduttavassa toivossa, joka sitten petti… Rakastinhan sinua ennenkuin lähdin matkalle ja…

Wolrat vaikeni. Mutta kun Antonia, jättäen ottamatta vastaan tätä viittausta, ainoastaan painoi kasvonsa ristissäolevia käsiään vasten mitään vastaamatta, jatkoi hän:

— Minä lähden täältä huomen-aamulla aikaisin ja aion käyttää tämän yön järjestääkseni asiani kuntoon täällä sekä kirjoittaakseni pari kirjettä, toisen sisarelleni, joka ei tiedä mitään eikä tule mitään tietämään, ja toisen Hagestadin vuokraajalle, joka on oleva sinulle varmana turvana. Hän menee naimisiin syksyllä, joten saat sopivaa seuraa, jos halveksit sisartani.

Samassa hetkessä Antonia kohotti päänsä.

— Wolrat, Wolrat, lähdetkö todellakin? — Äkillisen mielijohteen herättämänä näytti hän nyt muuttuvan kalpeaksi kuin kuun valo, joka välkkyi hänen tummissa kiharoissaan. — Wolrat, ajattele…

— Mitä tarkoitat?

— Jos… jos minun erään toisen olennon tähden tarvitsisi nähdä sinut…

— Voi Antonia, onko sinulla syytä luulla niin?

— Ehkä.

— Eikö sekään voisi johdattaa sieluasi toiselle tielle?

— Ei, ei mikään, koska sitä ei ole voinut minun rakkautenikaan.

— Uskon sinua, — sanoi Wolrat synkkenevin katsein. — Ja olkoonpa miten tahansa, minun täytyy matkustaa… myöhemmin ulkomaille… Mutta sitä ennen saat kyllä kuulla minusta.

Nämä nuoret aviopuolisot, jotka olivat olleet naimisissa tuskin kolmea kuukautta, eivät lausuneet sen enempiä jäähyväisiä.

Kun Wolrat seuraavana aamuna kello 9 aikaan istuutui vaunuihin, oli häntä saattamassa ainoastaan hänen anoppinsa.

— Rakas, rakas poikani, — kuiskasi hän ajajan asettuessa paikalleen, — sano minulle, voisitko tämän viimeisen jälkeen sydämestäsi antaa anteeksi hänelle, jos hän kerran katuvaisena sitä rukoilisi… rukoilisi lapsen nimessä.

— Toivon voivani, — vastasi Wolrat vapisevalla äänellä. — Hoitakaa häntä hellästi, tapahtukoon mitä tapahtuu!

Anoppi ja vävy puristivat lämpimästi toistensa käsiä.

Ja niin Wolrat lähti, luoden viimeisen silmäyksen vaimonsa akkunaan.

Tämän akkunan takana oli Antonia raivoisessa epätoivossaan heittäytynyt pitkälleen lattialle. Hän tahtoi repiä ulos rinnastaan itsepintaisen sydämensä, ja katkerasti valittaen hän tuomitsi itseään; mutta se epätoivo oli hyödytöntä.

* * * * *

Kapteeni Wolratin jättämät kirjeet kuuluivat seuraavasti:

N:o 1.

"Hyvä herra Brandt!

Olosuhteet, joita en saata mainita, ovat aikaansaaneet, etten voi lykätä matkaani edes siksi kun herra Brandt saapuu kotiin.

Koska en tiedä, milloin palaan, niin suokaa minun pyytää (tiedän, ettei se tapahdu turhaan) herra Brandtia rupeamaan tosi ystäväksi ja auttajaksi… sanalla sanoen… olemaan rakkaalle vaimolleni kaikki kaikessa.

Liikeasioista kirjoitan Tukholmasta ja myöskin ilmoitan pikku poikasen lähettämisestä uuteen kotiinsa.

Kunnioittaen

C.W. Hanefelt."

N:o 2.

"Rakastettu Leonoreni!

Tiedän varsin hyvin, mitä sinun katseesi ovat pyytäneet häneltä, joka ei koskaan ole kieltänyt sinulta luottamustaan, kuten sinäkin olet elämäsi vaikeissa vaiheissa luottanut minuun. Mutta minä en voinut puhua avoimesti. Siksi mieluummin vaikenin — ja minun täytyy vaieta edelleen.

    Rakas Leonore! Minä matkustan ulkomaille vuodeksi tai pariksi…
    Ellen saa virkalomaa, otan eron.

    Saat pian kuulla minusta, ja ole varma siitä, etten unohda
    mitään, mitä olen luvannut.

Sinua hartaasti rakastava

Charles Wolrat."

J.K. Koeta voittaa Antonia! Voi, jospa teistä kerran tulisi ystävät… se olisi eduksi teille molemmille.

XI

Antonia tekee uskomattomia havaintoja.

Kaksi kuukautta on kulunut siitä aamusta, kun nuori rouva jäi yksinään miehestään Hagestadiin; ja me tapaamme hänet nyt yhtenä niistä hetkistä, kun hänen hillitön tuskansa jälleen paloi täydessä liekissä, joka oli leimahtanut siitä uinuvasta huumauksesta, missä tilassa se oli jonkun aikaa ollut.

Mutta ennenkuin käymme kertomaan tästä nyt puhjenneesta myrskystä, täytyy meidän mainita, että kahtena ensi viikkona miehensä lähdön jälkeen Antonia tunsi sydämensä niin kuvaamattoman sairaaksi, mielensä niin väsyneeksi ja kokonaan aineen voittajaksi, ettei hän edes jaksanut kärsiä, vielä vähemmän katua.

Hän ei kuunnellut äitinsä kuiskaamia huomautuksia, ettei vielä ollut "liian myöhäistä". Hän vastasi välinpitämättömän kylmästi kälynsä ystävyydenosoituksiin ja vilpittömiin yrityksiin aikaansaada parannusta hänen tilaansa, ja hän tuskin piittäsi mitään Charles Woiratilta tulleesta kirjeestä, missä tämä lyhyesti ilmoitti, että hänet oli määrätty toiseksi niistä upseereista, jotka lähetettäisiin ulkomaiselle opintoretkelle, joskin se matka alkaisi vasta noin parin kuukauden kuluttua… Ei, Antonia oli kuuro kaikelle.

ANTONIA TEKEE HAVAINTOJA

Vähitellen tulivat koti ja sen ympäristöt hänelle tutuiksi. Mutta koskaan ei hänen huuliltaan kuultu ainoatakaan sanaa, mikä olisi merkinnyt sitä, että hän halusi kutsua miehensä takaisin. Kun hän esimerkiksi keskusteli herra Brandtin kanssa siitä, mitä syksyllä oli tehtävä puutarhassa, hän aina otti varteen, että se vastaisuudessa olisi Wolratin mielen mukaista, ellei hän päättäisi myydä koko sukutilaa, missä viimeiset omistajat eivät näyttäneet viihtyvän.

Herra Brandt ei sanonut mitään vastaan, huomattuaan hänen ärtyisyytensä vain kiihtyvän, jos hän viittasikin siihen, että epäilemättä muuttuisi kaikki aivan toisenlaiseksi kapteenin palattua kotiin; mutta morsiamelleen herra Brandt uskoi, ettei rouva-raukka kyennyt oikein arvostelemaan tunteittensa voimaa ja laajuutta puolisoaan kohtaan, jonka hän (Jumala tietää mistä syystä) oli saanut lähtemään pois luotaan, — ja varmasti, — lisäsi hän, — me tulemme vielä näkemään, kuinka tavattomasti hän katuu, kun tuo jalo mies on lähtenyt maasta.

* * * * *

Mitä tulee Leonoreen ja hänen vanhaan everstiinsä, oli Hagestadin uusi valtiatar edelleenkin osoittanut heitä kohtaan niin vähäistä huomaavaisuutta, että he vihdoin, joskin suureksi ikäväkseen ainoastaan välttääkseen ympäristön kummastelua, hyvin harvoin vaivasivat häntä käynneillään, ja Antonia puolestaan ei, vaikka häntä olisi kuinka pyydetty, suostunut vierailemaan Melldalissa. Hänen vastenmielisyytensä Leonorea kohtaan muuttui vähitellen sairaudeksi.

Sitävastoin käveli hän yksinään pitkiä matkoja Hagestadin ympäristössä, ja juuri eräällä sellaisella kävelyllä hän joutui seikkailuun, mikä sytytti hänen verensä kalvavaan paloon.

Muuanna lenseänä, mutta sumuisena aamuna syyskuun loppupuolella kietoutui Antonia suureen skotlantilaiseen vaippaansa, lähtien puutarhasta lehtokujalle päin ja sieltä minne sattui.

Hehkuvat orjantappuraruusut, jotka hänen saapuessaan yksinäiseen kotiinsa olivat olleet parhaassa loistossaan, olivat sen jälkeen saaneet kiittämättä kukkia loppuun ja lahjoittaa lehtensä tuulelle, koska kukaan muu ei niistä huolinut. Nyt tosin kukoistivat niiden sijaan upeat dahliat ja monivivahteiset asterit, mutta yhtä epäkiitollinen oli näidenkin loistoaika.

Jos niiden elämä oli raskasta siksi, että niillä oli kovin vähän iloa, niin tunsivat ne tällöin samoja tunteita kuin talon valtiatarkin, jonka elämä samoin oli raskasta ja ilotonta. Ero oli vain siinä, että kukkien luonto oli lempeä, jota samaa ei ainakaan kaikissa suhteissa voinut sanoa niiden valtiattaresta.

Antonia oli yksitoikkoisella vaelluksellaan, tietämättä mitä teki, joutunut jotenkin kauas tavallisilta kävelyalueiltaan, kun hän tullessaan erääseen niittypolun käänteeseen äkkiä huomasi lähellään sievän tuvan, jonka ympärillä kantoruusut kukkivat melkein yhtä kauneina kuin herrastalon puistossa. Samalla kohden toisella puolen tietä kohosi sankka koivikko. Koko näky oli pilvisestä säästä huolimatta niin sievä, että Antonia pysähtyi.

Mutta mitä hän näkikään? Miksi hän sävähtää? Tuvan ovi on auennut ja sen puitteisiin ilmestyy toinen näky: suurikokoisen miehen hahmo, puettuna upseerinkaapuun. Antonia koki silmänräpäyksessä kaikki tuhanten mahdottomien mahdollisuuksien tuskat, nähdessään tuon miehen tulevan ulos tuvasta ylväin askelin ja norjin liikkein ja nyökkäävän kevyesti jollekulle sisällä olevalle, josta Antonia näki vain tumman hameenliepeen — sillä eikö tuo mies ollut Wolrat? Ainoa mitä hänessä tuon puoliksi jähmettyneen naisen mielestä oli outoa, oli se tapa, jolla harmaa huopahattu oli vedetty melkein kokonaan miehen kasvojen yli, tämän kadotessa suoraa paala koivikkoon.

Kului pitkä tuokio, ennenkuin Antonia uskalsi edes vetää henkeään. Oliko se hän? Oliko hän salaa tullut tänne omalle maatilalleen, ei lausumaan viimeisiä jäähyväisiä, vaan urkkimaan Antoniaa tai ehkä tapaamaan jotakuta muuta? Sisartaanko?

— Minun täytyy saada se tietää!

Hän riensi tupaan ja oli jo sisällä ennenkuin ehti harkita mitä sanoisi, jos siellä tapaisi, ei Leonorea, vaan sen naisen, jonka hän hulluissa kuvitelmissaan niin monasti oli ollut näkevinään täydellisenä, häikäisevänä kaunottarena, ja jota löytääkseen hän olisi halunnut samota maailman ääreen.

Mutta tämä mielikuva hävisi heti: huoneessa seisoi lähellä akkunaa nuori talonpoikaisvaimo laskemassa hopearahoja, joita piti kädessään. Nähdessään upean naisen kiivaasti tulevan sisään, niiasi vaimo syvään ja näytti pelästyneen tulijan leimuavaa katsetta. Antonia koetti kumminkin tehdä äänensä niin Avoimeksi kuin suinkin ja kysyi:

— Anteeksi, että kysyn, kuka se herra oli, joka juuri äsken lähti täältä?

— Sitä en tiedä, armollinen rouva.

— Ettekö tiedä?

— En, en ollenkaan… Näin hänet kyllä täällä monta vuotta sitten isäntä-vainajan aikana. Sittemmin en ole häntä nähnyt, ja ehkä nytkin erehdyin, sillä hän oli vetänyt hatun niin syvälle silmilleen.

— Mutta oli kai hänellä jotain asiaa?

— Kyllä, hän pyysi lasillisen vettä, ja sitten hän jutteli poikani ja pienen kasvattipoikani kanssa, jota hän puhutteli kiltiksi ja sieväksi piltiksi, ja sitten hän antoi minulle nämä hopearahat lelujen ostoon kasvatilleni ja omalle pojalleni. Mutta kyllä leluja aina saa halvemmalla kuin tällä.

Antonian silmistä olivat liekit sammuneet — niiden kiiltoa hämmensi nyt vahva sumu… — Eikö hän sanonut mitään muuta? kysyi Antonia.

— Eipä muuta kuin lepäillessään pakisi kaikenlaista turhanpäiväistä — hän oli kävellyt nopeasti — siitä kuinka minä varmaan haluan olla hyvin kiltti pientä kasvattiani kohtaan… niinkuin en minä herra Brandtilta olisi kylliksi saanut samanlaisia kehoituksia!

— Herra Brandtilta… sopersi Antonia. — Hänenkö välityksellään olette pojan saanut ja kuinka kauvan sitten?

— Kuukausi takaperin… Se on lähetetty lastenkodista… Niiden johtokunnat ja muut Tukholman yhdistykset antavat usein lapsia hoidettaviksi tänne Smoolantiin.

— Sanoiko herra Brandt pojan olevan lastenkodista?

— Tietysti… hän luki minulle kirjeen… Mutta eikö rouva halua nähdä pienokaista?

Odottamatta vastausta vaimo avasi keittiön oven, näyttäen Antonialle kahta melkein samankokoista poikaa, jotka siellä leikkivät.

— Kumpi on vieras lapsi? — kysyi Antonia melkein kuiskaten, vaikka hänen katseensa jo itsestään oli pysähtynyt vaaleaan, sangen rakastettavan näköiseen pienokaiseen.

— Se on tuo vaalea… Tule tänne, pikku Kalle, näyttämään korealle rouvalle, kuinka hyvin sinä viihdyt maalia!

Mutta korea rouva oli nähnyt enempi kuin hän itse piti tarpeellisena.
Nuo piirteet, eivätkö ne olleet kuin pienoismuotokuva!

Yhtäkkiä muuttui Antonian katse niin kovaksi ja kasvot niin jäykiksi, että lapsi, joka jo oli ojentanut kätösensä häntä kohti, pelästyneenä vetäytyi takaisin; kun vaimo siitä huolimatta tahtoi työntää lasta esiin, sopersi Antonia:

— Antakaa olla… minä en pidä lapsista! — Ja samassa hän liukui takaperin ulos ovesta sanomatta edes hyvästiä.

Tultuaan niittypolulle hän vaipui hurjasti nyyhkyttäen kanervikkoon.
Mutta kun hän jälleen nousi, oli tuska muuttunut leimuavaksi vihaksi.
Hänen täytyi siis kumminkin pitää tuota lasta ihan silmiensä edessä. —
Voi Herra, armahda minua kurjuudessani! tämä julmuus on alhaista!…
Minä kirjoitan hänelle… niin paljon voin alentua, että ilmoitan
hänelle, kuinka minä halveksin… sanon hänelle… sanon…

Hän vaipui toistamiseen maahan.

XII

Mitä sitten seurasi.

Sillä aikaa kun Antonia paluumatkallaan voimakkaitten elämystensä tyrmistyttämänä makasi maahan vaipuneena, kulki hänen äitinsä, onneton Lisen-rouva pitkin tuota autiota kotia yhä surren sitä, ettei hänen tyttärensä voinut luopua pitkistä, yksinäisistä kävelymatkoistaan. Tämä huolestutti häntä sitäkin enemmän, kun nyt oli olemassa sellainen varma toivo, jonka Lisen-rouvan yksinkertaisen ymmärryksen mukaan olisi pitänyt johtaa puolisoita sovintoon.

Mutta eivät mitkään kehoitukset, olivatpa ne miten lempeitä ja viisaita tahansa, saattaneet vaikuttaa Antoinaan, joka paraassa tapauksessa vastasi: — Antakaa minun elää niinkuin haluan! Tavallisen elämän kiertokulku ei enää koske minua. — Raskaampina hetkinään vastasi hän vain synkällä ilmeellä ja vielä synkemmällä katseella.

Naapurit, joita oli paljon ja ystävällisiä, olivat mitä kohteliaimmalla tavalla pyrkineet seurusteluun Hagestadin naisten kanssa, ja heidän oli ollutkin varsin helppo kirkonmäellä tavatessa saada käsiinsä Lisen-rouva, joka silloin tällöin otti vastaan heidän kutsujaan ja lyhyitä vastavierailuitaan. Multa Antoniaa oli turha yrittää saada esiintymään enempi emäntänä kuin vieraanakaan.

Ensin puhuttiin pakkakunnalla, että hän suri niin syvästi miehensä aiottua ulkomaanmatkaa, että hän koko tämän pitkän poissa-oloajan aikoi elää nunnan tavoin; mutta sitten kun muuan älykäs rouva oli lausunut sen huomautuksen, "että oli enemmän kuin ihmeellistä, ettei nuori vaimo niin syvässä surussaan oleskellut Tukholmassa miehensä luona, niin kauvan kun heillä vielä olisi onni olla yhdessä"… niin silloin nousi kokonainen arvelujen tulva… Nyt muistettiin, että kapteeni, joka pari viikkoa oli oleskellut Hagestadissa, oli lähtenyt aamulla heti rouvan saavuttua, ja että he tänä aikana olivat tuskin sanaa vaihtaneet; tämän oli uusi kamarineitsyt kaikessa ystävyydessä uskonut eräälle toiselle kamarineitsyelle. Lisäksi tuli vielä uusi tieto itse taloudenhoitajattarelta. Tullessaan myöhään puutarhasta, jonne hän oli unohtanut jotakin, oli tämä nähnyt kapteenin ja rouvan, senjälkeen kun he jo olivat sanoneet hyvääyötä toisilleen, oleskelevan kahdenkesken salissa ainakin tunnin ajaa ja sitten eroavan kuin kaksi vierasta, tapaamatta enää toisiaan aamulla kapteenin lähtiessä.

Tietysti naapurit kiihkeästi halusivat saada selville tämän pienen tarinan loppuluvun. Paremman puutteessa oletettiin, ettei kapteenin ulkomaanmatkasta tulisikaan mitään, että hänen sisarensa, rakastettava everstinna, saattaisi kaikki ystävälliseen ratkaisuun. Mutta kun kuultiin, että everstin perhe oli tykkänään lopettanut seurustelun kälynsä kanssa, alkoi asia näyttää siksi synkältä, että oli kaiketi luovuttava kaikista toiveista miellyttävän loppuluvun suhteen. Mutta olipa naapureilla joka tapauksessa hallussaan Hagestadin romantillinen valtiatar, joka ei tahtonut miestään kutsua edes samalla nimellä kuin tämän sisar. Onneksi oli miehellä kaksi nimeä, niin että kummankin käytettäväksi riitti yksi, sekä sisaren että vaimon, jotka varmaankin toivoivat olevansa toisistaan enemmän kuin yhden penikulman päässä. Se oli todellakin ihmeellistä mustasukkaisuutta.

Mutta tämän avioliiton salaperäisistä alkuvaiheista suvaitsivat puhella muutkin kuin naapurit. Ensinnäkin Antonian synnyinkaupunki, josta käsin Lisen-rouvalle satamalla satoi mitä tuttavallisimpia kirjeitä — sitten kylpypaikka, jossa huhut kertoivat puolisoiden välisestä jyrkästä riidasta, ja vihdoin kapteeni Hanefeltin pääkaupunkilaiset tuttavat, ystävät ja toverit, jotka eivät voineet käsittää, kuinka tämä oli saattanut jättää kauniin puolison ja äsken saamansa omaisuuden, lähteäkseen maailmalle, hän, joka jo kokonaista kolme vuotta oli oleskellut ulkomailla. Se ei voinut olla oikeata laitaa. Ja jollei kapteenin koko olemus olisi ollut sitä laatua, että kaikki kaukaisetkin viittaukset hänen läheisyydessään vaikenivat, niin olisi hän varmaan saanut monta pistosta, joilta hän nyt säilyi. Kuitenkin tuntui hänestä tukalalta, kun tiesi olevansa sentapaisten puheiden aiheena… Mutta palatkaamme Lisen-rouvaan, jota myöskin raskauttivat nuo kiertelevät jaaritukset.

Huolestuneena siitä, että Antonia tänään viipyi tavallista kauvemmin, oli Lisen-rouva juuri kietoutunut kaapuunsa lähteäkseen tytärtään vastaan, kun hän eteisessä tapasi herra Brandtin, joka palautti hänet takaisin saliin.

— Mikä on?… Onko herra Brandt ulkosalla nähnyt tytärtäni?

— Kyllä, hyvä rouva, näin hänet äsken aivan lopen väsyneenä erään puun alla etäisemmällä niityllä. Hän i näyttänyt huomaavan minua ollenkaan, mutta kun pelkäsin hänen sellaisessa tilassa helposti voivan vilustua, rohkenin yrittää häntä nousemaan.

— Hyvä Jumala, olisiko hänelle vaan mitään tapahtunut? Ei suinkaan hän ollut pyörtynyt?

— Ei oikein… Ainakaan hän ei huolinut avustani, vaan tulee itse hitaasti jälessä. Menkää, hyvä rouva, häntä vastaan, mutta en luule, että häneltä sopii mitään kysyä. Hänen oma levottomuutensa ja tavallista pitempi matka ovat luultavasti koskeneet hänen hermoihinsa.

— Minä tiedän kuinka järkevä ja avulias herra Brandt on ja tottelen empimättä, — sanoi rouva Lisen ja lähti.

Kuu herra Brandt jäi yksin, tuli hänen kasvoilleen huolestunut ilme, ja hän mumisi itsekseen: Hän on varmaan ollut torpassa, hän on nähnyt pojan ja kuvitellut huomanneensa jotain yhtäläisyyttä, jota onkin olemassa. Miksi Jumalan nimessä piti pojan joutua juuri tänne ja minun välitykselläni! En tahdo uskoa mitään pahaa. Ei, kaikkien pyhäin nimessä, sitä en tahdo, mutta Jumalan kiitos, ettei siitä asiasta ole puhuttu tavuakaan. Mutta ehkei se ollenkaan olekaan sama asia, joka niin on runnellut tuon nuoren nais-raukan ulkomuodon! Mutta joka tapauksessa sijoitan minä samaan paikkaan sen toisenkin pojan, jonka lastenkodin johtokunta haluaa jättää jonnekin hoidettavaksi. Sillä lailla asia tulee jokapäiväiseksi.

Lisen-rouva tapasi Antonian pikemmin kuin oli odottanutkaan, mutta kaikkeen äidin osanottoon vastasi tytär vain, että kuumuus oli hänet uuvuttanut.

— Kuumuus! virkkoi rouva Lisen vetäen kaapua tiukemmalle syyskoleuden tähden. — No, samantekevä, minä olen iloinen, että pian olet kotona. Kunpa vaan enemmän ajattelisit sitä kallista edesvastuuta, joka sinulla nykyään on, etkä ryhtyisi tällaisiin varomattomuuksiin!

— Oi rakas äiti, älä minulle alati muistuta semmoisesta onnesta, joka minun mielestäni on kaikkein epämääräisin. Voidakseen tuntea sen sillä tavoin kuin naisen pitäisi, olisi sen tultava taivaan lähettämänä pelastuksen ja siunauksen sanomana, mutta — lisäsi hän, kääntäen äitiinsä katseen, joka lohduttomuudellaan saattoi tämän värisemään — milloin saapuu minulle siunaus ja onni? Äiti-parka, onko sinun oma äitiytesi sitten niin onnellista?

— Se on ollut onnellista!

— Oi, minä ymmärrän kyllä nuo viattomat unelmat tyttären kehdon ääressä, mutta jättäkäämme se, mikä on loitolle jäänyt! Minä kaipaan nyt lähinnä oman huoneeni yksinäisyyttä ja unta…

Pian tämän jälkeen Lisen-rouva jätti nuoren naisen hänen makuuhuoneensa sohvaan. Antonian silmissä paloi sellainen malttamattomuus, että äiti ymmärsi kaiken huolenpidon yrityksen turhaksi, niin tarpeellista kuin se olisi ollutkin.

Niin pian kuin Antonia oli jäänyt yksin, kiirehti hän kirjoituspöydän ääreen, tempasi eteensä paperin ja kynän ja kirjoitti hetkeäkään malttamatta miehelleen seuraavat rivit:

"Ylväs kapteeni Hanefelt on siis päässyt niin pitkälle oman ylpeytensä kukistamisessa, että on alentunut tuntemattomana kuljeskelemaan niillä seuduilla, missä hänellä ennen oli koti ja vaimo. Näillä kappaleilla ei häneen kuitenkaan ole ollut mitään vetovoimaa erään toisen muiston rinnalla, erään elävän, kalliin muiston.

Oi, kuinka ihmeelliseltä mahtaa tuntua miehestä, joka tyynessä itseluottamuksessaan on luonnollisimpana asiana ottanut vastaan maailman ylistyksen ja puolisonsa jumaloimisen; miltä hänestä mahtaa tuntua, alentaessaan itse itsensä niin, että jumaloiminen on muuttunut halveksimiseksi. Tiedä, että olisin jyrkästi hylännyt kaikki muut todistukset kuin omien silmieni… Minä näin sinut tullessasi Jokitorpasta.

Mitä olen kirjoittanut? Sitä en tiedä, enkä tahdokaan tietää. Nöyryytys tappaa minut. Toivon että Jumala armahtaa minun kurjuuttani, ellei ennen, niin sen hetken tullessa, jolloin nainen horjuu elämän ja kuoleman välillä.

Oi, Wolrat, Wolrat, miksi me milloinkaan yhdyimme?"

Sinetöittyään vaarallisen mielenpurkauksensa hän soitti palvelijan ja käski tämän viedä kirjeen herra Brandtille toimitettavaksi päivän postissa Tukholmaan. Silmänräpäyksen ajan hän tunsi villiä iloa siitä ajatuksesta, että hänen kirjeensä kohtaisi Wolratin ensimäisenä tämän palatessa pääkaupunkiin.

Neljä seuraavaa päivää Antonia oli yhtämittaisessa mielenliikutuksen sekasorrossa eikä halunnut, että yksikään selvittävä järjensäde olisi tuota tilaa valaissut. Mutta viidentenä päivänä hänestä tuntui kuin jokin vilvoittava kylpy olisi yhdellä kertaa huuhtonut kaikki hehkuvat usvat hänen ympäriltään. Mistä se johtui? Siitä, että hän aamulla oli saanut mieheltään kirjeen, jossa tämä ilmoitti, että hän saman päivän iltana aikoi lähteä ulkomaille, toisin sanoen samana päivänä, jona Antonia oli luullut nähneensä hänen tulleen ulos torpasta.

Lyhyen kirjeen loppu kuului näin:

"Olen nyt oleskellut täällä yhdeksän viikkoa, jona aikana sinä olisit voinut kutsua minut takaisin, jos rakkautesi kerrankin olisi voittanut ne intohimot, jotka sinussa ovat rakkautta voimakkaammat.

Hyvä… sinun puolisosi ei kuulu niihin miehiin, joilla on tarve voivotella vaivojaan sille naiselle, joka on murskannut heidän toiveensa. Minä lähden nyt avaraan maailmaan voidakseni sitkeillä ponnistuksilla ja tarmokkaalla työllä hävittää lyhyen onneni muistot. Jos sen voin, uskallan tuskin aavistaa, mitä on tuleva sen lämmön sijaan, joka tähän asti niin uskollisena on palanut minun rinnassani. Yhtä pyydän sinulta: älä tästälähin herjaa ja haavoita minua! Sillä silloin… mutta siitä en halua puhua.

    Kuulkoon Jumala rukoukseni sinun ja sen olennon puolesta, jota
    ehkä kerran saan syleillä!

    Annan sinulle Ranskaan saavuttuani tiedon ensimäisestä
    oleskelupaikastani."

Kuten sanottu, lauhdutti tämä kirje kaikki Antonian sielunkiihkot. Hän oli kaksin verroin onnellinen; ensiksi sen tähden, ettei hänen näkemänsä mies ollutkaan Wolrat, ja sitten sen tähden, ettei tuo onneton kirje ollut joutunut Wolratin käsiin. Mutta tämä jälkimäinen onnen aihe oli lyhytaikainen, sillä kun herra Brandt Antonian pyynnöstä kirjoitti postilaitokseen saadakseen kirjeen palautetuksi, vastattiin sieltä, että kirje oli parin muun kirjeen ohella lähetetty edelleen kapteenin antaman osoitteen mukaan.

Nyt oli Antonia todella säälittävä, sillä hänen kärsimystensä määrä oli niin suuri, että jolleivät kyyneleet lopulta olisi tulleet huojentamaan hänen valtavaa tuskaansa, olisi hän voinut menehtyä katumuksesta, itsesyytöksestä ja epätoivosta, joka häntä rääkkäsi. Eikö Wolrat ollut varoittanut häntä enemmistä herjauksista ja loukkauksista? Ja eikö hän ollut siihen vielä lisännyt: "Sillä silloin." Jatkon hän oli jättänyt sanomatta. Sitä ei tarvittukaan. Antonia aavisti, mikä se olisi.

— Antonia, — sanoi äiti kuullessaan tyttären yötä päivää kulkevan edestakaisin makuuhuoneessaan, — mitä Herran nimessä sinulle nyt vielä on tapahtunut? Tiesithän sinä hänen lähtönsä, etkä tehnyt mitään häntä pidättääksesi.

— Ei hänen lähtönsä minuun niin paljoa vaikuta. Tällä kertaa on parempikin, että hän elää toimeliasta elämää jossain muualla, kuin että hän olisi täällä sidottuna ja katkerana. Eron voin nyt kyllä kärsiä, mutta on jotain muuta, jota en voi kestää: tieto siitä, että ainakin yhdessä suhteessa olen tehnyt hänelle väärin. Rakas äiti, ole kärsivällinen minua kohtaan!

XIII

Käynti Melldalissa.

Raskain, hitain askelin hiipi syksy vähitellen Hagestadiin. Oltiin jo likellä joulukuun alkua, ja jollei sairaus olisi pidätellyt Antoniaa kotosalla, niin piteli häntä ainakin apeamielisyys, joka hänet oli vallannut ankarain mielenliikutusten jälkeen.

Se sai alkunsa, kun hän ulkomaalta käsin sai mieheltään ensimäisen kirjeen, jonka ohessa seurasi hänen oma kirjeensä, miehen kuitenkaan sanallakaan ilmaisematta, että hän olisi sitä lukenut. Tätä ei siitä huolimatta saattanut epäillä, sillä kirje oli avattu. Muuten kirjoitti hän vain muutaman sanan matkasuunnitelmastaan, toivoen, ettei Antonia enää halveksisi seurustelua hänen sisarensa kanssa, sekä pyysi häntä ei tosin lämpöisin, mutta ei kylminkään sanoin olemaan varovainen ja kaikessa noudattamaan lempeän äitinsä neuvoja.

Mitään kaukaisintakaan viittausta kotiintulosta ja jälleen yhtymisestä ei ollut. Hänen mieltään näkyivät kiinnittävän yksinomaan ne työt, joihin hän oli ryhtyvä.

Kun ei nyt ainakaan pariin vuoteen ollut mitään toivoa eikä pelkoa jälleennäkemisestä, alkoi Antonian elämässä tästä ruveten välinpitämätön hiljaisuus. Kalvavat tunteet asettuivat, niinkuin kaikki olisi vaipunut kuolemaan, äitinsäkään kanssa hän ei suostunut puhumaan poissaolevasta puolisostaan. Jos katumus todenperään alkoi häntä ahdistaa, väistyi se heti kun hän muisti, että hän nyt oli saavuttanut sen, mitä miehen varoitus tarkoitti: tämän täydellisen halveksumisen (sillä muuten olisi hän osoittanut loukkaantuneensa Antonion hurjasta kirjeestä), ja että kaikki siis oli lopussa.

Herra Brandtin häät oli lykätty joulukuun alkupäiviin; ne oli tällöin määrä viettää morsiamen kasvatusvanhempain luona, toisin sanoen naapuripitäjän pappilassa, jossa mamselli Sofie Dahlia, kuolleen komministerin tytärtä, oli lempeydellä kasvattanut lapseton rovasti vaimonsa kanssa.

Nyt pyysi herra Brandt sitä suurta suosiota, että hänen armonsa osoittaisi hänelle ja hänen morsiamelleen sen kunnian, että olisi läsnä vihkiäisissä, ja Antonian täytyi äidin vakavasta vaatimuksesta suostua, ensin jo kieltäydyttyänsä; Lisen-rouva selitti painavasti, että kunnon vuokraajalle oli säädyllisyyden nimessä tämä huomaavaisuus myönnettävä.

Herra Brandt poistui ihastuneena ja kiitollisena.

— Mikä nyt on lähin seuraus tästä lupauksesta? — kysyi Antonia jäätyään kahdenkesken äitinsä kanssa. — Ensin pitää minun tehdä vierailu Melldaliin — en voi loukata everstin perhettä, tai oikeammin jotakuta muuta, suostumalla tähän juhlallisuuteen ennenkuin olen käynyt muualla.

— Minua ilahuttaa, että suot everstiläisille kunnianosoituksen, joka suinkaan ei tule heitä kohtaan liian aikaisin. Lähdemme siis sinne huomenna aamupäivällä.

Ja niin tapahtui. Mutta vierailu kesti tuskin puolta tuntia, sillä onneksi tai onnettomuudeksi ei everstinna ollut kotona, ja vieraiden tullessa sisään harjoitti eversti juuri komppaniaansa, mihin kuului kuusi kappaletta koiria, jotka istuen takajaloillaan, pieni keppi toisessa etukäpälässä, opettelivat — kunniantekoa.

Aluksi syntyi äkkinäisen keskeytyksen johdosta hälinä ja haukunta, joka oli kaikkea muuta kuin miellyttävä, kunnes pikkujoukko sai käskyn palvelijan johdattamana marssia "kasarmiin", kuten eversti nimitti sitä maakerroksen huonetta, joka oli järjestetty hänen suosikeilleen.

Kun tämä oli onnellisesti ohi, alkoi eversti arastellen ja kumarrellen juoksennella edestakaisin, vuoroin valitellen, että hänen kallis Leonorensa oli lähtenyt kaupunkiin eikä palaisi ennen kuin iltapäivällä, ja vuoroin luetellen kaikkia niitä herkkuja, joita hän joka tapauksessa voisi tarjota päivälliseksi, siltä varalta, että naiset olisivat niin suosiollisia ja jäisivät hänen vieraikseen. Leonore tulisi ihan lohduttomaksi, jos tällaiset vieraat ennen hänen tuloaan pääsisivät lähtemään.

Aivan kyllästyneenä pääsi Antonia lopulta vaipumaan sohvaan, ei hyllyvien tyynyjen vaan keittokirjojen ja koiranpentujen sekaan, jotka viimemainitut eivät vielä vapaaehtoisinakaan olleet päässeet komppaniaan. Mutta nyt nousi entistä pahempi vingunta näiden everstin pienten erikoissuosikkien kesken, jotka eivät rauhoittuneet, ennenkuin hän oli työntänyt yhden pieneen koriin, toisen takataskuunsa ja ottanut kolmannen käsivarrelleen. Tämän ohella tuo hyväntahtoinen mies koko ajan saneli anteeksipyyntöjä vuoroin naisille, vuoroin aamupäiväunestaan häiriintyneille lemmikeilleen.

Antonia keskeytti sitte hänen puhelunsa Lisen-rouvan kanssa valittaen päänsärkyä, jolle kivulle Leonore oli opettanut everstin antamaan erikoista arvoa, ja lausui toivomuksen, että hän joskus saisi nähdä Hagestadissa sukulaisensa, ennen kuin nämä, luultavasti nyt kuten ennenkin, uudenvuoden aikaan muuttaisivat Tukholmaan.

Mutta vähemmän miellyttävänä yllätyksenä Antonia saikin everstiltä kuulla, että he täksi talveksi jäisivät tänne, koska Leonore oli aivan väsynyt huveihin ja yövalvontaan — ja minä, — jatkoi eversti, uhraan mielelläni peli-iltani, etenkin kun hän on luvannut hankkia minulle uutta huvitusta. — Viimeiset sanat eversti lausui veikein ja salaperäisin ilmein, mikä Antoniasta näytti typerältä ja hullunkuriselta. Mutta myöhemmin hän tunnusti suureksi onneksi itselleen, ettei tuo lavertelias mies ollut ehtinyt toteuttaa aiettaan ja uskoa hänelle, mitä laatua tuo uusi huvitus oli. Muuan pikkuasia pelasti hänet siitä: pieni koiranpentu oli suvainnut ryömiä ulos everstin takataskusta ja pudota maiskahti lattiaan, jolloin eversti siihen määrään sekaantui ja hämmentyi, että hän unohti kaiken muun.

Pian senjälkeen vierailu päättyi.

XIV

Antonia saa häissä huomattavan tuttavuuden.

Antonian vastenmielisyys kohosi yli kaikkien kuvittelujen, kun hänen piti täyttää herra Brandtille antamansa lupaus. Todellisella kauhulla hän ajatteli nyt ensi kerran joutuvansa uteliaan ihmisjoukon odotetuksi silmänruoaksi. Äidiltään oli hän saanut kuulla missä määrin tuntemattomia ihmisiä huvitti hänen "romanttinen luostari-elämänsä" ja juuri siitä syystä — kuten rouva Lisen sanoi — ettei Antonia ikuisesti pysyisi taru-henkilönä, oli hänen aivan välttämätön joskus näyttää, ettei hän itse suinkaan halunnut pitää yllä ihmisten mielenkiintoa ja uteliaisuutta.

— Niin, — sanoi Antonia, kun oli pukeutunut ja kauniina ja korskeana ja kylmänä kuin jumalatar silmäsi välinpitämättömästi peiliin, jotenkin halveksien vetäen tummanpunaisen kameliaseppeleen vihreät lehdet alemmaksi marmorivalkealle otsalleen, — niin varmaankin he saavat paljon huvia minun seurastani! Aion olla niin luoksepääsemätön, että he tuntevat huojennusta, kun minä lähden pois heti kun pitkällinen ateria on päättynyt.

— Jos tahdot olla sillä tavoin rakastettava, vastas äiti, niin palkitset täydellisellä kiittämättömyydellä herra Brandtin alituisen huolenpidon. Jos lupauksesi mukaan kunnioitat hänen juhlapäiväänsä, niin älä tee sitä kuningattaren tavoin, joka osoittaa alamaiselleen vain niukan suosion, vaan sydämellisen kohteliaasti, mikä on ainoa tapa, jolla sinä voit palkita sen ajan ja vaivan, jonka hän uhraa meidän tähtemme. Herra Brandt on vuokrannut Hagestadin, eikä hänen tarvitsisi välittää vähääkään muusta kuin vuokrasumman maksamisesta, jollei hän olisi luvannut toisin miehellesi.

— Siinä on kyllä perää, äiti, mutta en voi mitään sille, että olen kovin kyllästynyt tähän uuteen järjestelmään. Olen aivan varma, että herra Brandtin eloisa ja naurunhaluinen nuorikko ottaa oikeuden juosta täällä minun luonani tarjoamassa miellyttävää seuraansa. Sinä päivänä, jona hän oli katsomassa tulevaa asuinsijaansa, kuulin kujalle asti, kuinka hän liversi ja huusi pianon ääressä ja lensi ovista ulos ja sisään kuin rajuilma; hän pysyi tuskin asemillaan ollessaan virallisella käynnillään meidän puolellamme.

— Minä pidän herra Brandtia onnellisena saadessaan niin iloisen ja hyväluontoisen puolison, ja jos sinä tahdot säilyttää sovun, niin varo loukkaamasta häntä hänen morsiamensa kautta. Minä olen aivan ihastunut kilttiin pikku Sofie Dahliin. Mutta nyt, lapsi kulta, tulevat vaunut esiin — sulhanen itse on ajopenkillä.

Sisään tuleva neitsyt sai kääriä Antonian kaapuihin ja saaleihin, ja niin paljon olivat äidin kehoitukset vaikuttaneet, että Antonia aivan tuttavallisesti hymyillen salli herra Brandtin auttaa häntä vaunuihin.

Kun Hagestadin ajoneuvot vierivät häätalon pihaan suvaitsi rovasti itse astua portaille ottamaan vastaan sitä vierasta, jota pidettiin niin korkeassa arvossa. Mutta samassa kun Antonian piti vastata niihin valittuihin kohteliaisuuksiin, joita tulvi rovastin huulilta, joutui hän siinä määrin hämilleen, että vastaus lievimmin sanoen tuli katkonaiseksi.

Asia oli niin, että aikoessaan juuri nostaa jalkansa vaunuista portaille, hän näki pitkän miehen, joka puettuna upseerinkaapuun ja espanjalainen hattu vedettynä otsalle alkavan lumipyryn suojaksi kiiruhti päärakennuksen takaosasta pieneen vierasrakennukseen toiselle puolen pihaa.

Palvelijan vuorostaan auttaessa rouva Liseniä sai Antonia tilaisuuden kysyä herra Brandtilta, kuka tuo upseeri oli.

Ihmetellen sellaista kysymystä muuten niin välinpitämättömän nuoren rouvan taholta vastasi herra Brandt: — Se oli luultavasti ruustinnan sisarenpoika, ratsumestari Holst, joka on saapunut häihin.

— Oleskeleeko hän usein täällä?

— Sangen harvoin… en tiedä nähneeni häntä täällä muulloin kuin muutama kuukausi sitten, jolloin hän eräällä matkalla viipyi yhden päivän täällä pappilassa.

— Mitä… mitä, — toisteli Antonia yhäti mielessään rovastin johtaessa häntä naisten pukuhuoneen ovelle, — mitä asiaa sillä miehellä saattoi olla Jokitorppaan? Sillä varmaan oli hän se, jonka näin. Olin houkkio luullessani häntä Wolratiksi.

Mutta nyt ei ollut aikaa arveluihin. Hänen päästyään rovastin käsivarresta tuli häntä vastaan ruustinna, tarjoten hänelle kokonaisen varaston kohteliaisuuksia sen johdosta, että sai nähdä Hagestadin valtiattaren, ja toisen varaston toivomuksia, että hänen rakas kasvattityttärensä hyvin soveltuisi seuraksi rouva Hanefeltille. Onneksi seurasi nyt esittely Lisen-rouvalle ja senjälkeen kokonainen liuta naisia, jotka alkoivat tunkeilla pukuhuoneen molempien peilien edessä. Emännän täytyi näinollen luopua tuttavallisuudesta ja rientää vierashuoneeseen saamaan päällensä juhlakomeuden ja sitten ottamaan vastaan häävieraita.

Vihkimisen aikana riitti Antonialta tuskin silmäystä vielä vähemmän rukousta morsiusparin hyväksi, ja kumminkin tiesi hän paraiten, kuinka matka on vakava kahdelle ihmiselle, jotka vihkijakkaralta lähtevät elämän tuntemattomille teille. Hänen koko huomionsa oli kiintynyt mieheen, jonka hän oli nähnyt pihalla, ja ihmeellistä oli, että kun juhlamenojen ja onnittelujen jälkeen hänelle esiteltiin pöytätoveriksi ratsumestari Holst, tämäkin näytti jotenkin hämmentyneeltä, ja hänen hienoille maailmanmiehen kasvoilleen levisi huomattava puna.

— Minulla on onni, — sanoi hän lopulta, lukeutua Hanefeltin vanhoihin ystäviin, ja hänen luonteeseensa ja sieluunsa katsoen voin pitää erikoisena kunnianani, että hän on pitänyt minua veljenään.

Viimeisten sanojen ohella hän tutkivasti vilkaisi Antoniaan, joka melkein säikkyi hänen silmiensä terävää loistetta.

— Ehkäpä nyt, — ajatteli Antonia, — pilkahtaa joku valonsäde siihen salaperäiseen hämärään, joka ympäröi Jokitorpan pieniä muukalaisia. Ehkäpä Wolratin ensimmäiset tunteet ovat kohdistuneet ratsumestarin sisareen. — Ja kun hän ratsumestarin käsivarteen nojaten saapui ruokasaliin keskelle paikkojaan etsivien ja tuolejaan kolistelevien vieraitten kirjavaa parvea, lausui hän, rohkeasti seuraten uusien vaikutelmiensa virtaa:

— En tiedä, herra ratsumestari, kuulinko väärin, mutta eikö ruustinna odottanut tänne myöskin sisarensatytärtä. Onko hän täällä?

— Ei, ei ole ollut kysymystäkään, että joku nuorista sisaristani tulisi mukaan. Vanhin valmistautuu juuri pääsemään ripille… nuorin on vasta neljäntoistavuotias, keskellä koululukujaan.

— Se oli siis erehdys… Antonia hengitti helpommin, mutta sittenkään hän ei ollut saanut tietoonsa, mitä tekemistä ratsumestarilla oli Jokitorpassa.

Sitä ihmetellessään ei hän enää tuntenutkaan edelläkäynyttä vaivaavaa tunnetta siitä, että hän joutuisi koko seuran huomion esineeksi. Ja siksi hän joutui. Siinä suhteessa jäi morsionkin hänen rinnallaan varjoon.

Ensin tuntui ihmisistä siltä kuin olisivat he jollain tavoin pettyneet, kun Antonia ei ollutkaan sen kalpeampi, laihempi, eikä enempää kuutamoinen kuin mikään romaanin sankaritar siihen päivään asti, mutta hänen hämmästyttävä kauneutensa, hänen ylhäinen ja kylmä ryhtinsä, hänen valikoitu pukunsa, vaikka hänellä olikin vain pitseillä runsaasti reunustettu musta silkkihame ja punainen saali, saman värinen kuin hiuskoriste — siinä kaikessa oli pitkäksi aikaa kyllin katseltavaa ja arveltavaa. Mutta pian täytyi jonkun jo naapurilleen kuiskaten vakuuttaa, että hänen jäykkyytensä, vaiteliaisuutensa ja silminnähtävä välinpitämättömyytensä olivat juuri sitä, mitä saattoi odottaa sellaiselta naiselta, joka juonittelevalla luonteellaan oli parissa kuukaudessa niin ehtinyt kyllästyttää miehensä, että tämän täytyi paeta uudesta kodistaan.

Tällaiseen kuiskaukseen tuli tietysti vastaus yhtä herttaisessa äänilajissa. — Niin no, rakkaani, jääkappale ihmishahmossa, vaikkapa kauniissakin, ei liene niin hirveän viettelevä, etenkin kun siihen vielä liittyy jotain sellaista outoutta. Ja riippumatta siitä, päästäänkö joskus vai eikö koskaan päästä selvyyteen heidän eronsa syystä, niin tarvitsee vaan nähdä tuo nainen, jotta jo ymmärtää, että kaikki syy on hänen tahollaan.

Epäilemättä aivan toisenlaisesta harrastuksesta kääntyi ratsumestari jo kolmannen kerran hajamielisen nuoren rouvan puoleen.

— Kapteeni Hanefelt — ne sanat saivat heti eloa kuvapatsaaseen — ei kai ole odotettavissa kotiin ennenkuin vuoden tai parin päästä?

Antonian silmien läpikuultavissa syvyyksissä kuvastui hänen ponnistelustaan huolimatta voimakas tuska, hänen luodessaan ne ratsumestariin. — Ei, vastasi hän hiljaa, tuskin hän palaa ennen… Pelkään, — jatkoi hän epäröiden,— että äsken olin hiukan hajamielinen, mutta minua ihmetyttää, ellen muutama kuukausi sitten nähnyt herra ratsumestaria erään pienen tuvan ovella lähellä Hagestadin alueitten rajaa?

Tämän kuullessaan ratsumestari muuttui kalpeammaksi kuin lautasliina, jonka hän vei kasvoilleen. Mutta hän vastasi vähääkään hämmentymättä: — Oi, tekö se olitte hyvä rouva, jonka silloin huomasin? Minä olin pistäytynyt tupaan saadakseni lasin vettä.

Tähän päättyi kaikki keskustelu ja yksityinen pakina, kun malja- ja hääpuheet alkoivat. Ja heti kun oli noustu pöydästä, ajettiin rouva Hanefeltin vaunut esiin — kaikki pidättely-yritykset olivat turhia. Mutta lähteissään hän lausui sentään morsiamelle ja tämän kasvatusvanhemmille siksi monta ystävällistä ja sydämellistä sanaa, etteivät nämä tunteneet minkäänlaista tyytymättömyyttä hänestä erotessaan.

Viimeinen henkilö vaunujen luona oli ratsumestari Holst. Ja Jumala tietäköön (Antonia ei ainakaan tietänyt) miksi tämä eräänlaisella surumielisellä kiihkeydellä kumartui syvään hänen puoleensa, jotta hänen huulensa pitkine vaaleine viiksineen painuivat kovasti hänen kättään vasten.

— Tiedän, että te elätte erakko-elämää, — kuiskasi hän, — muuten tuskin voisin vastustaa houkutusta pyytää saada kunnian käydä teitä tervehtimässä. Mutta on parasta tukahuttaa se toivomus. Älkää ajatelko minusta katkerasti, jos ymmärrätte minut! Ellette minua käsitä, niin unohtakaa nämä sanat, mutta olkaa kaikessa tapauksessa vakuutettu siitä, ettei niitä määrännyt röyhkeys, vaan mitä kunnioittavin harrastus ja osanotto!

— Mitä kummaa tuo vieras mies haasteli sinulle niin tuttavallisesti? — kysyi Lisen-rouva matkalla.

— Rakas äiti, en käsitä mitään muuta siitä mitä hän minulle sanoi, kuin että hän arveli minun tuntevan jonkun seikan, joka koskee häntä ja Wolratia yhteisesti. He ovat luultavasti olleet läheisiä ystäviä.

XV

Rouva Sofie Brandt.

Antonian ennustus kävi toteen. Siipirakennuksessa asuva rouva tahtoi välttämättömästi ilahuttaa armollista rouvaa päärakennuksessa, eikä hän lainkaan pahastunut eikä tullut toivottomaksi, vaikka ensinmainittu väsyneesti, ehkä hieman ylhäisin ilmein selitti, ettei hän kaivannut muuta kuin häiritsemätöntä hiljaisuutta.

— Kuulehan, pikku Sofie, — virkkoi herra Brandt vaimolleen kohdatessaan hänet eräänä päivänä pihamaalla, kun tämä juuri palasi tavanmukaiselta käynniltään Antonian luota, — minä toivon, ettet sentään liian usein vaivaa hänen armoaan hyväätarkoittavilla vierailuillasi.

— Vielä mitä! Jos saisin aikaa monilta tehtäviltäni, kävisin siellä vielä useammin. Onhan aivan selvää että hän enemmän kuin itse tietääkään tarvitsee virkistävää, ellen sanoisi repäisevää seuraa. Hän on niin raskasmielinen, että se pikku olentoraukka, joka tulee maailmaan, saa varmaan jo kapalolapsena kärsiä siitä.

— Niin minäkin oikeastaan luulen… mutta lupaa nyt kaikessa tapauksessa minulle, ettet käy hänen luonaan niin usein!

— Sen minä itse ymmärrän parhaiten… älä sinä ollenkaan huolehdi siitä asiasta!

— Sinun täytyy, rakas kultaseni, suoda anteeksi että kuitenkin sen teen! Olen varma, että sinä rasitat häntä, ja jos itse luulet toisin, niin toivon, että sinä joka tapauksessa noudatat minun mieltäni.

Tämä oli se onnellinen vakaumus, josta herra Brandt oli maininnut kapteeni Hanefeltille, kun oli ollut kysymys hänen ja tulevan vaimonsa keskinäisestä suhteesta, ja jonka johdosta kapteeni oli hieman epäillen onnitellut häntä.

Valitettavasti tuo kunnon mies sai heti ensi kerralla koetellessaan aviomiehenvaltaansa kokea kivakkaa vastarintaa.

Sofie vastasi hänelle raikuvaan nauruun puhjeten:

— Etkö häpeä lausua minulle vasten kasvoja mokomaa tyhmyyttä? Etkö käsitä, että jos morsian pyrkiikin miellyttämään sulhastaan sellaisella narrimaisella vakuutuksella, että hän kaikessa taipuu hänen toivomuksiinsa ja kehoituksiinsa, niin ei aviovaimo suinkaan anna sellaisia lupauksia.

— Sinä lasket leikkiä, mutta minä puhun vakavasti.

— No no, älä nyt synkisty! Tulevaisuudessa saame nähdä, minkälaisia mahdollisuuksia sinulla on tehdä minusta kuuliainen. Mutta nyt minun täytyy puhua sinulle muutamista tärkeistä talousasioista. — Hän tarttui miehensä käsivarteen, vetäen hänet mukanaan heidän omaan, pieneen, hauskaan huoneeseensa, missä hän sai tilaisuuden esiintyä niin tietorikkaana, että herra Brandt tunsi itsensä täysin tyytyväiseksi.

Muutamia päiviä tämän äskennaineiden keskustelun jälkeen teki Antonia eräänä harvinaisen kauniina joulukuun päivänä pitkähkön kävelymatkan, jollaiset nyttemmin olivat hänelle harvinaisuuksia.

Hän mietti parhaillaan, kuten oli tehnyt koko ajan Brandtin häiden jälkeen, ratsumestari Holstin hämäriä sanoja, kun tämä vaunujen vieressä seisoessaan oli kumartunut hänen puoleensa ja suudellut hänen kättään. Hänestä tuntui kuin Holstin päähän äkkiä olisi pistänyt kerrassaan yllättävä ajatus ja Antonian mielestä oli ainoa todennäköinen selitys se, että Holst oli käynyt Jokitorpassa Wolratin lähettinä, ja että ensinmainittu katsoi senvuoksi loukanneensa Antonian tunteita. Mutta tämäkään otaksuma ei ollut täysin tyydyttävä, koska hän ei voinut muistaa, että Wolrat olisi muuta kuin pari kertaa ja silloinkin kylmästi ja sivumennen maininnut ratsumestarin nimeä. Jos he olisivat olleet vanhoja ystäviä, olisi Wolrat varmaan kutsunut hänet vieraakseen häihinsä.

Syventyneenä näihin mietiskelyihin, jotka voimakkaan valtavasti saivat hänet muistamaan miestään, joka niin harvoin kirjoitti hänelle, oli hän juuri pysähtynyt yleensä vain katsellakseen jotakin, jollaista sopivaa ei näkynyt, kun hänen pariinsa pyörähti Sofie rouva, joka hänkin oli kävelemässä.

— Kuinka hauskaa, että satuimme kohtaamaan täällä ulkosalla! Aikooko teidän armonne mennä vietä kauemmas?

— En, mutta en myöskään tahdo pidättää rouva Brandtia, sillä te kävelette nopeammin ja teillä varmaankin on kiire.

— Mitä tyhjää, ei minulla ole ollenkaan kiire tänään… ja koska olen ollut kävelemässä aina Jokitorpalle saakka (teidän armonne ei luullakseni tiedä, missä se onkaan), niin minun on nyt hyvä astella hitaammin. Ja minä pidän kernaasti teidän armollenne seuraa, ellei se ole teille epämieluista.

Se olisi todellakin ollut Antonialle hyvin epämieluista, ellei Sofie olisi sattunut mainitsemaan erästä nimeä, joka ei koskaan soinut Antonian korvaan herättämättä hänessä tuskallista mielenkiintoa.

— Minä tiedän sen paikan, — vastasi hän. — Oliko rouva Brandtilla sinne asiaa?

— Kyllä, sillä mieheni on pyytänyt minua käymään usein katsomassa kahta pientä poikasta, jotka Tukholman lastenkodin johtokunta on antanut hänelle toimeksi sijoittaa tänne maaseudulle. Kelpo Smoolantimme saa usein kunnian ottaa vastaan sellaisia pikku vieraita pääkaupungin hyväntekeväisyyslaitoksista.

— Onko lähetetty yksi lapsi lisää? Silloin saa nainen, jolla itselläänkin on poika, kolme lasta hoidettavakseen.

— Oh, se kävisi kyllä mainiosti päinsä sekin, mutta nyt hän kuitenkin menettää molemmat vieraat lapset.

— Kuinka niin… eikö herra Brandt ole tyytyväinen hoitoon?

— Onpa kyllä… mutta minä vien juuri kotiin sen suuren uutisen, että everstin herrasväki Melldalissa haluaa ainakin joksikin aikaa molemmat pojat luokseen. He aikovat ottaa toisen lapsista kasvatikseen, mutta valintaa varten tahtoo eversti, että molemmat lapset lähetetään sinne. Voi hyvänen aika, teidän armonne, minä olen varmaan jo laverrellut liikaa… näen, että teidän armonne on hyvin väsynyt, ja minua oikein pahoittaa hajamielisyyteni.

— Rouva Brandtin ei tarvitse olla levoton! Väsymykseni menee pian ohi.
Olkaa hyvä ja menkää edellä, minä tulen verkkaan jälestä.

XVI

Mikä oli seurauksena Antonian kuulemasta uutisesta.

Niin kauan kuin Sofien hame vilkkuili näkyvissä ei Antonia uskaltanut liikahtaa, mutta kun ensimainittu vihdoin oli kadonnut, tunkeutui toinen toistaan seuraava kuumeväristys hänen luittensa ja ytimiensä läpi, jotta hänen täytyi kouristuksen tapaisesti tarttua lähimpään puuhun.

— Voi Wolrat, Wolrat, sinä olet siis kääntynyt sisaresi puoleen, ja hän on osoittanut suurempaa jalomielisyyttä kuin vaimosi, joka ei keksinyt tarpeeksi kovia sanoja tuomitakseen sitä naista, johon sinun suosiosi kerran on kohdistunut. Ja tämä vaimo vaati vielä lisäksi sinulta sellaista, mihin kunniallinen mies ei koskaan voisi suostua: kavaltamaan tuon naisen nimen.

Ensimäisen kerran hän sielussaan teki tämän myönnytyksen, miltei anteeksipyynnön.

Ei koskaan, koskaan hän anna minulle anteeksi! Vaikka katumukseni muodostuisi niin hehkuvaksi, katkeraksi ja kiduttavaksi kuin se milloinkaan voi muodostua, ei se hyödytä minua lainkaan nyt kun oikea aika on ohi. Olipa sentään tavaton onni kurjuudessa, ettei Leonore ollut kotona käydessämme siellä. En tiedä, mikä olisikaan voinut olla seurauksena ja kuinka olisin käyttäytynyt, jos olisin äkkiarvaamatta kuullut tuon uutisen hänen läsnäollessaan. Sillä vaikkapa kunnon eversti olisi lopettanut kertomuksensa uskomalla minulle, mitä kaikkia huvituksia hänen vaimonsa aikoo talvella tarjota hänelle, olisi äiti heti havainnut sen hämmästyttävän kiihtymyksen, jota en mitenkään olisi voinut peittää. Mitä kysymyksiä minulle olisikaan silloin tehty! Mitä tuskia olisin saanut kärsiä!… Ja kun muistan, että tällaisesta ikävästä tapahtumasta pelasti minut pieni koiranpentu raukka, tunnen melkein omantunnonvaivoja, että niin säälimättömästi tyrkkäsin sitä sen maatessa sohvalla kaikessa rauhassa.

Hieman rauhoittuneena tästä aprikoimisesta hän tuli sitten ajatelleeksi, kuinka monasti me saamme tuta Jumalan hyvyyttä ja suojaa tavalla, jolle me ylpeät ihmiset hymyilisimme, jos edeltäpäin sen aavistaisimme, mutta johon nöyrästi alistumme sitten kun kokemus on osoittanut meille lyhytnäköisyytemme.

Antonia mietti edelleen, miten vähän hän rakasti toisia olentoja maailman pitkässä ketjussa. Niin, hänen sisimpänsä oli aina ollut hedelmätön maa. Hänellä ei ollut koskaan ollut suosikkina koiraa, kissaa eikä lintua, ja kuitenkin nämä kaikki olivat luodut ihmisen ystäviksi, ja oikein hyviä ystäviä niistä tuleekin monille, jotka niitä ymmärtävät..

Leonoresta (siitä pääkohdasta ei Antonia riistäytyä irti) tulisi siis pojan kasvatusäiti! Wolrat ei ollut siis antanut tuoda tuota pienokaista seudulle loukatakseen sillä toimenpiteellä vaimoaan tai suodakseen tilaisuuden jalomieliseen tekoon, vaan ainoastaan valmistaakseen sisarelleen mahdollisuuden löytää itselleen suosikin, jonka eversti suostuisi ottamaan kasvattipojaksi. — Niin, niin, — huokasi Antonia, — nyt minä käsitän kaikki! Leonorelle ei riittänyt se osuus Wolratin rakkaudesta, jota tämä oli hänelle aikaisemmin osoittanut — nyt hän saisi siitä senkin osan minkä vaimo on kadottanut. Kunpa en vielä lopulta vihaisi Leonorea!

Mutta tuskin oli tämä ajatus herännyt hänen sielussaan, ennenkuin hän pelästyi omaa itseään… Kuinka — ei siis ollut kyllin siinä, ettei hän voinut sietää Leonorea, että hän tuskin saattoi osoittaa hänelle tavallista kohteliaisuutta! Vieläkö hän nyt kaiken lisäksi vihaisi miehensä sisarta siksi, että tällä jäykkyydestään huolimatta oli lempeitä tunteita ja sellaista tosi naisellisuutta, jota Wolrat piti niin suuressa arvossa!

— Hyvä Jumala, kunpa kaikki vielä kerran muuttuisi — kunpa voisin voittaa sen sielussani alinomaa uudistuvan kiduttavan tuskan, että minua yksin on loukattu ja solvaistu, jonka vaoksi on luonnollista, että minun tulee osoittaa epäjaloutta, suvaitsemattomuutta ja leppymättömyyttä! Mutta ankaralla kurilla minä hivutan pois sielustani sen kovan ylpeyden, joka itse asiassa on ollut syynä kaikkeen tapahtuneeseen. Ja varmaan, varmaan tapahtuu minussa suuri muutos silloin kun lapsi, jota en tähän saakka ole ajatellut rakkaudella, jota tuskin olen voinut ajatella ollenkaan, tulee ja osoittaa minulle keinon sovun solmimiseen tulevaisuudessa.

Palatessaan kävelyltä oli hän vallan toinen ihminen kuin sille mennessään. Kuljettuaan lehtokujan läpi hän tapasi herra Brandtin, joka ujosti mainitsi vaimonsa varmaan liian rohkeasta käytöksestä sekä pyysi sitä anteeksi.

— Älkää millään muotoa sanoko niin! — vastasi Antonia odottamattoman ystävällisesti — sillä olihan hänen juuri kiittäminen Sofian rohkeutta siitä, että hän oli nyt täysin valmistunut kuulemaan mitä uutisia tahansa, — ei, minä vakuutan, ettei minua ollenkaan vaivaa rouva Brandtin raikas hyväntahtoisuus. Hän on hyvin tervetullut, kun hän haluaa pistäytyä luonani.

Tämän armollisen lausunnon kuultuaan herra Brandt kumarsi syvempään kuin koskaan ennen, jonka jälkeen hän riensi sisään kertomaan vaimolleen, miten oikeassa tämä oli siinä, että hänen armonsa tarvitsi hieman huvitusta.

XVII

Jokitorpan pikkuherrat saapuvat Melldaliin.

— Herra eversti, — ilmoitti palvelija Larsson, — nyt se nainen on saapunut tänne mukanaan molemmat pojat!

— No, sehän hauskaa! — vastasi aina hyväntahtoinen isäntä, vaikka hänellä parhaillaan oli tärkeätä tehtävää, nimittäin jakaa aamukorppuja kaikille koirapataljoonansa jäsenille. Kuusi verrattoman kaunista koiraa saivat aina kukin korppuannoksen ennen harjoitusta. Eversti vaivautui myöskin itse mittaamaan sen korppujen päälle kaadettavan maitomäärän, mikä oli tarkoitettu ravinnoksi tuolle nuorelle koirayhteiskunnalle, joka vielä lepäsi joko sohvan kulmauksessa tai pienissä vasuissa tai välisti vanhan herran omissa taskuissa.

— Käskeekö herra eversti poikien tulla nyt heti sisään? — jatkoi
Larsson.

— Onko hänen armonsa kotona? Ehkä hän haluaa olla läsnä.

— Hänen armonsa palasi juuri puistosta ja sanoi minulle, että hän toivoisi herra everstin ensin katselevan lapsia — hänen armonsa saapuisi kyllä pian.

— Mene sitten, Larsson, antamaan pikku pojille korppuja, että he saisivat rohkeutta rintaansa!

— Se on pian tehty, herra eversti! — Ja Larsson poistui täyttämään käskyä.

Sillä aikaa eversti jatkoi työtään lyömättä laimin kasvatuspuoltakaan jokaisen annoksen jälkeen.

— Etkö häpeä, Herkules, luoda noin vihaisia silmäyksiä Venukseen, joka ottaa korppunsa vastaan niin somasti kuin nainen… katsohan Apolloa — hän on kerrassaan hienon käytöksen esikuva. Tout beau — laske käpäläsi maahan, Vulkan! Sinä et opi ikinä herrastapoja… varo, etten lähetä sinua takapihalle kahlekoirien seuraksi. Mitä näenkään, herra Mars, — luulenpa, ettet koskaan pääse varastamishalustasi. Sinä näytät huonoa esimerkkiä noille pikku herroille, joiden näen tulevan tuolla. Ahaa, Larsson, siinäpä jo oletkin rekryytteinesi! Kas, kaksi niin pulskaa poikaa! Tervetuloa, lapset! Mikä on sinun nimesi, piskuinen!

— Karl, — vastasi se vähäinen maailman kansalainen, jonka käteen Antonia ei ollut tahtonut tarttua, vaan jonka eversti hyvin sydämellisesti sulki omaansa.

— Mitä sinä, Larsson, arvelet tästä pikku miehestä? Luulenpa hänen polveutuvan vallan toisenlaisesta piiristä kuin hänen toverinsa.

— Siinä herra eversti on aivan oikeassa. Hänen hiuksensa ovat taikasadussa kuvatun vaihdokasprinssin kaltaiset.

Eversti nyökkäsi tyytyväisenä, jonka jälkeen jälleen kääntyi pojan puoleen ja taputti häntä päälaelle, virkkaen:

— Minä pidän sinusta. On oikein, että katsot ihmisiä suoraan kasvoihin. No, et kai sinä pelkää minua?

— Pelkäisitkö everstiä, joka on niin hyvä kuin itse Jumala? — huomautti Larsson, joka aina sai vapaasti lausua ajatuksensa. — Sitä ei ole vielä kukaan koskaan tehnyt.

— Hyvä Larsson, sinähän puhelet nyt kuin sokea väristä! — Eversti koetti katsoa ankarasti suosikkipalvelijaansa. — Kun minä olin rykmentissä, niin usko pois, silloin oli toista. Minun ääneni oli pasuunan äänen kaltainen, ja katseeni… — Samassa eversti irvisti niin pahasti, että pieni taikasadun vaihdokasprinssi astui useita askeleita takaperin. — Pysähdy, pysähdy! — jatkoi eversti nauraen. — Sinusta ei saa tulla pelkuria. Katsopa toveriasi — hän seisoo kuin vuorella, ja hänen rehelliset vasikansilmänsä katselevat minun komppaniaani ikäänkuin hän tahtoisi niellä sen aamiaisekseen. Miten vanha olet sinä, rehti poika?

— Seitsemän vuotta ja kahdeksan kuukautta, — vastasi tämä varmalla äänellä.

— Mikä on nimesi?

— Olen Pekka isäni mukaan, jonka nimi oli Paavo.

— Silloinhan sinunkin nimesi olisi Paavo?

— Olisipa kyllä, mutta äidillä oli eräs veli, jonka nimi oli Pelle, ja koska hän ei mielestään voinut kutsua minua yhtä aikaa Paavoksi ja Pelleksi, niin hän nimitti minut keskiväliltä Pekaksi.

— Mainiota! — virkkoi eversti ihastuneesti. — Tunsitko äitisi?

— Kyllä, mutta, — hän oli sairaanhoitajatar lastenkodissa. Sitten hän sairastui itse ja kuoli ja hänet haudattiin — ja niin loppui koko se hauskuus.

Pekan karkeaveisteisiltä kasvoilta näkyi pikainen, pehmeä liikutus, huomasi selvästi, että seitsenvuotiaan elämänmuistot olivat jo jättäneet häneen voimakkaan vaikutuksen.

— Onko kauan siitä kun menetit äitisi?

— Se tapahtui vuosi sitten, ja minä olin hyvin iloinen päästessäni matkustamaan tänne, sillä äidin kuoleman jälkeen ei minulla enää ollut ainoatakaan iloista päivää, mutta kulkeehan se aika sentään hoippuen eteenpäin!

— Mainiota elämänviisautta, parahin Paavo… Pelle… ei Pekkahan sinä olet… Pekka, joka on samaa kuin Pietari, on kaikin puolin sopiva nimi niin maalliselta kuin kirkolliseltakin kannalta katsoen. No, onko sinulla halua ruveta korpraaliksi minun pataljoonaani? — Sen jälkeen antoi eversti pienen pataljoonan alkaa harjoitella, ja kummankaan pojan katse ei voinut irtautua noista kuudesta merkillisestä sotilaasta pienine kivääreineen.

— No, tahdotko tulla korpraaliksi, Pekka?

— En oikein tiedä. Äiti on kertonut, että isä oli lipunkantaja, mutta hänkin on jo kuollut, joten minä ehkä saan periä hänen virkansa.

— Olkoon menneeksi, rupea sitten lipunkantajaksi. Larsson, sidohan joku kauneimmista nenäliinoistani kepinpäähän! Ja sinä, pikku mies, — hän kääntyi nyt Karlin puoleen, — sinä varmaan haluat majuriksi, joka töyhdöllä varustettu kolmikulmainen hattu päässään saa komentaa pataljoonaa?

— Minä tahtoisin, että noiden suurten koirien sijassa olisi pieniä poikia.

— Soo, vai niin, urhoollinen nuorukainen. Sitä saat odottaa siksi, kunnes äänesi vahvistuu, että kykenet komentamaan ulkona kentällä. Nyt saat tyytyä siihen saakka pitämään Pekkaa päällikkyytesi alla. Pidätkö sinä Pekasta?

— Kyllä hiukan.

— Entä Pekka, pidätkö sinä Karlista?

— En varsin paljoa, mutta siinähän tuo menettelee — hän on tosin hyvä sen puolesta, ettei hän koskaan valita, kun minä häntä nipistän tai tyrkkään hänet johonkin nurkkaan.

— Niin et saa tehdä tästälähtein!

— Enkö? Mitä minun on sitten tehtävä, kun hän syö marjani, jotka itse olen poiminut, ja puhaltaa kumoon korttihuoneeni, jonka itse olen rakentanut? Äiti on sanonut, että hän on pieni herraspoika, ja sellaisiin ei saa sormellaan koskea, sanoi hän myös — enkä minä sitä teekään.

— Nuorukainen, sinulla on jo nyt vallankumouksellisia periaatteita! Eikö Karl tee siinä kauniisti, kun ei koskaan valita? Kuulehan, majuri, sinä varmaan pidät häntä hyvin ilkeänä?

— Enpä juuri, — vastasi pieni vaaleakiharainen poika, katsoen suurilla kauneilla silmillään suoraan everstiä silmiin, — en, sillä hän tarjoo minulle välistä rinkeleitään, ja sitäpaitsi hän on antanut minulle takaisin sen torven, jonka hän minulta otti.

— No, sellaista saa tapahtua sota-aikana. Mutta tuollahan tulee everstinna. Tehän olette nähneet ennenkin tuon kauniin rouvan, lapset?

Molemmat pienokaiset juoksivat ujostelematta ja tuttavallisesti jäykkää naista kohti, joka ei kuitenkaan nyt osottanut tylyyttä: hän taputti Pekkaa päälaelle ja painoi oman päänsä syvään alas Karlin päätä vasten.

Sitten kun hän viimein oli voittanut jonkun suuren mielenliikutuksen, minkä saattoi hänessä huomata, tarttui hän molempien poikien käteen, lausuen:

— No, rakas ystävä, kummanko heistä olet valinnut kasvattipojaksesi?

— Tietysti majurin, — hän on jo saanut nimityksensä. Ja lippumies Pekka saa jäädä tänne niin kauaksi kuin hyvää toveruutta kestää virantoimituksen ulkopuolella. Olen jo avannut sydämeni tälle pikku veijarille, joka, hullunkurista kyllä (etkö sini huomaa sitä, Leonore kultaseni) muistuttaa uhkeata veljeäsi, kapteeni Wolratia. Ja tälle toiselle nuorukaiselle olen avannut käteni. Tutustumisemme tänään koituu hänelle vielä hyödyksi. Ja nyt, Larsson, mene junkkareiden mukana heidän huoneisiinsa ja pidä huolta siitä, että he saavat kylliksi aamiaista. Sinun, pikku Karl, täytyy luvata minulle, ettet koskaan ota ainoatakaan Pekan poimimaa marjaa etkä mitään muutakaan mikä on hänen, ja sinun, Pekka, ettet nipistä etkä tyrkkää Karlia, vaikka hän puhaltaisikin kumoon korttihuoneesi!

Pojat kumarsivat ja lupasivat kaikkea kuuliaisuutta, mutta he vilkuivat jo ovelle.

— Larsson, — lisäsi eversti, — sano emännöitsijälle, että hän antaa heille kummallekin tertun viinirypäleitä, mutta molemmille ihan yhtä suuren!

— Voi rakkaani, miten sinä olet tavattoman hyvä! — virkkoi Leonore Larssonin poistuttua poikain kera, ja hän kiersi käsivartensa hellästi vanhan everstin kaulaan suudellen häntä…

— Armas ystävä, sinä otat tämän asian liian vakavasti… sinähän olet niin kiihdyksissä, että melkein peloitat minua.

— Hyvin vakava asia onkin ottaa omakseen vieras lapsi. En saata ajatella sitä liikutuksetta enkä olla sanomatta sinulle, että pidän sinua hyvänä ja jalona miehenä.

— No, mutta Leonore kultaseni, enemmänhän kiitosta ansaitset sinä, joka hänestä saat suurimman vaivan. Jos minulla riittää elonpäiviä, teen minä siitä pojasta jotain, sillä hän näyttää olevan sekä hyväsydäminen että järkevä, mutta koska elämä on epätietoista, niin järjestäkäämme hetimiten niin, että hänen tulevaisuutensa on turvattu. Ei ole epäilystäkään siitä, ettei hän kuuluisi niin sanottuun sivistyneeseen säätyyn. Kelpo Brandt saa sopia asiasta lastenkodin johtokunnan kanssa, jotta pääsemme varmuuteen siitä, ettei mikään estä meitä ottamasta lasta omaksemme.

— Niin, ystäväni, älkäämme lyökö laimin mitään saadaksemme asian tarpeelliseen järjestykseen!

XVIII

Kahden vuoden aikana.

Mitä muutoksia ja mullistuksia voikaan sattua kahdessa viikossa, kahtena tuntina — mitä kaikkea siis enää saattaakaan tapahtua kokonaisen kahden vuoden aikana!

Ja paljon olikin tapahtunut molemmissa perheissä Hagestadissa ja
Melldalissa.

Aina siitä päivästä saakka, jolloin Antonia kävelymatkallaan oli kuullut sen tärkeän uutisen, että Jokitorpan pieni vieras saisi vakinaisen kodin ja suojan everstin luona, mikä tieto oli aiheuttanut hänet tekemään niin syviä ja vakavia päätelmiä, hän eleli kotonaan siinä varmassa aikeessa, että hän vast'edes käyttäytyisi elämässään viisaammin ja paremmin kuin tähän saakka.

Äidin suureksi hämmästykseksi ja sanomattomaksi iloksi alkoi hän nyt osoittaa sellaista, mitä hänessä tähän saakka ei ollut huomannut, nimittäin hellaa kiintymystä tulevaa äitiyttään kohtaan. Hän ei suonut enää Lisen-rouvan yksinään valmistaa tulokkaalle vaatevarastoa, vaan hän leikkeli, ompeli ja somisteli nyt aamusta iltaan saakka. Myöskin alkoi hän huolehtia taloudesta, joten hänestä tuli tuolle tavattoman hyvälle äidille paljoa rakastavampi tytär kuin hän oli ollut koskaan ennen. Saipa Sofiakin osansa tästä muutoksesta: häntä ei enää vastaanotettu kylmin ja väsynein ilmein, vaan hän sai lörpötellä sydämensä halusta niin paljon kuin jaksoi — millä kaikella oli tarkoitus ilahuttaa hänen armoaan hänen yksinäisyydessään. Sofien onnistuikin joskus houkutella hymy kohoamaan Antonian huulille. Ja Antonia itsekin toivoi hartaasti vapautuvansa jäykästä ja raskaasta mielialastaan, jonka hän arveli vaikuttavan lapseensa vahingoittavasti.

Tänä aikana hän kirjoitti pari kertaa Wolratille, kuitenkaan koskaan mainitsematta viimemainitun palauttamasta kirjeestä. Mutta huolimatta hänen päätöksestään esiintyä mahdollisimman avoimesti ja lempeästi, tuntui siltä kuin itsepintaisuuden henki olisi takertunut hänen sormenpäihinsä. Sydän saneli, mutta ennenkuin sanat tulivat paperille, olivat ne muuttuneet teennäisiksi.

Miehen vastaukset taas osoittivat puolestaan aina vähenevää kykyä ja halua ymmärtää häntä. Hän ei kertonut paljoa matkastaan, vielä vähemmän tunteistaan. Mutta mitä hänen kirjeissään muuten kaipasikin, ei niistä kuitenkaan koskaan puuttunut ystävällisiä kehotuksia Antonialle hoitamaan terveyttään, ja hän tuntui olevan hyvin tyytyväinen kuullessaan, että Antonia oli ryhtynyt itse ottamaan osaa kodin hoitoon.

* * * * *

Maaliskuun 30 päivänä näki Hagestadin perillinen päivänvalon.

Se oli poika, jota Antonia hyvin tiesi Wolratin toivoneenkin. Mutta valitettavasti hän oli niin pieni ja heikko lapsi, että näytti siltä kuin ei elämän aurinko kauan loistaisi hänelle.

Tästä saakka oli Antonia pitkän aikaa sekä ruumiillisilta että henkisiltä voimiltaan hyvin rasittunut, jonka vuoksi hän ei myöskään jaksanut itse imettää lastaan.

Kesti jokseenkin kauan, ennenkuin saapui vastaus siihen kirjeeseen, missä kapteenille ilmoitettiin, että hänelle oli syntynyt poika, sillä kirje oli jossain postikonttorissa sattunut viivähtämään.

Vastaus oli osoitettu Lisen-rouvalle, ja siitä kävi ilmi miehen sydämen koko ylpeä ilo sen johdosta, että hän nyt omisti kalliin tulevaisuuden toivon, ja hän pyysi innokkaasti, että lasta hoidettaisiin mitä huolellisimmin.

— En rohkene vielä, — lausui hän kirjeessä, — kirjoittaa Antonialle: pelkään, että koska itse nykyisin olen hyvin kiihdyksissä, se myöskin aikaansaisi mielenliikutusta hänessä. Mutta sanokaa hänelle, että sieluni hartaan liikutuksen valtaamana kiittää häntä siitä lahjasta, jonka hän on antanut minulle. Meidän sydämemme yhtyvät vapaasti rukouksissa lapsemme puolesta, ja olkoon Antonia varmasti tietoinen siitä, että minä joka päivä rukoilen myöskin hänen puolestaan.

Jos nuori puoliso ja äiti olikin odottanut mieheltään avoimempaa ja suorempaa vastausta, ei hän kuitenkaan maininnut sanaakaan, mikä olisi osoittanut hänen pettyneen. Hän oli nyt niin kärsivällinen ja lempeä, että häntä oli vaikea tuntea entisekseen; ja tervehdyttyään oli hänen mieluisin tehtävänsä leikkiä lapsensa kanssa. Hän lähetti noutamaan Sofie-rouvaa, että pienokainen saisi kuulla iloisen naurun raikuvan, mutta poikaan ei näyttänyt vaikuttavan mikään, joten todellakin saattoi uskoa, mitä Sofie-rouva oli ennustanut, nimittäin että lapsi jo kapalossaan saisi kärsiä äitinsä raskasmielisyydestä — ja jos kukaan osasi houkutella hieman iloisemman ilmeen noihin pieniin surullisiin kasvoihin, niin oli se Lisen-rouva.

Kesän alkupuolella kirjoittivat puolisot toisilleen muutamia kirjeitä. Antonia antoi vain vähemmän ilahuttavia tietoja pikkupojan terveydentilasta, ja Wolrat taas kyseli kaikenlaisia samaa asiaa koskevia seikkoja: hän nimittäin pelkäsi alinomaa, että jonakin päivänä saisi surullisen tiedon poikansa lähdöstä maan päältä, ennenkuin hän ehtisi saada häntä syleillä. Hän ei sanonut, kuinka syvästi hän surisi sen toivon kadottamista, jonka hän kiinnitti lapseensa, mutta sen saattoi selvästi huomata.

Jos tämä suru kuitenkin jäi tulematta, niin saapui kuolonenkeli joka tapauksessa vieraaksi Hagestadiin, ja minkä aarteen hän sieltä ryösti, sen arvon Wolrat ja Antonia tunsivat syvästi — Antonia nykyisessä asemassaan tietysti parhaiten.

Hänen hellä äitinsä, hyväsydäminen Lisen-rouva sairastui elokuun alussa, ja voitiin heti havaita, että — kuolema oli odotettavissa.

Antonia ei voinut tajuta tätä uutta kärsimystä, mikä häntä odotti, ennenkuin se jo oli niin lähellä, että hänen täytyi kerätä kaikki voimansa jaksaakseen nöyrästi vastaanottamaan Jumalan hänelle lähettämän koetuksen. Lisen-rouvan oman sielun oli niin vallannut sanaton, mutta pyhä ja toiveikas usko, että hän tavattoman levollisesti ja rauhallisesti vartosi muuttoa tästä elämästä toiseen Hän myöskin rohkaisi Antoniaa, kun tämä hänen kuolinvuoteensa ääressä tunnusti hänelle syyn hänen ja miehensä eroon, jota Antonia katseli nyt aivan toiselta näkökannalta kuin silloin, jolloin hänen ylpeä mielensä yksinomaan määräsi hänen tekonsa ja tunteensa.

— Jos poika lähemmin kuuluisi Wolratille, — sanoi äiti, — ei tuo totuuttarakastava mies koskaan olisi alentunut sitä salaamaan. Antonia rakkaani, sinä olet suuresti erehtynyt onnettomassa vaatimuksessasi, mutta jos sinä tarttumalla minun kylmään käteeni lupaat avomielisesti tunnustaa hänelle menetelleet väärin, mikä on teidän molempien arvoa alentavaa, niin olen varma, ettei sinun katumuksesi turhaan vetoa hänen jaloon sydämeensä. Ja siinä kodissa, jonne minä vapahtajani avulla nyt lähden, minä aina, aina rukoilen, että Jumala soisi sinulle täydellisen onnen silloin kun sen ansaitset.

Muutamia päiviä myöhemmin jätti Lisen-rouva sitten Antonian yksinään, ja tämä ei herännyt häntä kohdanneen uuden kärsimyksensä raskaasta huumaustilasta ennenkuin saapui hänen mieheltään vastaus surusanomaan. Se ei sisältänyt ainoastaan rajatonta osanottoa, vaan siinä esiintyvistä ajatuksissa ja sanoista uhkui suurta hellyyttä, mikä vaikutti hyvää hänen sydämelleen.

XIX

Kahden vuoden aikana. (Jatkoa.)

Antonian vielä ollessa kykenemätön kiinnittämään ajatuksiaan mihinkään, joka ei liittynyt hänen suureen tuskaansa — hän ei vielä silloin ollut saanut miehensä osaaottavaa kirjettä — tuli hänelle tieto, että myöskin Melldalissa oli käynyt sama suruntuoja, joka äsken oli lähtenyt Hagestadista, missä Lisen-rouvan kuoleman jälkeen vallitsi syvä synkkyys: hän oli ollut kodin auringonpaiste.

Leonoren ja Antonian välinen suhde oli joulun jälkeen muuttunut. Antonia ei enää tuntenut miehensä sisarta kohtaan sellaista katkeraa kateutta, jonka hän itse oli pelännyt kehittyvän vihaksi. Se vastavaikutus, joka tähän aikaan oli tapahtunut Antonian olennossa, sai hänet ankarasti arvostelemaan käytöstään Leonorea kohtaan, ja hän voitti epäystävälliset tunteensa siinä määrässä, että hän kutsui Melldalissa olevat sukulaisensa tuttavalliseen seurusteluun luokseen, minkä seikan johdosta Wolrat everstinnan kertoman mukaan oli kirjeessään hänelle lausunut erityisen ilonsa.

Aluksi vaati Antonialta paljon ponnistusta katsella kasvattia, joka oli everstin suosikki ja ihastus, mutta vähitellen hän voitti kylmän tunteensa saattaen jo puhellakin tuon rakastettavan lapsen kanssa. Hän piti kuitenkin enemmän tämän leikkitoverista Pekasta, jonka totinen teräväpuheisuus huvitti häntä.

Vanha eversti ei kuitenkaan ollut koskaan ollut onnellisempi kuin nyt. Hänen vaimonsa lisäsi ansioitaan moninkertaisesti tehdäkseen hänen elämänsä mahdollisimman mukavaksi, ja pieni Karl kiintyi häneen niin syvästi, että iltasin poika vain suurella vaivalla saatiin eroamaan vanhuksesta, joka kohteli häntä hellän isällisesti.

Mutta jo keväällä alkoivat everstin voimat heikentyä. Hänen pieni pataljoonansa, kuusi koiraa, joita: hän niin innokkaasti oli opettanut, ei häntä enää: huvittanut. Larsson käytti ne vain joka aamu sisällä saamassa tavanmukaiset korppunsa isännän kädestä.. Ja mitä taas tulee niihin moniin keittokirjoihin, jotka ennen olivat muodostaneet niin tärkeän osan tämän avioparin keskusteluaineista, ei niitä nyt enää koskaan avattu, vaikka Leonore koettikin herättää hänen mielenkiintoaan yhteen ja toiseen aivan uuteen ruokalajiin. Eversti oikein nauroi, kun pienet koiranpennut paneutuivat maata keittotieteen päälle, vieläpä repivät ja pureskelivat kirjojen lehtiä — uskalsivatpa kantaa niiden jäännöksiä everstin sohvallekin, jonne nuo elukat olivatkin tervetulleita lämmittämään hänen alinomaa palelevia jalkojaan…

Kesäksi otettiin muuan köyhä kimnasisti "kotiopettajaksi" Pekalle, jolla kuitenkin totta puhuen olisi ollut halu ammentaa tietoja saman järjestelmän mukaan kuin pienet koiratkin. Hänen täytyi aika tavalla ponnistella vaikeuksineen, voidakseen oikein alentuvasti katsella Karlia, joka sai oppia aakkoset itse everstinnalta. Niin, oli kerrassaan kauheata nähdä millainen raukka Karl oli — oikea "pieni pipana", joka vasta oli viiden vuoden ja viiden kuukauden ikäinen. Hän ei varmaankaan ehtisi pitemmälle, kuin oppisi piirustamaan kivitaululle yhden ja kahden numerot, kun Pekka jo taitaisi laskea mitä lukuja tahansa, joita kimnasisti hänelle kirjoittaisi.

Mutta vaikka Pekalla olikin halveksivat ajatukset Karlin käsityskyvystä, oli eversti kuitenkin täydellisesti vastakkaista mieltä. Ei ainoastaan kärsivällisesti, vaan mitä tarkkaavimmalla mielenkiinnolla seurasi hän sohvaltaan poikasen ponnistuksia saada säilymään aakkoset muistissaan. Ja kun vihdoin päästiin tavaukseen ja yhteenlukemiseen, kohosi everstin mielenkiinto niin suureksi, että hän tuskin sai aikaa jakaa korppuannoksia koirilleen, vaan luovutti sen tehtävän Pekan suoritettavaksi.

Leonore huomasi kuitenkin, että oppitunnit synnyttivät vanhassa herrassa ankaran kuumeen, jonka vuoksi hän päätti siirtää pikku Karlin kimnasistin luo kouluhuoneeseen. Sillä oli surullista nähdä, kuinka eversti auttaessaan pienokaista saamaan kokoon esim. kyl-kyl ja peä-peä itse kerrassaan kylpi hiessä.

Mutta tämä puolison hellää huolenpitoa osoittava toimenpide ei lainkaan tyydyttänyt everstiä.

— Vakuutan sinulle, kiltti Leonoreni, — virkkoi hän, — että teet väärin ryöstäessäsi minulta pienen seuralaiseni! Jos lukeminen täällä sisällä ei ole minulle terveellistä, niin eihän merkitse mitään, vaikka se joksikin aikaa lakkautettaisiinkin. Poika kyllä ottaa vahingon takaisin vastaisuudessa enkä suinkaan usko, että ymmärtäväinen Leonoreni olisi mustasukkainen lapselle.

— Voi en, kaukana siitä! Sinun sydämesi on niin täynnä hyväntahtoisuutta, että sitä riittää meille molemmille.

Niin sai siis pikku Karl tulla takaisin, ja hän istui uskollisesti kasvatusisänsä luona, huvittaen häntä kaikenmoisilla tiedonannoilla koirista, Pekasta, porsaista ja pihamaalla oleilevasta suuresta kahlekoirasta, joka hänen mielestään oli saanut osakseen suuren kunnian sen vuoksi, että hän oli ojentanut sille voileipänsä.

— Varo itseäsi, varo! — neuvoi eversti oikein levottomana. — Se olisi voinut purra sinua!

— Ei, — virkkoi pienokainen itsetietoisesti — minä katselen sitä niin kauan ja ystävällisesti, kunnes huomaan sen katseesta, että uskallan sitä lähestyä.

— Silmilläsi sinä olet sitonut minutkin, pikkumies, — ja minä olen varma, että kun vanha eversti makaa maahan kätkettynä, katselet sinä hautakumpua yhtä rakkaasti.

Mutta kun pojalle muistutettiin tästä, minkä hän aavisti pian tapahtuvaksi, puhkesi hän hillittömään itkuun, jotta Leonoren täytyi viedä hänet pois.

* * * * *

Niin kului kesä Melldalissa verkkaisen riutumisen tapahtuessa, ja elokuun lähestyessä loppuaan elettiin eräänä ihanana kuutamoyönä everstin makuuhuoneessa syvästi liikuttava ja juhlallinen kohtaus: Leonore lepäsi polvillaan hänen vuoteensa vieressä puhuen hiljaa, huulet painettuina lähelle vanhuksen huulia, ja hänen kuumat kyyneleensä putoilivat everstin kasvoille, joissa vaihteli vuoroon hämmästys, tuska, hellyys ja sydämellinen, sovittava lohdutus.

Tämä kohtaus ei tullut koskaan tunnetuksi, koska ei kenkään sitä nähnyt. Oli tavallista, että everstinna valvoi joka yö sen jälkeen kun everstin tila oli huonontunut, eikä kukaan vaimo olisi voinut lempeämmin ja uutterammin hoitaa puolisoaan kuin hän…

Tämän tärkeän yön jälkeisenä aamuna lähetti eversti noutamaan seudun tuomaria, joka jo aikaisemmin oli laatinut hänen testamenttinsa, missä hän oli runsain lahjoin taannut pikku Karlin tulevaisuuden ja määrännyt pienehkön summan Pekallekin… Mutta nyt piti testamentti muutettaman.

Se muutos oli hyvin huomattava.

Melldalin tila, josta kasvattipoika oli ennen määrätty saamaan ainoastaan nimen, joutui nyt kokonaan hänen osalleen, ja paikka sai nimekseen Melldalshus. Pojan holhoojiksi (paitsi everstinnaa, joka jo aikaisemmin oli määrätty pitämään huolta Karlin asioista ja kasvatuksesta), valittiin tuomari, lakimies P. ja herra Brandt, jolle viimemainitulle uskottiin tilan hoito siksi kunnes omistaja saavuttaisi laillisen iän. Kaikki muu omaisuus, kivitalo Tukholmassa, arvokkaat osakkeet ja muut arvopaperit, joutuivat muutamia pienempiä lahjoituksia lukuunottamatta everstinnalle. Mutta tähän pykälään liitettiin uusi lisäys, joka laatuunsa nähden on harvinainen minkään aviopuolison testamentissa.

"Koska" — niin kuului lisäys — "vaimoni, jota olen rakastanut ja kunnioittanut, oli kihloissa erään kunnon miehen kanssa ennenkin hän antoi minulle myöntävän vastauksen, toivon hartaasti, että tämä ensiliitto, jonka hänen isänsä täysin vahvisti, mutta joka hänen kuoltuaan äidin pakoituksesta purkautui, solmittaisiin uudelleen ja avioliitolla vahvistettaisiin vuoden ja neljänneksen kuluttua siitä kun Jumala on suvainnut kutsua minut luokseen, ja koska vaimoni tähän saakka on lempeästi kunnioittanut kaikkia toivomuksiani, ei hän suinkaan jätä täyttämättä tätäkään, mikä pitäisi voida toteuttaa sitäkin varmemmin, koska se mies, josta hänen täytyi erota, mikäli tiedän, vielä on vapaa sekä epäilemättä uskollinen ensimäiselle lupaukselleen. " Siinä tapauksessa että kyseenlainen avioliitto toivomukseni mukaan tulee toteutetuksi, tahdon lisätä, että jos joku pojan nykyisistä holhoojista kuolee, hänen sijalleen valittakoon yhtä kunniallinen henkilö, sillä olkoonpa hänen tuleva kasvatusisänsä miten arvossapidetty tahansa, katson kuitenkin viisaammaksi, että hän ainoastaan neuvoilla ja lempeydellä on minun sijaisenani rakkaalle kasvattipojalleni Karl Melldalille. Mutta toisaalta minä kehotan kasvattipoikaani osoittamaan häntä kohtaan täydellisiä kunnioitusta ja rakkautta, samoin kuin pyydän häntä uskollisesti ja nöyrästi kohtelemaan jälkeenjättämääni kallista vaimoani, josta varmasti tulee hänelle lempeä äiti, sillä hän muistaa saaneensa Karlin minulta jaloimpana talletuksenani.

"Kuolemani jälkeen annettakoon tästä testamentistani tieto sille miehelle, jonka nimi on sinetöitynä liitetty tämän oheen. Mutta nimeä pidettäköön pyhänä salaisuutena siihen sankka kunnes aika sen ilmaisemiseen tulee. Vastakkainen menettely olisi loukkaus molempia asianomaisia, etupäässä rakasta, kallista vaimoani kohtaan."

Everstin viimeiset hetket todistivat sitä rakastavaa ja Iempeätä henkeä, mikä aina oli ollut hänelle ilmeinen. Hän oli täysin valmis matkustamaan pois sitä tietä, jolta ei kukaan koskaan palaa. Hän puheli molempien poikien kanssa sanoen, että Pekasta ajan pitkään tulisi Melldalin pehtoori, ja hän otti häneltä lupauksen, jonka Pekka nöyrästi ja uskollisesti antoi, että "hän aina on Karlin tosiystävä…"

Kun sitten seudulla kerrottiin tuon rauhallisen vanhuksen jättäneen maallisen asuinsijansa, mainittiin tosin, että hän oli ollut vähäpätöisyys, joka oli päässyt arvoon ainoastaan rikkauden ja tuttavuuksiensa avulla, mutta ei voitu tuoda esiin ainoatakaan piirrettä hänen elämästään, mikä ei olisi kestänyt lähempää tarkastelua. Yhtä vähän oli ketään, ylhäistä tai alhaista, ystävää tai alustalaista, jolla olisi ollut lausuttavana mitään moitetta hänen haudallaan. Mutta täytyi kuitenkin ilman vähintäkään pilkkaa hymyillä hänen viimeiselle toivomukselleen. Hän oli nimittäin pyytänyt vaimoaan kehoittamaan sitä henkilöä, joka haudalla pitäisi pikku Karlia kädestä, huolehtimaan siitä, ettei poikanen hautauksen kestäessä pääsisi varsia eteen silloin kun ammuttaisiin kunnialaukaukset hänen kasvatusisänsä viimeisen leposijan ääressä.

Ja sille hautakummulle putosi monta lämmintä ja kiitollista kyyneltä, joihin ei ollut sekoittunut ainoatakaan teeskenneltyä pisaraa. Leonore, samoin kuin kasvattipoikakin, muisteli everstiä aina kunnioittaen ja rakastaen.

Mitä ympäristön ihmisiin tulee, tahtoivat he vain saada selville, kuka oli lesken valittu sulhanen — testamenttia ei pidetty salassa, multa kukaan ei voinut lausua edes mitään arvelua. Täytyi kärsivällisesti odottaa. Tästä ei kuitenkaan tulisi samanlaista kuin hagestadilaisten kapteeni Hanefeltin ja hänen rouvansa romaanista, johon ei näyttänyt ilmestyvää mitään ratkaisua. Everstinna sitävastoin tulisi määrättynä vuotena ja päivänä kaikeksi onneksi jälleen yleisön omaisuudeksi.

XX

Kaksi vuotia kestäneen ajan loppu.

Antonion äidin ja Leonoren puolison kuoleman jälkeinen syksy ja talvi ikäänkuin pakottavat nuo kaksi nuorta naista yhä enemmän lähestymään toisiaan. He kävivät usein toistensa luona, kiintyen silloin syvämietteisiin keskusteluihin ja harkitsemaan vakavia asioita. Mutta siitä huolimatta eroitti heitä sekä todellista uskollista ystävyyttä monen sylen laajuinen kuilu. Ei juolahtanut kummankaan mieleen paljastaa toiselleen sydämensä salaisuutta. Antonia ei tietänyt enempää kuin muutkaan Leonoren ensi liitosta tai siitä, milloin tuo entisaikainen kihlaus jälleen uudistettaisiin; eikä Leonorella ollut kaukaisintakaan aavistusta veljensä ja kälynsä kummallisesta suhteesta.

Antonian sydämessä vallitsevan tuskan ja katumuksen tunsi ainoastaan hän itse sekä Jumala. Leonore puheli kuitenkin usein ja lämpimästi poissaolevasta näyttäen hienosti ja kauniisti kertovan juuri niistä kohdista Veljensä kirjeissä, jotka saattoivat viehättää hänen vaimoaan ja tehdä hänet iloiseksi. Antonia taas puolestaan ilmaisi Leonorelle kaiken, mitä Wolrat oli maininnut tyytyväisyydestään sen johdosta, että hänen sisarensa oli uhrannut osan hellyydestään pikku Wolratille. Tästä Leonoren pikku poikaa kohtaan osoittamasta lempeydestä iloitsi myöskin Antonia, kunnes hän alkoi pelätä, että pienokaisen rakkaus ryöstettäisiin häneltä itseltään. Silloin heräsi jälleen vanha kateus, mutta se tukahutettiin pian sillä kurilla, jolla Antonia nyt koetti vallita jokaista epäjaloa tunnettaan.

Tähän aikaan, 1855-vuoden alussa, kirjoitti Antonia miehelleen ystävällisemmän kirjeen kuin mitä hän koskaan tähän saakka oli uskaltanut. Hän nimittäin tiesi, että Brandtin vuokra-aika loppuisi seuraavana syksynä, ja että kapteeni oli maininnut kirjeessään Brandtille päättäneensä melkein varmasti itse ottaa haltuunsa Hagestadin, jos hän onnellisesti pääsisi Ruotsiin vuoden lopussa, kuten oli aikaisemmin suunniteltu.

— Monta kertaa, hyvä Wolrat — kirjoitti Antonia, — olen tuntenut tarvetta uskoa sinulle erään tärkeää keskustelun, joka minulla oli äidin kanssa vähää ennen hänen kuolemaansa. Mutta olen luullut, tai oikeammin pelännyt, että näin pitkän ajan kuluttaa sinuun koskisi kipeästi, jos sinua muistutettaisiin eräästä asiasta, mikä… Ei, tänäkin päivänä puuttuu minulta rohkeutta, ja ehkä sitä puuttuukin minulta aina, ellen saa mitään kehoitusta. Ole kuitenkin varma siitä, ettei nainen, joka tietää menettelyllään tuottaneensa onnettomuutta ja sen johdosta milloinkaan saata joutua vaikeampaan asemaan kuin silloin, jolloin hän ei voi päästä selville siitä, mitä hänen on tehtävä tai jätettävä tekemättä. Mahdollisesti hän voi olla välittämättä omasta arvostaan ja kainoudestaan, tuntiessaan olevansa velvollinen tunnustamaan miehelleen syyllisyytensä, mutta hänen tulee välttää, ettei hän tekisi puolisolleen vastukselliseksi, jos tämä ei mielellään ota puheeksi sitä asiaa, jonka ensinmainittu tahtoo saada selväksi… Vuosi ei vielä kuitenkaan ole ehtinyt kulua pitkä — ja ennenkuin pääsemme lokakuuhun, toivon, että on tapahtunut jotain hyvää.

Voi, kuinka minä pelkään sinun katsettasi, kun saat nähdä poikasi! Hän on kaunis kuin enkeli, mutta niin pieni ja heikko… ehkä kesä vahvistaa häntä. Kaikessa tapauksessa täytyy sinun häntä rakastaa — muuten en voi elää. Ja se joulu-ilta, jonka me ensi kerran vietämme yhdessä, yhdessä lapsemme kanssa, varmaan muodostuu pyhäksi juhlaksi.

Lähetettyään tämän kirjeen odotteli Antonia monasti uusiutuvin sydämentykytyksin vastausta, josta hänen piti saada päättää tai ainakin aavistaa, mitä hänellä oli odotettavissa. Se viipyi tavallista kauemmin; ja kun hän sitten puoleksi epätoivoissaan pelosta piti sitä kädessään, oli hänellä kuitenkin voimaa ensin rukoilla Jumalaa, että hän pysyisi tyynenä, jos se olisi kaikkea muuta kuin "ihana ja riemullinen sanoma".

Oli hyvä, että hän siten valmisti itseään.

Vastauksessa oli muun muassa seuraavaa:

Arvaan täydellisesti, mitä sinä ja kunnon äitisi olette puhelleet, ja minä tiedän hänen sanansakin, vaikka en olekaan niitä kuullut. Voi Antonia, elämän erehdykset ovat aina järkähtämättömimpiä vihollisiamme! Kuinka pitkälle luulemme niistä pääsevämme, niin saavuttavat ne meidät kuitenkin jollain salatulla piikillään, jolla on kyky haavoittaa.

Arvaat aivan oikein, että minuun koskee kipeästi, kun minulle muistutetaan asioista, joita puolentoista vuoden tomu on turhaan peittänyt. Mutta sitävastoin olet väärässä siinä, jos luulet, etten minä rakastaisi poikaani senvuoksi, että hän on pieni ja heikko. Eihän hän voi mitään sille, että hänen täytyi tulla maailmaan taistelujen ja tuskien aikana, joutuen niiden uhriksi.

Muuan seikka on vielä vallassasi, Antonia! Opeta poikani rakastamaan minua, ja anna anteeksi, että en ole voinut paremmin vastata sinun esitykseesi lähestyä minua jälleen. Älä myöskään ole pahoillasi, jos tästä alkaen jonkun aikaa saat harvoin kirjeitä! Vakuutan, ettei se tapahdu siksi, että jollain tavoin tahtoisin rangaista sinua senvuoksi, että olet ottanut puheeksi sellaisen asian jota kaikkein vähemmin sopii käsitellä kirjeellisesti, vaan siksi, että tieni, jota en vielä voi ilmoittaa, johtaa nyt entistä pitemmälle. Kaikessa tapauksessa voit olla varma siitä, että jos saamme viettää ensi jouluillan yhdessä, minä saavun sinne väsyneenä pyhiinvaeltajana, joka ei tahdo tuoda mukanaan vihaa lieden ääreen, missä hän vaivojensa jälkeen etsii vain rauhallista lepoa.

Tämä oli ainoa kohta, missä Wolrat viittasi siihen elämään, jota he tulisivat viettämään yhteisen katon alla.

Jos Antonian mielestä tämä olikin ankara kirje, niin oli se anteeksiannettavaa, ja kuitenkin se oi vaatinut kirjoittajalta vaivaa voida niin levoiksesi koskettaa asiaa, jonka piti olla haudattu…

Talven loppu ja pitkä kevät oli raskain aika, mitä Antonia koskaan oli elänyt. Sen lisäksi oli hän nyt jälleen paljon yksin.

Leonore oli muuttanut Tukholmaan, jonne oli ottanut mukaansa myöskin everstin kasvattipojan jättäen hänen toverinsa herra Brandtin ja tämän rouvan hoitoon. Viimemainittu, jolla nyt myöskin itsellään oli poika, ei enää käynyt niin usein kuin ennen lohduttamassa ja auttelemassa "hänen armoaan"; mutta silloin kun hän tuli, koetti hän entisellä raikkaalla iloisuudellaan ja teeskentelemättömän vapaalla käytöksellään houkutella hymyn kohoamaan Antonian vastahakoisille huulille.

Ja mille muulle Antonia olisi voinut hymyillä kuin pikku pojalleen? Ei suinkaan tulevaisuudelle, sillä se näytti nyt muodostuvan raskaammaksi kuin koskaan ennen. Kuukausia oli jo kulunut siitä kun Wolrat oli kirjoittanut hänelle viimeksi.

Missä Wolrat sitten oli? Turhaan kyseli hän herra Brandtilta ja Leonorelta kirjoittaessaan hänelle, mitä he arvelivat tämän vaitiolon merkitsevän, mutta eivät suulliset eivätkä kirjeelliset vastaukset tyydyttäneet häntä, koska niissä ilmeni eräänlainen epäröiminen, johon hän turhaan koetti saada selvitystä. Wolrat oli viimeksi ollut Ranskassa, jonne hän oli palannut matkaltaan Saksaan ja Itävaltaan. Mutta siitä saakka jäljet hävisivät. Eikä Antoniaa lohduttanut sekään, että Wolrat oli valmistanut häntä siihen, että kirjeet tulisivat viipymään.

Mutta kerta toisensa perään ahdisti Antoniaa muuan ajatus, jonka hän kuitenkin aina pakoitti poistumaan mielestään — niin, hän ei maininnut edes Brandtille, että hän usein muisti erästä paikkaa Europassa, missä parhaillaan raivosi sota, ja missä paitsi vihan luoteja oli tavattomasti muutakin kurjuutta: kuumetauteja, kauhea ilmanala, nälänhätä sekä kurjat turvapaikat monella tavoin kärsivällä ihmisellä. Ei, hän ei koskaan lausunut ääneensä nimeä Krim, mutta rukouksissa oli se hänen värisevillä huulillaan. Hän tahtoi päästä epätietoisuudestaan, mutta siitä huolimalta pelkäsi varmuutta.

Viimein täytyi hänen ilmaista pelkonsa. Eräänä iltapäivänä toukokuun lopussa hän lähetti noutamaan Brandtia.

— Tämähän oli salaista yhteisyyttä, teidän armonne! — virkkoi herra Brandt astuessaan sisään ja koettaessaan käyttää tavallista äänilajiaan. — Olin jumi aikeissa tulla tänne. Minulla on kirje.

Brandt ei näyttänyt juuri sellaiselta kuin tavallisesti, mutta Antonia ei pannut siihen mitään huomiota, vaan ojentaen kiihkeästi kätensä huudahti:

— Jumalan nimessä, antakaa minulle mieheni kirje!

— Parahin rouva, en sanonut, että kirje on herra kapteenilta… Se on hänen matkatoveriltaan. Mutta ensin täytyy minun ilmoittaa, missä kapteeni Hanefelt on, sillä valmisteleminen on minusta tuhmuutta silloin kun tiedän puhuvani henkilön kanssa, jonka sielunvoimat tunnen.

— Valmisteluja ei tarvitakaan, — virkkoi Antonia melkein kivettyneen levollisesti. — Minä tiedän missä hän on — olen sen tietänyt jo kauan: hän on Krimillä. Hän on taistellut Ranskan lipun alla. Hän on haavoittunut tai ehkä jo — kuollut.

Tuskin hän ehti lausua viimeisen sanan, ennenkuin hän vaipui tiedottomana lattialle, ja vasta muutamien tuntien kuluttua hän kykeni käsittämään Brandtin tiedonannon.

— Ei, Jumalan nimessä, hän ei ole kuollut, mutta haavoittunut hän kyllä on, ja Herran kiitos, vaarattomasti… Tässä on sekä kirje hänen urhoolliselta matkatoveriltaan että todistus lääkäriltä, joka vahvistaa puheeni todeksi. Ja teidän armonne täytyy nyt iloita sen sijaan että surisi! Sillä herra kapteeni on kunniakkaassa taistelussa osoittamastaan suuresta uljuudesta saanut kunnialegionan ristin. Se edistää olkapäässä olevan haavan paranemista, mutta kestänee kuitenkin vielä pari kuukautta ennenkuin toipuminen kehittyy niin pitkälle, että hän pääsee matkustamaan johonkin sopivampaan paikkaan.

Brandt piti tärkeänä puhua vitkaan, jotta Antonia ehtisi suhtautua tilanteeseen ennenkuin hän avaisi kirjeen.

Nyt saattoi tuo nuori vaimo-raukka viimeinkin itkeä, samalla kun hän, hetkeksi unohtaen syvän kiitollisuutensa Jumalalle, joka oli kuullut hänen rukouksensa, kuitenkin hiljaa nurkui, ettei hän ollut saanut tietää mitään puolisonsa hankkeesta ennenkuin nyt.

— Älkää millään muotoa valittako sitä, — sanoi rouva Brandt, joka oli tullut sisään miehensä jälkeen. — Hellyydestä rouvaansa kohtaan on hän tahtonut pitää tämän matkan salassa. Ja omatuntoni pakoittaa minut kertomaan, että Brandt on saanut aikaisemminkin Krimiltä kirjeen, missä…

— Sofie, onko tämä oikein? — keskeytti hänet Brandt.

— Kyllä, sillä hänen armonsa tuntee itsensä onnelliseksi tietäessään, että sinulle osoitettua kirjettä seurasi liite, joka sinun käskettiin jättää hänen armolleen siinä tapauksessa jos sattuisi jokin onnettomuus.

— Hyvä Jumala, se on siis totta — hän tahtoi, että kirje sisältää kaiken, mitä… — Hän keskeytti ja katsoi Brandtiin läpitunkevasti.

— Niin, se on varmaan sellainen kirje, jonka voi kirjoittaa kapteeni Hanefeltin kaltainen kunnian mies lähtiessään sotaan. Mutta hän käski ankarasti, että jos hän palaa, täytyy hänen saada kirje koskemattomana takaisin.

— Voi, älkää luulko, että minä haluan lukea sen. Mutta jos joskus pyydän saada sen nähdä ja painaa siihen suudelman, niin älkää kieltäkö sitä minulta! Suurin lohdutukseni on, ettei minun tarvitse sitä aukaista… Ja nyt, ystävät, poistukaa vähäksi aikaa, että saan lukea tämän vieraan kirjeen.

Meidän ei tarvitse lainata sitä tähän. Se sisälsi vieläkin kauniimpia sanoja kuin mitä Brandt oli kertonut itse saamastaan kirjeestä. Ensinmainitussa oli kuitenkin lisäys, missä teroitettiin, kuinka tärkeätä oli, että vastauksessa otettaisiin huomioon se rauha, mitä sairas mies nyt ehdottomasti tarvitsi. Wolrat lähetti lämpimät terveiset vaimolleen ja pojalleen, ja pyysi, ettei Antonia huolehtisi paljoa hänen tähtensä.

Hänellä ei ollut erittäin suuria tuskia, ja hänelle olisi suureksi hyödyksi saada hyviä sanomalehtiä kotimaasta.

Brandtille osoitettu kirje sisälsi hieman toista, eli haava oli hyvin vaikea, ja että riippuisi erinäisistä ilmaantuvista seikoista, saisiko kapteeni pitää vasemman käsivartensa. Tätä kaikkea kiellettiin kertomasta hänen vaimolleen..

Kerrassaan uljaasti Antonia voitti ne tunteet, joiden valtaan hän nyt oli joutua; ja se mitä hän kirjoitti miehelleen saman päivän postiin, todisti täydellistä mielenmalttia ja tietoisuutta siitä varovaisuudesta mikä nyt oli tarpeen. Antonia kertoi, kuinka hän jo kauan oli salaa aavistanut Wolratin olevan Krimillä, ja että hän senvuoksi oli koettanut valmistautua kaikkien mahdollisten tapausten varalle, minkä vuoksi tuskallinen sanoma ei nyt saapunutkaan aivan odottamatta. Sitäpaitsi tieto siitä, ettei Wolrat ollut hengenvaarassa, vaikutti niin siunausta tuottavasti hänen rohkeuteensa, että hän häpeisi kääntyä valituksin Jumalan puoleen, joka oli suonut hänelle niin suuren armon. Antonia päätti kirjeensä seuraavin sanoin:

"Olen ristinyt pikku poikamme kädet, että hänkin ottaisi osaa rukouksiini Jumalan luo, jonka vallassa yksin on antaa takaisin voima ja terveys. Mutta koska myöskin hyvin tiedän, kuinka paljon riippuu kunnollisesta hoidosta ja huolenpidosta, niin lähinnä Jumalaa kohtaa koko sydämeni suuri kiitollisuus lääkäriä ja kelpo matkatoveriasi. Ajatuksissani istun aina sairasvuoteesi ääressä…"

Tämän jälkeen saapui aina tuontuostakin rauhoittavia tietoja. Mutta myöhemmin kesällä jaksoi kapteeni jo itsekin kirjoittaa. Hän ilmaisi lyhyin, mutta sydämellisin sanoin tyytyväisyytensä siitä tavasta, millä Antonia oli ottanut vastaan tämän vaikean ajan. Wolrat sanoi kunnioittavansa hänen järkeään ja olevansa kiitollinen sen johdosta, että Antonia oli kukistanut kaikki tarpeettomat tunteenpurkaukset. Nyt oli hän parhaillaan matkalla Italiaan, missä hän viipyisi koko lopun kesää hoitamassa terveyttään ja täyttämässä tehtäväänsä. Hoidettuaan sen jälkeen asiansa sekä täytettyään yksityisen velvollisuutensa olemalla läsnä Leonoren häissä, voitaisiin häntä marraskuun lopussa odottaa kotiin Hagestadiin.

Käänteessään kirjeen uudelleen kokoon pääsi Antonian huulilta syvä, vakava huokaus. Hän oli erehtynyt katkerammin kuin milloinkaan tähän saakka nähdessään nyt toiveensa, joka oli itänyt hänessä siitä asti kun ensimäinen tieto hänen miehensä onnettomuudesta Krimillä oli saapunut, kokonaan haihtuvan savuna ilmaan.

Kuinka monta, monta kertaa hän olikaan tämän levottoman kesän kuumina aikoina nauttinut, kuvitellessaan lukevansa Wolratin ensi kirjettä sen jälkeen kun tämä oli päässyt sairasvuoteesta! Mutta tässä kirjeessä ei mainittu mitään kunnioituksesta ja kiitollisuudesta; siinä puhuttiin sensijaan jotain ikävästä, rakkaudesta ja sovituksesta.

Tavattoman väsynein ilmein antoi hän kirjeen liukua polvilleen. Pitkäaikaista vankeutta yksinäisessä kodissa kestäisi yhä edelleen ilman minkäänlaista lohtua, ja kun viimein jotenkin päästäisiin marraskuuhun, siihen päivään, jolloin Wolrat viimeinkin palaisi — mitä sitten? Ehkä he molemmat vain jatkaisivat vankila-elämää! Sillä koska Wolrat ei kirjoittanut hänelle avoimesti nyt kun hänen olisi pitänyt käsittää Antonian halu hyvittää erhetyksensä, niin hän varmaan ilmestyisi takaisin ainoastaan valtiaana ja isäntänä.

XXI

Kapteeni Hanefeltin lähetti.

Oli marraskuun ensimäinen päivä.

Niin pitkälle oli nuori vaimo viimeinkin päässyt monien verkkaan laskettujen päivien jälkeen. Mutta kaukana siitä, että se tuska, jota edellisessä luvussa koskettelimme, olisi koko ajan häntä vaivannut. Ei, yksi Jumalan ihmeellisimpiä hyviä tekoja näyttäytyy siinä, että lähettäessään uusia suruja hän varustaa ne voimalla täydellisesti peittää entiset — joskaan ei unhoituksen hautaan, niin ainakin mittaamattomaan syvyyteen, missä ne saavat levätä siksi, kunnes jälleen tulee niiden aika, jolloin me tuskin enää niitä tunnemme.

Uusi murhe, joka äkkiä valtasi Antonian tunteet, esiintyi lisänä, jota hän tosin oli kauan pelännyt, mutta ei ollut voinut siihen vielä suhtautua. Hänen poikansa, joka oli ollut heikko syntymästään saakka, sairastui nyt erääseen vaaralliseen lasten kulkutautiin, ja lääkärien lausunnon mukaan oli hyvin vähän toiveita siitä, jaksaisiko hän kauankaan pitää valkeata palamassa pienessä, lepattavassa elämänlampussaan. Voi, niitä öitä, jotka Antonia oli valvonut pienokaisen vuoteen vieressä! Millä kauhulla hän ajatteli kallista vastuunalaisuuttaan, kun täytyi ehkä jo huomenna ilmoittaa miehelle, että ainoan siteen, johon tämä nykyisin näytti kiinnittävän elämänsä, oli kuolema katkaissut! Tuska siitä tukahutti hänen oman surunsa. Niin, kuinka hän voisikaan kestää ilman sitä…!

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! — huokasi hän. — Jos otat minulta pois tämän kalkin, niin menettele muutoin kanssani miten tahdot! Sillä jos pienokainen kuolee saamatta isän siunausta, ellei isä saa nähdä poikaansa elossa, niin kenen on syy — minun. Entä kuka olisi ollut syypää siihen, jos isä olisi kuollut haavastaan vieraassa maassa, jotta lapsi, jos se jäi eloon, ei koskaan olisi nähnyt isäänsä? Juuri minä. Ja tämä syy, tämä synti olisi aiheutunut ainoastaan halusta saada tyydyttää kurjaa ylpeyttä, alhaista itsepäisyyttä. Minähän sain tuon kärsivällisen, vakaan, jaloluontoisen miehen lähtemään talostaan ja kodistaan, ja minä uskalsin tuntea itseni loukatuksi senvuoksi, että hän haluttomasti palaa vaimon luokse, joka niin huonosti käsitti ja noudatti velvollisuuksia, jotka hän vihkituolilla oli vannonut täyttävänsä. Olen katunut, mutta vasta sitten kun se jo on ollut myöhäistä. Olen asteettain ja osittain muuttunut. Mutta olenhan tunnustanut koko syyllisyyteni! Ei, ne ovat olleet vain sanoja, ainoastaan tyhjiä sanoja, eivät mitään muuta kuin sanoja, joita hän halveksii kuulla.

Näinä aikoina Antonia suhtautui tuhoatuottaneeseen menettelyynsä, jonka seuraukset olivat olleet niin lukemattomat, kuin henkilö, joka seisoo jonkun surullista elämännäytelmää kuvaavan taulun edessä. Taulun katseleminen synnyttää läpi suonten vaikuttavan jäisen kylmyyden, niinkuin sulaneista lumipisaroista aiheutuneen, ja kuitenkin on mahdotonta täysin tunkeutua sen merkitsevään syvyyteen.

Sellaisena esiintyy meille ihmisille joskus muisto jostain kauan sitten tapahtuneesta menettelystä. Olemmeko todellakin tehneet siten, tuntuiko todellakin meistä silloin oikealta sellainen, jota nyt emme mitenkään kykene käsittämään? Kuinka saattoi itserakkaus johtaa meidät näin katkeraan tekoon, kuinka meidän onnistuikaan pukea katala koston tunne velvollisuuden verhoon, mitenkä voimmekaan jatkaa hairahdustamme äärimäisyyteen saakka? Niin, kaikki tämä kasaantuu satanaulaisena painona heränneelle sydämelle, missä silloin vallitsee vallan toisenlaista tuskaa kuin se hedelmätön tunne mikä kerta toisensa perään on liukunut sen pinnan yli.

Jumala oli Antoniolle armollinen. Pienokainen juurtui jälleen elämään, ja hänen kauttansa kiintyivät myöskin äidin juuret siihen maaperään, jota myöten käy tie siihen maahan, missä kaikkinainen valheellinen kiilto katoaa, ja jonne me uskallamme viedä mukanamme vain sen pienen määrän oikeata kultaa, jonka vaivoin olemme kyenneet kokoamaan.

Oli, kuten mainittu, marraskuun ensimäinen päivä.

Antonia ei odottanut tapaavansa miestään ennenkuin kuun lopussa, sillä hän ei ollut vielä saanut sitä muodollista kutsukorttia, mikä tietysti lähetettäisiin hänelle Leonoren häihin. "Leonoren häät!" Kuultiin mainittavan, että sellaiset vietettäisiin Tukholmassa, ja että kaikki sitä varten tarvittavat paperit oli jo sinne lähetetty, mutta kukaan ei vielä tiennyt sulhasen nimeä, paitsi tietysti niitä, joille se oli uskottu salaisuutena. Antonia ei ollut heidän joukossaan: hänellä oli ollut niin paljon tekemistä surunsa kanssa, ettei häneltä riittänyt uteliasta mielenkiintoa Leonorelle, koska ei hänelle vapaaehtoisesti osoitettu luottamusta.

Tänä marraskuun ensimäisenä päivänä oli Antonia sisällä lastenkamarissa, missä herrasväki Brandtin yksivuotias poika oli vierailulla, ja hän vertaili noita lapsia toisiinsa, surullisesti pudistaen päätään. Niistä vanhin, hänen omansa, oli pienen enkelin kaltainen, joka on valmis lähtemään taivaaseen; toinen taas, punaposkinen ja tukeva, näytti jättiläiseltä pienoiskoossa. Voi, — ajatteli hän, — Wolrat pitäisi varmaan enemmän tuosta voimakkaasta, reippaasta lapsesta kuin omasta, aina avuntarpeessa olevasta lapsestaan. Viimemainitulla oli se ainoa etu, että se osasi kävellä, jotavastoin sivurakennuksen nuori herra ei ollut vielä ehtinyt oppia muuta kuin ryömimään.

Ja lasten kasvatuksen alkaessa oli vielä eräs muukin seikka, josta
Antonia melkein ylpeili: hänen poikansa osasi hyvällä ja selvällä
äänellä huutaa: "Isä, isä!" kun pikku Brandt ainoastaan jokelsi:
"Mam… mam… mam…"

Antonian parhaillaan rukoillessa, että isä ensi hetkestä alkain rakastaisi lastaan, kuului etuhuoneesta askeleita, ja sisään astui palvelijatar, joka ilmoitti vaunujen ajaneen pihamaalle ja erään upseerin juuri astuvan niistä maahan. Antonian kaikki jäsenet alkoivat vavista, ja hän jaksoi tuskin seisoa jaloillaan, kun saapui uusi sana, että ratsumestari Holst pyytää hän armoaan hyväntahtoisesti ottamaan hänet vastaan.

Antonia hengähti keventyneesti.

— Ilmoittakaa ratsumestarille, että minä tulen, ja saattakaa hänet sillä aikaa saliin!

Hän istuutui hetkeksi päästäkseen tasapainoon; ja tarkemmin miettimättä syytä ratsumestarin vierailuun kuvaili hän mielessään sitä hetkeä, jolloin Wolrat saapuisi. Hän saattoi nyt aavistaa sen tunteen, minkä hän tiesi itsensä silloin valtaavan.

Antonian astuessa sisään tuli nuori upseeri häntä vastaan eräänlaisella juhlallisella ystävyydellä, joka teki häneen kummallisen vaikutuksen. Antonian täytyi antaa kätensä hänen molempiin ojennettuihin käsiinsä, ja kun vieras oli voitollisesti hymyillen suudellut niitä kumpaakin, näytti siltä kuin tämä olisi pitänyt itseään oikeutettuna käyttäytymään siten.

— Rouva Hanefelthan aavistaa kaiken? — Niin kuului hänen ensimäinen kysymyksensä.

— Aavistan — mitä?

— Että minä nyt saavun luoksenne tulevan lankoni lähettinä kutsumaan teitä niihin häihin, jotka hän panee toimeen.

— Minun miehenikö toimeenpanee sisarensa häät?

— Niin.

— Ja sulhanen esiintyy nyt tässä edessäni?

— Aivan oikein, omassa persoonassaan — olen katsonut sen velvollisuudekseni. Leonoren on hyvän puolisonsa tahdosta (olkoon hän taivaassa niin onnellinen kuin hän ansaitsee!) melkein pakko täyttää lähes kahdeksan vuotta sitten köyhälle luutnantille antamansa lupaus.

— Ja jonka hän epäilemättä täyttää yhtä lämpimästi ja mielellään kuin se otettaneen vastaan. Mutta miksi niin paljon salaperäisyyttä? Tämä liittohan on kaikkea kunniata ansaitseva herra ratsumestarin esimerkiksi kelpaavan uskollisuuden vuoksi.

— Testamentin herättämän uteliaisuuden tähden vaati hienotunteisuus välttämättä, ettei mitään kihlausta julaistu. Kaikki pannaan nyt toimeen yhdellä kertaa. Sunnuntaina tapahtuu kuuluttaminen Tukholmassa. Sitä seuraavat vihkiminen ja parin kuukauden matka. Minä olen nyt tullut tänne hoitamaan erästä asiaa herra Brandtin ja tuomarin kanssa.

— Minä ymmärrän… he ovat pikku Karlin holhoojat. — Antonia lausui nämä sanat ilman vähintäkään ponnistusta. Ainoa oli, ettei hän voinut olla punastumatta, mutta veri ei noussut yksistään hänen poskiinsa, sillä ratsumestari tuli vieläkin punaisemmaksi ja katsoi ulos akkunasta — hienotunteisuudesta epäilemättä.

— Niin, — jatkoi Holst, — minun tulee järjestää muutamia everstin kasvattipoikaa koskevia asioita. Hän tulee toistaiseksi oleskelemaan eräässä hyvässä papinperheessä maaseudulla, missä häntä ohjataan taidolla ja hänestä pidetään hyvää huolta. Minä ja kauan kaipaamani Leonore viipynemme poissa ehkä kokonaisen vuoden — sitä ei kuitenkaan vielä ole lopullisesti päätetty. Mutta kaukana siitä, että yksinomaan tämä asia olisi aiheuttanut matkani: en vielä tuonut esiin Leonoren lämpimiä terveisiä enkä hänen rukouksiaan anteeksiannosta sen johdosta, ettei hänellä ole ollut rohkeutta kertoa erästä sydämensä vanhaa tarinaa, johon liittyy monta katkeraa muistoa… ei, kiiruhdan sivuuttamaan sen ilmoittaakseni, että minulla on erikoinen tehtävä Wolratilta, joka neljäntoista päivän perästä palaa Tukholmaan pitkältä, tärkeältä matkaltaan, joka ennen kaikkea hänen oleskelunsa vuoksi Krimissä muodostui niin kunniakkaaksi.

— Voi, suotakoon minun ensin onnitella herra ratsumestaria ja kälyäni heidän liittonsa johdosta! Siitä sävystä, jolla te lausutte Leonoren nimen, tiedän teidän tulevan onnellisiksi, jos te vaan varotte kaikkea väärinkäsitystä. Ja nyt — nyt kertokaa, mitä mieheni on käskenyt teidän sanoa.

— Sitä ennen pyydän kiittää teitä sydämellisestä onnittelustanne sekä että teidän armonne suostuisi pitämään minua veljenään ja suomaan minulle oikeuden läheiseen tuttavuuteen. Rohkenenko yksinkertaisesti puhutella teitä suloisella etunimellänne?

— Siihen myönnyn mielelläni, — vastasi Antonia, jota liikutti ratsumestarin äänen ja katseen lämpö, mitkä molemmat saattoivat hänet uskomaan, että vieras tunsi vilpitöntä osanottoa hänen väärää asemaansa kohtaan. — Ja koska minulla ei koskaan ole ollut veljeä, on Wolratin veli nyt oleva minunkin. En tunne vähintäkään vaivaa kiittäessäni sinua osoittamastasi avoimesta ystävällisyydestä sukulaista kohtaan, josta sinulla mahdollisesti on ollut ennakkoluuloja.

— Minulla… Voi Antonia, suo minun vielä kerman suudella käsiäsi, sillä koko sydämeni kiihtyy ajatellessani, että sinä… Mutta minä en rohkene puhua avonaisen uskaliaasti, vaikka, kautta Jumalan, se olisi viisainta, että veli ja sisar osoittaisivat toisilleen luottamusta. Valitettavasti näen katseestasi, etten saa jatkaa pitemmälle, joskin tahtoisin polvistua eteesi pyytääkseni lupaa saada lausua sanottavani ilman muuta.

— Parahin Holst, mitä luuletkaan tai luulit jo silloin kun erosimme Brandtin häiden jälkeen se on varmaan erehdys. Minun ja rakkaan mieheni välinen asia ei mitenkään koske sinua eikä Leonorea.

— Oletko siitä täysin varma? Mieti tarkkaan?

— Se ei ole tarpeellista. Mutta koska sinä puhuttelet minua sydämellisemmin kuin kukaan koskaan ennen, niin tahdon minä kunnioitukseksi sinua kohtaan sanoa suoraan, etten voi syyttää ketään muut kuin itseäni menneisyydestä, mikä pian muuttuu nykyisyydeksi. Minä olin ennenkuin Jumala kovasi kosketteli sydäntäni tavattoman ylpeä ja itsepäisen. Minä loukkasin Wolratia, ja tiedän, ettei se haava ole vieläkään parantunut. Mutta minua kummastuttaa, että olen voinut kaiken tämän sanoa sinulle.

— Se mitä olet sanonut, on jo haudattuna täällä — Holst painoi kädellään sydäntään. — Mutta sinä muistutit minulle (et kaiketi ole sitä unohtanut) käynnistäni Jokitorpassa.

— Älä mainitse siitä! Se perustui naurettavaan mielikuvitukseen. Mutta kerro nyt, mitä mieheni on antanut sinulle tehtäväksi!

— Hän kysyy, tahdotko kahden viikon päästä saapua häntä tapaamaan
Tukholmaan?

Nyt ei Antonian kasvoille lehahtanut enää tavallinen puna, vaan niitä peitti kokonainen purppurapilvi.

— Saatan tuskin hengittää siitä ilosta, että mieheni pyytää minua tulemaan tapaamaan häntä, — virkkoi nuori rouva. — Mutta miten voin jättää pienokaisen, joka hitaasti on parantunut niin vakavasta sairaudesta, että en ole tahtonut saattaa Wolratia levottomaksi ilmoittamalla suoraan sen laatua. Sitäpaitsi, — lisäsi hän hiljaa, — sanoo joku seikka sisimmässäni olevan parasta, että me kohtaamme toisemme täällä, missä erosimmekin. Ja minä tahdon mieluummin kestää vielä muutamia raskaita päiviä kuin tavata hänet vieraassa ympäristössä.

— Anteeksi, hyvä Antonia, — ratsumestarin äänestä ilmeni todellinen huoli, — mutta oletko varma, että tämä päätöksesi on parhain ja viisain, minkä voisit tehdä?

— Luulen niin. Ajattele, että me, jotka olemme niin epävarmassa asemassa, kohtaisimme toisemme vieraan maailman hyörimässä ennenkuin… Ei, ei!… Minua sellainen peloittaa!

— Juuri se — sen vakuutan, ottamatta edes huomioon omaa itsekästä toivoani — olisi paljon hyödyllisempää kuin luuletkaan. Älä millään muotoa pahastu, jos sanon, että se kauneus, jota minä kaksi vuotta sitten ihailin, on sen ajan kuluessa saanut melkein uuden viehkeän luonteen, ja että ylpeimmät ja jalommatkin miehet näkevät seitsenkertaisesti selvemmin toisten silmillä, sekä että, sanalla sanoen, sinä loistaisit emäntänä häissä yli kaiken muun loistavan, jota siellä kyllä on nähtävänä.

— Ellet nyt laskisi leikkiä, — vastasi Antonia hymyillen, — niin minä nuhtelisin sinua vakavasti. On kyllä mahdollista, että muutamat miehet antavat toisten arvostelun johtaa itseään, mutta niin ei ole Wolratin laita. Ja minä häpeisin omaa itseäni, jos käyttäisin sellaista etua, uudelleen herättääkseni mieheni tunteet. Jos hän minua rakastaa, toivon että rakkautemme perustuu vakavammalle pohjalle.

— Voi Antonia, sinä et minua tässä asiassa ymmärrä — tai etkö todellakaan käsittänyt, että tahdoin kiinnittää huomiotasi siihen, että te kaksi kohdatessanne toisenne juuri täällä tulisitte kokemaan hämmennystä ja epäröimistä, jota ei voi syntyä tempaavassa seuraelämässä — ja onhan se sitäpaitsi miehesi toivomus.

— Lienet oikeassa viime lausumassasi, ja Jumala tietää, että minä tunnen sen vaaran, mikä piilee kieltäytyessäni lähtemästä! Mutta mikään ei saa minua jättämään lasta juuri nyt vaikeana syksynä vieraan hoitoon. Ja Wolrat rakastaa poikaansa kyllin paljon hyväksyäkseen menettelyni, saadessaan kuulla hänen äsken voitetusta sairaudestaan.

Ratsumestari ei enää väittänyt vastaan. Ja varmaa on, ettei Antonia kieltäytymisellään menettänyt hänen kunnioitustaan. Kun hän sitten oli mielessään ihaillut Hagestadin pientä perillistä, syönyt päivällistä kälynsä luona sekä viettänyt pari tuntia herra Brandtin seurassa, matkusti hän viimemainitun kanssa omien sukulaistensa luo, minkä jälkeen hänen seuraavana päivänä piti käydä Melldalshusissa, seudun tuomarin luona sekä vanhan everstin haudalla — palatakseen sitten pikajunalla Tukholmaan.

Ennen lähtöään hän lähetti Antamalle kirjeen, vakuuttaen siinä ikuisia ja uskollista vaitioloa kaiken sen suhteen, mistä he olivat keskustelleet.

XXII

Hän palaa.

Marraskuu oli kulunut loppuun ja sijaan oli tullut joulukuu, kun koitti se päivä, jolloin Antonia kirjeellisen tiedon mukaan vihdoinkin sai odottaa miestään kotiin. Ennen tätä viimeistä kirjettä oli Wolrat kirjoittanut hänelle pari riviä, joissa hän ilmoitti "esilläolevien seikkojen vuoksi" hyväksyneensä sen, ettei Antonia ollut matkustanut Tukholmaan. Samalla hän pyysi, ettei hänen autuaan setänsä kahdessa huoneessa mitään muutettaisi, vaan että ne ainoastaan olisivat järjestyksessä. Makuuhuone tosin oli raskaiden tummanvihriäisten verhojen vuoksi jotenkin pimeä, mutta sellainen voitaisiin jälkeenpäin muodostaa maun mukaan.

Huoneet olivat jo ennestäänkin hyvässä kunnossa, sillä ne olivat samat, joissa kapteeni oli asustanut edellisellä käynnillään Hagestadissa. Ja nyt aamupäivällä (joka oli harvinaisen kirkas siihen vuodenaikaan) seisoi Antonia, luotuaan viimeisen tarkastelevan silmäyksen kaikkeen, ulommaisen akkunan vieressä, josta oli laaja näköala, katsellen tielle päin.

Tuntui hieman kummalliselta, mitä Antonia ei itsekään voinut selittää, että hän nyt oli niin täydellisen tyyni, päinvastoin kuin silloin, jolloin hänen sydämensä oli täyttänyt tuska luullessaan ratsumestarin saapuessa tämän olevan hänen miehensä.

Ja tämä levollisuus johtui siitä, että hän niin kauan oli elänyt painostavassa jännityksessä, jotta hänen hermonsa olivat veltostuneet, tai oliko se seurauksena hänen lakkaamattomista rukouksistaan, ettei hän häiritsisi miehensä tuloa kuohuvista tunteistaan aiheutuvalla hysteerisellä kohtauksella — kaiken kaikkiaan: hänen seisoessaan hienosti, mutta kuitenkin yksinkertaisesti puettuna ja nojautuessaan akkunanpieleen, saattoi luulla, että talon herraa odotettiin kotiin noin muutamia päiviä kestäneeltä matkalta naapurikaupunkiin.

Mutta kyllä sentään Antonian sydän voimakkaasti sykähti, kun kello kahdentoista aikaan kuului etäällä vaunujen vierinää, mikä lopuksi läheni niin, että hän saattoi eroittaa korkeavartaloisen miesolennon, joka jo oli huomannut hänet ja ottanut lakin päästään, tervehtien häntä vakavasti ja kunnioittavasti — lyhyesti: suurenmoisen juhlalliseen tapaan.

Kuinka Antonia sitten meni alas portaille, miten hän lähestyi vaunuja juuri kun ne pysähtyivät, kuinka uhkea soturi tarttui kevyesti hänen vyötäisiinsä rientäen hänen kanssaan saliin, missä hän sai vastaanottaa syleilyn ja suudelman, jotka kumpikin olivat samanlaiset kuin hänen tervehdyksensä akkunaan, ja miten Antonia seisoi keskellä salin lattiaa kädessään miehensä matkavyö ja katse kasvaneena kiinni hänen jaloihin kasvoihinsa, jotka olivat tulleet kauniimmiksi, voimakkaammiksi ja ilmeikkäämmiksi, pitkästä toipumisajasta johtuneesta kalpeudesta huolimatta — kaikesta siitä ei tuo nuori nainen koskaan päässyt oikein selville. Hän eli sen uudelleen unessa, mutta ei tietänyt sitäkään, oliko se uni suloinen vai katkerako.

Ensimäisen vakaan vaikutuksen koki hän kuullessaan hänen syvän, miellyttävän äänensä, joka aina oli värähdellyt hänen sydämessään, vaikka ääni ei nyt lainkaan muistuttanut tuosta viimeisestä vaarallisesta illasta kylpypaikalla, jolloin don Carlos haaveili donna Antonian jalkojen juuressa, johtaen hänet kuvitelmissaan Tukholmaan Kuningattarenkadun varrella siihen taloon, josta moni hyvä sielu on tullut pois paljon rikkaampana kuin se oli sinne mennessään, nimittäin pääkaupungin lastenkotiin. Ei, tästä lämpimästä luottavaisuudesta ei Wolratin ääni häntä nyt muistuttanut, mutta siinä oli kuitenkin kaunis sointu hänen virkkaessaan:

—- Olen siis täällä jälleen, Antonia, kahden ja neljänneksen vuoden kuluttua! Se on ollut pitkä aika, joka on tehnyt minut tarpeeksi väsyneeksi enää kuleksimaan ympäri maailmaa. Me kyllä tulemme onnellisiksi yhteisessä kodissamme, sillä me olemme nyt liian kokeneita tahtoaksemme siirtää taivasta maan päälle. Minusta ei koidu sinulle vaivaa. Olen kärsinyt ja tullut vanhaksi, kun sinä sitävastoin olet nuorentunut ja muuttunut kahta vertaa kauniimmaksi.

Mutta viehän minut nyt heti poikani luo! Palan halusta saada nähdä hänet. Kunhan hän vaan ei pelkäisi minua!

— Hän jo odottaa sinua! — Antonia käsitti täydellisesti, että ainoastaan tuohon viimeiseen tuli vastata. (Kapteeni oli taitavasti ja arvokkaasti sivuuttanut sen, mihin hänen ei tarvinnut vastata.) — Parahin Wolrat, — lisäsi hän, — jos lapsi ei heti osoittaudu tuttavalliseksi, niin täytyy sinun olla kärsivän. Kaikki muuttuu aivan toiseksi niin pian kun hän tuntee sinut. — Antonia ei aikonut sanoa mitään enempiin, mutta virkkoi kuitenkin vielä: Kiitos, rakas Wolrat, lausumistasi sanoista! Tiesin kyllä että sinun tulosi muodostuisi kauniiksi, ja sinun toivosi on minunkin.

— Antonia kultaseni, sinä olet kauniisti tervehtinyt kotiinpaluutani! Mutta kiirehtikäämme — isänsydämeni ei rauhoitu, ennenkuin olen saanut pitää lasta sylissäni!

Valoisassa, hauskassa lastenkamarissa oli paitsi Wolrat nuorempaa, joka esiintyi erinomaisesti edukseen siroimmassa lapsenpuvussa, mitä kukaan äiti saattaa keksiä, muuan nuori poikanen, nimittäin lastenkodista kotoisin oleva Pekka, joka senjälkeen kun hänen toverinsa Karl oli muuttanut Tukholmaan, oli sijoitettu täysihoitoon herrasväki Brandtin luokse, missä hänellä oli hyvä koti ja hän sai olla lähellä kansakoulua, jossa hän jatkoi Melldalissa aloittamiaan opinnoita. Mutta yleensä aina kun hän oli kotona tai kun hänellä oli lupa-aika, vietti hän useita tunteja päivässä päärakennuksessa, sillä kukaan ei suosinut häntä enemmän kuin talon nuori valtias. Siksi olikin anteeksiannettavaa, että Pekka hieman ylpeästi havaitsi, ettei hänen armonsa uskonut poikaansa kenenkään huostaan niin varmasti kuin hänen. Pekka oli saanut olla rouvan uskollisena apuna myöskin pienokaisen sairauden aikana, koska tämä lähinnä äitiään piti eniten Pekasta. Kiitollisuuden osoitteeksi kaikesta osakseen saamastaan ystävällisyydestä, minkä arvon poika yksinäisessä elämässään täysin tajusi, opetti hän joka päivä suojattiaan lausumaan nimeä "isä", jotta se tuli pysyväksi sanaksi pienokaisen huulille, ja hän piti itse hyvänään tämän nimityksen siksi, että lapsi vaan lausuisi sen sanan kapteenin saapuessa.

Nyt hän parhaillaan leikki pienokaisen kanssa ja oli saanut hänet juuri nauramaan ja näyttämään oikein iloiselta.

— Kuulehan, täällä oven luona on joku! — huusi hän nauraen. — Kenen luulet tulevan luoksesi? Se on varmaan isä. Osaatko huutaa: Isä?

Tämän selvittävän opastuksen jälkeen oli aivan luonnollista, että kapteenin kärsimättömänä kiirehtiessä sisään pienokainen kirkui kaikin voimin: Isä, isä! — Mutta merkillistä oli, ettei lapsi, kuten Antonia oli pelännyt, ollenkaan säikähtänyt isän pitkiä viiksiä eikä suurta partaa. — Niin, isän voimakkaasta kiihtymyksestä huolimatta, mikä kuvastui hänen kasvoillaan, hymyili poika hänelle pienellä herttaisella suullaan ja tarkasteli häntä kauneilla silmillään, tosin kummastellen, mutta täydellisellä käsityksellä, sekä jatkoi huutamistaan: Isä, isä! Luonto oli tässä ohjaajana. Lapsi ei ennen ollut osoittanut mieltymystä vieraita herroja kohtaan.

— Kaikkivaltias Jumala, mikä onni! — änkytti iki-ihastunut isä, kantaessaan lasta käsivarrellaan ympäri huonetta. — Voi Antonia, jos lapsi olisi kuollut, olisi ollut hyvä, etten olisi häntä lainkaan nähnyt, sillä nyt kun olen hänet nähnyt, kun hän on kurkottanut pikku kätösensä minua kohti, mainiten minua pyhimmällä nimellä, niin en koskaan voisi kestää ajatusta, että nämä suuret, suloiset, säteilevät Iapsensilmät sammuisivat iäksi. Minä otan nyt koko sydämestäni osaa niihin tuskiisi, Antonia, joita kärsit silloin kun lääkäri jätti pienokaisen oman onnensa nojaan.

— Vaikein kärsimykseni oli pelko siitä, että minun tulisi lähettää sinulle niin surullinen sanoma. Mutta nyt arvaat varmasti, miten mahdotonta minun oli lähteä Tukholmaan. Ja kuitenkin minä epäröin — niin vaikeata oli minun olla noudattamatta sinun tahtoasi.

— Jumalan kiitos, että niin teit! — vastasi kapteeni, luoden vaimoonsa katseen, joka ei näyttänyt tutkistelevan nykyisyyttä eikä entisyyttä. Tuskin hän uskoi korviaan kuullessaan hänen puhuvan näin, hänen, joka ylpeästi ja vallitsevasti oli hylännyt miehensä yrityksen muuttaa hänen kovan mielensä lempeämmäksi.

Molemmat olivat vähällä joutua hämilleen, kun Antonia onneksi huomasi
Pekan pään uunin takana.

— Kas tässä, — virkkoi hän nopeasti, viitaten Pekalle, jonka luo pienokainen heti tahtoi, — tässä, ystäväiseni, on pikku poikamme kaikkein parhain ja rakkain ystävä. Hän on autuaan everstin toinen kasvatti — Antonia lausui nämä sanat aivan tyynesti — joka on ollut suureksi hyödyksi ja huviksi pikku Woll-Wollille (siksi kutsui tämä itse itseään) sekä sairauden aikana että myöhemmin.

Kapteeni tarttui Pekan käteen ja katseli häntä hyvin sydämellisesti, lausuen sitte:

— Kiitos, kunnon pikku ystävä, siitä että olet ollut hyvänä suojelijana tälle lapselle, jota meidän täytyi koettaa karaista, jotta hänestä tulisi yhtä suun ja reipas kuin sinä olet! Vähän ajan kuluttua saat tuoda pienokaisen minun huoneisiini. Eikö totta, — lisäsi kapteeni vaimonsa puoleen kääntyen, — suvaitsethan sinäkin, että hän jo alkaa toimensa isän seuralaisena sillä aikaa kun minä hieman levähdän ja haen matkalaukusta muutamia leikkikapineita?

Tietysti Antonia suostui siihen heti: hän ei rohjennut tuntea kateuden kipinääkään pienokaista kohtaan senvuoksi, että tämä asetettiin etusijalle hänestä.

— Tule pian perässä! — sanoi kapteeni Pekalle, lähtien omalle puolelleen, missä takkavalkeat ystävällisesti leimusivat uunissa.

Tuskin oli hän päässyt yksikseen ennenkuin hänet valtasi levollisen ulkokuoren alla piillyt myrsky; hän vaipui sohvalle ja kätki kasvonsa pielusta vasten. Mutta kun hän siitä taas kohottautui, näkyi alusen lemmenkukka-ompeluksella kaksi suurta kyyneltä. Hän sai myöhemmin tietää, että se, jolle kyyneleet putosivat, oli hänen kelpo anoppinsa, Lisen-rouvan, viimeinen korutyö, ja kuitenkaan ne eivät pudonneet hänen muistolleen, sillä saattoi selvästi päättää niistä sanoista, jotka hänen huulensa lausuivat, että joku muu muisto oli vallitsevana hänen sielussaan.

— Näin, — virkkoi hän itsekseen, — näin jatkuu elämää, kunnes —

Enempää hän ei sanonut. Hän jäi istumaan sohvalle, nojaten kyynäspäällään polviinsa ja otsaansa käsiinsä, kunnes käytävältä kuului iloisen lapsen nauru sekä Pekan tukevat askeleet; vasta silloin havahtui vakava mies haaveistaan.

Kokonainen auringonsäteiden virta levitti kirkkaan loiston hänen kasvoilleen.

XIII

Ensimäisen päivän loppu.

Sen jälkeen kun Antonia oli huolellisesti kiertänyt pienokaisen ympärille vaipan ja seurannut katseellaan Pekan kulkua alas rappusia, hän meni omaan huoneeseensa, lukitsi oven ja vaipui polvilleen. Hän ei koskaan ollut tuntenut niin suurta tarvetta rukoilla kuin nyt, sillä ellei rukous antaisi hänelle sitä apua, jota hän nyt tiesi tarvitsevansa, niin mitä hän tekisi saadakseen voimaa jatkamaan uutta elämää?

Wolrat oli siis vihdoinkin palannut — mutta varmaankaan hän ei enää koskaan, koskaan ole hänelle sama kuin ennen.

Antonian katse viipyi ovella, joka johti makuuhuoneesta saliin, Kutsuisikohan Wolrat hänet nyt kuten illalla ennen lähtöään pianonsoinnutuksilla selvittelylle, joka päättyisi täydelliseen sovitukseen? Oi ei, varmaan ei. Hänellä oli silloin viimeisen kerran ollut elämänsä käsissään. Sysätessään pois Wolratin, joka niin jalosti oli vedonnut hänen parhaimpiin tunteisiinsa, joita vielä olisi pitänyt olla hänen sydämessään, oli tämä valmis antamaan anteeksi, vaan ei koskaan, koskaan unohtamaan. Kuitenkaan ei Wolrat jättänyt häntä heti. Hänhän vartosi kokonaista kaksi kuukautta, jolloin olisi sanalla voinut estää hänen matkansa… mutta se sana jäi lausumatta — hänen kova, kova sydämensä ei edes ajatellut lausua sitä.

— Ja nyt, — kuiskasi hän tukahtuneesti nyyhkien, — hän ei enää odota eikä toivo minun sitä sanaa lausuvan. Saattoi heti huomata että, miten ystävällisesti ja avoimesti hän käyttäytyikin, hän heti ensi hetkestä alkain muodosti välimme vain rauhallisiksi ja hyviksi, kuten arkipäiväinen, kunniallinen avioliitto edellyttää. — No niin, — lisäsi hän varmemmalla äänellä, — jos sen täytyy olla niin, jos hän on kokonaan lakannut minua rakastamasta muuna kuin lapsensa äitinä, niin on sekin enemmän kuin ansaitsen, enkä minä tule koskaan millään hellämielisellä surulla koettamaan vaikuttaa häneen. Yhtä varmaa on kuitenkin, että minun täytyy pian, ehkä jo tänään päivällisen jälkeen, tai viimeistään illalla puhua hänelle muutamia omastatunnostani lähteviä sanoja. Mutta hänen ei tarvitse käsittää niitä siten, että minun sydämeni joka sykäyksellään pyrkii häntä kohti, sillä en tahdo sitä tyrkyttää, koska sillä ei enää ole arvoa…

Sillä aikaa kun tämä tapahtui Antonian huoneessa ja hän viimein vuodatetuista kyyneleistä ja hartaasta rukoilemisesta keventyneenä tunsi kykenevänsä viisaasti ja arvokkaasti ottamaan vastaan itselleen luomaansa kohtaloa, esitettiin kapteenin puolella iloisempi kohtaus.

Asetettuaan pojan viereensä lattialle hän oli aukaissut yhden matkalaukuistaan sekä alkanut Pekan avulla purkaa sen sisältöä, ja heti kun sieltä oli tullut näkysälle joku sellainen välkkyvä leikkikapine, mikä on omiaan tuottamaan lapselle rajua iloa, osoitti herra Hanefelt nuorempi niin myrskyisää ihastusta, että hän alkoi omin tuumin avustaa kaikkien niiden tavarain esillevetämistä, joihin hän vaan saattoi pienillä käsillään tarttua.

— Rakas Pekka, — virkkoi kapteeni, — luulenpa ettet sinä välitä mistään näistä kapineista, sillä sinähän olet jo suuri mies. Mutta sano, mistä sinä pidät, niin voit olla varma siitä, että minä ostan sen sinulle!

— Koska kapteeni kerran kysyy, — vastasi Pekka ujostelematta, — niin saatanhan sanoa, että pidän kolmesta esineestä — sillä kun jossain sadussa annetaan jonkun toivoa, niin saa hän aina esittää kolme toivomusta.

— Aivan niin. Annahan siis kuulua ensimäinen toivomuksesi!

— Katsokaas, kapteeni, koska minusta kerran aikaa myöten tulee pehtoori ja väen täytyy silloin noudattaa minun käskyjäni, niin arvelen, että olisi sekä tarpeellista että hauskaa saada nyt jo tottua käskijän toimeen. Jos minulla nyt olisi oma koira, opettaisin minä sen sävyisästi tottelemaan minua — ei niin, että tahtoisin harjoittaa sitä niinkuin eversti harjoitti koiriaan, mutta minä haluaisin, että koira ymmärtäisi minua ja pitäisi minusta.

— Hae sellainen koira, josta pidät, suuri ja uljas, niin minä maksan sen ja ostan sille hopeisen kaulanauhan, johon on kaiverrettu sinun nimesi.

Pekan silmät säteilivät tyytyväisyydestä. Hän loi kapteeniin kauniin katseen.

— Sepä on jotain, mistä voi iloita! huudahti poika —-Minä tiedänkin jo, mistä saan sellaisen koiran, mutta sen nykyinen omistaja osaa kyllä määrätä siitä kelpo hinnan, joten minä pelkään ilmaista toista toivomustani. Kas, minä haluaisin myös oikean kellon, sellaisen, jota vedetään avaimella, sillä pehtoori tuskin tulee toimeen ilman kelloa.

— Sinä olet aivan oikeassa, ja kellon saat joululahjaksi. Entä mikä on kolmas toivomuksesi?

— Pelkäänpä, että kapteeni nauraa sille, mutta koska minusta nyt pitäisi tulla herra, olisi mainiota, jos pojat koulussa huomaisivat välillämme olevan eron, ja minun mielestäni ei mikään ole hienompaa kuin riisua jalastaan kalossit ja panna ne taas jalkaansa; eikä rouva Brandtinkaan silloin tarvitsisi alinomaa valittaa, että minun saappaistani jää jälkiä lattialle.

Tietysti päätettiin, että Pekka saisi itselleen uudeksivuodeksi kalossit, minkä jälkeen kapteeni, jota huvitti pojan luonteenlaatu, kysyi, eikö hän kadehtinut kasvattiveljeään sentähden, että tästä oli tullut Melldalin omistaja, kun sitävastoin hänestä, Pekasta, luvattiin tehdä vain pehtoori.

— Jumala varjelkoon minua sellaisesta epäkiitollisuudesta everstiä kohtaan. Ei, sanonpa kapteenille, etten ole koskaan kadehtinut Karlia. Hänestä kai tulee upseeri tai jotain muuta hienoa, josta on seurauksena, ettei hän paljoa oleskele maalla, vaan saan minä sillä aikaa esiintyä täällä herrana, ja siitä ei olisi tullut mitään, ellei Karlille olisi annettu Melldalia; mutta kylläpä hän sitten saakin minusta luotettavan miehen; minä katson hänen parastaan paremmin kuin hän itse.

— Kiitos vastauksestasi, poikani! Se on sinulle kunniaksi, ja saat olla varma, ettei se rakkaus, mitä olet osoittanut tätä pientä veitikkaa kohtaan — joka nyt näyttää särkeneen ensimäiset lelunsa — jätä sinua huolenpidotta minun puoleltani.

Vaunujen jyminä keskeytti nyt keskustelun.

Herra Brandt nimittäin saapui kotiin. Ja koska tämä nyt kapteenin mielestä tuli parhaaseen aikaan pelastamaan hänet kahdenkeskisestä päivällisestä vaimonsa kanssa, lähetti hän heti Pekan sanomaan hänen armolleen, että "pikku herraa" huvitti suuresti vierailu, sekä kysymään, oliko hänen armollaan mitään sitä vastaan, että herra ja rouva Brandt kutsuttaisiin päivälliselle. Jos hänen armonsa olisi siihen suostuvainen, piti Pekan rientää viemään kutsu perille.

Niin pian kun kapteeni oli jäänyt kahden pienen poikansa kanssa, nosti hän hänet käsivarrelleen, voidakseen oikein katsella kaikilta puolin ja kaikissa valoissa saamaansa aarretta; ja hän piti näytteenä lapsen tulevasta sielunkyvystä, että tämä osoittamatta vähääkään tyytymättömyyttä antoi irroittaa itsensä hauskasta leikistä sarvikarjan kanssa, huvittaakseen itseään ainoastaan isän pitkällä parralla. Tuntien ylpeyttä, onnea ja tuskaa hän näki tämän Antonian pienoiskuvan viattomasti hymyilevän hänelle, ja hetkeksi unohti hän kaiken muun, ollen vain onnellinen siinä tietoisuudessaan, että hänellä on lapsi, jota hän voi rakastaa ja sen eteen elää.

Antonia ei päinvastoin ollut lainkaan onnellinen kuullessaan Pekan sanoman. Hän käsitti, että Wolrat tahallaan vältti kahdenkeskistä seurustelua. Mutta olihan hän juuri äsken päättänyt osoittaa rohkeutta ja malttia. Vastaus oli siis hänen miehensä toivomuksen mukainen.

Antonian tarjoama päivällinen oli valikoidun hieno ja hän oli tarkkaan muistanut kapteenin entiset mieliruoat, minkä seikan viimemainittu hymyillen huomasi. Kun vielä tuli lisäksi erinomainen viini, jäte nuoren Wolratin ristiäisistä, emännän kevyt, miellyttävä käyttäytyminen sekä se vilkkaus, jonka aikaansai rouva Brandtin teeskentelemätön puheliaisuus, on helposti ymmärrettävää, ettei päivällistä häirinnyt minkäänlainen jäykkyys; ja se pieni seura, joka otti osaa jälkiruoan syömiseen, nimittäin nuori herra Brandt, herra Pekka ja talon toinen isäntä, lisäsi suuresti tämän perhejuhlan kodikkuutta.

Ei saattanut muuta kuin uskoa luontoa ja todellisuutta, kun Antonia päivällisen jälkeen näki miehensä iloisesti leikkivän lasten kera ja hämmästelevän rouva Brandtin kanssa, joka oli onnellisesti voittanut ensi kunnioituksensa ja näytti nyt hieman pahastuneelta kapteenin nauraessa hänen poikansa kömpelöille liikkeille ja rohjetessa taputtaa käsiään, kun pienokainen aina pari kolme askelta astuttuaan sortui lattialle perin erilaisiin, mutta somiin asentoihin.

Nuoremman väen poistuttua toivoi Antonia herrasväki Brandtinkin lähtevän, mutta kapteeni oli juuri silloin innostunut kertomaan Krimin sodasta, sen loistokohdista ja kurjuudesta, ja niin seurasi voimakkaasti ja värikkäästi kuvattu tapaus toistaan, kunnes sekä tee että illallinen oli tuotu sisään ja nautittu, minkä jälkeen herra Brandt Antonian suureksi epätoivoksi, mutia kuten näytti, kapteenin kiistämättömäksi mielihyväksi sanoi, miten "säälittävä" hänen armonsa oli ollut miehensä poissaollessa. Viimein kuitenkin kapteeni keskeytti keskustelun, luoden puoliksi läpitunkevan, puoliksi peitetyn katseen punastuvaan, tuskittlevaan vaimoonsa, joten herra Brandt ei saanut pitkittää hyväntahtoista vaivannäköään selvittää kaikkea, mikä oli ollut hämärää.

— Huomenna, parahin herra Brandt, — virkkoi hän, — teemme selvän asioista — tulkaa ennen aamiaista! — Ja yhtä nopeasti kuin aurinko oli ympäröinyt vieraat sädekehällään, yhtä pian valaisi kapteenin olentoa kalpea kylmä kuu: hauska seuramies muuttui ylvääksi, suletuksi, jäykäksi herraksi, joka ei enää jaksanut pitää kasvoillaan miellyttävää naamiota.

Aiheutuiko se siitä, että herra Brandt oli ajattelemattomasti koskettanut vaarallista asiaa?

Hetimiten lausuttiin jäähyväiset, ja rouva Brandt katsoi täytyvänsä hyljätä aikomuksensa kutsua kapteeni ja hänen armonsa luokseen päivälliselle. Kun hän nyt katsoi isäntään, ei hän käsittänyt, kuinka hän oli uskaltanut olla niin tuttavallinen.

* * * * *

— He ovat hyviä ja kelpo ihmisiä, — sanoi kapteeni kahden rouvansa kanssa, — mutta tiedätkö, rakas Antonia, minun oli lopussa tavattoman vaikea pysyä hereillä — yöllisen matkan jälkeen on myöskin uni tarpeellinen. Annathan siis anteeksi, jos nyt heti toivotankin sinulle hyvää yötä!

— Voi Wolrat, älä mene suomatta minulle pientä hetkistä! En tahdo pidättää sinua kauan enkä vaadi sinulta mitään vastausta. Pyydän sinua ainoastaan vähän aikaa kuuntelemaan minua, ennenkuin rupeat levolle kodissasi ensimäisenä yönä paluusi jälkeen.

Kapteeni näytti tavattoman haluttomalta, mutta istuutui kuitenkin. Hänen ilmeensä ei kuitenkaan ollut vaimonsa pyyntöä noudattavan puolison, vaan sivistyneen miehen, joka ei, olematta epäkohtelias, pääse vapautumaan naisesta, joka haluaa saada osakseen hänen huomiotaan.

— Et ole maininnut mitään äidistä, — aloitti Antonia jälleen, — mutta tiedän, ettei siihen ole syynä se, että olisit hänet unohtanut.

— Ei, — vastasi Wolrat, — en voi koskaan unohtaa tuota erinomaista naista, mutta suothan minun ensin hieman tottua tähän niin kutsuttuun kotiin, ennenkuin kosketamme hänen muistoaan, jota tulen aina rakastamaan.

— En aio tunkeutua mihinkään yksityiskohtiin, — virkkoi Antonia täydellisesti salaten, kuinka loukkaantunut hän oli. — Minun täytyy ainoastaan sanoa, että äiti kaikkein viimeiseksi lausui sen vakaumuksen, että siiloin kun minä saan rohkeutta tunnustaa sinulle, kuten nyt teen, että olen syvästi katunut sitä arvotonta menettelyä, jota osoitin saadessani eräänä iltana osakseni sinun luottamuksesi sekä jatkoin sitä loukkaamalla sinua vaatimuksella, jota vasta pitkän aikaa jälkeenpäin arvostelin oikealta näkökannalta, niin sinä (niin äiti luuli) antaisit minulle anteeksi ja soisit lapsesi äidille jälleen sijan sydämessäsi. Teetkö sen, Wolrat? Pelkään, että et sitä voi, mutta missään tapauksessa en tahdo kuvaamalla pitkiä kärsimyksiäni ja taistelultani koettaa vaikuttaa sinuun, jolle olen valmistanut niin katkeran elämän.

— Kiitän sinua, Antonia, — vastasi Wolrat, hilliten ääntään niin, että olisi pitänyt luulla hänen olevan rauhallisen, — minä kiitän sinua vakavasti siitä, että olet antanut tämän tärkeän selityksen niin lyhyesti, valmisteluitta ja muuttumatta herkkämieliseksi, joten minun ei tarvinnut olla liian kauan piinapenkillä. Mutta nyt ei tunnustuksesi merkitse mitään. Vuosikausia on sen ja nykyisen ajan välillä, ja vähemmän tarvitaan asioiden arvostelemiseen uusilta näkökannoilta. Olen jo tullut ymmärtämään, että käsityskykysi on nyt viisaampi sekä että olet kohonnut suurempaan naiselliseen tuntemukseen, ja minä luulen niiden kantaneen hyvän hedelmän, jonka hyödyttävää vaikutusta suhteeseemme en epäile. Mutta nyt minä pyydän, jos rauhani on sinulle rakas, että annamme menneisyyden olla levossa, sillä — kuten jo kirjeessäni mainitsin — muisto on meidän vihollisemme.

— Rakas Wolrat, sinun sanasi osoittavat, että olet päättänyt olla koskaan unohtamatta. Olkoon sitten niin — en ole oikeutettu sen johdosta valittamaan, vaan mukaudun ilman muuta siihen hiljaiseen ohjelmaan, jonka sinä olet meidän elämällemme viitoittanut. Tahdon ainoastaan lisätä, että ellei eversti olisi ottanut pikku Karlia, niin minä olisin sen tehnyt, enkä milloinkaan, milloinkaan olisi kysynyt hänen nimeään, jonka minä kerran niin röyhkeästi tahdoin tietää.

Nämä sanat lausuttuaan kohtasi Antoniaa aivan odottamaton yllätys: hänen miehensä nimittäin purskahti nauruun, josta saattoi eroittaa kuolettavan ivan kirpeän sävyn.

— Kautta sielu-parkani, — huudahti Wolrat, — tämä on jo liikaa; tiesin, että sinussa ennen oli vallitsevana jäykkä, vaativa, hillitön henki, mutta että olet vaihtanut tämän luonteenominaisuuden teeskentelyyn, joka on kaikista vioista tuomittavin, sitä en ole tiennyt koskaan ennenkuin nyt.

— Wolrat, mitä Jumalan nimessä tämä merkitsee — luuletko, että minä voisin teeskennellä sinulle?

— Luulen, että myönnytykseesi olla enempää tiedustelematta sitä nimeä, joka herätti sinussa rajun mustasukkaisuuden, on jokin oivallinen syy. Sinä olet kuitenkin alentunut turhaan, ja minä sanon ainoastaan että jos sinä vielä kerran tekeydyt tietämättömäksi, niin minä lähden Hagestadista toisen kerran, ja siiloin en kunnioita luonnettasi yhtä paljon kuin vielä tunti sitten.

Lausuttuaan nämä sanat, jotka selvästi kuohuva viha purki hänen huuliltaan, hän tarttui kynttilänjalkaan ja lähti ovelle päin, toivottamatta edes hyvää yötä.

Antonia ei häntä estänyt. Hän ei tuntenut vähääkään suuttumusta, sillä hän huomasi tuottaneensa Wolratille kärsimystä, jota hän puolestaan ei lainkaan käsittänyt.

Ehdittyään oven luo kapteeni kuitenkin pysähtyi ja hetken mietittyään kääntyi äkkiä takaisin, luoden vaimoonsa katseen, joka, mitä kauemmin se hänessä viipyi, muuttui aina synkemmäksi, Wolratin kuitenkaan havaitsematta, että se olisi aiheuttanut Antoniassa pienintäkään samassa suhteessa syntyvää epävarmuutta tai hämmennystä.

— En tietenkään saata ensimäisenä iltana poistua luotasi toivottamatta sinulle hyvää yötä, — virkkoi hän harmistuneesti.

— Se osoittaa, että vaikka sinun mielesi kuohuukin, saa sinun jalo sydämesi kuitenkin aina lähettää kuiskauksen. — Ja lauhduttava hymy huulillaan meni Antonia luinen luokseen. — Hyvää yötä, rakas Wolrat! — Hän kuroitti huulensa hänen suudeltavakseen, kuten aina rakastettava vaimo herralleen ja miehelleen, solmiessaan rauhaa.

Wolrat vastaanotti suudelman jotenkuten ihmeissään, lähtien sitten huoneesta heti.

Siten päättyi ensimäinen ilta.

XXIV

Talo saatetaan uuteen järjestykseen.

Kun Antonia seuraavana aamuna loi viimeisen silmäyksen kahvipöytään, sai hän sanan mieheltään, että tämä oli väsynyt matkasta ja halusi kahvin tuotavan hänelle huoneeseen.

Saapuessaan aamiaiselle toi hän mukanaan herra Brandtin, jonka kanssa hän oli työskennellyt asiain järjestämisessä.

Wolratin kasvojen sävy oli kuitenkin tänään hieman valoisampi, ja ääni vivahti sydämelliseltä — se oli tietysti sovinnaista sydämellisyyttä — hänen suudellessaan vaimonsa kättä ja toivottaessaan hyvää huomenta.

Antonia pitäen pienokaista kädestä osoittautui mitä kokeneimmaksi rouvaksi. Hän puheli lempeästi ja miellyttävästi kaikesta, mikä saattoi olla yhteistä, mieluummin kolmannen henkilön läsnäollessa, Antonia oli sitäpaitsi huomaavinaan miehensä katseesta, että tämä pyysi ja varoitti häntä olemaan koskettamatta mitään arkaa asiaa.

— Kuulehan, Antonia rakas, — tämä sanontatapa kuulosti herra Brandtin korvissa kerrassaan mainiolta! juuri kun perheenisä nosti pienokaisen polvelleen nähtävästi saadakseen aamiaiselle parempaa ruokahalua — kuulehan tai voitko arvata, mitä minä sinulta odotan?

— Jos olisin niin onnellinen, ystäväni, että arvaisin sen, niin sinun ei tarvitsisi odottaa.

— Kas, minä kuvailen, että sinä viikon päästä tästä — varmaankin ehdit siksi toimittaa järjestelysi — kutsut päivälliselle kaikki säätyläisiin kuuluvat naapurimme. Mikäli olen ymmärtänyt, et sinä ole tähän saakka ollenkaan esiintynyt Hagestadin valtiattarena, vaan olet elänyt miehesi poissaollessa kuin todellinen nunna. Mutta koska hän nyt on palannut kotiin, niin nähköön meitä ympäröivä pieni maailma, ettei meitä onneksi miellytä erakkoelämä. Suostutko tähän?

— Kernaasti, rakas Wolrat, sillä minustakin asemamme vaatii nyt sellaista, mitä minä pitkän matkasi aikana pidin vaimollesi tarpeettomana, melkeinpä sopimattomana. Poissaolevan miehen puolison tulee elää yksikseen.

— Olet oikeassa, ellei hänen yksinäisyytensä mene liiallisuuteen. Mutta jättäkäämme se, mikä on mennyttä! Minä matkustan kaupunkiin järjestämään erään viinilähetyksen vastaanottoa ja lähettämistä tänne sekä noutamaan muitakin tavaroita, joita ostin Tukholmassa. Ja parin päivän perästä toivon saavani ilon esittää näkymättömissä olleen rouvani muutamissa hienoissa kodeissa. Se on muotoseikka, jonka täytyy tapahtua ennen kutsuja.

— Kuten vaan tahdot, parahin Wolrat… minä olen valmis.

— Mutta älä luulekaan minun pysähtyvän siihen. Herra Brandt tietää, että minun täytyy asioitteni vuoksi matkustaa helmikuussa Tukholmaan, ja silloin varmaan sinä, koska et ollut läsnä Leonoren häissä tulet minulle seuraksi, sillä minä olen aivan väsynyt antamaan välttäviä vastauksia kaikkiin tuttavieni, ystävieni ja tovereitteni kysymyksiin, jotka koskevat sinua. Ihmisten tulee saada nähdä, ettei vaimoni ole mikään sadun hengetär, vaan elävä kaunotar, jonka näyttämisestä aviomies on ylpeä.

— Mutta entä pienokainen? — kysyi Antonia punastuen siitä
imartelusta, jota Wolrat suvaitsi häneen nähden oikein tuhlata.
— Tiedäthän, että herrasväki Brandt tammikuun lopussa siirtyy
Melldaliin… Sitäpaitsi…

— Sitäpaitsi et saa tehdä enää mitään estelyjä, ystäväni! Pojan otamme mukaamme — häntä varmasti huvittaa rajattomasti hevoset ja ajeleminen. Ja saammehan, parahin herra Brandt, lainata Pekkaa?

— Kapteeni voi itse päättää sen asian, sillä Pekka jää Hagestadiin, joka on lähempänä koulua…

Vierailut ja päivälliset seurasivat toisiaan hyvässä järjestyksessä. Kapteenia tervehdittiin ihaillen ja lämpimän vieraanvaraisesti, mutta hänen armonsa suhteen pysyttiin jotenkin vieraina. Seudun mainio herrasväki ei voinut sulattaa, että heidät oli työnnetty takaisin heidän koettaessaan asettua ystävälliseen seurusteluun nuoren rouvan kanssa.

Kun nyt kuitenkin huomattiin kaikessa mitä valikoiduinta huolta, kapteenin vaimoaan kohtaan osoittama kerrassaan hienon ritarillinen käytös sekä Antonian tavattoman herkkä huomaavaisuus häntä kohtaan, muuttui arvostelu paljon lempeämmäksi ja toivottiin — sillä mitäpä ei voitaisi toivoa — että sikäli kuin merkit viittasivat, vihdoinkin päästiin kiinni siitä "pasmalangasta", mikä oli johtanut eroon, joka nyt näytti lakanneen.

Ja jos jo vierailujen aikana suvaittiin tuumia antaa Antoniolle anteeksi hänen suuri syyllisyytensä, pyyhittiin se kokonaan pois muistista päivälliskesteissä, joissa emäntä osoitti niin suurta rakastettavaisuutta, hilpeyttä ja kohteliaisuutta, että oli vaikea tuntea häntä samaksi jäykäksi, ylpeäksi naiseksi, joka oli esiintynyt Brandtin häissä. Mutta niinpä ei Antonia ollut tehnytkään vähän työtä voittaakseen ylpeän "tapansa" ja kylmäkiskoisuuden, joka näytti kuuluvan hänen olentoonsa. Kuta enemmän menestystä hän saavutti vieraiden silmissä, sitä selvemmin hän huomasi tyytyväisyyden ilmeen miehensä kasvoilla.

Hagestadin kutsujen jälkeen seurasi joukko vastakutsuja, jotka olivat vain alkutapauksia kaikelle sille, mitä oli odotettavissa uutenavuotena. Ja kaikkialla teki nuori rouva Hanefelt uusia valloituksia, varsinkin upseerien keskuudessa, joita oli saapunut kokonainen joukko vierailemaan perheisiin. Mutta voi, miten mielellään hän olisi luopunut kaikista näistä, jos hän olisi saanut edes hetkenkään iloita sen vanhan valloituksen toivosta, josta ainoastaan hän oli elämässään välittänyt ja vastaisuudessa välittäisi!

Mutta sen puolesta näytti synkältä. Yhtä runsas kuin kapteeni oli kohteliaisuuksista vieraskäynneillä tai kotona vieraiden läsnäollessa, yhtä säästeliäs hän oli niiden suhteen heidän ollessaan kahden. Niin, silloin hän puhui harvoin, näytti rasittuneelta ja alakuloiselta, mikä melkein läheni raskasmielisyyttä.

Muuan asia oli kuitenkin muuttunut: joka iltapäivä, kun he olivat aterioineet yhdessä, tuli hän niin sanottuun lukuhuoneeseen, joka oli salin vieressä, missä hänellä oli tapana kuukauden alkupuolella istua lueskelemassa sanomalehtiä puoliksi leväten keinutuolissa takkavalkean ääressä. Syy, miksi hän luopui tästä tottumuksestaan, oli siinä, ettei lukuhuone ollut ainoastaan hauska ja miellyttävä työkammio, jossa oli mitä parhaimmassa järjestyksessä kirjoja kaikilla seinillä, kukkia kaikilla akkunoilla, pehmeä matto, mukavia pieniä sohvia, vaan myöskin, että hän oli eräällä viimemainituista pari kertaa vilkaistessaan ovesta sisään nähnyt ryhmän, jota kannatti katsella lähempääkin.

Siellä eräässä kulmassa puolittain lepäsi suloisen ihana nuori äiti, uinuva pienokainen käsivarrellaan. Lapsi saateltiin sillä tavoin iltapäivä-uneen, ja taiteellinen kauneus koko Antonian asennossa, hänen uneksivat silmänsä, purppurankuumat huulensa, jotka olivat painettuina lapsen vaaleita kiharoita vasten, joille varjon tavoin putosivat hänen omat tummat suortuvansa — kaikki nämä yksityiskohdat muodostivat kokonaisuuden, joka pakoitti vastahakoisen aviomiehen muuttamaan sanomalehtineen takkavalkean ääreen lukusaliin, missä myöskin houkutteleva keinutuoli ojensi käsivarsiaan häntä kohti.

Kun tämä tapahtui ensi kerran, oli Antonia todellakin nukahtanut. Mutta epäilemättä oli magneettista voimaa niissä katseissa, jotka olivat vakavasti kiintyneet häneen, sillä hän heräsi tietoisena siitä, että joku oli häntä lähellä, ja ettei tämä joku ollut välinpitämätön hänestä.

Salaperäisen onnen valtaamana Antonia varoi heräämästä, ennenkuin hänen miehensä oli istunut keinutuoliin, koettaen sanomalehti silmien tasalle kohotettuna kääntää pois huomiotaan sohvasta.

Nyt Antonia heräsi ja tekeytyen aivan tietämättömäksi virkkoi:

— Teit oikein, rakas Wolrat, istuutuessasi tänne takkavalkean ääreen — sali on niin suuri, että siellä tulee vilu.

— Se on totta, — myönsi hänen miehensä haukotellen, — varsinkin kun seurana ovat vain omat ajatukset.

— Olen ollut huomaavinani, ystäväiseni, että sinä olet tyytynyt parhaiten juuri siihen seuraan — muuten minä mielelläni…

— Ei mitään anteeksipyyntöjä! Sinun ei tarvitse muuttaa tapojasi. Voin yhtä hyvin välistä lukea sanomalehteäni ja nukahtaa täällä kuin salissa.

Ja tämä "välistä" sattui aina useammin. Antonia lepäsi pienokaisen kanssa sohvalla ja kapteeni keinutuolissa sanomalehden suojassa. Antonia mietti: Hyvä Jumala, enkö koskaan pääse häntä lähemmäs… enkö koskaan saa tietää, millaisesta teeskentelystä hän minua syyttää?

Tällaisen vieraan tuttavallisuuden vallitessa saapui vihdoin joulu. Nyt kai tapahtuisi jokin muutos. Mutta mitään muutosta ei tapahtunut.

Taasen oli herrasväki Brandt kutsuttu päärakennukseen, ja joulu kului pienimmättäkään vivahduksetta siihen lämpimään ja hyvään sävyyn, minkä tämä juhla tuo mukanansa jäykkäänkin perhepiiriin. Oli joulukuusi, lapset leikkivät, annettiin joululahjoja ja tarjottiin mainiota juhlapuuroa — siinä kaikki.

Muuan onni oli Antonian mielestä kuitenkin hyvin suuri, nimittäin että herrasväki Brandt toisena joulupäivänä matkusti Sofie-rouvan vanhempien luokse jäädäkseen sinne kahdenteenkymmenenteen päivään saakka. Kunpa nyt vaan ei saapuisi mitään kutsuja! Mutta kuten ja kuului, ei niistä kuitenkaan tulisi olemaan puutetta. Ja niin väsynyt oli Antonia sellaiseen touhuun, niin ruumiin kuin sielun verhojen alituiseen muuttamiseen — sillä viimemainittu ei saanut koskaan pukeutua mustiin, mikä sille olisi kuulunut parhaiten — että kun heitä kutsuttiin uudenvuodenpäiväksi erääseen uuteen tuttavaperheeseen kaupungissa, selitti hän miehelleen täytyvänsä jäädä kotiin, koska "pienokaisen hammas oli kipeä".

— Jos se on välttämätöntä, — vastasi kapteeni, kun tästä asiasta uudenvuoden aamuna keskusteltiin, — niin… niin .. — Hän näytti mietiskelevän, eikä Antonia auttanut häntä millään kysymyksellä.

— Täytyykö sinun ehdottomasti jäädä kotiin, rakas Antonia? Ovathan täällä hoitajatar ja Pekka…?

— Minun on mahdoton lähteä tänään minnekään… olen jo laittanut valmiiksi pienen kuusen, jolla on tarkoitus huvittaa pikku Woll-Wolliani illalla. — Antoniaa oli mahdoton taivuttaa lähtemään.

— No niin, silloin minäkin lähetän omasta puolestani peruutuksen.

— Älä millään muotoa — sinulle tulee täällä varmaan tavattoman ikävää.

— Niinpä tietysti, koska minun pieni lohduttajani ei itse voi ottaa vastaan lohdutusta keneltäkään, paitsi ehkä sinulta. Mutta vuoden ensimäisenä päivänä kuuluu perhetapoihin, että kärsitään ikävää —yhdessä.

XXV

Pikku Wolrat oli koko aamupäivän tavattoman kärtyisä. Antonia sai tuskin aikaa olla sisällä niin kauan kun hänen miehensä luki saarnan hänelle, Pekalle ja kotonaolevalle palvelusväelle. Kapteeni oli tänä päivänä hyvin kärsivällinen ja kotoisella tuulella; hän ei näyttänyt läheskään niin jäykältä ja hienolta kuin tavallisesti, ja hän kävi kolme kertaa lastenkamarissa ottamassa pienokaisen lopen väsyneeltä äidiltä. Mutta hän huomasi pian, ettei poika välittänyt hänen tunteistaan, vaan aina kun tuskat lisääntyivät piti enemmän Pekan hauskoista ilveistä, mikä seikka aiheutti sen, että kapteenin käynnit lyhenivät. Onneksi lapsi tyyntyi aterian lähestyessä, jotta Antonia sai aikaa pukeutua huolellisesti päivällistä varten.

Antonialle oli hyvä, että hän muisti miehensä tavattoman heikkouden aistikkaita naisten pukimia kohtaan ja kun Wolrat sitten astui sisään saliin mustassa juhlapuvussa ja rinnastaan niin valkoisena ja hienona kuin lähdössä suurille juhlapäivällisille, oli Antonia oikein jyvillään esiintyessään yhtä sirona uudessa safiirinsinisessä hameessaan, joka somin poimuin kietoutui hänen uhkean, nuortean vartalonsa ympäri. Mutta molemmat hymyilivät hieman hämillään toisilleen, kun he yksinään kaikessa komeudessaan olivat vieraina pöydässä.

Tähän saakka olivat pieni Woll-Woll ja hänen opettajansa Pekka olleet aina mukana aterialla, mutta nyt, sen jälkeen kun kapteeni ritarillisesti oli johtanut naisensa pöytään, alkoivat he syödä kahden syvän hiljaisuuden vallitessa; lukuunottamatta muutamia välttämättömiä lauselmia jatkui ateriaa samalla lailla aina siihen saakka, kunnes he pääsivät jälkiruokaan.

— Sinä ainoastaan maistelet viiniä, — virkkoi Wolrat kiintyneenä katselemaan vaimonsa punastuvia poskia, ja tämä puna johtui siitä, että tämä luuli huomaavansa hänen katseessaan jotain, mikä muistutti suloisesta menneisyydestä.

— Jos saan itse esittää maljan, — vastasi Antonia hymyillen, — niin juon lasini pohjaan.

— Minulla ei ole mitään sitä vastaan… Sen jälkeen tulee minun vuoroni.

— No niin, rakas Wolrat, siinä tapauksessa me juomme sen vihollisen luodin maljan, joka on otettu pois sinun olkapäästäsi. Jos se olisi sattunut vähän alemmas, olisi se osunut sydämeesi ja samalla minunkin sydämeeni, sillä kuinka olisin voinut enää sitten elää… Kilistäkäämme siis sille järkevälle luodille, joka osoitti voivansa totella korkeampaa käskyä kuin ihmisten antamaa.

Hänen ojentaessaan kätensä pöydän yli putosi helmi hänen silmästään lasiin, jonka hän syvästi liikutettuna tyhjensi pohjaan.

— Kiitos, Antonia! Se oli ylevän vaimon esittämä malja, ja kuten olet lausunut toivovasi, me kiinnitämme sen luodin johonkin… Mutta nyt on minun vuoroni, ja minun esittämäni malja täytyy meidän myöskin juoda pohjaan. — Wolrat täytti molempien pikarit kukkuralleen. — Minä — tavoitteli hän — minä juon ensi uudenvuoden maljan, sillä kun se saapuu, olemme me silmä silmää vasten kuluttaneet kaksitoista kuukautta aikaa, tuota vaativaa valtiasta, sekä oppineet käsittämään, onko se meidän vihollisemme vai ystävämmekö… Suostutko ehdottamaani maljaan?

Ilosta väristen — sillä tämähän merkitsi, että asiat alkoivat muuttaa — kiiruhti Antonia tyhjentämään lasinsa, noustakseen samalla pöydästä tapansa mukaan nukuttamaan pienokaista ennen kahvin juontia.

— Anna takkavalkean leimuta kirkkaana, — virkkoi kapteeni. — Minä tulen perässä heti kun olen vaihtanut ylleni mukavamman nutun nauttimaan pienen päivällislevon keinutuolissa, sillä siinä on korkeampi selkänoja kuin salissa olevassa.

Mutta kapteeni ei tullutkaan pian, joku alustalaisista oli herra Brandtin poissaollessa kääntynyt asiassaan itse isännän puoleen, ja valkea lukuhuoneen takassa leimusi enää heikosti ja olisi luonut kammioon liian huonon valaistuksen, ellei sillä aikaa olisi lamppua tuotu sisään.

Yöllisestä valvomisesta väsyneenä teki Antonia kaikkensa pysyäkseen hereillä, mutta kuten silloinkin, jolloin Wolrat oli ensi kerran hänen levätessään käynyt tässä huoneessa, niin tapahtui nytkin, että hänen tahtonsa antoi myöten ja seurasi hänen väsähtäneitä aistejaan unien maailmaan. Ja se uni, joka nyt valtasi hänet piiriinsä, oli niin suloinen, ettei hän tahtonut herätä. Miellyttävässä horrostilassa ollessaan hänestä tuntui kuin hänen miehensä olisi astunut sisään, hiipinyt varpaillaan sohvan viereen, kuunnellut tarkkaan, kumartunut sen jälkeen painamaan hänen suortuvilleen suudelman, jossa oli sellainen entisajan intohimon hehku, että Antonia tunsi sen käyvän läpi koko olentonsa. Voi, miten erilainen tämä suudelma olikaan verrattuna siihen, jolla Wolrat kotiin palatessaan oli häntä tervehtinyt, ja kuinka erilaisia kaikki ne, jotka hän oli saanut miehensä lähtiessä pienille matkoilleen ja niiltä palatessa! Antonia heräsi huoahtaen ja valittaen sitä, että oli tuntenut onnea ainoastaan unessa.

Aukaistessaan silmänsä hän havaitsi pienokaisen lepäävän käsivarrellaan aivan rauhallisesti ja ymmärtäväisesti ja katsellen häntä suurilla, täysin kehittyneillä silmillään. Poikanen oli jo terve, ja koska Antonia huomasi, että hänen miehensä oli tullut sisään ja istuutunut keinutuoliin, aikoi hän viedä pojan pois, ettei tämä häiritsisi isää. Mutta kun keinutuoli oli lähellä takkaa, ei hän voinut vastustaa kiusausta pysähtyä sen viereen ja ristien lapsen kädet kuiskata:

— Pikku Woll-Woll, auta minua rukoilemaan Jumalaa, että Hän saattaisi isän uskomaan minua!

— Isä, isä! — huusi poika, kurkoittaen pienet kätensä korkeavartaloista miestä kohti, joka täysin heränneenä istui keinutuolissa liikkumattomana, pää nojautuneena kättä vasten. Kuiskaus ja lapsen huudahdus eivät olleet jääneet häneltä kuulematta. Hän katsahti ylös, ja hänen ottaessaan pojan polvelleen näki Antonia vilauksen hänen kasvoistaan. Niissä kuvastui liikutus, ja suurissa mustissa silmissä oli surun ilme, mikä vaikutti Antoniaan valtavasti.

— Ehkä otat tämän rakkaan pienokaisen hetkeksi, — virkkoi W, ja hänen äänessään ei ollut tavallista syvää sävyä. — Tule sitten takaisin, mutta käske, että kahvia ja kuusta viivytellään vielä puolisen tuntia.

Antonia riensi täyttämään määräystä ja jättämään pojan Pekan huostaan. Sen jälkeen hän palasi, istuutuen aivan lähelle miestään. Hän ei koettanut pienimmälläkään tavalla herättää Wolratin huomiota, joka näytti keskittyvän vallan sisäänpäin.

Viimein tämä loi nuoreen vaimoonsa lempeän katseen.

— Mitä Jumalan pitäisi saattaa minut uskomaan? — kysyi hän.

— En rohkene sitä sanoa… en tiedä, voisinko kestää nähdä sinua nyt samanlaisena kuin ensimäisenä iltana. Jumala on armollinen, mutta sitä et ollut silloin sinä, rakas Wolrat!

— Muistan, etten valitettavasti voinut hallita mielenliikutustani. Mutta olin hillinnyt itseäni niin koko päivän, etten jaksanut enää enempää, kun sinä niin kovasti koettelit minua.

— Mutta juuri sitä minä en käsitä… Ja se, jota minä rukoilin Jumalan saattamaan sinut uskomaan, oli, että minä en voi teeskennellä sinulle, sai, rakas Wolrat, minä vannon, että en teeskennellyt vakuuttaessani sinulle, etten koskaan kysyisi pikku Karlin äidin nimeä… Olenko minä nyt sama ylpeä ja mustasukkainen nainen kuin ennenkin? Eivätkö katumus ja kärsimys ole minua puhdistaneet?

— Kuunnellessani sinua nyt en voi uskoa muuta kuin että sinun huulesi erehtymättömästi puhuvat totta… Ja nyt kun olen tyyni, tuntuu minusta, ettei sinun olentosi ole sen naisen, joka kohoutuakseen ja voittaakseen hylkäämänsä sielun alentuu arvottomaan narripeliin… Mutta toisaalta on totta, että järkeni kieltää minua uskomasta mahdotonta. Etkö sinä terävänäköisyydelläsi jo kaksi vuotta sitten käsittänyt, kuka on lapsen äiti? Ja kuitenkin sinä annoit nämä vuodet kulua koskaan avoimesti kirjoittamatta minulle niistä uusista vaikutelmista, joiden olisi pitänyt olla seurauksena siitä mitä kuulit ja näit…

Kapteenin ei ollut vaikea huomata vaimonsa avomielisistä, ylpeistä kasvoista kuvastuvaa rajatonta hämmästystä.

— Wolrat, — huudahti hän kiihkeän voimakkaasti, — äitini muiston nimessä vannon, etten tiedä mitään siitä, mitä sinä näyt edellyttävän minun tietävän! Olen elänyt aivan erilläni, ja kuka sitäpaitsi olisi uskaltanut puhua minulle siitä?

— Sanohan — etkö sittemmin päässyt selville, kuka oli se henkilö, jonka näit tulevan Jokitorpasta? Muistat kai minulle lähettämäsi hullun kirjeen, jonka minä sanaakaan sanomatta palautin. Siihen aikaan minä melkein vihasin sinua… Mutta enhän annakaan sinulle aikaa vastata.

— Voi, muistan varsin hyvin sen kirjeen, jonka kirjoitin
mustasukkaisuuden raivossa. Ja kun sain tietää, että ratsumestari
Holst oli se mies, jonka olin luullut sinuksi, arvelin hänen käyneen
Jokitorpassa sinun pyynnöstäsi.

— Etkö arvellut mitään enempää?…

— En, olin niin väsynyt, etten jaksanut ajatella niitä muutamia merkillisiä sanoja, jotka hän minulle lausui.

— Ja kun eversti otti pojan Melldaliin, etkö silloinkaan ajatellut mitään?

— En muuta kuin että sisaresi, joka oli saavuttanut sinun luottamuksesi, minkä vuoksi poika lähetettiin tänne, jalomielisesti otti suorittaakseen sen tehtävän, jota sinä olisit voinut odottaa vaimoltasi.

— Se kuulostaa uskomattomalta, ja kuitenkin näen katseestasi, että puhut totta… Mutta kun eversti muutti testamenttinsa, kun hän teki kasvattipoikansa Melldalin ainoaksi perilliseksi sekä määräsi lesken menemään naimisiin sen miehen kanssa, jonka kihlattu tämä oli ollut kauan, ennenkuin äidin ankaruus särki solmitun liiton, eikö sinulle sittenkään selvinnyt mitään?

— Hyvä Jumala, kuinka sokea, kuinka umpisokea olen ollut! — huudahti Antonia, joutuen kiihkeän liikutuksen valtaan. — Oi Wolrat, sinun täytyy, sinun täytyy käsittää, miten huimaavan korkealla minun hämärät ajatukseni ovat olleet tästä mahdollisuudesta, joka nyt salaman tavoin iski tajuntaani! Leonore ei koskaan ollut tuttavallinen minulle: hän eli saavuttamattomassa sädekehässä. Mutta vastaa, oi vastaa, että sinä uskot minua!

— Odota, odota hetkinen!… Kun ratsumestari oli täällä — minun täytyy sanoa sinulle, että hän jumaloi sinua kuin pyhimystä, sillä hän luulee sinun hienotunteisuudesta käyttäytyneen välttelevästi — eikö sinua silloin liikuttanut hänen avomielisyytensä, joka, sen olen kuullut häneltä itseltään, oli sellaista laatua, että sinun oli melkein mahdoton jäädä epätietoisuuteen?

— Kyllä, Wolrat, minua liikutti se, että hän jalomielisesti tahtoi ottaa osaa minun onnettomuuteeni, mutta minä en käsittänyt mitään ja vakuutin hänelle, että sinun ja minun eristäytyminen toisistamme on aiheutunut siitä, että minä olen loukannut sinua. Ja enkö ollut oikeassa? Se haava vuotaa verta ehkä vielä… Minä, sinun vaimosi, joka rakastin sinua eniten maan päällä, annoin sinun valita joko eron tai sellaisen teon, että pettäisit sen naisen, jota luulin sinun rakastaneen… Kun nyt muistelen sitä hetkeä, tunnen niin syvää häpeätä, että tuskin enää rohkenen…

Antonia ei saanut puhua loppuun. Ennenkuin hän oli ehtinyt aavistaakaan sovituksen mahdollisuutta, oli Wolrat kiertänyt käsivartensa hänen ympärilleen, ja hänen uskollinen miehensydämensä sykki vaimon sydäntä vasten. Taivaan ihanuus aukeni, ja mitä pitemmälle nämä pyhiinvaeltajat olivat kulkeneet eri teitä, sitä lujemmin yhdistyivät he nyt yhteisellä tiellä, joka johtaisi heidät heidän suuren matkansa maaliin.

— Antonia, rakas vaimoni, tämä kuukausi täällä sinun läheisyydessäsi, mutta kuitenkin niin kaukana sinusta, on ollut kauhea; ja pitkän aikaa ennenkuin minä tänä siunattuna uudenvuodenpäivänä luin ääneen saarnan, olin pitänyt saarnan itselleni kovuuteni, ylpeyteni ja sovittamattoman suvaitsemattomuuteni johdosta. Mutta kuinka rakastettavasti ja sovittavasti sinä minua aina kohtelitkin, kadottamatta kuitenkaan naisellista arvokkuuttasi, en minä voinut unohtaa, että sinä, jonka luulin arvanneen asian laidan kokonaisuudessaan, annoit minun odottaa tunnustustasi sellaisen iankaikkisuuden ajan, suostuen liian myöhään anteeksiantoon, mikä minun mielestäni oli teeskentelyä. Vasta tätä aamua vastaisena yönä selveni totuus minulle… Jos sinä puolestasi voit suoda minulle anteeksi, niin on sinulla lohdutuksena se, että olen koko ajan uskollisesti rakastanut sinua; ja siitä olisit saanut varman vakuuden, ellen olisi hävittänyt sitä kirjettä, jonka jätin herra Brandtille annettavaksi sinulle siinä tapauksessa, jos olisin kaatunut Krimillä. Oletko tyytyväinen minun tunnustukseeni?

— Oi Wolrat, ei ole rajoja sillä autuudella, joka on vallannut minut voittaessani jälleen sinut takaisin! Ja ole varma siitä, että nämä kaksi vuotta ovat! tehneet minut arvokkaammaksi elämään Jumalan ihanassa maailmassa täyttämässä velvollisuuteni! Minä korvaan kaikki sinulle tuottamani kärsimykset.

— Tiedän sen… ne on jo korvattu. Eikä minulla ole syytä katua näitä vuosia, jotka olen uhrannut kunniata tuottaneeseen toimintaan; minä voin nyt hyvällä syyllä asettautua lepoon ja ruveta mahdikkaaksi maanviljelijäksi. Meidän onnemme kasvaa rajattomiin, ja minä kiitän Jumalaa, ettet paljastanut mitään rakkaalle langollemme. Armaani, tietoisuus siitä, ettei kukaan aavista eromme syytä, paitsi me itse, tuottaa pyhää iloa. Varmaan se on herättänyt arveluja, mutta silti se pysyy aina — salassa maailmalta.

— Niin, kaikeksi onneksi… Mutta kas tuollahan jo tuodaan kahvia ja uudenvuodenkuusta ja…

— Pikkuherraa! — huudahti kapteeni ja hypähti paikaltaan iloisena kuin uusi ihminen, vastaanottaen Hagestadin perillisen pehtoori Pekan käsivarsilta.