MAGDALENA RUDENSCHÖLD

Romantillinen kertoelma Kustaa III:n ja herttua-hallitsijan ajoilta

Kirj.

Sylvia [Sara Pfeiffer]

Suomentanut —r—r. [F.F. Brummer]

Tampereella, Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1886.

ENSIMÄINEN LUKU.

Raskaiden akuttimien välistä pilkisti aurinko huoneesen ja heitti leveän, loistavan valonsäteen erääsen nuoreen tyttöön, joka seisoi kuultelevassa asemassa, pää hiukan nyökällänsä, huoneen keskellä jonka toinen ovi oli jätetty puoleksi auki. Eräs harso-ompeluskehä oli huolimattomasti heitetty korkeanojaiselle tuolille, ja lattialla oli hänen ympärillänsä kirjavia silkkivyyhtiä hujan hajan. Olihan selvää, että hän oli hypähtänyt pois ompelunsa äärestä, selvemmin kuullaksensa niitä sanoja, joita läheisessä huoneessa lausuttiin.

— Minä puolestani pidän Magdalenan hoviin pääsemisen liian hätäisenä — lausui nyt eräs ääni, johon toinen heti vastasi:

— Se on tosi, hän on vielä lapsi, mutta hyvä lapsi…

— Sellainen voi kuitenkin turmeltua, keskeytti ensimmäinen puhuja — kun päiväkaudet näkee ainoastansa ylellisyyttä ja kevytmielisyyttä… usko minua, esimerkki tarttuu, ja niin vilkas luonne kuin hänellä on, pelkään minä…

— Niin, lapsikultani, mitä tulee minun tehdä?

— Malttaa muutama vuosi, äitiseni, malttaa, kunnes Malin'illa on kyllin järkeä eroittamaan hyvän pahasta.

— Mutta mietihän meidän taloudellista tilaamme Minun täytyy ajoissa hankkia hänelle hovineidin toimi. Isämme on vanha, lähes kahdeksankymmenvuotias, ja minä olen kivulloinen… Ei kukaan voi olla Magdalenaa turvattomampi sinä päivänä, jona hän jää orvoksi maailmaan.

— Olkoon se päivä kaukana! — ajatteli tyttö, joka yhä seisoi siinä kuuloksilla, sill'aikaa kun hänen äitinsä ja sisarensa viereisessä huoneessa päättivät hänen tulevaisen kohtalonsa.

Niin, tulisiko hän pääsemään hoviin vai eikö?

Hänen sydämensä sykki hiukan kovemmin, heleä puna nousi yhä vilkkaammin hänen valkoisille poskipäillensä, hänen kihara tukkansa säkenöi ja hohti kullalta auringonvalossa, ja hänen huulillensa ilmautui hymy — enkelin hymy.

Ah, mikä elämä, tarjoava juhlia, valoa, soitantoa ja kukkain tuoksua! Eipä tulisi olemaan ketään, joka ei olisi hänelle ystävällinen! Mitä komeita pukuja hän tulisi pitämään sekä kantamaan kukkia, helmiä ja hohtokiviä hiuksissansa! Tyttö hymyili yhä; hän oli lapsi, joka riemuitsi leikkikaluistansa; hän oli impi, joka tiesi tulevansa viehättämään.

Eräs ovi aukeni samassa silmänräpäyksessä, tyttö kääntyi äkkiä sinnepäin ja meni erästä solakkavartaloista nuorukaista tahi oikeammin poikaa vastaan.

— Mitäs luulet, Pentti-kultani lausui hän puoliääneensä, pistäen esiin täytelään alahuulensa — minä en luultavasti pääsekään Drottningholmiin!

— Miksikä et?

— Karolina-siskoni estelee äitiäni viemästä minua sinne; minä olen liian järjetöin, liian lapsekas…

— Se on sula vääryys, nauroi poika, johan sinä olet kolmentoistavuotias.

— Sano neljäntoista, neljäntoista.

— En!

— Jospahan vaan lasket, niin saat huomata, että olen juuri jättämäisilläni tuon tukalan kolmetoistakymmenisen!

— Tänään on heinäkuun 7 päivä 1779, vastasi hän ja oli laskevinaan sormillansa, — viiden kuukauden ja viidenkolmatta päivän perästä…

— Kuuluupa kylläkin puheestasi Pentti, että vielä olet poika, muutoin hyvinkin käsittäisit, kuinka epäkohteliasta on puhuminen naiselle hänen i'ästänsä! — Tyttö kietoi valkoisen hameensa pulleoihin poimuihin ympärillensä ja nousi hiukan varpaillensa, viitaten hänelle alavaisesti.

— Pyydän tuhatkertaisesti anteeksi, teidän armonne! — Hän teki tätä lausuessansa syvän kumarruksen. — Onko minulla kunnia puhutella vanhaa neiti Drakenberg'iä?

— Hyi, Pentti, sinä olet auttamatoin! Mutta sanohan, eikö ole huonosti, ett'ei Karolina soisi minun saavani hauskaa? Hän puhuu ikäänkuin vanha mummo ja morkkaa sekä moittii hovielämää äiti-pahalleni, ikäänkuin olisi se joku Sodoma ja Gomorra!

— Jossa hän itse viihtyy sangen hyvin.

— Tyttö naurahti. — Ah, veliseni, hänelle siitä ei ole mitään vaaraa; etenkin pitää hän itsensä pelastettuna, sittenkuin eräs hovitallimestari on ruvennut hänelle kumartelemaan ja liehakoimaan… Vaiti! — keskeytti hän itsensä, — minä luulen kuulevani hänen äänensä! Nyt on parasta, että menen sisään… tuleepa hauskaksi tietää, mitä hänellä nyt on ilmoittamista! Tietysti tulee hän hyväksymään Karolinan mielipiteet.

Mutta tässä pettyi tuo nuori tyttö, sillä sittekun hän oli tehnyt syvän lyyhistyksen hovitallimestarille, paroni Ehrenkronalle (1), joka tänä aamuna oli hovipuvussa tullut tervehtimään kreivitär Rudenschöld'iä, tahi kentiesi ennemmin hänen Karolina-tytärtänsä, ja tuo Magdalenalle ai'ottu hovineidin toimi puheeksi, oli kuitenkin paroni, huolimatta Karolinan vastakkaisista mielipiteistä, sangen taipuvainen edistämään tätä asiaa ja lupasi puhua siitä muutamien mahtavain henkilöiden kanssa, koska hän nyt tulisi menemään Drottningholm'iin.

Jos Magdalena olisi ollut yksin äitinsä kanssa olisi hän kentiesi kietonut käsivartensa tämän kaulalle ja sanonut, kuinka onnelliseksi hän tunsi itsenä. Nyt ilmaisi vaan ruusut hänen kasvoillansa sekä kuopat hänen poskipäillään ja loistavat, siniset silmänsä sitä lapsellista iloa, jota hän tunsi ja, kuten hyvin kasvatetun tytön tulikin, istautui hän sisarensa viereen, kuunnellen vaitonaisena vanhempien keskustelua. Tämä koski yhä hovielämää, ja parooni Ehrenkrona sanoi muun muassa:

— Kreivi Kageneck (2) käy tänään hyvästijätöllänsä kuninkaan luona.

— Menikö asia todellakin niin pitkälle? keskeytti kreivitär Rudenschöld.

— Hänen majesteettinsa ei voinut antaa anteeksi, että kreivi Kageneck kieltäytyi suutelemasta kuningattaren kättä.

— Niin sehän soti hovitapoja vastaan, ja sitä kreivitär Rudenschöld oli sanomaisillaan: sitä noudattaa kuningas enemmän kuin mitään muuta; mutta hän pidätti itsensä sekä lausui: — ja sitä on tietysti noudattaminen.

— Tietystikin, kreivitär! Ja koska kreivitär Kageneck kovapintaisesti kieltäytyi noudattamasta tätä tapaa, ei hän voinut tulla esitetyksikään hänen majesteetillensä. Ja muutoinkin, tapahtuman jälkeen pörssitanssiaisissa…

— Me emme olleet siellä — lausui Karolina, mutta me olemme kuulleet tuhannella eri tavalla siitä kerrottavan, että…

— Minä olin läsnä, keskeytti paroni, ja kuulin kuninkaan käskevän osoittamaan pois kreivitärtä…

— Mutta minun mielestäni olisi hänen tanssiaisissa, johon kukin ostaa pääsylippunsa, pitänyt näyttää, ikäänkuin ei hän laisinkaan oli huomannutkaan kreivittären läsnäoloa, lausui Karolina, sitoessansa vaaleanpunaista nauhaa pienen valkoisen villakoiran kaulaan, joka makasi hänen polvellansa.

— Siltä voi näyttää. Mutta huolimatta kreivi Schefferin esityksistä oli kuningas sittekin taipumatoin, ja itävaltalainen hovi on nyt käskenyt ministerinsä lähtemään Tukholmasta.

Paroni veti, lausuessansa näitä sanoja taskustaan ison kultakellon ja, katsellen sen jalokivistä hohtavia viisareja, lisäsi hän: — Jumalani, aika rientää aina täällä ollessani kuni siivillä!

— Meitä ihastuttaa kuullessamme sitä, vastasi Karolina hymyillen.

— Rohkenenko siis sanoa: me näemme jälleen toisemme?

— Rohkenette, vastasi kreivitär, joka armollisesti ojensi hänelle kätensä suudeltavaksi.

— Minulla on kunnia sulkeutua teidän suosioonne, kunnioitettavat naiset: me näemme jälleen toisemme!

Paroni Ehrenkrona kumarsi sievistellyllä veikeydellä, tuo heikko puna, joka silloin leimahti Karolinan poskille, loi hänen nuorille, vaikka tavallisesti kalpeille ja vakaville kasvoillensa suloisen ihanuuden ja mitä viehättävämmän hämillä olemisen näyn, joka melkoisesti lisääntyi, kun paroni, antaen silmäyksensä viipyä hänessä, meni pois.

Paroni Ehrenkrona saapui Drottningholm'iin samassa silmänräpäyksessä, kun Itävallan lähettiläs, paroni Kageneck lähettiläs-sihteerinsä seurassa lähestyi linnan-portaita, joita myöten kuninkaan hovimarsalkka nyt astui ales ja jäi, tehtyään syvän kumarruksen, seisomaan niiden kolmannelle portaalle.

— Jäättekö te sinne ylös seisomaan, herra hovimarsalkka, vai a'iotteko tulla minua vastaanottamaan? — kysäsi ranskaksi kreivi Kageneck, joka, noustuaan ylös puoliväliin portaita, nyt pysähtyi ja katseli ympärillensä ylpeillä silmäyksillä.

— Olenhan minä tullutkin, teidän ylhäisyytenne, vastasi hovimaarsalkka kylmäkiskoisesti.

Muutamat hoviherrat selittivät nyt, että olisi aivan vastoin hovitapoja, jos hovimarsalkka astuisi enemmän kuin kaksi porrasta alaspäin.

Synkillä kasvoilla astui kreivi sitte ylöspäin luomatta silmäystäkään häntä seuraavaan hovimaarsalkkaan. Täten menivät he vahtipalvelusta tekevien upseerein ohitse, jotka ranskalaiseen tapaan pitivät valtansa merkkinä kädessänsä pientä, mustaa sauvaa valkoisella, norsunluusta tehdyllä nupilla, jonka jälkeen lähettiläs sekä häntä seuraavat herrat suorastansa vietiin kuninkaan makuuhuoneesen.

Paroni Ehrenkrona liittyi kuninkaan luokse meneviin herroihin jotka muodostaen jonkinmoisen tableau vivant'in, olivat asettuneet somiin ryhmiin Kustaa III:n ympärille, joka, istuen eräällä vuoteensa edessä olevalla istuinsijalla, hattu päässänsä, hymyillen viittasi kädellänsä ministerille. Imartelevilla sanoilla lausui nyt tämä hovinsa tervehdyksen sekä oman jäähyväispuheensa. Tuolla hienolla ja sivistyneellä tavalla, joka oli omituista tälle kuninkaalle, vastasi hän siihen mitä kohteliaimmin, ja tervehtimässä käynti oli lopussa, jolloin syvään kumarteleva ministeri poistui.

Kustaa-kuningas seisoi nyt keskellä huonetta, pää pystyssä, samalla kun hänen suuret vilkkaat silmänsä tähystelivät noita ko'olla olevia hoviherroja.

— Kreivi Kageneck oli huonolla tuulella, luulen ma, lausui hän; sitä pahempi hänelle itsellensä! Kunniani nimessä! — Vaativilta ihmisiltä puolustan mielelläni oikeuksiani. — Hän oli vaiti hetkisen, hänen vilkkaat, liikkuvaiset kasvonsa muuttuivat hymyileviksi ja hän lisäsi: — Niin, mitä herrat sanovat, jos menisimme Kiinaan murkinoimaan? — Kustaa-kuninkaan silmät vilkuivat taaskin ympäris, ja mihin hänen silmäyksensä vaan sattui, näki hän ainoastansa kumartavia ja hymyileviä hoviherroja.

— Ehrenkrona-hyväni, lausui hän taaskin, viitaten hovi-tallimestaria luoksensa, kertokaa meille millä tuulella herra de Kageneck jättää meidät. Antakaa meidän myöskin heti tietää hänen lähtönsä. Sitä ennen, paroni, emme a'io murkinoida.

Ystävällisesti nyökäten kääntyi nyt Kustaa-kuningas hänestä, jonka jälkeen hovi-tallimestari meni pois täyttämään tehtävää, jonka kuningas oli antanut hänen toimeksensa.

Kreivi Kageneck meni juuri silloin kuningattaren huoneesta, kun Ehrenkrona hänet kohtasi. Itävaltalainen ministeri oli nyt sekä kuningattaren että kuninkaankin hovimaarsalkan seuraamana, jotka kumpikin tuppasivat käymään toisensa oikealla puolella.

— Minä olen kuninkaan marsalkka ja täydyn siis käydä teidän oikealla puolellanne, lausui toinen.

— Mutta minulla on kolmetoista vuotta vanhempi valtakirja kuin teillä, vastasi toinen, jonka jälkeen nuot molemmat ylhäiset herrat lakkaamatta hyppelivät toistensa ohitse, kunnes he lopulta tekivät varsinaisia kievahduksia, saattaessansa ministeriä perintöruhtinaan "vastaanottohuoneesen".

Siellä istui eräässä nojatuolissa purppurakatoksen alla kreivitär Rosen, joka piti polvellansa kuninkaallista lasta, jonka rinnalle oli ripustettu serafimer-tähdistön kunniamerkki. Hänen ympärillänsä seisoi palvelusta tekeviä hoviherroja, tahi istui hovinaisia jakkaraisilla, kukin arvonsa mukaan.

Kreivi Kageneck lähestyi nyt pientä perintöruhtinasta ja teki kolme kumarrusta, jonka jälkeen hän lausui muutamia lyhyitä ja kohteliaita jäähyväissanoja, joihin kreivitär Rosen hiljaisella ja värisevällä äänellä vastasi, lukien paperista moniaita sanoja, joita ei kukaan voinut kuulla, sillä tuo kirkuva kuninkaallinen lapsi voitti tykkänään hänen äänensä. Ja nyt, jäähyväisten onnellisesti lopetettua tämän ruhtinaan luona, vietiin Kageneck Södermanlannin herttuattaren puheille, ja tämän korkeuden luona loppui hänen julkinen hyvästijättöhommansa.

— Joko se on lopussa? lausui itävaltalainen kreivi, joka kenties laski ivaa kaikista noista ruotsalaisessa hovissa. — Jääkää hyvästi, hyvät herrat! — Ja hän kumarsi kummallekin hovimaarsalkalle, jotka kumpikin vielä inttivät käydä toisensa oikealla puolella seuratessansa häntä ales laivasillalle.

— Mitä te ajattelettekaan, herra kreivi, lausui silloin kuninkaan hovimaarsalkka, a'iotteko antaa lähettilässihteerinne tulla Tukholmaan, samassa purressa, jossa itsekin menette?

— Tietysti

— Ei, se ei käy laatuun!

— Ei millään lailla, keskeytti kuningattaren hovimarsalkka; se on vastoin hovitapoja! Mutta me annamme he panna kuntoon teidän sihteerinne varalta toisen purren.

— Minä taivun siihen, vastasi kreivi Kageneck, ja pidättäen naurunsa siveli hänen kädellänsä hienoja viiksejänsä; sitte kääntyi hän vieressänsä seisovaan kreivi Ehrenkronaan päin.

— Niin, ainoa, joka kunnioitti minua vähälläkään surulla tässä suuressa hyvästijätössä, oli hänen kuninkaallinen korkeutensa, joka itki!

Nyt kääntyi kreivi Kageneck hymyillen pois, astuen vitkallisesti häntä vartoavaan purteen.

Kuten hovimiehen tuleekin, riensi nyt Ehrenkrona kuninkaan luokse, ollen vaiti ministerin pilasanoista ja ilmoittaen hänen hymyilynsä sekä poislähtönsä. Myöhempään päivällä sai hän lupauksen, että Magdalena Rudenschöldiä muistettaisiin soveliaassa tilaisuudessa hovineidin toimella sekä että hänet esitettäisiin kuningasparille tulevana sunnuntaina tapahtuvissa juhlamenoissa.

TOINEN LUKU.

— Olenko sovelias tällaisena? Kysyi Magdalena, kohottaen toisella kädellään keveätä, valkoista juhlapukuansa, joka verhosi hänen heiveröistä vartaloansa, ja katsellen pieniä jalkojansa, joiden viehättävä muodostus kokonaan tuli näkyviin hänen ahtaista silkkisukistaan ja atlaskankaisista kengistänsä, — Näin tulen minä kumartamaan, vai pitäisikö sen tapahtua vieläkin syvempään? — Ja tuo nuori tyttö toki peilin edessä muutamia viehättäviä eljeitä, kumartuen syvään alas laattiaan päin. — Niin, jospa sinä, Karolina olisit mukana!

— Näillä ajettuneilla poskipäillä näyttäsin minä todellakin kauniilta! vastasi tämä nauraen.

— Se on ikävää! Jos sinä olisit ollut minun läheisyydessäni, olisin silloin tällöin voinut saada viittauksen siitä, mitä on tehtävä, mitä ei. Mutta saman tekevä, sinä tulet olemaan tyytyväinen minuun näkemään, ett'en ole sellainen lapsi, joksi minua luulet! Mikä kuume minulla on mikä sydämen tykytys?

Hän painoi käsiään rintahansa vilkasi peiliin. Viehättävämpää kuvaa ei tuo kirkas lasi voinut heijastaa. Huikaisevan valkoinen hipiä, loistavat lempeät, siniset silmät, kultaiset hiukset, jotka höyhenenkevyisinä kutrina liehuivat hänen päälaellansa, valuen ales hänen lumivalkoisille olkapäillensä, hymyilevien purppurahuulien välissä helmien kirkas kiille — sellainen oli kuva! Voiko Magdalena muuta kuin riemuita hymyillä?

— Nyt vielä hiukkanen tukkajauhoa, niin olen valmis! Ja hän kietoi vaipan ympärillensä sekä antoi päänsä sisärensä käsiteltäväksi, joka auliisti teki viimeiset parannukset Magdalenan vaatetuksessa.

— Niin tyttöseni, nyt saat kelvata! lausui kreivitär Rudenschöld, luoden tarkastelevan silmäyksen tyttärensä somaan pukuun. — Joudu, vaunut ovat aikoja olleet portaiden edessä!

Magdalenan olkapäille kiedottiin nyt kevyt päällysvaate, ja hän seurasi äitiänsä vaunuihin. Hänen astuntansa muistutti hiukan säikähtyneestä metsäkauriista. Miten tulisi hän käyttäymään tässä hovissa, jossa vallitsi ankarat ranskalaiset hovitavat? Mutta hän hymyili taaskin pian hemmoitellun lapsen huolettomuudella. Mistäpä hän oikeastansa levotoin olisikaan?

Vähän tämän jälkeen alkoi hän puhua äidillensä siitä, mikä nyt enin oli hänen sydämellänsä, vakuutti lopulta, että hän puolestansa olisi valmis milloin tahansa suutelemaan kädelle ketä tahansa.

— Karta varomattomia lauseita Maalin! varoitti häntä kreivitär, jonka silmät äidin ylpeydellä kääntyi tähän hänen nuorimpaan ja rakkaimpaan lapseensa; ja loppumatkalla piti hän pienen, hyvää tarkoittavan esitelmän hyvästä käytöksestä ja hienosta sivistyksestä.

Kuinka ihana sunnuntai! Aurinko paistoi, ja mehiläisiä sekä perhosia leijaili niityn kukkasilla! Magdalena ei tulisi milloinkaan unohtamaan tätä päivää ihmeellisine, viehättävine levottomuuksineen.

Vaunut pysähtyivät. Äitinsä rinnalla kulki hän käytävien kalterein ja etehisten läpi. Mitä loistavia pukuja, mikä tungos! Läsnäolijat järjestivät itsensä, niin hyvin kuin voivat, jokseenkin arvonsa mukaan kahteen pitkään riviin. Magdalena tunsi itsensä aivan levolliseksi ollen puolittain piilossa äitinsä takana. Nyt alkoi esittely ja kuninkalliset henkilöt astuskelivat pysähtyen siellä täällä, hymyilivät, kumartelivat ja juttelivat. Äkkiä huomasi Magdalena seisovansa majesteetein edessä; hän kumartui syvään samalla kuin hänen korvansa hiljaa soivat ja hänen silmänsä huikenivat, ja kun hän taas kykeni käsittämään, mitä oli tapahtumassa, piti äitinsä häntä kädestä, lausuen:

— Hän on vielä niin nuori, milt'ei lapsi — teidän majesteettinne!

Magdalena näki kuninkaan suuret, vilkkaat silmät luodun häneen, samalla kun hymyily ilmautui kuninkaan huulille.

— Nuoruus ei ole mikään vika, kreivitär! lausui hän ja oli samassa kuningattaren kanssa jo hyvän matkan päässä heistä, ennenkuin Magdalena oikein voi käsittää sen vaikean hetken olevan onnellisesti ohitse ja itsensä tulleen esitellyksi heidän majesteeteillensa.

Nyt esittelymenojen loputtua alkoi jumalanpalvelus. Kirkossakin noudatettiin mitä ankarimpaa säätyeroitusta rientäessä valitsemaan istumasijoja. Kreivitär Rudenschöld asettautui istumaan valtioneuvosten rouvain penkkiin, ja Magdalena meni ujona hovineitojen luokse, mutta koska nämät pitivät itseänsä ylhäisempänä tuota tällä hetkellä tykkänään hämillänsä olevaa kaunotarta, osoittivat he hänet pois joukostansa. Silmät luotuna alespäin ja vitkallisilla askelilla meni hän erääsen syrjässä olevaan penkkiin, jossa hän vavisten istahtui erään vanhan kenraalin viereen. Hänen kultaisien olkatöyhtöjensä ja tupsujensa takaa silmäili nyt nuori tyttö ympärillensä. Aivan hänen lähellänsä seisoi pitseillä reunustettuihin silkkinuttuihin puettuja hoviherroja, jotka syvään kumartelivat muutamille kasvoiltaan maalatuille naisille, joilla oli mustia tekopilkkuja olkapäissään ja poskillansa. Synnin tunnustusta luettaessa viuhtoivat naiset viuhkoillansa, tahi avasivat hajuvesi-pulloja ja sienikoteloita ja näyttivät niin tyyneltä ja välinpitämättömiltä, ikäänkuin olisivat he luulleet maailman synnit olevan kaukana itsestänsä. Eräässä penkissä aivan Magdalenan lähellä istui eräs kamariherra, joka saarnan aikana usein katseli häntä silmälasien avulla, ja hän kuuli tämän lausuvan naapurillensa: "Kuka tuo tyttö on, joka istuu tuolla kenrali Horn'in vieressä ilmeisenä näytelmäesineenä Jumalan seurakunnan edessä?"

— Minä tiedän ainoastansa: mitä näen: viehättävän ruusunupun, hennon kukan varhaisimmassa loistossaan, vastasi eräs nuori hovipalvelija, heittäen veitikkamaisen silmäyksen tyttöön, joka seuraten toisten naisten esimerkkiä, levitti viuhkansa, jonka taakse hän piiloitti punastuvat kasvonsa.

Kirkosta mennessään pysähtyi kreivinna Rudenschöld ja esitti Magdalenan muutamille ylenpalttisesti koristetuille naisille, jotka puhuessansa salavinkaan silmäilivät toistensa pukuja.

— Jumalani, johan te olette täysikasvuinen nainen, lausui kreivitär Vrede lyöden leikillänsä Magdalenaa viuhkallaan käsivarrelle. — Sepä oli ihana saarna! Sitte aljettiin puhua muista asioista, tehtiin monenmoisia suunnitelmia tulevan viikon huvituksien varalta, kerrottiin nykyään vietetyistä pelikokouksista ja huviretkistä, jonka jälkeen vihdoin aljettiin pakinoida kilpataistelusta, jonka kuningas aikoi panna toimeen.

Sykkivin sydämin kuulteli Magdalena. Huveja ja taaskin huveja — ja nyt oli hän itsekin näiden viehätysten ja tarumaisten juhlain pyörteiden keskellä, joita tässä hovissa niin runsaasti vietettiin, ja kun vihdoin otettiin puheeksi päivällisen syöminen kreivitär Vreden yksityisessä huoneessa, seurasi tuo nuori tyttö mukana, ollen ikäänkuin unessa ja milt'ei kajoamattakaan niihin ruokiin, joita hänelle tarjottiin, tullen ainoastansa tarkkaavaiseksi, kun kreivitär kysyi hänen äidiltänsä, josko tämä aikoi jäädä operanäytelmää katsomaan.

— Kaiketi minä jään, vastasi tämä, samassa kun Magdalenan rukoilevat silmäykset olivat tähdätyt häneen päin.

Ja nyt oli hetki käsissä, jolloin operanäytelmän piti alkaman. Loosit täyttyivät. Mihin vaan heitti silmänsä, säteili valoa, loisti hohtokiviä, ja ruusunpunaisilla huulilla ilmaantui viehättäviä hymyilyjä. Kauniita naisia imarteli kokonainen laveri hoviherroja, joilla oli tukkajauholla riputettuja kiharoita otsallansa; leikillisiä komppasanoja vaihdeltin ja miellyttävillä eljeillä kuiskailivat silkkiin puetut herrat lemmen suloisuudesta ja tunteidensa ikuisesta kestäväisyydestä, joita kuiskeita heidän sydänkäpynsä kuultelivat, joko heittäen viehättäviä silmäyksiä tahi jaellen viuhkoillansa pieniä rangaistuksia.

Hiljaista hälinää kuului silloin läpi koko salin, mutta vaikeni heti. Kuningas astui sisään — tämä kuningas, joka ei ainoastansa ollut ensimäinen arvoltansa, vaan myöskin ololtansa ja käytökseltänsä. Missä hän vaan esiintyi oli hän empimättä ovelin sekä viehättävin seuramies ja seisoi siinä nyt lempeästi hymyillen tuolle ylhäiselle seuralle, joka oli hänen ympärillänsä, ja hän näytti Magdalenasta milt'ei puoli jumalalta, jonka ympärillä "laulu heräsi," samalla kun hurmaavat huvitukset näyttivät kasvavan hänen askeleidensa jäljistä.

Eräs Kraus'in sepittämä sävellys kaikui salissa. Soitanto kuului ikäänkuin laulu metsässä kevät-aamuna, ja kuningas taputteli käsiänsä juhlapukuisille laulajille ja laulajattarille. Mikä vilkkaus, mikä tuli siinä silmäyksessä, jolla hän tarkasteli näyttelijöiden liikkeitä! Ainoastansa näyttämöön oli hänen huomionsa kiinnitettynä, ja ylhäisimmästä alhaisimpaan näyttiin tässä salissa yksimielisellä tarkkaavaisuudella oltavan yhtä mieltä kuninkaan kanssa; liehakoiminen ja kuiskaukset olivat tauonneet.

Magdalena istui äitinsä lähellä. Hän kuulteli soitantoa ja laulun ihmeellisiä säveliä. Tuon nuoren tytön mielikuvitelma oli vilkkaasti juoksevan puron kaltainen, milloin muistellen mennettä, hiljaista elämäänsä lapsikamarissa ja noita vaikeita läksyjänsä, jotka kaikeksi onneksi nyt ainiaaksi olivat ohimenneet, milloin taaskin rientäen eteenpäin ajassa, jolloin hän halusi olla kauniin kauniimpienkin joukossa, se, jonka puoleen kaikkein näiden hoviherrain ihastus kääntyisi. Suloinen hymy ilmausi hänen lapsellisilla, pyöreillä kasvoillansa, samassa kun hänen silmäyksensä lensi ympäri salin. Tämä päivä, jota hän niin paljo oli ajatellut, niin paljon ikävöinyt, tämä päivä oli nyt hänelle ihana, iloinen, autuaallinen todellisuus. Ja olihan hän itsekin ikäänkuin perhonen niityllä, liehuen huvitusten päiväpaisteessa, leijaillen sinne tänne, nauttien kyllälti suloisia, tuoksuja ja juoden riemujen taivaallista kastetta!

Mutta miksi laulu hänen ympärillänsä vaikeni? Ah, esirippu vajosi, operanäytelmä oli loppunut!

Mahtavuudella, joka sopi hänen arvollensa, nousi kreivitär Rudenschöld istuimeltansa ja kääntyi Magdalenan puoleen, joka hehkuvin poskin kietoi harsopukunsa kiinnemmäksi yllensä, seuraten vitkallisesti äitiänsä, joka lausui:

— Meitä on käsketty illalliselle kuningattaren pöytään!

— Pyydän tuhat kertaa anteeksi, arvoisat naiset! lausui nyt kuningattaren hovimarsalkka estäen Magdalenaa menemästä eteenpäin. Nuori tyttö pysähtyi aivan hämillänsä, kuunnellen aivan uutta, hovitapoja koskevaa kysymystä: Oliko hän arvollinen syömään iltaista kuningattaren seurassa?

Magdalena punastui ja vaaleni. Joko nyt kaikki oli lopussa? Eikö hän tulisi pääsemäänkään hoviin? Tuskissansa koki hän lukea äitinsä silmistä, tämän äidin, joka tyynenä ja olematta kuulevinansakaan, mistä puhe oli, iloisesti jutteli muutamain vanhempien naisten kanssa, varmalla vakuutuksella siitä, minkälainen se vastaus tulisi olemaan, jonka nyt virkaatekevä kamaripalvelija oli hänelle tuomaisillansa.

Aivan nykyisin oli kahden illalliselle käsketyn neidin täytynyt lähteä pois illallisetta, kertoi hän, koska näiden isä ei ollut kreivi; kuitenkin koska nyt vanha kreivi Kaarlo Rudenschöld oli sekä kreivi että valtioministeri, pidettiin hänen tyttärensä arvollisena hoviin pääsemään illalliselle.

Pariovet aukenivat. Tästä silmänräpäyksestä alkaen voi Magdalena pitää itseänsä hoviin kuuluvaksi.

KOLMAS LUKU.

Muutamia viikkoja tämän Magdalena Rudenschöldin elämässä niin muistorikkaan päivän jälkeen tapaamme hänet ahkerasti neulomassa somaa koru-ompelusta.

— Ettekä te, neiti, päässyt hovineitien penkkiin ja saitte odottaa pääsöä kuningattaren huoneesen, lausui muuan keski-ikäinen vaimo, joka oli puettu isokukilliseen hameesen ja viittaan ja joka työskennellen hämäisen silkkivyyhden selvittämisellä, nyt loi huolellisen silmäyksen tuohon nuoreen tyttöön.

— Tiedättehän, Regina, miten sen laita oli, vastasi tämä hieman maltittomuudella.

— Niin, minä tiedän sen enkä voi olla sitä ajattelematta. Jos Malla-neiti, olisitte minun lapseni, niin totta kuin olen imettänyt teidät, ette olisi koskaan enään päässeet hoviin.

— Enkö olisi päässyt? Magdalena hymyili. Miksikä en? — Siinä tapauksessa saisi kaikki kärsiä minun kohtaloni, vastasi Magdalena, yhä hymyillen.

Vaimo ei vastannut, vaan pudisti huolestuneen näköisenä päätänsä.

— Minä sanon teille Regina, minkaltainen hovi minun mielestäni on. Aivan kanakopin kaltainen, jossa kukot ja kanat tahtovat lentää toistansa ylemmäksi päästäkseen ylimmäiselle istuinpuulle, ja siipiänsä räpytellessä eivät he laisinkaan pidä lukua, jos lyövätkin toisiaan siivillensä!

— Jumala paratkoon niin epäkristillistä puhetta!

— Se on teidän oma syynne, Regina, lausui Magdalena veitikkamaisesti; minun tarkoitukseni oli vaan antaa selvän kuvan hovioloista, ett'ette luulisi minua ainoaksi, joka on saanut muutamia pieniä läimäyksiä.

— Kaikissa tapauksissa on toivoni ett'ette olisi niitä saaneet, neiti Maalin, lausui Regina, pudistaen päätänsä. — Minä ajattelin… mutta samantekevä! Niin paljo voin kuitenkin sanoa, että kun ensi kerran nä'in Lundegvist-vainajan, tarttui hameeni kiinni ovenpielessä olevaan naulaan, juuri kuin olin häntä tervehtimäisilläni, ja kun hän sitte kosi minua, ja me menimme naimisiin, tiesin täsmällensä, miten minulle tulisi käymään… oh, hoh, niin, niin: merkkejähän tapahtuu aina, jos ne vaan otetaan huomioon, ja se on viisas, joka niin tekee!

— Regina, te olette tänään oikein päättäneet suututtaa minua!

— Lapsikultani, se ei ollut tarkoitukseni!

— Niin se ei tule onnistumaankaan, lausui tyttö iloisesti. Illallinen syötiin pienimmittäkään tukaluuksitta, kuningatar hymyili minulle, ja minä kuulin hänen armollisesti lausuvan äiti-hyvälleni, ilman tänä suvena olleen erinomaisen ihanan.

— Magdalena loi veitikkamaisesti silmäyksensä ompeluksestaan ja lisäsi:
— Noh, Regina, mitä tästä sanotte? Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin!

— Sitä vastaan ei voi kukaan väittää, vastasi Regina, joka oli tämän kreivillisen perheen hovimestarin leski ja jolla Magdalenan imettäjänä oli jonkinlainen vapaampi puheenvalta, etenkin niissä asioissa, jotka koskivat hänen nuorta neitiänsä. Mutta vaikka Magdalenan ensimmäinen ilmestyminen tuottikin Reginalle surullisia aavistuksia, ei ne kuitenkaan millään tavalla häirinneet tuon tytön iloista mieltä, joka kiihkeni milt'ei vallattomaksi, sittekun hän äitineen ja sisarineen oli saanut sijan yhdessä niistä parvista, jotka oli rakennettu katselijoita varten siihen suureen kilpataisteluun, joka elokuun 30 päivänä tulisi tapahtumaan Drottningholm'issa.

Ylhäisimmissä piireissä ei nyt puhuttu muusta kuin varustuksista, hunnuista, kypärintöyhtöistä ja vyöhyistä. Hienojen naisten ompelupuitteet välkkyivät helmistä, säkenöivät hohtokivistä ja kullalla ommellusta sametista ja loistavat silkkikankaat peittivät sohvat ja tuolit.

Rudenschöldinkin perhe teki suurenmoisia valmistuksia, ja jopa tarttui tämä into vakavaan Karolina-neitiinkin.

Tuo tärkeä päivä tuli. Hopeakankaisessa hameessa ja hunnussa sekä helmiä kiedottu otsallensa esiintyivät Magdalena ja hänen sisarensa arvokkaina hovineitinä, jotka kyllä ansaitsivat että joku ritari asussaan kantaisi valkoista väriä, jonka he yksimielisesti olivat itsellensä valinneet. Magdalenan siniset, vilkkaat silmät tähystelivät parvea ja taisteluaituuta. Mikä ihmeellinen loistava näky!

Ritareja, välkkyvät aseet kädessänsä ja liehuvat töyhtöt kypärissänsä, hovi-rouvia, joiden päähineet olivat koristetut helminauhoilla ja vitjoilla, kiiltävillä paratiisilinnuilla, loistavilla kukilla sekä heiluvilla sulilla ja joilla oli valkoiset jalokivistä hohtavat sormet, pidellen voittajien palkintoja.

Uneksien ajassa vuosisatoja takaperin, kuulteli Magdalena julistajien huutoja, hevoisten hirnuntaa, kilpien helinää sekä torvien toitotusta.

Eräs kypärillä varustettu ritari kumartui tervehtien. Magdalena säpsähti. Ketä tarkoitti tämä tervehdys? Punastuen liikutti hän päätänsä; olipa jotakin uutta, vaikk'ei aivan odottamatointa, että joku ihmettelevä silmäpari kiinnittyi häneen, ja hymyillen katseli hän nyt ritarin solakkaa vartaloa, tämän kannustaessaan hevoistansa ja heti sen jälkeen rientäessään kilpailuradalle.

Voittajana laskeusi hän pian toiselle polvellensa Magdalenan eteen ja osoittaen kypärintöyhtöänsä, jota ko'ossa pitävä oli tehty valkoisesta hopeanauhasta lausui hän:

— Minä suosin teidän väriänne neiti.

Ujosti punastuen vastasi Magdalena: Tänne tullessani en ajatellutkaan ketään ritaria.

Paroni Stjerneld'in varalta on sinulla aina palkinto, lausui kreivitär Rudenschöld, irroittaen itse helminauhan, joka oli kiedottu Magdalenan käsiranteeseen, ja jonka tämä aivan hämillänsä hänelle tarjosi.

Hiukan myöhemmin tuli Stjerneld tervehtimään "lemmityistänsä" jolla hän asianosaisesti esiteltiin, ja osoitti nyt Rudenschöld'in perheen naisille mitä hienointa hovimiehen lepertelemistä ritarillisen ihantelemisen ja kunnioituksen ohessa. Lapsellisella avosydämellisyydellä vastasi Magdalena hänelle, teki leikillisiä muistutuksia ja tunnusti koko tämän päivän tuntuneen hänestä mitä ihanimmalta tarinalta.

Heti kilpataistelun loputtua tarjosi paroni Stjerneld käsivartensa kreivittärelle, sill'aikaa kun Ehrenkrona johteli noita nuoria neitosia, ja nyt retkeili tuo pieni seurue, milloin kohdaten joitakuita hovipiiriin kuuluvia kihermiä, milloin sekaantuen noihin iloisiin, vallattomiin väkijoukkoihin, jotka Tukholmasta olivat tulleet tätä komeutta ihmettelemään.

— Eipä saa nähdä mitään kauniimpaa, lausui Magdalena, silmäillen noita takanansa olevia "torninkorkuisia" puukäytäviä ja pysähtyen noiden linnan lähellä ruiskuavien suihkokaivojen luona, jotka ikäänkuin säkenöivät kristallit valuivat vaskesta tehtyjen kuvapatsaiden yli ja murtuivat kimaltellen vesikaaren väreillä tuossa paljossa valossa, joka ikäänkuin taikakeinon avulla leimusi linnan ympärillä ja lavealta sen ympäristössä.

— Kuulkaa, kuinka siellä riemuitaan ja hurrataan, lausui taaskin Magdalena, vetäen seurakumppaninsa muassaan tuonne pitkään markkinakoju-riviin päin, jonka ympärillä kansa vilkkaimmin tungeskeli. — Kas, kas, tuossa! Ja hän osoitti erästä kultakoristeiseen vaippaan puettua ritaria, joka pää pystyssä ja loistavin silmin katseli tuota öistä, kansasta vilisevää, taikavalossa olevaa väen liikettä. Hänen ympärillänsä paljastettiin nyt ikäänkuin merkin saatua kaikki päät, ja laajalta kaikui huuto: "Eläköön Kustaa-kuningas!"

NELJÄS LUKU.

Kuukausia kului tästä päivästä, karttuivat vuosiksi, ja Magdalena heittäytyi ilon hurmeella siihen loistavaan elämään, jonka pyörteisin hän oli joutunut. Hänen kauneutensa oli tullut huomatuksi hovissa ja tuo ylhäinen piiri, jossa hänen vanhempansa seurustelivat, käänsi kohteliaalla imartelemisella huomionsa häneenkin. Hänen hieno käytöksensä ja avonainen, teeskentelemätöin luonteensa viehätti kaikkia. Vaikka vielä i'ältänsä lapsi, kohdeltiin häntä täysikasvuisena neitona, jota useampi kuin yksi nuori hovin herra huokaellen silmäili, hänen näkymättä vähääkään pitävän siitä lukua. Sitä enemmän huoli hän sisarensa lemmensuhteista, sillä paroni Ehrenkrona oli nyt esiytynyt tämän suosittuna kosiana, ja siis puuhaeltiin kaikella innolla Karolinan kapioiden ja myötäjäisten valmistamista. Tähän aikaan työskenteli Magdalena innokkaasti neulomisella, ompelemisella sekä solmeilemisella, ja kotielämä veti taas jokseenkin hänen huomionsa puoleensa.

Eräänä sellaisena päivänä istui hän äitinsä ja sisarensa seurassa, nypläyspatja edessänsä ja hänen hienot sormensa liikkuivat vilkkaasti edestakasin, samalla kun kukkasia ja lehtiä syntyi pitsikankaan läpikuultavalle, lukinverkon näköiselle pohjalle.

— Se oli hyvä, lausui hän, tervehdittyänsä paroni Stjreneld'iä, joka silloin oli usein nähty vieras tässä talossa ja oli nyt tavallisella tervehtimiskäynnillänsä, — se oli hyvä, minä tarvitsen juuri palvelusta tekevää kavaljeeria. Tehkää hyvin, että annatte minulle tuon neulalautasen tuolta!

Anokaatte minulta kaikkea muuta, vaan ei neuloja, lausui hän hymyillen: ne ovat huonoja enteitä ja…

— Minä en usko enteitä, enkä huonoja enteitä laisinkaan:

— Mutta entä jos minä pistän niillä puhki välillämme olevan ystävyyden?
Tuon nuoren miehen tummat silmät kiintyivät häneen tähystelevinä.

— Noh, niin, lausui hän iloisesti, jos ystävyys ei ole sen lujempi, kuin että se menehtyy, niin menehtyköön.

— Todellakin, lausui hän, — mitä minun ystävyyteeni tulee, en luule sen huolivan neuloista… kas tässä ne ovat! Jumalani, minkä joukon te tarvitsettekin! Magdalena-neiti, ystävyyteni teitä kohtaan luulen tulevan kestämään kaikissa elämän vaiheissa!

— Se oli kauniisti lausuttu, herra paroni, eikä enempää sovi pyytääkään inhimilliseltä olennolta.

Sangen mielissänsä siitä ystävyydestä, jota paroni Stjerneld aina osoitti Magdalenalle, ryhtyi nyt kreivitär Rudenschöld'ikin pakinoimiseen ja antaessaan tuolle nuorelle tytölle muutamia neuvoja tuon käsillä olevan työn suhteen, johti hän täten äidillisellä viisaudella tyttärensä ajatukset pois tunteiden alalta, ala, joka yhä vielä oli Magdalenalle tuntematoin, samoinkuin hänen mielensä vielä oli liian lapsellinen huomaamaan niiden tunteiden oikeaa luonnetta, jotka alati johtivat paroni Stjerneld'iä hänen läheisyyteensä.

Muutama päivä paronin siellä käymisestä, kun Regina-rouva aamulla auttoi nuorta neitiänsä pukeumaan, lausui hän, puheen sattuessa Karolinan pian vietettäviin häihin:

— Niin, ensikerran kun tässä talossa näin puuhaillaan, tulee se tapahtumaan Malla-neidin häiden viettämiseksi, eikä siihen kait pitkää aikaa olekaan.

— Regina on niin iloisen näköinen, ikäänkuin olisi minun kotoani pois joutuminen suuri riemu!

— Onhan se aina riemu, kun neiti tulette onnelliseksi!… Olenpa kyllä huomannut erään, joka useammin kuin muut, käy tässä talossa. Niin, niin, hänen kypärissänsä ei kait suotta ollut neidin väriä kilpataistelussa.

— Älkää puhuko siitä, pyysi Magdalena hehkuvin poskin.

— Niin, jos se ei tule olemaan hän, niin…

— Ei se tule olemaan hän!

— Noh, sitte ei neiti saa ketään!

Nämät sanat lausuttiin Magdalenan istuessa peilin edessä. Nyt kääntyi hän äkkiä takaperin. Tuon valkoisen kaapun yli valui hänen kullanhohtavat hiuksensa ikäänkuin auringonpaisteessa kimaltelevat laineet, ja hän käänsi veitikkamaisesti silmänsä Reginaan. — Näytänkö minä sitte siltä, että jäisin naimattomaksi? lausui hän.

— Ei sen vuoksi, että juuri olisitte sen näköinen, neiti, mutta…

Mutta Regina-hyvä, onhan minulla vielä kyllin aikaa sen ajattelemiseen!

— Voi kyllä siltä näyttää, mutta ken varhain tulee myllyyn; saa myöskin varhain jauhaa — niin se, joka niin nuorella i'ällä kuin neiti on päässyt ulos maailmaan, saa myöskin…

— Mitä arvelette, Regina, kiinnitänkö nämät siniset nauharuusut hameeseni?

— Niin, Maalin-neiti, te ette koskaan salli minun puhua järjellistä sanaakaan!

— Vaikka kaksikymmentä, jos, Regina, tahdotte, kunhan vaan pääsen kuulemasta ikäviä asioita!

Täten vältti Magdalena niin kau'an kuin oli mahdollista ja kenen kanssa tahansa kaiken keskustelun tässä hänelle niin tärkeässä asiassa, jota kuitenkin erään iltana paroni Stjerneld kovinkin pian kosketteli, joka erään pienen, valitun seuran ollessa koolla kreivitär Vreden asunnossa, sattui yht'äkkiä jäämään kahdenkesken Magdalenan kanssa. Raukeudella, joka oli hänessä tavatoin, silmäili hän uneksien milloin kirjavaa laattiamattoa, milloin noita kullattuja akkunoissa olevia telineitä, jotka olivat täynänsä kaikenlaisia kummallisia kiinalaisia, teoksia, ja kalliista, intialaisesta puulajista tehtyjä koristuksia. Vihdoin kumartui Magdalena henkimään muutamien kukkain tuoksua, jotka olivat asetetut hänen vieressänsä olevalle marmoripöydälle.

Hänen huomaamattansa silmäili häntä paroni Stjerneld muutaman sekunnin, ja kun Magdalena kumartui kukkasiin, astui hän esiin ja taittaen erään ruusunnupun tarjosi sen hänelle.

— Vahinko turmeltuneesta kukkakimpusta, lausui Magdalena, ollen olevinaan huomaamatta hänen eljettänsä ja nousten sohvalta mennäkseen pois.

— Ettekö tahdo ottaa minulta pientä kukkaistakaan, Magdalena? kysyi hän.

— Tahdon kylläkin, vastasi hän, ja hänen valkoiset, sormuksilla koristetut sormensa tarttuivat oksaseen, — kuinka epäkohteliaasti, että ette karsineet ruususta pois okia! Katsokaa, kuinka minä revin sormeni!

Paroni tarttui Magdalenan käteen, jota hän kunnioituksella suuteli. — Voitteko antaa minulle anteeksi, lausui hän. — Niin, Magdalena teidän polultanne tahtoisin raivata pois kaikki pistävät o'at!

— Paljon kiitoksia! lausui Magdalena iloisesti, vetäen pois kätensä ja rientäen ovea kohti.

— Magdalena, pyydän teitä pysähtymään! Hänen äänensä oli niin kiihkoinen ja hänen silmänsä niin rukoilevat, että Magdalena vastoin tahtoansakin pysähtyi, hyvin huomaten, ett'ei hän enää leikkipuheillansa voinut poistaa tuota pelkäämäänsä hetkeä. Vaalein poskin ja milt'ei henkimättä seisoi Magdalena hänen edessänsä. Taaskin tarttui paroni hänen käteensä ja veti hänet luoksensa.

— Magdalena, oi, kuinka teitä lemmin! kuiskasi hän.

Magdalena teki torjuvan eljeen. — Jumalani, oi, Jumalani! Nämät sanat tulivat ahdistetusta sydämestänsä hänen huulilleen.

— Niin, Jumala, lausui paroni. — Jumala on todistajani, kuinka sydämellisesti minä teitä lemmin! Sano, Magdalena, tahdotko olla omani tästä päivästä alkaen? Olen niin paljon ajatellut tätä autuutta… ja eihän se vaan lienekään pelkkä uni? Vastaa, Magdalena, minä rukoilen sitä!

— Antakaa minun olla, pyysi tämä, — en ole koskaan ajatellut, en ole…

— Ette te, Magdalena, mutta minä olen ajatellut meidän kumpaisenkin edestä! Mitä onkaan tämä loistava elämä ja nämät juhlat? Kiiltoa ja turhuutta, joka jättää ainoastansa tyhjyyttä jälkeensä! Ah, me emme eläisi yhdessä perhoisten tavoin, jotka ovat silmänräpäyksen lapsia, vaan kuten ijäisyyden kuolemattomat olennot. — Väistykäämme maailman turhuuksista ja eläkäämme ainoastansa toisillemme!

— Ei, ei, niin ei voi käydä, kuin sanotte!

— Enkö siis ole mitään teidän mielestänne, Magdalena?

— En tiedä… sallikaa minun mennä… oi, sallikaa minun mennä, pyysi hän. Kyyneleet kimaltelivat hänen tummissa silmäripsissänsä, ja hänen poskillansa loisti punaisia purppuraleimuja.

— Sananen vielä, Magdalena, yksi ainoa sananen! Lemmittekö ketään toista?

Silmänräpäyksen seisoi hän liikkumatta alallansa. Sitten aukeni hänen huulensa hymyilyyn.

— En, lausui hän.

Tuo vapiseva neitonen oli äkkiä muuttunut veitikkamaiseksi lapseksi, joka avosydämisesti ilmaisee tunteensa, ja hän lisäsi:

— En tiedä ketään, jota pitäisin teitä parempana!

Kiiruusti riensi hän nyt pois, mutta hänen äänensä suloinen sointu kaikui tuon nuoren miehen korvissa sittekin, kun hän oli yhtynyt toisten seuraan, kaikui vielä yön hiljaisuudessakin ja tuotti hänelle suloisia, viehättäviä unia.

VIIDES LUKU.

Korkeassa nojatuolissa istui entinen valtioneuvos ja silloinen Upsalan yliopiston kansleri, kreivi Kaarlo Rudenschöld. Murheellisilla silmäyksillä katseli hän Magdalenaa, joka, ollen polvillansa hänen edessänsä, piti hänen kättään omissansa ja silmäili häntä, hiljaa itkien.

— Jumala on todistajani, ett'en tahtoisi närkästyttää teitä rakastettu isäni, lausui hän — mutta en voi ajatellakaan naimiseen menemistä paroni Stjern'eldin kanssa.

— Tätä nykyä pitävät lapset itseään vanhempiansa viisaampina, vastasi kansleri, joka hiljaa ja ikäänkuin rauhottaen silitteli Magdalenan kiharia. — Luuletko, että minä vä'ittäisinkään sinua tähän naimiseen, jos pitäisin sen sinulle arvottomana?

— Mutta minä tulisin i'äti onnettomaksi!

— Onnettomaksi, — sano ennemmin päinvastoin? Älähän toki oikullisuudesta työnnä onnea luotasi!

— Minun tuskani ei olekaan oikku.

— Pelkäänpä, lapseni, pitäneemme sinua liian höllissä ohjissa; sinä olet liian paljo saanut leikitellen viettää aikaasi.

— Olisikohan minun jo sitte pitänyt vieraantua leikeistä? Kyynelien vuotaessa poskipäillensä silmäili hän, puolittain hymyillen, isäänsä.

— Leikittele, kuinka paljon tahdot, mutta älä karkoita itsestäsi kaikkia vakavia ajatuksia. Tosin en tahdo pakoittaa tunteitasi, mutta isänä neuvon sinua, tarkoin asiaa miettimään. Aatto Ludvig Stjerneld ei olekaan hyljittävä mies: ollen rikas ja Kustaa I:n vanhimman pojanpojan jälkeläinen, on hän jalompaa verta kuin nykyinen hallitsijasukumme.

— Tahdon miettiä, vastasi Magdalena — ei hänen rikkauksiensa eikä hänen ylhäisen sukunsa vuoksi, vaan sen tähden, ett'en tahdo antaa teille, rakas isäni, närkästymisen syytä…

— Ei närkästymisen, Magdalena, mutta minä olen kovin mielipahoillani. Ennenkuin täältä erkanen, haluaisin jättää sinut suojelevan puolison huostaan.

— Olkoon se hetki kaukana, jolloin tulen isättömäksi!

— Ajatelkaamme kuitenkin sellaista hetkeä, Magdalena!

— Niin, jos Jumala on päättänyt, että minun tulee kestää sellainen surupäivä, enhän, isä-kultani, silloinkaan ole turvattomana, sillä se asema, johon piakkoin Sofia Albertinan hovissa joudun, on kylläksi riittävä siinä suhteessa. Ah, älkäätte huolehtiko tulevaisuudestani. Minä olen niin onnellinen, niin tyytyväinen nykyiseen tilaani! Jos en tuutisi sellaista kauhua tämän avioliiton suhteen, niin…

— Saat noudattaa vapaata tahtoasi, senhän tiedät, ja miten tehnetkin, saat siunaukseni; kansleri laski vapisevan kätensä tyttärensä päälaelle. — Siinä nimessä, joka sinulla on, ei ole koskaan ollut tahrapilkkua, jos josko omaat sen tahi jonkun muun, voi aina katsella pää pystyssä ympärillesi.

Magdalenan huulet avautui myöntymykseen, mutta sulkeutuivat samassa. Ei, hän ei voinut voittaa hirmuansa tähän, avioliittoon! Äkisti nousi hän pois polviltansa ja kietoi käsivartensa isänsä kaulalle — hänkö tuottaisi murhetta ja levottomuutta tämän harmajan pään, näiden lumivalkoisten kähäräin yli! Näin seisoi hän liikkumatoinna muutaman silmänräpäyksen, jonka jälkeen hän riensi pois saadakseen henkiä omassa hiljaisessa huoneessansa ilmaa siinä tuskassa, joka täytti hänen sielunsa.

Nopein askelin ja väännellen käsiänsä astui hän edestakaisin.

— Noudattaa omaa, vapaata tahtoani, lausui hän, niin, minä tiedän sen! Ah, hänen hyvyytensä masentaa minut! Jos minua oltaisi väkivallalla pahoitettu ottamaan tuo raskas askel, en olisi tuntenut itseäni onnettomammaksi kuin nytkään… Äitini, itkee ja isäni rukoilee!

Magdalena seisoi liikkumattomana; hänen hehkuville poskipäillensä valui kuumia kyyneleitä.

Niin hän tahtoi, kuten hänen vanhempainsa toivomus oli, ajatella tätä avioliittoa!

Hiljaa laskeutui hän pitkälle sohvalle, joka oli huoneen yhdellä seinällä. Hän muisteli tuon nuoren miehen hienoa käytöstä ja kauniita kasvoja sekä sitä sydämen jaloutta, jota hän tässä miehessä aina oli huomannut. Todellakin piti hän tätä kaikkia muita parempana ja tämän tunteen hän ansaitsikin, mutta omantaa hänelle koko elämänsä, kaikki ajatuksensa — sellaista lupausta hän ei voinut täyttää!

Kuinka tuo nuori mies olikin vakava, ja kuinka hän itse oli leikkisä; Tuo oli mies, ja hän lapsi; edellinen ei tulisi koskaan voimaan laskeutua hänen kannallensa, eikä hän koskaan kohottaida tuon edellisen kannalle. Heidän yhdessä elonsa ei tulisi koskaan olemaan onnellinen, sen hän tiesi, sen hän aavisti; rakkaus aviopuolisojen välillä oli jotakin, eikä vavistus ollut yksinomaisesti tuskaa; se oli iloakin, ja jos joskus vapisikin, tapahtui se autuudesta.

Pää kätensä nojassa, puoleksi avatuilla huulilla ja loistavin silmin istui hän hiljaa sekä liikkumatta ja hänen ajatuksensa viipyivät tässä ihmeellisessä tunteessa, josta hän ei tietänyt, mutta josta hän ei tahtonut luopua. Ei, hän ei tahtonut, hänellä ei ollut rohkeutta! Hän oli onnellinen sekä tahtoi tulla siksi ja lemmen autuutta halusi hän kerran tuntea — Kuinka kadehdittava hänen Karolina-sisarensa oli! Hän tuli saamaan sen, josta hän piti; lempi oli muuttanut hänen vaalean hipiänsä ruusunpunaiseksi, ja hän oli ikäänkuin auringon elähyttämä kukkanen.

Niin, Magdalenakin halusi lempiä? Mutta ketä?

Kovin punastuen istui hän puoleksi ummistetuin silmin, samalla kun ujo kainous pani hänen sydämensä sykkimään.

Kuinka kaunis, urhollinen, uljas viehättävä tämä tulisi olemaan — täydellinen ihminen, jonka keralla hän leikiten ja riemuiten elelisi päivänsä. Kuinka hän tätä lempisi, jumaloisi ja kuinka hän tätä ikävöi!

Hymyily ilmestyi hänen huulillensa. Levottomuus, joka äsken oli häntä ahdistanut, poistui hauen mielestänsä. Ah, jospa tuo tulisi, jospa tuo ei kauan varrottaisi itseänsä! Ei, hän ei voinut olla paitsi tätä varrottua tuntematointa Hän ei voinut myöntyä siihen, mitä vanhempansa häneltä vaativat, hän ei voinut koskaan ruveta Aatto Stjerneld'in aviopuolisoasi.

KUUDES LUKU.

Kansleri, kreivi Kaarlo Rudenschöld, joka ajoittain oleskeli Upsalassa, oli juuri palannut kotia, oltuansa siellä parin viikon ajan, samana päivänä, jona Stjerneld esiintyi kosijana, ja tänään söi hän taas päivällistään monen viikon kuluttua omaisiensa seurassa.

Oli todellakin hauskaa nähdä tämän i'äkkään jalosukuisen istuvan ylinnä päivällispöydässä. Hänen vakavissa kasvoissansa ilmestyi myöskin niin paljon todellista ystävällisyyttä, että se vaan antoi hänen kohteliaisuudellensa enemmän arvoa ikäänkuin mehu vanhassa, hyvässä viinissä. Hän istui suorana ja uljaalla ryhdillä nojatuolissa, jota hän aina käytti, ja hän loi mielihyvällä silmänsä tuohon pitkään pöytään, jonka ääressä hänen vaimonsa, tyttärensä ja poikansa istuivat.

— Oltua poissa jonkun aikaa, tuntuu koti kahdenkertaisesti hauskalta… — juokaamme kodin malja! — Kaarlo Rudenschöld kumarsi vaimollensa, joka nyt lastensa kanssa kohotti lasiansa, ja joiden kasvoista näkyi, kuinka paljon he häntä rakastivat ja kunnioittivat.

— Niin, lapseni, minä toivon lapsuutenne kodin pysyvän teille rakkaassa muistossa, jatkoi i'äkäs kreivi palvelijain poistuttua ja ainoastaan viinien sekä jälkiruoan ollessa enään nauttimatta — Sinä, Karolina, tulet pian sen jättämään, ja kukin teistä tulee lentämään pois pesästä; — Magdalenaankin loi hän pienen silmäyksen, jonka jälkeen hän jatkoi: Me olemme nyt juoneet mieluisen maljan; juokaamme vielä yksi, nimittäin nyt hallitsevalle kuningassuvullemme ja etenkin Lovisa Ulrikalle! — Tuo i'äkäs vanhus kostutti lasissa huuliansa, ollen silminnähtävästi hyvällä tuulella, ja hän alkoi puhua siitä ajasta, jolloin tämä kuningatar oli nuori ja hän itse ministerinä Berlinissä. Ei sanallakaan viitannut hän siihen keskusteluun, joka tänä aamuna oli ollut hänen ja Magdalenan välillä, joka, ollen alakuloisella mielellä, ei voinut, saada kiinni yhtäkään niistä leikillisistä komppasanoista, joita hän tavallisesti aina tukaloissa kohtauksissa keksi. Hänen ympärillänsä juteltiin hänen puuttumattansa pakinoimiseen, ja kun he nousivat ruokapöydästä, näkyi synkkä alakuloisuus hänen kasvoillansa.

Karolina kietoi silloin käsivartensa Magdalenan vyötäisille ja vei hänet pois, neuvoitellakseen hänen kanssansa, miten muutamat uudet hameet olisivat reunustettavat, mutta tämän neuvottelun keskeytti äkisti tuo hänen muutamaa vuotta vanhempi sisarensa, lausuen:

— Näen sinusta, ett'et ole iloinen, Maalin, enkä voi ymmärtää syytä siihen. Minusta sellainen mies, kuin Stjerneld on…

— Älä kiusaa minua, keskeytti Magdalena kiivaasti, — sinulla, joka olet niin miekkoinen, että saat mennä naimisiin sen kanssa, jota lemmit, pitäisi olla kylläksi omasta onnestasi, tyrkyttämättä minua olemaan ihastunut kosijaan…

— Malla-kultani, minä en todellakaan sinua käsitä!

— Käsitä sitte, ett'en laisinkaan ole iloissani tästä kosijasta!

—Sen kyllä huomaan — Karolina ei voinut pidättää hymyilyänsä — suloinen, kaunis, kohtelias kun hän on, en voi käsittää, mitä sinulla on häntä vastaan?

— Ei mitään, kultaseni, mutta tyhjästä tyhjää tulee! Minä en suinkaan ole Isä Jumala, joka voisin luoda jotakin!

— Sitä en ole koskaan väittänytkään! — Karolina, joka yhä oli hymyillyt, muuttui yht'äkkiä totiseksi.— Mutta isä- ja äitiparallemme saatat sinä suurta murhetta, jos hylkäät Stjerneld'in. Minusta pitäisi sinun sitäpaitsi ymmärtämän, ett'et voi koskaan saada sen parempaa avioliiton tarjoomusta.

— Noh, siinä tapauksessa kärsin kyllä kohtaloni. — Magdalena kietoi hyväillen käsivartensa sisarensa vyötäisille; — en olisi pahoillani, jos asiat ainakin voisi olla niin, kuin nyt ovat; eihän tarvitse olla naimisessa, onnellinen ollaksensa… älä kuitenkaan luule minun olevani kokonaan välinpitämätön näistä huolista, joita minä perheesemme tuotan! Mutta jo riittää tästä, puhukaamme jostakin muusta!

— Ei mistään muusta Magdalena! Haluaisin niin mielelläni nähdä sinut onnellisena. Niin, luulenpa, että tulisit siksi, jos tekisit niin kuin isä- äitikultamme sinua neuvovat.

Magdalena nojasi päänsä sisarensa olkapäähän. — Ei kukaan halua minua hartaammin olla rikkomatta heidän tahtoansa vastaan.

Niin, Maalin, koeta ajatella suurimman onnesi olevan juuri sinun lapsellisessa tottelevaisuudessasi ja nöyryydessäsi!

— Sen olen tehnyt, olen koettanut ajatella sen täyttämistä, mitä minulta toivotaan vaaditaan.

— Ah, jatka siten!

— Hiljainen huokaus kuului Magdalenan puoliväliin avatuilta huulilta. —
Minä koetan, kuiskasi hän.

Kuinka ystävällisesti Karolina suuteli hänen poskeansa! Kuinka hellästi hänen isänsä äitinsä hänelle puhuivat!

Hän istui nyt hetkikaudet yksinänsä, koettaen vakuuttaa itsellensä parhaaksi, jos tuo kysymyksessä oleva avioliitto toteutuisi, mutta hänen sydämensä epäröi ja parhaallansa, kun hän luuli sen voittaneensa, synnytti se uusia ristiriitaisuuksia, ja kunkin sellaisen taistelun jälkeen tunsi hän yhä selvemmin, että se tulisi nostamaan kapinan, jos hän taipuisi täyttämään niitä toivomuksia, joita hänen läheisyydessänsä ääneen ja peittelemättä lausuttiin.

Viikon päivät kuluivat tällä tavoin, kun Pentti eräänä Magdalenan miettimisen ja yksinäisyyden hetkenä astui hänen luoksensa. Tämä veli, joka oli häntä ainoastansa vuotta vanhempi oli ollut hänen rakkain leikkitoverinsa ja oli nyt se ystävä, jolle hän mieluimmin uskoi ajatuksensa.

— En voi käsittää, minkätähden tuosta Stjerneld'istä pidetään niin suurta melua, lausui Pentti, jonka tavallisesti iloiset, avonaiset kasvot nyt olivat vakavat ja miettiväisen näköiset.

— Kas sinä kerran et tahdo huolia hänestä, pitäisi mielestäni sinut antaa olla rauhassa.

— Niin minäkin ajattelen! — Voi, kuinka tämä on tukalaa, Pentti! Näetsen, jota enemmän ajattelen, että minun tulisi täyttää isäni ja äitini tahto, sitä alakuloisemmaksi ja onnettomammaksi tunnen itseni…

— Ajattele vaan itseäsi äläkä keitään muita!

— Sepä oli kaunis oppi! Magdalena hymyili.

— Niin, Malla, naura sinä koko puuhille! Kun et tahdo, niin et tahdo, sehän on mitä luonnollisinta!

— Pentti-kultani, onpa oikein hauskaa kuulla sinun puhuvan sillä tavoin!

— Hupaista että se sinusta tuntuu hauskalta! Jatkakaamme siis neuvotteluamme. Sinä hylkäät paroni Stjerneld'in ja sitte tulee kaikki taas entisellensä, saatpa nähdä. Onhan sinulla sitäpaitsi toimesi hovissa ja siihen voit kyllä tyytyä siksi aikaa!

— Minä puolestani tyydynkin!

—Sen tulevat vanhempammekin tekemään, kun myrsky vaan ensiksi on asettunut. Älä siis pidä suotta huolta äläkä mielipahaa.

— Ah, Pentti-kulta, minä toivon, ettemme koskaan olisi päässeet lapsengengistä, kuten Reginalla on tapana sanoa.

— Oh, minä olen sen suhteen hyvin tyytyväinen! Niin, kunniani nimessä, nythän voin luoda itselleni tulevaisuuden!

— Noh, kuulehan tuota poikaa! — Leikillinen hymy näyttäytyi Magdalenan huulilla. — Sinä kumminkaan et te'e itsellesi turhia huolia!

— Sellaisena minä sinusta pidän, Malla! Niin, jos et ajan varrella tyydykään hovineitinä olemiseesi, keksimme aina kuitenkin jonkun neuvon… minä rupean nyt kaartilaiseksi…

— Ja ylenet yhä arvoasteissa sekä tulet piakkoin kenraaliksi!

— Niin, jokseenkin sinnepäin!

— Suuret rikkaudet keräät sinä itsellesi tietysti myöskin…

— Ja sitte, Malla, me ne ja'amme.

— Tyhmä poikani! Sanottakoon mitä tahansa, hyvä poikaa sinä sittekin olet!

Veli ja sisar seisoivat puhuessansa akkunan ääressä, ja Pentti, joka juuri kurkisti ulos, keskeytti äkisti Magdalenan: — Jos sinulla on halu päästä erilleen kosijastasi, luulen soveliaan hetken nyt olevan käsillä. Tässä silmänräpäyksessä nousee paroni Stjerneld vaunuistansa, ja se pysähtyi juuri meidän etehisen ovelle.

Hymyily pakeni taaskin Magdalenan huulilta, ja hän laski kätensä keveällä painolla Pentin olalle. — Jätä minut yksinäni, kuiskasi hän — minä tarvitsen vielä hetkisen mietiskellä.

Joitakuita silmänräpäyksiä katseli hän oveen päin, jonka Pentti nyt oli sulkenut jälestänsä; sitte peitti hän kasvonsa käsillään, ja huokaus hiipi hänen paisuvilla huulillensa. Näin seisoi hän hiljaa ja liikkumatta syviin ajatuksiin vaipuneena; kun hän jälleen nosti päänsä, oli hieno kalpeus hänen kasvoillansa, joista kaikenlainen epäröiminen oli kadonnut, ja koko kehkeytyneen naisen päättäväisyydellä odotti hän sitä hetkeä, jolloin häntä tultaisiin viemään antamaan varma vastaus Stjerneld'in kosimiseen.

Viesti, joka tuli häntä noutamaan, ei kau'an viipynytkään, ja muutama silmänräpäys tämän jälkeen seisoi Magdalena isänsä pakeilla. Tuo i'äkäs vapaasukuinen astui ystävällisellä vakavuudella tytärtänsä vastaan. Kreivi Rudenschöldin olennossa oli tavallisesti ystävällistä kopeutta ja varovaisuutta sekä säännöllistä kohteliaisuutta joka kuitenkin tässä silmänräpäyksessä muuttui haikeaksi, milt'ei helläksi tunteeksi, kun hän tarttui Magdalenan käteen ja viehkeällä eljeellä vei tämän äidin luokse, joka tuon nuoren tytön tullessa huoneesen puoliääneen jutteli paroni Stjerneld'in kanssa, ja, vastaten hänen kohteliaaseen tervehdykseensä, valloitti Magdalenan äkisti sellainen ujous ja hämmästys, että hän loi silmäyksensä laattiaan.

— Sinä tiedät, Magdalena, mikä nyt on asiana, lausui kreivi Rudenschöld, joka yhä piti Magdalenan kättä omassansa; — ja sallikaa herra paroni, minun ilmoittaa teille, kuinka mielissään minun puolisoni ja minä olemme tarjouksesta, jonka olette suvainneet tehdä tyttärellemme! Te tiedätte myöskin, herra paroni, meidän täydellisesti hyväksyvän tämän liiton.

Siinä silmänräpäyksessä sulki kreivitär Rudenschöld Magdalenan sylihinsä. Jumala siunatkoon sinua, lapseni! kuiskasi hän kyyneltäen ja suuteli Magdalenan otsaa.

Ei sanaakaan kuulunut Magdalenan huulilta, samalla kun hänen hämmästyksensä yhä eneni sekä vihdoin muuttui kuolon ahdistukseksi, kun paroni Stjerneld kohteliailla sanoilla lausui hänelle, kuinka onnelliseksi hän itsensä tuntisi, jos Magdalena suostuisi rupeamaan hänen aviopuolisoksensa.

— Te tiedätte, herra paroni, minun pitäväni teistä enemmän kuin kestään muista, — vastasi vihdoin Magdalena vavisten; — mutta minä en teitä lemmi enkä voi siis suostua avioliittoon välillämme… jo avioliiton ajatuskin saattaa minut levottomaksi… sellaista en voi ajatella… en kumminkaan vielä.

— Ja koskahan tahtoisitte sitä ajatella?

— Kolme vuotta tahdon vielä olla aivan vapaa.

— Niin hartaasti lemmin teitä, Magdalena, että mielelläni tahdon odottaa tämän ajan… en tahdo olla teille kiusallinen kyllästyttävällä kohteliaisuudella, jos vaan annatte minulle toivon, että silloin…

— En voi mitään luvata. Kolme vuotta on pitkä aika Kuka tietää, josko minä silloin… josko te…

— Minun tunteeni pysyvät aina muuttumattomina!

— Älkää ajatelko minua, — pyysi hän kädet ristissä, — en voi milloinkaan tulla omaksenne.

— Ette milloinkaan, Magdalena? — kertoi hän tuskallisesti. Magdalena pudisti päätänsä katsoen tänään häneen ensi kerran; tytön silmät kyyneltyivät ja tarttuen kosijansa käteen kuiskasi hän; — En voi tehdä toisin! — Suokaatte minulle anteeksi!

— Minä lemmin teitä, Magdalena, kuiskasi hän. Ääneensä nyyhkien heittäysi tyttö äitinsä syliin. — Älkäätte vihastuko, pyysi hän, säälikäätte minua!

SEITSEMÄS LUKU.

Musliinipoimukkeiden ja pitsein peittämänä istui eräs nuori nainen pukeumassa; hänen pienet, kultaompeluksilla koristettuihin silkkikenkiin pistetyt jalkansa lepäisivät ikäänkuin kultaiset mehiläiset samettimaton kukilla. Katsellen säkenöivillä hohtokivillä koristettua rannerengasta, kiinnitti hän sen nyt vasemman kätensä hienon pyöreän ranteen ympärille, jonka jälkeen hän heitti silmäyksen kirkkaasen peililasiin, joka hänen oman ihanan kuvansa ohessa heijasti tuon somasti sisustetun huoneen kullatuita koristuksia ja huonekaluja. Kaksi erinomaisen huolellisesti puettua herraa istui aivan lähellä tuota hopealta hohtavaa pukeumapöytää, jonka äärestä tuo nuori nainen nyt silmäili ympärillensä, suoden noille kumpaisellekin uljaille kavalierille suloisen hymyilyn, samalla kun hän jätti päänsä erään koreaksi puetun kamarineitsyen käsiteltäväksi, joka järjesteli hänen hiuksensa lukemattomiin pieniin kihariin.

— Tuleeko minun käyttää tukkajauhoa, vai eikö? — kysyi sekavalla ruotsinkielellä tuo peilin edessä istuva nainen, pudistaen miellyttävällä liikkeellä tummia kihariaan otsaltansa. — Mitä te, hyvät herrat, siihen sanotte?

— Millaisena te esiinnyttekin, olette aina yhtä viehättävä, lausui vanhin molemmista herroista, ja nuorempi lisäsi:

Mitä muoteja te, kreivitär suvainnette noudattaakin, olette aina minun silmissäni viehättävin nainen.

— Huolimatta teidän hienoksi tunnetusta aististanne, kreivi Essen, pelkään kuitenkin, että musta pääni säikähdyttäisi tainoksiin teidän heikot naisenne.

— Ota käsille jauhohahtuva, Katinka; hiukan punankaan en sitäpaitse luule rumentavan — Hän hymyili. Hänen hampaidensa valkoinen kiille oli suora vastakohta hänen huultensa purppuralle, ja hänen silmäyksensä kohtasivat paroni Essen'iä, joka suurimmalla hartaudella häntä katseli, hartaudella, josta Daschka-kreivitär ei laisinkaan ollut pahoillansa.

— Mahdollista on, paroni, että jään tänne koko talveksi, lausui kreivitär, joka taaskin, silmäillen nuorempaa noista kahdesta herrasta, oli pukemapuuhissansa, sivellen hienolla sormellansa tummia, hienoja kulmakarvojansa.

Paroni Essen laski kätensä sydämelleen: Te lahjoitatte minulle uutta eloa, kreivitär! lausui hän. Teidän lähtönne olisi ryöstänyt auringon minun taivaaltani!

— Jos te lähdette, lähden minä mukaanne, lausui tuo vanhempi herroista.
— Ei mikään voi estää minua siitä. Olen teidän orjanne, kreivitär!

-Hyvä, paroni Leyonhjelm, minä vaadin teiltä siis heti palvelusta! Tehkää hyvin, että annatte minulle tuon punaisen pullon! Tuhansia kiitoksia! — Ja hän väänsi auki pullon kultaisen tulpan sekä valeli pullossa olevaa kirkasta nestettä käsillensä, jolloin sen hieno haju sekaantui muihin tuoksuihin, jotka huoneen täyttivät.

— Nyt, herra paroni, antakaa minulle tuo pieni vasu, jossa on kukkakimppu! Kas tässä saatte yhden kukkasen minun erinomaisen suosioni merkiksi!

Paroni Leyonhjelm heitti voittoriemuisen silmäyksen paroni Essen'iin, ja unohtaen kuusikymmentä ikävuotta: sekä jäsenkolotuksensa koetti hän saada notkean, miellyttävän ja puoleksi polvillansa olijan aseman, ottaessaan kreivittären antaman lahjan. Tehden sankarin tavoin väkivaltaa kasvoillensa, hillitsi hän niiden vinnistelemisiä, hymyili spartalaisella miehuudella ja kiinnitti kukan ruusunpunaiseen nuttuunsa. — Olen onnellisin kaikista kuolevaisista, kreivitär! lausui hän nuoren teikarin äänellä, vaikk'ei poskimaali voinut peittää vanhuuden jälkiä hänen jyrkissä, ryppyisissä kasvoissansa. — Te olette ensimäinen nainen, joka on saanut sydämeni sykkimään.

Salaperäinen hymy ilmautui paroni Essen'in huulilla, ja hän oli juuri tekemäisillänsä pistävän muistutuksen, kun muuan palvelija ilmoitti hovineiti Magdalena Rudenschöld'in tuloa.

Dashka-kreivitär nousi istuimeltansa, hänen pukeumisensa oli päättynyt ja laskien nuot hienot verhot paikoillensa seisoi hän nyt siinä purppurapunaisessa hameessaan ja tummat kähäränsä laskeutuneena kaksinkertaiselle pitsiriville, joka puoleksi verhosi hänen pyöryläisiä olkapäitänsä. Hän astui Magdalenan vastaan ja tervehti tätä mitä kohteliaimmin.

— Täytittepä kuitenkin lupauksenne, lausui kreivitär, totta puhuen, olen teitä hyvän aikaa varronnut!

— Pääsin vasta nyt ruhtinattaren luota! Kiitoksia meidän hauskasta yksissäolostamme kreivitär Vreden luona!

Daschka-kreivitär, joka oli kietonut käsivartensa Magdalenan käsivarteen, vei hänet nyt läheiseen saliin, johon kumpikin herra heitä seurasi. Tuo ripeä, ruusunpunaiseen nuttuun puettu vanha herra kumarsi kohteliaasti, istahtaen kumpaisenkin naisen lähelle, samalla kuin paroni Essen, joka nojausi rautauunin reunustaan, oli tässä sijoittunut miellyttävään asemaan, luotuaan vilkaisevan ja tutkivan silmäyksen vastapäätänsä olevaan marmoriveistoksilla koristettuun peiliin.

— Juuri äsken mainitsin aikovani jäädä tänne talveksi, lausui kreivitär, kääntyen Magdalenaan — te osaattekin pitää hauskaa… teidän hovissanne tuskin Parisia kaipaakaan!

— Tuskin on kuitenkin samaa kuin hiukan… te kaipaatte siis hiukan
Paris'ia, keskeytti paroni Essen.

— Samoin kuin Paris'issa kaipaisin Tukholmaa. Ettekö tiedä, paroni, kuinka helposti ihminen rupeaa kaipaamaan sitä, mitä hänellä ei ole.

— Onpa paljokin sellaista, jonka suhteen kaipaukseni tulee olemaan ikuinen ja toivotoin sekä…

— Älkäätte vaan muuttuko traagilliseksi, paroni Essen, keskeytti häntä
Daschka-kreivitär hymyillen.

Hänen tätä lausuessaan näytti paroni Leyonhjelm viehättävintä hymyilyään näille kumpaisellekin nuorelle naiselle. — Onko suurempaa onnea kuin naisille mieliksi oleminen! lausui hän — te olette peräti huimanneet minut, eikä voi toisin käydäkään… rankaisematta ei kukaan ihminen saa niin läheltä kuin minä nyt silmäillä aamuruskoa, — hän kumarsi syvään Magdalenalle, — ja keskipäivän aurinkoa! — hän teki saman kohteliaan kumarruksen kreivittärellekin:

— Hyvä, te olette ovelampi itseänne, herra paroni! keskeytti viimeksimainittu.

— Jos minun peilini tulee sanomaan minulle jotakin epäkohteliasta, käännyn teihin, paroni Leyonhjelm, saadakseni sen asian parannetuksi… ja lupaanpa luottaa teihin umpisilmin, sillä ei mikään ole imarrusta suloisempaa.

— Sitä ette tarvitse peljätä koskaan saavanne kuulla, neiti Rudenschöld! Meidän kielemme on liian kehittymätöintä, voidakseen kuvata teidän ihanuuttanne, kuten pitäisi!

— Nyt, neiti, te sen tiedätte, lausui kreivitär, nousten seisovallensa sanomaan jäähyväiset noille kumpaisellekin herralle, jotka lausuen kohteliaita sievistelysanoja nyt poistuivat.

Paroni Leyonhjelm elää autuaallsissa unelmissa, lausui Magdalena; hän on ijäti nuori ja viehättävä!

— Minä olen tätä nykyä hänen hempukkansa, ja hän käy erinomaisen ahkeraan minun vastaanotoillani aamuisin… voittehan käsittää kuinka autuaalliseksi itseni silloin tunnen, jatkoi kreivitär iloisesti.

— Istukaatte nyt oikein mukavasti Rudenschöld; nouskaatte sohvaan; kas niin nyt me juttelemme. Minä ai'on vilpittömästi ja ystävällisesti vaihdella ajatuksia keskenämme. — Millaiselta minä teistä näytän?

— Huutakaamme heti paroni Leyonhjelmiä palajamaan.

— Ei, nyt on teidän vuoronne, neiti Rudenschöld; näytänkö minä ansaitsevani teidän ystävyyttänne?

Tuo mustakähäräinen nainen nojautui lähemmäksi Magdalenaa, joka onnellisena ja lapsekkaana oli valmis antamaan ystävyytensä vaikka koko maailmalle ja nyt tarttui kreivittären käteen, jota hän sydämellisesti puristi.

— Minä pyysin eilen teitä tulemaan luokseni, neiti Rudenschöld, sentähden, että pidän teistä niin paljo; te ette ole samanlainen kuin useimmat muut meidän naisista; teidän hilpeytenne, esimerkiksi on aivan luonnollinen. Te nauratte! Minä teiltä oikein kadehtin tuota pientä, heleää ääntä; onpa kauan siitä kuin… kreivitär keskeytti puheensa hymyillen. — Niin minäkin olen kentiesi joskus ollut sellainen kuin te, Magdalena, ja te tulette kenties joskus samanlaiseksi kuin minäkin. Maailmalla on kyky muuttaa meidät sellaisiksi, että jos näkisimme, millaisia ennen olemme olleet, tulisi meille vaikeaksi enään tuntea itseämme.

— Mutta hilpeyttänne, kreivitär, ette olekaan menettäneet!

— Sen olen menettänyt kentiesi taistelemalla saanut sen jälleen, lausui tuo ihana nainen, silmäillen Magdalenaa hymyillen, — mutta te ette tätä vielä käsitä kaikeksi onneksi itsellenne! Ja kentiesi ei teidän koskaan tarvitse oppia sitä käsittämäänkään… mutta jutelkaamme jostakin muusta! Minulla on harvoin ollut niin hauska ilta kuin keskiviikkona ruhtinattarenne luona…

— Fredrik-herttua luki tuon kauniin paimenlaulun…

— Enkelin tavoin! mutta herttuasta puhuen, minä olen häneen ihastunut… luulenpa, että voisin häntä rakastaa; mutta siitä ette saa virkkaa kellekään.

— Siinä suhteessa olen tottunut, että minuun luotetaan, vastasi
Magdalena hilpeästi, useimmat nuoret naiset häntä lempivät.

— Tekin?

— Ei, minä en usko…

— Herttuako?

— Ei, vaan rakkautta.

— Se on veitikka, joka tulee milloin sitä vähin odotetaan. Mutta todellakin! Miksi hyljäisitte sellaisen kosijan kuin paroni Stjerneld'in?

— Mistä te tiedätte — Magdalena leikitteli aivan hämillänsä sohvan kulta-ripsuilla.

— Mistäkö sen tietää, josta koko kaupunki puhuu! Niin, sitähän on vaikea selittää, vastasi kreivitär veitikkamaisesti. Asia oli se, että tuo miellyttävä paroni oli teihin kovin mieltynyt eikä hän puolestansa laisinkaan epäillyt rakkautta.

— Mutta minä en häntä lempinyt.

— Mitä teidän tarvitsi sitä tehdäkään? Ettehän te rakkautta uskokaan.

— Niinä aikoina minä sitä uskoin — ja uskon vieläkin: en epäile itse tunteen olemista, mutta minä luulen vaan, ett'en milloinkaan tule sitä käsittämään.

— Siitä ajasta on teillä paljo kokemusta… Noh siis kokonaisen kolmen kuukauden, luullakseni. Noh siis olette täydellisesti vakuutettu, ett'ette koskaan tule löytämään sellaista henkilöä, joka ansaitsisi teidän rakkauttanne?

— Moni saattaa olla sen arvoinen… mutta turhaan kysyn itseltäni: mitä on rakkaus?

— Saippuakupla, yhtä kaunis kuin katoavainenkin lausui tuo ihana kreivitär heleällä naurulla. Se haihtuu ilmassa tahi särkyy vesipisaraksi, jatkoi hän; ensiksi mainitulla tavalla katoaa se näkymättömiin ja jälkimäisellä jättää se kyyneleisen muiston jälkeensä, aina tilaisuuden ja luonteiden tahi henkilöjen suuremman tahi vähemmän tunteellisuuden mukaan.

Magdalena hymyili. — Noh, entäs ikuinen rakkaus sitte?

— Siis on se tämä tarina, joka…

— Te pidätte sen siis tarinana?

— Oh, Jumalani! jos minulla olisi ollut yhtä monta ystävää, kuin niitä, joita olen lempinyt, olisin ollut useimmin naimisessa kuin Tobiaan vaimo, Saara.

—Te arvelette kentiesi, ett'ei avioliittoa pitäisi olemankaan?

— Päinvastoin! Naisella täytyy olla turvaa; aviomies antaa siinä tapauksessa varmimman turvan. Jos hän voi rakastaa, on hyvä, mutta ei välttämätöintä, ollaksemme onnellisia, samoinkuin mieskin voi rakkaudetta liittyä meihin ja yhtähyvin tulla onnelliseksi. Rakkaus ei ole välttämätöin avioliiton pysyväisyydelle. Minä olen leski… vaimona sain noudattaa mielioikkujani… olin silloin yhtä vapaa kuin nytkin… ja vapaudessa on onni.

—Tuon viimemainitun uskon täydellisesti, mutta en voi ajatella, että voisi juuri siteen solmiamisella saavuttaa vapautta.

— Kuulkaa, neiti Rudenschöld, minä luulen, että te esimerkiksi olisitte tulleet onnelliseksi paroni Stjerneld'in kanssa.

— Mutta hänen vaimonansa… ajatelkaapa jos… jos silloin olisin ruvennut rakastamaan, kuten sanotte.

— Noh, silloin olisi hän kait kylliksi ummistanut silmänsä, jos sellaista olisi teille johtunut mieleenne.

— Ei, ei, kreivitär, lausui Magdalena ujolla kainoudella, — se tunne, josta äsken kerroitte, ei olekaan rakkautta, ettekä te, enkä minäkään tule kentiesi milloinkaan sitä käsittämään… kentiesi ei yksi tuhannestakaan voi sitä tehdä. Mahdollista, että se meissä tulee olemaankin saippuakuplana, tarinana, mutta minä uskon kuitenkin pysyväisen ja katoamattoman lemmen olemista… heleä puna rusoitti hänen poskillansa ja hän vilkasi hymyilevään naapuriinsa, ja todellista lempeä tuntematta en rupea ikinäni kenenkään omaksi.

— Sanokaa minullekin, kun luulette löytäneenne tämän todellisuuden!

— Sitä en tule laiminlyömään.

Nuot molemmat nuoret naiset silmäilivät hymyillen toisiansa.

— Lupaattehan te usein tulla tänne kanssani juttelemaan.

—Lupaan, me tulemme tapaamaan toisemme!

—Ennenkuin menette, neiti Rudenschöld tahdon sanoa teille, että kuulutte tuntehikkaiden joukkoon. Kuplan särkyessä tulette turmelemaan kauniit silmänne kyynelillä.

—Siitä ei ole pelkoa! vastasi Magdalena rientäen huoletoinna pois.

KAHDEKSAS LUKU.

Erään suuren salin, jonka seinät oli verhottu vihriäisellä silkillä, akkunassa seisoi ruhtinatar Sofia Albertina. Vienoa alakuloisuutta oli niissä silmäyksissä, joita hän loi huurteen peitossa olevaan Eläintarha-puistoon, ja hiljaa huoaten kääntyi hän hovineiti Rudenschöld'iin päin, joka kunniata osoittavan matkan päässä vartosi hänen käskyjänsä, ja jatkoi heidän välillänsä ollutta pakinoimista, lausuen:

— Ja te viihdytte siis hyvin Fredrikshof'issa?

— Eihän teidän kuninkaallisen korkeutenne läheisyydessä muuta voikaan!

— Olettepa jo oppineet hovikieltä, neiti Rudenschöld!

— Jos hovikieli on samaa kuin totuus, niin siinä tapauksessa, teidän kuninkaallinen korkeutenne…

— Te punastutte ja olette niin totisen näköinen… täytyyhän minun teitä uskoa. Niin, säilyttäkää niin kauan kuin voitte avosydäminen luonteenne, neiti Rudenschöld; se on teidän suurin suloutenne! Juuri tähän olenkin kiinnittänyt huomioni ja tulen sitä kaipaamaan, jos se joskus katoaa.

— Minä saan sen kyllä säilymään, mutta päinvastoin teidän kuninkaallisen korkeutenne mielipidettä toivoisin, ett'ei se, mitä sydämeni tuntee, heti olisi kielellänikin.

— Teidän sydämenne tulee kyllä saamaan salaisuuksia, joista teidän kielenne osaa olla vaiti.

— Ruhtinattaren silmät kiinnittyivät helleydellä. Magdalenan, jatkaessansa: te olette kuitenkin onnellinen, niin kauan kuin rohkenette lausua tunteenne ilmi!

— Niin, minä olenkin onnellinen, vastasi Magdalena loistavin silmin, ja uusia ruusuja hehkui hänen verevillä poskipäillänsä, minä nautin elämää kaikilla sieluni voimilla ja ylistän Jumalaa joka aamu, että vielä saan elää edes päivänkin!

— Sellaista minäkin olen tuntenut ja vieläkin… vieläkin voisi niin olla… ruhtinatar vaikeni ja hetken kuluttua jatkoi hän: — mutta turhuuttahan on ajatteleminen, miten suhteet voisi olla; onhan minulla niistä iloa sellaisinakin kuin ovat… Ah, täällähän tulee Charlotta! — Ja viehättävällä suloudella meni hän tervehtimään kälyänsä, Södermanlannin herttuatarta, joka samassa silmänräpäyksessä äkkiä astui huoneesen; heleä puna poskillansa ja suuret silmänsä loistavana riemusta, ennätti hän tuskin vastata Sofia Albertinan tervehdykseen, jonka hän keskeytti, huudahtaen hengästyneenä.

— Olen voittanut vetoni! Minä olen täällä ennen Fredrik'iä! Mutta kylläpä vaununi lensivätkin kaduilla… ei hänkään säästänyt hevoisiansa, ja kun hän pääsi hyvän matkan edelle, pelkäsin… mutta hauskaa se oli. Nyt tulen saamaan kauniin hohtokivillä koristetun sormuksen!

— Tässä se on, lausui Fredrik-herttua, joka hoviherransa, paroni
Vrangel'in seurassa huomaamatta oli tullut huoneesen ja nyt antoi
Charlotta-herttuattarelle sametista tehdyn kotelon. — Minun tarvitsikin
päästä edelle, sillä minun täytyi tehdä kierros sormusta ostaakseni.

— Kohteliaspa olettekin, lankoni, erittäinkin sen vuoksi, että ennakolta tiesitte minun tulevani voittamaan!

— Naiset ei voi koskaan menettää…

— Eikö voi?… niin, siitäpä se riippuu, vastasi herttuatar nauraen ja pannen säkenöivän sormuksen sormeensa. — Käypä ihmeekseni, mitä te, hyvät herrat, sanoisittekaan, jos ei meillä, naisilla, olisi mitään menettämistä! — Kun kysymys on teidän sydämestänne, ei meillä tosin ole mitään sitä vastaan sanomista, vastasi Fredrik-herttua, iloisesti, jonka ääni äkkiä muuttui helläksi, silmäillen kälyänsä, — mutta silloin me annamme omamme sijaan.

— Maksun pitää olla samanlaista tavaraa, sehän on, kuten olla pitääkin.

Herttuatar tarttui Sofia Albertinan käsivarteen, ja Fredrik-herttuan seuraamana menivät he kuningattaren, Lovisa Ulrikan asuntoon, joka tänäpäivänä synkkänä ja ärtyisenä oli vetäytynyt yksityisiin huoneisinsa. Siellä istuu herttuatar huolettomana ylhäisen anoppinsa viereen, alkaen jutella hänen kanssansa totutulla, teeskentelemättömällä tavallansa ja valittaen, että leskikuningatar yhä pysyi kotonansa eikä etsinyt mitään synkälle mielellensä tarpeellista huvia. Tällöin nimitti hän alituisesti Lovisa Ulrikaa sanoilla: "kulta-äitini", jotka sanat hän aina lausui niin kiireellisesti ja hätäisesti, että ne kuuluivat ikäänkuin "kultani" eikä huomannut tuon synkeyden anoppinsa silmissä yhä enenevän, ennenkuin tämä keskeytti hänet katkerasti:

— Onhan minun vanhin poikani nimenomaan pyytänyt minua pysymään kotonani.(3)

Näiden sanojen lausumalla kääntyi jutteleminen sellaiseen suuntaan, joka ei ollut kenenkään läsnäolijan mieluinen ja kentiesi kaikkein vähin Lovisa Ulrikan, sillä eripuraisuus hänen ja Kustaa-kuninkaan välillä kaiveli hänen mieltänsä kuningattarena ja suretti häntä äitinä; ja tämä asia joka oli hänen sydämellänsä, tuli helposti hänen huulillensa niiden heimolaisten seurassa, joiden suhteen hän oli sellaisella kannalla, että rohkeni avosydämisesti lausua ajatuksiansa.

Niin, näin pitkälle olivat asiat nyt menneet! Olipa aikoja, joina tuo ylpeä kuningatar, joka oli nähnyt valtikkaan putoavan kädestänsä, joutuakseen hänen nuoren, korskean poikansa haltuun, myöskin sai tuta, että hänen täytyi tämän edessä nöyryyttää niskansa ja, mitä tämän seikkoihin tuli, punnita sanansa varovaisuuden va'alla.

Läsnäolijat käsittivät, mitä Lovisa Ulrika tarkoitti; hetken äänettömyys syntyi, jonka kuningatar keskeytti, lausuen:

— Mutta kerro sinä, Charlotta, minulle jotakin ulkomaailmasta, josta minä olen vetäynyt pois! Nerokas kälysi on kuni ennenkin, arvelen, onnellinen, että on lahjoittanut valtakunnalle perintöruhtinaan — isänmaan iloksi ja Kustaa-kuninkaan ylpeydeksi! — Lovisa Ulrikan ääni oli ivallinen, ja hänen suuret, siniset silmänsä säihkyivät jatkaessansa: — Kustaa-kuningas kieltää minua tulemasta hoviin… hän ei rohkene näyttää tätä Kustaa Aadolf'ia minulle! Haluaisinpa kuitenkin nähdä tätä hänen poikaansa!

— Kustaa-kuningas ei toivo mitään hartaammin, kuin saadaksensa tuoda tätä poikaa teidän nähtäväksenne, äitikultani, vastasi Södermanlannin herttuatar; — kyyneleet silmissä puhui hän minulle eilen, kuinka onnellinen hän olisi sinä hetkenä, jolloin te sen suvaitsisitte.

— Oi, äitini, sallikaa minun viedä Kustaa-kuninkaalle se viesti, joka tulee saattamaan poikanne ja pojanpoikanne teidän sylihinne, pyysi Fredrik-herttua, suudellen hellästi äitinsä kättä.

— Ei, ei! Minä tunnen Kustaa-kuninkaan; minua ei hän tule koskaan pettämään! Jos hän ikävöisi sellaista hetkeä, mikä estäisi häntä tulemasta? Onhan hän kuningas! Hänellähän valta on!

— Juuri sentähden onkin hänen vaikea tulla… se näyttäisi ikäänkuin tahtoisi hän pakoittamalla saavuttaa suosionosoitusta, jota minä tiedän hänen sydämensä hartaasti kaipaavan!

— Sinä arvostelet kaikki itsesi mukaan, Fredrik-poikani — Lovisa Ulrikan silmissä oli lempeä, loistava säihky luodessaan ne itä-Götlannin herttuan, vereviin ja kauniisiin kasvoihin — jos kaikki pojat olisivat sinun kaltaisiasi, olisi ainoastansa onnellisia äitejä maailmassa! — Hetken vaijettuansa jatkoi kuningatar: — sinä lemmit äitiäsi, ja kentiesi on Kustaa-kuningaskin joskus tehnyt samoin, kumminkin niin kauan, kuin hän minua tarvitsi… Nyt on hän kylläksi itsellensä, ja suosikkien mateleminen sekä imarteleminen on mieluisin hänen sydämellensä. Niin, minun herra poikani — jatkoi hän enenevällä katkeruudella — valitsee itsellensä suosikkia, joita ajatellessani minun sieluni täyttyy häpeästä! Tuo tyhmänylpeä Munck, tuo irstas Armfelt! Ovatko nämät miehet arvokkaita olemaan kuninkaallisen henkilön läheisyydessä? Oi, että näin sen päivän, jona oma vereni niin halvensi ja alensi itsensä!

— Armfelt on kuitenkin hienosti sivistynyt mies ja varustettu erinomaisella työky'yllä, — vastasi Fredrik-ruhtinas, — ja sielussansa sekä sydämessänsä Kustaa-kuninkaalle uskollinen.

— Sillä se on hänen hyötynsä — keskeytti kuningatar; — ei, älä puhukaan minulle näiden henkilöiden ansioista! Mutta eihän voinut muuten käydäkään… sellainen puoliso, kuin Sofia Magdalena on, seisoo hänen vierellänsä kuni marmorikuva; omaamatta tunteen rahtuakaan ja ilman vähintäkään järkeä ei hänellä ole tahtoa eikä kylläkään viisailla neuvoilla torjua sitä, mikä yleisön mielipiteessä vahingoittaa Kustaa-kuningasta.

— Hän ei noudattaisi puolisonsa neuvoja, — vastasi Sofia Albertina, — vaikka tämä olisikin viisain kaikista vaimoista.

Tätä ei tietänyt kukaan paremmin kuin Lovisa Ulrika, vaikka hänestä oli mieluista tässäkin kohdassa iskeä kiinni vihaamaansa miniään. Niin, Kustaa-kuninkaan ylpeys tulisi hylkäämään puolisonsa neuvot samoinkuin hän oli hyljännyt äitinsäkin neuvot. Hänen silmissänsä ei ollut kumpaisellakaan kuningattarella etuoikeutta.

— Hän oli ainoa, jatkoi Lovisa Ulrika vasten vakuutustansa, — soveliain ja se, jonka kuninkaan kanssa yhteiset edut parhain teki mahdolliseksi voimaan huomauttaa Kustaa-kuningasta, mihin tuhlaus huveihin ja kelvottomat suosikit joskus tulisivat häntä johtamaan. Jos Sofia Magdalenalla olisi kylläksi terävä äly, voisi hän, Kustaa-kuningasta loukkaamatta, muistuttaa häntä, kuinka tyytymättömäksi tämä hänen järjetöin taloutensa teki kansan. Pilviä karttuu hänen ympärillensä… hän saa yhä enemmän vihamiehiä… myrsky tulee joskus pääsemään valloillensa!

— Ettekö, äitini, näe tulevaisuutta liian mustissa väreissä?

— Suokoon Jumala, Fredrik, että niin olisi! Olkoon minusta kaukana hänen perikatonsa toivominen, vaikka hän onkin kovasti minua loukannut. Minä olen hänen äitinsä ja olen ollut Ruotsin kuningatar! Menestyköön Kustaa-kuningas; loppukoon kerrankin riidat tässä maassa… Nämät sanani voit vapaasti kertoa hänelle Charlotta: minä tiedän kielesi hillitsemisen olevan sinulle vaikeaa; mutta älä millään ehdolla jätä lisäämättä, ett'en minä pyydä enkä halua, että hän ja Kustaa Aadolf tulisivat luokseni.

Kun nuot ylhäiset vieraat lähtivät leskikuningattaren luota, oli heidän kasvoillansa alakuloisuus, joka heti heijastui palvelusta tekevien hoviherrain ja naisten silmäyksistä.

— Hyvät herrat ja naiset, lausui herttuatar, joka ensiksi jälleen tuli hyvälle tuulelle — luulenpa teistä olevan hauskaa tuo synkän ja ikävän näköisenä oleminen kuin egyptiläiset muumiat! Kiitoksia, neiti Rudenschöld, ett'ette ole unohtanut hymyilemisen taitoa! Noh, teidän velvollisuutennehan onkin hyvän esimerkin näyttäminen meille; te olette nuorin meidän joukossamme, kuusitoista vuotias, luulen ma. Kevätvuosi — riemuvuosi! Mutta enpä tiedä, miten tulinkaan maininneeksi niin kamalata sanaa, kuin ikä-sana on!

Naiset hymyilivät, näyttääksensä olevansa vielä siinä i'ässä, jossa tuo sana ei voinut tuntua vastenmieliseltä; mutta heidän juttelemisensa kävi kuitenkin hiukan hitaasti, ja herrat pysyivät erillänsä, kumarrellen Fredrik-herttualle, joka saavuttuansa ruhtinattaren huoneesen, ei vielä ollut tullut naisten pariin.

Veitikkamainen hymy ilmautui äkkiä Södermanlannin herttuattaren puolittain avonaisilla huulilla, ja istuen erään sohvapöydän ääressä, työnsi hän sen syrjään, kumartuen laattiaan päin. Samassa silmänräpäyksessä, kuin hän taas oikasi itsensä, lensi eräs pieni esine huoneen läpi ja putosi herttuan jalkoihin. Tuo odottamatoin nakkausesine oli eräs korkeakorkoinen silkkikenkä ja veitikkamaisella eljeellä piilotti herttuatar kasvonsa viuhkansa taakse. Tämä pila herätti iloista naurua, synkeys oli poistunut kaikkein mielestä, ja langeten polvillensa antoi herttua tuon pienen kengän jälleen sen vallattomalle, nuoruudesta ja riemusta uhkuvalle omistajattarelle.

YHDEKSÄS LUKU.

Niiden kireäin suhteiden tähden, jotka olivat leskikuningattaren ja hänen poikansa välillä, ei tänä aikana Sofia Albertina eikä siis myöskään hänen naisensa pitäneet minkäänlaista yhteyttä kuninkaallisen hovin kanssa. Fredrikshofissa elettiin verrattain yhtä hiljaisesti ja kohtuullisesti kuin kuninkaallisessa hovissa pidettiin vaihettelevia huveja. Niissä tilaisuuksissa, jolloin Magdalena Rudenschöld oli vapaa hovipalveluksesta, etsi hän siis mielellään entisiä tuttaviansa ja näiden joukosta ei hän myöskään laiminlyönyt uudistaa käyntiänsä Daschka- kreivittären luona, jolla, ollen rikas ja Paris'issa hienosti kasvatettu oli sekä varoja että aistia huvien järjestämiseen asunnossansa, joissa ylpeimmät ja ylhäisemmät perheet kilvassa kävivät.

Tuo kaunis kreivitär oli kaikkien ihailema; miellyttävä ja kaivattu, kuin hän oli, kuiskailtiin hänestä hymyillen, että hän sangen halukkaasti suvaitsi useamman kuin yhden hoviherran ihailua. Tulinen ja vilkas luonteeltaan, kuten ranskalaisnainen ainakin, kehoitti hän virmailemisellansa enemmän seuraamaan hänen esimerkkiänsä kuin häntä siitä moittimaan, ja Magdalenasta oli pian hauskaa nähdä itsensä liikkuvan seuraelämässä samalla vilkkaudella kuin hänen ystävättärensäkin.

Eräänä edelläpuolenpäivänä maaliskuun lopulla tapaamme kreivittären ja Magdalenan yhdessä, ollen par'aikaa sellaisessa vilkkaassa pakinoimisessa, joka usein sattui noiden molempain nuorten naisten kesken ja jotka, vaikka ne koskettelivatkin päivän vähäpätöisiä tapahtumia, kuitenkin joskus soivat heille tilaisuutta vaihtamaan ajatuksiansa seikasta, josta kaksi toistansa ystäviksi nimittävää nuorta naista helposti joutuvat keskustelemaan — ja tämä seikka oli rakkaus.

Tässä suhteessa ilmoitteli kuitenkin ainoastaan kreivitär salaisuuksiansa. Kumminkin kymmenen eri kertaa oli hän tänä talvena tunnustanut olleensa rakastunut, ja Magdalena kuulteli epäilevästi hymyillen hänen kertomuksiansa, tunnustaen puolestansa vielä odottavansa omaa, tuntematointa ritariaan.

— Siis ei vaan teidän ikuinen rakkautenne toteudukaan, ystäväiseni! lausui Daschka-kreivitär tuolla vilkkaalla, hiukan ivallisella äänellä, jolla hän tavallisesti puheli.

— Alan yhä enemmän menettää toivoni.

— Magdalena-parka! Mutta mitä pidätte te minun hameestani?

— Se on oivallinen! Olisipa sentään hauskaa tietää, minkä vuoksi te niin usein vilkaisette seinäkelloon… rohkenenpa arvata… kysymys on jostakin kahden kesken kohtaamisesta.

— Myönnän olevanne oikeassa! vastasi kreivitär hilpeästi, — ajatelkaahan, missä pulassa olin viime viikolla. Ompelijattarellani oli niin ylen paljo työtä, että hän kieltäytyi valmistamasta minulle pukua, jota ai'oin pitää kreivi Gyldenstolpen tee-iltamassa… mutta tästä puhuen, tapasin siellä teidän hyljättynne! Niin, paroni Stjerneld on todellakin tullut kalpeaksi ja laihtunut, ja tämä tulee rasittamaan teidän omaatuntoanne, Madeleine!

— Te mainitsitte pulastanne keskeytti tuo nuori hovineiti.

— Niinpä niin; ompelijattareni oli, kuten sanoin, aivan mahdotoin, ja minä olin epätoivossa…

— Mutta sitte keksitte te keinon, te hankitte toisen ompelijattaren!

— Kuinka te sen tiedätte, Madeleine?…

— Näenhän minä hameenne! — molemmatkin naiset hymyilivät toisillensa.

— Eipä puutu teiltä terävää silmää!

— Sitte minä jatkan… te odotatte ompelijatartanne, ja minä jään rauhassa luoksenne istumaan, toivoen ett'en häiritse teidän keskusteluanne.

— Päinvastoin on hauskaa kysyä neuvoa teidän aistiltanne. Te puette itsenne sangen somasti; mutta teidän hovissanne ei teillä olekaan hätää värin valitsemisessa, valkoista, mustaa ja… mutta enpä voi käsittää, missä hän viipyy!

— Entä jos hänkin jää tulematta… jos hänelläkin on niin ylen paljo työtä…

— Siitä ei ole pelkoa… koko talven on hän milt'ei ollut työttömänä. Olipa pelkkä sattuma, että hänet tapasin ja, kaikeksi onneksi minulle, voin häntä käyttää.

Samassa silmänräpäyksessä ilmoitti kamarineiti odotetun ompelijattaren tuloa, ja heti tämän jälkeen astui huoneesen muuan heiveröinen tyttö, kantaen kääryä käsivarrellansa.

— Kun minä määrään teille ajan, — lausui kreivitär ylpeästi — te'ette niin hyvin, että tulette täsmällensä!

— Pyydän tuhatkertaisesti anteeksi, vastasi tyttö, syvään lyykistyen; — minun on ollut mahdotoin tulla varhemmin. Viimein täällä ollessani oli teillä, kreivitär, niin paljo puuhaa…

— Noh, jospa saittekin varrota… entä sitte? Jos ai'otte saada työnansioa, ystäväiseni, saatte tottua sellaiseen!

Hämillänsä ja kyynelsilmin lausui tyttö muutaman hiljaisen sanan äitinsä sairaudesta, ja että hänen työnsä sen takia oli viipynyt.

Tuo ihana kreivitär kohotti olkapäitänsä, sitte näytti hän äkkiä varsin säikähtäneeltä ja huudahti kiivaasti: Jumalani, entä jos tuotte tänne muassanne jonkun tarttuvan taudin.

— Ei, ei, se oli vaan pyörtymistä; se vaivaa häntä usein.

Miksi ette sanonut sitä heti… luulenpa minun säikäyttelemiseni olevan teistä hauskaa!… Mutta katsokaapa tätä hihaa!… onhan se liian avara… vyötäisiltä saatte vetää kireämmälle… kas niin!… pyörtäkää sivuompelusta hiukan enemmän… ai, älkää pistäkö minua neulalla — ja kääntyen Magdalenaan päin alkoi hän nyt neuvottelun laahuksista ja pitseistä, pussikkeistä ja ripseistä sekä nauharuusuista, jonka jälkeen hän vihdoin päästi ompelijattaren menemään, jonka asuinpaikan Magdalena oli kirjoittanut muistiinsa, lausuen itsellänsä olevan hänelle hiukan ompelemista, jonka pitäisi tulla valmiiksi, ennenkuin hovi muutti Svartsjöhön. Syvään ja kiitollisesti lyykistyen meni tyttö pois ja Magdalena lausui säälien:

— Kuinka kalpealta ja heiveröiseltä hän näytti; hän milt'ei itsekin näyttänyt sairaalta, tahi kentiesi oli hän huolissansa äitinsä vuoksi.

— Oh, vastasi kreivitär hymyillen — te kokematoin lapsonen, luuletteko tuon pyörtymisjutun olleen totta? Olkaa vakuutettu, että se oli keksitty peittelemään hänen huolimattomuuttansa, ei mitään muuta!

— Mutta pelkäsittehän te itse…

— Ensiksi, tosin, mutta kun aprikoin asiata tarkemmin… Ah, Madeleine, maailma on nyt kerran sellainen, eikä enään voi uskoa kalpeita eikä vereviä poskia, ei vaiti olevia eikä lavertelevia kieliä!… Jalkaisinko ai'otte jo mennä… vai niin, te ette ajakaan! Malttakaahan, minun täytyy kumminkin lähteä ajelemaan ja minä odotan juuri nyt vaunujani, niin saatan teidät Fredrikshoviin.

Magdalena saapui sinne samaan aikaan kuin hänen palveluksensakin piti alkaa, ja järjestettyään pikaisesti pukunsa, meni hän suorastansa ruhtinattaren luokse. Vastattuaan ystävällisellä nyökkäyksellä nuoren hovineitinsä alamaiseen tervehdykseen, istui Sofia Albertina hetkisen vaitonaisena ja ajatuksiinsa vaipuneena, pää kätensä nojassa. — Voinhan luottaa teihin?

Tämä ruhtinattaren täydessä totuudessa tehty kysymys synnytti heleitä ruusuja Magdalenan poskille, ja hän kiiruhti vastaamaan, ett'ei hän kait ollut osoittanut päinvastaistakaan luonnetta.

— Ette, ette, vastasi ruhtinatar hymyillen, — minä tarkoitin vaan, voisitteko te pitää hampaidenne takana salaisuuden, jos teille sellainen uskottaisiin.

— Sen rohkenen uskoa, teidän kuninkaallinen korkeutenne.

Ruhtinatar katseli nyt tutkivilla silmäyksillä Magdalenaa, ja nähden hänen avonaiset kasvonsa lausui hän: — Olen todellakin vakuutettu, ettei teidän silmänne vielä osaa vilpistellä.

— Se vakuutus on minulle mieluinen, teidän kuninkaallinen korkeutenne.

— Niin vaitiolemisen taito on kentiesi vaikein koko maailmassa! Te näytätte epäileväiseltä; mutta muistakaatte olla varovainen, kun aiotte uskoa jollekin salaisuuksianne!… Nyt tahdon teitä koetella… saamme nähdä, voitteko olla kenellekään puhumatta, mitä tästä ajasta lukien kello neljään tulee tapahtumaan!

Ruhtinatar vaikeni ja hymyili: — Te näytätte aivan juhlalliselta ja vakavalta, jatkoi hän — olkaa huoletta!… Enpä tule uskomaankaan teille minkäänmoista tärkeätä valtiollista salaisuutta! — Sofia Albertina, joka hetkeksi oli keskeyttänyt puheensa, jatkoi taasen ystävällisesti: — Ensiksikin pitää teidän hankkia tänne umpinaiset vuokravaunut, joiden tulee varrota Siniportin tällä puolen ja toiseksi on teidän muutettava pukunne niin yksinkertaiseksi kuin mahdollista sekä olla valmis tulemaan hänen majesteettinsa ja minun mukaani. — Tämän lausuttuansa viittasi ruhtinatar poiskäskevästi kädellään ja meni leskikuningattaren luokse.

— Ja sinä luulet siis meidän voivamme päästä täältä kenenkään huomaamatta? kysyi Lovisa Ulrika, astuen levottomasti edestakasin makuuhuoneessansa.

— Niin luulen. Huoneet, joihin meidän tulee mennä, ovat niin varovasti vuokratut, ett'ei kukaan tiedä, kuka niitä tulee käyttämään. Me voimme siis huoleti toivoa saavamme olla rauhassa, ja ajuri on palkattu pysähdyttämään muutamaksi silmänräpäykseksi hevoiset meidän akkunamme kohdalla. Kun te, äitiseni, saatte nähdä pojan, tulee sydämenne heltymään…

— Niin, minä tahdon nähdä hänet, keskeytti leskikuningatar. — Luulen Kaarlon olevan oikeassa, mutta tahdon myös nähdä omin silmin, ja jos olen tehnyt Kustaa-kuninkaalle väärin…

— Oi, äitini, keskeytti Sofia Albertina loistavin silmin, — teidän jalo sydämenne pysyy aina samana!

Hetken kuluttua menivät leskikuningatar sekä hänen tyttärensä Magdalena Rudenschöldin seuraamina Fredrikshovista. Nuot molemmat naiset olivat yksinkertaisessa puvussa ja tiiviin hunnun verhoamat sekä pääsivät ilman selkkauksitta Siniportilla vartoavien vaunujen luokse.

Leskikuningatar astui ensiksi tuolle tölskästi tehdylle, ulospäin taivutetulle astuimelle, joka, koska sitä ei voitu taivuttaa ylöspäin, oli katuloan peittämänä.

— Kuka voisi aavistaakaan minun istuvani näissä vaunuissa, lausui Lovisa Ulrika puoliääneensä äidinkielellään, istahtaen kovalle vaalistuneella sametilla verhotulle vaununpatjalle. Kuningattaren rinnalla istui pian Sofia Albertina, ja hänen vastapäätänsä Magdalena, joka käski ajuria ajamaan Pohjoismalmitorin (4) kautta Kuningattaren kadulle ja pysähtyä siellä toisessa kadunristeyksessä vasemmalle, kunnes he taaskin tulisivat häntä hakemaan.

Tänäpäivänä oli kaunis auringonpaiste, ja nuot vanhanaikaiset vuokravaunut kaapintapaisine kuomunensa, isoine akkunoinensa, sisäänpäin avattavine ovinensa ja raskaine, puisevine pyörinensä vierivät hitaasti eteenpäin ja jyrisivät kivikadulla, samassa kuin nuot vaunuissa istuvat naiset alituisesti loukkaantuivat toisiinsa.

— Nämät vuokravaunut ovat sittekin hirmuisia, lausui ruhtinatar kovemmalla äänellä. — Voitteko, äitini, kestää tätä tärinää?

— Ole huoletta minusta, lapseni! Enhän voinut päästä tarkoitukseni perille millään muulla keinoin! Jalkaisin olisi meidät pian tunnettu, ja joku olisi silloin voinut uteliaisuudesta tulla meidän jäljestämme… kantotuolissa.

Kuningattaren sanat tulivat tässä keskeytetyiksi. Kova sysäys nakkasi hänet sekä ruhtinattaren nokallensa, akkunanruudut tärisi ja vaunut kirisi vanhoissa liitoksissansa; he olivat nyt onnellisesti päässeet viimeisen ja syvimmän katuojan yli, ja hevoiset pysähtyivät Magdalenan mainitsemaan kadunristeykseen. Nuot kolme naista astuivat joutuin vaunuista ja katosivat erääsen porttikäytävään, josta he, noustuansa muutamia portaita ylöspäin, pian astuivat sisään eräästä ovesta, jonka ruhtinatar avasi avaimella, joka tähän asti oli ollut Magdalenan huostassa.

Huoneet, joihin he nyt sulkeusivat, olivat luvultansa kaksi ja kohtalaisesti sisustetut, kotikutoisilla, paksulla langalla juovitetuilla akuttimilla. Kun kuningatar oli antanut riisua päällysvaatteet yltänsä, asettautui hän ruhtinattaren kera erääsen akkunaan, jossa nuot jokseenkin tiiviit akuttimet, jotka ulottuivat katosta permantoon saakka milt'ei kokonansa peittivät heitä ohikulkevien silmiltä, samalla kuin Magdalena oli peräytynyt lähimäiseen huoneesen.

Puoli tuntia kului, jolla ajalla kuningatar ja ruhtinatar vaihtoivat puoliääneen muutamia sanoja; ja tämä aika tuntui luultavasti Lovisa Ulrikasta liian pitkältä sillä hän lausui pari kertaa aivan maltittomana: — Kolmen aikanahan hänen piti lähteä Hagaan?

Vaunuja, ja kantotuoleja sekä jalkamiehiä kohtasivat toisiansa. Liehuvilla sulkatöyhtöillä koristeltuja naisia, joilla oli kukkia hatuissansa, vaimoja joiden koruttomien tykki-myssyjen yli oli kiedottu tiivis huntu, avaroihin viittoihin puettuja kavalieeria, komeissa virkapuvuissansa pöyhkeileviä sotureja sekä auringonpaistetta, naurua, loistoa ja vilkkautta, sellaiselta näytti ylipäänsä tuo katuelämä, johon nyt Magdalenakin salavihkaan loi silmäyksiään. Eräässä silmänräpäyksessä pysähtyivät vaunut, kantotuolit sekä jalkamiehet, ja syvästi kumartaen tervehtivät he nyt tuota nelivuotista perintöruhtinaa, joka kasvattajansa sekä erään palvelusta tekevän hoviherran seuraamana kulki avonaisissa vaunuissa katua eteenpäin. Juuri sen akkunan kohdalla, johon leskikuningatar oli asettaunut, pysähtyi vaunut ja hevoiset tekivät pystyn, mutta vakavan käden ohjaamina rauhottuivat ne milt'ei silmänräpäyksessä, ja matkaa jatkettiin.

Leskikuningatar, joka yhdellä kädellään oli nostanut akuttimen reunaa, oli tarttunut toisella tyttärensä käteen, jota hän kovasti puristi, samalla kun hänen silmänsä olivat kiinnitetyt Kustaa Aadolf'in päähän, joka kääntyneenä toisaalle ei silmänräpäystäkään katsellut sinnepäin, missä Lovisa Ulrika nyt istui.

— Siis en saanut häntä sittekään nähdä, lausui kuningatar, joka punastunein poskin antoi akuttimen vajota samassa silmänräpäyksessä, kun vaunut kulki edemmäksi, — noh, niin, yhdentekeväpä se onkin!

— Ei yhdentekevä, äitiseni, vastasi Sofia Albertina nöyrästi, — Jumalan tähden, maailman puheen tähden… koettakaa ajatella mielisuosiolla tätä lasta!…

— Sitä en voi, Sofia! — Leskikuningatar työnsi kiivaudella tuolinsa akkunasta,— suokoon Jumala minulle anteeksi, jos te'en Kustaa-kuninkaalle väärin! Mutta jos tämä ei ole hänen lapsensa, tekee hän hirveän vääryyden… hän riistää kruunun omalta suvultaan, laskeaksensa sen vieraan lapsen päähän… hän jättää vallanperimyksen suosikkinsa lapselle!… Ja kun silloin ajattelun, että Fredrik voisi joskus tulla kantamaan tätä kruunua! Onko olemassa parempaa sydäntä, jalompaa sielua kuin hänen?

Kuningatar vaikeni, muistaen äkkiä, että Magdalena saattaisi kuulla hänen sanansa joka nyt ruhtinattaren viitattua lähestyi leskikuningatarta, auttaaksensa häntä päällysvaatteisiin pukeumisessa, jonka jälkeen he taas kiiruusti palasivat heitä vartoaviin vuokravaunuihin ja ankaraa täryytystä kärsittyään tulivat Fredrikshoviin, kenenkään huomaamatta tätä heidän kummallista retkeänsä.

Lovisa Ulrika oli huonolla tuulella. Sattumus oli tehnyt tyhjäksi hänen aikeensa saada nähdä tätä lasta, jota hän niin usein ajatteli. — Entä jos sen kasvoissa kuitenkin olisi jotakin hänen poikaansa vivahtavaa? Leskikuningattaren sydän sykki kiivaasti — äidin ikävöiminen ja milt'ei sovinnon kaipuu valloitti hänen mielensä, ja hän lausui puoliääneen itseksensä: — Mitähän Kustaa kuningas tälläkin hetkellä tekee?

Jos hän olisi nähnyt sen kohtauksen, joka juuri tällä hetkellä oli Kustaa Aadolf'in ja hänen korkean isänsä välillä, olisi kentiesi kaikki synkät epäilykset hänen mielestänsä poistuneet, sillä kuninkaan silmät loistivat sulkiessaan helleydellä poikoaan syliinsä. Kun hän hetkisen oli lakkaamatta puuhaellut tuon lapsukaisen kanssa, jätti hän sen kasvattajansa huostaan, jonka jälkeen hän viittasi luoksensa erästä miestä, jonka kasvoissa vikkelyys, ystävällisyys ja viekkaus yhä vaihetteli.

— Noh, Toll-hyväni, lausui kuningas — missäs me pysähdyimme!

— Kävelemisessämme, teidän majesteettinne!

Kuningas naurahti. — Noh, jatkakaamme sitä siis! Ja kävellen edestakasin tuossa avarassa salissa, jossa he nyt olivat kahden kesken, johtui puhe taas siihen kohtaan, missä se perintöruhtinaan tullessa oli keskeytynyt.

Suurella kaunopuheliaisuudella kuvaili Toll sitä mahtavaa valtakuntaa, joksi Ruotsi onnellisen sodan kautta voisi tulla, puhui ruotsalaisten sota-aseiden loistosta Kustaa Aadolf'in ja Kaarlo XII aikana, kiihoitti kuninkaan kunnianhimoa, samalla kun hän hienolla ja Kustaa-kuninkaalle mieluisella imartelemisella pilviin asti ylisti kuninkaan nerollisuutta ja luultua johtajakykyä, esitellen sotasuunnitelman toisensa perään.

— Mutta kaikkeen tähän tarvitaan rahaa!

— Teidän majesteetillenne ei ole mikään mahdotointa!

— Te luulette minusta paljo hyvää, Toll-hyväni! Foi de gentilhomme, opettakaa minulle ensin kullantekemisen taito, niin käymme sitte yhdessä onnellisia sotia.

— Jos ei Nordenskiöld…(5)

— Hän ei osaa mitään, keskeytti häntä kuningas äkisti; mutta jos… niin, mitä luulette Björnram'ista? (6)

— Minä luulen hänen osaavan puhua hyvin, teidän majesteettinne! Toll'in vilkkaat, ivasta loistavat silmät tähystelivät kuningasta.

— Te luulette siis hänen puhettansa pelkäksi suun pieksemiseksi! lausui kuningas hymyillen. — Olenpa todellakin milt'ei teidän mielipidettänne. Kaarlo pitää häntä kuitenkin suuressa arvossa ja väittää hänellä olevan salaisia, muille tuntemattomia tietoja… omasta puolestani en voi kieltää, että hän ilman minkäänmoisia valmistuksia omasta pyynnöstäni näytti minulle korkeasti autuaan isäni haahmun, joka ikäänkuin torjuen nosti minulle kättänsä. Jos tässä ei ollut mitään petosta, mitähän tämä elje liene tarkoittanut? Tuo levotoin, aina aavistusten vallassa oleva kuningas vaikeni muutaman silmänräpäyksen. Se oli varmaankin varoitus… Entä jos hän varoittikin minua Björnnam'ilta…(7. minä tulen pitämään sitä veitikkaa tarkalla silmällä! Herrat vapaamuurarit huvitteleiksevat kentiesi kapinoimalla minun veljeni johdolla… Foi de gentilhomme, sellainen leikki voisi tulla heille sangen vaaralliseksi! Mutta todellakin, mehän puhuimme kullantekemisestä. Mitä te, Toll, tästä asiasta arvelette?

— Minä arvelen, että olisi oivallista olla osakkaana sellaisessa tehtaassa!

Kuningas hymyili. — Hyvä, vast'edes saamme nähdä! Tepä juuri olettekin se mies, jota tarvitsen… te olette liian viisas, antaaksenne pettää itseänne, ja jos sellaisia tietoja todellakin on olemassa, voitte te, eikä kukaan muu saada niistä selinkoa… siis saatte te valmistaida matkustelemaan ensi keväänä Saksassa ja Ranskassa. (4)

— Olen ihastuksissani tästä toimesta, lausui Toll, syvään kumartuen.

KYMMENES LUKU.

Eläintarha, joka tykkänänsä vivahti maaseudulle peltosarkoineen, latoineen ja luhtineen, oli Kustaa III:nen aikana kokonansa toisennäköinen kuin nyt, mutta silloin, kuten nytkin oli siellä Pähkinäkumpu, Mäster Nilses (8) nimeltä, joka aina seitsemännentoista vuosisadan alusta oli Eläintarhan mahtavin ravintola, johon ylhäinen maailma joka päivä teki huviretkiänsä. Se sijaitsi nurmikoksi mainitulla paikalla, Novillan vastapäätä, jossa tuo komea, avara kolmenkertainen puurakennus kohottiikse korkealle puiden yli, ja aamusta varhain iltaan myöhään tungeskeli siellä loistavia ajopeliä otollisen suurien lasiakkunoiden edustalla.

Eräänä kauniina kevätpäivänä toukokuun alkupuolella istui täällä monilukuinen seurue puoleksi rakennuksen sisässä olevalla kuistilla, joka ulottui koko keskimäisen kerroksen läpi; tämä kuisti, johon mahtui kaksisataa henkeä, oli täksi päiväksi kokonansa luovutettu Daschka-kreivittärelle ja hänen seurueellensa. Tuo ihana kreivitär, joka oli puettu ranskalaiseen tapaan sinertävään hameesen, johon oli kudottu isoja, vaalean punaisia ruusunkukkia ja hopealoimisesta silkkikankaasta tehtyyn viittaan, joka oli reunustettu loistavilla, auringonpaisteessa välähtävillä tähdillä koristetulla koruompeluksella, istui ikäänkuin kuningattaren ryhdillä ja alamaisesti jutellen tuon hovikavalieerijoukon kanssa, joka hääräili hänen ympärillänsä.

Kreivittären puku erosi huomattavasti muiden hänen lähellänsä olevien naisten puvuista, jotka käyttäen tuota koristelemattomampaa ruotsalaista pukua (9), olivat mustissa laahushameissa, ruumista myöten asuvissa kureuumissa, pitsihihoissa ja leveissä hameenlaskoksissa.

— Suokaatte minulle kunnia juoda teidän terveydeksenne! lausui kreivitär, joka sanomattoman viehättävänä piti emännyyttä kahvipöydässä ja nyt, kostuttaen huuliansa lasillisessa Huil de Venus-viiniä [Jonkinlaatuista hienoa likööriä] joi vieraidensa maljan; — mutta, hyvät naiset, kentiesi haluatte toisen kupin kahvia?

— Siihen en suinkaan ole halutoin, vastasi kreivitär Rudenschöld, joka samoinkuin Magdalenakin oli yksi kutsutuista vieraista.

— Madelaine hyväni, auta minua emännän raskaiden velvollisuuksien täyttämisessä. En jaksa enään nostaa tätä kannua, lausui Daschka-kreivitär, jonka käytös nyt muuttui naisen viehättäväisyydestä leikkivän lapsen vallattomuudeksi ja joka nyt nousi seisovallensa, antaen tuon ison hopeakannun Magdalenalle, joka hymyillen ja viehättävänä istui pöytään emännän sijalle.

Magdalenan olkapäillä riippui Tours'in kaupungista tuotu, silkkinen aamukaapu, ja hänen liikkuessaan paljastui osa hänen kaulaansa, jonka huikaiseva valkoisuus jyrkästi erosi tuosta tulipunaisesta nauharuususta, joka piti kiinni hänen poimullista kaulustansa.

— Teistä tulee kerran viehättävä emäntä Madelaine! Jos en pitäisi teistä niin paljon, kadehtisin teitä. Niin, niin, paroni Leyonhjelm, — kreivitär kääntyi hymyillen paroni Leyonhjelmiin, joka samoinkuin paroni Essen'kin oli niitä herroja, jotka tänä ehtoopäivänä kuuluivat tuon venäläisen naisen seuruesen, ja joka ensi kerran esitettiin lukijalle silloin, kun he olivat Dashka-kreivittären luona hänen ensimmäisillä vastaanotoillansa, — niin, niin paroni, alanpa peljätä, ett'en enään tästälähin rohkene lukea teitä ritarikseni!

Paroni Leyonhjelm'in i'äkkäät, ryppyiset ja maalatut kasvot menivät nauruun, ja laskien kätensä vasemmalle kyljelleen lausui hän: niin viehättävä nainen, kuin te, kreivitär olette, voi aina luottaa minuun! Joutuisinpa toivottomuuteen, jos te voisitte luulla…

— Kas tuossa, keskeytti kreivitär, viuhtoen miellyttävästi viuhkallansa, — juokaa nyt kahvia, se tulee asettamaan teidän hermojanne!

— Mitä… luulenpa teidän ottavanne sokeriakin! lausui Magdalena, — enpä edes muistakaan kaikkien niiden kukkasien nimiä, joihin te, herra paroni vähän ajan kuluessa olette minua verranneet! Onhan kukkasissa hunajata, ja sellaiselle perhoselle, kuin te olette, luulisin omasta kädestäni tarjotussa kahvissa olevan kylläksi imelyyttä…

— Minun kauneudestanikin, keskeytti Magdalena leikillisesti paronin, jonka suu jo oli auki vastaamiseen, — niin, minä keskeytin teidät, sillä minä tiesin, mitä te tulisitte sanomaan, koska te kumminkin sata kertaa olette tänään lausuneet minulle samaa; mutta nyt minä olen siihen kyllästynyt; jos tahdotte olla minulle mieliksi, täytyy teidän keksimän jotakin uutta…

— Minä tulen keksimään jotakin uutta, keskeytti Daschka-kreivitär vilkkaasti, — mitähän sanotte pienestä kävelyretkestä mättäillä ja metsäpoluilla.

— Hyvä, hyvä!

Ehdoitus hyväksyttiin riemulla; ja ainoastansa muutamat harvalukuiset naiset, niiden joukossa kreivitär Rudenschöld, pitivät kuistille lepoon jäämisen parempana.

— Etsikäämme seikkailuja! ehdoitteli paroni Essen.

— Me hyväksymme! vastasivat useimmat naiset.

— Mutta näin suurta ihmisjoukkoa väistää kaikki seikkailut, lausui Dashka-kreivitär, enpä todellakaan tiedä, mitä meille voisi tapahtua, jos ei vaihettelevaisuuden vuoksi joku meistä kompastu puunpökköihin tahi revi hamettansa. Mitä sanotte siitä, jos jakaantuisimme pieniin ryhmiin?

— Kunhan vaan minä saan tulla teidän kanssanne, lausui paroni Essen puoliääneensä, katsellen ihmettelevillä silmäyksillä tuota viehättävää ja iloista kemunpitäjätärtä, joka nyt seurueneensa oli pysähtynyt vanhan tammen alle, jonka ympärillä useimpia polkuja risteili.

— Niin, parempi on, että hajaannutaan, jatkoi kreivitär, — noin tunnin perästä tapaamme taas kaikki toisemme kuistilla! Madelaine, tulettehan te minun seuraani? Paroni Essen, tahdotteko ruveta meidän suojelijaksemme?

Hymyillen jakaannuttiin nyt eri ryhmiin, ja mennen eri suunnille olivat kävelyretkeilijät pian toistensa näkyvistä.

Raivaamattomia polkuja ja lehväisiä kukkuloita samoilivat nyt Daschka-kreivitär ja Magdalena. Auringon säteet leikittelivät puiden latvoissa, jotka olivat keväisen lehdenpuhkeamisen vaaleammassa vihannuudessa, laululinnut visertelivät heleästi, ja puiden välistä vilahteli sieltä täältä joku harasarvinen hirvi tahi nopeajalkainen kauris.

— Mutta löydämmeköhän tien takasin? lausui Magdalena, joka oli tarttunut ystävättärensä käsivarteen ja nyt äkkiä katsahti taaksensa.

— Luulenpa voivani vakuuttaa siitä, vastasi paroni Leyonhjelm — astukaa vaan levollisena eteenpäin.

— Ja vaikkemme löytäisikään, keskeytti paroni Essen, — niin seikkailujahan me olemmekin etsimässä.

— Enpä voi ajatella täällä muuta kuin paimenelämää! Mutta vaiti, mikä se on? keskeytti kreivitär, kun erään viulun ääni tuli hänen korviinsa.

He olivat nyt päässeet kukkulan huipulle. Sen vastakkaisella puolella oli eräässä notkelmassa tasainen, neliskulmainen nurmikko, jossa joukko nuoria miehiä ja naisia vilkkaasti hyppelivät polskan pyörteissä. He sipsuttelivat varpaillansa, he pyörivät kengänkoroillansa, ja nopkinkankaasta [Erästä ohutta kangasta] tehdyt hameet liehuivat valkoisten pumpulisukkain ympärillä; tehdyt kiharat menivät auki, valuivat ales sekä leijailivat tuulen mukaan, ja posket punoitti, silmät heloitti sekä huulet hymyili, ja soittoniekka liikutti käyräänsä, jotta mäet kaikui. Hei! Ja vankat, miehiset käsivarret nostelivat ilmaan nopsajalkaisia neitoja.

Vähän matkaa tanssivista oli vasuja ja pulloja riveissä, ilmaisten, että aineellisempaakin kuin tanssi, oli ollut, tahi tulisi olemaan, kysymyksessä. Pullojen läheisyydessä istui muutamia miehiä trisettipelissä [Eräs italialainen leikki], ja katkonaisia huudahtuksia kuten kosi, ota yli, huuda, y. m. kuului tuon vilkkaan soiton seasta.

— Muutkin kuin me osaavat riemuita täällä vapaudessa; viulu on tosin hiukan huonosti viritetty, mutta se ei häiritse iloa! lausui paroni Essen, joka kummankin naisen kera oli pysähtynyt katsomaan tuota vilkasta elämää.

— Jos se olisi ollut hyvin viritetty, ei se olisi tehnyt niin suurta yleistä vaikutusta! Tämähän on niin maalaisen tapaista kuin suinkin. Mutta mihin te, paroni Leyonhjelm, jäätte?

— Tässä olen, kreivitär, lausui tuo vanha kavalieeri, joka, vaikka kuinkakin oli ponnistellut, ei ollut voinut pysyä noiden molempain naisten rinnalla ja nyt aivan hengästyneenä jatkoi: — niin, te olette oikeassa, tuo meidän edessämme oleva näky on niin maalaisen tapainen kuin suinkin. Kansa iloitteleikse ja sitä tahtoo meidän suuri kuninkaamme. Mutta tuolla puun juurella, jos ma näön oikein, niin… paroni vei silmälasit silmiinsä — niin, hyvät naiset, katsokaapa tuota henkilöä, omituinen olento laatuaan; hänen saa kuulla yhtä paljon laulavan tunteitansa ja ajatuksiansa, kun hänen kuulee niitä lausuvankin… hän on vaeltava lauluniekka ja, suokaat anteeksi, että mainitsen tätä; teidän läsnäollessanne, hän ottaa lauluaineensa kapakoista ja roistoväestä!

Kreivitär kohotti olkapäitänsä, mutta Magdalena lausui vilkkaasti:

— Hän on siis Bellman, josta olen kuullut niin paljo puhuttavan! Rouva Schröderheim on ihastunut häneen, ja sanoo hänessä piilevän neron, harvinaisen neron! Ja Magdalena katseli etäältä erästä pitkää, laihakasta miestä, joka nojaten erääsen puunrunkoon miettivänä silmäili noiden tanssivien liikkeitä. Kupero, yhdeltä puolen ylöspäin taivutettu hattu varjosti hänen sinisiä ikäänkuin uneliaita silmiänsä, taaksepäin taivutettu tukkansa liehui hänen olkapäillänsä, ja hänen ruskea nuttunsa peitti vaan puoleksi kanteloisen, jota hän kantoi kainalossansa.

Soittoniekka, joka pitkät hetket oli väsymättömällä innolla liikutellut käyräänsä edestakasin viulun kielillä, antoi nyt äkkiä käsivartensa levätä. Hengästyneinä heittäysi osa tanssijoista nurmikolle, samalla kun toiset riensivät vasujen ja pullojen kimppuun. Tässä silmänräpäyksessä juoksi muuan nuori tyttö tuon yhä ajatuksiinsa vaipuneen laulajan luokse ja, laskien kätensä tämän olalle, pyysi hän:

— Laulakaa meille vielä yksi laulu, isä Bellman!

— Ei säveltäkään enään tänä iltana, nukkeni! Minä olen laulanut teille ja te olette tanssineet minulle… nyt olemme tasassa. Hyvää yötä!

— Ei, älkäätte menkö vielä! huudettiin hänen jäljestänsä, — viipykää vielä hetkinen! Juokaa edes lasillinen mummaa! ([olutta] 10)

— Älä lörpöttele! Tiedäthän, ett'ei hän sitä koskaan te'e! keskeytti heitä toiset, kun Bellman sanaakaan lausumatta vitkallisesti poistui.

— Seuratkaamme häntä! pyysi Magdalena, ja kiertäen tuon tasaisen nurmikon, jossa väkijoukko täynänsä vilkkautta ja riemuhuudoilla matkien esi-isiensä arvollisuutta koettivat hypiskellä vanhan aikuista Branikulatanssia (11), vaelsi nyt tuo nuori hovineiti ystävättärensä ja noiden molempain hoviherrani kera ales Pähkinäkummun takana olevaa rinnettä myöten ja seurasi niin hyvin kuin taisi Ulla Vinbladen ikimuistettavaa laulajata, jonka korkea vartalo silloin tällöin vilahti puiden välistä.

— Nyt häntä oi enään näy, lausui Magdalena, — ah, vaiti, tuolla hän on! Ajatelkaas, herra paroni, kuinka hauskaa, jos me täällä jossakin saisimme kuulla hänen laulavan! — Hän on kuninkaan suuressa suosiossa, joka monasti tuntemattomana on kuullellut hänen lauluansa sekä tuolla Pähkinäkummulta että Vihriässä Lehdossa, ja häntä kutsutaan usein kuninkaan ystäväseuroihin…

— Minä olen kuullut hänen niissä laulavan, keskeytti paroni Leyonhjelm — hän laulaa koko somasti ja varsin omituisesti; mutta tuota yleisön ihmettelemiskuumuutta en voi käsittää.

— Minäkin tunnen sitä jo! vastasi Magdalena hilpeästi. — Mutta mihin kummaan hän nyt menikään?

— Hän meni Siniportille (12) päin. Luultavasti meni hän siellä olevaan ravintolaan.

— Tässä silmänräpäyksessä olivat kävelyretkeilijät niillä paikoin, missä runoilija hetki sitten oli kadonnut heidän näkyvistänsä. Heidän edessänsä oli Eläintarhapuistoon vievä ajotie ja oikealla tuo pieni, vähäpätöinen, keltaiseksi maalattu ravintolarakennus, jonka edustalla näkyi joitakuita merimiehiä, jotka vieden erästä naista keskellänsä, nopein askelin riensivät avaralle pihakentälle.

Daschka kreivitär, joka katsahti tuohon merimiehen taluttamaan, nuoreen tyttöön, hymyili äkkiä pilkallisesti. — Katsokaahan tuota, Magdalena, kuiskasi hän, — niin, senpä kyllä uskonkin! Tästälähin ei hän enään saa ommella pistostakaan minulle!

Magdalenan silmät kiinnittyivät tyttöön. Niin, se oli tuo pieni, kalpea ompelijatar, jonka hän oli nähnyt Daschka-kreivittären luona ja jonka hän tähän saakka oli unohtanut. Hänen ympärillänsä naurettiin ja räyhättiin, samalla kun hänen saattajansa yhä kiirehti käyntiänsä, jott'ei heitä saavuttaisi muuan vanhanpuoleinen nainen, jota eräs jyhkeä mies kiinnipidellen esti heitä seuraamasta ja joka nyt ahdistuksessansa päästi kimakan hätähuudon.

— Eihän hän vapaaehtoisesti mene mukana, lausui Magdalena. — Eikö kukaan auta tuota tyttöparkaa?

— Kyllä, hän siitä suoriutuu, Madelaine! Tietysti on hän jollakin tavoin tehnyt alun… niin, enpä minä häntä paljon uskonutkaan! Ei, älkäätte menkö heidän luoksensa, paroni Essen… sitä en salli. Tulkaa, rientäkäämme täältä!

— Ei, ei, lausui Magdalena varsin levottomana tuosta hänen silmäinsä edessä olevasta näystä ja kääntyen kumpaisenkin heitä seuraavan hoviherran puoleen, joilla kentiesi ei ollut erittäin suurta halua ruveta tuon nuoren tytön puollustajiksi räyhäävää, puolittain humalapäissään olevaa joukkioa vastaan, jolle, saatuaan lisäkseen joitakuita saapuville tulleita katselijoja yhä huudettiin: Pitäkää puolenne, pojat! Älkää häntä päästäkö! Tukkikaa sen vanhan mummon suu!

— Mitä tämä on? Mitä tämä, pojat, tarkoittaa? Eikö teillä enään ole järkeä päässänne? kuului nyt; ääni, joka, ollen samalla lauhkea ja heleä, yltyi vihaiseksi, mutta muuttui samassa silmänräpäyksessä ivalliseksi: — Mitä lemmon hauskaa, te pojat, hänen seurassansa saisitte? Ettekö näe, ett'ei hän ole meikäläisiä?

Nuot hoipertelevat, vallattomat veitikat, jotka olivat uhkaavina liittyneet laveriin, kun heidän korvansa kuuli ensimäiset sanat, erkanivat nyt hiljaisina ja rauhallisina toisistansa.

— Noh, niin, eipä hän väärässä ole… kyllä se vaan totta on!

Tuo kalpea tyttö, joka nyt äkkiä tunsi olevansa irti siitä nojasta, joka tähän asti oli pitänyt häntä pystyssä, horjui hetkisen, mutta kun hän samassa tunsi käsivarteensa tartuttavan lempeällä ja suojelevalla tavalla, toipui hän säikähdyksestään, joka tähän asti oli milt'ei tehnyt häntä hervottomaksi, ja hän katsahti erääsen mieheen, joka kohteliailla eljeillä oli lähestynyt häntä ja nyt lempeällä, rohkaisevalla hymyilyllä lausui:

— Nähkää, tuossa on se nainen, jonka seurasta teidät äsken eroitettiin… kentiesi on parasta, jos minä seuraan teitä kappaleen matkaa!

Tunteidensa muuttuessa suosiollisemmaksi näitä kumpaakin naista kohtaan, huusivat heidän äsken niin rohkeat kiusaajansa:

— Niin, seuratkaa heitä, se on parasta! Hänpä ei olekaan väärässä! Kuka hän? Se oli Bellman! Niin, hänellä on sydän paikallansa! Hurraata, hurraata Bellman'ille!

— Kuinka hän mahtane olla hyväsydäminen! Miten mielelläni olisin kuullut hänen laulavan… mutta tänä iltana se toivo ei toteudu! ajatteli Magdalena, samalla kun kreivitär selitti kauhistustansa, nähdessään ensi kerran läheltä todellista roistoväen elämää!

Neljännestunnin kuluttua tämän jälkeen olivat kaikki kävelyretkeilijät taasen ko'olla Mäster Nils'in kuistilla, jossa kestitsijätär, totutulla, hiukan ivallisella tavallansa kertoi äsken saaneensa ilon nähdä, miten eräs Ruotsin suurimmista runoilijoista johti oikealle tielle muuanta harhaan joutunutta viattomuutta ja Magdalenan ilmeisesti osoittamasta mielihyvästä tämän tapauksen johdosta.

YHDESTOISTA LUKU.

— Hän oli niin ystävällinen ja hyvänsuopa, että seurasi meitä aina
Eläintarha-kaupunginosaan (13) saakka.

Tuo pieni ompelijatar, jonka Magdalena kutsuttanut luoksensa Fredrikshoviin, seisoi kunniata osoittavassa asemassa tuon nuoren hovineidin edessä, joka kangaskappaleiden, harsojen ja nauhojen ympäröimänä oli kysynyt, miten tuon edellisen illan seikkailut vihdoinkin olivat päättyneet.

— Äitini oli aivan menehtymäisillänsä säikähdyksestä, jatkoi tyttö, — tänään ei hän ole jaksanut nousta vuoteeltansa. Niin me emme olisi rohjenneet mennä niin myöhään ulos, jos ei…

— Jos ei, kertoi Magdalena alavalla ystävällisyydellä, — te voitte luottaa minuun!

Tuo nuori, uljas hovineiti, kuinka onnellinen hän itse olikaan! Jonkinlaisella ihmettelemisellä katseli hän noita kalpeita, umpinaisia ja murheellisia kasvoja, jotka nyt kyyneltyneinä kääntyivät pois hänestä.

— Olihan eräs henkilö, jota äitini välttämättömästi tarvitsi tavata eilen, eräs henkilö, joka asuu pienessä hökkelissä Eläintarha-kaupunginosassa… ja sinne tulemme mekin nyt muuttamaan…

— Asumuksennepa tulee olemaan kovin syrjässä, kun tarvitsee teidän apuanne… lupaan kuitenkin pitää teitä muistissani ja, niin paljo kuin voin, kehua muillekin teidän ompelustanne. Nyt on minulla kuitenkin itsellänikin hyvä joukko korjuutettavaa… tuon hameen reunus on silitettävä ja uudestaan poimuttava, ja tässä on kangasta uuteen päällysvaatteesen… mutta olinpa unohtaa, minulla on niin paljo puuhaa Svartsjöhön muuttamisen takia, ett'en kentiesi satukaan olemaan kotona, kun tulette töitänne tuomaan. Olisi sentähden hyvä, jos saisin heti maksaa teille!

Tuo kalpea tyttö tankkasi aivan hämillänsä suurkiitoksia, samalla kun ilon puna äkkiä leimahti hänen poskillansa. — Mutta tässähän on liian paljo rahaa!

— Oh, minulla on niin paljo työtä teidän varaltanne! Kas tuossa on eräs kaulus à la Medicis, tuossa eräs kankea kaulus ja tuossa eräs ruotsalaista mallia; tässä on harsoa, ja teidän tulee valmistaa minulle äärettömän monta pöhötintä pitsihihoihini! Magdalena puhui hätäisesti, tyytyväisenä ja iloisena mielessänsä, laski hän kädestään silkkikukkaronsa, joka entuudestansakaan ei ollut kovin raskas ja joka nyt tuli aivan keveäksi, katsellen samassa hyväntahtoisuudella, jossa ei enään ollut alavaisuutta, tuota tyttöä, jonka murheellinen muoto melkoisesti oli kirkastunut, ja lempeyttä täynänsä jatkoi tuo nuori neiti: — Jos voin joskus olla teille avuksi, niin tulkaa vaan ujostelematta luokseni!

Tuskin olivat nämät sanat tulleet lausutuiksi, kun Daschka-kreivitär astui huoneesen.

— Olettepa toimessa, näen ma, lausui hän, osoittaen tuskin huomattavalla päännyökkäämisellä tuntevansa tuon nuoren tytön, joka nyt syvään lyykistyen poistui. — Mutta minun mielestäni pitäisi teidän jo olla kovin kyllästynyt tuohon ruotsalaiseen pukuun!

— Se on niin mukava… ei tarvitse vaivata päätänsä! Niin, Kustaa-kuningas tiesi kyllä, mitä hän teki. Nuot ranskalaiset kuosithan panevat teidät kokonansa ymmälle! Ajatelkaas, kuinka suuri säästö meille tulee, kun pääsemme noudattamasta tätä kuosia. Jumalani, ja kun vielä ajattelee, mitä kaikkia te tarvitsette! Magdalena oli vaiti muutaman silmänräpäyksen, jonka jälkeen hän veitikkamaisesti hymyillen lausueli:

    — Niin, mik' on esimerkiks' Lisatta?
    Töyhtöt, tupsut, soljet, helmet,
    Sormukset ja myssyt rimsut,
    Verkot, kassat, kähertimet,
    Ristit, viuhkat, varjostimet,
    Hameet, laahukset ja kaaput,
    Hepeneet ja hetalehet,
    Pitsit, huivit, silkit, saalit,
    Hohtokivet, kellot, maalit,
    Otsarivat, tekotukat,
    Päähykset ja hunnut, sulat,
    Rannerenkaat, vitjat, paulat,
    Harsot, röijyt, esiliinat,
    Hajuvedet, palatiinit,
    Rintineet ja kureliivit,
    Turnyyrit ja krinoliinit,
    Hatut, nauhat, korvarenkaat,
    Puuhkat, ripsit, poimut, solmut,
    Laskokset ja ruusukkehet,
    Sormikkaat ja kalvoisimet,
    Viitat… liioittelematta
    Kaikki nää, on, näet, Lisatta! (14)

— Oh, me tarvitsemme paljon enemmän, lausui tuo kaunis kreivitär hilpeällä naurulla, — enemmän kuin puolet on jäänyt unohduksiin! Mutta, jos teitä tahdotaan saada säästäväisiksi, ei vaatteiden kuosi voi estää kankaiden kalleutta: Niin, te kaunotar-parat olette tuomitut ikuiseen yksitoikkoisuuteen! Teidän kuninkaanne ihmetteleminen — jota samaa minäkin tunnen, — meni aivan liiaillisuuteen, kun te tässä asiassa noudatitte hänen mieltänsä. Ei mikään maailmassa olisi saanut minua taipumaan siihen! Mutta unohdanpa kokonansa sanoa, että tulin tänne viemään teidät muassani. Minä matkustan kohta pois ja tahdon nauttia teidän läsnäoloanne niin paljo kuin mahdollista, varsinkin tänä iltana, sillä minun tee-iltamaani kokoontuu pieni, ystävällinen seura, vapaaherratar Rålamb, paroni Armfelt… mutta kesken puheen, mitä pidätte hänestä?

— En muista koskaan nähneeni paroni Armfelt'iä.

— Hän on vaarallinen mies, Madelaine, jota minä varoitan teitä katselemasta liian läheltä.

— Ei mitään hätää, vastasi Magdalena iloisesti.

— Älkää sanoko niin, Madelaine; ei yksikään nainen jonka suosioon hän haluaa päästä voi häntä vastustaa.

— Epätietoistahan on, haluaisiko hän päästäkään minun suosiooni.

— Oh, te olette kylläksi kaunis!

— Olkoon niinkin, mutta minusta tuntuu tuollaiset vastustamattomat henkilöt vastenmielisiltä!

— Jättäkää arvostelunne siksi, kunnes olette hänet nähneet! Niin, älkäähän olko niin nopsa pudistelemaan päätänne! Tiedättekö, aivan äskettäin en voinut olla häneltä kysymättä, miten hän menetteli, saadaksensa kaikki naiset itseensä ihastumaan? "Minä jumaloin kauneutta (15)," oli hänen ainoa vastauksensa; mutta olisittepa nähneet hänen silmänsä, Madeleine, olisitte olleet hukassa!

— Te jo todellakin olette, vastasi Magdalena hymyillen.

Ah, Madelaine, minä olen jo entisestään häneen ihastunut, ja ihastukseni alkoi jo kokonaista kaksi vuotta sitte, ollessani Spaan kaupungissa! oikeastansa olikin se hän, ku sai minut tulemaan tänne! Jo ensi hetkestä, kun tulin hänen tuttavaksensa kreivitär Ramel'in perhessä, miellytti hän minua suuresti! Kuinka hyvin minä muistan sen illan! — Daschka-kreivitär vaikeni moniaan silmänräpäyksen ja katsoen suoraan eteensä haaveilevalla miettimisellä, joka loi hänen tummille kasvoillensa uutta suloa, jatkoi hän: — Me istuimme ulko-ilmassa kuistilla… aurinko oli juuri laskemaisillansa, meidän juttelumme koski, en tiedä oikein minkä johdosta, kummallisia unia, ja Armfelt kertoi silloin muun muassa, kerran lapsena olleensa näkevinkin enkelin, joka tuli hänen luoksensa vakuuttamaan hänen tulevan onnelliseksi ja kehoitti häntä lausumaan kolme toivotusta, jotka kaikki tulisivat toteutumaan. Noh, eipä hän kauan aprikoinutkaan, ennenkuin vastasi: minä toivon tulevani kaikkein niiden rakastamaksi joille haluan olla mieluinen, tahdon voittaa venäläiset ja tulla jonkun suuren ruhtinaan suosikiksi (16) Juuri samalla hetkellä ajoi Kustaa III:s sen kuistin ohi, jolla me istuimme, ja Armfelt kumartui syvään, näkymättä kuitenkaan tulleen huomatuksi (17) Siitä huolimatta oli hän sittekin kahden päivän perästä kuninkaan vasituinen suosikki!

Magdalena nauroi: — Hänen täytyy siis ottaa enkelejä avukseen tullaksensa miellyttäväksi!

— Sitä ei hänen tarvitse tehdä, mutta te tulette piakkoin itse myöntämään asian niin olevan… valmistakaa nyt vaan itsenne lähtemään minun mukaani.

— Heti paikalla! Uteliaisuus oikein polttaa minua, vastasi Magdalena piloillansa ja järjesti peilin edessä pukuansa, kiinnitti hohtokivillä koristettuja kellukkeita korviinsa sekä tekopilkun poskeensa, jolloin hän hymyillen lausui: — Tällä pienellä regardez moi pilkulla (18) toivon kiinnittäväni hänen huomionsa itseheni.

— Baisez moi pilkku [huulilla tai suupielessä] (19) olisi kentiesi hänen mielestänsä puoleensa päin vetävämpi, vastasi kreivitär.

— Tahdon ensiksi koettaa tätä keinoa! Kas niin, nyt olen vihdoinkin valmis!

Tässä silmänräpäyksessä astui Magdalenan kamarineiti huoneesen ilmoittamaan että Sofia Albertina-ruhtinatar oli pahoinvoipa, ja että hän toivoi Magdalenan jäävän hänen luoksensa siksi päiväksi.

— Siinä tapauksessa en voi lähteä mukaanne, lausui Magdalena, joka tunsi sangen suurta mielihyvää siitä, että ruhtinatar oli pitänyt häntä muita hovineitiänsä parempana, ja lausui nyt jäähyvästit Daschka-kreivittärelle.

— Siis en saakaan esitellä teitä tänään paroni Armfelt'ille, vaikka olen puhunut ääneni langennuksiin, saadakseni teidät häneen mieltymään? kysyi kreivitär, joka näytti hiukan närkästyneeltä, antaen viuhkallansa pienen läimäyksen Magdalenan käsivarteen.

— Suojelusenkelini tahtoo luultavasti varjella minua tuosta vaarallisesta miehestä, lausui Magdalena piloillansa ja meni nyt ylhäisen hallitsijattarensa luokse.

KAHDESTOISTA LUKU.

Avonaisella, puutarhan puoleen johtavilla lasi-ovella Svartsjön linnassa seisoi juhannuspäivänä 1782 Lovisa Ulrika, katsellen haaveilevilla silmäyksillä ulkoilmaan.

Aamu-aurinko paistoi lämpimästi kukille ja nurmikolle, heittäen kullankarvaisen loisteen puiden latvoihin, ja tuuli hengitteli hiljaa suhisten.

Olihan sydänsuvi, vihannat lehdet paisuivat, hyönteiset hyrisivät, linnut laulelivat, kiiltävät perhoset leijailivat kukkalavoilla, ja ilmassa tuntui suloisia tuoksuja.

Leskikuningatar hengitti syvään. — Niin, sydänsuven kaltainen, niin valoisa, niin loistava oli hänenkin elämänsä kerta ollut, ja nyt — leskikuningatar huokaili, ja hänen ajatuksensa riensivät vanhimman poikansa luokse, jota hänen sydämensä, vaikka mielensä olikin katkera, kuitenkin salaisesti aina halaisi ja kaipaeli. Hän, tuo ainoa hänen lapsistansa, jonka äly veti vertoja hänen omallensa sekä johon hän oli kiinnittänyt niin suuria toiveita, ja joka nyt nautti hänen vaivannäkönsä, ponnistuksiensa ja uhrauksiensa hedelmiä, hän ei enään tarvinnut äitiänsä, hän kulki omaa polkuansa eteenpäin, katsomatta kertaakaan taaksensa häneen. Ja kuitenkin oli hän raivannut uuden, valtiollisen uran, houkutellut eteviä miehiä rupeamaan valtaistuimen pylväiksi ja oli johtanut hänen ensimäisiä, horjuvia askeleitansa hänen menestyksensä näyttämöllä (20). Niin, tämä poika, joka kymmenen vuotta takaperin onnistuneella valtiokeikkauksellansa silminnähtävästi oli pelastanut Ruotsin joutumasta jaonalaiseksi ja kentiesi myöskin vaarasta joutua Puolan kohtaloon (21), ja jolle hän silloin äidinrakkauden täydellä ylpeilemisen ilmaisulla silloin oli kirjoittanut: Niin, sinä olet minun poikani ja ansaitset niin ollakin, Jumala sinua kaikissa hankkeissasi siunatkoon! Minä unohdan ja annan kaikki anteeksi. Tämä teko sovittaa meidät ainiaaksi… Ah, rakas Kustaani, ällös koskaan unohda olevasi ihminen äläkä käytä väärin sitä valtaa, jonka Jumala on sinulle antanut! Anna jälkimaailmalle esimerkki hyvästä, suuresta kuninkaasta, ja myöntäköön koko maailma, että yksivalta on onnellisin kaikista hallitusmuodoista. (22)

Näin oli äitinsä lausunut hänelle kerran, kun hän ikäänkuin nousevana aurinko hallitsevien yksivaltiaiden joukossa oli pelastanut maansa ja oli kansansa jumaloimana, joka tunki hänen hevoisensa ympärille kilvassa osoittamaan hänelle rakkauttansa, samalla kun vaimot; suutelivat hänen jalkojansa ja antoivat lastensa niitä suudella. (23)

Leskikuningattaren sydän sykki nopeimmin, hänen silmänsä loistivat; niin tämä oli uljas teko ja arvokas hänen lapsellensa.

Pää pystyssä seisoi Lovisa Ulrika muutaman sekunnin; sitte raivosi myrskyisiä, kiihkoisia tunteita hänen sielussansa. Ne nöyryytykset, joita hän oli saanut kärsiä, masensivat hänen ylpeyttänsä ja puhalsivat rajutuulen ankaruudella äidinrakkauden poikaansa kohtaan pois hänen sydämestänsä. — Ei, hänellä oli vaan kaksi lasta, molemmatkin lemmikkinsä, Fredrik ja Sofia Albertina! Kaarlo-ruhtinasta hän tuskin ajattelikaan, ja vaikka hän olikin tälle enemmän suosiollisempi noista kahdesta vanhimmasta veljistä, muisteli hän kuitenkin aina ylenkatseella ja inholla tämän salaseura-hourailuja sekä irstaisuutta, tämän, jonka laverteleva kieli oli perintöruhtinaan syntyessä aikaansaanut tuon viimeisen suuren eripuraisuuden leskikuningattaren ja kuninkaan välillä, eripuraisuuden, jota ei kumpikaan heistä anteeksipyynnöllä eikä toistaan lähestymällä koettaneetkaan sovittaa.

Tämä viimeinen juhannuspäivä Lovisa Ulrikan elämässä kaikkine auringonpaisteineen ja kukkatuoksuinensa, kuinka synkältä ja kolkolta se hänestä tuntuikaan, ja tuolta puutarhan lehtimajasta ennätti tosin hänen nuorempain lastensa ja Södermanlannin herttuattaren äänet hänen korviinsa, mutta eipä hän tästä hetkeksikään tuntenut itseänsä iloisemmaksi tahi halulliseksi ottamaan osaa heidän pakinoihinsa.

— Noh, olitteko siis ulkona eilen illalla poimimassa yhdeksää lajia kukkasia? kuului Södermanlannin herttuatar kysäisevän, kääntyen neiti Rudenschöld'iin päin, te tyttö-hupakot; ja tuo kukkakimppu päänne alla uneksitte te siis tulevaisesta miehestänne?

— Kyllä minä ainakin uneksin, mutta ei se ollut miehestä, vastasi punastuen Magdalena.

— Noh, onpa yhtä hyvä, vaikk'ei sellaista olisikaan! Minä puolestani…

Varoittava silmäys Sofia Albertinalta saattoi herttuattaren vaikenemaan, joka kentiesi oli tunnustamaisillaan, ett'ei hänen avioliittonsa ollutkaan onnellisin, ja että hänen oma ylhäinen puolisonsa ei ollutkaan rakastettavin aviomies. Noh, niin, — jatkoi hän siis keskeytettynä, — mitäs minun piti sanomankaan?… Ettekö peljänneet mennä yksinänne ulos auringon laskettua?

— Neiti Ribbing oli minun kanssani, emmekä me peljänneet… meille oli vaan hyvin vaikeaa olla puhumatta…

Ja sitäkin teidän piti tehdä? Niin, minä en olisi ainakaan malttanut olla puhumatta. Ja tästä teidän synninrangaistuksestanne ei teille ollut mitään hyötyä?

— Ei minulle, mutta neiti Ribbing uneksi koko rykmenttilöistä hevoisväen upseereja…

— Hän näyttää siis saavan niitä kyllältä, lausui herttuatar nauraen.
Mutta, mitähän sanotte, jos rupeaisimme "leskisille?"

— Ei, ei, vastasi Sofia Albertina matalalla äänellä, — menkäämme äitimme luokse; hän on sairas tänään ja tarvitsee huvitusta. Ah, tämä päivä on hänelle täynänsä muistoja! Muistatko isäämme, Fredrik? Kuinka hyvin muistan silloisen juhannuspäivän… ja kukkaissalkon sekä tanssin sen ympärillä. Nämät olivat iloiset, onnelliset ajat meille kaikille!

Ja keveästi huoahtaen lähestyi ruhtinatar äitiänsä, joka temmattuna synkistä ajatuksistapa, hymyillen vastasi siihen hellään suudelmaan, jonka tyttärensä painoi hänen kädellensä.

Ollen vaitonaisena ja mietiskelevänä ei Lovisa Ulrika tänäpäivänä usein sekaantunut lastensa jutteluihin; herttuatar sai vapaasti lasketella sukkeluuksiansa, kuningattaren, joka tavallisesti ei säästänyt ankaria nuhteita, näkymättä niitä kuulevankaan ja väsyneen sekä raukean näköisenä nojasi hän päänsä sohvalla oleviin patjoihin.

Ainoasti kerran elpyivät hänen kasvonsa, ja hän puhui kaipauksella tuonen tuville menneestä puolisostansa ja siitä ajasta, jolloin hän suojaansa ja seuraansa kokoeli miehiä sellaisia kuin Dalin, Ihre ja Berch, Lagerbring, Botin ja Celsius. — Minun aikakauteni oli tieteiden ja perinpohjaisten luonnontutkimusten kultainen aikakausi, lausui hän, ja rohkenenpa lukea ansiokseni ruotsalaisten vilkkaamman elämän ja halun näihin tieteisin, — jonkun silmänräpäyksen loisti hänen suuret mustat silmänsä kaikella entisellä kirkkaudellaan ja leimullansa. — Kun ajattelee takaperin, tuntuu rauhoittavalta tieto, että olen koettanut työskennellä jaloissa pyrinnöissä. Minä puolestani olen kuitenkin ahkeroinut tätä tehdä, ja minulla on ollut ilo nähdä Upsalan ja Tukholmankin Tiedeakatemian perustamisen.

— Se on tietty asia, vastasi Fredrik-herttua, — että vasta teidän ajastanne, äitini, alkaa historiallisille tutkinnoille tässä maassa uusi aikakausi.

Kuningatar hymyili ja hän jatkoi hetken perästä juttuaan menneistä ajoista; mutta nyt kaikki tämä on lopussa, lisäsi hän. — Aadolf Fredrikin kanssa meni minun onneni hautaan, kun hän meni pois, loppui minun vaikutusvaltani, ja olen saanut elää, nähdäkseni sen, mikä ennen oli totta, nyt muuttuvan leikiksi. — Nyt ratsastellaan, hypitään, käydään komeassa puvussa, koetetaan olla sivistyneitä ja puhutaan ranskaa, — siinä kaikki, mitä tarvitsee, päästäksensä onnen portahille ja saada etevä asema yhteiskunnassa! — Hän puhui katkeruudella; mutta eipä kuitenkaan pitkää aikaa kulunut, kun leimu hänen silmissänsä himmeni, ja nojaten selkäänsä sohvaan rupesi hän taaskin mietiskelemään, näkymättä pitävän lukua mistäkään, mitä hänen läheisyydessänsä tapahtui:

Tuo raihnaisuus, jota Lovisa Ulrika tunsi ei ollutkaan ohimenevää laatua, ja eräänä yönä heinäkuun alkupuolella sairastui hän mitä ankarimmin. Tästä lähetettiin heti tieto kuninkaalle.

— Minä tiedän, ett'ei hän koskaan enään tule parantumaan, lausui Kustaa-kuningas kyyneleet silmissä puolisollensa, lähetettyänsä pikasanoman pyytämään itsellensä lupaa saada tulla äitiänsä tervehtimään; — minä olen kauan aavistanut hänen pian tapahtuvaa lähtöänsä, mutta minun täytyy saada nähdä hänet, minun täytyy päästä sovintoon hänen kanssansa: Oi, ett'ei meidän välillämme olisi ollut niin paljon väärinkäsityksen aihetta!

— Mutta saattaahan tapahtua, että hän paranee, lausui Sofia Magdalena lohduttaen.

— Hän ei parane; näinä viimeisinä aikoina olen minä nähnyt niin levottomia ja kummallisia unia… aina olen minä niissä nähnyt hänet kuolevana… kuullut hänen lausuvan kirouksensa ylitseni!

Turhaan koki kuningas väkisinkin salata mielenliikutusta, joka häntä järisytti, ja ollen äärimmäiseen asti taikauskoinen, muisteli hän kaikkia niitä onnettomuuksia, joita Björnram (eräs tunnettu haaveilija) hänelle oli ennustanut, ja joiden hän luuli tulevan itseänsä kohtaamaan, jos hänen äitinsä sovittamattomilla tunteilla menisi ales hautaan.

Kuningas, jonka sielun tuska yhä oli enenemässä, sai nyt äidiltänsä luvan tulla häntä tervehtimään, mutta kuitenkin nimenomaan niillä ehdoilla, että hän toisi kuningattaren ja perintöruhtinaan mukanansa.

— Ei, Sofia, sinä et saa tulla meidän mukaamme! lausui kuningas, kun hänen puolisonsa salaisella hirmulla valmistausi noudattamaan pelkäämänsä anopin kutsua. — Ken tietää, miten meitä otetaan vastaan!… Ei, sinä et saa antaa itseäsi alttiiksi järisyttäville mielenliikutuksille.

Ja nyt, niin paljon kuin hevoisten kavioista pääsi ja kuninkaan yhä kertoessa: "nopeammin, nopeammin!" riensi hän perintöruhtinaan kanssa huimaavaa vauhtia Svartsjöhön, jossa hänet, ennätettyänsä linnan puutarhaan, saavutti sanoma, ett'ei Lovisa Ulrika tahtonut nähdä poikaansa, ennenkuin hän ensisti oli allekirjoittanut lupauksen, ett'ei hän tulisi moittimaan äitinsä hänen molempain nuorimman lastensa eduksi tekemää testamenttia. (24)

Kustaa-kuningas kirjoitti silloin seuraavan kirjelipun, jonka hän heti lähetti äidillensä:

"Tulen vielä kerran nauttimaan suloutta saada syleillä teitä, hellä äitini. Rukoilen teitä, ett'ette kiellä minulta tätä lohdutusta! Fredrik-veljeni on todistajana minun tuskaani. Hän on ottanut puhuakseen minun puolestani.

Teidän, hellä äitini, nöyrä ja alamainen poikanne

Kustaa."

Lisää. Olen aina ollut sitä mieltä, ett'en tule mitään muuttamaan teidän testamentillisissa säädännöissänne, koska en ole milloinkaan epäillyt niiden olevan hyvin harkittuja ja että hellän äidin sydän ne on määrännyt. (25)

Tämän jälkeen vietiin kuningas sairaan luokse ja rientäen hänen vuoteellensa lankesi hän sen ääressä polvillensa, sulkien innokkaasti äitinsä sylihinsä. Kuningatar vastasi tähän poikansa helleyteen syvällä mielenliikutuksella, samalla kuin ruhtinatar Sofia Albertina ja Fredrik-ruhtinas puoliääneensä nyyhkien peittivät kasvonsa vuoteen verhostimien laskoksiin. Katkonaisia sanoja molemminpuolisesta anteeksi antamisesta lausuttiin, jolloin Kustaa kuninkaan silmät olivat kyynelissä ja Lovisa Ulrikan ääni värisi liikutuksesta samalla kuin rauhan tyyneys ilmautui hänen kasvoillensa.

— Salli minun nähdä poikaasi, Kustaa! kuiskasi leskikuningatar, ja kun kuningas heti toi pojan hänen luoksensa, silmäili hän tätä tarkasti, suuteli häntä sitte nähtävällä helleydellä, lausuen: — Niin, tämä on sinun poikasi ja sentähden on hän minulle rakas! Ja nyt antoi hän tälle pojalle, hyväillen häntä hellästi, muistoksi mitä kallisarvoisimpia hohtokivikoristeita, lausuen siunauksensa tuolle lapsoselle ja rukoillen että hänestä kerta tulisi viisas kuningas ja maansa kunnia.

<tb>

Keskellä sitä tuskaa, joka aina syntyy ankaran sairaudenkohtauksen sattuessa, tunsi leskikuningattaren seurue sen levon vaikutusta, jonka sovinto tuon ylhäisen äidin ja hänen poikansa välillä tuotti. Keskenänsä kuiskailtiin niitä sanoja, joita kumpikin tuossa mieltäjärisyttävässä kohtauksessa olivat lausuneet, ja vielä sittekin, kun kuningas oli lähtenyt Svartsjöstä, kuului Lovisa Ulrika niillä väli-ajoilla, joilla hän jaksoi puhua, usein helleydellä mainitsevan Kustaa-kuninkaan ja Kustaa Aadolfin nimeä. Tuo uutinen, että hän oli puhutellut poikaansa ja pojanpoikaansa, kulki kuin kulovalkea suusta suuhun ja herätti, kuten kaikkikin uutiset, mitä erilaisimpia tunteita; vaikka sitä oltiin odotettu, siitä kuitenkin hämmästyttiin, riemuittiin sekä oltiin äksyissänsä.

Leskikuningattaren sairaus eneni kuitenkin enenemistänsä, lääkärit sanoivat jo menettäneensä kaiken paranemisen toivonkin; kärsien kovia tuskia, pyysi hän läsnäolevia rukoilemaan Jumalaa hänen edestänsä ja suljettuna Sofia Albertinan syliin sekä yhtyen lastensa ja tänne kokoontuneen hoviväen rukouksiin, veti hän näin viimeisen henkäyksensä.

Tämä tapahtui varahin aamulla Heinäkuun 16 päivänä.

Kuningas oleskeli Drottningholmissa, kun tämä surusanoma hänet saavutti. Syvään huoaten otti hän vastaan kreivi Ribbingin, joka oli ollut ylimmäinen palvelusta tekevä hovimarsalkka Lovisa Ulrikan luona ja joka nyt, tuoden viimeiset terveiset ylhäiseltä hallitsijattareltansa, antoi kuninkaalle kirjeen, jonka leskikuningatar oli kirjoittanut muutama päivä ennen kuolemaansa.

— Kirje, — kuningas päästi armollisesti kreivi Ribbingin luotansa, pyyhkien hienolla pellavaisella nenäliinallansa tuskasta kosteaa otsaansa. — Mitähän äitinsä oli mahtanut hänelle kirjoittaa? Eikö hän ja kuningas jo olleet sanoneet toisillensa kaikki?

Kuningas piti kirjettä kädessänsä, mutta häneltä puuttui voimaa sen avaamiseen sekä lukemiseen ja aavistaen jotakin onnettomuutta, antoi hän sen ylikanslerille, vapaaherra Ramelille.

— Lukekaa tämä kirje, pyysi kuningas, — ja selittäkää minulle sitte sen sisältö.

Kirjeen sisältö oli seuraava:

"Herra Poikani!

Viimeisenä elämäni hetkenä tunnen kuinka vähän masentavalta tuntuu sellaisen maailman jättäminen, jota murheet ja mitä kurjin kohtelu on opettanut minua inhoamaan. Minun elämäni ura on loppunut ja teitä tulee minun kiittää siitä ilosta, jonka tunnen, että se on lopussa. Minun on ainoastaan vielä ilmoittaminen teille viimeinen tahtoni. Minä jätän kaiken irtaimistoni, hohtokiveni, kaikki, mitä minulla on tasan jaettavaksi nuorimman poikani ja tyttäreni välillä, ja jos te millä tekosyyllä tahansa liikutatte näistä vähintäkään, niin vaviskaa… minä lausun silloin kirouksen, jonka kiittämättömät pojat ansaitsevat; mutta jos te täytätte tahtoni, niin ei tämä tule teille tapahtumaan; minä jätän teille tunnonvaivat ja katumuksen, ainoat avut, jotka rikoksellisella on jäljellä. Myöskin suljen teidän suosioonne hovini ja köyhät hovipalvelijani, koska minulla on velkoja, jotka voivat tulla suoritetuiksi kahdella tai kolmella eläkeneljännekselläni, jos annatte niiden kestää kuolemani jälkeen. Sitä vastoin vapautan teidät hautajaiseni turhanloistavasta viettämisestä enkä soisi teidän suotta tuhlaavanne rahaa joutaviin menoihin. Olen teidän onnetoin äitinne.

Svartsjö'ssä Heinäkuun 7 p. 1782.

Lovisa Ulrika."

Kun paroni Ramel oli tullut siihen kohtaan kirjeessä, jossa Lovisa Ulrika lausuu pojallensa "kirousta" keskeytti kuningas hänet äkkiä, kysyen:

— Kuinka, onko se peruuttamattomasti lausuttu?

— Ei, teidän majesteettinne, vastasi hovikansleri, se on vaan peruuttamaton! siinä tapauksessa, jos teidän majesteettinne ei myönny jättämään koko kuningatar-vainajan jälkeenjäänyttä omaisuutta tasanjakoon Fredrik-herttuan ja Sofia Albertina-ruhtinattaren välillä.

— Jumalan kiitos, lausui kuningas, — sen te'en mielelläni!

Sittekun paroni Ramel jälleen oli sulkenut kirjeen kuninkaan sinetillä ja jättänyt sen hallitsijalle, meni hän ulos antaakseen Fredrik-ruhtinaan päästä sisään. Kustaa-kuningas otti vastaan veljensä sangen ystävällisesti ja puhui myöntymällä kuningattaren testamentista. Mutta herttua vastasi kiivaudella:

— Se onkin parhain keino teidän majesteetillenne, sillä minulla on jäljennös äitini kirjeestä, ja minä tiedän vallan hyvin, minkä ehdon äitini testamenttiinsa on liittänyt. (26)

— Mitä tämä on, veliveikeäni? Foi de gentilhomme, onpa verratoin julkeus puhua minulle sillä tavalla! Ei siinä kylläksi, että te riistätte minulta perinnön, te, kadehditte minulta myöskin sitä mielenrauhaa, jota tunsin sovittuani äitini kanssa… Niin, tepä olette kehottaneet häntä lausumaan kirousta ylitseni! Tepä olette lipevällä kielellänne tunkeneet minut pois hänen sydämestänsä! Väistykää luotani, väistykää!

— Minä en tarkoita… tankkasi Fredrik-herttua hämillänsä.

— Vaiti, te olette unohtaneet kuka minä olen, ja että olen ilmaissut teille toivomukseni! Ei sanaakaan enää… minun tahtoni ja käskyni on, että nyt menette! — Kustaa-kuninkaan silmät säkenöi, hänen huulensa värisivät, ja koko hänen ruumiinsa vavahteli vihasta, kun hän nyt astui Fredrik-ruhtinasta kohden, joka hätäisenä riensi ulos huoneesta.

Tämä kirje, jonka sisällöstä kuningas ei luullut kenenkään muun paitsi itsensä ja paroni Ramel'in tietävän — tämä kirje ei siis ollutkaan mikään salaisuus! Suuttuneena, loukattuna ja vihastuneena kutsui hän sitte puheellensa paroni Ramel'in ja kerrottuansa tälle, mitä äsken oli tapahtunut, käski hän tätä kirjoittamaan määräyksen kansliapresidentille kutsumaan seuraavana päivänä koolle sotaneuvoston.

— Minä annan sotaoikeuden tuomita veljeni, lisäsi kuningas, — hän on tehnyt itsensä syylliseksi tottelemattomuus- ja majesteettirikokseen!

— Se on minun tahtoni ja se on muuttumatoin, keskeytti kuningas, jonka tummista silmistä leimusi vihan salamoita, samalla kuin hänen hienot, vilkkaat kasvonsa ilmaisi kaiken sen loukkauksen, jonka hän tunsi, ja ojentaen kätensä Ramel'ia kohden, viittasi hän tätä heti noudattamaan antamaansa käskyä.

— Suvaitkaatte ensin kuulla minun sanojani, sire, vastasi hovikansleri syvään kumartuen, — vastaanväittämättä on Fredrik-ruhtinas rikkonut; mutta liikutettuna kun hän on kuningatar-vainajan kuolemasta, hän tuskin tiesikään, mitä sanoi, ja…

— Hän tiesi sen varsin hyvin! Ei, tässä tarvitaan varoittavaa esimerkkiä! Minun veljeni, luulevat piakkoin voivansa kohdella minua, miten mielivät; mutta minä tulen näyttämään heille kellä valta on, minullako vai heillä.

— Vielä kerran rohkenen rukoilla teidän majesteettianne ajattelemaan, minkä huomion sellainen riitajuttu herättäisi ei ainoastansa tässä maassa vaan koko Europassa. Sire, suvaitkaatte muistaa hänen olevan teidän veljenne!

— Pitääkö minun siis suvaita kaikkea sukulaisiltani?… Niin, uskokaa minua, olenpa koettanut osoittaa maltillisuutta ja sitä olen tehnyt useammassa kuin yhdessä tapauksessa, vastasi kuningas, jonka viha oli muuttunut alakuloisuudeksi, ja joka nyt, avaten akkunan sepo seljällensä, jäi seisomaan sen ääreen, sekä miettiväisenä katseli ulos ja vaipui ajatuksiinsa, joita paroni Ramel ei sanalla eikä liikkeelläkään rohjennut häiritä.

— Huolimatta äitini viimeisestä kirjeestä ja siitä nurjamielisyydestä, jota hän viimeisinä vuosina luuli omaavansa syytä pitää minua kohtaan, luulen hänen kuitenkin sydämensä pohjassa tunteneen hyväntahtoisuutta kohtaani, lausui Kustaa-kuningas, kääntyen äkisti huoneesen päin; — tätä hyväntahtoisuutta on hän tuhannet kerrat osoittanut, jatkoi hän vilkkaasti, ja viimeisinä elämänsä päivinä oli hän lempeä ja hyvä minua sekä poikaani kohtaan. Kirje, — kuninkaan otsa synkistyi, ja huokaus hiipi hänen huulillensa, — niin tämä kirje ei tullut häneltä… se oli tuolta eikä häneltä! Hänen mielensä ei ole voinut ajatella, mitä kätensä on kirjoittanut. Hän oli heikko, sairas, kuolemaisillansa ja sellaisessa tilassa helppo saada taipumaan tekoon, jonka veljeni arveli tulevan vaikuttamaan minuun, tulevan joksikin siteeksi minulle ja vakuudeksi itsellensä anastamaan vääryydellä perinnön, perinnön, jota en kuitenkaan tahdo kadehtia häneltä enkä sisareltani. Fredrik; ja Sofia ovat aina olleet äitini rakkaimmat lapset… tämän hänen rakkautensa tähden ja meidän sovintohetken muiston tähden tahdon olla ikäänkuin tätä kirjettä ei koskaan olisi ollutkaan, eikä siis Fredrikin loukkaustakaan.

Kustaa kuninkaan otsalle ilmautui hyväntahtoisuutta sekä ylevyyttä, ja kunnioituksen valtaamana lausui hovikansleri:

— Jalo, suuri kuninkaani!

- Fredrik ei ole, luullakseni, vielä kovin kaukana, virkkoi
Kustaa-kuningas lempeällä hymyllä; kutsukaa hänet heti tänne!

Vaikka olenkin kovassa rahan tarpeessa, en olisi kuitenkaan tahtonut muuttaa kirjaintakaan hänen testamentissansa… ei, sitä en ollut aikonut! ajatteli Kustaa-kuningas mielihyvillänsä, varroten Itägötlannin herttuan tuloa.— Luuleeko hän minua kyllin halpamieliseksi, ett'en täyttäisi lupaustani, jonka annoin kuolevalle äidilleni! Ei, tämä menee liian pitkälle… häntä pitäisi rangaista! Jos ei Kaarlo nyt olisi matkojen päässä, luulisin… mutta Ramel oli kaikessa tapauksessa oikeassa; riitajuttu olisi herättänyt liian suurta huomiota, ja parasta on, että mailma luulee välisemme sovinnon äitini kanssa todelliseksi — ja sehän se olikin, sen halusta uskon! Hän oli viimeisillä ajoillansa kummallisella päällä, hän tuli epäluuloiseksi, ja hänen entinen tahtonsa lujuus alkoi löyhtyä… siinä kaikki. Hänen tähtensä tahdon antaa anteeksi Fredrikille.

Ja tämä ajatus mielessänsä avasi hän sylinsä herttualle, joka rukoillen anteeksi, liikutettuna ja kalpeana sekä ääneensä nyyhkien heittäysi kuninkaan rinnoille.

KOLMASTOISTA LUKU.

— Älä sulkeudu kaipauksinesi huoneeseesi, Sofia, älä sulje kokonansa oveasi maailmalta ja sen huvituksilta! kehoitti Södermanlantin herttuatar, tultuansa noin kuukausi Lovisa Ulrikan hautajaisten jälkeen, joita surullisella juhlallisuudella oli vietetty heinäkuun 31 päivänä, Svartsjöhön ja päästyänsä vihdoinkin ruhtinatar Sofia Albertinan puheille, joka sairaana sekä ruumiiltansa että mieleltänsä puolittain makasi sohvalla ja nyt katkerasti itkien oli avannut sylinsä iloiselle, hyvänsuovalle, helläluonteiselle ja nuorelle kälyllensä.

— Ah, äitini kera menetin minä kaikki! kuiskasi Sofia Albertina.

— Sepä oli ystävällistä puhetta meitä elossa olevia kohtaan! vastasi herttuatar hymyilevin suin ja kyyneleet kirkkaissa, sinisissä silmissänsä. — Etkö siis pidä minusta niitäkään lukua, etkä miehestäni Fredrikistä, etkä Kustaa kuninkaasta, etkä muista, jotka sielustaan ja sydämestään sinua lempivät!

— Tunnen olevani sittekin niin yksinäni huokasi ruhtinatar?

— Sitä et tekisi, jos sallisit meidän käydä sinua tervehtimässä ja jos sinä itse tahtoisit käydä meidän luonamme.

— Minä olen liian sairas…

— Luulottelua! Sinä olet elänyt niin yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa nämät viimeiset vuodet, sinulla on ollut ikävää, että olet tullut synkkämieliseksi… niin minäkin olisin tullut sinun sijassasi, enkä olisi voinut kestää.

Ruhtinatar painoi kätensä herttuattaren huulille, mutta tämä jatkoi:

— Saat olla huoleti, en suinkaan tahdo sanoa mitään pahaa äitivainajastamme. Tahdon vaan sanoa, ett'en olisi voinut kestää alati elämistä siinä suuruuden ilmapiirissä, joka oli hänen ympärillänsä… minä olisin tukehtunut. Niin, se kunnioitus, jota minä häntä kohtaan tunsin oli niin suuri, että olisin kuollut, jos olisin täydellä todella hänet suututtanut! Hän oli niin etevä kaikessa ja niin älykäs, hän oli suurin kuningatar, kuin ruotsissa milloinkaan on ollut, mutta…

— Niin, niin, mutta hän ei ollut onnellisin! Me, hänen lapsensa, annoimme hänelle monta murheen aihetta… voi, ett'en minäkään… mutta minä tiedän, ett'ei hänellä ollut ainoastansa neroa, hänellä oli sydäntäkin!

— Mutta onnellinenkin on hän kuitenkin ollut yhdessä suhteessa… hänen avioliittonsa oli onnellinen!

— Oli, Charlotta-hyväni, — ruhtinatar puristi sääliväisyydellä herttuattaren kättä, — kullakin meistä on ilonsa ja surunsa!

Herttuattaren silmät, jotka muutama silmänräpäys olivat näyttäneet vakaisilta ja murheellisilta, muuttuivat taaskin kirkkaiksi ja iloisiksi hänen lausuessansa:

— Niin, enpä tullutkaan tänne rasittamaan sinua omilla huolillani! Koetan ummistaa silmäni aviopuolisoni pieniltä vikuroimisilta ja silloin kuin välttämättömästi täydyn nähdä… silloin olla anteeksiantavainen.

— Sinä olet hyvänkurinen lapsi… ja tukehduttavalla kunnioituksellasi, — hiljainen hymy ilmausi Sofia Albertinan vaaleilla huulilla, — meidän korkeasti autuaallista äitivainajaamme kohtaan olit sinä hänelle kuuliainen tytär. Sinun hellä hoitosi hänen viimeisen sairautensa aikana, — ruhtinattaren ääni vapisi taaskin liikutuksesta — teki sinut rakkaaksi hänen sydämellensä, niin, vieläpä meille kaikillekin, eikä Fredrik voi kylläksi puhua sinun uhraavaisesta lempeydestäsi!

Vieno puna oli näitä sanoja lausuessansa noussut herttuattaren poskille ja onnen, milt'eipä autuaallisuudenkin ilmaus viipyi hänen sangen miellyttävillä kasvoillansa, vastatessaan:

— Fredrik liioittelee!… Ah, miten mieluista minusta on tietää teidän pitävänne minusta!

— Mutta nyt sinä tarvitset hiukan auringonpaistetta huoneesesi. Herttuatar ryhtyi tuumasta toimeen ja, vetäen ylös akkunoiden eteen lasketut verhot, jatkoi hän: — mielikin muuttuu alakuloiseksi, kun on näin synkkää ihmisen ympärillä.

— Päivä tekee pahaa silmilleni…

— Kyllä ne siihen tottuvat. Myönnäpä vaan täällä huoneessa nyt olevan paljo hauskempaa… ja että itsekin tunnet mielesi samassa määrässä keveämmäksi…

— Ah, ei, Charlotta, todellinen murhe…

— Ei sanaakaan enään tänäpäivänä omistasi eikä minunkaan tunteistani!… Mutta tosiaankin, onhan minulla sinulle tuhansia terveisiä Sofia Magdalenalta…

— Noh?

— Hän voi luonnollisesti hyvin asianhaarain mukaan, ja Kustaa-kuninkaan ilo isänä on verratoin. Voitpa arvata hovissa olleen touhua viime yönä. Kustaa-kuningas oli menemäisillänsä Sofia Magdalenan makuuhuoneesen milt'ei Adamin puvussa. Onneksi hänet pysähytti joku, joka muistutti hänelle siellä sisällä olevan joukon naisia, jolloin hän äkkiä sai housut ja syylingit jalkaansa sekä yllensä yönutun ja pitsejä, ja tässä puvussaan juoksenteli hän ympäris, ikäänkuin olisi ollut päästänsä pilalla, sekä kysyi jokaiselta, jonka tapasi, jos tämä luuli lapsen tyttölapseksi? — kysymys, joka tietysti saattoi naiset kovin ymmälle. — Herttuatar nauroi jatkaessansa: — Schröderheim kertoi minulle sitäpaitsi heidän olleen sangen huonolla tuulella, koska heitä, kuten hän sanoi, herätettiin makeasta unestansa kello neljä aamulla; suurimmassa kiiruussa pukeutuneina villahameisiin, yöviittoihin ja harsoihin, ujoina tuon tapahtuman johdosta, kiihoitettuina isänmaallisuudestaan ja rakkaudesta tuohon suloiseen kuningattareen sekä puuttuen aikaa ja tilaisuutta pitämään vähintäkään huolta siitä, mitä ihmispuku päivänvalossa vaatii, saivat he lohdutusta ainoastaan toistensa vajavaisuuksista, sillä onneksi olivat kaikki kuvastimet verhoilla peitetyt. (27)

— Noh, entä lapsi?

— Kustaa-kuningas ylvästelee siitä kuni taivahinen, ja jos saa uskoa hänen sanaansa, on poika koko jättiläinen terveyteen ja voimaan nähden… noh, niin, se on todellakin aika lapsi, ja ilo hänen syntymisestänsä on korkeimmallansa.

— Olenpa kovin mielissäni Kustaa-kuninkaan puolesta, — Sofia Albertinan lempeille kasvoille ilmestyi tyytyväisyyden vivahdus, ja hän jatkoi: — minä kirjoitan hänelle ja Sofialle… ei, älä kehoita minua käymään heitä tervehtimässä; vielä en voi enkä tahdokaan mennä vieraisille! Minun murheelliset kasvoni tulevat vaan häiritsemään iloa, mutta tule sinä välistä tänne, Charlotta, jos en, näet, sinultakin karkoita pois kaikkea iloa…

— Sen sinä aivan varmaan to'et ja siksipä en tulekaan luoksesi, lausui leikillisellä hymyilyllä herttuatar, joka nyt meni pois, tullaksensa jo parin päivän kuluttua jälleen, aikoen houkutella kälyänsä ottamaan osaa niihin huvituksiin, jotka, huolimatta leskikuningattaren nykyään tapahtuneesta kuolemasta, lyhensivät aikaa Kustaa-kuninkaan hovissa, joka ihastuksella oli ottanut tuon pienen perintöruhtinaan syntymisen niiden murheenosoitusten poisheittämisen syyksi, joita leskikuningattaren kuolema oli vaatinut.

— Tulen vain kuulustamaan, ai'otko yhä edelleenkin sulkeutua huoneesesi? lausui herttuatar nojaten hellästi kälyynsä.

— Sen a'ion tehdä, Charlotta, vastasi ruhtinatar, jonka sitä ennen terveyden purppuroimilla poskilla nyt oli läpikuultava kalpeus, ja jonka ennen niin veitikkamaisissa silmissä nyt oli lempeä alakuloisuus, samalla kuin hiljainen murhe levitti ikäänkuin hunnun koko hänen olentonsa yli, jonka vuoksi tuon vilkkaan ja tuntehikkaan herttuattaren mieli täyttyi todellisesta levottomuudesta.

— Minä en laisinkaan kaipaa näitä huveja, jatkoi ruhtinatar, — näitä huveja, jotka minusta tätä ennen olivat niin viehättäviä ja joista sinä nyt niin vilkkaasti kerrot.

— Sinun itsepäisyytesi on yhtä parantumatoin kuin perisyntikin, vastasi herttuatar; — niin sinun pitää päästä pois tästä Svartsjöstä, jonka jylhät maisemat ja muistot yhtenä suorastansa lyhentävät sinun elämääsi! Sinun pitää päästä pois unohtamaan itsesi ja haaveilusi; ja saadakseni sinua siihen, en tiedä enään muuta kuin yhden keinon.

— Ja tämä keino?

— Kustaa-kuninkaan täytyy käskeä sinua! Kuningastasi täytyy sinun totella, jos ei sinun käsityksesi alamaisen velvollisuuksista…

Ruhtinatar hymyili:

— Ei, ei, siinä tapauksessa minun täytyy totella!

— Nyt olet sinä jälleen palautettu elämään, iloon ja meidän keskuuteemme…

— Mutta enpä luule Kustaa kuninkaan tulemankaan käskemään; hän tulee kunnioittamaan niitä tunteita, jotka vielä estävät minua ottamasta osaa teidän juhliinne.

Tämä Sofia Albertinan yksinäisyys ei kuitenkaan ollut Kustaa-kuninkaalle mieluinen. "Riemun kuninkaasta" oli käsittämätöintä, kuinka joku tahallansa voi sulkea itsensä yksinäisyyteen ikäänkuin mietiskelemään suruansa; ja sittenkuin hän turhaan oli koettanut saada häntä olemaan läsnä Suurta Operaa (28) avatessa, ilmoitti hän myöhempään syksyllä, että hänestä olisi sangen mieluista, jos ruhtinatar seurueneensa tahtoisi oleskella jonkun aikaa Gripsholm'issa. Sofia Albertina huomasi täytyvänsä totella tätä viittausta; hänen seuruessansa syntyi äkkiä eloa ja liikettä; "huvitus"-sanalla oli kaikkia viehättävä voima; he olivat mukautuneet silloisiin oloihin ja ottaneet osaa ruhtinattaren kaipaukseen, mutta toivo, että tämä hiljainen yksinäisyys nyt olisi lopussa, täytti kaikkein rinnat riemulla, eikä Magdalena Rudenschöld ollut se, joka vähimmin riemuitsi sen vaihettelevaisuuden johdosta, jonka sellainen matkustaminen tulisi tuottamaan. Innokkaana ja iloisena auttoi hän kamarineitsyttansä järjestämään niitä pukuja, jotka hän aikoi ottaa mukaansa; sillävälin teki hän palvelusta ruhtinattarelle, joka hymyili nähdessään hänen hilpeää vilkkauttansa.

— Minä huomaan nyt — lausui ruhtinatar olleeni kovin itsekkäinen, kun suljin itseni niin kauan yksinäisyyteen.

Magdalena kiiruhti vakuuttamaan häntä asian päinvastaisuudesta ja tahtoen olla hallitsijattarellensa mieliksi, riensi hän anssariin sitomaan hänelle komeata kukkakiehkura.

Tämä päivä, joka oli määrätty lähtöpäiväksi Gripsholmaan, oli auringonpaisteinen ja kirkas Lokakuun päivä; sitä ennen oli sadellut noin viikon päivät, käytävät Svartsjön linnan ympärillä kimaltelivat vesilätäköistä ja heleänkeltaiseen vivahtavissa puissa suhahteli hiljaa, Magdalena, joka oli avannut anssarin oven, hengitti noita virkistäviä tuoksuja, jota silloin tällöin leimusi hänen vastaansa, missä hän uutterana ja palavissansa etsi kauniimpia kukkasia. Tuo nuori hovineiti oli täynänsä iloa; hänen ajatuksensa viipyivät niissä juhlallisuuksissa, joilla huhu tiesi kertoa kuninkaan aikovan viettää sisarensa tuliaisia, ja Magdalena — tulisiko hänkin huomatuksi ja ihailluksi?

Hymyily leikitteli hänen täyteläisillä huulillansa, ruusut hänen poskillansa kilpailivat punassa ja vienoudessa niiden kukkain kanssa, joita hän taittoi, tieto hänen viehätysvoimastansa täytti hänen sielunsa ja loi hänen sinisiin, vilkkaisiin silmiinsä lisää kirkkautta ja loistoa.

Kukkakiehkura oli pian valmis, ja rientäen palajamaan ruhtinattaren luokse juoksi Magdalena metsävuohen nopeudella eteenpäin, kun hän äkkiä, päästäen kimakan hätähuudon, vaipui leveöille kiviportaille; kukat putosivat hänen kädestänsä, ja hänen vilkas riemunsa muuttui kyyneleiksi. Magdalena oli nyrvähyttänyt jalkansa. Hän, äsken niin hymyilevä ja veitikkamainen, istui nyt murheellisena ja yksinänsä, kunnes kreivitär Rudenschöld, jota ruhtinatar huolellisesta hyväntahtoisuudesta oli lähettänyt tuomaan, saapui hänen luoksensa. Jätettynä äitinsä hellään hoitoon, kärsi Magdalena niin hyvin, kuin voi, tuskaa jalassansa sekä toteutumatta jääneistä toiveista ja aikeistansa.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Tuo laskiaishuvien tapainen juhla, jonka kuningas oli toimeenpannut sisarensa huviksi ja vihkiäksensä hänet samalla Quedlinburg'in luostarin pääjohtajattareksi, oli ollut erinomaisen onnistunut ja hauska sekä todellakin muutamaksi hetkeksi temmannut ruhtinattaren surullisista ajatuksistansa; mutta hän kieltäytyi kuitenkin itsepintaisesti ottamasta osaa mihinkään uuteen huvitukseen. Hoviväki ei voinut kylläksi ylistellä Schröderheimin oveluutta eikä Armfeltin viehätysvoimaa Magdalenalle, joka halulla kuulteli niitä juttuja, joita hänelle Gripsholmin oloista kerrottiin.

— Koko maailma ihmettelee tuota Armfelt'ia lausui hän piloillansa, — näyttääpä ikäänkuin epäsuostuisa onni aina tahtoisi estää minua häntä kohtaamasta, jott'en parahimmalla tahdollanikaan voi ottaa osaa tähän ihastukseen.

Magdalenan täytyi kuitenkin yhä pysyä alallansa, ja nytpä kävi ruhtinatar joskus nuorta hovineitiänsä tervehtimässä, ja täynänsä lempeyttä sekä hyväntahtoisuutta tiedusteli hänen vointiansa. Tämä hiljaisessa yksissä elelemisessä vietetty talvi liitti Magdalenan lähemmin ja kiinteämmin hallitsijattareensa, vaikka hän, jo täydellisesti parantuneena, välistä ikävöi kaikella nuoruuden maltittomuudella sitä aikaa, jolloin maailma huvillensa taaskin olisi hänelle avoinna. Tätä ikävöimistänsä koetti hän kuitenkin salata ruhtinattarelta, joka niiden huvitusten pyörteiden koskemattomana, joiden keskellä kuningas oli vaikuttavana voimana, vietti aikojansa lujasti päättäneenä, että hän itse sekä hänen hoviväkensä eleleisivät hiljaisessa yksinäisyydessä, niinkauan kuin suruvuosi hänen niin suuresti rakastetun ja kaivatun äitinsä jälkeen kestäisi.

Kuninkaan aika kului nyt kuten ainakin tuhansissa eri puuhissa. Hallintotoimia; sodan hankkeita ja salaisia varustuksia; kunnianhimoisia, valtioviisaalla sukkeluudella toimeenpantuja aikeita, tehdäksensä vaikutusvoimansa tuntuvaksi milt'ei jokaisessa europalaisessa hovissa: mietiskelyjä saada Puola tunnustetuksi vanhaksi Vasan suvun perintömaaksi; näytelmiä, näyttämö-, tanssi- ja kirjailijatointa; komeata esiintymistä kuninkaana ja pieniä huviretkiä tuntemattomana; samppanjakemuja, naamiaisia, tanssi-iltamia, julkisia aterioimisia, joissa hovitapoja mitä ankarammin noudatettiin, ja yksityisiä, hauskoja sekä vallattomia kekkerejä; — jokseenkin tuollaista oli Kustaa III:n viettämä elämä, mutta huolimatta näistä vaihettelevista toimista ja huveista heräsi välistä hänen sielussansa kalvava levottomuus, joka tuotti hänelle synkkiä aavistuksia tulevaisista onnettomuuksista.

Sellaisella hetkellä tapasi hänet valtiosihteeri Elis Schröderheim, joka tuli esittelemään hänelle eräitä tärkeitä asioita.

— Ei nyt, Elis, lausui kuningas keskeyttäen, — minulla on muuta miettimistä! Katarina-keisarinnalta olen tänään saanut ikävän kirjeen, jatkoi hän hetken vaijettuansa: — minä ai'on siihen vastata… häntä ei saa loukata, mutta samalla en väisty tuumaakaan omista aikeistani. Olinpa varomatoin, antaessani hänen aavistaa hankkeitani. Se ajatus, että minun… että Ruotsin valta voisi lisääntyä, on hänelle silmätikkuna. Hän tahtoo välttämättömästi saada Tanskaakin Ruotsin ja Venäjän välillä olevaan "perheliittoon" mutta minä en sitä tahdo, tämä maa on suljettava siitä pois. Vaan ei hiiskaustakaan kenellekään hänen ja minun välisistä suhteistamme; minä tahdon että kansa luulee niiden olevan mitä parhaimpia.

Kuningas vaipui vähitellen yhä syvempiin mietteisin, jolloin hän astuskeli edestakasin; vihdoin kohtasi hänen loistavat silmäyksensä Schröderheim'iä, ja pysähtyen hänen eteensä jatkoi Kustaa-kuningas:

— Ei, minun täytyy omin silmin saada selville Europan todellinen asema! Sen valtiollinen elämä on vielä mitä suurimmassa sekasotkussa; mutta vuoden sisään taitaa kaikki ruveta selvenemään. Minun täytyy päästä kaikkein valtiollisten tointen ja kiekahduksien keskustaan, jossa minun on helpompi saada hyötyä olosuhteista kuin täällä (29). Sanalla sanoen, minun täytyy matkustaa, sitä olen jo kauan ajatellut! Täällä kotona vallitseva yksitoikkoisuus kiusaa minut kuoliaaksi! Niin, sinä naurahdat, Elis, mutta elämä täällä on ijäti yksitoikkoista, jolla ei enään ole minulle mitään viehätysvoimaa eikä hauskuutta, eikä se enään voi miellyttää minun ajatuksiani. Loukkaantunut käsivarteni (30) vaatii Pisan kylpyjä; yleisön silmissä on tämä tekosyy riittävä matkaani, jonka haluan tehdä sekä valtiollisista että muistakin syistä… Niin, minun on ottaminen selvä koko tuosta vapaamuurarien järjestelmästä, jossa Kaarlo-veljeni on niin vilpas osanottaja. Tahdon tavata tuota vallankärkkyjää ja tulla hänen kauttansa koko yhdistyksen johtajaksi; minä haluan päästä sen perille, mitä heidän keskuudessansa toimitaan. Se kumminkin on varma, että tässä maassa sen vaipan alla piilee valtiollisia hankkeita, ja olenpa luvannut itselleni… niin, selvyyttä kaikessa!

Kuningas vaikeni ja näytti yhä enemmän vaipuvan syviin ajatuksiin; hymyily, joka hänen puhuessansa oli karkkaantunut hänen huuliltansa, ei näyttänyt tahtovan palata, eikä mitään auringonpaistetta ollut niissä silmäyksissä, joita hän hajamielisen näköisenä väliin heitti suosikkiinsa, joka ystävän säälillä ja alamaisen kunnioituksella vihdoin lausui: — Jalo kuninkaani, te olette murheissanne.

— Minä ajattelen tulevia aikoja ja niitä, jotka ovat menneitä, vastasi kuningas; — minun hallitusajastani on kymmenen vuotta kulunut, kymmenen onnellista vuotta, Elis; mutta minkähänlaisia tulevaiset tulee olemaan?

— Teidän majesteettinne viisaan hallinnon kautta tulee tulevaiset olemaan yhtä onnellisia maallemme kuin teidän majesteettinne itsekin.

— Minä luotan täydellisesti kansan rakkauteen; minä tiedän olevani sen lemmityinen, ja tämä tieto on minun suurin onnellisuuteni ja kunniani… mutta sittekin, Elis, en voi irroittaa itseäni ahdistuksesta, joka synkkänä hiipi ympärilläni… onhan nyt tuo onnetoin Maaliskuu… tuntuu ikäänkuin jotakin kauheata olisi minulle tapahtumaisillansa, ja minä kysyn alituisesti: koska, missä ja miten?

Kuningas oli tarttunut Schröderheim'in käsivarteen, ja alkaen levottomasti astua hovin huoneiden laattiata, jatkoi hän:

— Ja kun tähän tulee lisäksi nuorimman poikani sairaus… niin, tiedäthän kuinka rakas hän minulle on, ja mitä toiveita minulla on hänestä! Mutta minä en saa kauan pitää häntä Elis; lääkärit ovat sen minulle sanoneet. (31) Tämä on onnetoin kuukausi minulle ja minun suvulleni. Minulle on julkisesti sanottu ja salaisesti kuiskattu, että minun pitäisi varoa Maaliskuuta… oma tunteeni, Elis, sanoo minulle, että tällä ennustuksella on perustusta. Minä tunnen tulevani ennen aikaani temmatuksi täältä pois, jollakin julmalla tavalla.

— Kartoittakaa nämät surulliset ajatuksenne, teidän majesteettinne, pyysi Schröderheim, mitä ankarammasti hämmästyneenä kuninkaan levottomasta katsannosta.

— En voi niitä karkoittaa, en tällä kertaa… väliin se minulle tosin onnistuu, mutta tässä silmänräpäyksessä olen ikäänkuin masennettu. Tämä on yksi minun raskaita hetkiäni, sellaisia minulla on monta… olenpa mielissäni, Elis, että sinä nyt olet luonani! Mutta kun raskain hetki tulee, onkohan minulla silloin kylläksi voimaa kestämään kohtaloani? Tulenkohan silloin olemaan yksinäni ja hyljättynä, vai ystävien ympäröimänä? — lausui kuningas, joka huokaillen ja kyyneleet silmissänsä pysähtyi katselemaan Kaarlo Stuartin kuvaa. Osoittaen tätä jatkoi hän: toivon mieluummin saadakseni kuolla, kuten tämäkin, mestauslavalla, kuin tulla surmatuksi jonkun Damiens'in tahi Ravaillac'in kädellä. (32)

— Jumalan avulla ei sellainen hetki milloinkaan ole tuleva! Oi, sire, oman menestyksenne takia älkäätte antautuko sellaisiin synkkiin mielikuvitteluihin!

VIIDESTOISTA LUKU.

Kuninkaan levotoin mieli, hänen halunsa yhä vaihetteleviin huvituksiin ja hänen aina uusille hankkeille altis sekä haaveileva sielunsa kuin myöskin halunsa olla osallisena Europan tärkeiden asiain ratkaisussa, kaikki nämät yhtenä pakoittivat häntä tekemään tuon ai'otun matkan Italiaan.

Kuningas lähti Syyskuussa ruotsista. Valikoima oppineita, nerokkaita ja miellyttäviä miehiä oli hänen seuruessansa, ja ihmettelyllä kiinnitti Europa huomionsa sellaisiin nimiin, kuin, Adlerbeth, Sergel, valtioneuvos Kaarlo Sparre, paronit Taube, Armfelt, Essen ja kreivi Aksel Fersen.

Ruotsiin tuli kuninkaan matkalta silloin tällöin sanomia. Uutisten joukossa kerrottiin etenkin kuninkaan kohtaamisesta Itävallan keisaria (33), jonka samoinkuin Venäjänkin hallitsijattaren luultiin olevan erinomaisen ystävällisellä kannalla Kustaa-kuninkaan kanssa, joka huomasi edun siitä, että yleisö luulisi hänen olevan liitossa sekä Venäjän, Itävallan että Ranskankin kanssa; sillä vaikka kuninkaan uhkarohkeat sotahankkeet Tanskaa vastaan olivat lykätyt tuonnemmaksi, oli hänen mielitekonsa kuitenkin aina tälle suunnalle, ja hän vartosi ainoastansa tilaisuutta ryhtyäkseen siihen sotakintaasen, jonka hän toivoi itsellensä tulevan heitetyksi.

Kaikki nämät rohkeat hankkeet eivät kuitenkaan häirinneet Kustaa-kuningasta, joka täysin määrin nautti matkansa tarjoamien seikkailujen ja huvitusten vaihettelua. Kuningas huvitteliihe ulkomailla, ja hovi osasi hallitsiansa poissa ollessa lohduttaa itseänsä, tämä iloinen, loistava, irstainen ja huikentelevainen; totuttujen tapojen ja menojen julkisuudelta suojaama hovi, ei voinut tulla toimeen ilman niitä huveija, joihin se kerran oli tottunut, ja jotka olivat sen menestymisen pohjana. Kuningatar ja herttuatar pitivät iltamia, kemuja ja tanssiaisia Tukholman linnassa, ja ruhtinatar, joka nyt oleskeli Fredrikshovissa, alkoi ottaa osaa näihin huvituksiin ja keräsi itse iloisen ja miellyttävän seurueen ympärillänsä. Onnen etsiminen, juonet ja kateus olivat vanhan tavan mukaan vaikuttamassa, ja aatelisten vaatimukset saada yhteiskunnassa kaikenmoisia etuja sekä kuninkaallisten suosio aatelisia kohtaan olivat nyt yhä samat kuin kuninkaan kotona ollessakin:

Näissä hovipiireissä loisti nyt Magdalena Rudenschöld erinomaisen kauneutensa täydessä kukoistuksessa; hänen ilomielisyytensä oli vilkas ja hänen olentonsa mitä miellyttävin yhteydessä luonnollisen hilpeyden sekä liikuntojen notkeuden kanssa, jotka olivat täynänsä suloa, ja hänessä oli viehättävä huolettomuus, joka vaikutti hurmaavaisesti; hänen ihailijainsa joukko lisääntyi lisääntymistänsä. Sellaiseksi kuin hän oi kuvitellut itsellensä elämää, sellaiseksi se oli hänelle kehittynytkin, huikaisevaksi, huumaaviin huvituksiin yhtyneeksi leikiksi ijäti hymyilevällä toivolla, ruusuntuoksulla ja ihanuudella, — sen arkipuolia, pettyneitä toiveita, ryppyjä, ikävää ja huolia, murheita sekä kyyneliä ei hän koskaan ajatellutkaan; hänen onnellisuuden unelmiansa ei mikään häirinnyt, ja vapaana sekä hymyillen otti hän vastaan niitä ihailuja, joita hänelle suotiin, samalla kun hän teki pilaa niistä tunteista, joita hän oli herättänyt.

Kaikkein näiden huvituksien keskellä, joihin Magdalena nuoruuden ihastuksella otti osaa, saapui hänelle tieto isänsä äkillisestä sairastumisesta, ja hän riensi tämän kuolinvuoteelle.

Perille tultuansa tapasi hän koko perhekunnan kokoontuneena kreivin makuuhuoneessa. Hänen päänalustansa ääressä istui kreivin puoliso, tarkaten hänen pienimpiäkin liikkeitänsä. Silloin tällöin pyyhkien pois silmistänsä kierivät kyyneleet, nojasi hän päänsä vanhemman tyttärensä rinnalle. Tämän aviomies, paroni Ehrenkrona, sekä valtioneuvoston kaksi poikaa, Thure ja Pentti, istuivat murheellisina ja vaitonaisina vuoteen vastapäätä olevalla sohvalla Akuttimet olivat lasketut akkunain eteen, ja lähellä niitä seisoi Magdalenan imettäjä ja tipahutteli rohtoja lusikkaan, joita hän huolestuneella katsannolla pahoitti kreivitärtä nauttimaan. Synkkä puolihämärä vallitsi tässä huoneessa, johon Magdalena nyt rientäen tuli, jolloin isänsä ojensi väsyneet käsivartensa häntä kohden. Juhlallinen äänettömyys vallitsi; tuo kuolemaisillansa oleva isä ja puoliso oli äsken lausunut läsnäoleville viimeiset jäähyväisensä.

Magdalenan nähdessänsä tuikahti vielä kerran elämän kypenä tuon ijäkkään miehen silmissä, ja hiljaisella äänellä lausui hän:

— Sinuakin sain vielä nähdä… niin rakas lapseni… kohta on sinun isäsi poissa, mutta yksi elää, joka valvoo ylitsesi ja joka ojentaa suojelevan kätensä kaikkein yli; hänestä tulet saamaan varmemman tuen kuin se on jonka nyt menetät… Magdalena… Herra siunatkoon sinua nyt ja ainiaan.

Ensi kerran eläessänsä heräsi nyt Magdalenassa aavistus, että ne huvit, jotka hän oli jättänyt olivat ainoastansa tyhjyyttä ja turhuutta, ja että korkeampaakin ja jalompaa oli olemassa kuin tuo miellyttämisen taito ja tuo kilpaileminen voittaa toisensa komeudessa. Raskas huokaus kuului hänen huuliltansa, isänsä hervotoin käsi lepäsi hänen päänsä päällä ja notkistuen polvillensa sekä nyyhkien vaipui hän vuoteen viereen.

— Kaikkina elinpäivinäni, — jatkoi kuoleva olen koettanut toimia niin, ett'ei katumus koskaan ole häirinnyt sieluni rauhaa… kunniassani ei ole yhtään tahrapilkkua… jospa te, rakkaat lapseni viimeisellä hetkellänne voisitte sanoa samaa itsestänne! Hän vaikeni muutaman silmänräpäyksen ja huokui raskaasti, jonka jälkeen hän yhä katkonaisemmalla ja epäselvällä äänellä jatkoi: — Rehellisesti ja uutterasti olen koettanut täyttää velvollisuuksiani; mutta mitä hyödyttävät kaikki minun pyrintöni, jos ei Jumala minua armahda! Täynnänsä syntiä ja heikkoutta vaivun minä edessäsi rukoukseen, oi Herra…

Pidättäen hengityksensä, jott'eivät menettäisi sanaakaan, kuultelivat häntä puolisonsa ja lapsensa. "Synnintunnustus" kuului nyt ääneen ja selvästi kuolevan huulilta, ja puoleksi tukahtuneella 'amen'ella sulkeutuivat ne ijäksi.

KUUDESTOISTA LUKU.

Oleskeltuansa lähes yhden vuoden ulkomailla, palasi Kustaa-kuningas Elokuun 2 päivänä Tukholmiin. Tuo uhkaava ilmoitus, että Tanska kuin myöskin Venäjä varustelivat, joudutti hänen kotiinpalajamista. Hyökkäystä Tanskaa vastaan ei kuningas tällä hetkellä ajatellut; sen sijaan alkoi hän miettiä ja puuhailla keinoja tämän valtakunnan suosion saavuttamiseksi.

Sill'aikaa kun nämät todellisen vaaran uhkaukset panivat kuningasta mietiskelemään ja hän mitä innokkaimmin ajatteli näiden poistamista, ei häntä kuitenkaan mikään estänyt antaumusta nyt kuten ainakin seuraelämän sulolle sekä hänen tavallisille huvituksilleen ja ajanvietoillensa.

Muutama viikko kotiin palajamisensa jälkeen kutsui hän veljensä ja sisarensa hovineen Drottningholmiin. Tämä antoi nyt aihetta muutamiin juhlallisuuksiin, joihin Magdalena Rudenshöld'kin valmistelihe osalliseksi.

Sinä päivänä, jona ruhtinatar saapui huvilinnaan, piti kuningatar suuret kemut. Kuningas oli palannut, ja kansan tarvitsi saada nähdä tuota kuninkaallista komeutta; se oli jälleen saanut takasin jumaloimansa hallitsijan ja tulisi nyt saamaan ilon nähdä hänet koko valtansa mahtavuudessa ja koko sen majesteetillisessa loisteessa.

Niissä pidoissa, joita tavallisesti vietettiin ennen tuota julkista kansan silmissä esiytymistä ja joita kuningatar tänä päivänäkin vietti, noudatettiin mitä juhlallisimpia hovitapoja. Eräässä pöydässä pelasi kuningatar, katrillia (erästä korttipeliä) virkamiesten kanssa, joilla vähintänsäkin oli kenraalin arvo. Nämät antoivat seisovallansa kortit pelikumppaleillensa ja joka kerta syvästi kumartaen kuningattarelle. Kun korttein jakaminen tuli hänen vuorollensa, teki tämän toimen päivystäjänä oleva kamariherra, joka sen varalta koko pelin kestäessä seisoi hänen tuolinsa takana sekä pelin lopussa kuningattaren puolesta maksoi tahi otti vastaan rahat. Kuningas pelasi kolmea- ja neljänkymmentä (jonkinlaista uhkapeliä korteilla) eräässä vihriällä veralla peitetyssä, pitkässä pöydässä. Samassa silmänräpäyksessä kuin kuningas työnsi tuolinsa pöydän äärestä, lopetti kuningatarkin pelinsä jo nousi pois pöydästä, vaikka kortteja paraikaa olisi jaettukin. Peliä kesti noin tunnin verran tahi viisi neljännestä. Kun sitte julkista aterioimista pidettiin, istuivat nuot kuninkaalliset henkilöt pöydän pitkällä puolella, ja vastakkaisella puolella seisoi hovijunkkari, joka leikkeli ja asetti pöytään ruokia.

Hoviseurue seisoi puoliympyrässä vähän matkan päässä, vaarinottaen kunnioitusta osoittavaa vaitonaisuutta Kuningas nyökkäsi milloin yhdelle, milloin toiselle ja viittasi milloin yhtä, milloin toista tulemaan luoksensa. Nämät seisoivat juttelun kestäessä kumarruksissansa kuninkaan istuimen takana ja vetäytyivät sitte vähitellen takaisin toisten piiriin; jotakuta toista viitattiin jälleen tulemaan j.n.e. Muille ei annettu yhtään illallista näissä julkisissa aterioimisissa, joihin yleisöä päästettiin katselijoiksi. (34)

Heti ruhtinattaren tultua saapui kuningas parhaimman suosikkinsa, paroni Kustaa Mauritz Armfelt'in, seuraamana. Kuninkaan lausuttua sisarellensa tervetuliaiset tuolla miellyttävällä tavalla, joka oli hänelle omituista, ollessansa hyvällä tuulella tahi tahtoessansa viehättää, lähestyi paroni Armfelt ruhtinatarta. Magdalena Rudenschöld seisoi aivan ruhtinattaren takana ja kuultuansa Armfelt'in nimen, tämän nimen, joka jo oli herättänyt hänen uteliaisuuttansa, vetäytyi hän hiukkasen syrjään, nähdäksensä tätä miestä, jota kaikki olivat maininneet niin kauniiksi, niin vastustamattomaksi; hänen silmänsä kiinnittyivät paroniin, ja kohdaten hänen silmäyksensä keskeytti tämä kohteliaan puheensa ruhtinattarelle ja lisäsi ainoastansa: "Teidän korkeutenne hovi on tullut kauniimmaksi."

Tämän julkisen imartelemisen kuultuansa ja nähdessänsä sitä ihailua, joka ilmestyi hänen silmäyksissänsä nousi heleä puna Magdalenan poskille, ujo kainous valtasi hänen sielunsa, hänen sydämensä sykki milt'ei kuuluvasti, ja hän vetäytyi jälleen ruhtinattaren seljän taakse.

Mikä ihmeellinen viehätysvoima oli hänen tummanripsisissä, sinisissä silmissänsä, voima, jonka vaikutuksen Magdalena tunsi kauan sittemminkin, kuin hän oli kääntynyt poispäin hänestä, ja joka täytti hänen sielunsa sanomattomalla autuudella.

Hetket kuluivat. Kaikesta mitä hänen ympärillänsä tänä ehtoona tapahtui, tiesi hän vaan sen, että paroni Armfelt usein oli hänen läheisyydessänsä ja että hän väisti tätä kuin myöskin että mielittelevät naiset hymyillen kuultelivat hänen korupuheitansa, samalla kuin hänen silmäyksensä usein etsivät Magdalenaa.

Lemmen aamurusko oli noussut hänen sydämessänsä ja loi heijastustaan hänen poskillensa, sytytti auringon loistoa hänen silmiinsä; hänen hipiänsä oli huikaisevan valkoinen, ja huulensa paisui purppuraisina sekä hänen tukkajauhoilla tiputellut hiuksensa vivahtelivat kullalta. Mitähän hän Magdalenasta piti? Olikohan hän paronin mielestä todellakin kaunis?

Magdalenan täytyi heittää silmäys kuvastimeen. Hän kohtasi tämän silmäyksen ja hymyili: tiesikö hän, mitä Magdalena ajatteli, ja pitikö hän lukua tämän ajatuksista hänestä?

Juhlallisuus sekä tuo julkinen aterioiminen oli loppunut. Tukholmalaisia sekä vieraita maaseutulaisia oli velvollisuutensa mukaan saapunut näkemään rakastamaansa hallitsijaa ja koko hänen komeuttansa. Magdalena ei ollut huomannut tuskin mitään tästä kaikesta, ja nyt oli hovi ko'olla kuningattaren yksityisessä huoneustossa.

— Ilma on ihana tänä iltana… menemmekö puistoon kuuvalossa kävelemään? kysyi kuningas.

Esitys herätti yleistä mieltymystä, ja muutaman minuutin kuluttua oli tuo äsken niin tyhjä puisto täynänsä kävelijöitä, joiden iloiset lauselmat ja leikilliset pilapuheet häiritsivät yön hiljaisuutta.

Korkealla taivaalla kuumottava kuu loi valoansa suhisevien puiden yli, tunki näiden oksien väliin, ja noilla leveillä puukujilla ja käytävillä häälyi leikkiviä varjoja ja sinertäviä säteitä.

Nuot monet suihkulähteet, joita siihen aikaan oli Drottningholm'in puistossa heittelivät väräjäviä kristalleja vaskisen kuvapatsaiden yli, nuot marmorialtaiden edessä olevat, syyskukista taidokkaasti muodostetut kummut levittivät valjun tuoksun ympärillensä.

Hengittäen kukkain tuoksua seisoi Magdalena nuoren tyttöjoukon keskellä. Hän koetti karkoittaa itsestänsä niitä ajatuksia, jotka koko tämän illan olivat tehneet hänet niin tavallista erilaiseksi, jotka olivat muuttaneet hänen vilkkaan puheliaisuutensa vaitioloksi ja ikäänkuin tuudittaneet hänet outoihin, epämääräisiin unelmiin, joilla ei ollut mitään suuntaa, vaan joissa oli yksi ainoa varmuus, se näet, että Kustaa Mauritz Armfelt ihmetellen oli häntä silmäillyt.

Hän, jolla oli kyky miellyttää ketä tahtoi… hän oli siis tahtonut häntä miellyttää?

Sen vilkkaan pakinoimisen ajalla, johon Magdalenakin nyt otti osaa, leijaili tämä ajatus lakkaamatta hänen mielessänsä; yht'äkkiä hän vaikeni, hiekka kirisi hänen takanansa ja hän kuuli läheneviä askeleita. Aavistuksensa sanoi hänelle, kuka tulija oli; tyttöjoukko hajosi, ja Armfelt sillä ritarillisella ryhdillä, joka hänellä oli omituinen, seisoi tervehtien Magdalenan edessä.

— Te, nuoret immet, olette mieluummin kukkien parissa: — vertaistensa seurassapa parhain viihtyykin.

— Perhoset leijailevat kukkien ympärillä, ja siksipä te, paroni Armfelt, etsittekin nuorten impien seuraa, lausui kreivitär Vrede, joka seisoi Magdalenan läheisyydessä; — mutta nyt arvelen, että noudatamme toisten esimerkkiä ja astuskelemme Kiinaan päin.

Vitkallisesti kulkien eteenpäin astuskeli nyt Magdalena paroni Armfeltin rinnalla. Tyyni elokuun yö oli lämmin, ja järven pinnalle oli levinnyt usvan keveä hopeaharso.

— Onpa milt'ei kummallista, ett'ei minulla koskaan ennen ole ollut onnea kohdata teitä, neiti Rudenschöld; lausui nyt Armfelt, tarkastellen Magdalenan ujoja silmäyksiä, — ja te olette kuitenkin kolme vuotta oleskelleet Sofia Albertina-ruhtinattaren hovissa!… Nuoren kaunottaren olemassa olo ei jää kuitenkaan koskaan tietämättömiin; olen usein kuullut teitä mainittavan.

Samassa silmänräpäyksessä kuului järveltä joitakuita mandolinin ääniä, jonka jälkeen sieltä alkoi kuulua erään italialaisen pursilaulun tuttuja säveliä.

— Karstenpa siellä laulaakin; kuningas on pannut toimeen tämän odottamattoman huvin, kuului nyt joka haaralta, ja sen seuraelämässä luvallisen vapauden nojassa, joka linnassa oli sallittu noille valituille, hovipiiriin kuuluville henkilöille, alkoivat kaikki kuulijat taputella käsiänsä, odottamatta ensiksi kuninkaan merkin antoa.

Tuskin oli laulu vaijennut, kun puiston syvimmästä varjostosta virtasi harmonionääniä, ja ikäänkuin merkin saatua leimusi tuliroihuja Kiinan ympärillä, jota kävelijät nyt olivat lähestyneet; ovet lensivät auki tähän Lovisa Ulrikan lempipaikkaan, ja portailla näkyi kiinalaisjono, joka, mandariini edellänsä, meni kuningattaren luokse. Heittäen itsensä maahan Sofia Magdalenan jalkoihin pyysi mandariini, jolla oli Elia Schröderheim'in kasvonjuonteet, häntä suomaan heille sen armon, että tulisi heidän herransa asuntoon ja että hän suvaitsisi tuoda muassaan ne herrat ja naiset, jotka olivat hänen seuruessansa.

Hymyillen suostui kuningatar sekä seurasi tuota kirjavaa jonoa, ja portailla oli kuningas häntä vastaanottamassa, joka vaatehittuna loistavaan, itämaalaiseen pukuun, täällä häntä tervehti ja johti hänet jonkinlaatuiselle korkealle valtaistuimelle sekä istuutui hänen rinnallensa.

— Hyvät herrat ja naiset, lausui kuningas ranskaksi, — kaikki huoneet ovat täynänsä pieniä pöytiä, jotka tulevat pian olemaan katettuina kiinalaisilla ruokalajeilla. Rohkenenko pyytää teitä olemaan minun vieraanani?

Kova-ääninen torventoitotus seurasi näitä sanoja, ja hoviseurue kokoontui noiden herkullisten pöytäin ympärille, samalla kuin kiinalaisissa puvuissa olevat palvelijat toimeliaina juoksentelivat edestakasin.

— Minä pidin kävelyn kuuvalossa milt'ei tätä parempana, kuiskasi Armfelt Magdalena Rudenschöld'ille; — panettekohan pahaksenne, kun sanon tämän illan tuntuvan minusta onnellisimmalta elämässäni?

— Kuinka monelle olette jo kuiskanneet näitä sanoja? vastasi Magdalena, joka nyt oli jälleen saanut entisen vilkkautensa.

— Niin, sellaisia sanoja olen kentiesi lausunut, neiti Rudenschöld, mutta en ole koskaan ennen, kuin vasta nyt, tietänyt, ett'ei niissä ollutkaan mitään perää. Te pudistatte päätänne, te ette minua usko! Muistatteko, mitä äsken näitte kuvastimessa? Niin, se kuva, sepä minua opetti käsittämään…

Magdalena riensi pois hänen luotansa, kuuntelematta hänen puoliääneen lausuttujen sanojensa jatkoa.

Tuo unenkaltainen, kummallinen tila oli tällä silmänräpäyksellä poistunut hänen sielustansa. Hän tunsi viehättävän sulon, tietäessään, että paroni Armfelt silmäyksillänsä seurasi kaikkia hänen liikkeitänsä, ja hän teeskensteli siis vilkasta virnuilemista, samalla kun hän yhä väisteli paronia.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kuningas oli useita tuntia työskennellyt yhdessä Scröderheimin ja valtiovarainhoitaja Liljenkrantz'in kera. Hän oli nyt yksinänsä, mutta istui vielä kirjoituspöytänsä ääressä, kun eräs uusi henkilö päästettiin hänen huoneesensa. Tämä oli eräs kylmäkiskoisen ja jyrkännäköinen mies, ja hänen mustilla, syvään vajonneilla silmillänsä oli vakava, tyyni ja läpitunkeva katsanto. Ystävällisellä hymyllä vastasi kuningas hänen syvään kumarrukseensa, lausuen:

— Nyt, Liljensparre-hyväni, olen valmis kuulemaan, mitä tärkeitä asioita minun poissaollessani on tapahtunut.

— Ensiksikin saan ilmoittaa, että Kaarlo-herttualle on tarjottu eräs kruunu.

— Eräs kruunu, foi de gentilhomme, tämäpä on tarjomus, josta minulla ei ole ollut pienintä aavistustakaan: mutta uutinen on kumminkin hauska, jatkakaa.

— Erittäin hauska mahtaa se olla teidän majesteetillenne, sillä asia ei koske mitään vähäpätöisempää, kuin että tahtovat julistaa Suomenmaan itsenäiseksi ja ovat pyytäneet herttuata rupeamaan sen hallitsijaksi.

— Mitä se merkitsee, laamanni Liljensparre? Kuinka rohkenee minun veljeni… kuningas keskeytti puheensa ja heitti kynän, joka hänellä oli kädessä, kiivaudella pöydälle.

— Hän ei ole sitä rohjennutkaan, teidän majesteettinne, jatkoi poliisimestari, — tarjoumus on häikäissyt häntä, se on tosi, kovin häikäissyt, eikä hän sentähden voinut tykkänänsä sitä hyljätä, mutta hänen suosikkinsa, paroni Bonden, neuvosta, että koettasivat voittaa aikaa, on asia vielä ratkaisemattomalla kannalla.

— Kestä on tämä ehdoitus oikeastansa saanut alkunsa? kysyi äkkiä kuningas.

— Yrjö Maunu Sprengtporten'istä. Rivakka ja kekseliäs kuin hän on, ei hän kammo minkäänmoisia keinoja aikeidensa toteuttamiseksi. Mutta mitä hän herttualle lienee esitellytkin, ei hän kuitenkaan uneksu mistäkään vähemmästä kuin omasta tulemisestansa Suomenmaan Frankliniksi ja sitte sen Vashingtoniksi.

— Sprengtporten — täytyy saada täältä pois… Hollannissa valmistetaan sotaa Itävaltaa vastaan, ja minä annan hänelle suosituskirjeen. Hän on saanut Ranskasta kaikki nuot mietteensä. Keitä muita kuuluu hänen puolueesensa?

— Siinä on suomalaisia; Sprengtporten on erään klubin jäsen, jossa tuon nykyajan vapauden oppia Montesquieun ja Rousseaun hengessä salaisesti saarnataan ja jossa hän on ilmaissut aikeensa Suomenmaan itsenäisyydestä. Aije on saavuttanut yleistä mieltymystä.

— Ja tämän klubin jäsenet, miten voisi päästä perille, ketkä nämät ovat?

— Olen ollut kylläkin onnellinen tämän perille pääsemisessä, teidän majesteettinne, ja tulen mitä pikimmin tuomaan teidän majesteetillenne luettelon sen jäsenistä.

— Ei kymmenenkään poliisimestaria ole sinun vertaisiasi, Liljensparre-hyväni, — tyytyväisyyden hymyily ilmestyi Kustaa-kuninkaan huulille; — sinun olennossasi on jotakin kaikkitietävää, joka mahtanee olla kaikkien ihmisten hirmu, joilla on huono omatunto. Todellakin, sinulla on ihmeellinen Arguksen silmä.

— Jos minussa on yhtään teräväpäisyyttä, on se minun intoni teidän majesteettinne palvelemiseen sekä teidän majesteettinne neron ihmettelemisen synnyttämää.

— Viisaudella voi koko salaliiton tukehduttaa kapalossansa, jatkoi Kustaa-kuningas moniaan silmänräpäyksen mietittyänsä. — Ankaruutta ei tässä tarvitse käyttää. Minä en ole tietävinänikään koko asiasta, samalla kun ryhdyn varokeinoihin, ja näitä ei ole vaikea keksiä, kun tuntee miehensä. Tiedätkö vielä muuta tästä aikeesta.

— He aikovat levittää perättömiä huhuja teidän majesteetistanne, yllyttää suomalaisia kapinaan ja julistaa Suomenmaan itsenäiseksi. Ensimäinen, jolle paroni Sprengtporten Ruotsiin tultuansa ilmoitti tämän aikeen, oli kreivi Axel Fersen.

— Noh, ja hän?

— Uskollisena alamaisena neuvoi hän luopumaan koko aikeesta.

— Hyvä, Axel Fersen saa siis olla minulle avullinen Sprengtportenin poislähettämisessä… tämän, joka ennen oli minun innokkaimpia puolustajiani ja jolle minä olen tehnyt… mutta vähät siitä!… Noh, laamanni Liljesparre, mitä muuta uutta minun poissa olemiseni ajalta? — Vähää ennen teidän majesteettinne lähtöä Italiaan saapui tänne muuan luutnantti suomalaisesta laivastosta, Ulfvenklou nimeltänsä.

— Onko hänkin osallinen salaliitossa.

— Hän kapinoitsee omin päinsä, luullakseni ja tätä tekee hän houkuttelemalla rahoja herkkäuskoisten ihmisten taskuista. Hän on profeetta, teidän majesteettinne.

— Ja sen johdosta kuuluu hän tietysti myöskin niiden joukkoon, jotka ihailevat Södermanlannin herttuata?

— Teidän majesteettinne huomaa kaikki. Hän ihailee herttuata ja herttua vuorostansa ihailee häntä.

— Syyksi herttuan ihailemiseen luulen tuon vanhan ennustuksen taaskin uudistetuksi, että hänestä joskus tulisi kuningas.

— Niin on, teidän majesteettinne.

— Kaarlo-veljeni mieli on aina palanut johonkin kruunuun… muistanpa vielä, kuinka, hän lapsena aina unesta herättyään kertoi minulle olleensa kantavinaan kultakruunua päässänsä tahi olleensa olevinaan kuningas, ynnä muuta sellaista; mutta mitäs, kun hän nyt vielä hereillänsäkin ollen uneksii… sellaiset ovat vaarallisia haaveiluja ruhtinaalle, nuoremmalle pojalle, jonka vanhempi veli on hallitseva kuningas, kenen pojalle vallanperimys kerta tulee jäämään.

Kuningas vaikeni, ja poliisimestari lausui jälleen, katseltuansa hetkisen kuningasta läpitunkevilla silmäyksillänsä:

— Tuo lapsellinen uneksuminen ilmautuu vielä lapsellisissa leikeissä. Voisinpa kertoa niistä jonkun osan, jos ei teidän majesteetillanne ole liian kiireellistä toimitettavaa.

— Puhu, käski kuningas, tähystellen vilkkailla silmillänsä poliisimestarin liikkumattomia, kylmiä ja tyyniä kasvoja.

— Ulfvenklou luuloittelee omaavansa kaikenlaisia salaisia tietoja ja taitoja; hän esiintyykin mieluummin ennustajana. Selvää on että hänellä sentähden on sanktuarionsa (kaikkein pyhimpänsä) ja sinne kutsui hän äskettäin herttuan. Sittekuin hänen kuninkaallinen korkeutensa oli taipunut muutamiin temppuihin, sanoi Ulfvenklou olevansa yliluonnollisen hengen valtaamana, ja että tämä hänessä nyt vaikutti, toimi sekä puhui. Jonkinmoisessa hurmaustilassa valeli hän sitte herttuan päälaelle pyhää öljyä ja voiteli hänet Ruotsin sekä Norjan kuninkaaksi.

Kuningas punastui hieman.

— Norjan, kertoi hän; tämän maan, jota hän itse salaisuudessa halusi saada valtaansa, oltiin rohjettu jonkinlaisessa mielettömyydessä sanoa herttuan joskus tulevan omistamaan; tämän maan ja Ruotsin — hillitty kiukku alkoi kuohua Kustaa-kuninkaan suonissa, ja lisäämättä sanaakaan viittasi hän Liljensparrea jatkamaan.

— Pelkäänpä kertomukseni tuntuvan teidän majesteetistanne liian vastenmieliseltä.

— Etpä uskoisi minua, jos sanoisin sen olevan mitä hauskinta laatua, mutta minä huomaan sinun pitäväsi minulle hyödyllisenä, että saan tietoa tuosta leikistä sen tärkeimpine sivuseikkoinensa ja minä olen sinulle kiitollinen valppaudestasi ja innostasi; — keveällä huokauksella jatkoi kuningas: kerro siis, Liljensparre-hyväni!

— Voitelun jälkeen esitteli nyt Ulfvenklou herttualle muutamia kirjallisia ehtoja, joiden alle tämä piirsi nimensä.

— Mitkä ne olivat? kysyi kuningas, Liljensparren tehtyä pienen pysäyksen.

— Kuninkaaksi päästyänsä tulisi hänen määrätä Fredrik Sparre valtiokansleriksi…

— Siis on Sparre se, joka pitää nuot salaiset langat tässä narrivehkeilyssä kädessänsä? Entä muuta?

— Siihen asti tulisi hänen olla, kuten sanat kuuluivat, "veljellensä alamainen ja häntä totella, niin kauan kuin tämä viisaasti elää ja hallitsee."

Hymy ilmautui Kustaa-kuninkaan huulille.

— Tuopa kuuluu kauniilta lausui hän, — enkä todella voi pyytääkään enempää herra Ulfvenklou'lta. Noh, siihenkö siis koko tuo juttu loppui?

— Eipä aivan, vastasi Liljensparre, — sillä tämän jälkeen piti hän pienen puheen herttualle, — taaskin vaikeni poliisimestari, jolloin kuningas vilkkaasti lausui:

— Tänäänpä saan oikein urkkia teiltä sanoja, laamanni Liljensparre.
Millainen tämä puhe oli?

— Ulfvenklou alkoi sen Herran nimeen. Minulle on se tässä kirjoitettuna, vastasi poliisimestari, joka ei rohjennut kertoa Ulfvenklou'n sanoja kuninkaalle ja joka kunnioituksella tarjosi hänelle paperin, josta Kustaa-kuningas nyt luki: "Älä huoli enään nyt hallitsevasta Kustaa-kuninkaasta, sillä minä olen hyljännyt hänet ja hänen sikiönsä, koska hän on pysynyt maailmallisissa ja hyljännyt minut; sentähden tahdon hänelle kostaa. Ja minä olen määrännyt hänelle rajansa, jonka yli hän ei voi mennä; hän on valinnut itsellensä muita jumalia, jotka häntä eivät voi auttaa, sentähden en enään ajattele häntä, vaan ihmiskäden kautta pitää hänen maailmasta erkaneman, koska hän on koettanut viekkaudella juonilla ja petoksilla sekä ihmiskäden avulla valtaansa vahvistaa?" (35)

Kustaa-kuningas, jolla oli vilkas mielikuvitelma ja joka uskoi aavistuksia sekä oli kuten Kaarlo-veljensäkin, taipuvainen luottamaan ennustuksiin, tunsi itseänsä karmivan näitä sanoja lukiossansa. Jokin hänen sielussansa puhui tämän ennustuksen totuudesta ja jonkinlainen kauhistus valloitti hänen mielensä; mutta tottunut kuin hän oli hillitsemään tunteitansa ja ainoastansa ilmaisemaan niitä, joita hän soi maailman huomaavan, hän hymyili, laskien välinpitämättömällä katsannolla tuon hienolla käsialalla kirjoitetun paperilapun kädestänsä. Liljensparren epäluuloiset silmäykset tähystelivät hänen liikkeitänsä ja tämä mies, joka tarkoin tunsi ihmiset ja voi helposti saada ilmi lähimäisensä salaisimmatkin ajatukset ja tunteet, huomasi Kustaa-kuninkaan sielussa vallitsevan ainoastansa huolettoman välinpitämättömyyden.

— Teidän majesteettinne antaa näille sanoille sen arvon, jonka ne ansaitsee; lausui hän, — ennustuksena ei niillä ole mitään merkitystä teidän majesteettiinne nähden, mutta noiden salaisten ajatusten, joita muutamilla on, ei saa kuitenkaan luulla puuttuvan kaikkea merkitystä, ja sentähden pidin velvollisuutenani tuoda tuon pienen paperilapun teidän majesteettinne luettavaksi. Ulfvenklou'lla on sitäpaitse paljo tekemistä teidän majesteettinne tähden. Monien satojen henkilöiden seurassa väitti hän teidän majesteettinne poissa ollessa, että teidän majesteettinne tulisi niinkuin viime maaliskuun kululla murhatuksi Roomassa.

Kuningas nauroi.

— Jos kaikki hänen ennustuksensa ovat yhtä luotettavia, niin… hän keskeytti äkkiä puheensa; — tahdonpa kuitenkin itse ottaa selvän tuosta Ulfvenklou'sta… mieleni tekee kutsua hänet tänne hoviin… olisipa kylläkin hauskaa nähdä, miltä hän näyttää, huomatessaan minun olevani elossa. Olenpa todellakin, Liljensparre-hyväni, varma siitä, että jos noituminen ja taikatemput auttaisi, olisi hän jo aikoja sitte laskenut kruunun herttuan päähän, lausui kuningas hilpeästi, jonka jälkeen hän yhä hymyillen lisäsi: — Jos jotakin uutta tapahtuu, anna minulle siitä heti tieto… minusta on hauskaa, että pidät herttuan toimia tarkalla silmällä.

— Rohkenenko alamaisuudessa lausua ajatukseni? kysyi poliisimestari uudelleen kumartaen, ja jatkoi, kuninkaan ystävällisesti viitattua:

— Hänen kuninkaalliselta korkeudeltansa, Södermanlannin herttualta, ei puutu kentiesi kunnianhimoa, ja sitäpaitsi on hän kovassa rahanpulassa; hänen täytyy saada rahoja, jottei puute kiihdyttäisi häntä heittäymään johonkin ajattelemattomaan ja epätoivon synnyttämään yritykseen.

— Hänen pitää saada rahoja. Onko teillä vielä muuta sanomista?

— Ei tällä kertaa, teidän majesteettinne, vastasi poliisimestari, joka nyt meni pois.

Muutama silmänräpäys tämän jälkeen istui kuningas vaunuissansa; ajajan ruoska vinkui, selässä ratsastaja antoi lentävien he voisten tuntea teräviä kannuksiansa, ja tulisessa vauhdissa riensivät he Drottningholmiin vievää tietä eteenpäin.

Oli täysi hämärä, kun kuningas saapui huvilinnaan, ja jo muutama minuutti tulonsa jälkeen näkyi hän kuningattaren seurassa, jossa hänen kumpikin veljensä, kälynsä ja sisarensa ynnä näiden seurueet ja osa hovijuhlalta jäämään käskettyjä henkilöjä liikkuivat vahakynttiläin valaisemissa saleissa.

Vaihdettuaan moniaan sanan puolisonsa kanssa, lausui kuningas:

— Järjestäkäämme äkkipikaa puutarhassa muutamia eläviä kuvia. Olenpa utelias näkemään, miltä nämät tulevat näyttämään noiden luonnollisten, vihriäin verhojen takaa, joita olen hakkauttanut Floran kukkulan vieressä oleviin pensastoihin. — Kustaa-kuninkaan vilkkaat silmät lensivät hetkeksi naisiin, ja hän jatkoi: —Niin, neiti Rudenschöld, teistä tulee viehättävä kevään kuva, ja vapaaherratar Höpken tulee esittelemään meille ihaninta kesäpäivää; mutta syksykään ei saa suloudessa jäädä muista jäljelle, ja ehkäpä te, kreivitär Löwenhjelm, otatte kuvaellaksenne hohtavan kuuvalon, kypsyneen elon ja hedelmäin vuodenaikaa.

— Nämät kuninkaan viimeiset sanat antoivat Södermanlannin herttuattarelle syytä kuiskaamaan hiukan, ivallisella silmäyksellä puolisolleen toivovansa, ett'ei kreivitär Löwenhjelm tulisi esiintymään kielletyllä hedelmällä, komppasana, johon herttua vastasi nolomaisella hymyilyllä, samalla kuin kuningas, joka nyt kääntyi nuoremman veljensä puoleen, jatkoi:

— Ja sinä, Fredrik-veljeni, olet hopeaharmaalla parralla ja viitalla sekä tukkajauholla riputeltuna varsin sovelias talveksi. Kaikki tulee sitte valaistuksi tulisoihduilla. Niin tuosta voi tulla varsin oivallista! Useampain kuvaelmien järjestelemisen jätän sille, ketä haluttaa. Ja nyt hyvät herrat ja naiset menkäät valmistamaan pukujanne! Noin puolen tunnin kuluttua ovat katselijat paikoillansa.

Suuri joukko naisia ja herroja menivät nyt pois, ja kuningas, joka näyttäen lempeältä oli tarttunut Kaarlo-ruhtinaan käsivarteen, lausui aivan ystävällisesti:

— Aijoin tulla kotiin ennen hämärän tuloa järjestämään kaiken tämän kunnollisesti, mutta Liljensparre viivytteli minua; Kustaa-kuningas heitti salavihkaan silmäyksen veljeensä, joka äkkiä käänsi kasvonsa pois kuninkaasta, ollen silmäilevinään erästä nuorta, ihanaa hovineitiä, joka samassa silmänräpäyksessä astui sisään, — todellakin merkillinen mies, tuo Liljensparre — jatkoi kuningas yhä samalla ystävällisellä ja lempeällä äänellä. — Hänen erinomaisen tarkka silmänsä huomaa ja ottaa selvän mitä kekseliäimmin harkituista yrityksistä ja syvimmistäkin salaisuuksista… hän on verratoin, ja minä todella häntä ihmettelen.

Herttua heitti nyt aran silmäyksen Kustaa-kuninkaasen. — Tiesiköhän tämä mitään pulaan saattavaa, mitään, joka voisi olla vaarallista herttualle itsellensä? — Äkkiä teki Kaarlo tämän kysymyksen itsellensä, mutta kuninkaan täydellisesti tyynet kasvot karkoitti tämän ajatuksen, ja hän yhtyi kehumaan tätä poliisimestaria, joka oli niin suuressa Kustaa-kuninkaan suosiossa, samalla kun hän lisäsi muutamia imartelevia sanoja vanhemman veljensä omasta teräväpäisyydestä.

Esiintyvän auringonsäteen kaltainen hymyily ilmautui kuninkaan kasvoille ja vieden Kaarlo-ruhtinaan erääsen etäämpänä olevaan akkunan aukkoon, alkoi hän kuiskaten jutella hänen kanssansa. Kustaa-kuninkaan hienojuoteiset kasvot osoittivat tällöin hilpeyttä, samalla kuin hänen säkenöivät silmänsä väliin läpitunkevalla kirkkaudella katseli ruhtinasta, jonka kasvot loisti tyytyväisyydestä, — ja hänellä oli syytä tyytyväisyyteen, sillä hänellä oli kädessänsä valtakirja nostaa kuninkaan käsirahastosta isonlaisen rahasumman. Kustaa-kuningaskin oli tyytyväinen ostettuansa tavallisella keinolla kumminkin joksikuksi ajaksi itsellensä rauhaa ja Kaarlo-herttuan mielisuosion. Erottuaan tästä ystävällisellä nyökkäyksellä, lausui hän ääneensä läsnäoleville: — Ja nyt puistoon, hyvät herrat, puistoon!

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Magdalena istui auringonpaistamalla kukkulalla; hänen vieno vartalonsa oli puolittain heittäytynyt pehmeöille mättäille, ja hän nojasi päätään käsivarrellansa.

Sen, jota hän kerran tulisi lempimään, pitäisi olla kauniin, uskollisen, uljaan, viehättävän, — niin oli hän ajatellut, ja Kustaa Mauritz Armfelt oli sattunut hänen tiellensä. Tämä älykäs, haaveileva hoviherra, hienolla käytöksellänsä, oli tuo ruumiillisesti toteutunut, hänen mielikuvitelmansa luoma, ihannekuva.

Hänen unelmansa rakkaudesta olivat tähän saakka olleet hämärät ja epämääräiset. Tuo ihmeellinen tunne, jota hän oli ikävöinyt ja jota hän turhaan oli koettanut itsessänsä herättää paroni Stjerneld'iä kohtaan, oli nyt, ikäänkuin salama iskenyt hänen sieluunsa, sytyttänyt koko hänen olentonsa, ja hehkuvin poskin, loistavin silmin sekä hymyhuulin ajatteli hän Armfelt'in kohtaamista ja autuutta tulla kentiesi joskus tämän rakastamaksi. Hänen unelmansa olivat nyt löytäneet sankarin.

Olikohan hän mitään Armfelt'in mielestä, ja olikohan tämän äänellä sama suloinen sointu jutellessansa muiden naisten kanssa? Uudestansa liehahti hänen ajatuksensa jälleen siihen silmänräpäykseen, jolloin hän näki tämän ensi kerran; olikohan hän uudelleen kuulevinansa ne ihastuksen sanat, joita tämä silloin oli lausunut; oliko hän taaskin kulkevinaan tämän kanssa kuun valaisemilla poluilla ja puistokäytävillä? Nuot tummat, kuun kirkkaiden, väräjävien, sinertävien säteiden lävistämät lehviköt olivat pohja, jolta paroni Armfelt'in kuva selvästi ja huomattavasti hänelle esiytyi. Hän kertoi itseksensä tämän heidän kävelyretkellänsä sekä Kinassa illallisaterialla lausumia sanoja; hän kuuli taaskin niiden sanain soinnun, jotka sisälsivät jonnijoutavaa ja tavallista imartelua — näin ei hän olisi suonut tämän häntä puhuttelevan, ja siitä huolimatta ei tämä tulisi kentiesi milloinkaan puhuttelemaan häntä muulla tavalla. Ja sittenkin oli hän sen tehnyt; hän oli nähdessänsä ensi kerran Magdalenan osoittanut tälle ihailua, joka täytti hänen mielensä hurmaavalla riemulla. Niin, Magdalena halusi olla kaunis, kaunis ainoastansa hänelle — hän tulisi jälleen puhuttelemaan Magdalenaa täynänsä ihmettelevää ihastusta, eikä enään käyttämään tuota jokapäiväistä puhetapaa, noita teeskenneltyjä lauseparsia, joista hän tunsi enemmän inhoa kuin iloa, enemmän kyllästymistä kuin huvia; hän tulisi puhumaan Magdalenalle niin, kuten ei kukaan ihminen vielä sitä ennen ollut puhunut, hän tulisi sanomaan rakastavansa Magdalenaa niin, kuin ei kukaan ihminen vielä ollut osannut hänelle sitä sanoa, ja tämä tulisi vaipumaan hänen syliinsä.

Hän loi Armfelt'in kuvan silmihinsä. Hän tahtoi kietoa sormiensa ympärille tämän tuoksuvat, hiukan tukkajauholla riputellut, kastanjaruskeat hiukset, hän ikävöi saadakseen katsella kuvaansa hänen sinisissä, lumoavissa silmissänsä, hän aavisti niitä suuteloja, joita hänen hehkuvat huulensa voisivat antaa. — Hän vajosi suloisiin tulevaisuuden unelmiin, lemmen synnyttämä sulous täytti hänet autuaallisuudella ja hän oli vetäytynyt yksinäisyyteen, saadaksensa vilkkaassa mielikuvitelmassansa hänestä haaveilla. Hän ummisti silmänsä, Armfelt'in kuva näkyi hänen edessänsä yhä selvemmissä piirteissä, ja lempeällä hymyllä hän tätä tervehti.

— Nukuksissa tahi valveillanne olette aina yhtä kaunis, lausui nyt eräs henkilö puoliääneen.

Magdalena avasi silmänsä, ja hänen unelmansa jatkona esiintyi nyt viehättävä todellisuus — Armfelt seisoi hänen edessänsä; mutta hänen tunteensa, jotka äsken olivat niin hartoavat ja tuliset, muuttuivat aroiksi sekä pelkääväisiksi siitä silmäyksestä, jonka tämä häneen loi, ja hän nousi äkkiä seisovallensa valmisna jättämään Armfelt'in yksinänsä.

— Minä mahdan olla teistä kovin vastenmielinen, neiti Rudenschöld, te väistätte minua yhä, jatkoi hän ja katseli yhä Magdalenaa pitkien ripsiänsä puoleksi peittämillä silmillänsä,— ja minä… minä etsin teitä! Te vedätte minua puoleenne sellaisella viehätysvoimalla, jota ei vielä kellään naisella teitä ennen ole ollut. Vai niin… teistä ei ole mieluista kuulla minun lausuvani tätä! Noh, tahdon muuttaa puhettani, kunhan vaan jäätte tänne vielä hetkiseksi.

— Magdalena vastasi ruhtinattaren kentiesi häntä kaipaavan mainitsi ja kauan poissa viipymisestänsä, kuinka kauan, sitä ei hän itsekään oikein tietänyt; mutta hän istahti jälleen noille pehmoisille mättäille, ja Armfelt istuutui vähän matkaa hänen viereensä.

— Te olette olleet poissa yhden tunnin ja kymmenen minuuttia, vastasi hän hymyillen, — minulla on tarkka tieto siitä ajasta, jonka te olette viipyneet poissa, ja tämä tunti, nämät minuutit ovat tuntuneet minusta pitkältä, tukalalta ijankaikkisuudelta. Minäpä en vapaaehtoisesti karsikaan sellaisia tukaluuksia, — jatkoi hän yhä hymyillen, — minä tulin suorastansa tänne; en tiedä mistä syystä luulin niin varmaan löytäväni teidät täältä notkosta… niin teidän vetovoimannehan sen vaikutti.

— Epäilemättä, vastasi Magdalena, koettaen poistaa tuntemaansa hämmästystä ja sen sijaan yrittäen puhua iloisella, leikillisellä tavalla; mutta se jäikin vaan yritykseen, ja heidän juttelunsa keskeytyi silmänräpäykseksi. Tässä vaitiolossa oli Magdalenan mielestä joku unenkaltainen suloisuus, joka tuntui niin hyvin soveltuvan tuohon vaitonaisuuteen, joka tässä puita kasvavassa notkossa vallitsi, ja hän saattoi nyt häiritsemättä katsella Armfelt'in kasvoihin.

Luonto oli tuhlannut hänelle lahjojansa, oli antanut hänelle älyä ja kauneutta ja ennen kaikkea tuon teeskentelemättömän sulon, jota ainoastaan luonto voi antaa. Hän oli aina viehättävä. Teeskentelemättä oli hänen vartalonsa ryhti miellyttävä, ja joko hän ojensi itsensä nurmikolle tahi pyöriskeli tanssissa; tahi nojasi itseänsä ovenpieleen tahi oli jossakin syrjäisessä huoneessa polvillansa jonkin kaunottaren jalkain juuressa, näytti hän aina ansaitsevan olla mallina jollekin maalarille tahi kuvanveistäjälle. Ja nyt, kun hän istui Magdalenan edessä, pää nojattuna erästä koivun runkoa vastaan ja toinen kätensä huolimattomasti leikkien muutamilla auringon paistamilla kukilla ja tällä kertaa tyynet ja hymyilevät kasvonsa häneen päin käännettynä, ei tämä muuta voinut kuin vajota hänen autuaalliseen katselemiseen, samalla kuin hän kuulteli hänen leikillisiä pilapuheitansa.

Viimeisinä vuosina oli hän vaeltanut kaikkialla katselemassa kaikkea, mikä näkemistä ansaitsi, ja juttuamisen taidossa oli hän mestari. Hän puhui Magdalenan kanssa maalauksista, ulkomaan kaupungeista, kuvapatsaista ja merkillisistä ihmisistä sekä elävistä että vainajista; hän kertoi Maria Anttoinetten hovista ja siellä tapahtuneista seikkailuista ja siitä loistavasta esiintymisestä, jota Kustaa-kuningas siellä noudatti ja siitä ihmettelemisestä, jota hän oli herättänyt; hän kertoi myöskin tuosta älyllä, omituisuuksilla ja nerolla yltäkylläisesti lahjoitetusta neiti Neekeristä, jonka paroni Stedingk niin oli lumonnut, että tämän onnelliseksi aviomieheksi tuleminen riippui hänestä itsestänsä, kun hän tuon rakastuneen paroni Stäelin rukouksista peräytyi. — Noh, Stedingk'in rakkaus ei lienee ollutkaan kovin luja, muutoin, — paroni Armfelt teki pienen pysähdyksen, — muutoin ei hän olisi ollut niin uhraavainen; rakkauden laita on samoin kuin pelinkin… siinä ei ole kukaan ystävyyksiä, vaan kukin on lähin itseänsä.

Ei, nyt täytyi Magdalenan mennä, hän oli jo liian kauan ollut poissa: ja hän katseli kainoilla silmäyksillä tuota solakkaa vartaloa joka nyt astui hänen rinnallansa, ja joka silloin tällöin notkeana taivutteli eteensattuvia puiden oksia. Magdalena, joka tavallisesti piloillansa antoi sadella ympärillensä leikillisiä komppasanoja ja iloisia sukkeluuksia, käveli nyt hiljaa ja vaitonaisena, piirtäen muistiinsa hänen kuvansa. — Ajattelikohan hän tätä sellaiseksi, kuin hän todellakin oli, nuoreksi keikariksi, joka ei pitänyt lukua, vaikka sulloikin naisen viattomuuden jalkoihinsa, tyydyttääkseen kunnianhimoansa? Ei, sellaiseksi hän ei tätä koskaan luullut! Hän oli nainen, joka sellaisessa tapauksessa olisi karkoittanut hänet siltä paikalta, jonka hän Magdalenan sydämessä oli valloittanut, ennenkuin hänen kuvansa olisi ennättänyt kiinnittyä sinne ijäksi. Ei, hän oli Magdalenan mielestä tuo uneksittu sankari, varustettuna kaikilla hyvillä avuilla, ja joka tässä silmänräpäyksessä esiintyi hänelle auringonsäteiden ympäröimänä, puhtaiden ja kirkkaiden kuni hänen omat ajatuksensa ja mielensäkin. Ei mitkään vaarojen ja tulevien murheiden aavistukset häirinneet hänen unelmiansa autuudesta hurmaantuneena astui hän Armfeltin rinnalla ja katsoessansa häntä silmiin, tuntui Magdalenasta ikäänkuin olisi hänen henkinen osansa virrannut häntä kohden ja ikäänkuin liittyisi heidän sielunsa toisihinsa ikuisesti.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

— Tervetultuasi, Ulfvenklou-hyväni, — lausui Södennanlannin herttua, joka alavaisella ystävyydellä tervehti tuota huoneesen astuvaa haaveilijaa; tepä olette visu asioissanne, ettekä tule minuuttiakaan varhemmin ettekä myöhemmin, kuin milloin olen teitä kutsunut.

— Sen unen, jonka teidän korkeutenne on nähnyt, tunnen itseni tässä silmänräpäyksessä täydellisesti kykeneväni selittämään, — vastasi Ulfvenklou syvään kumartuen.

— Unen, — herttua säpsähti, — mistä te tiedätte… en ole virkkanut siitä kenellekään.

— Minulle ei teidän kuninkaallinen korkeutenne tarvitse sitä kertoa, sillä minä tiedän sen täydellisesti.

Ulfvenklou oli hetkisen ääneti, ja hänen silmänsä, jotka tähän asti olivat herttuan puoleen käännetyt, katselivat nyt häntä, ikäänkuin ei huoneen seinätkään estäisi häntä näkemästä äärettömään etäisyyteen, jolloin hän kohotti kättänsä ja avasi huulensa valmiina selittämään niitä kummia, joita hän näki, sekä alkoi matalalla, sointuvalla äänellä:

— Metsä vihannoi, ja auringonpaiste tunkee esiin kirkkaana oksien välistä, metsästäjän torvet raikuvat, ja koirat rientävät haukkuen eteenpäin; sarvikruunuinen peura juoksee nopein jaloin pitkin puron vartta, koirat saartavat peuran kaikkialta, vavisten kääntää se päätänsä — tätä päätä, jolla on ihmisen kasvot ja jonka kasvojen juonteet… — haaveilija vaikeni, hänen kätensä vajosi ales, ja hän loi herttuaan silmäyksen, jossa haltioissaolemisen leimu vielä tuikki, sekä kumartui syvään.

Ruhtinas, joka huomattavasti oli vaalennut, Ulfvenkloun lausuessa viimeisiä sanojansa, lausui mielenliikutuksesta väräjävällä äänellä:

— Niin peuran sarvikruunun alla nä'in minä omat kasvonijuonteet. En tiedä, miksi minut silloin saavutti ahdistus, joka ei vieläkään minusta ole luopunut.

— Ja tämä ahdistus pani teidän korkeutenne ääneen parkaisemaan, joka sai teidät unestanne heräjämään.

— Niin, se on totta… senkin te tiedätte! keskeytti herttua vilkkaasti. Tuleekohan minulle tapahtumaan jotakin ikävää? Melkeinpä aavistan, että niin tulee käymään.

— Mikään suuri onnettomuus ei voi koskaan tulla kohtaamaan Herran voideltua, jonka hän on valinnut, vaan ainoastansa sitä, jonka hän on hyljännyt. Teidän kuninkaallisen korkeutenne on taivas määrännyt tekemään suuria töitä, — vastasi Ulfvenklou, joka kädet ristissä katseli herttuata, valliten häntä ikäänkuin kummallisesta loistosta leimuavilla silmäyksillänsä, jotka saivat herttuata hirmulla haluamaan panna toimeen näitä suuria töitä. - Mitä teidän kuninkaallisen korkeutenne uneen tulee, — jatkoi haaveilija,— saanko alamaisuudessa vuorostani kertoa teille toisen?

— Kertokaa —, vastasi herttua, yhä Ulfvenkloun silmäyksen vallan alaisena.

— Viime yönä olin näkevinäni loistavan kristallipalatsin pilarikäytävillä, taajaan olevine kimaltelevine suihkulähteilleen, jotka valoivat vihmantapaista sadettansa korskuvien kukkaisten yli. Ihmeen ihana ruhtinatar, jonka viitasta levisi auringonvaloa kirkkaampi loisto, kulki pilarikäytävissä ja tuli suorastansa luokseni. "Olen Chierlin'in kartanon haltijatar,": lausui hän hymyillen, "ja minä olen etsinyt sinut, ilmoittaakseni sinulle, mitä jo tätä ennen joillekuille muillekin olen ilmoittanut. Huoneuksessa, jota suojelen, on eräässä syvässä kellarissa äärettömiä aarteita kätkettyinä. Mutta oikea henkilö ei ole niitä vielä etsinyt."

— "Ken se oikea sitte on?" kysyin minä.

— "Sinun pitää kertoa minun sanani sille, joka tässä silmänräpäyksessä näkee omat kasvonsa erään peuran sarvikruunun alla."

Sitte kertoi hän minulle teidän kuninkaallisen korkeutenne unen.

Ulfvenklou vaikeni. Ruhtinas pyyhki pellavaisella nenäliinallansa kosteata otsaansa: hänen kätensä vapisi huomattavasti.

— Chierlin'in kartano, lausui hän — niin olenpa todellakin monta vuotta sitte kuullut siellä olevan aarteita kätkössä.

— Siellä on niitä, — vastasi Ulfvenklou tyynellä vakavaisuudella, joka saattoi herttuan sydämen sykkimään huimaavasta riemusta, ja hän jatkoi: — Teidän kuninkaallisen korkeutenne uni merkitsee huolia, rahahuolia… rahanpuute tuotti huolta ja minulta tuli apu.

— Ja sinä arvelet siis, että minä?… mutta miksi et ole itse?… Niin, miksi et aijo itse koettaa onneasi? — Herttua teki hätäisesti nämät katkonaiset kysymykset; silmänräpäyksellinen epäilyn tunne häiritsi hänen suloista sydämentykytystänsä.

Teidän kuninkaallinen korkeutenne yksinänsä on se henkilö, joka voi löytää tämän aarteen. Olen nyt sanonut, mitä minua on käsketty sanomaan, mutta minä ainoastansa voin olla teidän kuninkaalliselle korkeudellenne apuna, sillä aarteen saaminen on yhdistetty salaperäiseen uhriin.

— Ja se on?

— Sitä en saa ilmaista.

— Chierlin'in kartanohan on itäisen Pitkäkadun varrella?

— Aivan oikein, teidän kuninkaallinen korkeutenne.

— Luuletteko, että hän sallisi tehdä siellä tutkimuksia?

— Jos hän sen sallisi — niin kuka tulisi samaan tuon löydetyn aarteen?

— Ja sinun neuvosi tässä asiassa?

— Teidän kuninkaallisen korkeutenne tulee ostaa koko kartano.

— Ostaa koko kartano? — Herttua oli nähtävästi tykkänään hämillänsä, — siihen tarvitaan rahaa…

— Milt'ei huomaamatoin hymyily ilmaantui silmänräpäykseksi Ulfvenklou'n kovasti yhteenpuristetuille huulille, ja hän vastasi:

— Siitä on pieni maksu ja suuri voitto. Juuri niin on asianlaita.
Teidän kuninkaallinen korkeutenne menetelköön nyt mielensä mukaan.

— Ulfvenklou-hyväni, rupeaisitkohan sinä jollakin tavalla panemaan tätä kauppaa alkuun?

Minä sekaannun sangen vastenmielisesti mihinkään kauppaan. Tätä asiaa varten rohkenen ehdoittaa, että teidän kuninkaallinen korkeutenne kääntyy jonkun muun puoleen.

— Sitä en tahtoisi mielelläni tehdä; ihmiset alkaisivat kentiesi arvella tuhannellekin päin tämän kartanon ostamisen syistä. Liljensparre nuuski kaikkialla, ja jos meidän tutkimuksemme tuottavat odotetun hedelmän… lyhyesti sanoen, jos te, kuten sanoin, rupeaisitte panemaan tätä kauppaa alkuun, olisin teille todellakin kiitollinen.

— Olkoon siinä tapauksessa teidän kuninkaallisen korkeutenne toivo minun lakini.

— Koettakaatte saada se jokseenkin kohtuullisella hinnalla… mutta missä tapauksessa hyvänsä minä ostan sen kartanon; tämä kauppa jää tietysti meidän kesken. Herttuan silmäykset jotka osoittivat viekkautta ja mielihyvää, kääntyivät tällä hetkellä rautauuniin päin, jonka lähellä seinäkellon viisarit hiljaa kulkivat eteenpäin. Niin Ulfvenklou-hyväni, enpä tietä, miten osoittaisin sinulle kiitollisuuttani, jos meidän yrityksemme tulee onnistumaan! Mutta tosiaankin, älä unohda sitä, että Chierlin oi saa luulla minua ostajaksi, ennenkuin hän on määrännyt myymähintansa. Tästä ei pidä kenenkään saada tietää, ei edes Reuterholminkaan… minä odotan häntä tänne ja tulen kertomaan hänelle sinun todellakin merkillisen unesi. Kun hän tulee, tekee tosiaankin mieleni koettaa hiukka "seulomista," (36) tiedustellakseni, onko tuota aarretta todellakin olemassa. Tahdotteko olla meille apuna, Ulfvenklou? Hyvä! Niin, Rosersbergillä teki Björnram puolitoista vuotta sitte pienen kokeen sillä alalla; Reuterholm ja Ruuth olivat saapuvilla, ja tästä syntyi todellakin merkillinen tulos. Vähän tämän jälkeen tehtiin toinen koe Reuterholmin kotona, muutama viikko ennen tuon pienen Smålannin herttuan kuolemaa, joka siten edeltäpäin saatiin tietää.

Tuo herttuan jo vähän aikaa odottama suosikki astui tällä hetkellä huoneesen. Hänen kauniille kasvoillensa piirsi äkkiä haihtuva tyytymättömyys synkkiä varjojansa, nähdessään herttuan kahdenkesken Ulfvenklou'n kanssa; sitä vaikutusmahtia, jonka tämä oli saavuttanut, oli tuon vallanhimoisen paroni Reuterholmin vaikea suvaita, ja hänen tervehdyksensä Ulfvenklo'ulle oli jäykkä sekä korskea.

— Minä kerroin juuri — alkoi herttua, — siitä "seulomisesta," jonka me kerran toimeenpanimme Rosersberg'issä, ja nyt minulla on tehtävä erittäin hauska kysymys, — jonka jälkeen herttua juurta jaksain kertoi tuon unen tahi ilmestyksen, jonka Ulfvenklou sanoi nähneensä. Se mahdollisuus, että herttua jollakin yliluonnollisella tavalla tulisi saamaan suuria aarteita, vaikutti erinomaisella tavalla paroni Reuterholm'iin, ja vähemmin korskeana pakinoi hän hetkisen Ulfvenklou'n kanssa tästä asiasta, jonka jälkeen nuot kolme herraa menivät perimmäisempään huoneesen, jossa herttua otti käsille seulan ja antoi sen haaveilijalle, joka poistui muutaman askeleen herttuasta ja Reuterholm'ista.

Poppamies ja ennustaja oli tässä oikealla paikallansa, ja tietäen nyt olevansa parhain mies joukossa piti hän seulaa toisessa kädessänsä, samalla kun hän veti lakkaristansa linkkuveitsen, jonka toisen, kirkkaan terän hän paljasti ja asettaen veitsen tasaiseksi katkaistun pään laattialle, pani hän seulan hienoilla reijillä lävistetyn pohjan keskeltä veitsenkärkeä vastaan, ja seula pysähtyi pienen heilauksen tehtyään pian liikkumattomaksi. Tämän teki hän silmänkääntäjän taidolla, ja Södermanlannin herttua sekä paroni Reuterholm seuraisi jännitetyllä huomiolla hänen vikkelöitä liikkeitänsä.

— Suvaitsetteko, teidän kuninkaallinen korkeutenne, minun tekeväni muutamia kysymyksiä? — lausui Ulfvenklou.

Herttua antoi päätänsä nyökäten suostumuksensa, jolloin haaveilija juhlallisella eljeellä ojensi toisen käsivartensa ja hetkisen vaijettuansa alkoi:

— Tuleeko hänen kuninkaallinen korkeutensa, Södermanlannin herttua
Ruotsin kuninkaaksi?

Vitkallisella heilahduksella Kaarlo-herttuata kohden teki seula liikkeen, ikäänkuin antaen myöntävän merkin.

— Tuleeko hän valloittamaan Norjan?

Taaskin heilahti seula yhtä vitkallisesti.

— Tuleeko Kustaa III kuolemaan aavistamatta ja äkillisesti?

Kolmannen kerran teki seula saman liikkeen.

— Saako meidän nykyinen kuningattaremme, Sofia Magdalena, useampia perillisiä?

Seula heilui sinne tänne, ikäänkuin jonkun sisällisen epäävän liikkeen pudistelemana.

Ulfvenklou ei kääntänyt silmiänsä tästä yksinkertaisesta, elottomasta ennustajasta, jonka antamat merkit nostivat kaksi heleänpunaista täplää herttuan poskille ja panivat hänen sydämensä kovasti sykkimään, samalla kun paroni Reuterholm tunsi rintansa paisuvan, jolloin hänen kauniit, ruskeat silmänsä loistivat ylpeydestä ja vallanhimosta.

Ulfvenklou, jonka oikea käsi yhä oli ojennettu eteenpäin ikäänkuin manaisi hän esille jotakin näkymätöintä henkeä, taivutti nyt toistakin kättänsä ollen yhä enemmän haltioissansa olevan näköinen.

— Ja nyt viimeinen kysymykseni, huomaa ja käsitä se tarkoin, — lausui haaveilija hiukan korkeammalla äänellä ja milt'ei leimuavalla loistolla tummissa silmissänsä, — lausu meille, onko Chierlin'in kartanossa salaisia aarteita?

Seula pyöri kiivaasti ympäri, joutui tasapainostansa ja kopsahti veitsineen kovasti permantoon.

— Björnram ei käsitellyt seulaa sillä tavoin; mitä tähän tulee, en ole nähnyt koskaan tämän vertaista, — keskeytti herttua, joka tyytyväisenä niihin vastauksiin, joita Ulfvenkloun kysymykset olivat saaneet, heitti häneen ihmeteltävän silmäyksen.

Ikäänkuin tuntien arvonsa seisoi haaveilija tyynenä ja milt'ei ylpeänä ruhtinaan edessä. Reuterholm, joka hetkeksi oli tuntenut katkeruutensa häntä kohtaan vähentyneen, huomasi, minkä vaikutusvallan Ulfvenklou tulisi saavuttamaan, jos tuo aarre todellakin hänen neuvojansa mukaan löytyisi, ja lausui nyt:

Niin, varsin kummallista! Sellaista vastausten selvyyttä en ole koskaan tätä ennen nähnyt, kumminkaan, mitä noihin neljään ensimmäiseen kysymykseen tulee; tuon viimeisen, aarretta koskevan, voi selittää niin ja näin, — ja tätä lausuessansa nauroi suosikki hieman.

Tuo viimeinen vastaus ei ollut epäselvempi kuin edellisetkään, keskeytti herttua vakuutuksella. — Eikö niin, Ulfvenklou?

Olematta laisinkaan kuulevinansa tuota viimeistä kysymystä, otti haaveilija veitsensä laattiasta ja laski sen terän jälleen vitkallisesti paikoillensa.

— Epäilenpä kuitenkin, — jatkoi Reuterholm yhä hymyillen, — koko tämän aarteen olemista.

— En tahdo pahoittaa ketään sitä uskomaan. Olkoon siis niin, kuin en tästä asiasta koskaan olisi maininnut sanakaan teidän kuninkaalliselle korkeudellenne, — lausui haaveilija tuolla tyynellä vakavuudella, jolla hän aina puhui.

— Ei, ei, Ulfvenklou-hyväni, ymmärräthän kait pilaa, — keskeytti herttua, joka tunsi hieman tyytymättömyyttä Reuterholmin osoittamasta epäilyksestä. — Minusta kumminkin tuntuu se ilmestys, joka sinulle on näkynyt, sangen merkilliseltä, ja me tulemme vielä joskus puhumaan enemmän siitä asiasta.

Suosikki koetti näyttää välinpitämättömältä, ja Ulfvenklou nyökäytti myöntäen päätänsä, samalla kuin nyt toisen kerran tämän kohtauksen ajalla salaperäinen hymy silmänräpäykseksi ilmestyi hänen ohuville huulillensa.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Hovi oli tehnyt huviretken maalle; se oli lähtenyt kaupungista lehvillä koristetuissa vaunuissa sekä kulkenut pitkät matkat ja aikoi syödä päivällisateriansa ulkoilmassa. Kustaa III oli järjestänyt tämän retken, ja noiden loistavien herrojen sekä viehättävien naisten mieli oli sopusoinnussa tuon hymyilevän auringonpaisteen kanssa, joka oli levittäinyt koko maiseman yli, jossa ei vielä mitkään kellastuneet lehdet muistuttaneet syksyä eikä katoavaisuutta.

Kaikki hovimenot olivat karkoitetut; nyt aiottiin huvitteleida kansan tavoin ja heittää tykkänänsä tuo teeskennelty ihminen sekä muuttua luonnonlapseksi, ja mitä runollisimmilla tunteilla kuunneltiin nyt lintujen iloista livertelyä puiden oksilla tahi karjan pitkäveteistä mylvintää etäällä olevilla niityillä. Jotkut menivät niinkin pitkälle halussansa olla yleisen kansan ja luonnonlapsen kaltaisia, että alkoivat puhua, mikä onni olisi omata pienen majasen ja rakastavan sydämen.

Erään lehdon reunassa kohousi viheriäinen kumpu; ollen puhdas pensaista ja kannoista oli se houkutellut tänne tuon iloisen joukon, joka oli asettaunut kummulle, ja palvelijat riensivät nyt tuomaan isoista vasuista huikaisevan valkoisia pöytäliinoja, joilla pian nähtiin järjestettyinä tarkoin peitettyjä astioita, korkeita hopea-kulhoja täynänsä tummansinisiä rypäleitä ja punertavia pääroneja joiden varressa vielä istui kiinni viheriä lehtiä, jään seassa olevia sampanjapulloja ja monenkarvaisia jäätelöjä. Vaikka tämä nurmikossa pidetty ateria ei ollutkaan niin kohtuullinen kuin meikäläisillä on tapana tällaisilla huviretkillä nauttia, ei tästä kuitenkaan ollut kellään minkäänmoista muistuttamista; kannet nostettiin pois noilta höyryäviltä ruoka-astioilta, samppanja kuohui laseissa, ja tässä syötiin, juotiin ja naureskeltiin niin luonnollisesti, kuin kukin voi.

Armfelt oli sijoittunut Magdalena Rudenschöldin lähelle ja tarjonnut hänelle lautasella tuoksuvia hedelmiä, ja heidän ympärillänsä pakinoitiin, näiden kumpaisenkaan oikeastansa kuultelematta, mitä sanottiin.

Tuolla hienolla, sivistyneellä hoviherralla oli tosin ollut joitakuita kohteliaita sanoja lausuttavana niille ihanille naisille, jotka tänään ikäänkuin kimaltelevat perhoset olivat liehuneet niityillä ja poluilla; hän oli tosin kuiskannut muutamille tuttavillensa joitakuita pilasanoja siihen vapaasen tapaan, jota useammat tämän aikakauden nuoret vapaasukuiset noudattivat; mutta nyt näytti hän siihen kyllästyneen, hänen silmäyksensä etsivät Magdalenaa, ja matalalla äänellä sanoi hän tälle hiljaa, että Italian lauluissa ylistellyt myrttilehdot eivät olleet mitään kauneuteen nähden verrattuina hänen vierellänsä oleviin orjantappurapensaisiin, kun Magdalena niiden varjossa lepäsi, ja että hänen loistavien silmiensä vaihettelevat vivahdukset sekä nuot katoavat ja jälleen palajavat ruusut hänen poskillansa olivat paljoa ihmeellisemmät kuin mitkään taikanäytelmät. Mutta kääntyen puolittain poispäin hänestä, vajosi hän pian kokonansa äänettömyyteen, joka saattoi Magdalenan hämille, ja samalla kuin autuaallinen huokaus kuului hänen huuliltansa, silmäili hän syrjästä lemmikkinsä hienoja kasvoja, joiden juonteet kuvautuivat tummansinistä taivasta kohden.

— Otaksukaatte olevani paimen, — alkoi Armfelt taaskin, katsoi häneen, — ja te paimentyttö, sekä että me molemmat oleskelisimme vihannoilla nurmikoilla laitumella käyvien lampaiden ympäröimänä, joilla olisi ruusunkarvaiset nauhat ja hopeaiset kellot kaulassa… otaksukaatte, että tämä olisi mahdollista, niin saatte selvän käsityksen niistä tunteista, joita te minussa herätätte… rauhallisesta, auringonpaisteisesta hiljaisuudesta, jonkalaista en vielä koskaan ole tuntenut ja joka mahtaa olla autuaiden henkien rauhan kaltaista.

Jos hänen sanoissansa olisi ollut jotain jokapäiväistä, olisi kentiesi tuon haaveilevan tytön häntä kohtaan heränneet tunteet saaneet pahan loukkauksen, joka olisi ne hälventänyt ja hajoittanut kuni sumu tuuleen. Mutta Kustaa Mauriz Armfelt puhui hänelle niin, kuin hänen mielestänsä uneksumansa lemmikin tulisi puhuakin, ja katseli häntä tuolla tulisella ihastuksella, jota Magdalena tahtoi herättää tässä miehessä, jolle niin monen naisen sydän oli palanut, ja joita hänkin vuorostansa oli lempinyt; niin hän tahtoi vallita Armfelt'in niin, kuin ei vielä yksikään nainen siihen asti ollut voinut tehdä, ja tässä hän onnistuikin. Suloinen voittoriemun tunne valloitti hänet, Armfelt'in puhuessa hänelle puoleksi käsittämättömiä lauseita, joita hänen sydämensä kuitenkin varsin hyvin tajusi.

Hän tunsi, ett'ei hän koskaan tulisi unohtamaan tämänpäiväistä huviretkeä eikä Armfelt'in viehättävää läsnäoloa. Jokainen mieletöin sana, jonka hän lausui, oli hänestä yhä uusi todistus siihen, että Armfelt häntä lempi, jokainen silmäys, jokainen elje olivat yhä uusia tunteenosoitteita, jotka panivat hänen sydämensä sykkimään ja poskensa punoittamaan.

Ateria oli loppunut. Palvelijat asettelivat jälleen astioita, kulhoja ja hopeaisia pöytäkaluja, kunkin vasuhunsa, ja nyt viittasi Kustaa III alkaamaan huveja ynnä leikkejä. Ruhtinoita ja ylhäisiä virkamiehiä työnsivät, nyt vilkkaat hovipojat tieltänsä tuossa vanhanaikuisessa laululeikissä "kun kukin ottaa omansa, niin muut ei saakaan ketään," johon leikkiin kuningaskin otti osaa.

Nuot nuoret naiset juoksivat nostetuilla hameenhelmoilla ja liehuvin kiharoin; tuo heidän poskillensa noussut puna lisäsi heidän silmäinsä loistoa, ja tieto heidän suloudestansa ja viehättäväisyydestänsä teki heidät kaikki tyytyväisiksi. Hovimenot olivat karkoitetut, puvut olivat kohtuulliset ja tuo yksinkertaisuus, joka alussa oli teeskennelty, muuttui luonnolliseksi, todellinen iloisuus oli vallannut kaikkein mielen, ja hovijuonet sekä vilpistelemiset lepäisivät tässä tilaisuudessa.

Eipä alhaisin porvariston jäsenkään voinut olla huolettomampi kuin tämä kuningas ja nämät ruhtinaat sekä ruhtinattaret, ja vaikka kuningatar Sofia Magdalena oli hiukan jäykkä ja isoinen, ei hän ollut koskaan muulloinkaan toisenlainen, eikä myöskään voinut koskaan toisellaiseksi muuttua, vaikka Kustaa-kuninkaan mahtisanat tuhat kertaa olisi käskenyt sellaista muuttumista. Hänen kauniit, kylmyyttä osoittavat kasvonsa olivat aina yhtäläiset, ja vaikka hänen silmänsä eivät säihkyneetkään riehuvasta ilosta, ei ollut kuitenkaan mitään häiritsevää eikä masentavaa niissä silmäyksissä, joilla hän katseli noita tuhansia kolttosia, joita hänen lähellänsä tehtiin. Södermanlannin herttuatar oli oikeassa elämässänsä, hän liihoitteli ikäänkuin keijukainen niityllä, antoi itsensä kiinni leskisillä ollessa eikä laisinkaan huolinut, vaikka hänen puolisonsa joskus poikkesi jollekin syrjäpolulle kohtaamaan jotakin jumaloimaansa neitoista.

Kustaa III oli käskenyt olemaan iloisena, ja itse antautui hän näille yksinkertaisille huvituksille nuorukaisen vallattomalla innolla tahi oikaisi hän itsensä nurmikolle, kertoen vilkkaasti niistä maalaisen tapaisista juhlista, joilla Maria Antoinette vietti aikaansa Trianiossa.

Tullessani Versailliin, saavuin sinne aivan odottamatta, — jatkoi kuningas, ja menin äkkiarvaamatta kuningattaren puheille. Tuo hyvä Ludvig oli metsästämässä; ja kun vihdoin sain syleillen häntä tervehtiä, oli hän kiireissänsä heittänyt metsästysnutun päähänsä ja esiintyi kengissä, joista toisella oli punainen toisella musta korko, toisessa kultainen ja toisessa hopeainen solki, lyhyesti sanoen, hän näytti kovin kummalliselta. Kuningatar kysyi häneltä, aikoiko hän panna tanssiaisia toimeen ja joko hän oli alkanut naamiaishuveija, vai oliko hänen tarkoituksensa antaa minulle käsitys ranskalaisesta komeudesta. Tämä kaikki herätti suurta naurua, ja Ludvig laski pilaa siitä, ett'ei ollut löytänyt ketään, joka olisi ollut hänelle avullisna tuossa kiireellisessä pukeumisessa, ja että hän innoissansa saada minua pian tavata oli ottanut yllensä, mitä hänen käteensä vaan ensiksi sattui. — Hymyily oli kuninkaan huulilla, ja hän jatkoi kertomustaan Ranskassa olostansa.

Kaikki se sulous, mikä Kustaa-kuninkaan olennossa oli, esiytyi tänä päivänä kaikessa lumoavassa viehättäväisyydessänsä, ja erinomaisella kohteliaisuudella hän haasteli seurueensa kera tahi otti miellyttävällä vilkkaudella osaa niihin yksinkertaisiin huvituksiin, jotka viehättivät uutuudellansa, loukkaamatta hänen hienoa kauneudenaistiansa.

Vasta huomattuansa sen ihastuksen, jolla hänen etevin suosikkinsa silminnähtävästi kohteli neiti Magdalena Rudenschöld'iä, näytti vähäinen varjo laskeutuvan hänen otsallensa.

— Elis-hyväni, — kuningas oli äkkiä kääntynyt Schröderheimiin päin ja puhutteli häntä ystävällisellä äänellä, — Armfelt kohtelee tuota viehättävää Magdalenaa sangen silmäänpistävällä suosiolla.

— Se on uusi todistus hänen hyvästä aististansa, teidän majesteettinne.

— Sellaisena en minäkään voi muuta kuin hyväksyä sitä. Hän on todellakin viehättävä… todellinen ruusunnuppu; mutta muuksi kuin perhon huikentelevaksi ihastukseksi ei hänen suosionsa saa muuttua.

— Häneen nähden en siitä luule muuta voivankaan tulla.

Kuningas nauroi.

— Mutta jos otaksuisimme mahdottomuudenkin mahdolliseksi, ovat nuot kumpikin liian köyhiä, ajatellaksensa avioliittoa. Foi de gentilhomme, Armfelt yksin maksaa minulle kylläksi, mitä hänen perheensä sitte tulisikaan maksamaan?… Saanpa todellakin ajoissa toimittaa hänet soveliaasen naimiseen.

Tietämätöin näistä sanoista, näistä ensimäisistä pilvistä, jotka nousivat Magdalenan niin kirkkaalle ja viehättävälle lemmentaivaalle, astuskeli hän kaidalla, puoleksi raivatulla metsäpolulla lemmikkinsä rinnalla, kuunnellen hänen sanojansa ja vastaten niihin sekä osoittaen hänelle kaiken sen suosion, jota hänen tulinen luonteensa ja tuntehikas sielunsa voi osoittaa.

Tuo viehättävä hovimies ja tuo ihana hovineiti kävivät aivan vieretysten, puhuen metsän ihmeellisestä huminasta ja omista kummallisista tunteistansa, ja astuen hiukan erään nuorukaisen ja tytön tieltä, joilla luultavasti oli sama halu yksinäisyyteen kuin Magdalenalla ja hänen ihailijallansakin, sattui tuo vapaasukuinen neiti luomaan silmänsä tähän pariin. Silmäyksellä, joka osoitti Magdalenan tuntevan tuon nöyrästi kumartavan tytön, tervehti hän tätä, kentiesi huomaten jonkun yhtäläisyyden hänen ja tuon nuoren tytön olosuhteissa, — heidän molempain, jotka elämässä olivat niin äärettömän erilaisessa asemassa, — lähetti neiti Rudenschöld hymyilyn tytölle, tuolle pienelle, vähäpätöiselle ompelijattarelle, jonka Magdalena pari vuotta sitte ensi kerran kohtasi Daschka-kreivittären luona ja jonka olemassa olon tuo ylhäinen neiti milt'ei kokonansa oli unohtanut. Tämän hymyilyn ohessa tunsi hän jonkunlaisen mielisuosion tuota halpaa tyttöä kohtaan valtaavan itsensä ja, pysähtyen hänen eteensä; lausui hän alavaisella ystävyydellä:

— Minulla olisi teille hiukka työtä. Vielähän te ompelette? Noh, hyvä! Kokonainen teaatteripuku, — jos tahdotte auttaa minua sen valmistamisessa, niin tulkaa huomenaamulla Drottningholm'iin.

Ja Magdalena liihoitteli eteenpäin, jälleen hymyillen tuolle hämmästykselle, jonka hän tytön kasvoissa oli huomannut. Muutama minuutti tämän jälkeen oli hän ja Armfelt ehtinyt tuolle viheriöivälle, nyt kokonansa jaloilla poljetulle kummulla, jossa huviretkeilijät jo olivat valmistauneet palajamaan Drottningholmiin, ja he pääsivät tähän linnaan juuri kun täysi kuu nousi valjusti kumottaen itäisellä taivaalla olevien illan pilvien välistä.

KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.

Neiti Rudenschöld'in huoneessa oli pöydät ja sohvat täynänsä levantiinia (hienoa kangasta), kassiaania (ohutta villakangasta), hopeaharsoa, hienompaa ja paksumpaa silkkikangasta, tavallista harsoa, kukkasia, nauhoja ja punoksia. Tuo kalpea ompelijatar, jonka Magdalena edellisenä päivänä oli kohdannut, seisoi läheisessä huoneessa ahkerasti valmistaen hameenlaskoksia ja kureuumia. Magdalena aikoi esiintyä eräässä ranskalaisessa, yksinäytöksisessä komediassa, näytellen kamarineitsyen osaa, jossa oli sukkelia sanasutkauksia sekä hauskaa pilaa, ja hänen pukunsa piti olla tehty uusimman ranskalaisen kuosin mukaan. Väliin harjoittaen osaansa ja väliin tutkien erästä kuosilehteä, lausui hän noita enemmän tahi vähemmän epäsiveellisiä sanoja, joita hänen tuli puhua tahi vajosi hän yksitotisiin mietelmiin hameista, kauluksista ja kalvoisimista.

— Olenpa todellakin mielissäni, että satuin teidät kohtaamaan, neiti Holm, sillä täten pääsin kaupunkiin matkustamisen vaivasta, saadakseni pukuni reilaan. Pitääkö minun ottaa hopeaharsoinen myssy päähäni? Mitä siitä sanotte?

— Se tulee näyttämään somalta.

Noh, sitte päätän todellakin käyttää sellaista.

— Tässä silmänräpäyksessä avasi hymy Magdalenan huulet, ja hän jatkoi: — niin, me kohtasimme toisemme eilen, neiti Holm! Arvelenpa sen nuoren miehen, joka käveli kanssanne olleen teidän veljenne tahi läheisen sukulaisenne?

Ennenkuin pieni ompelijatar ennätti vastata, kuului hiljainen naputus, ja kun Magdalena riensi avaamaan sivuovea, joka johti läpikäytävään, astui Fredrik-ruhtinas sisään Armfelt'in seuraamana.

— Anteeksi, neiti Rudenschöld, — pyysi ruhtinas, kumartaen kaunista päätänsä ja lähettäen Magdalenalle ihailevan silmäyksen, — minä olen etsinyt teitä kaikkiaalta ja teidän närkästymisennekin uhalla tulen luoksenne neuvottelemaan muutamista tärkeistä asioista.

— Noiden "tärkeiden asiain" tähden, joista teidän korkeudellanne on neuvotteleminen, en tahdo närkästyksellä kohdella teidän korkeuttanne, — lausui Magdalena hämillänsä tästä käynnistä, punastuvin poskin sekä luonnollisella yksinkertaisuudella olennossansa, ja hänen äänessänsä oli samoinkuin linnun laulussa metsässä huoletoin hilpeys jatkeessansa: — olenpa erinomaisen utelias ja kokonansa korvana, teidän korkeutenne.

— Ihana Margot, — lausui ruhtinas hymyillen, — te näette minussa Juhanin, tuon teitä jumaloivan palvelijan, joka koko tänä aamuna ei ole muuta tehnyt, kuin kertonut mitä hellimpiä lemmenlauseita…

— Mutta minun huoneeni, teidän korkeutenne, ei ole sovelias paikka näytelmäkappaleiden harjoittamiseen!

— En tulekaan sellaisessa tarkoituksessa, vaan siitä syystä, että Armfelt äsken keskeytti minun lemmenlauseeni ja tuli sillä sanomalla hänen majesteetiltansa, että minun pitäisi viivyttelemättä käskeä valmistamaan se puku, jota aijon laskiaishuvissa käyttää. Siitä syystä olen etsinyt teitä kaikkiaalta, sillä vaihtokohtauksessa tulee meidän olla yhtäläisessä puvussa, ja minä haluan siis tietää, minkälaisen puvun te valitsette, jotta minä voin määrätä omani sen mukaan.

— Teidän korkeutenne kohteliaisuus on ääretöin, — vastasi Magdalena, jonka jälkeen he alkoivat vilkkaasti keskustella, minkälaisissa puvuissa heidän tulisi esiytyä sekä niistä kappaleista, joita aiottiin näytellä kuin myöskin Kustaa III:nen väsymättomyydestä kaikkein harjoitusten huolenpidosta ja kunkin näyttelijän suuremmasta tahi pienemmästä ky'ystä.

— Te olette tänään ollut niin näkymätöin, neiti Rudenschöld, ikäänkuin olisitte ollut kuollut. Ah, jopa käsitän, tämä selittää syyt, te tutkitte kuoseja! — lausui Armfelt, joka nyt otti ylös tuon pienen kaavan, jonka Magdalena herrojen sisäänastuessa oli pudottanut laattiaan — Se on mitä vaarallisinta tutkimusta, jopa valtiota hävittävääkin. Humen mietteiden mukaan oli muotihulluus Kaarlo II:n hallitessa Englannille vahingollisempi kuin nälkä ja rutto sekä sodat, sillä nämät lakkasivat joskus, mutta muotihulluus ei herennyt koskaan. Tämänpä meidän viisas kuninkaamme älysikin, ja meidän kansallispuvullamme on maamme paljo voittanut. Toivon myöskin teidän käsittävänne tämän ajanviettonne turhuuden, ja että te opitte paremmin käyttämään aikaanne, esimerkiksi — lähtemällä puistoon kävelemään. — Näitä viimeisiä sanoja lausuessa ilmautui hymyily Armfelt'in huulille, ja ruhtinas nauroi ääneensä.

— Antakaa Humen mietteet vakuuttaa teitä, kuinka turhaa on viettäminen päiviänne peilin edessä. Minä olen siinä yhtä mieltä Armfelt'in kanssa, että nuori nainen käyttää aikaansa verrattomasti paremmin puistossa kävellessänsä, etenkin jos hänellä on hurmaantunut ihailija rinnallansa.

— Mutta kuosien tutkiminen on erinomattain hauskaa, — väitti Magdalena, ollen, ikäänkuin hän ei olisi huomannutkaan sitä salaista silmäystä, jonka ruhtinas loi Armfelt'iin, — ja kaikeksi onneksi saa vielä näyttämöllä noissa ranskalaisissa näytelmäkappaleissa antautua näihin pieniin haaveiluihin.

— Soma puku ja tuhansittain muserrettuja sydämiä, niinkö ajattelette, neiti Rudenschöld?— kysyi Armfelt, leikitellen eräällä Magdalenan pienellä sormikkaalla, joka oli saanut sijansa kukkaisten ja nauhain keskellä tuolla pienellä, marmorista tehdyllä ompelupöydällä, jonka jalka oli muodostettu kielillä varustetun, kultaisen kanteleen kaltaiseksi ja jonka Magdalena oli sysännyt syrjään, asettuessansa jälleen nojatuoliin.

— Muserrettuja sydämiä, — kertoi hän, — mikä kauhea sana, eikö niin! Hyvin käytetty nauharuusu, hivuskähärä, tekopilkku, voivat syöstä meidät turmioon. Ja nämät pienet sormikkaat sitten, lyönpä vetoa, että ne, jotka saattoivat Englannin Anna-kuningattaren äksyihinsä suosikilleen, Marlboroughin herttualle, eivät olleet näitä hienommat eikä komeammat! Tuo pieni sormikasjuttu on myöskin lisänä kuosien historiaan; ei, älkäätte huoliko muotihullutuksista, neiti Rudenschöld, te olette ihana koristelemattakin, ja hymyilyllänne saatatte te yllin kyllin meidän aivomme ymmälle.

— Armfelt on täydellisesti oikeassa, taiteen apukeinoja te ette tarvitse käyttää meitä voittaaksenne, — lausui Fredrik-ruhtinas ritarillisella imartelulla, nousten istuviltansa. — Niin, me tapaamme toisemme jälleen, neiti Rudenschöld.

Ruhtinas ja Armfelt olivat poissa, ja nyt laski Magdalena kätensä sykkivälle sydämellensä. Armfelt oli kehoittanut ruhtinasta käymään Magdalenan puheilla, jota hän oli ikävöinyt: Magdalenan silmät loisti ja hänen huulensa hymyilivät. Menisikö hän puistoon tätä tapaamaan, kuten hän kiertelemällä oli pyytänyt? Ei sitä hän ei tahtonut tehdä! Eikö Daschka-kreivitär ollut hänelle sanonut, ett'ei koskaan pitäisi antaa miehen olla varma siitä, että häntä rakastetaan? Naisen veikistelyhalu sanoi hänelle, että tämä ei ollut hyljeksittävä neuvo, ja hymy vielä huulillansa avasi hän lähimäisen huoneen oven ja ottaen sieltä moniaita karrikkaita, valmistaakseen niistä kauluksen á la Medicis (ranskalaiseen kuosiin tehty pystykaulus) jossa oli konstikkaita, liljan lehden kaltaisia poimuja, lausui hän:

— Mistäs me puhuimmekaan? Niin tosiaankin… siis oli se teidän veljenne tahi läheinen sukulaisenne, jonka seurassa te eilen kävelitte?

Heleä puna lensi näitä sanoja kuullossa Maria Holm'in poskille, lausuessansa:

— Ei kumpikaan, armollinen neiti.

— Ah, Jumalani, neiti Holm, — lausui Magdalena nauraen, — ja kuitenkin kävelette te metsässä ja kun asiaa tarkoin tutkitaan, olette kentiesi kävelleet siellä teille tykkänänsä vieraan miehen seurassa.

— Eipä ventovieraankaan, — vastasi ompelijatar, joka turhaan koetti näyttää välinpitämättömältä.

— Minun arvaamiskykyni ei ole suuri, huomaan; teidän täytyy tulla minun uteliaisuudelleni avuksi.

Magdalena oli huvitettuna tuon pienen, kalpean tytön lemmensuhteista. He olivat kohdanneet toisensa tuolla yksittäisellä metsäpolulla, kentiesi oli heidän tunteissansa jonkinmoista yhtäläisyyttä; kaikilla rakastavilla on varmaankin yhtäläiset mietiskelyt; paimentytöstä ruhtinattareen asti on heillä lemmenunelmansa, vaikka enemmän tahi vähemmän runollista laatua. Nämät ajatukset risteilivät Magdalenan mielessä; rakkaudesta jutteleminen oli hänestä hauskaa, hän halusi vertailla omia tunteitansa tuon kalpean tytön tunteisiin, tuon vähäpätöisen olennon, — voikohan hänkin lempiä samalla lailla?

— Niin, neiti Holm, — jatkoi Magdalena, — teidän täytyy ripittää itsenne minulle, teidän täytyy puhua hänestä, jonka seurassa minä eilen teidät nä'in; mutta ennen kaikkia, jutelkaa minulle siitä ensimäisestä hetkestä, jolloin hänet näitte.

— Minun kertomuksellani tulisi olemaan niin vähän arvoa… se tulisi olemaan niin yksitoikkoinen…

— Olkoon niinkin, — vastasi Magdalena iloisesti, — te olette aina olleet erinomaisen umpimielinen, mutta minä olen päättänyt ottaa teistä selvän.

Tuon nuoren hovineidin oikku saattoi neiti Holmin nähtävästi hämille, ja kierrellen rihmanpätkää sormiensa välissä, oli hän yhä vaiti.

— Jos hänestä on niin vaikeaa jutella, niin kertokaatte minulle jotain vanhemmistanne ja teidän entisestä elämästänne, mistä tahansa, tehkää hyvin ja alkakaa, minä kuultelen.

— Äitini on erään tullivirkamiehen leski,— vastasi kainon epäröimisen jälkeen tuo nuori neiti, — isäni eläessä asuimme me eräässä pikkukaupungissa, ja meillä oli hyvä jokapäiväinen toimeentulo. Hänen kuoltuansa tuli tästä loppu, ja maksaaksemme jonkun osan velkojamme, täytyi meidän myydä asumuksemme. Isossa kaupungissa voi helpommin salata köyhyytensä sekä huolensa ja saa myöskin helpommin työtä. Ah, armollinen neiti, ihminen on aina taipuvainen toivomaan ja suunnittelemaan; eipä ollutkaan työnsaaminen aivan helppoa… vasta nyt viime vuonna…

— Minä ymmärrän, teillä on ollut paljo murheita, mutta nyt teidän on parempi, — keskeytti Magdalena, joka tunsi todellisen ilon ajatellessansa, ett'ei tuon tyttöparan päivät kuluneet alituisissa kyynelissä ja puutteissa. — Ja nyt ryhtykäämme häneen, mitä te ajattelitte, ensi kerran hänet nähtyänne?

— Niin, mitäkö ajattelin, sitä en tiedä tuskin itsekään; hän ja minä olemme olleet leikkitovereja, ja nyt…

— Nyt, — kertoi Magdalena hymyillen.

— Nyt olemme ottaneet ikuiset jäähyväiset toisiltamme.

— Jäähyväiset, — jonkinlainen hämmästyminen ilmautui näissä Magdalenan sanoissa, — ikuiset jäähyväiset siltä, jota lempii, kuinka hirmuista! ja milt'ei hengittämättömänä lisäsi hän: — minkätähden?

— Me olemme liian köyhät, me emme voi ajatella yhteenmenemistä, — vastasi tyttö tyynellä sekä vakavalla äänellä, ja ainoastansa hänen silmissänsä ilmautui hänen tuntemansa tuska.

— Ja niin olette sanoneet toisillenne jäähyväiset sekä kulkeneet kukin haarallenne, — lausui Magdalena, joka tunsi miltei mielikarvautta tuosta tyyneydestä, jota hän oi voinut käsittää.

— Me olemme tehneet tämän, sillä meidän on täytynyt.

Täytymiselle alistumiseen, tuimalle, rasittavalle, tukalalle täytymiselle, mitä kylmäverisyyttä tähän vaaditaan! Ja nyt, sanottuansa yhdellä hetkellä ikuiset jäähyväiset lemmityllensä, tuli hän toisella aivan tyynesti neula kädessänsä istumaan sekä puhui paljeteista ja muista teaaterikoristuksista, kun hänen olisi pitänyt olla valmis kuolemaan epätoivosta!…

— Mutta sehän on kauheata, — lausui Magdalena enemmän ajatuksissansa kuin vastaukseksi kuulemiinsa sanoihin. Ei, heidän tunteissansa ei ollut mitään yhtäläisyyttä! Jos tuo tyttö todellakin lempi, mitä olisi köyhyys lemmityn rinnalla häntä haitannut? — Tarvitsetteko te siis rikkautta, ollaksenne onnellisia? — kysyi hän ääneensä milt'ei surkutellen tämän tytön kylmäkiskoista tyyneyttä ja sitä, että oli huomannut ainoastansa omien etujen punnitsemista sekä harkitsemista, missä hän kankaittaan oli odottanut omien tunteidensa kanssa sopusoinnussa olevaa haaveilemista.

— Rikkautta, ei, armollinen neiti! — Neiti Holm, joka kummastuksella oli luonut häneen silmänsä työstään, lisäsi hetken kuluttua: — mutta minun äitin ja kuuromykän sisareni, miten heille kävisi? Ei, minä en voinut tehdä toisin! Kauan tosin olin kahdella päällä ja epäröin, mutta kun tuo vaikea askel nyt on otettu, olen tyytyväinen.

Nuori tyttö lausui nuot viimeiset sanat milt'ei puolittain kuiskaavalla äänellä, samalla kun hänen huulensa värisivät.

— Hän ei siis kuitenkaan ole tunteetoin, ajatteli Magdalena, — epäilemättä olen tässä kohdassa arvostellut tuota nuorta tyttöä väärin; haluaisinpa mielelläni olla rikas ja voimallinen tehdäkseni hänet onnelliseksi.

— Te ette saa kokonansa menettää toivoanne, — lausui vähän tämän jälkeen neiti Rudenschöld ystävyydellä, — milt'eipä kadun, että pakoitin teitä kaiken tämän kertomaan, se mahtoi tuntua teistä sangen tuskalliselta. Älkää nyt surko itseänne kuoliaaksi, älkääkä tehkö kokonaista pientä murhenäytelmää tuosta lapsuutenne rakkaudesta, — lisäsi hän hymyillen sekä meni vierimmäiseen huoneesen, ja kiinnittäen peilin edessä moniaita hohtokiviä hameensa vyöhyeesen, mietti hän, kuinka kauheata ero lemmitystänsä mahtane ollakaan.

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

— Kas tässä anomuskirje, jonka olen saanut Bellman'ilta, — lausui Kustaa III, antaen kirjeen valtiosihteeri Schröderheimille, joka vaitonaisena silmäili seuraavia rivejä:

"Jaloin, kaikkein armollisin kuningas!

Sittenkuin Korkeimman avulla minun alamainen ahkeroimiseni ja ilolauluni ovat paljo edistäneet valtion polttimoissa valmistettujen, hyväin juomatavarain menekkiä ja myöskin voittamiseen nähden epävarmojen arpojen ostamiseen kuninkaallisesta valtionarpomisesta, rohkenen alamaisuudessa anoa pientä, 333 riksin palkintoa jommastakummasta näistä rahastoista. Armollisin kuningas! Bakko-jumalan temppeli on nyt avattu! Yleisö on siten ensi kerran saanut tietoa minun kirjoituksistani. Ne eivät vaikuta mitään pahaa, koska ne myöskin huvittavat. Ja jos minun kanteleeni joskus on karkoittanut murheet valtaistuimelta, on minulla, kaikki ne ansiot, jotka perustivat Maron onnen. Olen j.n.e.

Teidän majesteettinne alamaisin ja uskollisin C. M. Bellman."

— Voit rauhoittaa suosikkiasi, Elis-hyväni, — jatkoi kuningas; tuon anotun palkkion tulee hän saamaan.

— Kuinka voin kylläksi kiittää teidän majesteettianne tästä armosta! — vastasi Schröderheim riemusta loistavin silmin. — Ei missään aikakaudessa ole ollut Kustaa III:tta suurempaa kuningasta, eikä missään aikakaudessa ole ollut Kaarlo Michael Bellman'ia suurempaa laulajaa! Kuningas ja runoilijat ovat toistensa vertaiset; tuolla verrattomalla runoilijalla on kuitenkin kova rahanpula, ja hän ansaitsee kannatusta.

— Ja kelläpä ei tällaista pulaa olisi, Elis-hyväni, — kysyi Kustaa-kuningas, joka mielihyvällä oli kuullellut Schröderholm'in lauselmia. —

— Vaikka "Bakko-jumalan temppeli on avattu," eikä minun rakkaita alamaisiani sovi soimata liian raittiiksi kansaksi (37), vaan se sangen mielellänsä nauttii valtion paloviinaa (38) eivät polttimot sittenkään anna likimainkaan sitä tuloa, jota minulle kuvattiin niistä lähtevän. Pelkäänpä Höpken'in olleen oikeassa, kieltäessänsä mitä jyrkimmin tekemästä paloviinaa valtion yksinomaisesti valmistettavaksi… kaikki muut neuvoston jäsenet sitä puolsivat; mutta minulla olisi pitänyt olla kylläksi älyä huomaamaan hänen olleen ainoan, joka oli oikeassa.

— Tämän asian hyväksymiseenhän Venäjä ja Preussi antoivat hyvän esimerkin, — vastasi Schröderheim, joka ei mielellänsä suonut levottomuuden varjoa nousevan kuninkaan otsalle, ja hän lisäsi piloillansa: — runoilijat ovat laulaneet valtion valmistaman väkijuoman ylistystä, eikä kansalla ole mitään parempaa lohduttajaa onnettomuuden kohtauksissa.

Mutta kuningas ei hymyillyt. — Niin, niin, — vastasi hän, — kentiesi ainoastansa minä tänäpäivänä olen taipuvainen näkemään kaikki synkältä puolen. Mitä uutta, Elis-hyväni? — jatkoi hän muutaman minuutin vaiti oltuansa, — kerro jotakin, joka voisi minua oikein huvittaa.

— Sittenpä saankin kertoa aivan tuoreen uutisen, uutisen josta mies mieheltä ainoastansa kuiskataan. Ensiksi kerrotaan hänen kuninkaallisen korkeutensa, Södermanlannin herttuan, äärettömästä hinnasta ostaneen Chierlinin, itäisen Pitkäkadun varrella olevan talon, ja toiseksi, että kartanosta, sittekun herttua tuli sen omistajaksi, on ruvennut kuulumaan kummeaa kolketta jonka syitä on kaikilla keinoin koetettu saada selville.

— Kummeaa kolketta, sepä kuuluu hauskalta, ja siinä on jotakin salaperäistä, joka lienee minun veljestäni mieluista. Noh, entä vielä?

— Naapurit ovat peloissansa, etenkin naiset, jotka usein antavat viittauksia teurastetuista ja suolatuista lapsista, koirankuonolaisista ja vapaamuurareista.

Kuningas nauroi; — siis piilee kaikessa tässä vapaamuurarien vehkeitä… niin, sitä voin odottaakin, niinpian kuin minun veljeni oli mukana. Vapaamuurausta ja kapinoitsemista, — lisäsi Kustaa-kuningas vakavammin ja katsellen Schröderheim'iä kirkkailla, läpitunkevilla silmillänsä, jatkoi hän: — sinä olet sanonut mitä kuiskataan, mutta sinä et olisi kertonut sitä minulle, jos et tietäisi enempää.

— Teidän majesteettinne huomaa kaiken,— vastasi Schröderheim hymyillen; — niin pian kuin kuulin näitä huhuja, otin selon siitä, oliko herttua todellakin tullut Chierlin'in talon omistajaksi; sitte menin siihen aikaan, jona tuo mainittu kolke tavallisesti sanottiin kuuluvan, kävelemään itäiselle Pitkäkadulle.

— Ja sinä huomasit? — keskeytti Kustaa-kuningas vilkkaasti.

— En mitään, teidän majesteettinne, — vastasi Schröderheim; mutta minä kuulin todellakin heikkoa kolketta, ja kun seuraavana päivänä kohtasin Liljensparren, mainitsin hänelle niistä huhuista, joita olin kuullut sekä omasta iltakulustani. "Sittepä minä tiedänkin enemmän kuin te," vastasi hän totutulla, kuivalla tavallansa; "minä tiedän muutamain herrojen, niiden joukossa Södermanlannin herttuankin, kaikki puettuina avaroihin kaapuihin ja keltainen nauha vasemman käsivarren ympärillä, noin viikon aikaa sitten alkaneen käydä siinä talossa. Kokous on tähän asti alkanut noin seitsemän aikaan illalla, ja kolke kuuluu ikäänkuin joku tekisi kellarissa kaivamistyötä, korjausta tahi muuta sellaista."

— Nuot kellarin korjaamiset tuntuu minusta sangen omituisilta, — lausui kuningas, ja hymyillen jatkoi hän: — ollen hyvä veli, pidän sangen paljo lukua Kaarlo-veljeni hankkeista ja toimista.

— Jos teidän majesteettinne käskee Liljensparrea ottamaan tarkempia tietoja…

— Kentiesi, Elis; mutta tällä silmänräpäyksellä on uteliaisuuteni herännyt, kello tulee seitsemän, ja minua haluttaa mennä hiukan kävelemään itäiselle Pitkäkadulle, tuntemattomana tietysti ja puettuna mustaan avaraan kaapuun ja keltainen nauha käsivarteni ympärillä.

— Ette kait, teidän majesteettinne, ai'o…

— En tiedä mitä ai'on, mutta jos sinulla on halua tulla mukaani, niin te'e itsesi joutuin valmiiksi.

Avaroihin kaapuihin puettuina ja kasvot milt'ei kokonansa peitettyinä leveäreunaisiin hattuihin kulkivat Kustaa III ja Schröderheim muutama minuutti tämän jälkeen pitkin itäistä Pitkäkatua.

Pieni seikkailu oli kuninkaasta varsin mieluista ja leikillisellä pilalla vastasi hän niihin varoituksiin, joita hänen suosikkinsa silloin tällöin rohkeni antaa heidän kulkunsa johdosta ja jotka hän vihdoin kokonansa katkasi, muistuttaen suosikkiansa, ett'ei hän ensi kertaa itse ottanut selkoa niistä asioista ja hankkeista, joista hän piti lukua. Tuo kapea katu, jota pitkin he nyt kulkivat, oli tällä hetkellä miltei kokonansa tyhjä ihmisistä, muutama lyhty levitti heikkoa valoa ympärillensä, samalla kun toiset kohdat olivat kokonansa öisen pimeyden peittämät. Nuot molemmat kävelijät astuivat rivakkailla askeleilla ja, vaihdettuansa hiljaa joitakuita sanoja, menivät he erääsen etehiseen, jonka puoleksi avatut ovet he työnsivät selälleen jäljestänsä. Tältä paikalta voivat he pitää silmällä tuota milt'ei vastapäätä olevaa, entistä Chierlin'in taloa ja kaikkea, mitä sen läheistössä saattaisi tulla tapahtumaan, samalla kun he itse, pysyen varjossa, voivat olla kokonansa näkymättömät.

Eipä viipynytkään kauan, ennenkuin he kuulivat askeleita, ja sen etehisen ohi, jossa he seisoivat piilossa, kulki nyt vaitonaisina kolme viittoihin puettua henkilöä. Ei ollut epäilemistäkään näiden olevan niitä henkilöjä, jotka tavallisesti kävivät Chierlin'in talossa, sillä tähystettyään vaanien ympärillensä, menivät he suoraan tuon vanhan rakennuksen suljetulle portille, joka kolmen hiljaisen kolkutuksen jälkeen ääneti aukeni. Siinä valossa, joka tällöin ilmautui, näki kuningas heidän aukaisevan viittansa ja näyttävän jollekin hänelle näkymättömälle henkilölle niitä keltaisia nauhoja, jotka heillä oli käsivartensa ympärillä. Heti tämän jälkeen sulkeutui portti jälleen, ja muutaman silmänräpäyksen perästä lähestyi sitä taaskin kävelijä, jonka kintereillä kulki puolikasvuinen poika, joka, kädet pistettyinä avaroihin housunsa lakkareihin, kimakasti viheltäen kulki katua eteenpäin. Poika juoksi nyt tuon yksinäisen kävelijän ohi ja rientäen hänen eteensä lausui hän:

— Armollinen herra, jos te kuulutte koirankuonolaisiin, sallikaa minun teitä seurata, minä olen lihava ja valkeanpunainen kuin juotetun vasikan paisti…

— Sittenpä olet kelvollinen, — lausui mies hänelle, jonka jälkeen poika suin päin riensi katua eteenpäin.

— Se oli Fredrik Sparren ääni,— lausui kuningas hiljaa, nojautuen eteenpäin, voidakseen paremmin nähdä kaikki hänen liikkeensä, joista ei yksikään jäänyt häneltä huomaamatta aina tuosta varovaisesta koputuksesta porttiin sen sulkeumiseen asti hänen jäljestänsä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi kuningas kadulla, kuiskattuansa
Schröderheimille:

Mene minua päinvastaiseen suuntaan ja yhdy minuun läntisellä
Pitkäkadulla, Harmaaveljesten kadun risteyksessä.

Kuningas oli iloinen mielessänsä, lähestyen nopeasti tuota määrättyä yhtymispaikkaa, johon valtiosihteeri nyt kokonansa hengästyneenä saapui.

— Pääsö minun veljeni kartanoon ei näytä olevan vaikea, — lausui Kustaa-kuningas, — kun koputtaa porttiin, näyttää keltaista nauhaa ja astuu sisään… kaikki tämä on varsin helppoa; — seuraa minua nyt, ystäväni!

— Mutta, teidän majesteettinne, miettikää…

— Mitä tulee minun miettiä, — keskeytti Kustaa-kuningas, kohottaen päätänsä, — minä, kuningas, voin astua sisään, mihin mieleni tekee. Mitään väkivaltaa ei minulle voi tapahtua… eivät he uskalla tehdä minulle. Veljeni tulee varmaankin kovin hämmästymään ja samalla näyttämään ääretöintä iloa minut nähdessänsä, jos minä hänet tapaisin. Eteenpäin, ystäväni, meillä ei ole aikaa viivytellä!

Kepein askelin meni Kustaa-kuningas jälleen itäiselle Pitkäkadulle, ja
Schröderheim, joka koetti pysyä hänen rinnallansa, kuiskasi levottomana:

— Sallikaatte minun yksinäni mennä sisään, teidän majesteettinne…

— Nyt ei mitään majesteettia, — keskeytti Kustaa-kuningas, ja huolimatta siitä, huomaisiko hänet joku ohikulkeva, astui hän rohkeasti tuota vanhaa rakennusta kohti, jonka tummain akkunaruutujen läpi ei voinut huomata, mitä siellä sisällä tapahtui, ja nyt kuului hiljaa nuo kolme kolkutusta. Portti lensi auki, ja Kustaa-kuningas seuraajineen aukaisi kaapunsa vasempaa lievettä, näyttäen tuota keltaista nauhaa, joka oli kiedottu hänen käsivartensa ympärille, eräälle hartiakkaalle, jäntevälle miehelle, joka kunnioituksella kumarsi päätänsä. Samassa silmänräpäyksessä tuli portti heidän takanansa suljetuksi raskaalla telkineellä, ja seikkailuja rakastava kuningas ja hänen mukanansa oleva suosikkinsa kävivät nyt sitä suuntaa, jota lampun valo heille osoitti.

— Tie ei viekään ylös- vaan alaspäin, — muistutti kuningas, heidän ollessa eräässä etehisessä, samassa silmänräpäyksessä, kun hän laski jalkansa eräälle portaalle, joka selvästi johti ales kellariin. Portaat olivat peitetyt matoilla, eikä heidän askeleitansa enään kuulunut kivilaskoksella, ja heidän ympärillänsä olevaa vaitonaisuutta keskeytti väliin heikko hyminä, joka kuului tulevan ikäänkuin maan alta.

— Kokous näyttää alkaaneen, — kuiskasi kuningas, joka nyt pysähtyi eräälle portaalle, heittäen vaanivan silmäyksen ympärillensä. Eräs kellariholvi, jossa oli terävät ulospäin pistäytyvät nurkat, näytti olevan suorastaan hänen allansa ja vasemmalla puoleksi auki oleva ovi, josta huikaiseva valo virtasi, sekä oikealla tumma, leveä esirippu, joka oli kiinnitetty kahden nurkan väliin. Kuulumattomin askelin lähestyi kuningas tuota puoleksi, avattua ovea, ja pysyen itse varjossa, katseli hän nyt erääsen jokseenkin matalaan holviin, jossa paitsi kapeata läpikäytävää oli useampia osastoja tahi komeroja, jotka nähtävästi olivat olleet joitakuita tässä talossa vuokralla asujien tarvekalujen säilytyspaikkoja, mutta jotka nyt avonaisine ovineen ainoastansa näyttivät pimeiltä aukoilta sekä luukuilta. Tuon kaidan läpikäytävän päässä näkyi suljettu ovi, jonka takaa äänet luultavasti tulivat, ja kääntyen äkkiä seuraajaansa, lausui kuningas:

— Tuo ovi on kiinni lautaseinässä, sen lähellä on eräs aukko, — rientäkäämme sinne, sillä minä kuulen askeleita porttikäytävän kivilaskoksella, ja joku tulee varmaankin meidän takanamme.

Muutama sekunti tämän jälkeen oli kuningas ja Schröderheim ennättänyt tälle paikalle ja vedettyään tuon paksuista laudoista kokoonliitetyn oven milt'ei kiinni jäljessänsä, seisoivat he aivan liikkumattomina, samalla kuin kaksi keskenänsä puhelevaa miestä kiireellisesti riensivät heidän ohitsensa, jolloin lautaseinänä oleva, suljettu ovi narisi.

Joku sekunti tämän jälkeen kuului kuninkaan lähellä muuan ääni:

— Kaikki kutsutut ovat nyt tulleet saapuville, ja tiedän kuninkaallisen korkeutenne armollisella suostumuksella voimme siis alkaa tämän kokouksen.

— Sitenpä emme tarvitse enään peljätä tulevamme huomatuiksi, lausui kuningas, kääntyen varovasti, ja huomattuaan raon lautaseinässä jatkoi hän: — foi de gentilhomme, mikä onni meillä onkin, tässähän voimme sekä kuulla että nähdä! Me olemme oikeissa näytännöissä, ystäväiseni; tämä sija saa olla häränsilmänä, — lisäsi hän piloillansa, — hiukan epämukava kentiesi, mutta ehkäpä näyttämö tulee tarjoamaan siitä jonkinmoista korvausta, — ja kumartuen tuohon ravistaneessa seinässä olevaan lomaan, huomasi hän kokonansa, mitä hänen edessänsä tapahtui.

Perimmällä loisti muutamia lamppuja, jotka olivat asetetut ristiin; näiden alla seisoi muuan tummaverinen mies, puettu punaiseen, kantapäihin ulottuvaan viittaan, jonka reunus oli täynänsä mustia merkkejä, jonkunmoinen mustalaispuku, joka hyvin soveltui miehen tulisiin silmäyksiin ja kalpeihin kasvoihin, jotka täydellisesti käännettyinä kuninkaasen päin kokonansa kiinnittivät puoleensa tämän huomion.

— Kolminaisuuden nimessä, — alkoi ristin alla oleva mies, — tervehdin täten teitä, veljet Nyt on alakuu, ja hetki on tullut, jolloin saan teille ilmoittaa, mitä minulle on käsketty. Tämän kartanon mahtava haltijahenki on käskenyt minua kysymään, oletteko te, veljeni, valmiit ryhtymään työhön?

— Ollaan, — kuului nyt jotkut äänet yksimielisesti huutavan.

— Oletteko valmiit tottelemaan ja uskomaan?

— Ollaan, — kuului taaskin tuo heleä vastaus.

— Siis kuulkaatte minua, jatkoi mies, joka tyynenä ja vakavana silmäili läsnäolevia, — tuo mahtava hallitsijahenki käskee teitä kaivamaan ei ainoastansa tämän kellarin koko kivipermannosta, vaan myöskin tämän viereisen. Vasta sen jälkeen on meillä oikeus ryhtyä tarkempiin etsimisiin, ja se paikka, johon aarre on kätketty täytyy meidän itse löytää; mutta se järjestys jota etsimisessä on noudatettava, on seuraava: ylhäisin työnjohtaja on hänen kuninkaallinen korkeutensa, Södermanlannin herttua. Olenpa, haltiahengen käskyn mukaan kirjoittanut muistiin, mitä järjestystä meidän sittemmin tulee noudattaa. — Tuo punaiseen viittaan puettu mies kääntyi nyt syvään kumartaen oikealle, jossa Kaarlo-herttua vakavan ja juhlallisen näköisenä kuulteli hänen puhettansa, ja antoi tälle erään kirjoituksen, josta hän nyt luki:

— Muut työnjohtajat ovat Fredrik Sparre, Ruuth, Oxenstjerna ja
Stenbock; rahastonhoitajia: Bonde ja Chierlin; salaisessa neuvostossa:
Ulfvenklou ja Håkan Pietarinpoika (39) salaisen neuvoston apulainen:
Reuterholm.

— Oletteko, herrat, tyytyväisiä tähän jakoon? — kysyi taaskin tuo punaisiin puettu mies, jonka kuningas nyt varmaan otaksui Ulfvenklou'ksi ja jota hän sentähden kahdenkertaisella uteliaisuudella katseli.

Sittekuin yhteen ääneen lausuttu "ollaan" oli kuulunut näiden sanojen jälkeen, katseli puhuja muutaman silmänräpäyksen vaitonaisena ja loistavin silmin eteensä.

— Minä näen ikäänkuin kristallista rakennetun linnan, — alkoi hän matalalla ja hillityllä äänellä, joka, kuuluen suloiselta korvaan, innostutti kuulijat ja saattoi heidät milt'ei näkemään hänen kertomaansa näkyä, ja sen loistavista pilari käytävistä astuu nyt minua kohden ihmeen ihana ruhtinatar, tämän kartanon haltijahenki. Hänen hymyilynsä on kuni auringonpaiste, sillä me olemme kaikessa noudattaneet hänen käskyjänsä, ja hän on tyytyväinen. Sidottuna valaansa ei hän uskalla neuvoa minulle paikkaa, mihin aarre on kätketty. Tätä aarretta ei hän salli meidän etsiä noudattamattamme joitakuita temppuja, joista tulen ensi kokouksessa tekemään tarkempaa tolkkua ja vieläpä sellaisessa puvussakin, johon tulen näyttämään mallin meidän ylhäiselle ruhtinaallemme, ainoalle, joka tulee löytämään nuot äärettömät aarteet, jotka ovat kätkössä täällä alhaalla. Hän on oikea etsijä, joka tulee täyttämään sen uhrin, mikä kahdeksan vuosisataa on pitänyt aarteen maan sisässä. Kun hänen lapionsa kopsahtaa metalliarkkuun, silloin, mutta vasta silloin saan kuiskeista hänelle taikasanat; — etsiköön hän uupumatta, niin hän tulee löytämään — sellainen on ruhtinattaren kehoittava tervehdys.

— Siis aarteenkaivajia, — ajatteli kuningas, joka, huomattuaan, ett'ei tällä kokouksella ollut minkäänmoista salaista valtiollista tarkoitusta, yhä oli pysynyt tuolla hilpeällä, vallattomalla tuulella, jolla hän oli tähän seikkailuun heittäytynyt. Ollen katselijana näytelmässä, jossa hänen veljellänsä oli sangen narrimainen osa, tunsi Kustaa-kuningas äkkiä halun ruveta näyttelemään ruhtinattaren osaa. Samassa silmänräpäyksessä pisti hän suunsa lähelle erästä seinänrakoa ja lausui naisen kimeällä äänellä:

— Niin, etsi ja sinä tulet löytämään!

Odottamatta, minkä vaikutuksen nämät sanat kuulijoihin tekivät, riensi kuningas pois tästä epämukavasta paikasta, jossa hän nyt pitkän ajan oli ollut, ja Schröderheim'in seuraamana tuli hän kenenkään häntä viivyttelemättä tahi huomaamatta suljetulle mutta vartioimatta jätetylle portille, jonka telineen suosikki veti auki, ja makeasti nauraen seisoivat he taaskin itäisellä Pitkäkadulla.

Puoli tuntia tämän jälkeen astui kuningas yhteen noista operahuoneen viereisistä pikkukamareista, joissa niitä kuuluisia iltaseuroja pidettiin, jotka, ollen järjestetyt Katarina-keisarinnan, Hermitagissa pitämien iltamien mukaan, olivat niin sanoakseni oppikoulu kaikkeen, mitä siihen aikaan pidettiin täydellisenä puheessa ja käytöksessä. Täällä kehitti Kustaa-kuningas esimerkillänsä tuota loistavaa käytöstapaa, joka on mennyt perinnöksi meidän aikaamme asti; täällä loistivat nuot "kolme sulotarta," kreivittäret Höpken, Meijerfelt ja Löwenhjelm; täällä antoivat kreivinna Piper, rouva Schröderheim ja neiti Rudenschöld — yhdistys suloudesta ja nerosta — sanasukkeluuksillansa vilkkautta näille iltamilla, joita kuningas niin suuresti suosi ja joissa Armfelt, Taube ja Essen olivat loistavina tähtinä seuraelämän taivaalla.

Heti tultuansa näihin huvituksia varten rakennettuihin pikkukamareihin, viittasi kuningas Armfelt'ia luoksensa, ja kertoi hänelle niistä menoista, joita hän äsken oli katsellut. Kuninkaan vilkkaassa mielikuvitelmassa syntynyt ajatus, että aarre todellakin voisi olla kätkettynä tässä kartanossa, oli poistanut suurimman osan sitä naurettavaa, jota tuossa hänen äsken näkemässänsä kokouksessa oli ollut, ja hän lisäsi puolittain todella, puolittain pilalla:

— Äärettömiä aarteita minä juuri tarvitsisin, tehdäkseni muita onnellisiksi, mutta ennen kaikkea tullakseni itse onnelliseksi. Kun armeliaisuutta ruvetaan harjoittamaan, aletaan aina omasta itsestänsä.

— Aivan niin, jalo kuningas, — vastasi Armfelt, jonka silmät usein lensivät neiti Rudenschöld'iin, jonka vierestä Kustaa-kuningas oli viitannut häntä luoksensa.

— Tuolle Ulfvenkloulle, jatkoi kuningas — voit lähettää sanan tulemaan jonakuna päivänä tänne hoviin, ennustamaan Kustaa Aadolfin tulevaisuutta. Tahi maltapas, huomenillalla aion lähteä Ulriksdal'iin; sinne voi hän tulla jälkeenpäin! Tuleepa hauskaksi kuulla, mitä hänellä voi olla ennustamista minun pojastani, sittekun hän on suvainnut voidella Södermanlannin herttuan Ruotsin ja Norjan kuninkaaksi.

— Teidän majesteettinne suvaitsee laskea pilaa!

— Ei sanaakaan, Gösta, — vastasi kuningas hymyillen — tämä seikka on kyllä totta; mutta sinä et saa laverrella siitä sen kauemmaksi. Ulfvenklou on rohkea herra, ja hänen kanssansa jutteleminen tulee antamaan minulle todellista huvitusta. Seltterivettä ja samppanjaa! Tuolla etäämmällä seisoo eräs nuori nainen, silmäillen sinua salaisesti… todellakin on hän Venus, ja jos minä olisin Paris, tulisi Magdalena Rudenschöld saamaan kauneuden kilvan. Sinun tähtesi, Gösta-hyväni, toivon, ett'ei hän ole mikään "Gibraltar." (40)

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Huilujen ja torvien äänet kaikuivat lavealta ympäris, ja yön pimeydessä loisti sadottain tuikkavia soihtuja, jotka loivat punertavaa valoansa lumella peitettyyn maahan, jolla korskuvia hevoista, valjastettuina keveöiden ajorekien eteen, lensivät eteenpäin hyppivää vauhtia. Tämä oli loistava jono heiluvia huntuja ja kiiltäviä ajoneuvoja, liehuvia suojusverkkoja sekä sulkatöyhtöjä, valoa ja hymyilyjä, ja yksinäinen yöllämatkustaja, joka astui syrjään tuon ikäänkuin lumouksesta ilmestyneen komeuden tieltä, tiesi kuninkaan veljineen, kuningattarineen ja tämän kälyineen sekä noiden eri hovien herroineen ja naisineen nyt operanäytelmän loputtua etsivän uusia huveja sekä hauskutuksia.

Tänä iltana tehtiin retki Ulriksdal'iin, jonka pihaan tuo pitkä rekijono pysähtyi, ja lyhtyen valossa riensi tämä kuninkaan itse valitsema seurue neuvottuihin pukemahuoneisin, joissa kukin kiirehti pukeumaan niihin vaatteisin, jotka olivat määrätyt tanssiaisiin, joita kuningas tänä iltana oli käskenyt toimeenpanemaan.

Nuot lukemattomista kynttilöistä loistavat huoneet täyttyvätkin pian vieraista, joita, ollen joko kirjavissa puvuissa tahi jonkinmoisessa naamiaispuvussa, nyt alkoi vilistä kirjavassa, loistavassa sekamelskassa, jota nuot venetialaiset peilit tarkoin heijastivat. Tanssisoitto kaikui täysin sävelin huoneiden läpi, kohteliaita sanoja hyvemmin tahi huonommin onnistuneita sanankäänteitä kuului kaikkialla ja hymyileviä naisia heittelihe viehättäviä silmäyksiä ympärillensä, joita hienot hoviherrat huomasivat sekä joihin he vastasivat tavalla, joka ei jäänyt naisten veikistelemisestä jäljelle. Ei mikään peittävä, silkistä ja sametista tehty naamio salannut heidän kasvojansa, ja nuot aistilla valmistetut, hyvin ruumista myöten asuvat puvut lisäsivät heidän soreuttansa ja loivat vähemmin soreoille jotakin omituista, jotakin uutuuden viehättäväisyyttä, ja tyytyväisen sekä iloisen näköisenä katseli Kustaa III ympärillensä, kun hän nyt tervehtien astui huoneesen.

Kuningas oli lähestynyt kuningattaren piiriä ja juteltuansa muutaman silmänräpäyksen puolisonsa kanssa, kääntyi hän neiti Hedvig de la Gardien puoleen, joka italialaisen talonpoikaistytön puvussa tervehti häntä kainolla suloudella.

— Neiti-hyvä, — sanoi kuningas, lausuttuansa joitakuita leikillisiä kokkapuheita, — olenpa muistellut teitä paljo tänään. Mitähän siihen sanotte, että kauniin kavalieeri hovissani on teihin rakastunut?

- Siihen sanon, että vaikka hän olisi kuinka kaunis hyvänsä, täytyy hänellä kuitenkin olla yksi vika.

— Mikähän se olisi?

— Huono kauneudenaisti, teidän majesteettinne.

— Foi de gentilhomme, teillä neiti, on myöskin yksi vika.

— Monta, teidän majesteettinne.

— Te olette liian kaino… vai mistä syystä ette luule voivanne herättää nuoren miehen rakkautta?

— Siitä syystä, että minulta puuttuu se kauneus, jota tuolla tuntemattomalla kavalieerilla sanotaan olevan.

— Mutta teidän silmistänne saa lukea teidän sielunne kauneuden… ruumiillinen kauneus kuihtuu, te tulette solmiamaan hänet lujemmilla, pyhemmillä siteillä, kuin ne ovat, joilla moni kaunotar voisi sitoa hänet. Totta puhuen, neiti, minä mietin teidän yhdistämistänne erääsen henkilöön, jota kohtaan tunnen mitä suurinta luottamusta ja jolle itse puolestani olen antanut ystävyyteni.

Heleä puna nousi neiti de la Gardien poskille, ja syvällä kumarruksella salaten sitä hämmästystä, jota kuninkaan sanat hänessä oli vaikuttanut, antoi hän nyt tämän kulkea ohitsensa.

— Henkilöön, jolle Kustaa-kuningas oli antanut ystävyytensä,… kauniimpaan hänen hovissansa, — voisikohan se olla?… Hedvig de la Gardie, joka loi tutkaisevan silmäyksen tuohon kirjavilla väreillä ja hohtokivillä koristettuun joukkoon, antoi nyt silmänsä pysähtyä Armfelt'iin jota kuningas nyt lähestyi. Samalla hetkellä avattiin salin ovet, ja Fredrik-herttua astui sisään sulttaanin komeassa puvussa, seraljinsa, vartijoiden, soittajien ja tanssijattarien seuraamana. Tämä loistava joukko, jossa Magdalena Rudenschöld'kin oli, pysähtyi keskelle laattiata, missä herttua-sulttaani istahti muutamille täytetyille patjoille, joita mustat orjat hänen luoksensa vierittivät, samalla kuin seraljin naiset ryhmään järjestettyinä häntä ympäröivät ja tanssijattaret hyppivät erästä tätä tilaisuutta varten harjoitettua tanssia, joka oli odottamatoin huvi Kustaa-kuninkaalle, joka tämän johdosta heti lausuikin veljellensä joitakuita kohteliaita sanoja.

Pian tuli tanssi yhä yleisemmäksi ja sen sulous, vilkas jutteleminen, soitannon säveleet ja korkeissa kristallilaseissa kimalteleva viini vaikutti elähyttäen tuohon loistavaan hovipiiriin, jonka koko tarkoitus oli huvitteleiminen ja joka tarmonsa takaa koetti toteuttaa tätä tarkoitustansa.

— Näitä juhlia minä suosin, sillä no tuovat minut teidän läheisyyteenne, — lausui Armfelt, johtaessansa Magdalenaa tanssista, — ne ovat ainoat tilaisuudet, joissa saan teitä lähestyä.

Magdalenan kirkkaalle hipiälle nousi hieno ruso, ja hän löyhytti kasvoinsa edessä viuhkaansa edestakasin.

— Magdalena, lemmittyni, rakastettuni, kuinka minä ikävöin yksinäistä hetkeä, saadakseni lausua teille… hän vaikeni; tuo iloinen melu läheisistä huoneista eneni ja väheni samoin kuin aaltojen kohina; mutta siinä syrjähuoneessa, johon hän oli vienyt Magdalenan, olivat ainoastansa he kahden. Tulinen suudelma, sellainen, jota Magdalena oli uneksinut ainoastansa Armfelt'in voivan antaa, poltti hänen huulillansa. Olihan tuo autuaallinen tunne, että hänen jumaloimisensa uljas esine häntä lempi, nyt muuttunut riemulliseksi varmuudeksi! Elämässä ja kuolemassa oli hän Armfelt'in oma ja hymyillen katseli hän tämän silmiin.

Tanssisäveleiden iloiset äänet kuuluivat jälleen kehoittavina, iloiset vieraat, jotka nyt riensivät tanssisaliin täyttivät syrjähuoneen; Armfelt silmäili Magdalenaa, jota Fredrik-ruhtinas nyt vei tanssimaan.

— Kas tässä, Gösta, — lausui Kustaa-kuningas, laskien kätensä kepeästi Armfelt'in olalle, — kas tässä se nainen, jota te niin ahkeraan olette etsineet aljettavaan katrilliin; — ja kuningas vei tuon hänen oikkuihinsa tottuneen suosikkinsa neiti Hedvig de la Gardien luo, joka nähtävällä hämmästyksellä myöntyi Armfelt'in tanssitarjoumukseen.

Hienolla hymyllä katseli kuningas heidän jälkeensä, ja riensi sitte noiden tanssivien ryhmien ohi koko valaistun huonerivin ja etehisen sekä portaiden kautta ja tuli muutaman minuutin kuluttua erääsen nelisnurkkaiseen huoneesen, jossa eräällä pöydällä olevan lampun himmeä valo koetti ehkäistä nousevaa, vielä hämärää aamusarastusta.

Huoneesen tultuansa heitti Kustaa-kuningas silmäyksen huoneen ainoaan, avonaiseen akkunaan, jossa eräs kaukoputki oli asetettu maapallon viereen ja jonka viereisellä pöydällä, lampun lähellä, oli muutamia papereja hujan hajan. Näiden yli istui kyyrysissänsä eräs mieshenkilö, joka kuninkaan tullessa sisään äkkiä nousi seisovallensa ja syvään kumartuen tervehti kuningasta.

— Noh, luutnantti Ulfvenklou, — lausui Kustaa-kuningas tuolla avonaisella, sydämellisellä tavalla, jota hän harvoin viehättämättä käytti,— te olette nyt ryhtyneet perintöruhtinaan tulevaisuuden ennustamiseen, näen, ma. Onko hän syntynyt pahan vai hyvän tähden vaikutuksen alla?

— Tähti, oli, teidän majesteettinne, kirkas hänen syntyessänsä, mutta sen loisto on häälyvä, ja valo liehuu ikäänkuin sammumaisillansa olevan lampun.

— Hän tulee siis teidän arvelunne mukaan kuolemaan nuorena?

— Ei hyvinkään nuorena. Nyt en ajattelekaan hänen kuolemaansa — siitä ei kerran kukaan tule pitämään suurta lukua.

— Mitä se merkitsee, herra-hyväni, — keskeytti kuningas maltittomasti, — te arvelette siis, ettei minun pojastani tulekaan hallitsijaa?

Ulfvenklou silmäili kuningasta mustilla silmillänsä ja hänen ohuville huulillensa ilmautui hetkeksi hienon ivan vivahdus. Sitte kohotti hän päätänsä uljuudella, joka ei ollut vähempi kuin kuninkaankaan, lausuen tyynesti ja vakavasti:

— Kustaa Adolf on tuleva kuninkaaksi! Hän on tuleva kruunatuksi; hän on menevä naimisiin ja saava perillisiä!

— Jo riittää, — vastasi kuningas, — joka hymyillen muisteli kaikkea, mitä Liljensparre oli hänelle kertonut, Ulfvenklou'n Kaarlo-herttuaa koskevista ennustuksista.

— Ei, se ei vielä riitä, — vastasi Ulfvenklou, joka ylevänä ja onnettomuutta ennustavana asettui kuninkaan eteen, — sillä kaikesta tästä huolimatta tulee Södermanlannin herttua sittekin kuninkaaksi…

— Foi de gentilhomme, — vastasi kuningas, joka koki säilyttää hyvällä tuulella olemistansa, — näillä suunnitelmilla on kentiesi yhtä suuri toteutumisen mahdollisuus kuin teidän väitteellänne, että minut Romassa ollessani murhattaisiin! Hyvästi, luutnantti Ulfvenklou, te tulette tänään saamaan sata riksiä palkinnoksi valvomastanne yöstä.

Ja majesteetillisella ryhdillä viittasi kuningas kädellänsä, jonka jälkeen hän jälleen riensi tanssisaliin, jossa hänen poissaolonsa jo hetki sitten oli tullut huomatuksi.

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Kas tässä olen piirustanut teille mallin, neiti Rudenschöld, — lausui Kustaa III, joka oli juhlallisella tervehdyskäynnillä Sofia Albertinan luona. Tällöin oli hän paljo jutellut Magdalenan kanssa, katsellut hänen ompelutyötänsä ja ryhtynyt hänen kanssansa mutkalliseen keskusteluun, olisiko viiniköynnöksen haara tahi tammenlehtiseppele parempi ympäröimään sitä loistavaa joutsenen kuvaa, jota hän parhaillansa ompeli. Kas tässä on kaava, — jatkoi hän, — ainoastansa muutamia simpsukan näköisiä koristuksia; nepä muistuttavatkin tuota peilikirkasta vedenpintaa, jolla joutsen hiljaa keinuilee. Mitä siitä arvelette?

Läsnäolijoista olivat simpsukat erinomaisia, eikä vähin Magdalenasta, joka tunsi viehätystä kuninkaan hänelle osoittamasta kohteliaisuudesta.

Tahtoisinpa puhua moniaan sanan teille kahdenkesken, neiti Rudenschöld, — lausui kuningas hiljaisella äänellä, — jotakin teidän tulevaisuudestanne… Menkää tuonne viereiseen huoneesen, jossa ei ole ketään; minä tulen heti jäljestä.

"Jotakin hänen tulevaisuudestansa." Tuo kuuma veri loi purppurapilviä
Magdalenan poskille. Tulisiko kuningas puhumaan hänelle Armfelt'ista?
Tulisi aivan varmaan: — hän oli kait huomannut suosikkinsa rakkauden
Magdalenaan, tahi oli tämä puhunut jotakin kuninkaalle, — ja sykkivin
sydämin näki hän tämän nyt lähestyvän.

— Istukaa tähän minun viereeni, neiti Rudenschöld… minulla on tärkeä asia, josta tahdon teille jutella… jotakin, jota tahdon teiltä pyytää.

Kuningas, joka kohteliaalla eljeellä oli tarttunut hänen käteensä, piti sitä yhä omassansa, jatkaen vilkkaasti:

— Te lemmitte Armfelt'ia, minä tiedän sen, sillä kun minä tänään kehoitin häntä tekemään asiasta totta ja naimaan neiti Hedvig de la Gardien, pelkäsi hän saattavansa teille surua.

Kuuliko Magdalena oikein! Voisiko hänen autuuden unelmansa muuttua murheeksi?

Tuijottavin silmin katseli hän Kustaa-kuningasta ja huomaten kohteliaisuuden vaativan häntä jotakin vastaamaan, tankkasi hän ahdistuksen valtaamana:

— Hän ei siis luvannut mennä tämän kanssa naimisiin?

— Ei, hän vaan epäili sekä näytti epäröivän, ja minä päätin pyytää teitä kehoittamaan häntä siihen, koska tunnen teidän mielenne lujuuden ja minulla sitäpaitsi on tärkeitä valtiollisia syitä tämän naimisen toteuttamiseen.

— Minäkö kehoittasin! — lausui Magdalena ja ilmaisten sanomatointa surua veti hän kätensä Kustaa-kuninkaan kädestä. — Sire, pyytäkää minulta mitä muuta tahansa!

— Jos te olisitte tavallinen nainen, neiti Rudenschöld, en olisi puhunut teille niin, kuin nyt olen tehnyt, — Kustaa-kuninkaan ääni ilmaisi kunnioitusta ynnä tuota vastustamatointa suloa, jolta, milloin hän tahtoi ihastuttaa, harvoin puuttui viehätysvoimaa, ja huolimatta siitä ankarasta ja tuimasta tuskasta, joka Magdalenan valtasi, tunsi hän milt'ei mielihyvää siitä tavasta, millä kuningas häntä puhutteli; pidättäen kyyneleensä, koetti hän näyttää sitä mielen lujuutta, jota tämä luuli hänellä olevan.

— Teidän terävällä älyllänne — jatkoi kuningas, huomaatte myöskin tarkemmin ajateltuanne, että avioliittoa teidän ja Armfelt'in välillä ei voi syntyä. Rahoja puuttuu teiltä, puuttuu häneltä, puuttuu minulta, — kumminkaan ei minulla ole niitä riittävästi, voidakseni turvata teidän molempain tulevaisuutta. Raha on onnellisuuden välttämätöin ehto; te pudistatte päätänne, te luulette voivanne ilman sitäkin löytää autuaallisuutta… niin, kentiesi te, vaan ei hän.

— Teidän majesteettinne on antanut minulle paljo ajattelemista, mutta kehoittamiseen tässä asiassa en luule voivani ryhtyä, vaikka minua kuinka miellyttäisikin ne hyvät ajatukset, joita teidän majesteetillanne minusta on.

Armollisella silmäyksellä meni Kustaa-kuningas hänen luotansa. Magdalena nojasi käsillään kasvojansa ja koetti löytää selvää ajatusta siinä sekamelskassa, jonka kuninkaan sanat olivat luoneet hänen mielessänsä.

Mikä muutos hänen elämässänsä, mitä aavistamattomia murheita, jotka nyt karkoittivat sen levon, jossa hänen elinpäivänsä olivat kuluneet! Niin, kuinka onnellinen hän oli ollut, ja vielä hetkinen tätä ennen oli hän ajatellut, että kaikki aina pysyisi yhtäläisenä! Koko hänen elämänsä oli viimeisinä aikoina ollut lumottu piiri, jonka keskustassa Armfelt oli, — piiri oli hajonnut, ja hänen sydämensä epäjumalaa ai'ottiin häneltä riistää! Mutta voisiko tämä pettää? Hän sai taaskin toivoa, vaikka epävakaista, häälyvää toivoa. Ah, olihan avioliitto tuo odotettu autuaallisuus, jota hän oli uneksinut! — Oliko se pelkkä kaupanteko, jossa kulta ja rakkaus painavat yhtä paljo, — ei, jossa kulta painaa enemmän ja jossa rakkautta poljetaan turhuutena, jonakin, jonka mielinmäärin kävisi heittäminen pois, ensimäisessä tilaisuudessa, kun huomattiin, ett'ei tämä tunne tuottaisikaan kaikkia niitä etuja, jotka toisella taholla olivat voitettavissa? Kuinka katkera kokemus, mikä heräjäminen tuosta autuaallisesta unelmasta, jolle hän oli antautunut.

Hän oli ollut niin lapsellinen, hän oli järjettömällä ajattelemattomuudella kokonansa antautunut unelmiensa valtaan, — hän oli pitänyt totena, mitä hänen kentiesi olisi tullut pitää pelkkänä leikillisenä ivana! Jos asia nyt oli sellainen, miten olisi hänen vastedes meneteltävä?

Omituinen hämäryys syntyi hänen mielessänsä; olipa ikäänkuin olisi huntu laskettu hänen silmillensä, eikä hän voinut nähdä asioita sellaisina, jonkalaisiksi ne todellisuudessa tulisivat muodostumaan; hän voi ainoastansa käsittää tulevansa ikäänkuin syöstyksi johonkin pimeään, kauhean syvään alhoon, tuskien kuiluun, ja että yksinäinen leskenäoleminen yhä tekisi itsensä tuntuvaksi hänen sydämessänsä.

Mutta kentiesi oli hän syyttä levoton! Hän koetti temmata itseänsä irti siitä hermottomuuden tilasta, joka oli vallannut hänen mielensä, hän koetti antaa ajatuksillensa selvän juoksun ja hän tunsi hiukan lohdutusta tiedosta, että Armfelt pian tulisi hänen luoksensa. Niin, hän tulisi! Muutamaksi silmänräpäykseksi poistui levottomuus hänen sielustansa. Ah, ei hän tahtonut epäillä lemmityistänsä.

Hän koetti suunnitella, miten hänen pitäisi tälle puhua, hän koetti kuvitella mielessänsä, miten tämä tulisi puhumaan hänelle. Mutta miten hänen ajatuksensa häälyivätkin sinne tänne, selveni hänelle yhä enemmän, että jos Armfelt todellakin häntä lempii niinkuin hän ansaitsi, vaati arkatuntoisuus, ett'ei tämä mainitsisikaan hänelle kuninkaan ehdoituksesta, mutta jos hän mainitsisi, — niin silloin oli Magdalena tehnyt suuren erehdyksen, silloin ei Armfelt'in rakkaus täyttänyt niitä ehtoja, joita hän siltä vaati, ja silloin tahtoi hän olla valmis tuohon suureen uhraukseen — itsensäkieltämiseen…

Magdalena oli lapsellisesta tytöstä äkkiä muuttunut naiseksi; hän oli tullut kymmenen vuotta vanhemmaksi tänä auringonpaisteisena aamuhetkenä, ja lapsuuden leikittelevät hengettäret, jotka usein olivat yhtyneet immen unelmiin, levittivät kimaltelevat siipensä ja pakenivat ainiaaksi. Hänestä oli tullut nainen, ja hänen innokas mielikuvitelmansa ei enää luonut hänen sieluunsa petollisia utukuvia; näiden sijaan tuli järki sulottomain mietintöjen seuraamana, ja hän koetti niin tyynesti kuin mahdollista, sovelluttaa itsensä niihin olosuhteisiin, joita yksinänsä eläminen tulisi synnyttämään. Niin, yksinänsä eläminen, jossa tuon lemmityn muisteleminen oli ainoa valokohta. Hän voi tehdä tämän uhrauksen, mutta temmata hänen kuvansa sydämestänsä, sitä Magdalena ei voinut; ikäänkuin aarretta vartioiva lohikäärme, tahtoi hän säilyttää tätä muistoa.

Hän poisti kätensä kasvoiltaan sekä silmäili ympärillensä ja hymyily huulillansa riensi hän Armfelt'ia kohden, joka, seisoen noiden raskaiden oviverhojen alla, katseli häntä epäröivänä.

— Sinäkö täällä? — lausui Magdalena. Kaikki levottomuus oli paennut hänen sielustansa, ja painaen hänen käsiänsä hehkuville poskillensa, katsoi hän Armfelt'in silmiin. Mikä autuus häntä katsella!… Ei, heitä ei tultaisi eroittamaan, sitä ei voitaisi tehdä!

Hurmaantuneena hänen kauneudestansa ja siitä suloudesta, joka oli kaikissa hänen liikunnoissansa, sekä niistä loistavista silmäyksistä, joilla Magdalena häntä katseli, kuiskasi Armfelt:

— Minun läsnäoloni suo siis sinulle paljon hauskuutta, Magdalena?

— Mikä itserakkaus sitä luullessasi! — Hän muuttui taaskin tuoksi iloiseksi, leikilliseksi nuoreksi naiseksi; ja kaikki elämän murheet poistuivat hänestä kauvaksi.

— Mieleni miltei tekee toivomaan, että asia niin olisi, — vastasi
Armfelt, tarttuen, hänen käteensä, jota hän hellästi suuteli, — niin,
Magdalena, jos en olisi milloinkaan saavuttanut lempeäsi, en kärsisi
niin, kuin nyt kärsin.

— Puhukaamme jostakin muusta kuin kärsimisistä, — vastasi Magdalena, koettaen heikosti väistää sitä raskasta hetkeä, jonka hän nyt aavisti olevan tulossa, — Eikö meidän lemmessämme ole meille kyllin? Eikö se korvaa meille kaikkea? Eikö se poista meiltä kaikkia maailman kärsimyksiä? Eikö ole niin lemmittyni?

— Voisipa kentiesi niin olla, — vastasi Armfelt vakavasti, — jos ei elämän tie olisi täynnänsä loukkakiviä ja vaarallisia salakareja, joihin ennemmin tai myöhemmin loukkaantuu. Minä olen sattunut semmoiseen. Tiedäthän, Magdalena, missä suhteessa minä olen kuninkaasen… jokainen hänen toivomuksensa on minulle sama kuin käsky, — ja nyt mainitsi hän tuosta Kustaa-kuninkaan ehdottamasta avioliitosta neiti Hedvig de la Gardien kanssa, sekä niistä suurista eduista, joita tämä naiminen toisi hänelle muassansa. — Mutta voi, lisäsi hän, keskeyttäin itsensä, — minä näen, kuinka saatan sinut mielipahoillesi; tätäpä minä pelkäsinkin. Niin, Magdalena, mitä tulee minun tehdä… mitä sanot sinä tästä kaikesta?

— Minun saattamisen! mielipahoilleni oli ainoa, jota sinä pelkäsit, — kertoi hän hiljaa murtuneella äänellä, — jos se on sinun ainoa huolesi, niin älä ajattele minua! Sinun ei pidä hyljätä niin loistavaa onnea, vaan täyttää kuninkaan toiveet.

— Tekö itse, Magdalena, annatte minulle tällaisen neuvon?… Noh, niin, minä tulen sitä noudattamaan!

Eivätkö hänen sanansa olleet hirmuista, kauheata haaveilua, jonka Magdalenan oma, järjetön mielikuvitelma oli synnyttänyt? Ei, Magdalena piti hänen käsiään omissansa; tämä seisoi hänen edessänsä niin totisena, jonkalaisena Magdalena ei koskaan ennen ollut häntä nähnyt, ja nuot lausutut sanat eivät koskaan enää tulisi peruutetuiksi. Mutta eikö hän ollut liiaksi hätäillyt — ja Armfelt? Hän oli poissa eikä ikänä enään palajaisi.

Kaikki hänen tuulentupansa oli menneet ikäänkuin vihurin lakaisemina, eikä hän enää milloinkaan tulisi löytämään niiden pirstaleitakaan. Niin, hän oli poissa, tuo puolijumala, jota hän oli palvellut, eikä hän tästälähin tulisi enää koskaan saamaan katsella hänen kasvoinsa loistavaa kauneutta. Hän oli poissa, ja se kuva, jonka Magdalena hänestä oli itsellensä luonut, ei enään ollut olemassa hänen sielussansa, kaikki hänen mietteensä Armfelt'istä oli näyttäytynyt petollisen haaveksimisen tuottamiksi; hän ei ollutkaan tuo jalo, uskollinen ystävä, johon hän olisi voinut luottaa myötä- ja vastoinkäymisessä.

— Kaikki oli mennyttä, — hän musersi sydäntänsä kertomalla näitä sanoja, samalla kuin hänen sielussansa heräsi häämöittävä kuvitus siitä onnellisuudesta, joka olisi voinut tulla hänen osaksensa, jos hänellä olisi ollut tuota viheliäistä kultaa, jonka kiillon vuoksi Armfelt hänet nyt hylkäsi.

Mutta Armfelt'in ei pitäisi saada huomata, mitä tämä vilppi nyt maksoi Magdalenalle; välinpitämättömyydellä tahtoi hän katsella Armfelt'ia ja osasihan hän vieläkin hymyillä.

— Hän nosti päänsä pystyyn; Armfelt ei tulisi koskaan näkemään sitä nyökällänsä; hän pyyhki silmänsä; Armfelt ei tulisi niissä koskaan näkemään kyynelten jälkiä — ei kukaan tulisi niitä näkemään! Hän tahtoi hillitä sydämensä tykytyksen ja luoda levollisuuden sekä päättäväisyyden näyn väräjäville huulillensa, pakoittaen ne hymyilemään. Niin, sellaisena päätti hän esiintyä maailman silmissä.

Noiden entisten unelmain oireita pyrki taaskin hiipimään hänen mieleensä. Entä jos Armfelt palajaisi jälleen hänen luoksensa, jos hän pyytäsi Magdalenaa unohtamaan ja suomaan anteeksi. Hän kuulteli, pidättäen hengitystänsä, mutta hänen ympärillänsä vallitsi täydellinen äänettömyys ja elämän todellisuus sekä kaikki sen haikea synkeys hiipi hänen luoksensa, ja peittäen kasvonsa pellavaisella nenäliinallaan, nyyhki hän ääneensä.

KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.

— Ja mikä on sitte sinun oma mielipiteesi, Regina, — kertoi neiti Rudenschöld, joka hajamielisenä oli kuullellut imettäjänsä puhetta, ollen kuumeessansa puolittain pitkänään eräällä sohvalla.

— Noh, niin, Malla-neiti, minua ei kukaan petä! Teidän ollessanne tuon korkuinen, — Regina piti kättänsä noin kyynärän verran laattiasta, — niin, muistanpa ikäänkuin olisi se tapahtunut eilen, kun te säritte sen ison juoma-astian, makasitte silloinkin kuumeessanne, pelosta saavanne toria kreivittäreltä…

— Ja nyt luulette samanlaisen onnettomuuden minua kohdanneen. Hieman hymyilyä ilmestyi Magdalenan huulille.

— Vaikk'ei juuri aivan samallaisen, niin… niin, Malla-neiti, mielen levottomuus teidät tälläkin kertaa on tehnyt sairaaksi.

— Regina-hyväni, sinä tarkoitat minulle hyvää, sen kyllä tiedän, — keskeytti Magdalena maltittomasti: — mutta vähästä pahoinvoimisesta ei sinun kuitenkaan tarvitse pitää niin suurta lukua, ikäänkuin olisi joku onnettomuus tapahtunut.

— Onnettomuus! — vastasi Regina milt'ei yhtä nurjamielisesti kuin Magdalenakin. Eipä voi juuri ajatella onneakaan, kun nyt näkee teidät, Malla-neiti. Mitä teillä olikaan hovissa tekemistä? Hovi on kanakopin kaltainen, niinhän olette itse sanonut, ja nyt on joku räpytellyt siipiänsä sekä satuttanut teihin, neiti, siitä olen yhtä varma kuin…

— Luulkaa, mitä tahdotte, mutta nyt pyydän, Regina, että pidätte luulonne itsellänne.

Nämät sanat panivat hovimestari Lundeqvist'in leskeä pudistamaan päätään pudistamistansa, samalla kun hän huomautti ennustaneensa Magdalenalle tukaluuksia hovissa ja että jos vaan ihminen ottaisi varteen ne merkit, joita kaitselmus väliin suvaitsee antaa, välttäisi hän monta hankaluutta. Mutta Magdalena makasi hiljaa, ikäänkuin nukuksissansa, ja niin lakkasi jutteleminen, joka oli herättänyt pelkkää levottomuutta tuon nuoren tytön mielessä.

Näkikö siis kaikki ihmiset hänestä, että koko hänen elämänsä ilo oli poissa? Olihan hän päättänyt, ett'ei kukaan saisi aavistaa sitä tuskaa, jonka hän tunsi siitä, että lemmittynsä oli hänet niin julmasti pettänyt. Ja siitä huolimatta, oli Sofia Albertina-ruhtinatar huomannut hänen murheensa, vaikka hän oli koettanutkin näyttää iloiselta, ja mitä lempeimmällä sääliväisyydellä puhunut hänelle sekä vapauttanut hänet muutamaksi viikoksi kaikesta hovipalveluksesta, että hän äitinsä kodissa ja salattuna uteliailta silmiltä voisi saavuttaa mielen rauhaa, unhoitusta ja lepoa.

Mutta voiko hän unohtaa? Hän oli antanut lempensä kokonaan, muuttumattomana ja ijäiseksi. Eikö unhoitus olisi hänelle sama kuin kuolema? Hän laski riemun tunteilla ankarasti sykkivän valtimonsa tykytyksiä, jotka kentiesi ennustivat pikaista muutosta ja loppua hänen tuskillensa. Hän toivoi pääsevänsä pois ja tunsi hartoavaa ikävöimistä saada ikäänkuin kukkanen ensi kukoistuksessansa kuihtua sekä kuolla, ja hän ainoastansa saisi tietää, minkätähden. Niin, hän oli lempinyt Magdalenaa, vaikka yhtä huikentelevaisesti ja kevytmielisesti kuin Magdalenan rakkaus oli ikuinen, — hän oli ollut Magdalenan koko maailma samalla kuin tällä itsellänsä oli ollut ainoastansa pienoinen sija hänen sydämessänsä — ja tältä sijalta oli tämä ensimäisessä soveliaassa tilaisuudessa sysännyt hänet pois. — Nämät ajatukset täyttivät hänen mielensä Armfelt'ia kohtaan katkeruudella, terveellisellä katkeruudella, joka antoi hänen sielullensa voimaa kestämään elämää, antoi hänelle lihallisen tunteen, halun näyttämään Armfelt'ille, ett'ei hän ollut mitään Magdalenan mielestä. Sellaisilla hetkillä halusi hän rientää hoviin, asettautuaksensa hymyillen Armfelt'in eteen ja osoittaaksensa kaikille muille paitsi hänelle niin paljo viehättäväisyyttä kuin hän suinkin voi. — Tulisikohan Armfelt tuntemaan tuskaa, nähdessänsä hänet niin iloisena ja huolettomana, ikäänkuin Armfelt'in menettäminen ei merkitsisi hänelle enempää kuin pöly, jota hän polki jalkainsa alla. Niin, jos ei hän vaan kuolisi, tahtoisi hän musertaa Armfelt'in välinpitämättömyydellänsä ja kylmyydellänsä! Silloinhan olisi hänellä kuitenkin jotakin iloa elämästänsä, jotakin riemua noita pitkiä, ikäviä päiviä viettäessänsä!

Mutta kentiesi Armfelt ei laisinkaan tulisi pitämään hänestä lukua — kentiesi ei hänen teoillansa tulisi Armfelt'in silmissä olemaan vähintäkään arvoa ja josko hän riemuitsi tahi tunsi tuskaa, tuntisi Armfelt kentiesi häntä kohtaan samaa välinpitämättömyyttä, jota hän toivoi voivansa osoittaa Armfelt'ille.

Jospa hän vaan voisi olla kohtaloonsa tyytyväinen, jospa hän vaan voisi ottaa vastaan päivät sellaisina, kuin ne tulivat, hyvät sekä pahat, iloiset sekä murheiset, hetken lapsena, joka ei pitäisi lukua muusta, kuin, tuosta turhasta komeudesta, joka häntä ympäröi, ja joka sen kestämisestä löysi ainoan riemunsa! Niin, miksi ei hän, kuten niin moni muukin, ollut jaellut lempeänsä! vähin erin, miksi ei hän ollut viettänyt sitä perhoiselämää, joka oli niin tavallista ja joka oli ainoa, mitä Armfelt osasi elää? Miksi oli hän omannut yksinomaan tälle kaikki unelmansa, ja kiinnittänyt yksinomaan tälle kaikki sielunsa ajatukset sillä innokkaalla epäjumaloimisella, jota hän nyt itse niin moittimalla koki tarkastella? Rajusti oli hän tullut syöstyksi haaveilujensa tuulentuvasta, elämän runollisuus kultaisella auringonpaisteellaan oli muuttunut pimeydeksi, ja hän koetti turhaan perehtyä siihen jokapäiväis-maailmaan, jossa hän vast'edes tulisi elämään, maailmaan, jonka hänen vilkas mielikuvitelmansa nyt muutti Siperian erämaaksi, jossa hän pakolaisena ainiaan tulisi harhailemaan, ja Armfelt'han hänet oli sinne ajanut, sinne syössyt.

Näin leijaili tuon haaveilevan tytön ajatukset sinne tänne, mutta eipä hän aina tuntenutkaan katkeruutta Armfelt'ia kohtaan; — olipa niitäkin hetkiä, jolloin hän ajatteli, kuinka riemullista olisi häntä vielä kerran kohdata, katsella hänen mustiin silmiinsä, kuulla hänen ääntänsä ja sulkeutua hänen syliinsä, sanoaksensa hänelle, kuinka äärettömän katkerasti Magdalena oli kärsinyt. Olipa hetkiä, jolloin hän ei voinut kiinnittää ajatuksiensa muuhun kuin kaipaukseensa ja jolloin hän jälleen tahtoi nähdä Armfelt'ia sanoaksensa hänelle, kuinka rakas ja kallis, kuinka korvaamatoin hän oli Magdalenan sydämelle, jolloin hän halusi luottamuksella katsella hänen kasvojensa ihanata kauneutta ja saada laskea — ah, vaikka kuinka hiljaakin — kätensä hänen käteensä ja samalla sanoa tahtovansa kuolla, koska tämä oli hänet hyljännyt…

Onkohan kukaan kärsinyt niinkuin hän? Laajalle leijailivat hänen ajatuksensa ja mihin no kiinnittyivätkin, huomasivat ne vaan lyhyviä lemmenliittoja, silmänräpäykseksi solmittuja, tahi liittoja, joita ylpeys sekä edut olivat luoneet, haihtuvia lemmentunteita tahi kylmäkiskoista yhdessä elämistä, jotka eivät edes ansainneet lemmen nimeäkään!

Eikö hän siis tietänyt ketään, joka todellakin oli lempinyt? Tiesi, tiesi, yhdellä oli kentiesi ollut samanlaatuisia tunteita kuin hänelläkin, yhdellä alhaisella, vähäpätöisellä tytöllä, ja äkkiä johtui Maria Holm hänen mieleensä. Tuo ylpeä hovineiti tunsi milt'ei yhdenvertaisuutta hänen kanssansa, jotakin myötätuntoisuuden tapaista tuota kalpeata ompelijatarta kohtaan; jonkinlainen oikku tahi halu hänen näkemiseensä heräsi Magdalenassa ja nousten pois puolittain makaavasta asemastansa, lausui hän äkkiä:

— Kuulehan, Regina, kaiketi olet sinä oikeassa, minä en todellakaan ole sairas, ja vaikk'en olekaan särkenyt mitään enkä pelkää saavani toria, on minussa sittekin jotakin vikaa…

— Tiesinhän minä sen. Ah, lapsi-kultani, kuinka olenkaan huolissani teidän tähtenne! Jos te olette tehneet jonkun tyhmyyden, josta nyt pelkäätte, niin puhukaa; puhuminen lieventää tuskia.

Magdalena hymyili. Hän, jonka toivomukset oli muille laki ja jonka tielle kylvettiin kohteliaisuuden kukkasia, oli yhä Reginasta tuo vähäpätöinen mutta kuitenkin niin rakas lapsi, ja hänen sydämellensä tuntui hyvältä kuunteleminen noita puoleksi nuhtelevia puoleksi lemmekkäitä sanoja, joita Regina nyt suvaitsi hänelle lausua.

— Niin, Regina, minä olen tehnyt tyhmyyden, olen antanut jotakin eräälle, joka sitä lahjaa ei ansainnutkaan, ja se minua nyt suututtaa.

— Tiesinhän minä sen niin käyvän; tiesinhän, ett'ette koskaan tulisi löytämään onnea tuolla hovissa, — mietti Regina pudistaen päätänsä, — pitäisipä todellakin tarkoin miettiä, ennenkuin jakelee liian kalliita lahjoja, ja kylläpä hän muisti, miten hän oli menetellyt Lundeqvist-vainajan kanssa, joka hyvinkin puoli vuotta ennakolta oli omannut hänen kätensä, ennenkuin sai hänen sydämensä. — Niin, enpä olekaan niin typerä, ett'en käsittäisi, mikä hänellä on, ajatteli Regina taaskin; mutta ääneensä puhui hän tulipunaisista nauhoista ja pääronankarvaisesta korvarengas-parista, jonka Magdalena edellisenä päivänä oli lahjoittanut eräälle kamarineitsyellensä, ja että niin kalliiden lahjain antaminen oli sekä syntiä että häpeää, nuhdellen hoitolastansa ajattelemattomuudesta, kunnes tämä naurahtaen pyysi häntä muistamaan tällä kertaa puhuvansa hovineidin kanssa; — nyt hymyili Regina-vanhuskin sangen tyytyväisenä siitä iloisesti heläjävästä naurusta, jonka hänen pakinoimisensa oli herättänyt.

— Niin, enhän minä osaa ruusata enkä pokkuroida…

— Regina-kultani, sepä onkin hyvä… Mutta pankaa nyt huntu päähänne, minua haluttaa mennä kävelemään, raitis ilma tulee tekemään minulle hyvää, ja Regina voi tulla mukaani.

Magdalena teki pitkän kävelyretken tänä varhaisena aamuhetkenä, kaupungin kadut olivat jo aikoja sitte jääneet hänen jälkeensä, ja hän pysähtyi erään Eläintarha-kaupungiksi nimitetyssä kaupunginosassa olevan mökin edustalle.

— Ai'otteko, neiti, mennä sisään tuonne?— rohkeni Regina kysyä.

Magdalena nyökkäsi myöntäen päällänsä:

— Ai'on etsiä erästä ompelijatarta, jonka luulen täällä asuvan. Uusi, valkoinen hameeni tarvitsee korjaamista, reunusteet ovat varsin sopimattomat ja laskokset peräti epäonnistuneet. Tulkaa nyt tännepäin…

Regina hymyili tuon kauniin hovineidin seljän takana. Eikö se, että Magdalena tällä hetkellä ajatteli huonosti tehtyä hametta, todistanut, ett'ei hänen sydämensä suru mahtanut olla liian raskas? — Ja vaikka Regina piti kovin tavattomana ja sopimattomana että vapaasukuinen neiti itse toimitteli tällaisia asioita, ei hän tehnyt vastaväitteitä, joita hän varmaankin muutoin olisi tuonut kuuluviin, vaan seurasi häntä vaijeten.

Huone, johon Magdalena nyt tuli, oli pitkä, nelisnurkkainen, ja suuri oli neiti Holm'in hämmästys nähdessänsä niin ylhäisen naisen halvan ovensa sisäpuolella.

— Täällähän on oikein hauskaa,— lausui eläväisellä ystävyydellä neiti Rudenschöld, silmäillen noita valkaistuja seiniä sekä akkunan laudalle riviin asetettuja kukkaruukkuja ja valkoisia verhoja pienten akkunain edessä. — Minun pisti tänään päähäni, — jatkoi neiti Rudenschöld, — nähdä teitä kodissanne, neiti Holm, ja nyt olen täällä. Tulkaa sisään, Regina-hyväni. Niin, neiti Holm, teidän pitää tulla luokseni korjaamaan erästä hametta. Ah, nuot ovat varmaankin teidän äitinne ja sisarenne, joista olette maininneet, — keskeytti Magdalena, nähdessään avonaisesta ovesta erään kalpean vaimon, jonka rinnalla istui puolikasvuinen tyttö, joka hymyillen antoi villakarstat levätä Magdalenaa tervehtiessänsä.

— Äitini on nyt varsin halvattu eikä voi liikkua, — lausui neiti Holm, anteeksi anoen, kun tuo i'äkäs vaimo ei Magdalenan sisääntullessa noussut seisovallensa; — mutta sisareni on vireä ja näyttää tulevan kunnolliseksi sekä hyväksi oppimaan.

— Niin, Jumala sitä lasta siunatkoon, hän tekee hyvin muiden mukaan, vaikk'ei voi nähdä eikä kuulla, keskeytti äiti, vilkaisten lempeydellä nuorimpaan lapseensa, joka, hyvin käsittäen puheen olevan itsestänsä, kainosti loi silmänsä ales, samalla kuin Magdalena silitteli hänen vaaleatukkaista päätänsä.

— Olipa meillä raskas aika, — kertoi vanhus, ennenkuin tuo tyttö tuossa tuli siksi järkeensä, että hän oppi meitä käsittämään, mutta nyt hän tajuaa kaikki, ja kun olen sairas enkä jaksa olla istuvillani, silloin laskeikse hän maata viereeni, ja minä huomaan tarkoin hänen luulevan minun meneväni pois ikuiseksi, ja silloin tahtoo hän tulla mukaani. Sepä olisikin parasta tuolle raukalle!

— Älkää, äiti, pitäkö turhia huolia, — lausui tuo pieni ompelijatar niin iloisella äänellä ja sellaisella vilkkaudella kalpeissa kasvoissansa, ikäänkuin olisi kaikki, mitä hän vaan osoittaisi, hänen omaansa, — muistakaatte vaan, kuinka paljo minä voin ansaita, ja niin kauan kuin minä elän ja pysyn terveenä, ei tule meillä olemaan minkäänmoista hätää kodissamme! Vai onko teillä, äitini, kentiesi jotakin valittamisen syytä?

— Jumalan kiitos, että otat kaikki niin huokealta kannalta, Maria; mutta sinä näännytät itsesi, sinä tulet…

— Minä olen nyt paljo terveempi kuin ennen. Mutta mitähän armollinen neiti meistä ajattelee, kun me näin vapaasti puhelemme hänen läsnäollessansa. Näettekö, äidilläni oli eilen yksi heikompia päiviänsä, ja silloin tulee hän aina jälkeenpäin hiukan alakuloiseksi; — lisäsi Maria sekä loi ujostelevan ja anteeksi anovan silmäyksen Magdalenaan, joka silkkisessä laahushameessa ja geneveläinen hattu jauhoitetuilla kiharoillansa, täytti tuon pienen huoneen heikolla jasmiinin tuoksulla, ja erinomaisen kauneutensa täydessä kukoistuksessa näytti Maria ylhäisemmältä olennolta, jonka edessä oli liian rohkeata kosketella tavallisia inhimillisiä pyrinnöitä, huolia sekä toivomuksia.

— Neiti Holm-hyväni, minä tulin tänne, koska halusin nähdä teitä kodissanne, ja olen iloissani, että sen tein. — Magdalena laski kätensä ystävällisesti ompelijattaren käsivarrelle ja lisäsi syrjään — olisinpa valmis oppimaan teiltä kärsivällisyyttä ja nöyryyttä… kas niin, ei mitään vastaväitteitä, minä käsitän kaiken tuon täydellisesti. Onpa teidän hameenne, kannattimessa kauniita tupsuja, teidän työnne on aina erittäin somaa…

Magdalena oli istahtahtunut tuolille, joka hänelle oli tarjottu, ja noiden sanojen luiskahdellessa hänen huuliltansa aprikoi hän, oliko minkäänlaista yhtäläisyyttä tuossa uhrauksessa, jota heidän molempainkin täytyi kärsiä ja oliko ylipäänsä heidän tunteillansa minkäänmoista yhdenvertaisuutta — ja ehkäpä saadaksensa tästä selkoa tahi kentiesi halusta puhella menneistä asioista, lisäsi hän hetken vaitioltuansa:

— Noh, neiti Holm, muistatteko sitä päivää, jolloin kohtasimme toisemme tuolla metsäpolulla?

Heleä purppuraleimu nousi Magdalenan poskille, hän musersi omaa sydäntänsä tällä kysymyksellä, samalla kuin hänestä oli mieluista taaskin uneksia tästä hetkestä.

— Sellaiset päivät eivät hevin unohdu… mutta katsokaapas eikö nämät puuhkat ole somia ja pulleoita?

Maria oli kumartunut syvään työnsä yli.

Myönnän olevanne oikeassa sekä muistutukseenne että, kysymykseenne nähden… mutta millainen on tätä nykyä teidän välinne ja… hänen, jonka tiedätte?

— Millainenko on… niin, yhtäläinen kuin se oli.

— Silloinko kuin hänen kanssansa kävelitte?

— Ei, ei, se on lopussa… kaikki on lopussa.

— Ja te olette nyt hänet unohtaneet?

— Sen hän kait on tehnyt. — Regina ryhtyi äkkiä näillä sanoilla jutteluun, nyökäten neiti Holmille ikäänkuin olisivat he olleet vanhoja tuttuja ja hän varsin hyvin tietäisi neiti Holm'in ajatukset tahi ikäänkuin toivoisi hän tuon pienen ompelijattaren myöntävän hänen sanansa todeksi.

— Vaikk'en juuri unohtanutkaan, tiedän kuitenkin, ett'emme koskaan voisi saada toisiamme. Köyhä tulliviraston kirjuri ja yhtä köyhä ompelijatar… se oli tyhmyyttä kaikki tyyni, että me koskaan voimme toisin ajatellakaan, enkä… enkä todellakaan tiedä, miten edes rohkenin tuosta kaikesta teille puhuakaan.

— Minä pakoitin teitä avaamaan sydämenne, — lausui Magdalena, koettaen puhua iloisesti ja teeskentelemättä, — teitäpä oi todellakaan saa puhumaan, jos ei teitä siihen pakoiteta. Ettekö te siis ole nähneet häntä sitte… sitte, kun tiedätte?

Maria loi äkkiä häneen silmänsä, jotka näyttivät rukoilevan armoa; en vastasi hän hätäisesti — toivotoin seurusteleminen, mitä se hyödyttäisi? Äidilläni on aina tapana sanoa: parempi paeta kuin huonosti sotia… hän on epäilemättä oikeassa, minä pakenen.

Tuntuivatkohan Magdalenan kysymykset hänestä kovin kiusallisilta? Tämä ajatus juolahti äkkiä neiti Rudonschöld'in mieleen. Kentiesi oli hänen, joka oli yhteiskunnan ylhäisemmällä ja neiti Holm'in, joka oli sen alhaisimmalla portaalla, välillä jonkinmoista tunteiden yhtäläisyyttä, jonkinmoista yhdyssidettä. Sitä hän ei itsekään tietänyt Mutta hän hengitti ikäänkuin keveimmin, ja joku osa sitä tyyneyttä, joka vallitsi tuossa halvassa tytössä, näytti siirtyneen Magdalenaan, hänen heti tämän jälkeen mennessänsä pois Vihriän Lehdon tietä.

Sieltä häämöitti hänelle jo etäältä kansajoukko, jolle muuan pyylevä mies, joka oli kiivennyt eräälle nurkkakivelle, nyt kähisevällä ja hiukan sammaltavalla äänellä puhui:

— Niin, minä olen aina iloinen! — lausui hän, ja hänen lauhkeat kasvonsa kilpailivat hänen liivinsä punan kanssa, — tässä on minun suloinen lohduttajattareni, ja sitä minä suutelen, — tätä saneessansa otti hän taskustansa latuskaisen pullon, jonka vei huulillensa. — Sinutta, jatkoi hän, —olisin istunut synkkänä ja äreänä kotonani, jossa vaimoni ja lapseni… ei eläköön ilo, eläköön Kustaa-kuningas! Tähän pullooni on sulatettu hänen rakastettu nimensä! Saas tästä! Niin, täällä tullaan tanssimaan!

Tätä saneessansa teki tuo pyylevä mies äkkinäisen kiekahduksen, moni kuperkeikkaa ja kaatui suin päin maahan.

— Mies on taittanut jalkansa, hän ei liikahdakaan, — huudettiin joukosta.

— Hän on mennyt hengettömäksi, — huusi eräs korttiin puettu hempukka.

— Noh, yksi päälle tahi vaille, antakaat hänet olla, — arveli nauraen eräs horjuileva merimies.

— Tule, Regina, tämähän on kauheata, kun ei yksikään käsi mene apuun! — lausui Magdalena, joka tässä silmänräpäyksessä raivasi itsellensä tietä väkijoukon läpi. — Tuokaa kantotuoli, pian, tässä on rahaa, — ja hän ojensi kouransa, joka oli hopearahaa täynänsä.

— Minä autan mieluummin itse itseäni, — lausui tuo pyylevä mies, joka nyt äkkiä avasi silmänsä, koettaen nousta jaloillensa, — minä otan mieluummin itse teidän rahanne! Minä juon teidän maljanne, te ihanin ihaninten joukossa!… te kauniin olento, kuin koskaan on polkenut syntistä maatamme! — Ja tuo pyylevä mies teki nyt kumarruksen, joka väkijoukon nauraa kohottaessa onnistui siten, että hän taaskin meni kuperkeikkaa.

— Nyt näette, — jatkoi tuo pyylevä mies, — että olen sitkeä kuin kissa ja iloinen kuin pelimanni:

    Valko säärykset,
    Ja lamput loistoiset!

— Niin, täällä pitää tanssia! Tanssi käymään! Eläköön Kustaa-kuningas! — huudettiin joukosta, ja laulua, hälinää sekä naurua kaikui lavealta ympäristössä.

— Minä olen peloissani kovin peloissani — kuiskasi neiti Rudenschöld seuraajattarellensa, rientäen pois.

— Niin, mitäpä meillä täällä olikaan tekemistä! — lausui Regina, — oh, hoh, niin, niin minkälainen aika; kun vaan pistää nenänsä ulos, näkee pelkkää juopumusta ja kurjuutta. Mitähän, mitähän tästäkin on tuleva?

KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.

Hovin loistava seurue oli ko'olla Drottningholm'in kirkossa. Hohtokiviä, laahavia silkkihameita, töyhtöjä ja tekokukkasia, virkapukuja ja tuikkavia lamppuja liehui Magdalenan silmissä, hänen kykenemättänsä eroittamaan mitään erityistä esinettä sekä omaamattansa muuta selvää ajatusta kuin että elämä oli täynänsä katkeruutta, ja että murheen malja nyt hänelle kukkuroihin.

Vapisevin käsin piti hän vihkimystelttaa hänen yllänsä. Hän temmattiin nyt ainaiseksi pois Magdalenalta ja vihkimäsanat, jotka juhlallisesti kuuluivat hänen korviinsa, kuuluivat hänestä sielukelloilta. Hän kiristi pieniä, valkoisia hampaitansa, jott'ei hän päästäisi ilmi sitä tuskan parahdusta, joka tahtoi tunkeutua kuuluviin niiden välistä. Ah, miksi seisoi hän siis tässä, miksi ei hän maannut syvällä maan mustassa mullassa? Kuinka hän ikävöi sitä paikkaa, missä vihriä turve peittäisi hänen tomunsa, rauhallista paikkaa, auringon paistamilla, tuoksuavilla kukkasilla ja niissä kimaltelevilla kastehelmillä!

Alakuloinen, milt'ei masentava tunne valtasi hänet muutamiksi silmänräpäyksiksi. Ei, hänen ei pitäisi saada huomata, mitä hänen petollisuutensa maksoi Magdalenalle, kuninkaan nimenomaisesta käskystä oli hän saapunut näihin häihin; sitä luonteen lujuutta, jonka kuningas luuli hänellä olevan, tahtoi hän näyttää omaavansakin ja hän lähestyi noita äsken vihityltä toivottaakseen vuorostansa heille onnea. Tässä silmänräpäyksessä loi Armfelt häneen silmäyksensä, ja Magdalena nosti hymyillen päätänsä, samalla kuin laattia ikäänkuin kiikkui hänen allansa, ja hän olisi kaatunut kumoon, jos ei pari pehmeätä käsivartta olisi kietounut hänen ympärillensä, ja muuan ääni samassa kuuluvasti lausunut:

— Ruhtinatar kutsuu teitä, Magdalena!

Ja nyt tunsi hän itsensä samojen suojelevien käsivarsien poisvetämäksi, ja sulhanen sekä morsian ja tuo iloinen hääjoukko sekä kirkko olivat kaukana hänen takanansa.

— Se ei olekaan totta, Magdalena, teitä ei olo kukaan kutsunut; mutta minä ajattelin… niin, minä huomasin teidän voivanne pahoin ja…

Magdalena, joka yhä antoi taluttaa itseänsä kauemmaksi, näki hämmästyneenä vapaaherratar Rålamb'in, joka säälien häntä katseli, ja nojaten hänen olkapäähänsä antoi neiti Rudenschöld muutaman sekunnin kyyneleensä vapaasti vuotaa.

Mennyttä, ijäti mennyttä oli Armfelt hänelle, tahi tuli tämän kumminkin hänelle olla! Ah, mitä oli hänellä enään jäljellä maan päällä, sittekun tämä oli toisen oma.

— Päätäni vaan vähän huimasi, pyörrytti,— kuiskasi Magdalena, nähdessään ne levottomat silmäykset, joita tuo suojeleva ystävättärensä häneen kiinnitti, — kirkossa oli kentiesi liian lämmin, tahi kentiesi kukkakimppujen tuoksu tahi…

— Älkäämme ajatelko teidän pahoinvointinne syytä, pääasia on, että jälleen tulette terveeksi…

— Luuletteko te kenenkään huomanneen,., oi, minä en soisi…

— Vihkimisen aikana olin minä teitä lähinnä, ja muiden huomio oli niin kiinnitetty morsiuspariin… juokaa hiukka vettä, Magdalena, ja sallikaa minun hautoa ohimoisiannne…

— Minä voin nyt paremmin…

— Kuten sanoin, minä luulen sangen harvan teitä katselleen ja jos te pian voitte mennä sisään, tulee teidän poissaolonne tuskin huomatuksikaan. Niin, mikä vaihetteleva päivä, hoijakoita ja näytelmiä; mutta näistä puhuen teillä oli miellyttävä osa tuossa "Lumotun metsän valloittaminen" -nimisessä näytelmässä!

Katkera tuskan vivahdus ilmestyi Magdalenan huulille. Eikö elämäkin ollut näytelmää ja eikö seuraelämä pakoittanut kutakin näyttelemään eri osaansa? Eikö hänenkin täytynyt hymyillä ja laskea leikkiä, samalla kuin tuska ahdisteli hänen sydäntänsä! Mutta tulisiko hänellä olemaan nyt voimaa näyttämään Armfelt'ille välinpitämättömyyttä ja kylmyyttä? Hänen täytyi, — tuo suuri uhri oli täytettävä!

Hän nousi äkkiä tuolta pitkältä, kapealta sohvalta, jolle hän tuskansa valtaamana oli vaipunut, ja mennen kuvastimen eteen, katseli hän itseänsä tarkoin. Niin, tuolla huulillansa olevalla hymyllä voi hän esiytyä hänen silmäinsä edessä ja kohdata häntä. Magdalenan kasvot olivat kalpeat ja hiukan laihahkot, hänen silmänsä näyttivät suuremmilta ja loistavammilta — hänen ajatustensa tuskallinen ristiriitaisuus oli jättänyt nämät jäljet itsestänsä. Tulisiko Armfelt tätä huomaamaan ja mitä tulisi hän siitä ajattelemaan? Voisiko hän tänä päivänä puhua Magdalenalle, ja mitä olisi hänellä tälle sanomista? — Täten kiusasi hän itseänsä tuskissaan alituisesti uusilla, ikävillä kysymyksillä ja antoi vaan lyhyviä, katkonaisia vastauksia niihin kysymyksiin, joita vapaaherratar Rålamb hänelle teki ja jotka koskivat joko sitä hoijakkaa, jota he edellä puolenpäivää olivat olleet katsomassa tahi sitä näytelmää, jossa he vähää ennen vihkimistä olivat olleet sekä johon kuningas itse oli tehnyt suunnitelman ja jonka aineena oli ollut Tasson "vapautettu Jerusalem"; siinä oli näyttelijänä ottanut osaa kuningaskin ynnä hänen molemmat veljensä, ruhtinatar Sofia Albertina sekä kaikki, joita, ollen heidän läheisessä seuruessaan, voitiin pitää nuorina ja kauneina.

— Nyt olen minä jokseenkin voimissani… oi, kiitoksia kaikesta osoittamastanne ystävyydestä! — lausui vihdoin Magdalena, joka iloisen näköisenä kääntyi vapaaherratar Rälamb'in puoleen.

— Morsiusväki on nyt kokoontunut saliin, tulkaa, rientäkäämme sinne!

Pian oli Magdalena ruhtinatar Sofia Albertinan lähellä, joka ystävällisesti viittasi nuorta hovineitiään luoksensa ja nyt alkoi jutella puoliääneen hänen kanssansa.

Mutta Magdalenan selän takana viuhdottiin ahkeraan viuhkoilla ja kuiskaeltiin, että neiti Rudenschöld'illä oli äsken kirkossa ollut joku taudinkohtaus.

— Se oli veikistelemistä ja huomioa herättämistä, — lausui naurahtaen kreivitär Vrede.

— Anteeksi armollinen kreivitär, — keskeytti Axel Fersen, joka seisoi niin lähellä, että hän oli kuullut nuot muistutukset, — haluaisinpa nyt lausua erään vanhan sananparren.

— Mikähän se olisi? — kreivitär Vrede kumartui veikistellen eteenpäin, jolloin kreivi Fersen hiljaa kuiskasi:

— Muita luullaan itsensä kaltaiseksi.

Tämän lausuttuansa riensi hän pois ja silmänräpäys sen jälkeen seisoi hän Magdalenan luona.

— Neiti-hyvä — lausui tuo nuori jalosukuinen nähtävällä ihastuksella, — sallitteko minun johtaa teitä valtiosaliin, jossa tanssi soihtujen valossa kohta alkaa?

Magdalena katsoi häneen lempeällä hymyllä, hyvin huomaten Armfelt'in silmäykset, jotka toistamiseen vihkimisen jälkeen olivat häneen luodut, mutta hän ei menettänyt tuota mielensä malttia, jonka hän oli päättänyt pitää, — hetki oli tullut, jolloin hän tahtoi näyttää tuolle petolliselle, kuinka vähän hän tästä piti lukua ja kuinka täydellisesti hän oli Armfelt'in unohtanut; hän valmistiihe tuohon tuskalliseen riemuun, että hän tämän silmäin edessä sai näyttää sitä viehätystä, jonka hän sillä hetkellä voi, ja hänen paisuvilta rusohuuliltansa luiskahti hiljaa sanat:

— Enpä tiedä ketään, jota teitä mieluisammin ottasin johtajakseni.

— Jos rohkenisin teitä uskoa olisin onnellisin ihmisistä.

— Naisen sanojen epäileminen ei sovellu hyvin teidän tunnettuun ritarillisuuteenne.

Neiti Rudenschöld'in ja kreivi Fersen'in sanat luikuivat helposti heidän huuliltansa, ja tämän rinnalla liihoitteli Magdalena eteenpäin sekä saapui valtiosaliin, jossa Armfelt ikäänkuin sattumasta meni aivan hänen ohitsensa.

Magdalenan silmät loistivat, hänen kosteat huulensa olivat puoleksi auki ja hänen huikaisevan valkoisella hipiällänsä oli vieno ruso. Mitä ajatteli Kustaa Mauritz Armfelt hänestä tässä silmänräpäyksessä? Eikö hänen silmänsä viipynyt Magdalenassa mustasukkaisen mielikarvauden vivahduksella? Oi, jospa tämä vaan voisi oikein hymyillä Axel Fersen'ille! Ja sitten?… oli koko maailma vaan synkkä pimeys ja lemmen "tulkoon valkeus" ei koskaan enään tulisi soimaan hänelle.

— Ettekö tekin mene soihtukulkuun?… Ettekö ai'o olla mukana tanssimassa ruusua sulhasen rinnasta? — Magdalena kääntyi näillä sanoilla kreivi Fersen'iin, joka koko illallisaterioimisen ajalla ei ollut poistunut hänen luotansa.

— Jos sallitte, viivyn mieluummin teidän luonanne.

Vielä yksi niitä hymyilyjä, joita Magdalena tänä viimeisenä tuntikautena niin runsaasti oli tuhlannut, valaisi taaskin hänen kasvojansa, samalla kun hän tunsi todellista helpoitusta ovien lentäessä auki ja kun uudet menot vetivät puoleensa kaikkien huomion sekä saivat tuon häntä kohteliaasti palvelevan kavalieerin silmät muutamaksi minuutiksi käännetyiksi pois Magdalenasta. Käyttäen hyväksensä tätä tilaisuutta, vetäytyi hän kenenkään huomaamatta erääsen akkunanloukkoon.

Eräs viehättävä keijukainen, jolla oli kreivitär Höpken'in ihanat kasvot, oli ovien auetessa näyttäynyt niiden aukossa; astuen salin keskelle seurasi häntä hovipojat puetut — tahi kentiesi oikeammin: pukemattomat — villeiksi, jotka, soihdut käsissänsä, alkoivat tanssin, minkä loputtua keijukainen alkoi laulun, jossa hän kehoitti sotaan noita kristityitä ritareja, jotka villein tanssiessa olivat tulleet sisään salin vastakkaiselta puolelta. Kovalla torven toitahduksella vastasivat ritarit kristittyjen puolesta tuohon kehotukseen. Tässä silmänräpäyksessä säpsähti Magdalena, muuan ääni tunki hänen korviinsa, eräs tuttu, rakas ääni kuiskasi:

— Hyvästi Magdalena! Lempeni jää sinulle ikuisesti!

Magdalenan suoniin lensi ikäänkuin tuli, hänen hengähdyksensä pysähtyi muutamaksi sekunniksi, hänen kosteat huulensa muuttuivat polttaviksi ja hänen vajonneiden silmäluomiensa alta loisti hehkuvia säteitä.

Kun Magdalena taaskin loi silmänsä auki olivat ritarit, villit sekä keijukainen kadonneet ja hänen edessänsä seisoi kreivitär Piper.

— Tulkaa, tulkaa, neiti Rudenschöld, siellä tanssitaan morsiamen päästä seppelettä!

Magdalena meni hänen mukanansa ikäänkuin unessa, ja yhä soi hänen korvissansa: — lempeni jää sinulle ikuisesti!

KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

— Teidän majesteettinne puhuu lähestymisestä Tanskaan — lausui Armfelt, joka päivä päivältä näytti nousevan kuninkaan suosiossa ja nyt oli kuunnellut eräitä tämän salaisempia mietteitä; — mutta sellainen lähestyminen, —jatkoi suosikki — on sen mukaan, mitä olen kuullut paroni d'Albedyhl'iltä, peräti hyödytöin. Tanskan perintöruhtinas on, lieveimmin sanottu, vähäpätöinen henkilö, siinä maassa on viisaiden ja älykkäiden miesten puute, siellä ei ole voimaa eikä rahaa, ja ministeristö on Venäjän orjana.

— Siitä huolimatta välittää nyt paroni d'Albedyhl minun puolestani avioliittoa poikani ja perintöruhtinatar Lovisa Augustan välillä.

— Mutta onhan ruhtinatar vähintänsäkin kahdeksan vuotta meidän perintöruhtinastamme vanhempi ja sitäpaitsi kihloissa erään Augustenburgin ruhtinaan kanssa…

Kuningas hymyili. — Noh, mitäs kaikki tämä asiaan vaikuttaa?

— Minusta näyttää se mahdottomalta… onhan hänen kuninkaallinen korkeutensa, Kustaa Adolf, vielä lapsi.

Nyt nauroi kuningas ääneensä, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua yhtyi Armfelt mitä iloisimmasti tuohon nauruun sekä lausui:

— Luulenpa nyt rohkenevani käsittää…

— Gösta-hyväni, eihän minulla silloin, kun mitä innokkaammin koen saada avioliittoa toimeen, voitolla vihollisia hankkeita. Tanska on minua epäillyt, mutta minä toivon meidän hyvän välimme jälleen palajavan. Niin, sen täytyy minussa nähdä ystävänsä, jos… — kuningas keskeytti puheensa, ja hänen loistavat silmänsä kohtasivat Armfelt'in ihmetteleviä silmäyksiä.

— Minä olen ikäänkuin pimeydessä, jota teidän majesteettinne suurten, nerokkaiden hankkeiden salama väliin valaisee.

— Kuulehan, Gösta, muuan salainen asiamies on ollut Norjassa tutkimassa kansan mieltä olisiko se halukas liittymään Ruotsiin, ja tämä asiamies on tuonut minulle sangen mieluisen viestin.

— Tunnettu asia on koko Europan katsovan teihin ihmetellen, ja norjalaisten salaisen suosion johdosta näen jo hengessä suuren kuninkaani sotajoukon eturivissä voittajana tunkeutuvan tuohon maahan.

— Ei aivan niinkään. Ilman syyttä on tahdo hyökätä heidän kimppuunsa, minä en tahdo alkaa sotaa, minua miellyttää enemmin itseni puolustajana oleminen. Sinä panet silmäsi suureksi, Gösta… leskikuningatar Juhana Maria on minun välikappaleeni; hän pelkää valtansa menettämistä; jos hän rupeaa luulemaan sen olevan vaarassa samoin kuin henkensäkin… niin, että kaikenlaatuiset vaarat häntä ympäröivät — ja hän tulee uskomaan sen, siitä minä kyllä pidän huolen, — niin tulee hän peljästyksissänsä olemaan halukas käyttämään tehokkaita keinoja, joihin valtansa suojelemisen halu häntä tulee pakoittamaan. Jos ei hän onnistuisi, tulee hän kiitollisuudella vastaanottamaan sen turvan sekä avun, jota Ruotsi hänelle tarjoaa. Missä tapauksessa hyvänsä saamme tilaisuutta näyttää laivastomme, Köpenhamina hämmästyy ja sitte…

— Sitte, teidän majesteettinne?

— Tulen kentiesi säätämään lakeja — Kristianborg'issa.

— Teidän majesteettina ajatuksien juoksu on kuin kotkan lento, kun minä tahdon sitä seurata. Oi, jalo kuninkaani, minulta puuttuu sanoja osoittaakseni teille kunnioitustani ja kiitollisuuttani.

— Kuninkaan silmät loistivat. Hänen kunnianhimosta kuohuva verensä oli saattanut hänen aikeensa puhkeamaan sanoihin, yksi noita rohkeita, vaihettelevia yrityksiä, jotka silmänräpäyksessä tulivat hänen mieleensä, kentiesi yhtä helposti sieltä poistuaksensa, ja hänen vilkkaat, avonaiset, nuoruutta osoittavat kasvonsa kääntyivät suosikkiin, samalla kun hän mielihyvällä kuulteli tämän sanoja.

— Niin, minun täytyy saada sotaa, — kertoi Kustaa-kuningas, — sotaa jonkun naapurini kanssa, olkoonpa se sitte Venäjän tahi Tanskan kanssa; sisälliset olosuhteet tässä maassa ovat todellakin sellaiset, että ne pakoiltavat minua sellaisiin hankkeisin. Tyytymättömyys enenee enenemistänsä, ja nuot rahalliset pulat sitä lisäävät.

— Jos meidän maassamme onkin tyytymätöin puolue, — riensi Armfelt keskeyttämään,— on tämä vähälukuinen, sillä teidän majesteettinne alamaiset tuntevat rakkautta jaloa sekä nerokasta kuningastansa kohtaan.

— Tähän rakkauteen luottaminen on mieluista minun sydämelleni, — lausui Kustaa-kuningas lempeästi ja jatkoi tuolla terävällä ja asiaansattuvalla aistilla, joka loi hänelle ikään kuin vaistonaisen aavistuksen tulevaisista seikoista sekä tapahtumista, — mutta ne, joille enin olen loivannut kunnianimiä ja virkoja, ovat kuitenkin salaisia vihamiehiäni, ja tekevät työtä minun kukistamisekseni… Ei, ei, Gösta, älä koetakaan saada minua muuhun luuloon! Minä tiedän ja tunnen näiden jalosukuisten ylimysten ainoastansa vartoavan tilaisuutta, saadakseen muuttaa hallitusmuotoa, joten he jälleen voisivat määrätä lakeja kuningasvallalle. Mutta se ei saa tapahtua, se ei tule tapahtumaan, minä olen mies pitämään heitä aisoissa, ja niinkauan kuin pääni on pystyssä, tulen kyllä pysymään ohjaksissa. Kuningas vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi, jonka jälkeen hän jatkoi: — Mutta ah, soisinpa asiat olevan taasen entisellään ja ystävällisellä kannallansa! Niin, onnellinen sota tulee taas kaikki selvittämään, tulee antamaan minulle takasin, mitä olen menettänyt, ja minun lippuni alle tulevat taas kaikki puolueet kokoontumaan! Mutta ensiksikin pitää minun pitämäni valtiopäiviä… säädyt ovat kutsuttavat ko'olle, sen olen nyt päättänyt;… rahaa täytyy minun saada, paljo rahaa!

Luottamus pettämättömään onneen kaikissa hankkeissansa oli kuninkaan sanoissa, ja kentiesi vielä enemmän äänessä, jolla hän ne lausui. Tämä sisällinen vakuutus levitti ikäänkuin loiston hänen hienojuonteisille kasvoillensa, samalla kuin hänen tummat, vilkkaat silmänsä säkenöi nerosta, tuosta miltei kiihkoisesta haaveilusta, joka niin helposti näytti saavuttavan hänessä vallan, kun hän selitteli jotakin asiaa, joka oli voittanut hänen täydellisen mieltymyksensä, ja hän alkoi antaa viittauksia sukkelasti sommitelluista juonista, joiden menoa hän niin hyvin osasi johtaa, kunnes hän vihdoinkin aseet kädessänsä tulisi rientämään voitosta voittoon, tulisi saavuttamaan tarkoituksensa, ja ulkonaisten sekä omassa maassakin olevien vihollisten täytyisi taipua, heittäen pois aseensa, hänen tahtoonsa.

Harvoin oli Kustaa-kuningas tällä tavoin puhunut suosikillensa, jonka seikkailuja rakastava mieli helposti käsitti ja seurasi häntä hänen ajatustensa haaveilevassa lennossa, jossa hänelle ei näkynyt mitään voittamatointa eikä mikään tarkoitus liian vaikealta saavuttaa.

Nämät tunteet elähyttivät vielä kuninkaan kasvoja, hänen vielä kepeästi kiekahtaen kengänkorollansa kääntyessään Armfelt'iin ja tarttuessaan hänen käsivarteensa sekä mennessänsä suorastaan kuningattaren luokse, joka tänä iltana oli kutsunut luoksensa suuremman hoviseuran.

Tuolla vastustamattomalla viehätysvoimalla, joka oli Kustaa-kuninkaan käytöksessä, jutteli hän hetken kuningattaren ja Sofia Albertinan kanssa. Sitte kääntyi hän Magdalena Rudenchöld'iin, jota hän aina siitä asti, kuin hän oli keskustellut tämän kanssa Armfelt'in avioliitosta, oli erinomattain ystävällisesti kohdellut. Ollen yhä yhtä ystävällinen, lausui hän Magdalenalle kohteliaita sanoja tavalla semmoisella, joka veti hänen puoleensa monta kateellista silmäystä, ja siellä täällä alettiin kuiskeella keskenänsä, että neiti Rudenschöld'in virnasteleminen jo meni kaikkein rajain yli.

Erittäinkin oli näiden ylhäisten naisten joukossa yksi, joka seurasi Magdalenan kaikkia liikkeitä, kuitenkin enemmän tutkivilla ja utelevilla kuin moittivilla silmäyksillä. Tämä nainen oli kreivitär Piper, tuo miellyttävä Sohvi Fersen, ja kuninkaan istahtaessa pitkän, vihriällä veralla peitetyn pöydän ääreen pelataksensa hiukan trente et quarante-peliä (kolmea- ja neljääkymmentä, erästä uhkapeliä), lähestyi kreivitär Magdalenaa ja vei hänet erääsen syrjähuoneesen, jossa hän hymyillen veti tämän erääsen matalaan sohvaan istumaan.

— Minulla on tuhansia terveisiä teille Magdalena, — lausui kreivitär
Piper hymyillen, — keneltä, sen saatte itse arvata.

— Arvaamistaidossa en ole juuri etevä, — vastasi Magdalena väistellen.

— Mutta koska olen ottanut tuodakseni teille terveiset, niin… — Kreivitär leikitteli veitikkamaisesti viuhkallansa, silmäillen Magdalenan viehättäviä kasvoja, jotka, puolittain poispäin käännettyinä, ilmaisivat hämmästystä, joka pusersi punan hänen poskillensa. — Noh, tuntuuko se nimi niin vaikealta saada huuliltanne? — Kreivitär nojausi, lempeällä äänellä kysäisten, Magdalenaan, joka, silmät luotuna laattiaan, vastasi:

— Terveisenne ovat Axel Fersen'iltä.

— Noh, vihdoinkin! Niin, Magdalena… ja kuulkaahan nyt: veljeni on pyytänyt minua puhumaan teille eräästä asiasta, jonka keskustelemisen hän sanoo teidän aina keskeyttävänne.

— Ja jos minä sen keskeytän, niin…

— Niin se tapahtuu kahdesta syystä, — lausui vilkkaasti Sohvi Piper, — joko te ette häntä lemmi, tahi olette te liian ujo, ystäväiseni.

Heleä nauru avasi Magdalenan huulet.

— Eipä minua juuri moitita siitä, — vastasi hän tuolla vilkkaalla, vapaalla tavalla, joka hänellä oli ja jota väliin nimitettiin "viehättäväksi," väliin, "sopimattomaksi" tuota vilkasta hilpeyttä, joka hänellä oli synnyinnältänsä ja jonka edessä tuo hämmästys, mikä tämän keskustelun alussa hänet oli vallannut, nyt oli poistunut, ja hän katseli kreivitär Piperiin kirkkailla, vilkkailla silmillänsä, lisäten: — Teeskennellä en osaa ja, totta puhuen, sitä halveksinkin; tosin olen, — jatkoi hän vitkallisesti, — koettanut näyttää iloiselta murheellisena ollessani ja välinpitämättömältä, kun olin levottomana; onhan elämässä sellaisiakin kohtia, joissa se on velvollisuuskin, mutta halusta tahi taipumuksesta… ei, ei!

— Siis te ette lemmi Axelia?

— Minä kunnioitan hänen jaloa luonnottansa sekä pidän arvossa hänen ritarillista käytöstänsä…

— Noh, siispä tahdon tehdä hänet onnelliseksi tämän tunnustuksenne kertomisella… te tulette kerta oppimaan häntä rakastamaan, Magdalena; hän on todellinen jalosukuinen, jota te ylpeydellä voisitte nimittää puolisoksenne.

— Oi, en, en, sitä en voi, sitä en koskaan tule oppimaan! Todellisesta ja vilpittömästä rakkaudesta voi sydän sykkiä ainoastansa yhden kerran elämässä… olenhan kerta tuntenut tätä autuutta… sanokaa se hänelle… ja minun lempeni on yhtä uskollinen kuin toivotoinkin.

Kirkkaat kyyneleet kimaltelivat Magdalenan silmissä ja hellästi puristaen piti hän kreivitär Piperin kättä omassansa.

— Te puhutte ikäänkuin mieletöin lapsi,— vastasi Sohvi Piper, puolittain sääliväisesti puolittain loukatusta ylpeydestä, että hänen veljensä, hänen, jolle eräs ruhtinas turhaan oli kosijana kumarrellut, ja erään Ruotsin mainiomman jalosukuisen poika, eräs tämän maan etevimmistä ylhäisistä tuli hyljätyksi eräältä köyhältä ja toisen vallassa olevalta hovineidiltä, jonka ainoa etevyys ainoastansa oli harvoin nähty kauneutensa. — Niin, Magdalena, ikäänkuin mieletöin lapsi,— kertoi kreivitär — ja uskokaa minua, te työnnätte luotanne tällä hetkellä todellisen onnen ja varman menestyksen; te tulette joskus selvästi huomaamaan tämän, mutta silloin se jo on liian myöhäistä!

Liikutettuna nojausi Magdalena sohvan patjoihin; jonkinlainen ahdistuksen kaltainen epäröiminen oli hänet vallannut. — Entä jos hän ehkä… entä jos hän lupaisi koettaa lempiä Axel Fersen'iä?

Tässä silmänräpäyksessä kävi Armfelt tuon pienen syrjähuoneen läpi, jossa kreivitär Piper ja Magdalena tähän asti häiritsemättä olivat vaihettaneet ajatuksiansa; kylmästi ja vieraasti tervehtivät hän ja Magdalena Rudenschöld toisiansa.

— Ei, ei, en voi! — kuiskasi Magdalena puristaen vielä kerran helleydellä kreivitär Pipetin kättä.

KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Haga'n tuuheassa puistossa astuskeli kuningas Kaarlo-herttuan rinnalla. Päättäen herttuan synkeästä otsasta ja tuosta vähäisestä värisemisestä, joka väliin pudistutteli hänen käsiänsä, ei keskustelun aihe ollut hänestä mieluisinta laatua.

— Tunnenpa jokseenkin hyvin tuon Ulfvenklou'n sekä kaikki hänen juonensa, — lausui kuningas, joka ivallisella silmäyksellä katseli sitä hämmästystä, jonka hänen sanansa vaikuttivat Södermanlannin herttuassa. — Sinulla voi kentiesi hänen ennustuksissansa ja haaveiluissansa olla jotakin mieluista; mutta foi de gentilhomme, jopa sanotaan sinun siinä kohdassa toimittavan sangen naurettavaa osaa, — osaa, joka loukkaa minua kuninkaana ja huolettaa minua veljenä.

Kaarlo-herttua heitti nopean silmäyksen kuninkaasen, silmäyksen, joka koetti tutkia, kuinka paljo kuninkaalla voisi olla tiedossa näitä Ulfvenklou'n ennustuksia, mutta hänen silmäyksenpä luikui arasti ohitse, kohdatessansa ainoastaan Kustaa-kuninkaan läpitunkevat ja kirkkaat silmät ja tuon milt'ei ylenkatsetta osoittavan virnistyksen hänen huulillansa.

— Sinun täytyy karkoittaa tuo seikkailija luotasi, — jatkoi Kustaa-kuningas lempeällä innolla, joka ei sallinut yhtään vastustelemista, — ja että hän sitte tulee pois maasta, siitä minä kyllä tulen huolta pitämään. Niin kauan kuin häntä pidetään sinun suosikkinasi en tahdo ryhtyä asiaan; sellaista menettelyä voisivat käsittää väärin… minua koetetaan kyllä ilman sitäkin lahmata. Vetoaan siis sinuun avosydämisesti siinä toivossa, että sinä huomaisit, mitä laatua tuo Ulfvenklou oikeastansa on.

— Tähän asti olen huomannut hänen olevan sangen merkillisen miehen, — vastasi herttua, ottaen vakavan ryhdin, — ja minä olon nähnyt hänen tekevän sangen kummallisia temppuja ja seikkoja, jotka, sen tunnustan julkisesti, ovat vaikuttaneet minussa todellista ihmettelyä ja kummastusta, voimattani siltä käsittää toimittaneeni tuota naurettavaa osaa, josta mainitsit. Etpä ole itsekään halveksinut…

— Minä itse, — kertoi kuningas, vilkkaasti keskeyttäen, — olen nähnyt näiden herrain salatieteilijäin temppuja sekä kuullellut heidän ennustuksiansa, se on totta; mutta mitä minä silloin olen ajatellut, ja mistä syystä se on tapahtunut… niin, yhdentekevä, — keskeytti hän vähän ajan kuluttua, — minä pidän näitä herroja enemmän salaisina kapinoitsijoina kuin salaisten tietojen omistajina, asiamiehinä, jotka sanovat meille, hallitsijoille, kentiesi terveellisiä totuuksia… jonkinlaisina rahvaan tribuneina, jotka ainoastansa tällä tiellä rohkenevat valtaistuimen ääressä ilmaista ajatuksiansa. — Kuninkaan tulee mikäli mahdollista tietää kaikki, ja tässäkin kohtaa olen kokenut tunkea hämäryyden läpi. Mitä siis on ladeltu omalla suostumuksellani, sitä olen suvainnut, mutta jos joku heistä omalla luvallansa tuo kuuluviin varoituksia sekä neuvoja, pidän sen loukkauksena, ja Ulfvenklou on rohjennut lähettää minulle kirjoituksen, jossa hän varoittaa minua Maaliskuulta ja etenkin, että minun tulee olla varoillani punaisiin puetuilta henkilöiltä. (41)

Kustaa-kuningas vaikeni. Tämä kirje oli nähtävästi tehnyt tukalan vaikutuksen hänen vilkkaasen mieleensä, vaikutuksen, jonka uudistatamista hän tahtoi välttää ja sai häntä haluamaan sen alkuunpanijan kartoittamista. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua jatkoi kuningas:

— Nyt tiedät, miksi toivon sinun lakkaavasi seurustelemasta Ulfvenklou'n kanssa; hän on seikkailija… minä pyydän sinua pitämään häntä sellaisena. Mitä hän sinun kauttasi toivoo saavuttavansa, en tiedä, mutta olenpa aivan vakuutettu hänen vieneen sinulta kauniit rahat ja että sinä, jos tahdot pitää silmäsi auki, jos tahdot pitää häntä sinä, jona hän on pidettävä, piankin tulet huomaamaan sanojani totuuden.

Kustaa-kuningas tarttui veljellisellä suosiolla herttuan käsivarteen. Tuolla sujuvalla puhetaidolla, jonka luonto hänelle niin auliisti oli lahjoittanut, lasketteli hän pian leikkiä päivän tapahtumista, etenkin niistä, jotka koskivat omaa hovi piiriä, ja lähestyi täten erästä nelisnurkkaista, kuninkaallisen huvilan toisella sivustalla olevaa nurmikkoa, jossa joukko herroja ja naisia olivat "leskisillä" tahi muuten katselivat noita kansallisia leikkejä, jotka kuuluivat tämän päiväiseen ohjelmaan.

— Naiset ovat vastaanväittämättä kepeät jaloiltansa, — lausui Kustaa-kuningas. — Minusta on mieluista nähdä valkoisten hameiden liehuvan nurmikolla… kreivitär Höpken muistuttaa metsäkauriista.

Kaarlo-herttuan silmät kääntyivät noihin leikitteleviin henkilöihin.

— Luulenpa Fredrik'in aikovan ahdistaa hengen neiti Rudenschöld'stä… hän on todellakin rehoittava kaunotar, ja Fredrik näyttää ihastuneelta, — lausui Kaarlo-herttua, jonka silmät olivat ikäänkuin tarttuneet kiinni Magdalenan pieniin jalkoihin, jotka hänen juostessansa vilahtelivat hänen runsaspoimuisen hameensa laskoksien alta.

Ja Fredrik-herttua oli todellakin ihastunut. Pienellä kaappauksella onnistui hänen saada kiinni tuota läähättävää tyttöä kädestä:

— Sainpa teidät sittekin kiinni, — lausui hän katsellen tulisilla silmäyksillä Magdalenan hehkuvia kasvoja — seisottehan te, paroni Armfelt, aivan meidän tiellämme! Eikö teillä ole halua olla vuorostanne leskenä?

— Ei sinä eikä tänä. Kuninkaan suosikin vastaus oli jokseenkin lyhyt, ja se silmäys jonka hän loi herttuaan oli kaikkea muuta paitsi herttainen.

Fredrik kääntyi Magdalenaan hymyillen: —Nyt emme enään eriä toisistamme, neiti Rudenschöld, suostutteko siihen?

— Koetan tehdä parastani, — lausui Magdalena hilpeästi, luoden salaisen silmäyksen Armfelt'iin, joka nyt oli lähestynyt sitä ryhmää, missä kuningas oli.

— Gösta-hyväni, — lausui Kustaa III, joka hiukka tämän jälkeen Armfelt'in rinnalla meni liinaan päin: — sinä näytät synkältä kuin ukkoisilma. Jos kellään olisi syytä näyttää sellaisia kasvoja, olisi sitä minulla.

— Huolien ja murheiden täytyy kuten kaiken muunkin olla teidän majesteetillenne alamaisia.

- Typerästi sekä sanottu että ajateltu, Gösta! Minun huoleni ja murheeni ovat väliin sangen lähelle tuppaavia. Tiedätkö miten minun hyvästi harkitun hankkeen! leskikuningatar Juliana Mariaan nähden on käynyt? Niin, koko tulos on eräs kohtelias kirje häneltä tavallisilla ystävyyden vakuutuksilla, — hymyily ilmestyi Kustaa-kuninkaan huulille, — kuitenkin olemme kaikessa hyvällä kannalla Tanskan suhteen, enkä minä tietysti muuta enemmän toivokaan kuin rauhaa naapurieni kanssa.

Kuningas, joka tässä silmänräpäyksessä kokonaan oli vajonnut omiin ajatuksiinsa, ei huomannut tuota hajamielisyyttä, millä Armfelt häntä kuulteli, ja hän jatkoi hetkisen vaijettuansa:

— Valtakunnan sisällinen hoito vetää kokonaan puoleensa kaiken huomioni keskellä huvitusten pyörteitä… toivon, etteivät naapurivaltakuntain lähettiläät unohda kertoa hallitsijoillensa huvitusten riistävän minulta milt'ei kaiken aikani. Minä olen erittäinkin kutsunut tänne venäläisen lähettilään, jotta hän tänään oikein läheltä saisi nähdä huolettomuuttani ja sokeata kevytmielisyyttäni, joka saattaa minut unohtamaan kaiken muun. Niin, tämä mies, joka rahoja jakamalla ja juonittelemisella on herättänyt valtiopäiväin uppiniskaisuuden minua vastaan… hänen tahtonsapa se määrääkin päätökset… nyt on minulla syytä rauhanrikkomiseen Venäjän kanssa ja, jos Jumala suo, ei tämä tule kauan viipymään, vaikka minä nyt olen menevinäni heidän mukiinsa.

Kuningas, joka astui työhuoneesensa, työnsi syrjään tuon vihriän silkkiverhon, joka varjosti akkunaa, ja silmäillen ulos jatkoi hän:

Nämät valtiosäädyt, joilta odotin kannatusta ja rahanpulan poistamista, kuinka no ovat minut pettäneet! Venäjän johdannon alla oleva aatelisto tahtoo olla muurina minun ja kansan välillä, rientääksensä minun perikatoni avulla tarkoitustensa perille, mutta minä tahdon kumminkin ehkäistä Venäjän kunnianhimoa.

— Kansan toivo luottaa siinä kohdassa järkähtämättömästi teidän majesteettinne…

— Kansa — keskeytti häntä Kustaa-kuningas, ja sisällinen tuska piirsi uurtojaan hänen kasvoillensa; — kuinka onnetoin minä olenkin! Kansani rakkaus on menetetty! Mitä on tullut tuosta innostuksesta, joka minua kaikkiaalla ympäröi, tuosta luottamuksesta, joka oli minun onnellisuuteni? Kaikki nämät sydämet, jotka ennen olivat täynänsä suosioa ja rakkautta, ovat nyt kuni jäästä; minulla ei ole enään mitään toivomista. Oltuaan rakastettu kuten minäkin, ei enään koskaan voita takaisin niitä sydämiä, jotka ovat katkaisseet niin lujat siteet. (42)

— Teidän majesteettinne oman ja maamme menestyksen nimessä… oi, sire, älkäät antautuko näille tuskallisille ajatuksille — huudahti Armfelt, hämmästyneenä siitä epätoivosta, jonka valtaan kuningas muutamaksi sekunniksi hervottomasti oli heittäytynyt.

— Mutta niinpä on… kuinka voivatkin he neuvoa kutsumaan ko'olle valtiopäiviä mielipiteiden ollessa sellaisina… ja Toll, joka lupasi johtaa valtiopäiviä minun toivomusteni ja maamme tarpeiden mukaan! Minun omat sukulaisena liittyvät vihollisiini… Kaarlo imartelee heitä, ja he vuorostansa häntä. Juuri äsken koetin antaa hänen ajatuksillensa toisen suunnan — ivallinen, milt'ei iloinen hymy ilmestyi kuninkaan huulille, — ja muutaman päivän kuluttua toivon hänen heittävän vehkeilemisensä minua kohtaan. Kas tuolla hän istuukin rakkaan Reuterholm'insa rinnalla! Lyönpä vetoa vaikka tuhansia, että hän nyt päivittelen tälle hätäänsä, mutta jos en erehdy, mitä tuohon kelpo paroniin tulee, on hän kylläksi kateellinen ja siis minun puolellani sekä tulee häntä pitämään ymmällä niin kauan.

Tässä luulossansa oli kuningas vastaanväittämättä oikeassa, sillä samassa silmänräpäyksessä lausui Reuterholm:

— Hän on niin suuressa määrässä voittanut teidän kuninkaallisen korkeutenne suosion, ja sen tähden en olekaan lausunut julki, mitä hänestä olen pitänyt. Mutta nämät vuosia kestävät, turhat aarteenkaivamiset esimerkiksi; ainoa, joka niiden kautta on saanut rahoja taskuunsa, on Ulfvenklou, hän, eikä kukaan muu.

— Mutta hänen ennustuksensa… minä puolestani…

— Ne tulevat korkeimman avulla toteutumaan.

— Jos kaitselmus ennakolta niin on määrännyt, voin siihen ainoastansa…

— Lausua: amen, — keskeytti Reuterholm tulisesti.

— Mutta en voi todellakaan tykkänänsä karkoittaa Ulfvenklou'ta…

Reuterholm loi herttuaan silmäyksen, jonka kentiesi olisi voinut selittää merkitsevän: "sinun täytyy," ja keskeyttäen ylhäisen suojelijansa puheen, kuiskasi hän:

— Puhukaamme jostakin muusta, kuningas tulee tännepäin… hän näyttää olevan erinomaisen hyvällä tuulella, vaikka…

Aivan kuninkaan seljän takana pyöri Kustaa Mauritz Armfelt'inkin silmät ikäänkuin etsien jotakin; hänen harhailevat silmäyksensä kiinnittyivät nyt Magdalena Rudenschöld'in milt'ei lapsellisen viehättäviin kasvoihin, jotka, käännettyinä Fredrik-herttuaan päin, hymyilivät tälle, samalla kun Magdalena irroitti vyöhyestänsä valkoisen orjantappura-kukan, jonka hän suloisella vilkkaudella tarjosi herttualle, joka puolittain polvillansa otti vastaan hänen lahjansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä riensi hän herttuan läheisyydestä erään ruusupensaan luo ja ojentaen hienon kätensä, taittaakseensa muutamia nuppuja, jatkoi hän yhä hymyilemistänsä. Tässä silmänräpäyksessä seisoi Armfelt äkkiä hänen edessänsä.

— Ketä ritaria ai'otte koristaa näillä kukilla? — kysyi hän.

Magdalena loi häneen silmänsä. — En ainakaan teitä, paroni Armfelt!

— Sitäpä en ajattelekaan. Enpä haluakaan jakaa suosion osoitteita Fredrik-herttuan kanssa, ja minä onnittelen teitä, neiti, tuohon tekemäänne, ylhäiseen valloitukseen.

— Kiitoksia, — vastasi Magdalena, vetäen henkeensä ruusun tuoksua samalla kuin hän veitikkamaisesti katseli Armfelt'in hehkuvia kasvoja ja yhteen puristettuja huulia.

— Ette kait tahdo väittää minun erehtyneeni?

— En väitä mitään. Fredrik-herttua on Europan kauniin ruhtinas, ja minä olisin sangen mielissäni, jos te olisitte oikeassa.

— Sitä ihmettelyä, jota te häntä kohtaan tunnette, näytätte te, neiti, niin julkisesti, ett'ei minun arvaamisky'ylleni jää mitään tehtävää.

— Te suvaitsette puhutella minua tavalla semmoisella, että se tekee kaikki vastaukset minun puoleltani tarpeettomiksi. — Magdalena kääntyi hänestä äkkiä pois, hänen silmänsä loistivat kirkkaasta kimalluksesta ja puolittain avatuilla huulillaan veti hän äkkiä henkeänsä.

— Magdalena, suokaatte anteeksi! Ettekö voi ymmärtää?… Ei, te ette ymmärrä, te ette ole ikänä minua lempinyt! Ah, näitä pitkiä kuukausia, joina en ole saanut puhua kanssanne, joina en…

— Sellaisia sanoja en tahdo kuulla teiltä, paroni Armfelt! — Magdalena oli pysähtynyt, tuon ankaran mielenliikutuksen, jota hän tunsi, pakoiti hän takasi sydämeensä ja, kääntyessänsä jälleen Armfelt'iin, oli hänen kasvonsa tyynet, milt'ei marmorivaaleat, samalla kuin Armfelt'in sanat helähtivät hänen korvissansa ikäänkuin soitannolta. — Muistakaatte, — jatkoi hän vitkallisesti, — muistakaatte niitä siteitä, jotka liittävät teidät toiseen!… Meidän välillämme on ikäänkuin suuri juopa, jonka yli ette te, enkä minä voi astua, putoamatta syvyyteen.

— Kuulkaa minua, Magdalena…

Ei, hän ei tahtonut kuulla Armfelt'ia! Hämillänsä, milt'ei huumauksissansa riensi hän pois.

Armfelt lempi häntä!

Ijäti eroitettuina omasivat he myöskin ijäti toisensa sydämen.
Riemullinen vakuutus, joka jälleen toi autuuden Magdalenan sieluun!
Kalvava levottomuus, joka toi hänen sydämellensä tuhansia uusia tuskia!

Riemun ja häiritsemättömän ihastuksen tunne milt'ei tauottanut hänen hengitystänsä, mutta hän riensi eteenpäin nurmikolle ja kiiruhti pois Armfelt'in silmäyksien edestä.

Rientäen näin eteenpäin, oli hän tullut hyvän matkaa linnasta, ja istahti tuuheaan lehtimajaan sekä kuuli samassa silmänräpäyksessä kaksi henkilöä haastelevan.

— Teidän kodissanne vallitsevaa kurjuutta voin kumminkin täksi hetkeksi poistaa — lausui miehinen, sointuva ääni, — minä olen saanut rahalahjan kuninkaalta ja mulla on siitä vielä vähän jäljellä.

— Oletpa yhä kaltaisesi, Kaarlo Mikael, sanoi muuan epävakainen ääni, kiitoksia sydä…

— Ei enään sanaakaan tästä! — keskeytti tuo ensimäinen puhuja. — Oikeastansa olen minä kiitollisuuden velassa sinulle… olethan sinä parhaimpia laulelmissani esiytyviä henkilöjä.

— Enpä, lempo vieköön, olekaan! Niin, sinä naurat, sinusta ei saa koskaan tolkkua, josko sinä puhut totta, vai lasket pilaa! Ei, todellakaan, enpä soisi sinulle koskaan anteeksi…

— Niin, ole sitte suomatta! Mutta vaiti, nyt olen aivan runollisella mielellä sille tulen helposti, Hagaan jouduttuani!

Ja annettuaan kanteleen hiukan helähdellä, alkoi eräs ääni laulaa, jonka ihmeellistä sointua Magdalena ei ollut koskaan kuullut eikä koskaan tulisi unohtamaan:

    Sa yösen haltija, hälvennä päivän paahto,
    Ja pilven tähtönen, himmennä illan rusko,
    Laimenna laineetkin,
    Vaivuta väsyneet, lievennä tuska, poltto
    Ja veren kuohukin.

    Nurmesta pilkistää voikukka, valkovuokko,
    Ja peippo visertäen, tuo metsän kirjavikko,
    Se riemuin hyppivi;
    Myös kertun poikaisten äänestä soi varvikko:
    Pi, pii, pi, pii, pi, pii!

Magdalena taivutti hiljaa oksat edestänsä, ja nurmisella kukkulalla näki hän sen henkilön, jonka hän oli aavistanut saavansa nähdä; hän näki Kaarlo Mikael Bellman'in, jonka rinnalla hän tunsi tuon "viheriän Lehdon" edustalla olleen puhujan pulleat ja punaiselta paistavat kasvot.

KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Vuodon 1786 vuodon valtiopäivät olivat menneet. Kuninkaan yritykset rahapulan auttamiseksi eivät olleet onnistuneet, ja valtiosäädyt, aatelisto eturivissä, olivat lausuneet hänelle epäluottamustansa.

Asioiden näin ollessa ja nyt todellakin haluten Tanskaa liittolaiseksensa, oli kuningas oleskellessansa Skoonessa pyörähtänyt Seelantiin, jossa hän kohtasi Tanskan kuninkaallisen perheen.

— Äsken kotiin pääsneenä ei minua kohdannut muuta kuin valitusvirsiä, — lausui kuningas erään hallitustoimissa Armfelt'in kanssa kahden kesken valvomansa yön jälkeen. — Liljenkrantz (43) ei puhu muusta kuin menojen vähentämisestä ja säästäväisyydestä; minun täytyy siis keksiä keinoja hänettäkin… olen lähettänyt kirjeen Toll'ille; hänen täytyy tulla tänne!

— Eiköhän muu keino kuin sota voisi järjestää maamme asioita?

— Sinäkin, Gösta? Mutta minä ymmärrän… sinun nurjamielisyytesi
Toll'ia kohtaan synnyttää sinussa vastaväitteitä.

— Nurjamielisyyteni Toll'ia kohtaan, — kertoi Armfelt tuolla avosydämisellä rohkeudella, joka hänelle oli omituista, — niin, teidän majesteettinne, en tahdo väittää pitäväni tuota everistiä ystävänäni, mutta milloin on kysymys maamme menestyksestä, en ota lukuun omia tunteitani. Toll on huimapää ja näyttää aina sellaista uhkarohkeutta, joka, jos teidän majesteettinne avokorvin kuultelee hänen neuvoansa, helposti voisi…

— Foi de gentilhomme, mitä sinä mietitkään! Luuletko minun antavani johtaa itseäni?

— Sire, se ei ollut ajatukseni! Luulen vaan Toll'in omista, kunnian himoisista syistään haluavan sotaa, ja hänestä on yhdentekevä, millä tavalla tämä hänen halunsa tulee täytetyksi. Nykyään kun oli puhe sodan mahdollisuudesta, ja että siinä tapauksessa saisimme odottaa venäläistä ja tanskalaista sotalaivastoa, kuulin hänen lausuvan kanslianeuvos Rosenstein'ille: "Ne eivät voi purjehtia samalla tuulella, ja siitä seuraa, että me ensiksi lähdemme sitä vastaan, jolla on vastatuuli, jolloin tähdissä on kirjoitettu sen tulevan saamaan selkäänsä; sitte menemme toista vastaan ja voitamme sen."

Kuningas nauroi: — Hän on vähän gascognalaisen tapainen, mutta sydän on hänellä oikealla paikallansa. Jos kaikilla tässä valtakunnassa olisi Toll'in sotaisa uskallus ja rohkeus… niin, Gösta, noita molempia viimeksimainittuja ominaisuuksia ei sinultakaan puutu, ja jos sinulla olisi vaan hiukka enemmän sota-intoa olisit täydellinen.

— Vaikka minulla olisi kaikki, mikä tekisi minut täydelliseksi, — vastasi Armfelt hymyillen, — niin… on minullakin ollut unelmia sodista ja voitoista, mutta nyt olen herännyt, sillä teidän majesteettinne suuri ja armollinen luottamus on pahoittanut minua ottamaan selvää seikoista sekä olosuhteista, ja siinä kurjassa tilassa, jossa maamme nyt on, on sota mahdotonta.

— Minä tulen toteuttamaan mahdottomuudenkin. —.Kuninkaan tummansiniset silmät loistivat uskalluksesta ja hän jatkoi: — Venäjä on jo liian paljo sekaantunut Ruotsin asioihin; se koettaa kiihoittaa mieliä tässä maassa, ja tämä näin vireillä pidetty tyytymättömyys tulee leviämään ikäänkuin tulipalo ympäris, jos en saa sitä ajoissa sammumaan. En sano sillä sodan olevan syttymäisillänsä, mutta näen ainoastansa selvemmin nyt, mihin kaikki lopulta tulee viemään. Mutta aurinko on jo korkealla taivaalla, keskeytti hän äkkiä puheensa, — minä olen väsyksissä. Soita, Gösta, kamaripalvelijaani tulemaan, ja seuraa sitte minun esimerkkiäni.

Miltei samassa silmänräpäyksessä, jolloin Armfelt ojensi tarttuakseen kellon nauhaan, sulki Magdalena Rudenschöld jonkinmoisella varovaisuudella huoneensa oven. Hänen keveistä liikunnoistansa ja siitä nopeudesta, jolla hän, kuullessaan jotakin odottamatointa kolketta, käänsi päätänsä, näytti miltei ikäänkuin aikoisi hän lähteä niin huomaamattomana kuin suinkin aamukävelylle. Jos tämä oli hänen aikomuksensa, onnistui hän siinä milt'ei täydellisesti, sillä ainoastansa pieni kamarineiti, joka näytti olevan yhtä halukas kuin Magdalenakin saada olla huomaamatta, tuli hänen vastaansa tuossa pitkässä läpikäytävässä, ja pian astuskeli tuo nuori hovineiti auringonpaistamissa puistokäytävissä, jotka suoraan suuntaan johtivat yhä kauemmaksi Drottningholm'in linnasta.

Päästyänsä kappaleen matkaa linnasta, poikkesi Magdalena vasemmalle ja jatkaen kävelyänsä kostealla nurmikolla, kulki hän hiukan vitkallisemmilla askelilla yhä eteenpäin. Lintujen pyrähtelemiset ja viserrykset olivat ainoat äänet, jotka silloin tällöin kuuluivat hänen korviinsa. Kaikki oli muutoin niin hiljaa, niin auringonpaisteista ja tyyntä hänen ympärillänsä, että näytti ikäänkuin olisi ikuinen rauha laskenut lempeän kätensä kukkasille, ruohoille ja puille. Täynänsä mielihyvää pysähtyi Magdalena muutaman silmänräpäyksen, — noin rauhallista oli hänenkin elämänsä kerran ollut, mutta rauha oli kadonnut, ja mitä oli hänelle vast'edes tuleva? Hiljainen humina kuului puissa, ja lehdet, kukat sekä korret värisivät hiljaa.

— Jos olisin taikauskoinen kuin vanha Regina, niin…

— Mitä sitte?

Magdalena kääntyi hymyillen: — Joko teidän korkeutenne on täällä!

— Minun olisi pitänyt vielä olla vaiti hetkinen, sillä silloin…

— Ja minä olisin kävellyt täällä sekä puhunut itsekseni, ja teidän korkeutenne olisi sitä kuunnellut. Tämä ei laisinkaan ole minun mieleeni.

Magdalena lausui nämät sanat vilkkaasti ja iloisesti, astuen Fredrik-ruhtinaan rinnalla eräälle nurmea kasvavalle töyräälle, johon molemmatkin istahtivat.

— Vihdoinkin olette suoneet minun kohdata teitä, mitä tuhansin kerroin teiltä olen anellut…

— Niin monta kertaa en luule sen täydelleen tapahtuneen, teidän korkeutenne. — Magdalena näytti veitikkamaiselta, ja järjestäessään kiharoitansa, valuivat hänen aamupuvussaan olevat valkoiset karrikkaat ales hänen somista, pyöreöistä käsiranteistansa.

Ruhtinas katseli hänen valjusti: rusottavia sormiansa, joissa kiilteli, missä rubiinikivestä tehty sydän, missä smaragdiruusu tahi hohtokiven säkenöivä loisto. Kohteliaalla eljeellä tarttui Fredrik-ruhtinas hänen käteensä, ja painaen suudelman sen lumivalkealle hipiälle, lausui hän:

— Vieläkin tuhatta pyyntöä ei olisi liikaa siitä suosiosta, jota nyt olette minulle osoittaneet.

Magdalena nauroi sydämellisesti: — Jumalani, jos joku hovista meidät näkisi: hän veti tätä sanoessaan kätensä pois ja jatkoi iloisesti; — Kuinka siellä päiviteltäisiin ja punastuttaisiin minun puolestani… pyörtymistä ja hajuvettä tulisi ilmestymään, ja minua pidettäisiin menneenä!

— Te pidätte minun lempeäni kokonansa arvotoinna, Magdalena.

— Niin, todellakin aivan arvotoinna, — kertoi hän välinpitämättömästi.

— Mutta minä on ole tullut tänne laskemaan pilaa, vaan puhumaan täyttä totta.

— Minäkin olen tullut tänne puhumaan täyttä totta, ruhtinas; uskokaa minua, sillä muutoinpa en olisi tänne tullutkaan.

— Teidän kohtelunne saattaa minut epätoivoon…

— Minun kohteluni saattaa teidät, kuten toivon, järkeenne ja unohtamaan.

— Minut… voisinkohan eläessäni tulla teitä unohtamaan?

— Siinä tapauksessa ennustan teidän korkeudellenne lyhyttä elämää.

— Minä lemmin teitä, enkä voi unohtaa.

— Teidän tulee sekä täytyy; juuri tästä olen tullut tänne puhumaan kanssanne, teidän korkeutenne.

— Magdalena… tässä nimessä on ikäänkuin sulosointua, minä kerron sitä alituisesti… ei, älkäätte ruvetko taas laskemaan pilaa! Säälikäätte minua hiukan… sitä teiltä rukoilen! Mitä minä antaisinkaan, jos… voisin lukea sydämestänne!

— Te tulette saamaan sen tehdä, teidän korkeutenne.

— Jos voisin lukea teidän sydämestänne ja huomata sen vihdoin tulevan sykkimään vastarakkaudesta.

Magdalena pudisti päätänsä.

— Ihmiset ovat jo ruvenneet puhumaan teidän korkeutenne suosiollisuudesta minua kohtaan; tämän puheen minä soisin loppuvan.

— Minä kylläkin käsitän, kuinka tukalalta se teistä tuntuu. Hovi on täynänsä kielilakkareja… te olette kaunis, Magdalena, te herätätte välttämättömästi kateutta… teillä on avonainen ja hilpeä luonne. Ulkokultaiset siveyden saarnaajat, jotka eivät ole arvolliset irrottamaan teidän kengännauhojannekaan, rohkenevat teitä moittia. Mutta ah, Magdalena, eihän teidän tarvitsekaan jäädä sellaiseen ilmaan, joka, tukehduttaen kaiken luonnollisuuden, lopulta tulee teidät surmaamaan.

— Teidän korkeutenne, minä en todeltakaan teitä käsitä.

— Suvaitkaatte minun puhua unelmistani, Magdalena. Onhan olemassa ihanoita maita, joissa vallitsee ikuiset kesät, ja joissa on kukkaistuoksua ja viehätystä… onhan maita, joissa on piilossa olevia suviasumuksia peilikirkkaiden järvien rannoilla ja metsääkasvavien, lumihuippuisten vuorten juurella… onhan kaupunkeja täynänsä hurmaavia huveja ja vilkasta elämää… kaupunkeja, joissa on viehättäviä taideteoksia ja mahtavia muinaismuistoja. Olenpa uneksinut teidät, Magdalena, lepäävänä tuoksuvissa, auringonpaisteisissa maissa; olen uneksinut teidän olevanne marmorikuisteilla, kuultelemassa mandoliinein säveliä; olen nähnyt teidän valkoisen hameenne kuun säteiden valaisemana, olen nähnyt teidän kasvonne sitroonapuiden varjon peittämänä. Olen nähnyt teidät vallattomissa karnevaalihuveissa ja St Germains'in loistavissa saleissa, — olen nähnyt teidät ja uneksinut teistä kaikkiaalla, missä on suloista ja ihanaa, vaan en täällä — en täällä.

— Ja miksi ette täällä?

— Sillä täällä, Magdalena, tulisitte te, jos voisitte suoda minulle tilaa sydämessänne, sellaiseen asemaan, joka ei olisi teille mieluinen ja joka saattaisi teidät alttiiksi moitteelle… sanalla sanoen, paetkaamme täältä, Magdalena!

— Tuo uusi elämä, jota minun kanssani aikoisitte viettää, tulisi antamaan teille sangen vähän korvausta siitä, mitä te täällä menettäisitte.

— Olen miettinyt kaikki, Magdalena… älkää luulko sen ehdoituksen, jonka nyt olen tehnyt, olevan silmänräpäyksen ihastuksen tuottaman; minä olen tarkoin punninnut kaikki ja kun sanon: lähtekäämme täältä, tiedän sekä mitä voitan että mitä häviän… voittoni on suurempi, Magdalena! Lähtekäätte mukaani puolisonani, lemmittynä, laillisesti vihittynä aviopuolisonani! Ah, Magdalena, te tiedätte lempeni olevan puhtaan…

— Juuri sentähden pidänkin teidän esitystänne vastausta ansaitsevana, mutta siitä huolimatta…

— Onko siis se, mitä täällä menettäisitte, teidän mielestänne korvaamatointa?

Magdalena antoi päänsä vaipua liikutetun, masennetun näköisenä.

— Tunnetteko itsenne loukatuksi siitä, ett'en voi tarjota teille ruhtinattaren arvoa? — jatkoi herttua, joka oli ottanut hatun päästänsä ja käänsi häneen kauniit, vilkkaat kasvonsa, ja sillä kunnioitusta sekä rakkautta ilmaisevalta äänellä, jolla hän koko ajan oli Magdalenaa puhutellut, jatkoi hän: — Te ansaitsisitte kantaa kuningattaren kruunua, Magdalena, mutta enhän olekaan kuningas, enkä voi itse kauttani antaa teille sitä arvoa, joka teille minun aviopuolisonani olisi tuleva.

— Minulta ei ota minkäänmoisia kunnianhimoisia unelmia, uskokaa minua, ja kun hylkään…

— Pelkäättekö te myöntymyksenne tulevan suututtamaan kuningasta? Ah, Kustaa-kuningas on lempeä, minä tunnen hänen sydämensä, hän tulee huomaamaan… hän tulee käsittämään minun sydämellisen rakkauteni teihin ja vihdoin…

— En ajattele kuningasta, en ajattele mitään maailmassa paitsi… — Magdalena vaikeni, hän oli tullut tänne herttuata tapaamaan, vieroittaaksensa häntä itsestänsä ivalla sekä kylmäkiskoisuudella; hänen tahtomattansakin oli heidän pakinoimisensa saanut sellaisen suunnan joka yht'aikaa vaikutti hänessä hämmästystä ja tuskaa. Antamatta tämän avioliiton tarjoumuksen itseänsä soaista, oli hän lujasti päättänyt sen hyljätä ja hän mietti nyt vaan muutama silmänräpäys kyllin lempeitä sanoja, ilmaistaksensa herttualle tämän hylkäämisensä.

— En ole laisinkaan kunnianhimoinen enkä epäilisi, jos… jos en jo kauan sitä ennen, kuin te puhuitte minulle sanaakaan rakkaudesta, olisi kiinnittänyt sydäntäni toiseen.

— Ja sittekin, Magdalena, sittekin…

— Ah, teidän kohteliaisuutenne oli minusta mieluista… en voinut ajatellakaan… ei, hetkeksikään en voinut luulla teidän korkeutenne suovan minulle huomiotanne niin, kuin nyt on tapahtunut… minun elämäni sai milt'ei teidän kauttanne jotakin hauskuutta, teille mieliksi oleminen oli usein minun ajatukseni pitkinä, ikävinä hetkinäni.

— Pitkinä, ikävinä hetkinänne?

— Minun iloni on kuni kuohu aaltoilevalla vedenpinnalla: sydämeni pohjassa nousee murheen liejuiset laineet! Minä lemmin, mutta lempeni ei suo minulle minkäänmoista autuutta, ei anna minulle mitään paitsi muistoa… tämä muisto on minusta pyhä, ja se on meidän välillämme!

Magdalena oli noussut seisovallensa, hänen liikkeensä olivat vakavat, ja nöyrän anteeksianomisen eljeellä tarttui hän herttuan käteen, jota hän helleydellä puristi.

— Tämän muiston takia täytyy meidän vaeltaa eri haaroillemme, — hän vaikeni muutaman silmänräpäyksen, jonka jälkeen hän jälleen iloisesti jatkoi: — minä olen teidän edessänne veikistellyt, naisen turhamielisyydestä olen tahtonut teitä miellyttää… ja kenpä ei haluaisikaan miellyttää teidän korkeuttanne?… Katselkaa vaan ympärillenne!

— Magdalena, minun pitäisi vihastua…

— Sitä tulee teidän korkeutenne tehdä! Sitte, ah, minä rukoilen, tulette te suomaan anteeksi…

— Sen te'en, sen te'en!…

— Jos sen voi tehdä sydämestänsä, niin…

— Niin?

— Voi myöskin unohtaa.

Hän oli jo etäällä herttuasta ja keveästi hengittäen riensi hän nopein askelin eteenpäin, tyytyväisenä, että tuo vaikea asia nyt oli suoritettu ja tyytyväisenä itseensäkin, huomattuaan, kuinka järkähtämättömän luja hänen lempensä oli. Ei mikään maailman loisto, ei mitkään houkutukset tahranneet tätä tunnetta. Yksinänsä tulisi hän vaeltamaan elämässänsä ja hän tunsi jonkinlaista onnellisuutta, tietäessään, kuinka selvänä ja muuttumattomana kaikki hänelle oli suunniteltuna.

Notkeana ja hilpeänä näytti hän rientävän eteenpäin. Auringon säteet olivat jo alkaneet leikitellä suihkukaivojen vesihelmien kanssa, ja niiden välkkyvissä kimalluksessa kuvautui maan ja taivaan värit. Kumartuen siellä täällä niiden kukkalavojen yli, jotka ympäröivät vesialtaita, poimi hän muutamia kurenpolven oksia.

— Te olette juuri auringon säteen kaltainen, neiti Rudenschöld?

Tämä oli Södermanlannin herttua, joka hänen takanansa puhui. Magdalena kääntyi äkkiä; syvään kumartuen ja lausumatta sanaakaan antoi hän ruhtinaan mennä ohitsensa.

Pieni tyytymättömyyden varjo synkisti silmänräpäyksen Magdalenan kasvoja hänen rientäessänsä kiiruusti eteenpäin linnaa kohti.

KOLMASKYMMENES LUKU.

Niin, Magdalena tiesi, minkälaiseksi hänen elämänsä tulisi kehittymään; yksinään tahtoi hän vaeltaa elämänsä uraa, ja niitä riemun kukkaisia, jotka hänen tiellensä puhkesi, tahtoi hän kerätä ja olla niihin tyytyväinen sekä niillä onnellinen.

— Nähdä Armfelt'ia jonkun kerran, nähdä häntä vilahdukselta oli kaikki, mitä hänen sydämensä halusi, ja hän väisti tämän kanssa juttelemista suurissa seuroissa sekä kohtaamasta yksinänsä. Kuukausia kului tällä tavalla, kuukausia täynänsä rauhaa ja tyytyväisyyttä.

Uusi ajanjakso oli tullut, vaan ei mitään muutosta Magdalenan tunteissa, ja milt'ei mielihyvällä pysyi hän väliin Sofia Albertina-ruhtinattaren heikon terveyden vuoksi poissa niistä juhlallisuuksista, jotka yhä vaihettelivat Kustaa III:n hovissa. Osa aatelistoa oli alkanut osoittaa jonkinmoista hitautta, kun tuli asiaksi näyttäytyä tässä hovissa, ja kuningas, joka nyt tavallista enemmän halusi näyttää maailmalle sitä hyvää sopua, joka vallitsi hänen sekä hänen omaiseensa välillä, kävi eräänä päivänä alkuvuodesta suosikkinsa seurassa Sofia Albertinaa tervehtimässä.

Ainoa ruhtinattaren luona tässä tilaisuudessa palvelusta tekevä neiti ja ainoa kuninkaan seurueessa oleva hoviherra jäivät yksinänsä, ja Magdalena Rudenschöld sekä Kustaa Mauritz Armfelt olivat nyt kahdenkesken sen perähuoneen viereisessä kamarissa, jossa Sofia Albertina päästi puheellensa Kustaa-kuninkaan.

— Vihdoinkin on onni suonut minulle tilaisuuden teidän kanssanne puhelemiseen, Magdalena! Ei, älkäätte kääntykö pois! — pyysi Armfelt hiljaa ja nöyrästi — Oi, sallikaa minun uneksivan! kaiken olevan entisellänsä! Suokaa minulle vaan hetkikin sitä autuaallisuutta…

— Se on ijäksi paennut.

— Mitähän minä mielinkään sinusta luopuessani? Kuinka voit sinä niin helposti… niinkuin teit, eritä minusta?

— Helposti? Jumalani, hyvä Jumalani? Tahdoitko sinä edes tietääkään minun tuskastani? Et, vaan tahdoit tulla rikkaaksi, tahdoit tulla mahtavammaksi kuin olitkaan, — ja minä?… Loukattuna ja hyljättynä, voinko minä muuta kuin luopua?… Vai luuletko, että olisin alentanut itseni kerjäämään rakkautta?

Äkillinen, ankaran kiivastumisen näköinen leimu nousi Magdalenan kasvoille, hänen silmänsä aukenivat ja, näyttäen kirkasta säihkyä näiden sinisissä terissä, loi hän silmäyksensä Armfelt'iin.

— Sinäkö kerjäämään, Magdalena — kuningatar puhuu kerjäämisestä!

— Kuningatar?

— Kauneudessa… sinisilmä, ah, katso minuun kuni ennenkin!

— En, en, nyt on asiat niin, kuin on.

— Mutta ne voisivat muuttua toisellaisiksi.

— Oi, ei koskaan, ei koskaan.

— Lausu, oletko vihoissasi?

— Olenhan aivan tyyni.

— Ja oletko ollut kovin vihoissasi?

— Jätä menneet siksensä, paroni Armfelt, minä en niitä enään muistele.

— Mutta minä… minä palajan yhä…

— Se on anteeksiantamattoman yksitoikkoisena elämistä.

— Sinun sydämesi on jäästä.

— Vaikk'ei täydellisesti niin kylmäkään, ei sitä kuitenkaan voi saada sulamaan.

— Kuinka voit laskea pilaa nyt?

— Koska kaikki meidän välillämme on unohdettu ijäisesti.

— Mainitse siinä tapauksessa ainoastansa itseäsi. Minä olen koettanut unohtaa, mutta yhä selvemmin on sinun kuvasi esiintynyt sielussani.

— Koeta siis alati minua muistella, niin tulee siitä toisellainen päätös.

— Kuinka voit noin tehdä pilaa?

— Pilaa? sen taidon olen varmaankin oppinut sinulta; sen ensimäinen oppiminen maksoi minulle ehkäpä kyyneliäkin, jättääksensä lopulta vaan hymyilyä jälkeensä.

— Mutta nyt — sinä itket…

— Itken niin… enkö ma itkisikään! Oi, päästä käteni, — kerta ei se ollut sinusta minkään arvoinen! Minä itken, voidakseni paremmin hymyillä kaikelle, joka elämässä muserretaan ja turmellaan.

— Kuinka katkera! Tuskinpa sinua enään tunnenkaan.

— En tunne enään itseänikään. Ei, mene tieltäni, Kustaa Mauritz!

— En siirry, ennenkuin olet rauhoittunut. Oi, kuule lemmikkini, rakastettuni, suloinen sydän käpyni! Lausu, oletko kärsinyt paljokin minun tähteni? Tästä kärsimisestäsi voin arvostella rakkauttasi, tässä kärsimisessä olen kyllin itsekäs löytämään autuutta.

— Ah, vielä vaan sananen… kerro minulle vielä, että olet minua lempinyt,.

— Minä olen sinua lempinyt…

— Ja nyt, ja nyt?

— Ei, ei, päästä minua menemään!

— Ja nyt, ah, vielä vaan sananen yksi ainoa sananen… yksi ainoa "lemmin." Te pudistatte päätänne, te ette tahdo vastata!… Minä tulen siis toisella kertaa saamaan tämän vastauksen.

Sykkivin sydämin kumartui Magdalena, vastaten nöyrästi kuninkaan tervehdykseen, ja hän sekä Armfelt olivat poissa.

Magdalenasta tuntui ikäänkuin heräjäisi hän vähitellen huumauksesta selvälle järjelle. Mitä oli hän sanonutkaan?

Ääneti ja kylmäverisenä olisi hänen tullut kuullella Armfelt'in sanoja. Miksi, miksi oli hän siis puhunut? Mihin olivat kaikki hänen hyvät päätöksensä joutuneet? Oliko hänen tunteensa voimakkaammat hänen järkeänsä?

Näin kysyi hän itseltään ahdistuksessansa.

Ja nyt, mitä tuli hänen tehdä?

— Pakene! huusi eräs ääni hänen sielussansa; pysähdy! kuiskasi toinen, ja se ääni muuttui yhä kovemmaksi, kunnes nuot molemmat ristiriitaiset mieliteot ikäänkuin tuimasti taistellen koettivat voittaa toistansa.

Kuten harhatielle joutunut matkustaja, haapuili hän näin ympäris, ja sille tielle, joka tähän asti oli ollut niin hyvin viitoitettuna ja takaisena, oli nyt laskeutunut sumua.

Hän tarvitsi suojaa, — suojaa itseänsä vastaan!

Sen hän olisi voinut saada Axel Fersen'istä, — mutta hänet oli
Magdalena hyljännyt, ja nyt se jo oli liian myöhäistä.

KOLMASKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.

— Ei, ei, Sohvi, sitä en tahdo… en, kun asiata oikein mietin! Sinä, joka olot puhunut heidän puolestansa, kerro heille tämä minun viimeiseni, peruuttamatoin vastaukseni.

— Mutta jos Suomi tempaa itsensä irti Ruotsin vallasta, Fredrik, jos se yksimielisesti tarjoaisi sinulle hallitusta, mitäs sitte?

— En tahdo olla osallisna kaikkeen tuohon.

— Että se kentiesi voisi tulla venäläiseksi maakunnaksi… oi, sitä en saata ajatella… ja saatpa nähdä sen niin käyvän, jos et sinä…

— Ei, ei, en minä, — keskeytti Fredrik-ruhtinas, joka istuen Sofia Albertina-ruhtinattaren rinnalla nyt työnsi luotansa kääryn kirjeitä ja asiapapereja, jatkaen: — Tosin olen antanut soaista itseni muutamiksi silmänräpäykseksi. Valtakunnan ja alamaisten menestys… luulinpa sen edestä maksavan vaivaa elää ja vaikuttaa!… Mutta en tahdo tehdä mitään väkivaltaa Kustaa-kuninkaan oikeuksille.

— Ei sinun tarvitsekaan tehdä mitään väkivaltaa, ole vaan aloillasi…

— Jospa en edeltäkäsin olisi tietänyt mitään, ja sattumus olisi johtanut minua siihen… niin, silloin kentiesi, mutta ei nyt. En tahdo olla osallisena minkäänmoisissa juonissa, tahdon katsoa Kustaa-kuningasta ja kaikkia ihmisiä suoraan silmiin; tahdon ennen kuolla unohdettuna ja vähäpätöisenä, kuin että pieninkään tahrapilkku tarttuisi nimeeni.

— Fredrik-hyväni, en voi muuta kuin hyväksyä mielipiteitäsi, mutta sittekin…

— Minä pysyn sanoissani.

Fredrik-ruhtinas nousi istuviltansa, ja astuen moniaita kertoja huoneessa edestakasin, lensi hänen silmäyksensä silloin tällöin ruhtinattareen, joka vahakynttelien valossa tarkasteli kirjeessä olevia nimiä, ennenkuin pani nuot kokoontaitetut paperit jälleen kuorihinsa.

— Elämäni on sittekin sangen onnellinen, — jatkoi ruhtinas, — onhan minulla sinut, Sofia, rakastettavana ja vielä toinenkin Sofia… tiedäthän, tuo, josta sinulle olen puhunut. Halpa tyttö se on, niin, onpa aivan moskaväkeäkin, jos niin tahdot, mutta minä vakuutan, ett'ei kellään voi olla puhtaampaa sydäntä ja ylevämpiä mietteitä kuin Sofia Hagman'illa. Sinä tulisit hänestä pitämään, Sofia, jos sattumus voisi antaa teidän tavata toisenne… kuten asiat nyt ovat, voin ainoastansa puhua sinulle hänestä.

Hiljainen huokaus hiipi Sofia Albertina» huulille!

— Me molemmat, hän ja minä olemme sinulle kuitenkin vähäpätöinen korvaus, kuten pelkään. Mutta mitä kahinaa tuolta ulkoa kuuluu?… Ah, olenpa unohtanut? päästää Rudenschöld'ini palveluksestansa. Hyvää yötä, Magdalena, nuku makeasti!

Kepein askelin saapui Magdalena huoneensa ovelle, jonka lukossa oli avain, ja sisäänastuessansa kohtasi häntä kuuvalon väräjävä hopeahohto, joka syrjäänvedettyjen akuttimien välistä valui laattia-maton kukkasille ja viipyi leikitellen seinäverhoilla.

Magdalena meni akkunaan, ja hänen silmäyksensä lensivät tuolle heikosti siniseltä paistavalle lumipeitolle, joka lähellä ja kaukana levisi maan pinnalle.

Hiljainen huokaus avasi hänen huulensa, ja ajatuksiinsa vaipuneena seisoi hän silmänräpäyksen liikkumattomana. — Nuku makeasti, — kuului vielä hänen korvissaan”ruhtinattaren jäähyvästit. Ah, tuntuihan ikäänkuin tahtoisi uni täydellä todella paeta häntä siitä alkaen… niin, missähän hänkin tällä hetkellä oli? Muistiko hän Magdalenaa? — Mutta tätä ei hän tahtonut ei hänen sopinut kysyä itseltänsä. Ei, hän ei tahtonut laisinkaan ajatella, hän tahtoi mennä makuulle! Mutta missä Lovisa oli! Miksi; ei hänen kamarineitsyensä ollut saapuvilla, miksi ei hän ollut sytyttänyt kynttelejä?

— Lovisa, Lovisa! — huusi neiti Rudenschöld maltittomana, — nytpä tapahtuu ensi kerran, että tyttö… Olisikohan hän nukkunut?

— Lovisa ei ole täällä, — vastasi nyt eräs ääni, jonka tunnetun soinnun kuullessansa Magdalena ääneensä kirkasi. Se oli varmaankin erehdys, niin se ei voinut olla mitään muuta, ja torjuvalla, milt'ei kauhistusta ilmaisevalla eljeellä oli hän pysähtynyt keskelle laattiata, silmäillen tuota ko'okasta olentoa, joka nyt liikkui huoneen pimeimmässä nurkassa.

— Älkäätte peljästykö… oi, suokaatte anteeksi rohkeuteni!

— Kuulenko siis oikein… Niin, tehän, paroni Armfelt, siellä olettekin. Kuinka olette uskaltaneet tätä tehdä?

— Ikäväni ajoi minut tänne, minulla ei ole muuta puollustusta.

— Se on liian heikko. Oi, Jumalani, Jumalani, mitä te minusta ajattelette?

— Kaikkea hyvää, kaikkea ylevää, kaikkea…

— Älkäätte enään puhuko niin!… Kun ensin kuulin teidän äänenne, luulin mielikuvitelmani jotenkin leikittelevän kanssani; mutta tehän siinä olettekin… te itse ja minä… kuinka tahdotte loukata minua näin suuresti?

— Tuhansien silmien vartioimana, en saa koskaan lausua teille sanaakaan enkä vaihtaa kanssanne ajatustakaan, ja itse te minua pakenette…

— Me olemme kylläksi puhuneet keskenämme.

— Magdalena te käännytte vihamielin minusta pois! Niin, totta on; enpä muuta ole odottanutkaan. Kehnon voiton takia olen menettänyt teidän lempenne kallisarvoisen aarteen.

— Menettänyt, niin, niin!

— Sen kyllä tiedän ja sittekin tulin tänne; tulin koska en voinut muuta. Hyvää yötä, sa armas, minä menen ainiaaksi, mutta salli minulle vielä sitä ennen yksi rukous, suo minun kuun valossa nähdä kasvojasi!

— Hyvää yötä, paroni, nukkukaa makeasti!

— Ei hereilläni tahdon uneksia, uneksia erään silmän einestä, uneksia pehmeiden käsivarsien ansasta, rusohuulista, joilta mettä juon… ja salli minun nyt tummansinisistä silmistäsi etsiä omaa kuvaani. Täytä tämä pyyntöni, menenhän minä pian, enkä enään koskaan palaja.

— Jos et koskaan enään palaja, niin… etsi kuvaasi; omaa kuvaasipa sinä, itserakas, haluatkin nähdä.

— Tähän asti olen unohtanut tulleeni ainoastansa saamaan sinulta yhden ainoan sanan. Yhden ainoan kieltävän, yhden ainoan myöntävän sanan, oi, virka!

— En käsitä sinua… en, en, ah, päästä käteni!

— Magdalena, vanno taivaan nimessä tämän kieltämisesi olevan totta, ja ett'et minua rakasta!

— Sitä en voi vannoa. Jumalani, minua armahda!

— Autuaallinen lepo tuntuu laskeuvan sieluuni! Älä ole peljästyksissäsi, armaani, näethän että menen pois!

Niin, mene ainiaaksi; mutta ennenkuin menet, oma Kustaa Mauriz'ini, salli pääni viivähtää rinnallasi, ja käteni kädessäsi, kas niin! Sua olen aina, aina lempinyt!

— Kuinka lahealta hiuksesi tuntuu poskeeni!

— Unesi toteutuu… kas tässä käsivarsieni ansa, ja tässä huuleni… juo mettä, juo… Ja nyt, hyvästi, lemmittyni, ijäti hyvästi!

KOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.

— Tässä, teidän majesteettinne, ovat Yrjö Maunu Sprengtporten'in paperit.

— Ehrenström-hyväni (44), tepä olette onnistuneet oivallisesti ja paremmin kuin voin odottaakaan. En tietänyt oikein, mitä minun tuli ajatella, kun en kuullut teiltä niitäkään, en edes terveisiäkään.

— Minun täytyi olla suuresti varovainen; viestin lähettäminen, jopa ainoa sanakin, olisi voinut saattaa vaaranalaiseksi…

— Niin, niin, sehän on totta! Minulla oli monta syytä häntä epäillä (45) ja tässä on minulla todistuksia, — kuningas laski kätensä noille äsken vastaanottamillensa papereille, joita hän yhtä toisensa perään silmäili, samalla kuin Ehrenström kunniaa osoittavassa asemassa odotti hänen muita käskyjänsä. — Ehdoitus uuteen hallitusmuotoon Suomelle Hollannin mallin mukaan — jatkoi Kustaa-kuningas, — ja sen toteuttamiseksi pyyntö saada kaksi miljoonaa ruplaa eräästä pankista Suomessa. Eipä aivan hullusti mietitty, Sprengtporten-hyväni, eipä aivan hullusti! — ja ylenkatseellisella eljeellä heitti hän nuot lukemansa paperit eteensä pöydälle; — ja tässä keisarinnan armollinen suostumus. Foi de gentilhomme, nyt minulla on syytä… vihastuneen näköisenä keskeytti hän puheensa ja, tarkasti tähystellen Ehrenströmiä, kysyi hän vilkkaasti: — Noh, millä keinoin te onnistuitte?

— Alussa, teidän majesteettinne, en ollut laisinkaan huomaavinanikaan paroni Sprengtportenia, vaan pyrin niihin piireihin, joissa hän seurusteli ja joissa minä, toivoen teidän majesteettinne armollista anteeksiantamista, silloin tällöin rohkenin lausua muutamia vihollisia lauseita ruotsalaisesta hovista.

— Hyvä, hyvä!

— Näitä lauseita annoin kuulua yhä korkeammalla äänellä, ja eräänä päivänä tuli Sprengtporten luokseni ja sanoi luullaksensa minun olevani hänen miehiänsä sekä tarjosi minulle sihteerinvirkaa luonansa. Minä vastustelin, sanoen itselläni olevan muita aikeita, mutta paljon puhuttelemisen jälkeen myönnyin rupeamaan ja… teidän majesteetillanne ovat hänen paperinsa.

— Teidän uskollisuuttanne ja intoanne, Ehrenström-hyväni, tulen kyllä palkitsemaan. Niin, Kaisa-keisarinna joutuu kylläksi kireälle Portin kanssa, kuten arvelen. — Kuningas hymyili ja, nyökäten Ehrenström'ille armollisesti päätänsä, jatkoi hän: — Jääkäätte nyt tänne, näytelmä alkaa heti, te tulette saamaan kuulla joitakuita Kraus'in suloisia säveleitä, me näemme jälleen toisemme, minulla on teille tilaa loosissani.

Jokseenkin hajamielisen näköisenä katseli kuningas tätä näytelmää; mutta hänen hajamielisyytensä muuttui kuitenkin äkkiä tuleksi ja leimuksi — hän oli saanut tietää erään uutisen juuri kuullessansa muutamia eräässä ranskalaisessa kometiassa olevia kevytmielisiä sanasutkauksia — uutisen, että Venäjän ministeri Konstantinopolissa, Bulgakov, oli suljettu noihin "seitsemään Torniin", ja että Turkki oli julistanut Venäjälle sodan.

Kuningas astuskeli nyt näytelmähuoneen lämpiössä edestakasin Armfelt'in rinnalla, keskustellen tuosta tärkeästä uutisesta:

— Enpä kuitenkaan luullut asian niin käyvän, — lausui hän. — Heidenstam (46) on toimittanut tehtävänsä hyvin. Tämä on meille ilopäivä!… Enpä tule aivan helposti unohtamaan Syyskuun 19 päivää. Nyt, ystäväiseni, saat tulla mukanani Tanskaan, minä matkustan sinne itse, se on tukala toimi… mutta Tanskan kanssa liitossa Venäjää vastaan… niin, saatpa nähdä, että tulen tempaamaan pois hampaat tuolta kaikkea nielevältä pedolta; se on jo liian kauan ammoitellut kitaansa meitä nielläksensä — noh, niin, mitä sanot Ruotsin entisten Itämeren-maakuntain takasin valloittamisesta?… Ehrenström on siihen varsin sovelias, ja minä tulen lähettämään hänet Viron- ja Liivinmaalle tiedustelemaan aatelisten mielipiteitä, ja onko heillä halua Ruotsin avulla suistaa venäläisten i'es niskoiltansa, ja Engeström'in tulen minä lähettämään Varsovaan…

Sitte kääntyi Kustaa-kuningas Kaarlo-herttuaan ja, lyöden häntä keveästi olalle, tarttui sekä tämän käsivarteen kuiskasi hänen korvaansa:

— Mitä sanot kohta syttyvästä sodasta ja mahdollisuudesta saadaksesi kantaa Kuurinmaan kruunua?

— Käteni sekä miekkani Ruotsin ja teidän majesteettinne edestä!

— Lähtekäätte Hagaan, jossa minä tulen pitämään neuvottelua… sinne olon jo käskenyt Toll'in ja Ruuth'in (47), — ja, huomaten ruhtinaan kysyvän silmäyksen, lisäsi hän äkkiä: — ei, ei, ei Armfelt'ia, ei vielä… hän ei suvaitse Toll'ia, eikä Toll häntä. Heti näytelmän loputtua me lähdemme, ei ennen, sillä se herättäisi huomiota; vielä on suurin salaperäisyys tarpeen Kaarlo hyväni.

Esirippu oli vajonnut, ja keskiyöllä riensi kuningas pois
Drottningholm'ista Hagaan.

KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.

— Salli minun istuani tässä, jatkaisi juuressa, Gösta!

— Mikä oikku!

— Tässä tahdon istua ja silmäillä sinua.

— Sydämeni ainoa, armas hallitsijatar, virka minulle, miksi alakuloisuuden huntu verhoaa kasvojasi?

— Sinä olet ollut poissa, ja kentiesi minun ikävöimiseni… kentiesi minun ajatukseni ovat kutoneet sen verhon, jonka sinun silmäsi nyt poistavat; sinun silmäyksesi ovat auringonpaistetta sydänparalleni.

— Salli siis sen auringonpaisteen vapaasti säteillä ympärilläsi, salli minun silmäni nauttia sinun ihanuudestasi ja hiivi jälleen hiljaa syliini.

— Ei, tässä tahdon olla ja koettaa ajatella; minulla olisi niin paljo sinulle sanomista.

— Oi, Magdalenani!

— Sinä olet koko maailmani, oi, älä arvostele minua liian ankarasti!

— Älä lausu niin…

— Minun sielussani on ikäänkuin sumua, ja mennyt aika samoinkuin tulevakin on hämärä, epäselvä… ainoastaan nykyinen hetki… juuri nyt… sinun läheisyydessäsi tunnen onnellisuuteni täyden määrän.

— Eikö siinä ole kylläksi?

— On, on… ei, älä toisin luulekaan!

— Miksi siis himmennät ilosi kirkkaan lähteen huokauksilla?

— Ah, paljon olen kärsinyt, enemmän tullen kentiesi vielä kärsimään… jos, Jumalani, sen ehkä olen ansainnut.

— Kuinka voit niin puhua?

— Göstani… mitä ennen pidin vääränä, pidän nyt oikeana.

— Sidettä, joka meidät yhdistää, ei voi kukaan katkaista, eipä kuolemakaan… niinhän olet itse sanonut?

— Niin, niin, lemmessäni tunnen ikäänkuin ijäisyyden todellisuuden löyhäyksen, ja tunteeni otan kerran puhdistettuna mukaani maan päältä.

— Magdalena, Malla, pieni haaveilija, virka, miksi vaivaat itseäsi synkillä ajatuksilla? Minä lemmin sinua… sinä minua, ja eikö tämä tieto ole meille kylläksi? Oikein tahi väärin, mieletöintä puhetta! Mitä ovat kaikki maalliset siteet, joilla me annamme sitoa itsemme ainoastansa tavan vuoksi, omanvoiton pyynnistä, pakosta ynnä muusta sellaisesta! Ne ovat i'es, kahle, — jonka vapaa henki varhemmin tahi myöhemmin ravistaa niskoiltansa ja tempoa rikki.

— Sinä lemmit minua, minä sinua, Magdalenani, — ainoastansa tässä ajatuksessa löydän autuutta; kaikki, mikä on synkkää, vastenmielistä, on minusta kaukana… lemmittyni kasvojen vivahdukset ovat ainoa tuuli, jonka mukaan käännän mielialani purjeen. Sinä avaat huulesi, niin, kas niin, kuinka suloinen sinun hymysi on, tyttöseni, sydämeni puoliso, sinä… oletko minulle hellä?

— Mitä sanovat silmäni, Kustaa Mauritz?

— Tahtoisinpa kerätä aarteita ympärillesi!

— Tiedäthän ainoan aarteen, jota rakastan olevan sinun lempesi.

— Kaikki, mitä sinulle tarjoan, hylkäät sinä kovapintaisesti.

— Yhden anomuksen pyydän kuitenkin saada täytetyksi.

— Se on jo myönnetty, armahani, sano vaan, käske! Noh, mitä haluat?

— En minä, en; itselleni, minä ajattelen erästä toista.

— Erästä toista vaan, niinhän se aina on…

— Näetkö, tällä kertaa on kysymys eräästä tytöstä, eräästä, joka on lempinyt melkein kuin minäkin… hartain toivoni on, että hän tulisi onnelliseksi.

— Amen, katselkoon hän kernaasti minun puolestani poikasia!

— Ei, ei, noin et saa hymyillä!

— Kaiken minkä voin, lupaan sinulle tehdä, jos et vaan vaadi minun persoonallista välitystäni tuon kaunottaren onnellisuuteen.

— Niin mielelläsi kuin leijailetkin kaikkialla, liehuva perhonen, tämän kukkasen ympärillä et kuitenkaan saa kierrellä.

— Veitikka pilkistää sinun silmistäsi, kas kuinka se leikkii sinun huulillasi, ja nyt se piilottaiksi poskesi kuopuraan, Magdalenani, ihana…

— Huikenteleva perho!… Mutta tosiaankin, pitihän meidän puhuman muustakin kuin itsestämme. Kuten sanoin, tiedän erään tytön, joka on rakastanut kentiesi yhtä hellästi kuin minäkin; mutta viisaammin… ei, innokkaammin, ylevämmin kuin minä on hän osannut säilyttää tätä tunnetta rinnassansa, on osannut tyytyä ilmanolemiseen ja…

— Onnekseni et ollut hänen kaltaisensa…

— Minä koetin paeta, mutta, ah, en voinut! Ja… hair… oi, mikä sokeus!

— Mitä, virka?…

— Hairahduksessani löydän autuaallisuuteni.

— Se tunne, joka meidät yhdistää, ei olekaan hairahdus. Kuinka usein täytyy minun sitä kertoa, lemmittyni?

— Tahdon sinua niin mielelläni uskoa… niin, sinua uskon! Herrani ja haltijani… vaan eipä oikein niinkään, sillä ennemmin olet sinä sieluni kaksoisveljes, osa minusta, minun oma pojuni. Ja kuule nyt vaatimukseni, minä pyydän vakinaista virkaa korkealla vuosipalkalla tuon tytön lemmikille…

— Sen viran hän tulee saamaan, Magdalena, toimita minulle vaan hänen paperinsa…

— Ja sitte sinä puhut asiasta kuninkaalle?

— Tässä käteni vakuudeksi.

— Tyttö tulee hämmästymään, tulee onnelliseksi morsiameksi ja siksi hän tulee minun kauttani!

— Salli minun painaa huuleni noille vienoille kukkasille, joita ilosi on luonut valkoisille poskillesi.

— Koko suudelmatulvan, lemmikkini, jos niin haluat!

KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.

Linnassa oli vastaanotto. Tungos etehisessä oli milt'ei yhtä suuri kuin ennenkin, ja kiihkoisella uteliaisuudella silmäiltiin kuninkaan kasvoja, kuunnellen hänen pienintä sanaansakin. — Miksi oli hän äskettäin ollut Köpenhaminassa, mitä olikaan oikeastansa tekeillä, mitähän salaisia kokouksia kuningas silloin tällöin suvaitsi pitää? — Vaiti! tuossa puheli kuningas Kaarlo-herttuan kanssa.

— Minulla oli hauska viikko Köpenhaminassa. Leskikuningatar piti minulle milt'ei koko ajan seuraa… matkani tulos oli hyvä, ja ystävällinen liitto Tanskan kanssa on meille erinomaisen edullinen — nyt vaipui Kustaa III:n ääni milt'ei kuiskaukseksi ja hänen hoviväkensä olivat niin onnellisia, että saivat kuulla hänen saaneen jonkun asiakirjan, jonka omaamisesta hän ilmaisi häiritsemätöintä riemua, samalla kertaa kun hän peitti sen sisällön salaperäisyyden hämärään.

— Erään asiakirjan, mikähän se mahtanee olla? — kysyivät kaksi kunnianmerkillä koristettua herraa toisiltansa.

— Usko minun sanani, se on jotakin erinomaista… jokin liitto, jonka ainoastansa kuningas on voinut aikaansaada, jokin…

— Hän on vastaanväittämättä suuri nero, kreivi-hyväni!

— Olenpa häntä aina ihmetellyt, hym. —

— Minä olen niin paljon kuullut kuiskattavan tuosta asiakirjasta, — lausui salaperäisesti muuan kultaanpuettu kamariherra eräälle henkivartija-väessä palvelevalle katteinille.

— Se on tietysti esim. joku kuninkaan oikku, jonka pitäisi vaikuttaman tämän maan asujanten mieliin.

Kamariherra otti pari askeletta takaperin, samalla kun katteini silmäili häntä hymyillen ja äkkiä lisäsi:

— Ei kukaan voi rakastaa hänen majesteettiansa suuremmalla kunnioituksella kuin minä, ja…

— Siihen teillä onkin syytä, katteini Liljehorn!

— Suuria syitä; minun on kiittäminen hänen majesteettiansa kaikesta, kasvatuksestani, eläkerahastani hänen käsikassastansa ynnä muusta. Minä tarkoitin vaan hänellä olevan pienet oikkunsa, ja että tämä olisi vaan sukkela keksintö, jota minä erinomaisesti ihmettelisin, jos esim. koko kirjoitus sisältäisi vaan yleisiä ystävyyden vakuutuksia… niin, mitäpä minä tiedän.

— Mutta jotakin tärkeätä sinä on. Onhan Armfelt'ista tehty Norsun tähdistön ritari, ja minä tiedän varmalta taholta, että Köpenhaminassa oltiin suuresti ihastuksissa kuninkaaseemme. Fredrik-ruhtinas, Huth-kenraali ja Bernstorff-kreivi ovat olleet lumottuina hänen kaunopuheliaisuudestansa. Te hymyilette vieläkin, katteini Liljehorn, ette kait tahdo väittää?…

— En millään lailla, hänen majesteettinsa puhuu vastaanväittämättä hyvin.

— Jotakin täytyy olla tapahtumaisillansa, se näkyy kuninkaasta ja se näkyy Armfelt'istakin… Norsuntähdistön ritariksi, sepä on jotakin!… kuninkaalla mahtane olla suuri vaikutusmahti Köpenhaminassa, — arveli muuan valtiollisista asioista huvitettu, hohtokivillä koristettu leskikreivitär, silmäillen erästä hovimarsalkkaa, jonka toinen silmä oli ummistettu ja joka puristi yhteen huuliansa ikäänkuin olisi hän lujasti päättänyt, ett'ei niiltä tulisi pääsemään nuot tärkeät salaisuudet, joita hän voisi ilmaista jos tahtoisi.

— Noh, kreivi Taube, teidän kävi siis hyvin Köpenhaminassa?

— Kävi niin, valtiosihteeri-hyväni… hys, vaiti!

— Tosiaan, jos tuota ymmärrän, — lausui Schröderheim hiljaa, samalla kun hänen levotoin silmäyksensä lensi kuninkaasen, — kuinka, Herran nimessä siellä kävi?

— Menikö kaikki hunningolle, peräti hunningolle?

— Mutta Armfelt'in koroittaminen Norsuntähdistön ritariksi?

— Se oli sumua silmiin. Älä millään ehdolla ole tietävinäsi niistäkään!

— Melkein tällaisia olivat nuot monet kuiskahdukset kuninkaan ympärillä, joka nyt oli kääntynyt Magdalena Rudenschöld'iin. Tuskin olisi hän ollut kohteliaampi kenelle kuningattarellekaan kuin tuolle Sofia Albertinan nuorelle hovineidille, ja hoviherrat olivat kokoontuneet kunnioituksella hänen ympärillensä samalla kuin naiset silmäilivät häntä suloisilla hymyilyillä. Missä Magdalena vaan liikkui, kohdeltiin häntä mitä ystävällisimmästi; olipa hänen ihailemisensa milt'ei tullut tavaksi, ja harvoin oltiin niin monta sievistelysanaa lausuttu hänen läheisyydessänsä kuin näinä päivinä.

Vilkkaasti muistellen kuninkaan ystävällistä kohteliaisuutta, joka muisteleminen loi hänen huulillensa iloisen hymyilyn, astui Magdalena huoneesensa, jossa hän kohtasi sisarensa, paronitar Ehrenkronan.

— Miten on Karolina-hyväni, sinä näytät raju-ilmalta tahi oikeammin sateiselta päivältä? Olethan itkenyt, sisar-kultani, avaa sydämesi minulle!

— Ah, Malla, minua on kohdannut suuri ja raskas huoli, — vastasi hänen muutamaa vuotta vanhempi sisarensa, silmäillen levottomasti Magdalenaa, joka nyt vakavan näköisenä kumartui häneen päin.

— Mitä, Herran nimessä, sinulle siis on tapahtunut?

— Ei mitään itselleni… sinun takiasi, Magdalena, sinun takiasi olen huolissani ja levotoin.

— Minunko takiani? — Tumma purppuran puna lensi äkkiä Magdalenan kasvoille.

— Sinusta ovat alkaneet kuiskaella hirmuisia, kummallisia asioita. Ah, ah, sinä punastut!…

— Säikähdyksestähän…

— Niin, suokoon Jumala, ett'ei se o… olisi häpeästä!

— Häpeästä, — kertoi Magdalena, painoi kätensä silmilleen ja jatkoi kiivaasti — ei, ei, en häpeästä! mutta miten voit lausua sellaista sanaa minulle?… kuinka kauheata!

— Niin, se on kauheata, että meidän molempain täytyy vaihtaa sanoja sellaisesta asiasta, joka on joka miehen suussa, mutta jonka kuitenkin on niin vaikea päästä minun huuliltani.

— Mitä sinä oikeastansa minusta tahdot, Karolina?

— Olen tullut varoittamaan ja rukoilemaan sinua kaiken pyhän nimessä, — kertoi rouva Ehrenkrona liikutetulla äänellä — tullut pyytämään sinua isämme muiston nimessä, hänen kuolemansa sekä niiden varoitusten nimessä, joita hän sinulle ja meille antoi, oi, kunnioita kantamaasi nimeä kuitenkin hänen tähtensä, joka jo makaa haudassaan!

— Mitä olen siis tehnyt, Herran nimessä, koska voit puhua minulle tällä tavalla! En, en tahdo sinua enään kuulla ja minä pyydän sinua antamaan minulle sitä kunnioitusta, jota vaadin ja jota kaikki, niin kaikki yhä ovat minulle antaneet.

— Kunnioitusta, lapsi-raukkani, sinua imarrellaan, kentiesi ryömivät he sinun edessäsi ja ehkäpä omantavat sinulle jonkinmoista valtiollistakin tärkeyttä ja luulevat sinun voivasi vaikuttaa asiain menoon ja ratkaisuun, sillä he pitävät sinua kuninkaan parhaimman suosikin rakastajattarena.

— Kuinka on sinulla sydäntä puhua minulle näin?

— Sentähden, että ainoastansa ankarin totuus voi temmata pois ne petolliset verhot, joihin sinun tunteesi varmaankin on itsensä pukeutunut ja jolla se on koristanut semmoista tilaa, kuin sinun on. Sinun tulee suoraan ja selvästi huomata kantasi ja sinun täytyy poistua hovista, häpeästä ja alentumisesi tilasta.

— Parhaintako, jalointako tunnettani siis nimitetään alentumisen tilaksi! — huudahti Magdalena ja pannen äkkiä kätensä ristiin jatkoi hän: — Niin, Karolina, minä lemmin Kustaa Mauritz Armfelt'ia, ja häntä lemmin jo ennen kuin… Jumalani, oi, Jumalani!… ennen kuin Hedvig de la Gardie tuli… tuli hänelle siksi, mikä hän nyt on. Minun lemmelläni on vanhempia oikeuksia…

— Vaiti, Magdalena, vaiti!… Oikeuksia!… Mitäpä sanotkaan?

— Sanon, että minä lemmin häntä, ja että hän lempii minua, sanon, ett'en tahdo luopua siitä autuudesta, jonka hänen lempensä minulle tuo. Palajaminen on liian myöhäistä, Karolina, liian myöhäistä… en voi temmata sieluani irti hänen sielustansa, ja tämä ratkeamatoin side on Jumalan edessä yhtä pyhä kuin kaikki papiston toimituksetkin.

— Malla, Malla, nämätkö sanat tulevat sinulta! Mihin on siis järkeni joutunut, sinä, joka olit niin järkevä? Mihin hyvänsuopa sydämesi? Ah, kuinka haikeasti suren kaikkea sitä hyvää ja jaloa, joka sinussa on menetetty!

— Sinun kyyneleesi näkeminen, Karolina, on minusta tuskallista!

— Tätähän minä aina pelkäsinkin! Sellainen hovi ja sellaiset tavat sekä lisäksi sinun huikenteleva luontosi! Sinä olet imenyt itseesi myrkkyä, sisarparkani, pilalle menneiden tapojen turmelevaa myrkkyä, kun oikeus ja kunnia ovat poljetut jalkoihin tahi tulleet pilkatuiksi. Aviomiehiä ja henttuja, aviovaimoja ja rakastajia… ja sinä turvatta, alttiina viettelyksille…

— Ei laisinkaan viettelyksille, Karolina, ei mitkään houkuttelemiset, kuinka loistavia ovat olleetkin, ole koskaan saaneet valtaa ylitseni. Uskollinen olen ollut rakkaudelleni ja luulinpa omaavani kylläksi voimaa sulkeakseni tämän tunteen ijäti omaan poveeni. Tämä voima minulta puuttui. Älä siis syytä muita siitä, jossa pidät minunkin rikkoneeni.

— Useammin kuin kerran olen sinua, Magdalena, varoittanut… — keskeytti rouva Ehrenkrona, jonka kyyneleet milt'ei koko tämän puhelemisen ajan oli juossut, — huomasinhan minä, mihin sinun ajattelemattomuutesi lopulta tulisi sinua viemään.

— Usko minua, miesten imarteleminen ei ole minua laisinkaan houkutellut, ja jos olen ollut veikistelevä, on se tapahtunut siitä syystä, että olen tahtonut olla mieluinen yhdelle, ainoastansa yhdelle.

— Magdalena-hyväni, vielä ei ole palajaminen liian myöhäistä — jätä hovi, poistu kauaksi tästä kaupungista ja sen turmeluksesta, niin tulevat ihmiset unohtamaan…

— Sitä en voi tehdä, en voi!

— Malla, lemmikkini, salli vaan yksi kysymys: voitko todellakin tuntea itsesi onnelliseksi niissä oloissa, joihin olet joutunut? Voiko sinulla olla mielen lepoa ja rauhaa?

— Älä kysele minulta, Karolina! — pyysi Magdalena liikutettuna.

— Jumalan kiitos, ett'ei omatuntosi vielä ole kokonansa nukkunut! Sinä huomaat itse, niin te'et, kaiken tuon onnettoman hairahduksesi. Ja mihin tulee se lopulta viemään? Ennemmin tahi myöhemmin tulee hän, jolle sinä olet kaikki uhrannut, sinut hylkäämään. Joku oikku, uusi kaunotar…

— Kuinka vähän sinä häntä tunnet! Mutta minä sanon sinulle, että jalompaa sydäntä kuin hänen ei olo toista olemassa! — Magdalenan äärettömästä autuaallisuudesta loistavat kasvot kääntyivät hänen sisärensä päin. Niin kauan, kuin häntä itseänsä ahdistettiin, tunsi hän itsensä alakuloiseksi ja tuskan valtaamaksi sekä sydäntänsä syvältä vihlovan; mutta nyt oli kysymys hänestä, — ei mihinkään siihen ylevään ja jaloon, jolla Magdalena mielikuvitelmassansa oli hänet koristanut, saisi kajota, sen pitäisi olla menehtymätöintä ja ikuista kuin hänen lempensäkin; ja vakavan näköisenä lisäsi hän: — Sano, mitä tahdot, mutta älä lausu mitään pahaa hänestä!

— Sinä olet oikeassa, hänestä olemmekin jo keskenämme puhuneet liiaksikin monta sanaa! — vastasi Karolina Ehrenkrona kylmäkiskoisesti. Hetken vaijettuansa jatkoi hän: — Minä vastustelin aina sitä, että sinä niin nuorena kuin toit, jättäisit kodin suojelevan turvallisuuden. Turhaan varoitin minä äitiämme; kunhan se vaan ei koskisi häneen liian kipeästi, kun lavertelevat kielet ennemin tahi myöhemmin tulevat kertomaan hänelle niitä huhuja, joita sinusta on kulkemassa! Ah, Magdalena, äsken puhuit nauttimastasi kunnioituksesta… jospa kuulisit viuhkojen takaiset; kuiskeet, jospa näkisit ne ivalliset silmäykset, joita sinuun luodaan, niin ei "kunnioitus"-sanaa koskaan pääsisi huuliltasi.

— Kuinka oletkaan katkera!

— Siksi, että sinua niin paljo rakastan. Malla, suo minulle sananenkin lohdutukseksi!

— Asia on nyt niin, kuin se on.

— Mutta eihän se tule jäämään sellaiseksi?

— En voi lausua sinulle sitä sanaa, jota haluat.

— Siis ovat kaikki varoitukseni menneet hukkaan! Niin, itke, Magdalena, itke itseäsi ja sokeuttasi!

Karolina Ehrenkrona, joka helleydellä oli tarttunut Magdalenan käteen, jatkoi väräjävällä äänellä: — Meidän mielipiteemme ovat niin erilaiset, ja sentähden käyvät meidän tiemmekin tästälähin eri suunnille. Hyvästi, Magdalena! Tuon uuden siteesi solmiamisen tähden ratkeaa tällä hetkellä eräs vanhempi. — Ja painaen suudelman Magdalenan otsalle, meni hän kiiruusti huoneesta pois.

— Ei enään sisartakaan! — huudahti Magdalena, heittäytyen ääneensä nyyhkien sohvan patjoille; — mutta en voi muuta! Sokea, sokea, — oi, jospa se olisin!

KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.

Eräässä huoneessa, jonka karmiinipunaiset seinät olivat verhotut silkkikankaalla, runsaasti kullatuilla reunustoilla ja loistavasti koristetuilla, valkoisesta atlaskankaasta tehdyillä akuttimilla, astuskeli Kaarlo-herttua edeltäkäsin, ollen vilkkaassa keskustelussa paroni Reuterholm'in kanssa.

— Tukalaa, että Ulfvenklou on poissa, — lausui herttua, — en voi väittää, ett'en tässä asiassa mielelläni haluaisi hänen kanssansa neuvotella.

— Suokaatte anteeksi, teidän kuninkaallinen korkeutenne, että minä rohkenen lausua kummastukseni tämän toivomuksen kuullessani… hän on ilmeinen petturi, siihenhän saatiin kumoamattomia todistuksia, — vastasi suosikki, jonka tummat, tuliset silmät ilmaisivat hiukka mielikarvauden sekaista maltittomuutta, —ja minusta nähden voi teidän korkeutenne olla sangen tyytyväinen, että olette hänestä päässeet.

— Niin, niin, suittaa siten olla, mutta tällaisissa asioissa näyttiihe hän useammin kuin kerran omaavansa mitä ihmeellisimmän taidon, ja juuri tämän unen haluaisin saada tarkoin selitetyksi.

— Minun mielestäni se ei kaipaa sellaista selitystä, se on vaan seikka, joka kerran tulee tapahtumaan.

— Sinä puhut niin ratkaisevasti, Kustaa Aadolf-hyväni, — lausui herttua nauraen.

— Haluaisinpa teidän kuninkaallisen korkeutenne lauselman mukaan kirjoittaa muistiin tuon unen, — jatkoi Reuterholm, — kentiesi voisin jonakuna päivänä tuoda ilmi todistukset siihen, että ennustukseni ovat oikeat.

— Noh, niin voisihan se olla mahdollista. Siis, istuhan tähän kirjoittamaan!

Paroni Reuterholm istahti nyt mustan, saksantammesta tehdyn pöydän ääreen, samalla kuin herttua milloin nojasi kyynärpäätänsä siihen tuoliin, jolla hänen suosikkinsa istui, milloin taas astuskeli muutamia kertoja edestakasin laattialla.

— Onpa jo kulunut paljon yli vuoden siitä, kun nä'in tämän unen, josta sattumalta tänään tulin sinulle maininneeksi, jatkoi herttua, — mutta minä muistan sen vielä aivan hyvin ja selvään… sepä tapahtuikin vielä Lokakuun 23-24 päiväin välisenä yönä. (48) — Sinä, Kustaa Aadolf-hyväni, olit tulevinasi minun luokseni kertomaan kuninkaan kuolleen ja pyytämään minua kutsumaan seuran kokoon, jonka heti olin tekevinänikin ja silloin olivat he lupaavinansa liittyä minuun isänmaamme menestykseksi.

— Seuramme jäsenet ovat täydellisesti luotettavia ja teidän kuninkaalliselle korkeudellenne vilpittömästi uskollisia, — keskeytti Reuterholm.

— Sen tiedän, ja luultavasti olikin sen vuoksi… niin, kuten sanottu; noh, sitte olin olevinani Upsalan linnassa sinun ja sisareni sekä puolisoni läsnäollessa, ja tuo viimeksimainittu kehoitti minua erittäinkin puolustamaan perintöruhtinaan oikeutta; hänen sanojansa oli kuitenkin keskeyttämässä muuan sotajoukosta tullut lähetystö, jossa olivat, kreivi Brahe, paroni Kaarlo de Geer, ja joitakuita muita, jotka ensinmainitun johdolla olivat tarjoavinansa minulle valtionhoitajan tointa perintöruhtinaan alaikäisyyden ajaksi. Minä olin myöntyvinäni ehdoilla, että hallitusmuoto pysyisi muuttamattomana, jonka jälkeen oltiin tekevinämme julkinen sopimus kaikesta, joka alle minä ja kaikki läsnäolijat, jotka olivat näyttävinään niin iloisilta, että kerääntyivät ympärilleni ja sulkivat minut syliinsä, olivat piirtävinään nimensä. Samassa silmänräpäyksessä oli Kuninkaanniitty leviävinänsä silmieni eteen, koko sotajoukko oli olevinaan kokoontunut sinne ja perintöruhtinas, joka oli seisovinaan minun oikealla puolellani, oli tulevinaan julistetuksi kuninkaaksi sellaisella hälinällä, että minä hämmästyneenä ja levottomana heräsin. — Herttua vaikeni, hänen tuolinselkään nojaava kätensä vapisi suonenvedontapaisesti ja hän lisäsi hymyillen: — Luulenpa vieläkin tuntevani itseni aivan levottomaksi.

— Minäkin olen nähnyt unta, jolloin korkein valta tässä maassa oli annettavinansa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne, — vastasi Reuterholm, käärien kokoon tuon kirjoitetun paperin ja pistäen sen talteen lisäsi hän terävällä äänennousulla, samassa kun hänen säihkyvät silmänsä kiinnittyivät herttuaan: — Minun uneni tarkoitti vallankumousta.

— Se oli vaarallinen uni, Kustaa Aadolf-hyväni, — lausui herttua kiivaasti, samalla kun hän, alkaen jälleen astuskella laattialla, käänsi suosikilleen selkänsä.

Tämän keskustelun ajalla oli kuningas sulkeutunut Sergel'in kanssa työhuoneesensa.

— Minä tahdon saada teidän veistämänne rintakuvan itsestäni, — lausui Kustaa-kuningas tuolla miellyttävällä imartelemisella, jolla hän aina kohteli mainittua taiteilijaa.

— Tähän työhön ryhtyminen tulee olemaan minusta erinomaisen hauskaa, teidän majesteettinne.

— Ja kuulkaahan, minä olen ajatellut, että te tekisitte tämän työn minun salissani, jotta naiset sekä koko hoviseurue olisi jokaisella taltaniskulla todistajana kuinka minun kasvoni ilmautuvat marmorista… ja tulisivat saamaan ilon ihmetellä teidän neroanne.

— Niin miellyttävää kuin se minulle olisikin, täytyy minun kuitenkin luopua sellaisesta kunniasta, — vastasi mestari hienolla hymyilyllä.

— Foi de gentilhomme, Sergel-hyväni, mutta…

Tässä silmänräpäyksessä ilmoitettiin kuninkaalle laamanni Liljensparren haluavan päästä hänen puheellensa.

— Jotakin tärkeää, — ajatteli kuningas, armollisesti päästäen tuon niin suuresti suosimansa taiteilijan luotansa menemään, joka tunsi itsensä sangen tyytyväiseksi päästyänsä täten kuninkaan omituisesta esityksestä.

— Nähdessäni teidät, laamanni Liljensparre, olen aina halukas kysymään: mitä uutta? — lausui kuningas, joka ystävällisesti nyökäten vastasi tuon huoneesen astuvan kunnioitusta osoittavaan tervehdykseen.

— Alamaisuudessa rohkenen toivoa teidän majesteettinne harvoin tehneenne turhaan tämän kysymyksen.

— Ja nytkö vaaditte, poliisimestari-hyväni, kiitoslausetta?

— En; vaan minä ansaitsisin tulla eroitetuksi virastani, jos en täyttäisi velvollisuuttani, vastasi Liljensparre, joka tyynesti katsoi kuninkaan tähysteleviin silmiin.

— Hyvä, hyvä! Kulkekaa te yhä vaan velvollisuutenne tietä, minä tahdon olla kokonansa korvana.

— Teidän majesteettinne on armollisesti käskenyt minua tarkasti pitämään silmällä Venäjän ministerin, kreivi Rasumoffskyn, hankkeita.

— Entä muuta?

— Kreivi vehkeilee sekä rakkaudessa että valtioasioissa.

— Rakkaudessakin? — kuningas naurahti. — Alahan ensin rakkaudesta,
Liljensparre-hyväni.

— Hänen lemmensuhteensa ovat erinomaisen salaperäisiä, sillä hän lempii erästä naimisissa olevaa naista.

— Vaarallista, kreivi-hyväni, kovin vaarallista… Entä jos tuo aviomies rupeaisi väijyksiin!… Mikä yhteiskunnallinen asema tuolla heikkoluontoisella tuntemattomalla on?

— Hän on hovissa?

— Kaikkitietävä herra laamanni, toivonpa ett'ei hänen nimensä ole teiltä salassa?

— Se on kreivitär Vrede.

Kuningas ei enää hymyillyt; vakaisella katsannolla kertoi hän kreivittären nimeä.

— Hänen kauttansa saa kreivi jokseenkin tarkat tiedot meidän hovimme suhteista, — jatkoi Liljensparre, samassa silmänräpäyksessä kuin kuningas viittasi häntä jatkamaan; — hänen saa kreivi tiedon jokaisesta lausutusta sanasta, jokaisesta kasvojen vivahduksestakin; etenkin taitane häntä erinomaisesti huvittaa teidän majesteettinne hankkeet sekä ne sanat, joita teidän majesteettinne suvaitsee lausua.

— Kreivitär-parka! — Hymyily ilmestyi jälleen Kustaa-kuninkaan huulille, — herra Rasumoffskyn lemmenhommat näyttävät vaan olevan hänen valtiollisten vehkeilemisiensä apuna.

— Rohkenen olla tässä asiassa samaa mielipidettä kuin teidän majesteettinnekin.

— Tuo kaunotar tulee täst'edes saamaan sangen vähän tahi sangen paljo kertomista, niin, saa nähdä, miten rupeaa käymään! Nyt minä käsitän ne molemmatkin juonet, joissa tuo arvoisa kreivi toimii: Vreden rouva tekee itsensä pienillä uutisilla hänelle mieluiseksi ja hän taas puolestansa tekee itsensä mieluiseksi Katarina-keisarinnalle.

— Melkein niin, teidän majesteettinne, mutta tähän tulee lisäksi vielä muutakin.

— Suokaahan kuullani, Liljensparre-hyväni.

— Kreivi Rasumoffsky viettää hauskaa kotielämää ja on miellyttävä isäntä sekä on avannut ovensa ja kukkaronsa tyytymättömille aateliston joukossa.

— Sen tiedän, — lausui kuningas, jonka silmät säkenöi suuttumuksesta, — mitä muuta lähtee tuon venäläisen ministerin asunnosta?

— Kreivi huvitteleikse välistä pitämällä esitelmiä ja näiden tavallinen sisältö on, kuinka onnellisena Ruotsi voisi pitää itseänsä, jos se olisi esim. venäläinen maakunta.

— Foi de gentilhomme! — Kustaa III:n silmistä suitsui vihaisia leimuja, — ja ruotsalaiset voivat häväistä itseänsä siihen määrään, että tyynesti kuultelevat sellaista puhetta!

Poliisimestari kumarsi äänetöinnä.

— Tästä "onnellisuudesta" pelastin minä Ruotsin vuonna 1772; Jumalan avulla tulen pelastamaan sen vieläkin kerran, jos niin tarvitsee.

— Tietysti keskustellaan ministerin asunnossa myöskin, — jatkoi Liljensparre vitkallisesti ja kentiesi etsien kylläksi lieviä sanoja, antaaksensa kuninkaalle tämän viimeisen ja vaarallisimman tiedon, — ja keskustelu koskee välistä sotaakin… pian syttyvää ja odotettavissa olevaa sotaa…

— Ja mitä nämät herrat siitä miettivät?

— Heidän mietteensä ovat sangen erilaisia… useammat toivovat kuitenkin rauhaa, ja venäläinen ministeri puolustaa etenkin tätä mielipidettä sekä on monta kertaa antanut viittauksia, että jos sotajoukko tässä asiassa lakkaisi tottelemasta, tulisi teidän majesteettinne pakoitetuksi kutsumaan kokoon valtiosäädyt, ja siten arvellaan asian tulevan voitetuksi.

Kuningas astui muutaman askeleen Liljensparrea kohti, ja kiinnittäen häneen vihasta säihkyvät silmänsä kertoi hän: — sotajoukko lakkaisi minua tottelemasta. Ei, tämä on aivan suunnatointa! Te erehdytte aivan varmaan, laamanni Liljensparre!

— Suokoon Jumala, että niin olisi, teidän majesteettinne, ja että sen seuraukset tulisivat näkyviin…

— Riittää, laamanni Liljensparre, riittää! Minä luotan vielä ruotsalaisten soturein kunniaan! — Ja viitaten kädellänsä käski kuningas poliisimestaria poistumaan.

KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.

Magdalena oli pitkänänsä eräällä sohvalla. Hän oli yksin huoneessansa, ja hänen kirkkaat, siniset silmänsä olivat haaveilevina kiinnittyneet pesävalkeasta leimuaviin liekkeihin. Nojaten kyynäspäätänsä koruompeloituun silkkipatjaan, ja hameensa runsaat laskokset liittyneenä hänen mallikelpoisen vartalonsa mukaan, sekä tuo leimuava liekki valaisevana hänen kasvojansa ja heijastuen hänen tukkansa kultaloistosta, ilmestyi hänen kuvansa selvästi häntä ympäröivästä puolihämärästä, ja hän oli viehättävä nuoruuden sekä kauneuden ilmiö.

Kentiesi muisteli hän tällä hetkellä menneitä vuosia, lapsellisen viattomuuden ja lapsellisen ajattelemattomuuden aikoja, sekä noita pieniä kevytmielisyyden syntejä, jotka eivät olleet suuresti rasittaneet hänen omaatuntoansa. Kenties! vertasi hän tätä aikaa nykyiseen ja kentiesi huomasi hän itseltänsä olevan paljo katumista sekä murehtimista, sillä hänen kasvonsa yhä vaihettelevat vivahdukset osoittivat yhä enenevää levottomuutta, samalla kun hän silloin tällöin kohotti päätänsä. Tahi viettikö hän kentiesi tuota joutilasta hämärähetkeä kuultelemalla keväisen tuulen suhinaa ulkona olevissa lehteen puhkeavissa puissa tahi kuulteliko hän jalan astuntaa läheisestä käytävästä? Mikä hänen mielessänsä nyt lienee ollutkin, hän nousi äkkiä jalkuvillensa ja silittäen kähäränsä pois otsaltansa, riensi hän ovea kohti. Tässä silmänräpäyksessä näytti kaikki levottomuus karkkautuneen hänestä kauaksi ja hymyilevin huulin sekä loistavin silmin lausui hän paroni Armfelt'ia tervetulleeksi.

— Kuinka oletkin viipynyt… aloin jo luulla ett'et tulisikaan.

— Ja sitte rupesit kait arvelemaan minun ehdoin tahdoin laiminlyöväni sinua.

— Sellaiseen ajatukseen et sinä, Gösta, vielä ole antanut minulle syytä; mutta kuinka sinä näytätkin palavaiselta ja väsyneeltä…

— Minä olenkin väsynyt; koko yön olen ollut kuninkaan seurassa, eikä kumpikaan meistä ole nukkunut vähäistäkään; majori Morian on palannut…

— Ja mitä uutisia on hän tuonut paroni Nolcken'ilta sekä Pietarista?

— Kaikki hyvin… koko venäjänpuolinen raja on milt'ei aivan puollustuksetta. Sota turkkilaisia vastaan yhdeltä puolen ja meitä vastaan… — Armfelt keskeytti puheensa hymyillen — pidätkö sinä minua pelkurina, — Magdalena — kysyi hän.

— En, lemmikkini?

— Ja kuitenkin on tämä sota minulle kovin vastenmielinen… kuningas väittää sen tulevan minun vastenmielisyydestäni Toll'ia kohtaan.

— Ja onko hän sitä väittäessään peräti väärässä? — keskeytti Magdalena hymyillen.

— Niin, saadaan nyt nähdä, tulevatko ne edut, joita Toll on kuvaillut kuninkaalle todellakin toteutumaan, — jatkoi Armfelt ajatuksiinsa vaipuneena, siinä tapauksessa olen minä ennen muita halukkaampi sotaan, mutta…

— Ja sinä luulet siis sodan olevan tulossa? Magdalenan äänessä oli vapiseva värähdys.

— Josko se on tulossa… sitä ei ole enään epäilemistäkään. Kuningas on tänään esiintynyt valtioneuvostossa sellaisilla uutisilla Nolcken'ilta, että kahdenkymmenentuhannen miehen lukuinen sotajoukko on koottu seitsemäntoista virstaa Pietarista sekä käsketty lähtemään rajalle, ja että me tässä maassa voimme odottaa kaikkea.

— Mutta minä luulen sinun sanoneesi majori Morian'illa olleen kaikenlaista hyvää ilmoitettavana, että venäjänpuoleinen raja oli milt'ei puolustamatta ja…

— Jos sen sanoin, — Armfelt hymyili, — tapahtui se hajamielisyydestä, ja minä pyydän sinua, lemmikkini, unohtamaan sen… nähdessäni sinut, Magdalena…

— Et voi laskea pilaa, noh, sepä on todellakin hyvä ja hauskaa minulle, — vastasi Magdalena iloisesti; — mutta en käsitä kuitenkaan vielä täydellisesti tarkoitustasi.

— Onko sen käsittäminen niin tarpeellinenkaan?

— Mitä tarpeellisin, — vastasi hän veitikkamaisesti.

— Vaikka nyt olenkin maininnut majori Morian'in tuoneen hyviä tietoja, niin en voi… voi… niin, Magdalena, kuninkaassa täytyy olla hiukka poppamiehenkin vikaa, ymmärräthän, ja hyvät uutiset voivat pian muuttua huonoiksi ja päinvastoin. Tarvitaan vaan muutamia pieniä temppuja, niin ovat uppiniskaiset valtioneuvokset lauhkeita kuni lampaat, ja lampaat voivat pian muuttua aroiksi jäniksiksi, jos no kasakoissa ja tataroissa näkevät julmia metsästäjiä. Niin kaikki riippuu siitä, että ymmärtää hyvin asiansa, ja sen meidän kuningas tekeekin, ja sentähden onkin meidän valtioneuvostomme hänen mielensä mukaan äänestäneet mitä kiireellisimpiä ja voimallisimpia keinoja voidaksemme kohdata väkivaltaa väkivallalla.

— Väkivaltaa väkivallalla; mutta jos kaikki on niin rauhallista Venäjän rajalla, niin?…

— Niin kuningas kyllä tulee pitämään huolta, että… mutta puhukaamme jostakin muusta, Magdalena.

— Mielelläni… valtioviisaus on minusta ikäänkuin petollinen virvatuli, joka voi panna minut oikein päästäni pyörälle. Mutta sota Göstani…

— Niin, Magdalena… meidän täytyy eroita; ja huomenna lähden Suomeen.

— Lähdet… huomena.

— Kenraalimajuri Armfelt on määrätty ylipäälliköksi, ja everisti Hastfer ynnä minä tulemme hänen ylipäällikkyydellänsä johdattamaan kolmea pienempää osastoa.

— Sinä lähdet, ja jo huomenna, — kertoi Magdalena, joka ei ajatellut mitään muuta, ja katseli häntä kyyneleistä kimaltelevin silmin.

— Kuinka olenkin tänään rientänyt tulemaan luoksesi… niin, moniaita rauhallisia silmänräpäyksiä luonasi, joiden suloisen muiston tahdon viedä muassani…

— Oi, jospa saisin sua seurata.

— Sinun ajatuksesi mua seuraavat… suloinen tieto!

— Aina ja ijäti!… mutta kun tiedän sinun olevasi sodan hirmuisuuksissa… nyt, kun niin hyvin olisin tarvinnut läsnäoloasi ja lohduttavia sanojasi rohkeuteni ylläpitämiseksi.

— Lupaa minulle, ett'et anna sen masentua.

— Vaikea lupaus…

— Mutta sinä annat sen, lemmittyni!

— Mitäpä voisinkaan kieltää, sinun pyytäessäsi. Ah, Gösta, se, joka on naineen naisen suurin autuaallisuus saattaa minut punastumaan… katkera on punastuminen ja vaikea salata…

— Kuullessani sinun noin puhuvan, milt'ei pelkään sinun rakastavaa! minua vähemmin kuin ennen…

— Varastettua onneani en tahtoisi vaihettaa mihinkään, mutta varastettu onni ja salaiset riemut ovat kuni ruusuilla tanssiminen jonkun kuilun reunalla, jonka syvyyteen usein olen katsellut ja tullut päästäni huumatuksi sekä…

— Miksi tahdot huolestuttaa minua näillä sanoillasi? Ei, älä itke noin, älä! Onko meidän rakkaudellamme mitäkään yhteistä maailman kurjain menojen kanssa, eikö se ole kahden sydämen vapaa uhri toisillensa?

— Niin, se on totta, Göstani! Unohda katkerat sanani ja kyyneleeni… näethän, minä hymyilen, minä nauran omille sanoilleni, nauran koska sinä olet omani, ja tämä omaaminen on suurin ylpeyteni.

— Pääsi siis pystyyn, Magdalena, en ole lempinyt ketään naista niin kuin sinua.

— Sinä olet lempinyt monta… minä haluaisin olla ainoa…

— Mustasukkaisuuden mielettömyyttä…

— Ainoa, kuten sinäkin olet minulle.

— Sydämesi ensimäisen liekin olen sytyttänyt, se on minun ylpeyteni.

— Ah, ensi kerran sinut nähdessäni tuntui minusta, ikäänkuin olisin herännyt pitkällisestä, ikävästä unesta.

— Sinut nähdessäni muuttuivat minusta muut mielitekoni ikäänkuin varjoiksi.

— Ja nyt sinä tulet minut jättämään… onnellisuuteni oli liian suuri, ollaksensa pysyväinen, niin, siten se on. Sinä lähdet pois sotaan ja vaaroihin… kentiesi et milloinkaan palaja…

— Jos kaadun, tulet sinä olemaan viimeinen ajatukseni!

— Minusta tuntuu, ikäänkuin voisivat minun käsivarteni sinua suojella.

— Valkoiset kuin lumi…

— Kuolema… masentava ajatus. Ei, sinä et saa erota täältä ennen minua!

— Sitä en tule tekemäänkään, minä aavistan, ett'ei se tule tapahtumaan!

— Tällä silmänräpäyksellä tunnen sielussani, ikäänkuin olisi lempeni näkymätöin suojus ympärilläsi.

— Niin se on, armahani!… Kultakutrinen impi, kuinka aika rientää sinun läheisyydessäsi. Ah, salli minun nyt sinua oikein katsella!

— Ei, ei, vielä et saa mennä!

— Lausu vielä kerran minua lempiväsi…

— Niin, sydämeni pohjasta!

— Tuota suloista ääntä en koskaan unohda! Hyvästi, sa rusoposki, sa simasuu, hyvästi! Ei, ei ikuisesti… vielä näemme toisemme, vielä saan levätä sylissäsi!

KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Oli juhannusaaton ilta vuonna 1788. Pääkaupungin kaduilla oli niin suuri väentungos, että näillä usein syntyi täydellinen ahdinko. Väki ei kuitenkaan samonnut tulliporteille viettämän nurmikolla tavallista suviriemua, vaan ikäänkuin sopimuksen johdosta kulki tämä juhlapukuinen, vakavissa mietinnöissä oleva väkijoukko ales laivasillalle, satamaa kohti.

Hovissa oli tänä iltana illanvietto. Kustaa III näytti iloiselta, ja hänen tuliset silmäyksensä lensivät väliin läpitunkevina noihin juhlapuvussa oleviin herroihin ja naisiin, jotka tässä silmänräpäyksessä paistattelivat itseänsä siinä armon auringonpaisteessa, joka säteili näissä kuninkaallisissa saleissa.

— Kahdeksan päivän kuluessa on Rasumoffskyä käsketty lähtemään Tukholmasta, — lausui spanialainen ministeri huolellisella katsannolla puoliääneen kreivi Oxenstjernalle. — Minä en ole hänen personallinen ystävänsä, mutta mitä te tästä ajattelette? Sitä pidän varsin varomattomana.

— Asiain tullessa vissille kannalle, vastasi kreivi Oxentsjerna, — lakkaa te'eskenteleminen. Onhan valtiollisissa tapahtumissa samoinkuin yksityistenkin elämässä joitakuita silmänräpäyksiä, jolloin totuus näkyy alastomana, ja silloin on vähäpätöistä, josko se tulee ilmi muutama hetki ennemmin tahi myöhemmin.

— Tämän ankaruuden johdosta luulee kuningas varmaankin Katharina-keisarinnan julistavan hänelle sotaa, — kuiskasi tanskalainen lähettiläs eräälle ystävällensä, — mutta siihen on tämä liian viisas, — ja hän avasi hymyillen hohtokivillä koristetun nuuskarasiansa, jonka kanteen Venäjän keisarinnan kasvot olivat taiteellisesti piirretyt.

Kuningas jutteli, vielä milloin yhden milloin toisen kanssa. Hänen olennossansa oli huomattava levottomuus, ja useimpien kasvoissa nähtiin surua ja huolta sekä kyyneleisiä silmäyksiä. Tuo tavallinen leikkisä puhetapa ei tahtonut oikein päästä vauhtiin, mielet olivat alakuloiset, eikä Kustaa-kuninkaan hymyilylläkään ollut kuten tavallisesti, rauhoittavaa vaikutustansa. Etenkin oli alakuloisuus huomattava naisten piirissä, sillä useimmat olivat täytyneet erota tahi tulisivat eroamaan rakkaimmastansa, eikä Magdalena Rudenshöld'inkään tarvinnut tänä päivänä hillitä noita tuskallisia tunteitansa, jotka häntä olivat ahdistaneet aina siitä päivästä asti, kun Armfelt oli lähtenyt.

— Saanko viedä muassani muutamia rakkaita terveisiä? — kysyi kuningas puoliääneensä, katsellen häntä suojelijan ja ystävän sääliväisyydellä?

— Sire? — Magdalenan silmäripsissä kimalteli kyyneleitä, ja katsahtaen näiden väikkyviin helmiin jatkoi Kustaa-kuningas:

— Minä tulen kertomaan eräälle mitä olen nähnyt… tämän sanottuansa oli kuningas poissa hänen luotansa, ja vieraiden lähettiläiden ympäröimä näytti hän ainoastansa näkevän ja kuulevan sitä kunnioitusta, jota hänelle osoitettiin sekä niitä sattuvia muistutuksia, joita hänen läheisyydessänsä rohjettiin tehdä päivän tärkeimmästä kysymyksestä: sodasta Venäjää vastaan.

Noin yhdeksän paikoilla meni kuningas suoraa tietä laivasillalle puolisonsa, kuninkaallisen perheen, valtioneuvostojen ja niiden herrojen sekä naisten seuraamana, jotka olivat olleet läsnä hovipidoissa. Tämä oli Kustaa-kuninkaan mielen mukainen, juhlallinen esiytyminen, täynänsä loistavia pukuja, ritarillisuutta, suloutta ja kauneutta, ja kuningas, joka oli ottanut osaksensa sankarin toimen, salli uskollisten alamaistensa ihmetellä ja kummeksia sitä loistoa, jota hän itse levitti kunnianmerkillään, hohtokivillään ja koristuksillansa, ja joita myöskin, voittamatta kuitenkaan hänen komeuttansa, joka taholla loisteli hänen ympärillänsä.

Korkeaäänisiä hurraahuutoja sekaantui huokauksiin sekä kyyneleihin, ja kuningas, joka oli noussut Amfion-nimiseen laivaan, lähetti liikutetun hyvästijätön silmäyksen rantaan.

Kuningas oli poissa, ja pääkaupungin asujamet, levottomuuden valtaamina ja aavistaen tulevaisuutta täynänsä onnettomuuksia, odottivat tuskallisessa jännityksessä niitä uutisia, joita sotatantereelta rupeaisi kuulumaan.

Eräänä sellaisena päivänä teki neiti Rudenschöld palvelusta ruhtinatar
Sofia Albertinan luona.

Aamupostissa oli tullut joitakuita kirjeitä, ja Sofia Albertina, vaatehittuna hienosta silkkikankaasta, kalliista karrikkaista ja koruompeluksista valmistettuun aamupukuun, työskenteli niin innokkaasti niiden lukemisella ja niihin vastaamalla, että tavallinen edellä puolenpäivän pukemisaika oli mennyt ohitse. Vihdoinkin nousi hän kirjoituspöytänsä äärestä, joka oli tehty jostakin mustasta puulajista porsliinisilauksilla, joihin oli painettuna ajatuslauseita, ruusunnuppuja, perhoisia y.m., ja järjestäen papereja, jotka olivat levitetyt maalausten yli, lausui hän:

— En voi käsittää, mitä Kustaa-kuningas lienee ajatellutkaan, sitä en todellakaan voi! — Nämät sanat lausui hän kentiesi enemmän itsellensä kuin Magdalenalle, mutta huomaten tämän kysyväisen silmäyksen, lisäsi hän: — Viime kuun 22 päivänä tuli meidän laivastomme näkyviin Dagerort'in kohdalla eräs venäläinen laivasto, jossa oli muutamia linjalaivoja ja rekatteja. Minä näen, ystäväiseni, että te luulette meidän laivastomme taistelleen ja voittaneen…

— Sitä toivon, teidän kuninkaallinen korkeutenne.

— Siten olisi voinut tapahtua, niin varmaankin olisi niin käynytkin, — ruhtinattaren kalpeille kasvoille ilmestyi levottomuuden vivahdus; — mutta mitä voikaan Kaarlo tehdä, ollen estettynä kiellolla, ett'ei hän saisi olla päällehyökkääjänä. Tästä syystä täytyi hänen antaa vihollisen esteettä mennä menojansa ja vihoissansa paiskasi hän hattunsa laivankanteen, jotta höyhenet lenteli ympäri. Voin kylläkin käsittää Kaarlon kiukkua; mutta ihmettelenpä, eikö, asiain ollessa sillä kannalla, hänen majesteettinsa ole ajatellut… — ruhtinatar keskeytti puheensa hymyillen: — mutta mitäpä minä oikeastansa kaikesta tästä ymmärrän! Sota ja valtiovehkeet oikein saattavat meidän päämme pyörälle… meidän toimemme, Magdalena, pitäisi oikeastansa olla pukeuminen, ja todella onkin aika, että ryhdyn siihen.

Tällä tavoin ei tuskin yhteiskunnan ylhäisimmistä alhaisimpiin asti puhuttu näinä aikoina muusta kuin sodasta. Suursaaren tappelusta riemuittiin, ja vuodatettiin kyyneliä tuon onnettoman retken johdosta Haminaa vastaan, ja ne viestit, joita tästä lähtein yhä taajemmin saapuivat, antoivat alati uutta levottomuuden ja alakuloisuuden aihetta.

Magdalena seurasi tapauksia sekä vehkeitä Suomessa ja Tanskan pian tämän jälkeen tapahtunutta sodanjulistusta lempivän sydämen kaikella ahdistuksella. Valtakunta vaarallisessa tilassa, ja hänen lemmikkinsä, kuninkaan ystävä ja suosikki tekemisissä kapinallisen sotajoukon kansaa — mikä vaarallinen asema, kadehtijoiden ja vihamiesten ympäröimänä kuin hän oli kaikkiaalla! Hän kuvitteliihe Armfeltin asemaa vaihettelevilla väreillä, voimatta saada minkäänmoista lohdutuksen aihetta. Kuninkaan lyhyt olo Tukholmassa, Magdalenan saamatta edes silmänräpäystäkään häntä nähdä saati puhutella, hänen alakuloisuutensa ja tuo miltei ihmispeloksi sanottava, joka oli hänen olennossansa, jyrkkä vastakohta hänen entiselle esiintymisellensä, joka kaikki Magdalenalle kerrottiin, lisäsi hänen pelkoansa. Huojennuksena oli hänelle kuitenkin se, ettei hänen tarvinnut näyttää iloa, jota hän ei tuntenut, ja ettei hänen tarvinnut vaivata itseänsä huvittamalla leikillisillä pilapuheillansa Sofia Albertinaa, joka kuninkaan lähdettyä oli rientänyt Svartsjöhön, jossa hän yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa vietti kauniin syyskuun ajan.

Eräänä sellaisena päivänä istui Magdalena puutarhan lehtimajassa, joku kirja oli auki hänen polvellansa, samalla kuin hänen haaveilevat silmänsä katselivat auringon laskua. Linnan akkunat loistivat purppuraleimussa, kukkakihermäin ja pensaiden yli värisi punainen hohto, ja heisipuiden tuoksu lisääntyi.

Tässä silmänräpäyksessä kuului nopeita askeleita hänen takanansa olevalla nurmikolla, ja lehtimajan suulla oleva aukko sulkeutui. Riemuhuudahtuksella hypähti Magdalena seisovallensa, kirja putosi maahan ja joutui hänen pienten jalkainsa poljettavaksi, samalla kun hän riensi tullaksensa tässä silmänräpäyksessä suljetuksi avonaiseen syliin.

— Sinäkö täällä! lausui Magdalena, joka itkein ja hymyillen silmäili
Kustaa Mauritz Armfelt'ia.

— Minun täytyi saada sinua nähdä, täytyi ryöstää itselleni muutaman silmänräpäyksen autuaallisuuden.

— Göstani, oma lemmikkini, kuinka olenkaan sinua ikävöinyt!

— Samaa tunnetta olen uskollisesti noudattanut.

— Mitä mulkkauksia, millaiset ajat! Ja tämä Anjalan liitto… sotilaat eroavat virastansa… kieltäytyvät tappelemasta ja pitävät vihollisen kanssa salaisia neuvotteluja rauhasta. Niin, tuntemattomia, synkkiä kohtaloja vastaan me ja meidän maamme kentiesi menemme…

— Toivo vielä, lemmittyni, varmaankin asiat valkenevat! Taalainmaassa on kuningas löytänyt, mitä hän on etsinyt, uskollisen kansan, joka on vannonut hänen kanssaan voittavansa tahi kaatuvansa ja joka osaa toteuttaa valansa… Ranska ja Espanja ovat luvanneet hänelle apuansa; Englanti samoinkuin Preussikin tulevat kyllä väliin! Ei, sellaisen kuin Kustaa-kuninkaan…

— Itse hän lienee kokonansa menettänyt rohkeutensa ja hän häpeää näyttäytyä kansallensa…

— Hänen mielensä horjunee silmänräpäyksen, mutta terävimmin ilmaantuu hänen ajatustensa selvyys, hänen sielunsa jalous kuitenkin murheissa ja vastoinkäymisissä.

— Häneltä puuttunee urhoollisuutta.

— Olkoon niinkin, rohkenenpa vielä sanoa hänen olevan suurimman pelkurin, kuin tunnen; mutta eihän se estä häntä asettumasta joukon eturiviin ja tekemästä päällekarkausta. Hänen rohkeutensa on teeskenneltyä ja näyttää minusta paljoa jalommalta kuin synnynnäinen, — hän on meidän kuninkaamme eikä hän sitä koskaan unohda.

— Ah, jospa hän pian voisi tehdä rauhan!

— Sitä toivon, saadakseni oleskella kanssasi… mikä autuaallisuus sinun omaamisesi on!… Ainoastansa valoisat kuvat, iloiset ajatukset voivat tällä hetkellä päästä minun sielussani valloillensa.

— Niin on minunkin laitani… vaikka olenkin peljännyt, tunnen nyt vaan riemua.

— Magdalenani!

— Oi, että vielä kerran saan olla sinun läheisyydessäsi… vaarallisessa läheisyydessäsi.

— Lempeni on liekkiä, vereni on tulta… kuultele sydämeni tykytystä!…

— Ajeltuina kuin rajutuulessa…

— Poskesi ovat hieman vaalenneet…

— Sinun tähtesi ja sinun kauttasi!

— Valkoinen ruusuni!… Ah, joku tulee tännepäin — varmaankin ruhtinatar; niin hän se on! Hyvästi, lemmittyni! Kukaan ei saa nähdä minua, eikä aavistaa minun olleeni täällä. Minun luullaan olevan matkalla Karlstad'iin, jossa minun tulee kohdata kuningasta.

— Joudu, riennä! Kiitoksia lemmestäsi, kiitoksia tästä kohtaamisesta… rahtunen taivasta maailman murheissa!

KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Pöytäkirja laadittu Helmik. 28 p. 1789, jolloin paroni Silfverhjelm hermosähkön avulla kuudennen kerran nukutti Kaarlo-herttuan. Läsnä olivat H.K.K. herttuatar, paronit J.J. de Geer, Kaarlo Bonde ja Kustaa Adolf Reuterholm.

Kello oli noin puoli yhdeksän ehtoolla, ja puolenkolmatta minuuttia kestävän sivelemisen jälkeen huomattiin herttuan nukkuneen. Suurin hiljaisuus vallitsi huoneessa, jolloin Silfverhjelm alkoi tehdä kysymyksiä, joihin kaikkiin kysytty vastasi erinomaisella järjellisyydellä ja äänen selvyydellä.

Silfverhjelm: Joko nukutte, herttua?

Herttua: Jo.

Silfverhjelm: Onko Reuterholmin jätettävä paperinsa ritarihuoneesen sellaisina, jollaisiksi hän ne nyt on korjannut?

Herttua: Jahka ma kysyn. — Nyt olen kysynyt. Hänen isänsä ei soisi hänen enään antavan minkäänlaisia papereja. Isänsä tahtoo hänen siinä asiassa olemaan kokonansa toimetoinna. — Jos hän pysyy kokonansa pois ritarihuoneesta, on sitä parempi.

Silfverhjelm: Voitteko, herttua, sanoa meille miten voisimme tehdä suurinta hyötyä yhteiskunnalle?

Herttua: Kysyttekö sitä kansalaisena, vai veljeskunnan jäsenenä?

Silfverhjelm: Kansalaisena.

Herttua: Ei maksa vaivaa potkia tutkainta vastaan. Mitä on aavistettu, tulee tapahtumaan. Sitä ei voi välttää. Maan täytyy tulla puhdistetuksi. Näinä aikoina tulevat kaikki valtakunnat muuttumaan. Mikä yhdellä tavalla tapahtuu Ruotsissa, tulee vähän ajan kuluttua toisella tavalla tapahtumaan Venäjällä. Mitä tulevaisuudessa tapahtuu, sitä on jo kauan aavistettu, ennustettu ja hankittu. — Ne, jotka asettauvat sitä vastaan, syöksyvät ainoastaan omaan onnettomuuteensa.

Silfverhjelm: Voitteko, herttua, sanoa meille enempää tästä asiasta?

Herttua: Olen jo sanonut enemmän, kuin minun olisi pitänytkään.

Silfverhjelm: Millä tavoin voimme käyttää hyväksemme saamiamme tietoja?

Herttua: Saamanne tiedot tulee teidän pitää itsellänne, kunnes valtakunta tulee siihen rauhallisuuteen, että niitä voitte ilmaista. Ne tulevat hyödyttämään teitä itsiänne; mutta jos ne tulisivat ilmi ennen aikaansa, heittäsivät ne varjon teihin muihin ja minuun, ja se olisi asialle turmioksi. — Että puhun näin unissani, se tapahtuu antaakseni teille varmuutta ja vakuutusta niistä seikoista, jotka jo ovat tunnettuja, ja suojellakseni ystäviäni, joita pahat henget ovat koettaneet johtaa harhateille ja jotka kerran minun kanssani tulevat auttamaan ja jälleen järjestämään valtakuntaa. Täällä on ollut paljon suuren työn aikaansaamaa jyryä. Pahat henget ovat tahtoneet vietellä minun ystäviäni väkivaltaisuuksiin ja potkimaan tutkainta vastaan, jotta he joutuisivat turmioon ja yhdysside minun ja niiden välillä, jotka ovat määrätyt minun kanssani valaisemaan maailmaa, tulisi katkaistuksi, ja juuri sitä estääkseni, puhun nyt tällä lailla. Mutta sen, mitä ollaan aavistettu, täytyy tapahtua eikä sitä voi estää. — Nuot kuusi voideltua ovat lausuneet, ett'ei niiden, jotka tahtovat olla ja pysyä tässä yhteydessä, pidä potkia tutkainta vastaan, sillä sitte, kun kaikki on ohi ja olot ovat jälleen rauhallisia, on heidän aikansa tuleva.

Silfverhjelm: Mikä henki nyt teidän kauttanne, herttua, puhuu?

Herttua: Hyvä henki.

Silfverhjelm: Tuleeko tässä kaupungissa piakkoin tulipalo?

Herttua: Minä en saa ilmoittaa mitään maallista. — Minä puhun tässä vaan, valaistakseni teitä, ystäviäni. Teille voi olla yhdentekevä, jos te ennakolta tiedätte tulipalosta tahi ette. En saa ilmaista enempää, kuin mitä jo olen sanonut. — Minun kutsumukseni on vielä vähän aikaa valvominen kaikkein turvallisuutta tässä kaupungissa ja ett'ei ketään häiritä kodissansa. Muista asioista on pidä lukua. — En saa puhua itsestäni. Tämän ainoan tulee minun tietää, voidakseni sitä noudattaa.

Hetken vaijettuaan jatkoi hän:

"Yhden seikan ilmaisen omaksi ohjakseni, sen nimittäin, ett'en saa ryhtyä valtiopäiväasioihin, en pieniin enkä suuriin, vaan pitää minun olla aivan toimetoinna. Mutta jos väkivaltaisuuksia tapahtuisi, tulee minun tehdä, niitä estääkseni, muistutuksia ja sitte olla aivan toimettomana kaikessa mitä tapahtuneekin. Tämä on sanasta sanaan kirjoitettava minun tiedokseni sittekun heräjän."

Silfverhjelm: Eikö teidän, herttua tulisi tehdä kuninkaalle muistutuksia hänen väkivaltaisuuksistansa?

Herttua: Minä sanoin, että minun tulisi tehdä muistutuksia väkivaltaa vastaan. Näitä muistutuksia tulee minun aivan yksinäni tehdä kuninkaalle, vakuuttaen, ett'en sellaiseen tahdo ottaa minkäänmoista osaa; mutta jos sitä sittekin tapahtuu, tulee minun vetäytyä pois ja pysyä hiljaisuudessa huoneessani tämän ajan. Minä tiedän teidän kirjottavanne tämän paperille, mutta lukekaa se nyt minulle, että saan kuulla, onko kaikki oikein kirjoitettu.

Tämän jälkeen luki ylläolevan ensiksi Reuterholm, joka kirjoitti pöytäkirjaa; mutta koska herttua ei sitä kuullut, hikisen sitte Silverhjehn, jolloin herttua heti kuuli jokaisen sanan ja lausui vihdoin:

— Se on aivan oikein kirjoitettu, ja minulle on varsin tärkeää saada herättyäni tietää sen sisällön.

Silfverhjem: Onko teillä, herttua, muutoin jotakin neuvoa tahi varoitusta ystävillenne annettavana?

Herttua: On, — Reuterholm ei saa olla kiivas. Hänen tulee varoa itseänsä ylpeydeltä, jott'ei lankeaisi samaan virheesen kuin ne, jotka ovat olleet valitut, mutta ovat tulleet hyljätyiksi.

De Geer'in tulee varoa itseänsä kiivaudesta, — hänen tulee järjestää asiansa, sillä järjestystä seuraa onnellisuus. Hänen tulee hoitaa pieniä lapsiansa.

Bonden tulee jatkaa, kuten hän on alkanut, vetäytyä pois valtiollisista puuhista, hoitaa maatilaansa eikä luopua perintöruhtinaasta, sillä hän on ainoa rehellinen mies, kuin täällä on olemassa. Hänen tulee välttämättömästi jäädä perintöruhtinaan luokse. Hän on niistä kaikista ainoa, joka rakastaa isänmaatansa ja joka voi antaa perintöruhtinaalle uskonnollisia ohjeita ja hän tuleekin siitä palkituksi, lähdettyään tästä maailmasta. Tämän lasken hänen omalletunnollensa. Mutta tätä ei saa minulle herättyäni sanoa. Minun ja perintöruhtinaan kohtalot ovat toisiinsa läheisessä yhteydessä.

Silfverhjelm: Voiko Silfverhjelm antaa Reuterholm'ille minkäänmoisia hyödyllisiä neuvoja?

Herttua: Voi. — Sellaisia, että hän aina olisi maltillinen, ja sentähden tulee hänen aina pitää niitä ystävän neuvoina.

Silfverhjelm: Tuleeko Reuterholm milloinkaan suuremmassa määrässä hyödyttämään isänmaatansa?

Herttua: Tulee. — Se aika tulee, jolloin hän on tuleva isänmaallensa sangen hyödylliseksi. Sen sanoin jo eilenkin. Mutta minun ja hänen kohtalonsa ovat niin likeisessä yhteydessä, ett'en siitä herätessäni saa mitään tietää.

Hetken äänettömyyden jälkeen jatkoi herttua taasen:

— Nyt minä sanon teille ennakolta, mitä on tapahtuva, kun minä heräjän. — Voi sattua, että olen utelias saamaan tietää, mitä minä olen puhunut; mutta sitä kirjoitustanne ei millään ehdoilla pidä minulle näyttämän. Minä tulen sitä sitte kyselemään. Silloin tulee teidän lukea minulle ne rivit, joista olen pyytänyt saada tietoa. Enempää ei teidän pidä minulle näyttämän, vaan sitte tulee jonkun teistä alkaa jutella niistä näistä asioista, jolloin heti unohdan kysellä enempää; sitte minä heti nousen jalkuvilleni ja menen ulos. Te panette silloin pois pöytäkirjan, mutta kirjoitatte siitä sitte jäljennöksen, joita teette kaksi, jotta siitä, joka minulle näytetään, ne rivit ovat poissa, joita minä en saa nähdä. Säilyttäkää sitte huolellisesti tämä pöytäkirja. Ennen kuuden vuoden kuluttua ei sitä saa minulle näyttää. Kuuletteko nyt tarkoin, mitä minä siitä teille sanon! Tämän tarkoin noudattaminen on sangen tärkeätä.

Nyt en saa enään nukkua kauemmin, teidän täytyy herättää minut. Kentiesi saankin enään maata viimeisen kerran. Joutukaatte minua nyt herättämään!

Herttua herätettiin heti ja hän heräsi oitis, määrältänsä kello kymmenen iltasella.

Tämän pöytäkirjan todellisuuden kuin myöskin sen lopussa mainittujen, herttuan herätessä sattuneiden tapahtumain ja kyselemisten y.m. jotka täsmällensä toteutui, kuten hän oli ennustanutkin, vakuutamme ja vahvistamme me autuutemme ja kunniamme nimessä:

Charlotta. Karl Bonde. J.J. de Geer. G. . Reuterholm. Pöytäkirjuri.
J. Silfverhjelm. Nukuttaja.

Reuterholm oli jäänyt yksinänsä huoneesen ja taittaen kokoon toisen kappaleen tätä pöytäkirjaa, nousi hän kirjoituspöydän äärestä samassa silmänräpäyksessä, jolloin herttua taaskin astui sisään.

— Niin, niin, varovaisuus on parhain näillä valtiopäivillä, se on aina ollut minunkin mielipiteeni, lausui herttua, joka jälleen jatkoi pakinoimistaan käytöksestänsä tällä levottomalla ajalla, — ja minä tekisin sitäpaitsi väärin Kustaa-kuninkaalle, jos väittäisin hänen ainoastansa vallan ja sortamisen himosta laventavan oikeuksiansa… hän on luonnostansa lempeä ja hyvänsuopa… hänen menettelynsä on pakon määräämä, ja minä tiedän hänen luulevan, että tämä on ainoa keino, joten hän voi järjestää raha-asiansa ja saada varoja sodan jatkamiseen sekä…

— Sekä antaa omalle hallituksellensa hirmuvaltaisuuden vivahduksen, — keskeytti Reuterholm kiivaasti. — Ei, minä moitin hänen menettelyänsä, minä kammoksun sitä ja tulen viimeiseen hengenvetooni…

— Puhukaamme jostakin muusta, Kustaa Aadolf-hyväni!

— Mielelläni minun puolestani; mutta se on totta, että näytelmä lähestyy välttämättömästi loppuansa. Tuo niin monta vuotta kytenyt, katkera viha tulee kerta leimahtamaan ilmi, ja tuho silloin…

— Jumalan nimessä, vaiti! Entä jos joku kuulisi sanasi! — lausui herttua todellisella säikähdyksellä.

— Niin, niin, jos tämä sekanainen vyyhti enään milloinkaan saadaan selville, tulette te, minun armollinen herrani, sen selvittämään, — vastasi Reuterholm matalalla äänellä, — kansan rakkaudella ja kunnioituksella sekä laakeriseppele päässänne…

— Niin, totta on, että minulle kentiesi ei olisi vaikeata saavuttaa, mitä vaan haluaisin, jos kunnianhimoni olisi suuri, mutta minä pidän hyvää omatuntoa ja mieleni rauhaa liian kalliina hintana luullusta kunniasta, jonka virvatuli synnyttäisi minussa salaisen levottomuuden pyhimpäin siteiden rikkomisesta. Minä tiedän varsin hyvin mitä epäluuloja minusta on olemassa, mutta minulla on levollinen omatunto, tuntiessani toiminneeni sen vakuutuksen mukaan, jota kunniani ja sydämeni vaativat.

— Mutta muistakaatte, mistä me niin usein keskenämme olemme puhuneet kirjastohuoneessa… ajatelkaatte sitä loistoa, joka tulisi teidän korkeutenne osaksi…

— Pyytäkää minua ennemmin unohtamaan kaiken tämän, Kustaa Aadolf… ne ovat unelmia, haaveiluja, eikä mitään todellisuutta, ei mitään! Minä olen kuninkaan mies, minun tulee se olla, sillä olenhan tänä iltana tuossa horroksessani saanut määräykset käytökselleni… toimettomana aloillani olemiselleni, ei mitään muuta. Minä olen isänmaani ystävä, ja jos sen oikeuksia jotenkin loukattaisi, olen valmis sen edestä uhraamaan henkenikin, samoinkuin sen tekisin, jos kuninkaanvalta vähennettäisi; Kustaa-kuningas on veljeni, ja minä hänen ensimäinen alamaisensa.

Herttua puhui voimalla, ja Reuterholm rypisti tätä kuullessaan maltittomuudella kulmakarvojansa sekä naputteli kiiltävillä kynsillänsä jotakin marssintapaista mustaan, somasti kiilloitettuun pöytään, jupisten hiljaa jotakin "epäröimisestä" ja "kummallisesta luonteen omaisuuksien sekoituksesta, joka vaikutti, ett'ei hän koskaan tietänyt, millä kannalla hän herttuan kanssa oli."

— Näen, ett'et ole oikein tyytyväinen, — lausui herttua, molempainkin oltua hetkisen äänetöinnä, ja sillä epäröimisellä, joka väliin teki hänet tuoksi uskolliseksi ja kuuliaiseksi kansalaiseksi, sekä rehelliseksi veljeksi, väliin taas tuoksi haaveilijaksi, vehkeilijäksi, taikauskoiseksi ja kunniahimoiseksi, joka uneksui kruunuista ja tyhjäksi joutuneista kuningasistuimista, lisäsi hän nyt: — Mutta mitä luulet minun pitäväni tehdä?

— Minä näen yhä selvemmin, että minun armollisen herrani uskollisten ystävien onkin rupeaminen toimimaan.

— Ystävyytesi minua kohtaan, Kustaa Aadolf-hyväni, ei saa kuitenkaan viedä sinua liian pitkälle… niin, ystävyytesi… en tiedä, miten sinua kiittäisin tuosta tunteesta, jonka todellisuudesta olet antanut minulle tuhansittain todistuksia.

Suosikin kasvot riemastuivat ja hän katseli herttuata todellisella ystävällisyyden silmäyksellä: — Niin, kaikki teidän kuninkaallisen korkeutenne edestä, — vastasi hän.

— Tule, ystäväni, niin saat kuulla muutaman yksinkertaisen värsyn, jonka olen sinun varaltasi kirjoittanut… Sköldebrand on sepittänyt siihen säveleet, ja nyt sitä de Geer parhaallansa laulelee… oikeastansa tulin sinua tämän tähden noutamaankin.

    "Ystävyys on lemmen sisko,
    Yhtä lämmin, vaikk'ei vauhko.
    Lempi elon teillä on
    Meille loisto auringon.
    Ystävyys kuin kuuhut paistaa
    Vielä onnen raunioista."

lauloi de Geer, ja syvimmällä liikutuksella kuulteli herttua sekä hänen suosikkinsa näitä sanoja; vuodattaen kuumia kyyneleitä, suutelivat he toisiaan hellästi poskelle.

KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Sodat ja puolueriidat olivat jokapäiväisinä puheenaineena, ja Magdalena seurasi näiden vaiheita suuremmalla tahi vähemmällä välinpitäväisyydellä, aina sen mukaan, miten paroni Armfelt oli niissä osallinen eli niihin sattuva.

Aselevon tehtyä Tanskan kanssa tuli hänen sydämellensä joku levollinen aika. Armfelt oli hänen läheisyydessänsä; hän oli täydellisesti onnellinen.

Vuoden 1789 valtiopäivät, aatelisten kukistaminen ja hallitusmuodon muuttaminen olivat hänestä jokseenkin vähäpätöisiä tapahtumia. Mitä piti hän lukua noista myrskyisistä ajoista, vähennetystä tahi laajennetusta vallasta, kunhan vaan hänen oma viehätysvoimansa oli pysyväinen ja hänen sydämensä epäjumala sen rajattomaksi tunnusti?

Hovin huvitukset olivat tänä talvena tulleet yhä harvalukuisimmaksi. Nuot vanhat ylimysperheet olivat milt'ei kokonansa vetäyneet pois kuninkaan seurapiiristä. Ett'ei tämä tapahtunut tuottamatta hänelle todellista kaipuuta, siitä oltiin vakuutetut, ja hänen kuiskaeltiin lausuneen:

— Koska en voi kuluttaa elämääni hauskuudella, olen halunnut elää kunnialla historiassa, ja kaikki pyrintöni on nyt tähdätty siihen suuntaan.

Tuo tyytymätöin puolue kävi sillä välin ahkeraan tervehtimässä Sofia Albertina-ruhtinatarta, ja koska Kaarlo-herttua syystä tahi toisesta pysyi liittyneenä kuninkaasen ja täten petti heidän toiveensa, alettiin nyt erinomattain suosia Fredrik-ruhtinasta. Charlotta-herttuatar, joka tavallisesti kannatti puolisonsa valtiollisia mielipiteitä, etsi kuitenkin nyt ahkeraan kälynsä seuraa, tunnustaen avosydämisesti mielipiteensä sekä itse kuuluvansa tuohon tyytymättömään puolueesen, jolloin Armfelt hymyillen oli kuiskannut Magdalenalle, että herttua halusi puolisonsa avulla säilyttää selkäänsä vapaana. Magdalena oli kuitenkin yhä jokseenkin välinpitämätöin kaikista näistä mielenosoituksista ja heittäytyi varsin levollisesti onnellisuutensa unelmiin.

Kevään tullessa heräsi hänessä kuitenkin uusi levottomuus.

Ne vieraat valtakunnat, jotka hieroivat jokseenkin otollista rauhaa Venäjän kanssa eivät olleet voineet saada mitään aikaan, ja hämäriä, epämääräisiä sotahankkeita aiottiin ruveta jälleen panemaan toimeen. Kustaa-kuningas oli päättänyt voittaa itsellensä edeltäjöidensä huimaavaa sotakunniaa, ja hänen loistavia urotöitä harrastava mielensä oli taaskin virkistynyt ensimäisten vastoinkäymisten synnyttämästä alakuloisesta, ja hän mietti nyt täydellä todella uuden sotaretken toimeenpanemista.

— Nämät kauheat, kammoksuttavat sodat herättävät minussa kuolettavaa tuskaa, — lausui Magdalena, tehden eräänä suvipäivänä palvelusta ruhtinattaren luona.

— Ratkaisevia tapahtumia ei ole toisella eikä toisella puolen sattunut, ja meillä ei siis ole suuria rauhan toiveita, — vastasi Sofia Albertina, joka meni lausumaan tervetulleiksi muutamia ylhäisiä ja siis tyytymättömään puolueesen kuuluvia naisia, jotka näillä tervehtimässä käynnillänsä eivät varsin paljo koettaneetkaan salata tunteitansa kuningasta kohtaan, ja jonkun muistuttaessa hänen ivallista luonnottansa, keskeytti kreivitär Lantinghausen kiivaudella:

— Hänen kerrotaan valtiopäivillä nimittäneen meitä, naisia, viidenneksi valtiosäädyksi ja sanoneen kunnioittavansa meitä enemmän kuin kaikkia neljää säätyä yhteensä.

Ruhtinatar ei voinut pidättää hymyilyänsä, keskeyttäen: —
Mieluisempaahan kuin kunnioittamista, emme voi vaatiakaan.

— Emme, emme tosin; kuitenkin riippuu asia siitä, missä suhteessa… minä tiedän varmalta taholta hänen sydämellisesti nauraneen, kun hänelle kerrottiin meidän sekaantuvamme päivän valtiollisiin kysymyksiin.

— Jos meidän mielipiteemme olisivat enemmän olleet sopusoinnussa hänen omiensa kanssa olen vakuutettu, ett'ei hän olisi nauranut, vaan armollisella hymyilyllä…

— Hyvät naiset, — lausui ruhtinatar vilkkaasti keskeyttäen: — muistakaatte hänen majesteettinsa olevan minun veljeni ja meidän hallitsevan kuninkaamme!

— Teidän korkeutenne suokoon armollisesti anteeksi, — vastasivat molemmat naiset pian ohimenevällä nolostumisella.

Tässä silmänräpäyksessä astui Södermanlannin herttuatar huoneesen, hän joka kiivastuneena Liljehorn'in kehnosta käyttäymisestä Ölannin tappelussa väliin oli nimittänyt häntä petturiksi ja väliin antanut viittauksia, että Kustaa-kuningas, joka kentiesi kadehti puolisonsa, herttuan, sotaonnea merellä oli suuri syy siihen, että laivasto ei totellut herttuan käskyjä.

— Ei, ei, — keskeytti Sofia Albertina mielenliikutuksella, — ei koskaan Kustaa-kuninkaalla, ei koskaan! Eipä hänen vihamiehensäkään voisi esiintyä semmoisella epäluulolla, enkä käsitä, miten sinä… Ei, ei mistään syistä olisi Kustaa-kuningas voinut toimia niin halventavaisesti itseänsä sekä kantamaansa nimeä!

— Niin, sinä voit kyllä olla oikeassa, ja minustakin näyttää hän tätä nykyä olevan liian hyvä ystävä Kaarlolle, voidaksensa tällä tavoin…

— Noh, kun tämän huomaat itsekin, Charlotta, kummastuttaa minua vieläkin enemmän, että olet voinut antaa viittauksia semmoisesta kelvottomuudesta Kustaa-kuninkaan puolelta, — vastasi Sofia Albertina jalolla mielikarvaudella vilkkaissa kasvoissansa; — ensiksi sinä esiinnyt mitä kauheimmilla uutisilla ja sitte mitä hirveimmillä epäluuloilla.

— Niin, ystäväiseni, eihän aina tarkoiteta mitä sanotaan, ja olkoon mitä tahansa, niin voihan tällaisilla ajoilla…

— Sillä yhteiskunnan asteella, jossa sinä olet, on todellakin anteeksiantamatointa esiintyä sellaisilla ajattelemattomilla lauseilla.

Herttuatar otti nöyryydellä vastaan tuon ankaran nuhteen, ja läsnäolevat naiset riensivät vakuuttamaan, että he puolestansa, ja mitä heillä muutoin olikin kuningasta vastaan, kuitenkin pitivät häntä liian hyvänä ruotsalaisena, omatakseen edes pienintä aijettakaan ruotsalaisten sotakunnian ehkäisemiseksi.

Yksinään jäätyänsä seisoi Sofia Albertina kauan avonaisessa akkunassa vajonneena syviin ajatuksiin, jotka koskivat hänen kolmea veljeänsä: — Heittäytyä vehkeilemisiin ja heti säikähtää, kunnianhimoisia, velttoja ja voimattomia, sellaisia he ovat, Kaarlo ja Fredrik, — hän ajatteli, — ei kumpaisellakaan heistä olisi rohkeutta jos tarvittaisiin. Heissä oi ole äitini ylevää henkeä, Kustaa-kuningas on ainoa… Kustaa-parka, tämäkö siis on ainoa tulos hallituksesta, joka alkoi niin loistavasti ja onnellisesti… sinä olet joutunut asemaan, jossa sinua väärin arvostellaan… miksi et tyytynyt tuohon vähäpätöisempään, vaan kuitenkin kunniakkaampaan toimeen, että olisit; ollut rauhan ylläpitäjänä ja harrastanut alamaistesi edistystä siveellisessä ja taloudellisessa vaurastumisessa… miksi, niin, miksi et sitä tehnyt! Sofia Albertina peitti kasvonsa käsillään, ja alakuloisuuden sekä levottomuuden huokaus kuului hänen huuliltansa.

NELJÄSKYMMENES LUKU.

Nuot kolme sotaretkeä Venäjätä vastaan olivat päättyneet. Kumpaisenkin sotivan valtakunnan hallitsija oli puolestansa ikävöinyt rauhaa. Kustaa-kuningas oli väsynyt sisällisistä ja ulkonaisista riidoista; hänen aikeensa koota kaikki puolueet isänmaan lipun ympärille eivät olleet onnistuneet, vaan siitä huolimatta oli hän saavuttanut etuja ja voittoja sekä onnistunut tehdä vastarintaa vihollisille. Katharina, joka kentiesi pelkäsi sitä yksimielisyyttä ja innostusta, joka ehkä voisi herätä oloon saavutetuista voitoista, oli ollut yhtä halukas kuin Kustaa-kuningaskin saamaan lopun tästä sodasta, ja Verälän rauhan sopimuksen allekirjoitettua, elokuun 14 p. 1790, piti Kustaa kuningas juhlallisen tuloretkensä Tukholmaan, elokuun 30 p. 1790.

Kuninkaan väsymätöin sielu työskenteli kotimaisten olojen järjestämisessä, urhollisten soturein sekä kaikkein, jotka tässä sodassa olivat itsensä kunnostaneet, palkitsemisessa ja teki yhä jättiläissuunnitelmia tulevaisuuden varalta sekä otti samalla innolla kuin ennenkin osaa toisten valtakuntain asioihin etenkin tuon nyt niin onnettoman Ranskan, ja Moniteurin, Journal de Paris'in ja muiden sanomalehtien vuoksi laiminlyötiin milt'ei kaiken muun lukeminen.

Aina Ranskan vallankumouksen alusta oli hän seurannut sen kehittymistä mitä suurimmalla hartaudella ja hän oli se hallitsija, joka muita selvemmin käsitti sen merkityksen ja surulliset seuraukset.

— Niin, Elis-hyväni, — lausui kuningas, joka jutellen näistä vaiherikkaista ajoista astuskeli edestakasin Schröderheim'in rinnalla, — Ranskan kuningaskunnan vaarallinen asema on epäkohta, joka voi kojua kaikkiin kuningaskuntiin. Muutamat viestit ovat vaikuttaneet minussa sellaisen hirmun, että niitä ajatellessani kauhistun. Ei tullut unta silmiini sinä yönä, kun sain kuulla tuon riehuvan roistojoukon antaneen Feneloun pään hänen vävynsä Berthierin suudeltavaksi; koko yön oli tuo kauhea näky silmissäni enkä voinut nukkua vähääkään. Kuitenkin nukuin minä makeasti yöllä ennen elokuun 19 päivää. Ei, minä kammoksun tätä vallankumousta, minä vihaan sitä!… Maasta paenneille Bourboneille tahdon tarjota suojapaikkaa valtakunnassani ja minä tahdon tehdä kaikki, ollakseni muiden hallitsijani luona hyödyksi Ludvig XVI:sta asialle.

— Teidän majesteettinne hyvä ja jalo sydän on aina sama!

— Se ei kannata mainitsemista, Elis. Enhän olisi ihminenkään, jos en nyt ponnistaisi kaikkia voimiani. Axel Fersen on tätä nykyä Parisissa ja ystävällisessä yhteydessä kuninkaallisen perheen kanssa; hän auttaa Maria Antoinettea, ja tunnen itseni levolliseksi, tietäessäni heillä hänessä olevan luotettavan ystävän, jolla on pää ja sydän paikallansa. Ja itsekin lähden kentiesi sinne vast'edes, niin saammehan nähdä…

— Teidän majesteettinne innolla ja nerolla saatane kentiesi jotakin toimeen tässä onnettomassa asiassa, jos vaan nuot muut vallat…

— Pitäisihän kaikkein olla halukkaat tukahuttamaan… niin, kaikissa tapauksissa luulen herättäneeni Katharina-keisarinnan halun ja toivon saavani pysymään sen vireillä, sillä hän käsittää selvään esimerkin tuottaman vaaran, innostuksen voiman ja kansassa heränneiden liikkeiden tarttuvaisuuden, joka on levinnyt Amerikan aarniometsistä Ranskaan saakka ja joka vallattomuuden viehätyksen ja petollisen kaunopuheisuuden houkuttelemisien kannattamana on erittäin sovelias viettelemään roskaväkeä, joka aina pitää vallattomuutta vapautena. — Minä itse suosin kansanvaltaisuutta ja olen riidellyt tuota vanhaa neuvostoa vastaan sekä ollut ainoa puolustamaan kansan oikeutta näiden yksivaltaisuus-ehdoituksilta. Olenpa itse pannut toimeen vallankumouksenkin isänmaani vapauden ja turvallisuuden edestä; mutta, foi de gentilhomme, olisinpa valmis uhraamaan henkeni, kukistaakseni tuon ranskalaisen… heidän "vapauttansa" minä kammoksun sekä halveksin heidän "tasa-arvoisuuttansa" ja "yhdenvertaisuuttansa" ja inholla mainitsen minä näitä sanoja, vaikka ajatukseni ikäänkuin lumottuina niissä riippuvat.

Kuningas vaikeni muutamaksi sekunniksi, hänen hienot kasvonsa leimusivat mielikarvaudesta ja hän jatkoi äkkiä: — Olen jo koettanut estää ja tulen tästälähtein nimenomaan kovasti kieltämään sanomalehden-kirjoittajia ja kirjailijoita sanallakaan mainitsemasta Ranskassa ilmautuneita levottomuuksia sekä kansalliskokouksen keskusteluja ja päätöksiä.

— Valistunut ja sivistynyt kansa, joka on tottunut mielihalulla seuraamaan asiain menoa, pitää tätä kieltoa liian ankarana kovuutena. Sire, olen rohjennut ilmaista tämän vilpittömän mielipiteeni. Ei yksikään hallitsija, paitsi Augustoa, olo niin laajan vallan ohessa, kuin teidän majesteetillanne on, voimallisemmin suojellut ja hartaammin kunnioittanut sanan vapautta ja tieto…

— Elis-hyväni, seuraukset voisivat tosin olla sellaiset kuin sanot; mutta minun syyni ovat pakoittavia, — vastasi Kustaa-kuningas lempeästi ja näyttämättä panneen pahaksensa Scröderheimin rohkeata muistutusta. Astuttuaan vielä kerran vaitonaisena laattian poikki, jatkoi hän enevällä alakuloisuudella: — Minä olen hallituksessani ollut liiaksi lempeä, liiaksi myöntyisä… olen antanut sydämeni ja tunteeni puhua liian paljo, ja silloin kun olisin pitänyt panna toimeen varoittavia esimerkkejä, olen antanut armon astua rangaistuksen sijaan. Jo kapinan ja uppiniskaisuuden ensimäisten oireidenkin ilmestyessä olisin… mutta saadaanhan nähdä, mitä meille tästä lähtein on odotettavissa, jos he ottavat esimerkkiä Anjalan liitosta… yhden verisen pään täytyy pudota…

— Sire, suvaitkaatte…

— Ei, ei sanaakaan Hästesko'sta eikä niistä muista!… Minä olen karkaissut itseni kaikkia esirukouksia vastaan, vieläpä omaa itseänikin vastaan. Ajan henki vaatii ankaruutta, jott'ei sen mielettömyys tempaisi meitä turmion pyörteisiin… Minun päätökseni on luja kuin kallio.

Kuningas pysähtyi erääsen linnan akkunaan, kääntäen mielenliikutusta osoittavat kasvonsa pois Schröderheimistä. Se ankaruus, jota Kustaa-kuningas piti tarpeellisena, täytti hänen sielunsa kauhistuksella, ja hän tunsi todellista riemua päästessään niistä synkistä ajatuksista, jotka häntä rasittivat, kun hän nyt lausui:

— Tule tänne, Elis, niin saat nähdä, — kuninkaan huulille ilmautui iloinen hymyily, samalla kuin hänen hienosta ivasta loistava silmänsä katseli ales linnan pihaan, jossa Armfelt istui eräässä kantotuolissa suuren kunniavahtinsa ympäröimänä, jolla hän oli kannattanut itsensä linnaan. Osoittaen tuota loistavaa seuruetta, lausui kuningas: — Minkälainen narri Armfelt onkaan. Hän käyttäikse, ikäänkuin olisi hän turkkilainen pasha! Minä pelkään sananparren toteutuvan, jossa sanotaan, että ylpeys käy lankeemuksen edellä.

— Minuun koskee todellakin kipeästi, nähdessäni hänet noin mieletöinnä, — jatkoi kuningas vakavammin, — mikä hän on, miksi hän itseänsä luulee? Suoraan sanoen ei ole mitään, jota hänen kunnianhimonsa ei luule saavuttavansa! — Niin, me tapaamme toisemme jälleen, Elis-hyväni; minä menen tekemään suunnitelmaa uuteen näytelmäkappaleesen, enkä suvaitse kenenkään itseäni häiritä, ei kenenkään, ja, — mennessänsä kääntyi hän äkkiä ympäri, lausuen: — Minä olen antanut Armfelt'ille ystävyyteni, ja hän on tehnyt minulle monta palvelusta, joiden takia pidän häntä arvossa ja joita olen myöskin osannut palkita; mutta eikö hän luule jo saaneensa kyllältä? Hän menee liian pitkälle vaatimuksinensa. Jos hän haluaa kreiviksi, tulee hän siksi pääsemään, mutta ei miksikään muuksi, — ja sen täytyy sinun hänelle sanoa.

Schröderheim, joka oli Armfelt'in todellinen ystävä, joutui hämillensä ja koetti etsiä joitakuita sanoja ystävänsä puolustukseksi, mutta Kustaa-kuningas keskeytti häntä hymyillen: — Niin niin, eihän se ole kovin vaarallista, — lausui hän; — Armfelt on hemmoiteltu onnen poika, ja hänen on vaikea kestää myötäkäymistä. Vielähän asia on autettavissa, kun hän vaan ymmärtää pysyä aloillansa…

Ja kuningas sulki nyt itsensä työhuoneesensa, kentiesi antaaksensa tällä tavoin suosikillensa pienen muistutuksen ja pidättääksensä häntä etäämpänä sekä saattaaksensa hänet jälleen järkeensä.

NELJÄSKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.

— Älkäätte panko pahaksenne, että olen rohjennut tunkea tänne saakka; mutta en ole voinut hillitä sydämeni halua saada itse kiittää teitä, armollinen neiti!

Se oli Maria Holm, tätä nykyä rouva Eneroth, neiti Rudenschöldin entinen ompelijatar, joka tällä tavoin ilmaisi sydämensä kiitollisuutta.

— Oletteko nyt todellakin onnellinen?

— Minun mieheni on niin hyvä, äitini ja sisareni ovat luonani, ja me tulemme kaikki hyvin toimeen. Niin, minä olen niin onnellinen, ja teidän kauttanne, armollinen neiti, ovat kaikki: nämät levolliset päivät tulleet! — Marian tavallisesti kalpeilla kasvoilla oli rusottava hohto, jonka riemu ja kiitollisuus oli synnyttänyt: — Että te, neiti ajattelitte kaikkea tuota, jota minä koetin kuvailla itselleni pelkäksi mielettömyydeksi, mahdottomuudeksi ja hulluudeksi… ja että minä kerta satuin teille mainitsemaan lapsellisesta lemmestäni, kuinka kummalliselta minusta kaikki tämä tuntuu! Niin, mikä harvinainen onni minulla oli ensi kerran sattuessani teidän läheisyyteenne, se oli Daschka-kreivittären luona. Ah, te, armollinen neiti, olette unohtaneet kaiken tämän, vaan en minä, en koskaan!

Tuo umpimielinen ja kaino tyttö oli tullut aviovaimoksi, ja tuon nuoren aviovaimon onnellisuus pani sanat vierimään hänen autuudesta hymyileviltä huuliltansa.

— Niin, niin, Daschka-kreivittären, — kertoi Magdalena, ja hänen ajatuksensa riensivät taasen tuohon ensimäiseen viehättävään nuoruuden aikaan, jolloin lapsuus riehakkaana leikintekona oli hänen takanansa ja tulevaisuus ikäänkuin tämän vaiherikkaana jatkona hänen edessänsä: entisyys muserretuista nukenpäistä ja tulevaisuus muserretuista sydämistä…

Hiljainen huokaus nousi Magdalenan povesta. Nyt ja silloin, kuinka erinkaltaista! Vihlovalla levottomuuden tunteella silmäili hän Marian, — tuon huolettoman ja viattoman — tyyniä, levollisia kasvoja; ah, sellainen olisi hän itsekin voinut olla! — Daschka-kreivittären, niin, se oli silloin! — kertoi Magdalena: — Mihinkähän tuo iloinen, veikistelevä venakko oli joutunut? Mihin olivat joutuneet hänen kaikki senaikuiset ihailijansa? Ja minkähän tuloksen hänen oma haaveileva käsityksensä elämästä oli saavuttanut?

— Ja sitte… jatkoi Maria, — oletteko, armollinen neiti unohtanut sen päivän, jolloin kohtasimme metsäpolulla?

— Juuri tämän suvipäivän, tämän elämäni suvipäivän ja kaikkein niiden viattomain lapsellisten muistojen johdosta, jotka olivat tämän päivän kanssa yhteydessä, tulinkin teitä ajatelleeksi! Kaikki nämät sydämelleni niin rakkaat muistot haluaisin vielä kerran saada elää uudestansa ja pysähtyä niihin!

Alakuloisuuden vivahdus himmensi Magdalenan silmissä olevaa tulta, auringon säteet valuivat hänen kultaisille kutrillensa, ja hänen paisuville huulillensa ilmautui murheellisen kaipuun hymyily.

Maria huomasi koskettaneensa joitakuita Magdalenalle surullisia muistoja, — tällä jalosukuisella neidillä, joka näytti hänestä kuuluvan ylhäisempään maailmaan, — voiko hänelläkin todella olla jonkinlaista surua? — Hämmästyksellä kysyi Maria tätä itseltänsä, ja kyyneleet kostuttivat hänen silmänsä, kun hän, kädet ristissä, hiljaa lausui: — Ah, jospa voisin jollakin tavalla osoittaa kiitollisuuttani!

— Teidän pitää silloin tällöin tulla tänne sanomaan minulle, että olette onnellinen, — vastasi Magdalena tuolla sievällä, iloisen avosydämisyyden sekaisella kohteliaisuudella, jota hän, vaikka sydämensä pohjassa olisikin ollut mitä tahansa, kuitenkin aina osasi käyttää, ja jossa olikin hänen suurin viehätysvoimansa, — teidän pitää välistä tulla tänne, se tulee todellakin tekemään minut iloiseksi…

Näillä jäähyväisillä meni Maria pois, ja jäätyänsä yksin, meni Magdalena suorastaan ruhtinattaren luokse, joka esihuoneessa hän tapasi Södermanlannin herttuan.

— Mikä onnellinen kohtaus! — lausui Kaarlo-ruhtinas hymyillen.

— Siihen tarvitaan teidän korkeutenne suuri suosio, että pidätte tämän onnenanne, — vastasi Magdalena, aikoen nöyrästi tervehtien mennä hänen ohitsensa.

— Ei sellaista kiirettä, neiti Rudenschöld-hyväni, se auringonpaiste, jonka teidän läsnäolonne luo, on yhä vaan ohikiitäviä säteitä. Suvaitkaatte viipyä muutama minuutti, että saan ilmaista teille sitä harrasta ihantelemista, jota omannan kauneudellenne ja nerollenne.

— Olen todellakin hämilläni, kun en voi löytää kyllin soveliaita sanoja vastatakseni teidän korkeutenne korulauseista.

— Ei korulauseisin, neiti Rudenschöld; nämät ovat sydämeni todellisia ajatuksia.

— Se on liian suuri armo, teidän korkeutenne!

— Te tahdotte taaskin minut jättää? Mitä teillä oikeastansa on minua vastaan?

— En tiedä, onko minulla mitään teitä vastaan… minä tiedän vaan, ett'eivät ajatukseni milloinkaan ole harhailleet niin kauas… niin korkealle, kuin teidän kuninkaalliseen korkeuteenne.

— Kovaa puhetta, neiti-hyväni, josta minä voisin tuntea itseni loukatuksi!

— Pyydän anteeksi, teidän korkeutenne, mutta minä arvelin teidän kysymyksenne vaativan totuutta sisältävän vastauksen.

— Noh, olkoon niinkin! Te olette kuitenkin aina yhtä viehättävä, ja minä rukoilen siis, että te joskus suvaitsisitte ajatuksissanne muistella minuakin! Niin, Magdalena, ihana viehättävä Magdalena, minä lemmin teitä, ja minä pitäisin itseni onnellisimpana ihmisenä, jos te tahtoisitte… jos te voisitte vastata minun tunteisiini! — Kaarlo-ruhtinas oli puolittain polvistuneena tarttunut Magdalenan käteen, jolle hän painoi suutelolta.

— Kaikki vaihettelee tässä maailmassa, nyt on minun vuoroni tuntea itseni loukatuksi, — ja puolittain iloisen ja puolittain vihastuneen näköisenä veti hän pois kätensä, jatkaen: — ja kerrassansa pyydän, että teidän korkeutenne nyt viimeisen kerran pitäisi minulle tällaista loukkaavaa puhetta!

Ennenkuin herttua ennätti sitä estää, oli Magdalena jo pois huoneesta.

Suljetun oven ollessa itsensä ja Kaarlo-ruhtinaan välillä, hengähti Magdalena helpommin; hänen poskensa hehkuivat, ja hänen sydämensä tykytti ankarasti. — Kuinka voi hän rohjeta? — Hän painoi kättään kovasti rintaansa. — Hänkin, kuinka rohkeni hänkin! — nämät puoliääneen lausutut sanat kuuluivat milt'ei huokaukselta. Tuo ihana Magdalena Rudenschöld huokasi kasvojensa juonteiden vienouden, suloisuuden ja viehättävän ihanuuden vuoksi… Ainoastansa yhdellä oli oikeus riemuita niiden suloudesta, ainoastansa yhdellä oli hänen sydämensä ja tulisi muuttumatta olemaan. Tuolla pikaisella vaihettelevaisuudella, joka oli hänen luonteessansa, pudisteli hän nyt keveitä, kullanhohtavia kutriansa.

— Hyi sentään! — lausahti hän pienellä ivallisella naurulla.

NELJÄSKYMMENESTOINEN LUKU.

Magdalena istui äitinsä rinnalla. Tuota hyvää sopua ja rakkautta, joka näiden välillä aina oli vallinnut, verhosi nyt ikäänkuin peittävä huntu. Ei niin, kuin olisi äiti ja tytär rakastaneet toisiansa vähemmin kuin ennenkään; mutta äidin oli valloittanut värisyttävä levottomuus lapsestansa; ja voiko tämäkään suoraan katsella äitinsä silmiin?

Tämä ei ollut Magdalenalle helppo asia, ja heidän liikkeissänsä oli jäykkyys sekä heidän sanoissansa laimeus, jota ei kumpikaan rohjennut ehkäistä, pelosta että joko toinen lausuisi tahi toinen saisi kuulla liian paljo.

Heidän pakinoimisensa ei siis koskenut heitä itsiänsä, vaan he pysyivät kumpikin puoluettomalla alalla ja koettivat sanoa toisillensa totuuden keskustelematta suorastansa niin arkaluontoisesta asiasta, kuin tuo häviämätöin pilkku nuoren tytön nimessä ja hyvässä maineessa on.

He juttelivat nyt sangen ystävällisesti. Pentistä, Magdalenan rakkaimmasta veljestä sekä iloisesta ja reippaasta leikkitoverista.

— Lapset pienet, surut pienet, lapset isot, surut suuret, — lausui kreivitär Rudenschöld, luoden äkisti silmäyksen Magdalenaan. Pentti saattaa minulle paljo huolta, hän on liian rohkea liian varomatoin… ah, niin, varomatoin! — Hän huokasi, ja hänen silmäyksensä kiinnittyivät taasen tyttäreensä.

— Oh, hän tulee kait järkevämmäksi, hänen täytyy kait tulla siksi, — vastasi Magdalena, koettaen näyttää hämmästymättömältä; — hänellä on niin hellä ja hyvä sydän.

— Ja luuletko siis tämän tulevan puhumaan minun puolestani… ja että hän tulee säälimään minun tuskaani?

— Varmaan, varmaan?

— Niin, kentiesi. Lapsen rakkaus voi tosin olla suuri, mutta äidinrakkaus… sitä et sinä voi käsittää… et voi käsittää minun levottomuuttani ja pelkoani.

Magdalena hento vartalo värisi, mutta voittaen mielenliikutuksensa, silmäili hän suloisesti hymyillen äitiänsä; ei millään tavalla voinut hän nyt puhua. Pelko, että hän saattaisi äidillensä menehtymättömän surun, valtasi hänet ahdistuksella, ja äitinsä rauhoittaminen ja kaiken pelon poistaminen häneltä oli kaikki, mitä Magdalena tällä hetkellä halusi.

— Niin, kentiesi ei se olekaan mitään, — lausui kreivitär Rudenschöld, joka Magdalenan hymyilystä sai uutta toivoa ja uutta voimaa — kentiesi on se vaan juorupuhetta… panettelemista…

— Mitä hänestä sitte jutellaan? — kysyi Magdalena, koettaen hämmentää asiata.

— Hänestäkö? Ah, niin!… Kevytmielisten toverien seura, jossa saadut esimerkit ovat vaaralliset sellaiselle luonteelle, kuin hänellä on… siinä on kaikki, mutta siinä on kylläksi herättämään minussa pelkoa. Toivoisin sydämestäni hänen tulevan varovaisemmaksi… häneltä kuluu paljo rahaa, ja sinä tiedät minun varallisuuteni. Vaiti, luulenpa kuulevani hänen askeleensa.

— Minä tulen puhumaan tästä hänelle.

— Ei nyt. Joskus toiste, kun joudutte kahdenkesken, on parempi.

— Kuten haluatte, äitini, — lausui Magdalena, suudellen hellästi äitinsä kättä. Mikä anteeksi rukoileminen tässä suudelmassa olikaan! Mikä pelko, ett'ei hän voisi lykätä kauaksi selityksen antamista eikä ajan pitkään estää äitiänsä kuulemasta niitä huhuja, joita Magdalena tiesi itsestänsä olevan kulkemassa. Siis näki hän helpoituksen tunteella yksissä olon äitinsä kanssa keskeytetyksi ja hymyillen tarjosi hän kättä Pentille:

— Noh, mitä uutta, veliseni? — kysyi hän iloisesti.

— Uuttako? Sen kait pitäisi koskea uusia kuoseja? — lausui tuo uljas ja pulska kaartin upseeri, joka veitikkamaisella silmäyksellä katseli tuota karvanahka ranteista päähinettä, joka Magdalenalla oli ollut päässänsä ja jonka hän oli laskenut marmoripöydälle. Näenpä sinunkin käyttäväsi puolalaista päähinettä! Potocki seurueneensa on tehnyt kuoseissa perinpohjaisen mullistuksen, ja aina siitä ajasta asti, kuin kuningas on esiintynyt Taratalka-nutussa (49), on…

— Se puku on soma ja soveltuu hänelle erinomaisen hyvin.

— Puolan kruunu soveltuisi myöskin hänelle, luullakseni.

— Hyvänen aika, mitä puhetta se on, Pentti, — keskeytti häntä äitinsä.

— Mitä vaan on joka ihmisen kielellä… Kustaa-kuningas pyrkii Puolan kuninkaaksi. Se on tietty asia, että hän pitää sen maan kruunua vanhana Vasa-suvun perintönä. Tuleepa hauska nähdä, miten hän aikoo suoriutua uskonnon kysymyksestä!… Kentiesi saamme jonakin kauniina päivänä kuninkaan, joka tunnustaa katholilaista…

— Pyydän sinua, Pentti, itsesi ja meidän tähdemme, ajattele hyvin, ennenkuin puhut tuollaista! Ne ovat liian vaarallisia asioita…

— En minä, äitikultani, mitään pahaa tarkoita! Magdalenahan tiedustelee uutisia, ja minä… mutta ryhtykäämme johonkin muuhun, joka kentiesi enemmän miellyttää sisartani: sinun entinen vihapitosi, paroni Reuterholm, tulee taas pian matkustamaan.

— Kernaasti minun puolestani…

— Joku aika sitte oli hänen ja kuninkaan välillä ollut kiivas kohtaus, joka viimeksimainittu oli nuhdellut häntä valtiollisista mielipiteistänsä sekä hänen kapinallisesta mielenlaadustansa ja yhteydestänsä Ranskassa olevien, vallankumouksellisten seurain kanssa, ja kuninkaan sanotaan kiivaudessansa menneen niin pitkälle, että hän riisti Reuterholm'ilta sen eläkkeenkin, jota hän sitte viime valtiopäiväin on nauttinut.

— Syyttä ei kuningas suinkaan ole vihastunut! Minä puolestani on tiedä ketään vastenmielisempää ihmistä, kuin Reuterholm, joka on tullut ikävämmäksi kuin koskaan ennen, oleskeltuansa Parisissa, jossa hän oli joutunut n.s. salatieteilijäin seuraan, jotka ovat eriskummaisia puoleksi hupsuja ihmisiä. Niin, hänellä on omituinen mielitekonsa, — lisäsi Magdalena hymyillen: hermosähköllä nukuttajia, aaveennäkijöitä, haaveilijoita, siinä hänen miehensä!…

— Ja niiden avulla hän kokonansa panee Kaarlo-herttuankin sekaisin.
Niin, kuinka voisi tämä tulla toimeen ilman parhainta ystäväänsä!
Kuningas…

— Pentti-hyväni, — keskeytti häntä heleästi naurahtaen Magdalena, — etpä ole tänään muuta tehnytkään, kuin puhunut kuninkaasta!

— Enkö muuta? Noh, niin, eipä sitä paljo olekaan ihmettelemistä, sillä minä olin tänään aamiaisilla, ja siellä puhuttiin… Niin, minuun ei kaikki tuo todellakaan koske! Mutta Kustaa-kuninkaalla on suuri puolue vastassansa, ja nuori Ribbing nauroi sydämellisesti kolttosellansa, kun hän meni kuningasta vastaan punaiseen hännystakkiin puettuna (50), ja sekä hän että Liljehorn sanoivat suorastaan kuninkaan menettäneen järkensä!

— Liljehorn, jonka on kiittäminen Kustaa-kuningasta kaikesta? Ei, tämä on mahdotointa! — huudahti Magdalena. — Olenpa hänen äsken kuullut puhuvan kuninkaalle mitä nöyrimmillä ja mielittelevimmillä sanoilla… Ja että hän sitte rupeaa… ei, älä seurustele, Pentti, näiden ihmisten kanssa, joiden vilppi herättää minussa todellista inhoa!

— Malla-kultani, älä tule noin tuimetuksiisi monioista ohimennen lausutuista sanoista. Jospahan olisit kuullut…

— En tahdo enään kuulla enempää! "Ohimennen lausuttuja sanoja!" Minä tunnen ne sellaiset: kerrottuina mies mieheltä käyvät ne pian täysistä tosista. — Magdalena vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi, ja sitte lisäsi hän hymyillen kiivaudellensa: — Niin, panetteleminen ja väärät syytökset takanapäin, mielisteleminen, mateleminen ja epäjumaloiminen edessäpäin, sellainen on tavallisesti maailman meno! Ja mitä Kustaa-kuninkaasen erittäin tulee, tarvitsee hän todellakin suuren neronsa, ett'ei menettäisi järkeänsä!

Magdalena oli viimeisiä sanoja lausuessansa kietonut huivin olkapäillensä ja laskien tuon pienen puolalaisen lakin päähänsä, lausui hän äidillensä sydämelliset jäähyväiset, ojensi Pentille kätensä ja lisäsi iloisesti:

— Hoida vaan itseäsi, Pentti-kultani, ja sitä sinä todella tarvitsetkin, sillä pitihän sinun tulla kenraaliksi mitä pikemmin!

— Ja rikkaaksi sekä mahtavaksi, älä suinkaan tätä unohda, — lisäsi hän hymyillen, seuraten sisartansa ulkona odottavaan kantotuoliin.

Kun se, vieden neiti Rudenschöld'iä, kulki Pohjoismalmi-torin poikki (nykyisen Kustaa Aadolfin torin), näkyi hänen vierellänsä äkkiä loistava ratsastaja-joukko, jonka eturivissä paroni Armfelt, pää pystyssä ja uljaalla ryhdillä, antoi tulisen ratsunsa vitkallisesti ravata, tervehtien ritarillisesti Magdalenaa. Tämän äidin tuskalliset silmäykset ja puolittain lausumat viittaukset olivat kalvavia muistutuksia, ja samalla kuin purppuranpuna peitti hänen otsansa ja poskensa, loi hän silmäyksensä pois Armfelt'ista.

NELJÄSKYMMENESKOLMAS LUKU.

— Epämääräisiä lupauksia, makeoita miellittelysanoja; mutta joku sellainenkin sana, jonka tulee ottaa huomioonkin… Niin, parasta on tallentaa kaikki hänen kirjeensä, — sanoi kuningas eräänä toukokuun päivänä, vuonna 1791, paroni Armfelt'ille, joka taaskin kohdeltuna tuolla entisellä ystävyydellä, auttoi kuningasta lukemaan joitakuita Katharina-keisarinnalta tulleita kirjeitä, joita Kustaa-kuningas ennen Aacheniin matkustamistansa halusi järjestää ja tallentaa. — Kas tässä on hän kirjoittanut jotakin ranskalaisista oloista… niin, Parisista tulevat uutiset muuttuvat yhä peloittavimmiksi.

— Todellinen murhenäytelmä, teidän majesteettinne, johon historiasta saa etsimällä etsiä vastakohtia.

— Mutta jota voivat ruveta seuraamaan, — vastasi Kustaa-kuningas, jonka sääliminen noiden ranskalaisten Bourbonein kohtaloa ei ainoastansa ilmaantunut ystävyyden osoituksissa ja turvapaikan tarjoamisessa, vaan hän oli myöskin ensimäinen Europan ruhtinoista, joka oli tarjonnut sotajoukkonsa ja laivastonsa Ludvig XVI:sta valtaistuimen ylläpitämiseksi.

- Minä olen Axel Fersen'iltä, — lisäsi kuningas, vaijettuaan hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena, — saanut tiedon, että Ludvig-kuningas aikoo puolisoinensa salaisesti lähteä Ranskasta. Niin, pako on nyt minun mielestäni heidän ainoa pelastuksensa, ja sitte täytyy ulkomaalainen apu tulla väliin, palauttamaan järjestystä. Mikä minulle tässä asiassa on tuottanut suurta iloa, on Katharina-keisarinnan tarjoamat sotajoukot ja rahat Ranskan palvelukseen käytettäväksi. Niin, luulenpa tässä asiassa onnistuneeni herättää keisarinnan erinomaista sääliväisyyttä.

— Epäilemättä, teidän majesteettinne! Kreivi Stackelberg on lukenut minulle otteen eräästä Zouboff'in kirjoittamasta kirjeestä, jonka milt'ei sanasta sanaan luulen muistavani, ja muun muassa kirjoittaa hän melkein näin: Tätä nykyä vannoo meidän hallitsijattaremme ainoastaan Ruotsin kuninkaan nimessä, ja hän kertoo meille satoja kertoja päivässä, että sittekun kuningas on alkanut ajatella samoin kuin hänkin Ranskan olosuhteista, tulee asiat menemään hänen toivonsa mukaan, — ja että oli olemassa ruhtinas, joka ei ainoastansa kyennyt tekemään suurta ja laveaa suunnitelmaa, vaan oli myöskin varustettuna niillä ominaisuuksilla, joita tämän toteuttamiseen tarvitaan, sekä että kuningas tulisi olemaan hänen ritarinsa, jonka edestä hän mitä hartaimmin tulisi rukoilemaan ja pitämään mitä tehokkaimpia neuvoja sekä toimia, tämän pääsemiseksi tarkoitustensa perille.

Kuningas hymyili: — Kohteliaasti sanottu, lausui hän, — niin, keisarinna kentiesi tuhlaa kohteliaisia sanoja ja lupauksia; mutta näiden viimeksimainittujen toteuttaminen… foi de gentilhomme, miten on hän täyttänyt Verälän rauhanteossa antamansa lupaukset apuvaroista? Minä tahdon kuitenkin pitää Stackelbergiä kireällä, kunnes kaikesta tästä jotakin syntyy! Mutta kaikessa tapauksessa ei keisarinnan Norjaa koskeva ehdoitus ole hyleksittävä, ja minä myönnän maanalojen voittamisen Norjan puolelta olevan meille tärkeimpiä sekä hyödyllisimpiä kuin kaikki Suomen kalliot, Viipurikin siihen luettuna, niin kauan kuin Venäjällä tulee olemaan jalankaan levyinen maanala Itämeren rannikolla sekä laivasto; silloin on vähästä arvosta, onko Ruotsilla Suomessa joitakuita korpia enemmän tahi vähemmän. Mutta minä tulen kuitenkin yhä vaatimaan Savonlinnan sekä Korkeakosken meille luovuttamista ja tarjoamaan ruotsalainen Karjala väliksi… Niin, miten Katharina-keisarinna käänteleikse ja väänteleiksekin, tulen kuitenkin pian ottamaan selon, mitä hänen kilpensä alla piilee.

— Mitä avunantoon tulee, luulen hänen majesteettinsa tulevan täyttämään kaikki, mitä teidän majesteettinne…

— Niin, sen saamme nähdä! Nyt matkustan minä kuitenkin heti Aachen'iin; sieltä tahdon lähteä kohtaamaan Ludvig-kuningasta ja Maria Antoinettea Montmédyyn, johon he aikovat mennä ja jossa saamme suullisesti sopia keskenämme parhaasta tavasta heidän jälleen asettamisesta entiseen valtaansa.

Kuninkaan kasvot loistivat toivosta sekä luottamuksesta. Hänen arkuutensa yksivaltaisuudesta sekä kunnianhimonsa ja nuot lupaavat toiveet äärettömistä rahallisista eduista olivat ne monet vaikuttimet tuohon intoon, jolla hän sekaantui päivän tapahtumiin ja niihin tuleviin seikkailuihin, joita nämät puolueriidoista levottomat ajat voivat tuoda mukanansa.

— Niin, minä lähden, ja sinun tulee valtiosihteeri Franc'in kera jatkaa keskusteluja kreivi Stackelberg'in kanssa, — lausui kuningas, joka hymyillen lisäsi: — ja muistakin: rahoja, niin, etupäässä rahoja!

— En tule jättämään huomaamatta enkä täyttämättä ainoatakaan niistä neuvoista, joita teidän majesteettinne suvaitsee laskea sydämelleni, — vastasi suosikki, joka nyt oli sulkenut erääsen kuninkaan kirjoituspöydässä olevaan laatikkoon nuot läpiluetut kirjeet.

— Kuinka olenkin halunnut täältä päästä! Sitä ennen on minulla joitakuita asioita ja hommia, jotka kuitenkin ehdin tällä lyhyellä ajalla toimittaa!

Kustaa-kuningas nyökkäsi nyt Armfelt'ille ystävällisesti jäähyväisiksi. Ja vuorotellen puuhaten hallitustoimissa, valtiollisissa vehkeilyissä, kirjallisuudessa ja huveissa pääsi hän yhä lähemmäksi lähtöpäiväänsä.

Tämä oli toukokuun 24 päivä. Ainoastansa muutamain ystäväinsä seuraamana saapui kuningas kesäkuun 14 päivänä Aacheniin.

Loistava joukko vallankumouksen vihollisia ympäröi Ruotsin kuningasta, jota kaikkein silmät vartijoitsi, tervehtien häntä pelastaja-enkelinänsä.

Henkilöt sellaiset kuin Artois'in kreivi, markiisi Bouillé, paroni Breteuil, Pamiers'in piispa, rouvat d'Harcourt, Lamballe y.m. seurustelivat täällä kuninkaan kanssa, ja heidän haaveilunsa yksinvaltaisuudesta saattoi heidät kaikki mitä toivorikkaimmalla innostuksella kuultelemaan Kustaa-kuninkaan neuvoja ja aikeita.

Myöskin tuo jalo Ranskan kuningatar osoitti hänelle kunnioitustansa, tietäen pitää arvossa Kustaa-kuninkaan ritarillista intoa kuningaskunnan eduksi, ja lahjoitti hänelle kultamiekan, johon oli piirretty sanat: "sorrettujen puolustukseksi!"

Kuningas itse lausuu Oxenstjernalle eräässä kirjeessä Aachen'ista kesäkuun 16 päivältä 1791:

"Täällä olen kohdannut milt'ei kaikki Ranskan suuret henkilöt. Kaikki nämät loistavat maanpakolaiset ovat miellyttäviä seurakumppaneja. Heissä elää yhtä katkera viha kansalliskokousta vastaan, kuin he ovat kaikessakin liioittelevia, josta teillä ei voi olla käsitystäkään. Onpa todellakin heidän kuulemisensa ja näkemisensä sekä kummallista että surkeata…"

Tuota kohteliaisuutta ja hienoa aistia, joka oli Kustaa-kuninkaassa synnynnäistä, osoitti hän kaikille näille maanpakolaisille. Hänen neronsa ei koskaan väsynyt uusien suunnitelmien tekemisessä, joista toinen oli usein toistansa kummallisempi, ja jota arveluttavimpia kuninkaan esittelemät hankkeet olivat, sitä enemmän ne viehättivät hänen mielikuvitelmaansa.

Saatuaan lentoviestin kautta tietää ranskalaisen kuninkaallisen perheen paosta meni Kustaa-kuningas jalkasin heitä vastaanottamaan ja laski kello kädessä, millä minuutilla he tulisivat saapumaan.

Mutta turha oli tämä hänen odotuksensa; mitä synkimmät aavistukset heräsivät hänen mielessänsä, ja pian sai hän tiedon, että kuninkaallisten pako oli tullut ilmi, ja että he, kiinniotettuina Varenissa, vangittuina tuotiin takaisin Paris'iin.

Kustaa-kuninkaan tekemät suunnitelmat eivät enään kelvanneet, uusia täytyi keksiä, ja sangen tärkeä kysymys oli myöskin: kuka tulisi koko tuon Ranskaa vastaan ryntäävän, yhdistetyn sotajoukon johtajaksi?

Katharina-keisarinna oli sanonut haluavansa täksi Ruotsin kuningasta. Tähän imartelevaan ehdotukseen, joka niin suuresti miellytti Kustaa III:nen turhamielisyyttä ja kunnianhimoa tuli kuitenkin toisten suurien hovien ynnä ranskalaisten ruhtinoiden lausua myöntymyksensä. Tämän johdosta lähetti kuningas kreivi Fersen'in Vien'iin ja paroni Tauben Coblenz'iin, antaen näille toimeksi vaikuttaa hänen eduksensa, jonka tehtyä hän itse viipymättä palasi kotia.

Tulisiko kuningas taaskin pian lähtemään Ruotsista esiintyäksensä
Ranskassa? Tämä kysymys antoi paljo ajatuksen aihetta sekä Kustaa
III:lle että yleisölle.

Vienissä ja Coblenz'issa olivat asiat kuitenkin menestyneet huononpuoleisesti; mutta Fersen sai uuden käskyn kiihoittamaan kuningasta tehokkaasen toimintaan, ja Venäjän puolelta riippui asia miltei yksinomaan siitä, ryhtyisikö kuningas itse välittömästi näihin meteleihin; mutta Katharina kieltäytyi kumminkin tänä vuonna ottamasta osaa minkäänmoiseen toimintaan.

Erilaisia tapahtumia sattui nyt joka päivä, jotka vaikuttivat, että Berlinissä, Vienissä ja Parisissa toivottiin vallankumouksen pysähtyvän Ludvig-kuninkaan hyväksymällä uuden hallitusmuodon, ja yleisen turvallisuuden jälleen palajavan jonka johdosta pakolaisia ja vieraita valtoja ahkeraan kehotettiin lakkaamaan aseilla varusteleimisesta.

— Nämät ovat liian varhaita toiveita, Kaarlo-hyväni, — lausui kuningas eräänä päivänä Södermanlannin herttualle, heidän kävellessänsä Hagan syksyn kellastumassa puistossa. — Minä puolestani olen tarkoin oppinut tuntemaan Ranskan olosuhteita. Vallankumouksen myrskyt meuruavat siellä vieläkin, eivätkä tule niin pian lakkaamaankaan. Jos kuninkaan veljet ja pakolaiset nyt palajavat isänmaansa rajojen sisäpuolelle, ovat he hukassa, samoinkuin jo pidän Ludvig-kuninkaan ja Maria Antoinetten olevan. Katharina on samaa mielipidettä kuin minäkin, ja onpa verratoin lyhytnäköisyys luulla järjestyksen Ranskassa ilman mitäkään palajavan. Minä jatkan siis rykmenttien varustamista kaikella, mitä sotaretkellä tarvitaan. Niin, minulla on tuhannenkin hanketta mielessäni, ja yhä veisaan minä vaan tuota vanhaa virttä: jos minulla vaan olisi rahoja, kylläksi rahoja!

— Olenpa siinä tapauksessa milloin tahansa valmis laulamaan samaa teidän majesteettinne kanssa — keskeytti herttua hymyillen.

— Niin, rahanpulasta on päästävä! Armfelt kehottaa innokkaasti valtiosäätyjen koolle kutsumista ainoana pelastuksena. Olen paljo epäillyt, mutta olen kuitenkin nyt päättänyt kutsua säädyt valtiopäiville.

— Sepä on näinä aikoina liian rohkeasti tehty, ja ruhtinoiden on syytä peljätä saavansa nähdä yhtä surullisia kohtauksia kuin Ranskassakin, — vastasi herttua.

— Se on tosi, — vastasi kuningas vilkkaasti; — mutta siinä tapauksessa olen päättänyt ennen ehkäistä kuin tulla ehkäistyksi, ja minä työskentelen paraikaa uuden hallitusehdoituksen laatimisella, jonka hyväksyttyä kuninkaanvaltaa ei voi valtiosäätyjen oikut kukistaa eikä häväistä ja joka kuitenkin tulee, toivoakseni, sovittamaan kaikki puolueet, sillä se tulee perustumaan kansan lailliseen osanottoon hallituksessa yleisillä vaaleilla sekä kaksikamari-laitokseen. Kuninkaan silmät loistivat nerosta sekä vilkkaudesta ja hetken kuluttua lausui hän: — Valtiollisesta pakosta täytyi minun saada vakuutuskirja hyväksytyksi, jonka jälleen aion peruuttaa, niin pian kuin olosuhteet sen sallivat, ja minä tulen riemulla jälleen antamaan alamaisilleni kaikki ne oikeudet, jotka minä heiltä olen riistänyt. Niin, kun kerta olen toteuttanut kaikki unelmani ja pannut toimeen kaikki mielitekoni, silloin tahdon levätä, ja elämäni loppupäivät tulevat kulumaan onnellisina ja rauhallisina… katsos Brunnsvik'in tyyntä pintaa… noin, kas noin, tulee elämäni olemaan! Ja tässä uudessa linnassani, jonka vertaa rakennustavan kauneudessa ei ole, tahdon viettää vanhuuteni ja yksinäisyydessä johdattaa mieleeni nuoruuteni rakkaimpia muistoja!

Kuninkaan kasvot olivat lempeän, haaveilevan näköiset, ja ajatuksiinsa vaipuneena astuskeli hän edemmäksi. Äkkiä synkistyi hänen otsansa, ja hän jatkoi huoaten:

— Auringon lasku on ihana purppurassaan; mutta Brunnsvik'in pinta näyttää ikäänkuin veriseltä. Tulevatko minun tulevaisuuden unelmani jäämäänkin pelkiksi unelmiksi?

Kuninkaan tätä kysyessä muuttui herttuan kasvot hieman, samalla kun hän iloisesti vastasi: — Unelmia ja todellisuutta, Kustaa. Niin, mitä meidän elämämme muuta onkaan kuin yhä jatkuva jono tulevaisuuden unelmia?

NELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU.

— Tiedätkö varmaan hänen olevan täällä?

— Minä nä'in hänen puolipäivän aikaan lähtevän tänne.

Näitä sanoja lausuivat kaksi naista, jotka eräänä jälkeenpuolipäivänä uudella vuodella 1792 kulkivat Hagaan päin. He olivat kumpikin hyvin kiedotut avaroihin kaapuihin ja karvapäähineihin, ja yhdestä näistä kurkisti eräät lukijalle tutut kasvot, jonka hienoille poskille talvipakkanen oli lumonnut mitä ihanimpia ruusuja. Tämä oli rouva Enerot, tuo entinen Maria Holm, joka kälynsä seurassa teki tämän kävelyretken; hän jatkoi hymyillen: — Mutta vaikka minä nä'inkin hänen lähtevän kaupungista, en voi kuitenkaan mennä takaamaan, että sinä tulet saamaan häntä nähdä!

— Minä olen koettanut sitä kumminkin kymmenen kertaa, vaan aina turhaan… enkä luule itselläni tänäänkään olevan onnea. Kuitenkin tuntuisi minusta harmittavalta palata jälleen kotia, voimatta sanoa nähneeni kuningasta! Niin, sinä naurat; mutta teille, täällä asuville, on niin tavallista, että…

— Ei, älä sano sitä! Minä puolestani olen kylläkin ihastunut kuninkaasen, ja minulla on suuret syyt… eikö minun oikeastansa tule kiittää häntä siitä, että Enerot'in… että meidän tulevaisuutemme on tullut turvatuksi?

— Ja tämäkö siis on hänen mieluinen Hagansa? — kysyi rouva Enerotin käly, joka tultuaan kaupunkiin maaseudulta, nyt loi uteliaita silmäyksiä tuohon valkoiseen lumihuntuun, joka peitti kedot sekä keinui puiston lehdittömillä oksilla ja taivaanrannalla oli ripustanut valkoisia köynnöksiä alati vihantaan havumetsään. — Niin suloista on päästä maalle! Mutta nyt alkaa jo hämärtää, ja ennenkuin ehdimme perille…

— Tulee pimeä. Niin, kentiesi haluat palata takaisin?

— Enpä suinkaan; me olemme jo tulleet niin pitkälle, että voimme hyvin mennä perille asti. Kaikessa tapauksessa tulee linnan näkeminen olemaan hauskaa, ja kuu on jo noussut. Kunhan et vaan pelkää kävellä näin myöhään minun seurassani?…

— Minä pelkäisin enemmän, jos joku tahtoisi tulla pitämään meille seuraa, — vastasi veitikkamaisesti tuo nuori rouva.

— Minä tarkoitin…

— Niin, kyllä minä olen käsittänyt sinua, kultaseni; mutta olemmehan me ilman seikkailuksitta päässeet tännekin, ja minä toivon meillä kotimatkallamme olevan samanlaisen onnen, kaikessa tapauksessa en ainakaan minä pelkää.

— Noh, astukaamme sitte rivakkaasti. Klaara-tädin illallinen tulee minulle oikein maistumaan. Tulethan sinä mukana hänen luoksensa?

— Sen kylläkin teen; Enerot on luvannut tulla minua sieltä hakemaan.

Näin jutellen ennättivät molemmat naishenkilöt linnan läheistöön. Kuu oli nyt täydellisesti noussut, ja puut sekä maa kimaltelivat kauniisti. Yhtäkkiä pysähtyi Maria, tarttuen kiivaasti kälynsä käsivarteen ja osoittaen erääsen alakerrassa olevaan akkunaan: — Kas, tuossa on kuningas! — lausui hän.

Hengittämättä ja äänetöinnä sekä kunnioituksen sekaisella hämmästyksellä ja maaseutulaisen koko uteliaisuudella katseli nyt rouva Enerot'in toveri kuninkaan tällä hetkellä kalpeita ja miettiväisen näköisiä kasvoja.

— Vaiti, minä kuulen ääniä etäältä, joku tulee tännepäin, — lausui Maria, ja jos me tahdomme välttää seikkailuja, on parasta vetäytyä syrjään, luulen ma.

Mutta seisommehan me tässä varjossa…

— Tule, tule! — ja pitäen kälyänsä käsivarresta, riensi Maria sisään eräästä läheisestä, avoinna olevasta ovesta. Vetäytyen erääsen piilossa olevaan nurkkaan, näkivät he vähän tämän jälkeen kaksi kaapuihin kiedottua miestä, jotka pysähtyivät muutamaksi silmänräpäykseksi sen akkunan edustalle, jossa kuningas oli näyttäytynyt.

— Hänen piilossa pitämisensä sen aikaa, kuin hallitusmuodon muutos tapahtuu, on minun mielestäni ainoa keino sen perillesaamiseksi, — lausui nyt eräs ääni, jonka hiljaisen kuiskauksen nuot molemmat naiset kuitenkin kuulivat.

— Hänen poisviemisensä täältä on todellakin mahdotointa, — vastasi yhtä hiljaa toinen ääni, jolloin tuo ensimäinen puhuja vilkkaasti keskeytti:

— Mutta minä en tahtoisi tehdä hänelle mitään pahaa tahi vahingoittaa hänen henk… vaiti, etkö kuullut mitään rapinaa? Rientäkäämme täältä! — ja nuot molemmat salaperäiset vaeltajat katosivat puiston öisiin varjoihin.

— Mitä ihmeen ihmisiä ne olivat, ja kestä he puhuivat? — kysyi rouva Enerot, puristaen peljästyneenä kälynsä käsivartta. — Niillä oli varmaan jotakin pahaa mielessä… niin, olipa tyhmästi, että rohkenimme tulla tänne näin yksinämme.

— Olithan sinä äsken niin miehuullinen! Kas niin, rohkaise nyt mielesi, ja lähtekäämme kumpikin jälleen kotimatkalle! Tunnin kuluttua istumme taas levollisina "Kolmen Liljan" ravintolassa!

Rivakkain askelin menivät he taaskin kaupunkiin päin ja ilman seikkailuitta pääsivät he kulkunsa perille.

Säkenöivän tulennoksen ääressä laskivat he nyt rouva Elfvingin makuuhuoneessa pilaa tuntemastansa säikähdyksestä, ja tuo vieraisilla oleva nainen ilmaisi ihastustansa siitä, että hän vihdoinkin oli saanut nähdä kuninkaan: — vaikka vaan silmänräpäykseltä ja kuutamossa, — lisäsi hän.

— Sinä et vaan ole koskaan tyytyväinen! — vastasi Maria hymyillen; — mutta miten ruokahalusi laita on?

— Se on kylläkin oivallinen! Mutta mitä herkkuja te, Klaara-täti, olette pöydälle asettaneetkaan?

— Vähä kutakin. Täällä on tänään ollut suuret päivälliset, muutamilla upseereilla on ollut pienempi sali, ja kaikki pienet huoneet ovat olleet täpöisen täynänsä. Niin, Jumala paratkoon, kyllä täällä väkeä on, ja ihmisparalla on myöskin touhua sen mukaan. Valvomista myöhään yöhön ja loppumatointa puuhaa, — vastasi rouva Elfving, joka tällöin oli "Kolmen Liljan" ravintolan hyvin voiva emäntä ja joka nyt aikoi omaisiensa seurassa viettää hauskaa iltahetkeä.

— Niin tämä juokseminen rasittaa ihmisen elinvoimia!

Nuot kumpaisetkin nuoret naiset nauroivat.

— Ja kuitenkin olette, täti, lihava kuin… kuin…

— Noh, antakaatte kuulua!

— Kuin pieni porsas…

— Oh, älkäätte imarrelko! — pyysi rouva Elfving ja läimäsi Marian kälyä käsivarteen pyyhinliinalla, jolla hän hiveli muutamain pääronanmuotoisten lasien jalkaa, ja tuo arvoisa emäntä jatkoi: — Saihan sitä ennen hiukka lepoa, kun sinä, Maria, olit naimatoinna; tosin tulit sinä tänne ompelemaan, mutta sinä olit yhtä paljo kellarissa ja aitassa kuin ompeluksesi ääressäkin, ja minä sain kuitenkin väliin hengähtää.

— Tänä iltana pääsette, täti, juoksentelemasta. Sallikaa minun pitää huolta kaikesta, eihän nyt olekaan varsin paljo puuhaa, ja ruoan jakaminenhan toimitetaan keittiössä. Kas niin tehkää hyvin ja istukaa! Minä kyllä tiedän täällä vallitsevan järjestyksen…

— Mutta olithan äsken niin kaukana kävelemässä…

— Olisipa häpeää, jos minun ijälläni tuntisin itseni väsyneeksi!

Tätä lausuessansa pyörähti Maria keittiöön, ja hetken poissa oltuansa tuli hän pyytämään kellarin avainta, sillä muutamat herrat olivat pyytäneet pullollisen Bordeaux-viiniä.

— Ei sinun, lapsi-hyväni, tarvitse mennä kellariin; päivällisen jälkeen asetin tänään muutamia pulloja sellaista viiniä salin loukkoon…

Hiukka nyökäyttäen päätänsä katosi Maria ja rientäen saliin avasi hän tuohon mainittuun loukkoon johtavan tapettioven, joka loukko aikanansa oli ollut pienten huoneiden välillä oleva läpikäytävä ja joka nyt ainoastansa ohuella lautaseinällä oli niistä eroitettu.

— Vaiti, eikö joku ovi narissut? — kuuli Maria jonkun lausuvan puoliääneensä, johon kysymykseen toinen nauraen vastasi:

— Sinäpä kuulet tänään pelkkää rapinaa, napsauksia ja narinaa!

— Niin, voit olla oikeassa, mutta, sacre Dieu, parasta on olla varovainen!

— On, on, veliseni! Ei täällä ulkopuolella ei ole ketään, katsohan itsekin!… Noh, sinä luulet siis kaikkien puolueiden tulevan tyytyväisiksi?

— Meidän joukossamme ei ole ketään, joka ei ilolla käyttäisi tilaisuutta saadaksensa tehdyn tekemättömäksi. En käsitä, miksi ei hänen Aachenissa ollessaan käytetty hänen poissaoloansa vallankumouksen toimeenpanemiseksi. Olihan uusi hallitusmuoto jo valmiiksi suunniteltu; mutta he ovat epäröiviä, kun heidän tulisi toimia…

— Niin, parannusta ei ole toivomistakaan, ennenkuin hänestä pääsemme.

— Vaiti, älä puhu niin kovaa!

— Saammehan puhua asiasta, tarvitsematta siltä peljätä…

— Pyydän sinua vielä kerran, älä puhu niin kovaa, se voisi maksaa meidän…

— Jopa!

— Ja kuka tulisi sitte ottamaan toimeksensa…?

— Sinä olot oikeassa! Minä tahdon ja tulen sen tekemään! Sota, vakuuskirja, raskaat verot, ulkomaanmatkat, tuhlaaminen, ylellisyys, tuhansien kansalaisten veri, joka on vuodatettu hänen mielioikkunsa tyydyttämiseksi! Luulisinpa siinä olevan syntiluettelon, joka ansaitsee…

— Ei niin kiivaasti, Juha Jaakko, sitä pyydän! Mutta enpä käsitä, miksi ei meidän pieni kolmiapilaamme tulekaan koolle tänä iltana, vaikka hänkin niin varmaan lupasi tulla…

— Kolmiapilaamme? Ei, sano neliapilaamme — onnen lehtemme — siksi itseämme nimittäkäämme. Niin, nyt ei hän enään tule, kello on puoli yhdeksän; mutta kentiesi hän peräytyykin.

— Sitä hän ei tee, siinä tapauksessa hänet hyvin tunnen jo entisistä ajoista… lapsuudesta asti; minä takaan hänen puolestansa!

— Tänä iltanahan meidän pitää määrätä tilaisuus…

—Sellainen kyllä ilmestyy.

— Naamiaisissa, mitä siitä sanot? Tahi kentiesi Geflessä? Niin, tästä lähtein tulen minä seuraamaan sitä miestä ikäänkuin hänen varjonsa. Mutta vaiti, kentiesi Aadolf Ludvig tulee, sillä nyt minäkin varmaan kuulin jotakin rapinaa.

— Niin, katsokaamme!

Maria, joka noita ensimäisiä lauseita puhuttaessa oli seisonut hiljaa ja liikkumatta sekä hengittämättä kuullellut tätä salaperäistä keskustelua, lähti nyt hiljaa liikkeelle ja riensi pois tuon ohuen lautaseinän vierestä. Mennen huomaamatta salista, tuli hän vähän jälkeenpäin rouva Elfving'in makuuhuoneesen. Hämmästyksellä huomattiin hänen kalpeutensa ja hänen vastaansa huudettiin:

— Mitä, Jumalan nimessä, on tapahtunut? Istu tähän, vapisethan sinä kuin haavan lehti! Oletko sairas? Oletko juossut itsesi lämpöiseksi ja sitte vilustunut? Kas niin, juo tilkkanen viiniä!

— Ei se ole mitään, ei laisinkaan mitään,— vastasi tuo nuori rouva, niin pian kuin hänelle annettiin tilaisuutta puhua, — minä vaan hiukka peljästyin…

— Vaiti, vaiti, ei sanaakaan! — lausui rouva Elfving, pannen lihavan kätensä Marian huulille, — minä ymmärrän, mutta sellaisesta ei pidä koskaan puhua, sillä se vaikuttaa aina pahaa. Niin, kyllä minä tiedän, ett'ei tuolla salissa kaikki ole oikein, se on vanha, tuttu asia, mutta kukapa sitä nyt tuli ajatelleeksikaan… minä tarkoitin vaan hyvää säästäessäni sinua tarvitsemasta mennä pakkasessa kellariin… näitkö sinä päättömän miehen tahi valkoisiin puetun naisen? Tahi kentiesi harmaisiin puetun ukon punaisella…?

— En, en, vastasi hymyillen Maria, — en en mitään sellaista, täti-hyväni!

— Niin, älä vaan puhu siitä, vaan ole vaiti kaikin mokomin, lapseni! Siitä puhuminen voi kolmen päivän sisään tuottaa sinulle kuoleman! Huu, minua oikein karmii! En kuolemaksenikaan uskalla mennä tuonne ylös. Gertrud ottakoon avaimen ja menköön kellariin… kai herrat ihmettelevät, miksi heille ei vielä ole tuotu viiniä… hyvänen aika, mikä tapahtuma! Ei koskaan ole meidän vieraillemme näin sattunut, ja mitähän he ajattelevatkaan…? Kas niin, nyt he jo ovat menneet pois, senpä todella voin aavistaakin! Meidän ravintolamme joutuu pahaan huutoon huonosta kohtelemisesta, ja mieheni tulee kai raivoiseksi! Niin, älä ole pahoillasi, Maria, ethän sinä voi mitään siihen… ei maksa vaivaa tulla liioin pahoillensa, jos pari vierasta meneekin pois, ja sen tulen kylläkin sanomaan miehelleni, jos hän siitä ärisee. Juokaamme itse viinimme, ja sen me kyllä ansaitsemmekin.

— Melkein tällä tavoin jutellen jatkoi rouva Elfving käymistänsä keittiön ja huoneiden välillä, samalla kuin Maria hiukan toivutteli itseänsä.

Niin, mitä kaikkea hän olikaan saanut kuulla tänä iltana! Olihan selvää, että puhe tarkoitti kuningasta! Mutta mitä voisi hän tehdä näiden kuultujen sanojen johdosta? Eikö ne ilmaisseet jotakin kapinanyritystä? Ja keitä nämät vaaralliset vieraat olivat? Maria koetti saada tästä selkoa: — hienoja herroja, aatelismiehiä — oli kaikki, mitä hän sai tietää.

Mietiskellen ajatuksissansa kaikkea tätä, ryhtyi hän vähitellen pakinoimiseen. Tuo pieni seura, johon nyt oli tullut lisäksi hänen miehensä, ravintolan isäntä Elfving, oli iloisena istuutunut katettuun pöytään, ja "Kolmen Liljan" arvoisa emäntä nautti useampia saksanhirvi-paistin viipaleita sekä voikakkuja syltin kera, vakuuttaen tykkänään menettäneensä ruokahalunsa sekä että huoneissa, joissa kummitteli, oli oikein hirveä asua.

NELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU.

— Toivon teidän tulleenne sanomaan minulle yhä olevanne onnellinen, — lausui neiti Rudenschöld, joka mitä ystävällisemmällä tavalla oli tervehtinyt rouva Enerot'ia ja nyt oli istautunut hänen vierellensä eräälle korkeaselkäiselle tuolille.

— Niin todellakin olen, mutta…

— Onko siinä kuitenkin joku "mutta?"

— Ei onnellisuudessani, ei! Ah, minä olen tullut puhumaan teidän kanssanne, armollinen neiti, kertomaan teille…

— Puhukaa vaan, sitä pyydän, älkäätkä yhtään epäröikö! Jos voin jollakin neuvolla tahi avullani teitä hyödyttää, teen sen mielelläni.

— Ah, teidän hyvyytenne, armollinen neiti, minä hyvin tiedän! Ei, en ole tullut käyttämään sitä hyödykseni; mutta minä kuulin eilen jotakin, joka… niin en ole voinut nukkua vähääkään viime yönä ja, ja…

— Ja nyt olette tulleet ilmoittamaan minulle, miksi ette ole nukkuneet, — keskeytti Magdalena hymyillen.

— Levottomuuteni syynä on eräs seikka, jonka olen saanut kuulla, ja teille, armollinen neiti, toivon siitä olevan hyötyä, jos voitte varoittaa kuningasta…

— Kuningasta?

— Sattumalta sain eilen kuulla eräitä viittauksia… osan eräästä keskustelusta. Minua hävettää tunnustaa kuuleskelleeni; mutta sen tein, en voinut muuta! Pari aatelismiestä puhuivat hallitusmuodon muutoksesta, jonkun poisviemisestä sill'aikaa, kun tämä pantaisiin toimeen, ja ett'ei parannusta olisi toivomistakaan, ennenkuin tämä joku saataisi pois tieltä ja jota toinen heistä lupasi ikäänkuin varjo seurata kaikkiaalle, Gefleen, näytelmiin, naamiaisiin, kunnes… enkä tiedä mitä kaikkia! Vaikkeivät he maininneet mitään nimeä, ymmärsin kuitenkin hyvin heidän tarkoittaneen kuningasta, jota kentiesi uhkaa joku vaara, jonka ehkä voisi estää, jos hän ajoissa saisi siitä tiedon sekä voisi olla varoillansa… ja minä arvelin teidän, armollinen neiti…

— Nämäthän ovat kauheita asioita, rouva Enerot-hyväni; mutta kuka näitä puhui?

— En tiedä, minä koetin turhaan saada siitä selkoa; ei kukaan heitä tuntenut tahi ollut ottanut heistä huomiota… se tapahtui yleisessä ravintolassa, jossa väkeä alituisesti tulvaa ulos ja sisään… itse olin lähimäisessä huoneessa enkä nähnyt ketään.

— Kentiesi olisi parasta, että ilmoittaisitte asian laamanni
Liljensparrelle, — lausui Magdalena miettien.

— Mutta siitä syntyisi tutkinto, kentiesi oikeudenkäyntikin! keskeytti rouva Enerot vilkkaasti.

— Mitä hirmuista sitte oikeudenkäynnissä olisi? — kysyi neiti
Rudenschöld, hymyillen Marian hämmästykselle.

— Ah, armollinen neiti, en ole tottunut mihinkään sellaiseen, en voi sitä tehdä; mutta minä… ei, ei!

— Mutta entä jos poliisimestari olisi ainoa joka voisi ottaa selkoa?…

— Minun luullakseni olisi kaikki nuuskiminen turhaa… oma säikähdykseni ja hämmästykseni teki minut mahdottomaksi heti rupeamaan panemaan toimeen niitä tutkistelemuksia, joita selvästi huomaan, että olisi pitänyt tapahtua. Kaikki, mitä sain selville, oli, että heitä luultiin aatelismiehiksi.

— Kuninkaan varoittaminen, kun ei ole mitään näytöstä, olisi, kuten pelkään, hänen saattamistansa levottomaksi, voimatta häntä hyödyttää… älkäätte näyttäkö niin alakuloiselta, minä tahdon… minä lupaan antaa tästä tiedon eräälle henkilölle, joka on Kustaa-kuninkaan likimmäisiä ja joka kentiesi voisi suojella…

— Niin, niin, juuri sitä minäkin tarkoitin… joku vaara uhkaa varmaankin kuningasta… ja koska en tiedä, mikä se on, näyttänee se kentiesi suuremmalta ja hirveämmältä, kuin se todella onkaan. Minulla on liian löyhät perusteet rohjetakseni ruveta kenenkään ilmiantajaksi, voisihan syyttömiä henkilöjä tulla kiedotuksi asiaan sekä epäluulon alaiseksi, ja siten saisin aikaan enemmän pahaa kuin hyvää. Niin, uskokaa minua, mielelläni heittäytyisin minkälaisiin rettelöihin hyvänsä, jos ne vaan kohtaisivat ainoastansa minua, ja jos siten saisin estetyksi…

— Niin, minä uskon teitä, keskeytti vilkkaasti Magdalena, ja te olette kentiesi oikeassa. Kuitenkin voin luvata teille, tulevani kertomaan meidän puheemme eräälle henkilölle, jonka varmaan tiedän mielellänsä tahtovan uhrata henkensäkin kuninkaan suojelemiseksi.

— Kiitoksia, kiitoksia! Minä menen täältä levollisempana, kuin tänne tulin! Ah, minä olen ollut niin levotoin! Mutta minä tiesin myöskin, että jos jotakin olisi tehtävissä, voisitte te, armollinen neiti, parhain…

— Teillä onkin minusta suuria luuloja; mutta tosiaankin, ettekö te kuulleet mainittavan yhtään nimeä?

— Sitä, joka oli kiivain ja rohkein, nimitettiin Jaakopiksi tahi
Juhaksi tahi kumpaisellakin nimellä, en muista niin tarkoin!

— Noh, niin, suurta tolkkua ei siitä juuri lähde! Niin, rouva Enerot, teidän kauttanne olen todellakin saanut pääni ymmälle! Mutta jos te tiedustelisitte enemmän, niin — Magdalena hymyili, — niin tunnustan itsessäni olevan tarpeeksi naisellista uteliaisuutta tämän asian johdosta sekä sen verran innostusta kuninkaan varalta, ett'ei minulla olisi mitään ilmestymistäni vastaan hänen edessänsä pelastavana enkelinä.

Magdalena oli nyt yksinänsä. Samalla kun hän hymyillen oli lausunut noita viimeisiä sanojansa, oli hänen silmäyksensä lentänyt kaminiin, jonka edustalla eräs mustasta saksantammesta tehty, simpsukankuori-koristeilla varustettu seinäkello sijaitsi. Hänen silmäyksissänsä näkyi jonkinmoinen levottomuus, joka kuitenkin pian vaihtui hymyilyksi, sillä ovi aukeni samassa silmänräpäyksessä ja, ojentaen molemmat kätensä sisäänastuvalle paroni Armfelt'ille, lausui hän:

— Sinua varrotessani muuttuvat minuutit pitkiksi ijankaikkisuuksiksi.

— Sinä lemmit minua yhä yhtä paljon?

— Aina, aina! Istu nyt tähän viereeni… kuinka tyytyväiseltä ja onnelliselta sinä näytät!

— Sepä minä olenkin!

— Armas ystäväni, minulla olisi yksi asia sinulta pyydettävänä!

— Mielelläni kuultelen pyyntöjäsi!

— Kentiesi et kuitenkaan niin helposti voi?…

— Ole huoleti siinä tapauksessa, Malla; minä sanon vaan; jos kuningas voi täyttää, mitä pyydät, voin minäkin… mitä minä tahdon, tahtoo hänkin!

— Eikö sinun ennemmin tulisi sanoa: mitä hän tahtoo, tahdot sinäkin?

— Miten sinun purppurahuulesi hymyillekin, en kuitenkaan peruuta sanojani.

— Noh, sinä kaikkivaltias, minä pyydän sinua siis suojelemaan puoliskoasi!

— Suojelemaan?… Tätä en käsitä!

— Tuntomatoin vaara uhkaa häntä? Mikä se on, tahi miten se saataisiin estetyksi, en tiedä; mutta ah, ystäväiseni, pidä tarkoin silmällä, ketkä kuningasta lähestyvät, ja jos huomaat jotakin pienintäkin epäiltävää, niin… niin, kapinaliitto on olemassa, jossa puhutaan vallankumoukesta sekä ett'ei parannusta ole toivomistakaan, ennenkuin kuningas saadaan pois, ja sinä… naurat!

— Kuninkaat pois ja kansa hallitukseen! Tämähän on tavallista puhetta, ranskalaista lausetapaa, jonka luullaan heläjävän kauniilta… ei mitään muuta! Niin, puhukoot he vaan, kuningas voi pitää heitä kaikkia aisoissa, eikä kukaan rohkene ryhtyä häneen eikä hänen valtaansa!

— Mutta kansa on tyytymätöin…

— Se huuhkajanhuuto on liian vanhentunutta ketään peloittamaan.

— Minä tunnen mieleni kummallisesti ahdistetuksi… he ovat luvanneet seurata kuningasta ikäänkuin hänen varjonsa, naamiaisissa, näytelmissä, kaikkiaalla… kunnes… mitä? Niin, en tiedä, mutta jotakin kauheata tulee kentiesi tapahtumaan. Ah, suojele häntä, jos voit, seuraa häntä lakkaamatta!

Edellisen lupaan tehdä, vaan en tuota toista! Hänen puoliskonansa, olkoon menneeksi; mutta ei koskaan hänen varjonansa!

NELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU.

Nuot vähän aikaa kestävät valtiopäivät Geflessä olivat päätetyt, ja niitä oli pidetty kaikessa hiljaisuudessa. Tyytymätöin puolue, joka ei mitään enemmän toivonutkaan, kuin kuninkaan sekaantumista Ranskan asioihin, jotta he voisivat häiritsemättömämmin toteuttaa aikeitansa, olivat tämän johdosta olevinaan myöten antavia ja kuninkaan tarkoitus valtiopäiväin kokoonkutsumisella tuli jokseenkin saavutetuksi.

— Nämät ovat minun hallitusaikanani olleet rauhallisimmat valtiopäivät, — lausui kuningas eräänä päivänä Tukholmiin palattuansa, ja minä, joka odotin…

— Teidän majesteettinne toimeenpanemat valmistukset vastasi paroni Armfelt hymyillen,— olivat sellaiset, että vihollinen hyökkäyskin olisi pysähtynyt puoliväliin.

— Ja ne vaikuttivat näihin paatuneihin valtiosäätyihin, jotka… ei, tässä täytyy luoda toisellainen edustamistapa, ja, foi de gentilhomme, jälkimaailma tulee minua siitä kiittämään!

— Mutta mitä luulet Katharina-keisarinnasta. Minä joka olin liian sokea luottamaan hänen rehellisyytensä ja joka luulin hänen olevan yhtä halukkaan kuin minäkin järjestämään Ranskan asioita!… ja nyt, kun toimeen olisi ryhtyminen, eihän ole tietävinänsäkään rahoista eikä sotajoukoista, ja kysyessäni, mitä hän oikeastansa aikoo, pyytää hän vuorostansa saada tietää minun aikomuksiani Puolan suhteen… — Kuningas hymyili jatkeessansa: — Hän tahtoo antaa minulle vapaan menetysvallan Norjassa, jos minä tahtoisin tehdä hänelle samaa, mitä Puolaan tulee. Puolalaisten avulla ja tehden hyökkäyksen Puolasta sekä Suomesta, tekisin pian lopun Venäjän mahtavuudesta. Niin voisinpa toteuttaa jo vuosikausia haaveksimani unelman!… Stanislaus (51) neuvottelee nyt minun kanssani valtikastaan luopumisesta vuotuista, 80,000 tukaatin suuruista, eläkerahaa vastaan sekä vaatii itsellensä ylimaaherran virkataloa talviasunnoksensa ja Ulriksdal'in suvi linnaksensa. Katherina pelkää kaikkea tätä ja pelkää minuakin! Mutta tästä en ole vielä mitään päättänyt!

— Ranskan onnettomuudet ovat keisarinnalle olleet ainoastansa tervetulleina välikappaleina haitallisten naapurein karkoittamiseksi, voidakseen sitä paremmassa rauhassa panna toimeen aikeitansa, jotka jo kauan ovat olleet hänen mielessänsä. Tämä on sangen selvää, — vastasi Armfelt, — ja hän paljastaa nyt oikeat ajatuksensa.

— Minulle ei ole päättäminen ollut koskaan niin vaikeaa kuin nyt, Puola, Ranska, Norja? Minkä näistä? Niin, Norjan… tuon suuren Oxenstjernan, Kaarlo X Kustaan ja Kaarlo kahdennentoista — kaikkein silmät paloivat aina tähän maahan. Se todella sietääkin miettimistä! Niin, ystäväiseni, enpä ole koskaan ajatellut tärkeämpätä asiaa! Nyt alankin nähdä yhä selvemmin, ja tuntuu ikäänkuin olisi suomukset pudonneet silmistäni! Hyödyllisen eroittaminen hyödyttömästä ei ole helppoa; mutta luulenpa vähitellen tämän oppineeni, — kallis oppi, joka on ollut maksamaisillansa minulle alamaisteni rakkauden! Mutta, jos Jumala suo, tulen voittamaan sen takasin! Niin, maani tulee saamaan hyötyä minun kokemuksistani, ja minä tulen jälleen sovittamaan entisyyden sekä voittamaan takaisin sen, mikä ei mahda vielä ijäksi olla menetettyä.

Ja tuo nerokas sekä ritarillinen kuningas hymyili iloisilla toiveilla, jatkaessansa:

— Tänään on Maaliskuun 16 päivä; kahden päivän kuluttua saat kuulla minun päätökseni, sillä niin pitkän ajan tarvitsen ajatuksieni ja uusien aikeideni järjestämiseen; mutta sinä tulet olemaan ensimäinen saamaan niistä tietoa. Vaan nyt tahdon mennä ulkoilmaan… Hagan rannoille. Mitähän sanot ajoretkestä? Näen kuitenkin sinusta, ett'et ole halukas… kyllä ymmärrän — kentiesi tahdot tavata erästä…? Sano terveisiä sille nuorelle kaunottarelle!

Ja hymyillen erosivat kuningas sekä hänen suosikkinsa toisistaan.

Samaan aikaan riensi rouva Enerot etehisen läpi, joka johti neiti Rudenschöldin huoneesen, mutta turhaan kolkutti hän sen ovelle. Tuo kaunis hovineiti ei ollut kotona, vaan hän oli lähtenyt ulos, eikä tiedetty mihin, ja häntä varrottiin tulevaksi kotia vasta iltasella.

— Minä tulen silloin takaisin, ja jos hän ei olisi vielä palannut, kotia tulen häntä vartoamaan, mutta jos hän palajaisi ennen minun tuloani, niin pyytäkää häntä olemaan kotona. Minulla on hänelle puhumista jotakin sellaista, joka ei siedä viivytystä. Ah, älkää Jumalan nimessä unohtako lausua hänelle juuri näitä sanoja! — pyysi tuo pieni rouva, jolloin jalosukuisen neidin kamarineitsyt korskeasti hymyili ja alavaisesti lupasi täyttää tämän pyynnön, joka ei juuri ollut sommiteltu siihen tapaan, jolla hän oli tottunut saamaan asioita toimitettavaksi hallitsijattarellensa. Mutta rouva Enerot ei tänäpäivänä juuri paljon ajatellut, mikä oli soveliasta, mikä ei, ja rientäessänsä kotiaan päin, oli jonkinlainen arkuus niissä silmäyksissä, joita hän loi ympärillensä. Kotiaskareissaan vajosi hän usein ajatuksiinsa, joista hän yhtäkkiä säpsähti toimeensa. Levottomuus, jota hän tähän asti ei koskaan ollut tuntenut, oli vallannut hänet, ja ilmaistuaan miehellensä sen syyt, vakuutti hän tälle, ett'ei hän tulisi saamaan lepoa, ennenkuin oli saanut puhua asiasta neiti Rudenschöldin kanssa, ja että nyt oli hämärä, jonkatähden hänen oli meneminen tämän luokse.

— Kaiketi ei maksa vaivaa vastustella niin päättävästi lausuttuja sanoja, — virkkoi hänen miehensä leikillisellä hymyilyllä.

— Ja sinäkin voit nauraa nyt! Ah ystäväiseni!

— Sinä olet lapsellinen hupakko, enkä todellakaan käsitä, miten sinä moniaista katkonaisista lauselmista… sinä, joka muutoin tavallisesti olet niin tyyni ja…

— Enpä käsitä sitä itsekään! Mutta minä vakuutan, ett'en eläessäni saisi enään rauhaa, jos en saisi yrittää…

— Niin, mene, mene lapsikultani!

Sellaisella innolla ikäänkuin olisi hän siten voinut jouduttaa neiti Rudenschöldin kohtaamista, kiirehti hän askeleitansa, mutta nyt sai hän samallaisen vastauksen kuin edelläpuolenpäivänäkin: neiti Rudenschöld ei ollut kotona, mutta kentiesi sopisi rouva Enerotin nyt odottaa häntä.

Rouva Enerotin levottomuus muuttui täydelliseksi ahdistukseksi, kun hetki toisensa perään kului tässä tuskallisessa odotuksessa; kotiansa ei hän voinut mennä ja viipyminen voisi kentiesi synnyttää pelkoa hänen kotonansa. Hänen silmänsä etsivät usein seinäkellon viisareja, jotka nyt osoittivat viittä minuuttia yli yhdentoista. Epätoivon eljeellä pani hän kätensä ristiin. Äkkiä lensi ilon vivahdus hänen kasvoillensa. Jumala oli siis vihdoinkin kuullut hänen rukouksensa. Niin, se oli neiti Rudenschöld, ku tuli, se oli hänen keveä astuntansa, hänen ihanat kasvonsa, jotka nyt hiukka hämmästyksen sekaisella säälillä katselivat tuota levotointa, pientä rouvaa, joka oli tarttunut hänen kumpaankin käteensä, kuiskaen hiljaa:

— Nyt on teidän vuoronne ruveta pelastavaksi enkeliksi! Suokoon Jumala, ett'ei se vaan olisi liian myöhäistä!

— Mitä te rouva-hyväni, tarkoitatte? Te todellakin minua peljästytätte! Mitä onkaan tapahtunut? — kysyi neiti Rudenschöld, viitaten kamarineitsyttänsä poistumaan.

— Tänään edelläpuolenpäivänä olin eräässä kauppapuodissa tekemässä joitakuita ostoksia ja kuljin pitkin katua eteenpäin, jolloin joku aivan minun takanani lausui: — Tuleeko hän varmaan naamiaisiin? — Tulee, ole huoletta, siellä syntyy väentungosta. Mutta palatkaamme takasin, — lausui eräs toinen. Minä seisoin liikkumattomana, ja heidän äänessänsä oli jotakin, joka muistutti minua tuosta puhelemisesta Uudenvuodenpäivänä, jonka te, armollinen neiti, kentiesi…

— Niin, minä muistan!

— Luuletteko, armollinen neiti, kuninkaan ensi yönä menevän naamiaisiin?

— Niin olen kumminkin kuullut.

— Jumala, oi Jumala häntä varjelkoon!

- Neiti Rudenschöld tunsi tuon nuoren vaimon ahdistuksen tarttuvan itseensäkin, tämän jatkaessa:

— Olen tänään miettinyt tuhansiakin keinoja, voidakseni varoittaa kuningasta. Ainoa varma toivoni olette te, armollinen neiti!

— Ja minä, ku palasin kotia niin myöhään! Mutta emmeköhän ole pari hupakkoa, me molemmat? — lausui neiti Rudenschöld heleällä naurulla. — Pari henkilöä ovat kadulla jutelleet naamiaisista, jutelleet luultavasti jonkun tapaamisesta… kukapa tänään muusta on puhunutkaan!

— Ei, ei, joku tunne sanoo minulle, että joitakin hankkeita on tekeillä, ja että ne tarkoittavat kuningasta. Hyvä Jumala, minuutit rientävät! Nyt, nyt on kaikki liian myöhäistä!

— Tulkaatte, rientäkäämme naamiaisiin! Minulla on vaatteita, jotka voivat sopia teille!… mutta se käy liian vitkallisesti, dominopuku on parempi; minä myöskin otan ylleni sellaisen, vaikka se kentiesi ei täydellisesti sovellu minulle enkelinä. Kas niin, joutukaatte! Minun kamarineitsyni saa meitä seurata. Niin, minä tunnen taas samaa levottomuutta kuin tekin, se on yhtä käsittämätöntä, kuin se perustuu järjettömiin syihinkin. Pian, pian! Niin, nähdessäni kuninkaan, tulen heti viemään hänet mukaani naamiaisista — lisäsi neiti Rudenschöld, yrittäen laskea leikkiä, — minä tunnen hänet tuhansienkin joukosta.

Muutama minuutti tämän jälkeen olivat he kaikki kadulla.

Tultuansa operahuoneesen, löi kello neljännestä vaille kaksitoista. Muutama silmänräpäys tämän jälkeen olivat he peräsalissa, joka oli koristettu Armidan linnan sivuseinämillä. Ankara kuumuus, huikaiseva valo, naamioitten ja kirjavien värien vilinä, riehakka, vallatoin ilo ja hurmaava soitto — sellaisen vaikutuksen tunsivat nuot molemmat naiset, kun he, kantapäihin ulottuvassa dominopuvussansa pitelivät kiini toisiltansa.

— Kuinka lapsellisia me olemmekin olleet, kuiskasi neiti Rudenschöld, — olenpa oikein tyytyväinen, että tulin tänne. Niin, minun tarvitsee todellakin rauhoittuakseni nähdä tätä hurmaavaa iloa.

— Minäpä sitä en ole, en, en! Täyttäkää lupauksenne, neiti Rudenschöld, ja jos näette kuninkaan, koettakaatte saada häntä silmänräpäyksessä lähtemään…

— Lapsellisuutta!

— Te olette luvanneet, luvanneet!

— Niin, minä täytän kaiketi lupaukseni. Näettekö tuolla ylärivillä, kuninkaan loosissa…

— Jumalan kiitos!… Kuningas!

— Terveenä ja paroni Essen'in seurassa!

— Vielä on aikaa, älkäämme viivytelkö!

Tässä silmänräpäyksessä suljettiin kullatut ristikot kuninkaan loosissa.

— Niin, missä me nyt hänet tapaamme? Varmaankin tulee hän tänne ales… älkäätte tuolla lailla vapisko, te saatte minut levottomaksi! Kas, tuolla, luulen ma… ei, se ei ole hän! Kävelkäämme kerran ympäri salia! Ei, pysähtykää silmänräpäykseksi! Näettekö tuota rotevaa sulttaania, jonka käsivarressa tuo sievä paimentyttö sipsuttaa; tuolla edempänä luulin näkeväni vilahduksen… tulkaa, rientäkäämme! Tässä on pieni avonainen paikka… kuulkaapa sitä melua! On ikäänkuin koski kuohuisi, ja minä tuskin kuulen omaa puhettani. Näettekö tuota mustassa dominossa ja punaisilla saappaan koroilla? Se on hän, minä en erehdy!

— Ah, joutukaa, joutukaa!

— Se on helppo sanoa, mutta ne kymmenen askelta, jotka meidät hänestä eroittavat, eivät ole niin helpot ottaa. Jumala, mikä tungos!… Hyvät, mustaan dominoon puetut herrat, te liikutte liian tylysti. Huomatkaa hiukka kahta naistakin! Niin, äsken olin iloissani tänne tulemisestani, mutta nyt sitä kadun; kauhean raskasta on tulla tukahdutetuksi!

Tällä tavoin, puoleksi laskien leikkiä, puoleksi puhuen lyhyvillä väliajoilla, pääsi neiti Rudenschöld yhä lähemmäksi tuota mustaa dominoa, jonka punaiset saappaankorot väliin vilahtelivat tuon meluavan, nauravan, ja tanssista sekä viinistä hurmautuneen väkijoukon satunnaisesti liikkuessa, joka kirjavassa kimalluksessa tungeskeli laattialla.

Neiti Rudenschöld ojensi kätensä, tarttuakseen domino-miehen käsivarteen, kun hänet äkkiä työnnettiin takasin, ja samassa silmänräpäyksessä paukahti kumea laukaus aivan hänen lähellänsä.

— Ai, minä olen haavoitettu, ottakaa hänet kiinni! — kuului nyt eräs huuto.

— Se oli kuninkaan… kuninkaan ääni, Jumala, te olitte sittekin oikeassa! — lausui neiti Rudenschöld, joka milt'ei tainnoksissa nojausi seuraajattariinsa.

— Tuli on valloillaan! Katto putoaa sisääni Pelastakaa itsenne!

Nämät huudot kuuluivat toistensa perään, ne tulivat yhä raivoisimmiksi, ja niihin sekaantui kimakoita parahduksia. Hämmennys ja sekamelska eneni jokaisessa silmänräpäyksessä, ja tungos oli hirveä, — tuo hämmästynyt väkijoukko, joka oli rynnännyt oville, huomasi ne suljetuiksi.

— Kuningasta on ammuttu, kuningas on haavoitettu!

Salaman nopeudella levisi tämä sanoma väkijoukossa.

— Naamiot pois! Kuka on murhamies?

Ja kukin katseli toistansa synkillä, epäluuloa ilmaisevilla silmäyksillä.

Naamiaisjuhlan vaihettelevat leikit olivat nyt loppuneet. Ilveilyelämä oli, päättynyt, juhlan ja riemun kuningas ei enään liikkunut hopeaneulosten eikä teaatterikoristuksien keskellä, hänen suosiollinen hymyilynsä ei enään kehoittanut leikkimään eikä ilveilemään, ihastuttajakuningas oli vaalennut, kolmas Kustaa ui veressänsä…

Vaitonaisena ja hämmästyksissänsä tunki väki nyt sen penkin ympärille, jolle kuningas hiljaa oli vaipunut. Jokainen pieninkin liike tuotti hänelle sanomatointa tuskaa; mutta hänen kalpeilla huulillansa näkyi lempeä, taivaallinen, anteeksiantava hymyily — tällä tahtoi hän katsella murhamiestänsä — niin tämä oli siinä väkijoukossa, hänen silmäinsä edessä — hänen sydämensä tunsi tuota kohtaan sääliä sekä niitä onnettomia kohtaan, jotka olivat osalliset tähän rikokseen. — Verhotkoon valhepuku heidät kaikki, peittäköön öinen pimeys heidän pimeän työnsä! Niin ajatteli kuningas, luoden paroni Essen'iin nojautuneena silmäyksensä ympäri tätä salia ja antaen ne viimeisen kerran viivähtää tällä näyttämöllä, jonka hän oli luonut ja jota hän niin paljo oli rakastanut.

Sääliväisyyden hyminää kuului ympäri salia, se eneni enenemistänsä, ja Kustaa-kuninkaan ahdistettu sydän tunsi itsensä tästä rauhoitetuksi ja vahvistetuksi. Majesteetillisella eljeellä nosti hän hervotointa päätänsä, hänen tummat silmänsä leimusivat ilosta — rakkaus, kansan rakkaus, tulisi kuitenkin häntä seuraamaan, rakkaus tulisi säilyttämään hänen muistoansa sekä unohtamaan hänen virheensä! Tuo itsevaltias hallitsija ei enään ajatellut valtaansa, vaan tuon virtaavan veren kanssa väheni pisara pisaralta hänen elinvoimansakin, katosi silmänräpäys silmänräpäykseltä tuo kuninkaallinen purppurakin ja pian oli hänen hänestä lausuttava:

"Tuomio vainajasta."

— Jumala, hyvä Jumala! — huokasi neiti Rudenschöld, — jospa vaan olisin ehtinyt muutaman silmänräpäyksen ennemmin, niin kentiesi… tuskallinen ajatus! tämän yön kauheat muistot tulevat minua seuraamaan!

— Kas tässä on vettä, juokaa joku pisara! — pyysi rouva Enerot, säikähtyneenä neiti Rudenschöld'in levottomasta olennosta.

— En soisi kenenkään saavan tietää minun olleeni täällä, — jatkoi Magdalena, vetäen dominopuvun kauluksen ales kasvoillensa; — mutta miten voisin pitää sitä salassa? — Hänen silmänsä vilkuivat ikäänkuin etsien ympärillensä, ja nähden paroni Armfelt'in, joka nyt kenraalin virkapuvussa oli antanut uusia, ankaria käskyjä ovilla oleville vahtimiehille, riensi hän kiiruusti tämän luokse, kuiskaen:

— Salli minun sekä seuralaistani kenenkään näkemättä päästä ulos!

— Magd…

— Vaiti!… mikä kauhea onnettomuus!

— Niin, niin!… Mutta sinäkö täällä?… Kuinka tulee minun ymmärtää?

— Sinä saat sitte kuulla…

— Kuningas pyrkii nyt pieniin huoneisinsa. Mene mukana pientä porrasta ylöspäin, Magdalena, niin päästän sinut sitte menemään.

— Muutama minuutti tämän jälkeen oli neiti Rudenschöld sekä hänen kaksi seuralaistansa jättäneet operahuoneen taaksensa, laamanni Liljensparren kirjoittamatta heidän nimiään kirjaansa.

NELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Siinä neuvostossa, jonka kuninkaan sairauden aikana tuli hoitaa hallitusta, olivat Kaarlo-herttua ja hänen apunansa valtionvalvoja Oxenstjerna, sekä paronit Taube ja Armfelt.

Kuningas voi murhayrityksen jälkeisenä päivänä jokseenkin hyvin. Tyyneydellä sekä maltilla kärsi hän kovia tuskiansa ja otti vastaan nähtävällä ilolla entisiä ystäviään ja ihailijoitansa, jotka levottomina ja huolestuneina olivat rientäneet hänen vuoteellensa.

— Schröderheim-hyväni, — lausui hän tuolle nyyhkivälle valtiosihteerille, joka, ollen polvillansa suuteli Kustaa-kuninkaan valkoista ja hermotointa kättä, — muistathan kentiesi minkälaisella mielialalla olin ennen Gotlannin herttuan kuolinpäivää? Niin, poikani, joka meni minun edelläni sitä tietä, jota minäkin kentiesi pian tulen vaeltamaan, tietä, jolla kohtaa katoavaisuutta ja häviämistä… ei, ei, ei sitä! Tahdoin vaan sanoa: tietä, jolla on katoavaisuus jäljessänsä. Niin, minulla oli sellainen aavistus, että joku Damiens tahi Ravaillac oli minun läheisyydessäni, ja tässä minä nyt makaan.

— Sire, tämä on surkea todistus sen aavistuksen toteutumisesta!

— Ole hyvässä turvassa, ystäväni! Haavaa ei arvella varsin vaaralliseksi; voinhan minä itse vielä käydä naamiais-salista aina pieniin huoneisiini saakka. Tietämätöintä on kuitenkin, miten rupeaa käymään; mutta jos minä paranen, niin pane mieleesi, mitä minä teille nyt sanon: Vastusteleminen on lopussa! Sitte riippuu jäljellä olevien päivieni levollisiksi tekeminen kentiesi enin minusta itsestäni sekä omasta varovaisuudestani.

— Oletko sinäkin täällä! — lausui Kustaa-kuningas hetken vaijettuansa, samassa kun hänen vilkkaat ja säkenöivät silmänsä kohtasivat luutnantti Liljehorn'in, jota hän nyt viittasi luoksensa, — niin olenpa todellakin sinut nähdessäni iloissani!

— Sire, — keskeytti Liljehorn liikutetulla ja väräjävällä äänellä, — suokaatte anteeksi!

— Kaikki, kaikki! Niin, meillä ei ole kentiesi aina ollut yhtäläiset mielipiteet, mutta ystäväiseni, millaiselta minä teistä lienen näyttänytkin, ja millainen lienen ollutkin… kiivastunut Jupiter en ole koskaan ollut! — lisäsi kuningas leikillisesti.

— Minä, jonka tulee kiittää teidän majesteettianne niin paljosta, niin, kaikestakin, olen ollut liian kiittämätöin, liian…

— Vaiti, vaiti, älä ole noin tuskissasi! Onhan kaikki jälleen hyvin meidän välillämme! kentiesi minä vielä paranen, ja silloin tulen saamaan takasin entiset ystäväni. Se on minulle mieluinen ajatus, joka virkistää minun mieltäni ja lievittää tuskiani!

Lempeällä eljeellä tarjosi kuningas hänelle kättänsä, johon Liljehorn tuskallisella epätoivolla painoi huulensa. (52)

— Ja nyt, hyvät herrat, — jatkoi kuningas, — jättäkää minut ynnä veljeni joksikuksi hetkeksi kahdenkesken. — Viitaten ystävällisesti jäähyväisiksi, kääntyi kuningas Södermanlannin herttuan puoleen, jonka hän oli antanut kutsua luoksensa: — Pyytäisin teitä, ett'ette kieltäisi minulta viimeistä palvelustanne, — alkoi kuningas jäätyänsä herttuan kanssa kahdenkesken. Se neuvosto, jonka äsken määräsin sairauteni ajalla hoitamaan hallitusta, tulee saamaan surulliseksi toimeksensa tutkinnon pitämisen siinä rikoksessa, joka on valmistanut minulle tämän kuolinvuoteen, ja lain ankaruudella kohtelemisen tämän julmuuden alkuunpanijoita, jonka toivoisin olevan ikuiseen pimeyteen haudattuna. Enpä tahdo, että edes poikanikaan heitä tuntisi. Onhan hän määrätty tätä kansaa hallitsemaan, ja sentähden ei pidä kylvää hänen sieluunsa vihan ja vainon siemeniä ketään kohtaan, enkä tahdo häväistä lukuisia perheitä rikoksesta, joka ainoastansa on yksilöiden tekemä ja minua kohtaan tähdätty.

— Mutta teidän majesteettinne…

— Ei, teidän tulee luvata minulle tämä! Tutkinto tästä murhayrityksestä on pidettävä mitä suurimmalla tunnollisuudella ja varovaisuudella. Aateliston tyytymättömyys minuun on ollut jokseenkin yleinen, ja salaliitto on samassa suhteessa levinnyt. Sekä valtioviisaus että oma sydämenikin käskevät menettelemään varovasti.

— Tahdon siis luvata, että tutkinto tulee pidettäväksi teidän majesteettinne toivomuksen mukaan, ja samalla kun ilmaisen kunnioitukseni tästä teidän sovinnollisesta mielialastanne, tunnustan aateliston juuri pelkäävän itseänsä ruvettavan vainoamaan ja…

— Ei, ei, tämä ei ole suinkaan minun tarkoitukseni! Kosto synnyttää vihaa, ja viha synnyttää uutta kostoa; keskitie on etsittävä ja noudatettava. Ainoastansa rikoksellisimmat saakoot rangaistuksensa.

— Kreivi Brahe on tässä asiassa lausunut teidän majesteettinne armollisen päätöksen mukaisia mielipiteitä… Kreivi on epätoivossansa siitä, mitä on tapahtunut, sekä on rientänyt tänne ja odottaa eräässä etuhuoneessa. Jos teidän majesteettinne suvaitsisi…?

— Brahe! — lausui kuningas. — Ah, minä ymmärrän, hän on siis noita rikoksellisimpia! Hän on ystävällisesti seurustellut minun ankarimpien vihamiesteni kanssa… niin, se on selvää!

— Ei, ei, älkäätte sitä uskoko, teidän majesteettinne!

Terävä silmäys kuninkaalta saattoi herttuan samassa vaikenemaan. — Kaarlo-hyväni, en ole vielä niin heikko, ett'en täydellä selvyydellä voisi käsittää sekä arvostella asioita ja seikkoja. Niin, kreivi Brahe, hän kuten niin monta muutakin… Mutta käske häntä astumaan sisään! Saat olla levollinen… — lisäsi kuningas, kun herttua levottomana ja epäröivänä ei liikahtanut paikaltansa: — niin, sinä saat olla täydellisesti levollinen, sillä minä olen sydämessäni tehnyt lopputilin maailman kanssa, ja kaikkinainen viha on minusta kaukana…

Kaikilla sovinnollisuuden osoitteilla tervehti nyt Kustaa-kuningas kreivi Brahea.

— Ei, ei, — lausui hän, — älkäätte langetko polvillenne, kreivi Brahe! Syleilkää minua! Minä olen onnellinen tästä tapahtumasta, koska minun on onnistunut sen kautta saada takasin entisiä ystäviäni, jotka minusta ovat luopuneet. — Samassa syleili kuningas kreiviä sekä lisäsi: — Niin, rakas kreivi, minä unohdan kaikki!

Näin kului, kuninkaan ollessa mitä sovinnollisimmalla mielellä, hänen sairautensa ensimäiset päivät, ja suosikkeinsa sekä entisten, jälleen palajavien ystäväinsä ympäröimänä tunsi hän mielen rauhaa ja lepoa ahdistavan kivunkin kourissa.

— Onko kansa yhä yhtä sääliväinen? Niin ystäväni, enpä voi kyllin ilmaista iloani siitä, — lausui kuningas eräänä päivänä paroni Armfelt'ille.

— Kansa tuntee rakkautta teidän majesteettianne kohtaan, mutta…

— Mutta mitä, Gösta?

— Minä milt'ei pelkään lausua ajatuksiani!

— Puhu, — käski kuningas, — olemmehan me kahdenkesken. Minulla on kyllin voimaa kuulla mitä tahansa, ja minun pitää saamani tietää totuus.

— Kapinallisten hankkeista saadaan yhä enemmän selkoa, ja nyt kuiskeellaan heidän jonakuna määrättynä päivänä aikovan asettaa väliaikaista hallitusta ja kutsua säädyt ko'olle, voidaksensa sitte häiritsemättä panna toimeen…

— Mitä?

— Voidaksensa sitte samoinkuin heidän hengenheimolaisensa Parisissakin hirttää lyhdyntolppaan teidän majesteettinne parahaimmat ystävät sekä hallituksen miehet…

Hymyily ilmautui kuninkaan ruumiillisesta tuskasta väräjäville huulille: — Ja uskotko sinä todellakin mitään semmoista, Gösta-hyväni? Ei tuhat kertaa ei! Minkämoisia aikeita noilla kapinallisilla lienee ollutkin, ovat he kuitenkin niin vähälukuiset saamaan niitäkään aikaan sillä tiellä; sellaista vallankumousta ei voi panna toimeen ilman kansan avutta, ja se on minun sekä minun hallitukseni puolella. Kaikki nuot hankkeet ovat jonkun pilkkakirveen laverrusta, kuten tietysti huomaat itsekin.

— Teidän majesteettinne on kentiesi oikeassa, — vastasi Armfelt epäilevän näköisenä; — mutta niin vähäinen ei noiden kapinallisten luku kuitenkaan ole, ett'ei niiden joukossa voi löytyä miehiä, jotka saisivat osan kansaa puolellensa, jos he tahtoisivat esiytyä.

— Luuletko jonkun Kain'in olevan heidän joukossansa?

— Olkoon sellainen väitös kaukana minusta!

Kuninkaan kasvot olivat milt'ei yhtä valkoiset, kuin ne patjat, joilla hän lepäsi; hänen silmissänsä leimusi levotoin tuli, ja vetäen syvään henkeänsä, lausui hän:

— Minä olen karkottanut sen ajatuksen kauaksi itsestäni… ja kuitenkin! Mutta puhukaamme jostakin muusta!

Tuo ylpeä suosikki, joka osaksi ylellisen ja ruhtinaallisen elämänsä, mutta kentiesi enin korskean käytöksensä kautta oli herättänyt kuninkaan epäsuosion, oli kuitenkin osoittamallansa uskollisuudella onnistunut jälleen lauhduttaa kuninkaan, ja hänelle oli edullista kuvailla niin kirjavilla väreillä kuin mahdollista niitä vaaroja, jotka uhkasivat valta-istuinta, saadakseen Kustaa-kuninkaan huomaamaan hänen tarpeellisuuttansa valtaistuimen varmimpana tukena.

Armfelt'in siis uudestansa vähä jälkeenpäin antaessa viittauksia kapinallisten salaisista hankkeista, olivat kuninkaan korvat halukkaammat kuulemaan ja hän herätti vihdoin kuninkaassa siihen määrään epäluuloja, että tämä useiden henkilöjen läsnäollessa lausui: — Jos he yrittävät joitakin hankkeita minun poikaani tahi hallitsijan oikeuksia vastaan, tulen kannattamaan paarilla itseni Ilvestarhaan ja puhuttelemaan kansaa, samoinkuin Antoniuskin, ja näyttämään sille Caesarin verisiä vaatteita sekä kehoittamaan sitä hävittämään nämät valtaistuimen alituiset viholliset.

Näitä sanoja kerrottiin, ja ne pian levisivät sekä herättivät suurinta levottomuutta ja peljästystä.

Kaiken tämän ohessa oli kuninkaan tila kuitenkin huonontunut, ja hänen pian tapahtuva lähtönsä tuli yhä selvemmäksi.

Yöllä 28 ja 29 päivän välillä tuli henkilääkäri Dalberg, jota oli lähetetty noutamaan, huomasi, ett'ei kuninkaalla enään ollut monta tuntia elonaikaa ja sanoi hänelle Södermanlannin herttuan vartoavan vastaanotto-huoneessa sekä kysyi, eikö kuningas tahtoisi häntä nähdä.

— En, en, — vastasi Kustaa-kuningas, silmäillen kummastuksella
Dalberg'ia. — Ah, nyt minä ymmärrän; tulenko minä nyt heti kuolemaan?
Sanokaa minulle suoraan, tulenko minä nyt heti kuolemaan? — kysyi hän
jälleen, lyöden kiivaasti rintaansa.

— Kuinka kauan teidän majesteetillanne enään on elinaikaa, en voi varmuudella sanoa; mutta teidän majesteettinne ei pidä antaa kuoleman tulla aavistamatta, sydämenne ollessa taipumatoin sovintoon, ja minä rohkenen alamaisuudessa mitä nöyrimmästi pyytää teidän majesteettianne päästämään Södermanlannin herttuata puheillenne.

— En!… vastasi kuningas tavattomalla kiivaudella. — Ah, älkäätte menkö luotani! — Hän tarttui nyt Dalberg'in käteen ja lisäsi: — Kutsukaa tänne Schröderheim.

— Schröderheim-hyväni, nyt on hetki tullut, eron vaikea hetki! Ei, älkäätte itkekö niin. Sinun pitää kirjoittaa… joutuisaan… Armfelt'ille valtakirja ylimaaherran-virkaan ja Taubelle olemaan poikani alaikäisyyden ajalla ulkoasiain johtajana… Perintöruhtinaan hoitajat ja kasvattajat tulevat pysymään virassansa.

Schröderheim'in kirjoitettua nämät asiapaperit, käskettiin häntä tekemään kuninkaan testamenttiin seuraava, lyhyt lisäys:

"Hänen majesteettinsa viimeinen tahto on, että hallitus hänen poikansa alaikäisyyden ajalla pysyy sellaisena, kuin se nyt on, ja että perintöruhtinas heti julistetaan kuninkaaksi sekä kahdeksantoista vuotta täytettyänsä täysi-ikäiseksi."

Kuningas kirjoitti nyt näiden alle nimensä, joka etenkin tuli testamentin lisäyksen alle niin epäselväksi, että siinä tuskin muuta näkyikään kuin K-kirjain.

— Teidän majesteettinne — jatkoi henkilääkäri Dahlberg — suvaitsee kentiesi, että kutsumme tänne piispa Vallqvist'in?

— Niin, minä tahdon ottaa sakramentin, — lausui kuningas hiljaisella äänellä; mutta ensiksi jäähyväiseni teille, rakkaat, uskolliset ystäväni!

Ja tarttuen Armfelt'in käteen, sillaikaa kun kamaripalvelija Robert piti kuninkaan päätä koholla, lisäsi hän:

— Vannokaa kätenne minun kädessäni omantavanne pojalleni samaa ystävyyttä ja uskollisuutta, jota olette osoittaneet minullekin!

— Teidän majesteettinne ei tarvitse minkäänmoista valaa, — vastasi
Armfelt; — teidän majesteettinne tietää minun sydämeni ja tuntooni.

Puristaen Armfeltin kättä, piti hän sen omassansa ja kuiskaten joitakuita epäselviä sanoja, jatkoi hän jokseenkin korkealla äänellä:

— Lapsi-raukka, hän tarvitsee ystäviä! Teidän tulee olla hänen ystävänsä, samoinkuin olette olleet minunkin ystäväni, ja te ette tule koskaan pettämään hänen asiaansa, eikö niin?

— Ah, sire, — vastasi Armfelt, joka kyyneleiltä ja nyykimiseltä tuskin sai puhutuksikaan, — tulenko minä aina olemaan tilaisuudessa sitä tekemään?

— Aina — vastasi miltei kuolemaisillaan oleva kuningas: — Minä olen sen käskenyt.

Piispa Vallqvist astui nyt huoneesen, ja kuningas, nautittuaan Herranehtoollista, pani kätensä ristiin, lukien ääneensä Isämeidän sekä rukoillen Jumalaa armahtamaan hänen syntejänsä. Sammuvalla äänellä lisäsi hän:

— Lukekaa minulle nyt rukous: "Oi! Jumalan karitsa."

Piispa, luettuaan tämän rukouksen, meni pois, jolloin Armfelt lähestyi vuodetta ja, kumartuen kuninkaan yli, kysyi:

— Suvaitseeko teidän majesteettinne kuningattaren ja muun perheenne tulevan huoneesen?

— Ei… ei vielä!… minua niin nukuttaa… ja minä haluaisin hetkeksi lepoa…—

Kuolevan korisevaan henkimiseen yhtyi hänen ympärillänsä olevien ankarat, epätoivoiset nyyhkimiset.

— Schröderheim, — kuiskasi nyt kuningas milt'ei kuulumattomalla äänellä.

Koriseminen taukosi sitte äkkiä hänen rinnassansa, ja tyyni levollisuus ilmautui hänen marmorinkalpeille kasvoillensa.

Kustaa III:tta ei ollut enään.

NELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

— Kustaa-kuningasta ei enään ole, hän on kuollut, kuollut! — lausui paroni Armfelt, puristaen kovasti neiti Rudenschöld'in kättä.

— Ah, minä en voi sitä käsittääkään… se tuntuu minusta uskomattomalta, mahdottomalta! — vastasi Magdalena, jonka kalpeilta poskilta kyyneleet valuivat.

— Mutta tuossapa on valtiosihteeri Schröderheim, — lisäsi hän ja jatkoi, keskeyttäen tervehdyksensä: — Jumala, onko suurempata onnettomuutta koskaan tapahtunut? Vaiti, kuulkaa, mitä melua!

— Tänään täytyy minun seurustella kuningasvainajan todellisten ystäväin kanssa, — virkkoi Schröderheim, joka mieleltään liikutettuna ainoastansa piti lukua omista ajatuksistansa, — niin, minun täytyy olla teidän seurassanne, ett'en kokonansa lannistuisi tuskissani.

— Surma hänen murhaajillensa! - huudahti Armfelt kiivaudella.

— Murhaajillensa… kuinka kauheata! — keskeytti Magdalena, ja vuodattaen kyyneleitä lisäsi hän: — Ei Ankarström'in, Liljehornin, Hornin eikä Ribbinginkään sanota olevan tämän teon alkuunpanijoita, vaan, vaan…

— Södermanlannin herttuan… keskeytti Armfelt, — niin kuningas itsekin epäili häntä, etenkin sitte, kun hänelle oli kerrottu herttuan tuona onnettomana naamiaisyönä olleen valveillansa ja maanneen virkapuvussansa, tietysti odottaen sitä muutosta hallitusmuodossa, jota heti kuninkaan murhan jälkeen aiottiin panna toimeen.

— Mutta herttua nukkui levollisesti, ja hänen kerrotaan, osoittaneen mitä suurinta hämmästystä, kun tuo kauhea uutinen hänelle tuotiin, — väitti Schröderheim. — Minä olen ollut katteini Reuterskiöld'in puheilla, ja hän vakuutti minulle kunniansa nimessä asian niin olleen. Jos tätä voi pitää hänelle puolustavana todistuksena, niin…

— Jumala paratkoon! Kuninkaan murha on luonut synkän varjon herttuan nimeen!

— Jos, niin, jos! Kuka voi nähdä selvään tässä tapauksessa? Minä itsekin olen halukas uskomaan hänen syyttömyyttänsä, lisäsi Armfelt hiukan mietittyään, hän on liian heikko ja epäröivä ollakseen alkuunpanijana ja johtajana niin yhdessä kuin toisessakin yrityksessä. Jos Reuterholm olisi ollut hänen rinnallansa, silloin, niin, silloin epäilemättä!

— Niin, nyt kait tuo kunnon paroni palajaa, — jatkoi Schröderheim! — ja saas nähdä, mitä hallitsijamme tämän oikean kätensä avulla voi saada aikaan! Tuo nuori kuningas…

— Tulee aina olemaan heidän silmätikkunansa, — keskeytti Armfelt. — Hengelläni ja verelläni tulen puolustamaan hänen oikeuksiansa. Kustaa-kuninkaalle tekemän valani tulen täyttämään ja minä tahdon valvoa hänen poikansa etua sekä suojella häntä, jos tarvis tulisi! Ja sen voin minä tehdä. Olenhan minäkin sen hallituksen jäsen, jonka Kustaa-kuningas on poikansa ala-ikäisyyden ajaksi määrännyt. — Armfelt oli tätä puhuessansa nostanut päänsä, mutta kun hän aikoi jatkaa, keskeytti hänet Magdalena, lausuen:

— Vaiti, vaiti! Minä olen kauan kuullut kumeaa hälinää; se enenee…
Mitä onkaan tekeillä… mitä?

— Kansa on saanut kuulla kuninkaan kuolemasta! Se suree
Kustaa-kuningastansa! — vastasi Armfelt, peittäen kasvonsa käsillään.

- Väkijoukosta kuuluu hirveätä, uhkaavaa melua…

— Se huutaa kostoa hänen murhaajillensa! Mutta sen ei tule, se ei saa itse panna toimeen tätä kostoa!

Heittäen silmäyksellään jäähyvästit Magdalenalle, riensi nyt paroni
Armfelt pois. Tungos kasvot yhä linnan ympärillä, ja yksityisiä huutoja:

— Surma murhaajille! Surma Kaarlo-herttualle! — kuului väliin korkeaäänisesti tuosta kohisevasta melusta, joka ikäänkuin meren myrskyiset aallot nousi ja vajosi kiihkoisten ihmisten rinnoista.

Työläästi tunkion eteenpäin kohtasi paroni Armfelt n.s. keskusteluhuoneessa Södermanlannin herttuan, joka odotti valtioneuvoston kokoontumista sinne. Kalpeana ja levottomana tuli hän Armfelt'in vastaan.

— Armfelt-hyväni — lausui herttua, hellästi syleillen paronia, — tieto kuninkaan kuolemasta… hänen kauhea kuolemansa on, kuten pelkään, sangen kovasti kiihoittanut kansaa…

— Se huutaa kostoa murhaajille, — keskeytti Armfelt, luoden herttuaan terävän silmäyksen, jonka tämä tyynenä kesti. — Kuulkaatte itse, teidän kuninkaallinen korkeutenne!

— Te ollette ylimaaherra, paroni Armfelt! Ah, minä olen tähän asti unohtanut teitä onnitella… aivan luonnollinen unohtaminen tänä murheen päivänä! Samalla kun nyt toivotan teille onnea, vakuutan teille täydestä sydämestä ikuista ystävyyttäni ja empimättä luottavani teidän neuvoihinne!

— Teidän kuninkaallisen korkeutenne armo…!

— Ystäväiseni, — keskeytti häntä herttua kyyneleet silmissään, — Jumalan avulla tulevat kaikki riitaisuudet muuttumaan rauhaksi. Kaikki puolueet ovat kovin liikutetut veli-vainajani kuolemasta, ja vastustus on loppunut. Siitä olen minä vakuutettu… mutta tuolta ulkoa kuuluva melu lisääntyy yhä enemmän ja enemmän!

— Vaara uhkaa tulla sangen suureksi niille, jotka eivät ole tunnetut kuningasvainajan ystäviksi…

— Minä rukoilen teitä, herra ylimaaherra, — keskeytti herttua vilkkaasti — asettamaan tätä kiihkoontunutta väkijoukkoa!

— Se on vaikea, .. kentiesi mahdotoinkin tehtävä…

— Ei kuitenkaan teille, siitä olen vakuutettu! Te, Kustaa-vainajan paras ystävä, olette ainoa, joka nyt…

— Niin, hänen muistonsa tähden! — vastasi Armfelt, rientäen äkkiä pois.

Kenraali Armfelt astui nyt palvelusta tekeväin upseereinsa ympäröimänä linnan portaille; tungos heidän ympärillänsä tuli nyt niin suureksi, ett'ei heidän jalkansa ulottuneet maahan, samalla kuin melu ja huuto: Surma Kaarlo herttualle! Surma Kustaa-kuninkaan murhaajille! tulivat yhä korkeaäänisemmiksi ja raivommiksi.

Armfelt viittasi kädellään merkiksi, ett'ei hän hyväksynyt näitä huutoja ja näytti, ikäänkuin hän haluaisi puhua.

— Vaiti, se on Armfelt! Hän on meidän puolellamme, kuulkaamme mitä hänellä on sanomista! Niin, niin, Armfelt puhukoon! —huusivat muutamat rajut äänet yht'aikaa, ja vaitonaisena sekä kiihkeässä odotuksessa valmistiihe väkijoukko nyt kuultelemaan.

— Jos se on totta, että te olette rakastaneet ja kunnioittaneet tuota hyvää kuningas-vainajatamme, — alkoi nyt Armfelt, pää pystyssä ja korkealla äänellä: — jos se on totta, että olette lempineet kuningasta, jonka olemme menettäneet ja että te tahdotte hänen nuoren poikansa menestystä, niin osoittakaatte nyt kuuliaisuuttanne ja kunnioitustanne vainajan tahdolle ja viimeiselle käskylle! Jos te ette minua tottele, en tahdo enään olla teidän kanssanne minkäänmoisissa tekemisissä.

Muutaman silmänräpäyksen äänettömyys seurasi näitä hänen sanojansa, jonka jälkeen koko väkijoukko ikäänkuin yhdestä suusta vastasi:

— Kuten tahdot sinä, meidän hyvän kuningasvainajamme uskollinen ystävä!

— Menkäätte nyt rauhassa kukin kotihinsa ja olkaatte vakuutetut lain ankaruuden tulevan kohtaamaan niitä pahantekijöitä, jotka ovat ottaneet hengen kuninkaalta!

Neljännestuntia tämän jälkeen oli linnan piha milt'ei kokonansa tyhjä väestä, ja paroni Armfelt ilmoitti Södermanlannin herttualle toimensa käyneen onnellisesti sekä lisäsi:

— Minä toivon teidän kuninkaallisen korkeutenne tästälähtein olevan vakuutetun minun alamaisista mielipiteistäni.

— Niin olen, paroni Armfelt, — vastasi herttua syvästi liikutettuna, — ja minä toivon voivani osoittaa teille kiitollisuuttani.

Heidän lausuessansa keskenään näitä tyytyväisyyden ja ystävyyden vakuutuksia, kokoontui nyt se valtioneuvosto, joka Kustaa-kuninkaan sairauden aikana oli hoitanut hallitusta, jonka jälkeen tämän kuningas-vainajan testamentin lukeminen alkoi. — Lukiessa sitä lisäystä, jonka kuningas vähää ennen kuolemaansa oli käskenyt Schröderholm'in liittämään testamenttiinsa, näyttiihe herttua kovin hämmästyneeltä.

— Tätä on mahdotoin panna toimeen, — lausui herttua äkkiä: — Hoitihan korkea velivainajani sairaanakin ollessansa muutamia hallitustoimia, ja seuraus olisi, että monet hallinnon haarat jäisivät siksensä, jos tahtoisi kirjaimen mukaan toteuttaa tätä lisäystä, jota en myöskään luule voitavan pitää laillisena, koska siinä on ainoastansa yksi todistaja, ja Kustaa-vainajan allekirjoitusta ei voi lukeakaan.

— Mutta kuningas-vainajan tahto on siinä ilmaistu, ja todistajien ollessa tahi olematta läsnä, on se kuitenkin laki, — vastasi Armfelt, luoden herttuaan ylpeän ja korskean silmäyksen.

— Niin, jos tämä asiakirja on pidettävä laillisena, olen lujasti päättänyt, ett'en sekaannu mihinkään! — vastasi herttua tyynellä päättäväisyydellä.

— Maan parasta tarkoittaen, — keskeytti valtionvalvoja kreivi Vachtmeister, — rukoilen, että teidän kuninkaallinen korkeutenne suvaitsisi johtaa hallitusta!

— Minä en tunnusta minkäänmoista muuta testamenttia paitsi vuosilta 1780 ja 1789, — jatkoi herttua; — se lisäys, jota minulle on tänään näytetty voi ainoastansa tarkoittaa sitä neuvostoa, jonka minun korkea velivainajani tahtoi antaa minun avukseni hallituksessa. Sitä suuremmalla mielihyvällä täyttäsin tämän toiveen, koska se soveltuu omaan aikeesenikin.

Kenraalit Taube ja Armfelt katselivat herttuaa ivallisilla silmäyksillä, ja tää viimeksimainittu vastasi:

— Teidän kuninkaallinen korkeutenne haluaa siis välttämättömästi yksinvaltaa? Onko teidän kuninkaallinen korkeutenne tullut huomaamaan sen hyödyllisyyden, vaikka minä muistelen kuningas-vainajalle vuonna 1789 olleen vaikeata saada teidän korkeuttanne silloin käsittämään sen tarpeellisuutta.

— Sanakiista ei ole tässä paikoillansa! — lausui kreivi Oxenstjerna lempeällä arvollisuudella. Kustaa-kuninkaan vielä lämpimän tomun läheisyydessä täytyy rauhan vallita?… eikö niin, hyvät herrat?

Armfelt purasi huultansa, ja valtionvalvoja, joka vaitonaisena oli itsekseen lukenut kuninkaan viimeisen testamentin, virkkoi silloin:

— Teidän kuninkaallinen korkeutenne on todellakin oikeassa, tämä lisäys on mahdotoin panna toimeen.

— Siis hyvät herrat, — jatkoi herttua — jätämme tämän asian, samalla kun minä julkisesti vakuutan tahtovani, niin paljo kuin mahdollista on, noudattaa kuningas-vainajan viimeistä tahtoa, joka pysyy muuttumattomana meidän keskuudessamme, mutta joka yleisölle ilmoitettuna herättäisi kummastusta ja antaisi syitä selityksiin, joita en millään ehdoilla tahdo noudattaa, samalla kuin tahdon pysyväisenä neuvostona perintöruhtinaan alaikäisyyden kestäessä pitää hallituksessa ne henkilöt, jotka olivat neuvostossa kuninkaan sairauden ajallakin.

Niin pian kuin tämä herttuan puolelta sitova asiakirja oli valmiiksi kirjoitettu, kirjoitti hallitsija nimensä sen alle, jonka tehtyä hän läsnäolevien seuraamana meni nuoren kuninkaan huoneesen ja teki hallitsijavalansa.

Armfelt'in kumartaessa Kustaa Aadolf'ille, lausui hän:

— Minä olen pyhästi luvannut kuningas-vainajalle omantaa sen uskollisuuden, jonka tunsin häntä kohtaan, teidän majesteetillenne. Sydämeni hellimmät tunteet, henkeni ja vereni omannan teidän majesteetillenne!

Tuon nuoren kuninkaan kalpeille kasvoille ilmautui väräjävä liikutus, ja ääneensä nyyhkien heitti hän itsensä Armfelt'in avonaiseen syliin.

NELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

— Malja Kustaa-kuninkaan muistolle! — huudahti paroni Armfelt ja, säihkyvät silmänsä kosteina kyynelistä, jatkoi hän:

 Viel' vuotaa kyynele, tunteeni pyhittäin Muistoilleis ikilemmitylle.
 Kuvasi edessä ma kuiskaan päivittäin: Kerran viel' valokin koittavi
 eksyneille, Sun suuruuttasi silloin vääryyskin käsittäin.

— Niin, hänen muistollensa! Ijäti rakastettuna eläköön hänen muistonsa! — huudettiin vilkkaasti Armfelt'in ympärillä, ja nuot äsken tyhjennetyt lasit paiskattiin laattiaan.

Tällä tavalla lopetti eräs iloinen seura Liljeholmen ravintolassa iloisen päivänsä, mutta maljan juotua hävisi ilokin, ja tuota vilkasta riemua verhosi ikäänkuin suruharso.

— Niin, Toll-hyväni, — lausui Armfelt, joka kotiinpalatessa oli tarttunut hänen käsivarteensa: — Meidän aikamme loppui Kustaa-kuninkaan kanssa!

Toll'in vilkkaille ja liikkuville kasvoille ilmautui hymyily, hänen vastatessansa: — Kustaa Aadolfin kanssa me kait rupeamme taas uudestansa elämään!

Se vastenmielisyys, kateus ja salainen vihollisuus, joka Kustaa III:nen eläessä oli vallinnut Toll'in ja Armfelt'in välillä, muuttui kuninkaan kuoltua ystävyydeksi, ja he seurustelivat nyt mitä suosiollisimmasti keskenänsä; kuninkaan suosiosta kilvoitteleminen ei enään eroittanut näitä kahta nerokasta sekä kekseliästä henkilöä.

— Meitä, Kustaa Aadolfin todellisia ystäviä tungetaan yhä takaperin, — jatkoi Armfelt; — kuninkaan alaikäisyyden ajalla voi paljonkin tapahtua. Toivoisinpa hänen nyt jo alkavan olla laillisessa ijässä. Niin, sepä oli ajatus!…

— Ystäväiseni, teillä on väliin ajatuksia, joita syystä voi nimittää…

— Hupsuiksi,— keskeytti Armfelt hymyillen.

— Siihen sanaan minä vielä lisään: toteuttamattomiksi.

— Olkoon tuo ensimäinen, vaan ei viimeinen. Ei mikään ole ihmiselle toteuttamatointa, jos hän vaan oikein tahtoo. — Armfelt'in kasvot jotka loistivat nerosta, kauneudesta ja itseensä luottamuksesta, olivat melkein haltioissansa olevan henkilön kasvojen näköiset, kun hän lisäsi: — Olisipa minulla halun koettaa!

— Toll nauroi: — Ja mitä sellainen koetus hyödyttäisi?

— Meidän keskemme sanottuna: en luule herttuan aikeiden Kustaa
Aadolf'iin nähden olevan rehellisiä.

— Hym.

— Minä luulen tuon Reuterholm-veijarin kiihoittavan hallitsijamme vallanhimoa… yhäti muistuttaa hän herttuata tuosta vanhasta ennustuksesta, jonka mukaan tämä tulisi saamaan kuninkaankruunun, ja kun tähän tulee lisäksi ne näyt ja ilmestykset, joita herttua väittää näh…

— Niin, kuninkaankruunu on vaarallinen näky herttuan sijassa olevalle henkilölle, — vastasi Toll samalla iloisella äänellä, jolla hän oli alkanutkin ja jatkanut tätä pakinoimista.

— Minun esitykseni Kustaa Aadolfin julistamisesta piakkoin täysi-ikäiseksi, — jatkoi Armfelt, — ei ole kokonaan hyljättävä. Reuterholm'illa on valta, eikä hän tule sitä vapaaehtoisesti jättämään käsistänsä. Suuri kuningasvainajamme oli oikeassa, hänen poikansa tarvitsee vilpittömiä ystäviä, jotka voivat valvoa hänen etuansa… samoinkuin he tekivät väkivaltaa isälle, voivat he myöskin tehdä pojalle…

— Vaiti, vaiti, ystäväni, mitä ajatuksia!

— Niille on voi mitään… minä ne karkoitan, mutta no palajavat ja parhaassa unessakin ollessani väliin säpsähdän, säikähtäneenä tuosta kauheasta unennäöstä, kun olon näkevinäni Kustaa Aadolfin runnellun ruumiin. — Niin, hänen täysi-ikäiseksi julistamisensa tulisi poistamaan ne vaarat, jotka minun tuntoni sanoo nuorta kuningastamme ympäröivän — suurin vaara on hänelle Reuterholm'in läsnäolo. Hänen täysi-ikäiseksi julistamisensa palauttaisi kaikki jälleen samaan asemaan kuin ennen Kustaa-kuninkaan kuolematakin, ja paroni Reuterholm tulisi eroitetuksi vallasta sekä herttuasta, jonka pahahenki hän on, ja kaukana tästä valtakunnasta ei hän enään voisi kapinoida vallanperimystä vastaan, jonka hän vähintäkään omantunnon vaivaamista tahtoisi siirtää herttualle.

— Teillä on synkkiä aavistuksia, ystäväni! Minä toivon neljän vuoden kuluttua saavamme yhdessä nauraa sydämen pohjasta niiden perättömyydelle.

— Niin, soisipa Jumala näiden neljän vuoden onnellisesti kuluneeksi! Mutta samoinkuin meitä koetetaan karkoittaa Kustaa Aadolfin läheisyydestä, koettavat he karkoittaa meitä hänen sydämestänsäkin, ja tämä ajatus koskee minuun kipeästi. Minä rakastan lämpimästi ja sydämellisesti tuota poika-parkaa. Ei, minä en kestä tätä elämää! Minä haluan päästä täältä pois… sairas kun olen sekä ruumiin että sielun puolesta, tahdon jättää tämän maan, jota en enää voi hyödyttää!

— Mutta herttua-hallitsija…

— Ah, älkäämme enään puhuko hänestä! Mitä hän sanoneekin, tulee hän mielellänsä sallimaan minun lähteä. Hänen ystävyyden ja luottamuksen vakuutuksensa, — Armfelt keskeytti puheensa katkeralla hymyllä, — noh, en tahdo syyttää häntä niistäkään; heikkoja epäröivä kuin hän on, uskoo hän helposti vihollisieni parjauksia… Minä olen hänen mielestänsä vaarallinen ihminen, jonka vaikutus voi hänet muka kukistaa… jos se olisi ollut tarkoitukseni, kuinka helposti olisi se käynyt laatuun Kustaa-kuninkaan kuolinpäivänä! Ei, minun aikeeni ovat rehelliset, ja minä tunnen suurta mielikarvautta asiain nykyisestä menosta sekä mielelläni soisin Kustaa Aadolfin olevan kahdeksantoista vuotiaan nuorukaisen neljäntoista vuotiaan lapsen sijaan, niin… haluaisinpa pienellä tempauksella poistaa nuot välillä olevat neljä vuotta!

Armfelt vaikeni. Ajatus, että Kustaa Aadolfin täysi-ikäiseksi pääseminen palauttasi hänet jälleen siihen mahtavuuteen, jonka hän näki yhä enemmän liukuvan käsistänsä, viehätti hänen rohkeaa, kunnianhimoista luonnettansa. Tuon ala-ikäisen lapsen korottaminen yksinvaltiaaksi hallitsijaksi voisi hänen seikkailunhaluisesta mielestänsä sangen helposti toteuttaa, jos asianhaarat niin vaatisivat, tahi jos se olisi tarpeellista Kustaa Aadolfin omalle turvallisuudelle. Armfelt'in tunnokas mieli, jota silmänräpäyksen mielipiteet yhä viehätti, sääli tuon nuoren ruhtinaan turvatointa tilaa, joksi hän sen nimitti, ja hänen kiihoitettu, vilkas mielikuvitelmansa kuvaili mitä mustimmilla väreillä niitä vaaroja, joiden hän luuli tuota lasta väijyvän. Mikä äsken oli ollut ainoastansa hätäilty ajatus, muuttui nyt joksikin, jota kentiesi pitäisi toteuttaa. Voisihan hän, Armfelt, seisoa tuon kokemattoman kuninkaallisen lapsen rinnalla, — hän rakasti, näet, mieliteosta sekä tottumuksestakin yksinvaltaista hallitusmuotoa ja tämän tahtoi hän säilyttää Ruotsissakin, jossa hän arveli kaikkia olevan pelättävänä senlaatuisilta henkilöltä, kuin paroni Reuterholm oli, jonka tähän aikaan tunnettiin suosivan ranskalaisia harhaoppia, mitkä olivat saattaneet häntä säälimään kuninkaan murhamiehiä, joita Armfelt oli halunnut rangaista lain koko ankaruudella.

Armfelt'in vilkas laverteleminen oli äkkiä muuttunut vaitonaiseksi mietiskelyksi, valveillansa uneksivaksi tilaksi, jossa hänen vilkas mielikuvitelmansa synnytti viehättäviä vallan, kunnian ja lemmen unelmia, jotka tulisivat toteutumaan, kun Reuterholm joutui pois, ja hän, Armfelt, itse anastaisi hänen sijansa.

— Niin, — lausui hän eroitessaan hymyillen Toll'ista, — minä tulen kentiesi toisella kertaa palajamaan hoppuileviin mielipiteisiini!

VIIDESKYMMENES.

— En pidä mitään maailmassa suurempana onnena, kuin saada joskus vilkaista teidän kauniisin silmihinne! —lausui herttua-hallitsija, istahtaen eräänä edellä puolenpäivänä neiti Rudenschöld'in viereen, joka, ommellen koruompelusta, veitikkamaisen näköisenä katsahti häneen vastatessansa:

— Siinä tapauksessa ovat teidän kuninkaallisen korkeutenne vaatimukset maallisesta onnesta kovin vähäpätöiset.

— Kuka on opettanut teitä noin hymyilemään, neiti Rudenschöld?

— Luonto ja taide ystävällisessä sopusoinnussa.

— Te laskette yhä pilaa, minulle puhuessanne.

— Ah, minä olen siis teidän korkeutenne mielestä jokseenkin yksitoikkoinen.

— Melkein niin, — herttua hymyili, — niin, jospa te muutteen vuoksi kerran puhuisitte minulle vakavastikin.

— Sen lupaan tehdä, kunhan puheenaineemme ei ole niin lystillistä laatua, että minun välttämättömästi!…

— Ja lempenikö pidätte te kuuluvana niihin aineisin?

— En rohkene väittää teitä vastaan.

Ruhtinaan kasvoille ilmestyi heleä puna, ja hänen vilkkaista silmistänsä loisti tyytymättömyyden säde, joka kuitenkin äkkiä muuttui ihailemiseksi, hänen vastatessansa:

— Te olette kovin säälimätöin neiti Rudenschöld, yhtä säälimätöin, kuin te olette kauniskin! Minä lemmin teitä, sen te tiedätte… lempeni tekee minut teidän orjaksenne; en voi teihin närkästyä, vaikka tahtoisinkin.

Ruhtinas vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi, ja kun Magdalena, joka oli kumartunut ompeluksensa yli, ei hänelle vastannut, jatkoi hän.

— Koko teidän olentonne on suloisuutta… hurmaavaa suloisuutta, Magdalena… teidän hyväilynne edestä tahtoisin panna kaiken valtani jalkoihinne jo teidän lemmestänne… kaiken, kaiken, Magdalena! Te tulisitte olemaan minun toimintani ohjaajatar, ja koko Ruotsin tulisi katsomaan ylös siihen paikkaan, jolla te sijaitsisitte!

Magdalena oli työntänyt tieltänsä tuon ebenpuulla ja norsunluulla silatun ompelukaaren, jolla hänen pienet kätösensä vielä lepäsivät, valju puna peitti hänen huikaisevan valkoista hipiäänsä, ja kultaisia säteitä välähteli hänen höyhenenkevyisissä kutreissansa, jotka, valuen alas hänen päälaeltansa, peittivät puolittain hänen paljasta kaulaansa, jonka mallikelpoisiin juonteisiin herttuan silmäykset kiintyivät. Ei milloinkaan ollut Magdalena näyttänyt hänestä kauniimmalta, eikä hänen sydämensä ollut milloinkaan sykkinyt ankarammasta, tulisemmasta kiihkosta.

— Jos valta voisi minua houkutella, — vastasi Magdalena; hän vaikeni ja hymyillen jatkoi hän äkkiä, — jos se voisi sitä tehdä, niin, silloin, teidän kuninkaallinen korkeutenne!

— Mitä sitte, Magdalena?

— Silloin kentiesi kuulisin teidän rukouksenne.

— Magdalena!

— Ei, ei, teidän korkeutenne, päästäkää minun käteni! Valta ei ole minusta minkään arvoinen!

— Se tulee teille vielä olemaan, kuulkaa minua, kuulkaa, Magdalena!
Sinun tulee…

Tässä silmänräpäyksessä ilmoitettiin herttualle paroni Reuterholm'in jo kauan varronneen sekä pyytäneen saada puhutella herttuaa eräässä tärkeässä asiassa.

— Minä tulen, lausui herttua nureasti, mutta jäätyänsä jälleen kahdenkesken neiti Rudenschöld'in kanssa istahti hän samalle paikalle, jonka tämä joku silmänräpäys sitte oli jättänyt. — Magdalena, — jatkoi hän, — ne autuaalliset hetket, joita teidän seurassanne nautin…

— Ovat nyt menneet…

- Ei, ei!

— Menneet, sillä paroni Reuterholm on pyytänyt saada puhutella teidän kuninkaallista korkeuttanne…

— Mitä sen minuun tulee…

— Hän ei tule antamaan teidän korkeudellenne vähintäkään rauhaa (53)… muistelkaapa miten oli eilen, toissapäivänä ja joka päivä… hän tulee lähettämään sanoja lähettämistänsä, ja jos se ei auta, tulee hän vihdoin itse noutamaan teidän kuninkaallista korkeuttanne… — veitikkamaisella silmäyksellä lisäsi Magdalena: — Minä rohkenen alamaisuudessa esiintyä yhdellä anomuksella.

— Tuhannella, Magdalena!

— Säästäkäätte minua tänään näkemästä paroni Reuterholm'ia!

— Te ette ole hänelle kovin ystävällinen, neiti Rudenschöld… noh, niin, tahdon siis mennä…

Pääseminen herttuan ikävästä läsnäolosta täytti Magdalenan mielihyvällä, eikä hän koettanutkaan tätä salata niissä silmäyksissä, joilla hän seurasi herttuata, joka salaisella vastenmielisyydellä noudatti suosikkinsa kutsumusta.

— Eräs varsin omituinen sattuma on syynä, ett'en saa hetkeksikään lepoa, ennenkuin olen ollut teidän kuninkaallisen korkeutenne puheilla, — lausui Reuterholm, joka, säilyttääkseen valtaansa herttuan yli, osasi käyttää hyväksensä hänen heikkoja puoliansa, ja yksi näistä oli etenkin hänen taipuvaisuudensa salaseikkoihin.

— Te näytätte todellakin levottomalta, ystäväni, — herttua lähetti kaipauksen huokauksen neiti Rudenschöldille, jatkeessansa: — Ah, teille on varmaankin tullut kirje Stedingk'iltä ja keisarinnalta…

— Ei, ei, jotakin muuta tapahtui viime yönä.

— Puhu empimättä! — herttua, joka tunsi itsensä uteliaammaksi, kääntyi nyt ystävällisesti kehoittavalla nyökkäyksellä suosikkiinsa päin.

— Minä söin jokseenkin myöhään ehtoollista eilen illalla, — alkoi Reuterholm, — ja valmistauduin menemään vuoteelleni, kun selittämätöin levottomuus pakoitti minua jälleen pukemaan päälleni ja menemään ulos. Siten tulin Johanneksen kirkkomaan läheisyyteen. Äkkiä johtui mieleeni koettaa, ilmestyisikö siellä kentiesi aaveita. Yö oli ihana sekä tyyni ja kello noin puoli kahdentoista paikoilla, kun kiipesin etelänpuoleisen muurin yli ja menin suorastansa kirkkoa kohden. Valkoinen, ihmisen näköinen olento liihoitteli esiin hautapatsaiden välistä ja melkein minun lähelläni; mutta äkkiä katosi tämä näky samalla vilahtavalla nopeudella, kuin akutinta ales laskiessa. Sitte kuljin kirkon ympäri ja päästyäni sen pohjoiselle ovelle, piirsin siihen etusormellani ympyrän, jonka keskelle tein ristin, ja jonka keskipisteesen sitte hiljaa naputin. Ensiksi kuulin ympärilläni risahtelevaa ääntä, sitte jysähytettiin oven lukkoon kolme kertaa niin kovasti, että jonkinmoisella kauhistuksella vetäydyin takaperin, vaikka minulla kuitenkin kaikeksi onneksi oli sen verran mielenmalttia, että tein oikealla kädelläni rintaani ristinmerkin.

— Sepä ei ollut mikään hyvä henki, jonka olit manannut esille, — keskeytti herttua vilkkaasti, — kentiesi sinä olit laiminlyönyt…

— En ollut mitään laiminlyönyt, teidän kuninkaallinen korkeutenne, siksi olen liian kauan ollut Björnramin opissa. Olipa Jumalan sallimus, etten tänä yönä taas kuten tavallisesti joutunut tekemisiin pahojen henkien kanssa; se on varmaa, sillä nyt tapahtui juuri se merkillisin: samassa silmänräpäyksessä kun minä tein ristinmerkin, huusi eräs valittava ääni: — Kehoita Kaarlo-herttuaa, Ruotsin ja Suomen hallitsijaa, rukoilemaan näkymätöintä vapahtamaan hänen veljensä syntistä sielua! Samassa silmänräpäyksessä kuului minun lähelläni kimakka parahdus, ja minä tunsin niin kovan painon rinnallani, että ehdottomasti vaivuin maahan, johon jäin liikkumattomana makaamaan joitakuita minuutteja, menettämättä kuitenkaan silmänräpäykseksikään tuntoani.

Reuterholm vaikeni.

— Se oli Jumalan henki! — keskeytti herttua-hallitsija, ja peittäen kalpeat kasvonsa heikkohermoisesti väriseviin käsiinsä lisäsi hän: — Oi, minun aavistukseni, minun aavistukseni!

Kaikki ajatukset neiti Rudenschöld'istä olivat paenneet hänen mielestänsä, ja vapisevalla äänellä jatkoi hän: — Seuraa minua pyhimpään siellä tahdon rukoilla.

Nopein askelin riensi herttua nyt tähän pyhimpäänsä paroni Reuterholm'in seuraamana, joka pysähtyi neljän patsaan eteen, ja veti syrjään sen esiripun, joka verhosi alttarin, jolloin herttua mitä hartaimmat! näköisenä lankesi polvillensa:

— Rukoilkaamme Jumalan apuun turvaavien sielujen hartaudella! puhui Reuterholm, sytyttäen valkean seitsenhaaraiseen kynttiläjalkaan ja ottaen käteensä alttarilta suitsutusastian, jota hän hiljaa heilutti edestakasin sekä jatkoi: — niin, rukoilkaamme, ja meidän rukouksemme tulee enkelin siivillä lentämään Karitsan istuimen eteen! Hän ainoastansa voi parantaa haavoitetut sydämet ja virvoittaa murheellisia sieluja Sionin terveellisestä lähteestä otetulla vedellä! Muserretulla sydämellä turvaamme sinun jumaluusvoimaasi, sillä sinun tahtosi on sulaa armoa ja sinun päätöksesi sulaa laupeutta. Taivaallinen isä, kuule veljen esirukouksia, kuule korkean hallitsijamme huokauksia ja pelasta ikuisesta kadotuksesta syntinen kadotettu sielu, pelasta se henki, joka on katoamatoin osa hänestä, jota me eläessämme nimitimme Kustaa III:ksi!

Vaitonaisena vajosi nyt paroni Reuterholm polvillensa herttua-hallitsijan viereen, joka kalpeana, masennettuna ja milt'ei tunnotoinna höpisi rukouksen toisensa perään. (54)

VIIDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Makuuhuoneensa sohvalla oli kreivitär Rudenschöld puoleksi pitkällänsä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja murheen rypistämät, ja se käsi, jonka hän nyt ojensi nuoremmalle tyttärellensä, oli kylinä ja hermotoin.

— Lasillinen viiniä, ah, juokaa lasillinen viiniä! — pyysi Magdalena tuskaisena. — Mikä teidän, äitini, on? Oletteko suutuksissanne minuun? Ette! Noh, Jumalan kiitos! Luottakaatte minuun… puhukaa, se lieventää sydäntänne!

— Ah, lapseni, jos puhuisin, saattaisi se ainoastansa murheelliseksi sinutkin.

— Ah, kukapa onkaan tytärtä läheisempi ottamaan osaa lemmityn äidin murheisin?

— Magdalena-hyväni, minä olen itse syössyt itseni kaikkeen tähän, minun tulee syyttää ainoastansa omaa heikkouttani; mutta niinhän se aina on: mielettömistä teoista seuraa aina rangaistus!

— Se on tosi, — vastasi Magdalena, sietämättä äitinsä silmäystä.

— Tiedäthän Pentin kevytmielisyyden saattavan minulle paljo levottomuutta, tiedäthän hänen tuhlaavan paljo rahoja…

— Tuhlaako hän!… Jumala, sitä en hirveä ajatellakaan!

— Ei, ei hän! Mutta, näetkö, minä olen ottanut ne rahat, joilla minun oikeastansa olisi tullut suorittaa omia menojani ja velkojani, ja antanut ne Pentille kaikki, kaikki tyyni! Mutta nyt minä olen velassa, useimpien vuosien huoneenvuokra on tähän taloon maksamatta ja kauppapuoteihin sekä… ah, minun murheeni ovat kauheat, enkä saa enään unta öilläkään! Velkojani tulevat yhä ankarammiksi ja vaativammiksi. Mitä tulee minun tehdä! — Ja tuo vanha vaimoraukka purskahti ääneensä itkemään.

— Oh, eikö asia ole sen pahempi, — virkkoi Magdalena, samalla kuin hymyily ilmautui hänen paisuville huulillensa, ja ilon säteet loistivat hänen kirkkaissa, sinisissä silmissänsä, — onhan kaikki tämä autettavissa! Minulla on jalokivi koristuksia, kalliita helminauhoja… sekä ruhtinatar että hänen äitinsä ja leskikuningatar Sofia Magdalenakin ovat suosionsa osoitteeksi…

— Ei, ei, lapseni, sitä en voi! En voi riistää sinulta…

— Älkäämme siitä puhukokaan! Tuollaisista turhuuksista luopuminen on vähäpätöinen asia, jos minä niiden avulla voin pyyhkiä pois nämät kimaltelevat kyyneleet. — Ja yhä hymyillen pyyhki Magdalena nenäliinallaan äitinsä silmiä ja poskia. — Kas niin, ei sanaakaan enään! Kuinka olenkaan onnellinen, kun nyt voin huojentaa äitini huolia! Ja Pentti tulee kyllä järkevämmäksi… tulee oppimaan säästäväiseksi. Pentti-parka, minä tunnen hänet ja olon vakuutettu teidän pulanne, äitini, käyneen raskaasti hänen mieleensä.

— Hyvä Maalin-tyttäreni! — Ja hymyillen äidillisestä rakkaudesta silmäili kreivitär Rudenschöld tytärtänsä, joka iloisella mielellä nyt läksi kotia päin, arvostellen ajatuksissaan omaamiansa sormuksia, otsaripoja, kaula- ja rannerenkaita. Astuen mitä hilpeimmällä ja tyytyväisimmällä mielialalla asuntoonsa, huomasi hän siellä paroni Armfelt'in joka jo ovella tuli hänen vastaansa. Nähtyänsä Armfelt'in alakuloiset ja synkät kasvot, muuttui hänen ilonsa kuitenkin heti ankaraksi tuskaksi.

— Mitä on tapahtunut? — kysyi hän.

— Minä matkustan pois, Malla, matkustan pian, ja olen nyt tullut tänne sanomaan sinulle jäähyväiset!

— Sinä olet niin hätäinen… Varmaankin on jotakin tapahtunut…

— Ainoastaan, mitä joka päivä tapahtuu; mutta siinä on kylläksi! Ei, tätä asiain uutta menoa en voi katsella! Kustaa-kuninkaan viholliset ovat nyt hallituksessa… Reuterholmin kaltainen on nyt vallitsemassa, ja vallan pikarin, josta hän on juonut, tulee hän kait haluamaan tyhjentää, jos ei…

— Mitä?

— Jos ei häneltä temmata pois maljaa…

— Ja senkö tahdot sinä tehdä?

— Jos meidän nuoren kuninkaamme menestys sen vaatii.

— Sinä pelkäät siis?…

— Kaikkea! Minkä valtaan johtavan tien hyvänsä tulee Reuterholm pitämään luvallisena. Hänen mahtavuutensa olisi mennyttä, jos Kustaa Aadolf todellakin olisi kuningas.

— Noh, niin, odota siis sitä aikaa!

— Lyhytnäköinen lemmittyseni!… Sitä päivää eivät he koskaan salli
Kustaa Aadolfin näkevän; muistahan hänen isänsä kohtalon!…

— Kauhea ajatus!

— Tämän onnettomuuden estäminen on nyt ainoa tarkoitukseni, ja sentähden ei olisi hullumpaa, jos Reuterholmin hämmästykseksi pantaisi toimeen valtiokepponen Kustaa Aadolf'in eduksi. Hänet täytyy julistaa täysi-ikäiseksi varhemmin kuin hänen suuri isänsä määräsikään. Minun aikomukseni on tosin ristiriidassa testamentin määräykseen nähden, mutta kuninkaan etu vaatii juuri sen rikkomista. Niin, Kustaa-kuninkaan testamentti! Kuinka täytti hallitsija hänen viimeisen tahtonsa, tämän lisäyksen, jonka kuninkaan eteenpäin näkevä äly piti tarpeellisena ja joka hänen poikansa alaikäisyyden ajalla olisi rajoittanut herttuan valtaa ja suojellut tuota lasta? Ei, minä tahdon päästä pois tästä maasta, joka on täynänsä riitoja ja konnantöitä!

— Sinä tahdot lähteä pois ja puhut kuitenkin Kustaa Aadolfin suojelemisesta!

— Täällä ei ole oikea paikka aikeideni toteuttamiseen… näetkö, minun aikeideni toimeenpanemiseen täytyy muiden valtain… mutta kaikki tuo ei ole minulla vielä selvillä, ja siis et sinäkään voi käsittää…

— Yhden asian minä kuitenkin selvästi käsitän: sinä matkustat pois! Ah, tämä tieto synnyttää minussa sanomatointa tuskaa, joka voi vaihtua äärettömäksi iloksikin: saanko sinua seurata?

— Lemmittyni, suloista olisi saada aina olla sinun läheisyydessäsi; mutta sinun tänne jäämisesi on välttämätöintä!

— Minulle ei ole mitään välttämätöintä… minun toimimiseni riippuu ainoastaan sinun tahdostasi. Minua ei estä mitkään siteet, eikä pidätä mitkään turhat luulot! Niin, sinun kanssasi on minulla kaikki, ilman sinutta ei mitään! Kustaa Mauritz'ini, sano vaan: tule mukaani!

— Minä sanon: jää tänne, Magdalena! Kuule minua lemmittyni: ainoa, mihin minä tässä maailmassa luotan, on juuri sinun uskollinen sydämesi! Sinun pitää auttaa minua… niin, sitä valaa, jonka olen vannonut Kustaa-kuninkaalle, pitää sinun auttaa minua täyttämään. Siis minä matkustan pois, ja sinun, Magdalena, pitää kirjoittaman minulle usein… jokapäivä… vapaasti ja kenenkään vakoamatta voin minä silloin toimia, eikä täällä tule mitään tapahtumaan, josta en sinun kauttasi saisi tietoa. Sano, tahdothan hyödyttää meidän suuren kuningas-vainajamme asiaa?

— Minä tahdon kaikkea, mitä sinäkin!

— Herttua-hallitsijan olet sinä lumonnut… sinun pitää viehättää häntä, hurmata ja tehdä hänet mielettömäksi, niin, sinä voit…

— En, en!

— Hurmaantuneena tulee hän tekemään, mitä sinä tahdot… sinun pitää saada hänen sydämensä hellyydellä liittymään Kustaa Aadolfiin… sinun pitää kukistaa Reuterholm, ja meidän, suuren Kustaa-vainajan todellisten ystäväin, puolue tulee voittamaan sinun avullasi.

— Siihen nähden en voi minkäänmoista voittoa hankkia. Sitä en voi tehdä… ah, sinuahan minä lemmin! Minun sydäntäni ei voi sinusta kukaan temmata! Pyydä minua menemään kuolemaan, ja minä menen mielelläni, mutta älä pyydä minua kuultelemaan muita lemmenlauseita, paitsi niitä, joita sinä väliin minulle kuiskaat.

— Lapsellinen tyttö… oma, armas Magdalenani, luuletko minun tahtovani sinusta luopua! Ei, ei, sinä et saa kuunnella… sitä en tahdo, enkä salli! Minä sanon vaan: pieni veikisteleminen ei ole vahingoksi, ja kiedo herttua siten ruusukahleisiisi… ei, ei, työnnä hänet luotasi! Sinä hymyilet, Magdalena, niin, en tiedä, mitä tahdonkaan, ja sentähden lemmittyni, tee, miten itse haluat.

— Göstani, sinä olet valinnut minut ystäväksesi! Luottamustasi minuun en luullakseni tule pettämään.

— Sinä olet kaikki minulle!

— Tällä vakuutuksella tulen voimaan kärsiä elämän koettelemuksia, ja mitä vaiheita aika tuoneekin helmassansa, tulee tämä ajatus olemaan minun lohdutukseni!

— Kuinka vakavasti sinä minua nyt katselet…

— Minä säästän hymyilyni, kunnes palajat… minun mieleni on täynänsä murhetta.

— Mitä sinä pelkäät?

— En tiedä… kaikki, minkä tiedän, on se, ett'ei mikään sana ole vaikeampi lausua kuin jäähyvästi, eikä mikään tunne toivottomampi kuin hyvästijätön.

— Ei, Magdalena, niin et saa puhua! Sinun mielesi on luja samoinkuin sinun tunteesikin, eikä se saa muuttua löyhäksi. Synkkämielinen, kyynelsilmäinen lemmityinen ei sovi minulle… ei, näytäpä nyt taas veitikkamaisia silmäyksiäsi ja poskesi kuopurata! Palajanhan minä pian Aachen'ista ja siksi — pidä tarkoin silmältä kaikkea, mitä tapahtuu ja kuultele tarkkaan pienintäkäin uutista!… Ja vielä yksi asia: älä koskaan unohda, että meidän oma onnemme riippuu eriämättömästi juuri Kustaa Aadolf'ista.

— Sitä en tule unohtamaan!

— Kuinka olenkaan onnellinen sinut oma tossuni!

— Göstani, ah, tätä onnellista hetkeä häiritsee synkkäin ajatusten tuottama tuska! Niin katso minuun suloisilla silmäyksilläsi!… Sulje minut vielä syliisi viimeisen kerran!… Viimeisen kerran — ne sanat nousevat ikäänkuin parahdus sydämestäni, jonka tykytystä ehkäisee ikäänkuin rautainen koura… Kustaa Mauritz'ini kaikissa elon vaiheissa seuraa sinua lempeni!

VIIDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Armfelt'in jäähyväiset herttua-hallitsijalle olivat merkilliset siitä kylmästä kohteliaisuudesta, jonka keskinäinen epäluottamus synnyttää ja jonka kuitenkin kumpikin osasi salata, ja herttua pyysi häntä mitä teeskennellyimmällä helleydellä hoitamaan hyvin terveyttänsä sekä että hän heti palajaisi kylvyiltänsä, sillä herttua tulisi muka häntä suuresti kaipaamaan. Nuoresta kuninkaasta eroaminen tapahtui taasen syvällä ja todellisella, kummankinpuolisella liikutuksella.

— Väliaikaisen hallituksen vallitessa voi paljokin tapahtua, — lausui Armfelt, — sellaisen henkilön kautta, kuin Reuterholm on, jonka ylpeydellä, kostonhimolla, puoluevimmalla ja vallankumouksellisella aatteilla on ruhtinas, ja rohkenenpa tässä sanoa: heikkokin ruhtinas kannattajana. Mutta minä lähden kuitenkin jokseenkin levollisena, jos teidän majesteettinne suvaitsette antaa minulle kaksi lupausta, joiden kautta suurimmat vaarat, jotka kentiesi uhkaavat teidän majesteettianne, voidaan välttää, jos he eivät ryhdy teidän majesteettianne vastaan, josta Jumala varjelkoon, minkäänmoisiin rikoksellisiin keinoihin.

— Uskollinen ystäväni, — Kustaa Aadolfin ääni värisi, ja kyyneleitä valui noilta lapsen pyöreiltä poskilta; — ah, älkäätte matkustako pois… älkäätte minusta luopuko!

— Minä matkustan, sillä teidän majesteettinne hyöty sen vaatii. Minä matkustan, mutta minä olen varoillani. Kun aika on tullut, tulee teidän majesteettinne saamaan tiedon niistä toimenpiteistä, jotka näen käyvän yhä tarpeellisemmiksi teidän majesteettinne menestykselle.

— Kiitoksia, Armfelt-hyväni! Niin ilmaiskaapa nyt minulle, mitkä lupaukset pidätte tarpeellisina.

— Ensiksikin ei teidän majesteettinne pidä koskaan myöntyä valtiopäivien kokoontumisen, ja, jos he ne siitä huolimatta kutsuvat koolle, ei teidän pidä koskaan ottaman osaa niiden istuntoihin.

— Sen lupaan, — vastasi kuningas muutaman silmänräpäyksen mietittyänsä

— Ja nyt toinen lupaus, joka ei ole vähäpätöisempi kuin edellinenkään: teidän majesteettinne on vasta täysi-ikäisenä meneminen naimiseen.

— Mutta se on ristiriidassa minun autuaasti nukkuneen isävainajani testamentin kanssa…

— Mutta on sopusoinnussa viisauden kanssa. Asiat ovat nyt tällä kannalla, että teidän majesteettinne isävainaja, jos Jumala sen sallisi, antaisi teidän majesteetillenne merkin minun mielipiteideni hyväksymiseksi. He voisivat yhden tahi toisen aikeen saavuttamiseksi ruveta pakoittamaan teitä ottamaan puolison…

— Lupaan siis tämänkin, — keskeytti ruhtinas vilkkaasti te voitte olla levollinen, sillä minä en aijo milloinkaan antaa pakoittaa itseäni ottamaan puolisoa, jota ei sydämeni suosi! Heikko puna levisi tuon nuoren kuninkaan poskille, ja tuntien itsensä äkkiä ujostuneeksi tämän ajatuksen lausumisesta kääntyi hän puolittain pois Armfelt'ista. Pitäen hänen kättänsä omassaan, lisäsi hän sitte: — Teen siis tämän toisenkin lupauksen. — Muutaman silmänräpäyksen vaijettuansa, jatkoi hän: — Jos minä, kuten luulette, todellakin olen vaarojen ympäröimänä, lupaan teille olevani niin varovainen kuin suinkin, jotta en niitä itse herätä. Tahdon opettaa kasvoni salaamaan mielipiteitäni, tahdon opettaa huuleni olemaan vaiti tunteistani… ja siten tahdon viettää päiviäni, luottaen kaikkivaltiaan armoon, niin, minä turvaan Jumalaan, joka on viattomain ja orpojen väkevin suojelija.

Nuoren kuninkaan kasvot olivat käännetyt ylhäällepäin, hurskas haaveellisuus loisti hänen lempeistä silmistänsä ja hänen pehmeille huulillensa ilmaantui alakuloinen hymyily.

Kovat omantunnon vaivat ahdistivat Armfelt'ia, ja hän lausui:

— Sire, suokaatte minulle anteeksi, että kova välttämättömyys on pakoittanut minua kylvämään teidän mieleenne epäluulon siemeniä!

— Armfelt-hyväni, ettepä te olekaan ensimäinen, ku minulle on puhunut, mitä minulla kentiesi on paroni Reuterholm'ilta peljättävänä. Minulla on niin harvoja, joihin voin luottaa, niin harvoja! En tiedä väliin ketä tahi mitä minun tulee uskoa; mutta teitä minä uskon ennen kaikkia ja minä tulen teitä suuresti kaipaamaan. Palatkaa pian ja olkaa minulle alati, mitä isävainajallenikin olitte!

— Teidän majesteettinne mielipiteet ovat minun suurin onneni, — Armfelt kumartui näitä sanoja lausuessansa suutelemaan kuninkaan kättä, mutta tämä avasi sylinsä, ja ankarasti nyyhkien sulkeutuivat kumpikin toistensa rinnoille.

Tämä hyvästijättö nuoresta kuninkaasta tuotti tosin Armfelt'in loukatulle mielelle hiukka helpoitusta, mutta se ei vähentänyt sitä suuttumusta eikä katkeruutta, jota hän tunsi herttuata ja etenkin Reuterholmia kohtaan, jonka syyksi hän luki sen kylmäkiskoisuuden, jolla herttua oli kuulellut hänen neuvojansa, kun oli kysymys; miten nuot Kustaa III:nen murhaan syylliset olisivat rangaistavat, jolloin Armfelt'in mielipide oli aivan vastainen herttuan mielipiteelle, joka täytti Armfelt'in mitä synkimmillä epäluuloilla herttuaa kohtaan. Tämä puolestansa näki salaisella riemulla vaarallisen kilpailijansa neiti Rudenschöldin suosiosta joutuvan pois tieltänsä, ja itsensä pääsevän eroon henkilöstä, joka antoi hänelle aihetta tuhansiin huoliin ja vastoinkäymisiin. Niinpä oli hän valittanut siitä, ett'ei tuota nuorta kuningasta otettu herttuan neuvoskuntaan, jonka hän väitti olleen Kustaa III:n tahdon, vaikk'ei hänen testamentissansa ollut mitään sellaisesta tarkoituksesta mainittu; päälliseksi oli hän koettanut houkutella herttuata ryhtymään Ranskankin asioihin, ja vihdoin oli heidän onnistunut luulotella herttuaa Armfelt'in lahjoneen Tukholman roskaväen ottamaan väkivallalla vankeudesta ulos nuot kuolemanrangaistuksesta armahdetut kuninkaan murhaajat, antaaksensa heidät alttiiksi rahvaan kostolle. Kaikki nämät yhtenä vaikuttivat, että herttua mielihyvällä soi juonittelemisessa näin ovelan henkilön poistuvan, ja seuraus tästä oli, että Armfelt ennen virkalomansa loppua määrättiin ministeriksi Italiaan.

Rohkea ja kunnianhimoinen, kuin Armfelt oli, ei hän kuitenkaan luopunut aikeestansa julistaa Kustaa Aadolfia täysi-ikäiseksi, vaan päinvastoin yllytti tämä hänen karkoittamisensa isänmaasta, jonka hän piti uutena vainoamisena, häntä koettamaan mielensä koko kiihkeydellä toteuttaa tätä aijettansa. Hän ei kuitenkaan nyt enään ajatellut kuninkaan täysi-ikäiseksi julistamista Wenäjän ollessa salaisena liittolaisenansa ja Tukholman porvariston sekä joidenkuiden muiden ystäväin avulla eikä herttuan ynnä hänen etevimpäin neuvonantajaansa vangitsemista, jos nämät panisivat itsensä hänen aijettansa vastaan; hän alkoi nyt sen sijaan luottaa pelkästänsä Venäjän apuun ja mahtisanaan tässä asiassa.

Armfelt oli valtiollisissa toimissa kekseliäs, ovela, rohkea ja sangen lipevä sekä osoitti näissä asioissa kykyä, josta vaikeudet olivat leikintekoa, ja joka osasi kiertää esteet. Työn taakka oli hänestä yhtä kevyt kuin sodankin, ja hänellä oli aina kylläksi mielenmalttia, laskeaksensa pilaa sekä myötä- että vastoinkäymisestä. Hän toimi yhtä helposti sodan ja valtioasiain kuin seuraelämän ja lemmenkin aloilla. Lavean kirjeenvaihdon vireillä pitäminen ystävien ynnä useiden hänen aikuisiensa valtiomiesten ja oppineiden sekä etevien naisten kanssa oli hänestä ikäänkuin lepäämistä työstänsä, ja kaikkeen hänen aikansa riittikin. Hän tunsi Europan useimmat hovit sekä valtioneuvostot, hän oli ottanut selon näiden heikoista puolista sekä arvaellut näiden tarkoitukset ja esintyi jonkinmoisena puoluejohtajana kaikilla niillä aloilla, joilla häntä määrättiin toimimaan. Mutta eipä tässä kyllin. Niiden erinomaisten lahjain avulla, joita luonto oli hänelle tuhlaamalla antanut, ja tottumuksensa kautta esiintyä loistavasti yhteiselämässä, jossa häntä ihmeteltiin, oli hän saavuttanut suuren yleismaailmallisen sivistyksen, jota jalosti hänen luonteensa, missä hilpeys, sukkeluus, huolettomuus ja miellyttäväisyys kiistelivät voitosta. Hänen puheensa vilisi sanasutkauksista sekä pistosanoista, ja ne oli varsin sattuvia sekä kuvaavia, usein ikäänkuin salama huimaavia. Useimmiten sai hän ihmisiä vakuutetuksi, sillä hänen vilkas mielensä toi tavallisesti ilmi hänen samassa silmänräpäyksessä vallitsevain tunteidensa totuutta. Ollen enemmän vehkeilijä kuin valtiomies, oli hänessä täytetty kaikki ehdot: rohkeus, oveluus, hieno käytös, kaunopuheliaisuus ja notkeus, tullaksensa puolueenjohtajaksi vallankumouksissa, kaikkivaltiaaksi hoveissa, vaaralliseksi hallitusmenoissa ja onnettomuutta tuottavaksi perustuslaillista hallitusmuotoa puuttuville valtioille. Niihin, joita hän tahtoi saada valtaansa, vaikutti hän samassa erinomaisen viehättävästi ja lumoavasti, kuten etevät henkilöt ainakin, milloin ovat alavaisia, harvoin ovat viehättämättä niitä, jotka heidän seuraansa sattuvat. Tämä viehätysvoima oli Armfelt'in mitä vaarallisimpia aseita. Tämänpä avulla hän voitti Kustaa III:kin ja niin monen muun henkilön mitä ystävällisimmän suosion; tämän kautta saavutti hän myöskin voittoja ylhäisten seuroissa yhtä helposti kuin porvarienkin, joita hän osasi tehdä puoluelaisiksensa, jopa sotamiestenkin joukossa, joiden vaaroihin ja vaivoihin hän ilomielin otti osaa. (55)

Nämät luonnonlahjat tekivät Armfelt'in vaaralliseksi ja viehättäväksi henkilöksi, milloin hän halusi saavuttaa jotakin tarkoitustansa. Hänen aikeensa Kustaa Aadolfiin nähden kysyivät kuitenkin vitkallisesti, ja neiti Rudenschöld puuhaeli niitä asioita, joita Armfelt oli häntä pyytänyt toimittamaan, suuresti ajattelematta niiden tarkoitusta sekä sai ainoastansa vähitellen tietää hänen aikeistansa, joiden täydellisesti perille päästyä hän osoitti mitä suurinta säikähtymistä sekä hämmästystä, ja huomattuansa jokseenkin selvästi, minkä vaaran alaiseksi Armfelt antautui, salli hän, estääksensä asiain ilmitulemista, Armfelt'in kirjevaihdon tämän Ruotsissa asuvien ystävien kanssa käydä hänen kauttansa, samalla kun hän koko sielussansa vapisi siitä vaarasta, johon hänen lemmikkinsä oli heittäytynyt. Ja nämät olivat sangen suuret; sillä varovaisuus ja vaitiolo ei tullut kysymyksenkään, vaan hän puhui, missä vaan liikkui, Ruotsin oloista, jonka hallituksen hän sanoi joutuneen kapinallisen joukkion käsiin, joka puolsi kuninkaan murhaajia; hän nimitti paroni Reuterholmia, jolla oli herttuan luottamus, jakobinilaiseksi sekä sanoi hänen yleisesti olevan niin vihatun ja kammoksutun ynnä henkensä puolesta turvattoman, että hänen täytyi jättää kotinsa, viettääkseen yönsä herttuan huoneissa; hän ennusti hallituksen kukistumista sekä tuon nuoren kuninkaan turmiota välttämättömänä seurauksena siitä hallitussuunnitelmasta, joka täällä oli otettu noudatettavaksi, jos sen sallittaisiin täydellisesti kehkeentyä; vielä hän väitti jakobinilaisten, petturein ja konnain ympäröivän herttuata ja tuota nuorta kuningasta, jonka menestyksen ja oikeudet tällaisella heikkoudella pantiin vaaranalaiseksi, ja vihdoin ilmoitti hän ainoana pelastuksen keinona, että hallitsevat henkilöt karkoitettaisiin ja kuningas julistettaisiin täysi-ikäiseksi, jos mieli vielä Ruotsia perikadosta pelastaa.

Sellainen puhe ja käytös joka paikassa, missä Armfelt liikkui, ei voinut muuta kuin suututtaa mitä maltillisimpaakin hallitusta, ja herttua-hallitsija, joka vihdoinkin oli saanut tästä tietoa, ryhtyi nyt toimenpiteisin. Armfelt sai itse ankaria nuhteita valtiokanslerilta, ja kaikki niillä seuduin olevat Ruotsin asiamiehet, missä Armfelt aikoi liikkua, saivat käskyn pitämään tarkasti silmältä hänen jokaista askeltansa.

Ruotsissakin tuntui Armfelt'in lausumien mielipiteiden vaikutus, ja mitä kummallisimpia, herttuata loukkaavia huhuja alkoi täällä päästä liikkeelle. Useampia seuroja perustettiin Tukholmassa, joissa muun muassa puhuttiin kapinan nostamisesta herttuaa ja hänen puoluettansa vastaan sekä Kustaa Aadolfin julistamisesta täysi-ikäiseksi ja koko kustaavilaisen puolueen valtaan jälleen asettamisesta. Eri mielipidettä noudattavat olivat keskenänsä kovin kiihkoisia ja niiden, jotka puhuivat maltillisuuden, viisauden ja totuuden puolesta, oli vaikeaa tulla kuulluiksi.

Kaikki tämä antoi laamanni Liljensparrelle — vaikka Reuterholm häntä vastenmielisesti sieti ja suvaitsi — rohkeutta tulemaan herttuan luo, jolle hän levottomana puhui kansan mielipiteistä, mitä tuli hänen aikeisiinsa tuohon nuoreen kuninkaasen nähden.

— Tuskinpa voin uskoa tätä epäselvää juoruamista, — vastasi herttua-hallitsija tyynellä arvollisuudella, — minä luotan omantuntoni todistukseen ja viattomuuteeni! Jos joku todellakin miettii sellaisia kirottuja hankkeita, tulen ne kyllä estämään ja tyhjäksi tekemään.

— Teidän kuninkaallisen korkeutenne läheisyydessä on eräs, joka, vaikka hän onkin perinpohjin ylimys, kuitenkin on saastutettu jonkinlaisilla vapaamielisyyteen ja kansanvaltaisuuteen vivahtavilla mielipiteillä. Minä tarkoitan paroni Reuterholm'ia. Pois se, että uskoisin hänen tahtovan täällä perustaa täydellisesti tasavaltaista hallitusta, — ei! Mutta nämät hänen mielipiteensä tekevät hänet kentiesi taipuvaiseksi luulemaan hetken nyt olevan käsissä, tämän ennustajien mainitseman hetken; ja hän tulee yrittämään muuttaa kuninkaallisen kruunun teidän kuninkaallisen korkeutenne päähän.

— Tepä puhutte ylen määrin rohkeasti, laamanni Liljensparre, — lausui herttua-hallitsija puhisten vihasta.

— Hänen majesteettinsa, kuningas-vainajamme, kuulteli mielellänsä todellisen vaaran hetkellä totuuden ääntä ja hän salli minun silloin sekä peittelemättä lausua itsellensä omat ajatukseni kuin myöskin kertoa muiden. Toivoen teidän kuninkaallisen korkeutenne armollisimmasti suovanne anteeksi rohkeuteni, uskallan lisätä, että paroni Reuterholm'in vihamiehet väittävät, hänen koettavan saada teidän kuninkaallista korkeuttanne kutsumaan valtiosäädyt koolle, saadaksensa muutamilla kuninkaan valtaa vähentävillä myönnytyksillä joko kuninkaan alaikäisyyden aikaa pitennetyksi tahi Kustaa Aadolf'in julistetuksi kuninkaanarvonsa menettäneeksi, osaksi hänen kivulloisuudensa nojalla, osaksi, kuten hänen kerrotaan lausuneen, sopimattomuudesta, että maata hallitsee nuorukainen, jonka sukuperä isän puolelta oli epätietoinen?

— Mutta tämähän, mitä teillä, laamanni Liljensparre, on minulle sanottavaa on varsin hirmuista! Tahdon nyt vastata ainoastansa omasta puolestani! Että minun aikeeni ylhäiseen veljenpoikaani nähden ovat rehellisiä, tulee aika teille näyttämään, ja nykyinen sekä jälkimaailma tulee tätä asiata oikein tuomitsemaan. Niin, tämä valheiden kihermä tulee kerta hajoamaan, se on minun luja, häälymätöin toivoni!

Herttua-hallitsijan vilkkaat silmät olivat kiinnittyneet Liljensparreen ja tyyneyden vilahdus kohtasi tämän poliisimiehen vakoilevaa, epäluuloa osoittavaa silmäystä.

Kumartaen herttualle meni Liljensparre nyt tiehensä, samalla kun hänen ohuvilta huuliltansa pääsi joitakuita kuulumattomia sanoja, joita kentiesi olisi voinut selittää näin: heikko, viatoin, helppo pettää… jos Reuterholm tahtoo, niin… hym!

Kaikkialla otaksuttiin paroni Reuterholm'in työskentelevän äsken mainittujen aikeiden toteuttamiseksi. Kustaa III:tta oli hän pitänyt verivihollisenansa, ja luonnostansa kostonhimoinen kuin hän oli, vihasi hän koko tämän sukua. Mutta eipä siinä kyllin — hän oli myöskin taikauskoinen ja valmis uskomaan, luuli itsensä alituisesti seurustelevansa henkien kanssa ja etsi haaveilemisista sekä unessa kävelijöiden ennustuksista aihetta ja ohjeita toiminnallensa, ja jos hän siis nyt luuli ajan olevan käsissä, jolloin kaikki nuot suuret ennustukset toteutuisivat, oli tämä kumminkin sopusoinnussa hänen luonteensa ja hänen yhä vaarumattoman sallimukseen uskomisensa kanssa. (56)

Tämän johdosta on luultava, että Reuterholm suuressa yksinäisyydessänsä ja ennustuksiin sekä haaveiluihin luottavan luonteensa yllytyksestä, todellakin hautoi; joitakuita aikeita tähän suuntaan, joiden hän luultavasti toivoi saavansa nähdä pian toteutuvan, kunnes kulkupuheet suurensivat näitä aikeita ja säikähyttivät häntä kaikista tämänkaltaisista mietiskelemisistä. Hän antoi Thorid'ille ja useammille muille sanomalehdentoimittajille, jotka vaativat vapaamielisempää hallitusmuotoa, yhtä salaista kuin tehokastakin suojelusta, ja myöntäminen onkin jo tämänkin seikan ankarasti syyttävän Reuterholm'ia. (57)

Hänen salaisen suojeluksensa turvissa jatkoi sanomalehdistö työtänsä kansanvaltaiseen ja vallankumoukselliseen suuntaan. Mutta kun Thorild, yksi edellisen hallituksen innokkaimmista vastustajista, vihdoin esiintyi, kehoittaan julkisesti herttuata kääntämään nurin vannomansa hallitusmuodon sekä panemaan toimeen yleisiä vaaleja, melkein samaan tapaan kuin Ranskassakin y.m. näytti seikat tulleen kireimmillensä. Hallituksen ystävät eivät näkyneet olleen toimettomia, ja samana päivänä, kuin tämä kirjoitus ilmaantui, riensi Liljensparre herttuan luokse, rukoili häntä, ett'ei hän enään jäisi kaikkien näiden hankkeiden toimettomaksi katselijaksi, jos hän ei tahtoisi saattaa tuon nuoren kuninkaan valta istuinta, kansan tyyneyttä ynnä omaa kunniaansa ja turvallisuuttansa vaaran alaiseksi. Liljensparren onneksi oli Reuterholm silloin sairaana, jonka tähden herttua pian käsitti sekä myönsi edellämainitun puheen oikeaksi. Herttua käski sen vuoksi Liljensparren tapaamaan häntä sairaan Reuterholm'in luona, jolloin asiasta laveammalta keskusteltaisiin.

Tämä kokous pidettiin samana iltana. Reuterholm koetti turhaan vastustella niitä ehdoituksia, joita Liljensparre toi esille. Nämät tarkoittivat, että herttua viipymättä antaisi julistuksen, jossa hän mitä vakavammin vakuuttaisi tahtovansa neljän vuoden kuluttua, aivan velvollisuutensa ja Kustaa-vainajan testamentin mukaisesti, jättää nuorelle kuninkaalle valtikan siinä kunnossa, jossa hän sen oli ottanut vastaankin; sitte julkaistiin varoitus, painovapauden väärinkäyttämistä vastaan, jossa oli määrätty varsinaisia rangaistuksia ja herttua istui itse Reuterholm'in kirjoituspöydän ääreen sekä kirjoitti omakätisen käskyn valtionvalvojalle ja Liljensparrelle nostamaan kanteen Thorild'ia vastaan sekä ottamaan takavarikkoon tämän painosta julkaistut kirjoitukset, joka kaikki viipymättä toimitettiin. (58)

Liljensparre meni nyt pois; synkän silmäyksen heitti Reuterholm hänen jälkeensä, eikä hän katsellut paljo leppeimmillä silmillä herttuatakaan, joka, milt'ei nolostuneena osoittamastansa pontevuudesta jopa anteeksianovanakin lausui:

— Kustaa Aadolf-hyväni… tämähän oli aivan välttämätöintä.

— En voi huomata sen sitä olleen!

— Kun tullaan neuvomaan minua panemaan toimeen, kuten Ranskassakin on, yleisiä vaaleja ja…

— Ei, ei, — keskeytti Reuterholm, — vaan heidät olisi pitänyt antaa
olla, niin olisi teidän kuninkaallinen korkeutenne päässyt kuninkaaksi!
Nyt syntyy tästä viivytystä, joka ei laisinkaan olisi ollut tarpeen.
Mitä ennustettu on, tulee kerta tapahtumaan! (59)

— Mutta minä en tahdo edes panna kortta ristiin tämän aikeen saavuttamiseksi! — keskeytti vilkkaasti herttua-hallitsija sekä jatkoi pontevuudella: — Hyvällä omallatunnolla tahdon muistella tekojani ja alamaisena kaikkivaltiaan johdolle, tulen, kun aika on käsissä, luopumaan vallastani!

— Ja ottamaan sen jälleen takasin, — lisäsi Reuterholm hymyillen.

VIIDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Kaikkein näiden tapahtuessa sai ruhtinatar Sofia Albertina hallitsijalta kutsut tulla ennen aijottua Italiaan matkustamistansa viettämään muutamia viikkoja Drottningholm'illa.

Kustaa III:s oli poissa, mutta huvitusten huimaava pyörre, joka hiukka oli pysähtynyt, ei kuitenkaan ollut tauonnut, vaan ilon pauhina kuului kaikkine vallattomine vapauksinensa heikkenemättä, vaikka toiset ihmiset nyt täyttivätkin ne salit, joissa lumooja-kuningas oli koko neronsa ja komeutensa loistossa liikkunut. Tosin jotkut häntä kaipasivatkin, mutta heidän kaipuunsa ei noussut heidän hymyileville huulillensa, eikä häirinnyt heidän riemujansa, ja etenkin oli kukin liian hienotunteinen sitä sikäläisissä olosuhteissa näyttämään.

Ruhtinatar Sofia Albertinan hovineitien joukossa loisti neiti Rudenschöld menehtymättömässä kauneudessansa, ja hän näyttiihe aina erinomaisen iloiselta; jospa hänen sydämensä pohjalla asuikin joku levottomuus, ja hän tunsi tuskaa pettyneistä toiveistansa sekä ikävöimisen ahdistusta, nousivat kuitenkin näiden synnyttämät varjot harvoin hänen otsallensa, ja harvoin himmensi alakuloisuuden vivahdus hänen veitikkamaisen silmäyksensä loistoa.

Arvossa pidettynä ja herttuan jumaloimana, näytti hän tälle ystävällisiä kasvoja, samalla kun hän, laskien pilaa, torjui luotansa hänen lähestymisyrityksensä; mutta se päivä oli vihdoin tuleva, jolloin tällainen torjuminen ei enään ollut mahdollinen, ja leimuavin poskin sekä alakuloisin silmin seisoi hän nyt herttuan edessä saarrettuna ja kahdenkesken, josta hänellä ei ollut pakoon pääsemisen toivoakaan.

— Tuhat kertaa olen sanonut teille, Magdalena, kuinka äärettömästi teitä lemmin! — lausui hallitsija alakuloisella ja hiljaisella äänellä, — Ei, älkää tehkö nyt mitään pilaa! Tahdon antaa teille todistuksen lemmestäni… koetelkaa sitä… pyytäkää mitä tahansa, niin en tule sitä teiltä kieltämään!

— Magdalenan hämmästys näytti äkkiä kadonneen; veitikkamaisesti ja hymyillen silmäili hän herttuata: — Ennenkuin pyydän niitäkään, vastasi hän, — rohkenen tehdä teidän kuninkaalliselle korkeudellenne erään kysymyksen: Mistä syystä menetti paroni Armfelt ylimaaherran-virkansa?

Herttuan kasvot synkistyivät nähtävästi, hänen vastatessansa: — Paroni Armfelt ei oikeastansa kuulu siihen asiaan, josta meidän nyt piti keskustelemamme; mutta koska teillä on rajaton valta minun ylitseni, tahdon teille suoraan vastata: Hän on tehnyt kaikki, halventaaksensa minua kuningas-vainajan silmissä, siitä olen minä vakuutettu ja voin näyttää kirjallisia todistuksia; mutta enpä ole häntä siitä syystä karkottanutkaan, vaan sentähden, että hän oli liian vaarallinen henkilö, ollaksensa ylimaaherrana, ja kentiesi olisi koko maamme käynyt huonosti, jos hän olisi saanut pitää tämän virkansa.

— Häntä on paneteltu teidän kuninkaallisen korkeutenne edessä, suvaitkaatte uskoa minun sanojani. Olkoon niinkin, että hän viimeisinä aikoina on tehnyt itsensä syypääksi joihinkuihin katkeriin muistutuksiin, nähdessään itseltänsä riistettävän teidän kuninkaallisen korkeutenne luottamuksen; mutta se vaarallinen henkilö, jona häntä pidetään, hän ei ole… hän on uskollinen Kustaa III:nen muistolle, ja eipä suinkaan teidän kuninkaallinen korkeutenne voi pitää sellaista uskollisuutta rikoksena. Tehkää hänelle ainoastansa oikeus, teidän kuninkaallinen korkeutenne, antakaa hänelle hänen neronsa ja kykynsä arvoinen toimi… ja jospa hän ei tätä nykyä saa palata tänne takasin, niin… Magdalena vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi; miellyttävällä eljeellä lähestyi hän ruhtinasta ja luoden tähän silmäyksensä, jatkoi hän: — niin määrätkäätte paroni Armfelt Pommerin kenraalikuvernööriksi sekä sallikaa hänen pitää rykmenttinsä ynnä ylimmäisen kamarijunkkarin arvonsa.

— Minä täytän teidän pyyntönne, niin, minä täytän sen! Minä lemmin teitä, Magdalena, ja kuulkaatte minua nyt… suokaa minulle lempenne, jonka palkkioksi saatte minulta kaikki! En yhtäkään toivomustanne, mikä se vaan olla mahtaneekin, tule kieltäytymään täyttämästä… valtaa, kunniaa, rikkautta… virkkakaatte vaan, minkä näistä tahdotte!

— Minä on myy lempeäni, teidän kuninkaallinen korkeutenne! — Purppuraleimuja nousi jälleen Magdalenan poskille, jotka hehkuivat yhä heleämmin hänen jatkaessansa: — Lempi on tunne, jonka minä annan jakamattomana ja ilman ehdoitta. Ei, päästäkäätte käteni, teidän kuninkaallinen korkeutenne, sallikaatte minun olla!

— Teidän tulee, teidän täytyy tuntea samaa tulta, joka minutkin hivuttaa! Magdalena millä hinnalla tahansa, sama se, mutta teidän täytyy tulla omakseni!

— Ei mikään voima maailmassa voi pakoittaa minua siihen! Minä lemmin paroni Armfelt'ia, ja olen hänen omansa. Häntä ainoastansa, kuuletteko, häntä ainoastansa!

Suljettuna herttuan syliin, onnistui Magdalenan päästä irti, ja suuttuneena, kiivastuneena sekä kiukkuisena jatkoi hän: — En koskaan, niin en koskaan tule teidän omaksenne! Tepä olette karkoittaneet täältä lemmikkini… ajanut hänen maanpakoon… ja tämä ministerintoimi Italiassa oi ole mitään muuta kuin maasta pois ajamista; mutta mitä onnettomuuksia te hänen antanettekin kärsiä, ja missä hän lienekin, tahdon häntä seurata… meitä ette voi eroittaa,… niin, minä tulen häntä seuraamaan!

— Jos sen teette, Magdalena, tulee se teidän omaksi onnettomuudeksenne! Uskokaan minua, se tulee teidän onnettomuudeksenne, ja minä varoitan teitä ystävänä. Te pudistatte päätänne, te ette minua usko… minä sanon siis teille, että te ette saa häntä seurata, minä, hallitsija, kiellän teitä sitä tekemästä!

Leimuavin silmin lähestyi herttua Magdalenaa, jonka notkea vartalo vielä kerran luikui hänen käsivarsistansa, ja rientäen hänen ohitsensa, pääsi Magdalena eräälle ovelle, jonka hän äkkiä tempasi auki.

— Älkäätte menkö, Magdalena, älkäätte menkö! — pyysi herttua, joka kalpeana ja horjuvana nojasi erään tuolin selkään.

Epäröiden pysähtyi Magdalena muutamaksi silmänräpäykseksi, katsellen säikähtyneenä taaksensa, ja herttuan vaivuttua tunnottomana eräälle sohvalle, jatkoi hän milt'ei samalla minutilla pakoansa, tuoden saapuville kaikkea sitä apua, jonka herttuan tila nyt teki tarpeelliseksi.

Magdalenan ensimäinen päätös oli, ettei hän enään jäisi Drottningholm'iin. Sofia Albertina aikoi matkustaa ulkomaille, ja ottaen tämän syyksi, jättääksensä hovin muutamaksi kuukaudeksi, sanoi hän toistaiseksi haluavansa viettää maallaelämisen hiljaisuutta.

Hartaasti ikävöi hän pois, koko sydämestänsä tuskastuneena siihen asemaan, johon hän aina paroni Armfelt'in poislähdöstä asti oli joutunut, — temmottuna kuin hän oli yhden puolueen välillä, joka häntä kammoksui ja pelkäsi häneltä kaikkea, sekä toisen, joka hänen kauttansa toivoi saavansa toteutetuiksi mitä mielettömimmätkin toivomuksensa.

Herttuan pahoinvointi ei kuitenkaan näyttänytkään olevan aivan äkkiä helpoittavaa laatua, ja peljäten täydellä todella häntä loukanneensa sekä täten liian paljo vahingoittaneensa Armfelt'in asiaa, tunsi neiti Rudenschöld itsensä samalla kertaa sangen epäröiväksi ja levottomaksi.

— Mitä tulee minun tehdä? Mitä on minun tekeminen? kysyi hän itseltänsä alituisesti, ja viisaus neuvoi, että hänen tulisi kirjoittaa herttualle joitakuita sanoja lieventääksensä sen kohtauksen katkeruutta, joka heidän välillänsä oli ollut.

Vähän aikaa ajatuksiinsa vaipuneena mietittyään, kirjoitti Magdalena seuraavaa:

Armollinen herra! Suurella levottomuudella olen saanut kuulla teidän kuninkaallisen korkeutenne pahoinvoinnin yhä kestävän ja olevan sitä laatua, että se riistää meiltä onnen saada nähdä teidän kuninkaallista korkeuttanne. Minä puolestani olen siitä sangen pahoillani, muistellessani sitä kohtausta, joka, vaikka se ei ollutkaan ensimäinen syy teidän sairauteenne, kuitenkin lisäsi teidän levottomuuttanne. Mutta, armollinen herra, älkäätte luulko sen avosydämisyyden ja teeskentelemättömyyden, jolla minä teille puhuin, lähteneen rikoksellisesta aikeesta loukata teidän tunteitanne. Ei, uskokaatte minun puhuvani totta, avonaisesti tunnustaessani teidän kuninkaalliselle korkeudellenne, että jos olisin voinut aavistaa teidän antavanne niin suurta arvoa omieni ja niiden tunteiden täydelliselle yhtäläisyydelle, joita teillä minua kohtaan on, olisin minä avannut sydämeni teidän kuninkaalliselle korkeudellenne suuremmalla varovaisuudelle sekä ilmituonut teille ehdotukseni ystävääni etsimään lähtemisestäni, jos hän tulisi niin onnettomaksi, että hänet karkoitettaisiin isänmaastansa ja häneltä riistettäisiin pois hänen virkansa. On myöskin minun mielipiteitäni vastoin, että hyljäisin ketään onnettomuuteen joutunutta ihmistä, vaikk'en häntä lempisikään. Jo ystävyyskin yksinänsä pakoittaa minua estämään hänen onnettomuuttansa mitä innokkaimmalla huolella ja tarkkaavaisuudella. Jos häntä vainotaan, tulen uhraamaan kaiken, saadakseni hänet jälleen nähdä, vaikka hän olisi maailman äärissäkin, huolimatta siitä, että te, armollinen herra, minulle olette sanoneet sen tulevan onnettomuudekseni. Vaan jos teidän kuninkaallisen korkeutenne ystävyys minua kohtaan vaikutti näiden neuvojen antamisen, on sen osoittaminen teidän vallassanne siten, että täytätte minulle antamanne lupauksen ja määräätte paroni Armfelt'in Pommerin kenraalikuvernööriksi ja annatte hänen pitää rykmenttinsä, eläkerahansa ja ylimmäisen kamarijunkkarin arvonsa. Jos saisin nähdä ystäväni tällä tavoin kunnioitettuna teidän hyvyydellänne, jäisin kotimaahani, ja te, armollinen herra, olisitte siten hankkineet itsellenne vastaanväittämättömiä oikeuksia minun ystävyyteni. Lisäksi voin ta'ata, ett'ei teidän kuninkaallinen korkeutenne tulisi saamaan katua, että olette antaneet niin tärkeän viran sellaiselle henkilölle, joka voi kokonaisuudessansa täyttää kaikki ne monet velvollisuudet, jotka tämän viran kanssa ovat yhdistetyt, sitä enemmän, kuin hän täten pääsisi kauemmaksi siitä vehkeilystä, joka selittää kaikki hänen tekonsa pahimpaan päin, jopa syyttää hänellä olevan rikoksellisia aikeitakin, jotka kuitenkin ovat hänen mielellensä sitä vieraampia, kun ne ovat ristiriitaisuudessa yksinvaltaisen hallitusmuodon kanssa, jota hän periaatteen kannalta on puolustanut ja aina tulee puolustamaan sitä puoluehenkeä vastaan, joka nyt teidän kuninkaallista korkeuttanne ympäröi ja jota te, armollinen herra, ette suinkaan muuta voi kuin ylenkatsoa, huomatessanne, että samat henkilöt, jotka tänään häntä panettelevat, kuusi vuotta sitte kilpailivat hänen ystävyydestänsä. Älkäätte siis, armollinen herra heitä kuunnelko, vaan suostukaatte minun pyyntööni, koska minä mielelläni haluaisin saada ystäväni kohtalon ratkaistuksi ennen maalle muuttamistani. Syyt tähän muuttamisen toivon teidän myöskin hyväksyvänne, sillä koska en ole koskaan halunnut vaikuttaa asiain menoon yhtä vähän kuin sitä valtaakaan, jota teidän kuninkaallisen korkeutenne suosion minua kohtaan luullaan tulevan minulle antamaan, tahtoisin siitä vakuuttaa vihamiehiänikin siten, että väistyn niiltä paikoilta, joissa olen ilkeimmän kateuden uhrina, joka sepittelee minusta rumia kertomuksia, mitkä kylläkin tulevat lakkaaman minun lähdettyäni pois. Toivon palatessani tapaavani teidän kuninkaallisen korkeutenne onnellisempana tahi kumminkin levollisempana sekä parantuneena sairaudesta, joka on niin vaarallinen teidän rauhallenne.

Suurimmalla kunnioituksella j.n.e.

Magdalena Rudenschöld. (60)

Kirje lähetettiin herttualle, ja samassa palasi rauha Magdalenankin mieleen. Hän milt'ei riemuitsi ajatellessaan pääsevänsä pois eikä hän enään tahtonut nähdä herttuata.

Mitähän tämä tulisi virkkamaan hänen uudelleen kertomastansa pyynnöstä Armfelt'in eduksi? Tämä oli Magdalenan ainoa ajatus, repiessään seuraavana päivänä auki sen kirjekotelon, joka sisälsi herttuan vastauksen, ja sen lemmen koko innolla, joka hänet liitti Armfelt'iin, silmäili hän seuraavia rivejä:

Arvoisa neiti!

Teidän nyt jättäessänne olinpaikkanne, jonka ainoastansa teidän läsnäolonne on minulle sulostanut, pyydän teitä nyt sallimaan sen, joka on omantanut teille mitä vilpittömimmän suosionsa, myöskin ilmaista teille suuren kaipauksensa. Suokaa anteeksi rohkeuteni, kun vieläkin kerran muistutan teitä niiden tunteiden helleydestä, joita te minussa olette herättäneet, ja jotka te tosin olette tuominneet vaikenemaan, vaan joita ei mikään voima voi tukahduttaa; ei aika eikä se välinpitämättömyyskään, jota minulle olette osoittaneet, tule vähentämään sitä tulista rakkautta, jonka te olette sydämeeni sytyttäneet.

Poissaolo ei vaikuta muunlaisiin mieliin, paitsi heikosti lempiviin tahi semmoisiin, jotka lempivät itsensä takia; mutta ne, joita sydämellinen ja vilpitöin tunne on vallannut, saavat siitä vaan uutta elvykettä; niin on minunkin laitani. Huolimatta teidän ylenkatseestanne, halveksimisestanne sekä välinpitämättömyydestänne ja vaikka olenkin menettänyt toivoni teidän milloinkaan tulevanne minua lempimään, tulen teitä koko elämäni ajan rakastamaan.

Suokaatte anteeksi, että kirjoitan teille näin avosydämisesti; mutta koska minulla ei ole mitään toivomista, ei minulla ole mitään pelkäämistäkään; teidän sydämenne on kuitenkin lempeä ja jalotunteinen; te voitte sääliä minun tuskaani sekä surkutella sitä pahaa, jonka minulle olette matkaansaattaneet, samoinkuin voittajakin väliin säälii vankia, joka on kahlehdittu hänen juhlaretki-vaunuunsa. Ainoa ja viimeinen lohdutukseni oli, että te olisitte sallineet ottaakseni teiltä jäähyväiset kahden kesken, ja jos olisitte sallineet minun selittää teille sydämeni tunteita, olisi minusta ollut suloista saadakseni vielä kerran lukea teidän ihanista silmistänne vaikkapa hylkäämistuomionikin; tämä tuskieni lievitys olisi omannut jotakin miellyttävää minun itserakkaudelleni, mutta kaiken olette te minulta kieltäneet. Ne toimenpiteet, joita olitte tehneet, välttääksenne eilen illalla minun läsnäoloani samoinkuin se kieltokin, jonka tänä aamuna olen teiltä saanut, todistavat tarpeeksi, kuinka vähäarvoinen minä teidän mielestänne olen. Olen päättänyt teille kirjoittaa; sillä ainakaan ei tarvitse kenenkään muun kuin teidän tietää, miten minun sydämeni laita on. Ottakaatte siis vastaan viimeinen suosiollisuuteni osoitus… tulkaa onnelliseksi oman onnellisuutenikin hinnalla! Ah, jospa voisin vaikkapa henkenikin uhraamalla edistää teidän onnellisuuttanne! Viimeisen huokauksen omannan teille. Sellainen on sydämeni sekä ne tunteet, joita minulla on, ja joita aina tulee olemaan sillä, joka koko elinaikansa on pysyvä teidän, arvoisa neiti, uskollisimpana palvelijananne.

Kaarlo (61)

Ei sanaakaan Armfelt'ista, ei sanaakaan! Magdalena rypisti kokoon tämän tuoksuavan paperin, joka kertoi tunteesta, jota hän yhtä paljo inhosi kuin halveksikin.

Kuinka hän oli sydämensä pohjasta toivonut saavansa nähdä Armfelt'in määrätyksi virkaan, joka kaikin puolin olisi tyydyttänyt hänen kunnianhimoansa, olisi asettanut hänen levotointa mieltänsä ja tehnyt hänet tyytyväiseksi asiain uuteen menoon ja Ruotsin hallitsijaan, asema, joka ei häntä enään olisi pahoittanut kulkemaan puoluevehkeilijän vaarallista polkua ja joka olisi päästänyt hänet kaikista hankkeinsa tuottamista pulista sekä nykyisen asemansa epävarmuudesta.

Mutta Magdalena ei onnistunut pelastusyrityksessänsä. Kuitenkin päätti hän, minkälaiseksi hänen elämänsä tulisi kehkeytymäänkin, pysyä uskollisena lemmellensä ja noudattaa lemmikkinsä tahtoa lakinansa, ja jospa tämä syöksyisikin turmioon, tulisi hän vetämään Magdalenan mukanansa, ja tämä tulisi kokemaan samoja kohtaloita. Arpa oli heitetty!

VIIDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Magdalena vietti nyt muutaman kuukauden Lindnääs'in kartanossa, joka oli Armfelt'in oma; hän eli yksinäisyydessä vaan ei kuitenkaan toimettomuudessa ja lempensä sekä luonteensa koko vilkkaudella otti hän osaa kaikkeen, mikä koski Armfelt'ia. Hänen elämänsä päätarkoitus oli nyt puolustajien hankkiminen niille aikeille, joita hänen lemmikkinsä piakkoin tulisi toteuttamaan, ja hän oli kirjeenvaihdossa kaikkein niiden kanssa sekä keräsi ympärillensä kaikki ne, jotka kuuluivat kustaavilaiseen puoluesen. Näiden viimeksimainittujen joukkoon tuli kerran Schröderheim, joka, annettuansa leikillisiä viittauksia vallankumouksellisista aikeista, joista silloin kuiskaeltiin muutamilla siinä maassa olevan, aikeista, joiden todellisuutta hän puolestansa ei sanonut uskovansa, pyysi Magdalenaa varoittamaan Armfelt'ia käyttämästä kotimaahansa lähettämissä kirjeissänsä liian ankaria lauseita, joita voitaisiin pahoin selittää, ja joilla voisi olla huonoja seurauksia, näyttäen hänelle erään kirjeen, jossa muiden muassa oli tällaisiakin rivejä: "Nyt te saatte päivittäin kaunista joukkoa sinne Ruotsiin: kaikki heittiöt, jotka lähetettiin maanpakoon kapinasta ja petollisuudesta viimeisessä sodassa, palajavat jälleen, ja vähitellen taidatte saada siellä nähdä itse murhamiehetkin. Aikomus lienee suuren puolueen luominen heittiöistä. Tietääköhän kansa siitä, että, samalla kun rehelliset ihmiset karkotetaan pois valtakunnasta, ja niitä, jotka ovat pukeutuneet verisiin vaatteisiin isänmaansa edestä, vainotaan, saavat kaikki pelkurit, petturit ja murhamiehet, konnat sekä rakkarit palkinnon ja armon? Minun mielestäni tulisi jokaisessa maanpaikassa hauskuttaa kansaa näin iloisilla uutisilla."

— Totta puhuen, — lisäsi Schröderheim vakavampana, — minä tiedän varmalta taholta, että korkeimmassa paikassa on tarkoin pidetty silmältä meidän ystävämme kirjeitä, ja te, neiti Rudenschöld, tekisitte hyvän työn, jos te häntä varottaisitte.

Useimmalta kuin yhdeltä taholta sai Magdalena samanlaisia kehoituksia; mutta Armfelt'in luonne ei sallinut hänen ollaksensa varovainen eikä huoliaksensa varoituksista, ja hän jatkoi samalla varomattomuudella toimimistansa saavuttaaksensa tuon nuoren kuninkaan kautta sen tarkoituksen, jota hänen kunnianhimoinen mielensä kehoitti häntä koettamaan toteuttaa.

Magdalenan palattua hoviin marraskuun 1 päivänä, huomasi hän varsin hämmästyttävän muutoksen kuninkaan ja herttuan kohtelemisessa; sillä hänen ollessa antamaisillansa Kustaa Aadolfille Armfelt'in tekemän suunnitelman erääsen keisarinnalle lähetettävään kirjeesen, kysyi kuningas kylmäkiskoisesti: — Sallitaanko minun näyttää tätä opettajalleni, Gyldenstolpelle?

— Ei, hän on tosin meidän ystäviämme, mutta toivoisin, ett'ei kukaan saisi nähdä tätä kirjettä.

— Siinä tapauksessa, — vastasi kuningas, — ei minun sopine ottaa sitä vastaan.

— Teidän majesteetillanne, — vastasi Magdalena hämmästyneenä ja milt'ei masennettuna, — on valta tehdä, mitä haluatte, mutta teidän majesteettinne vastaus ilmaisee luottamattomuutta, joka minua yhtä paljo nöyryyttää kuin huolestuttaakin ja jota paroni Armfelt ei suinkaan olisi voinut aavistaa.

Kustaa Aadolf punastui kovin ja kääntyi vastaamatta Magdalenasta pois.

— Tämä kuninkaan käytös oli suuri ja aavistamatoin vastus, ja kaikki kokeet saaduksi häntä suosimaan Armfelt'in hommia Venäjän apuun nähden menivät kokonansa myttyyn. Hänelle olivat he kuvaelleet neiti Rudenschöld'in hirmuisessa valossa, samalla kun he olivat huomauttaneet häntä Puolan kohtalosta luonnollisena seurauksena ajattelemattomista yrityksistä koettaa sekoittaa vierasta valtaa selvittämään jonkin valtakunnan sisällisiä asioita. Näillä huomautuksilla olivat he onnistuneet peloitella Kustaa Aadolfia, joka nähtävästi yhä enemmän liittyi setäänsä sekä hänen puolueesensa.

Samoin ei myöskään neiti Rudenschöld'ille laisinkaan onnistunut voittaa Venäjän lähettilästä, kreivi Stackelberg'iä, Armfelt'in aikeelle saavuttaa rahalla herttuan myöntymistä aiottuihin valtiokepposiin. Tuntien itse puolestansa vastenmielisyyttä hallitsijaa kohtaan, väitti lähettiläs, että ainoastansa väkivaltaisilla keinoilla voisi raivata tuolle nuorelle kuninkaalle tietä, ryhtyviksensä täysi-ikäisenä hallitukseen. Sitäpaitsi olivat Armfelt'in kertomukset herättäneet hänessä niin huonon ajatuksen herttuasta, että hän luuli tämän kylläkin voivan ottaa rahaa keisarinnalta ja kuitenkin pettää hänet.

Kaikista näistä vastuksista huolimatta, oli neiti Rudenschöld'illä kuitenkin ominaisuuksia, jotka tekivät hänet kovin vaaralliseksi niissä toimissa, joita hän oli saanut tehtäväksensä. Huomattuna ja ihailtuna kaikilta oli hän siis tilaisuudessa päästä tärkeiden ja arvoisien henkilöiden pariin; lisäksi varustettuna terävällä älyllä, viehättävällä ja teeskentelemättömällä käytöksellä ja tahdon lujuudella, joka ei koskaan uupunut, kun oli kysymyksessä niiden etujen voittaminen, joita Armfelt oli hänen käskenyt saavuttaa, hoiti hän vehkeilyjen hienoa juonta uskollisen naissydämmen innolla, hyvin tietäen mihin vaaralliseen leikkiin hänen lemmikkinsä oli antautunut. Täten onnistui hänen vihdoin kietoa niin monta henkilöä vehkeilemisiinsä, että hän oli tuottamaisillansa kuoleman ja turmion koko kustaavilaiselle puolueelle.

Mitä herttuan käytökseen ja siihen kylmäkiskoiseen kohteluun tulee, jota hän luuli pitävänsä osoittaa Magdalenalle tämän palattua jälleen hoviin, se kuitenkin pian katosi. Neiti Rudenschöldille oli kuitenkin tarpeellista tietää, millä kannalla hän herttuaan nähden oli, ja olivatko he saaneet minkäänmoisia epäluuloja hänen lemmikistänsä. Tästä syystä ei hän väistä nytkään niitä tilaisuuksia, joita hänelle tarjoutui, päästäksensä kahden kesken hallitsijan kanssa.

— Te olette ihanampi kuin koskaan ennen, neiti Rudenschöld, — lausui herttua, joka hymyillen oli häntä lähestynyt, — eikä teidän poissaolonne ole vaikuttanut mitään muutosta niissä tunteissa, joita teillä on minua kohtaan.

— Eipä ole ilmankaan, ett'en ole peljännyt kokonansa menettäneeni teidän kuninkaallisen korkeutenne suosiota, — vastasi Magdalena nöyryyden vivahduksella ihanissa kasvoissansa, joka antoi hänelle ruhtinaan silmissä vastustamattoman viehätysvoiman.

— Teidän poissaoloanne on käytetty kuvailemaan teitä sangen vaaralliseksi henkilöksi, — keskeytti ruhtinas vilkkaasti, — vaaralliseksi muunkin kuin teidän erinomaisen kauneutenne puolesta.

— Ja se olisi?

— On sanottu teidän ystävyytenne Armfelt'ia kohtaan niin suureksi, ett'ei hän voisi pyytää teiltä mitään, jota ette rientäisi täyttämään.

— Tässä syytöksessä huomaan yhtä vähän liiallista, kuin vaarallistakaan.

— Jos paroni Armfelt esim. tahtoisi teitä murhaamaan minua, voisitteko senkin tehdä?

Nopealla silmäyksellä vilkasi Magdalena herttuata. Hänen vilkkaissa silmissänsä kuvautui niin paljo todellista oukamustumista ja niin selvää kummastelua, että herttua katseli häntä iloisella hymyllä, äkkiä lisäten: — Ei, ei, sitä minä en uskokaan!

— Tuskinpa voin toipua siitä hämmästyksestä, johon teidän kuninkaallisen korkeutenne sanat ovat minut saattaneet. Viattomuuden tyyneys oli Magdalenan äänessä, ja hänen silmänsä kuvasti koko sitä kauhistusta, jota hän tunsi, ajatellessansa sellaista rikosta, johon ruhtinas oli viitannut, ja hän jatkoi: — Paroni Armfelt'illa on kentiesi syytä tyytymättömyyteen, mutta olkoonpa hän kuinka närkästynyt hyvänsä, ei hän kuitenkaan koskaan olisi kylläksi halpamielinen pitämään itsessänsä vireillä sellaista toivoa, samoinkuin en minäkään panemaan sitä koskaan toimeen.

— Minä uskon teitä, minä vakuutan teitä uskovani, — vastasi herttua, tarttuen, helleydellä Magdalenan käteen. — Teidän ystävyytenne Armfelt'iin on luja; mutta sen ei pitäisi kuitenkaan mennä niin pitkälle, ja… vaikka olettekin myyneet hohtokivenne, hankkiaksenne hänelle puoluelaisia…

— Myynyt hohtokiveni, — kertoi Magdalena. Ensi kerran koko tämän keskustelun ajalla ilmestyi iloinen hymyily hänen huulillensa, ja vetäytyen poispäin herttuasta, jatkoi hän vilkkaasti: — Niin, se on totinen tosi; mutta ei ainakaan hankkiakseni paroni Armfelt'illa puoluelaisia! Ah, teidän kuninkaallinen korkeutenne, kuinka kaikki tässä maailmassa nurinpäin selitetään! Minä olen myynyt hohtokiveni, sillä minä tarvitsin rahoja äitini velkojen maksamiseen.

— Äitinne velkojen, — lausui herttua; hänen äänessänsä oli vieno väräjäminen, ja hän jatkoi: — Jumala, miten ovat he voineet…

— He voivat paljon, kun on parjaaminen kysymyksessä ja vähän, kun olisi puolustaminen… he voivat paljon totuutta vääristellessään; mutta mitä tähän juoruun tulee, voin sen helposti näyttää valheeksi ja minä tahdon antaa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne kirjallisen todistuksen sanojani todenperäisyydestä.

— Te olette jalo nainen, Magdalena, olisipa Jumala suonut minulle sen onnen, että olisin voittanut teidän sydämenne! Mutta suottehan minun pitää teitä'ystävänäni ja sallikaatte minun nyt ystävyyden puolesta korvata teille nämät rahat!

— Ei, teidän kuninkaallinen korkeutenne! Äitini sydämellinen kiitos ja se lievitys, jonka hän on huolissansa tuntenut, on minusta mitä runsain korvaus, — vastasi Magdalena lempeällä arvollisuudella, poistuen ruhtinaalliseen ihantelijansa luota, joka suuresti ihmetellen hänen sanojensa sekä töidensä jaloutta ei rohjennut häntä pidättää.

Seuraavana päivänä lähetti herttua neiti Rudenschöldille kahdentuhannen riksin eläkerahakirjeen, joka oli maksettava hänen omista varoistansa sekä saman vuoden kuudelta jo kuluneelta kuukaudelta juoksevan summan.

— Siinä suhteessa, jossa Magdalena oli sekä Armfelt'iin että herttuaan, joita kumpaakin hän olisi näyttänyt lahjoja ottamalla pettävän, ei Magdalena luullut voivansa ottaa vastaan tätä lahjaa, jonka hylkäämisestä herttua kovin närkästyi.

Niitä epäluuloja, joita hänessä oli saatu hereille neiti Rudenschöldiä kohtaan, ei voitu tämän tapahduttua enään kokonansa hälventää, samalla kertaa kuin herttuan oli mahdotointa hillitä rakkauttansa Magdalenaan. Horjuen luottamuksen ja epäluulon välillä, viehätti häntä Magdalenan kauneus, samalla kun hän kallisti korvansa niille syytöksille joita paroni Reuterholm häntä vastaan teki, jolta valta olisi loppunut, jos herttuan olisi onnistunut saavuttaa neiti Rudenschöldin suosion. Huomaten tämän, ei Reuterholmista nyt ollut mikään tähdellisempää, kuin estää sellaista tapahtumasta, ja hänen onnistui vihdoin saada herttua niin pitkälle, että tämä kumminkin suosikkinsa läsnäollessa karttoi tunteidensa ilmaisemista. Reuterholmin ponnistukset eivät kuitenkaan tähän pysähtyneet; jo pari kuukautta sitte oli hän Hampurissa antanut avata ja ottaa jäljennöksen sekä neiti Rudenschöldin kirjeistä, että kaikista niistäkin, jotka sieltä hänen nimellänsä lähetettiin; mutta kun kaikki nämät kirjeet osaksi olivat kirjoitetut salakirjaimilla ja lisäksi olivat nimettömiä sekä suljetut ilman sinetittä, puuttui suosikilta vielä ne todistukset, joita hän halusi neiti Rudenschöldiä vastaan tuoda herttuan nähtäväksi.

Niitä viettelyksiä ja vaaroja, jotka Magdalenaa hovin saleissa väijyivät, oli hänen siis onnistunut jokseenkin hyvin välttää, kun Reuterholm eräänä päivänä riemusta loistavin silmin astui herttuan huoneesen.

— Vihdoinkin olen saanut hänet kiinni, — huudahti suosikki, — nyt ei hän enään tule onnistumaan kauniilla sanoilla päästä väistämään; nyt tulen Jumalan avulla armollinen herra saamaan teidän silmänne avatuiksi!

— Kenestä sinä puhut? — kysyi herttua hehkuvin poskin, ja hänen kätensä, jossa hän piti äsken sytytettyä tupakkapiippua, alkoi hiljaa väristä.

— Neiti Rudenschöldistä, tuosta käärmeestä, jota teidän kuninkaallinen korkeutenne on suojellut omassa povessansa! Tuosta kurjasta naisesta, joka hautoo mitä alhaisimpia, konnamaisimpia aikeita teidän kuninkaallisen korkeutenne valtaa vastaan. Tässä on jäljennöksiä useoista kirjeistä, joista en tosin saa selvää kaikista, mutta kumminkin tarpeeksi, ymmärtääkseni, kuinka hän on Armfelt'ille suvainnut tehdä minusta pilaa, — mutta maltahan, kaunottareni, pian tulee sinun vuorosi…

— Jäljennöksiä, — keskeytti herttua — ja hän on tehnyt sinusta pilaa…

— Ja teidän kuninkaallisesta korkeudestanne…

— Annas tänne, — pyysi nyt hallitsija, heittäen tupakkapiippunsa pöydälle, — onpa todellakin hauskaa nähdä, mitä hän minusta on kirjoittanut.

Nämät ovat ainoastansa jäljennöksiä, mutta tässä on eräs omakätinen kirje häneltä, joka on suljettu hänen omalla sinetillänsä… ei, teidän kuninkaallinen korkeutenne, minä en anna sitä käsistäni, sillä se on nyt minun ainoa todistukseni!

— Lapsellisuutta! Et kai epäile…

— Mitä tähän viettelijättäreen tulee, epäilen kaikkea! Hän tarvitsisi vaan joitakuita rukoilevia sanoja, joitakuita huokauksia, ehkäpä kyyneliäkin! Teidän kuninkaallinen korkeutenne tietää minun sydämellisen rakkauteni teitä kohtaan, mutta mitä arvoa tällä minun ystävyydelläni olisi, jos hän vaan olisi luvannut ruveta teidän omaksenne; mutta hän halveksi tätä; hän on tehnyt lemmikillensä pilaa teidän kuninkaallisen korkeutenne rakkaudesta, eikä hänellä ole ollut omantunnon vaivoja teidän, armollinen herra, tekojanne petollisesta ilmaisemisesta, samalla kertaa kun hän on heittäytynyt teitä vastaan mitä kavalimpiin vehkeilemisiin! Mutta siitä huolimatta olen milt'ei vakuutettu teidän kuninkaallisen korkeutenne olevan kylläksi heikko antamaan hänelle anteeksi, jos…

— En, en, — keskeytti herttua, joka, väristen vihasta, leimuavin silmin kohtasi suosikkinsa silmäystä. — Hänellä ei enään ole mitään valtaa minun ylitseni… lemmestä vihaan on vaan yksi askele — ja sen askeleen olen ottanut; hän itse on pakoittanut minua sitä ottamaan! Ei vähintäkään sääliä, ei, eipä hänkään ole säälinyt minun tunteitani, — jatkoi herttua, selaillen edessänsä olevia papereja, — ja nyt samaa samalla! Niin, Kustaa Aadolf, minä sanon sinulle, että hän on rangaistava!

Reuterholm hymyili: — Hän ja hänen rikostoverinsa, — keskeytti hän.

— Niin, niin!

— Meidän täytyy, — jatkoi Reuterholm,— saada selkoa näistä salakirjaimista, joiden avulla hän ja Armfelt ovat olleet kirjevaihdossa keskenänsä: muutoin emme juuri saa tietää mitään… kumminkaan ei ole meillä muuta selvillä, kuin hänen purevat pistosanansa meitä kohtaan…

— Mutta ennen kaikkia, — keskeytti herttua, — tulee meidän saada
Armfelt'in paperit!

— Ja Armfelt itse, — lisäsi Reuterholm, joka jo nautti mielessään vihamiehensä perikadosta.

— Minä tulen lähettämään käskyn majuri Palmqvist'ille, joka on laivastoinensa Genuassa, että hän salaisesti ottaa hänet kiinni ja viipymättä palajaa tänne, — lausui herttua, joka nyt otti käteensä viimeisen, asian ratkaisemiseen vaikuttavan kirjeen.

— Teidän päätöstänne, armollinen ruhtinas, ei voi mikään voittaa viisaudessa… Tänään on joulukuun 16 päivä, ja uudenvuoden aikoina on tuo kunnon herra oleva täällä! Noh, entä neiti Rudenschöld?

— Viekää hänet vankiuteen, viekää!

VIIDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Tämän keskustelun ajalla oli Södermanlannin herttuatar kerännyt ympärillensä pienen ystävällisen seurueen. Valloilleen lasketut pilapuheet tulivat jokseenkin vapaasti kuuluviin, ja vetäen muassaan neiti Rudenschöld'in eräälle sohvalle istumaan sanoi herttuatar ystävällisesti:

— Ah, kuinka hullunkurisia seikkailuja minulla ja kreivitär Piperillä tänä yönä on ollut! Niin, hän ja minä emme tietysti olleet yksinämme, meillä oli viisi, kuusi hoviherraa seurassamme ja odotettuamme, kunnes koko joukko oli nukkunut, teimme me pienen kiertoretken, syöksyimme kuten metsäläiset milloin sinne milloin tänne, vedimme naisilta pois päänalusta! ja pakoitimme heidät nousemaan makuultansa. Silloin syntyi sellaista huutoa ja naurua, että korvat oli halkeamaisillansa, ja puolialastomia ihmisiä sekä naurettavimpia kohtauksia tuli tässä näkyviin. Niin, teidän, Fredrik-hyväni, olisi pitänyt olla mukana, — olenpa vakuutettu, että teillä olisi ollut kovin hauskaa!

— Sitä en suinkaan epäile, — vastasi herttua nauraen, — ja ensi kerran kun teette tällaisen kiertokulun, toivon teidän ilmoittavanne siitä minullekin.

— Nyt voin kertoa teille erään uutisen, — jatkoi tuo vilkas herttuatar.
— Mitä sanotte te, hyvät naiset siihen, että he aikovat esitellä rouva
Cardel'ia hovissa.

— Mahdotointa, se on aivan uskomatointa! Mitäkään niin outoa emme voi ajatellakaan, — keskeyttivät jotkut jalosukuiset naiset pyörtymäisillänsä.

— Häntäkö, ku on syntyänsä juutalainen ja epäiltävä maineeltansa! Sellaista häpeää emme toivoakseni tule saamaan kärsiä! — lausui eräs leskikreivitär, tuntien saavansa mitä ankarimman pahoinvoinnin-kohtauksen.

— Mutta hänen miehensä on ratsujoukon päällikkö, — intti herttuatar, — niin, saa nähdä, kuinka käy.

— Ei, minä on usko sellaista mahdottomuutta! — keskeytti leskikreivitär.

— Toivokaamme heillä olevan tarpeeksi häveliäisyyden aistia, — huudahtivat jotkut enin loukkaantuneet kaunottaret, — niin, se mahtane olla turha ja aivan perätöin juoru, ystäväiseni, otaksukaamme niin!

— Voinhan minä näyttää mustaa valkoisella sanojeni totuudeksi, — vastasi herttuatar; — pääajutantti Cederström puoltaa häntä erinomaisen innokkaasti…

— Siis on paroni Cederström tuo onnellinen… luulinpa hänellä todellakin olevan paremman aistin! — lausui leskikreivitär, vilkaisten kuvastimeen, — oikein hävettää ajatella tämän alhaisen ihmisen unohtaneen säätynsä… minä tulen tätä vastustamaan… minä tulen… ah, antakaa tänne hajuvesipullo! Ja täydellisen hermottomuuden eljeellä vaipui kreivitär sohvan kulmaan.

— Ei mikään maailmassa tule saamaan meitä puhumaan hänen kanssansa eikä häntä tervehtimään — keskeyttivät häntä jalosukuiset naiset joukolla, — niin, tähkäämme sopimus, ett'emme mene niihin hovipitoihin, joissa hän tulee olemaan saapuvilla, — jatkoivat he ja katselivat mitä terävimmillä silmäyksillä tuota iloista ja hyvänsävyistä herttuatarta, joka nauraen huudahti:

— Enhän minä sille mitään voi, minä kerron vaan kuulemisiani! Niin, onhan minulla kirje siitä asiasta; mutta missä minun uutiseni onkaan? — herttuatar etsi kädellänsä noista syvistä taskuista, jotka olivat taaksepäin kätketyt hänen hameensa laskokseen, — noh, oikeastansa minä siitä viisi.

— Jos te sieltä uutisenne otattekin, Charlotta, en tuon juorun olemista laisinkaan epäilekään, — keskeytti Fredrik-herttua, vilkaisten tarkoittavasti hänen etsivään käteensä.

— Fredrik on aina kaltaisensa, — lausui herttuatar, joka nauraen antoi langollensa pienen läimäyksen viuhkallansa.

Tällä hetkellä astui huoneesen paroni Reuterholm, joka ei ollut huomaavinansakaan neiti Rudenschöldiä, vaan meni suorastansa herttuattaren luokse, jolle hän lausui mitä kohteliaimpia korusanoja.

Tänään meillä on sangen hauskaa — lausui herttuatar, — mutta saadaksemme täydellisesti hauskaa, toivoisin Sofia Albertinan olevan täällä!

— Aikoohan hänen kuninkaallinen korkeutensa matkustaa Italiaankin, siis tulee joku aika kulumaan, ennenkuin hän palajaa.

— Italiasta puhuessamme, mitenkähän meidän ministerimme siellä voi? — kysyi herttuatar, luoden veitikkamaisen silmäyksen neiti Rudenschöld'iin.

— Paroni Armfelt voi aina hyvin, — vastasi Reuterholm, — ollessansa kaunottarien ympäröimänä. Lempi on hänen elämänsä! Muuan venäläinen ruhtinatar, Menschikoff, on liittynyt häneen Aachen'issa, ja Neapelissa on eräs englantilainen nainen lady Munck, häneen rakastunut, — näiden kumpaisenkin kilpailevan naisen mustasukkaisuuden sanotaan olevan sangen suuren.

— Siitä en usko sanaakaan, — vastasi herttuatar, joka varomattomalla kysymyksellänsä oli herättänyt tämän parjauksen ja, peljäten neiti Rudenschöld'in tuntevan itsensä kiusatuksi sekä loukatuksi, koetti hän nyt kaikin tavoin johtaa pakinoimista toiselle uralle; mutta paroni Reuterholm ei näkynyt häntä käsittävän, vaan jatkoi vieläkin kertomustansa noista onnellisista päivistä, joita Armfelt Neapelissa vietti ihanan Karolina-kuningattaren, tuon viehättävän Maria Antoinetten sisaren, mitä hellimmästi suosimana, — suloisista päivistä, jotka olivat omannetut nautintorikkaalle, ystävyyden ja lemmen helmassa vietetylle elämälle.

Kotiin päästyänsä kertoi neiti Rudenschöld itsellensä näitä paroni Reuterholm'in sanoja. Hänestä oli selvää paronin tehneen kaiken tämän tuottaaksensa hänelle tuskaa; mutta hän ei voinut karkoittaa ajatusta, että tämän sanoissa oli totuuttakin. Nuot naiset, jotka paroni Armfelt'ia lempivät, — olivatkohan ne viehättäviä ja kauniita? — Olkoonpa niinkin! — näin kyseli ja vastaeli Magdalena itseksensä, hajoittaen kuvastimen edestä pitkää, kullankiiltävää tukkaansa.

— Olkoonpa niinkin, mutta kuitenkaan ei voinut kukaan lempiä Armfelt'ia enemmän, kuin hän! Hymyily ilmestyi hänen huulillensa, kaipuun ja autuallisuuden hymyily. Hänen lempeät ja kauniit kasvonsa näyttivät puolittain haaveilevilta: — koskahan se päivä oli valkeneva, jolloin hän jälleen saisi nähdä lemmikkinsä? Mitenkähän tämän hankkeet luonnistuivat?… Mutta hän itse: eikö hän voisi näistä luopua? Tämä salaperäisyys, nämät vehkeilemiset eivät soveltuneet hänelle, ne katkeroittivat hänen elämäänsä ja olivat saaneet hänen lemmikkinsä sangen tylyillä sanoilla ilmaisemaan tyytymättömyyttänsä, milloin hänen toiveensa pettyneinä olivat kohdanneet jotakin Magdalenalle voittamatointa estettä. Kaikkia näitä tukalia vastoinkäymisiä tahtoi ja halusi hän väistää: — suo raati aikoi hän kirjoittaa Armfelt'ille tästä päätöksestänsä… tämä ei tulisi estämään häntä peräytymästä, ja sitte oli hänellä vaan yksi ainoa tarkoitus — saada jälleen nähdä Armfelt'ia. Tästä tulisi hänelle olemaan runsas palkinto kaikista niistä tuskista ja vaivoista, joita hän oli saanut kärsiä.

Niin, hän päätti rikkoa herttuan kieltoa vastaan, hän päätti rientää lemmikkinsä luokse ja etsiä turvapaikkaa hänen sylissänsä sekä yhdessä hänen kanssansa kestää niitä vaaroja, joihin tämä oli heittäytynyt. Hänen ei olisikaan pitänyt koskaan antaa houkutella itseänsä jäämään kotia, hänen olisi pitänyt seurata Armfelt'ia — ah, hän ei voinut elää, paitsi tämän läheisyydessä!

Heleä puna nousi hänen poskillensa, hänen silmänsä loistivat, ja hänen pehmeät huulensa avautuivat hymyilyyn. Hän pudisti hiuksensa hajalleen yöpukunsa ylle, jonka hienot laskokset valuivat ales pitkin hänen hentoa vartaloansa, ja vetäen ylös pitseistä kudotun hihansa, katseli hän kuvastimesta käsivartensa mallikelpoista kauneutta sekä huimaavaa valkoisuutta.

Tässä silmänräpäyksessä kuului etimmäisen huoneen ovelta muutamia kolkutuksia. Magdalena säpsähti äkkiä; olikohan valkea valloillansa, vai olisikohan siellä tuo vallatoin herttuatar?

Miehisten henkilöjen ääntä ja melua alkoi nyt kuulua Magdalenan huoneeseen. Äkillisellä hyppäyksellä oli hän piilossa vuoteensa verhojen takana sekä kysyi säikähtyneenä itseksensä, mitä tämä melu ja telme merkitsi. Kauan ei hän kuitenkaan tarvinnut odottaa selitystä, sillä everisti Aminoff avasi hänen makuuhuoneesensa johtavan oven.

— Minulla on tukala toimitettava, — lausui hän, minulla on käsky viedä teidät vankiuteen, neiti Rudenschöld.

— Viedä minut vankiuteen, - kertoi Magdalena hämmästyneenä, — enpä todellakaan käsitä…

— Se ei ole tarpeellistakaan, — vastasi oikeuskansleri Lode, joka nyt astui huoneesen polisipäällikkö Ullholm'in ynnä erään Bratt-nimisen majurin sekä vahtipalvelusta tekevän upseerin seuraamana, joka tässä silmänräpäyksessä käski erään sotamiehen paljastetulla sapelilla asettumaan neiti Rudenschöld'in päänalustan viereen.

Poliisipäällikön viittauksesta astui nyt huoneesen joitakuita poliisipalvelijoita, jotka, ottaen neiti Rudenschöld'in avaimet, aukaisivat kaikki kaapit ja laatikot.

Nauhoja, karrikkaita, samettia ja silkkiä revittiin nyt hujan hajan; kukkasia ja töyhtöjä tallattiin jalkoihin; helmiä, koristuksia, liinavaatteita, hattuja ja hameita heitettiin sohville ja tuoleille, mutta kaikesta tästä kirjavasta ja loistavasta sekamelskasta ei löytynyt yhtään paperia. Vihdoin valkeni poliisimestarin kasvot; simpsukkakoristuksilla silatusta kirjoituspöydästä oli hän löytänyt erään salalaatikon.

— Täällä varmaankin on se, jota etsin, — lausui hän riemuiten, ja purkaen auki joitakuita kirjeistä, silmäili hän niitä Ne alkoivat tavallisesti sanoilla: "jumaloimani Magdalena!" ja loppuivat: "uskollisin teidän palvelijoistanne, Kaarlo."

Nämät olivat herttua-hallitsijan vaihettelevia ja pitkiä rakkaudenkirjeitä, jotka olivat kirjoitetut mitä surkeimmalla mielialalla neiti Rudenschöld'in n.s. "julmuuden" johdosta.

Hiukan hymyillen näki Magdalena poliisipäällikön toiveiden pettymistä, ollen itsessänsä sangen levollinen sen johdosta, ett'ei hänen huostastansa löytyisi minkäänmoisia vaarallisia kirjeitä Armfelt'ilta eikä tämän ystäviltä; sillä heti saatuansa oli hän ollut niin varovainen, että oli ne polttanut. Ainoa, jota hän pelkäisi, oli avaimen löytämistä salakirjaimiin, jota hänellä oli tapana säilyttää etuhuoneen sohvan patjassa olevassa pienessä repeämässä. Mutta tästäkin pelostaan hän rauhoittui, sillä turhaan etsittyänsä menivät poliisimiehet, pois kello kolmen aikaan aamulla, majuri Bratt'in, vahtipalvelusta tekevän upseerin sekä sotamiehen jäädessä sinne, jotka nyt sijoittuivat aivan neiti Rudenschöld'in vuoteen viereen, silmäillen häntä alituisesti.

Ei, tätä ei hän kuitenkaan voinut kestää! Hän ojensi kätensä, vetääkseen vuoteenverhoja eteensä, ja peittääkseen itseänsä heidän utelioilta, loukkaavilta ja hävyttömiltä silmäyksiltänsä.

— Verhoja ette saa vetää eteenne, — lausui majuri Bratt jyreällä äänellä, pidättäen tylysti hänen kättänsä.

— Mutta minä tahdon nousta vuoteeltani — vastasi neiti Rudenschöld.

— En näe mitään, joka estäisi teitä siitä!

— En tiedä vielä, miksi minun luokseni olette näin tunkeneet ja miksi minua kohdellaan näin äärettömällä säälimättömyydellä, — keskeytti Magdalena vilkkaasti; mutta minä tiedän…

— Te ette saa meille puhua, se on kielletty!

— Teille puhumatta oleminen ei ole minusta vaikeata; mutta minä en herkeä vaatimasta itseäni kohdeltavaksi kunnioituksella… muutoin vakuutan tulevani valittamaan!

Magdalena mitteli majuri Bratt'ia kylmäkiskoisella ja korskealla silmäyksellä, ja hänen vakavasti lausumat sanansa vaikuttivat että kumpaisetkin upseerit kuiskaeltuaan keskenänsä, vetäytyivät lähimäiseen huoneesen, käskettyänsä sotamiestä sijoittumaan ovelle.

Magdalena veti verhot lähemmäksi, hänen mielensä lujuus oli mennyt, ja peittäen kasvonsa käsillään, koetti hän muutaman silmänräpäyksen koota ajatuksiansa.

Saatu ilmi… Armfelt'in hanke oli saatu ilmi! Hän ei tällä, tuskallisella silmänräpäyksellä ajatellut itseänsä, vaan hänen lemmikkinsä vaara täytti hänen mielensä äärettömällä epätoivolla. Mitähän he rohkenisivatkaan Armfelt'ia vastaan yrittää! Voisikohan tämä vetäytyä pois siitä huonosta leikistä, johon hän oli antautunut… voisikohan hän pelastua?

Väristen levottomuudesta ja kyyneleet polttavilla poskillansa, koetti hän hillitä mielenliikutustansa, jota hänen vihamiestensä ei pitäisi saada nähdä, ja hän järjesti äkkiä pukunsa, mietiskellen, miten hän voisi hävittää selityksen noihin onnettomiin salakirjaimiin, joiden selkoa saamattomuudesta hänen lemmikkinsä pelastus riippui.

— Valmis tekemään tällaisen yrityksen, järjesti hän nyt lopullisesti kuvastimen edessä pukunsa.

Nuot yöpöydällä olevat, hopeasta valetut lemmenjumalaiset kantoivat päälaellansa vahakynttilöitä, jotka nyt Magdalenan sytyttäminä loivat häneen kirkkaan valonsa. Hänen hento vartalonsa oli peitetty mustaan pukuun, joka antoi hänen valkoiselle hipiällensä huimaavan, milt'ei välkkyvän loisteen, ja hänen vaalean tukkansa paksut lepeet, jotka hän huolimattomasti oli sitonut yhteen, valuivat kähäräisinä ales hänen päälaeltansa ja peittivät hänen poskensa ja kaulansa ikäänkuin kultaharsolla. Levollisesti silmäillen ympärillensä, astui hän nyt etuhuoneesen. Hänet nähdessänsä nousivat nuot molemmatkin upseerit vaistomaisesti seisovallensa; hänpä oli emäntä talossa, ja he vieraita, suomattomia vieraita varmaankin, ja heidän vastenmielinen siellä olonsa alkoi tuntua heistä milt'ei tukalalta. Mutta tuo hieno sivistys ja lumoava teeskentelemättömyys, joka oli tämän Kustaa III:n saleissa niin jumaloidun kaunottaren suurimpana viehätysvoimana, seurasi häntä tässäkin silmänräpäyksessä, ja pienellä kätensä viittauksella ynnä puoli hymyilyllä, joka avasi hänen purppurahuulensa, antoi hän heille merkin pysymään paikallansa, samalla kun hän silmäyksellänsä pyysi heiltä anteeksi sitä satunnaista epäjärjestystä, joka siellä vallitsi. Nainen, kodin sulostajatar, ei voinut tässäkään levottomuuden ja tämän yöllisen kohtauksen häiritsevässä silmänräpäyksessä kuitenkaan tukahuttaa luonnollista haluansa poistamaan tätä sekamelskaa järjestävällä kädellänsä. Päivittelevän näköisenä otti hän ylös laattiaalta rikkipoljetun helminauhan, järjesti akuttimen laskokset ja muutti istuimet paikoillensa. Häntä oli kielletty puhumasta; mutta hänen eljeensä olivat ikäänkuin sanoja ja hyvin tajuttavaa puhetta, semmoista, joka soveltui lumoja-kuninkaan aikakauteen. Nyt seisoi hän etukamarin sohvan patjan vieressä, joka, ollen rikkirevittynä laattialla, antoi hänelle hyvää tilaisuutta lähestymään tuota patjaan piiloitettua asiakirjainten selitystä. Tulisikohan hän onnistumaan sen saamisessa pois?

Heikko väristys tuntui hänen käsissänsä, ja hänen sydämensä tykytti ankarasti; mutta tuo häntä kohdannut heikkous katosi yhtä nopeasti, kuin se oli tullutkin, ja notkealla kumarruksella taipui hän äkkiä alespäin. Tässä silmänräpäyksessä riensivät molemmatkin upseerit auttamaan häntä asettamaan patjaa paikoillensa. Nopealla liikkeellä vei Magdalena kätensä tuohon salaiseen piilopaikkaan sekä loi, taivuttaen päätänsä, lempeät ja kirkkaat silmänsä kumpaiseenkin vartijaansa, jotka hänen kauneutensa ja esiintymisensä jalouden viehättäminä kohteliaalla eljeellä auttoivat häntä järjestämään sohvan ylenpalttisia pauloja. Samassa silmänräpäyksessä oli tuo tärkeä paperi hänen kädessänsä, ja huomaamattomalla liikkeellä pisti hän sen valkoisilla karrikkailla reunustetun kaulahuivinsa alle, jonka hän nyt heitti olkapäillensä.

Hän oli saavuttanut tarkoituksensa; hänen toimensa oli tehty, ja väsyneen näköisenä laskeutui hän sohvan nurkkaan. Istuen siinä ajatuksiinsa vaipuneena, ei häntä kukaan häirinnyt ennen kello kuutta aamusella, jolloin vahteja muutettiin, ja kaksi varusväen upseeria ja yksi sotamies astuivat huoneesen, jonka jälkeen häntä, ollen yhtä tarkasti vartioituina kuin yölläkin, ei silmänräpäykseksikään päästetty näkyvistä.

Tieto neiti Rudenschöld'in vangitsemisesta oli sillävälin levinnyt kaupunkiin, ja hänelle lähetettiin nyt useampia velkomuksia, jotka hän maksoi.

Nämät laskut kietoi hän sitte kokoon samoinkuin salakirjainten selityksenkin ja pisti ne ikäänkuin ajatuksissansa — kuitenkin niin että ne näkyi — kaulahuivinsa laskoksiin. Hän oli äkkiä keksinyt keinon kirjainselityksen hävittämiseksi ja pyydettyään vähän jälkeenpäin lämmittämään huoneessa olevaa rautauunia, leikitteli hänen sormensa ikäänkuin sattumuksesta tuolla pienellä paperikääryllä.

— Nyt tulee poliisipäällikkö, — lausui eräs upseereista, — ja jos hän saa nähdä teillä olevan papereja kaulahuivissanne, voi hän luulla meidän sallineemme teidän vastaanottaa kirjeitä.

— Te olette oikeassa, — vastasi neiti Rudenschöld välinpitämättömän näköisenä. — Teidän luvallanne panen ne palamaan.

Työntäen poveensa laskut, otti hän sieltä samalla kirjainselityksen, jonka hän nyt heitti tuleen.

Heti tämän jälkeen tuli poliisipäällikkökin, joka oitis kysyi salakirjainten selitystä, jonka Magdalenan omaksi menestykseksensä tulisi hänelle antaa.

— Päivällisen aikana olisin minä voinut sen teille antaa, jos olisin tahtonut, vaan nyt se on minulle mahdotointa! — vastasi neiti Rudenschöld heleällä naurulla, — sillä näiden upseerien nenän edessä minä olen sen polttanut… niin tässä näette laskut.

— Herra-hyvät, te tulette saamaan tästä vastata! Miten te hoidatte vartijatointanne?— huudahti poliisipäällikkö, silmäillen vihastuneena noita hämillään olevia upseeri-parkoja.

— Nuot herrat eivät ole mitään laiminlyöneet, päinvastoin haittaavat he minua sangen paljon alituisella läsnäolollansa, — keskeytti Magdalena, yhä hymyillen; sitte kääntyi hän poliisipäällikköön, lisäten vakavammin: — En luule kuitenkaan tehneeni mitään, joka ei olisi luvallista vankiudessa… kukin puolustaa itseänsä mielellään, miten parhain voi!

VIIDESKYMMENESKUUDES LUKU.

Yhä tarkasti vartioituna pidettiin neiti Rudenschöld'iä parin viikon aikana huoneessansa. Hänellä ei ollut lupaa ottaa vastaan keitään vieraita, eikä hän tietänyt, mitä hänestä ajateltiin sekä mitä hänelle aijottiin tehdä ja ennen kaikkia hän ei ollut saanut minkäänmoisia tietoja Armfelt'ista. Tämä aika oli täynänsä epätietoisuutta ja sanomatointa tuskaa, jota hän teeskennellyllä levollisuudella koetti salata. Niinpä tapahtui sitte toukokuun 4 päivänä v. 1794, että herttuan lähettiläsupseeri tuli hänen luoksensa, tuoden sellaisia terveisiä hallitsijalta, että jos hän tahtoi ilmaista salakirjainten selityksen sekä nimittää kaikki ne, joille Armfelt'in hänen nimellensä lähetetyt kirjat olivat määrätyt, päästettäisiin hän heti vapaaksi ja ihmisille selitettäisiin hänen ainoastansa erehdyksestä tulleen vangituksi. Muussa tapauksessa täytyisi hänet jättää alttiiksi lain koko ankaruudelle, ja silloin maksaisi se hänen henkensä.

— Sanokaa herttualle, — vastasi Magdalena tyynellä maltilla, joka hänestä ei hetkeksikään luopunut, — sanokaa herttualle, että olen valmis antamaan henkeni hänen huostaansa, vaan en ikänä ystävieni luottamusta.

Tunti tämän jälkeen tuli poliisipäällikkö Ullholm ilmoittamaan hänelle, että hänen oli jättäminen huoneensa, astuaksensa yleiseen vankilaan, sekä että husaarijoukko tulisi hänet sinne saattamaan.

— Enkö pääse sinne ilman tuotta vartijaväettä? — kysyi Magdalena, ja kyyneleet silmissänsä jatkoi hän vilkkaasti: — Ah, sallikaatte minun mennä sinne yksinäni, jalkasin… jospa te luottasitte minun kunniasanaani! Te käsitätte, herra poliisipäällikkö, ett'en itseni takia ano tätä armoa, vaan sen vuoksi, että onneton äitiparkani asuu tässä vastapäätä, ja hän tulisi varmaankin levottomaksi…

— Minä käsitän, — vastasi Ullholm, kääntyen äkkiä poispäin, — kreivitär Rudenschöldillä lienee ilman tätäkin näytelmää kylläksi syytä murheesen. Minä tulen vartijaväen kanssa olemaan tiellä teidän vastassanne, ja luottaen teidän rehellisyyteenne, armollinen neiti, tahdon käskeä tänne ajurin vaunut, jossa te myöhäiseen illalla voitte täältä lähteä.

Tämän lupauksen johdosta kulki neiti Rudenschöld täydellisessä öisen pimeydessä ja ainoastansa yhden upserin seuraamana hänelle määrättyyn vankilaan, joka oli sama, mihin vuosi takaperin kuninkaan murhaaja Ankarströmkin oli suljettu. Tässä neljä askelta pitkässä huoneessa ei ollut vuodettakaan, vaan ainoastansa puinen lavitsa ja joitakuita puusta tehtyjä istuimia.

Hänen turvatoin ja surkea tilansa vaikutti hänen syvästi tässä silmänräpäyksessä. Häntä kohdeltiin kuten pahantekijää, mutta mitä oli hän siis oikeastansa tehnyt? Oliko tuo niin ääretöin rikos, että hän sokeasti oli pannut toimeen hankkeita, joiden vaarallisuutta isänmaallensa hän ei ollut käsittänyt ja että hän umpimähkään oli totellut sen henkilön pienintäkin viittausta, jota hän niin paljon rakasti? Ainoastansa hänen onneansahan Magdalena oli tarkoittanut ja työskennellyt ainoastansa tuon nuoren kuninkaan menestykseksi! Tarkoitus oli ollut hänelle pääasiana ja keinot sivuseikkoina, ja hän oli pannut liikkeelle vääriä huhuja hallituksesta sekä hallitsijasta ja hankkinut puolustajia tuolle kuninkaalliselle lapselle, koska Armfelt oli sanonut hänelle tämän olevan tarpeellista ja välttämättömästi pitävän tapahtua, voidakseen täyttää Kustaa III:lle antamaa lupaustansa — tuota pyhää lupausta, että Armfelt pitäisi huolta hänen pojastansa.

Nämät ajatukset johtuivat Magdalenan mieleen, silmäillen haikealla katsannolla ympärillensä, sill'aikaa kun poliisipäällikkö Ullholm järjesteli vahteja, jotka häntä tulisivat vartioimaan.

— Täällä on hirveän kylmä, — lausui neiti Rudenschöld, väristen vilusta, — ja jos olisin luullut tällaista vankeutta mahdolliseksikaan, olisin totisesti varustanut itseni turkilla. Eikö tänne edes saa valkeata?

Molemmatkin vartijaupserit, Hellvig ja Lagerheim, silmäilivät epäröivinä toisiansa.

— Tänne ei ole vielä ehditty tuota puita, — vastasi Hellvig, — täällä on tosin eräässä nurkassa muutama puu, mutta ne eivät riitä valkeaksi.

— Tunnen itseni tänä iltana tavattoman väsyneeksi, — lausui Magdalena alakuloisella hymyilyllä, mutta täytyyhän ottaa vastaan sekä pahat että hyvät päivät ja koettaa niihin nöyryydellä mukautua! Jospa minulla olisi tässä kylmyydessä edes peitto, koettasin nojata tähän puulavitsaan, sillä minä tuskin jaksan istuakaan.

— Tässä on minun viittani, — lausui Hellvig äkkiä, — ei, te ette saa kieltäytyä kietomasta sitä ympärillenne!

— Ja tässä on minun nuttuni, — virkkoi Lagerheim, — sallikaatte minun levittää se lavitsalle.

Kyyneleet tulivat Magdalenan silmiin; nämät sitte vankeuteen astuttuansa niin kauan pidätetyt kyyneleet valuivat nyt näiden kumpaisenkin upseerin silminnähtävän sääliväisyyden johdosta ales hänen poskillensa.

— Minä itken, — lausui Magdalena, — mutta en tunne itseäni läheskään niin onnettomaksi kuin äsken. Ah, tätä teidän hyvyyttänne en tule koskaan unohtamaan!

Pannen puunpalikan päänaluiseksensa, valmisti neiti Rudenschöld nyt vuoteensa. Nuot ankarat mielen liikutukset, joita hän tänäpäivänä oli tuntenut, olivat laskeneet ikäänkuin painon hänen sieluunsa ja ummistivat hänen silmäluomensa; hän nukkui pian sikeästi, sill'aikaa kun nuot molemmat upseerit istuivat pelkässä virkanutussansa, väristen ankarasta vilusta, vaan ei silmänräpäystäkään katuen pientä uhraustansa.

Kello kolmen aikaan yöllä kuului kova huuto: kuka siellä? joka kaikui holveissa. Säikähtynenä säpsähti neiti Rudenschöld vuoteeltansa, eikä hän suuresti rauhoittunut nähdessänsä poliisipäällikön astuvan sisään.

— Minä tuon teille erästä kirjettä, — lausui hän, — joka on tullut teidän nimellänne; mutta osoite on, kuten tavallisesti, salakirjaimilla; kenelle on tämä kirje?

Neiti Rudenschöld näki sen olevan Kustaa Aadolf'ille.

— Minä osaan yhtä vähän kuin tekään lukea tätä kirjoitusta, — lausui hän äkkiä; — kun ei minulla ole selitystä, on sen lukeminen minulle mahdotointa.

— Teidän täytyy tämä kuitenkin lukea, ja jos ette tee sitä hyvällä, on keinoja pakoittaa teitä siihen.

— Minä en tiedä mitään muuta keinoa, paitsi sitä, joka riistää minulta järkeni — vastasi Magdalena, joka vetäytyen takaperin, nyt kohtasi poliisipäällikön ankaran ja terävän silmäyksen, — sillä ei mikään muu voi pakoittaa minua toimimaan vastoin tahtoani, ja kidutuksen on Kustaa III:s ainiaaksi poistanut.

— Niin on, mutta ei käsirautoja eikä peukalonpuristimia, — lausui poliisipäällikkö, joka nyt, vetäen nämät koneet lakkaristansa, pani ne pöydälle, jolla ne olivat ainoat esineet, joita kynttilän liehuva leimu kirkkaasti valaisi tuossa pimeässä ja kolkossa huoneessa.

Kalmankylmä tunne järisytti Magdalenan mieltä, ja heittäen polvillensa, huudahti hän:

— Oi, Jumala, anna minulle anteeksi kaikki pahat tekoni, ja suo minulle sitä voimaa, jota tarvitsen!

— Noh, tahdotteko, neiti, jo sanoa, kenelle tämä kirje on määrätty? — kysyi poliisimestari äreästi, laskien kätensä pöydälle.

Magdalena oli yhä polvillansa, hänen kätensä olivat ristissä, ja silmänsä luodut ylöspäin.

— En! — oli hänen ainoa luja ja vakava vastauksensa.

Poliisipäällikkö Ullholm'in käsi vajosi ales pöydältä, ja hän kumartui
Magdalenaan päin joka nyt nöyränä oli antanut päänsä vaipua ales.

— Nouskaa pois, neiti Rudenschöld, nouskaa pois! — lausui hän, silmät kyyneleissä. — Jumalan kiitos, että huomaan teidät yhtä jaloksi, kuin teitä pidinkin; olkaa vakuutettu siitä, että jos milloinkaan näin julmiin keinoihin ryhdytään, pakoittaaksi teitä tunnustamaan, tulee muiden kuin minun käteni sen tekemään! Minä elän mieluummin vedellä ja leivällä, kuin taivun sellaiseen ilkityöhön, ja tunnen itseni jo kyllin onnettomaksi, että olen teitä sillä uhannut.

Tämä näin hemmoiteltu kaunotar, jonka koko elämä oli ollut lempimistä ja huvitusta, ja jonka pienintäkin toivomusta auliit henkilöt olivat rientäneet täyttämään, oli äkkiä joutunut mitä katkerimpiin olosuhteisin. Ne ystävyyden osoitteet, joita hänelle nyt tänä iltana ja yönä oli suotu, olivat siis tehneet hänen mieleensä mitä syvällisimmän vaikutuksen, ja ojentaen poliisipäällikölle kätensä, lausui hän:

— Minä ylistän Jumalaa, että olen teissä löytänyt ystävän!

Liikutetulla mielellä riensi Ullholm pois; mutta Magdalena rupesi jälleen lavitsalle istumaan. Hän ei kuitenkaan voinut nukkua, ja hänen vilkas mielikuvitelmansa näytti hänelle milloin sellaisia kohtauksia, joissa hän äsken oli ollut, milloin taas valoisempia ja toivorikkaimpia, jolloin vankeuden portit avautuisi, ja vapaus häntä kutsuisi.

Aamun ensimäinen, harmahtava sarastus oli juuri alkanut luoda valonsa akkunan rautaristikkoon, kun raskaat oven teljet työnnettiin auki, ja poliisipäällikkö jälleen astui sisään.

— Teillä on jotakin uutta minulle ilmoitettavana, — lausui Magdalena, mennen äkkiä häntä kohden. — Minä pyydän teitä suoraan sanomaan minulle kaiken!

— Minulla ei ole mitään uutta teille ilmoitettavana, olenhan vaan tullut teille sanomaan, ett'en enään palaja tänne.

— Ettekö palaja! — kertoi Magdalena epäröiden, — minä en käsitä! Ilon säde tuikahti hänen mieleensä: olisikohan poliisipäällikkö tullut sanomaan hänen pääsevän vapaaksi!

— Ei, ei, lausui hän, — ikäänkuin lukien hänen ajatuksiansa; — asia on vaan sellainen, että minä en saa palata.

— Te olette olleet herttua-hallitsijan puheilla, — virkkoi Magdalena, — ah, minä käsitän!

— Niin olen!

— Eikä hän hyväksy teidän sääliväisyyttänne minua kohtaan!

— Hän, sanoo, suokaatte anteeksi, armollinen neiti, — pieni hymyily ilmestyi poliisipäällikön huulille, — hän sanoo minunkin teihin rakastuneeni!

— Mutta sehän on kauheata!

— Minä vastasin herttualle, — jatkoi poliisipäällikkö vakavasti — olevani viisikymmentä vuotias mies, joka ei varsin helposti rakastu, ja että tarvitsee olla ainoastansa ihmisyyttä sääliäksensä teidän kohtaloanne.

— Kiitoksia, kiitoksia!… Mutta nyt minä tulen teidät kadottamaan, ystäväiseni!

— Ei kadottamaan… en tule laiminlyömään mitään, jonka voin tehdä teidän asianne eduksi.

— Tieto teidän olemisestanne minun läheisyydessäni olisi antanut minulle enemmän rohkeutta.

— Se ei tule teitä pettämään… teillä on luja mieli ynnä ponteva tahto, ja juuri tänään tulee teidän koettaa näyttäytyä levolliselta, sillä te tulette hovioikeuden tutkittavaksi.

Magdalena pani kätensä ristiin. Hiljainen huokaus kuului hänen huuliltansa; ne tuskat, joita hän tähän asti oli saanut kärsiä, olivat siis ainoastansa alussa, ja uusi kilvoituksen paikka oli hänelle jo määrättynä.

— Nyt vielä yksi neuvo, ennenkuin menen, — jatkoi Ullholm: — Älkäätte milloinkaan unohtako sävyisyyden tulevan olemaan teidän parhain aseenne. Jos te kiivastutte, menetätte tuon arvollisuutenne, joka viehättää ja joka on teidän varmin turvanne.

VIIDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Tuo ilmisaatu kapinaliitto ja neiti Rudenschöld'in käräjäjuttu herätti tietysti yleistä huomiota, ja tutkintoa seurattiin suurella uteliaisuudella.

Neiti Rudenschöld'iä viedessä kello yhdeksän seuraavana aamuna paljastetuilla sapelilla varustettujen upseerein ja sotamiesten ympäröimänä hovioikeuteen, oli siellä paitsi oikeuden jäseniä kolme- tahi neljäkymmentä nuorta lainoppinutta saapuvilla, jotka olivat tulleet tänne uteliaisuudesta. Tämä ensimäinen tutkinto kesti kuusi tuntia, jolla aikaa neiti Rudenschöld'in seisovallansa täytyi vastata syyttäjän kysymyksiin. Muistaen poliisipäällikkö Ullholmin neuvoa, oli hän päättänyt antaa kylmäverisesti vastauksensa, ja kun hänelle tehtiin joku loukkaava kysymys, joka herätti hänen mielikarvauttansa, hän vaikeni, kunnes hänen kiivautensa oli mennyt ohitse. Ensimmäisen kerran kun tämä tapahtui, kertoi syyttäjä kolme kertaa kysymyksensä, koroittaen lopulta äänensä kirkumiseksi. Hymyillen pyysi neiti Rudenschöld häntä silloin säästämään keuhkojansa, sillä hän ei sanonut olevansa kuuro. Tämä huomasi nyt syyn hänen käytökseensä, eikä enään koskaan kertonut kysymyksiänsä.

Magdalenan palattua vankeuteen, oli vahtimiehiä muutettu. Nuot häntä nyt vartijoivat upseerit selittivät hauskuudeksensa kaikki pahoin päin, hänen unensakin, sillä hänen puhuessaan levottomana unissansa, ilmoitettiin ne nimetkin, jotka silloin pääsivät hänen huuliltansa. Tämän huomasi Magdalena syyttäjän kummallisista kysymyksistä, ja peläten todellakin tulevansa jotakin ilmaisemaan, päätti hän olla niin paljon kuin suinkin nukkumatta. Hän pisti nyt nenäliinan suuhunsa, joten hän heräsi joka kerta, kun hän oli puremaisillaan yhteen hampaansa tahi liikuttamaisillaan kieltänsä ja pysyi siis hereillä aamupuoleen asti, jolloin upseerit itsekin rauenneina nukkuivat. Vasta silloin uskalsi Magdalena antautua tälle onnettomien ainoalle nautinnolle; mutta unen tuottama tervetullut katkerien kärsimysten unohtuminen ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä jo kello kuusi aamusella muutettiin vahtia, jolloin hänen tuli nousta vuoteeltansa ja pukeutua.

Mutta tämä hänen vuoteelta nousemisensa tapahtui siten, että hänen kamarineitsyensä, joka myöskin oli vangittu, vaikka tätä pidettiin toisessa huoneessa, päästettiin hänen luoksensa panemaan hänen vaatteensa vuoteen vieressä olevalle tuolille, jonka tehtyä hänen oli meneminen ulos. Vartijaupseerit eivät koskaan menneet huoneesta, jonka vuoksi neiti Rudenschöld pukeusi vuoteensa verhojen takana, ja hankaluus sangen pitkän ja paksun tukkansa silittämiseen tällaisessa olossa pakoitti neiti Rudenschöldiä eräänä päivänä leikkuuttamaan hiuksensa aivan lyhyeksi. Hänen koiransa ynnä käsityönsä häneltä kiellettiin, ja pyytäessänsä kirjoja aikansa kuluttamiseksi, lähetti paroni Reuterholm hänelle rukin. Näinä pitkinä sielua masentavina hetkinä alkoi hän sitte kirjoittaa värsyjä vankihuoneensa seiniin mutta näiden ulkopuolella levisi kuitenkin pian maine siitä kovasta kohtelusta, jota hän sai kärsiä; yleiseen häntä säälittiin ja kerrottiimpa vielä tehdyksi heikko yritys hänen vapauttamiseksensakin.

Maaliskuun loppuun asti häntä käytettiin hovioikeudessa tutkisteltavana ja tuntemassa sen semmoisiakin henkilöitä. Usein häntä silloin loukkaisivat sellaisetkin, joita hän yhdellä ainoalla sanalla olisi voinut todistaa paljon syyllisemmäksi itseänsä ja jotka osoittamalla hänelle ylenkatsettansa toivoivat itse pääsevänsä syyttömiksi. Hän oli kuitenkin lujasti päättänyt, ett'ei hän ilmaisisi keitäkään muita, paitsi itseänsä, ja pöytäkirjat näyttävät hänen peruuttaneen omat kirjoituksensakin, kun asia koski jonkun toisen suojelemista, ja hän väitti sellaisissa tapauksissa sanojansa valheeksi tahi omaksi keksinnöksensä.

Maaliskuun 26 päivänä ilmoitti vihdoin kanneviskaali neiti Rudenschöld'in asian olevan selvillä ja vaatineensa hänen vapauttamistansa velvollisuudella tulla jälleen kutsuttaessa saapuville, vaan että herttua-hallitsija oli nähnyt soveliaaksi, että häntä pidettäisiin vankeudessa, kunnes paroni Armfelt'in manausaika oli kulunut, eli toukokuun 30 päivään, jolloin hänen oli joko itsensä saapuminen paikalle, tahi hänet tuomittaisiin kuulustelematta. Iloisella tunteella palasi neiti Rudenschöld vankiuteensa. Salakirjaimista ei kukaan ollut saanut selkoa, ja yksityisestä kirjevaihdosta ei hänelle voinut tuomita rangaistusta; pian vapaaksipääsemisen toivo häämöitti loppua näille tuomiopöydän ääressä olleille kohtauksille, joita unheen verho pian tulisi peittämään.

VIIDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Iltaisella, Huhtikuun 8 päivänä, oli herttua kutsunut kirjastoonsa valtionvalvojan, valtiokanslerin, presidentin paroni Kurckin, paroni Reuterholm'in ja oikeuskansleri Loden. Pöydällä oli paksuja, kirjoitettuja paperikääryjä, ja laskien kätensä yhdelle niistä, lausui herttua-hallitsija:

— Onnellisen sattuman kautta, jota en rohjennut toivoakaan, olen saanut käsiini ne asiakirjat, jotka todistavat paroni Armfelt'in rikoksellisen osallisuuden siihen kapinaliittoon, jolla on tarkoitettu hallituksen kumoamista ja valtakunnan asettamista vieraan vallan hoidonalaiseksi.

— Kas tässä, hyvät herrat, — jatkoi herttua, — lukekaa itse nämät kirjeet Armfelt'ilta, Ehrenström'iltä ja neiti Rudenschöld'iltä… salakirjainten selitys on kaikeksi onneksi löydetty; mitä ennen vaan epäiltiin, on nyt näytetty todeksi, ja maamme on temmattu vaarasta, joka täydellä todella on sen turvallisuutta uhannut.

Herttua vaikeni, ja noiden lukevien herrojen kasvot ilmaisivat mitä suurinta hämmästystä sekä velvollista mielikarvautta valtiorikoksesta, jonka johtajana selvästi todistettiin olleen paroni Armfelt, Ruotsin ministeri Italiassa ja joka monen sadan penikulman päästä oli pitänyt kädessänsä sen vehkeilyn ohjat, jonka surulliset seuraukset nyt niin raskaasti tulivat sattumaan siihen osallisiin.

— Neiti Rudenschöld on täällä kaiken toimittaja ja alkuunpanija, — keskeytti Reuterholm loistavin silmin, eikä laisinkaan koettaen salata kostonhimoansa, joka ei sallinut hänen koskaan suoda anteeksi tuolle ihanalle naiselle sitä vaikutusmahtia, jota hänellä herttuaan nähden oli, mahtia, joka olisi voinut tulla niin vaaralliseksi Renterholm'ille itsellensä; — hän on juonillansa houkutellut mitä rehellisimpiäkin miehiä salaliittoon, — jatkoi hän, miehiä sellaisia kuin esim. meidän nuoren kuninkaamme opettajan, kreivi Gyldenstolpen. Hän on mitä viekoittelevin nainen, — paroni Reuterholm'in silmäykset olivat vakavasti luotuina himmenemättömällä loistolla herttuaan, lisätessänsä: — nainen, jonka mielestä ei mikään ole pyhää ja joka terävällä sekä purevalla kielellänsä ryhtyy kaikkeen, — jatkoi Reuterholm, selaillen neiti Rudenschöld'in monia sekä tiheään kirjoitettuja kirjeitä — jotka tekivät pilaa ja ivasivat kaikkia, jotka tarkoittavat hänen parastansa… niin, hän on vähintänsäkin sanottu, vaarallinen ja hän ansaitsee todellakin sen ankaran rangaistuksen, johon laki tulee hänet tuomitsemaan.

— Niin, niin, lausui herttua kiivaudella; sitte käski hän valtion valvojaa seuraavana päivänä kutsumaan ko'olle Svean hovioikeuden, jotta tutkinto voisi heti alkaa.

Kaikki vetäytyivät nyt pois, paitsi Reuterholm, joka jäi yksinänsä herttuan luokse.

— Sinua, ystäväiseni tulee minun kiittää näistä tärkeistä papereista, jotka ovat opettaneet minua täydellisesti ottamaan selvää tuon rikoksellisen naisen vehkeistä, — lausui herttua, joka sytyttäen tupakkapiippunsa nyt kääntyi suosikkiinsa, ja puhaltaen suustansa paksuja savuja lisäsi hän: — nämät paperit ovat tosin maksaneet suuria summia, mutta sitä minä en kadu…

— Niin, sellaisen herran, kuin Armfelt'in jälillä pysyminen ei ollut mikään helppo asia, mutta ilman Ruotsin Romassa olevaa konsulia, Piranesia, en olisi voinut mitään saada aikaan. Sitä suurta palvelusta, jonka hän on tehnyt meille… minä tarkoita Ruotsille, tulisi teidän kuninkaallisen korkeutenne kuninkaallisesti palkitakin.

— Mitähän sanot isosta hohtokivillä varustetusta sormuksesta, jossa on kuninkaan muotokuva, ja Pohjantähden ritarin merkistä sekä kohteliaasta kirjeestä kaikki kuninkaan nimessä!

— Niin, ne ovat hyvät; mutta minä haluaisin vielä lisätä jotakin…

— Puhu, ystäväiseni, puhu!

— Ennenkuin esittelen mitään, tahtoisin muutamalla sanalla koskettaa Piranesin käytöstä tässä vaikeassa asiassa. Tarkoin tuntien Italiassa vallitsevan vakoilemisen, pääsi hän Armfelt'in jälille; tämän kirjeenvaihdosta Venäjän kanssa ja milt'ei yksinomaisesta seurustelemisesta venäläisten tahi niiden kanssa, jotka olivat tunnetut Ranskan vihollisiksi, vieläpä tämän pienimmistäkin hankkeista sekä salaisimmista puheistakin kuin myöskin tuosta "Katsahduksesta Kustaa III:nen historiaan," tahi, oikeammin sanottu häväistyskirjoituksesta teidän kuninkaallista korkeuttanne vastaan, niin, kaikesta tästä kertoi minulle Piranesi jo varhemmin. Mutta eipä siinä kylläksi; meidän milt'ei jo epäillessä noiden salakirjainten selityksen saamisesta, käsitimme sen Piranesilta, — paroni Palmqvistin ei onnistunut saada kouriinsa Armfelt'ia eikä hänen paperejansa; asia olisi ollut menetetty, jos ei Piranesi olisi oivaltanut lahjoa erästä palvelijaa, joka oli ollut Armfelt'in apuna kaivamassa erääsen puutarhaan sitä lipasta, jossa hän tallenteli kirjeitänsä ja muita paperejansa. Nämät tärkeät asiakirjat ovat nyt teidän kuninkaallisen korkeutenne pöydällä, ja tutkimusta voi jatkaa… koettakoon Armfelt päästä pakoonkin; mutta tuomion tuottamaa häpeätä hän ei kuitenkaan voi paeta!

— Niin, sinä olet oikeassa, me olemme todellakin Piranesille sangen suuressa kiitollisuuden velassa.

— Hän on minun ystäväni, — paroni Reuterholm pani päänsä pystyyn; minkä kunnioituksen hän täten osoitti tuolle Ruotsin konsulille, tunsi hyvin tuo ylpein ja korskein Ruotsin aatelisista, — ja minun ystävänäni soisin häntä palkittavankin. Esittelen hänet siis Ruotsin ministeriksi roomalaisessa hovissa, kolmentuhannen scudin vuotuisella palkalla sekä elinkautisella eläkerahalla.

Herttua puhalsi paksun savupilven suustansa, samalla kertaa kuin siinä silmäyksessä, jonka hän loi suosikkiinsa, oli milt'ei hämmästyksen kummastelemista.

— Ministeriksikö — kertoi hallitsija epäillen, — se ei käyne laatuun… noh, niin, mielelläni minun puolestani! lisäsi hän äkkiä ja sävyisästi mukiin menemällä, huomatessaan suosikkinsa rypistyneet kulmakarvat ja synkän katsannon.

— Teidän, armollinen herrani, tahdon täyttäminen tulee minusta olemaan hauskaa, — lausui paroni Reuterholm pienellä päännyökkäyksellä, mutta alkakaamme nyt ottaa selkoa näistä kirjeistä.

Seuraavana, huhtikuun 4 päivänä, kokoontui neuvosto uudestansa. Kuningas vietiin hallitsijan työhuoneesen, joka sijaitsi sen huoneen vieressä, jossa neuvottelua pidettiin. Hallitsija antoi nyt hänelle tiedon kaikesta, näyttäen hänelle niitä papereja, joita he olivat saaneet ilmi, sekä lausui hänelle, mikä kohtalo hänen opettajaansa, kreivi Gyldenstolpea, odotti.

— Se tullee olemaan mitä kauhein, — lisäsi hallitsija, — kuten teidän majesteettinne helposti voi huomata, ja minä kysyn siis, tahtooko teidän majesteettinne Gyldenstolpea tuomittavaksi lain koko ankaruudella, vai pitäisikö häntä kohdella sillä lempeydellä, jonka pidän, hänen ikäänsä ja asemaansa teidän majesteettinne luona nähden, soveliaana.

Kustaa Aadolf, vaikka vielä lapsi, käyttäytyi kuitenkin sangen järkevästi. Hän lausui tuskin sanaakaan, vaan jätti setänsä toimitettavaksi milt'ei kaiken, mitä tämä piti hyödyllisenä ja tarpeellisena; kuitenkin lisäsi hän aina pitävänsä parempana lempeyttä, mikäli se oli sopusoinnussa oikeuden kanssa, etenkin kun kysymys oli kreivi Gyldenstolpen arvoisesta henkilöstä, joka jo kauan oli nauttinut sekä kuninkaan isän että hänenkin ystävyyttänsä.

Vähän tämän jälkeen vietiin kuningas neuvottelusaliin, jossa hänelle ilmoitettiin koko salaliitto.

Tyyneydellä ja näyttämättä tyytyväisyyden tahi tyytymättömyyden merkkiäkään kuulteli hän, mitä hänelle ilmoitettiin; sitte noudatti hän herttuan kehoitusta palajamaan työhuoneesen, jott'ei hänen tarvitsisi vastenmielisesti olla todistajana entisen opettajansa nöyrytykseen ja rangaistukseen. Heti tämän jälkeen tuotiin kreivi Gyldenstolpe sisään, ja hänelle luettua Armfelt'in kirjeen, tunnusti hän itsensä syylliseksi ja tuskin koki puolustaakaan itseänsä. Tuo vanha mies sai sitte nuhteita herttualta, joka samalla julisti Gyldenstolpen virkansa menettäneeksi sekä kielletyksi enään oleskelemasta Tukholmassa ja että hänet armosta ynnä laupeudesta vapautettaisiin muusta kanteesta rikokseensa syyllisenä. Gyldenstolpe kumarsi ja pyysi, liikutettuna tästä hänelle osoitetusta, suuresta ja ansaitsemattomasta armosta, saada suudella herttuan kättä, joka hänelle sallittiin ja jonka tehtyä hän meni pois. Sitte kutsuttiin kuningas jälleen huoneesen, jolloin korkealla äänellä julkiluettiin hänen herttuan nimessä annettu käskynsä Svean hovioikeudelle viivyttelemättä ryhtymään ja joutuin antamaan tuomionsa kysymyksessä olevassa valtiorikoksessa, huolimatta paroni Armfelt'ia koskevasta manausajasta, jonka ohessa Armfelt itse olisi tuomittava, niin pian kuin mainittu aika olisi kulunut, vaikk'ei hän olisikaan saapuvilla. Tämä kuninkaan käsky sekä Armfeltin paperit jätettiin nyt valtion valvojan käteen, jonka tehtyä neuvosto hajosi.

VIIDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Huhtikuun lopussa kutsuttiin neiti Rudenschöld jälleen tutkintoon.

— Magdalenan sukulainen, valtionvalvoja Kaarlo Axel Wachtmeister, joka oli hovioikeuden esimies, otti häntä vastaan seuraavilla sanoilla:

— Teidän ei ole enään aika koettaa pitää oikeutta pimeydessä, — jotka sanat lausuttiin kiivaalla, milt'ei kiljuvalla äänellä; — tässä ovat nyt kaikki teidän kirjeenne, jotka ovat Armfelt petturilta otetut.

Armfet'ko petturi! Kuullessansa nämät sanat kulki heikko väristys Magdalenan hennon vartalon läpi, ja heleä puna nousi hänen kalpeille poskillensa.

Valtionvalvoja veti nyt esille ison paperikääryn, ja kaikki neiti
Rudenschöldin kirjeet luettiin ääneen.

— Vaikk'ei niissä ole nimeä, en kuitenkaan kiellä niitä kirjoittaneeni, — lausui Magdalena, nostaen päänsä pystyyn; — olen niissä tosin väliin lausunut ankaria ja moittivia sanoja sekä heittänyt itseni vapaasti ivallisen luonteeni valtaan, koettaen hauskuttaa paroni Armfelt'ia pilapuheillani; mutta lauseitani tässä yksityisessä kirjevaihdossa ei voi pitää valtiollisena vehkeilynä eikä minua siis niistä tuomita.

— Teidän päänne tulee putoamaan, - vastasi valtionvalvoja entisellä kiivaudellansa, — mutta herttua, joka on aina lempeä, tahtoo kuitenkin pelastaa teidän sieluparkanne, jonka te syöksette kadotukseen, sekä on määrännyt saman pappismiehen, joka valmisti Ankarströmiäkin kuolemaan, käymään teidänkin luonanne herättämään teidän rikoksellisen tekonne suhteen paatunutta ja nukkuvaa omaatuntoa.

— Kaikki puna oli kadonnut neiti Rudenschöld'in poskilta; hänen päänsä oli yhä pystyssä, ja leimuavin silmin katseli hän valtionvalvojaa.

— Lakatkaa, teidän ylhäisyytenne, — lausui hän, mitä kiihkoisimmin ärsytettynä näin säälimättömästä kohtelusta, — minä olen jo liian pitkältä kuunnellut teidän puhettanne, joka häpäisee teidän virkaanne. — Magdalena vaikeni, ja syvään hengäisten jatkoi hän sitte: — Valtiollisen toimintanihan tähden olenkin kutsuttu tämän oikeuden eteen, joka tulee antamaan siitä tuomionsa, — ja yksityisestä elämästäni olen velkapää tilintekoon ainoastansa Jumalalle, joka tutkii kaikkein sydämet ja tulee kerran tuomitsemaan minut samoinkuin hallitsijankin samalla oikeudella.

Magdalena oli lausunut nämät sanat tuolla tyynellä arvollisuudella, joka aina oli huomattava hänen käytöksessään oikeuden edessä; mutta tuo ankara ponnistus, jolla hän hillitsi luonteensa kiivastumasta ja ne mielenliikutukset, joita hän oikeuden lukiessa hänen kirjeitänsä oli tuntenut, kaikki nämät yhdessä saivat hänet nyt horjumaan, ja, kaaduttuaan laattialle mitä ankarimmissa väristyksissä, vietiin hän milt'ei tunnottomassa tilassa takaisin vankeuteen.

Tutkintoa jatkettiin sitte uudella innolla sekä kostonhimolla, ja oikeuden monet sekä pitkät pöytäkirjat painettiin sitä tehden. Näiden joukossa oli joitakuita neiti Rudenschöld'in Armfelt'ille kirjoittamia rakkaudenkirjeitäkin; heidän kiivaimmat vihamiehensä pitivät huolta siitäkin, että pöytäkirjasta, joissa oli otteita äskenmainituista Armfelt'in ja neiti Rudenschöldin kirjeistä, julkaistiin eräs lyhempi painos, täynänsä mitä katkerimpia ivasanoja, jotka oli olevinansa valaisevia muistutuksia. Tämä kirja ilmestyi ensin saksankielellä, ja se painettiin heti jälkeenpäin ruotsinkielelläkin, nimellä; Kustaa Mauritz, isänmaansa petturi.

Tämä tuon ranskalaisen vallankumouksen merkillinen aikakausi ikäänkuin täytti ilman uusilla aatteilla, joita jokainen kansakunta imi itseensä; mutta tämän vapauden laajemman näköpiirin sisällä tunsi roistoväki katkeruutensa onnellisempia lähimäisiänsä kohtaan lisääntyvän. Nyt oli taas yksi onnen helmalapsi syösty kadehditusta asemastansa! — Magdalena Rudenschöld'in kohtalo tuli joka miehen suuhun, ja jos paroni Reuterholm tuolla äskenmainitulla häväistyskirjoituksellansa, joka herätti kunkin oikein ajattelevan mielikarvautta, oli koettanutkin vaikuttaa rahvaan huonoihin intohimoihin, ei hän siinä pettynytkään; kumminkin sai hän kostonhimonsa siihen määrään tyydytetyksi, että Magdalenan rakkaudenkirjeitä, katupoikain väärenteleminä, huudettiin ja hoilaeltiin tuon milt'ei jo seitsenkymmenvuotiaan leskikreivitär Rudenschöldin akkunain alla.

Kun tuomio tuossa yhä jatkuvassa oikeusjutussa oli julistettava, sai kanneviskaali Örbom viittauksen yläilmoista, että hän vaatisi neiti Rudenschöldiä tuomittavaksi menettämään henkensä, kunniansa ja omaisuutensa, ja että hänen mestauksensa tapahtuisi siten että häneltä ensin katkaistaisiin oikea käsi, ja sitte kaula. Kanneviskaali kieltäytyi kuitenkin tekemästä tätä vaatimusta, väittäen sen olevan kaikkea lakia vastaan. Siitä huolimatta sai hän uuden käskyn ynnä asessorin valtakirjan, jonka hän kuitenkin lähetti takasin, selittäen itseänsä voitavan pakoittaa tähän ainoastansa herttua-hallitsijan kirjallisella käskyllä, joka tulisi säilytettäväksi arkistossa hänen puolustukseksensa. — Kirjallinen käsky tuli, ja hän teki myöskin mainitun vaatimuksen.

Ennen hovioikeuden tuomion tekemistä, pidettiin äänestys, jossa neiti Rudenschöld vapautettiin kuolemanrangaistuksesta yhden äänen enemmistöllä, ennenkuin valtionvalvoja oli antanut molemmat äänensä. Miten nämät tulisivat lankeamaan huomataan edellisestä. Nyt tahtoi kuitenkin hallitus äänestyksen käymään tasaan ennenkuin valtionvalvoja antoi lausuntonsa, jotta langettava tuomio ratkaistaisiin äänienemmistöllä, jonkatähden päätettiin pitää seuraavana päivänä uusi äänestys. — Reuterholmin sihteeri, joka oli Edman nimeltään, koetti nyt houkutella erästä oikeuden jäsentä (62) muuttamaan äänensä vapauttavasta langettavaksi ja piti häntä maaseudulla, kunnes oikeuden istunnon hetki tuli, sekä vei hänet suorastansa hovioikeuteen, suomatta hänelle hetkeäkään miettimisen aikaa. Tämä peruutti sitte edellisen päivän lausuntonsa ja äänesti kuolemanrangaistusta. Tarkoitus oli saavutettu. Valtion valvojan molemmat, samaa vaativat äänet tekivät enemmistön.

Tämä tuomio julistettaisiin neiti Rudenschöldille avonaisien ovien sisällä.

Edellisenä eli kesäkuun 30 päivänä istui Magdalena eräässä nurkassa, tuossa kauheassa vankilassa, jossa häntä yhä edelleenkin oli pidetty, sittekun hänen täytyi lähteä omista huoneistansa. Suviaurinko paahtoi kovasti sekä loi huoneesen muutamia säteitä akkunan rautaristikon välistä ja tuo kirkas päivä valaisi jokaisen sopukankin, niinkään peittävän varjon lievittämättä tuota hänen ympärillänsä vallitsevan kurjuuden kauheutta, jota hänen silmänsä näki, samalla kun kyyneleet vitkallisesti valuivat hänen poskillensa.

Kaipaisiko neiti Rudenschöld entistä mukavuuttansa, vai katuiko hän kentiesi tuota suurta syntiä, jonka hän oli tehnyt hallitsijaa vastaan vehkeilemisillään? — Hänen molemmatkin vartijansa katselivat häntä tähystelevillä silmäyksillä; kentiesi olisi hän sattunut lausumaan jonkun sanan, jonka he sitte saisivat jonakin uutisena kertoa? Mutta neiti Rudenschöld istuikin äänetöinnä, ja hänessä työskentelevät ajatukset pyrkivät ilmoille ainoastansa hiljaisessa huokauksessa sekä tuossa verkalleen ja hänen tietämättänsä valuvassa kyyneleessä. Hänen ajatuksensa oli kaukana, niin, kaukana, kaukana… ne harhailivat ikäänkuin etsien avaruudessa, — missähän hänen lemmittynsä nytkin oli? Ah, hän oli vapaa? Sehän oli riemullinen varmuus, hänen — Magdalenan sielun avion ei tarvinnut väärien tuomarien edessä kumartaa uljasta päätänsä; Magdalena nautti hänen vapaudestansa, milloin hänen ajatuksensa lensivät hänen luoksensa. Olihan Magdalena ja hän yksi, ja kun jommankumman heistä, jotka kuuluivat tähän yhteyteen tuli kärsiä, olihan Magdalenan mielestä onni, että se oli juuri hän itse. Jospa vaan Armfelt pääsisi kaikesta pahasta, jospa hän iloisesti hymyilisi, sillaikaa kuin Magdalena — niin, hän ei kuitenkaan muuta voinut, kuin yksinänsä itkeä; sillä mitäpä hän oikeastansa Armfelt'ista tiesikään? Mitä tiesi hän kenestäkään? Mitähän hänen onnetoin äitinsä sekä hänen sukulaisensa hänestä ajattelivat? Mutta ei hän voinut antaa itsellensä minkäänmoista vastausta, — suljettuna ulkomaailmasta, oli hän ikäänkuin elävänä kuollut.

Lähestyvät askeleet keskeyttivät nyt tuon ulkopuolella vallitsevan syvän äänettömyyden.

— Tämä hame on annettava neiti Rudenschöld'ille, pukeutuaksensa siihen huomenna, mennessään kuulemaan hovioikeuden tuomiota.

Magdalena kuuli selvään nämät vartijoille lausutut sanat, ja hän tunsi poliisipäällikkö Ullholm'in äänen. Hänen ensimäinen tunteensa oli iloa, kuullessaan ystävän olevan näin lähellä, ja toinen miettimistä. Huvituksien pyörteissä oli hän antautunut ainoastansa silmänräpäyksen viehätykselle ja mielioikuillensa sekä tunteidensa valtaan. Yksinäisyys oli opettanut häntä nyt miettimään.

Hametta tuodessa hänelle, huomasi hän sen olevan oman kauneimman, valkoisen pukunsa; tämän sekä poliisipäällikön sanojen arvasi hän jotakin merkitsevän, ja että se ystävä, jonka hän vankeutensa ajalla oli voittanut, tarkoitti, että hänen jostakin tärkeästä syystä itse pitäisi mennä kuulemaan hovioikeuden päätöstä.

Vielä paremmin käsitti hän asian laidan olevan sellaisen, kun ennenmainittu Edman iltaisella astui hänen luoksensa, tuoden terveisiä herttualta ja Reuterholm'ilta, että hänen itse ei tarvinnut tulla kuulemaan tuomiotansa, koska tuo kohtaus tulisi hänelle liian tuskalliseksi, päälliseksi kun peljättiin hänen joutuvan alttiiksi rahvaan raivolle, vaan että syyttäjä tulisi hänen luoksensa vankeuteen, lukemaan hänelle päätöksen.

— Enpä suinkaan tahdo peräytyä täyttämästä hovioikeuden käskyä tulemaan saapuville, — vastasi Magdalena tyynellä vakavuudella, — ja minä tunnen itselläni olevan siihen tarpeeksi voimia. (63)

Hän huomasi poliisipäällikön tarkoituksen olleen, että hän näyttäisi kauniilta ja viehättävältä. Hän pukeusi siis mitä huolellisimmin. Nuot lyhyeksi leikatut hiukset ympäröivät luonnollisilla kiharilla hänen hieno-ihoisia kasvojansa, jotka olivat menettäneet hiukan pulleudestansa, hänen silmänsä olivat tulleet loistavammiksi ja hänen silmäyksessänsä oli jotakin enkelintapaista, samalla kuin hänen liikkeissänsä oli naisen tieto viehätysvoimastansa.

Kuuden vartijamiehen ja neljän upseerin ympäröimänä astui hän hovioikeuteen noita monia portaita, jotka johtivat ylimäiseen etehiseen. Ollen vielä alhaalla, näki hän nämät jo täynnänsä väkeä aina katon rajaan asti.

Samalla hetkellä, kun neiti Rudenschöld astui jalkansa ylimäiselle portaalle, paljastivat kaikki hänelle päänsä. Tuo kunnioitus, joka näyttiihe tällaisessa vastaanotossa, herätti hänessä suloisen tunteen, ja hänen ahdistettu sydämensä sai tästä tarpeellista turvallisuutta. Silloin riensi joukosta muuan nuori mies, jonka kasvoja hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt ja joka lähestyi yhä enemmän sekä, tunkien vartijajoukon läpi, tarjosi neiti Rudenschöld'ille orjantappura- ja muistokukan. Tällöin tuli Magdalenan silmiin kyyneleet, joita hän ei voinut pidättää, ja hänen sielunsa oli täynnä kiitollisuutta sekä haikeutta.

Saleissa, joiden läpi häntä nyt vietiin oli yhtäläinen väentungos; läsnäolijat olivat kiivenneet pöydille ja istuimille sekä toistensa olkapäille; he kilpailivat saadaksensa nähdä häntä vilahdukseltakin, ja kaikkiaalla ilmautui sama äänetöin sääliväisyys.

Neiti Rudenschöld sijoitettiin etimäiseksi pöydän yläpäähän kaikkein näkyviin, ja jokainen silmäys, joka häneen luotiin, ilmaisi sääliväisyyttä. Magdalenan silmät katselivat tätä liikkumatointa väkijoukkoa ja pysähtyivät sitte hänen toveriinsa onnettomuudessa, Aminoff'iin ja Ehrenström'iin. — Magdalenan silmissä näkyi rukous antamaan anteeksi, johon nämät vastasivat lempeillä ja lohduttavilla silmäyksillä. Heti tämän jälkeen luki syyttäjä näiden kumpaisenkin herran kuolemantuomion; mutta tuskin oli hän ehtinyt mainita neiti Rudenschöld'in nimeä, ennenkuin sekava nurina ja uhkaavat liikkeet väen puolelta panivat valtionvalvojan, kreivi Wachtmeister'in, säpsähtämään, ja tarttuen kiivaasti vasaransa, löi hän kovasti kolme kertaa pöytään sekä vaati vaitioloa, mutta turhaan, sillä nurina kasvoi yhä suuremmaksi, ja liikkeet tulivat yhä peloittavimmiksi.

Neiti Rudenschöld nosti silloin rukoilevin silmin kättänsä, ja kaikki vaikenivat.

Neiti Rudenschöld'in tuomio, joka sitte julkiluettiin, alkoi ensiksi sillä, että hän oli ollut osallinen niihin hankkeisiin, joita Kustaa Mauritz Maununpoika (64) oli yrittänyt valtakunnan hallitusmuodon muuttamisen tarkoituksessa, jota aijottiin panna toimeen sillä tavoin, että herttua-hallitsija lahjoittaisiin rahoilla luopumaan hallituksesta ja päästämään nuoren kuninkaan sijaansa valtioneuvostoon sekä että Kustaa Aadolf'ia houkuteltaisiin tässä tarkoituksessa kirjoittamaan kirje Venäjän keisarinnalle kuin myöskin kehoituskirje Taalain rahvaalle; ja että oli todistettu neiti Rudenschöld'in näiden hankkeiden johdosta neuvotelleen venäläisen lähettilään kanssa, sekä niiden menestymiseksi levitelleen vääriä huhuja ja mielipiteitä ja itse tarjoutuneen matkustamaan Venäjälle vaikuttamaan hankkeen toteuttamiseksi, kuin myöskin että hän oli ottanut toimeksensa saada tuota alaikäistä kuningasta kutsumaan valtiosäädyt koolle Falun'iin ja niiden avulla palauttamaan tuo Kustaa III:nen vähää ennen kuolemaansa määräämä hallitus sekä vihdoin, että venäläinen laivasto lähetettäisiin Ruotsiin, antamaan hankkeen toteuttamiselle suurempaa vaikutusvoimaa. Rikoskaaren 4:nen luvun 1 §:n mukaan oli siis Magdalena Charlotta Rudenschöld, — joka oli tietänyt näistä salaisista hankkeista, vaan ei ollut vaaran estämiseksi näitä asianmukaisesti ilmaissut eikä koettanut niitä ehkäistä —tämän osallisuutensa tähden tehnyt itsensä arvottomaksi aatelissäätyyn kuulumaan jonka tähden hän, Magdalena Charlotta Kaarlontytär tuomittiin menettämään kunniansa sekä tavaransa ja sitte mestattavaksi.

Magdalena kuulteli tuomiotansa kyyneltäkään vuodattamatta. Elämän katkeruus oli saavuttanut hänet niin äkkiä ja runnellut hänen sielunsa sekä murtanut hänen mielensä, ja hän tunsi haluavansa kuolla.

Valtionvalvoja kääntyi nyt kunkin tuomitun puoleen, kehoittaan heitä jättämään selityksensä hallitsijalle sekä anomaan armoa.

Neiti Rudenschöld vastasi silloin, ett'ei hän haluaisi minkäänmoista muutosta tuomiossansa, koska hänellä ei kuitenkaan ollut mitään oikeutta odotettavissa.

Kaikki näytti Magdalenasta tällä hetkellä aivan yhdentekevältä, mutta pian oli hän kuitenkin tunteva, ett'ei niin ollutkaan. Kovin rangaistus häntä vielä odotti.

Palattuaan jälleen vankeuteen tuli sinne milt'ei samassa tuokiossa
Reuterholm'in sihteeri, Edman.

— Minulla on kirje, — lausui hän, — Armfelt'ilta eräälle ystävälleen, tehkää hyvin ja lukekaa tämä.

Neiti Rudenschöld piti tuon kokoonkäärityn kirjeen muutamia silmänräpäyksiä kourassansa, ja sanomatoin ahdistus täytti hänen mielensä, — mitähän tuo lemmitty olikaan kirjoittanut, koska herttua-hallitsija oli kirjeen kuoreen piirtänyt: Oppikoon neiti Rudenschöld kerrankin tuntemaan sen konnamaisen ihmisen, jolla hän on uhrannut menestyksensä.

— En tahdo lukea tätä kirjettä, — lausui hän äkkiä.

— Teidän täytyy… herttua on sen nimenomaan käskenyt.

— Noh, minä teen sen siis, en sentähden, että hän on minua käskenyt, vaan että Armfelt'in rakkaiden sanojen lukeminen minusta kuitenkin aina on mieluista.

Magdalena silmäili nyt läpi tämän kirjeen, jossa paroni Armfelt puhui hänestä mitä loukkaavimmilla sanoilla, vieläpä teki pilkkaa hänen lemmestänsäkin. — Käsiala, lausetapa, hänen sukkeluuksiensa sekä sanasutkauksiensa yhtäläisyys, kaikki vakuuttivat hänelle kirjeen todellakin olevan Armfelt'ilta. Pakahtuvalla sydämellä luki Magdalena sen läpi useamman kerran, sanat painuivat ikäänkuin tulikirjaimilla kirjoitettuina hänen mieleensä, jäinen kylmyys virtasi hänen suoniinsa, ja kylmä hiki tippui hänen otsaltansa suurissa pisaroissa.

Salaisella riemulla huomasi Edman hänen kasvoistansa koko hänen sielunsa tuskan ja, vaatien saadaksensa kirjeen takasin, jota Magdalena piti värisevässä kädessänsä, kysyi hän, mitä hänen tulisi sanoa herttualle.

— Sanokaa hänelle, ett'ei paroni Armfelt'in käsialaa oltu osattu kyllin hyvästi jäljitellä, pettääksensä minun silmiäni, — vastasi Magdalena, jota, vaikka olikin täydellisesti vakuutettu tämän kirjeen olevan Armfelt'in kirjoittaman, ei kuitenkaan saatu myöntämään sitä sille, jonka hän piti vainoojanansa.

Ei, kaikki ei ollutkaan hänestä yhdentekevää! Ah, miksi ei hän saanut kuolla, ennenkuin hän oli tuon julman kirjeen lukenut, — kuinka hän halusikin kuolla! — Ja hyljätyksi tuntemisensa koko tuskalla peitti hän kasvonsa käsillään.

KUUDESKYMMENES LUKU.

— Hänellä mahtanee olla luja mieli, tahi kentiesi ovat kärsimiset tehneet hänet välinpitämättömäksi kaikesta, — lausui herttua-hallitsija, joka kahdenkesken suosikkinsa kanssa usein puhui tästä asiasta, mikä näytti kovin makaavan hänen mielessänsä, ja jatkoi: — Sillä neiti Rudenschöld ei näy laisinkaan olevan tyytymätöin tuomioonsa.

— Teidän kuninkaallinen korkeutenne tarkoittaa Magdalena
Kaarlon-tytärtä, — lausui Reuterholm synkällä katsannolla.

— Niin, niin, Kaarlon-tytärtä; mutta miten lieneekään ollut, sanotaan hänen tuomiota julistaessa olleen erinomaisen kauniin.

— Pimeyden ruhtinaskin oli enkeli ennen lankeemistansa… Kaarlontytär on samoinkuin hänkin saanut kauneuden epäsiveellisen ja turmellun sielunsa peitoksi.

Herttua vaikeni hetkisen, jonka tehtyä hän epäröiden jatkoi: —Jos ei hän nyt pyydäkään armoa…

— Niin tulee hän kuolemaan, — keskeytti Reuterholm kylmäverisesti.

— Mutta minä en saa sitä päähäni… totta puhuen ystäväiseni, minä pelkään kansan rupeavan arvelemaan meidän menneemme liian pitkälle, tuomitessamme hänet kuolemaan, ja jos tuomio nyt toteutettaisi…

— Olkaa huoletta teidän kuninkaallinen korkeutenne, kansa ei häntä laisinkaan sääli. Olettehan te, armollinen herra, omin korvin kuulleet, miten he leski kreivitär Rudenschöld'in omien akkunain alla ovat hoilailleet tuon lutkan maankavaltajalle Kustaa Mauritz Maununpojalle kirjoittamia rakkaudenkirjeitä!

— Niin, niin, todellakin… se oli hirveätä! —

— Kansa kunnioittaa hallitsijaa, jolla on tukeva käsi ja luja tahto. Vakava lujuus tässä asiassa tulee vastaiseksi tukahuttamaan kaikki kapinanyritykset; jokainen ajatuskin sinnepäin tulee hälvenemään siitä seuraavan rangaistuksen pelosta. Te, armollinen herrani, tulette tällä teidän lempeälle sydämellenne raskaalta tuntuvalla ankaruudella suojelemaan maatamme, samoinkuin itsestännekin torjumaan uudistetun kapinanyrityksen vaaran. Esimerkki on näytettävä.

— Olet kentiesi oikeassa… häntä on rangaistava, vaan ei kuolemanrangaistuksella.

Magdalena Rudenschöld ei ollut pyytänyt, eikä ollut aikonutkaan pyytää armoa; ja nyt, kun hänen tuomionsa oli hovioikeudessa julistettu, oli hän saanut sen lohduttavan tiedon, että hänen omaisiensa sallittaisiin käydä häntä tervehtimässä.

Kepein askelin astui hän edestakasin vankihuoneen laattialla — tulisikohan kukaan hänen luoksensa? Ah, hänen sukulaisensa olivat kentiesi jo katkaisseet ne siteet, jotka hänen ja heidän välillänsä oli olemassa! Oliko asia niin, sen tulisi hän nyt pian saamaan tietää… riensiväthän minuutit… kohtaamisen hetki löi.

Ilon säde virtasi hänen murheelliseen mieleensä, raskaita telkiä vedettäessä ovelta, ja ääneensä itkien suljettiin hän nuorimman veljensä syliin.

— Pentti, Pentti! — olivat hänen ainoat sanansa, ja nuot iloiset lapsuuden päivät lensivät valoisana kangastuksena hänen mieleensä,— leikit ja pikkuriidat, viattomuus ja rauha.

— Kuinka olenkaan ikävöinyt saada sinua nähdä, — nyyhki hän. — Voitko suoda anteeksi kaiken sen levottomuuden, jonka olen sinulle matkaansaattanut?…

— Tuhannet kerrat olen käynyt täällä ulkopuolella…

— Voitko suoda anteeksi kaiken sen häpeän…

— Vaiti, älä kiusaa itseäsi niin, Malla. Olethan sinä minun sisareni… rakkain, lemmityin sisareni.

— Sisareni, — lausui Karolina Ehrenkrona joka, lymyttyään Pentin takana, nyt astui esille.

— Sinäkö, oletko sinäkin täällä! Sinä, jonka minä jo luulin ijäksi menettäneeni!

— Ilon ja erhetyksen päivinäsi niin; mutta murheen ja kärsimysten päivinä… ah, Magdalena, tässä minä nyt olen! — Ja nuot molemmat sisarukset sulkeutuivat hellästi toistensa syliin.

— Lapsi-raukka, minä olen ollut liian ankara sinua kohtaan… minä luulin siten voivani palauttaa sinut… luulin voivani temmata sinun sydämestäsi rakkauden, joka… niin, hyvä Jumala, kuinka suurta surkeutta se on matkaansaattanut!

Magdalena antoi päänsä vajota: — Minä olen paljon rikkonut, — lausui hän, — ja kärsimisen! olen minä ansainnut… ei kuitenkaan valtiollisen rikoksellisuuteni tähden. Ei, ei, — lisäsi hän entisellä vilkkaudellansa, — minä luulen rangaistuksen johtuneen rikoksellisesta rakkaudestani, — lisäsi hän vitkallisemmin ja hiljaisella äänellä.

— Sinä lemmit kelvotointa, — lausui Pentti, kyyneleet yhä silmissänsä; — minä en milloinkaan tahtonut saattaa sinua levottomaksi niiden viittauksien kertomalla, joita minä usein tovereiltani sain, enkä niiden kulkupuheiden, jotka minun korviini tulivat…

Magdalena puristi, anteeksi anoen, hänen kättänsä. Veli ja sisar istuivat lavitsan reunalla käsivarret kiedottuina toistensa kaulalle.

— Minä lemmin ja uhrasin kunniani, — jatkoi Magdalena puoleksi kuiskaen, — uhraus ei tapahtunut tuskatta… Minä olen suuresti hairahtunut; mutta en ikinä ole ehdollani tahrannut itseäni minkäänmoisella rikoksella, en milloinkaan! Mutta kuinka rikokselliset minun tunteeni lienevät olleetkin… niin… Jumala katsoo sydämeen, ja hän tulee antamaan anteeksi, sillä, ah, minun lempeni oli oikeaa laatua… puhdasta, väärentämätöintä kultaa! Minä sanoin oli, sillä sitä tunnetta ei enään ole, sitä ei saa olla, vaan se on kuten rikkaruoho perattava pois, koska hän, jonka autuudeksi minä kaiken uhrasin, hän…

— Älä puhu hänestä, Malla… itke tässä minun rinnoillani!

— Entä äitimme… tuskin rohkenen häntä kyselläkään.

— Hän on sairas… on ollut jo muutaman viikon, mutta ininä tuon sinulle hänen terveisensä.

— Rakkaani, kuinka minä haluankin kuolla!

— Kuolla, — kertoi Karolina, — ei Magdalena, tämä halu sinun pitää tukahuttaa! Katumuksessa vietetty elämä voi sovittaa, mitä sinä olet rikkonut… sinun, niinkuin niiden muidenkin kuolemaan tuomittujen, tarvitsee koettaa saada armoa!

— Minä en voi enkä tahdo!

— Sinä voit ja sinun tulee se tehdä. Sielusi ijankaikkinen autuus… ajattelehan tätä, sisareni! Olkoon niinkin, että elämä näyttää sinusta kärsimiseltä; mutta kuolema ei olekaan mikään loppu. Elä, jotta sinun henkesi kerran voi eritä puhdistettuna taistelusta, elä, jotta sinun sielusi tulisi saamaan ijankaikkisen autuuden Jumalan luona!

— Ijankaikkisen autuuden… Jumala, oi Jumala! — Magdalena oli peittänyt käsillään kasvonsa, ja kyynelvirta valui nyt hänen hienojen sormiensa lomista. — Niin, hänen sisarensa oli oikeassa, hän ei ollut vielä valmis kuolemaan… ei vielä arvollinen astumaan Jumalan kasvojen eteen!

— Tahdon siis elää, jos se on Korkeimman tahto, koettaakseni sovittaa, — kuiskasi hän, — johda minua, Karolina, oikealle tielle, tue minua, ett'en horjuisi.

KUUDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.

Tuomio oli nyt mennyt tavallista tietä ja jätetty korkeimman oikeuden tutkittavaksi sekä sieltä (kuten sanottiin) kuninkaalle.

Jos tuomitut aikoivat lähettää armon pyyntöä kuninkaalle, olisi se tehtävä viimeistänsä elokuun 29 päivänä. Sisarellensa antaman lupauksensa mukaan kirjoitti siis neiti Rudenschöld seuraavaa:

Suurvaltaisin, Kaikkeinarmollisin Kuningas!

Kuninkaallisen hovioikeuden tuomitsemana ei minulla ole muuta keinoa kuin turvautua valtioistuimeen, jossa hallitsijan jalomielisyys ja lempeys vielä voi elähyttää pian sammuvan toivon heikkoa tuiketta. Minä rohkenen ottaa tämän viimeisen askeleen, ei välttääkseni onnettomuutta, ei, se on tullut minusta luopumattomaksi, vaan ainoastansa siinä tarkoituksessa, että, mikäli mahdollista, pääsisin sen raskaammasta taakasta. Kiellettynä näkemästä kaikkea, jota kunnioitan ja johon tunnen ystävyyttä sekä mieltymystä, olen jo omasta kohdastani kuollut; nämät suloiset tunteet, jotka ennen olivat elämäni viehätys, täydentävät nyt vaan tuskieni lukua. Näin kurjassa tilassa ei minun pitäisi koettuakaan jatkaa elämätäni, jonka hallitsijan epäsuosio, lain uhka sekä vankeuteni hirmuisuus on tehnyt minulle tukalaksi; mutta elämästä luopuminen minun ijälläni rikoksellisena, jota kuolinhetkellä vaivaa omantunnon nuhtelemiset omaisieni ja masennetun äitini minun onnettomuudestani tuntemasta murheesta ja tuskasta sekä seurattuna hautaan kansalaisteni epäsuosiollisilta arvosteluilta ja pidettynä arvotoinna saamaan kuninkaani sääliväisyyttä ja närkästyneen hallitsijan anteeksi antamasta, — kaikki tämä on kauheampaa kuin kuolema ja saattaa minun sieluni suureen ahdistukseen.

Jos minä, vietellyn mielikuvitelman harhaan johtamana, olen kiihoitetuilla mietteilläni mennyt lain rajain yli, ei se ole tapahtunut isänmaani vahingoittamisen aikeessa eikä loukatakseni sen suuriarvoista hallitsijaa. Oikeuden tarkkuus ja tuomarein mitä ankarin tutkintokaan eivät ole huomanneet minua muuhun syylliseksi, kuin että olen ollut ilmiantamatta noita häälyviä hankkeita, joita minun rakkauteni niiden yrittäjään ei sallinut minun luulla olevan olemassakaan. Tätä, ei kerrallaan tahi missään kokonaisuudessa, vaan katkonaisesti ja monenlaisten muiden asioiden sokaisemaa, silloin tällöin saatua ilmoitusta alituisesti vaihettelevista ajatuksista ja mielioikuista ei kentiesi voitane pitää todellisena tietona tuosta pääasiallisimmasta, valtakunnan hallitusmuodon muuttamista tarkoittavasta aikeesta, jonka tuottama vaara ei ole, asian näin ollen, tullut minun huomioonikaan ja jonka estäminen on osaksi näyttänyt minusta tarpeettomaltakin, sittekuin kaikki nämät hankkeet minun kehnon käsitykseni mukaan jo aikoja ennen olivat hyljätyt jo sillensä jätetyt. Tutkinnossa ja viimeksi hovioikeuteen jättämässäni selityksessä olen laveammin, kuin nyt rohkenenkaan kertoa, ilmaissut kaikki ne lieventävät seikat, jotka tässä asiassa puhunevat minun puolestani. Sidottuna lain ankaraan kirjaimeen, ei oikeus ole voinut ottaa niitä mihinkään huomioon; rohkenen kuitenkin vielä kerran huomauttaa niitä hallitukselle, jolla on mitä suurin kyky eroittamaan rikosta hairahduksesta ja omanvoitonpyynnön, koston tahi kunniahimon rohkeita yrityksiä harhailevien tunteiden erehdyksistä ja jolla on tuo nimenomainen oikeus, joka sille on milt'ei ainoa palkinto valtikan tuottamista huolista, nimittäin armahdusoikeus. Tämäpä valtikkaan eroittamattomasti yhdistetty oikeus voi ainoastansa minultakin hälventää ne onnettomuutta uhkaavat pilvet, jotka minun ympärilläni kulkevat, ja ainoa lohdutukseni on, että sillä nuorella kuninkaalla, joka nyt Ruotsin valtaistuinta kaunistaa, sekä sillä jalolla ruhtinaalla, jonka valveilla olevan viisauden kautta kaikkinaiset vaarat tulevat estetyiksi, on sydän joka heltyy onnettoman huutaessa. Jo epäileminenkin armon ja pelastuksen löytämisestä Vasa-suvun hallitusistuimelta, olisi heidän majesteetillisyytensä loukkaamista, enkä olekaan vielä kylliksi epätoivoisena tätä epäilemäänkään. Ollen ensimäinen nainen, jonka ruotsalaiset aikakauskirjat tietävät kertoa takertuneena rikokseen valtikkaan pyhyyttä vastaan jätetyksi tuomarein tutkittavaksi, älköön laki minussa nähkö ensimäistä järkähtämättömän ankaruutensa uhria.

Luottamukseni herättyä kuninkaan ja hallitsijan armoon, rohkenen nöyrimmästi anoa helpoitusta ylitseni julistetussa kuolemantuomiossa. Tulkoon minulle suotu anteeksiantamus koko Europassa julkisesti todistamaan lempeyden pitävän perintöoikeudella Ruotsin valtikkaa; valtaistuimelta lähteneen sääliväisyyden hyvittämänä vakuutettuna hallitsijan anteeksiantamisesta sekä suopeudesta, tulen saavuttamaan kaiken sen onnellisuuden, joka minulla enään voi olla saavutettavissa ja kärsivällisyydellä kestää muut onnettomat kohtaloni, jotka kuitenkin pian tulleevat avaamaan hautani.

Olen syvimmällä alamaisella kunnioituksella, Suurivaltaisin, Kaikkein armollisin Kuningas! Teidän Kunink. Majesteettinne nöyrin ja uskollisin palvelijatar sekä alamainen

Madelaine Rudenschöld.(65)

Tämä anomuskirja lähetettiin syyskuun puolivälissä hovioikeuden muiden asiakirjain mukana kuninkaallisen majesteetin tutkittavaksi.

Asia otettiin vihdoin punnittavaksi valtioneuvostossa, joka oli kutsuttu ko'olle Drottningholm'iin, missä hovi tavallisesti suvisin oleskeli.

Kuolemanrangaistus peruutettiin heti; mutta kysymyksessä, mikä rangaistus pantaisiin sen sijaan, syntyi monta eri mieltä.

Valtiokansleri Fredrik Sparre, joka oli äksyissänsä niistä pilkka- ja herjaussanoista, joita neiti Rudenschöld oli Armfelt'ille kirjoittamassa kirjeissään hänestä lausunut, ehdoitteli häntä pantavaksi kaakkiin sekä saamaan kolmekymmentä paria vitsoja.

— Minä hyväksyn, — lausui nyt paroni Reuterholm, — sepä rangaistus soveltuukin hänen rikoksellisiin tekoihinsa, ja…

— Ei sanaakaan enään! — keskeytti Fredrik-ruhtinas, jonka entinen rakkaus Magdalenaan oli muuttunut todelliseksi ystävyydeksi; — ei sanaakaan enään, hyvät herrat, — huudahti ruhtinas, nousten kiivaasti seisovallensa ja paiskaten tuolinsa seinälle: — Joko ajakoon veljeni pois neuvostostansa konnamaiset ihmiset, jotka sellaisia ajatuksia hautovat, tahi en minä enään tahdo olla sen jäsenenä.

Valtionvalvoja, kreivi Wachtmeister, joka vaikka ollen neiti Rudenschöld'in heimolainen itse oli häntä sangen säälimättömästi kohdellut, harjoittaaksensa siten mitä ankarinta oikeutta, sekä antanut nykyään hovioikeudessa molemmat äänensä hänen kuolemaan tuomitsemiseksi, tunsi itsensä kuitenkin tässä silmänräpäyksessä sangen iloiseksi, löytäessänsä jonkun, jonka hän voisi työntää edellänsä sen sääliväisyyden tunteen vaikuttaessa, joka hänet oli vallannut, ja hän lausui nyt suoraan kolmenkymmenen vitsaparin olevan vastoin lakia.

Mutta hallitsija ei häntä kuunnellut. Kiihkoisena sekä väristen kiukusta kääntyi hän Itägötlannin herttuaan ja vastasi yhtäläisellä kiivaudella, jolla Fredrik-ruhtinaskin oli puhunut.

— Jos veljeni ei tahdo olla neuvostossa, on hänellä vapaus siitä poistua!

Luomatta hallitsijaan silmäystäkään, meni Itägötlannin herttua heti pois; häntä seurasi taas valtionvalvoja, ja Magdalena Rudenschöldin vainoojilla oli nyt vapaa valta.

— On joitakuita, jotka soisivat, ett'ei tämä Magdalena Kaarlontytär saisi laisinkaan rangaistusta, — lausui Reuterholm, samassa kun hänen tuliset silmänsä tähystelivät neuvoston jäseniä, joiden hämmästynyt enemmistö heti valtionvalvojan sanat kuultuaan oli herennyt ajattelemasta noita ehdotettuja "kolmeakymmentä vitsaparia" sekä valmistuisivat aivan äänettöminä antamaan erimielisyyden myrskyn vapaasti raivota heidän päänsä yli. Mutta, — jatkoi suosikki, — vaikkapa se olisikin vastoin Ruotsin lakia, vannon minä hänen tulevan rangaistavaksi!

Varoittava, milt'ei rukoileva silmäys sattui Reuterholm'iin hallitsijalta, joka häntä keskeytti:

— Hänen rikoksellensa määrää laki kyllä rangaistuksen, ja jos ei yksi…

— Minä pysyn yhä vaatimuksessani vitsarangaistusta, — keskeytti Sparre rohkaistuna, tietäessänsä Reuterholm'in hyväksyvän hänen sanojansa.

— Minä kuitenkin pelkään, ett'ei se käy laatuun, - virkkoi hallitsija, epäillen, pitäisikö hänen tälläkin kertaa noudattaman suosikkinsa toivoimusta.

— Minä puolestani en huomaa tämän rangaistuksen tarvitsevan minkäänmoista muuttamista ja pysyn vaatimuksessani vitsarangaistusta. vaikkapa hän saisi yhden ainoan parin. (66) — jatkoi Sparre, pysyen kovapintaisesti kiinni tässä rangaistustavassa.

— Palatkaamme ensi kokouksessa tähän asiaan, jota täytyy mitä tarkimmin punnita, — lausui herttua-hallitsija, ja saatuansa Reuterholm'lta tulisen silmäyksen, lisäsi hän, nousten seisovallensa: — Tämä nainen ansaitsee todellakin mitä ankarimman rangaistuksen!

Huhu tästä vitsoihin tuomitsemisesta kulki ikäänkuin kulovalkea yleisön kesken, joka hämmästyksellä sekä kauhistuksella otti vastaan tämän uutisen; hovikin tunsi siitä mitä suurinta suuttumusta, ja sen mielipiteellä oli sangen suuri vaikutus tämän asian ratkaisemiseen.

Herttuan puoliso sekä hänen hovinaisensa kulkivat vaitonaisina ympäris, eivätkä vastanneetkaan, herttuan tahi Reuterholm'in heitä puhutellessa; tätä viimeksimainittua he tuskin olivat näkevinänsäkään. Tässä ylhäisessä piirissä oli muuan kreivi Sköldebrand (67), joka päätti koettaa kaikkia, pelastaaksensa Rudenschöld'in nimeä tästä hirmuisesta häpeästä.

Päästäksensä siis herttua-hallitsijan pakeille, asettui hän tämän läheisyyteen, ja herttuan sekä Reuterholmin pyytäessä Sköldebrandia, keskeyttääksensä tämän synkän syysillan haudankaltaista äänettömyyttä, soittamaan klaverilla, hän sen tekikin; mutta hän lauloi lisäksi kappaleen eräästä murhenäytelmästä niin surullisella äänellä, että Reuterholm, johon soitanto erinomattain vaikutti, vasten tahtoansakin alkoi väristä, ajatellen sitä murhenäytelmää, jonka hän itse pian oli toteuttamaisillansa. Levotoinna nousi hän seisovallensa ja syyttäen äkillistä pahoinvointia, meni hän pois, kovin liikutettuna mieleltänsä.

Pian menivät myöskin muut seurassa olleet pois, ja, jäätyänsä kahdenkesken hallitsijan kanssa, astuskeli Sköldebrand nyt hänen rinnallansa edestakasin, ollen hänen kanssansa vakavassa, juuri tätä vitsarangaistusta koskevassa keskustelussa, ja hän teki herttualle tuon kipeän kysymyksen, eikö tämä kuolinhetkellänsä kauhistuksella tulisi muistelemaan sitä rangaistusta, jonka hän aikoi heikon naisen antaa kärsiä? Hallitsija näytti liikutetulta, ja kentiesi vaikutti tämä keskustelu, että mainittua rangaistusta ei pantu täytäntöön.

Hovioikeuden langettaman kuolemantuomion muutti sitte neuvosto seuraavana päivänä, paljon keskusteltuaan sinne tänne, tuntikauden seisomiseksi kaakissa sekä elinkautiseksi vankeudeksi kehruuhuoneessa.

Samalla hetkellä, kun tämä tuomio tuli kuuluksi, meni Itägötlannin herttua Magdalenan sisaren, paronitar Ehrenkronan, puheille, pyytäen häntä heittäymään hallitsijan jalkoihin eikä päästämään tätä, ennenkuin hän oli saanut armoa onnettomalle sisarellensa.

— Tuomion sanotaan tosin olevan lievennetyn; mutta tässä lievennyksessäkin näen minä hirmuista julmuutta, — lausui Fredrik-ruhtinas, jonka hienot, ihanat kasvot ilmaisivat mitä suurinta tuskaa. — Ei, en voi ajatellakaan Magdalenaa, tässä hyljätyssä, kauheassa tilassa! Minä olen, paronitar-hyvä, häntä lempinyt, olen tarjonnut hänelle käteni… minä tunnen hänen jalon sydämensä ja ylevän mielensä; — rajattoman lempensä, jota hän tunsi kelvotointa kohtaan, harhaan houkuttelemana, on hän uhrannut tälle kaiken; — jos tätä lempeä voi moittiakin, ei voi kuitenkaan muuta kuin ihmetellä sen lujuutta. Ja mitä pontevuutta sekä vakavuutta hän tämän koettelemisensa ajalla onkin näyttänyt! Minä ihmettelen häntä, samalla kertaa toivoen että hän olisi saanut kärsiä paremman asian puolesta.

— Niin, minäkin tunnen hänet, — nyyhki paronitar Ehrenkrona, — ja tiedän hänen ansaitsevan paremman kohtalon!

— Kuinka vähän me ennakolta voimme aavistaa, mitä tässä maailmassa tulee tapahtumaan, — jatkoi Fredrik-ruhtinas hetken vaijettuansa, — jos Magdalena olisi voinut aavistaa… niin, olenpa kylläkin itsekäs toivomaan, että hän olisi kääntänyt sydämensä minun puoleeni… Muistan kerta sanoneeni hänen ansaitsevan kantaa kruunua, ja sitä ei hän ole voinut välttääkään. Armfelt'in lempi panee nyt martyyrikruunun hänen päähänsä!

— Jumalan avulla toivon hänen kärsimisensä… tarkoitan sitä vainoamista, jolla häntä kohdellaan, pian tulevan loppumaan!

— Loppumaan, — kertoi herttua, vilkaisten äkkiä rouva Ehrenkronaan.

— Sillä minkälainen tuomio tulleekin olemaan, on minulla kuitenkin täydellä syyllä toivoa sen muuttumisesta. Ensiksikin on minun mieheni matkustanut kohtaamaan Sofia Albertina-ruhtinatarta ja pyytämään hänen välitystänsä…

— Sen tiedän, — keskeytti ruhtinas, — ja paroni Ehrenkrona saa tietysti häneltä tämän lupauksen; mutta siitä huolimatta, paronitar-hyväni…

— Ah, minä olen ollut paroni Reuterholm'in puheilla, joka on mitä ystävällisimmin vakuuttanut, ett'ei mitään pahaa tulisi sisarelleni enään tapahtumaan… hänkin arvelee Magdalenan jo kyllin kärsineen ja on kunniasanallansa luvannut neuvoston tuomion tulevan peruutetuksi, ja Magdalenan saavan täydellisen armon… Kaiken pyhän nimessä on hän tätä vakuuttanut ei ainoastansa minulle, vaan koko suvullemme ja kaikille ystävillemme. Ah, minä tulen viemään Magdalenan mukanani, me tulemme asumaan maalla yksinämme sekä levossa ja rauhassa… meidät tullaan unohtamaan, ja kentiesi tulemme mekin kerta unohtamaan murheemme.

Vähäinen hymyily ilmaantui rouva Ehrenkronan kalpeille kasvoille, ja hän lisäsi:

— Tästä ehdoituksestani olen antanut tiedon herttualle, ja minä tahdon tästälähin olla edesvastauksessa Magdalenasta, eikä herttua enään tule saamaan vihastumisen syytä… jo huomena saan vastauksen tähän pyyntööni.

— Mutta minä neuvon teitä jo tänään heittäymään hallitsijan jalkoihin. Olkoon paroni Reuterholm houkutellut häntä mihin tahansa, Kaarlo on helläsydäminen ja hän tulee säälimään Magdalenaa ja hänen nimeänsä. Rudenschöld! Ei kukaan Lovisa Ulrikan pojista saa unohtaa tätä nimeä… ilman teidän isäänne, paronitar, ei meidän nerokas, korkeasti nukkunut äitivainajamme olisi ollut Ruotsin kuningattarena! — Tuo ritarillinen ruhtinas lausui tämän tunnustuksen kaikella luonteensa lämmöllä sekä jatkoi: — Lovisa Ulrika tunsi aina ystävyyttä teidän isäänne ja sukuanne kohtaan; Kaarlo ei tule tätä unohtamaan, vaan noudattamaan hänen esimerkkiänsä; nyt on aika hänelle näyttää, ett'ei entisiä palveluksia unohdeta. Rohkeasti siis, paronitar, älkäätte luottako välityksiin eikä lupauksiin, vaan ainoasti omaan itseenne ja menkää viipymättä herttuan puheille!

Näin lausuen meni Fredrik-ruhtinas pois, mutta ei ainoastansa tämä ruhtinas eikä herttua: hallitsijan puoliso sekä hoviväki, vaan yleinen kansakin ilmaisi julkisesti säälivänsä tuota neiti Rudenschöld-parkaa, ja silloin ei säästetty hallitsijaa eikä hänen neuvonantajiansakaan; mentiinpä vielä niinkin pitkälle, että isommissa seuroissa "vartijahuutona laulettiin Marseillen laulua."

Ruhtinaan kehoituksesta meni kuitenkin paronitar Ehrenkrona suorastansa hoviin.

Hallitsijan etehisessä tunkeili herroja virka- ja juhlapuvuissansa; siellä näkyi myöskin joukko tummansinisiä hännystakkia, tulipunaisilla ompeluksilla ja vapaamuurarein risti kullatuissa napeissansa. Tähän huoneesen ohjasi nyt paronitar Ehrenkronakin, puettuna mustiin suruvaatteisin, askeleitansa. Tuntemansa levottomuus, joka ruhtinaan käytyä hänen puheillansa oli lisääntynyt, ajoi häntä nopeasti eteenpäin, ja missä tahansa hän näyttäytyi, väistyttiin kunnioittamisella hänen tieltänsä.

Niin, hän tulisi heittäymään hallitsijan jalkoihin eikä hän tulisi tästä erkanemaan, ennenkuin hän saisi Magdalenalle täydellisen armon!

Heti rouva Ehrenkronan jälkeen astui paroni Reuterholm huoneesen.
Korskeasti ja ylpeästi tervehti hän vartoavia ja, nähdessänsä Katharina
Ehrenkronan, pysähtyivät hänen askeleensa silmänräpäykseksi, ja heleä
puna nousi hänen uljaille kasvoillensa.

Nuot sohvilla ja tuoleilla istuvat ylimykset olivat nousseet seisovallensa, kaikkein selät notkistuivat, ja ne henkilöt, joita paroni Reuterholm astuessaan suvaitsi puhutella muutamilla vähäpätöisillä sanoilla, näyttivät loistavan ilosta sekä jo tuntevansa tuon armon auringon suloista vaikutusta, joka suosikin suosiollisella luvalla tulisi valtaistuimelta heille virtaamaan.

Siten, väliin astuen eteenpäin, väliin pysähtyen, oli Reuterholm pian ennättänyt sille paikalle, jossa paronitar Ehrenkrona maltillisesti varroten odotti.

— Minä käsitän paronitar-hyväni, miksi te olette tänne tulleet, — lausui hän äkkiä ja suurella kohteliaisuudella; — mutta te voitte olla levollinen, vaikk'ette tänään saakaan puhutella hallitsijaa, joka äkkinäisen pahoinvoinnin vuoksi on täytynyt mennä vuoteesen — ja nyt, kääntyen muihin odottaviin, lisäsi hän ääneensä:

— Hyvät herrat, hänen kuninkaallinen korkeutensa, herttua-hallitsija ei päästä tänään ketäkään puheillensa!

Vahtipalvelusta tekevä kamariherra näytti hämmästystä, jota hän kuitenkin äkkiä koetti peittää, ja syvään kumartaen vetäytyi hän Reuterholmin taakse, joka yhä kestävällä kohteliaisuudella saattoi oukamustunutta paronitar Ehrenkronaa etehisestä, tämän tankatessa murtuneella äänellä esityksiä ja rukouksia.

KUUDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Seuraavana, syyskuun 24, päivänä, samana, jolloin herttua-hallitsija oli luvannut antaa vastauksen paronitar Ehrenkronan pyyntöön, saadaksensa viedä onnettoman sisarensa mukaansa maalle ja jolloin Reuterholm'kin oli luvannut Magdalenan tulevan saamaan täydellisen armon, tuli tämän vankeuteen kello 8 aamulla kaartissa palveleva majuri, paroni Silfverhjelm. Hän oli kovin mieleltään liikutettuna, ja heittäen itsensä nojalleen eräälle pöydälle, peitti hän, ääneensä itkien, kasvonsa käsillään.

— Onnetoin neiti Rudenschöld! — huudahti hän, — jos te milloinkaan olette tarvinneet mielen lujuutta, tarvitsette sitä tänään. Te ette tiedä, mikä teitä odottaa!

— Kuolema! — vastasi Magdalena. Hymyily elähytti hänen kalpeita kasvojansa, ja hän pani nöyrästi kätensä ristiin.

— Ei, vaan tuhat kertaa pahempi kuin kuolema!

Kyyneleet estivät häntä jatkamasta.

Samassa silmänräpäyksessä astui linnanvouti sisään ilmoittamaan herttuan suuresta armostaan sallineen hänen pitää henkensä, vaan että hän kolmen tunnin kuluttua tulisi seisomaan kaakissa Ritariholman kirkon edustalla ja sitte vietäisiin kehruuhuoneesen elinkautiseen vankeuteen.

— Ei, ei, minä tahdon kuolla! — lausui Magdalena, — minä en voi sitä kestää… en voi kärsiä sitä kauheaa rangaistusta! Tätäkö nimitetään armoksi! Jumala, hyvä Jumala! Niin hovioikeuden päätöksen pitää tulla täytäntöön, minä peruutan armonpyyntini enkä tahdo enään elää!

— Teillä ei ole muu kuin totteleminen keinona! — lausui linnanvouti kolkosti.

— Teillä ei ole muuta keinoa, — lisäsi paroni Silfverhjelm, joka ei rohjennut luoda silmiään laattiasta.

— Kaikista vähin olon pyytänyt sellaista armoa, jota minulle nyt annetaan, — virkkoi neiti Rudenschöld, jonka hennon vartalon läpi kulki heikko väristys. — Eikö tässä tule mitään muutosta… eikö tässä ole onnettoman viimeistäkään, kuoleman, toivoa.

— Tuomiota ei voi nyt enään muuttaa! Rukoilkaa Jumalaa suomaan teille sitä mielen lujuutta, jota tulette tarvitsemaan, — vastasi paroni Silfverhjelm, joka yhä liikutettuna nyt loi silmänsä Magdalenaan.

— Mikä armo! — lausui Magdalena, kohottaen ristiinpantuja käsiänsä. —
Tuomitkoon siis vanhurskas Jumala minun ja tuomarieni välillä!

Vouti meni pois seuralaisinensa, jonka jälkeen vahtipalvelusta tekevä upseeri astui sisään ilmoittamaan, että sittekuin neiti Rudenschöld nyt oli tuomittu kunniattomaksi, ei hän enään ollut arvollinen heidän vartioitavaksensa, jonka vuoksi eräs vartijajoukossa oleva korpraali sekä muuan poliisimies rupesivat toimittamaan vartijan virkaa.

Magdalena seisoi liikkumatta; hänen huuliltansa ei kuulunut edes lievittävää huokaustakaan, eikä kyynelkään himmentänyt hänen silmäinsä loistoa; kauhistava kummasteleminen, mitä nyt lienekään tapahtunut, oli vallannut hänen mielensä. Niin, olihan se todellisuus, hirveä, muuttumatoin todellisuus! Ja hän laski kiivaasti kätensä kalpeille kasvoillensa sekä tahtoi ikäänkuin peittää itseään omalta häpeältänsä.

— Haluaisinpa olla yksinäni, — lausui hän hiljaisella äänellä. Sanansa tulivat vaikeasti hänen kuivilta huuliltansa, kääntyessään paroni Silfverhjelm'iin. — Minun tarvitsee koota ajatukseni siihen, mikä minua odottaa… te olette osoittaneet minulle sääliväisyyttä, lisätkää siis hyvyyttänne, jota en koskaan tule unohtamaan!

— Tässä teidän liikutetussa mielentilassanne, neiti Rudenschöld, en uskalla jättää teitä yksinänne.

— Luuletteko te siis minun rauhoittuvani, nähdessäni näiden ihmisten minuun tuijottelevan? — kysyi Magdalena tuskallisesti hymyillen ja osoittaen kumpaakin vartijaansa. — Minä tarvitsen mielen lujuutta, niin olette itse sanoneet… sentähden rukoilen teitä sallimaan minun häiritsemättä viettää ne kolme tuntia, jotka minulle vielä suodaan!

— Noh, niin kylläkin… jos te vaan lupaatte…

— Rikokselliset ajatukset ovat minusta kaukana, — riensi Magdalena keskeyttämään hänen tukalaa lausettansa.

Silfverhjelm meni sitte pois, käskien vartijani jättämään neiti
Rudenschöldin yksinänsä.

Magdalena seisoi yhä liikkumatta, ja nyt oli jälleen kiinnisuljettujen telkimien matkaansaattama ääni vaijennut. Niin, hän oli yksinänsä — yksinänsä, valmistaakseen itseänsä tulevaa hetkeä varten! Kalmankylmä väristys tauotti hänen sydämensä äsken niin ankaran tykytyksen, tuska esti häneltä hengityksen ja horjuen vaipui hän polvillensa.

Äkkiä säpsähti hän seisovallensa, levottomuus antoi hänelle ikäänkuin uutta voimaa ja hän alkoi kiivaasti astua edestakasin.

Näin astuskeli hän lakkaamatta, samalla kun hänen ajatuksensa kirmailivat keskenänsä.

Mennyt aika lensi ikäänkuin utukuvana hänen sielunsa silmien ohi. Tuo mennyt, hovin saleissa vietetty aika, hurmaavine huvituksinensa, viettelyksineen, ja viehätyksinensä; entä hänen elämänsä aamusarastus alituisen onnellisuuden rusottavine unelminensa, hänen lempensä huumaavat riemut, niin, hänen lempensä!

— Jumala, hyvä Jumala, kuiskasi hän, — tempaa hänen kuvansa minun sydämestäni, riistä hänen muistonsa minun mielestäni! Puhdista sieluni, ja suo minulle se rauha, jota halajan!

Anteeksi, Hedvig De la Gardie!… Ei, ei niin… Hedvig Armfelt, voitko suoda minulle anteeksi?… Alati olen karttanut sinua muistella, sinäpä hänen puolisonsa oletkin! Pois kaikki te petolliset houreet ja väärät mielikuvitelmat, joilla olen koettanut itseäni eksyttää ja karkoittaa itsestäni omantuntoni soimaukset! Minä olen rikkonut, olen tehnyt paljon syntiä; mutta minä olen paljon rakastanutkin! Voiko tämä olla minulle miksikään puolustukseksi? Herra, taivaallinen isä, minä olen tehnyt kovin pahoin… mikä on naidun naisen suurin onni, sitä olen häpeällä täytynyt peitellä; mutta en ikinäni ole tahrannut itseäni kauheilla rikoksilla, joista minua on parjattu ja joita on arveltu kirjeeni antavan syytä otaksua tehneeni (68). Sinä Jumala, sen tiedät, mitä minä olen kärsinyt! Eikä kärsimiseni vieläkään ole lopussa… minun tulee tyhjentää kärsimisien malja pohjaan asti, lähetä siis luokseni lohdutuksen enkeli… vahvista ja varjele minun järkeäni, opeta minulle nöyryyttä sekä löytämään onnellisuuttani sinun rauhassasi! Jumala, oi, Jumala! Ilman luottamustani sinuun, mitä olisin minä nyt tällä tuskan hetkellä! Sinussa minä riipun ja turvaan sinun armohosi, enkä päästä sinua, ennenkuin annat minulle anteeksi ja siunaat minua!

Sellaisia ajatuksia nousi hänen ahdistetussa mielessänsä! Näin koetti hän palavalla rukouksella lievittää sydäntänsä, milloin, tutkien entistä elämäänsä, joka oli ollut täynänsä mielettömiä huvituksia, mieletöintä ylellisyyttä sekä mieletöintä rakkautta — milloin miettien tulevaista hetkeä, jolloin hirveässä selkeydessä näkyi pystytetty kaakinpuu ynnä ahtaat vankilan seinät kaiken loppuna.

— Nyt kirisi jälleen nuot raskaat telkimet, ja paroni Silfverhjelm astui sisään, viemään häntä kaakinpuuhun.

Samalla kiivaudella, jolla hän näinä kolmena tuntina lakkaamatta oli astunut edestakasin ahtaassa vankeudessansa, juoksi hän nyt portaita myöten ales ja oli paroni Silfverhjehm'in yhä kädestä johtaessa pian kadulla, ennenkuin vaunut olivat ennättäneet häntä seurata. Tällä tavoin murti hän sen vartijarivin, jonka Svean koko kaartin rykmentti täällä muodosti.

Siihen hän sitte pysähtyi.

Hänen kultakutriset hiuksensa liehuivat vapaasti hänen kalpeiden poskiensa ympärillä ja hänen loistavat silmänsä katselivat hämmästyksellä kaakinpuuta, toria, huoneita, kattoja, savutorvia — ja kaikkiaalla, mihin hänen silmänsä sattuivat, näkyi väkeä ja kohosi pää pään vieressä.

Mutta tämä ei ollut mikään meluava ihmisjoukko, vaan kaikkialla vallitsi vaitonaisuus ja haudan hiljaisuus.

Veri virtasi kiivaasti Magdalenan suonissa, hänen korvansa soivat kuten kosken kohina, ja otsallensa levisi heikko puna. Hänen voimansa oli äkkiä hänet jättänyt, ja ainoastansa hoiperrellen sekä vitkallisesti voi hän nousta ylös kaakinpuulle johtavia portaita myöten.

Hiljainen ikäänkuin huokauksen ääni kuului ilmassa, ja nyyhkien nojausivat sotamiehet kivääriinsä. Kuolemanhiljaisuus keskeytyi, tuo kokoon tungettu väkijoukko antoi päänsä vaipua ales, ja kyyneleet kostuttivat kaikkein silmiä.

Magdalena seisoi muutaman minuutin ikäänkuin salaman iskemänä. Temmattuna vankeuden yksinäisyydestä ja ollen kaikkein silmäiltävänä, tunsi hän voimansa heikkenevän, ja horjuen kaatui hän kaakinpuuta vasten. Muuan poliisipäällikkö tarjosi hänelle silloin lasillisen vettä, jonka hän tyhjensi väristen hengittämällä.

Nyt luettiin hänen tuomionsa uudestansa väkijoukolle, jonka tehtyä pyöveli häntä lähestyi, ja laskien kömpelön kätensä Magdalenan olalle, tahtoi hän temmata pois hänen kaulaliinansa, pannaksensa kaularaudan hänen kaulaansa. Kauhistuen väistyi hän syrjään ja loi nyt niin kunnioitusta herättävän silmäyksen pyöveliinsä, että tämä jäi ikäänkuin kivettyneenä seisomaan.

— Jätä se tekemättä, — lausui laamanni Gripenstråle, joka johti rangaistuksen toimeen panemista.

Tuo pitkä, hirveä tunti alkoi nyt.

Magdalena piti päänsä tässä silmänräpäyksessä pystyssä, hänen siniset silmänsä kiilsivät kuumeenloistosta, hänen kalpeille poskillensa nousi väliin purppuraliekkejä, ja hänen höyhenen kevyisillä kähärillänsä leikittelivät auringonsäteet ja tuuli. Hän seisoi liikkumatta paikallansa, vastaten tuskallisesti hymyillen muutamiin kaupunginlääkäri Fröbergin tekemiin kysymyksiin hänen voinnistansa, jolla lääkärillä ynnä kahdella pyövelin rengillä oli rangaistuksen kestäessä sijansa kaakkilavitsalla.

Sieltä täältä kuului joku kuiskaus joku sääliväisyyden huokaus hänen ympärillänsä ja osa väestä peitti liikutettuna kasvonsa käsihinsä; näiden joukossa oli Maria Enerot'kin, joka puolipyörtyneenä nojausi miehensä käsivarteen.

— Ah, että tämän piti hänelle tapahtuman! — huokasi hän hiljaa, — mistä minun, mistä meidän tuleekaan häntä kiittää!

— Sinun ei olisi pitänyt tulla tänne, — lausui hänen miehensä levottoman näköisenä.

— Voinko minä jäädä kotiin, kuultuani niin kauhean tuomion julistetuksi hänelle? Ah, minä toivoin yhä, ett'ei se tulisi täytäntöön! Jumala häntä varjelkoon ja pitäköön suojelevan kätensä hänen ylitsensä!

— Onpa häpeä, että hänen pitää kärsiä, kun lain käsi ei ole saavuttanut paroni Armfelt'ia! — keskeytti hänen miehensä mielikarvaudella. — Ja mikä muu kuin haaveilija tämä Armfelt sitä paitsi onkaan? Hänen hankkeensa ovat häälyneet sinne tänne ja puuttuneet kaikkea johdonmukaisuutta, eivätkä ne luultavasti milloinkaan tule toteutumaan.

— Lainko käsi ei ole saavuttanut Armfelt'ia? Riippuupa hänen nimensä kaakinpuussa! — huudahti joukosta eräs ryysyihin puettu mies.

— Mutta täll'aikaa hän kentiesi koristaa itseänsä Serafimertähdistön kunnianmerkillä, mennäksensä Venäjän Katharinan puheille! — virkkoi hänen läheisyydessänsä eräs toinen mies, joka haaveilevan näköisenä silmäili kaakinpuuta — Magdalena-parka!

— Vaiti, ei niin kovaa, Kaarlo Michael; — pyysi muuan roteva herra, peittäen kasvonsa avaran kaapunsa liepeesen.

— Ah, Elis, haluttaisipa minua juuri puhua kovasti, puhua ääneeni tästä heikkoa naista vastaan harjoitetusta väkivallasta ja tyranniudesta… Minä en häntä koskaan unohda… Kirkas loiste leimusi tämän miehen yhä enemmän haaveilevan näköisiksi muuttuvissa silmäyksissä, ja hän jatkoi: — Niin, minä näen hänet hovin saleissa, näen veitikkamaisia lemmenjumalaisia leikittelevän hänen hameensa poimuilla, näen huimaavia hymyilyjä ilmestyvän hänen huulillensa, avaistessaan silmiänsä niin, kuin sen ainoastansa Magdalena voi tehdä!

— Vaiti, vaiti ystäväiseni!

— Kuinka minä tästä kärsinkin… niin… pian katkee kanteleeni viimeinen kieli!

— Ei, maailman kauniinta naista ei saa rangaista tällä tavoin! — huudahti munan mies, jolla oli milt'ei pallonmuotoinen vartalo, koettaen turhaan tunkeutua tuon ahtaasen tupatun väkijoukon läpi. — Josko minä hänet tunnen? Onhan hän omilla valkosilla kätösillänsä auttanut minua jaloilleni, kun tanssiessani menin kuperkeikkaa Vihriäisen Lehdon edustalla.

— Tuoko näyttää siltä, että voisi tanssia! — kuiskasivat hänen takanansa moniaat iloiset heilakat, joilla oli sama kova onni, ett'eivät päässeet tunkeumaan esille.

— Missä perhanan ajoissa me nyt elämme, — jatkoi tuo pallomainen mies, jonka punaiselta hohtavat kasvot kilpaili värin heleydessä hänen punaisen liivinsä kanssa. Surma hallitsijalle, eläköön Kustaa III:s!

— Viekää pois se hassu! — käski poliisimies muutamia vartijamiehiä.

— Minähän olen aina iloinen, eikö totta, ystäväiseni? — jatkoi tuo punakka mies, näyttämättä vähintäkään haluavansa tulla häirityksi puhuessaan viinapullolleen, jonka hän oli vetänyt esille syvästä nutuntaskustansa; — mutta tänään tunnen minä olevani hiukka nurpea mieleltäni! Emmeköhän vapauta Magdalena Rudenschöld'iä? Tulkaas, pojat! Tässä on käsivarsi, joka kelpaa, luullakseni! Hallitsija on käyttäynyt konnamaisesti, sillä ensin oli hän rakastunut ja sitte… anna minun olla! Minä lausun vaan ääneeni, mitä nuot muut ajattelevat; vai niin, onko tässä kysymys pienestä ottelusta! Noh, viekää minut vaan putkaan, mutta minä sanon sittekin: Eläköön suuri Kustaa-kuningas, eläköön riemu! Tähän pulloseeni on sulattu hänen rakastettu nimensä! Eläköön nuot vanhat hyvät ajat! Älä revi minun kaulustani! Älä nakkele minua sillälailla, luuletteko, herrat minua palloksi. Surma hallitsijalle, surma!… Mikä kurjuus… tuolla tulee vaunut häntä noutamaan!

Neiti Rudenschöld, joka yhä oli seisonut liikkumatta paikallansa, näki nyt väkijoukon vitkallisesti hajoavan, tehdäkseen tilaa vaunuille, jotka kaupunginvartijain ympäröimänä tulivat häntä noutamaan.

Kalman kalpeus ilmestyi hänen kasvoillensa, ja hänen silmänsä lensivät harhaillen väkijoukkoon sekä kaartinrykmentteihin, jotka kaakinpuuta ympäröivät, — eräät kalpeat ja tuskasta vinnistelevät kasvot sattuivat hänen silmiinsä — olivatkohan he olleet kylläksi julmia antamaan hänen oman, rakkaimman Pentti-veljensä komentaa sotamiehiä tässä tilaisuudessa? (69)

Niin, ei ollut epäilemistäkään, se oli hän! Se oli hänen iloinen leikkikumppaninsa, uskollinen ystävänsä ja rakastettu veljensä!

Epätoivon eljeellä ojensi Magdalena hänelle käsivarsiansa.

— Pentti! — Tämä nimi pääsi tuskan parahduksena hänen huuliltansa, hän otti askeleen eteenpäin ja heittäytyen suin päin portaita ales, kaatui hän maahan pyörtyneenä.

KUUDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Neiti Rudenschöld ei toipunut pyörtymisestänsä, ja tunnotoinna nostettiin hän nyt vaunuihin. Vartijaväestö lähti liikkeelle, mutta Munkkisillan luona oli niin suuri väentungos, että vaunut töin tuskin pääsivät kulkemaan eteenpäin.

Väkijoukon vaitonaisuus oli muuttunut kumeaksi nurinaksi, joka siellä täällä tuli kuuluviin ääneen lausuttuina uhkauksina hallitsijaa ja hänen suosikkiansa vastaan; tämä nurina levisi yhä laajemmalle ja muuttui yhä kiivaammaksi. (70)

Poliisimiehetkin näkivät parhaimmaksi esiintyä mitä kohteliaimmalla tavalla, ja poliisipäällikön huutaessa varottaen: — Hyvät ihmiset, päästäkää vartijaväkeä kulkemaan, varokaa itseänne varokaa! — vastasi hänelle muuan arvossa pidetty kauppias: — Parasta on, että kukin varoo itseänsä!

Puolikuolleena ja silmät ummistettuna makasi Magdalena Rudenschöld vaunuissa, jotka ahdingon vuoksi ainoastansa vitkallisesti pääsivät kulkemaan kaupungin ja Etelämalmin läpi Hornin tulliportin kautta. Vaikka vaunuja ympäröi ainoastansa raa'in roskaväki, pysyi se kuitenkin alallansa. Vasta velkavankilan kohdalla hyökkäsi muuan kerjäläisjoukko esille, joka oli ilveellänsä kerännyt joukon höylänlastuja päähänsä sekä joitakuita nuohoojapoikia, pitäen luutia ilmassa, jotka kaikki kirkuen ja hoilaten piirittivät vaunuja. Siististi puetut henkilöt tahtoivat saada heitä vaikenemaan; mutta vartijaväki antoi melun häiritsemättä kestää. (71)

Yhä tunnottomana ei neiti Rudenschöld huomannut tästä mitäkään yhtä vähän kuin kehruuhuoneesenkaan tulemisesta, jossa hänet heti kannettiin erääsen suojaan, jota tuskin oli ennätetty saada kuntoon hänen varaltansa. Hänen pyörtymisensä oli, kuten sanottu, syvä ja pitkällinen. Vasta puolenpäivän jälkeen hän toipui, jolloin hän huomasi olevansa yksinään ja makaavansa laattialla puolipimeässä huoneessa, vesihölkki ja lasillinen viiniä vieressänsä.

Päivän tapahtumat johtuivat vähitellen hänen mieleensä, mutta vielä oli tuskan kärki ikäänkuin tylstynyt, ja hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi jo tyhjentänyt kärsimisten maljan viimeisen pisaraan ja ikäänkuin hänen sielunsa ei enään voisi saada huomiota niistäkään enemmästä. Väsyneen liikkeellä ojensi hän kätensä, tarttuakseen viinilasiin. Samassa kuului hänen lähellänsä huudahtus: hän elää, hän on vielä hengissä!

Magdalenan käsi vaipui ales, ja hän loi silmänsä sitä kohti, mistä nämät huudahtukset kuuluivat tulevan. Tuossa näki hän nyt — pää pään vieressä — noiden muiden kehruuhuonenalaisten kiivenneen hänen akkunaansa häntä töllistelemään.

Magdalena koetti nousta seisovallensa, kätkeäksensä itseään johonkin loukkoon heidän silmäyksiltänsä, mutta, ollen liian heikko pääsemään liikkeelle, vaipui hän jälleen laattialle.

Nämät hirveät kasvot, jotka katselivat häntä uteliaina ja nauraen ivanaurua sekä tieto, että hänen tuli alituisesti olla näiden naisten kanssa yksissä herätti jälleen hänen tunteensa alttiiksi kärsimisille. Ääneensä kirkaisten löi hän kädellään otsaansa ja sai mitä ankarimmat kouristukset.

Noin kello seitsemän, aikaan ehtoolla tuli hänen vankeuteensa hänen veljensä, Pentti Rudenschöld, sekä sisarensa, Karolina Ehrenkrona, ynnä laamanni Ullholm. Muuan vanha vaimo porvarisäädystä tuli heidän jäljessänsä. Näytti ikäänkuin olisi tämän vaikea käsittää tuon hänen edessänsä laattialla makaavan, hengettömän olennon todellakin olevan neiti Rudenschöldin, hänen rakkaan Malla-neitinsä, tuon lapsen, jota hän oli imettänyt omilla rinnoillansa.

Kauhistuksen eljeellä heitti Regina Lindqvist käsistänsä sen raskaan makuuvaate-kääryn, joka oli hänen käsivarsillansa, ja huudahtaen: — Lapseni, lapsiraukkani! — syöksyi vaimo polvillensa ja nosti Magdalenan raskaan pään koholle, samalla virkkaen: — Hän on kuollut, he ovat hänen tappaneet!

— Magdalena, sisareni, sisarkultani: — kuiskasi Karolina Ehrenkrona, joka oli vaipunut laattialle, samalla kuin Pentti kalpeana ja äänettömänä nojasi seinään.

Heikko hymy ilmestyi tällä hetkellä Magdalenan huulille, — niin, hän oli hengissä, hän voi huomata heidän läsnäolonsa.

Laamanni Ullholm laski nyt kätensä Reginan olkapäille. — Joutukaa, — lausui hän, — kantakaa sukkelaan se vuode tänne huoneesen, jonka me toimme mukanamme. Pian, pian!

Regina säpsähti seisovallensa. Toimiminen oli hänestä mieluista, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli vuode jo valmistettuna.

Laamanni Ullholm ja kreivi Rudenschöld astuskelivat kivillä lasketussa etehisessä edestakasin, sill'aikaa kun rouva Ehrenkrona ja Regina riisuivat vaatteet Magdalenalta.

Tulisikohan tuo onneloin toipumaan ja virkoamaan jälleen täyteen tuntoonsa? — Tämä kysymys oli noiden kumpaisenkin miehen mielessä ja pyöri heidän huulillansa, heidän jälleen astuessaan vankihuoneesen.

— Meidän täytyy lähettää sana lääkärille… ah, laamanni Ullholm, toimittakaa, että joku lääkäri mitä pikemmin tulee tänne! — lausui Karolina Ehrenkrona, jonka hienot kasvot ilmaisivat mitä suurinta levottomuutta. — Ajatelkaahan, niin hirveätä… kun minä vedin Magdalenan jalasta sukat, lohkeni nahkaa näiden mukana (72). Hän on varsin heikko eikä ole voinut puhua eikä liikkua… Jumala siunatkoon teitä sääliväisyydestänne, laamanni Ullholm!… Ja vielä yksi seikka, saanko minä Pentin kanssa valvoa hänen vuoteensa ääressä ensi yönä?

— Niin, jääkää tänne; siitä otan minä vastatakseni, — virkkoi Ullholm, joka nyt poistui.

Täydessä houreessa makasi Magdalena tämän pitkän yön, Reginan ja veljensä sekä sisarensa valvoessa vuoteensa ääressä.

Häpeälava, kaakinpuu, vankeus olivat ne synkät kuvat, jotka epäselvässä sekamelskassa häälyivät hänen mielikuvitelmassansa ja saivat hänet muistissansa taaskin elämään noita viimeisen päivän tapauksia.

— Niin, mitä hänellä olikaan hovissa tekemistä? Johan minä sen sanoin — jupisi Regina, joka milloin kostuttaen hänen polttavia huuliansa, milloin korjaten hänen päänalustaansa, koko ajan puuhaili tuon onnettoman ääressä, samalla kun Magdalenan masennettu sisar ynnä veli, pidättäen hengitystänsä, kuultelivat tämän houreellista puhetta tahi lievensivät sydäntänsä valituksella tahi lausuivat joitakuita lohdutuksen sanoja.

— Minun elinvoimani ovat lopussa — kuiskasi Pentti. — Ah, jospa olisin saanut kuolla nähdessäni hänet seisovan siellä ylähällä kaikkein kurkisteltavana. Tuota kurjaa hallitsijaa, joka voi sallia heikon vaimon näin saavan kärsiä ja joutuvan pilkattavaksi, kuinka häntä kammoksun ja halveksin!

— Pentti, Pentti, — kuiskasi hänelle nuhdellen vanhempi sisarensa.

— En voi sanoilla selittää tunteitani! Mutta millainen isäntä, sellainen palvelijakin! Niin, tämä Reuterholm!… Kuinka voit sinäkin, Karolina, suurella viisaudellasi luottaa hänen petollisiin sanoihinsa? Joutukoon se konna pois vallasta ja saakoon hänen ylpeä mielensä kärsiä nöyrytyksen kaikkia tuskia! Kirousta hänelle, kirousta!

— Jumalan nimessä, ei sellaisia sanoja! Koeta karkoittaa itsestäsi kaikki katkeruus, koeta…

— Sinä olet puhdas ja hyvä sydämeltäsi, sinä voit puhua ja ajatella siten, — keskeytti Pentti häntä, — mutta minä… niin en tahdo enään puhua tästä asiasta; — hetkisen vaijettuansa lisäsi hän: — Luuletko sinä meidän saavamme pitää hänet? Jumala, hyvä Jumala, että asiat jo ovat menneet niin pitkälle, että olisin halukas toivomaan häntä pois tästä maailmasta!

Tuolla nuorella, uljaalla kaartin katteinilla näytti tuskin olevan voimaa pitämään päätänsä pystyssä, hänen solakka vartalonsa oli vaipunut kokoon, ja nojaten erääsen seinästä ulkonevaan hirren syrjään vaipui hän yhä synkempiin ajatuksiin ja mietteisiin, samalla kuin Karolina Ehrenkrona ollen polvillansa Magdalenan vuoteen ääressä palavalla hartaudella rukoili Jumalaa armahtamaan kaikkia kärsiviä ja murheellisia sydämiä.

KUUDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

— Tässä olen nyt kirjoittanut… käsialani on kentiesi hiukan epäselvää, — lausui neiti Rudenschöld, päänsä vaipuessa levottomana patjoille, — mutta hän tulee lukemaan sen minun kiihoitettujen tunteideni syyksi. Niin, äitimme tulee nyt luulemaan herttuan antaneen minulle täydellisen armon… ja että minua vaan vähän aikaa vielä pidetään jollakin maatilalla… sinä, Karolina, tulet antamaan hänelle minun kirjeeni… onnetoin äitiraukkamme! — lisäsi Magdalena, samalla kun muutamia kyyneleitä valui hänen poskillensa; niitä seurasi pian toisia, jotka vierivät yhä kiivaammin ja kiivaammin.

— Nämät kyyneleet; tulevat lieventämään hänen mieltänsä, — ajatteli
Karolina, joka helleydellä vastasi sisarensa suuteloihin.

— Äitimme, oi äitiparkamme! — kertoi Magdalena, — tullenkohan koskaan häntä enään näkemään?… ollessani vartioituna huoneessani, sain hänestä väliin nähdä vilahduksen, nä'in hänen tähystelevät silmäyksensä luoduiksi akkunaan!… mutta minulla ei ollut rohkeutta tulla näkyviin, enkä rohjennut viitata hänelle jäähyväisiäni. Minkä häpeän, mitä kurjuutta olenkaan tuottanut hänen harmaille ohimoillensa!

— Sinä tulet mieleltäsi liian liikutetuksi, — huokasi Karolina, — sinä et saa puhua ja kaikkein vähimmin tästä!

— Voinhan minä vaijetakin, mutta nämät ajatukset eivät minusta koskaan tule luopumaan, vastasi Magdalena murheellisesti hymyillen, jonka jälestä hän lisäsi:

— Ja nytkö sinä menet pois?

— Menen, pian jälleen palatakseni!

— Nyt olen ollut täällä toista vuorokautta, — lausui Magdalena, kääntyen hetken vaijettuansa tuskallisesti Penttiin päin, joka nyt yksinänsä istui hänen vierellänsä. — Ajatella, että vuosi vuodelta tulee kulumaan, ja minä aina olemaan täällä, samalla paikalla… samassa kauheassa seurassa.

— Sinä olet liian heikko puhumaan, lääkäri on sen kieltänyt… sinun kuumeesi kiihkenee, ja sinun kätesi polttavat kuin tuli. Ei, nyt on minun puhuminen, ja sinun kiltisti kuulteleminen, — ja sitte kertoi Pentti kaikesta siitä sääliväisyydestä, jota Magdalenalle oli osoitettu, ja miten väkijoukko oli hyökännyt hänen vankeuteensa, kirjoittamaan muistiin niitä värsyjä, joita hän oli seinille piirtänyt sekä miten kaikki olivat pidelleet kädessänsä hänen kultakelloansa ja katselleet sitä sekä ripustaneet sen jälleen koukkuunsa, samalla kun he olivat jaelleet keskenänsä muutamia hänen omaamiansa rihma- ja silkkilanka-keriä, vanhoja sormikkaita y.m. hän kertoi myöskin, kuinka monen monituista sanansaattajaa muukalaiset ja ystävät olivat lähettäneet tuon pitkän matkan Horn'in tulliportin kautta tiedustelemaan Magdalenan vointia, ja että Tukholman porvaristo, huhun levittyä hänen kuolemastansa, oli lähettänyt asiamiehiä Ullholm'in luokse, pyytämään saada pitää huolta Magdalenan hautajaisista, jonka he aikoivat kuninkaallisella komeudella toimittaa.

Täten puhui hän kauan, ja kädet ristissä kuulteli Magdalena.

Yön varjot tulivat yhä synkemmiksi, lampun säteet valaisivat himmeästi, ja vihdoin vaikeni Penttikin; hänen päänsä vaipui ales Magdalenan päänalustalle ja murheen sekä ponnistusten väsyttämällä ei hän enään voinut pitää silmiänsä auki.

Näin leväten samalla päänalustalla olivat he lapsenakin nukkuneet. Vankilan synkeydessä kuvittelivat unelmat vielä lapsuuden iloista rauhaa.

Kauan eivät he kuitenkaan olleet uneskelleet, kun oven raskaat telkimet työnnettiin auki, ja Magdalena samassa silmänräpäyksessä heräsi. Vanginvartija astui huoneesen ja antaen hänelle kirjeen, pyysi hän Magdalenaa joutuin lukemaan sen sisällön, sillä muuan herra oli hänen huoneessansa vastausta odottamassa.

"Jos te haluatte paeta," luki Magdalena "on vanginvartija meidän puolellamme. Kuudella hevoisella valjastetut vaunut vartoovat teitä kamarineitsynenne Horn'in tulliportin ulkopuolella. Eräs rehellinen mies, jonka te tunnette, tulee viemään teidät, mihin vaan haluatte. Rahoja on hänelle annettu yllin kyllin, ja lisää saa hän Hampurissa, Alfverhoffilta, teidän pyynnöllänne. Mutta joutukaatte, aika on täperällä!"

Neiti Rudenschöld kääntyi äkkiä ympäri, silmäillen vanginvartijaa.

— Oletteko te myöntyneet kaikkeen tähän? — kysäsi hän.

— Olen.

Vapaus! — Magdalenan rinta paisui, ja hänen sydämensä tykytti ankarasti; mutta sen tykytykset heikkenivät vähitellen, ja veri virtasi jälleen tyynesti häneen suonissansa. Hän ei halunnut tämänkaltaista vapautta, vapautta, jossa häntä ahdistettaisiin kuten metsän otusta! — Sitä häpeäpilkkua, joka hänen oli tarttunut, ei voisi pestä puhtaaksi paolla. Vapauden mukana tahtoi hän myöskin saada hyvitystä tahi jäädä ijäksi päiväksi vankihuoneen seinien sisäpuolelle.

Magdalena, joka yhä oli silmäillyt vanginvartijaa, jatkoi äkkiä:

— Oletteko ajatelleet, mitkä seuraukset minun paostani teille tulisi olemaan? Vaan sama se, paosta minä vähät huolin; mutta sen teen minä teidän ja teidän lastenne tähden enkä tahdo johdattaa teitä vaaraan enkä itseäni uusiin rettelöihin… Sanokaa kiitoksia sille herralle, joka on teidän luonanne, mutta minä jään tänne.

Vanginvartija riensi pois, vieden tämän vastauksen; mutta Magdalena ei nyt enään voinut nukkua. Monet ajatukset tunkivat hänen mieleensä ja kysymistänsä kysyi hän itseltänsä: Oliko se Reuterholm, joka tahtoi syöstä hänet uuteen onnettomuuteen, vai oliko hänellä todellakin joku uskollinen ystävä, joka halusi häntä pelastaa?

KUUDESKYMMENES VIIDES LUKU.

Verkallensa parani jälleen neiti Rudenschöld.

Hänen kirkkaat silmänsä eivät enään säikkyneet salamoita eikä liekkejä, vaan loivat lempeitä, alakuloisia säteitä ja hänen kalpeilla huulillansa oli tuskan ilmaus; — toivottomuuden tyyneys antoi hänen kauneudellensa ikäänkuin uuden leiman.

Se sääliväisyys, jota hän yleisössä oli herättänyt, ei ollut huikenteleva, menehtyvä tunne, ja se tekikin kaiken, lievittääkseen hänen kohtaloansa. Niinpä tuli eräänä päivänä kauppakollegion jäseniä sanomaan hänelle muistavansa, kuinka rakastettu hänen isänsä oli ollut sen pitkän aikaa, jonka hän oli ollut heidän esimiehenänsä, ja että he nyt halusivat toimittaa hänen onnettomalle tyttärellensä jonkinmoista helpoitusta onnettomuudessansa. Tämän johdosta olivat he, koska kehruuhuoneen kartano oli kauppakollegion oma, antaneet korjata ja sisustaa kaksi huonetta ynnä keittiön, jotka, ollen erääsen puutarhaan päin, olivat erillänsä vanki kopeista ja omalla käytävällä, johon iso rautaovi johti. Tämä oli avattava aamusilla ja suljettava ehtoisin, kun hän vaan antaisi lupauksensa, ett'ei käyttäisi väärin tätä vapauttansa; sillä muuten tulisi hän antamaan heidät alttiiksi herttuan vihalle, koska tämä ei vielä tietänyt mitään koko toimesta.

Lupauksensa — oliko hänen kunniasanallansa enään minkäänmoista arvoa?
Heleä puna nousi Magdalenan kalpeille kasvoille.

— Niin, minä lupaan! — vastasi hän ilon ja ylpeyden tunteella; hän ei siis ollut kokonaan menettänyt luottamustansa.

Neiti Rudenschöld muutti nyt heti näihin huoneisin, joissa oli tuoksuavia kukkia akkunoissa ja pehmeitä peittoja laattialla. Jokaista huonekalua tarkasti hän erittäin, ja kyyneleet tulivat silloin hänen silmiinsä, — hänellä oli siis taaskin koti kauan puuttuneilla ja kaivatuilla mukavuuksilla sekä koristuksilla! Puutarhan käytävät olivat poratut, hedelmäpuiden lehdet putosivat kuihtuneina ja kellastuneina maahan ja syksyn tuuli puhalteli huoneiden nurkissa, kuitenkin kehoittaen: — ulos, ulos!

Niin, hän sai siis vielä kerran nauttia vapauden suloa… hän heitti huivin olkapäillensä ja riensi ulos! Kyyneleet valuivat yhä hänen poskillensa, hän pani ristiin kätensä, loi korkeuteen silmänsä, ja hänen kiitollisuutensa huokaus kohosi pilviä ja avaruuttakin korkeammalle.

Hänen huoneensa akkuna avattiin ja muuan ääni mainitsi hänen nimeänsä. Pentti oli tullut tänne, ja hymyillen heittäytyi Magdalena hänen rinnoillensa; seuraavassa silmänräpäyksessä sulki hänen vanhemman sisarensa käsivarret heidät molemmat. Pentti vei nyt Magdalenan juhlallisesti katetun pöydän ääreen, ja tämä tarjosi nyt ruokaa noille rakkaille vieraille, mutta hän voi töin tuskin käsittää kaiken tämän, mikä häntä ympäröi, olevan suloista todellisuutta.

— Minusta tuntuu ikäänkuin olisin pelastettu haaksirikosta — lausui hän, tuntien yhtä suurta halua itkemään kuin hymyilemäänkin, — minä toivoisin vaan puutarha-aidan olevan poissa, jotta minä… Magdalena vaikeni äkkiä ja lisäsi pienellä huokauksella: — Juuri saatuamme, mitä tuskin olemme rohjenneet uneksiakaan, olemme heti valmiit toivomaan uutta… ei, ei, minä olen tyytyväinen, minä tahdon niin olla… ainakin tänään.

Pakinoiminen noiden kolmen sisaruksen kesken tuli yhä ystävällisemmäksi; lopulta syntyi kysymys, millä tavoin hänen velkansa maksettaisiin.

— Kaikki velat yhteensä ei nouse kuin hiukan yli tuhat riksiä… se ei ole suuri raha, mutta kuitenkin liian suuri kumpaisenkaan teidän maksettavaksenne, — lausui Magdalena, — ja minä olenkin keksinyt keinon, jott'en tarvitse vaivata ketäkään. Sinun, Pentti, tulee mennä Sofia Albertina-ruhtinattaren luokse, pyytämään minulle lupaa entisessä huoneessani olevien huonekalujen! ja tavaraini myymiseen.

Tämä esitys hyväksyttiin, ja jo pari päivää tämän jälkeen oli ruhtinatar antanut suostumuksensa; Pentti-kreivi pani nimensä Dagblad-nimiseen sanomalehteen painettavaan ilmoitukseen, jossa tämä myyminen julkaistiin.

Lukemattomia ostajia tuli saapuville, kaikki tavarat nousi kalliimpaan, kuin mitä olivatkaan arvoltansa, ja väki kilpaili saadaksensa jonkin nauhan, kukkasen, kengän tahi sormikkaan, jota hän oli käyttänyt. (73)

Vallan pitäjät eivät sekaantuneet tähän kauppaan. Saatuansa kostonhimonsa tyydytetyksi eivät he enään näkyneet etsivän tilaisuutta hänen loukkaamiseensa; tähän vaikutti etenkin se sääliväisyys, jota hovi yhä häntä kohtaan tunsi, ja kaikkialla mainittiin mitä synkimmän mielialan vallinneen Drottningholm'issa sinä päivänä, jolloin neiti Rudenschöld seisoi kaakinpuussa Ritariholman torilla.

Ei ollut vielä kukaan unohtanut Magdalenan iloista luonnetta, eloisaa vilkkautta, avonaista, miellyttävää esiintymistä, suloisuutta, älyä eikä harvinaista kauneutta. Kaikkien silmäykset olivat tänä onnettomuuden päivänä suuttumuksella luodut Reuterholm'iin, eikä herttuatarkaan ollut voinut pidättää kyyneleitänsä. Sofia Albertina-ruhtinattaren kerrotaan, huolissansa siitä julmuudesta, joka alensi hänen veljensä arvoa, kieltäytyneen tulemasta päivällispöytään. Hovineiditkin olivat osoittaneet Reuterholm'ille peljästyksen sekaista kammoa. Herttua näkyi katuvan suosikkinsa kostonhimon noudattamista, ja hänen sanottiin näyttäneen kylmäkiskoiselta sekä nolostuneelta. Päivällisajan kerrottiin olleen erittäin tukalan. Herttuatar ynnä hovineidit olivat ruvenneet itkemään ja hymyillen kuiskailivat he keskenänsä Reuterholm'in joutuneen samanlaisen rangaistuksen alaiseksi, kuin sekin oli, jonka hän oli antanut neiti Rudenschöld'in kärsiä. (74)

Herttua-hallitsijan puoliso meni vihdoin niin pitkälle myötätuntoisuudessaan neiti Rudenschöld'iä kohtaan, että hän toimitti paronitar Ehrenkronan pyytämään hänelle jotakin muistoa Magdalenalta, joka heti lähetti hänelle vanhan ajan tapaan valmistetun, Minervan päällä koristetun sormuksen.

Tämä pieni tapahtuma tuli vihdoin hallitsijan korville, ja hän kysäsi herttuattarelta kaikkein läsnäollessa, oliko se totta, ja uskalsiko hän todellakin pitää sormessaan tätä sormusta.

— Tässä se on, — vastasi herttuatar teeskentelemättä; — enpä todellakaan voi käsittää olevan mitään rikoksellista, että omaan muiston sellaisesta henkilöstä, jota suosin, joka on onneloin ja jota aina tulen kaipaamaan.

Reuterholm loi nyt herttuaan käskevän silmäyksen, ja seuraten puolisoansa syrjähuoneesen, puhutteli hallitsija häntä suosikkinsa läsnäollessa sellaisella tylyydellä, että hän rupesi mitä katkerimmasti itkemään.

Tätä ja monta muuta tarinaa kerrottiin hovista, mutta huolimatta kaikesta sääliväisyydestä yhteiskunnan ylhäisimmästä alhaisimpaan kerrokseen saakka, sai neiti Rudenschöld kuitenkin viettää kaksi vuotta vankeudessansa, ilman että minkäänmoista vankeuden lieventämisen käskyä korkeammasta paikasta annettiin ja saamatta nähdä keitään muita paitsi sukulaisiansa. Hänen veljensä ja sisarensa, jotka asuivat Tukholmassa, eivät karttaneet minkäänmoista ilmaa, käydessänsä jalkasin tuon pitkän matkan häntä tapaamassa, ja tämä sisar, joka huvitusten ja erhetysten päivinä oli ollut häntä kohtaan ankarin, tuli nyt uskonnon lohdutuksella lieventämään hänen murhettansa.

Myöskin kävivät muutamat herttuan hoviväestä, kuten hänen palvelusta tekevä upseerinsa, Adlersparre, kamariherra, kenraali Löwenhjelm, tallimestari Rothlieb y.m. häntä tervehtimässä huolimatta siitä vaarasta, jolla herttuan vihastuminen heitä uhkasi.

Nämät eivät kuitenkaan olleet ainoat ystävyyden osoitteet, vaan hän sai tuta lukemattomia sääliväisyyden todistuksia. Niinpä lähettivät leipurit hänelle joulu-iltana isoja, hienoilla leivoksilla täytettyjä vasuja, teurastajat lihaa ja höystekauppiaat kaikellaisia mauksia, lukuunottamatta monta muuta joululahjaa, mitä miellyttävimmillä kuvauksilla.

Toisen vuoden lopulla oli kuitenkin yleinen sääliväisyys vaikuttanut herttuankin mielialaan. Hän lähetti lähettämistänsä sanoja neiti Rudenschöld'ille, luvaten päästää tämän vapaaksi, jos hän tyytyisi siihen, ett'ei hän enään saisi takaisin nimeänsä eikä oikeuksiansa. Todella olikin Magdalenasta yhdentekevää, nimitettiinkö häntä neiti Rudenschöld'iksi tahi Magdalena Charlotta Kaarlontyttäreksi; mutta koska hänen myöntymistänsä tähän asiaan vaadittiin ikäänkuin jonakuna häväistyksenä, vastasi hän:

— Täydellisettä hyvityksettä en lähde vankeudestani, jossa muussa tapauksessa olen päättänyt kuolla.

Vihdoinkin heinäkuun 24 päivänä v. 1796 antoi hänelle Reuterholm'in kirjuri, Edman, herttuan täydellisen hyvityskirjeen, joka lahjoitti hänelle korvaukseksi siitä, mitä hän oli hävinnyt palkassa ja eläkerahoissa, erään maatilan Gotlannissa, johon hänen tulisi siirtyä, sekä elämänsä tarpeesiin kuudensadan riksin eläkerahan.

Neiti Rudenschöld pyysi kirjurin sanomaan herttualle kiitoksia, mutta lausui ennen tahtovansa kerjätä, kuin mennä Gotlantiin, jos ei hänelle siellä suotaisi täydellistä vapautta.

Tätä hänelle tosin ei ollut aijottu antaa; mutta herttua-hallitsija, joka ennen tuon nuoren kuninkaan täysi-ikäiseksi tulemista mielellään halusi sovittaa liiallista ankaruuttansa, näkyi nyt olevan taipuvainen täyttämään tämänkin pyynnön, ja annettuaan kirjallisen lupauksen, ett'ei hän lähtisi saaresta kuninkaan luvatta sai neiti Rudenschöld nyt vapautensa.

Herttuan omistama laiva oli laitettu reilaan, ja siihen vietiin nyt
Magdalena suorastaan vankeudesta.

Laivalla oli Pentti häntä vastaanottamassa.

— Minä lähden mukaasi, Magdalena, — lausui hän, — olen onnistunut saamaan luvan siihen.

Magdalena hiipi hänen kainaloonsa.

— Veliseni, — kuiskasi hän, — oma, uskollinen Penttini!

Lukemattomat ajatukset johtuivat nyt hänen mieleensä, seisoessaan siinä nojaten veljensä käsivarteen. — Hänen nuoruutensa päivät eivät tulisi enään koskaan vapaudenkaan mukana palajanaan eikä hänen lemmenunelmansa enään milloinkaan tulisi heräjämään hänen mielikuvitelmassansa; muserretulla sydämellä oli hän tuntenut tulleensa unohdetuksi siltä, jonka oikuille hän oli uhrannut rauhansa ja menestyksensä. Hänen sielunsa pyhin tunne oli tallattu lokaan, tahrattu ja halveksittu; mutta sitä ei oltu voitu tukahuttaa, ja puhdistettuna maailman saastaisuudesta, maallisista himoista ja kiihkoista oli sillä nyt Armfelt'in menestys ainoana harrastuksena.

Aallot nousivat korkealle ja pirskoittivat valkoista vaahtoa laivan etukeulaan, nopeat tuulet pullistivat purjeet, ja laiva, joka vei Magdalena Rudenschöldin niiltä seuduilta, joissa hän oli riemuinnut sekä kärsinyt, kiiti yhä kauemmaksi.

VIIMEINEN LUKU.

Oli kylmä huhtikuun päivä. Sade valui virtana kaduilla, joilla myrsky riehui, käänsi nurin sateenvarjot ja pieksi akkunoita sekä tuiverteliihe vinkuen ilmassa, yhtä nopeasti palataksensa, ja missä se vaan reutoeli, syntyi uusia vaurioita sekä meuruamista.

Eräässä Etelämalmin lähellä olevan kadun varrelle rakennetussa asumuksessa seisoi hyvästi sisustetussa huoneessa muuan solakkavartaloinen nainen, mustiin puettuna; hänen hienot kätensä peittivät hänen kasvojansa, ja siinä asemassa, johon hän oli hieman kumartanut päänsä, oli ikäänkuin kuvapatsaan liikkumattomuutta. Hänen lähellänsä istui sohvalla Itägötlannin herttua, joka sääliväisyydellä silmäili tuota heiveröistä naista, lausuen puoliääneensä:

— Olen pahoillani, että minun tervehtimässä käyntini näin on häirinnyt teitä, neiti Rudenschöld.

— Minä olen niin tottumatoin näkemään entisiä ystäviäni, — vastasi hiukka huoahtaen neiti Rudenschöld, joka nyt kääntyi Fredrik-ruhtinaasen: — Niin, minä olen ollut yhteiskunnan hylkäämällä, ja yhteiskunta ei tule koskaan tätä unohtamaan yhtä vähän kuin itsekään voin unohtaa kärsimyksiäni! Olen saanut hyvitystä (75) kuten sanotaan, mutta voiko mitään hyvitystä olla moiselle häväistykselle kuin minun? Suokaatte anteeksi sanani, teidän korkeutenne, mutta minun mielessäni on ikuisen murheen aihe, ja jokainen muistutus entisyydestä herättää minussa yhä uutta tuskaa!

— Minun sääliväisyyttäni, neiti Rudenschöld eivät voi mitkään katkerat sanat ehkäistä. Olen tullut tänne puhumaan teille nykyisyydestä; olen tullut tuomaan teille mieluisen uutisen.

— Mieluisen uutisen! — kertoi neiti Rudenschöld. Hänen kalpeille kasvoillensa ilmestyi ilon vilahdus, hymyily, aukaisi hänen huulensa ja loi suurempaa kirkkautta hänen silmiinsä. Mielen muutteella, joka antoi vilkkautta ja suloa hänen jokaiselle eljeellensä, lisäsi hän: — Jos sallitte, teidän kuninkaallinen korkeutenne tulee tämä uutinen olemaan ikäänkuin jälkiruokaa meidän puheellemme, ja tämä saattaa olla tarpeellinenkin. Minä arvaan ja aavistan tärkeitä syitä teidän kuninkaallisen korkeutenne tänne tulemiseen.

— Kentiesi, — vastasi ruhtinas, leikitellen hämillänsä sohvan ripsuilla. — Toivon teidän käsittävänne minun suurta ystävyyttäni, — lisäsi hän, — käsittävänne sitä suurta suosiota, jota teitä kohtaan tunnen! Noh, niin, te voitte siis päättää, kuinka suurta suuttumusta tunnen, huomatessani, että teiltä tahdotaan riistää sitä yleistä sääliväisyyttä, jonka teidän onnettomuutenne on herättänyt.

— Teidän korkeutenne tarkoittaa minulle hyvää… puhelkaamme siis tyynesti! Nämät sanat lensivät Magdalenan huulilta, hän hengitti lyhyeen, ja hänen sinisissä silmissänsä oli kimaltava loisto. Hetken vaijettuansa lisäsi hän: — Millä tavoin tahdotaan minulta siis riistää tuota yleistä sääliväisyyttä?

— Teistä kuiskaellaan… sanalla sanoen… teistä kuiskaellaan, että… että te ette olekaan katuvainen Magdalena.

Tuo nuori nainen säpsähti; loistavin silmin ja heleä puna poskillansa silmäili hän ruhtinasta hetkisen.

Siis kohtaa minua häväistys toisensa perään! — huudahti hän puristaen ristiinpantuja käsiänsä kovasti toisiinsa ja hän jatkoi kiivaudella: — Luulinpa olevani, kärsittyäni rangaistuksen valtiollisista rikoksistani, kyllin rangaistu. Luulinpa lempeni, rikoksellisen, mielettömän lempeni näyttäneen siksi uskolliselta, ett'ei kukaan kunniallinen ihminen olisi uskonut noita turhia juoruja, joita ilkeys vielä huviksensa minusta levittelee. Luulinpa jo hairahduksenikin suojelevan minua niin kauheasta epäluulosta.

— Te olette kehoittaneet meitä juttelemaan tyynesti… noh, neiti Rudenschöld, koettakaamme niin tehdä! Ei ole epäilemistäkään, ett'eivät teidän vainoojanne, joiden kostonhimo vielä ei ole tyydytetty, ole tätä huhua levittäneet.

— Niin, niin, siten se on, — lausui Magdalena, — niin se mahtanee olla!

— Olen kauan epäillyt, tulisiko minun puhua teille tästä arasta asiasta, vai ei… Surujen ja murheiden matkaansaattaminen on minusta vastenmielistä. Mutta ystävyyteeni sekä niihin tunteisin, joita minulla muinoin oli teitä kohtaan, soveltuu, että koetan pelastaa teidän kunnianne niistä ilkeistä hyökkäyksistä, joita, salavihkaan tehtyinä, kerrotaan ja… ja…

— Uskotaan, — lisäsi Magdalena katkerasti.

Sitte tuli vaitiolo, tuskallinen vaitiolo, jonka muutamaa silmänräpäyksen kuluttua Fredrik-ruhtinas keskeytti:

— Matkustakaa täältä pois, neiti Rudenschöld, — lausui hän. — Olen kerta sanonut naisten, jotka eivät ole arvolliset irroittamaan teidän kengännauhojannekaan, huvitteleiksevan teitä tuomitsemalla, ja he eivät pidä teitä semsemmoisena kuin te olette, vaan semmoisena, kuin he luulevat teidän olevanne. Ei mitkään vastaväitteet, ei ritarillisinkaan puolustus voi kumota sellaista hylkäämistuomiota; niin puolustus tulisi ennemmin vahingoittamaan kuin hyödyttämään teidän asiaanne. Teidän avonaista luonnettanne eivät teeskennellyt virnakot tule koskaan käsittämään: sitä tulee jokainen naurettava keikailija pitämään kehoituksena hänen rohkeimpiinkin aikeisinsa. Suokaatte anteeksi, että puhun teille näin peittelemättä ja että vielä kerran sanon teille: matkustakaa täältä pois, neiti Rudenschöld!… Lähtekäätte asumaan esim. Parisiin; minä olen kirjeenvaihdossa erään siellä asuvan ystävätärenne kanssa ja minä tulen kirjoittamaan tästä asiasta hänelle, hän saattaisi tulla teille hyödylliseksi… Se on nuori nainen, kylläksi jalo teitä käsittämään, minä tarkoitan tuota nerokasta rouva Staël'ia… Hänen mieheltänsä olen saanut tiedon siitä suosiosta, jota hän onnettomuutenne johdosta teitä kohtaan tuntee.

— Ei, ei, teidän korkeutenne, minä en voi matkustaa pois, en voi temmata itseäni irti täältä!

Tietäkäätte, ett'en voi lähteä, ennenkuin olen sopinut äitini kanssa. Hän ei tahdo minua nähdä eikä ole minua nähnyt näinä pitkinä viitenä vuotena, jotka ovat kuluneet, sittekun… tuo kauhea, jonka muistatte, tapahtui!… Miksi luulette minun palanneeni tänne Gotlannista? Minä olen häntä etsinyt ja hänen edessänsä itseäni nöyryyttänyt… mutta hän ei voi suoda anteeksi, hän ei voi leppyä, ja onhan hänellä syytä ollakin ankara! Minun Armfelt'ille kirjoittamieni kirjeiden julkaiseminen on häpeä, jota hän ei koskaan voi unohtaa.

— Mutta hänen päätökseensä olla teitä näkemättä sanotaan olevan tykkänänsä toisellaiset syyt… Niin, neiti Rudenschöld, olenpa omilla silmilläni lukenut erään kälyni kirjoittaman kirjeen veljelleni, jossa hän sanoo uusien hairahduksien laajentaneen teidän ja teidän äitinne välillä olevaa juopaa.

— Södermanlannin herttuatarko… tankkasi Magdalena masennettuna — herttuatar… ja tämä…

— Charlottan kertomuksiin ei ole aina luottamista, sillä hänen vilkas luonteensa eksyttää häntä niin helposti; nämät sanat vastasin veljelleni ja lisäsin: Mitä tähän uutiseen tulee, tiedän varmuudella sen johtuvan erehdyksestä, sillä neiti Rudenschöld'in ja hänen äitinsä väli on mitä parahin.

Magdalenan silmäykset kiintyivät kysyväisinä ruhtinaan kalpeihin kasvoihin, joita nyt elähytti lempeä hymyily, ja hän lausui vitkallisesti:

— Siis on teidän korkeutenne minua hyödyttääksensä…

— Lausunut ainoastansa totuuden, — keskeytti ruhtinas. — Magdalena, teidän äitinne ikävöi teitä nähdäksensä… ja minä olen kylliksi onnellinen saadessani sitä teille ilmoittaa.

— Teidän korkeutenne! — Magdalena oli tarttunut ruhtinaan kumpaankin käteen, hänen huulensa värisi, ja heikko puna nousi hänen poskillensa. Tämän on siis teidän korkeutenne tehnyt minulle, — jatkoi hän, — ei, minun ei sovi valittaa, sillä niin katkerat kuin elämäni kokemukset ovat olleetkin, olen kuitenkin löytänyt todellisen ystävän!

— Meidän tiemme menevät nyt eri suunnille — jatkoi herttua hetken vaijettuansa. — Ja matkustattehan te todellakin pois, Magdalena? Kaukana täältä ja toissijaisissa oloissa sekä toisissa seuroissa tulette te saavuttamaan rauhan… ei, älkää pudistelko päätänne teidän on etsiminen ja te tulette saavuttamaan rauhan… suokaatte minun kuitenkin niin arvella! Riehakkaat huvitukset eivät enään ole teitä varten, vaan hiljainen, huomaamatoin elämä tulee antamaan teille sitä levollisuutta, jota te niin hyvin tarvitsette.

— Niin, teidän korkeutenne, yksin oleminen on tarpeellinen minun rauhalleni, se ainoastansa voi pysyttää mieltäni tasapainossa. Ei kukaan, joka tuntee minut sekä minun kohtaloni, voinee ihmetellä, että olen oppinut inhoamaan seuraelämän turhia huveja, joissa minun täytyy näyttää tuota ulkonaista iloisuutta, joka nyt jo on niin vieras minun sydämelleni.

Magdalena vaikeni, ja puoliääneensä jatkoi ruhtinas:

— Muistatteko erästä päivää Hagan linnassa, Magdalena? Bellman oli istuutunut nurmikolle laulamaan, jolloin te ihastuneena häntä kuultelitte. Te olitte eräässä vihriässä notkelmassa, ja päänne päällä oli taivas laki, jossa kaikki suli yhteen loistavaksi valoksi. Sitä kuvaa, jonka silloin nä'in edessäni en tule milloinkaan unohtamaan, teidän kuvaanne, jolloin te vaaleassa puvussanne lepäisitte nurmella, teidän keveään päähineenne oli runsaasti kiinnitetty väräjäviä ruusunnuppuja ja teidän silmänne katselivat kauaksi poispäin. Minä seisoin huomaamattanne teitä ihailemassa ja ajattelin: näyttäköön maailma hänestä aina yhtä kauniilta, olkoon hänen elämänsä aina yhtä suloinen, ja sallittakoon minun tullakseni kerta ystävyydellä häntä muistelemaan! Ja minä lemmin teitä, Magdalena: — te työnsitte minut pois luotanne, mutta minun ystävyyteni seurasi teitä yhä. Ei mitkään olosuhteet ole voineet tukahuttaa tätä tunnetta minun sielustani. Suokaatte minulle joskus ystävällinen ajatus!

— Teidän korkeuttanne muisteleminen tulee olemaan valokohta minun elämässäni… tässä tulen riippumaan kiinni! Ottakaatte vastaan, teidän korkeutenne, minun sydämelliset jäähyväiseni sekä kiitokseni!

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

— Anteeksi, äitini!…

— Tule lepäämään rinnoilleni!

— Salli minun suudella tätä otsaa, jonka matkaansaattamani murhe on uurtanut! Salli minun suudella näitä rypistyneitä poskia, joilla kyyneleitä minun tähteni on valunut! Salli minun suudella näitä kalpeita, väräjäviä huulia, jotka ahdistuksella ovat lausuneet minun nimeäni!

— Mutta jotka nyt lausuvat siunausta ylitsesi. Herra suojelkoon sinua kädellänsä, tyttäreni! Kovin olet sinä rikkonut; mutta minä näen sinun silmissäsi katumusta. Pahuus tuo surua ja koettelemuksia muassansa; lapseni, lapsiraukkani, oi, että murheen katkeruus olisi puhdistanut sinun sydämesi!

— Äitini, äitini, kuinka olenkaan jo vuosikausia sinua ikävöinyt!

Mutta minä olen kieltänyt sinua tulemasta, olen lykännyt syyllisyyden taakan ainoastansa sinun hartioillesi; minä olen ummistanut silmäni omilta suurilta hairahduksiltani, mutta nyt, nyt näen minä selvään. Minäpä, sinun onnetoin äitisi, päästin sinut ajattelemattomasti elämän viettelyksiin. Taivaan Jumala, enpä opettanut sinua koskaan, kuten minun olisi pitänyt, eroittaman hyvää pahasta. Haluaisinpa huutaa ääneeni turhamielisille, ajattelemattomille äideille: ottakaa varoittava esimerkki minusta!… Onnetoin on se äiti, jonka täytyy sanoa itsellensä: syy on minun!

— Älä sano niin!

— Herra armahtakoon meitä kumpaakin!

Illan varjot vaipuivat yhä alhaammalle, ja äiti sekä tytär syleilivät yhä hellemmin toisiansa.

TOINEN KOHTAUS.

— Viimeisen kerran, Magdalena!

Tämä seisoi eräällä Brunkeberg'in korkeimmalla kukkulalla, silmäillen sitä ihanaa näköalaa, joka hänen ympärillänsä avautui; hän katseli tuota isoa kaupunkia, joiden tornit ja kupulaet kohosivat huoneiden yli; hän katseli noita välkkyviä vesiä, joiden pinnalla kultainen auringonpaiste yhtyi hataraan usvapeitteesen.

Ja tämän kaupungin, tämän seudun, tämän rakkaan isänmaan aikoi hän nyt jättää.

— Viimeisen kerran, Magdalena!

Olivatko nämät sanat kajahdus hänen omista ajatuksistansa, vai olivatko ne ihmishuulten lausumat? Oliko tuo hänen rinnallansa seisova, korkeavartaloinen henkilö, jonka Magdalena huomasi häntä katselevan syvillä, kummallisilla silmäyksillä hänen oman sielunsa kangastama ilmiö?

— Niin, viimeisen kerran, Kustaa Mauritz!

Näin väräilivät sanat hänen huulillansa. Vuoroin hän punastui ja vuoroin taas kalpeni; vuoroin loistivat hänen silmänsä, vuoroin ne taas himmenivät, ja hänen huulensa värisivät vuoroin ihastuksesta, vuoroin surullisesta hymyilystä.

— Sinä olet jälleen täällä, — kuiskasi hän; — Kustaa Aadolf on sinulle sangen suosiollinen. Onni ja riemu hymyilevät taas uudestansa sinulle… sinun menestyksesi ennen kaikkea! Niin, niin, tätä olen aina harrastanut, tätä olen aina toivonut.

— Oi, sua uskollista!

— Riemulla olisin voinut mennä kuolemaan edestäsi…

— Magdalena, voitko suoda minulle anteeksi?…

— Sen voin tehdä… sen olenkin tehnyt… Oi, jospa olisin saanut kuolla ennen sitä päivää, jona vankeudessa luin kirjeesi, jossa sinä loukkaavasti puhuit minusta ja ivasit minun lempeäni!

— Niin totta minua Jumala auttakoon, sitä kirjettä en ole milloinkaan kirjoittanut.

— Sinun valasi rauhoittaa mieltäni… minä uskon sinua, uskon sinua niin mielelläni!

Vähäinen hymyily viipyi Magdalenan huulilla, ja hän jatkoi:

— Kuinka kaikki nyt tuntuukin toisellaiselta!… Enpä enään halaja tulla suljetuksi syliisi, eikä minulla ole mitään toivomuksia tällä suloisen kohtauksen hetkellä… kohtauksen, joka on jäähyväiset elinajaksemme.

— Niin, niin, viimeisen kerran, Magdalena!

Ja Magdalena käänsi kasvonsa hänestä ainiaaksi. Aamun usvat hälveni, aurinko säteili valovirtojaan vesille, vuorille, torneille sekä kukkuloille, ja Magdalenan sydämeen tuli sanomatoin rauha — rakkaudesta anteeksiantavaisuuden synnyttämä rauha.

VIITTEET:

(1) Leskikuningatar Lovisa Ulrikan hovitallimestari.

(2) Itävallan lähettiläs

(3) Näillä ajoin, talvella v. 1872, oli eripuraisuus kuninkaallisessa perheessä noussut korkeimmallensa. Tätä lisäsi etenkin nuot surkeat ja liiankin yleiseen tunnetut tapahtumat perintöruhtinaan syntyessä. Lovisa Ulrika epäili tuon kuninkaallisen lapsen syntyperää, ja kuningas, jonka iloa tämä katkeroi, kielsi mitä ankarimmilla sanoilla äitiänsä tulemasta hoviin. Hän kirjoitti tälle muun muassa näin: "Te olette myrkyttäneet ihanimman päivän elämässäni; nauttikaatte kostoanne; mutta Jumalan nimessä, älkää antautuko yleisön kostolle; pysykää kotonanne, älkääkä saattako minulle sitä mielikarvautta, että näkisin kansani solvaavan omaa äitiäni sen rakkauden vuoksi, jota kansa minua kohtaan tuntee." — (Schinkel Bergman'in Muistoja Ruotsin Nykyisemmästä historiasta, ensimäinen osa, siv. 357.)

[Bernd von Schinkel (1794-1882): Minnen ur Sveriges nyare historia I.]

(4) Nykyinen Kustaa Aadolfin tori.

(5) Vuorimestari August Nordenskiöld, svedenborgilaisen veli ja alkemisti, toimiskeli Drottningholm'illa sievesilaitoksen johtajana, joka laitos oli varsinaisesti perustettu kullantekemisen salaamiseksi. (Adlersparren Historiall. asiakirj.)

(6) Björnram tuli Tukholmiin 1780; oli samana vuonna Kaarlo-herttuan kirjastonhoitajana ja kuninkaallisena kirjurina 400 riksin eläkerahalla. Oli salaisten tutkimusten pääjohtajana huhtikuuhun 1782, jolloin joutui kuninkaan epäsuosioon, joka alkoi vetäytyä hänestä pois, samalla kuin Kaarlo-herttua häntä suojeli. (Adlersparren Historiall. asiakirj.)

(7) Tuon pitkän matkan, jonka Toll kuninkaan asioissa vuonna 1782 teki Saksassa ja Ranskassa, tarkoitus oli pää-asiallisesti hänen seurustelemisensa salatieteilijöiden kera, jolta nämät ilmaisisivat hänellekin tietojaan, joita kerskailivat omivansa. Toll ei onnistunut, mutta kuninkaan into ei laimentunut, jonka seurauksena on tuo vähän jälkeenpäin tehty matkustus Italiaan. (Schinkelin Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta, I osa).

(8) Mäster Nilses oli suurempi ravintola kuin yksikään nykyisistä. Sen liike oli kesä aikana niin suuri — semmenkin kun Kustaa III:s hovineen siellä usein piti kemujansa — että sinne ostettiin päivittäin kerman takia 3 á 400 kannua maitoa. (Bellman'in Ko'otut teokset.)

(9) Naisten sekä yleinen kuin myöskin hovipuku oli musta; pitsihihoja, joissa oli valkoisesta harsokankaasta tehdyt puuhkaat tulipunaisia vyöhyitä ja rintaruusuja saivat yksinomaan hoviväki käyttää sekä naiset, jotka olivat tulleet majesteeteille esitellyiksi.

(10) Mumma oli sakeata, ravitsevaa, vehnästä ja eräästä kirpeästä ruohosta tehtyä olutta, jonka eräs Christian Mumme oli v.1192 Braunschweig'issä keksinyt.

(11) vanhanaikainen tanssi, jota erittäinkin hypiskeltiin 1750 vuosisadalla.

(12) Siniportti. Tämä nimi johtuu siitä, että vanha, puistoon johtava ajoportti, joka oli aivan lähellä tuota entistä, vähäpätöistä ravintolaa, oli siniseksi maalattu. Kustaa III:nen aikana kävi, tässä ravintolassa sangen epäiltäviä vieraita.

(13) Eläintarha-kaupunginosa oli tähän aikaan milt'ei yksinomaan pieniä hökkelejä.

(14) Katso: Kirjoituskokoelma, koskeva pukujen muutoksesta Ruotsissa v. 1778. — Keskutie kansallisen puvun ja nykyisten, ylellisten kuosien sekä vaihettelevien värien välillä. Painettu 1773. Kunink. Kirjast.

(15) "Ollen toisen kaartin vänrikkinä Tukholmassa komensi Armfelt eräänä päivänä Kustaa Aadolf'in torilla olevaa vahtia. Sattumalta näkee hän kreivitär Lövenhjelm'in — yhden noista kolmesta sulottaresta — tulevan ajaen torin yli, käskee heti huutaa vahdin aseista ja teettää kuninkaallisen kunnian. Tämä tapaus kerrotaan Kustaa III:nelle, joka käskettää Armfelt'in puheillensa ja kysyy, mitä niin outo teko tarkoitti. Tämä vastasi aivan tyynesti pitäneensä ritarillisena velvollisuutenaan osoittaa kauneuden ja sulouden majesteetille samaa kunnioitusta kuin tavallisellekin majesteetille. Sekä tuo teko että vastaus tuottivat tosin Armfelt'ille moniaan päivän arestin, mutta Kustaa III:nen nerokas silmä oli löytänyt miehensä." (Salattu ei ole unohdettu, historiallisia lisätietoja, C.F. Ridderstad'in kokoamia, VIII:mäs vihko, siv. 66.) "Armfelt alkoi ensin virka-uransa kaartissa ja oli ensin kuninkaan suosiossa, mutta hänen nenäkkäisyytensä ja kevytmielisyytensä, jotka useassa tilaisuuksissa tulivat näkyviin, teki hänet pian vastenmieliseksi, jonka vuoksi hänet käskettiin eroamaan kaartista ja palvelemaan jossakin maaseuturykmentissä…" (Muistoja Ruotsin nykyisemmästä historiasta, B. von Schinkel'in kokoamia. I osa siv. 277.)

(16) Armfelt'in oma kertomus. (Katso Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta. B. von Schinkelin kokoamat, I osa siv. 278.)

(17) Armfelt'ia kohteli Kustaa III:s Spaa'ssa sangen kylmäkiskoisesti; olipa hän niinkin jyrkkä tätä kohtaan että, kun, hän eräänä päivänä aikoi tulla kreivitär Ramelia tervehtimään ja huomasi Armfelt'in kuistilla kreivittään seurueessa, käski hän ajamaan ohitse, koska hän ei tahtonut olla tämän seurassa. Mutta Armfelt oli hankkinut itsellensä monta ystävää. Hän oli miellyttävä ja sukkelasuinen. Kaikki kaunottaret olivat häneen ihastuneet, he liittyivät yhteen, pelastaaksensa hänet siitä häpeästä, jota hänelle aiottiin tehdä sulkemalla hänet seurasta pois. Nämät juonet, joita Armfelt'in sukkeluus ja oveluus auttoivat, voittivat vihdoin kuninkaan vastahakoisuuden. Heidän välillänsä syntyi selvityksiä, jotka loppuivat molemminpuoliseen suosioon. Kuninkaasta oli Armfelt niin viehättävä ja teräväpäinen, niin peräti hänen mielensä mukainen, että hän pyysi tätä tulemaan Ruotsiin ja jäämään hänen luoksensa. Armfelt totteli, ja näin oli ensimäinen askel hänen tulevaisuutensa loistavalla uralla otettu. Hän pääsi samana vuonna luutnantiksi kaartiin ja perintöruhtinaan hoviherraksi. (Schinkel, Muistoja Ruotsin nykyisemmästä historiasta, I osa siv. 278).

(18) Regardez moi (katselkaa minua). Näin nimitettiin tekopilkkuja naisten poskilla.

(19) Baisez moi (suudelkaa minua). Näin nimitettiin tekopilkkuja naisten huulilla tahi suupielessä.

(20) Katso Morianen, aikakausikuvaelmia, II osa siv. 280, 281.

(21) Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta. B. von Schenkel'in kokoamat II osa siv. 41.

(22) Geyer a. st. I osa siv. 27.

(23) Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta B. von Schinkel'in kokoamat I osa, siv. 152.

(24) Kaarlo Kustaa, Smålandin herttua, syntyi Drottningholm'issa Elokuun 25 p. 1872.

(25) Katso historiallista yleiskatsausta Kustaa IV Aadolf-kuninkaan ensimäisistä elinvuosista, siv. 101, 102.

(26) Mitä tulee kertomukseen Lovisa Ulrikan kuolemasta ja viimeisistä hetkistä, katso Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta, B. von Schinkel'in kokoamia. I osa siv. 359, 362, 361.

(27) Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta. B. von Schinkel'in kokoamia, I osa, siv. 662.

(28) Suuri Opera avattiin Syyskuun 30 päivänä [1782] uudella näytelmäkappaleella: Cora ja Alonzo, sanat Adlerbeth'in ja sävellys Nauman'in sepittävät.

(29) Nämät kuninkaan ajatukset ovat luettavina erässä kirjeessä Kustaa III:lta kenraliamiraali Trollelle, v. 1783, katso Geijer a. st. III, edell. osa, siv. 92.

(30) Eräässä leirikokouksessa Parolan kentällä, Suomessa, edellisenä vuonna putosi kuningas hevoisen seljästä ja taittoi kätensä.

(31) Gotlannin herttua kuoli seuraavana päivänä Maaliskuun 25 p. 1785.

(32) Katso Schöderheimin muistiinpanoja, siv. 73.

(33) Kustaa-kuningas ja Josef olivat, vaikka kumpikin neroja, kuitenkin liian eriluonteisia tullaksensa ystäviksi keskenänsä; he pitivät toisiansa kovin naurettavina. Kustaa-kuningas nimitti Josefia preussilaiseksi korpraaliksi, ja tämä taas antoi Vienissä näytellä teaaterikappaleita, joissa Ruotsin kuningasta pilkattiin näyttelijäksi. — Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta, B. von Schinkel'in kokoamia, II osa, siv. 229.

(34) Tämä kertomus n.s. julkisista illallisateroimisista, joita tavallisesti kuitenkin pidettiin Tukholman linnassa, on sanasta sanaan otettu kirjasta: Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta B. von Schinkel'in kokoamia I osa, siv. 246, 247.

(35) Ulfvenkloun puheesta y.m. sekä herttuan kuninkaaksi voitelemisesta katso Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta B. von Schinkel'in kokoamia I osa, siv. 380, 381.

(36) Seulomiseksi nimitettiin erästä tähän aikaan paljo käytettyä ennustamistapaa, jota herttua ja Reuterholmikin väliin harjoitti. Jollakin seuralaisella oli seula, jota hän jollakin tavalla käänteli ympäri, samalla kuin sille tehtiin monenlaisia kysymyksiä, jolloin saatiin erilaisia vastauksia, aina niiden eri asemain mukaan, joihin seula pysähtyi.

(37) Tunnettu on juttu Bellman'ista, joka käyden kuninkaan seurassa ja nähden päihtyneen horjuvan edessänsä, lausui: "Kas tuossa on yksi meidän miehiä!" Vieselgrenin Ruotsin paloviina-asutusten historiasta. Lund'issa 1840. Siv. 95.

(38) Kuninkaall. paloviinan polton johtokunta kirjoitti Heinäkuun 2 p. 1778 piispoille, että "Johtokunnan tarkoitus, joka oli rakkaus siveyteen, ei voitu muulla tavalla paremmin edistää, kuin että rahvaan opettajat jotka heille olivat sielunpaimeniksi määrätyt, koettaisivat saada kukin seurakuntalaistansa taipumaan nimenomaisiin yhdistyksiin, jotka eivät nauttisi muuta kuin valtion valmistamaa paloviinaa sekä etsiskelisivät ilmi salapolttajia." Vieselgren a st, siv. 97. Tuota ryyppäämään pakoittamistapaa, lausuu sama kirjailija a st. 95, että joku piti kiinni ystäväänsä, samalla kun toinen kaatoi ryypyn hänen kurkkuunsa, ensin vannoi itse ryyppäävänsä ja sitte todisti ystävänsä tekevän itsensä vikapääksi valapattoisuuteen, jollei hänkin ryyppäisi y.m. ei ole voitu huomata ennen tätä aikaa, jolloin alamaisten velvollisuutena pidettiin "valtion polttimojen tarkoituksen edistäminen."

(39) Håkan Pietarinpoika, talonpoika, Smålannista, aarteenkaivaja.

(40) Siveä hovineiti sanotaan tähän aikaan olleen niin harvoin nähty, että häntä piloilla nimitettiin "Gibraltariksi," jonka valloittamiseen kaikki nuot urheat ritarit varusteliihevat, jolloin harvoin jäi voitonseppele rohkeimmalta heistä saavuttamatta. Siitä syntyi yleinen ilo hovissa, jossa juotiin tuon onnellisen urhon maljoja. — Leopold'in kertoma juttu.

(41) Kirjettä säilytetään Kustavianilaisessa kokoelmassa.

(42) Kuninkaan omat sanat kreivi Oxenstjernalle näinä päivinä, jolloin hänen mielensä milt'ei ollut epätoivoinen.

(43) Paroni Liljenkrantz, valtiovarain ministeri.

(44) Ehrenström, kuninkaallinen sihteeri.

(45) Päästäkseen Sprengtporten'in vehkeilemisien perille, avattin hänen kirjeensä Ahvenkosken postilaitoksessa (katso Barfod a. st. s. 7.)

(46) Heidenstam, ruotsalainen ministeri Konstantinopolissa.

(47) Ruuth, valtiovarain ministeri (Liljencrantzin jälkeen) sekä taipuvainen välikappale kuninkaan ja Toll'in käsissä.

(48) 1786. Kaarlo-herttuan uni, G. A. Reuterholm'in muistiinkirjoittama.

(49) Jonkinlaatuinen aamunuttu, jota kuningas alkoi käyttää edelläpuolinpäivin huvilinnoissansa, jonka mukaan hovin ylimykset alkoivat käyttää puolalaisia pukuja.

(50) Kuninkaalle oli ennustettu, että hänen tulisi varoa itseänsä punaisiin vaatteisiin puetuilta henkilöiltä.

(51) Puolan kuningas.

(52) Kun seuraavana päivänä saatiin tietää syy Liljehorn'in tuskalliseen levottomuuteen ja kerrottiin Kustaa III:lle hänen olleen yksi murhaajista, vastasi kuningas ainoastansa: — Niin, minä haluan ja tahdon antaa anteeksi.

(53) Paroni Routerholm piti neiti Rudenschöld'iä kovin vaarallisena henkilönä, ja hän oli päättänyt millä hinnalla tahansa pitää tätä erillään herttuasta. Muistoja Ruotsin nykyisemmästä historiasta, II osa, siv. 37.

(54) Houkuttelemalla herttuata mietiskelemään, kuoliko Kustaa III autuaana, voi Reuterholm usein saada herttuan unohtamaan milt'ei kaikki sekä antamaan suosikkinsa yksinään hallita. Katso: Muistoja Ruotsin nykyisemmästä historiasta, Bv. Schinkel'in kirjoittamia III osa, siv. 38.

(55) Katso "Muistoja Ruotsin nykyisimmästä historiasta", B. v. Schinkelin kokoamia. III osa siv. 62, 63.

(56) Katso: "Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta" B v. Schinkel'in kokoamia, III osa siv. 33.

(57) Sama kirjailija, III osa, siv. 37.

(58) Katso "Muistelmia Ruotsin nykyisimmästä historiasta," B. v. Schinkel'in kokoamia; III osa, siv. 41-43.

(59) Suurin vaikeus hallitsijasukua ja valtaistuinta vastaan, kuten luullaan, aijotuissa hankkeissansa oli Reuterholm'illa herttuan myöntymisen saavuttamisessa. Herttua oli haaveilija ja heikko, ja voittaakseen hänet puolellensa, oli Reuterholm'in vaikuttaminen häneen tältä kannalta. Useimpia kokeita tähän suuntaan näyttää myöskin tehdyksi… Katso "Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta," B. v. Schinkel'ln kokoamia, III osa, siv. 37.

(60) Katso "Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta", B. v. Schinkel'in kokoomia, III osa, siv. 378.

(61) Katso "Salattu vaan ei unohdettu," VIII vihko, siv, 25?, 27.

(62) Kerrotaan sen oikeuden jäsenen, joka oli antanut viekoitella itseänsä äänestämään vastoin vakuutustansa, sittemmin mielenhäiriössä syöksyneen ales eräästä akkunasta. Katso: "Salattu, vaan ei unohdettu," IX vihko, siv. 15.

(63) Neiti Rudenschöld'istä oli levitetty sellainen huhu, ett'ei hän voisi näyttäytyä yleisölle koska hän muka oli siunatussa tilassa.

(64) Siksi nimitettiin Armfelt'ia tuomiossa, sittekun hän oli tuomittu aateli-arvonsa menettäneeksi.

(65) Katso: "Kunink. Majest, ja Valtakunnan Svean hovioikeuden pöytäkirjat valtiokavallusta koskevassa asiassa jonka johdosta useita henkilöitä oli syytetty ja vangittu. Painetut 1794."

(66) Tästä kovapintaisesta vaatimuksestaan vitsarangaistusta neiti Rudenschöld'ille sai valtiokansleri Sparre sitte yhä kantaa vitsakanslerin liikanimeä. Sanasutkaus, jota ei voi suomeksi syntymään.

(67) "Kreivi Sköldebrand oli yksi niistä monista, joita neiti Rudenschöld'in kauneus oli viehättänyt, ja joka, herttuan käskiessä häntä vangitsemaan neiti Rudenschöld'iä, pyysi päästä tästä toimesta, sanoen olleensa yksi niistä, jotka olisivat halunneet vangita häntä suloisemmilla kahleilla."

(68) Yhdessä näistä kirjeistä, jossa ei ole vuosilukua, kirjoittaa Magdalena Rudenschöld muun muassa lemmikillensä: "Minä olen äiti, sen tiedän, mutta tämä pyhä nimi, joka nyt on suurin onneni, tulee tulevaisuudessa tekemään minut onnettomaksi. Minä tulen jumaloimaan lastani; mutta toinen tulee saamaan sen koko helleyden. Minä tulen aina pysymään sille vieraana. Ah, ystäväiseni, tämä tuntuu kauhealta niin hellälle sydämelle, kuin minun on, joka ei koskaan anna itseänsä puolinaisesti ja jolle kylmäsiskoisuuden ajatus on rangaistus. Tämän lapsen menettäminen ei siinä tapauksessa olisikaan liian suuresta merkityksestä; minä en voisi koskaan missään tapauksessa olla sille hyödyksi, koska minun tulevaisuuteni tulee olemaan alati pysyminen tässä hovissa, jossa ennakkoluulot pakoittavat minua salaamaan sen olennon syntymistä, josta kerran luulin saavani korvauksen kaikista murheistani. Mutta minä jätän sinut nyt, enkelini, sillä minä olen niin murheellinen tänä iltana; onpa minulla niitäkin hetkiä jolloin ankarasti soimaan itseäni tyttöparkani kuolemasta, nähdessäni, että olen, huolimatta siitä ahdistuksesta, jossa olen, voinut antaa hengen pojalleni. Kuinka väkevä ja jyhkeä hän on jäseniltänsä! Ah, minä huomaan hyvin varomattomuudellani tukahuttaneeni tyttäreni kohdussani; olen koettanut pettää sillä itseäni, että sellaisessa ahdistuksessa ei voinut muuten käydäkään. Mutta verhot ovat nyt silmistäni poistuneet, ja minä tulen sen vuoksi kantamaan ikuista murhetta nauttimani onnellisuuden keskellä, sillä minulta ei tule todellakaan mikään puuttumaan, niinkauan kuin 'parhain poikani' minua uskollisesti lempii." Katso: Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta, B. v. Schinkel'in kokoamia, II osa siv. 329,330.

(69) Paitsi kreivi Pentti Rudenschöld'iä täytyi erään toisenkin sukulaisen, paroni Sven Sturen, tehdä vahtipalvelusta samalla kun eräs kolmas sukulainen, kreivi Piper, näyttäytyi hyvällä ryhdillä katselijana Hessensteinin huoneesta, kreivi Rudenschöld pani tämän sisarensa kaakinpuussa olemisen ja onnettomuuden niin pahaksensa, että hän vajosi juoppouteen, joka lyhensi hänen elämänsä.

(70) Aivan ääneensä kuultiin moniaiden englantilaisten merikatteinien kiittävän Jumalaa, etteivät olleet Ruotsin alamaisia. Ainoastansa poikkeuksena tuli neiti Rudenschöldiä kohtaan tyly mieliala kuuluviin. Niinpä ilmaisi muuan vaimo väkijoukosta tyytymättömyyttänsä siitä, että neiti Rudenschöld pääsi puolella tunnilla, vaikka hän oli tuomittu kaakkiin koko tunniksi. Tähän muistutukseen vastasi eräs hänen lähellänsä seisova mies: "Niin, hän tuli ales, ja nyt on teidän vuoronne astua hänen sijaansa."

(71) Paikalla ollut näkijä on sittemmin todistanut tunti ennenmainittua kohtausta tavanneensa Etelämalmin torilla erään kerjäläispojan, joka oli niin humalassa, että tuskin pysyi seisovallansa; mutta hoiperrellen oli hän kuitenkin harjoitellut hurraamaan. Ilkeät ihmiset sanoivat Kustaa-kuninkaan aikana olleen tapana joissakuissa tilaisuuksissa ostaa hurraa-huutoja kahdeksalla äyrillä ja että tätä keinoa nytkin oli käytetty. Tätä arvelua vahvisti sekin seikka, ettei poliisit laisinkaan koettaneet tukahuttaa tätä melua.

(72) Välskäri, joka seuraavana päivänä sitoi neiti Rudenschöld'in jalat kääreillä, sanoi tuon kolme tuntia kestäneen kiivaan astuskelemisen vankeudessa ennen kaakinpuuhun menemistä luultavasti vaikuttaneen veren vetämistä päästä jalkoihin ja pelastaneen Magdalenan halpaudenkohtauksesta.

(73) Eräs hänen aikalaisistansa lausuu: Neiti Rudenschöld‘in omaisuus on noussut niin kalliiseen hintaan ja ollut niin haluttua, että olisi luullut itsensä muutetuksi aikakauteen, jolloin pyhimysten jäännöksiä haluttiin.

(74) Herttuan palvelusta tekevän upseerin, Sköldebrand'in, kertomus mainitusta päivästä.

(75) Ensimäinen asiakirja, jonka alle Kustaa IV:s Aadolf kirjoitti nimensä hallituksen vastaanottaessansa oli neiti Rudenschöldin täydelliseen vapautuskirjeesen.