The Project Gutenberg eBook of Kuningattaren lähetti, by Rafael Sabatini

Käskynhaltija
Lähetti
Leskimarkiisittaren myöntyväisyys
Condillacin linna
Garnache menettää malttinsa 44
Garnache säilyttää malttinsa
Ansa viritetään
Ansa laukeaa
Rekryytti
Valérien vartija
Omantunnon asia
Pikalähetti
Florimondin kirje
Neuvottelu
Yllätys
Garnache lähtee Condillacista
Vallihaudassa
Florimond de Condillac
Haamu astiakaapissa
Kirkon velvollisuudet
Garnache tuomarina
Martin päivän aatto

Hänen majesteettinsa käskynhaltija Dauphinén maakunnassa kreivi de
Tressan istui mukavasti, purppuranpunainen nuttu täysin avoinna.

Hänen tekotukkansa — jota hän käytti pakosta eikä muodin vuoksi — virui pöydällä tomuisten paperien seassa. Hänen pienellä lihavalla nenällään, jonka nipukka oli punainen ja pyöreä kuin kirsikka, olivat sarvisankaiset silmälasit. Hänen silmänsä olivat kiinni ja suu auki, ja joko suusta tai nenästä — tai kenties molemmista — kuului römeä kuorsaus, joka ilmaisi, että herra käskynhaltija ahersi uutterasti kuninkaansa palveluksessa.

Taempana, vaatimattomamman pöydän ääressä kahden ikkunan välissä suoritti kalpeakasvoinen, nukkavieruun takkiin puettu kirjuri vähäpätöistä vuosipalkkaa vastaan velvollisuuksia, joista käskynhaltija nautti suhteettoman suuria tuloja.

Äkkiä häilähtivät hopeisilla liljankukilla koristetut raskaat siniset samettiverhot kahisten syrjään ja kreivi de Tressanin hovimestari mustassa puvussaan, jonka rintamuksella kelluivat hänen raskaat virkaketjunsa, astui korskeasti huoneeseen.

Kirjuri laski kynän kädestään ja loi säikähtyneen katseen uinailevaan herraansa.

Anselme pysähtyi. Hän käsitti tilanteen vakavuuden. Hänen ryhtinsä menetti jonkin verran arvokkuuttaan, ja hänen kasvojensa ilme muuttui. Sitten hän sai takaisin osan äskeistä päättäväisyyttään.

— Hänet täytyy kuitenkin herättää, hän julisti matalalla äänellä ikään kuin peläten tehdä sitä, minkä sanoi välttämättömäksi.

Kohtalo tuli hänen avukseen. Jossakin lähettyvillä pamahti ovi kuin tykinlaukaus. Hiki kihosi kirjurin otsalle. Hän vaipui rennosti taaksepäin tuolillaan, uskoen joutuneensa perikatoon. Anselme säpsähti ja puraisi etusormeaan äänetöntä kirousta kuvaavalla tavalla.

Käskynhaltija liikahti. Hänen kuorsauksensa kärjistyi äkilliseksi, tukehtuneeksi röhinäksi ja katkesi siihen. Hänen luomensa avautuivat verkalleen kuin pöllön, paljastaen vaaleansiniset silmät, jotka ensiksi kiintyivät kattoon ja sitten Anselmeen. Samassa hän suoristautui puhkuen ja rypistellen otsaansa ja penkoen käsillään papereita.

— Tuhat tulimmaista! Miksi minua häiritään Anselme! hän mutisi vaikerrellen, vielä puolinukuksissa. — Mitä hittoa te haluatte? Ettekö ollenkaan ajattele kuninkaan asioita? Babylas, hän kääntyi kirjuriinsa, — enkö sanonut teille, että minulla on paljon työtä ja että minua ei saanut häiritä?

Tällä miehellä, joka ei tehnyt mitään, oli suurena turhamaisuutena tekeytyä Ranskan ahkerimmaksi ahertajaksi, eikä mikään yleisö — eivät edes hänen omat palvelijansa — ollut hänelle liian alhaisia hänen esittääkseen heille tätä lempiosaansa.

— Herra kreivi, virkkoi Anselme mitä vaatimattomimpaan ja nöyrimpään sävyyn, — en olisi suinkaan rohjennut tunkeutua toimistoonne, jos asia olisi ollut vähemmän tärkeä. Mutta Condillacin leskimarkiisitar odottaa alhaalla. Hän pyytää heti päästä teidän ylhäisyytenne puheille.

— Madame la douairière täällä? hän huudahti. — Pankaa nämä napit kiinni, lurjus. Nopeasti! Sopiiko minun tällä tavoin vastaanottaa ylhäinen rouva? Sopiiko minun…? Babylas, kuvastin yksityishuoneestani! Joutukaa!

Babylas piti kuvastinta ja Anselme järjesti käskynhaltijan tekotukkaa, sillä välin kun Tressan itse väänteli mustia viiksiään — kuinka ne säilyttivät värinsä, oli salaisuus hänen tuttavilleen — ja kampasi useista leuoistaan versovaa parrantupsua.

Hän vilkaisi vielä kerran kuvastimeen, otti kasvoilleen hymyn ja käski Anselmen osoittaa vieraan sisälle. Sitten hän käski kirjurin mennä hiiteen, mutta tarkemmin ajateltuaan huusi hänet ovelta takaisin. Hänen turhamaisuutensa vaati ilmaisua.

— Odottakaahan, hän sanoi. — On kirjoitettava kirje. Kuninkaan asiat eivät siedä viivytystä — eivät kaikkien Ranskan leskimarkiisittarienkaan tähden. Istukaa paikallenne.

Babylas totteli häntä. Tressan seisoi selin avoimeen oveen. Hänen jännittyneinä kuuntelevat korvansa olivat erottaneet naisen puvun kahinan. Hän rykäisi ja alkoi sanella:

— Hänen majesteetilleen hallitsevalle kuningattarelle, hän vaikeni ja jäi seisomaan, syvästi miettien, otsa rypyssä. Sitten hän toisti mahtipontisesti. — Hänen majesteetilleen hallitsevalle kuningattarelle. Onko se jo valmis?

— Kyllä, herra kreivi. »Hänen majesteetilleen hallitsevalle kuningattarelle.»

— Herra de Tressan, sanoi täyteläinen ja sointuva naisääni, joskin sävyltään kopean ylimielinen.

— Nöyrin palvelijanne, madame, hän tervehti, vieden käden sydämelleen.
— Tällaisen kunnian…

— On välttämättömyys tuottanut teille, keskeytti vieras ylpeästi. —
Lähettäkää pois tuo mies!

Sihteeri oli noussut seisomaan kalpeana ja arkana. Hänen silmänsä laajenivat, kun hän kuuli naisen sanat. Hän odotti hirveätä purkausta luonnollisena seurauksena siitä, että käytettiin tällaista sävyä puhuttaessa miehelle, joka oli kotinsa ja koko Grenoblen hirmu. Ja hänen hengityksensä salpautui hämmästyksestä, kun hän näki, kuinka säyseä käskynhaltija oli.

— Hän on sihteerini, Madame. Olimme työssä, kun te tulitte. Aioin juuri alkaa sanella kirjettä hänen majesteetilleen kuningattarelle. Käskynhaltijan virka sellaisessa maakunnassa kuin Dauphinéssa ei ole — hélas — mikään laiskantoimi. Hän huokasi kuten mies, jonka aivot olivat väsyneet. — Siinä ei jää miehelle aikaa edes syödä ja nukkua kunnolla.

— Siinä tapauksessa tarvitsette lepohetken, sanoi nainen kylmän töykeästi. — Ottakaa se heti ja jättäkää kuninkaan asiat puoleksi tunniksi syrjään minun asioitteni tieltä!

Sihteerin kauhistus kasvoi hyppäyksittäin. Aivan varmasti puhkeaisi myrsky vihdoinkin tuon julkean naisen pään päällä. Mutta käskynhaltija, joka tavallisesti oli niin tulisen kiivas, vastasi hänelle vain toisella järjettömällä kumarruksellaan.

— Lausuitte, madame, juuri ne sanat, jotka pyörivät kielelläni. Babylas, poistukaa! Ja hän osoitti kädellään kirjurille halveksivasti ovea.

Sihteeri otti paperinsa, kynänsä ja mustetolpponsa ja meni tiehensä arvellen, että maailman loppu oli käsillä.

Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, kumarsi käskynhaltija taas, hymyillen typerän näköisenä, ja siirsi tuolin vieraalleen. Tämä seisoi takan edustalla, ratsupiiska kainalossa, vetäen käsistään upeita ratsastuskäsineitään. Hän oli solakka, sopusuhtainen nainen; hänen kasvonsa olivat uljaan kauniit, vaikka hän oli jo hyvän aikaa sitten sivuuttanut elämänsä kevään.

Käskynhaltija tarkkaili häntä salavihkaa ihailevasti, hypistellen partaansa lyhyillä, paksuilla, veltonnäköisillä sormillaan.

— Koetan kuvitella sitä mielessäni, mitä hyvänsä se lieneekin, keskeytti toinen, ja hänen sanansa olivat yhtä ynseän ylimieliset kuin koko hänen käytöksensä. — Nyt ei ole aikaa siroitella kaunopuheisuuden kukkasia. Meillä on ankara pulma edessämme.

— Pulma? hän sanoi, ja kun hän kerran avasi suunsa tätä yhtä sanaa varten, jäikin se ammolleen.

Markiisitar naurahti veltosti; hänen huulensa kaareutuivat ja kasvonsa vääntyivät omituisesti. Hän alkoi koneellisesti vetää jälleen käsiinsä hansikkaitaan, jotka juuri oli riisunut.

— Näen kasvoistanne, kuinka hyvin te ymmärrätte minua, hän ivasi. —
Selkkaus koskee neiti de La Vauvrayeta.

Käskynhaltija työnsi vähäisen partatupsunsa hampaittensa väliin, kuten hän tavallisesti teki ollessaan hämillään tai mietteissään. — A—h! hän huudahti vihdoin, ja se kuulosti sisäänpäin vedetyltä, käsittämisestä aiheutuvalta henkäykseltä. — Selittäkää tarkemmin!

— Mutta minkäluontoinen on selkkaus? Millä tavoin se uhkaa, ja kuka on siitä teille ilmoittanut?

— Eräs pariisilainen ystäväni lähetti minulle siitä tiedon, ja hänen sanansaattajansa toimi hyvin, sillä muutoin olisi herra de Garnache ollut täällä ennemmin kuin hän, enkä minä olisi edes saanut onneksi etukäteen hänen varoitustaan.

— Leskikuningattaren lähetti. Hänen majesteettinsa on lähettänyt hänet tänne huolehtimaan siitä, että neiti de La Vauvraye saa oikeutta ja pääsee vapaaksi.

— Miten kuningatar on saanut tietää — neiti de Vauvrayen — hm asemasta? hän kysyi.

— Tyttö sai erään petturin viemään kirjettä. Siinä on kylliksi. Jos sattuma tai kohtalo joskus toimittaa sen miehen käsiini, niin jumal'auta! hän joutuu hirteen ripittämättä.

— Tressan, hän sanoi muuttuneella äänellä, — olen vihannesten ympäröimä. Mutta ettehän te hylkää minua? Te olette puolellani loppuun saakka — niinhän, ystäväni? Teihin voin ainakin luottaa?

— Kaikessa, madame, vastasi kreivi, markiisittaren katseen lumoamana. — Kuinka suuren joukon tämä Garnache tuo mukanaan? Oletteko ottanut siitä selvää?

Hän nosti äkkiä kätensä taivasta kohti ja jäi seisomaan hervottomana ja tyrmistyneenä.

Markiisitar tuijotti sekunnin ajan häntä silmiin ja naurahti sitten hieman ilkeästi.

— Olettepa te hupsu, hän tiuskaisi. — Pitääkö teidän kysyä, aionko vastustaa — minä, jolla on Dauphinén lujin linna?

— Madame, jos tämä mies saapuu ilman sotaväkeä ja te vastustatte hänen tuomiaan määräyksiä, niin mitä luulette siitä koituvan?

— Hän vaatii teiltä sotaväkeä ampuakseen muurini mäsäksi, vastasi markiisitar tyynesti.

Tressan katsoi häntä silmiin voimatta oikein uskoa korviaan. — Te käsitätte sen? hän huudahti.

Markiisittaren paatunut yltiöpäisyys vaikutti kreivin pelkoon kuin tuulenpuuska hehkuviin hiiliin. Hänet valtasi äkkiä pelottavan raju vimma kuten ainakin miehen, joka on ahdistettu epätoivon partaalle.

— Entä minä sitten, madame? hän kuohahti. — Entä minä? Onko minun mentävä tuhoon, vankilaan ja kenties hirteen kieltämällä häneltä sotaväkeä? Sillä juuri siihen te tähtäätte. Onko minun tehtävä itsestäni henkipatto? Onko minun, joka olen ollut Dauphinén käskynhaltija viisitoista vuotta, päätettävä päiväni alennustilassa tukeakseni naista, joka suunnittelee koulutyttöheilakan naittamista? Seigneur du Ciel! hän kiljui.

Markiisitar de Condillac silmäili häntä, kasvot rauhallisina, katse kylmänä. Tressanin purkauksen päätyttyä hän poistui takan luota ja meni ovelle, napautellen ratsupiiskallaan keveästi kuvettaan.

Sen kuullessaan Tressan keskeytti kuumeisen kävelynsä ja nosti päänsä pystyyn. Hänen raivonsa sammui kuin tuulenpuuskan puhaltama kynttilä. Ja sen sijalle hiipi hänen sydämeensä uusi pelko.

Markiisitar pysähtyi ja loi Tressaniin olkansa yli halveksivan katseen. Hänen punaiset huulensa olivat kaartuneet pilkalliseen ilmeeseen, ja hänen jokaisesta piirteestään kuvastui röyhkeys.

— Minusta tuntuu, monsieur, että olen kuullut hieman enemmän kuin kylliksi. Olen varma ainakin siitä, että te olette ystäväni vain hyvällä säällä, ainoastaan sanoissa valmis auttamaan.

— Voi, ei, madame! huudahti kreivi, ja hänen äänessään oli loukkaantunut sävy. — Markiisitar, en tarkoittanut, mitä sanoin. En ollut oma itseni. Antakaa minun sovittaa se — antakaa vastaisen toimintani hyvittää tämä valitettava poikkeus todellisesta olemuksestani!

— Tiesinhän, Tressan, sanoi tämä, — ettette ollut oma itsenne ja että kun ajattelisitte sanojanne, ei uljas ja uskollinen ystäväni hylkäisi minua.

Tressan kumartui ja painoi mäiskähtäviä suudelmia rouvan kylmälle käsineelle.

— Madame, hän vakuutti, — saatte luottaa minuun. Se pariisilaislurjus ei saa minulta ainoatakaan miestä, se on varma.

Markiisitar tarttui hänen olkapäihinsä ja piti häntä edessään. Rouvan kasvot olivat säteilevät, hurmaavat, ja hän katsoi kreiviä silmissään niin hellä ilme, jollaista tämä ei ollut niissä nähnyt muutoin kuin joskus hurjissa haaveissaan.

— En tahdo kieltäytyä ottamasta vastaan teidän noin ritarillisesti tarjoamaanne palvelusta, selitti markiisitar. — Menettelisin huonosti, jos loukkaisin teitä torjumalla sen.

— Markiisitar, intoili Tressan, — Tämä ei ole mitään verrattuna siihen, mitä olisin valmis tekemään, jos tilaisuus tarjoutuisi. Mutta kun tämä on suoritettu, kun olette saanut toteutetuksi tahtonne neiti de La Vauvrayehen nähden ja kun häät on vietetty, niin sitten — rohkenenko toivoa..?

Ääneen hän ei lausunut sen enempää, mutta hänen pienet, siniset silmänsä olivat siksi kaunopuheiset, että sanat olivat tarpeettomia.

Heidän katseensa sattuivat vastakkain: markiisitar piti häntä edelleen käsivarren matkan päässä lujalla ja jäntevällä otteella.

Kun hän katseli Dauphinén käskynhaltijaa, hän näki edessään pelkän surkean sammakon, ja hänen sieluaan puistatti, kun hän ajatteli, mihin tuo mies oli viitannut. Mutta hänen katseensa ei värähtänyt, ja hymy pysyi hänen huulillaan, ikään kuin Tressanin inhottavaa ojennusta olisi verhonnut henkinen kauneus, jonka vain hänen silmänsä erotti. Hänen poskilleen lehahti heikko puna, ja kun se on rakkauden väri, käsitti Tressan sen merkityksen väärin.

Markiisitar nyökkäsi kreiville, tukahdutti naurunsa, joka pani miehen pään pyörälle toivosta, riistäytyi irti ja kiiti ovelle nopeasti, melkeinpä kainosti, tuntui Tressanista.

Sinne hän pysähtyi hetkiseksi, luoden kreiviin ujostelevan silmäyksen, joka olisi sopinut puolta nuoremmalle tytölle kuin hän, mutta joka hänen loistavan kauneutensa nojalla ei tuntunut sopimattomalta hänellekään.

Hän soi kreiville ihastuttavan hymyilyn, ja ennen kuin kreivi ennätti avaamaan hänelle ovea, hän oli työntänyt sen auki ja kadonnut.

On tavallista, että nuoret antavat harkitsemattomia lupauksia, etenkin kun pyytäjä on nainen. Varttuneessa iässä, kuten herra de Tressan oli, ei sellaista saisi koskaan tapahtua.

Niin kauan kuin hän oli ihastuksensa vallassa, niin kauan kuin markiisittaren läheisyys hurmasi häntä, hän ei tuntenut minkäänlaista katumusta, eivätkä huolet vaivanneet hänen mieltään.

Tuli ilta, ja hänen ympärilleen laskeutui hämärä, jota vähensi vain liedessä hehkuvien kekäleiden hohde. Hän komensi valoa huoneeseen ja Babylasin luokseen. Valoa tuotiin ja Babylas tuli. Hän lähetti palvelijan, joka oli sytyttänyt vahakynttilät, noutamaan Grenoblen vartioväen komentajaa, kapteeni d’Aubrania.

Ennen tämän saapumista hän keskusteli Babylasin kanssa siitä, mitä hänen mielessään liikkui, mutta huomasi sihteerinsä erittäin tylsäksi ja mielikuvitukseltaan perin köyhäksi. Niin ollen oli hänen pakostakin turvauduttava vain omaan itseensä. Hän istui synkkänä ajatuksissaan, vaivaten järkeään hyödyttömästi, kunnes kapteeni ilmoitettiin.

Vaikka hänellä ei vielä ollutkaan minkäänlaista määrättyä suunnitelmaa, kävi hän suinpäin käsiksi ensimmäisiin valmistelutoimenpiteisiin tarkoituksensa saavuttamiseksi.

— Herra kapteeni, hän aloitti hyvin vakavana, — minulla on syytä luulla, ettei kaikki ole niin kuin olla pitäisi Montélimarin piirin kunnailla.

— Ehkä on, ehkä ei, vastasi käskynhaltija salaperäisesti. — Täydelliset määräykset saatte huomenna. Tällä välin valmistautukaa lähtemään Montélimarin lähistölle mukananne parisataa miestä!

— Parisataa, monsieur! huudahti d’Aubran. — Mutta silloinhan Grenoble jää ilman sotilaita.

— Entä sitten? Todennäköisesti emme niitä täällä tarvitse. Pankaa valmistautumismääräyksenne kiertämään jo tänä iltana, että miehenne ovat lähtövalmiina hyvissä ajoin huomenna! Suvainnette tulla luokseni varhain aamulla saamaan ohjeita.

Ihmetellen poistui kapteeni d’Aubran tehtäviinsä ja käskynhaltija illalliselle mielissään ovelasta tempusta, jolla hän aikoi toimittaa vartioväen pois Grenoblesta.

Mutta seuraavana aamuna hän ei enää ollutkaan niin tyytyväinen tähän ajatukseen. Hänen harkitsematon lupauksensa oli alkanut häntä vähän harmittaa.

Kun kapteeni d’Aubran ilmoitettiin, käski hän palvelijansa pyytää tätä tulemaan uudestaan tunnin kuluttua. Lupauksen aiheuttama harmi oli muuttumassa peloksi ja kalvavaksi katumukseksi. Hän istui työhuoneessaan paperikasojen peittämän kirjoituspöytänsä ääressä, pää käsien varassa, ajatukset sekavina, pinnistäen kiihkeästi aivojaan keksiäkseen jonkin keinon selviytyä asiasta.

Sellaisessa tilassa hän oli, kun Anselme työnsi syrjään oviverhon ja ilmoitti, että alhaalla oli joku Pariisista saapunut herra de Garnache, joka pyrki heti herra käskynhaltijan puheille valtion asioissa.

Tressan vavahti, ja hänen rohkeutensa lannistui. Mutta äkkiä hän sitten epätoivoisena karkaisi luontoaan.

— Opastakaa sisään herra de Garnache! hän sanoi hienon ylväästi, miettien mielessään, mitä ja miten oli puhuttava.

Ovi avautui, verho vetäistiin sivulle, ja Anselme ilmoitti: — Herra de
Garnache!

Tressan kääntyi ympäri, kun tulokas astui reippaasti huoneeseen ja kumarsi hattu kädessä, niin että sen punainen töyhtö lakaisi lattiaa, ojentautuen sitten ja sallien käskynhaltijan tehdä hänestä arvionsa.

Tressan näki edessään kookkaan miehen, jonka tanakka vartalo hoikkeni vyötäisiltä alaspäin ja joka ensi silmäyksellä näytti olevan pääasiallisesti nahkaan puettu. Toisessa kädessään hän piti leveätä mustaa, punatöyhtöistä hattuaan, toisessa pientä pergamenttirullaa; ja hänen liikkuessaan kuuluva nahan narina ja kannusten kilinä oli mieluista musiikkia sotaisen ihmisen korvasta.

Miehen nenä oli kaareva ja jokseenkin iso; silmät siniset, teräksenkirkkaat ja hieman kaukana toisistaan.

Käskynhaltijaa, joka tarkasteli häntä vastustajan silmillä, ei hänen ulkomuotonsa miellyttänyt. Mutta, hän kumarsi kohteliaasti, heilauttaen käsiään ilmassa ja muristen:

— Garnache, täydensi reipas, metallisointuinen ääni, ja nimi kuulosti hänen huuliltaan samanlaiselta kuin kirous. — Martin Marie Rigobert de Garnache. Tulen luoksenne hänen majesteettinsa kuningattaren käskystä, ja tämä valtakirjani selvittää teille asiani. Hän ojensi Tressanille kädessään olevan asiakirjan, jonka Tressan otti vastaan.

Salakavalan käskynhaltijan piirteissä tapahtui muutos. Tähän asti olivat hänen pyöreät kasvonsa olleet kysyvän näköiset, mutta kun pariisilainen ilmoitti olevansa kuningattaren lähetti, antoi Tressan niille ihmettelyn ja kunnioituksen ilmeen, joka olisi ollut luonnollinen, jollei hän olisi jo etukäteen tietänyt, mikä mies herra de Garnache oli ja millä asialla hän saapui.

Hän siirsi tuolin vieraalleen, meni takaisin kirjoituspöytänsä ääreen ja avasi Garnachen antaman käärön: Tulokas istuutui, veti miekkansa kannikkeen niin, että voi nojata molemmin käsin kahvaan, ja istui jäykkänä ja liikkumattomana, odottaen, että herra käskynhaltija suvaitsisi puhua.

Tressan käänsi paperin huolellisesti kokoon ja antoi sen takaisin omistajalleen. Se oli tavallinen muodollinen suosituskirje, jossa mainittiin, että Garnache saapui Dauphinén valtion asioissa, ja käskettiin herra de Tressanin antaa hänelle kaikkea sitä apua, jota hän tehtäväänsä suorittaessaan mahdollisesti tarvitsisi.

— Parfaitement, hyrisi käskynhaltija. — Ja jos te, monsieur, nyt suvaitsette ilmoittaa minulle, minkälaatuinen asianne on, olen kokonaan käytettävissänne.

— Sanomattakin on selvää, että tunnette Condillacin linnan, alkoi
Garnache, käyden suoraan käsiksi asiaan.

— Aivan niin. Käskynhaltija nojautui taaksepäin, ja häntä huolestutti, kun hän huomasi, että hänen suonensa tykytti hieman liian nopeasti. Mutta hän hillitsi ilmeensä, säilyttäen ne rauhallisina ja hyväntahtoisina.

Käskynhaltija suipisti suutaan, kohautti kulmakarvojaan ja liikautti hitaasti pulleita käsiään.

— Minun käsittääkseni te aiotte kertoa minulle omista asioistanne ettekä tiedustella minun asioitani.

Garnache nojautui taaksepäin tuolissaan ja hänen silmänsä kapenivat. Hän vainusi vastustusta, ja pahimpana kompastuskivenä hänen urallaan oli ollut, ettei hän oppinut sietämään vastustusta keltään.

— Te erehdytte tarkoituksestani, monsieur, hän vastasi sivellen vankkaa leukaansa laihalla, ruskealla kädellään. — Koetin vain saada selville, missä määrin te jo tunnette sikäläisiä oloja, säästyäkseni selostamasta teille jo tuttuja tosiseikkoja. Mutta, monsieur, olen valmis noudattamaan toista menetelmää, joka teistä on mieluisampi.

— Niinpä siis: asiani on lyhyesti esitettynä seuraava. Markiisi de Condillac-vainajalta jäi kaksi poikaa. Vanhempi, Florimond — joka on nykyinen markiisi ja joka on isänsä kuolemasta saakka ollut ja on edelleenkin poissa täältä, sodassa Italiassa — on nykyisen leskimarkiisittaren poikapuoli; markiisitar on nuoremman pojan, Marius de Condillacin, äiti.

— Jos huomaatte, että esitykseni on jossakin kohdassa virheellinen, niin pyydän teitä, monsieur, hyväntahtoisesti oikaisemaan sen.

— Tämä nuorempi poika — luultavasti hän nykyisin on yhdennelläkolmatta ikävuodellaan — on ollut jossakin määrin hurjapäinen.

— Bon Dieu, ei. Olisi liian tylyä käyttää hänestä sellaista nimitystä. Hieman varomaton silloin tällöin, vähän harkitsematon, kuten nuoret yleensä.

Hän olisi puhunut enemmänkin, mutta pariisilaista ei haluttanut tuhlata aikaa sanasaivartelmiin.

— No hyvä, hän keskeytti. — Sanokaamme: hieman ajattelematon. Asiani ei koske herra Mariuksen moraalin vakavuutta eikä sen puutteita. Tämä hänen ajattelemattomuutensa, jota te väheksytte, näkyy riittäneen vieroittamaan hänet isästään, mikä vain oli omiaan tekemään hänet sitäkin rakkaammaksi äidistä. Minulle on kerrottu, että markiisitar on hyvin komea nainen ja että poika on ihmeellisesti hänen näköisensä.

— Kaunis nainen — ylevä, loistava nainen, huoahti käskynhaltija viehättyneenä.

— Hm! Tuikeana Garnache pani merkille tämän hurmaantuneen ilmeen.
Sitten hän jatkoi kertomustaan.

— Markiisivainajan naapuri, myös manalle mennyt herra de La Vauvraye, oli hänen hyvin läheinen ja arvossapidetty ystävänsä. Herra de La Vauvrayella oli ainoastaan yksi lapsi, tytär, perimässä hänen varsin huomattavan omaisuutensa — todennäköisesti koko Dauphinén suurin, mikäli olen saanut tietää. Hänen sydämensä hartain toivo oli, että koko hänen ikänsä kestänyt läheinen ystävyys muuttuisi vielä läheisemäksi suhteeksi seuraavassa polvessa — mikä toivomus sai perin altista vastakaikua herra de Condillacin sydämessä. Florimond de Condillac oli siihen aikaan kuusitoista- ja Valérie de La Vauvraye neljätoistavuotias. Nuoruudestaan huolimatta heidät kihlattiin ja he oppivat rakastamaan toisiaan, odottaen sen suunnitelman toteutumista, josta heidän isänsä olivat sopineet.

— Monsieur, monsieur, vastusti käskynhaltija, — kuinka voitte väittää noin paljon? Kuinka voitte sanoa, että he rakastivat toisiaan? Millä perusteilla voitte väittää tuntevanne heidän sisimpiä ajatuksiaan?

— Neiti de La Vauvrayen todistuksen perusteella, oli eittämätön vastaus. — Kerron teille vain samaa, mitä hän itse kirjoitti kuningattarelle.

— Tämä avioliitto tekisi Florimond de Condillacista Dauphinén varakkaimman ja mahtavimman aatelismiehen — yhden Ranskan varakkaimpia; ja se ajatus miellytti vanhaa markiisia, koska se seikka, että hänen poikiensa maalliset omaisuudet tulisivat olemaan niin erisuuret, osoittaisi, että hän paheksui nuoremman poikansa käytöstä. Mutta ennen naimisiinmenoaan ilmoitti Florimond haluavansa nähdä maailmaa, kuten sellaiselle nuorelle miehelle, jolla myöhemmin tulisi olemaan niin suuri vastuunalaisuus, olikin sopivaa ja asianmukaista. Hänen isänsä käsitti tällaisen menettelyn viisauden eikä pannut kovasti vastaan, ja kahdenkymmenen ikäisenä lähti Florimond ottamaan osaa Italiassa käytäviin sotiin. Kaksi vuotta sen jälkeen, vähän enemmän kuin kuusi kuukautta takaperin, kuoli hänen isänsä ja muutamia viikkoja myöhemmin seurasi herra de La Vauvraye ystäväänsä hautaan. Viimeksimainitulla ei ollut kaukonäköisyyttä, minkä seikan nojalla koko tämä pulma on voinut syntyä, ja hän arvosteli väärin Condillacin leskimarkiisittaren luonnetta, uskoen hänen hoivattavakseen tyttärensä Valérien Florimondin palaamiseen saakka, jolloin häät luonnollisesti heti vietettäisiin. Otaksuttavasti on kaikki, mistä olen puhunut, teille jo ennestään tuttua. Mutta tästä ikävästä kertaamisesta saatte kiittää omaa haluttomuuttanne vastata kysymyksiini.

— Ei suinkaan, monsieur; vakuutan, että esityksessänne on minulle paljon kokonaan uutta.

— Se ilahduttaa minua, herra de Tressan, sanoi Garnache hyvin vakavasti, — sillä jos kaikki nämä tosiseikat olisivat olleet tiedossanne, olisi hänen majesteetillaan kuningattarella ollut oikeus vaatia selitystä siitä, minkä vuoksi te ette ole sekaantunut Condillacin tapahtumiin.

— Mutta jatkakaamme! Kun markiisitar de Condillac ja hänen kallis Mariuksensa huomasivat Florimondin poissa ollessa olevansa tilanteen herroja, he alkoivat parhaansa mukaan käyttää sitä omaksi edukseen. Neiti de La Vauvraye, joka nimellisesti on heidän holhottavanaan, on tosiasiallisesti heidän vankinsa, ja hänelle on esitetty rumia suunnitelmia, joiden mukaan hänen on mentävä naimisiin Mariuksen kanssa. Jos leskimarkiisitar saisi tämän toteutetuksi, niin hän nähtävästi turvaisi pojalleen mukavan ja arvokkaan tulevaisuuden, samalla tyydyttäen hillittyä vihaansa poikapuoltaan kohtaan.

— Mutta neiti vastustaa heitä, ja siinä hän on saanut tukea onnellisesta seikasta, joka on johtunut markiisittaren luonteen pääpiirteeltä näyttävästä ylimielisestä röyhkeydestä. Markiisin kuoleman jälkeen on Condillac kieltäytynyt maksamasta kymmenyksiä kirkolle, ja piispaa on pilkattu ja solvattu. Huomattuaan nuhteet turhiksi vastasi tämä prelaatti julistamalla Condillacin kirkonkiroukseen, riistäen kaikilta sen asukkailta papiston avun. Niin ollen eivät he löydä ainoatakaan pappia, joka rohkenisi mennä sinne, ja vaikka he olisivat halunneetkin pakottaa neidin avioliittoon Mariuksen kanssa, ei heillä olisi ollut siihen tarvittavia keinoja.

— Florimond on edelleen poissa. Meillä on hyvät syyt uskoa, että isän kuolema on pidetty häneltä salassa. Häneltä silloin tällöin saapuvien kirjeiden nojalla on varmaa, että hän ainakin kolme kuukautta sitten oli hengissä ja terveenä. On lähetetty sanansaattaja etsimään häntä ja kehottamaan häntä heti palaamaan kotiin. Mutta odoteltaessa hänen saapumistaan on kuningatar päättänyt ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin neiti de La Vauvrayen vapauttamiseksi vankeudesta, ettei hänen tarvitsisi enää kiusaantua rouva de Condillacin ja hänen poikansa käsissä — enfin, ettei hän enää olisi minkäänlaisen uhan alaisena.

— Asiani, monsieur, on ilmoittaa teille nämä tosiseikat ja pyytää teitä lähtemään Condillaciin sekä tuomaan sieltä neiti de La Vauvraye, jonka minä sitten saatan Pariisiin ja jätän hänen majesteettinsa kuningattaren suojelukseen siihen saakka, kunnes uusi markiisi palaa vaatimaan häntä omakseen.

Lopetettuaan puheensa nojautui herra de Garnache taaksepäin tuolissaan, pannen jalkansa ristiin ja tarkkaillen käskynhaltijan kasvoja odottaessaan hänen vastaustaan.

Hän näki, kuinka noille tylsille kasvoille levisi synkkä neuvottomuuden ilme. Tressanin oli kauhean paha olla, ja hänen kasvonsa menettivät suuren osan tavallista verevyyttään. Hän koetti kierrellen voittaa aikaa.

— Eikö teistä tunnu siltä, monsieur, että tämän lapsen — neiti de La
Vauvrayen — sanoille on annettu liian paljon arvoa?

— Tuntuuko teistä, että asianlaita on niin — että hän on liioitellut? kysäisi herra de Garnache puolestaan.

— Ei, ei suinkaan. Sitä en väitä. Mutta — mutta — eikö olisi parempi — enemmän — hm — tyydyttävää kaikille asianomaisille, jos te itse menisitte Condillaciin ja esittäisitte asianne henkilökohtaisesti, vaatien neiti de La Vauvrayeta mukaanne?

Pariisilainen katseli häntä hetkisen, nousi sitten äkkiä pystyyn ja siirsi miekkansa kantimen takaisin tavalliselle kohdalleen. Hänen otsansa meni synkkiin ryppyihin, mistä käskynhaltija päätti, ettei hänen ehdotuksensa herättänyt tyydytystä.

— Monsieur, virkkoi pariisilainen hyvin kylmästi sellaisen miehen tapaan, jonka mielessä alkaa viha herätä, — sallikaa minun sanoa teille, että olen ensimmäistä kertaa eläissäni missään sellaisessa puuhassa, johon on sekautunut naisia — ja olen lähes nelikymmenvuotias. Tämä tehtävä, sen voin teille vakuuttaa, ei ollut mieleiseni. Ryhdyin siihen sen tähden, että sotilaana, jolle oli annettu määräys, en kovaksi onnekseni voinut siitä kieltäytyä. Mutta minä aion, monsieur, pitää tiukasti kiinni saamieni käskyjen sanamuodosta. Jo tähän mennessä olen nähnyt vaivaa enemmän kuin kylliksi tämän neidon asioissa. Te olette kuullut sanomani. Minä vietän tämän päivän Grenoblessa ja nautin hyvin ansaittua lepoa. Tähän aikaan huomenna olen valmis lähtemään paluumatkalle. Silloin on minulla kunnia saapua uudelleen luoksenne saadakseni teiltä neiti de La Vauvrayen huostaani. Odotan, että hän on täällä luonanne valmiina lähtemään mukaani huomenna puolenpäivän aikaan.

Hän kumarsi, heilauttaen töyhtöhattuaan ja olisi poistunut samassa, mutta käskynhaltija pidätti häntä.

— Monsieur, monsieur, huudahti käskynhaltija surkeasti peloissaan, — te ette tunne Condillacin leskimarkiisitarta.

— Entä sitten? Jos tuntisitte hänet, niin tietäisitte, ettei hän ole talutettava nainen. Voin kyllä kuningattaren nimessä käskeä häntä luovuttamaan neiti de La Vauvrayen. Mutta hän vastustaa minua.

— Vastustaa teitä? kertasi Garnache, katsellen otsa rypyssä silmiin tätä lihavaa miestä, jonka kiihtymys oli myös saattanut nousemaan pystyyn. — Vastustaa teitä — teitä, Dauphinén käskynhaltijaa? Te laskette leikkiä.

— Mutta varmasti hän tekee niin, intti toinen kiihkeästi. — Odotatte turhaan näkevänne tyttöä huomenna, jollette itse mene Condillaciin häntä noutamaan.

— Te olette tämän maakunnan kuvernööri, monsieur, ja tässä asiassa on teillä lisäksi kuningattaren erityinen valtuutus — niin, olette saanut hänen määräyksensä. Nämä minun teille esittämäni käskyt te suoritatte osoittamallani tavalla.

— Teidän on helppo käskeä, mitä minun on tehtävä. Sanokaa pikemmin, kuinka minun on se tehtävä, kuinka voitan hänen vastarintansa!

— Olette kovin varma siitä, että kohtaatte vastarintaa — omituisen varma, huomautti Garnache, katsoen Tressania silmiin. — Mutta onhan teillä joka tapauksessa sotaväkeä.

— Niin on hänelläkin ja lisäksi Etelä-Ranskan vankin linna puhumattakaan koko maailman pirullisimmasta uppiniskaisuudesta. Mitä hän sanoo, sen hän tekeekin.

— Ja mitä kuningatar sanoo, sen hänen uskolliset palvelijansa tekevät, oli Garnachen hyytävän kuiva vastaus. Mielestäni ei meillä ole muuta puhuttavaa, monsieur. Tähän aikaan huomenna odotan saavani teiltä täällä huostaani neiti de La Vauvrayen. Näkemiin siis huomiseen saakka, herra käskynhaltija!

Ja kumarrettuaan toisen kerran pariisilainen suoristautui, pyörähti ympäri ja poistui huoneesta.

Käskynhaltija vaipui takaisin tuoliinsa ja mietti mielessään, eikö kuolema olisi helppo keino selviytyä tästä kauheasta tilanteesta, johon sattuma ja hänen Condillacin leskimarkiisitarta kohtaan tuntemansa onneton ihastus olivat hänet saattaneet.

Kirjoituspöytänsä ääressä istui sihteeri, joka oli ollut keskustelun todistajana, ja hän oli melkein yhtä ymmällä kuin Tressankin.

Tunnin ajan Tressan viipyi paikallaan syviin aatoksiin vaipuneena. Sitten hänet äkkiä valtasi kiihko, hän päästi yhden tai pari voimaperäistä kirousta, nousi seisomaan ja käski satuloida hevosen ratsastaakseen Condillaciin.

Täsmälleen kello kaksitoista seuraavana päivänä ilmestyi herra de Garnache uudelleen käskynhaltijan palatsiin mukanaan yksityispalvelijansa Rabecque, laiha, tummaverinen, teräväpiirteinen mies, joka oli hieman nuorempi isäntäänsä.

Turpea taloudenhoitaja Anselme otti heidät vastaan syvin kunnioittavasti ja opasti Garnachen heti herra de Tressanin puheille.

De Garnachen ja käskynhaltijan välinen eilinen keskustelu oli saanut ensinmainitun melko lailla epäilemään, ettei neiti de La Vauvrayta luovutettaisi hänen hoivattavakseen, kuten hän oli vaatinut. Hänen mielensä keveni sen vuoksi melkoisesti, kun hänet saatettiin Tressanin huoneeseen ja hän tapasi siellä matkapukuisen naisen, jolla oli vaippa yllään ja hattu päässään ja joka istui tuolilla ison takan ääressä.

Huulillaan sydämellinen tervetuliaishymy Tressan tuli häntä vastaan, ja he kumarsivat toisilleen muodollisen tervehdyksen.

— Kuten näette, monsieur, alkoi käskynhaltija, heilauttaen pulleaa kättänsä naiseen päin, — on teitä toteltu. Kas tässä holhottinne.

Sitten hän kääntyi naiseen päin ja esitteli. — Tämä on herra de Garnache, josta olen teille jo puhunut ja jonka on hänen majesteettinsa kuningattaren käskystä saatettava teidät Pariisiin.

— Ja nyt, hyvät ystävät, vaikka seuranne tuottaakin minulle varsin suurta huvia, en ole pahoillani siitä, että lähdette pian, sillä minulle on kasautunut hirveästi työtä.

Garnache kumarsi naiselle, joka vastasi hänen tervehdykseensä taivuttamalla päätään. Pariisilainen loi häneen valppaan katseen terävistä silmistään.

— Hyvä! hän sanoi. — Koska olette valmis ja käskynhaltija haluaa mielellään päästä meistä eroon, niin lähtekäämme kaikin mokomin liikkeelle. Edessänne on pitkä ja rasittava matka, mademoiselle.

Garnache astui sivulle ja kumarsi syvään, heilauttaen samalla hattuaan oveen päin. Tätä kehotusta mennä edeltäpäin noudatti nainen nopeasti, kumarsi Tressanille ja lähti astumaan huoneen poikki.

Hieman kapenevin silmin Garnache seurasi häntä terävällä katseellaan. Äkkiä hän vilkaisi Tressaniin levottomuutta herättävästi. Sitten hän suoristautui ja puhutteli naista hyvin jyrkästi.

Tämä pysähtyi, pyörähti häneen päin ja näytti arastelevan ja karttoi
Garnachen katsetta.

— Epäilemättä on käskynhaltija ilmoittanut teille, kuka olen. Mutta mielestäni on teidän hyvä saada siitä varmuus. Ennen kuin antaudutte hoivattavakseni, olisi teidän järkevää varmistautua siitä, että minä todella olen hänen majesteettinsa kuningattaren lähetti. Tahtoisitteko olla ystävällinen ja silmätä tätä?

Puhuessaan hän veti taskustaan kuningattaren omin käsin kirjoittaman kirjeen, käänsi sen ylösalaisin ja ojensi sen naiselle. Käskynhaltija katseli tylsännäköisenä muutaman askelen päästä.

— Mutta varmistautukaapa, mademoiselle, tosiaankin siitä, että tämä herrasmies on juuri sama, joksi olen häntä sanonut.

Näin kehotettuna tyttö otti kirjeen. Hänen katseensa osui sekunnin ajaksi Garnachen välkkyviin silmiin, ja hän vapisi. Sitten hän' loi katseensa kirjoitukseen ja silmäili sitä hetken samalla kun pariisilainen tarkkaili häntä tutkivasti.

— Oletteko nyt varma siitä, että kaikki on kunnossa, mademoiselle? kysyi Garnache, ja hänen kysymyksessään värähti iva, joka oli liian hieno sekä naiselle että käskynhaltijalle.

Garnache kääntyi Tressaniin päin. Hänen silmissään väikkyi hymy, mutta se ei ollut miellyttävä, ja kun hän alkoi puhua, kumahteli hänen äänessään myrskyn lähestymistä ennustava värähtely.

— Olen kuullut, monsieur, että jossakin itämailla asuu kansa, joka lukee ja kirjoittaa oikealta vasemmalle; mutta ikinä en ole kuullut mainittavan kenenkään koulutuksen — ainakaan Ranskassa — olleen niin kummallisen, että hän lukee kirjoitusta ylösalaisin.

— Neidin kasvatus on ollut huolimatonta — mikä ei ole suinkaan tavatonta näillä main. Hän tuntee sen ja koettaa salata sitä.

Silloin puhkesi myrsky valloilleen. Ja seuraavina hetkinä räiskyi ja jyrisi peloittavasti.

— Te valehtelija! Te kirotun julkea valehtelija! mylvi Garnache jyrkän paheksuvasti, astuen askelen käskynhaltijaa kohti ja pudistaen pergamenttia aivan hänen kasvojensa edessä uhkaavasti, ikään kuin se olisi muuttunut hyökkäysaseeksi. — Voidakseenko salata sen, ettei häntä ole opetettu kirjoittamaan, hän lähetti kuninkaalle monisivuisen kirjeen? Kuka on tämä nainen? Ja sormi, jolla hän osoitti tyttöä, vapisi raivosta, jonka hänen pettämisekseen punottu juoni oli hänessä herättänyt.

Tressan koetti turvautua loukattuun arvokkuuteen. Hän suoristautui, nykäisi niskansa takakenoon ja katseli pariisilaista äkäisesti silmiin.

— Käytän teille — kuten kaikille ihmisille — sellaista kieltä kuin minusta on parasta. Te kurja roisto! Hän meni tytön luokse ja kohotti kädellään karkeasti hänen leukaansa, niin että hänen oli pakko katsoa häntä silmiin.

Garnache päästi irti hänen leukansa ja kääntyi toisaalle, tehden halveksivan liikkeen.

— Laittautukaa tiehenne! hän komensi tylysti. — Laittautukaa takaisin keittiöön ja sipulipellolle, josta teidät otettiin!

Ja tyttö, joka tuskin uskoi selviytyvänsä niin onnellisesti, poistui niin nopeasti, että se näytti melkein naurettavalta. Tressan ei osannut sanoa mitään, ei sanaakaan pidättääkseen häntä, teeskentely oli turhaa, sen hän käsitti.

— Ja nyt, herra käskynhaltija, puhui Garnache, kädet puuskassa, silmät tähdättyinä miehen kasvoihin, — näyttää siltä, että minun on itseni käytävä asioihin käsiksi. Minun on itseni mentävä Condillaciin. Jos minua siellä vastustetaan, niin odotan saavani teiltä tarpeelliset välineet sen vastustuksen nujertamiseksi.

— Ja pitäkää mielessänne tämä: Olen tahtonut jättää avoimeksi kysymyksen siitä, oletteko te ollut mukana tässä juonessa, jolla on tarkoitettu pettää kuningatarta pettämällä minua, hänen edustajaansa. Mutta vallassani on ratkaista se kysymys milloin hyvänsä — millä tavoin parhaaksi näen. Jollen, monsieur, tästä lähtien huomaa, että te — kuten uskon — toimitte kuten horjumattoman uskollisen alamaisen tulee, niin ratkaisen tämän kysymyksen julistamalla teidät kavaltajaksi; ja kavaltajana pidätän teidät ja vien teidät Pariisiin. Herra käskynhaltija, minulla on kunnia sanoa teille jäähyväiset!

Hänen poistuttuaan viskasi herra de Tressan tekotukan päästään ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hän kävi vuoroin lumivalkeaksi ja tulipunaiseksi, käveli raivon vallassa huoneessa edestakaisin. Niiden viidentoista vuoden aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kun hänet korotettiin tämän maakunnan kuvernööriksi, ei kukaan ollut käyttänyt hänelle sellaista sävyä eikä puhutellut häntä sellaisin sanoin.

Hänen mielensä vaati verta, murha pyrki viekoittelemaan hänet liittolaisekseen. Mutta hän torjui sen ajatuksen, niin kiukuissaan kuin olikin. Toisenlaisilla aseilla oli hänen taisteltava tuota lurjusta vastaan, tehtävä tyhjäksi hänen puuhansa ja pakotettava hänet palaamaan Pariisiin ja ottamaan vastaan kuningattaren viha voitettuna ja asiaansa toimittamatta.

Saatuaan puretuksi osan pahaa tuultaan Tressan yritti hillitä itseään. Hän pyyhkäisi vielä nenäliinalla kasvojaan ja päätään ja sijoitti sitten tekotukan taas paikalleen.

Kun d’Aubran astui sisään, oli käskynhaltija rauhallinen ja saavuttanut tavallisen, tärkeän arvokkaan ulkonäkönsä.

— Kas niin, d’Aubran, hän sanoi. — Te lähdette Grenoblesta tunnin kuluessa ja viette miehenne Montélimariin. Majoitatte heidät sinne ja odotatte minulta lisämääräyksiä. Babylas antaa teille sikäläisille viranomaisille jätettävän kirjeen, jossa heidät velvoitetaan hankkimaan teille sopivat asunnot. Saavuttuanne sinne, d’Aubran, ja odottaessanne määräyksiäni käytätte aikanne tunnustellaksenne vuoriseutujen mielialaa. Ymmärrättekö?

— Ymmärrätte paremmin vietettyänne Montélimarissa viikon päivät. Luonnollisesti voi ehkä olla kysymyksessä väärä hälytys. Mutta yhtä kaikki on meidän huolehdittava kuninkaan eduista ja oltava varuillamme. Kenties meitä jälkeenpäin syytetään siitä, että olemme pelästyneet varjoja; mutta parempi on pitää varansa siitä hetkestä alkaen, jolloin varjo näkyy, kuin odottaa siksi, kunnes todellinen vaara on niskassamme.

Käskynhaltijan sanoihin tuntui sisältyvän niin paljon salattua merkitystä, että vaikkakaan d’Aubran ei ollut tyytyväinen lähtiessään asialle, jota hän niin vähän tunsi, hän kuitenkin alistui noudattamaan saamiaan määräyksiä ja puolen tunnin kuluttua hän oli rumpujen päristessä marssimassa Grenoblesta kaksipäiväisellä matkallaan Montélimariin.

Sillä aikaa kun d’Aubran joukkoineen riensi länteenpäin Grenoblesta, ratsasti de Garnache yhä palvelijansa seuraamana ripeästi päinvastaiseen suuntaan, kohti Condillacin harmaita torneja, jotka kohosivat vieläkin harmaammalle taivaalle Isèren laakson reunalla.

He ratsastivat eteenpäin äänettöminä, ja Garnachen katse oli nyt kiintynyt noin kilometrin päässä, joen vastaisella rannalla sijaitsevaan harmaaseen, jyhkeään rakennukseen. Mentyään sillan poikki he etenivät loivasti kohoavaa, karua, rosoista rinnettä ylöspäin Condillaciin. Linna näytti rauhalliselta, vaikka se oli luja ja jykevä. Sitä ympäröi suojakaivos, mutta nostosilta oli alhaalla, ja sen ketjuihin syöpynyt ruoste osoitti, että se oli ollut siinä jo kauan.

Kun ketään ei saapunut heitä vastaan,, ratsastivat matkalaisemme siltapalkeille, jolloin heidän hevostensa kavioiden kumea kopse sai portinvartijan kojusta jonkun liikkeelle.

Huonosti puettu mies — sotilaan ja lakeijan tapainen — tuli heitä vastaan porttikäytävästä, laahaten veltosti muskettia mukanaan. De Garnache ilmoitti nimensä, lisäten, että hän tahtoi päästä markiisittaren puheille. Mies astui syrjään, laskien heidät menemään. Niinpä de Garnache ja Rabecque ratsastivat karkeasti kivetylle pihalle.

Useista ovista ilmestyi miehiä, joista jotkut olivat sotilaspuvuissa, mikä osoitti, että täällä oli jonkin verran vartioväkeä. Garnache ei heistä suuria välittänyt. Hän viskasi ohjaksensa miehelle, jota oli ensiksi puhutellut — mies oli astellut hänen rinnallaan — ja hypähti ketterästi satulasta, käskien Rabecquen odottaa häntä siellä.

Sotilaslakeija luovutti ohjat Rabecquelle ja kehotti de Garnachea seuraamaan itseään. Hän opasti vieraan vasemmalla olevasta ovesta, pitkin käytävää ja eteishuoneen lävitse lopuksi avaraan, synkkään saliin, jonka seinillä oli tumma tammilaudoitus ja jota valaisi jyhkeässä takassa räiskyvä valkea sekä goottilaisilla puitteilla varustetuista ikkunoista tunkeutuva kalpea päivänvalo.

Heidän astuessaan sisään murisi tulen ääressä viruva, maksanvärinen koira laiskasti ja muljautti silmiään. Garnache ei ollut huomaavinaankaan koiraa, vaan katseli ympärilleen. Huone oli kaunis, sisustettu hillittyyn, ylevään tyyliin. Seinillä riippui Condillacien esivanhempien kuvia — jotkut niistä olivat tekotavaltaan jotakuinkin alkeellisia — jotka olivat koristetut muinaisten aikojen aseistukseen kuuluvilla voitonmerkeillä ja metsästysvälineillä. Keskellä lattiaa oli tummasta tammesta tehty pitkulainen pöytä, jonka jykevissä jaloissa oli hyvin runsaasti kaiverruksia, ja posliinimaljakkoon pistetty kimppu syysruusuja täytti huoneen suloisella tuoksullaan.

Sitten Garnache huomasi ikkunan ääressä istuvan hovipojan, joka uutterasti kiillotti haarniskaa. Hän jatkoi työtään, välittämättä vieraiden tulosta, kunnes mies, joka oli tuonut pariisilaisen sinne, puhutteli häntä, käskien hänen mennä ilmoittamaan, että markiisittaren puheille pyrki eräs herra de Garnache, jolla oli sanoma kuningattarelta.

Poika nousi pystyyn, ja samalla kertaa kohosi eräs toinen henkilö isosta, takan vieressä olevasta tuolista, jonka karkea selkämys oli tähän asti piilottanut hänet. Tämä oli noin kaksikymmenvuotias — tarkalleen kaksikymmentäyksivuotias nuorukainen; hänellä oli kalpeat siropiirteiset kasvot, musta tukka ja kauniit, tummat silmät; hän oli loistavasti puettu välkkyvästä silkistä valmistettuun pukuun, joka väri hänen liikkuessaan läikkyi vihreänä ja purppuranpunaisena.

Herra de Garnache otaksui olevansa tekemisissä Marius de Condillacin kanssa. Hän kumarsi hiukan jäykästi ja hämmästyi, kun hänen kumarrukseensa vastattiin niin ystävällisen sulavasti, että se tuntui melkein sydämelliseltä.

— Oletteko Pariisista, monsieur? sanoi nuorukainen ystävällisellä, miellyttävällä äänellä. — Pelkäänpä, että teillä oli kehnonlainen matkasää.

Garnache muisti sään lisäksi muitakin pahoja seikkoja, ja niiden muistaminen sai hänet lämpenemään, melkeinpä raivostumaan. Mutta hän kumarsi toistamiseen ja vastasi jotakuinkin kohteliaasti.

Nuorukainen kehotti häntä istuutumaan vakuuttaen, ettei hänen äitinsä antaisi kauan odottaa itseään. Hovipoika oli mennyt toimittamaan asiaansa.

Hetkiseksi syntyneen vaitiolon keskeytti oven avaamisesta johtuva ääni, ja molemmat miehet nousivat yhtä aikaa seisomaan.

Huoneeseen astui loistavan komea nainen, jonka Garnache huomasi ihmeteltävässä määrin muistuttavan vieressään seisovaa poikaa. Hän otti lähetin vastaan hyvin miellyttävästi.

Mutta herra de Garnache oli hänen tuhansia sulojaan kohtaan yhtä tunteeton kuin kivipatsas. Ripeästi hän kävi käsiksi asiaan. Häntä ei missään nimessä haluttanut kuluttaa päiväänsä markiisittaren takkavalkean ääressä keskustellen hupaisista, merkityksettömistä jutuista.

— Madame, hän aloitti, — herra de Condillac ilmoitti minulle, että olette kuullut minusta ja tiedätte, millä asialla olen saapunut Dauphinéen. En ollut odottanut, että saisin kunnian saapua aivan Condillaciin saakka; mutta koska herra de Tressan, jonka valtuutin lähettilääkseni, näkyy epäonnistuneen perinpohjaisesti, on minun ollut pakko tunkeutua puheillenne.

Markiisitar oli jo tehnyt suunnitelmansa. Nopeampiälyisenä kuin poikansa hän oli, kun Garnache ilmoitettiin hänelle, heti oivaltanut tämän vierailun merkitsevän, että petos, jolla hän oli koettanut päästä pariisilaisesta eroon, ei ollut onnistunut.

— Luullakseni, monsieur, hän vastasi nopeasti, silmäillen Garnachea salavihkaa, — olemme me kaikki neiti de La Vauvrayen asioihin sekaantuneet henkilöt jollakin tavoin erehtyneet. Hän on kiivas, äkkipikainen lapsi, ja vähän aikaa sitten satuimme joutumaan sanasotaan — sellaistahan tapahtuu sopuisimmissakin perheissä. Kiukkunsa vallassa hän kirjoitti kirjeen kuningattarelle pyytäen, että hänet siirrettäisiin pois minun holhouksestani. Sen jälkeen, monsieur, on hän sitä katunut. Te, joka epäilemättä ymmärrätte naisellista mieltä…

— Älkää ottako sellaista olettamusta pohjaksi, madame! keskeytti Garnache. — Tunnen naisen mieltä yhtä huonosti kuin jokainen, joka luulee tuntevansa sitä vähän — siis en yhtään!

Markiisitar naurahti ikään kuin erinomaiselle pilalle, ja Marius, joka palatessaan tuolilleen kuuli Garnachen vastauksen, yhtyi nauruun.

— Oletan, madame, teidän tahtovan vakuuttaa minulle, että neiti de La Vauvraye, katuen kirjettään, ei enää halua päästä Pariisiin, vaan pikemminkin haluaa jäädä tänne Condillaciin teidän kiitettävään hoivaanne.

— Mutta koska minä olen kuningattaren lähetti, on minun toteltava hänen määräyksiään, ja niiden mukaan on minun saatettava neiti de La Vauvraye Pariisiin. Niissä ei ole otettu huomioon mitään muutoksia, mitä neidin mielessä kenties on tapahtunut. Jos tämä matka nyt on hänestä vastenmielinen, saa hän siitä syyttää vain omaa harkitsemattomuuttaan, koska hän itse sitä pyysi. Tärkeätä on vain se, että kuningatar on käskenyt hänen saapua Pariisiin. Uskollisena alamaisena on hänen noudatettava kuningattaren käskyä, teidän on uskollisena alamaisena huolehdittava siitä, että hän sen tekee. Niin ollen, madame, luotan teidän käyttävän vaikutusvaltaanne neitiin ja järjestävän niin, että hän on matkavalmiina keskipäivällä huomenna. Nyt jo on yksi päivä tuhlattu.

Leskimarkiisitar nojautui taaksepäin tuolissaan ja puri huultaan. Tämä mies oli liian terävä hänelle. Hänellä ei ollut harhaluuloja. Garnache oli nähnyt hänen lävitseen, ikään kuin hän olisi ollut lasia, oivaltanut hänen juonensa ja vilpillisyytensä. Mutta ollen luottavinaan häneen ja uskovinaan hänen sanansa oli pariisilainen tehnyt tehottomiksi hänen ainoat aseensa — muut paitsi hyökkäykseen tarvittavat — ja käyttänyt niitä sitten hänen häviökseen.

— Monsieur, hän sanoi, — arveletteko voivanne mukautua siihen, minkä lausuin olevan meidän ja myös neiti de La Vauvrayen toivomuksen, jos hän itse ilmoittaisi sen teille?

Garnache loi häneen terävän silmäyksen hymyillen, niin että hänen huulensa raottuivat ja vankat, valkeat hampaat paljastuivat.

— No niin, hän virkkoi vihdoin. — En lupaa, että se voi horjuttaa päätöstäni. Mutta kenties niin, olisin iloinen, jos saisin kunnian tutustua neiti de La Vauvrayehen.

Markiisitar meni ovelle, avasi sen ja huusi: Gaston! Vastaukseksi ilmestyi hovipoika, joka oli ollut huoneessa Garnachen saapuessa.

— Pyydä neiti de La Vauvrayeta tulemaan heti tänne luoksemme! hän käski poikaa ja sulki oven. Garnache oli ollut valppaana nähdäkseen jonkin salaisen merkin tai kuullakseen jonkin kuiskatun sanan, mutta hän ei ollut huomannut mitään.

— Te kutsuitte minua, madame, sanoi tyttö, pysähtyen empivänä huoneen kynnykselle, ja hänen äänessään — miellyttävässä, nuorekkaassa kontra-altossa — oli halveksiva sointu.

Markiisitar huomasi tämän onnettomuutta uhkaavan merkin, ja se sai hänet jo katumaan sitä, että hän oli ryhtynyt niin rohkeaan leikkiin, kuin de Garnachen ja Valérien saattaminen toistensa seuraan oli.

Hän vilkaisi huolestuneena Garnacheen. Tämä silmäili tyttöä, katseli hänen hentoa, joustavaa vartaloaan, joka näytti tavallista pitemmältä mustassa surupuvussaan, soikeita kasvojaan, jotka nyt olivat kalpeahkot jännityksestä, hienoja, kaarevia kulmakarvoja, kirkkaita, ruskeita silmiä ja upeata, ruskeata tukkaa, joka aaltoili mitä viehättävimmän, valkoisen hilkan peittämänä. Hänen katseensa viipyi ihailevana kaunispiirteisessä nenässä, viehättävästi muodostuneessa suussa ja leuassa, huikaisevan valkeassa hipiässä, joka ei pistänyt silmään ainoastaan kaulassa ja kasvoissa, vaan myös pitkissä, hoikissa, ristiin pannuissa käsissä.

Nämä kaikkialla näkyvät ylhäisen syntyperän merkit osoittivat hänelle varmasti, että nyt häntä ei koetettu pettää väärällä henkilöllä. Hänen edessään oleva tyttö oli todellakin Valérie de La Vauvraye.

Markiisittaren kehotuksesta Valérie astui sisälle. Marius kiiruhti sulkemaan oven ja tarjoamaan hänelle tuolia, osaten käytöksellään erinomaisesti osoittaa samalla kertaa lämpimiä tunteita ja nöyrää kunnioitusta.

Tyttö istuutui ulkonaisesti tyynenä. Kukaan ei olisi voinut aavistaa, kuinka tavattoman kiihtynyt hän oli katsellessaan miestä, jonka kuningatar oli lähettänyt häntä noutamaan.

Syntyi hiljaisuus, sen keskeytti vihdoin Marius, joka nojasi kyynärpäitään Valérien tuolin selkämykseen.

— Herra de Garnache on kohtuuton meitä kohtaan, ja hänestä on vaikea uskoa, ettet sinä enää tahdo poistua luotamme.

Sitä ei Garnache suinkaan ollut väittänyt, mutta koska se ilmaisi hänen todelliset ajatuksensa, ei hän välittänyt oikaista Mariuksen sanoja.

Valérie ei virkkanut mitään, vaan hänen katseensa siirtyi markiisittaren kasvoihin, jotka rypistyivät uhkaavasti. Garnache pani merkille, että tyttö oli vaiti, ja veti siitä omat johtopäätöksensä.

— Sen vuoksi lähetimme kutsumaan sinua, jatkoi markiisitar poikansa lausetta, — joten voisit itse vakuuttaa herra de Garnachelle, että asia on siten.

Tytöstä näkyi vastaaminen olevan vaikeata. Hänen katseensa harhaili Garnacheen ja luiskahti taas toisaalle kaihtaen miehen läpitunkevia silmiä. Hänestä tuntui, että pariisilainen kykeni näkemään hänen ajatuksenakin, ja äkkiä tämä tunne, joka oli häntä pelottanut, muuttui hänen toivokseen. Jos asianlaita oli siten kuin hän luuli, niin mitäpä merkitsisi, mitä hän sanoisi? Kaikesta huolimatta Garnache tietäisi, mitä hän todella ajatteli.

— Niin, madame, hän lausui vihdoin, ja hänen äänensä oli aivan ilmeetön. — Niin, monsieur, asia on kuten markiisitar on sanonut. Haluan jäädä Condillaciin.

Leskimarkiisittarelta, joka seisoi askeleen, parin päässä Garnachesta, kuului melkein huoahdusta muistuttava ääni. Garnachelta ei jäänyt mitään huomaamatta. Hän erotti äänen ja piti sitä helpotuksen merkkinä. Sitten hän alkoi puhua, kohdistaen sanansa Valérielle.

— Mademoiselle, on valitettavaa, että liiaksi hätäillen kirjoititte kuningattarelle, kun nyt olette muuttanut mieltänne. Olen ymmärtämätön mies, mademoiselle, pelkkä sotilas, jonka tulee totella määräyksiä saamatta lainkaan ajatella. Minun on käsketty saattaa teidät Pariisiin. Teidän tahtoanne ei ole otettu huomioon. En tiedä, miten kuningatar tahtoisi minun toimivan, nähdessään, kuinka vastahakoinen olette; ehkä hän suostuisi tahtonne mukaan jättämään teidät tänne. Mutta minä en voi olla niin ylimielinen, että menisin arvailemaan, mitä kuningatar haluaa. Minä en voi ottaa ohjeekseni muuta kuin hänen määräyksensä, ja ne jättävät minulle avoimeksi vain yhden toimintamahdollisuuden — pyytää teitä, mademoiselle, valmistautumaan heti lähtemään mukaani.

Helpotuksen ilme, joka lehahti Valérien kasvoille, ja vähäinen puna, joka lämmitti hänen tähän asti niin kalpeita kasvojaan, riittivät täydelleen vahvistamaan Garnachen epäluulot oikeiksi.

— Mutta, monsieur, puuttui Marius puheeseen, — teistäkin täytyy olla selvää, että koska kerran kuningatar on antanut määräyksensä noudattaakseen neidin toivomuksia, muuttuisivat nyt, kun neidin toivomukset ovat muuttuneet, myös kuningattaren käskyt niiden mukaisiksi.

— Se lienee selvää teistä, monsieur; mutta pahaksi onneksi ovat saamani määräykset ainoa ohjenuorani, intti Garnache. — Eikö neiti itse ole samaa mieltä kanssani?

Valérie oli sanomaisillaan jotakin; hänen katseensa oli innokas, hänen huulensa avautuivat. Mutta sitten katosi kaikki väri hänen kasvoistaan, ja hän näytti mykistyvän. Garnache loi syrjäsilmäyksen markiisittareen ja yllätti hänen kasvoillaan rypistyksen, joka oli saanut aikaan tämän äkillisen muutoksen.

— Madame, hän jyrisi, — olen jo kylliksi kauan saanut teiltä tanssiopetusta. Nyt on meidän luullakseni aika hieman kävellä tavallisessakin tahdissa, muuten emme pääse vähääkään pitemmälle sillä tiellä, jota aion mennä — ja se vie minut Pariisiin neidin seurassa.

— Monsieur, monsieur! huudahti ällistynyt markiisitar, asettuen säikähtämättä Garnachen eteen; ja Marius vapisi hänen puolestaan, sillä mies näytti niin hurjalta, että nuorukainen melkein pelkäsi hänen lyövän äitiään.

— Olen kuullut tarpeeksi, kivahti Garnache. — Ei enää sanaakaan keltään täällä Condillacissa! Minä otan tämän naisen mukaani — nyt, heti paikalla; ja jos kukaan kohottaa sormeaankaan vastustaakseen minua, niin, taivas olkoon todistajani, se on viimeinen kerta, jolloin hän ketään vastustaa. Jos ainoakaan käsi tarttuu minuun tai jos edessäni paljastetaan miekka, niin vannon, madame, palaavani ja polttavani tämän kapinapesäkkeen perustuksiaan myöten.

Sokea kiihko oli puhaltanut hänen terävän huomiokykynsä kuin tuhka tuuleen, hänen kaikkinäkevän valppautensa sokaisi hänen aivojansa sumentava vihanpilvi. Hän ei huomannut merkkiä, jonka markiisitar antoi pojalleen, eikä Mariuksen hiljaista hiipimistä ovelle. Hän astui Valérien luokse.

He kääntyivät yhdessä ovea kohti vilkaisemattakaan leskimarkiisittareen. Tämä seisoi paikallaan taputtaen koiraa, joka oli noussut ja tullut hänen viereensä. Hän tarkasteli poistuvia äänettömästi, ja hänen kauniilla, norsunluunvalkeilla kasvoillaan väikkyi tuhoaennustava hymy.

Sitten kuului eteishuoneesta jalkojen töminää ja ääniä. Ovi tempaistiin rajusti auki, ja huoneeseen syöksyi miehiä, miekat paljaina, Marius viimeisenä.

Pelosta parkaisten Valérie horjahti takaisin laudoitettua seinää vasten, painaen pienet kätensä poskilleen, silmät laajentuneena levottomuudesta.

Garnachen miekka singahti tupesta, hänen yhteenpurtujen hampaittensa lomitse sähähti kirous, ja hän kävi taisteluasentoon. Miehet pysähtyivät silmäilemään häntä. Marius usutti heitä eteenpäin kuten koiralaumaa.

— Käykää kiinni! hän huusi osoittaen Garnachea, ja hänen kauniit silmänsä kiiluivat raivosta. — Iskekää hänet kuoliaaksi!

Miehet liikahtivat, mutta samalla hetkellä liikahti myös Valérie. Hän juoksi heidän eteensä, heidän säiliensä ja uhrinsa väliin.

— Te ette saa tehdä sitä; ette saa! hän huusi, ja hänen kasvonsa olivat pingottuneet ja hänen silmissään oli tuskaisa ilme. — Se on murha — murha, te lurjukset! Muisto siitä, kuinka tämä hento, pieni nainen seisoi säikkymättä niin monien paljastettujen miekkojen edessä suojatakseen häntä salamurhaajilta, ei koskaan häipynyt Garnachen mielestä.

— Mademoiselle, hän virkkoi tyynesti, — jos vain suvaitsette väistyä syrjään, niin ensin kuolee heidän joukostaan joitakuita.

Mutta Valérie ei hievahtanutkaan. Marius puristi kätensä nyrkkiin kiukuissaan viivytyksen johdosta. Markiisitar katseli hymyillen ja taputellen koiransa päätä. Häneen Valérie nyt vetosi.

— Madame, hän huudahti, — te ette sitä salli. Te ette anna heidän tehdä murhaa. Käskekää heidän panna miekkansa tuppeen! Ajatelkaa, että herra de Garnache on täällä kuningattaren nimessä!

— Herra de Garnache lupasi puolestaan näyttää meille joitakin kauniita tekoja, pilkkasi markiisitar. — Me vain tarjoamme hänelle tilaisuuden niiden suorittamiseen. Jollei tässä ole kylliksi hänen tavattomalle uljuudelleen, niin ulkona on lisää miehiä, jotka voimme kutsua tänne.

Mariuksessa heräsi sääli Valérieta kohtaan — kenties se oli vain pelkkää sopivaisuuden tunnetta. Hän astui eteenpäin.

— Niin, vie hänet pois täältä, yllytti leskimarkiisitar hymyillen. —
Hänen läsnäolonsa vie rohkeuden komealta pariisilaiseltamme.

Innokkaana tekemään työtä käskettyä Marius tunkeutui eteenpäin sotilaittensa ohi kunnes hän oli vain noin kolmen askeleen päässä tytöstä ja parhaiksi niin kaukana pariisilaisesta, ettei tämä ylettynyt antamaan hänelle äkillistä pistoa miekallaan.

Hiljaa ja hyvin varovasti Garnache siirsi oikeaa jalkaansa vähän kauemmaksi oikealle. Äkkiä hän nojautui sille koko painollaan, joten tyttö ei enää ollut hänelle esteenä. Ennen kuin kukaan oivalsi hänen aikomustaan, oli kaikki suoritettu. Hän oli hypähtänyt eteenpäin, tarttunut nuorukaisen välkkyvän ihokkaan rinnukseen, hypännyt takaisin suojaan Valérien taakse, paiskannut Mariuksen lattiaan ja laskenut jalkansa, jossa oli paksun mutakerroksen peittämä ratsastussaapas, suoraan nuorukaisen pitkälle, sirolle kaulalle.

— Jos hievautat sormeasikaan, poikaseni, hän ärjäisi, — niin poljen sinut hengettömäksi kuin rupisammakon.

Miehet liikahtivat äkkiä eteenpäin, mutta vaikka Garnache olikin kiukustunut, niin hän pakottautui rauhalliseksi. Jos hän nyt vielä kerran menettäisi malttinsa, niin hän totisesti saisi nopean kuoleman. Sen hän tiesi ja toisteli sitä itsekseen, ettei se pääsisi häneltä unohtumaan.

— Takaisin! hän komensi niin käskevällä äänellä, että miehet pysähtyivät ja jäivät suu auki töllistelemään. Takaisin, tai hän on tuhon oma! Kääntäen miekkansa kärjen alaspäin, hän laski sen keveästi nuorukaisen rinnalle.

Neuvottomina katsoivat miehet leskimarkiisittareen saadakseen ohjeita. Tämä kurottautui eteenpäin; hymy oli haihtunut hänen huuliltaan, ja hänen rintansa nousi ja laski kiivaasti.

Garnache tarkkasi markiisitarta valppain silmin. Hän näki, kuinka huolekas pelko sai naisen kauniit kasvot vääntymään, ja sen nähdessään hän rohkaistui, sillä hänen henkensä oli sen varassa, kuinka voimakkaasti hän voisi vaikuttaa markiisittaren tunteisiin.

— Te hymyilitte äsken, madame, kun aiottiin teurastaa mies teidän nähtenne. Nähdäkseni ette enää hymyile, kun olen tehnyt ensimmäisen lupaamani urotyön.

— Päästäkää hänet! pyysi markiisitar, ja hänen kauhusta väräjävä äänensä oli tuskin kuiskausta kuuluvampi. — Päästäkää hänet, monsieur, jos tahdotte säilyttää oman henkenne!

— Siitä hinnasta kyllä — vaikka saatte uskoa minua, että maksatte liian paljon noin kurjan olennon hengestä. Mutta te pidätte sitä arvossa, ja se on minun käsissäni; ja niinpä suonette minulle anteeksi, jos esiinnynkin kiristäjän tavoin.

— Hellittäkää hänet irti ja menkää Jumalan nimessä tiehenne. Kukaan ei teitä estä, lupasi markiisitar.

Garnache hymyili. — Tarvitsen siitä jonkinlaisia takeita. En suostu pitämään sanaanne riittävänä, rouva de Condillac.

— Mitä takeita voin teille antaa? vaikeroi markiisitar, väännellen käsiään ja tuijottaen poikansa kasvoihin, jotka olivat tuhkanharmaat pelosta ja raivosta ja jotka pilkottivat Garnachen raskaan saappaan takaa.

— Käskekää jonkun miehenne kutsua tänne palvelijani! Jätin hänet pihalle odottamaan itseäni.

Käsky annettiin ja yksi murhamiehistä poistui. Jännittyneen, tuskallisen hiljaisuuden vallitessa odotettiin hänen palaamistaan, vaikka hän viipyikin poissa vain hetkisen.

Rabecquen silmät menivät ällistyksestä pystyyn, kun hän näki, minkälainen tilanne oli. Garnache kehotti häntä riisumaan aseet saapuvillaolijoilta.

— Älköönkä teistä kukaan vastustelko älköönkä ahdistako häntä! hän lisäsi. — Muutoin se maksaa isäntänne hengen.

Peloissaan leskimarkiisitar toisti empimättä hänen komennuksensa miehilleen. Kun se oli tehty, nosti pariisilainen jalkansa pois uhrinsa kaulalta.

Garnache sijoittui pojan selän taakse. — Madame, hän sanoi, — pojallenne ei tapahdu mitään pahaa, jos hän vain on järkevä. Mutta jollei hän tottele minua tai jos kukaan Condillacin asukas käy kimppuumme, niin se merkitsee herra de Condillacin kuolemaa. Mademoiselle, haluatteko seurata minua Pariisiin?

— Kyllä, monsieur, vastasi Valérie pelkäämättä, ja nyt hänen silmänsä säihkyivät.

— Siispä lähdemme. Asettukaa herra de Condillacin viereen! Rabecque, seuraa minua! Eteenpäin, herra de Condillac! Suvainnette saattaa meidät ratsujemme luokse pihalle.

He olivat omituinen kulkue marssiessaan ulos salista nolattujen murhamiesten ja heidän valtiattarensa synkästi katsellessa heitä. Kynnyksellä Garnache pysähtyi ja vilkaisi taakseen olkansa ylitse.

Oletteko tyytyväinen, madame? Oletteko nähnyt rohkeita tekoja kylliksi yhden päivän osalle? hän kysäisi nauraen. Mutta markiisitar seisoi kalpeana kiukusta vastaamatta mitään.

Garnache seurueineen meni eteishuoneen halki, ensin varovaisuuden vuoksi teljettyään markiisittaren kätyreineen lukon taakse. Synkkää käytävää pitkin he sitten pääsivät pihalle. Siellä Marius lohdutuksekseen näki, että joitakuita miehiä Condillacin varusväestä — noin kymmenkunta — kaikki paremmin tai huonommin aseistettuina, seisoi Garnachen ja hänen palvelijansa ratsujen ympärillä.

— Muistakaa, varoitti Garnache herra de Condillacia, — että jos kukaan miehistänne näyttää hampaitaan, on se turmionne. He olivat seisahtuneet pihalle vievän oven kynnykselle. — Käskekää heidän poistua tuosta pihan toisella puolella olevasta ovesta!

Mariuksen rohkeus painui kuten kivi veteen. Hän käsitti, kuten hänen äitinsä oli käsittänyt vähän aikaa sitten, että Garnache oli sellainen vastustaja, joka ei jättänyt mitään sattuman varaan. Hänen äänensä oli käheä kiusallisesta, voimattomasta raivosta, kun hän antoi määräyksen, jota heltymätön pariisilainen vaati.

— Ja nyt tätä tietä, herra de Condillac! käski Garnache, ja kun Marius vihdoin kääntyi häneen päin, astui hän syrjään ja viittasi kädellään ovea kohti, josta he juuri olivat tulleet. Hetkisen nuorukainen seisoi, silmäillen tuimaa voittajaansa, kädet puristettuina nyrkkiin, niin että rystyset olivat valkeat, ja kasvot tummanpunaisina. Turhaan hän etsi sanoja, joilla olisi voinut jossakin määrin purkaa kirvelevää raivoaan, joka melkein pani hänen sisunsa pakahtumaan. Luopuen sitten toivottomana sitä yrittämästä, hän kohautti olkapäitään, mutisi jotakin epäselvästi ja luikki pariisilaisen sivuitse, totellen häntä, kuten koira tottelee häntä koipien välissä ja muristen hampaat irvessä.

Garnache läjäytti oven kiinni hänen jälkeensä, lukitsi sen ja kääntyi
Valériehen päin, hymyillen tyynesti.

— Luullakseni olemme tästä selviytyneet, hän virkkoi anteeksiannettavan ylpeänä. — Loppu käy helposti, vaikka teillä lienee hiukan epämukavaa matkalla täältä Grenobleen.

Tytön huulille tuli myös hymy, tosin kalpea ja arka, joka muistutti auringon pilkahdusta talviselta taivaalta. — Se ei tee mitään, hän vakuutti, koettaen saada äänensä rohkeaksi.

Heidän oli kiirehdittävä, ja Garnache jätti sikseen kohteliaisuudet, joiden lausuminen ei parhaissakaan oloissa tahtonut häneltä luonnistua. Valérie tunsi, että häntä tartuttiin ranteeseen, hieman kovakouraisesti, kuten hän myöhemmin muisti, ja lennätettiin kiveystä myöten kiinnisidottujen hevosten luokse, joiden kimpussa Rabecque jo puuhasi. Hän näki Garnachen nostavan jalkansa jalustimeen ja viskautuvan satulaan. Sitten pariisilainen ojensi hänelle kätensä, pyysi häntä nostamaan jalkansa omalleen ja kiroten kutsui Rabecquen hänen avukseen. Hetkistä myöhemmin hänet oli heilautettu Garnachen eteen melkein hänen ratsunsa sä’älle. Hevosen kaviot kapsahtivat kiveykseen, nostosillan lankuista lähti kumajava ääni ja he olivat ulkosalla — Condillacin ulkopuolella — ja laskettivat täyttä neliä joelle vievää valkeata tietä pitkin. Heidän jäljessään ratsasti Rabecque, hypähdellen pelottavasti satulassaan ja sätkytellen hurjasti jalkojaan etsiessään jalustimiaan ja päästellen räikeitä sadatuksia.

Yö oli tullut, ja oli alkanut sataa, kun Garnache ja Valérie saapuivat Grenobleen. He menivät kaupunkiin jalkaisin, sillä pariisilainen ei halunnut herättää huomiota näyttäytymällä kaduilla nainen ratsunsa selässä.

Huolehtien tytön mukavuudesta, Garnache oli riisunut päältään paksun ratsastusvaippansa ja vaatinut häntä ottamaan sen ylleen, kietoen sen niin, että hänen päänsä peittyi kuten huppuun. Siten hän ei ollut suojassa ainoastaan sateelta, vaan myös uteliaiden katseilta.

He astelivat tihkusateessa likaisilla, liukkailla kaduilla, joita valaisi ikkunoista ja ovista tuleva hohde, Rabecque seurasi heitä taluttaen hevosia. Garnache ohjasi heidät suoraan majataloonsa — Auberge du Veau qui Tèteen, jolla oli se etu, että se oli käskynhaltijan palatsia vastapäätä.

Tallimies otti ratsut hoitoonsa, ja isäntä opasti heidät toisessa kerroksessa olevaan huoneeseen, jonka hän jätti Valérien käytettäväksi. Kun se oli tehty, jätti Garnache Rabecquen vahdiksi ja lähti suorittamaan tarpeellisia valmistuksia alkavaa matkaa varten. Hän alkoi siitä, mikä hänen mielestään oli tärkein tehtävä, meni kadun poikki käskynhaltijan palatsiin ja pyysi saada heti tavata herra de Tressania.

Kun hänet oli viety käskynhaltijan puheille, ällistytti hän tätä pulleata herrasmiestä ilmoittamalla palanneensa Condillacista mukanaan neiti de La Vauvraye ja tarvitsevansa turvajoukon saattamaan heitä Pariisiin.

— Sillä minua ei lainkaan haluta joutua alttiiksi niille toimenpiteille, joihin Condillacin naarastiikeri pentuineen saattaa ryhtyä saadakseen takaisin saaliinsa, hän selitti hymyillen jurosti.

Käskynhaltija siveli partaansa ja siristi haljakoita silmiään, kunnes ne katosivat hänen lihaviin poskiinsa. Hän oli ymmällä. Hän ei voinut kuvitellakaan muuta kuin että kuningattaren lähettiä oli puijattu tällä kertaa menestyksellisemmin.

— Niin ollen arvaan, hän sanoi salaten mielessään liikkuvat ajatukset, — että saitte neidon väkivallalla tai viekkaudella.

— Käytin kumpaakin, monsieur, oli lyhyt vastaus. — Mutta vielä emme ole poissa vaaralliselta alueelta, ja juuri sen vuoksi tarvitsen saattojoukkoa.

Tressanille kävi olo tukalaksi. — Kuinka monta miestä tahdotte? hän kysyi arvellen, että pariisilainen vaatisi vähintään puoli komppaniaa.

Tressanin levottomuus haihtui, ja hän halveksi Garnachea, koska tämä tyytyi niin vähäiseen miesjoukkoon, enemmän kuin kunnioitti häntä sen uljuuden ja rohkeuden tähden, jota hän oli osoittanut. Hän ei suinkaan tahtonut huomauttaa, että vaadittu joukko saattaisi osoittautua riittämättömäksi, pikemminkin hän oli kiitollinen siitä, ettei Garnache pyytänyt enempää. Saattoväkeä ei Tressan uskaltanut häneltä kieltää, mutta se hänen olisi täytynyt tehdä — tai rikkoa välinsä Condillacien kanssa — jos hän olisi pyytänyt lukuisampaa osastoa. Mutta kuusi miestä! No, ne eivät paljonkaan merkitsisi. Niin ollen hän suostui kerkeästi kysyen kuinka pian Garnache ne tahtoisi.

— Heti paikalla, oli pariisilaisen vastaus. — Lähden Grenoblesta tänä iltana. Toivon olevani matkavalmis tunnin kuluttua. Sillä välin haluan ratsumiehet kunniavahdiksi. Majailen kadun toisella puolen.

Tressan oli perin iloinen päästessään hänestä eroon ja nousi heti antamaan tarpeelliset määräykset, ja kymmenen minuutin kuluttua oli Garnache jälleen Imevässä Vasikassa, mukanaan kuusi ratsumiestä ja kersantti, jotka olivat jättäneet ratsunsa käskynhaltijan talliin lähtöhetkeen saakka. Siihen asti Garnache määräsi heidät vahtiin majatalon tuvassa.

Hän tilasi heille virvokkeita ja käski heidän pysyä siellä ja totella hänen palvelijansa Rabecquen määräyksiä. Siihen oli syynä se, että hänen oli pakko poistua hetkiseksi etsimään matkaa varten sopivia vaunuja. Koska Imevä Vasikka ei ollut kestikievari, oli hänen hankittava vaunut muualta — Auberge de Francesta, joka sijaitsi kaupungin itäosassa Savoyn portin luona — eikä hän tahtonut jättää Valérieta turvattomaksi poissa ollessaan. Kuutta ratsumiestä hän piti riittävänä, kuten ne todella olivatkin.

Hän lähti tälle asialle vetäen viitan tiukasti ympärilleen ja astuen ripeästi nyt rankemmaksi käyneessä sateessa.

Isännällä ei ollut hevosia eikä ajoneuvoja, eikä hän saisikaan niitä ennen kuin seuraavana päivänä. Hän oli pahoillaan siitä, että se seikka tuotti harmia de Garnachelle. Hän selitti hyvin innokkaasti, mistä johtui, ettei hän voinut antaa vaunuja de Garnachen käytettäviksi — niin innokkaasti, että oli ihmeellistä, kuinka se voi olla herättämättä Garnachessa epäluuloja. Sillä todellinen asianlaita oli se, että Condillacista oli käyty ennen häntä siellä — kuten koko kaupungissa kaikkialta, mistä kyyti suinkin olisi ollut saatavissa, ja lupaamalla palkkioita tottelemisesta sekä uhkaamalla rangaistusta tottelemattomuudesta järjestetty niin, että Garnache kuuli saman jutun joka paikassa.

Noin tuntia myöhemmin, tuloksettomasti nuuskittuaan koko kaupungin etsiessään ajoneuvoja, hän palasi Veau qui Tèteen märkänä ja ärtyneenä. Tilavan tuvan nurkassa — majatalon sisähuoneihin vievän oven vieressä — istuivat ratsumiehet pöydän ääressä, toraillen hieman äänekkäästi pelatessaan korttia. Kersantti istui vähän syrjässä keskustellen isännän vaimon kanssa ja luoden puhetoveriinsa ihailevia silmäyksiä huomaamatta valppaan aviopuolison otsalla yhä synkemmiksi käyviä ryppyjä.

Toisessa pöydässä istui neljä herrasmiestä — ulkonäöstä päättäen matkustajia — joiden puhelu kävi Garnachen saapuessa hyvin hiljaiseksi. Mutta hän ei välittänyt heistä lainkaan, vaan asteli kannusten kilistessä oljilla peitetyn lattian poikki eikä huomannut, kuinka terävästi heidän katseensa salaa seurasivat häntä, kun hän, vastattuaan ohimennen kersantin reippaaseen tervehdykseen, katosi portaille vievästä ovesta.

Hetkisen kuluttua hän tuli uudelleen näkyviin, kutsuen isäntää ja käskien tämän valmistaa illallisen hänelle ja Rabecquelle.

— Onko kaikki hyvin? hän kysyi ja sai palvelijaltaan rauhoittavan vastauksen.

Valérie tervehti häntä iloisesti. Hänen pitkä poissaolonsa oli nähtävästi huolestuttanut tyttöä. Hän kertoi, millä asialla hän oli ollut, ja neidon kasvoille levisi levoton ilme, kun hän kuuli etsinnän tuloksen.

— Tarkoituksenne, monsieur, hätäili Valérie, — ei kai toki ole, että jäisin yöksi Grenobleen. Tämä on Condillacien puuhaa.

— He ovat ehättäneet ennen teitä. He koettavat pidättää teitä täällä — pidättää meitä Grenoblessa.

— Mutta mitä varten? tiedusteli pariisilainen, käyden yhä kärsimättömämmäksi. — Auberge de Francesta luvattiin minulle vaunut huomenaamulla. Mitä hyötyä olisi Condihaceilla, jos he pidättäisivät meitä täällä yön?

— Olkaa huoletta! vastasi Garnache keveästi; ja tyynnyttääkseen tyttöä hän lisäsi hymyillen: — Nukkukaa rauhassa varmana siitä, että me, Rabecque, minä ja ratsumiehet, vahdimme teitä hyvin.

— Olette kovin hyvä. Varokaa väijytyksiä! Olkaa varuillanne! He ovat hyvin julmia ja ovelia, nämä Condillacin asukkaat. Ja jos teille kävisikin onnettomasti.

Tyttö kohautti olkapäitään. — Rukoilen teitä pitämään varanne! hän tiukkasi.

Käytävässä hän kutsui Rabecquea, ja he menivät yhdessä alas. Mutta muistaessaan Valérien pelokkuuden, hän lähetti yhden ratsumiehistä vahtimaan tytön ovelle sillä aikaa kun hän palvelijoineen söi illallista. Sen tehtyään hän huusi isäntää ja istuutui pöytään Rabecquen sijoittuessa hänen taakseen valmiina ojentamaan hänelle ruokalajeja ja täyttämään hänen viinilasinsa.

Matalan huoneen toisessa päässä istuivat yhä edellämainitut neljä matkustajaa, keskustellen keskenään, ja kun Garnache istuutui, huusi yksi heistä isäntää ja tiedusti kärtyisesti, eikö hänen illallisensa ollut kohta jo valmis.

— Aivan heti, monsieur, vastasi isäntä kunnioittavasti ja kääntyi jälleen pariisilaiseen päin. Sitten hän poistui noutamaan viimemainitun aterian, ja hänen mentyään sai Rabecque herraltaan kuulla, minkä vuoksi he jäivät yöksi Grenobleen. Johtopäätös, jonka nokkela palvelija veti — ja jonka hän arkailematta toi esiin — siitä, ettei Grenoblessa ollut sinä iltana hevosia eikä vaunuja, kävi ihmeellisen hyvin yhteen Valérien arvelun kanssa.

Majatalon pitäjä palasi, kantaen tarjoiluvadilla maukasta paistia, josta lehahti miellyttävä tuoksu; häntä seurasi vaimonsa, tuoden muita ruokalajeja, kainalossaan pullo armagnacia. Rabecque alkoi heti puuhata, ja hänen nälkäinen isäntänsä valmistautui tyydyttämään Ranskan terveimmän miehen ruokahalua, kun pöydälle äkkiä lankesi varjo. Pöydän viereen oli tullut seisomaan mies, varjostaen yhtä kattopalkeista riippuvista lampuista.

Garnache, joka parhaillaan oli ottamassa paistia lautaselleen, keskeytti sen ja katsahti häneen.

— Teille, monsieur — en mitään, vastasi mies hävyttömästi katsoen häntä suoraan silmiin.

Puna kohosi Garnachen poskille, ja hän silmäili tulokasta, rypistäen neuvottomana otsaansa. Hänen edessään oli sama matkustaja, joka äsken oli tiedustanut illallistaan; pitkänpuoleinen mies, jonka hartiain leveys ja rinnan korkeus osoittivat, että hän myös oli voimakas ja kestävä.

Röyhkeästä puhuttelutavasta huolimatta mies miellytti Garnachea. Mutta ennen kuin hän ehti vastata, ennätti isäntä selittämään.

— Erehtyy? jyräytti toinen, puhuen hieman ulkomaalaisittain. — Te erehdytte, jos aiotte väittää, ettei tämä ole minun illalliseni. Onko minun odotettava koko yö, samalla kun jokaiselle tolvanalle, joka tulee sikolättiinne minun jälkeeni, tarjoillaan ennen minua?

— Tolvanalle? virkahti Garnache miettivänä ja vilkaisi taas miestä kasvoihin. Muukalaisen takana tunkeili nyt hänen kolme toveriaan, kun taas huoneen toisella seinustalla olevat ratsumiehet unohtivat kortinpeluunsa ja pitivät silmällä uhkaavalta näyttävää riitaa.

Ulkomaalainen — sillä sellaiseksi hänen ranskankielensä hänet osoitti — kääntyi puolittain halveksivasti isäntään päin, syrjäyttäen Garnachen tahallisen loukkaavasti.

— Tolvanalle? mutisi Garnache uudelleen ja puhutellen hänkin majatalon isäntää. — Sanokaapa, isäntä, minne tolvanat hautaavat vainajiaan Grenoblessa? Ehkä tarvitsen sitä tietoa.

Ennen kuin hätääntynyt isäntä sai sanaakaan suustaan, oli vieras jälleen pyörähtänyt Garnacheen päin. — Mitä tarkoitatte? hän kysyi terävästi ja loi toiseen kiukkuisen katseen.

— Että Grenoble kenties saa huomenna nähdä erään ulkomaalaisen mahtailijan hautajaiset, hyvä herra, sanoi Garnache hymyillen herttaisesti, niin että hampaat näkyivät. Samassa hän tunsi, että joku painoi häntä lapaluun kohdalle, mutta ei välittänyt siitä, vaan silmäili tarkkaavasti toisen kasvoja. Hetkisen niistä kuvastui hämmästys, sitten ne synkkenivät suuttumuksesta.

Garnache levitti kätensä. — Jos lakki tuntuu herrasta sopivalta, niin en tahdo estää teitä panemasta sitä päähänne.

Muukalainen laski toisen kätensä pöydälle ja kumartui eteenpäin
Garnachea kohti. — Saanko pyytää herraa puhumaan hieman selvemmin?

Garnache nojautui taaksepäin tuolissaan ja tarkasteli miestä hymyillen. Jos kohta hänen sisunsa saattoikin tavallisesti olla herkkä kuohahtamaan, niin nyt sitä hillitsi huvittuneisuus. Hän oli elämänsä varrella nähnyt monta riitaa syntyvän mitä turhanpäiväisimmistä syistä, mutta totisesti ei niistä yksikään ollut alkanut näin tyhjästä. Tuntui melkein siltä, kuin mies olisi tullut tänne vakavassa aikomuksessa rakentaa toraa hänen kanssaan.

Hänen mieleensä välähti epäluulo. Hän muisti neiti de La Vauvrayen varoituksen. Ja hän mietti. Oliko tämä joku juoni, jolla koetettiin viekoitella hänet väijytykseen?

Garnachen hymy leveni ja kävi ystävällisemmäksi. — Huomautukseni oli epämääräinen. Niin oli tarkoitukseni.

Pariisilainen kohotti kulmakarvojaan ja suipisti suutaan. — Valitan, hän virkkoi. Ja nyt oli hänen kestettävä vaikein koe. Muukalaisen ilme muuttui kummastelevan halveksivaksi.

Garnache tunsi punastuvansa. Hän oli menettämäisillään malttinsa; taaskin painettiin hänen selkäänsä lapaluun kohdalle; ja hän tunsi sen ajoissa ja tiesi sen Rabecquen varoitukseksi.

— En jaksa ymmärtää loukanneeni teitä, hän puhkesi vihdoin puhumaan, hilliten lujasti vaistojaan — jotka vaativat häntä iskemään maahan tämän julkean muukalaisen. — Mutta jos olen sen tehnyt, niin pyydän teitä uskomaan, että se on tapahtunut vahingossa. Se ei ollut tarkoitukseni.

— Olkoon sitten, hän lausui ärsyttävän halveksivasti. — Jos olette yhtä herttainen illalliskysymyksessä, niin ilomielin lopetan tämän tuttavuuden, jonka jatkamisesta en arvele koituvan itselleni kunniaa.

Garnache tunsi tämän olevan enemmän kuin hän saattoi sietää. Hänen kasvonsa värähtivät suonenvedontapaisesti suuttumuksesta ja seuraavalla hetkellä hän olisi Rabecquen kiihkeästä nykimisestä huolimatta sinkauttanut paistin vasten nenäkkään herrasmiehen kasvoja, mutta äkkiä saapui isäntä odottamatta avuksi.

— Monsieur, tässä tulee illallisenne, hän ilmoitti, ja hänen vaimonsa ilmestyi keittiöstä, kantaen täyteen lastattua tarjotinta.

Sitten hän kylmän ylimielisesti siirsi katseensa Garnachen edessä olevista ruoista pöytään, jota järjestettiin häntä varten.

— Kas, hän äänsi, ja hänen sävynsä oli kuvaamattoman julkea, — kenties se on parempi. Tämä paisti alkaa jäähtyä luullakseni.

Nyrpistäen nenäänsä hän pyörähti kantapäällään ympäri ja siirtyi toiseen pöytään hyvästelemättä Garnachea ainoallakaan sanalla tai merkillä, istuutuen syömään toveriensa seurassa.

Garnache vietti Grenoblessa unettoman yön, ollen siitä suurimman osan vahdissa — sillä vain niin saatiin Valérien pelko rauhoittumaan. Mutta yö kului, eivätkä Condillacit antaneet itsestään mitään sotaisia merkkejä, joita Valérie pelkäsi, mutta joita Garnachen varman uskon mukaan ei ilmaantuisi — ei voisi ilmaantua.

Hyvissä ajoin seuraavana aamuna hän lähetti Rabecquen Auberge de Franceen noutamaan luvattuja vaunuja ja ruokaili majatalon tuvassa odottaessaan palvelijansa paluuta. Huoneessa oli taaskin eilisiltainen muukalainen, joka kuitenkin istui syrjässä eikä näyttänyt enää haluavan sekaantua pariisilaisen asioihin.

Eräässä toisessa pöydässä oli kaksi herrasmiestä, jotka olivat hillitysti puetut sekä käyttäytyivät säädyllisesti. Heihin hän ei kiinnittänyt sanottavasti huomiotaan, ennen kuin heistä toinen — hoikka, tummaverinen, haukankasvoinen mies — äkkiä katsahti ylös, säpsähti vähän nähdessään pariisilaisen ja puhutteli häntä heti nimeltä. Garnachelta jäi pöydästä nouseminen kesken; hän kääntyi sivullepäin ja tarkasti tummaa herrasmiestä terävästi, mutta ei tuntenut häntä. Vieras astui lähemmäs.

— Minulla on kunnia olla tuttavanne, monsieur? sanoi hän puolittain kysyvästi.

— Parbleu, herra de Garnache! huudahti toinen kasvoillaan hymy, joka oli sitäkin miellyttävämpi, kun se kirkasti muuten varsin synkkiä piirteitä. — Kukapa pariisilainen ei teitä tuntisi? Olen usein nähnyt teidät Hôtel de Bourgognessa.

— Ja kerran, jatkoi toinen, — sain sen kunnian, että herra herttua itse esitti minut teille. Nimeni on Gaubert — Fabre Gaubert. Ja esitellessään itsensä hän nousi pystyyn kunnioituksesta Garnachea kohtaan, joka oli jäänyt seisomaan. Garnache ei tuntenut häntä lainkaan, mutta ei vähääkään epäillyt hänen puheittensa todenperäisyyttä. Miehen olemus oli perin kohtelias ja miellyttävä, lisäksi alkoi Garnachesta tuntua yksinäiseltä Dauphinén erämaissa; hän oli niin ollen mielissään saadessaan seurakseen miehen, jota hän jossakin määrin voi pitää vertaisenaan ja toverinaan. Hän ojensi kätensä.

— Minulle tuottaa kunniaa se, että olette pitänyt minut muistissanne, monsieur, hän sanoi. Hän oli lisäämäisillään, että hän olisi erittäin iloinen, jos herra Gaubert sattuisi olemaan matkalla Pariisiin, koska hän siten saisi nauttia tämän seurasta tällä vaivalloisella matkalla, mutta hän hillitsi itsensä ajoissa. Hänellä ei ollut mitään syytä epäillä tätä herrasmiestä; mutta kuitenkin hänen mieleensä juolahti, että ottaen kaikki huomioon hänen olisi parasta pitää silmänsä visusti auki. Niinpä hän lausuttuaan jonkin kohteliaan, mutta merkityksettömän huomautuksen herra Gaubertin oleskelusta niillä tienoin meni edelleen ja avasi oven. Kova räminä ilmaisi, että Auberge de Francen kömpelötekoiset vaunut olivat tulossa. Ne — tavattoman iso puusta ja nahasta kyhätty tekele — vierivät kolmen hevosen vetäminä katua myöten ja pysähtyivät majatalon ovelle. Niistä hyppäsi ulos Rabecque, jonka hänen isäntänsä heti lähetti kutsumaan neiti de La Vauvrayeta. He lähtisivät liikkeelle heti paikalla.

Totellen käskyä Rabecque kääntyi mennäkseen sisään, mutta samassa hänet tyrkkäsi kovakouraisesti syrjään eräs palvelijalta näyttävä mies, joka tuli majatalosta, kantaen matkalaukkua. Aivan hänen kintereillään seurasi eilisiltainen muukalainen, pää pystyssä ja katse suoraan eteenpäin tähdättynä ikään kuin hän ei olisi huomannutkaan Garnachea.

Garnache ei liikahtanut ennen kuin palvelija oli tempaissut auki vaunun oven ja laskenut sinne kantamansa matkalaukun. Ja vasta sitten, kun muukalainen oli nostanut jalkansa vaunun astuimelle, valmistuen menemään sisälle, Garnache puhkesi puhumaan.

Muukalainen kääntyi tuijottamaan Garnacheen silmissään ihmettelevä ilme, jonka hän sitten taidokkaasti muutti halveksivan tuntevaksi.

— Teidän vaunuistanne? hän kertasi. — Voyons, anteeksipyytelevä ystäväni, onko Grenoblessa kaikki teidän omaanne? Hän puhutteli kyytipoikaa, joka tylsänä katseli kohtausta. — Olette Auberge de Francesta, eikö niin?

— Olen, monsieur, vastasi poika. — Nämä vaunut tilasi eilen illalla eräs Veau qui Tètessä majaileva herrasmies.

— Aivan niin, vahvisti muukalainen lopullisen päättävään tapaan. — Tilaaja olin minä. Ja hän aikoi mennä menojaan, mutta Garnache astui vielä yhden askeleen häntä kohti.

— Pyydän huomauttaa teille, monsieur, hän sanoi — ja vaikka hänen sävynsä ja sanansa olivatkin kohteliaat, oli äänen vapisemisen nojalla kuitenkin ilmeistä, että kohteliaisuus oli pakotettua, pyydän huomauttaa teille, että vaunut nouti minun oma palvelijani, joka ajoi tänne niissä.

— Näyttää siltä, hän virkkoi, leveä ivahymy huulillaan, — että te olette noita tunkeilevia otuksia, jotka alituisesti ahdistavat herrasmiehiä, toivoen jotakin hyötyvänsä. Hän veti esille kukkaron ja avasi sen.

— Eilen illalla anastitte illalliseni. Sen siedin. Nyt aiotte tehdä samoin vaunuilleni, mutta sitä en siedä. Kas tässä vaivoistanne ja palkkioksi siitä, että jätätte minut rauhaan!

— Monsieur, monsieur, hän varoitti kiihtyneellä äänellä, — te ette tiedä, ketä puhuttelette. Tämä herra on Martin Marie Rigobert de Garnache, Mestre-de-Champ kuninkaan armeijassa.

— Kaikista noista nimistä luulisin yhden vain sopivan hänen ilkeytensä perusteella hänelle parhaiten, nimittäin Marien, vastasi ulkomaalainen pilkallisesti, kohautti halveksivasti olkapäitään ja aikoi jälleen nousta vaunuihin.

Tämä kaikki sai Garnachen unohtamaan itsehillintänsä, ja häh teki valitettavan teon. Hän sai yhden sokeita raivonpuuskiaan, astui eteenpäin uskollisen ja valppaan Rabecquen pidättelemisestä huolimatta ja laski raskaan käden ylimielisen herrasmiehen olalle. Hän tarttui muukalaiseen, juuri kun tämä oli nostanut toisen jalkansa maasta laskettuaan toisen vaununastuimelle ja menetti niin ollen helposti tasapainonsa. Hän kiskaisi miestä rajusti taaksepäin, kiepautti hänet ympäri ja paiskasi hänet sätkyttelemään liejuiseen katuojaan.

Sen jälkeen syntyi pahaenteinen, uhkaava hiljaisuus. Tapausta katselemaan oli kerääntynyt pieni vetelehtijäjoukko, joka nyt nopeasti kasvoi, ja jotkut päästivät »häpeä»-huutoja nähdessään Garnachen väkivaltaisen tempun.

Äänettömyyden vallitessa nousi muukalainen verkkaisesti ylös ja koetti pyyhkiä likaa kasvoistaan ja vaatteistaan. Hänen palvelijansa ja ystävänsä riensivät häntä auttamaan, mutta hän viittasi heitä pysymään poissa ja meni Garnachen luokse, silmät säihkyen, suu irvessä.

— Kenties, hän ivasi, puhuen pehmeään ulkomaalaiseen tapaansa, johon nyt sekaantui raivoisan pilkallista kohteliaisuutta, — kenties herra aikoo taaskin pyytää anteeksi.

— Monsieur, te olette hullu, pisti Gaubert väliin. — Olette muukalainen, huomaan, muuten…

Mutta Garnache työnsi tyynesti hänet syrjään. — Olette perin ystävällinen, herra Gaubert, hän sanoi, ja nyt oli hänen käyttäytymisensä jäätävän levollista, eikä hänen sisässään kiehuvasta raivosta näkynyt merkkiäkään. — Mielestäni, monsieur, hän jatkoi vierasmaalaiselle, omaksuen hieman verran tämän miehen ivallisuutta, — on maailma rauhallisempi, kun te olette poissa. Vain se syy pidättää minua pyytämästä anteeksi. Mutta kuitenkin, monsieur, jos lausutte katuvanne sitä, että koetitte, ja lisäksi niin säädyttömällä tavalla, anastaa vaununi…

— Jo riittää, keskeytti toinen. — Me tuhlaamme aikaa, ja minulla on pitkä matka edessäni. Courthon, hän puhutteli ystäväänsä, — tahdotko mitata puolestani tämän herrasmiehen miekan pituuden? Nimeni, monsieur, hän lisäsi Garnachelle, -— on Sanguinetti.

— Todellakin, virkkoi Garnache, — se sopii hyvin verenhimoiseen luonteeseenne.

— Ja piakkoin epäilemättä sopii hänelle hyvin muutoinkin, tokaisi haukannaamainen Gaubert. — Herra de Garnache, jollei teillä ole saapuvilla ketään ystävää, niin pitäisin kunnianani, jos saisin toimia sekundanttinanne. Ja hän kumarsi.

— Niinpä niin, kiitos, monsieur! Tarjouksenne on perin tervetullut.
Teidän pitäisi olla aatelismies, koska käytte usein Hôtel de
Bourgognessa. Suuri kiitos!

Gaubert meni syrjään neuvottelemaan Courthonin kanssa. Sanguinetti seisoi yksin, ylpeänä ja mahtipontisena, silmäillen halveksivasti uteliaita, jotka nyt jo muodostivat tungoksen. Kadulle päin olevia ikkunoita avattiin, niissä näkyi päitä, ja kadun ylitse Garnache olisi voinut nähdä Tressanin veltot kasvot tämän pienen kohtauksen katselijain joukossa.

Garnache hätkähti. Tämä huomautus selvitti hänen ajatuksensa ja johti hänelle mieleen hänen omat eilisiltaiset epäluulonsa, jotka kiukku oli hetkeksi syrjäyttänyt. Nyt hän oli jälleen valpas ja halusi siirtää kaksintaistelun toistaiseksi.

— Herra Courthon, hän sanoi, tunsi häpeäpunan kohoavan otsalleen ja käsitti, että kaksintaistelun välttäminen saattaa vaatia paljon enemmän rohkeutta kuin siihen ryhtyminen, — kiihtymyksessäni minulta unohtui eräs seikka. Olen Grenoblessa valtion asioissa, kuningattaren lähettinä, ja sen vuoksi minun tuskin sopii taistella yksityisriitojen tähden.

— Teidän olisi pitänyt ajatella sitä ennen kuin kieräytitte herra
Sanguinettin lokaan, hän vastasi kylmästi.

— Esitän hänelle anteeksipyyntöni sen johdosta, lupasi Garnache, niellen sisuaan: — jos hän sittenkin tahtoo taistelua, niin hän saa sen, sanokaamme, kuukauden kuluessa.

— Suvainnette ilmoittaa ystävällenne, mitä olen sanonut, vaati
Garnache, keskeyttäen hänet.

Courthon pelästyi, kohautti olkapäitään ja meni sivulle neuvottelemaan ystävänsä kanssa.

— Ah! kuului Sanguinettin ääni hiljaisena, mutta kuitenkin siksi kovana, että kaikki saapuvilla olijat sen kuulivat. — Sitten hän saa julkeudestaan selkäsaunan. Ja äänekkäästi hän käski kuskipojan tuoda piiskansa. Mutta tämä loukkaus sai Garnachen tulistumaan, ja hänen varovaiset päätöksensä romahtivat olemattomiin. Hän astahti eteenpäin ja ääni myrkyllisen purevana ja kasvot hirvittävän näköisinä, ilmoitti, että koska herra Sanguinetti omaksui häntä kohtaan tuollaisen sävyn, oli hän valmis katkaisemaan muukalaisen kaulan heti paikalla, missä se vain sopisi tehdä.

Vihdoin sovittiin, että taisteltaisiin heti Kapusiinikentällä, joka oli lähes kilometrin päässä fransiskaaniluostarin takana.

Sen mukaisesti lähdettiin liikkeelle, Sanguinetti ja Courthon edellä, Garnache ja Gaubert seurasivat heitä. Garnache oli varovaisuuden vuoksi jättänyt Rabecquen Imevään Vasikkaan ja antanut kersantille ankarat määräykset, ettei hän saisi sallia miestensä poistua paikoiltaan hänen poissaollessaan ja että ratsumiesten tuli ehdottomasti totella Rabecquen käskyjä. Verrattain rauhallisena ja vain vähän ajatellen läheistä kaksintaistelua Garnache asteli reippaasti eteenpäin.

Vihdoin he saapuivat Kapusiini-kentälle. Se oli kaunis, vihreä, noin neljänneshehtaarin suuruinen aukeama, jota ympäröi pyökkejä kasvava, vyömäinen puisto.

Ihmisjoukko hajaantui nurmikon reunamille, ja kaksintaistelijat menivät kentälle, ryhtyen valmisteluihin.

Kaikki neljä lähestyivät toisiaan ja mittasivat miekkojen pituutta. Sanguinettin miekka huomattiin kaksi tuumaa pitemmäksi kuin mikään muista kolmesta.

— Se on Italiassa tavallinen pituus, ilmoitti Sanguinetti, kohauttaen olkapäitään.

— Jos te, monsieur, olisitte käsittänyt, ettette enää ollut Italiassa, niin olisimme kenties säästyneet koko tästä perin hullusta puuhasta, vastasi Garnache ärtyisesti.

— Mutta minä en voi sallia teidän antautuvan alttiiksi, kun vastustajallanne on kahta tuumaa pitempi miekka kuin teillä, kivahti Gaubert, melkein kiivastuen.

— Miksi ette, jos minä kerran suostun? kysyi Garnache. — Minä yletän kauemmaksi, ja se tasaa miekkojen eri pituuden.

— Tasaa? kiljaisi Gaubert. — Sen edun, että yllätte pitemmälle, olette saanut Jumalalta, mutta hän on saanut miekkansa asesepältä. Onko se tasaista?

— Ottakoon hän minun miekkani, minä otan hänen, sekaantui italialainen puheeseen, myös maltittoman näköisenä. — Minullakin on kiire.

— Opettakaa minulle hyviä tapoja taistellessamme, ärähti haukannaamainen herrasmies.

— Hyvät herrat, hyvät herrat, pyyteli Garnache, — aiommeko kuluttaa koko päivän sanasotaan? Herra Gaubert, tuolla on useita herrasmiehiä, joilla on miekka vyöllä; epäilemättä löydätte heidän joukostaan jonkun, jonka säilä on yhtä pitkä kuin teidän ja joka on siksi hyväntahtoinen, että lainaa miekkansa herra Sanguinettille.

— Sen palveluksen voi ystäväni tehdä minulle, pisti Sanguinetti väliin, minkä jälkeen Courthon poistui, palaten pian mukanaan lainattu, sopivanpituinen ase.

Vihdoinkin näytti siltä, että he voivat käydä käsiksi varsinaiseen asiaansa, jonka vuoksi he olivat tulleet.

Pilkkahuudot ja mutina, joita oli kuulunut aukeaman reunustoilta seisovasta, yhä kasvavasta väkijoukosta, lakkasivat, kun säilät vihdoinkin kalahtivat vastakkain. Mutta tuskin olivat taistelijat aloittaneet, kun suuttunut ääni huusi:

Iso, leveäharteinen mies, jolla oli yllään yksinkertainen puku ja päässään töyhdötön hattu, raivasi kovakouraisesti itselleen tien väkijoukon läpi ja tunkeutui puistikkovyön ympäröimälle kentälle. Taistelijat olivat keskeyttäneet ottelunsa kuullessaan tämän käskevän huudon, ja tulokas syöksähti heidän luokseen, läähättäen kasvot punaisina ikään kuin juoksusta.

— Vertudieu! Sanguinetti, hän sadatteli, ja hänen sävynsä oli puolittain suuttunut, puolittain pilaileva, — onko tämä ystävyyttä?

Paremmin tarkastaessaan luuli Garnache tuntevansa hänet yhdeksi
Sanguinettin eilisiltaisista tovereista.

— Ja sehän minua juuri pahoittaakin, että sinä olet tällaisessa puuhassa enkä minä ole siinä mukana. Se merkitsee, että kohtelet minua kuten lakeijaa, ja minulla on oikeus olla loukkaantunut. Enfin! Näynpä saapuneen ajoissa.

Garnache sekaantui puheeseen. Hän näki, mihin miehen aikeet tähtäsivät, eikä hän halunnut enää lisää viivytystä. Nyt jo oli kulunut enemmän kuin puoli tuntia hänen lähdettyään Imevästä Vasikasta. Hän pyysi tulokasta astumaan syrjään ja sallimaan heidän suorittaa asiansa, jota varten he olivat tulleet koolle. Mutta herra François — kuten Sanguinetti oli häntä nimittänyt — ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa. Hän osoittautui perin jyrkäksi mieheksi, ja lisäksi kannattivat häntä toiset, muiden muassa Gaubert.

— Suokaa minun rukoilla, ettette pilaisi tätä huvia, pyyteli viimemainittu Garnachea. Minulla on majatalossa ystävä, joka ei ikinä antaisi minulle anteeksi, jos sallisin hänen menettää tällaisen aamuvirkistyksen, jota tuo herrasmies haluaa hänelle tarjota. Antakaa minun mennä häntä noutamaan!

— Mutta, monsieur, vastasi Garnache tuimasti, — miten te tähän kohtaukseen suhtautunettekin, minulle se ei ole huvia eikä urheilua. Tämä riita on väkisin työnnetty niskoilleni, ja…

— Ei suinkaan, monsieur, keskeytti Courthon hänet. — Te unohdatte, että paiskasitte herra Sanguinettin lokaan. Tuskinpa silloin voidaan sanoa, että teidät on väkisin pakotettu riitaan.

— Olkoonpa riidan alkusyy mikä tahansa, vakuutti François, remahtaen nauramaan, — niin vannon, ettei jatkosta tule mitään ennen kuin minäkin olen mukana.

— Teidän olisi parasta myöntyä, monsieur, mutisi Gaubert. — Minä en viivy poissa viittä minuuttia, ja loppujen lopuksi se säästää aikaa.

— No, olkoon menneeksi! huudahti Garnache-parka epätoivoissaan. — Mitä hyvänsä, kunhan vain joudutaan, mitä hyvänsä! Noutakaa Jumalan nimessä ystävänne, ja toivon, että hän ja jokainen mukanaolija saa kerrankin tapella kyllikseen!

Gaubert lähti asialleen, ja rahvaan keskuudesta kuului taaskin murinaa, kunnes saatiin tietää hänen poistumisensa syy. Kului viisi minuuttia, kymmenen minuuttia, eikä häntä kuulunut takaisin. Sanguinetti ja hänen molemmat ystävänsä seisoivat yhdessä ryhmässä, kuiskaillen keveästi keskenään. Vähän matkan päässä heistä Garnache asteli edestakaisin pysyäkseen lämpimänä. Hän aikoi juuri vaatia Sanguinettia käymään heti taisteluun, kun väkijoukon lävitse äkkiä tunkeutui huonosti puettu mies, jonka kasvot olivat likaiset ja jolla oli takkuinen, vaalea tukka, edeten Sanguinettia ja tämän ystäviä kohti. Garnache pysähtyi, katsellen miestä, sillä hän tunsi hänet Auberge de Francen tallirengiksi. Samassa alkoi vastatullut puhua, ja Garnache kuuli hänen sanansa.

— Herra Sanguinetti, ilmoitti renki italialaiselle herrasmiehelle, — isäntä lähetti minut tiedustamaan, tarvitsetteko vaunuja, jotka tilasitte täksi päiväksi. Ne ovat seisoneet tunnin ajan Auberge de Francen edustalla teitä odottamassa, ja jollette tarvitse niitä…

— Peste, tomppeli! kivahti muukalainen. — Miksi ne ovat siellä, vaikka minä käskin lähettää ne Imevään Vasikkaan?

— En tiedä, monsieur. En tiedä mitään muuta kuin mitä isäntä minulle sanoi.

— Hitto vieköön isännän! sadatteli Sanguinetti. Samassa hänen katseensa osui Garnacheen, joka tarkkaavaisena seisoi sivulla. Huomatessaan pariisilaisen hän näytti joutuvan hämilleen. Hän loi silmänsä maahan ja aikoi kääntyä toisaalle. Sitten hän puhutteli tallimiestä: — Tarvitsen vaunuja ja tulen aivan kohta. Viekää sanoma isännälle! Sen jälkeen hän pyörähti ympäri ja lähestyi Garnachea. Hänen äskeinen röyhkeytensä oli kadonnut, ja sen sijasta oli hänen kasvoillaan äärimmäisen masentunut ilme.

— Monsieur, mitä on minun sanottava teille? hän sanoi hyvin hiljaa. —
Näkyy tapahtuneen erehdys. Olen hyvin pahoillani, uskokaa minua…

— Älkää puhuko enempää, pyydän! huudahti Garnache riemuissaan siitä, että tämä juttu, joka näytti käyvän loppumattomaksi, viimeinkin päättyisi. — Sallikaa minun vain lausua valitteluni sen kohtelun johdosta, jonka alaiseksi jouduitte minun puoleltani.

— Hyväksyn valittelunne ja ihailen niiden ylevyyttä, vastasi toinen nyt yhtä kohteliaana — kohteliaisuudessaan yhtä nöyrän mukautuvana — kuin hän äskettäin oli ollut töykeä ja taipumaton. — Mitä tulee saamaani kohteluun, niin tunnustan erehdykselläni ja itsepäisyydelläni sen ansainneeni. Valitan sitä, että riistän näiltä herrasmiehiltä hyvityksen, jota he ovat odottaneet, mutta jollette te tahdo olla harvinaisen herttainen ja hyväntahtoinen, niin pelkään, että heidän täytyy kanssani kärsiä erehdyksistä.

Garnache vakuutti hänelle lyhyesti eikä kovinkaan kohteliaasti, ettei hän suinkaan halunnut esiintyä harvinaisen herttaisesti. Tyytymättömän väkijoukon melun saattamana hän lähti kiivaasti astelemaan Imevää Vasikkaa kohti.

Poistuttuaan Kapusiini-kentältä Gaubert oli juossut koko matkan Imevään Vasikkaan ja saapunut sinne noin viidessä minuutissa hengästyneenä ja hätääntyneenä.

Rabecque seisoi ovella valppaana, mutta antamatta isäntänsä odotuksesta johtuvan huolestumisen ja mallittomuuden vähääkään kuvastua ilmeissään.

Nähdessään Gaubertin saapuvan juoksujalkaa ja läähättävänä hän hätkähti ja astui eteenpäin ihmeissään ja levottomana. Samaan aikaan tuli herra de Tressan kadun poikki käskynhaltijan palatsista. Hän saapui majatalon ovelle yhtäaikaa Gaubertin kanssa.

Rabecque tarttui häntä olkapäästä niin lujasti, että se koski. — Mitä te puhutte? hän änkytti kasvot kalmankalpeina.

Myöskin Tressan pysähtyi ja kääntyi Gaubertiin päin epäilevä ilme lihavilla kasvoillaan. — Kuka on surmattu? hän kysyi. — Ei kai herra de Garnache?

— Juuri hän! valitti toinen. — Se oli ansa, johon meidät houkuteltiin. Neljä miestä karkasi hänen kimppuunsa Kapusiini-kentällä. Niin kauan kun hän oli hengissä, olin hänen vierellään. Mutta kun näin hänen kaatuvan, riensin tänne noutamaan apua.

— Hyvä Jumala! sopersi Rabecque, ja hänen otteensa Gaubertin olkapäästä heltisi.

— En tuntenut heitä. Se mies, joka haastoi riitaa herra de Garnachen kanssa, nimitti itseään Sanguinettiksi. Siellä on parhaillaan mellakka.

— Mellakka? Niinkö sanoitte? huudahti Tressan. Virkamies näytti heräävän hänessä.

— Niin, vastasi toinen välinpitämättömästi, — he katkovat toistensa kurkkuja.

Gaubert katsahti ylös ja näytti miettivän asiaa tarkemmin. — Näin hänen kaatuvan. Kenties hän ei ollut muuta kuin haavoittunut.

Gaubert kohautti olkapäitään. — Mitäpä mahdoin neljää vastaan? Ja lisäksi sekaantui väkijoukko jo silloin leikkiin, ja minusta tuntui parhaalta lähteä hakemaan apua. Nämä sotilaathan…

— Tämä on nyt jo minun asiani, keskeytti hänet Tressan, pyörähtäen ympäri ja huutaen kersanttia. — Olen Dauphinén käskynhaltija.

— Olipa onni, että tapasin teidät, vastasi Gaubert kumartaen. — En voisi jättää tätä asiaa parempiin käsiin.

Hänestä välittämättä Tressan komensi jo parhaillaan kersanttia ratsastamaan miehineen nopeasti Kapusiini-kentälle. Mutta Rabecque syöksähti äkkiä eteenpäin.

— Ei niin, herra käskynhaltija, hän esteli taaskin hädissään, muistaen tehtävänsä. — Nämä miehet ovat täällä neiti de La Vauvrayen vartiona. Antakaa heidän pysyä täällä! Minä lähden herra de Garnachen luokse.

Käskynhaltija tuijotti häneen päin alahuuli halveksivasti pitkälle työnnettynä. — Te lähdette? hän kummasteli. — Entä mitä saatte aikaan yksin? Kuka te olette?

— Lakeija? Ja Tressan kääntyi poispäin, toistaen määräyksensä, ikään kuin Rabecquea ei olisikaan olemassa tai ikään kuin hän ei olisi sanonut mitään. — Kapusiini-kentälle! Täyttä laukkaa, Pommier! Lähetän lisäväkeä perässänne.

Kersantti ärjäisi komentosanan. Ratsumiehet pyörähtivät ympäri; toinen komentosana, ja he olivat poissa.

Rabecque seisoi paikallaan, puserrellen käsiään nyrkkiin ja vapisten raivosta. Hän kirosi kiihkeästi Tressania ja hänen typeryyttään. Asiain näin ollen, ja kun herra de Garnache oli kuollut tai ainakin poissa, tuntui kaikki menetetyltä. Olisihan hän voinut ajatella, että nyt, kun hänen isäntänsä oli surmattu, oli melkein samantekevää, mitä hän tekisi, sillä loppujen lopuksi saisivat Condillacit varmasti tahtonsa toteutetuksi neiti de La Vauvrayehen nähden. Mutta sellaista hän ei juuri silloin käynyt lainkaan miettimään. Uskollisuudentunne oli hänessä voimakas; hänen velvollisuutensa isäntäänsä kohtaan oli selvä. Hän astui taaksepäin ja veti miekkansa.

— Päästäkää minut sisälle! hän kiljaisi. Mutta samassa kuului hiljaista kahinaa, kun toinenkin säilä paljastettiin, ja Rabecquen oli pakko kääntyä torjumaan Gaubertin hyökkäystä.

— Sinä halpa petturi! karjaisi kiukustunut lakeija, mutta sen enempää hän ei ennättänytkään lausua. Häneen tartuttiin takaapäin voimakkain käsin. Miekka kierrettiin hänen kädestään. Hänet paiskattiin rajusti maahan, ja yksi hänen ahdistajistaan kävi polvilleen hänen selkäänsä, pitäen häntä pitkänään nurkassa. Ja sitten aukeni ovi uudelleen, ja Rabecque-rukka ähkyi voimattomassa kiukussaan nähdessään neiti de La Vauvrayen kasvot kalpeina ja silmät levällään pysähtyvän kynnykselle herra de Condillacin kumartaessa syvään hänen edessään.

Hän kääntyi epätoivoissaan poispäin tuosta ilkkuvasta herrasmiehestä, koettaen vedota isäntään, ikään kuin tämä, joka ei kyennyt auttamaan itseään, olisi voinut auttaa häntä.

— Viekää hänet pois tuota tietä, hän komensi ja osoitti taakseen portaiden vierestä lähtevään käytävään. — Vaunuille! Nopeasti!

Valérie koetti vastustaa, mutta hänet kiskottiin mukaan. Toiset kiiruhtivat hänen jäljessään ulos ovesta, Gaubert viimeisenä.

— Seuraa pian meitä! käski hän poistuessaan miestä, joka yhä oli polvillaan Rabecquen selässä.

Miesten askeleet häipyivät käytävään, kaukana pamahti ovi. Syntyi hiljaisuus, jota häiritsi vain Rabecquen vaivalloinen hengitys. Sitten kuului melua majatalon edustalta; joku huusi komentosanan. Kaviot kopisivat, pyörät kirskuivat ja ratisivat, ja pian vierivät raskaat vaunut nopeasti poispäin. Rabecque arvasi liiankin hyvin, mitä oli tapahtunut.

Mies päästi hänet vihdoinkin irti, hypähti seisomaan ja katosi, ennen kuin hän pääsi pystyyn. Noustuaan Rabecque syöksyi ovelle. Hän näki äskeisen ahdistajansa juoksevan jo kaukana vinhaa vauhtia; vaunut olivat ennättäneet pois näkyvistä.

— Mistä? kysyi Garnache, tullen lähemmäksi, otsa synkkänä kuin ukkospilvi. — Missä ovat vaunut, missä ratsumiehet? Missä neiti de La Vauvraye? Vastaa!

Hän tempasi Rabecquen ranteesta niin rajusti, että se oli vähällä murtua. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, ja hänen silmänsä liekehtivät.

— Hän — hän… änkytti Rabecque, joka ei uskaltanut kertoa, mitä oli tapahtunut.

Mutta sitten hän sai kummallisen rohkeuden puuskan. Hän puhui Garnachelle tavalla, josta ei olisi uneksinutkaan. — Senkin hullu! hän kiljui. — Minä kehotin teitä olemaan varuillanne. Varoitin teitä toimimaan harkitsevasti. Mutta te ette välittänyt sanoistani. Olittehan muka viisaampi kuin Rabecque. Tahdoitte noudattaa omaa mieltänne ja näyttää rohkealta. Ja he vetivät teitä nenästä, minkä ikinä halusivat!

Garnache hellitti palvelijan käden ja peräytyi askeleen. Tuo kiihkeä ja suora puhe niin odottamattomalta taholta oli omiaan ainakin osaksi jäähdyttämään hänen mieltään.

— Sitten juuri heidän vaununsa ajoivat minua vastaan lähellä Savoyn porttia. Meidän on lähdettävä heidän jälkeensä, Rabecque. Oikaisin St. Françoisin hautausmaan kautta, muuten minun olisi täytynyt kohdata saattojoukko. Tuhat tulimmaista! hän kirosi iskien oikean kätensä nyrkillä vasempaan kämmeneensä. — Niin paljon hyvää työtä hukassa hetkellisen varomattomuuden tähden!

Condillacin linnan isossa salissa istuivat leskimarkiisitar, hänen poikansa ja käskynhaltija neuvottelemassa.

Oli iltapuoli, täsmälleen viikko siitä, kun herra de Garnache — sydän melkein murtuneena tehtävänsä epäonnistumisesta — oli poistunut Grenoblesta. Seurue oli syönyt päivällistä, ja pöydällä oli vielä astioita ja aterian tähteitä, sillä ruokaa ei vielä ollut korjattu pois.

Parhaillaan puhui markiisitar. Hän toisti sanoja, jotka hän viimeksi kuluneen viikon aikana oli lausunut ainakin kaksikymmentä kertaa päivässä.

— Oli hulluutta päästää se mies menemään. Jos vain olisimme toimittaneet tieltämme hänet ja hänen palvelijansa, niin voisimme nyt nukkua rauhallisesti. Minä tiedän, miten hovissa menetellään. Aluksi olisi kenties vähän ihmetelty, että hän viipyy niin kauan eikä lähetä minkäänlaisia tietoja edistymisestään, mutta kun häntä ei olisi näkynyt, olisi hänet pian vähitellen unohdettu ja hänen mukanaan koko tämä juttu, johon kuningatar oli niin kärkäs sekaantumaan. Mutta nyt mies palaa sinne kiukkuisena häntä kohdanneesta loukkauksesta; siitä puhutaan Pariisissa kaikenlaista, se esitetään valtiopetoksena, majesteetin uhmaamisena, kapinoitsemisena. Parlamentti saadaan kenties julistamaan meidät henkipatoiksi, ja kaiken loppuna — kukapa voisi tietää sen edeltäpäin?

— On pitkä matka Condillacista Pariisiin, madame, huomautti hänen poikansa kohauttaen olkapäitään.

— Ja saatte nähdä, ettei siellä olla kovinkaan herkkiä lähettämään sotaväkeä näin kauaksi, markiisitar, lohdutteli häntä käskynhaltija.

— Pyh! Olette kovin varma siitä mitä Pariisissa tehdään ja mitä siellä jätetään tekemättä. Aika sen näyttää, ystäväni, ja olenpa pahasti erehtynyt, jollette te vielä toista valitteluani sen johdosta, ettemme vapautuneet herra de Garnachesta ja hänen lakeijastaan, kun he olivat vallassamme.

Hänen katseensa osui synkän ennustavasti Tressaniin, joka vavahti ja levitti avuttomana kätensä. Mutta Marius ei niin helposti säikähtänyt.

— Madame, hän sanoi, — pahimmassa tapauksessa voimme sulkea porttimme ja uhmata heitä. Meillä on runsaasti miehiä, ja Fortunio etsii parhaillaan lisää rekryyttejä.

— Etsii, niinpä kyllä, ärähti markiisitar. — Jo viikon ajan se lurjus on tuhlannut rahaa kuin roskaa ja juottanut puoli Grenoblea humalaan Auberge de Francen parhaalla viinillä, mutta emme tähän mennessä ole saaneet ainoatakaan rekryyttiä.

Marius naurahti. — Pessimismisi harhauttaa sinut vääriin johtopäätelmiin. Olet väärässä. Yksi rekryytti on saatu.

— Yksi! kertasi äiti. — Tuhat tulimmaista! Runsas korvaus viinivirrasta, jolla olemme huuhdelleet grenoblelaisten kurkkuja!

— Niin, ja epäilemättä myös loppu, kivahti markiisitar. — Ja minkälainen hullu lienee tämäkin, jonka tulevaisuus on niin epätoivoinen, että hän voi liittää kohtalonsa meihin?

— Hän on italialainen -— Savoyn halki marssinut piemontilainen, joka oli matkalla Pariisiin tavoittamaan onneaan, kun Fortunio sai hänet käsiinsä ja selvitti hänelle, että onni odotti häntä Condillacissa. Hän on kookas, vankka poika, ei puhu sanaakaan ranskaa ja lähestyi Fortuniota tuntiessaan tämän omaksi kansalaisekseen.

— Siinä selitys, miksi Fortunio sai hänet värvätyksi. Hän ei osannut sanaakaan ranskaa, raukka, eikä niin ollen voinut aavistaakaan, kuinka harkitsematonta hänen pestautumisensa oli. Jos voisimme löytää enemmän samanlaisia miehiä, niin olisi hyvä. Mutta mistäpä niitä löydämme? Voi, Marius-kulta, asiamme eivät ole paljoakaan parantuneet eivätkä paranekaan sen erehdyksen tähden, jonka teimme päästäessämme Garnachen tiehensä.

— Madame, uskalsi Tressan taaskin virkkaa, — mielestäni teiltä puuttuu toiveikkuutta.

— Ainakaan ei minulta puutu rohkeutta, herra kreivi, vastasi markiisitar, — ja lupaan teille, että niin kauan kuin elän — ja käyttelen miekkaa, jos tarvitaan — ei yksikään pariisilainen astu jalallaan Condillaciin.

— Noin paljon jaksat ajatella, mutta siinä onkin kaikki, murahti Marius. — Et käsitä, että asemamme ei ole läheskään toivoton, ettei meidän lopultakaan kenties tarvitse vastustaa kuningasta. On kulunut kolme kuukautta siitä, kun viimeksi saimme tietoja Florimondista. Sodassa voi kolmessa kuukaudessa sattua paljon. Hän saattaa hyvinkin olla kuollut.

— Toivoisinpa, että hän olisi haudassa — ja kadotuksessa, sähäytti markiisitar.

— Siitä en ole lainkaan varma. Vielä on otettava lukuun Valérie uusine pariisilaisystävineen — tuhotkoon rutto heidät kaikki! Vielä voimme menettää La Vauvrayen tilukset. Ainoa keino, jolla nykyiset vaikeutemme saadaan loppumaan, on se, että menet avioliittoon tuon omapäisen letukan kanssa.

— Voit syyttää vain itseäsi siitä, että se on mahdotonta, muistutti
Marius.

— Jos olisit pysynyt ystävyydessä kirkon kanssa, maksanut kymmenykset ja säästänyt meidät tästä kirotusta pannasta, ei meidän olisi lainkaan vaikea saada tänne pappi ja järjestää asia, suostuipa Valérie tai ei.

Markiisitar katseli poikaansa, silmät kiukusta välkkyen. Sitten hän käännähti puhuttelemaan Tressania.

— Kuuletteko, kreivi? Kas siinä rakastaja! Hän on valmis ottamaan puolison, rakastipa tämä häntä tai ei — ja hän on vannonut minulle rakastavansa tyttöä.

— Miten voitaisiin asia muutoin saada toimeen, koska hän panee vastaan? kysyi Marius yrmeänä.

— Miten muutoin? Kysytkö sinä minulta, miten muutoin? Hyvä Jumala! Jos olisin mies ja minulla olisi sinun vartalosi ja kasvosi, ei maailmassa yksikään nainen kykenisi vastustamaan minua, jos ottaisin hänen voittamisensa sydämenasiakseni. Jo kerran Valérien on onnistunut lahjoa yksi miehistämme ja lähettää hänet Pariisiin kirjettä viemään. Siitä on koko nykyinen pulmamme alkuisin. Toisella kerralla hän kenties saa aikaan vielä enemmän. Kun hän on saanut lahjotuksi jonkun auttamaan häntä karkaamaan, kun hän itse on päässyt turvaan kuningattaren luokse, niin kenties kadutte sitä, että neuvoni on langennut karuun maahan.

— Juuri estääksemme kaikki sellaiset yritykset, olemme panneet hänet vartioitavaksi, sanoi Marius. — Sinä unohdat sen.

— Unohdan sen! En suinkaan. Mutta mitä takeita teillä on siitä, ettei hän lahjo vartijaansa?

— Vahinko, ettei teillä ole kuuromykkää miestä, virkkoi Tressan puolittain leikillään. Mutta Marius katsahti äkkiä toisiin vakavan näköisenä.

— Meillä on yhtä hyvä kuin kuuromykkä. Onhan meillä italialainen, jonka Fortunio värväsi eilen, kuten olen kertonut. Hän ei tunne Valérieta eikä hänen varallisuuttaan, ja vaikka hän tuntisikin, eivät he voisi käydä neuvottelemaan keskenään, sillä toinen ei osaa ranskaa eikä toinen italiaa.

Markiisitar taputti käsiään. — Siinä on sopiva mies! hän huudahti. —
Lähetä noutamaan rekryytti tänne!

Fortunio — joka oli juuri sama mies, jonka Garnache oli oppinut tuntemaan »Sanguinettina» — toi hänet. Mies oli vielä samassa asussa, jossa hän oli ollut saapuessaan. Hän oli kookas, iho oli hyvin tumma, musta, öljyinen tukka valui lyhyinä suortuvina hänen korvilleen ja niskaansa, mustat, riippuvat viikset tekivät hänet kavalan näköiseksi. Hänen leukaansa ja poskiansa peitti muutamia päiviä vanha, sakea parransänki. Silmissä oli luihu katse, mutta niiden syvän sininen väri oli jyrkässä ristiriidassa hänen tummuutensa kanssa.

Hänen yllään oli risainen takki, ja sääriensä ympärille hän oli sukkien puutteessa kiertänyt likaiset nauhat. Jalassa hänellä oli puukengät, joista toisesta pilkotti oljenkorsia; epäilemättä oli nämä tungettu sinne sitä varten, että kenkä pysyisi jalassa.

Markiisitar silmäili häntä tarkkaavasti. Hienosteleva Marius nyrpisti nenäänsä. Käskynhaltija tirkisteli häntä uteliaana lyhytnäköisine silmineen. — Enpä luule koskaan nähneeni likaisempaa roikaletta, hän huomautti.

Rouva Condillac puhutteli rekryyttiä. Hän tiedusteli mieheltä, mikä mies hän oli ja mistä hän tuli, käyttäen italiankieltä, jota hän osasi auttavasti. Mies kuunteli hänen kysymyksiään hyvin huomaavaisesti — joskus hänen nähtävästi oli vaikea ymmärtää — katse kiintyneenä markiisittaren kasvoihin ja kaula hieman eteenpäin kurkotettuna.

Silloin tällöin piti Fortunion sekaantua keskusteluun selvittääkseen typerälle piemontilaiselle markiisittaren kysymyksiä. Italialainen vastasi syvällä, käheällä äänellä, jota sotki piemontilainen murre, ja markiisittaren — jonka italiankielen taito oli epätäydellinen — piti usein turvautua Fortunioon päästäkseen selville hänen puheestaan.

Vihdoin hän lähetti molemmat pois käskien kapteenin huolehtia siitä, että tulokas saisi kylvyn ja sopivamman vaatetuksen.

Tuntia myöhemmin, kun käskynhaltija oli sanonut jäähyväiset ratsastaakseen kotiinsa Grenobleen, vei markiisitar itse Mariuksen ja Fortunion seuraamana Battistan — sen oli italialainen ilmoittanut nimekseen — yläkerrassa olevaan huoneistoon, jossa neiti de La Vauvrayeta nyt pidettiin melkein vankina.

— Lapseni, miksi et tahdo olla järkevä? sanoi leskimarkiisitar katsoen
Valérieta teeskennellyn hellästi.

He seisoivat Valérien huoneessa. Taempana oli rekryytti Battista veltossa asennossa vartiopaikallaan hieman puhtaamman näköisenä kuin silloin, kun hänet esitettiin markiisittarelle.

— Missä asiassa, madame, kysyi Valérie, —- ei käyttäytymiseni ole järkevä?

— Olet järjetön, kun typerästi pidät kiinni lupauksesta, joka on sinun puolestasi annettu.

— Jonka sinä annoit, olkoon menneeksi, mutta ollessasi sellaisessa iässä, ettet ymmärtänyt sen merkitystä. Ei ollut oikein sitoa sinua niin.

— Jos jollakulla ihmisellä on oikeus panna se epäiltäväksi, niin juuri minulla, vastasi Valérie, katsoen värähtämättä markiisitarta silmiin. — Ja minä tyydyn enkä nosta siitä kysymystä. Tyydyn täyttämään annetun lupauksen. Kunniallisesti en voisi menetellä muulla tavoin.

— Teissä sitä on, madame, keskeytti tyttö, — kun luulette voivanne pakottaa, ohjata väkisin tunteita ja rakkautta keinoilla, joita olette käyttänyt minua kohtaan.

— Älä ole niin varma, mademoiselle. Älä ole niin varma siitä, ettei sinua voida pakottaa.

Heidän katseensa osuivat vastakkain. Molemmat naiset olivat kalmankalpeat, mutta toisella se johtui hillitystä kiukusta, toisella taas pelosta; sillä sen, minkä markiisitar oli jättänyt sanoin lausumatta, ilmaisivat hänen silmänsä kaunopuheisesti.

— Niin — taivaassa, vastasi toinen nauraen ja kääntyi poispäin. Hän pysähtyi ovella, jota aukaisemaan italialainen oli rientänyt.

— Marius tulee kanssasi kävelylle huomenna, jos ilma on kaunis. Mieti siihen mennessä sanojani!

— Jääkö tuo mies tänne, madame? kysyi tyttö, turhaan koettaen pitää ääntään pelottomana.

— Ulommassa etuhuoneessa on hänen paikkansa, mutta kun tämän huoneen avain on hänen puolellaan ovea, voi hän tulla sisään milloin haluaa tai milloin luulee olevan siihen syytä. Jos hänen näkemisensä vaivaa sinua, niin voit sitä karttaaksesi sulkeutua tuonne omaan huoneeseesi.

Mies seurasi markiisitarta paljaan lattian poikki ja piti hänelle ulompaa ovea auki.

Virkkamatta enää mitään markiisitar poistui, ja vartija kuuli hänen askeleensa, kun hän sipsutteli alaspäin kivisiä kiertoportaita myöten. Lopuksi sulkeutui pihalle vievä ovi paukahtaen, ja avaimen kitinä ilmaisi palkkasoturille, että hän ja hänen vartioitavansa olivat molemmat teljetyt Condillacin linnan torniin.

Jäätyään yksin etuhuoneeseen Valérie meni ikkunan ääreen ja vaipui hervottomana tuoliin.

Hän oli voimakassieluinen, ylevämielinen tyttö, mutta tänä iltana näytti toivo tukahtuneen hänen rinnassaan. Myös Florimond tuntui hylänneen hänet. Hän oli joko unohtanut hänet tai kuollut. Kuinka asianlaita todellisuudessa oli, siitä hän ei paljoa välittänyt. Tieto siitä, kuinka ehdottomasti hän oli markiisitar de Condillacin ja tämän pojan vallassa, täytti hänen mielensä niin, ettei sinne mahtunut mitään muuta.

Häneltä pääsi huokaus. Jos Garnache olisi säästynyt, olisi Valérie saanut rohkeutta, sillä Garnachessa oli jollakin lailla tarmoa ja rohkeutta niin paljon, että häneen voi turvautua ahdingon hetkinä. Hän oli taaskin kuulevinaan reippaan, metallisen äänen: — Oletteko tyytyväinen, madame? Oletteko nähnyt rohkeita tekoja kylliksi yhden päivän osalle?

Ja sitten kuului keskellä hänen haaveilujaan juuri hänen uneksimansa ääni niin äkkiä, niin luonnollisena ja elävänä, että hän hätkähti ja oli vähällä kirkaista.

— Mademoiselle, se lausui, — pyydän, ettette tyyten menetä rohkeuttanne. Olen palannut työskentelemään siinä tehtävässä, jonka hänen majesteettinsa kuningatar käski minun suorittaa, ja minä suoritan sen tuosta naarastiikeristä ja hänen penikastaan huolimatta.

Tyttö istui hiljaisena kuin patsas, tuskin hengittäen, katse tähdättynä sinipunervaa taivasta kohti. Ääni oli vaiennut, mutta hän istui yhä. Sitten hänelle hitaasti selveni, ettei se ollut harhaluuloa, liikarasittuneiden aivojen erehdys.

Hän kääntyi ja taaskin oli häneltä päästä kiljahdus; sillä aivan hänen takanaan, silmäillen häntä omituisen tutkivasti, seisoi tummaihoinen, mustatukkainen italialainen vartija, joka oli määrätty sen vuoksi, ettei hän osannut yhtään ranskaa.

— Älkää pelätkö, mademoiselle. Olen Garnache, tomppeli, kelvoton hupsu, jonka kiivaus tuhosi kaikki ne pelastumisen toiveet, joita oli viikko sitten.

Äkkiä levisi miehen kasvoille hymy, ja se antoi hänelle varmuuden, haihduttaen hänen mielestään viimeisenkin epäilyksen hivenen.

— Monsieur, monsieur! Siinä kaikki, mitä hän sai suustaan, mutta häntä halutti kiertää kätensä miehen kaulaan, kuten hän olisi syleillyt veljeä tai isää, ja nyyhkyttää painautuneena hänen olkaansa vasten siitä huojennuksen ja turvallisuuden tunteesta, jonka hänen läsnäolonsa herätti.

Garnache oivalsi, kuinka liikuttunut hän oli, ja tyynnyttääkseen häntä alkoi kertoa, millä tavoin hän oli palannut.

— Onni oli minulle hyvin suopea, mademoiselle. En voinut suuresti toivoa, että sellaisia kasvoja, kuin minun ovat, voitaisiin naamioida, mutta kunnia siitä, mitä näette, ei tulekaan minulle. Se on Rabecquen käsialaa, hän on nokkelin lakeija, joka koskaan on palvellut kyvytöntä isäntää. Se, että nuoruudessani olin kymmenen vuotta Italiassa ja opin italiankieltä niin hyvin, että Fortuniokin pettyi, auttoi minua. Se poisti heti kaikki epäluulot, ja jollen viivy täällä niin kauan, että väri ehtii kulua hiuksistani, parrastani ja kasvoistani, on minulla vain vähän pelättävää.

— Mutta, monsieur, huudahti tyttö, — teillä on paljon pelkäämistä! Ja hänen katseensa kävi levottomaksi.

Garnache naurahti vastaukseksi. — Luotan onneeni, mademoiselle, ja minusta tuntuu, että se on nykyisin nousu puolella. Tullessani tässä asussa Condillaciin, en uskaltanut toivoakaan, että minut määrättäisiin vartijaksenne sen tähden, etten osannut ranskaa. Minun oli vaikea salata riemastunutta ilmettäni, kun kuulin sitä suunniteltavan. Se on tehnyt kaiken muunkin helpoksi.

— Mutta mitä voitte tehdä yksin, monsieur? kysyi Valérie, ja hänen äänessään oli miltei ärtymyksen värähdys.

— Antakaa minulle toki päivä tai pari keksiäkseni jotakin! Jokin keino täytyy löytyä. En ole päässyt näin pitkälle sitä varten, että kärsisin nyt tappion.

— Vietän yöni rukoillen Jumalaa ja hänen pyhimyksiään näyttämään teille etsimänne tien.

— Taivas luullakseni kuulee rukouksenne, mademoiselle, vastasi Garnache katsellen haaveksien kalpeita, pyhimysmäisiä kasvoja, jotka näyttivät hohtavan hämärässä. Sitten hän äkkiä liikahti ja herkisti korviaan.

— Sh! Joku tulee, hän kuiskasi. Ja hän riensi nopeasti Valérien luota etuhuoneeseen, jossa hän äänettömästi vaipui tuolilleen askelten lähestyessä kiviportaita.

Sattumalta oli Condillacissa eräs Battistan kansalainen, Pohjois-Italiasta kotoisin oleva palkkasoturi, Arsenio-niminen lurjus, jonka Fortunio oli pestannut silloin, kun hän kuukausia sitten oli alkanut lisätä vartioväkeä. Tähän mieheen luottaen oli Garnache tehnyt suunnitelmansa.

Hän oli aluksi pitänyt miestä ovelasti silmällä. Kun Arsenio oli hänen ainoa kansalaisensa Condillacissa, niin ei ollut lainkaan ihmeellistä, että Battista niinä harvoina vapaahetkinä, joita hänellä joka päivä oli vanginvartijan toimesta, etsi käsiinsä hänet ja istui keskustelemassa hänen kanssaan. Miehet tutustuivat toisiinsa, ja ystävystyivät. Garnache odotti sopivaa tilaisuutta tahtomatta panna mitään vaaraan hätäilemällä. Tilaisuus tuli pyhäinmiestenpäivän aamuna. Tänä vainajien päivänä teki Arsenion, joka oli kasvatettu kirkon uskolliseksi pojaksi, levottomaksi muisto äidistään, joka oli kuollut noin kolme vuotta sitten. Hän oli vaitelias ja alakuloinen, eikä Garnachen leikillinen tuuli saanut hänestä vastakaikua. Garnache kummasteli, mitä miehen mielessä liikkui, ja tarkkaili häntä valppaasti.

Äkkiä pikku mies — hän oli lyhyt ja länkisäärinen — huoahti raskaasti ja kumartui veltosti nyhtäisemään sisäpihan kiveyksen raossa kasvavaa rikkaruohoa. He istuivat kappelin portailla.

— Nyt on kuoleman päivä, vastasi mies ikään kuin se olisi ollut riittävä selitys. Garnache purskahti nauramaan.

— Niin, vainajille epäilemättä; niin oli myös eilen, ja niin on huomennakin. Mutta meille, jotka istumme täällä, tämä on elämän päivä.

— Sinä olet pilkkaaja, nuhteli toinen, ja hänen naamansa oli omituisen vakava. — Et ymmärrä.

— Tänä päivänä ajatuksemme luonnollisestikin kohdistuvat vainajiin, ja minun ajatukseni ovat äidissäni, joka on jo kolme vuotta maannut haudassaan. Mietin sitä, miksi hän minut kasvatti ja minkälainen olen.

Garnache virnisti, mutta sitä ei toinen huomannut. Hän silmäili pientä lurjusta, ja hänen katseensa oli vähän levoton. Mikä miestä vaivasi? Aikoiko hän katua syntejään, luopua pahuudesta ja petollisuudesta? Eikö hän enää vastaisuudessa halunnut katkaista kenenkään kurkkua? Halusiko hän olla uskollinen sille, joka maksoi hänelle palkan, ja viettää kristillistä elämää? Peste! Hän avasi huulensa ja päästi leveän pilkkanaurun.

— Saamme sinusta munkin, hän ivasi, — paljasjalkaisen pyhimystarjokkaan, jonka selkä on ruoskittu ja pää ajeltu. Ei viiniä, ei arpanappuloita, ei naisia ei…

— Sano Pax, ilvehti Garnache. — Pax tecum, tai vobiscum. Niinhän sanot sitten.

— Jos omatunto vaivaa minua, niin mitä se sinulle kuuluu? Eikö sinulla itselläsi olekaan omaatuntoa?

— Ei ole. Se tekee ihmiset heikoiksi. Sen ovat mahtavat keksineet voidakseen kiusata ja sortaa vähäväkisiä. Jos isäntäsi maksaa sinulle huonon palkan likaisesta työstä, jota hänelle teet, ja joku toinen tarjoaa sinulle runsasta palkkiota, jos teet virheen tai laiminlyönnin työssäsi, niin omatuntosi kalvaa sinua myöhemmin. Pyh! Se on kömpelö, lapsellinen temppu, jolla sinut pysytetään uskollisena.

Arsenio vilkaisi häneen päin. Sanat, jotka herjasivat ylhäistä väkeä, olivat hänestä aina tervetulleita, väitteet, että häntä sorrettiin, kuuluivat aina kauniilta hänen korvissaan. Hän nyökkäsi myöntävästi Battistan puheelle.

— Bacchuksen nimessä, hän kirosi, — olet oikeassa, mutta minun laitani on toisin. Ajattelen sitä kirousta, johon kirkko on tämän talon julistanut. Eilen oli pyhäinmiesten päivä, mutta en saanut kuulla ainoatakaan messua. Tänään on sielujenpäivä, enkä voi tässä synninpesässä uhrata ainoatakaan rukousta äitini sielun rauhan puolesta.

— Miksi niin? kysyi Garnache katsoen kummastuneena tätä uskonnollista salamurhaajaa.

— Mitenkä niin? Eikö Condillacin perhe ole suljettu pois seurakunnan yhteydestä ja sen mukana joka mies, joka on täällä omasta vapaasta tahdostaan? Rukoukset ja sakramentit ovat kaikki täällä kielletyt.

Garnache sai äkkiä mielijohteen. Hän hypähti seisomaan, kasvot nytkähdellen kuin kauhusta, kun hän sai tietää asiain todellisen tilan, josta hänellä ei ollut siihen saakka ollut aavistustakaan. Hän ei jäänyt hetkeksikään miettimään, kuinka ihmeellinen oli tämän lurjuksen sielu, joka salli hänen viikon jokaisena päivänä häiritsemättä rikkoa kaikkia käskyjä louisdorin tai parin maksusta, mutta jota vaivasivat omantunnon tuskat sen tähden, että hän asui sellaisessa talossa, jonka kirkko oli julistanut kiroukseensa.

— Totta! Jokainen, joka tahallaan pysyy Condillacin palveluksessa, vaistomaisesti Arsenio hiljensi ääntään, ettei vain kapteeni tai markiisitar sattuisi kuulemaan, — on suljettu pois seurakunnan yhteydestä.

— Minä olen myös kristitty, Arsenio, enkä ole tietänyt tästä seikasta mitään.

— Tietämättömyytesi tähden saanet anteeksi. Mutta nyt, kun tiedät..
Arsenio kohautti olkapäitään.

— Nyt, kun tiedän sen, olisi minun parasta huolehtia sielustani ja etsiä uusi työpaikka.

Garnache vilkaisi häneen. Pariisilaisen katse alkoi näyttää varmemmalta kuin siihen saakka. Hän katsahti vaivihkaa ympärilleen, istahti sitten jälleen, niin että hänen suunsa oli aivan Arsenion korvan juuressa.

— Täällä maksetaan huono palkka kuin kerjäläiselle, mutta kuitenkin olen kieltäytynyt ottamasta vastaan kokonaista omaisuutta, jonka eräs toinen minulle tarjosi, voidakseni olla uskollinen Condillacissa olevalle isäntäväelleni. Mutta tämä kertomasi seikka muuttaa kaikki.

— Niin, omaisuuden — ainakin viisikymmentä pistolia. Se on omaisuus muutamille meistä.

— Minun on harkittava sitä, hän sanoi ja liikahti muka poistuakseen.
Mutta toinen tarttui kiihkeänä hänen käsivarteensa.

— Mitä sinun on harkittava? hän kivahti. — Selitä minulle, minkälaista palvelusta sinulle on esitetty. Omatuntoni soimaa minua. Jos sinä kieltäydyt noista viidestäkymmenestä pistolista, niin miksi en minä saisi hyötyä sinun typeryydestäsi?

— Se ei olisi tarpeen. Siihen puuhaan, josta puhun, tarvitaan kaksi miestä, ja kumpikin saa viisikymmentä pistolia. Jos päätän ryhtyä tehtävään, niin mainitsen, että sinä suostut toiseksi.

Hän nyökkäsi synkkänä toverilleen, irrottautui hänen otteestaan ja lähti astelemaan pihan poikki. Mutta Arsenio ryntäsi hänen perässään ja tarttui uudelleen hänen käsivarteensa.

— Senkin hullu! Et suinkaan aio kieltäytyä ottamasta vastaan sitä omaisuutta?

— Se on paha, myönsi toinen, ja hänen ilmeensä muuttui alakuloiseksi. Mutta kun hän muisti, mitä Garnache oli sanonut, kirkastuivat hänen kasvonsa taaskin pian. — Kohtaako se näitä Condillacin asukkaita? hän tiedusteli. Garnache nyökkäsi. — Ja ne, jotka pyytävät meiltä palvelusta — maksaisivat sinulle viisikymmentä pistolia?

— He pyytävät toistaiseksi palvelusta vain minulla. He pyytävät kenties sinulta, jos puhun puolestasi.

— Ja sinä puhut; olemmehan saman maan miehiä. Puhuthan, eikö niin? Olemme toveruksia. Ystävyksiä vieraassa maassa. Ei ole mitään, mitä en olisi valmis tekemään hyväksesi, Battista. Näetkö, olisin valmis kuolemaan puolestasi, jos tarvittaisiin! Kautta Bacchuksen! Olisin! Sellainen olen, kun pidän miehestä.

— Mutta ethän tiedä, mistä on kysymys,'huomautti Garnache. — Kenties kieltäydyt, kun sitä tarjotaan sinulle.

— Kieltäydynkö viidestäkymmenestä pistolista? Jos tapani olisivat olleet sellaiset, niin olisin ansiosta se köyhä raukka, joka olen. Olkoonpa tehtävä minkälainen tahansa, omatuntoni soimaa minua siitä, että palvelen Condillaceja. Selitä minulle, kuinka ne viisikymmentä pistolia on ansaittava, ja voit olla varma, että olen valmis ryhtymään vaikka mihin!

Garnache oli tyytyväinen. Mutta sinä päivänä hän ei ilmaissut Arseniolle sen enempää, vakuutti vain puhuvansa hänen puolestaan ja kertovansa hänelle tarkemmin seuraavana päivänä. Mutta kun he sitten Arsenion kiihkeästä vaatimuksesta uudelleen keskustelivat asiasta, ei Garnache vieläkään ilmoittanut hänelle kaikkea, ei edes sitä, että palvelusta tarvitsi neiti de La Vauvraye.

— Olen saanut sanan, hän sanoi salaperäisesti. — Et saa kysyä minulta, millä tavoin.

— Mutta kuinka pääsemme Grenobleen? Kapteeni ei ikinä laske meitä sinne, valitti Arsenio pahantuulisena.

— Kun sinä olet yöllä vahdissa, Arsenio, lähdemme yhdessä kysymään lupaa kapteenilta. Sinä aukaiset takaportin, kun minä yhdyn seuraasi täällä pihalla.

— Entä mies, joka on tuolla ovella? Ja hän heilautti peukaloaan sitä tornia kohti, jossa Valérie oli vankina ja johon Battista suljettiin yöksi. Pihalta torniin vievälle ovelle oli lisävarmuuden vuoksi sijoitettu vahti. Tämä ovi ja vahti olivat sellaisia esteitä, joiden raivaamisen Garnache näki mahdottomaksi ilman apua.

— Näinkö? kysäisi Arsenio kylmästi, hipaisten kämmenensä syrjällä kurkkuaan. Garnache pudisti päätään.

— Ei, se ei ole tarpeellista. Isku päähän riittää. Lisäksi se
käy kenties hiljaisemmin. Tornin avaimen löydät hänen vyöstään.
Nujerrettuasi hänet, otat sen ja avaat oven, sitten vihellät minua.
Loppu sujuu helposti.

— Sen sain tietää itse markiisittarelta. Heidän oli pakko luovuttaa se hänelle kaiken varalta. Kun neiti yritti paeta ikkunasta, niin he oivalsivat, kuinka tarpeellista se oli. Hän ei maininnut, että heidän sokea luottamuksensa Battistaan oli saanut heidät voittamaan vastahakoisuutensa ja luovuttamaan avaimen vahdille.

Sopimuksen vahvistukseksi ja esimauksi kaikesta tulevasta kullasta Garnache antoi Arseniolle pari kultarahaa lainaksi, jonka tämä suorittaisi takaisin, kun heidän tuntematon työnantajansa maksaisi hänen viisikymmentä pistoliaan Grenoblessa.

Kun Arsenio näki ja tunsi kullan kourassaan, hän oli varma, ettei juttu ollut unta. Hän ilmoitti Garnachelle olevansa vahdissa luultavasti seuraavan keskiviikon jälkeisenä yönä — silloin oli perjantai — ja seuraavaan keskiviikkoon he niin ollen jättivät suunnitelmansa toteuttamisen.

— Mademoiselle, hän sanoi samana iltana Valérielle, — olin oikeassa luottaessani onneeni ja uskoessani sen olevan nousemassa. Nyt tarvitsemme vain vähän kärsivällisyyttä.

Oli illallisen aika. Valérie istui pöydässä etuhuoneessaan, ja Battista oli palvelemassa.

— Jos onneani vain kestää ensi keskiviikkoon saakka, hän päätti puheensa, — niin voitte olla varma, että pääsette hyvässä turvassa pois Condillacista. Arseniolla ei ole aavistustakaan siitä, että te lähdette mukaamme, joten meillä ei ole vähääkään syytä pelätä kavallusta, vaikka hän muuttaisikin mieltään. Mutta hän ei muuta. Viisikymmentä pistolia ovat tehneet sen horjumattomaksi.

— Olette hoitanut asian ihmeen hyvin, hän kehui. — Jos se onnistuu meille…

— No niin sitten — kun meidän on onnistunut poistua Condillacista, niin minne minun on mentävä?

— Tietysti kanssani Pariisiin, kuten on päätettykin. Palvelijani odottaa minua Voironissa mukanaan rahaa ja ratsut. Meillä ei ole enää mitään esteitä tiellämme, kun kerran olemme kääntäneet selkämme Condillacin kolkoille muureille. Kuningatar ottaa teidät ystävällisesti vastaan ja antaa teille suojaa siihen asti, kunnes herra Florimond saapuu vaatimaan morsiantaan.

Valérie työnsi tuoliaan taaksepäin ja nousi hitaasti pystyyn. Hän siirtyi verkkaisesti pöydän luota ikkunan ääreen.

— Näyttää siltä kuin ette haluaisi avioliittoon Florimondin kanssa, vaikka kuningattarelle lähettämästänne kirjeestä kävi käsittääkseni ilmi, että te kiihkeästi halusitte tätä liittoa. Lienen tunkeileva, mutta avoimesti puhuen käyttäytymisenne panee minut ymmälle.

— En ole sitä vastaan, vastasi Valérie, mutta tyynesti, innostumatta.— Florimond ja minä olimme leikkitovereita, ja pienenä lapsena rakastin ja ihailin häntä, kuten kenties olisin rakastanut ja ihaillut veljeä. Hän on miellyttävä, jalo ja uskollinen. Uskon, että hän olisi paras aviomies, mitä kellään naisella on ikinä ollut, ja niinpä minä mielelläni uskon elämäni hänen hoiviinsa. Mitäpä muuta tarvittaisiinkaan?

— Älkää sitä minulta kysykö, minä en suinkaan ole pätevä arvostelija, torjui Garnache.

— Jos Florimond on elossa, niin tämä pitkä poissaolo, tämä sanomien puute on kummallista. On kulunut kolme kuukautta siitä, kun viimeksi kuulimme hänestä — ei, neljä kuukautta. Ja kuitenkin on hänen täytynyt saada tieto isänsä kuolemasta, ja sen olisi pitänyt saada hänet palaamaan.

— Saiko hän todella siitä tiedon? kysyi Garnache? — Lähetittekö te itse siitä hänelle ilmoituksen?

— Sepä vahinko, sillä pelkään, että hänen äitipuolensa on salannut häneltä markiisin kuoleman.

— En. Kuukausi sitten kuningatar lähetti pikalähetin. Viimeisten tietojen mukaan — jotka, kuten sanoitte, saatiin noin neljä kuukautta sitten — hän oli Milanossa Espanjan palveluksessa. Pikalähetti lähetettiin sinne etsimään häntä ja jättämään hänelle kirjeen, jossa kerrottiin, kuinka asiat ovat Condillacissa.

-— Kuukausi sitten? kummasteli Valérie. — Emmekä vieläkään ole saaneet häneltä sanaa. Olen hyvin huolissani hänen tähtensä, monsieur.

■— Ja minä, sanoi Garnache, — Toivon varmasti, että saamme häneltä tietoja millä hetkellä hyvänsä.

Ennen kuin he olivat tulleet montakaan päivää vanhemmiksi, osoittautui että hän toivoessaan oli ollut oikeassa. Sillä välin Garnache edelleen näytteli vanginvartijan osaa saaden osakseen yhä enemmän luottamusta.

Ratkaisevana keskiviikkona Battista etsi käsiinsä Arsenion — kuten hänellä nyt oli säännöllisesti tapana tehdä -— niin pian kuin hän sai lomahetken keskipäivällä.

— Kyllä. Vahtivuoroni on auringonlaskusta päivänkoittoon. Mihin aikaan lähdemme liikkeelle?

— Meidän on parasta odottaa puoliyöhön, jotta toiset ennättävät vaipua sikeään uneen. Jos silloinkin joku on vielä jalkeilla, on sinun odotettava. Olisi typerää antautua vaaraan, että matkamme estetään, lähtemällä puoli tuntia liian aikaisin.

— Saat luottaa minuun, vastasi Arsenio. — Kun avaan tornin oven, vihellän sinulle. Takaportin avain riippuu vahtihuoneen seinällä. Anastan sen ennen tuloani.

He olisivat sen jälkeen heti eronneet, mutta samassa kuului portilta hälyä. Miehiä riensi sinne vahtituvasta, ja Fortunio lausuili äänekkäitä komennuksia. Condillaciin oli saapunut täyttä neliä ratsumies, kävelyttänyt hevosensa sillan yli — joka oli nostettuna vain öisin — ja pyrki sisälle, koputtaen raippansa nupilla käskevästi portin lankkuihin.

Fortunion määräyksestä portti avattiin, ja porttikäytävästä ilmestyi linnan pihalle pölyn peittämä mies, joka ratsasti väsyneellä, vaahtoisella hevosella.

Garnache silmäili häntä uteliaana; miehen ulkonäkö osoitti, että hän oli pikalähetti. Ratsumies oli pysähtynyt muutaman askeleen päähän Battistasta ja tämän toverista ja nähdessään, että halpapukuinen Garnache kuului Condillacin palveluskuntaan, hän heitti hänelle suitsensa ja laskeutui sitten jäykästi satulasta.

Fortunio astui heti tärkeänä tulokkaan luokse, vasen käsi miekan kahvassa, kierrellen oikealla kädellään pitkiä vaaleita viiksiään, ja vaati häntä ilmoittamaan asiansa.

— Tuon kirjeen leskimarkiisitar de Condillacille, oli vastaus, minkä jälkeen Fortunio käski ylpeästi nyökäten miehen lähteä mukaansa.

Arsenio oli luonnostaan utelias ja arvaili, mitä uutisia lähetti saattoi tuoda. Garnache pohti samaa kysymystä, vaikkakin aivan erilaisista syistä. Mistä tämä lähetti tuli? Miksi ei tuo Fortunio-tomppeli ollut sitä kysynyt, että Garnachekin olisi kuullut vastauksen?

Hän esitti hätäisesti Arseniolle jonkin verukkeen ja poistui. Vilkaistuaan ympärilleen varmistautuakseen siitä, ettei häntä tarkkailtu, oli hän lähtemäisillään käytävään, mutta empi äkkiä. Mitä varten hän sinne menisi? Urkkimaanko? Käyttäytyisikö hän kuten avaimenreiästä kuunteleva lakeija? Ei! Hänellä oli velvollisuuksia kuningatarta kohtaan, mutta hänellä oli velvollisuuksia myös itseään kohtaan, ja ne kielsivät häntä menemästä sellaisiin äärimmäisyyksiin.

Niinpä hän kääntyikin poispäin, mielihalun ja ylpeyden taistellessa vallasta hänen sydämessään, ja asteli synkkänä pihalla Arsenion ihmetellessä, mikä hänelle oli tullut. Ja hyvä olikin, että ylpeys oli häntä pidättänyt; näytti todellakin siltä, että hänen onnensa oli nousussa ja antanut ylpeyden pelastaa hänet hengenvaarasta. Sillä äkkiä joku huusi: — Battista!

Hän kuuli sen, mutta kun oli sillä hetkellä kokonaan omissa ajatuksissaan, ei hänen mieleensä muistunut, että hänet tunnettiin Condillacissa sillä nimellä.

Vasta sitten kun se toistettiin äänekkäämmin ja käskevämmin, hän pyörähti ympäri ja näki Fortunion viittaavan häntä luokseen. Hänet valtasi äkkiä huolekas pelko, ja hän kiiruhti kapteenin eteen. Oliko hänet yllätetty? Mutta Fortunion sanat rauhoittivat hänen epäilyksensä heti.

Garnache kumarsi ja seurasi kapteenia portaita myöten sisälle panemaan toimeen määräystä. Hän arvasi, että neidin äkillinen poisvieminen aiheutui lähetin saapumisesta.

Kun he — hän ja Valérie — olivat kahden etuhuoneessa pohjoisessa tornissa, kääntyi tyttö häneen päin, ennen kuin hän ennätti kysyä mitään, kuten oli aikonut.

— Markiisi de Condillacilta? huudahti Garnache tietämättä, olisiko hänen pitänyt toivoa vai pelätä. — Italiasta?

— Ei, monsieur. En luule, että hän on tullut Italiasta. Siitä, mitä puhuttiin, voin päättää, että Florimond on jo matkalla Condillaciin. Kylläpä se synnytti aika hälyn. Heiltä meni koko ruokahalu päivällisen osalta, ja he tuntuvat arvelleen, että minulle oli käynyt samoin, sillä he päättivät lähettää minut heti takaisin huoneisiini.

Garnache ei voinut pidättää kirousta. Sitten hän hiljensi ääntään ilman mitään nähtävää syytä ja puhui nopeasti ja kiihkeästi: — Minun on mentävä ottamaan selvää, mikäli kykenen. Se saattaa olla vaarallista, mutta se vaara on mitätön verrattuna siihen, mikä meitä uhkaa, jos teemme erehdyksiä, kun emme tiedä mitä on tulossa. Jos joku tulee — mikä ei ole luultavaa, sillä kaikki asiaan sekaantuneet henkilöt viipyvät salissa siihen asti, kunnes lähetistä on selviydytty — ja jos tiedustetaan, missä olen, niin ette saa tietää siitä mitään, koska te ette osaa lainkaan italiaa enkä minä ranskaa. Sanotte vain luulevanne, että minä vastikään menin noutamaan vettä. Ymmärrättekö?

Hän otti lattialta ison saviastian, jossa säilytettiin vettä hänen ja Valérien tarpeiksi, tyhjensi sen vahtihuoneen ikkunasta alhaalla olevaan suojakaivantoon ja poistui pihalle vieviä portaita myöten.

Hän tirkisti ulos. Ei ketään ollut näkyvissä. Iällä sisäpihalla oli tähän aikaan päivästä vähän liikettä, ja tornin ovelle sijoitettiin vartija vain yöksi. Tämän oven vieressä oli toinen. Se avautui käytävään, josta saattoi päästä linnan mihin osaan hyvänsä. Pistettyään tuomansa saviastian viimemainitun oven taakse, Garnache riensi nopeasti käytävää pitkin salin oven taakse kuuntelemaan.

Condillacin avarassa salissa, jossa markiisitar, hänen poikansa ja neiti de La Vauvraye olivat olleet päivällisellä, oli pikalähetin saapuminen saanut aikaan äkillisen hämmingin, niin pian kun saatiin tietää, että hän toi kirjeen Condillacin markiisilta Florimondilta.

Markiisitar oli noussut hätäisesti pöydästä, kasvoillaan hämmentynyt pelokkaan uhkaava ilme, ja komentanut, että Valérien oli heti poistuttava.

Kun he vihdoin olivat kolmisin, hän viivytteli hetkisen ennen kuin avasi kirjeen, ja puhutteli vielä kerran lähettiä.

— La Rochetteen, madame, vastasi mies, ja sen kuultuaan hypähti Marius pystyyn kiroten.

— Niin lähellä! hän huudahti, mutta markiisittaren katse pysyi tyynen levollisena.

— En tiedä, madame. En nähnyt herra markiisia. Tuon kirjeen toi minulle hänen palvelijansa, käskien minun ratsastaa tänne.

— Katsotaanpa, mitä Florimond kirjoittaa! hän ehdotti hätäisesti. Mutta äiti ei välittänyt hänestä mitään.

Markiisitar pyysi Mariusta kutsumaan Fortunion ja lähetti sitten kirjeentuojan pois, käskien kapteenin toimittaa hänelle virvokkeita.

Jäätyään sitten vihdoin kahdenkesken poikansa kanssa hän repäisi hätäisesti kuoren auki ja alkoi lukea. Marius, jota levottomuus kalvoi, tuli hänen viereensä voidakseen hänkin lukea. Kirje kuului:

Epäilemättä Teitä ilahduttaa kuulla, että olen matkalla kotiin, ja jollei olisi sattunut kuumekohtausta, joka on pidättänyt meitä täällä La Rochettessa, olisin Condillacissa yhtä pian kuin lähetti, joka tuo teille tämän kirjeeni. Pariisista saapui kaksi viikkoa sitten luokseni Milanoon lähetti tuoden minulle kirjeen, jossa ilmoitettiin, että isäni oli kuollut kuusi kuukautta sitten ja että hovissa toivottiin minun palaavan hoitamaan Condillacia. Minua kummastuttaa suuresti, että sain tällaisen ilmoituksen Pariisista enkä teiltä, sillä olisihan toki ollut teidän velvollisuutenne lähettää minulle tieto isäni kuolemasta silloin, kun tämä kohtalon isku meitä kohtasi. Mieleni murtui murheesta saatuani tämän surusanoman, ja hovin kehotus sai minut kiireesti lähtemään Milanosta rientääkseni tänne. Se seikka, etten ole saanut minkäänlaisia uutisia Contlillacista, on ihmetyttänyt minua kuukausimääriä. Isäni kuolema selittänee sitä jonkin verran, mutta tuskinpa se on riittävä selitys. Uskon kuitenkin varmasti Teidän voivan haihduttaa kaikki epäilyt, joita mielessäni on herännyt. Luulen olevani Condillacissa tämän viikon lopulla, mutta pyydän, ettette Te eikä veljeni Marius antaisi tämän seikan millään tavoin vaikuttaa suunnitelmiinne, sillä vaikka aionkin palata hoitamaan Condillacia, kuten hovista minua kehoteltiin, toivon Teidän ja rakkaan veljeni edelleen pitävän sitä kotinanne, niin kauan kuin se Teitä miellyttää.

Luettuaan kirjeen loppuun leskimarkiisitar toisti ääneen lauseen: — Uskon kuitenkin varmasti, madame, Teidän voivan haihduttaa kaikki epäilyt, joita mielessäni on herännyt. Hän katsahti poikaansa, joka nyt oli siirtynyt seisomaan häntä vastapäätä.

— Mutta hänen sävynsä on kauttaaltaan herttainen. Pariisista lähetetyssä kirjeessä ei ole voinut olla liikoja. Häneltä pääsi pieni, katkera naurahdus. — Meidän on edelleenkin pidettävä tätä kotinamme, niin kauan kuin se meitä miellyttää.

Sitten hän kävi äkkiä vakavaksi, taittoi kirjeen kokoon, pani kädet selän taakse ja katsoi poikaansa silmiin.

— No? Mitä aiot tehdä? Hän on La Rochettessa, päivän ratsastusmatkan päässä, ja siellä häntä pidättää vain kuume. Joka tapauksessa hän lupaa olla täällä viikon lopulla. Lauantaina Condillac on siis luisunut pois käsistämme, olet menettänyt sen peruuttamattomasti. Aiotko menettää samoin myös La Vauvrayen?

Marius antoi käsiensä pudota riipuksiin ja kääntyi katsomaan äitiään suoraan kasvoihin.

— Sinulta puuttuu luovaa mielikuvitusta, Marius, mutta kuitenkin pyydän sinua käyttämään järkeäsi, muutoin olemme ensi sunnuntaina melkein kodittomia. Minä en ota vastaan almuja Condillacin markiisilta enkä usko sinunkaan ottavan.

— Jos kaikki raukeaa, vastasi Marius, — niin onhan meillä vielä sinun talosi Tourainessa.

— Minun taloni? kivahti markiisitar, ääni kimeänä kiukusta. — Hökkelini, aiot kai sanoa. Voisitko sinä viihtyä siellä — mokomassa pahnassa?

— Vertudieu! Jos kaikki muu menee myttyyn, niin meidän pitäisi toki olla iloissamme siitäkin.

— Iloissamme? En ainakaan minä. Ja kaikki muu menee myttyyn, jollet sinä toimi nopeasti kolmena lähipäivänä.

— En vaadi sinulta muuta kuin että viet Valérien rajan yli Savoijiin, jossa voit saada jonkun papin vihkimään teidät, ja teet sen ennen lauantaita.

— Ja eikö se ole mahdotonta? Hän ei suostu lähtemään mukaani, kuten hyvin tiedät.

— Senkin pelkuri, hupsu! Oletko tosiaan minun poikani? Pelkästä arkuudesta olisit valmis viettämään koko elämäsi kerjäläisenä. Mutta minä en, en taivu siihen, niin kauan kuin käteni liikkuu ja saan sanan suustani. Sinä saat mennä tiehesi, mutta minä hinautan nostosillan ylös ja varustaudun puolustamaan itseäni näiden muurien sisällä. Florimond de Condillac ei astu jalallaan tänne minun eläessäni, ja jos hän tulee musketin kantomatkan päähän, niin sitä pahempi hänelle.

— Minusta tuntuu, että olet hullu puhuessasi hänen vastustamisestaan ja nimittäessäsi minua pelkuriksi. Jätän sinut yksin siihen asti, kunnes mielesi on rauhoittunut. Ja hän lähti kasvot punaisina salista jättäen markiisittaren yksin.

Pariisilainen oli kertonut hänelle kaikki, mitä oli saanut selville kirjeen sisällöstä. Florimond oli niin lähellä kuin La Rochettessa, jossa häntä pidätti kuumekohtaus, mutta hän lupasi saapua Condillaciin viikon lopulla. Asiain näin ollen ei heidän Valérien mielestä enää tarvinnut vaivautua karkaamaan, kuten he aiemmin olivat suunnitelleet. He voisivat odottaa Florimondin tuloa.

Mutta Garnache pudisti päätään. Hän oli kuullut muutakin, ja vaikka hän arvelikin, että Valérie oli sillä hetkellä turvassa Mariukselta, ei hän kuitenkaan harhautunut arvostelemaan väärin tämän luonnetta eikä antanut hänen hetkellisen hienotunteisuutensa pettää itseään. Hänestä oli varsin mahdollista, että Marius muuttuisi epätoivoiseksi Florimondin saapumishetken lähestyessä. Jääminen oli hyvin vaarallista. Siitä hän ei virkkanut mitään, mutta todisti Valérielle, että olisi parasta lähteä.

— Mutta enää meidän ei tarvitse suorittaa vaivalloista matkaa Pariisiin saakka. Neljän tunnin ratsastus La Rochetteen, ja te saatte syleillä sulhastanne.

— Mainitsiko hän minusta kirjeessään, tiedättekö mitään siitä, monsieur?

— Kuulin heidän sanovan, ettei hän maininnut, vastasi Garnache. — Mutta kenties hänellä oli siihen hyvät syynsä. Hän saattaa epäillä enemmän kuin hän kirjoitti.

— Kuinka voisi siinä tapauksessa kuumekohtaus pidättää häntä La Rochettessa? Voisiko kuumekohtaus estää teitä, monsieur, rientämästä rakastamanne naisen luokse, jos tietäisitte tai edes epäilisitte, että häntä pidetään vankina?

— En tiedä, mademoiselle. En ole koskaan rakastanut, minun olisi kohtuutonta käydä tuomitsemaan rakastuneita. On yleisesti tunnettua, etteivät he ajattele samoin kuin muut ihmiset, heidän mielensä on sillä hetkellä hämmennyksissä.

Mutta kun hän katseli Valérieta, joka seisoi ikkunan ääressä niin ylevän lempeänä, solakkana, viehättävänä ja hentona, oli hän kuitenkin varma siitä, että jos hän olisi Florimond de Condillac ja pelkäsipä hän sitten tytön olevan vankina tai ei, niin ei kuume eikä edes ruttokaan voisi pidättää häntä suurinta osaa viikosta La Rochettessa, helpon ratsastusmatkan päässä.

Valérie hymyili vienosti hänen sanoilleen ja käänsi keskustelun asiaan, joka oli heille tärkein.

— Puoliyön aikana tai vähän sen jälkeen. Olkaa valmiina, mademoiselle, älkääkä antako minun odottaa, kun koputan ovellenne. Joutuminen saattaa olla hyvin tarpeen.

— Saatte luottaa minuun, ystäväni, vastasi tyttö ja ojensi kätensä äkillisen mielijohteen vallassa. — Olette ollut perin hyvä minua kohtaan, herra de Garnache.

Garnache tarttui tytön käteen ja omituinen hellyys pani hänen likaiset, naamioidut kasvonsa värähtelemään. Häntä sykähdytti samanlainen tunne kuin isän tytärtään kohtaan — ainakin hän silloin luuli niin.

— Te liioittelette tekojani. En ole tehnyt muuta kuin minkä voin, minkä jokainen olisi tehnyt.

— Kuitenkin enemmän kuin Florimond on tehnyt — ja hän on sulhaseni. Kuume oli hänelle riittävänä syynä jäädä La Rochetteen, mutta hengenvaara ei voinut pelottaa teitä tulemasta tänne.

Lähetin saapuminen Condillaciin kiidätti Tressanin linnaan samana päivänä kiireisesti. Hän halusi kiihkeästi tietää, mistä lähetti tuli ja mitä sanomia hän toi. Hän ilmestyi leskimarkiisittaren puheille, salaten huolestumisensa hellällä hymyilyllä.

Hänet otettiin vastaan niin herttaisesti, että hänen päätänsä melkein huimasi, sillä äärimmäisen turhamaisena miehenä hän ei kyennyt oivaltamaan tämän sydämellisyyden ainoaksi mahdolliseksi syyksi sitä, että häntä tarvittiin Condillacissa. Hetkisen hän empi ja puheli tyhjänpäiväisistä seikoista, ennen kuin lausui julki asian, joka häntä vaivasi. Kun he vihdoin jäivät kahdenkesken, hän esitti kielellään pyörineen kysymyksen. — Kuulin, että Condillaciin on tänään saapunut lähetti.

Vastaukseksi markiisitar kertoi hänelle kaikki, mitä hän tahtoi tietää, mistä lähetti oli tullut ja mitä sanomia hänellä oli ollut.

— Kuinka niin? Tehän sanoitte, että Florimondin sävy teitä kohtaan on ystävällinen. Varmastikaan hän ei häädä isänsä leskeä pois täältä.

— Ei, hän ei häädä minua pois. Hän tarjosi minulle oleskelupaikan
Condillacissa, niin kauan kuin minua miellyttää pitää sitä kotinani.

— Erinomaista! huudahti käskynhaltija, hykertäen pieniä, lihavia käsiään. — Miksi sitten puhua poistumisesta?

— Miksikö? Kysyttekö sitä, Tressan? Luuletteko, että minä alistuisin elämään tuon miehen almuista? Perustin toiveeni Mariukseen, mutta hän uhkaa osoittaa ne turhiksi. Minun taitaa olla parasta tyytyä elämään köyhänä talossani Tourainessa.

Silloin käskynhaltija älysi, että hetki oli tullut. Tilaisuus, jota hän olisi turhaan saanut etsiä, melkein työnnettiin hänelle. Mielessään hän siunasi Florimondia siitä, että tämä oli palannut niin sopivaan aikaan. Hän nousi tuolistaan ja heittäytyi muitta mutkitta polvilleen leskimarkiisittaren eteen.

— Älkää ajatelko köyhyyttä, madame, hän rukoili, — ennen kuin olette antanut minulle matkapassin! Lausukaa vain suostumuksen sana, ja teistä tulee rouva de Tressan! Koko omaisuuteni riittäisi vain huonoksi koruksi sellaiselle kaunottarelle kuin te olette ja varoisin tarjoamasta sitä teille, jollen sen mukana voisi tarjota teille koko Ranskan altteinta sydäntä. Markiisitar — Clotilde, polvistun nöyränä jalkojenne juureen. Tehkää minulle, mitä haluatte! Rakastan teitä!

Tahtoaan ponnistellen rouva de Condillac nieli Tressania kohtaan tuntemansa inhon. Hänen ylpeyttään loukkasi kuunnella Tressanin puhetta, mutta hän tukahdutti tunteensa. Hän ei antaisi miehelle mitään vastausta — hän ei voinut, sillä hän oli vähällä pyörtyä inhosta — mutta kuitenkin hänen täytyi antaa Tressanille toiveita sen ajan varalta, jolloin, jos kaikki muu raukeaisi, hän joisi sen kirpeän maljan, jota hän nyt piteli huulillaan. Niinpä hän mukautui olojen pakosta.

Hän hillitsi äänensä vienon murheelliseksi ja otti röyhkeille kasvoilleen surullisen ilmeen.

— Monsieur, monsieur, hän huoahti ja voitti vastenmielisyytensä siinä määrin, että kosketti hieman Tressanin kättä, — te ette saa puhua siten naiselle, joka on ollut leskenä vasta kuusi kuukautta, enkä minä saa sitä kuunnella.

Käskynhaltijan kädet ja ääni alkoivat vapista kovemmin, mutta nyt se ei enää johtunut rukkasten pelosta; sen sai aikaan kiihkeä, voimakas toivo, jonka markiisittaren sanat hänessä herättivät.

Rouva de Condillac huokasi, ja hänen kasvonsa saivat murheellisen kysyvän ilmeen.

— Jos luulisin, että olette puhunut kaiken tämän säälistä, koska pelkäätte puutteen käyvän minulle raskaaksi, en voisi antaa teille vähääkään toiveita. Minussa on ylpeyttä, mon ami. Mutta jos olisitte puhunut näin sittenkin, vaikka olisin edelleenkin ollut Condillacin emäntä, niin sitten, Tressan, saatte toistaa sen minulle myöhemmin sellaisena aikana, jolloin minä voin kuunnella teitä.

Keväisen joen lailla tulviva riemu valtasi Tressanin mielen. Hän kumartui eteenpäin, tarttui markiisittaren käteen ja vei sen huulilleen.

— Clotilde! hän huudahti tukahdutetulla äänellä. Mutta samassa avautui ovi, ja avaraan huoneeseen astui Marius.

Oven narahtaessa käskynhaltija koetti nopeasti nousta pystyyn. Hän kompuroi seisomaan vaivalloisesti — sitäkin vaivalloisemmin, kun hän ponnisteli näyttäytyäkseen vielä ketteräksi sydämensä valtiattaren silmissä.

— Herra käskynhaltija, alkoi markiisitar tyynesti, — tuli tapaamaan meitä lähetin saapumisen johdosta.

— Niinkö? sanoi Marius, kohottaen loukkaavasti kulmakarvojaan ja luoden silmäyksen Tressaniin, ja Tressan vannoi sydämessään valan, ettei häneltä unohtuisi tämän katseen maksaminen nenäkkäälle pojalle, sitten kun hän oli saanut äidin puolisokseen.

— Herra kreivi syö kanssamme illallista, ennen kuin lähtee ratsastamaan takaisin Grenobleen, lisäsi markiisitar.

Ja ennen kuin Marius ennätti vastata, oli äiti mennyt hänen ohitseen, poistuen alakertaan. Nuorukainen seurasi synkkänä ja istua murjotti pöydässä välittämättä vähääkään käskynhaltijan vallattomasta hilpeydestä ja markiisittaren pakotetusta iloisuudesta. Hän käsitti hyvin, minkälaatuisen lausumattoman sopimuksen äiti oli tehnyt. Markiisitar oli oivaltanut, että Mariuksen vastenmielisyys hänen ja Tressanin välistä suunniteltua liittoa vastaan oli hänelle eduksi, ja käyttänyt tätä etua hyväkseen täysin määrin. Nuorukaisen täytyi joko pakottaa Valérie menemään kanssaan avioliittoon ennen lauantaita tai tyytyä näkemään äitinsä — kauniin, verrattoman äitinsä — naimisissa tuon otuksen kanssa.

Ja äkkiä, molempien toisten, jotka nyt olivat jo tottuneet hänen jöröön äänettömyyteensä, ennakolta aavistamatta, puhkesi paha ilmoille. Markiisitar oli puhunut joistakin vähäarvoisista toimista, jotka oli suoritettava ennen Florimondin palaamista. Marius pyörähti jyrkästi tuolillaan katsomaan äitiään silmiin.

— Täytyykö tämän Florimondin palata? hän kysäisi, ja vaikkei hän virkkanutkaan mitään muuta, olivat näiden hänen lausumiensa neljän sanan merkitys ja sävy siksi selvät, että ne jättivät hyvin vähän tulkinnan varaa mielikuvitukselle.

Markiisitar kääntyi tuijottamaan häneen kasvoillaan sanoin kuvaamattoman hämmästyksen ilme, joka ei aiheutunut itse viittauksesta, vaan siitä, että se tehtiin niin jyrkästi.

Mariuksen sanoja oli seurannut jännittynyt hiljaisuus, ja suu auki käskynhaltija katsoa töllisteli nuorukaista, samalla kun hänen lihavat kasvonsa hieman kalpenivat, sillä hän arvasi, mihin nuorukaisen viittaus tähtäsi. Vihdoin puhkesi markiisitar puhumaan.

— Kutsu Fortunio tänne! Siinä kaikki, mitä hän sanoi. Marius ymmärsi täydellisesti, mitä varten hän tahtoi kutsua Fortunion tänne saapuville.

Hän nousi myhäillen pöydästä, meni ovelle ja käski etuhuoneessa vetelehtivän hovipojan noutaa kapteenin. Sitten hän asteli verkkaisesti takaisin, ei entiselle paikalleen pöydässä, vaan takan ääreen.

Fortunio saapui. Markiisitar pyysi häntä istumaan ja kaatoi omin käsin hänelle lasin anjouta.

Hiukan ihmetellen ja vähän ujostellen kapteeni noudatti kehotusta ja istuutui osoitetulle paikalle ikään kuin anteeksi pyydellen.

Marius kävi kärsimättömäksi ja toi häikäilemättä esiin asian, jonka lausumiseksi markiisitar mietti hienostelevia sanoja.

— Olemme noudattaneet teidät, Fortunio, hän selitti rehentelevästi, — tiedustaaksemme teiltä, minkä hinnan vaaditte veljeni, Condillacin markiisin, surmaamisesta.

Käskynhaltija vaipui taaksepäin tuolissaan ähkäisten. Kapteeni hätkähti ja kääntyi katsomaan poikaa, hänen vilpittömien silmiensä väliin tuli ryppy.

— Herra de Condillac, hän virkkoi tekeytyen arvokkaaksi, — luullakseni olette erehtynyt miehestä. Minä olen sotilas enkä salamurhaaja.

— Niinhän toki, tyynnytti häntä markiisitar, ryhtyen heti saattamaan asiaa oikealle tolalle ja laskien pitkän, hoikan kätensä kapteenin nukkavieruisen samettitakin hihalle. — Poikani tarkoitus ja hänen sanansa ovat kaksi eri asiaa. Jos kysymyksessä olisi pelkkä salamurha, niin olisimmeko kutsuneet teitä? Vartioväessä on kymmenkunta miestä, jotka olisivat kelvanneet siihen tarkoitukseen.

— Haluamme, että juttu hoidetaan kaikkien sopivaisuussääntöjen mukaisesti. Markiisi on Sanglier Noirissa La Rochettessa. Teidän ei ole lainkaan vaikea löytää häntä ja sen jälkeen joko loukata häntä tai saada hänet loukkaamaan itseänne.

— Erinomaista, mutisi Marius takan luota. — Sellaisen tehtävän pitäisi miellyttää teidän kaltaistanne miekkamiestä, Fortunio.

— Kaksintaistelu? sanoi mies, ja hänen olemuksestaan katosi röyhkeys, jättäen sijaa pelkälle vastahakoisuudelle. Kaksintaistelu oli kokonaan toista. — Mutta sangdieu! Entäpä, jos hän surmaa minut? Oletteko ajatelleet sitä?

— Surmaa teidät? huudahti markiisitar, katsoen Fortuniota silmiin ikään kuin kummastuneena moisesta kysymyksestä. — Te laskette leikkiä, kapteeni.

— Hänessä on kuumetta? Se on jotakin. Mutta — mutta — sattuuhan vahinkoja.

— Florimond on aina ollut huono miekkailija, sanoi Marius, ikään kuin itsekseen.

— Miksi sitten, herra Marius, koska asia on niin ja koska te olette yhtä taitava tai taitavampi kuin minä — ja hänessä on kuumetta, miksi sitten on tarpeellista pestata minut tähän työhön?

— Miksikö? kertasi Marius. — Mitä se teihin kuuluu? Pyydämme teitä mainitsemaan hinnan, josta olette valmis sen tekemään. Jättäkää sikseen vastakysymykset!

— No, mitä siihen tulee, sanoi Marius, — olkoon, kuten tahdotte!
Ottakaa mukaanne miehiä niin paljon kuin haluatte!

— Ja joudun sittemmin kenties hirteen heidän kanssaan, ärähti kapteeni, käyden jälleen röyhkeäksi. — Nähkääs, herra de Condillac ja te, madame, jos lähden, niin tahdon mukaani paremman vakuuden kuin tämän paikan koko varusväen. Tarvitsen turvakseni sellaisen henkilön, joka huolehtii siitä, ettei hänelle itselleen käy huonosti, aivan kuten minä pidän huolta siitä, että hänelle käy huonosti ennemmin kuin minulle.

— Tarkoitan, madame, etten lähde itse suorittamaan sitä, vaan olemaan mukana ja auttamaan, jos apua tarvitaan. Menköön herra de Condillac! Ja minä lähden hänen mukaansa ja otan vastatakseni siitä, että hän palaa vahingoittumattomana ja että jätämme toisen kylmäksi.

Molemmat Condillacit säpsähtivät, ja käskynhaltija nojautui raskaasti pöytää vasten. Kaikista vioistaan huolimatta hän ei ollut verenhimoinen, ja tämä puhelu inhotti häntä.

Markiisitar koetti nyt turhaan horjuttaa kapteenin päätöstä. Äkkiä
Marius keskeytti äitinsä selittelyt puhuttelemalla kapteenia:

— Kuinka voitte sen luvata? Tarkoitatteko, että minun ja teidän on karattava hänen kimppuunsa? Ette ota huomioon, että hänellä on väkeä ympärillään. Kaksintaistelu on kokonaan toista kuin käsikähmä, enkä usko, että meille jälkimmäisessä käy hyvin.

— Olen ajatellut sitä, en suunnittele kaksintaistelua enkä käsikähmää, vaan niiden välimuotoa, joka näyttää kaksintaistelulta, mutta on käsikähmä.

— Mitäpä enempiä selityksiä se kaipaisi? Yllätämme markiisin sellaisessa paikassa, jossa ei ole hänen väkeään. Tunkeudumme esimerkiksi hänen huoneeseensa. Kierrän avainta hänen ovessaan. Olemme yksin hänen kanssaan, ja te loukkaatte häntä. Hän suuttuu, ja hänen täytyy taistella heti paikalla. Olen ystävänne; minun on toimittava kummankin sekundanttina. Te aloitatte, ja minä seison vieressä ja annan teidän taistella. Väitätte, että hän käyttelee miekkaa huonosti, ja lisäksi hänessä on kuumetta. Niinpä saatte pistetyksi miekkanne hänen lävitseen, ja se on ollut kaksintaistelu. Mutta jos hän onnen tai taidon avulla saa teidät vaaraan, olen minä valmiina pistämään miekkani väliin oikealla hetkellä ja tekemään aukon, josta te voitte suunnata häneen iskun.

— Uskokaa minua, olisi parempi… aloitti markiisitar. Mutta Marius, joka äkkiä oli mieltynyt ehdotukseen, keskeytti taas hänen puheensa.

— Per Bacco! Erehdys maksaisi minulle sata pistolia. Uskon, että voitte luottaa minuun. Jos lainkaan erehdyn, niin se johtuu siitä, että haluan kiihkeästi teidän suoriutuvan hänestä pian. Olette saanut vastaukseni, monsieur. Vaikka keskustelisimme koko yön, niin pitemmälle ette saa minua myöntymään. Mutta jos ehdotukseni on teistä sopiva, niin olen valmis.

— Ja minä myös, Fortunio, vakuutti Marius, ja hänen äänessään oli melkein riemuisa sointu.

Leskimarkiisitar katsoi vuoroin toista, vuoroin toista, ikään kuin punniten miehiä varmistuakseen siitä, ettei Mariusta uhannut vaara. Hän teki pari kysymystä pojalleen ja kapteenille. Sitten hän näytti tyytyvän sopimukseen, nyökkäsi ja huomautti, että heidän olisi parasta lähteä liikkeelle aamun sarastaessa.

Huoneistossaan pohjoisessa tornissa oli Valérie syönyt illallista ja — säästääkseen herra de Garnachea jossakin määrin niistä alentavista velvollisuuksista, joita vartijan tehtäviin sisältyi — itse korjannut aterian pöydältä ja vienyt ruokailuvälineet vahtihuoneeseen, jossa ne saivat olla aamuun saakka. Kun se oli tehty — hänen vastustelustaan huolimatta oli Garnache tuppautunut auttamaan — muistutti pariisilainen hänelle, että kello oli jo yli yhdeksän ja hoputti häntä tekemään tarpeelliset matkavalmistukset.

— Minun valmistukseni on pian tehty, vakuutti tyttö hymyillen. —
Kaikki, mitä tarvitsen, voin kantaa vaipassani.

He alkoivat keskustella pian tapahtuvasta karkaamisesta ja nauroivat leskimarkiisittaren ja tämän pojan pettymykselle, kun he aamulla näkisivät häkin tyhjäksi. Sitten he käänsivät puheen Valériehin itseensä, hänen aikaisempaan elämäänsä La Vauvrayessa, ja myöhemmin keskustelu siirtyi Garnacheen. Tyttö kyseli hänen sotaseikkailujaan ja tiedusteli sitten häneltä kaikenlaista Pariisista ja hovielämästä.

Siten he tutunomaisesti puhellen kuluttivat odotusaikaansa, ja silloin he kenties oppivat tuntemaan toisiaan paremmin kuin koko aikana siihen asti. He olivat todellakin tietämättään tulleet läheisiksi tuttaviksi.

Tänä iltana he tuntuivat henkisesti lähentyneen toisiaan, ja kenties juuri se sai Valérien huokaamaan ja herttaisessa, ajattelemattomassa viattomuudessaan sanomaan vielä kerran:

— Olen tosiaankin pahoillani, herra de Garnache, että täällä olomme lähenee loppuaan.

Garnache ei ollut turhamainen narri eikä antanut näille sanoille väärää merkitystä. Hän vastasi nauraen:

— Minä en ole, mademoiselle. Eikä mieleni saa rauhaa, ennen kuin tämä kovanonnen linna on jäänyt ainakin kolmen peninkulman päähän taaksemme. Sh! Joku tulee.

Ja äkkiä hänelle selvisi, kuinka vaarallista olisi, jos hänet tavattaisiin tytön seurasta.

— Huoneeseenne, mademoiselle! hän kuiskasi, osoittaen peloissaan sisemmän huoneen ovea. — Sulkeutukaa lukon taakse! Ja hän kehotti merkillä Valérieta liikkumaan hiljaa.

Nopeasti ja äänettömästi kuin hiiri tyttö hiipi huoneesta ja sulki meluttomasti oven.

Vahtihuoneesta kuului askelia. Garnache istuutui jälleen tuolille, nojasi päätään sen selkämykseen, sulki silmänsä, avasi suunsa ja oli nukkuvinaan.

Askeleet lähenivät nopeasti vahtihuoneen lattian poikki, ne olivat keveät, kuin olisi tulijalla ollut pehmeäpohjaiset kengät, ja Garnache mietti mielessään, oliko vastenmielinen vierailija äiti vaiko poika ja mitä hän haluaisi.

Etuhuoneen ovi työnnettiin hiljaa auki — se oli ollut raollaan — ja kynnykselle ilmestyi Marius. Hän pysähtyi hetkiseksi silmäilemään huonetta. Sitten hän astahti eteenpäin, rypistäen otsaansa nähdessään Battistan niin sikeässä unessa.

— Hei, mies! hän huudahti, potkaisten vartijan ojennettuja jalkoja. —
Tällä tavoinko sinä hoidat tehtäväsi?

Garnache avasi silmänsä ja tuijotti tylsästi sekunnin ajan teeskennellyn unensa häiritsijään. Sitten hän oli heräävinään täysin valveille ja tuntevinaan isäntänsä, hypähti seisomaan ja kumarsi.

— Näinkö hoidat vartijantointasi? ärjäisi Marius toistamiseen, ja Garnache, joka katseli nuorukaista typerästi hymyillen, huomasi punan hänen poskillaan ja omituisen väikkeen hänen silmissään. Garnachen valtasi levottomuus, mutta hänen kasvonsa pysyivät älyttömän ilmeettöminä, tylsän hymyilevinä. Hän kumarsi taas, heilautti kättään sisähuoneeseen päin ja sanoi:

Vaikka Marius ei osannutkaan yhtään italiankieltä, ymmärsi hän kuitenkin sanojen merkityksen, jota selvensi miehen ilmeikäs liike. Hän virnisti julmasti.

— Asiasi olisivat huonosti, ruma ystäväni, jollei hän olisi siellä, hän vastasi. — Tiehesi! Kutsun sinua tarvitessani. Ja hän osoitti sormellaan ovea.

Garnache tunsi levottomuutta, jopa pelkoa. Hän arveli, että hänen olisi parasta olla Mariuksen liikkeistä ymmärtävinään, mitä tämä tarkoitti. Mutta hän aikoi jäädä oven taakse. Hän kumarsi sen vuoksi kolmannen kerran, hymyili vielä typerästi ja löntysti huoneesta, sulkien oven jälkeensä, jotta Marius ei huomaisi, kuinka lähellä hän oli.

Välittämättä hänestä sen enempää Marius astui Valérien ovelle ja koputti sitä käskevästi.

— Nyt ja aina ja ennen kaikkea muuta nähdä sinua, Valérie. Et näy vielä olleen vuoteessa, se on hyvä. Meidän on keskusteltava hiukan. Sitten hän itse istuutui pöydälle ja silmäili tyttöä.

— Hän on kotimatkalla! huudahti tyttö, pannen kätensä ristiin ja näytellen hämmästymistä.

— Niinpä siis, Valérie, jos tahdot saada tahtosi toteutetuksi, niin täytyy minunkin saada. Jos Florimondin pitää palata Condillaciin, on sinun tultava vaimokseni.

Hän kumartui Valérien puoleen, nojaten kyynärpäihin, työntäen kasvonsa aivan lähelle tytön kasvoja. Tyttö peräytyi ja puristi käsiään yhteen, niin että rystyset kävivät valkeiksi.

— En enempää kuin sanoin, enkä vähempää. Jos rakastat häntä kylliksi paljon uhrautuaksesi, niin tule vaimokseni ja pelasta hänet tuhosta!

— Kerron sinulle kaikki, hän lupasi ja hänen äänensä oli hyvin uhkaava. — Rakastan sinua, Valérie, enemmän kuin mitään muuta maan päällä ja luullakseni taivaassa enkä luovuta sinua hänelle. Jos nyt vastaat minulle kieltävästi, niin lähden päivän koittaessa La Rochetteen voittaakseni sinut häneltä miekallani.

Pelostaan huolimatta ei Valérie kyennyt pidättämään vähäistä halveksimisen hymyä.

— Siinäkö kaikki? No, jos olet niin ajattelematon, niin varmastikin saat itse surmasi.

Marius naurahti rauhallisesti kuullessaan tämän rohkeudestaan ja taidostaan lausutun viittauksen.

— Niin saattaisi käydä, jos menisin yksin, hän myönsi. Tyttö ymmärsi, ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta ja inhosta.

— Sinä, roisto, raukkamainen salamurhaaja! Olisihan minun pitänyt arvata, että jollakin sellaisella konnanjuonella aioit toteuttaa uhkauksesi voittaa minut omaksesi aseilla!

Hän hypähti pystyyn Mariuksen eteen ennen kuin tämä ehti virkkaa mitään. Hänen silmänsä leimusivat ja hän osoitti vapisevalla kädellä ovea.

— Ulos! hän käski, ja hänen äänensä oli käheä. — Pois näkyvistäni! Ulos! Tee pahimpasi, kunhan vain jätät minut rauhaan! En tahdo olla missään tekemisissä kanssasi.

— Etkö tahdo? sähisi Marius hampaittensa välitse ja tarttui äkkiä hänen ranteeseensa. Mutta tyttö ei huomannut häntä välittömästi uhkaavaa vaaraa. Hän tiesi vaaran uhkaavan vain Florimondia, eikä se merkinnyt kovinkaan paljoa, sillä hänhän lähtisi Condillacista La Rochetteen hyvissä ajoin varoittaakseen sulhastaan.

— Olet esittänyt minulle sopimusta, hän jatkoi. — Olet maininnut hintasi ja kuullut hylkäävän vastaukseni. Ja nyt mene!

— En vielä heti, vastasi mies, ääni niin inhottavan maireana, että
Garnache pidätti henkeään.

Marius kiskoi Valérieta puoleensa ja painoi häntä rintaansa vasten rajusta rimpuilemisesta huolimatta. Vaikka tyttö olisi kuinka ponnistellut, suuteli nuorukainen kiihkeästi hänen kasvojaan ja hiuksiaan, kunnes hän sai toisen kätensä vapaaksi ja iski Mariusta vasten kasvoja kaikin voimin. Silloin Marius päästi Valérien irti, astahti taaksepäin kiroten — hänen kalpeilla kasvoillaan oli punaiset sormenjäljet.

— Tämä lyönti maksaa Florimond de Condillacin hengen, sanoi hän ilkeästi. — Hän kuolee huomenna puolenpäivän aikaan. Ajattele sitä, tyttöseni.

— En välitä siitä, mitä teet, kunhan jätät minut rauhaan, vastasi Valérie ponnistaen uljaasti pidättääkseen kiukun ja tuskan kyyneliä. Ja yhtä kiukkuinen oli oven takana kuunteleva Garnache. Vain vaivoin hän sai hillityksi itsensä syöksymästä Mariuksen kimppuun.

— Jumalauta! hän vannoi. — Jollen saa sinua rakastamaan itseäni, niin annan sinulle kylliksi syytä vihata itseäni.

Seuraavassa silmänräpäyksessä häneltä pääsi pelokas kirkaisu. Marius oli käynyt uudelleen häneen käsiksi ja painoi hänen hentoa vartaloaan itseään vasten.

— Suutelen huuliasi ennen kuin poistun, ma mie, hän sähähti. Mutta hänen vielä ponnistellessaan toteuttaakseen aikeensa tarttui hänen vyötäisiinsä pari käsivarsia kuin rautapihdit.

Ällistyneenä hän päästi Valérien irti, ja samassa hänet pyöräytettiin ympäri ja sinkautettiin runsaasti kuuden askeleen päähän lattialle.

Hän lennähti pöytää vasten ja tarrautui siihen kiinni välttyäkseen kaatumasta ja silmäili kummastuneena ja raivoissaan Battistaa.

Garnache oli tyyten menettänyt malttinsa kuullessaan Valérien kiljahduksen. Hän antoi varovaisuuden mennä menojaan, häneltä unohtui kaikki järki, ja häntä ohjaamaan jäi vain sokea raivo, joka pakotti häntä heti toimimaan. Mutta yhtä äkkiä kuin tämä raivo oli noussut, se myös tyyntyi, kun hän nyt huomasi olevansa vastakkain vimmastuneen Condillacin kanssa.

Rajun kiihkeästi hän koetti vielä nytkin korjata tekemäänsä erehdystä, mutta turhaan. Hän kumarsi Mariukselle anteeksipyytävästi, heilutteli käsiään ja täytti ilman italiankielisillä lauseilla, jotka hän lausui mielipuolisen ponnekkaasti, ikään kuin olisi tahtonut sanan voimalla takoa selityksen isäntänsä kalloon. Marius katseli ja kuunteli, mutta hänen kiukkunsa ei suinkaan lauhtunut, päinvastoin se yltyi, ikään kuin sekava puhetulva, jota hän ei ymmärtänyt, olisi ollut vain lisäloukkaus. Hän vastasi vain kiroamalla. Sitten hän pyörähti ympäri ja tempasi Garnachen miekan lähellä olevalta tuolilta, jolla se yhä oli, ja silloin Garnache sadatteli ajattelemattomuuttaan. Kiskaistuaan pitkän, terävän säilän tupestaan Marius syöksyi hänen kimppuunsa.

Mutta ennen kuin hän ehti iskeä, ennen kuin Garnache ehti liikahtaakaan puolustautuakseen, oli Valérie rientänyt heidän väliinsä. Marius katsahti hänen kalpeisiin, päättäväisiin kasvoihinsa ja ällistyi. Mitä merkitsi tuo renki tytölle, miksi hän tuli väliin silläkin uhalla, että miekka osuisi häneen itseensä?

Sitten levisi hymy hitaasti hänen kasvoilleen. Häntä kirveli vieläkin Valérien halveksiminen ja vastarinta samoin kuin eräässä mielessä se pettymys, jonka palvelijavintiö oli hänelle tuottanut. Hän oivalsi voivansa loukata tyttöä, nöyryyttää hänen ylpeyttään ja häpäistä hänen sisimpiä tunteitaan.

— Olet erittäin huolissasi tuon miehen hengestä, hän virkkoi, ja hänen äänestään kuvastui halpamainen salaviittaus.

— En tahdo sinun murhaavan häntä, vastasi Valérie, koska hän on vain totellut äitisi käskyjä.

Vielä nytkin olisi kaikki voinut käydä hyvin. Tällä loukkauksella olisi Marius kenties arvellut maksaneensa kärsimänsä tappion. Hän olisi saattanut malttaa mielensä ja uskoa, että kenties Battista, kuten tyttö väitti, oli sittenkin vain noudattanut saamiaan määräyksiä hiukan liian rajusti, olkoon menneeksi, mutta uskollisesti siitä huolimatta. Niin ajatellen hän olisi saattanut tyytyä menemään tiehensä ja tyydyttämään kostonhimoaan surmaamalla Florimondin seuraavana päivänä. Mutta Garnachen kiivaus, joka taas yltyi, repi rikki tämänkin viimeisen heikon toiveen.

Loukkaus, josta Valérie ei olisi välittänyt — jota hän kenties ei edes ollut täysin ymmärtänyt — kiihdytti Garnachen vihan vimmaan hänen puolestaan. Hän unohti esittämänsä osan, unohti senkin, ettei hän osannut ollenkaan ranskaa.

— Mademoiselle, hän huusi, ja tyttö tuijotti häneen kauhistuneena, kun hän oli näin tuhoisan varomaton, — pyydän teitä väistymään syrjään. Hänen äänensä oli matala ja uhkaava, mutta sanat olivat pelottavan selvät.

— Par la mort Dieu! kirosi Marius perin ällistyneenä, — ethän tähän asti ole osannut vähääkään ranskaa?

— Nimeni on Martin Marie Rigobert de Garnache, ja nyt aion tappaa ainakin yhden Condillacin likaisesta joukkiosta.

Hän tarttui tuoliin, nostaen sen eteensä valmiina torjumaan toisen hyökkäystä.

Mutta Marius epäröi hetkisen — aluksi pelkän hämmästyksen, sitten pelon lamauttamana. Hän tunsi jonkin verran pariisilaisen toimintatapoja. Hän vilkaisi oveen ja mittasi katseellaan sen etäisyyttä. Ennen kuin hän pääsisi sinne, katkaisisi Garnache häneltä tien. Hän ei voinut muuta kuin yrittää tunkea pariisilaista takaisinpäin. Ja niinpä hän alkoi hyökätä, tehden äkillisen syöksyn. Garnache peräytyi ja nosti tuoliaan, mutta siinä samassa astui Valérie uudelleen heidän väliinsä.

— Väistykää syrjään, mademoiselle! huusi Garnache, joka oli jälleen kylmä kuten aina taistelussa ja huomasi selvästi Mariuksen aikeen. — Väistykää! Tai hän pääsee hälyttämään vartioväkeä.

Hän hypähti Valérien ohitse estämään Mariuksen äkillistä juoksua ovelle. Kynnyksellä oli nuorukaisen pakko kääntyä puolustautumaan, sillä muutoin olisi raskas ase, jota Garnache käsitteli harvinaisen keveästi, musertanut hänen aivonsa. Mutta onnettomuus oli tapahtunut, kun hän oli päässyt kynnykselle.

Pihalla kajahti hänen sanojensa kaiku, ja sen toisti vahtimiehen luikkaus, joka oli kuullut hätähuudon. Pian he erottivat miehen nopeat askeleet, kun hän riensi noutamaan apua.

Garnache hyppäsi äkkiä syrjään ahdistaakseen vastustajaansa sivulta päin ja estääkseen hänet takaperin peräytymästä ulko-ovelle. Temppu onnistui ja asteittain, aina puolustaen itseään, Garnache kiersi edelleen, kunnes hän oli Mariuksen ja kynnyksen välissä.

Mutta nyt kuului juoksuaskelia pihalta. Portaista näkyi valon hohdetta ja miesten läähättävä hengitys kantautui taistelijoille saakka. Garnache arveli, että hänen viimeinen hetkensä oli varmasti koittanut. No niin, koska hänen oli kuoltava, niin hän voisi kuolla täällä Mariuksen miekasta yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin. Siispä hän päätti antautua siihen vaaraan voidakseen samalla antaa Mariukselle merkin, josta tämä muistaisi hänet. Hän heilautti tuolinsa korkealle, paljastaen ruumiinsa sekunnin ajaksi. Salamannopeasti sujahti nuoren miehen miekka häntä kohti. Mutta Garnache väistyi ketterästi sen tieltä ja astahti lähemmäksi vastustajaansa. Tuoli putosi jysähtäen ja Marius vaipui pyörtyneenä ja verissään lattialle saatuaan päähänsä hirvittävän iskun. Kalahtaen putosi miekka hänen kädestään ja kieri heilahdellen Garnachen jalkojen juureen.

Pariisilainen viskasi pois tuolin ja kumartui ottamaan tuiki tervetullutta säilää. Hän suoristautui puristaen miekankahvaa ja saaden itseluottamusta tuntiessaan kädessään aseen, ja pyörähti ympäri, juuri kun Fortunio ja kaksi hänen kätyriään ilmestyivät ovelle.

Ei kukaan ole nauttinut taistelusta enemmän kuin Martin de Garnache, eikä hän nytkään jäänyt miettimään, että nyt hän todennäköisesti saisi tyydyttää tätä haluaan liiaksikin. Noiden kolmen miehen ilmestyminen hänen eteensä karkoitti hänen mielestään kaikki muut ajatukset, paitsi pian alkavan ottelun.

Hän kävi asentoon torjuakseen heidän hyökkäyksensä; hänen katseensa oli valpas, huulet tiukasti yhteen puristetut, polvet kuin teräsjoustimet.

Fortunion johdolla karkasivat miehet hänen kimppuunsa, ja seuraavien minuuttien aikana kaikunut melu, taistelevien raskas huohotus, kiroustulva, askelten töminä, kun he hypähtelivät sinne tänne, ja ennen kaikkea miekkojen kalskahteleminen vastakkain, täytti huoneen ja kuului linnan pihalle saakka.

Kului minuutteja, mutta he eivät mahtaneet mitään tälle yhdelle ainoalle miehelle; näytti siltä, ettei hän heilutellut yhtä, vaan kymmentä säilää, niin nopeat olivat hänen liikkeensä, niin vinhasti sujahteli hänen miekkansa kaikkiin suuntiin. Jos hän olisi pysynyt paikallaan, olisi hän pian saattanut saada surmansa, mutta hän perääntyi hitaasti etuhuoneen ovea kohti. Valérie seisoi vielä siellä, katsellen taistelua kauhistunein silmin ja henkeään pidättäen.

Omalla tavallaan hän auttoi Garnachea, vaikka hänellä itsellään ei ollut siitä aavistustakaan. Hän piti kädessään haaraista kynttilänjalkaa, jonka kuusi kynttilää oli tämän myrskyisen näyttämön ainoana valaistuksena, ja niiden valo sattui Garnachen ahdistajien silmiin, joten hän näki heidän kasvonsa, samalla kun hänen kasvonsa olivat varjossa.

Pariisilainen vetäytyi yhtä mittaa taaksepäin ovea kohti. Hän ei voinut sitä nähdä, mutta se ei ollut tarpeellistakaan. Hän tiesi sen olevan suoraan sen oven vastassa, joka avautui portaisiin, ja viimemainitun mukaan hän ohjasi peräytymistään.

Tarkkaillessaan Valérie arvasi, että hänen aikomuksensa oli tulla sisempään huoneeseen, päästä sen kynnyksen yli, jolla hän itse seisoi. Melkein koneellisesti hän astui taaksepäin askeleen tai pari antaakseen Garnachelle tietä. Tämä liike oli vähällä maksaa pariisilaisen hengen. Kun valo ei enää niin räikeästi osunut Fortunion silmiin, näki tämä paremmin kuin siihen asti ja suuntasi vikkelästi murhaavan piston suoraan Garnachen sydäntä kohti. Pariisilainen hypähti taaksepäin, kun miekan kärki oli vain tuuman päässä hänen rinnastaan.

— Pankaa kynttilänne, mademoiselle, hän pyysi, uuninreunustalle taakseni! Sijoittakaa sinne toinenkin kynttilänjalka!

Valérie kiiruhti kerkeästi täyttämään pyyntöä, vaikka hänen päätänsä huimasi ja hänestä oli kaikki sekavaa kuin painajaisessa. Ja kun valo taas oli Garnachen takana, se antoi hänelle vastustajiin verrattuna saman pienen edun kuin aikaisemminkin. Reippaasti hän lausui uuden määräyksen.

— Jaksatteko siirtää pöytää, mademoiselle? hän kysyi. — Koettakaa se kiskoa tänne seinän viereen minusta vasemmalle, niin lähelle ovea kuin suinkin saatte!

— Minä koetan, läähätti tyttö huulet kuivina ja riensi tekemään työtä neuvottua. Tietämättään hän nyyhkytti kiihkeästi ehättäessään auttamaan Garnachea mahdollisimman tehokkaasti. Hän tarttui rajusti jykevään tammipöytään ja alkoi vetää sitä lattian poikki, kuten Garnache oli pyytänyt. Fortunio älysi, mitä oli tekeillä, arvasi Garnachen aikeet ja yritti äkkiryntäyksellä raivata itselleen tien huoneeseen. Mutta Garnache piti varansa. Terässäilät kirskahtivat vastakkain, sitten kuului kumea tömähdys, ja Fortunio oli jälleen vartiohuoneessa, minne hän oli peräytynyt pelastaakseen nahkansa.

Taistelu keskeytyi sen jälkeen vähäksi aikaa, ja Garnache laski miekkansa alas lepuuttaakseen kättään, kunnes hänen kimppuunsa uudelleen käytäisiin. Oven toiselta puolen kapteeni kehotti häntä antautumaan. Hän piti sellaista ehdotusta loukkauksena ja joutui hetkeksi kiihkon valtaan.

— Antautua? hän karjaisi. — Antautua teille, murhaajat! Saatte miekkani, jos tulette sitä noutamaan, mutta saatte sen kurkkuunne.

Vuorostaan raivostuneena Fortunio kumartui kuiskuttamaan toverinsa korvaan, antaen tälle määräyksen. Sitä totellen astui mies esiin, käyden miekkasille Garnachen kanssa. Äkkiä hän laskeutui polvilleen, ja hänen päänsä ylitse Garnache äkkiä näki vastassaan Fortunion miekan. Se oli sukkela temppu ja oli hyvin vähällä lopettaa Garnachen puuhat. Mutta vaikka se hämmästyttikin häntä, oivalsi hän samalla myös sen tarkoituksen. Hänen säilänsä alitse piti polvistuneen miehen syöstä miekkansa hänen ruumiiseensa. Samalla kun Valérielta pääsi varoittava huudahdus, hän hypähti syrjään seinän viereen, missä hän oli suojassa Fortunion aseelta, kääntyi äkkiä ja pisti miekkansa kyljittäin polvillaan olevan palkkasoturin lävitse.

Kaiken sen hän oli suorittanut koneellisesti, pikemminkin vaiston kuin järjen ohjaamana. Ja kun kaikki oli ohitse ja juoni oli noin tehokkaasti kääntynyt hänen vastustajansa turmioksi, hän tuskin käsitti, kuinka hän oli sen tehnyt.

Kaatuneen ruumis telkesi nyt oviaukon, ja sen takana seisoi Fortunio uskaltamatta tunkeutua eteenpäin, peläten, että näkymätön säilä — Garnache oli yhä aivan seinän vieressä — tekisi hänelle samanlaisen tempun.

— Älkää katselko tätä, mademoiselle, rukoili Garnache lempeästi. —
Olkaa rohkea, koettakaa olla rohkea!

Valérie koetti terästää horjuvaa rohkeuttaan; ponnistaen tahtoaan hän käänsi katseensa ovelta ja silmäili pariisilaisen tyyniä, pelottomia kasvoja. Garnachen valppaiden silmien näkeminen tuntui uudelleen valavan häneen luottamusta ja uljuutta.

— Tässä on pöytä, monsieur, hän sanoi. — En voi saada sitä lähemmäksi seinää.

Garnache ymmärsi, ettei sen syynä ollut tytön rohkeuden eikä voimien loppuminen, vaan se seikka, että hän itse oli sillä kohdalla, johon hän oli pyytänyt Valérieta työntämään pöydän. Hän viittasi tyttöä väistymään, ja tämän siirryttyä hän syöksähti äkkiä ja nopeasti sivulle, tarttuen pöytään, mutta pitäen miekkaa edelleen kahdella sormellaan. Hän oli saanut vankan pöydän työnnetyksi puolitiehen oven eteen ennen kuin Fortunio käsitti tilanteen. Heti koetti kapteeni käyttää sitä edukseen, luullen pääsevänsä Garnachen kimppuun tämän huomaamatta. Mutta niin pian kuin hänen nenänsä tuli näkyviin ovenpielen takaa, välähti Garnachen miekka hänen silmiensä edessä, pakottaen hänet vetäytymään takaisin verinen naarmu poskessaan.

— Varokaa, herra kapteeni, pilkkasi pariisilainen. — Jos olisitte tullut tuuman verran kauemmaksi, olisitte saattanut menettää henkenne.

Portaista kuului askelia ja Garnache ryhtyi taas työhönsä, työntäen pöydän avoimen oven eteen. Hänellä oli nyt hetkinen levähdysaikaa, sillä haavoittuneena — joskin lievästi — ei Fortunio todennäköisesti ahdistaisi häntä ennen kuin olisi saanut toisia avukseen. Ja sillä aikaa kun toisia saapui, sillä aikaa kun heidän ääntensä hyminä kävi yhä kuuluvammaksi ja heidän askeleensa lopulta kajahtelivat vartiohuoneen paljailla lattialankuilla, oli Garnache temmannut tuolin ja heittänyt sen pöydän alle suojaksi alhaalta suunnattuja hyökkäyksiä vastaan sekä viskannut toisen tuolin pöydälle korottamaan ja lujittamaan varustustaan.

Barrikaadinsa takaa hän tirkisteli ulompaan huoneeseen saadakseen selville uusien vastustajiensa lukumäärän ja näki hämmästyksekseen Fortunion vierellä vain neljä miestä. Heidän takaansa hän erotti varjossa seisovan naisen hahmon ja tämän vierellä yhden miehen, joka oli lyhyt ja pyylevä.

Nainen tuli lähemmäksi, ja hän näki, että se oli itse leskimarkiisitar. Pyylevä olento siirtyi markiisittaren kanssa valojuovaan, joka tulvi Garnachen puolustamasta oviaukosta, ja se paljasti hänen kasvonsa; hän oli herra de Tressan. Jos Garnache vielä siihen asti oli ollut vähääkään epävarma epäillessään käskynhaltijan vilpittömyyttä, niin nyt se epävarmuus haihtui.

Äkkiä päästi markiisitar säikähtyneen kirkaisun. Hänen katseensa oli osunut Mariukseen, ja hän riensi poikansa luokse. Tressan kiiruhti hänen perässään, ja yhdessä he nostivat nuorukaisen lattialta ja auttoivat hänet tuolille. Hän jäi istumaan hieroen vaivalloisesti kädellään epäilemättä kipeää otsaansa. Oli selvää, että hän oli tointumassa, ja Garnache huomasi harmikseen, että hänen iskunsa oli ollut liian heikko. Leskimarkiisitar kääntyi häntä lähestyneen Fortunion puoleen, ja hänen silmänsä näkyivät alkavan kiilua, kun italialainen sanoi hänelle jotakin.

— Garnache? kuuli pariisilainen markiisittaren ääntävän ja näki
Fortunion osoittavan peukalollaan ovelle päin.

Markiisitar näytti unohtavan poikansa, ja tirkisti oviaukosta Garnachea, joka näkyi epäselvästi häntä rinnan korkeudelle saakka suojaavan huonekaluröykkiön takaa. Sanaakaan hän ei virkkanut pariisilaiselle, vaan katseli häntä hetkisen huulet tiukasti yhteen puristettuina ja kalpeilla kasvoilla pelästynyt, kiukkuinen ilme. Sitten hän kuului sanovan Fortuniolle:

Hän vilkaisi lattialla viruviin ruumiisiin, joista toinen oli melkein hänen jalkojensa juuressa, toinen juuri oven sisäpuolella, nyt melkein piilossa pöydän varjossa. Sitten hän komensi hurjistuneena miehiään käskien heidän kaataa kumoon esteen ja ottaa pariisilaiskoiran kiinni elävänä.

Mutta ennen kuin sotilaat ennättivät liikahtaa totellakseen häntä, kajahti Garnachen ääni käskevänä huoneessa.

— Sananen teille, herra de Tressan, ennen kuin leikki alkaa! hän huusi, ja hänen sävynsä oli niin käskevä, että miehet pysähtyivät kuin lattiaan naulattuina vilkuillen markiisittareen ja odottaen häneltä uutta määräystä.

— Mitä sanomista teillä on minulle? tiedusteli Tressan, koettaen tehdä sävynsä röyhkeäksi.

— Tämä: Palvelijani tietää, missä olen, ja jollen aivan lähipäivinä pääse vahingoittumattomana Condillacista hänen luokseen, on hänen ratsastettava Pariisiin ja vietävä sinne minulta saamansa kirje. Siinä kirjeessä syytetään teitä osallisuudesta näihin Condillacissa suoritettuihin häpeällisiin vehkeilyihin. Siinä selostetaan, kuinka te epäsitte minulta apunne, kuinka uhmailitte kuningattaren käskyjä, joiden tuojana minä olin; ja jos lisäksi saadaan näytetyksi toteen, että minä olen menettänyt henkeni teidän petollisuutenne ja niskuroimisenne tähden, niin lupaan, ettei mikään koko maailmassa voi pelastaa teitä hirsipuusta.

— Älkää kuunnelko häntä, monsieur! huudahti markiisitar nähdessään Tressanin hätkähtävän ja perääntyvän äkillisen pelon vallassa. — Se ei ole muuta kuin epätoivoisen miehen juoni.

— Ottakaa varteen sanani tai älkää niistä huoliko! jatkoi Garnache Tressanille. — Olette saanut varoituksen. En odottanut näkeväni teitä täällä tänä iltana. Mutta tapaamisemme vahvistaa pahimmat epäluuloni, ja jos minun on kuoltava, niin on kuollessani omatuntoni rauhallinen tietäessäni, että jättäessäni teidät alttiiksi hänen majesteettinsa kuningattaren vihalle en ole uhrannut viatonta ihmistä.

— Madame… aloitti käskynhaltija kääntyen markiisittaren puoleen. Mutta tämä keskeytti kärsimättömänä sanat, jotka hän aikoi lausua, hänen kielellään pyörivän rukouksen, että markiisitar ajattelisi hieman ennen kuin antaisi surmata tämän pariisilaisen.

— Monsieur, sanoi rouva de Condillac, — voitte hieroa kauppaa hänen kanssaan, sitten kun hänet on pidätetty. Tahdomme hänet käsiimme elävänä. Tuokaa tuo lurjus ulos — elävänä! hän komensi miehiään ja hänen äänensä oli nyt siksi päättäväinen, ettei yksikään enää uskaltanut vitkastella.

Garnache hymyili Valérielle, kun nämä sanat lausuttiin. — He tahtovat minut elävänä. Se on ilahduttava seikka. Pysykää uljaana! Saatan tarvita apuanne ennen kuin olemme tästä selviytyneet.

Sitten hyökkäys alkoi, ja pariisilainen olisi voinut nauraa nähdessään, kuinka kaksi murhamiestä, joista kumpikaan ei halunnut kunniaa käydä hänen kimppuunsa yksin, estivät toisiaan koettaessaan päästä häneen käsiksi yhtä aikaa.

Vihdoin leskimarkiisitar komensi yhden miehistään menemään sisään. Mies tuli, mutta hänet torjui takaisin miekka, joka suhahti häntä kohti vallituksen ylitse.

Tapahtumien kehityksessä olisi tapahtunut keskeytys, jollei Fortunio olisi astunut esille toistaakseen erään miehensä kanssa saman tempun, joka jo oli maksanut hänelle yhden sotilaan hengen. Hänen toverinsa laskeutui polvilleen, pisti miekkansa pöydän alitse ja tuolin jalkojen välitse ja koetti pistää Garnachea jalkoihin. Samalla tarttui kapteeni pöydällä olevan tuolin selkämykseen, pyrkien ahdistamaan Garnachea sen ylitse. Temppu onnistui siinä määrin, että pariisilaisen oli pakko peräytyä. Pöytä tuntui todennäköisesti muuttuvan hänen turmiokseen turvan asemesta. Salamannopeasti hän notkisti toisen polvensa, koettaen pakottaa alhaalla olevan miehen vetäytymään takaisin. Mutta samat esteet, joiden olisi pitänyt häiritä ahdistajia, olivat tällä kertaa vielä pahemmin Garnachen vastuksina. Juuri silloin Fortunio tempasi tuolin pöydältä ja sinkautti sen eteenpäin. Yksi sen jaloista osui Garnachen oikeaan käteen ja turrutti sen sekunnin ajaksi. Miekka kirposi hänen kädestään, ja Valérie kirkaisi ääneen luullen taistelun olevan lopussa. Mutta seuraavalla hetkellä oli pariisilainen pystyssä, säilä jälleen lujasti kourassa, vaikka hänen käsivartensa vielä tuntuikin vähän turralta.

Valérie sieppasi vaipan, joka oli tuolilla hänen makuuhuoneensa oven pielessä, ja ojensi sen hänelle. Hän kiersi sen kahdesti vasemman käsivartensa ympäri, antaen sen laskoksien riippua höllällä ja eteni taaskin yrittääkseen selviytyä pöydän alta uhkaavasta miehestä. Hän heitti vaipan niin, että se kietoutui miekan ympärille, kun se seuraavan kerran tuli näkyviin. Astahtamalla ripeästi sivulle hän syöksähti pöydän ääreen, ja hänen viuhuva säilänsä ajoi takaisin miehen, joka ahdisti häntä pöydän ylitse. Paiskautuen sitä vastaan koko painollaan hän sysäsi sen takaisin, kunnes se taaskin oli tiukasti puristettuna pihtipielien väliin, niin että tuoli jäi aivan hänen jalkojensa juureen. Alhaalla oleva mies oli tällä välin saanut säilänsä vapaaksi ja koetti uudelleen käyttää sitä. Se oli hänen loppunsa. Taaskin Garnache kietaisi hänen miekkansa vaipan laskoksiin, potkaisi tai oikeammin työnsi jalallaan tuolin syrjään, kumartui äkkiä, pisti miekkansa pöydän alle ja tunsi sen uppoavan kiusanhenkensä ruumiiseen.

Kuului ähkäisy ja käheä rykäisy, mutta ennen kuin Garnache sitten ehti nousta pystyyn, huudahti Valérie hänelle varoittavasti. Pöytää oli äkkiä tyrkätty eteenpäin melkein hänen päälleen; sen reuna sattui hänen vasempaan olkaansa, singoten hänet askeleen mitan taaksepäin pitkälleen lattialle.

Pystyyn nouseminen ja ilman haukkominen — sillä hän oli kaatuessaan saanut kelpo täräyksen — vaativat vain hetkisen. Mutta sillä aikaa oli Fortunio työntänyt pöydän syrjään, ja hänen miehensä työntyivät sisälle.

He karkasivat Garnachen kimppuun yhdessä rykelmässä, päästellen hurjia pilkkahuutoja. Nopeasti hän kävi puolustusasentoon ja perääntyi heidän tieltään, kunnes hänen hartiansa olivat kiinni seinälaudoituksessa, joten hän ainakin oli varma siitä, ettei kukaan voinut hyökätä hänen päällensä takaapäin. Hänellä oli vastassaan kolme säilää. Fortunio oli jäänyt ovelle, jossa hän, haavoittunut poski veren peitossa, silmäili näyttämöä. Markiisitar seisoi hänen vieressään, ja aivan heidän takanaan oli Tressan kauhun vallassa.

Mutta tälläkin uhkaavan vaarallisella hetkellä liitivät Garnachen ajatukset ensimmäiseksi Valériehen. Hän tahtoi säästää tytön näkemästä sitä näkyä, joka pian avautuisi silmien eteen tässä teurastussalissa.

— Huoneeseenne, mademoiselle! hän huusi. — Te häiritsette minua, hän lisäsi, siten pakottaakseen tytön tottelemaan. Valérie noudatti kehotusta, mutta vain osittain. Hän ei mennyt edemmäksi kuin huoneensa ovelle, jonne hän jäi seisomaan, katsellen taisteluntelmettä, kuten hän aikaisemmin oli seisonut sitä katselemassa etuhuoneen ovella.

Äkkiä hän sai mielijohteen. Garnache oli sitä ennen päässyt edullisempaan asemaan perääntymällä ovesta sisempään huoneeseen. Eikö hän voisi menetellä samoin uudelleen ja parantaa mahdollisuuksiaan perääntymällä nyt Valérien huoneeseen?

Markiisitar vilkaisi häneen päin ja naurahti pilkallisesti. Hänen mielestään oli Garnachella siksi kiperät paikat, ettei hän voinut yrittää niin uhkarohkeata temppua. Jos hän uskaltaisi irrottaa selkänsä seinästä, kohtaisi häntä tuho nopeammin kuin asiain näin ollen. Mutta niin ei Garnache ajatellut. Hänen vasemman käsivartensa ympärille kiedottu vaippa tarjosi hänelle jonkin verran etua, ja hän käytti sitä mahdollisimman tarkoin hyväkseen. Hän pyyhkäisi sen liepeellä yhtä vastustajaansa vasten kasvoja ja survaisi sen jälkeen miestä vatsaan ennen kuin tämä ehti päästä jälleen miekkailuasentoon, samalla kun hän toistamiseen heilauttamalla vaippaa kietaisi siihen säilän, joka kerkeästi sujahti hänen paljastamaansa kohtaa kohti.

Garnache pyörähti nyt irti seinästä ja sijoittui selin Valériehen päin päättäneenä toimia hänen neuvonsa mukaan. Mutta juuri sillä hetkellä hän ensimmäisen kerran tämän verileikin kestäessä kysyi itseltään: mitä varten? Hänen käsivartensa olivat raskaat väsymyksestä, hänen suutaan kuivasi, ja isoja hikihelmiä oli hänen otsallaan.

Tähän asti oli hänen mielensä ollut kiintynyt yksinomaan taisteluun, ja jos hän oli ajatellut perääntymistä, oli hänen tarkoituksensa ollut vain saavuttaa jonkin verran parempi asema. Kun hän nyt huomasi väsyvänsä yhä enemmän, johtui hän vihdoinkin ajattelemaan pakoa. Eikö ollut mitään keinoa selviytyä tästä pinteestä? Oliko hänen surmattava jokaikinen mies Condillacissa, ennen kuin hän voisi toivoa pelastuvansa?

Hänen päähänsä pisti melkein koneellisesti laskea mielessään miehet. Palkkasotureita oli kaikkiaan kaksikymmentä paitsi Fortuniota ja häntä itseään. Hän saattoi luottaa, ettei Arsenio kävisi hänen kimppuunsa, vaan kenties tulisi loppujen lopuksi hänen avukseen. Jäljellä oli siis yhdeksäntoista. Neljä hän oli joko tyyten surmannut tai tehnyt kokonaan taistelukyvyttömiksi, joten hänellä oli vielä vastassaan viisitoista. Näistä viidestätoista selviytyminen oli aivan liian ylivoimainen tehtävä hänelle. Pian saisivat ne kaksi, jotka häntä nyt ahdistivat, epäilemättä avukseen muita.

Hän mietti mielessään, kykenisikö hän iskemään maahan nämä kaksi, surmaamaan Fortunion ja juoksemalla koettamaan pelastautua takaportin kautta, ennen kuin vartioväestön loppuosa ennättäisi saavuttaa hänet tai arvaamaan hänen aikeitaan. Mutta sellainen ajatus oli liian hurja, sen toteuttaminen liian mahdoton.

Hän taisteli parhaillaan selin Valériehen kasvot käännettyinä korkeata ikkunaa kohti, jonka lyijykiskoilla kiinnitettyjen ruutujen läpi hän näki epämuotoiseksi vääntyneen nousevan kuun. Äkkiä välähti hänen päähänsä ajatus. Tuo ikkuna oli runsaasti viidenkymmenen jalan korkeudella vallihaudasta, sen häh tiesi, ja jos hän yrittäisi hypätä siitä alas, niin olisi yhtä mahdollista, että hän kuolisi tärähdyksestä. Mutta hänen kuolemansa olisi varma, jos hän viipyisi sisällä, kunnes toisia ennättäisi tulla avuksi hänen nykyisille vastustajilleen. Ripeästi hän niin ollen päätti antautua pienempään vaaraan.

Ja kun hänen päätöksensä nyt oli tehty, muutti hän taistelutapaansa jyrkästi. Tähän asti hän oli liikkunut vähän, säästäen voimiaan sen pitkän ottelun varalle, joka hänellä näytti olevan edessään. Oltuaan tähän asti vain puolustautuja hän äkkiä muuttui hyökkääjäksi, tehden sen perin tuhoisasti. Hän käytti tehokkaasti vaippaansa, kiersi sen irti käsivarrestaan, heilautti sen yhden vastustajansa pään ja ruumiin ympärille, niin että mies kietoutui siihen ja sokaistui. Hypähtäen hänen viereensä Garnache potkaisi rajusti jalat hänen altaan, niin että hän jysähtäen kellahti lattialle. Sitten pariisilainen äkkiä kumartui ja syöksi miekkansa toisen palkkasoturin säilän alitse, lävistäen hänen reitensä.

Nopeasti Garnache pisti kerran miekkansa vaippansa alla rimpuilevaan mieheen. Rimpuileminen kävi rajummaksi, mutta lakkasi täydellisesti muutamien sekuntien kuluttua.

Tressan tunsi olevansa päästä jalkoihin saakka märkä hiestä, jonka kauhu oli pusertanut hänestä. Markiisittaren huulilta valui hirvittävä tulva kirosanoja, ja Garnache oli sillä välin kääntynyt ottelemaan viimeisen vastustajansa Fortunion kanssa.

Kapteeni hyökkäsi hänen kimppuunsa rohkeasti aseinaan miekka ja tikari, ja silloin Garnache lopen uupuneena katui katkerasti sitä, että oli luopunut vaipasta. Mutta sittenkin hän miekkaili sitkeästi, ja heidän taistellessaan, häärien sinne tänne, tuli Marius hoippuen äitinsä viereen heitä katselemaan, nojaten raskaasti Tressanin olkaan. Markiisitar kääntyi häneen päin kasvot lyijynharmaina.

— Tuo mies on varmaankin itse paholainen, kuuli Garnache hänen sanovan pojalleen. — Juoskaa noutamaan apua, Tressan, tai jumaliste hän voi päästä meiltä pakoon! Rientäkää kutsumaan väkeä, tai Fortunio sortuu myös! Käskekää miesten tuoda musketteja!

Huumaantuneen tavoin Tressan lähti täyttämään käskyä, samalla kun ottelijat jatkoivat taisteluaan.

Markiisitar, joka piti silmällä ottelua ja ymmärsi hiukan miekkailua, käsitti, että vaikkakin Garnache oli väsynyt, kaataisi hän pian Fortunion toisten viereen, jollei apua saapuisi tai joku aavistamaton sattuma saattaisi kapteenia edullisempaan asemaan.

Garnachen oikea olka oli etuhuoneen oven kohdalla, jossa markiisitar seisoi, eikä hän lainkaan huomannut viimemainitun lähtevän Mariuksen viereltä ja hiipivän varovasti huoneeseen kiertääkseen nopeasti hänen taakseen.

Ainoa henkilö, jonka taholta hän luuli itsellään olevan syytä pelätä salahyökkäystä, oli se mies, jota hän oli haavoittanut reiteen, ja hän karttoi huolellisesti joutumasta niin lähelle tätä, että olisi voinut saada häneltä äkillisen miekanpiston.

Mutta jollei hän nähnyt naisen liikkeitä, niin Valérie näki ne, ja se sai hänen silmänsä laajentumaan uudesta pelosta, Hän arvasi markiisittaren salakavalat aikeet. Ja heti kun hän sen arvasi, tukahdutti hän nyyhkytyksensä ja vakuutti itselleen, että myös hän voisi tehdä saman kuin markiisitarkin.

Äkkiä Garnache huomasi vastustajassaan suojattoman kohdan; Fortunion katse oli osunut markiisittaren liikkeisiin ja suuntautui hetkiseksi pariisilaisen ohitse, ja se seikka olisi ollut kapteenille tuhoisa, jollei Garnache samalla hetkellä, jolloin hän oli tekemäisillään syöksyn, olisi tuntenut, että häneen tartuttiin takaapäin, hennot kädet kiertyivät hänen ympärilleen ja hänen käsivartensa puristettiin kupeita vasten; hänen olkansa yli kuului kiukkuinen ääni, jonka hengitys tuntui hänen polttavalla poskellaan, sähisevän:

Kapteeni ei toivonut mitään parempaa. Hän kohotti väsynyttä oikeata kättään ja suuntasi säilänsä kärjen Garnachen rintaan, mutta samassa muuttui käsi lyijynraskaaksi. Valérie oli jäljitellyt markiisitarta ja ehtinyt ajoissa. Hän tarttui Fortunion puolittain nostettuun käteen, heittäytyen sitä vastaan koko painollaan.

Kapteeni sadatteli häntä hirveän pelon valtaamana, sillä hän ymmärsi, että jos Garnache saisi pudistetuksi markiisittaren irti, odottaisi häntä itseään pikainen kuolema. Hän koetti kiskoutua irti tytön estävästä otteesta, ja uupunut kun oli, vaipui hän ponnistellessaan tytön painosta lattialle. Hän jäi polvilleen, ja Valérie, joka yhä piti voimakkaasti kiinni, laskeutui hänen mukanaan, huutaen Garnachelle pidättävänsä kapteenia.

Ponnistaen viimeiset voimansa pariisilainen kiertäytyi markiisittaren syleilystä ja sinkautti tämän kauas luotaan paljon rajummin kuin oli aikonut.

— Te, madame, olette ensimmäinen nainen, jonka kanssa Martin de Garnache on koskaan ollut käsikähmässä, mutta milloinkaan ei kaunottaren syleily ole ollut vähemmän tervetullut.

Läähättäen hän tempasi yhden kaatuneista tuoleista. Hän lähestyi ikkunaa, pitäen tuolia selkämyksestä. Hän oli pudottanut miekkansa ja pyysi Valérien pidättämään kapteenia vielä hetkisen. Heilautettuaan tuolin korkealle hän iski sen ikkunaa vasten. Kuului korviasärkevä kilinä, kun lasi särkyi, ja marraskuun yön vilpoisa tuulahdus raitisti ilmaa.

Hän nosti tuolia uudelleen ja iski sillä ikkunaa toistamiseen, ja sitten vielä kerran, kunnes ikkunasta ei ollut jäljellä muuta kuin ammottava aukko, jota reunustivat säröinen lasi ja mutkistuneet lyijykiskot.

Samassa Fortunio kompuroi pystyyn vapautuneena tytöstä, joka vaipui lattialle melkein pyörtyneenä, ja syöksähti Garnachea kohti. Tämä kääntyi ja viskasi särkyneen tuolinsa hyökkäävää Fortuniota vastaan. Se putosi italialaisen jalkoihin, hänen säärensä sattuivat sen reunaan, ja hän lennähti vahingoittuneena suinpäin lattialle. Ennen kuin hän pääsi jälleen pystyyn, heittäytyi pariisilainen avoimesta ikkunasta ulos.

— Te saatte surmanne, herra de Garnache! Hyvä Jumala! Te saatte surmanne! Hänen äänensä oli tuskainen.

Se oli viimeinen ääni, joka kaikui Garnachen korviin, kun hän suistui päistikkaa kolkon marraskuun yön pimeyteen.

Fortunio ja markiisitar riensivät yhdessä ikkunaan ja ennättivät parhaiksi kuulemaan kumean loiskahduksen viidenkymmenen jalan päässä alhaalla olevasta vedenpinnasta. Vähäinen kuunsirppi oli pilven peitossa, eivätkä heidän kynttilänvalon häikäisemät silmänsä voineet erottaa pimeässä mitään.

— Hän on vallihaudassa, huudahti markiisitar kiihtyneenä, ja Valérie, joka istui lattialla siinä, mihin hän oli vaipunut, kun Fortunio sysäsi hänet irti, huojutteli itseään kauhuissaan.

— Pyh! Markiisitar hellitti hänen käsivartensa ja kääntyi antamaan komennuksen Fortuniolle. Mutta italialainen oli jo poistunut. Hän ei välittänyt naisista, vaan siitä miehestä, joka oli päässyt hänen kynsistään.

Hän saapui kohdalle, johon Garnachen oli täytynyt pudota, pysähtyi viidenkymmenen jalan korkeudessa yön pimeyden läpi hohtavan rikotun ikkunan alle ja valaisi tulisoihdullaan vallihaudan tummaa vedenpintaa kaikkiin suuntiin. Ei värähdystäkään näkynyt tasaisena välkkyvässä vedessä. Hänen takaansa kuului ääniä, ja voimakkaasti hehkuva punainen valo ilmoitti, että hänen miehensä olivat tulossa. Hän kääntyi heidän puoleensa ja osoitti miekallaan poispäin linnasta.

— Hajautukaa! hän huusi. — Etsikää tuolta! Hän ei ole voinut mennä kauaksi.

Ja miehet, jotka vain hämärästi tiesivät, ketä etsittiin, riensivät käskyn mukaisesti tarkastamaan niittykaistaletta, jossa jokaiselle pakolaiselle täytyi käydä huonosti, sillä siellä ei ollut minkäänlaista piilopaikkaa.

Fortunio jäi paikoilleen vallihaudan reunalle. Kumarassa hän siirtyi linnan kaukaisimpaan kulmaukseen saakka, heiluttaen soihtuansa pitkin maata ja tutkien pehmeää, kosteaa savea. Ihmisen olisi ollut mahdotonta kiivetä sen yli jättämättä jälkiä. Hän saapui nurkkaukseen; saviäyräs oli koskematon; ainakaan ei hän ollut huomannut ainoatakaan käden eikä jalan jälkeä, joita olisi täytynyt löytyä, jos joku olisi noussut vedestä.

Hän palasi samaa tietä takaisin ja eteni linnan itäiseen kulmaukseen saakka, mutta tulos oli sama. Vihdoin hän suoristautui ja kävi tyynemmän näköiseksi; hänen hätäinen kiireensä oli mennyt, ja rauhallisesti hän nyt kohotti soihtuaan ja antoi sen taaskin valaista vedenpintaa. Hän katseli sitä hetkisen, ja hänen tummissa silmissään oli melkein valittavan haaveileva ilme.

Ylhäältä ikkunasta kuului huuto. Hän katsahti sinne ja näki leskimarkiisittaren ja hänen poikansa.

— Kyllä, madame, vastasi hän vakuuttavasti. — Saatte hänen ruumiinsa, milloin vain tahdotte. Hän on tuolla alhaalla. Ja hän osoitti veteen.

Nähtävästi hypätessään oli Garnache ollut valmis siirtymään toiseen — ja hän toivoi parempaan — maailmaan. Hän oli kiepahtanut ilmassa kahdesti ympäri, tullut jalat edellä kaivannon kylmään veteen ja painunut, kunnes hänen varpaansa koskettivat ainetta, joka ei ollut yhtä pehmeää kuin vesi, mutta antoi kuitenkin perään. Kummastuneena siitä, että hän oli pysynyt tajuissaan siihen saakka, hän kuitenkin ajoissa oivalsi, että hän oli painumassa mutaan, että hän oli jo nilkkaa myöten siihen uponnut. Rajun voimakas potkaisu molemmilla jaloilla irrotti hänet heti, ja hän tunsi hitaasti kohoavansa pinnalle.

Vedenpinta särkyi, ja hänen päänsä kohosi yön koleaan pimeyteen. Hän veti syvän henkäyksen kylmää, mutta virkistävää ilmaa ja liikutellen käsiään hiljaa veden alla ui tyynesti, ei kaivannon reunalle, vaan linnan seinustalle, johon painautuneena hän arveli voivansa säilyä huomaamatta. Onneksi hän löysi kahden kiven välisen raon; hän ei sitä nähnyt, vaan tunsi sen sormillaan haparoidessaan pitkin graniittiseinää. Hän pysytteli hetkisen kiinni siinä ja punnitsi asemaansa. Ylhäältä kuului ääniä, ja sinne katsahtaessaan hän näki valonhohteen särkemästään aukosta.

Hämmästyksekseen hän huomasi voimiensa palaavan. Heittäytyessään ikkunasta hän oli tuskin jaksanut hypätä, hän oli ollut yltäpäältä hiessä ja luullut voimiensa tyyten ehtyneen. Vallihaudan jääkylmä vesi tuntui olleen omiaan reipastuttamaan häntä, pyyhkäisemään pois hänen väsymyksensä ja uudistamaan hänen tarmonsa. Hänen päänsä oli selvä ja aistinsa herkät, ja hän alkoi miettiä, mitä hänen olisi paras tehdä.

Ensiksi hänen mieleensä luonnollisestikin juolahti uida vallikaivannon reunalle, kiivetä siitä ylös ja lähteä juoksemaan. Mutta ajatellessaan, kuinka avointa ympäristö oli, hän tajusi, että se koituisi hänen tuhokseen. Pian tultaisiin ottamaan selkoa, miten hänelle oli käynyt, ja kun ei häntä löydettäisi vedestä, etsittäisiin häntä läheisyydestä. Hän koetti asettua takaa-ajajiensa sijaan, ajatella heidän tavallaan, parhaansa mukaan arvailla, kuinka he toimisivat, ja sitten hänen mieleensä välähti ajatus, jota kannatti miettiä. Hänen asemansa oli joka tapauksessa vieläkin hyvin epätoivoinen; siinä suhteessa hän ei antautunut harhaluulojen valtaan. Hän ei ollut kylliksi toiveikas uskoakseen että hänen hukkumistaan pidettäisiin varmana.

Hän hellitti otteensa muurista ja alkoi varovasti uida itäistä kulmausta kohti. Jos tultaisiin ulos, niin olisi pakko laskea nostosilta. Hän sijoittuisi niin, että se laskettaessa peittäisi hänet ja piilottaisi hänet näkyvistä. Hän kiersi rakennuksen kulman ympäri, ja nyt siirtyi kuun edestä pois ystävällinen pilvi, jonka takana se oli ollut, ja heikko hopeinen hohde välkkyi vedenpinnalla hänen edessään. Mutta tuolla edessäpäin oli jotakin mustaa kaivannon yläpuolella. Heti hän tunsi sen sillaksi. Se oli alhaalla. Ja selityksen siihen hän tiesi muistaessaan, ettei käskynhaltija ollut vielä poistunut Condillacista. Vähät hän välitti, oliko asia niin vai näin.

Muutamilla nopeilla, äänettömillä vedoilla hän pääsi sen luokse. Hän empi hetkisen ennen kuin uskaltautui sen alla vallitsevaan pimeyteen; sitten hän ajatteli, että hänen oli mentävä sinne tai jouduttava ilmi, ja ui eteenpäin. Hän lähestyi muuria ja hapuillessaan eteenpäin osuivat hänen käteensä riippuvat ketjut, jotka ulottuivat veteen saakka. Tarttuen niihin molemmin käsin hän jäi riippumaan.

Ensimmäistä kertaa sinä iltana hänen sydämentykytyksensä nyt todella kiihtyi. Hän odotteli pimeässä, aika tuntui hänestä vierivän kovin hitaasti, ja hän oli hyvin levoton.

Pian hän erotti askelten töminää ja äänten sorinaa, jonka ylitse kuului Fortunion huuto. Sillalla hänen päällään juostiin raskaasti, ja jalkojen kopse tuntui alhaalla olevasta miehestä ukkosen jymyltä. Hänen kummallekin puolelleen vallihautaan loi soihtu punaista, hulmuavaa valoa. Sillalla juokseva mies oli pysähtynyt. Valo liikkui sinne tänne, ja Garnache melkein vapisi, odottaen joka hetki, että sen säteet tunkeutuisivat sinne, missä hän riippui, ja paljastaisivat hänet piilottelemassa kuten säikähtänyt vesirotta. Mutta mies lähti jälleen liikkeelle, ja valo lakkasi lepattamasta.

Hänestä tuntui kuluneen kokonainen iäisyys ennen kuin miehet palasivat ja marssivat taaskin hänen ylitseen. Hän sai odottaa vielä toisen iäisyyden ennen kuin kavioiden kopse pihalla ja kumahdukset siltapalkeilla ilmoittivat hänelle, että Tressan ratsasti kotiinsa. Mutta sitten, kun kapse eteni, kuului taaskin äänten sorinaa ylhäältä.

Eikö kaikki ollut ohitse vieläkään? Eikö tämä koskaan päättyisi? Hän tunsi, että jos hänen pitäisi olla vedessä vielä jonkin aikaa, niin hän olisi auttamattomasti mennyttä; hän kohmettuisi niin, ettei jaksaisi uida suojakaivannon poikki.

Äkkiä kantautui hänen korviinsa ensimmäinen ilahduttava ääni sinä iltana. Ketjut kalisivat, saranat kitisivät, ja hänen yläpuolellaan oleva laaja, tumma katos alkoi vähitellen kohota. Sen liike kiihtyi, kunnes se vihdoin pysähtyi pystyasentoonsa, liittyen tiiviisti linnan muuriin, ja kuun himmeät valonsäteet osuivat hänen kylmettyneille kasvoilleen.

Hän päästi ketjut irti ja ui toiselle puolelle niin nopeasti ja äänettömästi kuin suinkin voi. Äyräälle kiivettyään hänen voimansa olivat melkein lopussa. Hetkiseksi hän kyykistyi sinne kuuntelemaan. Oliko hän lähtenyt liikkeelle liian hätäisesti? Oliko hän ollut varomaton?

Takaa ei kuulunut eikä näkynyt mitään. Hän ryömi hiljaa pois kovalta tieltä, jolle oli noussut vedestä. Kun hänen jalkojensa alla sitten oli joustava, pehmeä nurmikko, ei hän enää lainkaan muistanut kohmetustaan.

Oli vielä jonkin verran toista tuntia puoliyöhön, kun Garnache likomärissä vaatteissaan lähti Condillacista. Hän suuntasi matkansa pohjoiseen ja jatkoi juoksuaan, kunnes hän oli edennyt suunnilleen pari kilometriä, jolloin hänen oli pakostakin hiljennettävä vauhtiaan.

Hänen päämääränsä oli Voiron, jossa hänen palvelijansa Rabecquen piti majailla Beau Paonin majatalossa valmiina ottamaan hänet vastaan millä hetkellä hyvänsä. Jo kerran ennen, mennessään Condillaciin, hän oli kulkenut samaa tietä, ja se oli niin suora, että tuntui tuskin olevan pelättävissä, että hän voisi siitä erehtyä. Yhä eteenpäin hän juoksi nousevan kuun valaistessa tietä; ilma oli niin tyyni, että märistä vaatteista huolimatta häntä ei vähääkään palellut.

Asteltuaan ripeästi kolme tuntia Garnache saapui vihdoin Voironiin, ja hänen askeleensa kajahtelivat hiljaisilla kaduilla, pelästyttäen kulkukissan tai pari, jotka olivat saalistamassa ovien edustoilla. Pienessä kaupungissa ei ollut yövahtia eikä valaistusta, mutta himmeässä kuutamossa Garnache etsi Beau Paonin majataloa ja löysi sen hieman harhailtuaan. Räikeänvärinen riikinkukko pyrstö levitettynä koristi ovea, jota Garnache jyskytti ja potki ikään kuin olisi aikonut särkeä sen.

Se avautui jonkin ajan kuluttua, ja puolipukeissa oleva mies, jolla oli kynttilä kädessä ja yömyssy harmailla hiuksillaan, työnsi raosta näkyviin äkäiset kasvonsa.

Nähtyään sisälle pyrkivän ränsistyneen ja ryvettyneen olennon isäntä olisi sulkenut oven jälleen, peläten joutuneensa tekemisiin jonkun hurjan vuoristorosvon kanssa, mutta Garnache esti sen jalallaan.

— Täällä majailee eräs Rabecque-niminen mies Pariisista. Minun täytyy heti saada puhua hänen kanssaan. Garnachen sanat ja niiden ripeä, käskevä sävy tehosivat isäntään.

Rabecque oli näytellyt korkeata herraa sen viikon ajalla, jonka hän oli viettänyt Voironissa, ja saanut talonväen kohtelemaan häntä alistuvasti ja kunnioittavasti. Se seikka, että tämä kopeasävyinen ryysyläinen vaati tavata häntä siihen aikaan yöstä, vähät välittäen siitä, kuinka paljon hän vaivaisi suurta herra Rabecquea, tuotti myös hänelle jossakin määrin arvonantoa, vaikka siihen vielä sekaantuikin hieman epäluuloa.

Isäntä käski pariisilaista sisään. Hän ei oikein tiennyt, antaisiko herra Rabecque hänelle anteeksi häiritsemisen; hän ei voinut sanoa, suostuisiko herra Rabecque ottamaan vastaan tämän vieraan sellaiseen aikaan; luultavasti hän ei suostuisi. Mutta sittenkin sai mies astua sisään.

Garnache keskeytti hänet jyrkästi ennen kuin hän oli edes päässyt selittelyjensä puoliväliin, sanoi nimensä ja käski hänen ilmoittaa sen Rabecquelle. Lakeijan vilkkaus, kun hän ponnahti vuoteestaan kuullessaan, kuka tulija oli, vaikutti isäntään hyvin voimakkaasti, mutta ei puoliksikaan niin voimakkaasti kuin se, että hän pian sai nähdä, kuinka nöyrästi tämä suuri herra Rabecque Pariisista esiintyi joutuessaan vastakkain portaiden alapäässä odottavan kulkurin kanssa.

— Oletteko terve ja vahingoittumaton, monsieur? huudahti Rabecque kunnioittavan riemastuneesti.

— Kyllä, ihmeen kautta, mon fils, vastasi Garnache naurahtaen. — Auta minut vuoteeseen ja tuo minulle sitten malja maustettua viiniä. Olen uinut vallihaudan poikki ja suorittanut muitakin ihmeellisiä tekoja tässä puvussani.

Isäntä ja Rabecque häärivät nyt yhdessä palvelemassa häntä, ja kun hän vihdoin lopen uupuneena oli pitkänään hyvältä tuoksuvien lakanoiden välissä ja hänestä tuntui, että hän todennäköisesti nukkuisi tuomiopäivään saakka, hän antoi viimeiset määräyksensä.

— Herätä minut päivän sarastaessa, Rabecque, hän sanoi unisesti. — Meidän on lähdettävä liikkeelle silloin. Laita hevonen ja vaatteet valmiiksi! Sinun on pestävä minut puhtaaksi, ajeltava partani ja muutettava minut jälleen samaksi mieheksi, joka olin, ennen kuin temppusi ja värisi tekivät minut siksi, jona olen ollut yli viikon. Vie pois valo! Päivän koittaessa! Älä anna minun maata kauempaa, jos pidät palveluspaikastasi. Huomenna saamme toimia nopeasti. Päivän — sarastaessa — Rabecque!

Seuraavana päivänä kello kahdentoista vaiheilla saapui La Rochetten läheisyydessä olevalle ylänteelle kaksi ratsastajaa, jotka pysähdyttivät hevosensa antaakseen niiden hengähtää ja silmäilläkseen jalkojensa juurella leviävällä tasangolla sijaitsevaa pientä kauppalaa. Toinen heistä oli herra de Garnache, toinen hänen palvelijansa Rabecque. Mutta nyt ei Garnache enää ollut irvikuva, joka Condillacissa viime aikoina oli tunnettu Battistana, vaan herrasmies, joka hän oli silloin, kun hän ensi kerran ilmestyi linnaan. Rabecque oli ajanut hänen partansa ja puhdistanut hänen ihostaan ja hiuksistaan värin, jonka hän oli aikaisemmin niihin hieronut.

Puolen tunnin kuluttua he ratsastivat sisälle Mustan Karjun majatalon portista. Tallimieheltä, joka riensi pitelemään heidän suitsiaan, Garnache kysyi, asuiko markiisi de Condillac siellä. Hän sai myönteisen vastauksen.

Garnache antoi määräyksen hevosten hoidosta ja käski Rabecquen syödä itsensä kylläiseksi arkituvassa. Isännän ilmoittamana pariisilainen sitten nousi portaita herra de Condillacin huoneeseen.

Isäntä opasti hänet talon parhaaseen huoneeseen, painoi kädensijaa, avasi oven selälleen ja astui syrjään päästääkseen herra de Garnachen sisään.

Huoneesta kuului ääniä, miehen hiljaista naurua ja naisen vielä hiljaisempaa pyytelyä.

— Laskekaa minut irti, monsieur! Jumalan tähden, antakaa minun mennä!
Joku tulee.

— Mitä minua liikuttaa kenenkään tulo? vastasi ääni, joka tuntui olevan tukahtumaisillaan nauruun.

Garnache astui huoneeseen — se oli tilava ja hyvin kalustettu, kuten Auberge du Sanglier Noirin parhaan huoneen sopikin — ja näki siellä katetun pöydän, josta levisi maukkaiden ruokien tuoksu, mutta tarjoilijattaren viehkeys oli saanut vieraan unohtamaan aterian ja kiertämään kätensä tytön vyötäisille. Kun hänen katseensa osui kookkaaseen pariisilaiseen, hän päästi tytön irti ja käänsi tulokkaaseen päin puolittain nauravat, puolittain ällistyneet kasvonsa.

— Kuka hitto te olette? hän tiedusteli ja hänen ruskeat silmänsä kohdistuivat eloisan tutkivasti Garnacheen, joka puolestaan vastasi kohteliaisuuteen, tarkastellen tyynesti tätä keskikokoista herrasmiestä, jolla oli vaalea tukka ja säännölliset kasvonpiirteet.

Tyttö hypähti syrjään ja kiiti ulos, väistäen isännän uhkaavan käden, jonka tämä kohotti, kun hän pujahti sivuitse. Pariisilaisen sisu kiehahti. Tämänlainen kuumeko pidätti markiisia La Rochettessa, sillä aikaa kun Valérie sai nääntyä vankina Condillacissa?

Huulet kaartuneina tuimaan hymyyn Garnache kumarsi jäykästi, esitellen itsensä kylmästi ja muodollisesti.

— Nimeni on Martin Marie Rigobert de Garnache. Minut lähetti hänen majesteettinsa kuningatar Pariisista huolehtimaan siitä, että neiti de La Vauvraye pääsee vapaaksi vankeudesta, jossa teidän äitipuolenne häntä pitää.

Herrasmiehen kulmakarvat kohosivat, ja hänen kasvoilleen levisi melkein loukkaava hymyily.

— Olen täällä, monsieur, vastasi Garnache nykäisten päätään taaksepäin, koska te ette ole Condillacissa.

Hänen sävynsä oli ynseä, lähennellen halveksimista, sillä siitä huolimatta, että hän oli edellisenä iltana päättänyt siitä lähtien aina hillitä luontoaan, alkoi Garnachelta jo mennä maltti.

Markiisi pani merkille hänen sävynsä ja tarkasteli miestä. Eräissä suhteissa hän piti kummastakin; toisissa suhteissa olivat ne kumpikin hänestä vastenmielisiä. Mutta hän tajusi selvästi, ettei tätä kiivasta herrasmiestä saanut kohdella kovin uhittelevasti; muutoin voisi koitua ikävyyksiä. Niinpä hän viittasikin herttaisesti pöytään, jossa oli pari pulloa höyryävien ruokalajien keskellä.

— Suvaitsette kai syödä päivällistä kanssani. Otaksun, että teillä on jotakin asiaa minulle, koska olette tullut tänne minua etsimään. Keskustelkaamme syödessämme. Minusta on ikävää syödä yksin. Hänen sävynsä ja käyttäytymisensä olivat erittäin tyynnyttäviä. Garnache oli noussut ylös aikaisin ja ratsastanut pitkän matkan; ruokien tuoksu oli kiihottanut hänen ruokahaluaan, joka jo ennestään oli hyvä; ja kun lisäksi hänen ja tämän herrasmiehen piti olla liittolaisia, niin olisihan hyvä, etteivät he alkaisi riitelemällä.

Hän kumarsi vähemmän jäykästi, esitti kiitoksensa, pani hattunsa, raippansa ja vaippansa syrjään, irrotti miekkansa ja istuutui pöytään isännän itsensä valmistamalle paikalle.

Garnache tarkasteli nyt markiisia huolellisemmin ja löysi hänen piirteistään paljon miellyttävää. Ne olivat avoimet ja miellyttävät, mies vaikutti rehelliseltä.

Aterian aikana herra de Garnache kertoi matkastaan Pariisista, käynneistään Tressanin luona ja seikkailuistaan Condillacissa. Hän kuvasi oivallisesti, kuinka häntä oli siellä kohdeltu, ja hänen oli vaikea valita sanoja ilmoittaakseen syyn, jonka vuoksi hän oli naamioituna palannut esiintyäkseen Valérien vaeltavana ritarina. Lopuksi hän puhui edellisen illan tapahtumista ja paostaan. Markiisi kuunteli koko ajan kasvot vakavina ja totinen, tarkkaavainen ilme silmissään, mutta pariisilaisen lopetettua väikkyi hänen huulillaan hymy.

— Sen kirjeen nojalla, jonka sain Milanoon, odotin joitakin tämän suuntaisia vastauksia, hän sanoi, ja Garnachea kummastutti hänen kevyt sävynsä, samoin kuin hän oli ihmetellyt nähdessään, kuinka levollisena mies kuunteli kertomusta Valérien vaikeasta asemasta. — Arvasin kauniin äitipuoleni puuhailevan tällaisissa katalissa juonitteluissa, koska hän ei lähettänyt minulle tietoa isäni kuolemasta. Mutta vilpittömästi sanoen, monsieur, kertomuksenne voittaa hurjimmatkin kuvitteluni. Te olette käyttäytynyt perin — perin uljaasti tässä asiassa. Näytte oikeastaan toimineen neiti de La Vauvrayen vapauttamiseksi innokkaammin kuin kuningattarella olisi ollut oikeus odottaa. Hän hymyili, ja hänen silmissään oli paljon puhuva ilme. Garnache nojautui taaksepäin tuolissaan ja tuijotti mieheen.

— Teidän kevyet sananne, monsieur, tällaisessa asiassa saattavat minut ymmälle, hän virkkoi vihdoin. — Entä sitten tyttöparka, joka viruu Condillacissa vankina sen tähden, että hän on uskollisesti pysynyt teille antamassaan lupauksessa?

Tämä huomautus täytti tarkoituksensa. Toisen kasvot kävivät heti vakaviksi.

— Rauhoittukaa toki, monsieur! hän huudahti, kohottaen kättään tyynnyttävästi. — Olen loukannut teitä jollakin tavoin, se on selvää. Tässä jutussa on jotakin, mitä en oikein käsitä. Sanoitte Valérien kärsineen minulle annetun lupauksen tähden. Mitä tarkoitatte?

— Häntä pidetään vankina, monsieur, koska halutaan hänen menevän avioliittoon Mariuksen kanssa, vastasi Garnache, koettaen kaikin voimin hillitä suuttumustaan.

— No niin, monsieur, eikö muu sitten ole selvää? Koska hän on teidän kihlattunne… Hän vaikeni. Vihdoinkin hän oivalsi lausuvansa sellaista, mikä ei täysin pitänyt paikkaansa. Mutta toinen ymmärsi heti hänen tarkoituksensa, heittäytyi takakenoon tuolissaan ja purskahti nauramaan.

Veri suhisi Garnachen päässä, kun hän puristi huulensa yhteen ja silmäili tuota herrasmiestä, joka antautui aiheettomasti hyvän tuulen valtaan. Aivan varmasti oli herra de Condillacilla herkin huumorintaju koko Ranskassa. Hän nauroi sydämensä pohjasta, ja Garnache rukoili palavan hartaasti, että hän tukehtuisi nauruunsa. Sen ääni sai koko majatalon tärisemään.

— Monsieur, monsieur! hän ähkyi. — Taivaan nimessä, älkää olko noin äkäisen näköinen! Onko minun syyni, että minua naurattaa? Koko juttu on niin suunnattoman hullunkurinen. Kolme vuotta poissa kotoa, ja sittenkin nainen pysyy uskollisena ja pitää hänen puolestaan annetun lupauksen! Totisesti, monsieur, tehän olette nähnyt maailmaa, ja teidän täytyy myöntää, että tässä on jotakin kerrassaan erikoista, harvinaisen huvittavaa. Pieni Valérie-parkani! sopersi hän puolittain tukahdutettujen naurunpuuskiensa lomassa, — odottaako hän minua vieläkin? Vieläkö hän pitää minua sulhasenaan? Ja sen tähden vastaa »ei» Marius-veljelleni! Tulimmaista! Minä kuolen nauruun.

— Minusta tuntuu, että niin teille saisikin käydä, sanoi Garnache karkeasti, ja samalla narahti hänen tuolinsa liukuessaan lattiaa pitkin. Hän oli noussut seisomaan ja katseli iloista isäntäänsä hyvin kiukkuisesti, kasvot kalpeina, silmät säihkyen. Oli mahdotonta erehtyä hänen eleistään ja sanoistaan.

— No? sanoi toinen, alkaen vihdoinkin älytä, kuinka uhkaavaksi tilanne näytti kääntyvän.

— Monsieur, selitti Garnache, ääni perin kylmänä, — onko minun käsitettävä tämä niin, ettette enää aio pysyä lupauksessanne ettekä ottaa neiti de La Vauvrayeta puolisoksenne?

Synkkä puna levisi markiisin kasvoille. Hänkin nousi pystyyn ja silmäili pöydän yli vierastaan kasvoillaan ylpeä ilme ja katse korskeana.

— Luulin, monsieur, hän vastasi hyvin arvokkaasti, — kutsuessani teidät pöytääni luulin, että halusitte tehdä minulle palveluksen, niin vähän kuin saatoinkin aavistaa ansainneeni sitä kunniaa. Mutta sen sijaan näyttää siltä, että olette tullut tänne loukataksenne minua. Olette vieraani, monsieur. Sallikaa minun pyytää teitä poistumaan, ennen kuin pahastun kysymyksestä, joka koskee minua yksin!

Hän oli oikeassa, ja Garnache oli väärässä. Hänellä ei ollut mitään oikeutta ryhtyä ajamaan neiti de La Vauvrayen asioita. Mutta nyt ei järki pystynyt häneen, eikä hän koskaan suvainnut ylimielistä kohtelua, olipa se sitten verhottu vaikka kuinka kohteliaaseen asuun.

— Monsieur, hän virkkoi, — ymmärrän tarkoituksenne täydelleen. Puoli sanaa minulle on yhtä hyvä kuin kokonainen lause jollekulle toiselle. Olette kohteliain sanoin moittinut minua tunkeilemisesta. En ole tungettelija; ja minä pahastun siitä viittauksesta.

— Vai niin! äännähti markiisi, naurahtaen ja kohauttaen olkapäitään. — Jos pahastutte siitä… Loppu kävi selväksi hänen hymystään ja liikkeestään.

— Juuri niin, monsieur, oli Garnachen vastaus. — Mutta minä en taistele sairaiden kanssa.

— Sairaiden! hän kertasi. — Hetki sitten, monsieur, tunnuitte epäilevän järkeäni. Onko laitanne kuten humalaisen, joka luulee, että koko maailma on humalassa häntä lukuun ottamatta?

Garnache katsoi markiisia silmiin. Hänen äskeinen epäilyksensä alkoi muuttua melkein varmuudeksi.

— En tiedä, kuumeko tuo sanoja kielellenne… hän aloitti, mutta hänet keskeytti markiisi, jonka silmiin äkkiä välähti ymmärtämyksen ilme.

— Entä Condillaciin lähettämänne kirje? kysyi Garnache, perinpohjin ällistyneenä.

Mutta Garnache heilautti kättään ikään kuin pyytäen toista jättämään sikseen molemminpuoliset solvaukset. Heidän välillään oli joku väärinkäsitys, sen hän tajusi, ja pelkkä hämmästys oli jäähdyttänyt hänen raivonsa. Hänen ainoana pyrkimyksenään oli nyt saada selvitetyksi tämä hämärä seikka.

— Lienen kirjoittanut, että meitä pidätti kuume, mutta en suinkaan sanonut, että sairas olin minä itse.

— Vaimoni, monsieur, toisti markiisi. Matka kävi liiaksi hänen voimilleen, kun kuljimme nopeasti.

Syntyi hiljaisuus. Garnachen voimakas leuka painui rinnalle, ja hän seisoi liikkumattomana, tuijottaen pöytäliinaan ja ajatellen viatonta tyttöparkaa, joka odotteli Condillacissa niin varman luottavana ja uskollisena sulhastaan, tämän palatessa Italiasta vaimoineen.

Hänen seisoessaan ja Florimondin katsellessa häntä uteliaana avautui ovi ja isäntä astui sisään.

— Herra markiisi, hän ilmoitti. — Alhaalla on kaksi herrasmiestä kysymässä teitä. Toinen heistä on Marius de Condillac.

— Marius? mutisi Garnache, mutta sitten hän älysi, että salamurhaajat olivat tulleet niin nopeasti hänen kintereillään, ja hän hylkäsi mielestään kaikki muut paitsi nykyhetkeä koskevat ajatukset. Hänellä oli itsellään velka maksettavana niille miehille. Nyt oli aika tullut. Hän pyörähti ympäri, ja ennen kuin hän itsekään oikein aavisti, oli hän lausunut sanat:

Garnache vilkaisi häneen ja kääntyi sitten jälleen empivän isännän puoleen.

— Sekaantumisenne asioihini käy todella omituiseksi, monsieur, huomautti markiisi yrmeästi.

— Kun saatte tietää, mitä varten sekaannun, niin kenties se ei ole teistä aivan niin omituista, oli yhtä yrmeä vastaus. — Meillä on vain hetkinen, monsieur. Kuunnelkaa, kun selitän teille, millä asialla he saapuvat.

Garnachella oli vain muutamia minuutteja käytettävinään kertomustaan varten, ja lisäksi hän tarvitsi sekunnin tai pari pohtiakseen tilannetta nykyisten tietojensa pohjalla.

Suppeasti, mutta osuvasti Garnache paljasti Florimondin murhaamiseksi punotun juonen, ja hän riemuitsi nähdessään raivon kuvastuvan markiisin kasvoista ja hehkuvan hänen silmistään.

— Mitä syytä on heillä turvautua niin katalaan tekoon? huudahti hän epäilyksen ja vihan repiessä hänen mieltään.

— Eikä hän saavuttaakseen tarkoituksensa empisi murhata minua?
Puhutteko tosiaankin totta?

— Annan kunniasanani takeeksi, että se on totta, vastasi Garnache, katsellen markiisia terävästi. Florimond silmäili häntä hetkisen. Noiden sinisten silmien vakava katse ja tuon joustavan äänen varma sointu haihdutti häneltä epäilyksen rippeetkin.

— Ne konnat! huudahti markiisi. — Hupsut! hän lisäsi. — Minun puolestani olisi Marius hyvin voinut saada Valérien. Hän olisi saanut minut liittolaisekseen edistämään kosintaansa. Mutta nyt… Hän ojensi kätensä ja pudisti nyrkkiään ilmassa ikään kuin taistelun uhkauksena.

— Hyvä! sanoi Garnache rauhoittuneena. — Kuulen heidän askeleensa portaista. He eivät saa nähdä minua seurassanne.

Hetkisen kuluttua avautui ovi, huoneeseen astui hyvin upeasti puettu Marius, ja aivan hänen takanaan seurasi Fortunio. Kummassakaan ei näkynyt kovin pahoja jälkiä edellisen illan tapahtumista lukuunottamatta pitkää tummanruskeata juovaa kapteenin poskessa, johon Garnachen miekka oli sen kyntänyt.

Heidän astuessaan sisään nousi Florimond, joka istui rauhallisena pöydässä, pystyyn ja meni herttaisesti hymyillen tervehtimään veljeään. Hänen huumorintajuntansa oli saanut virikettä; hänellä oli näyttelijäntaipumuksia, ja se osa, jota hän oli ottanut esittääkseen tässä ilveilyssä, tuotti hänelle eräänlaista julmaa tyydytystä. Hän tahtoi saada todistuksen siitä, mitä Garnache oli kertonut hänen veljensä aikeista.

Marius otti hänen lähentelynsä hyvin kylmästi vastaan. Hän tarttui veljensä käteen, alistui veljen suudeltavaksi, mutta hän ei vastannut suuteloon eikä kädenpuristukseen. Florimond ei ollut sitä huomaavinaan.

— Toivon, että olet voinut hyvin, rakas Marius, hän puheli, tarttui veljensä olkapäihin, työnsi hänet käsivarren matkan päähän ja katseli häntä arvostelevasti. — Ma foi, sinähän olet muuttunut komeaksi, sopusuhtaiseksi mieheksi. Entä äitisi, myös hän voi kai hyvin.

— Kiitos, Florimond, kyllä, vastasi Marius jäykästi. Markiisi hellitti kätensä veljensä olkapäistä. Hänen hyväntahtoiset kasvonsa olivat yhä naurussa, ikään kuin tämä olisi ollut hänen elämänsä onnellisin hetki.

— On hauskaa olla jälleen Ranskassa, rakas Mariokseni, hän sanoi. —
Olin hullu, kun viivyin niin kauan poissa. Ikävöin päästä taaskin
Condillaciin.

Marius silmäili häntä ja koetti turhaan löytää kuumeen merkkejä. Hän oli odottanut tapaavansa heikentyneen ja laihtuneen raukan; sen sijaan hän näki edessään elinvoimaisen, terveen, hilpeän miehen, joka oli pursuavan hyvällä tuulella ja silminnähtävästi hyvissä voimissa. Hänen aikomuksensa alkoi miellyttää häntä vähemmän, Fortunion avun herättämästä varmuudesta huolimatta. Mutta yhtäkaikki hänen oli kuitenkin se suoritettava.

— Kirjoitit meille, että sinussa oli kuumetta, hän sanoi puolittain kysyvästi.

— Ei se mitään. Mutta kuka sinulla on seurassasi? hän tiedusteli, tarkastellen arvostelevasti Fortuniota, joka seisoi askeleen tai parin päässä isäntänsä takana.

— Kapteeni Fortunio. Hänellä on hyvä maine onneaan etsivänä soturina. Veljelläni on epäilemättä perheseikkoja puhuttavana minulle. Olisin kiitollinen, jos menisitte alakertaan, herra kapteeni, ja joisitte siellä maljan, pari odottaessanne.

Kapteeni joutui hämilleen ja vilkaisi Mariukseen. Florimond huomasi sen. Mutta Mariuksen käytös kävi vieläkin hyytävämmäksi.

— Fortunio, hän selitti, käännähti hiukan ja laski kätensä kapteenin olalle, — on perin läheinen ystäväni. En salaa häneltä mitään.

— Vai niin, kuten tahdot, vastasi markiisi kylmästi. Kenties ystäväsi suvaitsee istua, ja sinä myös, Marius. Ja hän esiintyi isäntänä reippaasti ja miellyttävästi. Osoittaen vierailleen tuolit hän pakotti heidät istumaan ja tarjosi heille viiniä.

Marius viskasi hattunsa ja vaippansa samalle tuolille, jolle Garnachen tamineet olivat jääneet. Pariisilaisen hatun ja vaipan hän luonnollisesti otaksui kuuluvan veljelleen. Särkynyttä pulloa ja lattialle valunutta viiniä hän tuskin huomasikaan, laskien sen joko veljensä tai palvelijan kömpelyyden syyksi. He joivat kumpikin, Marius ääneti, kapteeni esittäen maljan.

Florimond kiitti häntä kumartamalla päätään. Sitten markiisi kääntyi
Mariuksen puoleen.

— Teillä on siis varusväkeä Condillacissa. Mitä hittoa siellä on tapahtunut! Olen kuullut teistä outoja uutisia. Saattaisipa melkein luulla, että te aiotte kapinoida pienessä rauhallisessa kulmakunnassamme Dauphinéssa.

Marius kohautti olkapäitään, hänen kasvoistaan näkyi, että hän oli pahalla päällä.

Florimond hätkähti ja kumartui eteenpäin, alkaen heti näytellä hätäilevää rakastunutta.

— Eihän hänelle ole mitään pahaa tapahtunut? hän huudahti. Sano, ettei hänelle ole tapahtunut mitään pahaa!

— Rauhoitu, vastasi Marius naurahtaen pilkallisesti, ja mustasukkainen raivo teki hänen kasvonsa harmaiksi. — Ei hänelle ole mitään vahinkoa sattunut. Pulma oli se, että minä kosin häntä, mutta hän ei huolinut minusta, koska hän on kihlattu sinulle. Niin ollen veimme hänet Condillaciin, yhä toivoen saavamme hänet suostutetuksi. Muistanet, että äitini on hänen holhoojansa. Mutta tyttöä ei saatu taipumaan. Hän lahjoi yhden miehistämme viemään häneltä Pariisiin kirjeen, ja vastaukseksi siihen kuningatar lähetti kuumapäisen, ajattelemattoman tomppelin Dauphinéhen huolehtimaan hänen vapauttamisestaan. Mies viruu nyt Condillacin vallihaudan pohjassa.

— Rohkenenko? vastasi Marius, naurahtaen ilkeästi. — Tämän asian tähden on jo kuollut monta miestä. Sama Garnache jätti eilen illalla käsiimme muutamia ruumiita, ennen kuin hän itse lähti toiseen maailmaan. Et voi aavistaa, kuinka pitkälle uskallan mennä tässä jutussa. Olen valmis lisäämään tähän asti kuolleiden luetteloon niin monta nimeä kuin tarvitaan, ennen kuin sinä astut jalallasi Condillaciin.

— Aa! sanoi Florimond ikään kuin valo olisi äkkiä välähtänyt hänen mieleensä. — Tämä asiako sinut siis toi luokseni! Olen epäillyt veljenrakkauttasi, se minun on tunnustettava, rakas Marius. Mutta sanopa, veljeni, mitä arvelet isämme toivomuksista tässä suhteessa! Etkö kunnioita niitä vähääkään?

— Kunnioititko sinä? kivahti Marius, jonka ääni nyt kävi kovemmaksi raivosta. — Oliko rakastuneen miehen tapaista viipyä poissa kolme vuotta — antaa koko sen ajan kulua lähettämättä ainoatakaan sanomaa kihlatullesi.-' Mitä olet tehnyt tukeaksesi vaatimuksiasi häneen?

— No niin, nyt sinun on tehtävä jotakin, huudahti Marius, nousten seisomaan. — Olen tullut antaakseni sinulle tilaisuuden. Jos vielä tahdot voittaa neiti de La Vauvrayen omaksesi, niin sinun täytyy voittaa hänet minulta — miekallasi. Fortunio, sulkekaa ovi!

— Malta, Marius! huusi Florimond, näyttäen todella pelästyneeltä. — Kuuntele minua hetkinen! Jos haluat pakottaa minut tähän luonnottomaan taisteluun, niin anna ainakin kaiken käydä asianmukaisessa järjestyksessä! Älkäämme taistelko täällä, näissä ahtaissa huoneissa, vaan avoimessa ulkoilmassa. Jos tämä kapteeni suostuu sinun sekundantiksesi, niin minä etsin jonkun ystäväni, joka tekee minulle saman palveluksen.

— Me ratkaisemme asiamme täällä ja nyt, vastasi Marius tyynesti, mutta jyrkästi.

— No niin, kumpi mahdollisuus hyvänsä kelpaa pohjaksi sille kysymykselle, jonka tahdon esittää. Jos sinä tappaisit minut — voitaisiin sitä pitää murhana. Taistelumme säännönvastaisuus ei voisi olla herättämättä huomiota.

— Olen kokonaan käytettävissänne, vakuutti Fortunio kohteliaasti, kumartaen vuorotellen kummallekin veljekselle.

Florimond katseli häntä. — En pidä hänen ilmeestään, hän huomautti. — Hän lienee sinun paras ystäväsi, Marius, et kenties salaa häneltä mitään, mutta minä puolestani, avoimesti puhuen, toivoisin mieluummin, että saapuvilla olisi joku minun ystäväni hänen vastustajanaan.

— Puheessasi on järkeä, hän myönsi. — Mutta minulla on kiire. En voi odottaa, kunnes sinä kävisit etsimässä jonkun ystäväsi.

— No siispä, vastasi markiisi nauraen huolettomasti, — täytyy minun koettaa manata esille haamu huvittamaan teitä, herra kapteeni. Sitten hän kohotti ääntään, hänen ja Mariuksen säilien sattuessa vastakkain, ja huusi:

Huoneen toisessa päässä olevan astiakaapin ovet lennähtivät äkkiä auki, ja niiden välistä astui esille Martin de Garnache kädessään paljastettu miekka, joka välkkyi ikkunasta tulvivassa auringonpaisteessa.

Murhaajat jäivät seisomaan kauhistuneina ja kalmankalpeina. Sitten välähti kummankin mieleen sama selitys tästä ilmiöstä. Tämä Garnache oli samannäköinen kuin se mies, joka oli esittäytynyt sen nimisenä tullessaan Condillaciin kaksi viikkoa sitten. Siispä se keltanaamainen, mustatukkainen palkkasoturi, joka eilen illalla oli väittänyt olevansa valepukuun puettu Garnache, oli petturi. Siihen johtopäätökseen he pääsivät heti, ja niin pahasti kuin heitä harmittikin Florimondin liittolaisen ilmestyminen, antoi se usko heille taaskin rohkeutta. Mutta tuskin he olivat ehtineet päätellä siten, kun Garnachen ääni sen pian kumosi.

— Herra kapteeni, hän lausui, ja Fortunio vavahti sen kuullessaan, sillä se oli sama ääni, jonka hän oli kuullut puhuvan vain muutamia tunteja sitten, — olen iloinen siitä, että saamme tilaisuuden jatkaa eilen illalla keskeytynyttä otteluamme. Ja hän astui tyynesti eteenpäin.

Mariuksen miekka oli pudonnut irralleen veljen säilästä, ja molemmat taistelijat seisoivat liikahtamatta. Fortunio syöksähti muitta mutkitta ovea kohti. Mutta yhdellä hyppäyksellä Garnache katkaisi häneltä tien.

— Kääntykää! hän huusi. — Kääntykää! Tai minä pistän miekan selkäänne. Pian pääsette ovesta, mutta tarvitaan kaksi miestä kantamaan teidät siitä ulos. Varokaa saastaista nahkaanne!

Pari tuntia markiisi de Condillacin huoneessa Sanglier Noirin majatalossa La Rochettessa tapahtuneen kohtauksen jälkeen de Garnache ratsasti Rabecquen seuraamana ripeätä vauhtia pieneen Cheylasin kaupunkiin, joka on Isèren laaksoon ja Condillaciin vievän tien varrella. Noin kolmen kilometrin päässä itäänpäin Cheylasista olevalla kukkulalla, jonka rinteet olivat kaikki rehevien viinitarhojen peitossa, sijaitsi Pyhän Fransiskuksen luostarin matala, neliskulmainen, harmaa rakennus. Pariisilainen ja hänen palvelijansa ratsastivat iltapäivä-auringon miellyttävässä paisteessa pitkää, valkeata tietä, joka kiemurteli ylöspäin fransiskaanien viinitarhojen välitse.

Vihdoin he pääsivät kukkulalle, ja Rabecque laskeutui satulasta koputtamaan raipallaan luostarin portille.

Heille tuli avaamaan maallikkoveli, joka vastaukseksi Garnachen pyyntöön saada puhutella isä apottia kehotti heitä astumaan sisään.

Garnache seurasi opastaan jykevää rakennusta ympäröivän pihan läpi ja sitten portaita ylös apotin kammioon.

Cheylasin fransiskaaniluostarin johtaja — kookas, laiha mies, jolla oli askeettiset kasvot, ulkonevat poskipäät ja jonka nenä muistutti suuresti Garnachen nenää ja olisi sopinut pikemminkin toiminnan miehelle kuin rukoilijalle, kumarsi juhlallisesti muukalaiselle ja pyysi saada tietää, miten hän voisi palvella vierasta.

Hattu kädessä Garnache astahti askeleen eteenpäin alastomassa, niukasti kalustetussa pikku huoneessa, jossa oli heikko vahan tuoksu. Empimättä hän ilmoitti vierailunsa syyn.

— Isä, yksi Condillacin perheen jäsenistä kuoli tänä aamuna La
Rochettessa.

Munkin silmät saivat eloa ikään kuin hänen mielenkiintonsa ulkoista maailmaa kohtaan olisi äkkiä virinnyt.

— Se on Jumalan käsi, hän huudahti. — Heidän huono elämänsä on viimeinkin nostattanut vihan. Miten tämä onneton sai surmansa?

De mortuis nihil nisi bonum. Hänen ilmeensä oli vakava, sinisissä silmissä juhlallinen katse, eikä apotilla ollut mitään syytä varoa tuon silmäparin valpasta tarkkailua. Hän punastui hieman epäsuorasta nuhteesta, mutta taivutti päätään ikään kuin alistuen oikaistavaksi, ja odotti, että toinen jatkaisi.

Silloin munkki nosti päätään ja — suuttumuksen puna — levisi hänen kellahtavan kalpeille poskilleen. Garnache huomasi sen ja oli iloissaan.

— Miksi? kertasi Garnache, ja nyt hänen äänensä kuulosti empivältä. — Eikö vainajien hautaaminen kuulu kirkolle? Eikö se ole yksi teidän pyhiä velvollisuuksianne?

— Kysytte sitä ikään kuin vaatisitte minulta vastausta, virkkoi munkki päätään pudistaen. — Asia on kuten sanotte, mutta velvollisuutemme ei ole haudata jumalattomia kuolleita eikä sellaisia, jotka eläessään ovat olleet erotettuja seurakunnasta ja kuolleet katumatta.

— Sitä en otaksu, vaan oletan hänen kuolleen ilman synninpäästöä, sillä ei yksikään pappi olisi rohjennut ripittää häntä, tietäen hänen nimensä, ja jos joku olisi tehnyt sen tietämättä, kuka hän oli ja että hän oli pannassa, niin se olisi katsottava tekemättömäksi. Pyytäkää muita hautaamaan tämä Condillacin perheen poika.

— Eläessään hän oli mahtava ylimys, arveli Garnache miettivänä. — On oikein ja kohtuullista, että hänen ruumiilleen osoitetaan kunnioitusta ja arvonantoa.

— No kunnioittakoot tätä kuollutta Condillacia siis ne, jotka itse ovat saaneet osakseen kunnioitusta Condillacien puolelta. Kirkko ei kuulu niiden joukkoon, monsieur. Markiisi-vainajan kuolemasta saakka on Condillacin perhe ollut kapinassa meitä vastaan, pappejamme on kohdeltu pahoin, arvovaltaamme pilkattu, Condillacit eivät ole maksaneet kymmenyksiä eivätkä olleet osallisina sakramenteistä. Tuskastuneena heidän jumalattomuudestaan kirkko julisti heidät pannaan, näyttää siltä, että he kuolevat tämän pannan alaisina. Sydäntäni kirvelee heidän tähtensä, mutta…

Hän levitti pitkät ja melkein läpinäkyvät laihat kätensä, ja hänen kasvoillaan oli murhetta.

— Siitä huolimatta, intti Garnache, — kaksikymmentä fransiskaaniveljestä kantaa ruumiin kotiin Condillaciin, ja te itse kävelette tämän synkän kulkueen etunenässä.

— Minä? Munkki astahti taaksepäin, ja hänen vartalonsa näytti venyvän pitemmäksi. — Kuka olette te, monsieur, joka määräätte, mitä minun on tehtävä, vastoin kirkon lakeja?

Garnache tarttui apotin karkean puvun hihaan ja veti häntä lempeästi ikkunaa kohti. Hänen huulillaan ja hänen terävissä silmissään oli suostutteleva hymy, jota munkki totteli melkein tietämättään.

— Kerron teille jotakin, lupasi Garnache, — ja samalla koetan taivuttaa teitä luopumaan tylystä kannastanne.

Samaan aikaan kuin herra de Garnache hellytteli Cheylasin fransiskaaniluostarin apottia lempeämmäksi kuollutta miestä kohtaan, rouva de Condillac istui päivällispöydässä seurassaan Valérie de La Vauvraye. Ei kumpikaan nainen syönyt juuri ollenkaan. Toista kalvoi suru, toista levoton huoli. Vihdoin puhkesi markiisitar puhumaan.

— Muutamia päiviä sitten saimme sanoman, että Florimond oli matkalla kotiin, mutta että kuume pidätti häntä La Rochettessa. Sittemmin kuulimme hänen sairautensa muuttuneen niin vakavaksi, että hänen paranemisestaan on vain vähän toiveita.

— Ja hänen viime hetkiään lohduttamaanko Marius lähti Condillacista tänä aamuna?

Markiisitar katsahti terävästi tyttöön, mutta Valérien kasvot olivat poispäin käännetyt, ja hän tuijotti tuleen. Hänen äänensä ei ilmaissut muuta kuin luonnollista uteliaisuutta.

— Ja siltä varalta, etteivät hänen omat ponnistuksensa yksin riittäisi auttamaan hänen veljeään pois tästä maailmasta, hän otti kapteeni Fortunion mukaansa? jatkoi Valérie yhtä ilmeettömällä äänellä.

— Juuri sitä, mitä sanoin, madame. Tahdotteko tietää mitä olen rukoillut? Siitä alkaen, kun tulin jälleen tajuihini, olin koko yön polvillani ja rukoilin, että taivas sallisi Florimondin tuhota poikanne. En sen tähden, että toivoisin Florimondin palaavan, sillä en välitä, vaikka en enää ikinä häntä näkisi. Tätä taloa painaa kirous, madame, jatkoi tyttö, nousten tuoliltaan ja puhuen nyt kiihkeämmin, samalla kun markiisitar, jonka kasvot olivat kaameasti muuttuneet ja äkkiä käyneet harmaiksi, horjahti askeleen taaksepäin, — ja olen rukoillut että se kirous kohdistuisi Mariukseen, tuohon salamurhaajaan. Soman puolison, madame, te työntäisitte Gaston de La Vauvrayen tyttärelle!

Hän pyörähti ympäri, poistui vastausta odottamatta verkkaisesti salista ja meni omiin huoneisiinsa. Ne olivat täynnä muistoja miehestä, jota hän suri, jota kuten hänestä tuntui, hänen piti aina surra, joka lepäsi kuolleena hänen ikkunansa alla tummassa vallihaudassa.

Äkillisen, selittämättömän kauhun valtaamana hypähti leskimarkiisitar pystyyn ja lähti ulos tiedustelemaan eikö vielä ollut saapunut sanansaattajaa, vaikka hän tiesikin, ettei sanansaattaja olisi vielä ennättänyt linnaan. Hän nousi kivisiä kiertoportaita myöten muurille ja asteli siellä yksin edestakaisin marraskuun auringon paistaessa, odottaen tietoja, pinnistäen katsettaan nähdäkseen Isèren laaksoon ja hakien silmillään ratsumiestä, jonka piti tulla sitä tietä.

Vihdoin hän erotti kaukana liikkuvan olennon, ja hiljaisessa iltailmassa kantautui hänen korviinsa etäinen kavioiden kapse. Siellä ratsasti joku täyttä laukkaa. Vihdoinkin hän palasi! Markiisitar nojautui rintasuojusta vasten, hänen hengityksensä oli nopeata, lyhyttä läähätystä, ja hän silmäili ratsastajaa, joka kasvoi isommaksi hevosen jokaisella harppauksella.

Sitten häneltä pääsi parahdus, ja hän puri huultaan tukahduttaakseen toisen, sillä hän oli nähnyt ratsastajan kasvot, ja ne olivat Fortunion. Fortunio — ja haavoittuneena! Siispä oli Marius varmasti kuollut!

Fortunio oli vihdoin perillä; hän horjahteli kävellessään jäykkänä pitkästä ratsastuksesta. Markiisitar astui askeleen häntä kohti. Rouvan huulet avautuivat.

— No? hän kysyi ja hänen äänensä oli käheä ja pingoittunut. — Kuinka yritys luonnistui?

— Kaikki kävi ainoalla mahdollisella tavalla, vastasi kapteeni. — Niin kuin te toivoitte.

Sen kuullessaan luuli markiisitar pyörtyvänsä. Hänen keuhkonsa tuntuivat nytkähtelevän saadakseen ilmaa; hän avasi suunsa ja veti pitkin henkäyksin nousevaa usvaa, virkkamatta vähään aikaan sanaakaan, kunnes hän oli kylliksi toipunut pelkonsa kauheasta vastavaikutuksesta.

Kapteenin äänensävy, hänen eloisien silmiensä ilme ja hänen kauniita, tavallisesti vilkkaita kasvojaan synkistävä pilvi herätti markiisittaressa epäluuloja ja masensi hänen uudelleen virinnyttä rohkeuttaan.

Hän tarttui rajusti Fortunion käsivarteen ja pakotti miehen katsomaan itseään silmiin hämärtyvässä valossa.

— Puhutteko minulle totta, Fortunio? hän tiukkasi, ja hänen äänensä oli puolittain kiukkuinen, puolittain pelokas.

Italialainen kohtasi hänen katseensa värähtämättä ja kohotti kätensä ylös antaakseen pontta sanoilleen.

—- Vannon sieluni autuuden nimessä, madame, että herra Marius on terve ja vahingoittumaton.

— Ei tänään, vaan huomenna. Siitä tuli jonkin verran hälyä, selitti kapteeni. — Markiisilla oli väkeä mukanaan, ja jos tämä juttu olisi tapahtunut Ranskassa, niin siitä olisi voinut koitua ikävyyksiä.

— Teidän on selostettava se minulle täydellisesti, sanoi markiisitar, aivan oikein arvellen, että asiassa oli vielä jotakin selitettävää.

Seuraavana aamuna leskimarkiisitar nousi ylös hyvissä ajoin ja pukeutui säädyllisyyden vuoksi mustiin.

Myös käskynhaltija lähti hyvissä ajoin Grenoblesta parin palvelijan saattamana Condillaciin, vähääkään aavistamatta, että hän siten menetteli ennen kaikkea Garnachen toivomusten mukaisesti.

Oli ihana aamu, leuto ja aurinkoinen ikään kuin luonto olisi ottanut osaa markiisittaren voitonriemuun ja halunnut esiintyä parhaassa talviasussaan sen kunniaksi.

Lihavan kosijan saapuminen oli rouva de Condillacille mieleen. Hänen ei enää tarvitsisi, kuten hän kerran oli pelännyt, kuunnella tuon miehen kosiskelua kauempaa kuin suvaitsisi. Mutta Tressanin tervehdyssanat olivat ensimmäinen epäsointuinen sävel markiisittaren haaveilemaan täydelliseen harmoniaan.

— Madame, valitti käskynhaltija, — mieltäni pahoittaa suuresti, etten tuo parempia sanomia. Mutta mitä tarkimmista etsiskelyistämme huolimatta ei Rabecquea ole saatu pidätetyksi. Emme kuitenkaan ole vielä tyyten lakanneet toivomasta, hän lisäsi osoittaakseen, että hänen maalaamassaan synkässä pilvessä oli hiukan hopeista hohdetta.

Markiisittaren otsa rypistyi hetkiseksi. Hän oli siihen asti unohtanut koko Rabecquen.

— Vaivoja ei säästetä, hän lupasi. — Siitä saatte olla varma. Olen lähettänyt hänen jälkeensä miehiä kaikkia kolmea Pariisiin vievää tietä myöten. Heidän on käsketty rahaa ja ratsuja säästämättä etsiä hänen jälkensä ja vangita hänet. Uskon, että sittenkin saamme hänet siepatuksi.

— Hän on nyt ainoa meitä uhkaava vaara, vastasi markiisitar, — sillä Florimond on kuollut — kuumeeseen, hän lisäsi pilkallisesti hymyillen, mikä herätti Tressanissa samanlaisen tunnelman kuin hän olisi saanut kylmää vettä niskaansa. — Olisi kohtalon ivaa, jos tuo kurja lakeija pääsisi nyt Pariisiin ja turmelisi voittomme, jonka saavuttamiseksi olemme niin ankarasti työskennelleet.

— Totisesti se olisi, myönsi Tressan, — ja meidän on huolehdittava siitä, ettei hän pääse.

— Mutta jos hän pääsee, huomautti markiisitar, — niin sitten on meidän vedettävä yhtä köyttä.

Hän tarttui markiisittaren käteen ja olisi heti paikalla langennut polvilleen rouvan jalkojen juureen öisestä kasteesta vielä kosteaan ruohikkoon, jollei hänen mieleensä olisi ajoissa juolahtanut, kuinka pahasti hänen komea pukunsa siitä kärsisi.

— Luvatkaa tulla puolisokseni kuuden kuukauden kuluessa — pääsiäisenä, luvatkaa!

Markiisitar älysi, että hänen oli annettava vastaus, ja niinpä hän antoi Tressanin haluaman vastauksen. Ja tämä ei ollenkaan huomannut hänen äänensä sointua, joka helähti kuin väärä raha, ei lainkaan aavistanut markiisittaren luvatessaan ajatelleen, että lupaus voitaisiin vaaratta rikkoa kuuden kuukauden perästä, jolloin Tressania ja hänen uskollisuuttaan ei enää tarvittaisi.

Heitä lähestyi linnasta päin mies ripein askelin. Hän ilmoitti, että monilukuinen seurue munkkeja laskeutui Isèren laaksoa pitkin Condillacia kohti. Markiisitarta kannusti lievä kiihtymys, ja hän palasi Tressanin saattamana rintasuojukselle, josta hän voisi katsella kulkueen saapumista.

Matkalla sinne Tressan tiedusteli, miten tällainen saattue oli saatu aikaan, ja vastaukseksi hän kertoi, mitä Fortunio oli puhunut edellisen päivän tapahtumista La Rochettessa. Rintavarustuksilta hän katseli itäänpäin, suojaten kädellään silmiään aamuauringon säteiltä, ja tarkasteli kulkuetta, joka hitaan arvokkaasti läheni laaksoa alaspäin Condillacia kohti.

Sen etunenässä asteli kookas ja laiha Cheylasin fransiskaaniluostarin apotti, kantaen korkealla hopeista ristiinnaulitun kuvaa, joka säihkyen välkkyi auringonpaisteessa. Hänen päähineensä oli sysätty taaksepäin, niin että hänen kalpeat, askeettiset kasvonsa ja ajeltu päänsä näkyivät. Hänen jäljessään kantoi kuusi mustakaapuista ja mustapäähineistä munkkia ruumisarkkua, joka oli mustan verhon peitossa, ja sen takana asteli neljätoista fransiskaaniveljestä, verhotut päät kumarassa, käsivarret ristissä ja kädet piilotettuina leveihin hihoihin.

Se oli lukuisa saattue, ja tarkkaillessaan sen tuloa alkoi markiisitar ihmetellä, millä tavoin ylpeä apotti oli saatu taivutetuksi suostumaan näin suureen kunnianosoitukseen kuolleelle Condillacille ja saattamaan hänen ruumiinsa kotiin tähän pannaan julistettuun taloon.

Munkkien jäljessä tulla rämistivät suljetut vaunut rosoista vuoristotietä alaspäin, ja niiden takana ratsasti neljä Condillacin liveriin puettua palvelijaa. Mariuksesta ei markiisitar nähnyt merkkiäkään ja arveli, että hän oli vaunuissa ja että niitä saattavat palvelijat olivat markiisivainajan väkeä.

Äänettömänä hän meni Tressanin vierellä alas ottamaan kulkuetta vastaan. Mutta pihalle saapuessaan hän hämmästyksekseen näki, ettei se ollutkaan pysähtynyt, kuten sopivaisuus olisi varmasti vaatinut. Käskemättä oli apotti mennyt edelleen isosta ovesta Condillacin saliin vievään käytävään.

Hän pysytti kasvonpiirteensä asianmukaisen juhlallisina ja astui reippaasti saliin Tressan yhä kintereillään. Siellä hän näki, että arkku, jonka laaja, musta, hopeareunuksinen samettiverho riippui lattiaan saakka, oli asetettu pöydälle.

Erittäin arvokkaasti markiisitar asteli pää pystyssä upean salin toiseen päähän apotin luokse, joka seisoi suorana kuin keihäs pöydän päässä häntä odottamassa. Ja hyvä oli, että papin mielenlaatu oli ankara, sillä muutoin olisi rouvan majesteettinen, verraton kauneus hellyttänyt hänen sydämensä ja pehmittänyt hänen päättäväisen kovuutensa.

Hän kohotti kättään, kun markiisitar oli miekan mitan päässä hänestä, ja rikkoi painostavan hiljaisuuden pelottavilla sanoilla, jotka lausuttiin jyrisevällä äänellä.

— Turmeltunut nainen, hän julisti, — syntisi ovat tuottaneet sinulle tuomion. Oikeus on tyydytettävä, ja niskasi on taivuttava jäykästä ylpeydestäsi huolimatta. Sinä pappien pilkkaaja, puhtauden turmelija, pyhän kirkon herjaaja, sinun jumalaton valtasi on lopussa.

Tressan horjahti kauhistuneena taaksepäin, ja hänen kasvonsa kävivät kalmankalpeiksi, sillä jos markiisitar joutuisi tuomiolle, kuten apotti oli sanonut, joutuisi hän myös. Missä heidän suunnitelmansa olivat menneet myttyyn? Mikä heikko kohta oli häneltä siihen saakka jäänyt huomaamatta? Hän kyseli itseltään äkillisen kauhun vallassa.

Mutta markiisittareen ei pelko pystynyt kuten Tressaniin. Hänen silmänsä menivät hieman enemmän levälleen, heikko puna nousi hänen poskilleen, mutta hän tunsi vain hämmästystä ja harmia. Oliko mies hullu, tuo kaljupää munkki? Se kysymys välähti hänen mieleensä, ja saman kysymyksen hän kylmästi lausui vastaukseksi apotin purkaukseen.

— Sillä vain hulluus, hän katsoi sopivaksi lisätä, — voi selittää harkitsemattoman uhkarohkeutenne.

— Se ei ole hulluutta, madame, vastasi apotti hyytävän ylväästi, — vaan oikeutettua suuttumusta. Olette uhmannut pyhän kirkon valtaa samoin kuin olette uhkaillut kuningattaremme mahtia, ja oikeuden käsi on niskassanne. Me olemme tulleet esittämään laskun ja pitämään huolta siitä, että se maksetaan täydellisesti.

Markiisitar kuvitteli mielessään, että munkki tarkoitti arkussa olevaa ruumista — hänen poikapuolensa ruumista — ja hän olisi voinut nauraa apotin typerälle luulolle, että hän muka pitäisi Florimondin kuolemaa rangaistuksena jumalattomuudestaan. Mutta yltyvä kiukku esti hänet nauramasta.

— Minä luulin, herra pappi, teidän tulleen hautaamaan vainajaa. Mutta pikemminkin näyttää siltä, että olette tullut puhelemaan.

Apotti silmäili häntä pitkään ja ankarasti. Sitten hän pudisti päätään, ja hänen askeettisilla kasvoillaan väikkyi hienon hieno hymy.

— En ole tullut puhumaan, madame, en suinkaan puhumaan, hän vastasi hitaasti, — vaan toimimaan. Olen tullut, madame, vapauttamaan tästä sudenluolasta sen hennon lampaan, jota pidätte vangittuna.

Silloin kävivät rouvan posket hieman kalpeammiksi, hänen silmiinsä tuli tyrmistynyt ilme ja vihdoin hän alkoi älytä, ettei kaikki ollut niin kuin hän oli luullut — kuten hänelle oli uskoteltu. Mutta sittenkin hän vaistomaisesti koetti vielä uhmailla.

Markiisittaren takana seisovan Tressanin paksut, kömpelöt sormet tutisivat vastakkain. Mikä hupsu hän olikaan ollut tullessaan Condillaciin sinä päivänä ja mennessään ansaan rouva de Condillacin kanssa, joutuen osalliseksi hänen syyllisyydestään! Tuolla kopealla apotilla, joka uhkaavasti julisti tuomiota, oli voimaa takanaan, sillä muutoin hän ei ikinä olisi uskaltanut kohottaa ääntään Condillacissa, huutomatkan päässä epätoivoisista miehistä, jotka vähät välittäisivät hänen pyhyydestään.

— Mitä tarkoitatte? toisti markiisitar ja lisäsi uhkaavasti hymyillen: — Innoissanne, herra apotti, unohdatte, että väkeni on huutomatkan päässä.

— Niin, madame, ovat minunkin, oli apotin ällistyttävä vastaus, ja hän viittasi kädellään munkkeihin, jotka seisoivat rivissä, päät kumarassa, käsivarret ristissä.

— Juuri nämä kaljupääraukat, madame, vastasi apotti, kohotti taas kätensä ja teki merkin. Ja silloin tapahtui omituinen seikka, joka herätti todellista kauhua markiisittaren sydämessä ja lisäsi Tressanin pelkoa.

Munkit ojentautuivat suoriksi. Näytti siltä kuin äkillinen tuulenpuuska olisi pyyhkäissyt pitkin heidän rivejään ja pannut heidät kaikki liikkeeseen. Päähineet putosivat taaksepäin, ja kaavut vetäistiin syrjään. Siinä, missä äsken oli ollut kaksikymmentä munkkia, seisoi nyt kaksikymmentä joustavaa, jäntevää miestä puettuina Condillacin liveriin, kaikki täysissä aseissa ja naurahdellen huvittuneina markiisittaren ja Tressanin säikähdykselle.

Yksi heistä astui syrjään ja lukitsi salin oven. Mutta hänen liikkeensä jäivät huomaamatta markiisittarelta, jonka kauniit, kauhusta levällään olevan silmät kiintyivät jälleen tuikeaan apottiin melkein ihmettelevän näköisinä, kun hänessä ei ollut tapahtunut mitään muutosta.

— Petosta! hän huohotti kaamealla äänellä, joka ei ollut kuiskausta voimakkaampi, ja taas hänen silmänsä lipuivat pitkin seuruetta, jääden äkkiä tuijottamaan Fortuniöon, joka seisoi kuuden askeleen päässä hänestä oikealle, vedellen miettivästi viiksiään nähtävästi lainkaan ihmettelemättä sitä, mitä oli tapahtunut.

Äkillisen, sokean vimman vallassa hän pyörähti ympäri, tempasi tikarin Tressanin vyöstä ja karkasi kavaltajakapteenin kimppuun. Tämä oli pettänyt häntä jollakin tavoin, luovuttanut Condillacin — kenen valtaan, sitä hänellä ei ollut vielä ollut aikaa ajatella. Hän tarttui italialaista kurkkuun niin rajun jäntevästi, ettei sellaista voimaa olisi luullut olevan hänen valkeissa, siroissa käsissään. Tikari oli koholla, ja yllätetty kapteeni lamaantui ällistyksestä eikä kyennyt nostamaan kättään torjuakseen uhkaavaa iskua.

Mutta apotti astui ripeästi markiisittaren luokse ja puristi hänen rannettaan läpikuultavan ohuella kädellään.

Markiisitar horjui taaksepäin — melkein apotin vetämänä — huohottaen raivosta ja tuskasta. Sitten hän huomasi, että verho oli vedetty pois arkun päältä. Koristelematon mäntyarkku kiinnitti hänen huomionsa puoleensa, syrjäyttäen hetkiseksi hänen kiukkunsa. Mitä uutta yllätystä hänelle valmistettiin?

Tuskin hän oli tehnyt itselleen tämän kysymyksen, kun hän jo itse vastasikin siihen, ja kylmä käsi tuntui kouristavan hänen sydäntään. Vainaja oli Marius. Hänelle oli valehdeltu. Juuri Mariuksen olivat he — nuo hänen poikapuolensa liveriin puetut miehet — kantaneet ruumiina Condillaciin.

Hänen kurkkuunsa kohosi nyyhkytys, ja hän astui askeleen arkkua kohti. Hän tahtoi itse katsoa. Millä tavoin hyvänsä hänen täytyi saada poistetuksi tämä kalvava epäilys. Mutta ennen kuin hän oli ennättänyt astua kolmea askelta, jäi hän taas seisomaan kuin lattiaan naulattuna, hänen kätensä tempautuivat nytkähtäen rintaa vasten, hänen huulensa avautuivat ja häneltä pääsi kauhun kirkaisu. Sillä arkun kansi oli hitaasti noussut ja kääntynyt sivulle. Ja ikään kuin kasaamaan hänelle kauhua kauhun päälle nousi arkusta olento istumaan ja katseli ympärilleen tuimasti hymyillen, ja se olento oli mies, jonka hän tiesi kuolleeksi, joka oli saanut surmansa hänen puuhiensa tähden — se olento oli Garnache. Se oli Garnache sellaisena kuin hän oli ollut sinä päivänä, jolloin he tavoittelivat hänen henkeään juuri tässä samassa huoneessa. Kuinka hyvin hän tunsi tuon vankan, kaarevan nenän, kirkkaat, siniset, teräksenhohtoiset silmät, tummanruskean tukan, joka ohimoilta oli iän mukana harmaantunut tuhkanväriseksi, ja lujapiirteisen suun ylähuulta ja pitkää, vankkaa leukaa peittävän tuuhean, punertavan parran!

Hän tuijotti tuijottamistaan, kauniit kasvot lyijynharmaina ja vääntyneinä, kunnes niissä ei näkynyt mitään kaunista, samalla kun apotti silmäili häntä kylmästi ja hänen takanaan oleva Tressan oli pyörtymäisillään pelosta. Mutta häntä ei kammottanut haamujen pelko. Hän näki Garnachessa miehen, joka oli vielä elävä ja täysissä voimissa — se mies oli jonkin ihmeen kautta välttänyt sen kohtalon, johon he olivat otaksuneet hänen sortuneen, ja hän pelkäsi tilitystä, jota tämä mies vaatisi.

Oltuaan hetkisen ääneti, ikään kuin nauttien herättämästään vaikutuksesta, Garnache nousi seisomaan ja hyppäsi reippaasti lattialle. Jysähdys, joka kuului, kun hän putosi markiisittaren eteen, ei ollut vähääkään aavemainen. Rouva de Condillacin kauhu väheni hieman, mutta ei haihtunut täydellisesti. Hän tajusi, että hän oli tekemisissä vain ihmisen kanssa, mutta hän alkoi käsittää, että tämä ihminen oli hyvin pelottava.

— Niin, madame, hän sanoi ystävällisesti, — aina Garnache. Sitkeä kuin iilimato, madame, ja iilimadon lailla olen tullut tänne suorittamaan hieman puhdistustyötä.

Markiisittaren katse kirkastui jälleen, kun hän voitti äskeisen säikähdyksensä, ja hän vilkaisi Fortunioon. Garnache huomasi sen ja arvasi, mitä hänen mielessään liikkui.

— Kaikki, mitä Fortunio on tehnyt, hän virkkoi, — hän on tehnyt teidän poikanne käskystä ja suostumuksella.

— Mariuksenko? kysyi markiisitar, melkein peläten kuulevansa, että Garnache tarkoitti hänen pojallaan hänen poikapuoltaan ja että Marius oli kuollut.

— Niin, Mariuksen, vastasi Garnache. — Pakotin hänet alistumaan tahtooni. Uhkasin, että hän ja tämä hänen asetoverinsa, joka on niin isäntänsä arvoinen, teilattaisiin kumpikin, jollei minua ehdottomasti toteltaisi. Jos he tahtoivat pelastaa henkensä, niin tässä tarjoutui heille tilaisuus. He olivat ymmärtäväisiä ja käyttivät tilaisuutta hyväkseen antaen siten minulle keinon tunkeutua Condillaciin ja pelastaa neiti de La Vauvrayen.

— Siis Marius…? Markiisitar jätti kysymyksensä kesken, puristellen hermostuneesti nyrkkiään.

— On terve ja reipas, kuten Fortunio lienee totuudenmukaisesti teille kertonut. Mutta en ole vielä päästänyt häntä vallastani enkä päästä ennen kuin Condillacin asiat on järjestetty. Sillä jos minua täällä vielä vastustetaan, niin hänet teilataan, sen vakuutan.

Vielä viimeisen kerran koetti markiisitar uhmata. Pitkäaikaisesta isännöimistottumuksesta on vaikea luopua. Hän nykäisi niskansa kenoon, hänen rohkeutensa elpyi nyt, kun hän tiesi Mariuksen olevan elossa ja terveenä.

— Komeita sanoja, hän pilkkasi. — Mutta kuinka te voitte tuolla tavoin uhkailla ja vakuutella?

— Olen kuningattaren halpa puhetorvi, madame. Uhkaukseni lausun hänen nimessään. Älkää kiemurrelko enää, se on neuvoni. Se ei maksa vaivaa. Valtanne on mennyttä, madame, ja teidän olisi viisainta suhtautua siihen arvokkaasti ja rauhallisesti — niin kehotan teitä kaikessa ystävyydessä.

— En ole vielä painunut niin alhaalle, että kaipaan neuvojanne, vastasi rouva happamesti.

— Kenties painutte ennen kuin aurinko laskee, virkkoi Garnache, hymyillen tyyntä hymyään. — Markiisi de Condillac ja hänen vaimonsa ovat vielä La Rochettessa odottamassa, kunnes minä ehdin suorittaa täällä tehtäväni, jotta he voivat tulla kotiinsa.

— Siis — siis — Marius? Enempää hän ei sanonut. Kenties hän ei aikonut jupista ajatuksiaan ääneen niinkään paljon. Mutta Garnache arvasi, mitä hänen mielessään liikkui, ja häntä ihmetytti, kuinka sitkeästi ajatukset saattavat pysyä totutulla urallaan. Heti kun markiisitar oli kuullut Florimondin avioliitosta, olivat hänen mielessään taas heränneet tavanmukaiset mietteet Mariuksen mahdollisuuksista mennä naimisiin Valérien kanssa.

— Ei, madame, hän sanoi. — Marius saa katsella itselleen puolisoa muualta — jollei neiti de La Vauvraye omasta vapaasta tahdostaan suostu hänen vaimokseen — mikä ei ole todennäköistä. Sitten hän muuttui äkkiä ankaraksi. — Neiti de La Vauvraye voi kai hyvin, madame?

Markiisitar nyökkäsi, mutta ei virkkanut mitään. Pariisilainen kääntyi
Fortunioon päin.

Garnache käveli edestakaisin lattialla ja meni Tressanin ohitse aivan läheltä. Hän nyökkäsi käskynhaltijalle niin ystävällisesti, että tämä säikähti pahasti.

— Sattuipa hyvin, rakas herra käskynhaltija. Olen iloissani siitä, että tapasin teidät täällä. Muutoin minun olisi pitänyt lähettää kutsumaan teitä. Meidän keskemme on järjestettävä eräs pikku asia. Saatte luottaa, että hoidan sen teidän nykyiseksi tyydytykseksenne, joskin vastaiseksi suruksenne. Ja hymyillen hän asteli edelleen, jättäen käskynhaltijan liian tyrmistyneeksi vastaamaan tai väittämään, ettei hän ollut osaltaan syypää Condillacin tapahtumiin.

— Kyllä varmasti, vastasi Garnache tuikean kohteliaasti. — Sen varassa, hyväksyttekö ne ehdot, on Mariuksen henki ja oma vastainen vapautenne.

— Että kaikki väkenne — alinta keittiöpoikaa myöten — laskee aseensa tunnin sisässä ja poistuu Condillacista.

— Markiisilla, madame, ei ole lainkaan valtaa tässä suhteessa. Teidän niskuroimistanne käsittelee kuningatar — minä kuningattaren lähettinä.

— Ette voi sanoa jos, madame. Teidän on pakko suostua tahtoen tai tahtomattanne. Ollakseni varma siitä olen tullut takaisin tällä tavoin väkeä mukanani. Mutta jos ryhdytte taisteluun, niin teidät voitetaan — ja silloin teille käy perin huonosti. Käskekää miestenne lähteä, kuten ehdotin, niin saatte itsekin vapaana poistua täältä.

— Mikäli tunnen olosuhteitanne, madame, käsitän teidän jäävän melkein kodittomaksi. Teidän olisi pitänyt ajatella kerran joutuvanne riippuvaiseksi markiisi de Condillacin jalomielisyydestä, ennen kuin kävitte juonittelemaan häntä vastaan ja suunnittelemaan hänen surmaamistaan. Nyt voitte tuskin odottaa jalomielisyyttä häneltä ja jäätte niin ollen melkein kodittomaksi, jollei… Hän katkaisi lauseensa kesken, vilkaisten Tressaniin hyvin ivallinen ilme silmissään.

— Käytätte minua kohtaan kovin uskaliasta kieltä, huomautti markiisitar. — Sillä tavoin ei ainoakaan ihminen ole ennen rohjennut minulle puhua.

— Kun valta oli teillä, madame, kohtelitte minua sillä tavoin, ettei kukaan ole koskaan uskaltanut kohdella minua siten. Nyt olen minä voiton puolella. Saatte nähdä, että käytän sitä teidän eduksenne. Pankaa merkille, kuinka jalomielisesti kohtelen teitä, murhan suunnittelijaa! Herra de Tressan, hän kutsui käskevästi. Käskynhaltija syöksähti eteenpäin ikään kuin jonkun sysäämänä.

Käskynhaltija lähestyi ihmetellen, mitä oli tekeillä. Markiisitar katseli häntä kylmä väike silmissään, sillä älykkäämpänä kuin Tressan hän oli jo arvannut Garnachen aikeen.

— Markiisitar de Condillac joutuu tästä lähtien todennäköisesti kodittomaksi, sanoi pariisilainen Tressanille. — Ettekö te, herra de Tressan, ole kyllin ritarillinen tarjotaksenne hänelle kodin?

— Minäkö? änkytti Tressan, tuskin tohtien uskoa korviaan. — Markiisitar tietää hyvin, kuinka kernaasti sen teen.

— Tietääkö hän? Tehkää se sitten, monsieur! Ja sillä ehdolla annan anteeksi ajattelemattomat puuhanne. Vakuutan sanallani, ettette joudu tekemään tiliä niistä ihmishengistä, jotka ovat tuhoutuneet petollisuutenne ja puuttuvan uskollisuutenne tähden, kun vain omasta vapaasta tahdostanne luovutte Dauphinén käskynhaltijan toimesta, jota en voi sallia teidän tästä lähtien pitää.

Tressan silmäili vuorotellen markiisitarta ja Garnachea. Rouva seisoi liikkumattomana ikään kuin Garnachen sanat olisivat muuttaneet hänet marmoripatsaaksi, kykenemättä puhumaan raivoltaan. Sitten avautui ovi, ja saliin astui neiti de La Vauvraye Fortunion seuraamana.

Nähdessään Garnachen Valérie pysähtyi, vei käden sydämelleen ja huudahti hiljaa. Näkikö hän todellakin Garnachen — uljaan vaeltavan ritarinsa? Garnache ei ollut enää sen näköinen kuin niinä päivinä, jotka hän oli ollut hänen vartijanaan; mutta hän oli sellainen, jollaisena tyttö häntä mielellään ajatteli, sen jälkeen kun hän piti häntä kuolleena. Pariisilainen meni häntä vastaan silmissään kaihoisa ilme, ojensi hänelle molemmat kätensä, hän tarttui niihin ja kaikkien nähden, ennen kuin Garnache ehti temmata käsiään pois, hän kumartui ja suuteli niitä, samalla kun hänen huuliltaan pääsi kuiskaus:

— Mademoiselle! Mademoiselle! esteli pariisilainen, mutta liian myöhäistä oli jo pidättää tyttöä.

Hän ei nähnyt tässä teossa mitään muuta kuin kiitollisuutta siitä, mitä hän oli tehnyt auttaakseen Valérieta, ja siitä vaarasta, mihin hän niin alttiisti oli pannut henkensä palvellessaan tyttöä. Garnachen sanat saivat Valérien jälleen tyyntymään, mutta äkkiä hänet taaskin valtasi pelko tässä paikassa, jossa hän ei ollut tuntenut mitään muuta kuin pelkoa.

Garnache nauroi. — En, en suinkaan. Nämä miehet ovat minun väkeäni — ainakin tällä hetkellä. Tällä kertaa olen tullut voimakkaana säätämään oikeutta. Mitä on tehtävä tälle naiselle, mademoiselle? hän kysyi, ja tietäen hyvin, kuinka lempeän herttainen tyttö oli, hän lisäsi: — Puhukaa nyt! Hänen kohtalonsa on teidän kädessänne.

Valérie katsahti viholliseensa, ja sitten hänen katseensa lipui ympäri huonetta, tarkastellen siellä äänettöminä seisovia miehiä ja apottia, joka yhä oli pöydän päässä tämän kummallisen näyttämön kalpeana, kylmänä katselijana.

Muutos oli tullut niin äkkiä. Muutamia minuutteja sitten hän oli vielä ollut vanki, ja häntä oli raadellut tuska, sillä hän oli kuullut, että Mariuksen piti palata sinä päivänä ja heidät vihittäisiin, suostuipa hän tai oli suostumatta. Ja nyt hän näki olevansa vapaa. Hänen sankarinsa oli palannut mahtavana ja pyytänyt häntä ratkaisemaan äskeisten sortajiensa kohtalon.

Markiisitar oli tuhkanharmaa. Hän arvosteli tyttöä oman mittapuunsa mukaan. Markiisitar odotti kuolemantuomiota, sillä hän tiesi, että hän olisi julistanut sellaisen tuomion, jos osat olisivat olleet toisin päin. Hän ei voinut uskoa, vaan luuli itseään pilkattavan kuullessaan Valérien lausuvan:

— Annamme hänen mennä, mademoiselle — mutta emme aivan omaa valitsemaansa tietä. Teidän laisenne luonteet tarvitsevat miehen ohjausta. Mielestäni saatte kylliksi ankaran rangaistuksen menemällä avioliittoon tämän harkitsemattoman herra de Tressanin kanssa, aivan kuten hänkin saa riittävän rangaistuksen myöhemmin, kun väärät haaveet haihtuvat. Tehkää siis toisenne onnellisiksi! Tämä arvoisa isä liittää teidät yhteen heti paikalla ja sitten, herra käskynhaltija, saatte viedä nuorikkonne kotiin. Hänen poikansa seuraa teitä.

— En ikinä, monsieur! En koskaan eläissäni! hän huusi. — Olen markiisitar de Condillac, monsieur. Älkää unohtako sitä!

— Tuskin on pelättävissä, että sitä unohdan. Juuri sen vuoksi, että muistan sen, kehotan teitä vaihtamaan nimeä kaikella kiireellä ja lakkaamaan olemasta markiisitar de Condillac. Mainitulla markiisittarella on varsin raskas velka maksettavanaan. Antaa hänen välttyä sitä suorittamasta muuttamalla nimeään. Olen avannut teille oven, madame, josta voitte pelastautua.

— Te olette hävytön, kivahti markiisitar. — En ole mikään letukka, josta joku mies määräilee.

Silloin tulistui myös Garnache. Hänen suuttumuksensa oli kuin teräs, joka kalahti hänen luonteensa piikiveen, ja hänet valtasi yksi hänen pelottavan rajuja kiivaudenpuuskiaan.

— Entä tämä lapsi sitten? hän jyräytti. — Entä hän, madame? Oliko hän mikään letukka, josta kukaan mies tai nainen sai määrätä? Kuitenkin te koetitte määrätä hänestä vastoin hänen sydäntään, vastoin hänen luontoaan ja vastoin hänen lupaustaan. Siinä kaikki! hän ärjäisi ja hänen ilmeensä ja äänensä olivat niin pelottavat, että kopealuontoinen markiisitar säikähti ja horjahti taaksepäin, kun Garnache astui askeleen häntä kohti. — Laittautukaa naimisiin! Ottakaa tämä mies puolisoksenne, te, joka niin kylmäverisesti tahdoitte pakottaa toista vastenmieliseen avioliittoon! Tehkää se, madame, ja tehkää se nyt, sillä muutoin, taivaan nimessä, teidän on lähdettävä mukanani Pariisiin, ja saatte nähdä, ettei siellä olla lempeitä. Siellä ette kostu paljoa, jos riehutte ja kiljutte olevanne markiisitar de Condillac. Teidät tuomitaan murhaajana ja kapinoitsijana ja poikanne myös. Valitkaa siis, madame!

Hän lakkasi puhumasta. Valérie oli tarttunut hänen käsivarteensa. Heti lauhtui hänen raivonsa, ja hän kääntyi tyttöön päin.

— Älkää pakottako häntä, jollei hän tahdo ottaa herra de Tressania puolisokseen. — Minä tiedän — mutta hän ei tiennyt — kuinka kauheaa se on.

— Rauhoittukaa, tyynnytti Garnache häntä kasvoillaan hymy, joka muistutti päivänpaistetta ukkosen jälkeen. — Hänen laitansa ei ole lainkaan huonosti. Näyttää siltä, että he olivat jo kihloissa. Enkä sitä paitsi pakota häntä. Hänen on mentävä naimisiin omasta vapaasta tahdostaan — tai muutoin lähdettävä Pariisiin tutkittavaksi ja tuomittavaksi.

— Olimme, monsieur, vastasi Tressan itsetietoisen ylpeästi, — ja minä puolestani olen valmis heti vihittäväksi.

— Jumalan nimessä siis antakoon markiisitar vastauksensa nyt! Me emme voi tuhlata näin koko päivää.

Markiisitar seisoi katsellen häntä, naputtaen kenkänsä kärjellä lattiaa, silmät synkän kiukkuisina. Mutta vihdoin hän melkein pyörtyen inhosta lupasi täyttää Garnachen tahdon. Pariisi ja teilauspyörä olivat liian hirvittävä vaihtoehto. Ja joskin hän säästyisi siitä, ei hänellä ollut muuta kuin pahanpäiväinen hökkeli Tourainessa, ja vaikka Tressan olikin ruma, niin hän oli rikas.

Niinpä apotti valmistautui kuningattaren lähetin määräyksestä juhlallisesti toimittamaan vihkimisen.

Se oli pian tehty. Fortunio oli Tressanin puhemiehenä ja Garnache itse vaati saada taluttaa morsiamen käskynhaltijan luokse, mikä pilkka kirveli Condillacin ylpeää emäntää pahemmin kuin kaikki muut viimeisen puolituntisen kärsimykset.

Kun toimitus oli ohitse, ja Condillacin leskimarkiisitar oli muuttunut kreivitär de Tressaniksi, käski Garnache avioparin poistua rauhallisesti ja heti paikalla.

— Kuten lupasin, ei teitä ollenkaan ahdisteta oikeudellisesti, herra de Tressan, hän vakuutti käskynhaltijalle erottaessa. — Mutta teidän on heti luovuttava kuninkaan käskynhaltijan toimesta Dauphinéessa, sillä muutoin on minun pakko toimia niin, että se teiltä riistetään — ja siitä voisi aiheutua ikäviä seurauksia.

He lähtivät, markiisittaren pää painuksissa; hänen jäykkä ylpeytensä oli vihdoinkin nujerrettu, kuten fransiskaaniapotti oli niin varmana hänelle uhannut. Heidän jälkeensä poistuivat apotti ja Florimondin palvelijat. Fortunio meni heidän seurassaan panemaan toimeen Garnachen määräystä, että leskimarkiisittaren varusväkeen kuuluvat miehet oli heti lähetettävä tiehensä, jättäen pariisilaisen luokse isoon saliin vain neiti de La Vauvrayen.

Apein mielin pohtien, miten hän kertoisi Valérielle tietonsa ja vapautuisi kiusallisesta tehtävästään, Garnache käveli edestakaisin salin lattialla.

Valérie nojasi pöytään ja tarkkaili häntä. Pariisilainen mietti turhaan, hän ei voinut keksiä mitään sopivaa ilmoittamistapaa. Tyttö oli sanonut, ettei hän varsinaisesti rakastanut Florimondia, ettei hänen uskollisuutensa ollut muuta kuin isän toivomuksien kunnioittamista. Mutta kuinka pahan kolauksen hänen ylpeytensä siitä huolimatta saisi, kun hän kuulisi, että Florimond oli tuonut puolison mukanaan kotiin? Garnache tunsi voimakasta sääliä häntä kohtaan. Kuinka yksinäiseksi hän jäisikään tästä lähtien suurten tiluksien omistajattarena, yksin ja ystävittä? Ja hieman pahoillaan hän oli omastakin puolestaan, yksinäiseksi täytyisi hänenkin tästedes tuntea itsensä, mutta se oli sivuseikka.

— Kyllä, mademoiselle, vastasi Garnache iloisena siitä, että Valérie otti asian puheeksi.

— Entä Marius? Teidän puheistanne päättäen otaksun, ettei hän ole vahingoittunut.

— Ei lainkaan. Säästin hänet, jotta hän voisi ottaa osaa iloon, jota avioliitto herra de Tressanin kanssa tuottaa hänen äidilleen.

Mutta Garnache joko ei kuullut tai ei välittänyt mitään hänen pyynnöstään.

— Hän on vielä La Rochettessa. Mutta hän vain odottaa sanomaa siitä, että hänen äitipuolensa on poistunut Condillacista.

— Mutta — miksi — miksi —? Eikö hänellä sitten ollut vähääkään kiire minun luokseni?

— Hän on… Garnache keskeytti lauseensa ja alkoi pureksia viiksiään, silmäillen Valérieta synkkänä. Hän oli pysähtynyt aivan tytön eteen, laski kätensä keveästi hänen olalleen ja katseli pieniä, soikeita, viehättäviä kasvoja. —

— Mademoiselle, koskisiko teihin hyvin kipeästi, jollette sittenkään olisi määrätty herra de Condillacin puolisoksi?

— Koskisiko se minuun? kertasi tyttö. Pelkästään se kysymys pani hänet huohottamaan toivosta. — Ei — ei, monsieur, se ei koskisi minuun.

— Onko se totta? Onko se todella, ihan todella totta? huudahti toinen, ja hänen sävynsä näytti muuttuvan vähemmän alakuloiseksi.

— Ettekö tiedä, kuinka totta se on? sanoi Valérie, korostaen sanojaan sillä tavoin ja luoden ylöspäin niin kainon silmäyksen, että Garnache tunsi äkkiä kurkkuaan kuristavan. Veri tulvahti hänen poskiinsa. Hän aavisti noissa sanoissa olevan sellaisen merkityksen, joka sai hänen suonensa sykkimään kiivaammin kuin milloinkaan ennen vaaroissa ja iloissa. Sitten hän hillitsi itseään ja oli sydämensä sisimmässä kuulevinaan raikuvaa pilkkanaurua — aivan samanlaista pilkkanaurua, jota hän itse oli toissa yönä nauranut juostessaan Voironiin. Hän palasi asiaan.

— Minua ilahduttaa, että ajattelette niin, sillä Florimond on tuonut mukanaan kotiin puolison.

Sanat oli lausuttu, ja hän astahti taaksepäin kuten mies, joka sinkautettuaan loukkauksen valmistautuu torjumaan vastaukseksi odottamaansa iskua. Hän oli otaksunut näkevänsä myrskyn, rajun, epätoivoisen purkauksen, suuttumuksesta leimuavat silmät. Mutta Valérie oli lempeän tyyni, hänen herttaisille, kalpeille kasvoilleen levisi hymy ja sitten hän piilotti kasvonsa käsiinsä, painoi kasvonsa ja kätensä Garnachen olkaa vasten ja alkoi itkeä hyvin hiljaa.

Tämä oli pariisilaisesta melkein pahempaa kuin hänen pelkäämänsä myrskynpuuska. Kuinka hän olisi voinut tietää, että nämä kyyneleet tulvivat sellaisesta sydämestä, joka oli pakahtumaisillaan ilosta? Hän taputti Valérieta olalle ja tyynnytteli häntä.

— Lapsukainen, hän kuiskasi tytön korvaan. — Mitäpä sillä väliä? Ettehän oikeastaan rakastanut häntä. Hän ei ole läheskään teidän arvoisenne. Älkää surko. Näin on parempi.

Tietämättään, melkein vaistomaisesti Valérie painautui lähemmäksi Garnachea, ja taas miehen sydämenlyönti kiihtyi ja puna lehahti hänen laihoille kasvoilleen. Hyvin lempeästi hän kuiskasi Valérien korvaan:

Hänen tarkoituksensa oli vain kysyä, eikö Valérien nyt, kun hän jäisi Dauphinéhen yksin ja ystävittä, olisi parasta antautua kuningattaren hoivattavaksi. Mutta voiko tyttöä moittia siitä, jos hän käsitti kysymyksen väärin, jos hän piti sitä juuri niinä sanoina, joita hänen sydämensä kaipasi kuulla Garnachen lausuvan? Garnachen äänen hellä sointu oli omiaan viittaamaan, että hänen tarkoituksensa oli juuri Valérien toivoma. Tyttö katsoi häntä ruskeilla silmillään ja painautui vielä lähemmäksi häntä, sitten värähtivät hänen silmäluomensa kainoudesta, hieno puna valahti hänen poskilleen, ja hän vastasi hyvin hiljaa:

Hän tarttui Valérien olkapäihin ja piti häntä käsivarren matkan päässä itsestään, tarkastellen häntä, terävissä silmissään huolestunut ilme.

■— Mademoiselle, mademoiselle! hän huudahti. — Valérie, mitä te sanoitte minulle.

— Mitä minun olisi pitänyt sanoa? kysyi tyttö, katse maahan luotuna. — Onko kukaan koskaan auttanut ketään naista siten kuin te olette auttanut minua? Onko kellään naisella koskaan ollut parempaa ja ylevämpää ystävää? Miksi minun pitäisi sitten ujostella tunnustaessani rakkauteni?

Garnache nielaisi rajusti, ja hänen silmiensä edessä leijaili utua, vaikka ne olivat värähtämättä katsoneet vastustajaan monissa verileikeissä.

— Vanha? kertasi Valérie syvästi kummastuneena ja silmäili Garnachea ikään kuin etsien todistuksia hänen väitteelleen.

— Niin, vanha, vakuutti pariisilainen katkerasti. — Katsokaa harmaita hiuksiani. En ole sopiva teille. Te tarvitsette komean, nuoren keikarin.

Valérie katseli häntä heikon hymyn värähdellessä suupielissään. Hän näki Garnachen suoran uljaan vartalon, hänen hienon, arvokkaan ja voimakkaan olemuksensa. Hänessä oli miestä joka tuuma.

— Olen äreä ja kärttyinen. Rakkaus ei ole milloinkaan osunut kohdalleni ennen kuin nyt. Minkälainen mies minusta voi mielestänne tulla?

Tytön katse oli kiintynyt Garnachen takana oleviin ikkunoihin. Niiden läpi paistava päivä tuntui antavan hänelle vastauksen, jota hän etsi.

— Huomenna on Pyhän Martin päivä, mutta katsokaapas, kuinka lämpimästi aurinko paistaa!

— Surkea, kuviteltu Pyhän Martin kesä, syksyn hetkellinen lenseytyminen. Sain sopivan vastauksen vertauksestanne.

— Oi, ei se ole kuviteltua, huudahti tyttö. — Auringon kirkkaudessa ja lämmössä ei ole mitään luuloteltua. Me näemme sen ja tunnemme sen, emmekä ole yhtään vähemmän iloissamme siitä sen tähden, että sattuu olemaan marraskuu, pikemminkin riemuitsemme siitä sitäkin enemmän. Eikä teidän elämänne ole vielä marraskuussa, ei vielä moneen kuukauteen.

— Sananne ovat kenties sattuvat, koska nimeni on Martin, vaikka en olekaan pyhä. Ei, ei! Se olisi arvottomasti tehty.

Hetkisen Garnache tuijotti tyttöön ikään kuin tahtoisi noiden kirkkaiden silmien lävitse tunkeutua hänen sielunsa sisimpiin sopukoihin. Sitten hän vaipui polvilleen tytön eteen kuten rakastunut poikanulikka ja suuteli Valérien käsiä merkiksi siitä, että hänet oli voitettu.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINGATTAREN LÄHETTI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Kuningattaren lähetti

KUNINGATTAREN LÄHETTI

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE